The Project Gutenberg eBook of Jumalainen näytelmä: Paratiisi
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Jumalainen näytelmä: Paratiisi

Author: Dante Alighieri

Translator: Eino Leino

Release date: June 1, 2004 [eBook #12547]
                Most recently updated: December 15, 2020

Language: Finnish

Credits: Produced by Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen and PG Distributed Proofreaders


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK JUMALAINEN NÄYTELMÄ: PARATIISI ***




Produced by Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen and PG Distributed
Proofreaders





JUMALAINEN NÄYTELMÄ: PARATIISI

Kirj. Dante

Suomentanut Eino Leino


Ensimmäinen painos ilmestyi 1914.

Eino Leino sai tämän teoksen suomentamista varten avustusta suomalaisen
kirjallisuuden edistämisvaroista.




Ensimmäinen laulu[1]


Hän, kaiken alkuliike, kunniallaan
maailmat täyttää, sitä sädehtien
eriävästi eri osain mukaan.

Taivaassa, jolle valo suurin virtaa,
oon ollut, nähnyt seikat, joit' ei kenkään
voi kertoa, ken sieltä astuu alas.

Näät lähestyissä toivojensa määrää
niin sielu siihen syventyy, ett' taida
palata muistomme ei taapäin enää.

Mut mitä koota mielen aarre-aittaan
pyhästä voinut valtakunnast' olen,
se olkoon lauluni nyt aihe ainoo.

Hyvä Apollo, viime työtäin varten
tee minut astiaksi arvovaltas,
niin että antaa laakeris voit kalliin.

Parnasson toinen huippu kylläks ollut
on mulle, mut on tarvis molempia,
jos mieli jatkaa tietä alkamaani.

Poveeni astu, sinne mahti loihdi,
min tunsit silloin, koska jäsentensä
tupesta Marsyaan[2] sa ilmi vedit!

Oi, jumal-voima, jos niin vaihdut minuun,
ett' ilmi tuoda pyhän valtakunnan
ees varjon voin, mi mielehein on jäänyt,

tulevan näät mun lempipuusi luokse,
sen lehdin pääni laakeroivan, jotka
ansaitsen aiheellain ja suopeudellas.

Niin harvoin, Taatto, niitä korjatahan
voittoihin caesarin tai lauluniekan
(häpeä, rikos ihmistahtojemme),

iloa että tuottaa iloiselle
kai Delphoin jumalalle lehvä Peneun,[3]
kun siihen kurkoittaa ees muudan meistä.

Säentä pientä tuli suuri seuraa:
paremmin äänin rukoillaan ehk' kerran
mun jälkeheni, että Cirra vastais.[4]

Maailman lamppu[5] eri liesi-aukoin
kohoopi kuoleville; mutta siitä,
mi kolmeen ristiin kehää neljä liittää,

parempaan rataan, tähteen parempahan
taas yhtyin lämmittämään käy se vahaa
maailman, sille luonteen, leiman antain.

Näin tänne aamu, tuonne ilta tullut
juur' oli kautta aukon moisen; tummui
jo toinen, toinen seestyi pallonpuoli.

Beatricen näin ma kääntyneenä käteen
vasempaan, katsomassa kohti Päivää;
niin sit' ei tähdännyt lie kotka koskaan.[6]

Ja niinkuin ensi sätehestä säde
taas toinen lähtee, ylös läikähtäen,
pilgrimin lailla kotiin palaavaisen;

niin hänen asenteestaan, jonka silmä
sieluuni heitti, syntyi omanikin:
enempi kuin on tapa katsoin Päivään.

Näät paljon siell' on mahdollista,[7] jota
ei mahda mainen voima, vuoksi paikan
tuon tehdyn juuri ihmisheimollemme.

En kauan sitä sietänyt, vain kotvan,
mut ympärilleen räiskyvän sen näin ma
kuin raudan, jonk' on ahjo kuumentanut.

Ja näytti äkkiä kuin päivä päivään
ois liittynyt ja Hän, mi voi, ois taivaan
toisella koristanut Auringolla.

Beatrice seisoi kaikin katsein pyöröön
ijäiseen[8] kiintyneenä; mutta minä
pois siitä silmät siirsin, katsoin häneen.

Mun muuttui hänen katsannostaan mieli
kuin ruoko-ruoastansa muuttui Glaucus,[9]
jumalten kumppaniksi mennen mereen.

Ei yli-ihmisyyttä sanoin saata
kuvailla; siksi vertaukseen se tyytyy,
kokea moista joll' on ollut armo.

Olinko vain se itsestäin, min viimeks
loit, Rakkaus, sa taivaan vallitsija?
Sa tiedät sen, mi valollas mun nostit.[10]

Kun nyt tuo kehä, joka ikuisesti
sua ikävöi, mun kiinti huomioni
sävelin,[11] joita sinä jaat ja suistat,

niin paljon palavaa näin kantta taivaan
tulesta Auringon, ett' eivät sade
ja virrat järveä niin laajaa laita.

Tuo suuri valkeus ja soinnun uutuus
mun sytti syytä niiden tietämähän;
halua moista tuntenut en koskaan.

Siks hän, mi näki mieleni kuin minä,
tuon myrskyn tyynnyttääkseen suunsa aukas
ja vastasi jo ennen kuin ma kysyin

ja alkoi: »Itse väärin mielikuvin
teet itses tuhmaksi, niin ettet huomaa,
mitä sa huomaisit ne luotas heittäin.

Et ole päällä maan kuin luulet, mutta
salama kiidä kodist' oikeasta
niin nopsaan ei kuin sinne kiidät sinä.»

Ens epäilyni haihduttain nää sanat
hymyili lyhvet mulle hän; mut uusi
pahemmin jo mun vietti verkkohonsa.

Siks lausuin: »Lepään kummastuksestani
jo suuresta, mut nyt ma ihmettelen,
mua kuinka keveät nää aineet kantaa.»

Hän huoahtaen hurskahasti silmät
mua kohden suuntas äidin kaltaisena,
mi lapsukaistaan hourivaista katsoo.

Ja virkkoi: »Kaikki seikat keskenänsä
on järjestyksessä, ja tää on muoto,[12]
mi Luojan kuvaks luomakunnan tekee.

Olennot ylväät täällä nähdä saavat
sen ikivoiman merkit, jok' on mitta,
min mukaan sääntö tuo on luotu kerran.

Ja järjestykseen, josta puhun, liittyy
jokainen luonto eri lajeinensa
ens syytään lähemmä tai loitommaksi.

Siks eri valkamia päin ne liikkuu
merellä suurell' olevaisuutemme;
jokaista vaisto synnynnäinen ajaa.

Sepä se tulen kuuta kohden nostaa,
se ihmissydämen saa sykkimähän,
maanpiirin piirittää ja koossa pitää.

Eik' yksin luomakuntaa järjetöntä
tään jousen nuoli nouda, mutta niitäi
joill' omanaan on rakkaus ja äly.

Kaitselmus, joka järjestää tuon kaiken,
myös valkeudellaan taivaan tyynnyttävi
tään, jossa kiertää kehä kiireellisin.

Ja niinkuin paikkaan ennakolta säättyyn
vie meidät voima jousen tuon, mi kantaa
jokaisen, jonka kohtaa, autuaihin.

On totta, niinkuin aina muoto yhdy
ei taideniekan[289] tarkoituksen kanssa,
kun siihen taipumaan ei aine altis;

niin tältä radaltaan myös joskus luotu
pois poikkeaa, kun siihen saa se vallan,
sen suunta vaikka oisi toinen aivan.

Ja niinkuin nähdään pilvilöistä tulen
putoovan, niin ens aikehestaan painuu
päin maata sielu huvin huonon vuoksi.

Syy suurempi ei sulia ihmetellä
nyt nousuasi kuin jos korkealta
vuorelta joen juoksevan näät alas.

Sinussa ihme ois, jos estehistä
vapaana tuonne alas jäänyt oisit,
kuin liekki vilkas maahan jäisi hiljaa.»[13]

Ja kohden taivasta hän kasvot käänsi.




Toinen laulu


Te kaikki, joita kaipuu kuulemisen
ajanut seuraamaan on pursin pienin
mun laivaani, mi laulain merta kulkee,

takaisin kääntykää, oi, rannoillenne
ja älkää ulapalle uskaltako;
kenties, mun kadottain, te eksyisitte!

Vesillä vierin, joill' ei käynyt kukaan;
Minerva tuulen suo, Apollo johdon
ja Musat mulle Karhun merkin näyttää.

Te toiset harvat, jotka kurkoititte
jo varhain leipää Enkelein, mi täällä
elättää, mutta kyllästä ei koskaan,

te hyvin voitte aavan aallot soutaa
ja vanaveessäin seuraella, ennen
kuin sulkeuu se eessä kokkapuunne.

Niin kummastuneet matkamiehet Kolkiin
ei mainehikkaat nähden, kuinka kynti
vakoja Jason,[14] kuin te kummastutte.

Janomme ainainen ja synnynnäinen,
mi meiss' on valtakuntaan luojan-luomaan
vei meitä kiireesti kuin taivas kiertää.

Beatrice ylös katsoi, häneen minä;
ja tuokiossa, jossa tuskin nuoli
levähtää, lentää, jättää liipasimen,

jo siellä olin, missä seikat kummat
kiinnitti katseeni; ja siks hän, jolle
mun huoleni ei outo olla voinut,

kauniina, lempeänä kääntyi minuun:
»Luo Luojan nosta mielen kiitos», lausui,
»hän ensi tähteen saattanut on meidät.»

Minusta tuntui, meitä pilvi kattoi
sees, sankka, luja, kiilto-kirkas niinkuin
timantti, johon silmä Päivän sattuu.

Tuo ikihelmi sisähänsä meidät
näin sulki, kuten vastaan ottaa vesi
säteitä valon, silti särkymättä.

Jos olin kappale--ett' toinen toiseen
ulottuvainen mennä voi, min pakko
on olla niin, kaks kappalta jos yhtyy,

tajua sit' ei täällä järki--pitäis
halumme palaa näkemään se ydin,
miss' yhtyy meidän luontomme ja Luoja.

Mit' uskomme, se siellä ilmi käypi,
ei todistettuna, vaan selviönä
kuin ensi totuus, johon uskoo luotu.

»Madonna», vastasin, »niin hartahasti
kuin voinen vain ma Häntä kiitän, joka
mun nosti maailmasta kuolevien.

Mut lausukaa, mitk' ovat merkit synkät[15]
tään tähden, jotk' on aikaan saaneet, että
maan päällä Kainin taru liittyy siihen.»

Hymyili, haastoi hän: »Jos kuolevaisten
erehtyy mielipide siinä, missä
ei telkimiä avain aistin avaa,

sua haavoittaa ei ihmetyksen nuolten
tulisi enää, koska näät, kuin lyhvin
jää siivin järki jälkeen aistimien.

Mut virka, mitä itse tuumit tuosta.»
Ma näin: »Mi täällä meist' on ihme, aikaan
sen saa kai kappaleiden tiheys, ohuus.»

Hän näin:[16] »Sa varmaan huomaat hairahduksen
tuoss' uskossasi, jos vain kuulet, mitä
ma sitä vastaan todistella mielin.

Osoittaa kiintotähtein taivas monta
valoa, jotka laadultaan ja kooltaan
esiintyy teille erikaltaisina.

Jos tiheys, ohuus tämän aikaan saisi,
yks voima ainoo jokaisessa asuis,
jaettu suhtein, suuri taikka pieni.

Mut eri voimain täytyy olla tulos
aineiden alkumuotojen, ja niistä
jäis yksi vain, jos oikea ois väittees.

Jos ohuus taas ois syynä seikan himmeen,
min juurta etsit, ois tää tähti joko
niin aines-ontto jostain kohdastansa,

kuin uskonet, tai niinkuin ruumihissa
lihava laihaan liittyvi, tään tähden
volyymi vaihtuisi kuin kirjanlehdet.

Jos edellinen totta ois, se näkyis
Auringon-pimennyksissä: kuun läpi,
kuin kaiken ohuen, sen säteet paistais.

Mut niin ei käy; siis toinen vaihto-ehto
on tutkittava, ja jos sen ma murskaan,
sun väittees vääräksi on todistettu.

Jos läpinäkyvä ole tää ei ohuus,
sill' olla täytyy raja, jonka yli
sen vastakohta salli ei sen mennä,

ja siksi toiset säteet taapäin taittuu
kuin säteet värilliset heijastuvat
lasista, jonk' on alla lyijynpinta.

Nyt virkkaa voit, ett' tuolla tummempana
näkyvi säde kuin taas toisin paikoin,
kun syvempää se siellä heijastuvi.

Harhasta tuosta vapauttaa sun voipi
kokemus, jos sa joskus koetat sitä,
mi lähde lienee tietovirtojenne.

Sa ota kolme peiliä; kaks siirrä
itsestäs yhtä kauas, kolmas niiden
väliltä, kauimpaa, sun silmääs käyköön.

Päin niitä kasvot selkäs taakse valon
sytytät, sattuvaisen peiliin kolmeen,
ja jokaisesta vastaas välkkyväisen.

Vaikk' etäisimmän heijastus ei ole
niin laaja kuin on muiden, silti huomaat
sen hohteen samanlaiseksi kuin muiden.

Ja nyt--kuin paljastuu mit' all' on lumen,
säteiden lämpimien singahtaissa
väristään, kylmyydestään entisestä--

kun niin oot paljastunut järjessäsi,
valolla valistaa niin kirkkahalla
sun tahdon, että totuus siitä tuikkii.

Jumalanrauhan taivaan[17] alla kaartuu
yks kappale, min voimaan perustuvi
olemus kaiken siihen sisältyvän.

Seuraava taivas, joll' on silmää monta,
tuon voiman jakaa eri tähtiin, jotka
sen alle kuuluu, erilaisna kukin.

Muut taivas-piirit eri keinoin käyttää
päämääräkseen ja siemenekseen voimat,
ne erilaiset, jotka niissä piilee.

Elimet maailman nää vaikuttavat,
kuin nähnet nyt, ain astehittain, että
alempaan ylemmästä voima virtaa.

Nyt huomaa tarkkaan, mitä tietä kuljen
totuuteen tullakseni etsimääsi,
ett' yksin sitten kaahlata sa voisit.

Pyhien piirein liike, voima tulee
ahjoista liikuttajain autuaiden
kuin rautiolta vasaran on varmuus.

Ja taivas, valoin monin kaunistettu,
kuvastaa, jäljentää kuin leimamerkki
tuon syvän aatteen,[18] joka vierittää sen.

Ja niinkuin sielu, tomuhunne säätty,
jakautuu eri jäseniin, jotk' ovat
taas eri tarkoitusta varten luodut;

näin ylin järki hyvyytensä jakaa
ja monistaa sen eri tähtiin, mutta
ijäti kiertää omaa yhteyttänsä.

Jokainen voima eri lailla yhtyy
kalliisiin kappaleihin, antaa elon
ja niissä asuu niinkuin sielu teissä.

Laps luonnon liedon, voima sekoitettu
tuo loistavi nyt läpi kappaleiden
kuin ilo kautta ihmis-silmäterän.

Se aikaan saa, ei tiheys eikä ohuus,
ett' eri lailla eri valot välkkyy:
se muoto-aate on, mi hyvyytensä

mukahan kirkkaan luo ja himmeänkin.»




Kolmas laulu


Se Aurinko, mi lemmell' ensin sytti
mun sydämein, syin, vastasyin ol' ilmi
totuuden kauniin kasvot tuonut mulle.

Ja minä, näyttääkseni vakaumustain
tät' uutta, varmaa, kohotin nyt pääni,
mikäli sopi, puhuaksein hälle.

Mut näky ilmestyi, mi itsehensä
niin kiinsi katseheni kaiken halun,
tuo tunnustus ett' unohtuikin multa.

Kuin läpi lasin kuultavan ja kirkkaan
tai vetten välkkyväin ja hiljaisien,
mut ei niin syväin, ettei pohja paistais,

näkyvät kasvojemme ääriviivat
niin vienot, ettei valko-otsan helmi
nopeemmin satu meille silmäterään;

niin näin ma hahmoja, ne haastaa tahtoi,
ja minä jouduin harhaan vastakkaiseen
kuin poika tuo,[19] min lähde loitsi lempeen.

Siks heti kuin ma heidät nähnyt olin,
vain valhekuviks heitä luullen, käännyin
ma katsomaan, ken moiset heijastutti.

En mitään nähnyt; suuntasin nyt katseen
valohon armaan saattajattareni,
mi hymyellen pyhin silmin loisti.

»Äl' ihmety, jos hymyilen ma hiukan»,
hän virkkoi, »lapsellista luuloasi,
mi jaloin käydä viel' ei totta tohdi,

vaan työntää tyhjyyteen sun nyt kuin aina.
On tosi olennoita, jotka näet,
vuoks sanan syödyn tänne määrättyjä.

Puhele heille, kuuntele ja usko!
Totuuden valo, jok' on onni heidän,
pois päästä enää heit' ei liukahtamaan.»

Ja haamuun päin, mi haastelemaan näytti
heist' innokkaimmalta, ma käännyin, lausuin
kuin mies, mi hämmentyy vuoks liian kiihkon:

»Oi henki, luotu onneen, nauttivainen
suloutta ijäis-elon suuren hohteen,
jot' arvaa ei, ken tuntenut ei sitä!

Sua kiittäisin, jos ilmoittaisit mulle
nimesi ynnä autuutenne laadun.»
Hän heti vastas silmin hymyilevin:

»Tahdolle oikealle rakkautemme
on ovi auki kuin on rakkauden, mi
itsensä kaltaisiksi kaikki tahtoo.

Maan päällä nunna olin; ja jos mieles
mua tarkkaan muistelee, en oudoks sulle
jää siksi, että oon nyt kaunihimpi.

Minussa tunteva oot taas Piccardan;[20]
on mulla, seurass' autuaiden muiden,
nyt autuus taivahassa hitaimmassa.

Tunteemme, joita sytyttää voi tuleen
vain Pyhän Hengen riemu, alistuvat
ilolla hänen järjestyksehensä.

Tää onni vähäiseltä näyttää; suotu
se meille on, kun osaks laiminlöimme
lupauksemme tai kokonansa joskus.»

Ma hälle: »Jotain jumalaista loistaa
ihmeellisillä kasvoillanne, joka
kuvanne kuolevaiset himmentävi.

Siks vitkaan vasta mulle muisto palas;
mut nyt mua auttaa, mitä virkoit, siksi
helpompi mieleen palauttaa on kuvas.

Mut lausu: Te, tääll' iki-autuahat,
kai kaihoatte paikkaa korkeampaa,
enemmän nähdä, enemp' ystäviä?»

Hymyili hän ja muutkin varjot ensin;[21]
hän sitten vastasi niin iloisena
kuin hehkunut ois ensi lemmen tulta:

»Ah veli, tahtojamme viihdyttävi
rakkauden voima, joka pyytää sallii
vain omaamme, ei ikävöidä muuta.

Jos toivoisimme ylemmäks, nuo toiveet
sotisi vastaan Hänen tahtoansa,
mi täällä määrännyt on meille sijan.

Tapahdu moist' ei taivahissa näissä;
elämä rakkaudessa välttämätön
on täällä, jos sen luonnon oikein huomaat.

On olennaista tälle autuudelle
Jumalan tahtoon liittyä niin liki,
ett' yhdeks yhtyy kaikkein meidän tahdot.

Asujat asteettaiset valtakunnan
tään oomme, ja se kaikille on mieleen,
myös Hälle, jok' on tahto tahtojemme.

Ja Hänen tahdossaan on meillä rauha:
Hän meri on, päin jota kaikki liikkuu,
min itse luo Hän ja min luonto muovaa.»

Tajusin nyt ma, kuink' on kaikkialla
taivaassa paratiisi, vaikka samoin
ylimmän hyvän armo siell' ei sada.

Mut kuin yks ruokalaji kyllästyttää
ja toiseen viel' on himo ihmisellä
ja tään hän ottaa, tuon hän kiittäin torjuu;

niin tein nyt minä sanoin ynnä liikkein
tuon kankaan tullakseni tuntemahan,
joss' ei hän sukkulaa viel' lyönyt loppuun.[22]

»Elämä pyhä, ansiot myös suuret»,
hän lausui, »nostanehet naisen[23] ovat,
min mukaan päällä maan on huntu, puku,

ett' yljän luona, joka ottaa valat,
jotk' antaa rakkaus hänen mieliksensä,
ois kuoloon saakka valvonta ja uni.

Ma häntä seurataksein maailmasta
jo nuorna luovuin, otin hunnun pyhän,
sitouduin hänen sisarkuntahansa.

Mut miehet, pahaan tottuneet, ei hyvään,[24]
mun ryösti luostarista lempeästä;
eloni muuttunehen Luoja tuntee.

Ja hohde toinen tää, min oikealla
minusta näät ja joka säteilevi
valolla kaikella tään taivas-piirin,

voi saman virkkaa itsestään kuin minä:
hän oli nunna, hänen päästään samoin
pyhäisen hunnun varjo temmattihin.

Mut maailmaan kun takaisin hän tuotiin
näin vasten tahtoaan ja tapaa hyvää,
sydämen hunnun säilytti hän iki.

Se valo on Constanzan[25] suuren, hänen,
mi Suevian toisen myrskytuulen kanssa
kolmannen[26] synnytti sen viime mahdin.»

Hän haastoi näin ja laulaa alkoi: _Ave,
Maria_, haihtui laulaen kuin raskas
katoopi kappale veenpinnan alle.

Niin kauas seuras häntä katseheni
kuin saattoi; vaan kun hänt' en nähnyt enää,
ylimmän kaihoni taas neittä etsin

ja käännyin kokonaan Beatricen puoleen;
mut salamat hän sinkos silmähäni,
niin ettei ensin sietää voinut näkö;

siks viivähdin ma kysymyksineni.




Neljäs laulu


Välillä ruoan kahden, yhtä maukkaan
ja läheisen, mies vapaa ennen nälkään
nääntyisi kuin hän panis suuhun toisen.

Välillä suden kahden ahnaan lammas
näin seisois, pelkäis yhtä paljon niitä;
näin koira keskellä myös kahden kauriin.

Siks moiti en, en kiitä itseäni,
jos vaikenin, kun oli pakko, kahden
epäilyn yhtä paljon raastamana.

Ma vaikenin; mut kasvot kuvastivat
toiveeni, kysymyksein lämpimämmin
kuin sanoin tulkita ne tainnut öisin.

Beatrice teki niinkuin Daniel, koska
Nebukadnezarin hän viihti vihan,
mi väärin tämän julmaks saanut oli.[27]

Ja virkkoi: »Nään, kuink' kaksi toivettasi
sua viskoo niin, ett' oma huoles sitoo
itsensä eikä ilmi päästä tahdo.

Sa mietit näin: Jos hyvä tahto pysyy,
syyn minkä vuoksi väkivalta muiden
mun ansioini mitan pienentävi?

Se viel' on sulle epäilyksen aihe,
kun sielu näyttää tähtiin palajavan
niinkuin on mielipide Platon[28] juuri.

Nää kysymykset yhtä paljon painaa
sun tahtoas, ja siksi käsittelen
sit' ensin, jok' on sapekkaampi[29] niistä.

Serafi ei, mi enin Luojaan liittyy,
ei Moses, Samuel, Johannes (kumman
kahdesta ottanet), ei myös Maria

taivaassa toisess' istu istuimillaan
kuin nämä henget, jotka näit sa juuri,
eik' ole rajoitettu aika heidän.

He kaikki kaunistavat ensi kehää,
mut eri autuus heillä on sen mukaan
kuin kukin tuntee Luojan henkäyksen.

Nuo äsken näyttäytyivät merkitäkseen
sen autuus-asteen, jok' on muista alin,[30]
ei kuin sen heille määrännyt ois arpa.

Näin onhan puhuttava järjellenne,
kun aistimuksista se yksin oppii,
min sitten nostaa arvoon aattehien.

Siks Raamattukin tasollenne teidän
alentuu, kun se Jumalalle kädet
ja jalat antaa, muuta tarkoittaen.[31]

Ja Pyhä Kirkko ihmishahmoon teille
Gabrielin, Mikaelin kuvaa ynnä
sen, jolta Tobias sai näön jälleen.[32]

Sieluista mitä Timeus[33] haastaa, pidä
sen kanssa yhtä ei, mit' täällä näet,
kun sanan mukaan uskonee hän seikat.

Hän sanoo: sielu tähtehensä palaa,
ja uskoo, että irtautui se siitä,
kun luonto antoi sille ihmismuodon.

Kentiesi oppinsa on toinen sentään
kuin sanat sanovat, kentiesi siinä
on tarkoitus, ei niinkään naurettava.[34]

Jos tähdille, vuoks niiden vaikutuksen,
hän jakaa tahtoo kunniaa tai herjaa,
ehk' ampuu joutsellaan hän totta jotain.

Tuo aate, väärin tajuttu, niin kerran
harhautti maailman, ett' tähdet saada
nimiä voi Mars, Jupiter, Merkurius.

Epäilys toinen,[35] joka vaivaa sua,
vähemmän myrkyllinen on; sen pahuus
minusta voi ei sua etäännyttää.

Jos oikeutemme vääryydeltä näyttää
useinkin silmään kuolevaisten, uskon
todistus on se eikä harha-uskon.

Mut koska ymmärryksenne voi tähän
totuuteen täysin tunkea, ma tahdon
sun tyydyttää nyt sydäntoivehesi.

Jos väkivaltaa on se, ettei uhri
tavalla millään tekijää sen suosi,
ei anteeks saaneet oo nuo sielut silloin.

Näät tahto, jos se tahdo ei, ei kuole,
vaan tulen lailla ylös nousee, vaikka
painaisi tuhatkerroin voima raaka.

Mut jos se taipuu vähänkin, se seuraa
jo väkivaltaa; ja niin teki nämä,
palata jotka luostariin ois voineet.

Jos täydellinen heiss' ois tahto ollut
kuin halsterill' Laurentius Pyhän[36] oli
tai Muciuksen,[37] kättään kohtaan jyrkän,

ajanut ois se, heti kuin he pääsi,
palaamaan elontielleen entiselle;
mut harvinaist' on moinen tahdon tarmo.

Sanojen näiden kautta, jos ne olet
tajunnut oikein, murtuu mielipide,
mi muuten vaivannut sua usein oisi.

Mut toinen ahdinko[38] nyt tiesi sulkee
niin eessä silmäis, ettet pääse siitä
omilla voimillas, vaan ennen väsyt.

Totuuden tuon ma painanut oon mielees,
voi ettei valehdella sielu täällä,
ain liki ollen totta ensimmäistä.

Ja kuitenkin Piccarda kertoi sulle
Constanzan huntuaan ain rakastaneen;
sopivan näytä ei se sanoihini.

Jo usein, veli, sattunut on, että
on vaaran välttämiseks tehty vastoin
mielt' omaa, mitä ei ois tullut tehdä.

Niinkuin Alkmeon,[39] isän pyytämänä,
emonsa oman murhas: täyttääksensä
tunteita lapsen tunnottomaks tuli.

Täss' on sun huomattava, että tahtoon
sekoittuu väkivalta, jonka vuoksi
rikosta moist' ei voida anteeks antaa.

Vapaasti vaikk' ei tahto[40] suostu pahaan,
se siihen suostuu sikäli kuin pelkää,
jos kieltäytyy se, pahaa suurempata.

Jos nyt Piccarda sanaa tuota käyttää,
vapaata tahtoa hän tarkoittavi,
ma toista taas, mut totta kumpainenkin.»

Näin kuului laineläikkä äänen pyhän,
mi lähti lähtehestä kaiken toden,
jokaisen toiveheni tyydytellen.

»Oi ensi yljän armas, jumalainen»,
ma virkoin, »sa, min sanat sielun täyttää
niin lämmittäin, ma yhä että virkoon!

Niin syvät ei mull' ole sielunkyvyt,
ne että korvata vois suosionne;
mut Hän sen tehköön, joka voi ja näkee.

Tajuan hyvin, ettei hengen jano
asetu, ellei sitä neuvo Totuus,
jonk' ulkopuoll' ei ole totta mitään.

Kuin peto luolassaan se siinä lepää
sen löydettyään; ja se voi sen löytää,
ois muuten turhaa kaikki hengen kaipuu.

Totuuden juurella kuin vesa versoo
siks epäily, ja luonto meitä ajaa
korkeuteen kukkulalta kukkulalle.

Kehoittaa, rohkaisee se kysymähän
mun teiltä, Donna, kunnioittavasti
totuutta toista, jok' on mulle himmee.

Inehmo voiko, tietää tahdon, muilla
hyvillä, jotka vaa'assanne painais,
lupaukset rikkomansa täällä maksaa?»

Beatrice katsoi minuun silmin, joista
niin jumalaiset lemmenliekit hohti,
mult' että voima voipui, pois ma käännyin,

loin maahan silmät tajutonna melkein.




Viides laulu


»Jos sulle rakkaus olennostain paistaa
sen mitan yli, päällä maan mi nähdään,
niin ettei silmäsi voi kestää sitä,

tuot' ällös ihmettele! Täydellinen
sen tieto[41] aikaan saa, mi oppiessaan
opitun hyvyydenkin tietä jatkaa.

Nään hengessäs jo heijastuksen tästä
valosta ijäisestä, jonka näkö,
vain kerran nähty, ikilempeen lietsoo.

Ja muu jos rakkautenne viettelevi,
se vain on tuike valon tuon, mi väärin
tajuttunakin läpi loistaa siitä.

Sa tietää tahdot, sanan syödyn voiko
teolla muulla korvata, niin että
vapaaksi sielu pääsis kantehestaan.»

Näin alkoi laulun tään Beatrice; niinkuin
se, jok' ei puhettansa paloittele;
hän sitten jatkoi esitystään pyhää:[42]

»Lahjoista suurin, jonka luova Luoja
soi auliudessaan, joka hyvyytensä
mukaisin on, jot' arvostaa hän enin,

ol' lahja tahdon vapaan;[43] omistavat
sen kaikki järjelliset luodut, heille
vain antoi Hän sen sekä antaa yhä.

Käy ilmi sulle, jos nyt tuumit tuota,
lupauksen arvo kallis, jos sen laatu
niin on, ett' Taivas suostuu, kun sa suostut.

Liitossa ihmisen ja Luojan aarre
tuo suuri uhrataan, ja niinkuin sanon,
se tapahtuu juur' tahdon toiminnalla.

Mit' tarjota siis korvaukseksi voitais?
Jos luulet hyvin käyttäväs, mink' annoit,
hyväksi kääntäväs työn luulet pahan.

Pääseikasta nyt sull' on selvä tieto;
mut kun tään Pyhä Kirkko anteeks antaa,
sanaani vastaan sotivan mi näyttää,

sun viel' on hetki pöydäss' istuttava;
näät ruoka ankara, min saanut olet,
apua vielä sulaaksensa vaatii.

Aukaise sielus siis mun puheelleni
ja hyvin kätke se; ei tiedoks riitä
tajuta vain, myös täytyy panna talteen.

Kaks seikkaa kuuluu tämän uhrin luontoon:
se ensin, mikä uhrataan, ja toinen
on itse lupaus, joka annetahan.

Tää toinen kestää voimassansa, siks kuin
se täytetään, ja siitä täsmällisen
edellä saanut jo sa tiedon lienet.

Siks juutalaisille ol' uhrin käsky
niin ehdoton, vaikk' uhri itse voitiin
toiseksi vaihtaa, kuten tiedät varmaan.

Näät toinen seikka: esine tään uhrin
voi moinen olla, ettei synti mikään
tapahdu, jos se muuksi muutetahan.

Mut älköön kukaan ominvalloin taakkaa
harteinsa vaihtako, jos kääntynehet
ei avain valkoinen, ei keltainenkaan.[44]

Ja houkaks usko joka muutos, missä
suhtaudu korvaus ei korvattavaan
ens uhrin lupaukseen kuin kuusi neljään!

Siks mikä arvollaan niin paljon painaa,
se että vaa'at kaikki vaaputtavi,
ei vaihdettaviss' ole muuhun hintaan.

Inehmot, pitäkää siis lupauksenne
ja vakaat olkaa, vaan ei nopsat niihin
kuin Jefta[45] lupaamaan ens antimensa!

Ois hänen tullut sanoa: 'Tein pahoin,'
kuin tehdä pahempaa sen pitäin; päämies
helleenien[46] myös yhtä houkka oli,

kun itki kauneuttaan Iphigeneia
ja saattoi itkemähän tuhmat, viisaat,
jotk' kuuli huhun moisest' uskonnosta.

Te kristityt, siks olkaa verkkaisemmat
ja älkää niinkuin höyhen tuulen tullen;
ei joka vesi teitä pestä saata.

On teillä uus ja vanha Testamentti
ja Kirkon paimen, joka teitä johtaa:
se riittäköhön pelastukseksenne.

Jos himo häijy teille toista huutaa,
te olkaa ihmisiä, älkää karjaa,
ett' teille nauraisi ei juutalainen![47]

Laill' lampaan älkää tehkö, äidin maidon
mi jättää, huvikseen käy leikkiin lietoon,
itsensä kanssa ilon kamppaeluun.»

