The Project Gutenberg eBook of Maan siunaus, by Knut Hamsun

Tuo pitkä, pitkä polku yli rämeiden ja halki metsien, ken sen on uurtanut? Mies, ensimmäinen ihminen, joka täällä oli. Ei ollut mitään polkua ennen häntä. Sitten seurasi yksi ja toinen eläin noita epäselviä jälkiä yli sammaleiden ja rämeiden ja teki ne selvemmiksi, ja niin alkoi yksi ja toinen lappalainen tarkata polkua ja kulkea sitä matkatessaan tunturilta tunturille porojansa katsomaan. Niin syntyi polku halki tuon suuren yhteismaan, jota ei kukaan omistanut, tuon isännättömän maan.

Mies astelee pohjoista kohti. Hän kantaa säkkiä, ensimmäistä säkkiä, joka sisältää evästä ja joitakin työkaluja. Mies on voimakas ja karkearakenteinen, hänellä on ruosteenpunainen parta ja pieniä arpia kasvoissa ja käsissä — ovatko ne työssä vai sodassa saatuja, nuo haavanjäljet? Hän on ehkä päässyt linnasta ja tahtoo piileskellä; hän on ehkä filosofi ja etsii rauhaa, mutta joka tapauksessa hän siellä astelee, ihminen keskellä tätä turvatonta yksinäisyyttä. Hän kulkee kulkemistaan, ei kuulu linnun, ei eläimen hiiskahdusta hänen ympärillään. Toisinaan hän puhuu jonkun sanan itsekseen: — Jaa'a, Herra paratkoon! sanoo hän. Kun hän pääsee rämeiden yli miellyttäviin seutuihin metsäisille aukeamille, laskee hän säkin maahan ja alkaa kierrellä paikkoja ja tutkia ympäröivää luontoa. Hetken kuluttua hän palaa takaisin, ottaa säkin selkäänsä ja lähtee uudelleen taivaltamaan. Niin kulkee hän koko päivän, hän katsoo auringosta ajan kulun, tulee yö ja hän paneutuu kanervikkoon maata käsi pään alla.

Jonkun tunnin kuluttua lähtee hän taas taipaleelle, jaa'a, Herra paratkoon! kulkee taas suoraa pohjoista kohti, katsoo auringosta ajan kulun, murkinoi syöden leipäkakkua ja kutunjuustoa, juo purosta vettä ja jatkaa matkaansa. Tämäkin päivä kuluu hänen vaellukseensa, sillä hänen täytyy tutkia niin monta miellyttävää paikkaa metsässä. Mitä hän etsii? Maatako, asuinsijaako? Hän on ehkä siirtolainen asutuilta seuduilta, hän silmäilee ympärilleen ja tähystelee, toisinaan nousee hän kummulle tähystelemään. Nyt laskee aurinko.

Hän astelee laakson rinnettä halki sekametsän, jossa on myöskin lehtipuita ja nurmikoita, sitä kestää tuntikausia, hämärtää, mutta hän kuulee hiljaista virran kohinaa, ja tämä hiljainen kohina elähyttää häntä aivankuin jokin elävä olento. Kun hän saapuu kukkulalle, näkee hän allaan laakson hämärässä ja kaukana eteläisen taivaan. Hän laskeutuu levolle.

Aamusella seisoo hän maiseman edessä, jossa on metsää ja laidunmaata, hän astelee alemmas, siinä on viheriöivä mäki, hän näkee vilahduksen virrasta kaukana laaksonpohjassa ja jäniksen, joka hyppää sen yli yhdellä loikkauksella. Mies nyökäyttää päätään aivankuin kuuluisi asiaan, ettei virta ole loikkausta leveämpi. Hautova riekko pyrähtää äkkiä hänen jalkojensa juuresta ja kähisee kiukkuisesti hänelle, ja mies nyökäyttää taas päätään, että täällä on eläimiä ja lintuja, kaikki on niinkuin ollakin pitää. Hän vaeltaa mustikkavarvikossa ja puolukkavarvikossa, seitsenteräisten metsätähtien ja sananjalkojen seassa; kun hän siellä täällä pysähtyy ja kaivaa raudalla maata, löytää hän täältä multaa, tuolta rämettä, monen tuhannen vuoden aikana pudonneiden lehtien ja mädäntyneiden oksien muodostamaa lantaa. Mies nyökäyttää päätään, että tänne hän asettuu, sen hän tekee, asettuu tänne. Kaksi päivää kiertelee hän ympäristöjä, mutta palaa illalla takaisin mäelle. Hän nukkuu yönsä havuvuoteella, hänestä tuntuu niin kotoiselta täällä, hänellä on havuvuode kallionkielekkeen alla.

Pahinta oli ollut löytää paikka, tämä hänen paikkansa, jota ei kukaan omistanut; nyt kuluivat päivät työssä. Hän alkoi heti kiskoa tuohia etäisemmistä metsistä nyt kun mahla oli puissa. Hän pani tuohet painon alle ja kuivasi ne, kun hänellä oli aimo kantamus, kantoi hän sen nuo pitkät peninkulmat kylälle ja myi tuohet rakennustarpeiksi. Ja kotimäelleen kantoi hän taas uusia säkkejä täynnä ruokatarpeita ja työkaluja: jauhoja, sianlihaa, padan, lapion, kulki polkua edes takaisin ja kantoi kantamistaan. Synnynnäinen kantaja, metsien lautturi, olipa kuin hän olisi rakastanut tuota kutsumustaan kulkea paljon ja kantaa paljon, aivankuin olisi ollut laiskaa olotilaa, jollei seljässä ollut taakkaa: se ei ollut häntä varten.

Hän tuli eräänä päivänä raskaine taakkoineen ja sitä paitsi taluttaen kahta kiliä ja nuorta pukkia nuorassa. Hän oli onnellinen kileistään, aivankuin ne olisivat olleet kuttuja, ja oli niille hyvä. Ensimmäinen vieras ihminen kulki ohi, vaeltava lappalainen, hän näki kilit ja ymmärsi tulleensa miehen luo, joka oli asettunut tähän asumaan. Hän sanoi:

— Aijotko asettua tänne kokonaan? — Aijon, vastasi mies. — Mikä on nimesi? — Iisakki. Tietänetkö naisapua minulle? — En. Mutta minä otan sen puheeksi matkan varrella. — Tee niin! Että minulla on elukoita, eikä ketään hoitamassa.

Iisakki siis, sen aikoi lappalainen myös sanoa, mies korvessa, ei ollut mikään karkulainen, hän sanoi nimensä. Hänkö karkulainen? Nythän hän olisi joutunut kiinni. Hän oli vain väsymätön työmies, hän niitti kileillensä talven varaa, alkoi raivata maata, perata peltoa, kantaa pois kiviä, laittaa kiviaitoja. Syksyllä sai hän valmiiksi asunnon, turvemajan, se oli tiivis ja lämmin, se ei narissut myrskyssä, se ei ollut tulenarka. Hän saattoi mennä tähän kotiin ja sulkea oven ja olla siellä, hän saattoi seisoa kynnyksellä ja omistaa koko rakennuksen, jos joku kulki ohi. Maja oli jaettu kahtia, toisessa päässä asui hän itse, toisessa elukat. Perimmäiseen sopukkaan kallionkielekettä vasten hän oli laittanut heinälatonsa. Kaikki oli siellä.

Pari uutta lappalaista kulkee ohi, isä ja poika, he seisovat ja lepäävät nojaten molemmin käsin pitkiin sauvoihinsa ja katselevat majaa ja perattua maata ja kuulevat kilinkellojen kilkkeen mäeltä.

— Hyvää päivää, sanovat he, onpa tänne tullut kosolta väkeä korpeen! —
Ne lappalaiset aina rupattelevat.

— Hän ei taida tietää naisapua minulle? vastaa Iisakki. Sillä hänen päässään pyörii vain tämä yksi asia. — Naisapua? Ei. Mutta voitaisiinhan se ottaa puheeksi. — Olisiko hän niin hyväntahtoinen! Ja että minulla on asunto ja maata ja elukoita, mutta ei naisapua, voi hän sanoa.

Hän oli etsinyt tätä naisapua joka kerta, kun hän oli ollut kylässä tuohineen, mutta ei ollut ketään saanut. Ne olivat katselleet häntä, muuan leski, pari vanhempaa tyttöä, eivätkä olleet uskaltaneet luvata hänelle apua, mikä nyt sitten syynä lie ollutkin, sitä ei Iisakki ymmärtänyt. Eikö hän sitä ymmärtänyt? Kukapa halusi palvella miehen luona avarassa korvessa, peninkulmien päässä muista ihmisistä, kokonaisen päivämatkan päässä lähimmästä ihmisasunnosta! Eikä mieskään ollut varsin suloinen eikä houkutteleva, vaan päinvastoin, ja kun hän puhui, ei hän suinkaan ollut mikään taivaita kohden silmäilevä tenori, vaan muistutti hänen puheensa pikemmin karkeata eläimen ääntä.

Talvisin hän teki suuria puuastioita ja myi ne kylällä ja kantoi takaisin kotiin lumessa talsien säkkejä täynnä ruokaa ja työkaluja. Ne olivat ankaria päiviä, hän oli kytketty taakkoihin. Kun hänellä oli elukoita ja hänen täytyi yksin niitä hoitaa, ei hän voinut jättää niitä pitkiksi ajoiksi kerrallaan, ja mitenkä menetteli hän silloin? Hätä keinon keksii, hänen aivonsa olivat voimakkaat ja käyttämättömät, hän kehitti niitä yhä enemmän ja enemmän. Kotoa lähtiessään laski hän ensi töikseen kilit ulos, niin että ne saivat pureskella tarpeekseen varpuja metsässä. Mutta hän tiesi toisenkin neuvon: hän ripusti pöntön, suuren kaukalon virran partaalle ja asetti niin, että putoilevat pisarat sen vähitellen täyttivät, kesti neljätoista tuntia ennenkuin se täyttyi. Kun pönttö oli reunojaan myöten täynnä, oli se tullut tarpeeksi painavaksi ja painui alas asennostaan, mutta painuessaan veti se nuoraa, joka oli yhteydessä heinävajan kanssa, luukku aukeni ja kolmen kilin ruoka-annos putosi alas: eläimet saivat ruokaa.

Näppärä keksintö, ehkäpä Jumalan antama neuvo, mies tuli toimeen itsekseen. Kaikki kävi hyvin myöhäiseen syksyyn saakka, sitten tuli lunta, sitten tuli sadetta, sitten tuli taas lunta, pysyvää lunta, koneisto toimi hullusti, kaukalo täyttyi sateesta ja avasi luukun ennen aikojaan. Mies peitti kaukalon, jonkun aikaa kävi taas kaikki hyvin, mutta kun talvi tuli, jäätyi vesitippu ja koneisto lakkasi toimimasta.

Ankaria päiviä, miehellä olisi pitänyt olla apua, mutta hänellä ei ollut, eikä hän silti jäänyt neuvottomaksi. Hän työskenteli asuntonsa kuntoon saattamiseksi, hän sai ikkunan majaansa, kaksi lasiruutua, se oli merkillinen ja valoisa päivä hänen elämässään, hänen ei tarvinnut polttaa takassa valkeata nähdäkseen, hän saattoi istua sisällä ja tehdä puuastioitaan päivän valossa. Elämä parani ja valkeni, jaa'a, Herra paratkoon! Hän ei koskaan lukenut mitään kirjaa, mutta ajatteli usein Jumalaa, sitä ei voinut välttää, se oli herkkäuskoisuutta ja pelkoa. Tähtitaivas, metsän humina, yksinäisyys, suuret lumihanget, mahti maan päällä ja maan yllä tekivät hänet syventyneeksi ja hartaaksi usean kerran vuorokaudessa, hän oli syntinen ja jumalaapelkääväinen, sunnuntaisin pesi hän itsensä juhlan kunniaksi, mutta teki työtä niinkuin muulloinkin.

Kevät tuli, hän muokkasi pienen maansa, pani perunaa. Karja oli nyt lisääntynyt, kumpikin oli saanut kaksoset, nyt oli seitsemän vuohta korvessa, siihen luettuna suuret ja pienet. Hän lavensi navettaa tulevaisuutta silmällä pitäen ja laittoi myös pari ikkunaruutua elukkain puolelle. Vaikeni, kirkastui kaikin tavoin.

Eräänä päivänä tuli apu. Nainen kierteli kauan mäellä sinne tänne ennenkuin uskaltautui esille. Tuli ilta ennenkuin hän pääsi niin pitkälle, mutta sitten hän tuli — suuri, ruskeasilmäinen tyttö. Hän oli uhkea ja karkea, hänellä oli raskaat, jykevät kädet, jaloissa hänellä oli karvatallukat, vaikka hän ei ollutkaan lappalainen, ja selässään kantoi hän vasikannahkaista reppua. Hänellä saattoi jo olla ikää, ehkä lähemmäs kolmekymmentä.

Mitäpä hänellä oli peljättävää, mutta hän tervehti ja kiirehti sanomaan: — Minä olin vain matkalla tunturien yli ja sentähden kuljin tätä tietä. — Vai niin, sanoi mies. Hän ymmärsi naisen puheen vain suunnilleen, sillä tämä puhui epäselvästi ja käänsi sitäpaitsi päänsä pois. — Niin, sanoi nainen. Ja se on aika pitkä matka! — On, vastasi mies. Aijotko tunturien yli? — Aijon. — Mitä siellä? — Siellä on sukuni. — Vai on siellä sukusi. Mikä on nimesi? — Inkeri. Mikä on sinun nimesi? — Iisakki. — Vai Iisakki. Sinäkö täällä asut? — Minähän täällä asun ja tällaistahan täällä on, kuten näet. — Eipähän täällä hullummalta näytä! sanoi nainen kiittäen.

Mies oli jo oppinut ajattelemaan yhtä ja toista ja nyt pälkähti hänelle päähän, että nainen oli tullut paki paraastaan, että hän oli lähtenyt kotoa toissapäivänä ja aikonutkin vain tänne. Hän oli ehkä kuullut, että mies kaipasi naisapua.

He astuivat majaan ja söivät naisen eväitä ja joivat miehen vuohenmaitoa; sitten he keittivät kahvia, jota naisella oli rakkomassissa. He latkivat kahvia ennenkuin kävivät nukkumaan. Miestä halutti yöllä saada hänet ja hän sai hänet.

Aamusella ei hän lähtenyt minnekään, eikä hän lähtenyt koko päivänä minnekään, vaan oli hyödyksi ja lypsi vuohet ja pesi hienolla hiekalla pytyt ja sai ne puhtaiksi. Hän ei lähtenytkään enää. Inkeri oli naisen nimi. Iisakki oli miehen nimi.

Niin muuttui yksinäisen miehen elämä aivan toiseksi. Tosin hänen vaimonsa puhui epäselvästi ja aina käänsi päänsä pois ihmisistä jäniksenhalkioimen vuoksi huulessaan, mutta siinä ei ollut valittamisen syytä. Ilman tätä viallista suuta ei nainen olisi koskaan tullutkaan hänen luokseen, jäniksenhuuli oli hänen onnensa. Ja hän itse, oliko hän virheetön? Iisakki ruostepartoineen ja jalankantturoineen, hän oli kuin kauhea myllynruho, aivankuin pukamaisen ikkunanruudun läpi nähty. Ja kelläpä toisella oli sellainen ilme kasvoissa. Hänestä näytti joka hetki voivan päästä jonkinlainen Barrabas irralleen. Oli hyvä, ettei Inkeri juossut tiehensä.

Hän ei juossut tiehensä. Kun mies oli poissa ja palasi jälleen kotiin, oli Inkeri majalla, ne kaksi olivat yhtä, maja ja hän.

Olihan ihminen lisää miehen elätettävänä, mutta se kyllä kannatti, hän pääsi paremmin liikkumaan kotoa. Siinä oli tuo virta, soma virta ja paitsi sitä, että se oli soman näköinen, oli se myös syvä ja vuolas, se ei ollut suinkaan mikään pikku virta ja sen täytyi tulla suuresta tunturijärvestä. Hän hankki itselleen kalastusvehkeitä ja etsi järven. Hän palasi takaisin kotiin illalla mukanaan kantamus taimenia. Inkeri otti hänet ihmetellen vastaan ja oli haltioissaan, hän löi kätensä yhteen ja sanoi: — No hyvänen aika sentään! Hän huomasi, että mies oli mielissään hänen kiitoksestaan, hän sanoi vielä joitakin hyviä sanoja: ettei hän ollut koskaan moista nähnyt, ettei hän ymmärtänyt, miten mies oli menetellyt!

Muullakin lailla oli Inkeri siunaukseksi. Vaikka hänellä ei ollutkaan kovin paljon järkeä päässä, niin oli hänellä kaksi lammasta karitsoineen jonkun sukulaisen luona, ja ne hän kävi noutamassa. Ne olivat tärkeintä, mitä saattoi kotiin tuoda, villavat lampaat ja karitsat, neljä päätä, karja lisääntyi suuressa mittakaavassa ja siinä oli jo aika laskeminen ja se oli ihmeellistä se lisääntyminen. Inkeri toi sitäpaitsi vaatteita ja muita omistamiaan pikkutarpeita, peilin, nauhan, jossa oli muutamia sieviä lasihelmiä, kartat ja rukin. Jos hän sitä jatkoi, niin oli maja kohta lattiasta kattoon täynnä eikä sinne kaikki mahtunutkaan! Iisakki tuli vallan liikutetuksi tästä maallisesta tavarasta, mutta sanaton kun hän aina oli, oli hänen vaikea lausua julki ajatuksiaan, hän kompuroi ovelle ja tarkasteli ilmaa ja kompuroi jälleen sisälle. Olipa hän todella ollut onnen poika ja hän tunsi yhä enemmän rakastumista itsessään, vetoa, tai mitä se nyt lie ollut.

— Sinun ei pidä kahmia niin paljon! sanoi hän. — Minulla on vielä yhdessä paikassa lisää. Ja sitte on minulla vielä Sivert eno, oletko kuullut hänestä?

— En. — Hän on rikas mies. Hän on kihlakunnan kassanhoitaja näillä seuduilla.

Rakastuminen tekee viisaan tyhmäksi, hän tahtoi olla mieliksi omalla tavallaan ja meni siinä liiallisuuksiin: — Mitä minun piti sanoa, sanoi hän; älä huoli mullittaa perunoita. Minä mullitan ne, kun tulen illalla kotia.

Vaimo kuuli hänen hakkaavan metsässä, se ei kuulunut kaukaa, hän kuuli ryskeestä, että mies kaatoi suuria puita. Kun hän oli kuunnellut sitä hetkisen, Iäksi hän pellolle ja alkoi mullittaa perunoita. Rakastuminen tekee tyhmän viisaaksi.

Mies palasi illalla kotia ja veti tavatonta hirttä köydessä. Tuo karkea ja herkkäuskoinen Iisakki, hän piti aika melua hirttä tuodessaan ja kakisteli ja yski, jotta vaimo olisi tullut ulos ja hämmästynyt hänet nähdessään.

— Sinäpä olet koko hupsu! sanoikin hän aivan oikein tullessaan. Ihminen kai sinä vaan olet! sanoi hän. — Mies ei vastannut. Ei pälkähtänyt hänelle päähän. Olla vähän enemmän kuin ihminen hirrenvedossa, siitä ei kannattanut puhua. — Ja mihin sinä hirttä tarvitset? kysyi vaimo. — Enpä tiedä, vastasi mies arvokkaasti.

Mutta nyt näki hän, että vaimo oli mullittanut perunat, ja se teki vaimon melkein yhtä pystyväksi, kuin hänkin oli. Se ei ollut hänen mieleensä, hän irroitti köyden tukista ja lähti sen kanssa. — Lähdetkö uudelleen? kysyi vaimo. — Lähden, vastasi mies äreästi.

Hän toi vielä toisen tukin, ei puhaltanut eikä melunnut, vaan veti sen kuin härän majan luokse ja jätti siihen.

II.

Eräänä päivänä pani Inkeri taas evästä vasikannahkareppuunsa ja sanoi:
— Nyt minä lähden vähän sukulaisteni luokse. — Vai niin, sanoi Iisakki.
— Minulla olisi heille tähdellistä puhuttavaa. —

Iisakki ei seurannut häntä heti ulos, vaan viivytteli. Kun hän viimein kömpi ovelle salaten parhaansa mukaan uteliaisuuttaan ja raskaita aavistuksiaan, oli Inkeri jo painumassa metsään, — Hm. Tuletko takaisin? huusi mies voimatta pidättää itseään. — Tulenko takaisin! vastasi vaimo. Mitä sinä höpiset! — Vai niin. —

Niin oli hän jälleen yksin, jaa'a, Herra paratkoon! Työvoimineen ja työintoineen ei hän voinut vain vetelehtiä majassa ja olla itsellensä vastuksena, hän alkoi tehdä jotakin, kuoria hirsiä, piiluta niitä tasaisiksi kahdelta sivulta. Siinä puuhassa joutui ilta, jolloin hän lypsi vuohet ja kävi levolle.

Autiota ja hiljaista majassa, raskas vaikenemisen tuntu turveseinissä ja maapermannossa, hän oli syvästi ja vakavasti yksin. Mutta rukki ja kartat olivat paikoillaan ja helminauha hyvässä tallessa katon rajassa, Inkeri ei ollut ottanut mitään mukaansa. Mutta Iisakki oli sellainen pöpö, että hän kävi pimeänpeloksi valoisana kesäyönä ja näki jos minkä hiipivän ikkunan ohi. Kun kello valosta päättäen saattoi olla kahden korvilla, nousi hän jo ylös ja söi aamiaista, aimo vadillisen puuroa koko päivän varalle, niin että häneltä ei mennyt aikaa hukkaan uusiin keittämisiin. Hän raivasi uutismaata iltaan mennessä, levensi perunapeltoaan.

Hän vuoroon veisteli hirsiä, vuoroon raivasi maata kolme päivää — eiköhän Inkeri jo huomenna mahtane tulla. Ei ollut liikaa, jos hänellä oli kalaa vaimoaan varten tämän saapuessa, mutta hän ei halunnut mennä oikotietä ja ikäänkuin tulla häntä vastaan tunturin yli, vaan meni kiertotietä kalavedelle. Hän tuli tuntemattomille tunturiseuduille, siellä oli harmaata vuorta ja ruskeata vuorta ja siellä oli pikku kiviä niin raskaita, että ne saattoivat olla lyijyä tai kuparia. Täällä saattoi olla paljon näissä ruskeissa kivissä, ehkä sekä kultaa että hopeata, hän ei sitä ymmärtänyt ja samapa se hänestä oli. Hän tuli järvelle, kala nyki hyvin sääskisenä yönä, hän sai taas kantamuksen kaloja ja Inkeri saisi nähdä! Kun hän taas palasi kotiin aamusella samaa kiertotietä, jota hän oli tullutkin, tuli hän ottaneeksi mukaansa pari kappaletta noita raskaita pikkukiviä tunturilta, ja ne olivat ruskeita, täynnä tummansinisiä täpliä, ja niin tavattoman raskaita.

Inkeri ei ollut tullut, eikä häntä kuulunut. Oli jo neljäs päivä. Hän lypsi vuohet, kuten silloinkin kun hän oli yksin niiden kanssa eikä hänellä ollut ketään apuna, sitten hän meni erääseen kivilouhikkoon ja kantoi pihamaalle suuria kasoja sopivia muurikiviä. Hänellä oli kaiken maailman tehtäviä.

Viidentenä iltana hän kävi levolle pieni epäilys sydämessään, mutta olihan siinä kyllä rukki ja kartat ja olihan siinä helmet. Sama autius majassa, ei ääntäkään, tunnit olivat tavattoman pitkiä, ja kun hän vihdoin kuuli jonkinlaista töminää ulkoa, ymmärsi hän hyvin, että hän oli vain jotain kuulevinaan. Jaa'a, Herra paratkoon! sanoi Iisakki tuntien itsensä hyljätyksi, eikä hän lausunut sellaisia sanoja suotta. Sieltä kuului nyt töminää jälleen, ja hetken päästä näki hän jonkin liukuvan ikkunan ohi, mikä se nyt sitten lie ollutkin, jonkin, jolla oli sarvet ja joka asteli rivakasti. Hän hypähti ylös, säntäsi ovelle ja näki näyn. — Jumala tai Saatana! mutisi Iisakki, ja sellaista ei hän päästänyt suustaan ilman painavaa syytä. Hän näki lehmän, Inkerin ja lehmän, ne katosivat läävään.

Jollei hän olisi siinä seisoessaan kuullut, että Inkeri puheli lehmälle läävässä, ei hän olisi uskonut korviaan, mutta siinäpä hän seisoi. Samassa hetkessä sai hän pahan aavistuksen: — Herra häntä siunatkoon, luonnollisesti, olipa se hiivatinmoinen vaimo, ettei vertaa, mutta liika oli liikaa. Rukki ja kartat, ne vielä menettelivät, ja helmet olivat epäilyttävän hienoja, mutta menetteliväthän nekin vielä! Mutta lehmä, ehkä löydetty tieltä tai joltain laitumella, sitä omistaja varmasti kaipaisi ja koettaisi päästä sen jäljille.

Inkeri astui ulos läävästä ja sanoi ylpeänä hymyillen: — Minä toin vaan lehmäni! — Vai niin, vastasi mies. — Viivyin niin kauan, kun en voinut kulkea sen kanssa kovempaa tunturin yli. Sillä on vasikka tulossa. — Toitko lehmän? kysyi mies. — Toin, sanoi vaimo vallan pöyhistyneenä maallisesta rikkaudestaan. Vai luuletko sinä, että minä tyhjiä höpisen! sanoi hän. Iisakki pelkäsi pahinta, mutta hän hillitsi itsensä ja sanoi vaan: — Tule sisälle syömään. —

— Näitkö lehmän? Eikö se ollut sievä? — Verraton. Mistä olet saanut sen? kysyi mies niin välinpitämättömänä kuin taisi. — Sen nimi on Mansikki. Mitä sinä sillä muurilla, jota tuonne olet rakentanut? Tapat itsesi työllä, sen teet. Mutta tuleppa katsomaan lehmää!

He menivät ja Iisakki oli alusvaatteisillaan, mutta mitäpä siitä. He tarkastelivat lehmää kyllästymättä mielihyvällä ja kaikkia sen tuntomerkkejä, päätä, utareita, ristiluita, kylkiä; punaisen ja valkoisen kirjava, säyseä.

Iisakki kysäisi varovaisesti: — Miten vanhan sen luulet olevan? — Luulet? sanoi Inkeri. Se on juuri neljännellä vuodella. Minä sen hankin, ja kaikki sanoivat, että se oli säysein vasikka, mitä he lapsuudestaan saakka ovat nähneet. Mitä luulet, saammeko sille ruokaa? — Iisakki alkoi jo uskoa, mitä hän mielellään halusi, ja selitti: — Mitä ruokaan tulee, niin kyllä sitä sille riittää!

Niin menivät he sisälle ja söivät ja joivat ja kävivät levolle. He makasivat ja juttelivat lehmästä, tapahtumasta: — Mutta eikö se ole sievä lehmä? Nyt se saa toisen vasikan. Sen nimi on Mansikki. Nukutko, Iisakki? — En. — Ja sepä tunsi minut heti ja seurasi minua aivankuin karitsa eilen. Lepäsimme hetken tunturilla yöllä. — Vai niin. — Meidän täytyy pitää sitä kytkyessä koko kesä, tai muuten se laputtaa tiehensä, sillä lehmä on lehmä. — Missä se on tähän asti ollut? kysyi Iisakki viimein. — Sukulaisteni luona, he sitä pitivät. He eivät tahtoneet siitä luopua ja lapset ne itkivät, kun minä otin sen mukaani.

Oliko mahdollista, että Inkeri valehtelisi niin taitavasti? Hän puhui luonnollisestikin totta, että lehmä oli hänen. Alkoi jo olla kamaa talo täynnä, oli olemista, tuskinpa enää mitään puuttuu! Sitä Inkeriä, Iisakki rakasti häntä ja hän rakasti Iisakkia, he olivat tyytyväisiä, he elivät puulusikan aikakautta ja heidän oli hyvä olla. Käydään levolle! ajattelivat he. Ja niin he kävivät levolle. Aamusella he heräsivät seuraavaan päivään, oli aina yhtä ja toista puuhaa, olipa kyllä, taistelua ja iloa niinkuin elämä on.

Siinä nyt olivat nuokin hirret, koettaisikohan niitä pystyttää? Iisakki oli pitänyt sitäkin silmällä kylillä ollessaan ja hän oli suunnitellut rakennusmuodon, hän osasi kyllä mökin salvaa. Ja eikö hän ollut aivan pakotettukin sitä rakentamaan? Oli tullut lampaita taloon, lehmä taloon, vuohet olivat lisääntyneet ja olivat yhä lisääntymässä, karjalle oli majan puolikas ylen ahdas, hänen täytyi keksiä keino, millä päästä pulasta. Täytyy ryhtyä puuhaan heti perunan kukkiessa ja ennenkuin heinänteko vielä on alkanut, Inkeri sai häntä autella yhdessä ja toisessa.

Iisakki herää yöllä ja nousee ylös, Inkeri nukkuu sikeästi taivalluksensa jälkeen. Hän menee jälleen navettaan. Ei hän puhuttele lehmää niin, että se maistuisi äitelältä imartelulta, mutta hän taputtelee sitä ystävällisesti ja tutkii sitä uudelleen joka puolelta, eikö sillä olisi jotakin vieraan omistajan tuntomerkkiä. Hän ei löydä mitään merkkiä ja lähtee keventyneenä pois.

Siinä lojuvat hirret. Hän alkaa niitä vieritellä, nostella kivijalalle neliöksi, suureksi tupaneliöksi ja pieneksi kamarineliöksi. Se kävi perin hitaasti, se veti kaiken hänen huomionsa puoleensa, että hän kokonaan unohti ajan. Nyt nousi savua majan räppänästä ja Inkeri tuli kutsumaan aamiaiselle. — Mitä sinä nyt puuhailet? sanoi hän. — Oletko ylhäällä? vastasi Iisakki.

Kas sitä Iisakkia, hän oli niin salamyhkäinen, mutta hän oli silti hyvillään, että vaimo kyseli ja oli utelias ja piti ääntä hänen hommistaan. Saatuaan ruokaa istui hän hieman pitkään majassa ennenkuin läksi taas ulos. Mitä hän odotti?

— Tässä minä vaan istun! sanoi hän ja nousi. Niinkuin ei olisi yllin kyllin tekemistä! sanoi hän. — Rakennatko taloa? kysyi vaimo. Etkö voi vastata! — Mies vastasi armosta, hän oli niin erinomaisen mahtava, kun hän rakensi ja tunsi isännyytensä, sentähden hän vastasi: — Näet kai, että minä rakennan. — Vai niin. Jaha. — Mitä ihmettelemistä siinä on? sanoi Iisakki. Sinä tuot kokonaisen lehmän taloon, täytyy kai sille saada navetta.

Inkeri raukka, hän ei ollut niin perin viisas kuin mies, kuin Iisakki, luomisen herra. Hän ei ollut vielä oppinut tuntemaan miestään, eikä ollut päässyt selville hänen puhetavoistaan. Inkeri sanoi. — Et kai rakenna navettaa? — Jotakinhan minä, sanoi mies. — Mitä höpiset? Parempi olisi kai rakentaa tupa. — Niinkö luulet? sanoi mies ja katsoi häneen teeskentelevän tyhjin ilmein, aivankuin olisi ällistynyt tästä vaimon ajatuksesta. — Niin. Silloin saisivat elukat majan - Mies ajatteli asiaa: — Luulenpa tosiaan, että niin on paras tehdä! — Siinä näet, sanoi voittoisa Inkeri, en minäkään vallan päätön ole! — Et. Ja mitä arvelet kamarista tuvan lisäksi? — Kamarista? Niinhän se olisi kuin muillakin. Niin, jospa sen saisimme!

He saivat sen, Iisakki rakensi ja veisteli salvokset ja pystytti seinät, samaan aikaan muurasi hän uunia sopivista kivistä, mutta tämä viimeinen työ onnistui häneltä huonommin ja hän oli pitkän ajan tyytymätön itseensä. Kun heinänteon aika tuli, täytyi hänen laskeutua alas rakennukselta ja kierrellä laajalti mäkiä ja niittää, hän kantoi heinät kotiin suunnattomina kantamuksina. Eräänä sadepäivänä sanoi Iisakki, että hänen täytyi lähteä kylälle. — Mitä sinä siellä? — Enpä tiedä itsekään. —

Hän meni ja oli poissa kaksi vuorokautta, hän palasi kotiin tuoden keittouunin — proomu tuli keinuen ja kantaen selässään rautahellaa. — Sinä et ole ihmisellinen itseäsi kohtaan sanoi Inkeri. — Nyt purki Iisakki jälleen uunin, joka näytti niin hullunkuriselta uudessa talossa, ja asetti keittouunin sen sijaan. — Kaikilla ei olekaan keittouunia, sanoi Inkeri, jopa nyt jotakin, että meillä on, sanoi hän.

Heinäntekoa jatkui, Iisakki korjasi heinää suuret määrät, sillä metsäheinä ei ole samanarvoista kuin niittyheinä, vaan melkoista huonompaa. Hän saattoi nyt vain sadepäivinä rakentaa tupaa, se kävi hitaasti, niin että elokuussa, kun kaikki heinä oli kotona ja suojassa kallionkielekkeen alla, oli uusi talo vasta puoleksi pystyssä. Syyskuussa sanoi Iisakki, ettei tämä käy, sanoi hän, — luulenpa, että sinun täytyy juosta kylälle hakemaan apumiestä minulle, sanoi hän Inkerille. Inkeri oli alkanut käydä hieman pulleaksi viime aikoina, eikä enää voinut juoksennella, mutta luonnollisestikin valmistautui hän lähtemään.

Mutta nyt oli mies ajatellut asiaa, ylpeys oli taas voittanut ja hän tahtoi tehdä kaikki yksin. — On ikävää vaivata ihmisiä, sanoi hän, minä teen yksin! — Et sinä yksin voi. — Auta sinä vain tukkeja ylös. —

Kun tuli lokakuu, selitti Inkeri: — En jaksa enää! — Olipa suuri vahinko, kattotuolit piti välttämättä saada ylös, että hän saisi kattaa talon ennen syyssateiden alkua, oli jo kiire. — Mikähän sitä Inkeriä vaivasi? Ei suinkaan hän vain ollut kääntymässä sairaaksi? — Silloin tällöin valmisti hän kutunjuustoja, mutta yleensä ei hänestä ollut muuhun kuin vaihtamaan Mansikkia kytkyeineen paikasta toiseen useita kertoja päivässä. — Tuo tullessasi suuri kori tai laatikko tai jokin sen tapainen, kun ensikerran käyt kylällä! oli Inkeri sanonut. — Mitä sinä sillä, kysyi Iisakki. — Minä tarvitsen, vastasi hän.

Iisakki veti kattotuolit köydellä ylös ja Inkeri lykkäsi toisella kädellä, hänen pelkkä läsnäolonsa tuntui auttavan. Työ edistyi vähin erin, katto ei ollut varsin korkea, mutta palkit olivat tavattoman suuria ja paksuja tuohon pieneen taloon.

Syysilmat pysyivät kutakuinkin kauniina, Inkeri otti yksinään perunat maasta, ja Iisakki sai talon katettua, ennenkuin sateet alkoivat täydellä todella. Vuohet oli jo muutettu majaan ihmisten puolelle yöksi, sekin vielä menetteli, kaikki menetteli, ihmiset eivät siitä valittaneet. Iisakki valmistautui taas lähtemään kylälle. — Voisit tuoda tullessasi ison korin tai laatikon minulle! sanoi Inkeri taas ikäänkuin nöyrästi pyytäen. — Minä olen tilannut itselleni muutamia lasiruutuja, jotka minun on tuotava, vastasi Iisakki, ja minä olen tilannut itselleni kaksi maalattua ovea, vastasi hän ylemmyydellä. — No, niin, sitte saa kori jäädä.

— Mitä sinä sillä? — Mitäkö minä sillä? Eikö sinulla ole silmiä päässäsi? —

Iisakki läksi syvissä mietteissä ja tuli takaisin kahden vuorokauden kuluttua tuoden ikkunan ja oven tupaa varten ja toisen kamaria varten, sitäpaitsi riippui hänen rinnallaan laatikko Inkeriä varten ja laatikossa oli erilaisia ruokatarpeita. — Inkeri sanoi:

— Katso vaan, ettet kanna itseäsi kuoliaaksi jonakin päivänä! — Mitä, kuoliaaksi? Kaukana siitä, että Iisakki olisi ollut puolikuollut, hän otti taskustaan lääkepullon, jossa oli naftaa ja antoi sen Inkerille määräten hänen käyttämään sitä ahkerasti, että hän toipuisi. Ja siinä olivat nyt ikkunat ja maalatut ovet, joita hän nyt saattoi käyttää hyväkseen, hän ryhtyi heti asettamaan niitä paikoilleen. Oli noita pieniä ovia, jotka jo kyllä olivat käytetyt, mutta maalatut taas somiksi valkoisella ja punaisella maalilla, ne koristivat kotia kuin maalaukset.

Nyt muuttivat he uuteen rakennukseen ja karja sijoitettiin koko majaan; yksi lammas karitsoineen pantiin lehmän seuraksi, ettei siitä tuntuisi yksinäiseltä.

III

Niin kauan kun maa oli sulana, raivasi Iisakki kiviä ja kantoja maasta ja tasoitteli niittyänsä seuraavaksi vuodeksi, kun maa jäätyi, meni hän metsään ja hakkasi suuret määrät halkoja. — Mitä sinä teet niin suurella halkomäärällä? kysäsi Inkeri. — Enpä oikein tiedä, vastaa Iisakki, vaikka kyllä tiesi. — Vanhaa, sankkaa ikimetsää oli aivan miltei rakennuksiin saakka ja se esti heinämaiden laajennuksen, sitäpaitsi aikoi hän saada tavalla tai toisella kuljetetuksi halkoja kylille talven aikana ja myydä sellaisille, joilla ei ollut puita. Iisakki oli varma, että siinä piili hyvä ajatus, hän yhä vain raivasi metsää ja hakkasi haloiksi. Inkeri tuli usein katsomaan kun hän teki työtä, mutta hän ei ollut siitä piittaavinaan aivankuin se ei olisi ollut lainkaan tarpeellista, mutta Inkeri ymmärsi, että se oli Iisakille mieleen. Heidän keskensä vaihdettiin harvoja sanoja: — Eikö sinulla ole muuta tekemistä kuin tulla tänne paleltumaan pilalle? sanoi Iisakki. — Ei minun ole vilu, vastasi Inkeri, mutta sinä tärvelet terveytesi, sanoi hän. — Ota nyt päällesi minun nuttuni tuolta! — Sekö tässä nyt vielä pitäisi tehdä, sillä enhän minä täällä voi istua, kun Mansikin pitäisi poikia. — Vai niin, vai pitäisi Mansikin poikia? — Etkö sitä ole kuullut? Ja mitä arvelet, pitäisikö meidän pitää vasikka? — Tee niinkuin tahdot, minä en tiedä. — Emmehän me voi syödä vasikkaa minun ymmärtääkseni. Sillä silloinhan meillä ei olisi kuin yksi ainoa lehmä. — Enpä luule sinun haluavan, että syömme vasikan, sanoi Iisakki.

Nuo yksinäiset ihmiset, niin rumia ja reheviä kuin he olivatkin, olivat kuitenkin hyviä toisilleen ja elukoille ja maalle!

Sitte poiki Mansikki. Se oli tärkeä päivä erämaassa, suuri siunaus ja onni, Mansikki sai hyvää jauhojuomaa ja Iisakki sanoi: — Älä säästä jauhoja! Vaikka hän oli niitä selässään kantanut. Siinä oli nyt sievä vasikka, vasikkakaunotar, punakylkinen sekin, ylen pökerryksissään sen ihmeen jälkeen, joka sille oli tapahtunut. Parin vuoden päästä olisi se jo itse äiti. — Siitä vasikasta tulee perin kaunis lehmä, sanoi Inkeri, enkä minä tiedä mikä sille pantaisiin nimeksi, sanoi hän. Inkeri oli lapsellinen eikä suinkaan älyllä pilattu. — Nimeksi? sanoi Iisakki, et keksi sille parempaa nimeä kuin Tiistikki!

Satoi ensi lumen. Niin pian kuin tuli ajokeli, läksi Iisakki kylään ja oli salamyhkäinen kuten tavallisesti, eikä tahtonut selittää asiaansa Inkerille. Hän palasi mitä suurimmalla yllätyksellä — hevosella ja reellä. — Johan sinä kummittelet! sanoi Inkeri, et kai ole ottanut hevosta? — Ottanutko hevosen! — Löytänyt, tarkoitan? — Oh, jospa Iisakki nyt olisi voinut sanoa: minun hevoseni, meidän hevosemme! Mutta hän oli vain saanut hevosen lainaksi joksikin ajaksi, hänen oli määrä ajaa sillä halkonsa.

Iisakki ajoi halkonsa kylälle ja ruokaa ja jauhoja ja silliä kotiin. Ja kerran toi hän kotiin vuoden vanhan sonnimullikan reessä, hän oli saanut sen tavattoman halvalla, koska seudulla alkoi olla rehunpuute. Laiha ja pörrökarvainen se oli, eikä sen ammumisestakaan ollut taikaa, mutta mikään epäkelpo se ei ollut ja hyvällä ruokolla se siitä pulskistuisi. Härkä oli vielä liian nuori. Inkeri sanoi: — Kaikkia sinä tuot! Ja Iisakki toi kaikkea, hän toi lankkuja ja kaappipöydän, jonka hän oli vaihettanut hirsiin, hän toi tahkokiven, vohveliraudat, työkaluja, kaiken sen sai hän haloilla. Inkeri paisui rikkaudesta ja sanoi joka kerta: — Vieläkö lisää tuot? Nyt on meillä härkä ja kaikkia mitä ajatella voi! — Ja eräänä päivänä vastasi Iisakki: — Ei, nyt en enää tuo enempää!

Heillä oli yllin kyllin pitkäksi ajaksi ja he olivat hyvinvoipaa väkeä. Mihin ryhtyisi nyt Iisakki keväällä? Hän oli astellut satoja kertoja puukuormansa jäljessä talven kuluessa ja ajatellut asiaa: hän aikoi raivata edelleen mäkeä ja kiireen kaupalla, hakata halkoja, antaa niiden kuivaa kesän yli ja ajaa kaksinkertaisen määrän ensi talvikelin aikana. Siinä laskussa ei ollut virheitä. Iisakki oli myös satoja kertoja ajatellut erästä toista asiaa: Mansikkia, mistä se oli, kuka sen omisti? Sellaista vaimoa kuin Inkeri ei ollut toista, sellainen hupsu tyttö ja kuitenkin hän oli kaikessa miehensä mieleinen, niin että häneen saattoi kaikessa olla tyytyväinen; mutta jonakin päivänä saattoi joku tulla ja ottaa Mansikin takaisin ja taluttaa sen pois talosta nuorassa. Ja paljon pahaa saattoi olla siitä seurauksena. Et kai ole ottanut hevosta? sanoi Inkeri, tai löytänyt sitä? sanoi hän. Se oli hänen ensimäinen ajatuksensa, häneen ei voinut olla uskomista, ja mitä olisi Iisakin tehtävä? Sitä oli hän ajatellut. Eikö hän ollut saanut härkääkin Mansikille, ehkä varastetulle lehmälle!

Ja nyt täytyi viedä hevonen takaisin. Se oli vahinko, sillä hevonen oli pieni ja tanakka ja oli tullut ihmisille rakkaaksi. — Niin, mutta olethan saanut sillä suuria tehdyksi, sanoi Inkeri lohduttaen. — Nyt kevätpuolla olisin tarvinnut hevosta, vastasi Iisakki, olisi niin paljon ajotöitä!

Aamusella ajoi hän hiljakseen kotoa viimeisine puukuormineen ja oli poissa kolmanteen päivään saakka. Kun hän tulla kompuroi takaisin kotiin jalkaisin, kuuli hän jo tuvan ulkopuolelle heikkoa ääntä, mitä se nyt lie ollutkin, hän jäi hieman kuuntelemaan. Lapsen huutoa — jaa'a, Herra paratkoon, siitä ei päässyt minnekään, mutta se oli kauheata ja ihmeellistä, eikä Inkeri ollut sanonut mitään.

Hän astui sisälle ja näki ensimäiseksi laatikon, tuon oivan laatikon, jonka hän oli kantanut kotiin rinnuksillaan, se riippui nyt kahdessa nuorassa kattoparrusta ja oli kehtona ja liekkuna lapselle. Inkeri hoippui ylhäällä puoleksi pukeutuneena, ja hän oli epäilemättä myös lypsänyt lehmän ja vuohet.

Kun lapsi vaikeni, kysyi Iisakki: — Oletko jo suoriutunut siitä? — Niin, nyt se on tehty. — Vai niin. — Se tuli saman päivän iltana, jona sinä läksit. — Vai niin. — Minun piti vain kurottautua ja ripustaa laatikko, niin oli kaikki valmiina; mutta se oli liikaa, jälkeenpäin teki niin kipeätä. — Miksi et varottanut minua? — Tiesinkö minä niin tarkkaan ajan! Se on poika. — Vai niin, vai poika. — Kunhan vain tietäisin ja keksisin minkä nimen sille antaisin! sanoi Inkeri.

Iisakki sai nähdä nuo pienet, punaiset kasvot ja ne olivat säännölliset, eivätkä jäniksenhuuliset, ja päässä oli sakeasti hiuksia. Pieni, soma mies säätynsä ja asemansa mukaan laatikossa, Iisakki tunsi itsensä ihmeen heltyneeksi, myllynruho seisoi ihmeen edessä, se oli kerran saanut alkunsa pyhässä yksinkertaisuudessa, nyt se näyttäytyi elämässä pienillä kasvoilla aivankuin vertauskuvana. Päivät ja vuodet tekisivät tuosta ihmeestä ihmisen.

Iisakki raivaa metsää ja hakkaa halkoja. Hän on päässyt entistä pitemmälle, hänellä on saha, hän sahaa puut, ja pinot kasvavat valtaviksi, hän tekee niistä pitkiä jonoja, kokonaisen kylän. Inkeri on nyt enemmän sidottu tupaan, eikä hän voi käydä miehensä luona tämän työpaikalla, mutta sensijaan pistäytyy Iisakki silloin tällöin kotona. Olipa nyt tuokin jotakin, pieni pirpana laatikossa! Iisakin päähän ei pälkähtänyt siitä sen enempää välittää ja sitäpaitsi oli se vain pieni matonen, antaa sen maata siinä! Mutta olihan hän sentään ihminen, eikä voinut ilman osanottoa kuulla huutoa, tuota pientä kirkunaa.

Ei, älä koske siihen! sanoo Inkeri, sillä sinulla on kai pihkaiset kourat, sanoo hän. — Pihkaiset kouratko? Oletko hullu! vastaa Iisakki. Minulla ei ole ollut pihkaa kourissa sen jälkeen, kun rakensin tämän rakennuksen. Anna poika tänne, niin minä hyssytän sitä! — Ei, nyt se jo lakkaa huutamasta.

Toukokuussa tulee vieras nainen tunturin yli yksinäisten uutisasukkaiden luo, hän on Inkerin sukulaisia kaukaa ja hänet otetaan hyvin vastaan. Hän sanoo: — Minä tulin vaan katsomaan, miten Mansikki jaksaa sen jälkeen, kun se joutui meiltä pois! — Ihmiset eivät kysele sinun vointiasi, joka pieni olet! valittaa Inkeri lapselle. — Niin hän — näenhän minä nyt miten hän voi. Onhan siinä poikaa, näen minä! Ja olisipa joku sanonut minulle vuosi sitten, että minä tapaisin sinut, Inkeri, täällä, ja että sinulla olisi mies ja lapsi ja talo ja olemista! — Ei sinun sitä tarvitse minulle sanoa. Mutta tuolla istuu nyt hän, joka otti minut sellaisena kuin olin! — Onko hän vihitty? Eihän hän taida olla vihitty. — Mutta saadaan nyt nähdä, kunhan tämä mies pitäisi ristiä, sanoo Inkeri. Olisihan pitänyt vihkiä, mutta ei ole sopinut. Mitä ajattelet, Iisakki? — Vihkiä — tietysti. — Etkö sinä, Ulla, voisi tulla takaisin peltotöiden väliaikana ja olla täällä elukoiden hoitajana, sillä aikaa, kun me teemme retken? kysyi Inkeri. — Kyllä, sen vieras lupasi. — Me kyllä palkitsemme sinua siitä. — Niin, senhän kyllä tiesi… Ja nyt on hän taas alkanut rakentaa, näen minä. Mitä hän rakentaa? Eikö hänellä jo ole kylliksi? — Inkeri käyttää tilaisuutta hyväkseen ja sanoo: — Niin, kysy sinä häneltä, minä en sitä saa tietää. — Mitä minä rakennan, vastaa Iisakki, siitä ei kannata puhua. Pientä vajaa, jos sellaista tulisi tarvitsemaan. Mitä, Mansikkiako halusit nähdä? kysyy hän vieraalta.

He menevät läävään, lehmää ja vasikkaa näytetään, härkä on kulipää, vieras nyökäyttää elukoille ja itse läävälle, että kaikki on parasta lajia, ja suurelle puhtaudelle, että se on erinomaista. — Minä valvon Inkeriä kaikessa, mitä tulee elukkain hyvään ja maalliseen ruokkoamiseen! sanoo nainen.

Iisakki kysyy: — Vai on Mansikki ollut sinun luonasi ennen? — Vasikasta saakka! Eipä juuri minun luonani, mutta poikani luona; mutta sehän on sama asia. Meillä on vielä sen emä tiinussa!

Iisakki ei ollut kuullut ilahduttavampia sanoja pitkään aikaan, hän pääsi taakan alta, Mansikki oli nyt Inkerin ja hänen lehmänsä kaiken oikeuden mukaan. Totta puhuen oli hän, päästäkseen epävarmuudestaan, puolittain aikonut turvautua surulliseen keinoon ja teurastaa Mansikin syksyksi, kaapia karvat nahasta, haudata sarvet maahan ja peittää siten kaikki jäljet Mansikki-lehmän maallisesta vaelluksesta. Nyt ei sitä tarvinnut tehdä. Hän vallan ylpistyi Inkeristä ja sanoi: — Niin puhdasko? Hänellä ei ole vertaistaan! Olisinhan voinut yhtä hyvin saada tänne tuhrustavan naisen. — Saattoiko muuta odottaa! sanoi Ulla vaimo.

Tämä tunturin takaa tullut vaimo, lauhkea ja sävyisästi puhuva ihminen, järkevä ihminen, jonka nimi oli Ulla, hän jäi olemaan pariksi päiväksi ja sai maata kamarissa. Kun hän Iäksi jälleen kotia, sai hän mukaansa vähän lampaanvilloja Inkeriltä, hän piilotti nyyttiä Iisakilta, minkä tähden nyt liekin niin tehnyt.

Lapsi, Iisakki ja vaimo — maailma oli taas sama kuin ennenkin, jokapäiväinen työ, monta pientä ja suurta iloa, Mansikki lypsi hyvästi, vuohet olivat vohlineet ja lypsivät hyvästi, Inkeri laittoi pitkän riitan valkoisia ja punaisia juustoja ja pani ne valmistumaan Tarkoituksena oli valmistaa niin monta juustoa, että hän voisi ostaa kangaspuut niillä — sitä Inkeriä, hän osasi kutoa kangasta.

Ja Iisakki rakensi vajaa, hänellä oli myös kai suunnitelma. Hän pystytti majan viereen uutta lisärakennusta kaksinkertaisista viilulaudoista, teki siihen oven ja pienen, sievän, neliruutuisen ikkunan, sitten laittoi hän katon paaluista ja pohjusti maan tiiviisti tuohilla ja pani päälle turpeita. Pelkkää välttämättömyyttä ja hyötyä, ei permantoa, ei höylättyjä seiniä, mutta Iisakki veisti pilttuun aivankuin hevosta varten ja teki seimen.

Oltiin jo pitkällä toukokuussa, aurinko oli sulattanut mäet, Iisakki peitti majansa turpeilla, sitten se oli valmis. Eräänä aamuna söi hän aamiaista koko päivän varaksi, pani ruokaa mukaansa, otti kuokan ja lapion olalleen ja läksi kylälle. — Voitko tuoda neljä kyynärää karttuuniikangasta! huusi Inkeri hänen jälkeensä. — Mitä sinä sillä? vastasi Iisakki.

Näytti siltä kuin hän olisi tahtonut jäädä ikipäiviksi sille tielle, Inkeri katseli joka päivä säätä, ilman valtiasta, aivankuin hän olisi odottanut purjehtijaa, meni yöllä ulos kuuntelemaan, hän ajatteli ottaa lapsen käsivarrelleen ja lähteä hänen jälkeensä. Vihdoin palasi Iisakki hevosella ja kärryillä. Ptruu! sanoi Iisakki kovaa oven ulkopuolella, ja vaikka hevonen seisoi hiljaa paikallaan ja höristeli tutunomaisesti majaa kohden, huusi Iisakki tupaan: — Voitko tulla pitelemään vähän hevosta?

Inkeri ulos. — Mitä nyt? sanoi hän. Iisakki, oletko saanut taas sen lainaksi! Missä olet ollut koko tämän ajan? On kuudes päivä. — Missäkö olisin ollut? Minun täytyi tehdä työtä monessa paikassa päästäkseni kulkemaan rattaillani eteenpäin. Pitele vähän hevosta, sanoin! — Rattaillasi? Et kai ole ostanut rattaita, vai mitä? —

Iisakki ei puhu mitään, Iisakki on aivan mykkänä. Hän ryhtyy nostamaan rattailta auraa ja karhia, jotka hän oli hankkinut, nauloja, ruokatarpeita, rautakankia, jyväsäkkiä. — Mitenkä lapsi voi? kysyy hän.

Lasta ei mikään vaivaa. — Oletko ostanut kärryt? kysyn minä. Sillä minä kiusaan ja kiusaan kangaspuita, sanoi hän oikein veitikkamaisesti, niin iloinen hän oli siitä, että mies oli jälleen kotona.

Iisakki oli taas ääneti pitkän hetken ja askaroi tavaroillaan, hän ajatteli ja katseli minne panisi kaikki kalunsa, niille ei näyttänyt olevan pihalla lainkaan paikkaa. Mutta kun Inkeri lakkasi enempiä kyselemästä ja sen sijaan alkoi puhella hevoselle, katkaisi Iisakki äänettömyyden; — Oletko nähnyt taloa ilman hevosta ja rattaita ja auraa ja karhia ja kaikkea mitä siihen kuuluu? Ja jos tahdot tietää, niin olen ostanut sekä hevosen, kärryt että kaikki, mitä siinä on, vastasi hän. — Inkeri vain heilutti päätään ja sanoi: — No hyvänen aika sentään!

Eikä Iisakki nyt ollutkaan pieni ja arka, oli kuin hän olisi maksanut herrasmiehen tavoin Mansikista: olkaa hyvä — pyöreissä rahoissa hevonen minun puoleltani! Hän oli niin joustava, että hän otti vielä kerran auran ja muutti sen yhdellä kädellä kantaen tuvan seinustalle ja nosti sen pystyyn. Hän oli sellainen johtaja että! Ja myöhemmin otti hän karhin, rautakangen, uuden hangon, jonka hän oli ostanut, kaikki nuo arvokkaat maanviljelyskalut, uutistalon kalleudet. Se oli suuremmeistä, täydet varustukset, nyt ei puuttunut mitään.

— Hm. Täytyy kai saada varoja kangaspuihinkin, sanoi Iisakki, jos minulla vain terveyttä riittää. Siinä on karttuunia, niillä ei ollut muuta kuin sinistä karttuunia.

Inkeri sanoo: — Olipa hullusti, ettei Ulla saanut nähdä kaikkea tätä ollessaan täällä.

Pelkkää pötyä ja turhamaisuutta vaimon puolelta ja mies tuhautti nenäänsä hänen puheilleen. Mutta eipä hänelläkään olisi ollut mitään sitä vastaan, että Ulla olisi nähnyt kaiken tämän ihanuuden.

— Mene sisälle pojan luo, sanoi Iisakki. Sillä nyt on jo hevonen huvitellut tarpeeksi.

Hän riisuu hevosen valjaista ja taluttaa sen talliin — vei hevosensa talliin! Hän ruokkii ja sivelee sitä ja on sille ystävällinen. Mitä oli hän velkaa hevosesta ja rattaista? Aika summan, suuret rahat; mutta kesän kuluessa hän saisi sen maksetuksi. Hänellä oli sen edestä halkoja, vähän rakennustuohia viime vuodelta ja lopuksi joitakin hyviä hirsiä. Se ei tuntunut miltään. Sitten kun jännityksen ajat ja suuret vastoinkäymiset alkoivat, oli hänellä monta karvasta pelon ja tuskan hetkeä, nyt riippui kaikki kesästä ja syksystä, ilmoista!

Päivät kuluivat maatyössä, yhä enenevässä maatyössä, hän perkasi uusia maakaistaleita kannoista ja kivistä, kynti, lannoitti, karhitsi, kuokki, rusenteli kokkareita käsillään, anturoillaan, oli kaikin tavoin maanmöyrijä ja teki pellot samettikentiksi. Hän odotteli pari päivää, näytti hankkivan sadetta ja hän kylvi siemenen.

Useita satoja vuosia olivat varmaankin hänen esi-isänsä kylväneet siementä, se oli harras toimitus hiljaisena ja lauhkeana ja tyynenä iltana, mieluimmin armeliasta, pientä tihkusadetta odoteltaessa, niin pian kuin mahdollista villihanhien paluun jälkeen. Peruna oli uusi kasvi, siinä ei ollut mitään mystillistä, ei mitään uskonnollista, naiset ja lapset saattoivat olla mukana sitä kylvämässä, noita maaomenia, joita tuotiin vieraasta maasta niinkuin kahvia, mainiota ruokaa, mutta laadultaan ylellistä. Ohra oli leipää, ohra tai ohran puute, se oli elämä tai kuolema. Iisakki kulki paljain päin ja Jeesuksen nimessä ja kylvi, hän oli kuin käsillä varustettu pölkky, mutta sisällisesti hän oli täysi lapsi. Hän huolehti kaikesta läheisestään, hän oli ystävällinen ja alistuva. Kas, nyt itävät nämä ohran silmät ja nousevat oraalle ja lisääntyvät, ja niin on kautta koko maan kun ohraa kylvetään. Juudaanmaalla, Amerikassa, Gudbrandlaaksossa — oh, miten maailma on avara, ja se piskuinen kaista, jota Iisakki kylvi, se oli kaiken keskuksena. Hänen kädestään sinkoili ohran suihkeita, taivas oli pilvinen ja hyvä, kaikki ennusti pitkällistä, pientä tihkusadetta.

Iisakki oli päässyt pelloilta, hän valmistautui kahdella viikatteella ja kahdella haravalla heinäntekoon, teki pitkät liisteet kärrynpohjiin, niin että hän saattoi ajaa niillä heiniä ja hankki itselleen sirppejä ja kalupuita halkorekeä varten talveksi. Hän teki paljon hyvää. Ja mitä kahteen seinähyllyyn tulee, teki hän sellaiset tupaan, niin että niille saattoi asettaa kaikenlaista, sekä almanakan, jonka hän vihdoinkin oli ostanut, että astioita, jotka eivät olleet käytännössä. Inkeri sanoi, että nuo kaksi hyllyä olivat hyvään tarpeeseen!

Inkeristä oli kaikki niin erinomaista. Tuo Mansikkikin, sekään ei enää yrittänyt karata, vaan kierteli päivät pääksytysten iloisena metsiä vasikan ja härän seurassa. Ja vuohetkin viihtyivät ja niiden raskaat utaret hipoivat miltei maata. Inkeri neuloi pitkän mekon sinisestä karttuunista ja pienen hiipan samasta kankaasta, se oli sominta, mitä nähdä saattoi ja se oli kastepuku. Itse poika makaili ja seurasi silmillään työtä, oli se aika poika, ja jospa sille lopuksi pantaisiin nimeksi Elias, niin ei Iisakki tahtonut enää sitä vastaan hangoitella. Kun mekko oli valmis, oli siinä kahden kyynärän pituinen karttuunilieve ja jokaisella kyynärällä oli hintaa, mutta sitä ei auttanut katsoa, lapsihan oli ensimmäinen. — Jos sinun helminauhaasi joskus käytetään, niin kai nyt! sanoi Iisakki. — Niin, Inkeri oli kyllä ajatellut niitä, helmiä, hän ei ollut turhan tautta äiti, vaan vallan tyhmän ylpeä. Helmet eivät riittäneet pojan kaulan ympäri, mutta ne koristivat kyllä hiippalakin otsapuolta ja siihen hän ne kiinnitti.

Jolleivät elukat olisi pidättäneet, niin olisivat kaikki lähteneet yhdessä ja palanneet kolmen neljän päivän kuluttua takaisin lapsi ristittynä. Ja jollei tuota siunattua vihkimistä olisi ollut, olisi Inkeri lähtenyt yksin. — Eikö sitä vihkimistä voitaisi lykätä, sanoi Iisakki. — Inkeri vastasi: — Kuluupa kymmenen ja kaksitoistakin vuotta, ennenkuin tuo Elias voi jäädä kotiin lypsämään!

Ei, Iisakin täytyi käyttää järkeään. Oikeastaan oli kaikki alkanut ilman alkua, vihkimys oli kai yhtä tarpeellinen kuin kastekin, mistäpä hän tiesi. Nyt näytti kaikki ennustavan kuivuutta, oikein ankaraa kuivuutta, jollei sadetta pian tulisi, palaisi koko laiho; mutta kaikki oli Herran kädessä. Iisakki valmistautui lähtemään kylälle noutamaan jotakin ihmistä. Taaskin oli polettava nuo monet peninkulmat.

Olipa niistä vihkimisistä ja kasteista haittaa! Korven asukkailla on todella monta pientä ja suurta surua Niin tuli Ulla…

Nyt olivat he vihityt ja kastetut hyvässä järjestyksessä, he olivat sentään antaneet vihkiä itsensä ensin, että lapsesta tulisi laillinen. Mutta kuivuutta kesti yhä ja nyt paloi pieni ohravainio pilalle, paloivat samettikaistaleet, ja minkä tähden? Kaikki oli Jumalan kädessä. Iisakki niitti niittymaansa, eikä niissä ollut paljoakaan ruohoa, vaikka ne oli keväällä lannoitettu, hän niitti niittämistään mäillä ja etäisimmillä takalistoilla, eikä väsynyt niittämään, kuivaamaan ja ajamaan heiniä kotia, sillä hänellä oli hevonen ja suuri karja. Mutta puolivälissä heinäkuuta täytyi hänen niittää ohrakin rehuksi, muuksi se ei kelvannut. Niinpä täytyi nyt panna kaikki toivo perunoihin!

Miten oli perunain laita? Oliko se vain jonkinlaista ulkomaalaista kahvilajia, jota ilman saattoi olla? Potaatti on erinomainen hedelmä, se kestää kuivuuden, se kestää kosteuden ja kasvaa aina. Se uhmaa säitä ja sietää paljon, jos se saa hieman hoitoa ihmiseltä, palkitsee se sen viistoistakertaisesti jälleen. Kas, perunalla ei ole rypäleen verta, mutta sillä on kastanjan liha, sitä voi paistaa ja keittää ja käyttää kaikkeen. Mies voi olla leivättä, jos hänellä on perunaa, ei hän ole ruuatta. Perunaa voi hautoa kuumassa tuhkassa illalliseksi, sitä voi keittää vedessä aamiaiseksi. Mitä vaatii se särpimeksi? Sangen vähän, peruna on tyytyväinen, maitotilkka, silli riittää. Äveriäät käyttävät sen kanssa voita, köyhät kastavat sitä suolakulhoon, Iisakki saattoi sunnuntaisin huuhdella sen alas Mansikin maidosta saadulla kermalla. Tuo halveksittu ja siunattu peruna!

Iisakki tarkasteli taivasta lukemattomat kerrat päivässä, taivas oli sininen. Useana iltana tuntui hankkivan sadetta. Iisakki meni sisälle ja sanoi: — Onpa ihme, jollei nyt kuitenkin tule sadetta! Parin tunnin päästä oli jo kaikki toivo mennyt.

Kuivuutta oli kestänyt seitsemän viikkoa ja kuumuus oli ankara, peruna oli kestänyt koko tämän ajan ja kukki komeana, kukki luonnottomasti ja merkillisesti. Pellot näyttivät etäämpää aivankuin lumikentiltä. Milloin tämä loppuisi? Almanakka ei antanut pienintäkään vihjausta, nykyajan almanakat eivät olleet sellaisia kuin ennen, niistä ei ollut mihinkään. Nyt näytti taas hankkivan sadetta ja Iisakki meni sisälle Inkerin luo ja sanoi: — Kaipa nyt Jumalan avulla tulee yöllä sade! — Näyttääkö siltä? — Näyttää. Ja hevonen ravistelee ankarasti itikkaparven kynsissä. — Inkeri katsoi ovelta ja sanoi: — Niin, nyt saat nähdä! — Muutamia tippoja putoili. Tunnit kuluivat, asukkaat kävivät levolle, kun Iisakki meni ulos yöllä katsomaan, oli taivas sininen. — No Herra Jumala! sanoi Inkeri. Mutta sittehän kuivuu sinun viimeinenkin heinäkarhosi huomenna, sanoi hän lohduttaen parhaansa mukaan.

Niin, Iisakki olikin karhonnut aika tavalla ja hänellä oli joukko mitä parhaita karhoja. Se oli arvokasta karjanruokaa, hän käsitteli sitä kuin ainakin heinää ja peitti sen tuohilla metsään. Hänellä oli vain pieni erä enää jäljellä, siksi sanoi hän Inkerille niin syvästi epätoivoisena ja välinpitämättömänä: — Minä en korjaa sitä, vaikkapa ei kuivuisikaan! — Mitä höpiset? sanoi Inkeri.

Seuraavana päivänä hän ei korjannut sitä, kuten sanonut oli, ei korjannut karhoa. Olkoon siellä, ei nyt kuitenkaan sadetta tullut, olkoon karho siellä vain Herran nimessä! Hän saattoi korjata sen sieltä jolloinkin ennen joulua, jollei aurinko ollut sitä siihen mennessä kokonaan polttanut!

Niin perin pohjin hän tunsi itsensä loukatuksi, ei enää kelvannut istua kynnyksellä ja katsella maita ja omistaa niitä. Siinä nyt perunapellot kukkivat hullun tavoin ja kuivuivat perin, olkoon karhokin siellä missä oli niine hyvineen! Sitä Iisakkia — ehkäpä oli hänellä pieni petos mielessä kaikessa yksinkertaisuudessaan, ehkäpä teki hän niin täydestä harkinnasta ja aikoi tarkastella sinitaivasta kuun vaihteessa.

Illalla näytti taas hankkivan sadetta. — Olisit korjannut karhosi, sanoi Inkeri. — Minkä tähden? kysyi Iisakki muina miehinään. — Kylläpä höpiset siinä, mutta nyt voi tulla sade. — Näet kai, ettei tänä vuonna sadetta tule. Mutta yöllä pimeni sittenkin ikkunassa, tuntui myös siltä kuin jotakin valuisi sitä vasten ja kastelisi sen, mitä se nyt lie ollutkin. Inkeri heräsi ja sanoi: — Nyt sataa, katso ikkunaa! — Iisakki vain tuhautti ja vastasi: — Sataa? Ei se sadetta ole. Enpä tiedä, mitä puhut — Älä nyt taas höpise! sanoi Inkeri. Iisakki todella höpsi. Ja hän vain petti itseään. Tietenkin se oli sadetta ja ankara kuuro se olikin, mutta kun se oli kastellut hyvänpäiväisesti Iisakin karhon, niin se lakkasi. Taivas oli sininen. — Sanoinhan minä, ettei sadetta tullut, sanoi Iisakki itsepintaisesti ja vähän synnillisesti.

Perunoille ei tämä kuuro merkinnyt mitään ja päivät kuluivat, taivas oli sininen. Niin alkoi Iisakki näperrellä halkorekeään varsin ahkerasti ja nöyryytti sydämensä ja höyläsi ja veisteli kärsivällisesti, jaa'a, Herra paratkoon! Kas, päivät tulivat ja menivät, lapsi kasvoi, Inkeri kirnusi ja laittoi juustoja, tultiinpahan toimeen, kyllä taitavat ihmiset korvessa katovuoden kestävät. Ja sitäpaitsi — kun oli kulunut yhdeksän viikkoa, tuli oikein siunattu sade, kokonaisen vuorokauden kestävä sade, vettä tulvi kuusitoista tuntia, taivaat olivat avautuneet. Jos tämä olisi tapahtunut kaksi viikkoa aikaisemmin, olisi Iisakki sanonut: — Se on myöhäistä! — Nyt hän sanoi Inkerille: — Saat nähdä, että se virvoittaa osan perunaa! — Kyllä vaan, vastasi Inkeri lohduttaen, se virvoittaa kaikki!

Ja nyt alkoi jo näyttää paremmalta, sadekuuroja tuli joka päivä, äpärikkö alkoi vihannoida kuin ihmeen kautta. Peruna kukki yhä, vieläpä pahemmin kuin ennen ja latvoihin kasvoi suuria marjoja, eikä se ollut lainkaan hyvä merkki; mutta kukaan ei tiennyt, mitä oli sen juurissa, Iisakki ei ollut uskaltanut katsoa. Silloin tuli Inkeri eräänä päivänä ja hän oli löytänyt yli kaksikymmentä pientä perunaa samasta juuresta. — Ja niillä on vielä viisi viikkoa kasvamisen aikaa! sanoi Inkeri. — Se Inkeri, hänen piti alituiseen lohduttaa ja puhua hyvää jäniksensuullaan. Ja surkeata oli hänen puheensa, se sähisi aivan kuin vuotava höyryventtiili; mutta hänen lohdutuksensa oli hyvään tarpeeseen korvessa. Ja elämänhaluinen oli hän luonnoltaan..— Voisit tehdä yhden sängyn lisää! sanoi hän Iisakille. — Vai niin, sanoi tämä. — Niin, eihän sillä aivan kiirettä ole, mutta.

He alkoivat kaivaa perunoita ja saivat ne ylös Mikonpäiväksi, niinkuin vanha tapa oli. Tuli keskinkertainen sato, kelpo sato, nähtiin taaskin, ettei peruna juuri piittaa ilmoista, vaan kasvaa kaiken uhalla ja sietää paljon. Tietenkään ei sato tullut erikoisen kehuttava, kun satoi paljon, mutta tänä vuonna ei satanut paljon; muuan lappalainen oli kulkenut eräänä päivänä ohi ja ihmetellyt uutistalon perunoita, kylillä oli niiden laita paljon huonommin, sanoi hän.

Sitten oli Iisakilla taas joku viikko aikaa maan perkaukseen, kunnes maa routaantui. Karja kulki nyt pelloilla ja missä halusi, Iisakista oli mieluista työskennellä niiden lähettyvillä ja kuulla kellojen kilkettä, se vei häneltä hieman aikaakin, sillä härkä oli kärkäs tekemään vahinkoa ja puskeutumaan heinäsuoviin ja vuohet ne kapusivat kaikkialle, yksin majan katollekin.

Eräänä päivänä kuulee Iisakki hätähuudon, Inkeri seisoo kynnyksellä lapsi käsivarrella ja osoittaa härkää ja Tiistikki hiehoa, ne ovat rakastelemassa. Iisakki heittää kuokan ja lähtee juoksemaan päin, mutta se oli jo myöhäistä, onnettomuus oli tapahtunut. — Kas pannahista, jopa nyt aikaisin, vuoden, puoli vuotta liian aikaisin, pannahinen, kakara! — Iisakki taluttaa sen majaan, mutta myöhäistähän se on. — Niin, niin, sanoi Inkeri, onhan se tavallaan hyväkin, sillä muuten olisivat molemmat tulleet kantamaan syksyllä! — Sitä Inkeriä, hänellä ei kylläkään ollut liikaa järkeä; mutta hän kai tiesi, mitä teki päästäessään Tiistikin ja härän aamulla yhdessä ulos.

Tuli talvi, Inkeri karttasi ja kehräsi, Iisakki ajoi halkoja, suuria kuormia kuivia puita hyvällä kelillä, kaikki velka tuli kuitatuksi, hevonen ja rattaat, aura ja karhi olivat hänen. Hän kuljetti pois Inkerin kutunjuustot ja toi loimilankaa, kangaspuut, pirran ja kangastukin kotiin, hän toi taas jauhoja ja ruokatarpeita, lankkuja, lautoja ja nauloja; eräänä päivänä toi hän lampun. — Kylläpä sinä kummittelet, niin totta kuin tässä seison! sanoi Inkeri, mutta hän oli jo kauan tuntenut, että lamppu oli tulossa. He sytyttivät sen illalla ja olivat kuin paratiisissa, pikku Elias luuli varmaan sitä auringoksi. — Kas, kuinka se on kummissaan! sanoi Iisakki. Inkeri saattoi tästä lähin kehrätä lampun valossa.

Iisakki toi palttinaa paidoiksi ja uudet karvatallukat Inkerille. Tämä oli pyytänyt häneltä erilaisia väriaineita villalankoja varten, hän toi niitäkin. Mutta eräänä päivänä hän toi kellon. Minkä? Kellon! Inkeri oli kuin taivaasta pudonnut eikä saanut isoon aikaan sanaa suustaan. Iisakki ripusti varovaisesti kellon seinälle ja asetti sen harkiten, hän veti puntit ylös ja sai sen lyömään. Lapsi käänsi silmänsä kaikuvia lyöntejä kohden ja katsoi sitten äitiin. — Niin, ihmettele vaan! sanoi tämä ja otti pojan syliinsä ja oli itse liikutettu. Sillä kaikesta hyvästä täällä yksinäisyydessä ei mikään voinut vetää vertoja tupakellolle, joka kävi koko pimeän talven ja löi somasti tunnit.

Halot oli ajettu, Iisakki alkoi taas hakata metsässä uusia puita, teki halkojononsa ja -kylänsä ensi talvea varten. Hän eteni yhä kauemmaksi rakennuksista, suuri, avara mäki oli nyt valmiina viljelyksille ja hän varoi kaatamasta korpea enää kaljuksi, vaan kaatoi tästä lähtien vanhimmat, kuivuneet puut.

Luonnollisesti oli hän myös jo kauan ymmärtänyt, miksi Inkeri oli puhunut uudesta sängystä, nyt sai hän pitää kiirettä, eikä enää lykätä sen tekoa tuonnemmaksi. Hän palasi metsästä kotiin eräänä pimeänä iltana ja silloin se oli tapahtunut, perhe oli lisääntynyt, taas poika, Inkeri oli vuoteessa. Sitä Inkeriä, aamulla oli hän koettanut saada häntä lähtemään kylälle: — Voisit vähän liikutella hevostakin, oli hän sanonut, sillä se seisoo vaan ja kuopii pilttuussa! — Ei minulla ole sellaiseen aikaa, oli Iisakki sanonut ja lähtenyt. — Nyt tiesi hän, että Inkeri oli tahtonut vain saada hänet pois kotoa, ja miksi? Hän olisi ollut tarpeen kotosalla. — Miksi et sinä voi koskaan varottaa? sanoi hän. — Nyt saat tehdä itsellesi sängyn ja maata kamarissa, vastasi Inkeri.

Se ei ollut kyllä sillä hyvä, että teki sängyn, täytyi myös olla sänkyvaatteet. Heillä ei ollut kaksia vällyjä, eikä uudestakaan ollut tietoa ennen seuraavaa syksyä, jolloin voisi teurastaa jonkun karitsan, mutta eihän parista karitsastakaan vielä vällyjä tullut. Iisakki kärsi ja häntä paleli öisin jonkun aikaa, hän koetti kaivautua heiniin kallionkielekkeen alle, hän koetti maata elukkain luona, hän oli koditon. Oli onni, että oltiin toukokuussa, pian tuli kesäkuu, heinäkuu…

Merkillisen paljon oli jo saatu kuntoon korvessa, ihmisasunto ja läävä ja viljellyt maat, kaikki kolmessa vuodessa. Mitä rakensi Iisakki nyt? Uutta vajaa, aittaa, lisärakennusta tupaan. Koko talo tärisi, kun hän iski kahdeksan tuuman nauloja sisään ja Inkeri tuli silloin tällöin ulos ja pyyteli lasten puolesta. — Niin, lapset, puhele heille, laula heille, anna Eliaksen kalkutella pytyn kantta! Eihän niitä isoja nauloja niin kauan hakata, tässähän niitä juuri tarvitaan jatkoksessa, joka liittää koko lisärakennuksen kiinni taloon. Sitten ei ole jäljellä muuta kuin laudat ja kahden ja puolen tuuman naulat, se on jo leikintekoa.

Jyskytystäkö voisi välttää! Siellä olivat sekä sillitynnyri, jauhot että muut ruokatarpeet tallissa, jottei niiden tarvinnut olla paljaan taivaan alla, mutta sianlihaan tuli sivumakua, aitta oli aivan välttämätön. Pikku poikien täytyi kai myös tottua joihinkin vasaraniskuihin seinään, Elias oli aivankuin hieman hentonen ja huono, mutta toinen se imi kuin oikea Herran enkeli ja kun se ei huutanut, nukkui se. Sellainen poika, ettei sen vertaa. Iisakki ei pannut vastaan, että sen nimeksi tulisi Siivertti, se oli ehkä parasta, vaikka hän oli taaskin ajatellut Jaakoppia. Erinäisissä tapauksissa oli Inkeri oikeassa, Elias oli hänen pappinsa nimi, mutta Siivertti oli Inkerin eno nimeltään, kihlakunnan kassanhoitaja, hän, joka oli naimaton ja hyvinvoipa mies, vailla perillisiä. Mitäpä parempaa olisi poika voinut osakseen saada, kun periä hänen nimensä?

Niin tuli uudet kevättyöt ja kaikki saatiin maahan helluntaiksi. Silloin kun Inkerillä oli vain Elias, ei häneltä mitenkään riittänyt aikaa miehen avuksi, esikoinen kiinnitti hänet kokonaan; nyt kun hänellä oli kaksi lasta, kitki hän maat ja teki kaikenlaista: oli pitkät ajat mukana perunaa istuttamassa ja kylvi porkkanoita ja nauriita. Sellaista vaimoa ei aina saanut. Eikö hänellä ollut vielä kangaskin kuteilla? Vähän väliä hän juoksi kamariin ja kutoi pari puolaa ja siitä tuli puolivillaista alusvaatteiksi talvea varten. Kun hän sai lankansa värjätyiksi, laittoi hän sinistä ja punaista hamekangasta itselleen ja lapsille, hän pani vihdoin useampia värejä kuteiksi ja teki patjakangasta Iisakille. Pelkkiä välttämättömiä ja hyödyllisiä töitä ja niin lujia töitä!

Kas niin, nyt oli korven perhe päässyt jaloilleen ja jos ilmat olivat suotuisia, niin saattoi uutisasukkaita vallan kadehtia. Mitä puuttui vielä? Lato tietenkin, ja siihen puimalaattia, se oli tulevaisuuden päämäärä, se kyllä aikaa myöten saataisiin niinkuin kaikki muukin! Nyt oli Tiistikki hieho poikinut, vuohet vohlineet ja lampaat karitsoineet, laitumella aivan vilisi pikku elukoita. Entä ihmiset? Elias käveli jo minne tahtoi ja pikku Siivertti oli ristitty. Inkeri? Hänellä oli kai taas lapsi tulossa, koska hän oli niin rehevä. Mitäpä merkitsi lapsen saanti hänelle? Ei mitään — toisaalta paljonkin, somaa pikku väkeä, hän oli ylpeä lapsista ja antoi ymmärtää, ettei Jumala kaikille suonutkaan sellaisia suuria ja sieviä lapsia. Inkeri oli nuoruutensa parhaissa voimissa. Hänellä oli vialliset kasvot ja hän oli elänyt koko nuoruutensa hyljeksittynä, pojat eivät olleet häneen katsoneet, vaikka hän osasi sekä tanssia että tehdä työtä, he halveksivat hänen sulojaan, he kääntyivät hänestä pois — nyt oli hänen aikansa, hän kehittäysihe, hän kukoisti alituiseen ja kulki raskauden tilassa. Iisakki itse, hän oli yhäti vakaa mies, mutta hänellä oli ollut menestystä ja hän oli tyytyväinen. Millä hän oli pysytellyt hengissä ennen Inkerin tuloa, se oli hämärän kätkössä: perunoilla ja vuohen maidolla, murheellisilla, nimettömillä ruuilla; nyt oli hänellä kaikkea, mitä olla saattoi hänen asemassaan olevalla miehellä.

Tuli taaskin kuivuus ja kato. Lappalainen Jänkä-Antti, joka kulki koirineen ohitse, tiesi kertoa, että kylien asukkaat olivat kaikkialla niittäneet ohranlaihon rehuksi. — Vai niin. Eikö heillä sitten ollut mitään toivoa? kysyi Inkeri. — Ei. Mutta he ovat suolanneet silliä. Sinun enosi Siivertti saa maakaistaleen.

— Hänellähän oli olemista jo ennestäänkin, sekä tiinussa että padassa!
— Aivankuin sinullakin, Inkeri!

— Niin, Jumalan kiitos, eihän sovi valittaa. Mitä ne sanovat minusta siellä kotipuolessa? — Jänkä-Antti ravistelee päätään ja sopertaa, ettei hänellä ole siihen sanoja. — Jos tahdot itsellesi maitotilkan, niin puhu pois, sanoo Inkeri. — Älä huoli kestitä! Mutta olisiko sinulla vähän koiralle?

Maitoa tuli, koiranruokaa tuli. Lappalainen kuuli tuvasta soittoa ja kysäsi: — Mitä se on? — Se on meidän tupakellomme, joka lyö, sanoi Inkeri paisuen suurellisuudesta.

Lappalainen heilutteli päätään ja sanoi: — Hänellä on talo ja hevonen ja olemista, voitko sanoa mitä hänellä ei olisi! Emmehän me, Jumalan kiitos. — Ulla käski tervehtää sinua. — Vai niin. Miten hän jaksaa? — Siinähän tuo menee. Missä miehesi on?

— Hän on maata raivaamassa. — Ne sanovat, ettei hän ole ostanut? tokasee lappalainen. — Ostanut? Kuka niin sanoo? — Sanovat vaan. — Keneltä hän ostaisi? Sehän on yhteismaata. — Niin, niin. — Ja monta hikipisaraa on hän tähän kylvänyt! — Sanovat, että se on valtion maata?

Inkeri ei ymmärtänyt tästä mitään ja sanoi: — Olkoonpa niinkin. Ullako se on sellaisia puhellut? — En muista, kuka niitä lie puhunut, vastasi lappalainen ja vilkuili ympäriinsä. Inkeri ihmetteli miksi hän ei pyytänyt mitään, niin teki Jänkä-Antti aina muulloin, niin tekivät kaikki lappalaiset, ne kerjäävät. Jänkä-Antti istuu ja täyttää piippunysäänsä ja sytyttää. Kas sitä piippuniekkaa, hän polttaa ja imee, niin että hänen vanhat, kurttuiset kasvonsa ovat täynnä riimuja. — Niin, eipä tarvitse kysyä, ovatko ne sinun lapsiasi, sanoi hän ja sopersi yhä. Sillä ne ovat aivan sinun näköisiäsi. Aivan samanlaisia kun sinä itse olit pienenä!

Inkeri, joka oli viallinen ja epäkelpo — olihan se hupsua, mutta se paisutti häntä sittenkin. Yksin lappalainenkin voi tehdä äidin sydämen iloiseksi. — Jollei säkkisi olisi niin täysi, voisit saada sinne vähäisen, sanoi Inkeri. — Älä huoli kestitä!

Inkeri menee sisälle lapsi käsivarrella, samalla kun Elias jää lappalaisen luo. He tulevat hyvin juttuun, poika saa nähdä lappalaisen säkissä jotakin harvinaista, jotakin karvaista, hän saa silittää sitä. Koira ärhentelee ja haukkuu. Kun Inkeri tuli ulos evästä tuoden, päästää hän pienen ähkäisyn ja istuutuu kynnykselle: — Mitä sinä siellä näyttelet? kysyy hän. — Enpä mitään. Jänistä vaan. — Minä näin sen. — Tuo sinun pikku poikasi tahtoi nähdä sitä. Koirahan sen ajoi kiinni tänään ja toi minulle. — Tässä on evääsi! sanoi Inkeri.

Vanha kokemus oli, että ainakin kaksi katovuotta seurasi toisiaan, Iisakki oli kärsivällinen ja tyytyi osaansa. Ohra paloi ja heinäntulo oli huononpuoleinen, mutta peruna näytti taaskin menestyvän; asiat olivat siis kylläkin hullusti, mutta hätää ei vielä ollut. Iisakilla oli vieläkin halkoja ja hirsiä vietävänä kylille, ja kun oli saatu hyvästi silliä pitkin rannikkoa, oli ihmisillä yllin kyllin rahaa ostaa puita. Oli aivankuin kohtalon ohjausta, että ohra epäonnistui, sillä missä olisi hän puinut viljansa ilman riihtä? Olkoon ohjausta, ei haittaa ajan oloon.

Toinen asia oli, että uusia seikkoja saattoi tulla päivänvaloon ja tehdä hänet levottomaksi. Mitä olikaan se lappalainen kesällä sanonut Inkerille — ettei hän ollut ostanut? Pitäisikö hänen ostaa, ja miksi sitten? Täällä oli korpea, täällä oli metsää, hän raivasi maata ja pystytti kotinsa keskelle alkuperäistä luontoa, lisäsi perhettään ja karjaansa, ei ollut kenellekään velkaa, teki työtä, raatoi. Hän oli useita kertoja ajatellut puhua nimismiehelle ollessaan kylillä, mutta se oli jäänyt tekemättä; nimismies ei puhutellut häntä, ja hän oli harvapuheinen. Mitä hän sanoisi, jos menisi, mitä asiaa hänellä olisi?

Eräänä päivänä talvella tuli nimismies ajaen uutistalolle, hänellä oli joku mies ja paljon papereita laukussa mukanaan — se oli itse nimismies Geissler. Hän näki suuren aukean mäen, josta metsä oli kaadettu ja joka lepäsi tasaisena ja somana lumen alla, hän luuli kai, että koko aukea oli viljelty ja sanoi: — Tämähän on suuri viljelys, luuletko saavasi sellaisen ilmaiseksi?

— Olisit tullut minun luokseni ja ostanut maan, sanoi nimismies. —
Niin. —

Nimismies puhui velaksi panosta, rajankäynnistä, verosta, kuninkaallisesta verosta, sanoi hän, ja kun Iisakki sai vähän selityksiä, ei se tuntunutkaan hänestä enää niin tavattomalta. Nimismies kääntyi seuralaisensa puoleen ja sanoi: — No, arviomies, kuinka suuri on tilus? — Mutta hän ei odottanut vastausta, hän kirjoitti tiluksen alan summamutikassa. Hän kysyi Iisakilta heinäkuormien ja perunatynnyrien lukua. Ja mitenkä rajankäynti tehtäisiin? He eivät voineet käydä rajaa syvän lumen aikana metsässä, mutta kesällä ei ollut tänne ihmisten tulemista. Mitä oli Iisakki itse ajatellut metsäksi ja laitumeksi? — Sitä ei Iisakki tiennyt, hän oli tähän saakka ajatellut omakseen kaikkea, minkä näki. Nimismies sanoi, että valtio panee rajan. — Kuta suuremman alan saat, sitä enemmän maksaa se, sanoi hän. — Vai niin. — Niin. Etkä sinä saa kaikkea, minkä nähdä voit, saat omiksi tarpeiksesi. — Vai niin. —

Inkeri pani maitoa esille ja nimismies ja hänen seuralaisensa joivat.
Inkeri toi lisää maitoa. Onko nimismies ankara? Hän silitti kuitenkin
Eliaksen päätä ja sanoi: — Kiviäkö ne ovat, joilla hän leikkii?

Saanko nähdä niitä kiviä. Mitä tämä on? Ne ovat niin raskaita, niissä on varmaankin jotakin metallia.

Nimismies kääntyi taas toimitukseen: — Etelä- ja länsipuoli on kai sinulle arvokkainta? kysyi hän Iisakilta. Sanotaanko neljännes etelään päin? — Kokonainen neljännes pääsi seuralaiselta. — Sinä et voi viljellä kahtasataa kyynärää, sanoi nimismies lyhyesti. — Iisakki kysyi: — Mitä maksaa neljännes? — Nimismies vastasi: — Sitä en tiedä, sitä ei tiedä kukaan. Minä ehdotan alhaisen hinnan, tänne on peninkulmien taival, eikä mitään liikeväyliä.

Nimismies kirjoitti neljänneksen etelään päin ja kysyi: — Entä tunturille? — Sieltä tahtoisin järveen saakka. Siellä on iso järvi, vastasi Iisakki.

Nimismies kirjoitti. — Entä pohjoiseen päin? — Sieltä päin ei ole suuresta väliä, vastasi Iisakki. Soilla ei ole oikeata metsää. Nimismies kirjoitti oman päänsä jälkeen puoli neljännestä. — Itään? — Sieltä ei ole liioin suuresta väliä. Siellä on vain Ruotsiin vievä tunturi.

Kun hän oli kirjoittanut, laski hän koko alan silmänräpäyksessä ja sanoi: — Luonnollisestikin tulee tästä suuri maatila ja jos se olisi asutuilla seuduilla, ei sitä kukaan ostaisi. Minä tahdon ehdottaa sadan taalarin hinnan kaikesta. Mitä arvelet? kysyi hän seuralaiseltaan. — Seuralainen vastasi: — Eihän se ole hinta eikä mikään! — Sata taalaria! sanoi Inkeri. Älä ota niin suurta alaa, Iisakki! — En, sanoi Iisakki. — Seuralainen puuttui puheeseen: — Johan minä sanoin! Mitä hän tekisi niin suurella alalla?

Hän oli istunut siinä ja tärinyt ja kirjoittanut, silloin tällöin olivat lapset kirkuneet tuvassa, hän tahtoi vielä kirjoittaa kaiken valmiiksi, hän ei päässyt kotiin ennenkuin myöhään yöllä, tai vasta aikaisin aamulla. Hän pani paperit omapäisesti laukkuun. — Lähde valjastamaan! sanoi hän seuralaiselleen. Hän kääntyi Iisakin puoleen ja selitti: — Oikeastaan pitäisi sinun saada tämä paikka ilmaiseksi ja vielä maksua kaiken lisäksi, niin kuin olet tässä työtä tehnyt. Ja siitä tahdon huomauttaa ehdotuksessani. Sittenhän saamme nähdä, miten paljon valtio haluaa ottaakseen helmaansa.

Iisakki — Herra sen ties, mitä hänessä liikkuu. Oli aivankuin hänellä ei olisi mitään sitä vastaan, että pantiin korkea hinta hänen tilalleen ja hänen suunnattomalle työlleen sen hyväksi. Hän ei kai pitänyt mahdottomana selvitä sadasta taalarista aikojen kuluessa, sentähden ei hän sanonut mitään, hän saattoi tehdä työtä niinkuin ennenkin, raivata maata ja hakata huonosta metsästä halkoja. Iisakki ei ollut niitä, jotka tähyilevät ja vaaniskelevat tilaisuuksia, hän teki työtä.

Inkeri kiitti nimismiestä ja pyysi häntä valvomaan heidän asiaansa valtioon nähden.

— Kyllä. Mutta minähän en päätä mitään, minä vain kirjoitan mielipiteeni. Miten vanha on tuo nuorin? — Puolen vuoden vanha. — Poika vai tyttö? — Poika.

Nimismies ei ollut ankara, vaan ylimalkainen, eikä turhantarkka. Arvio- ja taksoitusmieheensä, todistajaansa Brede Olseniin ei hän kiinnittänyt lainkaan huomiota, tuon tärkeän asian järjesti hän vain onnen kaupalla, tuon suuren oston, joka oli ratkaiseva Iisakille ja hänen vaimolleen ja ratkaiseva heidän jälkeläisilleen ehkä monessa sukupolvessa, merkitsi hän papereihinsa umpimähkään, nimismies vain käytteli kynää. Mutta hän osoitti uutisasukkaille suurta ystävällisyyttä, hän otti taskustaan kirkkaan kahdenkymmenen killingin rahan ja antoi pikku Siivertin käteen, sitten nyökkäsi hän ja astui ulos rekeen.

Sitä eivät asukkaat olleet ajatelleet, he katsoivat toisiinsa, Inkeri ja Iisakki.

— Sellanrå? sanoi nimismies. Hän kai keksi sen, se ei ehkä ollut edes mikään nimi, mutta hän toisti:

Muutamia viikkoja myöhemmin ollessaan kylällä kuuli Iisakki, että nimismies Geisslerin asiat olivat hullusti, oli tullut kysymys joistakin rahoista, joista hän ei voinut tehdä tarkkaa selkoa ja siitä oli tehty ilmoitus maaherralle. Niin hullusti saattoi käydä, toiset ihmiset teutaroivat elämässä eteenpäin, sitten töksähtävät he niitä vastaan, jotka siinä kävelevät!

Kun Iisakki eräänä päivänä oli ollut kylällä viimeisiä puukuormiaan viemässä ja oli paluumatkalla, saa hän ihmeekseen nimismies Geisslerin rekeensä. Nimismies astui vain ulos metsästä käsilaukku muassaan ja sanoi: — Otappa minut mukaan!

He ajoivat hetken, eikä kumpikaan puhunut mitään. Kerran otti nimismies esille pullon ja ryyppäsi siitä, hän tarjosi myös Iisakille, joka ei huolinut. — Minä pelkään vatsaani tällä matkalla, sanoi nimismies.

Hän alkoi puhua Iisakin talon kaupasta: — Minä toimitin asian perille heti ja suosittelin sitä lämpimästi. Sellanrå on sievä nimi. Oikeastaan olisi sinun pitänyt saada ilmaiseksi, mutta jos minä olisin kirjoittanut niin, olisi valtio häikäilemättä pannut oman hintansa. Minä kirjoitin viisikymmentä taalaria. — Vai niin, eikö hän kirjoittanutkaan sataa taalaria? — Nimismies rypisti kulmiaan ja mietti: — Mikäli muistan, kirjoitin viisikymmentä taalaria.

— Minne hän nyt on matkalla? kysyi Iisakki. — Länsipohjaan, vaimoni sukulaisiin. — On paha päästä yli tähän vuodenaikaan. — Kaipa tuota pääsee. Etkö sinä voisi seurata minua jonkun matkaa? — Kyllä. Ei hänen pidä lähteä yksin. —

He saapuivat uutistalolle ja nimismies makasi yön kamarissa. Aamusella otti hän taas naukun pullostaan ja sanoi: — Vatsani menee varmasti pilalle tällä matkalla! — Hän oli muuten samanlainen kuin edellisellä kerralla siellä ollessaan, hyväntahtoisen päättäväinen, mutta vilkas ja hieman vaipunut omaan kohtaloonsa; ehkäpä hänen tilansa ei sentään ollutkaan niin surullinen. Kun Iisakki rohkaistui sanomaan, ettei koko mäki ollut viljelty, vaan ainoastaan pienet tilkut siitä, antoi nimismies seuraavan hämmästyttävän vastauksen: — Sen minä ymmärsin sangen hyvin istuessani täällä kirjoittamassa. Mutta ajomieheni, Brede, hän ei ymmärtänyt mitään, hän on lörpöttelijä. Virastossa on eräänlainen taulukko. Kun on niin vähän heinäkuormia ja perunatynnörejä niin suurella viljelysalalla, kuin minä ilmoitin, niin sanoo viraston taulukko, että se on kehnoa maata, halpaa maata. Olin sinun puolellasi, ja siitä kirjeestä ansaitsen autuuteni. Me tarvitsisimme pari, kolmekymmentä tuhatta sellaista miestä kuin sinä näille maille. — Nimismies nyökäytti päätään ja kääntyi Inkerin puoleen: — Miten vanha on nuorin? — Hän on nyt kolmeneljännes vuotta. — Onko se poika? — On. —

— Mutta sinun pitää kiirehtää asiaa ja saada talonkauppa päätetyksi niin pian kuin mahdollista, sanoi hän Iisakille. Nyt haluaa muuan toinenkin mies ostaa noin puolivälistä tämän ja kylän väliltä, mutta silloin nousee tämän paikan hinta. Osta sinä nyt ensin, niin saa se nousta sitten! Siinähän saat vähän korvausta vaivoistasi. Sinähän alotit täällä korvessa.

Asukkaat olivat kiitollisia hänen neuvostaan ja kysyivät, eikö hän itse järjestäisi kauppaa. Hän vastasi, että hän oli tehnyt voitavansa, kaikki riippui nyt valtiosta. — Minä matkustan nyt Länsipohjaan, enkä enää palaa, sanoi hän suoraan.

Hän antoi Inkerille kahdenkymmenen killingin rahan, mikä oli aivan liikaa. — Muista viedä vähän lahtia kylään perheelleni, sanoi hän, vasikka tai lammas, mitä teillä on. Vaimoni maksaa. — Panehan myös pari kutunjuustoa mukaan silloin tällöin, lapset pitävät niistä.

Iisakki seurasi häntä tunturin yli, ja ylhäällä vuoristossa oli tie kovaa, niin että oli hyvä käydä. Iisakki sai kokonaisen taalarin.

Niin Iäksi nimismies Geissler, eikä enää palannut takaisin niille seuduille. Kansa ei siitä tuntunut välittävän, häntä alettiin pitää epäluotettavana henkilönä ja seikkailijana. Ei sen puolesta, ettei hän tiennyt kylliksi, hän oli oppinut mies ja oli lukenut paljon, mutta hän eli liian leveästi ja käytti muiden rahoja. Kuulutettiin, että maaherra Pleymin ankaran kirjelmän mukaan Geissler oli karannut, mutta hänen perheelleen ei tehty mitään ja se asui vielä jonkun aikaa paikkakunnalla, sitä oli vaimo ja kolme lasta. Muuten ei kestänyt kauan, ennenkuin puuttuvat rahat lähetettiin Ruotsista, nimismiehen perhe ei ollut siis enää panttina, mutta jäi asumaan aloilleen, koska sitä niin halutti.

Iisakille ja Inkerille ei sama Geissler ollut ollut mikään hullumpi mies, päinvastoin. Herra ties, minkälainen uusi nimismies mahtoi olla, jospa koko uutistalon kauppa alettaisiin alusta!

Maaherra lähetti erään kirjurinsa seudulle, se oli uusi nimismies. Hän oli nelisenkymmenen vuotias mies, voudin poika ja nimeltään Heyerdahl; hän oli ollut liian köyhä päästäkseen ylioppilaaksi ja virkamieheksi, mutta hän oli istunut maaherran virastossa kirjoittamassa viisitoista vuotta. Kun hänellä ei ollut varoja mennä naimisiin, oli hän jäänyt vanhaksi pojaksi, maaherra Pleym oli perinyt hänet edeltäjältään ja antanut hänelle saman kurjan palkan, jolla hän ennenkin oli ollut; Heyerdahl otti vastaan palkkansa ja kirjoitti. Hän kuihtui ahdingossaan, mutta hän oli valpas ja oikeudentuntoinen, hän oli myöskin taitava töissä, joihin hän kerran oli perehtynyt ja joihin hänen kykynsä riittivät. Päästyään nyt nimismieheksi, alkoi hän käydä hieman itsetietoiseksi.

— Sellanrån asia — niin, tässä se on, palautettu virastosta. Halutaan kaikenlaisia selityksiä, koko asia hän on peruisin tuon Geisslerin kädestä, sanoi nimismies. Kuninkaallinen lääninkonttori haluaa tietää, onko maatilalla mahdollisesti hyviä lakkasoita. Onko hirsimetsää. Onko mahdollisesti malmia ja muita metalleja sikäläisissä vuorissa. On mainittu suuri tunturijärvi, onko siinä kaloja? Tämä Geissler on aivan oikein antanut joitakin selityksiä, mutta hän ei ollut sellainen mies, johon saattoi luottaa, minun täytyy täällä käydä läpi kaikki hänen jälkeensä jääneet asiat. Nyt tulen sinne teille Sellanråhon ensi tilassa tutkimaan ja taksoittamaan tilan. Montako peninkulmaa sinne on? Kuninkaallinen virasto haluaa tehtäväksi kunnollisen rajankäynnin, luonnollisesti täytyy meidän tehdä rajankäynti. — On perin vaikeata käydä rajaa, ennenkuin kesemmällä, sanoi Iisakki. — Täytyyhän se tehdä. Emme voi lykätä kesään vastauksen antamista virastolle. Tulen jonakin päivänä. Samalla tiellä myyn valtion puolesta eräälle toisellekin viljelysmaata. — Onko se hän, jonka piti ostaa minun asumukseni ja kylän puolivälistä? — En tiedä, niin ehkä se on sama. Muuan täkäläinen mies, minun taksoitusmieheni muuten, todistajani. Hän on kysynyt Geissleriltä ostaakseen, mutta tämä oli evännyt ja vastannut, ettei hän kyennyt viljelemään edes kahtasataa kyynärää! Silloin kirjoitti mies suoraan lääninkonttoriin ja nyt olen saanut asian käsiteltäväkseni. Jaa sitä Geissleriä!

Nimismies Heyerdahl tuli uutistalolle mukanaan arviomies Brede, he olivat kastuneet rämeitä rämpiessään ja kastuivat yhä enemmän yrittäessään käydä rajaa sulavassa kevätlumessa tuntureilla. Nimismies oli innokas ensimäisenä päivänä, mutta seuraavana päivänä kulki hän väsyneenä ja vain seisoi etäämmällä ja huusi ja osoitteli. Ei ollut enää puhetta ”sikäläisten vuorien” tarkastuksesta, ja lakkasuot tutkittaisiin tarkasti kotimatkalla, sanoi hän.

Virasto oli asettanut monta kysymystä, sillä oli kai taaskin taulukko. Ainoa, jolla oli jotakin merkitystä, oli kysymys metsästä. Oli kyllä hieman hirsiä, ja ne olivat Iisakin neljänneksen alueella, mutta siellä ei ollut puita myytäväksi, ainoastaan tarkalleen kotitarpeiksi. Mutta vaikkapa täällä olisi ollutkin kosolta hirsiä, kuka olisi ne kuljettanut peninkulmien päähän ihmisilmoille? Sen saattoi vain tehdä myllynruho Iisakki, kun hän talven kuluessa ajoi muutamia tukkeja kylälle ja sai lankkuja ja lautoja sijalle.

Näytti siltä, että tuo merkillinen Geissler oli antanut esityksen, jota ei voinut parannella. Siellä istui nyt uusi nimismies ja koetti saada häntä virheistä kiinni, mutta turhaan. Hän kysyi vain useammin kuin Geissler neuvoa seuralaiseltaan ja arviomieheltään ja kiinnitti huomiota hänen sanoihinsa, ja sama arviomies oli kai muuttanut mieltään ja katseli asioita toisin, kun hänestä itsestään oli tullut valtion yhteismaan ostaja. — Mitä arvelet hinnasta? kysyy nimismies. — Viisikymmentä taalaria on vallan kylliksi sille, joka ostaa aikoo, vastasi arviomies. — Nimismies kaavaili asian juhlalliseen kieliasuun. Geissler oli kirjoittanut: — Mies haluaa myös tästä lähtien saada vuotuisen veron määrätyksi, hän ei luule voivansa suorittaa korkeampaa. kauppahintaa kuin viisikymmentä taalaria jaettuna kymmenen vuoden osalle. Valtio voi hyväksyä hänen tarjouksensa tai ottaa häneltä hänen maansa ja hänen työnsä. — Heyerdahl kirjoitti: — Mies anoo kunnioittavasti arvoisalta virastolta oikeutta saada pitää maan, joka ei ole hänen, mutta johon hän on uhrannut tuntuvasti työtä, viidestäkymmenestä — 50 — taalarista, maksettavaksi vähitellen viraston suosiollisen arvion mukaan.

Luulen, että minun onnistuu saada maatila varmennetuksi sinulle, sanoi nimismies Heyerdahl Iisakille.

Tänään pitäisi iso härkä vietämän pois. Se on paisunut tavattoman suureksi elukaksi ja käynyt liian kalliiksi pitää uutistalossa, Iisakki on aikeissa lähteä kylälle sitä kauppaamaan ja hankkimaan sijalle sopivan, vuoden vanhan härän.

Se on Inkerin puuhaa ja hän tiesi kai mitä teki toimittaessaan Iisakin pois juuri tänään.

— Jos menet, niin mene tänään, sanoi hän. Härkä on vierasperäinen, keväällä on vierasperäisellä lahdilla hyvä hinta, sen voi lähettää kaupunkiin, siellä maksetaan pulskasti. — Niinpä niin, sanoi Iisakki. — Pahinta on se, että härkä voi käydä sinulle matkalla vaaralliseksi. — Siitä ei Iisakki vastannut. — Mutta onhan se jo ollut vähin ulkona viikon ajan ja jo tottunut. — Iisakki ei vastannut, mutta hän ripusti suuren veitsen vyöhönsä ja talutti härän ulos.

Olipa siinä otus, kiiltävä ja kauhea, lantiot keinuivat sen astellessa. Se oli melko matalajalkainen; juostessaan taittoi se vesakkoa rinnallaan, se oli kuin veturi. Sen niska oli aivan muodottoman jykevä, siinä niskassa oli elefantin voima.

— Kunhan se ei vaan rupea hulluttelemaan tiellä, sanoi Inkeri. — Iisakki vastasi hetken päästä: — Niin, silloin saan teurastaa sen tielle ja kantaa lihat.

Inkeri istuutui kynnykselle. Häneen koski ja hänen kasvonsa olivat kuumeiset, hän oli pysytellyt pystyssä, kunnes Iisakki lähti, nyt oli hän hävinnyt härkineen metsään ja Inkeri saattoi valitella ilman vaaraa. Pikku Elias puhuu jo ja hän kysyy: — Äiti kipeä? — Niin, kipeä. — Poika matkii äitiä, painelee risteyksiään ja valittelee. Pikku Siivertti nukkuu.

Inkeri vie Eliaksen mukanaan sisälle, antaa hänelle yhtä ja toista millä leikkiä permannolla ja paneutuu itse sänkyyn. Hetki on tullut. Hän on koko ajan täysin tajuissaan, hän pitää silmällä Eliasta, katselee seinälle, mitä kello on. Hän ei huuda, tuskin liikahtaa; hänen sisuksissaan tapahtuu kamppailu, äkkiä liukuu hänestä taakka ulos. Miltei samassa silmänräpäyksessä kuulee hän vieraan kirkunan sängystään, pienen, siunatun ääniraukan, eikä hänellä nyt ole lainkaan rauhaa, vaan hän kohottautuu ja katsoo jalkapuoleensa. Mitä hän näkee? Hänen kasvonsa muuttuvat samassa hetkessä harmaiksi ja ilmeettömiksi, järjettömiksi, kuuluu ähkäisy, se on niin luonnoton, niin mahdoton, se on kuin väärä ulvahdus.

Hän vaipuu takaisin sänkyyn. Kuluu minuutti, hän ei saa rauhaa, tuo pieni kirkuna käy voimakkaammaksi, hän kohottautuu taas katsomaan — hyvä Jumala, pahinta kaikesta, ei lainkaan armoa, lapsi oli kaiken sen lisäksi tyttö. —

Iisakki ei ollut ehkä vielä ehtinyt puolta peninkulmaa pitemmälle, ei ollut kulunut tuntiakaan siitä kun hän oli lähtenyt pihalta. Kymmenessä minuutissa on lapsi syntynyt ja kuristettu…

Iisakki palasi takaisin kolmantena päivänä, hän talutti nuorassa nälkiintynyttä yhden vuotiasta härkää, joka tuskin jaksoi liikkua, siksi oli matka kestänyt niin kauan.

— Miten kävi? kysyi Inkeri, ja kuitenkin oli hän itse niin heikko ja sairas.

Olihan se menetellyt. Niin, iso härkä oli kyllä hullaantunut viimeisellä puolella peninkulmalla ja Iisakin oli täytynyt sitoa se ja lähteä hakemaan kylästä apua. Kun hän sitten tuli takaisin, oli härkä riistäytynyt irti, eikä sitä löydetty vähiin aikoihin. No, laatuunpahan kävi, kauppias, joka osti lahtia kaupunkiin, oli maksanut hyvin. — Ja tässä on nyt uusi härkä, sanoi Iisakki, anna lasten tulla sitä katsomaan!

Sama mielenkiinto kaikkia elukoita kohtaan, Inkeri katseli härkää, tunnusteli sitä, kysyi hintaa; pikku Siivertti sai istua sen seljässä. — Minä kaipaan niin isoa härkää, sanoi Inkeri, se oli niin kiiltävä ja kiltti. Kunhan ne nyt teurastaisivat sen kauniisti!

Päivät menivät peltotöissä, karja oli laskettu ulos, tyhjässä läävässä oli perunoita laatikoissa ja hinkaloissa itämässä. Iisakki kylvi vielä enemmän ohraa tänä vuonna ja äärimmäisen ahkerasti muokkasi maata, hän teki lavoja porkkanoita ja nauriita varten ja Inkeri kylvi siemenen. Kaikki kävi kuten ennenkin.

Inkeri käytti jonkun aikaa heinäpussia vatsansa päällä näyttääkseen paksulta, hän vähensi heiniä vähitellen ja heitti vihdoin koko pussin pois. Iisakki huomasi asian laidan vihdoin eräänä päivänä ja kysyi:

— Ei, sanoi Inkeri, ei tällä kerralla. — Vai niin. Minkätähden? — Ei kai ollut tullakseen. Mitä arvelet, Iisakki, saatkohan raivatuksi kaiken tämän minkä näemme!

