The Project Gutenberg eBook of Arkadia, by Kaarle Halme

Elämäni kuvia maailmaa kuvastelevilta palkeilta kansallisen kevättunnelman ajoilta

KAARLE HALME

        Siit' on kauan — hyvin kauan —
              on kuin olis unta.
        Unheen pilvet satavatko
              kaiken päälle lunta?

        Kuka muistaa sinisaaren,
              runokuvain lehdon —
        kuka ahjon sampoineen
              ja suurten unten kehdon?
        Kuka muistaa Arkadian
              uhritulten valon,
        kuka heljän aamuruskon:
              kansan sielun palon?

SISÄLLYSLUETTELO:

  1. Arkadian porttien juurella.
  2. Kovan onnen näytäntö.
  3. Näyttelijät pyrkivät säännösteltyihin työoloihin.
  4. Mitalin toinen puoli.
  5. Kaksiteräinen miekka.
  6. Läksiäiskekkerit.
  7. Auta miestä mäessä.
  8. Kynnyksellä.
  9. Rekiretkellä.
10. Ihana kevät.
11. Järjestelmän koe.
12. Asemasillalla.
13. Valtava juhlapuhe.

  1. Viesti etelästä.
  2. Gambrinissa.
  3. Kun näyttämöllä herkutellaan.
  4. Huomattava saavutus.
  5. Kukon orrella.
  6. Pohja tuntuu.
  7. Entistä työtoveria tervehtimässä.
  8. Sokea kana on löytänyt jyvän.
  9. Tosi kynnessä.
10. Syytetyn penkillä.

1. Työn onnea. 2. Uusi tuttavuus.. 3. Juhlan merkeissä. 4. Silmänkääntäjätemppu. 5. Kulttuurihistoriaa näyttämöllä. 6. Päätösvaltaisen miehen lupaus. 7. Lehden kääntyessä.

1. Tukholmassa. 2. Kööpenhaminassa. 3. Leipzigissä. 4. Berliinissä. 5. Kotimatka.

  1. Mainingeissa.
  2. Uutisia ulkomailta.
  3. Kuka iski?
  4. Sairaus.
  5. Haaste.
  6. Epäilty näytelmä.
  7. Aituri.
  8. Eloisa kevät.
  9. Voitto.
10. Padot murtuvat.
11. Tervetuliaisruusut.
12. Hämmästyttävä ehdotus.
13. Amppeli ja tomppeli.
14. Vastavirrassa.
15. Mikä on tarkoitus.
16. Kiistan aihe.
17. Merkkitapaus Arkadian näyttämöllä.
18. Ohrasalama.
19. Uusi välikirja.
20. Yllätys.
21. Hyvästijättöni Arkadian yleisölle.

1. Raskas hetki. 2. Railon yli. 3. Uusi ympäristö. 4. Uhkarohkea yritys. 5. Ihmisten ilmoilla. 6. Neuvoton neuvonantaja. 7. Tien mutkassa.

KEVÄTTÄ JA ROUTAA

ARKADIAN PORTTIEN JUURELLA.

Sen kilinässä on aavemainen ja epätodellinen soinne. En tunne, että minulla olisi mitään yhteyttä tuohon soittoon, mutta nousen kuitenkin pukuhuoneen tuolilta, koska teatterin tukkataituri ja ihomaalimestari sieppaa kaavun harteiltani ja loittonee vierestäni.

Nousen ja vetäisen mustan Daniel Hjort-pukuni kireätä miehustaa vähän alemmaksi.

Sen ääni on kuin voimistunut ensimmäisestä yrityksestään. Nyt se on kirpeä ja käskevä. Katson kysyvänä ympärilleni, vaikka tiedän selvästi, ettei minulla ole mitään kysyttävää eikä mitään turvaa missään.

Pukuhuoneen herttainen palvelushenki, vanha ja äidillinen rouva Kjällman, astuu eteeni mustatöyhtöinen baretti kädessä ja musta kaapu käsivarrella.

Puvuston ylihoitaja Siina Pastell ehättää väliin ja selittää jotakin sen tapaista, että ne siellä alhaalla puetaan ylleni sitten kun tarvitaan. He molemmat kyllä seisovat valmiina kulissien takana.

Nyt se ei enää kutsu eikä käske. Se vaatii ja uhkaa! Sen äänessä on röyhkeä sävy, joka vaatii ehdotonta tottelemista. Se valtaa kaiken huomioni.

Koetan kuitenkin ymmärtää mitä naiset äsken selittivät ja nyökkään heille ystävällisesti.

— Niin, niin! Hirsipuun luona tavataan, — sanon kohteliaasti ja lähden alas.

Hiljaista puhelua kuulen takanani, mutta en tiedä mitä sanotaan. Tiedän vain, että on kuljettava portaita alas.

Portaitten juurella työntää tarpeistonhoitaja, rouva Hermans, minulle kirjan käteen ja hymyilee.

— Vai niin! — sanon hänelle. — Livius! Kas vain tätä piskuista Rooman historiaa!

— Ajattele, että siinä on vain yksi luku! — sanoo Sala kulkiessaan ohitse, katsomoa kohti, ja nauraa mennessään.

Herään tästä vähän todellisempaan elämään, ja Salan leppoisa nauru helpottaa hermojännitystä. Tekee mieli laskea leikkiä kuolemanahdistuksen uhallakin.

— Tästä Liviuksen historiastako minä siteeraan Vergiliustakin? sanon hermostuneen iloisesti. — Mitä?

— Kirjan kansien välissä. Samaan satoon tulee tohtori näyttämöltä ja alkaa puhella sekä Salalle että minulle selittäen, että Livius oli historioitsija, jota ei sovi ylistää suureksi puhujaksi.

— Mutta — ettehän te ole sitä Liviuksen kirjasta lukenutkaan, — sanoo tohtori minulle.

— En, — vastaan hyvätuulisena. — Minulla ei ollut harjoituksissa mitään kirjaa.

Jään yksin kulissien taakse seurustelemaan Rooman historian ja filosofi Hjortin rakkauskirjeen kanssa. Tunnen, että pieni välikohtaus on paljon sulattanut pelon nostattamaa jäykistymistä. Koenäytäntö on teatteriinpyrkijälle ilkeä paikka. Kokeilijan edessä ja ympärillä on vain masentavia asioita. Joitakuita näyttelijöitä ilmaantuu kulissien väliin tavallisissa omissa puvuissaan. Minä yksin edustan Turun linnan ja Sigismundin aikakautta. Minä yksin olen talon ulkopuolella. Kaikki muut ovat sisällä. Niin! Seison korkeitten porttien edessä. Olen kuin mierolainen Arkadian porttien juurella. Kolkutan, mutta en tiedä, olenko otollinen.

Olen oikea Daniel Hjort. Romanttinen mietiskelijä, joka ei tunne itsestään muuta kuin omat mielikuvansa ja valtimonsa kiihkeät lyönnit. Nekö riittäisivät Stålarmin hoviin ja linnan kavaljeerien parveen päästämään tuntemattoman miehen? Teologi- ja filosofi-poikanenko ritarikannusten ja taistelutapparain kalskahtelevaan ympäristöön?

Nuo tuolla, jotka avustavat tätä näytelmää, kuuluvat Arkadian hovikuntaan. He ovat varmoja itsestään ja asiastaan, mutta minä seison ulkona, porttien ulkopuolella.

Mutta samassa painuu pääni kirjaa kohti, ja niin käyn näyttämölle mahdollisimmasti irtaantuneena ilkeästä tilanteesta. Se maineen permanto, jota astelen ja joka vielä äsken peloitti minua, häipyy äkkiä mielestäni. Alan ajatella ja tuntea niinkuin olen tottunut ajattelemaan ja tuntemaan silloin, kun henkeni tuntosarvet ovat Daniel Hjortia hahmotelleet.

Nostan hitaasti pääni kirjasta ja tuijotan pimeään katsomoon, joka on musta ja syvä. Mitään ei sieltä näy, eikä mikään minua häiritse. Kaikkialla on haudan hiljaisuus. Alan:

Tämän jälkeisistä tapauksista ei minulle jää mitään selkeätä kuvaa tai muistoa. Kohtaus seuraa kohtausta välittömästi ja keskeytymättömästi. Aivan toisin kuin näytäntöiltoina näyteltäessä. Kulissien muutoksia ei ole, eivätkä myötäesiintyjät puhu muuta kuin mikä on välttämätöntä päähenkilön vuorosanoille.

Kerran saan vähän hengähtää, kun ranteisiini sidotaan käsiraudat. Mutta kauan se ei kestä. Pian ne ovat paikoillaan, ja esitys jatkuu samassa huumassa ja loppuu aavistamattoman pian huutoon: vapautta, ilmaa! Kaikki on ohi. Seison kulissien välissä kuumana ja höyryävänä enkä ole oikein selvillä, mihin nyt pitäisi ryhtyä. Tuntuu vain siltä, että nyt vasta pitäisi alkaa kaikki alusta. Useat toverit onnittelevat, mutta minä vain ihmettelen tätä menoa enkä osaa sanoa mitään. Silloin tulee johtokunta katsomosta. Väistyn syrjään noiden arvokkaiden miesten tieltä, mutta professori Jaakko Forsman, joka verevänä ja tanakkana tulee ensimmäisenä, astuu suoraan käsi ojossa minua kohti. Tunnen hänet heti aito forsmanilaisesta ulkomuodostaan.

— Terve tuloa Suomalaiseen Teatteriin! — sanoo professori yksikantaan ja pusertaa miehekkäästi kuumaa kättäni. — Olette Hämeenkyröstä? Eikö niin?

— Niin, niin. Tunnen isänne. Sanokaa terveisiä! Tulette suoraa päätä hallinnolliselta uralta. No, no. Ei oppi ojaan kaada. Sanon, terve tuloa! [Olin ollut Turun lääninhallituksessa ylimääräisenä kanslistina ja Liedon v.t. nimismiehenä.]

Kumarran professorille ja sanon jotakin kiitoksen tapaista hämmennyksessäni. Tämän jälkeen tervehtivät Almberg, Löfgren ja Wahlström, joiden tohtori sanoo myös kuuluvan johtokuntaan. Ehdin huomata, että tohtori on iloinen ja tyytyväinen. Sitten nämä mahtavat herrat poistuvat tohtorin huoneeseen.

Minä juoksen portaille ja ravaan pukuhuoneeseen kuin kirmaava varsa. Kauan ei kestä puvun muutto eikä ihomaalin poistaminen. Seison jo lähtövalmiina, kun Axel Ahlberg ja Niilo Sala hänen kintereillään tulevat onnittelemaan.

KOVAN ONNEN NÄYTÄNTÖ.

Suomalaisen sivistyneistön valioväki on miehissä ja naisissa kokoontunut viettämään suomalaisen kulttuurin voitonhetkeä, merkitsemään nousuastetta suomalaisuuden ja suomalaisen hengen kohoavalla pengermällä.

Arkadian siniverhoinen sali on jo tällä vuosikymmenellä tottunut näihin kultatähkäisen viljankorjuujuhliin. Tämä merkillinen aika, jota yhdeksännentoista vuosisadan kahdeksankymmenlukuna tullaan kautta aikojen erikoisena mainitsemaan ja jolle sennimisenä tullaan aina antamaan merkitsevä sija suomalaisen hengenvainion viljelyksessä, oli tehnyt toivorikasta terää monilla saroilla ja tuleennuttanut monia kylvöjä.

Tämän viljelyksen eri saavutukset olivat kuin siikkoja yhteisessä kykäässä, jonka kasvamisesta oli riemuittava. Ja yhteisenä riemun paikkana oli vanha Arkadia, jonka kuhilashatun alla kaikista kansallisista sitomista vilpittömästi iloittiin.

Arkadiassa tavattiin tuttavat ja kylänmiehet, saman vainion väki ja samojen sarkojen kylväjät ja leikkaajat. Arkadia oli suomalaisen hengen yhtymäkohta ja kansallisen mielen virkistävä tyyssija.

Sellainen oli Arkadia kaikkinakin näytäntöiltoinaan, mutta varsinkin erikoisina ensi-iltoinaan. Silloin tuntui kautta kaupungin sama tunne: kokoonkutsuva lippu liehuu Arkadian katolla!

Jos vielä lisäksi tämä näkymätön lippu hulmusi kotimaisen ensi-illan merkeissä, oli kutsu velvoittava, sillä uutta voittoa se tällöin kutsui toteamaan. Se tiedettiin ja tunnettiin. Se tunnettiin kaikkien saavuttamaksi yhteiseksi lippujuhlaksi. Siksi ja sentähden pidettiin Arkadiaa suomalaisen kulttuurin keskeisenä kerhokotina.

Kotimaisen ensi-illan merkeissä oli Arkadian lippu taaskin liehunut. Siksi oli katsomo täynnä seuraamassa Minna Canthin "Kovan onnen lapsien" esitystä.

Useat olivat kuitenkin saapuneet teatteriin epäilyksen kauna sielussa. Aivan entisenlaatuisessa mielialassa tuskin kukaan oli tullut, sillä näytelmän nimi jo sellaisenaan oli monelle kuin poikkeuksellisena ennuksena. Eikä kai kukaan odottanut mitään iloista elämystä tästä illasta — ellei ehkä kuitenkin taidenautintoa, kaikista ennakkohuhuista huolimatta.

Näytännön kestäessä mykistyivät kuitenkin enteet ja aavistukset. Näytelmän hirmuisuus ja peloittava todellisuus ylittivät hurjimmatkin mielikuvat. Yleisön valtasi ensin hämmästys, sitten hämmennys ja lopulta kauhu.

Työttömyyden kirot johtivat tapahtumia näytelmässä. Mutta oliko Savon rautatierakennuksella kaikki juuri tällaista? Sitä kysyttiin. Onko tällä jokin tarkoitus vai mitä tämä on? Mitä tekijä tahtoo? Kyllä se tiedetään, että maailmassa on paljon kurjuutta, mutta suotta sitä on Arkadiaan ahtaa! Ei se kuitenkaan sinne mahdu! Eikä tätäkään enemmän! Ei enää toista kertaa! Hirmuinen tendenssinäytelmä! Roskaväen kiihoittaja! Ketään ei haluta katsella maailmaa tältä "kantilta"!

Siinä se oli! Se oli tavattominta, mitä sinä iltana kuului, vaikka kuultiinkin monenlaista ikävää. Eikä sitä kovin voi kummeksiakaan, sillä näytäntö tärisytti katsojat hermostuneiksi ja kiihtyneiksi. Vieläpä muuan vähäpätöinen sattumakin lisäsi tätä ärtyneisyyttä. Tulipalo-kohtauksesta vyöryi kitkerää savua salin puolelle siinä määrin, että kaikki alkoivat yskiä kilpaa. Sekin oli perin valitettava tapaus.

Ainoa ilo oli se, ettei tekijä ollut läsnä tässä kovan onnen näytännössä, joka uhkausten mukaan jäi tämän näytelmän ensimmäiseksi ja viimeiseksi.

Niin! Viimeiseksi se jäi. Eikä tekijä koskaan nähnyt suurinta taideluomaansa. Mutta mitäpä siitä! Hän oli sen jo kyllä nähnyt kymmenesti henkensä silmillä. Eikä hänen läsnäoloansa tarvittu sanomaan niille, jotka siinä näkivät vain tendenssinäytelmän, että yhteiskunnan vaarallisin vihollinen piilee työttömyyden kiroissa. Suojeltakoon yhteiskunta siltä vaaralta! Näytelmä sen sanoi.

Caveant consules! Varokoot yhteiskunnan kellokkaat! Niin sanoi joku tekijän huutavan. — Panem et circenses! Leipää ja sirkusta, huusivat vanhan ajan roomalaiset. Jos niitä saatiin, niin säilyi rauha! — selitti joku. — Tässä huudetaan vain leipää ja vaatimattomia elinehtoja hädänalaisille. Mistä lähtee kauhea suuttumuksen myrsky näytelmää ja tekijää kohtaan? Siitäkö, että Minna Canth näkee syvemmälle kuin muut? Näkee kansan sieluun ja sanoo millaiselta siellä voi näyttää? — puolusteli joku toinen.

Paljon oli kuitenkin niitä, jotka sanoivat vain yksinkertaisesti, että suuri suomalainen näytelmä oli syntynyt, mutta ne äänet vaimennettiin.

Kovan onnen näytännön loputtua poistui kiihtynyt yleisö siniverhoisesta salista.

NÄYTTELIJÄT PYRKIVÄT SÄÄNNÖSTELTYIHIN TYÖOLOIHIN.

Näyttelijäkunta oli lähettänyt teatterin johdolle kirjelmän, jossa viitattiin siihen haparoivaan toimintaan, mikä oli monissa kohdin ilmennyt teatterin sisäisessä elämässä, huolestuttaen näyttelijäkuntaa niin, että se oli päättänyt kunnioittavimmin tarjoutua auttamaan epäkohtien poistamisessa ja säännösteltyihin työoloihin pyrkimisessä.

Kirjelmä oli kohtelias, maltillinen ja asiallinen. Laitoksen etu oli siinä asetettu etualalle vieläpä niinkin pitkälle, että näyttelijäkunta halusi velvoittaa itsensä mitä kiinteimpiin muotoihin laitoksen menestykseksi, ja pyysi tässä tarkoituksessa asiallista neuvottelua ja siitä johtuvia toimenpiteitä. Kirjelmän johdosta pidettiin kokous, jonka menoa minäkin sivulta seurasin.

Uskoin tämän laitoksen oloihin niin lujasti, että luulin asiasta syntyvän hedelmällisen keskustelun ja mielipiteiden vaihdon, mutta sellaista ei syntynyt.

Tohtori Bergbom alkoi vain yksinkertaisesti heti repostella allekirjoittajia ja sanoi, että jos hän jättää Knut Weckmanin nimen syrjään, niin ei allekirjoittajien joukossa ole ainoatakaan sellaista näyttelijää, jonka arvo oikeuttaisi puhevaltaan silloin, kun teatterin intresseistä keskustellaan.

Seisoin hämmästyksestä suolapatsaana kuin Lotin vaimo. En ollut uskoa korviani. Mutta tämä oli vasta pieni alkusoitto siihen, mitä tuleman piti.

Tohtori jatkoi puhettaan yhä ivallisemmin ja purevammin. Hän ryhtyi perin nerokkaasti erittelemään kirjelmän sisällystä, antaen ruoskaniskun tapaisella läimäyksellä ensin tietää, ettei hän ole tullut tähän kokoukseen keskustelua varten, vaan sanoakseen minkä arvoinen tämä esitetty kirjelmä todellisuudessa on. Ja todellisuudessa siinä oli hänen mielestään räikeä syytös hänen henkilöänsä kohtaan järjestyksen ja kurin puutteesta, huonoista palkoista ja huonoista rooleista, huonosta johtajasta ja huonosta ohjelmistosta.

Ihmettelin sitä merkillistä taitoa, joka tämän kaiken oli kirjelmästä keksinyt. Ja mitä varten? Mistä syystä? Miksi tohtori luuli, että häntä tahdottiin kurittaa silloin, kun koko talo tarjosi hänelle ystävällistä apuaan hänen raskaassa työssään? Tämä kaikki meni salamana yli järjen, ja samaa tietä meni jatkokin, jossa tohtori sanoi, että teatterin jäsenet näyttäkööt sitten, kuinka teatteria on pidettävä kurissa, kuinka hankittava palkkoja ja vaatteita ja hyviä rooleja ja näytelmiä mukavammin kuin tähän asti.

— Jos tohtori ei halua näihin asioihin tarttua, niin pyydetään neuvotteluja johtokunnan kanssa! — kuului näyttelijäin joukosta sanottavan.

Sanottiin taas jotakin, ja Bergbom hypähti tuolilta puhuen katkonaisia ja kiihkoisia sanoja.

En voinut kuunnella enempää. Poistuin pökertyneenä ja istahdin tupakkahuoneen nurkkaan.

Mitä tämä oli? kysyin itseltäni kysymästä päästyänikin, mutta en löytänyt vastausta. Selvä järki näytti kadonneen.

MITALIN TOINEN PUOLI.

Olin pahoin masentunut tapahtumain outoudesta. Näyttelijäkunnan hyväätarkoittavat pyrkimykset työolojensa vakiinnuttamiseksi olivat saaneet osakseen surkean kohtalon. Kun en kuitenkaan pystynyt käsittämään tätä selkkausta, jätin sen silleen ja rupesin ajattelemaan omaa asemaani, joka edellisiin virasto-oloihin verrattuna alkoi tuntua peräti hassunkuriselta. Sain yhä voimistuvamman tunteen siitä, että olin hypännyt onnettomaan kirnuun.

Muutamat toverit huomasivat pian alakuloisuuteni ja ymmärsivät sen syyn. Tästä johtui, että Leino ja Ahlberg ottivat minut ennen pitkää juttusilleen Arkadian ravintolan peräisimpään kamariin. Molemmat olivat, ihmeekseni, kovin herttaisella ja hyvällä tuulella. Olivat aivan kuin ei koskaan mikään ukkosilma olisi räjähdellyt Arkadian seinien sisällä.

— Et tietysti voi ollenkaan käsittää tuonoista kohtausta näyttämöllä? — sanoi Leino, sihittäen poikamaista nauruaan, mikä pehmensi uskomattomalla tavalla hänen arvokasta olemustaan.

— En! Enkä haluaisi siitä enää puhuttavankaan, — sanoin vastahakoisesti. — Asiahan ei oikeastaan kuulu minulle ollenkaan.

— Yhtä hyvin sinulle kuin meille muillekin, — sanoi Ahlberg. — Ellei juuri tällä hetkellä, niin ainakin myöhemmin.

— Luulen, että minulle olisi selvintä kirjoittaa lääninsihteeri
Rydmanille ja palata Turkuun. Onneksi on minulla lupa palaamiseen.

— Siinäpä se! — sanoi Leino vakavasti. — Juuri tuota arvelin. Mutta semmoista temppua ei ole tehtävä väärien olettamuksien johdosta. Jo Turussa sanoin sinulle käsitykseni sopivaisuudestasi näyttämölle, ja sen sanoin Bergbomillekin. Sentähden tulin arvelleeksi, että sinun on päästävä selvyyteen näistä oloista, ennenkuin teet mitään mullistavia tekoja. Olet ollut virastossa ja nimismiehenä. Et tietysti ymmärrä tätä taloa ollenkaan.

Tämän jälkeen Leino alkoi laajasti kertoa Bergbomin ansioista ja teoista teatterin synnytyskamppailussa. Esitys oli elävää ja kiintoisaa, ja siinä ilmeni kertojan oma, syvä harrastus suomalaisuuden asiaan ja suomalaiseen näyttämötaiteeseen.

Sain kuulla paljon uutta ja valaisevaa teatterin alkuajoiltana
Bergbomin ansiot kasaantuivat yhä korkeammalle. Tiesin entuudelta, että
Leinon kansallinen mieliala ja innostus teatteriin kohosivat helposti
yli äyräitten, mutta tällä kertaa ei ollut syytä epäilyihin, sillä
Ahlberg todisti kaikki merkitsevämmät kohdat asiallisiksi ja oikeiksi.

— No, kuinka sitten selitätte sen merkillisen ilmiön, että mies taistelee kynsin hampain omaa etuaan ja oman laitoksensa kehitystä vastaan, kuten äskettäin? — kysyin sitten, kun ylistyshymni oli tauonnut.

— Johtunee hermoista, — selitti Ahlberg. — Kun hän ärtyy, niin hän taistelee vaikka taivasta vastaan. Juuri kynsin ja hampain, niinkuin sanoit. Vaikka et kai ole nähnyt, kuinka hän repii nenäliinoja.

— Siinä ei olekaan mitään nähtävää, — ehätti Leino sanomaan. — Tuskin me kukaan olemme erikoisen esteettisiä suuttuessamme.

— No, ei nyt mennä leikkiin! Tehdään ensin selvä siitä, mistä on kysymys, — sanoi Leino ja alkoi taas puhua Bergbomin äkkipikaisesta luonteesta, hänen työnsä paljoudesta ja lukemattomien pikkuseikkojen huolehtimisesta, näyttelijäin kasvatuksesta, kirjailijain opastamisesta ja muusta hermoja ärsyttävästä toiminnasta.

— No, nyt minä alan ymmärtää! — sanoin helpottuneesta — Te ette ota näitä tupsahteluja vakavalta kannalta.

— Ja peijakkaan häiritseviä! — lisäsi Leino. — Ne ehkäisevät työtä ja heikontavat tohtorin omaa työkykyä. Vievätpä vielä hänen mielenlaatunsa, joka oikeastaan on iloinen ja ystävällinen, hornan tuuttiin. Näes nyt! Avustaaksemme häntä ojennamme hänelle kätemme asioitten järjestelyä varten ja pakotamme hänelle apulaisen, joka ottaa hänen harteiltaan kaiken rihkamatyön.

— Niin! Hän raivostui, kun luuli meidän haluavan supistaa hänen valtaansa. Mutta me emme hämmästyneet! — naureskeli Ahlberg. — Vaikka neiti Bergbomkin jo sekaantui asiaan ja sanoi —

— Se oli kuitenkin ainoa hauska, mitä siinä pleenumissa sattui, — jutteli Ahlberg huvitettuna. — Emilie lohdutteli Kaarloa sillä, että nehän ovat vain "tjuguåtta obildade" (kahdeksankolmatta sivistymätöntä), jotka täällä lakia lukevat.

— Pääasia on nyt kuitenkin se, että saadaan Sala ohjaajaksi, näyttelijöille vuorovelvollisuus toimia päivystäjinä ja ohjesäännöt asiallisiksi. Me voitimme sittenkin, kun olimme sitkeitä — ja Bergbom voitti, selitti Leino.

— Ja nyt muuttuu kaikki toiseksi, kun Ida Aalberg tulee! Saatpas nähdä! — lohdutteli Ahlberg lopuksi.

Toiseksi muuttuikin kaikki heti seuraavana päivänä. Arkadian näyttämöllä oli vain työtä ja touhua ja yhteisymmärrystä ja ystävällisyyttä. Kaikkea kaunista oli kukkuramitoin, eikä soraääniä kuulunut missään. Intomielisinä ryhdyttiin työhön.

Minäkin sain Maria Stuartissa Leithingtonin jaarlin osan, ja työ valtasi minut niin kuin kaikki muutkin.

Kuinka ihanaa olikaan Ida Aalbergin taide ja kuinka suurelta tuntuikaan mukana oleminen!

Kuinka sähköistä olikaan tohtorin innostus ja ohjaus ja kuinka kiihoittavaa se hehku, joka näyttämöllä hermoja viritteli!

Minunkin iloni olisi ollut täydellinen, ellen olisi tehnyt erästä merkittävää huomiota. Yleensä minä kiirehdin puhettani liiaksi, ja kiihkeissä kohtauksissa se muuttui epäselväksi.

Tämä huomionteko pani minut ensimmäisen kerran ajattelemaan puhumisentaitoni vaillinaisuutta. Sain siitä paljon miettimisen aihetta.

KAKSITERÄINEN MIEKKA.

Ryhtyessäni täydellä todella pohtimaan näyttelijätaiteen salaisuuksia huomasin ensiaskelilla sen omituisen kaksiteräisyyden, mikä ilmeni osan puhumisessa ja luonteen hahmottelussa.

Jos yritin puhua selvästi ja kunnollisesti, niin rupesi miekan toinen terä, osan luonne, viiltelemään pahoja naarmuja tarkoitettuun kokonaisuuteen, hajoitellen luonnehtimisen pirstaleiksi tai pysyttäen sen kokonaan näkymättömissä. Jos taas pidin luonnetta pääasiana, alkoi puhuminen pahasti mukeltaa.

Se harmitti kovin. Ja vielä senkin tähden, että virheeni olivat toisenlaisia kuin muitten. Heitä moitti neiti Bergbom kilpaa tohtorin kanssa siitä, että lopputavuja jäi kuulumatta. Minun puheessani tenäsivät ja mukeltelivat sanojen alku- ja keskitavut. Se oli niin merkillistä, ettei sitä voinut olla ihmettelemättä, ja tuntuipa melkein siltä, että vika oli kasvamaan päin.

Näihin huolestumisen aikoihin kutsui Niilo Sala minut kerran vartavasten luokseen keskustellakseen kanssani puhumistapani parantamisesta, tarjoutuen opettajaksikin, jos niin tarvittaisiin.

— En usko, että siitä on apua, — sanoin masentuneena. — En hyväksy meidän kielenkäyttöämme.

— Niin! Siinäpä kysymys! En osaa siihen vastata. Mutta etkö ole pannut merkille, kuinka karua ja haukahtelevaa äänellinen kielemme on?

— En! — kielsi Sala jyrkästi. — Ida Aalberg puhuu loistavasti! Sen kai olet huomannut?

— Asetan hänet erikseen! Hän rupeaa innostuksen noustessa melkein laulamaan eikä anna mitään eri arvoa lyhyille ja pitkille tavuille. Ei enempää kuin säveltäjäkään. Sitäpaitsi! Mikä sopii hänelle, ei sovi muille.

— Voi, veikkonen! Kunpa voisinkin sen selittää. Mutta sanopa sinä puolestasi! Luuletko, että kielenkäyttö on kansan vapaina ja rohkeina sankariaikoina ollut samanlaista kuin nyt? Luuletko, että sellaisella kielenkäytöllä, joka ei päästä kuuluville sanoja, vaan sanojen ensimmäisiä tavuja ainoastaan, luuletko, että sellaisella kielellä olisi voitu runoilla Kalevala? Minä en sellaista ikinä usko! Me emme ole aina voineet puhua kuin haukkuvat hallit kartanoilla.

— No niin! — nauroin minäkin. — Minä liioittelen tietysti, jos ajattelen ainoastaan tätä teatteria. Täällä on pakko yritellä jotakin muuta, että jotakin kuuluisi orkesteriaukon yli. Mutta tiedäthän, kuinka paljon siinä onnistutaan, ja tiedät, kuinka usein siitä huomautetaan. - Sellainen kielenkäyttö, joka meillä ja ympäristöllämme on, ei kelpaa muualle kuin savupirttiin ja pärevalkean ääreen!

— Voitko sanoa yhtään esimerkkiä siitä, kuinka sen pitäisi kuulua — sinun mielestäsi? — kysyi Sala vakavampana.

— En, - kielsin alakuloisena. — En sellaiseen pysty vielä. Kyllä sanon sitten, kun pystyn. Nyt tiedän vain sen, että ryhdyn kaivamaan Kalevalaa. Uskon varmasti, että sinne on aarre kätketty.

Tähän päättyi keskustelumme Kalevalasta ja äänellisestä kielenkäytöstä, emmekä tulleet enää myöhemminkään siitä monta sanaa vaihtaneeksi, sillä aarteen kaivaminen kesti paljon kauemmin kuin olin kuvitellut.

Vielä monia vuosia sain kärsiä kaksiteräisen miekan haittoja ja edetä vain aste asteelta sitä selvitystä kohti, mihin olin alkanut pyrkiä.

LÄKSIÄISKEKKERIT.

Toukokuun alkupäivinä päättyi näytäntövuosi Helsingissä, ja teatteri hankki siirtymistä Vaasaan. Alkuhankaluuksista huolimatta oli laitos työskennellyt hyvin ripeästi, ja minunkin osakseni oli siinä tullut puoliväliin toistakymmentä roolia. Olin täten tullut kiinteästi istutetuksi teatterin maaperään.

Siitä kai johtuikin, ettei neiti Bergbom halunnut edes kuullakaan estelyitäni, kun tuli puhe niistä kekkereistä, joihin kaupunkilaiset olivat kutsuneet teatterin henkilökunnan, sanoakseen jäähyväisensä ja kiitoksensa talvisesta työstä.

— Olisi anteeksiantamattoman epäkohteliasta, jos ette tulisi, — sanoi neiti Bergbom paheksuvasti. — Olette ollut niin paljon mukana työssä talven mittaan, että monet haluavat tutustua teihin lähemmin.

Tälleen asian oli jäätävä, ja tälleen se jäikin. Täsmälleen määrätyllä kellonlyönnillä saavuimme kaikki Ylioppilastalon eteiseen. Sopivan hetken tullen avattiin sitten juhlasalin ovet, ja soittokunta alkoi soittaa parvekkeella.

- Antakaa nyt minulle käsivartenne, niin teidän ei tarvitse ujostella outoja ihmisiä! — sanoi neiti Bergbom ja asettui terhakasti rinnalleni. — Minä esittelen teidät naisille.

Tämä ystävällinen hyväntahtoisuus kauhistutti minua, mutta aikaa ei ollut enää vastustelemiseen. Seurasin kuin uhrilammas tietäessäni, kuinka huono olin muistamaan noin hät’hätää nähtyjen monien outojen ihmisten ulkomuotoja. Monienko? Luulen, että tulin esitellyksi parillekymmenelle naiselle.

Kun tämä toimitus päättyi, huokasin syvästi kiittäessäni ystävällistä esittelijää ja siirryin nopeasti herrojenpuoliselle salin sivustalle, missä sain illan kuluessa tehdä useita tuttavuuksia miesten kanssa, jotka sittemmin, vuosien kuluttua, valtasivat hyvinkin huomattavia sijoja kulttuurityön tekijöinä eri aloilla.

Näiden nuorten miesten intoisessa parvessa viihdyinkin paremmin kuin kehrääjäpuolella, ja ilta kului iloisesti ja rattoisasti, vaikka illan juhlapuolta tummensikin jonkin verran tietoisuus sitä, että Ida Aalberg oli viimeistä kertaa juhlan kuningattarena Suomalaisen Teatterin jäsenenä. Hän ei ollut enää ottanut vastaan tarjottua välikirjaa. Juhla pidettiin siis tavallaan myöskin tämän yleisesti rakastetun taiteilijan kunniaksi hänen erotessaan siitä laitoksesta, jossa oli uransa aloittanut ja jolle oli niin runsaasti kunniaa ja suosiota kasannut.

Tämä seikka olisi tietysti herättänyt kovinkin suurta kaihomieltä, jos ei olisi ollut mukana sitä lohduttavaa tietoa, että Ida Aalberg kuitenkin, eroamisestaan huolimatta, oli luvannut esiintyä vierailijana. Se tieto kyllä lohdutti, mutta taiteilijattaren eroamisen historiallinen merkitys ei silti muuttunut. Me kaikki läsnäolleet tunsimme sen elävästi, ja isänmaallista intoa uhkuvat juhlapuheet sen todistivat.

Toisestakin syystä tuli tämä ilta olemaan kuin viimeisenä rivinä täyteenkirjoitetulla lehdellä, vaikka siitä ei puheissa mainittu.

Kaupunkilaisten tapana oli aina ollut juhlia teatteria, kun se, näyteltyään paikkakunnalla vain joitakin kuukausia, oli sen jälkeen taas poistunut maaseudulle. Nyt oli tapahtunut muutos. Teatteri oli ollut Helsingissä ensimmäisen kerran koko näytäntövuoden ajan. Se oli nyt muuttunut vakinaisesti helsinkiläiseksi, eikä siis enää hyvästijättöjuhliakaan tarvittu. Näin jäi tämä juhla laatunsa puolesta viimeiseksi yhdyssiteen merkiksi teatterin ja pääkaupungin yleisön välillä. Siinäkin suhteessa kääntyi historian lehti.

AUTA MIESTÄ MÄESSÄ.

Toinen teatterivuoteni oli alkanut työn ja innostuksen merkeissä, ja minä olin jo toisenkin jalkani siirtänyt Turusta Helsinkiin. Olin tehnyt lopullisen päätöksen ja kirjoittanut välikirjan alle. Aika, jolloin vielä olisin voinut palata Turkuun, oli mennyt umpeen, ja niin ollen otin työskentelyni uudella alallani todesti ja vakavasti. Olin tyytyväinen ja innostunut.

Eräänä näytäntöiltana, jolloin satuin aikaisin vapautumaan näyttämötehtävästäni, tohtori lähetti hakemaan minua harjoitushuoneeseen, missä hän istui korjailemassa jotakin käsikirjoitusta.

— Kuinka nyt sanotaankaan kansanomaisesti, kun pyydetään auttamaan jostakin pulasta? — kysyi tohtori. — Jotakin ahteen kiipeämisen tapaista siinä kai on, mutta en jaksa muistaa.

— No, niin! Niinhän se oli! Tahtoisitteko nyt auttaa miestä mäessä ja antaa muitakin neuvoja?

— Hyvin mielelläni annan heikon apuni, — sanoin tyytyväisenä, kun sain olla joksikin hyödyksi, ja asetuin harjoituspöydän ääreen.

— Näinhän pystyn korjailemaan vaikka mitä! — sanoi tohtori, kun pääsimme työn loppuun. — Mutta ettekö ottaisi yksin korjataksenne tuota "Saiman rannalla"-kappaletta? Se pitäisi toimittaa kunnolliseen painoasuun, sillä minä olen alkanut aavistella, että sen kielessä on paljon vinoa. Tässä se olisi, jos haluatte?

— Haluanpa tietenkin! Kernaastikin haluan olla avuksi siinä, missä voin, - sanoin myötämielisesti ja otin tarjotun kappaleen. — Mutta apropos! Satuin muistamaan erään seikan, kun kerran on puhe kielellisistä asioista. Miksi teatteri aina puhuu ilmoituksissa ja ohjelmissa helppotajuisista kansannäytännöistä?

— Ovatkohan nyt sentään sellaiset näytelmät kuin esim. Tietäjä, Meren tytär ja muut sellaiset niin helppotajuista taidetta kansalle, että siitä on erikseen mainittava?

— Tarkoitan, että sellaiset näytelmät ovat hyvinkin usein sangen vaikeatajuisia.

— Niin! Se on vastakohta helppotajuiselle, joka tarkoittaa popularista eli populaaria.

— Luulisin, että olisi asiallisempaa puhua halpahintaisista näytännöistä.

Tohtori katseli ensin minua, ja silmät välähtelivät niinkuin aina silloin, kun jokin uusi asia oli hänelle selvinnyt. Sitten hän hypähti tuoliltaan ja rupesi nauramaan niin makeasti, että hartiat hyllyivät.

— Herra siunatkoon! Tämähän on vasta hassua! Hirveän hassua! — puheli tohtori ja huusi samalla sisarelleen, joka tuli huoneeseen: — Kuule, Emilie! Oletko elämässäsi kuullut näin hirveän hullua juttua? Ajattele, että olemme iankaiken antaneet kansalle hyvin helposti ymmärrettäviä näytelmiä, sen sijaan, että olisi pitänyt antaa halpahintaisia! Onko ikinä kuultu hassumpaa!

Neiti Bergbom ei päässyt kuitenkaan niin vähästä asian perille, vaan se oli selitettävä ymmärrettävämmin.

— Kuulehan nyt tätä skandaalia! — puheli tohtori nauraen ja pyyhkien silmiään. — Herra Halme paljasti nyt juuri, ettei helppotajuinen merkitsekään huokeita hintoja.

— Se kuuluu olevan samaa kuin popularis eli populaari, ja "godtköpsföreställning" on suomeksi halpahintainen näytäntö! Ja me olemme muuttaneet kaikki filosofisetkin näytelmät kovin helposti ymmärrettäviksi eli helppotajuisiksi. Ymmärrätkö?

— Herra jesta! — sanoi neiti Bergbom ja korjasi puseron kaulusta. Sellainen tapa oli häneen jäänyt, kuten hän oli kerran maininnut, erään ankaran kaulataudin jälkeen ja se merkitsi hermostuneisuutta. — Mitä se taju sitten oikeastaan on?

— Huvittaa vain siltä puolelta, että se selvisi, — sanoi neiti Bergbom. — Toiselta puolen se harmittaa, kun ei kukaan kielentaitoinen ole huomannut sitä aikaisemmin.

— No, no! — lohdutteli Bergbom. — Parempi myöhään kuin ei milloinkaan! Ja vastaisilta kompastuksilta olemme nyt turvatut. Herrat Sala ja Halme voivat näissä seikoissa hyvin helppotajuisesti auttaa miestä mäessä, ja vieläpä halpahintaisestikin.

KYNNYKSIÄ.

Äänellisen kielenkäytön hiljaisessa työskentelyssä ilmaantui tielle monenlaisia kynnyksiä.

Sanonnan rytmi ja sävelkorko alkoivat kyllä soinnutella kalevalaisen poljennon joustavuutta rauhallisissa oloissa, mutta elämän ja näyttämötyön piirissä olivat entiset tottumukset ja tavat siksi voimakkaat, että työnsivät vähän väliä yritykset oikeilta raiteiltaan.

Mikä hirmuinen voima olikaan siinä piintymyksen kuilussa, mihin kielen kauneudet olivat haudatut! Korva oli pilattu ja vaisto oli taintuneena siitä tavattomasta vasaroimisesta, millä sanojen ensitavut nuijittiin esille.

Joskus onnistuin sentään näyttämölläkin kiipeämään tämän kuilun reunalle, mutta aina en jaksanut siinä pysyä. Harhaluulo, jota nimitettiin "luonnollisuudeksi" ja "luonnollisesti puhumiseksi", tempasi usein takaisin louhikkoisiin syvyyksiinsä. Aivan kuin ei sanan kaunis kokonaisuus olisi ollut luonnollisempaa kuin louhiva paloittelu! Tottapa kai!

Niinpä niin! Verrattomasti kauniimpaa se olikin, mutta minä en vielä jaksanut tätä sanojen ja varsinkaan lauseitten kokonaisuutta hallita, ja siitä johtui usein tulinen tuskastuminen, joka kaatoi väkisinkin kaikki nurin narin.

Ymmärsin, että tässä tarvittiin suuri määrä näyttämötyötä, pakkotyötä, sellaista työtä, joka itsessään oli räiskyvää elämää, mutta jonka muoto, jonka väline, puhe oli kiteytetty harjoitusten avuin. Ja tällaista työtä sain näihin aikoihin vain pienin rippein. Tarpeeksi ehkä minulle ja muihin nähden, mutta ei tarpeeksi tarkoituksiani varten.

Vanhaa ohjelmistoa tosin näyteltiin myötäänsä, ja siinä olin paljon mukana, mutta omituista oli, etten näissä jo varhemmin ulkoa opituissa osissani pystynyt tässä suhteessa suuriakaan korjauksia tekemään. Vanhat osat kulkivat omaa latuaan kuin painajaisen ajamina.

Tein tuskallista työtä parina talvena, sillä edistys ei hypähdellen kulkenut.

REKIRETKELLÄ.

— Eikö sinunkin mielestäsi päivä ole niin kaunis, että kannattaa vähän ajella? — kysyi Sala kävellessämme eräänä talvisena sunnuntaipäivänä Heikinkatua.

Päivä oli todellakin kirkas ja kaunis. Kannatti mielestäni hyvinkin tehdä pieni kierros Eläintarhaan. Istuimme rekeen ja sanoimme ajurille, ettei mihinkään ole kiire, kunpahan vain körötellään noin muodon vuoksi.

— Sinähän sait suomentaaksesi kai pari kuvaelmaa Elinan surmasta? — kysyi Sala jonkin ajan kuluttua.

— Minä en ehtinyt mitenkään enempää kuin kolmannen ja kuudennen kuvaelman. On ollut paljon työtä, — sanoi Sala.

Tästä johtui harvasanainen keskustelu hänen asemaansa teatterin ohjaajana ja hänen ajateltuun vastaiseen asemaansa, mikä yhä enemmän joutuisi kantamaan laitoksen vastuunalaisuutta.

Salan mielestä oli tässä ajatuksessa jotakin ylivoimaista. Jokin erikoinen seikka näkyi häntä painavan ja ahdistavan.

Kautta rantain luulin ymmärtäväni, että korkea oppiarvo oli hänen mielestään välttämätön ehto laitoksen johtoasemaa hallitsevalle miehelle.

— Minun mielestäni ovat ammattitaito, hallitsemiskyky ja henkilökunnan arvonanto paljon tärkeämmät tekijät, - sanoin ratkaisevasti. — Kaksi jälkimmäistä sinulla on ja lisäksi suurenmoinen työkyky. Jos ammattitiedoissa ja ammattitaidossa luulet jotakin puuttuvan, niin sitä vartenhan kohta lähdet ulkomaille.

— Kunpa pääsisinkin selville, mitä varten sinne lähden, — sanoi Sala hiljaisesti. — Ohjaajako sinne menee vai näyttelijäkö?

Siihen en osannut näin äkkipäätä sanoa mitään, sillä olin puolestani tottunut samoin kuin kaikki toveritkin, pitämään Salan hillittyjä hallitusmiehen kykyjä hänen näyttelijälahjojensa yläpuolella, huolimatta siitä, että hän Jussilaisena oli onnistunut erinomaisesti.

— Meidän mielestämme laitos kaipaa nykyisin monin verroin kipeämmin hallitusmiestä ja ohjaajaa kuin näyttelijää, — sanoin lopulta hiljaisesti, etten koskettaisi pahasti ehkä hyvinkin arkaa kohtaa hänen näyttelijäihanteessaan.

— Olen huomannut, että olet paikoin ruvennut puhumaan paremmin, — sanoi
Sala pitkän vaitiolon jälkeen. — Joskus merkillisen kaunista kieltä.
Oletko saanut teorian?

— Joitakin rippeitä, mutta en osaa niitäkään aina sovelluttaa! — sanoin vastahakoisesti. — Mutta kun tulet ulkomailta, niin toivon, että osaan ainakin tehdä sinulle selväksi, mihin pyrin. Silloin aloitamme yhdessä työskentelyn, josta luulen syntyvän jotakin.

Tähän päättyi tämä omituinen keskustelu, jonka kuluessa ei kumpikaan sanonut sisimpiä ajatuksiaan.

Olen monta kertaa jälkeenpäin pitänyt tätä pidättyväisyyttä moitittavana, sillä avomielisempi ajatustenvaihto olisi ehkä voinut jotenkin muuttaa sitä onnettomuutta, joka sittemmin tapahtui.

Miksi olemmekin joskus niin merkillisen ujoja ja suljettuja ja arkoja?
Siksikö, että kohtalo niin tahtoo?

IHANA KEVÄT.

Ainahan kevät tuo mukanaan kauneutta ja ihanuutta. Ainahan se viettää uudestisyntymisen riemukasta juhlaa. Mutta sattuu sittenkin, että on ero keväällä ja keväällä.

Keväät Vaasassa ja Kuopiossa olivat piirrelleet mieleen paljon kauniita kuvia ja jättäneet joukon iloisia muistoja. Ne olivat olleet minulle monessa suhteessa sekä herättäviä että virkistäviä, puhumattakaan siitä, kuinka miellyttävää oli ollut tutustuminen outoihin seutuihin ja ihmisiin.

Vierailuaikamme Viipurissa ylitti kuitenkin kaikki entiset saavutukset keväisen mielialan kohottamisessa.

Luonto puhkesi Viipurissa aikaisemmin kukkeuteen kuin mitä se oli tehnyt pohjoisemmissa kaupungeissa. Puistot olivat rehevämmät, pehmeämmät ja kiehtovammat kuin Merenkurkun ja Kallaveden koivikkoisissa kainaloissa.

Vanhat, romanttiset vallihaudat ja valliharjanteet olivat omiaan lisäämään sadun hohdetta ylvään linnan ja arkuuteensa puristuneen vanhan kaupungin ympärille. Sanattomia tarinoita kertoivat nämä muinaisen ajan muistomerkit jokaisella askelella, ja sanattomin tarukuvin ne täyttivät vaeltajan mielen.

Monrepos-puiston luontainen ja kaunisteltu viehkeys oli sellaisenaan oma satunsa ja herätti ujon kunnioituksen tunteen ruhtinaallisella ylhyydellään ja laajalla valtavuudellaan. Kunnioituksen kyllä, mutta ei kotoista tunnelmaa. Sellaisen synnytti vasta Takasen luoman Väinämöisen patsaan näkeminen.

Sen juurella sydän ailahti, ja sen taika oli voimakkaampi kuin vanhojen tarinoitten häivät ja ruhtinaspuiston ylhyys. Se puhui suomalaisuuden ja suomalaisen maaperän kieltä, valaen rohkeutta ja itsetuntoa ujouden ja arkuuden tilalle. Kalevalaiset näyt nousivat uljaina esiin vanhan ja uuden historian takaa. Nousivat aatelisempina ja ruhtinaallisempina kuin Torkkelin kaupungin ja Monrepos-puiston ihmeet.

Näin lainehti ajatus Viipurin nähtävyyksien keskellä. Kansan elinhermon tuntua oli kaupungin vanhassa historiassa, mutta elvyttävämpää oli kuitenkin nähdä suomalaisen juuren edustajan, suuren tietäjän hahmo tässä ylhäisessä puistossa. Siinä oli loihtua ja lumoa!

Nämä historian ja kulttuurin arvot eivät kuitenkaan yksin, kauniitten ilmojenkaan avuin, tehneet tätä kevättä siksi muistorikkaaksi ajaksi, miksi se muodostui minulle ja yhteiselle toverielämällemme.

Toverielämä! Se sana, kaikkein parhaimmasti tarkoitettuna, tulkitsee tätä kaunista kevättä ehkä syvällisemmin kuin mitkään muut seikat.

En tiedä, mistä johtui sellainen toveruushengen säröttömyys ja kokonaisuus, mikä silloin vallitsi näyttelijäkunnan keskuudessa. En ollut koskaan ennen havainnut mitään sen vertaista, eikä myöskään koskaan jälkeenpäin enää sellaista kotoista tunnelmaa syntynyt keskuuteemme parhaimpinakaan yhteisymmärryksen aikoina.

Minulle henkilökohtaisesti tuotti erikoista virkistystä päivittäinen seurustelu runoilija J.H. Erkon kanssa. Näinä keväisinä, keskustelurikkaina hetkinä punoutui välillemme toveruus ja ystävyys, jotka eivät kertaakaan elinaikanamme katkenneet, vaan lujittuivat tuonelan veräjälle saakka.

Näin sattui minun osalleni. Mutta yleisestikin puhuen oli tämä Viipurin-vierailu tietääkseni Suomalaisen Teatterin jäsenten kaunein toverielämys, mikä osallemme osui.

JÄRJESTELMÄN KOE.

Kun olin saanut siinä hyvän osan, joka ei ollut pituudella pilattu, uskalsin tehdä kokeen siinä puhumistavan järjestelmässä, mikä oli kolmen vuoden ahertelun jälkeen vähin erin hahmottumassa.

Huomasin ilokseni, että kokeiluni sujui suurelta osaltaan ilman erikoista huolenpitoa. Kielen oikea luonto oli huomaamattani tarttunut asiaan. Vaisto, veren rytmi ja korva olivat vihdoinkin alistuneet puhumisen taidon palvelukseen.

Riemuitsin hiljaisesti suuresta voitosta, jonka valmistelut olivat ainoastaan omassa tiedossani.

Sala ehkä aavisti jotakin, mutta ei puhunut mitään. En sitä ihmetellytkään, sillä hän valmistautui juuri näihin aikoihin pitkää ulkomaanmatkaansa varten. Neiti Bergbom vain ilmaisi tyytyväisyytensä näyttelemiseeni — ja ainoastaan näyttelemisestä puhuivat toveritkin. Ei kukaan ollut oivaltanut, mille pohjalle tämä näytteleminen rakentui.

Minä sen tiesin ja iloitsin siitä, vaikka ymmärsinkin hyvin, ettei yksi pääskynen kesää tee. Aavistin, että isommat tehtävät tulisivat vielä tuomaan ehkä hyvinkin monta kompastusta ja pettymystä, mutta hyvä näinkin.

ASEMASILLALLA.

Eräänä koleana syyspäivänä kulki Sala näyttämöllä ja pukuhuoneissa toisen toverin luota toisen luo hyvästejään jakelemassa. Hän näytti iloiselta ja pirteältä. Väläyksittäin tuntui kuitenkin iloisuudessa pientä pingoitusta ja pirteydessä hätiköimistä. Mutta sehän oli luonnollista, eikä siihen pantu erikoista merkitystä. Olihan kysymyksessä vähintään vuoden eroaminen jokapäiväisestä toveripiiristä, eikä ulkomaille lähteminen ollut siihen aikaan samaa joutavanpäiväistä mitättömyyttä kuin miksi se nyttemmin on kehittynyt.

Nykyisin piipahtelevat näyttämötaiteilijatkin suotuisampien olojen virran mukana vähän siellä ja täällä, ilman että heitä velvoitetaan mihinkään sen kummempaan ja ilman että heidän matkatuloksensa merkitsisivät tai edes voisivatkaan merkitä mitään huomattavaa sadon korjuuta yhteiseen aittaan.

Silloin oli toisin — oli samaa kuin jos suomalainen kulttuuripiiri olisi sanonut: mene nyt ja tuo meille parasta, mitä on saatavissa!

Tämän vastuunalaisuuden painon tunsi Niilo Salakin elävästi. Ehkä liiankin elävästi. Hän tiesi liiankin hyvin mitä varten oli saanut valtionavustuksen ja mitä varten hänelle maksettiin täysi palkka, viipyipä sitten matkallaan vaikka kauemminkin. Hän tunsi toverien hyvästijätön sanovan: mene ja tule, sinä teet sen meidän kaikkien hyväksi!

Eipä kumma, vaikka Salan tasainen luonne vähän läikähtikin hänen puristellessaan ystävien lämpimiä käsiä.

Kun sitten tapasin hänet asemasillalla, näytti lähdön synnyttämä pingoitus lauenneelta. Pieni väsähtäneisyys ja surumielisyys ehkä pilkisteli tyynen ilmeen alta. Vai kuvittelinko siten? En tiedä, sillä sellainen mielentila oli mielestäni luonnollisin ja asiallisin henkilölle, joka ypöyksin lähtee taivaltamaan maita mantereita.

— Tämä on mielestäni onnellinen hetki siltä puolen, että nyt pääset varmistuttamaan itsesi kaikkeen siihen, mikä koskee tulevaisuuttasi, — sanoin iloisesti kohottaakseni hänen mielialaansa, kun huomasin, että hiljainen kävelemisemme edestakaisin ei johtanut juuri mihinkään keskusteluun.

— Niin — ja myöskin meidän tulevaisuuttamme, — täydensin ajatustani. —
Tai, paremmin sanoen, laitoksen tulevaisuutta.

— Hauska kuulla, — sanoin ohimennen. — Pengotaan sitten paremmin, kun palaat matkaltasi.

Luulin hänen tarkoittavan Venäjän kautta matkustamista ja sanoin, että jos niin on, niin on parasta peruuttaa se ja lähteä meritse. Mutta hän sanoi, että itse matka se on, joka peloittaa, eikä Pietarin tie.

Hän ei sanonut sitä väittäen, vaan hiljaisesti ja epävarmasti. Vaistosin hänen olemuksessaan pientä turvattomuuden vivahdusta, jota en ollut hänessä koskaan ennen havainnut. Kysyinkin sentähden aivan vakavasti, eikö matkaa voi peruuttaa ja järjestää toisin.

— Ei sitä aavistuksien tähden voi peruuttaa, — sanoi Sala vähän lujemmin.

— Ei, ei! — sanoi Sala. — Ei mitään voi muuttaa! Katkaistakseen enemmän väittelyn ojensi matkamies kätensä hyvästiksi ja katosi vaunuunsa.