Kuin kirjoitan, Beatrice mulle puhui;
hän sitten kääntyi ikävöiden sinne,
maailman muoto[48] miss' on vilkkahampi.

Vait'olonsa ja vaihdos kasvon-ilmeen
mun hengen-himoni myös hiljensivät,
vaikk' uudet pyrki kysymykset esiin.

Ja niinkuin nuoli, joka maaliin sattuu
jo ennen kuin on jänne päässyt lepoon,
me toiseen jouduimme nyt taivas-piiriin.

Niin iloisena valtiattareni
tään taivaan valkeuteen näin astuvaksi,
ett' tähti itse kirkkahammin kiilsi.

Ja tähden tään jos muoto muuttui, hymyi,
ma kuink' en silloin, jonka luonto tehnyt
on joka suhtehessa muuttuvaksi!

Kuin kalat pienet lammen tyynen, kirkkaan
keräytyy katsomaan, jos heitetähän
jotakin, jonka ruoaks luulla voivat;

niin tuhat hohdetta näin kiirehtivän
päin meitä nyt, ja jokaisesta kuului:
»Kas, siinä rakkautemme kartuttaja!»[49]

Ja kun ne luoksemme sai tulleheksi,
iloa kuultavan ne näkyi kukin
hohteessa kirkkaassa, mi niistä paistoi.

Lukija, aattele, jos alku tämä
ei jatkuis, kuinka sulia tuskallinen
ois lisää tietämähän mielenkaipuu!

Tajuat itsestäsi siis, mi kaiho
minulla oli tila tietää noiden,
jotk' oli eteheni ilmestyneet.

»Oi siunattu, sa, jolle armo suotu
ijäisen voiton istuimet[50] on nähdä
jo ennen kuin sa sodan maisen jätit!

Valoa, joka taivaat kaikki kaartaa,
me hehkumme; ja siks, jos meiltä halaat
sa tietoja, saat mielinmäärin syödä.»

Näin mulle puhui muuan henki hurskas,
ja näin Beatrice: »Haasta, haasta heille
vakaasti, usko niinkuin jumalihin!»

»Nään kyllä, kuinka asut valkeudessas
omassa, jota heijastaa sun silmäs,
kun hymyillessäs niin ne tuikahtavat.

Mut tiedä en, ken olet, sielu pyhä,
en myös, miks asut tässä taivahassa,
min kuolevilta säteet toiset verhoo.»

Valolle virkoin näin, mi ensin mulle
puhunut oli, ja se tuosta tuli
viel' entistäkin kirkkaammaksi paljon.

Kuin Aurinko, mi joskus hunnuttaupi
valoonsa liikaan, koska usmat sankat
ja hillitsevät haihtuneet on lämpöön;

näin säteisiinsä pyhä hahmo peittyi
minulta vuoksi ilon suurentuneen,
ja näin hän verhouneena vastas mulle

sen, mitä seuraava nyt laulu laulaa.




Kuudes laulu


»Kun Konstantinus[51] kotkan vastenpäivää
radalta käänsi kantataaton, joka
Lavinian otti, vuosisataa kaksi

ja yli pysyi Luojan lintu hiljaa
sopessa Europan[52] ja kukkuloita
lähellä, joilta ensin lähti lentoon.

Vallitsi pyhäin sulkain varjon alla,
kädestä käteen mennen, maailmata;
näin vaihtui valta, joutui käteen minun.

Ma keisar' olin, oon Justinianus,[53]
mi vuoks ens Rakkauden, jonka tunnen,
laeista otin liian pois ja turhan.

Jo ennen kuin ma työhön tuohon ryhdyin,
ma yhteen luontoon Kristuksessa uskoin,
en enempään, ja tyydyin uskohoni.

Mut Agapetus siunattu, mi silloin
ol' ylipaimen, sanoillansa minut
sai ohjatuksi oppiin oikeahan.

Hänt' uskoin ma ja selvään nyt ma näen
oppinsa laadun, kuin sa nähnet toisen
todeksi, vääräks toisen vastakohdan.

Kun tielle Kirkon nyt ma tullut olin,
suvaitsi antaa mulle Luojan armo
työn suuren aatteen, siihen antauduin ma

ja jätin aseet Belisariukselle,[54]
jot' turvasi niin käsivarsi Taivaan,
se että mulle oli merkki levon.

Tää vastaus ensi kysymyksees liittyy;
mut laatu vastauksen pakottavi
jotakin lisäämään mun vielä siihen,

ett' oivaltaisit, kuinka väärin tekee[55]
ne, jotka nousee keisar-kotkaa vastaan
sen anastain tai sitä uhmaellen.

Näe, mikä voima kunnioitettavaks
sen tehnyt on!» Hän tuokiosta alkoi,
kun Pallas kuoli kotkan vallan vuoksi.[56]

»Sa tiedät, Albass'[57] asui vuosisataa
se sitten kolme, sikskuin taistelohon
sai kolme vastaan kolmea sen vuoksi.

Myös tiedät, ryöstöstä sabinitarten
Lucretian tuskaan saakka, kuinka voitti
se lähi kansat kuninkaiden aikaan.

Ja tiedät, kuinka sitä kantoi Rooman
jaloimmat, koska ryntäs Brennus,[58] Pyrrhus
ja muutkin kansanpäät ja liittolaiset.

Niin sai Torquatus, Quinctius takku-tukka
ja Deciukset, Fabiukset[59] maineen
sen, jota mielelläin ma kunnioitan.

Se maahan löi arabialaiset[60] ylpeet,
nuo, jotka Hannibalin johdoll' yli
menivät alppein, mistä Pon on juoksu.

Sen kanssa nuorna Scipio ja Pompeius
voittonsa voittivat, ja tuimaks tuli
se kummulle,[61] min alla synnyit sinä.

Lähellä aikaa,[62] jolloin Taivas tahtoi
lepoonsa lempeään maailman kaiken,
sen Caesar otti Rooman mielen mukaan.

Työt kotkan silloiset Rhein-virta näki
ja Var, Isère ja Saône ja Seine ja laakso
jokainen, josta Rhônen uoma täyttyy.[63]

Ravennan jätti, Rubiconin yli
se kulki, vaan tuo tapahtui niin nopsaan,
sit' ettei seurata voi kieli, kynä.

Espanjaan viskas legionat, sitten
Durazzoon, iskun niiltä sai Farsalus,[64]
min tuska tuntui kuumaan Niiliin saakka.

Antandroon[65] taas ja Simoiin se näki,
jost' oli noussut, Hektorin myös haudan,
ja lens ja turmaks Ptolemaion tuli.

Taas salamana Juban[66] päähän iski,
päin kääntyi länsimaailmaanne, josta
Pompeiuksen jo sotatorvi soitti.

Seuraavan[67] johdolla mit' aikaan sai se,
sit' Tuonelassa Brutus, Cassius ulvoo
ja murehtii Modena ja Perugia.

Sit' itkee vieläi Kleopatra tumma,
mi kotkaa paeten sai käärmeheltä
niin äkillisen ynnä synkän surman.[68]

Punaiseen mereen saakka kaarsi kotka
tuon johdolla ja maailmaan loi rauhan,
niin että Janus-templi suljettihin.

Mut kaikki edelliset työt sen, joista
nyt puhun, ynnä myöhäisemmät, piiriss'
elämän maisen, sille alistetun,

vähäksi jää ja himmeäks sen rinnan,
mit' teki sillä kolmas Caesar,[69] silmin
jos kirkkain katsotaan ja mielin puhtain.

Jumalan oikeus, joka haltioi mun,
näät hälle myönsi, käteen sen, min sanoin,
suuruuden olla kosto Taivaan vihan.

Nyt hämmästy, ma mitä virkan vielä:
Tituksen kanssa sitten kostamahan
se riensi verisyytä synnin vanhan.

Ja koska Longobardin hammas[70] puri
taas Pyhää Kirkkoa, sen siipein alla
apuhun, voittoon Kaarle Suuri saapui.

Nyt näistä päättää saatat niiden suhteen,
joit' yllä syytin, ynnä syntiensä,
jotk' ovat turmionne kaiken lähde.

Yks yhteismerkin puolueesen sitoo,
sen sijaan toinen keltaliljat keksii:[71]
on nähdä vaikeaa, ken suurin syypää.

Muun merkin alla ghibellinit tehkööt
temppunsa; sillä pahoin seuraa kotkaa,
ken sen ja oikeuden erottavi.

Eik' uusi Kaarle[72] guelfinensä sitä
lyö maahan, mutta peljätköön sen kynttä,
mi leijonat jo suuremmatkin nylki.

Jo usein itki isän syytä pojat,
älköönkä luulko, että vaakunaansa
Jumala vaihtaa vuoksi Ranskan liljain!

Tään pienen tähden[73] kaunehena henget
on hyvät, jotka niin on toiminehet,
heit' että kunnia ja maine seuraa.

Ja kun näin harhautuen sinne lentää
halumme, luonnollista on, ett' toden
rakkauden säteet hitaammasti nousee.

Mut juuri palkan ynnä ansiomme
vertailu onpi ilostamme osa,
kun ovat kummatkin ne yhtä suuret.

Elävä oikeus näin meissä tunteet
niin puhdistaa, ne ettei pääse pahaan
mihinkään kääntymähän enää koskaan.

Kuin eri äänin sointu kaunis syntyy,
niin eri asteet elämässä täällä
luo tähtitarhain sopusoinnun armaan.

Sisällä päärlyn tämän päilyväisen
palavi valo Romeon,[74] min suuret
ja kauniit työt niin pahoin palkittihin.

Mut ei Provence, mi häntä vastaan oli,
nyt siitä nauti; näät se väärään kulkee,
ken toisen onnen turmionaan pitää.

Tytärtä neljä kuningattariksi
Raimondo Berlinghieri naitti, tämän
sai aikaan Romeo, mies vieras, halpa.

Sai hänet pyytämähän sanat kateet
tiliä sitten tuolta vanhurskaalta,
mi kymmenestä kaksitoista antoi.

Läks sitten köyhänä ja harmaapäänä
palalta pala kerjäämään hän; miehen
tuon mielen maailma jos tuntis, sitä

enempi kiittäis, vaikka nytkin kiittää.»




Seitsemäs laulu


_Hosianna, Pyhä Herra Zebaoth,
mi valkeudellas valtakunnissasi
ylitse loistat tulten onnellisten!_[75]

Näin syventyen sävelmäänsä alkoi
olento tuo nyt laulaa, kahden valon[76]
kauniisti hänen päätään kaarrellessa.

Hän muiden kanssa liittyi karkelohon
ja kipinöitä nopsemmin he multa
äkisti peittyi välimatkan taakse.

Epäilin, itsekseni tuumin: »Virkan,
tuon virkan kuulla valtiattareni,
mi juomin vienoin sammuttaa tään janon.»

Mut kunnioitus, joka täyttää minut,
kun kuulen vain ma äänet _B_ ja _ice_[77]
pään multa painoi niinkuin nukkuvalta.

Mua moisna sietää voinut ei Beatrice,
vaan lausui, hymyn säteillen, mi tehdä
tulessa miekkoiseks ois miehen voinut:

»Mikäli erehtyä en ma saata,
sa mietit, kuinka rangaistuksi tulla
voi kosto oikeakin oikeudella.

Pian sun ma päästän tuosta pulmastasi:[78]
ja sinä kuuntele, näät sanat nämä
ijäisen opin sulle lahjaks antaa.

Ei tahdon ohjaa omaks hyödyksensä
inehmo, jok' ei siinnyt,[79] voinut sietää,
siks itse heimoineen hän kirottihin.

Ja ihmisheimo heikko harhassansa
näin virui monta vuosisataa, kunnes
Jumalan Sana alas astui sinne,

hän missä luonnon, joka Luojastansa
eronnut oli, henkilöönsä liitti
teolla pelkäll' ikirakkautensa.

Älysi suuntaa siihen nyt, min sanon!
Luojaansa yhtyneenä luonto oli
kuin alkujansa hyvä ynnä puhdas.

Mut paratiisista vuoks syynsä oman
se karkoitettiin, koska kääntyi tieltä
totuuden ynnä totuus-elämästä.

Otettu jos on luonnon mukaan mitta
tuon rangaistuksen ristinpuulla, koskaan
niin oikea ei mikään olla voinut.

Mut myöskään niin ei väärä ollut mikään
suhteessa henkilöön, sen kärsineesen,
jok' yhtyneenä oli luontoon tuohon.

Yks työ siis tuotti eri tuloksia;
kun mieleen Jumalan ja Judan oli
tuo kuolo, vapis maa ja Taivas aukes.

Nyt sulle outoa ei olle enää,
kun sanotaan, ett' oikeus-istuin ylin
sittemmin kosti koston oikeankin.

Mut nyt ma näen, kuinka mieles mennyt
on aatos aatokselta solmuun, josta
se kaikin kaipuin irti päästä tahtoo.

Sa sanot: 'Tarkoin tajuan, min kuulen;
mut miks tään tavan lunastuksellemme
valitsi Luoja, viel' on pulma mulle.'

Tää päätös, veli, lepää haudattuna
jokaisen silmiltä, min äly ole
tulessa rakkauden ei kasvatettu.

Todella, koska tuohon kohtaan monen
käy katse, vaikka sen vain harvat huomaa,
ma kerron, miks ol' arvokkain tää tapa.[80]

Jumalan hyvyys, jolle kaikki karsaus
on vierasta, niin hehkussansa palaa,
ett' ikikaunis siitä siroittuvi.

Välittömästi mikä siitä virtaa,
loputon on, näät sen ei laatu muutu,
kun itse on se laadun leiman lyönyt.

Välittömästi mikä siitä virtaa,
vapaata on, kun siihen vaikuttaneet
ei ole eikä voineet seikat uudet.

Ja sitä miellyttää, mi hänt' on lähin;
näät pyhä hehku tuo, mi kaikki kultaa,
parhaiten palaa samankaltaisessa.

Näill' etuoikeuksilla varustettu
ol' ihmisluonto, ja jos yks vain puuttuu,
sen pakko langeta on korkeudestaan.

Vain synti sitä orjuuttaa ja tekee
sen erilaiseksi kuin suurin Hyvyys,
valosta tään kun vähän vain se seestyy.

Eik' arvoonsa se koskaan pääse, ellei
se täytä onttoutta, min synti teki,
vanhurskain rangaistuksin harhateistään.

Luontonne koska siemenessään rikkoi,
näist' erotettiin etuoikeuksistaan
kuin Paratiisista se karkoitettiin.

Ja ettei niitä jälleen voinut voittaa
kuin kahta tietä, tajuat, jos siihen
nyt järkes jännität, ma mitä puhun:

Tie yks: ett' anteeks antanut ois Luoja
vain armostaan; tie toinen, että itse
inehmo korvannut ois hulluutensa.

Nyt katsees syökse ikisyvyytehen
Jumalan päätösten, mun puhettani,
mikäli taidat, tarkoin seuratakses.

Inehmo rajoitettu voinut syytä
ei sovittaa, kun langeta niin alas
ei voinut nöyränä ja kuuliaisna

kuin ylös pyrkinyt ol' uhmassansa;
ja siitä johtui, ettei itsekauttaan
inehmo voinut sovitusta antaa.

Siks täytyi Luojan polkuansa omaa--
yht' taikka kahta taikka kumpaistakin--
inehmo auttaa eloon entisehen.

Mut koska teko tekijän niin paljon
jalompi on, mit' enemmän se kuvaa
hyvyyttä sydämen, mi synnyttää sen,

siks Hän, mi leimaa maailman, nyt käydä
suvaitsi hyvyydessään tietä kahta,
te että kohoisitte korkeuteenne.

Eik' ensi päiväst' asti viime yöhön
niin suurta, juhlallista kenellekään
tapahdu eikä ole tapahtunut.

Näät Luoja auliimp' oli antaessaan
itsensä, että ihminen vois nousta,
kuin jos hän itsestään ois anteeks suonut.

Muut tavat kaikki oikeutta täyttää
ei oisi voineet, ellei nöyrtyneenä
Jumalan poika lihaks tullut oisi.

Toiveesi kaikki että tyydyttäisin,
palajan selittämään kohdan erään,
nää seikat että näkisit kuin minä.

Sa sanot: 'Ilman nään ja nään ma tulen
ja veen ja maankin, kaikin yhtymineen,
häviävän ja kestävän vain hetken.

Ja sentään nääkin seikat luodut ovat.'
Siis jos on totta, mitä sulle sanoin,
tuholta niiden turvass' olla pitäis.

Ah veikko, Enkelit ja seutu kirkas,
miss' olet nyt, vain voidaan luomiks virkkaa
olennon täydellisen niinkuin ovat.

Mut nimittämäs alkuaineet ynnä
muu kaikki myös, mi niistä muodostuvi,
vain luodun voiman ovat voitteloita.

Tähdissä taivaan, jotka niitä kiertää,
ne kaikk' on luodut, niiden aine luotu
kuin myöskin voima, niitä muodostava.

Jokainen eläin sekä kasvi[81] elon
saa ainesvoimasta, min sille säteet
ja kiertoliike tähtein pyhäin kantaa.

Mut itse henkäisevi Hyvyys korkein
inehmon sielun, rakkaudella täyttäin
sen niin, ett' aina Tekijäänsä kaipaa.

Voit siitä päättää ylösnousemuksen
myös laadun vielä, jos sa mielees johdat,
mitenkä luotiin liha kuolevaisen,[82]

kun tehtiin ensimmäinen ihmispari.»




Kahdeksas laulu


Maailma kerran luuli pimeydessään,
kehässä kolmannessa että Kypris[83]
tuo kaunis lemmentulta houkkaa loistais.

Näin entiserheessänsä muinaiskansat
ei yksin häntä kunnioittanehet
rukouksin, uhrein, vaan sai kunniata

Dione ja Cupido[84] myös, joist' toinen
ol' äiti hänen, toinen poika, jonka
ties taru Didon helmass' istunehen.

Häneltä,[85] josta alan, sai he nimen
tähdelle, joka silmin hyväilevi
Auringon niskaa taikka kulmaluita.

En huomannut ma sinne nousemista;
mut siellä-olon oivalsin ma, koska
näin kaunistuneen valtiattareni.

Ja niinkuin säen liekin kesken näkyy
ja niinkuin äänen äänten kesken kuulee,
jos toinen pitää, toinen vaihtaa sävyn,

valossa tässä niin myös toiset valot
nopeemmin taikka verkkaisemmin kiersi,
mikäli, luulen, kukin tunsi Luojaa.

Pilvestä kylmästä ei tuuli tule,
näkyen taikka ei,[86] niin rutto, ettei
se tuntuis hitaalta ja hillityltä

hänelle, ken nää jumal-liekit näki
tulevan kohti laaten karkelostaan,
seraafein alkamasta seesteisimpäin.

Ja siitä, joka ensimmäisnä joutui,
soi _Hosianna_ niin, ett' aina olen
ma ikävöinyt sitä kuulla jälleen.

Heist' eräs sitten vastahamme riensi
ja yksin alkoi: »Kaikki oomme alttiit
sun toiveilles, ett' ilon saisit meistä.

Kierrämme samoin piirein, samoin kehin,
janoten samaa kuin ne vallat ylhät,
sa joille kerran maailmassa lauloit:[87]

_Te, joiden älyyn kolmas taivas taipuu_;
niin rakastamme, että hetken lepo
sun mielikses ei ikävämpi meille.»

Kun kunnioittain valtiattareeni
ma olin katsahtanut ynnä katseen
hän mulle suonut suopean ja varman,

valohon käännyin, joka alttiuttaan
niin oli tarjonnut, ja lausuin äänin
nyt liikutetuin: »Virkkakaa, keit' ootte!»

Ah, kuin ja millaiseks hän kasvoi kautta
tuon ilon uuden, josta sai hän lisän,
kun moista pyysin, entisriemuihinsa.

Sellaisna lausui hän:[48] »En kauan ollut
elossa; kauemmin jos oisin ollut,
ei paljon pahaa oisi tapahtunut.

Jään suita kätköön onnen vuoks, mi verhoo
mun säteillään ja minut peittää niinkuin
kotelo sisällensä silkkitoukan.

Mua paljon rakastit, ja syystä; jäänyt
näät maan jos päälle oisin, heelmin eikä
vain lehdin tunteeni ois ilmi tullut.

Mua vartoi kerran valtiaakseen[89] ranta
se vasen, jota huuhtoo aallot Rhônen,
kun Sorguen veet on siihen velloutuneet,

Ausonian sarvi myös, mi kantaa Barin,
Gaetan ja Crotonan kaupunkeja,
merehen missä Trento, Verde vierii.

Säteili otsallain jo maan sen kruunu,
Tonava jonka kaltaat kastelevi,
kun jälkeen jättänyt on Saksan ääret.

Trinacria kaunis myös, min poukamata
Pelorumiin Pachinumista saakka
lyö itätuuli ynnä saartaa savu--

ei vuoksi Typheun, vaan tulikiven--
ois valtiaita vartoneet mun kauttain
Kaarlesta, Rudolfista syntyneitä,

jos huono hallitus, mi kiihkoon saattaa
vasallikansat aina, ei ois saanut
Palermoa huutamahan: 'Surmaa! Surmaa!'

Tään veljeni jos eeltä nähdä voisi,[90]
köyhyyttä Katalonian hän saitaa
jo karkkoaisi, ettei heitä loukkais.

Näät hänen taikka toisen huolta pitää
on tarvis, ettei hänen laivallensa
jo lastatulle lisää lastattaisi.

Luonteensa laaja ahtahaks on käynyt
ja kaipais vallanhaltiaa, min huoli
ei täyttää oisi omaa arkkuansa.»

»Oi valtias, kun korkean tään riemun,
min minuun lietsot puheellas, ma luulen
sun siellä, miss' on alku, loppu hyvän,

näkeväs niin kuin nyt sen näen minä,
se mulle rakkaamp' on; ja rakkain siksi
kun tunnet sen sa Luojaa tuntemalla.

Mun riemastutit; valista nyt myöskin,
(näät sanas saanut mun on epäilemään)
kuin siemen hyvä katkeran suo sadon.»[91]

Ma hälle näin. Hän mulle: »Toden
jos sulle näyttää voin, sa kysymyksees
saat kääntää kasvos kuin nyt käännät selän.[92]

Hyvyys, mi valtakunnat, joihin nouset,
kaikk' kiertää, autuuttaa, luo kaitsentansa
voimaksi näiden suurten kappaleiden.

Eik' yksin luodut kaikki kaitut ole
mielessä Luojan itsetäydellisen,
vaan myös, mi koskee heidän onneansa.

Siks mitä ampuneekin jousi tämä,
se ennen määrättyhyn sattuu maaliin
kuin nuoli, jonk' on johto ollut suora.

Jos niin ei ois, nää taivaat nousemasi
sais aikaan tuloksia, jotka eivät
ois töitä taitehen, vaan raunioita.

Ja näin ei olla voi, jos puuttuvaiset
olennot, tähtein ohjaajat, ei ole,
ja puuttuvainen Hän, mi niin loi heidät.

Tahdotko totuuden tään selvemmäksi?»
Ma näin: »En, en, ma huomaan, ettei luonto
väsyä saata välttämättömässä.»

Hän vielä: »Virka, pahemp' oisko, ellei
inehmo kuuluis yhteiskuntaan maiseen?»
»Ois», vastasin, »sit' todistaa ei tarvis.»

»Ja voiko ihminen sen, ellei elo
ois mainen säätty eri säädyin, toimin?
Ei, jos on oikeassa mestarinne.»

Hän johti, päätti tähän todistelun
ja virkkoi: »Seuraa siis, ett' teoillanne
ja elollanne eri juuret ovat.

Yks syntyään on Solon, toinen Xerxes,
tuo Melkisedek, tuo taas mieheks syntyi,[93]
min poika kuoli ilmaretkellänsä.

Näin luonnon-kierto, joka kuolevaista
vahaanne leimaa, hyvin täyttää työnsä,
mut samoin toimii, tölli lie tai linna.

Siks Esau siemenessä Jakobista
jo eroo ja niin halpa siittää isä
Quirinuksen,[94] Mars että sijaan pannaan.

Siitetty luonto aina siittäjänsä
tulisi kaltaiseksi, ellei voima
ja valta oisi Luojan kaitselmuksen.

Nyt eessäs on, mik' äsken takanasi;
mut merkiks, että olet mulle ilo,
suon sulle vielä erään täytelauseen.

Kuin kaikki siemen, joka joutuu väärään
maaperään, luonto aina turmeltuvi,
jos pahansuovan kohtalon se kohtaa.

Ja päällä maan jos pantais huomiota
ain perustukseen, jonka luonto laskee,
ois sitä seuraten myös kansa hyvää.

Te sitä vastoin kiinnitätte kirkkoon
monenkin, joka syntyi kalvankahvaan,
ja teette kuninkaaksi saarnamiehen.

Siks taivallatte polun ulkopuolla.»




Yhdeksäs laulu


Kun Kaarlesi, sa kaunis, oi, Clemenza,
tuon oli opettanut, kertoi mulle
hän vilpit,[95] jotka heimons' saisi tuta.

Mut »Vait», hän sanoi, »vuodet vieriköhöt!»
Siks virkan vain, ett' oikea on suru
kohtaava niitä, jotka teitä loukkas.

Ja henki jo tuon valon pyhän oli
päin Päivää kääntynyt, jost' autuus virtaa,
kuin kohden Hyvää kaikki-tyydyttävää.

Oi, sielut houkat, herjan, vilpin viemät,
te, jotka Hyvää moista hyljeksitte
ja turhuutehen kiinnitätte katseen!

Ja katso, toinen näistä hohtavista[96]
mua lähestyi ja kirkkaudessaan kasvain
osoitti tahtonsa mun mieleen olla.

Beatricen silmät, mua tarkkaavaiset,
kuin äsken antoi mulle merkin armaan,
hän että suostui sulotoivohoni.

»Ah vastaa, sielu autuas», ma virkoin,
»pyyntööni heti ynnä näytä, että
sinussa heijastella voin, mit' tuumin.»

Ja valo, mulle vielä outo, äsken
jost' ääni lauloi, loihe lausumahan
kuin se, jonk' ilo vain on tehdä hyvää:

»Tienoossa ilkeän Italian siinä,[97]
mi välillä Rialton on ja Brentan,
Piaven virranvetten, kumpu kohoo,

ei korkea, mut kummun kukkulalta
laskeusi alas kerran soihtu,[98] joka
sen seudun kaiken saattoi kauhun valtaan.

Olimme vesat saman juuren; minä
Cunizza nimeltäin, ja täällä loistan,
kun minut voitti valo tähden tämän.

Mut iloll' itsellein suon anteheksi
syyn kohtalooni enkä sure sitä,
mi rahvaallenne oudolt' ehkä näyttää.

Tää valo,[99] mulle lähin, taivahamme
ihastus kirkas ynnä kallis, jätti
maan päälle maineen, jonka sammumista

saa monet uottaa uudet vuosisadat.
Siis päätä, kannattaako hyvin elää,
ett' ensimmäistä elo toinen seurais!

Noin eipä tuumi nykyrahvas tämä,
min rajat määrää Etsch ja Tagliamento[100]
ja jok' ei kadu kuritettunakaan.

Mut pian on Padova värittävä
veet suonsa, jotka huuhtelee Vicenzaa,
kun niin on väärämielinen sen kansa.[101]

Ja missä Sile ja Cagnan[102] käy yhteen,
päin pystyin eräs hallitsee, mut häntä
jo varten valmistetaan linnunpaulaa.

Siks itkevä on Feltro paimenensa
tuon pahan tekoja, niin riettahia,
ett' tullut kukaan moisten vuoks ei Maltaan.[103]

Ois tarpeen sammiota liian laajaa,
jos mieli mahtua Ferraran veren,
ja uupuisi, ken unssein punnitseisi

tään papin kiltin vuodattamaa verta
vuoks puolueen; mut moiset lahjat taitaa
sopia hyvin seudun elintapaan.

Jumalan tuomioita heijastavat
kuvastimet, joit' Troneiks[104] nimitetään,
ja siks, min virkoin, oikeaa on meistä.»

Hän vaikeni, ja näytti kuin ois toiseen
hän kääntynyt, näät samaan tanhupiiriin
palasi hän, miss' ennen ollut oli.

Tuo toinen autuas, jo mulle kuulu,
säteili silmänäni niinkuin hieno
rubini, joka auringossa säihkyy.

Näät ilo synnyttävi siellä hohteen
kuin hymy täällä, mutta helvetissä
käy varjo tummaks sielun tuskan mukaan.

»Jumala kaikki näkee, hänet sinä»,
ma lausuin, »sielu autuas, niin että
ei tahto mikään sua piillä saata.

Kuink' äänelläs, jok' iki tenhoo taivaat
ja yhteissointuun soi serafein kanssa,
pukuna joill' on kolmet siipiparit,

sa et mun toivoani tyydyttäisi?
En vartois kysymystäs, jos sun nähdä
syvältä voisin niinkuin sinä minut.»

»Avarin allas,[105] johon virtaa vesi
merestä siitä, joka seppeleenä
maanpiirin kaiken kiertää», näin hän alkoi,

»välitse rantain riitaisten niin kauas
välähtelee, se että, ennen missä
loi horisontin, luo meridianin.

Tään altaan äärell' asuin, Ebron, Macran
välillä, joka juoksuin lyhvin leikkaa
Toskanan maiden ynnä Genuan rajan.

Ja melkein samat päivänlaskut, -nousut
Buggeall' on ja kotikaupungillain,
min hurme kuumiks sataman sai aallot.[106]

Nimeni Folco[107] oli maassa tuossa,
mi tunsi mun, ja niinkuin taivas tämä
minuhun vaikutti, nyt siihen minä.

Enempi lempinyt näät ei lie Dido[108]
Sikeuksen, Kreusan murheeks, siksi
kuin tukka sopimattomaks sen näytti;[109]

eik' enemp' impi Rodopen,[110] min petti
Demophoon, eikä myös Herakles, koska
hän Iolea sydämessään kantoi.

Mut tääll' ei kaduta, vain hymyillähän;
syyn muisto mennyt meilt' on; valta yksin,
mi kaitsee, järjestää, on meille autuus.

Havaitaan täällä taide, luomakuntaa
mi kaunistaa, ja viisaus, mi ohjaa
alemmat alat ylempäinsä mukaan.

Mut että toivees, tämän taivaan luomat,
sa kaikki täytettyinä täältä veisit,
mun vielä täytyy etemmäksi mennä.

Sa tahdot tietää, ken mun vierelläni
säteilee valkeudessa säihkyvässä
kuin veessä kirkkahassa päivänpaiste.

Se Rahab[111] on, mi siellä rauhaa nauttii;
hän yhdyskuntahamme kuuluu, hälle
tää tarjoo korke'imman autuus-asteen.

Tää taivas, jossa maailmanne varjon
on päätepiste,[112] hänet otti vastaan
Kristuksen voittotieltä muita ennen.

Johonkin taivahasen jätettävä
hän oli varmaan merkiks voiton, joka
käsillä molemmilla[113] kerran saatiin.

Pyhässä maassa, joka paavin mieltä
niin vähän murhettavi nyt, hän kerran
ens voittokunniata Josuan auttoi.

Sun kaupunkis,[114] mi sen on saalas, joka
muit' ennen kääntyi selin Luojahansa
ja jonka niin on kyynelöity kateus,

tuon tuottaa, kylvää pahan kultakukan,[115]
mi harhaan vienyt lampaat on ja vohlat,
kun tehnyt suden on se paimenesta,

Sen vuoksi Evankelium laiminlyödään
ja kirkko-isät, Dekretalioita
vain tutkitaan, niin että reunat mustuu.

Sit' etsii paavi ynnä kardinalit;
ei aatos heillä Nazzaretiin jouda,
miss' siivet suihki kerran Gabrielin.

Mut Vatikani ja muut paikat Rooman
pyhäiset, haudoiks urhojoukon tulleet,
mi tietä Pietarin on taivaltanut,

pian pääsevät on irstaudesta irti.»[116]




Kymmenes laulu


Poikaansa silmäellen Rakkaudella,
mi ijäisesti molemmista virtaa,
tuo ensi Valta,[117] kielin-virkkamaton,

sen kaiken, minkä mieli, silmä tajuu,
niin järjesti, ett' ilman nautintoa
ei jää se, joka tuota katsoo, tuumii.

Lukija, nosta siis mun kanssain katsees
tarhoihin Taivaan, sinnepäin se suuntaa,
yks liike missä sattuu toista vastaan.[118]

Tuost' ala ihastella taidetyötä
sen Mestarin, min sydän lempii sitä,
niin ettei koskaan siitä silmä käänny.

Kas, siitä haarautuu se kehä vino,[119]
mi kantaa planeetteja, tyydyttääkseen
maailmaa, joka niitä kaipaa, kutsuu.

Ja ellei kiertyvä ois niiden rata,
ois turhaa silloin paljon taivas-voimaa
ja kuollut melkein joka mahti mainen.

Ja jos se oikeasta poikkeis paljon
tai vähän, etelän ja pohjan ääriin
maailman järjestys jo järkähtäisi.

Lukija, lautsallesi jääös siksi
ja mieti itsekses, mit' tässä tarjoon,
jos tahtos iloon on, ei uupumukseen.