— Kävikö sinun hullusti? kysyi Iisakki. — Kävi. — Vai niin. Etkö itse saanut vauriota? — En. Olen niin monta kertaa ajatellut, että meidän pitäisi saada porsas. — Iisakki, hidas käänteissään, vastasi hetken päästä: — Jaa porsas — olen ajatellut sitä joka kevät. Mutta niin kauan kuin emme saa lisää perunoita ja pikku perunoita ja hiukkasen ohraa, ei meillä ole mitään sille antaa. Saa nyt nähdä tänä vuonna. — Olisi ollut niin hyvä saada porsas. — Niinpä kyllä. —

Päivät kuluvat, tulee sadetta ja pellot ja niityt viheriöivät, tänä vuonna kyllä menestyy! Pieniä ja suuria elämyksiä seuraa, ruokaa, unta ja työtä, pyhäpäiviä kasvonpesuineen ja kammattuine hiuksineen, Iisakki istuu uudessa punaisessa paidassaan, jonka Inkeri on kutonut ja neulonut. Niin tapahtuu, että tuota tasaista elämää häiritsee suurempi sattuma: lammas karitsoineen on takertunut johonkin kivilouhikkoon, muut lampaat tulevat illalla kotiin, Inkeri kaipaa heti kahta päätä, jotka ovat poissa. Iisakki etsimään. Ja Iisakin ensimmäinen ajatus on, että kun näin hullusti käy, on onni, että on sunnuntai, ettei hänen tarvitse keskeyttää työtään. Hän etsii tuntikausia, laidun on aivan rajaton, hän kulkee kulkemistaan; kotona on koko perhe jännityksessä, äiti hillitsee lapsiaan niillä lyhyillä sanoilla, että kaksi lammasta on poissa, hiljaa! Kaikki ovat huolissaan asiasta, koko tuo pieni yhdyskunta, itse elukatkin tuntevat, että jotakin tavatonta on tapahtunut ja mölyävät, sillä Inkeri käy vähän väliä ulkona ja kutsuu huutaen kovalla äänellä metsään päin, vaikka jo kohta on yö. Suuri tapahtuma erämaassa, yhteinen onnettomuus. Saatuaan lapset levolle, lähtee Inkerikin ulos etsimään. Väliin hän huhuilee, mutta ei saa vastausta, Iisakki on kai niin kaukana.

Missä ihmeessä ovat lampaat, mitä on niille tapahtunut? Onko karhu liikkeellä? Onko susi tullut tunturin yli Ruotsista ja Suomesta? Ei kumpikaan, kun Iisakki löytää lampaan, seisoo se takertuneena kivilouhikkoon jalka poikki ja utaret repeytyneenä. Se on kai ollut kauan louhikossa, vaikka se on vakavasti haavoittunut, on se kalunnut ruohon ympäriltään aivan multaan saakka. Iisakki nostaa lampaan ja pelastaa sen, ensi töikseen se etsii heinää. Karitsa ryhtyy heti imemään. Paras lääkitys haavoittuneelle utareraukalle on tämä tyhjennys.

Nyt kerää Iisakki kiviä ja täyttää tuon vaarallisen kivilouhikon, tuon salakavalan kivilouhikon, se ei enää koskaan taita lampaansääriä! Iisakki käyttää nahkaisia housunkannattimia, hän ottaa ne ja sitoo niillä lampaan repeytyneet utaret paikoilleen, sitten nostaa hän lampaan olalleen ja lähtee kotiin sen kanssa. Karitsa seuraa.

Ja sitten? Lastoja ja tervasiteitä. Muutaman päivän päästä alkaa lammas kuopia kipeällä jalallaan, sillä haavaa jomottaa parantuessa. Kaikki selviää taas — kunnes ensi kerran jotakin tapahtuu.

Jokapäiväistä elämää, tapahtumia, jotka kiinnittävät kokonaan uutisasukkaat puoleensa. Oh, se ei ole suinkaan pientä, se on kohtalo, se koskee onnea, elatusta ja menestystä.

Iisakki käyttää aikansa peltotöiden välillä veistääkseen muutamia uusia, pihalla lojuvia hirsiä, hänellä on kai siinä jokin ajatus. Hän lohkoo sitäpaitsi useita hyödyllisiä kiviä ja kuljettaa ne pihalle; kun hän on saanut tarpeeksi kiviä, rakentaa hän niistä kivijalan. Jos nyt olisi ollut laita samoin kuin vuosi sitten tai sitä ennen, olisi Inkeri ollut utelias ja ihmetellyt, mitä miehellä oli mielessä, mutta nyt puuhaili hän mieluummin omissa hommissaan, eikä kysellyt mitään. Inkeri on ahkera kuten ennenkin ja hoitaa taloutta, lapsia ja elukoita, mutta hän on alkanut laulaa, sitä hän ei tehnyt ennen, hän opettaa Eliakselle iltarukousta, sitä hän ei tehnyt ennen. Iisakki kaipaa hänen kysymyksiään, Inkerin uteliaisuus ja hänen kiitoksensa miehensä aikaansaannoksista teki tämän tyytyväiseksi ja verrattomaksi mieheksi, nyt kulkee Inkeri ohi ja sanoo ilmaan, että mies tappaa itsensä työllä. Hänelle oli kai sittenkin tullut vauriota viime kerralla! ajattelee Iisakki.

Ulla tulee uudelleen käymään. Jos olisivat asiat olleet samoin kuin viime vuonna, olisi hän ollut tervetullut, nyt oli asianlaita toinen. Inkeri kohtelee häntä ensi silmäyksestä tylysti, mikä sitten syynä lieneekin, mutta Inkeri on käynyt vihamieliseksi.

— Luulinpa tulevani taas oikeaan aikaan, sanoi Ulla simasuulla. — Kuinka niin? — Niin, että kolmas olisi ollut ristittävä. Miten on laita? — Ei, sanoi Inkeri. Sen asian takia ei sinun olisi pitänyt vaivautua. — Vai niin. —

Ulla alkaa kehua pikku poikia, jotka olivat tulleet niin suuriksi ja somiksi, Iisakkia, joka muokkaa maata ja taas näyttää olevan rakentamispuuhissa — perin suurellista kaikki, ei moista missään! Ja voitko sanoa, mitä hän rakentaa? — En, sitä voit kysyä häneltä itse. — Ei, sanoi Ulla, mitäpä minä siitä. Minä tulin vain katsomaan, miten hänen laitansa oli, sillä se on minulle suuri ilo ja hupi. Mansikista en tahdo kysellä tai ottaa sitä puheeksi, sen on nyt käynyt niinkuin pitikin käydä!

Kuluu hetkinen kaikessa rauhassa, eikä Inkeri ole enää niin epäystävällinen. Kun kello tuvan seinällä lyö heleitä lyöntejään, kihoavat kyyneleet Ullan silmiin, hän ei ole koskaan köyhän elämänsä aikana kuullut sellaista urun soittoa, Inkeri käy rikkaaksi ja auliiksi vähäpätöistä sukulaistaan kohtaan ja sanoo: — Tulehan kamariin katsomaan kuteilla olevaa kangastani!

Ulla jää koko päiväksi. Hän juttelee Iisakin kanssa ja kehuu kaikkia hänen töitään. — Olen kuullut, että olet ostanut peninkulman joka haaralle, etkö olisi voinut pitää sitä ilmaiseksi? Kuka olisi sinua kadehtinut?

Iisakki saa nyt sitä kiitosta, jota hän on kaivannut, ja hänen miehisyytensä paisuu: —- Minä ostan nyt hallitukselta, vastaa hän. — Niin, niin, mutta ei kai se olisi ollut sinua kohtaan mikään peto, se hallitus. Mitä sinä rakentelet? — Enpä tiedä. Eipä siitä mitään kummempaa. — Sinä raadat ja rakennat! Sinulla on maalatut ovet ja lyömäkellot seinällä, niinpä kai rakennat isoa tupaa? — Älähän nyt höpise! vastaa Iisakki. Mutta hän on hyvillään ja sanoo Inkerille: — Etkö voisi keittää pikkuruikkusen kermapuuroa vieraalle? — En, vastaa Inkeri, sillä olen juuri kirnunnut. — Enhän minä höpise, olen vain yksinkertainen nainen ja kyselen, rientää Ulla vastaamaan. No kun siitä ei tule isoa tupaa, niin kai sitten mainio rakennus kaikkia viljojasi varten. Sinulla on peltoja ja niittyjä, täällä vuotaa rieska ja hunaja aivan niinkuin Raamatussa sanotaan.

Iisakki kysyy: — Miltä näyttää vuodentulo hänen seuduillaan? — Siinähän tuo menee. Jollei vaan Herra sytytä ja polta niitä tänäkin vuonna, suokoon syntini anteeksi! Kaikki on hänen kädessään ja vallassaan. Mutta niin suurellista kuin täällä hänellä ei ole missään meidän puolessa, kaukana siitä!

Inkeri kyselee muista sukulaisistaan, varsinkin Siivertti enostaan, kihlakunnan kassanhoitajasta, hän on suvun suuri mies ja hänellä on nuotat ja veneet, hän ei kohta puoleen tiedä, mihinkä kaiken olemisensa panisi. Tämän puheen aikana on Iisakki yhä enemmän jäänyt syrjään ja hänen rakennuspuuhansa unohtunut. Hän sanoo vihdoin: — No kun nyt tahdot sen tietää, Ulla, niin rakentelen minä oikeastaan pientä latoa ja koetan saada siihen puimapermannon.

— Enkö minä sitä sanonut! vastasi Ulla. Oikea mies ajattelee eteenpäin ja taaksepäin ja pitää kaikki mielessään. Täällä ei ole kulhoa, ei pyttyä, jota sinä et olisi suunnitellut. Puimapermannonko sanoit?

Iisakki on suuri lapsi, hän ei kärsi Ullan imarteluja ja tekee itsensä hieman narrimaiseksi: — Mitä siihen uuteen rakennukseen tulee, niin täytyy siinä olla puimalaattia, se on minun vakaa aikomukseni, sanoo hän. — Puimalaattia! sanoo Ulla ihmeissään ja huojuttelee päätään. — Sillä mitä hyötyä on ohrasta pellolla, jollei saa sitä puiduksi? — Johan minä sanoin: kaikkea sinä haudot päässäsi. — Inkeri on taas käynyt epäystävälliseksi, toisten keskustelu on häntä kiihdyttänyt, hän sanoo äkkiä: — Kermapuuroa — mistä luulet minun kermaa ottavan? Onko kermaa joessa?

Ulla käy vaaraa vastaan: — Inkeri, siunaa ja varjele, etkö kuule pyyntöäni? Älä puhu mitään kermapuurosta, älä mainitsekaan sitä! Mitäpä tällaisesta kiertolaisesta kuin minä!

Iisakki istuu vielä vähän aikaa, sitten hän sanoo: — Ei tässä auta istua, täytyy lohkoa lisää kiviä muuriin! — Siihen meneekin sellaiseen kiviä! — Kiviä? vastaa Iisakki. Tuntuupa siltä, kuin ei niitä koskaan saisi tarpeeksi. —

Kun Iisakki on lähtenyt, ovat naiset taas paremmassa sovussa, heillä on niin paljon juteltavaa kyliltä, tunnit kuluvat. Illalla saa Ulla nähdä, miten karja on kasvanut, kolme raavasta, härkä siihen luettuna, kaksi vasikkaa ja vallan vilisemällä kuttuja ja lampaita. Mitä tästä lopulta tuleekaan! kysyy Ulla ja luo silmänsä taivaaseen.

Mutta seuraavana päivänä hän lähtee. Hän on taas saanut jotakin myttyyn ja kun Iisakki on kivilouhoksessa, lähtee hän kiertotietä välttääkseen häntä.

Kahden tunnin kuluttua palaa Ulla takaisin uutistaloon, astuu sisään ja sanoo: — Missä on Iisakki?

Inkeri seisoo astioita pesemässä. Hän tuntee, että Ullan on täytynyt kulkea Iisakin ja lasten ohi, jotka ovat kivilouhoksessa, ja aavistaa pahoja: — Iisakki, mitä sinä Iisakista? — Mitäpä minä hänestä! Mutta en saanut sanotuksi hänelle hyvästiä. — Äänettömyys. Ulla vaipuu ilman muuta penkille, aivankuin hänen jalkansa ei kannattaisi häntä. Hän haluaa näyttää jotakin tavatonta, erittäinkin sillä, että on vähällä pyörtyä.

Inkeri ei enää hillitse itseään, hänen kasvonsa kuvastavat raivoa ja pelkoa, hän sanoo: — Sain sinulta tervehdyksen Jänkä-Antin myötä. Se oli kaunis tervehdys! — Kuinka? — Se oli jänis. — Mitä sanot? kysyy Ulla ihmeen lempeästi. — Koitappa kieltää sitä! huutaa Inkeri tuijottavin silmin. Minä isken tämän puukauhan keskelle kuonoasi! Kas siinä!

Löikö hän? Löipä kyllä. Ja kun Ulla ei kaadu ensi iskusta, vaan päinvastoin mukisee ja huutaa: — Varo itseäsi! Minä tiedän sinusta, minä tiedän! niin käyttelee Inkeri edelleen puukauhaansa ja saa Ullan permannolle, kaataa hänet alleen, käy polvineen hänen päälleen.

— Aiotko vallan kuristaa minut? kysyy Ulla. Hänen yllään oli tuo kauhea jäniksen suu ja suuri, voimakas nainen kädessään nuijamainen kauha. Ulla oli aivan pöhönä lyönneistä, hänestä vuoti verta, mutta hän mukisi vain eikä antautunut: — Vai niin, vai aiot kuristaa myöskin minut! — Niin — tappaa sinut, vastaa Inkeri ja lyö. Siitä saat! Isken sinut hengiltä! — Hän tiesi nyt, että Ulla tunsi hänen salaisuutensa, eikä hän välittänyt enää mistään. — Siitä saat kärsääsi! — Kärsääni? Sinulla kärsä on! ähkii Ulla. Herramme on leikannut ristin naamaasi!

Kun Ulla on niin sitkeähenkinen, niin riivatun sitkeä, täytyy Inkerin lakata lyömästä, siitä ei ole mitään hyötyä, se vain väsyttää häntä itseään. Mutta hän uhkaa — oo, hän uhkaa kauhalla Ullan silmien edessä, että hän saa lisää, saa niin että riittää! Minulla on leikkuuveitsi, saatpa nähdä sen!

Hän nousee ikäänkuin veistä etsiäkseen, mutta nyt on hänen pahin raivonsa ohi ja hän käyttää vain kieltään. Ulla kömpii penkille kasvot sinisinä ja keltaisina, turvonneina ja verisinä, hän pyyhkäisee hiukset taapäin, asettaa päähinettään, sylkäisee; hänen suunsa on pöhötyksissä. — Senkin elukka! sanoo hän.

— Sinä olet käynyt metsässä nuuskimassa, huutaa Inkeri, siihen sinulta nämä tunnit meni, sinä olet löytänyt sen pikkuisen haudan. Mutta olisit saanut kaivaa samalla kuopan itsellesi. — Nyt saat nähdä! vastaa Ulla ja hän säteilee kostonhalusta. En sano enempää, mutta ei ole enää puhetta tuvasta ja kamarista ja urkukellosta. — Siihen et sinä mitään mahda! — Siihen mahtaa tämä Ulla kyllä jotakin!

Tästä kinastelevat nuo kaksi naista. Ulla ei ole niin karkea ja äänekäs, ei, hän on miltei rauhallinen julmassa ilkeydessään; mutta hän on piintynyt ja vaarallinen: — Katselenpa turhaan myttyäni ja kadun, että jätin sen metsään. Saat villasi takaisin, minä en niistä huoli! — Vai niin, luuletko minun ne varastaneen? — Itsepä tiedät työsi!

Siitä he taas palpattavat. Inkeri päätyy näyttämään niitä lampaita, jotka hän on kerinnyt, Ulla kysyy rauhallisesti ja pehmeästi: — Niin, niin, mutta kukapa tietää, mistä sait ensimmäisen lampaan? — Inkeri mainitsee nimen ja paikan, missä hänen ensimmäinen lampaansa karitsoineen oli ruokolla. Ja sinun on vain paras tukkia paikalla suusi! uhkaa hän. — Hahhaa! nauraa Ulla hiljakseen. Hänellä on aina vastaus varalla, eikä hän peräydy: — Suuni? Entä oma suusi! Hän osoittaa Inkerin epämuodostumaa ja nimittää häntä Jumalan ja ihmisten malliksi. Inkeri vastaa suhisten, ja koska Ulla on lihava, nimittää hän häntä rasvatynnyriksi; — sellainen sika, mikä olet! Ja sinä saat kiitokset siitä jäniksestä, minkä lähetit! — Jäniksestä? Olisinpa yhtä tietämätön synnistä kun siitä jäniksestä! Minkä näköinen se oli? — Minkä näköinen se oli? — Minkä näköinen jänis on? — Sellainen kuin sinä. Aivan sinun näköisesi. Eipä sinun tarvitsisi jäniksiä katsella.— Ulos minä sinut ajan! kirkuu Inkeri. Sinä sen Jänkä-Antin jäniksineen lähetit. Toimitan sinulle rangaistuksen. — Rangaistuksen? Puhutko rangaistuksesta? — Sinä kadehdit kaikkea, mitä minulla on ja sinä aivan paistut kateudesta minua kohtaan, jatkaa Inkeri. Sinä et ole totisesti saanut unta silmiisi siitä lähtien, kun minä jouduin naimisiin ja sain Iisakin ja kaiken, mitä täällä on. Hyvä Jumala, mitä sinä oikein tahdot minusta? Onko minun syyni, etteivät sinun lapsesi päässeet minnekään taloihin ja ettei heistä tullut mitään? Sinä et siedä nähdä, että minun lapseni ovat terverakenteisia ja että niillä on hienommat nimet kuin sinun lapsillasi, ja voinko minä sitä auttaa, että ne ovat sievempiä lihaltaan ja vereltään kuin sinun lapsesi!

Mikään muu ei olisi voinut saattaa Ullaa sellaiseen raivoon kuin tämä. Hän oli niin monta kertaa ollut äiti, hänellä ei ollut muuta kuin lapsensa sellaisina kuin ne kerta kaikkiaan olivat, hän kehui niitä mainioiksi ja kerskui niistä, pani niille ansioita, joita niillä ei ollut, ja salasi niiden virheet. — Mitä sinä sanot? vastasi hän Inkerille. Ettet vajoa maahan häpeästä! Minun lapseni, jotka ovat taivaan valoisa enkeliparvi sinun lapsiisi verrattuina! Uskallatko mainita minun lapsiani? Ne olivat kaikki seitsemän Jumalan luomia, kun ne olivat pieniä, ja nyt ne ovat kasvaneet suuriksi kaikki tyynni. Että uskallat! — Entäs Liisa, eikö hän joutunut linnaan? kysyy Inkeri. — Hän ei ollut tehnyt mitään, hän oli viaton kuin kukkanen, vastaa Ulla. Ja hän on naimisissa Bergenissä ja hän käy hatussa, mutta mitä sinä teet! — Ja mitenkä oli laita Niilon? — Minä en kehtaa vastata sinulle. Mutta yksi sinun lapsistasi makaa nyt tuolla metsässä, mitä sinä olet sille tehnyt? Sinä olet tappanut sen! — Suus kiinni ja korjaa luusi! kirkuu Inkeri ja hyökkää Ullan kimppuun.

Mutta Ulla ei väisty, hän ei edes nouse ylös. Tämä pelkäämättömyys, joka muistuttaa paatumusta, lamauttaa taas Inkerin ja hän sanoo vain: — Ei, nyt minä otan leikkuuveitsen! — Koetappas vaan, neuvoo Ulla, kyllä minä lähden muutenkin. Mutta mitä siihen tulee, että sinä ajat ulos sukulaisiasi, niin olet sinä aika elukka! — Niin, laputa nyt vaan!

Mutta Ulla ei lähde. Nuo kaksi naista pälpättävät vielä kauan aikaa ja joka kerta, kun tuvan kello lyö täyden tunnin tai puolituntia, nauraa Ulla ivallisesti ja saattaa Inkerin raivoon. Vihdoin rauhoittuvat molemmat hieman ja Ulla tekee lähtöä. — Minulla on pitkä taival ja yö edessä, sanoo hän. Ja olipa vahinko, etten tullut ottaneeksi vähän evästä mukaani kotoa, sanoo hän.

Tähän ei Inkeri vastaa mitään, hän on tullut taas järkiinsä ja hän panee Ullalle vettä vatiin: — Siinä on — jos tahdot vähän siistiä itseäsi! sanoo hän. Ullakin huomaa, että hänen on ruokottava itseään ennenkuin lähtee, mutta kun hän ei tiedä, missä on verisiä paikkoja, pesee hän hullusti. Inkeri seisoo tätä katsellen hetkisen, sitten hän näyttää: — Tuossa — vähän ohimoltakin! Ei, vaan toista ohimoa, jota minä juuri osoitan! — Tiedänkö minä, mitä ohimoa sinä osoitat! vastaa Ulla.— On vielä suusi päälläkin. Pelkäätkö vettä? kysyy Inkeri.

— Mitä minun pitikään sanoa, sanoo Ulla kuivatessaan itseään, ja hän on jälleen täysin rauhallinen, mitenkä tulevat Iisakki ja lapset toimeen sillä aikaa? — Tietääkö hän sen? kysyy Inkeri. — Eikö hän tietäisi! Hän tuli ja näki sen. — Mitä hän sanoi? — Mitä hän saattoi sanoa! Hän jäi sanattomaksi niinkuin minäkin.

— Sinä olet syynä kaikkeen! valittaa Inkeri ja purskahtaa itkuun. — Olisinpa yhtä puhdas synnistä! — Minä kysyn Jänkä-Antilta, saat olla varma siitä! — Tee niin!

He juttelevat siitä kaikessa rauhassa ja Ullan kostonhalu näyttää lauhtuvan. Hän on etevä poliitikko ja on tottunut keksimään keinoja, nyt lausuu hän jonkunlaisen surkuttelun: että kun se nyt tulee ilmi, niin on surku Iisakkia ja lapsia. — Niin, sanoo Inkeri ja itkee entistä rajummin. Minä olen sitä pohtinut ja pohtinut yötä päivää. — Ulla ajattelee pelastuksena sitä, että hänestä ehkä voisi olla apua. Hän voisi ehkä tulla ja olla täällä uutistalossa, kun Inkeri pantaisiin kiinni.

Inkeri ei itke enää, hän aivankuin samalla kuulostaa ja harkitsee: —
Ei, sinä et huolehdi lapsista.

— Enkö huolehdi lapsista? Höpiset. — Vai niin. — Jos minä jostakin pidän, niin kai lapsista. — Niin, kyllä omistasi, sanoo Inkeri, mutta minkälainen olisit minun lapsilleni? Ja kun minä ajattelen, että olet lähettänyt minulle jäniksen turmellaksesi perin juurin minun elämäni, niin et sinä ole muuta kuin täynnä syntiä. — Minäkö? kysyy Ulla. Minuako tarkoitat? — Sinua juuri minä tarkoitan, vastaa Inkeri ja itkee. Sinä olet ollut pahin hylkiö minua kohtaan, enkä minä usko sinusta mitään hyvää. Ja sitäpaitsi tahdot sinä vain varastaa villat meiltä, ollessasi täällä. Ja kutunjuusto toisensa jälkeen menee teikäläisille meiltä. — Oletpa sinä elukka, sanoi Ulla.

Inkeri itkee, pyyhkii silmiään ja puhuu välillä. Ulia ei tietenkään tahdo tuppautua, sillä hän voi olla Niilo poikansa luona, jossa hän on koko ajan ollut. Mutta kun nyt Inkerin pitää lähteä linnaan, niin jäävät Iisakki ja viattomat pienokaiset hoivatta ja Ulla voisi heistä sillä aikaa huolehtia. Hän esittää asian houkuttelevat puolet, se ei kävisi niinkään huonosti. Voithan ajatella asiaa, sanoo hän.

Inkeri on lyöty. Hän itkee ja puistelee päätään katse maahan luotuna. Hän menee kuin unissakävijä aittaan säälimään evästä vieraalle. — Ei, älä huoli kestitä! sanoo Ulla. — Ethän voi lähteä ruuatta tunturin yli, sanoo Inkeri.

Kun Ulla on lähtenyt, livahtaa Inkeri ulos, katselee ympärilleen, kuuntelee. Ei kuulu ääntäkään kivilouhoksesta. Hän menee lähemmäksi ja kuulee lasten leikkivän pienillä kivillä. Iisakki on istuutunut, pitelee rautakankea polviensa välissä ja nojaa siihen aivankuin sauvaan. Siinä hän istuu.

Inkeri hiipii metsänreunaa pitkin. Hän oli pannut pienen ristin maahan erääseen paikkaan, risti on nurin, mutta siinä missä se on seissyt, on turvetta nostettu pois ja maata kaivettu. Hän istuutuu ja tasoittaa maan käsillään. Ja siinä hän istuu.

Hän oli tullut uteliaisuudesta nähdäkseen, miten paljon Ulla on kaivanut tuota pientä hautaa, hän jää istumaan, koska karja ei vielä ole tullut kotia illaksi. Hän itkee ja ravistelee päätään katse maahan luotuna.

VII

On siunatut kasvusäät, auringonpaistetta ja sadekuuroja ja laiho on sen mukaista. Uutisasukkaat ovat saaneet heinänteon melkein loppuun suoritetuksi ja saavat tavattomasti heinää, ei tahdo riittää kaikelle tilaa, he sullovat täyteen kallionkielekkeen alustan ja tallin, sullovat rakennuksen alle, tyhjentävät aitan kaikesta, mitä siellä on, ja sullovat senkin kattoa myöten täyteen. Inkeri tekee työtä välttämättömänä apulaisena myöhään ja varhain, Iisakki käyttää hyväkseen jokaista sadetta saadakseen uuden ladon katon alle ja ainakin eteläseinän täyteen kuntoon, niin voidaan kaiken maailman heinä sulloa sinne. Se edistyy rivakasti, se kyllä valmistuu!

Tuo suuri suru ja tapahtuma — siitä ei päässyt minnekään, työ oli tehty ja seuraukset tulisivat näkyviin. Hyvä menee usein jälkiä jättämättä, paha tuottaa aina seurauksia. Iisakki otti asian alusta saakka järkevästi, hän sanoi sen verran vaimolleen, että mitenkä sinä olet tehnyt! sanoi hän. — Siihen ei Inkeri vastannut mitään. — Ja hetken päästä puhui Iisakki taas: — Oletko sinä sen kuristanut? — Olen, sanoi Inkeri. — Ei sinun olisi pitänyt tehdä sitä. — Ei, vastasi Inkeri. — Enkä minä ymmärrä, kuinka sinä saa voit tehdä sen. — Se oli aivan samanlainen kuin minä, vastasi Inkeri. — Mitenkä? — Sen suu. — Iisakki ajatteli kauan asiaa: — Niin, niin, sanoi hän.

Ja siihen se asia jäi sillä kertaa, ja koska päivät kuluivat aivan yhtä rauhallisesti kuin ennenkin ja sitäpaitsi oli niin paljon heinää korjattavana ja sellainen tavaton laihopelto, niin painui tihutyö vähitellen taka-alalle heidän ajatuksissaan. Mutta se riippui kuitenkin ihmisten ja paikan yllä. He eivät voineet toivoa Ullan pitävän suutaan kiinni, se oli sangen epävarmaa. Ja vaikkapa Ulla pitäisikin suunsa kiinni, puhuisivat muut, nuo mykät todistajat haastaisivat, tuvan seinät, puut pienen haudan ympärillä metsässä; Jänkä-Antti saattoi tehdä viittailuja, Inkeri itse voisi ilmaista itsensä valveilla tai unissaan. He olivat valmistautuneet pahimmankin varalle.

Mitä muuta saattoi Iisakki tehdä kuin ottaa asian järkevästi? Hän huomasi nyt, miksi Inkeri oli joka kerta tahtonut yksin synnyttää, yksin kärsiä tuon suuren tuskan siitä, tulisiko lapsesta epäluoma vai virheetön, yksin ottaa vaaran vastaan. Kolmasti oli hän uudistanut sen. Iisakki ravisti päätään ja hän surkutteli Inkeri-raukan viallisuutta. Hän sai kuulla lappalaisen mukana lähetetystä jäniksestä ja hän vapautti hänet syyllisyydestä. Se synnytti heissä suurta rakkautta toisiansa kohtaan, hullua rakkautta, he sulivat toisiinsa vaaran uhatessa, Inkeri aivan uhkui karkeata suloa hänelle ja hän oli ylenpalttisen hullaantunut Inkeriin, myllynruho, ukko. Inkeri käytti kylläkin karvatallukoita, mutta hän ei ollut lappalaisen näköinen, hän ei ollut pieni ja kuivettunut, vaan päinvastoin verrattoman kookas. Nyt kesäiseen aikaan kävi hän paljain jaloin ja hänen pohkeensa näkyivät korkealle, ja näistä paljaista pohkeista ei Iisakki saanut silmiänsä käännetyksi.

Inkeri lauleskeli virren pätkiä koko kesän ja opetti Eliakselle rukouksia, mutta hän alkoi vihata epäkristillisinä kaikkia lappalaisia ja antoi niiden, jotka kulkivat ohi, kuulla kunniansa: — He saattoivat taas olla jonkun lähettämiä, heillä oli taas ehkä jänis nahkarepussaan, he saivat lähteä! — Jänis? Mikä jänis?

— No, etkö ole kuullut, mitä Jänkä-Antti teki? — En. — Enpä siitä pahene, vaikka sen sanonkin: hän tuli tänne jänis repussaan, kun minä olin raskaana.

— Oletko kuullut hullumpaa! Viotuitko? — Se ei kuulu sinuun, sinun on nyt vaan lähdettävä! Tässä on sinulle vähän suuhun pantavaa ja nyt saat lähteä!

— Eikö sinulla olisi nahkapohjaa tallukoihini? — Ei. Mutta minä annan sinulle seipäästä, jollet nyt lähde!

Lappalainen kyllä kerjää nöyrästi, mutta jos häneltä kielletään, käy hän kostonhaluiseksi ja uhkaa. Muuan lappalaispariskunta kulki kaksine lapsineen uutistalon ohi, lapset lähetettiin tupaan kerjäämään, he tulivat takaisin ja ilmoittivat, ettei tuvassa ollut ketään. Perhe seisoi hetkisen keskustellen asiasta lapinkielellä, sitten meni mies sisälle katsomaan. Hän ei palannut. Vaimo meni hänen jälkeensä, sitten lapset, he jäivät kaikki seisomaan tupaan jutellen lapinkieltä. Mies kurkistaa kamariin, sielläkään ei ole ketään. Tuvan kello lyö, perhe kuuntelee ihmeissään ja jää seisomaan.

Inkeri on kai vainunnut vieraita talossa, hän tuli nopeasti astellen mäkeä alas, kun hän näkee lappalaisia ja lappalaisia, joita hän ei edes tunne, sanoo hän siekailematta: — Mitä hän täältä tahtoo? Eikö hän nähnyt, ettei täällä ollut ketään? — Mjaa, sanoo mies. — Inkeri uudistaa: — Hänen on lähdettävä täältä ulos.

Perhe vetäytyy ylen vastahakoisesti ulos. — Me jäimme seisomaan ja kuuntelemaan sinun tupakelloasi, sanoo mies, se löi niin perin kauniisti. — Eikö sinulla olisi leivänkannikkaa meille? kysyy vaimo. — Mistä hän on? kysyy Inkeri. — Vatnasta, toiselta puolen. Olemme kulkeneet koko yön. — Minne hän on matkalla? — Tunturin yli. —

Inkeri menee ja säälii evästä, kun hän palaa ulos, kerjää vaimo hiippakangasta, vähän villoja ja kutunjuustoa ja kaikenlaista. Inkerillä ei ole aikaa, Iisakki ja lapset ovat heinämaalla. — Hänen täytyy nyt lähteä, sanoo hän.

Vaimo lepertelee: — Näimme karjasi tuolla korvessa, siellä on elukkaa aivankuin taivaalla tähtiä. — Taitamattomasti! sanoo mieskin. Eikö sinulta joutaisi pari vanhoja karvatallukoita?

Inkeri sulkee oven ja lähtee takaisin työhönsä mäelle. Silloin huusi mies jotakin, jota hän ei ollut kuulevinaan ja meni vain edelleen, vaan jonka hän kuitenkin kuuli: — Ostatko jäniksiä?

Sitä ei voinut ymmärtää väärin. Lappalainen kysyi ehkä aivan viattomasti, joku oli uskotellut hänelle, hän kysyi ehkä pahassa tarkoituksessa; mutta Inkeri oli joka tapauksessa saanut viestin. Kohtalo varoitti…

Päivät kuluivat. Uutisasukkaat olivat tervettä väkeä, se mikä oli tuleva, se sai tulla, he tekivät työtänsä ja odottivat. He elivät toisiaan lähellä kuin metsäneläimet, he nukkuivat ja söivät, oltiin jo niin pitkällä, että he olivat maistaneet uusia perunoita ja ne olivat suuria ja jauhoisia. Isku — miksi ei isku tullut? Nyt oli elokuu lopussa, pian tuli syyskuu, säästyisivätkö he talven yli? He elivät alituisesti vahtia pitäen, joka ilta ryömivät he pesäänsä onnellisina siitä, että päivä oli mennyt ilman, että mitään oli tapahtunut. Niin kului aika lokakuuhun saakka, jolloin nimismies tuli vierasmiehineen ja laukkuineen. Laki astui ovesta sisälle.

Tutkimus vei aikansa, Inkeriä kuulusteltiin erikseen, hän ei kieltänyt, hauta metsässä avattiin ja tyhjennettiin, ruumis lähetettiin tutkittavaksi. Ja tuo pieni ruumis, se oli puettu Eliaksen kastemekkoon ja hiippalakkiin helmineen.

Iisakki taas aivankuin havahtui puhumaan: — Niin, niin, nyt on meidän käynyt niin hullusti kuin käydä saattoi, sanoi hän. Sanon vieläkin saman, ettei sinun olisi pitänyt sitä tehdä. — Ei, vastasi Inkeri. — Miten sinä teit? — Inkeri ei vastannut, — ja että sinä sait sellaista päähäsikään! — Se oli aivan samannäköinen kuin minä. Silloin minä painoin käteni hänen kasvojaan vasten. — Iisakki ravisti päätään. — Ja silloin hän kuoli, jatkoi Inkeri ja purskahti valtavaan itkuun. — Iisakki oli hetkisen vaiti: — Niin, niin, nyt on myöhäistä itkeä. — Sillä oli ruskeita hiuksia niskassa, nyyhkytti Inkeri.

Jälleen kuluivat päivät. Inkeriä ei pantu kiinni, virkamiehet olivat häntä kohtaan lempeitä, nimismies Heyerdahl kuulusteli häntä aivankuin hän olisi kuulustellut jotakuta sivullista ja sanoi vain: — On surullista, että sellaista pitää tapahtua! — Kun Inkeri kysyi, kuka oli hänet antanut ilmi, vastasi nimismies, että sitä ei ollut kukaan yksityinen tehnyt, useat olivat siitä puhuneet, hän oli saanut vihiä asiasta useilta eri haaroilta. — Eikö hän itse ollut ilmaissut itseään joillekin lappalaisille? — Inkeri: — Niin, hän oli kertonut joillekin lappalaisille Jänkä-Antista, joka oli kulottanut kesällä heillä käydessään mukana jänistä ja tehnyt hänen sydämensä alla olleen lapsen haarahuuliseksi. Ja eikö Ulla ollut lähettänyt jänistä? — Sitä ei nimismies tiennyt. Mutta hän ei millään muotoa tahtonut panna pöytäkirjaan sellaista tietämättömyyttä ja taikauskoa. — Äitini sai myös nähdä jäniksen kantaessaan minua, sanoi Inkeri…

Lato oli valmis, se oli tilava rakennus, jonka kummassakin päässä oli heinäsuojamat ja keskellä puimalattia. Aitta ja muut väliaikaiset paikat tyhjennettiin nyt ja heinät siirrettiin latoon, ohra leikattiin ja kuivattiin seipäillä ja ajettiin sisään, Inkeri otti maasta porkkanat ja nauriit. Kaikki oli katon alla. Nyt olisi kaikki ollut niin hyvin, uutistalossa oli hyvinvointia, Iisakki raivasi taas uutismaata ennen maan jäätymistä ja laajensi ohrapeltoa, hän oli aika maan möyrijä; mutta marraskuussa sanoi Inkeri: — Nyt olisi hän ollut puolen vuoden vanha ja tuntenut meidät kaikki! — Siitä ei kannata puhua, sanoi Iisakki.

Talvella pui Iisakki ohran uudella ladon lattialla ja Inkeri oli mukana pitkät ajat ja käytteli varstaa siinä missä hänkin, samalla kun lapset leikkivät ylhäällä heinien päällä. Ohra oli suurta ja lihavaa. Uudeksi vuodeksi tuli hyvä rekikeli ja Iisakki alkoi ajaa halkoja kylälle, hänellä oli nyt vakinaiset ostajat ja hän sai kesäkuivista puistaan hyvän hinnan. Eräänä päivänä sopi hän Inkerin kanssa siitä, että Mansikin kookkaanlainen härkävasikka vietäisiin rouva Geisslerille ja pantaisiin mukaan kutunjuusto. Rouva ilostui kovasti ja kysyi maksua. — Ei mitään, vastasi Iisakki, nimismies on maksanut edeltäkäsin. — Herra häntä siunatkoon, onko todellakin! sanoi rouva Geissler liikutettuna. Hän lähetti Eliakselle ja Siivertille sekä kuvakirjoja, kaakkuja että leikkikaluja. Kun Iisakki tuli kotiin ja Inkeri näki tavarat, kääntyi hän pois ja itki. — Mitä nyt? kysyi Iisakki. — Inkeri vastasi: — Eipä mitään. Nyt juuri olisi hän vuoden vanha ja saattaisi nähdä kaiken tämän! — Niin, niin, mutta tiedäthän, minkälainen hän oli, sanoi Iisakki lohduttaakseen häntä. Ja sitäpaitsi saattaa tapahtua, ettei käykään niin hullusti. Olen saanut kysellyksi, missä Geissler oleskelee. — Inkeri kuulosti: — Voisiko hän auttaa meitä? — Sitä en tiedä. —

Sitten ajoi Iisakki viljan myllyyn ja sai sen jauhetuksi ja toi jauhot kotiin. Sitten aloitti hän taas metsätyönsä ja hakkasi seuraavan vuoden halot. Hänen elämänsä vaihteli työstä toiseen vuodenaikojen mukaan, pellolta metsään ja metsästä jälleen pellolle. Iisakki oli nyt työskennellyt kuusi vuotta uutistalolla ja Inkeri viisi, kaikki olisi ollut hyvin, jos niin olisi suotu. Mutta niin ei ollut suotu. Inkeri kutoi kangasta ja ruokkosi karjaansa, hän lauloi myöskin ahkerasti virsiä, mutta Herra paratkoon sitä laulua, hän oli kuin kieletön kello.

Niin pian kuin korpeen tuli keli, noudettiin hänet kylälle kuulusteluun. Iisakki jäi kotia. Ollessaan yksin kotosalla, päätti hän tehdä matkan Ruotsin puolelle: etsimään Geissleriä, tuo hyvä nimismies tahtoisi ehkä vielä kerran osoittaa ystävällisyyttään Sellanrån asukkaita kohtaan. Mutta kun Inkeri tuli takaisin, oli hän kysellyt yhtä ja toista ja saanut vähän selkoa tuomiosta: oikeastaan olisi kuolemanrangaistus, pykälä 1, mutta. Kas hän oli noussut seisaalleen keskellä oikeuden pyhyyttä ja tunnustanut kaiken; kaksi seurakunnan todistajaa oli katsellut häntä säälien ja tuomari oli kysellyt häneltä leppeästi; mutta Inkeri jäi joka tapauksessa alakynteen lain älyniekkojen keskellä. Nuo korkeat herrat lainoppineet ovat niin nokkelia, ne osaavat pykäliä, ne ovat oppineet ne ulkoa ja muistavat ne, sellaisia älyniekkoja ne ovat. Eivätkä he ole vailla yksityistä ymmärrystäkään, eivät aivan vailla sydäntäkään. Inkerillä ei ollut valittamista tuomioistuinta vastaan: hän ei puhunut mitään jäniksestä, mutta kun hän itkien tunnusti, ettei hän ollut tahtonut vialliselle lapselleen niin kurjaa osaa, että se olisi jäänyt elämään, niin nyökäytti tuomari hiljaa ja vakavasti. — Mutta, sanoi hän, olethan sinä itsekin ristihuulinen ja sinun on käynyt hyvin elämässä? — Niin, Herran kiitos! vastasi Inkeri vain. Eikä hän saanut sanotuksi mitään lapsuutensa ja nuoruutensa salatuista kärsimyksistä.

Mutta tuomari oli kai huomannut yhtä ja toista, hänellä oli itsellään kämpäjalka, eikä hän ollut koskaan voinut tanssia. Tuomio — ei, sitä en tiedä, sanoi hän. Oikeastaan on se kuolemanrangaistus, mutta. Enkä tiedä, saammeko sen lievennetyksi alempiin asteisiin, toiseen asteeseen tai kolmanteen asteeseen, viidestätoista kahteentoista vuoteen, kahdestatoista yhdeksään vuoteen. Siellä istuu joku komitea lieventämässä rikoslakia, mutta siitä ei tule valmista. Mutta toivokaamme parasta, sanoi hän.

Inkeri palasi takaisin välinpitämättömänä, häntä ei huolittu vangita. Kun Iisakki parin kuukauden päästä palasi eräänä iltana kalamatkaltaan, oli nimismies todistajineen käynyt Sellanråssa. Inkeri oli ystävällinen ja iloinen Iisakille ja kehui häntä, vaikka hän ei ollut saanut suurtakaan saalista.

— Mitä minun pitikään sanoa, onko täällä ollut vieraita? kysyi Iisakki.— Vieraita? Mitä sinä kyselet? — Minä näin tuoreita jalan jälkiä ulkona, saappaan jälkiä. — Täällä ei ole ollut muita vieraita kuin nimismies ja muuan toinen. — Vai niin. Mitä he tahtoivat? — Sen kai tiedät. — Tulivatko ne sinua noutamaan? — Tulivatko ne minua noutamaan! Se oli vain tuomio. Ja sen sanon sinulle, Iisakki, että Jumala oli armollinen, ei tullut sitä, mitä pelkäsin. — Vai niin, sanoi Iisakki jännittyneenä, ei kai tullut niin pitkää aikaa? — Ei, vain muutamia vuosia. — Montako vuotta? — Niin, niin, sinusta kai ne tuntuvat pitkiltä, mutta minä kiitän Jumalaa sydämestäni!

Inkeri ei maininnut vuosien lukua. Myöhemmin illalla kysyi Iisakki, milloin häntä tultaisiin noutamaan, mutta sitä hän ei tiennyt tai ei tahtonut ilmoittaa. Hän oli taas miettiväinen ja sanoi, ettei hän ymmärtänyt miten kaikki kävisi, mutta he saisivat kai Ullan tänne, eikä Iisakkikaan tiennyt muuta neuvoa. Miten oli muuten Ullan tulon laita? Hän ei saapunutkaan tänä vuonna kuten tavallista. Oliko hänen aikomuksensa pysytellä poissa hyvällä, saatettuaan heidän elämänsä hunningolle? He tekivät kevättyöt, mutta Ullaa ei kuulunut. Pitikö hänet ehkä hakea! Hän kyllä tulla taaperteli, rasvatynnyri, peto.

Vihdoin eräänä päivänä hän tuli. Se vasta ihminen oli, oli aivankuin ei mitään olisi tapahtunut hänen ja avioparin välillä, hän kutoi sentään juovikkaita housuja Eliakselle, sanoi hän. — Tulin katsomaan, miten tällä puolen tunturin voidaan, sanoi hän. — Havaittiin, että hän oli jättänyt vaate- ja tavarasäkkinsä metsään ja oli valmistunut jäämään.

Illalla veti Inkeri miehensä syrjään ja sanoi: — Aioitko etsiä sitä
Geissleriä? Nyt peltotöiden välillä olisi aikaa. — Niin, vastasi
Iisakki, koska Ulla nyt on täällä, niin lähden aamulla aikaisin. —
Inkeri oli tästä kiitollinen. — Ja sinun pitää ottaa mukaasi kaikki
rahat, mitä sinulla on, sanoi hän. — No, etkö sinä voi niitä kätkeä? —
En.

Inkeri laittoi heti runsaasti evästä ja Iisakki heräsi yöllä ja valmistautui matkalle. Inkeri seurasi häntä oven ulkopuolelle, eikä itkenyt eikä valittanut, sanoihan vaan: — Ne voivat nyt tulla minä päivänä hyvänsä. — Tiedätkö jotakin? — Mitäpä minä tietäisin! Ei kai se vielä niin väleen tapahdu, mutta. Kunhan nyt vaan tapaisit sen Geisslerin ja saisit jonkun hyvän neuvon!

Inkeri oli kai kuitenkin tiennyt jotakin, hän oli kai myös laittanut sanan Ullalle. Kun Iisakki palasi kotiin Ruotsista, oli Inkeri käyty noutamassa. Ulla oli lasten luona.

Se oli raskas sanoma Iisakille ja hän kysyi korkealla äänellä: — Onko hän matkustanut? — On, vastasi Ulla. — Minä päivänä? — Sen jälkeisenä, kun läksit. — Iisakki huomasi, että Inkeri oli taaskin halunnut saada hänet pois ollakseen ratkaisun hetkellä yksin, sentähden oli hän myöskin pyytänyt häntä ottamaan kaikki rahat mukaansa. Oo, Inkeri olisi kyllä tarvinnut muutaman kolikon tuolle suurelle matkalle!

Mutta kävikin niin, että pikku poikien huomio heti kiintyi pieneen keltaiseen porsaaseen, jonka Iisakki oli tuonut mukanaan kotiin. Se oli muuten hänen ainoa tuomisensa: se Geisslerin osoite, joka hänellä oli, oli vanhentunut, Geissler ei ollut enää Ruotsissa, vaan oli palannut takaisin Norjaan, hän oli Trondhjemissa. Mutta porsaan oli Iisakki kantanut käsivarrellaan Ruotsista ja antanut sille maitoa pullosta ja nukkunut se rinnoillaan tunturilla; hän oli tahtonut ilahduttaa sillä Inkeriä, mutta nyt leikkivät Elias ja Siivertti sillä ja heillä oli sangen hauskaa. Se hieman haihdutti Iisakin ikävää. Sen lisäksi saattoi Ulla Iisakille nimismiehen terveiset, että valtio vihdoin oli hyväksynyt Sellanrån kaupan, ja Iisakin piti vain mennä nimismiehen konttoriin maksamaan. Se oli hyvä sanoma ja se poisti Iisakin pahimman alakuloisuuden. Vaikka hän oli ylen väsynyt kävelystä, otti hän uudet eväät reppuun ja läksi heti kylään. Häntä elähytti vielä pieni toivo tavata Inkeriä.

Se toivo raukesi, Inkeri oli matkustanut kahdeksaksi vuodeksi. Iisakin mieli kävi synkäksi ja autioksi ja hän kuuli vain sanan silloin, toisen tällöin siitä, mitä nimismies sanoi; — Että oli surkeata, että sellaista tapahtui. Hän toivoi, että se oli Inkerille hyväksi opiksi, että hänessä tapahtuisi kääntymys ja että hän tulisi paremmaksi ihmiseksi, eikä kuristaisi lapsiaan!

Nimismies Heyerdahl oli mennyt edellisenä vuonna naimisiin. Hänen vaimonsa ei tahtonut tulla äidiksi, eikä saada lapsia. Hänellä ei ollutkaan lapsia.

— Vihdoinkin voin minä päättää Sellanrån asian, sanoi nimismies. Kuninkaallinen virasto on hyväksynyt myynnin suunnilleen minun ehdotukseni mukaan. — Vai niin, sanoi Iisakki. — Siihen on mennyt aikaa, mutta tyydytyksekseni saan nähdä, ettei työni ole mennyt hukkaan. Minkä minä kirjoitin, se on läpäissyt miltei pilkulleen. — Pilkulleen, sanoi Iisakki ja nyökäytti päätään. — Tässä on asiakirja. Voit saada sen kuulutetuksi ensi käräjillä. — Jaa, nyökkäsi Iisakki. Mitä minun tulee maksaa? — Kymmenen taalaria vuosittain. Niin, tässä on virasto tehnyt pienen muutoksen: kymmenen taalaria viiden asemasta vuodessa. En tiedä, miten siihen suhtaudut? — Kunhan vain siitä selviän, sanoi Iisakki. — Ja kymmenenä vuotena.

— Iisakki katsoi säikähtäneenä häneen. — Niin, virasto ei tahdo toisin, sanoi nimismies. Eikä se ole mikään maksu niin suuresta maatilasta, niin viljeltynä ja rakennettuna kuin se nyt on.

Iisakilla oli tämänvuotiset kymmenen taalaria, hän oli saanut ne haloista ja kutunjuustoista, jotka Inkeri oli kerännyt varastoon. Hän maksoi. Sitten jäikin hänelle vielä vähän.

— Onpa todella sinun onnesi, ettei virasto ole saanut vihiä vaimosi matkasta, sanoi nimismies. Muuton olisi se ehkä saanut toisen ostajan. — Vai niin, sanoi Iisakki ja kysyi: ja hän on nyt siis matkustanut kahdeksaksi vuodeksi? — Niin, sitä ei voi muuttaa, oikeuden täytyy tulla täytetyksi. Hänen tuomionsa on sitäpaitsi lievää lievempi. Nyt on sinulla yksi tehtävä: sinun tulee hakata selvä raja talosi ja valtion maitten välille. Hakkaa putipuhtaaksi suora linja niitä merkkejä myöten, jotka minä olen osoittanut ja merkinnyt pöytäkirjaan. Puut saat pitää itse. Tulen sinne katsomaan myöhemmin.

VIII

Iisakki ei ollut vanhettunut eikä heikontunut, hänelle olivat vuodet pitkiä. Hän teki työtä talossaan ja antoi ruostepartansa kasvaa, minkä halutti.

Silloin tällöin katkaisi korven yksitoikkoisuuden joku ohi kulkeva lappalainen tai yksi ja toinen tapahtuma karjan keskuudessa, sitten kaikki taas niinkuin ennenkin. Kerran tuli joukko miehiä käyden, he lepäsivät Sellanråssa ja söivät ja saivat maitoa, he kyselivät Iisakilta ja Ullalta polkua tunturin yli, heidän piti tehdä sähkölennätinlinjaa, sanoivat he. Toisen kerran tuli Geissler —- ei kukaan vähempi kuin Geissler. Hän tuli vallan vapaasti astellen kylältä päin ja hänellä oli mukanaan kaksi miestä, joilla oli poraustarpeet ja kuokka ja lapio.

Sitä Geissleriä! Hän oli sama kuin ennenkin, muuttumaton, hän sanoi hyvää päivää, puheli lapsille, meni tupaan ja tuli taas ulos, katseli peltoja, avasi navetan ja ladon ovia ja kurkisti sisälle. — Mainiota! sanoi hän. Iisakki, onko sinulla vielä niitä kiviä? — Kiviä? kysyi Iisakki. — Niitä pieniä kiviä, joilla poikasi leikki silloin kerran, kun olin täällä?

Kivet olivat joutuneet aittaan, jossa ne olivat hiiren pyydyksen painoina, ja nyt tuotiin ne esille. Nimismies ja nuo kaksi miestä tutkivat niitä ja puhuivat niistä, iskivät niitä vähän ja punnitsivat niitä kädessään. — Kuparikiveä! sanoivat he. — Voitko tulla tunturille meidän kanssamme ja näyttää, mistä olet ne löytänyt? sanoi nimismies.

Kaikki lähtivät yhdessä tunturille, eikä kivien löytöpaikka ollutkaan kaukana, mutta he kiertelivät tunturilla pari päivää ja etsivät metallisuonia ja laukoivat kallioita. He palasivat takaisin taloon mukanaan kaksi raskasta pussia täynnä kiviä.

Iisakki oli nyt saanut puhutuksi Geisslerille kaikki asiansa, hän oli kertonut talon kaupasta, joka oli tullut maksamaan sata taalaria viidenkymmenen asemasta. — Se ei merkitse mitään, sanoi Geissler kevyesti. Sinulla on täällä tunturissa ehkä tuhansia. — Vai niin, sanoi Iisakki. — Mutta sinun täytyy saada tilasi kuulutetuksi niin pian kuin varat sallivat. — Niinpä kyllä. — Ettei valtio rupea metkuilemaan kanssasi, ymmärrätkö. — Iisakki ymmärsi. Mutta pahin on Inkerin laita, sanoi hän. — Niin, sanoi Geissler ja mietti tavallista kauemmin. Asia voitaisiin ehkä ottaa uudelleen käsiteltäväksi. Hän saattaisi mahdollisesti saada lievennystä rangaistukseensa. Mutta me voisimme ehkä anoa armahdusta ja saavuttaa saman tuloksen. — Vai niin, luuleeko hän niin. — Mutta armahdusta emme voi hakea vielä. Vasta tuonnempana. Mitä minun pitikään sanoa: sinä olet vienyt perheelleni sekä lahtia että kutunjuustoja, mitä olen velkaa? — Ei mitään, nimismies on maksanut niin paljon. — Minäkö? — Ja ollut meille niin hyväksi avuksi. — Ei, sanoi Geissler lyhyesti ja antoi muutaman taalarinsetelin. Ota nuo! sanoi hän.

Se mies ei tahtonut ottaa mitään ilmaiseksi, ja rahoja tuntui hänellä taas olevan yllin kyllin lompakossa, niin paksu se oli. Herra ties, oliko hän todella niin varoissaan.

— Mutta hän kirjoittaa, että hän voi hyvin, sanoi Iisakki, joka vain ajatteli omiaan. — Vai niin, vaimosi? — Niin. Ja sitten, että hän sai pikku tytön — hän on saanut suuren, sievän tytön. — Sepä erinomaista! — Ja sitten auttavat ne häntä siellä kaikki ja ovat hyviä, sanoo hän.

Geissler sanoi: — Nyt lähetän minä nämä kivet jollekin asiantuntijalle saadakseni tietää, mitä niissä on. Jos niissä on runsaasti kuparia, saat vielä paljon rahaa. — Vai niin, sanoi Iisakki, ja milloin hän luulee, että voimme anoa armahdusta? — Jonkun ajan kuluttua. Minä kirjoitan sinulle. Minä tulen myöhemmin uudelleen. Mitä sanoitkaan, onko vaimosi saanut lapsen sen jälkeen kun hän matkusti? — On. — Ne ovat siis passittaneet hänet raskaana täältä. Siihen ei heillä ollut oikeutta. — Vai niin. — Siinä on yksi lisäsyy, jolla hänet voi saada jonkun ajan kuluttua vapautetuksi. — Sepä olisi hyvä! sanoi Iisakki kiitollisena.

Iisakki ei tiennyt, että viranomaisten oli täytynyt laatia ja lähettää monta pitkää kirjelmää edestakaisin tuon raskaan vaimon asian johdosta. He eivät olleet aikoinaan huolineet vangita häntä kahdesta syystä: paikkakunnalla ei ollut vankilahuonetta ja he tahtoivat olla lempeitä. Siitä oli arvaamattomat seuraukset. Kun Inkeriä myöhemmin tultiin noutamaan, ei kukaan ollut kysynyt hänen tilaansa, eikä hän itse ollut hiiskunut mitään… Ehkä hän olikin vaiennut tahallaan, jotta hänellä olisi lapsi läheisyydessään noina kovina vuosina; kun hän käyttäytyi hyvin, sai hän kai nähdä sitä silloin tällöin. Ehkä oli hän vain ollut tylsä ja välinpitämätön siitä, missä tilassa hänet vietäisiin…

Iisakki teki työtä ja ponnisteli, hän perkasi ja raivasi maitaan, hän aukaisi rajaa oman alueensa ja valtion maiden välille, puista tuli taas vuoden halot.

Mutta kun hänellä ei ollut enää Inkeriä ilahdutettavanaan, raatoi hän enemmän tavasta kuin mielihyvästä. Hän oli myös laiminlyönyt tilansa kuulutuksen kaksilla käräjillä, koska se ei ollut hänen sydämellään, vihdoin hän oli tänä syksynä saanut sen tehdyksi. Hänen laitansa ei ollut aivan niinkuin piti. Kärsivällinen ja harkitseva hän kyllä oli, mutta hän oli kärsivällinen ja harkitseva sentähden, että hän oli joutunut alamäkeen. Hän otti esille nahat, siksi että ne täytyi valmistaa, vuohennahat, vasikannahat, pani ne virtaan ja kaapi ne, pani ne parkkiin ja valmisti ne kenkänahaksi. Hän eroitti talvella heti ensi puinnissa siemenviljan seuraavaa kevättä varten, jotta sekin tuli tehdyksi, oli parasta, että sekin oli tehty, hän oli järjestyksen mies. Mutta elämä oli hänestä harmaata ja yksinäistä, jaa'a, Herra paratkoon, vaimoton mies jälleen ja kaikkea.

Mitä iloa oli hänellä nyt istua sunnuntaisin tuvassaan peseytyneenä ja koreassa, punaisessa paidassa, kun hänellä ei enää ollut ketään, jolle olla korea! Sunnuntait olivat päivistä pisimmät, ne tuomitsivat hänet joutilaisuuteen ja surullisiin ajatuksiin, hänen piti vain kiertää maitaan ja katsella kaikkea, mitä piti tehdä. Joka kerta oli hänellä pikku pojat mukanaan, aina toinen käsivarrellaan. Oli hauskaa kuunnella niiden puhelua ja vastata niiden kysymyksiin.

Vanha Ulla oli hänellä sentähden, ettei hänellä ollut ketään muuta. Ulla ei ollutkaan hullumpi olemassa, hän karttasi ja kehräsi ja kutoi sukkia ja lapasia ja laittoi kutunjuustoja hänkin; mutta hänen kätensä ei ollut menestyksellinen ja hän teki työtä ilman rakkautta, kaikki, mitä hän otti käsiinsä, oli toisen omaa. Iisakki oli kerran Inkerin aikana ostanut korean ruukun kauppiaalta, sen paikka oli hyllyllä, se oli savesta ja sen kannessa oli koiran pää, oikeastaan oli se jonkinlainen tupakkirasia, Ulla otti kannen ja pudotti sen permantoon. Inkeriltä oli jäänyt muutamia fuksian taimia erääseen laatikkoon, ne olivat lasin alla, Ulla otti lasit pois ja painoi ne takaisin kovaa ja huolimattomasti — seuraavana päivänä olivat kaikki taimet kuolleet. Iisakista ei ollut suinkaan helppoa nähdä tätä, hänen kasvoillaan näkyi ehkä joku ilme ja kun hänessä ei ollut mitään pehmeätä eikä joutsenenomaista, oli se ehkä vaarallinen ilme. Ulla oli sitkeä ja lauhkea, hän mutisi: — Minkä minä sille! — Sitä en tiedä, sanoi Iisakki, mutta olisit antanut sen olla. — Minä en enää koske hänen kukkasiinsa, sanoi Ulla silloin. Mutta ne olivat nyt kuolleet.

Ja miksi tuli lappalaisia nyt useammin Sellanråhon kuin ennen? Jänkä-Antti; mitä asiaa oli hänellä, eikö hän voinut kulkea ohitse? Hän tuli kaksi kertaa tunturin yli samana päivänä, eikä hänellä ollut poroja katsottavana, vaan eli hän kerjuulla ja oleskelemalla toisten lappalaisten luona. Kun hän tuli uutistaloon, jätti Ulla kaikki työnsä ja alkoi lörpötellä hänen kanssaan seutukunnan asukkaista, kun hän läksi pois, oli hänen säkkinsä täynnä kaikenlaista. Iisakki sieti tätä vaieten kaksi vuotta.

Sitten piti Ullan taas saada uudet kengät, mutta silloin ei Iisakki enää voinut vaieta. Oli syksy ja Ulla kulutti kenkiä joka päivä sensijaan, että olisi käynyt karvatallukoissa tai puukengissä. Iisakki sanoi: — Kaunis ilma tänään. Hm! — Niin hän alotti. — Niin on, sanoi Ulla. — Eikö niin Elias, että sinä näit kymmenen kutunjuustoa hyllyllä tänä aamuna? kysyi Iisakki. — Niin, vastasi Elias. — Nyt ei ole muuta kuin yhdeksän. —

Elias laski uudelleen ja muisteli pienessä päässään: — Niin, ja sitten se, minkä Jänkä-Antti sai. Sitten on kymmenen.

Äänettömyys tuvassa. Pikku Siivertin piti myöskin laskea ja hän toisti veljen sanat: — Sitten on kymmenen.

Taas äänettömyys. Mutta vihdoinkin täytyi Ullan selittää. — Niin, hän sai pikkuruikkusen juuston, enpä luullut, että se mitään tekisi. Eikä lapset ole vielä niin suuria, että niistä tietäisi, mitä niissä asustaa, ja mistä minä tiedän tai näen, kehenkä ne tulevat! Sillä eivät ne ainakaan sinuun tule, Iisakki, sen tiedän.

Viittaus, joka Iisakin täytyi torjua: — Lapset ovat kyllä hyviä. Mutta voitko sinä sanoa, mitä hyvää Jänkä-Antti on tehnyt minulle ja omaisilleni? — Hyvää? sanoo Ulla. — Niin? — Jänkä-Antti? sanoo Ulla. — Niin? Että minä olisin hänelle kutunjuustoja velkaa? — Ulla on voittanut aikaa ja antaa seuraavan vastauksen: — Ei, mutta Herra varjelkoon minua sinusta, Iisakki! Minäkö olen aloittanut jutun tuosta Jänkä-Antista? Jos minä olen sanallakaan hiiskunut hänestä, niin saat minut nitistää tähän paikkaan!

Mainiota. Iisakki on aseeton, kuten niin monesti ennenkin. Ulla ei hellittänyt: — Ja jos minun pitää tässä vallan paljasjaloin ottaa talvea vastaan, aivan ilman kenkiä, jotka Jumala on luonut jalkoja varten, niin anna minun se tietää. Minä puhuin kengistä jo kolme, neljä viikkoa sitten, mutta minä en näe niistä vielä merkkiäkään ja tässä minä kuljen niinkuin ennenkin. — Iisakki kysyi; — Mikä vaivaa puukenkiäsi, kun et niitä käytä? — Mikä vaivaa? kysyy Ulla yllätettynä. — Niin, sitä minä kysyn? — Puukenkiä? —

— Niin? — Sinä et puhu siitä, että minä karttaan ja kehrään ja ruokkoan elukat ja pidän lapset kurissa, siitä et puhu mitään. Ja jos niin on, niin ei kai sinunkaan vaimosi, joka on linnassa — ei kai hänkään kulkenut paljasjaloin lumessa. — Ei, hän kulki puukengissä, sanoi Iisakki. Ja kun hän lähti kirkkoon tai ihmisiin, niin meni hän karvatallukoissa, sanoi hän. — Niin, niin, vastasi Ulla, hän olikin niin paljon parempi! — Niin oli. Ja kun hän kulki karvatallukoissa kesällä, niin oli hänellä vain heiniä niissä. Mutta sinä — sinä käytät sukkia kengissä kaiken vuotta.

Ulla sanoi: — Mitä siihen tulee, niin kyllä kai minä puukengätkin rikki kulutan. Enpä luullut, että oli niin kiire kuluttaa hyvät puukengät hajalle. — Hän puhui hiljaa ja jauhomaisesti, hänen silmänsä olivat puoliummessa ja hän oli hyvä ja viekas: — Inkeri, sanoi hän, vaihdokas, kuten me häntä nimitimme, hän oli minun lasteni seurassa ja oppi kaikenlaista noina vuosina. Siinä on nyt kiitos. Kun minun tyttäreni Bergenissä käy hattu päässä, niin samoin kai tekee Inkerikin, hän matkusti Trondhjemiin hattua ostamaan, hehe.

Iisakki nousi ja aikoi lähteä ulos; mutta nyt oli Ulla pääsyt alkuun, hän purki koko suursuuaarteensa, hän vallan säteili häijyyttä ja tunnusti, ettei ainoallakaan hänen tyttäristään ollut repaleisia kasvoja aivankuin jollakin tultasylkevällä pedolla, paremmin sanoen, mutta silläpä heille oli luonnistunutkin. Kaikilla ei ollut sydäntä kuristaa lapsia. — Varo itseäsi! huusi Iisakki, ja että toinen ymmärtäisi päivän selvästi, lisäsi hän: — Saatanan akka!

Mutta Ulla ei varonut itseään, ei hehe! sanoi Ulla ja katsoi taivasta kohden ja huomautti, että oli oikeastaan ristihuulisuuden väärinkäyttämistä menetellä siten kuin eräät. Täytyi sentään pitää rajansa!

Iisakki oli iloinen päästessään vihdoin talosta ulos. Ja mitäpä muuta saattoi hän tehdä kuin hankkia Ullalle kengät? Korven raataja ei ollut lainkaan jumalien kaltainen, eikä voinut käsivarret ristissä sanoa palvelijalleen: — Mene! — Niin välttämätön taloudenhoitajatar, hän oli turvassa, sanoipa hän tai teki mitä tahansa.

Yöt ovat kylmät ja kuutamoiset, rämeet routaantuvat sen verran, että ne juuri kantavat miehen, päivisin sulattaa aurinko ne taas ja tekee ne ylipääsemättömiksi. Iisakki lähtee kylälle eräänä pakastavana yönä tilaamaan kenkiä Ullalle. Hänellä on mukanaan kaksi kutunjuustoa rouva Geisslerille.

Puoliväliin tietä on nyt lähin uutisasukas sijoittunut. Hän oli kai varoissaan oleva mies, koska hänellä oli ollut rakentajia kylältä taloa pystyttämässä ja lisäksi palkkaväkeä kyntämässä auki pientä hiekkarämekaistaa perunamaaksi; itse teki hän sangen vähän tai ei mitään. Mies oli Brede Olsen, nimismiehen apuri ja todistaja, mies, joka saatiin noutamaan lääkäriä tai jolle papin rouva saattoi uskoa porsaan teurastuksen. Hän ei ollut vielä täyttä kolmeakymmentä, mutta hänellä oli jo neljä lasta elätettävänään, lukuunottamatta vaimoa, joka hänkin oli melkein vielä lapsi. Eihän se Breden varallisuus varsin leveätä ollut, ei oikein lyönyt leiville sellainen laiskan virka ja ulosmittauksissa kierteleminen; nyt aikoi hän koettaa maanviljelystä. Hän oli lainannut pankista rakennusrahat. Hänen talonsa oli nimeltään Breidablik, nimismies Heyerdahlin rouva oli antanut sille tämän ihanan nimen.

Iisakki kiirehtii uutistalon ohi, eikä suo itselleen aikaa pistäytyä sisälle, mutta lasi-ikkuna on täynnä lapsia, niin aikaista kuin vielä onkin. Iisakki kiiruhtaa, sillä hän aikoo ehtiä takaisin tänne saakka ensi yökelillä. Korven miehen tulee ajatella kaikenlaista saadakseen kaikki juontumaan parhaalla tavalla. Hänen töillään ei tällä erää kylläkään ole niin tavatonta kiirettä, mutta hän on huolissaan pikku pojista, jotka ovat kotona Ullan kanssa.

Kulkiessaan muistaa hän ensimmäisen vaelluksensa täällä. Aika on vierinyt, kaksi viimeistä vuotta ovat olleet pitkät; on ollut paljon hyvää Sellanråssa ja muuan paha seikka, jaa'a Herra paratkoon! Nyt oli siis ilmestynyt korpeen uusi raivio, Iisakki tunsi hyvin tämän paikan, se oli muuan noista miellyttävistä paikoista, joita hän itse oli tutkinut vaelluksellaan, mutta sivuuttanut. Tästä oli lyhempi matka kylään, se oli totta, mutta metsä ei ollut niin hyvää; tässä oli tasankoa, mutta se oli rämettä; maa oli helppoa raivata, mutta ilkeätä ojittaa. Tuo hyvä Brede ei saanut peltoa, jos hän tonki rämettä! Entäpä, eikö Brede aikonutkaan laittaa vajaa heinäladon päähän työkaluja ja ajoneuvoja varten? Iisakki pani merkille, että pihalla seisoi rattaat paljaan taivaan alla.

Hän suorittaa asiansa suutarilla, ja rouva Geissler on matkustanut pois, niinpä myy hän kutunjuustonsa kauppiaalle. Illalla on hän paluumatkalla. Pakastuu yhä enemmän, on kevyt kävellä, mutta Iisakin kulku on raskasta. Herra ties, milloin Geissler nyt palaa, kun hänen vaimonsakin oli matkustanut pois, ehkei hän palannut enää koskaan. Inkeri oli poissa, aika kului.

Hän ei poikkea Bredelle paluumatkallakaan, ei, hän tekee pienen kaarroksen Breidablikin kohdalla ja käy ohitse. Hän ei tahdo puhella ihmisten kanssa, hän haluaa vain päästä eteenpäin. Vieläkin seisovat Breden kärryt siellä, saa nähdä, jääkö ne siihen ainaiseksi? ajattelee hän. No, kullakin on omansa! Nythän on hänellä itsellään — Iisakilla itsellään — sekä kärryt että vaja niitä varten, mutta ei hänelle silti ole paremmin käynyt: hänen kotinsa on puolinainen, se oli kerran ehjä, nyt se on puolinainen.

Kun hän päivällä on päässyt niin pitkälle, että hän näkee kotinsa kaukana mäellä, kirkastuu hänen mielensä, vaikka hän on väsynyt ja uuvuksiin saakka kävellyt, kaksipäiväisen taipaleen jälkeen: siellä kohoavat rakennukset, savua nousee kattotorvesta, pienet pojat ovat ulkona, niin pian kun he näkevät hänet, tulevat he häntä vastaan. Hän käy sisälle, tuvassa istuu kaksi lappalaista, Ulla nousee yllätettynä rahilta ja sanoo: — Mitä — joko nyt tulit! — Hän keittää kahvia liedellä. Kahvia? Kahvia!

Iisakki on huomannut sen ennenkin: kun Jänkä-Antti tai joku muu lappalainen on käynyt, keittää Ulla kahvia Inkerin pienessä pannussa pitkät ajat. Hän tekee sitä Iisakin ollessa metsässä tai maillansa, ja kun Iisakki odottamatta saapuu ja näkee sen, on hän vaiti. Mutta hän tietää, että hän on joka kerta tullut kutunjuustoa tai villamyttyä köyhemmäksi. Iisakki on sittenkin perin hyvänahkainen, kun hän ei ota Ullaa kouriinsa ja rusenna häntä kappaleiksi hänen alhaisuutensa vuoksi. Oikeastaan koettaa Iisakki todenteolla tulla yhä paremmaksi ja paremmaksi ihmiseksi, mitä hän nyt sillä tarkoittaneekin, tehneekö hän sen kotirauhan vuoksi vai toivoen, että Jumala pikemmin antaisi hänelle Inkerin takaisin sen vuoksi. Hänellä on taipumusta mietiskelyyn ja taikauskoon, hänen talonpoikaismaisuutensakin on herkkäuskoinen. Tässä syksyllä havaitsi hän, että hänen tallinsa turvekatto alkoi painua alas hevosen päälle, silloin kourasi Iisakki pari kertaa ruostepartaansa, mutta sitten hän hymyili kuten ainakin mies, joka ymmärtää leikkiä, ja pönkitti katon parruilla. Häneltä ei päässyt ainoatakaan pahaa sanaa. Toinen piirre: aitta, jossa hänellä oli kaikki ruokatavaransa, oli pystytetty korkeille kivipylväille. Nyt tuli pikku lintuja aittaan sisälle suurista aukoista muurissa ja lenteli ympäri löytämättä ulospääsyä. Ulla valitti, että ne noukkivat ruokavaroja ja söivät säilykelihaa ja, mikä pahempi, likasivat niitä. Iisakki sanoi: — On hullusti, että pikku lintujen pitää tuleman sisälle löytämättä ulospääsyä! — Ja keskellä kiirettä työaikaa louhi hän kiviä ja täytti aukon.

Herra ties, mitä hän tarkoitti sillä, toivoiko hän saavansa Inkerin takaisin jo ensi tilassa, kun hän käyttäytyi näin hyvin.

Taaskin tuli insinööri päällysmiehen ja kahden työmiehen kanssa Sellanråhon ja heidän piti taas raivata sähkölennätinlinjaa tunturin yli. Nykyisen suunnitelman mukaan piti linjan kulkea läheltä rakennuksia, soma tie piti hakattaman metsään, se ei haitannut, se teki paikan vähemmän autioksi, muu maailma pääsi valaisemaan.

Insinööri sanoi: — Tämä paikka tulee kahden laakson keskipisteeksi, sinä ehkä ottaisit huoleksesi linjan kunnossapidon molemmille suunnille. — Vai niin, sanoi Iisakki. — Sinä saat kaksikymmentäviisi taalaria vuodessa. — Vai niin, sanoi Iisakki, mutta mitä minun pitää sen edestä tekemän? — Pitää johto kunnossa, korjata lankaa, kun se katkeaa, raivata pois pensaita, jotka kasvavat linjalle. Sinä saat seinällesi pienen, sievän koneen, joka näyttää, milloin sinun pitää lähteä. Ja silloin pitää sinun heittää kaikki puuhasi ja lähteä.

Iisakki ajatteli asiaa: — Voisin ottaa työn talveksi, sanoi hän. — Koko vuodeksi, sanoi insinööri, koko vuodeksi tietysti, sekä kesäksi että talveksi. — Iisakki selitti: — Keväisin ja kesäisin ja syksyisin on minulla maatyöt, enkä jouda muuhun.

Silloin katseli insinööri häntä hetkisen, ennenkuin teki seuraavan yllättävän kysymyksen: — Voitko ansaita sillä enemmän? — Ansaita? sanoi Iisakki. — Ansaitsetko enemmän maanviljelyksellä niinä päivinä, jolloin voit olla linjan tarkastuksella? — Sitä en tiedä, vastasi Iisakki. Mutta maatyötähän minä täällä olen tekemässä. Minulla on monta ihmistä ja vielä useampia elukoita elätettävänä. Me elämme maasta. — No niin, voin tarjota paikan toiselle, sanoi insinööri.

Tämä käänne näytti vain keventävän Iisakin mieltä, eikä hän olisi tahtonut vastustaa korkeata herraa, hän selitti: — On sillä lailla, että minulla on neljä raavasta, härkä siihen luettuna. Ja sitten on minulla kaksikymmentä lammasta ja kuusitoista vuohta. Elukoista saadaan ruokaa ja villoja ja nahkaa, niiden täytyy saada ravintoa. — Se on selvää, sanoi insinööri lyhyesti. — Niin. Enkä sano muuta, kuin että miten minä hankkisin niille ravintoa, jos minun pitäisi maatöiden aikana lähteä sähkölennätintä korjailemaan? — Insinööri sanoi: — Emme puhu enää koko asiasta. Mies tuolla lähistöllä, Brede Olsen, saa toimen, hän sen kyllä ottaa mielellään vastaan. — Insinööri kääntyi väkensä puoleen parilla sanalla: — No, lähdetään eteenpäin, pojat!

Nyt huomasi kai Ulla äänensävystä, että Iisakki oli ollut jäykkä ja tolkuton, siitä oli ehkä hänelle hyötyä: — Mitä sinä sanoit, Iisakki: kuusitoista vuohta? — Iisakki katsoi häneen. Ja Ulla katsoi häntä suoraan kasvoihin. — Eikö vuohia ole kuusitoista? kysyi Iisakki. — Ei, vastasi Ulla ja katsoi avuttomasti vieraisiin Iisakin tolkuttomuuden vuoksi. — Vai niin, sanoi Iisakki hiljaa. Hän sai jonkun parranhaivenen hampaittensa väliin ja alkoi sitä pureskella.

Jos nyt Iisakissa olisi ollut miestä osoittamaan tyytymättömyyttään Ullalle ja ehkä rouhimaan häntä, niin oli hänellä siihen hyvä halu, vallan taivainen halu, he olivat yksin tuvassa, pikku pojat olivat seuranneet vieraita, eivätkä vielä olleet palanneet. Iisakki seisoi keskellä permantoa ja Ulla istui lieden luona. Iisakki rykäsi pari kertaa antaakseen tietää, että häneltä ei ollut puhe kaukana. Hän vaikeni. Se oli hänen sielunvoimansa. Eikö hän tuntenut omat vuohensa yhtä hyvin kuin kymmenen sormeaan, oliko akka hullu! Katoaisiko navetasta joku elukoista, joiden parissa hän joka päivä oleili ja joille hän puheli, vuohia oli kuusitoista! Oliko Ulla hävittänyt yhden vuohen eilen, kun Breidablikin emäntä kävi täällä katsomassa? — Hm! sanoi Iisakki ja oli aivan vähällä sanoa enemmän. Mitä oli Ulla tehnyt? Se ei ehkä ollut suorastaan murha, mutta se ei ollut siitä kaukanakaan. Iisakki saattoi puhua kuolettavan vakavasti kuudennestatoista vuohesta.

Ikuisesti ei Iisakki voinut seista siinä permannolla ja vaieta. Hän sanoi: — Hm. Vai niin, eikö ole muuta kuin viisitoista vuohta nyt: — Ei, vastasi Ulla lauhkeasti. Niin, voit itse laskea ne, minä en saa niitä enempää kuin viisitoista.

Nyt, tässä silmänräpäyksessä saattoi hän sen tehdä: ojentaa kätensä ja muuttaa melkoisesti Ullan ulkomuotoa yhdellä ainoalla kunnon otteella. Sen hän saattoi tehdä. Hän ei tehnyt sitä, mutta hän sanoi urhakasti mennessään ovelle: — En sano enempää tällä kertaa! — Sen sanottuaan läksi hän ulos aivan kuin seuraavalla kerralla ei tulisi puuttumaan nasevia sanoja hänen puoleltaan.

Missä oli Elias, mihin olivat menneet molemmat pojat? Isällä oli heiltä kysyttävää, he olivat nyt suuria poikia, heillä oli hyvät silmät. Hän löysi heidät ladon permannon alta, he olivat ryömineet aivan perälle, eikä heitä näkynyt, mutta pelokas kuiskaili! ilmaisi heidät. He tulivat esille aivankuin rikollisina.

Seikka oli se, että Elias oli löytänyt insinöörin jäljiltä värikynän pätkän ja kun hän aikoi juosta sitä viemään, olivat nuo pitkäsääriset aikamiehet jo ehtineet pitkälle metsään, Elias pysähtyi. Hänessä heräsi ajatus, että hän ehkä saattoi pitää kynän — mitäpä, jos hän voisikin sen tehdä! Hän sai mukaansa pikku Siivertin, ettei hän olisi aivan yksin työssä osallisena, ja he ryömivät molemmin ladon permannon alle saaliineen. Sitä kynän pätkää — se oli merkillinen esine heidän elämässään, ihme! He löysivät lastuja ja piirtelivät niihin merkkejä, ja kynän toinen pää teki punaisen, toinen sinisen jäljen; pojat käyttivät sitä vuorotellen. Kun isä kutsui heitä niin käskevästi ja äänekkäästi, kuiskasi Elias: — Vieraat ovat kai tulleet takaisin noutamaan kynää! Ilo oli kuin pois pyyhkäisty heidän mielistään ja heidän pienet sydämensä alkoivat rajusti pamppailla. Pojat ryömivät esiin; Elias piti kynää kurkotettuna niin pitkälle kuin taisi isää kohden, että tässä se on ja etteivät he sitä ole rikkoneet, kunpa eivät olisi sitä koskaan nähneetkään. —

He eivät nähneetkään insinööriä. Heidän sydämensä rauhoittui, he tunsivat sanomatonta onnea jännityksensä jälkeen.

— Täällä oli muuan vaimo eilen, sanoi isä. — Niin? — Naapurin emäntä.
Näitkö, kun hän lähti pois? — Näinkö? — Oliko hänellä vuohi mukanaan? —
Ei, sanoivat pikku pojat. Vuohi? — Eikö hänellä ollut vuohi mukanaan,
kun hän lähti täältä? — Ei. Mikä vuohi?

Iisakki mietti miettimistään. Kun karja illalla tuli kotiin metsästä, laski hän vuohet kerran: niitä oli kuusitoista. Hän laski ne vielä toisen kerran, laski ne viisi kertaa — vuohia oli kuusitoista. Ei ainoakaan ollut poissa.

Iisakki huokasi keventyneenä. Miten oli tämä ymmärrettävissä? Ulla, se nauta, ei kai ollut osannut laskea kuuteentoista. Iisakki sanoi hänelle äkäisellä äänellä: — Mitä sinä lörpöttelet, onhan vuohia kuusitoista? — Onko vuohia kuusitoista? kysyi Ulla viattomana. — On. — Vai niin. Jaa — Olet sinä aika laskumestari. — Ulla vastasi tähän hiljaa, kuin vääryyttä kärsineenä: — Kun kaikki vuohet ovat tallella, niin ei Ulla ole niistä ainakaan yhtään syönyt, Jumalan kiitos. Siitä olen iloinen hänen puolestaan!

Hän eksytti tällä metkullaan Iisakin ja sai hänet rauhoittumaan. Hän ei enää laskenut karjaa, hänen päähänsä ei pälkähtänyt laskea lampaita. Luonnollisestikaan ei Ulla ollut aivan pahimpia, hän piti hänelle jotenkin taloutta ja hoiti hänen karjaansa, hän oli vaan niin tyhmä, että hän vahingoitti itseään, eikä häntä. Antaa hänen eleskellä, ei häneen kannattanut kiinnittää huomiota. Mutta harmaata ja ilotonta oli elää Iisakkina sellaista elämää.

Vuosia oli kulunut. Nyt kasvoi ruohoa tuvan katolla, ja ladon kattokin, joka oli useita vuosia nuorempi, viheriöitsi. Metsän alkuperäiset maahiiret olivat jo kauan pitäneet aittaa tyyssijanaan. Talitiaisia ja muita pikku lintuja parveili uutistalon ympärillä, oravia oli mäellä, olipa tullut harakoita ja variksiakin. Mutta ihmeellisin tapaus sattui edellisenä kesänä, kun rannikolta tuli lokkeja, tuli peninkulmain takaa rannikolta ja asettui tälle alueelle erämaahan. Niin tunnetuksi oli uutistalo tullut luomakunnassa! Ja mitäpä ajatuksia Elias ja pikku Siivertti salvatkaan nähdessään lokit? Ne olivat vieraita lintuja tavattoman kaukaa, niitä ei ollut paljon, mutta niitä oli kuusi kappaletta, valkoisia, aivan samanlaisia, ne astelivat maassa sinne tänne ja nokkasivat välillä ruohoa. — Isä, mitä varten ne ovat tänne tulleet? kysyivät pikku pojat. — Sentähden että ne odottavat myrskyä merellä, vastasi isä. — Tuo lokkien tulo oli hämärää ja ihmeellistä!

Monta muutakin hyödyllistä ja hyvää opetusta antoi Iisakki lapsilleen. He olivat nyt siinä iässä, että heidän olisi pitänyt olla koulussa, mutta koulu oli monen peninkulman päässä kylässä, eikä sinne voinut päästä. Iisakki oli opettanut pojille aakkosia sunnuntaisin, mutta minkäänlaista korkeampaa oppia ei hän itsekään omistanut, ei tuo synnynnäinen maanmöyrijä itsekään omistanut; katkismus ja raamatunhistoria saivat olla kaikessa rauhassa hyllyllä kutunjuustojen parissa. Iisakki kai arveli, että kirjatiedon puutteessa piili ihmiselle jonkinlainen voima, niin antoi hän poikien kasvaa. Ne olivat hänen ilonsa ja siunauksensa, Iisakki muisti ehkä usein sen ajan, jolloin ne olivat pieniä ja niiden äiti oli kieltänyt häntä nostamasta niitä sentähden, että hänen kätensä olivat pihkassa. Pihka, sehän oli puhtainta elämässä! Terva ja kutunmaito ja esimerkiksi luunydin — tervettä ja erinomaista nekin; mutta pihka, männyn pihka — mitä siitä puhuikaan!

Niin, lapset elelivät täydellisessä tietämättömyyden paratiisissa; mutta ne olivat somia lapsia, kun ne joskus pestiin, ja pikku Siivertti oli oikea kunnon mies, mutta Elias oli hienompi ja syvempi. — Niin, mutta kuinka voivat lokit tietää, milloin myrsky tulee? kysyi hän. — Ne ovat säätautisia, sanoi isä. Mutta muuten ei ole mikään niin säätautinen kuin kärpänen, sanoi hän, miten hänen laitansa sitten lieneekin, saaneeko hän kihtiä vai pyörryttäneekö häntä vai ei. Mutta älkää koskaan hosuko kärpästä, sillä siitä se vain tulee pahemmaksi, sanoi hän. Muistakaa se, pojat! Toista maata on hyttynen, se kuolee itsestään. Hyttynen ilmestyy kesällä yhtäkkiä ja yhtäkkiä se taas katoaa. — Minne se joutuu? kysyy Elias. — Minnekö se joutuu? Rasva kuivaa siinä niin, että se kellistyy!

Joka päivä lisää oppia: Kun he hyppäsivät alas korkeilta kiviltä, tuli heidän pitää kieli tarkasti suussa, ettei se jäänyt hampaiden väliin. Kun he kasvoivat suuremmiksi ja heidän piti saada kirkkoon mennessään itsensä hyvänhajuisiksi, tuli heidän vähän hieroa itseään pietaryrtillä, jota kasvoi mäellä. Isä oli täynnä viisautta, hän opetti lapsille kivistä ja piistä, että valkoinen kivi oli kovempaa kuin harmaa; mutta kun hän löysi piikiveä, piti hänen myös löytää kääpää, jota hän keitti lipeässä, josta hän teki taulaa. Sitten hän iski heille tulta. Hän opetti heille kuusta, että kun he saattoivat tarttua siihen vasemmalla kädellä, oli se kasvava, ja kun he saattoivat tarttua siihen oikealla kädellä, oli se vähenevä — muistakaa se, pojat! Kerran meni Iisakki liian pitkälle ja jutteli ihmeitä; hän lausui erään kerran, että vaikeampi on kamelin tulla taivaaseen kuin ihmisen päästä neulansilmän läpi. Erään toisen kerran hänen puhuessaan enkelien loistosta, sanoi hän, että ne olivat naulanneet kengänpohjiinsa tähtiä pohjarautojen asemasta. Hyvä ja herkkäuskoinen oppi, joka sopi uutistaloon, koulunopettaja kylällä olisi nauranut sille, Iisakin lapset ravitsivat sillä vahvasti mielikuvitustaan. He saivat oppia ja kasvatusta omaa, lähintä maailmaansa varten, mikä olikaan parempaa? Syksyllä teurastuksen aikaan olivat pojat hyvin uteliaita ja ylen pelokkaita ja apeamielisiä eläinten vuoksi, joiden piti kuolla. Iisakin täytyi toisella kädellä pidellä kiinni ja toisella pistää, ja Ulla sekoitti verta. Vanha pukki talutettiin esiin varmana ja parrakkaana, pikku pojat katselivat kulman takaa — on sikamaisen kylmä tuuli tänä vuonna, sanoi Elias ja tuhisutti nenäänsä ja kuivaili silmiään. Pikku Siivertti itki peittelemättömämmin, eikä voinut pidättäytyä vaan huusi: — Vanha pukki raukka! — Kun pukki oli teurastettu, tuli Iisakki poikiensa luo ja antoi heille seuraavan opetuksen: — Ei pidä koskaan valitella ja säälitellä teuraita. Silloin ne vain tulevat sitkeähenkisiksi. Muistakaa se!

Inkeri oli jälleen kirjoittanut, että hänen oli hyvä olla ja että hän oppi paljon laitoksessa. Hänen pikku tyttönsä oli jo iso ja se oli ristitty syntymäpäivänsä, lokakuun viidennentoista mukaan Leopoldiinaksi. Hän osasi kaikkea, vieläpä häkilöidä ja ommellakin taitavasti, olipa sitten kysymys karkeammasta tai hienommasta.

Merkillisintä tässä viimeisessä kirjeessä oli se, että Inkeri itse oli sen kirjoittanut. Iisakki ei ollut yhtä taitava, hänen täytyi luetuttaa kirje kylässä kauppiaalla; mutta kun hän oli saanut sen päähänsä, pysyi se myös siellä, tullessaan kotia, osasi hän sen ulkoa.

Nyt istuutui hän juhlallisesti pöydän päähän, levitti kirjeen eteensä ja luki sen pojille. Ulla sai myöskin kernaasti nähdä, että hän luki sujuvasti kirjoitusta, mutta muuten ei hän kääntynyt tämän puoleen sanallakaan. Lopetettuaan lukemisen, sanoi hän: — Siinä kuulette, Elias ja Siivertti, teidän äitinne on itse kirjoittanut tämän kirjeen ja hän on oppinut paljon kaikenlaista. Ja teidän pikkuruikkuinen sisarenne, hän osaa enemmän kuin me kaikki yhteensä. Muistakaa se. Pojat istuivat ja ihmettelivät ääneti. — Sepä vasta on! sanoi Ulla.

Mitä hän tarkoitti? Epäilikö hän Inkerin vilpittömyyttä, vaiko Iisakin lukutaitoa? Ei ollut helppoa päästä selville Ullan todellisesta tarkoituksesta, kun hän istui siinä sävyisänä ja päästeli kaksimielisyyksiä. Iisakki ei ollut häntä huomaavinaan.

— Ja kun teidän äitinne tulee kotiin, niin pitää teidän myös oppia kirjoittamaan, sanoi hän pikku pojille.

Ulla siirsi joitakin uunin luona kuivamassa riippuvia vaatteita, siirsi pataa, siirsi taas vaatteita ja oli yleensä tekevinään jotakin. Hän ajatteli koko ajan. — Kun täällä korvessa nyt on niin tavatonta tulossa, niin olisit voinut ostaa taloon naulan kahvia, sanoi hän Iisakille. — Kahvia? pääsi Iisakilta. — Ulla vastasi rauhallisesti: — Näihin asti olen ostanut vähäisen omillani, mutta.

Kahvia, joka oli unelmaa ja seikkailua Iisakille, sateenkaari! Ulla höpsi tietysti, hän ei suuttunut hänelle; mutta vihdoin viimein tuli tuo hidasajatuksinen mies muistaneeksi Ullan vaihtokaupat lappalaisten kanssa ja hän sanoi äreästi: — Kyllä minä ostan kahvia sinulle! Naulastako puhut? Olisit pyytänyt edes leiviskän. Sitä ei pidä puuttuman! — Älä höpise, Iisakki. Niilo veljelläni on kahvia, Bredellä tuolla Breidablikissä on kahvia. — Niin, kun niillä ei ole raukoilla maitoa. — Miten liekin sen asian. Mutta sinä, joka tiedät niin paljon ja osaat lukea kirjoitusta oikosenaan — sinä kai tiedät myös, että kahvia on joka miehen tuvassa. — Nauta! sanoi Iisakki.

Silloin istuutui Ulla rahille, eikä suinkaan halunnut vaieta: — Ja mitä Inkeriin tulee, sanoi hän — jos uskallan tässä sanaakaan hiiskua. — Voit sanoa, mitä haluat. Minä en sinun puheistasi piittaa. — Hän palaa kotiin ja on oppinut kaikkea. Hänellä on kai helmiä ja sulkia hatussakin? — Kyllä kai hänellä on. — Niin, niin, sanoi Ulla, hän voi nyt kiittää minua vähäisen kaikesta siitä suuruudesta, mihin hän on tullut. — Sinua? pääsi Iisakilta. — Ulla vastasi nöyrästi: — Koska minä olen ollut vähäisenä välikappaleena ja syynä siihen, että hän joutui pois.

Siihen ei Iisakki voinut sanoa mitään, sanat salpautuivat hänen kurkkuunsa, hän istui tuijotellen. Kuuliko hän oikein? Ulla näytti siltä kuin hän ei olisi mitään sanonut. Ei, sanasotaan ei Iisakki pystynyt.

Hän työntäytyi ulos pinta pimeänä. — Ulla, tuo elukka, joka elätti itseään ilkeydellä ja lihoi — olipa hullusti, ettei hän ollut iskenyt häntä hengiltä heti ensimmäisenä vuonna! ajatteli hän ja harmitteli itseään. Siihen hänestä kyllä olisi ollut miestä, ajatteli hän edelleen. Miestä — hänestä? Kukaan ei voinut olla peloittavampi.

Ja nyt sattuu naurettava tapaus: hän menee läävään ja laskee vuohet. Ne seivovat siinä kileineen täysilukuisina. Hän laskee raavaat, porsaat, neljätoista kanaa, kaksi vasikkaa. — Olenpa miltei unohtanut lampaat! sanoi hän ääneen itsekseen, hän laskee lampaat ja on olevinaan jännittynyt siitä, ovatko ne kaikki tallella. Iisakki tietää sangen hyvin, että yksi lammas on poissa, hän on tiennyt sen jo kauan, miksi siis näytellä tietämättömän osaa? Asia oli se, että Ulla oli aikoinaan johtanut hänet harhaan puhumalla vuohista, vaikka kaikki vuohet olivat tallella, hän oli pahastunut siitä sillä kertaa aika lailla, mutta siihen se asia oli jäänyt. Samoin kävi aina, milloin hän joutui Ullan kanssa sanasille. Kun hän syksyllä teurasti, huomasi hän heti, että yksi lammas oli poissa, mutta hänessä ei ollut miehen mieltä eikä sydäntä vaatia siitä Ullaa tilille heti. Eikä siitä tullut myöhemminkään mitään.

Mutta tänään on Iisakki tuima, Ulla on saattanut hänet hupsuksi. Hän laskee uudelleen lampaat, koskettaa sormella jokaista lammasta ja laskee ääneen — Ulla saa kernaasti kuulla sen, jos hän on ulkosalla. Ja hän lausuu kovalla äänellä paljon pahaa Ullasta: että hän ruokkii lampaita aivan uudella tavalla siten, että yksi on joutunut hukkaan, yksi lammas; hän on vallan tavaton varaslönttänä, ymmärsikö hän sen! Niin, Ulla sai kernaasti olla ulkosalla ja säikähtää oikein kunnolla!

Hän kähmii ulos läävästä, menee talliin, laskee hevoset, sen jälkeen painelee hän sisälle — painelee hän omaan taloonsa puhumaan suunsa puhtaaksi. Hän astuu niin nopeasti, että pusero löyhähtelee äkäisesti hänen selässään. Mutta Ulla on ehkä huomannut yhtä ja toista ikkunasta, hän tulee hiljaa ja varmana kynnykselle, hänellä on pyttyjä käsissä ja hän aikoo läävään.

— Minne sinä olet haudannut sen lattakorvaisen lampaan? — kysyy hän. — Lampaan? kysyy Ulla. — Ja jos se nyt olisi ollut täällä, olisi sillä ollut kaksi karitsaa, mihin olet ne haudannut? Se sai aina kaksi karitsaa. Sillä lailla olet hävittänyt minulta kolme lammasta, ymmärrätkö!

Ulla on aivan pökertynyt syytöksistä, hänen päänsä huojuu ja hän näyttää olevan lysähtämäisillään maahan, hän voi ehkä kaatua ja kolhaista itseään. Hänen päänsä huojuu koko ajan viekkaasti, hänen kekseliäisyytensä on aina päästänyt hänet pälkähästä, aina tuottanut hänelle hyötyä, se ei nytkään pettäisi.

— Minä varastan vuohet ja minä varastan lampaat, sanoi hän hiljaisella äänellä. Enpä tiedä, mitä niillä oikein teen? Syön ne suuhuni. — Itsepä tiedät, mitä teet. — Vai niin. Eikö minulla sitten olisi yllin kyllin ruokaa ja särvintä täällä sinun leivissäsi, Iisakki, olisiko minun pakko varastaa lisää? Mutta sen minä sanon sinulle suoraan, että sitä minun ei ole tarvinnut näinä vuosina tehdä. — Minnekä sinä sitten olet sen lampaan pannut? Onko Jänkä-Antti saanut sen? — Jänkä-Antti! Ullan täytyy laskea pytyt maahan ja lyödä kätensä yhteen: — Olisinpa yhtä puhdas synnistä! Mistä lampaasta karitsoineen sinä oikein puhut? Siitäkö vuohesta, jolla on lattakorvat? — Nauta! sanoo Iisakki ja aikoo mennä. — Kylläpä olet merkillinen, Iisakki! Sinulla on läävässä kaikenlaista elukkata niinkuin tähtiä taivaalla, mutta sinulla ei ole kylliksi! Mistä minä tiedän, mitä lammasta ja mitä karitsaa sinä minulta vaadit? Kiittäisit Jumalaa hänen armostaan, joka ilmenee tuhansin tavoin. Tämä kesä ja kappale syksyä lisäksi, niin karitsoivat lampaat taas ja sinulla on kolme kertaa niin paljon kuin sinulla nyt on!

Iisakki lähti pois muristen kuin karhu. — Kylläpä olin pöllö, kun en nitistänyt häntä heti ensi päivänä! ajatteli hän ja sadatteli voimakkaasti itseään; olinpa tolvana, hevosensontaa koko mies! Mutta ei se vieläkään ole myöhäistä, odottakoon, antaa hänen mennä läävään! Tänä iltana ei sovi tehdä hänelle mitään mutta huomenna sopii. Kolme lammasta kateissa! Kahvia! sanoi hän.

Seuraava päivä oli tuova tullessaan suuren elämyksen: uutistaloon tuli vieraita, Geissler tuli. Rämeillä ei ollut vielä kesä, mutta Geissler ei välittänyt kelistä, hän tuli jalkaisin hienoissa leveällä lakeerireunalla koristetuissa saappaissa; hänellä oli keltaiset hansikkaat ja hän oli hienona; muuan kylän mies kantoi hänen tavaroitaan.

Hän tuli nyt oikeastaan ostamaan tunturialuetta Iisakilta, kuparikaivantoa, ja mikä sille pantaisiin hinnaksi? Mutta sitäpaitsi toi hän terveisiä Inkeriltä — toimekas vaimo, josta pidettiin; hän tuli Trondhjemista ja oli puhutellut häntä. Iisakki, sinä olet tehnyt lujasti työtä täällä! — Niinpä kyllä. Onko hän puhutellut Inkeriä? — Mikä tuo tuolla on? Olet laittanut myllyn, jauhat itse jauhosi? Mainiota. Ja sinä olet raivannut paljon maata senjälkeen kun olin täällä. — Ja hänelle kuului hyvää? — Hyvin hän voi. Niin, vaimosi? Saatpa kuulla jotakin! Menkäämme kamariin. — Ei — siellä ei ole kunnossa! sanoo Ulla useammasta syystä torjuen.

He menivät kamariin ja lukitsivat oven, Ulla jäi tupaan, eikä saanut kuulla mitään.

Nimismies Geissler istuutui ja löi lujasti polviinsa ja julisti Iisakin kohtalon. — Et ole kai vielä myynyt kuparivuortasi? kysyi hän. — En. — Hyvä. Minä ostan sen. Niin, minä olen puhunut Inkerin kansaa ja useiden muidenkin. Hän pääsee vapaaksi ensi tilassa, asia on nyt kuninkaalla. — Kuninkaalla? — Kuninkaalla. Minä menin vaimosi luo, minun ei luonnollisestikaan ollut vaikea sinne päästä, me puhelimme yhdessä pitkän aikaa: — No, Inkeri, täällä sujuu hyvästi, oikein hyvästi? — Eipä ole valittamisen syytä.

— Pääset pian kotiin, sanoin minä. Ja sen voin sinulle sanoa, Iisakki, hän on topakka vaimo, ei lainkaan kyyneliä, päinvastoin hän sekä hymyili että nauroi — hänen suunsa on muuten leikattu ja neulottu. Hyvästi, sanoin minä hänelle, ei sinun täällä enää kauan tarvitse olla, annan siitä sanani!

Minä menin johtajan luo, olisi vain puuttunut, ettei hän olisi ottanut minua vastaan. — Teillä on täällä vaimo, jonka pitäisi päästä pois kotiin, sanoin minä, Inkeri Sellanrå. — Inkeri? sanoi hän, niin, hän on hyvä ihminen, olen tyytyväinen, voisimme pitää hänet täällä vielä kaksikymmentä vuotta, sanoi hän. — Siitä ei tule mitään, sanoin minä, hän on ollut täällä jo liian kauan. — Liian kauan? sanoi hän, tunnetteko te asian? — Minä tunnen asian perin pohjin, olin hänen nimismiehensä. — Olkaa hyvä, istukaa, sanoi hän silloin — se vielä puuttui! — Niin, me järjestämme Inkerin ja hänen pienen tyttönsä asian niin hyvin kuin voimme, sanoi johtaja. Vai on vaimo teidän seudultanne? Olemme auttaneet häntä saamaan oman ompelukoneen, hänestä on tullut oikea mestari työhuoneessa, hän on oppinut kunnollisesti kutomaan kangasta, kunnollisesti hoitamaan taloutta, värjäämään, leikkaamaan.

Onko hän ollut täällä liian kauan, sanotteko niin? — Tiesin kyllä, mitä minun olisi ollut vastattava, mutta minä tahdoin odottaa ja sanoin vain: — Niin, hänen asiaansa on käsitelty huonosti, se tulee ottaa uudelleen käsiteltäväksi; nyt rikoslain uudistuksen jälkeen olisi hän ehkä kokonaan vapautettu. Hänelle lähetettiin jänis hänen ollessaan raskaana. — Jänis? kysyi johtaja. — Jänis, niin, sanoin minä. Ja lapsesta tuli haarahuuli. — Johtaja hymyili ja sanoi: — No siis. Teidän mielipiteenne mukaan ei siis ole otettu tätä seikkaa tarpeeksi huomioon? — Ei, sanoin minä, tätä seikkaa ei ole edes mainittu. — Ehkeipä se ollut niin vaalilistakaan? — Se kävi kyllä hänelle vaaralliseksi. — Luuletteko te jäniksen voivan tehdä ihmeitä? kysyi hän. — Minä vastasin: — Missä määrin jänis voi tehdä ihmeitä tai ei, siitä en tahdo keskustella herra johtajan kanssa. Kysymys on siitä, mitä vaikutuksia jäniksen näkemisellä on siinä tilassa ristihuuliseen vaimoon, uhriin. — Sitä ajatteli hän hetken: — No niin, sanoi hän, mutta täällä laitoksellahan meidän tehtävänämme on vain vastaanottaa tuomittuja, me emme tarkista tuomioita. Tuomion mukaan ei Inkeri ole ollut täällä liian kauan.

Nyt aloin siitä, mitä oli sanottava: — On tehty virhe Inkerin vastaanottamisessa. — Virhe? — Ensiksikään ei häntä olisi pitänyt passittaa siinä tilassa, missä hän oli. — Johtaja katsoi tarkasti minuun: — Niin se on, sanoi hän. Se ei kuitenkaan ole meidän asiamme täällä vankilassa. — Toiseksi, sanoin minä, ei hän olisi saanut olla täällä kahta kuukautta täyttä rangaistusta kärsimässä, ennenkuin hänen tilansa olisi pitänyt tulla viranomaisten tietoon. — Se sattui paikalleen, johtaja oli kauan vaiti: — Onko teillä valtakirja asian ajoon vaimon puolesta? kysyi hän. — On, sanoin minä. — Kuten sanottu, me olemme tyytyväisiä Inkeriin täällä ja kohtelemme häntä sen mukaan, puheli johtaja, ja hän luetteli taas kaiken, mitä he olivat hänelle opettaneet, niin, he olivat opettaneet hänet myöskin kirjoittamaan, sanoi hän. Ja pienen tyttären he olivat antaneet jonkun huostaan ja niin edespäin. — Minä selitin olosuhteita Inkerin kotona: kaksi pientä sielläkin ja palkattu apulainen niitä hoivaamassa ja niin edespäin. Minulla on hänen mieheltään esitys, sanoin minä, se voidaan liittää myötä, joko sitten asia tulee uudelleen käsiteltäväksi, tahi anotaan armahdusta vaimolle. — Antakaa minulle tuo esitys, sanoi johtaja. — Minä tuon sen huomenna vastaanottoaikana, vastasin minä.

Iisakki istui ja kuunteli, se oli mukaansatempaavaa, seikkailu vieraasta maasta. Hän seurasi Geisslerin huulia orjan katsein.

Geissler kertoi edelleen: — Menin hotelliin asuntooni ja kirjoitin esityksen, tein asian omakseni ja kirjoitin alle Iisakki Sellanrå. Mutta älä luulekaan, että minä kirjoitin sanaakaan siitä, että oli tehty vankilaan passittaminen hulluun aikaan. En maininnutkaan sitä. Seuraavana päivänä vein asiakirjan. — Olkaa hyvä, istukaa! sanoi johtaja heti. Hän luki esitykseni ja nyökäytti silloin tällöin, lopuksi hän sanoi: — Mainiota. Ei kannata ottaa asiata uudelleen käsiteltäväksi, mutta. — Kyllä, sen lisäesityksen johdosta, joka minulla myös on, sanoin minä ja se osui taas paikalleen. Johtaja kiirehti sanomaan: — Olen harkinnut asiaa eilisen jälkeen ja huomaan olevan paikallaan, että jätetään anomus Inkerin puolesta. — Jota herra johtaja tilaisuuden tullen tahtoo kannattaa? kysyin minä. — Tahdon puoltaa sitä, puoltaa lämpimästi.— Silloin kumarsin minä ja sanoin: — Silloin on armahdus varma. Minä kiitän onnettoman ihmisen ja tyhjän kodin puolesta. — Enpä luule, että tarvitsemme lisäselvityksiä hänen kotiseudultaan, sanoi johtaja, tehän tunnette hänet? — Minä tiesin, miksi asian piti mennä niin sanoakseni kaikessa hiljaisuudessa ja vastasin: — Selitykset kotipuolesta vain viivyttäisivät asiaa.

Siinä kuulit koko historian Iisakki. — Geissler katsoi kelloaan: — Ja nyt itse asiaan! Voitko seurata minua taas kuparivuorelle?

Iisakki oli kuin kivitönkkä, hän ei voinut niin äkisti siirtyä asiasta toiseen, hän oli vaipunut ihmetteleviin ajatuksiin ja alkoi tehdä kysymyksiä. Hän sai kuulla että anomus oli lähetetty kuninkaalle ja saattoi tulla ratkaistuksi ensimmäisissä valtioneuvoston istunnoissa. — Ihme ja kumma! sanoi hän.

He lähtivät tunturille, Geissler, hänen seuralaisensa ja Iisakki, ja he olivat poissa muutamia tunteja; tänä lyhyenä aikana seurasi Geissler kuparisuonta pitkän vuorenharjan mitan ja pystytti rajamerkkejä sille alueelle, jonka hän halusi ostaa. Hän oli perin sukkela. Mutta tyhmä ei mies ollut, hänen nopea arvostelukykynsä oli ihmeen varma.

Kun hän palasi takaisin taloon — taaskin pussillinen koekiviä mukanaan — otti hän esille kirjoitusneuvot ja istuutui kirjoittamaan. Mutta hän ei vain kirjoittamistaan kirjoittanut, hän jutteli välillä: — Niin, Iisakki, suuria rahoja ei tällä kertaa vuorestasi lähde, mutta pari sataa taalaria voit saada! Sitten kirjoitti hän taas. — Muista huomauttaa minulle, että käyn katsomassa myllyäsi, ennenkuin lähden, sanoi hän. — Hän huomasi joitakin sinisiä ja punaisia piirroksia kangaspuissa ja kysyi: — Kuka on piirtänyt tuon?

— Kas, Eliashan se oli piirtänyt hevosen ja pukin, hän käytti värikynäänsä kangaspuihin ja muihin puuesineihin, koska hänellä ei ollut paperia. Geissler sanoi: — Se ei ole hullummin tehty! ja Elias sai kahdenkymmenen killingin rahan.

Geissler kirjoitti taas hetken ja sanoi: — Tänne kai tulee pian joitakin uutisasukkaita lisäksi, tänne korpeen? — Seuralainen virkkoi tähän: — Niitä on jo alkanut tulla. — Keitä? — Siellä on nyt ensiksi Breidablik, kuten sitä nimitetään, Breidablikin Brede.

— Vai hän! tuhautti Geissler halveksivasti. — Niin, ja sitten on pari muuta, jotka ovat ostaneet. — Kunhan niistä olisi johonkin! sanoi Geissler. Ja kun hän samassa havaitsi, että tuvassa oli kaksi poikasta, veti hän pikku Siivertin luokseen ja antoi hänellekin rahan. Ihmeellinen mies se Geissler! Nyt olivat muuten hänen silmänsä alkaneet käydä ikäänkuin kipeiksi, silmäluomien reunoissa oli ikäänkuin punaista härmää. Se oli saattanut tulla yövalvonnasta: toisinaan johtuu se väkevistä juomista. Mutta hän ei tehnyt sitä vaikutusta, että hän oli alaspäin menossa; kun hän puheli yhtä ja toista, istui hän silti koko ajan ajatellen edessään olevaa asiakirjaa, sillä äkkiä tarttui hän kynään ja kirjoitti taas pätkän.

Hän kääntyi Iisakin puoleen: — Kuten sanottu, mikään rikas mies ei sinusta tule tämän kaupan kautta.