VALTAVA JUHLAPUHE.

Kun minua oli syksyllä käyty pyytämässä lausunnan opettajaksi Helsingin Työväenyhdistykseen, en voinut olla sanomatta pyytäjille ihmettelyäni siitä, ettei pyydetty jotakuta vanhempaa näyttelijää sellaiseen vastuulliseen toimeen.

— Voitteko selittää, mistä johtuu, että valinta on kohdistunut juuri minuun? — kyselin pienen miettimisen jälkeen.

— Kyllä voimme! — sanoivat he. — Me olemme kaikki olleet katsomassa
Työlakkoa, ja siinä kiintyi huomiomme teihin.

— Senkö tähden, että näyttelin lakkointoilija Krausia? — kysyin pilaillen.

— Ei! — nauroivat he. — Ei tällä asialla ole mitään yhteyttä sen kappaleen kanssa, vaikka, sivumennen mainiten, olitte kyllä ilmielävä työläinen, juuri sitä maata, jonka tunsimme todelliseksi ihmiseksi, mutta se on asia erikseen eikä kuulu tähän. Teidän puhumistapanne ratkaisi asian ja johti meidät tänne.

— No, sen seikan tarkempi selitteleminen on kai meille ylivoimaista, mutta eiköhän osuta vähän ytimeen päin, kun sanomme, että me suomalaiset ihmiset tunsimme sen omaksemme. Sanomme totuuden, kun tunnustamme, että se pani oikein kohauksen käyntiin meidän keskuudessamme. Ja meitä oli toisen rivin peräparvi täynnä. Emme olleet koskaan ennen kuulleet niin kotoista ja kaunista kieltä. Se oli niin outoa ja tuttua, että me rupesimme innostuksesta meluamaan. Näin yksinkertaisesta syystä olemme tulleet juuri teidän luoksenne.

Tämä selitys teki minuun kummallisen vaikutuksen. Oli kuin olisi sanottu lohdutuksen ja kehoituksen sana pitkäaikaisille pyrkimyksilleni. Mieleni kirkastui tästä odottamattomasta ymmärtämyksestä. Se antoi minulle sellaisen rohkeuden, että uskalsin suostua heidän ehdotukseensa.

Opetustunnit alkoivat heidän ehdotuksensa mukaisesti ja jatkuivat säännöllisesti jokaisena sunnuntaina koko talven ajan.

Opetuslapset, niinkuin kurssilaiset itseään nimittivät, panivat toimeen sitten keväällä Kaisaniemen ravintolassa niin komeat kurssin päättäjäiset ja muistolahjojen ojentamiset, etten sellaisia voinut mitenkään aavistaa silloin, kun minut niihin juhliin kutsuttiin.

Tehtiinpä vielä sellainenkin kohteliaisuuden temppu, että pyydettiin hyvä ystäväni Oskar Merikanto, joka siihen aikaan toimi yhdistyksen laulunjohtajana, minulle seuraksi näihin juhliin, ettei minun tarvinnut kärsiä yksinäisyyden tunnetta.

Kaisaniemen ravintolan iso sali ja sen viereinen kamari olivat varatut käytettäviksemme, joten juhlan ulkonainen loisto käänsi mielialan ikäänkuin sisäänpäin ja teki olotilan vähän kankeaksi. Pian kutsuttiin kuitenkin illallispöytään, ja minä rupesin jo miettimään leikillistä puhetta, mikä laukaisisi sen ahdistuksen, johon olimme joutuneet.

Laukeaminen tuli kuitenkin, niinkuin kaikki hyvät asiat, odottamatta ja äkkiarvaamatta.

Opetuslapsi Cajander oli kilahduttanut lasinsa laitaan ja noussut puhumaan. Puhe alkoi peräti arvokkaasti kosketellen yleistä kulttuuria ja siirtyi sitten työväen sivistysharrastuksiin. Ennen pitkää painosteli hän jo puhumisen taidon tärkeyttä.

Kuuntelimme vakavina ja juhlallisina ja hiljaisina kuin hiiret. Mutta tämä juhlallisuus ei ehkä miellyttänyt puhujaa vai tapahtuiko se ehkä jostakin muusta syystä, en tiedä, mutta äkkiä hän heittäytyi leikilliseen sävyyn ja sanoa päräytti hirmuisen vakavanaamaisena vallan mullistavan lauseen.

— Herra Halme, joka on meille puhelahjan antanut! — kaiutti Cajander juhlallisella äänellä.

Kurkistin puhujaan, mutta en kuolemaksenikaan kuullut, mitä hän sen jälkeen sanoi. Painoin pääni ja koetin estää naurua tukehtumiseen asti.

Merikanto, joka istui vierelläni, pudotti lautasliinansa saadakseen painua sen etsimiseen. Muittenkin päät kumartuivat, aivan kuin permannolla olisi jotakin merkillistä katseltavaa.

Silloin kuului puoleksi pöydän alta Oskar Merikannon kirkas ja heleä naurun ryöpsähdys, — ja kaikki sulut murtuivat niin hillittömään nauruun, ettei sitä mikään mahti olisi tyrehdyttänyt.

Merikanto kiekaisi vielä pari korkeata ääntä, ja niin me molemmat huusimme naurukrampissa kuin kuolemaantuomitut. Siihen yhtyivät kaikki.

Salin täytti sellainen nauru, niin valtava ja vastustamaton, ettei kai sellainen ollut ikinä ennen näitä seiniä tärisyttänyt.

Talonväet seisoivat ympärillämme silmät ympyriäisinä eivätkä ymmärtäneet asiasta mitään. He eivät I olleet kuulleet sitä jumalattoman vinoa leikkilausetta, jonka me olimme saaneet niellä ja joka oli pannut pingoitetut mielet niin rajusti laukeamaan.

Kesti oman aikansa, ennenkuin saimme sen verran voimia, että jaksoimme jatkaa illallisten syöntiä. Kaikki pyysivät kuitenkin yksimielisesti, että Cajander ei enää jatkaisi valtavaa puhettaan. Eikä hän jatkanut.

LATUJA JA LAKEUTTA

VIESTI ETELÄSTÄ.

Kun syksyllä 1892 kokoonnuimme aloittamaan uutta näytäntövuotta, ei Arkadian henkilökunnan mieliala ollut yhtä toivorikas eikä yhtä työniloinen kuin edellisinä syksyinä.

Kotimaisen näytelmäkirjallisuuden pylväät Numers ja Canth olivat, riitaannuttuaan Bergbomin kanssa, luopuneet Suomalaisesta Teatterista. Nämä olivat lamauttavia asioita, joiden merkityksen tunsimme ja ymmärsimme liiankin hyvin.

Kerrottiinpa vielä huhuja siitäkin, että Ida Aalberg ei tulisi enää esiintymään Arkadiassa. Sekin vielä! Tiedettiinhän, mitä Ida Aalberg merkitsi sekä yleisölle että meille näyttelijöille.

Myötäänsä oli teatterista eronnut henkilöitä, mutta heidän paikkansa täytettiin. Niin ei ollut Ida Aalbergin laita. Hänen paikkaansa ei kukaan voinut täyttää. Eikä myöskään Numersin eikä Canthin!

Nämä olivat masentavia asioita, mutta masentavimman ja surullisimman uutisen saimme kuulla viimeiseksi. Bergbom oli kotiutuessaan ulkomailta tuonut kuoleman viestin tullessaan.

Vieraalla maaperällä ja vieraitten ihmisten keskuudessa oli Niilo Sala tehnyt lopullisen tilinpäätöksen siinä elämän ristiriidassa, joka kaiketi oli hänen mielestään sotkeutunut selvittämättömäksi. Hän uumoili jotakin jo lähtiessään, tunsi avuttomuutta ja pelkäsi.

Pelko oli ajanut häntä takaa halki Saksan ja Ranskan ja saavuttanut hänet vihdoin vaateliaana ja velvoittavana eräässä eteläisen Saksanmaan vuoristokylässä. Hän oli yksin eikä jaksanut enää taistella epäilevän mielensä esille manaamaa haamua vastaan. Tunsi ehkä eksyneensä tieltään ja pettyneensä suuntamerkeistään. Ei uskaltanut enää astua askelta elämän polulla, vaan väistyi, astui syrjään.

Elokuun 15 päivänä oli Niilo Sala omasta tahdostaan avannut Tuonelan veräjän ja nostanut sen salvan tuhoisan laukauksen avuin.

Ainoa miehekäs ote, mikä milloinkaan oli laitoksen sisäiseen ohjaukseen tarttunut, oli kirvonnut peräsimestä, eikä hänen kädensijaansa tämän jälkeen kukaan täyttänyt. Ei kukaan pystynyt täyttämään.

Ainoa avokatseinen ja tarkkanäköinen työtoveri oli ainiaksi silmänsä ummistanut. Oikeamielisyyden luja pylväs oli repäisty laitoksen portinpielestä, jättäen jälkeensä ammottavan kolon, jota ei koskaan voitu uudelleen täyttää. Ei koskaan.

GAMBRINISSA.

— No, nyt se on täytetty! Onnittelen! — sanoi Oskar Merikanto kerran, kun olimme tavanneet Gambrinissa ja tapamme mukaan siirtyneet pianohuoneeseen rauhaan ja omiin oloihimme.

— No, helkkari! Se suomenkielen puhumisen taidon puute. Olin katsomassa "Telliä", mutta Stauffacheriin minä kiinnyin. Puhuit jeeperin kaunista kieltä. Se helisi, usko pois! Oli kuin musiikkia.

— En minä yksin enää jonkin ajan kuluttua! Saat nähdä! Mikä juttu se sitten olisikaan! Mutta minä oivalsin sen ehkä nopeammin kuin muut, kun tunsin vuosia kestäneet pyrkimyksesi. Kuuntelin jokaista sanaa ja nautin ihan peijakkaasti.

— Saatkin olla, -keskeytti Merikanto innokkaasti. — Olet päässyt julman korkealle harjalle ja siellä nyt seisot.

— Sinä olet ensimmäinen, joka tätä sanot, — puhuin melkein kuin vastaan väittäen. — Ainoakaan toinen ei ole sanonut halaistua sanaa. Ei kukaan teatterissa.

— No, sen voin allekirjoittaa, ettei olekaan. Mutta älä siitä välitä! Puhu sinä vain harjaltasi ja anna muitten puhua muualta! Eihän tällainen asia voi olla kädenkäänteessä selvä kuin pläkki. Eihän se sitten mitään kummaa olisikaan.

— Ei ole kummaa ollenkaan! — nauroin iloisena. — Mahdottoman yksinkertaista!

— Niin juuri! — ilakoi Merikanto. — Sen yksinkertaisuus oli syöstä sinut satulasta. Ja muokkaaminen kesti vuosia.

Tästä syntyi virkistävä keskustelu, joka entiseen, totuttuun tapaan siirtyi vähin erin käsittelemään kaikkia ilmiöitä, jotka herättivät mielenkiintoamme taiteittemme eri aloilla.

Tämä keskustelu oli yksi niistä rauhallisista juttuhetkistä, joihin usein pyrimme piiloutumaan seurakermojen tuttaviemme ulottuvilta, saadaksemme rupatella sydämiemme kyllyydestä.

Monia ajatuksia nämä leppoisat istujaiset synnyttivät, monia mielijohteita nostattivat, ja monet niistä hetken herätteistä puhkesivat kauniiseen kukintaankin. Ja vaikka kaikki oraat eivät koskaan korrelle kyenneetkään, niin ei rikassisältöisen keskustelun elvyttävä teho ollut silti sen heikompi.

KUN NÄYTTÄMÖLLÄ HERKUTELLAAN.

— Ibsen on oikein tuntuvalla tavalla halunnut huomauttaa tämän Villisorsa-näytelmän luonnollista näyttelemistä, — sanoin Ahlbergille, kun kenraaliharjoituksessa asetuimme aterioimaan.

— No, miksi hän muuten olisi pannut kokonaisen pitkän kohtauksen tapahtumaan aterian aikana! — selitin hymyillen. — Ja ajan hän on mitannut tarpeellisen pitkäksi. Mutta vanha teatterinjohtaja on tässä tehnyt virheen. Katsohan maalattuja pahvikinkkuja, aladobeja ja pasteijoita! Luuletko, että pystymme syömään näitä laitoksia?

— Ibsen-rukka ei edellyttänyt, että Villisorsaa tarjoiltaisiin Arkadiassa, — sanoi Ahlberg ja kolisteli veitsellä kumisevia ruokalajeja. - Tosiaankin! Mitä hittoa teemme syömisen sijasta?

— Koettakaamme näytellä niinkuin meillä olisi vatsakatarri, — sanoin kuivasti.

— En tiedä! Repliikkejä emme voi lisätä, mutta voimmehan sen sijaan irvistellä. Ehkä yleisö siitä ymmärtää, että emme voi syödä.

Koetimme parhaan mukaan näytellä syömistä, mutta kohtaus tuntui tyhjältä ja vajanaiselta.

— Kyllä on sanottava tarpeistonhankkijalle, että hommaa enemmän oikeata tavaraa ainakin premiääriksi, — sanoi Ahlberg näytöksen jälkeen.

— Entä jos tilaisimme ravintolasta oikean "seksan" ja söisimme juhlaillallisen Ibsenin ja premiäärin kunniaksi? — kysyin.

— Ja juomme "heelan ja halvan" yleisön terveydeksi? Niinkö? — innostui
Ahlberg.

— Vaikkapa niinkin! — sanoin myöntävästi. Näytäntöiltana, kun sama kohtaus alkoi, oli pöytä viinurin kattamana tupaten täynnä kaikenkaltaisia herkkuja, ja me istuimme Ahlbergin kanssa täydessä touhussa jo paljon ennen esiripun nousua.

Kaikki näyttämöllä ihmettelivät, ja kaikille tuli vesi suuhun, kun me tyytyväisinä aterioimme.

Kohtaus sujui sitten asiallisesti ja loistavasti, eikä siinä suinkaan ollut tyhjyyden eikä vajavuuden tuntua. Sen yleisökin huomasi ainakin silloin, kun astuin vieraskäynnille tulleen Gregers Werlen eteen höyryävä peruna haarukassa, jota käytin kuin repliikkini vahvistajana, kohotetun sormen asemesta. Se vaikutti yleisöön niinkuin pitikin, se nauroi iloisesti.

Ensin oli yleisö kovin tyytyväinen, mutta sitten sille tuli hirmuinen nälkä. Ensin oli neiti Bergbomkin aitiossaan hyvin tyytyväinen, mutta äkkiä pisti hänen päähänsä sellainen ajatus, että kun "seksa" oli oikea, niin ei kai sitten viinakaan ollut Vantaan vettä.

— Herra jesta! Ne vissiin juovat puhdasta, raakaa viinaa! — sanoi hän eikä enää voinut istua rauhallisena paikallaan.

Näytöksen loputtua ei yleisökään voinut pysyä paikoillaan, vaan hyökkäsi kiireen kaupalla ravintolaan, jonka voileipäröykkiöt hupenivat ennenkuulumattomalla nopeudella.

— Söivät, peijakkaat, kuin ruhtinaat! — puheltiin yleisön kesken. — Selvää hämäystä se oli! Jos vielä jatkavat kahvilla ja konjakilla, niin kalliiksihan tämä tulee.

Kun näytännön loputtua menin ravintolaan maksamaan herkkuillallistamme, pidettiin siellä yleistä iloa yleisön nälän kustannuksella.

— Sinä, peijakas! — huusi ukko Achté vastaani. — Nyt olit hyvä! Olit erinomainen!

— Niin, mutta nyt olit vielä parempi! Olisit ollut hämmästyttävän hyvä ilman perunaakin. Nyt pidän sinusta pakanan paljon! — puhui Achté innostuneesti, mutta kääntyi samassa palveluskunnan puoleen. — Eikö tässä talossa sitten ikinä saada ruokapöytää kuntoon? Kaikkien nirsuruokaisten olisi tänään pitänyt olla teatterissa! Saakeli, kuinka hiukasee! Se oli juonikas temppu, kun pidit hummerin häntää haarukassa! Piloillasi härnäsit! Kyllä minä sen näin.

— Näyttelijä raukka ei saa nähtävästi koskaan julkisesti herkutella, — sanoin nauraen.

— Ei! Näyttämötaide ei saa herättää muuta nälkää kuin henkistä! — sanottiin ja naurettiin ja odoteltiin ruokaa.

HUOMATTAVA SAAVUTUS.

— No, siinähän te tulettekin, — sanoi neiti Bergbom, kun näki minut eräänä iltana laskeutumassa pukuhuoneesta näyttämölle. — Poikkeatteko tänne Kaarlon huoneeseen vähän keskustelemaan? Kaarlo tahtoo vähän keskustella kanssanne uudesta näytelmästänne.

Tulin hyvinkin uteliaaksi tämän kuullessani, sillä nythän siis tapahtuisi ensimmäisen näytelmäni lopullinen hyväksyminen tai hylkääminen — näytelmän, jota olin valmistellut kaiken vuotta.

Edellisenä päivänä olin jättänyt näytelmän uudelleen Bergbomille, korjattuna lausutun toivomuksen mukaisesti. Nyt saisin kuulla tuomion.

— En luullut, että suoriutuisitte korjauksesta niin helposti ja näppärästi, — sanoi Bergbom ja selaili käsikirjoitustani sohvapöydän ääressä. — Nyt Hilma on ymmärrettävämpi ja onpa vielä saanut lisää runollisuuttakin. Mutta — vielä eräs seikka! Oletteko keksinyt tuon Purimo-nimen, vai onko se todellinen?

— Kyllä se on erään salmen nimi Hämeenkyrössä! — selitin ja jatkoin samassa hymyillen: — Vaikka ei siellä sennimistä taloa ole ollut minun tietääkseni.

— Kaarlo sanoo muuten, että näytelmänne on hyvä, — iski neiti äkkiä keskustelun rakoon.

— Luin muuten näytelmänne uudelleen, ja se tuntui voittavan toisessa lukemisessa, — puheli tohtori ja kampaili partaansa. — No, minkä osan haluatte itse näytellä tässä?

— Jos siihen asiaan saan jotakin sanoa, niin en tietenkään halua mitään osaa. Olen tämän tekeleen suhteen jo palanut loppuun enkä usko, että mikään saisi minua enää syttymään uudelleen, — sanoin vakavasti.

Nähtävästi tohtori hyväksyi kantani, koska ei sanonut mitään, vaan teki osien jakamisen ilman muuta.

— No, asia on selvä, — sanoi neiti Bergbom ratkaisevasti. — Mutta milloin ajattelet kappaleen näyteltäväksi?

— Ei se voi tapahtua ennen kuin viimeisinä näytäntöinä ennen
Turkuun-lähtöä, — selitti tohtori.

— Mutta niin myöhäinen kevät on vahinko näytelmälle, — väitti neiti
Bergbom ja oli pahoillaan.

— No, mitäpä siitä! — sanoin iloisesti. — Tämähän on vasta ensimmäinen!
Kirjoitetaan uusia!

— Määrätään sitten kevät, — sanoi tohtori päättäväisesti. — Sitten se on kuudes kotimainen tänä vuonna!

— Ajatelkaa nyt! — innostui neiti. — Puoli tusinaa kotimaisia näytelmiä samana näytäntökautena!

— Jotakin tämänsuuntaista olen joskus kuvitellut tapahtuvan! — puhui Bergbom välkehtivin silmin ja nojasi pöytään. — Mutta kun tällainen ryöppy sattuu juuri samaan aikaan, jolloin Numers ja Canth ovat meidät jättäneet, niin tuntuu tapaus ihmeelliseltä. Tämä vuosi tulee olemaan teatterimme historiassa hyvin merkillinen. Ainakin suurin tähänastinen saavutus kotimaisten näytelmien lukuun nähden.

— Olisihan se suurin ilman tätäkin näytelmää, — koetti neiti Bergbom vielä puolustella kantaansa.

— Olisipa kyllä, — sanoi tohtori ja nousi. — Mutta kuusi on kaikissa tapauksissa enemmän kuin viisi! Ja tämä näytelmä on tänä vuonna tarjottu. Älkäämme nousko historian henkeä vastaan! Ei pidä estää tapausten kulkua silloin, kun ne tahtovat meille hyvää! Pitäköön seuraava vuosi puoliaan omalla tavallaan! Kotimainen näytelmäkirjallisuus on tahtonut puhua! Ja se on saanut ennenkuulumattoman puheenvuoron.

Näin joutui "Purimossa"-näytelmäni tähän merkilliseen sarjaan, joka muodosti suurimman saavutuksen saman vuoden kotimaisten näytelmien lukumäärässä.

KUKON ORRELLA.

Minna Canth oli tehnyt sen, mitä Bergbom ei uskonut. Oli jättänyt Arkadian ja siirtynyt Heikinpuiston eteläisimmän kärjen viereiseen kiviteatteriin. Oli tuonut sinne uusimman näytelmänsä "Sylvin", jonka ruotsinkielinen asu oli, julkisten salaisuuksien mukaan, leimaava tekijän omintakeisuuden ja holhouksesta vapautumisen.

Näitä vapautumispyrkimyksiä oli sattunut muitakin niihin aikoihin, ja ne alkoivat herätellä pientä ihmettelyä teatteriyleisön keskuudessa. Ruvettiin ajattelemaan ja kyselemään ristiriitojen syitä. Olivatko kaikki nämä ihmiset, jotka hylkäsivät Arkadian ohjakset ja jotka luonteiltaan olivat peräti erilaisia — olivatko he kaikki yksin syypäitä menettelyynsä? Oliko Bergbom yksin syytön sen tähden, ettei hän uskonut mitään tämänkaltaista tapahtuvan? Oliko hän ehkä oikeassa sen tähden, että hän aina luopumisen jälkeen lohduttautui lauseella: kyllä hän tulee takaisin? Tällaiset kyselyt alkoivat orastella yhtäällä ja toisaalla ja herättivät levottomuutta.

Mieliala suomalaisen yleisön keskuudessa ei ollut suinkaan laimeimmillaan siihen aikaan, kun Minna Canth näytti todeksi, mitä hänen mielessään oli liikkunut. Hänen "Sylvinsä" oli tullut ruotsalaiselle näyttämölle ja herättänyt tulollaan tavatonta huomiota.

Siksi oli katsomo ääriään myöten täynnä "Sylvin" ensi-iltana ja niin tiukkaan myyty jo päivemmällä, että kunnollisen paikan hankkiminen oli mahdotonta. Kaksi istumapaikkaa oli enää jäljellä kolmannen rivin sivustan takimmaisella penkillä. Ostin niistä toisen ja kiipesin sitten sen turvin ja illan tullen merkitylle paikalleni.

Huomasin pian, ettei paikaltani nähnyt muuta kuin näyttämöpartaan pienen kulmauksen.

Keskustelusta kuului sentään sen verran, että jotenkuten voi pysyä näytelmän juonessa, ellei puhuminen tapahtunut näyttämön perällä.

Ensimmäisen väliajan tullen aioin sanoa jotakin rakastettavaa sille henkilölle, joka oli koko ajan nojannut olkapäähäni hyvin tutunomaisesti ja ystävällisesti.

— Kestipä olkapääsi sentään, — kuului tuttu ääni takaani, kun olin aikeissa aloittaa kohteliaan keskustelun rauhanhäiritsijän kanssa.

Käännyin katsomaan, ja siinä seisoivat Robert Kajanus ja Arvid
Järnefelt. Tervehdimme ja hymyilimme kärsimyksen ja alennuksen hymyä.
Emme olleet sellaisessa paikassa ennen tavanneet toisiamme.

Kun esirippu sitten vihdoinkin laski näytelmän lopun merkiksi, poistuin nopeasti kadulle raittiiseen ilmaan.

Pysähdyin keskelle Heikinpuistoa kuuntelemaan räiskyvää käsien taputusta, joka yhä vain jatkui. Jatkui ja kiihtyi.

Kun vihdoin lähdin kävelemään poispäin, oli käsien pauke saanut melkein raivokkaan luonteen, kuuluen kauas jälkeeni. Oli ehkä tarkoitus, että se kaikuisi aina Arkadiaan asti.

POHJA TUNTUU.

Mitä kaikkea mahdoinkaan tuntea silloin, kun ensimmäinen näytelmäni esitettiin ensimmäisen kerran?

Hetki oli suuri ja tapaus merkillinen. Pitkäaikainen kokeilu ja työ oli päätynyt tarkoitettuun tulokseen. Saavutettu perehtyneisyyteni näyttelijätaiteen liukkailla poluilla ennusti yhdessä näytelmäkirjailijan tulikokeen kanssa sitä rannan läheisyyttä, mitä kohti olin usvaisilla vesillä vellonut.

Vaikka en kuvitellutkaan seisovani tukevalla kamaralla, niin vaistosin sentään pohjan tuntua allani ja olin näkevinäni rannan läheisyyden.

Jotakin sentapaista tunsin tänä omituisena ensi-iltana, jolloin ajatukset hypähtelivät ja kirmailivat omaa vallattomuuttaan, pysähtymättä mihinkään, mistä olisi voinut pitää kiinni.

En ajatellut seuraavan päivän arvostelua nyt enemmän kuin ennenkään. Sellaisen joutavan olin kokonaan unohtanut nyt niinkuin aina näyttelijäntyössänikin. Riitti täydellisesti, että teatteri teki parastaan minun näytelmässäni samoinkuin aina muulloinkin ja että yleisö osoitti myötämielistä ystävällisyyttä.

Tunsin ehkä myöskin jonkinlaista tyydytystä siitä, että tämä ilta olisi päätepisteenä ajanjaksolle, jossa oli paljon epäilyjä ja henkistä kiusaantumista. Toivoin että olisi niin, sillä liiankin monesti olin tuskamielin kaivannut tasaisempaa työrauhaa tempoilevien mielenilmaisujen tilalle, joihin en koskaan, toverien kehoituksista huolimatta, näkynyt soveltuvan tarkoituksenmukaisesti.

Tätä kaikkea odotin tästä tapauksesta. Olin kyllin naiivi uskomaan, että erityiset kehitysasteet rakentaisivat minulle lopultakin suojakilven, jonka takana voisi innolla työskennellä ja pyrkiä niihin erinäisiin päämääriin, mitkä olin tielleni asettanut.

Vaistosin maata jalan alla ja olin tyytyväinen. Luulin tuntevani pohjan ja iloitsin. Ehkä sentään pääsen lujalle rantakivelle, jos en katsele oikeaan enkä vasempaan, vaan ponnistan yhä samaan suuntaan. Ehkä kerran pääsen rantatöyräälle, mistä aukeaa uusien latujen lakeus.

Tällaisia ajatuksia synnytti tämä harvinainen ilta, ja ne kirkastivat koko loppukevään entistään valoisammaksi.

ENTISTÄ TYÖTOVERIA TERVEHTIMÄSSÄ.

— Kas, kun sentään tulit tapaamaan! — sanoi Alarik Böök, astuessani hänen pukuhuoneeseensa. — Olen kuullut, että olet ollut usein teatterissa, mutta nyt vasta eksyit tänne.

— Olen pelännyt häiritseväni teitä, mutta lopulta teki mieleni tulla tervehtimään. En malttanut olla tulematta, — sanoin tuttavallisen kättelyn jälkeen. — Tapasin Ida Aalberginkin tuolla käytävässä häpäskältä. Ehdin sentään onnitella turneen johdosta, vaikka ettepä juuri onnitteluja kaipaa. Ainahan teillä on ollut "lappu luukulla". Ainakin täällä Helsingissä.

Siinä en sanonutkaan liikoja, sillä Ida Aalbergin näytännöt olivat sujuneet Aleksanterin teatterissa varsin suurenmoisesti. Olin puolestani perin ihastunut näihin näytäntöihin, sillä aikaa minulla oli yllin kyllin niiden katselemiseen.

Edellisen kevään valoisat toiveeni olivat perin juurin joutuneet Arkadian ristituulien pyörteisiin. Ei ollut muuta työtä ollut koko syksynä kuin vanhojen roolien näyttelemistä. Onneksi niitä oli siksi paljon, että työkunto säilyi, mutta elämän elvytystä sain hakea muusta kuin uusista tehtävistä. Sentähden olin päivätöikseni parannellut kesällä kokoamaani näytelmää "Mallassaunalla" ja antanut sen Bergbomille. Siihen sekin homma oli loppunut.

Onneksi olivat juuri silloin alkaneet nämä Ida Aalbergin näytännöt, jotka muodostuivat minulle vakaviksi pyhiinvaelluspaikoiksi.

— No, vieläkö Bergbom riitelee niinkuin ennenkin? — kysyi Böök äkkiä puhelun keskeen.

— En tiedä, — vastasin vähän nolostuen, kun muistin, että Böökin eroaminen oli tapahtunut täydessä epäsovussa. — Ei hän tänä syksynä ole ainakaan minun kanssani riidellyt.

— En sitäkään tiedä, sillä en ole koskaan riidellyt puolestani, — sanoin kuivasti.

— Arvasin sen! — nauroi Böök. — Ellei Bergbom saa nokkaasi saveen riitelemällä, niin hän kieltää sinulta työn. Kauanko luulet kestäväsi, ennenkuin otat armokirjan esille?

— Tiedäthän ajatukseni, — sanoin lyhyesti. — Minulle eivät armon ovet eivätkä takatiet sovi. Kestän minkä kestän.

— Sitten tulet fokatuksi, — sanoi Böök musertavan tietoisesti. — Et tunne Bergbomia. Mutta minä tunnen. Hän vihaa omintakeisuutta. Jos hän ei voi sinua nujertaa ja painaa anturansa alle, niin hän heittää sinut pellolle.

— Syytäkö? Saat itse nähdä onko syytä! Kyllä näet - ennemmin tai myöhemmin!

Sinä iltana en päässyt suuren Iidun loihtimaan tunnelmaan, vaikka kuinka olisin yrittänyt. Jotakin peräti vinoa oli mielestäni meidän teatterielämässämme. Myötäänsä tapahtui käsittämättömiä asioita, joissa ilmeni rajaton valta kukistajana. Kuinka se oli mahdollista? Ja miksi?

Miksi nytkin Suomen suurin on eristettynä tämän vieraan talon näyttämölle keskinkertaisen ja osaksi ala-arvoisen näyttelijäjoukon keskuuteen?

Miksi on niin paljon muuta tapahtunut ja tapahtuu yhä? Miksi? Voiko tämä kaikki olla mahdollista?

Lukemattomat kysymykset temmelsivät ajatusteni piirissä ja riistivät taidenautinnon rauhan. Lähdin näytännön jälkeen teatterista tyhjempänä kuin koskaan ennen. Tyhjänä ja masentuneena.

Erään omituisen seikan luulin sentään huomanneeni katsomossa kirkkaasti ja elävästi. Olin nähnyt katselijain kiintymyksen ja innostumisen ja haltioitumisen. Olin nähnyt kuin syrjästä niin valtavan ja elinhermoisen voiman liikahdukset, etten sellaista ollut koskaan ennen huomannut.

Nyt, kun olin itse tavallista syrjemmässä, tunsin tuon voiman. Se ei ollut yksin taiteen ihailemista. Sen ytimessä piili muutakin — ja se muu oli suomalaisen kulttuurin hehku. Se hehku paloi ja liekehti laajalle ja korkealle!

Ymmärsin, että suomalainen teatteritaide kuuluu tähän kulttuurin hehkuun. Se palaa ja nousee ja liekehtii tuhansien tukemana, kansan sielun kantamana. Se ei tukahdu, vaikka teatterin sisällä tukahtuisi kuka ja mikä tahansa. Mitä tahansa!

Ymmärsin ensikerran, että kukaan yksilö ei ole nostanut suomalaista teatteria eikä pidä sitä koholla, vaan sen on tehnyt aikakausi ja suomalaisuuden oma, palava ja liekehtivä elinvoima.

Nyt ymmärsin sen, minkä olin tähän asti vain vaistonnut. Ymmärsin, mihin tukeen perustui Bergbomin rajaton valta, ja ymmärsin, että niin mahtava tuki voi houkutella vallan väärinkäyttöön liiankin helposti sen, joka tätä valtaa käyttää.

Ymmärsin, että jos näissä oloissa tahtoo jotakin omintakeista ajaa, niin nujertamisen jälkeen ovat kaikki omintakeisuuteen vievät tiet suljetut. Ei ole muuta mahdollisuutta kuin seisoa tai kaatua. Seisoa omana itsenään kuin Ida Aalberg ja monet muut!

SOKEA KANA ON LÖYTÄNYT JYVÄN.

Kun teatterin ohjelmiston pääosan muodostivat tavallisesti edellisten vuosien uutuudet ja kun sopivien uusien tehtävien saaminen näytti minun kohdaltani pahoin tyrehtyneen, niin johduin pohtimaan tilanteen pulmallisuutta.

Selvä kysymys asettui eteeni. Mitä oli näissä oloissa tehtävä, jotta kielen käsittely, puhumisen ja näyttelemisen valmeus esiintymisessäni saisivat yhä kiinteämmän muodon ja hioutumisen? Mitä oli tehtävä, kun oli työn puute?

Nämä kysymykset kiusasivat ajatusta koko loppuvuoden ja vielä seuraavan kesänkin. Syyspuolella vasta löysin vastauksen.

Enhän oikeastaan voinut valittaa työn puutetta, sillä olihan minulla kymmeniä hyviä osia vanhoissa näytelmissä, joita edellisenäkin vuotena oli myötäänsä esitetty. Työtähän niissä olisi yllin kyllin edelleenkin.

Eihän tarvinnut muuta tehdä kuin hajoittaa entisten roolieni rakenteet ja panna ne kokoon uudelleen! Ei muuta!

Pidin tätä ajatusta sokean kanan jyvälöytönä ja odottelin intomielisenä syksyn alkua, jolloin saisin nähdä onnistuisinko nyt paremmin kuin aikaisemmin.

Kun sitten syksyn työ alkoi, tein suunnitelmani mukaisesti. Sitä myöten kuin vanhat kappaleet tulivat esille, en herrastellut vanhoissa osissani, olivatpa isoja tai pieniä, vaan revin ne säälimättä hajalle ja rakensin uudelleen kaiken sen taidon ja kypsyyden mukaan, minkä nyttemmin olin saavuttanut. Työ onnistui, ja minulla oli yllin kyllin uusia rooleja.

Olin peräti tyytyväinen, välittämättä vähääkään, vaikka nämä vanhat kappaleet kulkivatkin arvostelun ulkopuolella. En välittänyt kenenkään muun huomiosta. Työskentelin vain itseäni varten ja olin kuitenkin vakuutettu siitä, että näin tein parhaan palveluksen myöskin teatterille ja yleisölle. "Minkä teet itsellesi, sen teet kansallesi", oli runoilija Erkko sanonut.

Tätä työskentelyä saan kiittää siitä, että ensimmäinen suuri osani tämän koulutukseni jälkeen, Lefebvre "Rouva Suorasuussa", sai kiitosta ja huomiota osakseen. Enimmin miellytti minua kuitenkin tietoisuus siitä, että nyttemmin jo tunsin hallitsevani niitä taidekeinoja, joitten herruuteen olin vuosikausia pyrkinyt. Yllättävästi olivat olemukseeni virranneet uudet voimat, jotka nöyrästi taipuivat palvelukseeni.

Olin näihin asti esiintynyt näyttämöllä kuin vieraassa, oudossa ympäristössä, mutta nyt tunsin olevani kotona, missä minulla oli paljon sanottavaa ja omintakeinen sanan vuoro.

TOSI KYNNESSÄ.

Aikana, jolloin minulla ei ollut teatterissa ainoatakaan harjoitusta eikä mitään näytännöissä tekemistä, olin saanut muutaman päivän loman käydäkseni Tampereella erään tärkeän asian vuoksi.

Sain kuitenkin perille tultuani pian huomata, että loma-aikani oli riittämätön ja vaati yhden päivän lisäyksen. Tämän tähden sähkötin heti Bergbomille, mainiten päivän, jolloin palaan, ellei tarvita aikaisemmin, josta seikasta pyysin sähkötietoa.

Kun sellaista tietoa ei kuitenkaan saapunut, vaikka asuntoni oli kyllin tunnetussa Kaupunginhotellissa, palasin Helsinkiin omatunto kevyenä ja mitään pahaa aavistamatta, sinä päivänä, jonka olin sähkösanomassa maininnut.

Vaikka asia oli näin perin selvä, niin kohteliaisuudesta, jota olin velkapää osoittamaan esimiehelleni, pyysin kuitenkin Bergbomilta anteeksi, etten ollut voinut palata ensin lupaamanani päivänä.

Bergbom otti suureksi hämmästyksekseni vastaan tämän kohteliaisuuteni sellaisella viileydellä ja yliolkaisuudella, etten sellaisia luonteenpiirteitä ollut hänessä milloinkaan ennen tavannut.

— En puutu asiaan! — sanoi hän kylmästi. — Annan sen johtokunnan haltuun. Huomenna on kokous kello viideltä. Olkaa silloin täällä ja antakaa sitä ennen kirjallinen selityksenne, jos haluatte. Siinä kaikki!

Sanoi ja meni. Olin kuin puulla päähän lyöty. Mistä ihmeestä nyt taas oli kysymys? Oliko jotakin tavatonta tapahtunut?

Menin katsomaan työjärjestystä. Ei mitään muutoksia! Samat näytelmät harjoitettavina ja näyteltävinä kuin lähtiessänikin! Eikä minulla ollut yhtään sanaa niissä missään sanottavana. Minua ei näin ollen ollut tarvittu, eikä tarvittu vieläkään!

Jäähdyin ja muutuin levolliseksi. Näin selvästi tarkoituksen ja ymmärsin, että se pyrki lopullista ratkaisua kohti. Koska siihen pyritään kaikin keinoin, niin tulkoon mitä tulee! Kun lapsi saa mitä pyytää, niin on kai sitten tyytyväinen. Näin ajattelin ja menin kotiin kirjoittamaan selostusta tapahtumasta.

Kun illalla, tohtorin poissa ollessa, pyysin jättää selostukseni neiti Bergbomille, joka tietääkseni kuului johtokuntaan, sanoa tokaisi hän, ettei hän ole minun juoksupoikani. Uusi yllätys!

— Te kohtelette meitä kuin ilmaa, — kiivaili neiti Bergbom. —
Sähkösanomannekin lähetitte keskellä yötä! Mitä sellainen on?
Häiritsette vanhojen ihmisten yölevon!

— Sähkösanoma yöllä! — sanoin kauhistuneena. — Sellaista tapausta valitan sydämeni pohjasta, vaikka olenkin siihen syytön, sillä sähkösanomasta täytyy näkyä, että lähetin sen päivällä.

— Yöllä se tuli, ja me kauhistuimme ja pelästyimme puolikuoliaiksi! Kai sen ymmärrätte? — väitti neiti.

— Ymmärrän tietysti, — sanoin vakavasti. — Ja pyydän onnettomuutta anteeksi. Käyn heti aamulla ottamassa selvän, kuinka sellainen hutiloiminen on voinut tapahtua.

— On aivan samantekevä, mitä te teette, — sanoi neiti kärsivän ihmisen elein ja ilmein.

— Niinpä nähtävästi mahtaa ollakin, — sanoin masentuneena. — Mutta siitä huolimatta otan asiasta selvän. Mitä taas tulee tähän johtokunnan kirjelmään, niin panen sen aamulla postiin. Tulkoon perille tai jääköön tulematta! En pyytänyt palvelusta ulkopuolella olevalta, vaan pyysin saada jättää kirjelmän johtokunnan jäsenelle. Jos ette kuulu johtokuntaan, niin pyydän anteeksi tietämättömyydestä johtunutta kömpelyyttäni.

— No, antakaa sitten kirjelmä tänne, — sanoi kiihtynyt neiti vähän maltillisemmin. — Voinhan viedä sen Kaarlolle, vaikka minulla ei ole asian kanssa mitään tekemistä. Enkä tahdo tästä kuulla enää tämän enempää!

Neiti Bergbom otti kirjelmän ja poistui kiireisesti näyttämön puolelle jättäen minut hämmentyneenä ja ihmettelevänä seisomaan paikalleni.

— Älkää välittäkö siitä väitteestä, että sähkösanoma olisi tullut yöllä, — sanoi hetken kuluttua muudan teatterin palveluskuntaan kuuluva henkilö, joka sattumalta oli hommaillut jotakin viereisessä huoneessa ja kuullut keskustelun. — Se tuli jo varhain illalla.

Tämä tieto teki minuun kaikkein ikävimmän vaikutuksen. Poistuin pukuhuoneeseen ja lyyhistyin toivottomana pöytäni ääreen.

Mitä varten hiottiin aseita minua vastaan? Miksi ei ilman riitaa käytetty sitä voimakeinoa, joka aina on valmiina itsevaltiaan teatterinjohtajan kädessä? Olihan kevät tulossa ja uusien välikirjojen aika käsissä. Eikö maltettu odottaa sitä aikaa, jolloin minut olisi voitu syrjäyttää pelkällä huomaamattomuudella ja vaikenemisella?

Näitä mietin, mutta en mitään asiallisesti ratkaisevaa saanut irti niistä mietteistä.

SYYTETYN PENKILLÄ.

— Kas! Terve, terve! — huudahti Erkko iloisesti ja työnsi jykevän ruhonsa Arkadian tupakkahuoneen ovesta sisään. — Hauska tavata pitkästä kotvasta! Miksi istut täällä niin mietteissäsi?

— Istun syytetyn penkillä, — sanoin levollisesti hymyillen ja nousin tervehtimään edellisenä keväänä valittua uutta johtokunnan jäsentä.

— Onko jotakin tapahtunut sitten? — kysyi runoilija kiinteästi. —
Täällä pitäisi olla johtokunnan kokous. Sitä varten olen tullut.

— Paina puuta sitten ja lyhennä odotusaikaasi! — sanoin ja asetin tuolin pöydän ääreen. — Jos istut tuossa, niin näet milloin toiset tulevat. Vielä ei ole saapuvilla muita kuin Bergbom ja minä — syytetty.

— Älä, veljeni! Leikkiäkö lasket — vai? — kysyi Erkko epäillen. — Sinun täsmällisyydessäsi ei mahda olla vikaa?

— Nyt olen kuitenkin kaatanut täsmällisyyden lasikuorman, jota olen koettanut pitää keskellä tietä huonollakin kelillä, — sanoin niin kevyesti, että itsekin ihmettelin levollisuuttani. — Olen, näetkös, tyhmää alkujuurta kuin Esko.

Laskettuamme pari leikkisanaa tyhmästä rehellisyydestä pyysi Erkko selvää selostusta kaikista asiaa koskevista tapahtumista.

— Jos minun pitää sinut hirttää, niin olisi lysti tietää, miksi sen teen, — sanoi Erkko hyväntuulisena.

Kerrottuani kaikki tapaukset järjestään kuin leipää syöden, sanoin samalla, että samanlainen selostus on olemassa kirjallisessa muodossa Bergbomin hallussa.

— Siihen ei ole muuta lisättävää kuin ne seikat, mitkä voin todistaa, — sanoin lopuksi. — Sakkokirja näyttää, etten ylimalkaan ole huolimaton velvollisuuksissani. Työjärjestys näyttää, ettei minua ole tarvittu tänä aikana. Ja loppujen lopuksi voin todistaa, ettei sähkösanomani tullut perille keskellä yötä, vaan illalla. Näitä tosiasioita vastaan ei Bergbom ole edes yrittänytkään väittää. Olen täällä syytetyn penkillä, tietämättä mistä minua oikeastaan syytetään. Pelkään, että saatte hirttää minut noin vain muuten, lystiksenne ja ajan kuluksi.

— Oletko varma, ettei mitään muuta tässä ole? — kysyi Erkko hyvin vakavana.

— Olen, — sanoin tiukasti. — Jos jotakin muuta tähän lisätään, mitä ikinä se olkoonkin, on se silkkaa valhetta, ja minä vaadin, että saan todistaakin ne valheiksi tai että ne minun läsnäollessani todistetaan tosiksi. Ja vielä! Matka oli ylen tärkeä! Kävin tapaamassa isääni.

— Jos näin on asia, jota en ollenkaan epäile, sillä luulenpa tuntevani sinut aika hyvin, niin sanon etukäteen, että tästä tulee omituisin kokous, missä ikinä olen ollut.

— En minäkään ole ollut ennen syytetyn penkillä, sanoin leikkiä laskien. — Syyttäjänä kyllä useilla käräjillä. — No, nyt tulivat tuomarit! Oletko hyvä ja sanot sitten, jos minua kaivataan, että minut tavataan täältä?

Odottelin hyvin kauan ja rupesin ajattelemaan poislähtöä, kun Erkko vihdoin palasi luokseni.

Huomasin heti, että hän oli hyvin vaivaantuneen näköinen eikä tietänyt oikein miten sanansa asettaisi.

— En tule omasta aloitteestani! — puheli hän vitkaan ja tavallista matalammin. — He pyysivät minua ottamaan selvää tai tiedustamaan sinulta, suostuisitko kärsimään pienen sakon tästä?

— Olisinhan palannut, jos olisi sähköteitse käsketty! Tiedäthän sen!
Onko siellä luettu minun selitykseni?

— Niin! Esimerkin vuoksi 42 markalla! — sanoi Erkko vastahakoisesti. —
Jos siihen suostuisit, niin kaikki olisi taas hyvin.

— Pyydettiinkö sinua viemään minun vastaukseni johtokuntaan? — kysyin osaaottavasti.

— Mutta teetkö sen kuitenkin, jos nyt minäkin pyydän? — kysyin lämpimästi.

— Tarkkaa siis! — puhuin tiukasti ja lyhyesti. — He puhuvat esimerkistä! Minäkin puhun! Esimerkin vuoksi en maksa mitään sakkoa, joka on mielivalloin määritelty ja keksityn syytöksen perustalla langetettu. Rikosta ei ole olemassa, koska en ole ilman lupaa poistunut paikkakunnalta. Omin luvin en ole myöskään viipynyt yli ajan, koska ei kutsuttu takaisin, vaikka siitä kysyin. Näistä syistä en alistu sakotettavaksi! Mutta jos kaikesta huolimatta tahdotaan jotakin ohjesääntöjen kohtaa minuun sovelluttaa, niin huomautan, että ohjesäännöissä puhutaan myös kaikkein räikeimmän tapauksen rankaisemisesta. Sellainen rankaisumuoto on erottaminen. Erottakoot, jos tekoni kerran pidetään rikollisena! Se on korkein rangaistus, mihin johtokunta kykenee pääsemään. Sakkoon en alistu, en paremmin penniin kuin markkaankaan! En senkään tähden, että olen kuusi vuotta täyttänyt kaikki velvollisuuteni täällä yhtä alttiisti kuin kuka tahansa ja kantanut työstäni palkkaa, joka ei koskaan ole riittänyt vaatimattomaankaan toimeentuloon. Pitäisikö vielä lainata rahoja sakkoihinkin, joita ei huolimattomuus ole aiheuttanut, vaan joita käsittämätön hyökkäyshalu minulle sälyttää. Kaikki tuttavani tietävät, että Bergbom tahtoo nujertaa minut tavalla tai toisella. Minäkin sen tiedän, vaikkakaan en ymmärrä syytä. Mutta olkoot hänen syynsä mitkä tahansa, niin tästä aidasta ei hän ainakaan tule yli! Miksi ei erottaa? Siihen kai Bergbom kuitenkin tähtää. Myönnän, että laki on niin kuin se luetaan. En siitä kiistele. Sanon vain, että ainoastaan erottamiseen alistun. Mutta jos tästä sanastani ei välitetä, vaan siitä huolimatta aiotaan minulle sälyttää sakko, niin ymmärrän sen kuitenkin erottamiseksi — erottamiseksi samasta hetkestä, jolloin saan sakottamisesta tiedon. Siis tästä hetkestä — jos olet niin ystävällinen, että tiedotat minulle kokouksen päätöksen. Näin on sanani!

— Tällaisenako vien sen johtokuntaan? Niinkö haluat? — kysyi Erkko synkkänä.

— Sanasta sanaan, jos muistat. Ajatus kai ainakin oli selvä? Ei muuta rangaistusta kuin erottaminen! Ja sakko on erottaminen. Nyt en enää jää tänne. Menen ravintolan puolelle. Siellä tapaat minut, jos viitsit poistua sen kautta.

Menin ravintolan puolelle kuin keventyneenä. Tunsin selvästi, että oli tultu johonkin ratkaisevaan kohtaan. Tapahtuipa sitten erottaminen tai mikä muu muutos tahansa, niin muutos tulisi kuitenkin siihen ikuiseen ja tyhjänpäiväiseen hankaukseen, joka ei enää sellaisena voinut pitemmälle jatkua.

Vaikka en vielä kertaakaan ollut riidellyt Bergbomin kanssa, sillä sellaisen räikeyden estivät luonteeni, kotikasvatukseni ja virastokasvatukseni, jotka kaikki vaativat arvonantoa esimiehelle, niin elämä alkoi sentään tuntua joskus liian raskaalta, kun riitelemisen syitä näin etsimällä etsittiin ja myötäänsä koetettiin ärsyttää. Olotilan kehittymiselle oli nyt pantu este!

Odotellessani Erkkoa mietin itsekseni, mitenkähän tätä kaikkea olisin levollisesti voinut sietää, ellei Turun ankara koulu olisi ollut takanani! Olisin ehkä tupsahdellut kuten monet tekivät ja taas käynyt häntä pystyssä.

Tämä mielikuva hymyilytti minua juuri silloin, kun Erkko saapui. Hänkin tuli pöytäni ääreen iloisena ja tyytyväisenä.

— Niin tekee, — puhui Erkko tavallista vilkkaammasti. — Asiasta tuli täydellinen pannukakku. Erottaminen oli aika pöpö! Se pyyhki sakot ja pöytäkirjat ja koko kokouksen. Puuha oli vain melua tyhjästä.

— Totta kai totta! — sanoi Erkko ja muuttui vakavaksi. — Kaikki oli muuten vähän omituista. Bergbom pysytteli tai ainakin koetti pysytellä puolueettomana ja ohjaili meitä päätöksiin, joita hän ei näkynyt vaativan, mutta ei vastustavankaan. Kiihkeä hän ei ollut. Sen mainesanan voin hänestä antaa. Mutta minä olin niin kiihkeä, että jos olisi sakotettu, niin olisin vaatinut pöytäkirjaan vastalauseeni ja samalla ilmoitukseni, että päätös on aiheuttanut minun eroamiseni johtokunnasta.

— Kyllä vain! — sanoi Erkko. — Asia tuli minulle liian kiusalliseksi.
Näin kaiken tarpeettoman kirkkaasti. Mutta sinun erottamiseesi raukesi
keskustelu. Mitä kukin ajatteli, en tiedä, mutta kokous loppui siihen.
Ja nyt on asia aivan kuin sitä ei olisi ollutkaan.

— Kiitän sinua, — sanoin vakavana. — Jumala tietää, mitä siitä ilman sinua olisi tullut. Eikä vieläkään ole sanottu, mitä voi seurata. Tämä oli hirveä tappio Bergbomille. Voin odottaa hänen kostoansa milloin tahansa.

— En usko, — sanoi Erkko. — Aina ei voi johtokunnalle sälyttää yhtä ja samaa, eikä hän yksin voine mitään ihmeitä tehdä, jos pysyt yhtäläisessä vireessä kuin näihin asti.

Tähän päättyi tämä ikävin selkkaus, mikä tähän mennessä oli minua
Arkadiassa kohdannut.

Myöhemmin ei Bergbom koskaan maininnut tätä tapausta, vaikka hyvinkin pian sain kokea, ettei sen tuottama nöyryytys ollut unohtunut.

Tuskin paria viikkoa oli kulunut, kun eräänä päivänä olin matkalla pankista lunastamaan muuatta vekseliä, jonka hyväksyjänä oli Bergbom. Menomatkalla Arkadian kautta jouduin kuitenkin, useitten henkilöitten läsnäollessa, mitä omituisimman vihanpurkauksen alaiseksi törkeästä huolimattomuudesta kyseenalaiseen vekseliin nähden. Harkitsemattomat sanat ryöppysivät niskaani siitä, että hänen oli täytynyt käydä lunastamassa minun paperini. Eikä Bergbom välittänyt selityksestäni, että vastahan se tänään lankee maksettavaksi. Syytöstulva jatkui vain yhä. Kun kysyin, onko paperi nyt hänen hallussaan ja mitä hän aikoi sille tehdä, sain kipakan vastauksen, että hän jättää sen tietysti asianajajalle. Silloin luin vekselin summan pöydälle ja pyysin saada nimeni pois ennen muita toimenpiteitä. Sanaakaan sanomatta Bergbom kaivoi paperin taskustaan, ja kun asia oli selvitetty, kiitin häntä tästä ennenkuulumattomasta ystävällisyydestä. Kiihtyneen miehen uhka muuttui haparoivaan paikalta poistumiseen ja täydelliseen vaikenemiseen.

TÄHKÄPÄITÄ

TYÖN ONNEA.

Syksyn työkausi alkoi reippaasti ja vauhdikkaasti. Vanhaa ohjelmistoa esitettiin aluksi ja uusia rooleja jaettiin. Onneksi olin jo aikaisemmin pyöristellyt ja viimeistellyt kaikki entiset osani niin tyystin, etteivät ne enää mitään työaikaa vaatineet. Olin täysin vapaa uusiin tehtäviin.

Näyteltyäni ensin pienen osan eräässä ulkomaisessa näytelmässä, joka meni vain kolme kertaa ja jonkalaatuisia menestyksiä Arkadiassa sattui, sen pahempi, liiankin usein, ojennettiin minulle eräänä kauniina päivänä Mikon osa Minna Canthin "Anna-Liisassa".

Harjoitusten alusta pitäen ryhdyin syventymään tehtävääni parhaani mukaan. Työ sujuikin ilman nikamia ja kynnyksiä, ja Bergbom pysytteli ohjauksesta liiankin loitolla.

Kun kerran harjoituksessa halusin päästä selvyyteen parista erilaisesta esittämistavasta eräässä kohtauksessa, en kysynyt Bergbomilta suoranaista neuvoa, vaan sanoin, että minulla on tätä kohtausta varten kaksikin tapaa, jotka vievät samaan tulokseen, mutta en pääse selville, kumpi niistä vaikuttaisi ulospäin paremmalta.

— Saanko ensin näytellä kohtauksen toisella ja sitten toisella tavalla heti jälkeen? — kysyin.

— No, katsokaamme, -sanoi Bergbom vähän ihmetellen ja meni istumaan paikalleen.

Näyttelin kohtauksen ensin toisella tapaa ja sitten toisella, ja
Bergbom seurasi tarkasti.

— En osaa sanoa, — vastasin. — Ne ovat minun kannaltani samanarvoiset.
Haluaisin vain tietää kumpi vaikuttaa paremmalta.

— Otatteko ensimmäisen uudelleen? — sanoi johtaja ja nousi innostuneena paikaltaan.

Nähtyään sen vielä kerran sanoi hän, että se oli leppoisempi ja vaikutti paremmin.

— On mielestäni parempi hillitä räikeyttä kuin alleviivata sitä, — sanoi Bergbom lopuksi, ja siten oli sekin kysymys ratkaistu.