Oon pöytäs kattanut; siis ota etees!
Näät kaiken huoleni nyt aine vaatii,
mi saanut mun on kirjaa kirjoittamaan.

Aurinko, luonnon suurin palvelija,
mi Taivaan voimalla maailman leimaa
ja valollansa ajan meille mittaa,

kun paikkaan päässyt oli, josta puhuin,
se kehät kiersi, joiden kautta aina
Italiaan se nopeammin näkyy.[120]

Ma olin luonaan;[121] vaan en nousuamme
havainnut enempää kuin ihmislapsi
ens aatettansa, ennen kuin se tulee.

Beatrice on se, joka ohjailevi
hyvästä parempaan niin tuokiossa,
ett' aika hänen tekojaan ei laske.

Kuink' olla täytyy loistavan, mi asuu
Auringon syvyydessä, jonne astuin,
kun väri ei, vain valo tuo sen esiin!

Neroni, taiteen, taituruuden käytän
kuvaamatonta kuvaellakseni;
sit' uskoa ja halata vain voidaan.

Ja ellei moiseen ylevyyteen riitä
kuvitusvoimamme, ei ihme, koska
ei silmä siedä kirkkaampaa kuin Päivä.

Niin loisti täällä neljäs perhe Isän[122]
tuon korkean, mi ravitsee sen, näyttäin,
hän kuink' on Pyhä Henki myös ja Poika.

Beatrice alkoi: »Kiitä, kiitä Päivää
sa enkelien, jonka armo tätä
sun nostanut on aistein havaitsemaan!»

Niin altis milloinkaan ei ihmissydän
lie ollut hartauteen ja Luojan puoleen
kaikella sielullaan ja mielellänsä

kuin sanat nuo nyt kuullen olin minä;
ja kaikki rakkautein niin Häneen kääntyi,
Beatricen että unho peitti multa.

Tää siit' ei suuttunut, vaan hymyeli,
niin että silmillänsä nauravilla
sekoitti sielun yhteyden hän multa.

Valoa monta, kirkkaampaa kuin Päivä,
keräytyi meidän ympär' kiehkuraksi,
kauniiksi nähdä, kauniimmaksi kuulla.

Näin joskus tytär myös Latonan[123] vyöttää
kupeensa, kun niin täys on ilma usmaa,
se että kiinni pitää uumen-soljen.

Hovissa Taivaan, josta maahan palaan,
iloja on niin kallisarvoisia,
kauniita, ett'eivät ne siirry sieltä,

ja niistä yks ol' liekkilaulu näiden;
ken siivity ei sinne lentääksensä,
mykältä taivas-tiedot tiedustakoon!

Kun kolmasti meit' oli kiertänehet
palavat Auringot nää lauluin, tanhuin,
kuin kiertää tähdet kiintopisteitänsä,

neidoilta näyttivät ne, joilta vielä
ei tanhu loppunut, vaan jotka vartoo
sävelten uutten alkamista vaiti.[124]

Sisältä erään soi nyt: »Koska säde
se säde, josta tosi rakkaus syttyy
ja joka rakastaen kasvaa, karttuu,

sinussa niin jo moninkerroin loistaa,
ett' tuo se portaita sun näitä, alas
joit' astuta ei jälleen nousematta.[125]

Ken maljastansa suita viinin kieltäis
janoosi, enempi ei vapaudessa
se ois kuin vesi, jok' ei mereen virtaa.

[126]Sa tahdot tietää, ketkä ovat kukat
sen seppeleen, mi silmin lempii Naista
kaunista, taivaisiin sua kunnostavaa.

Ma kuuluin lampaisiin tuon karjan pyhän,
Dominikus jot' ohjaa tiellä sillä,
mi hyvin höystää, jos ei joudu harhaan.

Tää lähin oikealla mulle veli
ja mestar' oli, Kölnin Albert; minä
taas itse Tomas oon Aquinolainen.

Jos muutkin tahdot tulla tuntemahan,
sanaini mukaan siirtyköön sun silmäs
tät' autuasta piiriämme pitkin.

Säteissä noissa Gratianus hymyy,
mi valtaa maallista ja hengellistä
niin auttoi, että Paratiisi mieltyi.

Tää tässä taas, mi kuoromme on kaune,
se Pietar' oli, joka lesken lailla
Pyhälle kirkolle toi aartehensa.

On kaunein keskellämme viides valo,
mi moista rakkautta uhoo, että
maailma kaikki siitä kuulla halaa.

Siin' asuu ylväs sielu, johon syvä
niin viisaus pantiin, että totuus totta
jos on, ei toinen siihen noussut tietoon.

Sen soihdun loimon liki tässä näet,
mi lihaan liitettynä ilmi enin
on tuonut enkelien työt ja luonteet.

Valossa tuossa pienemmässä hymyy
se puolustaja kristillisten aikain,
min oppi paljon Augustinust' auttoi.

Valosta valoon jos nyt sielus silmän
kohotat mukaan ylistyksieni,
jo kahdeksannesta sa kuulla tahdot.

Siin' nähdäksensä hyvän kaiken nauttii
Se pyhä sielu, joka valaisevi
maailman viekkaan tosi kuulijalleen.

Se ruumis, josta hänet karkoitettiin,
Cieldauross' on, ja alta tuskan ynnä
maanpaon pääs hän tähän rauhan paikkaan.

Näe vielä, kuinka loistaa, henkii, hehkuu
tääll' Isidorus, Beda ja se Rikhard,
mi yli-ihminen ol' aatostyöltään.

Tää, josta katsees minuun kääntyy, valo
on hengen, joka aatteiss' ankarissa
tulevan myöhään kuolemankin katsoi.

Se valo ijäinen on Sigier'n, joka
kouluissa luennoiden Olkikadun[127]
totuudet karsaat syllogismein sinkos.»

Kuin kellon kutsuessa meitä aamuin,
kun Luojan morsian käy tervehtimään
ylkäänsä, että tämä häntä lempis,

ja kellon osat toinen toistaan ajaa,
niin että 'ping-pang' suloisesti soipi
sydämet alttiit rakkaudella täyttäin;

ma samoin näin tuon sädepiirin käyvän
nyt liikkumahan, liittäin äänen ääneen
niin moni-sointuisesti, että moista

vain kuullaan, missä ijäinen on ilo.




Yhdestoista laulu


Oi huolta houkkaa kuolevaisten heimon
kuink' ovat puutteelliset päätelmänne,
jotk' alas lyövät siipienne lennon!

Lain-oppiin yksi, lääketietoon toinen
syventyi, kolmas papinpaikkaa haki,
pyys valtaa neljäs, rikos, vilppi myötään.

Tuo rosvosi, tuo julkitoimen otti,
tuo uupui orjuudessa lihanhimon
ja tuo taas uppos omaan laiskuuteensa.

Sill' aikaa minä, tuosta kaikest' irti,
Beatricen kanssa taivahille nousten
niin kunniakkaan voitin vastaan-oton.

Palannut taas kun joka varjo[128] oli
pisteesen kehän äskeiseen, taas hiljaa
kuin kynttilä se kantimessaan seisoi.

Ja liekin sisältä, mi ensin mulle
puhunut oli, valkeudessaan kasvain
minulle loihe muudan lausumahan:

»Ijäisen ollen valon kirkastama,
ma siihen katson, siitä löydän aattees
ja myöskin niiden alkusynnyt syvät.

Epäilet, tahdot, että sanoin selvin,
avoimin selittäisin haasteloni,
niin että ois se ymmärrykses mukaan,

kun lausuin äsken näät:[129] 'se hyvin höystää,'
ja taas:[130] 'ei toinen siihen noussut tietoon';
mut täss' on tarpeen tehdä tarkka ero.

Kaitselmus, joka hallitsee maailman
syvällä neuvollaan, min pohjaan koskaan
ei kantanut eik' kanna silmä luotu,

sääs kaksi ruhtinasta[131] seuralaisiks
sen morsion, min ylkä huutain kovaa
itsensä vihki hälle verin pyhin,

hän että astuis armastansa kohden,
ois turvassa ja oma yljän yksin,
sivulla urhon kahden uskollisen.

Yks heistä hehkui tulta serafien,
taas toinen viisautensa vuoks maan päällä
kerubein kirkkautta kauas paistoi.

Toisesta haastan, sillä kumpaa heistä
vain kiittänenkin, kahta kiitän silloin,
näät samaan kumpikin ne pyrki maaliin.

Välillä on Tupinon ynnä joen,
mi virtaa vuorelta Ubaldon pyhän,
maa heilimöivä, rinne vehmas, jolta

Perugia, kautta Porta Solen, kylmän
ja kuuman saa, ja suree taempana
Nocera, Gualdo kohtaloaan kovaa.[132]

Rinteellä tällä, missä on se loivin
Aurinko[133] kerran syntyi maailmalle
kuin usein luona Gangeksen se nousee.

Ken puhuu paikasta siis siitä, älköön
Ascesiks sitä mainitko, ei kyllin
se sano, sanoo vasta oikein: Itä.

Tyyssijastaan[134] se viel' ei loitoll' ollut,
kun alkoi maan jo tuta antaa voiman
hänelle suodun suurta lohdutusta.

Jo nuorna näät hän riitaan joutui kanssa
isänsä vuoksi naisen,[135] jolle ovet
kaikk' kiinni ovat niinkuin kuolemalle.

Ja eessä hengellisen virkakunnan
ja isänsä hän nai tuon naisen, sitten
mi aina rakkaammaksi hälle kävi.

Ens miehestänsä leskenä hän yli
ykstoista sataa vuotta hyljittynä
ol' odottanut kosijaansa uutta.

Ei auttanut, ett' tiettiin, kuinka hänet
löys kauhistaja maailman Amyklaan[136]
majassa tyynnä, kun hän kutsui tuota.

Eik' auttanut, ett' uljas, uskollinen
hän oli Kristukselle ristinpuulla,
sill' aikaa kun Maria alhaall' itki.

Mut etten liian hämärästi haastais,
tajua Köyhyys ja Franciscus noiksi
rakastavaisiks, joista pitkään puhuin.

Se riemu, rauha, joka heistä paistoi,
herätti kummastusta rakkautta
ja suloisuutta pyhän mietiskelyn,

niin että avojaloin arvon Bernhard[137]
lepohon tuohon juoksi, juostessaankin
viel' ehtivänsä luullen liian verkkaan.

Oi, outo rikkaus! Oi, tosi hyvyys!
Egidius,[138] Sylvester samoin seuras
myös ylkää, rakkaudesta morsiameen.

Läks sitten tämä mestari ja isä
naisensa kanssa ynnä perhekunnan,
joill' oli vyö jo nöyrä uumenillaan;

pelosta eikä katsonut hän alas
siks, että ol' hän poika Bernardonen,
ei siks, ett' oli näkö hällä halpa.

Ei, lailla valtiaan hän päätöksensä
esitti jyrkän Innocentiukselle,
näin saaden veljeskunnalleen ens luvan.

Kun sitten karttui lauma köyhä hänen,
min elo kumma kunniaksi Taivaan
paremmin lauluin oisi laulettava,

niin toisen kruunun kultalehdin vihki
Honoriuksen kautta Henki Pyhä
taas ylipaimenen tään tahdon hurskaan.

Halaten marttyyriutta kun hän sitten
sulttaanin korskan eessä Kristuksesta[139]
ja hänen seuralaisistansa saarnas,

havainnut kypsäks ei hän kääntymykseen
maan kanssa sen; siks ettei aikaa hukkais,
Italian yrttitarhaan taas hän palas.

Välillä Tiberin ja Arnon vuori
on jylhä, siinä viimeks vihki Kristus
haavoilla hänet kaksivuotisilla.[140]

Kun tää, mi hänet valikoi niin hyvään,
pois kutsui hänet saamaan Taivaan palkkaa,
jonk' oli ansainnut hän nöyryydellään,

hän perinnöksi oikeaksi jätti
rakastamansa naisen veljillensä,
kehottain heitä lempeen uskolliseen.

Sen naisen helmasta tuo kirkas henki
palasi omaan valtakuntahansa,
ja hänen ruumiilleen ne paarit riitti.

Nyt mieti, mikä oli virkaveli,[141]
ken purtta Pietarin ol' arvollinen
merellä aavall' ohjailemaan oikein!

Ja mies se oli patriarkka meidän,
niin että ymmärrät: ken häntä seuraa,
hän hyvän kantaa lastin laivassansa.

Mut hänen laumansa niin uutta ruokaa[142]
nyt himoo, ettei toimeentulla voi se
jakautumatta eri laitumille.

Ja mitä etempänä lampahansa
hänestä harhailee, sen tyhjempinä
ne utareiltaan kotihinsa palaa.

On niitäi, jotka vaaran nähden liki
pysyvät paimentaan, mut harvat on he;
kaavuiksi heille vähä vaate riittää.

Siis jos mun sanani ei heikot liene,
jos tarkasti mua kuunnellut sa olet
ja pannut mielees, mist' on ollut puhe,

lie osittain ees tyydytetty toivees,
ja puun sa nähnet, jota hakatahan,
ja munkin ymmärrät, ken äsken lausui:[143]

'mi hyvin höystää, jos ei joudu harhaan'.»




Kahdestoista laulu


Tuon sanan viimeisen kun lausuneeksi
ol' liekki armoitettu tuskin saanut,
taas kiertää alkoi pyhä myllynkivi.[144]

Mut ennen ensi kierron täyttymistä
sen toinen saarsi, liikkehensä liittäin
sen liikkeeseen ja laulunsa sen lauluun;

lauluun, mi meidän Seireenit ja Musat
niin voitti suloisilla soinnuillansa
kuin valo suora valon heijastuneen.

Kuin läpi pilven hennon kaarta kaksi,
joill' ompi väri ynnä suunta sama,
saa aikaan Iris, Junon juoksutyttö,

ja ulommainen sisemmästä syntyy
tuon ikävöivän immen[145] sanain lailla,
min poltti lempi pois kuin päivä kasteen,

ja ovat merkkinä nyt ihmisille
liitosta Luojan ynnä Noan, että
maailman vedet eivät paisuis enää:

samoinpa myös nää ijäisyyden ruusut
kahdessa kiehkurassa kiersi meitä,
ett' ulommainen sisemmästä vastas.

Nyt tanhu ynnä liekkein laulu-ilo
ja riemu leimahdella vastatuksin
sätehin hilpein sekä valoin vienoin

vapaasti loppui, saman-aikaisesti,
kuin silmät aukeevat ja sulkeutuvat
yhdessä liikuttajan mielen mukaan.

Valoista uusista yks alkoi haastaa
nyt sisältään, ja ääni sen mua veti
kuin pohjoiseen magneettineula kääntyy.

Hän lausui: »Rakkaus, mua kaunistava,
päämiestä toista muistamaan mun käskee,
min vuoks tääll' omaani niin kiitetähän.

On oikein: missä toinen, siellä toinen;
päämäärän saman vuoks he taistelivat,
siks kunniakin sama heille tulkoon.

Armeija Kristuksen, jot' ollut kallis
ol' asestaa, se viiriänsä seuras
hitaasti, arkana ja rivein harvoin,

kun Keisari,[146] min valta kestää iki,
sen auttoi ahdingosta vaikeasta,
ei vuoksi ansion, vaan armon yksin.

Ja morsiolleen, kuten mainittihin,
kaks antoi sankaria, joiden sanat
ja teot kansan harhauneen taas liitti.

Maan äärillä,[147] mi lempeen länsituulen
lähettää aukaisemaan ensi lehdet
nuo uudet, joill' Europa vaatehditaan,

ei etähällä meren mainingeista,
min taa niin usein matkan pitkän tehnyt
Aurinko kaikilt' ihmisiltä piilee,

sijaitsee onnellinen Callaroga
sen suojass' suuren kilven, kahta linnaa
kaks jalopeuraa jossa vartioipi.

Siell' ylkä uskollinen kristin-uskon,
tuo urho hurskas syntyi, ystävilleen
niin armas, julma vainolaisillensa.

Ja tuskin luotuna jo täytti hänet
niin vilkas voima, että profeetaksi
hän äidin teki äidinkohdussansa.

Kun vahvistunut oli kastemalja[148]
hänen ja Uskon liiton, josta hyvää
kosolti koitui heille kummallekin,

niin nainen, hänen puolestaan mi puhui,
unessa näki heelmän ihmeellisen
hänestä heilivän ja seuraajistaan.[149]

Ja että nimi oisi miehen mukaan,
soi henki, että nimitettiin hänet
sen omaks, jolle kokonaan hän kuului:

Dominicus, niin häntä mainittihin.
Hänt' ylistän kuin peltomiestä, Kristus
min otti avuksensa viinitarhaan.

Ol' oppilas hän Kristuksen ja airut,
näät ensi rakkaus, mi nähdä voitiin,
hänellä Kristuksen ol' ensi käskyyn.

Löys imettäjä hänet usein maassa
makaavan hiljaa, valvoen, kuin virkkaa
ois tahtonut: Tään vuoksi[150] tullut olen.

Oi taattonsa, sa Felix todellinen,
oi maammonsa, sa todella Johanna,[151]
jos oikein tulkitut nuo sanat lienee!

Ei vuoksi maailman--kuin monet juoksee
Taddeuksen ja Ostialaisen teitä--[152]
vaan rakkaudesta mannaan todelliseen

nous pian oppiin hän niin korkeahan,
ett' alkoi viljellä hän viinitarhaa,
mi kohta kuihtuu hoidon puuttehessa.

Eik' istuimelta, joka ennen oli
köyhille hurskahille alttihimpi--
vuoks itsens' ei, vaan kehnon istujansa--

anonut anteeksi hän puolta summaa,[153]
ei ensi vapaan viran onneakaan,
ei kymmenystä, jok' on Herran köyhäin,

pyys lupaa taistella hän harhaunutta
maailmaa vastaan, vuoksi touon, jonka
nää neljäkolmatt' tähkää sua nyt saartaa.

Opillaan, tarmollaan hän sonnustihe,
arvolla kulki apostolisella
kuin koski, jonk' on juoksu vuolas, jyrkkä.

Ja iski joukkoon väärä-uskolaisten
voimalla, joka siinä suurin oli,
miss' suurimman hän kohtas vastustuksen.

Hänestä lähti sitten monta virtaa;
katolilaista kastelee ne tarhaa,
niin että tuoreemmat sen pensaat ovat.

Jos moinen oli toinen pyörä vaunun[154]
sen, jost' on Pyhä Kirkko puolustaunut
ja kukistanut keskeisetkin kiistat,

pitäisi selväks sulle käydä toisen
myös erinomaisuus, jost' äsken Tomas
mua ennen kuvan loi niin ylistävän,

mut rata, jonka piirsi kehä korkein
tuon pyörän, autio on aivan: missä
oi' ennen viinikivet, on nyt home.[155]

Seuransa, joka ennen astui suoraan
vain hänen jälkiään, niin muuttunut on,
ett' taapäin varpaat, kannat eespäin tähtää.

Mut pian korjuun tullen heelmät nähdään
tuon huonon hoidon, koska rikkaruoho
on vaikeroiva, ettei pääse aittaan.[156]

Ma myönnän, kirjamme jos lehdet kaikki
luettais, löytyä vois vielä joku,
miss' seisois: 'Olen sama kuin ennen.'

Mut ei Casalen, Acquaspartan[157] ois se,
näät sieltä saapuu moiset miehet säätyyn,
ett' yks on tiukka liian, toinen höllä.

Ma sielu olen Bagnoregiolaisen
Bonaventuran,[158] joka ajalliset
unohti huolet tointen vuoksi ylhäin.

Illuminato tääll' on, Augustinus,
nuo ensimmäiset avojalka-köyhät,
köys vyöllä Luojan ystäviksi tulleet.[159]

On Ugo da Sanvittore heidän kanssaan
ja Pietro Comestor ja Espanjan Pietro,
min maineen kunnia kakstoist' on kirjaa.

Profeetta Natan, ylipaimen kirkon
Krysostomus, Anselmus ja Donatus,
mi ensi tieteen seikat selvitteli.

Raban on täällä, loistaa vierelläni
apotti Joakim, Kalabrian miesi,
profeetan hengell' lahjoitettu muinen.

Niin suurta sankaria[160] kiittämähän
sai tänne minut veli Tomaan hehku
ja hienous, joka puheestansa puhui,

eik' yksin mua, vaan tään seuran kaiken.




Kolmastoista laulu


Kuvailkoon, tajuta ken tahtoo oikein,[161]
nyt mitä näin (ja kuvan säilyttäköön
kuin kallio, sill'aikaa kuin ma kerron).

Kuvailkaa tähteä viistoista, eri
tienoita taivaan valaisevaa, ilman
kaikk' kerrostumat sätein säihkyttävää!

Ja vaunut Otavaisen, joill' on tilaa
yöt päivät vierrä meidän taivahalla,
niin ettei katoo ne, jos vehmar kääntyy.

Kuvailkaa vielä sarven suu, jok' alkaa
kärjestä akselin, min ympär' kiertää
ens taivas; vielä, että muodostuneet

nää sielut kahdeks tähtimerkiks oisi,
tapahan Minoon tyttären,[162] kun tunsi
tää jäsenissään kuolon kylmän väreet;

ja että toisen säteet paistoi toiseen
ja että kumpikin ne karkeloivat,
sisemmän ulommaista silmäillessä.

Näin varjon heikon sikermästä sieluin
ja kaksoiskarkelosta saada voitte,
mi kiersi paikkaa, kussa olin minä.

On meille niin se yli ymmärryksen
kuin on Chianan[163] juoksu verrattuna
nopeuteen taivaan kiire-kiertoisimman.

Soi siell' ei laulut Bakkoksen, Apollon,
vaan kaiken Jumal-luonnon Kolminaisuus,
jost' inhimillinen on yksi osa.

Kun kyllin kestänyt ol' laulu, tanssi,
nuo valot pyhät meihin kääntyi, saaden
uudesta askareestaan auvon uuden.

Virkahti noista sopusointuisista
nyt valo, joka mulle kertoi äsken
Jumalan köyhän miehen kumman elon:

»Kun lyhde yksi valmis on ja vilja
sen talteen otettu, jo toista puimaan
mua ajaa armas voima rakkauden.

Sa luulet: rinnassa, min kylkiluusta
tuo luotiin kaunis-poski, jonka himo
niin kallihiksi kävi maailmalle,

ja rinnassa tuoss' iskemässä keihään
mi ennen, myöhemmin niin paljon korvas,
se että vastas kaiken synnin määrää,

niin paljon valkeutta kuin ihmisluonto
voi mahduttaa niiss' asui, antamata
sen voiman, joka kumpaisenkin teki.

Siks sitä oudoksut, mit' yllä sanoin,
kun kerroin, ettei hänen vertaistansa
ois ollut, jonka valo viides kätkee.[164]

Nyt silmäs aukaise mun sanoilleni,[165]
näe väitteeni ja uskos suhtautuvan
niin totuuteen kuin piiriin keskipiste.

On kuolematon sekä kuolevainen
vain heijastusta aattehen min siittää
Herramme rakkaus; näät valo tämä

elävä, joka lähtehestään virtaa--
ei Hänest' erillään, ei Rakkaudesta,
mi heidän kerallansa kolminaistuu--

hyvyydessänsä säteens' yhdistävi
yhdeksään taivaaseen, kuin heijastimeen,
yhdeksi itse ijäisesti jääden.

Sielt' alimpiin se asioihin virtaa
niin heikenneenä porras portahalta,
ett' tuokioittain vain se vaikuttavi.

Tarkoitan hetki-vaikutteilla näillä
ma luotuja, joit' taivas-liike siittää
siementä ilman taikka siemenestä.

Mut vaha niiden, kuin sen muovaajakaan,
ei ole samanlainen; siks voi muoto
ihanteen peittää vähän taikka paljon.

Ja siksi sama puu voi heelmän kantaa,
lajinsa mukaan, hyvän taikka huonon;
näin synnytte te myöskin eri kyvyin.

Jos vaha valmistettu täysin oisi
ja Taivas korkeimmassa voimassansa,
esiintyis leimamerkin täysi loisto.

Mut luonto aina tuossa virheen tekee
kuin taideniekka, joll' on tottumusta,
mut jonka koura täräjääpi työssä.

Jos Näkemyksensä[166] taas lämmin Rakkaus
kirkkaasti kiintää Alkuvoimallansa,
se täydellisnä aineeseensa tarttuu.

Näin tehtiin kerran maa, ett' arvollinen
se kruunulle ois luomakunnan kaiken;
näin kerran Neitsyt siunatuksi tuli.

Hyväksyn siis sun mielipitees; koskaan
ei ihmisluonto ole ollut moinen
kuin noiden kahden, eikä moiseks tule.

Jos puhettani nyt en jatkais, varmaan
sanasi ensimmäiset oisi silloin:
'Tuo kuinka siis on vailla vertaistansa?'

Mut että näkyis, mikä näy ei vielä,
sa muista ken hän oli, kuinka pyysi
hän silloin kuin ol' hällä vaalinvalta.

Niin lienen haastanut, sa että voinet
kuvailla kuninkaan, mi viisautta
pyys hyvin käyttääksensä valtikkaansa.

Ei pyytänyt hän tähti-liikuttajain[167]
lukua tietää eikä summaa, minkä
suo välttämätön kera puolinaisen,

ei onko _primum motum_ myönnettävä
tai voiko piirtää puoli-ympyrähän
ken kolmiota ilman suoraa kulmaa.

Jos tään, ja mitä äsken lausuin, huomaat,
kuningasviisauden verratonta
älyä tähtää nuoli aatokseni.

Sanaani[168] 'noussut' jos nyt silmäs siirrät,
tajuat, tarkoitin ma valtiaita;
on heitä monta, mutta harva hyvä.

Puheeni täten tarkistaa sun täytyy;
ja näin se yhtyy uskoosi, mi sulla
ens taatost' on ja Riemust' ihmiskunnan.

Tää olkoon jaloillesi lyijy, että
laill' uupuneen sa hidas oisit seikkaa
epäämään, myöntämään, jot' et sa tiedä.

Näät houkkain parvess' on se tuiki tuhma,
ken miettimättä myöntää taikka kieltää;
hän kumpaisessakin on yhtä houkka.

Useesti tapahtuu näät, että taipuu
päin mäntyyn mielipide liian nopsa,
ja sitten järjen sitoo itserakkaus.

Ken totta kalastelee taitamatta,
hän rannalle ei tullut turhaan yksin,
vaan vielä pahempana sieltä palaa.

On tuosta esimerkit maailmalle
Bryson,[169] Parmenides, Melissus, monet
vaeltajat, jotk' eivät tietä tienneet.

Näin Arius, Sabelliuskin,[170] jotka
tekivät raamatulle veitsen virkaa
ja turmelivat oikean sen hahmon.

Myös älkööt liian nopsat tuomitsemaan
inehmot olko lailla sen, mi laihon
jo ennen kypsymistä arvostelee.

Näät pitkin talvikautta korren olen
karuna, piikkisenä nähnyt, mutta
se vihdoin kantoi kukan latvassansa.

Ja nähnyt haaksia oon, jotka suoraan,
nopeesti halkoi merta kaiken matkaa,
mut hukkui satamaansa saapuessa.

Siis älköön joka ukko, akka luulko
viisautta Luojan tuntevansa, nähden
kuink' yksi varastaa ja toinen uhraa:

tää ehkä lankee, nousee edellinen.»




Neljästoista laulu


Kehästä keskukseen tai myös päinvastoin
lasissa pyöreässä liikkuu vesi,
jos sisältä tai ulkoa on sysäys.

Mieleeni johtui, mitä sanon minä,
äkisti, koska lausumasta lakkas
tuo sielu kunniakas Tomaan pyhän.

Näät hänen puheensa ja Beatricen
muistutti mulle tuota vertausta;[171]
ja hänen jälkeensä tää alkoi haastaa:

»On ystävälläin tarve, vaikka sano
hän sit' ei sanoin eikä aattehinkaan,
totuuden toisen[172] pohjaan saakka päästä.

Siks virkkakaa: tää valo, josta välkkyy
hahmonne, jääkö ijäisesti teille
sellaisna niinkuin nyt se säteilevi?

Ja jos se jää, te kertokaa, se kuinka
siit' asti huikaise ei silmiänne
kuin jälleen näkyviksi teidät tehdään?»

Kuin tanhuajat piiritanssin, yltyin
ilosta ynnä hurmiosta, liikkuu
vireemmin sekä laulaa äänekkäämmin,

niin pyynnön pyhän, innokkaan tuon soiden
uus ilo täytti piirit taivahiset,
min ilmi toi he tanhuin, ihmelauluin.

Ken valittaa, tääll' että kuolla täytyy
elääkseen ylhäällä, hän virkistystä
ijäisen kasteen[173] tuntenut ei koskaan.

Hän, yks ja kaks ja kolme, kaiket ajat
elävä, hallitseva kolminaisuus,
rajaton itse, kaikki-rajoittava,

nyt virsin kolmin tuli virketyksi,
sointuivat sieluin äänet niin, ett' oisi
se palkka runsas joka ansiolle.

Valosta valkeimmasta[174] tanhupiirin
pienemmän kuulin silloin äänen kauniin
kuin Enkelin, mi Maarialle haastoi.

Se vastasi: »Niin kauan säteilevä
on rakkautemme, joka meitä verhoo,
kuin kestää riemu paratiisin tämän.

Oleva verho on kuin rakkautemme,
rakkaus kuin kyky nähdä Luojaa, kyky
taas tää kuin armo ylivuotavainen.

Kun ruumis pyhä, kirkastettu jälleen
yllemme puetaan, on kaunistuva
tää olentomme täydellistyessään.

Siks kasvava on kirkkaus, min saamme
ylimmän Hyvän armost' ainoastaan
ja jonka kautta voimme nähdä Häntä.

Niin kasvaa täytyy myöskin näkemisen,
myös kasvaa rakkauden, mi siitä syttyy,
ja kasvaa valon, jonka tuottaa tuli.

Mut niinkuin hiili, josta liekki liehuu,
tuon voittaa valkealla hehkullansa,
niin ettei himmene sen loisto oma,

niin hohdon tään, mi ympäröitsee meitä,
lihamme, joka alla maan nyt makaa,
myös kerran voittava on kirkkaudessa.

Väsytä meitä valo ei niin suurkaan,
elimet ruumiin koska voimistuvat
kaikelle, mistä nautinnon me saamme.»

Niin valmiit oli kuorot kumpaisetkin
ja alttiit _amen_ tuohon lausumahan,
niist' että näkyi ruumistensa kaipuu,

ehk' ei vain omain, mutta maammojenkin
ja taattojen ja muiden lempimäinsä,
heist' ennen kuin nää ikiliekit tuli.

Mut katso! Silloin ympäriltä kirkkaus
tasainen yhtyi valoon entisehen
kuin koska valkenevi taivaanranta.

Ja niinkuin illan suussa taivahalle
heikosti heijastuvat uudet soihdut
kuin vuoroin totta ois ne, vuoroin harhaa;

minusta tuntui niin, ett' aloin nähdä
ma uutten olentojen karkelohon
tuon kaksoispiirin ympärille käyvän.

Oi, Pyhän Hengen tosi leimahtelu!
Se kuinka äkkiä ja kirkkahana
mun silmihini häikäistyihin sattui!

Mut mulle näyttäytyi Beatrice kaunis,
hymyileväinen niin, hän että multa
jää niiden joukkoon, joit' ei muisti tapaa.

Samalla silmäni taas saivat näön
ja näin ma siirtyneeni korkeampaan
autuuteen yksin kera vallattaren.[175]

Tajusin hyvin, että noussut olin,
ma kiihkeästä tuikannasta tähden
mi tavallista palavammin puunsi.

Kaikesta mielestäin ja kielelläni
kaikille yhteisellä kiitin Luojaa
vuoks armon uuden tään nyt hartahasti.

Eik' ollut sammunut viel' uhriliekki
mun sydämeni, ennen kuin jo tunsin
sen olleen Jumalalle otollisen.

Sisältä kahden säteen hohtavia
punertui loistoja näät silloin; huusin:
»Oi, valo-Luoja, kuinka heidät puet!»

Kuin linnunrata tahdin suurin, pienin
välillä välkkyy maailmoiden napain,
niin että on se ihme oppineille,[176]

niin säteet tähti-kirjaellut merkin
tuon pyhän piirsi Marsin syvyytehen
kuin ympyrähän kaksi ristin viivaa.

Nyt muistin voima voittaa nerouteni;
ristillä tuolla salamoi näät Kristus,
niin etten kuvaa arvokasta löydä.

Mut ristinsä ken ottaa, Häntä seuraa,
on anteeks suopa, mit' en kerro, silloin
kun hälle näkyy salamassa Kristus.

Ylhäältä alas, kahtahalle myöskin
tuon ristin viivaa valot liikkui, loistain
kirkkaammin ohimennen ynnä yhtyin.

Noin tomuhiukat suorat taikka vinot,
nopeat, hitaat, pitkät, lyhyet, aina
vivahtavaiset sätehessä liikkuu,

mi usein leikkaa hetkiseksi varjon,
jonk ihmislapsi suojaksensa laatii
älyllä ynnä työllä taidokkaalla.