Iisakki ei tajunnut koko asiasta paljoakaan, mutta kaksisataa taalaria oli joka tapauksessa jälleen ihme ja suuri summa. Hän ei ajatellut saavansa sitä muuta kuin paperilla, ei luonnollisestikaan käteisessä, mutta välipä sillä, Iisakilla oli muuta mielessä, hän kysyi:

— Ja hän uskoo, että hän saa armahduksen? — Vaimosi? Jos täällä olisi lähistöllä sähkölennätin, vastasi Geissler, olisin kysynyt Trondhjemista, onko hän jo päässyt vapaaksi. — Iisakki oli kuullut puhuttavan sähkölennättimestä, se oli jotain ihmeellistä, lanka korkeiden pylväiden varassa, jotain ylimaailmallista, — nyt oli hän vähällä ruveta epäilemään Geisslerin suuria sanoja ja hän virkkoi: — Mutta jos kuningas epää? — Geissler vastasi siihen: — Siinä tapauksessa lähetän minä lisäesitykseni, joka tulee sisältämään kaiken. Ja silloin täytyy sinun vaimosi päästä vapaaksi. Älä ensinkään epäile sitä.

Sitten luki hän sen, mitä oli kirjoittanut, kauppakirjan vuoren myynnistä, kaksisataa taalaria käteen ja myöhemmin korkea prosentti liikkeestä tai mahdollisesta kuparilöydön myynnistä. — Kirjoita tähän alle! sanoi Geissler. Iisakki tahtoi paikalla allekirjoittaa, mutta hän ei ollut mikään kynäniekka, hän oli koko ikänsä vain leikannut kirjaimia puuhun. Mutta tuossa seisoi tuo vastenmielinen Ulla ja katseli, hän tarttui kynään, tuohon mitättömän keveään vehkeeseen, sipasi oikean pään alaspäin ja kirjoitti — kirjoitti nimensä. Sen jälkeen lisäsi Geissler siihen jotakin, varmaankin jonkun selityksen, ja seuralainen todisti nimikirjoituksellaan.

Mutta vieläkin seisoi Ulla paikoillaan, nyt hän oikeastaan vasta jäykistyikin. Mitä oli tulossa?

— Tuo ruokaa pöytään, Ulla! sanoi Iisakki ja oli vähän olevinaan miestä senjälkeen, kun hän oli kirjoittanut paperille. Sellaista ruokaa, kuin me voimme vieraille tarjota, sanoi hän Geisslerille.

— Täällä lemuaa hyvälle lihalle ja sopalle, sanoi Geissler. Kas tässä,
Iisakki, ovat rahat! — Geissler otti lompakkonsa ja se oli paksu ja
raskas, otti siitä kaksi setelipinkkaa, laski ne ja pani pöydälle: —
Laske itse!

— Jaa. No niin, vastasi Iisakki, mutisten hämmentyneenä: — Se ei nyt ole minun vaatimukseni — kaiken sen jälkeen, mitä hän on tehnyt. — Tuossa pitäisi olla kymmenen kymppiä ja tuossa kaksikymmentä viitosta, sanoi Geissler lyhyesti. Toivon, että saat kerran paljon enemmän.

Silloin tuli Ulla jälleen tolkuilleen. Ihme oli tapahtunut. Hän toi ruuan pöytään.

Aamulla oli Geissler virran luona myllyä katsomassa. Kaikki oli pientä ja karkeatekoista, se näytti olevan aivankuin joidenkin maanalaisten mylly, mutta luja ja hyödyllinen ihmisille. Iisakki kuljetti vieraansa hieman ylemmäs virtaa ja näytti erään toisen putouksen, johon hän myös oli jo hieman pannut työtä, siihen piti tulla saha — jos Jumala terveyttä soi. — Mutta se vain on, että koulu on niin kaukana, sanot hän, minun täytyy lähettää pojat kylälle. — Kevytajatuksinen Geissler ei nähnyt tässä suurempaa haittaa: Nythän juuri tulee useampia uutisasukkaita korpeen ja niin muodostuu tänne koulupiiri. — Siitä kai ei tule mitään, ennenkuin minun lapseni ovat suuria. — Ja entä, jos laitat ne johonkin taloon kylälle? Viet hevosella pojat ja ruokaa ja noudat heidät taas kotiin kolmen viikon tai kuuden viikon kuluttua, onko se mikään asia sinulle! — Ei, sanoi Iisakki. —

Eipä niin, mikään ei pohjaltaan ollut Iisakille vaikeata nyt, kun Inkeri palaa kotiin. Hänellä oli talot ja maat ja ruokaa ja olemista, suuret rahat oli hänellä nyt myöskin ja rautainen terveys. Mikä terveys todellakin, tuima ja kuihtumaton kaikin tavoin, oikea miehen terveys.

Kun Geissler oli lähtenyt, alkoi Iisakki mietiskellä monia ylpeitä asioita. Tuo siunattu Geissler oli sanonut hänelle viimeksi ne rohkaisevat sanat, että hän lähettäisi Iisakille tiedon ensi tilassa — päästessään sähkölennättimen yhteyteen. Voit kuulustaa puolisen kuukauden ajan postista, sanoi hän. Ne olivat kaikki suuria asioita, ja Iisakki alkoi laitella istuinta kärryihin, todenteolla, istuinta, joka voitiin ottaa pois, kun lantaa ajettiin, ja panna jälleen sijoilleen kyydittäessä. Ja kun hän oli saanut istuimen valmiiksi, oli se niin valkoinen ja uusi, että se piti maalata tummemmaksi. Mutta sitäpaitsi — mikä olisi ollutkaan tehtävä! Koko talo olisi pitänyt maalata. Eikö hän myös vuosikausia ollut miettinyt latoonsa lavaa ja lavasiltaa heinien sisäänajamista varten? Ja eikö hän ollut ajatellut saada sahan pian valmiiksi, aidata koko viljelyksensä, rakentaa veneen tunturijärveen? Monta seikkaa oli hän ajatellut. Mutta ei auttanut, vaikka hänen voimansa olisivat olleet tuhatkertaiset, aikaa ei riittänyt kaikkeen. Oli sunnuntai ennenkuin hän tiesikään, ja vähän päästä oli taas sunnuntai.

Mutta maalata hän tahtoi joka tapauksessa, välttämättömästi, rakennukset seisoivat siinä harmaina ja alastomina aivankuin paitahihasillaan. Hänellä oli aikaa ennen kevättöitä, ei ollut vielä kunnon kevät, pieni karja oli laskettu ulos, mutta maa oli vielä yleensä roudassa.

Hän ottaa mukaansa muutaman tiun munia myytäväksi, lähtee kylään ja palaa maalia mukanaan. Se oli yhtä rakennusta, latoa varten, siitä tuli punainen. Hän noutaa uutta maalia, keltaista okkeria tuparakennusta varten. — Niinkuin sanon, täällä tulee nyt vallan tavatonta! mutisee Ulla joka päivä. Ulla huomasi varmaankin, että hänen olonsa Sellanråssa oli pian lopussa, hän oli kyllin sitkeä ja luja kestääkseen sen, mutta ei ilman katkeruutta. Iisakki puolestaan ei antautunut mihinkään kohtauksiin hänen kanssaan, vaikka hän viime aikoina pisteli ja varastelikin hyvästi. Iisakki antoi hänelle vuoden vanhan pässin, sillä hän oli itse asiassa ollut kauan hänen luonaan pienellä palkalla. Ulla ei sitäpaitsi ollut ollut lapsia kohtaan niinkään hullumpi, hän ei kyllä ollut ankara eikä rehellinen eikä muuta sellaista, mutta hän oli säyseä lapsille, kuunteli heidän puheitaan, eikä kieltänyt heiltä juuri mitään. Jos he tulivat paikkeille, kun hän teki juustoa, antoi hän heidän maistaa, jos he jonain sunnuntaina pyysivät päästä kasvojenpesusta, salli hän sen.

Kun rakennukset oli yhteen kertaan sivelty, läksi Iisakki kylälle noutamaan niin paljon maalia, kun hän kantaa jaksoi, eikä se suinkaan ollut pieni määrä. Hän siveli rakennukset kolmeen kertaan ja maalasi ikkunat ja reunuslaudat valkoisiksi. Kun hän nyt tuli kotiin kylältä ja näki kotinsa mäellä, näki hän Soria Morian linnan. Korpi oli tullut tuntemattomaksi ja asutuksi, se oli saanut siunauksen, elämä oli herännyt pitkästä unesta, siellä eli ihmisiä, lapsia liikkui rakennusten ympärillä. Aina siniseen tunturiin saakka seisoi metsä suurena ja ystävällisenä.

Mutta kun Iisakki oli viimeistä kertaa noutamassa maalia, antoi kauppias hänelle sinisen, vaakunalla varustetun kirjeen, se maksoi viisi killinkiä. Kirje oli sähkösanoma, joka oli lähetetty edelleen postitse, se oli nimismies Geissleriltä. Siunattu olkoon se Geissler ja merkillinen mies hän oli! Hän sähkötti nuo muutamat sanat, että Inkeri vapaa, tulee pian. Geissler. — Ja nyt pyöri kauppapuoti Iisakin silmissä, ja myymäpöytä ja ihmiset loittonivat kauas. Hän paremmin tunsi kuin kuuli sanovansa: — Jumalalle kiitos ja kunnia! — Hän voi jo olla täällä huomenna, jos niikseen on, että hän on matkustanut ajoissa Trondhjemista, sanoi kauppias. — Vai niin, sanoi Iisakki.

Hän odotti seuraavaan päivään. Vene, joka toi postia höyrylaivan päätekohdasta, tuli kylläkin, mutta Inkeri ei ollut mukana. — Sitten hän ei tule ennenkuin ensi viikolla, sanoi kauppias.

Olipa miltei hyvä, että Iisakki sai niin pitkän odotusajan, hänellä on niin paljon tehtävää. Tuliko hänen unohtaa kaikki ja lyödä laimin maansa? Hän lähtee kotiin ja alkaa vetää lantaa pelloille. Se on pian tehty. Hän koettelee rautakangella peltoja ja seuraa päivästä päivään roudan sulamista. Aurinko paistaa suurena ja lämmittävänä, lumi on poissa, kaikkialla viheriöi, iso karjakin on laskettu ulos. Eräänä päivänä Iisakki kyntää, jonkun päivän päästä hän kylvää ohran ja panee perunan. Pikku pojatkin kylvävät perunaa kuin enkelit, niillä on siunatun pienet kädet ja ne voittavat täydellisesti isän.

Sitten pesee Iisakki kärryt virran luona ja panee istuimen paikoilleen. Hän juttelee pojille matkasta, jonka hän aikoo tehdä kylään. — Niin, mutta etkö sinä kävele? kysyvät he. — En. Minun päähäni on pälkähtänyt lähteä hevosella ja kärryillä tänään. — Emmekö me saa tulla mukaan? — Teidän tulee olla kilttejä pikku poikia ja jäädä kotiin tällä kertaa. Nyt tulee teidän äitinne ja hän opettaa teille paljon kaikenlaista. — Elias tahtoo mielellään oppia ja kysyy: — Kun sinä kirjoitit paperille, miltä se tuntui? — Ei se tuntunut juuri miltään, vastaa isä, käsi liikkuu aivankuin tyhjiltään. — Eikö se pyri liukumaan aivankuin jäällä? — Mikä? — Kynä, jolla kirjoitat? — Kyllä niin. Jaa, sinä saat nyt oppia sitä ohjaamaan.

Mutta pikku Siivertti, hän oli toista maata, eikä hän puhunut kynästä mitään, hän tahtoi päästä kärryille, tahtoi vain istua laudalla ja maiskutella valjastamattomille kärryille ja ajaa huimaa vauhtia. Hänen ansiotaan on, että molemmat pojat saivat istua isän vieressä ja ajaa melko matkan tietä pitkin.

Iisakki ajaa, kunnes hän tulee suonsilmän kohdalle, siinä hän pysähtyy. Suonsilmä, pohja on musta, pieni vedenpinta liikkumaton, Iisakki tiesi, mihin se kelpasi, hän oli tuskin koko elämässään käyttänyt muuta kuvastinta kuin tuollaista suonsilmää. Kas hän on perin somissa pukineissa tänään, punaisessa paidassa, nyt ottaa hän esille sakset ja leikkaa partansa. Tahtoiko tuo turhamainen myllynruho tehdä itsensä vallan uhkeaksi ja erota viisivuotisesta ruosteparrasta? Hän leikkaa leikkaamistaan ja peilaa itseään. Luonnollisesti olisi hän voinut tehdä tämän työn kotonakin, mutta hän ei tehnyt sitä Ullan tähden, oli jo varsin paljon, että hän aivan hänen nenänsä edessä otti ylleen punaisen paidan. Hän leikkaa leikkaamistaan, kuvastimeenkin putoaa muutamia karvoja. Kun hevonen ei enää tahtonut seisoa aloillaan, lopettaa hän työnsä ja pitää itseään valmiina. Ja totisesti tuntee hän itsensä ikäänkuin nuoremmaksi — hitto sen ties, mutta ikäänkuin norjemmaksi. Niin ajaa hän kylään.

Seuraavana päivänä tulee postihöyry. Iisakki on vastassa eräällä kallionkielekkeellä kauppiaan laiturin luona ja tähystelee, mutta nytkään ei Inkeriä näy. Herra nähköön, mukana oli useita matkustajia sekä aikuisia että lapsia, mutta Inkeriä ei. Hän oli pysytellyt syrjässä ja istuskellut siinä kallionkielekkeellä, nyt ei hänellä ollut enää mitään syytä istua siinä, hän meni laivalle. Lappoi yhä laatikoita, tynnyreitä, väkeä ja postia maihin, mutta omaisiaan ei Iisakki nähnyt. Sitävastoin näki hän erään naisihmisen ja pienen tytön seisovan ylhäällä hytinoven luona, mutta tuo naisihminen oli sievempi kuin Inkeri, vaikka ei Inkerikään ruma ollut. Mitä — mutta sehän oli Inkeri. — Hm, sanoi Iisakki ja kähmi ylöspäin. He tervehtivät toisiaan, Inkeri sanoi hyvää päivää ja antoi kättä, hän oli vähän viluinen ja kalpea meritaudista ja matkasta. Iisakki seisoi vaan siinä, vihdoin hän sanoi: — Nyt tekee kaunista ilmaa! — Minä näin sinut kyllä tuolla kauempana, mutta en tahtonut tunkeutua esiin, sanoi Inkeri. Oletko kylässä tänään? kysyi hän. — Olen. Hm. — Ja te kaikki siellä voitte hyvin? — Kyllä, kiitos vaan kysymästä. — Tämä on Leopoldiina, hän on ollut paljon kestävämpi kuin minä tällä matkalla. Tämä on isäsi, tervehdi nyt isääsi, Leopoldiina. — Hm, sanoi Iisakki yhä, hänen oli niin omituinen olla, hän oli kuin vieras heidän seurassaan. — Inkeri sanoi: — Jos näet ompelukoneen siellä alhaalla laivassa, niin se on minun. Ja sitten on minulla kistu. — Iisakki lähti perin mielellään, joku laivamies näytti hänelle kistun, mutta ompelukonetta täytyi Inkerin itsensä tulla etsimään. Se oli hieno, oudonmuotoinen laatikko, jonka päällys oli kupera ja jossa oli kahva kantamista varten — ompelukone tässä maan kolkassa! Iisakki nosti kistun ja ompelukoneen hartioilleen ja katsoi omaisiinsa: — Minä juoksutan nämä mitä pikimmin ylös ja tulen sitten häntä noutamaan, sanoi hän. — Ketä? kysyi Inkeri hymyillen. Luuletko, ettei iso tyttö voi kävellä?

He astelivat hevosen ja kärryjen luo. — Oletko saanut uuden hevosen? sanoi Inkeri, ja oletko hankkinut oikein istuinkärryt? — Tietystikin. Mitä minun pitikään sanoa: haluttaako sinua vähän syödä? Minulla on ruokaa mukana. — Anna sen olla, kunnes tulemme metsään, vastasi Inkeri. Mitä arvelet, Leopoldiina, voitko istua yksinäsi? — Isä ei salli sitä: — Ei, hän voi pudota pyöriin. Istu hänen kanssaan ja aja itse.

Hän asteli ja katseli noita kahta kärryissä istuvaa. Siinä oli nyt Inkeri palanneena, pukimiltaan ja ulkomuodoltaan vieraana, ilman jäniksenhalkiointa, vain punainen viiru ylähuulessa. Hänen puheensa ei ollut enää sihisevää, se oli merkillistä, hän puhui selvästi. Harmaa ja punainen, hetulareunainen villahuivi oli komeasti kiedottu hänen mustan tukkansa ympäri. Hän kääntyi kärryillä ja sanoi: — Olisi ollut hyvä, jos sinulla olisi ollut vällyt mukanasi, illalla voi lapsen tulla kylmä. — Hän saa minun nuttuni, sanoi Iisakki, ja kunhan tulemme pitemmälle metsään, saamme sinne panemani vällyt. — Onko sinulla vällyt metsässä? — On. En tahtonut ajaa ne mukanani laiturille siltä varalta, ettet tulisikaan tänään. — Vai niin. Mitä vastasitkaan minulle: voivatko pikku pojatkin hyvin? — Kyllä, kiitos vaan kysymästä. — Ne ovat nyt suuria, tiedän minä? — Onhan niillä jo kokoa. He jo istuttivat perunaa. — Oo, sanoi äiti hymyillen ja heilutti päätään, osaavatko ne jo istuttaa perunaa! — Elias ulettuu jo minulle tähän saakka ja Siivertti tähän, sanoi Iisakki ja näytti.

Pikku Leopoldiina alkoi pyytää ruokaa. Oo, tuo soma, pieni olento, tuo leppäkerttu kärryillä! Hän puhui laulaen, uskomatonta Trondhjemin kieltä, isä ei sitä aina ilman käännöstä ymmärtänyt. Hänellä oli pikku poikien piirteet, ruskeat silmät ja soikeat kas voi, jotka kaikilla olivat äidin perintöä; lapset olivat äidin lapsia ja se oli hyvä! Iisakki hieman kainosteli pientä tyttöään, kainosteli hänen pieniä kenkiään, hänen pitkiä, hoikkia, villasukkien peittämiä sääriään ja lyhyitä hameitaan; kun hän oli tervehtinyt vierasta isää, oli hän niiannut ja antanut hänelle pikkuisen kätensä.

He tulivat metsään ja pysähtyivät, kaikki söivät, hevonen sai ruokaa, Leopoldiina juoksi ympäri kanervikkoa ruokaa kädessä. — Sinä et ole suuresti muuttunut, sanoi Inkeri ja katsoi miestään. — Iisakki katsoi syrjään ja vastasi: — Vai niin, siitäkö näyttää. Mutta sinusta on tullut vallan suurellinen! — Hahhaa, ei, minä olen nyt vanha, sanoi Inkeri veikeillen. — Sitä ei voinut salata, Iisakki ei varmistunut, vaan oli yhä pidättyväinen ja aivankuin häpeissään. Miten vanha oli hänen vaimonsa? Hän ei voinut olla vähempää kuin kolmekymmentä vuotta — se on, hän ei voinut olla vanhempi, se oli mahdotonta. Ja vaikka Iisakki istui syöden ruokaa, nykäisi hän maasta kanervan ja alkoi pureskella sitäkin. — Mitä — syötkö sinä kanervaa! huudahti Inkeri hymyillen. Iisakki heitti pois kanervan varvun, pisti ruokaa suuhunsa ja meni ja nosti hevosen etujalat ilmaan. Inkeri seurasi tätä kohtausta hämmästyneenä ja näki hevosen seisovan kahdella jalalla. — Miksi sinä niin teet? kysyi hän. — Se on niin ystävällinen, sanoi hän hevosesta ja laski sen taas maahan. — Miksikä hän olikaan sen tehnyt? Hänet valtasi kai voimakas halu tehdä niin. Ehkä tahtoi hän peittää hämilläänoloaan sillä.

Sitten ajoivat he taas ja kaikki kolme kävelivät jonkun matkaa. He tulivat eräälle uutistalolle. — Mikä tämä on? kysyi Inkeri. — Se on Breden paikka, jonka hän on ostanut. — Breden? — Ja sen nimi on Breidablik. Tässä on laajat rämeet ja huono metsä.

— He puhelivat siitä enemmän päästyään Breidablikin sivuitse. Iisakki pani merkille, että Breden rattaat olivat ulkosalla paljaan taivaan alla.

Mutta nyt alkoi lasta nukuttaa ja isä otti hänet varovasti syliinsä ja kantoi häntä. He kulkivat kulkemistaan, Leopoldiina oli pian nukahtanut ja Inkeri sanoi: — Ei, nyt me panemme hänet vällyyn kärryille, jotta hän saa nukkua niinkuin haluaa. — Häntä tärskyttelee niissä, sanoi isä ja tahtoi kantaa häntä. He pääsevät rämeitten yli jälleen metsään ja ptruu! sanoo Inkeri. Hän seisauttaa hevosen ja ottaa lapsen Iisakilta ja pyytää häntä asettamaan kirstun ja ompelukoneen niin, että Leopoldiina voi nukkua rattaiden pohjalla: — Ei häntä siinä niin tärskytä, se on turhaa juttua! — Iisakki järjestää kaiken ja käärii vällyt pienen tyttärensä ympärille ja panee nuttunsa hänen päänsä alle. Niin ajavat he taas.

Mies ja vaimo kävelevät ja juttelevat kaikenlaista. Aurinko paistaa myöhään illalla ja ilma on lämmintä. — Ulla — missä hän on nukkunut? kysyy Inkeri. — Kamarissa. — Vai niin. Entä pojat? — He nukkuvat omassa sängyssään tuvassa. Siellä on kaksi sänkyä tuvassa, aivankuin sinun lähtiessäsi. — Sinä olet aivan samanlainen kuin ennenkin, sanoo Inkeri. Usean taakan ovat hartiasi kantaneet tästä korven halki, mutta ne eivät ole siitä heikontuneet. — Eipä suinkaan. Mitä minun pitikään sanoa: onko sinulla ollut siedettävä olo näinä vuosina? — Iisakki tuli sangen liikutetuksi tehdessään tämän kysymyksen ilmaan. Inkeri vastasi, että on, hän ei voinut valittaa.

Heidän keskustelunsa muuttui tunteellisemmaksi ja Iisakki kysyi, eikö
Inkeri ollut väsynyt kävelystä ja eikö hän mieluummin tahtonut ajaa. —
Ei, kiitos vaan, sanoi Inkeri. Mutta en ymmärrä, miten minun laitani
on: senjälkeen kun pääsin meritaudista, olen ollut nälkäinen koko ajan.
— Haluatko ruokaa? — Kyllä. Kunhan en vain kovin hidastuta kulkua. —
Sitä Inkeriä, hän ei suinkaan ollut itse nälkäinen, mutta hän toivoi
Iisakin syövän, tämän ateria kun oli häiriytynyt kanervanvarvun kautta.

Ja kun ilta oli lämmin ja valoisa ja heillä oli vielä pitkä peninkulma ajettavana, rupesivat he jälleen syömään.

Inkeri otti kirstustaan käärön ja sanoi: — Minulla on yhtä ja toista pikku miehille. Mennään tuonne pensaikkoon, sinne paistaa aurinko! — He menivät pensaikon luo istumaan ja Inkeri näytti tavaroita: hänellä oli somat, soijilla varustetut housunkannikkeet pikku pojille, kirjoitusvihkoja, joissa oli esikirjoitus, lyijykynä kummallekin, linkkuveitsi kummallekin. Itselleen oli hänellä erinomainen kirja — tahdotko nähdä, tuossa on nimi keskellä, se on hartauskirja. Hän oli saanut sen johtajalta muistoksi. Iisakki ihaili jokaista esinettä hiljaisin sanoin. Inkeri näytti pieniä kauluksia, jotka olivat Leopoldiinan, ja hän antoi Iisakille suuren kaulaliinan, joka kiilsi kuin silkki. — Saanko minä sen? kysyi hän. — Saat sinä. — Iisakki otti sen varovasti käsiinsä ja siveli sitä. — Onko se sinusta soma? — Oh, somako! Minä matkustaisin sillä vaikka maailman ympäri! — Mutta hänen sormensa olivat niin karheat, että ne tarttuivat kiinni tähän puolisilkkiin.

Nyt ei Inkerillä ollut enää muuta näytettävää, mutta kun hän laittoi kääröä, istui hän niin, että hänen säärensä näkyivät, hänen punaraitaiset sukkansa. — Hm. Ne ovat kai kaupunkilaissukat? kysyi Iisakki. — Niin, se on tehtaanlankaa, mutta minä olen itse kutonut ne — neulonut, niinkuin me sanoimme. — Ne ovat kovin pitkät sukat, polven yläpuolelle, kas vaan… Hetken perästä kuuli Inkeri kuiskaavansa: — Sinä — sinä olet samanlainen — kuin ennenkin!

Jonkun ajan kuluttua ajavat he taas eteenpäin ja Inkeri istuu ja pitelee ohjaksia. — Minulla on myöskin pussillinen kahvia, sanoo hän, mutta sinä et voi saada maistaa sitä tänä iltana, sillä se ei ole paahdettua. — Äläpä huolikaan! vastaa Iisakki.

Tunnin kuluttua laskee aurinko ja ilma käy viileäksi, ja Inkeri tahtoo laskeutua kävelemään. He kietovat molemmin vällyjä Leopoldiinan ympärille ja hymyilevät sille, että hän voi nukkua niin kauan. Sitten puhelevat mies ja vaimo taas vaeltaessaan. On hauskaa kuulla Inkerin puhuvan, ei kukaan puhu nyt puhtaammin kuin hän.

— Eikö meillä ole neljä raavasta? kysyy Inkeri. — Ei, meillä on nyt useampia, vastaa Iisakki ylpeänä, meillä on nyt kahdeksan. — Kahdeksan raavasta! — Niin, härän kanssa. — Oletko myynyt voita? — Olen. Ja munia. — Onko meillä kanojakin? — Tietysti. Ja sikoja. — Inkeri on toisinaan niin ihmeissään, ettei hän tajua kaikkea, vaan keskeyttää hetkiseksi: — Ptruu! — Ja Iisakki on ylpeä ja tahtoo hämmästyttää häntä: — Geissler, sanoo hän, tiedäthän Geisslerin? Hän oli täällä joku aika sitten. — No? — Hän osti minulta kuparivuoren. — Vai niin. Mikä se kuparivuori on? — Se on kuparista. Se on ylhäällä tunturilla, koko järven pohjoisen rannan pituinen. — Vai niin. Siitä kai et mitään maksua saanut? — No kuinkas. Hän ei ole sellainen mies, joka ei maksaisi. — Mitä sinä sait? — Hm. Sinä et kai usko sitä, mutta kaksisataa taalaria. — Jotka sinä sait? huudahtaa Inkeri ja pysäyttää taas hetkiseksi: — Ptruu! — Jotka minä sain. Ja talon olen maksanut jo aika päiviä, sanoi Iisakki. — Sinäpä verraton olet! —

Oli todellakin hauskaa saattaa Inkeri ihmeisiinsä ja tehdä hänestä rikas vaimo, sentähden lisäsi Iisakki, ettei hänellä ollut lainkaan velkaa kauppiaalle tai kenellekään. Eikä hänellä vain ollut Geisslerin kaksisataa hallussaan, vaan vielä enemmänkin, satakuusikymmentä taalaria enemmän. Niin etteivät he voineet kyllin kiittää Jumalaa.

He puhelivat enemmänkin Geissleristä, Inkeri saattoi antaa tietoja Geisslerin työstä hänen vapauttamisekseen. Se ei ollut sujunut niinkään helposti häneltä, hän oli ajanut asiaa kauan ja ollut monta kertaa johtajan luona. Geissler oli kirjoittanut myöskin itse valtioneuvoksille tahi joillekin muille korkeille virkamiehille, mutta sen hän teki johtajan tietämättä, ja kun johtaja sai sen tietää, pahastui ja suuttui hän, kuten odottaa sopi. Mutta Geissler ei siitä säikähtänyt ja niin vaati hän uutta kuulustelua ja uutta oikeudenkäyntiä ja kaikkea. Mutta silloin piti kuninkaan kirjoittaa alle.

Tuo entinen nimismies Geissler oli aina näille kahdelle ihmiselle ollut hyvä mies ja he olivat usein ajatelleet syytä siihen, hän oli tehnyt kaiken pelkällä kiitoksella, sitä ei saattanut ymmärtää. Inkeri oli puhellut hänen kanssaan Trondhjemissa eikä ollut tullut hänestä hullua viisaammaksi. — Hän ei välitä kenestäkään muista tällä seudulla kuin meistä, selitti hän. — Sanoiko hän niin? — Sanoi. Hän on kiukkuinen koko seudulle. Hän vielä näyttäisi heille! sanoi hän. — Vai niin. — Ja että he saisivat katua, että olivat hänet menettäneet, sanoi hän.

He tulivat metsän laitaan ja näkivät kotinsa. Oli useampia rakennuksia kuin ennen, ne olivat kauniiksi maalatut, Inkeri ei enää tuntenut niitä omikseen ja ja pysähtyi kerrassaan: — Et kai tarkoita, että tuolla — että tuo on meidän talomme! huudahti hän.

Pikku Leopoldiina heräsi vihdoin ja nousi pystyyn täysin levänneenä, hänet nostettiin alas ja hän sai kävellä. — Tuonneko mennään? kysyi hän. — Niin. Eikö se ole kaunis?

Huoneitten luona liikkui pieniä olentoja, ne olivat Elias ja Siivertti, jotka siellä odottelivat; nyt tulivat he juosten. Inkeri kävi niin vilustuneeksi, hän sai yskän ja nuhan, oo, se purkautui kuitenkin silmistä ulos, purkautui ulos vetenä. — Laivassa niin vilustuu, oletko nähnyt moista, kuinka kosteaksi ja vilustuneeksi käy silmistään!

Mutta kun pikku pojat tulivat lähemmäksi, pysähtyivät he äkkiä juoksussaan ja jäivät tuijottelemaan. Äitinsä ulkomuodon olivat he unohtaneet ja pientä sisartaan eivät he koskaan olleet nähneet. Mutta isä — häntä he eivät liioin tunteneet, ennenkuin hän tuli aivan lähelle. Hän oli leikannut pois tuuhean partansa.

XII

Iisakki kylvää kauransa, karhitsee sen ja jyrää. Pikku Leopoldiina tulee ja tahtoo istua päälle. Istua jyrän päälle — hän on niin pieni ja tietämätön, hänen veljensä tietävät paremmin, eihän isän jyrässä ole istuinta.

Mutta isästä on hauskaa, että pieni Leopoldiina tulee ja on niin luottavainen, hän puhelee hänelle ja pyytää häntä astumaan varovasti pellolla, ettei hän saa kenkiään täyteen multaa. —

Tokkohan sinulla on ylläsi sininen hame tänään? Katsotaan, sininenpä se näkyy olevan. Ja sen päällä vyö ja kaikki. Muistatko sitä suurta laivaa, jolla tulit? Näitkö koneet? Niin, nyt saat mennä kotiin poikien luokse, niin keksit siellä jotakin. —

Kun Ulla oli lähtenyt, ryhtyi Inkeri jälleen entisiin tehtäviinsä talossa ja läävässä. Hän menee ehkä hieman liiallisuuteen puhtauden ja järjestyksen pidossa näyttääkseen, että hän on saanut aikaan uuden komennon kaikessa, ja onpa todella merkillistä nähdä sitä suurta muutosta, läävämajan lasiruudutkin pestiin nyt ja hinkalot lakaistiin.

Mutta näin oli laita vain ensi päivinä, ensimmäisellä viikolla, sitten alkoi hän käydä huolimattomammaksi. Oikeastaan se ei ollut niin välttämätöntä tuo läävän prameus, aikaa voitiin käyttää paremmin, Inkeri oli oppinut niin paljon kaupungissa ja sitä oppia piti hänen käyttää hyväkseen. Hän otti jälleen rukin ja kangaspuut käytäntöön, ja totta oli, että hän oli tullut vieläkin taitavammaksi ja nopeakätisemmäksi, liiankin nopeakätiseksi, hui, varsinkin kun Iisakki sitä katseli; hän ei ymmärtänyt, että ihminen voisi oppia käyttämään sormiaan niin, tuon suuren käden pitkiä, somia sormia. Mutta kesken kaiken Inkeri jätti yhden työn ja siirtyi toiseen. Niinpä niin, hänellä oli nyt useampia töitä toimitettavana kuin ennen ja enemmän juoksua, ehkäpä hän ei ollut niin kärsivällinenkään enää, häneen oli tullut hieman jotakin rauhatonta.

Siinä olivat nyt nuo kukatkin, jotka hän oli tuonut tullessaan, ne olivat mukuloita ja taimia, pieniä alkuja, joita niitäkin piti ajatella. Ikkuna kävi liian pieneksi, ikkunalauta kapeaksi kaikille kukkaruukuille, hänellä ei ollut ruukkujakaan ja Iisakin täytyi tehdä pieniä laatikoita begoniaa, fuksiaa ja ruusua varten. Ja sitäpaitsi ei yksi ikkuna ollut riittävä; mitä oli yksi ikkuna kokonaista tupaa varten!

— Mutta sitäpaitsi ei minulla ole silitysrautaakaan, sanoi Inkeri. Minä tarvitsisin silitysraudan silittääkseni hameita ja vaatteita, on mahdotonta saada hyviä neuloksia aikaan ilman minkäänlaista rautaa.

Iisakki lupasi pyytää kylässä asuvan sepän takomaan oikein hyvän silitysraudan. Iisakki tahtoi tehdä kaikki, mitä Inkeri toivoi, sillä niin paljon tunsi hän hänen oppineen ja tulleen verrattomaksi. Myöskin hänen puheensa oli muuttunut toisenlaiseksi, hieman paremmaksi, huolellisemmaksi. Hän ei enää koskaan huutanut hänelle kuten ennen: — Tule sisälle syömään! — nyt hän sanoi: — Ole hyvä, tule ruualle! Kaikki oli muuttunut. Hän oli entisinä aikoina korkeintaan vastannut: — Jaa! — ja tehnyt edelleen työtä hyvän aikaa, nyt hän vastasi: — Kiitos! ja meni heti. Rakastuminen tekee viisaan tyhmäksi, toisinaan vastasi Iisakki: — Kiitos, kiitos! — Mutta totisesti oli kaikki muuttunut, ja eikö hän jo alkanut käydä liian hienoksi? Kun Iisakki sanoi sontaa ja puhui maanviljelyskieltä, sanoi Inkeri lantaa, "lasten tähden".

Inkeri huolehti lapsista ja opetti heille kaikkea, kehitti heitä, pikkuinen Leopoldiinakin oppi pian häkilöimään ja pojat saivat ohjausta kirjoituksessa ja alkeistiedoissa, heidän ei tarvinnut joutua valmistumattomina kouluun kylälle. Varsinkin oli Eliaksesta tullut taidokas, mutta pikku Siivertistä suoraan sanoen ei vielä ollut suurtakaan taikaa, hän oli vain suuri vekkuli, uskalsipa hän ruuvailla äidin ompelukonettakin ja hän oli veistellyt lastuja sekä tuolista että pöydistä linkkuveitsellään, jonka oli saanut. Häneltä oli jo uhattu ottaa pois koko veitsi.

Sitäpaitsi oli lapsilla koko talon karja, ja Eliaksella vielä lisäksi värikynä. Hän käytti sitä hyvin varovasti ja lainasi vain hätimmiten veljelleen, mutta vuosien kuluessa ilmestyi piirroksia sittenkin kaikille seinille ja värikynä pieneni arveluttavasti. Vihdoin katsoi Elias todella välttämättömäksi panna Siivertin valvonnan alle ja lainata hänelle värikynän yhtä piirustusta varten joka sunnuntai. Tämä ei ollut Siivertin mielen mukaista, mutta Elias oli horjumaton mies. Lukuunottamatta sitä, että Elias oli vahvempi, oli hänellä lisäksi pitemmät käsivarret ja hän saattoi eri mielisyyksien sattuessa viedä niillä paremmin tahtonsa läpi.

Mutta sitä Siiverttiä! Silloin tällöin löysi hän riekonpesän metsästä, kerran puhui hän hiirenkäytävistä ja teki itsensä mielenkiintoiseksi, toisen kerran ihmisen kokoisesta taimenesta virrassa; mutta ne olivat hänen omia keksintöjään, hänellä oli hieman taipumusta tehdä musta valkeaksi, sillä Siivertillä, mutta muuten hän oli kunnon mies. Kun kissa sai pieniä, vei hän sille maidon, kun se sähisi liiaksi Eliakselle, eikä Siivertti väsynyt katselemaan tuota levotonta laatikkoa, tuota kotia, joka kuhisi käpäliä.

Entä kanat sitten, joita hän päivittäin piti silmällä, kukko orhinharjoineen ja prameuksineen, kanat, jotka astuskelivat kaakotellen ja noukkivat hiekkaa tai yhtäkkiä kirkuivat tavattoman äkäisinä munimisen jälkeen.

Siinä oli nyt iso pässi. Pikku Siivertti oli oppinut tekemään hyvin vertailuja, mutta hän ei voinut sanoa pässistä, mikä roomalainen nenä sillä oli! Sitä hän ei voinut sanoa. Mutta Siivertti taisi parempaa: hän tunsi pässin karitsasta saakka ja ymmärsi sitä ja oli yhtä sen kanssa, sukulainen, kanssaluomus. Kerran oli mystillinen alkuvaikutelma häilähtänyt hänen aisteissaan, sitä hetkeä hän ei koskaan unohtanut: pässi kulki syöden metsässä, äkkiä nosti se päänsä, eikä enää pureskellut, seisoi vain ja katseli. Siivertti katsoi ehdottomasti samaan suuntaan — ei mitään merkillistä. Mutta silloin tunsi Siivertti itse jotakin merkillistä sisässään: — On aivankuin se katselisi Eedenin tarhaan! ajatteli hän.

Siinä olivat raavaat, joista lapset omistivat pari kappaletta kukin, suuria purjehtivia eläimiä, niin hyvänsävyisiä ja ystävällisiä, että ne milloin tahansa saatettiin tuoda sisälle pienten ihmislasten taputeltaviksi.

Siinä oli porsas, valkoinen ja perin tyytyväinen oloonsa, kun se oli hyvällä ruokolla, se kuunteli kaikkia ääniä, oli aivan koomillisen kärkäs ruualle, kutkuava ja hytkähtelevä kuin tyttö. Ja tuossa oli pukki — Sellanråssa oli aina vanha pukki, kun toinen pääsi päiviltään, otti toinen paikan. Ei ollut sen pukkimaisempaa naamaa kuin pukilla! Parhaillaan oli sillä useita vuohia holhouksessaan, mutta väliin kyllääntyi hän koko seurueeseensa ja heittäytyi pitkäkseen, miettiväisenä ja pitkäpartaisena, täydellisenä isä Aabrahamina. Mutta kesken kaiken ponnahti se taas ylös ja laukkasi vuohien jälkeen. Se jätti jälkeensä väkevän hajun.

Talon jokapäiväinen elämä kulkee kulkuaan. Kun joku harvinainen vieras, joka aikoo tunturin yli, kulkee ohi ja kysyy: — Hyvinkö täällä voidaan? niin vastaa Iisakki ja vastaa Inkeri: — Kyllä, kiitos vain kysymästä!

Iisakki tekee alituiseen työtä, hän kysyy almanakalta neuvoa kaikkiin töihinsä nähden, ottaa vaarin kuun vaihteista, sovitteleikse säätietojen mukaan, tekee työtä. Hän on saanut kuntoon sen verran tietä erämaan halki, että hän voi ajaa hevosella ja kärryillä kylälle, mutta useimmiten hän kuitenkin itse kantaa taakkoja, kuljettaen kutunjuustoja tai nahkoja ja kaarnaa ja tuohia ja voita ja munia, kaikki tavaroita, joita hän myi ja sai sijaan muita tavaroita. Hän ei aja useasti kesässä senkään vuoksi, että tie Breidablikista lähtien on niin huonossa kunnossa. Hän oli pyytänyt Brede Olseniakin auttamaan puolestaan tien kuntoon laittamisessa, ja Brede oli luvannut, mutta ei ollut koskaan pitänyt sanaansa. Niinpä ei Iisakki viitsi sitä enää kerjätä. Hän kantaa mieluummin taakkoja selässään. Ja Inkeri sanoo: Enpä ymmärrä, kuinka sinä jaksat tuollaista! Ja kyllä hän jaksoikin. Hänellä oli niin paksut, raskaat ja raudoitetut saappaat, joiden raksitkin oli kiinnitetty niittinauloilla — että oli vallan merkillistä, kuinka mies saattoi sellaisilla kävellä.

Eräällä kylämatkallaan tapaa hän rämeillä työmiehiä, jotka muuraavat kivialustoja ja pystyttävät sähkölennätinpylväitä. Osa miehistä on kylältä, Brede Olsenkin on joukossa, vaikka hän on asettunut tänne korpeen maanviljelystä harjoittamaan. Että hänellä on aikaa! ajattelee Iisakki.

Päällysmies kysyy Iisakilta, eikö hän halua myydä sähkölennätinpylväitä. — En. — Eikö hyvästäkään maksusta? — Ei. Iisakki oli jo tullut nokkelammaksi, hän osasi jo paremmin katsoa eteensä. Jos hän nyt myisi pylväitä, niin saisi hän vain vähän rahaa lisää, joukon taalareita, mutta hänellä ei olisi enää metsää, mitä etua siitä olisi? Itse insinööri tulee paikalle esittämään saman pyynnön, mutta Iisakki epää. — Meillä on kyllä pylväitä, sanoo insinööri, mutta olisi helpompi ottaa niitä sinun metsästäsi ja säästyä pitkältä kuljetukselta. — Minulla on liian vähän metsää ja tukkeja itselläni, sanoo Iisakki, minun pitäisi saada pystyyn pieni saha ja sahata niitä, minulla ei ole latoa, minulla ei ole rakennuksia.

Nyt sekaantuu Brede Olsen keskusteluun ja sanoo: — Olisinpa sinun sijassasi Iisakki, niin myisin pylväät. — Tuo varsin pitkämielinen Iisakki kävi hieman tuimaksi katsahtaessaan Bredeen ja vastasi: — Sen kyllä uskon. — Mitenkä niin? kysyy Brede. — Mutta minä en olekaan sinun laisesi, sanoi Iisakki.

Niin, Iisakilla oli erikoinen syy antaa hieman naapuriaan nenälle, hän oli juuri tänään nähnyt kolme lammasta Breidablikin maalla ja yhden niistä Iisakki tunsi, saman lattakorvan, joka Ullan aikana oli kadonnut. Antaa Breden pitää lampaan, ajatteli hän jatkaessaan matkaansa, antaa Breden ja hänen vaimonsa rikastua lampaalla!

Ja saha oli myöskin alituiseen hänen ajatuksissaan, olipa hän jo viime talvikelin aikana ajanut kotiin suuren sirkkelilevyn ja välttämättömät rautaosat, jotka kauppias oli hankkinut hänelle Trondhjemista. Nyt olivat nämä koneosat hänen aitassaan pellavaöljyllä siveltyinä, etteivät ruostuisi. Jonkun sulkulaitteeseen tarvittavan hirren oli hän myös ajanut kotiin, hän saattoi alottaa rakentamisen milloin tahansa, mutta hän lykkäsi sitä. Hän ei sitä ymmärtänyt, oliko hänen alotekykynsä herpoutunut? Muille se ei olisi ollut mikään ihme, mutta hänelle itselleen se oli vallan uskomatonta. Oliko hän tullut pyörälle päästään? Hän ei ollut ennen välttänyt työtä, mutta hän oli kai muuttunut senjälkeen kun hän oli rakentanut myllyn pieneen koskeen. Hänellä oli tarjona apua kylästä, mutta hän tahtoi taas koettaa yksin, ryhtyä työhön jonakin päivänä, Inkeri sai olla hänelle apuna.

Hän puhui siitä Inkerille: — Hm. Kunpa jonakin päivänä ehtisit vähän auttaa minua siinä asiassa! — Inkeri ajatteli asiaa: — Niin, jos minulle sopii. Oletko aikonut rakentaa sahan? — Se on vakaa aikomukseni. Olen sen jo tuuminut päässäni. — Onko se pahempi kuin mylly? — Paljon pahempi, kymmenen kertaa pahempi, kehui Iisakki. Hyvänen aika, tässähän täytyy kaiken sopia yhteen pienintä piirtoa myöten ja sirkkeli pyörii keskessä. — Kunpa siitä vain suoriutuisit! sanoi Inkeri ajattelemattomuudessaan. — Iisakki otti hieman itseensä näistä sanoista ja vastasi: — Sittenpähän nähdään. — Etkö voi saada jotakin osaavaa miestä avuksesi? kysyy Inkeri. — En. — No sitten et siitä suoriudu, sanoi Inkeri ja pysyi päätöksessään.

Iisakki kohotti hiljaa käden tukkaansa, oli aivankuin karhu olisi nostanut käpäläänsä. — Sitähän minä juuri pelkäsin: etten siitä suoriutuisi, sanoi hän, siksi olisin halunnut hieman apua sinulta, joka ymmärrät asioita, sanoi hän. — Tässä karhu todellakin osasi oikeaan, mutta se ei sukeutunut hänelle miksikään voitoksi, Inkeri nakkasi niskojaan ja heittäytyi nurjaksi ja kieltäytyi auttamasta. — Vai niin, sanoi Iisakki. — Pitäisikö minun seista polvia myöten virrassa ja menettää terveyteni? Ja kenen luulet sitten neulovan koneella ja hoitavan elukoita ja huoltavan taloutta ja kaikkea? — Eiei, sanoi Iisakki.

Mutta olisihan hän tarvinnut apua ainoastaan neljän kulmapylvään pystyttämisessä ja kahden keskipylvään asettamisessa sivuseinille, ei muuta! Oliko Inkeri sisimmässään tullut niin mutkalliseksi pitkän kaupungissa olonsa aikana?

Seikka oli se, että Inkeri oli paljon muuttunut eikä enää ajatellut niin vakaasti heidän yhteishyväänsä kuin omaa itseään. Hän oli ottanut kartat ja rukin ja kangaspuut käytäntöön, mutta hän neuloi paljoa mieluummin ompelukoneella, ja kun seppä oli takonut hänelle silitysraudan, oli hän täysin valmis toimimaan ammattitaitoisena neulojana. Se oli hänen kutsumuksensa. Alkajaisiksi neuloi hän pari hametta pikku Leopoldiinalle, Iisakista ne olivat kauniita ja hän ylisti niitä ehkä vähän liikaakin, Inkeri huomautti, ettei se vielä ollut mitään siihen nähden, mitä hän osasi. — Mutta ne ovat liian lyhyitä, sanoi Iisakki. — Sellaisia käytettiin kaupungissa, vastasi Inkeri, niin ettet sinä sitä ymmärrä. — Iisakki oli mennyt liian pitkälle ja antanut toiveita jonkinlaisesta kankaasta hänelle itselleen, Inkerille itselleen. — Päällystakkikangastako? kysyi Inkeri. — Niin, tai mitä tahdot. — Inkeri halusi päällystakkikangasta ja kuvaili, minkälaista sen piti olla.

Mutta kun hän oli neulonut päällystakin, täytyi hänen myöskin saada näyttää sitä ja siksi seurasi hän poikien mukana kylälle, kun ne piti panna kouluun. Eikä tämä matka mennyt hukkaan, se jätti jälkensä.

Ensiksi ajoivat he Breidablikin ohi, ja Breidablikin emäntä ja hänen lapsensa tulivat ulos katsomaan matkustajia. Siinä istuivat Inkeri ja molemmat pojat ja ajoivat herrasväkenä, ja pojat olivat matkalla kouluun ja Inkeri istui siinä päällystakissa. Breidablikin emännän lävitse sähähti käärme kun hän tämän näyn näki, ilman päällystakkia hän saattoi olla, eihän hän, Herra paratkoon, ollut narrimainen; mutta hänellä oli itsellään lapsia, suuri tyttö Barbro, häntä lähin Helge, ja Katri, kaikki kouluiässä. Luonnollisestikin oli kaksi vanhinta ollut koulussa heidän kylässä asuessaan, mutta kun perhe muutti rämeille, tänne syrjäiseen Breidablikiin, tuli lapsista taas pakanoita.

— Onko sinulla ruokaa pojille? kysyy vaimo. — Ruokaako? Etkö näe tätä kistua? Se on minun matkakistuni, jonka toin kotia tullessani, se on täynnä ruokaa. — Mitä sinulla on mukana? — Mitäkö minulla on mukana? Minulla on läskiä ja lihaa keittoruuaksi ja voita ja leipää ja juustoa kuivaksi ruuaksi. — Onpa siellä suuremmeistä korvessa! sanoi vaimo, ja hänen kalpeat lapsiraukkansa kuuntelivat sekä silmin että korvin puhetta noista hyvistä ruuista. Mistä saat asunnon heille? kysyi hän. — Sepältä. — Vai niin, sanoi vaimo. Minun lasteni pitäisi nyt myös tulla kouluun, he saavat asunnon nimismiehen luona. — Vai niin, sanoi Inkeri. — Tai tohtorin tai pastorin luona. Tuo Brede se on niin hyvä tuttu kaikkien isoisten kanssa. — Silloin korjasi Inkeri päällystakkinsa poimuja ja sai joitakin mustia silkkitupsuja edullisesti esiin. — Mistä olet saanut tuon kapan? kysyi vaimo, toitko sen mukanasi? — Olen neulonut sen itse. — Johan minä sanoin, teillä on siellä metsänkorvessa tavaraa ja ruokaa ihan yltäkyllin!

Kun Inkeri ajoi edelleen, tunsi hän itsensä ylpeäksi ja iloiseksi, ja kun hän tuli kylään, esiintyi hän ehkä hieman liian suurellisesti, ainakin harmitti nimismies Heyerdahlin rouvaa se, että hänellä oli yllään kappa: Sellanrån emäntä unohti, mikä hän oli, unohti, mistä hän oli tullut kuuden vuoden oleskelun jälkeen! Mutta Inkeri sai joka tapauksessa näytetyksi päällystakkiansa, eikä kauppiaan vaimolla, eikä sepän vaimolla, eikä opettajan vaimolla ollut mitään sitä vastaan, että hekin olisivat saaneet samanlaisen kapan, mutta he tahtoivat vielä odottaa.

Ei kulunut kauan, ennenkuin Inkerin luona alkoi käydä vieraita. Joitakuita vaimoja tunturin toiselta puolen tuli uteliaisuudesta, Ulla oli kai vasten tahtoansakin tullut maininneeksi hänestä vähän yhdelle ja toiselle, tulijat toivat tullessaan paljon uutisia Inkerin kotiseudulta, siitä hyvästä kestittiin heitä ja he saivat katsella ompelukonetta. Nuoria tyttöjä tuli parittain meren puolelta, kyliltä, kysymään Inkeriltä neuvoa: oli syksy, he olivat säästäneet itselleen kangasta ja nyt piti Inkerin neuvoa heille suuren maailman muotia ja silloin tällöin leikata kangas. Inkeri virkistyi näiden käyntien kautta, kukoisti, oli hyväntahtoinen ja avulias ja sitäpaitsi taitava ammatissaan, niin että hän muitta mutkitta osasi leikata; toisinaan hän neuloi pitkät ompeleet koneella ilmaiseksi ja antoi tytöille kankaat takaisin noilla herttaisen leikillisillä sanoilla: — No, nyt voit itse neuloa napit kiinni!

Myöhemmin syksyllä sai Inkeri kutsun tulla kylään ompelemaan isoisille. Sitä hän ei voinut, hänellä oli väkensä ja karjansa ja kotiaskareensa, eikä hänellä ollut piikaa. — Mitä hänellä ei ollut? — Piikaa!

Hän sanoi Iisakille: — Kun minulla olisi apua, niin voisin enemmän neuloa. — Sitä ei Iisakki ymmärtänyt: Apua? — Niin, talousapua, piika. — Silloin kai asia selvisi Iisakille, koska hän myhäili ruostepartaansa ja otti sen pilaksi: — Niin, meillä pitäisi olla piika, sanoi hän. — Kaikilla emännillä kaupungissa on piika, sanoi Inkeri. — Vai niin, sanoi Iisakki.

Kas, Iisakki ei enää ollut niin leppeä ja iloinen, ei niin myöntyvä, sillä nyt oli hän alkanut pystyttää sahaa ja se oli vienyt paljon aikaa, hän ei voinut pitää pylvästä yhdellä kädellä, ohjata vipevää toisella kädellä ja samalla kiinnittää vinolankkuja, mutta nyt kun pojat tulivat kotiin koulusta, kävi se paremmin, noista siunatuista pojista oli suuri hyöty, varsinkin oli Siivertti merkillisen tanakka poika nauloja lyömään, mutta Elias pystyi parhaiten luotaamaan narulla. Viikon kuluttua oli Iisakki poikineen todellakin saanut nurkkapylväät pystytetyiksi ja kiinnitetyiksi paksuilla vinolankuilla. Suuri työ oli tehty.

Se kävi — kaikki kävi. Mutta Iisakki alkoi iltaisin tuntea väsymystä, mistä se nyt lie tullutkin. Ei ollut vain kysymys sahan rakentamisesta ja sillä hyvä, kaikki muukin oli tehtävä. Heinä oli ladossa, mutta vilja tuleentui parhaillaan, nyt piti se pian leikattaman ja kuivattaman, perunat piti myös pian otettaman maasta. Mutta Iisakilla oli pojista mainio apu. Hän ei kiittänyt heitä, se ei kuulunut heikäläisen kansan tapoihin, mutta hän oli heihin erinomaisen tyytyväinen. Joskus istahtivat he hetkeksi kesken kiireen ja puhelivat keskenään, isä saattoi silloin melkein täydellä todella neuvotella poikiensa kanssa, mihin ensin ryhdyttäisiin ja mihin sitten. Ne olivat pojille suuria hetkiä ja he oppivat ajattelemaan tarkasti ennenkuin puhuivat, etteivät erehtyisi. — Olisipa hullua, jollemme saisi sahaa katon alle ennen syyssateita, sanoi isä.

Kunhan vain Inkeri olisi ollut sellainen kuin entisinä päivinä! Mutta Inkeri ei, paha kyllä, ollut enää niin luja terveydeltään kuin ennen, kuten odottaa saattoikin tuon pitkäaikaisen sisälläolon jälkeen. Että hänen mielensä oli muuttunut, se oli toinen seikka, hän oli tullut niin ajattelemattomaksi, aivankuin matalammaksi, kevytmielisemmäksi. Hän sanoi lapsesta, jonka hän oli kuristanut: — Olinpa minä otus, hänen huulensahan olisi voinut neuloa, niin ettei minun olisi tarvinnut häntä tappaa! — Eikä hän koskaan mennyt metsään pienelle haudalle, jonka hän kerran oli paljain käsin laittanut ja ristillä varustanut.

Mutta Inkeri ei ollut mikään ihmispeto, hän piti yhä hyvää huolta toisista lapsistaan, vaihtoi heille vaatetta, neuloi heille uusia, saattoi istua myöhään yöhön neulomassa heille pukimia. Hänen unelmansa oli, että heistä tulisi jotakin suurta.

Niin tuli vilja kuivatuksi, niin saatiin peruna otetuksi maasta. Niin tuli talvi. Mutta saha ei tullutkaan katon alle syksyksi, sille ei mitään mahtanut, se ei ollut elinkysymys. Ensi kesä kyllä neuvon toisi.

XIII

Ja talvella oli tavalliset puuhat halkojen vedossa ja työ- ja ajokalujen kuntoon laittamisessa, ja Inkeri hoiti taloutta ja ompeli. Pojat olivat taas kylällä koulussa. Heillä oli talvisin ollut yhteisesti pari suksia ja niillä he tulivat hyvästi toimeen niinkauan kun olivat kotona: toinen seisoi ja odotti niinkauan kuin toinen hiihti tai seisoi toinen toisen takana suksilla. He tulivat siten hyvin toimeen, he eivät paremmasta tienneet, niin alkuperäisiä he olivat. Mutta kylässä olivat olot suuremmat, koulussa oli vilisemällä suksia, Breidablikin lapsillakin näkyi olevan kullakin omat suksensa. Iisakin täytyi niin ollen saada tehdyksi uudet sukset Eliakselle, niin Siivertti sai pitää yksinään vanhat.

Iisakki teki enemmänkin, hän puetti pojat uudelleen ja antoi heille lujat saappaat. Mutta kun se oli tehty, meni Iisakki kauppiaalle ja tilasi sormuksen. — Sormuksen? kysyi kauppias. — Niin, sormuksen. Olen käynyt niin ylpeäksi, että tahdon antaa vaimolleni sormuksen. — Pitäisikö sen olla hopeasormus vai kultasormus vai vaan messinkisormus, joka on riippunut kultasavussa? — Sen pitää olla hopeasormus. — Kauppias ajatteli kauan asiaa: — Koska kerran sitä puuhaat Iisakki ja koska tahdot lahjoittaa vaimollesi sormuksen, josta hänet voit tuntea — niin osta nyt kultasormus! — Mitä! sanoi Iisakki äänekkäästi. Mutta hän oli varmasti sisimmässään ajatellut kultasormusta.

He punnitsivat asiaa joka puolelta ja saivat sen jonkinlaiseen päätökseen, Iisakki mietti ankarasti ja ravisti päätään, hänestä oli juttu pulmallinen, mutta kauppias ei tahtonut tilata muuta kuin kultasormuksen. Kun Iisakki palasi kotia päin, oli hän itse asiassa iloinen päätöksestään, mutta samalla hän kauhistui niitä menoja, joita rakastuminen saattoi tuoda tullessaan.

Oli tasaisen luminen talvi ja kun uudenvuoden tullen tuli hyvä keli, alkoivat miehet vetää kylästä sähkölennätinpylväitä rämeille ja sijoittivat niitä määrättyjen välimatkojen päähän. He ajoivat monilla hevosilla Breidablikin ohi, ajoivat Sellanrån ohi — sitten kohtasivat he hevosmiehiä, jotka ajoivat pylväitä toiselta puolen tunturia, ja niin oli koko linja täydellinen.

Niin kului elämä päivästä päivään ilman suuria tapahtumia. Mitäpä saattoi tapahtua? Keväällä alkoi sähkölennätinpylväiden pystytys, Brede Olsen oli taas mukana, vaikka hänellä oli kevättyöt tehtävänä talossaan. Että hänellä on aikaa! ajatteli kai Iisakki taas.

Iisakilla itsellään oli tuskin aikaa syödä ja nukkua, täpärällä oli, että hän sai kevättyöt ajoissa tehdyksi, hänen maansa oli jo laajentunut siksi suureksi.

Mutta maatöiden väliajalla sai hän kuitenkin sahan katon alle ja saattoi aloittaa koneiston paikoilleen asettamista. Se ei ollut tuo hänen aikaansaannoksensa mitään ihmeen hienoa puutyötä, mutta jättimäisen lujaa, ja se seisoi siinä ja tuotti hyötyä, saha kävi, saha halkoi; Iisakki oli käyttänyt silmiään ollessaan kylällä sahassa ja pannut muistiinsa. Se oli herttainen, pieni sahalaitos, tuo hänen rakentamansa, mutta hän oli siihen tyytyväinen, hän piirsi oven päälle vuosiluvun ja puumerkkinsä.

Ja kesällä tapahtui sitten kuitenkin jotakin tavallisuudesta poikkeavaa
Sellanråssa.

Sähkölennätintyömiehet olivat nyt ehtineet niin pitkälle korpeen, että ensimmäiset ryhmät ehtivät jo taloon eräänä iltana ja pyysivät yösijaa. He saivat maata ladossa. Sitä mukaa kuin päivät kuluivat, saapui uusia ryhmiä, he saivat kaikki suojaa Sellanråssa, työ edistyi talon ohitse, mutta miehet tulivat yhä latoon makaamaan. Eräänä lauvantai-iltana tuli insinööri maksamaan palkkoja.

Kun Elias näki insinöörin, alkoi hänen sydämensä pamppailla ja hän luikki ulos ovesta, jottei joutuisi tilille värikynästä. Ne olivat ankaria hetkiä, eikä Siiverttikään tullut ulos, että hän olisi saanut hieman tukea! Elias hiipi aivankuin kalpeana varjona seinävieriä, vihdoin hän sai käsiinsä äidin ja lähetti sanan Siivertille. Ei ollut muuta neuvoa.

Siivertti otti asian kevyemmin, häntä ei liioin painostanut syyllisyyden taakka. Veljekset istuutuivat turvalliseen paikkaan ja Elias sanoi: — Kunpa sinä tahtoisit ottaa sen syyksesi! — Minäkö? sanoi Siivertti. — Sillä sinä olet niin paljon pienempi, ei hän sinulle mitään tee. — Siivertti ajatteli asiaa ja näki veljen olevan hädässä, se hiveli myös hänen itserakkauttaan, että Elias pyysi häneltä apua. — Voisinhan minä sinua auttaa, sanoi hän miehevästi. — Tee se! huudahti Elias ja antoi muitta mutkitta veljelle sen pätkän, mikä värikynästä oli jäljellä. Saat pitää sen omanasi! sanoi hän.

Heidän piti mennä jälleen yhdessä sisälle, mutta Eliaksella oli jotain tekemistä sahalla, sanoi hän, tai oikeastaan myllyssä, sanoi hän, hänen piti käydä siellä jotakin katsomassa, se veisi aikaa, hän ei sieltä aivan heti pääsisi palaamaan. Siivertti meni yksin sisälle.

Siellä istui insinööri ja maksoi palkkoja seteleissä ja hopearahoissa, ja kun hän oli saanut palkat maksetuiksi, sai hän Inkeriltä juodakseen maitoa kannusta ja lasista ja hän oli siitä kiitollinen. Sitten jutteli hän pikku Leopoldiinalle ja kun hän näki piirustukset seinähirsissä, kysyi hän heti, kuka oli mestaroinut, sinäkö? kysyi hän Siivertiltä. Insinöörin piti kai vähän miellyttää talon väkeä kiitollisuuden osoitukseksi vieraanvaraisuudesta, hän ilahutti äitiä kiittämällä piirustuksia, Inkeri puolestaan antoi tarkat selitykset: piirustajia oli ollut kaksi, hänen molemmat poikansa. Heillä ei ollut ollut paperia, ennenkuin hän oli tullut kotia ja tuonut sitä, niinpä olivat he tuhrineet seinät. Mutta hänellä ei ollut sydäntä pestä niitä. — Antaa niiden olla, sanoi insinööri. Paperia? sanoi hän ja otti esille joukon suuria arkkeja: Siinä on, piirtäkää nyt, kunnes tulen seuraavan kerran! Miten on lyijykynien laita? — Siivertti näytti muitta mutkitta lyijykynän pätkää, miten pieni se oli. Hän sai uuden alkamattoman värikynän: — Piirusta tuolla! Mutta tee mieluummin hevonen punaiseksi ja pukki siniseksi. Eikö totta, ettet ole nähnyt sinisiä hevosia?

Samana iltana tuli kylältä muuan mies laukkuineen, hän jakoi työmiehille muutamia pulloja ja läksi taas takaisin. Mutta hänen mentyään ei Sellanråssa enää ollutkaan niin hiljaista, vetopeli soi, puhuttiin ja laulettiin äänekkäästi ja pistettiin tanssiksikin pihamaalla. Muuan työmiehistä halusi saada Inkeriäkin pyörimään, ja Inkeri — kukapa häntä käsitti, hän naurahti ja tanssi tosiaankin muutamia kierroksia. Kun hän lopetti, tahtoivat useat tanssittaa häntä ja hän tanssikin aika lailla.

Kukapa käsitti Inkeriä! Hän tanssi ehkä ensimmäistä onnellista tanssiaan elämässä, kolmekymmentä miestä tavoitteli ja kiihkeästi ahdisti häntä, hän oli yksin, ainoa valittavana, kukaan ei häntä tunkenut tieltään. Ja miten nuo juurevat sähkölennätinmiehet nostelivatkaan häntä! Miksi ei tanssisi? Elias ja Siivertti nukkuivat kuin tukit kamarissa ja pikku Leopoldiina oli ylhäällä ja katseli ihmeissään äidin hyppyä.

Iisakki oli tällä välin ollut pellolla koko ajan illallisen jälkeen ja kun hän tuli kotia käydäkseen levolle, tarjottiin hänelle pulloa ja hän ryyppäsikin hieman. Hän istuutui ja katseli tanssia Leopoldiina sylissään. — No nyt saat pyöriä! sanoi hän hyväntahtoisesti Inkerille, saatpa nyt käyttää jalkojasi! sanoi hän.

Mutta hetken kuluttua lopetti soittoniekka soittonsa ja tanssi oli lopussa. Työmiehet valmistautuivat lähtemään kylään viettääkseen siellä lopun yötä ja koko huomisen päivän ja tullakseen vasta maanantaiaamuna takaisin. Pian oli Sellanrå taas yhtä hiljainen kuin ennenkin, pari vanhempaa miestä vain jäi jäljelle mennen latoon nukkumaan.

Iisakki katseli ympärilleen etsien Inkeriä, jotta tämä veisi Leopoldiinan sisälle nukkumaan, mutta kun hän ei nähnyt häntä missään, kantoi hän itse lapsen sisälle vuoteeseen. Hän pani itsekin levolle.

Yöllä heräsi hän, eikä Inkeri ollut sisällä. Onko hän läävässä? ajatteli hän, nousi ylös ja meni läävään. — Inkeri? kysyi hän. Ei vastausta, elukat nostivat päätään ja katsoivat häneen, kaikki oli hiljaista. Vanhasta tottumuksesta laski hän karjan, laski pikku elukatkin, yhdellä lampaalla oli tapana usein maata ulkona — nyt se oli taas ulkona. — Inkeri? kysyi hän. Ei vastausta nytkään. Ei kai hän nyt ole mennyt kylälle saakka mukaan? ajatteli hän.

Kesäyö oli valoisa ja lämmin, Iisakki istui hetken portailla, sitten nousi hän ja lähti metsään etsimään lammasta. Hän löysi Inkerin. Inkeri täällä? Inkeri ja vielä eräs toinen. He istuivat kanervikossa ja Inkeri pyöritti miehen lierihattua etusormellaan, he juttelivat keskenään, Inkeriä kai tavoiteltiin taas.

Iisakki kähmi hiljakseen heitä kohden, Inkeri kääntyi ja näki hänet, hän lysähti kasaan kuin riepu, tupertui rinnoilleen, pudotti hatun, lyykähti lamaan. — Hm. Tiedätkö, että lammas on taas poissa? sanoi Iisakki. Mutta sitä et kyllä sinä tiedä! sanoi hän.

Nuori sähkölennätintyömies poimi lakkinsa ja alkoi sivuttain poistua: — Minun kai pitää lähteä toisten jälkeen, sanoi hän, ja hyvää yötä, sanoi hän ja meni. Ei kukaan vastannut.

Hän alkoi kulkea kotia päin. Inkeri pääsi polvilleen, pääsi jaloilleen ja lähti jäljessä, niin he kulkivat, mies edellä, vaimo perässä, sanaakaan sanomatta. He tulivat kotia.

Inkeri oli kai jo ehtinyt tointua, kyllä hän itsensä pelasti: — Sitä lammastahan minä juuri menin etsimään, sanoi hän, minä näin, että se oli poissa. Sitten tuli se mies ja auttoi minua etsinnässä. Me olimme tuskin istuutuneet, kun tulit. Minne sinä menet?

— Ei, sinun pitää käydä levolle. Ja jos joku etsii sitä vielä, niin minä sen teen. Sinun pitää käydä levolle, sinä tarvitset sitä. Mutta voihan lammas maata ulkonakin, onhan se ennenkin maannut.

— Älä hulluttele! huudahti Inkeri ja tarttui häneen. Sinä tarvitset lepoa. Minä menen.

Iisakki antoi myöten. Eikä hän halunnut, että Inkerikään enää etsisi lammasta. He menivät molemmat sisälle.

Inkeri katsasti lapsia, kävi kamarissa poikia katsomassa, esiintyi aivankuin hän olisi ollut ulkosalla mitä luvallisimmilla asioilla, eipä paljoa puuttunut, ettei hän hieman hyvitellen kohdellut Iisakkia, aivankuin hän olisi odottanut tänä iltana vähemmän rakkautta kuin koskaan ennen — sillä nyt oli Iisakki saanut täyden selityksen. Mutta Iisakki ei ollutkaan niin nopea käänteissään, hän olisi mieluummin nähnyt, että Inkeri olisi ollut syvästi suruissaan ja suunniltaan katumuksesta. Sitä olisi hän mieluummin suonut näkevänsä. Mitäpä merkitsi se vähäinen, että hän lysähti kasaan metsässä, se vähäinen hämmennys, mihin hän joutui, kun Iisakki yllätti hänet — mitäpä se merkitsi, kun se niin pian meni ohitse!

Hän ei ollut seuraavanakaan päivänä, sunnuntaina leppeä, vaan kuljeskeli katsomassa sahaa ja katsomassa myllyä ja katsomassa maita poikien kanssa tai yksinään. Kun Inkeri erään kerran aikoi lyöttäytyä joukkoon, meni Iisakki tiehensä: — täytyy mennä virtaa ylöspäin katsomaan jotakin, sanoi hän. — Jokin hänen mieltään kalvoi, mutta hän salasi sen, eikä hiiskunut mitään. Iisakissa oli jotakin suurta, samantapaista kuin Israelissa, luvattua ja petettyä, mutta kylläkin uskovaa.

Maanantaina oli mieliala jo keveämpi ja sitä mukaa kuin päivät kuluivat, alkoi tuon harmillisen lauvantaiyön vaikutelma haihtua. Aika korjaa kaiken: sylky ja sade, uni ja ruoka parantaa kaikki haavat. Iisakin ei ollut käynyt kaikkein hulluimmin, hän ei edes varmasti tiennyt, oliko häntä petetty, hänellä oli sitäpaitsi paljon muuta ajateltavaa, juuri nyt piti heinänteko alettaman. Ja kaiken lisäksi oli sähkölennätinkin pian valmis, jolloin taas vallitsisi rauha talossa. Leveä, valoisa maantie kävi halki metsän ja pylväitä lankoineen oli ylös tunturille saakka.

Seuraavan lauvantain palkanmaksuajaksi, joka olikin viimeinen, laittautui Iisakki pois kotoa, hän tahtoi itse niin. Hän lähti kylään voita ja juustoa viemään ja palasi takaisin maanantaita vasten yöllä. Kaikki työmiehet olivat lähteneet ladosta, melkein kaikki, viimeinen mies asteli talosta pussi seljässä, melkein viimeinen mies. Ettei vielä ollut täysin turvallista, sen huomasi Iisakki rasiasta, joka vielä oli ladossa; missä sen omistaja oli, sitä hän ei tiennyt, ei tahtonut tietää, mutta lierihattu rasian päällä oli harmillinen todistuskappale.

Iisakki paiskasi rasian pihalle ja paiskasi hatunkin pihalle ja lukitsi ladon. Sitten meni hän talliin ja kurkisteli ulos ikkunasta. Antaa rasian olla siellä, ajattelee hän varmaan, ja antaa hatun olla siellä, olkootpa kenen tahansa, hän on kelmi ja viis minä hänestä, ajattelee hän varmaan. Mutta kun hän nyt tulee rasiataan ottamaan, niin menee Iisakki ulos ja tarttuu häntä vähän käsivarteen ja sinervöittää sitä. Ja mitä pellolle heittämiseen tulee, niin saa hän tuta senkin!

Sitten lähti Iisakki tallista läävään ja kurkisteli sieltä, eikä hänellä ollut lepoa missään. Rasia oli sidottu narulla, raukalla ei ollut edes lukkoa siihen ja naru oli irtautunut — oliko Iisakki tarttunut liian kovakouraisesti rasiaan? Miten lie ollutkaan, mutta hän ei ollut enää aivan varma, oliko hän menetellyt oikein. Hän oli vastikään nähnyt kylämatkallaan uuden haravansa, jonka hän oli tilannut, mainion koneen, pyhimyskuvan, niin, se se oli, tuo uusi tulokas. Mahtoikohan nyt siunaus sitä seurata. Se korkeampi mahti, joka ohjasi ihmisten askeleita, tarkasteli kai parhaillaan häntä, ansaitsiko hän siunausta vai ei, Iisakki askarteli aina korkeampien voimien kanssa, olipa hän nähnyt omin silmin Jumalan metsässä eräänä syysyönä, hän oli merkillinen näkemään.

Iisakki meni ulos pihalle ja seisoi rasian vieressä. Hän mietti, hän työnsi hatun toiselle korvalle ja raapi päätänsä ja näytti hurjalta ja uhkamieliseltä, näytti espanjalaiselta. Mutta näin mahtoi hän siinä ajatella: — Ei, tässä minä seison ja olenpa kaikkea muuta kuin kunnon ihminen, mainio ihminen, koira minä olen! Niin köytti hän narun rasian ympäri, otti ylös hatun ja kantoi kaikki takaisin latoon. Nyt se oli tehty.

Kun hän lähti ladosta ja kulki myllylle päin, pois pihamaalta, pois kaikesta, eikö seissyt Inkeri tuvan ikkunassa. No niin, antaa hänen seista missä haluaa, muuten makasi hän kai sängyssä, missäpä muualla hän olisi? Mutta entisinä päivinä, ensimmäisinä viattomina vuosina täällä uutisviljelyksellä, silloin ei Inkerillä ollut lepoa eikä rauhaa, vaan oli hän ylhäällä ja odotti häntä, kun hän oli tulossa kylältä. Nyt olivat asiat muuttuneet, kaikki oli muuttunut. Niinkuin silloinkin, kun hän antoi hänelle sormuksen — olisiko enää voinut huonommin luonnistaa? Iisakki oli ollut tavattoman säyseä, eikä ollut puhunut mitään kultasormuksesta: — Eihän se juuri mikään ole, mutta voithan sen panna sormeesi ja koettaa sitä! — Onko se kultaa? kysyi Inkeri. — On, mutta eihän se suuri ole, sanoi Iisakki. — Onpas! oli hänen tarkoituksensa vastata, mutta hän vastasi: — Ei, ei, päinvastoin niin suuri, mutta. — Voithan käyttää sitä toisena oljenkortena, sanoi Iisakki lopuksi apeana.

Mutta Inkeri oli kyllä kiitollinen sormuksesta ja piti sitä oikeassa kädessä ja välkytteli sitä neuloessaan; ja silloin tällöin saivat kylältä tulleet tytöt koetella sitä ja pitää sitä vähän aikaa sormessaan, kun he tulivat hänen luokseen neuvoa kysymään. Eikö sitten Iisakki ymmärtänyt, että Inkeri oli tavattoman ylpeä sormuksesta!…

Mutta yksinäiseksi kävi myllyssä istuminen ja kosken kohinan kuunteleminen yön pitkään, Iisakki ei ollut mitään hullutuksia tehnyt, eikä hänen tarvinnut piileskellä. Niin läksi hän myllystä ja kulki peltoja pitkin ylös kotiansa, tupaan. —

Ja nyt kävi Iisakki noloksi, tosiaankin, iloiseksi ja noloksi. Brede Olsen istui siellä, naapuri, eikä kukaan, muu, hän istui siellä ja hörppi kahvia. Inkeri oli ylhäällä, he istuivat siellä vain kahden ja juttelivat ja joivat kahvia. — Siinähän se Iisakki on! sanoi Inkeri ystävällisellä äänellä ja nousi ja kaasi hänellekin kupin. — Hyvää iltaa! sanoi Brede ja oli yhtä ystävällinen.

Iisakki huomasi kyllä, että Brede oli ollut viettämässä erojaisia sähkölennätintyömiesten kanssa, hän näytti perin väsyneeltä, mutta se ei tehnyt mitään, hän oli hymyilevä ja ystävällinen. Luonnollisestikin kerskaili hän hieman: oikeastaan ei hänellä olisi ollut aikaa tähän sähkölennätintyöhön, hänellähän oli talonsa; mutta hän ei ollut voinut kieltäytyä, kun insinööri oli niin kovin häntä halunnut. Ja niin oli se johtanut myöskin siihen, että Breden oli pitänyt ottaa vastaan linjan tarkastajan toimi. Se ei suinkaan ollut palkan vuoksi, kylällä saattoi Brede ansaita monta kertaa enemmän, mutta hän ei ollut tahtonut panna vastaan. Niin oli hän saanut pienen, kiiltävän koneen seinälleen, se. oli varsin mukava, melkein sähkölennätin.

Iisakki ei parhaalla tahdollaankaan voinut kantaa kaunaa tätä pienkerskuria ja laiskuria kohtaan, siksi keveäksi kävi hänen mielensä, kun hän tapasi kotoaan naapurinsa eikä vierasta. Iisakilla oli talonpojan tasapainoisuus, hänen niukat tunteensa, hänen vankkumattomuutensa, hänen hitautensa, hän jutusti Breden kanssa ja nyökkäili hänen pintapuolisuudelleen. — Eikö sinulla ole vielä kahvia Bredelle? kysyi hän Inkeriltä. Ja Inkeri kaasi.

Inkeri kertoi sitäpaitsi insinööristä, hän oli verrattoman hyväntahtoinen mies, hän oli katsellut pikku poikien piirustuksia ja kirjoituksia ja nyt tahtoi hän ottaa Eliaksen luokseen, sanoi hän. — Ottaa hänet luokseen? kysyi Iisakki. — Ottaa hänet kylään. Hän halusi hänet kirjoittamaan itselleen, konttoristiksi konttoriinsa, niin paljon piti hän hänen piirustuksistaan ja kirjoituksistaan. — Vai niin, sanoi Iisakki. — Niin, mitä ajattelet? Hän käyttäisi hänet rippikoulussakin. Minusta se on vallan paljon. — Niin minustakin! sanoi Brede. Ja niin paljon tunnen minä insinööriä, että kun se mies sanoo sellaista, niin tarkoittaa hän täyttä totta. — Meillä ei ole Elias liikaa täällä maatöissä, sanoi Iisakki.

Näitä sanoja seurasi pieni, ikävä äänettömyys. Luonnollisestikaan ei Iisakin päätä kannattanut käännyttää. — Kun nyt poika itse tahtoo päästä eteenpäin! sanoi Inkeri vihdoin, ja kun hänellä on kykyä tulla joksikin! sanoi hän. — Taas äänettömyyttä. Mutta nyt sanoi Brede hymyillen: — Insinöörihän olisi tahtonut ottaa yhden minun lapsistani! minulla niitä on kylliksi. Mutta vanhin on Barbro ja hän on tyttö. — Niin, Barbro on hyvä kyllä, virkkoi Inkeri ollakseen kohtelias. — Niin, eihän häntä mikään vaivaa, sanoi Bredekin, hän on kyllä kelpaava, hän menee nyt nimismiehelle olemaan. — Meneekö hän nimismiehelle? — Eikö minun olisi pitänyt luvata! Nimismiehen rouva kun sitä minulta niin pyysi. —

Oli jo aamupuoli ja Brede laittaitui lähtemään. — Minulla on rasia ja hattukin teidän ladossanne, sanoi hän. Jolleivät miehet vaan ole ottaneet mukaansa kaikkia, sanoi hän kujeillen.

XIV

Tietystikin joutui Elias kaupunkiin, Inkeri ajoi sen lävitse. Hän oli siellä ensin yhden vuoden, sitten kävi hän rippikoulun, minkä jälkeen hän vakituisesti istui insinöörin konttorissa ja kehittyi yhä pätevämmäksi kirjuriksi. Hän kirjoitti kotiinkin kirjeitä, toisinaan mustalla ja punaisella musteella, oikeita kuvailuja. Ja se vasta kieltä ja puhetta oli! Silloin tällöin pyysi hän rahaa, pyysi apua, hän tarvitsi sitä taskukelloon perineen, ettei hän nukkunut liian kauan aamulla ja tullut myöhään konttoriin; hän tarvitsi sitä piippuun ja tupakkaan, kuten kaupungin muutkin nuoret konttoristit; tarvitsi johonkin, jota hän nimitti taskurahoiksi; johonkin, jota hän nimitti iltakouluksi, jossa hän oppi piirustusta ja voimistelua ja muita säätynsä ja asemansa vaatimia aineita. Eliaksen virassa pitäminen kaupungissa kävi kaiken kaikkiaan varsin kalliiksi.

— Taskurahoja, kysyi Iisakki, ovatko ne rahoja, joita pidetään taskussa? — Niinpä kai, päätteli Inkeri, se on kai sitä paljon, ettei ole aivan ilman. Eikä se niin paljoa olekaan taalari silloin tällöin. — Todellakin, taalari silloin ja taalari tällöin, vastasi Iisakki äkäisenä. Mutta hän oli äkäinen sentähden, että hän kaipasi Eliasta ja halusi hänet takaisin kotiin. — Mutta siitä kertyy monta taalaria, sanoi hän. Eikä se kannata, sinun täytyy kirjoittaa, ettei hän saa enää. — Vai niin, sanoi Inkeri loukkaantuneena. — Entä Siivertti, saako hän mitään taskurahoja? kysyi Iisakki. — Inkeri vastasi: — Sinä et ole ollut kaupungissa, etkä tunne sitä, Siivertti ei tarvitse taskurahoja. Mutta sitäpaitsi niin eihän Siivertti joudu tappiolle, kun Eno Siivertti kuolee. — Sitä et sinä tiedä. — Kyllä minä tiedän. —

Ja hän oli tavallaan oikeassa, eno Siivertti oli luvannut, että pikku Siivertti saisi periä hänet. Eno Siivertti oli kuullut harmistuen Eliaksen kaupunkilaishienoudesta ja suuruudesta ja hän oli nyökännyt ja purrut huulensa yhteen, ettei sisaren pojan, jolla oli hänen nimensä — eno Siivertin nimi — tarvitse joutua puutteeseen! Mutta mitä eno Siivertti oikeastaan omisti? Omistiko hän huonossa ruokossa olevan talonsa ja kalaveneensä lisäksi sen suuren rahasumman ja omaisuuden, jota yleisesti huhuttiin? Kukaan ei sitä tiennyt. Ja lisäksi tuli, että eno Siivertti oli itsepäinen mies, hän toivoi, että pikku Siivertti tulisi olemaan hänen luokseen. Se oli eno Siivertille kunnia-asia: hän tahtoi ottaa luokseen Siivertin niinkuin insinööri oli ottanut Eliaksen. Mutta miten mahtoi pikku Siivertti päästä kotoaan? Se ei ollut mahdollista. Hän oli isän ainoa apu. Sitäpaitsi ei pojalla itsellään ollut suurtakaan halua joutua enon luo, tuon kuuluisan kihlakunnan kassanhoitajan luo, hän oli jo sitä kokenut kerran, mutta oli palannut kotiin. Hän kävi rippikoulun, työnsi latvaa ja kasvoi, sai hienoa untuvaa leukapuoliinsa ja suuret, käsnäiset kädet. Hän teki työtä kuin mies.

Iisakki ei kai koskaan olisi saanut pystyyn uutta latoa ilman Siivertin apua, mutta nyt se seisoi siinä ajosiltoineen ja ilmaluukkuineen ja kaikkineen, suurena kuin itse pappilan lato. Luonnollisestikin oli se vain laudoitettu ristikkorakennus, mutta erittäin lujasti rakennettu, nurkat varustettu rautahakasilla ja seinät peitetty tuuman laudoilla, jotka oli sahattu omassa sahassa. Siellä täällä oli Siivertti nuijinut seinään usean naulan ja nostanut raskaita hirsiä parsille, niin että oli menehtyä. Siivertti viihtyi isän seurassa ja teki työtä ankarasti isän rinnalla, hän oli isän juurta. Eikä hän ollut sen hienommaksi ja hemmotellummaksi tullut kuin että hän meni ylös mäelle ja hieroi itseään hieman pietaryrtillä, tuoksuakseen hyvälle kirkkomatkalla. Silloin alkoi todella pieni Leopoldiina olla vaativampi kuten odottaa saattoikin, hän kun oli tyttö ja ainoa tytär. Nyt kesän mittaan ei hän ollut voinut syödä iltapuuroaan ilman siirappia, ei, hän ei saanut sitä alas, eikä hänestä ollut mihinkään työhönkään.

Inkeri ei ollut luopunut ajattelemasta piian saantia, joka kevät oli hän siitä puhunut, mutta aina oli Iisakki pannut vastaan. Miten paljon enemmän hän olisikaan voinut leikellä kankaita ja neuloa ja kutoa hienoja kankaita ja ommella koruompeleisia tohveleita, jos hänellä olisi ollut kylliksi aikaa! Eikä Iisakki pohjaltaan ollutkaan enää niin taipumaton kuin ennen, mutta hän murahteli kuitenkin. Ensi kerralla oli hän puhunut pitkän pätkän, ei mistään järkisyistä eikä liioin ylpeydestä, mutta sen pahempi, heikkoudesta ja raivosta. Mutta nyt oli kuin hän antaisi hieman myöten ja häpeisi.

— Jos kerta apua tarvitsen, niin tarvitsen sitä nyt, sanoi Inkeri.
Sillä sitten tulee Leopoldiina suuremmaksi ja voi tehdä yhtä ja toista.
— Apua? kysyi Iisakki, mihin sinä apua tarvitset? — Mihinkäkö apua
tarvitsen? Eikö sinulla itselläsi ole apua? Entä Siivertti? —

Mitäpä voisi Iisakki vastata sellaiseen järjettömyyteen? Hän vastasi: — Jaa, kun nyt sitten saat piian, niin voitte kai kahdessa kyntää ja niittää ja hoitaa taloa. Niin voimme Siivertti ja minä lähteä tiehemme.

— Miten nyt lie sen laita, vastasi Inkeri, mutta nyt voisin saada Barbron palvelukseen, hän on siitä kirjoittanut kotia. — Mikä Barbro? kysyi Iisakki, Bredenkö Barbro? — Niin. Hän on Bergenissä. — Minä en tahdo nähdä sen Breden Barbrota täällä, sanoi Iisakki. On kai niitä muitakin, lisäsi hän.

Kas, se Breidablikin Barbro ei nauttinut Iisakin luottamusta, hän oli häilyvä ja pintapuolinen kuten isäkin — ehkä myös kuten äiti —, hän oli huikenteleva ja vailla kestävyyttä. Hän ei ollut kauan ollut nimismiehellä, vain yhden vuoden, kun hän oli käynyt rippikoulun, muutti hän kauppiaalle ja oli sielläkin vuoden. Siellä hän tuli heränneeksi ja uskovaiseksi ja kun seudulle tuli pelastusarmeija, liittyi hän siihen ja sai punaista käsivarteensa ja kitaran käteensä. Tässä asussa matkusti hän Bergeniin kauppiaan jahdilla, se oli edellisenä vuonna. Nyt oli hän juuri lähettänyt valokuvansa kotiin Breidablikiin, Iisakki oli sen nähnyt: oudon näköinen naikkonen, tukka korkealle röyhellettynä ja pitkät kellonperät rinnoilla riippumassa. Vanhemmat olivat ylpeitä pikku Barbrosta ja näyttivät kuvaa jokaiselle, joka poikkesi Breidablikiin, hänestä oli tullut vallan suurta, eikä hänellä enää ollut punaista käsivarressa eikä kitaraa käsissä.

— Minä otin sen mukaan ja näytin sitä nimismiehen rouvalle, hän ei enää tuntenut häntä, sanoi Brede. — Jääkö hän Bergeniin? kysyi Iisakki epäilevänä. — Hän on Bergenissä niin kauan kuin leipää pystyy puremaan, vastasi Brede. Jollei hän matkusta Kristianiaan, sanoi hän. Mitäpä hän täällä kotona? Hän on nyt saanut uuden paikan ja on taloudenhoitajana kahdelle hienolle konttoristille, nuorellemiehelle. Ja hänellä on tavaton palkka. — Paljonko? kysyi Iisakki. — Sitä hän ei suoraan mainitse kirjeessä. Mutta että se on vallan kamala verrattuna täkäläisiin, sen huomaa siitä, että hän sai joululahjoja ja kaikenlaisia lahjoja ilman että niitä vedetään pois palkasta. — Vai niin, sanoi Iisakki. — Niin, et kai sinä tarvitsisi häntä palvelukseen? kysyi Brede. — Minäkö? kysyi Iisakki. Se kysymys pääsi häneltä. — Ei, hehe, minä kysyin vain muuten, Barbro jää sinne, missä on. Mitä minun pitikään sanoa: Näetkö mitään vikaa sähkölennättimessä siellä päin? — Sähkölennättimessä? En. — Niin, ei siinä ole paljon korjailemista ollut sen jälkeen kun otin sen tarkastaakseni. Ja sitten on minulla seinällä oma koneeni, joka ilmoittaa minulle milloin jotakin on vialla. Minun täytyy kai käydä jonain päivänä linjaa katsomassa. Minulla on niin liian paljon tekemistä ja puuhaamista, enemmän kuin yhden miehen työt. Mutta niin kauan kuin olen tarkastajana ja minulla on tämä julkinen toimi, niin täytyy minun se toimi suorittaa niin kauan kuin sitä kestää. — Iisakki kysyi: — Et siis aio siitä luopua?

— Enpä tiedä, vastasi Brede, en ole oikein selvillä, mitä teen. He tahtovat niin, että muuttaisin takaisin kylään. — Kuka tahtoo? kysyi Iisakki. — Kaikki tyynni. Nimismies tahtoo minua vieraaksimieheksi ja tohtori kaipaa minua kyyditsijäksi ja pastorin rouva on useammin kuin kerran halunnut minun apuani, jollei matka vain olisi niin pitkä. Mitenkä oli, Iisakki, saitko niin paljon rahaa, kuin sanottiin, vuorestasi?

— Kyllä, ei se mikään vale ole, vastasi Iisakki. — Mutta mitä sillä Geisslerillä oli siinä tekemistä? Siinäpä se. Se on merkillistä. Ja nyt on siitä kulunut vuosia. — Iisakki oli itse useasti pohtinut tätä arvoitusta, hän oli puhunut siitä nimismiehen kanssa, oli kysynyt Geisslerin osoitetta kirjoittaakseen hänelle. Olihan koko asia merkillinen. — En minä tiedä mitään, sanoi Iisakki.

Brede ei salannut, että hänen mieltään kiinnitti tämä vuorikauppa: — Sanovat, että on muitakin vuoria siellä yhteismaalla kuin sinun, sanoi hän, siellä voi olla paljonkin niissä, me kuljemme täällä vain kuin mykät elukat, emmekä näe sitä. Olen päättänyt mennä jonakin päivänä sinne tutkimaan asiaa. — Vai niin, ymmärrätkö sinä vuoria ja kivilajeja? kysyi Iisakki. — Enhän minä vallan taitamaton ole ja minä olen vähin kysellyt muilta. Ja täytyyhän minun jotakin keksiä, minä en voi elää täällä talostani koko perheineni. Se on vallan mahdotonta. Vallan toista on sinun, joka sait kaiken metsän ja kaiken hyvän maan. Täällä ei ole muuta kuin suota. — Suo on hyvää maata, sanoi Iisakki lyhyesti. Minulla on itselläni suota. — Sitä on mahdoton saada kuivaksi, vastasi Brede…

Mutta ei ollut mahdoton saada suota kuivaksi. Kun Iisakki tänään asteli tietä kylälle päin, näki hän uusia raivauksia, kaksi niistä oli lähellä kylää, mutta yksi oli kaukana Breidablikin ja Sellanrån välillä — erämaa alkoi jo tulla viljellyksi, ensi aikoina Iisakin siellä asuessa oli se autio. Ja nämä kolme uutisviljelijää olivat muilta paikkakunnilta ja näyttivät olevan järkevätä väkeä, he eivät ensi töikseen lainanneet rahoja ja rakentaneet taloa, he tulivat yhtenä vuonna ja ojittivat maan ja menivät taas matkoihinsa, olivat kateissa kuin kuolleet. Se oli oikea menetelmä: ojittaa, kyntää, niin sitä piti. Aksel Ström oli nyt Iisakin lähin naapuri, kelpo mies, naimaton, syntyjään helgolantilainen, hän oli saanut lainaksi Iisakin kääntökoneen suon muokkausta varten ja vasta toisena vuonna oli hän saanut pystyyn ladon ja majan itselleen ja parille elukalle. Hänen asuinpaikkansa oli nimeltään Måneland, koska kuu paistoi niin kauniisti siellä. Hänellä ei ollut naisväkeä ja hänen oli vaikea saada kesäapua syrjäiseen paikkaansa, mutta hänen edistymismenetelmänsä oli suuremmoisen oikea. Vai olisiko hänen Breden tavoin ensin tullut rakentaa tupa ja sitten tulla perheineen ja monine lapsineen korpeen, omistamatta elukoita tai peltomaata, mistä elää? Mitäpä tiesi Brede Olsen suonmuokkauksesta ja uutismaan raivauksesta!

Hän osasi kyllä kuluttaa aikaa vetelehtimiseen, tuo Brede Olsen. Eikö hän eräänä päivänä kulkenut Sellanrån ohi ja ollut matkalla tuntureille etsimään kalliita metalleja! Illalla tuli hän takaisin, eikä ollut löytänyt mitään varmempaa, sanoi hän, vain muutamia merkkejä, sanoi hän ja nyökkäsi. Hän aikoi tehdä pian uuden matkan, hän aikoi myös tutkia kauempana Ruotsin rajalla olevat tunturit.

Ja aivan oikein tulikin Brede uudelleen. Hän oli kai päässyt makuun, hän sanoi syyksi sen, että hänen täytyy tarkastaa sähkölennätinlinjaa. Sillä välin saivat vaimo ja lapset hoitaa maita kotona tai saivat ne olla hoidotta. Iisakki työlästyi hänen käynteihinsä ja läksi ulos tuvasta kun hän saapui, niinpä juttelivat Inkeri ja Brede sydämellisesti yhdessä. Mitä he oikein mahtoivat jutella? Brede oli usein kylällä ja tiesi aina uutisia sikäläisestä vallasväestä, Inkerillä taas puolestaan oli kerrottavaa tunnetusta matkastaan Trondhjemiin ja olostaan siellä. Hän oli tullut niin kieleväksi niinä vuosina, jotka hän oli ollut poissa, hän soitti suutaan kenen kanssa tahansa. Ei, hän ei ollut enää sama vilpitön ja oikea Inkeri kuin ennen.

Vaimoja ja tyttöjä kävi edelleen Sellanråssa saamassa kankaansa leikatuiksi tai pitkät saumat neulotuiksi käden käänteessä, ja Inkeri piti heille kaikille hauskaa. Ulla tuli myös jälleen, hän ei voinut pysyä poissa, vaan tuli keväisin ja syksyisin, jauhemaisen pehmeänä, sulavana kuin voi ja viekkaana. — Minun piti tulla katsomaan, miten te täällä voitte, sanoi hän joka kerta. Ja minä kaipaan niin pikku poikia, sanoi hän, minä niin kiinnyin niihin herranenkeleihin. Niin, niin, ne ovat nyt suuria miehiä jo, mutta on niin ihmeellistä, minä en unohda sitä, kun ne olivat pieniä ja ne olivat minun hoivissani. Ja hän rakentaa ja rakentaa ja laittaa tästä vallan kaupungin. Aikooko hän ripustaa oikein kellon soimaan ladon katon yläpuolelle niinkuin pappilassa on?

Kun Ulla kerran tuli, seurasi häntä muuan toinen nainen, ja nuo kaksi vaimoa pitivät nyt Inkerin kanssa hauskan päivän. Kuta useampia Inkerillä oli ympärillään istumassa, sitä paremmin hän leikkasi ja neuloi ja käytti kieltään ja heilui saksineen tai silitysrautoineen. Se muistutti häntä siitä ajasta, jolloin hän oli laitoksella ja heitä oli niin paljon. Inkeri ei salannut sitä, mistä hänen taitonsa ja tietonsa olivat peruisin, ne oli hän saanut Trondhjemissa. Oli aivankuin hän ei olisi ollutkaan vankilassa tavalliseen tapaan, vaan opissa, räätälinopissa, kutomakoulussa, värjärinopissa, kirjoitusopissa, kaiken sen oli hän oppinut Trondhjemissa. Hän puheli laitoksesta aivankuin kodistaan, siellä oli niin paljon väkeä, siellä oli päälliköitä ja tarkastusmiehiä ja vartioita, kun hän palasi kotia, oli siellä aivan autiota, hänestä oli tuntunut varsin kovalta vetäytyä kokonaan pois seuraelämästä, johon hän oli tottunut. Hän oli yhä ikäänkuin vilustunut, koska hän oli tottumaton olemaan raa'assa ulkoilmassa, vielä vuosia senjälkeen kun hän tuli kotiin ei hänen terveytensä sietänyt tuulta ja tuiskua. Ulkotöihin hän oikeastaan olisi tarvinnut apua. — No Herranen aika, sanoi Ulla, eikö sinulla nyt pitäisi olla palvelija, sinulla kun on varaa ja sinulla kun on oppia ja suuri talous!

Inkeriä miellytti se, että häntä ymmärrettiin, eikä hän sanonut vastaan. Hän ompeli niin, että sormus hänen sormessaan välkähteli.

— Nyt näet, sanoi Ulla toiselle vaimolle, eikö ole totta niinkuin sanoin, että Inkeri on saanut kultasormuksen? — Tahtooko hän katsoa sitä? kysyi Inkeri ja otti sen sormestaan. Ulla tarttui siihen, hän ei näyttänyt olevan aivan varma, hän tutki sormusta aivankuin apina tutkii pähkinää, katsoi leimaa: — Niin on, kuten sanoin, sillä Inkerillä on rikkautta ja tavaraa! — Toinen vaimo otti sormuksen kunnioittavana käteensä ja hymyili nöyrästi. — Saat pitää sitä vähän aikaa, pane se vain sormeesi, eihän se kulu!

Inkeri oli ystävällinen ja hyväsydäminen. Hän kertoi Trondhjemin tuomiokirkosta ja alkoi: — Ette kai ole nähneet Trondhjemin tuomiokirkkoa, ei, ettehän te siellä ole olleet. Se oli kuin hänen oma kirkkonsa, hän puolusti sitä, kehui sitä, ilmoitti korkeuden ja suuruuden, vallan tavattomat. Seitsemän pappia saarnasi siellä yhtaikaa, eivätkä he kuitenkaan voineet kuulla toisiaan. Ette kai ole liioin nähneet pyhän Olavin kaivoa? Se on keskellä tuomiokirkkoa, toisella sivulla, ja se kaivo on pohjaton. Kun me menimme sinne, oli meillä pieni kivi kullakin ja me pudotimme sen siihen, mutta se ei tavannut lainkaan pohjaan. — Ei tavannut pohjaan! kuiskailivat vaimot ja huojuttelivat päitään. — Mutta sitäpaitsi on tuomiokirkossa tuhat muuta seikkaa, puheli Inkeri innostuneena, siellä on se hopealipaskin. Se on pyhän Olavi pyhimyksen lipas, joka hänellä oli. Mutta marmorikirkon, joka oli yhdestä marmorikappaleesta hakattu pieni kirkko, sen ottivat tanskalaiset meiltä sodan aikana…

Vaimot tekivät lähtöä, Ulla vei Inkerin syrjään, vei hänet aittaan, jossa hän tiesi kaikkien juustojen olevan ja lukitsi oven. — Mitä tahdot? kysyi Inkeri.

— Ulla kuiskasi: — Jänkä-Antti ei enää tohdi tulla tänne. Olen häntä kieltänyt. — Vai niin, sanoi Inkeri.

— Sanoin hänelle, että uskaltakoonpa vaan, sen jälkeen mitä hän sinulle teki! — Niin, sanoi Inkeri. Mutta hän on ollut täällä useampia kertoja, ja sitäpaitsi voi hän kernaasti tulla, minä en häntä pelkää! — Ei, sanoi Ulla, mutta minä tiedän mitä tiedän, ja jos tahdot, niin minä ilmoitan hänet. — Vai niin, sanoi Inkeri. Ei, älä huolikaan!

Mutta hänen mieleensä oli, että Ulla oli hänen puolellaan, se maksoi pienen kutunjuuston, mutta Ulla kiitteli suuremmoisesti siitä: — Niin on kuin sanoin ja aina olen sanonut: Inkeri ei epäröi antaessaan, hän antaa molemmin käsin! Ei, sinä et pelkää Jänkä-Anttia, mutta minä olen nyt kieltänyt häntä tulemasta sinun silmiesi eteen. Se oli vähin, millä voin sinua palvella. — Silloin sanoi Inkeri: — Mitäpä siitä, vaikka hän tulee? Hän ei voi enää minua vahingoittaa. — Ulla heristi korviaan: — Vai niin, oletko oppinut jonkun tempun sitä vastaan? — Minä en saa enää lapsia, sanoi Inkeri.

Niinpä he olivat siis tasaväkiset ja heillä oli yhtä hyvät valtit:
Ullahan tiesi, että Jänkä-Antti lappalainen oli kuollut toissapäivänä…

Miksei Inkeri saisi enää lapsia? Hän ei ollut huonoissa väleissä miehensä kanssa, he eivät olleet koira ja kissa, kaukana siitä. Heillä oli kummallakin omituisuutensa, mutta he torailivat harvoin, eivätkä koskaan kauan, jälkeenpäin oli taas kaikki hyvin. Useasti saattoi Inkerikin äkkiä riehaantua aivankuin entisinä aikoina ja raataa läävässä ja pelloilla, oli aivankuin hän olisi uudelleen nuortunut ja saanut aika ajoin terveytensä takaisin. Iisakki katseli silloin kiitollisena vaimoaan ja jos hän olisi ollut niitä, jotka heti ilmaisevat ajatuksensa, olisi hän sanonut jotain sentapaista kuin: — Mitä? Hm. Hullutteletko? tai jotain muuta tunnustusta ilmaisevaa. Mutta hän vaikeni liian kauan ja tuli kiitoksineen liian myöhään. Se ei tietenkään ollut Inkerille mieleen, eikä hän välittänytkään sen pitemmältä ponnistella.

Hän olisi voinut vielä yli viisikymmenvuotiaana saada lapsia, mutta nykyisellään oli hän tuskin neljääkymmentä. Kaikkea oli hän oppinut laitoksella — oli oppinut myös joitakin temppuja itselleen. Hän palasi niin oppineena ja kokeneena kotia, sieltä toisten murhaajien parista, hän oli ehkä myös kuullut yhtä ja toista herroilta, vartioilta, lääkäreiltä. Hän kertoi Iisakille kerran, mitä eräs nuori lääkäri oli sanonut koko hänen rikoksestaan: Miksi pitää olla rangaistus lapsen taposta, vieläpä terveiden, hyvinmuodostuneiden lasten? Eiväthän ne ole muuta kuin lihamöhkäleitä. — Iisakki kysyi: — Oliko hän sitten peto? — Hänkö! huudahti Inkeri ja kertoi, miten ystävällinen hän oli ollut häntä, Inkeriä itseään kohtaan, että juuri hän oli saanut erään toisen lääkärin opereeraamaan hänen suunsa ja tekemään hänestä ihmisen. Nyt oli hänellä vain arpi.

Nyt oli hänellä vain arpi ja hän oli oikein sievä vaimo, kookas, eikä mikään lihava, tumma, runsastukkainen, kesäisin enimmäkseen paljain jaloin ja hameenhelmat korkealla, pohkeet arastelematta näkyvissä. Iisakki näki ne, kukapa ei niitä olisi nähnyt!

He eivät torailleet enää, Iisakilla ei ollut siihen taipumuksia ja vaimo oli tullut paljoa rivakammaksi vastaamaan. Kelpo tora vei aikaa tältä ukolta, tältä myllynruholta, hän sotkeutui vaimon puhetulvaan, eikä saanut suuria sanotuksi, sitäpaitsi tunsi hän myös hellempiä tunteita häntä kohtaan, voimakasta rakkautta. Hänen ei tarvinnutkaan useasti vastata puolestaan, Inkeri ei tehnyt hyökkäyksiä, hän oli erinomainen mies monessa suhteessa ja vaimo antoi hänen olla. Mitä oli hänellä valittamista? Todellakin, Iisakkia ei ollut halveksiminen, hän olisi voinut saada huonommankin. Kulunut? Totta oli, että hänessä oli väsymisen merkkejä, mutta ei niin, että se olisi haitannut. Hän oli niin sanoakseni täynnä vanhaa, käyttökelpoista terveyttä aivankuin Inkerikin, ja jälkikesän yhdyselämässä täytti hän osansa lemmekkyydessä ainakin yhtäsuurella lämmöllä kuin hänkin.

Mutta suurempaa komeutta ja kauneutta ei hänessä kai ollut? Ei. Ja tässä suhteessa oli Inkeri häntä etevämpi. Inkeri tuli kai toisinaan ajatelleeksi, että hän oli nähnyt kauniimpaakin, miehiä hienoissa pukimissa ja kävelykeppi kourassa, herroja, joilla oli nenäliina ja kovat kaulukset, oo noita kaupunkiherroja! Hän kohteli senvuoksi Iisakkia ainoastaan sinä, mikä hän oli, niin sanoakseni ainoastaan hänen ansioittensa mukaan, ei enempää: hän oli uutisraivaaja korvessa; jos hänen suunsa olisi ollut kunnossa koko ajan, ei hän koskaan olisi ottanut häntä, sen tiesi hän nyt. Ei, hän olisi voinut ottaa toisen. Se koti, jonka hän oli saanut, koko se yksinäinen olo, jonka Iisakki oli hänelle valmistanut, oli itse asiassa perin vaatimaton, olisihan hän voinut päästä naimisiin kotiseudullaan, jossa hänellä olisi ollut seuraa ja tuttavia, eikä olisi näin muuttunut metsänpeikoksi. Täällä ei hän tarvinnut muuta, hänen käsityksensä oli muuttunut.

Eikö ollut merkillistä, miten katsomus saattoi muuttua! Inkeri ei enää jaksanut iloita oikein sievästä vasikasta tai lyödä ihastuksesta käsiänsä yhteen, kun Iisakki tuli kotia tuoden suuren kantamuksen tunturijärvestä saamiaan kaloja, ei, hän oli ollut kuusi vuotta suuremmissa oloissa. Olipa vähin erin mennyt ohi sekin aika, jolloin hän oli herttainen ja taivaallinen Iisakille kutsuessaan häntä ruualle: — Etkö tule sisälle syömään? sanoi hän nyt. Olipa sekin tapa! Aluksi ihmetteli hän hieman tätä muutosta, tätä perin töykeätä ja epäkohteliasta tapaa, Iisakki vastasi: — En tiennyt, että ruoka on valmista. — Mutta kun Inkeri väitti, että piti kai hänen tietää auringosta, luopui hän vastaväitteistä eikä hiiskunut sanaakaan.

Mutta kerran sai Iisakki hyvän tilaisuuden tarttua häneen ja käytti sitä: se oli silloin kun Inkeri aikoi varastaa häneltä rahoja. Ei siksi, että Inkeri olisi ollut niin perso rahoille, vaan siksi, että ne olivat niin ehdottomasti Iisakin. Siitä olisi voinut koitua hänelle pahoja. Eikä Inkeri kuitenkaan ollut tässä asiassa aivan tunnoton ja jumalaton, Eliaksenhan piti se raha saada, tuon siunatun Eliaksen, joka kaupungista käsin taas pyysi taalariaan. Pitikö hänen kulkea siellä hienon väen joukossa tyhjin taskuin? Eikö hänellä ollut äidin sydäntä? Hän oli pyytänyt rahoja isältä, mutta kun siitä ei ollut apua, oli hän itse ottanut. Mitenkä nyt sitten lie käynytkin, oliko Iisakki epäillyt häntä vai sattumako se lie ollut — tuo ruma juttu tuli joka tapauksessa ilmi ja samassa silmänräpäyksessä tunsi Inkeri otteen molemmissa käsivarsissaan ja tunsi, että hänet ensin nostettiin ylös permannolta ja sitten survaistiin alas lattialle jälleen. Se oli jotakin tavatonta, aivankuin jokin maanvieremä. Iisakin kädet eivät olleet nyt kuluneet ja väsyneet. Inkeriltä pääsi parahdus, hänen päänsä vaipui alas, hän vapisi ja ojensi taalarin takaisin.

Nytkään ei Iisakki paljoa puhunut, vaikka Inkeri antoi hänelle siihen tilaisuuden, hän vain puuskautti lyhyeen: — Tiedä huutia, sinulla ei ole tässä talossa enää sananvaltaa!

Hän oli aivan tuntemattomaksi muuttunut. Hän kai purki ulos pitkien aikojen suuttumuksen.

Seurasi murheellinen päivä ja pitkä yö ja jälleen päivä. Iisakki meni pois ja oleili ulkona, vaikka hänellä oli kuivia heiniä ajettavana latoon; Siivertti oli isän mukana. Inkerillä oli pikku Leopoldiina ja elukat luonaan, mutta hän tunsi olonsa yksinäiseksi, itki melkein koko ajan ja ravisteli päätään itsellensä: niin suuri mielenliikutus oli hänellä ollut vain kerran ennen, silloin kun hän kuristi pikku lapsensa.

Missä olivat Iisakki ja poika? He eivät olleet laiskotelleet, he olivat päinvastoin näpistäneet yhden vuorokauden heinänteolta ja rakentaneet veneen tunturijärvelle. Se oli kömpelö ja sangen koruton ruuhi, mutta pitävä ja luja niinkuin kaikki, mitä he tekivät, ja nyt oli heillä vene ja he saattoivat kalastaa siimalla.