Tällöin huomasin, että tällainen tapa päästä selvyyteen esityksen ristiriidoista oli monin verroin mutkattomampi ja rauhallisempi kuin epäselvien kysymysten ja selitysten tie. Käytin tätä tapaa joskus jälkeenkin päin samanlaisen tilanteen sattuessa.

Ensi-ilta tuli, ja esiintyjät niittivät kukin omalta kohdaltaan suuren voiton ja monet tunnustukset.

Olin puolestani onnellinen tästä menestyksestä varsinkin siinä merkityksessä, että olin taas astunut yhden portaan päämäärääni kohti ja etten enää tuntenut liukkautta allani. Esteet oli voitettu.

UUSI TUTTAVUUS.

Satuin kerran, pistäytyessäni Kasimir Leinon luona, tapaamaan siellä myöskin hänen veljensä Einon. Tulin esitellyksi tälle kahdeksantoistavuotiaalle nuorukaiselle, joka olisi tehnyt ikämiehen vaikutuksen, jos ei olisi ollut niin peräti ujo.

Kaikesta näkyi, että Eino Leinoa vaivasi vielä pahasti, koulunpenkin myötäjäisinä, saamattomuus ja kömpelyys vanhempien miesten seurassa.

Hyppelehtivään keskusteluumme ei Eino takertunut kertaakaan eikä pitänyt nähtävästi sopivana edes istua meidän seurassamme. Koko ajan hän seisoi käsivarret ristissä rinnalla ja nojaili ikkunapenkkiin.

Keskustelimme Kassen kanssa vähän siitä ja tästä ja jonkin verran teatteristakin, jonka apulaisjohtajaksi Kasse hiljattain oli ruvennut. Asetin joskus sanani niin, että nuorempikin veli olisi helposti voinut tarttua juttelun kulkuun, mutta kun silloin katsahdin häneen, niin hän vain hymyili herttaisesti ja alkoi sivellä poskiaan. Ei sanonut mitään. Liikahti vain sen verran, että vaihtoi vartalonsa painoa toiselta jalalta toiselle.

— Velimies on vähän tottumaton taiteilijoihin! — naurahti Kasse. — Hämeenlinnassa kai ei juuri ollut tilaisuutta tämänluontoisiin rupatteluihin.

— Mutta siellä on kuitenkin voinut syntyä harrastus runoilemiseen, — sanoin ystävällisesti Einolle. — Veljenne on kannellut jotakin sellaista.

— Onhan nuorukaisilla kaikenkaltaisia mielitekoja! — puheli Kasse hiljakseen ja sipaisi pienen leukapartansa suipeloa. — Mutta sellaiset harrastukset on paras panna matkakontin pohjalle tulevia aikoja varten. Ensin tutkinnot!

Muutin nopeasti puheenaihetta, ja keskustelumme sai leikin sävyn. Kerran silloin Einokin yhtyi meidän nauruumme, mutta ei sanonut sitä eikä tätä. Höräytteli vain vähäisen.

— Käykää nyt joskus näyttämön puolella tervehtimässä! — sanoin lähtiessäni. — Jos ei nyt juuri tuota johtajaa voikaan käydä häiritsemässä, niin minua kyllä voi. Jos teillä on samanlainen into kurkistaa esiripun taakse kuin minulla oli aikoinani, niin käyttäkää empimättä minua välikätenä! Ei siitä halusta kuitenkaan pääse, ellei näe, millainen on näyttämötaiteen maailma siltä puolelta.

— Kiitän ystävällisyydestänne, — sanoi Eino Leino silloin ikäänkuin merkiksi siitä, ettei hän vallan tuppisuukaan ollut.

Kun sittemmin tulimme tuttaviksi ja myöhemmin hyvinkin läheisiksi ystäviksi, sattui useasti, että oli vaikea ryöstää Eino Leinolta sananvuoroa. Niin vilkkaaksi keskustelijaksi tämä vähäsanainen nuorukainen aikojen vieriessä kehittyi noustuaan rikkaan henkensä kauaskantoisille siiville.

JUHLAN MERKEISSÄ.

Arkadiassa oli kuumeista hyörinää ja pyörinää. Oli kuin tuntua suuren juhlan valmistuksista. Kotimaisen juhlan, kansallisen juhlan innostavaa säihkyä tuntui työssä ja toimessa. Valmistuttiin esittämään runoilija Erkon uutta näytelmää Kullervoa.

Saatuani Kullervon suurpiirteisen ja mahtipontisen osan haltuuni olin piiloutunut erakon syrjäiseen elämään. Tunsin selvästi, että nyt oli edessäni tehtävä, joka tinkimättä vaati onnistumisekseen kaiken osaamiseni ja taitamiseni. Tunsin, että oikea hetkeni oli tullut! Ja kalevalaisessa muodossa se oli tullut! Juuri siinä muodossa, joka oli opettanut minulle kielensä ihanat soinnut ja rytmit ja teräkselle kalskavat helkkeet. Nyt oli tilaa tarpeeksi kuuluttaa julki, kuinka Kalevalan kieli kaikui ja soi. Nyt oli tullut hetki, jonka onnellinen sattuma oli tielleni loihtinut. Työssä ja teossa oli tämä hetki puhuva kaikesta siitä, mitä kohti olin pyrkinyt ja mistä en milloinkaan ollut ympäristölleni sanoja tuhlannut. Nyt oli edessä hetki, joka saisi paljastaa tulokset ilman selityksiä ja esitelmiä. Työn saavutukset ja tulokset!

Syvästi tietoisena tilanteen vakavuudesta valmistin mahdollisimman nopeasti ulkoläksyn ja luonteen ääriviivat päästäkseni erittelevään hiomistyöhön. Kun sen aloitin, kutsuin avukseni kaiken älyni ja tunteeni ja valjastin ne hermojännityksen valjaisiin. Milloin sitten äly ja tunne tuntuivat liian yleisluontoisilta, upotin ne mielikuvituksen alkuperäisiin ja kansanomaisiin vaistoihin, vuosisataisiin sukuperintöjen ja verisiteitten aarnihautoihin ammentamaan sieltä kuvia ja näkemyksiä. Sieltä löysin rikasta aineistoa ja kuvia, jotka antoivat loihtua erittelylle ja luonteenpiirteiden muovailulle.

Näin olin työskennellyt kuumeisena ja elänyt sokeana kaikelle muulle maailmalle, kunnes tunsin hallitsevani luomustani. Silloin kiihko laukesi erinomaisen sopivaan aikaan. Oli vielä pari avustajaharjoitusta ennen pääharjoitusta, joten sain hyvin terveellisen levähdyshetken.

Miellyttävä raukeus mielessä ja jäsenissä kuljin näin eräänä iltana
Arkadiaa kohti tapaamaan Erkkoa, joka halusi keskustella kanssani.

Heikinkadulla tulivat Emilie ja tohtori Bergbom vastaan ja pysähtyivät ihmeekseni minua puhuttelemaan.

— Kuulkaahan nyt, — sanoi Bergbom. — Mitä ajattelette siitä, että Kullervon äitiä pitäisi kuljettaa hautaan hevosella ja reellä? Minä haluaisin kuulla, mitä te tästä arvelette. Eikö mielestänne äidin kirstua voitaisi kantaa? Eikö se siten kävisi paljon mukavammin?

— Tietysti, — myönsin. — Kohtauksessahan on Kullervon tunteenpurkaus pääasia. Hevonenhan sen hävittäisi kokonaan. En ole milloinkaan kuvitellutkaan siihen hevosta!

- No, se nyt on hauska, että olette noin järkevä! — pulpahti neiti
Bergbom. — Olen jo kovin surrut tätä asiaa.

— Kaarlo sanoo, että Erkko ei näytä halukkaalta keskustelemaankaan asiasta, - puheli neiti Bergbom.

— Kun te olette hyvä ystävä hänen kanssaan ja asia koskee etupäässä teitä, niin ettekö puhuisi Erkon kanssa tästä? — kysyi Bergbom.

— Sen teen kyllä, — sanoin. — Menen juuri tapaamaan häntä tämän näytelmän vuoksi.

Kun neiti Bergbom oli vielä pariin kertaan vakuuttanut hevosen mahdottomuutta ja kiittänyt minua järkevyydestä, sain tilaisuuden toivottaa hyvää yötä ja jatkaa matkaani.

Keskustelimme samana iltana Erkon kanssa monista näytelmää koskevista asioista, jotka eivät välittömästi kuuluneet minulle, mutta joihin tekijä toivoi minun kauttani pieniä muutoksia.

— Näes, — sanoi Erkko, — en minä osaa tuon Bergbomin kanssa tulla ollenkaan toimeen.

— Minä olen tässä suhteessa ollut kaikkein taitamattomin, niinkuin hyvin tiedät, — puhelin naureskellen. — Mutta eipä vahinkoa, jos nyt näitä ehdotuksiasi puolustan, sillä nehän ovat oikeita ja asiallisia. Ei kai siitä sotaa synny.

— Kyllä Bergbomin hyökkäykset sinua vastaan ovat nyt jo aikansa eläneitä, — sanoi Erkko. — Sinä seisot jo oman kamarasi kallioisella pohjalla.

— Ei kukaan tässä talossa seiso kalliolla! — sanoin hymyillen. — Mutta — "en ma silloin suohon sorru, kun sorrun sotatiloille". Katsellaanpa nyt sentään ensin, mitä tämä kurja Kullervoinenkin saa aikaan.

— Niin, niin. Etukäteen on turha puhua, — sanoin keskeyttävästä — Mutta asiasta toiseen! Ajatteletko hevosta äitivainajan kuljettajaksi?

— Voi veikkonen sentään! — sanoin pahoitellen. — Sehän on sellainen kapine, joka ei tiedä taiteesta mitään! Mutta hermostua se kyllä osaa, ja silloin se tekee kaikki tuhmuutensa yht’aikaa. Ajattele Kullervon tunteenpurkausta äitivainajan kirstun ääressä ja ajattelepa sitten, että hevonenkin aloittaa purkauksensa!

— Tekisikö tuo pakana sellaisen kepposen? — kysyi hän sitten. — Taidat vain haluta, ettei siihen panna hevosta?

— Niin haluankin, — sanoin. — Ei olisi mieluista lausuilla sydämen kieltä hevosen hännän alla. Yleisön huomio eksyisi liiaksi pääasiasta, eikä hevonen osaa olla traagillinen.

— Koska niin tahdot, niin tapahtukoon tahtosi jälkeen, — sanoi Erkko vihdoin. — Sano Bergbomille, että hevosta ei tarvita! Hänelle en kylläkään antanut myöntymystäni, sillä en hyväksynyt sitä tapaa, millä hän puheli asiasta.

Näin helposti ja leikitellen oli tämä surun asia autettu, ja yhtä helposti sain aikaan kaikki Erkon haluamat pienet muutokset näyttämöllä seuraavana päivänä.

Tuli sitten pääharjoitus, joka aina ja kaikkialla on monin verroin raskaampi ja rähjäisempi kuin itse näytäntöillat. Oli hikoiltu ja ponnisteltu kolmannen näytöksen loppuun, missä Kullervo sinkoo kiihoittavat sanansa miesjoukolleen ja lähtee sotaretkelleen.

— Minun mielestäni tuo puhe on liian kenraalimaista, — sanoi hän puoliääneen. — Minä jättäisin sen pois, mutta ei se yksin parantaisi tätä joukkokohtausta. Se on kokonaan samanluontoinen.

— Anna olla! — ehätti neiti Bergbom väliin. — Herra Halme sanoo kaiken niin villillä voimalla, että se häikäisee liiat mietteet.

— Kuulkaa nyt, herra Halme! — sanoi neiti Bergbom vilkkaasti. — Istukaa nyt tähän minun viereeni, että saan vähän keskustella kanssanne! Teidän näyttelemisessänne on jotakin erikoista, josta en pääse selville, mitä se on ja mistä se johtuu.

— Ei, - nauroi neiti Bergbom. - Se on erinomaista! Mutta se on sellaista erinomaista, että minä olen kovin utelias kuulemaan sen syyn. Puhumisen selvyyskö sen tekee? Te tiedätte, että meillä puhutaan ylimalkaan niin, että sanojen loput nieleskellään. Olettehan kuullut, että olen siitä myötäänsä pahoitellut. Sanokaa nyt minulle, mistä johtuu, että te puhutte vallan toisella tavalla kuin muut? On oikea ilo kuulla teidän sanovan repliikkejä. Ne ihan helisevät ja soivat, ja kaikki tunteen ryöpyt saavat niin kirkkaan värin ja sellaisen koruttomuuden, että niiden luontevuus hämmästyttää. Enkä minä ole tätä huomannut ennen kuin nyt. En ainakaan näin selvästi.

— Kiitän tästä huomiosta! — sanoin kohteliaasti. — Se ilahduttaa minua kovin.

— Niin, se ilahduttaa minuakin! — nauroi neiti Bergbom. — Mutta mistä johtuu, että te puhutte toisin kuin muut?

— Siitä tietysti, että Kullervo on toisenlainen kuin muut, - sanoin hymyillen.

- Nyt te narraatte, — sanoi neiti Bergbom, kun oli ensin katsonut minuun terävästi. — Onko se teidän salaisuutenne, jonka haluatte säilyttää?

— Ei vähimmässäkään määrässä, — sanoin vakuuttavasti. — Toivoisin, että kaikki tuntisivat sen salaisuuden ja omaksuisivat sen. Siinä ei ole mitään keksittyjä keinoja. Se on kielen omaa luontoa, joka puhtaimpana on säilynyt kalevalaisessa asussa ja nyt ehkä ilakoi vapaudestaan. Ei se ole sen kummempaa!

— Ehkä ei, — sanoi neiti Bergbom. — Vaikka en teitä oikein ymmärrä. Eikä se olekaan pääasia! Pääasia on, että puhutte erinomaisesti. Tulin siitä ihastuneeksi ja uteliaaksi.

— Siitä, että te, neiti Bergbom, olette ensimmäisten joukossa huomannut minun äänellisen kielenkäyttöni, vaikka olette ruotsinkielisestä kodista. Joskus tuonnempana, jos sattuu sopivaa aikaa ja mielenkiinto riittää, olen iloinen, jos saan tehdä selvää teoriastani. Kädenkäänteessä se ei käy.

— Sen ymmärrän, — sanoi neiti naureskellen. Ette kai ole sitä kädenkäänteessä oppinutkaan, ellei se ole vain orgaaninne ansiota.

Siihen jäi keskustelumme, sillä tohtori palasi paikalleen ja minä poistuin pukua muuttamaan.

Harjoitus kulki sitten omaa kulkuaan loppuun asti, jolloin tekijäkin lausui erikoisen tyytyväisyytensä.

Tuli sitten vihdoin kaiken valmistelun, työn ja puuhan huippukohta.
Tuli Kullervon ensi-ilta. Tuli kotimaisen näytelmärunon juhlahetki.

Heti ensimmäisen näytöksen jälkeen oli yleisön suosio melkein raivokasta, ja innostus kohosi näytös näytökseltä yhä valtavammaksi ja meluisammaksi.

Näyttämöllä tunnettiin, että elettiin suuren menestyksen hetkeä. Taiteen menestyksen ja uuden suomalaisuuden voiton hetkeä. Suomalaisen hengen riemujuhlaa.

— Ikävä, etten voi mitään apua antaa, — sanoi Erkko eräällä väliajalla liikuskellessaan hajamielisenä näyttämön sivustalla.

— Olethan apusi jo antanut! Parhaan avun! — sanoin iloisesti ohimennessäni.

— Niin, niin, — sanoi Erkko ja tarttui tanakasti käteeni. — Niinhän se on. Nyt on sinun vuorosi. Kaikki toivonikin ylität.

Katsomontäyteisen yleisön mielenkiinto ei väsähtänyt eikä suosio heikentynyt. Ne kestivät yhtä hyvin kuin näyttämöllä liekehtivä hehkukin ja pursuivat lopussa innostuksen huutoihin.

Näin tuli minunkin ensimmäinen suuri menestykseni punotuksi suuren juhlahetken sydän juurien välittömään yhteyteen.

SILMÄNKÄÄNTÄJÄTEMPPU.

"Onnen sopukan" ensi-ilta oli Ida Aalbergin ansiosta alusta alkaen henkevän loistava ja onnistunut. Luovailtuani Röcknitzin salaenteisen purren onnellisen avioparin vanavesille ajoin näytelmän keskikohdalla täysin purjein tuon rauhallisen kodin onnen satamaan ja hyökkäsin kuin barbaari häiritsemään uskollisen aviovaimon sielunrauhaa. Suuri kohtauksemme Ida Aalbergin kanssa alkoi rajusti ja hillittömästi.

Huomasin kuitenkin pian, että jotakin omituista häilähti nenäni alla, mutta ei ollut aikaa ajatella sitä sen enempää. Intohimon ryöpyn täytyi kasvaa yhä edelleen, ja minä annoin sen pursua ja paisua, kunnes tuo salaperäinen häilähteleminen huulella kävi yhä tuntuvammaksi. Sipaisin sopivassa tilaisuudessa sormellani viikseni kärkeä ja huomasin, että toinen viiksenpuolikas oli irtaantunut.

Onneksi ei rajuin pursumiskohtaus ollut vielä alkanut, mutta se läheni huimaavalla vauhdilla. Nyt! Nyt se alkaa! Ja muutama partahaivenko nyt tekisi tenän, pilaisi kaikki? Ei ikinä!

Kosketin rauhallisesti viiksiä, repäisin ne kokonaan irti huulelta ja pistin käden housuntaskuun noin muuten vain, mutta sinne katosivat nuo kiusalliset karvatupsut.

Olin kuin vapautunut kaikesta maallisesta taakasta ja syöksyin kepeänä tunteitten ja intohimojen pyörteisiin.

Kun näytös sitten loppui, oli yleisö katsomossa yhtä hurjistunut kuin me olimme olleet näyttämöllä. Esirippu nousi ja laski myötäänsä, eikä Ida Aalberg, tapansa mukaan, hellittänyt otettaan myötänäyttelijän kädestä. Livistämistä en voinut ajatella. Oli pakko käydä ottamassa vastaan suosionosoituksia, jotka hän aina ylevämielisesti tahtoi jakaa taiteilijatovereilleenkin.

— Häiritsikö se teitä pahoin? — kysyin, kun esirippu vihdoinkin oli rauhoittunut.

- Minähän repäisin viikset taskuuni kesken kohtaustamme, — selitin. —
Ne irtaantuivat.

— Herranen aika! — sanoi Ida Aalberg silmät pyöreinä. — Oliko teillä viikset?

— En minä ollenkaan huomannut niitä, — nauroi primadonna sydämensä pohjasta. — Mitä varten panitte sellaisia haivenia!

— Ei ollenkaan! En edes huomannut teidän silmänkääntäjätemppuanne, — sanoi Ida Aalberg ilakoiden ja riensi näyttämöltä.

— Kun on hyvä, niin ei sellainen merkitse mitään, — sanoi neiti Bergbom, joka oli seurannut keskusteluamme. — Mutta jos olisitte ollut epäonnistunut, niin tapaus olisi ollut vallan hirveä.

Jälkeenpäin kysyin monelta tuttavaltani, jotka olivat olleet katsomassa kappaletta, kuinka tapaus oli heihin vaikuttanut.

Odotin arvostelijoilta jotakin näpsäystä ja olin ensikerran utelias lukemaan arvosteluja. Mutta ei sanaakaan partajutusta! Pelkkää kiitosta vain! Olin vallan hämmästynyt.

Opin tästä huomaamaan, kuinka vähän ulkonaiset asiat näyttelijätaiteessa merkitsevät. Ne paisuvat silmiinpistäviksi vain silloin, kun sisäinen tyhjyys ei jaksa kiinnittää katselijan mieltä.

Tämän jälkeen ei minulla ollut mitään halua syventyä naamioimistaidon salaisuuksiin. Olin varma, että tie näyttelijätaiteen huipuille ei ole kulkeva maskeeraustaidon merkeissä, vaan liikkuva kokonaan toisia, paljon salaisempia polkuja myöten.

Vähäpätöinen silmänkääntäjätemppu johti minut yksinomaan niitten polkujen ihailijaksi.

KULTTUURIHISTORIAA NÄYTTÄMÖLLÄ.

Kolmekymmentäkuusi vuotta oli kulunut siitä suuresta tapauksesta, jolloin Helsingin kiviteatteri, ruotsalainen teatteri, v. 1860 vihittiin Thalian palvelukseen. Vihkiäisnäytelmänä oli Z. Topeliuksen kirjoittama ja Fr. Paciuksen säveltämä Lemminkäis-aiheinen "Kypron prinsessa". Näytelmä esitettiin amatöörivoimin ja tietysti ruotsinkielisenä. Siitä huolimatta oli juhla kuitenkin suomalaisen kulttuurin, joskaan ei suomalaisuuden merkkitapaus. Silloin ei vielä ollut suomenkielisen teatterin harrastusta olemassa.

Nuorina ylioppilaina stateerasivat Emil Nervander ja Kaarlo Bergbom tässä näytännössä ja iloitsivat tapauksesta niinkuin asianmukaista olikin, sillä Nervanderin päähän ei vielä tällöin ollut iskenyt sellainen mahdottomuudelta tuntuva ajatus, että suomenkielelläkin pitäisi yrittää antaa näytäntöjä. Vasta vuosia myöhemmin hän rupesi puhelemaan tästä ajatuksesta, joka sittemmin eräässä kokouksessa Kaisaniemen ravintolassa siirtyi rettelöitä karttelevan Nervanderin hallusta Kaarlo Bergbomin huostaan. "Asialle eduksi", myönsi Nervander jutellessaan näistä kerran minulle.

Mitään tämänsuuntaisia ajatuksia ei kuitenkaan vielä kiviteatterin vihkiäisissä ollut häiritsemässä puhdasta isänmaallista tunnelmaa, eikäpä kai kukaan ihmetellyt, vaikka näytelmän kalevalaisuus oli puettuna vieraskieliseen asuun.

Tällaisen kulttuurihistoriallisen taustan eteen astuttaessa nyt, kolmenkymmenenkuuden vuoden kuluttua, oli "Kypron prinsessan" ensi-illassa Arkadiassa tavallista enemmän juhlatunnelmaa ja juhlamieltä. Laulajaneitoset ja nuorukaiset ylioppilaspiireistä ja suomenmielisistä sivistyneistä kodeista olivat kokoontuneet näyttämölle ehkä mieluummin nyt kuin muulloin, milloin tarvittiin tavallista suurempia avustaja-voimia. Olihan ilmassa juhlan tuntua, jonka juuret olivat kaukana menneisyydessä, niiden aikojen helmassa, jolloin ei vielä uumoiltu missä olisi oleva kalevalaisen näytelmän "oikea koti ja oikea kieli", kuten Topelius sanoi näyttämöllä käydessään eräällä väliajalla.

Tekijän saapumisesta ensi-iltaan oltiin hyvin epävarmoja viimeiseen hetkeen asti, sillä vanhan runoilijan terveyden tiedettiin horjuvan.

Kauan ei tuota lumipäistä, hintelää runoilijavanhusta kuitenkaan tarvinnut odottaa. Hän tuli melkein täsmälliseen aikaan. Kun yleisö oli seisaalleen nousten häntä tervehtinyt, alkoi näytelmän esitys, josta huokui juhlan tuntu ja sadun leppoisuus. Haltioitunut mieliala täytti esiintyjät ja katselijat.

Eräällä väliajalla tuli sitten Topelius näyttämölle. Vaatimattomana ja hiljaisena hän tuli ja katseli kuin arkaillen Pohjolan kinoksia ja jäisiä kallioita.

— Ei niitä pitäisi tarkastaa liian läheltä, — arveli hän, mutta astui kuitenkin lumisen kummun juurelle.

— Mitä pidätte siitä, setä, että näillä jäätiköillä kuljeskellaan trikoissa ja puolikengissä? — kysyi Bergbom.

— Sadun vapautta, — sanoi Topelius, ja kaihomielinen sävy kuulsi hänen lempeästä äänestään. Muistiko hän ehkä sitä aikaa, jolloin näytelmän runokuvat olivat syntyneet hänen rikkaassa mielikuvituksessaan?

Runoilijavanhus siirtyi tällöin näyttämön toiselle laidalle, ja Bergbom puhutteli muuatta vanhahkoa, arvokkaan näköistä herrasmiestä, joka seisoi esiripun — vieressä. He astuivat kohti minua, seisoessani, toisen soiton hälyttämänä, valmiina aloittamaan seuraavaa näytöstä.

— Rovasti Roschier haluaa tutustua Lemminkäiseen, — sanoi Bergbom, esitteli minut ja poistui Topeliuksen seuraan.

— Halusin pusertaa kättänne ja kiittää teitä, — sanoi rovasti ystävällisesti hymyillen. — Olen erikoisesti kiintynyt teidän osaanne ja esitykseenne, sillä minä näyttelin Lemminkäistä kolmekymmentäkuusi vuotta sitten, kiviteatterin vihkiäisissä.

— Vai niin! — sanoin hämmästyneenä. — Tämähän on kovin kiintoisa ja miellyttävä yllätys minulle. Kokonainen ihmisikä on näitten tapausten välillä!

— Niin on! — myhäili iäkäs kirkonmies ja katseli uteliaana edessään seisovaa teatterimiestä. — Paljon on siinä ajassa ehtinyt tapahtua. Minäkin olin nuori silloin.

— No, mitä nyt pidätte, rovasti, meidän hommastamme? — kysyin ystävällisesti ja kunnioittavasti.

— Kiitän ystävällisyydestänne, — sanoin iloisesti. Ensimmäisen
Lemminkäisen kiitos on kaikkia muita kiitoksia arvokkaampi.

Vaihdettuamme vielä pari leikkipuhetta siitä, että Lemminkäinen itsekin oli paljon muuttunut ruvetessaan puhumaan toista kieltä, soi näyttämön kello. Rovasti sanoi herttaiset jäähyväiset, ja me aloitimme näyttelemisemme.

Yleisön suosio näytelmää ja sen esittämistä kohtaan oli kovin tulvivaa laatua tänä loistavana ensi-iltana eikä ottanut ehtyäkseen muinakaan, lukuisina iltoina, ennenkuin avustajien rivit harvenivat niin, että näytteleminen oli viidentoista täyden huoneen jälkeen pakosta lopetettava.

Tämän näytelmän pitkäaikainen menestys oli tietenkin perin tervetullut syyskauden kuihduttamalle teatterin kassalle ja erittäin mieluinen monelle osassaan onnistuneelle näyttelijälle. Minulle se ei ollut merkillinen ainoastaan kiittävien arvostelujen tähden, vaan etupäässä erään sangen omituisen seikan vuoksi.

Näihin aikoihin alettiin laajalti puhua minun kauniista orgaanistani, sointuisasta puheäänestäni. Tästä seikasta puheltiin niin yleisesti, että juttu tuli minunkin korviini. Olin hyvin hämmästynyt, että puhuttiin äänestä, kun minun mielestäni olisi pitänyt puhua äänellisestä kielenkäytöstä.

Neuvottelin tästä seikasta muutamien tuttavien musiikkimiesten kanssa päästäkseni selville, minkä verran he olivat kiinnittäneet huomiotaan puhumiseeni. Merikantoon yksinään en tyytynyt, sillä hän tiesi asian.

— Totta kai puhut toisin kuin muut, — sanoi Robert Kajanus hymähtäen. — Eihän suomenkielikään ole pantu kokoon ainoastaan yksitavuisista sanoista paremmin kuin muutkaan kielet.

Kun Jean Sibeliuksen mielipide ei eronnut Kajanuksen käsityksestä, niin johduin päättelemään, että tavalliset ihmiset, näyttelijät ja kuuntelijat, eivät olleet tottuneet panemaan hyvälle tai huonolle puhumiselle muuta merkitystä kuin erotuksen selvästi puhumisen ja epäselvän sopertamisen välillä.

Tässä oli ehkä neiti Bergbominkin ymmärtämisen avain. Hän kuuli puheestani kaikki tavut ja oli tyytyväinen. Kielen rytmiä ja tavujen sointuja eivät nähtävästi muut olleet tajunneet kuin herkät musiikkimiesten korvat. Koko järjestelmä luettiin kauniin orgaanin ansioksi! Tämä juttu sekä nauratti että harmitti. En kuitenkaan pitänyt asiasta sen enempää melua, sillä mitäpä se olisi auttanut. Kun kerran ei osattu kuulla, niin minkäpä sille voi.

Eikä tätä ole ihmeteltävä, sillä asian vaikeuden todistaa pari merkillistä tapausta, jotka erinomaisesti sopivat tähän yhteyteen.

Viisi vuotta myöhemmin olin ihastunut näyttelijä Engelbrektin erinomaisen kauniiseen ruotsinkielen käyttämiseen. Hän puhui kieltä niin soinnukkaasti, että en ollut Helsingissä koskaan kuullut sellaista. Entä mitä sanottiin? Muutamia harvoja näyttelijöitä ja johtaja Castegrénia lukuunottamatta sanoivat kaikki, että Engelbrektillä oli mainion kaunis orgaani.

Orgaani?! Olin hämmästyksen lyömä, sillä miehen orgaani oli limaskainen eikä vähimmässäkään määrässä miellyttävä.

Toinen tapaus, joka sattui aivan äskettäin, täsmälleen kolmekymmentä vuotta myöhemmin, todistaa saman kuulemisvaikeuden, vaikkakin nurinpäin.

Muudan ystävällinen näyttämötaiteen harrastaja kirjoitti Uuteen Suomeen toivomuksen, että Kansallisteatteri muistaisi vanhempaakin polvea ja järjestäisi esiintymistilaisuuden sellaisellekin nimeltä mainitulle näyttelijättärelle, jonka kaunista suomenkieltä olisi taas ilo kuunnella.

Tämä nurinkurinen korva oli luullut tämän hyvän näyttelijättären puhuvan kaunista suomenkieltä silloin, kun näyttelijättären helisevä orgaani helskytteli virheellisesti lausuttuja sanoja partaan yli.

Jos silloin, kolmekymmentä vuotta takaperin, olisin aavistanut, kuinka hidasta kehityksen kulku on, niin olisinpa, totisesti, kauhistunut.

En kuitenkaan uskonut Erkon sanoja, että "maailma on hirvittävän hidas hypähtelemään", vaan luotin yhä elävämmin tehtäväni onnistumiseen.

PÄÄTÖSVALTAISEN MIEHEN LUPAUS.

Eräänä koleankirkkaana huhtikuun aamuna kuljin määrätietoisesti pitkin Fredrikinkatua, kohti Bulevardin kulmaa, missä sijaitsi siisti yksikerroksinen puutalo. Siinä talossa tiesin senaattori Yrjö-Koskisen asuvan. Hänen luokseen olin nyt matkalla.

Kevätnäytäntökausi oli ollut minulle jatkuvasti hyvin suopea. Kiittävät arvostelut olivat tunnustaneet näyttelemiseni useissa uusissa tehtävissä, ja erikoisesti oli Werner Söderhjelm leimannut ansioni Sudermannin Koti-nimisessä näytelmässä, missä taas olin saanut esiintyä Ida Aalbergin kanssa yhteistyössä. Näistä rohkaistuneena olin pyytänyt teatterin johtajalta suositusta valtion matkarahojen saamiseksi ja siihen liittyvää lomaa ulkomaista opintomatkaa varten.

En halua päätellä, millä mielellä Bergbom antoi sekä loman että suosituksen, mutta suositus ei ainakaan ollut juuri muun arvoinen kuin todistus siitä, että kuuluin Suomalaiseen Teatteriin ja että sain loman ulkomaisia opintoja varten Skandinaaviassa ja Saksassa. Paperin muusta arvosta en kuitenkaan pitänyt suurtakaan lukua, sillä olin varma, että Yrjö-Koskinen oli henkilökohtaisesti tarpeeksi perehtynyt näyttelijätoimintani arvoon ja saavutuksiin.

Astuminen suuren valtiomiehen ja suomalaisuudenliikkeen suurimman johtajan luo oli vaikein asiankohta. Entinen hämeenkyröläinen nuorukainen, joka aikoinaan oli pappilan vinttikamarin akkunaruutuun lasitimantilla piirtänyt nimensä "Yrjö Koskinen", mikä nimi on siinä vielä tänä päivänä nähtävänä, oli harvinaisen kykynsä ja kuntonsa avuin noussut maansa ja kansansa henkiseksi johtajaksi. Tunsin tämän miehen merkityksen syvästi ja kunnioittaen, kun hän harmaantuneena ja rauhallisena astui eteeni.

— Milloin aiotte lähteä? — kysyi Yrjö-Koskinen yhtä hiljaisena kuin oli kuunnellut minun hiljaista asiani selostusta.

— Siellähän on Maailmannäyttely, — sanoi senaattori ja kohotti kulmakarvojaan.

— Niin on, mutta kaikki teatterit kuuluvat näyttelevän silloin, ja minä saan siten yhden kuukauden ajan-lisän olematta poissa teatterin työstä enempää kuin kolme kuukautta, josta ajasta olen sopinut tohtori Bergbomin kanssa. Tässä minulla olisi todistus työskentelyvapautuksesta siltä ajalta.

Otettuaan käteensä tarjoamani paperin vilkaisi senaattori kirjoituksen alkua ja allekirjoitusta, antaen suosituskirjelmän heti takaisin.

— Kyllä te saatte pyytämänne summan, mutta jättäkää kirjallinen anomus senaattiin, — sanoi hän hetkeäkään miettimättä.

— Pyydän lausua kunnioittavimman kiitollisuuteni, herra senaattori, suosiollisuudestanne ja myötätuntoisuudestanne minua kohtaan, — sanoin kumartaen.

— Onnea vain työllenne! — sanoi senaattori entiseen, rauhalliseen tapaansa ja ojensi kätensä hyvästiksi.

Kiitin kohteliaimmin ja poistuin. Painettuani ulko-oven kiinni jälkeeni huokasin helpotuksesta ja onnesta. Siihen oli totisesti syytä, sillä useimmat näyttelijät olivat tulleet vaalituiksi opintomatkoille paljon aikaisemmin ja suuremmilla apurahoilla varustettuina kuin minä, joka Bergbomin ehdotuksesta olin hakenut tuhannen kahdeksansadan markan avustusta ja joka matkani alkaessa tulin olleeksi laitoksen palveluksessa yhdeksän vuotta.

Mieltä kohottavaa oli sekin, että olin Yrjö-Koskisen menettelyn läpi nähnyt, mitä teatterin harrastajien piireissä minun työstäni ja sen menestyksestä ajateltiin. Ja pääasiassa oli syytä iloita siitä, että pääsisin mittaamaan ja vertaamaan näyttelijätaiteeni suuntaa korkeimpiin ulkomaisiin saavutuksiin.

Nämä vertailut ja mittailut ja toteamiset olivat toiveitteni määränä ja elivät juuri tällöin polttavina hehkuina ajatuksissani.

Kaiken saisin nyt nähdä ja sen mukaan asettaa oman taiteeni suunnat ja rajat ja päämäärät! Kaiken!

LEHDEN KÄÄNTYESSÄ.

Kun matka-apuraha oli tullut virallisestikin myönnetyksi, tiesin, että uusi lehti näyttelijätoimintani aikakirjoissa oli kääntynyt eteeni.

Olin paljon miettinyt ja harkinnut ja kokeillut taiteeni tekotapoja. Olin muokannut niitä ja karsinut niistä ulkonaisen tyhjyyden ja onton teatraalisuuden, turhan liikehtimisen ja joutavan elehtimisen ja pyrkinyt samalla mitä yksinkertaisimpaan sisäiseen elämiseen rytmillisen kielenkäytön, terveen erittelyn ja sentimentaalisuudesta vapaan tunnepitoisuuden kiinteissä rajoissa.

Näin olin tahtonut lähestyä luontoa, imeytyä luontoon, mutta en upota siihen, en olla kuin luonto itse enkä esittää sitä sellaisena, vaan taiteen silaamana ja heloittamana tuotteena, "pidellen toisin käsin kiinni Jumalan parrasta ja toisin käsin maan ruohosta", kuten kerran olin Erkolle selittänyt.

Näin olin ajatellut ja kuvitellut ja yritellyt, mutta en saanut mistään ulkopuolista tukea, sillä se, mikä sopi Ida Aalbergille, ei sopinut minulle, ja muut esikuvat sopivat vielä vähemmin. Mutta nyt oli tapahtunut tilanteessa uusi käänne. Nyt pääsisin suureen maailmaan sekä näkemään huipennettua näyttelijätaidetta että kuulemaan sitä merkitystä, mikä mielestäni piti hyvällä kielenkäytöllä olla tässä taiteessa — sen erottamattomana ja olennaisena osana.

Nyt pääsisin näkemään, mitä ensiluokkaiset taiteilijat olivat saaneet aikaan perinnäistapojen ja kehittyneitten olojen keskuudessa. Uusi lehti oli kääntynyt eteeni kehoittavana ja velvoittavana!

Tiesin, että sen lehden täyttäminen vaati minulta kaikki, mitä minulla oli taiteestani sanottavaa. Se vaati kokonaisen ihmisen!

ULKOMAILLA

TUKHOLMASSA.

Ylväs, valoisa ja ilmava kaupunki ihastutti silmää ja kohotti mielen ailahtelemaan ilosta ja avartuneesta vapauden tunnosta.

Kukkulat, puistot, torit ja sillat loivat vaihtelua näköaloihin ja elävöittivät Mälar-järven siniset poukamat. Vilkas katuliikenne ja höyrylauttojen alituinen risteily rannalta toiselle tekivät elämän pirteäksi ja touhukkaaksi. Mälarin kuningatar eli ja loisti, häikäisi ja hengitti kesäisen helteen valossa ja väreissä.

Maailmannäyttely oli koonnut kaikilta ilman suunnilta viliseviä ihmisvirtoja Tukholman kaduille, keskuksiin ja ympäristöihin. Puistot, näyttelyhallit, ravintolat ja kahvilat olivat tulvillaan väkeä.

Lukuisia kieliä puhuvan yleisön yhteisenä ja keskeisenä ihanteena oli "Vanha Tukholma". Suurenmoinen jättiläissatu ja valtava kertomus menneiltä ajoilta! Satu ja kertomus, joita ei oltu runoiltu eikä sävelletty, vaan jotka oli rakennettu todellisiksi taloryhmiksi. Satu oli saanut rakennustaiteelliset muodot ja nimekseen "Vanha Tukholma".

Siihen satuun voivat tuhannet ihmiset käydä sisään vallihaudan nostosiltaa myöten, kulkea kaupungin kapeilla kaduilla, pistäytyä ahtaisiin myymälöihin ja käsityöläispajoihin tai poiketa janoisina torin viereiseen, avaraan kaupunginkellariin.

"Vanha Tukholma" oli Maailmannäyttelyn keskeisin ja kiintoisin yllätys. Se sai osakseen suuren yleisön jakamattoman suosion. Siinä oli romantiikkaa, joka valtasi kaikkien mielet eikä heikentynyt vähäistäkään uudenaikaisten "ismien" tunkeilemisista.

Dramaattisen teatterin johtajana toimi näyttelijä Gustaf Fredrikson, joka oli mielenkiintoisin ilmiö Tukholman teatterimaailmassa. Hänen keskustelutaitonsa oli salonkinäytelmissä vallan verraton. Se oli harkittua ja äärimmilleen hiottua näyttelijätaidetta, joka rakentui pääasiassa viimeistellyn kielenkäytön pohjalle.

Ulkonaisia näyttelemisen keinoja ei "vanha Frippe", niinkuin häntä jo tällöin nimitettiin, käyttänyt juuri nimeksikään. Hän liikkui ainoastaan välttämättömyyden pakosta ja teki eleliikkeitä mahdollisimman vähän. Vain silloin, kun hän halusi tavalla tai toisella tukea tai korostaa sanonnan sisäistä merkitystä, hän otti avukseen määrätietoisen liikkumisen ja käsien paljon puhuvan elehtimisen. Näitä ulkonaisia apukeinoja tuo etevä taiteilija käytteli kuitenkin saiturin säästeliäisyydellä, mutta sen sijaan hän tuhlasi sanan taiteeseen ehtymättömän runsaita arvoja, jotka uhkuivat asiallisuutta, sisäistä eloisuutta ja kielen kauneutta.

Hän oli taituri kaikessa siinä, mikä luonnon pakosta täytyi mielestäni olla näyttelijätaiteen pohjimmaisena ja suurimpana tekijänä. Mestari elävöittävässä sanonnassa, jonka kirkkaan joustavuuden voi loihtia esiin vain viimeisilleen hiotun kielenkäytön avuin. Ei muuten!

Olin ihastunut tämän kiintoisan näyttelijän esityksiin, sillä hän todisti kuultavaksi ja nähtäväksi kaiken sen, mihin itse olin täydellä todella pyrkimässä.

Vielä onnellisempi olisin tietysti ollut, jos tämän suuren taitajan ohjelmistoon olisi kuulunut edes yksikin jonkin klassillisen näytelmän suurista voimaluonteista, mutta niin ei ollut laita. Lukuunottamatta sitä, että hän kulki jo viidennelläseitsemättä ikävuodellaan, ei hänen äänensä ollut tarpeeksi voimakas sellaisiin tehtäviin.

Näinkin ollen pidin erinomaisena onnena, että olin saanut tutustua hänen erilliseen taiteeseensa, jonka näkemistä ja kuulemista en lyönyt laimin kertaakaan, milloin siihen oli tilaisuus.

Näin olin saanut heti ensimmäisellä matkani askelella itselleni selväksi sen hämäryyden, mikä, esimerkin puutteesta, vielä kotoa lähteissä oli pyrkimyksiäni sumentanut. Sain tältä Ruotsin etevimmältä sanonnan taitajalta sen tuen mitä kaipasin, sain luottamuksen omaan itseeni. Nämä molemmat seikat otin häneltä vastaan riemumielin ja olin niistä hänelle kiitollinen.

Kun nyt, tätä kirjoittaessani, täsmälleen kolmekymmentä vuotta myöhemmin, muistelen "vanhaa Frippeä" ja sitä suuriarvoista merkitystä, mikä hänen taiteellaan oli minun taiteeni selventämiseen, tunkeutuu väkisinkin mieleeni muudan sananlasku, joka sanoo, että "vuoroin vieraissa käydään", ja joka sananlasku todettiin minulle varsin hämmästyttävällä tavalla viettäessäni erästä jouluaattoa Tukholmassa hyvän ystäväni Gustav Lindenin hauskassa kodissa. Tämä tapahtui v. 1910.

Oli siis kulunut toistakymmentä vuotta minun ensimmäisestä ulkomaanmatkastani, ja paljon oli ehtinyt tapahtua, mutta "Frippeltä" saamani opetuksen ja äsken mainitsemani sananlaskun yhteyteen kiertyy nyt tapaus, joka erikoisesti soveltunee tähän yhteyteen. Palattuani Berliinin teatterinäyttelystä jäin jouluksi Lindenin luo, minne oli jouluaaton viettoon kutsuttu erittäin valikoitu seura Tukholman taiteilijapiireistä. Siellä oli mainetta saavuttaneita edustajia monelta eri taidealalta. Nämä kirjailijat ja taiteilijat olivat minulle henkilökohtaisesti tuntemattomia, vaikka pari nimeä oli sanomalehdissä joskus leijaillut ohitseni.

Helsingin Ruotsalaisen teatterin ajoilta olin sitävastoin ystävän suhteissa isäntään ja työtoverina olin tutustunut erääseen nykyisen Ruotsin etevimpään näyttelijään, Ivan Hedqvistiin, joka oli ollut oppilaana Ruotsalaisessa teatterissa silloin kun siellä näyttelin.

Ennen Hedqvistin saapumista oli Linden, joka oli nyt Dramaattisen teatterin ensimmäisenä regissöörinä, kertonut paljon hyvää Hedqvististä ja maininnut hänet teatterinsa parhaimmaksi näyttelijäksi. Mutta puhuessaan hänestä läikehtivät Lindenin iloiset silmät niin leikkisinä, etten voinut olla kysymättä aihetta siihen.

— Sinun pitäisi nähdä Ivan, — sanoi Linden ja naureskeli. — Välttämättä nähdä! Kyllä hämmästyisit! Hän on ihan prikulleen kuin sinä. Sama joustava liikkumistapa ja samanlainen sanonnan erittely ja iskeminen kuin sinulla. Et usko, mutta Ivan on niin ilmetysti sinua, että se ihan naurattaa. En ole eläissäni nähnyt kahta niin samanlaista näyttelijää.

— Mistäkö? — kysyi Linden. - Hän ei ollut suotta silloin oppilaana Helsingin Ruotsalaisessa teatterissa. Enkä minäkään ollut suotta siellä näyttelijänä, vaikka olenkin nyt regissöörinä. Olithan sinä silloin siellä!

Minä naureskelin tälle kiitokselle, sillä se oli peräti odottamatonta ja epäilyksiä herättävää. Olisiko joku voinut olla Suomessakin opintomatkalla ja saada sieltä herätteitä tänne suurempien olojen keskuuteen?

— Eiköhän se ole sinun mielikuvitustasi, kun pidit minusta? — kysyin
Lindeniltä.

— Ei! — sanoi hän vakavasti. — Se on totisinta totta, vaikka se näin ystävien kesken voi synnyttää pientä hilpeyttä. Hymyilemättä et voisi olla itsekään, jos sinulla olisi aikaa jäädä katsomaan.

— Haluaisin viipyä täällä muutenkin, mutta teatterissani ei ole regissööriä. [Olin silloin Kansan Näyttämön johtajana.] On palattava ensi laivassa.

Kun sitten oli jouluillallisella päästy hyvään alkuun ja käyty keittiössä syömässä kinkkuheraan kastettua pehmeätä leipää aitoruotsalaisen vanhan tavan mukaan, alkoivat pöytäpuheet, joista isännän puhe ensimmäisenä kohdistui vieraille ja ensisijassa minulle, joka tässä yhteydessä edustin vanhaa veljesmaata ja olin isännän entinen työtoveri ja "silmien avaaja", kuten hänen sanansa kuuluivat.

Tuli sitten Hedqvistin vuoro. Lausuttuaan ensin, toisten tapaan, muutamia valittuja sanoja Lindenille ja hänen kodilleen Hedqvist kohdisti puheensa näyttelijäuransa alkutaipaleelle ja erikoisesti oleskeluunsa Helsingissä, siirtyen siitä suoranaisesti minuun.

Hedqvist mainitsi, ettei hän jättänyt seuraamatta ainoatakaan harjoitusta, missä minä olin mukana. Seisoipa hän kulisseissa tai istui katsomon pimennossa, aina hän piti silmät ja korvat auki.

— Kaikki minä omaksuin ja kaikki halusin omistaa, mitä tämä suomalainen taiteilija taiteessaan teki tai sanoi, sillä niin valloittavaa ja niin minulle sopivaa näyttelijätaidetta en ollut sitä ennen nähnyt, en täällä kotona paremmin kuin muuallakaan, — puheli Hedqvist hiljaiseen, leppoisaan tapaansa.

Puheen jouduttua tälle asteelle en voinut olla ihmettelemättä, että tällainen paljastus ei erikoisemmin hämmästyttänyt vieraita taiteilijoita, mutta myöhemmin sen ymmärsin, kun Linden selitti, että asia ei ollut ollenkaan tuntematon heidän läheisimmässä ystäväpiirissään.

— Nyt kohotan maljani! — sanoi Hedqvist lopuksi. — Kohotan maljani sen suomalaisen miehen kunniaksi, joka istuu meidän rauhallisen joulupöytämme ääressä! Kiitokseksi ja onneksi juon Kaarle Halmeen maljan! Tämän miehen, joka tietämättään on ollut esikuvani ja opettajani ja jonka taide on tehnyt minut siksi, mikä nyt olen, tämän miehen maljan juon! Kaarle Halmeen malja!

Kun tämän juhlallisuuden jälkeen taas istuimme paikoillemme, ilakoivat Lindenin silmät poikamaista tyytyväisyyttä, sillä hän näkyi kyllä panneen merkille, että tuo miehekäs ja lämminhenkinen puhe oli tehnyt minuun syvän vaikutuksen.

Tunnustinkin sen heti, kun olin saanut tilaisuuden ensin kiittää sydämellisestä vieraanvaraisuudesta ja toivottaa isännälle pikaista kodin jakajaa ja elämän toveria. Tunnustin, että toverit entisiltä ajoilta olivat oikein runsauden sarvista ravistelleet kukkia minun päälaelleni, ja että Ivan oli tunnustuksessaan ojentanut minulle kauneimman laakeriseppeleen, mitä milloinkaan olin uneksinut saavani.

Selviydyttyäni näin omalta kohdaltani puheitten jaksosta, joiden pitämistä olen aina vieroksunut, esitin sitten keskustelun muodossa, mitä "vanha Frippe" oli ollut minulle ensimmäisellä ulkomaanmatkallani, ja sanoin, että olen nyt onnellinen, kun olen voinut Hedqvistin kautta niin loistavasti suorittaa Ruotsin näyttelijätaiteelle silloisen kiitollisuusvelkani.

Tähän loppui tämän harvinaisen aiheen käsittely tällä kertaa, mutta iltamme jatkui edelleen yhtä leppoisana ja kiintoisana päätyen vihdoin vieraskäyntiin John Forsellin luo.

Vaikka tuo omituinen keskiyön vieraskäynti ei millään tavoin kuulu kertomukseni yhteyteen, voinen sen mainita tukholmalaisena tapakuvauksena, kun se sattui tänä muistorikkaana iltana.

Jo aikaisemmin illalla oli Linden maininnut, että puoliyön seuduissa otetaan autot ja lähdetään joillekin joulutonttukäynneille tuttaviin perheisiin. Ihmettelin tätä outoa tapaa, mutta kaikki selittivät nauraen, että se on välttämätön ruoansulatukselle. Kun sitten, kesken herttaista seurustelua, arveltiin, että jo olisi aika lähteä, niin mainittiin kolme, neljä käyntipaikkaa.

— Sitten palaamme tänne, — sanoi Linden. Tällöin pisti jonkun päähän, että aloitettaisiin käynnit Forsellin luota, ja kaikki muut suostuivat.

Niin sitten lähdettiin tälle öiselle vierailuretkelle. Ajettiin kahdella autolla Forsellin asunnolle ja mentiin sisään kuin päivällä konsanaan.

Siellä oli joulupöytä täydessä kunnossa, ja ennen pitkää huomasimme uudelleen syövämme lipeäkalaa ja joulukinkkua.

— Minä ainakin luulen jo aivan varmaan syöneeni jouluillallisen, — vakuutin rouvalle, joka parhaan mukaan tarjoili herkkuja.

— Oo! Sehän oli eilen se! — nauroi rouva. — Nythän on jo uusi päivä.
Nimittäkäämme tätä vaikka aamiaiseksi, jos vain maistuu!

Ja eikös kumma! Ruoka maistui taas — ja maistui talonväellekin. Lopetimme kuitenkin ateriamme, niin pian kuin luulimme täyttäneemme tähtipoikien kohteliaisuuden, ja yritimme lähtöä, josta ei kuitenkaan vielä toisellakaan yrityksellä tullut valmista.

Häirittyämme aamutunneille asti tätä vieraanvaraista taloa pääsimme lähtemään vasta kolmannella yrityksellä. Mutta kello oli jo silloin sivuuttanut kaikki sopivaisuuden ajat siinä määrin, että oli syytä ajaa yöpuita kohti.

Seuraavana päivänä lähdin Tukholmasta, Lindenin ja Hedqvistin seuratessa minua laivalle, mihin jäin yksin, joulupäivän ainoana matkustajana.

Hypättyäni nyt näin opintomatkani ajasta toistakymmentä vuotta eteenpäin vain sen tähden, että voisin elävöittää toisen näyttelijän vaikutuksen toiseen näyttelijään ja todeta kehityksen omituisen kiertokulun, jätän laivan kulkemaan kohti kotirantoja ja palaan takaisin Tukholmaan, kuvatakseni ensimmäisen opintomatkani jatkuvia vaikutelmia.

Tämän enempää en kuitenkaan enää pidä tarpeellisena kajota "Frippen" taiteeseen, sillähän oli osoittanut olevansa päätään pitempi muita ja oli jo tehnyt minulle sen, minkä hänen taiteensa pystyi tekemään. Kunnia hänelle siitä!

Näyttelijä Palme oli hyvin huomattu ja suosittu näyttelijä, vaikka hänen maineensa oli mielestäni suurempi hänen ansioitaan. Yleisön suosion oli Palme kuitenkin saavuttanut, ja paljon hänestä puhuttiin.

Minä en hänen näyttelemisestään pitänyt, sillä siinä oli liiaksi teatteria ja liiaksi asenteita, ja hänen puhumistapansa oli deklamoivaa ja raskasta. Nämä ominaisuudet eivät kuitenkaan voineet pyyhkiä miellyttävyyttä hänen olemuksestaan eikä eräänlaista runollisuutta hänen esityksistään. Tottumuksen yhteydessä olivat kai juuri nämä seikat saaneet aikaan sen, että hän kulki kuuluisan näyttelijän nimellä.

Sellaiseen tehtävään kuin esim. Robertin osaan Sudermannin "Kunniassa" sopivat Palmen ansiot erinomaisesti, mutta näytelmän realistisen sävyn yhteydessä, varsinkin kun toiset esiintyjät tekivät tässä suhteessa melkein liiankin tunnollista työtä, ei hänen teatraalisuutensa ja pateettisuutensa ottanut oikein luonnistuakseen. Hänen runollisuutensa olisi sen sijaan, erittäinkin takapihan väen arkisuuden vastakohtana, tehnyt valtavan vaikutuksen, valtavamman kuin minkä olivat tehneet ne luomukset, jotka olin nähnyt Helsingissä, jos hän olisi voinut pysyä yksinkertaisena ja luonnollisena. Mutta sitäpä ei Palme voinut.

Epäilemättä hän oli nähnyt ja eritellyt oikein Robertin ihanteita hipovan luonteen laadun, mutta hänen tekotapansa taisteli visusti luonnollisen ja elävän ihmisen syntymistä vastaan.

Huolimatta kuitenkaan näistä Palmen ominaisuuksista katselin häntä mielelläni, sillä hänen näyttelemisestään oli minulle paljon hyötyä. Tulin huomaamaan, kuinka haurasta lasia on luonteen hahmoitus näyttämöllä. Tulin näkemään, miten harha-askel voi viedä ei ainoastaan yksityisen tekijän, vaan näyttämökuvan kokonaisuudenkin harhateille. Varoittava esimerkki! Olin koko teatterissa-oloni ajan tottunut taistelemaan vaikka minkälaisia piintymyspaholaisia ja alituisesti esiintyviä virheellisyyksiä vastaan. Sellaista oli näyttelijän edistyminen! Jos yhdestä paholaisesta pääsi, niin jopa oli taas kymmenen tilalla uhrinsa kimpussa. Nyt näin Palmen tekotavassa paholaisista kaikkein pahimman, näin maneerin, piintyneisyyden hirviön, joka ei ikinä otettaan hellitä.

Uskoin saaneeni Palmesta terveellisen varoituksen ja sentähden olin hänestä oppinut paljon. Toisten virheet ovat erinomaisia opettajia.