Kuin viulut, harput monikielisellä
sointunsa suloudella senkin hurmaa,[178]
ken ymmärrä ei nuotin merkitystä;

niin valot, jotka siirtyi silmissäni,
soi pitkin ristiä niin armahasti,
ett' tenhouduin, ma vaikk' en virttä kuullut.

Tajusin hyvin hymnilauluks äänet,
näät sanat '_Nouse, voita!_'[177] saapui mulle
kuin sille, jok' ei ymmärrä, vaan kuulee.

Niin iki-ihastuin ma lauluun tuohon,
mua ettei mikään siihen saakka ollut
sitonut kahleilla niin suloisilla.

Puheeni ehkä rohkealta tuntuu
ja hylkivältä silmäin hurmaa, jotka
on mulle lepo katsehen ja kaipuun.

Mut joka huomaa, että leimat kaiken
kauneuden yltyy ylemmäksi nousten
ja etten silmiään viel' ollut nähnyt,

suo anteeks, mistä itseäin ma syytän
syyn torjuakseni, ja myöntää totta
mun haastavan; näät täällä pyhä ilo

ei pääty, vaikka puhdistuu se nousten.




Viidestoista laulu


Nyt hyvä tahto, jok' on tunnusmerkki
rakkauden oikean ja suoran, kuten
on väärän tunnus omanvoiton pyynti,

pysäytti kaiustaan tuon lyyryn kauniin[179]
ja pyhät hiljensi sen kielet, joita
kädellään Taivas virittää ja soittaa.

Oikeille pyynnöille kuink' olla kuurot
olennot vois ne, jotka rohkaistakseen
mua pyyntöön, vaikenivat kaikk' yhtaikaa?

On oikein, että tuskaa ääretöntä
se saa, ken rakkaudesta ajalliseen
tuon ikirakkauden yltään riisuu.

Kuin taivaall' illan tyynen, seijaan joskus
äkisti nähdään tulen tuikahtavan,
niin että silmä, äsken varma, säikkyy,

ja näyttää niinkuin tähti muuttais majaa,
mut sieltäpäin, se josta syttyi, sammui,
näy yhtään hävinneen ei valkeutta;

niin kädelt' oikealta juureen saakka
tuon ristin näkyi juoksevaksi tähti
sikermästään sen päälle paistavasta.

Eronnut kehästään ei hohtokivi,
vaan välkkyvätä laitaa kiiti, näyttäin
tulelta, jota alabaster peittää.

Niin näytti hellältä Ankiseen varjo,
kun kohtas poikansa Elysiumissa;--[180]
jos suurint' uskoa voi laulajaamme.

»_O sanguis meus, o superinfusa
gratia Dei! Sicut tibi, cui
bis unquam coeli janua reclusa_.»[181]

Näin valo tuo; ma ensin katsoin häneen
ja sitten käännyin valtiattareeni,
mut molemmista hämmästyin ma heistä.

Näät hymy paistoi hänen silmistänsä
sellainen, että luulin katsovani
ma pohjaan autuutein ja Luojan armon.

Iloisna näkemään ja kuulemahan
lisäsi henki äskeiseen nyt jotain
niin syvällistä, etten ymmärtänyt.

Eik' ehdontahdon piiloillut hän multa,
sen pakko aikaan sai; näät aatoksensa
pään yli kulki kuolevaisen miehen.

Ja koska tunne-palon kaari oli
senverran jäähtynyt, ett' ihmiskyvyn
mitalle lausehensa laskeutuivat,

tään hätä ensiksi mä kuulin: »Ollos
siunattu Sinä, Kolmess' Yksi, joka
niin olit laupias mun siemenellein!»

Ja sitten: »Poika, janon pitkän,[182] armaan,
min antoi lukeminen kirjan suuren,
sen, joss' ei valkea, ei musta muutu,

tulosi viihtänyt on liekin tämän
sisällä, josta haastan; kiitos Naisen,
ken lentoon korkeaan soi siivet sulle.

Sa uskot, että aattees saapuu luoksein
Ens-aattehesta niinkuin ykkösestä
säteilee viisahalle viis ja kuusi.

Ja siks et kysy, ken ma oon ja miksi
iloisemmalta kuin on kukaan toinen
ma näytän tässä seurass' iloisien.

Ja uskot oikein; eläväiset täällä
vähemmät taikka suuret, peiliin katsoo,
miss' ennen mietintää jo miete näkyy.

Mut että pyhä rakkaus, joss' aina
ma valvon sielun silmin, saaden tuosta
suloisan kaihon, pääsis täyttymykseen

suin suorin, liedoin, pelkäämättä puhu
ja lausu tahtos, lausu julki kaipuus;
on siihen vastaus jo valmis mulla.»

Beatriceen katsoin; tämä kuuli ennen
kuin puhuinkaan ja mulle merkin hymyi,
mi siivet tahtoni sai kasvamahan.

Ma sitten aloin:[183] »Tunne ynnä järki
tulivat teillä tasapainoon silloin,
kun ilmestyi Ens-Tasapaino teille.

Näät Auringossa, jok' on lämmittänyt,
valaissut teitä, niin ne tasan ovat,
ett' uupuu vertaukset kaikki siinä.

Mut kuolevaisten viisaus ja tahto
on eri-sulkahinen siiviltänsä,
syyn vuoksi, jok' ei teille tuntematon.

Siks kuolevaisna epäsuhdan tunnen
tuon povessain ja nyt vain kiitän miellä
hartaalla isän-tervehdyksestänne.

Topaasi kirkas, joka kallehinta
kaunetta tätä kaunistat, ma pyydän,
nimesi että minun kuulla soisit.»

»Vesani oi, min varronnasta mulle
jo ilo versoi, kantataattos olen!»
Näin loihe lausumahan hän mulle ensin.

Ja sitten:[184] »Hän, jost' ottanut on heimos nimen
ja joka kauemmin kuin vuosisadan
jo kiertää vuoren ensi reunaa, oli

mun poikani, sun isäs-isän isä;
siis hyvin sopii, että teoillasi
lyhennät hänen väsymystään pitkää.

Firenze, muurin vanhan saartamana,
se josta vieläi kellonlyönnit kuulee,
siveä oli, raitis, rauhallinen.[185]

Diademit puuttui, käsikäädyt silloin,
prameilu naisten, vyötkin jotka ovat
kauniimmat katsoa kuin kantajansa.

Kun tytär syntyi, peljännyt ei isä
avio-ijän ynnä myötäjäisten
menevän oikeasta määrästänsä.[186]

Taloja ihmistyhjiä ei ollut,
viel' osoittanut Sardanapal ei myöskään,
kuin komeaksi huoneen tehdä saattaa.[187]

Viel' ylipäässyt Montemalon ollut
Uccellatoio ei, mi rappiossaan
tulevi voitetuks kuin nousussaankin.[188]

Bellincion Bertin näin mä käyvän soljin
vain luisin, nahkaisin, ja puolisonsa
palaavan peililt' ilman maalin kuorta.[189]

Ja näin ma Nerlojen ja Vecchioiden[190]
vain nahkajakkuun tyytyvän ja heidän
vaimoinsa värttinään ja rukkipyörään.

Oi onnen naiset! Kukin varma oli
hautansa paikasta eik' autiossa
vuoteessa maannut Ranskan vuoksi kukaan.[191]

Yks valvoi kedoll' uutterasti, lastaan
kielellä sillä laulattain, jost' isän
on ilo ynnä riemu äidinrinnan.

Taas toinen värttinätä väänsi, kertoi
perheelle hiljaa kuulevalle tarut
nuo Troijalaisten, Fiesolen ja Rooman.

Cianghella, Lapo Salterello joku
pidetty silloin yht' ois ihmehinä
kuin nyt Cornelia tai Cincinnatus.[192]

Niin kauniin, uskollisen kansan keskeen,
niin rauhallisen kansalaisen eloon
ja kotihin niin suloiseen Maria,

manattu huudoin äänekkäin, mun antoi
jo kastehessa Battisteron vanhan
nimeksi pantiin mulle Cacciaguida.[193]

Moronto oli veljeni ja toinen
ol' Eliseo; naisen, josta sukunimes
sinäkin sait, Pon-laakso mulle antoi.

Samosin Konrad keisarin jo sotaan
ja hän mun otti ritareinsa parveen,
niin miekantyöni häntä miellyttivät.

Ma hänen kanssaan sodin vasten saastaa
tuon opin, jonka joukko oikeutenne
jo valtaa; vaan syy Paimenen on siinä:

Ja siellä kansa paha tuo mun päästi
viekkaasta maailmasta, jonka rakkaus
niin monta sielua vie turmiohon:

marttyyrina ma tähän saavuin rauhaan.»




Kuudestoista laulu


Oi raukka veren-aateluus, ei ihme
minusta enää milloinkaan, jos täällä
alhaalla, joss' on turta tuntehemme,

sa ylvästelyyn heimot houkuttelet:
myös siellä, missä vaiston tie on varma,
taivaassa, tarkoitan, ma ylvästelin.

Oot vaippa, vaikka nopsaan lyhentyvä;
jos joka päivä jatketa ei sitä,
sen aika leikkaava on sakseillansa.

Sanalla _te_,[194] jot' ensin Rooma sieti,
mut vähemmän nyt kannattaa sen kansa,
kohotin ääneni ma vastaukseen.

Beatrice, syrjempänä hiukan, tuota
hymyili lailla tyttösen, mi yski
ens erheelle Ginevran romaanissa.[195]

Näin lausuin: »Taattoni te ootte, suotte
rohkeuden kaiken mulle haastamahan
ja itseäni enemmäks mun teette.

Niin monet riemun virrat täyttää mielen
minulta, että iloitsee se itse,
kun kestää voi sen eikä siitä halkee.

Puhelkaa, kallis kantataatto, ketkä
ol' esi-isänne ja mitkä vuodet
lapsuudessanne muistiin merkittihin?

Ja kuinka suuri Johanneksen Pyhän[196]
ol lauma silloin, ketkä arvokkaimmat
olivat siellä toimiin ylhäisimpiin?»

Kuin tuulen puhaltaissa leimahtavi
tulehen hiili, näin ma valon tämän
heleemmin loistavan mun hellyydestäin.

Ja niinkuin kaunistui se katsehelle,
niin äänin vienommin ja lempeämmin,
mut kielellä ei nykyisellä tällä,[197]

se lausui: »Päiväst' asti _Aven_ suuren
ain päivään, jona äitini, nyt pyhän
vapautui kohtu mua kantamasta,[198]

viissataa kertaa, vielä kymmeniä
kahdeksan, kääntyi Leijonaan tää tähti
sen jalkain juuress' syttyäkseen jälleen.

Isäini lailla paikass' synnyin, missä
vuotuisten kilpa-ajoin kilpailija
kaupungin viime kuudennekseen saapuu.

Tää isistäni riittäköön; he keitä
olivat, mistä sinne tullehia,
siistimpi siit' on vaieta kuin haastaa.[199]

Sen ajan aseelliset, jotka asui
välillä Kastajan ja Marsin, oli
nyt siellä elävistä viides osa.[200]

Mut kansalaisto, jonka sekoittanut
nyt Campi on, Certaldo ja Fighine,[201]
viel' oli puhdas viime seppäniekkaan.

Parempi kuinka oiskaan moinen kansa
nyt naapureina ja ett' oisi rajat
kaupungin vain Galluzzoon,[202] Trespianoon,

kuin ett' on sisäpuolia se, ja sietää
Aguglionen,[203] Signa-konnan katku,
jotk' on jo valmiit virkojanne myömään!

Tuo josp' ei joukko, enin turmeltuva,[204]
ois emintimä keisarille ollut,
vaan suopea kuin pojallensa äiti,

mies Simifontin, nyt Firenzen, rahaa
mi vaihtaa, kaupustaa, ois mennyt kotiin,
miss' iso-isänsä ol' kerjäläinen;

suvulla Contin viel' ois Montemurlo,
Aconessa myös Cerchit vielä asuis
ja Grave-laaksossa kai Buondelmontit.

Sekoitus kansan aina ollut alku
on kaupunkien kurjuuteen, kuin ruumiin
on rappiohon ruoka liian runsas.

Rutommin usein sokko sonni kaatuu
kuin sokko lammas, ja yks miekka purra
voi viiltävämmin, paremmin kuin viisi.

Jos vaarin otat, kuink' on käynyt Lunin
ja Urbisaglian ja kuinka heidän
rataansa seuraa Chiusi ja Sinigaglia,[205]

et oudoksu, et kummaksu sa kuulla,
mitenkä sukukuntain surma koituu,
kun kaupungeillakin on perikato.

Kaikk', kaikki, mik' on teidän, kuolee kerran
kuin tekin; vaan on elon aika lyhyt,
ja pitkä-ikäiseen jo kuolo piilee.

Ja niinkuin rannan paljastaa tai peittää
kuun-taivaan kierto lakkaamatta,[206] samoin
on kohtalo Firenzen kaupunginkin.

Siks ällös ihmettele, jos ma kerron
sinulle suurista Firenzen, joiden
jo maine kätkeynyt on ajan kera.

Oon nähnyt[207] Ughit, Alberichit, Grecit,
Filippit, Catellinit ja Ormannit,
nuo vaipuissaankin kuulut kansalaiset.

Oon nähnyt vanhat suvultaan ja suuret
della Sannellat niin kuin myös dell' Arcat,
Ardinghit, Soldanierit ja Bostichit.

Vierellä portin,[208] jota kuulumaton
nyt painaa rikos raskas niin, se että
voi aikaansaada haahden haaksirikon,

asuivat Ravignanit, joista heimo
on kreivi Guidon ynnä muiden, jotka
perivät suuren Bellincionen nimen.

Tais hallituksen taidon della Pressa
ja suvussa jo Galigajon oli
kultainen kahva sekä miekankannin.[209]

Jo suuri pylväs oli Kärpän, suuret
Sacchettit, Giuochit, Gallit ja Fifantit,
Baruccit, häpeilevät Chiaramontesit.

Puu, josta polveutui Calfuccit, oli
jo suuri, ja jo Arriguccit, Sizit
valitut oli neuvos-istuimille.

Oi, millaisina heidät näin, nyt syöstyt
vuoks ylpeytensä! Ja Firenzen kaune[210]
ol' luodit kultaiset, kun suurta tehtiin!

Tuo oli isäintapa niiden, jotka
nyt piispanhiipan vapaaks tullen kertyy
lihaansa lihoittamaan konsistoriin.[211]

Se suku julkea,[212] mi kyynä vainoo
pakenevaista, vaan jo lampaaks leppyy,
jos sille näyttää kukkaron tai hampaat,

jo nousi, vaan niin alahalta, että
pahaksi pani Ubertin Donato,
kun appi hälle suvun moisen antoi.

Luo vanhan tarun Fiesolesta tullut
jo oli Caponsacco, ja Giuda
ja Infangato kuului kansalaistoon.

Sanani tosi on, vaikk' uskomaton:
se portti, josta sisäkaupunkihin
käy tie, sai nimen Pera-perheen[213] mukaan.

Jokainen, joka kilvessänsä kantaa
suurherran[214] vaakunaa, min maine vielä
vuotuisin Tomas-juhlin uudistetaan,

sai hältä oikeudet ja ritar-nimen;
vaikk' kansanpuolueesen kallistuvi
se, jonka kilven kultajuova kiertää.

Jo oli Gualterottit, Importunit
ja vieläi rauhallisemp' oisi Borgo,[215]
jos häirinneet ei naapurit ois uudet.

Se talo, josta teille tuska tuli
vuoks vihan oikean, mi kylvi surmaa
ja päätti teiltä kaikki päivät liedot,

se sukuinensa oli kunniassa:
Oi Buondelmonte, kuinka pahoin teitkään,
kun muiden neuvosta sa immen petit!

Iloitsis moni, joka suree, Luoja
jos ois sun hukuttanut Ema-jokeen,
ens kerralla kun kaupunkiin sa tulit.

Mut vartijalle Vanhan sillan, tuolle
patsaalle katkenneelle, uhri tuoda
Firenzen täytyi viime rauhassansa.

Sukujen näiden ynnä muiden aikaan
niin onnellisna nähnyt oon Firenzen,
sill' ettei ollut edes syytä surra.

Sukujen näiden aikaan kunniassa,
hurskaana näin sen kansan, eikä kukkaa
Firenzen[216] vienyt vainolaisen peitsi,

ei puuntanut se puolueiden vihaa.»




Seitsemästoista laulu


Sellaisna kuin luo Klymenen hän, joka
viel' itaroittaa isät lapsillensa,
kyselemähän saapui synnyntäänsä,[217]

ma siinä seisoin; sellaisena näki
Beatrice hänet ja tuo soihtu pyhä
mi vuokseni jo vaihtanut ol' paikkaa.

Siks Valtiattareni virkkoi: »Päästä
sanoiksi kaihos hehku, jotka kantaa
sun oman sielus leimaa leimuavaa.

Ei niin, ett' tietoamme kartuttaisi
sun puhees, vaan ett' tottuisit sa julki
janosi tuomaan sammutettavaksi.»

»Oi kallis juureni, niin ylhä, että
näät ennen luomista jo luodut seikat
tajuten pisteen,[218] missä ajat kaikki

on nykyisiä, niinkuin ymmärtävät
maan lapset, ettei koskaan kolmiohon
voi mahtua kuin yksi tylsäkulma!

Kun seurassa Vergiliuksen olin
vuorella, jolla sielut lääkitähän,
ja matkallani kuolon valtakuntaan,

ma vastaisuudestani ankaria
sanoja kuulin,[219] vaikka pantsaroitu
hyvinkin olen vastaan kohtaloa.

Toiveeni täyttyis siksi nyt, jos kuulla
ma saisin, mikä mua vartoo arpa,
näät nuoli tietty satu ei niin syvään.»

Valolle samalle näin virkoin, ennen
mi mulle oli haastanut, ja ilmi
toiveeni toin Beatricen mielen mukaan.

Eik' arvoituksin,[220] jotka houkkaa kansaa
kietoivat ennen kuin ol' kuollut Luojan
karitsa, kantaja maailman synnin,

vaan sanoin säntillisin, selvin vastas
minulle isän-rakkaus, hunnutettu
ja näkyväinen autuus-hymyilyssään:

»Ajallinen, mi ainehenne äärten
ja mittain ulotu ei ulkopuolle,
kuvastuu kaikki Luojan katselmukseen.

Mut siit' ei välttämättömyyttä voita
se enempää kuin pursi virran viemä
katseesta, johon heijastuu sen kulku.

Ja sieltä, niinkuin urkuin harmoniat
suloiset saapuu korvahan, nyt näkyy
silmääni aika, joka kypsyy sulle.

Kuin jättää sai Hippolytus Ateenan[221]
vuoks emintimän häijyn, julman, viekkaan,
niin sunkin pakko jättää on Firenze.

Sit' tahdotaan ja siihen pyritähän;
ken tuota tuumii, koht' on onnistuva,
miss' itse Kristus joka päivä myödään.[222]

Syyn saapa kansan suussa on, ken hävii,
kuin tavallista; mutta todistaja
oleva toden loukatun on kosto.

Sun kaikk' on jätettävä kalleimpasi,
syvimmin lempimäs; ja tää on nuoli
maanpaon jousen sulle ensimmäinen.

Kokea saat sa, kuinka syödä karvas
on leipä muiden sekä kuinka raskaat
on nousta, laskeutua mieron portaat.

Mut enin painava sun hartioitas
on seura huono,[223] tuhma, jonka kanssa
kurjuuden alhoa tuot' astuskelet.

Ilkeyttä houkkain, kiittämättömyyttä
sa heiltä niität; vaan senjälkeen pian
punertuu otsa heiltä eikä sulta.

On heidän raavas-raakuutensa käypä
niin julki, ett' on sua kaunistava,
kun ollut olet oma puolueesi.

Tyyssijas, ensi lietes lämpö suopeus
oleva suuren on Lombardialaisen,[224]
mi ylös portaita vie kotkaa pyhää

ja jok' on hoitava niin hyvin sua,
ett' teillä pyyntö ja sen täyttäminen
jää toiseen järjestyksehen kuin muilla.

Sa hänen luonaan tapaat sen, min syntyyn
tää tähti vankka vaikutti niin syvään,
tekonsa että kuuluisiksi tulee.

Vuoks nuoruutensa huomattu ei vielä
hän ole, sillä yhdeksän vain vuotta
nää häntä kiertäneet on piirit pyhät.

Mut ennen kuin Gascognelainen pettää
ylevän Henrikin, lyö tulta hänen
kykynsä halveksua rahaa, vaivaa.

Tekonsa jalot tunnetuiksi tulee,
niin ettei niistä kieliänsä vaiti
voi pitää hänen vainolaisensakaan.

Sa häneen usko ynnä suosioonsa;
monien kohtalot hän muuttaa, vaihtaa
rikasten sekä kerjäläisten osat.

Tuo muistoos kirjoitettu olkoon, mutta
sit' älä sano...» Ja hän kertoi paljon,
jot' tuskin uskoo, ken sen itse kokee.

Ja jatkoi: »Poika, selitys on tässä
sen, mitä sulle lausuttiin; nää paulat
aurinkokierron harvan taa vain piilee.[225]

Sua tahdo silti vihaamaan en kansaas;
näät elos jatkuva on siitä yli
kuin heidän vilppinsä saa rangaistuksen.»

Kun vaieten tuo pyhä sielu näytti
valmiilta kankaan kudontaan, min hälle
ma olin virittänyt kangaspuille,

ma aloin niinkuin se, mi neuvon vielä
epäillen vaatii joltakulta, joka
rakastaa, näkee, tahtoo vilpitöntä:

»Näen, taatto armas, kuinka ratsastavi
mua vastaan aika antaaksensa iskun,
mi tuntuvin on sille, ken ei torju.[226]

On silloin paras olla kaukaa viisas,
menetä muita etten lauluillani,
jos multa riistetähän paikka rakkain.

Ma maailmassa tuskan äärettömän
ja vuorella, min sulokukkulalta
mun tänne nosti silmät Naisen kauniit,

valosta valoon sitten halki Taivaan
oon kuullut moista, joka, jos sen kerron,
monelle maistuva on katkeralta;

mut jos ma pelkään totta tuoda julki,
epäilen, saanko elää niiden kesken,
oleva joille on tää aika vanha.»

Se valo, jossa loisti löytämäni
tuo kalleus, nyt vasta leimahtikin
kuin kultapeili, johon päivä paistaa.

Ja vastas: »Varmaan omatunto, oman
häpeän taikka muiden hämmentämä,
sanasi arvaava, on ankariksi.

Mut silti jätä kaikki sievistely,
tuo julki kaikki, mitä nähnyt olet,
ja kynnet tuntekoon se, joss' on syyhy.

Näät laulus vaikka karkealta soiskin
ens kuulemalla, jättää terveellisen
ravinnon voi se vatsaan sulattajan.

Siks olkoon huutos niinkuin myrskytuuli,
mi enin puskee puita korkeimpia;
tää koituva on sulle kunniaksi.

Siks sulle näytetty on taivahissa
ja vuorella ja syvyyksissä vaivan
vain olentoja, jotka tuntee maine.

Näät kuulijan ei mieli tyydy eikä
hän usko esimerkkiin, jonka juuret
on tuntemattomat ja piilotetut,

ei epäselviin todistuksiin myöskään.»




Kahdeksastoista laulu


Nyt itseksensä pyhä sielu[227] nautti
sanoistaan; omastani nautin minä,
suloisen sekoittaen katkeralla.

Ja Nainen, joka Luojan luo mua johti,
nyt virkkoi: »Muuta mieti, muista, olen
lähellä kaiken väärän keventäjää.»

Päin käännyin ääntä hellää lohdutuksen,
mut ryhdy kuvaamaan en rakkautta
pyhäistä, joka silmistänsä paistoi.

Epäile vain en valtaa sanojeni,
vaan muistoakin, jok' ei itsens' yli
avutta toisen voi niin loitos lentää.

Niin paljon kertoa ma saatan toki,
ett' tunteheni häntä katsellessa
muut toivot kaikki tuntui unohtaneen,

niin kauan kuin tuon ijäisyyden ilon,
Beatricesta mi suoraan loisti, mulle
auvoksi heijastivat kasvot kauniit.

Mun hurmas hymyllään hän kirkkahalla
ja lausui: »Käänny, kuuntele, ei yksin
mun silmissäni paratiisi ole.»

Kuin kasvoin ilmehestä joskus näkyy
maan päällä tunne, jos se on niin suuri,
se että sielun kokonansa valtaa,

niin leimunnasta pyhän liekin, jota
nyt kohti käännyin, näin ma tahdon haastaa
minulle vielä asioita muita.

Hän näin:[228] »Tää viides aste puun, joll' elon
on lähde latvassaan ja heelmää kantaa
pudottamatta koskaan lehtiänsä,

on asuinsija autuaiden, ennen
taivaaseen tuloaan niin kuuluisien,
heist' että runottaret kaikki hyötyi.

Siks katso ristin poikkipuuta: kenet
ma nimitänkin, sulle ilmestyvi
kuin ukonvaaja nopsa pilvest' iskee.»

Samassa sanoi Josuan hän nimen;
välähdys pitkin ristinpuuta kulki
eik' ollut valo hitaampi kuin ääni.

Nyt ylväs Makkabeus mainittihin;
näin valon toisen, joka kulki kaartain,
ja riemu oli ruoskansiima hyrrän.

Valoa kahta tähystin ma tarkkaan
kuin silmä seuraa haukkaa lentävätä;
ne oli Roland sekä Kaarle Suuri.

Senjälkeen Renouard ja Vilhelm veti
katseeni pitkin ristinpuuta, vielä
Robert Guiscard ja myöskin herttu Gottfrid.[229]

Nyt sielu, joka haastanut ol' äsken,
valoihin muihin liittyi, mulle näytti,
mik' oli taituri hän taivas-kuoron.

Taas käännyin oikealle saadakseni
Beatricen sanoista tai liikkehistä
lähimmän tehtäväni osoituksen.

Ja näin niin seijahina silmät hänen,
niin riemukkaina, että entisetkin
näkönsä voitti hän ja viimeisenkin.

Kuin ihminen, mi hyvää tekee, tuntee
ilostaan joka päivä kasvavasta,
hyveensä että edistyy ja varttuu,

niin huomasin ma oman kiertotieni
avartunehen kera Taivaan, koska
näin ihanampana tuon Ihmettären.

Ja niinkuin tuokiossa naisen posket
taas vaihtuu valkeiksi, kun kasvoiltansa
ujouden punan poistunut on kuori,

niin näkyi silmääni, kun käännyin, katsoin
tään tähden valkeutta hillittyä,
kuudennen,[230] joka sisälleen mun otti.

Näin tässä sainiossa Jupiterin
siin asuvaisen lemmenliekin kieltäin
omaani[231] silmihini kirjoittavan.

Kuin linnut, rantamalta pyrähtäneet,
ravinnost' onnitellen toistaan, pitkään
tai pyöreähän parveen järjestyvät,

sisällä valojen niin sielut pyhät
nuo kiersi laulain ynnä kirjaimiksi
D:n, I:n ja L:n kirkkahiksi yhtyi.[232]

He ensin tanhus oman laulun mukaan;
taas hetkeks seisahtivat, vaikenivat,
tekivät noista kuvioista yhden.

Oi laulun Luojatar, mi pitkän ijän
neroille suot ja kunnian ja heidän
taas kauttaan kaupungeille, valtioille!

Säteesi salli mulle, että voisin
näyt piirtää muille niinkuin näin ne itse;
sun voimaas kertokoon nää säkeet niukat!

Viis kertaa seitsemän he näyttäytyivät
näin kerakkein ja ääntiöin; ma vaarin
niist' otin, mikäli ne piirtyi silmään.

_Diligite iustitiam_ ol' alku
tuon kirjoituksen, mulle kirkastuvan;
ja loppu näin: _qui iudicatis terram_.

M-kirjain sanan viidennen taas heidät
keräsi järjestykseen niin, ett' tähti
hopeina paistoi, kulta kulmillansa.

Valoja vaipuvan näin muita sinne,
M missä kärjistyi, ja jäävän laulain
Hyvyyttä kiittämään, mi luokseen vetää.

Ja sitten--niinkuin kekäleitä lyöden
tuhansin kipinöitä tuikahtavi,
joist' ennustusta houkat joskus etsii--[233]

valoja samoin sieltä sinkoavan
ma näin, ja nousevan sen mukaan, minkä
suo mitan Aurinko, mi niitä syttää.

Kun paikallensa palanneet ne oli,
näin kotkan pään ja kaulan ilmestyvän
hohteessa tuossa eriskummaisessa.

Ei tarvis mallia sen Taideniekan,
on itse mallinsa, ja hältä tulee,
se vaisto lintujen, mi pesät muovaa.

Ja toinen parvi autuas, mi ensin
liljoina näytti M:ään liittynehen,
vain vähin liikkein täydensi tuon kuvan.

Ah, sulotähti, mitkä jalokivet
osoitti mulle siellä, oikeutemme
ett' anti taivaan on sun kaunistamas!

Rukoilen henkeä, mi sun on liikkees
ja voimas alku, katsomaan, mist' tulee
se savu,[234] joka himmentää sun hohtees;

ett' toisen kerran vielä suuttuis niille
hän, jotka kauppaa temppelissä käyvät,
marttyyriverin, ihmein muuratussa.

Oi taivaan sotajoukko, jonka näen,
rukoile niiden eestä, jotka harhaan
maan päällä johti esimerkki paha!

Miekoilla muinen sodat käytiin; nytpä
se leipä riistämällä sieltä täältä,
jot' Isä armias ei kiellä keltään.[235]

Mut sa,[236] mi kirjoitat vain ansaitakses,
viel' elää, muista, Paulus, Petrus, kuolleet
sun tärvelemäs viinitarhan tähden!

Voit vastata: »Niin mull' on mielihalu
hänehen, joka yksin elää tahtoi[237]
ja kuoli naisen tanssin vuoks', ett' tunne,

en Kalastajaa enkä Paavalia.»




Yhdeksästoista laulu


Tuo näkyi avosiivin kaunis kuva[238]
mun eessäin, nautintohon autuaasen
iloiset sielut kaikki yhdistäen.

Jokainen näytti rubinilta, jossa
niin kirkkahana säde päivän paloi,
se että heijastui mun silmihini.

Mit' on mun kuvattava nyt, ei koskaan
sit' ääni soinut, muste kirjoittanut
eik' uneksinut fantasia ole.

Puhuvan näin ja kuulin kotkan nokan,
sanovan äänellänsä _mun_ ja _minä_,
kun selvään tarkoitti se _me_ ja _meidän_.

Se alkoi: »Oikeutta tein, ja hurskas
kun olin, nousin tähän kunniahan,
jonk' yli toivo korkeinkaan ei lennä.

Maan päälle jätin moisen muiston, että
pahatkin kiittää sitä, vaan ei seuraa
mun töitäni, joist' aikakirjat kertoo.»[239]

Kuin lämpöä vain yhtä hiilet monet
uhoovat, yks vain ääni rakkauden
kuvasta kuului monen soivan sielun.

Ma virkoin: »Oi, te kukat aina kauniit
ijäisen ilon, jotka tuntemahan
mun saatte tuoksunne kuin yksi tuoksuis!

Pois multa puhukaa tää paasto pitkä,
min vuoksi kauan nälkää nähnyt olen,
kun päällä maan ei ruokaa ollut mitään.

Jos taivahassa, tiedän, Luojan oikeus
kuvastuu toiseen valtapiiriin,[240] teidän
myös piiriinne se hunnutonna heittyy.

Tunnette, kuinka teitä kuuntelemaan
ma tarkistaun ja mikä aikaansaanut
epäily on tään hengenpaaston pitkän.»

Kuin haukka, joka hupustansa pääsee,
lyö siipiään ja päätä kääntää, tahtoo
upeilla sekä uljuuttansa näyttää,

niin näin ma käyttäytyvän kotkan, jonka
he muodostivat, jotka lauluin, yksin
taivaassa tunnetuin noin kiitti Herraa.

Se alkoi: »Hän, ken mittarinsa käänsi
maailman ääriin ja niin paljon siihen
salaista, julkistakin järjesteli,

ei voinut voimallaan Hän kaikkeutta
niin leimata, ett'ei ois kaiken yli
Sanansa jäänyt siinä valtiaaksi.

Tuon varmentaa se, että ensi Ylväs,[241]
jok' oli huippu kaiken luomakunnan,
kun vartonut ei valkeutta, lankes.

Ja siitä näkyy, kuink' on kaikki luodut
alemmat ahtait' astioita Hyvän
rajattoman, joll' itsessään on mitta.

Siis tajuvoimanne, jonk' olla täytyy
sen ylhäisimmän ymmärryksen säde,
mi täyttänyt on luomakunnan kaiken,

luonteensa mukaan voi ei olla moinen,
ett' erottais ei Alkuaan se paljon
sen tuoltapuolen, minkä silmä näkee.

Vanhurskauteen siis ijäiseen se äly,
min vastaan ottaa teidän maailmanne,
sisälle tunkee niinkuin silmä mereen.

Näät vaikka rannalta se pohjan näkee,
se nää ei syöveriin; on sielläi pohja,
vaikk' katsehelta verhoaa sen syvyys.[242]

Valoa vain on se, mi ijäisestä
seesteestä virtaa, muu on kaikki mustaa
ja varjoa tai myrkkyä vain lihan.