He palasivat kotia ja heinä oli yhtä kuivaa. He olivat peijanneet taivasta luottamalla siihen, ja he olivat voittaneet siinä, heille oli ollut siitä hyötyä. Silloin osoitti Siivertti ja sanoi: — Äiti on korjannut heinää! — Isä katsoi niitylle ja sanoi: — Vai niin. — Iisakki oli heti huomannut, että osa heiniä oli poissa, olihan siis Inkeristä kotona johonkin. Hän oli tehnyt varsin hyvin korjatessaan heinät, vaikka Iisakki oli häntä eilen könistänyt. Ja se oli raskasta, pitkää heinää, hän oli tehnyt työtä ankarasti ja sitäpaitsi oli hänellä ollut lehmät ja vuohet lypsettävänä. — Mene sisälle syömään! sanoi Iisakki Siivertille. — Entä sinä? — En. —

Kun Siivertti oli ollut sisällä hetkisen, tuli Inkeri ulos ja seisoi nöyränä kynnyksellä ja sanoi: — Etkö sinäkin voisi tehdä niin hyvin itseäsi kohtaan, että tulisit syömään sinäkin? — Siihen murahti Iisakki vain ja sanoi: Hm! Mutta Inkerin nöyryys oli niin harvinainen ilmiö viime aikoina, että Iisakin itsepäisyys alkoi laantua. — Kunpa panisit pari hammasta haravaani, niin saisin enemmän haravoiduksi, sanoi Inkeri. Hän kääntyi pihalla olevan miehensä puoleen ylimalkaan vain pyynnöllä ja hän oli kiitollinen, kun ei saanut pilkallista kieltoa: — Sinä olet haravoinut ja ajanut kylliksi, sanoi Iisakki. — Ei se ole vielä kylliksi. — Minulla ei ole aikaa laittaa hampaita haravaasi, näethän, että sade uhkaa!

Iisakki tahtoi kai säästää häntä; se pari minuuttia, joka olisi mennyt haravan hammastamiseen, olisi tullut kymmenkertaisesti korvatuksi sillä, että Inkeri olisi ollut mukana työssä. Nyt tuli Inkeri sitäpaitsi perässä haravoineen, sellaisena kuin se oli, ja alkoi korjata suurella touhulla; Siivertti tuli hevosineen ja heinäkärryineen, ja kaikki ahersivat niin, että hiki valui, ja heinä saatiin latoon. Se oli aimo työ. Ja Iisakki vaipui mietteisiin siitä korkeammasta voimasta, joka johtaa kaikkia askeleitamme, aina taalarin varastamisesta saakka kokoamaan joukon heiniä. Siellä oli nyt sitäpaitsi vene, jota hän puolen ikäänsä oli suunnitellut, tunturijärvellä oli nyt vene. — Jaa'a, Herra paratkoon! sanoi Iisakki.

Siitä tuli itse asiassa merkillinen ilta, käännekohta, Inkeri, joka pitkät ajat oli ollut poissa raiteiltaan, oli yhdellä nostolla permannolta päässyt entiselleen. Kumpikaan heistä ei puhunut tapahtumasta, Iisakkia oli myöhemmin hävettänyt käytöksensä tuon taalarin takia, joka ei ollut mikään suuri raha ja joka hänen kuitenkin oli täytynyt antaa, koska hän sen Eliakselle soi. Ja sitäpaitsi: eikö taalari ollut yhtähyvin Inkerin kuin hänen? Tuli aika, jolloin Iisakki oli nöyrä.

Seurasi kaikenlaisia aikoja, Inkeri oli taaskin vaihtanut käsityskantaansa, hän muuttui taas, lausui taas vähin hienouksiaan ja kävi jälleen vakavaksi ja sydämmelliseksi uutistalon emännäksi. Että miehen nyrkit saattoivat niin suuria asioita aikaan! Mutta niin oli oleva, vahva, kunnollinen nainen, jonka oleskelu teennäisessä ilmapiirissä oli pilannut, häilyi sinne tänne, — hän puski miestä vastaan, joka seisoi vankkumatta jaloillaan. Iisakki ei ollut hetkeksikään jättänyt luonnollista paikkaansa maan kamaralla, omaa alustaansa. Häntä ei voinut muuttaa.

Seurasi kaikenlaisia aikoja, seuraavana vuonna tuli taas kuivuus ja näivetti kasvullisuuden ja vähensi ihmisten muonantoiveita. Vilja kuivettui, peruna — tuo ihmeellinen peruna — ei kuivettunut, vaan kukoisti kukoistamistaan. Korkeampi voima ohjasi kaikkia asioita, mutta niityt alkoivat käydä harmaiksi.

Niin tuli Geissler eräänä päivänä, entinen nimismies Geissler, vihdoinkin tuli hän jälleen. Oli oikein ilahduttavaa, ettei hän ollut kuollut, vaan sukelsi taas esiin. Minkätähden hän tuli?

Geisslerillä ei ollut tällä kertaa suuria asioita, ei vuorikauppoja eikä asiapapereita, vaan oli päinvastoin varsin köyhissä pukimissa ja hänen tukkansa ja partansa olivat harmaantuneet ja hänen silmänsä olivat punareunaiset. Hänellä ei ollut enää ketään kantajaa, papereita vartenkin oli hänellä vain tasku eikä enää laukkua.

— Hyvää päivää, vastasi Iisakki ja vastasi Inkeri. Sellaisiako vieraita nyt tulee!

Ja tähän nyökkäsi myöskin Iisakki ja sanoi: — Niin, kiitos viimeisestä molempien puolesta!

Mutta Geisslerillä oli se tapa, ettei hän sulanut aivan hellämieliseksi, hän sanoi: — Minäpä olen matkalla tunturien yli Ruotsiin.

Vaikka talon väki olikin masennuksissa kuivuuden takia, elpyivät he Geisslerin tulon johdosta, he kestitsivät häntä runsaasti, heistä oli erittäin hauskaa ottaa hänet vastaan sydämellisesti. Hän oli tehnyt heille niin paljon hyvää.

Geissler puolestaan ei ollut masennuksissa, hän alkoi heti puhella, katsella peltoja ja nyökkäillä, hänen ryhtinsä oli yhä suora ja hän näytti siltä, kuin olisi hänellä satoja taalareita taskussaan. Ja hänen muassaan tuli taloon vilkkautta ja elämää, ei niin, että hän olisi pitänyt melua, mutta hän puheli eloisasti.

— Ihana paikka tämä Sellanrå! sanoi hän. Ja nyt lappaa niitä yhä useampia tänne korpeen sinun jäljessäsi, Iisakki, minä laskin jo viisi uutistaloa. Onko useampia?

— Seitsemän taloa, sanokaamme viisikymmentä asukasta. Tästä tulee pian tiheään asuttu seutu. Eikö teillä ole jo koulupiiri ja koulutupakin?

— Sen arvasin. Koulutupa Breden talossa, koska se on keskellä. Ajatelkaa, Brede kun on ruvennut uutisviljelijäksi! sanoi hän ja myhähti. Olen kuullut sinusta, Iisakki, sinä olet perustus. Olen iloinen siitä. Oletko saanut sahankin pystyyn?

— Sellainen kun se nyt on. Mutta hyvin sillä toimeen tulee. Ja minä olen sahannut sillä usean tukin niillekin siellä alempana.

— Olisipa hupaista kuulla, mitä nimismies siitä sanoo, jos hän tahtoo tulla katsomaan sahaa.

Geissler nyökkäsi aivankuin ammattimiehenä, että sen hän tekee, tulee katsomaan sahaa, tarkastaa kaikki paikat. Hän kysyy: — Sinulla oli kaksi poikaa, missä on toinen? Kaupungissa? Konttorissa? Hm! sanoi Geissler. Mutta tuo tuossa näyttää aimo pojalta, mikä sinun nimesi olikaan?

— Sellaisessa insinöörikonttorissa? Mitä hän siellä oppii? Se on pelkkää kitumista. Olisi tullut minun luokseni, sanoi Geissler.

— Niin sanoi Iisakki vain tahtoen olla kohtelias. Hänen kävi häntä sääli. Tuo kunnon Geissler ei näyttänyt siltä, että hän voisi nyt pitää vierasta apua, hänen oli ehkä vaikea itsekin tulla toimeen, olihan hänen takkinsa hiansuista aivan risainen.

— Ehkä hän tahtoo kuivat sukat? kysyi Inkeri ja toi uuden parin omiaan, jotka olivat hänen hienoimmilta päiviltään ja olivat raitaiset ja ohuet.

— Kiitos ei, sanoi Geissler lyhyesti, vaikka hänen jalkansa tietenkin olivat märät. — Hänen olisi ollut parempi tulla minun luokseni, sanoi hän Eliaksesta, minä olisin tarvinnut häntä, sanoi hän ja otti taskustaan pienen hopeaisen tupakkirasian ja leikitteli sillä. Se oli ehkä ainoa loistoesine, mikä hänelle oli jäänyt entisiltä päiviltä.

Mutta hän ei malttanut viivähtää kauan missään asiassa, hän pisti hopearasian takaisin taskuun ja alotti jotain muuta: — Mutta — onko niitty harmaana tuolla alhaalla? Minä luulin sitä varjoksi. Miksi palaa maa tuolla lailla? Tule minun kanssani, Siivertti!

Hän nousi samassa pöydästä ja jätti kestityksen, hän kääntyi ovelle, kiitti Inkeriä ruuasta ja läksi. Siivertti seurasi.

He kulkivat virralle, Geissler tähysteli ympäriinsä koko ajan. — Tässä! sanoi hän ja pysähtyi. Ja nyt purki hän sanottavansa: — Ei käy päinsä, että maa näin kuivettuu niiltä, joilla on kaiken maailman vesi saatavana virrasta! Niitty on huomiseksi viheriöivä!

— Sinä kaivat tästä ojan poikittain, maa on tasainen, alkupäässä käytämme kuurnaa. Kun teillä kerran on saha, on kai myös joku pitkä lauta? Hyvä? Käy noutamassa kuokka ja lapio ja alota tästä, minä tulen uudelleen ja merkitsen kunnolla linjan.

Niin juoksi hän takaisin talolle ja hänen saappaissaan lotisi, niin märät olivat hänen jalkansa. Hän pani Iisakin laittamaan kuurnia, useita kuurnia, ne piti pantaman sinne tänne, missä maahan ei kaivettu ojaa. Iisakki koetti huomauttaa, että vesi ei ehkä ehtisi perille, tie oli liian pitkä, kuiva maa imisi sen, ennenkuin se ehtisi kuivuneille niityille. Geissler selitti, että siihen menisi vähän aikaa, maa imisi jonkun verran, mutta vähitellen virtaisi vesi pitemmälle — pellot ja niityt viheriöivät huomenna näihin aikoihin! — Vai niin, sanoi Iisakki ja alkoi naulata kuurnia kaikin voimin. Geissler palasi Siivertin luo: — Hyvä on, sanoi hän, jatka vain sillä lailla, johan minä näin, että sinä olet aimo poika! Linja kulkee näitä seipäitä pitkin. Jos tapaat kiven tai kallion, niin väistä sivulle, mutta samalla tasolla. Ymmärrätkö: samalla korkeudella.

Sitten meni hän taas Iisakin luo: — Olet saanut valmiiksi yhden, me tarvitsemme ehkä kuusi, jatka vain Iisakki, huomenna se viheriöi, viljasi on pelastettu! Geissler istuutui mäelle, löi kätensä polviin ja oli ihastunut, jutteli, ajatteli kaikkea: — Onko sinulla tervaa, onko sinulla tilkkeitä? Suuremmoista, kaikkea sinulla on. Sillä alussa tahtovat kuurnat vuotaa, sitten ne kyllä turpoavat ja käyvät pitäviksi kuin pullot. Sinulla on sekä tilkettä että tervaa, koska olet rakentanut veneen, sanot sinä, missä se vene on? Tunturijärvessä? Käynpä katsomassa sitäkin!

Geissler lupasi niin paljon. Hän oli häilyväinen herra ja oli käynyt vielä entistään vilkkaammaksi, hän teki kaikkea laukaten. Mutta nytpä kävikin kaikki nopeasti. Hänessä oli kyllä ylemmyyttä. Luonnollisestikin pyrki hän liioittelemaan, pellot ja niityt eivät voineet käydä viheriöiviksi seuraavaksi päiväksi, mutta Geissler oli rivakka mies näkemään ja tekemään päätöksiä, ja tämän merkillisen miehen ansioksi on luettava, että Sellanrån viljelys säästyi.

— Montako kuurnaa sinulla nyt on? Niitä on liian vähän. Kuta useampia puukuurnia sinulla on, sitä tasaisemmin vesi juoksee. Jos naulaat kymmenen tai kaksitoista kymmenen kyynärän kuurnaa, niin et siinä tappiolle joudu. Onko sinulla joku kahdentoista kyynärän lauta, sanot sinä? Käytä ne, kyllä ne itsensä maksavat syksyyn mennessä! Enempää ei Geissler malttanut, vaan nousi mäestä ja juoksi taas Siivertin luo: — Suuremmoista, Siivertimies, nyt käy hyvin, sinun isäsi naulaa ja laittaa kuurnia, me saamme useampia kuin luulinkaan. Käy nyt noutamassa kuurnia, niin alotamme!

Koko iltapäivän he rehkivät, se oli ankarinta työtä mitä Siivertti oli vielä tehnyt, aivan vieras tempo hänelle, he malttoivat tuskin käydä sisällä ruualla. Mutta nyt virtasi vesi! Siellä täällä täytyi heidän kaivaa ojaa syvemmäksi, siellä täällä täytyi heidän laskea tai nostaa kuurnaa, mutta vesi virtasi. Myöhään iltaan kulkivat nuo kolme miestä ja parantelivat ja korjailivat työtään ja olivat ankarassa puuhassa, mutta kun vettä alkoi valua kuivimmille paikoille pellolla, ilostui talon väen mieli. — Minä unohdin kelloni, mitä kello on? sanoi Geissler. Viheriätä huomenna näihin aikoihin! sanoi hän. Vielä yöllä nousi Siivertti katsomaan vesijohtoa. Hän tapasi isänsä, joka oli ulkona samalla asialla. Herra nähköön, mikä jännitys ja elämys korvessa!

Mutta seuraavana päivänä makasi Geissler pitkään sängyssä ja oli raukea, hoppu oli mennyt hänestä. Hän ei jaksanut käydä katsomassa venettä tunturijärvellä ja ehkä vain häpeissään hän kävi katsomassa sahaakin. Vesijohtoakaan kohtaan ei hänellä enää ollut samaa lämmintä harrastusta; kun hän näki, etteivät pellot eivätkä niityt olleet yöllä tulleet viheriöiksi, meni häneltä halu, hän ei ajatellut, että vesi virtaili ja levisi yhä laajemmalle alalle pitkin maata. Hän piti itseään jonkun verran vireillä sanomalla: — Saattaa käydä niin, että vasta huomenna näet seuraukset. Mutta älä menetä rohkeuttasi!

Päivemmällä tulla tupsahti Brede Olsen, hänellä oli kivinäytteitä, joita hän tahtoi näyttää Geisslerille: — Ne ovat joitakin aivan ihmeellisiä, minun ymmärtääkseni! sanoi Brede. — Geissler ei tahtonut nähdä hänen kiviään: — Sillä laillako sinä harjoitat maanviljelystä korvessa, että juokset ympäriinsä rikkauksia etsimässä? kysyi hän pilkallisesti. — Brede ei enää huolinut pitää hyvänään ojennuksia entiseltä nimismieheltään, hän antoi hänelle kunnollisesti takaisin, alkoi sinutella häntä ja sanoi: — Sinusta minä viis välitän! — Yhä sinä vieläkin puuhaat pötyä, sanoi Geissler. — Entä sinä! vastasi Brede, mitä muuta olet sinä puuhannut koko elämäsi! Sinullahan on vuori tuolla ylhäällä, josta ei ole mihinkään, se vaan on siellä omia aikojaan. He, he, sinä vasta mies olet paikallasi! — Mene tiehesi! sanoi Geissler. — Eikä Brede enää viipynytkään, vaan heitti pienen pussin olalleen ja läksi hyvästiä sanomatta takaisin kotiansa.

Geissler istuutui selailemaan joitakin papereita ja painui ajattelemaan niitä. Oli kuin hän olisi päässyt saaliin makuun ja tahtonut nähdä, miten kuparivuoren, kauppakirjan ja analyysin laita oli: sehän oli melkein puhdasta kuparia, sinikuparia, hänen pitäisi tehdä jotakin, eikä taaskin lysähtää kasaan.

— Minä tulinkin oikeastaan järjestämään koko asiaa, sanoi hän Iisakille. Minä arvelen sangen pian voivani panna töihin suuren miesjoukon ja alottaa toiminnan vuoressa, mitä sinä siitä ajattelet?

— Se ei ole yhdentekevää sinulle. Eihän voi välttää sitä, että tänne tulee paljon hälinää, touhua ja louhimista, en tiedä, mitä sinä siitä pidät. Toiselta puolen tulee seudulle elämää ja liikettä ja sinä saat hyvän menekin tuotteillesi. Voit pyytää, mitä haluat niistä.

— Puhumattakaan siitä, että sinä saat korkean prosentin kaikesta, mitä vuoresta voitetaan. Siitä tulee paljon rahaa, Iisakki.

Seuraavana aamuna lähti Geissler talosta ja suuntasi kulkunsa itään päin, Ruotsia kohti. Hän sanoi lyhyesti ”Kiitos ei” Iisakille, joka tahtoi saattaa häntä matkalla. Teki miltei pahaa nähdä hänen lähtevän niin köyhänä ja yksinäisenä, Inkeri oli antanut hänelle mainiot eväät ja paistanut muun muassa vohveleita hänelle, mutta eiväthän ne kyllä kaikkein parhaita olleet; hänen piti myöskin saada kermaa panniin ja joukko munia, mutta niitä hän kieltäytyi kantamasta. Niin että niissä toiveissa Inkeri pettyi hänestä.

Geisslerin oli varmaankin vaikeata lähteä Sellanråsta, ilman että hän maksoi, kuten tavallista, hän tekeytyi siis aivankuin olisi maksanut, aivankuin hän todella olisi antanut suuremman setelin, ja sanoi pikku Leopoldiinalle: — Ja nyt saat sinäkin jotakin lisäksi, tule tänne! Ja niin antoi hän hänelle tupakkikotelon, hopeakotelon. — Voit pestä sen ja pitää siinä neuloja, sanoi hän. Eihän se muuten oikein sovi, jos vaan olisin päässyt kotia, niin olisit saanut jotain muuta, onhan minulla yhtä ja toista…

Mutta vedenjohdatin jäi jäljelle Geisslerin käynnistä, jäi ja vaikutti yötä päivää, viikko viikolta, sai pellot viheriöimään, sai perunan kukkimaan, sai viljan tähkimään.

Uutisasukkaat alempaa tulivat vuoron perään ylös katsomaan ihmettä, Aksel Ström tuli, naapuri Månelandista, hän joka oli naimaton ja jolla ei ollut naisapua, mutta kuitenkin tuli toimeen, hänkin tuli. Hän oli valoisalla mielellä sinä päivänä ja kertoi, että hän oli saanut lupauksen eräältä tytöltä kesäavuksi, niin oli siitä kiusasta suorittu! Hän ei maininnut tytön nimeä, eikä Iisakkikaan sitä kysynyt, mutta hän oli saanut lupauksen Breden Barbrolta, se maksaisi vain sähkösanoman Bergeniin. No, Aksel pani rahat sähkösanomaan, vaikka hän olikin perin tarkka mies, vieläpä hieman saitakin.

Vedenjohdatin oli tänään houkutellut Akselin Sellanråhon, hän tarkasti sen päästä päähän suurella mielenkiinnolla. Hänen maatalollaan ei ollut virtaa, mutta hänellä oli puro, hänellä ei myöskään ollut lautoja kuurniksi, mutta hän aikoi kaivaa koko johdon maahan, sen kyllä saattoi tehdä. Hänen veteläperäinen maansa ei tosin vielä näyttänyt uhatulta, mutta jos kuivuutta kestäisi, täytyisi hänenkin ruveta kastelemaan. — Kun hän oli nähnyt, mitä halusi, sanoi hän hyvästi. Häntä pyydettiin käymään sisälle, mutta hänellä ei ollut aikaa, hän tahtoi vielä samana iltana alottaa kaivauksen. Niin hän läksi.

Nyt oli Brede saanut levitetyksi sen tiedon ympäri rämeitä, että Sellanråssa oli nyt vedenjohdattimet ja kaikki ihmeet! Ei ole hyvä liiaksi tonkia maata, oli hän sanonut, Iisakki on nyt ojittanut niin kauan, että hänen täytyi ruveta kastelemaan!

Iisakki oli kärsivällinen, mutta hän toivoi usein pääsevänsä tästä miehestä, tästä kielikellosta Sellanrån ympäristöllä. Brede sanoi sähkölennättimen syyksi, että niin kauan kuin hän on julkinen katsastusmies, hänen täytyy pitää linjaa kunnossa. Mutta sähkölennätinlaitoksen oli jo useita kertoja täytynyt huomauttaa häntä hänen laiminlyönneistään ja tointa oli jälleen tarjottu Iisakille. Ei, sähkölennätin ei Bredeä kiinnittänyt, vaan metallit tunturilla, se oli tullut hänelle sairaloisuudeksi, päähänpiintymäksi.

Tapahtuipa varsin usein, että hän tuli Sellanråhon siinä luulossa, että hän oli löytänyt aarteen, hän nyökkäsi ja sanoi: — En sano enempää, mutta että olen löytänyt jotakin erikoista, sitä en kiellä! Hän hukkasi aikaa ja voimia aivan turhaan. Kun hän siten tuli väsyneenä kotia tupaansa, laski hän pienen, kivinäytteitä sisältävän säkin laattialle ja läähätti ja huokasi päivätyönsä päälle ja oli sitä mieltä, ettei kukaan raatanut niin ankarasti elatuksensa vuoksi. Hän kasvatti vähän perunaa vetisellä suolla ja niitti ne ruohotäplät, joita kasvoi itsestään hänen tupansa ympärillä. Se oli maanviljelystä. Hän oli joutunut väärälle uralle, eikä hän voinut menestyä. Nyt oli jo hänen turvekattonsa pilalla ja kyökinportaansa lahonneet vesitipusta; pieni tahko oli maassa, rattaat seisoivat ainaisesti paljaan taivaan alla.

Breden oli sikäli hyvä olla, etteivät sellaiset pikkuseikat häntä lainkaan vaivanneet. Kun lapset kierittivät tahkoa leikkien sillä, oli isä hyvä ja ystävällinen ja auttoikin toisinaan kierittämisessä. Kevyt ja laiska luonne vailla vakavuutta, mutta myös vailla raskasmielisyyttä, heikkoluonteinen, hieman edesvastuuton, mutta hän hankki ruokaa miten taisi, hän eli omaisineen päivästä päivään, he pysyivät kaikki hengissä. Mutta luonnollisestikaan ei kauppias voinut ikipäiviä elättää Bredeä ja hänen perhettään, hän oli sanonut sen usein, nyt oli hän sanonut sen ankarasti. Brede itsekin älysi asian ja lupasi, että hän nyt keksisi keinon: hän aikoi myydä talonsa ja ehkäpä voittaa siitä hyvästi ja maksaa kauppiaalle!

Vaikkapa Bredelle tulisi tappiotakin siitä, niin tahtoi hän myydä, mitäpä hän maalla! Hän kaipasi takaisin kylälle kevytmielisyyteen ja juoruiluun ja rihkamapuotiin — sinne kaipasi hän sensijaan, että olisi asettunut tänne rauhaan ja tehnyt työtä ja unohtanut suuren maailman. Saattoiko hän unohtaa joulujuhlat tai kevätjuhlat tai hallit kunnantalolla! Hän rakasti puhella jonkun kanssa, udella uutisia, mutta kenenkä kanssa puhelisi hän täällä suolla? Sellanrån Inkeri oli yhteen aikaan osoittanut hieman taipumuksia siihen, nyt oli hän jälleen muuttunut aivan toisenlaiseksi, niin harvasanaiseksi. Ja sitäpaitsi oli hän ollut linnassa ja Brede oli julkisuuden mies, se ei sopinut.

Ei, hän oli itse vetäytynyt syrjään lähtiessään kylästä. Nyt näki hän kateudella, että nimismies oli hankkinut itselleen toisen todistajan ja tohtori toisen kyyditsijän; hän oli lähtenyt pois ihmisten luota, jotka tarvitsivat häntä, nyt kun hän ei ollut enää saatavissa, tultiin toimeen ilman häntä. Mutta sellainen todistaja ja sellainen kyyditsijä! Oikeastaan pitäisi hänet — Brede — noutaa takaisin kylään hevosella!

Mutta siinä oli nyt Barbro, ja miksi olikaan hän halunnut saada häntä Sellanråhon? Keskusteltuaan asiasta vaimonsa kanssa. Jos kaikki kävi hyvin, saattoi siinä olla tytöllä tulevaisuus, ehkäpä vähän tulevaisuutta koko Breden perheelle. Kahden konttoristin taloudenhoitaminen oli hyvä kyllä, mutta Herra ties, mitä siitä hänelle pitemmän päälle koituisi; Barbrohan oli sievä ja kukkea, hänellä oli kai parempi mahdollisuus täällä kotona päästä eteenpäin. Sellanråssa oli kaksi poikaa.

Mutta kun Brede tunsi, että tämä suunnitelma raukesi, keksi hän uuden. Eipä itse asiassa ollutkaan mitään houkuttelevaa joutua Inkerin, rangaistun henkilön sukulaiseksi, olihan muitakin poikia kuin Sellanrån pojat, olipa Aksel Ström. Hänellä oli talo ja turvemaja, siinä oli mies, joka teki ja säästi ja vähin erin keräsi elukoita ja muuta omaisuutta, mutta jolla ei ollut vaimoa eikä mitään naisapua. — Sen minä sanon sinulle, että jos saat Barbron, niin saat sen avun mitä tarvitset, sanoi Brede Akselille. Ja tässä näet hänen valokuvansa! sanoi hän.

Pari viikkoa kului, sitten tuli Barbro, ja Aksel oli hiljattain alottanut heinänteon ja hänen täytyi niittää öisin ja korjata päivisin ja sai tehdä yksin kaiken, mutta sitten tuli Barbro! Se oli todellinen lahja. Hän huomasi, että Barbro osasi tehdä työtä, hän pesi astiat ja vaatteet ja keitti ruokaa, hän lypsi elukat ja oli ulkotöissä, kantoipa hän sisään heiniäkin, teki kaikkea; Akseli päätti antaa hänelle hyvän palkan ja kuitenkin suoriutua siitä.

Hän ei ollut täällä ainoastaan hienon naisen valokuva. Barbro oli suora ja laiha, puhui hieman käheästi, osoitti kypsyyttä ja kokemusta sangen paljossa, eikä ollut mikään rippikoululainen. Aksel ei käsittänyt, miksi Barbro oli kapea ja kuihtunut kasvoiltaan: — Minunhan pitäisi tuntea sinut ulkomuodolta, sanoi hän, mutta sinä et ole valokuvan näköinen. Se on matkan tähden ja koko kaupungin ilman tähden. Ei kestänytkään kauan, kun Barbro pyöristyi ja sievistyi jälleen ja hän sanoi: — Voit uskoa, että sellainen matka ja sellainen kaupungin ilma on sangen kuluttavaa! Hän viittasi myös Bergenin viettelyksiin — siellä sai varoa itseään! Mutta kun he näin juttelivat keskenään, pyysi hän Akselia tilaamaan sanomalehden, bergeniläislehden, niin että hän saattoi nähdä maailman uutisia. Hän oli tottunut lukemiseen ja teatteriin ja musiikkiin, täällä oli niin autiota.

Kun Aksel Strömillä oli ollut sellainen menestys kesäavustaan, niin tilasi hän lehden ja pyysi myös Breden perhettä usein käymään hänen uutistalossaan syömässä ja juomassa. Hän tahtoi antaa tunnustusta palvelusavulleen. Mikään ei voinut olla hauskempaa, kuin sunnuntai-illat, kun Barbro näppäili kitarankieliä ja lauleskeli käheällä äänellään, hän tuli aivan liikutetuksi siitä, noista vieraista, somista lauluista ja siitä, että joku todella istui ja lauloi hänen uutistalossaan.

Kesän kuluessa oppi Aksel myös tuntemaan hänet muilta puolilta, mutta hän oli yleensä kuitenkin tyytyväinen häneen. Barbro oli hiukan oikullinen ja hän saattoi olla pikainen vastaamaan, hieman liiaksikin pikainen. Sinä lauvantai-iltana, jolloin Akselin välttämättä täytyi mennä kylälle rihkamapuotiin, ei Barbron olisi pitänyt jättää elukoita ja majaa ja lähteä hänenkin pois koko talosta. Siitä nousi pieni tora. Ja minne hän oli mennyt? Vain kotiinsa, Breidablikiin, mutta kuitenkin. Kun Aksel tuli kotiin majaansa yöllä, oli Barbro poissa, hän katsoi elukoita, etsi ruokaa ja pani maata. Aamupuoleen tuli Barbro. — Minä tahdoin vain koettaa, miltä tuntui taas olla talossa, missä on puupermanto, sanoi hän koko purevasti. — Tähän ei Aksel voinut mitään vastata, sillä hänellä oli vain maja, jossa oli multapermanto, mutta hän vastasi kuitenkin, ettei hän ollut aivan ilman hirsiä, kaipa kerta saataisiin tupa ja puupermantokin! — Silloin näytti kuin Barbro olisi katunut, sen pahempi ei hän ollut, ja koska oli sunnuntai, meni hän koreasti metsään noutamaan uusia katajanhavuja permannolle.

Mutta kun hän oli niin erinomainen ja hyväsydäminen, niin täytyikin Akselin ottaa esille se korea pääliina, jonka hän oli ostanut hänelle eilen illalla, hän oli jo aikonut unohtaa sen ja odottaa jotakin erikoisempaa Barbron puolelta, ennenkuin sen antaisi. Kas, hän näytti siitä pitävän ja koetti sitä heti, vieläpä hän kysyi Akselilta, eikö se pukenut häntä. No tietenkin, panipa hän vaikka Akselin nahkalakin päähänsä, niin se puki häntä! Silloin hymyili Barbro ja tahtoi olla hänkin puolestaan oikein makea ja sanoi: — Minä menen paljoa mieluummin kirkkoon tämä liina kuin hattu päässä. Bergenissä me tosin kaikki kävimme hatussa, lukuunottamatta tavallisia piikatyttöjä, jotka tulivat maalta.

Ja kun Aksel otti esille lehden, jonka hän oli saanut postitoimistosta, istuutui Barbro lukemaan maailman uutisia, sisäänmurrosta erään kultasepän liikkeeseen Rantakadulla, tattarien tappelusta, lapsenruumiista, joka oli löydetty uiskentelemassa kaupungin satamasta. Se oli neulottu vanhaan paitaan, joka oli leikattu poikki hihojen kohdalta. — Kukahan sen lapsenkin on sinne heittänyt? sanoi Barbro. Hän luki myös vanhasta tottumuksesta torihinnat.

XVI

Niin, mitään ei enää tuntenut samaksi kuin ensi aikoina oli, siellä oli nyt kaikenlaisia rakennuksia ja sahat ja myllyt, autio korpi oli muuttunut ihmisten asumaksi maaksi. Ja vielä enemmän oli tulossa. Mutta Inkeri oli ehkä merkillisin, hän oli taas niin kääntynyt ja hyveellinen.

Viime vuotinen selkkaus ei kylläkään ollut yhtäkkiä saanut voittoa hänen kevytmielisyydestään, alussa tunsi hän taantumisen taipumuksia, hän tahtoi yhä puhella laitoksesta ja Trondhjemin tuomiokirkosta. Nehän kyllä olivat pieniä ja viattomia asioita, ja sormuksen otti hän kädestään ja huolettoman lyhyet hameenhelmansa teki hän pitemmiksi. Hän oli tullut ajattelevammaksi, talo kävi hiljaisemmaksi, vieraat vähenivät, seutukunnan tytöt ja vaimot tulivat harvemmin, koska hän ei ryhtynyt heidän kanssaan lörpöttelyihin. Kukaan ei voi elää syvällä korvessa ja pysyä seuran rakkaana. Ilo ei ole ajankulutusta.

Korvessa on jokaisella vuodenajalla ihmeensä, mutta aina muuttumatta tuo raskas, rajaton ääni taivaalta ja maasta, jokapuolella piirittävä korpi, metsän pimeys, puiden ystävällisyys. Kaikki on raskasta ja hempeää, mikään ajatus ei siellä ole mahdoton. Sellanrån pohjoispuolella oli pienoinen lammikko, lätäkkö, akvariumin kokoinen. Siellä uiskenteli pienoisia kalanpoikasia, jotka eivät koskaan tulleet suuremmiksi, ne elivät ja kuolivat siellä, eivätkä kelvanneet mihinkään, Herra paratkoon, eivät kerrassa mihinkään. Eräänä iltana seisoi Inkeri siellä ja kuulosteli lehmänkelloja, silloin hän ei kuullut muuta, sillä kaikki oli kuollutta, vaan ainoastaan laulua akvariumista. Se oli niin hiljaista, tuskin mitään, melkein tyhjää. Se oli noiden pienten kalojen laulua.

He olivat Sellanråssa onnellisia siitä, että joka syksy ja kevät näkivät villihanhien parvissa liitävän erämaan ylitse ja kuulivat niiden juttelun ylhäällä ilmassa, se oli kuin kuulohäiriöistä puhelua. Ja oli kuin maailma olisi seissyt hetken alallaan, kunnes parvi oli kadonnut. Eivätkö ihmiset tunteneet jonkunlaisen heikkouden kulkevan heidän lävitsensä sinä hetkenä? He alottivat jälleen työnsä, mutta he hengähtivät ensin, jokin oli puhellut heille tuolta puolen.

Suuret ihmeet ympäröivät heitä joka aika, talvella tähdet, talvella myös usein revontulet, taivaanlaki täynnä siipiä, tulipalo, Jumalan luoma. Silloin tällöin, ei usein, ei tavallisesti, vaan silloin tällöin kuulivat he ukkosen. Se tapahtui varsinkin syksyisin, se oli pimeätä ja juhlallista ihmisille ja eläimille, karja, joka kävi kotilaitumella, keräytyi yhteen ryhmään seisomaan. Miksi ne noin olivat painuksissa? Odottivatko ne loppua? Ja mitä odottivat ihmiset korvessa, kun he seisoivat ukkosessa päät painuksissa?

Kevät — oli menneeksi, sen nopeus ja hullutus ja innostus; mutta syksy! Se luontui pimeän pelkoon ja iltarukoukseen, nähtiin näkyjä ja kuultiin varoituksia. Ihmiset saattoivat mennä ulos jonakin syyspäivänä ja etsiä jotakin, miehet saattoivat haeskella jotakin katupuuta ja naiset elukoita, jotka nyt juoksivat hullaantuneina sieniä hakemassa, — he palasivat kotia monta salaisuutta mielessään. Astuivatko he huomaamattaan mauriaisen päälle ja litistivät sen takaosan polkuun kiinni, niin ettei yläruumis enää päässyt hievahtamaan? Tulivatko he liian lähelle riekonpesää ja saivat vastaansa räpyttelevän ja sähisevän emon? Eikä suuri lehmänsienikään ollut aivan mitään sanomatta, ihminen ei käy tyhjäksi ja valkeaksi silmiltään sitä katsoessaan. Lehmänsieni ei kukoista, eikä siirry paikaltaan, mutta siinä on kuitenkin jotain vierivää ja se on kummitus, se muistuttaa keuhkoa, joka seisoo ja elää paljaana ilman ruumista.

Inkeri kävi lopulta varsin murtuneeksi, korpi painoi häntä, hän tuli uskonnolliseksi. Saattoiko hän sitä välttää? Kukaan korvessa ei voi sitä välttää, siellä ei ole ainoastaan maallista puuhaa ja maailmallisuutta, siellä on hartautta ja kuolemankammoa ja paljon taikauskoa. Inkeri toivoi kai siten voivansa paremmin kuin muut suoriutua taivaan rangaistuksesta, se ei kylläkään jäisi tulematta, hän tiesi kyllä, että Jumala kiersi iltaisin katsomassa kaikkea korpeaan ja hänellä oli satumaiset silmät, hän kyllä löytäisi hänet. Hänen jokapäiväisessä elämässään ei tosin ollut niin kovin paljoa, jota hän olisi voinut muuttaa, hän saattoi piilottaa kultasormuksen syvälle kistun pohjalle ja hän saattoi kirjoittaa Eliakselle, että tämäkin tekisi kääntymyksen; mutta sen lisäksi ei ollutkaan jälellä muuta kuin tehdä itse hyvästi työtä, eikä säästää itseään. Vielä saattoi hän tehdä jotakin: pukeutua nöyrään pukuun ja ainoastaan sitoa pienen, sinisen silkkinauhan kaulaan sunnuntain merkiksi. Tämä teennäinen ja tarpeeton köyhyys oli eräänlaisen filosofian, itsensäalentamisen, stoalaisuuden ilmausta. Tuo sininen silkkinauha oli käytetty, oli ratkottu hilkasta, joka oli tullut pikku Leopoldiinalle liian pieneksi, se oli sieltä täältä haalistunut ja suoraan sanoen hieman likainen, nyt käytti Inkeri sitä nöyränä koristeena pyhäpäivisin. Niin, hän liioitteli ja jäljitteli matalien majojen kurjuutta, hän teki itsensä muka köyhäksi, — olisivatko hänen ansionsa olleet suuremmat, kun hän oli pakotettu näin vähäiseen koreiluun? Jättäkäämme hänet rauhaan, hänellä on oikeus rauhaan!

Hän liioitteli suuremmoisesti ja teki enemmän kuin hänen olisi tarvinnut. Talossa oli kaksi miestä, mutta Inkeri piti varalta, kun he olivat poissa, ja sahasi puita, mitäpä hyötyä tästä vaivasta ja kurituksesta nyt oikeastaan oli! Hän oli niin vähäpätöinen ihminen, niin mitätön, hänen voimansa olivat niin tavalliset, hänen kuolemaansa tai elämäänsä ei huomattaisi maassa, ainoastaan täällä korvessa. Täällä hän oli miltei suuri, hän oli ainakin suurin, ja hän oli mielestään kaiken sen kurituksen arvoinen, johon hän itsensä alisti. — Hänen miehensä sanoi: — Siivertti ja minä olemme puhelleet siitä, me emme halua, että sinä sahaat meidän puut ja rasitat itsesi pilalle. — Minä teen sitä omantuntoni vuoksi, vastasi Inkeri.

Omantunnon? Se teki taas Iisakin ajattelevaksi, hän oli jo iäkäs mies, hidas käänteissään, mutta painava, kun hän vihdoin puhkesi sanomaan. Omantunnon täytyi olla aika voimakkaan, koska se käänsi aivan ylösalaisin Inkerin. Ja miten liekin ollut, mutta Inkerin kääntymys vaikutti myöskin häneen, Inkeri tartutti miehensä, hänestä tuli mietiskelevä ja kesy. Se oli perin raskas ja loppumaton talvi, Iisakki etsi yksinäisyyttä, etsi piilopaikkoja. Säästääkseen omaa metsäänsä, oli hän ostanut joitakuita toltteja hyvää tukkimetsää valtion Ruotsinpuolella olevasta maasta, — hän ei halunnut lainkaan apua näiden hirsien kaatamiseen, hän halusi olla yksin, Siivertti sijoitettiin olemaan kotona estämään äitiä liiaksi rasittamasta itseään.

Lyhyinä talvipäivinä kulki Iisakki metsään pimeässä ja palasi kotia pimeässä, aina ei ollut kuuta eikä tähtiä, toisinaan oli hänen oma aamullinen jälkensä peittynyt lumeen ja hänen oli vaikea löytää tietä. Eräänä iltana tapahtui hänelle jotakin.

Hän oli taivaltanut suurimman osan tietä, kirkkaassa kuunvalossa näki hän Sellanrån etäällä mäellä, siellä se seisoi somana ja siistittynä, mutta osaksi ikäänkuin maanalaisena, sillä se oli niin syvällä lumessa. Nyt sai hän hirsiä taas, ja Inkeri ja lapset tulisivat kai suuresti ihmeisiinsä, kun saavat kuulla, mihin hän ne käyttäisi, mitä ylimaallista rakennusta hän ajatteli. Hän istuutui lumeen ja aikoi vähän levätä, jottei tulisi uuvuksissa kotiin.

Hänen ympärillään on hiljaista, ja Jumala siunatkoon tätä hiljaisuutta ja ajatustäyteisyyttä, se on vain hyvästä! Iisakkihan on maanperkaaja ja hän näkee tuolla maillansa, mistä hänen on perattava edelleen, hän vierittää ajatuksissaan suuria kiviä pois, hänellä on vankkumaton maanraatajan kutsumus. Tuolla, sen hän tietää, on perin vesiperäinen rämeikkö hänen maallaan, se on täynnä malmia, joka lätäkössä siellä on tavallisesti metallinkarvainen kalvo, nyt aikoo hän ojittaa sen. Hän jakaa katseellaan maan neliöihin ja hänellä on näistä neliöistä suunnitelmia ja toiveita, hän tahtoo tehdä ne viheriöiksi ja hedelmällisiksi. Viljelty maa oli suuri hyvä, se vaikutti häneen aivankuin järjestys ja oikeus ja oli sitäpaitsi hyödyllinen…

Hän nousi, eikä ollut oikein tolkulla itsestään. Hm. Mitä oli tapahtunut? Ei mitään, hän oli hieman istunut. Nyt seisoi jotakin hänen edessään, jokin olento, henki, harmaata silkkiä — ei se ollutkaan mitään. Hänen mielensä kävi omituiseksi, hän astui lyhyen, epävarman askeleen eteenpäin ja meni aivankuin katsetta kohden, suurta katsetta, kahta silmää. Samassa alkoivat haavat lähistöllä suhista. Jokainen tietää, että haapa voi suhista sangen epämiellyttävällä ja koiramaisella tavalla, mutta Iisakki ei ollut kuitenkaan koskaan kuullut sikamaisempaa suhinaa kuin nyt ja hän tunsi väristyksen kulkevan ruumiinsa lävitse. Hän kohotti hieman kättänsä aivankuin suojakseen ja se oli kai avuttomin liike, minkä tuo käsi koskaan oli tehnyt.

Mutta mitä nyt oli tuo hänen edessään, ja oliko se joku olento vai eikö? Iisakkihan oli aina voinut vannoa, että oli olemassa korkeampi voima, ja kerran oli hän nähnyt sen, mutta tämä, minkä hän nyt näki, ei muistuttanut Jumalaa. Saattoiko Pyhähenki olla tuon näköinen? Mutta miksi se siis seisoi täällä, pelkällä maalla kaksi silmää, katse, eikä muuta? Oliko se tullut ottamaan häntä, noutamaan hänen sieluaan, niinpä sai se niin olla, kerranhan se kuitenkin tapahtuisi, niinpä tulisi hän autuaaksi ja pääsisi taivaaseen.

Iisakki oli jännityksessä siitä, mitä tapahtuisi, väristystä kesti yhä, olennostahan huokui kylmää, pakkasta, se oli kai paholainen. Tässä pääsi Iisakki niin sanoaksemme enemmän tunnetulle pohjalle, eihän ollut mahdotonta, että se oli paholainen; mutta mitä tekemistä oli sillä täällä? Miksi oli hän juuri iskenyt Iisakkiin? Istua ja muokata maata ajatuksissaan, se ei kai sitä ollut suututtanut. Mitään muuta syntiä ei Iisakki tiennyt tehneensä, hän oli vain kotimatkalla tukkimetsästä, työmies sekä väsynyt että nälkäinen, hän oli matkalla Sellanråhon, kaikella oli hyvä tarkoitus —

Niin otti hän taas askeleen eteenpäin, mutta se ei ollut mikään pitkä askel ja hän otti sen sitäpaitsi samassa takaisin. Kun ei näky aikonut väistyä, rypisti Iisakki todella silmäkulmansa, aivankuin hän olisi alkanut epäillä sitä. Jos se oli paholainen, niin sai se olla paholainen, mutta sillä ei ollut korkeinta valtaa, Lutherhan oli ollut kerran vähällä tappaa sen, ja monet muut olivat mananneet sen pois ristinmerkillä ja Jeesuksen nimellä. Ei niin, että Iisakki olisi voittanut vaaran ja istuutunut ja nauranut sille, mutta hän heitti joka tapauksessa kuolemisen ja autuaaksi tulemisen, kuten hänen aikomuksensa alussa oli ollut, ja nyt otti hän kaksi askelta näkyä kohden, risti itsensä ja huusi: — Jeesuksen nimessä!

Hm! Kun hän kuuli oman huutonsa, oli kuin hän olisi hetkessä tullut tolkulleen ja hän näki Sellanrån etäällä mäellä. Haavat eivät enää suhisseet. Nuo kaksi silmää olivat poissa ilmasta.

Hän ei vitkastellut kotiin mennessään, eikä jäänyt uhmaamaan vaaraa. Mutta kun hän seisoi kotinsa portailla, rykäsi hän voimakkaasti ja vapautuneesti, ja hän astui täysin tointuneena tupaan kuin mies, jopa kuin maailmanmies.

Inkeri ei osoittanut lainkaan kateellisuutta. Hän ei kylläkään kehunut häntä siitä, mutta hänen ilmeessään ei ollut mitään, mikä olisi muistuttanut pahaa sanaa tai potkaisua. Kas, Inkeri oli päinvastoin viime aikoina tullut hieman valoisammalle tuulelle ja ystävällisemmäksi, mistä lie johtunutkin; nyt kysyi hän vain:

Inkeri huojutteli hämmästyksen valtaamana päätään ja kului hetkinen, ennenkuin hän sai ruuan pöytään. — Ei missään tapauksessa saa tapahtua, että vielä menet yksin metsään! sanoi hän.

Hän oli huolissaan Iisakista, se tuntui Iisakista hyvältä. Iisakki tekeytyi yhtä rohkeaksi kuin ennenkin, aivankuin kaikki, mitä metsässä saattoi tapahtua, olisi ollut hänelle yhdentekevää, mutta näin teki hän vain siksi, ettei säikäyttäisi Inkeriä turhanpäiten ilkeällä näyllään. Hän itsehän oli mies, perheen pää, kaikkien turva.

Inkeri näki kuitenkin hänen lävitsensä ja sanoi: — Niin, sinä et tahdo säikäyttää minua, mutta sinun pitää ottaa Siivertti mukaasi. — Iisakki vain nuuskahutti. — Sinä voit tulla sairaaksi ja surkeaksi metsässä, enkä minä luule, että sinä olet ollut oikein terve viime aikoina. — Iisakki nuuskahutti taas. — Sairas? Rasittunut ja väsynyt kylläkin; mutta sairas? Inkerin ei pitänyt tehdä häntä naurettavaksi, hän oli ja pysyi terveenä, hän söi, nukkui ja teki työtä, hänen pelottavassa terveydessään oli aivankuin jotakin parantumatonta. Hän kaatoi kerran puun päälleen ja silpaisi korvansa, se ei sen enempää häntä äköittänyt, hän nosti korvan ylös ja piti sitä hatulla paikoillaan yötä päivää, niin kasvoi se kiinni. Sisäisiin vaivoihin joi hän kuumaan maitoon sekoitettua tervaa ja alkoi hikoilla, lakritsia siis, jota hän osti kauppiaalta, koeteltua ainetta, itse vanhojen rohtoa. Jos hän haavoitti kätensä, laski hän vettänsä haavaan ja suolasi sen ja niin se parani muutamassa päivässä. Lääkäriä ei oltu koskaan haettu Sellanråhon.

Ei, Iisakki ei ollut sairas. Terveinkin saattoi kohdata paholaisen. Iisakki ei liioin tuntenut mitään vaivaa tuon vaarallisen seikkailun jälkeen, päinvastoin oli aivankuin hän olisi siitä voimistunut. Sitä mukaa kuin talvi kului, eikä ollut enää niin ikuisen pitkältä kevääseen, alkoi mies ja perheen pää melkein tuntea itsensä jonkinlaiseksi sankariksi: — Minä ymmärrän nämä asiat, meidän on vain seurattava minua, voinhan hädän tullen manata!

Muuten olivat päivät jo pitempiä ja valoisampia, pääsiäinen oli jo ohi, tukit oli ajettu kotiin, kaikki loisti, ihmiset hengähtivät kestetyn talven jälkeen.

Inkeri oli taas ensimäinen tuntemaan ilmojen muutoksen, hän oli jo kauan ollut hyvällä tuulella. Mistä se mahtoi johtua? Siihen oli omat syynsä: hän oli taas tullut raskaaksi, hän oli taas saamassa lapsen. Kaikki tasoittui hänen elämässään, ei mikään pettänyt. Mutta sehän olikin suurin armo kaiken sen jälkeen, mitä hän oli rikkonut, onni seurasi häntä, onni vainosi häntä! Iisakki huomasi asian eräänä päivänä ja kysyi häneltä: — Minä luulen, että on taas tulossa jotakin, miten on laita? — Niin, Jumalan kiitos, on kai tulossa, vastasi Inkeri. — He olivat kumpikin yhtä ihmeissään. Luonnollisestikaan ei Inkeri ollut liian vanha, Iisakin mielestä hän ei ollut liian vanha mihinkään, mutta kuitenkin kaikitenkin, taas lapsi, jaa'a. Pikku Leopoldiina, hän oli useita kertoja vuodessa Breidablikissa, joten heillä ei ollutkaan pienokaista kotona, ja Leopoldiina oli nyt sitäpaitsi suuri.

Muutamia päiviä kului, niin jopa uhrasi Iisakki aikaansa lauvantai-illasta maanantai-aamuun tekemällä matkan kylälle. Hän ei tahtonut sanoa asiaansa lähtiessään, mutta hän palasi takaisin piikatytön kanssa. Hänen nimensä oli Jensine. — Mitä hulluttelet, kysyi Inkeri, en minä häntä tarvitse. — Iisakki vastasi, että nyt juuri hän apua tarvitsi.

Ja joka tapauksessa oli se niin hauska ja hyväsydäminen keksintö Iisakin puolelta, että Inkeri tuli vallan liikutetuksi, uusi palvelustyttö oli sepän tytär, hänen piti aluksi olla kesän yli, sittenhän saisi nähdä.

Tämä tieto sai sävähdyksen kulkemaan äidin lävitse. Sähkösanoma? Tahtoiko Iisakki tehdä vallan lopun hänestä hyväsydämellisyydellään! Hänellehän oli tuottanut suurta surua se, että Elias oli kaupungissa, kunniattomassa kaupungissa, hän oli kirjoittanut hänelle Jumalasta ja sitäpaitsi myös selittänyt, että isä alkoi tulla raihnaiseksi ja talo kasvoi yhä suuremmaksi ja suuremmaksi, pieni Siivertti ei jaksanut kaikkea tehdä ja hän perisi sitäpaitsi eno Siivertin kerran — kaikesta tästä oli hän kirjoittanut ja lähettänyt kerta kaikkiaan matkarahatkin. Mutta Eliaksesta oli tullut kaupunkilainen, eikä hän kaivannut takaisin talonpoikaiselämään, hän vastasi, että mitäpä hän kotona tekisi? Pitäisikö hänen tehdä maatyötä ja heittää pois kaiken oppinsa ja taitonsa jälleen? Totta puhuen ei minulla ole siihen lainkaan halua, kirjoitti hän. Ja jos voit taas lähettää minulle jotakin kangasta alusvaatteiksi, niin pääsen tekemästä sen vuoksi velkaa, kirjoitti hän. — Ja tietenkin, äiti lähetti kangasta, lähetti merkillisen usein kangasta alusvaatteiksi; mutta kun hän tuli heränneeksi ja uskovaiseksi, putosivat suomukset hänen silmistään ja hän tunsi, että Elias kauppasi kankaan ja käytti rahat muuhun.

Ja samoin tunsi isä. Hän ei siitä koskaan puhunut, hän tiesi, että Elias oli äidin silmäterä ja että hän itki hänen tähtensä ja ravisteli päätään; mutta toinen kaksiniitinen kangas toisensa jälkeen hävisi ja Iisakki ymmärsi, ettei kukaan ihminen maailmassa voinut kuluttaa niin paljon alusvaatteita. Harkittuaan tarkoin kaikkea, piti kai Iisakin olla mies ja perheenpää taas ja puuttua asiaan. Maksoihan tosin suhteettoman paljon, että sai kauppiaan sähköttämään, mutta osaksi vaikuttaisi sähkösanoma tavallista enemmän poikaan, osaksi oli Iisakille itselleen jotakin tavallisuudesta poikkeavaa tulla kotiin ja kertoa siitä Inkerille. Kun hän palasi kotiin päin, kantoi hän tosin palvelustytön lipasta selässään, mutta hän oli yhtä ylpeä ja salaperäinen kuin silloin, kun hän toi kotiin kultasormuksen…

Oli hauskaa aikaa tätä seuraava, Inkeri ei tiennyt, mitä kaikkea hyvää ja hyödyllistä hän olisi tehnyt ja hän saattoi sanoa miehelleen niinkuin entisinä päivinä: — Kaikkea sinä jaksat! Toisen kerran: — Sinä vallan turmelet itsesi! Toisen kerran: — Ei, tule nyt sisälle syömään, minä olen paistanut vohveleita sinulle! — Tuottaakseen hänelle iloa kysyi hän: — Minä tahtoisin tietää, mitä sinä olet aikonut näistä hirsistä ja mitä sinä olet aikonut rakentaa? — Sitä en oikein tiedä, vastasi Iisakki ja tekeytyi arvokkaaksi.

Heidän välinsä olivat muuttuneet samanlaisiksi kuin entisinä päivinäkin. Ja lapsen syntymisen jälkeen, ja se oli pieni tyttö, suuri, sievä ja virheetön tyttö — tämän jälkeen olisi Iisakin täytynyt olla kiven tai koiran kaltainen, jollei hän olisi kiittänyt Jumalaa. Mutta mitä hän aikoi rakentaa? Siitä oli tuleva jotakin, jota Ulla taas saisi juosta katsomassa: lisärakennus tupaan, toinen tupa. Kas, heitä oli jo niin monta Sellanråssa, heillä oli palvelija, he odottivat Eliasta kotiin ja pieni, virkeä, uusi tyttö oli tullut, — vanha tupa saisi jäädä kamariksi, muuksi ei siitä ollut.

Ja tietenkin täytyi hänen kertoa siitä Inkerille eräänä päivänä, hän kun oli niin utelias tietämään sitä, ja vaikka Inkeri ehkä jo oli saanut kuulla salaisuuden Siivertiltä — he kaksi kuiskuttelivat niin usein yhdessä — niin kävi hän kuitenkin sangen ihmeisiinsä ja antoi käsiensä vaipua ja sanoi: — Et kai hullutele? — Iisakki vastasi hyväilevästi sisäisellä itsetunnolla: — — Sinä hankit niin paljon uusia lapsia taloon, että mitenkä minä ne kaikki sijoitan!

Miehet olivat nyt joka päivä louhimassa kiviä uuteen kivijalkaan. He olivat tasaväkisiä tässä työssä, toinen nuori ja tanakka hyvinvoipine ruumiineen, nopea näkemään tarvittavan lohkareen, löytämään sopivan kiven, toinen vanheneva ja sitkeä pitkine käsivarsineen ja tavattoman painavine rautakankineen. Kun he olivat suoriutuneet suuremmasta lohkareesta, hengähtivät he mielellään ja juttelivat leikillisesti ja umpimielisesti keskenään:

— Brede aikoo myydä, sanoi isä. — Niin, sanoi poika. — Mitä hän mahtaa pyytää? — Sepä se. — Etkö ole kuullut mitään? — En. Olen kuullut kaksisataa. — Isä ajatteli hetken ja sanoi: — Mitä arvelet, tuleeko tästä niskakivi? — Se riippuu siitä, saammeko siitä irti tämän kulman, vastasi Siivertti ja nousi paikalla ylös, hän antoi isälle lohkomisvasaran pideltäväksi ja käytteli itse moukaria. Hän kävi punaiseksi ja lämpimäksi, hän ojentautui koko pituuteensa ja antoi moukarin pudota, ojentautui taas ja antoi sen pudota, kaksikymmentä iskua, kaksikymmentä jyrähdystä. Hän ei säästänyt työasetta, eikä itseään, se oli karkeata työtä, jota hän teki, paita kohosi ylös housuista ja hänen mahansa vilkkui välistä, hän nousi joka kerta varpailleen antaakseen moukarille enemmän vauhtia. Kaksikymmentä lyöntiä.

— Katsotaan nyt! huudahti isä. — Poika lopetti ja kysyi: — Onko se säröytynyt? — He laskeutuivat polvilleen ja tutkivat kiveä joka puolelta, ei, se ei ollut säröytynyt. — Minäpä koetan sitä pelkällä moukarilla, sanoi isä ja nousi ylös. Se oli vielä ankarampaa työtä, se kysyi yksinomaan voimaa, moukari lämpeni, teräs muhentui, varsi höltyi. — Se irtautuu varresta, sanoi Iisakki moukarista ja lopetti. — Enpä jaksakaan enempää, sanoi hän. Sitä hän ei tosin tarkoittanut, ettei hän jaksaisi enempää.

Tämä isä, tämä lotja, vähäpätöisen näköinen, täynnä kärsivällisyyttä ja hyvyyttä, hän antoi pojan lyödä viimeiset iskut ja lohkaista kiven. — Siinä se nyt lepäsi kahtena kappaleena. — Olipa sinulla siinä pieni urakka, sanoi isä. Hm. Breidablikista voisi tulla jotakin. — Sitä minäkin, sanoi poika. — Kunhan suo ojitettaisiin ja muokattaisiin. — Tupaa pitäisi korjata. — Tietysti, tupaa pitäisi korjata, siinä olisikin aika työ, mutta. Mitenkä on, kuulitko, halusiko äitisi kirkkoon pyhänä? — Kyllä hän siitä jutteli. — Vai niin. Ei, nyt meidän täytyy katsella kaikkialta kaunista porraskiveä uutta tupaa varten. Oletko nähnyt sellaista? — En, vastasi Siivertti.

Pari päivää myöhemmin arveli kumpikin, että heillä oli kylliksi kiviä kivijalkaa varten. Oli perjantai-ilta, he istuutuivat ja hengähtivät ja puhelivat taas hieman.

— Hm. Mitä tuumit, sanoi isä, jos vähän ajattelisimme Breidablikia? — Mitenkä? kysyi poika, mitä siitä? — Enpä tiedä. Siellä on koulu ja se on aivan puolimatkassa. — Entä sitten? kysyi poika. — Enpä tiedä, mitä sillä tekisin, sillä ei se ole oikeata lajia. — Oletko ajatellut sitä? kysyi poika. — Isä vastasi: — En. Jollei Elias haluaisi siellä työskennellä. — Eliasko? — Enpä tiedä. — Kumpikin harkitsi pitkän aikaa. Isä alkoi kerätä työkaluja ja kuormittaa niillä itseään lähteäkseen kotiin. — Jospa niin, sanoi Siivertti vihdoin. Voithan ilmoittaa siitä hänelle. — Isä lopetti ja sanoi: — Emme ole löytäneet kaunista porraskiveä uutta tupaa varten tänäänkään. — Seuraavana päivänä oli lauvantai ja silloin piti heidän olla aikaisin liikkeellä ehtiäkseen vuoren yli lapsen kanssa. Jensine, palvelija, tulisi mukaan, hänestä saivat he yhden kummin, toiset kummit piti saada tunturin toiselta puolen Inkerin sukulaisten joukosta.

Inkeri oli niin soma, hän oli ommellut itselleen erikoisen sopivan sitsipuvun, ja kauluksessa ja hiansuissa oli valkoista. Lapsi oli kokonaan valkoisessa, uusi sininen silkkinauha kurottuna liepeeseen, mutta se olikin erikoinen lapsi, se hymyili ja jutteli kaikkea ja makasi kuunnellen, kun tuvan kello löi. Isä oli antanut hänelle nimen. Se kuului hänelle, hän aikoi toimia asiassa — seuratkaamme vain minua! Hän oli horjunut Jakobiina ja Rebekka nimien välillä, jotka kumpikin olivat Iisakin maun mukaisia, ja vihdoin hän meni Inkerin luo ja sanoi arkaillen: — Hm. Mitä arvelet Rebekasta? — Kyllä, vastasi Inkeri. — Kun Iisakki kuuli tämän, pöyhistyi hän ylen ja sanoi päättävästi: Jos hälle nimi annetaan, niin annetaan Rebekka. Sen minä takaan!

Ja luonnollisesti hän tahtoi tulla mukaan kirkkoon ollakseen kantamassa ja järjestyksen vuoksi. Rebekalta ei pitänyt puuttua hyvää seuraa! Hän leikkasi partansa ja vaihtoi ylleen punaisen paidan, kuten ennen nuorempana; oli lämpimin aika, mutta hänellä oli hauska, uusi talvipuku ja sen hän puki ylleen. Mutta Iisakki ei suinkaan ollut niitä miehiä, jotka pitävät velvollisuutena ylellisyyttä ja loistoa, niinpä otti hän matkalle jalkaansa sangen sadunomaiset saappaat.

He soutivat veneellä tunturijärven yli, ja se oli suuri helpotus siihen nähden, kun he ennen olivat saaneet kiertää sen. Mutta keskellä järveä, kun Inkerin piti antaa pienokaiselle rintaa, näki Iisakki jonkin välkkyvän nyörissä hänen kaulassaan — mikä se lie ollutkin. Kirkossa pani hän merkille, että Inkerillä oli kultasormus sormessaan. Sitä Inkeriä! Hän ei ollut voinut siitä kieltäytyä!

XVII

Hän oli ollut poissa monta vuotta ja hänestä oli tullut isää pitempi, hänellä oli pitkät, valkeat kädet ja mustaa viiksien alkua ylähuulessa. Hän ei tekeytynyt miksikään, vaan näytti harrastavan luonnollista ja hyvänsävyistä käytöstä; äiti oli ihmeissään ja iloissaan. Hän sai asua kamarissa Siivertin kanssa, veljekset tulivat hyvin toimeen keskenään ja tekivät toisilleen pieniä kepposia, jotka heitä huvittivat. Mutta tietenkin täytyi Eliaksen olla mukana tupaa rakennettaessa, silloin väsyi hän surkeasti, tottumaton kun oli ruumiilliseen työhön. Vallan hullusti kävi silloin, kun Siivertin täytyi lähteä työstä ja jättää se isän ja Eliaksen huoleksi — silloin jäi isä vallan kehnolle avulle.

Minnekä Siivertti lähti? Eikö tullutkin Ulla eräänä päivänä tunturin yli tuomaan sanaa eno Siivertiltä, että hän oli nyt kuolemaisillaan! Eikö siis pikku Siivertin pitänyt lähteä? Olipa sekin nyt, ei olisi huonompaa aikaa voinut sattua Siivertin pois lähettämiseen, mutta ei auttanut.

Ulla sanoi: — Minulla ei olisi ollut aikaa juosta asialla, ei olisi sopinut, mutta minä niin pidän kaikista lapsista täällä ja varsinkin pikku Siivertistä ja minä tahdoin häntä auttaa saamaan perintönsä. — Oliko Siivertti eno hyvin sairas? — Siunatkoon sinua, hän heikkonee päivä päivältä. — Oliko hän makuulla? — Makuullako? Älähän huoli tehdä piloja kuolemasta Herran istuimen edessä! Hän, Siivertti, ei enää juoksentele tässä maailmassa.

Tästä vastauksesta piti heidän huomata, että Siivertti oli jo varsin heikkona, ja Inkeri vaati, että pikku Siivertin piti lähteä heti.

Mutta Siivertti eno, se kelmi, se koiranleuka ei ollut lainkaan kuolemaisillaan, eipä edes ollut kunnolla makuulla. Kun pikku Siivertti tuli, huomasi hän tavattoman epäjärjestyksen ja surkeuden tuossa pienessä talossa, eikä kevättöitäkään oltu kunnolla tehty, eipä edes kaikki lantakaan oltu vielä ajettu; mutta kuolema ei näyttänyt vielä siinä silmänräpäyksessä olevan tulossa. Eno Siivertti oli jo vanha mies, yli seitsemänkymmentä vuotta, hän oli raihnaantunut ja kuljeskeli puolipukineissa ympäri tupaa ja lepäili usein sängyssä, hän tarvitsi apua yhdessä ja toisessa, kuten sillinuotan paikkauksessa, joka riippui talaassa ja oli huonossa kunnossa; mutta hän ei ollut vielä niin viimeisillään, ettei olisi syönyt hapanta kalaa ja polttanut nurkantakuisia.

Kun Siivertti oli ollut puolisen tuntia ja nähnyt, miten asiat olivat, tahtoi hän lähteä takaisin kotiin. — Kotiin? sanoi ukko. — Me rakennamme tupaa ja isällä on huonoa apua. — Vai niin, sanoi ukko, eikö Elias ole kotona? — Niin, mutta hän on niin tottumaton. — Miksi sinä sitten tulit? — Siivertti selitti, minkä sanan Ulla oli tuonut. — Kuolemaisillaan? kysyi ukko, luuliko hän, että minä olin kuolemaisillani? Sepä helkkaria! — Hahhahhaa, sanoi Siivertti. — Ukko katsoi häneen äkäisenä ja sanoi: — Sinä virnistelet kuolevalle miehelle ja sinä olet minun kaimani! — Siivertti oli liian nuori kursaillakseen, hän ei ollut koskaan välittänyt enosta ja nyt hän tahtoi jälleen kotiin.

— Vai niin, niinpä taisit sinäkin luulla, että minä olin kuolemaisillani ja niin tulit juosten, sanoi ukko. — Ulla sen sanoi, vastasi Siivertti. — Hetken vaitiolon jälkeen teki eno tarjouksen: — Tahdotko paikata nuottani, niin näytän sinulle jotakin. — Vai niin, sanoi Siivertti, mitä se on? — Se ei kuulu sinuun, vastasi ukko jyrkästi ja paneutui sänkyyn.

Neuvottelut näyttivät vievän aikaa ja Siivertti istui ja kääntelehti. Hän meni ulos ja katseli paikkoja, kaikki oli rempallaan ja hoidotta, oli mahdotonta ruveta täällä töihin. Kun hän palasi jälleen sisälle, oli eno ylhäällä ja istui uunin luona.

— Näetkö tätä? sanoi hän ja näytti tammista lipasta, joka oli lattialla hänen jalkojensa välissä. Se oli rahalipas. Oikeastaan oli se tavallinen, useaan osastoon jaettu pullokotelo, jollaisia esivalta ja muut suuruudet kuljettivat matkoilla ennen vanhaan; nyt ei siinä enää ollut pulloja, vanha kihlakunnan kassanhoitaja säilytti siinä nyt papereitaan ja rahojaan. Oo tuota pullokoteloa. Juttu kiersi, että siinä oli kaiken maailman rikkaudet, seutukunnan väen oli tapana sanoa: — Ollappa minulla vain kaikki rahat, jotka Siivertin lippaassa ovat olleet!

Siivertti eno otti lippaasta paperin ja sanoi juhlallisena: — Osaat kai lukea kirjoitusta? Lue tämä asiapaperi! — Pikku Siivertti ei suinkaan ollut varsin taitava luvuissa, sitä hän ei ollut, mutta hän luki, että hänet oli asetettu enon kaiken jälkeenjäävän omaisuuden perijäksi. — Ja nyt voit tehdä aivankuin haluat! sanoi ukko ja pani paperin takaisin lippaaseen.

Siiverttiä ei asia paljoakaan liikuttanut; oikeastaan ei asiapaperi sanonut enempää, kuin mitä hän jo ennestään tiesi, sillä olihan hän varhaisesta lapsuudestaan saakka alituiseen kuullut, että hän saisi kerran periä enonsa. Toista olisi, jos hän saisi nähdä lippaan varat. — Siellä on kai paljon arvokasta siellä lippaassa, sanoi hän. — Enemmän kuin luuletkaan! vastasi ukko lyhyesti.

Hän oli niin loukkaantunut ja äimistynyt sisarenpoikaansa, että hän lukitsi lippaan ja kävi jälleen sänkyyn. Siellä makasi hän ja lähetteli sieltä erinäisiä tiedonantoja: — Minä olen ollut seudun valtuutettu ja sen rahojen ja omaisuuden päämies kolmekymmentä ajastaikaa, minun ei tarvitse kerjätä ketään avukseni. Mistä Ulla oli saanut tietää, että minä olin kuolemaisillani? Enkö voi lähettää vaikka kolme miestä hevoskyydillä tohtoria hakemaan, jos tahdon! Ei sinun pidä metkuilla minun kanssani. Ja sinä Siivertti et voi odottaa siksi, kunnes minä vetäisin viime henkäykseni? Minä tahdon vain kertoa sinulle, että nyt olet lukenut asiapaperin ja se on rahalippaassa keskellä, enempää en sano. Mutta jos lähdet minun luotani, niin vie sana Eliakselle, että hän tulee tänne. Hän ei ole minun kaimani, eikä hänellä ole minun maallista nimeäni — antaa hänen vain tulla!

Huolimatta näiden sanojen uhkaavasta sävystä, harkitsi Siivertti niitä ja sanoi: — Minä vien sanan Eliakselle!

Ulla oli yhä Sellanråssa, kun Siivertti palasi. Hänellä oli ollut aikaa pistäytyä korvessa niinkin pitkällä kuin Aksel Strömin ja Barbron luona heidän uutistalossaan, ja sieltä palasi hän täynnä juoruja ja salaisuuksia: — Barbro lihoo, sanoi hän kuiskaten, eiköhän se vaan merkitse jotakin? En sentään sano mitään! Vai niin, joko sinä tulet Siivertti? Ei kai ole siis enempää kysymistä, enosi on kuollut? Niin, hän olikin vanha mies, haudan partaalla oleva ukko. Mitä — vai ei hän ole kuollut? Onpa syytä kiittää Jumalaa! Lorujako kuletin, niinkö sanot? Kunpahan olisin ollut yhtä vapaa synnistä! Saatoinko minä tietää, että enosi valehteli kuolinvuoteellaan? Hän heikkonee, ne olivat minun sanani, ja niistä minä vastaan kerran valtaistuimen edessä. Mitä sanot Siivertti? Niin, mutta eikö enosi itse maannut sängyssä ja tupakoinut ja pannut käsiään ristiin rinnan päälle ja sanonut, että hän on aivan kuolemaisillaan?

Ullan kanssa oli mahdoton väitellä, hän voitti vastustajansa lörpötyksellään ja tukki häneltä suun. Kun hän kuuli, että eno Siivertti oli kutsunut Eliasta luokseen, tarttui hän tähänkin seikkaan ja käytti sitä hyväkseen: — Siinä voitte kuulla, kuljetinko minä loruja! Vanha Siivertti kutsuu sukuansa ja ikävöi lihaansa ja vertansa, hän on viimeisillään! Sinun ei pidä kieltäytyä Elias, sinun pitää paikalla lähteä nähdäksesi enosi vielä hengissä! Minä lähden myös tunturin yli, meillä on sama matka.

Ulla ei jättänyt Sellanråta ennenkuin hän oli saanut Inkerin syrjään ja kuiskannut lisää Barbrosta: — En sano mitään, mutta hänellä oli merkit! Ja nyt on kai tarkoituksena, että hänestä tulee emäntä uutistaloon. Muutamat ne paisuvat, vaikka aluksi ovat pieniä kuin meren hiekka. Kuka nyt olisi uskonut sellaista Barbrosta! Aksel on toimelias mies, ja sellaisia suuria maita ja taloja kuin täällä korvessa on, ei ole meidän puolella tunturia, senhän tiedät sinäkin Inkeri, joka olet meidän seudultamme ja olet siellä syntynyt. Barbrolla oli joku naula villoja, ne olivat vain talvivilloja, minä en ollut mikään pyytäjä, eikä hän liioin tarjonnut minulle mitään, meidän kesken ei ollut muuta kuin hyvää päivää ja hyvästi, vaikka minä tunsin hänet lapsesta saakka koko ajan, kun minä olin täällä Sellanråssa ja sinä Inkeri olit opissa —

— Nyt itkee pikku Rebekka, sanoi Inkeri ja keskeytti Ullan ja ojensi hänelle kourallisen villoja.

Suuri kiitospuhe Ullan puolelta: — Niin, eikö todella ollut kuten hän juuri oli sanonut Barbrolle, että Inkerin veroista ei ollut antajaa! Hän antoi niin, että tuntui, mutta ei koskaan hiiskunut siitä mitään. Mene vaan pikku enkelin luo, eikä koskaan ole ollut niin äitinsä näköistä lasta kuin pikku Rebekka. Muistiko Inkeri, mitä hän kerran oli sanonut: ettei hän saanut enää? Nyt hän näki! Ei, piti kuulla, mitä vanhat sanovat, joilla itsellään on ollut lapsia, ne ovat tutkimattomia niinkuin Herran tiet.

Niin löntysteli hän Eliaksen jäljessä metsän halki, vanhuuttaan kutistuneena, jauhomaisena ja harmaana ja uteliaana, katoamattomana. Vanhan Siivertin luo tahtoi hän nyt mennä ja sanoa, että hän — Ulla — oli saanut Eliaksen lähtemään.

Mutta Elias ei ollut pannutkaan vastaan, häntä ei ollut vaikea saada suostumaan. Kas, hän oli itse asiassa kehittyneempi, kuin miltä hän näytti, Elias, hän oli tavallaan kyvykäs poika, sävyisä ja hyväntahtoinen luonnostaan, vain vähän heikonpuoleinen. Omat syynsä oli sillä, ettei hän mielellään tahtonut tulla kaupungista kotiin, hän tiesi hyvin, että äiti oli ollut vankilassa murhasta, kaupungissa ei hän kuullut siitä mitään, korvessa muistivat sen kaikki. Eikö hän nyt ollut useita vuosia ollut toverien seurassa, jotka olivat opettaneet hänelle hienompaa tuntemusta, kuin hänellä ennen oli ollut? Eikö haarukka ollut yhtä välttämätön kuin veitsi? Eikö hän ollut kaiket aikansa kirjoittanut kruunuja ja äyrejä, mutta täällä korvessa käytettiin yhä vanhaa taalarirahaa? Niin, hän vaelsi sangen mielellään tunturin yli toiseen seutuun, kotona sai hän joka silmänräpäys pitää ylemmyyttään aisoissa. Hän koetti parhaansa mukaan sopeutua ympäristöönsä ja hän onnistui siinä, mutta hän sai olla varuillaan. Niinkuin silloinkin, kun hän oli tullut kotiin Sellanråhon pari viikkoa sitten: hän oli ottanut mukaansa vaaleanharmaan kevätpalttoonsa, vaikka oli keskikesä, ja kun hän ripusti sen tuvassa naulaan, olisi hän voinut hyvästi kääntää ulospäin hopeakilven, jossa oli hänen nimikirjaimensa, mutta hän ei tehnyt sitä. Samoin oli kepin laita, kävelykepin. Se oli tosin vain sateenvarjon varsi, josta hän oli irroittanut kaikki terässakarat, mutta täällä ei hän ollut käyttänyt sitä niinkuin kaupungissa, eikä heilutellut, kaukana siitä, vaan ainoastaan kantanut sitä piilossa sivullaan.

Ei, se ei ollut mikään ihme, että Elias läksi tunturin yli. Hänestä ei ollut kirvesmieheksi; hän pystyi kirjoittamaan kirjaimia, johon ei kelvannutkaan joka mies, mutta kotona ei tälle hienolle opille ja taidolle osannut kukaan antaa arvoa, lukuunottamatta ehkä äitiä. Hän asteli iloisena metsätietä ylöspäin Ullan edellä, hän aikoi odottaa häntä ylempänä, hän juoksi kuin vasikka, hän kiirehti. Elias oli tavallaan varastautunut talosta, hän pelkäsi, että hänet nähtäisiin, sillä hän oli korjannut mukaansa matkalle sekä kevätpalttoon että kävelykepin. Tunturin toisella puolen toivoi hän näkevänsä väkeä ja tulevansa itse nähdyksi, ehkä pääsisi hän kirkollekin. Niinpä asteli hän iloisena kevätpalttoossa, joka oli aivan liikaa auringonpaahteessa.

Eikä hän ikävöinyt rakenteella olevaa tupaa, päinvastoin, saihan isä Siivertin jälleen, ja Siivertistä oli moninkertainen hyöty ja hän teki työtä aamusta iltaan. Heiltä ei mennyt pitkää aikaa tuvan pystyttämiseen, se oli lisärakennus, kolme seinää; heillä ei ollut hirsien piiluamista, he sahasivat ne sahassa; siitä saivat he samalla kattolaudat. Eräänä kauniina päivänä näkivät he tosiaan tuvan valmiina silmiensä edessä, katettuna, permantoineen ja ikkunoineen. Enempää eivät he ehtineet maatöiden välillä, laudoitus ja maalaus täytyi jättää myöhempään.

Nyt tuli Geissler suuren seurueen kera tunturin yli Ruotsista. Seuralaiset tulivat ratsain, ratsastaen kiiltävillä hevosilla ja keltaisilla satuloilla, he olivat kai rikkaita matkustajia, koska olivat niin paksuja ja raskaita, että hevoset notkuivat heidän allaan; näiden suurten herrojen seurassa tuli nyt Geissler jalkaisin. Heitä oli kaikkiaan neljä herraa ja Geissler, sen lisäksi oli kaksi palvelijaa, jotka kumpikin taluttivat kuormahevosta.

Ratsastajat laskeutuivat satulasta pihamaalle ja Geissler sanoi: — Siinä on Iisakki, hän on itse maakreivi. Hyvää päivää, Iisakki! Nyt näet, että minä vielä tulin, kuten sanoin.

Geissler oli sama kuin ennenkin. Vaikka hän tuli jalan, ei hän näyttänyt olevan halpa-arvoisempi muita, hänen kulunut takkinsa lerppui laihojen pakarain yllä, mutta hänen kasvonsa osoittivat ylemmyyttä ja ylpeyttä. Hän sanoi: — Tarkoituksena oli, että nämä herrat ja minä käväisisimme vähän tunturilla; he ovat niin lihavia ja heidän pitäisi laihtua.

Herrat olivat muuten hyviä ja ystävällisiä, he hymyilivät Geisslerin sanoille ja pyysivät Iisakkia suomaan anteeksi, että he tulivat kuin sodalla hänen taloonsa. Heillä oli evästä mukana, niin etteivät he söisi häntä putipuhtaaksi, mutta he olisivat kiitollisia, jos saisivat yöksi kattoa päänsä päälle. Ehkä he saisivat olla uudessa rakennuksessa?

Kun he olivat hetkisen levänneet ja Geissler oli pistäytynyt sisällä Inkerin ja lasten luona, lähtivät kaikki vieraat ylös metsän halki ja olivat iltaan saakka poissa. Silloin tällöin pitkin iltapäivää olivat talon asukkaat kuulleet ankaria laukauksia tunturilta, ja vieraat tulivat takaisin mukanaan uusia näytteitä pusseissa. — Sinikuparia, sanoivat he ja nyökkäsivät kiville. He keskustelivat kauan ja oppineesti ja tarkastelivat karttaa, jonka he summittaisesti olivat piirtäneet; heidän joukossaan oli vuorilajien tuntija ja insinööri, yhtä nimitettiin maaherraksi, yhtä tehtailijaksi; — ilmarata, sanoivat he, köysirata, sanoivat he. Geissler heitti silloin tällöin keskusteluun sanan ja se näytti joka kerta olevan herroille ohjeeksi, sillä he ottivat huomioon hänen sanansa. — Kuka omistaa järven etelälaidan? kysyi maaherra Iisakilta. — Valtio, vastasi Geissler nopeasti. Hän oli tarkkaava ja hanakka, hänellä oli kädessään se asiakirja, jonka Iisakki kerran oli allekirjoittanut puumerkillään. — Olenhan jo sanonut, että se on valtion, vieläkö sitä kyselet? sanoi hän. Jos haluat tarkistaa tiedonantoani, niin ole hyvä!

Myöhemmin illalla vei Geissler Iisakin syrjään kahdenkesken ja sanoi: — Myymmekö kuparivuoren? — Iisakki vastasi: — Se on nyt niin, että nimismies on kerran ostanut vuoren ja maksanut minulle. — Aivan niin, sanoi Geissler, minä ostin vuoren. Mutta nyt on asian laita niin, että sinun piti saada prosentteja kaupasta tai käytöstä, tahdotko nyt nostaa nuo prosentit? — Sitä ei Iisakki ymmärtänyt ja Geisslerin täytyi selittää: Iisakki ei voinut tehdä kaivaustyötä, hän oli maanviljelijä, hän muokkasi maata; Geissler ei liioin voinut tehdä kaivaustyötä. Rahoja, kapitaalia? Hoo, niin paljon kuin hän tahtoi! Mutta hänellä ei ollut aikaa, hänellä oli paljon puuhaa, hän oli aina matkoilla, hänen täytyi hoitaa maatilojaan sekä etelässä että pohjoisessa. Nyt tahtoi Geissler myydä vuoren näille ruotsalaisille herroille, jotka olivat kaikki hänen vaimonsa sukulaisia ja rikkaita miehiä, ammattimiehiä, ja voivat harjoittaa vuorityötä. Ymmärsikö Iisakki nyt asian? — Minä teen niinkuin hän tahtoo! selitti Iisakki.

Merkillistä — tämä suuri luottamus teki kuluneelle Geisslerille hyvää: — Niin, enpä tiedä, oivallatko pitää puoliasi, sanoi hän ja harkitsi. Äkkiä hän varmistui ja jatkoi: — Mutta jos annat minulle vapaat kädet, niin hieron minä ainakin paremmin kauppoja sinun puolestasi kuin itse pystyt. — Iisakki alotti. — Hm. Hän on alusta pitäen ollut hyvä mies meitä kaikkia kohtaan… Geissler rypisti otsaansa ja keskeytti hänet: — Hyvä on!

Seuraavana aamuna istuutuivat herrat kirjoittamaan. He kirjoittivat vakaita asioita: ensin neljänkymmenen tuhannen kruunun kauppakirjan vuoresta, sitte asiakirjan, jolla Geissler luopui koko tästä rahamäärästä vaimonsa ja lastensa hyväksi. Iisakki ja Siivertti kutsuttiin sisään todistamaan allekirjoituksellaan nämä paperit. Kun se oli tehty, tahtoivat herrat lunastaa Iisakilta hänen prosenttinsa polkuhinnasta, viidestäsadasta kruunusta. Geissler keskeytti heidät sanoilla: — Leikki syrjään!

Iisakki ei tajunnut paljoakaan koko puuhasta, hän oli kerran myynyt ja saanut maksun, mutta sitäpaitsi, niin, kruunut — nehän eivät olleet mitään, ne eivät olleet taalareita. Siivertti sitävastoin älysi vähän enemmän, keskustelujen sävy oli hänestä omituinen: se oli varmaankin joku perhejuttu, joka täällä saatettiin päätökseen. Eräs herroista saattoi sanoa: — Rakas Geissler, sinulla ei todellakaan pitäisi olla niin punaiset silmät! Johon Geissler vastasi hanakasti, mutta väistäen: — Eipä todella pitäisi. Mutta tässä maailmassa ei käy ansioiden mukaan!

Oliko niin, että Geisslerin rouvan veljet ja sukulaiset tahtoivat ostaa pois hänen miehensä, ehkä yhdellä iskulla vapautua hänen käynneistään heidän luonaan ja hänen kiusallisesta sukulaisuudestaan? Vuori ei kylläkään ollut arvoton, sitä ei kukaan väittänyt; mutta se oli etäällä; herrat sanoivat kuitenkin, että he ostivat sen saattaakseen sen sellaisten miesten käsiin, joilla oli paljoa enemmän mahtia kuin heillä sen käyttämiseen. Siinä ei ollut mitään tavatonta. He sanoivat myös avoimesti, etteivät he tienneet, paljonko he saisivat vuoresta takaisin sellaisena kuin se oli: jos kaivostyö saadaan käyntiin, ei neljäkymmentä tuhatta ollut hinta eikä mikään; jos taas vuori jäisi koskemattomaksi, olisi tuo summa mennyt kuin kaivoon. Mutta joka tapauksessa he halusivat saattaa kaupan päätökseen ja tarjosivat Iisakille viisisataa kruunua hänen osuudestaan.

— Minä olen Iisakin valtuuttama, sanoi Geissler, enkä myy hänen oikeuttaan alle kymmentä prosenttia ostohinnasta.

— Neljä tuhatta, sanoi Geissler. Iisakki omisti vuoren, hän saa neljä tuhatta. Minä en omistanut sitä, minä sain neljäkymmentä tuhatta. Tahtovatko herrat vaivautua harkitsemaan sitä!

He harkitsivat asiaa, kuiskailivat siitä, menivät pihalle, venyttivät aikaa. — Laittakaa hevoset kuntoon! huusivat he palvelijoilleen. Eräs herroista meni sisälle Inkerin luo ja maksoi ruhtinaallisesti kahvista, muutamista munista ja asunnosta. Geissler kulki näköjään välinpitämättömänä ympäri, mutta hän oli silti yhtä varuillaan: — Miten kävi vesiviemärin viime vuonna? kysyi hän Siivertiltä. — Se pelasti koko laihon. — Te olette muokanneet tuon peltoläntyn senjälkeen, kun viimeksi olin täällä? — Niin kyllä. — Teillä pitäisi olla hevonen lisää talossa, sanoi Geissler.

Kaikki menivät nyt taas sisälle uuteen rakennukseen ja Iisakin neljä tuhatta kruunua laskettiin pöytään. Geissler sai jonkun paperin, hän pisti sen sinältään taskuunsa, aivankuin sillä ei olisi mitään arvoa. — Kätke se! sanoivat vieraat hänelle, ja sinun vaimosi saa pankkikirjan muutaman päivän kuluttua, sanoivat he. — Geissler rypisti otsaansa ja vastasi: — Hyvä on!

Mutta he eivät olleet vielä suoriutuneet Geissleristä. Ei niin, että hän olisi avannut suunsa pyytääkseen jotakin, mutta siinä hän seisoi nyt ja he näkivät, miten hän siinä seisoi; ehkä oli hän vaatinut itselleenkin jonkun määrän rahaa. Kun tehtailija antoi hänelle setelitukun, nyökkäsi Geissler vain ja sanoi että hyvä oli. Ja sitte juomme lasin Geisslerin kanssa, sanoi tehtailija.

Tällöin tuli Brede Olsen käyden. Mitä hän nyt tahtoi? Brede oli kyllä kuullut nuo jyrisevät laukaukset eilen ja hän ymmärsi, että jotakin oli tekeillä vuorella. Nyt hän tuli ja halusi hänkin myödä vuoren. Hän sivuutti Geisslerin ja kääntyi herrojen puoleen: hän oli tavannut merkillisiä kivilajeja, uskomattomia, toisia kuin verta, toisia kuin hopeata; hän tunsi joka sopen tunturilla ja osasi suoraan kaikkialle, hän tiesi pitkiä suonia raskasta metallia — mitähän mahtoi olla metallia? — Onko sinulla näytteitä? kysyi vuorilajien tuntija. — On. Mutta eivätkö he yhtä hyvin voineet mennä tunturille? Se ei ollut kaukana. Näytteitäkö? Monta säkillistä, monta kopallista, Bredellä ei ollut niitä mukanaan, ne olivat kotona, hän voi juosta noutamaan niitä. Mutta pikemmin saattoi juosta ylös tunturille niitä noutamaan, jos he tahtoivat odottaa. Herrat ravistivat päätään ja läksivät matkoihinsa.

Brede katsoi vääryyttä kärsineenä heidän jälkeensä. Jos toivo olikin hetkeksi syttynyt hänessä, sammui se nyt, hän työskenteli ilman onnea, mikään ei tahtonut hänelle luonnistua. Oli hyvä, että hänellä oli kevyt mieli kestämään elämän koettelemuksissa, hän katsoi ratsastajien jälkeen ja sanoi lopuksi: — Onnea matkalle!

Mutta nyt kävi hän jälleen nöyräksi Geisslerille, entiselle nimismiehelleen, eikä enää sinutellut häntä, vaan tervehti häntä ja teititteli. Geissler oli jollain tekosyyllä ottanut lompakon taskustaan ja näyttänyt, miten paksu se oli rahasta. — Eikö nimismies voisi auttaa minua! sanoi Brede. — Mene kotiin ja ojita suosi! sanoi Geissler eikä antanut vähintäkään apua. — Olisinhan hyvin voinut ottaa mukaani kokonaisen kantamuksen näytteitä, mutta eikö olisi ollut parasta tarkastaa vuoret, kun he nyt olivat täällä? — Geissler ei kuunnellut häntä, vaan kysyi Iisakilta: — Etkö nähnyt, minne minä panin sen todistuksen? Se oli mitä tärkein. Monia tuhansia kruunuja. Kas, täällähän se on, keskellä setelipinkkaa! — Mitä väkeä he olivat? Olivatko he vain ratsastusmatkalla? kysyi Brede.

Geissler oli kai ollut ankarassa jännityksessä, ja nyt se laukesi. Mutta hänellä oli yhä vireyttä ja halua toimittaa jotakin: hän sai mukaansa Siivertin ylös tunturille ja hänellä oli mukanansa suuri paperi, jolle hän piirsi kartan järven etelänpuoleisesta korvesta — mitä ajatuksia hänellä nyt sen suhteen lie ollutkin. Kun hän joitakin tunteja myöhemmin palasi alas taloon, oli Brede vielä siellä, mutta Geissler ei vastannut hänelle mihinkään kysymyksiin, vaan oli ynseä ja viittasi vain kädellään.

Hän nukkui yhteen menoon seuraavaan aamuun, jolloin hän nousi ylös auringon keralla täysin levänneenä. — Sellanrå! sanoi hän ja seisoi pihalla ja katseli ympäriinsä.

— Pötyä! vastasi Geissler. Etkö älyä, että sinä olisit tullut saamaan paljon enemmän? Ja minultahan sinä olisit ne tullut saamaan meidän sopimuksemme mukaan; mutta kuten näit, ei niin käynyt. Paljonko sitte sait? Vain tuhat taalaria, vanhan laskun mukaan. Minä tässä ajattelen, että sinä tarvitset hevosen lisää taloon. — Niin. — Minä tiedän erään hevosen. Hän, joka nyt on nimismies Heyerdahlin todistajana, antaa talonsa rappeutua, hänestä on hauskempaa matkata ympäri ulosmittauksilla. Hän on jo ennen myynyt karjansa, nyt haluaa hän myydä hevosen. — Minä kuulustan häneltä, sanoi Iisakki.

Geissler osoitti kädellä laajalti ympäri ja sanoi: — Kaikki tuo on maakreivin! Sinulla on talo ja karjaa ja peltoja, kukaan ei voi sinua nälkään näännyttää!

Geissler hääri edes takaisin pihalla ja meni äkkiä sisälle Inkerin luo! — Saankos tänäänkin vähän evästä taas? kysyi hän. Jonkun vohvelin taas, ilman voita ja juustoa, ne ovat kyllin hyviä muutenkin. Ei, tee niinkuin sanon, en halua kantaa enempää.

Geissler läksi jälleen ulos, hän oli nähtävästi rauhaton, hän meni rakennukseen ja istuutui kirjoittamaan. Hän oli ajatellut edeltä käsin, mitä kirjoittaisi, niin ettei se vienyt pitkää aikaa; hän kääntyi siinä valtion puoleen, sanoi hän ylemmyydellä Iisakille, sisäasiainvirastoon, sanoi hän. Minulla on suuret puuhat!

Kun hän oli saanut eväänsä ja heitti hyvästit, oli kuin hän äkkiä olisi muistanut jotakin: — Se on totta, minä unohdin viimein täältä lähtiessäni — olin ottanut setelin lompakosta, mutta sitte olin pistänyt sen liivintaskuun. Sieltä löysin sen. Minulla on niin paljon toimitettavia. — Näin sanoen pani hän jotakin Inkerin käteen ja läksi.

Niin läksi Geissler ja näytti varsin reippaalta. Hän ei suinkaan ollut alasmenossa eikä vielä pitkiin aikoihin kuollut, hän tuli vieläkin Sellanråhon ja vasta monta vuotta myöhemmin hän kuoli. Talossa aina kaivattiin, kun hän läksi; Iisakki oli aikonut kysyä häneltä Breidablikista ja neuvotella hänen kanssaan, mutta siitä ei tullut mitään. Geisslerkin ehkä olisi kieltänyt häntä ostamasta paikkaa — ostamasta viljelysmaata konttoristi Eliakselle.

XVIII

Siivertti eno piristyikin vielä. Eliakselta meni kolme viikkoa hänen luonaan, sitten kuoli ukko. Elias järjesti hautajaiset ja oli varsin nokkela siinä puuhassa, hän sai käsiinsä joitakuita verenpisaroita naapurituvista ja lainasi lipun, jonka veti puolitankoon ja osti mustaa harsoa kauppiaalta suruverhoiksi. Iisakille ja Inkerille lähetettiin sana ja he tulivat hautajaisiin, Elias oli varsinainen isäntä ja huolehti kestityksen kutsuvieraille; jopa, kun ruumis oli siunattu, lausui Elias vielä joitakin kauniita sanoja haudan ääressä, ja hänen äitinsä turvautui nenäliinaan ylpeydestä ja liikutuksesta. Kaikki kävi loistavasti.

Kotimatkalla isän seurassa täytyi Eliaksen kantaa kevättakkiaan julkisesti, mutta kävelykeppi täytyi hänen kätkeä sen hihaan. Kaikki kävi hyvin siihen saakka, kun heidän piti kulkea veneellä järven yli; silloin kosketti isä varomattomasti takkia ja siitä kuului naksahdus. — Mitä se oli? kysyi hän. — Ei mitään, vastasi Elias.

Mutta katkennutta keppiä ei heitetty pois, vaan kun he tulivat kotiin, etsi Elias sopivaa helaa. — Eikö sitä voi nivoa? kysyi Siivertti, tuo suuri kujeilija. Siihen voi panna tikut kahden puolen ja sitoa pikilangalla…? — Kyllä minä sinut sidon pikilangalla, vastasi Elias. — Hahaha. Mutta sinä haluaisit kai sitoa mieluummin punaisella sukkanauhalla? — Hahaha, sanoi myös Elias, mutta sitten hän meni äidin luo ja sai häneltä vanhan sormustimen ja siitä hän viilasi pohjan pois ja sai itselleen oikein sievän helan kävelykeppiin. Eliaksella pitkine, valkeine käsineen ei ollutkaan peukalo keskellä kämmentä!

Veljekset hulluttelivat edelleen keskenään: — Saanko minä sen, mitä Siivertti enolta jäi? kysyi Elias. — Että saatko? Paljonko sitä on? kysyi Siivertti. — Hahaha, sinä tahdot ensin tietää, paljonko sitä on, senkin saituri! — Saat kernaasti pitää sen! sanoi Siivertti. — Se on viiden ja kymmenen tuhannen välillä. — Taalarin? huudahti Siivertti. Hän ei voinut pidättyä siitä. — Elias — ei koskaan laskenut taalareissa, mutta nyt se sopi hyvästi ja hän nyökkäsi. Ja hän antoi Siivertin olla siinä luulossa seuraavaan päivään.

Sitte palasi Elias asiaan: — Sinä varmaan kadut eilistä lahjaasi? sanoi hän. — Senkin vietävä! vastasi Siivertti, mutta viisituhatta taalaria oli kuitenkin viisituhatta taalaria, eikä mikään pikku raha; jollei veli ollut täi tai intiaani, niin antoi hän kai takaisin puolet. — Nyt sanon sinulle sen asian, selitti vihdoin Elias, minä luulen, etten siitä perinnöstä paljoa liho. — Siivertti katsoi ihmeissään häneen: — Vai niin, etkö? — Eipä erikoisesti eikä varsin lihavaksi.

Eliashan oli oppinut kirjanpitoa, enon lipas, tuo kuulu pullolaatikko oli avattu hänelle ja hänen oli pitänyt läpikäydä kaikki paperit ja summat ja laskea kassa. Siivertti eno ei ollut pannut sisarenpoikaansa maatöihin tai nuotanparsintaan talaassa, hän oli johtanut hänet hirvittävään lukujen ja tilien sekasotkuun. Jos joku veronmaksaja kymmenen vuotta sitten oli maksanut vuohella tai jollakin leiviskällä kapakalaa, niin ei vuohta tai kapakalaa oltu merkitty kirjoihin, vaan vanha Siivertti penkoi miehen esille muististaan ja sanoi: — Hän on maksanut! — No sitte pyyhimme sen erän, sanoi Elias.

Tässä työssä oli Elias kylläkin oikea mies paikallaan ja hän rohkaisi sairasta sanomalla, että tila oli hyvä, he olivat keskustelleet yhdessä, vieläpä vähin laskeneet leikkiäkin. Elias oli kai yhdessä ja toisessa narrimainen, mutta niin oli vanha Siiverttikin, he olivat yksinkertaisesti kirjoittaneet korkealentoisia asiakirjoja ei yksin pikku Siivertin, vaan myös kunnan hyväksi, sen kunnan, jota ukko oli palvellut kolmekymmentä vuotta. Ne olivat ihania päiviä! — En olisi ikinä voinut saada parempaa kuin sinut, Eliasmies! sanoi Siivertti eno. Hän lähetti ostamaan lampaanmahaa keskellä kesää, kalaa tuotiin hänelle tuoreena rannikolta, Elias sai käskyn maksaa lippaasta. He elivät hyvästi. He saivat käsiinsä Ullan, he eivät olisi voineet parempaa keksiäkään ottamaan osaa kesteihin eikä kielevämpää levittämään mainetta vanhan Siivertin viimeisistä päivistä. Ja tyytyväisyys oli molemminpuoleista: — Olen sitä mieltä, että meidän tulee muistaa Ullaakin vähäisen, sanoi Siivertti eno, hän on nyt leski ja vähissä varoissa. Pikku Siivertille jää vielä kyllin. — Se maksoi Eliakselle jonkun kynänvedon tottuneella kädellä, lisäyksen testamenttiin, ja niin oli Ullakin perinnönsaajien joukossa. — Minä tahdon pitää sinusta huolta, sanoi vanha Siivertti hänelle. Siinä tapauksessa, etten enää tulisi astelemaan tässä maailmassa, niin en tahdo, että sinä näkisit nälkää, sanoi hän. — Ulla huudahti, että hän kävi sanattomaksi, mutta sanattomaksi hän ei käynyt, hän oli vain liikutettu ja itki ja kiitti; kukaan ei olisi voinut keksiä sellaista yhteyttä maallisen lahjan ja esimerkiksi "taivaan palkinnon" välillä "siellä ylhäällä" niinkuin Ulla. Ei, sanattomaksi hän ei jäänyt.

Mutta Elias? Jos hänellä aluksi olisikin ollut valoisampi ja suurempi käsitys enon varallisuudesta, niin täytyi hänen myöhemmin ryhtyä harkitsemaan ja puhumaan. Hän koetti heikolla viittauksella: — Kassa ei taida olla täydessä järjestyksessä, sanoi hän. — Niin, mutta entä kaikki, mitä minulta jää jälkeeni vastasi ukko. — Ja sitte on sinulla kai rahoja siellä täällä pankeissa? kysyi Elias; sillä niin kerrottiin. — No, sanoi ukko, miten nyt lie sen asian. Mutta entä nuottavehkeet ja talo ja rakennukset ja karja ja valkeat lehmät ja punaiset lehmät! Luulen, että hulluttelet, Eliasmies!

Elias ei tiennyt, minkä arvoinen nuotta saattoi olla, mutta karjan hän oli nähnyt: se supistui yhteen lehmään. Se oli valkoisen ja punaisen kirjava. Siivertti eno ehkä houri. Eikä Elias liioin saanut tolkkua ukon kaikista laskuista, ne olivat vallan sekaisin, varsinkin siltä vuodelta, jolloin raha vaihtui taalarista kruunuksi: kunnankassanhoitaja oli silloin usein laskenut nämä pienet kruunut täysiksi taalareiksi. Eipä ollut ihme, että hän luuli itseään rikkaaksi! Mutta kun kaikki oli laskettu, pelkäsi Elias, ettei ehkä jäisi paljoakaan jäljelle, ehkä ei mitään. Ehkäpä eivät varat riittäisikään.

Veljekset laskivat asiasta pilaa. Siivertti ei ollut siitä alakuloinen, päinvastoin, sillä häntä olisi kai kalvanut enemmän, jos hän todellakin olisi heittänyt menemään viisituhatta taalaria. Hän tiesi hyvin, että hänet oli ristitty enon kaimaksi pelkästään hyödyn toivossa, ei hän ollut häneltä mitään ansainnut. Nyt pani hän Eliaksen vastaanottamaan perinnön: tietysti sinä sen saat, tule, tehdään kirjallinen sopimus! sanoi hän. Minä suon sinulle rikkaudet. Älä hylkää niitä!

He pitivät monet ilveet. Siivertti todellakin parhaiten auttoi Eliasta viihtymään kotona; olisi ollut paljon ikävämpi ilman häntä.

Nyt oli Elias taas varsin turmeltunut, tuo kolmen viikon laiskanaolo tunturin toisella puolella ei ollut vaikuttanut häneen edullisesti, siellä oli hän myös käynyt kirkossa ja komeillut hyvällä menestyksellä, olipa tavannut tyttöjäkin. Täällä kotona ei ollut ketään, Jensine, uusi palvelija, ei ollut mikään, ainoastaan työihminen, hän sopi paremmin Siivertille. — Minä haluaisin nähdä, minkälaiseksi Breidablikin Barbro on muuttunut aikuiseksi tultuaan, sanoi hän. — Mene Aksel Strömin luo katsomaan! sanoi Siivertti.

Elias meni eräänä sunnuntaina. Hän oli ollut maailmalla ja käynyt rohkeammaksi ja iloiseksi, päässyt makuun, hän tuli ja toi eloa Akselin majaan. Barbro itse ei suinkaan ollut hyljeksittävä, hän oli joka tapauksessa ainoa korvessa, hän soitti kitaraa ja puhui vilkkaasti, sitäpaitsi hän ei lemunnut pietaryrtille, vaan oikeille aineille, hajuvedelle. Elias puolestaan antoi ymmärtää, että hän oli vain kotona lomalla, konttori kutsui häntä pian takaisin. Olihan kuitenkin hauskaa olla taas kotonakin, vanhoilla paikoilla, ja hänellä oli nyt kamari asuttavanaan. Mutta toistahan sentään oli kaupunki!

Aksel itse ei suuria merkinnyt näiden kaupunkilaisten rinnalla, hän ikävystyi ja läksi ulos maitaan katsomaan. Heillä oli täysi vapaus ja Elias oli suuremmoinen. Hän kertoi, että hän oli ollut naapuriseudulla ja haudannut enonsa, eikä unohtanut, että hän oli pitänyt puheen haudalla.

Kun hänen piti lähteä, pyysi hän Barbrota saattamaan häntä vähän kotimatkalla. Mutta kiitos ei. — Onko siinä kaupungissa tapana, että naiset saattavat herroja kotimatkalla? kysyi Barbro. — Silloin Elias tosiaankin punastui ja tunsi, että hän oli lähennellyt.

Mutta hän taivalsi Månelandiin seuraavanakin sunnuntaina ja silloin oli hänellä keppi kädessä. He puhelivat kuten viime kerrallakin, eikä Aksel nytkään ollut mitään: — Isälläsi on suuri talo ja hän on rakentanut tavattomasti, sanoi hän. — Ojaa, hänellä on nyt myös millä rakentaa. Ei se hänelle mitään ole! vastasi Elias ja paloi halusta ylvästellä hieman; toista on meidän muiden köyhien raukkojen! — Miten niin? — Eikö hän sitten ole kuullut. Siellä oli juuri eräitä ruotsalaisia miljonäärejä, jotka ostivat häneltä kuparivuoren. — Mitä sanotkaan! Saiko hän paljonkin rahaa? — Suunnattomasti. En tässä nyt tahdo kerskua, mutta niitä oli joka tapauksessa monia tuhansia. Mitä minun pitikään sanoa: rakentaa, sanot? Näen tuolla hirsiä ulkona, milloin aijot itse rakentaa: — Barbro vastasi: — Ei koskaan!

Ei koskaan! oli vain näsäviisautta ja liioittelua: Aksel louhi kivet viime syksynä ja ajoi ne talvella kotiin; nyt oli hän maatöiden lomassa tehnyt kivijalan ja kellarin, ei ollut jäljellä muuta kuin pystyttää rakennus. Hän toivoi saavansa tuvan katon alle jo syksyksi, ja oli ajatellut saada Siivertin muutamaksi päiväksi apumiehekseen; mitä Elias siitä arveli: — Miksei, arveli Elias. Mutta voit saada minut, sanoi hän hymyillen. — Hänetkö? sanoi Aksel kunnioittavasti ja teititteli häntä äkkiä; hänellä on kykyä muuhun. — Miten hyvältä tuntuikaan saada tunnustusta edes korvessa! Epäilen pahoin, etteivät nämä minun käteni kelpaa, sanoi Eliaskin hienostellen. — Anna kun katson! sanoi Barbro ja otti hänen kätensä.

Aksel jäi taas keskustelun ulkopuolelle ja läksi ulos, he jäivät jälleen kahden. He olivat yhdenikäiset, he olivat käyneet yhdessä koulua ja leikkineet ja suudelleet toisiaan ja hypänneet, nyt verestivät he tavattomalla ylemmyydellä lapsuusmuistojaan, eikä Barbro ollut hieman mielistelemättä. Luonnollisestikaan ei Elias ollut sellainen kuin nuo suuret Bergenin konttoristit, joilla oli sekä nenäkakkulat että kultakello, mutta hän oli herra täällä korvessa, sitä ei voinut kieltää. Ja nyt otti hän esille ja näytti Eliakselle Bergenin aikaista valokuvaa: sellaiselta näytti hän silloin; mutta nyt! — Mikäpä sinua nyt sitten vaivaa? kysyi Elias. — Vai niin, enkö ole sinun mielestäsi menettänyt näköäni? — Menettänyt näköäsi? Tahdon vain sanoa sinulle kerta kaikkiaan, että minun mielestäni sinä olet toista vertaa kauniimpi nyt, sanoi Elias, täyteläisempi ylimalkaan. Menettänyt näköäsi? Ei, se on klassillinen! sanoi hän. — Mutta eikö sinusta minun pukuni ole kaunis tässä, tuollainen viillos kaulassa ja seljässä? Ja sitten oli minulla hopeaketju, kuten näet, ja se oli maksanut paljon rahaa, minä sain sen toiselta niistä konttoristeista, joiden luona minä olin. Mutta sitte minä sen kadotin. En oikeastaan kadottanut, vaan minä tarvitsin rahaa, kun matkustin kotiin. — Elias kysyi: — Enkö minä saa tätä valokuvaa? — Sitäkö? Mitä saan minä siitä hyvästä?

— Elias tiesi sangen hyvin, mitä hänen teki mieli vastata, mutta hän ei uskaltanut. — Minä valokuvautan itseni, kun palaan kaupunkiin, niin saat sitte minun kuvani, vastasi hän vain. — Barbro kätki kuvan ja sanoi: — Ei, minulla on vain tämä. — Silloin vilahti varjo Eliaksen nuoren sydämen läpi ja hän ojensi kätensä ottaakseen kuvaa. — Niin, anna minulle siitä hyvästä heti jotakin! sanoi Barbro hymyillen. Ja tällöin otti Elias ja suuteli häntä oikein kunnollisesti.

Nyt kävi kaikki vapaammasti, Elias vallan kukoisti, hän oli suuremmoinen. He naljailivat ja laskivat leikkiä ja nauroivat, heidän piti olla sinuja, sanoi Elias. Kun sinä otit käteni, olit sinä aivankuin soma joutsenenhillitsijä, sanoi Elias. — Niin, nyt sinä matkustat taas pian kaupunkiin, etkä kai enää koskaan tule tänne, sanoi Barbro. — Luuletko minusta niin hassua? kysyi Elias. — No, eikö sinulla ole ketään, joka sinua pidättää? — Ei. Näin meidän kesken sanoen en ole kihloissa. — Olet varmasti. — Enkä ole, totta se on.

He naljailivat pitkän aikaa, Elias oli vallan rakastunut: — Minä kirjoitan sinulle, sanoi hän; saanko luvan? — Saat, sanoi Barbro. — Niin, sillä minä en tahdo olla pikkumainen ja tehdä sitä ilman lupaa! — Äkkiä hän kävi mustasukkaiseksi ja sanoi: — Olen kuullut, että sinä olet kihloissa Akselin kanssa, onko niin? — Akselin kanssa! sanoi Barbro niin halveksivasti, että se lohdutti häntä. Hän vasta mustankipeäksi käy! sanoi hän. Sitte hän katui ja lisäsi: — Aksel on hyvä kyllä, mutta. Ja hän tilaa lehteä minulle ja antaa minulle paljon lahjoja, en voi sanoa muuta. — Herra paratkoon! myönsi Eliaskin, hän saattaa olla sangen oivallinen ja erinomainen mies tavallaan, se ei ole asian ydin.

Mutta muistaessaan Akselin oli kai Barbro käynyt hiukan levottomaksi, hän nousi ja sanoi Eliakselle: — Ei, nyt sinun täytyy lähteä, minun on mentävä läävään!

Seuraavana sunnuntaina meni Elias melkoista myöhemmin kuin ennen ja hänellä oli itsellään kirje mukanaan. Se vasta oli kirje! Kokonaisen viikon innostus ja päänvaiva; näin hän oli sen esittänyt ja kuvannut: — Neiti Barbro Bredesenille, kaksi kertaa on minulla nyt ollut sanomaton onni nähdä sinut jälleen…

Kun hän tuli näin myöhään, täytyi Barbron olla suoriutunut läävästä ja ehkä hän oli jo käynyt makuullekin. Se ei haitannut, se sopi päinvastoin hyvin.

Mutta Barbro oli ylhäällä ja istui majassa. Nyt näytti hän kerrassaan siltä, kuin ei hän haluaisikaan enää olla rakasteleva, ei lainkaan; Elias sai sen vaikutelman, että Aksel oli yllättänyt hänet ja ehkä uhannut häntä. — Ole hyvä, tässä on kirje, jonka olen luvannut sinulle! — Kiitos! sanoi hän ja avasi kirjeen ja luki sen ilman iloa. — Minä olisin voinut kirjoittaa yhtä hyvin kuin sinä! sanoi hän. — Elias oli loukkaantunut. Mitä oli hän tehnyt, mikä Barbrohon oli mennyt? Ja missä oli Aksel? Poissa. Hän oli ehkä väsynyt näihin kiusallisiin sunnuntaikäynteihin ja tahtoi olla poissa kotoa; hänellä saattoi myös olla välttämätöntä asiaa, kun hän Iäksi kylälle eilen. Pois.