Heti kun huomasin enemmän oleskeluni Tukholmassa hyödyttömäksi, päätin lähteä Kööpenhaminaan, vaikka tiesinkin, ettei näytäntökausi ollut siellä vielä alkanut.

Halusin kuitenkin päästä oikein ulkomaille, tunteakseni oikeata ulkomaista tuulahdusta. Eikä mikään enää estänyt siirtymistä. Teattereihin ei tullut enää mitään uutta, ja oopperassakin olin jo käynyt useita kertoja suomalaisen tuttavani, insinööri Georg von Fieandtin seurassa.

Niinpä lähdinkin empimättä porhaltamaan halki Etelä-Ruotsin viljavien ja vehmaisten seutujen — kohti oikeita ulkomaita.

KÖÖPENHAMINASSA.

Saatuani Kong Oscar-hotellissa avaran ja miellyttävän huoneen, jonka toisen akkunan edessä oli tilava parveke, olin Tukholmasta poistumiseeni erittäin tyytyväinen. Kävellessäni mukavasti kalustetussa huoneessani ja pistäytyessäni avonaisesta ovesta parvekkeelle, jonka alapuolella aukeni satamalaituri ja vilpoinen meren lahti, tunsin ensikerran ulkomailla-olon omituista, outoa ja riemumielistä tunnetta. Iloinen ailahdus täytti olemuksen ja pani väkisinkin naurahtelemaan. Huomasin, että se oli hullunkurista, mutta en sille mitään voinut. Tunsin olevani ulkomailla!

— Terve, terve! — kuulin eräänä päivänä iloisen äänen lähelläni, ollessani aterioimassa hotellini ruokasalissa.

Minä ihan sävähdin. Suomalainenko ihminen täällä? Käännyin nopeasti katsomaan ja näin Georg Schneevoigtin hymyilevän edessäni.

Maanmieheni kertoi olevansa kotimatkalla Berliinistä. Tänne oli ollut poikettava välttämättömän asian vuoksi. Nyt täytyi mennä etsimään Svendsenin osoitetta.

— No, sitä varten ei sinun tarvitse askeltakaan ottaa, — sanoin rauhoittaen. — Hän asuu täällä. On jo asunut monta vuotta. Hänellä on kaksi huonetta alakerrassa.

— Varmasti asuu, — selitin vastaan. — Isäntä on kertonut minulle paljon tästä sävelmestarista. Aiotko… tavata häntä?

— Aion saada häneltä todistuksen soitostani. Sitä varten olen täällä. Luulisin sen käyvän päinsä, sillä minulla on Robert Kajanuksen suositus mukanani. Mahtaisikohan Svendsen olla nyt kotona?

Kerroin, että Svendsen on ollut muutamia päiviä sairaana ja että hovivaunut käyvät joka päivä portilla ja punapukuinen lakeija käy tiedustelemassa säveltäjän terveyttä.

— No, näin ollen ei minulla ole kiireen kierää! — sanoi Schneevoigt ja istui rauhallisesti.

Näin jäi suomalaiselle sellotaiteilijalle useita joutilaita päiviä, joitten kuluessa yritimme hirmuisella ahkeruudella tutustua tämän "kuninkaan korean kylän" kesäisiin nähtävyyksiin.

Kun Schneevoigt sitten sai asiansa toimitetuksi ja kun olin saattanut hänet laivalle, jäin tutuksi tulleeseen kaupunkiin kuin varsinainen asukas ikään.

Vihdoinkin olivat teatterit avanneet ovensa ja minun tyhjänpäiväinen turisti-aikani oli loppunut. Olin mielissäni, kun ei enää ollut toimettomia vapaailtoja, vaikk'ei teattereitten ohjelmisto ollutkaan erikoisen mielenkiintoinen.

Ennakkouutisista päätellen tulisi ainakin koko syyskuun aika kulkemaan vain keveitten näytelmien merkeissä. Vähän nykyistä ja vanhaa farssia, vähän sadunomaista kansannäytelmää, vähän Molièrea ja vähän Holbergia. Vaistosin, ettei minulla ollut Kööpenhaminassa suurtakaan tehtävää, vaikka myönsinkin mielelläni, että täällä esitettiin Molièrea ja Holbergia vallan verrattomalla taituruudella ja keveydellä. Sellainen taide oli kuitenkin, samoin kuin kööpenhaminalaisen näyttelijätaiteen ylimalkainenkin sävy, lepertelynsä vuoksi, ulkopuolella minun henkilökohtaisia pyrkimyksiäni, vaikka en tietenkään pitänyt tutustumista tähän taiteeseen vähäarvoisena yleiselle kehitykselleni. Siksipä en pahasti harmitellutkaan, vaikk'ei ohjelmisto ollutkaan ihan minun makuni mukaista.

Istuin vuoron perään toisessa ja toisessa teatterissa ja ahmin itseeni kaiken, mitä eteen sattui, ajatellen, että kylläpähän aikaa voittaen sulavat ja jättävät jotakin hyvää jälkeensä. Niinkuin tekivätkin.

Olin jotenkin kypsä lähtemään Kööpenhaminasta silloin, kun entinen alkeisopistolainen koulutoverini, kuopiolainen kirjapainonomistaja Kaarlo Malmström, saapui kaupunkiin, matkalla Leipzigiin, kirjanpainajain kuuluisaan kaupunkiin.

Kun Leipzigin messut viekoittelivat minuakin jonkin verran suurta mainetta saaneella harvinaisuudellaan, päätin kulkea sitä tietä, vaikka en sikäläisistä teattereista erikoista hyötyä toivonutkaan.

En liittynyt kuitenkaan matkaseuraan, sillä en ollut vielä onnistunut näkemään tanskalaisten näyttelijätähteä rouva Henningsiä, joka esiintyisi parina seuraavana iltana.

Olikin onni, että jäin ja sain ihailla hänen loisteliasta esitystään ja erinomaista kielenkäyttöään, joka soi ja helkkyi yli kaikkien muitten näyttelijäin parhaimpienkin saavutusten. Tästä suuresta diivasta sain taas vettä omaan myllyyni.

Ennen lähtöäni sain myöskin nähdä tohtori Mantziuksen, joka kokeili eräässä pienessä näytelmässä sekä regissöörinä että näyttelijänä. Hänen näyttelemisensä ei kuitenkaan minua ilahduttanut, sillä siitä kuulsi jonkinlainen näyttelijätaiteen teoria enemmän kuin välitön eläytyminen.

LEIPZIGISSÄ.

Oli jo pimeä ja myöhäinen ilta, kun saavuin Leipzigin asemalle. Ei tuntunut erikoisen miellyttävältä katsella huonosti valaistua ja uppo-outoa kaupunkia edessään, ilman vähintäkään tietoa, mitä suuntaa kohti lähtisi ajamaan asuntoa etsimään.

Ajettiin erään kulman ohi. Kadun risteys oli tupaten täynnä väkeä. Hevosen oli kuljettava käyden. Mitä ihmettä ne ihmiset tekivät? Viulu vinkui ja klarinetti kirkui. Nehän tanssivat! Kivikadulla ja keskellä yötä!

Leipzigin näyttely kilpaili loistossa ja komeudessa Tukholman näyttelyn kanssa ja ylitti sen monilla afrikkalaisista alusmaista haalituilla yllätyksillä. Siellä oli afrikkalainen kauppala neekerikylineen ja elefantteineen ja varmasti enemmän rapakkoa kuin todellisessa Afrikassa, sillä täällä Sachsenin tasangoilla satoi yötä päivää kaiken sen ajan, minkä näitä ihmeellisyyksiä katselimme.

Kuljeskeltuamme jalat märkinä, tuskastumiseen asti, läpi "Vanhan Leipzigin" nähtävyyksien ja messujen näyttelyhallien, istuskeltuamme "Auerbachin kellarissa" ja elefantin selässä sekä katseltuamme alituista tanssia thüringeniläisen kylän myllyssä, aloimme kyllästyä leipzigiläiseen vesitulvaan ja märkiin jalkineihimme, jotka vielä aamuisinkin olivat kosteudessaan kovin uskolliset.

Teatteria en kuitenkaan unohtanut tässä kurjuudessa, vaan houkuttelin vielä matkatoverinikin "Vanhaan Teatteriin", jossa näyteltiin Hamlet.

"Uuteen teatteriin" ei kannattanut yrittää, sillä siellä näyteltiin vain operetteja, ja yleisön jono venyi joka päivä sateiselle kadulle asti.

Hamletin näimme, ja se riitti minulle. Näytteleminen oli liian raskasta ja teatraalista sopeutuakseen tähän taruaiheiseen näytelmärunoon.

Kööpenhaminassa olisi pitänyt nähdä tämä näytelmä! Siellä olisi mielestäni tavattu tämän näytelmän oikea sävy. Tanskalaisten näyttelijätaide olisi ainakin ollut luonnonomaista tälle näytelmälle, jossa haamut kuljeskelevat ja keskustelevat elävien ihmisten kanssa. Täällä leimasi arkinen todellisuus esityksen ja surmasi taiteellisen mielikuvan aivan kuin muuallakin, missä olin Hamletin nähnyt.

Voitettuamme sateen avulla monet uteliaisuutemme ja kuivattuamme anturamme tämän kaupungin kosteudesta astuimme junaan ja lähdimme huristamaan Berliiniä kohti, mieli täynnä odotusta ja uteliaisuutta.

BERLIINISSÄ.

Ensimmäinen havaintoni Saksan pääkaupungissa oli vallan hämmästyttävä. Ajurit ja hotellipalvelijat puhuivat täällä paljon sotkuisempaa kieltä kuin mitä samanarvoiset henkilöt olivat puhuneet Leipzigissä. Useasti, kun he oikein vauhtiin pääsivät, oli heitä mahdoton ymmärtää.

Kun "Prinzenhofin" huoneviinuri teki tässä suhteessa ilmeisen poikkeuksen talon muusta henkilökunnasta, totuin aina kääntymään hänen puoleensa pienissä asioissani ja nimitin häntä yliviinuriksi, mikä näkyi tätä hauskan näköistä nuorukaista erikoisesti miellyttävän.

Jäätyäni yksin sen jälkeen kuin Malmström oli lähtenyt kotimatkalle, ja kun olin vähin perehtynyt kaupungilla liikkumiseen, heräsi lukemishaluni siinä määrin, että oli kirjakaupasta hankittava ajankuluttajia aamupäivien varaksi.

Iltapäivät ja illat kuluivat kävelyihin, aterioimisiin ja teattereihin, mutta aamupäivät sopivat parhaiten kotona olemiseen ja lueskelemiseen. Saatuani tämän järjestelmän vakiinnutetuksi söin aamiaiseni hotellini ruokasalissa, jossa tavallisesti sain istua yksin ja selailla mielin määrin berliiniläisiä sanomalehtiä. Sainpa myöskin näinä ateria-aikoina erinomaisen tilaisuuden keskustelemiseen, jota kielenkäyttöni suuresti kaipasi. Nuorella yliviinurilla oli sellaiseen tarpeeksi aikaa, eikä haluakaan näkynyt puuttuvan.

Muutamien käyn tieni jälkeen Berliinin parhaimmissa teattereissa olin selvillä siitä, että kaupungin teatteritaide eli keskellä kuohukauttaan, keskellä loiston ja kukoistuksen aikaa.

Tämän taiteen suuri elpyminen oli aivan äskettäin tapahtunut täällä Saksan pääkaupungissa, vaikka kuuluisat "meiningerit" olivat sytyttäneetkin sisäisen hehkun näyttämötaiteen kangistuneeseen ruumiiseen ja sieluun jo kaksikymmentä vuotta aikaisemmin.

Meiningenin herttuan tukemana oli näyttelijä Ludwig Chronegk ryhtynyt silloin (v. 1877) regissöörinä uudelleen luomaan Saksan näyttämö- ja näyttelijätaidetta. Kolmentoista vuoden ajan oli tämän pienen herttuakunnan hoviteatteri kuuluttanut Euroopalle uutta oppia, joka julisti pannaan kaiken hengettömän "teatterin pelaamisen" ja vaati sijalle täysipitoisia, sisäisiä arvoja. Ulkonaista loistoa ei tämä teatterin puhdistus kieltänyt, mutta loiston yksinomaisen vallitsevaisuuden se kielsi jyrkästi. Loisteliaassa tai ryysyisessä kuoressa piti hehkua sisäistä yltäkylläisyyttä, muuten ei teatteripalkeilla esitetty maailma kelvannut. Hölkähtelevä vajavaisuus ei saanut armoa, vaan jokaisen luomuksen piti olla sisäisen elämän tiivistämä, olipa sitten kysymys suurista tai pienistä tehtävistä. Samoin piti kaiken erittelyn, olipa se mitä laatua tahansa, sulaa taiteelliseksi kokonaisuudeksi regissööri Chronegkin loihtivissa käsissä. Ja se suli! Vuosien kuluessa olivat meiningerit hämmästyttäneet ja ihastuttaneet teatteri- — yleisöä Euroopan suurissa keskuksissa. Nyt tämä merkityksellinen pyrstötähti ei enää vaeltanut maailmalla. Seitsemän vuotta sitten oli se lopettanut reformityönsä ja vetäytynyt pienen Meiningenin huomaamattomaan helmaan ja aikakirjojen mainintaan. Sen aika oli kai täytetty ja se halusi lepoa suuren herätystyönsä ja loistokulkunsa jälkeen.

Mutta vaikka Meiningenin ahjo ei enää hehkunutkaan, niin sen vaikutus jatkui siitä huolimatta pirteänä ja elinvoimaisena. Lahjakkaimmat meiningerit olivat hajaantuneet useihin eri kaupunkeihin ja useihin teattereihin. Meiningenin ahjon kipunat olivat lennelleet eri haaroille ja sytytelleet monta nuorta, lahjakasta kykyä palamaan ilmiliekeissä.

Tällaisia sytyttäjiä ja sytytettyjä oli tänä aikana Berliinin teattereissa niin monia, ettei ollut vähintäkään aihetta epäillä maailman näyttelijätaiteen tällöin elävän vuosisadan suurinta nousukautta juuri saksalaisella maaperällä.

Monien kuuluisien näyttelijättärien nimien joukosta voi poimia sellaisia kuin Reisenhofer, Poppe, Jäger, Lehmann ja monet muut. Miehisellä puolella ei kuuluisuuksien luku ollut sen vähempi, eikä ole sanottu, että parhaimpiin osuu, jos mainitsee nimet sellaiset kuin Molenar, Matkowsky, Sonnenthal, Jarno ja Sauer.

Tällaiset erinomaiset näyttelijävoimat esiintyivät, onnekseni, joka ilta Berliinin neljässä parhaimmassa teatterissa, ja kaikkien niiden yli kiilui kaksi kirkasta tähteä, joitten valovoima loisti liekehtivänä ja säteilevänä yli muiden ja yli koko näyttelijätaiteen tähtitarhan.

Näitten tähtien nimet tunsi jokainen, ja kaikkialla niistä puhuttiin ihmetellen ja ihaillen:

Tutustuttuani ylimalkaisesti eri teattereihin ja niiden näyttelijävoimiin oli aika ruveta syventämään yksityiskohtaista tarkastelua ja siirtää opintomatkan luonne vertailevan ja harkitsevan työn puitteisiin.

Olosuhteet ja työskentelyn laatu synnyttivät oman painonsa avuin järjestelmän, joka sopi käytäntöön erinomaisesti. Teattereista saadut vaikutukset kypsyivät ja kirkastuivat ihmeellisen hyvin yön ja unen helmassa. Seuraavana aamuna tarvittiin vain tarkka pohdinta, joka parin tunnin tietämään ja virkistävän aamukahvin yhteydessä selvitteli ja valaisi nähdyn esityksen arvot ja vaikutukset.

Tämä menettely, ja selviin ratkaisuihin pääseminen heti aamulla, oli erittäin tärkeä, sillä se oli samalla siivoamista ja tilan tekemistä seuraavan illan uusille elämyksille joko aikaisemmin nähdyn esityksen tarkistamisessa tai uuden näkemisessä.

Näin työskennellessäni tulin pian huomaamaan taiteellisten taipumusteni, mielenkiintoni ja luonteenlaatuni suhtautumisen jokaiseen näkemääni näyttelijään. Huomasin, että harrastukseni ja opiskeluni oli tässä suhteessa rajoitettava siihen yksityiseen taiteilijaan, joka oli lähinnä omia taidevaistojani ja pyrkimyksiäni. Päähuomio oli keskitettävä yhteen ainoaan, erikoiseen kohteeseen.

Valittavana oli paljon erinomaisia näyttelijöitä, joiden erillisiä ansiopuolia ei mitenkään ollut sivuutettava, vaan päinvastoin hyvinkin visusti huomioitava. Mutta kokonaisesti, välittömästi ja ehdottomasti en hyväksynyt heitä esimerkikseni. Ainoastaan osittain ammensin heiltä ansioita.

Jylisevää Molenariakaan ei voinut sivuuttaa silloin, kun hän käytti puhdastunteisia ja syviä rintaääniä, jotka olivat kuin varta vasten odottelemassa esim. Othellon ja Learin erinäisiä kohtauksia.

Sauerin erittelytaito oli huomattavan pitkälle kehittynyt, ja siinä ilmeni hienostunutta makua, jolle kaikenlainen vaikutuksen tavoittelu, pelkän vaikutuksen vuoksi, oli kokonaan vierasta. Hän upotti älynsä erittelyn palvelukseen eikä pannut erittelyä leikittelemään olematonta älyä, kuten joillakuilla itserakkailla näyttelijöillä on tapana.

Tähän suuntaan saatoin oppia yhdeltä näyttelijältä yhtä ja toiselta toista ja siten vakiinnuttaa omaa tekotapaani ja omia suunnitelmiani.

Nämä sieltä täältä poimittavat arvot päätin kuitenkin jättää onnen kaupalle ja sattumain varaan, sillä nehän olivat vain sirpaleita, jotka eivät näin hajallaan kyenneet muodostamaan taiteellista kokonaisuutta, ehei niitä, itse työssä, voinut koota saman henkilöluoman puitteisiin. Kokonaista, täysin kokonaista huippusaavutusta tahdoin nähdä ja tutkia, ja keskittää sellaiseen taiteilijaan kaiken huomiokykyni!

Onnekseni oli sellainen näyttelijä olemassa ja ilta illan jälkeen nähtävänäni. Sellainen oli Josef Kainz!

Hän oli muuten ensimmäinen saksalainen näyttelijä, jonka kieltä aloin ymmärtää. Hän puhui toisin kuin muut. Ei hän eronnut muista ainoastaan sanonnan selvyydessä, vaan hän erosi siinä, että hänen näyttämöluomansa olivat ikäänkuin rakennetut sielukkaan, sisältörikkaan sanonnan ja kauniin kielenkäytön kulmakiville.

Siinä oli Kainzin näyttelijätaiteen a ja o. Sanonta vivahteli värejä, tummia ja loistavia, se nousi vaahtoharjaisille laineille, se keinui keveässä aallokossa, lipatti rannan kivillä tai pärskähti pisaroiksi kallion kupeeseen, se suhisi puitten latvoissa, uhosi vihaa ja lempeä ja järkeä ja tunnelmaa. Oli sama, jos hänen sanontansa kulki kalman maita tai kiersi pilvien hattaroita, aina se soi ja helskyi ja soitti juuri sitä säveltä, minkä sointuihin se kulloinkin oli viritetty.

Ymmärsin miksi Kainz oli suuri näyttelijä ja ymmärsin, että juuri hän oli minun mieheni, juuri se mies, joka oli toteuttanut kaikki minun haaveeni ja pyrkimykseni, se mies, joka todisti taiteessaan kaiken sen arvaamattoman arvon ja ihanuuden, kaiken sen olennaisen pohjan, mikä oli hyvän ja nerokkaan näyttelijätaiteen välttämättömänä ehtona, suurimpana ansiona ja korkeimpana saavutuksena. Loistavan kielenkäytön loistava sanonta!

Minulla oli kaikki syyt riemuita ja ilosta ailahdella, kun sain näin huipennettuna kuunnella kaikkea sitä, mihin itse olin pyrkinyt okaisia polkuja taivaltaen, milloin epäilevänä, milloin epätoivoisena ja milloin luottavaisena, saamatta tukea muualta kuin omasta vaistosta, mielikuvituksesta ja itsepäisyydestä. Juuri tätä tukea olin kaivannut ja nyt olin sen saanut! Oli syytä suureen riemuun. Olin laskenut kulkemani näyttelijäuran kielenkäytön kultakivillä, ja nyt sain elävän esimerkin siitä, kuinka tämä tien pohja kestää ja kuinka kauas se kulkijansa vie.

Epäilemättä Kainz olisi ollut kuuluisuus ilman tätä viimeisteltyä kielenkäyttöäänkin, sillä hän oli sanonnan mestari ja samalla todella suuri näyttelijä. Hänen taiteilija-arvoansa tehostivat sangen monet seikat, jotka olivat sekä omaperäisiä että erikoisia. Ja jo sellaisinaankin ne olivat minulle kuin toiveitteni ja suunnitelmieni täyttymys, joka vain odotti omakohtaisen purkautumisen aihetta ja tilaisuutta.

Kun minulla ei, hyvin ymmärrettävistä syistä, ollut kielenkäytön suhteen muuta tekemistä kuin sen erinomaisuuden toteaminen, niin kohdistin kaiken tarkkuuteni Kainzin sanontaan ja näyttelemiseen sekä niiden keinoihin ja tekotapaan.

Keinoja käytteli tämä suuri mestari erinomaisen säästeliäästi ja sai siten aikaan ihailtavaa luonnollisuutta esitykseensä. Levollisuus oli hänen olemuksensa juurena, eikä hän tehnyt ainoatakaan turhaa elettä eikä liikettä. Sisäinen patoutuminen näkyi pakottavan kaikkeen siihen ulkonaiseen, mikä esityksessä ilmeni. Sanonnan henkevyys oli sen sijaan elehtivää ja virmaa, elävöittäen tempot ja rytmit ja nousut ja laskut aina uusin värein ja vivahduksin.

Erikoisesti panin hänen tekotavassaan merkille sen vaatimattomuuden ja helppouden, mikä leimasi hänen taideluomansa. Kainz ei koskaan "pelannut teatteria" eikä pyrkinyt loistamaan. Hän vain oli ja eli, ja siinä oli hänen loistonsa. Ei hän myöskään pyrkinyt ulkonaisin keinoin muovailemaan mitään luonteenpiirteitä, vaan teki sen aina sisäisesti. Ei menetellyt niin, että hän olisi esittänyt sitä tai sitä, joko runollista Heinrichia tai runotonta Franz Mooria, vaan niin, että hän asetti oman itsensä kuin seulaksi, jonka läpi valui milloin minkinlaisen ihmisen sielu ja luonne hyveineen tai paheineen. Hän eli näyttämöllä kymmenet eri elämät, mutta eli ne niin kuin Kainz olisi ne elänyt samoissa olojen pakotuksessa. Hän ei ollut "teatterinpelaaja" eikä ilveilijä. Hän oli suuri runoilija — oli Kainz! Oman henkensä siivilöiminä hän loihti luomuksensa esille, mutta oli kuitenkin aina Kainz — suuri taiteilija, joka ei milloinkaan astunut oman olemuksensa ulkopuolelle, vaan eli ihmiskohtaloita omassa itsessään.

Tätä kaikkea minä näin ilta illan jälkeen, ja se valui sieluuni ja tietoisuuteeni kuin sade janoiseen maahan, joka on kärsinyt kuivuudesta ja koettanut virkistää itseään omien kastepisaroittensa avuin.

Näinä muistorikkaina viikkoina sain omille aivoituksilleni ja kangastuksilleni sen varmuuden, jota olin niin kiihkeästi kaivannut.

Näin, että tieni näyttelijätaiteen ulapoille oli oikeaan suunnattu ja vapaaksi raivattu. Kuinka kauas sitä jaksaisin kulkea, en halunnut aprikoida, sillä into ei järkeilyjä eikä arvioimisia sietänyt.

Tunsin saaneeni täyden tuen ja turvan siltä mieheltä, joka jo näihin aikoihin alkoi saada hiljaista tunnustusta saksalaisen näyttelijätaiteen ja äänellisen saksankielen puhdistajana, Meiningenin työn jatkajana.

Kun tämä seikka, joitakin vuosia myöhemmin, avonaisemmin tunnustettiin Berliinissä, oli se silloin pahasti myöhästynyttä, sillä Berliinin teatterit olivat jo silloin karkoittaneet tämän suuren taiteilijan valtapiiriensä ulkopuolelle. En silloin enää Berliinissä käydessäni saanut nähdä enkä kuulla tätä jumalten suosikkia, sillä silloin Wien soitteli hänen maineensa kelloja, joita Berliini kaihomielin kuunteli ja sadatteli omia teatterivaltiaitaan, joitten älynpuute oli aiheuttanut tällaisen repeämän.

Mutta onneksi eivät olot olleet vielä tämän ensimmäisen opintomatkani aikana näin pahoin kärjistyneet. Kainz eli ja toimi keskellä suurta työtään, ja minä sain hänet nähdä ja tutkia hänen taidettaan.

Kun olin täysin vakiintunut suhtautumisessani Kainzin taiteeseen ja punninnut kaikki omat mahdollisuuteni tämän taiteen valossa, laukesi vastuunalaisuuden ja tutkimusten jännitys siinä määrin, että voin paremmin kiintyä yhteisnäyttelemiseen ja muihinkin yksityisiin näyttelijöihin.

Tällöin valtasi Agnes Sorma hyvin oikeutetusti ensimmäisen sijan. Olin jo aikaisemminkin pannut merkille hänen erinomaisen puhumisensa ja loisteliaan näyttelemisensä, mutta en uskaltanut niihin, kesken Kainz-tutkimustani, sen enempää syventyä, sillä en tietenkään voinut olla varma, ettei hänen naisellinen viehkeytensä voisi peittää joitakin näyttelijäpuutteita, joita harhaantuisin ehkä pitämään ansioina. Mutta nyt, kun suhtautumiseni Kainzin taiteeseen oli järjen mittaamana täysin vakiintunut, voin turvallisena heittäytyä ihailemaan Sormankin saavutuksia. Ja ihailemisen arvoisia ne olivatkin. Pelkoni hänen puutteellisuuksistaan oli ollut turha.

Sorma oli kuin luotu Kainzin vastanäyttelijäksi, ja yhdessä he tavallisimmin esiintyivätkin. Oli valtavan ihanaa kuulla sitä äänten soinnutusta, mikä yhdisti sanonnat toisiinsa. Jos seuraavan vuorosanojan äänen sointu särki edellisen iskusanonnan loppuvireen, niin se merkitsi mielen tai tunteen tai tunnelman särkymistä ja teki silloin ihmeellisen voimakkaan vaikutuksen. Se oli näiden sanonnantaitajien keinojen huipennusta, jota en ollut aikaisemmin missään tavannut niin täydellisenä.

Kun kuunteli heidän keskusteluaan, poikakuninkaana ja tyttökuningattarena, Sudermannin "Tejassa", niin olisi tietänyt mitä heidän välillään tapahtui, vaikka olisi sulkenut silmänsä ja vaikk'ei olisi sanaakaan heidän kielestään ymmärtänyt.

Siinä kohden oli näyttelijätaide kohonnut suurimpaan inhimilliseen mahdollisuuteen.

Nämä kaksi olivat kohottaneet taituruutensa niin korkealle, että se oli muuttunut luonnoksi. Heidän kielenkäyttönsä ja sanontansa puhuivat melkein yleismaailmallista kieltä kuten musiikki. Se oli suurta!

Palattuani eräänä päivänä kävelyltä löysin pöydältäni käyntikortin. Helsingin Ruotsalaisen teatterin näyttelijä Alarik Erlin oli käynyt minua tapaamassa ja pyysi kohtausta määrätyllä kellonlyönnillä Bauerin kahvilassa.

Nyt, kun pidin vaikeimman osan työstäni jo suoritettuna, olin iloinen, että sain näin odottamatta kotimaista seuraa. Tunsin Erlinin entuudeltaan ja tiesin, että hän oli sivistyneestä kodista, erään Oulun seudun tuomiokunnan tuomarin poika, joten lähdin ilman epäilyjä häntä tapaamaan.

— Mistä tiesit, että olen täällä Berliinissä? — kysyin heti tavattaessa.

— Tapasin Tukholmassa näyttelijä Zachrissonin, ja hän sanoi sinun matkustaneen Kööpenhaminan kautta tänne. Lähetti terveisiä.

Aina iloinen ja leikkisä Erlin piti mielen keveänä ja valppaana. Tulimme hyvin toimeen siinäkin suhteessa, ettemme taipuneet vapaapilettien sullottaviksi mihin nurkkaan milloinkin, vaan ostimme pilettimme ja määräsimme aina paikkamme permannon ensimmäiselle riville.

Tarkkaaminen oli meille tärkeämpi kuin pieni säästäminen. Oppimista vartenhan olimme tulleetkin.

Deutsches Theaterin alaravintola oli viihtyisä paikka. Se viekoitteli meidät kinkkuvoileipien kimppuun tavallisesti tuntia ennen näytännön alkua. Olimme erikoisen alttiita tälle viekoittelulle vielä senkin tähden, että ravintolan yliviinuri oli aulis juttelemaan teatteriasioista, joista hän tiesi yhtä ja toista. Jo aikaisemmin oli yliviinuri pannut merkille minun kankean kielenkäyttöni ja sen seikan, että olin ollut kahdesti ja kolmasti katsomassa samaa kappaletta. Näistä seikoista hän oli tehnyt sen johtopäätöksen, että olin ulkomaalainen näyttelijä, ja kun olin sen myöntänyt, oli vanha viinuri muuttunut erittäin opastelevaksi. Herttainen ukko oli kai ajatellut, että opiksi on ehkä hänenkin avuliaisuutensa. Niinkuin olikin.

Kun meitä nyt äkkiä oli ilmaantunut kaksi opastettavaa, oli ukkeli valmis kertomaan kaikki mitä suinkin tiesi teatteriasioista, ja juttuamiseen oli hyvä tilaisuus ennen näytännön alkua, sillä silloin olimme ravintolan ainoat vieraat.

— Eikö tämä enää olekaan kuninkaallinen teatteri? — olin kerran kysynyt häneltä.

— Ee-ei! — sanoi ukkeli ja pyöritti päätään. — Kuninkaan aitio ja sen yhteydessä oleva iso oleilusali olivat ensirivin perällä, ja niistä maksoi majesteetti kuusituhatta markkaa vuodessa. Sellainen komeus se oli! Mutta sitten teatteri näytteli Hauptmannin "Kankurit". Ai, sellainen skandaali! Siitä on nyt kai nelisen vuotta. Sitä näyteltiin ihan loppumattomiin. Mutta keisari suuttui ja lopetti aitiomaksunsa, ja sen mukana meni teatterin kuninkaallisuuskin. Mutta majesteetin aitiosta tehtiin kolme porvarillista aitiota, ja ne ovat aina täynnä. Nyt ne tuottavat tuloja kymmenkertaisesti. Ajatelkaa sellaista skandaalia!

Tällaisia ja muita pikkukaskuja olin saanut kuulla ukkelilta, ja olin valmistanut Erlininkin kuulemaan sellaisia.

— Kuulkaahan, yliviinuri! — sanoin eräänä iltana, jolloin olimme tulleet katsomaan Schillerin "Rosvoja". — Kainzilla ja teatterin johtokunnalla taitaa olla jotakin hankausta, koska lehdissä on näkynyt sensuuntaisia viittauksia. Onkohan niissä perää?

— Oh! Se on skandaali! — huokasi ukkeli. — Sellainen taiteilija! Ja sellainen johtokunta, joka luulee, että Kainz on raudasta! On näytellyt jokaisena iltana koko syksyn! Ja kuinka näytellyt! Oh! Herrat tietävät! Mutta nyt Kainz on väsynyt ja tahtoo helpotusta. Ai, ai sitä johtokuntaa! Ei ymmärrä! Lisää vain kuormaa. Siitä ei tule muuta kuin skandaali. Tänä iltana pitäisi Kainzin näytellä Franz Mooria vasten tahtoaan. Sellainen skandaali!

— Niin juuri! — sanoi yliviinuri. — Rooli on vastenmielinen, ja Kainz on väsynyt. Oh! Sellainen skandaali! Saa nähdä, kieltäytyykö Kainz. Saa nähdä, tuleeko näytännön peruutus! Kohta kuullaan. Mutta skandaali se on joka tapauksessa.

Olimme vallan sanattomina hämmästyksestä, kun ukkeli lopetti ja siirtyi muihin hommiinsa.

— Onko näyttelijällä ylimalkaan minkäänlaista asemaa, koska sellaistakin miestä kuin Kainzia voidaan näin kohdella? — sanoin vihdoin harmistuneena.

— Mikä asema näyttelijällä voisi olla! — sanoi Erlin ivanauru suupielessä ja ryhtyi leikkaamaan voileipäänsä. — Eihän muilla ole asemaa kuin johtokunnilla. Eikä edes johtokunnallakaan siellä, missä vallitsee itsevaltius.

Vilkaisin Erliniin, sillä viittaus tuntui kovin läheiseltä. Katsoin kysyvästi.

— En halua puuttua Arkadian asioihin, mutta sanotaanhan, että siellä hallitsee itsevaltius kahdeksaakolmatta sivistymätöntä. Niin olen kuullut sanottavan, ja ymmärräthän, että sellainen ärsyttää jokaista näyttelijää, vaikka Honoluluun asti. Lohduttaa vähän, kun maailmankuulu Kainzkaan ei merkitse mitään. Olemme nähtävästi kaikki samassa purtilossa, niin suuret kuin pienetkin! Ahaa! Jopa soitetaan! Nähtävästi Kainz on alistunut. Niin näyttelijät aina tekevät.

Olisin vihastunut Erliniin, mutta hänen naurussaan oli sellainen huumorin sävy ja puheessaan sellainen asiallisuus, että ne vasten tahtoakin synnyttivät suopean hymähdyksen.

Lähdin sanattomana ja sekavin tuntein katsomoon, joka ei tänä iltana voinut herättää samanlaista odotuksen tunnelmaa kuin ennen, monina iltoina.

Kuulemani juttu Kainzista oli perin juurin tympäissyt minut. Ja Erlinin pila oli pannut siihen kotimaan tuntua höysteeksi.

Ensimmäisellä väliajalla huomasimme yleisön keskuudessa uteliaisuutta ja osaksi hermostustakin, ja Kainzin nimi mainittiin useasti.

Niistä harvoista sanoista päätellen, mitä satuimme kuulemaan selän takaa, oli yleisö hyvin suosiollinen Kainzille, mutta ei erikoisen ärtyinen johtokuntaakaan kohtaan. Sen pahimpana tekona pidettiin sitä, että Kainzille pakotettiin tehtäviä, joihin hän ei ollut innostunut. Sellaisesta ei voinut koitua hyötyä taiteelle eikä iloa kenellekään.

— Ovat ehkä arvostelijoita, — sanoin Erlinille. — Eivät kai porvarit noin pohdi taideasioita.

— Kiiltävistä takeistaan päättäen eivät he ainakaan ole pilettejään ostaneet, — sanoi Erlin purevasti ja naurahti parantumattoman pilailevasti.

— Taitaa olla niin, että kuluneen puvun kantaja ymmärtää taidetta enemmän kuin prameileva keikari, — sanoin laiskasti.

— Tietysti! — ilakoi Erlin. — Olisikin peräti typerää, jos riikinkukko rupeaisi satakielelle lautamieheksi.

— Olemmeko me, näyttelijät, satakieliä mielestäsi? — kysyin huvitettuna.

— Eikös kattia! — sanoi Erlin ja nauroi kaikuvasti. — Me olemme hanhia, joitten selässä ei pysy vesi!

Pidin parhaana vaieta, sillä tunsinhan Erlinin tyhjentymättömyyden silloin, kun hän pääsi laukomaan tekaistuja sukkeluuksiaan. Hänellä oli iloilevan ja leikkivän nurinkurisuuden syntyperäinen lahja, jota hän ei suinkaan halunnut piilotella.

Olikin jo aika ottaa vakava asenne, sillä seuraavassa kuvaelmassa esiintyi Kainz.

Punatukkaisena ja punapartaisena Franz Moorina ilmaantui Kainz näyttämölle, eikä kauan kestänyt, ennenkuin huomattiin, että Kainz pani tämän kalton hirviön sielunkin läikehtimään punaisia tulen ja veren lieskoja. Samalla valoi kuitenkin näyttelijä niin paljon ihmisyyttä tähän teatterikonnaan, että sai sen osaksi ihmeteltävän paljon lievittävää ymmärtämystä. Suurenmoinen ennätys!

Kainzin näytteleminen oli yhtä sielukasta ja rentoa ja hillittyä kuin ennenkin, eikä mikään pannut aavistamaan, että hän esiintyi vastenmielisesti tässä osassa. Luulimme jo, että näyttämön puolella oli tullut rauha maahan.

Niin ei kuitenkaan ollut asian laita, vaikka mitään erikoista ei huomattu, ennenkuin Franzin pitempiaikainen oleilu näyttämöllä alkoi. Silloin nähtiin, että Kainz otti näyttämön sivusta tuolin ja asettui istumaan. Näkyi selvästi, että hän tällä toimenpiteellä halusi ilmaista väsähtäneisyyttään. Kun asemien muutos vaati sitten siirtymistä yli näyttämön, nousi Kainz ja alkoi väsyneesti laahata tuolia perässään, antaen kuitenkin sanonnan helskyä kuten konsanaan muulloin.

Päästyään yli näyttämön asetti hän tuolin sivustalle ja asettui taas istumaan, jatkaen keskustelua aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut.

Silloin puhkesi tukahdutettu jännitys katsomossa ihmetykseen, joka kohahti kuin tuulen henkäys. Tuntui olevan hiuskarvan varassa, ettei jotakin huudettu tai ettei pursuttu räiskyvään käsien taputukseen.

Olimme puolestamme valmiit mihin tahansa, sillä jännitys oli äkkiä kohonnut, ja Kainzin suhtautumisen ja vastenmielisyyden ilmaisukeino oli niin perin selvä ja samalla hienotunteinen, mahdollisimman vähän häiriötä tuottava toisille näyttelijöille. Se oli temppu, joka vetosi yleisöön ja selitti yleisölle liikarasituksen tehokkaammin kuin parhainkaan sanomalehtiartikkeli.

Sen enempää mielenosoitusta ei kuitenkaan tehty, sillä luultavasti oli katsomossa paljon sellaistakin väkeä, jolla ei ollut mitään käsitystä tästä omituisesta tapahtumasta.

Vasta näytöksen loputtua puhkesi mieliala julkiseksi ja kohdistui
Kainziin sellaisena suosion myrskynä, ettei kai vastenmielisen Franz
Moorin esittäjä ole mokomaa saanut kokea sitä ennen eikä sen jälkeen.

Teatterin johtokunta piti kuitenkin tapausta ja koko Kainz-jupakkaa, kaikesta päättäen, sangen mitättömänä joutavuutena, koska antoi rettelön venyä niin pitkälle, että tulokseksi tuli myöhemmin tämän korvaamattoman näyttelijän eroaminen teatterista.

Meistä ja kaikista niistä, joitten kuulimme puhuvan asiasta, tällainen kohtelu tuntui käsittämättömältä. Ja vielä käsittämättömämpi oli loppuromahdus, silloin kun se tapahtui! Sitä ei kai tavallinen ihmisjärki pystynyt muuten selittämään kuin siten, että Kainz oli kasvanut liian suureksi. Hän oli hankala!

— Voi, pyhä yksinkertaisuus! — huokasin helpotuksesta, kun astuimme teatterin seinien ulkopuolelle.

— Pyhä kyllä! — veisteli Erlin. — Mutta kaikkein pyhin on tyhmyys, jota ei saa edes sanoa. Jo raamattukin ripustaa myllynkiven sanojan kaulaan. Ja sitäpaitsi! Minullakin on aina ollut pieni vastenmielisyys suuria näyttelijöitä kohtaan. Nehän ovat epämukavia kapineita.

— No, helkkarissa! — nauroi Erlin, että katu kaikui ja ihmiset katsoivat meitä ihmeissään. — Kun en itse ole Kainz tai vähän parempi. Ajakaa Baueriin! Tähän taloon emme ainakaan ole pilettivelkaa! Emme loukkaa kohteliaisuutta, jos sanomme: hyi hemmetti!

Talon ulkonainenkin hahmo oli jotenkin muuttunut, kun sen henki oli saanut särön.

Mielestäni oli tämä teatteri nyt menettänyt paljon enemmän kuin mitä oli ennen menettänyt "kuninkaallisessa" nimessään.

Mitäpä nimestä, kun ei kuitenkaan ollut kuninkaallista mieltä!
Kuningasta kohtaan oli tehty majesteettirikos!

Me olimme sen todenneet, ja keskustelumme siitä siirtyi kumman aiheettomasti kotimaisiin oloihin.

Italialaisten mainehikas Zacconi esiintyi vierailijana omine seurueineen. Hän oli monessa suhteessa hyvin kiintoisa näyttelijäilmiö. Hänen ammatillinen tekotapansa oli monivivahteista ja satasäikeistä kuin hämähäkin mestarituote. Pienimmätkin piirteet olivat tarkoin eriteltyjä, ja sanonnan värittely oli huolella ja hyvällä aistilla sijoiteltua. Tunteitten lainehtiminen oli harkittua, määräperäistä nousua ja laskua.

Sain sen käsityksen, että hänen roolinvalmistuksestaan voi liioittelematta käyttää hänen edukseen koko ammattisanaston. Niin erinomainen näyttelijä oli Zacconi. Ja kun näyttelijän silmin seurasin tätä äärimmäisen hiottua ja huipennettua tekotapaa, niin olin varma, ettei sen elävämpää ja kirkkaampaa opastusta voinut milloinkaan sattua näyttelijätaiteen tutkijan nähtäväksi ja kuultavaksi.

Mutta samalla paljastui tämän tekniikan mestarin työssä eräs toinen seikka, jonka arvo on vähintään yhtä suuri kuin kaikki nämä loistavat erittelysaavutukset yhteensä. Henkilöhahmottelu!

Zacconi oli niin uponnut tai, toisinpäin sanoen, noussut niin huipennettuun tekotapaan, että henkilön hahmosta pisti alituiseen esille ainoastaan näyttelijä, joka loisti ja häikäisi.

Learilla ei esim. ollut enää mitään leveyttä eikä karuutta eikä traagillista syvyyttä luonteen pohjana, kun näyttelijä purkautui niin rajusti ja tyhjentävästi, ettei luonteen syvimpäänkään kohtaan jäänyt enää mitään jäljelle. Learin hahmo haihtui ja suli joskus niin tyyten taiteilijan käsissä, että mestari Zacconi seisoi yksin näyttämöllä taituruutensa säkenöivän kehän ympäröimänä. Se oli todellakin suurenmoista näyttelemistä Learin kehyksissä, mutta niin väkivaltaista, ettei itse Lear enää saanut tilaa omissa kehyksissään, joiden sisälle kirjailija oli hänet synnyttänyt ja joissa runoilija oli puhaltanut häneen elävän hengen.

Samoin muissa rooleissa! Zacconi oli harvinainen näyttelijäkyky, joka sai irti itsestään melkein mahdottomuuksiakin tekniikkansa avuin, mutta tapasi, saman tekniikan harhauttamana, hyvin harvoin taiteilijan luovaa sielua ja vielä harvemmin runoilijan näkemystä. Myönnän hyvillä mielin, että sain Zacconin tekniikasta hyvin paljon arvokasta opastusta. Olin hänelle kiitollinen siitä, mitä hän runsain mitoin jakoi, ja vielä kiitollisempi siitä tekemästäni huomiosta, että valloillaan riehuva tekniikka on hirviö, joka on visusti kätkettävä henkilöhahmon siipien suojaan. Vasta piilotettuna on tekniikka se suuri voima, jota ilman ei lentoon lehahtava näkemys voi korkealle kohota eikä korkealla pysyä.

Tekniikka on hyvä renki, mutta huono herra! Sen olin kovin elävästi havainnut.

Tämän jälkeen odotin uteliaana nähdäkseni vielä yhden eurooppalaisen kuuluisuuden. Ranskalaisin kaikista ranskalaisista, Gabrielle Réjane, oli ilmoittanut näytännöistään.

Eloisana ja pirteänä astui Gabrielle Réjane näyttämölle ja hämmästytti katselijat heti ensi otteellaan. Näki, että hän oli tottunut esiintymään repäisevästi kuuluisaksi tekemässään "Rouva Suorasuussa".

Juurikori kainalossaan ja pesijättären hahmossa syöksyi Réjane sisään hengästyneenä ja intoa uhkuvana, mutta ei pysähtynyt juttuamaan väkijoukon pariin, vaan tepasteli suoraa päätä näyttämön partaalle, kuiskaajakopin viereen.

Siihen asetettiin hänelle tuoli ja siihen hän istahti kertomaan katuseikkailuaan ja huomioitaan alkaneesta vallankumouksesta. Yleisölle hän kertoi eikä välittänyt tuon taivaallista muista mukana-näyttelevistä, lukuunottamatta paria naista, jotka olivat tietysti sitä varten hänen sivuillaan, että olisi tilaisuus, heihin kääntyillessä, tehostaa esityksen eloisuutta.

Epäilemättä heistä olikin ainakin sen verran apua, että kertomus ei jäänyt ihan pelkäksi lausuntanumeroksi. Mutta avustajajoukko perällä! Mitä se teki? Sen asema näytti peräti tukalalta, ja sen tehtävä muodostui pakostakin pelkäksi esilausujan säestelyksi.

On vaikeata mennä sanomaan, mikä oli tällaisen järjestelyn tarkoitus. Jos se oli vain tavallinen primadonnatemppu, esittelemistä varten keksitty, niin ei sitä siinä mielessä voinut pitää kokonaan epäonnistuneena, mutta jos oli tarkoitus iskeä yleisöön osa näytelmän kiihkeästä mielialasta, niin oli Berliinin yleisö ymmärretty kokonaan väärin. Sen sielua ei tämä suggeroiminen saavuttanut.

Tämä yleisö, mikä oli kokoonpantu suurimmalta osaltaan henkisen kulttuurin vähävaraisista työpareista, ei tästä menettelystä ottanut lämmetäkseen. Tämä yleisö, joka oli pistänyt pitkän, mustan takkinsa takataskuihin ja käsilaukkuihinsa kotoisia voileipiä, pitkien väliaikojen lyhentäjiksi, oli uhrannut kalliin kultarahan piletin hinnaksi nähdäkseen ranskalaisen näyttelijätaiteen korkeinta saavutusta. Sitä se oli tullut näkemään ja sitä varten se oli tehnyt kultarahauhrauksen, joka oli jollakin muulla kieltäymyksellä tasoitettava. Tämä yleisö oli tyyni, vakava ja harkitseva. Se oli tullut katselemaan vierasta taidetta ja vertaamaan sitä omaansa, eikä näkemään estradiesitystä näyttelemisen kustannuksella. Siksi tämän yleisön mieliala ei ruvennut heilahtelemaan sinne eikä tänne.

Vierailijan saamat suosionosoitukset näytöksien lopussa olivat kohteliaita, mutta melkein viileitä.

Kieltämättä Réjanen taide oli hienoa, herkkää, vivahdusrikasta, kristallikirkasta ja siroksi hiottua. Se oli korkean kulttuurin tuotetta, joka leimasi sekä taiteilijan oman että hänen kansansa maun ja aistin, mutta se oli astunut teatteritaiteen kehyksien ulkopuolelle, oli muuttunut joksikin muuksi esittäväksi taiteeksi, joka ei pitänyt koossa yhteisnäyttelemistä eikä näytelmän tarkoittamaa tapahtumain sarjaa, vaan pirstasi ne ja alisti vieraitten jumalien palvelukseen.

On itsestään selvää, ettei tämä näytteleminen ollut tällaista ihan jokaiselta kohdaltaan, mutta virityksen mukaisesti kuulsi sen sävy esiin pitkin matkaa. Isketty pohja-akordi helähti silloin tällöin.

Näistä syistä sai suuri taiteilijatar Berliinissä osakseen suuren pettymyksen, joka ilmeni siinä, ettei hän voinut antaa niin monta näytäntöä kuin alunpitäen oli aikonut. Suuri diiva ei ollut kotonaan meiningerien maassa eikä Kainzin kaupungissa!

Mutta minä puolestani olin asiasta suuresti hyötynyt. Olin saanut merkittävän opetuksen siitä, ettei mikään taiteilijan mieliteko eikä taiturihäikäiseminen saanut viedä luomusta näytelmän kehyksien ulkopuolelle, vaikka "keksintö" ensisilmäyksellä näyttäisi kuinka nokkelalta ja viekoittelevalta tahansa.

Harhateitä, joita lukuisasti ilmenee näyttelijätaiteessa, olivat ymmärrykseni ja vaistoni aina vieroneet, mutta todistelevien esimerkkien ja tosiasioitten puute oli kieltänyt pyrkimyksiltäni turvan ja tuen. Nyt oli jo toisin. Hämäryys oli haihtunut, ja vaikea tilanne oli jo selviytynyt. Olin nähnyt, kuinka suurta taidetta tehdään, olin nähnyt, kuinka näyttelijätaiteen totuuden lähteille on kuljettava yksinkertaisen ja koruttoman antaumuksen merkeissä, ja olin nähnyt, kuinka helposti suurikin taide voi astua harha-askelen oikealta tieltä.

Ilmielävästi olin kaiken tämän nähnyt ja tullut tietoiseksi kaikesta siitä, mikä kotioloissa oli näyttänyt hämärältä. Tämän epävarmuuden poistamiseksi olin halunnut päästä opintomatkalle, ja nyt oli haparoiminen haihtunut. Olin onnistunut saamaan selvyyttä yli kaikkien toiveitten ja vieläpä senkin lohdutuksen, että sisin tuntoni oli hamuillut oikeilla teillä, niin ettei miltään polulta tarvinnut takaisin pyörtää.

Olin onnellinen siitä tiedosta, etteivät mietiskelyni olleet kulkeneet harhateillä ja etteivät vähäiset näyttelijäsaavutukseni olleet tehneet itseään vikapäiksi suuren taiteen hengen edessä.

Olin onnellinen, että olin tietämättäni aina ollut ja että nyt tieten, tahtoen yhä edelleen olin meiningerien tunnustaja. Ja iloinen olin siitä, että Kainz näytteli kuin parhain ajatukseni, ja että hän, harrastusteni mukaisesti, sitoi erottamattomaan yhteyteen sanonnan sisällyksen ja mestarillisen kielenkäytön.

Nämä kaikki havaintoni, ja niiden vertailut pyrkimyksiini, tuottivat minulle iloa. Rupesin tyydytyksellä ajattelemaan opintomatkani päättämistä.

KOTIMATKA.

Jouduin matkustamaan pienen "Storfurstenin" viimeisellä laivavuorolla Lyypekistä kotimaahan. Vaikka oltiin lähellä marraskuun loppua, olivat matkan ensimmäiset aamutunnit aivan kesäisen lämpimät. Mutta jo aamiaispöydästä oli matkustajien paettava hyttien suojiin, sillä peloittava lumimyrsky yllätti pienen aluksen ja pani sen kaameaan keinuntaan.

Rajumyrsky kiihtyi kiihtymistään, ja merihädän uhkaavia merkkejä alkoi ilmaantua monien onnettomuuksien muodossa. En kuitenkaan täysin tajunnut surullista tilannetta, sillä tämä oli minun ensimmäinen merimatkani petollisella Itämerellä.

Oli onni minulle, että en käsittänyt, mihin hirveään haaksirikon vaaraan olimme joutuneet, kun tämä kauhea nelivuorokautinen myrsky alkoi kyntää rannatonta ulappaa, ja pieni laivamme sai taistella rajun orkaanin ja läpinäkymättömän lumiryöpyn kynsissä.

Kuinka me sitten neljän vuorokauden harhailun jälkeen osuimme Hankoniemen satamaan, ei kukaan tiedä. Kapteeni oli luullut näkevänsä valoja Tallinnasta, kun Hankoniemen valot alkoivat pilkahdella.

Oli kuin ihme, että pieni "Storfursten" oli kestänyt sellaisen myrskyn.
Ei sitä oltu enää uskottu sen jälkeen kuin myrsky oli heitellyt
Hankoniemessä talojen kattoja hujan hajan ja murskannut sähkölennätin-
ja puhelinpylväitä.

Toivotonta oli ajatella "Storfurstenin" pelastusta, kun Helsingissä puhuttiin kymmenien alusten haaksirikkoutumisesta tämän vuosikymmenen kamalimman myrskyn aikana.

Kaikesta kauhusta ja tuskasta huolimatta olimme kuitenkin onnellisia, kun pääsimme Hankoniemen satamaan ja melkeinpä iloisia, kun saimme Helsinkiä lähestyttäessä liikkua jäisellä kannella, jota myrsky ei enää keinuttanut. Hermot kuitenkin vielä värisivät kestetyistä kauhuista ja koleasta ympäristöstä.

Lumi peitti luodot ja rannat, ja kylmä viima vinkui korvissa, meren läikehtiessä mustana ja uhkaavana.

Helsingin valot välkkyivät kylminä talvisessa yössä. Mutta sittenkin!
Sentään kotona! Jumalan kiitos!

SINISELLÄ SILLALLA

MAININGEISSA.

Kotoisessa rauhassa häipyivät vaikean merimatkan mainingit vähin erin. Voimakkaasti työnsi niitä tieltään palava muisto taiteellisista elämyksistä.

Leppoisina maininkeina kävivät nämä muistot niiden näyttelijätaiteen karikkojen yli, joitten sokkeloissa olin ennen sumussa luovaillut. Nyt olin päässyt sen sinisen sillan korvaan, joka oli jo vuosia väikkynyt utuisissa toiveissani.

Annoin näiden maininkien käydä sinisen siltani alla. Halusin tuntea niiden tehon ja kuulla niiden soiton, kun jännittyneenä ja ikäänkuin uusin silmin ryhdyin katselemaan kotoista työtä Arkadian näyttämöllä.

UUTISIA ULKOMAILTA.

Pitkä keskustelu siitä sukeutui, kun Bergbom kerran, sopivassa tilaisuudessa, halusi kuulla uutisia ulkomailta.

Monet kymmenet teatterit ja monet sadat näyttelijät eivät kai usein joudu sellaiseen kilpajuoksuun kuin tässä keskustelussa joutui kaikki se, mitä olin nähnyt neljän kuukauden aikana.

Kertomukseni kävi nopeasti ja helposti, sillä olihan kuuntelijana asiantuntija, jonka uteliaisuuden ymmärsin kohdistuvan etupäässä vaikutuksiini ja muodostamiini mielipiteisiin. Enkä niitä suinkaan halunnut peitellä. Kun nyt olin päässyt selvään käsitykseen päämääristä ja irti entisistä epämääräisistä olettamuksista, pidin luonnollisena, että esimieheni sai mahdollisimman kirkkaan selvityksen siitä taiteellisesta kannasta, mille olin asettunut. Kerroin ja kerroin. Siirryin teatterista teatteriin ja näyttelijästä näyttelijään.