Nyt kyllin auk' on sulle kätkö, joka
elävän oikeuden peitti sulta,
tuon, josta kysynyt jo oot niin usein.

Sa sanoit:[243] 'Syntyy Indus-virran maassa
inehmo eikä kukaan siellä puhu,
ei lue, kirjoita ei _Kristuksesta_.

Mut tahtonsa ja työnsä ovat hyvät,
mikäli ihmisjärki näkee, ynnä
sanoissa, elämässä synnittömät.

Hän kuolee kastamatta, uskomatta.
Mik' oikeus tuomita voi hänet? Mikä
on syntinsä, hän vaikkei uskonutkaan?'

Ken itse oot, mi istut tuomar-tuoliin
älysi vaaksoin lyhvin päättämähän
tuhanten peninkulmain päästä seikat?

Ken aatteitani viisastellen kysyy,
sais kyllin syytä epäilyyn hän siitä,
jos Raamattu ei yli teidän oisi.

Voi, madot maan, voi tylsät mielet! Koskaan
Ens-Tahto, hyvä itsessään, ei poistu,
pois itsestänsä, jok' on Hyvyys korkein.

On oikeaa, kanss' sen mi yhteen sointuu;
ei sitä kiehdo mikään luotu hyvä,
mi synnyttämä on vain Luojan säteen.»

Kuin ruokittuaan poikasensa kaartaa
pesänsä päälle haikara ja häneen
se katsoo, joka ravinnon on saanut,

niin näkyi--ja niin siihen katsoin minä--
tuo lintu siunattu, min siivet liikkui
niin monen tahdon leyhytteleminä,

ja lauloi lennostaan: »Kuin sulle soivat
mun säveleeni, joit' et ymmärtele,
niin ihmisille ijäinen on Oikeus.»

Kun sitten Pyhän Hengen hehkut kirkkaat
kuvaksi samaks oli tyyntynehet,
maankuuluiksi mi roomalaiset saattoi,[244]

se jatkoi: »Noussut tähän tähteen ketään
ei vielä, uskonut ken Kristuksehen,
ei ennen eikä jälkeen ristin-kuolon.

Mut katso, monet huutaa:[245] 'Kristus!' jotka
hänestä tuomioll' on kauempana
kuin moni, jok' ei häntä tuntenutkaan.

Heit' tuomitsevat Afrikankin kansat,[246]
kun kahteen laumaan kaikki jakautuvat,
ijäti kurjaan, iki-autuaasen.

Ah, kuninkaanne mitä kuulla saakaan,
kun auki Persia sen kirjan näkee,
mi kertoo heidän halpuutensa kaikki!

Näkyvä sieltä on Albertin töistä[247]
se että hävittää hän Böhmin; pian
tuo Luojan kynän liikkumaan on saapa.

Näkyvä murhe on, min Seinen yli
tuo saatava on rahan-väärentäjä,
mi kuolee ryntäyksestä metsäsian.

Näkyvä korska on se vallanhimo,
mi miehet Englannin, Skotlannin huumaa,
niin ettei maissaan toisiaan ne kärsi.

Näkyvä komeilu ja veltot tavat
Espanjalaisen, samoin Böhmin herran,
mi hyvettä ei tunne eikä tahdo.

Näkyvä merkiss' I:n on hyvyys
Jerusalemin Ramman tuon, mut hänen
paheensa kuvattuina M:n merkkiin.

Näkyvä tuon on itaruus ja halpuus,
mi hallitsee nyt tulisaarta, missä
Ankises päätti päivät pitkän ijän;

ja hänen pienuuttansa ilmi tuomaan
paperi pieni mahduttaa saa paljon,
niin ett' on teksti lyhennetty tarpeen,

ja ilmi ilkityöt se tuopi veljen
ja sedän, jotka vetäneet on lokaan
kaks kruunua ja suvun kunniakkaan,

ja Portugalin kuningas ja Norjan
sielt' ilmi käy, ja Raschian herra, joka
Venetsian rahan leimaa väärinkäytti.

Oi onnen Unkari, jos salli sortaa
et enää itseäs! Oi myös, Navarra,
takana vuorten ase-onnes piilee!

Ja kukin uskokoon tään entehenä,
jo että Nicosia, Famagusta
vuoks hirviönsä vaikeroi ja huutaa,

mi eroa ei muista vertaisistaan.»




Kahdeskymmenes laulu


Kun se, mi valaisee maailman kaiken,
pois painuu pallonpuoliskolta meidän
ja päivä kaikkialta katoavi,

näkyvi äkkiä taas taivas, valoin
tuhansin, vaikka yhtä heijastavin,
joit yksin äsken sai se valkeutensa.

Tuo taivas-ilmiö mun muistui mieleen,
kun maailman ja kuninkaitten kuvan
tuon vaikeni taas pyhä valtanokka.

Ja valot vilkkaat, vielä kirkastuen
säkeitä haihtuvia, haihtuneita
mun muistostani, loihe laulamahan.

Oi, sulorakkaus, hymy-hunnullinen,
sa kuinka paloit noissa kynttilöissä,
vain täyttämissä ajatusten pyhäin!

Kun laanneet oli enkel-lauluistansa
nää kalliit hohtokivet, joilla näin ma
koristetuksi kuudennen sen tähden,[248]

ma kuulin niinkuin virran kuohun kirkkaan,
mi vierii paaterelta paaterelle
ja osoittaa, kuink' on sen lähde runsas.

Kitaran kaulassa kuin ääni saapi
sointunsa ynnä puhallettu ilma
saa muodon päästen reikiin säkkipillin,

niin äkkiä ja arvaamatta kohu
tuo kumma kulki pitkin kotkan kaulaa,
mi soi kuin ontto ois se ollut aivan.

Se siinä ääneks muuttui, siitä lähti
sanoina kautta nokan, joita sydän,
ma kuhun kirjoitin ne, juuri vartoi.

»Sit' osaa minusta», soi laulu, »joka
maisissa kotkissa voi sietää päivän
säteitä,[249] katsele nyt tarkkaavasti.

Valoista, jotka minut muodostavat,
näät silmistäni sinkoovaiset ovat
korkeimmat koko tässä asteikossa.

Se, joka säihkyy silmäteränäni,
ol' lauluniekka Pyhän Hengen,[250] kantoi
hän arkin kaupungista kaupunkihin.

Nyt laulunsa hän arvon tuntee, oma
mikäli siinä tahtons' ilmi tuli,
siit' yhtä arvokkaan kun saa hän palkan.

Viidestä, jotka kulman kaaren viittoo,
se, joka lähinnä on nokkaa, kerran
lohdutti leskeä, mi suri lastaan.

Nyt tietää hän, kuink' kallihiksi käypi
Kristusta olla seuraamatta, auvon
koettuaan ja auvon vastakohdan.[251]

Seuraava kaaressa mun kertomassain
ylemmän kulmakarvan, lykkäystä
sai kuolostaan,[252] kun syvästi hän katui.

Nyt tietää hän, ett' iki-oikeus Taivaan
ei muutu, vaikka tehdä arvon rukous
maan päällä päivän tään voi huomiseksi.

Seuraava,[253] tilaa Paimenelle tehden,
kerällä lain ja minun kreikkalaistui;
tarkoitus hyvä pahan heelmän kantoi.

Nyt tietää hän, ett' työnsä hyvän seuraus
tuo paha hänt' ei vahingoita, vaikka
se turmelusta tuotti maailmalle.

Ja se, min kaaren alapäässä näet,
ol' Vilhelm,[254] jonka surmaa maa se itkee,
mi suree, että Karl ja Fredrik elää.

Nyt tietää hän, kuink' kuningasta Luoja
rakastaa oikeaa, ja hohtavalla
hän hahmollaan sen kyllä ilmi tuokin.

Ken uskois erheen maailmassa siellä,
kehässä tässä että Troijan Rifeus
on viides kaune valosarjan pyhän.

Nyt Luojan armosta hän paljon tietää
mik' outoa on maailmalle, vaikka
näkönsä kannakaan ei saakka pohjaan.»[255]

Kuin kiuru alla avaruuden laulaa
sitten vaikenevi tyytyväisnä,
sulouteen viime virren uuvahtaen,

niin näytti minusta nyt leimakuva
tuo iki-ilon, jonk' on toivo tehnyt
jokaisen seikan semmoiseks kuin on se.

Ja vaikka olin epäilyyni nähden
kuin lasi värin peittämänsä suhteen,
en vaiti varrota ma voinut, suusta

nää sanat: »Mitä mahtaa olla tämä?»
omalla voimallansa tunkeutuivat;
ja silloin sielut kirkkahammin juhli.

Nyt silmin vielä säihkyvämmin vastas
minulle pyhä lintu, etten jäisi
ma kauan kummastuksen kuorman alle:

»Nään, että uskot, mitä virkan sulle,
mun vuoks, et tietäin, kuin ne tapahtuvat,
siks, vaikka uskot, salass' on ne sulle,

teet niinkuin mies, mi hyvin tuntee seikan
nimeltä, vaan ei olemukseltansa,
jos sitä selvitä ei toinen hälle.

_Regnum coelorum_[256] väkivaltaa sietää
rakkauden kuuman taikka toivon hartaan,
mi voittaa saattaa Jumalankin tahdon;

ei niinkuin kuolevainen kuolevaisen,
vaan Taivas tahtoo voitetuksi tulla
ja voitettuna voittaa hyvyydellään.

Ens sielu silmäkulman ynnä viides
sua kummastuttaa, koska heillä näet
koristetuksi tämän enkel-kodin.[257]

He kuolleet pakanoina ei kuin luulet,
vaan kristittyinä, uskoin Vapahtajaan
vast'edes kärsivään tai kärsineesen.

Näät helvetistä, joss' ei käänny kukaan
hyvähän tahtoon, luustoonsa tuo palas,
ja palkka toivon palavan se oli;[258]

tuon toivon palavan, mi voimin kaikin
rukoili luojaa, että ruumistuis hän
ja muuttua vois vielä tahto miehen.

Se sielu mainehikas, josta puhun,
lihaansa palas, siinä hetken oli
ja uskoi Häneen, joka voi hänt' auttaa.

Ja uskoen hän tuleen moiseen syttyi
rakkauden toden, että riemun tämän
hän ansaitsi, kun toisen kerran kuoli.

Kautt' armon, joka lähtehestä läikkyy
syvästä niin, ett'ei sen alku-aaltoon
viel' ole koskaan luodun silmä nähnyt,

tää toinen rakasti niin oikeutta,
ett' armost' armoon Luoja hälle katseen
valisti lunastukseen vastaisehen.[259]

Hän siihen uskoi, sietänyt ei enää
hajua pahaa pakanuuden kansain,
vaan moitti, soimas heidän turmelustaan.

Ne kolme naista, jotka oikealla
sivulla vaunun näit, ol' hälle kaste
jo tuhat vuotta ennen kasteen aikaa.

Oi, armon-valitsemus, kuink' on juures
etäällä niiden katsehilta, jotka
ei syytä ensimmäistä täysin näe!

Ja teidän, kuolevaisten, arvostelmat
on ahtaat; mekin, jotka Luojan näämme,
viel' emme tunne joka valittua.

Mut meist' on suloinen tuo puute, sillä
täss' autuudessa autuutemme kasvaa,
me että samaa tahdomme kuin Luoja.»

Näin kuva jumalallinen tuo mulle
suloisen rohdon antoi, että lyhyt
näköni siitä selväks seijastuisi.

Ja niinkuin kielten helinällä hyvää
säestää laulajata luutun-lyöjä,
niin että laulu soreammin sointuu,

niin muistan, että hänen haastaessaan
nuo valot autuahat kaksi,[260] niinkuin
molemmat silmät räpäykseen yhtyy,

säesti heitä helohohtehillaan.




Yhdeskolmatta laulu


Taas kasvoihin jo valtiattareni
ma olin silmät kiintänyt ja sielun,
kaikista muista miettehistä vapaan.

Mut hän ei hymyillyt, vaan virkkoi mulle:
»Jos nyt ma hymyilisin, vois sun käydä
kuin kerran Semelen, mi tuhkaks paloi.[261]

Näät kauneuteni, kuten nähnyt olet,
sikäli syttyy, kasvaa kuin me noustaan
palatsin ijäisen tään portahia,

ja hehkuu niin, jos hillitä ei sitä,
ett ihmisvoimas ois sen leimunnalle
kuin lehvä, johon tuli taivaan iskee.

Olemme nousseet soihtuun seitsemänteen,[262]
mi Jalopeuran povell' liekkivällä
säteilee kirkkaammin sen voimaa juoden.

Suo mieles seuraella silmiäsi,
tee niistä peilit kuvion sen kuultaa,
mi tässä peiliss' sulle kangastuvi.»

Jos joku tietäis, kuinka katseheni
näöstä nautti autuaasta hänen
mun kääntyessä esineihin muihin,

hän ymmärtäis, mik' onni sentään oli
totella taivaallista saattajaani,
jos vastakkain hän vaa'itsee nuo seikat.

Kristallissa, jok' kiertäin maailmata
nimeä kantaa päällikkönsä kuulun,[263]
min hallitessa paha kaikki nukkui,

näin kullanväriset ma portaat[264] ylös
kohoovan, valon läpivälkyttämät,
niin ylös, ettei nähdä voinut silmä.

Ja alas asteita sen käyvän näin ma
niin monta loistoa kuin kaikki valot
taivaalta oisi siihen siroitetut.

Kuin päivän ensi koittehella naakat
kokoontuu luonnonvaiston mukaan ynnä
lyö lämmetäkseen ilmaa siivin kylmin,

ja osa lentää pois eik' enää palaa,
taas toiset kääntyy samaan lähtöpaikkaan
ja siihen kaartamahan jäävät toiset;

niin näytti minusta, kun katsoin hehkuun
säenten, yhdess' saapuvaisten, koska
ne heljät heittyi porras-astehelle.

Ja se, mi seisoi meitä lähimpänä,
niin loisti, että lausuin itsekseni:
»Tajuan hyvin rakkautes ma merkin.»

Mut hän,[265] joit' aikaa ynnä tapaa varron
puheen ja vaitiolon, seisoo hiljaa;
siks vasten toivoani viel' en kysy.

Siks hän, mi näki, kuinka vaikenin ma
sen katselmuksissa, mi kaikki näkee,
näin virkkoi: »Tyydytä jo kuuma halus!»

Ma virkoin: »Tosin vuoksi ansioni
en oman vaatia voi, että vastaat;
mut hänen vuoks, mi mulle sallii sanan,

ah, sielu autuas, mi piilet riemus
sisällä, tee nyt mulle tiettäväksi,
mik' on sun saattanut niin liki mua.

Ja lausu, miks ei tässä taivahassa
soi Paratiisin sulosoinnut, jotka
niin hartahina alemmissa helkkää.»

»Sun kuulos kuolevaisen on kuin näkös»,
hän vastas; »syystä siitä[266] ei soi laulu,
mist' ei myös hymyile Beatrice täällä.

Pyhiä käynyt olen portahia
näin alas vain sua ilahduttaakseni
puheellain ynnä valo-vaipallani.

Ei rakkaus suurempi mua kiirehtänyt,
se hehkuu yhtä suurna, suurempana
tääll' ylhäällä, kuin näät sen leimunnasta;

vaan tunne rakkauden, mi meistä tekee
maailman-kaitselmuksen orjat alttiit,
tääll' arvat jakaa, kuten oivaltanet.»

»Nään kyllä», virkoin, »pyhä soihtu, rakkaus
näiss' että kartanoissa riittää vapaa
jo totteluhun ikikaitselmuksen.

Mut se on ymmärtää mun työläs, kuinka
sa yksin juuri kumppaneistas tähän
tekohon ennen muita määrättihin.»

Sanaani viimeiseen en päässyt vielä,
kun valo kiertäin keskipistettänsä,
nopean myllynkiven lailla pyöri.

Ja vastas rakkaus, mi asui siinä:[267]
»Jumalan valkeus mun yltä valaa
ja läpitunkee kotelon, miss' olen.

Ajuuni omaan yhtyneenä voima
sen kohottaa mun niin, ma että näen
Ylimmän Olennon, jok' on sen lähde.

Säteilemäni riemu siitä johtuu;
mikäli kirkastuu näät sielun-silmäin,
sikäli loistan Luojan rakkautta.

Mut sielu kirkkainkaan ei taivahissa,
serafi ei, jok' enin näkee Luojan,
voi selitystä kysymyksees antaa.

Näät Ikisäätämyksen onkaloihin
syvälle niin sen tutkain tunkee, että
ei sinne silmä kuolevainen kanna.

Ja päälle maan kun jälleen saavut, kerro
tää siellä, ettei julkeneisi kukaan
päämäärää tuota kohti käydä enää.

Valoisa tääll' on sielu, siellä tumma;
siis päätä, kuinka päällä maan se mahtais,
mit' ei se voi, sen vaikka Taivas korjaa.»

Sanansa mulle pani paalut moiset,
ma että rajoituin vain kysymähän
häneltä nöyrästi, ken ol' hän itse.[268]

»Niin nousevat Italian kahden rannan
välillä vuoret kotiseutus luona,
ett' ukkonen käy niitä alempana.

Ne Catria-kukkulaksi siellä kaartuu;
sen alla luostari on yksinäinen
ja vihitty vain kaitselmuksiin pyhiin.»

Näin kerran kolmannen hän mulle haastoi
ja sitten jatkoi: »Palvelukseen Luojan
lujenin siellä niin, ett' tyydyin ruokaan

mehusta öljypuun vain valmistettuun,
keveesti kestin kylmän, kuuman ajat
ja elin elämääni miettiväistä.

Tuo luostar' runsaat näille taivahille
hedelmät kantoi; nyt ei kanna mitään,
niin että pian selvinnee sen turhuus.

Pier Damiano olin siellä; Neitseen
majassa rannall' Adrian kun asuin,
nimeni Pietar' Syntinen taas oli.

Maist' elämääni vähän jäljell' oli,
kun mulle tyrkättiin tuo hattu, joka
pahasta pahempaan vain päähän vaihtuu.

Laihoina, avojaloin saapui Cephas[269]
ja astia tuo Pyhän Hengen suuri
jokaisen töllin ruokaan tyytyväisnä.

Mut raskaat nykypapit[270] tahtoo yhden,
mi tukee toisen, joka heitä ohjaa,
ja kolmannen, mi vielä liepeen kantaa.

He ratsunsa niin verhoo vaipoin, että
eläintä kaks käy saman peiton alla:
oi pitkämielisyys, mi moista siedät!»

Hän päätti. Näin nyt valoparvein aste
asteelta alas kiertävän ja käyvän
ja joka kierrokselta kaunistuvan.

Ne pysähtyivät hänen ympärilleen
ja huudon päästivät niin kovan,[271] että
ei siihen verrata voi mitään; minut

älyttömäks myös ukkonen tuo huumas.




Kahdeskolmatta laulu


Kuin laps, mi aina sinne juoksee, missä
sen lohtu varmin on, ma tyrmistynyt
myös käännyin oivaan ohjaajattareeni.

Ja hän kuin äiti, joka rientää pojan
avuksi kalpean ja huohottavan
ja haastaa äänin tätä tyyntäväisin,

nyt mulle: »Tiedät, olet Taivahassa,
ja että Taivahass' on kaikki pyhää
ja mitä tehdään, rakkaudesta tehdään.

Kuink' oiskaan laulu ja mun hymyilyni
sun muuttaneet, nyt arvaat, koska
tää huuto noin on sua hirvittänyt.

Tajunnut jos sen rukoukset oisit,
sa tietäisit jo Herran koston, jonka
näkevä olet ennen kuolematas.[272]

Korkeuden kalpa lyö ei liian varhain,
ei liian myöhään, vaikka niin ehk' uskoo,
ken sitä vartoo toivoin taikka kauhuin.

Mut käänny nyt myös puoleen näiden, olet
näkevä heissä monet kuulut henget,
jos, kuten sanon, silmäs sinne suuntaat.»

Ma katsoin, kunne käski hän, ja sata
näin pyörylätä, jotka toisiansa
säteilyin keskinäisin kaunistivat.

Ma seisoin niinkuin mies, mi itsehensä
toiveensa kärjen painaa eikä tohdi
kysyä, ettei työlästyisi toinen.

Ja suurin, heljin noista helmilöistä
nyt esiin astui vastauksellansa
vain tyydyttämään minun tahtoani.

Sisältä sen ma kuulin:[273] »Jos mun lailla
näkisit rakkauden, mi meissä palaa,
sa ilmi tuonut oisit aatoksesi.

Mut että vartoen ei viipyis sulta
päämääräs korkea, ma kohta vastaan
sun mietteeseesi, jota niin sa varot.

Huipulla vuoren sen, min rinne kantaa
Cassinon, kulki paljon kansaa ennen
erehtynyttä, tietävää ei toden.[274]

Ma ensimmäisnä siellä julki lausuin
sen nimen, joka kuolevaisten maahan
totuuden toi, mi niin nyt meidät nostaa.

Ja päälleni niin runsas paistoi armo,
ma että harha-uskonnosta, joka
maailman kiehtoo, pelastin sen seudun.

Muut valot nää kaikk' yksin-miettiviä
ol' ihmisiä; heissä hehkui lämpö,
mi kukat kasvattaa ja heelmät pyhät.

Tää on Macarius, tää Romualdus,[275]
nää veljiäni, jotka luostareissa
eläen sydämensä säilyttivät.»

Ma hälle: »Hyvyys, jota haastamalla
osoitat mulle, ynnä hohtojenne
katsanto kaunis, jonka nään ja huomaan,

mun luottamuksein niin on laajentaneet
kuin ruusun Aurinko, min aukaisevi
niin paljon se kuin aueta se jaksaa.

Siks pyydän, ja sa, taatto, vastaa mulle,
niin suuren armon voinko saada, että
näkisin sinut kasvot paljahina.»[276]

Ja hän: »Ah, veli, ylväs toivehesi
toteutuva on viime taivahassa,
muut kaikki missä täyttyvät, myös minun.

On siellä täysi, kypsä, täydellinen
jokainen toivo; vain sen piirin osat
ijäti pysyy paikallansa kukin.

Näät niill' ei paikkaa ole eikä napaa
ja niihin saakka portahamme nousee,
siks sinne ei sun kanna katsehesi.

Niin korkealle patriarkka Jakob
kohoovan näki tikapuiden huipun,
kun kulki Enkelit niit' ylös, alas.

Mut maasta jalkaansa nyt nosta kukaan[277]
ei niitä noustakseen, ja luostar-säännöt
paperin haaskuuta maan päällä ovat.

Ne muurit, jotka oli Herran majat,
pesiksi paheen tulleet on, ja hiipat
ne säkkejä vain jauhon tärveltyneen.

Mut koronkisko kovinkaan niin loukkaa
hyvyytt' ei Luojan niin kuin saalis, joka
sydämet munkkien nyt hulluttavi.

Näät kaikki, mitä Kirkko tallettavi,
on niiden, jotka 'Luojan tähden' kerjää,
ei suvun eikä vielä pahempien.

Mut liha kuolevaisten on niin heikko,
ett' enempää ei kestä alku hyvä
kuin tammen synnystä on terhoon saakka.

Kullatta, hopeatta Pietar' alkoi,
ma aloin paastoin, rukouksin, nöyryys
perustus oli Franciskani-kunnan.

Ja kummankin jos alkujuurta katsot
ja näet, niissä niiden nyt on meno,
sa huomaat: valkeast' on musta tullut.

Mut taapäin että Jordan kääntyi, että
pakeni meri Luojan tahdon mukaan,
ol' oudompaa kuin hän ett' tässä auttais.»

Näin mulle hän; ja sitten seurahansa
hän liittyi, seura kaikki kokoon kertyi,
kohosi tuulispäänä korkeutehen.

Tuo sulo Nainen heidän jälkeen ohjas
vain viitaten mun noita portahia;
niin luontoni hän voitti voimallansa.

Ja verrattava vauhtiin siipieni
maan pääll' ei ole liike nopsin, missä
on nousu ynnä lasku luonnollinen.

Lukija oi,[278] kuin totta toivon tuohon
hartaaseen voittokulkuun, jonka vuoksi
lyön rintaani ja itken syntejäni,

niin ennemmin et saanut sormeasi
tulehen ois ja pois, kuin kaksoisien
ma merkin näin ja siinä itse olin.

Oi, tähdet kirkkaat, oi, sa valkeus, voiman
valtaisan täyttämä, ma jolle kaiken
neroni velkaa oon, kuin olleekin se!

Keralla syntyi, kera teidän piili
hän, jok' on taatto kaiken maisen elon,
kun ensin hengitin Toskanan ilmaa.

Kun mulle sitten armo suotiin päästä
sees-piiriin korkeaan, mi teitä kiertää,
sain onnen tulla taivahanne tarhaan.

Hartaasti teidän puolehenne huokaa
nyt sieluni, se että saisi kyvyn
nousuunsa vaikeaan, mi viittoo, viehtää.

»Ylintä autuutta niin lähell' olet»,
Beatrice virkkoi, »että silmäis täytyy
terävät olla nyt ja nähdä selvään.

Siks ennen kuin sa enemp' astut siihen,
luo alas katsees, näe, kuinka paljon
oon maailmaa jo jalkais juureen pannut;

niin että esiintyisit mielin liedoin,
mikäli voit, tuon eessä voittoparven,
mi riemuin saapuu ikipiiriin tähän.»

Ma katsoin taapäin kehään seitsemähän
ja tämä taivaankappaleemme näytti
niin pienelt', että hymyilin ma sille.

Ja viisain on se, ken sen piennä pitää,
ja joka muuta miettii, toista toivoo,
sen vasta mainita voi järkeväksi.

Latonan tyttären[279] näin hehkussansa,
vapaana varjosta, min vuoksi uskoin
ma muinen harvaks sen ja tiivihiksi.

Sun poikas näyn, oi Hyperion, siedin
ma siellä, näin sen lähistöllä Majan,
Dionen taivahisen piiritanhun.[280]

Näin sitten, kuinka isää ynnä poikaa
Jupiter välittää, ja siellä selves
minulle, miten majaansa ne muuttaa.[281]

Ja kaikki seitsemän ne näytti mulle
niin nopeutensa kuin myös suuruutensa
ja kuinka mitatut on matkat niiden.

Se soppi, josta meill' on kiista tuima,[282]
myös näkyi merineen ja vuorinensa,
kun kiersin kanssa iki-Kaksoisien.

Taas sitten kauniit näin ma silmät Naisen.




Kolmaskolmatta laulu


Kuin lintu, jok' on lehvän suojass' armaan
pesässä maannut sulopoikinensa,
yö jotka häitä kattanut on kaikki,

ja kaivatut nuo hahmot nähdäksensä
ja niille ruokaa löytääkseen, mi vaiva
samall' on vaikea ja hertas hälle,

jo ennen aikaa oksall' avoimella
odottaa Aurinkoa innoin hartain
ja tähtää tarkkaan, eikö aamu nouse;

niin pystyss' seisoi Valtiattareni
ja tarkkas, kääntyneenä taivaan osaan
nyt siihen, miss' on Päivän kulku hitain.[283]

Kun hänet näit tuoss' ikävöimisessään,
ma tunsin niinkuin se, mi kaihoin toivoo
ja luottaa toivehensa täyttymiseen.

Mut vähän kesti väli-aika niiden,
tarkoitan varrontaa ja Taivaan kaiken
kirkastumista eessä katseheni.

Beatrice lausui: »Katso, siin' on laumat
Kristuksen riemukulun ynnä koko
hedelmä kierrännästä näiden piirein!»[284]

Kasvonsa kaikki hehkuvan nyt näytti
ja silmistänsä ilo moinen säihkyi,
sivuuttaa että vaieten se täytyy.

Kuin kirkkain täysikuudan-illoin Trivia
hymyilee keskell' impein ijäisien,[285]
jotk' kaunistavat joka puolta taivaan,

niin päällä tuhantisten tuikkehien
näin Päivän, josta valon sai ne kaikki
kuin tähtösemme meidän auringolta.[286]

Ja halki noiden valomerten paistoi
olento valoisa ja häikäisevä,
niin ettei sietää sitä voinut silmä.

Beatrice, ah, sa opas armas, kallis!...
Hän virkkoi: »Voima, joka voittaa sinut,
niin suur' on ettei sitä suista mikään.

Tass' on se viisaus, täss' on se mahti,[287]
mi ladut laittoi väliin maan ja Taivaan,
joit' ennen toivottiin niin kauan turhaan.»

Kuin ukonvaaja pilvest' iskee siksi
ett' avartuu eik' enää mahdu sinne,
ja luopuu luonnostaan ja maahan kirpoo;[288]

niin suurtui sieluni näist' armauksista
ja siirtyi ulos itsestänsä, enkä
menoa tapauksen voi muistaa enää.

»Aukaise silmäs, olemustain katso!
Oot nähnyt seikkoja, jotk' on sun tehneet
hymyni kestämähän kelpoisaksi.»

Ma olin niinkuin mies, mi aavistavi
viel' untaan mennyttä, mut turhaan, tuota
taas mieleen johtaaksensa, ponnistelee,

kun sain tuon käskyn, joka kiitostani
niin suurta ansaitsi, ett'ei se koskaan
hävitä kirjasta voi menneisyyden.

Jos avuksein nyt kaikki kielet soisi
nuo, joita Polyhymnia siskoinensa
on sulomaidoin enin maistattanut,

sadatta osaa lauletuks en saisi
totuudesta tuon hymyn taivahisen
ja kuinka seesti sitä hahmo pyhä.

Näin kesken Paratiisin kuvailua
hypätä täytyy pyhän laulunikin
kuin sen, min eessä tie on noussut pystyyn.

Mut ken jos muistaa aiheen arvon ynnä
harteiden heikkouden tään kuorman alla,
ei moiti, jos ne siitä vapisevat.

Ei pikku pursille se väylä luotu,
tää haaksi jota halkoella tohtii,
ei miehille, jotk' itseänsä säästää.

»Sa kuinka rakastut niin kasvoihini,
kaunista ettet katso yrttitarhaa,
säteissä Vapahtajan kukkivata?

On tässä ruusu, jossa lihaks tuli
Jumalan Sana; tuoll' on liljat, jotka
hyvälle tielle tuoksullansa johtaa.»[290]

Beatrice näin. Ma, joka altis aivan
hänt' olin tottelemaan, käännyin jälleen
sotahan, jota silmät heikot kävi.

Kuin joskus nähnyt, vaikka varjoss' itse,
oon kukkaniitun päivänpaistehessa,
mi pilven haljennehen puhki säihkyy;

niin monet valohenkein laumat näin ma
säteissä säihkyvissä korkeuden,
en alkulähdettä, ne josta läikkyi.

Oi voima lempeä, mi niin ne leimaat!
Sa ylös nousit, suoden silmilleni
näin kyvyn nähdä, jok' ois niiltä mennyt.

Tuon kukan kauniin nimi,[291] illoin, aamuin
rukoilemani, sitoi mielen multa,
niin että valoon suurimpaan vain katsoin.

Kumpaankin silmääni kun kuvautunut
ol' laatu ynnä koko tähden kirkkaan,
mi voittaa sielläi niinkuin voitti täällä,

taivaasta alas liiti soihtu pieni,[292]
kehäksi muovaeltu kruunun tapaan,
mi sitä saarsi ja sen ympär' kaarsi.

Sävelet maiset sulosointuisimmat
ja enin ihmismieltä kiehtovaiset
sois suulla särkyneen vain ukkospilven

tuon verrattuna lauluun luutun, jolla
safiri se nyt päänsä seppelöitsi
jost' taivaan kirkkaan on safiri-sini.

»Oon enkel-lempi, joka kierrän pyhää
iloa, helmastasi huokuvaista,
jok' oli majapaikka kaiken kaipuun.

Ja olen kiertävä sua, _Donna_ Taivaan,
sikskunnes poikaasi sa seuraat piiriin
ylimpään, jonka siitä kasvaa kauneus.»

Näin päättyi seppeleen tuon laulu, sitten
muut valot kaikki valtavirteen yhtyi
nimeä _Maarian_ nyt ylistämään.

Kuningasmantteli,[293] mi kaartuu kaiken
maailman yllä, jota henki Luojan
ja täydellisyys elähyttää enin,

yllämme kaartui sisäpintoinensa
niin vielä loitolla, ma etten nähdä
sen kauneutta voinut paikastani.

Eik' ollut silmilläni voimaa myöskään
tuon seppel-liekin tietä seuraamahan,
mi nousi siemenensä läheisyyteen,[294]

ja niinkuin lapsi, äitiään mi kohden
imettyänsä ojentaapi kädet
tunteesta, joka ulkoliikkeeks syttyy;

niin valkeudet nuo ojentuivat kaikki
nyt ylöspäin, ja siitä näin ma kuinka
heill' oli lempi syvä Maariahan.

Mut näköpiirissäni ne viipyi sitten
_Regina coeli_[295] ihanasti laulain;
sen muisto mult' ei ole mennyt koskaan.

Kuink' onkaan suuri runsaus, mi mahtuu
lippaisiin pyhiin näihin, jotka oli
maan päällä kylvämään niin laaja-kädet!