— Miksi sinä istut sisällä ummehtuneessa ilmassa tällaisena kauniina iltana? Tule ulos! sanoi Elias.— Minä odotan Akselia, vastasi Barbro. — Akselia? Etkö voi elää ilman Akselia? — Kyllä, mutta, eikö hän tarvitse ruokaa, kun hän tulee?

Aika kului, meni hukkaan, he eivät päässeet lähemmäksi toisiaan, Barbro oli ja pysyi oikullisena. Elias koetti kertoa naapuriseudusta taas, eikä nytkään unohtanut, että hän oli pitänyt puheen: — Eihän minulla paljon puhuttavaa ollut, mutta vedet sain kuitenkin muutamien silmiin. — Vai niin, sanoi Barbro.

— Ja sitten olin kirkolla eräänä sunnuntaina. — Mitä sinä siellä paasasit? — Paasasit? Minä kävin vain siellä katsastamassa. Pappi ei ollut mikään erikoinen saarnaamaan, minun vähäisen käsitykseni mukaan, hänellä ei ollut mikään hyvä ulosanti.

— Mitä arvelet Akselin ajattelevan siitä, jos hän tapaa sinut täällä illalla? sanoi Barbro äkkiä. — Jos hän olisi antanut Eliakselle iskun vasten rintaa, ei hän olisi käynyt sen enemmän hämilleen. Oliko hän unohtanut koko edellisen kerran? Eikö oltu sovittu, että hän tulisi tänä iltana? Hän loukkaantui syvästi ja mutisi: — Voinhan lähteä! — Siitä ei Barbro näyttänyt olevan millänsäkään. — Mitä olen sinulle tehnyt? kysyi Elias värisevin äänin. Se näytti kaivelevan hänen mieltään ylen kovasti, hän oli pulassa. — Tehnyt minulle? Et sinä ole tehnyt minulle mitään. — Mikä sinua sitten vaivaa tänä iltana? — Minuako? Hahaha! Mutta minä en ainakaan ihmettele sitä, että Aksel äkämystyy. — Minä lähden! uudisti Elias. Mutta se ei häntä taaskaan säikyttänyt, hän ei välittänyt Eliaksesta eikä siitä, että tämä istui ja taisteli tunteidensa kanssa. Hän oli koko aasi ihmiseksi.

Nyt alkoi suuttumus saada valtaa hänessä; aluksi ilmaisi hän sitä hienolla tavalla: ettei Barbro todellakaan ollut mikään edullinen naissuvun edustaja! Mutta kun se ei auttanut — oo, hänen olisi pitänyt vaieta ja sietää, Barbro kävi vain pahemmaksi. Mutta Eliaskaan ei muuttunut paremmaksi, vaan sanoi: — Olisinpa tiennyt, millainen olet, niin en olisi tullutkaan tänä iltana tänne. — Mitäpä sitten? vastasi toinen vain. Silloinhan et olisi saanut tuuletetuksi keppiäsi, joka on kourassasi. — Oo sitä Barbrota, hän oli ollut Bergenissä, hän osasi pilkata, hän oli myös nähnyt kunnollisia kävelykeppejä, siksi saattoi hän nyt kysyä nenäkkäästi, että mikä paikattu sateenvarjon varsi se oli, jota hän heilutteli? — Hän sieti sen. — Tahdot kai sitten valokuvasikin takaisin? sanoi hän. — Jollei tämä vaikuttanut, niin ei vaikuttanut mikään, pahinta, mitä korvessa saattoi ajatella, oli lahjan takaisin ottaminen. — Miten nyt lie sen laita? sanoi Barbro välttäen. — Tietenkin, selitti Elias ravakasti, minä lähetän sen ensi tilassa. Annapa myös minulle kirjeeni!

No niin, Barbro antoi hänelle kirjeen, mutta samalla sai hän myös kyyneleet silmiinsä; nyt hän muuttui, palvelijatar tuli liikutetuksi, ystävä jätti hänet, hyvästi iäksi! — Älä mene, sanoi hän, minä en välitä, mitä Aksel luulee. — Mutta nyt tahtoi Elias käyttää hyväkseen yliotettaan ja sanoi hyvästi ja kiitti. — Sillä kun nainen on sellainen kuin sinä, niin pysyn poissa, sanoi hän.

Hän läksi hiljakseen majasta kotiin päin ja rentoili ja heilutti keppiä ja oli miestä. Pyh! Hetken kuluttua tuli myös Barbro käyden, hän huuteli Eliasta pari kertaa. Jaha, hän pysähtyi, sen hän teki, mutta hän oli haavoitettu leijona. Barbro istuutui kanervikkoon ja näytti katuvalta, hän heilutteli kanervanvarpua, ja vähitellen kävi Eliaskin suopeammaksi ja pyysi pusua viime hyvästiksi, sanoi hän. — Ei, sitä ei Barbro tahtonut antaa. — Ole nyt taas ihastuttava niinkuin viime kerrallakin! sanoi Elias ja kierteli hänen ympärillään joka puolella vaanien tilaisuutta. Mutta Barbro ei suostunut olemaan ihastuttava, hän nousi. Siinä hän seisoi. Silloin Elias nyökkäsi ja läksi.

Kun hän oli kadonnut näkyvistä, sukeltautui äkkiä Aksel esiin pensaikosta. Barbro kavahti ja kysyi: — Kuinka, tuletko sinä ylhäältä päin? — En kun alhaalta, vastasi Aksel. Mutta minä näin teidän kahden menevän ylöspäin. — Niinkö! Jaa, siitäpä sinä hyödyitkin jotakin! huudahti Barbro äkkiä raivostuen. Hän ei ollut nyt vähemmän oikullinen: — Mitä sinä käyt ja nuuskit jäljessäni? Mitä se sinuun kuuluu! — Aksel ei ollut aivan lempeä: — Vai on hän ollut täällä tänäänkin? — Entä sitten? Mitä sinä hänestä tahdot?

— Mitäpä minä hänestä tahdon. Mutta mitä sinä hänestä tahdot? Sinun pitäisi hävetä! — Hävetä? Vaietaanko siitä, vai puhutaanko siitä? kysyi Barbro vanhalla sanontatavalla. Minä en kyki sinun majassasi minään muistomerkkinä, ettäs tiedät sen! Mitä minun pitäisi hävetä? Kunhan hankit uuden emännöitsijän, niin matkustan tieheni. Pidä vain suusi kiinni, jollei se muuta osaa pälpättää. Siinä on vastaukseni. Nyt menen kauniisti kotiin ja laitan sinulle ruokaa esille ja keitän kahvia, sitte saan tehdä mitä tahdon.

Ei, he eivät eläneet sovussa, Aksel ja Barbro, nyt ollut kaksi vuotta siellä ja silloin tällöin kahnauksia, enimmäkseen siksi, että Barbro tahtoi matkustaa. Aksel koetti saada häntä taloon ainaisesti, asettumaan kuin kotiinsa ja jakamaan majan ja elontaipaleen hänen kanssaan, sillä hän tiesi, miten vaikeata oli jäädä taas vaille apua, — siihen oli hän useampia kertoja suostunut, eipä hän hellinä hetkinä ajatellutkaan muuta kuin jäädä. Mutta kohta kun he riitaantuivat, uhkasi hän matkustaa. Jollei muuta, niin sanoi hän matkustavansa kaupunkiin hampaidensa takia, ne särkivät piloille. Matkustaa, matkustaa! Akselin täytyi jollakin lailla sitoa hänet.

— Vai niin, sinä tahdot matkustaa nytkin? sanoi Aksel. — Entä sitten? kysyi Barbro. — Voitko matkustaa? — Miksen voisi? Luulet, että olisin pulassa, kun talvi lähestyy, mutta minä voin saada Bergenissä paikan, milloin haluan. — Silloin sanoi hän varsin varmana: — Nyt ei käy päinsä kuten ennen. Etkö sinä ole raskaana? — Raskaana? En. Mistä raskaudesta sinä juttelet? — Aksel tuijotti häneen. Oliko Barbro tullut hulluksi?

Toinen seikka oli, että hän itse — Aksel — oli ollut vähän liian kärsimätön: kun hän nyt oli saanut hänet sidotuksi, alkoi hän esiintyä hieman liian varmasti, se oli epäviisasta, hänen ei pitänyt niin usein panna vastaan ja ärsyttää häntä, ei olisi ollut liioin tarpeellista vaatia häntä olemaan mukana perunan istutuksessa keväällä, sen olisi hän pahan pakoin saanut yksinkin tehdyksi. Hän pystyisi kyllä aikoinaan kohoamaan isännäksi, kunhan he olivat naimisissa, siihen asti tuli hänen käyttää järkeään ja antaa myöten.

Mutta häpeällistä oli vain tuo kurttailu Eliaksen, konttoristin kanssa, joka tulla touhusi hienoine puheineen ja kävelykeppeineen. Oliko se nyt soveliasta kihlatulle tytölle ja hänen tilassaan! Oliko mahdollista uskoa niin hullunkurista! Tähän saakka oli Aksel ollut vailla kilpailijoita korvessa, nyt oli tilanne muuttunut.

— Tässä on tuoreita sanomalehtiä sinulle, sanoi hän. Ja sitte on tässä pieni kapine, jonka olen sinulle hankkinut. Saat nyt katsoa, mitä siitä pidät. — Barbro oli kylmä. Vaikka he istuivat juomassa tulikuumaa kahvia, vastasi hän jääkylmästi: — Luulenpa, että se on se kultasormus, jonka olet luvannut minulle jo enemmän kuin vuosi sitten?

Tässä hän kuitenkin erehtyi. Se oli kyllä sormus, mutta kultasormus se ei ollut, eikä Aksel sitä ollut koskaan hänelle luvannutkaan, sen hän keksi nyt; mutta se oli hopeasormus, jonka kupeessa oli kullatut kädet, siis oikea kuitenkin ja leimattu karaateissa. Mutta voi tuota onnetonta Bergeninmatkaa, Barbro oli nähnyt kunnollisia kihlasormuksia, älä tulekaan latelemaan hänelle mitä tahansa! — Tuon sormuksen voit pitää itse, sanoi hän. — Mikä sitä vaivaa? — Vaivaa? Sitä ei vaivaa mikään, sanoi Barbro ja nousi ja alkoi korjata ruokia pöydästä. — Saat nyt pitää sen toistaiseksi, sanoi hän, kaipa tässä saadaan toinenkin vielä. — Siihen ei Barbro vastannut mitään.

Mutta muuten oli Barbro aika ilkimys tänä iltana. Eikö uusi hopeasormus ollut edes kiitoksen arvoinen? Tuo hieno konttoristi se kai oli sotkenut hänen ajatuksenjuoksunsa. Aksel ei voinut olla sanomatta: — Mutta kerro minulle, mitä se Elias täällä juoksee? Mitä hän sinusta tahtoo? — Minusta? — Niin, sillä eikö se tulokas huomaa, miten sinun laitasi on? Eikö hän näe sitä sinun päältäsi? — Barbro kääntyi häneen päin ja sanoi: — Vai niin, sinä luulet nyt sitoneesi minut itseesi, mutta saatpa nähdä, että se on vale! — Vai niin, sanoi Aksel. — Niin. Ja saat nähdä vielä, että minä matkustan myös! — Aksel vain hieman hymyili, eikä sitäkään julkisesti, sillä hän ei tahtonut ärsyttää häntä. Sitte sanoi hän viihdyttäen kuin lapselle: — Ei, nyt sinun täytyy olla järkevä, Barbro. Sinähän tiedät, sinä ja minä!

Ja luonnollisesti, myöhään yöllä päättyi kaikki siihen, että Barbro kävi leppeäksi jälleen, vieläpä nukkui hopeasormus sormessa.

Noille kahdelle majassa olevalle kuontui kylläkin kaikki, mutta Eliaksen laita oli huonommin, hänen oli vaikea sulattaa kärsimäänsä loukkausta. Kun hän ei ymmärtänyt hysteriaa, luuli hän, että häntä oli narrattu pelkästä ilkeydestä, Breidablikin Barbro oli ollut liian urhakka puolestaan, olkoon että hän oli ollut Bergenissä!

Valokuvan hän oli lähettänyt takaisin sillä tavalla, että hän itse toi sen eräänä yönä ja vei sen heinälatoon, jossa Barbron vuode oli. Hän ei suinkaan ollut tehnyt sitä karkealla ja epäkohteliaalla tavalla: hän oli kopeloinut kauan ovea saadakseen hänet hereille, ja kun hän kohottausi kyynärpäilleen ja kysyi: — Etkö löydä tietä tänä iltana? niin oli tuo tuttavallinen kysymys pistänyt häntä kuin neula tai sapeli, mutta hän ei ollut huutanut, vaan viskannut valokuvan kauniisti sisälle lattialle. Ja sitte oli hän astellut tiehensä. Astellut? Oikeastaan oli hän astellut vain muutaman askeleen, mutta sitte oli hän alkanut juosta, hän oli niin kuohuksissaan, hänen sydämensä jyskytti ankarasti. Etäällä pysähtyi hän joidenkin pensaiden taa ja katsoi taakseen — ei, hän ei tullut. Oo, hän oli sitä puolittain toivonut! Ja kuitenkin oli Barbro osoittanut hänelle niin suurta hyvyyttä! Mutta niinhän olisi pirukin juossut, kun ei Barbro heti ollut hänen kintereillään paljaalla paidalla, juossut epätoivoisena ja murtuneena, varsinkin tuon tuttavallisen kysymyksen johdosta, joka ei ollut hänelle tarkoitettu.

Elias kulki kotia kohden ilman keppiä ja rentoilematta, ei, hänessä ei ollut miestä enää. Pistos rintaan ei ollut mikään pieni asia.

Eräänä sunnuntaina meni hän jälleen alaspäin vain katsastamaan. Kipeällä ja uskomattomalla kärsivällisyydellä makasi hän ja vaaniskeli pensaikossa ja tuijotteli majalle. Kun elämää ja liikettä vihdoinkin näkyi siellä, antoi se vain kuin viimeisen iskun hänelle: Aksel ja Barbro tulivat yhdessä ulos majasta ja menivät läävään. He olivat rakkaita toisilleen nyt, heillä oli vallan siunattu hetki, he kulkivat käsivarret toistensa vyötäisillä, Aksel auttoi Barbrota läävään. Kas vaan!

Elias katseli paria sen näköisenä kuin hän olisi menettänyt kaiken, aivankuin hän olisi ollut sortunut. Ehkä ajatteli hän näin: hän käy käsikkäin Aksel Strömin kanssa, miten hän on siihen tullut, sitä en tiedä, kerran kietoi hän käsivartensa minun kaulaani! Siellä katosivat he majaan.

No, olkaa niin hyvät! Pyh! Pitikö hänen makailla täällä pensaikossa ja unohtaa itsensä? Sepä vielä puuttui, maata mahallaan ja unohtaa itsensä. Kuka tuo tuolla oli? Mutta hän oli se, mikä oli. Ja pyh taas!

Hän hypähti pystyyn. Sitte ravisti hän kanervat ja rikat housuistaan ja kohentautui seisomaan. Hänen vihansa ja ylimielisyytensä ilmeni omituisella tavalla: hän julmistui ja alkoi laulaa melko rivoa viisua. Ja hänellä oli kiihkeä ilme kasvoissaan, kun hän hoilasi ja lauloi vielä kovempaa pahimmat paikat.

XIX

Niin kävi, että hän osti hevosen nimismiehen todistajalta, se oli myytävänä, kuten Geissler oli sanonut, mutta se maksoi kaksisataa neljäkymmentä kruunua, mikä teki kuusikymmentä taalaria. Ei ollut enää mitään määrää hevosen hinnoilla nykyään, Iisakin lapsuuden aikana saattoi saada parhaimman hevosen viidelläkymmenellä taalarilla.

Mutta miksi ei hän itse ollut kasvattanut hevosta? Hän oli sitä harkinnut, oli ajatellut itselleen vuoden vanhaa varsaa, jota hän olisi saanut odottaa parisen vuotta. Siten saattoi menetellä vain se, jolla oli aikaa ottaa kaikki huomioon maanviljelyksessä, joka saattoi jättää jonkun peltopalan viljelemättä siksi, kunnes hän kerran sai hevosen, millä ajaa kotiin sadon. Kuten todistaja sanoi: — En minä rupea hevosta ruokkimaan; sen heinän, mikä minulla on, voi vaimoväki kantaa suojaan sillä aikaa, kun minä olen ansioilla!

Uutta hevosta oli Iisakki ajatellut jo kauan, useampia vuosia, Geissler ei ollut häntä tähän ajatukseen johtanut. Siksi oli hän valmistautunut voimainsa mukaan: pilttuu lisää, lieka lisää nyt kesän ajaksi; ajoneuvoja oli hänellä muutamia, uusia saattoi hän tehdä syksyksi. Tärkeintä kaikesta, ruokaa, ei hän luonnollisestikaan ollut unohtanut: miksi olisi ollut välttämätöntä raivata viimeinenkin suomaa viime vuonna, jollei tarkoituksena ollut karjakannan säilyttäminen ja silti riittävän talviruuan varaaminen uudelle hevoselle? Nyt viheriöi suo heinänä. Se oli poikivia nautaelukoita varten.

Kaikki oli suunniteltu. Inkerillä oli jälleen syytä ihmetellä ja lyödä käsiänsä yhteen kuten entisinä päivinä.

Iisakki toi uutisia kylältä: Breidablik oli myytävänä, se oli kuulutettu kirkonmäellä. Pieni laiho, heinänkorret ja peruna meni mukana, ehkäpä elukatkin, joku nauta, pikku elukat.

— Aikooko hän tyyten myydä koko kotinsa ja jäädä puille paljaille! huudahti Inkeri. Ja minne hän aikoo muuttaa? — Kylään. —

Niin, kylään Brede aikoi, kylään. Mutta hän oli ensin koettanut päästä asumaan Aksel Strömin luo, jossa Barbro yhä oli. Sinne hän ei päässyt. Brede ei millään muotoa tahtonut häiritä tyttärensä ja Akselin välejä eikä ollut tuppautuvainen, mutta laskuvirhe se oli kuitenkin. Akselinhan piti pystyttää uusi tupa syksyksi, kun hän ja Barbro muuttaisivat siihen, niin voisi kai Brede perheineen asua majassa. Ei! Kas! Brede ei osannut ajatella niinkuin uutisasukas, hän ei käsittänyt, että Akselin piti muuttaa siksi, että hän tarvitsi majaa lisääntyvälle karjalle: majakin muutettiin lääväksi. Vaikka hänelle selitettiin asia, oli ajatuksenjuoksu hänelle vieras: ihmisten kai piti käydä ennen elukoita, sanoi hän. — Ei, uutisasukas ei ajatellut sinne päinkään: elukat ensin, ihmiset saattoivat aina hankkia itselleen talvensuojaa. — Barbro yhtyi nyt puheeseen ja sanoi: — Vai niin, sinä asetat elukkasi edelle meistä ihmisistä? Oli hyvä, että sain sen tietää! — Aksel teki todellakin kokonaisen perheen vihamieliseksi häntä kohtaan, kun hänellä ei ollut heille tilaa. Mutta hän ei antanut myöten. Hän ei ollut tyhmä ja hyväntahtoinen, vaan oli tullut yhä enemmän saidaksi, hän tiesi hyvin, että sellainen muutto lisäisi syöjien lukua. — Brede kehoitti tytärtään vaikenemaan ja antoi ymmärtää, että hän mieluimmin muutti kylään taas, hän ei voinut viihtyä erämaassa, sanoi hän, sen vuoksi yksin hän myi.

Mutta itse asiassa ei Brede Olsen myönytkään, vaan pankki ja kauppias muuttivat rahaksi Breidablikin, mutta näön vuoksi piti sen käydä Breden nimessä. Siten luuli hän pelastuvansa häpeästä. Eikä Brede ollut erikoisen alakuloinen, kun Iisakki hänet tapasi, hän lohdutti itseään sillä, että hän edelleen oli sähkölennätinlinjan tarkastusmiehenä; siitä oli varma tulo, ja ajan mittaan kohottaisi hän kyllä taas itsensä entiseen asemaansa seudulla apurina ja nimismiehen seuralaiseksi. Luonnollisesti oli Brede myös ollut liikutettu, se kuului asiaan: olihan jotakin siinäkin, että erosi paikasta, jossa oli asunut ja ahertanut ja tehnyt työtä monta vuotta ja joka oli tullut rakkaaksi! Mutta tuo kelpo Brede ei koskaan pysyvästi masentunut. Se oli hänen paras puolensa, hänen avunsa. Hän oli kerran innostunut muokkaamaan maata; se yritys ei ollut onnistunut, mutta yhtä kevyesti oli hän toiminut muissakin asioissa ja suoriutunut paremmin: kukapa tiesi vaikka hänen kivinäytteistään vielä koituisi valtava liikeyritys! Mutta kas, Barbron hän kuitenkin oli saanut Månelandiin, hän ei enää koskaan lähtisi Aksel Strömin luota, sen saattoi hän sanoa, senhän jokainen näki.

Ei ollut hätää niin kauan, kun hän pysyi terveenä ja saattoi toimia itsensä ja omaistensa hyväksi! sanoi Brede Olsen. Ja nythän kaikki lapsetkin jo tulivat niin suuriksi, että lähtivät kotoa ja ansaitsivat toimeentulonsa, sanoi hän. Helge oli sillinpyynnissä ja Katrin piti mennä tohtorin luo olemaan. Siten jäi heille vain kaksi pienempää — niin, kolmas oli kyllä tulossa, mutta.

Iisakki toi kylältä uutisen: nimismiehen rouva oli saanut pienen. —
Inkeri kysyi uteliaana: — Poikako vai tyttö? — Sitä en kuullut, vastasi
Iisakki.

Mutta nimismiehen rouva oli saanut lapsen — hän, joka naisyhdistyksessä aina oli puhunut lisääntyvää syntyneisyyttä vastaan köyhäintaloissa: saakoon nainen äänioikeuden ja saakoon hän ohjata oman kohtalonsa! sanoi hän. Nyt oli hän kahlittu. Niin, oli papinrouva sanonut, hän on kyllä ohjannut, hahaha, mutta ei hän kuitenkaan välttänyt kohtaloaan! Tämä sukkela lause rouva Heyerdahlista kiersi ympäri seutua ja sangen useat sen ymmärsivät; Inkeri ymmärsi kai myös sen, Iisakki vain ei ymmärtänyt mitään.

Iisakki ymmärsi tehdä työtä, hoitaa tilaansa. Nyt oli hänestä tullut rikas mies, jolla oli suuri talo, mutta niitä rahavaroja, joita sattuma oli hänelle lahjoittanut, käytti hän huonosti hyväkseen: hän kätki ne. Korpi pelasti hänet. Jos Iisakki olisi elänyt kylässä, olisi maailma sentään vaikuttanut häneenkin; siellä oli niin paljon kaikellaista, niin hienot olot, että hän olisi ostanut turhanpäiväisyyksiä ja käynyt punaisessa pyhäpaidassa arkisin. Täällä korvessa hän oli suojassa kaikilta liiallisuuksilta, hän eli raikkaassa ilmassa, hän pesi itsensä pyhäaamuisin ja ollessaan ylhäällä tunturijärvellä. — Nuo tuhat taalaria — niin, tuon taivaanlahjan kätki hän viime killinkiä myöten. Mitenkä muutenkaan? Iisakki saattoi ansaita yli vakituisten menojensa myymällä karjan ja maan tuotteita.

Elias tiesi kyllä paremmin, hän oli neuvonut isää panemaan rahat pankkiin. Ehkäpä se olisi ollut järkevintä, mutta se oli kuitenkin lykkäytynyt, ehkäpä ei siitä tulisi koskaan mitään. Ei siksi, että Iisakki oli aina ollut ottamatta huomioon poikansa neuvoja, Elias ei todellakaan ollut niin hupsu, sen osoitti hän myöhemmin. Nyt heinänteon aikana oli hän koettanut niittää — siinä hän ei ollut mikään mestari, ja hänen täytyi pysytellä Siivertin läheisyydessä, jotta tämä terottaisi hänen viikatteensa joka kerta; mutta Eliaksella oli pitkät kädet ja hän saattoi haravoida heinää kuin mies. Nyt työskentelivät hän ja Siivertti ja Leopoldina ja piika Jensine niityllä, he kokosivat vuoden ensi heinää, eikä Elias nytkään säästänyt itseään, vaan haravoi niin, että sai kätensä rakoille ja hänen täytyi sitoa ne. Parin viikon ajan oli hänellä ollut huono ruokahalu, mutta oli kuitenkin tehnyt työtä yhtä innokkaasti. Jotakin uutta oli poikaan tullut, oli kuin häneen olisi vaikuttanut hyvää jokin vastoinkäyminen jossakin rakkausjutussa, jotakin sen tapaista, jokin pieni suru tai loukkaus. Nyt oli hän polttanut loppuun kaiken kaupungista mukanaan tuomansa tupakan, ja tämä olisi kai saattanut toisissa olosuhteissa tuollaisen konttoristin paiskomaan ovia ja lausumaan yhtä ja toista terävää, mutta Elias muuttui siitä vain kelpo pojaksi, lujatunteisemmaksi, todellakin mieheksi. Mitä sai nyt Siivertti ilveilijä tuta hänen härnäämisestään? Tänään makasivat pojat kivillä virran äyräällä ja joivat ja Siivertti oli kyllin varomaton ehdottamaan, että kuivattaisiin erikoisen hyvää sammalta tupakaksi — tai ehkä mieluummin poltat sitä raakana? sanoi hän. — Kyllä minä annan sinulle tupakkaa! sanoi Elias ja kurottautui ja antoi veljelle iskun harteille. Höh, siitä hän sai! Siivertin pää kastui kokonaan.

Arvelenpa, että Elias alkaa muodostua kelpo mieheksi! ajatteli kai Iisakki nähdessään poikansa työssä. — Hm. Saa nähdä jääneekö Elias kotiin? kysyi hän Inkeriltä. — Tämä yhtä merkillisen varovasti: — Enpä tiedä. Ei kai hän aijo jäädä. — No oletko puhunut siitä hänen kanssaan? — Enkä. Olenhan kyllä hieman puhellut hänen kanssaan. Mutta minä tunnen sen. — Olisipa mukava tietää, mitä sitten, jos hänellä olisi maapalsta itsellään? — Miten niin? — Että olisiko hänellä halua viljellä sitä? — Ei. — Oletko puhunut siitä hänelle? — Puhunut? Etkö näe, miten muuttunut hän on? En enää tunne Eliasta! — Älä sinä moiti häntä, sanoi Iisakki puolueettomasti. Minä en näe muuta kuin että hän tekee hyvin työtä tuolla alhaalla. — Niinpä kyllä, vastasi Inkeri sävyisästi. — En voi käsittää, mitä sinulla on poikaa vastaan, huudahti Iisakki suuttuneena. Hän tekee työnsä päivä päivältä yhä paremmin, vieläkö muuta odotat? — Inkeri mutisi: — Hän ei ole entisellään. Voisit puhella hänen kanssaan liiveistä. — Liiveistä? Mitenkä niin? — Että kesällä kävi hän valkeissa liiveissä kaupungissa, kertoo hän. — Iisakki ajatteli sitä eikä ymmärtänyt mitään: — No eikö hän voi saada valkeita liivejä? kysyi hän. Iisakki hämmentyi, koko juttu oli luonnollisesti jotain naislorua, hänestä poika oli oikeassa valkeihin liiveihin nähden, eikä hän sitä paitsi käsittänyt tarkoitusta, hän tahtoi hypätä koko asian yli: — Mitä arvelet, jos hän saisi Breden uutismaan viljelläkseen? — Kuka? kysyi Inkeri. — Elias. — Breidablikin? kysyi Inkeri. Älä huoli puhuakaan siitä!

Seikka oli se, että Inkeri hyvin tiesi tämän suunnitelman Eliaksen suhteen, hän oli kuullut sen Siivertiltä, joka ei ollut voinut siitä vaieta. Ja sitä paitsi — miksipä Siivertti vaikenisikaan tästä suunnitelmasta, kun isä oli ilmaissut sen yksistään sen vuoksi, että sitä pohdittaisiin? Ei ollut se ensi kerta, jolloin hän käytti Siiverttiä välitysmiehenä. No, mutta mitä oli Elias vastannut? Niinkuin ennenkin, niinkuin kirjeissäänkin kaupungista, että ei, minä en halua heittää hukkaan kaikkea oppiani ja muuttua jälleen mitättömäksi olennoksi! Niin oli hän vastannut. Äiti oli kyllä esittänyt päteviä syitään, mutta Elias oli ne kaikki hyljännyt, hänellä oli muita suunnitelmia elämässä. Nuori sydän on tutkimaton; sen jälkeen, mitä oli tapahtunut, oli hänestä ehkä mahdotonta asua Barbron naapurina. Sitä ei kukaan voinut tietää. Hän oli esittänyt suuria suunnitelmia äidille: hän saattoi saada paremman paikan kaupungissa, kuin mitä hänellä oli ollut, hän saattoi päästä amtmannin tai tuomarin luo konttoristiksi, se tiesi kohoamista, jonkun vuoden päästä saattoi hän päästä nimismieheksi tai ehkä majakkaesimieheksi tai pääsisi hän tullilaitokseen. Oli niin paljon mahdollisuuksia sillä, jolla oli oppia.

Miten lie käynytkin, mutta äidin mieli kääntyi, hän tempautui mukaan, hän oli vielä niin häälyväinen, maailma sai niin helposti otteen hänestä. Talvella hän oli kyllä lukenut erästä erinomaista hartauskirjaa, jonka oli saanut lähtiessään Trondhjemin laitoksesta: mutta johan nyt jotakin! Saattoiko Eliaksesta tulla nimismies? Kyllä, vastasi Elias, mikä muu on nimismies Heyerdahl kuin entinen konttoristi amtinkonttorista?

Suuret mahdollisuudet. Äiti tahtoi oikeastaan neuvoa Eliasta olemaan heittämättä hukkaan elämäänsä. Mitä teki tuollainen mies korvessa!

Mutta miksi ponnisteli Elias nyt sitten niin ankarasti kodin konnulla? Herra ties, kai hänellä siinäkin joku ajatus oli. Hieman talonpoikaisylpeyttä oli kai hänessäkin vielä, hän ei tahtonut antaa myöten; sitä paitsi ei ollut vahingoksi olla hyvissä väleissä isän kanssa sinä päivänä, jolloin hän taas jättäisi kodin, hänellä oli totta puhuen pieniä velkoja kaupungissa, olisi hyvä, jos hän saisi ne suoritetuksi, se tietäisi enentynyttä luottoa. Eikä tässä ollut kysymys vain jostain satamarkkasesta, vaan rahamäärästä, joka jo oli jotakin.

Elias oli kaikkea muuta kuin tyhmä, hän oli vain varsin ovela tavallaan. Hän oli nähnyt isän menevän kotiin ja tiesi, että hän nyt istui tuvan ikkunan ääressä ja katseli sinne. Jos siis Elias nyt ahersi työssä vähän ankarammin, niin oli siitä hänelle ehkä hyötyä eikä kenellekään vahinkoa…

Eliaksessa oli jotakin muuttunutta, mitä se nyt lie ollutkin, jotakin piloille mennyttä ja turmeltunutta; hän ei ollut ilkeä, mutta hieman pilkallinen. Oliko hän ollut ohjaavan käden puutteessa viime vuosina? Mitä saattoi äiti tehdä hänelle nyt? Ainoastaan olla hänelle tukena. Hän saattoi häikäistyä pojan suurista tulevaisuudensuunnitelmista ja ottaa vastaan hänen puolestaan isän hyökkäykset, sen hän saattoi tehdä.

Mutta Iisakki äkämystyi lopulta hänen kielteisen kantansa vuoksi, suunniteltu Breidablikin osto ei ollut niinkään hullumpi hänen mielestään. Nyt oli hän tänään ottanut ja pysäyttänyt hevosen ja kiireellä katsastanut tuota huonosti hoidettua uutistaloa; siitä saattoi hyvästikin tulla jotakin työteliäissä käsissä. — Miksi en sitä uskaltaisi? kysyy hän nyt Inkeriltä. Minä pidän niin paljon Eliaksesta, että tahdon auttaa häntä. — Jos sinä hänestä pidät, niin älä mainitsekaan enää Breidablikia! vastaa Inkeri. — Vai niin. — Ei, sillä hänellä on paljon suuremmat ajatukset kuin meillä. —

Iisakki ei kyllä itsekään ole varma, niin ettei hän voi ajaa asiaansa pontevasti; mutta se häntä suututtaa, että hän on paljastanut tämän suunnitelman ja käyttänyt niin varomattoman selviä sanoja, siksi ei hän hevillä siitä luovu: — Hänen on tehtävä niinkuin minä tahdon! selittää Iisakki äkkiä. Ja hän korottaa uhkaavasti äänensä Inkerin tähden, jollei hän kuulisi oikein hyvin: — Niin, katso sinä minuun, mutta minä en sano enempää. Siellä on koulukin ja se on puolimatkassa ja kaikki tyyni, mitä suuria ajatuksia hänellä on? Sellaisen pojan kanssa kuin hän kuolen minä pian nälkään, onko se parempi? Mutta nyt kysyn, miten on laita, kun minun oma lihani ja vereni voi olla tottelematon — minun omalle lihalleni ja verelleni? Iisakki vaikeni. Hän ymmärsi hyvin, että kuta enemmän hän puhui, sitä hullummaksi asia kääntyi. Hän aikoi ryhtyä muuttamaan pyhävaatteitaan, joissa hän oli ollut kylällä, mutta sitte hän mietti asiaa ja päättikin olla niinkuin oli — mitä hän nyt lie sillä tarkoittanutkin. — Saat puhua siitä Eliakselle, sanoo hän sitte. — Inkeri vastaa: — Parasta on, että itse puhut siitä. Minusta hän ei välitä! — No niin, Iisakki on kaikkien pää, se oli hänen mielipiteensä, koettakoonpa Elias vain niskuroida! Mutta tappionko pelosta Iisakki nyt väistänee ja sanoo: — Voinhan sen tehdä, voinhan itse puhua siitä. Mutta lukuunottamatta paljoja puuhia on minulla nyt muuta miettimistä. — Mitä? kysyy Inkeri ihmeissään.

Nyt lähtee Iisakki ulos jälleen, ainoastaan peltojen ulkolaitaan, mutta kuitenkin pois. Hän on niin salaperäinen, hän tahtoo olla yksinään. Seikka on se, että hän toi tullessaan kolmannenkin uutuuden tänään ja se on muita suurempi, se on vallan verraton, hän on kätkenyt sen metsänreunaan. Siellä se seisoo kiedottuna säkinsiekaleihin ja paperiin, hän riisuu sen ja se on suuri kone. Kas, se on punainen ja sininen, eriskummallinen vehje, jossa on monet hampaat ja veitset, jäsenet, käsivarret, pyörät, ruuvit, niittokone. Luonnollisestikaan ei uutta hevosta olisi tuotu juuri tänään, jollei sitä olisi tarvittu niittokonetta varten.

Hän seisoo perin teräväilmeisenä ja muistelee alusta loppuun käyttöohjetta, jonka kauppias on lukenut hänelle, hän kiinnittää jonkun teräsvieterin täällä ja työntää sisään jonkun pultin tuolla, sitte öljyää hän joka läven ja raon, sitte tarkastelee koko konetta. Iisakki ei ole koskaan elänyt sellaista hetkeä. Ottaa kynä käteensä ja kirjoittaa puumerkkinsä asiapaperiin — jaa, sangen vaarallista ja vaikeata sekin. Sama oli laita kääntöäkeen, jossa myös oli monet, äkäiset veitset soviteltavana. Ja entä sahan suuri sirkkeli, jonka piti levätä koreasti kohtisuorassa asennossaan eikä kieppua itään ja länteen tai ehkä ponnahtaa kattoon! Mutta niittokone — konstikas sommitelma teräshaaroineen ja koukkuineen ja vehkeineen ja satoine ruuveineen, Inkerin ompelukone oli vain leikintekoa tähän verraten!

Sitte valjastaa Iisakki itsensä aisoihin ja koettelee konetta. Se oli suuri hetki. Siksi tahtoi hän olla yksinään ja toimittaa itse hevosen virkaa.

Mitäpä jos tämä kone olisikin hullusti kokoonpantu eikä toimisikaan, vaan rämähtäisi kappaleiksi! Niin ei käynyt, kone niitti heinää. Se olisi vielä puuttunut, Iisakki oli seissyt täällä tutkimuksiin syventyneenä tuntikausia, aurinko oli laskenut. Hän tarttuu taas aisoihin ja koettaa, kone leikkaa heinää. Se vielä olisi puuttunut!

Kun kastetta alkoi kosolta laskeutua lämpimän päivän jälkeen ja pojat seisoivat kumpikin viikatteineen lähdössä niittämään huomista varten, silloin tuli Iisakki pihamaalle ja sanoi: — Ripustakaa viikatteet pois täksi illaksi. Pankaa uusi hevonen valjaisiin ja tulkaa sen kanssa tuonne metsän laitaan!

Iisakki ei astunut sisään syömään illallista, kuten toiset olivat tehneet, hän kähmi pihamaalla ja meni saman tien kuin oli tullutkin.

Hän oli niin täynnä salaperäisyyttä ja niin ylimielinen, hän notkahteli vähän vasikan tapaan joka askeleella, niin painokkaasti hän asteli. Jos hän kulki kohden kuolemaa ja perikatoa, oli hän urhea mies, hänellä ei ollut käsissään mitään, millä puolustautua.

Pojat tulivat hevosta tuoden ja näkivät koneen, jääden seisomaan ja tölläilemään. Se oli ensimmäinen niittokone korvessa, ensimmäinen koko seudulla, punainen ja sininen, komea ihmisen silmille. Isä, kaikkien pää, kutsui välinpitämättömästi, oo niin tavallisesti: — Tulkaa pojat valjastamaan tämän niittokoneen eteen! sanoi hän. — Pojat valjastivat.

Sitte he ajoivat, isä ajoi. Brr! sanoi kone ja leikkasi heinää. Pojat perässä tyhjin käsin, työttä, hymyillen. Isä pysähtyi ja katsoi taakseen — no, olisipa saanut leikata kauniimmin. Hän ruuvaa pari paikkaa saadakseen veitset lähemmäksi maata ja koettaa jälleen. Ei, se leikkaa epätasaisesti, huonosti, terä veitsineen hyppii hieman, isä ja pojat vaihtavat pari sanaa, Elias on löytänyt käyttöohjeen ja lukee sitä: — Täällä seisoo, että sinun pitää istua tuossa istuimella ajaessasi, niin kulkee se tanakammin, sanoo hän. — Vai niin, vastaa isä. Niin, sen minä kyllä tiedän, vastaa hän, olen tutkinut sen kannesta kanteen. — Hän nousee istuimelle ja ajaa taas ja kone käy tasaisesti. Äkkiä ei kone kikkaakaan, ei, äkkiä pysähtyvät kaikki veitset. — Ptruu! Mitä nyt? Isä alas; istuimelta eikä ole enää ylimielinen, vaan kumartuu harmistuneena ja kysyvin ilmein koneen puoleen. Isä ja pojat tirkistelevät, jokin on hullusti, Elias seisoo käyttöohje kädessä. — Täällä on pieni pultti! sanoo Siivertti ja poimii sen ylös ruohosta. — No, olipa hyvä, että löysit sen, sanoo isä aivankuin siinä olisikin kaikki, jotta kone olisi jälleen kunnossa. Sitä pulttia minä juuri haeskelinkin! — Mutta nyt he eivät löytäneet reikää, missä hiivatissa on pultin reikä? — Tuossa! sanoo Elias ja osoittaa.

Ja nyt tunsi Elias itsensä hieman enemmän mieheksi, hänen kykynsä tutkia käyttöohjetta oli tässä ilmeinen, hän osoitti suottapäiväisen kauan reikää ja sanoi: — Kuvasta päättäen pitää tämä pultti panna tuohon! — Tietenkin siihen, sanoi isäkin, siihenhän minä sen panin! Ja päästäkseen entiselleen käski hän Siivertin etsiä useampia pultteja ruohosta: — Täytyy olla toinenkin, sanoi hän tavattoman tärkeän näköisenä aivankuin hän olisi muistanut kaikki. Etkö löydä useampia? No sitte kai se istuu reiässään!

— Mutta tämäpä on hullua! huudahtaa Elias. Hän seisoo piirustus kourassaan, laki kourassaan, häntä ei voi sivuuttaa: — Tuon vieterin pitää olla ulkopuolella! — Jokohan? kysyy isä. — Mutta nyt se on alla, olet pannut sen alle. Se on teräsvieteri, sen pitää olla ulkopuolella, muuten ponnahtaa pultti taas ulos ja veitset pysähtyvät. Se on täällä kuvassa niin! — Minulla ei ole silmälaseja mukanani, niin etten voi nähdä kuvia, sanoo isä sävyisämmin. Ruuvaa nyt vieteri, sinä joka näet. Mutta tee se nyt oikein! Jollei olisi niin pitkälti, hakisin silmälasini.

Kaikki on kunnossa ja isä istuutuu ylös. Elias huutaa hänen jälkeensä: — Ja sitten tulee sinun ajaa vähän kovempaa, niin leikkaavat veitset paremmin!

Iisakki ajaa ajamistaan ja kaikki käy hyvin ja brr! sanoo kone. Hänen jälkeensä jää leveä jälki kaadettua heinää, se makaa niin sievästi suorana tämä, valmiina kasattavaksi. Nyt nähdään hänet talosta ja tuolla tulee koko naisväki, ja Inkeri kantaa pikku Rebekkaa käsivarrellaan, vaikka pikku Rebekka on oppinut kävelemään aikoja sitten. Mutta tuolla he tulevat, nuo neljä naista, pienet ja suuret siihen luettuina, ja he kiirehtävät tuijottavin silmin kummitusta kohden, he tulevat pelmuten. Oo, miten Iisakki nyt on mahtava ja ylpeä istuessaan korkealla istuimellaan pyhävaatteissaan ja täysissä tamineissaan, takki päällä, hattu päässä, vaikka hiki valuu virtoinaan! Hän kiertää neljässä suuressa kulmassa ja ajaa nurin yhden saran, kääntää, ajaa, leikkaa heinää, ajaa ohi naisväen, he ovat kuin taivaasta tipahtaneet, he eivät käsitä koko puuhaa, ja brr! sanoo kone.

Sitte pysäyttää Iisakki ja laskeutuu alas. Kas, hän kaipaa kai kuulla, mitä ihmiset maan päällä sanovat, mitä ne nyt mahtavat sanoa! Hän kuulee pidätettyjä huudahduksia, he eivät tahdo häiritä häntä, ihmiset, hänen suuressa asemassaan, mutta he tekevät pelokkaita kysymyksiä toisilleen ja nämä kysymykset hän kuulee. Ja ollakseen nyt ystävällinen ja isällinen pää kaikille rohkaisee Iisakki heitä sanomalla: — Jajaa, minä niitän nyt tämän saran, niin saatte koota sen huomenna! — Eikö sinulla nyt muka ole aikaa tulla syömään? kysyy Inkeri näyn valtaamana. — Ei. Minulla on nyt muuta tekemistä! vastaa Iisakki.

Sitte öljyää hän konetta taas ja antaa ymmärtää, että harjoittaa tässä tiedettä. Niin ajaa hän ja niittää lisää heinää. Pitkän ajan päästä lähtee naisväki kotiin.

Hän odottaa lähinaapurin hyvin pian tulevan heille, Aksel Ström on tiedonhaluinen mies, hän tulee ehkä huomenna. Mutta Breidablikin Brede ehtii mahdollisesti jo yöllä. Iisakista ei ole vastenmielistä selittää heille niittokonetta ja näyttää, miten hän sitä käsittelee. Hän tahtoo osoittaa, että niin tasaisesti ja sileästi on mahdotonta niittää ihmisen viikatteella. Mutta mitä tuollainen ensiluokan sininen ja punainen niittokone maksaa, siinähän ei liioin ole mitään mainittavaa!

Mutta kun hän kolmannen kerran pysäyttää koneen ja öljyää sitä, putoavat totisesti hänen silmälasinsa taskusta. Ja pahinta oli, että pojat sen näkivät. Oliko siinä korkeamman voiman sormi pelissä, oliko siinä kehoitus olemaan vähemmän ylpeä? Hänellähän oli koko ajan ollut silmälasit taskussa ja hän oli tutkinut käyttöohjetta kotimatkalla, mutta ei ollut ymmärtänyt mitään, tässä oli Eliaksen täytynyt tulla avuksi. Jaa'a, Herra paratkoon, olipa hyvä omata tietoa! Ja nöyryyttääkseen itseään tahtoo Iisakki luopua tekemästä Eliaksesta maanviljelijää korpeen, hän ei enää hiiskuisikaan siitä. Eipä siksi, pojat eivät tehneet mitään numeroa tuosta onnettomasta silmälasijutusta, päinvastoin, Siivertti veitikka ei tosin voinut pidättää itseään, sitä hän ei voinut, vaan hän tönäsi Eliasta käsivarteen ja sanoi: — Ei, tulehan nyt, niin menemme kotiin ja poltamme viikatteemme; isä niittää meidänkin edestämme! — Tämä leikinlasku menetteli kyllä.

TOINEN OSA

Sellanrå ei ole enää autio paikka, siellä on seitsemän henkeä, pienet ja suuret siihen luettuna. Mutta sinä lyhyenä aikana, jona heinää tehtiin, saapui myös jokunen vieras, naapureita, jotka tulivat katsomaan niittokonetta, Brede tietenkin ensimmäisenä, mutta myöskin Aksel Ström tuli ja muut uutisasukkaat aina kylästä saakka. Ja tunturin takaa tuli Ulla. Hän oli häviämätön.

Ulla ei tälläkään kertaa tullut ilman uutisia kotiseudultaan, hän ei koskaan kulkenut tyhjiltään: nyt oli Vanhan-Siivertin tilit saatu tarkastetuksi, eikä häneltä ollut jäänyt mitään omaisuutta! Ei mitään!

No, eikö huokauksia kuulunutkaan tuvassa? eikö katto romahtanutkaan alas? — Elias hymyili ensimmäisenä: — Mitenkä on, etkö sinä ole Siivertti-enon kaima? kysyy hän hillitysti. — Pikku-Siivertti vastaa yhtä hillitysti: Niin, mutta minä lahjoitin sinulle kaikki, mitä häneltä jäi. — Paljonko sitä oli? — Viiden ja kymmenen tuhannen välillä. — Taalaria? huudahti Elias äkkiä ja matki Siiverttiä.

Ullasta ei hetki suinkaan ollut sopiva leikinlaskuun, oo, itse hän oli surkeasti pettynyt, ja kuitenkin oli hän Vanhan-Siivertin arkun ääressä koonnut koko sitkeän voimansa ja vuodattanut kyyneleitä. Elias tiesi itse parhaiten, mitä hän oli kirjoittanut: niin ja niin paljon Ullalle, tukisauva hänen vanhuutensa varalle — miten oli sauvan käynyt? Taitettu polvea vasten.

Ulla raukka, hän olisi kernaasti saanut vähän periä, se olisi ollut ainoa kultainen pilkahdus hänen elämässään! Hän ei ollut hemmoiteltu. Harjaantunut pahassa tosin, tottunut taistellen elättämään itseään päivästä päivään koukuilla ja pikkupetoksilla, terhakka vain juoruja levittämään, tekemään kielensä peljätyksi kylläkin. Mutta eihän häntä mikään olisi nyt sen pahemmaksi tehnyt, perintö kaikkein vähimmin. Hän oli koko elinikänsä tehnyt työtä, synnyttänyt lapsia ja opettanut niille omat pienet konnankoukkunsa, kerjännyt niille, ehkä myös varastanut niille, mutta pitänyt ne hengissä — äiti niukoissa oloissa. Hänen kykynsä eivät olleet vähäisemmät kuin muidenkaan politikkojen kyvyt, hän toimi itsensä ja omaistensa hyväksi, soitti suutaan hetkeä varten ja pelasti itsensä, ansaitsi sillä kotiin juuston, kourallisen villoja, hänkin saattoi elää ja kuolla tyhjänpäiväisessä ja vilpillisessä sanavalmiudessa. Ulla — ehkä Vanha-Siivertti oli silmänräpäyksen ajan muistanut hänet nuorena, sievänä ja punaposkisena, mutta nyt on hän vanha ja ruma, hävityksen kuva, kuolevainen. Minne hänet haudattaisiin? Hänellä ei ole omaa perhehautaa, hänet haudataan varmaankin johonkin hautuumaahan aivan vieraiden ja tuntemattomien luiden joukkoon, sinne päätyy hänen tiensä. Ulla, syntynyt ja kuollut. Hän oli kerran nuori. Perintökö hänelle nyt lasku köydessä? Niin, yksi ainokainen kultainen säde, ja orjavaimon kädet olisivat hetkeksi menneet ristiin. Oikeus olisi vihdoinkin palkinnut hänet, siksi että hän kerjäsi lapsilleen, ehkä myös varasti heille, mutta joka tapauksessa sai ne ruokituksi. Silmänräpäys vain — ja pimeys hallitsisi jälleen hänessä, silmät salaisivat, sormet hapuilisivat: — Paljonko sitä on? sanoisi hän, eikö enempää? sanoisi hän. Hän tahtoisi jälleen oikeutta. Hän oli ollut usean kerran äitinä ja toteutti elämää, se oli suuren palkan arvoinen.

Kaikki toiveet pettivät. Vanhan-Siivertin laskut olivat nyt Eliaksen tarkastuksesta selvinneet, mutta talo ja lehmä, vene ja nuotta täyttivät osapuilleen vajauksen kassassa. Ja että kaikki meni niinkin hyvin kuin meni, riippui osaksi Ullasta, hän koetti niin kaikin mokomin saada itselleen pientä ylijäämää, että hän kaivoi esiin unohdettuja maksueriä, jotka hän vanhana juoruakkana tiesi, tai maksueriä, joita tarkastajat eivät tahallaan tahtoneet ottaa huomioon, etteivät tuottaisi arvossapidetylle seutulaiselle häpeätä. Vietävän Ulla! Eikä hän nyt manannut vanhaa Siiverttiäkään, hän oli testamentannut hyvästä sydämestä ja häneltä olisi jäänyt sievoiset perut, mutta ne kaksi miestä, jotka kihlakunnan hallinnon puolesta penkoivat asiaa, olivat pettäneet häntä. Mutta kerran on kaikki tuleva Kaikkitietävän kuuluviin! sanoi Ulla luottavana.

Ihmeellistä, hän ei nähnyt mitään naurettavaa siinä, että hänet oli mainittu testamentissa, se oli sittenkin kunnia, ketään hänen vertaistaan ei oltu siinä mainittu!

Sellanrån asukkaat ottivat onnettomuuden vastaan kärsivällisesti, hehän eivät olleetkaan aivan valmistumattomia. Inkeri ei kuitenkaan voinut sitä käsittää: Siivertti-veli, joka koko elinaikansa oli ollut niin rikas! sanoi hän. — Hän olisi voinut seisoa suorana ja rikkaana miehenä Karitsan ja valtaistuimen edessä, mutta he ovat rosvonneet hänet! sanoi Ulla. — Iisakki teki lähtöä kylälle ja Ulla sanoi: — Olipa vahinko, että sinä lähdet, Iisakki, niin en saa nähdä niittokonetta. Sinähän olet saanut niittokoneen, eikö niin? — Joo. — Niinhän sanotaan. Ja että se niittää nopeammin kuin sata viikatetta. Ja mitäpä et sinä, Iisakki, saisi varoillasi ja kullallasi! Meidän pappimme on saanut uuden kaksivartisen auran, mutta mitäpä on pappi sinuun nähden, sen sanoisin hänelle vasten kasvoja. — Siivertti niittää sinulle koneella, hän onkin paljoa taitavampi kuin minä, sanoi Iisakki ja meni.

Iisakki meni. Breidablikissä on huutokauppa juuri puolipäivän aikaan ja hän aikoo sinne, täpärältä pitää, että hän sinne ehtii. Ei niin, että Iisakki enää aikoo ostaa uutistaloa, mutta huutokauppa on ensimäinen huutokauppa korvessa, ja kuului niinkuin asiaan olla siellä läsnä.

Kun hän tulee niin pitkälle kuin Månelandin kohdalle ja näkee Barbron, aikoo hän vain tervehtiä ja mennä ohi, mutta Barbro puhuttelee häntä ja kysyy meneekö hän edelleen. — Joo, vastaa Iisakki ja aikoo mennä ohi. Barbron lapsuudenkoti on myytävänä, siksi vastaa Iisakki niin lyhyesti. — Menetkö huutokauppaan? kysyi Barbro. — Huutokauppaan? Menenpähän vain kylälle päin. Missä Aksel on? — Akseliko, enpä tiedä. Hän on mennyt huutokauppaan. Hän vaanii kai tilaisuutta ostaakseen hyvällä kaupalla yhtä tai toista hänkin.

Huutokauppa on alkanut, hän kuulee nimismiehen huudot ja näkee paljon väkeä. Kun hän tulee lähemmäs, ei hän tunne kaikkia, joukossa on muilta paikkakunniltakin tulleita, mutta Brede pyörähtelee parhaissa pukimissaan sinne tänne vilkkaana ja puheliaana: — Hyvää päivää, Iisakki! Vai niin, sinä osoitat minulle sen kunnian, että haluat olla läsnä huutokaupassani? Siitä sinulle kiitos. Me olemme olleet naapureita ja hyviä ystäviä monet vuodet, eikä koskaan ole meidän kesken pahaa sanaa sanottu! Brede heltyi. Onhan ihmeellistä ajatella sellaisen asuinpaikan jättämistä, jossa olen elänyt ja ponnistellut ja johon olen mieltynyt; mutta mikäpä auttaa, kun kerran niin on käynyt. — Sinulle voi tästä lähtien käydä paljoa paremmin kuin ennen, lohduttaa Iisakki. — Niin, tiedätkö, vastaa Brede ja iskee asiaan, sitä minäkin luulen. Minä en sitä kadu, en läheskään. Enpä ole kehrännyt silkkiä täällä korvessa, tästä lähin kai käy paremmin, lapset tulevat suuriksi ja lentävät ulos pesästä — niin, vaimo on kyllä taas uutta tekemässä, mutta kuitenkin! — Ja äkkiä sanoo Brede lyhyesti: — Minä olen sanoutunut irti telegraafista. — Mitä? kysyy Iisakki. — Minä olen sanoutunut irti telegraafista. — Oletko sanoutunut irti telegraafista? — Uudesta vuodesta. Mitä minä sillä! Ja jos niinkin että olen ansiolla ja olen nimismiestä ja tohtoria kyydissä, niin pitäisikö telegraafin olla ensi sijalla? Se on mahdotonta! Tehköön sitä se, jolla on hyvää aikaa: juosta pitkin telegraafilinjaa yli vuorien ja laaksojen pienestä tai vallan tyhjästä maksusta, sitä ei Brede tee! Ja sitä paitsi jouduin napinaan johdon kanssa, joka taas on kimpussani.

Nimismies jatkaa yhä tarjouksien kuuluttamista uutistalosta, summa on nyt noussut niihin muutamiin satoihin kruunuihin, joiksi se on arvioitu, siksi tarjotaan vain viisi ja kymmenen kruunua enemmän kerrallaan. — Luulen, että tarjooja on Aksel! sanoo Brede äkkiä ja rientää uteliaana hänen luokseen: — Sinäkö tahdot taloni? Eikö sinulla ole kyllin suuri talo itselläsi? — Minä tarjoan toisen miehen puolesta, vastaa Aksel hieman vältellen. — Vai niin, no mitäpä minä siitä, eipä silti. — Nimismies kohottaa vasaran, tehdään uusi tarjous, sata kruunua yhdellä kertaa, kukaan ei huuda siitä yli, nimismies toistaa tarjouksen muutamia kertoja, odottaa hetkisen vasara ilmassa ja lyö.

Mutta nyt vetäytyy muutamien herrojen päät yhteen nimismiehen pöydän ympärillä, siinä istuu pankin edustaja, kauppiaan puolesta on hänen apulaisensa, jotakin pohditaan, velat eivät ole peittyneet. Brede kutsutaan luo, ja Brede nyökkää vain kevyenä ja huolettomana, että olkoon menneeksi, hän on yhtä mieltä, mutta kuka olisi luullut, ettei talosta tullut enemmän! sanoo hän. Ja äkkiä kuuluttaa hän äänekkäästi kaikille: — Koska meillä nyt kerta on täällä huutokauppa ja minä olen vaivannut nimismiestä tänne, niin myyn kaikki, mitä minulla on: kärryt, elukat, tadikot, tahkokiven, minä en niitä enää tarvitse, minä myyn maat ja mannut!

Pieniä tarjouksia. Breden vaimo, kevyt ja huoleton hänkin, vaikkakin maha tavattoman pulleana, on sillä välin alkanut myydä kahvia erään pöydän ääressä, hänestä on hauskaa olla kauppiaana, hän hymyilee, ja kun Brede itse tulee saamaan kahvia, vaatii hän leikillään maksua häneltäkin. Brede ottaa todellakin esiin laihan kukkaronsa ja maksaa. — Kas vaan eukkoa! sanoo hän ympärillä seisoville, onpa hän ollakseen! sanoo hän.

Kärryt eivät ole suurenkaan arvoiset, ne ovat seisseet liiaksi ulkona paljaan taivaan alla, mutta Aksel lisää lopuksi kokonaista viisi kruunua ja saa kärrytkin itselleen. Enempää ei Aksel osta; mutta kaikki ihmettelevät, että tuo varovainen mies oli ostanut niin paljon.

Elukat oli vielä jäljellä. Ne olivat tänään sisällä ollakseen nähtävissä. Mitä tekisi Brede elukoilla, kun hänellä ei enää ollut niille maata! Hänellä ei ollut lehmää. Hän oli alottanut maanviljelyksensä kahdella vuohella, nyt oli hänellä neljä. Sitä paitsi oli hänellä kuusi lammasta. Hevosta ei hänellä ollut.

Iisakki osti erään lattakorvaisen lampaan. Kun Breden lapset taluttivat ulos tämän lampaan navetasta, alkoi hän heti huutaa sitä, se herätti huomiota, olihan Sellanrån Iisakki varakas ja arvossapidetty mies, eikä hän liioin tarvinnut lisää lampaita, kuin mitä hänellä oli. Breden vaimo keskeyttää silmänräpäykseksi kahvinkauppansa ja sanoo: — Niin, sen lampaan voit kernaasti ostaa, Iisakki, se on vanha, mutta sillä on pari kolme karitsaa joka ainoa vuosi. — Kyllä minä tiedän, vastasi Iisakki ja katsoi häneen, minä tunnen lampaan.

Kotimatkalla hän joutuu kulkemaan yhdessä Aksel Strömin kanssa ja taluttaa lammastaan nauhasta. Aksel on harvapuheinen ja häntä näyttää vaivaavan jokin, ties mikä. Hänellä ei ole mitään ulkonaista syytä alakuloisuuteen, ajattelee kai Iisakki, hänen laihonsa on kaunista, hän on jo saanut korjuuseen suurimman osan heinistään ja hän on alkanut rakentaa tupaansa. Kaikki käy niinkuin pitääkin Aksel Strömin talossa, hitaasti mutta varmasti. Nyt on hän saanut hevosen.

— Sinä ostit Breden paikan, sanoi Iisakki, aijotko viljellä sitä? — En minä sitä viljellä aio. Minä ostin sen toiselle. — Vai niin. — Mitä arvelet, maksoinko liikaa? — Etkä. Siellä on hyvää suota, kunhan se tulee viljellyksi. — Minä ostin sen veljelleni, joka asuu Helgolandissa. — Vai niin. — Mutta sitte ajattelin minä puolittain, että minä voisin vaihtaa hänen kanssaan. — Vaihtaa hänen kanssaan, tahtoisitko tehdä — Jos niinkuin Barbro haluaisi mieluummin olla siellä. — Niinpä niin, sanoi Iisakki.

He astelevat hyvän matkaa vaiti. Aksel sanoo: — Ne tyrkyttävät minulle sitä telegraafia. — Telegraafia. Vai niin. Minä kyllä kuulin, että Brede on sanonut itsensä irti. — Vai niin, vastaa Aksel ja hymyilee, eihän se nyt aivan niin ole, mutta Brede on sanottu irti. — No, sanoo Iisakki ja koettaa vähän puolustella Bredeä, viehän se paljon aikaa. — Hänet pannaan pois uudesta vuodesta, jollei hän paranna tapojaan. — Vai niin. — Eikö minun pitäisi sinun mielestäsi ottaa sitä paikkaa? — Iisakki ajatteli kauan ja vastasi: — Niin, onhan ne rahat kylläkin, mutta. — He aikovat lisätä minulle palkkaa. — Kuinka paljon? — Kaksinkertaiseksi. — Kaksinkertaiseksi? No sitte kylläkin minun mielestäni voisit vähän ajatella asiaa. — Mutta he ovat vähän pidentäneet linjaa. Enpä tiedä mitä minun oikein pitää tehdä; mutta täällä on nyt metsääkin vähemmän myytävänä kuin sinulla oli ja minun täytyy ostaa enemmän työkaluja kuin minulla on. Rahaa tarvitaan aina, enkä minä ole saanut karjaa niin suureksi, että siitä voisi myydä. Minä arvelen ottaa telegraafin yhdeksi vuodeksi koetteeksi… Kummankaan päähän ei pälkähtänyt, että Brede parantaisi tapansa ja saisi pitää paikan.

Kun he tulevat Månelandiin, on myöskin Ulla tullut sinne käväisemään, niin, Ulla oli merkillinen, hän taapertaa lihavana ja pyöreänä kuin makkara ja on yli seitsemänkymmenen, mutta perille hän pääsee. Hän istuu tuvassa kahvia juomassa, mutta kun hän huomaa miehet, pannaan kaikki syrjään ja hän astuu ulos: — Hyvää päivää Aksel ja tervetuloa huutokaupasta! Et kai pahastu, että minä pistäydyn vähän sinun ja Barbron luo? Ja sinä rakentelet suurta tupaa ja tulet yhä mahtavammaksi! Oletko ostanut lampaan Iisakki? — Olen, vastaa Iisakki, tunnetko sen? — Tunnenko sen? En. — Sillä on tuollaiset lattakorvat niinkuin näet. — Lattakorvat, mitä? Entä sitten? Mitä minun pitikään sanoa: kuka sai Breden talon? Minä sanoin juuri Barbrolle, että kenenkähän nyt saat naapuriksesi? minä sanoin. Barbro raukka se vain istuu ja itkee, kuten odottaa sopii; mutta Kaikkivaltias on suonut hänelle toisen kodin täällä Månelandissa! Lattakorva — minä olen nähnyt monta lattakorvaista lammasta iässäni. Ja se oli totta, Iisakki, että se sinun koneesi oli melkein enemmän, kuin mitä minun vanhat silmäni saattoivat käsittää. Ja mitä se maksaa, sitä en edes kysykään, sillä en osaa sitä laskea. Oletko nähnyt sen, Aksel, niin tiedät mitä minä tarkoitan, oli kuin olisin nähnyt Eliaksen tulivaunut, armahtakoon syntini…

Kun heinät oli korjattu, alkoi Elias valmistautua lähtemään kaupunkiin. Hän oli kirjoittanut insinöörille, että nyt hän tuli, mutta saanut sen merkillisen vastauksen, että ajat olivat huonot, täytyi supistaa menoja, insinöörin täytyi lakkauttaa hänen toimensa ja kirjoittaa tästä lähin kaikki itse.

Sepä hittoa! Mutta mitä oikeastaan teki alueinsinööri konttoriapulaisella? Silloin kun hän otti nuoren Eliaksen kotoa, tahtoi hän kai vaan näytellä suurta miestä korvessa, ja kun hän elätti ja vaatetti hänet rippikoulun yli, niin oli hänellä siitä hyvästä vähän kirjoitusapua. Nyt oli poikanen kasvanut suureksi, se oli muuttanut kaiken.

Mutta, kirjoitti insinööri, jos tulet takaisin, niin teen voitavani hankkiakseni sinulle toisen konttoripaikan, vaikkakin se ehkä on vaikeata, täällä kun on niin paljon nuorukaisia, jotka pyrkivät sille uralle. Ystävällinen tervehdys.

Tietenkin tahtoi Elias takaisin kaupunkiin, oliko siitä epäilystäkään? Pitikö hänen luopua kaikesta? Hän tahtoi päästä eteenpäin maailmassa! Eikä Elias sanonut mitään kotilaisille muuttuneesta tilanteesta, siitä ei olisi ollut mitään hyötyä, ja sitä paitsi oli hän hieman veltto, hän siis vaikeni.

Elämä Sellanråssa vaikutti häneen taas, se oli maineetonta ja jokapäiväistä elämää, mutta se oli rauhallista ja tylsyttävää, se vaikutti unelmia herättävästi, hänellä ei ollut mitään minkä vuoksi muokata itseään, hänen ei tarvinnut peilailla itseään. Kaupungissaolo oli kehkeyttänyt häntä ja tehnyt hänet muita hienommaksi, tehnyt hänet heikommaksi, hän alkoi pohjaltaan tuntea itsensä kodittomaksi kaikkialla. Olkoon menneeksi, että hän alkoi taas sietää pietar-yrtin hajua! Mutta ei ollut soveliasta maalaispojalle seisoa kuuntelemassa, miten äiti ja piiat lypsivät elukoita iltaisin ja sitte vaipua seuraaviin ajatuksiin: ne lypsävät, kuuntele nyt tarkasti, onpa miltei merkillistä kuunnella sitä, se on jonkinlaista soitantoa yksinäisinä ruiskauksina, se eroaa kaupungin torvimusiikista ja pelastusarmeijan soitosta ja höyrylaivanpuhalluksesta. Ruiskuaa kiuluun…

Sellanrån asukkaat eivät paljoakaan osanneet ilmaista tunteitaan ja Eliasta kaihersi se hetki, jolloin hänen piti sanoa jäähyväiset. Nyt oli hän hyvästi varustettu, hänen piti taas saada uusi kangaspakka alusvaatteiksi mukaansa ja isä oli antanut toisen tehtäväksi pistää Eliaksen käteen vähän rahaa hänen lähtiessään ulos ovesta. Rahaa — saattoiko Iisakki todellakin luovuttaa rahaa? Eipä toisinkaan voinut käydä, Inkerihän oli vakuuttanut, että se tapahtui viimeisen kerran, Elias oli pian pääsevä kohoamaan ja tuleva toimeen. — Vai niin, sanoi Iisakki. — Mieliala kävi juhlalliseksi, koti kävi hiljaiseksi, he olivat kukin saaneet keitetyn munan viimeiseksi ateriaksi, ja Siivertti seisoi jo ulkopuolella valmiina lähtemään mukaan kantajaksi. Elias saattoi alottaa.

Hän alotti Leopoldiinasta. Tämä vastasi jäähyväisiin ja suoriutui hyvin. Samoin Jensine-piika, joka istui villoja karkaamassa, hän vastasi hyvästi; mutta molemmat tytöt töllistelivät pahuuksesti häntä siksi, että hänen silmänsä ehkä vähän punottivat. Hän ojensi kätensä äidille ja tämä itkeä pillitti koreasti ja välitti viis siitä, että Elias oli itkun vastustaja. — Voi nyt oikein hyvin! nyyhki hän. — Isää oli kaikkein pahin hyvästellä, totisesti, ja monestakin syystä: hän oli niin raihnas ja äärettömän luottavainen, hän oli kantanut lapsia käsivarrellaan ja puhellut heille lokeista ja muista linnuista ja eläimistä ja korven ihmeistä, siitä ei ollut vielä kauan, muutamia vuosia… Isä seisoo ikkunan ääressä, sitte käännähtää hän äkkiä ympäri, tarttuu pojan käteen ja sanoa tokasee äreästi: — Jaha, hyvästi! Uusi hevonen on päässyt tuolla irti! — Ja hän kiiruhtaa ulos ja juoksee tiehensä. Mutta hän oli vähän aikaisemmin vartavasten itse irroittanut hevosen, ja sen tiesi Siivertti veitikka vallan hyvin seistessään siellä ulkopuolella ja katsellessaan hymyillen isän jälkeen. Ja sitä paitsi kävi hevonen sänkiäisellä.

Niin tuli äiti hänen jälkeensä portaille yhä nyyhkien ja sanoi, että Jumala olkoon kanssasi! Ja antoi hänelle jotakin — tässä on — eikä sinun pidä kiittää häntä, hän ei tahdo sitä. Älä nyt unohda kirjoittaa ahkerasti. —

Elias katseli pelloille: isä ponnisteli tavattomasti paalun kimpussa, jota hän koetti hakata maahan, se ei näyttänyt oikein onnistuvan hänelle, vaikka hän oli vetisellä niityllä.

Veljekset painuivat korpeen, he tulivat Månelandiin ja Barbro seisoi portailla ja kutsui heidät sisälle: — Matkustatko taas, Elias? Tulehan sitte sisälle juomaan kuppi kahvia, jollei muuta! — He menevät sisälle majaan, eikä Eliasta enää niin vaivaa rakkaus, että hän yrittäisi hypätä ikkunasta ulos ja ottaa myrkkyä, ei hän asettaa vaalean kevätpalttoonsa poikittain polvilleen ja pitää huolen siitä, että hopeakilpi tulee näkyviin, sitten pyyhkii hän tukkaansa nenäliinalla ja sanoo perin koreasti: — Onpa klassillinen ilma!

Barbro ei liioin ole tietääkseenkään, hän hypistelee hopeasormus toisessa ja kultasormus toisessa kädessään — hän oli todellakin saanut myös kultasormuksen — ja hänellä on esiliina, joka ulottuu kaulasta jalkoihin saakka, niin ettei paljoa huomaakaan hänen raskauttaan. Ja kun hän saa kahvin valmiiksi ja vieraat juovat, ompelee hän ensin valkoista liinaa ja nyplää kaulusta ja tekee yhtä ja toista neitseellistä askaretta. Barbrosta ei vierailu ole kiusallinen ja se on hyvä, seurustelu käy luonnollisesti, Elias voi liihotella pinnalla taas nuorena ja hullutellen.

— Minne olet pannut Akselin? kysyy Siivertti. — Minne lie jäänyt, kaipa jossakin on, vastaa Barbro kohentautuen. Nyt et kai enää koskaan tule tänne korpeen? kysyy hän Eliakselta. — Tuskinpa vaan, vastaa tämä. — Sillä tämä ei ole niitä varten, jotka ovat tottuneet kaupunkiin. Luulenpa, että voisin lyöttäytyä samaan matkaan sinun kanssasi. — No sitä nyt et ainakaan tarkoita? — Miksi en? — Minä olen maistanut miltä tuntuu olla kaupungissa ja miltä tuntuu olla maalla, sillä minä olen ollut suuremmassa kaupungissa kuin sinä; kuinka siis voisin viihtyä täällä? — Enhän sitä tarkoittanutkaan, sinä kun olet ollut itse Bergenissä! kiiruhti Elias sanomaan, olipa se Barbro koko kärsimätön! — Sen tiedän, että jollei minulla olisi sanomalehteä luettavana, niin lähtisin tieheni paikalla, sanoi Barbro. — Entä Akseli sitten ja kaikki muu, sitä minä tarkotin? — Mitäpä Akseli minulle kuuluu. Entä sinä itse, eikö sinulla ehkä ole joku, joka odottaa sinua kaupungissa? — Nyt ei Elias voinut olla vähän elehtimättä ja sulkematta silmiään ja loksauttamatta kielellään, että hänellä tosiaankin saattoi olla joku, joka odotti häntä kaupungissa. Mutta hän olisi voinut käyttää tätä tilaisuutta hyväkseen aivan toisin, jollei Siivertti olisi istunut siinä, nyt saattoi hän vain vastata: — Lörpötystä! — Vai niin, sanoi Barbro loukkaantuneena, ja olipa tosiaan noloa, että hän oli niin ärtyisä: Lörpötystä, sanoi hän. Niin, ethän voi odottaa enempää meiltä täällä Månelandissa, me emme ole niin suurellisia. —

Elias antoi muuten hänelle palttua, hänen kasvonsa olivat tulleet melko rumiksi, ja Eliaksen lapsensilmätkin olivat vihdoin huomanneet hänen tilansa. — Etkö voisi vähän soittaa kitaraa? sanoi Elias. — En, vastasi Barbro lyhyesti. Mitä minun pitikään sanoa, Siivertti: etkö voi tulla auttamaan Akselia muutamiksi päiviksi uuden tuvan salvamisessa? Mitä jos alkaisit huomenna, kun tulet takaisin kylältä? — Siivertti ajatteli asiaa: Niin. Mutta minulla ei ole työvaatteita. — Minä juoksen kotoasi hakemaan arkivaatteesi illalla, niin että ne ovat täällä kun tulet. — Niin, sanoi Siivertti, vaikkapa niin. — Barbro tuli ylen innokkaaksi: Kyllä sinun pitäisi tulla! Nyt on niin, että kesä menee ja tuvan pitäisi olla pystyssä ja katon alla ennen syyssateita. Aksel on aikonut pyytää sinua monta kertaa, mutta ei häneltä ole tullut sitä tehdyksi. Kyllä sinun pitäisi tehdä meille se hyvätyö! — Voinhan auttaa minkä kykenen, sanoi Siivertti.

Mutta nyt on tosiaan Eliaksen vuoro loukkaantua. Hänestä on kylläkin hyvin tehty, että Barbro huolehtii omasta ja Akselin puolesta ja hankkii rakennusapua ja koettaa saada talon pystyyn, mutta se tulee vähän liian avoimesti, eihän hän ole talon emäntä sentään, eikä siitä ole vielä niinkään pitkää aikaa, kun hän itse oli suudellut häntä, tätä ihmistä. Eikö hänessä ollut häpyä! — Niin, sanoo hän senvuoksi äkkiä, minä tulen takaisin tänne kummiksi. — Barbro loi häneen silmäyksen ja sanoi äkeästi: Kummiksi? Sinä puhut lörpöttelystä! Ja sitä paitsi kyllä minä lähetän sanan sitten, kun minä kummia tarvitsen. — Mitäpä saattoi Elias muuta tehdä kuin hymyillä häveliäästi ja toivoa olevansa kaukana majasta! — Kiitos kahvista! sanoi Siivertti. Kiitos kahvista! sanoi myöskin Elias, mutta hän ei noussut eikä hän liioin kumartanut, kaikkea vielä, ja Barbro oli perin pikkumainen, aika kana.

— Annappas kun katson! sanoi Barbro. Niillä konttoristeilla, joiden luona minä olin, oli myöskin hopealevyt paidoissaan, paljoa suuremmat hopealevyt, sanoi hän. No sinä tulet sitten tänne yöksi, Siivertti? Minä haen vaatteesi.

Veljekset jatkoivat matkaansa, Elias antoi siis hänelle palttua ja hänellä oli kun olikin kaksi tukevata seteliä povitaskussaan! Veljekset varoivat koskettamasta mitään surumielisiä aineita, isän omituista hyvästijättöä ja äidin itkua, he kiersivät Breidablikin ohi, jottei heitä taas pidätettäisi ja laskivat reippaasti leikkiä tästä peijauksesta. Mutta kun he tulivat niin pitkälle, että näkivät kylän ja Siivertin piti kääntyä takaisin, kävivät he hieman epämiehekkäiksi kumpikin. Siivertti otti sanoakseen: Taitaapa olla niin, että tulee sinua ikävä! — Silloin alkoi Elias niistää nenäänsä ja tarkastella kenkiään ja tutkia naarmua sormessansa ja etsiä jotakin taskuistaan, joitakin papereita, sanoi hän, kas mokomaa! Mutta hullusti olisi kuitenkin käynyt, jollei Siivertti olisi pelastanut heitä: Viimeinen! huusi hän ja antoi veljellensä lyönnin ja juoksi tiehensä. Se auttoi, he lähettivät toisilleen joitakin jäähyväissanoja etäämpää ja lähtivät kumpikin suunnalleen.

Kohtalo tai sattuma. Elias palasi kaiken uhalla takaisin kaupunkiin toimeen, jota hänellä ei enää ollut, mutta saman erikoisen sattuman kautta sai Aksel miehen työhön. He alkoivat rakentaa tupaa 21:ntena päivänä elokuuta ja kymmenen päivää myöhemmin oli se katon alla. Eihän se ollut mikään suuri tupa ja vain muutaman kyynärän korkuinen, mutta olihan se puutalo eikä turvemaja, ja saivathan elukat mainion läävän talveksi entisestä ihmisten asunnosta.

Syyskuun kolmantena päivänä pysyi Barbro poissa. Kokonaan poissa ei hän tosin ollut, mutta häntä ei näkynyt rakennusten luona.

Aksel nikkaroi minkä kerkisi, hän asetteli parhaillaan ikkunaa ja ovea paikoilleen uuteen tupaan, joten hänellä oli yllin kyllin puuhaa; mutta kun puolipäivä oli jo mennyt ohitse eikä hän vielä ollut saanut kutsua ruualle, meni hän majaan. Siellä ei ollut ketään. Hän sai itselleen jotakin ruokaa ja katsasteli ympärilleen syödessään, kaikki Barbron vaatteet riippuivat siinä, hän oli vain jossakin ulkosalla. Hän palasi takaisin työhönsä ja jatkoi edelleen jonkun aikaa, sitte kurkisti hän jälleen majaan — ei, se oli tyhjä. Hän on ehkä jäänyt jonnekin makaamaan. Hän lähtee ulos etsimään.

— Barbro! kutsuu hän. Ei. Hän etsii rakennusten ympäriltä, menee joidenkin pensaiden luo pellon laitaan, etsii kauan, ehkä tunnin, huutelee — ei. Hän löytää hänet etäämmältä, hän makaa maassa pensaiden suojassa, puro virtaa hänen jalkojensa ohitse, hän on avopäin ja avojaloin, sitä paitsi likomärkä selkää myöten.

— En voinut, kuiskaa Barbro ja on niin käheä, ettei tahdo ääntä saada kuuluville.

— Sitä ei sinun tarvitse tietää, vastaa Barbro. Auta minut kotiin. Se oli kuollut. Minä voin itse kävellä, jos vähän tuet minua kainalosta.

— Pitääkö sinun sitä haistella? Oletko löytänyt ruokaa sillä aikaa, kun minä olin poissa?

— Mene sinä vaan työhöni virkkaa Barbro käheästi ja kärsimättömästi. Mitäkö tein purolla? Menin hakemaan luudanvarpuja. Oletko syönyt, kysyn minä?

— Koetapahan noutaakin! vastaa Barbro ja nousee etsimään kuivia vaatteita itselleen. Etkö muuhun voi tuhlata rahoja!

Aksel menee takaisin työhön, mutta hän ei saa suuriakaan tehdyksi, hän vasaroi ja veistelee kuitenkin hieman, niin että Barbro kuulee hänen olevan puuhassa; vihdoin hän asettaa ikkunan paikoilleen ja tilkitsee sen sammalilla.

Illalla ei Barbro enää ole millänsäkään, hän hyörii ja pyörii, menee läävään ja lypsää ja astuu vain hieman varovaisemmin kuin tavallisesti kynnyksen yli. Hän meni nukkumaan heinälatoon kuten tavallisesti ja niinä kahtena kertana, jolloin Aksel yön aikaan katsasti häntä, nukkui hän sikeästi. Hänellä oli hyvä yö.

Seuraavana aamuna oli hän miltei ennallaan, käheä vain niin, ettei tahtonut saada äännähdystäkään kurkustaan, ja pitkä sukanvarsi kiedottuna kaulan ympäri. He eivät voineet keskustella. Päivät menivät menojaan ja tuo episoodi vanheni, muut asiat astuivat etualalle. Uuden tuvan piti oikeastaan seisoa jonkun aikaa painumassa salvoksistaan ja tulla tiiviiksi ja pitäväksi, mutta siihen ei ollut aikaa, se piti ottaa heti käytäntöön ja panna kuntoon uusi läävä. Kun se oli tehty ja muutto ohitse, ottivat he perunat maasta ja kun se oli tehty, leikkasivat he rukiin. Elämä kului tavalliseen tapaansa.

Mutta useasta pienestä ja suuremmasta seikasta tunsi Aksel, että suhde oli käynyt löyhemmäksi, Barbro ei tuntunut olevan sen enempää kotonaan Mänelandissa kuin kuka tahansa muukaan palvelija olisi ollut, ei liioin sidotumpi, Akselin ote oli hellinnyt, kun lapsi oli kuollut. Hän oli ajatellut niin suuria, että odotahan vain kunhan lapsi tulee! Mutta lapsi tuli ja meni. Vihdoin otti Barbro sormuksetkin sormistaan eikä käyttänyt niitä enää. — Mitä se merkitsee? kysyi Aksel. — Mitä se merkitsee? vastasi Barbro niskaansa nakaten. —

Mutta se ei voinut tietää mitään muuta hänen puoleltaan kuin uhmaa ja petosta.

Nyt oli Aksel löytänyt tuon pienen ruumiin puron luota. Hän ei kylläkään ollut erikoisemmin sitä etsinyt, hän tiesi miltei pilkulleen missä sen täytyi olla, mutta hän oli antanut sen olla. Sattuma kuitenkin johdatti sen hänen mieleensä: tuon paikan yllä alkoi oleilla lintuja, kirkuvia harakoita ja variksia, mutta vähän myöhemmin myös kotkapari huimaavassa korkeudessa. Oli aivankuin joku harakka vain olisi aluksi nähnyt jotakin laskettavan sinne eikä ollut voinut vaieta siitä niinkuin ihminen, vaan oli ruvennut juoruamaan. Silloin heräsi Akselkin välinpitämättömyydestään ja odotti sopivaa hetkeä hiipiäkseen sinne. Hän löysi sen sammalen, oksien ja parin kivenlohkareen alta, käärittynä riepuun, suureen liinaan. Uteliaana ja kammoksuen avasi hän hieman vaatetta — silmät kiinni, tumma tukka, poika, jalat ristikkäin, enempää ei hän nähnyt. Riepu oli ollut märkä, mutta oli alkanut kuivaa, koko käärö näytti kuin puoleksi avatulta nyytiltä peson jälkeen.

Aksel ei voinut antaa sen lojua tuolla lailla näkyvissä, sisimmässään pelkäsi hän myös itsensä ja kotinsa puolesta, hän juoksi paikalla hakemaan lapiota ja kai voi haudan syvemmäksi, mutta kun se oli niin lähellä puroa että siihen tihkui vettä, täytyi hänen siirtää se ylemmäs mäelle. Tällä välin katosi hänen pelkonsa, että Barbro yllättäisi hänet ja löytäisi hänet täällä, hän kävi suorastaan rohkeaksi ja uhkamieliseksi, Barbro sai kernaasti tulla, silloin saisi hän luvan kauniisti kietoa ruumiin kunnollisemmin kuin ennen, olipa se sitte kuolleenasyntynyt tai ei! Hän tunsi hyvin mitä hän oli kadottanut tämän lapsen keralla, että hän oli taas vaarassa jäädä vaille apua uutistaloonsa, ja vielä nyt kun karjaakin oli kolmin kerroin enemmän. Ole hyvä, ei ollut liikaa, jos hän tulisi! Mutta Barbro — kernaasti oli hän saattanut huomata, mitä hän puuhaili, hän ei tullutkaan, hänen täytyi itse kääriä ruumis miten parhaiten taisi ja muuttaa se uuteen hautaan. Päällimäiseksi pani hän jälleen ruohoturpeen ja peitti jälkensä, muuta ei jäänyt näkyviin kuin pieni vihreä kumpu pensaiden keskelle.

Katkeruus oli jo hänestä mennyt, hän vastasi vain: — En missään. Missä olet itse ollut? — Mutta Barbro kai kavahti ilmettä hänen kasvoillaan, hän meni sisälle sanomatta enempää.

— Mitä se tietää, sanoi hän ja kysyi suoraan, ettet enää käytä sormuksiasi?

Ehkä piti Barbro parhaana antaa hieman myöten, hän hymyili ja sanoi: — Sinä olet niin yrmeä, että oikein naurattaa! Mutta jos tahdot, että tulee kuluttaa sormuksia arkipäivisin, niin teen sen! Ja hän otti ne esille ja pani sormiinsa.

Mutta nyt näki hän varmaankin, että Akselin naama kävi tuhmaksi ja tyytyväiseksi, hän kysyi rohkeasti:

— Ei minulla ole mitään sinua vastaan, vastasi Aksel. Ja sinun tulee vain olla niinkuin olit ennen, kaiken aikaa ennen, kun tulit tänne. Sitä minä tarkoitan.

— Kun ostin isäsi paikan, tein sen siinä mielessä, että mieluummin ehkä haluaisit asua siellä, voisimmehan muuttaa sinne. Mitä siitä arvelet?

Siinä hän menetti pelin, oo hän siis pelkäsi menettävänsä naisapunsa ja jäävänsä jälleen pulaan karjoineen ja talouksineen, sen huomasi Barbro hyvästi.

Akselista tuntui että hän oli mennyt hyvinkin pitkälle: hän oli antanut Breden perheen jäädä asumaan Breidablikiin, ja vaikka hän oli ostanut kasvavan kylvönkin ostaessaan paikan, oli hän ajanut vain muutaman kuorman heiniä sieltä kotiin ja jättänyt perunat perheelle. Oli perin kummallista Barbron puolelta asettua nyt poikkiteloin, mutta hän ei harkinnut asiaa, vaan kysyi syvästi loukkaantuneena: — Muuttaisimmeko me Breidablikiin ja ajaisimme minun omaiseni maantielle! —

Kuuliko hän oikein? Hän istui aluksi suu auki, sitte alkoi hän liikutella huuliaan aivankuin suurempaa vastausta varten, siitä ei tullut mitään, hän kysyi: — Eivätkö ne aio kylään?

— Sitä en tiedä, vastasi Barbro. Oletko ehkä vuokrannut heille kylältä? —

Aksel ei tahtonut ryhtyä pitempiin selvittelyihin hänen kanssaan, mutta hän ei voinut vaieta siitä, että Barbro ihmetytti häntä vähän, ihmetytti häntä himpun verran: — Sinä käyt yhä itsepintaisemmaksi ja vastahakoisemmaksi, sanoi hän, mutta sinä et tarkoita sillä mitään, sanoi hän.

— Minä tarkoitan mitä sanon, vastasi Barbro. Ja mikseivät minun omaisenikaan saaneet tulla tänne, voitko sen minulle selittää? Silloin olisi äiti vähän auttanut minua. Mutta sinä luulet, ettei minulla ole niin paljon tekemistä, että minä tarvitsisin apua. —

Tässä oli luonnollisesti tottakin joukossa, mutta myös paljon paikkansa pitämätöntä: Breden perheen olisi pitänyt asua turvemajassa ja Aksel olisi ollut yhtä pahassa pulassa, mihin elukat sijoittaa. Mihin hän oikeastaan pyrki, eikö hänellä ollut järkeä päässä! — Sanonpa sinulle yhden asian, sanoi hän, saat mieluummin piian avuksesi! — Talvea vastenko kun on vähemmän työtä? Ei. Minun olisi pitänyt saada piika silloin, kun sitä tarvitsin. —

Hän oli taas jossain määrin oikeassa: kun hän kulki täällä raskaana ja sairaana, olisi pitänyt olla piika! Mutta olihan niinkin, ettei Barbro lainkaan jäänyt makaamaan ja jättänyt työtään, hän oli itse asiassa yhtä reipas ja vankka, hän teki kaiken mitä tehtävää oli, eikä koskaan puhunut piiasta. Mutta hänellä olisi pitänyt olla. — Sitte en ymmärrä, sanoi Aksel allapäin.

Barbro kysyi: — Mitä minä olenkaan kuullut, sinäkö otat telegraafin isän jälkeen?

— Kysyn vain siksi, vastasi Barbro, että sinä olet ottanut talon ja kodin isältä ja nyt sinä otat leivänkin.

Mutta nyt ei Aksel kai enää halunnut jatkaa siinä äänilajissa: — Minä sanon sinulle suoraan yhden asian, huudahti hän, ettet sinä ole kaiken sen arvoinen, mitä minä teen sinulle ja omaisillesi!

— Älä luule peloittavasi minua! vikisi Barbro surkealla äänellä ja siirtyi lähemmäksi seinää.

— Peloittavasi sinua! matki Aksel ja puhalsi halveksivasti. Mutta nyt on tosi kysymyksessä ja minä tahdon tietää, miten on lapsen laita. Oletko sinä tukehduttanut sen?

— Vai niin, sanoi Barbro, sinä olet nähnyt sen? Sinä olet ollut — nuuskimassa sitä, aikoi hän sanoa, mutta ei uskaltanut, Akselin kanssa ei ollut leikittelemistä tällä hetkellä. — Olet ollut katsomassa?

— Jaa, sanoi Barbro, sen sait kernaasti nähdä. Se syntyi vedessä, en päässyt enää ylös, liukastuin.

— Vai niin, sanoi Aksel. Mutta sinä otit rievun mukaasi kotoa, otitko sen siltä varalta, että liukastuisit?

— Suuren valkean liinan, erään minun paitani, jonka sinä olit leikannut halki.

Mutta tuonkin ankaran yhteentörmäyksen jälkeen kävi heidän välinsä jälleen hyväksi, toisin sanoen, ei juuri hyväksi, mutta siedettäväksi, Barbro käyttäytyi viisaasti ja taipuisammasti, hän vainusi vaaraa. Mutta tällaisen suhteen vallitessa kävi elämä Månelandissa vielä tukalammaksi ja sietämättömämmäksi, ilman luottamusta, ilman iloa, alati vahdissa. Kului vain päivä kerrallaan, mutta niinkauan kuin sentään kaikki meni menojaan täytyi Akselin olla tyytyväinen. Hän oli nyt kerran saanut tämän tytön luokseen ja tarvitsi häntä ja oli rakastellut hänen kanssaan ja sitonut elämänsä häneen, ei ollut helppoa muuttaa itseään ja elämäänsä. Barbro tiesi kaiken uutistaloa koskevan: missä hinkit ja astiat olivat; milloin elukoiden piti kantaa; oliko talvirehua niukasti vai runsaasti; että se maito oli juustoja varten ja se ruuaksi, — vieras ei olisi selvillä mistään, ja vierasta ei ehkä olisi saatavissa.

Mutta monasti oli Aksel Ström ajatellut vaihtaa Barbron toiseen palvelijaan, hän oli toisinaan oikea peikko, ja Aksel miltei pelkäsi häntä. Sinäkin aikana, jolloin Akselilla oli onnettomuudekseen ollut onnea hänen parissaan, oli hänen toisinaan täytynyt peräytyä hänen merkillisen julmuutensa ja epähienon käytöksensä takia, mutta hän oli kaunis ja hänellä oli suloiset hetkensäkin ja kietoi hänet hellästi syliinsä. Se oli silloin, nyt se oli lopussa. Ei kiitos, hän ei enää uudistaisi sitä kurjuutta! Mutta ei ole helppoa muuttaa itseään ja elämäänsä toiseksi: Niinpä mennään heti naimisiin! sanoi Aksel ja hoputti asiaa. — Heti? vastasi Barbro. Ei, minä lähden ensin kaupunkiin hampaideni takia, ne särkevät kaikki pilalle.

Niin täytyi suhteen jäädä ennalleen, eikä Barbro saanut enää varsinaista palkkaa, mutta hän sai paljon yli palkan, ja joka kerta, kun hän pyysi rahoja ja sai, kiitti hän myös aivankuin lahjasta ainakin. Mutta muuten ei Aksel käsittänyt, mihin hän rahoja käytti, mihin hän tarvitsi rahoja korvessa? Säästikö hän? Mutta mitä ihmettä varten hän olisi säästänyt ja säästänyt kautta vuoden?

Oli niin paljon, mitä Aksel ei ymmärtänyt: eikö hän ollut saanut kihlasormusta, niin eikö hän ollut saanut kultasormusta? Heidän välinsä oli myös käynyt hyväksi pitkäksi aikaa tämän viimeisen suuren lahjan jälkeen, mutta eihän se ikipäiviä vaikuttanut, kaukana siitä, eikä hän voinut alinomaa ostaa sormuksia hänelle. Kerta kaikkiaan: Eikö Barbro huolinut hänestä? Naiset olivat kummallisia! Oliko hänellä tiedossa muualla miestä, jolla oli valmis karja ja hyvä uutistalo? Aksel saattoi kernaasti myöntyä niinkin pitkälle, että katsoi sormien lomitse naisten typeryyksiä ja oikkuja.

Oli merkillistä, Barbron päässä ei näyttänyt pyörivän muuta kuin kaupunkielämä ja Bergen. Hyvä. Mutta miksi oli hän sitten pitänyt parempana matkaa takaisin pohjoiseen, Herra paratkoon? Isän sähkösanoma sinänsä ei olisi saanut ottamaan askeltakaan, hänellä täytyi olla muita syitä. Täällä kulki hän tyytymättömänä aamusta iltaan vuoden toisensa jälkeen. Puisia astioita, eikä peltisiä ja rautaisia; patoja kattiloiden asemesta; ainainen lypsy kävelyn asemesta meijeriin; maalaiskengät, keltasuopa, heinäpussi pään alla; ei koskaan torvisoittoa, ei koskaan ihmisiä. Täällä hän kulki…

He torailivat monet kerrat tuon suuren yhteenoton jälkeen, niin, monet kerrat. — Puhutaanko siitä vai ollaanko puhumatta! sanoi Barbro, etkä sinä muista, miten paljon olet tehnyt isää vastaan, sanoi hän.

— Tiedät kai sen itsekin, vastasi Barbro. Mutta et kai sinä nyt kuitenkaan rupea tarkastajaksi?

— Onhan sinulla kyllä päätä siihen, mutta ethän sinä lue etkä kirjoita etkä koskaan ota sanomalehteä käteesi.

— Osaan kyllä sekä lukea että kirjoittaa omiksi tarpeikseni, sanoi
Aksel, mutta sinä olet vain suuri suunpieksäjä!

— Siinä on sinulle tuo aluksi! sanoi Barbro ja tempasi hopeasormuksen pöydälle.

— Niin, jos tahdot ottaa takaisin sormuksesi, niin kyllä ne saat, sanoi
Barbro ja koetti irroittaa kultasormusta sormestaan.

Häntä ei liioin ajan oloon huolettanut se seikka, että Aksel epäili häntä lapsen murhasta. Päinvastoin hän yhä kiihdytti hänen epäilyksiään. Ei niin, että hän olisi mitään tunnustanut, mutta hän sanoi: — No entä jos olisin sen tukehduttanutkin! Sinä asut täällä korvessa etkä tiedä mitään muusta maailmasta!

Kun he kerran puhelivat tästä kysymyksestä, näytti hän tahtovan saada hänet ymmärtämään, miten turhan vakavasti hän sen otti, itse hän ei pannut lapsenmurhaan enempää merkitystä kuin se ansaitsi. Hän tiesi kaksi tyttöä Bergenissä, jotka olivat tappaneet lapsensa, mutta toinen oli saanut jonkun kuukauden vankeutta, sillä hän oli ollut tyhmä eikä ollut surmannut sitä, vaan jättänyt sen paleltumaan kuoliaaksi, ja toinen oli vapautettu.

— Ei, laki ei ole enää niin ankara kuin ennen, sanoi Barbro. Eikä se sitäpaitsi aina tule ilmi, sanoi hän. Eräs Bergenin hotellin palvelijatar oli tappanut kaksi lastansa, hän oli Kristianiasta ja kävi oikein sulkahatussa. Toisesta murhasta joutui hän kolmeksi kuukaudeksi linnaan, mutta ensimmäinen ei tullut lainkaan ilmi, kertoi Barbro.

Aksel kuunteli, ja häntä alkoi Barbro yhä enemmän pelottaa. Hän koetti ymmärtää, erottaa jotakin tässä pimeydessä, mutta pohjaltaan oli Barbro oikeassa: Aksel otti sen tavallaan liian vakavasti. Barbro ei kaikessa arkipäiväisessä turmeluksessaan ollut perusteellisen ajatuksen arvoinen. Lapsen murha ei hänestä ollut mitään erikoisempaa. Se oli vain tuota moraalista rappiota ja löyhyyttä, jota saattoi piikatytöltä odottaa. Seuraava aika sen osoittikin todeksi: ei hetkenkään mietintää, hän oli tasaisesti ja luonnollisesti sama kuin ennenkin, muuttumatta tyhjiä lörpöttelevä, täydellinen piikatyttö.

— Minun täytyy lähteä hampaitani laitattamaan, sanoi hän, ja sitte pitäisi minun saada saketti. Se oli lyhyt päällystakki, joka ulottui vain vähän alapuolta vyötärön, se oli ollut muodissa jonkun aikaa, Barbro tahtoi saada saketin.

Kun hän otti asian niin huolettomasti, mitäpä saattoi Akselkaan muuta tehdä kuin jättäytyä rauhaan? Hän ei liioin aina vakavasti epäillytkään häntä eikä Barbro itse myöntänyt mitään, päinvastoin oli hän kerta kerran jälkeen kieltänyt kaiken syyllisyytensä ilman harmia, ilman itsepäisyyttä, mutta hiton itsetietoisesti — niinkuin piikatyttö kieltää rikkoneensa jonkun lautasen, vaikka hän olisikin sen tehnyt.

Kului pari viikkoa, silloin tuntui se jo Akselista olevan liikaa, hän pysähtyi eräänä päivänä keskelle tupaa ja teki huomion: — Mutta Herran nimessä, kaikkihan olivat nähneet hänen tilansa, että hän oli ollut raskaana, että hän oli hautonut, mutta nyt hän oli jälleen hoikka, ja missä oli lapsi? Entä jos ihmiset tulisivat etsimään. He vaatisivat jonakin päivänä selitystä. Jollei asiassa ollut mitään hullusti olisi parempi haudata ruumis kirkkomaahan. Silloin se olisi poissa pensaista, poissa Månelandista. —

— Ei. Siitä koituisi hankaluuksia, sanoi Barbro. Ruumis avattaisiin, ja pidettäisiin kuulustelu. Sitä en kaipaa.

Barbro kysyi hyvätuulisena: — Mitä sinä sitä mietiskelet? Anna sen maata pensaissa! Vieläpä hän hymyili ja kysyi: Luuletko, että se juoksee jäljessäsi? Sinun pitää vain olla vaiti eikä lörpötellä siitä.

— Olenko ehkä tukehduttanut lapsen? Se tukehtui itse vedessä, kun minä lankesin. Eikö ole merkillistä, mitä sinä keksitkään! Eikä se sitä paitsi tule ilmi, sanoi hän.

Barbro ajatteli asiaa: — Sama se minulle! sanoi hän. Lakia on muutettu nyttemmin, kunhan lukisit lehtiä niin saisit nähdä. On niin paljon sellaisia, jotka saavat lapsia ja kuristavat ne, eikä heille tapahdu siitä mitään! — Barbro selittää sen hänelle avoimesti ja katselee asioita suuresti, hän ei ollut turhan tautta ollut maailmalla ja kuullut ja nähnyt ja oppinut paljon, nyt istui hän täällä ja oli Akselia nokkelampi. Hänellä oli kolme päätodistetta, joita hän toisti: ensiksi ei hän ollut tehnyt sitä. Toiseksi ei ollut niin vaarallista, vaikka hän olisi tehnytkin sen. Mutta kolmanneksi ei se tulisi ilmi.

— Ei, kaukana siitä! vastasi Barbro. Ja joko ällistyttääkseen häntä tai rohkaistakseen häntä, tai ehkä turhamaisuudesta, kerskumisen halusta, antoi hän pommin räjähtää: — Minä olen itse tehnyt jotakin, mikä ei ole tullut ilmi.

Ehkei hän ollut aikonut mennä niin pitkälle, nyt hänen täytyi jatkaa, Aksel istui siinä ja tuijotti häntä. Se ei ollut mitään tavatonta julkeutta, se oli suunpieksäntää, kielenkilkatusta, hän tahtoi olla etevämpi ja voittaa lörpöttelyssä.

— Etkö usko minua? huudahti hän. Muistatko tuon lapsenruumiin kaupunginpuistossa? Sen olin minä heittänyt sinne!

— Sen lapsenruumiin silloin. Sinä et muista mitään. Me luimme sanomalehdestä siitä.

Mutta hänen hämmennyksensä kai yllytti Barbrota, antoi hänelle jonkinlaista omituista voimaa, niin että hän saattoi kertoa yksityiskohtia: — Minulla oli se matkalaukussani — se oli kuollut, sen tein samassa, kun se syntyi. Ja kun olin tullut kaupunginpuistoon, heitin sen pois.

Aksel istui synkkänä ja äänetönnä, mutta Barbro yhä kertoi: siitä oli nyt kauan, useita vuosia, se tapahtui silloin, kun hän tuli Månelandiin. Niin että saattoi nähdä ettei kaikki tullut ilmi, kaukana siitä. Mitä hän sanoisikaan, jos kaikki tulisi ilmi, mitä ihmiset tekivät! Entä kaikki, mitä naineet ihmiset kaupungeissa tekivät? He surmasivat lapset ennen syntymistä, oli sellaisia lääkäreitä. He eivät tahtoneet muuta kuin yhden lapsen, korkeintaan kaksi, ja niin avasi lääkäri vähän kohtua. Niin että Aksel saattoi uskoa ettei se ollut suurikaan asia maailmassa.

Aksel kysyi: — No sitte olet kai tehnyt samoin tälle viimeisellekin lapselle?

— Enkä! vastasi Barbro mahdollisimman välinpitämättömänä. Sitä minun ei tarvinnut tehdä, sanoi hän. Mutta hän toisti vieläkin kerran, ettei se olisi ollut niin vaarallista. Hän oli tottunut näitä kysymyksiä pohtimaan, siksi oli hän käynyt niin välinpitämättömäksi. Aluksi se kai oli hieman outoa, hieman vierasta hänelle, tuo lapsen surmaaminen; mutta toisen kerran? Hän saattoi ajatella tekoa jonkinlaisella historiallisella tunteella: se oli tehty ja niin tehtiin.

Aksel tuli ulos tuvasta pää raskaana. Häntä ei vaivannut erikoisemmin se, että Barbro oli surmannut ensimmäisen lapsensa, se ei kuulunut hänelle. Ja että hänellä yleensä oli ollut tämä lapsi, siitä ei ollut suuriakaan sanomista, mikään koskematon ei hän ollut eikä ollut sellaisena esiintynytkään, päinvastoin, hän ei suinkaan ollut salannut taitojaan, vaan opettanut hänelle monta pimeätä leikkiä. Hyvä. Mutta viimeistä lasta ei hän olisi tahtonut kadottaa, pientä poikaa, vaaleata jumalanluomaa, riepuun käärittyä. Jos Barbro oli syypää tämän lapsen kuolemaan, oli hän tehnyt väärin häntä, Akselia kohtaan, katkaissut siteen, joka oli hänelle arvokas ja jollaista hän ei enää saisi. Mutta saattoihan olla, että hän oli livennyt puron yli astuessaan eikä ollut päässyt ylös. Vaikka riepuhan oli siellä, tuo paidanpuolikas, jonka hän oli ottanut mukaansa. —

Mutta aika kului nytkin, tuli päivällisen aika, tuli ilta. Ja kun Aksel oli käynyt levolle ja tuijottanut tarpeekseen pimeyteen nukahti hän ja nukkui aamuun saakka. Niin tuli uusi päivä, ja sen jälkeen tuli jälleen päivä ja toisia päiviä.

Barbro oli yhäti sama kuin ennenkin. Hän tiesi niin paljon maailmasta ja käsitteli välinpitämättömyydellä sellaisia pikkuseikkoja, jotka olivat peloittavia ja vaarallisia korvessa. Se oli tavallaan lohdullista, Barbro oli nokkela heidän kummankin puolesta, huoleton heidän kummankin puolesta. Sitä paitsi ei hän liioin liikkunut minään vaarallisena henkilönä. Barbroko peto? Kaikkea muuta! Hän oli päinvastoin soma tyttö, sinisilmäinen, hieman nykerönenäinen, kätevä töissä. Hän näytti alituiseen ikävystyneeltä uutistaloon ja puupyttyihin, joita aina tarvitsi ankarasti pestä, ja ehkä koko Akseliin ja siihen unohdettuun elämään, jota hän vietti, mutta hän ei tappanut elukoita nälkään eikä koskaan uhannut häntä veitsellä yöllä.

Vielä kerran johtuivat he puhumaan lapsenruumiista metsässä. Aksel oli taas sitä mieltä, että se olisi pitänyt haudata kirkkomaahan ja heittää multaa päälle, mutta Barbro puolusti silloin kuten ennenkin omaa menettelytapaansa, mikä oli hänestä hyvä kylläkin. Minkä jälkeen hän sanoi jotakin, mikä osoitti, että hänkin pohti asioita, ajatteli pienellä vaivaisella neekerisydämellä: — Ja jos niikseen, että se tulisi ilmi, niin minä puhun nimismiehelle, minä olen palvellut hänellä, rouva Heyerdahl auttaa kyllä minua. Kaikilla ei ole niinkään asiat, ja kuitenkin he pääsevät vapaiksi. Ja sitä paitsi on isä hyvissä väleissä isoisten kanssa ja on todistaja ja kaikkea.

— Sitä et sinä tiedä! huudahti Barbro suuttuneena. Luuletko nujertaneesi hänet riistäessäsi häneltä talon ja leivän.

Hänellä oli ehkä jonkinlainen käsitys siitä, että isän arvo oli laskenut viime aikoina ja että siitä saattaisi koitua hänelle itselleen vahinkoa. Mitä vastaisi hänelle Aksel? Vaikenisi. Hän oli rauhan mies ja työn mies.

III

Talven tullen oli Aksel Ström jälleen yksinään Månelandissa, Barbro oli matkustanut. Se oli lorun loppu.

Hänen kaupunkimatkansa ei veisi pitkää aikaa, arveli hän, eikä se ollut mikään Bergeninmatka, mutta hän ei tahtonut menettää hampaitaan ja tulla suustaan vasikan kaltaiseksi.

— Mistä minä tiedän! vastasi Barbro. Mutta ei se ainakaan sinulle mitään maksa, minä ansaitsen sen summan.

Barbro oli selittänyt, miksi oli parasta, että hän teki matkan juuri nyt: nyt oli vain kaksi elukkaa lypsettävä, keväällä kantaisi kaksi muuta ja samoin vuohet, tulisi maatyöt, olisi puuhaa ylenmäärin.

— Se ei maksaisi hänelle mitään, ei kerrassaan mitään. Mutta hän tarvitsi vähän rahaa, aivan vähäisen vain, hän tarvitsi sekä matkaan että hammaslääkärille, sitä paitsi tarvitsi uutta sakettia varten ja yhteen ja toiseen muuhun, mutta ne saisivat jäädä, jos niikseen oli.

— Säästänyt? Voit tulla ja penkoa kistuani. En säästänyt
Bergenissäkään, kun minulla oli paljoa suurempi palkka.

Hän ei suuresti uskonut, että Barbro enää yleensä palaisi takaisin tältä matkalta, ja hän oli kyllästyttänyt jo niin kauan Akselia kaikin tavoin nurjuudellaan, että tätä oli alkanut kiusata koko juttu. Mainittavampaa erää ei Barbro liioin saanut häneltä nyhdetyksi, mutta hän katsoi sormien lomitse sitä, että hän laittoi tavattomasti eväitä mukaansa, ja hän kyyditsi sekä hänet että hänen kistunsa kylän laivarantaan.

Olisihan menetellyt tämä yksinolo uutistalossa taas, hän oli siihen tottunut entisinä aikoina; mutta elukat sitoivat häntä liiaksi ja kun hänen täytyi lähteä kotoa, saivat ne olla nälissään. Kauppias oli neuvonut häntä ottamaan Ullan talveksi, hän oli kerran ollut Sellanråssa monta vuotta, hän oli nyt vanha, mutta ketterä ja työteliäs. Ullalle oli lähetetty sana, mutta hän ei ollut tullut, eikä Aksel ollut kuullut hänestä mitään.

Odotellessaan työskentelee Aksel halkometsässä ja pui vähäiset viljansa ja hoitelee elukoita. Oli yksinäistä ja hiljaista. Silloin tällöin ajoi Sellanrån Siivertti ohi kylälle päin tai kylältä palaten, hänellä oli mennessään kuormana puita ja nahkoja tai karjantuotteita, mutta takaisin palasi hän miltei aina tyhjiltään, Sellanrån talon tarvitsi perin vähän ostaa.

Tuolloin tällöin kulki Brede Olsenkin Månelandin ohi ja viime aikoina yhä useammin — mitä hän nyt mahtoi niin ahkerasti kulkeakin. Ehkäpä tahtoi hän näyttää uutteruuttaan sähkölennättimen korjailussa ja koetti säilyttää paikkansa. Barbron lähdettyä ei hän enää pistäytynyt sisälle Akselin luo, vaan meni kauniisti ohitse, ja se oli hieman liikanaista ylpeyttä hänen puoleltaan, koska hän yhä edelleen asusti Breidablikissa eikä ollut muuttanut pois.

Eräänä päivänä, jolloin hän aivan tervehtämättä aikoi mennä ohitse, pysäytti Aksel hänet ja kysyi, milloin hän oli aikonut tyhjentää talon.

— Sinä lähetit hänet luotasi aivan pennittömänä, hän ei ollut päästä
Bergeniin millään pelin.

— Niin, vihdoinkin hän pääsi sinne, kirjoittaa hän, mutta siitä ei lankea kiitos sinulle.