Kainzin taiteen yhteydessä en tietenkään unohtanut mainita siitä loistavasta tuloksesta, mikä saavutetaan hyvän kielenkäytön ja hyvän näyttelemisen kiinteän yhteyden avuin.

— Se on meidän loukkauskivemme, — sanoi Bergbom ja pyyhkäisi tukkaansa.
— Oletteko te nyt selvillä siitä?

— Olin jo ennen lähtöäni, mutta nyt olen tietoinen sen välttämättömyydestä. Ensiluokkaista näyttelijätaitoa ei ole olemassa ilman ensiluokkaista kielenkäyttöä. Huono kielenkäyttö on parhaimmallekin näyttelijälle samaa kuin tylsä höylä nikkarille. Siitä syntyy vain putua ja —

— Kyllä tiedän, — keskeytti Bergbom. — Olette oikeassa! Mutta tämä kieli ja vanhat ihmiset! Teatterissa on henkilöitten kehitys niin erilainen, ettei yhtenäinen opetus ole ollut mahdollinen.

— Ei tietysti! — myönsin. — Mutta ei kielioppi ole tarpeenkaan. Siitä vastaavat kirjailijat ja suomentajat. Näyttelijälle kuuluu vain puhuminen, vain äänellinen kielenkäyttö.

— Entä näyttelemisemme sellaisenaan? — kysyi Bergbom äkkiä ja siirtyi näin toiseen asiaan. — Mitä arvelette siitä nyt matkanne jälkeen?

— Minulla ei ole vähäisintäkään halua ruveta sitä mestaroimaan, — sanoin hymyillen. - Olin ulkomailla vain itseäni varten. Vain siitä voin puhua ja sanoa, että tulen supistamaan "näyttelemistä" entistä enemmän.

— Luuletteko, että sentään jää tarpeeksi näkyväistä? — kysyi Bergbom kiinnostuen.

— Sisäisen ihmisen ja hengen ylivallan täytyy jäädä näkyviin, — sanoin luottavaisesti.

— Niin, niin, — sanoi Bergbom vakavasti. — Ja se jää paremmin esille, jos "teatteria" karsitaan. Jää — jos on jotakin! Mutta jos ei ole mitään, niin silloin on pelkkä "teatterikin" jotakin. On parempi kuin ilman. Ja sellaisetkin ovat tarpeellisia, sillä ei missään teatterissa ole ainoastaan suuria näyttelijöitä.

— En minä aio ruveta karsimisopillani ketään vahingoittamaan, — sanoin iloisesti. — Minä saarnailen vain itselleni.

— Aivan oikein! — sanoi Bergbom vilkkaasti. — Saarnatkaa työssänne! Se on paras opetus ja juuri samaa, mitä itse saitte ulkomailla osaksenne.

Keskustelu siirtyi taas takaisin Berliiniin, josta oli jäänyt kertomatta, minkä suuriarvoisen opetuksen sain Zacconin riihattomasta näyttelemisestä ja mitä opin Réjanen hiotusta taiteesta. Kerroin heistä.

— Te olette tuumaillut ja harkinnut kaikki leikkaukset ja saumat, — sanoi Bergbom pitkän keskustelumme lopuksi ja nousi, iloisesti nauraen.

— Niinpä kyllä, — sanoin ja yhdyin naureskelemaan. — Mutta tämä on vain teoretisoimista ja lörpötystä. Ne eivät ole taidetta. Taiteesta on turha puhua! Sitä on tehtävä!

KUKA ISKI?

— Saako olla utelias? — kysyi Ahlberg eräänä iltana, kun olimme turisseet yhtä ja toista erinäisistä ulkomaisista näyttelijöistä, jotka kiinnostivat häntä. — Mikä tulee olemaan ensimmäinen roolisi matkasi jälkeen?

— Rooliko? — hymähdin vastaan. — Eikö mitä! Ensi töikseni tulen stateeraamaan "Hannelessa".

— Vai niin! — ärähti Ahlberg. — Kuulin siitä, mutta en uskonut. Onhan ollut tapana valmistaa kotiin palanneille jokin suuri tilaisuus. Tiedäthän sen.

— Niinpä kyllä. Mutta minun suhteeni menetellään toisin. Tuntuu, että joku on kiepahtanut nurkan takaa esille ja iskenyt takaapäin. Haluaisin vain tietää, kuka iski. Bergbomista uskoisin mieluimmin, että hän on vain toimettomana päältäkatsojana.

— Sano vain, että se on ilkeämielistä hävyttömyyttä, — puheli Ahlberg. — Paras kakaranäyte siitä lapsikamarista, mihin olemme joutuneet. Mutta ei niille näytteille kunnian kukko laula! Kyllä Bergbom vielä saa katua, jos on antanut ohjakset alaikäisiin käsiin. Aiotko alistua tuollaiseen julkeaan solvaukseen?

— Aion, — sanoin vakavasti. — Ohjelmistommehan näkyy olevan sellainen, ettei siltä voi odottaa mitään; Luulen, että Bergbomilla on väsähtänyt vuotensa. Ja hän tuntee kai sen itse, koska keskellä talvea kävi Berliinissä. En myöskään kysy enää kuka iski, sillä ymmärsin sanoistasi, ettei se mahda olla Bergbom. Se miellyttää minua suuresti.

Tämän enempää emme tästä asiasta puhuneet, mutta minä sain kyllä talven kuluessa huomata, että koko vuoteni oli mennyt pilalle.

Tämä vastatuuli olisi luultavastikin pakottanut asiat jonkinlaiseen selvittelytilaan, ellen olisi keväällä pahoin sairastunut.

Epäsuosion iskut olivat silloin niin vähäpätöisiä, ettei mieli tehnyt kysellä niiden iskijöitä.

SAIRAUS.

Monenkertaiset vilustumiset Leipzigissä, Berliinissä ja meriveden läiskyttelemässä laivahytissä olivat kehitelleet sairauteni peräti vaaralliselle asteelle, vaikka en halunnut sitä tunnustaa.

Lopulta kuitenkin yskä ja yhä lisääntyvä yöhikoilu mursivat itsepäisyyteni. Oli alistuttava kohtalon edessä ja siirryttävä Diakonissalaitoksen sairaalaan. Kun tätä tuskan sanomaa tiedotin Bergbomille, kuunteli hän puhettani ilman kiinnostumisen merkkiäkään ja selaili koko ajan kuvitettua puvustokirjaa.

— Jaah, — sanoi hän mahdollisimman huolettomasti ja katseli kuvia edelleen. - Tuokaa sitten lääkärintodistus.

En jaksanut kunnolla edes hämmästyäkään tästä välinpitämättömästä ja kylmästä sävystä.

— Kyllä tuon, — sanoin nopeasti ja poistuin niin pian kuin polvet kestivät.

Seuraavana iltana vein Bergbomille vaaditun todistuksen ja koetin, edellisiä tapahtumia muistaen, pysyä niin kylmänä kuin korkea kuumeeni ja heikkouteni suinkin sallivat.

— Äsh! — sähähti neiti ja työnsi todistuksen vähän syrjemmäksi. —
Sellaiset lääkärintodistukset eivät merkitse yhtään mitään!

Tuli pitkä äänettömyys. Odotin jatkoa, mutta kun kumpikaan ei sanonut mitään, niin arvelin, että turha seisominen ei ole minulle hyödyllistä ja että tilanne ei siitä selviä.

Kumarsin sitten Bergbomille, mutta hän oli noussut liikehtimään ja sormeilemaan partaansa.

En tiedä, huomasiko kumpikaan lähtöäni, sillä ei kumpainenkaan edes nyökäyttänyt päätään alaiselleen miehelle, jonka elämänlanka, lääkärien lausunnon mukaan, oli hiuskarvan varassa.

Monia viikkoja kestikin sitten epätietoisuuden tila ennenkuin käänne parempaan päin tapahtui.

HAASTE.

Teatterin henkilökunnan kokoontuminen syksyisin oli tavallisesti hyvin riemukas hetki. Olihan oltu irti toveripiiristä kokonainen kesäkausi. Hauska oli tavata työtovereita ja hauska oli taas ryhtyä työhön.

Niin tänäkin vuonna. Iloisia tervehdyksiä raikui kaikkialta, ja herttaisia kuulumisia kertoiltiin miehestä mieheen.

Minulla puolestani oli aivan erikoinen syy iloitsemiseen, kun taas sain liikkua toivorikkaana toisten toivorikkaitten parissa, joista useimmat osoittivat vilpitöntä iloa pikaisen tervehtymiseni johdosta.

Mielialan hilpeyttä lisäsi vielä tavallisesti uusien roolien jakaminen. Monet saivat mieleisiään tehtäviä ja olivat tyytyväisiä. Kahden näytelmän osat jaettiin nytkin ja monet saivat leikillään mitata roolinsa paksuutta.

Minäkin sain sinipaperikannet, joitten sisällä oli yksi yhden rivin repliikki laulunäytelmään "Punainen laukku". Repliikki oli nätisti kirjoitettu ja sirosti viivailtu.

Statisti-tehtävä siis! Selväksi haasteeksi ymmärsin sen kyllä, mutta en ollut ymmärtävinäni. Hymyilin vain ja jatkoin iloista keskustelua.

Olin päättänyt, etten anna ärsyttää itseäni näillä uusilla keinoilla, vaan sivuutan ne täydellisellä huolettomuudella.

Jos luultiin, että haaste nostattaisi minussa vastustamisen tai riitelemisen halua, niin sen luulon täytyi tuottaa pelkkää pettymystä, sillä en sallinut pienimmänkään merkin ilmaista muuta kuin tyytyväisyyttä siitä, että asiat olivat herttaisen luonnollisella tolallaan.

EPÄILTY NÄYTELMÄ.

Huolimatta siitä, että teatterin johdon taholta kuulin pelkkiä epäilyksiä Sudermannin uudesta, suurisuuntaisesta näytelmästä "Johanneksesta", jaettiin siihen kuitenkin roolit heti alkusyksyllä.

En tahdo sanoa, että tämän raamatunaiheisen näytelmän onnistumisen epäileminen ohjasi Johannes Kastajan valtavan henkilöhahmon minun harteilleni. Sanon vain, että näytelmän ja varsinkin päähenkilön onnistumista epäiltiin, ja että rooli annettiin minulle.

Syventyessäni tehtävääni havaitsin heti, että olin saanut erikoisen kovan pähkinän osakseni. Johanneksen luonteessa oli toisena puolena erakkoeläjän haaveilu ja toisena uskonnollinen kiihkoilu. Ja vaikka haaveilussa oli kaukaisia näkemyksiä, puuttui niistä kuitenkin liian usein runollisuuden elävöitys. Samoin oli Johanneksen intoilussa ja kiihkoilussa enemmän aatteellista mahtia kuin tunteen hehkua.

Kun vielä tämän lisäksi Johanneksen pylväspyhimysmäinen olemus kielsi melkein tyyten tavallisimpienkin eleitten käyttämisen, jäi näyttelijän luomistyölle äärimmäisiä vaikeuksia.

Vaikka olinkin ohjannut kehitykseni sisäistä elämää pulppuavan sanonnan valtauomiin ja vaikka olinkin hylännyt kaiken ulkonaisen tyhjänpäiväisyyden, hyväksyin kuitenkin luonnollisen yksinkertaisen, sisäisestä pakosta pursuvan elehtimisen, tukemaan ja kirkastamaan tunne-elämän ja mielialojen kuvausta.

Tässä tapauksessa eivät nämä apukeinot kuitenkaan voineet tulla kysymykseen. Johannes oli sauvoineen, seisoipa sitten tai istui, liikkumaton kuvapatsas — oli raamatullinen mielikuva, jota en halunnut rikkoa. Halusin vain puhaltaa siihen elävän hengen, ilman että herkimmänkään uskonnollisen mielen muovailema ulkonainen kuori siitä säröytyisi.

Tehtävä tuntui joskus ylivoimaiselta ja mahdottomalta etupäässä sen tähden, että osa hallitsi koko näytelmän. Sen pituutta ja keskeisyyttä vaani alituinen yksitoikkoisuuden vaara. Satoja ja yhä uudelleen satoja vivahduksia oli upotettava tunteitten, haaveitten, intoilujen ja ajatusten värittämiseen. Työskentelin hitaasti ja varovasti. Tyhjensin kaiken kykyni avut ja ansiot viimeistellyn kielenkäytön ja äänellisen joustavuuden palvelukseen. Käytin kaiken näyttelijätaituruuteni astinlaudoiksi ja porraspuiksi, kulkiessani askel askelelta ja harjoitus harjoitukselta kohti erämaan profeettaa, jonka jumalainen olemus hurmioitti minua usein ja innoitti yhä enemmän.

Olin hyvilläni, ettei Bergbom häirinnyt ohjeillaan tätä työskentelyäni. Sain rauhassa elää siinä maailmassa, missä minun oli loihdittava sädekehä "huutavan äänen" ympärille.

Surullisen pikkumaista ja surkean kiusallista oli tämän tiivistetyn tutkimuksen aikana kuitenkin se, että olin myötäänsä pakotettu stateeraamaan viiksiniekkana husaarina "Punaisessa laukussa". Monta kertaa viikossa sain pudota Johanneksen korvesta sanomaan pientä repliikkiä, jonka mikä juoksupoika tahansa olisi sanonut tarpeeksi hyvin. Sellainen hupsuttelu tuntui joskus hyvinkin hajoittavalta ja kiusalliselta.

Näin valmistuin kuitenkin, ja onnistumistani pidettiin kuulumattoman loistavana. Näytelmä esitettiin täysille huoneille uudelleen ja uudelleen. Sen menestys tuntui ehtymättömältä, ja yleisön innostus kasvoi kasvamistaan. Näytelmä sai aikaan suurimman yleisömenestyksen, mitä milloinkaan oli Suomalaisen Teatterin osaksi tullut. Se esitettiin näytäntövuoden aikana 22 kertaa, eikä "Elinan surmakaan" ollut mennyt Helsingissä kuin 17 kertaa.

Menestys oli uskomaton ja ihmeellinen samoinkuin se suosio ja ymmärtämys, mikä kaikkialta vyöryi osakseni. Niiden selostelemisen pidän kuitenkin tarpeettomana, sillä ne olivat niin moninaiset kaikilta muilta tahoilta paitsi teatterin johdon puolelta.

Vielä 15 vuotta myöhemmin, viiskolmattavuotisjuhlani aikana, kirjoitettiin tästä muitten saavutusteni yhteydessä (joista lukuisat maan sanomalehdet kirjoittelivat ylisteleviä artikkeleita) U. Suomettaressa seuraavaa: "— — — Johannes Kastajan esittäjän menestys oli tavaton: uudestaan ja yhä uudestaan täyttyi Arkadia hartailla katsojilla, näytäntö näytännöltä tuntui Johannes suurentuvan ja kasvavan ja ihastus häneen oli ylt'yleinen ja vilpitön. Älyttiin, että tässä pyrki ilmoille — ei uusi, vaan ennen huomaamaton, tosikyvykäs näyttelijä ja iloittiin siitä. Tämä suuri menestys vaikutti tietenkin kannustavasti hänen työintoonsa, syventymis- ja laajentumistarpeeseensa, ja näistä päivistä alkaen hänen asemansa ulospäin, yleisöön päin, oli miltei keskeinen. —"

Näin raivasi tämä epäilty näytelmä uuden tilanteen Suomalaisessa Teatterissa, sillä yhä laajemmat piirit ja jotkut näyttelijätkin alkoivat ymmärtää edustamani kielenkäytön arvaamattoman merkityksen ja "teatterin pelaamisen" tyhjänpäiväisen tarpeettomuuden.

AITURI.

"Johanneksen" menestyksen jälkeen oli selvästi huomattavissa, että minulla oli johtohenkilöihin ainoastaan "kylmät välit" jäljellä.

Kun havaitsin, että Bergbom karttoi minua tahallisesti, niin pidin parhaana täyttää tehtäväni mahdollisimman huomaamattomasti. Aina olin kyllä pysynyt syrjässä kaikesta siitä lörpöttelystä, joka oli Bergbomin mielityönä hyvinkin usein, harjoitushuoneen "parjauspesässä", mutta tämän jälkeen lopetin kaikki asiattomat poikkeamiset tuohon huoneeseen, jonka "ilmasta" en ollut muulloinkaan pitänyt.

Emilie Bergbomia en tavannut näihin aikoihin juuri ollenkaan, sillä hän ei ollut enää läsnä samaan tapaan kuin ennen, kun minulle uusia pukuja koeteltiin, eikä näyttelijän toimessa muita asioita hänen kanssaan esiintynytkään.

Tämä asiaintila miellytti minua, sillä tuntui, kuin olisin suojamuurin takana, rettelöitten ja nujerrusyritysten ulkopuolella. Mitä muuten selkäni takana ajateltiin, sanottiin tai suunniteltiin, oli minusta herttaisen yhdentekevää, sillä työrauha oli nyttemmin minulle tärkeämpi kuin milloinkaan ennen. Tarvitsin sitä kaikkiin vanhoihin rooleihini sitä mukaa kuin ne tulivat esille. Hioin "Johannesta" yhä vielä jokaista näytäntöä varten ja samaa huolenpitoa uhrasin muihinkin entisiin osiini.

Eikä uusista rooleista ollut tietoakaan neljään kuukauteen. Vasta kevättalvella sain niin ohuet sinikannet, että ne päältäpäin näyttivät sisältävän taas jonkin statistitehtävän. Ajattelin jo, että onpa sisua "koettelemaan Eskon tupsua" vielä kerran! Erehdyin kuitenkin! Kansissa oli todellinen, pieni rooli, vaikkakin vain yksi ainoa kohtaus, mutta rooli sentään. Arvid Järnefeltin näytelmä "Samuel Cröell" oli otettu ohjelmistoon ja minä olin saanut siinä "kreivi Mörnerin" osan.

En ole koskaan halveksinut pieniä rooleja, mutta en kuitenkaan voinut olla hymyilemättä sille mahdollisuudelle, että jollakin taholla kyti pieni toivo siitä, että kohtelisin pientä tehtävää yliolkaisesti ja siten menettäisin hivenen uudesta saavutuksestani. Kymmenen vuoden kokemuksista oli syytä uskoa näin, sillä ainoa todellinen ilo teatterissa on vahingonilo.

Kun näissä merkeissä päästin täyden työhöyryn tuohon pieneen rooliin, ja kun muuta uutta tehtävää ei ollut, niin sukeutui roolista mieleni mukainen pieni saavutus, joka viimeistellyssä hioutuneisuudessaan kiinnosti niin mieltäni, että rooli alkoi kasvamistaan kasvaa käsissäni.

Annoin sen kasvaa, kun siinä oli aineksia, ja vedin ohjakset tiukalle vasta näytäntöiltana. Silloin "Mörner" hehkui, kun pakotin sen pienimmätkin eleet ylhäisen kuoren keveään huolettomuuteen. Niin sen näyttelin.

Nopeasti se sammui, ja minä sain melkein saman tien palata pukuhuoneeseen riisuutumaan.

— Mistä on kysymys? — kysyin naama vaseliinissa, kun kuulin Bergbomin äänen takanani.

— Voitteko tulla alas? — kysyi Bergbom uudelleen. — Siellä on nuori kreivi Mörner, joka haluaisi tutustua teihin.

— Vai niin, — sanoin ihmetellen. — Sukulainenko minun kreivilleni?
Olinko ehkä häthätää hänen esi-isänsä?

— Olenhan melkein alasti. Nyt juuri en voi tulla. Mutta pyydän tervehtimään kreiviä, että viiden minuutin kuluttua olen valmis.

— Samantekevä! — sanoin huolettomasti, kun Bergbom aikoi poistua. —
Voinhan tavata hänet huomenna.

Bergbom palasi heti ja ojensi minulle kreivi Mörnerin käyntikortin, jossa oli kohtelias kiitos siitä ylevästä ja taiteellisesta tavasta, millä olin esittänyt hänen esi-isänsä. Se oli tehnyt häneen lämpimän ja unohtumattoman vaikutuksen, josta hän pyysi ilmaista erikoisen ihastuksensa.

Sain vielä kuulla Bergbomilta, että kreivi oli sattumalta Suomessa. Oikeastaan läpimatkalla Ruotsin Espanjassa olevaan lähetystöön. Oli kuullut näytelmästä, jossa esiintyi hänen esi-isänsä. Oli tullut katsomaan.

— Hän valitti, ettei saanut tutustua teihin. Pyysi tervehtimään, — sanoi Bergbom ja poistui huoneeseensa.

Ehdittyäni kiittää välitystoimesta, johon hän oli joutunut ilman syytäni, poistuin minäkin teatterista.

Seuraavana aamuna oli minulla sen verran joitakin hommia, etten ehtinyt lukea päivän sanomalehtiä.

— Sinähän olet aituri, — sanoi Eino Leino päivemmällä, kun sattumalta tapasin hänet.

— Vieläkös! Kiittää kuten muutkin, mutta sanoo, että esityksesi oli korkeammalla tasolla kuin ympäristösi esitys.

— Just, just, — naurahti Leino. — Olet hypännyt pois karsinasta. Aituri olet!

— Soo, — sanoin sitten ja kerroin edellisen illan tapahtuman kreivi Mörneristä. — Tähän asti minua on vastahakoisesti suvaittu, mutta nyt olen tehnyt itseni sietämättömäksi. Helkkari sentään!

— Kukapa aituria sietäisi! — nauroi Eino. - Sehän voi pilata koko lauman. Ja on sulia muitakin syntejä! Sinun kielenkäyttösi on nostanut tarpeetonta hälinää. Eikä kukaan oikeauskoinen voi sellaista sulattaa!

— No, hemmetti! Ethän ole sitä voinut Bergbomilta oppia! — pamautti
Leino ja luksahutti suunsa tukkoon.

— Ai, totisesti! — sanoin leikillisesti. — Ilmankos minua on kohdeltu syksystä asti niin hyytävän ylhäisesti.

— No, mitenkäs muuten! Eihän semmonen passaa! Vikuri olet ja aituri! — alkoi Eino jutella uudelleen ja hieroi käsiään mielihyvänsä merkiksi.

ELOISA KEVÄT.

— Kuulehan! — sanoin kerran Eino Leinolle, joka tapansa mukaan oli piipahtanut luokseni. — Tällä kertaa en aio ahdistella sinua näytelmän aiheen keksimiseen.

— Olet niin uppiniskainen, etten nyt niistä tavoistani välitä, sillä olen taas itse ryhtynyt näytelmään käsiksi.

— On. "Mestari Garp". Siitä tulee jonkinlainen työväen näytelmä, mutta vain yksinäytöksinen. Annetaan sen kuitenkin olla rauhassa, sillä se on vasta suunnitelmana. Sen sijaan ehdottaisin sinulle, että rupeisit totuttelemaan kynääsi vuoropuheluun!

— Jätä nyt esimerkit ja tunnustähdet — naurahti Leino. — Paukauta valtti pöytään!

Menin kirjahyllyltäni kaivamaan esille Jókain "Carinus"-nimisen novellin, jonka heitin pöydälle.

— Otapa tuo lukeaksesi! — sanoin. — Siinä on valmis draama, ilman päänvaivaa ja sormen voiteita. Panepa se lystiksesi dialogimuotoon, niin opit sen konstin!

Leino pisti kirjan taskuunsa vähän vastahakoisesti, mutta siitä en välittänyt, sillä olin varma, että draamallinen Jókain novelli vaikuttaisi paremmin kuin pitkät puheet. Ja se vaikuttikin.

Seuraavana syksynä oli runomittainen näytelmä "Carinus" valmis, ja se ostettiin Suomalaiseen Teatteriin.

Tapasin sattumalta eräänä keväisenä päivänä Bergbomin. Hän tuli vastaani Vanhan kirkon puistikon kohdalla ja ryhtyi puhuttelemaan minua sen johdosta, että en ollut kirjoittanut välikirjan alle seuraavaa vuotta varten. Olin ilmoittanut, että palkkani oli merkitty liian pieneksi.

Selitin nyt vielä, hänen kyselyjensä johdosta, että palkkani oli ollut suhteellisesti liian pieni jo pitkiä aikoja ja että minulle ei annettu myöskään lahjanäytäntöä ulkomaan matkaani varten, kuten kaikille muille oli tehty.

Bergbom puheli oudon leppoisaan sävyyn pitkät kiemurat siitä, että oli otettava huomioon teatterin vanhemmat voimat ja teatterin raha-asiat.

— Ne ymmärrän hyvin, — sanoin levollisesti. — En halua astua kenenkään varpaille, mutta pelkkä vanhemmuuden oikeus on mielestäni vähän epäiltävä palkan mittaaja. Tästä en kuitenkaan halua puhua tämän enempää. Se tuntuu kiusalliselta. Jos palkkaa ei koroiteta edes tunnustuksen vuoksi, niin silloinhan ei työtänikään tunnusteta. Miksi sitten rimpuilisin ja yhä velkaantuisin?

— Resetin poisjääminen oli kyllä erehdys, — sanoi Bergbom. — Saisitte sen nyt keväällä. Mitä arvelette?

— Haluaisin tietysti jotakin uutta, josta koituisi taiteellinenkin voitto, mutta sen paremmin en halua sekaantua ohjelmisto-asioihin.

— Voisimmehan lisätä resetin ensi vuodenkin välikirjaan. Onhan sekin tunnustusta ja palkankorotusta! Ja nyt, kun maineenne rupeaa näin nousemaan, niin voisittehan, toimeliaana miehenä, vähän turneerata. Järjestäisimme sopivan ajan.

— Sellaista en ole ajatellut, — sanoin naurahtaen. — Eikä sellainen ehto välikirjaa paranna. Vapaita aikoja sattuu muutenkin liian usein. Mutta jos turneeraushalua sattuisi joskus toukokuulla, niin voimmehan pitää lupauksen muistissamme.

— No, niin, — sanoi Bergbom, kun jo kolmatta kertaa kuljimme puiston sivua. — Jos näin pääsemme selvyyteen, niin en joudu vaikeaan asemaan teidän ryntäysmäisen nousunne takia. Ensi keväänä on ehkä suurempi syy palkan koroittamiseen.

— No, olkoon sitten, — sanoin kyllästyneenä. — Silloin eivät ainakaan enää ole resetit eikä tumeerausajat sitä estämässä.

— Hyvä on! — sanoi Bergbom melkein liian ystävällisesti erotessamme. — Illalla annan jakaa roolit "Kullervoon" ja lähetän teille uuden välikirjan.

Tunsin sisimmässäni, että olin tullut koreasti nenästä vedetyksi, mutta en siitä kuitenkaan ollut erin pahoillani, kun asiasta oli sentään sovittu ilman vähäisintäkään rettelöimisen tai riidan oiretta.

Samana iltana, harjoituksen jälkeen, jouduimme, tahtomattamme, Axel Ahlbergin kanssa kuulemaan sellaista, mikä ei ollut aiottu meidän korvillemme.

Ahlberg, joka parhaillaan valmisteli Heinrichin osaa "Uponnut kello"-nimisessä näytelmässä, oli halunnut rauhallista keskustelua kanssani sen tähden, että olin nähnyt Kainzin useita kertoja esittävän tuota osaa.

Olin kernaasti suostunut tämän hyvän toverin toivomukseen, ja sentähden lähdimme yhdessä pukuhuoneesta, siirtyäksemme ravintolan puolelle, missä Ahlberg tavallisimmin söi illallisensa.

Laskeutuessamme portaita alas ja kulkiessamme Bergbomin avonaisen oven ohitse kuulimme huoneesta puolikiihkeätä keskustelua, jota ei edes yritettykään hillitä. Se kuului jo portaille asti.

— Ei, ei! — kuului Bergbom sanovan. — Teillä ei ole syytä valittamiseen. Ehtojen parantamista ei voi ajatella ilman ansioita. Enkä minä ole sellaisia huomannut. Päinvastoin! Te puhutte hirveän huonosti. Ulkoapäinkin sitä jo kovin valitellaan, eikä sellainen ole teatterille edullista. Se on haitaksi itsellenne ja teatterille.

Tällöin ehdimme oven kohdalle ja näimme Benjamin Leinon seisovan päällystakki yllään lähellä oviaukkoa.

— Olen kelvannut teatteriin viiskolmatta vuotta, mutta jos nyt olen haitaksi, niin on minun kai poistuttava Suomalaisesta Teatterista. Haittana en voi olla, — kuului Bennun miehekäs ja ylväs vastaus, kun poistuimme harjoitushuoneen kautta käytävään.

— Miks'eivät, peijakkaat, sulje oviaan! — sanoi Ahlberg äreästi. — Onko se meidän syymme, ettemme osaa sulkea korviamme.

Olin hyvin pahoillani kuulemastani jutusta enkä voinut olla siitä mainitsematta Ahlbergille, kun olimme päässeet ravintolaan, syrjäisen pöydän ääreen.

— Niin, — sanoi Ahlberg ihmeteltävän ymmärtäväisesti ja rauhallisesti. — Kyllä me nyt tulemme puhumisestamme kuulemaan kunniamme, toinen niinkuin toinenkin. Mutta älä siitä välitä! Eihän se ole sinun vikasi, että puhut paremmin kuin me muut.

— Mutta eihän tuollaisilla letkauksilla mitään auteta, — puhuin mietteissäni. — Nehän saavat vain aikaan hermostusta.

— Tietysti! — myönsi Ahlberg. — Kuulihan sen, että Bergbom on ruvennut omien laiminlyöntiensä ritariksi. Nyt hän rupee meitä syyttämään asiasta, josta ei itse ymmärrä yhtään mitään.

— Niin, — sanoin vakavasti. — Syyttäminen ei ole paikallaan. Se tekee vääryyttä. Tämä kielenkäyttöasia olisi mielestäni pantava kokonaan aikakauden ja kehityksen tiliin. Eihän sitä voi parantaa muu kuin aika. Viisainta olisi suhtautua siihen rauhallisesti.

— Niinkö ajattelet? — kysyi Ahlberg innostuen. — Samaa olen minäkin ajatellut, vaikka olen herran heikoimpia suomenkielessä. Eihän moukarin isku sinullekaan systeemiäsi selvittänyt.

— Siinäpä se! — puheli Ahlberg vilkkaasti. — Annettakoon meillekin joitakin vuosia! Vaikka edelläkävijän työ on toista kuin pelkän valmiin oppiminen, niin tarvitsemme sentään vuosia, sillä onhan ero sinun ja meidän taidoillamme, varsinkin meidän monien, joille suomi ei ole äidinkieli. Oletko samaa mieltä?

— Täydellisesti, — myönsin. — Äkkinäiset puuskahtelut ja tuulispäät eivät näin suureen asiaan pysty.

— Olipa onni, että jouduimme salakuulijoiksi! — nauroi Ahlberg. — Se johti meidät järkevään keskusteluun. Tulen puhumaan tästä Bergbomille.

Jätin kieliasian tälleen ja ryhdyin selostelemaan Kainzin "Heinrichia" niin juurta jaksaen kuin mahdollista.

Ahlberg oli innostunut tehtävästään ja onnistuikin siinä sittemmin erinomaisesti runollisen temperamenttinsa avuin.

— No, miltä tuntuu Kiven Kullervo? — kysyi Eino Leino kerran, kun istuimme tarinoimassa työpöytäni ääressä.

— Suurenmoiselta! — sanoin empimättä. — Mitä enemmän siihen syvennyn, sitä valtavammaksi se paisuu. Se on kasvanut tunturinkorkuiseksi. Joka päivä saan alkaa uuden kiipeämisen, ja näihin aikoihin odotan jännittyneenä huipulle pääsemistä. On hurjan kiintoisaa tällainen! Pääsenkö vai enkö pääse?

— Tiedätkö, mitä minä luulen? — kysyi Eino hymyillen. — Luulen, että olet jo nähnyt huipun, ehkäpä käynytkin siellä.

— No niin, — sanoin myönnellen. — Hengessäni olenkin. Mutta minä puhuin näyttelijänä. On, näet, hakattava sinne huipulle kiviportaat, joita myöten voi horjahtelematta kiivetä. Niitä portaita on uudelleen ja yhä uudelleen paranneltava, sillä huipun lähellä ja huipulla on putoamisen vaara. Et usko, kuinka paljon vaadin itseltäni, puhumattakaan siitä, mihin tämä Kiven nerokkain ja runollisin luoma velvoittaa.

— Kaikki tietysti! Niin aina teen — nyttemmin. En jätä edes pikkusormen liikettä, en tavua enkä silmänluontia sattuman varaan. Kuoressa ei saa olla pienintäkään säröä! Ainoastaan sisäisen hehkun voima jää jumalan armoille. Siihen vaikuttakoon myöskin yleisöstä uhkuva lämpö sen, minkä voi. Mutta ainoastaan siihen! Ei muuhun. Eikä siihenkään mitään muuttaen. Ei hiuskarvan vertaa muuttaen sisäisen palon määrättyjä liekkejä, mutta ehkä puhaltaen ne kirkkaammiksi ja kuumemmiksi. Sitä tarkoitan jumalan armolla ja yleisön sähkötyksellä. Ymmärrätkö?

— Kyllä, — sanoi Leino kiinteästi. — Näen jo selvästi edessäni
Kullervoisen hahmon. Näen sen katkotut kapalovyöt.

— Älä! — sanoin vähän hermostuneesti. — Älä nylje karhua, ennenkuin karhu on kaadettu! Toivo enintään, että pelastuisin tästä ilman häpeätä! Suurista toiveista tulee usein surkea pettymys.

- No, jätetään asia jumalan neuvopöydälle! Puhutaan vasta perästäpäin, — sanoi Eino ja rupesi harppailemaan permannolla. — Olihan mulla asian tapaistakin olevinaan, mutta — mutta —

— Sehän on hyvä, että pääsen vähän irti näistä raskaista laineista! — sanoin iloisesti. — Anna tulla!

— Tapasin tässä tuonoin Teuvo Pakkalan, ja hän tuntui olevan vähän neuvottelun tarpeessa. Sanoi, että hänellä on jokin näytelmän teelmäs — tai lie se jo valmiskin ollut, koska Bergbom on sen hylännyt pariin otteeseen. Sanoi joutuneensa umpikuljuun tekeleensä kanssa. Puheli asiastaan minulle, mutta sanoin heti, etten pysty neuvonantajaksi alalla, jota en ole koskaan viljellyt. Kehoitin kääntymään sinun puoleesi ja lupasin suositella.

— Jahah! — sanoin nauraen. — Herra varjelkoon meitä ystävistämme!
Vihollistemme kanssa tulemme kyllä toimeen.

— Sanoin kyllä, että sinulla on nyt tärkeä työ, mutta ajattelin, että jos jossakin raossa ehtisit tutustua ja —

— Eiköhän se ollut jotakin tukkimiehistä kokoonpantua. Mahdoinko kuullakaan nimeä, — puheli Eino ja istahti uudelleen.

— Omituista! — sanoin. — Eipä tekele mahda olla minkään arvoinen, koska
Bergbom ei ole ryhtynyt ohjailemaan.

— Ehk'ei olekaan. Mutta Pakkala sanoi, ettei hän ymmärrä paljoakaan Bergbomin selityksistä. Ei ainakaan niin selvästi, että pystyisi korjailemaan.

Keskustelimme asiasta vielä puoleen ja toiseen, ja tulokseksi tuli, että viikon kuluttua saisi Pakkala tulla lukemaan näytelmänsä.

— Oman näytelmäni valmistan kuitenkin vasta kesällä, — sanoin lopuksi.
— Nyt ei ole siihen aikaa.

Leino lähti, eikä luvannut näyttäytyä ennen kuin "Kullervon" ensi-illan jälkeen.

Pakkalassa oli paljon tervettä huumoria, ja hän ymmärsi kovin hyvin kaikki huomautukseni.

— Tämähän on lystiä! — sanoi Pakkala ihastuneena, kun olimme päässeet ensimmäisen näytöksen loppuun. — Tämähän käy kuin tanssi. Bergbom selitteli vain ylimalkaisesti, ja siihen sotkeutui kaikki.

— Niin, — sanoin vakavasti. — Bergbom olisi ehkä halunnut tehdä näytelmän suunnitelmaan muutoksia, mutta minulla ei ole siihen aikaa eikä halua. Näytelmäsi saa pääpiirteissään pysyä sellaisena kuin nyt on, ja sellaisena kuin se näitten korjausten pakosta muuttuu. Autan vain paikkauksessa niin paljon, että se kelpaa näyttämölle.

Näin taivalsimme näytelmän alusta loppuun pariin kertaan, kunnes siitä tuli se, mikä "Tukkijoella" nyt on.

Lorun lopuksi sanoi Pakkala, että hän pyytää useilta runoilijoilta näytelmään lauluja, ja pyytää Merikannon sävellykset niihin. Laittaa siitä laulunäytelmän.

— Etkö sinäkin kirjoittaisi pientä pätkää, kun muutenkin olet nähnyt näin tuhottoman vaivan? — arveli hän.

— Enhän minä ole laulujen tekijä! — sanoin hämmästyen, mutta lopulta taivuin ja tein laulun Katrille:

"Kullervon" esitystäni pidettiin erikoisen onnistuneena. Sanottiin, että se oli taiteellinen voitto. Vielä kaksikymmentä vuotta myöhemmin, 30-vuotisen taiteilijajuhlani aikana, kirjoitettiin siitä, että "— — Kullervon suurpiirteisen synkkä päähenkilö on ainiaaksi painunut mieliin yhtenä Kaarle Halmeen traagillisen taiteen saavuttamattomimmista ennätyksistä".

Näytäntöiltana oli Bergbominkin into niin loistava, että vain teatterin suurimmissa tapauksissa olin huomannut sen vertaista. Menestykseni näkyi, ainakin hetkeksi, karkoittaneen hänestä vihamieliset ajatukset. Kuumeisella kiihkolla hoiti Bergbom itse kaikki näyttämömuutokset ja seurasi kulissien välistä, yhtä kuumeisena, jokaista "edesottamistani", sanoen jo toisen näytöksen jälkeen ohikulkiessaan: — Loistavaa!

Näytännön lopussa oli jo neiti Bergbomkin läsnä, kun tohtori sanoi yksinkertaisesti: — Nyt näyteltiin Kiveä! Toisesta näytöksestä alkaen olivat suosionosoitukset erikoisen vilkkaat ja lopussa meluavat. Sain monia kukkalaitteita ja niitten kukkuraksi ensimmäisen laakeriseppeleeni! Se oli siihen aikaan suurenmoista, sillä laakerit olivat silloin harvinaisiapa niillä oli vielä silloin oma, erikoinen merkityksensä.

Muutamat läheisimmät ystävät olivat kutsuneet minut näytännön jälkeen pieneen illanviettoon Arkadian lämpiöön. Astuessani ystävien onnittelevaan piiriin kohtasi ensimmäisenä katsettani Aleksis Kiven marmorisen rintakuvan vakaa ilme.

— Sinne, mistä tämä kunnia on lähtöisin, sinne se myöskin palatkoon! — sanoin ja ripustin seppeleen rintakuvan harteille. Siinä se olikin sitten kevään viimeisten näytäntöjen ajan.

— Tämän menestyksen olisin voinut etukäteen ennustaa, — sanoi Eino
Leino iloisena. — Ikävää, ettei ennusteleminen ole enää suosittua.

Näin jäi Kiven "Kullervo" jatkuvasti ohjelmistoon ja piti siinä paikkansa ainakin niin kauan kuin minullakin oli paikka Suomalaisessa Teatterissa.

VOITTO.

Seuraavan syyskauden työ alkoi minuun nähden peräti kiinteästi, sillä useat suuret roolini olivat myötäänsä esillä ja uudeksi tehtäväksi oli annettu "Daniel Hjort".

Vaikka olin näytellyt tämän roolin aikaisemmin, ei se sellaisenaan nyt enää minulle kelvannut. Valmistin roolin aivan uudelleen ja heitin kaikki entiset saavutukseni sen porraspuiksi, niinkuin Eino Leino oli sanonut edellisen vuoden Kullervosta.

Työskentelyni tarkkuutta ja suuntaa kuvannee parhaiten muuan pieni ote niistä lukuisista ylistelevistä arvosteluista, jotka tämän roolin näyttelemisestä eri aikoina lausuttiin: "— — jossa hän mitä vähimmillä keinoilla sai aikaan mitä suurimpia vaikutuksia, puhaltaen sitä paitsi pois koko entisen pateettisen perintätavan salamannopealla, tuhatvivahteisella vuorosana- ja yksinpuhelutaituruudellaan".

Näytäntöillan menestys oli mahdollisimman täydellinen, ja suosionosoitukset muistuttivat juhlanäytäntöä, vaikka ei ollut edes tavallinen ensi-ilta. Olihan vain vanhan näytelmän uusinto.

Yleisön suosio ja ihastus kasvoivat näytelmää kohtaan kerta kerralta niin rajusti, että tätä loppuun näyteltyä kappaletta voitiin esittää yhdeksän kertaa melkein perätysten.

PADOT MURTUVAT.

Kun "Daniel Hjort" oli kestänyt ensimmäisen tulikokeensa, sain heti sen jälkeen haltuuni "Turkan" osan Teuvo Pakkalan uudessa näytelmässä "Tukkijoella", jonka Bergbom oli, enempiä vastaväitteitä tekemättä, hyväksynyt ohjelmistoon ja jota kiireen kaupalla ryhdyttiin harjoittelemaan.

— Saisinko vähän keskustella kanssanne? — sanoi Bergbom erään harjoituksen jälkeen. — Tehän tiedätte, että olen peräti heikko suomenkielessä. Siinä suhteessa en ole voinut valvoa näyttelijäkunnan kehitystä. Kielen käyttäminen on jäänyt jokaisen oman taidon varaan, eikä siinä ole näihin asti huomattu niin hirveitä puutteellisuuksia, että ne olisivat herättäneet erikoisempaa huomiota. Heikkoudet ovat olleet melkein kuin sallittuja, sillä kukaan ei ole keksinyt keinoa asian parantamiseksi. Nyt on tilanne muuttunut. Olen saanut ulkopuolelta kuulla, että teidän puhumisenne on erinomaisen kaunista. Omasta puolestani myönnän, että te puhutte paremmin kuin muut, mutta nyt väitetään, että teidän puhumisessanne on erikoinen suomalainen väri, joka on heitä ihastuttanut. Olen ollut huomaavinani, että erikoinen sointu on joskus tavannut minunkin korvani, mutta olen pitänyt sitä kauniin orgaaninne ansiona, ja samoin ovat monet muut tehneet. Mitä itse sanotte? Onko kielenkäyttönne jossakin yhteydessä jonkinlaiseen parannukseen, joka perustuu itse kielen ominaisuuteen?

— On kyllä, — sanoin, ja selitin lyhyesti niitä kauneuksia, joita pulppuaa esiin aivan itsestään hyvin hoidetusta äänen kannattamisesta.

Kun tiesin, että asian luonteeseen nähden ei selittelystä ollut suurtakaan apua, sanoin pari esimerkkiä. Sanoin pari lausetta ensin tavalliseen örähtelevään tapaan ja sitten samat lauseet joustavan kannattavasti, antaen sointujen hivellä korottomia tavuja, pitkiä tavuja ja kaksoisääntiöitä.

— No, mutta herra siunatkoon! — innostui Bergbom. — Miksi eivät kaikki ne, jotka eivät osaakaan muuta kuin suomenkieltä, miksi eivät edes ne puhu tuolla tavoin?

— Ei se ole niinkään helppoa! — selitin hymyillen. — Elämän raskaus on ehkä joskus joinakin kovina aikoina lyönyt leimansa rohkeaan ja lennokkaaseen puhumiseen ja vuosisadat painaneet sen ihmisten veriin, niin että se on muuttunut ainoaksi luonnolliseksi. Voi olla jokin muukin syy! En tiedä! Mutta sen tiedän, että örähtelevää puhetapaa, missä ensitavulle annettu hirveä korostus vie elinvoiman muilta tavuilta ja useimmiten tappaa viimeisen tavun kokonaan, ainoastaan sellaista puhetapaa pidetään luonnollisena. Kysykää näyttelijöiltä! He eivät voi toisin puhua, sillä se tuntuisi luonnottomalta.

— Mutta eihän kukaan väitä, että te puhuisitte luonnottomasti, — kiisti
Bergbom.

— Ei, — myönsin. — He eivät väitä sitä, kun vain on kuunneltava. Mutta jos samanlaista olisi itseen sovellutettava, niin luonto tekisi heti tenän. Muutos ei ole niin helppo kuin luulisi. Minulta on mennyt tähän monien vuosien työ.

— Aavistan jotakin sellaista! Mutta eikö taidon siirtäminen ole helpompaa kuin taidon hankkiminen ilman opetusta. Voisittehan opettaa taitonne toisille. Kun äsken puhuin tilanteen muuttumisesta, tarkoitin juuri sitä, sillä nähtävästi olemme nyt joutuneet siihen kohtaan, että teatterin kielen parantamista vaaditaan päiväjärjestykseen. Haluaisitteko ryhtyä opettajaksi, eri palkkiota vastaan tietysti?

— Luulen, että sellainen toimi häiritsisi pahoin taiteellista työtäni, ja sitäpaitsi — minähän opetan joka päivä. Eiköhän esimerkki ole tarpeeksi hyvä opettaja.

— Ajan mittaan — ehkä, — sanoi Bergbom miettien. — Mutta kun ulkopuolelta tulevat vaatimukset ovat nyt kaikesta päättäen oikeat, niin on velvollisuutenamme ottaa ne huomioon.

— Eikö voisi hankkia opettajaa ulkopuolelta? — ehdotin kiireesti, ennenkuin Bergbom ehtisi uudelleen puhua minusta. — Asia saisi siten virallisemman muodon kuin minkä läheinen työtoveri voisi sille antaa.

— Onko sitten olemassa joku, joka on selvillä järjestelmästänne? — kysyi Bergbom kiinnostuen.

— Ei. Sellaista henkilöä ei ole, — vastasin selittävästi. — Mutta teatterissa tehdään vielä kaiken lisäksi loputtomia äännevirheitä, jotka pitäisi puhdistaa mitä pikimmin ja ennenkuin ruvetaan tavoittelemaan kielen soinnutusta. Muuten voisi jälkimmäinen villitys tulla pahemmaksi kuin ensimmäinen.

Selitin lyhyesti, mistä kerakkeista puuttui kirkkaus, mitkä olivat liian paksut, mitkä liian terävät ja mitkä ääntiöt liian kapeat, huomauttaen lopuksi erinäisistä murteellisuuksista.

— No, tuntisitteko ketään, jota voisitte ehdottaa sille paikalle, joka oikeastaan kuuluisi teille?

Olin jo ajatellut pääni ympäri keksiäkseni vähänkin soveliaan miehen tälle paikalle, johon aavistin Bergbomin itsepintaisesti ajattelevan minua. Keksin hädissäni Teuvo Pakkalan, joka oli kerran omasta aloitteestaan puhunut jotakin näistä Arkadian kieliasioista ja minun kielenkäytöstäni.

— En ainakaan tällä hetkellä voi keksiä muita kuin Teuvo Pakkalan, — sanoin vihdoin.

— No, mitä hän tietää tästä erikoisuudesta? — kysyi Bergbom uteliaasti.

— Ei oikeastaan paljon mitään! — olin pakotettu myöntämään. — Mutta hänellä on ymmärtääkseni pilaantumaton korva, ja hän osaa muuten hyvin kieltä. Luulisin, että hän voi puhdistaa äännevirheet, jota seikkaa pidän hyvin tärkeänä siihenkin nähden, että muu opetus jäisi esimerkkini varaan, niinkuin toivon.

— Jos hän suostuu, niin olette ehkä hyvä ja teette hänelle tarkan selvän, mitä opetus koskee — sen mukaan kuin olette tässä selitellyt?

— No niin, — sanoi Bergbom lopuksi. -Pyytäkää sitten, että hän kääntyy minun puoleeni lopullista ratkaisua varten.

— Tietysti, — sanoin ja kumarsin hyvästiksi. Puhuin Pakkalalle asiasta vielä samana päivänä, ja hän suostui ilomielin ehdotukseeni.

— Sinun pitäisi nyt oikeastaan ottaa minut ensin oppilaaksesi, kun kerran olet sellaisen viran hankkinut, — sanoi Pakkala vakavasti.

— No, mehän olemme tottuneet tapaamaan toisiamme sangen usein viime aikoina, ja kun nyt vielä sen lisäksi käyt usein Arkadiassa, niin voimmehan pitää asiaa vireillä. Paras neuvoni on se, että kuuntelet minua tarkasti sekä harjoituksissa että näytännöissä.

Tämän ohjeen täytti Pakkala erinomaisella hartaudella eikä myöskään lyönyt laimin ainoatakaan tilaisuutta, mikä suinkin voi johtaa asiaa valaiseviin keskusteluihin välillämme.

Näin olivat monien vuosien pituiset harrastukseni, pyrkimykseni ja työskentelyni tässä tärkeimmistä tärkeimmässä asiassa päätyneet toivottuun voittoon. Pitkäaikainen taistelu itseni ja vastahakoisen ympäristön kanssa oli täten saavuttanut Arkadiassa virallisen tuloksen ja hyväksymisen.

TERVETULIAISRUUSUT.

— Tuonko käpristyneen tötterön annatte taas minun vietäväkseni suurelle Idalle, kun hän kolmen vuoden kuluttua palaa isäinsä kotiin? — kysyin leikilläni tarpeistonhankkijalta Sudermannin "Koti"-näytelmän harjoituksessa.

— Tämänhän annoitte edelliselläkin kerralla! — puheli rouva Hermans. —
Magdahan heittää sen kuitenkin heti permannolle.

— Niin, mutta Ida Aalberghan on ollut poissa kolme vuotta, ja nyt minä aion olla toinen "Keller" kuin silloin. En tuota kehtaa viedä. Se tuoksuu liiaksi "teatterilta".

Annoin rahaa ja pyysin rouva Hermansia hankkimaan oikean ruusuvihkon, jonka sainkin sitten käteeni, kun näytäntöiltana oli astuttava petollisena "Kellerinä" kuuluisan "Magdan" eteen sovintoa hieromaan entisistä laiminlyömisistä.

Huomasin heti, että oikeat ruusut tekivät edullisen vaikutuksen näyttelemiseemme.

"Magdan" kiivastuminen tuli hehkuvammaksi, kun Ida Aalberg pyyhkäisi ruusuvihkon pöydältä niin rajusti, että se lensi melkein seinään asti. Se taas terästi "Kellerin" loukkaantumista, ja tyrmistymiseni muuttui peräti todelliseksi.

Näin saimme erinomaiset otteet kumpikin tehtäviimme ja näyttelimme kohtauksemme paremmin kuin milloinkaan ennen.

Otin näytöksen loputtua huonosti kohdellun ruusuvihkon nurkastaan ja ojensin sen uudelleen diivalle.

— Tämä oli oikeastaan tarkoitettu Ida Aalbergille, vaikka se kohtalon pakosta joutui ensin vihastuneen "Magdan" käsiin, — sanoin iloisesti hymyillen.

— Herranen aika! — nauroi paronitar! — Ja minä onneton iskin ja mukiloin sitä kaikin voimin.

— Niin, — laskin leikkiä. — Se koski kyllä "Kellerin" sydämeen, se! Mutta jos kukat nyt saavat toivottaa teidät tervetulleeksi, niin on kaikki taas hyvin.

— Saavat, saavat! Kiitoksia vain! — sanoi Ida Aalberg hilpeästi nauraen ja lähti kiirehtimään pukuhuonettaan kohti. — Ne antoivat vauhtia meille näyttämöllä.

HÄMMÄSTYTTÄVÄ EHDOTUS.

— No, mitä pidätte kristitystänne? — kysyi Bergbom minulta niihin aikoihin, jolloin Hall Cainen "Kristittyä" harjoiteltiin.

— En osaa vielä sanoa pidänkö vai enkö, — vastasin vitkaan. - Ainakin on se outo pala. On vaikea saada oikeata otetta. "John Stormin" luonne tuntuu, ainakin tällä syventymiseni asteella, keinotekoiselta ja tekohurskaalta, enkä ole vielä päässyt irti siitä ajatuksesta, että tekijä muovaa luonnetta omiin tarkoituksiinsa.

— Minun mielestäni on näyttänyt siltä, että teillä on oikea ote, — väitti Bergbom.

— Ulkonainen muotti on ehkä valmis, — sanoin vilkkaammin. — Mutta miten täytän muotin, en vielä tiedä. En ole päässyt vielä käsiksi itse ihmiseen. En ole vielä saanut silmäterääni "John Stormin" sisäistä olemusta. Lopultakin se voi olla pelkkä marionetti. Mutta jos niin olisi, niin on tästä tehtävä ihminen, vaikk'ei se olisikaan tekijän kamarikaavan mukainen.

— Olette oikeassa, — sanoi Bergbom. — Näin käy aina, kun romaanista tehdään näytelmä. Romaanissa selitellään tapausten vaikutukset luonteeseen pitkien aikajaksojen välillä. Tässä ei. Siitä johtuu hajanaisuus. Mutta sittenkin olette mielestäni oikealla tolalla.

— Voisin ehkä päästä tulokseenkin, mutta minua häiritsee tuo onneton
Tukkijoki, joka näkyy menevän ikuisesti, — puhelin puolileikillä.

— Silloinhan saavuttamanne yleisön suosiokin säilyy ikuisesti, — naurahti Bergbom.

— Minulle se jo kuitenkin alkaa riittää näin kevytmuotoisena, — sanoin tosissani. — Olen näytellyt osan parikymmentä kertaa. Eikö sitä jo voisi siirtää jollekulle nuoremmalle?

— Haluaisitteko luopua osasta, jossa yleisö suorastaan ihailee teitä? — kysyi Bergbom ihmettelystä ymmällä.

— Haluaisin kyllä, — sanoin vakavasti. — En välitä sellaisesta ihailusta. Olen sitä jo saanut liikaakin. Otaksun, että tulen edelleen saamaan vaikeita tehtäviä, joiden valmistustyön Tukkijoen Turkka silpoo. Se ei ole eduksi teatterille eikä minulle. Eikö roolia voitaisi antaa jollekulle toiselle?

— Teette vallan hämmästyttävän ehdotuksen, — sanoi Bergbom. — Eikö teissä ole ollenkaan kateutta?

— Ei ole, — sanoin naurahtaen, mutta jatkoin sitten vakavasti: — Minä ajattelen tällä tavoin: Jos nuoret näyttelijät saavat yritellä siipiään valmiiksi työskennellyssä roolissa, jonka ovat usein nähneet ja kuulleet, niin pelkkä matkimisen taipumus voisi nostaa heidät nopeammin kuin oma ahertelu. Ja kielenkäyttelemisessä he kehittyisivät melkein itsestään. En tarkoita ainoastaan Turkan roolia. Tarkoitan useita muitakin, jotka olen valmiiksi muokannut.

— Yhä enemmän hämmästytätte! No, ei kiitetä! Sanon kuin "Sillankorvan
Sanna", — sanoi Bergbom ihmeissään.

— Näin edistyisimme kaikki yhdessä, — jatkoin suunnitelmaani. — Ja minun asiakseni jäisi puolieni pitäminen.

— Te tahtoisitte saada aikaan kilpailun, joka on tässä muodossa perin outo teatterimaailmassa, — väitti Bergbom. — Eikö roolin vuorottelemisella tultaisi samaan tulokseen?