Tääll' elo on ja itkun aarteest' ilo,
mi saatiin Babylonin vankeudessa,
kun kultaa kerran ylönkatsottihin.[296]

Ja täällä juhlii voittoansa, luona
Jumalan ynnä Neitseen Poian ylvään,
kerällä vanhan ynnä uuden liiton

hän, jolla avaimet on auvon tämän.[297]




Neljäskolmatta laulu


»Valiovieraat Lampaat ehtoollisen[298]
tuon pyhän, joka ravitseepi teidät,
niin että toivehenne aina täyttyy.

Jos Luojan armo hänen suonut maistaa
on siitä, mikä pöydältänne putoo,
jo ennen aikaa, jonka kuolo määrää,

pyyteensä ääretön te nähkää, suokaa
hänelle pisara: te juotte aina
lähteestä, josta aatoksensa tulee.»

Beatrice näin. Ja sielut liedot kääntyi
kuin piirit ympär' kiintopisteittensä
ja leimusivat niinkuin pyrstötähdet.

Ja kuten rattaat koneistossa kellon
niin kiertää, että ensimmäinen näyttää
kuin seisois se ja viimeinen kuin lentäis;

niin valopyörät, karkeloiden eri
tavoilla, mulle autuudestaan antoi
hitaamman taikka nopeamman tunnun.

Ma siitä, jonka kauneimmaksi katsoin,
näin liekin liehuvan niin onnellisen,
sen etten kirkkautta nähnyt kellään![299]

Ja kolme kertaa ympäri Beatricen
se kiersi, laulaen niin tenhoovasti,
sit' ettei mielikuvitus voi todistaa.

Siks sit' en kirjoita, ei sulka suihka,
kun kuvat mielen, sanat kielen liian
räikeit' on moiseen laskos-maalaukseen.[300]

»Oi, pyhä siskosein, mi hurskahasti
niin pyydät, kautta lempes hehkun minut
erotat kaunihista piiristäni.»

Pysähtyi sitten pyhä liekki, kääntyi
ja henkäs puoleen Valtiattareni
nää sanat, jotka mainitsin ma yllä.

Ja hän: »Oi ikivalo miehen suuren,
mi Luojalta sai autuutemme ihmeen
avaimet, joita hän maan päällä kantoi!

Hänt' tutki helpoista--ja vaikeistakin,
jos tahdot--kohdista sen Uskon, joka
soi muinoin voiman sulle merta käydä.[301]

Häll' onko rakkaus, toivo, usko vankka,
sa ilmi saat, min silmä sinne kantaa,
miss' seikat kaikki selvään kuvastuvat.

Tää valtakunta kosk' on kansoittunut
kautt' uskon toden, hyvä on, häll' että
on tilaisuus sen ylistystä laulaa.»

Kuin pulmaa miettiessä oppi-isän
puhele teini[302] ei, vaan asestautuu
todisteluhun, ei sen ratkaisuhun;

niin kaikin järkisyin jo jännittäysin
ma hänen haastaessaan käydäkseni
kysyjän moisen eessä moiseen rippiin.

»Sa, rakas kristiveli, virka: mikä
on usko?» Kohotin ma pääni kohden
valoa, josta sanat huokui nämä.

Beatriceen käännyin, joka merkit mulle
nopeat viittoi, että läikyttäisin
sisäisen lähteheni vettä ulos.

»Se armo», aloin, »joka korkealle
Ens-Päällikölle suo mun tunnustauta,
myös auttakoon nyt muotoon aatokseni.»

Ja jatkoin: »Kuin on totisesti meille,
oi taatto, kirjoittanut veljes rakas,[303]
mi oikeaan sun kanssas johti Rooman,

on usko uskallusta toivottuihin
ja vakaa varmuus näkymättömistä;
se minun mielestäin on uskon ydin.»

Ma silloin kuulin: »Oikein ajattelet,
jos ymmärrät, miks ensin usko hälle
ol' luottamusta, sitten varmuus vakaa.»

Ja minä: »Seikat syvät, jotka eessäin
täss' avartuvat, kätketyt niin kauas
on katsehelta heimon kuolevaisen,

ett' uskossa vain olemus on niiden,
min päällä toivo kaunis, ylväs kaartuu;
siks lujittuu se luottamuksen muotoon.

Ja tästä uskosta taas täytyy päättää
pitemmä, vaikka silmä nää ei mitään;
sentähden varmuudeks se vahvistuvi.»

Ma silloin kuulin: »Noin jos ymmärretty
maan päällä oppi kaikki ois, ei tilaa
sofistain nerouksille siellä oisi.»

Näin henkäsi tuo liekki rakkauden
ja jatkoi: »Tutkittu jo kyllin tarkkaan
on laatu ynnä paino myntin tämän.

Mut lausu, onko se sun kukkarossas!»
Ma hälle: »On, niin seesnä, ehjänäkin,
epäillä ettei voi sen leimasinta.»

Syvästä tuosta valohohtehesta
soi sanat nyt: »Sa kuinka saitkaan kalliin
sen aarteen, jok' on pohja kaiken hyveen?»

Ma hälle: »Pyhän Hengen runsas sade,
mi vuotanut on pergamenttein vanhain
ja uutten yli, johtopäätös-sarja[304]

se mulle ollut on, mi todistanut
tuon mulle niin on, ett' on mulle kaikki
muut todistelut sitä vastaan tylsät.»

Ma sitten kuulin: »Liitonkirjan vanhan
ja uuden, jotka niin sun vakuuttavat,
sanana Luojan kuinka voit ne pitää?»

Ja minä: »Etten erehdy, sen ihmeet
takaavat, sillä niiden vuoks ei luonto
lie lyönyt rautaa eikä tehnyt pajaa.»[305]

Soi vastaus: »Virka, mikä vakuuttaa sun,
ett' totta on nää ihmeet? Ehkä siihen,
mi juur' on todistettava, sa vetoot?»[306]

»Maailma kääntynyt jos kristin-uskoon»,
ma virkoin, »ilman ihmeit' on, se ihme
jo satakertaa suurempi on muita.

Näät köyhänä ja paastoten sa tulit
kedolle, kylvääksesi taimen hyvän,
mi muinen oli viinipuu, nyt piikki.»

Kun tämä päättyi, kaikki kaaret Hovin
tuon pyhän kaikui '_Kiittäkäämme Luojaa_'
sävelin, soivin siellä korkeudessa.

Ja hän, tuo ylhäinen, mi tutkimalla
mua oksa oksalt' oli vienyt lehtein
lähelle viimeisien, jatkoi jälleen:

»Jumalan armo, joka mieltäs hellii,
avannut tähän saakka puhumahan
on suusi, mitä puhua sen sopii.

Hyväksyn siis, se mit' on julki tuonut;
mut nyt sun täytyy selittää, mit' uskot
ja mikä syy sun uskomaan on saanut.»[307]

»Oi pyhä taatto, henki oi, mi näet
sen, johon uskoit niin, sa että voitit
päin hautaa juosten jalat nuoremmatkin»,

ma näin, »sa tahdot eessäs esittämään
nyt olemusta uskoni tään alttiin
ja myöskin syytä sen sa tiedustelit.

Ma vastaan: Uskon Luojaan ainoahan,
ijäiseen, vankkumattomaan, min rakkaus
ja kaiho kiertämään saa kaikki taivaat.

Syyt uskon tään ei ole fyysilliset
tai metafyysilliset yksin, sillä
sen toistaa totuuskin, mi virtaa alas

Moseksen, profeettain ja psalmein kautta[308]
ja evankeliumin ja teidän, jotka
sen kirjoititte Pyhän Hengen hehkuin.

Ja ijäis-olentoon ma uskon kolmeen,
jotk' on yks kolmessa ja kolmess' yksi,
niin että sanoa voi: _on_ ja _ovat_.

Ja tämä syvä jumaluuden yhteys,
jota nyt kosketan, on usein mieltäin
valaissut oppiin evankeliumin.

Siin' alku on ja säen siinä, sitten
mi liekiks suuremmaksi laajenneena
minussa tuikkii taivaan tähden lailla.»

Kuin isäntä, mi iloviestin kuulee,
syleilee palvelijaa, onnitellen
tään vaiettua häntä uutisesta;

niin siunaten ja laulain kolme kertaa
mua kiersi, koska vaikenin, tuo liekki
apostolin, min määräyksestä olin

puhunut; niin hän puheeseeni mieltyi.




Viideskolmatta laulu


Jos tapahtuu, tää että laulu pyhä,
min myötä-luoneet ovat maa ja taivas,
niin että vuosiks siitä laihduin, voittaa

tuon vainon, joka lammashuoneen[309] kauniin
mult' estää, missä nukuin karitsana,
vihaten susia, sen sortajia;

palaava toisin äänin, toisin hapsin
oon silloin, otan laulun laaker-lehvän
ma luona kasteheni pyhän paikan.

Siell' astuin Uskoon näät, mi kuolevaisen
lähentää Jumalaan ja jonka vuoksi
niin Pietari mua kiersi kolme kertaa.[310]

Vastaamme liikkui valo toinen[311] kehän
tuon saman, josta ensimmäinen saapui
Kristuksen jättämistä sijaisista.

Iloiten lausui Valtiattareni:
»Kas, katso ylhäistä, min vuoksi vieläi
maan päällä käydään niin Galiziassa!»

Kuin kyyhky painauu luo puolisonsa
ja toinen toista kuhertaa ja kiertää
ja tahtoo tuolle hellyyttänsä näyttää;

niin näin nyt, kuinka toinen toistaan suuret
nuo vallat tervehtivät kunnioittain
ja kiittäin ruokaa, jota siellä syödään.

Mut koska päättyneet ol' onnittelut,
eteeni vaieten he jäivät, hehkuin,
niin ettei kestää sitä silmä voinut.

Hymyillen silloin Beatrice sanoi:[312]
»Oi, kuulu henki, joka rikkaudesta
oot kirjoittanut meidän temppelimme!

Tää korkeus kaiuta taas Toivon äänin;
kuvailevas niin usein tiedät sitä
kuin Jesus seestyi nähdä kolmen miehen.»

»Kohota pääs ja rohkaise nyt mieles,
näät kaiken, mikä maasta kuolon saapuu,
tääll' loistostamme täytyy tuleentua.»

Tuon lohdunsanan liekki toinen saattoi;
kohotin silloin silmät kukkuloille,[313]
jotk' äsken kuormallaan ne painoi alas.

»Kun tahtonut on Keisarimme[314] laupeus
ett' ennen kuolemaas saat uskottunsa
tavata pyhimmässä pylväistössä,

tään Hovin tarkoin nähdäkses ja Toivon
tuon vahvistaakses itsessäs ja muissa,
maan päällä joka hyvään lempeen liehtoo;

siis virka, millainen se on ja kuinka
se kukkii sielussas ja mistä sait sen.»
Näin jatkoi puhettansa toinen liekki.

Ja Nainen hurskas, joka johti lentoon
näin korkeahan sulat siipieni,
ehätti eestäni nyt vastaamahan:

»Pojista taistelevan Kirkon kukaan
ei toivo niin kuin hän; se kirjoitettu
on armeijamme valoon, Aurinkohon.[315]

Siks suotu hälle on Egyptist' ennen
Jerusalem tää tulla näkemähän[316]
kuin päättynyt on ase-aika hältä.

Kaks seikkaa muuta,[317] hältä kysyttyä,
ei vuoksi tietämisen, vaan ett' toistais
hän siellä, kuin sua miellyttää tää hyve,

ne hälle jätän; vaikeat ei ole
eik' kerskuttavat ne. Hän vastatkohon,
ja auttakoon hänt' armo Herran siihen!»

Kuin oppilas, ken mestarille vastaa
vapaasti, alttihisti, minkä tietää,
ett' etevyytensä vain ilmi tulis,

ma virkoin:[318] »Toivo odotust' on varmaa
tulevan kunnian, min Luojan armo
ja ansio myös ennen tehty tuottaa.

Tään valon mulle moni tähti antaa;
mut ensin mieleeni sen valoi herran
tuon korkeimman korkein lauluseppo.

Sa olet toivo kaikkein niiden, jotka
nimesi tuntee, laulaa tuon psalmista
ja ken ei tienne, että uskon häneen?

Mun kastoit sitten kirjees kastehella,
niin että siitä täysi oon ja sataa
sateesi annan yli muiden jälleen.»

Näin haastaessain, kuinka loiston tämän
ylissä hohtavassa tuike syttyi,
salaman-nopsaan saapuen ja mennen.

Soi sitten: »Rakkaus, jota hehkuu vielä
hyveeseen tähän, mua seuranneeseen
sotani loppuun sekä voitonpalmuun,[319]

mun tahtoo sulle henkimään, sa, joka
iloitset siitä, ja mua ilahdutat,
jos kerrot, mitä sulle Toivo lupaa.»

Ja minä: »Uudet ynnä vanhat kirjat
päämäärän näyttää--ja ma seuraan sitä--
sieluille, jotk' on Luojan ystäviä.

Jesaia[320] sanoo, että kaksoispuvun
omassa maassa kukin kantakohon,
ja heidän maansa on tää armas autuus.

Tään ilmestyksen siinä esittänyt
sun veljes viel' on selkeämmin, missä
hän puhuu vaattehista valkoisista.»

Nää sanat sain ma sanotuksi juuri,
kun kuulin yltä '_Sinuun toivokohon_'
ja siihen yhtyi kaikki tanhupiirit.

Niin niiden keskell' liekki kirkas[321] syttyi,
ett' talvin ois kuukausi pelkkää päivää,
Kravussa jos ois moista kristallia.

Kuin nousee, astuu, yhtyy tanssiin impi
iloiten kunniasta morsiamen,
ei tähden suinkaan turhamielisyyden;

niin paistavan näin valon vahvistetun
kahdelle noille, jotka kiertäin tanhus
kuin sopi hehkuvalle rakkaudelleen.

Hän yhtyi lauluun ynnä tanssiin, heistä
mun Valtiattareni silmä katsoi
kuin morsiamen tyynen, vaiteliaan.

»Sa hänet näät, ken parmahilla ylvään
lepäsi Pelikaanimme ja virkaan
valittiin arvokkaasen ristin alla.»[322]

Näin Vallatar; mut silmänsä hän piti
ain yhtä tarkkaavina jälkeenpäinkin
kuin ennen sanomista näiden sanain.

Kuin se, mi silmät jännittää ja kokee
näin nähdä pimennystä aurinkomme,
näkemisestä sokeaksi tullee,

näin kävi mun tään viime liekin eessä;
sill' aikaa sanat soi: »Miks silmääs kiusaat
näkemään täällä, mit' ei täällä ole?[323]

Ruumiini Maassa maata on ja pysyy
keralla muiden siellä, sikskuin määrään
lukumme nousee Luojan säätämähän.

Täss' onnen luostarissa puvuin kaksin
nuo valot kaks on vain, jotk' ylös nousi;
vie viesti tämä teidän maailmaanne!»

Hän päätti; hiljeni jo liekkipiiri
ja kanssa sen myös sulo-äänet, jotka
pyhästä soivat tuosta kolmikosta;

laill' airoin, jotka äsken vettä viilsi,
nyt väsymystä, vaaraa välttääksensä
kaikk' yhdess' seisahtaa, kun merkki kuuluu.

Ah, kuinka sydämeni järkkyi, koska
ma käännyin katsomaan Beatricen puoleen
enk' enää nähnyt häntä,[324] vaikka olin

lähellä häntä, maassa autuaiden.




Kuudeskolmatta laulu


Mun huollen näköäni sammunutta
tuo liekki kirkas, joka sammutti sen,[325]
puhalsi sanat, jotka tarkkaavaksi

mun saivat: »Sikskuin näkös saat sa jälleen
min olet minuun tuhlannut, on hyvä,
sen että korvaat suusi haastelulla.

Siis ala, virka, kuhun sielus pyrkii;
ja ollos vakuutettu, että näkös
hävinnyt sulta ei, vain häikäistynyt.

Näät Naisella, mi sua johtaa kautta
tään pyhän niitun, silmässään on kyky,
jok' oli kädessään Ananiaalla.»[326]

Ma sanoin: »Tulkoon myöhään taikka varhain
tahtonsa mukaan apu silmäin, joista
tään tulenpolton toi hän sieluhuni!

Hyvyys,[327] mi on tään hovin riemu, alku
ja loppu joka kirjan on, min Rakkaus
lukevi mulle kovaa taikka hiljaa.»

Samainen ääni, joka poisti pelon
minulta äkki-sokeudestain, vielä
taas mulle antain halun haastamiseen

näin jatkoi: »Seulall' olet hienommalla
sa seulottava; nyt sun virkkaa täytyy,
ken tähän maaliin suunnannut on jouses.»[328]

Ma näin: »Kai järjen syyt ja arvovalta,
mi tulee ylhäältä, tään istuttaneet
minuhun rakkauden liekin lienee.

Näät hyvä, jonka hyväks myöntää järki,
sytyttää rakkautta, sen suurempata,
mit' enemmän se sisältääpi hyvää.

Olento, niin mi ylevämp' on muita,
kaikk' että hyvä hänen ulkopuoltaan
säteitä vain on hänen valkeudestaan,

muit' enemmän sen täytyy viehtää mielen
jokaisen rakkaus, mi tuntee, tietää
totuuden, jolla todistus tää lepää.

Tään toden järjelleni kirkastavi
hän, joka näyttää, että ensimmäinen
ijäisistä on substanseista Rakkaus.[329]

Sen kirkastaa myös Toden ääni itse,
mi itsestään näin sanoi Mosekselle:
'Näkevä olet hyvyys-arvot kaikki.'[330]

Sa myös sen kirkastat, kun sanomasi
tuon alat ylhäisen, mi maailmalle
ylitse muiden huutaa Luojan salat.»[331]

Ja kuulin: »Ihmisjärjen vuoks ja vuoksi
myös arvovaltain, siihen sointuvien,
Jumala rakkautes on kaiken päämies.

Mut virka vielä, tuntenetko muita
hänehen kieliä, ja soios, sua
tuo rakkaus kuinka monin hampain puree.»

Tarkoitus pyhä Kristus-kotkan multa
ei salaan jäänyt, sillä oivalsipa,
hän kunne sanelmani tahtoi saattaa.

Siks jatkoin: »Kaikki hammas-haavat, jotka
sydämen kääntää voivat luokse Luojan,
mun rakkauttain on yhteis-auttanehet.

Olemus maailman, ja omanikin,
ja kuolo Hänen, että eläisin ma,
ja toivo joka uskovan, myös minun,[332]

tuon kera kertomani tiedon kirkkaan,[333]
mereltä väärän rakkauden mun johtain
on opastaneet rantaan oikeahan.

Ne lehdet, joita viinitarha kasvaa
ijäisen Viljelijän,[334] mulle kalliit
sikäli on kuin Hältä niiss' on hyvää.»

Ma vaikenin, ja kautta taivaan kaikui
suloinen laulu; Valtiattareni
mukana lauloi: »Pyhä, pyhä, pyhä!»[335]

Kuin valon sattuessa tuiman herää
mies vuoksi silmäin kyvyn, kääntyväisen
päin hohdetta, mi kalvosta käy kalvoon,

ja kuin hän näkemästään kauhistuvi,
kun tiedotonna äkin niin hän herää,
sikskunnes auttaa häntä arvostelu;

niin silmistäni kaikki suomut ajoi
Beatrice säteell' omain silmiensä,
tuhannen peninkulmaa tunkevien.

Näät enemmän kuin ennen näin ja kysyin
ma hämmästyksin, mik' oi' loiste neljäs,
min näin ma siinä meidän seurassamme.

Ja Valtiatar: »Sätehissä näissä
imehtii Tekijätään ensi sielu,[336]
min milloinkaan on luonut ensi Voima.»

Kuin lehvä, leyhyttämä tuulen, painaa
pään alas, nousten jälleen voimallansa
omallaan, joka ylöspäin sen nostaa;

niin hänen haastaessaan hämmästyen
ma tein; mut sitten varmistuin ma jälleen
halusta puheen, joka poltti mua.

Ja aloin: »Oi, sa heelmä, yksin luotu
tuotteena kypsänä, oi Alku-Taatto,
min tyttäriä kaikk' on morsiamet!

Niin hartaasti kuin voin ma pyydän, että
haastaisit; tiedät tahtoni, ja että
nopeemmin täyttyis se, en virka tuota.»

Useinkin turkis-eläin tuntee siten,
ett' tuntehensa ilmi vavahtelee
sen seurana mi ruumiinsa on verho;

ja samoin salli alku-sielu minun
nyt nähdä läpi peittehensä, kuinka
hänt' ilahdutti tehdä mielikseni.

Hän hengähti:[337] »Vaikk' et ilmi tuonut
sa tahtoas, sen paremmin ma näen
kuin sinä seikkaa, jok' on sulle varmin.

Kuvastimessa totuuden sen näen,
mi kaiken heijastavi niinkuin on se,
mut jota heijasta ei kukaan, mikään.

Sa tahdot tietää, milloin Herra pani
mun siihen tarhaan ylevään, hän missä
soi sulle voiman kiivetä näin ylös,

ja kauanko ma sit' ilosilmin katsoin
ja tosi syyn tuon suuren eripuran
ja mitä käytin kieltä, minkä keksin.

Siis, poikani: puun hedelmän ei syönti
ei syy itsessänsä syy ollut moisen paon,
vaan yksin yli rajamerkkein käynti.

Vergiliuksen mistä nosti Naises,
tuhatta neljä kolme sataa kaksi
ma siellä vuotta toivoin seuraan tähän.

Yhdeksän sataa kolmekymment' erää
maan päällä Auringon näin palajavan
valoihin kaikkiin, jotka on sen tiellä.[338]

Kadonnut kieli oli haastamani
jo ennen kuin Nimrodin kansa oli
työn alkanut sen, jok' ei valmistunut.[339]

Näät mikään järjen työ ei kestä iki,
kun ihmismieli ijäisesti muuttuu
taivaiden vaihteluiden tahdon mukaan.

On luonnon työ, ett' ihmisell' on kieli;
mut millainen, sen luonto jättää teille
niin tehtäväks kuin teitä huvittavi.

Manalan kuiluun ennen kuin ma astuin,
I oli maailmassa korkein Hyvä,
Hän, jolta onni on mua ympäröivä.

_Eli_ se sitten oli; käy se laatuun,
näät ihmistapa on kuin lehti oksan,
mi haihtuvi ja toinen sijaan tulee.[340]

Vuorella korkeimmalla merten yli,
ma elin synnissä ja synnitönnä
ens tuokiosta siihen,[341] jolloin Päivän

neljännes muuttuu sekä kuudes seuraa.»[342]




Seitsemäskolmatta laulu


»Soi Isän, Pojan, Pyhän Hengen kiitos!»
nyt kautta kaiken paratiisin kaikui,
niin että hurmas minut laulun sulo.

Ma mitä näinkin, hymyilyltä näytti
maailmankaikkeuden, ja tenhon saman
minulle toisti kuulo niinkuin näkö.

Oi, mikä onni, auvo kuvaamaton!
Mik' elo täynnä rakkautta, rauhaa!
Mi runsaus himoton ja turvallinen!

Silmäini eessä soihtua nuo neljä[343]
kimalsi, ja se, joka ensin tuli,
nyt alkoi loistaa muita kirkkahammin,

ja muuttui muodoltaan senkaltaiseksi
kuin Jupiter,[344] jos tää ja Mars ois tulleet
linnuiksi, vaihtain sulkiensa värin.

Kaitselmus, joka siellä jakaa toimet
ja hetken kunkin, oli kuoron kauniin
jo vaientanut suuntaan jokaisehen,

kun kuulin: »Väriäni jos ma vaihdan,
äl' ihmettele, sillä kun ma puhun,
väriä vaihtavan näin kaikkein näiden.

Hän, jok on paikkani maan päällä vienyt,[345]
mun oman, oman paikkani, mi vapaa
Jumalan Pojan kasvojen on eessä,

mun hautani on viemäriksi veren
ja loan tehnyt niin, ett' Enkel' Tuonen,
mi alas lankes, iloita voi siitä.»

Värihin pilvein, milloin aamuin, illoin
Aurinko niitä vastapäätä palaa,
ma näin nyt verhoutuvan kaiken Taivaan.

Ja niinkuin nainen siivo, itsestänsä
ijäti turvallinen, mutta toisen
erheestä kuullenkin jo arastuva,

niin muutti näköään Beatrice myöskin;
pimennys moinen Taivahassa ollut
lie silloin, koska kärsi Voima korkein.[346]

Sanansa jatkui sitten, mutta ääni
niin oli toinen, ettei kasvonsakaan
sen enempätä olleet muuttunehet.

»Kristuksen morsian[347] ei kasvatettu
verellä mun ja Linuksen ja Kliton,
sit' että käytettäisi kullan tekoon,

vaan hankintaan tään elon autuahan
on Sixtus, Pius, Urbanus, Calixtus
verensä, kyyneleensä vuodattaneet.

Mielemme ollut ei, ett' oikealla[348]
ois jälkeläisistämme ristin kansaa
yks osa ollut, vasemmalla toinen;

ei myös, ett' avaimet nuo mulle suodut[349]
olisi tulleet merkiks sotalipun,
mi liehui vastaan muita kastettuja;

ei että kuvani ois leimaks tullut
rahalla myötyin, vääräin valtuuksien,
ma joist' oon kalvennut ja punastunut.

Paimenten puvuiss' ahnaat käyvät sudet,
kun täältä katsoo, kaikill' laitumilla;
ah, Luoja, miksi varjelukses viipyy?

Vertamme Cahorsit, Gascognelaiset[350]
jo juomaan valmistuu; ah, kauniin alun
oleva miksi oli loppu kurja!

Mut Kaitselmus, mi Scipion kautta turvas
Roomalle vallan, maineen maailmassa,
pian auttava on, kuten toivon, uskon.

Sa, poikani, min ruumis kuolevainen
maan päälle taas sun vie, suus auki luo'os
ja ällös peitä, mit' en peitä minä.»

Sumuista jäisistä kuin maahan sataa
lumena ilmamme, kun sarvi Kauriin
taivaalla Aurinkoa koskettavi,

niin seesteen päälläni näin seijastuvan
hiuteista[351] voitollisen pilven, joka
meit' oli siihen saakka saarreskellut.

Näköä niiden kauan katsoi, seuras
katseeni, sikskuin pituus välimitan
sen esti ylemmäksi lentämästä.

Nyt Nainen, nähden, etten enää ylös
ma katsonut, näin sanoi: »Alas
jo katso, nää, kuink' kääntynyt sa olet!»[352]

Siit' asti kuin ma ensin katsoin alas[353]
nyt näin ma siirtyneeni kautta kaaren
ens' zonin keskeltä sen päähän saakka,

niin että näin Odysseun harha-uran
Cadizin takaa ynnä rannan melkein,
Europa missä sulotaakaks tuli.

Viel' enemmän maa-sopestamme esiin
ois käynyt, mutta Päivä riensi tietään
minusta monen eläinpiirin-merkin päässä.

Mut mielein lempivä, mi aina kiersi
Beatricea, nyt enemmän kuin koskaan
katseeni tahtoi palauttaa häneen.

Mit' taide ynnä luonto luoneet ovat
lumeiksi silmän, sielun voittaaksensa,
inehmo-muodoin tai sen kuvastimin,

kaikk' yhdess' ei se oisi mitään, rinnan
sen jumaluuden, joka mulle paistoi,
kun käännyin katsantoonsa hymyilevään.

Ja voima, mulle jonka katseens' antoi,
pesästä kaunihista Ledan[354] johtain
mun saattoi taivahasen nopeimpahan.

Sen osat ylhäiset ja kirkkaat ovat
niin samanlaiset, etten voi ma virkkaa,
min niistä valitsi Beatrice mulle.

Mut hän, mi hyvin tunsi toiveheni,
hymyillen alkoi ja niin riemu-kasvoin
kuin iloinnut ois itse Luoja niillä:

»Maailman liike,[355] joka keskipisteen
pitävi hiljaa, pyörittäissä muuta,
täst' alkaa niinkuin rajamerkistänsä.

Taivaalla täll' ei paikkaa muuta ole
kuin Luoja, jossa rakkaus se syttyy,
mi kiertää tään, ja voima, min se kylvää.

Valo ja rakkaus sit' ympär' saartaa
kuin tämä muita, ja sen piirin yksin
Hän tuntee, joka niin sen vyöksi vyöttää.

Muu mikään määrää ei sen kiertämistä;
se määrää kaikki muut kuin kymmen-luvun
sen puoli määrää sekä viides-osa.

Ja kuink' on ajan kaikki juuret tässä
maljassa, vaikka lehdet sen on muissa,
nyt sulle täytynee sen selvä olla.[356]

Voi, ahneus,[357] mi kuolevaiset painat
niin syvään kuiluun, ettei jaksa kukaan
kohottaa katsettaan sun aalloistasi!

Kukoistaa ihmisissä tahto hyvä;
mut alituinen sade[358] tärvelevi
hedelmät parhaimmatkin hylkiöiksi.

Viattomuutta, uskoa nyt nähdään
vain lapsissa, ja kumpainenkin karkkoo
jo ennen kuin on poski parran saanut.

Sopertavainen vielä paastoo,[359] mutta
kun kielen saanut suuhun on, hän ahmii
jokaisen ruoan jokaisessa kuussa.

Ja moinen sopertava lempii, kuulee
viel' äitiään, mut puhumaan kun oppii,
tuon toivoo kuolleeksi ja kuopatuksi.

Näin hänen, joka illan, aamun antaa,
myös tyttärensä kauniin tummuu iho,
tuo valkea niin ensi katsannolla.[360]

Ja sinä, ettet hämmästyisi, huomaa,
maan päällä ettei ole hallitsijaa![361]
Siks ihmisheimo harhauukin tiellä.

Mut ennen kuin jää tammikuu ei talveen[362]
vuoks sadas-osan, jonka laiminlyötte,
niin jyly käyp' on ylätaivahissa,

ett' tuulispää, niin odotettu kauan
on perään kääntävä, nyt miss' on kokka,
ja lautan luotsaileva oikeahan;

ja kukka kantava on heelmän toden.»[363]




Kahdeksaskolmatta laulu


Kun hän, mi Paratiisiin johti minut,
näin oli kurjain kuolevaisten elon
nykyisen totuudellaan julkituonut;

sen lailla, jota takaa liekinloimu
valaisee ja sen kelle kertoo peili
jo ennen kuin sen katse, aatos tietää,

ja joka katsomahan kääntyy, totta
puhuiko lasi, ja ne näkee yhteen
niin sointuvan kuin sävel poljentohon:

niin mulle muisti kertoo tapahtuneen,
kun katsoin silmihin ma kaunihisin,
joist' Amor oli mulle ansan tehnyt.

Ja kun ma käännyin ja kun katseheni
tapasi näkyväistä taivaan tämän,
mi sattuu silmään, kun sen kierron huomaa,

näin pisteen,[364] mi niin vahvaa valkeutta
säteili, että silmän häikäistyneen
sen eessä sulkeutua pakko oli.

Jokainen tähti, pieninkin, sen rinnan
näyttäisi kuulta, jos se suhtautuisi
sen paikkaan niinkuin tähti tähden viereen.

Kentiesi saman matkan päässä niinkuin
kuunkehä kiertää valolähdettänsä,
mi luo sen silloin, kun on terhen tihein,

tuon pisteen ympär' tulipiiri kiersi[365]
niin nopsaan, ett' ois voittanut se liikkeen
nopeimman, joka kiertää maailmata.

Ja piirin tämän toinen kiersi, toisen
taas kolmas, kolmannen taas neljäs, jota
piiritti kehä viides ynnä kuudes;

sen jälkeen seitsemäs, niin laaja, että
jo Junon airut liian pieni ollut
sen kaarta kokonaan ois yltämähän;

näin kahdeksas ja yhdeksäs; mut kaikki
sikäli kiersi hitaammin kuin oli
etäällä kukin ensi ympyrästä.

Ja kirkkain oli liekki sen, mi lähin
säentä puhdast' oli; luulen, siksi
ett' enin totuutta se tuota imee.

Mun Valtiattarein, mi huomas huolen
minussa syvän, virkkoi: »Taivas kaikki
ja luonto riippuu pistehestä tuosta.

Lähintä kehää katso sen ja tiedä
sen liike siksi ett' on nopein, koska
tulisin rakkaus sitä liikuttavi.»

Ma hälle: »Maailma jos järjestetty
niin ois kuin nään ma näissä taivahissa,
ma oisin tyytynyt jo ennen-nähtyyn;

mut aistimaailmassa nähdä saattaa,
ett' tähtitarhain jumalaistuu juhlat,
mikäli loittonee ne keskuksestaan.

Siks jos on täyttyvä mun toiveheni
täss' ihmetemppelissä Enkelien,
min rajat vain on valkeus ja rakkaus,

mun kuulla täytyy vielä, miksi kuva
ei pidä yhtä kera alkuperän;
näät tuota itsekseni tuumin turhaan.»

Näin Vallatar: »Ei ihme, että sormes
ei riitä avaamiseen solmun, joka
lujennut on, kun koettanut ei kukaan.»

Ja jatkoi: »Ota, mitä virkan sulle,
ja siihen kaikki älykeinos käytä,
jos tahdot, että täyttyy toivehesi.