— Niin, jos olet niin ystävällinen? vastasi toinen pilkallisesti. Mutta uudesta vuodesta muutamme sieltä muutenkin, sanoi hän ja lähti.

Vai niin, Barbro oli matkustanut Bergeniin, oli siis käynyt, kuten Aksel oli arvellutkin. Hän ei sitä surrut — surrut? kaukana siitä, Barbrohan oli oikea peikko; mutta tähän saakka ei hän kuitenkaan ollut heittänyt kaikkea toivoa hänen palaamisestaan. Hitto mokomaa ymmärsi, hän oli kai sittenkin tullut liiaksi riippuvaiseksi tästä ihmisestä, tästä epäihmisestä, hänellä oli suloiset hetkensä, unohtumattomat hetkensä, ja juuri estääkseen häntä matkustamasta Bergeniin saakka oli hän ollut tiukka rahoista erottaessa. Nyt oli hän kuitenkin karannut. Siinä riippui vielä joku hänen vaatekappaleensa ja linnunsulalla varustettu olkihattu oli paperiin käärittynä luhdissa, mutta hän ei tullut niitä hakemaan. O-jaa, ehkä hän vähän suri. Ikäänkuin suureksi pilkaksi tuli yhä hänen sanomalehtensä ja tulisi kai vuoden loppuun.

Keväällä piti hänen pystyttää uusi vaja uuden tuvan pohjoisseinälle, hänen täytyi kaataa hirret talvella ja sahauttaa laudat. Akselilla ei ollut varsinaista tukkimetsää, mutta yksinäisiä suuria honkia oli kyllä siellä täällä hänen metsässään, hän aikoi kaataa niitä Sellanråhon päin vievän tien varrelta, ettei ajo sahalle tulisi liian pitkäksi.

Eräänä aamuna ruokkii hän sitten elukat erikoisen hyvin, niin että ne voivat kestää iltaan saakka, lukitsee ovet jälkeensä ja lähtee metsään; paitsi kirvestä ja eväspussia kantaa hän lapiota lumen luomista varten. On leuto ilma, eilen oli aika myrsky ja pyry, mutta tänään on tyyni. Hän seuraa telegraafilinjaa koko matkan kunnes hän saapuu määräpaikkaan, sitten riisuu hän takin ja alkaa hakata. Kaadettuaan puun oksii hän sen aina ja veistää hirreksi, keräten latvat ja oksat kasaan.

Brede Olsen astelee ohi Sellanråhon päin, niinpä ovat kai johdot epäkunnossa eilisen myrskyn jälkeen. Ehkä kulki Brede ilman aikojaan, hän oli käynyt niin virkaintoiseksi, hän oli parantanut nähtävästi tapansa. Miehet eivät puhelleet eivätkä tervehtäneet.

Aksel huomaa kyllä, että ilma on muuttumassa, tuuli kiihtyy kiihtymistään, mutta hän jatkaa vain työtään. On jo pitkältä yli puolipäivän eikä hän ole syönyt. Niin kaataa hän suuren hongan, joka kaatuessaan lyö hänet maahan. Mitenkä se tapahtui? Se oli onnettomuus. Honka huojuu kannollaan, ihminen koettaa sitä taholleen, myrsky toiselle, ihminen joutuu häviölle. Olisihan tuosta vielä selvinnyt, mutta maa oli lumen peitossa, Aksel astui harhaan, astui syrjään ja osui kallionkoloon, hän jäi kallionreunan ja hirren väliin.

No niin. Olisihan sekin vielä menetellyt, mutta hän oli jäänyt niin pahaan asentoon, ehjin jäsenin kylläkin, mikäli hän tunsi, mutta niin vääntyneeseen asentoon ettei hän kyennyt liikahtumaankaan tuon raskaan painon alta. Jonkun ajan kuluttua on hän saanut toisen kätensä irti, toisen päällä hän makaa, hän ei uletu ottamaan kirvestä. Hän silmäilee ympärilleen ja ajattelee, niinkuin jokainen muukin vangittu eläin olisi tehnyt, silmäilee ympärilleen ja ajattelee ja ponnistele puun alla. Brede kai tulee jonkun ajan kuluttua takaisin, ajattelee hän ja huokaa hieman.

Alussa ottaa hän asian kevyesti ja harmittelee vain sitä, että tämä tapaus, tämä surkea sattuma vie häneltä aikaa hukkaan, hän ei ole vähintäkään peloissaan terveydestään, vielä vähemmän hengestään. Tosin hän tuntee, että käsi, jonka päällä hän lepää, kuoleutuu hänen allaan, ja että jalka kallionkolossa kylmenee ja näivettyy, mutta olkoon niinkin. Brede tulee kai pian.

Myrsky kiihtyi, lumi ulottui Akselin kasvoihin saakka. Kas, nyt se alkaa oikein urakalla! ajattelee hän ehkä ja on vieläkin varsin huoleton, on kuin hän vilkuttaisi itselleen lumen lävitse, että nyt tulee olla tarkkaavainen, nyt se alkaa oikein urakalla! Pitkän ajan kuluttua päästää hän yksinäisen huudon. Se ei kai kuulu pitkälle myrskyssä, mutta kulkeutuu Breden korviin johtoa pitkin. Aksel makaa siinä aivan hyödyttömiä ajatellen: olisipa hän vain saanut käsiinsä kirveen niin olisi hän ehkä saanut hakatuksi itsensä irti! Olisipa hän edes saanut kätensä ylös, se lepäsi jotakin kovaa vastaan, kiveä, ja kivi syöpyi hiljaa ja varoen kädenlihakseen. Olisipa edes tuo saatanan kivi ollut poissa, mutta kukaan ei ole vielä voinut kertoa mitään liikuttavaa piirrettä kivestä.

Aika kuluu, lunta pyryttää ankarasti, Aksel peittyy lumeen, hän on aivan avuton, lumi laskeutuu viattomana ja tietämättömänä hänen kasvoilleen, se sulaa jonkun aikaa, sitte käyvät kasvot kylmiksi eikä lumi enää sula. Nyt se alkaa oikein urakalla!

Sitte hän huikkaa kovasti pari kertaa ja kuuntelee. Nyt hautautuu hänen kirveensä lumeen, hän näkee vain vähän vartta. Tuolla riippuu hänen eväsreppunsa puussa, olisipa hän vain saanut sen käsiinsä, olisi hän totisesti haukannut jonkun erinomaisen suupalan. Ja samalla, kun hän kerran on niin rohkea elämänvaatimuksissaan, voisi hän myös toivoa takin ylleen, alkaa kylmätä. Hän huikkasee jälleen voimainsa takaa. —

Siinä seisoo Brede. Hän on pysähtynyt, hän katsoo huutavaan mieheen päin, seisoo sekunnin vain ja luo silmäyksen sinne ikäänkuin havaitakseen, mitä on tekeillä.

Brede kääntää katseensa pois, hän huomaa, miten asiat ovat, ja nyt silmäilee hän ilmaan, sähkölankoja, ja näyttää olevan aikeissa ryhtyä korjaustöihin. Olisiko hän hullu?

Brede on niin tapansa parantanut ja virkaintoinen, hän katselee sähkölankaa ja haluaisi alituiseen korjailla. Ja huomaa, että hän ehkä haluaa korjailla hyvätuulisena ja kostonhaluisena.

— Vai haluat sinä jättää minut tänne, etkä edes anna minulle kirvestä! huutaa Aksel.

Silloin on kuin pitäisi Breden mennä vähän kauemmas alaspäin tarkastamaan johtoa. Hän jää sinne lumipyryyn.

Vai niin. Jaa. Mutta nytpä olisi onnenpotkaus, jos hän itse pääsisi sen verran irti, että hän ulettuisi kirveeseen! Hän ponnistaa vatsaansa ja rintaansa keventääkseen sitä suunnatonta painoa, joka häntä pitää puristuksissa, hän saa puun liikahtamaan, huojuttaa sitä, mutta sillä hän vain ravistaa enemmän lunta ylleen. Muutaman turhan yrityksen jälkeen luopuu hän puuhasta.

Alkaa hämärtyä. Brede on mennyt, miten kauas on hän mahtanut joutua? Ei varsin kauas, Aksel huutaa taas ja puhuu samalla jättämisestä:

— Jätätkö minut vallan tänne, senkin miehenmurhaaja? huutaa hän, eikö sielusi autuus ole sinulle rakkaampi? Tiedät, että voisit saada lehmän auttaessasi vähän minua, mutta sinä olet koira, Brede, ja sinä tahdot tappaa minut tänne. Mutta minäpä annankin sinut ilmi, niin totta kuin makaan täällä, muista se! Ja etkö voi tulla antamaan minulle kirvestä?

Äänettömyys. Aksel ponnistelee jälleen puun alla, nostaa sitä hieman vatsallaan ja saa siitä hyvästä yhä enemmän lunta päälleen. Sitte heittää hän sen puuhan ja huokaa, hän väsyy ja käy uniseksi myös. Eläimet seisovat nyt nälkäisinä turvemajassa ja pitävät ääntä, ne eivät ole saaneet ruokaa eivätkä juomaa sitten aamun, Barbro ei anna niille enää, hän karkasi, karkasi molempine sormuksineen. Pimenee, niin, tulee ilta ja yö, mutta se vielä menettelisi, ellei olisi kylmä, nyt jäätyy parta, silmätkin tahtovat jäätyä kiinni, ja onko se mahdollista, hänen toinen jalkansa tuntuu kuoleutuneen lonkkaan saakka? Kaikki on Jumalan isänkädessä! sanoo hän ja sehän todistaa, että hän voi puhua jumalisestikin, kun tahtoo. Pimenee, no niin, hän voi kuolla ilman sytytettyä lamppua! Hän käy niin pehmeäksi ja hyväksi, ja ollakseen nöyrä hymyilee hän ystävällisesti ja kärsivällisesti rajuilmalle, se on Jumalan lunta, viatonta lunta! Niin, hänen kai täytyy luopua ilmiantamasta Bredeä. —

Hän vaikenee ja käy yhä unisemmaksi, aivankuin hajautuneeksi myrskystä, hän näkee niin paljon valkoista silmiensä edessä, metsiä ja tasankoja, suuria siipiä, valkoisia harsoja, valkoisia purjeita, valkoista, valkoista — mitähän se lienee? Lorua, hän tietää hyvin, että se on lunta, hän makaa maassa, ei ole mikään keksintö, että hän on hautautuneena puun alle.

Sitten huutaa hän taas, ulvoo, tuolla lumessa lepää hänen valtava, karvainen rintansa ja ulvoo, sen pitäisi kuulua majaan saakka, elukoiden korviin, hän ulvoo kerta kerran jälkeen. — Ja etkö ole sika ja peto, huutaa hän Breden jälkeen, oletko miettinyt, mitä teet antaessasi minun menehtyä? Etkö voi antaa minulle kirvestä, kysyn minä, ja oletko häpeällinen eläin vai ihminen? Mutta onnea matkalle, jos on tarkoituksesi mennä luotani. —

Hän on kai nukkunut, hän on niin jäykkä ja eloton, mutta silmät ovat auki, luomet jäähileissä, mutta auki, hän ei voi räpäyttää niitä; onko hän nukkunut silmät auki? Ehkä hän on vain torkkunut minuutin tai tunnin, Herra sen tietää, mutta nyt seisoo Ulla siinä. Hän kuulee hänen kysyvän: — Oletko hengissä Kristuksen veren nimessä? Ja vielä kysyy hän siitä, että hän makaa tässä ja että onko hän hullu? Ulla seisoo siinä joka tapauksessa.

Ullassa on jotakin vainuavaa, jotakin shakaalimaista, hän saapuu aina onnettomuuksien sattuessa paikalle, hänellä on niin tarkka vainu. Mitenkä olisi Ulla päässyt eteenpäin elämässä, jollei hän olisi kiertänyt haistelemassa niin tarkasti?

Nyt oli hän siis saanut Akselin kutsun ja oli tullut seitsemästäkymmenestä vuodestaan huolimatta tunturin ylitse ollakseen hänen luonaan. Oli viettänyt rajuilman ajan eilen Sellanråssa, oli tullut tänään Månelandiin, ei löytänyt ketään kotoa, ruokki elukat, oli vähin ulkona portailla kuuntelemassa, lypsi elukat illaksi, kuunteli jälleen, ei ymmärtänyt —

Niinpä kuulee huudon ja nyökkää: joko se on Aksel tai maanalaiset, kummassakin tapauksessa kannattaa hieman haistaa, löytää Kaikkivaltiaan ikuinen viisaus sellaisesta metsän melusta — eikä hän minulle mitään tee, sillä minä en ole voimallinen päästämään hänen kengännauhojaan. —

Kirves? Ulla kaivaa kaivamistaan lumesta, mutta ei löydä kirvestä. Hän aikoo suoriutua ilman kirvestä ja koettaa nostaa puuta, mutta hän on kuin pieni lapsi ja saa liikutetuksi vain äärimmäisiä oksia. Hän etsii jälleen kirvestä, on pimeä, mutta hän kaivaa käsin ja jaloin; Aksel ei voi osottaa, hän voi vain sanoa, missä kirves oli, mutta siellä se ei ole enää. — Kunhan ei olisi niin pitkältä Sellanråhon! sanoo Aksel. Mutta nyt alkaa Ulla omin päinsä etsiä ja Aksel huutaa hänelle, että ei, siellä se ei ole. — Eiei, sanoo Ulla, minä vain tahdon katsoa kaikki paikat! Ja mikä on tämä? sanoo hän. — Luulen että löysit sen? kysyy Aksel. — Niin Kaikkivaltiaan avulla! vastaa Ulla korkeapuheisesti. Mutta Aksel ei ole varsin korkea, hän myöntää ettei hän ehkä ole aivan järjissään, hän on käynyt miltei selväksi. Ja mitä tekisi Aksel kirveellä? Hän ei voinut liikahtaakaan, Ullan piti hakata hänet irti. Ulla oli kyllä käytellyt kirvestä ennenkin, hän oli pilkkonut enemmän kuin sylen puita eläissään.

Aksel ei voi käydä, hänen toinen jalkansa on kuoleutunut lonkkaa myöten, selkä on sijoiltaan, ankarat pistokset saavat hänet suorastaan ulvahtamaan, yleensä tuntee hän itsensä vain joksikin jäännökseksi, osa hänestä makaa yhä puun alla. — On niin omituista, sanoo hän, enkä minä sitä ymmärrä! — Ulla ymmärtää sen ja selittää hänelle ihmeellisin sanoin, niin, sillä hän on pelastanut ihmisen kuolemasta ja hän tietää sen: — Kaikkivaltias on käyttänyt vähäpätöistä asetta eikä ole tahtonut lähettää ketään hallitsijaa. Eikö Aksel huomannut hänen viisasta neuvoa ja päätöstään? Ja jos hän olisi tahtonut lähettää käärmeen maahan olisi hän voinut sen tehdä. — Niin sen tiedän kyllä, sanoo Aksel, mutta minun laitani on niin kumma? — Kumma? Hänen pitäisi odottaa pikkuruikkusen, liikkua, taivuttaa ja suoristaa itseään, kas niin, vähän kerrassaan, hänen jäsenensä olivat näivettyneet ja kuoleutuneet, hänen piti saada takki ylleen ja lämmetä. Mutta ikinään ei hän unohtaisi sitä Herran enkeliä, joka kutsui häntä ulos portaille viimeisen kerran, ja silloin hän kuuli huudon metsästä. Se oli kuin Paratiisin aikoina, kun puhallettiin pasuunoilla Jeerikon muureilla. —

Kummallista. Tämän puheen aikana on Akselilla tilaisuus norjistaa jäseniään ja hän oppii kävelemään.

He saapuvat sitten hiljakseen kotiinpäin, Ulla on edelleen pelastaja ja tukee häntä. Menetteleehän sekin. Jonkun matkan päässä kohtaavat he Breden.

Aksel vaikenee epäävästi. Hän on luvannut Jumalalle, ettei hän kosta
Bredelle, eikä anna häntä ilmi, mutta pitemmälle ei hän ole mennyt. Ja
mitä varten oli Brede jälleen matkalla ylöspäin? Oliko hän nähnyt, että
Ulla oli tullut Månelandiin ja käsittänyt, että tämä kuulisi hätähuudot?

— Vai niin, sinäkö se olet, Ulla? sanoo Brede puheliaana. Mistä sinä hänet löysit? Puun alta? Niin, eikö ole ihmeellistä meidän laitamme! purkautuu häneltä, minä olin sähköjohtoa tarkastamassa ja niin kuulin huutoja. Brede äkkäsi paikalla asian, tahdoin tulla auttamaan, jos tarvittaisiin. Ja sitten se olit sinä, Aksel! Makasitko puun alla?

— Kyllä sinä sekä näit että kuulit, kun menit ohitse, vastaa Aksel, mutta sinä menit ohitseni.

— Herra minua syntistä armahtakoon! huudahtaa Ulla niin suuresta pahuudesta kuullessaan.

Brede selittää: — Näinkö sinut? Näin hyvästi. Mutta sinä olisit voinut huutaa, miksi et huutanut? Minä näin sinut niin ihmeen hyvin, mutta minä luulin, että sinä lepäsit vähän.

— Ole vain hiljaa! vastaa Aksel, sinä tahdoit, että olisin jäänyt makaamaan! —

Nyt ymmärtää Ulla, ettei Brede saa sekaantua asiaan, se vähentäisi hänen oman apunsa välttämättömyyttä ja tekisi hänen pelastustyönsä vähemmän ehdottomaksi, hän estää Bredeä auttamasta, tämä ei edes saa kantaa eväsreppua eikä kirvestä. Oo tällä hetkellä on Ulla kokonaan Akselin puolella; kun hän saapuu Breden luokse joskus sitten ja istuu kahvikupin ääressä, on hän taas hänen puolellaan.

Brede jatkaa: — Olisit voinut huutaa minua, emme kai ole niin huonoissa väleissä, ettet saa sanaa suustasi. Huusitko? Vai niin. Olisit huutanut kovaa, tiedät kai, että oli lumimyrsky. Ja sitäpaitsi olisit voinut viitata kädelläsi.

— En saanut käsiäni liikkumaan, vastaa Aksel, näithän että makasin aivankuin lukolla lukittuna.

— Sitä en nähnyt. Enpä ole niin hulluja kuullutkaan! Anna minun nyt kantaa tavaroitasi, kuuletko!

Mutta nyt on kai Akselinkin aivot päässeet käyntiin jälleen. Hän on kuullut vanhasta Ullasta ennen, hän tietää, että tämä käy sekä kalliiksi että kiusalliseksi ikipäiviksi, jos hän saa itselleen ehdottomasti yksinään ansion hänen pelastamisestaan, hän tahtoo vähän jakaa voitonriemua, Brede saa todellakin repun ja työaseet kannettavikseen, niin, Aksel lausuu jonkun sanan, että se keventää häntä, tekee hyvää. Mutta Ulla ei tahdo siihen suostua, hän nyhtää reppua itselleen ja selittää, että hän, eikä kukaan muu, kantaa mitä kannettavaa on. Viekas yksinkertaisuus on joutunut tukkanuottasille kummallakin puolen, Aksel jää hetkeksi vaille tukea ja Breden täytyy tosiaankin hellittää repusta ja tarttua häneen, vaikka hän ei enää horjukaan.

Mutta niin he kulkevat edelleen, Brede tukee heikkoa miestä ja Ulla kantaa taakkoja. Hän kantaa raahustaa, hän on täynnä ilkeyttä ja kypeniä: hän on saanut nyhtäistyksi itselleen halvimman ja karkeimman osan pelastuksesta kotiin. Mitä pirua teki Brede täällä!

— Kuulehan Brede, sanoo hän, mitä minä kuulinkaan, ovatko ne ottaneet ja myynet koko talosi?

— No etkö ole rikastunut? Sanovat sinun perineen vanhan Siivertin lippaan, hehehee.

Se ei tehnyt Ullaa leppeämmäksi että näin muistutettiin häntä tyhjiin huvenneesta perinnöstä: — Niin, vanha Siivertti soi minulle kaikkea hyvää, muuta ei voi sanoa. Mutta kun hän oli kuollut, tekivät he hänet putipuhtaaksi maallisesta tavarasta. Sinä tiedät itse, miltä tuntuu joutua puillepaljaille, Brede, ja asustaa toisen nurkissa; mutta vanhalla Siivertillä on nyt suuret salit ja uutimet, ja sinä ja minä, Brede, me kuljemme täällä vielä jokamiehen jaloissa.

— Viis minä sinusta, sanoo Brede, ja hän kääntyy Akselin puoleen: —
Olen iloinen, että tulin, kun näin jouduin auttamaan sinua kotiin.
Käynkö liian kovaa kanssasi?

Torata Ullan kanssa, soittaa suutaan Ullan kanssa? Mahdotonta. Koskaan ei hän jättäytynyt tappiolle eikä kukaan voinut voittaa häntä taivaan ja maan sekoittamisessa yhdeksi ystävällisyyden ja ilkeyden, lorun ja myrkyn tulvaksi. Nyt kuulee hän, että Brede oikeastaan auttaakin Akselin kotiin!

— Mitä minun pitikään sanoa, alottaa hän: ne suuret herrat, jotka olivat Sellanråssa silloin — saitko näytetyksi niille kivipussisi?

— Jos tahdot Aksel, niin otan sinut kerrassaan selkääni ja kannan sinut kotiin, sanoo Brede.

He kulkevat edelleen eikä ole enää pitkälti matkaa jäljellä. Ulla tuntee, että hänen täytyy käyttää aikaa hyväkseen voidakseen saada jotakin toimeen: — Olisi ollut parasta, että sinä olisit pelastanut Akselin kuolemasta, sanoo hän. Ja miten oli, Brede, näitkö hänen surkeutensa ja kuulit hänen hätähuutonsa ja menit kauniisti ohitse?

Se olisikin ollut parasta hänelle, hän kahlasi lumessa raskaine taakkoineen, hän huoahti; mutta suutaan ei hän pitänyt kiinni. Hän näytti säästäneen hyvän makupalan viimeiseksi, niin varsin vaarallisen asian, ja uskaltaisiko hän kosketella sitä?

— Barbro, sanoo hän — niin, ei kai hän vain ole muuttanut pois, tiedämmä?

Mutta tähän oli Ullan hyvä iskeä kiinni taas, hän saattoi tehdä tiettäväksi, miten tarpeellinen Ulla hän oli, miten kaivattu Ulla ympäri kotiseudun: eiköhän olisi voinut olla kahdessa paikassa, niin jopa kolmessa paikassa yhtä hyvin? Pappilaankin olisivat häntä tahtoneet. Ja hän antoi samalla tietää erään asian, mikä Akselin oli hyvä kuulla, se ei lainkaan haitannut: hänelle oli tarjottu niin ja niin paljon, sitä paitsi uudet kengät, vieläpä vuona kaupan päälle. Mutta hän tiesi, että täällä Månelandissa hän tuli erikoisen hyvän miehen luokse, joka tahtoi palkita hänet yltäkylläisesti, ja niin tuli hän mieluummin tänne. Ei tarvinnut Breden sitä surra, tähän saakka oli hänen taivaallinen isänsä avannut oven toisensa jälkeen hänelle ja pyytänyt häntä sisälle. Ja näyttihän melkein siltä, että Jumalalla oli ollut joku tarkoitus lähettäessään hänet tänne Månelandiin, hän oli pelastanut ihmishengen tänä iltana. —

Mutta nyt alkaa Aksel käydä niin uupuneeksi ja hänen jalkansa niin hervottomiksi. Se on omituista, tähän asti on hän voinut yhä paremmin kävellä sitä mukaa kuin lämpöä ja eloa palasi hänen jäseniinsä, nyt tarvitsee hän välttämättä Bredeä pysyäkseen pystyssä! Se näytti alkaneen silloin, kun Ulla puhui palkastaan, ja sitte kun hän taas oli pelastanut hänen henkensä, kävi Akselin tila vallan huonoksi. Tahtoiko hän vielä kerran vähentää hänen voitonriemuaan? Herra sen tietää, mutta hänen aivonsa olivat kai päässeet hyvään kuntoon. Kun he olivat lähellä taloa pysähtyy hän ja sanoo: — Näyttää siltä, etten tästä pääse kotiin!

Brede ottaa hänet muitta mutkitta selkäänsä. Niin he jatkavat matkaa, Ulla harmista pakahtumaisillaan, Aksel pitkin pituuttaan Breden seljässä.

— Lasta? karjasee Brede painonsa alla. Kuje on mitä omituisin, mutta
Aksel antaa kantaa itseään aivan portaille saakka.

Aksel kiirehtii sisälle sanoen Bredelle: — En tiedä, miten olisin pelastunut kotiin tänä iltana, jollei sinua olisi ollut! Eikä hän unohda Ullaakaan: — Kiitos sinulle, Ulla, sinä löysit minut ensiksi! Ja kiitos nyt teille molemmille! —

Seuraavina päivinä ei Ulla tahdo muusta puhuakaan kuin tuosta suuresta tapahtumasta, Akselilla on täysi työ pidättäessään häntä. Ulla voi näyttää sen paikan tuvassa, jossa hän seisoi, kun Herran enkeli kutsui häntä ulos portaille kuuntelemaan hätähuutoja, Akselilla on taas muuta miettimistä ja hän tahtoo olla mies. Hän aloittaa jälleen työnsä metsässä, ja kun se on tehty ryhtyy hän ajamaan hirsiä Sellanråhon sahalle.

Tasaista ja sopivata talvityötä niin kauan kuin keliä kestää: hirsiä ylöspäin, sahattuja lautoja alaspäin. Mutta täytyy ehtiä valmiiksi ennen uutta vuotta, jolloin ankarat pakkaset alkavat ja jäädyttävät sahan. Se käy mainiosti, kaikki käy, kun sattuu, että Sellanrån Siivertti palaa tyhjänä kylältä ottaa hänkin hirren rekeensä ja auttaa naapuriaan. He voivat silloin perusteellisesti pakista keskenään ja olla toisilleen huviksi.

— En mitään, vastaa Siivertti. Tänne pitäisi tulla muudan uusi mies korpeen.

Uusi mies — se ei ollut aivan tyhjää tuo Siivertin juttu. Uusia miehiä tuli vuoden väliajoilla korpeen ja asettui sinne, Breidablikin alapuolella oli nyt viisi uutistaloa, ylöspäin kävi asutus hitaammin, vaikka maa eteläänpäin oli yhä multaisempaa ja vähemmän soista. Ylimmäksi yhteismaalle uskaltautunut uutisviljelijä oli Iisakki, joka perusti Sellanrån, hän oli rohkein ja älykkäin. Myöhemmin tuli Aksel Ström hänen jälkeensä; nyt oli siis uusi mies ostanut. Tuo uusi mies aikoi ottaa suuren alan viljeltävää suota ja metsää Månelandin alapuolelta — olihan siellä ottamista.

— En, vastaa Siivertti. Hän tuo valmiit talot tullessaan, jotka hän kuljettaa tänne ja, pystyttää yht’äkkiä.

— Kaipa hän on. Hän tulee perheineen, hänellä on vaimo ja kolme lasta.
Ja hänellä on hevonen ja elukat myös.

— Lieköpähän tuo sitte maanviljelijä, sanoo Aksel. Etkö kuullut sitten mitään enempää hänestä?

— En. Hän maksoi käteisellä ostaessaan paikan. Muuta en kuullut. Hän on kai ansainnut mahdottomasti kalastuksella, sanoivat he. Nyt asettuu hän tänne kauppiaaksi.

Se oli tärkeintä, ja naapurukset haastelivat siitä juurta jaksain ajaessaan edelleen. Se oli suuri uutinen, ehkä suurin koko korven historiassa, siitä kannatti pakista: — Kenen kanssa aikoi tuo uusi mies käydä kauppaa? Korven kahdeksan uutistalonko kanssa? Vai odottiko hän myös ostajia kylältä? Joka tapauksessa olisi kauppapaikalla merkitystä, maatilat kohoaisivat arvossa, kukapa tiesi.

Miten he sitä pohtivatkaan, väsymättä! Näillä kahdella miehellä oli harrastuksensa ja päämääränsä, yhtä tärkeät kuin muillakin, korpi oli heidän maailmansa, työ, vuodenajat ja vuodentulo ne seikkailut, joita he kokivat. Eikö siinä ollut jännittäväisyyttä? Aivan kylliksi jännitystä! Monta kertaa saivat he nukkua kevyesti, monta kertaa työskennellä yli ruoka-aikojen, he sietivät sitä, heillä oli terveyttä, seitsemän tuntia hirren alla ei heitä vahingoittanut eliniäksi, jos jäsenet jäivät ehjiksi. Maailmako vailla laajuutta, vailla näköaloja? Niinkö? Mutta mitä maailmoja ja näköaloja avasi tämä Storborg kauppoineen korpeen!

Aksel oli saanut kirjeen, suuren, leijonankuvalla varustetun kirjeen valtiolta: että hänen piti noutaa sähkölangat, tarpeet ja työaseet Brede Olsenilta ja ottaa huolekseen linjan kunnossapito uudesta vuodesta.

IV.

Monia hevoskuormia kulkee rämeiden halki, ajetaan uuden korven asukkaan rakennuksia, kuorma toisensa jälkeen kulkee, päiväkausia. Ne puretaan erääseen paikkaan, jonka nimi tulee olemaan Storborg, se paisuu kyllä suureksi kerran, neljä miestä louhii nyt kiviä vuorella kivijalkaa ja kahta kellaria varten.

Niin ajetaan ja ajetaan edelleen. Jokainen hirsi on ennakolta veistetty, ei tarvitse muuta kuin latoa ne päällekkäin kevään tullen, kaikki on hienosti suunniteltu, hirret on numeroitu, eikä puutu ovia, ei ikkunoita, eikä värillisiä ruutuja kuistia varten. Ja muudan ajuri tuo eräänä päivänä suuren kuorman säleitä. Mitä ne ovat? Muudan uutisasukas Breidablikin alapuolelta tietää asian, hän on etelästäpäin ja on nähnyt sellaisia ennen: Se on puutarhanaitaa, sanoo hän. — Tuo uusi mies aikoo siis laittaa puutarhan korpeen, suuren puutarhan.

Se tiesi hyvää, koskaan ei ollut ollut sellaista liikettä korvessa ja moni hevosmies ansaitsi rahoja. He pohtivat tätä asiaa myös: oli tiedossa ansiota tulevaisuudessa, kauppias tarvitsi tavaroita kotimaasta ja ulkomailta, hänen täytyi ajattaa ne monilla hevosilla meren rannalta.

Näytti siltä, että suurta tulisi kaikki täällä olemaan. Oli tullut nuori päällysmies tai edusmies, joka järjesti ajoa, hän oli hienosteleva eikä näyttänyt saavan tarpeeksi hevosia, vaikka ei ollut enää montakaan kuormaa jäljellä. — Ei kai ole niin monta kuormaa jäljellä talosta enää? sanottiin hänelle. — Mutta entä tavarat! vastasi hän. — Sellanrån Siivertti tuli ajaen kotiinpäin, kuten tavallista tyhjiltään, ja edusmies huusi hänelle: Tuletko tyhjiltäsi? Miksi et ottanut kuormaa tänne Storborgiin? — Olisinhan voinut ottaa, mutta en tiennyt siitä mitään, vastasi Siivertti. — Hän on Sellanråsta, niillä on kaksi hevosta! kuiskasi joku. — Onko teillä kaksi hevosta? kysyi edusmies. Ottakaa ne molemmat ja tulkaa ajamaan meille, täällä ansaitsee rahaa! — Niin vastasi Siivertti, eihän se olisi hullumpaa. Mutta juuri nyt ei meillä ole aikaa. — Eikö sinulla ole aikaa ansaita rahoja? sanoi edusmies.

Ei, Sellanråssa ei aina ollut aikaa, oli niin paljon puuhaa kotona. Nyt olivat he ensi kerran ottaneet miesapua taloon, kaksi ruotsalaista muuraria, jotka louhivat kiviä navettaa varten.

Tämä navetta oli monta vuotta ollut Iisakilla mielessä suurena suunnitelmana, turvemaja kävi liian pieneksi ja hankalaksi elukoille, oli tarpeen kivinavetta, kaksinkertaisilla seinillä ja kunnollisella lautakellarilla varustettuna. Mutta oli niin paljon tarpeen, toinen vaati aina toista, ei tullut koskaan loppua rakentamisesta. Hänellä oli saha ja mylly ja kesänavetta, eikö hän tarvinnut pajaa? Vain pieni paja, kotitarpeiksi, hätäavuksi, oli niin pitkälti kylään, kun kuokka tylsyi tai hevosenkenkiä piti teroittaa. Siis vain sen verran, että tuli toimeen: palkeet ja alasin, eikö hän tarvinnut niitä? Kaiken kaikkiaan kohoaa Sellanråhon niin monta pientä ja suurta rakennusta.

Talo suurenee suurenemistaan, käy vahaiseksi, ei siis enää tulla toimeen palvelijatta, ja Jensine saa edelleen jäädä olemaan. Hänen isänsä, seppä, kyselee toisinaan häntä, eikö hän jo pian tule jälleen kotiin, mutta hän ei kärtä sen pahemmin, hän on perin myöntyväinen ja hänellä on kai siinä joku tarkoitus. Sellanrå sijaitsee ylinnä yhteismaassa ja kasvaa kasvamistaan, rakennuksia tulee lisää, maa kasvaa, ihmiset pysyvät samoina. Lappalaisia ei enää tule herrastelemaan uutistalossa, he ovat jo kauan sitten lakanneet käymästä. Lappalaisia ei usein kulje ohitse, he kiertävät mieluummin kaukaa talon, he eivät tule enää tupaan, he pysähtyvät ulkona, jos pysähtyvät. Lappalaiset kuljeksivat syrjäseutuja, epäilyttäviä teitä, valoa ja ilmaa he karttavat kuin syöpäläiset. Silloin tällöin katoaa joku vasikka tai lammas Sellanrån takalistoilta. Minkäpä sille mahtaa. Tietenkin Sellanrå kestää sen. Ja jos Siivertti osaisi ampua, ei hänellä olisi pyssyä, mutta hän ei osaa ampua, hän ei ole sotaisa, vaan iloinen, suuri koiranleuka: Sitäpaitsi ovat kai lappalaiset rauhoitettuja! sanoo hän.

Sellanrå kestää pieniä karjankatoja, sillä se on suuri ja vauras, mutta suruja vailla ei olla, ei. Inkeri ei ole kautta vuoden yhtä tyytyväinen itseensä ja elämäänsä, ei, hän on kerran tehnyt suuren matkan ja silloin sai hän kai eräänlaisen ruman sopeutumattomuuden itseensä. Se saattaa mennä menojaan, mutta se palaa taas. Hän on ahkera ja nokkela, aivankuin parhaina päivinään, ja hän on sievä ja terve vaimo miehelleen, myllynruholle, mutta eikö hänellä ole muistoja Trondhjemista, eikö hän unelmoi koskaan? Kyllä, varsinkin talvisin. Hänessä on vietävä elämä ja halu toisinaan, ja kun hän ei voi tanssia yksinään, ei synny juhlaa. Raskaat ajatukset ja hartauskirja. Niinpä niin. Mutta tuo toinenkin on aika ihanaa ja verratonta, kuten Herra tietää. Hän on oppinut olemaan tyytyväinen, nuo ruotsalaiset muurarit edes ovat vieraita ihmisiä ja tuntemattomia ääniä talossa, mutta he ovat vanhempia, hiljaisia miehiä, he eivät leiki, he tekevät työtä. Mutta he ovat tyhjää parempia, he elähyttävät, toinen laulaa kauniisti kivellä ja Inkeri seisoo toisinaan kuuntelemassa. Hänen nimensä on Jalmari.

Mutta sillä ei ole kaikki hyvin Sellanråssa. On tuo suuri pettymys, jonka Elias aiheutti. Oli tullut kirje häneltä, että hänen toimensa insinöörin luona oli lakkautettu, mutta hän saisi kyllä toisen paikan, täytyi vain odottaa. Sitte tuli toinen kirje, että odottaessaan muudatta korkeata konttoripaikkaa ei hän voinut elää tyhjästä, ja kun hän sai satakruunusen kotoa kirjoitti hän, että se riitti juuri pienten velkojen maksoon. — Vai niin, sanoi Iisakki, Mutta nyt on meillä muurarit ja paljon menoja, kysy nyt Eliakselta, eikö hän mieluummin halua tulla kotiin auttamaan meitä! — Inkeri kirjoitti, mutta Elias ei tahtonut takaisin kotiin, ei, hän ei halunnut taas tehdä tuota matkaa turhan tautta, ennen hän näki nälkää.

Kas, koko kaupungissa ei kai ollut vapaana mitään korkeata konttoripaikkaa, eikä Elias ollut liioin mikään partaveitsi aukoakseen itselleen tietä. Herra ties, ehk'ei hänellä ollut suurempaa kykyä. Kiltti ja ahkera kirjoittamaan oli hän kyllä, mutta oliko hänellä henkeä ja valoa? Ja jollei, miten kävisi hänen sitten!

Kun hän tuli kotoa kaksisataa kruunua taskussaan, vastaanotti hänet kaupunki vanhoine laskuineen, ja kun hän oli maksanut ne, täytyi hänen ostaa itselleen kävelykeppi sateenvarjon varren sijaan. Erinäisiä muitakin tavaroita tuli hankkia: karvalakki talveksi, kuten kaikilla hänen tovereillaankin oli, pari luistimia luistelua varten kaupungin jäällä, hopeinen hammastikku, jolla saattoi kaivella hampaitaan ja osoitella hienosti istuessaan lasin ääressä. Ja niin kauan kuin hän oli rikas, tarjoili hän voimainsa mukaan, itse tuliaiskesteissään antoi hän avata puolisen tusinaa pulloa olutta mitä suurimmalla säästäväisyydellä. — Mitä, annatko kaksikymmentä äyriä tarjoilijalle? kysyttiin häneltä; me annamme kymmenen. — Ei pidä olla kitsas! sanoi Elias.

Hän ei ollut kitsas, ei, se ei sopinut hänelle, hän oli suuresta talosta, kartanosta, hänen isänsä maakreivi omisti rajattomat tukkimetsät ja neljä hevosta, neljäkymmentä nautaa ja kolme niittokonetta. Elias ei ollut mikään valesäkki eikä hän levittänyt juttua Sellanrån kartanosta, sen oli piiri-insinööri aikoinaan tehnyt ja rehennellyt kaupungissa. Mutta Eliaalla ei ollut sitä vastaan, että juttua vähitellen alettiin uskoa. Kun hän ei itse ollut mitään, saattoi hän olla jonkun poika, hän sai luottoa siitä hyvästä ja saattoi pelastautua. Mutta loppumattomiin se ei lyönyt leiville, hänen täytyi kerran maksaa ja silloin oli hän kiikissä. Eräs hänen tovereistaan sai hänet silloin isänsä liikkeeseen, maalaiskauppaan, jossa oli kaikenlaisia tavaroita, olihan se tyhjää parempi. Sopi kyllä huonosti niin vanhalle pojalle joutua vasta-alkajan palkalle rihkamakauppaan, kun hänestä piti paisua nimismies, mutta henkipitimikseen täytyi turvautua tilapäiseenkin ansioon, eikähän se oikeastaan ollutkaan hullumpaa. Elias oli kiltti ja hyvä sielläkin ja ostajat pitivät hänestä, sitten kirjoitti hän kotiin, että hän oli siirtynyt kauppa-alalle.

Tämä se oli äidille suuri pettymys. Kun Elias seisoi rihkamapuodissa ei hän ollut sen enempää kuin kauppa-apulainen alhaalla kylässä; ennen oli hän ollut vailla vertaisia; ei kukaan muu kuin hän ollut seudulta muuttanut kaupunkiin ja tullut konttoristiksi. Oliko hän kadottanut suuren päämääränsä näkyvistä? Inkeri ei ollut niin tuhma, hän tiesi, että oli ero tavallisen ja epätavallisen välillä, mutta hän ei erottanut sitä ehkä aina niin selvästi. Iisakki oli ymmärtämättömämpi ja yksinkertaisempi, hän otti yhä vähemmän laskuihin Eliasta tehdessään laskelmia, hänen vanhin poikansa liukui hänen piirinsä ulkopuolelle, hän lakkasi ajattelemasta Sellanrån jakamista poikainsa kesken, kun hän itse kerran kaatuisi.

Kevätpuolella tuli insinööri ja työmiehiä Ruotsista, heidän piti rakentaa teitä, pystyttää parakkeja, valmistaa maaperää, louhia, solmia suhteita elintarvehankkijoiden, hevostenomistajien, maanomistajien kanssa meren rannalla — mitä — mutta miksi kaikki tämä puuha? Eikö olla korvessa, jossa kaikki on kuollutta? Niin, nyt piti aloitettaman koekaivaukset kuparivuoressa.

Ne eivät olleet samoja suuria herroja kuin viime kerralla, ei, maaherra oli poissa, tehtailija oli poissa, mutta entinen vuoritieteilijä ja insinööri olivat mukana. He ostivat Iisakilta kaikki sahatut laudat, jotka hän saattoi luovuttaa, he ostivat ruokaa ja juomaa ja maksoivat hyvin, sitte juttelivat he, olivat ystävällisiä ja pitivät Sellanråsta. Köysirata! sanoivat he, ilmarata tunturin laelta meren rantaani sanoivat he. — Näidenkö soiden kautta täällä? kysyi Iisakki. — Ei, herrat hymyilivät; toiselle puolelle, sanoivat he, ei tänne päin, siitä tulisi peninkulmamääriä, ei, toiselle puolelle, suoraan merelle, sinne on jyrkkä rinne ja lyhyt matka. Me kuljetamme malmin ilman halki rautavaunuissa, saat nähdä, että siitä tulee suurenmoista; mutta aluksi me ajamme malmia alas, rakennamme tien ja ajamme sitä hevosilla — niin viidelläkymmenellä hevosella, suurenmoista sekin. Eikä meitä ole vain tämä määrä, minkä täällä näet; mitä me olemme? ei mitään! Suurempi määrä tulee ylös toiselta puolelta, kokonainen jono työmiehiä ja valmiiksirakennettuja parakkeja ja muonatarpeita ja aineita ja työkaluja kaikkia lajia, sanoivat he, me kohtaamme laella. Täytyy saada työ vauhtiin, miljooneja on kysymyksessä, ja kiisu viedään Etelä-Amerikaan. — Eikö maaherra ole mukana? kysyi Iisakki. — Mikä maaherra? Jaa hän, ei, hän on myynyt. — Entä tehtailija? — Hän on myöskin myynyt. Vai muistat heidät? Ei, he ovat myyneet. Ja ne, jotka ostivat heiltä, ovat taas myyneet. Nyt omistaa suuri yhtiö kuparivuoren, tavattoman rikasta väkeä. — Missä mahtaa Geissler olla? kysyi Iisak. — Geissler? En tunne. — Nimismies Geissler, hän, joka silloin möi heille kuparivuoren. — Vai hän! Geisslerkö hänen nimensä oli? Herra ties, missä hän on! Muistatko hänetkin?

Niin ammuskelivat ja työskentelivät he suurella miesjoukolla kesäkauden, syntyi liikettä ja elämää, Inkeri myi maitoa ja karjantuotteita ja hänestä oli hauska tehdä kauppaa ja puuhata, nähdä paljon ihmisiä tulevan ja menevän. Iisakki kulki jysähtelevin askelin ja viljeli maatansa, mikään ei häirinnyt häntä; nuo kaksi muuraria ja Siivertti pystyttivät navetan. Siitä tuli laaja rakennus, mutta rakentaminen kesti kauan, miehiä oli liian vähän työssä ja Siivertti oli sitä paitsi usein auttamassa maatöissä. Nyt oli niittokone hyvään tarpeeseen ja samoin kolme reipasta naisihmistä haravoimisessa.

Kas nyt Storborgin kauppapaikkaa, eikö siitä ollut paisunut suurisuuntainen liike? Tuo Aaron oli varmasti aika vietävä miehekseen, hän oli saanut vihiä tulossa olevasta kaivostyöstä ja pani heti pystyyn rihkamakauppansa, hän teki kauppaa, niin, hän teki kauppaa kuin hallitus, kuin kuningas ikään. Ensiksikin myi hän nyt kaikenlaisia taloustavaroita ja työastioita; mutta rahakkaat kaivostyöläiset eivät ole niin tarkkoja penneistä, että he ostaisivat ainoastaan tarpeellista, ei, he ostavat kaikkea. Varsinkin lauantai-iltaisin vilisi Storborgin kauppapaikassa väkeä ja Aaron kahmi rahoja kasaan, hänellä oli sekä edusmiehensä että vaimonsa apuna tiskin takana ja itse myi hän niin paljon kuin ehti, mutta paikka ei jäänyt tyhjäksi eikä autioksi ennenkuin myöhään yöllä. Seudun hevosmiehet saivat työtä, tavattomat määrät tavaroita ajettiin Storborgiin, tietä täytyi useissa kohdin uusia ja panna hyvään kuntoon, siitä tuli hieman toista, kuin mitä oli ollut Iisakin ensimmäinen kapea polku korven halki. Aaronista tuli oikea korven hyväntekijä kauppansa ja tiensä kautta. Hänen nimensä ei muuten ollut Aaron, se oli vain hänen ristimänimensä, hänen nimensä oli Aronsen, niin nimitti hän itseään ja niin nimitti hänen vaimonsa häntä; perhe oli siitä ylpeä ja sillä oli kaksi palvelijatarta ja renki.

Storborgin maa sai edelleen jäädä koskemattomaksi, ei ollut aikaa maanviljelykseen, kuka möyrisi suota! Mutta Aronsenilla oli puutarha, jota ympäröi säleaita, ja viinimarjapensaita ja astereita ja kaikenlaisia istutettuja pensaita ja puita, hieno puutarha. Siinä oli leveä käytävä, jota Aronsen saattoi sunnuntaisin astella ja poltella pitkää piippua; perällä oli talon kuisti punaisine ja keltaisine ja sinisine ruutuineen, Storborg. Kolme pientä lasta juoksenteli somina ympäri, tytön piti oppia olemaan kauppiaan tyttärenä, poikien piti oppia kaupantekoa, kolme lasta, joilla oli tulevaisuus!

Jollei Aronsen olisi ajatellut tulevaisuutta, ei hän yleensä olisi tänne tullutkaan. Hän olisi jäänyt kalastamaan kaloja ja ehkä ollut onnellinen ja ansainnut silloinkin hyvin, mutta se ei ollut kauppiaana olemista, se ei ollut hienoa, se ei ollut kunnioitettua, hatut eivät lentäneet päästä sille. Aronsen oli näihin asti soutanut, tulevaisuudessa halusi hän purjehtia. Hänen oli tapana sanoa: vankka pohja. Hänen lapsillaan piti olla enemmän vankkaa pohjaa kuin hänellä oli ollut, sanoi hän, että hän tahtoi valmistaa heille vähemmän raadantaa vaativan elämän.

Ja kas, merkit olivat hyvät, väki tervehti häntä, vaimoa, vieläpä lapsia. Vähintä ei ollut, että tervehdittiin lapsia. Kaivosmiehet tulivat alas tunturilta eivätkä olleet nähneet lapsia pitkään aikaan, heitä vastassa pihalla olivat Aronsenin lapset, ja he puhelivat heti heille ystävällisesti, aivankuin he olisivat kohdanneet kolme villakoiraa. He olisivat antaneet lapsille rahaa, mutta kun ne olivat kauppiaan lapsia, soittivat he sensijaan heille suuharppua. Gustav tuli, tuo nuori huimapää hattu toisella korvalla ja aina iloinen sana huulillaan, niin, hän se tuli ja piti heille hauskaa pitkän ajan. Lapset tunsivat hänet joka kerta ja juoksivat häntä vastaan, hän nosti ne selkäänsä kaikki kolme ja tanssi niiden kanssa. Hoo! sanoi Gustav ja tanssi. Sitte otti hän suuharppunsa ja soitteli tansseja ja lauluja, vallan tulivat talon palvelustytöt ulos katsomaan Gustavia ja kuulemaan soittoa kostein silmin. Gustav kyllä tiesi, mitä teki, hulluttelija!

Sitte meni hän rihkamapuotiin ja siroitteli rahojaan ja osti selkäreppunsa täyteen tavaroita, ja kun hän palasi takaisin tunturille oli hänellä seljässään kokonainen pieni rihkamakauppa, jonka hän avasi Sellanråssa ja levitteli nähtäväksi. Siinä oli kukikasta kirjepaperia ja uusi paita ja koruja ja rimsuilla varustettu kaulaesiliina; siinä oli lahjoja, joita hän jakeli naisille; siinä oli kiiltäviä kaluja, kompassilla varustetut kellonperät, kynäveitsi; olipa vielä joukko muutakin, oli raketteja, jotka hän oli ostanut sunnuntaiksi ja joilla hän aikoi huvittaa itseään ja muita. Hän sai Inkeriltä maitoa juodakseen ja hän kujeili Leopoldiinan kanssa ja nosti pikku Rebekkaa ko-orkealle ilmaan. — No joko pian saatte navetan pystyyn? kysyi hän maanmiehiltään muurareilta ja oli ystävää heidänkin kanssansa. — Heitä oli liian vähän, sanoivat muurarit. — Hänestä saisivat apumiehen, sanoi Gustav piloillaan. — Sepä olisi hyvä! sanoi Inkeri, sillä navetta pitäisi valmistua syksyyn, jolloin elukat pannaan sisälle.

Nyt sytytti Gustav yhden raketin, ja kun hän oli polttanut toisenkin, saattoivat kernaasti kaikki kuusi mennä samaa tietä, ja naiset ja lapset katselivat henkeä pidättäen ja ihmetellen tuota taikatemppua ja taikuria, eikä Inkeri ollut koskaan ennen nähnyt rakettia, mutta nämä hulluttelut toivat hänen mieleensä suuren maailman. Mitä olikaan ompelukone nyt! Ja kun Gustav lopuksi soitti huuliharppua olisi Inkeri kernaasti seurannut häntä pelkästä voimakkaasta liikutuksesta…

Kaivostyö edistyy ja malmia ajetaan hevosilla rantaan, höyrylaiva on lastannut ja purjehtinut Etelä-Amerikaan ja toinen on tullut sijalle. Suurta liikettä. Joka vain kynnelle kykeni korvessa on käynyt katsomassa tunturilla ihmettä, ja Brede Olsen on ollut siellä kivinäytteineen ja saanut kääntyä takaisin, sillä vuoritieteilijä on matkustanut takaisin Ruotsiin. Sunnuntaisin on vaeltanut väkeä kosolta aina kylältä asti, yksinpä Aksel Ström, jolla ei ole liikaa aikaa, on pari kertaa pistäytynyt kaivoksille ollessaan linjantarkastuksella. Nyt on tuskin ainoatakaan, joka ei olisi nähnyt ihmettä. Silloin ottaa Inkeri Sellanråkin todella parhaat vaatteet ylleen ja sormeensa kultasormuksen ja lähtee tunturille.

Hän ei tahdo mitään, hän ei ole edes utelias näkemään, miten ne aukovat tunturia, hän tahtoo vain näyttäytyä. Kun Inkeri näki, että muutkin naiset taivalsivat tunturille, tunsi hän että hän tahtoi myös. Hänellä on rumentava arpi ylähuulessa ja hänellä on isoja lapsia, mutta hänkin tahtoo lähteä. Häntä harmittaa, että muut ovat nuoria, mutta hän tahtoo koettaa ponnauttaa itsensä heidän tasalleen, hän ei ole vielä alkanut tulla lihavaksi, hän on solakka ja sievä, ja saattaa näyttää vielä joltakin. Luonnollisestikaan ei hän ole punainen ja valkoinen ja hänen kultainen persikkaihonsa on jo aikoja sitten kulunut, mutta saisivatpahan nähdä, saisivatpa nyökäyttää ja sanoa: Hän on hyvä kyllä!

Hänet otetaan vastaan erittäin ystävällisesti, työmiehet ovat saaneet monta kipollista maitoa Inkeriltä ja tuntevat hänet, he näyttävät hänelle kaivoksia, parakkeja, talleja, keittiöitä, kellareita, ruoka-aittoja, rohkeat tulevat lähelle ja ottavat häntä vähin käsipuolesta, se ei ole Inkeristä mitään, se tekee hänelle hyvää. Ja kun hän nousee tai astuu alas kiviportaita nostaa hän hameen korkealle ja näyttää pohkeitaan, mutta hän on levollinen sitä tehdessään, ja on aivankuin hän ei olisi mitään tehnyt. Hän on hyvä kyllä! ajattelevat kai työmiehet.

Tuo vanha ihminen, hän on joka tapauksessa liikuttava: saattoi nähdä, että jos yksi tai toinen noista lämpimistä miehistä loi häneen silmäyksen, tuli se hänelle odottamatta, hän kävi siitä kiitolliseksi ja vastasi siihen, oo häntä kutkutti tämä myötätuuli, hän oli nainen niinkuin muutkin naiset. Hän oli kai ollut kunniallinen viettelysten puutteessa.

Gustav tuli. Hän luovutti kaksi tyttöä kylältä eräälle toverilleen päästäkseen tulemaan. Gustav tiesi kyllä, mitä teki, hän kätteli Inkeriä tavattoman lämpimästi ja kiitti viimeisestä, mutta ei lähennellyt. — No, Gustav, etkö tule auttamaan meitä kivinavetan rakentamisessa? sanoo Inkeri ja karahtaa punaiseksi. — Gustav vastaa, että kyliä hän nyt tulee pian. — Hänen toverinsa kuulevat sen ja sanovat, että he tulevat kai piakkoin kaikki tyyni. — Vai niin, ettekö aiokaan olla täällä tunturilla talvea? kysyy Inkeri. — Työmiehet vastaavat pidätetysti että: Ei, siltä ei näyttänyt. — Gustav on rohkeampi, hän sanoo hymyillen, että he olivat kai pian karvineet kaiken kuparin vuoresta. — Et kai niin sano? kysyy Inkeri. — Ei, vastasivat työmiehet, siitä tulee Gustavin varoa itseään!

Mutta Gustav ei varonut, hän sanoi hymyillen enemmänkin, ja mitä Inkeriin tulee, sai Gustav merkillisesti hänet kiintymään yksin häneen, vaikka hän ei lähennellytkään. Muudan toinen poika soitti hanuria, mutta toista oli kun Gustav soitti huuliharppua; eräs kolmas poika, aika vekkuli hänkin, koetti herättää huomiota laulamalla ulkoa laulun hanurin säestyksellä, mutta sekään ei ollut mitään, vaikka hänellä oli aimo ääni. Ei aikaakaan kun jo Gustav oli saanut Inkerin kultasormuksen pikkusormeensa. Ja miten se oli käynyt päinsä, kun hän ei lähennellyt? Oo hän lähenteli kylläkin, mutta hän käyttäytyi hiljakseen niinkuin Inkerikin, he eivät puhelleet siitä, hän ei ollut tietääkseenkään köhmiessään hänen kädellään. Kun hän myöhemmin istui parakkikeittiössä ja joi kahvia, kuuli hän hieman napinaa ja toraa ulkoa, ja hän ymmärsi, että se oikeastaan oli hänen kunniakseen. Se kutkutti häntä, vanha naarasteeri istui ja kuunteli suloista melua.

Miten hän tuli kotiin sinä sunnuntai-iltana tunturilta? Höh, mainiosti, yhtä hyveellisenä kuin hän oli ollut lähtiessään, ei enempää eikä vähempää. Häntä seurasi suuri ryhmä miehiä, he eivät tahtoneet kääntyä takaisin ennenkuin Gustav, he eivät halunneet antaa myöten! Inkerillä ei edes siellä suuressa maailmassa ollut ollut niin hauskaa. — Eikö Inkeri ollut kadottanut mitään? sanoivat he lopuksi. — Kadottanut? Ei. — Kultasormuksen! sanoivat he. — Silloin täytyi Gustavin antaa se, hänellä oli kokonainen sotajoukko vastassaan. — Oli hyvä että löysit sen! sanoi Inkeri ja kiirehti sanomaan hyvästejä seuralle.

Hän lähestyi Sellanråta ja näki nuo monet talonkatot, tuolla alhaalla oli hänen kotinsa. Hän heräsi jälleen siksi siveäksi vaimoksi, joka hän oli, ja aikoi mennä oikotietä kesänavetan ohi katsastaakseen eläimiä. Matkalla sinne kulkee hän erään paikan ohi, jonka hän tuntee hyvin: tässä lepäsi kerran pieni lapsi haudattuna, hän oli täyttänyt haudan käsillään, pannut pienen ristin sen päälle. Oo siitä oli niin kauan. Ihmetteli sitä vastoin, olivatko tytöt lypsäneet ja tehneet tehtävänsä…

Kaivostyö menee säännöllistä menoaan, niin, mutta huhuiltiin, ettei tunturi pidä lupauksiaan. Vuoritieteilijä, joka oli matkustanut kotiin, palaa takaisin ja hänellä on toinen asiantuntija mukanaan, he poraavat, ampuvat ja tutkivat perinpohjin. Mikä oikeastaan on vikana? Kupari on kyllä hienoa, sitä ei vaivaa mikään, mutta sitä on vähän eikä sitä ole syvälle, sen paksuus lisääntyy etelään päin, se alkaa käydä syväksi ja erinomaiseksi juuri siinä, missä yhtiön raja on, mutta sen takana on yhteismaa. Kas, nuo ensimmäiset ostajat eivät kai olleet tarkoittaneet varsin suuria kaupallaan, se oli perheneuvottelu, joitakin sukulaisia, jotka ostivat keinottelutarkoituksessa, he eivät varanneet itselleen koko tunturia, tuota pitkää peninkulmaa seuraavaan laaksoon, ei, he ostivat vain kaistaleen Iisakki Sellanrålta ja Geissleriltä ja myivät sen taas.

Ja mitä oli nyt tehtävä? Päälliköt ja esimiehet ja vuoritieteilijät tietävät sen hyvin, heidän tulee heti ryhtyä kauppoihin valtion kanssa. Niin lähettävät he lähetin kotiin Ruotsiin kirjeillä ja kartoilla varustettunapa ratsastavat senjälkeen korven halki nimismiehen luo hankkiakseen itselleen omistusoikeuden koko järven eteläpuolella olevaan tunturiin. Mutta tulee eteen joitain hankaluuksia: laki on esteenä, he ovat ulkolaisia, he eivät voi ostaa suoraan. Sen he tiesivät ja ovat järjestäneet sen asian. Mutta tunturin eteläinen puoli on jo myöty, sitä he eivät tienneet. — Myöty? sanovat herrat. — Kauan sitten, useita vuosia sitten. — Kuka on ostanut? — Geissler. — Mikä Geissler? Vai hän! — Lainhuudatuksella vahvistettu, sanoo nimismies. Se oli tyhjää tunturia, hän sai melkein ilmaiseksi. — Mikä hitto on tuo Geissler, josta me saamme kuulla silloin tällöin? Missä hän on? — Herra ties, missä hän on! —

Herrojen täytyi lähettää uusi lähetti Ruotsiin. Ja heidän piti myös saada tietää, missä Geissler oli. Toistaiseksi he eivät voineet työskennellä koko työvoimalla enää.

Niin tuli Gustav Sellanråhon kantaen seljässään koko maallista omaisuuttaan, ja nyt hän tuli! sanoi hän. Niin, Gustav oli jättänyt yhtiön, toisin sanoen, hän oli edellisenä sunnuntaina soittanut hieman liiaksi suutaan kuparivuoresta, hänen puheistaan kanneltiin esimiehelle ja insinöörille, ja Gustav oli saanut eron. Onnea matkalle, ja sitä paitsi oli hän kai juuri sitä halunnutkin: nyt ei herännyt mitään epäilyksiä hänen tulostaan Sellanråhon. Hän sai paikalla työtä kivinavetan rakennuksella.

He muuraavat muuraamistaan, ja kun vähän sen jälkeen tuli toinenkin mies tunturilta, sai hänkin paikan telineillä, ja nyt oli heitä kaksi ryhmää ja työ sujui nopeasti. Navetta valmistuisi kyllä syksyksi.

Mutta toinen työmies toisensa jälkeen laskeutui alas tunturilta. Heidät oli sanottu irti ja he lähtivät taivaltamaan takaisin Ruotsiin; koekaivaus keskeytettäisiin. Kävi kuin huokaus halki koko seudun, kas ihmiset olivat niin yksinkertaisia, he eivät käsittäneet, että koekaivaus oli kaivausta koetteeksi, mutta sitä se oli. Epäilys ja pahat aavistukset täyttivät ihmisten mielet seudulla, rahat kävivät harvinaisemmiksi, palkat olivat alentuneet, Storborgin kauppapaikka kävi hiljaiseksi. Mitä tämä kaikki merkitsisi? Nyt oli kaikki päässyt niin hyvään vauhtiin, Aronsen oli saanut lipputangon ja lipun, hän oli saanut jääkarhun taljan rekeensä talveksi ja hän oli laittanut perheelleen upeita vaatteita. Ne olivat tosin vain pikkuseikkoja, mutta suurempiakin oli tapahtunut: kaksi uutta miestä oli ostanut viljelysmaata korvesta, varsin kaukaa, Månelandin ja Sellanrån väliltä, se ei suinkaan ollut merkityksetöntä tuolle pienelle syrjäiselle maailmalle. Nuo kaksi uutisasukasta olivat pystyttäneet turvemajansa, raivanneet maan ja ojittaneet suon, he olivat ahkerata väkeä, he olivat päässeet pitkälle lyhyessä ajassa. Koko kesän olivat he ostaneet ruokatarpeita Storborgista, mutta kun he nyt tulivat viime kerran, oli tuskin mitään saatavana. — Tavaroita — mitä tekisi Aronsen tavaroilla, kun kaivostyö loppui? Nyt oli hänellä tuskin ollenkaan tavaraa, hänellä oli vain rahaa. Kaikista korven asukkaista oli Aronsen kai kaikkein toivottomin, hänen suunnitelmansa olivat olleet niin pettäviä. Kun joku neuvoi häntä viljelemään maata ja elämään siten parempia aikoja odotellen, vastasi Aronsen: — Möyriäkö maata? Sitä varten en minä omaisineni ole tullut tänne!

Vihdoin ei Aronsen enää voinut kauemmin kestää, hän tahtoi itse lähteä ylös kaivoksille katsomaan. Oli sunnuntai. Kun hän tuli Sellanråhon, tahtoi hän saada Iisakin mukaansa, mutta Iisakki ei ollut kertaakaan astunut jalkaansa tunturille sen jälkeen, kun koekaivaus aloitettiin, hän viihtyi parhaiten vainioillaan. Inkerin täytyi tulla avuksi: Etkö voi mennä Aronsenin kanssa, kun hän pyytää, sanoi hän. Kas, Inkerillä ei ollut mitään sitä vastaan, että Iisakki oli poissa hetken, oli sunnuntai, hän tahtoi päästä hänestä pariksi tunniksi. Niin lähti Iisakki mukaan.

He näkivät paljon outoa tunturilla, Iisakki oli vallan pyörällä päästään tässä kylässä täynnä parakkeja, ajoneuvoja ja ammottavia kaivoksensuita. Itse insinööri näytteli heille kaikkea. Ehkäpä ei hänen mielensä ollut vallan keveä nykyisin, tuon kunnon insinöörin, mutta hän oli koettanut keventää sitä raskasta tunnelmaa, joka painosti korven ja kylän asukkaita, tässä oli nyt oikein hyvä tilaisuus, itse Sellanrån maakreivi ja Storborgin kauppias olivat saapuvilla.

Hän selitteli kivilajeja: kiisua, kuparikiisua, se sisälsi kuparia, rautaa ja rikkiä. Oo, he tiesivät pilkulleen, mitä vuori sisälsi, niin, se sisälsi vähän kultaa ja hopeatakin. Vuorikaivostyötä ei harjoitettu ilman asiantuntemusta! — Mutta päättyykö se nyt? kysyy Aronsen. — Päättyykö? toistaa insinööri ällistyneenä. Sitä ei ainakaan Etelä-Amerika toivoisi. Se päättyisi lyhyeksi ajaksi, koekaivaus nimittäin, he olivat nyt nähneet, mitä täällä oli, sitten he rakentaisivat ilmaradan ja ryhtyisivät käsiksi koko etelänpuoleiseen tunturinosaan. Iisakki ei kai tiennyt, missä tuo Geissler mahtoi oleskella? — Ei. — No hänet kyllä löydettäisiin. Sitte alkaisi työ toden teolla. Ei puhettakaan päättymisestä!

Iisakki on äitynyt ihmettelemään ja ihailemaan pientä konetta, jota voi polkea jalalla, hän näkee heti, mikä se on, sehän on pieni paja, jota voi rattailla kuljettaa ja siirtää minne tahansa. — Mitä tuollainen kone maksaa? kysyy Iisakki. — Sekö? Kenttäahjo? Se ei suuria maksa. Heillä oli niitä useita kappaleita, mutta heillä oli toisia koneita ja laitteita, alhaalla meren rannikolla suurenmoisia koneita. Iisakki kai ymmärsi, että sellaisia syviä laaksoja ja onkalolta ei tunturiin tehdä pelkillä kynsillä, hahaha.

He kiertävät ympäri, samalla kertoo insinööri, että hän aikoo Ruotsiin lähipäivinä. — Mutta palaa kai hän takaisin? kysyy Aronsen. — Luonnollisesti. Hän ei tiennyt mitään, mistä hallitus ja poliisi voisi panna hänet kiinni! — Iisakki sovitti niin, että he joutuivat tuon pienen pajan eteen uudelleen: Mutta mitähän tuollainen koje maksaa? kysyy hän. — Maksaa? Sitä ei insinööri tosiaankaan muistanut. Jonkun summan se kai maksoi, mutta suuressa kaivosarviossa ei se maksanut mitään! Tuo mainio insinööri, tuskinpa oli hänen mielensä varsin valoisa nykyisin, eipä suinkaan, mutta hän säilytti pintakiillon, ja esiintyi suurellisesti ja avokätisesti viimeiseen asti: Tarvitsiko Iisakki kenttäahjoa? Ota tuosta! Hänen yhtiönsä oli mahtava, se lahjoitti hänelle kenttäahjon.

Tuntia myöhemmin vaeltavat Aronsen ja Iisakki takaisin kotia kohden. Aronsen on käynyt levollisemmaksi ja saanut hieman toivoa, Iisakki huojuu tunturia alaspäin kallisarvoinen kenttäahjo selässään. Tuo vanha erämaankameli oli tottunut kantamaan kuormaa! Insinööri tarjoutui lähettämään jonkun miehen tuomaan tuon aarteen huomenna Sellanråhon, mutta Iisakki kiitti, ettei tarvitse. Hän ajatteli kotolaisia, että he ällistyisivät melko lailla, kun hän tulisi kotiin paja harteillaan.

Pihalle saapui juuri hevonen, jolla oli perin merkillinen kuorma vedettävättään. Ajaja oli kylän miehiä, mutta sivulla asteli muudan herrasmies, jota Iisakki ihmetellen tuijotteli: se oli Geissler.

Iisakilla olisi ollut syytä ihmetellä yhtä ja toista muutakin, mutta hänessä ei ollut miestä pohtimaan useampia asioita yhtäaikaa. — Missä on Inkeri? sanoi hän vain mennessään keittiön oven ohi. Hän ajatteli, että Geissler pitäisi ottaa kunnollisesti vastaan.

Inkeri? Hän oli marjassa, oli ollut marjassa siitä saakka, kun Iisakki lähti tunturille, hän ja Gustav, ruotsalainen. Tuo vanha ihminen, hän oli niin hullaantunut ja rakastunut, syys ja talvi läheni, mutta hän tunsi itsessään taas lämpöä, kukoistusta. — Tule näyttämään, missä on lakkoja, sanoi Gustav, muuraimia! sanoi hän. Kukapa voisi sellaista vastustaa! Hän juoksi kamariin ja oli sekä vakava että uskonnollinen monta minuuttia, mutta siellä seisoi Gustav ulkona ja odotti, maailma oli aivan Inkerin kintereillä, niinpä päätyi hän korjaamaan hiuksiaan ja peilailemaan huolellisesti ja lähti jälleen ulos. Mitäpä siinä, kukapa ei olisi tehnyt samaten? Naiset eivät osaa erottaa miestä toisesta, eivät aina, eivät usein.

He menevät marjaan ja poimivat marjoja, poimivat lakkoja suolta, he astuvat mättäältä mättäälle, Inkeri nostaa helmojaan ja hänen pohkeensa paljastuvat. On hiljaista kaikkialla, riekon poikaset ovat jo suuria, eikä se enää ärhentele, suolla on rauhallisia pensaikkoja. He eivät kulkeneet tuntiakaan vielä, kun he jo lepäävät. Inkeri sanoo: Sellainenko sinä olet! Oo, hän on niin heikko hänen suhteensa, hän hymyilee sulaneesti, sillä hän on niin rakastunut, oo miten suloista ja kipeätä on olla rakastunut, kumpaistakin! Tapa vaatii kai puolustautumaan? Niin, antautuakseen. Inkeri on niin rakastunut, kuolettavasti ja armottomasti, hän suo Gustaville hyvää ja on vain hellä ja herttainen hänelle.

— Kun navetta on valmis, niin sinä matkustat, sanoo hän sitten. — Ei hän matkustanut. Luonnollisestikin täytyi hänen kerran matkustaa, mutta ei vielä viikon aikana. — Emmekö lähde kotiin? kysyy Inkeri. — Ei. —

He poimivat marjoja, ja hetkistä myöhemmin keksivät he jälleen rauhallisen pensaikon ja Inkeri sanoo: — Olet hupsu, Gustav! Tunnit kuluvat, nyt ovat he kylliksi lepäilleet pensastoissa. Ovatko he lepäilleet? Se on verratonta, keskellä erämaata, Eedeniä. Silloin sanoo Inkeri nousten istualleen ja kuunnellen: Luulen kuulevani jonkun ajavan tiellä? — Aurinko laskee; kanervikko jo hieman tummenee illan varjosta, kun he palailevat kotia kohden. He kulkevat monen rauhallisen paikan ohi ja Gustav näkee ne ja Inkeri näkee ne myös, mutta hänestä tuntuu koko ajan, että joku ajaa heidän edellään. Oo, mutta voiko puolustautua hupsulta ja kauniilta pojalta koko kotimatkan? Inkeri on niin heikko, hän hymyilee vain ja sanoo: Ei, minä en ole nähnyt sellaista kuin sinä olet!

Hän saapuu yksin pihalle. Oli hyvä, että hän tuli nyt, suurenmoista, minuutin myöhästyminen ei olisi koitunut hyväksi. Iisakki on juuri astunut pihalle kenttäahjoineen Aronsenin kanssa; hevonen rattaineen on pysähtynyt.

Siinä seisovat ihmiset toisiaan silmäillen. Eipä olisi paremmin voinut sattua…

Geissler on taas tullut. Hän on ollut poissa joitakin vuosia, mutta täällä on hän taas, vanhentuneena ja harmaantuneena, mutta ketteränä kuten aina, ja nyt on hän hieno, hänellä on valkeat liivit ja kultaketjut. Hitto sitä miestä ymmärtäköön!

Liekö hän saanut vihiä siitä, että nyt tapahtui jotakin kuparivuorella, ja tahtoi tutkia asiaa? Hyvä, tässä hän oli. Hän näyttää äärimmäisen tarkkaavalta, katsastaa taloa ja maita kääntämällä hiljaa päätään ja käyttäen silmiään, hän näkee suuria muutoksia, maakreivi on laajentanut alueitaan. Geissler nyökäyttää päätään.

— Mitä sinä kannat? kysyy hän Iisakilta. Kokonaista hevoskuormaa! sanoo hän. — Pajakojetta, selittää Iisakki. Se on minulle hyvään tarpeeseen monesti täällä uudistalossa, sanoo hän ja nimittää Sellanråta vielä uudistaloksi! — Mistä olet sen saanut? — Tunturilta, insinööri lahjoitti sen minulle. — Onko tunturilla insinööri? kysyy Geissler aivankuin hän ei sitä tietäisi.

Ja olisiko Geissler vuori-insinööriä huonompi! — Olen kuullut, että sinulla on niittokone, nyt on minulla koneharava sinulle, sanoo hän ja osoittaa rattaille. Siellä se seisoi punaisena ja sinisenä, suunnaton kampa, hevosella ajettava heinäharava. He nostivat sen rattailta ja tarkastivat sitä, Iisakki tarttui aisoihin ja koetteli sitä pihalla. Eipä ihme, että suunsa jäi auki, Sellanråhon kertyi nyt ihmeitä ihmeiden jälkeen.

He puhelivat kuparivuoresta, vuorityöstä: Ne kysyivät siellä häntä, sanoi Iisakki. — Kuka kysyi? — Insinööri ja kaikki herrat. Että heidän pitäisi löytää hänet, sanoivat he. — Oo, siinä meni Iisakki varmaankin liian pitkälle, Geissler ei sitä kestänyt, hänen niskansa jäykistyi ja hän sanoi: Olen täällä, jos ne jotakin minusta tahtovat!

Seuravana päivänä palasivat nuo Ruotsiin menneet lähetit ja heidän mukanaan oli kaksi kaivosten omistajaa, he tulivat ratsain ja olivat ylhäisiä ja lihavia herroja, näöstä päättäen pohjattoman rikkaita. He pysähtyivät vain ohimennen Sellanråhon ja kysyivät hevosenseljästä tietä, ratsastaen edelleen tunturia kohden. Geissleriä he eivät olleet näkevinään, vaikka hän seisoi kylläkin lähellä. Lähetit kuormahevosineen lepäsivät hetken, puhelivat muurarien kanssa navetalla, saivat tietää, että valkoliivinen, kultaketjuinen vanha herra oli Geissler ja jatkoivat sitten hekin matkaansa. Mutta toinen lähetti palasi vielä illalla takaisin tuoden suullisen kutsun Geisslerille saapua herrojen luokse tunturille. — Olen täällä, jos he jotakin minusta tahtovat! käski hän vastata.

Hän oli kai käynyt niin suureksi, hän luuli kai omistavansa kaiken maailman mahdin ja piti ehkä suullista kutsua hieman epäkohteliaana? Mutta miten sattui hän tulemaan Sellanråhon juuri silloin kuin häntä tarvittiin? Niinpä oli hän aika kaikkitietävä mestari, tiesi vallan ihmeitä. No, mutta kun herrat tunturilla saivat Geisslerin vastaukseen, täytyi heidän vaivautua tulemaan Sellanråhon. Insinööri ja nuo kaksi vuorilajien tuntijaa seurasivat heitä.

Oli siis monet koukut ja mutkat ennenkuin päästiin yhtymään. Se ei ennustanut hyvää, ei, Geissler oli ylen mahtava.

Herrat olivat nyt kohteliaita, he pyysivät anteeksi, että he olivat lähettäneet hänelle eilen kutsun, he olivat niin väsyneitä matkan jälkeen. Geissler oli myös kohtelias ja vastasi, että hänkin oli väsynyt matkansa jälkeen, muuten olisi hän tullut. — No, mutta nyt asiaan: Aikoiko hän myydä järven eteläpuolella olevan tunturin? — Ovatko herrat ostajia? kysyi Geissler, vai olenko puheissa välittäjien kanssa? — Tämä ei ollut muuta kuin metkua Geisslerin puolelta, kai hänen piti nähdä heistä, että nuo ylhäiset ja lihavat herrat eivät olleet välittäjiä. Sitte jatkettiin: Hinta? sanoivat he. — Niin, hinta! sanoi Geisslerkin ja ajatteli asiaa. Pari miljoonaa, sanoi hän. — Vai niin, sanoivat herrat ja hymyilivät. — Geissler ei hymyillyt.

Insinööri ja vuorilajien tuntijat olivat tutkineetkin sitä tunturin puolta, poranneet joitakin reikiä ja ampuneet, ja tulokset olivat seuraavat: Kuparin esiintymisen syyksi sanottiin purkausta, kuparikerrostuma oli epätasainen, oli suoritetun tutkimuksen mukaan paksuin yhtiön ja Geisslerin alueiden rajalla, sitten se oheni. Viimeinen puolipeninkulmaa ei sisältänyt enää kaivauskelpoista kiisua.

Geissler kuunteli tätä selostusta mitä suurimmalla välinpitämättömyydellä. Hän otti taskustaan joitakin asiakirjoja, joita hän tarkkaavasti silmäili, mutta ne eivät olleet karttoja ja Herra ties, olivatko ne lainkaan kuparivuorta koskevia asiakirjoja. — Te ette ole poranneet kyllin syvälle! sanoi hän aivankuin olisi nähnyt sen papereistaan. — Ei, sen myönsivät herrat heti; mutta insinööri kysyi: Miten voi Geissler sen tietää? Ettehän te ole lainkaan poranneet? — Silloin hymyili Geissler aivankuin hän olisi porannut pari sataa metriä maapallon sisään, mutta sitten peittänyt reiät.

He jatkoivat näin puolipäivään saakka, soutivat ja huopasivat ja alkoivat jo katsoa kehojaan. Nyt he olivat saaneet Geisslerin pudottamaan jo neljännesmiljoonaan, mutta ei hiuskarvan verrankaan enempää. Ei, he olivat kai loukanneet häntä vakavammin, he olivat lähteneet siitä otaksumasta, että hän oli iloinen saadessaan myydyksi, että hän oli pakotettu myymään, mutta hänpä ei ollutkaan, höh, eivätkö he nähneet, että hän istui siinä melkein yhtä hienona ja suurena kuin he! — Viisitoista, kaksikymmentä tuhatta olisi jo myös hyvä rahasumma, sanoivat herrat. — Sitä ei Geissler kieltänyt, kun sitä summaa tarvitsi, mutta kaksisataaviisikymmentä oli enemmän. — Silloin sanoi eräs herroista, ja hän sanoi sen pitääkseen Geissleriä maanpinnalla: Muistan samalla, että meillä on terveisiä Geisslerin sukulaisilta Ruotsista. — Kiitos! vastasi Geissler. — Kesken kaiken, sanoi toinen herroista, kun ei mikään auttanut: Neljännes miljoonaa! Eihän se ole kultaa, vaan kiisua. — Geissler nyökkäsi: Kiisua niin. —

Silloin kävivät kaikki herrat kärsimättömiksi ja viisi kellonkuorta napsahti auki ja kiinni taas, eikä nyt ollut enää aikaa leikinlaskuun, nyt oli päivällisaika käsissä. Herrat eivät pyytäneet ruokaa Sellanråsta, vaan ratsastivat takaisin kaivoksille syömään omaa ruokaansa.

Mitä mietteitä mahtoi nyt pyöriä hänen päässään? Ehkä ei mitään, ehkä oli hän yhtä iloinen ja ajatukseen? Eipä suinkaan, mutta hän ei näyttänyt levottomuuttaan. Hän sanoi Iisakille päivällisen jälkeen: Olisin lähtenyt pitkälle kävelylle tunturilleni ja halunnut Siivertin mukaani niinkuin viime kerrallakin. — Kyllä, sanoi Iisakki, heti paikalla. — Ei, hänellä on muuta tehtävää. — Hän lähtee kanssanne heti! sanoi Iisakki ja huusi Siivertin alas muurilta. — Geissler heilautti kättään ja sanoi lyhyesti: Ei.

Hän kierteli ympäri pihaa, tuli useamman kerran muurarien luo ja puheli vilkkaasti heidän kanssaan. Että saattoi sen noin kestää, suuri asia oli vastikään kiinnittänyt hänen mieltään! Geissler, ehkä oli hän niin kauan elänyt epävarmoissa oloissa, ettei enää mitään näyttänyt hänestä olevan menetettävissä, mitään huimaavaa romahdusta ei missään tapauksessa hänelle tapahtuisi.

Hän eli sattumien varassa. Myytyään tuon pienen kaivospalstan vaimonsa sukulaisille meni hän heti ostamaan koko jäljellä olevan osan tunturia; miksi teki hän niin? Tahtoiko hän suututtaa omaisiaan olemalla heidän lähin naapurinsa? Alkuaan oli hän kai ajatellut ostaa vain pienen kaistan järven eteläpuolelta, sieltä mihin kaivoskylä tulisi sijoitettavaksi, jos joskus työt aloitettaisiin; koko tunturin omistajaksi tuli hän taas siksi, ettei se maksanut juuri mitään, ja koska hän ei halunnut ottaa vaivakseen suuritöistä rajankäyntiä. Hänestä tuli vuorikuningas välinpitämättömyydestä, pieni kyläntontti parakkeja ja koneita varten tuli ulottumaan mereen saakka.

Ruotsissa kulki tuo ensimmäinen pieni kaivospalsta kädestä käteen ja Geissler hankki itselleen alati tietoja sen vaiheista. Tietenkin olivat ensimmäiset omistajat ostaneet hullusti, päin seiniä, perheneuvosto ei ollut vuoriväkeä, se ei ollut hankkinut tarpeeksi laajaa aluetta itselleen, vaan oli ainoastaan tahtonut maksaa Geisslerin pois läheisyydestään. Mutta uudet omistajat olivat yhtä koomillisia, he olivat kai mahtavaa väkeä, he saattoivat kestää pienen pilan ja ostaa huvikseen, ostaa kemuissa, Herra ties! Mutta kun alkoi koekaivaus ja tositoimi, olikin edessä äkkiä seinä: Geissler.

He ovat lapsia! ajatteli ehkä Geissler korkeudestaan, hän oli käynyt niin rohkeaksi, hänen niskansa oli niin jäykistynyt. Herrat olivat tosiaankin koettaneet jäähdyttää häntä hyvästi, he luulivat olevansa tarvitsevan edessä ja höpisivät jotakin viidestätoista, kahdestakymmenestä tuhannesta, — he olivat lapsia, he eivät tunteneet Geissleriä. Tässä hän seisoi.

Herrat eivät palanneet tunturilta enää sinä päivänä, he aikoivat kai toimia viisaasti näyttämällä, etteivät olleet kärkkäitä. Seuraavana aamuna he saapuivat ja heillä oli kuormahevoset mukanaan, he olivat kotimatkalla. Mutta silloin oli Geissler lähtenyt pois.

Herrat eivät voineet päättää mitään hevosen seljästä, heidän täytyi laskeutua alas ja odottaa. Minne oli Geissler mennyt? Kukaan ei sitä tiennyt, hän kuljeskeli kaikkialla, hänen mieltään kiinnitti Sellanrån talo, viimeksi oli hänet nähty sahalla. Lähetit saivat lähteä häntä etsimään, mutta Geissler oli ehkä mennyt kauas, sillä hän ei vastannut, kun häntä huudettiin. Herrat katsoivat kellojaan ja aluksi olivat he ylen suuttuneita ja sanoivat: Me emme ole mitään narreja, joita odotutetaan. Jos Geissler aikoo myydä, saa hän olla saapuvilla! — Oo, mutta herrojen suuri suuttumus lauhtui, he odottivat, vieläpä he alkoivat huvitteleidakin, alkoi näet jo käydä asema toivottomaksi, he jäivät maata rajatunturille yöksi. Sehän käy loistavasti! sanoivat he, sukumme on kerran löytävä meidän luumme!

Vihdoin saapui Geissler. Hän oli ollut katsastamassa paikkoja, viimeksi oli hän ollut kesänavetassa. — Se alkaa käydä liian pieneksi sinulle tuo kesänavettakin, sanoi hän Iisakille. Montako elukkaa sinulla on siellä? — Sellaisia saattoi hän jutella, vaikka herrat seisoivat siinä kello kädessä. Geisslerillä oli merkillinen puna kasvoillaan, aivankuin hän olisi nauttinut väkeviä. Puh, tulipa lämmin matkalla! sanoi hän.

— Odotimme puolittain, että olisitte ollut paikalla, sanoi eräs herroista. — Sitä eivät herrat ole pyytäneet minulta, vastasi Geissler, muuten olisin ollut paikalla. — No, entä kauppa? Tahtoiko Geissler tänään ottaa vastaan kohtuullisen tarjouksen? Ei kai ollut hänelle tarjolla viittätoista, kahtakymmentä tuhatta joka päivä, vai kuinka? — Tämä uusi viittaus loukkasi Geissleriä syvästi. Olipa sekin käytöstapaa! Herrat eivät kai olisi puhuneet niin, jolleivät he olisi olleet suutuksissaan, eikä Geissler kai olisi samassa muuttunut valkeaksi kasvoiltaan, jollei hän ensin olisi ollut yksinäisessä paikassa ja tullut punakaksi. Nyt kalpeni hän ja vastasi kylmästi: Minä en tahdo viittailla siitä, mitä herrojen mahdollisesti kannattaa maksaa, mutta sitä vastoin tiedän, mitä haluan saada. En halua kuulla enempiä lastenjuttuja tunturista. Hinta on sama kuin eilenkin. — Neljännesmiljoona? — Niin. —

— Nyt sanon Geisslerille jotakin: korotamme kahteenkymmeneenviiteen tuhanteen! — Te olette edelleenkin leikkisiä, vastasi Geissler. Minä sitävastoin ehdotan Teille jotakin täydellä todella: Tahdotteko myödä pienen kaivosalueenne? — Kyllä, sanoivat herrat hieman ällistyneinä, saattoihan sitä ajatella. — Sitte ostan minä sen, - sanoi Geissler. Oo sitä Geissleriä! Koko piha seisoi täynnä väkeä kuuntelemassa häntä, koko Sellanrån väki, muurarit, herrat ja lähetit, hän saattoi tuskin hankkia penniäkään sellaiseen kauppaan, mutta Herra ties, vaikkapa hän sentään olisi voinutkin, hitto häntä ymmärsi! — Joka tapauksessa teki hän näillä muutamilla sanoillaan jonkinlaisen vaikutuksen herroihin. Oliko se koukku? Aikoiko hän tehdä tällä sotajuonella tunturinsa arvokkaammaksi?

Herrat ajattelivat asiaa, herrat alkoivat todella keskustella hiljaa keskenään siitä, he astuivat alas hevosen selästä uudelleen. Siiloin puuttui insinööri asiaan, hänestä alkoi näet koko juttu näyttää liian surkealta, ja hänellä näytti olevan mahtia, ehkä myös arvovaltaa. Siinähän seisoi koko piha väkeä täynnä kuulemassa. — Me emme myy! sanoi hän. — Eikö? kysyivät herrat. — Ei. —

He kuiskailivat vähän keskenään, sitten nousivat he toden teolla hevosen selkään. — Kaksikymmentäviisi tuhatta! huusi eräs herroista. — Geissler ei vastannut, hän kääntyi ja meni jälleen muurarien luokse.

Geissler näytti välinpitämättömältä seurauksista, hän kulki paikasta paikkaan puhellen yhtä ja toista, parhaillaan tarkkasi hän sitä, kun muurarit asettivat paikoilleen navetan kattoparruja. He aikoivat saada navetan tällä viikolla valmiiksi, katto tulisi vain väliaikainen, myöhemmin rakennettaisiin uusi heinälato navetan päälle.

Iisakki oli ottanut Siivertin alas rakennukselta ja antanut hänen kuljeksia jouten, jotta Geissler milloin tahansa löytäisi pojan valmiina tunturimatkalle. Turha huoli, Geissler oli jättänyt koko retken tai ehkä unohtanut sen. Saatuaan vähän evästä mukaansa Inkeriltä lähti hän sensijaan päinvastaiselle taholle ollen poissa iltaan saakka.

Hän kulki niiden kahden raivauksen ohi, jotka olivat syntyneet Sellanrån alapuolelle ja jutteli miesten kanssa, hän asteli aina Månelandiin saakka ja halusi nähdä, mitä Aksel Ström oli saanut aikaan näinä vuosina. Häneltä ei ollut sujunut kaikki varsin nopeasti, mutta hän oli tehnyt tunnollisesti maatyötä. Geissler tunsi mielenkiintoa tätäkin uudistaloa kohtaan ja sanoi Akselille: — Onko sinulla hevosta? — On. — minulla on etelässä niittokone ja kääntöäes, uusia koneita, minä lähetän ne sinulle. — Mitä? kysyi Aksel, eikä käsittänyt sellaista anteliaisuutta, hän ajatteli maksua. — Minä lahjoitan sinulle ne työkalut, sanoi Geissler. — Ei kai se ole mahdollista? — Mutta sinun tulee auttaa noita kahta naapuriasi tuolla ylempänä ja äestää heille vähän uutismaata. — Sen teen! selitti Aksel, eikä voinut vielä käsittää koko Geissleriä: No, onko hänellä talo ja koneita etelässä päin sitten? — Geissler vastasi: Minulla on suuret puuhat. — Geisslerillä ei todella tainnut olla suuriakaan puuhia; mutta hän antoi usein siltä näyttää. Tämän niittokoneen ja äkeen saattoi hän ostaa jostakin kylästä ja lähettää pohjoiseen.

Hän puheli kauan Akseli Strömin kanssa toisista korven uudisasukkaista, Storborgin kauppapaikasta, Akselin veljestä, vastanaineesta miehestä, joka oli nyt tullut Breidablikiin ja alkanut aukoa suota ja saada sitä kuivamaan. Aksel valitti, ettei ollut saatavissa naisapua, hänellä oli vanha eukko nimeltä Ulla, hän ei suuria jaksanut, mutta hän sai silti olla iloinen saadessaan pitää hänet. Akselin oli kesällä täytynyt tehdä yötä päivää työtä yhteen aikaan. Hän olisi ehkä saanut erään naisen kotiseudultaan Helgolandista, mutta hänen olisi pitänyt maksaa matkarahat palkan lisäksi. Oli menoja joka taholle. Aksel kertoi edelleen, että hän oli sanonut irti telegraafilinjan kunnossapidon, mutta sitä hän vähät katui. — Se on sellaisia miehiä varten kuin Brede, sanoi Geissler. — Se on niin totta kuin sanottukin! vahvisti Aksel. Mutta se palkkahan nyt oli. — Montako nautaa sinulla on? — Neljä. Ja vuoden vanha sonni. Oli niin pitkä matka sonnin luo Sellanråhon. —

Mutta Aksel Strömin sydämellä oli paljon tärkeämpi seikka, josta hän olisi tahtonut puhella Geisslerin kanssa: nyt oli pantu alulle tutkimus Barbrota vastaan. Luonnollisestikin oli se tullut ilmi: Barbro oli ollut täällä raskaana, mutta hän oli matkustanut laihana ja lapsettomana täältä, miten se oli mahdollista? Kun Geissler kuuli, mitä asia koski, sanoi hän lyhyesti: Tule tänne! Hän vei Akselin pois rakennusten luota, hän tekeytyi pönäkäksi ja käyttäytyi kuten ainakin virkamies. He istuutuivat metsänreunaan ja Geissler sanoi: Anna nyt kuulua!

Luonnollisestikin oli se tullut ilmi, niin, miten se salassa pysyisi! Korvessa oli jo ihmisiä ja sitä paitsi oli Ulla tullut tänne. Mitä oli Ullalla sen asian kanssa tekemistä? Höh! Ja kaiken lisäksi oli Brede Olsen vihoittanut hänet. Nyt ei Ullaa enää voinut sivuuttaa, hän asusti tapahtumapaikalla ja saattoi tutkistella Akselia itseään pikku käänteissä, hänhän eli epäilyttäviä asioita varten, osittain eli niistä, kas tässä oli taas jotakin, jossa oli oikea haju! Itse asiassa oli Ulla jo käynyt liian vanhaksi ja heikoksi hoitamaan taloutta ja elukoita Månelandissa, hänen olisi pitänyt siitä luopua; mutta saattoiko hän sen tehdä? Saattoiko hän levollisena poistua paikasta, jossa niin ankara arvoitus oli kätkettynä? Hän kesti talven työt; vieläpä hän raatoi kesänkin ja ihmeellisen voiman sai hän yksinomaan siitä toivosta, että voisi paljastaa Breden tyttären. Lumi ei vielä ollut ehtinyt keväällä sulaa korvesta kun Ulla jo lähti nuuskimaan ympäristöjä, hän löysi tuon pienen vihreän kummun puron luota ja näki heti, että turve oli pantu päälle ruutuina; hänellä oli myös ollut onni tavata Aksel eräänä päivänä tasoittelemassa tuota pientä hautaa. Ulla nyökäytti harmaata päätään, että nyt oli hänen vuoronsa!

Ei sen puolesta, Akselin luona ei ollut hullumpi olla, mutta tarkka hän oli, laski juustonsa ja oli selvillä jokaisesta villakääröstä; Ullalla oli kaikkea muuta kuin vapaat kädet. Entä pelastus viime talvena, oliko Aksel osoittautunut herrasmieheksi ja myöntänyt hänen osuutensa siihen? Päinvastoin, hän pysyi yhä järkähtämättömänä ansion jakamisessa: Niin, sanoi hän, jollei Ulla olisi tullut, olisi hän saanut maata ja palella sen yön ulkona; mutta Bredestä oli myöskin ollut hyvä apu kotimatkalla! Siinä kiitos. Ullan mielestä oli Kaikkivaltiaalla todella syytä julmistua ihmisiin! Eikö Aksel olisi voinut ottaa lehmän ja tuoda sen hänen eteensä ja sanoa: Se on sinun lehmäsi, Ulla! Mutta ei.

Kesän mittaan piti Ulla varalta jokaista ihmistä, joka kulki ohitse, ja kuiskutteli heille ja nyökäytteli ja uskoi heille kaiken. Mutta ei minun sanojani kellekään! sanoi hän. Ulla oli myös pari kertaa kylällä, Nyt alkoi korvessa kiertää huhuja, niitä levisi kuin sumua, ne laskeutuivat kasvoille ja tunkeutuivat korviin, yksinpä lapsetkin, jotka kävivät koulua Breidablikissa, alkoivat nyökkäillä salaperäisyyksiä. Viimein täytyi nimismiehen puuttua asiaan, tehdä asiasta ilmoitus ja saada määräyksensä. Sitten saapui hän apurinsa seuraamana ja papereineen Månelandiin eräänä päivänä ja tutki ja kirjoitti muistiin ja lähti taas. Mutta kolmen viikon kuluttua tuli hän uudelleen ja tutki ja kirjoitti lisää, ja tällä kertaa avasi hän pienen vihreän kummun puron luona ja otti esille lapsenruumiin sieltä; Ulla oli hänelle mitä parhaana apuna, siitä hyvästä sai hän vastata hänen moniin kysymyksiinsä ja hän vastasi muun muassa, että kyllä saattoi tulla kysymykseen pidättää Aksel. Silloin löi Ulla kätensä yhteen sen turmeluksen tähden, jonka keskelle hän oli joutunut täällä ja toivoi pääsevänsä pois, kauas pois. Mutta entä Barbro? kuiskasi hän. — Neitsyt Barbro, sanoi nimismies, hän on vangittuna Bergenissä; oikeuden täytyy saada tehdä tehtävänsä, sanoi hän. — Sitten otti hän ruumiin mukaansa ja lähti jälleen…

Eipä siis ollut ihme, että Aksel Ström oli jännityksessä. Hän oli kertonut asiat nimismiehelle, eikä ollut salannut mitään: osallinen oli hän lapsen olemassaoloon ja sitä paitsi oli hän omin päin kaivanut haudan sille. Nyt kysyi hän Geissleriltä, miten hänen oli edelleen meneteltävä. Hänen kai täytyi vielä kaupunkiin paljon pahempaan kuulusteluun ja pinteeseen?

Geissler ei ollut enää entisellään, perinpohjainen selonteko oli väsyttänyt häntä, hänen intonsa sammui — mikä nyt lie syynä ollutkin, ehkei hänellä enää ollut aamullista henkeä. Hän katsoi kelloaan, nousi maasta ja sanoi: Tuota täytyy harkita perusteellisesti, minä ajattelen asiaa. Saat vastaukseni ennenkuin matkustan!

Hän palasi Sellanråhon illalla, söi vähän ja kävi levolle. Hän nukkui pitkään seuraavana päivänä, nukkui, lepäsi kyllikseen, hän oli ehkä väsynyt kohtauksen jälkeen ruotsalaisten kaivoksenomistajien kanssa. Vasta kahden päivän päästä laittautui hän matkalle. Hän oli jälleen suuri ja komea, maksoi hyvästi ja antoi pikku Rebekalle kirkkaan kruunun.

Iisakille piti hän puheen ja sanoi: Samantekevää, vaikkei tullut kauppaa nyt, kyllähän kerran tulee; toistaiseksi seisautan minä työt tunturilla. Ne olivat lapsia, ne aikoivat opettaa minua! Kuulitko, että ne tarjosivat kahtakymmentäviittä tuhatta minulle? — Kyllä, sanoi Iisakki. — No, jatkoi Geissler ja heilautti pois kaikki polkutarjoukset ja pölyhiukkaset päältään, ei ole haitaksi seudulle täällä ylhäällä, että seisautan kaivostyöt, päinvastoin, se panee väen viljelemään maataan. Mutta tuolla kylillä se tuntuu. Kesällähän tuli jo tuntuvasti rahoja liikkeeseen, tuli hienoja vaatteita ja ryynipuuroa vähin joka taloon; nyt se on lopussa. Seutukunnan olisi pitänyt olla ystävällisissä suhteissa minun kanssani, niin olisi ehkä käynyt toisin. Nyt määrään minä!

Hän ei kuitenkaan näyttänyt määräävän suuriakaan lähtiessään Sellanråsta, hänellä oli vähän evästä kädessään ja hän ei ollut enää aivan valkoinen. Hänen hyvä vaimonsa oli ehkä varustanut hänet tätä matkaa varten tuon neljänkymmenen tuhannen tähteillä, jotka hän kerran sai, Herra ties, eikö liene ollut niin. Mutta nyt hän tulee tyhjänä takaisin!

Hän ei unohtanut pistäytyä Aksel Strömin luo antamaan hänelle neuvoja: Olen ajatellut sitä, sanoi hän, asia on esillä, et voi tehdä mitään nyt. Sinut kutsutaan kuulusteluun, ja saat selittää asiat… Vain ylimalkaista juttua, Geissler ei ollut ehkä ajatellut koko asiaa. Ja Aksel sanoi alakuloisena: Niin kaikkeen. Lopuksi pöyhistyi taas Geissler mahtavaksi mieheksi, hän rypisti kulmansa ja sanoi mietiskellen: Jospa minä voisin saapua kaupunkiin ja olla läsnä? — Niin, kunpa hän voisi tehdä sen! pääsi Akselilta.— Geissler ratkaisi asian heti: Minäpä katson, saanko aikaa, mutta minulla on niin paljon puuhattavaa etelässä. Mutta katsotaan, liikeneekö minulta aikaa. Lähetän sinulle ne työkalut!

VI.

Loput työmiehet tulevat alas tunturilta, kaivaus on keskeytetty. Nyt on tunturi jälleen autiona.

Nyt on myös Sellanrån navetta valmis. Se on saanut väliaikaisen turvekaton talveksi, tuo suuri rakennus jaetaan eri huoneiksi, valtava sali keskellä ja suuria kabinetteja kumpaankin päähän, se on aivankuin ihmisiä varten. Iisakki asui kerran täällä turvemajassa yhdessä vuohien kanssa: nyt ei Sellanråssa ole enää lainkaan turvemajaa.

Laitellaan pilttuita ja hinkaloita. Jotta saataisiin se pikemmin valmiiksi ovat muurarit edelleen työssä, mutta Gustav ei osaa puutöitä, sanoo hän, ja lähtee sentähden. Gustav on ollut mainio mies muureilla ja nostanut kuin karhu; iltaisin on hän ilahduttanut kaikkia ja soittanut huuliharppua, ja hän on sitä paitsi auttanut naisväkeä raskaitten saavien kannossa virralle ja sieltä takaisin; mutta nyt täytyy hänen matkustaa. Ei, hän ei osaa puutyötä, sanoo hän. On aivankuin hän välttämättä tahtoisi pois.

— Voisit olla huomiseen, sanoo Inkeri. — Ei, hänellä ei ole enää työtä täällä ja nyt saa sitä paitsi seuraa rajan yli viimeisistä kaivostyömiehistä. — Kuka nyt auttaa minua saavien kannossa? sanoo Inkeri kaihomielisesti hymyillen. — Siihen keksi reipas Gustav heti neuvon: hän mainitsee Jalmarin. Ja Jalmari oli nuorempi noista kahdesta muurarista, mutta kumpikaan ei ollut niin nuori kuin Gustav, eikä kukaan sellainen kun hän. — Vai Jalmari! vastaa Inkeri halveksivasti. Mutta äkkiä tarttuu hän siihen ja tahtoo kiihdyttää Gustavia ja sanoo: Niin, Jalmari ei ole hullumpi. Ja hän laulaa niin kauniisti kivellä.

— Mutta saattoihan hän olla yli yön? — Ei. Silloin jättäisi seura hänet.

Gustav oli kai väsynyt koko juttuun. Olihan loistavata napata hänet koko toverijoukon nähden ja pitää häntä pari viikkoa, minkä hän paikassa oli; mutta nyt kun hänen piti lähteä täältä toisiin töihin, ehkä rakastetun luokse kotiin, aukesi uusia näköoloja. Kannattiko hänen jäädä kuljeksimaan Inkerin tähden? Hänellä oli niin hyvä syy katkaista suhteensa Inkeriin, että tämän itsensäkin täytyi se käsittää; mutta Inkeri oli käynyt niin uskaliaaksi, niin edesvastuuttomaksi, hän ei piitannut mistään. Kananhan sitä ei ollut kestänyt heidän välillään, ei, mutta se oli kestänyt muuraustyön päättymiseen saakka.

Inkeri kuljeskelee todellakin surullisena, niin, hän on niin eksyneen uskollinen, että hän melkein suree. Se ei ole hauskaa hänelle, hän on aivan tekeytymättään eikä suinkaan onnettomasti rakastunut. Ei, hän ei häpeä sitä, hän voimakas nainen täynnänsä heikkoutta, nyt seuraa hän luontoa ympärillään, hänellä on syyshehkunsa. Seistessään laittamassa evästä Gustaville aaltoilee hänen rinnassaan tuntemuksia. Hän ei ajattele, onko hänellä siihen oikeutta tai onko siinä vaaraa, hän vain myöntyy, hän on käynyt urhakaksi saatuaan maistaa, nauttia. Iisakki saisi nostaa hänet kattoon ja jymäyttää permantoon vielä kerran, — saisi kyllä, mutta hän ei luovu ilostaan.

Hän oli asettanut sangon portaiden viereen siltä varalta että Gustav mahdollisesti haluaisi kantaa sitä hänen kanssaan virralle viimeisen kerran. Hän tahtoo ehkä sanoa hänelle jotakin, ehkä pistää hänelle yhtä tai toista, kultasormuksen, Herra ties, hän oli valmis kaikkeen. Mutta täytyihän sen päättyä, Gustav kiittää eväistä, sanoo hyvästi ja menee. Ja menee.

— Jalmari! huutaa hän kovaa, oo niin turhan kovaa. — On aivankuin hän riemuitsisi uhalla — tai on tuskassa.

Koko syyskauden on korvessa tavalliset työt käynnissä kyliä myöten, perunat otetaan maasta, viljat korjataan suojaan, karja lasketaan sänkipellolle On kaikkiaan kahdeksan uudistaloa ja kaikissa on kiire, mutta Storborgin kauppatalossa ei ole elukoita eikä viljelyksiä, siellä on vain puutarha, eikä siellä muuten enää käy kauppakaan, eikä kellään ole kiirettä.

Sellanråssa on viljelty erästä uutta juurikasvia ⁱnimeltä turnipsi, se seisoo viheriöivänä ja valtavana suotilkullaan huojutellen lehtiään, mutta elukoita ei tahdo millään saada pysymään sieltä poissa, ne särkevät kaikki aidat ja ryntäävät ammuen sinne. Ei, Leopoldiinan ja pikku Rebekan täytyy vartioida turnipsisuota, ja pikku Rebekka kulkee pitkä raippa kädessä ja ajaa topakasti pois elukoita. Isä työskentelee lähistöllä ja tulee siiloin tällöin koettamaan hänen käsiään ja jalkojaan ja kysyy, paleleeko häntä. Leopoldiina, joka on suuri ja varttunut kutoo vartioidessaan sukkia ja tumppuja talveksi. Hän on syntynyt Trondhjemissa ja tuli Sellanråhon viiden vuotiaana muisto suuresta kaupungista, jossa on paljon ihmisiä, ja pitkä matka höyrylaivalla haipuvat yhä hämyisempään etäisyyteen hänen mielestään, hän on korven lapsi eikä tunne enää muuta suurta maailmaa kuin kylän tuolla alhaalla, jossa hän on käynyt kirkossa jonkun kerran ja jossa hän pääsi edes viime vuonna…

Ja sitten ilmaantuu aina satunnaisia töitä, niinpä on tie kylälle parista kohden huonossa kunnossa. Kun maa vielä on sula menevät Iisakki ja Siivertti eräänä päivänä ja alkavat ojittaa tietä. Kaksi suokohtaa on kuivattava.

Aksel Ström on luvannut tulla auttamaan koska hänelläkin on hevonen ja hänkin tarvitsee tietä; mutta nyt sai Aksel niin välttämätöntä asiaa kaupunkiin — mitä ihmettä hän nyt siellä mahtoi tehdä, mutta se oli aivan välttämätön asia, sanoi hän. Mutta hän on saanut veljensä Breidablikista sijaisekseen tienkorjaukseen. Hänen nimensä on Fredrik.

Tämä mies on nuori ja vastanainut, iloluontoinen mies, joka voi laskea leikkiä ja olla yhtä hyvä siltä; Siivertti ja hän muistuttavat toisiaan. Nyt oli Fredrik ollut lähimmän naapurinsa Aronsenin luona Storborgissa aamulla tullessaan tientekoon ja siksi haasteli hän, mitä kauppias oli sanonut Se sanoi siitä, että Fredrik tahtoi ostaa tupakkirullan. Minä lahjoitan sinulle tupakkirullan, kun sen saan, sanoi Aronsen. — No, eikö hänellä ole tupakkia? Ei, enkä minä sitä haluakaan, ei ole ketään, joka ostaisi. Mitä luulet minun ansaitsevan tupakkirullasta? — Aronsen ei ollut huonolla tuulella, hänen mielestään oli ruotsalainen kaivosyhtiö ikäänkuin narrannut häntä: nyt oli hän asettunut tänne korpeen kauppiaaksi ja sitten keskeytyy työ!

Fredrik hymyilee levollisesti Aronsenille ja kertoo hänestä: Ei, hän ei ole kajonnutkaan maahansa! sanoo hän, eikä hänellä ole edes rehuja elukoillensa, hän ostaa senkin! Hän pyysi ostaa minulta heiniä. Ei, minulla ei ollut heiniä myytävänä. — No, etkö tarvitse rahaa! sanoi Aronsen. — Hän luulee, että rahat ovat kaikki kaikessa, hän käänteli satakruunusta tiskillä ja sanoi: Rahaa! — Niin, raha on hyvää! sanoin minä. — Se on kontanttia! sanoi hän. Hän on sellaisena kuin hän esiintyy hieman narrimainen, ja hänen vaimonsa käyttää taskukelloa arkipäivisin — mitä välttämättömiä kellonlyöntejä hänen pitänee muistaa.

Siivertti kysyy: — Eikö Aronsen puhunut eräästä, jonka nimi on Geissler? — Kyllä. Se oli joku, joka ei tahtonut myydä tunturiaan, sanoi hän. Aronsen oli raivoissaan: virkaheitto nimismies, sanoi hän, tuskin on hänellä viittä kruunua taskussaan, hänet olisi pitänyt ampua. — Hän koettaisi nyt odottaa vähän, sanoin minä, niin myy hän kai myöhemmin. — Ei, sanoi Aronsen, älä luulekaan. Sillä tiedän kai minä kauppiaana, että kuin toinen puoli vaati kahtasataaviittäkymmentä tuhatta ja toinen tarjoaa kahtakymmentäviittä, niin on ero liian suuri, siitä ei tule kauppaa. Mutta onnea matkalle! sanoi Aronsen, olisinpa ollut vain iloinen, jollen olisi koskaan astunut jalkaani tähän läpeen, minä ja omaiseni! — Ei kai hän vain aio myydä? — Kyllä, vastasi hän, sitä juuri ajattelen. Tämä suomaa, sanoi hän, tämä läpi ja tämä erämaa! Minä en saa enää kruunuakaan sisälle päivittäin, sanoi hän.

He nauroivat Aronsenille eivätkä lainkaan säälineet häntä. — Luuletko, että hän myy? kysyi Iisakki. — Siltä kuulosti. Ja nyt on hän pannut renkinsäkin pois. Tuo Aronsen on perin sukkela ja taitava mies, se on varma! Hän erottaa rengin, joka voisi halkoa talven puut ja ajaa kotiin heiniä hänen omalla hevosellaan, mutta hän pitää esimiehen! On totta, ettei hän enää myy kruununkaan edestä päivittäin, sillä hänellä ei ole tavaroita puodissaan; mitä tekee hän sitten esimiehellä? Se on vain suurellisuutta ja ylpeyttä: hänellä pitää olla mies, joka seisoo pulpetin ääressä ja kirjoittaa suureen kirjaan. Hahaha, onpa tosiaan kuin olisi tuo Aronsen vähän hassahtanut!

Nuo kolme miestä työskentelevät päivälliseen saakka, syövät eväsrepuistaan ja juttelevat hetkisen. Heillä on omat asiansa pohdittavana, korven ja uutistalojen menestys, ne eivät ole pikku asioita, mutta he käsittelevät niitä miettiväisinä, he ovat rauhallisia, heidän hermonsa ovat kulumattomat ja tekevät tehtävänsä. Nyt alkaa syksy, metsä ympäriltä vaikenee, tunturit seisovat siinä, aurinko paistaa, illalla ilmestyvät kuu ja tähdet, kaikki on kiinteässä suhteessa, kaikki on ystävällistä, se on kuin syli. Täällä on ihmisillä aikaa levätä kanervikossa, käsivarsi päänalusena.