— Ei, — sanoin varmasti. — Yleisö ei siitä pidä, eivätkä näyttelijätkään, sillä heidän harjoitushetkiensä luku supistuu puoleen, ja toinen kärsii aina surkean tappion. Sellainen ei johda mihinkään eikä ilahduta ketään, ei edes oikeamielistä voittajaa.

— Te siis ehdotatte, että teidän loistoroolejanne saa antaa nuoremmille näyttelijöille? — kysyi Bergbom kuin epäillen.

— Ehdotan kyllä, — sanoin empimättä. — Mutta edellytän tietysti, ettei minua sitten ruveta siirtämään toisarvoisiin tai sopimattomiin tehtäviin. Olen luonnollisesti tullut näihin ajatuksiin siitä lähtökohdasta, että suunta työhöni nähden pysyy sellaisena kuin se nyt on.

— Niin, tietysti! — sanoi Bergbom kuin ohimennen. — No annettaisiinko jonkun toisen sitten näytellä "Turkkaa" myöskin Helsingissä? Suostuisitteko siihen? Maaseudusta en puhukaan, sillä sinne te ette jouda.

— Kuule, Emilie! - huusi Bergbom samassa sisarelleen, joka kulki ohi. —
Voitko arvata, mitä herra Halme ehdottaa?

Bergbom teki keskustelustamme muutamin sanoin selkoa sisarelleen, joka kuunteli tyytymättömän näköisenä.

— Mitä hullutusta se on! — kivahti Emilie. — Sehän tuntuu peräti joutavalta. Mitä päähänpistoja ne sellaiset ovat?

Pian sen jälkeen annettiin kuitenkin Turkan osa ja joitakin muita osiani muille näyttelijöille.

Olin järjestelyyn tyytyväinen ja otaksuin, että asianomaiset "perijät" olivat hyvinkin mielissään.

Täten sain "John Stormin" tutkimiseen ja sovittelemiseen enemmän aikaa, jota osa erikoisen kipeästi kaipasikin. Lopulta sainkin kehitellyksi itselleni punaisen langan, joka vei roolin ilahduttavaan voittoon.

Yleisö oli erinomaisen suosiollinen ja arvostelu samoin. Vaikka näytelmä oli raskas ja hatara, kokosi se virheistään huolimatta toistakymmentä täyttä huonetta, ja niin sain ilta illan jälkeen yhä kasvavaa tunnustusta, joka synnytti pienen leikinlaskunkin. Sanottiin, että olin Suomen ainoa "kristitty".

AMPPELI JA TOMPPELI.

"Kristityn" jälkeen sain valmistettavakseni "Herman Israelin" pienehkön roolin August Strindbergin näytelmässä "Kustaa Vaasa".

Vaikka en nytkään kohdellut pientä osaa lapsipuolena, niin oli kuitenkin tottumus tehnyt tällaisen lyhyen roolin valmistamisen melkein leikinteoksi. Siitä johtui, että rupesin taas, tapani mukaan, katselemaan ympärilleni, mihin tarttuisin.

Lähimpänä oljenkortena oli näytelmäni "Mestari Garp", jota en edellisenä kesänä ollutkaan saanut valmiiksi. Kun innostuin tähän työskentelyyn, innostuin samalla kehoittelemaan Eino Leinoa, että hän jo kerrankin kastaisi kynänsä proosanäytelmää varten.

Useita kertoja Eino heitti ehdotteluni kokonaan vallattoman pilan valtaan, väittäen, ettei hänellä ole mitään sanottavaa, ellei saa sitä sanoa runomuodossa.

Kun kuitenkin, Leinon selostelujen mukaan, olin tietoinen siitä, että hän aivan äskettäin oli päässyt selville vastaisten lyyrillisten teostensa pääasiallisesta suunnitelmasta, niin arvelin hänellä nyt olevan pienen välihetken, jonka voisi käyttää proosanäytelmän tekemiseen.

— Olet oikeassa, — sanoi Leino, kun kerran taas otin asian puheeksi. — Tiedänhän, etten siitä pääse. Proosaan minun on kerran mentävä, ja näytelmään myöskin. Mutta Bergbom ei päästä "Carinustakaan" esille. Se tympäisee, vaikk'ei olekaan oma näytelmäni.

— Bergbomin menettelyä en voi ymmärtää paremmin kuin muissakaan asioissa, missä hän asettuu poikkiteloin —

— Kyllä minä ymmärrän! — keskeytti Leino. — Hän on tyytymätön arvosteluihini, joita en tietysti pysty valamaan tutunomaisten ja oikeauskoisten kaavojen mukaan.

— Sen tiedän, — myönsin heti. — Mutta jos sellaiset temput ovat ennen onnistuneet, niin olisi mielestäni tässä tapauksessa osoitettava, että ne eivät tepsi. Sivuuta "Carinus" ja tartu omaan aiheeseesi! Ethän voi seisahtua sen tähden, että jokin haitta on tielläsi. Jos sen teet, niin annat haitoille liian suuren merkityksen. Tiedän ettei sinulta puutu aiheita. Kaiva esiin jokin perhedraama tai mikä muu tahansa! Jos vain aloitat, niin mielikuvitus tekee loput.

— No, sellaista ei voi koskaan arvata etukäteen. Eikä ainakaan tässä tapauksessa voi tukea toiveita mihinkään, kun ei ole mitään pohjaa laskelmille.

— Nyt sanoit oikean sanan! — kivahti Leino. — On luotava tuo puuttuva pohja! Jos tälleen jään, niin kymmenen vuoden kuluttua on sama epäilys edessä.

— Jopas hyppäsimme kukon askelen eteenpäin! — sanoin iloisesti. — Tiedäthän, että minulla on vapaus lähteä keväällä turneelle. Pitäkäämme se mielessämme, jos Bergbom hylkäisi näytelmäsi.

— Aivan kuin et sinä voisi sitä hylätä, — kuului Leinon viimeinen epäröiminen.

— En usko sitä, — sanoin kieltävästi. — Ainakin sovittelun tietä pääsemme tulokseen.

— No, jos sinua ja turneetasi varten kirjoittaisin, niin luulisin innostuvani, — sanoi Eino myöntäen. — Arkuus ei silloin ahdistaisi.

— On siinäkin oma ahdistajansa, — ryhdyin selittämään. — Asetteluvaikeuksia ei saa olla, eikä monta henkilöä. Jos kolme henkilöä riittää, niin on hyvä.

— Kolme on pyhä luku! — sanoi Leino ja innostui leikittelevään tapaansa sinkoilemaan näytelmä-aiheita ympärilleen.

Nousi seippailemaan permannolle, hykerteli käsiään ja kumarteli vähän vartaloaan askelten mukana, luetellen samalla erinäisiä kuvauksia, joissa oli draamallista itua.

— Annahan olla! — keskeytin vihdoin. — Tarttuisimmeko tanakammin tuohon perhedraaman ajatukseen, jonka juuri mainitsit?

— Jahah! Vai niin! — nauroi Leino iloisesti. — Pitääkö olla sänkykamarikin? Ja amppeli? Oh hoo! Amppeli! Sehän on mainio! Amppeli yksinään hoitaa yhden näytöksen.

— Tietysti, tietysti! Juuri amppeli! Sehän kuuluu asiaan. Ydinkohtahan on amppeli! — puheli Leino ja kääntyi äkkiä ympäri säteilevänä. — Ydinkohta, kuuletko! Amppeli — ja tomppeli! Siinähän on koko juttu! Hilpeytemme kohosi korkeimmilleen. Sutkaus kosketti todella valaisevasti ja kirpeästi uuden draaman aiheen keskeisintä hermoa. Amppeli ja tomppeli! Se jäi tämän syntymässä olevan näytelmän vastaiseksi tilapäisnimeksi.

— Siis kaksi miesosaa, — sanoin epäilevänä. — Kaksi naisosaa kävisi helpommin päinsä. Miesnäyttelijän saaminen tuottaisi ehkä vaikeuksia.

— Entä — tomppeli? Mihin se sitten pantaisiin? — kyseli Leino pettyneenä ja alkoi miettiä. — No, voisihan sen vaikka — vaikka lähettää sairaalaan.

— Mietipähän sentään tarkemmin! — sanoin erotessa. — Pääasia on, ettet unohda amppelia ja tomppelia.

Eikä Leino unohtanut. Jonkin ajan kuluttua toi hän mukanaan näytelmän teelmän.

— Otetaanpa nyt pohti tästä luonnoksesta, — arveli Leino vaatimattomaan tapaansa. - Amppelin olen säilyttänyt, mutta tomppelin lähetin Lapinlahteen. Häntä hoidellaan siellä.

Tästä luonnoksesta kehittyi sitten korjausten ja kokeilujen jälkeen kevään kuluessa hyvinkin ansiokas näytelmä nimeltään "Johan Wilhelm", jonka otin, lupaukseni mukaan, turneella näyteltäväksi.

VASTAVIRRASSA.

Huomasin heti syyskauden alkaessa, että olin joutunut vastavirtaa soutamaan. Ei edes kesä ollut pehmentänyt sitä kärjistymistä, jonka oireet olivat taas keväällä olleet havaittavissa.

En kuitenkaan välittänyt johtajan ilmeisestä kylmäkiskoisuudesta enkä oikullisesta roolien jakamisesta, vaan käyttäydyin niinkuin ei ikinä olisi mitään ikävää välillämme tapahtunut.

Näin luovailin hymyillen "Egmontiin" asti. Siihen loppui kuitenkin leppoisa ilmeeni, sillä roolin suuri menestys pilaantui, ainakin omissa silmissäni, Bergbomin horjumattoman itsepintaisuuden vuoksi.

Harjoitukset kulkivat tavallista rataansa, vaikka pidinkin loppuun asti muutamia liian hentomielisiä kohtia eräänlaisina koekenttinä, ratkaisematta lopullista tekotapaa ennenkuin olisin täysin selvillä mihin eräänlainen haparoiminen ympärilläni päätyisi.

Ratkaisut jäivät kuitenkin silloin, kun kaksi giraffin korkuista hevosta talutettiin pääharjoitukseen ja minun piti muka toisen selässä ratsastaa näyttämölle.

Eihän oikeastaan kukaan pelännyt kesyjä elukoita, mutta jokin onneton sattuma horjuvien kulissien keskessä oli pelättävissä.

— Täälläkö? — sanoin pilkallisesti. — Tulkaapa koettamaan! Tulen paikalla alas.

Ensi-illassa hevoset vavahtelivat peloittavasti ja pahaenteisesti. Ja töyhtöhattuni tarttui puun oksaan tai pilven hattaraan.

Unohdin kokonaan pisimmän repliikkini ja seurasin vain hevosen levotonta päätä. Tepastelimme pois.

Päästyäni satulasta olin niin peräti hermostunut, ettei näyttelemisen jatkaminen ollut siinä tilassa suurenkaan arvoista. Ja kun hermostus laukesi, tuli sijalle harmi, hirmuinen harmi siitä, että tärkeä rooli oli pilattava tieten taiten.

Ensi-illan jälkeen puhuin järkeä Bergbomille. Vetosin siihen räikeän naurettavaan vaikutukseen, minkä talojen korkuiset hevoset tekevät pienellä näyttämöllä, vetosin "Kullervon" hevosen poisjäämiseen juuri taiteellisista syistä, vetosin yleisön pelkoon ja vetosin siihen, että hermostuksesta ja harmista menee näytelmän pääosa pilalle.

Ei mikään auttanut! Jokin muu seikka näytti olevan tärkeämpi kuin
Egmontin roolin onnistuminen. Bergbom oli järkkymätön.

Epäonnistumiseni ei voinut kuitenkaan tuottaa enemmän surua kuin iloakaan, sillä se ei ollut läheskään täydellinen. Vaikka itse tunsin joskus olevani kurja ja kehno, sain työstäni kuitenkin kiitosta, ja kappale meni kymmenen kertaa, yleisön innostuksen noustessa toisinaan hyvinkin kiihkoiseksi.

Tämä raiskattu rooli jäi koko tämän näytäntövuoden ainoaksi suureksi tehtäväkseni uusien näytelmien joukossa, enkä sitäpaitsi saanut tämän jälkeen neljään kuukauteen minkäänlaista muutakaan uutta tehtävää. Arvelin tänä aikana yhtä ja toista näistä omituisuuksista ja lopulta arvelin samaa kuin monet tuttavistani, että viisainta on pitää minut työttömänä, sillä eihän aina voi tuoda hevosia näyttämölle roolin esteiksi.

— Olet mahdoton, — jatkoi Eino Leino kerran tätä pilapuhetta. — Eihän sinulle voi antaa edes pikkurooleja, sillä eihän sitä tiedä, millaisista lesuista milloinkin teet kiusallisia loistonumeroita.

— Pelkään, että Halme onkin kiusallinen, — naurahti tähän Ahlberg. — Et koskaan muista, mitä Bergbom on sanonut itsestään.

Usein lopetettiin vakavatkin asiat tällaisiin sutkauksiin keskusteluissamme, mutta asioitten kyty ei niistä sammunut.

MIKÄ ON TARKOITUS?

Talven kuluessa pommitettiin minua kaikenkaltaisilla kysymyksillä. Henkilöt, jotka eivät tunteneet teatterin sisäistä elämää, kyselivät myötäänsä, miksi en näyttele mitään uutta, mitä roolia nykyjään valmistan ja muuta sellaista, mihin oli turha vastata asiallisesti, sillä ei heidän päähänsä pälkähtänyt sellainen mahdottomuus, että olin pantu pannaan.

Ne taas, jotka paremmin tunsivat asioita, kyselivät silmät pyöreinä, mikä oli tarkoitus. He tiesivät, että kaksi edellistä vuotta olivat olleet niin loistavat, että näyttelijäkunnan palkatkin olivat niistä erikoisesti parantuneet. Vielä tiesivät he senkin, että tämä vuosi tuottaa huonosti. Näytelmät menevät vähän ja tulot vähenevät, ja sitten käännytään taas maakunnasta apua anomaan. Mikä on tarkoitus? Miksi ei suurta ohjelmistoa kaiveta esiin? Miksi et näyttele jotakin tepsivää?

Tällaista ja monenmoista muuta mutinaa, joskus paljon uhkaavampaakin, jatkui pitkin talvea. Se oli hyvin kiusallista, varsinkin juuri sen tähden, etten ikävästä tilanteesta ymmärtänyt muuta kuin sen, että asemani alkoi käydä sietämättömäksi. Mistä on kysymys? kyselin itseltäni samoin kuin muut minulta.

— Minä tiedän koko jutun! — sanoi Eino Leino kerran. — Olen asioitten ulkopuolella ja olen sentähden niistä paremmin selvillä kuin sinä. Suhteesi teatteriin —

— Teatteri — niin! — keskeytin nopeasti. — Tässähän on kysymys teatterista ja minusta! Mikä on Suomalainen Teatteri? Sanopa, mikä se on!

— Se on Bergbom! Aivan äskettäin kuulit sen itsekin Ahlbergilta, vaikka näin, että pidit sitä sopimattomana pilana.

— No, nyt tultiin solmuun! — kivahti Leino. — Niidenkin nimenä pitäisi olla Bergbom, sillä Arkadiassa ei saa olla mitään muuta kuin Bergbom. Mutta olen kuullut, ettei sinuun nähden ole niin! Sinä harjoittelet ja syvennyt ja kasvat ja onnistut ja saat suosiota ilman että Bergbom saa siitä mitään osaa. Mitenkä voisikaan saada, kun hän on sinulle tarpeeton? Olen kuullut tarkkaan sinun harjoituksistasi. Bergbom ei ohjaa sinua ollenkaan, ja sentään sinä onnistut. Ymmärrät kai, että olisi edes muodon vuoksi pitänyt kysellä häneltä jotakin. Kun et sitä ole tehnyt, niin olet hänen vihamiehensä, ja hän kostaa omalla tavallaan. On suotta kysellä sen syvempiä tarkoituksia.

— Samaa omaa tapaansa Bergbom on käyttänyt minua kohtaan jo ennen nousukauttani. Pitänyt ilman työtä pitkiä aikoja ja antanut sitten tuiki sopimattomia tehtäviä. Olen saanut sen käsityksen hänestä, että hän on onnettoman rikkinäinen luonne eikä tietenkään voi auttaa sitä, että hänessä nousee joskus hirvittävä viha minua kohtaan. Mistä syystä? Sitä en voi aavistaa.

— Sinun itsenäisyyttäsi hän vihaa, eikä sinua! — puheli Leino edelleen. — Sen olen kuullut useilta tahoilta. Älä puolustele miestä hänen heikkouksiensa tähden! Katso asioita suoraan! Sinä olet teatterille tarpeen ja välttämätönkin, mutta vain Bergbomiin asti, et yli!

— En ole koskaan pyrkinyt kenenkään yli, saati sitten hänen ylitseen! — sanoin harmistuneena.

— Oletpas! - väitti Leino. — Taiteessasi olet! Kielenkäytöstä en puhu nyt mitään, sillä siinä asiassa Bergbom istuu aidan takana. Mutta ajattele roolejasi! Ajattele, että olet hylännyt pateettisen tekotavan ja pannut tilalle luontoa, jossa on kylmää järkeä ja kuumaa hehkua. Luuletko, että se Bergbom, joka tahtoo olla Arkadian a ja o, voi sinua seurata? Ei! Hän ei voi, ja sentähden hän tahtoo olla matkasi määrääjä. Tähän asti, mutta ei edemmäs!

— Nyt sanon sulle jotakin, — sanoin vastenmielisesti. — Olen ajatellut noita samoja ajatuksia, mutta ne ovat peloittaneet.

— Ei, — jatkoin entiseen tapaan. — Eivät itse ajatukset, mutta seuraukset, jotka niistä voivat syntyä.

— Ei synny mitään seurauksia, jos pysyt rauhallisena. Ainakin ensi vuonna on Bergbomin jo taas pakko turvautua sinuun, sillä "lahjoittamasi" roolit eivät tuottaneet siunausta. Minä näin niiden esitykset. Se tie ei johtanut mihinkään. Sinussa on liian paljon hyväntahtoisuutta. Ajattele vain omaa taidettasi!

— Pitäisi olla varaa ajatella muutakin, — puhelin kiinteämmin. — Mutta pelkään, että Bergbom pakottaa minut ajattelemaan vain itseäni. Tähän asti olen sietänyt kaikki oikut, sillä minulla on ollut tehtäviä, joitten vuoksi on ollut syytä uhrautua, niinkuin hyvin tiedät. Mutta nyt olen jo kauan ollut valmis näyttelijä ja kielenkäyttöni on kypsä. Nyt en voi ruveta istuskelemaan kädet ristissä, sillä toimitarmoni huutaa työtä. Minulla ei ole aikaa kuin enintään tämä kevät kysellä, mikä on tarkoitus. Yhtä ylimalkaisilla ehdoilla en enää kirjoita ensi vuoden välikirjaa, enkä tänä vuonna luovu pienimmästäkään oikeudestani, koskekoonpa se mitä asiaa tahansa. Siihen olemme tulleet. Nyt sait tietää, mihin ne ovat vieneet, ne peloittavat ajatukset. Jos selvää sopimusta ei saada aikaan muutamasta määrätystä roolista ja joistakin vähäpätöisistä seikoista, joilla minua on kiusattu, niin jääköön sopimus tekemättä! Silloin ainakaan ei ole enää syytä kysellä, mikä on tarkoitus. Silloin haluan ymmärtää asian niin, että Bergbom tahtoo päästä minusta. Tällaiset seuraukset ovat syntyneet ajatuksistani, ja ne peloittavat. Eikö niin? — Sellaista romahdusta en voi ajatella, — sanoi Leino synkästi, ja siihen keskustelumme päättyi.

KIISTAN AIHE.

— Ei! — sanoi Eino Leino hyvin vakavasti, kun kehoitin häntä lähettämään vastavalmistuneen "Sota valosta"-näytelmänsä käsikirjoituksen Bergbomille. — Älä unohda "Carinuksen" kohtaloa! Tein silloin tyhmästi, kun sen luovutin. En ottanut varteen edellisten tapahtumain opetuksia. Numersista asti on huomattavissa, että näytelmän käsikirjoitus voi joutua kiistan aiheeksi teatterin ja kirjailijan välillä. Painettu kirja sitävastoin ei voi enää synnyttää holhoomisen halua tekijää kohtaan. Annetaan näytelmän ilmestyä painosta ilman muuta! Silloin säilyn tarpeettomista tekijäkumppanuuksista ja joutavista ehdotuksista sinne ja tänne.

— Onhan se niinkin! — myönsin empimättä. — Ajattelinkin vain kohteliaan muodon täyttämistä, varsinkin kun tiedämme, että Bergbom ei ole suopea sinua kohtaan.

— Suopeako? — naurahti Leino. — Näinhän "Johan Wilhelmin" hylkäämisestä, että näyttämölle pääsemiselleni pannaan esteitä. Sehän ei ole enää epäsuopeuttakaan. Onhan se selvää torjumista.

— Ja siitä huolimatta näytellään "Johan Wilhelm" tänä keväänä
Arkadiassa! — sanoin hymyillen.

— Siihen ei sinunkaan vaikutusvaltasi mahda riittää! - sanoi Leino epäillen ja hämmästyen.

— Vaikutusvaltaniko? Sellaista ei minulla ole penninkään edestä, mutta sen sijaan on minulla valta näytellä tuo näytelmä lahjanäytännössäni. Ja sen teen, jos suostut.

— Tiedäthän, ettet tarvitse suostumistani! — huudahti Leino iloisesti. — Onhan sinulla oikeus tehdä näytelmälle mitä ikinä haluat. Mutta resetissähän ovat tulot pääasia! Mitä siitä sanot?

— Sanon, että otan luovuttamani "Tukkijoen" takaisin siksi kerraksi. Mutta onhan selvää, etten voi esiintyä ainoastaan siinä. Olen ajatellut panna "Johan Wilhelmin" esikappaleeksi. Täytyyhän resetissä olla vähän taidettakin eikä vain rahan pyydystämistä.

— Bergbom loukkaantuu varmasti siitä, että minun nimeni tulee ohjelmaan vastoin hänen tahtoaan.

— Eikö mitä! — selitin vastaan. — Tämä on asia, joka on hänen päätösvaltansa ulkopuolella, kun laitokselle ei koidu siitä kuluja. Mutta jos ajattelet jonkun loukkaantumista, niin ajattele sitten uutta näytelmääsi! Jos et halua sitä tarjota käsikirjoituksena, niin se ei ole mielestäni kohtuullista.

— Sinähän tarjosit oman näytelmäsi "Mestari Garpin"! — pilaili Leino. — Mitä siitä hyödyit? Olisit nyt vasta tarjonnut, kun se ilmestyy kirjana, niin olisit päässyt vaivasta.

— Muistakaamme, että Bergbom on tottunut siihen, ettei ole mitään suomalaista näytelmistöä ilman häntä —

— Siinä on paljon perää, — keskeytti Leino. — Me ainakaan emme halua riistää häneltä ansioita. Mutta siitä ei seuraa, että näytelmäin käsikirjoituksista on ennen painatusta neuvoteltava. Joissakin tapauksissa sellainen on voinut olla tarpeellista ja hyödyllistäkin, mutta se ei voi jatkua. Ymmärräthän, että kerran täytyy sellaisen holhoojavallan loppua.

— Ymmärrän kyllä, - myönsin miettien. — Mutta kun Bergbom huomaa, että se on loppunut, huomaa hän myös jotakin muuta.

— Silloin hän huomaa olevansa suomalaisen näytelmäkirjallisuuden ulkopuolella! Luulen, ettei hän vielä ole tullut sitä havainneeksi.

— Ehkä ei. Olkoon onnekseen, - puheli Leino ja siveli leukaansa rauhallisesti. — Mutta se ei käy, että kaikki kirjailijain pyristelyt ikeen alla leimataan rettelöimiseksi ja vieläkin pahemmaksi. Niin tehtiin Numersille ja Canthille! Erkko on ollut ensimmäinen viisas ja ensimmäinen omintakeinen. Hän on ensin painattanut ja vasta sen jälkeen puhunut esittämisestä.

— Niin on ollut, — kiirehdin sanomaan. — Mutta luulen, että yksi tapaus ei ole valaissut tulevaisuutta. Luulen, että Bergbom pitää sen erikoisena poikkeuksena eikä pane siihen mitään merkitystä, elleivät Erkon tapaukset ala uudistua.

— Johan sinä itse uudistat sellaisen "Mestari Garpissa". Tarjosit käsikirjoituksen, josta et ole saanut minkäänlaista vastausta, ja siitä huolimatta julkaisit näytelmäsi.

— Minä kuitenkin tarjosin ja annoin käsikirjoituksen! — väitin vastaan.
— En sivuuttanut Bergbomia. Enkä haluaisi, että sinäkään sen tekisit.

— Voi kyllä, jos tahdot tasoittaa tietä näytelmällesi, — sanoin vilkkaasti. — Lähetä se käsikirjoitus, mikä sulia on hallussasi! Mitä se tekee, vaikka painossa on uudelleen muokattu kappale. Voithan samalla mainita, että helpompi on ehkä tutustua painettuun kappaleeseen, joka pian on saatavissa.

— Miksi tahtoisit, että Bergbom ei saisi huomata todellisuutta? Suomalainen näytelmärunous tulee kuitenkin kehittymään irralleen hänen ohjauspiiristään. Kerran on hänen se pettymys kuitenkin koettava.

— Myönnät kai sentään, että sellainen pettymys on tuhoisa isku vanhalle miehelle?

— Ja mitä sanot itsestäsi!? — naurahti Leino hämmästyen. - Työssäsi ja taiteessasi olet iskenyt herkeämättä etkä ole koskaan pelännyt kenenkään tuhoa. Jo aikoja sitten olet Bergbomin jättänyt suomalaisen näyttelijätaiteen ja kielenkäytön ulkopuolelle! Mitä luulet sen merkitsevän?

— Se voi merkitä minulle urani loppua, — sanoin vakavasti. — Mutta sinulle tämä voi merkitä sitä, ettet pääse uran alkuunkaan. Nyt sanon sinulle, mitä usein olet sanonut minulle: ajattele vain itseäsi! Erkko teki suuren palveluksen suomalaisen näytelmäkirjailijan itsenäisyydelle. Teki ilman seurauksia, sillä hän ei ollut torjuttavan asemassa, vaikka ei suosiossakaan. Hän sai tahtonsa perille —

— Niin sai! — kivahti Leino. — Ja minä olen varma, että Bergbom saa vielä katsella kummana sitä suomalaista näytelmistöä, johon hänellä ei ole pikkusormenkaan osaa. On jo muitakin itsenäisiä kuin Erkko. On Järnefelt, on Tavaststjerna, on —

— On, on! — keskeytin nopeasti. — Mutta siksipä juuri! Luulen asian kulkevan ilman että tarpeettomasti heität hansikkaan. Muitten toimenpiteitä ei pidetä taisteluvaatimuksina, mutta sinun pidetään. Arvostelijan asemasi on vienyt siihen.

— No niin, — sanoi Leino pitkän vaitiolon jälkeen. — Jos lähettäisin käsikirjoituksen, niin ainakaan ei siitä voisi syntyä kiistan aihetta, sillä neuvottelemaan en ryhdy.

— Ei tietysti ole tarpeenkaan. Kirjan ilmestyminen ehkäisee sellaiset yritykset. Ja mitä tulee siihen, että käsikirjoitukset ovat liiankin usein olleet kiistojen aiheina, niin uskon, että tässä tapauksessa käsikirjoitus poistaa kiistan aiheen.

MERKKITAPAUS ARKADIAN NÄYTTÄMÖLLÄ.

- Minä tajuan tämän runollisen kielen erinomaisen kauneuden, — sanoi Ahlberg minulle heti ensimmäisten harjoitusten jälkeen. — Mutta älyän myöskin, ettei minun ääntämistapani sovellu tähän. Onko Eino puhunut sinulle minun puolestani?

— Kyllä hän puhui ja sanoi, että haluaisit perehtyä minun kielenkäyttööni —

— Noo, — sanoi Ahlberg hymyillen. — Olet liian kohtelias, tai Leino on kaunistellut asian. Enhän voi yks kaks perehtyä sinun pitkäaikaiseen työhösi. Ajattelen nyt aluksi vain tätä rooliani. Olen, näet, seurannut sinun kielenkäyttöäsi siksi kauan, että huomaan virheeni mahdottomiksi ainakin tässä näytelmässä. En ole, Jumalan kiitos, vielä niin vanha, etten tätä ymmärtäisi, mutta toinen seikka on asian parantaminen. Luuletko, että voisit auttaa tilannetta? Haluaisitko —

— Tietysti haluan! — keskeytin iloisesti. — Olen varma, että saamme Väinämöisesi asuun, joka miellyttää sinua. Olen iloinen, että alan jo saada seuraa. Olen sitä jo kauan odotellut. Näin tulee tämä näytelmä tekemään uuden aloitteen, kun ainakin kolme isoa roolia tulee kulkemaan samoja kielenkäytön latuja.

— Niin. Eino kertoi, että luet Hilma Rantasenkin kanssa. Siis Louhi, Ilmarinen ja Väinämöinen! Minä tietysti tulen olemaan jääräpää, mutta iloitsen kuitenkin, kun saan olla mukana.

Tämä keskustelu johti työhön ja aikamoisiin tuloksiin. Kun ensi-ilta oli onnellisesti sivuutettu, oli lähin seurapiirimme ihmeissään Ahlbergin erinomaisesta ja ennenkuulumattomasta kielenkäytöstä. Ihmeteltiin ja iloittiin ja onniteltiin Ahlbergia, joka tyytyväisenä ja kohteliaana siirsi kiitokset minulle.

— Kiitos kuuluu sille miehelle, jolle kuuluu ansiokin, — puhui Ahlberg nuorekkaasti. — Minä vain iloitsen, että olen päässyt mukaan. Ja toivon, että kaikki pääsevät! Halme on avannut Suomalaiseen Teatteriin uuden kehityskauden jo aikoja sitten, mutta minä vieroksuin sitä, sillä minä epäilin itseäni. Olenhan turkulainen! Nyt arvelen kuitenkin, että ehkä on parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

— Jo Kullervossa huomasin, että tässä oli suuri asia alullaan, — puheli runoilija Erkko kiinteän matalaan tapaansa. — Tahtoisin sanoa, että Halme on virittänyt kielemme kanteleen kalevalaiseen vireeseen ja pannut sen soimaan sointuja, joita emme olleet siihen asti kuulleet kauniista kielestämme. Emme olleet kuulleet, sillä ne olivat joskus hukkuneet piilopirttien turvekattojen alle tai johonkin muuhun arkailevaan olotilaan. Halme on ne kaivanut esille, ties minkä jumalaisen innoituksen valtaamana. Näin sanon sen tähden, että Halme itsekin sanoo, ettei hän tiedä muuta kuin sen, että äänellinen kielenkäyttömme oli hänen mielestään niin rumaa, ettei se vastannut kielen muutakaan, mutta varsinkaan ei sen kalevalaista kauneutta. Se pani hänet kulkemaan kujilla ja turuilla, kuuntelemaan tavujen sointuja sivistyneissä ja sivistymättömissä piireissä. Se pani hänet kokoilemaan sirpaleita ja niistä muodostamaan järjestelmän, jonka käyttelyssä hän yksin on mestari. Mutta eilisessä näytännössä kuulimme ihmeen. Kuulimme, että meidän ystävämme Axel Ahlbergkin, jolle kasvatus ja kotiseutu tuottavat erikoisia vaikeuksia, oli astunut tälle uudelle uralle. Tapaus ilahduttaa minua sanomattomasti, sillä minä äkkäsin heti erotuksen eilisen ja entisen puhetavan välillä. Uskallan väittää, että kuulin tämän eron, vaikka en itse pysty sitä noudattamaan. Minä ärähtelen puhuessani, niinkuin Halme sitä nimittää, ja minä älyän, että se on hyvin rumaa. Olen vanhan polven mies enkä voi enää auttaa itseäni, mutta minä iloitsen kielen puolesta ja niitten puolesta, jotka voivat palvella tätä suurta asiaa.

— Oikein sanoit! - jatkoi Eino Leino. - Asia on suuri ja kaunis, ja sitä suuremmaksi se muuttuu, mitä laajemmalle harrastus levenee. Tiedän, että juuri tämä toivo kuuluu Halmeen vakavimpiin pyrkimyksiin. Siksi oli eilinen laajentuminen kuin kynnyksen yli astuminen. Halme ei ollut enää yksin. Oli jo muita mukana. Tämä oli mielestäni kulttuurihistoriallinen tapaus, jolla on vielä se erikoinen viehätys minuun, että sattumoikseen oli minun näytelmäni esitettävänä.

— Niin minäkin olen tämän käsittänyt, — sanoi Erkko. — On mielestäni selvää, että kalevalainen näytelmä tähän tarvittiin. Ja asian arvon mukaista on, että niin tapahtui. Se ihastuttakoon meidän kansallista mieltämme! Muistakaamme, että eilinen ilta oli merkkitapaus Arkadian näyttämöllä!

Keskustelu jatkui vielä pitkään ja hyvinkin seikkaperäisesti. Olimme innostuneita kuin nuoret poikaset, niinkuin siihen aikaan aina oltiin kaikesta, mikä viittasi edistykseen ja suomalaisen kulttuurin kehitykseen.

Kuvailtiin toivorikkaina ja kaunein värein sitä uutta tietä, jota kansallinen näyttämö tulisi tulevaisuudessa aukomaan ihanan kielemme äänellisen kauneuden merkeissä. Kuvailtiin nopeita voittoja, sillä todellisuus oli pohjana. Sitkeätä työtäni ylistettiin ja sille rakennettiin uljas pilvilinna, joka pystytettiin Arkadian näyttämölle.

Niin! Haaveeksi ja pilvilinnaksi jäivät kaikki suunnitelmat, sillä ei kukaan meistä voinut aavistaa, kuinka lähellä tuho uhkasi näitä kauniita kuvitelmia.

Pian oli lähenevä se kaamea päivä, jolloin sokeus ei nähnyt eikä ymmärtämättömyys tajunnut merkkipäivää Arkadian näyttämöllä.

OHRASALAMA.

Eräänä päivänä tiedoitettiin, että oli aikomus pistäytyä Pietariin muutamia näytäntöjä varten. Kukaan ei ollut tästä tiedosta hyvillään, sillä sellaisen matkan tiedettiin aiheuttavan erityisiä menoja, joita ei pieni päiväraha kyennyt peittämään.

Monet sanoivat sangen voimakkaasti ja suoraan, että sellainen "pyräys" on estettävä. En puuttunut puoleen enkä toiseen, sillä Pietariin ei välikirjani minua velvoittanut lähtemään. Olin asian ulkopuolella siihen asti, kunnes minulle sanottiin, että minunkin on lähdettävä.

Ilmoitin heti saman tien, etten voi lähteä, ellei erikoisesti sovita päivärahoista.

Samana iltana tiedoitettiin kuitenkin takaisin, että minun oli huomenna, sunnuntaiaamuna kello 10, saavuttava lehtori Almbergin asuntoon johtokunnan kokoukseen.

En voinut olla hymyilemättä, sillä nyt tiesin, että tästä tahdottiin saada rettelön aihe.

Jo aikaisemmin olimme sopineet Eino Leinon kanssa siitä, että hän tulisi sunnuntaiaamuna luokseni aamiaiselle. Hän tulikin kymmeneksi ja ateriaa odotellessamme kerroin, mihin minun olisi ollut mentävä tähän aikaan, mutta olin sen jättänyt tekemättä.

Hän oli kuitenkin kokonaan toista mieltä ja arveli, että minun olisi mentävä.

Väittelymme seuraukseksi tuli lopulta minun lähtemiseni, vaikka tiesinkin homman vallan tyhjänpäiväiseksi. Asiani otettiin esille heti, kun perille tulin.

— Jos nyt sitten kaikille sopii, niin käymme ehkä esilläolevaan asiaan, ettei aikaa hukattaisi, — puheli Almberg leppoisaan tapaansa heti, kun olin tullut pyydetyksi istumaan. — Johtokunta on saanut tietoonsa, että teatteri aikoo tehdä vierailumatkan Pietariin, mutta samalla on johtokunnalle tiedoitettu, että te, herra Halme, ette ole halukas lähtemään. Nyt, kun olette itse täällä, niin saa kai johtokunta kuulla vastauksenne teiltä itseltänne. Oliko tiedoitus oikein ymmärretty?

— Oli kyllä pääasiassa, vastasin. — Mutta sen lisäksi sanoin: "ellei sovita erikoisesti päivärahoista".

— Niin. Aivan oikein, — myönsi Almberg. — Sehän oli perusteluna kieltäytymisellenne.

— Niin, — sanoin levollisesti. — En voi tehdä rahallisia uhrauksia, joihin näyttelijätoimeni ei velvoita.

— Kiitän selityksestänne, — sanoi Almberg erittäin ystävällisesti. —
Mutta juuri tuon velvoituskohdan saisimme ehkä nyt selvitetyksi, jos
otamme huomioon ne seikat, mihin ollaan sidottuja välikirjan mukaan.
Oletteko samaa mieltä kanssani?

— Täydellisesti, — myönsin kohteliaasti. — Hyvä tahto ja ymmärtämys saa ehkä aikaan sopimuksenkin, johon olen alunpitäen viitannut. Mutta silloin on välikirja sivuutettava.

— Mitä tarkoitatte? — kysyi Almberg uteliaana, ja muut johtokunnan jäsenet liikahtelivat hivenen verran.

— Välikirjani mukaan en ole velvollinen esiintymään muualla kuin "Suomen rajojen sisäpuolella", niinkuin esiintymisestä nimenomaan mainitaan, — selitin rauhallisesti.

Almberg pysyi rauhallisena ja avasi paksun pahvisalkun, josta piankin löysi minun välikirjani. Bergbom aikoi ottaa sen, mutta malttoi kuitenkin mielensä.

— Herra Halme on aivan oikeassa, - sanoi Almberg luettuaan välikirjan. — Hänellä ei ole velvollisuutta esiintyä muualla kuin "Suomen rajojen sisäpuolella."

— Ja välikirjaanko te vetootte? — huusi Bergbom hirveästi rähähtäen. Työnsi samalla molemmat kätensä ojoon, hypähti tuoliltaan ja aikoi sormet harallaan hyökätä minua kohti. Sen sai kuitenkin Almberg estetyksi tarrautumalla nopeasti Bergbomin käsivarteen. Pari johtokunnan jäsentä nousi säikähtäneenä tuoliltaan. Minä istuin liikahtamatta ja välinpitämättömänä paikallani. Olin tuollaiseen käyttäytymiseen liiankin tottunut.

— Minä pyydän rauhallisuutta! — sanoi Almberg matalasti, vaikkakin kiivaasti, ja painoi Bergbomin takaisin tuoliinsa. — Minä johdan puhetta!

Tuli pieni äänettömyys, ja useat silmät katsoivat ensin Bergbomiin ja sitten minuun, mutta en ollut huomaavinani tätä surkeata välikohtausta.

— Asiahan on selvä, — puhui Almberg kuin sanoja etsien. — Te vetootte välikirjaan —

— Niin teen, — sanoin hetken kuluttua, kun Almberg ei jatkanut. — Olen huomannut, että välikirjan mukaan eläminen on parempi kuin paraskaan palvelus, jota voidaan tulkita miten milloinkin. Välikirja voidaan tulkita vain sanan mukaan. Noudatan sitä.

Almberg ei aluksi tietänyt mitä sanoisi. Yritti jotakin, mutta jätti kesken. Kääntyi vihdoin tuolissaan ympäri kysyäkseen jotakin hiljaa muilta johtokunnan jäseniltä. Bergbomilta, joka istui paikallaan tuijottaen pöytään, ei puheenjohtaja kysynyt mitään.

— No niin, — sanoi Almberg kääntyessään uudelleen minuun päin. — Minä kiitän teitä, herra Halme, että saavuitte antamaan selityksenne. Pyydän anteeksi, että teitä vaivattiin.

— Vielä seikka! — sanoi Almberg kiirehtien. — Ymmärsinkö oikein? Tehän ette kokonaan ole kieltäytynyt matkasta?

Vastaukseni teki kysyjän ensin vähän noloksi, ja hän vilkaisi pikaisesti Bergbomiin. Sen jälkeen hän jatkoi urhoollisesti:

— Jos Pietarin matkasta tulisi jotakin, niin paljonko haluaisitte päivärahan koroittamista?

— Siis kaksi ruplaa lisäystä? — kysäisi Almberg melkein hämmästyen. Oli kai odottanut jotakin tavatonta kiskomista.

— No, vaikkapa siten, — sanoin hymyillen. — Sanokaamme siis kahden ruplan koroitus.

— Kiitän teitä, — sanoi Almberg ja nousi seisomaan. Kumarsin kaikille yhteisesti ja poistuin eteiseen, kiirehtien odottavalle aamiaiselle.

— Ohrasalama! — sanoin ovessa kotiin palatessani. — Ei ollut iskuvoimaa eikä juuri jyrinääkään!

— Sanoja ei saa väärinkäyttää, — sanoi Leino lopuksi. — Ohrasalama on kaunis, mutta tämä oli rumaa ja ilkeätä!

UUSI VÄLIKIRJA.

Olin liiankin selvillä siitä, että se tilanne, mihin Bergbom oli saattanut itsensä johtokunnan läsnäollessa, ei jäisi ilman joitakin toimenpiteitä minua kohtaan. Olin kolmentoista vuoden aikana niin tottunut näihin temppuiluihin, että odotin uutta ansaa joka hetki.

En yrittänytkään ajatella enkä keksiä, mistä päin tai millä hetkellä ansa heitettäisiin kaulaani, sillä ne eivät koskaan olleet vähimmässäkään yhteydessä työskentelyni tai näyttelemiseni kanssa. Se oli kummallisinta. Näyttelemisestäni ei Bergbom ollut milloinkaan riitaa rakentanut, eikä hän siihen viime vuosina ollut edes kajonnutkaan.

Nytkin syntyi ristiriita muusta, mutta ei taiteesta. Sain uuden välikirjan seuraavaa vuotta varten samassa järjestyksessä kuin kaikki muutkin näyttelijät. Mutta välikirjan ehdot eivät olleet oikeudenmukaisessa suhteessa aikaisempiin lupauksiin nähden.

Asiakirja ei sellaisenaan ollut työn tunnustuksen synnyttämä, vaan jonkinlaiseksi välttämättömäksi pahaksi tarkoitettu. Siinä suhteessa se näytti niin selvältä, ettei edes voinut suututtaa.

Lähetin välikirjan takaisin ja pyysin johtokuntaa harkitsemaan uudelleen välikirjan ehtoja, joista ilmaisin eroavan mielipiteeni. Sen pohjalla pyysin uutta ehdotusta.

Olin niin yksinkertainen, etten vielä tällöinkään ymmärtänyt todellista tilannetta.

Jäin odottamaan uutta välikirjan ehdotusta, tai vaikka ei sitäkään, niin ainakin jonkinlaista neuvottelua asian selvittämiseksi lopulliseen pisteeseen.

YLLÄTYS.

Näihin aikoihin elettiin Arkadiassa tavallista vilkkaampaa elämää. Näyttelijät halusivat saada aikaan joitakin pieniä parannuksia vanhentuneisiin oloihin ja teatterin johto puolestaan erotti muutamia näyttelijöitä.

Eräänä päivänä sanoi Ahlberg, että hänellä on asiaa, ja niin hän vei minut ravintolan puolelle, jossa istui Eino Leinon kanssa.

— Kirjelmäsi ja välikirjasi oli Bergbom repinyt heti kappaleiksi, kun sai ne käsiinsä. Oli tehnyt sen erikoisella ilolla ja intohimolla, — selitti Ahlberg kiihtyneesti.

— Kuinka se on ymmärrettävä? — sanoin hetken kuluttua. — Kirjelmä oli osoitettu johtokunnalle. Kuka on tästä kertonut?

— Se on sivuseikka, — sanoi Ahlberg kuivasti. — Tärkeintä on kai, että saat kuulla tapauksen liian myöhään. Sattumalta sain kuulla tämän vasta äsken, samalla kuin kerrottiin Bergbomin lähteneen tänä aamuna ulkomaille.

— Jotakin ehkä sentään. On sanottu, että Bergbom on puhellut asiastasi aito isällisenä kasvattajana. On lohduttanut uteliaita kyselijöitä ystävällisellä hymyllä ja sillä suojelevalla selityksellä, että pieni vastoinkäyminen vain kehittää lahjoja, ja vakuuttanut lopuksi, että "kyllä hän tulee takaisin", — puheli Leino.

— Tässä tapauksessa hän ei ole voinut tarkoittaa, mitä on sanonut, — puhelin kuohuksissa. — Nyt hän sai tilaisuuden usein yritettyyn kaatamiseen, ja hän teki sen. Puhe takaisin tulemisesta on teon salaamista eikä muuta. Hän on heittänyt minut Arkadian ovesta hyvin taitavasti ja sitten kiirehtinyt ulkomaille, ettei mitään uutta vaihetta voisi syntyä. Sen pituinen se!

— Ei aivan, — sanoi Leino vakavasti. — Johtokunta ja johtokunnan ympäristö voi ehkä torkahtaa Bergbomin kehtolauluun, mutta monet ovat näistä huhuista kiihtyneitä. He näkevät tässä sellaista despotismia, jota ei saa taide-elämässämme harjoittaa. Heidän mielestään sinun taiteesi ja työsi on erottamattomana osana Suomalaisesta Teatterista. He tahtovat ottaa hoitaakseen asian, jos sellaiseen suostut. Sitä varten tulin tapaamaan.

— Olen kiitollinen heidän ystävällisyydestään, — sanoin pienen miettimisen jälkeen. — Mutta selväähän on, että asia on auttamattomasti kumossa, kun päätösvaltainen henkilö on poissa. Vaikka mitä yritettäisiin, niin tilanne ei voisi korjaantua ennen syksyä. Tästä on Bergbom ollut kyllin tietoinen. Hän on yllättänyt minut täydellisesti. Olen kadulla, niinkuin sanoin, ja sen mukaan minun on toimittava nopeasti.

— Jos tarkoitatte vastaista toimintaani, niin siitä ei voi mitään tietää sellainen mies, joka on päistikkaa tullut ulosheitetyksi, — puhelin niin rauhallisesti kuin voin. — Täytyy ensin selviytyä yllätyksestä ja siitä huumaavasta kuperkeikasta, jonka tässä olen tullut tehneeksi. Tarkoitin vain lähimpiä toimenpiteitä. Lahjanäytäntöni on ilmoitettava jäähyväisnäytännöksi! Siitä lähden antamaan ohjeita.

— Jäähyväisnäytäntökö? — kivahti Leino, ja Ahlberg katsoi hämmästyneenä.

— Sehän on ensimmäinen tehtäväni! — sanoin lyhyesti ja nousin lähteäkseni näyttämön puolelle.

— Minusta tuntuu, että nyt päättyy muuan ajanjakso Suomalaisen
Teatterin historiassa! -sanoi Leino ja siveli hermostuneena leukaansa.
— Tässä on Bergbom näyttänyt olevansa jarru, eikä kansallisen laitoksen
johtaja.

— Niin tai näin! — sanoin kyllästyneenä. — Tällä hetkellä näen vain sen, että olen joutunut kohtalokkaaseen tilanteeseen. Olen estetty palvelemasta Suomalaista Teatteria.

— Ymmärrä nyt, jumaliste! — kimmastui Leino. — Näin julkea mielivalta ei voi käydä päinsä keskellä Helsinkiä ja suomalaisen yleisön silmien edessä!

— Mielivalta on jo tehnyt tehtävänsä, — sanoin hillitysti. — Onhan ymmärrettävää, etten voi jäädä tällaiseen epävarmuuden tilaan kolmeksi tai neljäksi kuukaudeksi. Ja mitäpä syksystä kostuisin? Kesäpalkka olisi joka tapauksessa menetetty, vaikka onnistuisinkin Canossan tieltä saamaan jonkinlaisen ala-arvoisen sopimuksen. Mutta työ sitten? Antaisiko Bergbom myöskin työtä? Sitä en usko, sillä juuri työnihän on tämän tilanteen synnyttänyt, ja työtäni on Bergbom jo niin usein jarruttanut, ettei minun aikani enää riitä. Olen jo ennenkin huomannut, että Bergbom on yrittänyt päästä minusta. Nyt hän luuli keksineensä hyvän keinon ja oli heti valmis potkimaan minut kadulle. Tilanne on selvä. Kadulta käsin on minun katseltava tulevaisuuttani eikä ruvettava haaveilemaan. Luulen kyllä, että tarkoitus olisi paremmin tyydytetty, jos nyt kokonaan kukistuisin, mutta en aio kukistua. Yritän ainakin ensin taistella samojen asioitten puolesta kuin tähänkin asti, vaikka en tällä hetkellä voikaan ymmärtää, kuinka päin se käy mahdolliseksi. Lähin tehtäväni ainakin on selvä! Haluan sanoa jäähyväiset yleisölle, joka on tämän vastenmielisen näytelmän ulkopuolella. Jäähyväisnäytännön ilmoittamisen on ystävällinen keskustelunne tehnyt mahdolliseksi. Kiitän teitä erikseen ja yhteisesti!

Jotenkin tähän tapaan päättyi tämä lyhyt ja kiihkeä keskustelu. Oli tapahtunut perin kohtalokas vaihe elämäni taipalella.

Yllätyksen voima oli onneksi niin suuri, että mieleni oli kokonaan turtunut. Pysyin ihmeteltävän rauhallisena. Kuinka merkillinen onkaan suojeleva luonto! Vaikka elämäni työ oli murana ja murskana, niin askartelin sentään tavalliseen tapaan.

Ymmärsin, että hirvittävä romahdus oli tapahtunut. Ymmärsin, että taiteelliset ja aineelliset sillat olivat murtuneet, mutta tunteisiin asti ei tämä tuhoisa romahdus päässyt. Se oli vain kuin kaukainen tapahtuma, joka ei kyennyt murtamaan sisimmän olemukseni salpoja.

Järjen avuin en nähnyt turvaa enkä pelastusta missään. En koko ympärilläni olevassa elämässä. Työni ja pyrkimykseni olivat merkinneet elämää, ja nyt oli elämä tuhottu, sen valtimo katkaistu. Niin ajattelin, mutta ajatus kulki etäällä, hyvin kaukana.

Näin tiesin tapahtuneen, näin ymmärsin olevan ja näin ajattelin, mutta niin en tuntenut. Se oli merkillistä.

Tunsin, että olin turvassa. Missä? En tietänyt, mikä omituinen turva se oli, mutta se oli järkkymätön kuin kallio.

Yllätys ei ollut järkyttänyt uskoa työhöni eikä työni merkitykseen.
Niin olen jälkeenpäin ajatellut.

HYVÄSTIJÄTTÖNI ARKADIAN YLEISÖLLE.

Näytännön ensimmäinen näytelmä oli loppunut, ja minun oli pukeuduttava
"Tukkijokea" varten.

En tietänyt, kuinka "Johan Vilhelm" oli alkanut tai jatkunut tai loppunut. En tietänyt muuta kuin sen, että kalliita ja arvokkaita siteitä katkottiin näytös näytökseltä.

Toistakymmentä vuotta olin sormeillut lankoja yleisön ja taiteeni väliin. Olipa siinä sekaisin sitkeitä ja hentoja säikeitä, ja kaikkien niitten solmuissa oli paljon tuskaa, työtä ja riemua.

Nyt ne katkeilivat näytös näytökseltä, ja kun ilta vihdoin loppuu, niin ei yhtään säiettä ole silloin jäljellä. Silloin ei mikään enää yhdistä minua Arkadian yleisöön.

Luulin kuulevani särähteleviä sointuja, kun ajattelin näitten siteitten katkomista. Vai oliko särähteleminen vain tunnetta omassa rinnassani? En ollut varma. Elin kuin usvassa, mistä ei paljoa nähnyt eikä kuullut. Vain kimmahtelevien sointujen äänen tunsin. Ne särähtelivät kipua sieluni kammioihin.

Olihan vielä sentään kokonainen näytelmä jäljellä! Niin kauan saisin vielä olla yhteydessä tämän yleisön kanssa, jolle olin satoja kertoja parhaani antanut ja joka oli aina ollut minulle suosiollinen.

Kun näytelmä alkoi ja Turkan oli esiinnyttävä, olin valmis astumaan Pietolan pirttiin samoin kuin kymmenesti ennenkin. Mutta ehdin tuskin astua kynnyksen yli, kun pysähdyin kauhusta jähmettyneenä ja silmäluomet painuivat umpeen. Huumaava, äkillinen räjähdys oli kuulunut katsomosta! Luulin katon pudonneen tai jonkin muun kauhean onnettomuuden tapahtuneen. Avasin kuitenkin silmäni ja havaitsin tapahtuman oikean laadun.

Kättentaputus oli räjähtänyt niin äkkiä ja niin yht’aikaisesti, ettei sitä voinut heti sellaiseksi käsittää, varsinkaan, kun ei ollut tervehdysaplodin aika. Sen uudistamisen outous hämmästytti melkein yhtä paljon kuin sen hirvittävä voimakin.

Selviydyin kuitenkin pian kiittämään ja näin silloin edessäni peloittavan täyden katsomon. Se oli katonrajaa myöten niin täyteen ahtautunutta yleisöä, etten sellaista tungosta ollut milloinkaan ennen nähnyt. Näytti kuin aitiot ja parvet ja seinämät olisivat pursuneet esiin tiheitä ihmisjoukkoja, joiden välissä ei ollut tilaa eikä ilmaa.

Tämä pieni välikohtaus ja näytelmän meluava luonne vaikuttivat kai sen, etten enää tuntenut katkeavien säikeitten särähtelyä. Antauduin näyttelemisen huumaan ja heräsin todellisuuteen vasta viimeisessä kohtauksessa.

Nyt olin siis lopussa! Kaikki nuoruuden kuvittelut, kauniit mielikuvat, monet teot ja tuhannet toiveet loppuivat tähän!

Esirippu laski. Se katkaisi viimeisetkin säikeet. Se kolahti permantoon, ja sielussa särähti vihlova epäsointu. Poistuin kiireesti näyttämöltä, mutta hurjistunut käsien pauke kutsui takaisin.

Niin tosiaan! Onhan kiitettävä ystävällistä yleisöä. Kumarran kerran, mutta kun ojennan itseni, saan kukkaryöpyn silmilleni. Sävähdän pieniä kukkakimppuja ja väistyn toiseen paikkaan. Kumarran taas, mutta kun nostan pääni, tupruaa taas kukkia kaikkialta. Huudetaan ja paukutetaan käsiä. Kukkia sataa! Sataa!

Otan permannolta yhden kimpun ja toisen saan ilmasta käteeni. Hälinä, huuto ja pauke kasvavat. Kun taas nostan pääni ja luon silmäni katsomoon, on ilma täynnä pieniä, lentäviä kukkakimppuja. Niitä sataa riveiltä ja lentelee permannolta. Nostan käsivarren kasvojeni peitteeksi paikallani. Näyttämön permanto saa vähin erin paksun kukkapeitteen. Mihinkään ei voi astua tallaamatta kukkia, eikä kasvoja voi paljastaa, sillä tuisku jatkuu ja huuto ja räiske.