Maailmat aineen ovat ahtaat taikka
avarat mukaan voiman sen, mi niiden
osahan jokaisehen jakautuvi.

Suurempi tekee hyvää suurempata;
suurempi, jos sen osat täydet ovat,
hyvyyttä suurempata mahduttavi.

Niin taivas tää,[366] mi kanssaan kaikki kiertää
maailmat, sointuu piirin kanssa yhteen,
mi enin rakastaa ja tietää enin.

Ja siks jos järjelläsi mittaat voimaa,
et ulkomuotoa sa substansien,[367]
jotk' on sun silmissäsi ymmyrkäiset,

sen huomaat sopusoinnun ihmeellisen
suuresta suureen, pienemmästä pieneen,
voimansa kanssa joka taivahassa.»

Kuin kirkkaaks seijastuvi kansi taivaan
puhaltaessa tuulen[368] siltä puolen
sen mistä poski pohjoinen on lempein,

niin että usmat, sitä kaihtavaiset,
pois haihtuu, hajoo sekä taivas seestyy
hymyillen kaikin kaunein kappaleineen;

niin kävi mun, kosk' oli Valtiatar
sanallaan selvällä mun seijastanut,
ja totuus paistoi niinkuin tähti taivaan.

Ja kun hän vaikeni, niin lailla raudan
sulavan, joka säihkyy säkeniä,
niin säkenöi nää taivaantarhat kaikki.

Paloa niiden kukin seuras säen,
niin että olivat ne lukuisammat
kuin kerrattuina ruudut shakkilaudan.[369]

Kuorosta kuoroon hosianna kaikui
päin kiintopistettä, mi paikallansa
pysynyt ijäst' ikään on ja pysyy.

Ja hän, mi näki hengen-epäilyni,
näin lausui:[370] »Ensimmäistä kehää kaksi
serafit ja kerubit muodostavat.

Niin nopsaan seuraavat ne siteitänsä,
ett' ois ne pisteen kaltaiset ja ovat,
mikäli niiden sielun-silmät seestyy.[371]

Muut rakkaudet, niitä kiertäväiset,
on valta-istuimia Luojan eessä
kun päättävät ne ensi kolmiluvun.

Ja tiedä, että auvostuu ne kaikki,
mikäli syventyvi silmä niiden
totuuteen, jossa joka järki lepää.

Sa tästä näät, kuink' autuuden on pohja
tuo näkö juuri sielun-silmän eikä
rakastaminen, joka seuraa sitten;[372]

ja näön mitta ansioksi koituu,
min tahto hyvä suo ja Luojan armo;
näin edistyy se aste astehelta.

Tuo toinen kolmiluku, kukoistava
täss' ikikeväässä, min kauneutta
ei hävittää voi Oinaan merkki öinen,[373]

lakkaamatonta hosiannaa laulaa
sävelmin kolmin kolmen riemukuoron
tään kolmiluvun jotka muodostavat,

on jumaluuksia tään hierarkian:
ens kuoro Valtain on ja toinen Voimain,
taas kolmas nimeltään on Mahtajien.

Kehässä kahdess' seuraavassa kiertää
Päät ynnä Arkki-enkelit; taas piirin
viimeisen täyttää leikit Enkelien.

Nää kuorot ylöspäin kaikk' katsoo, alas
taas vaikuttaa, niin että kohden Luojaa
ne kaikki vetäytyy ja kaikki vetää.

Ja Dionysius[374] niitä katsomahan
jäi moisin kaihoin, että lailla minun
erotti ne ja nimet antoi niille.

Hänestä kuitenkin Gregorius[375] poikkes;
mut koska aukes taivahassa tässä
katseensa, itse itselleen hän hymyi.

Ja jos niin suuret salat julkituonut
maan pääll' on ihminen, äl' ihmettele!
Tuon täällä kertoi hälle se, ken näki,

ja paljon muuta taivahista näistä.»[376]




Yhdeksäskolmatta laulu


Niin kauan kuin Latonan lapsill' Oinas[377]
on yllään ynnä Vaaka, uumenillaan
taas yhteisvyönä horisontin piiri,

sikskunnes zenith tasapainon panee
ja kumpainenkin tuosta vyöstä eroo
ja vaihtaa hemisfäärejään, niin kauan

Beatrice, hymy kasvoillansa, pysyi
nyt vaiti, katsoi tuohon pistehesen,
min loistoa en ollut voinut kestää.

Hän sitten lausui: »Kysy en, vaan virkan,
min tahdot tietää, siellä nähnyt olen
sen, missä yhtyy aika ynnä paikka.[378]

Ei hyvää itsellensä hankkiakseen--
mi ei voi käydä--mutta kunniataan
Minänsä heijastuksin kuuluttaakseen

ijäisyydessä, ajan ulkopuolla,
rajattomasti, mielen mukaan, Rakkaus
ijäinen tuli muotoihinsa muihin.[379]

Sit' ennen myöskään horroksess' ei ollut,
näät löytynyt ei _ennen_ eikä _sitten_,
kun vetten yli Herran henki liikkui.[380]

Yhdessä aine ynnä muoto puhdas
olennon muodostivat täydellisen
kuin kolme nuolta kolmijänne viskaa.[381]

Ja niinkuin lasissa tai kristallissa
niin säde säihkyy, että kaikki siinä
sen olemus on tulostansa saakka,

säteili niin myös Luojan kolmi-voima
oliossansa, kaikki-yhteytenä,
ja ulkopuolla alun niinkuin lopun.

Substansein kanssa yhteisluotiin, taattiin
järjestys, sekä huippupaikan saivat
ne, joissa ilmi tuli muoto puhdas.[382]

Puhtaalla aineell' oli paikka alin;
keskeltä kiersi aineen ynnä muodon,
se vyö, min milloinkaan ei vyöttö laukee.

Kirjoitti Enkeleistä Hieronymus,[383]
ett' ennen monta vuosisataa luotiin
ne kuin maailma muu tää muodostettiin.

Mut tämän totuuteni kirjoittaneet
on monin paikoin Pyhän Hengen miehet,
ja sen sa oivallat, jos vaarin otat:

Johonkin määrään myös sen järki näkee,
sill' ei se myöntää voi, niin kauan että
ois Liikuttajat toimetonna olleet.

Nyt tunnet, missä rakkaudet nää luotiin
ja kuin ja koska; siksi kaihos hehkun
lie kolme liekkiä nyt sammutettu.

Ei laskein päästä kahteenkymmenehen
niin nopeaan kuin osa Enkeleistä
järkytti elementtienne pohjan.

Muut pysyi, tarttui taiteeseen, min näet,
niin iloiten, he että eivät koskaan
eroa karkelostaan kaunihista.[384]

Sen ylpeys kirottu, min Tuonelassa
näit kaiken maailman sa kuormain alla
ol' alkusyynä lankeemuksen syvän.

Ne, jotka täällä näet, nöyrin mielin
tunnusti Hyvyyden, mi heidät oli
niin suureen älyyn kyvykkäiksi luonut.

Siks oma ansio ja armon valo[385]
niin ylös nosti heidän katsehensa,
heill' ett' on tahto luja, täydellinen.

Äl' epäile, vaan ole varma, että
on ansiota armon vastaan-otto,
mikäli tunne vain on sille avoin.

Nyt muiden auttamatta yhdyskuntaa
voit tätä ympärilläs katsastella,
sanani jos sa olet ymmärtänyt.

Mut päällä maan kun kouluissanne oppi
sellainen luonnosta on enkelien,
he että ajattelee, muistaa, tahtoo,

ma lisään, että näkisit sa selvään
totuuden, joka siellä himmenevi,
kun seikat sekoittavi moinen oppi.

Olennot nuo, jotk' oli onnen saaneet
Jumalan kasvot nähdä, kääntänehet
ei silmää hänestä, mi kaikki näkee.[386]

Siks katkaise ei heidän katsettansa
esine uusi eikä tarvis heidän
muistella aatoksia särkyneitä.

Näin valveill' uneksitaan, uskotahan
maan päällä, tai ei uskota, mut rikos
ja herja suurempi on jälkimmäisten.[387]

Te ette viisaustieteessänne tietä
vaella yhtä; niin teit' itserakkaus
ja halu näyttää eteviltä hurmaa.

Tääll' ylhäällä tuo sentään siedetähän
mieluummin kuin jos itse Herran sanaa
siell' ylenkatsotaan ja vääristellään.[388]

Ei muisteta, kuin paljon verta maksaa
sen kylvö päällä maan ja otollinen
kuink' on, ken nöyryydellä siihen turvaa.

Näkyäksensä kaikki kilpaa keksii
väitteitä, jotka sitten saarnatahan,
mut Evankeliosta vaiti ollaan.

Yks sanoo, että radaltansa kääntyi
kuu kärsiessä Kristuksen ja esti
Auringon valon maahan pääsemästä.

Taas toiset, että valo itsestänsä
noin peittyi ja ett' Intian, Espanjan
pimennys ollut ois kuin Israelin.

Firenzessä niin mont' ei houkkaa ole
kuin noita jutteloita vuoden mittaan
soi siellä kaikkialla saarnastuolit,

niin että palaa laitumelta lampaat
nuo tuhmat syönehinä tuulta yksin;
se heit' ei auta, ettei nää he vaaraa.

Apostoleille lausunut ei Kristus:[389]
'Menkäät ja saarnatkaatte turhuuksia',
vaan antoi todellisen pohjan heille.

Se vain soi heidän huuliltaan, niin että
sodassa Uskon sytytyksen heille
ol' Evankeliumi peitsi, kilpi.

Nyt koukuin, kompasanoin saarnatahan,
ja jos vain nauretaan, jo munkki tuosta
on pöyhkä: vaadita ei enempätä.

Mut munkin-päähineessä moinen lintu
pesivi, että jos hän näkyis, kansa
tuon tajuis uskomansa armon laadun,[390]

min vuoksi kasvanut maan pääll' on tuhmuus,
niin että juostaan joka lupaa saamaan
sen tutkimatta todenperäisyyttä.

Näin Pyhän Antoniuksen[391] porsaat lihoo
ja muutkin, pahemmat kuin porsaat, maksain
rahalla, josta leimamerkki puuttuu.

Mut koska poikenneet jo loitos oomme,
nyt silmäs käännä kohti tietä suoraa,
ett' ajan kanssa lyheneisi taival.

Niin korkea on näiden Enkelien
luku ja aste, ettei ihmiskieli,
ei mieli koskaan sinne saakka pääse.

Ja jos sa muistat, mitä Daniel kertoo,[392]
sa näet, ettei tuhansissa hänen
lukua myöskään ole määrättyä.

Säteilee kaikkein yli Alku-valo
ja heihin virtaa eri tavoin, niinkuin
he eri laaduin ovat yhdistetyt.

Kun Luojan näkeminen määrää tunteen,
niin rakkauden sulohehku heissä
myös eri tavoin liekehtii ja palaa.

Nyt Iki-Voiman korkeuden sa huomaat
ja laajuuden, kun peilit loi niin monet
hän itseänsä heijastellaksensa,

yhdeksi itse jääden niinkuin ennen.»




Kolmaskymmenes laulu


Kun hehkuu kuudes tunti, lähes kuuden
tuhannen peninkulman päässä meistä
ja Maa luo varjon melkein vaakasuoran,[393]

valaistuu keskitaivas meille korkein,
niin että yks ja toinen tähti alkaa
lakata näkymästä silmällemme,

ja Päivän tytön samotessa kirkkaan
nuo taivaan silmät perätysten, tähti
tähdeltä, sammuu saakka kaunehimpaan.

Näin myöskin voittolauma, iloitseva
ijäti ympär' pisteen häikäisevän,[394]
mi saartaa sen, min saartamalta näyttää,

mun silmistäni vähitellen haihtui;
siks kääntymään Beatriceen katseheni
sai rakkaus ja puute näkemisen.

Hänestä mitä lauloinkin, jos kaikki
se koottais samaan kiitosvirteen, kyllin
nyt ei se oisi häntä kuvailemaan.

Näät kauneus,[395] jonka näin, niin suurta oli
ja rajatonta, että Luojan yksin
ma luulen siitä täysin iloitsevan.

Tulleeni myönnän tässä voitetuksi
enemmän kuin on koskaan koomikkoa
tai traagikkoa ainehensa lyönyt.

Näät niinkuin Päivä silmään heikkoon sattuu
niin muistelu tuon hymyn hempeen multa
vie muistin huonommaks kuin on se muutoin.

Ens aamust' asti, jolloin näin ma hänet
elossa tässä, tuohon taivas-näkyyn
runoni suotiin seuraella häntä.

Mut nyt mun täytyy laulamasta laata
jo hänen kauneuttaan, kuin taideniekka
jokainen korkeimpansa kohdattuaan.

Sellaisna, että suulle suuremmalle[396]
kuin sointu soittimeni tään, mi kokee
vain loppuun saattaa aihett' ankarinta,

ryhdillä, äänell' oppaan varman alkoi
hän näin: »Me ainehesta suurimmasta[397]
olemme tulleet Tulitaivahasen,

valohon henkisehen täyden Lemmen,
Totuuden rakkautehen riemu-täyteen,
ilohon, joka auvot kaikki voittaa.

Molemmat sotalaumat Paratiisin[398]
näkevä oot, ja toisen sellaisena
kuin näät sen jälleen viime tuomiolla.»

Salaman äkkiliekin lailla, joka
niin sattuu silmään, että katoo kyky
valoa nähdä voimakkaampaa siltä,

niin suuri kirkkaus minut ympär' saarsi
ja verhos minut hohtehensa huntuun
niin taajaan, etten nähdä voinut mitään.

»Ain' Rakkaus, tään taivaan autuuttaja,
noin tervehtii, kun luokseen ottaa, tehden
sopivaks liekilleen näin kynttilätä.»[399]

Tajunnut tuskin sanat lyhyet olin,
kun huomasin jo, kuinka nousin kaikkein
ma yläpuolle entisvoimieni.

Ja uusi syttyi näkö silmäin mulle,
niin ettei ole valkeutta mitään,
nyt jot' ei kestänyt ois katseheni.

Valoa näin ma niinkuin virran vettä[400]
välillä välkkyvätä rannan kahden,
joit' ihmeellinen kevätloisto verhos.

Elävät nousi säen-parvet siitä
ja painui kukkiin kaikkialle, niinkuin
rubinit, joita kulta heljä kiertää.

Taas niinkuin huumaamina tuoksun vaipui
ne jälleen virtaan ihmeteltävähän,
ja yks kun haihtui, kohta nousi toinen.

»Palava pyytees, halu hiillyttävä,
mi sull' on näkemästäs selko saada,
mua miellyttää mit' enemmän se paisuu.

Mut veestä tästä juoda tulee sinun,
ei ennen näät sun janos suuri sammu.»
Näin puhui silmieni Päivä mulle.

Ja jatkoi: »Virta ja topaasit, jotka
nousee ja vaipuu ynnä kukkain hymy
vain esivarjoja on totuutensa;

ei kuin niin vaikeat ois itsessänsä
nää seikat, vaan sun puolellas on vika,
kun viel' ei silmäsi niin kauas kanna.»

Niin kiihkeästi äidinmaitoon käännä
ei lapsi kasvojaan, kun valveutumaan
se sattuu tavallistaan myöhempähän,

kuin minä, saadakseni silmäin peilit
paremmat, kallistuin nyt aallon yli,
mi virtaa, että sielut täydellistyis.

Heti kun juonut siitä silmäluomen
vain reunoin olin, näytti niinkuin oisi
tuo virta pituudestaan pyöristynyt.[401]

Kuin naamioidut silmähämme näyttää
toisilta, riisuttuaan lainahahmon,
mi muodon oikean viel' äsken peitti;

niin kauneudeksi suuremmaksi vaihtui
säkenet, kukkaset, ja Taivaan kaksi
hovia[402] näin ma ilmi hohtelevan.

Oi, Luojan valkeus, jonka kautta näin ma
totuuden vallan voittolauman ylvään,
suo mulle voima kuvata tuo näky!

Ylhäällä siellä valo on, mi Luojan
näkyväks saattaa luoduille, ja tämä
saa rauhansa vain Hänen katsannostaan.

Niin kauas kaartuvi sen pyörökaari,
sen kehä että vyöksi oisi liian
avara Auringonkin uumenille.

Sen hohdon kaiken säde luo, mi heittyy
_Primum Mobilen_ kohtaan korkeimpahan,
miss' elämän se saa ja valtavoiman.

Ja niinkuin veteen alla päilyvähän
kuvastuu kunnas kauneuttaan katsoin,
vihreintä vehmauttaan ja kukkiansa,

niin heijastuvan ympäri tuon valon
tuhansilla näin porras-istuimilla
ma niiden meistä, jotk on tuonne tulleet.

Ja jos sen alin aste valkeutta
niin paljon kokoo, kuinka laaja, mahtaa
tää ruusu olla ylälehdiltänsä![403]

Mut katsettain ei leveys eikä korkeus
nyt huimannut, vaan tajusin mä täysin
autuuden tämän mitan ynnä laadun.

Ei siellä ole etäisyyttä, sillä
välittömästi missä Luoja ohjaa,
myös merkityksetön on luonnon laki.

Tuon taivasruusun kupuun keltaisehen,
mi aukee asteettain ja tuoksuttavi
kiitosta Auringolle ikikevään,

kuin äänetöntä, joka haastaa tahtoo,
Beatrice johti mua ja virkkoi: »Katso,
kuin suur' on pyhäin valkoviitta-seura!

Kas, kuink' on laaja kaupunkimme kehä
ja kuinka on jo istuimet niin täynnä,
vain harvat että enää sieltä puuttuu![404]

Tuoll' istuimella, mihin katsees kiintyy
vuoks kruunun, joka kimmeltää sen päällä,
jo ennen kuin sa häitä näitä maistat,[405]

on ylväs Henrik istuva, mi maiden
tulevi keisariks ja pelastavi
Italian, se ennen kuin on valmis.

Sokea ahneus, teitä hulluttava,
on tehnyt teidät kaltaisiksi lapsen,
mi torjuin imettäjää kuolee nälkään.

Tuleva sitten Luojan tuomar-tuoliin
on Päämies,[406] jok' ei salaa eikä julki
käy hänen kanssaan tietä samaa. Mutta

vain vähän aikaa häntä sietää Herra
pyhässä virassaan, hän sinne syöstään,
miss' ansainnut on sijan Simon Magnus,

alemma painamaan Anagnin miestä.»




Yhdesneljättä laulu


Muodossa ruusun valkean siis mulle
tuo näkyi pyhä sotalauma,[407] jonka
verellään Kristus omaksensa vihki.

Mut toinen,[408] joka lentäin näkee, laulaa
tuon kunniaa, mi rakkauden suo sille,
ja hyvyyttä, mi loi sen sellaiseksi,

kuin mehiläisten parvi, jotka milloin
menevät kukkiin, milloin palajavat
taas sinne, missä hunajoituu työnsä,

nyt painui suureen kukkahan, mi lehdin
niin monin kaunistettu on, ja sieltä
taas ikirakkautensa kotiin lensi.

Kaikilla kasvot oli liekin-kirkkaat
ja siivet kultaiset; muu kaikki paistoi
niin valkeana, ettei voita lumi.

Kun kukkaan laski ne, ne toivat myötään
rivistä riviin rauhaa, rakkautta,
min sai he kupeitansa siivin lyöden.

Mut häirinnyt ei näkö eikä hohto
niin monen vuoksi, jotka lentelivät
väliä kukan ynnä Ylhäisimmän.[409]

Näät valkeus Jumalan niin tunkee läpi
kaikkeuden, mikäli se ansaitsee sen,
tuoll' ettei estäjää voi olla mitään.

Turvassa tämän auvon valtakunnan,
min täyttää kansa vanha ynnä uusi,[410]
päämäärä yks ol' rakkauden ja katseen.

Oi, Kolmi-valkeus, joka heille, paistain
yks-tähtisenä, moisen rauhan annat,
myös tänne katso meidän myrskyihimme!

Barbarit, tulleet tienohilta pohjan,
Helice[411] joille joka päivä loistaa,
vaeltain kanssa pojan lempimänsä,

kun Rooman näkivät ja työt sen ylväät
he hämmästyivät; Laterani silloin
muun kaiken maisen kauneudessa voitti.

Ma, joka tullut ajast' ijäisyyteen
ja jumalaiseen kuolevaisest' olin,
Firenzestä luo kansan terveen, hurskaan,

ma sitten kuinka en ois hämmästynyt!
Välillä sen ja riemun väikyin enkä
halunnut oisi haastaa taikka kuulla.

Pilgrimin lailla, joka virkistäypi
valansa templin tutkimalla tarkkaan,
toivossa kerran siitä kertoella,

elämän valkeudessa annoin katseen
rivejä pitkin näitä kiitää, milloin
kohota, milloin vaipua ja kiertää.

Näin kasvoja, jotk' kutsui Luojan lempeen
hymyllään ynnä taivas-loistollansa,
ja ilmehiä kaiken kauneuden.

Jo Paratiisin kaiken muodon oli
mitannut katseheni, kiintymättä
mihinkään osaan pitemmältä vielä.

Halulla jälleen syttyneellä käännyin
nyt kysymähän Valtiattarelta,
mit epäselvää mulla mieli hautoi.

Tarkoitin toista, tapahtuikin toista:
Beatricen luulin näkeväin, ja näinkin
Vanhuksen erään,[412] vaatteiss' autuaiden.

Niin silmistään kuin otsaltaankin loisti
iloinen hyvyys, hurskas-ilmehinen,
isälle kuuluvainen lempeälle.

Ma heti: »Missä on Beatrice?» Vanhus
näin: »Että pääsisit sa toivos määrään,
hän lähettänyt paikaltain on minut.

Ja jos sa katsot kehään kolmantehen[413]
korkeimman rivin, siellä näät sa hänet
sijalla, jonka sai hän ansiollaan.»

Kohotin vastaamatta katseheni
ja kruunun[414] näin ma hänen kulmillansa
säteistä ijäisyyden heijastuvan.

Jylinän taivahasta korkeimmasta
niin kaukana ei kuolevainen silmä,
sukeltakoon se merten syvyyteenkin,

kun siellä silmäni Beatricest' oli;
kuvansa sentään selvään näin, kun meidän
välillä estävää ei ollut mitään.

»Oi, Donna, jolta toiveeni saa voiman
ja joka oot mun pelastuksekseni
suvainnut jälkes jättää kuolon maille,[415]

kaikista ihmehistä, joita olen
ma nähnyt matkallain, sun hyvyytesi
ja mahtis laupeutta, voimaa kiitän.

Vapauteen oot mun orjuudesta tuonut[416]
tavoilla kaikilla ja kaikin keinoin,
jotk' oli sulla siihen vallassasi.

Minussa varjele tää runsas lahja,
niin että sieluni, nyt tervehtynyt,
ruumiista erois sulle kelvollisna.»

Näin rukoilin; ja kaukaisuudestansa
hän hymyili ja katsehen loi minuun,
taas sitten kääntyi ikilähtehesen.[417]

Näin hurskas Vanhus: »Että päähän saakka
sa täysin pääsisit tään tiesi--siihen
mun määrää pyhä rakkaus ja rukous--

tät' yrttitarhaa silmäs salli kiertää
sen katselu on näkös teroittava
kohoomaan korkeutehen jumal-säteen.

Ja Taivaan kuningatar,[418] jolle kaiken
omistan lempeni, meit' armahtavi,
kun olen uskollinen Bernhardinsa.»

Kuin sen, mi katsomaan Kroatiasta[419]
on ehkä tullut Hikiliinaa meidän
eik' kyllästy sen vanhan maineen vuoksi,

vaan virkkaa itsekseen, kun näytetään se:
»Jumala tosi, Herra Jesus Kristus,
siis sellainen sun oli katsantosi»;

niin oli mieleni mun katsellessa
sen rakkautta, joka rauhan moisen
täss' sai jo maailmassa miettein pyhin.

»Sa armon laps», hän alkoi, »tuntemahan
autuutta tätä tule et, jos katsees
vain alaspäin sa pidät suunnattuna.

Ei, katso kehään etäisimpään, kunnes
sen näet Kuningattaren, min mieltä
tää valtakunta tottelee ja kuulee.»

Loin ylös silmän; ja kuin huomenelta
itäinen taivaanranta varjoon saattaa
sen puolen, kunne Päivän soihtu sammuu,

niin laaksosta päin kukkulaa[420] nyt kulkein
katseeni äkkäs ylä-äären osan,
min valo loisti muuta voimakkaammin.

Ja niinkuin paikka, missä vaunut vartoo,
joit' ohjas huonosti Phaeton,[421] hohtaa,
mut himmentyvi kumpikin sen sivu;

niin keskikohdaltaan tää rauhan viiri
kirkkaammin paistoi, vaan muu tummui valo
taholta jokaiselta tasaisesti.

Ja juhlivan ma tuota keskikohtaa
tuhannen Enkelin näin siivet auki,
jokaisen eri hohtehin ja taidoin.

Hymyyvän heidän riemulauluillensa
näin kauneuden,[422] mi katsehille muiden
pyhien oli ilo, onni korkein.

Sanani joskin yhtä oisi runsaat
kuin kuvausvoimani, en tohtis mitään
yrittää virkkaa suloudesta hänen.

Kun Bernhard näki, kuinka katseheni
lempensä kuuman esineesen kiintyi,
hän tuohon katsoi nyt niin kaunihisti,

enempi näkemään ett' itse sytyin.




Kahdesneljättä laulu


Lemmellä katsoin armastansa Bernhard
vapaasti opettajan toimen otti
ja lausui sanat pyhät nää: »Se haava,

min lääkitsi ja umpeen sai Maria,
sen iski, aukas hän, mi kaunihina
nyt hänen jalkojensa juuress' istuu.[423]

Rivillä kolmansien istuimien
ja hänen alapuollaan istuu Rakel
Beatricen kanssa, kuten silmäs näkee.

Sara, Rebekka, Judith, runoilijan
sen myöskin iso-isän äiti, joka
tuskassa tunnon lauloi: _Miserere!_[424]

asteettain paikoill' alemmilla istuu
sikäli kuin ma heidät nimittäen
lehdestä lehteen kuljen ruusunkukan.

Riviltä seitsemännelt'[425] alas, niinkuin
siit' ylös, seuraa naiset Israelin,
jakaen täten kaikki ruusun asteet.

Sen mukaan, kuinka katsoin Kristuksehen
he uskoivat, he muurin muodostavat,
mi halkaisee nää pyhät porraspaikat.

Sivulla tällä, missä lehdin kaikin
on kukka kypsä,[426] istuvat ne, jotka
uskoivat Kristuksehen saapuvahan.

Taholla tuolla, jonka puolipiirein
paikoista toiset tyhjät on, ne istuu,
jotk' katsoi Kristuksehen tullehesen.[427]

Kuin tällä puolla istuin kunniakas
taivaisen Naisemme niin suuren eron
muodostaa muiden alempainsa suhteen,

niin tuolla istuin Johanneksen suuren,
ken kesti erämaan ja kuolon pyhän
ja sitten kaksi vuotta helvettiä.[428]

Samana rajana on alla hänen
Franciskus, Benediktus, Augustinus[429]
ja muita, astehittain, tänne alas.

Ylevä nää nyt kaitselmus sa Luojan,
näät kummankin tuon uskon-muodon[430] täytyy
samaten täyttää tämä yrttitarha.

Ja tiedä, että alla rivin sen, mi jakaa
keskeltä rajaviivat kumpaisetkin,
ei istu kukaan omast' ansiostaan,

vaan toisen, vielä eräill' ehdoillakin;
näät henget nää[431] on vapautettu ennen
kuin heillä oli vaalinvalta vapaa.

Sen nähdä voit sa heidän kasvoistansa
ja myöskin lapsi-äänistänsä heidän,[432]
jos heitä oikein kuuntelet ja katsot.

Nyt epäilet[433] ja kätket epäilysi;
mut solmun sulta kirvoitan ma kovan,
sua jolla vangitsevi rikkiviisaus.

Ei kautta laajan tämän valtakunnan
voi olla paikkaa satunnaista eikä
surua eikä janoa, ei nälkää!

Ijäisen lain on järjestämää kaikki,
mit' täällä näät, niin että tarkallensa
sopivi sormus täällä aina sormeen.

Ei syyttä sieluille siis näille, jotka
elohon totuuden on ehättäneet,
jaettu ole eri arvo-asteet.

Kuningas, jonka kautt' tää valtakunta
niin suurta nauttii rakkautta, rauhaa,
ylemmä ettei tohdi toivo mikään,

iloisin tahdoin sielut luodessansa
suo heille armoansa mielinmäärin
ja erilailla; riittäköön se sulle!

Tään Pyhä Raamattu jo sanoo selvään[434]
ja nimenomaan kaksoisista, jotka
äitinsä kohdussa jo vihaan syttyi.

Siks sopii, että valo korkein kiertää
kutakin seppeleenä armon mukaan,
mi heidän kutreillansa kuumottavi.

Siis vuoks ei työnsä, ansionsa oman
he sijaa saaneet eri astehilla,
vaan vuoksi ensi näkövoiman eron.

Alussa aikain ensimmäisten riitti[435]
autuuteen yksin usko vanhempien,
viattomuuden yhtyessä siihen.

Kun mennyt oli ensi kausi, täytyi
viattomuuteen miesten saada voimaa
jo tulemalla ympärleikatuiksi.

Mut vihdoin, koska armon aika tuli,
jäi sinne alas viattomuus moinen,
jos puuttui kaste täysi, kristillinen.

Nyt katso kasvoja,[436] jotk' enin ovat
Kristuksen kaltaiset, näät niiden kirkkaus
vain voiman suo Hänt' itseänsä nähdä.»

Niin suuri auvo päällä Neitseen päilyi
ja siitä siirtyi mieliin pyhiin,[437] jotka
ol' luotu lentämähän korkeudessa,

ett' ennen mitä lienenkään ma nähnyt,
mua ihmettänyt niin ei ollut eikä
Jumalan kuvaa näyttänyt niin paljon.

Ja sama Enkeli,[438] mi ensin etsi
maan päällä häntä, hänen eessään siivin
avoimin lauloi nyt: '_Ave Maria!_'

Ja vastas lauluun jumalallisehen
autuuden kaikki kuorot kilpaa, että
iloisemmilta näytti kasvot kunkin.

»Oi, pyhä Taatto, joka paikan kauniin
sen jätit,[439] jossa istut ijäisesti,
ja vuoksi mun tääll' alahalla viivyt,

ken on tuo Enkeli, mi riemuin moisin
kasvoihin katsoo Kuningattaremme
niin rakkahasti kuin hän oisi tulta?»

Näin taas ma luotin hänen viisauteensa,
min kauneus oli Neitseheltä, niinkuin
on Auringolta aamutähtösien.

Hän mulle:[440] »Sielun valppaus ja sulo,
mikäli voi sit' enkelillä olla
hänellä on, ja iloitsemme siitä,

näät hän se kädessänsä palmunlehvä
Marian tuli luo, kun tahtoi kantaa
Jumalan Poika tomun maisen taakkaa.

Mut sanojain nyt silmäs seuratkohon
ja merkitköön päämiehet ylhäisimmät
tään valtakunnan vanhurskaan ja pyhän.

Nuo, jotka autuainna ylhääll' istuu
lähimmät ollen Kuningattaremme,
kuin kaksi juurta ovat ruusun tämän.[441]

Hän, vasemmalla istuva, on isä,
min himon julkeen vuoksi niin on paljon
inehmon heimo kärsimystä saanut.

Taas oikealla Pyhän Kirkon isän
sa vanhan näet, jolle _Kristus_ kerran
avaimet antoi tämän ruusun kauniin.

Ja hän,[442] mi näki ennen kuolemataan
kaikk' ajat synkät kauniin Morsiamen,
mi sortui peitsien ja naulain kärkiin,

vierellä istuu; toisen vierell' lepää
taas opas,[443] jonka johdolla söi mannaa
tuo kansa kapinoiva, kiittämätön.

Petrusta vastapäätä istuu Anna,[444]
niin autuaana tyttärestään, että
ei hosiannassakaan silmä käänny.

Ja Peritaattoamme vastass' istuu
Lucia,[445] pyytäjä sun Naises ylvään,
kun alaspäin sa laskit silmälaudat.

Mut koska unes hetket haihtuu,[446] päätän
puheeni, niinkuin hyvä räätälikin
myös puvun leikkaa kankaan määrän mukaan.

Silmämme suunnatkaamme Alku-Lempeen,
niin että häneen katsoen sun silmäs,
mikäli voi, sen tunkis kirkkautehen.

Mut ettet siipes nostain lankeaisi
alemma, luullen ylös yltäväsi,
on ansaittava rukouksella armo;

häneltä armo, joka voi sua auttaa;
ja hartaudella sanojain nyt seuraa,
niin ettei niistä eroo sydämesi.»

Tään nyt hän alkoi rukouksen pyhän:




Kolmasneljättä laulu


»Oi Neitsyt-äiti, tytär Poikas,[447] nöyrin
ja korkein kaiken luomakunnan luotu,
valittu Luojan ikineuvostossa!

Se olethan, jok' ihmisluonnon olet
niin aateloinut, että Luoja itse
ei halveksinut tulla luoduks siinä.