Fredrik puhelee Breidablikista, ettei hän ole saanut vielä paljoa aikaan siellä. — Kyllä sinä olet tehnyt aika paljon, sanoo Iisakki, näin sen ollessani siellä päin. — Tämä korven vanhimman, itse uroon kiitos ilahduttaa kai Fredrikkiä, hän kysyy rehellisesti: Siitäkö hänestä näyttää? Ei, paremmin sen vasta pitää käymään. Oli niin paljon muuta puuhaa viime vuonna, tupaa täytyi kattaa, se vuoti ja olisi mennyt piloille; heinälato täytyi purkaa ja pystyttää uudelleen; navettamaja oli liian pieni, minulla kun on lehmä ja hieho, joita ei Bredellä aikoinaan ollut, sanoo Fredrik ylpeänä. — Viihdytkö täällä? kysyy Iisakki. — Kyllä minä viihdyn ja vaimoni viihtyy, miksikäs ei? Onhan avarat tilat ympärillämme, näemme ylöspäin ja alaspäin tietä. Pieni lehto rakennusten lähellä on meistä kaunis, siinä on koivuja ja raitoja, istutan niitä pihan toisellekin puolelle, kunhan tästä kerkiän. Tavattomasti on suo kuivunut vain viime vuodesta senjälkeen kuin ojitin, mitä nyt sitten mahtaa kasvaa siinä tänä vuonna! Vai viihtyä? Kun vaimollani ja minulla on talo ja koti ja maata? — Kaksiko teitä vain tulee olemaan? kysyy Siivertti viekkaasti. — Eipä suinkaan, voi sattua, että tulee lisäväkeä, vastaa Fredrik iloisesti. Ja kun on puhe viihtymisestä, niin en ole nähnyt vaimoni paremmin viihtyvän.

He työskentelevät iltaan saakka; tuolloin tällöin he suoristavat selkäänsä ja juttelevat keskenään: No etkö saanut tupakkia? kysyy Siivertti. — En ja se oli minusta yhden tekevää, vastaa Fredrik. Minä en käytä tupakkia. — Etkö käytä tupakkia? — En. Mutta minä tahdoin vain pistäytyä Aronsenin luona kuulemassa, mitä hän sanoisi. — Silloin hymyilivät nuo veitikat ja heillä oli hauskaa.

Kotimatkalla ovat isä ja poika harvasanaisia kuten tavallista, mutta Iisakki on kai ajatellut jotakin, hän sanoo: Siivertti, kuulehan? — No? vastaa Siivertti. — Ei mitään. — He kulkivat pitkän matkan, sitten puhuu isä taas: Mitenkä voi tuo Aronsen tehdä kauppaa, kun hänellä ei ole tavaraa? — Eipä niin, sanoo Siivertti, mutta täällä korvessa ei ole juuri väkeäkään, minkä kanssa tehdä kauppaa. — Vai niin arvelet? Ei, niin kai se on! — Siivertti ihmettelee hieman näitä sanoja. — Isä jatkaa: Täällä on ainoastaan kahdeksan uudistaloa, mutta niitä voi karttua. Enpä tiedä. — Siivertti ihmettelee vieläkin enemmän; mitä isä oikein ajattelee? Ei mitään? Isä ja poika astelevat pitkän hetken taas ja ovat jo melkein kotona. — Hm. Mitä arvelet Aronsenin vaativan paikastaan? kysyy ukko. — Vai sitäkö sinä! vastaa Siivertti. Aiotko ostaa sen? sanoo hän piloillaan. Mutta äkkiä selviää hänelle, mihin isä tähtää: ukko ajattelee Eliasta. Hän ei kai koskaan ole unohtanut häntä, vaan ajatellut yhtä ahkerasti häntä kuin äitikin, vain omalla tavallaan, lähempänä maata, ja lähempänä Sellanråta myös. — Hinta on kai kohtuullinen, sanoo Siivertti. — Ja kun Siivertti puolestaan niin paljon, käsittää isä, että häntä on ymmärretty, ja aivankuin hän olisi peloissaan siitä, että on sanonut liian selvästi, muuttaa hän heti keskustelunaihetta sanomalla pari sanaa tienkorjauksesta, että oli hyvä, että he olivat päässeet siitäkin.

Parina päivänä neuvottelivat Siivertti ja hänen äitinsä ja kuiskuttelivat paljon, kirjoittivatpa kirjeenkin; kun tuli lauantai, sai Siivertti halun lähteä kylälle. — Mitä sinä taas kylällä teet sotkemassa saappaasi säpäleiksi? kysyi isä aika närkästyneenä — tavallista tuimempana kasvoiltaan, hän älysi kyllä, että Siivertti aikoi postiin. — Kirkkoon, vastasi Siivertti. — Parempaa aihetta ei ollut, isä sanoi: Mitenkähän olisi!

Mutta koska Siivertti aikoi kirkkoon, saattoi hän valjastaa hevosen ja ottaa pikku Rebekan mukaansa. Pikku Rebekka ansaitsi tosiaan tämän ilon ensi kerran elämässään, hän oli niin topakasti vartioinut turnipseja ja muutenkin koko talon helmi ja umppu, se hän oli. Hevonen valjastettiin, ja Rebekka sai Jensinen seurakseen — mihin Siivertti ei pannut vastaan.

Heidän poissaollessaan sattuu Storborgin edusmies käymään ylämaassa. Mitä nyt? Eipä suuriakaan, muudan edusmies vain, muudan Andresen, tuli käyden, hän aikoo tunturille, hänen isäntänsä on hänet lähettänyt. Ei sen enempää. Eikä tämä tapahtuma aiheuta Sellanrån asukkaissa mitään ailahdusta, ei ole enää niinkuin entisinä aikoina, jolloin vieras oli harvinainen nähtävyys uudistalossa ja Inkeri elostui enemmän tai vähemmän. Ei, Inkeri on vaipunut jälleen omaan itseensä ja on hiljainen.

Mainio kapine tuo hartauskirja, tienviitta, jopa käsivarsi kaulalla! Kun Inkeri oli ollut avokätinen itseensä nähden ja harhaillut marjassa, löysi hän jälleen kotiin muistaessaan kamarin ja hartauskirjan, nyt oli taas alakuloinen ja jumalinen. Hän muistaa ne vuodet kauan sitten, jolloin hän ompeli ja- pistäessään neulalla sormeensa sanoi: Piruvie! Sen oppi hän kanssasisariltaan tuon suuren räätälinpöydän ääressä. Pistäessään nyt neulalla sormensa imee hän veren pois ääneti. Vaaditaan melkoista itsensähillintää, jotta niin voi kääntyä. Ja Inkeri meni vieläkin pitemmälle. Kun kaikki työmiehet olivat hävinneet ja kivinavetta oli valmistunut, ja koko Sellanrå oli jälleen yksinäinen, silloin oli Inkerillä kova kamppaus, hän itki ja kärsi ankarasti. Hän ei syyttänyt ketään muuta epätoivostaan ja hän oli syvästi nöyrtynyt. Kunhan hän vain voisi puhua Iisakin kanssa ja keventää mieltään, mutta sitä ei tehnyt kukaan Sellanråssa, he eivät puhuneet tuntemuksistaan eivätkä tehneet mitään tunnustuksia. Niinpä kutsui hän miestänsä ylen huomaavaisesti ruoalle ja meni aivan hänen luokseen ja pyysi häntä, sen sijaan että olisi huutanut ovelta, ja iltaisin tarkasti hän hänen vaatteitaan ja neuloi niihin nappeja. Mutta Inkeri meni vieläkin pitemmälle, eräänä yönä nousi hän kyynärpäänsä varaan ja sanoi: Kuulehan Iisakki? — Mitä nyt? kysyy Iisakki. — Oletko valveilla? — Olen. — Eipä mitään, sanoo Inkeri. Mutta minä en ole ollut niinkuin olisi pitänyt. — Mitä? kysyy Iisakki. Se pääsi häneltä ja hänkin kohousi kyynärpäänsä varaan. He makasivat puhellen edelleen; Inkeri on joka tapauksessa verraton nainen ja hänen sydämensä on täysi: En ole ollut sinua kohtaan niinkuin olisi pitänyt, sanoo hän. Olen siitä niin pahoillani! — Nämä yksinkertaiset sanat liikuttavat Iisakkia, liikuttavat myllynruhoa, hän tahtoo todella lohduttaa Inkeriä, hän ei käsitä itse asiaa, mutta käsittää, ettei ole ketään sellaista kuin hän: Älä huoli itkeä mokomaa, sanoo Iisakki, sillä eihän kukaan ole niinkuin meidän pitäisi! — Niin, ei, ei, vastaa Inkeri kiitollisena. Oo, Iisakilla oli niin terve käsitys asioista, hän käänsi ne aina tolalleen, kun ne järkkyivät. Kuka olisi niinkuin pitäisi? Hän oli oikeassa, itse sydämen jumalakin, hän joka sentään on jumala, käy seikkailemassa, ja me voimme nähdä sen hänestä, vekkulista: milloin keikkuu hän ruusustossa ja lipoo kieltään ja muistelee, milloin on hän astunut okaaseen ja vetää sen pois epätoivoisin ilmein. Kuoleeko hän siitä? Ei vähintäkään, hän on yhtä hyvä. Näyttäisipä kauniilta, jos hän kuolisi.

Inkerikin rauhoittuu, hän pääsee siitä irti, mutta hän jatkaa yhä hartaushetkiään ja löytää turvaisaa armahdusta niistä. Inkeri on ahkera ja kärsivällinen ja hyvä joka päivä, hän tuntee Iisakin kaikista muista miehistä eikä toivo itselleen muuta kuin hänet. Luonnollisesti ei hän ole mikään leikkijä eikä laulaja ulkomuodoltaan, mutta hän on hyvä kyllä, se oli hänen mielipiteensä! Ja toteutui taaskin, että Herranpelko ja tyytyväisyys on suuri voitto.

Nyt tuli tuo pieni edusmies Storborgista, tuo Andresen, hän tuli Sellanråhon sunnuntaina, eikä Inkeri elostunut, kaukana siitä, hän ei edes itse mennyt viemään hänelle maitokippoa, vaan palvelijan ollessa poissa lähetti hän Leopoldiinan sitä viemään. Ja Leopoldiina vei maitokipon koreasti ja sanoi: olkaa hyvä, ja punastui kasvoiltaan, vaikka hänellä oli pyhäpuku yllään eikä hänellä ollut mitään häpeiltävää. — Kiitos, se on liian paljon! sanoi Andresen. Onko isäsi kotona? sanoi hän. — Kyllä, hän on kai jossakin ulkona. — Andresen joi ja pyyhki huuliaan nenäliinalla ja katsoi kelloa. Onko pitkältä ylös kaivoksille? sanoi hän. — Ei. Tunnin matka eikä sitäkään. — Minä menen katsastamaan niitä Aronsenin puolesta, jonka edusmiehenä minä olen. — Vai niin. — Tunnet kai minut? Olen edusmiehenä Aronsenilla. Olet ollut meillä ostoksilla. — Olen — Muistan sinut hyvin, sanoi Andresen, sinä olet ollut kaksi kertaa ostoksilla. — On enemmän kuin odottaa sopii, että hän muistaisi minut, vastasi Leopoldiina, mutta olivatkin hänen voimansa lopussa, hän seisoi nojaten tuoliin. — Andresen ei ollut menettänyt voimiaan, hän jatkoi ja sanoi: Enkö muistaisi sinua! Ja hän sanoi edelleen: Etkö voi tulla minun kanssani tunturille?

Vähin erin kävi kaikki Leopoldinaan silmissä punervaksi ja kummalliseksi, ja lattiata ei tuntunut lainkaan olevan jalkojen alle ja Andresen puhui kaukaisuudesta: Eikö sinulla ole aikaa? — Ei, vastasi hän. — Herra ties miten hän pääsi ulos keittiöön. Äiti katsoi häntä ja kysyi: Mikä sinua vaivaa? — Ei mikään. —

Ei mikään, eipä niin. Mutta kas nyt oli Leopoldiinan vuoro elostua, alkaa kiertokulku. Hänellä oli kyllä mahdollisuuksia siihen, solakka ja sievä, ja vasta edespäässyt kun on, hänestä tulisi kyllä hyvä uhri. Hänen nuoressa rinnassaan livertää lintunen, hänen pitkät kätensä ovat täynnä hellyyttä kuin äidin, täynnä tuntemuksia. Eikö hän osannut tanssia? Kyllä. Oli ihme, miten ne oppivat sen taidon, mutta Sellanråssakin opittiin vain tanssimaan, Siivertti osasi, Leopoldiina osasi, se oli korvessa luotua tanssia, säännöllistä, voimallista pyörähtelyä, skottilaista, masurkkaa, reiniläistä ja valssia. Ja eikö Leopoldiina osannut koristella itseään ja rakastua ja uneksia aivan valveillaan? Aivankuin toisetkin! Kun hän seisoi kirkonpermannolla, sai hän lainaksi äidin kultasormuksen, sitä ei pidetty minään syntinä, se oli vain somaa, ja seuraavana päivänä, kun hänen piti mennä alttarille, ei hän saanutkaan sormusta ennenkuin kaikki oli ohitse. Hän sai kernaasti pitää kultasormusta kirkonpermannolla seistessään, hän oli mahtavan miehen, maakreivin tytär.

Kun edusmies Andresen palasi tunturilta, tapasi hän Iisakin, joka kutsui hänet sisään. Hän sai päivällistä ja kahvia. Koko talonväki oli nyt turvassa ja otti osaa keskusteluun. Edusmies selitti, että Aronsen oli lähettänyt hänet tutkimaan miten kaivosten laita oli, oliko mitään merkkiä kaivauksen ja työn alkamisesta. Herra ties, edusmies taisi valehdella, että hänet oli lähetetty, hän oli saattanut yhtä hyvin keksiä tämän retken omasta päästään, eikä hän missään tapauksessa ollut voinut käydä kaivoksilla asti sinä lyhyenä aikana, jonka hän oli ollut poissa. — Vaikeahan on nähdä päältä päin, aikooko yhtiö jälleen aloittaa, sanoi Iisakki. — Ei, sen myönsi edusmies, mutta Aronsen oli nyt lähettänyt hänet ja olihan niin, että neljä silmää näkee enemmän kuin kaksi.

Mutta nyt ei Inkeri voinut kauempaa pidättää itseään, hän kysyy: Onko niinkuin puhutaan, että Aronsen aikoo jälleen myydä? — Edusmies vastaa: Kyllä hän siitä puhuu. Ja sellainen mies kuin hän, voi tehdä mitä tahtoo, sillä hänellä on varaa kaikkeen. — Vai niin, onko hänellä paljon rahoja? — Kyllä, vastaa edusmies, ei häneltä niitä puutu! — Inkeri ei voi taaskaan vaieta, vaan kysyy: Mitähän hän pyytää talostaan? — Iisakki puuttuu asiaan, hän on ehkä vielä uteliaampi kuin Inkeri; mutta tuo Storborgin osto ei saa näyttää hänen keksimältään, hän tekeytyy tietämättömäksi siitä ja sanoo: Mitä sinä kyselet, Inkeri? — Kyselenpähän vain, vastaa tämä. — He katsovat molemmat edusmies Andreseniin ja odottavat. Andresen vastaa.

Hän vastaa kylläkin pidättyvästi, että hinnasta hän ei tiedä, mutta hän tietää mitä Aronsen itse on sanonut Storborgin hänelle maksaneen. — Paljonko? kysyy Inkeri, eikä voi vaieta ja pitää suutaan kiinni. — Se on tuhatkuusisataa kruunua, vastaa edusmies. — Vai niin, Inkeri lyö heti käsiään yhteen, sillä jos naisilta mitä puuttuu, niin juuri älyä ja järkeä talonhintoihin nähden, sitä heiltä puuttuu. Mutta tuhatkuusisataa ei muuten ole mikään pieni summa korvessa, ja Inkeri pelkää vain yhtä asiaa: että Iisakki säikähtäisi sitä. Mutta Iisakki on totisesti kuin tunturi ja sanoo ainoastaan: Siellä on ne suuret rakennukset! — Niin, vastaa edusmies Andresenkin, siellä on ne mainiot rakennukset! —

Vähää ennen kun edusmies lähtee, on Leopoldiina vetäytynyt ovesta ulos. On niin ihmeellistä, hänestä tuntui kai mahdottomalta antaa hänelle kättä. Mutta hän on keksinyt itselleen hyvän paikan ja seisoo kivinavetassa ja katselee ulos eräästä ikkunasta. Hänellä on sininen silkkinauha kaulassa, sitä ei hänellä ollut ennen, ja merkillistä on, että hän on ehtinyt saada sen yllensä. Siinä menee Andresen ohi, hän on pieni ja pyöreä, hontelosäärinen, hänellä on vaaleahko koko parta, hän on kahdeksan, kymmenen vuotta Leopoldiinaa vanhempi. Hän ei ole hullumpi, arvelee kai tämä!…

Ja niin tulee kirkkoväki kotiin myöhään maanantaita vasten yöllä. Kaikki oli käynyt hyvin, pikku Rebekka oli nukkunut viimeiset tunnit taipaleesta ja hänet nostettiin myös nukkuvana rattailta ja kannettiin sisälle. Siivertti on kuullut paljon uutta, mutta kun äiti kysyy Mitä kuluu? vastaa hän vain: Eipä paljon mitään. Akseli on saanut niittokoneen ja kääntöäkeen. — Mitä sanot? kysyy isä uteliaana. Näitkö sen? — Näin. Se oli laiturilla. — Vai sitä asiaa hänellä oli kaupunkiin! sanoo isä. Ja Siivertti on täynnä muita tietoja, mutta ei virka enää sanaakaan.

Isä sai kernaasti uskoa, että Aksel Strömin välttämätön asia kaupunkiin koski niittokoneen ja kääntöäkeen ostoa; äiti sai myöskin kernaasti uskoa samaa. Mutta kumpikaan vanhemmista ei sitä uskonut, he olivat kyllä kuulleet mainittavan, että se oli yhteydessä uuden, korvessa tapahtuneen lapsenmurhan kanssa. — Niin, nyt voit käydä maata! sanoo isä lopuksi.

Siivertti käy maata, hän on täynnä tietoja. Aksel on kutsuttu kuulusteluun, se oli suuri asia, nimismies on matkustanut hänen kanssaan. Se oli niin suuri asia, että nimismiehenrouva, joka todella oli taas saanut pienokaisen, oli jättänyt lapsen ja matkustanut myöskin kaupunkiin. Hän oli luvannut puhua valamiesten kanssa.

Nyt kierteli juoruja ja huhuja kylällä, ja Siivertti huomasi kyllä, että erästä vanhempaa lapsenmurhaa muisteltiin uudelleen. Kirkon ulkopuolella vaikeni puhelu, kun hän lähestyi; ja jollei hän olisi ollut se mikä hän oli, olisi kai väki kääntynyt hänestä pois. Oli hyvä olla Siivertti, ensiksikin suuresta talosta, rikkaan miehen poika, sitäpaitsi itse kunnon mies, työntekijä, hän oli muista edellä ja häntä kunnioitettiin. Hän oli myös aina ollut kansan suosiossa.

Kunhan ei nyt vain Jensine kuulisi liikoja, ennenkuin he pääsivät kotimatkalle! Siivertilläkin oli omat pelkonsa, korven asukkaatkin voivat punastua ja kalveta. Hän näki, kun Jensine lähti kirkosta pikku Rebekan kanssa, tämäkin oli nähnyt hänet, mutta oli vain mennyt ohi. Hän odottaa hetken, ajaa sitten sepän tuvalle noutamaan heitä.

He istuvat syömässä, koko perhe syö päivällistä. Siivertiäkin pyydetään ruoalle, mutta hän on syönyt, kiitos! He tiesivät, että hän tulisi, he olisivat voineet odottaa hetken, niin olisi tehty Sellanråssa, niin ei tehty täällä. — Niin, ei kai se ole sellaista ruokaa, johon sinä olet tottunut, sanoo sepänvaimo. — Mitä kirkkoon kuuluu? kysyy itse seppä, vaikka hänkin oli ollut kirkolla.

Kun Jensine ja pikku Rebekka istuvat rattailla, sanoo sepänvaimo tyttärelleen: Niin Jensine, älköön nyt kuluko kauan ennenkuin tulet takaisin kotiin! — Se voidaan käsittää kahdella tavalla, ajatteli kai Siivertti, sillä hän ei sekaantunut asiaan. Mutta jos olisi hieman selvemmin sanottu, olisi hän ehkä vastannut. Hän rypistää silmäkulmansa ja odottaa, enempää ei kuulu.

He ajavat kotiin päin ja pikku Rebekka on ainoa, jolla on jotakin sanottavaa, hänestä on kaikki kirkossa ollut niin ihmeellistä, pappi, hopearistillä koristetussa paidassaan, kynttiläkruunut, urut. Pitkän ajan kuluttua sanoo Jensine: Olipa häpeällistä se Barbron asia! — Mitä tarkoitti äitisi sillä, että sinä tulisit taas pian kotiin? kysyy Siivertti. — Mitäkö hän tarkoitti? — Aiotko lähteä meiltä? — Täytyy kai minun kotiin kerran, vastaa toinen. — Ptruu! sanoo Siivertti ja pysäyttää hevosen. Tahdotko, että kyyditsen sinut heti? — Jensine katsoo häneen, hän on kalpea kuin ruumis. — Ei, vastaa hän. Hetken kuluttua alkaa hän itkeä. Rebekka katsoo ihmetellen toista ja toista. Pikku Rebekka oli varsin tarpeellinen olemassa mukana tällaisella matkalla, hän ryhtyy hyvittämään Jensineä, taputtelee häntä ja sai hänet vihdoin hymyilemään. Ja kun pikku Rebekka uhkasi veljeään sillä, että hän hyppää rattailta ottamaan vitsan häntä varten, täytyy Siivertinkin hymyillä. — Mutta nyt täytyy minun kysyä, mitä sinä tarkoitit? sanoi Jensine. — Siivertti vastasi aikailematta: Minä tarkoitin, että jos sinä tahdot lähteä meiltä, niin koetamme tulla toimeen ilman sinua. — Pitkän hetken kuluttua sanoo Jensine: Niin, Leopoldiinahan on jo suuri ja voi tehdä minun tehtäväni.

VII.

Mies astelee korpeen. Tuulee ja sataa, syyssateet ovat alkaneet, mutta siitä ei mies välitä, hän näyttää iloiselta ja onkin iloinen, se on Aksel Ström, hän tulee kuulustelusta ja hänet on vapautettu. Ja hän on iloinen: ensinnäkin on nyt uusi niittokone ja kääntöäes hänelle laivalaiturilla, ja lisäksi on hänet vapautettu. Hän ei ole ollut mukana lasta murhaamassa. Niin saattaa käydä!

Mutta kylläpä hänellä olikin tiukka paikka! Seistessään todistajana oli tällä uupumattomalla raatajalla kestettävänä ankarin työtaakka, mitä hän eläissään oli tehnyt Häntä ei hyödyttänyt Barbron syyllisyyden lisääminen, sentähden varoi hän tarkasti sanomasta liikaa, hän ei edes ilmaissut kaikkea, mitä tiesi, jokaista sanaa saatiin kysyä häneltä ja hän vastasi useimmiten vaan: Kyllä tai Ei. Eikö se ollut kyllin? Pitikö asia tehdä vielä suuremmaksi? Monesti näytti tulevan tosi kysymykseen, korkea oikeus oli niin mustapukuinen ja vaarallinen, se olisi voinut muutamalla sanalla kääntää kaikki pahoin päin ja ehkä saanut hänet tuomituksi. Mutta ne olivat ystävällistä väkeä, ne eivät halunneet hänen häviötään. Ja sattui niin, että mahtavia voimia toimi Barbron pelastamiseksi, siitä koituisi hänellekin hyötyä.

Barbro itse ei suinkaan voisi ryhtyä selittämään mitään epäedullista entiseen isäntäänsä ja rakastettuunsa nähden, Akselhan tiesi vaarallisia asioita sekä tästä että eräästä aikaisemmasta lapsijutusta, ei kai Barbro ollut typerä. Ei, Barbro oli kylläkin viisas, hän kiitti Akselia ja sanoi, ettei tämä tiennyt mitään koko synnytyksestä, ennenkuin kaikki oli ohi. Hän oli vähän omituinen eivätkä he oikein sopineet, mutta hän oli hiljainen mies. Että hän oli kaivanut uuden haudan ja piilottanut ruumiin siihen, sehän tapahtui paljoa myöhemmin, sen hän teki siksi, että hänestä entinen hauta ei ollut kyllin kuiva, kuten se kuitenkin oli, se vain johtui siitä, että Aksel oli niin omituinen.

Mitäpä sitten enää olisi ilmennyt häntä vastaan, kun Barbro otti koko syyn niskoilleen? Ja Barbron puolesta toimi perin mahtavia voimia. Nimismiehenrouva Heyerdahl toimi hänen puolestaan.

Hän kävi korkeiden jos alhaistenkin henkilöiden puheilla eikä säästänyt itseään, hän pyysi saada esiintyä todistajana ja piti puheen oikeudessa. Kun hänen vuoronsa tuli, seisoi hän siinä kaiteen ääressä ja oli aimo naista, hän otti käsitelläkseen kysymystä lapsenmurhasta koko laajuudessaan ja piti oikeudelle esityksen, oli aivankuin hän olisi hankkinut siihen luvan ennakolta. Ajateltakoon mitä tahansa nimismiehenrouvasta, mutta puhua hän osasi ja perehtynyt hän oli politiikkaan ja yhteiskuntakysymyksiin. Oli ihme, mistä hän saikin sanansa. Silloin tällöin näytti nimismies tahtovan hieman johtaa häntä takaisin asiaan, mutta hänellä ei kai ollut sydäntä häiritä häntä, hän antoi hänen paasata. Ja lopuksi lausui pari käyttökelpoista tiedonantoa ja teki oikeudelle huomiotaherättävän tarjouksen.

— Me naiset, sanoi nimismiehenrouva, me olemme onneton ja sorrettu osa ihmiskuntaa. Miehet laativat lait, meillä naisilla ei ole mitään vaikutusvaltaa siinä. Mutta voiko mies käsittää, mitä merkitsee naiselle lapsensaanti? Onko hän tuntenut tuskan, onko hän tuntenut tuon kauhean kivun ja päästänyt kirkaisut?

Tässä tapauksessa on lapsensaaja palvelustyttö. Hän on naimaton, hänen täytyy siis koko aika kantaa lasta koettaen salata sitä. Miksi täytyy hänen salata sitä? Yhteiskunnan tähden. Yhteiskunta halveksii naimatonta naista, jolle ilmaantuu lapsi. Se ei ainoastaan ole suojelematta häntä, vaan se vainoaa häntä halveksumisella ja häpeällä. Eikö se saa hiukset nousemaan päässä pystyyn? Sen luulisi liikuttavan jokaista ihmistä, jolla on sydän! Tytön ei täydy vain synnyttää lasta maailmaan, joka jo näyttää kyllin ankaralta, vaan häntä kohdellaan vielä rikollisena. Tahdon sanoa, että oli onni tälle tytölle, joka istuu tässä syytettyjen penkillä, että hänen lapsensa onnettomuustapauksen johdosta syntyi purossa ja tukehtui. Se oli onni sekä hänelle että lapselle. Niin kauan kuin yhteiskunta on nykyisellään, ei naimatonta äitiä saa rangaista, vaikkapa hän surmaisikin lapsensa.

— Tai tulee häntä rangaista ainoastaan lievästi, sanoi nimismiehenrouva. Onhan selvää, että me kaikki olemme yksimielisiä siitä, että lasten elämää tulee varjella, mutta eikö sitten mitään ihmisyyden lakia tule sovelluttaa onnettomaan äitiin? sanoi hän. Asettukaa hänen tilalleen ja kuvitelkaa, mitä hän on tuntenut raskautensa aikana, mitä tuskia hän on kokenut salatessaan tilaansa, tietämättä miten menetellä itsensä ja syntyvän lapsensa suhteen. Sitä ei voi kukaan mies kuvitella, sanoi hän. Lapsen korjaa kuitenkin hyväätarkoittava kuolema. Äiti ei halua itselleen eikä rakkaalle lapselleen niin pahaa, että se jäisi elämään, häpeä on hänelle liian raskas taakka, niin kypsyy hänessä ajatus lapsen surmaamisesta. Sitten synnyttää hän salassa ja hän on kaksikymmentäneljä tuntia niin järkytetyssä mielentilassa, että hän on syyntakeeton itse murhan aikana. Hän ei oikeastaan sitä tehnytkään, koska hän oli niin järkytetyssä mielentilassa. Jokainen nikama vielä särkevänä synnytyksen jäljeltä täytyy hänen nyt surmata lapsensa ja toimittaa ruumis kätköön, — ajatelkaa sitä tahdonponnistusta, mitä tarvitaan tähän työhön! Mutta luonnollisestikin me kaikki toivomme, että lapset saavat elää ja surkuteltavaa vain on, että jotkut niistä joutuvat surman omiksi. Mutta se on yhteiskunnan oma syy, tämän toivottaman, säälimättömän, juorunhaluisen, ilkeämielisen yhteiskunnan, joka koettaa lannistaa naimattoman äidin kaikin keinoin!

Mutta sellaisenkin kohtelun jälkeen yhteiskunnan puolelta voivat nuo pahoinpidellyt äidit jälleen nousta. Usein on niin, että nämä tytöt juuri yhteiskunnallisen harha-askeleensa jälkeen alkavat kehittää parhaita ja jaloimpia ominaisuuksiansa. Oikeus voisi kysyä niiden laitosten johtajattarilta, jotka ottavat hoivaansa äidit ja lapset, eikö tämä ole totta. Ja kokemus on osoittanut, että juuri niistä tytöistä, jotka ovat — niin, jotka yhteiskunta niinmuodoin on pakottanut surmaamaan lapsensa, niistä tulee niin erinomaisia lapsentyttöjä. Siitä riittäisi hieman jokaiselle ajattelun aihetta.

Toinen puoli asiasta on tämä: miksi vapautetaan mies? Äiti joka murhaa lapsensa, hänet heitetään vankeuteen ja häntä kiusataan, mutta lapsen isään, itse viettelijään ei kajota. Mutta koska hän on lapsen aiheuttaja, on hän osallinen murhaan ja suurin syyllinen siihen, ilman häntä ei onnettomuutta olisi tapahtunutkaan. Miksi saa hän kulkea vapaana? Siksi että lait ovat miesten laatimia. Siinä on vastaus. Täytyy aivan huutaa taivaan apua noita miehiä vastaan! Eivätkä asiat ennen parane, ennenkuin me naiset pääsemme mukaan ja saamme sanoa sanamme vaaleissa ja eduskunnassa.

Mutta, sanoi nimismiehenrouva, kun nyt tämä kauhea kohtalo tulee syyllisen — enemmän tai vähemmän syyllisen — naimattoman äidin osaksi, joka on surmannut lapsensa, mitä on meidän sitten ajateltava viattomasta, jota vain epäillään murhasta, mutta joka ei ole sitä tehnyt? Minkä hyvityksen antaa yhteiskunta tälle uhrilleen? Ei mitään hyvitystä! Minä todistan, että tunnen syytetyn tytön, joka istuu tuossa, olen tuntenut hänet lapsesta saakka, hän on palvellut minulla, hänen isänsä on mieheni todistaja. Me naiset suvaitsemme ajatella ja tuntea aivan vastoin miesten syytöksiä ja vainoja, meilläkin on mielipiteemme. Tuo tyttö on vangittu, häneltä on riistetty vapaus ensiksikin epäiltynä salasynnytyksestä, toiseksi lapsensa surmaamisesta. Hän ei ole — sitä en minä epäile — tehnyt kumpaakaan; oikeus tulee itsekin tähän päivänselvään lopputulokseen. Synnyttänyt salassa! Hän synnyttää keskellä valoisaa päivää. Tietenkin on hän yksin, mutta kukapa hänen luonaan olisi? Hän on kaukana erämaassa, ainoa ihminen häntä lukuunottamatta on siellä mies, olisiko hän kutsunut häntä sellaisena hetkenä? Meitä naisia hämmästyttää sellainen ajatus, me luomme katseemme alas sellaisesta ajatuksesta. — Olisiko hän surmannut lapsensa? Hän synnytti sen purossa, hän makaa siellä jääkylmässä vedessä ja synnyttää. Miten on hän tullut purolle? Hän on palvelija, siis orja, hänellä on jokapäiväiset työnsä, nyt on hänen mentävä metsään noutamaan katajia puuastioita varten; mennessään puron yli luiskahtaa hänen jalkansa ja hän putoo puroon. Siellä hän makaa, lapsi syntyy ja tukehtuu veteen.

Nimismiehen rouva vaikenee. Hän saattoi nähdä oikeudesta ja katsojista, että hän oli puhunut erinomaisen hyvin, oli niin hiljaista salissa, ainoastaan Barbro istui pyyhkien tuolloin tällöin liikutuksesta silmiään. Rouva lopetti seuraavilla sanoilla: Meillä naisilla on sydän. Minä olen jättänyt lapseni vieraisiin käsiin matkustaakseni tänne todistamaan tämän onnettoman tytön puolesta, joka istuu tässä. Miesten laki ei voi kieltää naisia ajattelemasta: minä ajattelen, että tätä tyttöä on tarpeeksi rangaistu siitä, ettei hän ole tehnyt mitään pahaa. Vapauttakaa hänet siis, niin minä otan hänet luokseni. Hänestä on tuleva erinomaisin lapsentyttö, mitä minulla on ollut.

Laamanni huomautti: Niin mutta lapsenmurhaajistahan rouvan mielestä tuli niin erinomaisia lapsentyttöjä? Mutta laamanni ei ollut toista mieltä kuin rouva Heyerdahl, kaukana siitä, hänkin oli niin ihmisellinen, niin papillisen lempeä. Niiden parin kysymyksen aikana, jotka valtionasianajaja sai tehdyksi rouvalle senjälkeen, istui hän enimmäkseen tehden muistiinpanoja papereihinsa.

Asian käsittely kesti aamupäivän, ei juuri muuta, todistajia oli niin vähän ja asia todellakin niin selvä. Aksel Ström toivoi parasta, mutta sitten näyttivät äkkiä nimismiehenrouva ja valtionasianajaja ryhtyvän tuottamaan hänelle ikävyyksiä siksi, että hän oli haudannut lapsenruumiin, sen sijaan että olisi tehnyt ilmoituksen kuolemantapauksesta. Hänelle tehtiin ankaranlaisia kysymyksiä eikä hän ehkä olisi selvinnyt kyllin hyvin tästä pälkähästä, ellei hän olisi huomannut Geissleriä salissa. Aivan oikein: Geissler istui siellä. Tästä sai Aksel jonkunlaista tukea, hän ei enää tuntenut olevansa yksin ylempiensä edessä, jotka yrittivät häntä nujertaa. Geissler nyökkäsi hänelle.

Geissler oli tullut kaupunkiin. Hän ei ollut ilmoittautunut todistajaksi, mutta hän oli läsnä. Hän oli myös käyttänyt pari päivää kuulustelun edellä perehtyäkseen asiaan ja kirjoittaakseen muistiin, mitä hän muisti Akselin omasta kertomuksesta Månelandissa. Useimmat todisteet olivat Geisslerin silmissä vähän sitä ja tätä, tuo nimismies Heyerdahl oli koko lailla rajoitettu ihminen, hän oli tutkimuksessaan koettanut osoittaa Akselin tienneen lapsenmurhasta. Tuo pölkkypää, tuo idiootti, hän ei tuntenut elämää korvessa, hän ei ymmärtänyt, että lapsi oli juuri se side, joka olisi sitonut naisen Akselin taloon!

Geissler puhui valtionasianajajan kanssa, mutta hän sai sen vaikutelman, että hänen ei olisi tarvinnut sitä tehdä: hän tahtoi auttaa Akselia takaisin kotiinsa ja taloonsa korvessa, mutta Aksel ei tarvinnut apua. Ei, sillä näyttihän Barbro neitsyen asia siunatun valoisalta, ja jos hänet vapautettaisiin, raukeisi tietenkin Akselin osallisuus tyhjiin. Sehän riippui todistajien lausunnoista.

Kun harvat todistajat oli kuulusteltu — Ullaa ei oltu kutsuttu esille, vaan nimismies, Aksel, asioihin perehtyneet sekä pari tyttöä kylältä, kun heidät oli kuulusteltu, oli päivällisloma käsissä ja Geissler meni uudelleen valtionasianajajan luo. Valtionasianajaja oli edelleen sitä mieltä, että neitsyt Barbron asia näytti valoisalta, kuten tulikin. Nimismiehen rouva Heyerdahlin lausunto oli ollut suuriarvoinen. Kaikkihan riippui oikeudesta.

— Herättääkö tämän tytön asia teissä erikoisesti mielenkiintoa? kysyi valtionasianajaja. — Jonkun verran, vastasi Geissler. Tai ehkä oikeastaan miehen. — Onko hän palvellut teilläkin? — Ei hän ole palvellut minulla. — Mies, niin. Mutta tyttö? Hän se on saavuttanut oikeuden myötätunnon. — Ei hän ole palvellut minulla. — Mies on epäilyttävämpi, sanoi valtionasianajaja. Hän menee aivan yksin hautaamaan lapsenruumiin metsään. Se on epäilyttävää. — Hän tahtoi kai ylipäänsä haudata sen, sanoi Geissler, sitä ei tehty ensi kertaa. — No, tyttöhän oli nainen eikä hänellä ollut miehen voimia kaivaa hautaa. Ja siinä tilassa, missä hän oli, ei hän jaksanut muuta. Yleensä olemme, sanoi valtionasianajaja, päässeet inhimillisempään käsitykseen näihin lapsen murhaajiin nähden. Minä en oikeutena tuomitsisi tätä tyttöä ja kaiken esilletuodun jälkeen en tule vaatimaan hänelle rangaistusta. — Se on sangen hauskaa! sanoi Geissler ja kumarsi. — Valtionasianajaja jatkoi: Ihmisenä ja yksityismiehenä menen vieläkin pitemmälle: en tuomitsisi rangaistusta ainoallekaan naimattomalle äidille, joka surmaa lapsensa. — On mieltäkiinnittävää, sanoi Geissler, että herra valtionasianajaja ja rouva, joka tänään oli todistajana, ovat niin yksimielisiä. — No, hän! Mutta hän puhui muuten hyvin. Niin, mitä varten kaikki nämä tuomiot? Naimattomat äidit ovat kärsineet niin tavattomia tuskia etukäteen, ja maailman kovuus ja raakuus on polkenut heidät niin alas, että siinä on kyllin rangaistusta. — Geissler nousi ja sanoi lopuksi: Mutta entä lapset? — Niin, vastasi valtionasianajaja, se on surullinen asia. Mutta onhan toisaalta Herra kyllin siunannut ihmisiä lapsilla. Ja varsinkin tuollaisten aviottomien lasten, miten niiden käy? Mitä niistä tulee? — Geissler halusi ehkä hieman kiusoittaa tuota pyöreätä miestä, tai ehkä tahtoi hän vain tehdä itsensä salaperäiseksi ja syväksi, hän sanoi: Erasmus oli äpärä. — Erasmus? — Erasmus Rotterdamilainen. — Vai niin. — Leonardo oli äpärä. — Leonardo da Vinci? Niin. Onhan poikkeuksia, muutenhan ei sääntöä olisikaan. Mutta yleensä ottaen! — Lintuja ja elukoita rauhoitetaan, sanoi Geissler, onhan omituista, ettei pieniä lapsia rauhoiteta. — Valtionasianajaja tarttui hitaasti ja arvokkaasti joihinkin papereihin merkiksi, että hänen täytyi keskeyttää: Niin, sanoi hän hajamielisesti, niinpä kyllä. — Geissler kiitti siitä erittäin valaisevasta keskustelusta, johon hän oli saanut tilaisuuden, ja lähti.

Hän istuutui jälleen oikeussaliin ollakseen ajoissa läsnä. Häntä kai hieman kutkutti, että hän istui siinä niin mahtavana: hänen tiedossaan oli muudan paidasta leikattu riepu, jolla piti kantaa — luudanvarpuja, muudan lapsenruumis, joka virui kerran kaupunginpuistossa, hän saattoi panna oikeuden ahtaalle, sana vain häneltä nyt olisi yhtä kuin tuhat miekkaa. Mutta Geissler varoi sanomasta tätä sanaa nyt, jollei se ollut tarpeen. Näyttihän lupaavalta, itse yleinen syyttäjä oli syytetyn puolella.

Siitä sukeutui mieltäkiinnittävä komedia pikkukaupungissa, valtionasianajajan velvoittava vakavuus ja puolustajan vilkas kaunopuheisuus. Oikeus istui kuuntelemassa, mitä mieltä sen tulisi olla Barbro neitsyeen ja hänen lapsensa kuolemaan nähden.

Eipä siksi: niinkään selvä ei ollut asian ratkaisu. Valtionasianajaja oli komea mies katsella ja hän oli varmasti myös hyvä ihminen, mutta jokin oli kai häntä äsken suututtanut, tai hän oli havainnut, että hänen tuli puolustaa norjalaista oikeudenkäyttöä, Herra ties. Se oli käsittämätöntä, mutta hän ei ollut enää niin taipuvainen kuin aamupäivällä, hän puhui mahdollisesta rikoksesta, tosiaankin, sanoi hän, se oli synkkä lehti, jos voitiin varmuudella sanoa sen olevan niin synkän, kuin todistajain lausunnot saattoivat uskomaan ja arvelemaan. Oikeuden tuli se ratkaista. Hän tahtoi kiinnittää huomiota kolmeen seikkaan: ensiksikin siihen, oliko kysymyksessä synnytys salassa, oliko tämä kysymys selvillä tuomareille. Hän teki joitakin persoonallisia huomautuksia. Toinen seikka ole vaate, tuo paidanpuolikas, miksi oli syytetty ottanut sen mukaansa? Siksikö, että hän mahdollisesti tarvitsisi sitä? Hän kehitti tätä edelleen. Kolmas seikka oli kiireellinen ja salainen hautaus ilman kuolemanilmoitusta papille tai nimismiehelle. Tässä oli mies päähenkilönä, ja mitä tärkeintä oli oikeudelle päästä täyteen selvyyteen siitä. Sillä olihan ilmeistä, että jos mies tiesi asioista, ja siksipä hän toimitti hautauksenkin omin päin, niin oli hänen palvelijattarensa täytynyt tehdä rikos, josta hän oli saanut tietää.

Aksel Ström tunsi jälleen olevansa vaarassa, hän katsahti ylös eikä tavannut ainoatakaan katsetta, kaikki seurasivat silmillään puhujaa. Mutta kaukana perällä istui jälleen Geissler, hän näytti kovin ylimieliseltä, ylpeältä aivan haljetakseen, hänen alahuulensa oli eteenpäin työntynyt ja hän katseli ylös kattoon. Tämä tavaton välinpitämättömyys oikeuden ankarasta vakavuudesta ja tuo Hm! kohti taivasta vaikutti rohkaisevasti Akseliin, hän ei tuntenut enää olevansa yksin koko maailmaa vastaan.

Ja nythän jo helpottikin, tuo valtionasianajaja näytti vihdoinkin arvelevan, että se jo riitti, hän oli saanut kerätyksi niin paljon epäluuloja ja pahuutta häntä vastaan kuin mahdollista, nyt hän lopetti. Hänpä tavallaan pyörsi aivan ympäri, hän ei vaatinut tuomiota. Hän sanoi lopuksi suoraan, ettei hän esitettyjen todistusten jälkeen voinut omasta puolestaan vaatia syytetylle rangaistusta.

Sitten puuttui puolustaja asiaan, nuori mies, joka oli opinnoinut lakimieheksi ja saanut puolustajan toimen mainiossa, kauniissa jutussa. Sen mukaista tuli jälkikin, koskaan ei ollut kukaan mies ollut varmempi siitä, että hän puolusti viatonta, kuin hän. Oikeastaan oli tuo nimismiehenrouva Heyerdahl ehtinyt ennen häntä ja siepannut eräitä todisteita häneltä aamupäivällä, häntä harmitti se, että rouva oli niin paljon puhunut kuulijoille — hänellä oli itsellään niin paljon sanottavaa kuulijakunnalle! Hän oli äkäinen tuomarille, joka ei ollut tukkinut rouvalta suuta, tämähän antoi täydellisen lausunnon, esiintoi koko menetelmän, mitä oli jäänyt hänelle?

Hän aloitti neitsyt Barbro Bredesenin elämän kuvailun aivan alusta, hän oli köyhästä kodista, hänen vanhempansa olivat muuten ahkeraa ja työteliästä väkeä, hän joutui aikaisin palvelukseen, tuli aluksi nimismiehelle. Olemme tänään kuulleet, minkä käsityksen hänen emäntänsä, rouva Heyerdahl, oli hänestä saanut, se ei voisi olla loistavampi. Barbro joutui Bergeniin.

Puolustaja kiinnitti huomiota siihen syvästi tunnettuun kirjalliseen lausuntoon niiltä kahdelta konttoristilta, joiden luona hän oli ollut luotetussa asemassa Bergenissä. Barbro palasi jälleen kotiseudulleen hoitamaan erään nuorenmiehen taloutta syrjäisellä seudulla. Tästä alkoi hänen onnettomuutensa.

Hän oli saamassa lapsen tälle nuorellemiehelle. Arvoisa valtionasianajaja oli — muuten mitä varovaisemmin ja hellävaraisimmin — viitannut salasynnytykseen. Oliko Barbro salannut tilansa, oliko hän kieltänyt sen? Kaksi todistajaa, hänen kotiseutunsa tyttöjä, olivat arvelleet hänen olevan raskaana, mutta kun he olivat kysyneet häneltä, ei hän ollut suinkaan kieltänyt, hän oli vain väistänyt kysymyksen. Siten tekevät nuoret tytöt näissä asioissa, he väistävät niitä.

Kukaan muu ei ollut Barbrolta kysynyt. Oliko hän mennyt emäntänsä luo ja tunnustanut? Hänellä ei ollut emäntää. Hän oli itse emäntä. Hänellä oli isäntä, mutta nuori tyttö ei mene miehelle sellaisia salaisuuksia ilmaisemaan, hän kantaa itse ristinsä, hän ei laula, hän ei kuiskaa, hän on vaitelias kuin trappisti. Hän ei salaa itseään, mutta hän liikkuu yksinäisyydessä.

Lapsi syntyy, se on täysiaikainen, terve poika, se on elänyt ja hengittänyt synnytyksen jälkeen, mutta on tukehtunut. Oikeus tuntee ne olosuhteet, joissa tämä synnytys tapahtui, se tapahtui vedessä, äiti kaatui puroon ja synnytti, hänellä ei ollut voimia lapsen pelastamiseen, hän jää siihen makaamaan eikä voi pelastaa edes itseään maalle ennenkuin myöhemmin. No niin, ei voida osoittaa mitään väkivallan jälkiä lapsen ruumiissa, siinä ei ole mitään merkkejä, kukaan ei ole tahtonut sen kuolemaa, sen on vesi tukehduttanut. Ei ole mahdollista keksiä luonnollisempaa selitystä.

Arvoisa valtionasianajaja viittasi erääseen riepuun: oli hämärä kohta siinä, että hän oli ottanut mukaansa tämän paidanpuolikkaan matkalleen. Ei mikään ollut selvempää kuin tämä hämäryys: hän oli ottanut rievun mukaansa kerätäkseen siihen katajia. Hän olisi voinut ottaa — sanokaamme pieluksenpäällisen, mutta hän otti rievun. Jotakin täytyi hänellä olla, hän ei voinut kantaa katajia paljain käsin. Ei, siitä saattoi oikeus olla varma!

Mutta oli toinen seikka, joka ei ollut aivan yhtä selvä: oliko syytetyllä sitä tukea ja hoivaa, jota hänen tilassaan oleva kaipasi niinä aikoina? Osoittiko hänen isäntänsä hänelle sääliväisyyttä? Hyvä, jos hän sitä osoitti! Tyttö on täällä kuulustelun aikana puhunut isännästään arvonannolla, se osoittaisi hyvää ja jaloa mielenlaatua. Itse mies, Aksel Ström, ei liioin ole selityksissään lisännyt syytetylle taakkaa eikä millään tavoin häntä moittinut, — siinä hän onkin tosiaan tehnyt oikein, etten sanoisi viisaasti: tyttö on näet pelastava myös hänet. Mahdollisimman paljon syyn työntäminen tytön niskaan voisi, jos se nimittäin johtaisi tämän tuomitsemiseen, vetää myöskin hänet samaan onnettomuuteen.

Ei voi syventyä käsilläolevaa juttua koskeviin asiakirjoihin tuntematta syvintä myötätuntoa tätä nuorta, hyljättyä tyttöä kohtaan. Ja kuitenkaan ei hänen tarvitse turvautua armeliaisuuteen, vaan ainoastaan oikeuteen ja ymmärtämykseen. Hän ja hänen isäntänsä ovat tavallaan kihloissa, mutta sopeutumattomuus ja syvä ero harrastuksissa on ehkäissyt avioliiton. Tämän miehen luona ei tällä tytöllä ole tulevaisuutta. Ei ole miellyttävää tehdä sitä, mutta palatakseni uudelleen tuohon mukaanotettuun riepuun: kun kaikki on tuotava esiin, ei tyttö ottanut mukaansa omaa paitaansa, vaan yhden isäntänsä paidoista. Kysyimme alussa itseltämme: Oliko tämä paita otettu mukaan kaiken varalta? Tässä, niin arvelimme, saattoi olla se mahdollisuus, että mies, Aksel, oli ollut osallisena pelissä.

— Hm! kuului salista. Se tuli niin kovaa ja äänekkäästi, että se keskeytti puhujan, kaikki kääntyivät silmäilemään tämän keskeytyksen aiheuttajaa, tuomari heitti terävän silmäyksen.

Mutta — jatkoi puhuja päästyään jälleen raiteilleen — tähänkin seikkaan nähden voimme olla levollisia, kiitos syytetyn itsensä, vaikka olisi hänelle edullista jakaa tässä syyllisyys, ei hän ole sitä tehnyt. Hän on mitä päättäväisimmin vapauttanut Aksel Strömin siitä epäluulosta, että hän olisi tiennyt hänen ottaneen Akselin paidan omansa asemesta mukaansa purolle — tarkoitan metsään katajien hakuun. Ei ole minkäänlaista syytä epäillä syytetyn sanoja, ne ovat kaiken aikaa pitäneet paikkansa, ja niin on laita tässäkin: jos hän olisi saanut paidan mieheltä, olisi se edellyttänyt lapsenmurhaa, ja syytetty ei halua totuudenrakkaudessaan saattaa tätä miestä syyhyn rikoksesta, jota ei ole tehty. Yleensä ilmaisee hän kaikki kauniisti ja avomielisesti eikä ole tahtonut saada syytä kenenkään niskoille. Tämä kaunis piirre ilmenee kaikissa hänen toimissaan, niinpä on hän käärinyt pienen ruumiin mitä huolellisimmalla tavalla. Sellaisena löysi sen nimismies.

Tuomari tahtoi — järjestyksen vuoksi — huomauttaa, että nimismiehen löytämä hauta oli toinen, ja siihen oli Aksel haudannut lapsen.

— Niin on, ja minä kiitän herra tuomaria! sanoo puolustaja kaikella sillä kunnioituksella, mikä oikeudelle on tuleva. — Niin on. Mutta nyt oli Aksel itse selittänyt, että hän oli vain nostanut ruumiin toisesta haudasta toiseen ja pannut sen siihen. Ja onhan epäilemättä niin, että nainen osaa paremmin kääriä sen kaikkein parhaiten? Äidin hellät kädet!

Mutta sitä paitsi: Eikö tämä tyttö — jos hän olisi ollut sitä lajia — olisi voinut haudata lapsen alastomana? Tahdon mennä niinkin pitkälle ja sanoa, että hän olisi voinut panna sen johonkin laatikkoon. Hän olisi voinut jättää sen jonkun puun juurelle paleltumaan kuoliaaksi — jollei se nimittäin olisi ollut kuollut. Hän olisi voinut pistää sen uuniin ollessaan yksin ja polttaa sen. Hän olisi voinut ottaa sen mukaansa Sellanråjoelle ja heittää sen virtaan. Mitään sellaista ei tämä äiti tehnyt, hän kääri kuolleen lapsen ja hautasi sen. Ja jos se oli somasti kääritty löydettäessä, niin oli sen tehnyt nainen eikä mies.

Nyt, sanoi puolustaja, tulee oikeuden ratkaista, mitä syytä jää Barbro neitsyelle. Sitä jäi tosiaan hyvin vähän jäljelle, sitä ei jäänyt puolustajan mielestä lainkaan jäljelle. Jos niikseen on, tulisi oikeus tuomitsemaan hänet kuolemantapauksen ilmoittamisen laiminlyönnistä. Mutta lapsihan oli kerta kaikkiaan kuollut, he asuivat kaukana erämaassa, monen peninkulman päässä papista ja nimismiehestä, se sai nukkua ikuista untaan hyvässä haudassa metsässä. Jos oli rikos haudata se sinne, niin silloin se jakautui syytetyn ja lapsen isän osalle; mutta se rikos voidaan joka tapauksessa myöntää tapahtuneen. On yhä enemmän luovuttu rankaisemasta rikollisia, heitä parannetaan. Vanhoina aikoina tahdottiin rangaista kaikesta mahdollisesta, se johtui vanhan testamentin kosto-opista: silmä silmästä, hammas hampaasta! Ei, se ei enää ollut lain hengen mukaista. Uudenaikainen oikeudenkäyttö on inhimillistä, se koettaa sovittautua sen enemmän tai vähemmän rikollisen mielenlaadun mukaan, jota asianomainen osoittaa.

Älkää siis tuomitko tätä tyttöä! sanoi puolustaja. Kysymyksessä ei ole rikollisten lukumäärän lisääminen yhdellä, kysymyksessä on hyvän ja hyödyllisen jäsenen luovuttaminen jälleen yhteiskunnalle. Puolustaja viittasi siihen, että syytetty saisi nyt mitä huolellisimman valvonnan uudessa paikassaan, jota hänelle tarjottiin: nimismiehenrouva Heyerdahl oli, tuntien vanhastaan Barbron ja omaten laajan kokemuksen äitinä, avannut kotinsa ovet hänelle; oikeus saattoi omalla vastuullaan tuomita tai vapauttaa hänet. Lopuksi tahtoi puolustaja kiittää hra valtionasianajajaa siitä, ettei hän vaatinut tuomiota. Se osoitti syvää ja inhimillistä ymmärtämystä.

Loppuosa asiainkäsittelyä ei vienyt pitkää aikaa, jutun selvittely oli jälleen sama, katsottuna kahdelta näkökulmalta: lyhyt yhteenveto koko näytelmän sisällöstä, kuivasti, ikävystyttävästi ja arvokkaasti. Juttu oli luistanutkin erinomaisesti, sekä valtionasianajaja että puolustaja olivat kosketelleet tuomarin alaa, he olivat tehneet hänen työnsä helpoksi.

Sytytettiin valkea pariin kattolamppuun, joiden vaivaisessa valossa laamanni ei näyttänyt saavan selvää muistiinpanoistaan. Hän lausui kylläkin ankaria sanoja siitä, ettei pienen lapsen kuolemasta oltu tehty ilmoitusta viranomaisille; mutta — sanoi hän — niissä olosuhteissa olisi se ollut lähinnä lapsen isän asia eikä äidin, koska hän oli liian heikko siihen. Oikeuden tuli siis ratkaista, oliko kysymyksessä salasynnytys ja lapsenmurha. Asia selitettiin jälleen alusta loppuun. Sitten seurasi tuo tavanomainen lisäys vastuunalaisuudesta, jota oli teroitettu oikeudenjäsenten mieliin, ja vihdoin tuo tunnettu neuvo, että epäilevällä kannalla oltaessa lankeaisi ratkaisu syytetyn hyväksi.

Niin menivät tuomarit salista viereiseen kamariin. Heidän tuli neuvotella niiden kysymysten johdosta, jotka yksi heistä oli saanut paperille kirjoitettuina. He olivat poissa viisi minuuttia ja palasivat vastaten kieltävästi kaikkiin kysymyksiin.

Sitte lausui tuomari jälleen pari sanaa ja sanoi, että neitsyt Barbro oli vapaa.

Joku tarttuu Akselia käsivarteen, se on Geissler. Hän sanoi: — No nyt olet kuitti asiasta! — Niin, sanoi Aksel. — Mutta vaivasivathan ne sinua suotta päiten. — Niin, sanoi Aksel. Mutta nyt oli hän jo tullut tolalleen ja lisäsi: Mutta saanhan olla iloinen, että pääsin erilleni. — Sepä vielä olisi puuttunut sanoi Geissler painostaen sanojaan. — Tästä sai Aksel sen vaikutelman, että Geisslerillä oli täytynyt olla jotakin tekemistä asian kanssa, että hän oli puuttunut siihen. Herra ties, eikö Geissler oikeastaan ollut johtanut koko oikeudenkäyntiä ja saanut aikaan haluamansa päätöksen. Hämärää se oli.

Mutta sen verran älysi Aksel, että Geissler oli ollut hänen puolellaan koko päivän. — Kiitoksia nyt hyvin paljon! sanoi hän ja tahtoi kiittää kädestä. — Mistä hyvästä? kysyi Geissler. — Kaikesta vain! — Geissler torjui hänet lyhyesti: En ole tehnyt mitään. En huolinut tehdä mitään, ei ollut tarpeen! Mutta Geisslerillä ei kai ollut kuitenkaan mitään tätä kiitosta vastaan, oli kuin hän olisi odottanut sitä ja nyt saanut: Minulla ei ole aikaa puhella enempää sinun kanssasi, sanoi hän. Matkustatko huomenna jo kotiin? Hyvä on. Hyvää vointia! — Geissler meni jo katua pitkin…

Kotimatkalla kohtasi Aksel höyrylaivalla nimismiehen ja rouvan, Barbron ja ne kaksi tyttöä, jotka olivat todistaneet. — No, sanoi nimismiehenrouva, etkö ole iloinen asian päättymisestä? — Aksel vastasi, että kyllä, saihan hän olla iloinen, että se päättyi. — Nimismies itsekin puhui: Tämä on jo toinen lapsenjuttu, joka minulla on ollut korvessa, ensimmäinen koski Sellanrån Inkeriä, nyt olen saanut toisen käsistäni. Ei sellaisia pidä painaa villaisella, oikeuden täytyy saada tehdä tehtävänsä!

Mutta nimismiehenrouva käsitti kai, ettei Aksel ollut aivan hyvillään hänen todistuksensa tähden eilen, nyt tahtoi hän hyvittää sen: Huomasit kai, minkä tähden minä puhuin ikäänkuin sinua vastaan? — Niin, kyllä, vastasi Aksel. — Ymmärsit kai sen. Luuletko, että tahdoin sinulle vahinkoa? Olen aina pitänyt sinua erinomaisena miehenä, sen tahdon vain sanoa sinulle. — Vai niin, sanoi Aksel vain, mutta hän kävi sekä liikutetuksi että iloiseksi. — Niin olen, sanoi nimismiehenrouva. Mutta minun täytyi vähän syyttää sinuakin, muuten olisi Barbro tullut tuomituksi ja sinä hänen ohellaan. Sen tein parhaassa tarkoituksessa. — Niin, kiitoksia vain paljon! — Minä eikä kukaan menen kaupungin Herodeksen ja Pilatuksen luo ja toimin teidän hyväksenne. Ja sinä kuulit kai, että kaikki me, jotka puhuimme, olimme pakotetut hieman syyttämään sinua saadaksemme teidät molemmat vapautetuiksi. — Niin, sanoi Aksel. — Et kai vaan hetkeäkään luule, että minä olisin suonut jotakin pahaa sinulle? Sinulle, jota minä pidän mainiona miehenä!

Se tuntui hyvältä kaiken alennuksen jälkeen! Aksel oli joka tapauksessa nyt niin liikutettu, että hän todellakin tahtoi antaa nimismiehenrouvalle jotakin, mitä tahansa, tahtoi näyttää kiitollisuuttaan ja antaa hänelle yhtä tai toista, ehkä jonkun lahdin syksyllä. Hänellä oli vuoden vanha mullikka.

Nimismiehenrouva Heyerdahl piti sanansa: hän oli ottanut Barbron luoksensa. Myöskin höyrylaivalla piti hän huolta hänestä, toimitti hänelle vaatetta ja ruokaa, eikä antanut hänen liioin lörpötellä bergeniläisen perämiehen kanssa. Ensi kerralla sen huomatessaan ei rouva sanonut mitään, hän vain huusi Barbron luokseen. Mutta kas, nyt seisoi Barbro taas naljailemassa perämiehen kanssa ja veikisteli päällään ja puhui Bergenin murretta ja hymyili. Silloin huusi rouva hänet luokseen ja sanoi: Minun mielestäni ei sinun nyt sovi seista lörpöttelemässä miesten kanssa, Barbro. Muista, missä sinä olet ollut ja mistä tulet. — Kuulin vain, että hän oli Bergenistä ja niin puhelin hänen kanssaan, vastasi Barbro.

Aksel ei puhunut hänen kanssaan. Hän pani merkille, että Barbron iho oli hieno ja kalpea ja että hän oli saanut kauniit hampaat. Hänellä ei ollut kumpaakaan Akselin antamaa sormusta…

Ja nyt talsii Aksel korpea. Tuulee ja sataa, mutta hänen mielensä on iloinen, hän on nähnyt niittokoneen ja kääntöäkeen kylän laiturilla. Sitä Geissleriä! Ei ainoatakaan sanaa hän maininnut kaupungissa tuosta suuresta lähetyksestä. Hän oli merkillinen herra.

VIII

Aksel ei saanut kauan levätä kotona, syysmyrskyt tuottivat hänelle uutta puuhaa ja vastusta, jonka hän oli ottanut huolekseen: telegraafi hänen seinällään ilmoitti, että telegraafi oli epäkunnossa.

Hän oli kai ollut liian perso penningeille ottaessaan vastaan tämän paikan. Se oli tuottanut ikävyyksiä alusta lähtien, Brede Olsen oli heti uhannut häntä, kun hän kävi noutamassa telegraafin tarpeita ja työkaluja, hän oli sanonut: Sinä et näy muistavan, että minä talvella pelastin henkesi. — Ulla minun henkeni pelasti, vastasi Aksel. — No enkö minä kantanut sinua kotiin omalla selkärangallani? Ja niinpä sinä pidit varalla ja ostit minun taloni kesällä ja teit talveksi minut kodittomaksi! Brede oli kovin loukkaantunut, hän sanoi: Mutta ota vain telegraafi mukaasi ja koko roska mukaasi. Minä ja perheeni muutamme kylään ja aloitamme jotakin, mutta sitä et sinä tiedä, mitä se on, mutta siitä on tuleva hotelli ja sellainen paikka, jossa ihmiset käyvät juomassa kahvia. Luuletko sinä, ettei me tulla toimeen! Vaimoni voi myydä kaikenlaista tarjoiltavaa ja minä toimitan asioita ja ansaitsen paljon enemmän kuin sinä. Mutta sen tahdon sanoa sinulle Aksel, että minä voisin tehdä sinulle monta tepposta, minä, joka tunnen niin hyvin telegraafin, minä voisin kaataa pylväitä ja katkaista lankoja. Ja sinun pitäisi lähteä kesken peltotöitä korjailemaan. Sen minä vain tahdon sanoa sinulle ja sen voit painaa mieleesi…

Nyt olisi Akselin pitänyt noutaa koneet laiturilta — ne olivat niin kullattuja ja maalattuja kuin vaakunakilvet, hän olisi kernaasti halunnut saada ne nähtäväkseen tänään ja tutustua niiden käytäntöön, — nyt ne saivat jäädä sinne. Oli vahinko, että täytyi laiminlyödä välttämättömät työt ja talsia telegraafilinjaa pitkin. Mutta tulihan siitä rahaa.

Tunturin laella tapaa hän Aronsenin. Kauppias Aronsen seisoo siellä ja katselee myrskyn keskellä, hän oli itse kuin aave. Mitä hän siellä teki? Hän ei kai ole saanut enää lepoa eikä rauhaa, vaan hän on lähtenyt tunturille itse tarkastelemaan kaivoksia. Sen teki kauppias Aronsen pelkästään itsensä ja omaistensa tulevaisuuden tähden. Nyt seisoo hän keskellä surkeutta ja autiutta hyljätyllä tunturilla: koneita ruostumassa, tarveaineita, ajoneuvoja, enimmäkseen paljaan taivaan alla, kaikki toivotonta. Siellä täällä parakkien seinillä oli kiinnitettynä käsinkirjoitettuja ilmoituksia, joissa kiellettiin ottamasta tai vahingoittamasta yhtiön työaseita, ajoneuvoja tai rakennuksia.

Aksel vaihtaa muutaman sanan tuon hupsun kauppasaksan kanssa ja kysyy: — Onko hän lähtenyt ammuskelemaan? — Niin, kyllä minun totisesti olisi pitänyt saavuttaa hänet! vastaa Aronsen. — Kenen hän olisi tahtonut saavuttaa? — Kenen? Hänet, joka saattaa häviöön sekä minut että kaikki muut täällä ympäristössä. Hänet, joka ei tahtonut myydä tunturiaan, jotta tänne olisi tullut liikettä, kauppaa ja rahoja. — Hän tarkoittaa Geissleriä? — Niin, sitä miestä minä juuri tarkoitan. Hänet olisi pitänyt ampua! — Aksel hymyilee ja sanoo: Geissler oli kaupungissa muutamia päiviä sitten, siellä olisi hän tavannut hänet. Mutta minun vähäisen ymmärrykseni mukaan ei hänen ole hyvä ryhtyä siihen mieheen. — Miksi ei? kysyy Aronsen äkäisenä. — Minä pelkään, että Geissler kävisi hieman liian hämäräksi ja vaaralliseksi hänelle. — He väittelivät hetken siitä ja Aronsen kävi yhä äkäisemmäksi. Lopuksi kysyi Aksel piloillaan: Ei kai hän sentään aio kerrassaan jättää meitä pulaan ja lähteä meidän luotamme? — Luuletko sinä, että minä rupean täällä tonkimaan teidän rämeitänne ansaitsematta edes kartuusia piippuuni? huusi Aronsen suuttuneena. Jos hankit ostajan, niin minä myyn! — Ostajan? sanoi Aksel. Sehän on yleensä hyvää maata, jos niin että hän viljelisi sitä; se ala, mikä hänellä on, elättää kyllä miehensä. — Etkö kuule, etten minä halua tonkia sitä! huusi Aronsen taas myrskyn huminassa. Osaan tehdä parempaakin! — Aksel arveli, että hän kyllä voisi saada ostajan, mutta Aronsen suhtautui ivallisesti sellaiseen ajatukseen: Täällä ei ole ainoatakaan koko korvessa, joka voisi minulta ostaa. — Ehkei juuri täällä korvessa, mutta voihan olla muita. — Täällä on vain lantaa ja köyhyyttä, päätti Aronsen raivoissaan. — Mitähän nyt lie. Mutta Sellanrån Iisakki voisi ostaa häneltä milloin tahansa, sanoi Aksel loukkaantuneena. — Sitä en usko, sanoi Aronsen. — Minäpä viis välitän siitä, mitä hän uskoo, vastasi Aksel ja aikoi mennä. Aronsen huusi hänen jälkeensä: odota vähän! No, luuletko, että Iisakki ostaisi minulta Storborgin? — Kyllä, vaikka olisi viisi sellaista Storborgia, mitä rahoihin ja varoihin tulee!

Aronsen oli kiertänyt Storborgin menomatkalla, hän ei tahtonut näyttää itseään; paluumatkalla poikkesi hän sisään ja keskusteli Iisakin kanssa. Ei, oli Iisakki sanonut ja ravistanut vain päätään, en ole sitä ajatellut enkä sitä ymmärrä. —

Mutta kun Elias tuli kotiin Sellanråhon jouluksi, ei Iisakki ollut enää niin epäävällä kannalla. Hän ei todellakaan koskaan ollut kuullut niin hullua kuin oli Storborgin ostaminen, se päähänpisto ei ollut häneltä vieläkään mennyt; mutta jos Elias ajatteli, että kauppapaikka sopisi hänelle, niin voitiin asiaa ajatella.

Elias itse oli kahden vaiheilla, hän ei ollut erikoisen halukas, mutta ei välinpitämätönkään. Jos hän jää tänne kotiin, on hänen uransa tavallaan lopussa, korpi ei ollut kaupunki. Syksyllä, jolloin oli korpelaisten suuret kuulustelut kaupungissa, vältti hän näyttämästä itseään, hän ei halunnut tavata kotiseutulaisiaan, he kuuluivat toiseen maailmaan. Palaisiko hän nyt itse takaisin siihen maailmaan?

Hänen äitinsä tahtoi, että he ostaisivat, Siivertti tahtoi myös, että he ostaisivat, he lyöttäytyivät Eliaksen puolelle ja eräänä päivänä ajoivat he kaikki Storborgiin katsomaan komeutta.

Mutta saatuaan toiveita ostajasta, muuttui Aronsen nyt toiseksi mieheksi: hän ei ollut pakotettu myymään! Jos hän matkustaisi pois, niin saisi talo seisoa siinä, se oli arvokas talo ja komea talo, kyllä hän sen myydyksi saa. Te ette maksa siitä sitä, mitä minä siitä tahdon, sanoi Aronsen. — He olivat sisällä huoneissa, olivat läävässä, olivat puodissa, he silmäsivät vaivaisia tavaranloppuja: joitakin suuharppuja, kellonperiä, ruusupaperia sisältäviä laatikoita, lasihelyillä koristettuja kattolamppuja, kaikki tavaroita, jotka eivät menneet kaupaksi uudisasukkaille. Ja sitäpaitsi oli vähän pumpulikangasta ja vähän nauloja sisältäviä laatikoita.

Elias oli olevinaan ja katseli ammattimiehenä kaikkea. Sellaisia tavaroita en minä tarvitse, sanoi hän. — Niin parasta on antaa niiden olla, vastasi Aronsen. — Mutta minä tarjoan hänelle tuhatviisisataa kruunua talosta tavaroineen, eläimineen päivineen, sanoi Elias. Hänestä oli yhdentekevää, hänen tarjouksensa oli vain jonkinlaista rehentelyä, hän tahtoi näyttää joltakin.

He ajoivat takaisin kotiin. Kauppaa ei syntynyt, Elias oli tarjonnut Aronsenille häpeällisen vähän ja loukannut häntä: En tahdo kuulla sinun puheitasi! sanoi Aronsen ja sinutteli häntä, sinutteli tuota kaupunkioppinutta hepsankeikkaa, joka tahtoi antaa kauppias Aronsenille neuvoja tavaroista. — Mikäli muistan, en ole juonut sinunmaljaa kanssasi, sanoi Elias yhtä loukkaantuneena. Heistä näytti tulevan elinikäiset vihamiehet.

Mutta miksi oli Aronsen alun pitäen niin jäykkä ja haluton myymään?
Siihen oli omat syynsä, Aronsenilla oli näet jonkinlaisia toiveita taas.

Kylällä oli pidetty kokous, jossa käsiteltiin sitä tilannetta, joka oli syntynyt sen johdosta, ettei Geissler tahtonut myydä tunturiaan. Ei ainoastaan korpi kärsinyt siitä, koko seutu oli henkitoreissaan. Miksi eivät ihmiset voineet elää yhtä hyvin tai huonosti nyt kuin ennen koekaivausta kuparivuorella? He eivät voineet! He olivat tottuneet valkeaan puuroon ja valkeaan leipään, he olivat tottuneet käymään tehtaan kankaisissa vaatteissa, tottuneet suuriin palkkoihin, ylellisyyteen, paljoihin rahoihin. Ja nyt olivat rahat tipotiessään, niinkuin silliparvi olivat ne liukuneet mereen, Herra paratkoon, ja mitä oli nyt tehtävä?

Ei ollut epäilystäkään siitä, että entinen nimismies Geissler tahtoi kostaa paikkakunnalle, koska se oli avustanut amtmannia hänen erottamisessaan, ei ollut myöskään epäilystä siitä, että seutu oli arvioinut tämän miehen liian vähäksi. Hän ei ollut lähtenyt. Yksinkertaisimmalla keinolla, vain pyytämällä hävyttömän neljännes miljoonan tunturista seisautti hän koko paikkakunnan kehityksen. Eikö hänellä ollut mahtia? Månelandin Aksel Ström saattoi puhua siitä, hän oli tavannut Geisslerin viimeksi. Breden Barbrolla oli ollut juttu kaupungissa ja hän pääsi vapaaksi, mutta Geissler oli ollut läsnä koko kuulustelun ajan. Ja ken luuli, että Geissler oli muiden vaivaisten raukkojen tavoin ahtaalla, hänen ei tarvinnut muuta kuin nähdä ne kallisarvoiset koneet, jotka hän oli lähettänyt Akselille lahjaksi.

Tämä mies piteli siis kädessään paikkakunnan kohtaloa, hänen kanssaan täytyi tulla juttuun. Mistä summasta olisi Geissler vihon viimein halukas myymään tunturinsa? Siitä täytyi ottaa selko. Ruotsalaiset olivat tarjonneet hänelle kaksikymmentäviisituhatta, sen oli Geissler hylännyt. Mutta jos nyt seutu, jos kunta lisäisi loput, jotta saataisiin kauppa aikaan? Jollei Geissler vaatisi vallan tavattomia, kannattaisi se kyllä. Sekä meren rannalla asuva kauppias että Storborgin kauppias Aronsen tahtoivat avustaa yksityisesti ja salaisesti, sen erän saisivat he kyllin monin kerroin takaisin.

Päästiin niin pitkälle, että kahdelle miehelle uskottiin tehtäväksi matkustaa Geisslerin luo puhumaan hänen kanssaan. Ja nyt odotettiin heitä takaisin.

Siksipä oli Aronsenillakin taas hieman toivoa ja hän saattoi mielestään olla kopea niille, jotka tahtoivat ostaa Storborgin. Mutta kauan ei hän kopeilisi.

Viikon kuluttua palasivat uskotut miehet takaisin tuoden mitä kirkkaimman kiellon. Hulluinta oli, että toinen läheteistä oli yksinkertaisesti Brede Olsen, sillä hänellä oli niin hyvää aikaa. Miehet olivat kyllä löytäneet Geisslerin, mutta hän oli vain ravistanut päätään ja hymyillyt. Palatkaa kotiinne! oli hän sanonut. Mutta Geissler oli maksanut kotimatkan.

Kun Aronsen oli raivonnut jonkun aikaa ja käynyt yhä neuvottomammaksi, meni hän kauniisti Sellanråhon eräänä päivänä ja päätti kaupan. Sen teki Aronsen. Elias sai, mitä hän halusi, talon ja rakennukset ja elukat ja tavarat tuhannellaviidelläsadalla kruunulla. Taloa haltuunotettaessa havaittiin kyllä, että Aronsenin vaimo oli kähveltänyt itselleen suurimman osan pumpulikankaista; mutta sellaisista mitättömyyksistä ei Eliaksen tapainen mies piitannut. Ei pidä olla pikkumainen, sanoi hän.

Mutta yleensä ei Elias suinkaan ollut ihastunut: nyt oli hänen elämänjuoksunsa määrätty, korpi hautaisi hänet! Hänen täytyi luopua suurista suunnitelmistaan: konttoristi ei hän enää ollut, nimismiestä ei hänestä tullut, ei hänestä tullut edes kaupunkilaista. Isäänsä ja kotolaisiinsa nähden oli hän hieman ylpeä siitä, että oli saanut Storborgin juuri sillä hinnalla, minkä hän oli sanonut, siitä saattoivat he nähdä, että hän ymmärsi niitä asioita! Mutta tämä pieni riemu ei suuria merkinnyt. Hänellä oli vielä se ilo, että hän sai ottaa palvelukseensa edusmies Andresenin, joka siis tavallaan seurasi kauppaa. Aronsen ei tarvinnut edusmiestään, ennenkuin hän saisi uuden kaupan. Eliasta kutkutti omituisesti, kun Andresen tuli ja pyysi saada jäädä palvelukseen, tässä oli nyt Elias ensi kertaa herra ja päällikkö. Voit jäädä! sanoi hän. Minä tarvitsenkin edusmiestä täällä, kun tulen tekemään hankintamatkoja ja solmimaan suhteita Trondhjemissa ja Bergenissä.

Eikä Andresen ollutkaan hullumpi edusmies, sen näytti hän heti, hän teki paljon työtä ja piti hyvää huolta sillä välin, kun päällikkö Elias oli poissa. Vain alussa oli edusmies Andresen korvessa jonkun verran leveillyt ja hienostellut, se oli hänen herransa Aronsenin syy. Nyt oli toisin. Keväällä kun kirsi alkoi sulaa suosta, tuli Sellanrån Siivertti Storborgiin ja alkoi ojittaa veljensä maata, ja silloin meni totisesti edusmies Andresenkin suolle ja ryhtyi ojittamaan. Minkä tähden hän nyt sitten mahtoi niin tehdä, kun se ei kuulunut hänelle; mutta sellainen mies oli hän joka tapauksessa. Kirsi ei ollut vielä kylliksi sulanut, joten he eivät saaneet ojaa tarpeeksi syväksi, mutta he tekivät toistaiseksi puolinaista työtä ja olihan sekin jo paljon. Oli vanhan Iisakin ajatus tämä Storborgin soiden kuivaaminen ja viljelykseen saattaminen; pieni rihkamakauppa sai olla vain sivutoimena, niin ettei korven asukkaiden tarvinnut mennä kylälle saakka tarvitessaan lankarullaa.

Niin kaivoivat Siivertti ja Andresen ojaa ja lepäsivät välillä sekä juttelivat iloisesti. Andresen oli myös tavalla tai toisella saanut itselleen kultaisen kaksikymmenkruunusen, ja Siivertti halusi kovasti tätä kirkasta rahaa, mutta Andresen ei tahtonut siitä luopua, hän kätki sen silkkipaperiin käärittynä kistuunsa. Siivertti ehdotti, että he vetäsivät pitkää tikkua kultarahasta, mutta siihen ei Andresen halunnut suostua; Siivertti tarjosi kaksikymmentä kruunua seteleissä ja lupasi sitäpaitsi yksinään ojittaa koko suon, jos hän sai rahan; mutta silloin loukkaantui edusmies Andresen ja sanoi: Niin, että saisit sitte kotona kertoa, etten minä osaa tehdä työtä suolla! Vihdoin sopivat he siitä, että Siivertti antaisi kaksikymmentäviisi paperikruunua kultarahasta, ja hän juoksi yöllä kotiin Sellanråhon ja sai isältä setelit.

Nuoruuden päähänpistoja, kauniin elämän nuoruuden! Valvoa yö, juosta penikulma edestakaisin, tehdä seuraavana päivänä työtä — se ei ollut mitään nuorelle, voimakkaalle miehelle, ja niin sai hän kauniin kultarahan. Andresen oli miltei halukas laskemaan vähän leikkiä tästä harvinaisesta kaupasta, mutta siihen keksi Siivertti hyvän keinon, hänen tarvitsi vain virkkaa sana Leopoldiinasta, että niin, se oli totta: Leopoldiina käski tervehtämään! Niin keskeytyi Andresenin puhe paikalla ja hän punastui.

Ne olivat hauskoja päiviä heille kumpaisellekin, kun he työskentelivät suolla ja pilkoillaan soittivat suutaan ja tekivät työtä ja taas soittivat suutaan. Joskus tuli Elias ulos heidän luokseen ja auttoi heitä, mutta hän väsyi pian, hänellä ei ollut ruumiin- eikä tahdonvoimia, mutta hän oli mitä parhain ihminen. — Tuolla tulee Ulla, saattoi Siivertti koiranleuka sanoa, nyt voit mennä sisälle myymään hänelle naulan kahvia taas! — Ja sen teki Elias kernaasti. Hän meni sisälle ja myi Ullalle yhtä ja toista pientä. Pääsi siksikin ajaksi kaivamasta suota.

Ja Ulla raukka, hän tarvitsikin jonkun kahvipavun joskus, jos hän sitten joskus sai niihin rahat Akselilta tai kähvelsi ne itselleen jollakin pienellä kutunjuustolla. Ulla ei enää ollut entisellään, palvelus Månelandissa oli liian raskasta tuolle vanhalle vaimolle ja oli kuluttanut hänen voimiaan. Mutta hän ei kuitenkaan tunnustanut vanhentuneensa ja huonontuneensa, eipä suinkaan, ja hän olisi tullut erinäiseen mielentilaan, jos hänet olisi sanottu irti. Hän oli sitkeä ja kestävä, teki tehtävänsä ja ehti vielä käydä naapureissakin tyydyttämässä kielevyyttään, jota hänen oli pakko kotona hillitä. Aksel ei ollut puhelias.

Hän oli tyytymätön asian päätökseen, loukkaantunut siitä. Vapautusta pitkin linjaa! Että Breden Barbro pääsi vapaaksi kun Sellanrån Inkeri sai kahdeksan vuotta, sitä ei Ulla saattanut käsittää, hän tunsi sangen epäkristillistä suuttumusta siitä, että "oli oltu hyviä toista kohtaan". Mutta Kaikkivaltias ei ole vielä sanonut ajatustaan! nyökäytti Ulla ja tahtoi sillä ennustaa mahdollista, taivaasta tulevata tuomiota myöhemmin. Luonnollisestikaan ei Ulla voinut salata tyytymättömyyttään asian päätökseen, varsinkin kun hän joutui epäsopuun isäntänsä kanssa yhdestä ja toisesta asiasta, otti hän omituisella tavallaan asian puheeksi ja oli erikoisen pisteliäs: Niin, niin, enpä tiedä miten laki nyt lie muuttunut Sodoman synteihin nähden, mutta minä toistan Jumalan omia sanoja, niin yksinkertainen kuin olenkin!

Aksel oli jo perin kyllästynyt emännöitsijäänsä ja toivoi häntä pois! Ja nyt tuli jälleen kevät ja hänen täytyi tehdä työt yksin; sitten tuli heinänteko ja hän kävi aivan neuvottomaksi. Eikä ollut tietoakaan avusta. Hänen veljensä vaimo Breidablikissa oli kirjoittanut kotiin Helgolandiin hänen puolestaan ja koettanut saada hänelle kunnollista naisapua, mutta hän ei ollut siinä vielä onnistunut. Ja joka tapauksessa olisi hänen silloin ollut pakko maksaa matkarahat.

Ei, Barbro teki sangen pahasti ja rumasti, että hän toimitti pienokaisen päiviltä ja itse meni tiehensä! Kaksi talvea ja yhden kesän oli hän nyt saanut tulla toimeen Ullan kanssa ja niin näytti yhäkin jatkuvan. Ottiko Barbro pahastuakseen tuosta kujeesta? Hän oli puhunut Barbron kanssa muutaman sanan kylällä eräänä päivänä talvella, mutta ei ainoakaan kyynel ollut herunut hänen silmistään ja jäätynyt hänen poskelleen. — Mihin olet pannut sormukset, jotka sinulle annoin? kysyi Aksel. — Sormukset? sanoi Barbro.— Niin, sormukset? — Ei minulla niitä enää ole. — Vai ei sinulla ole niitä enää. — Kaikkihan oli ohitse meidän kesken, sanoi Barbro, enkä minä enää voinut käyttää sormuksia. Ei niitä kenenkään ole tapana käyttää, kun kaikki on ohitse. — Minä vain tahtoisin tietää, mihin sinä olet ne pannut? — Olisitko ottanut ne takaisin? kysyi Barbro. Minä en tahtonut luulla sinua niin yksinkertaiseksi. — Aksel mietti hieman ja sanoi: Minä olisin voinut velkoa niitä sinulta. Et olisi päässyt siitä ilman muuta! Mutta mitä vielä, Barbro oli menettänyt sormukset eikä antanut hänelle toiveitakaan kultaisen ja hopeaisen sormuksen takaisin saamisesta edes kohtuullisesta maksustakaan.

Mutta muuten ei Barbro ollut raaka eikä ynseä kuitenkaan, ei todellakaan. Hänellä oli pitkä, rimpsuilla koristettu esiliina ja kaulassa oli hänellä valkoinen kaulus, se oli somaa. Ihmiset juttelivat, että hän oli jo saanut jonkun pojan kylältä rakastetukseen, mutta se oli kai vaan juorua, nimismiehenrouva piti häntä kovassa kurissa, eikä päästänyt häntä edes joulutansseihin tänä vuonna.

Niin, nimismiehenrouva piti todellakin tarkkaa vaaria: kun Aksel seisoi siinä tiellä ja puheli entisen morsiamensa kanssa kahdesta sormuksesta, tulla tupsahti rouva yhtäkkiä heidän luokseen ja sanoi: Eikö sinun pitänyt mennä puotiin minun asialleni, Barbro? — Barbro lähti. Rouva kääntyi Akselin puoleen ja sanoi: Ei kai sinulla olisi jotakin lahtia myytävänä minulle? — Hm! vastasi Aksel vain ja tervehti.

Juuri nimismiehenrouvahan oli syksyllä kehunut häntä kerran, että hän oli erinomainen mies ja kaikkein parhaita miehiä, se olisi vaatinut hyvitystä. Aksel tunsi kansanomaisen käytöstavan entisajoilta suurellisia, ylempiä kohtaan, hänen mieleensä olikin heti tullut jotakin lahdintapaisesta, vuoden vanha mullikka, jonka voisi uhrata. Mutta niin kuluivat päivät ja syksy kului ja kuukausi kuukauden jälkeen, ja hän säästi mullikkaa. Ei näyttänyt tapahtuvan mitään hullumpaa, vaikka hän pitikin sen itse, hän olisi joka tapauksessa sen verran köyhempi, jos hän antaisi sen pois, ja se oli aika jukuri mullikaksi.

Hm. Hyvää päivää! Ei, sanoi Aksel ja ravisti päätään, ettei hänellä ollut lahtia. — Oli kuin olisi rouva seisonut siinä ja arvaillut hänen sisimpiä ajatuksiaan, hän sanoi: Olen kuullut, että sinulla on härkämullikka? — Onhan minulla, vastasi Aksel. — Aijotko pitää sen? — Kyllä aion. — No, sanoi nimismiehenrouva, eikö sinulla ole pässiä? — Ei ole nyt. On nyt niin, että minä en ole välittänyt enemmistä elukoista kuin mitä voin elättää. — No ei sitten muuta, nyökäytti rouva ja läksi.

Aksel ajoi edelleen kotiin päin, mutta hän tuli lähemmin ajatelleeksi tätä keskustelua ja pelkäsi, että hän oli ehkä menetellyt hullusti. Nimismiehenrouva oli ollut tärkeimpiä todistajia kerran, hänen puolestaan ja häntä vastaan, mutta tärkeä todistaja kuitenkin. Oli ollut jotakin häntäkin vastaan, mutta hän oli joka tapauksessa selvinnyt tuosta raskaasta ja epämieluisasta jutusta, joka koski hänen metsässään olevaa lapsenruumista. Hänen täytyi kai kuitenkin uhrata pässi.

Merkillistä muuten, tällä ajatuksella oli jotakin yhteyttä Barbron kanssa: Kun hän toisi pässin Barbron emännälle, saisi hän kai määrätyn vaikutelman Akselista.

Päivät kuluivat eikä mitään hullumpaa tapahtunut sentähden että päivät kuluivat. Kun hän taas ajoi kylälle, ei hän ottanut pässiä mukaansa, mitä vielä; mutta viime hetkessä otti hän karitsan. Se oli muuten suuri karitsa, niin ettei se ollut mikään vaivainen eläin, ja tullessaan sanoi hän: Pässin liha on niin sitkeätä, tahdoin mieluummin antaa hänelle parempaa! — Mutta nimismiehenrouva ei tahtonut kuulla puhuttavankaan mistään lahjasta: Sano, mitä haluat naulasta, sanoi hän. Tuo ylpeä rouva, ei kiitos, hän ei ottanut vastaan lahjoja rahvaalta! Juttu päättyi niin, että Aksel sai karitsasta hyvän hinnan.

Barbrota hän ei tavannut. Ei, nimismiehenrouva oli kai nähnyt hänen tulevan ja toimittanut Barbron syrjään. Ja onnea matkalle, Barbro oli petkuttanut häntä naisavun suhteen puolitoista vuotta!

Tapahtui jotakin aivan odottamatonta ja hyvin tärkeätä keväällä: kuparikaivoksissa aloitettaisiin jälleen työt, Geissler oli myynyt tunturinsa. Oliko tuo uskomaton seikka tapahtunut? Geissler oli todella käsittämätön herra, hän saattoi tehdä kaupan tai olla tekemättä, ravistaa päätään kieltävästi tai nyökätä myöntyvästi. Hän sai kokonaisen paikkakunnan jälleen hymyilemään.

Omatunto oli kai kehoittanut häntä, hän ei siis enää tahtonut rangaista entistä nimismiespiiriään kotoisilla puuroksilla ja rahapulalla? Vai oliko hän saanut neljännesmiljoonansa? Mutta ehkä oli Geissler itse alkanut tarvita rahoja ja ollut pakotettu myymään tunturin siitä, mitä tarjottiin? Kaksikymmentäviisi tai viisikymmentä tuhatta oli rahaa sekin. Huhuttiin muuten, että hänen vanhin poikansa oli päättänyt kaupan isänsä puolesta.

Mutta kaivostyöt aloitettiin joka tapauksessa uudelleen, sama insinööri tuli mukanaan joukko miehiä ja sama työ alkoi. Sama työ kylläkin, mutta aivan toisella tavalla, takaperoisella tavalla.

Kaikki näytti suurelliselta: ruotsalaiset tulivat miehineen, dynamiitteineen ja rahoineen, mikä olisi enää esteenä? Ja Aronsenkin tuli, kauppias Aronsen, joka välttämättä tahtoi ostaa Storborgin takaisin. — Ei, sanoi Elias, en minä myy. — Kai hän myy, jos hän saa tarpeeksi rahoja? — Ei. —

Ei, Elias ei tahtonut myydä Storborgia. Asia oli niin, että kauppamiehen asema korvessa ei enää tuntunut hänestä niin vaivaiselta, hänellä oli hieno, värillisillä laseilla varustettu kuisti, hänellä oli edusmies tekemässä työt hänen puolestaan, itse saattoi hän matkustella. Matkustella, ensi sijoilla, hienojen ihmisten seurassa! Jospa hän kerran voisi päästä aina Ameriikkaan saakka, sitä oli hän usein ajatellut. Jo nuo hankintamatkat eteläisempiin kaupunkeihin olivat jotakin, jonka varassa hän saattoi elää kauan. Eipä niin, että hän olisi hummaillut ja matkustanut omalla höyrylaivalla ja elostellut. Hänkö elostellut! Hän oli pohjaltaan omituinen, koskaan ei hän välittänyt tytöistä enää, hän oli heittänyt heidät, menettänyt mielenkiinnon heitä kohtaan. Mutta luonnollisesti oli hän maakreivin poika ja matkusti ensi sijoilla ja osti paljon tavaroita. Itse palasi hän näiltä matkoilta kotiin vähän hienompana ja suurempana joka kerta, vihdoin palasi hän kotiin kalossit jalassa. Käytätkö sinä kaksia kenkiä? sanottiin kotona. — Minulla on kylmät jalat, sanoi Elias. Ja silloin he säälivät hänen kylmiä jalkojaan.

Onnellisia päiviä, herraselämää ja joutenoloa! Ei, hän ei tahtonut myydä Storborgia. Palaisiko hän tuohon pieneen kaupunkiin jälleen seisomaan pienessä maalaiskaupassa, jossa hänellä ei olisi edusmiestä käytettävänään! Sitäpaitsi aikoi hän tästä lähtien tehdä huimasti kauppaa Storborgissa, ruotsalaiset olivat jälleen tulleet takaisin ja rahaa tulvisi varmasti taas korpeen, hän olisi pöllö, jos hän myisi. Aronsen sai joka kerta palata tyhjin toimin, yhä enemmän kuohuissaan siitä tyhmyydestä, että oli jättänyt korven.

Mutta Aronsen olisi voinut säästää itsesoimauksiaan ja samoin olisi Elias voinut rajoittaa suuria odotuksiaan; mutta ennen kaikkea olisi korven ja paikkakunnan pitänyt vähemmän toivoa, eikä hymyillä ja hieroa käsiään niinkuin autuaat enkelit tekevät, sitä ei korven eikä paikkakunnan olisi pitänyt tehdä, sillä nyt tuntui pettymys sitä ankarammalta. Olisiko voinut uskoa mokomaa: kaivostyö alkoi todellakin, mutta tunturin vastaisessa päässä, kahden peninkulman päässä, Geisslerin tunturin eteläpäässä, kaukana toisella paikkakunnalla, vieraalla paikkakunnalla. Sieltä piti työn hitaasti pureutuman pohjoista kohden ensimmäiselle kuparivuorelle, Iisakin kuparivuorelle ja tuottaa siunausta korvelle ja paikkakunnalle. Se veisi parhaassa tapauksessa monet vuodet, ihmisiän.

Se iski kuin pahin dynamiittiräjähdys huumaten ja lyöden lumpeen korvat. Paikkakunnan väestö vaipui suruun. Joku noitui Geissleriä, tuota saatanan Geissleriä, joka taas oli tehnyt heille tepposen, toiset kömpivät kokoukseen ja lähettivät lähetystönä luottamusmiehiään tällä kertaa kaivosyhtiön luo, insinöörin luo. Siitä ei ollut mitään hyötyä, insinööri selitti, että hänen täytyi aloittaa työt eteläpäästä, koska se oli aivan meren rannalla, ei tarvinnut ilmarataa, ei ollut juuri mitään kuljetusta. Ei, työt täytyi aloittaa eteläpäästä. Se oli päätetty.

Silloin matkusti Aronsen paikalla uudelle työseudulle, uuteen kultalaan. Tahtoipa hän vielä viedä edusmies Andreseninkin mukaansa: Mitä sinä täällä erämaassa teet? sanoi hän. Sinun on paljon parempi tulla minun kanssani! — Mutta edusmies Andresen ei tahtonut jättää korpea, se oli käsittämätöntä, mutta oli kuin jokin olisi sitonut hänet korpeen, hän tuntui viihtyvän täällä, hän oli juurtunut kiinni tänne. Andresenin oli täytynyt muuttua, korpi ei ollut muuttunut. Täällä olivat ihmiset ja olot samat kuin ennenkin: kaivostyö oli siirtynyt pois näiltä seuduilta, mutta kukaan korven asukas ei ollut sen johdosta mennyt päästään pyörälle, heillä oli maanviljelys, heillä oli peltonsa ja elukkansa. Ei ollut niin paljon rahoja enää, mutta oli kaikkia elämisen tarpeita, aivan kaikkia. Eipä tehnyt edes Eliastakaan toivottomaksi se, että rahavirta luisui hänen sivuitseen, pahinta oli, että hän ensi huumauksessa oli ostanut joukon kaupaksi käymättömiä tavaroita, mutta ne saivat toistaiseksi odottaa, olivathan ne koristuksena ja tuottivat kunniaa rihkamakaupalle.

Korvenasukas ei mennyt päästään pyörälle. Hänestä ei ilma ollut epäterveellistä, hänellä oli kyllin yleisöä uusia vaatteitaan varten, hän ei kaivannut timantteja, viinin tunsi hän Kaanaan häistä. Korvenasukas ei pahoitellut niistä ihanuuksista, joita hän ei saanut: taide, sanomalehdet, ylellisyystavarat, politiikka oli täsmälleen sen arvoista, mitä ihmiset tahtoivat niistä maksaa, ei muuta; maan hedelmät sitä vastoin tuli hankkia mistä hinnasta tahansa, ne olivat kaiken alku, ainoa lähde. Korvenasukkaan elämäkö autio ja surullinen? Kaikkea muuta! Hänellä oli korkeammat voimansa, unelmansa, rakastumisensa, rikas taikauskonsa. Siivertti kulkee eräänä iltana virtaa ylöspäin ja pysähtyy äkkiä: alhaalla vedessä kelluu kaksi heinäsorsaa, koiras ja naaras. Ne ovat huomanneet hänet, ne ovat nähneet ihmisen ja käyvät levottomiksi, toinen niistä sanoo jotakin, päästää lyhyen äänen, kolmiosaisen säveleen, toinen vastaa samoin. Samassa ne kohoutuvat, räpyttävät kuin kaksi pientä pyörää kivenheiton virtaa ylöspäin ja laskeutuvat jälleen kellumaan. Silloin sanoo toinen taas jotakin ja toinen vastaa, se on samaa kieltä kuin ensi kerrallakin, mutta niin vapautunutta, että siitä soinnahtaa pientä autuutta: se on viritetty kaksi oktaavia ylemmäksi! Siivertti seisoo ja katsoo lintuja, katsoo niiden ohi kauas unelmiin. Jokin sointu oli värähtänyt hänen lävitsensä, jokin sulo, hän seisoi aloillaan ja hänessä heräsi haalea ja hieno muisto jostakin villistä ja kauniista, jostakin ennen eletystä, mutta muistista häipyneestä. Hän palaa kotiin hiljaisena, ei puhu siitä, ei juorua siitä, se erosi moisista sanoista. Se oli Sellanrån Siivertti, hän meni nuorena ja tavallisessa mielenvireessä ulos eräänä iltana ja eli tämän.

Se ei ollut hänen ainoa seikkailunsa, hänellä oli muitakin. Mutta hänellä oli sekin seikkailu, että Jensine jätti Sellanrån. Se tuotti Siivertille paljon mielipahaa.

Niin, Jensine lähti omasta tahdostaan. Oo, Jensine ei ollut ensimäinen paras, sitä ei kukaan sanoisi! Siivertti oli kerran luvannut ajaa hänet takaisin kotiin, siinä tilaisuudessa oli Jensine vielä kaiken päätteeksi itkenytkin, myöhemmin katui hän itkuaan ja näytti, että hän sitä katui, hän sanoi itsensä irti. No hauskaa matkaa.

Eikä mikään voinut olla Sellanrån Inkerille mieluisempaa kuin hänen lähtönsä, Inkeri oli alkanut käydä tyytymättömäksi palvelijaansa. Merkillistä se oli, hänellä ei ollut mitään muistuttamista häntä vastaan, mutta hänen läsnäolonsa tuntui Inkeristä vastenmieliseltä ja täpärältä piti, että hän sieti häntä talossaan. Se johtui ehkä Inkerin mielentilasta: hän oli ollut raskasmielinen ja uskonnollinen koko talven eikä päässyt siitä. Tahdot siis lähteä? Niin kyllä, sanoi Inkeri. — Se oli kuin siunaus, yöllisten rukousten täyttymys. Olihan talossa joka tapauksessa kaksi isoa naisihmistä, mitäpä tarvittiin tätä verevää naimavalmista Jensineä täällä? Inkeri katseli vastenmielisyydellä tätä naimavalmiutta ja ajatteli kai näin: Aivankuin minä itse kerran!

Hänen suuri uskonnollisuutensa ei vähentynyt. Hän oli itsessään niin vähän turmeltunut, hän oli maistanut, näpistänyt niin, hän ei aikonut jatkaa sitä koko ikäänsä, ei puhettakaan siitä, Inkeri karkoitti sen ajatuksen pelokkaana. Kaivostyö ja kaikki työmiehet pysyivät poissa. — Herra nähköön, eipä sen paremmin olisi voinut käydä! Hyve ei ollut vain kestäväinen, se oli välttämätön hyvä, armo.

Mutta maailma oli hupsu. Kas, nyt käyskeli Leopoldiina siinä, pieni Leopoldiina, siemen, pieni lapsi, hän käyskeli täällä pursuvan täynnä terveyttä ja syntiä; jos käsi kiertyisi hänen vyötäröilleen raukenisi hän siihen, hyi! Hän oli alkanut saada näppylöitä kasvoihin, se tiesi jo veren villiyttä, oo äiti muisti sen, että silloin alkoi veri villiytyä. Äiti ei tuominnut tytärtään näistä kasvoihin ilmaantuvista näppylöistä, mutta hän tahtoi saada ne loppumaan, Leopoldiinan piti päästä niistä. Mitä tuo edusmies Andresenkin aina juoksi Sellanråssa sunnuntaisin ja istui juttelemassa maanviljelyksestä Iisakin kanssa? Luulivatko nuo miehet, ettei pieni Leopoldiina mitään ymmärtänyt? Oo, nuoriso oli hupsua ennen vanhaan, kolme-, neljäkymmentä vuotta sitten, mutta nyt se oli vielä hullumpaa.

— Miten nyt lie sen laita, sanoi Iisakki, kun he puhelivat siitä; mutta nyt on kevät ja Jensine on lähtenyt ja kenen saamme kesätöihin? — Leopoldiina ja minä haravoimme, sanoi Inkeri. Minä haravoin ennen yötä päivää! sanoi hän kiihtyneenä ja valmiina itkuun. — Iisakki ei käsittänyt tätä kiihkeätä purkausta, mutta hänellä oli omat ajatuksensa, niin lähti hän metsän reunaan kuokkineen ja rautakankeineen ja ryhtyi kivitöihin. Ei, Iisakki ei todellakaan ymmärtänyt, että Jensine lähti pois, hän oli kelvollinen piika. Iisakki ymmärsi itse asiassa vain kaikkein oleellisimman, työn, tarpeelliset ja luonnolliset toimet. Hän oli pyöreä ja tukeva yläruumiiltaan, kukaan ei ollut vähemmän astraalinen, hän söi kuin mies ja hyötyi siitä, siksi joutui hän sangen harvoin pois tasapainostaan.

Siinä oli nyt tuo kivi. Olihan siinä useampiakin kiviä, mutta tämä oli nyt tässä aluksi. Iisakki ajattelee, että hänen on jolloinkin rakennettava pieni tupa tähän, pieni koti itselleen ja Inkerille, hän tahtoo pitää varalta ja perata hieman tonttia sillä välin, kun Siivertti on Storborgissa, muuten saisi hän selitellä pojalle ja sitä tahtoo hän välttää. Luonnollisestikin koittaa päivä, jolloin Siivertti tarvitsee kaikki talon rakennukset itselleen, silloin pitää vanhemmilla olla tupa. Oikeastaan ei rakentaminen koskaan loppunut Sellanråssa, suuri heinälatokin oli vielä rakentamatta kivinavetan päälle. Mutta hirret ja laudat olivat valmiina.

Nyt oli tuossa tuo kivi. Se ei näyttänyt erikoisen suurelta, mikäli sitä maan päällä oli, mutta se ei liikkunut iskuista, niin että se mahtoi olla sittenkin aika raamisko. Iisakki kaivoi sen ympärystää ja koetti sitä rautakangella, se ei liikahtanut. Hän kaivoi enemmän ja koetti taas — ei. Silloin täytyi Iisakin lähteä kotiin noutamaan lapiota saadakseen soran ylös, hän kaivoi taas ja koetti — ei. Onpa se koko äijä! ajatteli kai Iisakki kaikessa kärsivällisyydessään kivestä. Hän kaivoi hyvän hetken, kivi istui vain yhä vankkumatta maassa eikä hän saanut kunnon otetta siitä. Olisipa harmillista, jos hänen täytyisi räjäyttää se. Silloin kuuluisi jymy taloon ja saisi kaikki tulemaan paikalle. Hän kaivoi. Hänen täytyi hakea vipukanki ja koetti sillä — ei. Hän kaivoi taas. Iisakkia alkoi kivi hieman harmittaa, hän rypisti kulmakarvansa ja katsoi sitä aivankuin hän olisi tullut vartavasten tarkastamaan näitä kiviä, ja erikoisesti oli tämä kivi perin typerä. Hän arvosteli sitä, se oli niin pyöreä ja tomppelimainen, siitä ei saanut otetta, vähältä piti, ettei se näyttänyt hänestä vallan hullusti laaditulta. Räjäyttääkö se? Ei puhettakaan ruudin haaskaamisesta siihen. Ja pitäisikö hänen jättää se, näyttäisikö hän jonkinlaista pelkoa siitä, että kivi ehkä pääsisi voitolle?

Hän kaivoi. Hän ponnisti lujasti, niinpä kyllä, mutta mitä tuloksia siitä oli? Vihdoinkin sai hän vipukangen pään kiven alle ja koetti — kivi ei liikahtanut. Eipä ollut aivan tyhjä hänen otteensa, mutta se ei vaikuttanut. Mitä tämä oli, eikö hän ollut vääntänyt kiviä ylös ennenkin? Oliko hän käynyt vanhaksi? Hullunkurista, hehe. Naurettavaa. Hän oli tosin äskettäin huomannut voimiensa vähentyneen, toisin sanoen, hän ei ollut sitä huomannut eikä siitä välittänyt, se oli luulottelua. Ja nyt käy hän taas kiveen käsiksi, päättäen ottaa sen.

Ei ollut aivan turhanpäiväistä, kun Iisakki nojasi viputankoon koko voimallaan. Nyt viruu hän siinä ja ponnistaa ponnistamistaan, valtavana kuin kyklooppi, niin että hänen yläruumiinsa näytti ulottuvan polviin saakka. Hänessä oli eräänlaista komeutta ja loistoa, hänen ekvaattorinsa oli uskomaton.

Ei auttanut mikään, hänen täytyi kaivaa enemmän. Räjäyttääkö kivi? Vaiti. Ei, mutta hänen täytyi kaivaa enemmän. Hän innostui kovin, kiven täytyi nousta! Tässä ei voinut sanoa olevan mitään luonnotonta, mitä Iisakkiin tuli, se oli vanhaa maanraatajan rakkautta, mutta aivan vailla hellyyttä. Se näytti narrimaiselta, aluksi hän ikäänkuin keräsi voimansa joka puolelta kiven ympäri ennenkuin hän iski siihen, sitten kaivoi hän sen ympäri ja möyri ja ammensi maata ylös paljailla käsillään, niin hän teki. Mutta se ei ollut rakkaudenosoitusta. Hän oli lämmin, mutta lämmin uutteruudesta.

Jospa hän koettaisi taas vipukangella? Hän työnsi sen sinne mistä hänellä oli eniten toiveita — ei. Jopa oli vietävästi uhkamielisyyttä ja itsepäisyyttä kivessä! Mutta jopa näytti luonnistavan, Iisakki koetti taas ja hänellä oli toiveita, maanraataja tunsi, ettei kivi enää olisi voittamaton. Silloin luiskahti vipukanki ja paiskasi Iisakin maahan. Piru vie! sanoi hän. Se pääsi häneltä. Hänen hattunsa oli siinä rysäyksessä saanut mällin ja luisunut korvalliselle, hän näytti ryöväriltä, espanjalaiselta. Sitten hän sylkäisi.

Tuolla tulee Inkeri. — Tulehan nyt jo syömään, Iisakki! sanoo hän aivan ystävällisesti. — Kyllä, vastaa Iisakki, mutta hän ei halua Inkeriä lähemmäksi eikä tahdo joutua puheisiin. Oo sitä Inkeriä, hän ei huomannut mitään, hän tuli: Mitä sinä nyt olet ajatellut tehdä kysyy hän hyvitelläkseen Iisakkia sillä, että tämä melkein joka päivä ajatteli jotakin suurenmoista. — Mutta Iisakki on niin tuima, pelottavan tuima, hän vastaa: Enpä tiedä! — Ja Inkeri puolestaan on niin höpäkkä, uh, hän kyselee ja juttelee yhä enemmän Iisakille eikä vain lähde. — Koska nyt tulit näkemään, sanoo Iisakki, niin tahdon saada tämän kiven ylös! — Vai niin, tahdotko saada sen ylös? — Niin. — En kai minä voi auttaa sinua? kysyy Inkeri. — Iisakki ravistaa päätään. Mutta olihan joka tapauksessa kaunis piirre Inkerissä tuo, että hän tahtoi auttaa häntä eikä hän enää voinut karkoittaa häntä luotaan: Odotahan vähän! sanoi hän ja juoksi kotiin noutamaan moukaria ja talttaa.

Jos hän saisi kiven hieman särmikkääksi lyömällä siitä jonkun liuskan irti oikealta kohdalta, saisi vipukangella siitä paremman otteen. Inkeri pitelee talttavasaraa ja Iisakki lyö. Lyö, lyö. Se luonnistui, liuska irtautuu. — Kiitos nyt avusta, sanoo Iisakki. Äläkä huoli tyrkyttää mulle ruokaa, tahdon saada tämän kiven ylös!

Mutta Inkeri ei lähde. Ja oikeastaan on Iisakista varsin mieluista, että hän seisoo ja katselee hänen työskentelyään, se on ollut hänestä mieluista nuoremmilta päiviltä lähtien. Ja kas, hän saa siunatun hyvän otteen vipukangella ja vääntää — kivi liikahtaa! — Se liikkuu! sanoo Inkeri. — Et kai laske leikkiä? kysyy Iisakki. — Leikkiäkö! Liikkuuhan se!

Niin pitkälle oli hän päässyt, se siis helpotti, hitto vieköön, hän oli päässyt voitolle kivestä, he ryhtyivät yhteistyöhön. Iisakki ponnistaa ja rynnistää vipukangella ja kivi liikkuu, mutta ei muuta. Hän jatkaa hetken, yhtä laiha tulos. Hän ymmärtää samassa, ettei ole vain kysymys ruumiin painosta hänen puoleltaan, hänellä ei ole enää entisiä voimia, niin on asian laita. Hänellä ei ole enää entistä sitkeätä joustavuutta ruumiissaan. Ruumiinpaino? Eihän ollut mitään heittäytyä ja katkaista raskas kanki. Hän oli käynyt heikommaksi, siltä näytti. Tämä täyttää tuon kärsivällisen miehen katkeruudella; kunpa ei edes Inkeri olisi ollut näkemässä sitä!