Kun huomaan, että kukkasade hellittää, paljastan kasvoni ja kumarran.
Käsien taputus kiihtyy hillittömäksi, raivokkaaksi.

Esirippu työskentelee uudelleen. Laskee ja nousee. Käyn kiittämässä monet monituiset kerrat kahlaten kukkien joukossa. Mutta joka kerta, kun esirippu laskee, ilmestyy näyttämölle poimijoita. Monella on syli täynnä. Minä olen kadottanut nekin ainoat, jotka minulla oli.

Sitten vasta, kun esirippu ei enää nouse, ehdin antaa poimijoille luvan, joka ei kuitenkaan ole enää muu kuin muotoasia. Joku neitonen huomaa kuitenkin, ettei minulla ole ainuttakaan kimppua. Hän on ystävällinen ja antaa yhden omista poimimistaan.

Kaikki on ohi. Tunnen itseni hyvin väsyneeksi. Viimeinenkin jännitys on lauennut.

Olen kulkenut sinisen siltani päästä päähän. Utuisten unelmien ja korkeitten pyrkimysten siltaa ei ole enää.

TUULIAJOLLA

OMANTUNNON EDESSÄ.

Vasta jäähyväisnäytännön jälkeen tunsin eron Suomalaisesta Teatterista niin kirkkaasti, ettei ajatusta enää hallinnut yllätyksen hämmennys. Voin jo tehdä itselleni vakavia kysymyksiä omasta syyllisyydestäni.

Oliko minussa itsessäni niin suuret syyt tähän uskomattomaan tapahtumaan, että kaiken elämäni työn täytyi luhistua niitten alle?

Asetuin kyselemään omantunnon eteen. Huomasin monia inhimillisiä heikkouksia, vikoja ja virheitä, mutta ne olivat sellaisia, jotka haittasivat vain omaa henkilökohtaista olemustani. Tutkin niitä, mutta en havainnut niissä sellaista, mikä olisi haitannut velvollisuuteni täyttämistä tai estänyt työtäni. Monen ystäväni mielestä olin työssäni liiankin kireä. Sanoivat joskus leikillä, vai liekö ollut totta toinen puoli, että jonkinlainen boheemilekottelu olisi miellyttänyt Bergbomia enemmän.

Myönsin sen, sillä enhän ollut sokea ympäristön suhteen, ja omasta kireästä työskentelytavastani olin kyllin selvillä. Mutta suurempia täytyi niiden syiden olla, jotka olivat aikaansaaneet näin julman lopun.

En luottanut itseeni, vaan kyselin ystäviltäni. Pyysin heitä sanomaan kaiken, mitä tiesivät asiasta. Pyysin, että häikäilemättömästi latoisivat eteeni koko syntiluetteloni.

Näin sain kuulla yhdeltä yhtä ja toiselta toista. Kokosin kaikki omantunnon puntariin ja tarkastelin niitä puolelta ja toiselta.

Sanottiin, että olin Bergbomia kohtaan vain virallisen kohtelias ja virallisen asiallinen, kartoin ystävällistä seurustelua, en kuunnellut hänen juttujaan ja kaskujaan, en ollut koskaan pyytänyt mitään rooleja, enkä ollut tietävinäni, vaikka en niitä saanutkaan, olin liian ovelasti väistänyt kaikki hyökkäykset, olin ruvennut työskentelemään ulkopuolella hänen vaikutusvaltaansa, olin tarrautunut johonkin sellaiseen suomalaiseen ja kansanomaiseen sävyyn taiteessani, ettei Bergbom sinne ylettynyt, olin liian itsenäinen, olin unohtanut tuoda ilmi sen välttämättömän seikan, että en olisi ollut yhtään mitään ilman Bergbomia, en ollut julkisesti tunnustanut, ettei ollut mitään Suomalaista Teatteria ilman Bergbomia eikä mitään suomalaista näyttelijätaidetta hänen sivullaan tai ulkopuolellaan, en ollut halunnut ymmärtää, että Bergbom oli alku ja loppu, olin kulkenut sokeana rajapyykin ohi ja joutunut Arkadian ulkopuolelle.

Näin satelivat tehdyt synnit ylitseni. Satelivat kuin rakeet. Ja vaikka niissä oli ivaa ja huumoria joukossa, niin tiesin, että niissä oli totuuttakin.

Eikö sitten merkinnyt mitään se, että kunnioitin enemmän kuin monet muut ja vakavammin kuin ehkä kukaan sitä tohtori Bergbomia, jonka oppineisuus, arvovalta, kyky ja kestävyys olivat tehneet niin suuren teon suomalaiselle sivistykselle? Eikö tämän teon tunnustammen ja kunnioittaminen merkinnyt mitään?

Se myönnettiin, mutta huomautettiin samalla, että minähän tunsin Bergbomin, mutta ettei Bergbom tuntenut minua. Jos hän olisi tuntenut sinut, niinkuin me, sanoivat syntieni luettelijat, ei hän olisi täten menetellyt.

Myönsin olleeni ajattelematon ja välinpitämätön ja kömpelö ja liiaksi työhöni uponnut, mutta eikö sitten se Bergbom, jota kunnioitin ylinnä kaikkia muita, eikö se Bergbom ollut niin paljon suurempi heikkouksiensa ihmistä, että olisi pannut etusijalle työni tulokset?

Heitin sekä työni että sen tulokset silloin vaakalautaan ja tarkastelen niitä nytkin vielä, neljännesvuosisadan kuluttua.

Seitsemäntoista vuotta tämän omituisen eroamistapauksen jälkeen kirjoitti Eino Leino, 30-vuotisen näyttelijäjuhlani yhteydessä, tästä samasta asiasta, että olin — — "kohonnut yleisön ehdottomaksi suosikiksi ja teatterin parhaaksi vetovoimaksi, jota mentiin katsomaan, ei vanhasta tottumuksesta eikä esteettisestä velvollisuudesta, vaan todellisesta henkilökohtaisesta mielenkiinnosta sitä taidetta kohtaan, mitä hän teki, ja sitä uutta kohtaan, mitä hän niin täysin käsin ammensi runsaasta, ruhtinaallisesta, ratkaisevaan käymis- ja kuohumistilaan joutuneesta taiteilijaluonteestaan".

"Kansansuosion ja kättentaputusten myrsky humisi hänen ympärillään. Onneksi olivat Kaarle Halmeen taiteelliset päämäärät liian korkeat ja hänen taiteilijaluonteensa liian vakava, että ne [suosio ja tunnustus] olisivat hetkeksikään hänen esteettistä silmäänsä voineet sumentaa tai höllentää sitä ankaraa otetta, minkä hän kerta kaikkiaan oli saanut nykyaikaiseen näyttämötaiteeseen" — - ollen tunnettu — - "Suomalaisen teatterin suomalaisimpana näyttelijänä" — ja omaten — erinomaiset lausunnalliset kyvyt, jotka oli kehittänyt meillä ennen tuntemattomaan täydellisyyteen, täten tehden koko puhutun suomenkielen asialle arvaamattomia palveluksia — — ja luonut — — "lausunnallisia lakeja, joiden mukaan hän oli n.s. säveltaiteelliseen korkoon perustuvan sanontansa muodostanut" — —

"Myöskin taiteellisesti hän meni koko ajan huimaavalla vauhdilla eteenpäin." — — "Kaikille oli selvää, että meillä Kaarle Halmeessa oli suuri, nykyaikainen näyttelijä. Juuri siihen aikaan tapahtui hänen eronsa Suomalaisesta Teatterista." — —

Nämä vaakalaudan ainekset olivat samat silloin kuin nyt, mutta silloin tuoreemmat ja ikäänkuin käsin kosketeltavat osat kaikista punnittavista arvoista. Kun niitä ajattelin, eivät "syntini" riittäneet niiden painoa nostamaan. Eivät minun mielestäni!

Olin kaikkeni antanut sille aatteelle, jonka luulin olevan Bergbominkin pyhänä ajatuksena, ja palkaksi olin tullut potkaistuksi oven ulkopuolelle.

Vasta vuosien kuluttua, ja oikeastaan vasta sen jälkeen kuin kuulin kohtalon kouran murtaneen Bergbomin terveyden, lauhtui mieleni suruksi ja murheeksi.

Siitä hetkestä aloin myöskin vähin erin ymmärtää, että tämä Arkadiasta
eroamisen koettelemus oli tapahtunut minun oikeaksi onnekseni.
Silloisissa olosuhteissa olisi jatkuva toimintani Suomalaisessa
Teatterissa loppunut kuitenkin ennen pitkää tavalla tai toisella.

"Syyt siihen olivat liiankin selvät", sanoo Eino Leino tästä, edellämainittua ajankohtaa koskettelevassa kirjoituksessaan — — "Kaarle Halme ei enää mahtunut teatterin silloisiin ummehtuneihin oloihin eikä sen patriarkalliseen ilmakehään."

KUN SISÄINEN PALO EI VALAISE.

Oli vielä kerran mentävä Arkadiaan. Oli pukuhuoneesta poistettava pienet tavararippeet. Seuraavana näytäntöiltana sen tein, eikä kapistuksien kokoamisessa suurta vaivaa ollutkaan. Kaikki mahtui tavalliseen matkalaukkuun, jonka lähetin kotiin, katsellen vähän sumeana laukun kantajan jälkeen.

Noilla tavarapahaisillakin oli ollut oma säikeensä tähän vanhaan taloon. Nyt sekin katkesi. Ei mitään yhdistävää sidettä ollut enää jäljellä. Kaikki oli katkottu!

Katselin tuolia ja pöytää, jonka ääreen olin ensikerran istahtanut kolmetoista vuotta sitten.

Silloin oli mieli ollut unelmia ja toiveita täynnä! Näinkö ne nyt täyttyivät?

Käännyin lähteäkseni. Tämähän oli vieras paikka, missä minulla ei ollut mitään tekemistä. Vierasko? Katsahdin ympärilleni ja hämmästyin.

Painuin kapeita portaita alas ja kuljin kapeata näyttämön sivua tupakkahuoneeseen. Se oli tyhjä ihmisistä.

Seisoin keskellä tupakkahuonetta ja kummastelin. Pimeänhämärä koppihan tämä oli!

Poistuin hämmentyneenä ja kurkistin katsomoon. Muutamia henkilöitä siellä ja täällä! Rivit melkein tyhjät! Tunsin jotakin, joka muistutti kolkkoa hautajaistilaisuutta.

Siirryin ahtaaseen käytävään ja kiirehdin matalan ja ummehtuneen eteisen halki ravintolan puolelle.

Tarjoilija nuokkui tarjoilupöydän takana, eikä muuten ollut huoneissa ainoatakaan ihmistä.

Poistuin nopeasti ja poikkesin uudelleen tupakkahuoneeseen. Sama kurjuus! Missä olivat Arkadian korkeat holvit?

Äkkiä välähti päässäni kummallinen ajatus. Tällainen oli todellinen Arkadia! Ei sellainen valon ahjo kuin miksi innon palo ja taiteen hehku sen olivat loihtineet.

Ymmärsin, että sieluni kynttilä ei enää palanut tässä talossa. Se oli sammunut.

ODOTTAMATON VIERAS.

Olin todella kuin reestä jäänyt. Umpea näytti olevan joka taholla!
Minnepäin lähtisin taivaltamaan?

Pian olin selvillä siitä, että paikallaanpysyminen merkitsi tuhoa.
Nopeasti oli ratkaistava uusi kulkusuunta.

Olin ensin ottanut esille kaksi vanhaa ajatusta, jotka olivat joskus syntyneet kuin itsestään. Rupeaisinko lausunnan opettajaksi vai lähtisinkö Tampereelle teatteria perustamaan?

Kun edellinen ajatus ei kaivannut valmistelua, olin päättänyt tehdä tuttavieni kautta kyselyjä Tampereen suhteen.

Saatuani vast'ikään tämän homman alulleen palasin eräänä päivänä kotiin asemalta, jonne olin vienyt erinäisiä kirjeitä. Astuin huoneeseeni ja hämmästyin aika lailla, kun äkkäsin, että siellä oli vieras odottelemassa. Mutta vielä enemmän hämmästyin, kun vieras nousi keinutuolista tervehtimään, ja silloin tunsin hänet.

Edessäni seisoi Ruotsalaisen Teatterin johtaja Victor Castegrén ja hymyili herttaiseen tapaansa.

— Anteeksi, että istun täällä kuin kotonani! — sanoi Castegrén tervehtiessään. — Mutta kun sanottiin, että palaatte pian, niin rohkenin jäädä odottamaan.

Kehoitettuani vierasta jatkamaan keinutteluaan istuimme pian vaivattomassa keskustelussa pöytäni ääressä.

— Oletteko todellakin eronnut Suomalaisesta Teatterista? — kysyi vieraani muutaman joutavanpäiväisen sananvaihdon jälkeen. — Olen siitä yhtä hämmästynyt kuin kaikki muutkin. Arvelen kuitenkin, että asia vielä järjestyy toisin.

— Ei, kyllä olen eronnut lopullisesti. Rupatettuamme erostani yhtä ja toista teki vieraani hämmästyttävän kysymyksen.

— Ettekö haluaisi näytellä ruotsinkielellä? Suoraan asiaan! Olen täällä kysymässä, ettekö haluaisi liittyä Ruotsalaiseen Teatteriin? — kysyi Castegrén.

Hämmästyin perinpohjin. Nähtävästi Castegrén huomasi tämän, koska häntä alkoi hymyilyttää.

— On ymmärtääkseni samantekevä etevälle taiteilijalle mitä kieltä hän käyttää, — puheli hän yhä hymyillen.

— Tietysti, — myönsin hänen hymynsä tartuttamana. — Totta kai samantekevä, jos osaa kieltä. Mutta minä en osaa ruotsinkieltä. En puhu sitä kotiperintönä, vaan jälkeenpäin opittuna. Enkä muista tällä hetkellä, olenko puhunut ruotsia Tukholman näyttelyn jälkeen, — ja siitä on neljä vuotta.

— Hypätkäämme sen kohdan yli, — sanoi Castegrén vakavammin. — Tehän puhutte varsin sujuvasti.

— Kaikkea muuta! — väitin. — Näyttämöllä on suuret vaatimukset kielen suhteen. En ole koskaan harrastanut ruotsin kieltä siinä tarkoituksessa.

— Siksipä! — väitti Castegrén. — Jos vähänkin sitä rupeaisitte tarkkailemaan, niin pienistä suomalaisista omituisuuksista pääsisitte heti. Jos sallisitte, olisin kernaasti apuna sen vähän, mikä mahdollisesti voisi tulla kysymykseen. Haluaisimme kiinnittää teidät.

Näin jatkui tämä hämmästyttävä keskustelu siksi, kunnes Castegrén oli kumonnut pahimmat kielelliset epäilyni. Sen jälkeen siirryttiin aikaan, jonka Castegrén tahtoi määrättävän kolmeksi vuodeksi. Olipa vauhtia näissä esityksissä!

— En halua tehdä pitempiaikaista sopimusta kuin vuodeksi, — sanoin torjuvasti.

— Ajatelkaahan nyt! — puhui Castegrén. — Te tulisitte ainoastaan ensiluokkaisia rooleja varten, mutta ei voi tehdä mitään suurisuuntaisempaa suunnitelmaa yhtä vuotta varten.

— Kaksi vuotta luulisin kuitenkin riittävän, — sanoin voitettuna. —
Mutta välikirjaa en voi tehdä pitemmäksi kuin vuoden ajaksi.

— Sen tähden, että pääsette minusta irti pikemmin, jos haluaisitte.
Mutta sanani voin antaa kahdesta vuodesta, jos niikseen on.

— En, — sanoin varmasti. — Suomalaisella taholla jäisivät kaikki suunnitelmani siten ehkä ikuisesti tekemättömiksi. Enintään kaksi vuotta voin ehkä uhrata, jos siihen suostutte —

— No, ajatellaan nyt sitten vain kahta vuotta, koska toisesta annatte sananne —

— Niin, — sanoin kiinteästi. — Minä kyllä annan sanani, mutta teatteri voi jättää sen huomioonottamatta itseensä nähden. Voitte olla uusimatta sopimusta, jos haluatte. En loukkaannu siitä vähääkään. Tämän sanon sen tähden, että epäilen pystyväisyyttäni.

— Mutta kun ensimmäisen vuoden kuluessa huomaatte epäilykset aiheettomiksi, niin sitoudutteko silti seuraavaksi vuodeksi samoilla ehdoilla? — kysyi Castegrén ja hymyili yhä yhtä herttaisesti.

— Sen asiankohdan voimme siis pitää ratkaistuna ja voimme siirtyä palkkauskysymykseen, jos sallitte, — puheli Castegrén iloisesti. — Mitä ajattelette siitä?

— Sen seikan luulen tuottavan koko lailla vaikeuksia, — sanoin pitkän miettimisen jälkeen, jota vaitioloa ei vieraani yrittänytkään häiritä. — Palkkauksen summasta en osaa sanoa sitä enkä tätä, sillä en ollenkaan tunne teatterinne palkkaussuhteita. Mutta palkkauksen perusta on mielessäni selvänä. Muuan ristiriitaisuus Suomalaisessa Teatterissa johtui siitä, että siellä palkataan vanhemmuuden mukaan. Kun olin nuorin ohjelmistoa kannattavista näyttelijöistä, ei palkkani ollut palveluksieni mukainen. Kun olin tällaiseen menettelyyn tyytymätön suomalaisella taholla, ei tietysti voi olettaa, että tyytyisin samanlaiseen kohteluun toisaalla. Sellaiseen täytyisi olla erinomaisen voimakkaita syitä. Kun niitä kuitenkaan ei ole myönteisellä puolella, vaan päinvastoin kielteisellä — hyvinkin vakavia, esimerkiksi juuri kielen tuottama lisätyö ja siitä johtuva hermojännitys, niin pidän selvänä, että palkkani on oleva ohjelmistoni mukainen. Selvemmin sanoen, teatterinne korkein näyttelijän palkka! Tämä on periaatteellinen mielipiteeni. Palkan määrästä en sano mitään. Saatte vapaat kädet mainitsemieni rajojen sisällä.

Nyt alkoi Castegrén miettiä, mutta pian hän teki reippaasti palkkausehdotuksensa.

Ehdotus ei voinut olla hämmästyttämättä, sillä se oli runsaasti kaksi kertaa suurempi kuin palkkani Suomalaisessa Teatterissa. Se tukki lopullisesti kaikki epäröimiset. Olinhan tuuliajolla. Tamperekin näytti epäiltävältä.

— Huomaan, että olen jo astunut niin reunalle, ettei ole muuta keinoa kuin hypätä, — sanoin melkein kaihomielisesti. — Suostun ehdotukseenne.

Tämän jälkeen muuttui keskustelumme vielä paljon tuttavallisemmaksi. Castegrén näkyi omaavan erinomaisen taidon asettua miellyttävän toverillisuuden kannalle.

Puheltuamme hetken minua koskevasta ohjelmistosta ja muista käytännöllisistä seikoista nousi vieraani lähteäkseen talosta, jossa oli tehnyt niin oudon mullistuksen.

— Jos teille sopii, niin olette kai ystävällinen ja pistäydytte huomenna kello neljältä teatterin kansliaan. Laitan välikirjat kuntoon siihen mennessä, — puheli Castegrén hyvästiä heittäessään.

— Kyllä sopii! — sanoin kohteliaasti. — Kiitän vain teidän erinomaisesta luottamuksestanne. Asianani on koettaa olla sen arvoinen. Toivon, etten tuottaisi teille häpeää.

— Älkää puhuko! Tulemme toimeen erinomaisesti, lohdutti Castegrén vielä eteisestä poistuessaan.

Palasin huoneeseeni kuin unissakävijä ja pysähdyin pöytäni ääreen kokonaan hämmentyneenä. Tapahtuma tuntui ihmeelliseltä ja peräti epätodelliselta.

Äkkiä avautui salin ovi, ja Eino Leino seisoi kynnyksellä nauravana ja meluavana.

— Oo, oo, ooh! -huudahteli hän ja hyppi yhdellä jalalla koulupoikamaisen vallattomasti. — Kuulin kaikki! Olen ollut hiiri kuurussa ja sydän kurkussa koko ajan. Hei vain! Eipäs ollakaan yhtä kynnessä!

Tästä tulee Bergbomille uutinen, joka panee huutamaan "venta holl, housuni putoo"!

En voinut olla nauramatta ystäväni ilolle, ja nauru teki minulle sanomattoman hyvää. Se huojensi hetken kireyttä. Sen ankaran hetken, jolloin pitkäaikainen tuska vaihtui suureen huoleen.

TAIDETTA TAITEEN VUOKSI

RASKAS HETKI.

Lopullinen ratkaisu oli tehty. Olin allekirjoittanut välikirjan ja poistuin Ruotsalaisen Teatterin kansliasta, Castegrénin herttaisten hyvästelyjen saattamana.

Päästyäni ovien ulkopuolelle oli ensimmäisenä tietoisuutenani selvyys siitä, etten ollut enää tuuliajolla. Olin erittäin ystävällisesti vastaanotettuna ja loistavasti palkattuna liittynyt jäseneksi suureen laitokseen koko joukon suurempaan kuin mitä oli Suomalainen Teatteri.

Sen sijaan että kaikkien töitteni arvot olivat tulleet heitetyiksi Arkadian ulkopuolelle tarpeettomina ja joutavina — sen sijaan oli naapuriteatteri kiirehtinyt kohottamaan näyttelijäkykyni kaikkein korkeimpaan asemaan.

Arkadiassa ei ollut haluttu tietää, tupertuiko hylätty mies ojaan vai allikkoon. Ei mistään välitetty, kunhan vain siivet katkeaisivat ja nöyräniskainen armonanoja palaisi takaisin todistamaan itsevaltiasta ajatusta: kyllä hän tulee takaisin. Arkadian hallituksen vihaamassa kiviteatterissa oli toisenlainen puntari. Siellä punnittiin näyttelijän kyky, eikä johtajan kierous näkynyt jarruttavan sen painoa.

Tunsin vapautuneeni vuosikausia kestäneestä ahdistuksesta ja olin iloinen. Istahdin yksinäiselle penkille ja huokasin helpotuksesta.

Kauan ei tämä leppoisa tunne kuitenkaan kestänyt. Uudet ajatukset karkoittivat sen. Tekemäni sopimus oli vievä minut kokonaan outoihin oloihin. Ylen tärkeän valtin, kielenkäytön, olin vaihtanut pelkkään hakkuun, joka ei taiteen suuressa pelissä voinut voittoa tukea. Kielen valtit tulisivat olemaan kaikkien muitten kanssanäyttelijäin etuna, mutta ei minun. Näyttelijän taide saisi yksinään tehdä kaiken. Hyvä, jos ei kieli ryhtyisi sitä vielä raastamaan ja repimään alas.

— Kieli — niin! Olipa omituista, että olin kymmenisen vuotta tehnyt
työtä sen hyväksi, ja nyt siitä työstä ei ollut vähäisintäkään apua.
Oli taas alettava aivan alusta! Olipa kyllin syytä huolestumiseen.
Tuskan hiki kihosi otsalle.

Mutta muutakin oli kysymyksessä. Ja se muu oli vielä tärkeämpää ja arvokkaampaa. Taiteeni ei tule enää palvelemaan kansallista pyrkimystä. Ei ole muuta päämäärää kuin taide taiteen vuoksi. Kansallinen innoitus ei tule enää olemaan ponnistuslautana, eikä voitto tule olemaan mikään yhteinen voitto.

Istuin ilmaan tuijottaen, ja ankarat ajatukset kiersivät päätä. Oliko kallein kuormani sittenkin kaatunut katuojaan? Irrallinen yksilökö vain oli pelastunut tuhosta?

Tuska ahdisti henkeä, ja veltto istuminen kävi sietämättömäksi. Oli noustava liikkumaan. Oli poistuttava omien ajatusten alta. Ne vyöryivät liian rajuina. Ne ahdistivat ja painoivat.

RAILON YLI.

Illansuussa tuli Eino Leino, sopimuksemme mukaan, toteamaan tapahtumaa
Ruotsalaisen Teatterin kansliassa.

— Vielä eivät tuttavat eikä yleisö tiedä asiasta mitään, — sanoin hetimiten Leinolle. — Olen vielä turvassa leiskuvilta jutuilta, mutta olen kovin rauhaton. Mennään kävelemään tulliin päin. Tämän jälkeen en enää sinnepäin kulje. Ja poiketaan sitten Arkadian ravintolaan aivan kuin monesti ennenkin! Haluan käydä siellä viimeisen kerran.

— Mennäänpä vain, — myönsi Leino. — Mutta tämän omituisen päivän muistoksi voisit sentään näyttää "mustaa valkoisella", sillä — sillä —

Leino luki sopimuksen ja nyökytteli päätään, mutta ei sanonut mitään.
Sitten lähdimme.

Päästyämme Arkadian ohi en voinut olla lyhyesti mainitsematta siitä tuskallisesta mielialasta, joka äskettäin oli minut vallannut.

— Tukalaan paikkaan olen joutunut, — sanoin lopuksi. — Paha railo on edessä.

— On hypättävä railon yli! — sanoi Leino. — Olkoon railo, mikä on! Ei tuumita sitä. Eihän se ole leveämpi kuin kaksi vuotta. Siirrä tuumasi railon tuolle puolen! Siellä voi alkaa siitä, mihin täällä on lopetettu.

— Ajattelipa niin tai näin, surkean harmaata tämä on sittenkin, — sanoin pitkän vaikenemisen jälkeen.

— Harmaatako? — sanoi Leino. — Ei sinne päinkään! Verraton shakkisiirto! Seisot ruudulla, johon Bergbom ei yletä. Valtarajan ulkopuolella! Se tässä kai on nyt tärkeintä. Todella harmaata on ollut tarpeeksi. Kerronpa sulle pienen tarinan. Kerronko?

— Tätä samaa tietä kulki kerran maalaisen heinäkuormalla muuan kalpea mies kaupunkiin. Viluissaan oli mies, sillä hän oli kuluneissa vaatteissa, ja vatsakin oli tyhjä. Ainoa suoja kylmää vastaan oli heinäkuorma, jolla mies istui. Arkadian kohdalla kiipesi konttainen mies kuormalta ja kompuroi ravintolan puolelle päästäkseen huoneen lämpimiin. Sanoi yksinkertaisen hyvän huomenen ja pyysi saada istahtaa ravintolahuoneen ovenpieleen.

— Enpä välitä, vaikka tunnetkin, — sanoi Leino kiinteästi. — Kerron sen nyt kuitenkin! Saanpahan samalla verrata, onko minulle kerrottu oikein. No niin! Mies värjötti tuolillaan, ja tarjoilupöydän takana seisoi viinuri, Frans Österberg, tarkastellen viluista vierasta.

"Tehän palelette hirmuisesti", — sanoi viinuri vieraalle. "Teidän pitäisi saada jotakin lämmittävää."

"Niin luulen", sanoi mies. "Se on kuitenkin jätettävä tuonnemmaksi. On ensin käytävä tuolla teatterin puolella. Minulla ei ole rahaa."

"Sitä varten olen maalta tullut", selitti mies harvakseen. "Olisi vielä saatava pilettikin — ja toinen matkakumppanilleni tämän illan näytökseen."

"Ettehän kuitenkaan noin viluisena voi mennä ketään tapaamaan", sanoi viinuri. "Haluatteko lämmintä kahvia?"

Odottamatta vieraan vastausta soitti ystävällinen Franssu keittiöön ja tilasi kahviannoksen voileipineen.

"Nummisuutareitako olette tulleet katsomaan maalta asti?" kyseli hän sitten estääkseen vieraan puhumasta sen enempää kahvitarjoilusta.

"Minähän sitä vain — mutta ajattelin pyytää piletin kumppanillekin", puheli mies ovensuusta.

"Siirtykää nyt tänne pöydän ääreen", sanoi viinuri ja asetti tarjottimen akkunanviereiselle pöydälle.

"Kiitoksia ystävällisyydestänne", sanoi kohmettunut mies ja siirtyi osoitetulle paikalle. "Kyllähän olen lämmittävän tarpeessa, jos uskotte kriitalle. Minun nimeni on Stenvall."

"Arvasin, että olette Nummisuutarien tekijä, vaikka en varmasti tuntenutkaan. Olkaa hyvä! Ensin kuppi kuumaa ja sitten pieni napsu! Tuollainen hyytyminen on vaarallista", selitteli Franssu.

"Ehk'ei sentään", puheli mies hörpittyään kahvin. "Olen jotenkin tottunut palelemiseen."

Päästyään tähän kohtaan kertomuksessa Leino epäili muistiaan aamiaisen suhteen. Silloin selitin kuulleeni, että Kivi sai myöskin aamiaisen heti, kun voileipäpöytä oli saatu kuntoon.

— Aivan niin, — sanoi Leino. — Yksinkertaisen viinurin toimesta oli köyhä kraatarinpoika tullut monipuolisesti ravituksi. Oli tavannut tien poskesta ystävällisen "Puolmatkan krouvin". Mutta jatketaanpa juttua! Palattuaan Bergbomin puheilta oli Kivi lopen masentunut ja oli lopulta kertonut tulleensa kohdelluksi perin ärtyisesti. Rahoja ei ollut saanut eikä myöskään pilettejä. Bergbom oli sanonut, ettei Kivi ulkoasunsa vuoksi sopinut yleisön joukkoon. Sehän olisi täydellinen skandaali! Sellaista ei voinut ajatellakaan. Eikä rahaakaan ainakaan tänään! Seuraavana aamuna voisi ehkä saada jonkin markan, jos tulee silloin. Niine hyvineen oli käsketty lähtemään.

Tällöin oli Franssu ruvennut sovittelemaan asiaa, ja kun sai tietää, että tekijä tyytyisi seisomapilettiin, oli Franssu äkkiä puikahtanut pilettiluukulle ja ostanut maan suurimmalle kirjailijalle 25 penniä maksavan seisomapaikan.

"Tässä on piletti!" oli Franssu sitten selittänyt. "Siellä ylhäällä on kyllä tilaa istuakin, kun vain ensin pääsee oven sisäpuolelle."

Köyhä runoilija oli liikutettu tästä harvinaisesta ystävällisyydestä, joka oli tullut vallan odottamattomalta taholta nälkäisen ja viluisen miehen osaksi.

Nähtyään kuolemattomat Nummisuutarinsa oli Kivi viettänyt yönsä heinäkumppaninsa mukana jonkun kauppiaan reisumiespirtin penkillä ja palannut seuraa vana aamuna Bergbomin kautta Arkadian ravintolaan. Oli saanut pienen setelin, jolla maksoi pilettinsä ja laskunsa Franssulle.

"Niin", oli kalpeansynkkä mies myöntänyt. "Kaikki ajatellut ostokset jäävät nyt tekemättä, mutta eihän sitä voi auttaa. Mitäpä niistä! Ilman teitä olisi voinut käydä paljon hullummin. Kiitos ja kunnia! Luulen, että nyt lähden viimeisen kerran tästä kaupungista."

— Tahdoin kertoa tämän tarinan, — lopetti Leino kertomuksensa. — Se oli toista kuin meidän elämämme! Oli todella harmaata! Nyt astumme samaan ravintolaan. Siellä ei kylläkään ole enää ystävällistä Franssua, mutta me emme häntä tarvitsekaan, sillä meillä ei ole mitään tekemistä teatterinkaan puolella.

— Voi olla hyvä, ettei olekaan! — sanoin mietteissäni, kun astuimme katuovesta sisään. — Mutta — on muutakin harmautta kuin puute. Sitä muuta minä tarkoitin.

— Tietysti! — sanoi Leino. — Mutta juuri siitä harmaudesta ei Kivi päässyt, ja sentähden musteni koko elämä. Puhuit äsken railosta. Sellaiseen oli Kivi sortunut. Sentähden kerroin pienen tarinan hänestä. Ei sekään merkinnyt muuta kuin railossa sätkimistä. Hänen elämänsä oli todellista harmautta, sillä hän ei ollut hypännyt railon yli — —

— Ei täällä ole hyvä olla! — sanoin hetken istuttuamme. — Täällä ahdistaa ja täällä on vaikea hengittää. En ole ikinä nähnyt näitä huoneita näin onnettoman kolkkoina. Jäähyväisnäytäntöni jälkeen ehkä —

— No, mennään matkoihimme! keskeytti Leino. On ilahduttavaa, ettet kaipaa mitään tässä talossa.

Lähdimme mahdollisimman pian, ja ainakin minä tunsin suurta vapautusta päästyäni avaraan ulkoilmaan.

— Näin täytyykin olla vapautunut siitä, mikä on jätettävä! — puheli Leino kadulla. — Kun kerran olet hypännyt railon yli, niin täytyy ajatuksen olla vapaa työskentelemään siellä toisella puolella. Ei enää täällä! Heitä kaikki railon yli!

Samoin ajattelin itsekin. Kaikki railon yli! Kaipa sieltä sitten löytyvät ne pienet henkeni rippeet, mitä sinne olen heitellyt.

UUSI YMPÄRISTÖ.

— Näin kutsuttunahan voi tulla tapaamaan miestä! — sanoi Eino Leino kerran seuraavana syksynä astuessaan huoneeseeni. — Älä luule, että olen välinpitämätön tästä uudesta tilanteesta, mutta arvaan, että kaikki rautasi hehkuvat. En ole tahtonut häiritä.

— Nytpä sulla ei taida olla sitä ikuista työnpuutetta — vai? — keskeytti Leino iloisena.

— No ei! — myönsin hyvilläni. — Mutta ei ole pahasti ajan puutettakaan. — Aloitan päiväni seitsemältä aamulla ja lopetan kymmeneltä illalla. Jättäkäämme kuitenkin ahkeruudesta puhuminen tuonnemmaksi, että nähdään tulokset. Minulla on eräs asia. Olen ehdottanut Castegrénille, että Ruotsalainen Teatteri rupeaisi ilmoittamaan myöskin Päivälehdessä. Hän on suostunut sillä ehdolla, että lehteen pannaan myöskin uutiset näytännöistä ja että lehdessä ryhdytään arvostelemaan teatterin esityksiä. Mitä arvelet?

— Jämtti on! — sanoi Leino vilkkaasti. — Olen samaa ajatellut ja puhunut niin paljon Erkon kanssa, että voimme pitää asian ratkaistuna ilman muuta. Lehden huomio teatteria kohtaan alkaa samasta päivästä, jona ilmoittaminen alkaa. Tämä tulee olemaan ilahduttava tapaus ja merkitsee olojen laajentumista.

— Kerran saavat niilläkin tahoilla ottaa lusikan kauniiseen käteensä, — keskeytti Leino. — Apropos! Muistin tässä erään tapauksen. Oletko kuullut uutisia Pariisista? Vaikka tapahtuihan se jo keväällä, silloin kun Bergbom sai tiedon liittymisestäsi Ruotsalaiseen Teatteriin.

— Siitä en ole kuullut mitään! Mutta arvaan, että uutinen oli paha.
Suuttui ehkä? — puhelin välinpitämättömänä.

— Raivostui! — sanoi Leino. — Niin julmasti kuului raivostuneen, että sai lievän halvauskohtauksen. Väitetään, että näin oli Bergbom vasten tahtoaankin pakotettu tunnustamaan, mitä sinun erosi merkitsi ja minkä tuhon kansalliselle taiteelle teki liittymisesi Ruotsalaiseen Teatteriin — kaiken vaikutusvallan ulkopuolelle. Pahin kolaus kai oli se, että "hän ei tullut takaisin".

— Luulen, että tämä sairauskohtaus vaikuttaa minuun ikävämmin kuin mitä minun kadulle-joutumiseni vaikutti häneen.

— Ehkä kuitenkin samoista syistä, — hymähti Leino. — Onhan ikävää, kun kohtalo sekaantuu peliin ja vie vastustajan pois kynsistä.

— Niin, — sanoin vakavasti. — Niinkin voi olla, vaikka en koskaan ole Bergbomia vastustanut. Nyt kaikkein vähimmin! Hän tuntuu minulle ihmeellisen kaukaiselta. Ainakin tällä hetkellä tuntuu siltä, ja se on välttämätöntäkin, sillä minulla on nyt kaikki yhden kortin varassa. Tähän mennessä on voittoni vain näennäinen. Kohta saadaan nähdä, kaadunko vai jäänkö seisomaan.

— Tiedä, että meitä on paljon, jotka uskomme sinuun! — kivahti Leino. —
Älä rupea tunteilemaan ja filosofoimaan!

— Tunnetko Ruotsalaisen Teatterin valioväkeä? — kysyin äkkiä. — Sen etevin kaarti tulee mukaan ensimmäiseen tuleeni, ja voit uskoa, että siinä on tosi kynnessä.

— Totta sen pitää ollakin! — sanoi Leino puolileikillä. — Emme me heitä pelkää.

— Pelkää pois vain! — sanoin naurahtaen. — Heillä on yliote kielenkäytössä. Jos ansioitani ei huomattu Arkadiassa, niin ainakin nyt tullaan huomaamaan puutteeni.

— Yleisö ei tule kuulemaan puutteita siinä tai tässä! — ärähti Leino. — Se tulee seuraamaan paloa näyttämöllä. Ja se saa nähdä millä tavoin roolissa paletaan. Jos en olisi nähnyt sinun Hjortiasi, niin saisit pian minut itkemään puolestasi. Jätetään tämä! Tunnen liian hyvin sinun pessimismisi aina ennen ensi-iltaa. Sano paremminkin, - millaiselta muuten tuntuu uusi ympäristösi!

— Niin, — nauroi Leino. — Minkä olet huomannut! Sinä tietysti vain pusket työtä katsomatta oikeaan tai vasempaan.

— Niin, niin, — pilaili Leino edelleen. — Sitten ymmärrän, että olet ihanteellisessa ympäristössä. No, leikki sikseen! Olen kuullut muiltakin, että siinä talossa todellakin tehdään työtä. Nyt jätän sinut, kun sain kuulla, että kaikki viittaa suureen voittoon.

— Sen! — ilakoi Leino poistuessaan. — Ainoastaan uuden ympäristösi vuoksi olin vähän levoton. Mutta koska et sitä oikeastaan ole vielä huomannutkaan, niin ei ole syytä huolehtia siitä sen enempää.

UHKAROHKEA YRITYS.

Valmistellessani "Daniel Hjortia" en kertaakaan ryhtynyt syvällisemmin pohtimaan epäonnistumisen seurauksia. En uskaltanut!

Jos epäilys joskus hyökkäsi, niin se oli kiireimmiten upotettava työhön, sillä välähdykseltäkin ehti se jo sanoa tarpeeksi paljon. Se sanoi, että valmistelin hyppäystä tuntemattomaan. Jos en saavuta selvää voittoa, on selvä tuho edessä. Jo puolinainenkin menestys merkitsisi luhistumista, sillä hiljainen hautaus ei saanut tulla kysymykseen.

Näitä hirvittäviä epäilyksiä vastaan ei ollut parempaa lääkettä kuin työ. Upotin roolin valmistamiseen kaikki taitoni, kaikki älyni ja hermojeni voimat. Ainoakaan ajatus, ainoakaan mahdollinen vivahdus, ainoakaan sana ei jäänyt ilman perinpohjaista tutkimistyötä. Erittelin pienimmätkin kohdat irrallisiksi säikeiksi ja taoin ne sitten mitä tiukimmin kiinteään kokonaisuuteen. Näin kuljin pala palalta, repliikki repliikiltä alusta loppuun ja muovasin kaiken näyttelijätaiteen ja sanonnan syviin uumeniin. Vähin erin valmistui hiottu tekniikka, jolta vaadin kiven kestävyyttä ja teräksen joustavuutta. Tämän rakenteen tuli olla niin luja, että se kestäisi horjumatta hurjimmatkin innostuksen, huuman ja haltioitumisen riehunnat eikä päästäisi esitystä aisoistaan minkäänlaisten satunnaisuuksien sattuessa.

Koettelin sitten näin valmistunutta rakennetta monin eri tavoin. Heittäydyin leikilliseksi, huolettomaksi ja vieläpä hurjaksikin, kiristäen sanonnan nopeuden mahdollisimman tiukalle. Rakenne kesti kaikki kokeet. Taituruus oli hiottu viimeisilleen. Se ei pettänyt ainoassakaan liitoksessaan. Olin tyytyväinen.

Nyt alkoi uusi työ. Sielun lamppu oli sytytettävä tuohon satasärmäiseen koneistoon. Hjortin henkiset voimat oli päästettävä valloilleen riehumaan ja täyttämään ominaisella hehkullaan kaikki määräperäiset sopet ja poukamat.

Erikoisen varovasti tein kuitenkin tämänkin, mitatakseni kasvamisen tilavuuden ja kestävyyden. Kun sain selville äärimmäisen rajan, pysyttelin sillä asteella parin harjoituksen ajan, minkä jälkeen tunsin olevani kypsä heittäytyäkseni antautumisen, haltioitumisen ja innon palon loimuaviin liekkeihin. Ei ollut enää pelkoa harhaotteista eikä harha-askelista. Määrätyt suuntaviivat kestivät kaiken temmellyksen sekä sisäisesti että ulkonaisesti. Sen sain ilokseni todeta varsinkin viimeisessä harjoituksessa, minkä jälkeen tilanne ei tuntunut enää arveluttavalta niinkuin ennen.

Seuraavana päivänä jo melkein hymyilin varhaisemmalle arkuudelleni ja tunsin itseni kaikin puolin taisteluvalmiiksi. Tämän saavutetun tyyneyden laita olisi kuitenkin mahtanut olla niin ja näin, jos olisin ollut selvillä siitä, mitä tuhon tuulia näihin aikoihin puhalteli minua vastaan. Onnekseni en kuitenkaan tietänyt näistä asioista mitään.

En tietänyt, että minut oli paremman puutteessa leimattu luopioksi, joka olin pettänyt kansallisen asian ja siirtynyt vihollisen leiriin tehdäkseni kiusaa Suomalaiselle Teatterille. En tietänyt, että eroamiseni oli pantu minun syykseni ja tahallisesti harkituksi teoksi, josta Bergbom oli todisteeksi sanonut, että "hän oli tietämättään elättänyt käärmettä povellaan". En tietänyt, että oli koottu jonkinlainen joukkokunta, jonka asiana oli viheltää minut ulos Ruotsalaisen Teatterin näyttämöltä.

Näistä ja monista tämän tapaisista ilkeistä huhuista olisin ehkä saanut jonkinlaisen aavistuksen, ja ne ehkä olisivat jotakin vaikuttaneet minuun, jos näytäntöpäivänä, niinkuin oli tarkoitettu, olisin saanut käsiini ne kolme räikeäsanaista postikorttia, jotka oli lähetetty teatterille. Niitä en kuitenkaan saanut, sillä joku hienotunteinen henkilö oli piilottanut ne seurusteluhuoneen pöydältä.

Masentavan tunteen olisi myöskin synnyttänyt henkiystäväni Eino Leinon salainen epäilys kielitaitooni, mutta hän sai sen vastaiseksi hyvin ovelasti peitetyksi iloisuuden ja leikillisyyden alle.

Teatterin henkilökunta ja Castegrén tiesivät näistä seikoista yhtä ja toista, mutta siitä pääsin selville vasta myöhemmin, jolloin kaikki karkeudet olivat menettäneet kärkensä ja merkityksensä.

Näytäntöiltana ei mikään minua häirinnyt. Sain kaikessa rauhassa olla se Daniel Hjort, jonka elämän ja kohtalon kuvauksen olin oman olemukseni ytimiin valanut.

Ruutiholvikohtaukseen asti, jolloin roolin tähdellisin osa loppuu, en paljoakaan tiedä tästä illasta. Heräsin todellisuuteen vasta vähin erin, loppumattomien kättentaputusten ja esiinhuutojen pauhinassa.

Kiihkeän kohtauksen ja suosionmyrskyn huumaamana en ollut ensin selvillä mistä oli kysymys ja aioin poistua näyttämöltä. Mutta Castegrén tarttui käsivarteeni ja valvoi tarkasti, että astuin kiittämään aina esiripun noustua. Ja se nousi ja laski, nousi ja laski myötäänsä.

— Loistava menestys! Suurenmoinen menestys! — toisti Castegrén aina, kun työnsi minut suosiosta kiittämään.

— Uskotaan nyt jo, ja annetaan olla! - sanoin vihdoin, kun olin päässyt entiseksi itsekseni.

— Mitä sanotte? — sähähti Castegrén kuumeisesti. — Ettekö kuule sitä myrskyä? Sisään!

Kun suosion myrsky vihdoin lakkasi, tarttui Castegrén molempiin käsiini ja pusersi niitä, loistaen tyytyväisyydestä.

Kiitin häntä lämpimästi sekä luottamuksesta että avuliaisuudesta ja poistuin pukuhuoneeseeni.

— Kas sillä tavoin! Sillä tavoin! — sanoi hän puoliääneen. — Sellainen voitto! Yleisö on voitettu ja kaikki on voitettu!

— Vai niin, — sanoin hajaantunein tuntein. — Ehk'ei se mennyt vallan hullusti.

— Hullustiko? — sanoi Leino vielä hiljemmin, ettei kuuluisi seinän taakse. — Kuulumaton voitto se oli! Täydellinen menestys! Teit ihmeitä! Voitit itsesikin!

Kun tämä ilta sittemmin loppui, ymmärsin jo vihdoinkin, ettei enää ollut syytä kantaa raskasta epäilyksen taakkaa, ja viimeisenkin häivän poistivat siitä seuraavan päivän arvostelut. Poistivat ehkä muistakin kuin minusta, sillä vielä viisitoista vuotta jälkeenpäin kirjoittaa Eino Leino eräässä julkaisussa tästä tapauksesta ja minun liittymisestäni Ruotsalaiseen Teatteriin:

"Yritys oli kummaltakin puolen yhtä uhkarohkea, vaikka hän jokapäiväisessä elämässä puhuikin ruotsia moitteettomasti, ei silti ollut suinkaan sanottu, miltä hänen ruotsinkielensä kaikuisi näyttämöltä varsinkin tämän kaikista teatteriyleisöistä kriitillisimmän korvaan, joka vielä silloin ei osannut arvostaa edes omia kotimaisia ruotsalaisia näyttelijöitään. Mutta Halme luotti itseensä ja teatteri häneen.

"Me mukana olleet muistamme kyllä Daniel Hjort-illan. Jo ensi vuorosanasta huomasi, että Halme oli päättänyt onnistua — oli päättänyt valloittaa taiteellisen voitonpalmun. Hänen äänensä kaikui kuin metalli, hänen intohimonsa oli suuri ja syvä kuin meri, hänen murheensa ja traagillinen onnettomuutensa pilkkopimeä kuin sysimustan, pohjattoman kuilun syvyys. Hän ei ollut vielä ikinä näytellyt niin hyvin. Mitä hänen ruotsinkielenkäyttelyynsä tuli, se oli lyhyttä, tiukkaa ja täsmällistä, ei tosin mitään kukkaiskieltä, mutta vaikuttavaa omalla karuudellaan ja koruttomuudellaan. Hän sai voitonpalmun.

"Muistan miten me katsomossa olleet suomalaiset riemuitsimme sinä iltana. Sillä olihan hänen voittonsa samalla voitto suomalaisuudelle, eritoten luonnollisesti suomalaiselle näyttämötaiteelle, joka täten oli kestänyt tulikokeensa näidenkin ruotsalaisuudelle pyhitettyjen orsien alla."

Tätä lämminhenkistä kuvausta laajentanee vielä se, mitä Leino sanoi seuraavana päivänä niistä viheltäjistä, joiden määränä oli toimittaa minut sinne, missä pippuri kasvaa.

— Jos siellä viheltäjiä oli, — myhäili Leino hyvätuulisena, — niin olen varma, että juuri he olivat katsomon haltioituneimpia suosionosoittajia. Kuinka nuori väki olisi voinut pysyä pahoissa aikeissa sellaisena iltana ja sellaisessa innostuksen myrskyssä? Mahdotonta! Luulen päinvastoin, että heidän kansallinen yhteenkuuluvaisuutensa illan sankariin puhui heidän sydämissään hyvinkin voimakasta kieltä. Luulen, että he olivat hyvinkin ylpeitä siitä, mitä me pystyimme näyttämään vieraassakin ympäristössä. Se oli inhimillisin ja oikeudenmukaisin tulos siitä matalasta yrityksestä. Pian painui tämä samoinkuin muutkin ilkeämielisyydet pilanalaiseen asemaan siinä jatkuvassa ryöpyssä, minkä Hjortin yhä jatkuvat näytännöt aiheuttivat. Näytelmä esitettiin täysille huoneille ja innostuneelle yleisölle puoliväliin toistakymmentä kertaa, mikä senaikuisiin oloihin ja katsomon tilavuuteen nähden oli pidettävä erikoisena saavutuksena. Mutta ei se saavutus ollut kuitenkaan yksinomaan ruotsalaisen yleisön ansio. Teatterissa puhuttiin yleisesti siitä, että suuri osa suomalaistakin teatteriyleisöä kävi näissä näytännöissä.

Tämä tieto oli minulle henkilökohtaisesti hyvinkin mieluinen ja lohduttava siinä tilanteessa, mihin omituisten olojen pakosta olin joutunut.

IHMISTEN ILMOILLA.

Kiinteästä työskentelystäni ensimmäistä ruotsinkielistä esiintymistäni varten oli vastaisuudellekin niin suuri hyöty, että seuraavien roolien valmistaminen alkoi sujua verraten helposti ja roolieni laajuuteen nähden suhteellisesti samassa työtahdissa kuin muidenkin näyttelijäin työskentely.

Kun tämän huomasin, rupesin jonkin verran irtautumaan eristetystä korpielämästäni ja pistäytymään ihmisten ilmoilla silloin tällöin.

Yhteisten harrastusten puute rajoitti kuitenkin seurusteluni teatterin henkilökunnan kanssa jotenkin vähiin. Poikkeuksen tässä suhteessa teki mielenkiintoni erääseen nuoreen näyttelijään, avokatseiseen lundilaiseen ylioppilaaseen Gustaf Lindeniin, jonka lahjakkuus vei hänet sittemmin Wieniin Kainzin oppilaaksi, teki hänestä opettajansa ystävän ja vähän myöhemmin tukholmalaisen regissöörikuuluisuuden, jota mainetta hän vielä tänäkin hetkenä kantaa kiistattomalla oikeudella.

Ystävyyssuhteeni herttaiseen ja iloiseen "Muckiin", josta toverillisesta nimityksestä Linden erikoisesti piti, kiinnitti Eino Leinonkin huomion tähän lundilaiseen nuorukaiseen. Heidänkin keskensä solmiutui ystävyyssuhde, jolla oli syvempi pohja kuin minkä näyttelijäin tuttavuus ylimalkaan voi edellyttää.

Paitsi yhteisymmärrykselle rakentuvaa seurustelua, milloin iloisuuden ja milloin vakavan keskustelun merkeissä, sukeutui keskuudestamme pientä työn touhuakin. Axel Ahlberg, joka mielellään viihtyi siinä kirjallistaiteellisessa keskustelun pyörteessä, mikä aina oli ominaista Leinon ja minun välisessä, leikkiä ja totta ja lukemattomia eri asioita hipovassa juttelussa, oli innostuneena tästä osallisuudesta ryhtynyt tekemäänkin jotakin. Hän oli ruotsintanut Eino Leinon "Johan Wilhelmin" ja minun näytelmäni "Mestari Garpin".

Näiden näytelmien kieliasut tarkisti sitten Muck ja viimeisteli ne aitoruotsinkielen mukaisiksi, Leinon ja minun seuratessa hänen työtään. Sen päätyttyä joutuivatkin näytelmät sitten Ruotsalaisen Teatterin näyttämölle.

Puhtaasti suomenkielinen seurustelu oli minulle kuitenkin niin kiehtova, että sen vetovoima kuljetti minut joskus nuorsuomalaiseen klubiin, minne Leinon kanssa mielelläni pakenin samankielisten ja -mielisten ystävien piiriin.

Näihin aikoihin oli Suomettaren alakerran Matti minuun juuri julmasti suuttunut. Jo pitemmän aikaa oli Matin kirjeissä käsitelty minua ja olemistani Ruotsalaisessa Teatterissa perin karkeakätisesti. Letkausten älyllinen puoli ja tyylillinen joustavuus olivat kuitenkin sitä laatua, että ne saivat naurajat vastaansa ja tuottivat Leinolle ja minulle monta peräti rattoisaa hetkeä.

Klubilla syntyi monta pilailua tästä vätystämisestä, jossa puhuttiin minun "tukkijokilaisesta huitomis- ja hoilaamisnäyttelemisestäni", yleisön mausta ja hankitusta arvostelusta ja milloin mistäkin nurkantakaisen sisun purkauksista.

Tiesimme kuka tämä kirjoittaja oli, ja tiesimme, että tämä pahatuulisuus oli peräisin erään näytelmän esityksen ajoilta Arkadiasta, joten hyökkäykset saivat aikaan pelkkää pilailua.

Kun nämä Matin pommitukset eivät kuitenkaan näyttäneet lakkaavan, ja kun hänen erinomaisiin keittoihinsa oli jo sekoitettu Eino Leinonkin nimi, yltyi Leino kerran vakuuttamaan, että hän vielä julkisesti paljastaa kirjoittajan nimen.

Pari päivää myöhemmin oli klubilla eräässä pienessä seurassa sangen lysti hetki. Luettiin ääneen Päivälehdestä erästä Eino Leinon kirjoitusta, joka sisälsi muutamia ystävällisiä nyhjäyksiä Suomettaren Matille siitä, ettei pidä alentaa koseriaa pelkäksi nopostelemiseksi.

Kirjoitus nostatti hilpeän mielialan. Sanottiin yhtä ja toista, mutta kahta pääasiaa pidettiin parhaina. Leino oli ovelasti paljastanut Matin olemuksen ja oli keksinyt kieleen uuden teonsanan, nopostella, jonka merkitys oli kuvaava ja itsestään selvä.

Sinä iltana käytettiin uutta sanaa hyvin ahkerasti, ja sen jälkeen se jäi sanomalehtien välityksellä yleiseen käytäntöön. Mutta Matti otti siitä niin nokkaansa, että lakkasi ainakin Leinoa ja minua ahdistamasta.

Silloisissa illanistujaisissa harrastettiin aina vakavien asioitten pohtimista ja ilakoitiin vilpittömästi jos huumori sattui niitä osavasti höystämään Siten pysyttiin pirteinä, ja lausutut mielipiteet painuivat muistun.

Kun nyt satuin näin mainitsemaan näistä istujaisista, jotka osaltaan merkitsivät minulle ihmisten ilmoilla olemista, en voi olla kertomatta eräästä keskustelusta, joka oli kuin jatkona edelliseen tapahtumaan vaikkei siinä minkäänlaista nopostelua käytettykään. Oli johduttu puhumaan lukemattomista vaikeuksista taiteilijain teillä.

— Onhan niitä vaikeuksia vaikka minkälaisia — puheli Pekka Halonen hiljaiseen, vakavaan tapaansa — Mutta luulenpa sittenkin, että mökinpojan vastamäet ovat pahimmat. Vaikka kuinka yrität nousta, niin jopa taas on ahde edessä.

— Sitä en ymmärrä! -sanoi Sibelius intoisesti — Mökinpojan onni on siinä, että hän lähtee kansasta ja taiteen suurin ansio on kansanomaisuus. Minulla vaikeuksia on ollut noissa mäissä, joita on täytynyt kulkea yhä alemma ja alemma, päästäkseni kansaan käsiksi.

— Missähän me sitten olemme mahtaneet tulla vastakkain? — sanoi Halonen harvakseen ja katsoi tiukasti Sibeliusta silmiin.

Kuuntelijain hengitys salpautui hetkeksi, mutta sitten räjähti iloinen nauru. Sen jälkeen oli muutettava keskustelun aihetta, sillä kukaan ei halunnut lähteä kiipeilemään Jannen ja Pekan ahteille.

NEUVOTON NEUVONANTAJA.

Sivumennen voinen tässä mainita ainoan, surullisenlystillisen kosketuskohdan, jonka nämä entiset työtoverini saivat aikaan.

Jonkun vilkas äly oli saanut selville, että näyttelijä Malmströmin syntymäpäivä sattui samalle päivälle kuin minun lahjanäytäntöni. Keksintöä voi pitää jotenkin valppaasti tehtynä, sillä harvat Ruotsalaisen Teatterinkaan jäsenistä olivat tästä syntymäpäivästä selvillä. Eikä toisin voinutkaan olla, koska vain taiteilijavuodet pantiin merkille eikä ikävuosista paljoakaan välitetty.

Nyt minun lahjanäytännöstäni tehtiin kuitenkin toisen näyttelijän merkkipäivä, vaikka lahjanäytäntö, yleisen tavan mukaan, oli resetinsaajan juhla.

Entiset työtoverini eivät muistaneet minun olemassaoloani ollenkaan, vaan lähettivät Malmströmille komean, sinivalkonauhaisen ja kultaisin kirjaimin omistetun laakeriseppeleen — ellei ehkä tämän seppeleen mukana tullut sanaton tervehdys minullekin. Ja niinpä taisi tullakin, koska se herätti näyttämöllä yleistä mieltenkuohua ja viaton Malmström oli syvästi loukkaantunut siitä, että häntä suvaittiin pitää mielenosoitusten astinlautana ja välikappaleena. Sain sanoa hänelle monta lohduttavaa sanaa, ennenkuin hänen myrtynyt mielensä jossakin määrin rauhoittui.

Ottamatta lukuun osanottoani Malmström mielialaan ei tämä omituinen seppele tehnyt vaikutusta kuin sen, että vilpittömästi häpesin entisten työtoverieni puolesta, joiden ajattelemattomuutta en pystynyt tässä vieraassa ympäristössä edes päällisin puolinkaan siloittelemaan.

Yritin sanoa, niinkuin asian ymmärsin, että jokin ilkeämielinen oveluus oli eksyttänyt suomalaiset näyttelijät tällaiseen. Mutta sille puolustukselle vain naurahdettiin ja sanottiin, että eivätkö he sitten pidä tapana itse ajatella asioitaan.

Olin aseeton, eikä ollut muuta keinoa kuin vaieta. Sitä tahdittomuutta, mikä oli tapahtunut näitten ruotsinmaalaisten näyttelijöitten nähden en voinut mitenkään päin olemattomiin pyyhkiä.

Tämä välikohtaus selittänee selvemmäksi sen, mitä sanoin seurustelustani suomalaisten näyttelijöitten kanssa. Poikkeuksen teki tässä kohden, niinkuin monessa muussakin suhteessa, Axel Ahlberg. Hän kävi luonani entiseen tapaansa, ainakin kerran kuukaudessa ja aina sunnuntai-aamupäivisin.

Sentähden olin vähän oudostunut, kun hän soitti eräänä vapaailtana ja kysyi, olisiko aikaa pientä keskustelua varten. Tietysti oli. Eihän minulla toki sellainen hoppu ollut.

Ahlberg tuli ja oli tavallistaan vakavampi, aloittaessaan asiansa melkein suoraa päätä.

— Tulin hakemaan viisasta neuvoasi ja juttelemaan eräistä teatterioloista, jos sallit, — puheli Ahlberg hyvin tärkeänä.

Puhelun viimeiset sanat johtuivat siitä, että olimme, Arkadiasta lähtöni jälkeen, aina visusti karttaneet kajoamista teattereittemme sisäisiin asioihin. Jos keskustelumme sattui teattereihin, niin se kosketteli vain yleisesti tunnettuja seikkoja tai ulkomaisia teatterioloja. Sentähden hämmästyinkin vähän, kun Ahlberg halusi noin oikopäätä rikkoa sanattoman sopimuksemme.

— Jotakin peräti tärkeätä on kai sitten tapahtunut, — sanoin melkein kartellen, sillä vähitellen olin tehnyt sen huomion, että olin suomalaiseen teatteritaiteeseen nähden aikalailla vereslihalla. En halunnut siitä ainakaan mitään turhanpäiväistä jutustelua.

— Mitään erikoista uutta ei oikeastaan ole juuri tällä hetkellä tapahtunut, — puheli Ahlberg äskeiseen tapaansa. — Tapahtumat ovat iältään hyvinkin vanhoja. Asia on vain niin, että ne sinun lähtösi jälkeen ovat peloittavasti alkaneet kehittyä. Sinä olit laitoksessa kuin jonkinlainen aallonmurtaja.

— Olit! - sanoi Ahlberg tiukasti. - Estit vallan siirtymisen hutiloiviin ja harkitsemattomiin viipperyyksiin. Et taida muistaakaan enää, että suorastaan kielsit nuorukaisohjaajan sekaantumasta komentavin sävyin sinun taiteelliseen työhösi.

— Kyllä sen muistan, — myönsin naurahtaen. — Mutta sehän oli niin peräti kakaramainen yritys. Kaikkihan olemme olleet nuoria.

— "Olleet" merkitsee tietääkseni mennyttä aikaa, — sanoi Ahlberg hienon ylhäisesti, jota tapaa hän mielellään käytti. — Paha vain, että sitä ei voi kaikkiin sovittaa. Sanon vieläkin, että olit kuin aallonmurtaja. Sen sattuvammin en voi sinua kuvata. Nyt sinä olet poissa, ja pärskeet roiskuvat meille päin silmiä. Olotila on tullut sietämättömäksi. On kuin Nemesis olisi levittänyt siipensä kaiken ylle. Mitään ratkaisevaa ei tapahdu. Mutta myötäänsä tapahtuu ja milloin tahansa voi tapahtua jotakin epämieluista. Oikea johtaja näyttää menettäneen tasapainonsa ja jalansijansa. Ei näytä olevan selvillä missä ja miten seisoisi.

— Juttelethan nyt kautta rantain kuin Esko, — sanoin hymyillen ja yritin kääntää keskustelun kevyempään muotoon.

— Koetan parhaani mukaan karttaa karkeita sanoja, — sanoi Ahlberg lyhyesti. — Sanon kuitenkin vielä, miltä minusta tuntuu. Olen saanut sellaisen mielikuvan, että pitäisi sääliä Bergbomia. Hän on kiihkeästi kaivanut kolmekymmentä vuotta ja on vihdoin sattunut kaivamaan sellaista kuoppaa, josta on noussut hänen oma kohtalonsa. Sen edessä hän nyt mielestäni seisoo avuttomana, ja minun pitäisi häntä sääliä, mutta mitä se auttaa, kun en enää muutenkaan kestä sotkuista tilannetta enkä ole itsekään säälin puutteesta kaukana. En tullut luoksesi soimatakseni ketään, sillä se ei sinua miellyttäisi eikä se minua auttaisi. Tämän verran kerroin vain sen tähden, että ymmärtäisit minut, kun sanon, että olen vakavasti päättänyt pyrkiä pois laitoksesta.

— Olen saanut rohkean päähänpiston, jonka täytäntöönpanossa pyydän kuitenkin sinun neuvoasi. Olen ajatellut pyrkiä Ruotsalaiseen Teatteriin.

Hämmästykseni ei ollut vähäinen, kun tämän kuulin. Monetkin ajatukset välähtivät tuossa tuokiossa aivojeni halki. Hyvin tärkeä oli ajatus Ahlbergin sopivaisuudesta tämän laitoksen tiukkaan työtapaan, mutta tärkeimpänä pidin kuitenkin sitä, ettei vanha työtoveri saisi sellaista käsitystä, että jotenkin vastustaisin suunnitelmaa, jonka kanssa minulla ei tietenkään ollut minkäänlaista henkilökohtaista tekemistä.

— Jos sallit, niin selitän tarkemmin, kuinka olen tullut ajatelleeksi tätä mahdollisuutta, — jatkoi Ahlberg, kun näki minun hämmästykseni ja miettimiseni. — Jo niihin aikoihin, kun sain kuulla, että sinut oli pyydetty Ruotsalaiseen Teatteriin, tulin ajatelleeksi, että olisikohan heidän piireissään noussut uudelleen kysymys heidän teatterinsa kansallistuttamisesta. Mitä arvelet?

— Siitä en tiedä mitään, — sanoin epäillen. — Kaipa he jo puolen vuosisataa ovat sitä asiaa hautoneet. Ehkä kerran kymmenessä vuodessa. Mutta ainahan siellä on kuulunut ääniä, että se on jo myöhäistä. Enkä luule, että he vieläkään ovat päässeet sen pitemmälle. Eivät ainakaan minun avullani, sillä alun pitäen olen aikani määrännyt kahdeksi vuodeksi. Kun se aika täyttyy, lähden sieltä tieheni.

— Peruuttamattomasti. Jo kieliharrastustenikin vuoksi pidän velvollisuutenani palata suomalaiselle näyttämölle tavalla tai toisella. Se kysymyshän katkaisi lopullisesti keskusteluni Ranftinkin kanssa tukholmalaisista vierailunäytännöistäni. Halusin näytellä suomenkielellä, ja sitä ei Ranft uskaltanut yrittää. Kieltämme ei pidetä samanarvoisena kuin mitä tahansa muuta kieltä. Se tieto pakottaa minut tekemään mitä voin, vaikka olosuhteet olisivat vieläkin mahdottomammat. Muistathan, kuinka työni katkaistiin Arkadiassa, ja muistat kai, kuinka juuri se seikka minua suretti.

— Muistan kyllä, mutta jälkeä jättämättä ei työsi kuitenkaan jäänyt. Moniin se jo ehti vaikuttaa. Pahimmin kai minä putosin kelkasta. Enkä siitä nyt välittäisikään, jos voisin siirtyä toiseen laitokseen. Tuulentupani hajosi nyt kuitenkin ensimmäisessä muodossaan. On siis ajateltava asiaa vain sellaisena kuin se on. Luuletko, että voisin sentään yrittää, varsinkin, kun sinä jätät laitoksen?

— Ehkä juuri sen tähden hyvälläkin syyllä! Mikä estää puhuttelemasta
Castegrénia.

— Haluaisin kernaammin kääntyä suoraan johtokunnan puoleen, — sanoi
Ahlberg arvelevaisena.

— No, puhuttele sitten Frenckelliä! Hän on johtokunnan puheenjohtaja.
Mukavimmin voit tavata hänet lehtensä toimituksessa.

Keskustelimme vielä pitkän ajan, mutta mitään kehoittavaa en voinut sanoa sinne tai tänne.

— Niinpä sitten menen, koska sinäkään et ole pannut vastaan, — sanoi Ahlberg päättäväisesti lähtiessään. — Jos ei mitään uskalla, ei mitään voitakaan!

Tunsin, että olin ollut kovin neuvoton neuvonantaja, mutta jälkeenpäin en siitä ollut varsin pahoillani, kun sain Ahlbergilta kuulla, että Frenckell ei ollut halunnut ottaa hänen ehdotustaan käsiteltäväksi, kun hän ei ollut eronnut Suomalaisesta Teatterista. Oli päinvastoin kehoittanut Ahlbergia pysymään entisellä paikallaan.

TIEN MUTKASSA.

Kun toinen vuoteni ruotsinkielisellä näyttämöllä läheni loppuaan, olin kuin tien mutkassa, josta sopi katsella sekä taakseen että eteenpäin.

Tässä käännekohdassa tulin jättämään jälkeeni kaksi työn vuotta, jotka olivat merkinneet kehityksessäni yleensä, mutta varsinkin näyttämöllisessä kehityksessäni, hyvinkin paljon.

Tutustumiseni Castegrénin tapaisen työmuurahaisen ahkeruuteen ja työtarmoon ei voinut olla tehostamatta työskentelyni kireyttä vielä entistäänkin tiukemmaksi.

Höyryä lisäävänä voimana vaikutti Castegrénin tarmo näyttelijäin työhön. Väsymättöminkin kokeilu ja eri teitten tutkiminen hyvään tulokseen pyrkimisessä oli minullekin sallitumpaa kuin milloinkaan aikaisemmin. Tätä vapautta käytinkin sellaisissa uusissa tehtävissä kuin "Othellon" ja "Learin" jättiläismäisissä rooleissa.

Muistelin näitä töitä nyt tien käänteen tullen kuin tilityksenä kuluneesta kahdesta vuodesta.

Saatuani Othellon ulkonaisesti haltuuni ryhdyin vasta sitten valamaan sen luonteeseen syvyyttä ja leveyttä ja alkuperäistä rajuutta. Onnistuin sijoittamaan osan lepotiloihin syviä rintaääniä, kiihtymyskohtiin eräänlaista barbaarista kimakkuutta ja toivottomuuteen kohtalon runtelemaa värittömyyttä ja osaksi rikkinäisyyttäkin. Saatuani täten äänenkäytön taipumaan kaikkinaisiin sisäisiin vivahduksiin ja myös ulkonaiseen elehtimiseen rupesin vähin erin siirtämään luonnoksen muotoja nykyaikaiseen elämään. Tunsin joka hetki, että yritys oli kovin arkaluontoista ja että se oli lopetettava kernaammin liian aikaisin kuin liian myöhään.

Näin syntyi uudenaikainen käsittely, joka herätti niidenkin vilkasta huomiota, jotka olivat nähneet useimmat kuuluisuudet tässä osassa. Sanoivat, että Othelloni oli nykyaikaisempi ja kuitenkin rajumpi kuin mikään heidän ennen näkemistään "mustista miehistä". Saman yksinkertaisen tekotavan siirsin myöskin Learin luonnehtimiseen, ja äänen käyttelyyn panin siinä yhtä suuren merkityksen. Roolin erilaisuus vaati kuitenkin omalaatuistaan sijoittelua.

Alussa uhosi Learin äänestä vielä miehuudenaikuista syvää voimaa, vieläpä hiven sankarin levollisuuttakin, kuvastellen Learin entistä mahtavuutta, mutta luonteen heikkenemisen pilkahdukset esiintyivät pian äänen ryöpsähdellessä luontaisen voiman olotilasta korkeampiin ääniin.

Roolin pituuden ja laajuuden tähden oli tarkoitettu menettelyni kuitenkin äärimmilleen hiottava voidakseni tarkalleen ja hypähtelemättä kuvata luonteen alituista heikontumista ja kaventumista. Onnistuin tässä kuitenkin niin tasaisesti, että teknillistä tekotapaani eivät monet huomanneet, vaikka sanoivatkin, että ohut lapsen ääni teki näytelmän lopussa unohtumattoman vaikutuksen.

Olin tyytyväinen tulokseen, sillä eihän näyttelijän tekotapaa saakaan huomata, vaan ainoastaan vaikutuksen.

Molemmat näytelmät saivat osakseen suunnatonta suosiota ja menivät peloittavan monta kertaa. Sanon peloittavan — sillä ne olivat niin hirvittävän raskaat näytellä.

Sanomalehtienkin arvostelut olivat myötämieliset. Vieläpä viisitoista vuotta myöhemmin kirjoitti Eino Leino eräässä katsauksessa:

"— — Hänen toinen suuri voittonsa tältä ajalta oli Othello ja kolmas oli Lear, jotka hän mitä uhkarohkeimmin nykyaikaistuttaen teki kokonaan omiksi, kaikkia perintätapoja murtaviksi nerokkaiksi taideluomikseen. Kuitenkin oli hänen asemansa enemmän tai vähemmän kiero Ruotsalaisessa teatterissa, ellei mielinyt itsekin samalla muukalaistua ja käydä kokonaan vieraaksi suomalaisen näyttämötaiteen kehitykselle. Sitä taas ei Halme tahtonut ja siksi hän erosi Ruotsalaisesta teatterista."

Kun nyt jouduin näin hyppäämään ajassa eteenpäin, niin lienee syytä mainita, että jo kymmenen vuotta Ruotsalaisesta Teatterista eroamiseni jälkeen olivat suomenkieliset lehdet kauttaaltaan valmiit puhumaan taiteestani samassa äänilajissa kuin ennenkin ja koettivat unohtaa, että olin kuulunut Ruotsalaiseen Teatteriin, johon liittymiseni ja syyt siihen olivat ehkä jo silloin siirtyneet pois hartioiltani.

Niinpä kirjoitti U.S. 27/11 13 pitkässä artikkelissa 25-vuotispäivänäni m.m. seuraavaa: "Kaarle Halmeen taiteessa on ilmennyt aina mitä selvin, itsetietoisin pyrkimys kaiken näyttelijätaiteen perusaatteen, puhutun sanan lausumisen täydellisentämiseen mahdollisimman korkealle — yksityisen sanan, tavun, äänteen, jotta koko se sielullinen sisällys, joka tämän puhutun sanan on määrä ilmaista, tulisi tehoisimmin aistittavaksi. Eikä liene moni muukaan näyttelijäkuuluisuus voinut sen enempää sanan ihanaa valtaa saavuttaa kuin hän. Hänen lausumisensa on aina ollut mallikelpoista, jopa mestarillista. Ja suomenkieli on harvinaisen miehekkäänä, äänteellisesti kauniina soinnahtanut hänen suustaan. Hänen näyttämöllinen tekotapansa on tähdännyt sinne, minne kaiken hyvän taiteen: vähin keinoin suuren aikaansaantiin. Täydellinen eleitten hallitseminen, jonka hän saavutti, ja niiden säästeliäs, viisas käyttö on yhdessä kuninkaallisen ulkomuodon kanssa luonut todella monen monta sydäntä sykähyttävää näyttämökuvaa — —"

"Karjala" kirjoittaa 28/11 13: "— — hänen varsinaiset taipumuksensa ja lahjansa vetivät etupäässä klassilliseen sankaridraamaan, jonka mahtavat haamut hän on loihtinut nähtäväksemme tavalla, jonka vertaista ennen ei suomalaisella näyttämöllä oltu nähty. Hänen esityksissään oli sisällinen puoli, sielukkuus päässyt täysiin oikeuksiinsa, hän syrjäytti onton paatoksen, joka aikaisemmin oli ollut vallitsevana. — - Tämä hänen toimintansa suomalaiseni näyttämötaiteen palveluksessa on jättänyt syvät jäljet tähän taiteeseen. Hänen hillitty, luontainen esitystapansa ei ole ollut vaikuttamatta ympäristöönkin, joka juuri tällä alalla on saanut häneltä vaikutteita, samoin kuin siinä syvässä hartaudessakin, jolla hän eri tehtäviin antautui."

H.S. kirjoittavat 27/11 13: "— — varsinaisen maineensa hän loi etevänä, monipuolisena luonnenäyttelijänä voimakkaalla ja samalla hillityllä tekotavallaan, joka lupasi suomalaiselle näyttämötaiteelle aivan uusia mahdollisuuksia. Ken sai 1890:n luvun lopussa ja 1900 tienoissa nähdä hänen mahtavat Kullervonsa, Daniel Hjortinsa, Othellonsa tai kuningas Learinsa liikkuvan lavalla ja kuulla heidän vuorosanojensa putoilevan raskaina ja harkittuina näennäisesti kylminä, mutta sisäisesti kuumeisina ja intohimoista hehkuvina, on myöhään unohtava niiden tekemän vaikutuksen — —"

Kansan Lehti kirjoittaa 27/11 13: "— — luettelo antaa jonkinlaisen aavistuksen siitä suuremmoisesta näyttämötyöstä, jonka Halme on neljännesvuosisataisena työkautenaan suorittanut. Päätään pitempänä muita kohoaa hän sivistystyön tällä alalla, ja hänellä on aivan erilainen merkitys näyttämötaiteemme historiassa."

"Näyttelijä, teatterinjohtaja ja kirjailija, ne ovat Kaarle Halmeen arvonimitykset ja samalla niiden lahjojen ja ominaisuuksien ulkonaiset tunnussanat, joihin hänen työnsä ja taiteilijaelämänsä sisältyy. Näyttelijänä ja teatterinjohtajana hän seisoo maamme ensimmäisten rivissä ja loitolle loistaa siinä hänen voimakas, mahtava taiteilijapersoonallisuutensa, jonka arvoa, ikäänkuin kauniina lisäheijastuksena, on kohottamassa hänen runsas näytelmäkirjallinen tuotantonsa. — — Kaarle Halme kuuluu niihin, jotka hänen nuoruusvuosinaan vallinnut suuri henkisen heräämisen aika, tuo voimakas kevättunnelma toi kansallisen taiteemme palvelukseen. Siksipä on käsitettävissäkin hänen uupumaton innostuksensa ja herkeämätön työnsä, mikä kaunistaa hänen taiteilijaelämänsä tähän asti vierähtänyttä vuosisadan neljännestä. Se työ on arvokasta, voimakkaan taiteilijapersoonallisuuden kotoisen sivistyselämämme kohottamistyötä — —"

"— — Eikä hän tyytynyt vain tallaamaan kansallisen näyttämömme uranaukaisijain ja vanhojen tukipylväiden aukomia polkuja, vaan vei kehitystä eteenpäin — — juhlallisen pateettisuuden kannattaman tekotavan sijaan hän ensimmäisenä maassamme pyrki syvempään sielulliseen analyseeraukseen ja sen mukaan tyyliteltyyn yksinkertaisempaan luonnollisuuteen. Yleisö ja arvostelu tunnustivat yksimielisesti hänen taiteellisten saavutustensa arvon — —"

Tähän tapaan kirjoittivat maan kaikki sanomalehdet, purkaen mielialansa usein runoihin ja hauskoihin pilakuviinkin. Näissä maininnoissa kirjoitettiin myöskin teatterinjohtajasta ja kirjailijasta. Lyhyyden vuoksi riittänee vain yksi sitaatti kummaltakin alalta, varsinkin, kun eri sanomalehtien erilliset tunnustukset aivan kuin pusertuvat seuraaviin Eino Leinon kuvauksiin:

"Kaarle Halmeella olikin näyttämöiden johtajaksi, ohjaajaksi ja opettajaksi kaikki siihen tarvittavat edellytykset. Itse etevänä lausujana, näyttelijänä ja tottuneena teatterimiehenä hän saattoi antaa näyttelijöille mitä havainnollisimpia neuvoja ja naulanpäähän iskevimpiä opastuksia. Itse kirjailijana hän saattoi tulla hyvin toimeen kirjailijoiden kanssa, ymmärtää heidän usein itseltäänkin salattuja tarkoituksiaan ja ottaa tehokasta osaa heidän teostensa lopulliseen muovailuun. Itse harvinaisen käytännöllisenä ja tarmokkaana näyttämötyöntekijänä hän voi ottaa huomioon myös kaikki tämän työn tuhannet pikkuseikat ja olla avuksi niissä. — Se, joka on nähnyt Kaarle Halmeen kerran täydellä terällä ohjaavan näytelmää, ei hevin unohda sitä. Ei niin, että hän suinkaan joka harjoituksessa tekisi sitä. Hän istuu, hän tutkii näyttelijän mahdollisuuksia, hän antaa kunkin rauhassa syventyä osaansa. Hän vartoo hetkeään. Se tulee sitten jossakin harjoituksessa kuin tuli ja leimaus. Hän iskee äkkiä kiinni jokaiseen yksityiskohtaan, antaa vivahduksia, korjaa äänenpainoja, osoittaa epäjohdonmukaisuuksia, kiihoittaa näyttelijää yliluonnollisiin ponnistuksiin. Nyt hän on ohjaaja Jumalan armosta, nyt hän on ihmisten muovailija. Hän itse palaa, hän hehkuu, hän näkee näkyjä, hän ajaa takaa kangastusta, joka on hänen sielunsilmissään. Täytyy olla idiootti näyttelijäksi, joka ei opi enintä mahdollista sellaisista juhlahetkistä —"

"Oltuaan välillä allekirjoittaneen mukana perustamassa Helsinkiin Suomen ensimmäistä ulkoilmateatteria Helkanäyttämöä (1912) on Halme vasta viime vuosina toteuttanut sen ajatuksen, johon sekä luonto että kohtalo, toisin sanoen hänen oma lahjakkuutensa että meidän näyttämötaiteelliset olosuhteemme näyttävät hänet jo aikoja sitten määränneen: hän on perustanut oman teatterinsa, Näyttämö Kaarle Halmeen (1915), joka eroten monessa muussakin suhteessa edukseen kaikenkaltaisista kiertävistä seurueista on siitä merkillinen, että se johtajansa henkilössä tarjoo näyttämötaiteemme parhaimpia saavutuksia kaukaisimmillekin maankulmille. Pari tämän teatterin esityksistä olen ollut tilaisuudessa näkemään. Toinen niistä oli Ibsenin Solness Rakentaja, epäilemättä koko maailmandraaman vaikeimpia tehtäviä juuri siksi, että se on runollisimpia ja vertauskuvallisimpia, mutta josta Halme suoriutui mestarillisella tyylitaidolla ja luovan mielikuvituksen viivoittamalla plastillisuudella. Toinen niistä oli John Tanner Shaw'n Ihmisessä ja Yli-ihmisessä, missä erityisesti hänen nyt jo klassilliseksi tahkoutunut suomenkielen käyttelynsä vietti voittojaan.

"- — suurella, 4-näytöksisellä, länsisuomalaista maalais-elämää kuvailevalla murhenäytelmällään Murtuneita (1903) Kaarle Halme osoitti, mikä syvä näytelmäkirjallinen mahtiponsi hänessä piili rinnan terävän luonnekuvauksen ja Jumalan armoittamalle teatterimiehelle ominaisen taiturillisen tekotavan kanssa. Vielä nytkin se on Halmeen parhaita näytelmiä. Tällä hetkellä on Kaarle Halmeen näytelmien luku legio ja lienee hän eittämättä maamme enimmän näytelty draamallinen kirjailija, samoin kun hän on kypsin ja teknillisesti kehittynein. Ei niin, että hänen nimeänsä olisi Suomen Kansallisteatterin tai muiden vakinaista valtioapua nauttivien taidelaitostemme ohjelmistoista erikoisesti etsittävä. Niille eivät hänen näytelmänsä ole arvattavasti olleet kyllin 'kirjallisia', joka onkin totta siinä merkityksessä, että Kaarle Halme ei kirjoita mitään 'lukudraamoja' — kuten niin monet muut meidän draamallisista kirjailijoistamme — vaan todellisia eläviä, näyttämödraamoja, joissa jokainen sana, jokainen ele ja äänenpaino on tarkoitettu näyttämöä varten, jotka vaativat näyttämöä ja vasta vaikuttavat näyttämöltä. Tässä suhteessa on Kaarle Halmeella suuret ansionsa koko suomalaisen draamallisen kirjallisuuden kehitykseen nähden, joskin nuo ansiot meillä nykyään vallitsevan velton kirjallisuuskritiikin ja alkeellisen draamallisen makusuunnan vuoksi eivät vielä ole tulleet täysin tunnustetuiksi.

"Maamme keskiluokan, vieläpä sen syvien rivienkin erikoinen draamallinen harrastus, jolle tuskin lienee tällä hetkellä vastaavaisuutta minkään maan sivistys-oloissa, on kauneimpia lehtiä suomalaisuuden historiassa. Tämän lehden kääntämisessä, tämän harrastuksen muokkaamisessa ja korkeammalle taiteelliselle tasolle kohottamisessa olisi elämäntyötä muillekin kuin Kaarle Halmeelle, joka korkeista taiteellisista päämääristään ja harvinaisesta työtaakastaan huolimatta on saanut aikaa tälläkin tärkeällä alalla piirtää nimensä suomalaisen viljelyksen historiaan———

"Kansan terve vaisto on osannut oikeampaan. Niinpä ovatkin maamme sadat edistysseurat, raittiusseurat, nuorisoseurat ja työväenyhdistykset, rientäneet kilvan hänen teoksiinsa tutustumaan ja niitä iltamissaan esittämään. Ei liene sitä seuranäyttämöä maassamme, jonka palkeilta ainakaan joskus eivät olisi kaikuneet Kaarle Halmeen aina täsmälliset, aina tervejärkiset, aina henkilöilleen sopivat ja heidän luonnekuvauksensa puitteissa pysyvät vuorosanat. Kaarle Halmeen nauttimaan äärettömään kansansuosioon tällä alalla on epäilemättä vaikuttanut paljon hänen teostensa teknillinen puoli, jossa hän käytännöllisenä teatteriolojen tuntijana ottaa aina mitä tarkimmin lukuun näiden näyttämöiden vaatimattomat ulkonaiset olosuhteet, mutta varmaan myöskin niiden henkinen sisältö, joka suoraan elävästä, suomalaisesta, nykyaikaisesta kansanelämästä ammennettuna ei tee mitään haihattelevia harharetkiä subjektiivisen tunteen tai riihattoman mielikuvituksen maille, vaan on aina tavalliselle, luonnolliselle ihmis-elämälle uskollinen. Kaikesta teknillisestä taituruudestaan huolimatta onkin Kaarle Halmeen näytelmäkirjallinen taide, juuri näiden sielullisten ominaisuuksiensa vuoksi kaikkein vähimmän sitä, mitä me sopivan suomenkielisen sanan puutteessa nimitämme raffineeratuksi. Hän on ennen kaikkea ratsionalistinen kirjailija.

"Mutta juuri sen vuoksi me katsomme hänen kirjailijana, samoin kuin näyttelijänä ja teatterinjohtajanakin, vaikuttavan makua puhdistavasti. — —"

KAARLE HALME

Niin ei äidinkieli armas koskaan syvin, sorein soinnuin täällä soinut aatoksen ja tunteen asteikoissa rytmein luontoraikkain huminoinut kuin sun, suuren, suomenkieli soi.

    Sulle selvinnyt on suomalainen
    Jaakko Ilkka — vapausunelmamme
    urhokuvan syvä sydänkaiho,
    uuden päivän usko laulussamme,
     pitkän yömme kultaan luova koi. —

    Noin jos soisi suurra suomalainen,
    kaiken kauneutensa välkähdellen,
    kotien ja kontuin kieli kerran,
    silloin maailmat ne ihastellen
     tuntis aartehemme arvon tän.

    Noin jos Suomen mies ois suuri, ylväs,
    äänessänsä äidinkielen kulta,
    ryhdissänsä urhon tyyni rauha,
    katsehessa käskyssänsä tulta
     ken sen tohtis kieltää elämän?

TERVEHDYS KAARLE HALMEELLE

Kun taiteen taivas tääll' ensi kerran syttyi suuriin tähtiin ja papeiks Thaleian kun muusat seppelöivät Pohjan poikain päät, sun nimes eellä muiden kuultiin, nähtiin.

    On tuima taival
    myös sille, jok' on muusain lemmityinen.
    On korkein, kovin laki:
    hehkua jumalille, tulta palvella
     maailmassa, mi kylmä on ja hyinen.

    On kansan kiitos
    kuin rauta polttava, kuin iänki jäinen.
    Myös sa liet tuntenut
    harteillas monen helteen, hallan painavan,
     sa uran uurtaja, mies yksinäinen.

    Työn kiitos parhain,
    työn, mi iloss' innostuksen tehtiin!
    Kypenet hetkein suurten
    kirjailee elonkankaan kultarihmasin
     ja piirtyy kauneeks aikakirjain lehtiin.

KAARLE HALMEELLE

    Yhden yll' on mahdit aineen,
    hurmat arkihopeoiden,
    Sun on ylläs yrmyt maineen,
    kullat suurna kulkijoiden.

    Yks on aatelia mullan
    maahan muuten murtuneitten,
    Sun on tähtes runon kullan,
     ristis hengen ritareitten.

    Yks on hetket tuhmin tuhlaa
    osallisten orgioissa
    Sun on kulkus suurta juhlaa
     Naxon kukkanautinnoissa.

    Siks nyt ajan inhan säälle
    aatost' yht' ei tällä kertaa!
    Laittakaamme laakerpäälle
     Naxon juhlat ettei vertaa!

    Juhlat, miss' on vaunut faunein
    täynnä Psyken viljaa pelkkää,
    miss' on hengen hehku kaunein,
     kaiken kauniin kiitos helkkää!

KAARLE HALMEELLE

    Vihit Suomen taiteen templit,
    vihit valoin suurin,
    juutit nimes Suomen syliin,
     juutit syvin juurin.

KAARLE HALME

    Mies, joka taitehemme tantereilla
    on suorimpana seissyt aina, ain'
    se kestäköön, sen kunto kukkikoon,
      sen tarmo käyköön juhliin jumalain!

KAARLE HALMEELLE

        Kun kuulin: jo saapuu Otheilot,
        oli kuin olis kuulunut kulttuurin kellot
        ja sivistyksen cellot
        tänne pakanain pesään
        ja Kupittaan kohtuun,
         kuin hetkeks saisin siirtyä syksystä kesään,
        murehista lohtuun,
        taitehen rauhaan hetkestä kiistain —
        Mut miksis, veli, valitsit tiistain?
        Silloinhan ain' olen muualla jossain,
         nyt olin tunnillain opistossain,
        saaperi soikoon!
        Että niin hullusti valita voikaan!
        Trotzdem — veljeni, ystävä rakkain,
         voittosi olkoon, ja on kunniakkain
        voitoista mohrein Shakespearen. —
        Sidon Sinun ohimoilles kunniakaaren
         kiitokseni hartaan! —
        Näen, että joku tässä hymyäis partaan,
        joll' olis partaa hivenen verta…
         Mutta niinkuin Esko sanoi: "Tules toinen kerta!"

Näistä edellä esitetyistä ja mainituista suosion ilmaisuista en kuitenkaan vielä silloin tien mutkassa seistessäni tietänyt mitään. En tietänyt muuta kuin sen, että olin tehnyt voitavani siinä tukalassa asemassa, mihin kohtalo oli minut työntänyt, ja sen, että henkeni kaipasi taas kiihkeästi jonkinlaista toimintaa suomalaisen näyttämötaiteen taholla.

Tämän kiihkon ruokkimiseksi olinkin jo, aikoja ennen eroamistani, ryhtynyt toimimaan kahdellakin taholla. Olin kirjoittanut näytelmän "Murtuneita" ja olin ryhtynyt taiteelliseen ohjaustyöhön silloisessa Työväen teatterissa, vaikka laitoksen nimellinen ja käytännöllisten toimien sekä helppotajuisten näytelmien asiallinenkin johto oli toisissa käsissä.

Kun Murtuneita-näytelmä valmistui, luin sen Eino Leinolle ja Axel Ahlbergille. Molemmat olivat perin ihastuneet ja saivat minut houkutelluksi tarjoamaan sen Kansallisteatteriin. Ojensin heidän kehoituksestaan tämän sovinnon käden.

Kun sitten kerran jälkeenpäin satuimme Leinon kanssa tapaamaan
Ahlbergin Opriksella, tuli asia puheeksi.

— Kyllä, — sanoin hymähtäen. — Se hylättiin ja lähetettiin takaisin suureella kiireellä. Oltiin kovin kohteliaita. Kiire epäilytti kuitenkin niin, että jäin arvelemaan, tokko Bergbom oli ojennettua kättäni huomannutkaan.

— En minäkään sitä usko, — sanoi Ahlberg. — Taitaa olla siellä niin, ettei oikea käsi tiedä, mitä vasen tekee. Vasen ainakin kertoili jokaiselle, joka vain viitsi kuunnella, että näytelmä ei ollut yhtään mitään muuta kuin pelkkää Birch-Pfeifferiä alusta loppuun.

— Sitä ainakaan ei Bergbom ole keksinyt! — kivahti Leino. — Niin typerästi ei hän toki ole voinut puhua.

— En ole kuullut Bergbomin sanovan näytelmästä ainoatakaan sanaa, — sanoi Ahlberg erotessamme.

Mainitsin toisestakin toimintani harrastuksesta. Ohjaustyöstäni Työväen teatterissa. Olin siihen hyvin innostunut, sillä siellä oli joukko erikoisen lahjakkaita näyttelijän alkuja, joista useat jatkoivat menestyksellisesti uraansa ja toisista tuli hyvinkin eteviä näyttämötaiteilijoita (Teuvo Puro, Simo Kaario, Väinö Sola, Aatu Palomäki y. m.)

Teatterin johtokunnan muodosti H:gin Työväenyhdistyksen juhlatoimikunta, johon kuului innostunutta ja itseään säästämätöntä väkeä. Yhdessä johtajan kanssa he tekivät ohjaukseni mahdolliseksi kaikessa, missä vain eivät puutteelliset olosuhteet nousseet tenää tekemään. Näin saatiin aikaan tuloksia, joita niissä oloissa pidettiin suorastaan hämmästyttävinä. Varsinkin Ibsenin "Kummittelijoita" ja Björnsonin "Yli voimain II" herättivät suunnatonta huomiota. Näytelmäin esitystä arvosteli professori Werner Söderhjelm Hufvudstadbladetissa niin laajasti, seikkaperäisesti ja tunnustavasti, että hänen artikkelinsa, ehkä etupäässä oman näkökulmansa vuoksi, kiertelivät sittemmin Norjankin sanomalehdissä.

Tunsin ilokseni, kuinka suuri työala minulla oli pääkaupungissa, mutta en samalla voinut olla toteamatta, ettei palkaton intoileminen minulle soveltunut. Oli ryhdyttävä johonkin muuhun.

UUSIA TAIPALEITA

RATKAISUJA.

Sanottuani viimeiset jäähyväiset Ruotsalaiselle Teatterille oli lopultakin tehtävä selvä ratkaisu tulevaisuuteni suhteen.

Jätin taas, kuten kerran ennenkin, ajatuksen lausunnan opettamisesta tuonnemmaksi ja päätin lähteä Tampereelle toteuttamaan ajatustani teatterin perustamisesta sinne. Mutta se tuuma jäi taaskin sikseen.

Sain Viipurin Maaseututeatterin johtokunnalta sähkösanoman, jossa minua pyydettiin sen teatterin johtajaksi.

Tuumin asiaa ja taisin vähin hermostuakin, mutta sähkötin kuitenkin
Viipuriin, että saavun sinne neuvottelemaan.

Siellä syntyi nopeasti selvä ratkaisu. Sitouduin vuodeksi Maaseututeatterin johtajaksi ja Tampereen suhteen päätin, että kolmas kerta toden sanokoon.

Niinpä se sitten sanoikin. Seuraavana keväänä lähdin Viipurista Tampereelle ja sain suurin ponnistuksin Tampereen Teatterin perustetuksi.

Näin oli tullut ratkaistuksi tämä kysymys, joka oli vuosikausia väikkynyt mielessäni ja aina käännekohdissa vaatinut huomaavaisuuttani. Muistoni tästä teatterin perustamisesta, joka tapahtui mahdollisimman vaikeissa oloissa, ei kuitenkaan mahdu näitten muistelmakuvien puitteisiin paremmin kuin Kansan Näyttämönkään perustaminen. Eivätkä niihin mahdu kuvaukset toiminnasta äänellisen kielenkäytön hyväksi paremmin kuin muukaan toimintani teatteritaiteen ja näytelmätaiteen eri aloilla.

Voin vain sanoa, että tämä työmäärä vaati lukemattomia hyvinkin tärkeitä ratkaisuja, joita on ollut pakko toimittaa, milloin huonommalla, milloin paremmalla onnella.

2. UUTISIA.

Kahden kireän työvuoden jälkeen palasin maaseudulta Helsinkiin tietoisena siitä, että jos aioin yhä pakottavammiksi käyneitä harrastuksiani toteutella, niin oli se tapahtuva Helsingistä käsin. Myönsin astuneeni harhaan. Maaseudulle poistumiseni ei ollut saanut niidenkään ystävieni myötämielisyyttä, jotka tarkemmin tunsivat suunnitelmani ja tarkoitukseni.

Näiden asiallisten yhtymäin arvioimiseksi olikin Eino Leino kerran pukenut lystillisen happamen ajatuksensa muutamiin sanoihin ja lausunut runollisessa poljennossa: "barbaarein joukkoon joutunut on Alkibiades". Kotiuduttuani maaseudulta tulin ajatelleeksi tätä runoilijan hetkellistä mielenilmaisua, sillä tästä kanervan varvusta ja leikin lentävästä lehdestä oli Leino tehnyt lennokkaan runon, joka taas antoi aiheen myöhäisempään näytelmään "Alkibiades".

Nuo leikin lentävät lehdet olivat aina olleet kiintoisia, sillä hyvin monessa niissä oli piillyt ituja, joista sittemmin oli kasvanut kauniita kukkia, jopa kukkatarhojakin. Niin oli tapahtunut itselleni ja niin oli tapahtunut useille ystävilleni.

Kaipasin näitä henkiystäviä ja halusin tietää, kulkiko seurustelu vielä samojen kevättuulien mukana kuin ennen?

En voinut olla tirkistelemättä, minkälaisia nyt olisivat pääkaupunkilaiset illanistujaiset. Kaikki oli kuitenkin muuttunut! Entisiä henkiystäviäni en tavannut, ja uusi väki muistutti merkillisellä tavalla edellisen vuosisadan viimeisen vuoden fin de siècle-huutajia. Nyt ei kylläkään sopinut pauhata vuosisadan loppua, mutta sen ylimielisyyden oireet olivat tuntuvasti kasvaneet.

Kaikki luulivat olevansa muita korkeammalla siten, että ilmaisivat ylimielisyyttä, ivaa ja halveksimista puhellessaan kaiken vanhan kuperkeikasta ja kaiken uuden voitosta. Minkä uuden? No, sitä ei kukaan tietänyt, mutta kylläpähän selviää!

Päätin kokonaan irtautua ulkona vietettävistä iltahetkistä ja painua korpeen.

Tämän päätökseni pidinkin sitten ja noudatin sitä seitsemän äärimmäisen täyteistä työvuotta, joiden työvaljaissa en toisin menetellen olisi niin voimaperäisesti enkä niin kauan kestänytkään.

Lukuunottamatta tätä erinomaista päätöstä oli tästä ystävien etsimisestä vain se hyöty, että sain kuulla kaikenlaisia uutisia.

Yhtenä oli eräs sananvaihto Armas Järnefeltin ja Eino Leinon välillä Kappelissa. Järnefelt oli puhunut alamittaisesta suomalaisesta näytelmäkirjallisuudesta ja sanonut, että hän tulee vielä tekemään oikean suomalaisen näytelmän.

— Jos sinä teet näytelmän, niin kyllä minä sen sävellän! — oli Leino siihen sanonut ja tappanut siten koko keskustelun.

Pian ilo kuitenkin katkesi, sillä kertoja ryhtyi vakavaan asiaan, joka koski minuun hyvinkin syvästi. Sain kuulla, että Bergbom oli saanut uudelleen halvauskohtauksen, mutta nyt niin voimakkaan, että oli menettänyt puhekykynsä melkein kokonaan.

Sävähdin kuin pelästyksestä kuultuani tämän valitettavan onnettomuuden. Syvä sääli synnytti monta ajatusta ja herätti monta muistoa. Vastenmielisin muisto oli se, että meidän kiistoistamme oli lähtenyt liikkeelle vääristeltyjä huhuja. Sanottiin, että me olimme näyttämötaiteesta niin ristiriitaisella kannalla, ettemme sopineet yhdessä työskentelemään. Sellainen typeryys ainakin oli korjattava! Ja kenen oli astuttava ensimmäinen askel? Tietysti minun. Se oli oppilaan velvollisuus oppi-isää kohtaan. Minun oli myöskin tunnettava se kohtalon isku, joka oli kohdannut entistä esimiestäni. Nyt ei ollut aika punnita virheitä siellä tai täällä. Nyt oli nähtävä ainoastaan sen miehen ansiot, jonka vuoro oli tullut joutua vääjäämättömien lakien kosketukseen.

Olimme liiankin kauan kulkeneet pystypäisinä toistemme ohi. Nyt oli aika minun kumartaa pääni ankaran kohtalon edessä.

Nyt oli aika panna piste riitaisuuksille ja todeta, ettei taiteellisen työskentelymme yhteisymmärtämisessä ollut koskaan mitään ristiriitoja ollut. Oli aika, että sen itsekin vielä kerran tuntisimme yhteistyössämme samalla näyttämöllä.

Oli aika henkilökohtaiseen ja julkiseen hankausten hautaamiseen senkin tähden, että erikoisesti minua tähtäävää puhuria ei enää ollut esteitä tekemässä. Laitoksen ilmanpaine oli, oman tyynensä vuoksi, jo aikaisemmin sen poistanut.

Kun pääsin tähän kohtaan mietteissäni, päätin uhmata kaikkia entisiä pettymyksiäni j a sitä pahintakin mörköä, mikä kurkisteli lauseesta: kyllä hän tulee takaisin. Senkin voima oli musertuva kohtalon iskun eteen.

Seuraavana päivänä lähetin Bergbomille kirjeen, jossa pyysin tilanteen aiheuttamaa keskustelua.

SOVINTO.

— Antakaamme — molemmat! — oli Bergbom saanut vaivalla sanotuksi, kun lyhyesti ja yksinkertaisesti olin ilmaissut tunteeni, mielialani ja asiani. Oli tarttunut käteeni ja sanonut nuo kaksi sanaa.

— Kaarlo tahtoo sanoa, — tulkitsi neiti Bergbom, — että antakaa kaikki anteeksi toisillenne, kumpikin puolestanne! Ja minä tahdon sanoa samoin! Antakaamme kaikki anteeksi toisillemme.

Tämän jälkeen oli neiti Bergbom tarttunut käteeni ja vetänyt minut hiljaisesti istumaan kanssaan keskipöydän ääreen, Bergbomin asettuessa nojatuoliin, joka oli sivuttain akkunan pielessä, niin, että hän voi helposti nähdä huoneessa-olijat ja yhtä helposti katsella akkunasta Vanhankirkon puistoa.

Olimme tämän jälkeen vaiti. Minä ainakaan en uskaltanut heti sanoa mitään, sillä tarvitsin kaiken voimani tunteitteni hillitsemiseen.

Kuinka surullinen olikaan tämä jälleennäkemisemme neljän vuoden kuluttua! Kuinka peräti surullinen!

Sanattomina katselimme toisiamme. Katselimme lohduttoman surullisina kuin ihmiset, joiden keskestä on joutunut hukkaan jotakin, jonka muisteleminen on hyödytöntä ja etsiminen mahdotonta.

Tunsin tänä hetkenä, näinä muutamina sydäntäyteisinä silmänräpäyksinä, kuin olisin kuullut kaikkoavien siipien suhinan. Tunsin elävämmin kuin koskaan ennen tai milloinkaan sen jälkeen, että tekemätön yhteistyömme oli suremisen arvoinen nyt, kun sen lopullinen ratkaisun hetki oli lyönyt, kun sen siipien suhina häipyi ikuiseen tyhjyyteen.

— Meillä on sentään yhteisiä muistoja, — sanoi vanha neiti ystävällisesti ja kuin tulkiten tilanteen tunnelman. — Paljon kauniita muistoja.

Katsoin akkunanpieltä kohti. Bergbom nyykäytti harmaantunutta päätään ja aikoi sanoa jotakin, mutta se ei näkynyt onnistuvan.

— Kaarlo on samaa mieltä muistojen suhteen, — selitti Emilie. — Ja meitä molempia miellyttää esityksenne vierailunäytännöistä.

— Tarkoitan ainoastaan yhtä näytäntöä, — sanoin helpottuneesti, kun neiti Bergbom osasi näin näppärästi kääntää keskustelun suunnan. — Enkä haluaisi tästä esiintymisestä mitään palkkiota.

— Älkää sellaisella ajatuksella itseänne vaivatko! — pyysi neiti Bergbom. — Sovinto ja teatteri ovat eri asioita, sillä ei teatteri ole meidän —

— Niin — ja sitten vielä, — jatkoi neiti Bergbom. — Kaarlo pyytää, että esiintyisitte useissa rooleissa ja niin usein kuin ne menisivät. Mitä siitä arvelette?

— En ole sellaista mahdollisuutta ollenkaan ajatellut! — sanoin vähän hämmästyen.

— Tämän ajatuksen toteuttaminen miellyttäisi meitä, jos teillä ei ole esteitä, — arveli neiti Bergbom kysyvin katsein.

Hetkisen keskusteltuamme järjestyivät vierailutehtäväni, jotka päätettiin hetimiten alkaviksi.

— Myöntyväisyytenne huojentaa vähän työtämme tänä huolien aikana, — sanoi neiti Bergbom vilkkaasti ja ystävällisesti. — Muutaman kuukauden kestää enää meidän aikamme, eikä Kaarlon seuraajasta ole vielä tietoa. Siitä on alituista päänvaivaa.

— Niin on. Te ymmärrätte sen. Ajatus kiertää kehää pysähtymättä.
Toisinaan ihan tuskastuttaa.

— Tuskaileminen on lopulta kuitenkin vallan hyödytöntä, — koetin lohduttaa. — Nykyistä mittapuuta on alennettava, ellei käännytä Söderhjelmin puoleen.

— Hän ei tule, — sanoi Emilie. — Mutta mitä te sanotte Armas
Järnefeltistä?

Kysymys oli niin nopea ja niin peräti hämmästyttävä, etten osannut sanoa ainoatakaan sanaa.

— Vanha — kulttuuriveri, — sai Bergbom vihdoin sanotuksi, ja neiti selitti tarkemmin, että vanhasta sivistyssuvusta lähteneellä olisi Kaarlon mielestä sellaisia etuja, jotka olisi otettava varteen.

— Mutta — musiikkimies! — sanoin sitten levollisena, sillä asia oli mielestäni tuiki mahdoton eikä suinkaan lieventynyt kuulemastani Kappeli-keskustelusta, jonka heti muistin ja jonka synnynkin nyt ymmärsin. — Jos kansallisen puhenäyttämömme johtajan pitää ehdottomasti olla musiikkimies, niin miksi ei sitten ajatella Kajanusta, joka on vanhempi ja kokeneempi alallaan.

— No, en minäkään kuulu Armas Järnefeltin kannattajiin, — naurahti neiti Bergbom. — Eikä Kaarlokaan ole vielä mitään varmaa päättänyt. Mutta, sanokaapa, mitä ajattelisitte Jalmari Hahlista?

— En osaa sanoa yhtään mitään, — vastasin nopeasti. — En tunne häntä ensinkään. Luulen, että hän on aikalailla "homo novus". Mutta sellaisistahan usein haetaan miehiä merkkipaikkoihin. Eduksi heille on ainakin se, että heillä ei ole mitään menneisyyttä.

— Kaarlo menee vähän lepäämään, — selitti neiti Bergbom. — Mutta jos teillä ei ole kiirettä, niin minä vielä puhelen mielelläni.

Jäimmekin vielä keskustelemaan monista seikoista, joita neiti Bergbomin vilkas keskustelutapa vaihteli asiallisen ja asiattoman välillä. Pääsimme kuitenkin lopulta seikkaperäiseen selvyyteen kaikesta, mikä oli otettava huomioon alkavassa vierailussani.

Tämä jäikin viimeiseksi pitemmäksi keskustelukseni neiti Bergbomin kanssa, eikä tohtori Bergbomin kanssa voinut mitään ajatustenvaihtoa tapahtua ilman hänen sisarensa kaikkea tulkitsevaa välitystä. Eikä sellaista enää sattunut.

Niin seurasi sitten syksy, jolloin sain laskea viimeisen kunnioittavan tervehdykseni Emilie Bergbomin muistolle — hänen haudalleen.

Samana syksynä näin Kaarlo Bergbomin viimeisen kerran. Ja viimeisen kerran hänkin näki minun näyttämötaiteellista käsialaani, vaikka ei kylläkään näyttelijänä esiintymistäni.

Suurlakon aiheuttamissa vapauden aavistuksissa olin polttavalla kiireellä ryhtynyt suomentamaan senaikuisen sensuurin jyrkästi kieltämää Hauptmannin näytelmää "Kankurit". Samalla vauhdilla asetin näytelmän sitten näyttämölle ja ohjasin sen Työväen teatterissa, missä näytelmä esitettiin ensimmäisenä Suomessa, joten tämä pieni teatteri sai sen maininnan, että se ensimmäisenä avasi ovensa saavutetun voiton merkeissä ja liehutti vapauden lippua ensimmäisenä maan teattereitten joukossa.

Tämän näytelmän esitystä näin Bergbomin hartaasti seuraavan alusta loppuun. Enkä sitä ihmetellytkään, sillä jos hänen voimainsa päivinä olisi sattunut samanlainen tilaisuus, olisi hän epäilemättä kiirehtinyt sitä samalla tavoin hyväkseen käyttämään.

Nyt hän istui katselemassa, mitä maan pienimmällä näyttämöllä oli tässä tilanteessa sanottavaa. Sattuipa muudan välikohtauskin, josta muodostui pienoinen ja kaunis kuvaelma.

Näytelmän avustajien joukossa oli pieni, nelivuotias poikanen, jolla oli pari repliikkiäkin sanottavana. Suoriuduttuaan niistä hämmästyttävällä reippaudella piipersi poikanen katsomoon ja asettui nojaamaan Bergbomin polvea vastaan.

Huomattuaan tämän otti Bergbom poikasen polviensa väliin, ja niin he sitten seurasivat esitystä yhtä tarkkaavaisina molemmat, Bergbomin silittäessä silloin tällöin pojan vaaleata tukkaa.

— Maan vanhin ja maan nuorin teatterimies! -? sanottiin näyttämön puolella hymyillen, kun kuvaelma huomattiin.

Tämä leppoisa kuva jäi minulle viimeisimmäksi muistoksi tästä maan vanhimmasta teatterimiehestä. Parin kuukauden kuluttua sain laskea seppeleen Kaarlo Bergbomin arkulle.

Kiitokseksi työskentelystämme vanhassa Arkadiassa ja merkiksi näyttämötaiteellisesta yhteisymmärryksestä kirjoitin seppeleen nauhoihin kauneimman tunnustukseni, minkä sana sai aikaan: "Mestarille."

Siihen sanaan ja tunnustukseen sisältyi todellinen ajatukseni Kaarlo
Bergbomin teatterityöstä.

Mahtoi olla vain sattumien ja olosuhteitten aikaansaannosta se, että tämä käsitykseni, joka oli minulla aina ollut, tuli julkilausutuksi vasta katafalkin ääressä.

Töitteni kehto oli vanhassa Arkadiassa. Sieltä ovat kaikki teatteritekoni juurensa saaneet. Jatkuvan ketjun renkaita ovat nämä teot punoneet. Jokaisessa renkaassa on ollut hehkuva kipinä Arkadian ahjosta, ja jokaiseen taontaan on piirtynyt kunnianteon merkki Arkadian mestarille.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ARKADIA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.