Äkkiä heittää hän vipukangen ja tarttuu moukariin. Viha valtasi hänet, hän on sellaisessa mielentilassa, että hän käy rajusti käsiksi. Kas, hänellä on edelleenkin lakki korvalliselta ja hän näyttää ryövärimäiseltä, nyt kiertää hän valtavana ja uhkaavana kiveä, aivankuin antaakseen sille oikean käsityksen itsestään, hän näyttää aikovan muuttaa tämän kiven raunioksi entisestään. Miksi hän ei sitä tekisi? Onhan vain muotoseikka murskata kivi, jota vihaa. Jos kivi teki vastarintaa, jollei se antanutkaan murskata itseään? Se saisi nähdä, kumpi heistä jäisi elämään!

Mutta sitten sanoo Inkeri aivan pelottomana taas, sillä hän huomaa kai mitä miehessä liikkuu; hän sanoo: Entä jos me molemmat painamme hirttä? Ja hirrellä tarkoitti hän vipukankea. — Ei! huutaa Iisakki raivoisana. Mutta hetken mietittyään sanoo hän: No niin — koska sinä nyt olet täällä, mutta minä en ymmärrä, miksi sinä et mene kotiin. Koetetaan!

Mutta nyt näkevät he jotakin odottamatonta: kiven alapuoli oli lattea, tavattoman leveä, kauniisti lohjennut, tasainen, sileä kuin lattia. Kivi on vain puolikas kivestä, jonka toinen puoli varmaankin on jossakin lähistöllä. Iisakki tiesi hyvästi, että saman kiven kaksi puolikasta saattoi sijaita eri paikoissa, kirsi kai on ne pitkän ajan kuluessa eroittanut toisistaan; mutta löytö ihmetyttää häntä ja tuottaa hänelle iloa, se on tarvekivi, parasta lajia, porraskivi. Suurempi rahasumma ei olisi täyttänyt korven asukkaan sydäntä sellaisella tyydytyksellä. Hieno porraskivi! sanoo hän ylpeästi. — Inkeri virkkaa kaikessa totuudessa: Enpä ymmärrä kuinka sinä sen saatoit tietää! — Hm! sanoi Iisakki, luuletko, että minä kaivoin täällä maata turhanpäiten!

He menivät yhdessä kotiin, Iisakki nauttii ansaitsemattomasta ihailusta, se maistuu melkein samalta kuin ansaittukin. Hän on ollut haeskelevinaan kunnollista porraskiveä koko tämän ajan, nyt oli hän sen löytänyt. Nyt ei ollut liioin enää mitään epäilyttävää hänen työskentelyllään tontilla, hän saattoi kaivella siellä miten paljon hän halusi sillä verukkeella, että hän etsi porraskiven toista puolikasta. Kun Siivertti tuli kotiin, sai hän vielä hänetkin auttamaan itseään.

Mutta kun asian laita oli niin, ettei hän enää saanut mennä yksin vääntämään kiviä maasta, oli suuri muutos tapahtunut, asema oli käynyt vaaralliseksi, tonttia täytyi kiirehtää. Vanhuus oli saavuttanut Iisakin, hän alkoi kypsyä elättivaariksi. Se riemu, minkä hän oli itselleen hankkinut porraskiven avulla, meni menojaan päivän kuluessa, se ei ollut oikeata eikä kestävää. Iisakki kulki jo kumarassa.

Eikö ollut niin, että hän kerran elämässään tuli tarkkaavaksi ja virkuksi, kun joku puhui hänelle kivestä tai ojasta? Siitä ei ollut aikaakaan, vain joitakin vuosia. Ja silloin oli parasta sen, joka katsoi ynseästi kuivattua suota, välttää häntä. Nyt alkoi hän vähitellen ottaa kaiken sellaisen rauhallisemmin, niin, Herra paratkoon! Ei mikään ollut niinkuin ennen, koko korpi oli muuttunut, tätä leveätä telegraafitietä metsän läpi ei ollut ennen, tuntureita ylhäällä järven luona ei oltu räjäytelty pirstaleiksi ennen. Ja ihmiset? Sanoivatko he Herran rauhaa! kun he tulivat ja Jääkää Herran rauhaan! kun he lähtivät? He nyökkäsivät vain, eivätkä edes nyökänneet.

Mutta eihän ollut liioin mitään Sellanråta ennen, oli vain turvemaja; mutta mitä oli nyt? Eikä liioin ollut maakreiviä ennen.

Niin, mutta millainen oli maakreivi nyt! Vain surullinen surkastunut ihminen. Mitä hyödytti syöminen ja hyvä suolisto, kun ei siitä enää tullut voimia? Siivertillä oli nyt voimia, ja Herralle kiitos, että Siivertillä niitä oli; mutta ajattele, jos Iisakilla itselläänkin olisi niitä ollut! Mitä hyvää olisi siitä, että hänen pyöränsä alkoi hidastua? Hän oli toiminut kuin mies, hänen selkänsä oli kestänyt vetojuhdan taakkoja, tästä lähtien osoittaisi hän kestävyyttään lepuuttamalla sitä hevoskaakilla.

Siinä on nyt mäellä vaakaviiri ruostumassa. Myrsky kai on kuljettanut sen tänne metsänlaitaan, tai ehkä ovat sen tuoneet pojat ennen pienenä ollessaan. Se makaa siinä vuodesta vuoteen ja ruostuu yhä enemmän, mutta se oli kerran uusi viiri ja oli kokonaan keltainen. Iisakki muistaa kun hän toi sen kotia kauppiaalta ja Inkeri sanoi, että se oli kaunis viiri. Pari vuotta myöhemmin meni hän maalarin luo kylällä ja sai viirinsä maalatuksi mustaksi ja kirkkaaksi ja vielä vihreän suojustimen siihen. Kun hän tuli tällä kertaa kotiin, oli se Inkerin mielestä entistään kauniimpi viiri. Inkeristä oli aina kaikki hyvää, oo se oli hyvää aikaa, hän hakkasi puita ja Inkeri katseli, se oli hänen parasta aikaansa. Ja kun tuli maalis- ja huhtikuu, olivat hän ja Inkeri vallan hullaantuneita toisiinsa, aivankuin linnut ja eläimet metsässä, ja kun toukokuu tuli, kylvi hän rukiin ja pani perunan ja ahersi pyöreitä vuorokausia. Oli työtä ja unta, rakkautta ja haaveita, hän oli kuin ensimmäinen sonni, ja se olikin aika hirviö, suuri ja kiiltävä kuin kuningas, kun se tuli. Mutta sellaista kevättä ei enää nykyisin ole, ei.

Iisakki oli muutaman päivän hyvin masentunut. Ne olivat pimeitä päiviä. Hänellä ei ollut halua eikä voimia ryhtyä latoon, se sai jäädä Siivertin asiaksi kerran; kysymykseen tuli vain elättivaarin tupa. Ikipäiviä ei hän voinut salata Siivertiltä, että hän perkasi tonttia tänne metsän laitaan, ja eräänä päivänä hän sen ilmaisi: Siinä olisi hyvä kivi, jos niinkuin jotain muuraisimme, sanoi hän. — Siivertin kasvoilla ei värekään muuttunut, hän vastasi: Oikeita kivijalkakiviä! — Niin, mitä arvelet, sanoo isä: näin kauan on jo tässä möyritty ja etsitty porraskiveä, että tästä alkaisi tulla tonttimaa? Mutta enpä tiedä. — Eipä tämä taitaisi olla hullumpi tontiksi liioin! vastaa Siivertti ja silmäilee paikkaa. — Niinkö arvelet. Sillä täällä sietäisi olla joku pieni tupa vieraiden varalta, jos niitä joskus tulee. — Niin. — Pitäisi kai olla tupa ja kamari? Näit, millaista oli, kun nuo ruotsalaiset herrat tulivat tänne viimen, eikähän meillä nyt ole uutistupaakaan heille. Mutta mitä luulet: pitäisi kai olla pieni keittiökin, jos he haluaisivat keittää jotakin?

— No eipä se voi olla ihan ilman keittiötäkään ja saattaa meitä naurunalaisiksi, tiedämmä, sanoi Siivertti.

Isä vaikeni. Olipa tuo Siivertti merkillinen poika äkkäämään heti, mitä tarvittiin tupaan, ruotsalaisia herroja varten, hän ei kysynyt edes mitään, vaan sanoi: Jos olisin sinun sijassasi, laittaisin pienen tavarasuojan pohjoisseinälle. Sellainen suoja olisi hyvään tarpeeseen, jos he tahtoisivat ripustaa märät vaatteet kuivamaan. — Isä iskee heti siihen: Sinäpä jotakin sanot! —

He työskentelevät kumpikin ääneti kivien kimpussa. Hetken päästä sanoo isä: Eikö se Elias ollut vielä tullut kotiin? — Siivertti vastaa vältellen: Hän tulee kyllä pian. —

Se oli nyt tuo Eliaksen asia, hän se oli aina vain poissa, matkoilla. Eikö hän voinut kirjoittaa tavaroita sen sijaan, että kävi niitä ostamassa pitkin? Hän sai niitä niin paljon halvemmalla, niin; mutta entä mitä matkat maksoivat? Hänen ajatuksenjuoksunsa oli niin omituinen. Ja tarvitsiko hän lisää pumpulikangasta ja erilaisia silkkinauhoja kastemyssyjä varten, ja mustia ja valkoisia olkihattuja ja pitkiä piippuja? Ei kukaan korvenasukas ostanut sellaisia ja kylältä tuli ostajia Storborgiin vain silloin, kun he olivat ilman rahaa. Elias oli kyllä tavallaan taitava, olisipa vain nähnyt hänen kirjoittavan paperille tai merkitsevän liidulla jonkun laskun! Olisipa minulla sinun pääsi! sanoivat ihmiset hänelle. Se oli kyllä kaikki totta, mutta hän pani liian paljon menemään. Nuo kyläläiset eivät milloinkaan maksaneet velkaansa ja kuitenkin tulivat sellaisetkin vaivaiset kuin Brede Olsen Storborgiin talvella ja saivat pumpulikangasta ja kahvia ja siirappia ja parafiinia velaksi.

Iisakilta on jo mennyt paljon rahaa Eliakselle ja hänen kauppaansa ja hänen matkoihinsa, hänellä ei ole enää mahdottomia jäljellä kuparivuoresta saamistaan rikkauksista, ja entä sitten? — Mitenkä luulet Eliaksen asiain sujuvan? kysyi Iisakki äkkiä. — Sujuvan? toistaa Siivertti voittaakseen aikaa. — Ei näytä siltä, että sujuu. — Hän uskoo menestyvänsä. — Vai niin, oletko jutellut hänen kanssaan siitä? — En. Andresen sanoi niin. — Isä ajattelee asiaa ja ravistaa päätään: Kyllä se ei suju! sanoo hän. Mutta synti on, että se Elias sillä lailla —!

Silloin virkkaa Siivertti uutisen: Tänne korpeen tulee nyt lisää asukkaita. — Mitenkä niin? — Kaksi uudisasukasta. He ovat ostaneet meidän läheltämme. — Iisakki jää seisomaan kanki kädessä, se oli suuri uutinen ja hyvä uutinen, parhaita uutisia: Sitten on meitä kymmenen täällä korvessa, sanoo hän. — Iisakki saa lähemmin kuulla, mistä nuo uudet miehet ovat ostaneet, hän tuntee koko korven maantieteen ja nyökkää: Siinä ovat he tehneet oikein, siellä on hyvää halkometsää, siellä on myöskin jokunen honka. Maa viettää kaakkoon päin.

Eipä niitä uudisasukkaita mikään pidättänyt, yhä uusia tuli. Kaivostyö päättyi, mutta siitä vain maanviljelys hyötyi, ei ollut totta, että korpi oli kuolemaisillaan, päinvastoin, se alkoi kiehua elämää, kaksi uutta tulokasta, neljä kättä lisää, peltoja, niittyjä ja koteja. Oo noita vihreitä läikkiä metsän sisällä, majoja ja lähteitä, lapsia ja eläimiä! Soilla, missä ennen kasvoi suopursuja, huojuu nyt ruista, sinikellot nuokkuvat pientareella, keltakukat heloittavat pihanurmikoilla. Ja siellä käyskelee ihmisiä puhellen ja ajatellen, ja ollen yhteydessä maan ja taivaan kanssa.

Tässä seisoo nyt korven ensimmäinen mies. Hän saapui kahlaten polviaan myöten rämeissä ja kanervissa, hän löysi mäen ja asettui siihen asumaan. Toisia tuli hänen jälkeensä, he polkivat polun autioon korpimaahan, taas tuli uusia, polusta tuli tie, nyt ajettiin sitä kärryillä. Iisakki voi olla tyytyväinen, hän saattaa tuntea ylpeyden värähdyksen: hän oli tämän seudun perustaja, hän on maakreivi.

— Niin, eihän tätä tonttia voi yhtämittaa raivata, jos aiotaan saada lato pystyyn tänä vuonna, sanoi hän.

Sen sanoi hän kai äkillisessä valoisan mielen puuskauksessa, hän oli kai saanut uutta uskoa elämään.

Nainen astelee korpea. Tihuuttaa tasaista kesäistä sadetta, hän kastuu, mutta siitä hän ei välitä, hänellä on muuta ajattelemista, hän on jännittynyt — se on Barbro eikä kukaan muu, Breden Barbro. Hän on todellakin jännittynyt: hän ei tiedä, miten seikkailu päättyy, mutta hän on joutunut pois nimismieheltä ja jättänyt seudun. Niin on asian laita.

Hän kiertää kaikki korven uudistalot, sillä hän tahtoo karttaa ihmisiä; jokainenhan olisi huomannut, mihin hän oli menossa, kun hänellä oli vaatemytty selässä. Niin, hän oli menossa Månelandiin ja aikoi taas jäädä sinne.

Nyt on hän palvellut kymmenen kuukautta nimismiehellä, eikä se ole mikään lyhyt aika laskettuna päivissä ja öissä, mutta se on ikuisuus laskettuna pakko-olossa ja kaipuussa. Alussa meni kaikki oikein hyvin, rouva Heyerdahl piti hänestä huolta ja antoi hänelle esiliinoja ja vaatetti häntä, oli hauskaa lähteä asialle rihkamapuotiin niin kauniissa vaatteissa. Olihan Barbro tämän seudun lapsia, hän tunsi kaikki ihmiset niiltä ajoilta, jolloin hän leikki täällä, kävi täällä koulua, suuteli täällä poikia ja leikki kaikenlaisia leikkejä kivillä ja näkinkuorilla. Kaikki sujui hyvin pari kuukautta. Mutta sitten muuttui rouva Heyerdahl yhä huolehtivammaksi ja kun jouluhuvitukset alkoivat, tuli rouva Heyerdahl ankaraksi. Mitäpä siitä muuta olisi voinut seurata kuin hyvän suhteen rikkoutuminen! Barbro ei olisi kestänyt tätä, jollei eräät yön hetket olisi olleet hänen omiaan: kello kahdesta kello kuuteen aamulla saattoi hän olla kutakuinkin turvassa, ja hän saikin varkain monet nautinnot niinä tunteina. Minkälainen palvelija oli sitten kyökkäri, joka ei häntä ilmaissut? Tavallinen palvelija tästä maailmasta: kyökkäri kävi itse luvattomasti ulkona. He pitivät vuorotellen vahtia.

Kestikin kauan ennenkuin se tuli ilmi. Barbro ei suinkaan ollut niin kevytmielinen, että se olisi näkynyt hänen päältään, minkäänlaista turmelusta ei voinut havaita tässä ihmisessä. Turmelusta? Hän vastusti minkä taisi. Kun pojat pyysivät häntä joulutansseihin, sanoi hän: Ei, kerran, kahdesti, mutta kolmannella kerralla vastasi hän: Minä koetan tulla kahdesta neljään! Kas, sillälailla vastaa nokkela nainen eikä tee itseänsä huonommaksi kuin on, eikä komeile julkeudella. Hän oli palvelustyttö, hän palveli ijät päivät eikä tuntenut muuta huvitusta kuin yöjalassa käymisen. Muuta hän ei vaatinutkaan. Nimismiehenrouva tuli ja piti hänelle esitelmää ja lainasi hänelle kirjoja — tuo narri! Barbro, joka oli elänyt Bergenissä ja lukenut sanomalehtiä ja ollut teatterissa! Hän ei ollut mikään Jumalan sana erämaasta.

Mutta nimismiehenrouvassa oli kai herännyt epäilyksiä, hän seisoo eräänä aamuna kello kolme palvelijain oven takana ja kutsuu: Barbro! — Jaa, vastaa kyökkäri. — Eikö Barbro ole siellä? Avaa! — Kyökkäri avaa oven ja selittää kuten tuleekin: Barbro, ei, hänen täytyi välttämättä juosta nopeasti kotiinsa. — Kotiin, nopeasti? Kello on kolme yöllä ja kehittelee sitä lähemmin. Aamulla sukeutui suuri kuulustelu, Brede kutsuttiin paikalle ja rouva kysyi: Oliko Barbro kotona teillä kello kolme yöllä? — Brede on parantumaton, mutta hän vastaa: Oli. Kello kolme? Yöllä? Me jäimme istumaan niin kauaksi, koska oli jotakin juteltavaa, vastaa Barbron isä. — Nimismiehenrouva julistaa juhlallisesti: Barbro ei enää lähde ulos öisin! — Ei, ei, vastaa Brede. — Ei niin kauan kun hän on tässä talossa. — Ei. Niin, siinä kuulet nyt Barbro, sanoinhan sinulle! sanoo isä. — Voit käydä vanhempiesi luona silloin tällöin aamupäivisin! määrää rouva.

Mutta tuo aamuvirkku nimismiehenrouva ei ollut kai kokonaan päässyt epäilyksistään, hän odotti viikon ajan ja teki sitten kokeen neljän aikaan eräänä aamuna: Barbro! kutsui hän. — Oo, mutta tällä kertaa oli kyökkäri ulkona ja Barbro kotona, palvelijainhuoneessa vallitsi siis täysi viattomuus. Rouvan täytyi nopeasti keksiä jotakin: Otitko pyykin illalla sisälle? — Otin. — Hyvä oli, sillä on alkanut niin tuulla ulkona. Hyvää yötä!

Oli muuten vaivalloista nimismiehenrouvalle, kun nimismiehen täytyi herättää hänet öisin, ja kun sai sillä lailla juosta palvelijain luokse kuuntelemaan, olivatko he kotona. Menköön niinkuin meni, hän ei enää sitä tekisi.

Ja jollei nyt onni olisi kääntynyt vastaiseksi, olisi Barbro kyllä tullut toimeen koko vuoden emäntänsä kanssa tällä tavalla, mutta tässä muutamia päiviä sitten katkesivat heidän välinsä.

Oli varhainen aamu keittiössä. Barbro oli ensin vähän toraillut kyökkärin kanssa, eikä niinkään vähän, he korottivat ääntään ja unohtivat, että rouva saattoi tulla. Kyökkäri oli käyttäytynyt kurjasti ja livistänyt yöllä ulos, vaikka hänen vuoronsa ei ollutkaan, sillä oli sunnuntai-yö. Ja millä hän puolusteli itseään? Täytyikö hänen mennä sanomaan hyvästejä rakkaalle sisarelle, jonka piti matkustaa Ameriikkaan? Ei jälkeäkään, kyökkäri ei lainkaan puolustellut itseään, hän oli vain mielissään, että oli saanut käyttää hyväkseen tämän sunnuntai-yön. — Sinussa ei ole pisaraakaan rehellisyyttä ja kunniaa, senkin nauta! sanoi Barbro.

Hän oli kai aluksi ajatellut kysyä syytä tähän kovaääniseen keskusteluun, mutta hän vastasi palvelijain hyvään huomeneen ja rupesi äkkiä katselemaan Barbrota, Barbron rintapieltä, vieläpä kumartui tarkemmin katsomaan. Tilanne alkoi käydä kiusalliseksi. Ja äkkiä päästää rouva kirkaisun ja peräytyy ovelle. Mitä ihmettä se on? ajattelee kai Barbro ja katsahtaa rintaansa. No Herra nähköön, täi! Barbro hymyilee, ja kun hän ei ole tottumaton toimimaan omituisissakin tilanteissa, näpsäyttää hän täin rintapielestään. — Laattialle? huudahtaa rouva. Oletko hullu? Ota elukka ylös! — Ja Barbro alkaa haparoida ja toimii taaskin nokkelasti: hän on löytävinään täin ja heittää sen kauniisti keittiön pesään.

— Mistä olet sen saanut? kysyy rouva kiihtyneenä. — Mistäkö olen sen saanut? vastaa Barbro. — Niin, minä tahdon tietää, missä sinä olet ollut ja mistä sinä olet sen tuonut mukanasi. Vastaa! — Nyt teki Barbro sen häpeällisen virheen, ettei hän sanonut: Rihkamakaupasta! Se olisi mennyt täydestä. Ei, hän ei tiennyt, mistä hän oli mahtanut saada täin, mutta hän epäili saaneensa sen mahdollisesti kyökkäriltä. — Kyökkäri vastasi heti niskojaan heittäen: Minulta? Yhtä hyvä sinä olet täitä itsellesi hankkimaan! —- Mutta sinä olit yöllä ulkona. —

Taaskin virhe, hänen ei olisi pitänyt hiiskua siitä mitään. Kyökkärillä ei ollut enää mitään syytä vaieta, ja nyt tulivat nuo onnettomat yöjalassa käynnit täydellisesti ilmi. Nimismiehenrouva on ankarasti kiihdyksissä, kyökkäristä hän ei välitä, Barbrosta on kysymys, tytöstä, josta hän on luullut ennen parempaa. Ja kuitenkin olisi ehkä vielä kaikki ollut pelastettavissa, jos Barbro olisi kumartanut päänsä kaislan lailla ja vaipunut maahan ja antanut joitakin ihmeen voimakkaita lupauksia tulevaisuuteen nähden, mutta ei. Rouvan täytyi lopuksi muistuttaa lapsentyttöään kaikesta, mitä hän oli tehnyt hänen hyväkseen, ja silloin ryhtyi Barbro todella vastaamaan, vastustamaan, hän oli niin tuhma. Tai ehkä hän oli niin ovela, että hän tahtoi nyt kärjistää asiat ja päästä irti? Rouva sanoi: Olen siepannut sinut irti lain kourista. — Mitä siihen tulee, vastasi Barbro, niin on minusta yhdentekevää, vaikka hän ei olisi sitä tehnytkään. — Sen kiitoksen saan! sanoi rouva. — Puhutaanko siitä, vai vaietaanko siitä, sanoi Barbro. Jos minut olisi tuomittu, en olisi kuitenkaan saanut kuin muutaman kuukauden ja sitten olisin ollut siitä kuitti! — Rouva ei saa sanaa suustaan vähään aikaan, vaan seisoo hetkisen aukoen ja sulkien suutaan. Ensi sana, minkä hän sai sanottua oli ero. — Barbro vastasi vain: Niin, aivankuin hän haluaa!

Siitä lähtien oli Barbro oleskellut kotona vanhempiensa luona. Mutta sinne ei hän voinut pitemmäksi aikaa jäädä. Eipä silti, äiti piti kahvikauppaa ja talossa kävi kylläkin väkeä, mutta siitä ei Barbro voinut elää, hänellä saattoi olla muitakin päteviä syitä, jotka saivat hänet toivomaan vakituista asemaa. Niinpä hän tänään otti vaatemytyn selkäänsä ja lähti vaeltamaan korpea kohden. Kaikki riippui nyt siitä, tahtoiko Aksel Ström ottaa hänet vastaan! Mutta Barbro oli saanut kuulutuksen edellisenä sunnuntaina.

Sataa, on sikamainen ilma, mutta Barbro taivaltaa. Päivä kallistuu iltaan, mutta vielä ei tule pimeä näihin aikoihin. Barbro raukka, hän ei säästä itseään, vaan toimittaa asiansa hänkin, hän on menossa erääseen paikkaan alkamaan seuraavaa taistelua. Hän ei ole oikeastaan koskaan säästänyt itseään, ei koskaan ollut laiska, sentähden on hän sievä ja soma olennoltaan. Barbro on nokkela ja hän käyttää kielevyyttään usein omaksi vahingokseen, mitäpä muuta saattoi odottaakaan? Hän on oppinut pelastautumaan pulasta toisinaan, ja on saanut säilytetyksi erinäisiä hyviä ominaisuuksia, lapsen kuolema ei ole hänestä mitään, mutta elävästä lapsesta on hänellä huvia. Ja sitten on hänellä erinomainen musiikkikorva, hän rimputtelee pehmeästi ja puhtaasti kitaraa ja laulaa käheällä äänellä, se on miellyttävää ja hieman surullista kuunnella. Säästänytkö itseään? Niin vähän on hän säästänyt itseään, että on heittänyt kaikkensa maantielle eikä huomaa mitään menettäneensä. Silloin tällöin itkee hän aivankuin sydän olisi särkymäisillään yhdestä ja toisesta seikasta hänen elämässään, se kuuluu asiaan, se johtuu niistä lauluista, joita hän laulaa, se on runoutta ja suloista ystävää hänessä, hän on narrannut itseään ja monta muuta sillä. Jos hän olisi voinut ottaa kitaran mukaansa tänään, olisi hän voinut vähän rimputella sillä Akselille illalla. Hän sovittaa niin, että hän saapuu perille myöhään ja Månelandissa on kaikki hiljaista kun hän astuu pihamaalle. Kas, Aksel on jo aloittanut heinänteon rakennusten ympärillä ja saanut vähän heiniä latoon! Sitten laskee hän, että Ulla, joka on vanha, makaa kamarissa, Aksel makaa siis täällä ulkona ladossa, jossa hän itse kerran makasi. Hän menee tutulle ovelle ja on jännityksissä kuin varas, sitten kutsuu hän hiljaa: Aksel! — Mitä siellä? vastaa Aksel heti. — Minähän se vain olen, sanoo Barbro ja astuu sisään. Mutta et kai sinä voi antaa minulle yösijaa? sanoo hän.

Aksel katselee häntä ja kähmii ja istuu siinä alusvaatteillaan ja katselee häntä: Vai sinä se olet, sanoo hän. Minne sinä aiot? — No se riippuu nyt ensiksi siitä, tarvitsetko sinä kesäapua, vastaa Barbro. — Aksel ajattelee asiaa ja kysyy: Etkö sinä aio jäädä sinne, missä olet? — Ei, minä olen lähtenyt nimismieheltä. — Kyllähän minä tarvitsisin kesäapua, sanoo Aksel. Mutta mitä tämä merkitsee: Aiotko sinä tulla tänne? Älähän nyt huoli, väistää Barbro kysymykseen. Minä lähden huomenna eteenpäin, minä olen matkalla Sellanråhon ja yli tunturin, siellä on minulla paikka. — Vai niin, ovatko pyytäneet sinua? — Ovat. — Niin, kyllähän minä tarvitsen kesäapua, toistaa Aksel.

Hän on niin märkä, hänellä on vaatteita mukanaan mytyssä ja hänen täytyy vaihtaa. Älä huoli siitä, että minä olen täällä ja väistää vain hieman oven puoleen. Barbro riisuu märkiä vaatteitaan ja samalla juttelevat he keskenään, Aksel kääntyy usein katsomaan häntä. — Ei, nyt sinun pitää mennä ulos vähän, sanoo Barbro. — Ulos? vastaa Aksel. Eikä nyt ollut sellainen sää, että olisi tehnyt mieli uloskaan mennä. Hän seisoo ja katselee miten Barbro käy yhä alastomammaksi, siitä ei voi kääntää katsettaan, ja niin ajattelematon kun Barbro on, hän olisi voinut hyvin pukea ylleen kuivia sitä mukaa kuin riisui yltään märkiä, mutta sitä hän ei tehnyt. Paita on niin ohut ja liimautuu ihoon kiinni, hän ottaa napin auki toiselta olalta ja kääntyy pois, hän on niin harjaantunut. Aksel on tällöin vaiti hetkisen ja näkee, miten Barbro vain parilla otteella kietasee paidan jalkoihinsa. Se oli verrattomasti tehty Akselin mielestä. Ja siinä seisoo hän niin täysin ajatuksetonna.

Myöhemmin makailivat he ja juttelivat keskenään. Kyllähän Aksel tarvitsi kesäapua, ei silti. — Niin kerrotaan, sanoi Barbro. — Aksel oli aloittanut heinänteon ja korjuun yksinään tänäkin vuonna, Barbro kai arvasi itse, miten kiire hänellä oli. — Kyllä Barbro tiesi kaikki. — Toisaalta oli kylläkin juuri Barbro karannut silloin hänen luotaan ja saattanut hänet ahtaalle naisavusta, hän ei voinut sitä unohtaa, ja hän oli ottanut sormukset mukaansa. Kaiken häväistyksen lisäksi tuli hänen sanomalehtensä yhä, tuo Bergenin lehti, josta hän ei ollut päästä erilleen ikinä, hänen oli täytynyt maksaa koko vuosikerta jäljestä päin. — Olipa se häpeämätön lehti! sanoi Barbro ja oli koko ajan yhtä mieltä hänen kanssaan. — Mutta toisen osoittaessa näin suurta myöntyväisyyttä ei hänkään voinut olla epäinhimillinen, hän myönsi, että Barbrolla oli syytä vihoitella hänelle, koska hän oli ottanut hänen isältään telegraafinkorjauksen. Mutta muuten voi nyt isäsi saada telegraafin takaisin, sanoi hän, minä en huoli siitä, se on vain ajanhukkaa. — Niin, sanoi Barbro. — Aksel ajatteli hetken, sitte hän kysyi suoraan: Niin, mitenkä on nyt, aiotko olla vain kesäajan? — En, vastasi Barbro, kaikki riippuu sinusta. — Onko se oikein tarkoituksesi? — On. Niinkuin sinä tahdot, niin tahdon minäkin. Älä huoli epäillä minua enää. — Niinkö. — Ei. Ja minä olen saanut meille kuulutuksen. —

Vai niin. Se ei ollut hullumpaa. Aksel makasi kauan ja ajatteli sitä. Jos se tällä kertaa oli totta eikä häpeällistä petosta, niin ei hänellä enää ikipäivinä olisi naisavusta puutetta. — Voisin saada naisihmisen kotipuolesta, sanoi hän, ja hän on kirjoittanut, että hän ottaisi minut. Mutta minun pitäisi kustantaa hänet kotiin Ameriikasta.— Barbro kysyy: Vai on hän Ameriikassa? — On. Hän matkusti viime vuonna. Mutta hän ei viihdy siellä. — Älä huolikaan hänestä! selittää Barbro. Mitä sitten minusta tulee? kysyy hän ja alkaa tulla liikutetuksi. — Sentähden en olekaan tehnyt varmaa kauppaa hänen kanssaan. —

Nyt ei Barbro kai myöskään tahtonut olla toista huonompi hänkään, hän tunnusti, että hänkin olisi voinut saada erään pojan Bergenissä, ja hän oli erään tavattoman suuren panimon ajuri, niin hänellä oli suuri luottamus. Ja hän suree kai yhä vieläkin minua, sanoo Barbro nyyhkien. Mutta sinä tiedät, että kun kahdella ihmisellä on ollut niin paljon yhteistä kuin sinulla ja minulla, niin en minä voi sitä unohtaa. Sinä voit kyllä unohtaa minut vaikka kokonaan! — Kuka, minä? vastaa Aksel. Ei, sen asian takia ei sinun tarvitse siinä itkeä, sillä minä en ole koskaan unohtanut sinua. — Vai niin. —

Tämä tunnustus rauhoittaa Barbrota ja hän sanoo: Ja minkä vuoksi kustantaa hänet Ameriikasta asti tänne kun se ei ole tarpeellista! — Hän neuvoo häntä luopumaan koko puuhasta, se tulisi liian kalliiksi eikä se ollut välttämätöntäkään. Barbro näytti saaneen halun perustaa itse hänen onnensa.

He sopivat asiasta yön mittaan. Eiväthän he olleet vieraita toisilleen, vaan olivat niin usein pohtineet kaikkia asioita ennen. Välttämätön vihkimys pitäisi toimittaa ennen kiireitä kesätöitä, heidän ei nyt tarvinnut teeskennellä ja Barbro oli nyt itse innokkain jouduttamaan sitä. Akselia ei loukannut se, että Barbro oli niin innokas eikä hänessä herännyt mitään epäilyksiä, päinvastoin hänen kiireensä imarteli häntä ja kiihoitti häntä. Niin, hän oli korven mies, karkea eikä mikään turhan tarkka, hän oli pakotettu yhteen ja toiseen, hän katsoi hyötyä. Sen lisäksi oli Barbro hänestä niin uusi ja soma taas, melkein hiukan sievempi kuin ennen. Hän oli kuin omena, ja Aksel söi siitä. Kaikkihan oli taas valoisaa heille.

Sen sijaan puhuivat he Ullasta, että miten he pääsisivät hänestä eroon? Niin, hänen täytyy lähteä! sanoi Barbro. Me emme ole hänelle kiitollisuuden velassa mistään. Hän on täynnä juoruja ja ilkeyttä. — Mutta Ullaa näyttikin olevan vaikeata saada pois.

Jo ensimmäisenä aamuna, jolloin Barbro ilmaantui taloon, aavisti kai Ulla kohtalonsa. Hän kiukkuuntui heti, mutta peitti sen ja nyökkäsi, asettaen vielä tuolinkin esille. Månelandissa oli eletty päivästä päivään, Aksel oli kantanut veden ja puut ja tehnyt kaikkein raskaimmat työt ja Ulla oli pitänyt lopusta huolen. Hän oli ajan oloon päättänyt itsekseen olla uudistalossa kuolemaansa saakka, mutta nyt tuli Barbro ja teki hänen suunnitelmansa tyhjäksi.

Jos tässä talossa olisi ollut edes joku kahvinpapu, niin olisit saanut
sen, sanoi hän Barbrolle. Aiotko etemmäs korpeen? — En, vastasi Barbro.
— Vai et aio etemmäs? — En. — Sehän ei kyllä minuun kuulu, sanoi Ulla.
Aiotko takaisin sitten? — En sitäkään. Jään nyt toistaiseksi tänne. —
Vai aiot jäädä tänne? — Kyllä kai se niin käy. —

Ulla odottaa hetken, hän käyttää vanhaa järkeään, hän on täynnä politiikkaa: Niin, sanoo hän, sittenhän minä pääsen. Ja iloinen minä olen! — No, sanoo Barbro leikillä, onko Aksel ollut niin kärtyisä sinulle? — Kärtyisä? Hänkö? Älä huoli pilkata vanhaa ihmistä, joka vain odottelee vapahdusta joka hetki! Aksel on ollut kuin isä ja korkeimman lähettämä minulle jok'ikinen päivä ja hetki, muuta en voi sanoa. Mutta minulla ei ole täällä korvessa ketään omaisia, elän täällä yksinäisenä ja hylättynä vieraissa paikoissa ja kaikki minun sukulaiseni ovat tunturin toisella puolen. —

Mutta Ulla jäi taloon. He eivät voineet erota hänestä ennenkuin vihkimisen jälkeen, ja Ulla ei ollut suostuvinaan, mutta sanoi viimein, että kyllä hän tahtoi tehdä sen palveluksen, että olisi kotolaisena elukoita hoitamassa vihkimisretken ajan. Se vei kaksi päivää. Mutta kun vastavihityt palasivat kotiin ei Ulla vieläkään lähtenyt. Hän siirsi sen päivästä päivään, milloin hän oli sairas, sanoi hän, milloin näytti hankkivan sadetta. Hän mairitteli Barbrota, että nyt oli Månelandin ruokakomento kokonaan muuttunut, nyt tarjottiin toisella tavalla, tarjottiin kahviakin toisella tavalla! Ulla ei häikäillyt mitään, hän kyseli Barbrolta neuvoa asioissa, jotka hän itse tiesi paremmin: Mitä arvelet, lypsänkö ensin vuohet, kun ne seisovat hinkaloiden edessä vai alanko Bordelinista? — Tee niinkuin haluat. — Enkö ole sitä sanonut! virkkaa Ulla. Sinä olet ollut ulkona maailmalla ja olet ollut suurten ja ylhäisten ihmisten parissa ja oppinut kaikki. Toista on tässä muiden raukkojen!

Ei, Ulla ei häikäillyt mitään, vaan harjoitti päivät päästään politiikkaa. Kertoipa hän Barbrolle, miten hyviä ystäviä hän ja Barbron isä, Brede Olsen, olivat olleet! Ullalla oli ollut monta hauskaa hetkeä hänen kanssaan, hän oli sellainen hyväluontoinen ja sopuisa mies tuo Brede, ei kuullut koskaan pahaa sanaa hänen suustaan!

Mutta kauan ei näin voinut jatkua, ei Aksel eikä Barbro halunneet enää pitää Ullaa ja Barbro vei häneltä kaiken työn. Ulla ei valittanut, mutta katseli emäntäänsä vaarallinen välke silmissä ja muutti vähitellen puhetapaansa: Niin, kyllä hän nyt on suurellinen! sanoi hän. Aksel oli viime vuonna syksyllä kaupungissa, et kai tavannut häntä? Ei, sinä olit Bergenissä. Mutta Aksel matkusti asioilla ja osti niittokoneen ja äkeen. Mitä ovat Sellanrålaiset häneen verrattuina? Eivät mitään!

Hän yritteli pieniä neulanpistoja, mutta ei sekään auttanut, herrasväki ei pelännyt häntä, Aksel sanoi hänelle suoraan eräänä päivänä, että hänen täytyi lähteä. — Lähteä? kysyi Ulla. Miten? Pitääkö minun ryömiä? Ei, hän kieltäytyy lähtemästä väittäen olevansa sairas eikä pysynyt jaloillaan. Ja niin hullusti kävikin: kun häneltä otettiin kaikki työ ja hän joutui aivan toimettomaksi, retkahti hän kasaan ja tuli todella sairaaksi. Hän laahusti vielä viikon ajan, Aksel katseli häntä kiukkuisena, mutta Ulla jäi ilkeydestä, vihdoin täytyi hänen käydä sänkyyn.

Eikä hän nyt suinkaan levännyt vapahdusta odotellen, vaan puheli alituiseen ylösnousemisestaan piammiten. Hän vaati tohtoria, sellainen suurellisuus oli aivan tuntematonta korvessa. — Tohtoria? kysyi Aksel, oletko tolaltasi? — Miten niin? kysyi Ulla lempeästi vastaan, eikä ymmärtänyt mitään. Hän oli niin lempeä ja jauhomainen, niin onnellinen siitä, ettei hän ollut muille rasitukseksi, hän saattoi maksaa tohtorin itse. — Vai niin, voitko? kysyi Aksel. — Enkö voi? sanoi Ulla. Ja sitä paitsi, täytyykö minun tässä maata ja kuolla elukan lailla Vapahtajan kasvojen edessä. — Nyt sekaantui Barbro keskusteluun ja kysyi varomattomasti: Mitä puuttuu? Enkö minä kanna ruokaa sinne sinulle? Mutta kahvin olen kieltänyt sinulta hyvässä tarkoituksessa. — Sinäkö se olet, Barbro? sanoo Ulla ja kääntää vain katseensa hänen puoleensa, hän on hyvin huonona ja näyttää kamalalta muljottavine silmineen: Olkoon niinkuin sanot, Barbro, että minä tulisin huonommaksi kahvitilkasta, teelusikallisesta kahvia. — Kyllä sinulla nyt pitäisi olla muuta ajattelemista kuin kahvia, sanoo Barbro. — Eikö olekin niinkuin sanon! vastaa Ulla. Sinä et ole koskaan halunnut kenenkään kuolemaa, vaan että hän tekisi parannuksen ja eläisi. Mitä — minä makaan ja näen — oletko saamassa lapsen, Barbro? —

Minä? huutaa Barbro ja lisää raivoissaan: ansaitsisitpa, että ottaisin ja heittäisin sinut pihalle suunsoittosi vuoksi!

Tällöin vaikenee sairas ja miettii hetkisen, mutta hänen suunsa vääntyy aivankuin se välttämättä tahtoisi hymyillä, mutta ei voi. — Kuulin yöllä jonkin huutavan, sanoo hän. — Hän on tolaltaan! kuiskaa Aksel. — Ei, en ole tolaltani, sanoo Ulla. Jokin aivankuin huusi. Se kuului metsästä tai mäeltä. Se oli merkillistä, aivankuin pieni lapsi olisi huutanut. Lähtikö Barbro? — Lähti, hän ei enää halunnut kuunnella hullutuksiasi. — Minä en hulluttele, en ole niin tolaltani, kuin hän luulee, sanoo Ulla. Ei, kaikkivaltias ei tahdo, että minä menisin valtaistuimen ja karitsan eteen kaikkineni, mitä tiedän Månelandista. Minä kyllä toivun taas; mutta sinun täytyy hankkia tohtori minulle, Aksel, niin se menee pikemmin. Minkä lehmän aiot antaa minulle? — Minkä lehmän? — Lehmän, jonka minulle lupasit. Bordelininko annat? — Joutavia jaarittelet, sanoo Aksel. — Lupasithan minulle lehmän, kun pelastin henkesi. — Siitä en tiedä mitään. —

Silloin nostaa Ulla päätään ja katsoo häneen. Hän on niin surkastunut ja harmaa, pää törröttää pitkän linnunkaulan päässä, hän on eriskummaisen ja kauhistavan näköinen, Akselia karmaisee ja hän haparoi ovenripaa selkänsä takaa. — Vai niin, sanoo Ulla, sinä olet sitä lajia! Sitten ei enää puhuta siitä asiasta. Minä voin elää ilman lehmääkin tästä lähtien enkä enää siitä hiisku. Mutta oli hyvä, että näytit millainen mies olit, Aksel, niin tiedän sen toisen kerran!

Mutta yöllä kuoli Ulla, jolloinkin yöllä, hän oli joka tapauksessa kylmä aamulla, kun he tulivat hänen luokseen.

Akselilla ja Barbrolla ei ollut mitään sitä vastaan, että he saivat haudata hänet ainaiseksi, ei ollut enää sellaista varuillaanolemista, he saattoivat olla iloisia. Barbro valittaa hammassärkyä jälleen, muuten on kaikki hyvin. Mutta tuo ihminen villahuivi suun edessä, jota hänen täytyy pitää syrjässä aina puhuessaan, ei ole vähäinen vaiva, eikä Aksel käsitä niin paljoa hammassärkyä. Hän on kyllä huomannut hänen varovaisen pureskelunsa, mutta eihän häneltä puuttunut ainoatakaan hammasta suusta. — Oletko saanut uusia hampaita? kysyy hän. — Olen. — Särkeekö niitäkin? — Sinäpä hulluttelet! vastaa Barbro vihaisena, vaikka Aksel oli kysynyt vakavassa mielessä. Ja katkeruudessaan tulee hän ilmaisseeksi oikean syyn: Huomaat kai miten minun laitani on?

Miten hänen laitansa oli? Aksel katsoo hieman tarkemmin ja huomaa, että hänen mahansa on paisunut. — Mutta et kai sinä ole saamassa lasta? kysyy hän. — Kyllä kai sen tiedät, vastaa hän. — Hän tuijottaa hieman ällistyneenä häneen. Hitaana jää hän istumaan ja laskemaan: viikko, kaksi viikkoa, kolmannella viikolla. — Mistä minä tiedän? sanoo hän. — Barbro ärtyy äärimmilleen tästä sanakiistasta ja hyrähtää äänekkääseen itkuun, vääryyttä kärsineen itkuun: Kuoppaa vaan minutkin maahan, niin pääset minusta! sanoo hän.

Ei, Aksel ei lainkaan halunnut kuopata häntä maahan, hän on aika jäärä katsomaan hyötyä, hän ei lainkaan kaipaa kukkanurmea samotakseen. — Sitten et voi haravoida kesällä? kysyy hän. — Enkö voi? vastaa Barbro kauhuissaan. Herra paratkoon, miten nainen myös voi äkkiä hymyillä! Kun Aksel otti sen sillä lailla, tulvahti Barbron olemukseen hysteerinen ilo ja hän huudahti: Minä haravoin kahden edestä! Saatpa nähdä, Aksel, että minä teen kaikki, mitä minulta vaadit ja paljon enemmänkin. Minä raadan, minkä itsestäni irti saan ja olen iloinen, kunhan sinä vain olet tyytyväinen!

Yhä enemmän kyyneleitä ja hymyä ja hellyyttä. He olivat kahden erämaassa, ei ketään pelättävänä, ovet avoimina, kesälämpöä, kärpästen surinaa. Barbro oli niin myöntyväinen ja antautuva, kaiken tahtoi hän niinkuin Aksel tahtoi.

Auringonlaskun jälkeen valjastaa hän niittokoneen eteen, hän tahtoo kaataa pienen kaistaleen huomiseksi. Barbro tulee nopeasti ulos aivankuin hänellä olisi jotakin asiaa ja sanoo: Kuulehan, Aksel, miten sinä saatoit ajatella jonkun puuhaamista Ameriikasta? Silloinhan ei hän tulisi ennenkuin talveksi, ja mitä sinä hänellä silloin tekisit? — Sen oli kai Barbro nyt keksinyt ja juoksi sitä sanomaan aivankuin jotakin välttämätöntä.

Mutta se ei suinkaan ollut välttämätöntä, Aksel oli heti älynnyt, että ottaessaan Barbron sai hän samalla kesäavun siksi vuodeksi. Se mies ei häily eikä ajattele tähtimaailmoista. Nyt kun hän on saanut naisen kotiaskareihin, voi hän pitää telegraafin vielä jonkun aikaa. Siitä tulee koko lailla rahaa vuoden mittaan, mikä on hyvään tarpeeseen niin kauan kuin hän ei voi myydä suuremmassa määrässä maantuotteita. Kaikki sujuu, hän on kiinni todellisuudessa. Eikä hänen tarvitse pelätä enää mitään tihuja telegraafilinjaan nähden Brede Olsenin, appensa, taholta.

XI.

Luonnollisestikin täytyi Iisakin lähteä kylälle eräänä päivänä. Häneltä kysyttiin, mitä asiaa hänellä sinne oli. — Enpä tiedä, vastasi hän. Mutta lakaisi rattaat oikein puhtaiksi, pani siihen istuimen ja ajoi matkoihinsa. Ja luonnollisestikin oli hänellä erinäisiä ruokatarpeita vietävänä Eliakselle Storborgiin. Sellanråsta ei koskaan lähtenyt hevosta ilman yhtä tai toista lähetystä Eliakselle.

Kun Iisakki ajoi hevosella korpea alas, ei se ollut mikään mitätön tapahtuma, hän liikkui niin harvoin, Siivertti kulki tavallisesti hänen sijastaan. Kahdessa ensimmäisessä uudistalossa seisotaan tuvan ovella ja sanotaan: Sehän on itse Iisakki, mitähän tuo nyt itse ajaa tänään! Kun hän tuli Månelandiin saakka, seisoo Barbro ikkunassa lapsi käsivarrellaan ja katsoo häntä ja ajattelee: Se on Iisakki itse!

Hän saapuu Storborgiin ja pysäyttää: Ptruu! Onko Elias kotona? — Elias tulee ulos. Kyllä hän on kotona, hän ei ole matkustanut vielä, mutta hän on lähtemässä kevätretkelleen eteläisempiin kaupunkeihin. — Tässä on jotakin, jonka äitisi lähetti mukanani, sanoo isä: En tiedä, mitä siinä on, mutta ei kai siinä erikoisempaa ole. — Elias ottaa vastaan astiat, kiittää ja kysyy: Ei kai sinulla ole kirjettä tai sentapaista? — On, vastaa isä ja alkaa etsiä taskuistaan, ja se on pikku Rebekalta. — Elias saa kirjeen, sitä hän oli odottanutkin, hän tuntee, että se on ilahduttavan paksu ja sanoo isälle: Ei, olipa ikävä, että tulit niin aikaisin, kaksi päivää liian aikaisin. Mutta jos odotat vähän, niin ajat matkalaukkuni samalla.

Iisakki astuu alas ja sitoo hevosen. Hän tekee kierroksen pelloille. Pieni edusmies Andresen ei ole mikään huono maanviljelijä Eliaksen puolesta, tietenkin on häntä ollut Sellanrån Siivertti hevosella auttamassa, mutta hän on myös omin päin kuivannut jonkun verran suota ja palkannut miehen kiveämään ojia. Heidän ei tarvinnut tänä vuonna ostaa rehuja Storborgiin ja ensi vuonna saattoi Elias jo pitää hevosia. Siitä sai hän kiittää Andresenin harrastusta maanviljelykseen.

Viimein huutaa Elias, että hän on pakannut matkalaukkunsa ja on valmis. Itse on hän myös valmis seuraamaan mukana, hänellä on hienot siniset vaatteet ja valkea kaulus kaulassaan, kalossit jalassa, kävelykeppi. Oikeastaan tulee hän nyt kaksi päivää liian aikaisin postilaivalle, mutta se ei tee mitään, hän voi odottaa kylällä sen verran, yhdentekevää, missä hän on.

Niin ajavat isä ja poika. Edusmies Andresen seisoo kaupan ovella ja sanoo: Onnea matkalle!

Isä osoittaa huolenpitoa poikaansa kohtaan ja tahtoo antaa hänelle istuimen yksinään, mutta Elias estelee ja istuutuu hänen viereensä. He ajavat Breidablikin ohi ja Elias muistaa äkkiä, että hän on unohtanut jotakin. — Ptruu! Mitä niin? kysyy isä. — Sateenvarjo vain, Eliaksen sateenvarjo on unohtunut, mutta sitä hän ei voi selittää ja sanoo vain: Ei auta. Aja vain! — Eikö käännytä? — Ei, aja vain! — Mutta olihan hittoa, että hän oli niin huonomuistinen! Se sattui kiireessä, kun isä kulki siellä pelloilla odottelemassa. Nyt sai Elias ostaa uuden sateenvarjon Trondhjemissa käyttääkseen, kun hän tuli sinne. Eipä haitannut, vaikka omisti kaksikin sateenvarjoa. Kuitenkin on hän niin äkeissään itselleen, että hän hyppää alas ja kävelee kärryjen jäljessä.

Heidän keskustelustaan ei tule juuri mitään sillä lailla, koska isän täytyy joka kerta kääntyä ympäri ja puhua taakseen. Isä kysyy: Kuinka kauan olet poissa? ja Elias vastaa: Noin kolmisen viikkoa tai korkeintaan kuukauden. — Isä ihmettelee, etteivät ihmiset suurissa kaupungeissa menetä itseään ja joudu harhapoluille. Mutta Elias vastaa, että mitä häneen tuli, niin oli hän tottunut kaupunkeihin, hän ei koskaan menettänyt itseään, sitä ei ollut milloinkaan tapahtunut. — Isästä on häpeällistä istua yksinään ja hän sanoo: Ei, nyt saat sinä ajaa jonkun aikaa, minä saan jo kylläni: Mutta Elias ei tahtonut millään muotoa karkoittaa isää istuimelta ja istuutuu ennemmin itsekin rattaille. Mutta ensin he aterioivat isän hyvistä eväistä. Sitten he taas ajavat.

He saapuvat kahden viimeisen uudistalon luo ja nyt on jo helposti nähtävissä, että lähestytään kylää, täällä on kussakin paikassa valkoiset uutimet pienissä, tielle päin olevissa tuvanikkunoissa ja ladon räystääseen on kiinnitetty lipputanko. — Se on itse Iisakki! sanoo noiden kahden uudistalon väki nähdessään matkustajat.

Vihdoin saa Elias käännetyksi sen verran ajatuksensa pois omasta itsestään ja omista asioistaan, että hän kysyy: Mitä asiaa sinulla on tänään? — Hm! eipä erikoisempaa mitään! vastaa isä. — Mutta pitihän nyt Eliaksen matkustaa pois, eihän olisi mitään vahinkoa, vaikka hän tietäisikin sen: Sepän Jensineähän minä ajan noutamaan, selittää isä. — Pitikö sinun vaivautua itse sille asialle, eikö Siivertti olisi voinut sitä tehdä? kysyy Elias. Kas, Elias ei tiennyt asioista, hän luuli siis, että Siivertti noutaisi sepän Jensinen sen jälkeen, kun tämä oli niin komeasti lähtenyt Sellanråsta!

Ei, heinänkorjuu ei sujunut kotona. Inkeri oli kyllä pitänyt lupauksensa, Leopoldiina teki myös tehtävänsä ja sitä paitse oli heillä hevosharava. Mutta heinä oli osaksi raskasta timoteitä ja niittymaa laaja. Sellanrå oli nyt suuri talo, naisilla oli myös muuta työtä kuin haravoimista, oli elukat, ruoan täytyi olla valmis määrättyyn aikaan, oli juustonlaittoa ja kirnuamista, vaatteidenpesoa ja leipomista, äiti ja tytär saivat tehdä työtä nääntyäkseen. Iisakki ei halunnut nähdä toista sellaista kesää, hän määräsi lyhyesti, että Jensine oli otettava takaisin, jos hän oli saatavissa. Inkerillä ei liioin enää ollut mitään sitä vastaan, hän oli taas järkiintynyt ja vastasi: Tee niinkuin tahdot minun puolestani! Inkeri oli nyt tasaantunut, ei ole mikään pieni asia saada järkensä takaisin, kun on sen menettänyt. Inkerillä ei ollut enää hehkua tuhlattavana, ei mitään yksityistä villiyttä aisoissa pidettävänä, talvi oli hänet jäähdyttänyt, hänellä oli jäljellä hehkua vain kotitarpeiksi, nyt oli hän alkanut tulla hieman täyteläisemmäksi, sievemmäksi, pulskemmaksi. Merkillinen nainen, hän ei surkastunut, ei kuollut vähitellen, ehkä johtui se siitä, että hän oli aloittanut niin myöhään kukintansa. Herra ties mistä kaikki johtuu, ei millään ole vain yhtä syytä, kaikella on syysarjansa. Eikö hän ollut sepänvaimon silmissä hyvissä kirjoissa? Mistä saattoivat sepän vaimot häntä tuomita? Viallisten kasvojensa vuoksi oli hän hyljeksitty keväässänsä, myöhemmin joutui hän omituiseen ympäristöön ja menetti kuusi vuotta kesästään; kun hänellä vielä oli kylliksi elinvoimia, ilmeni hänen syksyssään villiyden puuskia. Inkeri oli parempi kuin sepänvaimot, hieman vahingoittunut, hieman vääristynyt, mutta luonnoltaan hyvä, luonnoltaan kelvollinen…

Isä ja poika ajavat, he ajavat Brede Olsenin majataloon ja vievät hevosen vajaan. Nyt on ilta. He menevät itse sisälle.

Brede Olsen on vuokrannut tämän talon, se on oikeastaan ulkohuonerakennus, joka kuuluu kauppiaalle, nyt on siihen laadittu kaksi tupaa ja kaksi kamaria, se ei ole hullumpi, se sijaitsee hyvällä paikalla, talossa käy kahvinjuojia ja lähiseudun väkeä, joka aikoo matkustaa postilaivalla.

Bredellä näyttää kerrankin olevan onnea, hän on joutunut oikealle paikalleen, ja siitä sai hän kiittää vaimoaan. Breden vaimon päässä syntyi tämä kahvilan ja majatalon pidon ajatus, kun hän myi kahvia Breidablikin huutokaupan aikana, oli niin hauska tehdä kauppaa, tuntea käsissään rahoja, kontantteja. Tänne muuton jälkeen on kaikki käynyt hyvin, vaimo myy kahvia todenteolla ja antaa asuntoa ihmisille, joilla ei ole kattoa päänsä päällä. Matkustajat siunaavat häntä. Luonnollisestikin on Katriina, tytär hänelle hyvänä apuna, hän on suuri tyttö ja nokkela tarjoilemaan; luonnollisestikin on myös ajankysymys, milloin pikku Katri ei enää voi olla vanhempainsa kotona tarjoilemassa. Mutta toistaiseksi käy liike tyydyttävästi ja se on pääasia. Alku oli niin erinomaisen hyvä ja olisi voinut olla vielä parempi, jollei kauppiaalta olisi rinkelit ja leivokset loppuneet; vappuyleisö sai istua ja turhaan pyytää leipää kahvin lisäksi, kahvileipää! Se opetti kauppiasta varaamaan leivoksia kylän juhlatilaisuuksiin.

Breden perhe elää miten voi liikkeestä. Kahvi ja jäljelle jäänyt kahvileipä kuittaa monet ateriat, mutta pysyyhän hengissä ja lapset saavat hienon, jopa hienostuneen leiman siitä. Ei ole kaikilla leipää kahvin kanssa! sanoo seudun väki. Breden perhe näyttää voivan hyvin, he pitävät vielä koiraakin, joka käy ympäri norkoilemassa vierailta suupaloja ja lihoo. Merkillistä, miten tuollainen lihava koira voi reklamoida majatalon elintapoja!

Brede Olsenilla on siis isännän asema tässä talossa ja hän on vielä sen ohella päässyt nousemaan. Hänestä oli jälleen tullut nimismiehen apuri ja todistaja ja häntä käytetyinkin yhteen aikaan varsin ahkerasti; mutta viime syksynä joutui hänen tyttärensä Barbro riitaan nimismiehenrouvan kanssa mitättömästä seikasta, suoraan sanoen täistä, ja siitä ajasta lähtien ei Brede enää ole ollut tämän herrasväen suosiossa. Mutta Brede ei ole siinä paljoa menettänyt, hänellä on muita herrasväkiä, jotka käyttävät häntä vartavasten tuottaakseen nimismiehenrouvalle harmia, niinpä käyttää häntä tohtori ahkerasti kyyditsijänä, ja papinrouvalla ei todellakaan ole niin paljon porsaita kuin hän tahtoisi saada Breden lahtaamaan, — ne ovat hänen omat sanansa.

Mutta monesti on Breden perheellä niukkaakin, he eivät ole kaikki niin lihavia kuin koira. Mutta Herran kiitos, Bredellä on keveä luonne: lapset käyvät yhä suuremmiksi! sanoo hän, vaikka uusia tulee yhtenään. Ne, jotka ovat suuria, ovat lähteneet kotoa ja huolehtivat itsestään ja lähettävät tuolloin tällöin vähän kotiinkin: Barbro on naimisissa Månelandissa ja Helge on sillinuotalla, he toimittavat vähän tavaraa tai rahaa vanhemmillekin, milloin voivat, vieläpä itse Katrikin, joka tarjoilee kotona, saattoi ihmeellistä kyllä pistää isälle käteen viisikruunusen kerran talvella, kun näytti kaikkein pimeimmältä. Sepä tyttö on! sanoi Brede, eikä hän kysynyt, keneltä tyttö oli sen saanut tai millä hän sen oli ansainnut. Niin piti olla, lapsilla tuli olla sydäntä vanhempiaan kohtaan, heidän piti auttaa näitä!

Brede ei ole oikein tyytyväinen poikaansa Helgeen siinä suhteessa, hän seisoskelee rihkamakaupassa ja kehittelee käsityksiään lasten velvollisuuksista vanhempiaan kohtaan: Nähkääs nyt esimerkiksi tuota poikaani Helgeä, jos hän käyttää vähän tupakkaa ja ottaa naukun, siihen en sano mitään, me olemme kaikki olleet nuoria. Mutta hänen ei pidä lähettää meille kirjeessä toisensa jälkeen pelkkiä terveisiä. Hänen ei pidä saattaa äitiänsä kyyneliin. Se on paha tapa. Ennen vanhaan oli toisin, lapset eivät olleet vielä aikuisia, kun he jo ryhtyivät palvelukseen ja alkoivat lähettää vanhemmille pientä apua. Eikö tulisi olla niin? Eivätkö isä ja äiti ole ensin kantaneet heitä sydämensä alla ja hikoilleet verta pitääkseen heidät hengissä koko kasvun ajan? Sitten he unohtaisivat sen!

Oli kuin Helge olisi kuullut isänsä puheen, sillä nyt tuli kirje, jossa oli seteli, kokonainen viisikymmenkruununen. Ja nyt eli Breden perhe leveästi jonkun aikaa ja osti tuhlaavaisuudessaan sekä lihaa että kalaa keittoruoaksi ja lasihelyillä koristetun kattolampun majatalon parempaan tupaan.

Meni päivä erältään, ja mitä muuta voisikaan vaatia? Breden perhe eli näin kädestä suuhun, mutta ilman suurempaa puutetta. Mitäpä muuta voisikaan vaatia?…

— Sellaisia vieraita! sanoi Brede ja johti Iisakin ja Eliaksen tupaan, jossa oli lasihelyillä koristettu lamppu. Mitä näenkään! Et kai sinä, Iisakki, aio matkustaa? — Ei, minulla on vain sepälle asiaa. — Vai niin, sitten aikoo Elias taas eteläisempiin kaupunkeihin?

Elias on tottunut hotelleihin, hän on kuin kotonaan, ripustaa takkinsa ja keppinsä seinälle ja pyytää kahvia; ruokaa on isällä mukana laukussa. Katri tuo kahvia. — Ei hänen pidä maksaa! sanoo Brede. Minä olen niin monesti ollut Sellanråssa ja saanut juomista ja syömistä, ja Eliaksella olen minä kirjoissa; et saa ottaa äyriäkään, Katri! — Mutta Elias maksaa, ottaa rahapussin ja maksaa, ja antaa kaksikymmentä äyriä ylitse. Ei mitään saituutta.

Hän sanoo Katrillekin sen mikä välttämätöntä on, mutta ei muuta kuin mikä välttämätöntä on, hän puhelee ennen hänen isänsä kanssa. Ei, Elias ei välitä tytöistä, hän on aivankuin karkamustunut niistä kerran ja kadottanut mielenkiinnon. Ehkei hänellä ole koskaan ollut oikeata rakkausviettiä, koska hän nyt noin ilman aikojaan kuljeksii. Harvinainen mies korvessa, herra, jolla on ohut kirjurinkäsi ja naisen aisti koreiluun ja sateenvarjoihin ja keppeihin ja kalosseihin nähden. Vaihdettu, laimistunut, käsittämätön vanhapoika. Eipä tahdo kasvaa edes raakaa partaakaan hänen ylähuuleensa. Mutta ehkäpä oli niin, että tämä nuorukainen oli oikeata lajia ja kaikin puolin kunnollisesti varustettu kerran, mutta joutui omituisiin oloihin ja muuttui vaihdokkaaksi? Tuliko hänestä niin ahkera konttorissa ja rihkamapuodissa, että koko hänen alkuperäisyytensä katosi? Ehkä oli niin. Joka tapauksessa kulkee hän nyt täällä kilttinä ja intohimottomana, hieman heikkona, hieman välinpitämättömänä ja vaeltaa yhä edelleen syrjäpolkuaan. Hän saattoi kadehtia joka miestä korvessa, mutta siihenkään hänellä ei ollut kykyä.

Katri on tottunut laskemaan leikkiä vieraiden kanssa ja hän kiusoittaa Eliasta sillä, että hän kai on menossa etelään päin rakastettunsa luokse taas? — Minulla on muutakin päässä pidettävää, vastaa Elias, minä lähden kauppamatkoille, avaamaan suhteita. — Älä ole niin nenäkäs parempisäätyisille ihmisille, Katri! oikaisee hänen isänsä. Brede Olsen on niin kohtelias Eliakselle, niin kunnioittava, että pois tieltä. Hänen on hyvä ollakin sitä, se on viisasta, hän on velkaa Storborgiin, hän on velkojansa edessä nyt. Ja Elias? Hän pitää hyvänään tuon kohteliaisuuden ja on puolestaan hyvä ja armollinen: Teidän korkea-arvoisuutenne! sanoo hän pilan vuoksi ja on olevinaan. Hän mainitsee unohtaneensa sateenvarjonsa: Olimme juuri tulleet Breidablikin ohi ja siinä silmänräpäyksessä muistin sateenvarjon! — Brede kysyy: Hän aikoo kai pikku kauppiaallemme tässä vieressä totilasille illaksi? — Elias vastaa: Niin jos olisin ollut yksin. Mutta minulla on isä mukana. — Brede on miellyttävä ja laskettelee edelleen: Ylihuomenna tulee tänne muudan mies, joka matkustaa takaisin Ameriikkaan. — Onko hän ollut kotona käymässä? — On. Hän on ylämaasta. Hän on ollut poissa monet vuodet, mutta nyt on hän ollut kotona talven. Hänen matkalaukkunsa on eräs ajuri jo tuonut tänne, se on aika matkalaukku! — Olen itsekin ajatellut toisinaan Ameriikkaa, sanoo Elias vilpittömästi. — Hänkö? huudahtaa Brede. Olisiko se hänelle tarpeellista! — Minä en kai tulisi siellä oleskelemaan iankaiken, mene tiedä. Mutta minä olen ollut niin monilla matkoilla, voisinhan tehdä senkin matkan. — Niinpä niin. Ja kyllä ne vain tavattomasti ansaitsevat rahaa siellä Ameriikassa. Niinkuin tuokin mies, josta puhuin: hän on kustantanut yhdet jos toisetkin jouluhuvit ylämaassa ja kun hän tulee tänne, sanoo hän: Tuohan pannullinen kahvia ja tuohan kaikki kahvileipä, mitä sinulla on! sanoo hän. Tahtooko hän nähdä tuon miehen matkalaukun?

He menivät käytävään katsomaan hänen matkalaukkuaan. Se oli ihmeellinen kapine, joka puolella kiilteli metalleja ja heloja, siinä oli kolme säppiä, lukkoa lukuunottamatta. — Siihen ei tiirikka pysty! sanoi Brede aivankuin hän olisi koettanut sitä.

He palasivat jälleen tupaan, mutta Elias oli käynyt hiljaiseksi. Tuo ylämaan ameriikkalainen oli latistanut hänet maan tasalle, hän matkusti matkojaan kuin suurin amtmanni, oli selvää, että tämä henkilö kiinnitti Breden mieltä. Elias pyysi lisää kahvia ja koetti näyttää rikkaalta hänkin, hän pyysi leipää kahvin lisäksi ja antoi sen koiralle, mutta hän tunsi itsensä vähäiseksi ja masennetuksi. Mitä oli hänen oma matkalaukkunsa tuohon ihmeeseen verrattuna! Siinä se oli, mustaa vahakangasta, kulmat valkeiksi kuluneet, käsilaukku. — Herra nähköön, hän ostaisi komean matkalaukun tultuaan etelään, huomaa se! — Hän ei huoli antaa mitään koiralle, sanoi Brede. — Ja Elias oli taas hieman ihmistynyt ja kohonnut: Onpa se aika lihava koira, sanoi hän.

Ajatus synnytti toisen hänen päässään, hän lopetti keskustelun Breden kanssa ja meni vajaan hevosen luokse. Täällä avasi hän kirjeen, joka oli hänen taskussaan. Hän oli vain pistänyt sen taskuunsa eikä ollut katsonut, mitä rahoja se sisälsi, hän oli saanut näitä kirjeitä kotoa ennenkin ja aina oli niissä ollut joitakin seteleitä, matka-apua. Mitä oli nyt? Suuri, harmaa paperi, jonka pikku Rebekka oli maalannut täyteen Elias veljelleen, sen lisäksi pieni kirje äidiltä. Mitä muuta? Ei mitään. Ei lainkaan rahoja.

Äiti kirjoitti, ettei hän ollut voinut pyytää isältä rahoja enää, sillä nyt ei ollut suuria jäljellä rikkauksista, jotka kerran oli saatu kuparivuoresta, se oli mennyt Storborgin ostoon ja sitten kaikkiin tavaroihin ja Eliaksen matkoihin. Nyt täytyi hänen koettaa omin neuvoin matkustaa tällä kertaa, sillä niitä rahoja, mitä vielä jäljellä oli, täytyi säästää hänen sisaruksiaan varten, etteivät hekään jäisi aivan ilman. Onnea matkalle ja rakkaita terveisiä.

Itsellään ei Eliaksella ollut kylliksi rahoja matkaa varten etelään, hän oli tyhjentänyt kauppansa kassan, eikä ollut saanut paljon mitään. Hän oli ollut aika tyhmä lähettäessään äskettäin Bergenissä olevalle tukkukauppiaalle rahakirjeen ja maksaessaan joitakin laskuja. Ne olisivat saaneet odottaa. Luonnollisestikin oli hän ollut myös liian huoleton lähtiessään matkalle avaamatta ensin kirjettä, hän olisi säästänyt itseltään ajomatkan kylään vaivaisille matkalaukkuineen. Nyt seisoi hän siinä…

Isä palaa takaisin sepän luota saatuaan asiansa suotuisasti suoritetuksi: hän saa huomenna Jensinen mukaansa. Jensine ei näet ollut pannut lainkaan vastaan eikä estellyt, hän oli heti oivaltanut, että Sellanråssa tarvittiin kesä-apua ja suostunut lähtemään. Hauskaa matkaa taas.

Isän puhuessa istuu Elias ja miettii omaa kohtaansa. Hän näyttää isälleen ameriikkalaisen matkalaukkua ja sanoo: Olisin tyytyväinen, jos olisin siellä, mistä tämä matkalaukku on tullut! Isä vastaa: Niin, ehkei se olisi hulluinta!…

Aamulla varustautuu isä kotimatkalle, syö, valjastaa hevosen ja ajaa sepälle Jensineä ja hänen kistuaan noutamaan. Elias seisoo katselemassa heidän jälkeensä koko ajan, kun he ajavat pois, ja kun he katoavat metsänreunaan, maksaa hän majataloon ja antaa taas juomarahoja: Antaa minun matkalaukkuni olla tässä, kunnes minä palaan! sanoo hän Katrille ja lähtee.

Elias — minne hän lähtee? Hänellä on vain yksi paikka, minne mennä: hän kääntyy ympäri, hänen on palattava takaisin kotiin. Hän lähtee korpea kohden taas hänkin, tiellä pysyttelee hän niin lähellä isää ja Jensineä kuin suinkin voi, joutumatta nähdyksi. Niin astelee hän astelemistaan. Hän alkaa nyt kadehtia jokaista korvenasukasta.

Eikö hänellä ole kauppa Storborgissa? Mutta se ei kannata herranaoloa, hän tekee liian paljon hauskoja retkiä solmiakseen suhteita, ne tulevat liian kalliiksi, hän ei matkusta säästeliäästi. Ei pidä olla pikkumainen, sanoo Elias ja antaa kaksikymmentä äyriä, kun hän voisi päästä kymmenellä. Kauppa ei voi elättää tätä tuhlailevaa miestä, hänen täytyy saada apua kotoa. Nyt viljellään Storborgissa perunaa, ruista ja heinää kotitarpeiksi, mutta särvin täytyy saada Sellanråsta. Onko siinä kaikki? Siivertin täytyy ajaa Eliaksen tavaroita ilmaiseksi meren rannalta. Onko siinä kaikki? Äidin täytyy hankkia isältä rahoja hänen matkoihinsa. Mutta onko siinä kaikki?

Elias teki kauppaa kuin höperö. Häntä niin imartelee, että kyläläiset tulevat tekemään kauppaa Storborgiin, että hän antaa heille mielellään velaksi, kun huhu leviää tästä, tulee yhä useampia ostamaan velaksi, se vie päin männikköä, Elias on ystävällinen ja antaa, kauppa tyhjenee ja kauppa täyttyy taas. Kaikki tämä maksaa rahaa. Kuka maksaa? Isä.

Aluksi oli äiti ollut hänen uskottu puhemiehensä: Elias oli perheen toivorikas vesa, hänet piti kunnollisesti auttaa alkuun; muista miten halvalla hän sai Storborgin ja miten hän sanoi pilkulleen, mitä hän tahtoi siitä antaa! Kun isän mielestä kauppa meni päin mäntyä vastasi äiti: Mitä sinä sanotkaan! Käyttipä hän melko vahvoja lausetapoja, oli kuin Iisakki olisi ollut liian tuttavallinen Eliasta kohtaan.

Äiti oli näet itsekin ollut maailmalla ja matkustanut, hän saattoi käsittää, että Elias ei itse asiassa viihtynyt korvessa, hän oli tottunut hienompiin oloihin, oli saanut suuren yhteiskunnallisen liikkuvaisuuden ja kaipasi samanveroisia. Hän syyti liian paljon kehnolle väelle, mutta sitä hän ei tehnyt ilkeydestä eikä vanhempiaan vahingoittaakseen, hän teki sen pelkästään hienon ja hyvän luonteensa vuoksi, hänen täytyi auttaa ihmisiä, jotka olivat huonommassa asemassa kuin hän. Rakas, hän oli ainoa mies korvessa, jolla oli valkea nenäliina, jota alituiseen täytyi pestä. Kun ihmiset luottavaisina pyysivät häneltä velaksi ja hän vastasi ei, olisi voitu luulla, ettei hän ollutkaan niin hyvä mies kun yleensä luultiin. Hänellä oli sitä paitse velvollisuuksia korven kaupunkilaisena ja nerona.

Mutta isä, joka ei ymmärtänyt siitä tavuakaan, avasi eräänä päivänä hänen silmänsä ja korvansa ja sanoi: Kas tätä, tässä on nyt kaikki, mitä kuparivuoren rahoista on jäljellä! — Vai niin, sanoi äiti, entä muu? — Sen on Elias saanut. — Äiti löi kätensä yhteen ja huudahti: Ei, kyllä hänen täytyy käyttää järkeään!

Elias raukka, hän oli niin hutiloitunut, niin takaperoiseksi kehittynyt. Hänen olisi kai pitänyt elää korvessa koko ajan, nyt on hän mies, joka on oppinut kirjoittamaan kirjaimia, hän on vailla pohjaa ja syvyyttä. Mutta mikään sysimusta ja pirullinen mies hän ei ole, hän ei ole rakastunut eikä kunnianhimoinen, hän ei ole paljon mitään, eipä edes perinpohjin epäkelpokaan.

Tuossa nuoressa miehessä on jotakin onnetonta ja tuomittua, hän on ikäänkuin jonkun vahingon valtaama. Tuon hyvän kaupunkilaisen piiri-insinöörin ei olisi ehkä pitänyt keksiä häntä hänen lapsuudessaan ja ottaa häntä luokseen ja tehdä hänestä jotakin, lapselta kai katkesi ja turmeltui juuret. Kaikki, mihin hän nyt ryhtyy, osoittaa jotakin vajavaisuutta hänessä, jotakin tummaa valoisalla pohjalla…

Hän vaeltaa edelleen. Ajajat sivuuttavat Storborgin; mitä tekisi hän kotona kauppapaikassaan? Ajajat saapuvat Sellanråhon yöllä, Elias on heidän kintereillään. Hän näkee Siivertin tulevan ulos pihalle ja hämmästyvän Jensineä, he tervehtivät toisiaan kädestä ja hymyilevät vähän, sitten ottaa Siivertti hevosen ja menee sen kanssa talliin.

Nyt uskaltaa Elias tulla esiin, perheen ylpeys, nyt uskaltaa hän tulla esiin. Hän ei astele, hän hiipii, hän tapaa Siivertin tallissa. — Minä täällä olen, sanoo hän. — Sinäkin! sanoo Siivertti ja ihmettelee taas.

Veljekset alkavat hiljaisen keskustelun: Siivertin pitäisi saada äiti hankkimaan vähän rahaa, pelastusrahaa, matkarahaa. Näin ei käy laatuun, Elias on väsynyt siihen, hän on ajatellut sitä kauan, sen täytyy tapahtua tänä yönä, pitkä matka, Ameriikka, tänä yönä. — Ameriikka? sanoo Siivertti kovaa. — St! Olen ajatellut sitä kauan, näin ei käy laatuun ja minä olen ajatellut sitä kauan. — Mutta Ameriikka? sanoo Siivertti. Ei, sitä sinun ei pidä tehdä! — Välttämättä. Minä palaan heti takaisin ja ehdin postilaivaan. — Pitää kai sinun saada ruokaa? — Ei minun ole nälkä.

Siivertti tarkoittaa veljensä parasta ja koettaa pidättää häntä, mutta Elias pysyy lujana päätöksessään, kerrankin lujana. Siivertti on hämmentynyt, ensin kai ällistyi hän hieman Jensinen nähdessään, ja nyt tahtoo Elias kokonaan lähteä korvesta, melkeinpä koko maailmasta. — Mitä sinä aiot tehdä Storborgilla? kysyy hän. — Andresen voi saada sen, vastaa Elias.

— Voiko Andresen saada sen, miten niin? — Eikö hän tule saamaan
Leopoldiinaa? — Sitä en tiedä. Kyllä kai hän saa. —

He puhuvat hiljaa ja puhuvat yhä. Siivertti arvelee, että on parasta, että isä tulee ulos, niin saa Elias puhua hänen itsensä kanssa, mutta ei, ei! kuiskaa Elias, sitä hän ei tahdo, hänessä ei ole koskaan ollut miestä seisomaan sellaisen isän kasvojen edessä, hänen on aina täytynyt käyttää välittäjiä. — Siivertti sanoo: Tiedäthän millainen äiti on. Et pääse minnekään itkulta ja myöntymiseltä, hän ei saa tietää siitä.

Siivertti menee, on poissa iäisyyden ja palaa tuoden rahaa, paljon rahaa: Kas tässä, siinä on kaikki mitä hänellä on, luuletko, että se riittää? Laske ne; hän ei niitä laskenut. — Mitä isä sanoi? — Ei hän paljon mitään sanonut. Nyt saat odottaa vähän aikaa, niin minä käyn hakemassa vähän vaatetta päälleni ja seuraan sinua. — Älä huoli tehdä sitä, mene nukkumaan. — No pelkäätkö sinä sitten pimeässä tallissa? kysyy Siivertti koettaen näyttää hieman iloiselta.

Hän on hetkisen poissa ja palaa jälleen pukeutuneena, hänellä on myös isän eväsreppu selässään.

Kun he astuvat ulos, seisoo isä ulkopuolella: Kuulen, että aiot matkustaa niin kauas? sanoo hän. — Niin, vastaa Elias, mutta minä palaan takaisin. — Ei, minä tässä vain viivytän sinua, mutisee ukko ja kääntyy menemään. Onnea matkalle! sanoo hän omituisen sortuneella äänellä ja lähtee nopeasti tiehensä.

Veljekset vaeltavat korpea alas, jonkun matkan päässä istuutuvat he syömään ja Eliaksella on nälkä, Elias tuskin saa kylläänsä ollenkaan. On mitä hienoin kevätyö, teerien kuherrusta kuuluu harjulta sieltä täältä ja tämä kotoinen ääni saattaa siirtolaisen hetkeksi neuvottomaksi: On kaunis ilma, sanoo hän. Ei, nyt sinun täytyy kääntyä Siivertti! — Vai niin, sanoo Siivertti ja seuraa. — He kulkevat Storborgin ohi ja Breidablikin ohi, teeret kuhertelevat koko matkan milloin milläkin harjulla, se ei ole torvisoittoa niinkuin kaupungissa, mutta se on ääntä, kuulutusta, kevät on tullut. Äkkiä kuuluu ensimäisen pikkulinnun ääni puunlatvasta, se herättää toiset, kyselyitä ja vastauksia kuuluu kaikkialta, se on enemmän kuin laulua, se on ylistyslaulua. Siirtolainen tuntee kai hieman koti-ikävää, jotakin avutonta, hän aikoo Ameriikkaan eikä kukaan ole kypsempi siihen kuin hän. — Ei, nyt sinun täytyy kääntyä Siivertti! sanoo hän. — No niin, vastaa veli, koska niin tahdot. —

He istuutuvat metsän reunaan ja näkevät kylän aivan edessään, kauppapaikan, laiturin, Breden majapaikan; joitakuita miehiä häärii alhaalla postiveneen luona ja laittautuu kuntoon.

— Eipä minulla olekaan aikaa istua tässä, sanoo Siivertti ja nousee jälleen. — Olipa ikävä, että matkustat niin kauas, sanoo Siivertti. — Elias vastaa: Mutta minä palaan takaisin, ja silloin minä en matkustakaan vain vahakankainen matkalaukku mukanani! —

Kun he sanovat hyvästi, pistää Siivertti veljelle pienen esineen, jotakin paperiin käärittynä. — Mikä se on? kysyy Elias. — Siivertti vastaa: Kirjota nyt ahkerasti! — Sitten hän lähtee.

Elias avaa paperin ja kurkistaa: se on kultaraha, tuo kultainen kaksikymmenkruununen. — Ei, älä sitä anna! huutaa hän. — Siivertti menee.

Hän kulkee hetken, sitten kääntyy hän ja istuutuu jälleen metsänreunaan. Postiveneen luona syntyy yhä enemmän liikettä, hän näkee väkeä nousevan veneeseen, veli nousee siihen, vene irroitetaan ja soutaa pois. Niin matkustaa Elias Ameriikkaan.

XII.

Sellanråhon tulee merkillinen kulkue, ehkä hieman naurettava kulkueena, mutta ei yksinomaan naurettava: sen muodostaa kolme miestä, joilla on suunnattomat kantamukset, säkit, jotka riippuvat etupuolella rinnalla ja takana selässä. He astelevat hanhenmarssia ja huutavat toisilleen leikkipuheita, mutta heillä on raskaat kannettavat. Pieni edusmies Andresen on ensimäisenä kulkueessa ja se on sitäpaitse myös hänen kulkueensa: hän on varustanut itsensä, Sellanrån Siivertin ja erään kolmannen, Breidablikin Fredrik Strömin tälle retkelle. Vietävä miehekseen tuo pieni edusmies Andresen, hänen olkansa painuu arveluttavasti maata kohden ja hänen takkinsa on vääntynyt alas niskasta, niin hän astelee, mutta hän kantaa kun kantaakin taakkansa.

Hän ei ole oikosenaan ostanut Storborgia ja kauppaa Eliaksen jälkeen, siihen hänellä ei ole varoja; hänen on parasta odottaa joku aika ja ehkä saada kaikki ilmaiseksi. Andresen ei ole mikään taitamaton mies, hän on toistaiseksi vuokrannut talon ja hoitaa kauppaa.

Hän on tarkastanut tavaravaraston ja löytänyt joukon kaupaksikäymättömiä tavaroita Eliaksen rihkamakaupassa, jopa hammasharjoja, jopa ommeltuja kaitaliinoja ja pieniä lintuja, jotka seisoivat teräslangalla ja sanoivat piip, kun niitä oikeasta kohdasta painoi.

Näitä tavaroita on hän nyt lähtenyt kuljettamaan, hän aikoo myydä ne kaivostyömiehille tunturin toisella puolella. Hänellä on kokemusta Aronsenin ajoilta, että kaivostyömiehet, joilla on rahaa, ostavat kaikenlaista. Nyt harmittaa häntä vain, että hänen on täytynyt jättää kuusi keinuhevosta, jotka Elias viimeisellä Bergenin matkallaan oli ostanut.

Karavaani saapuu Sellanrån pihaan ja laskee taakkansa maahan. He eivät lepää kauan, kun he ovat saaneet juodakseen maitoa ja leikillä tarjonneet tavaroitaan ostettaviksi talon väelle, nostavat he jälleen taakkansa olalleen ja jatkavat matkaansa. He eivät ole vain leikin vuoksi matkalla. He vaeltavat metsän läpi etelään päin.

He kulkevat puolipäivään saakka, aterioivat ja taivaltavat jälleen illan tuloon asti. Sitten leiriytyvät he ja nukkuvat jonkun aikaa. Siivertti nukkuu istuallaan kivellä niinkuin kukko orrellaan, kuten hän sanoo. Siivertti on näet viisas korvessa, aurinko on lämmittänyt kiven ja nyt on siinä hyvä istua ja nukkua, hänen toverinsa eivät ole yhtä huomaavaisia eivätkä tahdo seurata neuvoa, he paneutuvat kanervikkoon ja heräävät viluisina ja nuhaisina. Sitten he syövät aamiaisen ja jatkavat matkaansa.

Nyt kulkevat he ja kuuntelevat jo vähin laukauksia, he toivovat kohtaavansa väkeä ja kaivoksia päivemmällä, työn on kai jo täytynyt edistyä kauas merenrannalta Sellanråta kohden. He eivät kuule laukauksia. He vaeltavat päivälliseen saakka eivätkä tapaa ketään, mutta he huomaavat maassa suuria reikiä, joita ihmiset ovat kaivaneet koetteeksi. Mitä kaikki tämä tietää? Asian laita on kai niin, että tässä päässä tunturia on tavattoman paljon malmia, he kaivavat puhdasta, raskasta kuparia eivätkä pääse paljoa etenemään merenrannasta. Puolipäivän jälkeen tapaavat he useita kaivoksia, mutta ei missään miehiä, he kulkevat iltaan saakka ja näkevät jo meren edessään, he vaeltavat hylätyn kaivoserämaan kautta eivätkä kuule laukauksia. Se on vallan merkillistä, mutta he leiriytyvät jälleen toiseksi yöksi. He neuvottelevat: onko työ lopussa? Pitääkö heidän nyt kääntyä takaisin taakkoineen? Ei puhettakaan! sanoo edusmies Andresen.

Aamulla tulee heidän leiriinsä muudan mies, kalpea ja harmistunut mies, joka rypistää kulmakarvojaan ja katsoo heitä, lävistää heidät katseellaan: Sinäkö se olet Andresen? kysyy mies. Se on Aronsen, kauppias Aronsen. Hän ei pane vastaan, kun karavaani tarjoaa hänelle lämmintä kahvia ja ruokaa, ja hän istuutuu alas: Minä näin teidän savunne ja tahdoin nähdä mistä se tuli, selittää hän. Ajattelin: saat nähdä että ne tulevat järkiinsä ja aloittavat jälleen työt. Ja nyt tapaankin vain teidät! Minne te olette matkalla? — Tänne vain. — Mitä te kannatte? — Tavaroita. — Tavaroita? huutaa Aronsen. Tuletteko te myymään tavaroita? Kenelle? Ei täällä ole ketään. Ne lähtivät lauvantaina. — Kutka lähtivät? — Kaikki. Täällä on tyhjää. Ja jos niikseen, niin on minulla kyllin tavaroita. Minulla on kauppa täynnä. Voitte ostaa tavaraa.

Aronsen ravistaa äreänä päätään: Sitä ei voi sanoa, se on käsittämätöntä! sanoo hän. Kaikki kävi hyvin ja hän myi tavaroita ja keräsi rahoja, lähiseutu kukoisti ja sai varoja valkoiseen puuroon ja uusiin koulutaloihin ja lasihelyillä koristettuihin lamppuihin ja kaupunkilaiskenkiin. Sitten havaitsivat herrat, ettei se enää kannata, he lopettavat. Eikö kannata? Onhan ennenkin kannattanut? Eikö sinikuparia paljastu joka laukauksella; minkä he ampuvat? Se on vain petosta. Eivätkä he ajattele lainkaan, että he saattavat sellaisen miehen kuin minut mitä suurimpaan pulaan. Mutta niin kai se on, niinkuin sanotaan, että Geissler on taas syynä kaikkeen. Hän ei ollut tullut, ennenkuin työt olivat lopussa, oli kuin hän olisi haistanut sen.

Eikö hän olisi täällä! Hänet olisi pitänyt ampua. Hän tuli eräänä päivänä postiveneellä ja sanoi insinöörille: Miten käy? — — Hyvin käy minun mielestäni, vastasi insinööri. — Mutta Geissler, joka seisoi siinä, kysyi vain uudelleen: Vai niin, käykö hyvin?

— Mutta kiitos, kun posti avattiin, oli siellä sekä sähkösanoma että kirje insinöörille, ettei se enää kannattanut, hänen piti lopettaa!

Karavaanin jäsenet katsahtavat toisiinsa, mutta päämies, tuo Andresen veitikka, ei näytä kadottaneen rohkeuttaan. — Kääntykää vain takaisin kotiin! neuvoo Aronsen. — Kaikkea vielä, vastaa Andresen ja pistää kahvivehkeet pussiin. — Aronsen tuijottaa vuoroon kaikkia kolmea: Hulluja te olette! sanoo hän.

Edusmies Andresen välittää vähät entisestä päälliköstään, nyt on hän itse päämies, hän on varustanut tämän retkikunnan kaukaiselle seudulle, hänen maineensa kärsisi siitä, jos hän kääntyisi täältä tunturilta takaisin. — Mutta minne te sitten aiotte? kysyy Aronsen katkerana. — Sitä en tiedä, vastaa Andresen. Mutta hänellä on kyllä suunnitelmansa, hän ajattelee kai paikkakuntalaisia: että tässä hän toi kolmen miehen voimalla lasihelmiä ja sormuksia. — Lähdetään! sanoo hän tovereilleen.

Nyt olisi kai Aronsen oikeastaan aikonut kauemmas korpeen tänä aamuna, kun hän kerran oli lähtenyt, hän tahtoi katsoa, olivatko kaikki kaivokset autioina, oliko totta, että kaikki miehet olivat poistuneet; mutta kun nämä reppurit niin itsepäisesti aikovat jatkaa matkaansa, estyy hän aiheessaan, hänen täytyy kerta toisensa jälkeen neuvoa heitä kääntymään. Aronsen on raivoissaan, hän kulkee karavaanin edellä ja kääntyy vähän väliä ympäri ja huutaa heille, koettaa ehkäistä heitä, hän puolustaa aluettaan. Niin saapuvat he parakkikylään.

Se on tyhjä ja toivoton. Tärkeimmät työkalut ja koneet on pantu rakennuksiin, mutta hirsiä, lautoja, käytettyjä ajoneuvoja, laatikoita ja tynnyreitä ajelehtii kaikkialla; joihinkin taloihin on naulattu julistuksia, joissa kielletään pääsy.

— Siitä näette! huutaa Aronsen. Ei ristin sielua! Minnekä te aiotte? Ja hän uhkaa karavaania suurilla onnettomuuksilla ja nimismiehellä; itse tahtoo hän seurata sen kintereillä nähdäkseen, myykö se luvattomia tavaroita. Silloin tulee kuritushuonetta ja linnaa niin että paukkuu.

Äkkiä kutsuu jokin Siiverttiä. Kylä ei ole aivan autio eikä kuollut, joku mies seisoo ja viittoo erään tuvan luota. Siivertti taivaltaa häntä kohden taakkoineen ja näkee heti kuka mies on: se on Geissler.

— Merkillinen kohtaus! sanoo Geissler. Hänen kasvonsa ovat punertavat, kukoistavat, mutta hänen silmiään häikäisee kai kevätilma, hän käyttää harmaita kakkuloita. Hänen puheensa on vilkasta, kuten ennenkin: mainio kohtaus! sanoo hän, se säästää minulta matkan Sellanråhon, minulla on niin paljon puuhaa. Montako uudistaloa on nyt korvessa? — Kymmenen. — Kymmenen uudistaloa? Siihen minä nyökkään, olen tyytyväinen! On oleva kolmekymmentäkaksi tuhatta sellaista miestä kuin sinun isäsi tässä maassa! sanoo hän ja nyökkää taas, olen laskenut sen.

— Tuletko sinä Siivertti? huutaa karavaani. — Geissler kuulostaa ja vastaa nopeasti: Ei! — Minä tulen jäljestä päin, huutaa Siivertti ja laskee kantamuksen selästään.

He istuutuvat ja juttelevat. Geissler on innoissaan eikä ole ääneti muuta kuin milloin Siivertti antaa jonkun lyhyen vastauksen, sitten laskee hän taas kielenkantansa valloilleen: Ainoanlaatuinen kohtaus, sitä en unohda! Kaikki on käynyt niin erinomaisesti tällä matkallani ja nyt tapaan vielä sinut täällä, mikä säästää minulta matkan Sellanråhon! Voidaanko kotona hyvin? — Kyllä, kiitos vaan kysymästä! — Oletteko saaneet ladon pystyyn kivinavetan päälle? — Kyllä. — Muuten on minulla tavattomasti puuhaa, kohta kai vallan hukun siihen. Näetkö esimerkiksi, missä me nyt istumme, Siiverttimies? Kylänraunioilla. Kaiken tämän ovat ihmiset pystyttäneet aivan vastoin itseään. Oikeastaan olen minä syynä kaikkeen, toisin sanoen: Minä olen eräs välimies pienessä kohtalon leikissä. Se alkoi siitä, että sinun isäsi löysi tunturilta joitakin kiviä ja antoi sinun leikkiä niillä silloin kun olit pieni. Siitä se alkoi. Tiesin hyvin, että näillä kivillä oli vain se arvo minkä ihmiset tahtoivat niistä antaa, minä panin niille hinnan ja ostin ne. Sitten kulkivat kivet kädestä käteen ja tuottivat tuhoaan. Aika kului. Nyt saavuin minä tänne joitakin päiviä sitten, ja tiedätkö mitä täällä tein? Tahdoin ostaa kivet takaisin!

Geissler vaikenee ja katsoo Siiverttiin. Sitten huomaa hän myös säkin ja kysyy äkkiä: Mitä sinä kannat? — Tavaroita, vastaa Siivertti, aiomme niiden kanssa kylälle. —

Geissler ei kai välitä vastauksesta eikä liene sitä kuullutkaan, hän jatkaa: Ostaa siis kivet takaisin. Viime kerralla annoin poikani myydä, hän on sinun ikäisesi nuori mies eikä muuten mitään. Hän on perheen salama, minä olen usvaa. Minä olen niitä, jotka tietävät oikean, mutta eivät tee sitä. Mutta hän on salama, toistaiseksi on hän asettunut teollisuuden palvelukseen. Hän se myi minun puolestani viimeksi. Minä se jotakin olen, eikä hän, hän on vain salama, nopea nykyajan ihminen. Mutta salama salamana on hyvä. Katsohan noita Sellanrån asukkaita: he näkevät joka päivä jonkun sinisen tunturin, ne eivät ole mitään keksintöjä, ne ovat vanhoja tuntureita, ne seisovat syvälle painuneina menneeseen aikaan; mutta heillä on ne tovereinaan. He elävät siellä taivaan ja maan parissa ja ovat sukua niille, ovat sukua tuolle laajalle ja juurevalle. He eivät tarvitse miekkaa kädessään, he käyvät elämän läpi paljain käsin ja paljain päin keskellä suurta ystävällisyyttä. Kas, tuolla lepää luonto, se on sinun ja teikäläisten! Ihminen ja luonto eivät pommita toisiaan, ne antavat toisilleen oikeutta, ne eivät kilpaile, eivät juokse kilpaa minkään jäljessä, ne seuraavat toisiaan. Kaiken tämän keskellä käyvät ja ovat olemassa nuo Sellanrån asukkaat. Tunturit, metsä, suot, niityt, taivas ja tähdet — oo, ne eivät ole mitään köyhää ja kuviteltua, ne ovat vailla vertaa. Kuule minua Siivertti: Ole tyytyväinen! Teillä on kaikki mistä elää, kaikki minkä vuoksi elää, kaikki mihin uskoa, te ravitsette ja tuotatte, te olette välttämättömiä maan päällä. Sitä eivät kaikki ole, mutta te olette: välttämättömiä maan päällä. Te ylläpidätte elämän. Polvesta polveen olette te pelkkiä viljelijöitä ja kun te kuolette, käy uusi viljelijä työhön käsiksi. Sillä juuri tarkoitetaan ikuista elämää. Mitä se teille tuottaa? Oikeudenmukaisen ja vankan olemassaolon, olemassaolon, jossa te olette luottavassa ja oikeassa suhteessa kaikkeen. Mitä se tuottaa teille? Kukaan ei ohjaa eikä hallitse teitä Sellanrålaisia, te nautitte rauhaa ja arvonantoa, teitä ympäröi suuri ystävällisyys. Sen se tuottaa teille. Te lepäätte povella ja leikitte lämpimällä äidinkädellä ja imette. Ajattelen isääsi, hän on yksi noista kolmestakymmenestäkahdesta tuhannesta. Mitä on moni muu? Minä olen jotakin, minä olen usvaa, minä olen siellä ja täällä, minä leijailen, joskus olen sadetta kuivalle seudulle. Mutta muut. Poikani on salama, joka ei ole mitään, hän on kultainen välähdys, hän osaa tehdä kauppaa. Poikani on meidän aikamme tyyppi, hän uskoo vilpittömästi siihen, mitä aika on opettanut hänelle, mitä juutalainen ja ameriikkalainen on opettanut hänelle; minä ravistan päätäni hänelle. Mutta minussa ei ole mitään mystillistä, minä olen usvaa vain perheessäni. Siellä minä istun ja ravistan päätäni. Seikka on tämä: minulta puuttuu kykyä toimia niin, ettei tarvitse katua. Jos minulla olisi se kyky, voisin itse olla salama. Nyt olen usvaa.

Äkkiä palautuu Geissler ikäänkuin takaisin itseensä taas ja kysyy: Oletteko saaneet sen ladon pystyyn kivinavetan päälle? — Kyllä. Ja sitten on isä pystyttänyt yhden tuvan lisää. — Tuvan lisää? — Siltä varalta, että joku tulisi, siltä varalta että Geissler tulisi, sanoo hän. — Geissler ajattelee asiaa ja päättää: Sitten minun täytyy tulla. Niin, minä tulen, sano isällesi niin! Mutta minulla on niin paljon asioita. Nyt tulin tänne ja sanoin insinöörille: Tervehdä herroja Ruotsissa ja sano, että minä ostan! Saadaan nähdä, mitä siitä tulee. Se on minusta yhdentekevää, minä en aja takaa. Olisitpa nähnyt insinöörin: hän on puuhannut täällä ja pitänyt kaikkea käynnissä väellä ja hevosilla ja rahoilla ja koneilla ja vahingolla, hän ei tiennyt muuta kuin että teki oikein. Kuta enemmän kiveä hän voi muuttaa rahaksi, sitä parempi on, hän luulee tekevänsä jotakin ansiokasta sillä, hän hankkii paikkakunnalle rahoja, maalle rahoja, hän luisuu yhä lähemmäs häviötä eikä hän huomaa asemaa: rahoja ei maa tarvitse, maassa on rahoja enemmän kuin kylliksi; mutta sellaisia miehiä kuin sinun isäsi ei ole kylliksi. Pyrkiä tekemään keino päämääräksi ja olla ylpeä siitä! He ovat sairaita ja hulluja, he eivät tee työtä, he eivät tunne auraa, he tuntevat vain arpanopan. Eivätkö he ole ansiokkaita, eivätkö he saata itseänsä häviöön? Hehän panevat kaikki peliin? Virhe on vain siinä, ettei peli ole uhkarohkeutta, se ei ole edes uhkarohkeutta, se on pelkoa. Tiedätkö mitä peli on? Se on tuska, hiki otsassa, sitä se on. Virhe on, että he eivät tahdo kulkea tahdissa elämän kanssa, he tahtovat kulkea nopeammin kuin se, he ajavat takaa, he työntyvät kiiloina elämän sisään. Mutta sitten sanovat heidän kylkensä — seis siellä, ryskää, tänne soutuvene, pysähtykää, kyljet! Niin nujertaa elämä heidät kohteliaasti, mutta varmasti. Ja niin alkavat valitukset elämää kohtaan, raivo elämää kohtaan! Kullakin oma halunsa, joillakin on kai syytä valitukseen, toisilla ei, mutta kenenkään ei pitäisi raivota elämää vastaan. Heidän ei pitäisi olla ankaroita ja vanhurskaita ja kovia elämää kohtaan, heidän tulisi olla armeliaita sitä kohtaan ja puolustaa sitä: muista minkälaisia pelaajia elämällä on turvatteinaan!

Geissler palautuu taas itseensä ja sanoo: Olkoon se miten tahansa! Hän on silminnähtävästi väsynyt, hän alkaa haukotella. Aiotko kylälle? kysyy hän. — Aion. — Ei ole kiirettä. Olet minulle velkaa pitkän matkan tunturille Siiverttimies, muistatko? Minä muistan kaikki. Muistan siitä lähtien kun olin puolentoista vuoden vanha: minä seista taapersin ladon sillalla Garmon talossa Lomissa ja tunsin erinäistä hajua. Minä tunnen sen hajun vieläkin. Olkoon sekin miten tahansa; mutta me olisimme voineet tehdä sen retken tunturille nyt, jollei sinulla olisi tuota säkkiä. Mitä sinulla on säkissä? — Tavaroita. Andresenhan se tahtoo niitä myydä. — Minä olen siis mies, joka tiedän oikean, mutta en tee sitä, sanoo Geissler. Se on käsitettävä kirjaimellisesti. Minä olen usvaa. Nyt minä ostan ehkä tunturin takaisin jonakin päivänä, se ei ole mahdotonta; mutta siinä tapauksessa en kulje ja tölläile ilmaan ja sano: Ilmarata! Etelä-Ameriikka! Se kuuluu pelaajille. Väki täällä arvelee, että minä taidan olla itse piru, kun tiesin, että tämä menisi päin männikköön. Mutta minussa ei ole mitään mystillistä, koko juttu on sangen yksinkertainen: uudet kuparinhankkijat Montanassa. Ameriikkalaiset ovat ovelampia pelaajia kuin me, ne kilpailevat meidät hengiltä Etelä-Ameriikassa; meidän kiisumme on liian köyhää. Minun poikani on salama, hän sai tiedon, silloin liitelin minä tänne. Sen pituinen se. Olin joitakin tunteja aikaisemmin herrojen luona Ruotsissa, siinä kaikki.

Geissler haukottelee taas, nousee ja sanoo: Jos tulet kylälle, niin mennään yhdessä! —

He kulkevat yhdessä, Geissler hoippuu jäljessä ja on veltto. Karavaani on pysähtynyt sillalle, iloinen Fredrik Ström kiusoittelee täydessä touhussa Aronsenia: Olen aivan ilman tupakkaa, eikö hänellä ole tupakkaa? — Kyllä minä sinulle annan tupakkaa! vastaa Aronsen. — Fredrik hymyilee ja lohduttaa häntä: Ei hänen pidä sitä niin raskaasti ja itsepäisesti ottaa, Aronsen! Me myymme vain nämä tavarat hänen nenänsä edessä, sitten lähdemme taas kotiin. — Mene ja pese suusi! huutaa Aronsen tulistuneena. — Hahaha, ei hänen pidä noin julmasti hyppiä, hänen tulee olla kuin maiseman! —

Geissler on niin väsynyt, niin väsynyt, harmaat kakkulatkaan eivät auta, silmät ovat painua kiinni kevätilmasta: Hyvästi, Siiverttimies! sanoo hän äkkiä. Ei, minä en sittenkään voi tulla Sellanråhon tällä kertaa, sano niin isällesi; minulla on niin paljon puuhaa. Mutta minä tulen myöhemmin, sano! —

Aronsen sylkäisee hänen jälkeensä ja toistaa: Hänet olisi pitänyt ampua!…

Kolmessa päivässä myy karavaani säkit tyhjiksi ja saa hyvät hinnat. Siitä tuli loistava toimitus. Paikkakuntalaisilla oli vielä siunatusti rahaa romahdukseen jälkeen ja he olivat parhaiksi tottuneet käyttämään sitä, he tarvitsivat noita teräslangalla istuvia lintuja, he asettivat ne piirongin päälle tupaan, ja he ostivat myös kauniita paperiveitsiä allakan aukileikkaamista varten. Aronsen raivosi: Aivankuin ei minulla olisi yhtä kauniita esineitä kaupassani!

Kauppias Aronsen oli suuressa vaivassa, hänenhän piti seurata ja vahtia näitä reppureita, mutta he erosivat toisistaan ja lähtivät kukin omia teitään kylään ja hänen täytyi koettaa juosta jokaisen jäljessä. Niin jätti hän ensiksi Fredrik Strömin, joka oli ilkein suustaan, sitten Siivertin, joka ei koskaan vastannut sanaakaan, vaan yksinomaan möi; Aronsen valitsi entisen edusmiehensä ja seurasi häntä, koettaen haitata hänen kaupantekoaan. Mutta edusmies Andresen tunsi entisen herransa ja hänen tietämättömyytensä kaupasta ja kielletyistä tavaroista. — No eikö englantilainen rullalanka ole kiellettyä? kysyi Aronsen ja oli tietävinään. — On, vastasi Andresen. Mutta minä en kuljetakaan tänne lankarullia, ne minä voin myydä korvessa. Minulla ei ole ainoatakaan rullaa lankaa mukanani, katso itse! — Miten lienee. Mutta näet, että minä tiedän mikä on kiellettyä, sitä et sinä minulle opeta. —

Aronsen jatkoi sen päivän puuhaansa, sitten heitti hän Andreseninkin ja lähti kotiin. Reppureilla ei ollut enää ketään valvojaa.

Ja nyt kävi kauppa erinomaisesti. Siihen aikaan käyttivät naiset irtopalmikkoja tukassaan, ja edusmies Andresen oli mestari myymään irtopalmikoita, ja hän saattoi kun niikseen tuli myydä vaaleita palmikoita tummille tytöille ja valitti vain, ettei ollut vielä vaalempia palmikoita, harmaita palmikoita, sillä ne olivat kallisarvoisimmat. Joka ilta tapasivat pojat sitten toisensa sovitussa paikassa ja antoivat tietoja toimistaan ja lainasivat loppuun myymiänsä tavaroita toisiltansa, silloin istuutui Andresen kernaasti hiomaan pois viilalla saksalaisen tehtaanmerkin jostakin jahtitorvesta tai poistamaan Faberin kynälaatikosta. Andresen oli ja pysyi taiturina.

Siivertti sitävastoin tuotti pienen pettymykseen. Ei niin, että hän olisi laiskoitellut eikä saanut tavaroita kaupaksi, ei, hän myi eniten; mutta hän sai liian vähän rahaa niistä. — Sinä et puhele tarpeeksi, sanoi Andresen.

Ei, Siivertti ei puhunut pitkiä ruisuja, hän oli korpelainen, hän oli harvasanainen ja rauhallinen. Mitä siinä oli puhumista? Sitä paitse tahtoi Siivertti valmistua pyhiksi ja päästä kotiin, korvessa alkoivat kevättyöt. — Jensine häntä kutsuu! arveli Fredrik Ström. — Samalla Fredrikillä oli muuten itselläänkin kevättyöt tehtävänä ja vähän aikaa hukattavana, mutta kuitenkin täytyi hänen viimeisenä päivänä pistäytyä hetkeksi Aronsenille suutaan soittamaan! Minä myyn hänelle tyhjät säkit, sanoi hän.

Andresen ja Siivertti kävelivät ulkona ja odottivat sillä aikaa. He kuulivat ensiluokkaisinta suunsoittoa rihkamakaupasta ja silloin tällöin Fredrikin naurua; sitten avasi Aronsen puotinsa oven ja käski vierasta ulos. Mutta Fredrik ei tullutkaan, hän viipyi yhä ja laski juttua, viimeksi kuulivat ulkonaolijat hänen myyvän Aronsenille keinuhevosia.

Sitten lähti karavaani kotiin päin — kolme miestä, nuorta ja tervettä. He lauloivat ja taivalsivat, nukkuivat jonkun tunnin tunturilla ja taivalsivat taas. Kun he saapuivat Sellanråhon maanantaina, oli Iisakki alkanut kylvää. Oli hyvä kylvösää: kostea ilma, silloin tällöin pilkahti aurinko esiin, suunnaton sateenkaari näkyi taivaalla. Karavaani hajoaa. Hyvästi, hyvästi…

Tuolla astelee Iisakki ja kylvää, muodoltaan myllynruhon kaltainen ukko. Hän astelee kotikutoisissa vaatteissa, villat ovat hänen omista lampaistaan, saappaat hänen vasikoistaan ja naudoistaan. Hän astelee uskonnollisen paljaspäisenä, päälaki on kalju, mutta muuten on hän häpeällisen karvainen, hänen päänsä on hius- ja partametsän peitossa. Se on Iisakki, maakreivi.

Hän ei useinkaan pitänyt tarkalleen lukua päivistä, mitäpä se häntä liikutti! Hänellä ei ollut papereita lunastettavana; harakanvarpaat almanakassa merkitsivät lehmien kantoaikaa. Mutta hän tiesi Pertunpäivän syksyllä, että silloin piti olla kaikki heinä sisällä ja hän tiesi ristimessun keväällä ja että kolme viikkoa ristimessun jälkeen lähtee karhu pesästään: silloin piti kaiken viljan olla maassa. Hän tiesi mitä tarpeen oli.

Hän on korven asukas sieluineen, ruumiineen ja maanviljelijä vailla armoa. Ylösnoussut hahmo entisajoilta, joka osoittaa tulevaisuuteen, mies ensimmäisen maanviljelyksen ajoilta, oikea maamies, yhdeksänsataa vuotta vanha ja taas nykypäivän mies.

Ei, hänellä ei ollut enää mitään jäljellä kuparivuoresta saamistaan rahoista, ne on tuuli hajoittanut. Ja kenellä heistä oli enää mitään jäljellä, kun tunturi jälleen lepäsi hylättynä? Mutta korvessa viittoo kymmenen uudistaloa uusille, sadoille.

Eikö täällä kasva mitään? Täällä kasvaa kaikkea, ihmisiä, elukoita ja maanantimia. Iisakki kylvää. Ilta-aurinko paistaa siemeniin, niitä ryöppyää hänen kädestään kaaressa ja painuu kultavihmana maahan. Tuolla tulee Siivertti äestämään, sitten on hänen jyrättävä ja jälleen äestettävä. Metsä ja tunturit seisovat ja katselevat, kaikki on suurta ja valtavaa, täällä on yhteyttä ja päämäärää.

Kilikili! sanovat kellot kaukana mäellä, se lähestyy lähestymistään, elukat palailevat kotiin illaksi. Siinä on viisitoista nautaa ja neljäkymmentäviisi pikku elukkaa, elukoita on täysi kolme tiua. Tuolla menevät naiset kesänavettaan monine lypsinsankoineen, he kantavat niitä korennoissa olallaan, siinä on Leopoldiina, Jensine ja pikku Rebekka. He ovat kaikki avojaloin. Maakreivitär ei ole mukana, Inkeri itse, hän on sisällä, hänen on laitettava ruokaa. Hän astelee korkeana ja uhkeana talossaan, vestaalitar, joka sytyttää tulta keittiön uuniin. Antaa mennä, hän on purjehtinut suurella merellä ja ollut kaupungissa, nyt on hän jälleen kotona; maailma on avara, siellä pyörii pisteitä, Inkeri on pyörinyt mukana. Hän oli kaikkein vähäisimpiä ihmisten joukossa, vain muudan.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MAAN SIUNAUS ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.