Sun kohdussas tuojalleen syttyi Rakkaus,[448]
min hehkun kautta hempeän tää ruusu
on kukoistanut rauhass' ijäisessä.

Tääll' olet Lemmen keskipäivä meille
ja alahalla, kuolevaisten maassa,
sa olet toivon lähde läikkyvainen.

Niin suuri, valtava oot, Valtiatar,
ett' armon pyytäjän, ken ei sua etsi,
sen siivetönnä kaiho kaunein lentää.

Hyvyytes yksin pyytäjää ei auta,
vaan monta kertaa vapahasti lankee
ja rukouksen eelle ennättävi.

Sinussa armo on ja sääli, laupeus
ja ylevyydessäsi yhdistyvi
se kaikki, mitä luoduissa on hyvää.

Nyt hän, mi nähdä tähän saakka saanut
kuilusta syvimmästä kaikkeuden
on yksitellen asteet henki-elon,

rukoilee voimaa suita armossasi
niin suurta, että nostaa vois hän katseen
nyt vihdoin viimeisehen Autuutehen.[449]

Vuoks oman näkemykseni en koskaan
enemmän leimunnut kuin hänen, siksi
rukoilen, ettei rukouksein ois turha,

ja että usmat kuolevaisuutensa
sa kaikki haihduttaisit rukouksillas
ett' ilmestyisi hälle Korkein ilo.

Rukoilen, Kuningatar kaikkivaltaas
ma vielä, että säilyttäisit hänen
tunteensa tervehinä näyn sen jälkeen.

Sun suojas voittakohon ihmisvaistot!
Beatrice, katso, ja niin monta pyhää
pyyntööni yhtyäkseen ristii kädet.»

Ne silmät, joita Luoja lempii sekä
rakastaa, rukoilijaan kiintyi, näytti,
kuink' kelpaa hälle esipyyntö hurskas.

Ijäiseen valoon suuntautui ne sitten,
johonka varmaan kenenkään ei luodun
niin kirkkaasti voi kimallella silmä.

Ma, joka lähestyin nyt viime rajaa
kaihoini kaikkein, sammutin jo hehkut
ijäisen ikäväni, niinkuin sopi.[450]

Hymyillen Bernhard mulle viittas, että
katsoisin ylös; mutta itsestäni
jo samaa tein, hän mitä tahtoi multa.

Näköni, silmän seijastuissa, tunki
syvemmä aina säteesen tuon Valon
ylhäisen, joka itsessään on Totuus.

Siit' eespäin suurempaa ma näin kuin kieli
voi kertoa, näät sanat niinkuin muisto
tuon ylenpalttisuuden eessä väistyy.

Kuin unessa jos jotain nähdään, siitä
jää vaikutus viel' ollen valvehilla,
mut vaikutuksen syy ei muistu mieleen,

näin minun käy, näät haihtunut on melkein
näkyni aivan, mutta sulous, siitä
mi syntyi, vieläi sydämeeni tippuu.

Näin myöskin lumi Auringossa sulaa,
ja näin Sibyllan ennustukset[451] tuuleen
keveillä kylvettihin lehtisillä.

Oi, Valo korkein, paistavainen yli
niin ihmis-aatosten, suo sielulleni
taas hiukka siitä, miltä näytit mulle!

Ja tee mun kieleni niin valtavaksi,
kipinän että kunniastas antaa
se voisi vastaisuuden ihmisille!

Näät jotakin jos muistuu mieleheni,
jos soi se hiukan säkehissä näissä,
paremmin ymmärretään voittos suuruus.

Niin tuima oli hohto säteen kirkkaan,[452]
ett' uskon, varmaan öisin häikäistynyt,
jos kääntänyt ma siitä silmät oisin.

Ja muistaa voin, ett' tuosta uljastuin ma
enemmän kestämään niin että liittyi
katseeni kera Voiman äärettömän.

Oi, armon runsaus, mi mulle antoi
rohkeuden nähdä Ikivalkeutta,
niin että siihen valo silmäin haihtui!

Sen syvyydessä näin ma yhdistyvän
yhdeksi kirjaks' rakkaudella kaiken,
sen, mikä kaikkeudessa näkyy hajan.

Oliot,[453] niiden lisäkkeet, ja niiden
työtavat siellä kietoutuu niin kokoon,
ett' yhdenlaist' on valo laulamani.

Maailmankaikkeuden yhteismuodon
nähneeni luulen, koska laajemmaksi
käy nautintoni laulaessa tätä.

Yks hetki suuremman soi mulle unhon[454]
kuin kaksikymmentä vuossataa työlle,
miss' Argoon haahta hämmästyi Poseidon.

Mun sieluni niin katsomistaan katsoi
ihmeissään, liikkumatta, tarkkaavaisna,
enempi syttyen vain katsonnastaan.

Tään valon eessä tulee sellaiseksi,
siit' ettei silmää mihinkään voi muuhun
inehmo kääntää vapaaehtoisesti.

Näät kaikki hyvä, johon tahto pyrkii,
on koossa siinä ja sen ulkopuolla
puutteellist' on, mi siinä täydellistä.

Sanani siitä, mitä muistan, käypä
täst' asti lyhemmäksi on kuin lapsen,
min kieltä kastaa vielä äidinrinta.

Ei siksi, että Valkeudella tuolla
muut' ois kuin näkö aina yks ja sama,
ijäti se, mik' ollut on se ennen.

Mut silmäni, mi katsoessa vahvoi,
tuon Yhden katsannon niin mulle muutti,
kun sillä aikaa itse muutuin minä.

Syvässä, kirkkahassa substansissa
tuon Valon korkean näin kolme kehää,[455]
väriltä eroovaa, mut yhtä suurta.

Kuin sateenkaaret näytti heijastavan
niist' yksi toistaan, ja kuin liekki kolmas
kahdesta uloskäyvän näytti tasan.

Kuink' onkaan kielen sanat tuhmat, heikot
mun aatteillein! Ja näkemäini verran
niin pienet, että kannata ei haastaa.

Oi Valkeus, ymmärtäjä, ymmärretty
kautt' itses vain, mi itsessäs vain elät
ja itseäsi rakastat ja hymyyt!

Se kaaristasi, joka näytti mulle
valolta heijastunehelta,[456] koska
ma tuokion sit' olin tuijottanut,

nyt näytti kantavan kuin ihmiskuvaa
sisällään, mutta jumalaistunutta,
siks häneen kääntyi koko katseheni.

Kuin matemaatikko; mi turhaan pyrkii
mittaamaan ympyrätä eikä löydä
aatetta etsimäänsä miettienkään;

niin näyn tuon uuden eessä olin minä:
ma nähdä tahdoin, kuinka kehään sopi
tuo kuva ja mik' oli suhde niiden.

Mut riittäneet ei siihen siivet omat;[457]
salama äkkiä mun halki sielun
löi häikäisten ja täytti toiveheni.

Jo vaipui korkea nyt kuvausvoima;
mut kaihoain ja tahtoain nyt johti
kuin pyörää tasan pyörivää, se Rakkaus,

mi ohjaa Auringon ja kaikki tähdet.




VIITESELITYKSET


1. laulu

[1] Jotta lukijan olisi helpompi seurata runoilijaa, kun hän nyt alkaa
vaelluksensa korkeammissa taivaspiireissä, on syytä luoda lyhyt
yleiskatsaus Danten Paratiisiin, siihen, miten hän on sen Ptolemaioksen
järjestelmän ja teologisten opinkappalten mukaan kuvitellut. Danten
Paratiisi käsittää kaikkiaan kymmenen taivasta; näistä on yhdeksän
liikkuvaa, s.o. ne kiertävät kaikki Maata, joka on niiden yhteinen,
liikkumaton keskipiste. Nämä yhdeksän taivasta (Kuu, Merkurius, Venus,
Aurinko, Mars, Jupiter, Saturnus, kiintotähdet ja Primum Mobile, n.s.
kristallitaivas) sisältyvät kaikki Empyreumiin, joka on liikkumaton ja
josta liikevoima asteettain jakaantuu alempiin taivaisiin. Näissä
taivaissa on asuinsijansa autuailla, jotka Dantelle, kuten hän myöhemmin
(4. laulu, säkeistöt 10-13) selittää, esiintyvät eri taivaissa heidän
eri autuusasteensa mukaisesti osoittaakseen, että he maallisessa
elämässään elivät niiden planeettain vaikutuksen alaisina, joissa he
täällä oleksivat. Ensimmäisen taivaan asukkaat esiintyvät jumalallista
valoa säteilevässä ihmishahmossa, muiden taivasten autuaat taas
erilaisen loiston (soihtujen, sädepallojen, jalokivien jne.) muodossa ja
ovat sitä kauniimpia ja häikäisevämpiä mitä ylempänä he ovat.

[2] Marsyas oli fryygialainen satyyri, joka löydettyään Minervan
käyttämän ja hylkäämän huilun rohkeni haastaa Apollon kilpasoittosille.
Apollo voitti ja sopimuksen nojalla (voittaja sai tehdä voitetulle mitä
tahtoi) hän kytki Marsyaan puun runkoon ja nylki hänet elävältä.

[3] »Lehvä Peneun» = Apollon lempipuu, laakeri (joki-jumala Peneun
tyttären Dafnen mukaan, jota Apollo rakasti muuttaen hänet sittemmin
mainituksi puuksi) jolla maineikkaat runoilijat, hallitsijat jne.
seppelöitiin.

[4] Cirra oli Parnassos-vuoren toinen, Apollolle pyhitetty huippu;
toinen (Nisa) oli pyhitetty muusoille 1. runottarille tai toisten mukaan
Bakkhokselle. Nämä kaksi huippua merkinnevät kuvannollisesti
inhimillistä ja jumalallista tietoa.

[5] Maailman lamppu = aurinko, joka nousee, näyttää eri paikkojen
ihmisille horisontin eri vuodenaikojen mukaan. Seuraavissa säkeissä
Dante käyttää astronomista kieltä tarkoittaen, että kevätpäivän
tasauksen aikana, jolloin neljä eri astronomista kehää kohdatessaan ja
leikatessaan toisensa muodostaa kolme ristiä ja jolloin auringon valo
kääntyy »parempaan rataan», koska se valaisee pitemmän aikaa, ja yhtyy
»tähteen parempaan», s.o. Oinaaseen, on auringon vaikutus alkuaineisiin,
»maailman vahaan», voimakkain ja suotuisin.

[6] Vertaus perustuu siihen entisajan luuloon, että kotka totuttaisi
poikiaan kestämään auringon katseen.

[7] Moni asia, mitä ei maan päällä voi tehdä, on mahdollista maallisessa
paratiisissa (jossa Dante ja Beatrice vielä ovat) sen
puhdistumisprosessin nojalla, joka on tapahtunut Kiirastulen vuoren eri
piireissä.

[8] »Pyöröön ijäiseen» = taivaspiireihin.

[9] Glaucus oli (Ovidiuksen muk.) boiotialainen kalastaja, joka maistoi
erästä yrttiä huomattuaan että ongitut kalat virkosivat sitä
koskettaessaan, ja muuttui niin meren jumalaksi.

[10] Olinko ainoastaan sielu vai nousinko ruumiineni? Vrt. myös apostoli
Paavalin sanoja 2. Korintt. kirj. 12:2-4, jotka ilmeisesti ovat olleet
Danten mielessä.

[11] »Sävelin». Viittaa samaan käsitykseen avaruuksien soinnusta,
harmoniasta, josta jo monet aikaisemmat filosofit, mm. Pythagoras,
Platon ja Cicero puhuvat.--Dante on nyt huomaamattaan siirtynyt tulen
kehään.

[12] Säkeiden merkitys on seuraava: tässä luomakunnan järjestyksessä
»ylväät olennot»--enkelit, muutamien mukaan, toisten mukaan ihmiset, ja
enkelit ja ihmiset yhdessä eräiden vanhempien ja uudempien
Dantenselittäjäin mukaan--näkevät Jumalan viisauden merkit, jotka ovat
kaiken päämäärä, se raja, johon tämä järjestys on alistettu.--Jokaista
ajaa synnynnäinen vaisto hänen määräpaikkaansa, ikäänkuin kotia kohden.
Niin esim. tulen ajateltiin keski-aikaisen fysiikan mukaan kohoavan
kuuta kohden, joka oli sen koti tulenkehässä, ilman yläpuolella. Dante
sovelluttaa nyt tämän aineellisessa maailmassa vallitsevan lain myös
ihmisten tahtoon.

[13] Olisi ihme, jos Dante, joka Eunoen vedessä oli saanut virkistystä
ja viimeisen puhdistuksen ja niin ollen oli vapaa nousemaan autuaihin,
vielä viipyisi maan päällä, ajallisissa askareissa.


2. laulu

[14] Jasonin tehtäväksi oli määrätty saada haltuunsa kultainen
oinaannahka: hänen oli kynnettävä tulta tuiskivalla härkäparilla
kyynhampain kylvetty pelto ja voitettava kylvöstä kasvaneet
miekkamiehet. Tätä urotyötä hänen matkakumppaninsa tietenkin suuresti
ihmettelivät.

[15] »Merkit synkät»--kuun tummat täplät, joita kansan ihmiset luulivat
Kainin orjantappurakimpuksi. Eräs italialainen kansantaru kertoo kuinka
Kain, surmattuaan veljensä, »koetti pyytää tekoansa anteeksi, mutta
Herra vastasi: 'Abel on oleva kanssani Paratiisissa, mutta sinä olet
joutuva syntisi rangaistukseksi kuuhun ja tuomittu siellä ikäsi kaiken
kantamaan orjantappurakimppua selässäsi'. Tuskin Hän oli tämän sanonut,
kun nousi ankara tuuli, joka lennätti Kainin ruumiineen sieluineen
kuuhun, ja siitä asti siellä näkyvät hänen kirotut kasvonsa sekä
orjantappurakimppu, jota hän on kantava maailman loppuun asti.»

[16] Tässä pitkässä todistelussa, jonka sopivaisuudesta näin
ylevähenkisessä runoelmassa voi olla eri mieltä, Beatrice kumoaa Danten
arvelun, että tiheys ja ohuus aiheuttaisivat kysymyksessä olevat täplät.
Hän ottaa lähtökohdakseen, samoinkuin päämääräkseenkin skolastisen
filosofian ns. formaaliprinsiipit, ne alkumuodot, jotka määräävät
taivaankappalten, jopa niiden osienkin lajin ja eri ominaisuudet. Danten
mielipide sotii tätä lakia vastaan (2. laulu, säkeistöt 25-27). Mutta
ei myöskään konkreettisesti B. voi hyväksyä D:n väitettä. Sillä jos
ohuus olisi kysymyksessä olevan seikan syynä, täytyisi vähemmän tiheän
aineen jollakin kohtaa ulottua kuun koko halkaisijan lävitse tai ainakin
johonkin rajaan asti, mutta silloin täytyisi kuun näiltä kohdiltaan olla
läpinäkyvä auringonpimennyksissä; muussa tapauksessa täytyisi
läpinäkyvää kerrosta seurata tiheämpi ja sen täytyisi heijastaa
auringonvaloa, kuten seuraavassa esitetty peilikoe osoittaa. Koska
säteet tällöin heijastuvat syvempää kappaleesta, näyttää valo tosin
pienemmältä, mutta ei silti vähemmän kirkkaalta eikä synnytä mitään
täpliä. Tässä todistelussaan Dante nojautuu olennaisesti Albert Suuren
teokseen _De coelo et mundo_.

[17] »Jumalanrauhan taivas» = Empyreum, jota lähinnä on Primum
mobile.--»Seuraava taivas» = kiintotähtien taivas.

[18] »Syvän aatteen» ovat varhaisemmat Dante-selittäjät käsittäneet
Jumalan ajatukseksi, uudemmat sensijaan selittävät sen tämän taivaan
liikuttajaksi, Intelligenssiksi, joksi jokaisen taivaan liikuttavaa
voimaa kutsutaan ja joiden sekä enkelien kautta Jumala ohjaa kaikkia
taivaita.


3. laulu

[19] Viittaa taruun Narkissos-nuorukaisesta, joka Ekhon rakkautta
halveksittuaan rakastui omaan kuvaansa. Sen hän näki lähteen kalvossa
»luullen ruumiiksi sitä, mikä oli varjo vain» (Ovidius).

[20] Piccarda (mainittu jo Kiirastulessa XXIV veljiensä Corson ja
Foresen yhteydessä), kuuluisaa firenzeläistä Donati-sukua. Sen ajan
kronikoitsijain mukaan hän oli hyvin kaunis nainen, joka oli jo
tyttönä jumalinen mieleltään ja meni P. Klaran luostariin; täältä hänen
veljensä Corso kuitenkin väkivaltaisesti ryösti hänet ja aikoi naittaa
hänet eräälle firenzeläiselle Rossellino della Tosa -nimiselle miehelle,
joka oli väkivaltainen ja tunnettu julkeaksi puoluepukariksi. Melkein
heti avioliittoon jouduttuaan Piccarda sairastui ja kuoli.--Se, että
Dante asettaa hänet Paratiisin alimmalle asteelle ei suinkaan todista,
että hän tahtoi syyttää P:aa siveyden tai muiden hyveiden puutteesta,
vaan se osoittaa ainoastaan hänen ylevän maailmankatsomuksensa, joka
määrää alemmalle autuusasteelle ne henget, joilla lempeytensä ja
viattomuutensa tähden ei ole ollut voimaa vastustaa väkivaltaa, joka
muuten oli varsin yleinen ilmiö puheena olevalla vuosisadalla).

[21] Säkeet viittaavat kahteen ilonlähteeseen, jotka ovat: 1) Jumalan
autuuttava näkeminen; 2) pyhäin yhteys, jossa iloa lisää
autuustovereiden luku.

[22] Saadakseen tietää, mikä oli se lupaus tai millainen oli se elämä,
jonka Piccarda oli uskonnon helmassa alkanut, mutta jota hän ei ollut
seurannut loppuun asti.

[23] Nainen, johon tässä viitataan, on pyhä Klara Assisilainen
(1194-1253), joka v. 1212 maanmiehensä pyhän Fransiskuksen johdolla
perusti nimeään kantavan nunnaluostarin; hänen luostarisääntöjänsä
mainitaan ylen ankaraluontoisiksi.--Dante ei sano, missä taivaassa tällä
pyhällä naisella on paikkansa.

[24] Piccarda ei mainitse väkivallan harjoittajia, mutta sanat »pahaan
tottuneet» viittaavat siihen nimeen, »Pahantekijä» (Malefami l.
Malefarai), jonka firenzeläiset antoivat Donati-suvulle.

[25] Constanza, Sisilian kuninkaan Roger II:n tytär; meni 1185 naimisiin
Svaabin (Suevian) keisarin Henrik VI:n kanssa, jolle hän siirsi kuningas
Vilhelm II:n kuoltua saamansa perintö-oikeuden Sisilian kuningaskuntaan;
jäätyään leskeksi (1197) hän hoiti valtakunnan hallitusta ja oli
poikansa Fredrik II:n holhooja kuolemaansa asti (1198). Danten aikana
oli hänestä liikkeellä tarina, jossa sanottiin, että Constanzan, joka jo
kauan oli ollut nunnana, oli Palermon arkkipiispa ottanut pois
luostarista 52 vuoden ikäisenä ja antanut puolisoksi Henrik VI:lle,
koska aikoi niin anastaa vallan Taranton Tankrediltä, sekä että poika
Fredrik II oli siis syntynyt vastoin luonnon lakeja (koska äiti oli
liian vanha) sekä vastoin jumalallisia lakeja (koska äiti jo oli ollut
pyhitetty Jumalalle). Niin kertoo Villani (Cron. V. 16). Dante hyväksyi
yleisen uskon, että C. oli ollut nunnana, mutta puhdisti hänet kaikista
guelfien valheellisista panetteluista, korotti hänet pyhimykseksi ja
puhtaan Piccardan arvokkaaksi seuralaiseksi Paratiisissa.

[26] Suevian l. Svaabin kolme myrskytuulta ovat kolme
hohenstaufikeisaria: Fredrik Barbarossa, Henrik VI ja Fredrik II, »viime
mahti», sillä hänen poikansa Konrad IV hallitsi ainoastaan neljä vuotta.


4. laulu

[27] »Niinkuin Daniel ...» selittäessään jo unohdetun unen ja sen
merkityksen, tyynnytti kuningas Nebukadnessarin vihan. Tämä oli käskenyt
tappaa kaikki Babylonin viisaat (ks. Daniel 2:12-46). Samoinkuin Daniel
tunsi unen salaisuuden jumalallisen ilmoituksen kautta, samoin Beatrice
tunsi Danten epäilykset ilman että tämä oli niitä hänelle ilmaissut.

[28] Platon opetti, että sielut oli luotu ennen ruumista ja jaettu
tähtiin, joihin ne ruumiillisen kuoleman jälkeen jälleen palasivat;
täällä ne viipyivät lyhyemmän tai pitemmän aikaa ansioittensa mukaisesti
ja palasivat sitten taas maalliseen ruumiiseen (ja ne muuttuivat
naisiksi, joiden entinen elämä oli ollut moitteellista).

[29] »Sapekkaampi» = myrkyllisin, ilmeisimmin kristillisen kirkon opin
vastainen.

[30] Vrt. I laulun selitys [1].

[31] Tuomas Akvinolainen, jota Dante näissä säkeissään seuraa, sanoo
(Summa theol.) mm.: »On soveliasta esittää pyhän Raamatun jumalallisia
ja hengellisiä asioita aineellisin vertauskuvin ...» koska kaikella
meidän tiedollamme on alkunsa aistimuksissa (Quia omnis nostra cognitio
a sensu initum habet); ja toisessa kohdassa: »Sillä sitä, että Raamattu
mainitsee Jumalan kädet, ei ole otettava kirjaimellisesti, että muka
Jumalalla olisi nämä ruumiilliset jäsenet, vaan se, mitä näillä
jäsenillä tarkoitetaan, on hänen toimiva voimansa (virtus operativa).»

[32] Arkkienkeli Rafael (ks. n.s. Tobiaksen kirj. 3:25).

[33] Timaios, yksi puhuvista henkilöistä Platonin samannimisessä
dialogissa.

[34] Mikäli Platon nim. uskoo, että tähdistä tulevat ne hyvät ja huonot
vaikutukset, jotka johtavat ihmisiä hyvään tai pahaan.

[35] Danten toinen epäilys koski Piccardaa ja Constanzaa, jotka
väkivallalla, vastoin omaa tahtoaan oli pakotettu rikkomaan
luostarilupauksensa. Beatrice selittää nyt nojautuen tässäkin Tuomas
Akvinolaisen oppiin, minkä vuoksi he ovat joutuneet autuuden alimmalle
asteelle.

[36] Pyhä Laurentius oli Rooman kirkon diakonina kolmannella
vuosisadalla ja kärsi marttyyrikuoleman keisari Valeriuksen hallitessa
(258); jaettuaan kirkon aarteet köyhille, jotteivät keisarilliset
virkamiehet olisi saaneet niitä haltuunsa, häntä piinattiin ensin
ruoskilla ja asetettiin sitten halstarin tapaiselle rautalankaverkolle
poltettavaksi. Kerrotaan hänen keskellä tuskiaankin pysyneen lujana ja
tyynenä, jopa pilkanneen pyöveleitään pyytämällä, että nämä kääntäisivät
hänet toiselle kyljelleen, jotta sekin puoli paistuisi.

[37] C. Mucius Scaevola, jonka ihmeteltävä mielenlujuuden osoitus lienee
useimmille tuttu historiasta.

[38] »Toinen ahdinko» = Beatricen ja Piccardan sanojen välillä ilmennyt
ristiriita. Edellinen oli näet sanonut, että Piccarda ja Constanza
olivat jollain tavoin olleet auttaneet väkivaltaa ja Piccarda taas oli
vakuuttunut, että Constanza oli aina säilyttänyt sydämessään rakkauden
nunna-elämään.

[39] Viittaa Kiirastulessa (12. laulussa) kerrottuun taruun Alkmeonista,
joka isänsä Amphiaruksen pyynnöstä surmasi äitinsä Eriphylen.

[40] Danten pulman ratkaisu perustuu Tuomas Akvinolaisen oppiin kahdesta
tahdosta, joista toinen on vapaa, n.s. absoluuttinen, joka ei voi tahtoa
pahaa, ja toinen relatiivinen, joka tahtoo pienempää pahaa välttääkseen
suurempaa; siten voi ihminen relatiivisella tahdolla tahtoa sitä, mitä
hän absoluuttisella tahdolla ei tahtoisi. Piccarda oli siis tarkoittanut
absoluuttista tahtoa edellämainitun lauseen sanoessaan, Beatrice taas
relatiivista.


5. laulu

[41] »Täydellinen tieto», alkutekstissä »_perfetta veder_» (siis oik.
täydellinen näkeminen) on se, jolla Beatrice näkee jumalallisen valon,
ja mitä enemmän hänen silmänsä sitä aistivat, sitä enemmän ne loistavat
ja säteilevät rakkauden lämpöä.

[42] Beatricen »pyhä esitys» on pääpiirteissään seuraava: suurin lahja,
minkä Jumala antoi ihmiselle, on vapaa tahto; sentähden on vapaasti
tehty lupaus, johon sitoutuessaan ihminen uhraa tämän aarteen (joka
tapahtuu juuri tämän saman vapaan tahdon toiminnalla) pyhä ja
järkkymätön eikä sen rikkomista siis voi korvata. Mitä lupauksista
vapautumiseen ja niiden vaihtoon tulee, on huomattava, että lupauksen
olemukseen kuuluu kaksi seikkaa: sisältöjä sopimus; jälkimmäistä ei voi
muuttaa eikä peruuttaa, edellisen voi muuttaa Kirkon tahdosta; jokaisen
vaihdoksen tulee siis tapahtua kirkollisen auktoriteetin luvalla ja
siten, että ensi lupauksen sijalle annetaan jotain arvokkaampaa; tästä
nähdään, kuinka varovaisia ihmisten on oltava lupauksia valitessaan ja
tehdessään.

[43] Dante on oppiaan tahdon vapaudesta lähemmin selvitellyt
Kiirastulessa, ks. XVI ja XVIII.

[44] Avaimet, hopeainen ja kultainen, Kirkon viisauden ja päätösvallan
vertauskuvat.

[45] Kun Jefta oli kutsuttu johtamaan Israelilaisten sotaa Ammonin
lapsia vastaan, teki hän Herralle lupauksen, jossa lupasi uhrata Hänelle
ensimmäisen, joka hänen talonsa ovesta tulee häntä vastaan kun hän
palasi sodasta. Täyttääkseen tämän pikaisen lupauksen hänen täytyi
surmata ainoa tyttärensä. Ks. Tuomarit 11:30-40.

[46] »Helleenien päämies» = Agamemnon, kreikkalaisten johtaja
troijalaisia vastaan. Kun hän oli tappanut erään Artemisille pyhitetyn
hirven, nosti jumalatar epäsuotuisan sään, joka esti kreikkalaisia
purjehtimasta Auliin satamasta; lepyttääkseen jumalattaren vihan
Agmemnon uhrasi hänelle tyttärensä Iphigeneian.--Luultavasti Dante oli
Cicerolta (_De officiis_) saanut sen käsityksen (joka ilmenee säkeessä
19), että A. oli luvannut jumalattarelle uhrata kauneimman olennon, joka
sinä vuonna oli syntynyt hänen valtakunnassaan ja että tämä olento
sattuikin olemaan hänen oma tyttärensä.

[47] »Juutalaiset, joihin heidän papeillaan on niin vähäinen
vaikutusvalta, koska lait itse ovat kansan tekojen ohjeena, voisivat
pilkata kristittyjä heidän uskostaan mustatakkeihinsa» (_Notter_).

[48] »Maailman muoto jne.»--Tarkoittanee seuraavaa taivasta,
Merkuriusta, jonne Dante ja Beatrice hetimiten siirtyvät (s. 12). Toisen
tulkinnan (Cassini ym.) mukaan Beatrice katsoi kohti päiväntasaajaa,
jossa aurinko tällä haavaa oli, ja jonka kautta hän voi katsoa
Empyreumiin, joka eniten säteilee jumalallista loistoa.

[49] Autuaiden sieluille tuottaa uutta iloa yksi ainoakin, joka tulee
heidän rakkautensa uudeksi esineeksi, samoinkuin »syntyy ilo Jumalan
enkelien kesken yhdestä syntisestä, joka tekee parannuksen» (Luukk. ev.
15:10).

[50] »Ijäisen voiton istuimet» (ital. _li troni del trionfo eternale_) =
Empyreum, jossa enkelit asuvat.--»Mainen sota», vrt. Jobin kirj. 7:1.


6. laulu

[51] Keisari Konstantinus I muutti Rooman valtakunnan pääkaupungin
(jonka vaakunassa oli kuvattuna kotka) Roomasta Bysantiin, lännestä
itään eli siis vastoin auringon suuntaa sekä vastaan Aineiaan,
roomalaisten »kantataaton», matkaa Troijasta Italiaan (jossa hän otti
puolisokseen Lavinian, Latinus-kuninkaan tyttären).

[52] Dante oletti keisarillisen istuimen siirron Bysantiin (»Euroopan
soppeen») tapahtuneen v. 333 j.Kr. (Brunetto Latinin muk.) ja keisari
Justinianuksen nousun valta-istuimelle v. 539.--Kukkuloilla tarkoitetaan
Troijan vuoria.

[53] Keisari Justinianus I (synt. 483, valitt. keisariksi 527, kuol.
565), joka jätti maailmalle itsestään juhlallisen muistomerkin:
roomalaisen lain (_Corpus Juris civilis_). Justinianus oli vajonnut
harhaoppiin, jota varsinkin Eutykes saarnasi ja joka väitti, että
Kristuksessa oli ainoastaan yksi luonto, jumalallinen, mutta paavi
Agapetus, joka saapui Konstantinopoliin anomaan rauhaa itä-goottien
puolesta, sai hänet eräässä uskonnollisessa keskustelussa vakuutetuksi
Kristuksen kahdesta luonnosta, jumalallisesta ja inhimillisestä.

[54] Belisarius, Justinianuksen oiva sotapäällikkö (490-565), jonka
urotöistä sotaretki itä-gootteja vastaan sekä vandaalien vallan
kukistaminen Afrikassa ovat huomattavimmat.

[55] Väärintekijöillä tarkoitetaan sekä ghibelliinejä, jotka käyttivät
keisarikunnan vertauskuvaa itsekkäisiin tarkoituksiin, että guelfeja,
jotka sitä vastustivat.

[56] Seuraavassa Dante kertoo pääpiirteissään teoksessaan _De Monarchia_
Rooman vallan loistavan voittokulun yli Vanhan maailman alkaen siitä
hetkestä, jolloin Pallas, Latiumin kuninkaan Evanderin poika, kaatui
taistelussa Rutulien kuningasta Turmista vastaan.

[57] Albassa = Alba Longassa, jonka Aineiaan pojan Ascaniuksen sanotaan
perustaneen ja jossa kotka vallitsi yli kolme vuosisataa, siihen asti,
jolloin kolme Horatius-veljestä joutui taisteluun kolmen Curiatiuksen
kanssa ylivallasta ja aiheutti kaupungin häviön.

[58] Brennus, gallialaisten johtaja Roomaa vastaan (gallialaiset voitti
T. Manlius Torquatus).--Pyrrhus, Epeiroksen kuningas, tarentumilaisten
johtaja.

[59] Rooman sotamaineen edustajia.

[60] »Arabialaiset» = Hannibalin afrikkalaiset joukot. Danten aikana
kutsuttiin arabialaisten nimellä yleensä Pohjois-Afrikan väestöä; ehkä
Dante on käyttänyt tätä nimitystä myös loppusoinnun vuoksi.

[61] Kummulla tarkoitetaan Fiesolea, jonka juurella Firenze sijaitsee ja
jonka G. Pompeiuksen kerrotaan hävittäneen (Villani).

[62] »Lähellä aikaa» = lähellä Kristuksen syntymän aikaa.

[63] Ranskan jokia, jotka todistavat Caesarin voittoisista sodista
Galliassa.

[64] Farsaloksessa (Thessaliassa) Caesar sai ratkaisevan voiton
Pompeiuksesta (48 e.Kr.). Tämän voiton seuraukset tuntuivat aina Niilin
rannoilla asti, jossa Plotemaios surmasi Pompeiuksen tämän noustessa
maihin. Caesar vuorostaan kukisti Plotemaioksen vallan Egyptissä.

[65] Antandros, satamakaupunki Frygiassa.--Simois, pieni joki, joka
virtaa lähellä Troijaa.

[66] Juba, Numidian kuningas, Pompeiuksen lämmin kannattaja, kaatui
Tapsuksen taistelussa (46 e.Kr.).

[67] Seuraava valloittaja oli Octavianus Augustus, joka Filippin luona
voitti Brutuksen ja Cassiuksen. Myöhemmin hän raivasi tieltään Marcus
Antoniuksen ja tämän veljen Luciuksen Perugiassa. Tämä kaupunki sai
kärsiä pitkäaikaisesta piirityksestä.

[68] Viittaus Kleopatran itsemurhaan: tarinan mukaan hän tappoi itsensä
kyykäärmeen myrkyllä Actiumin tappion ja Antoniuksen kuoleman jälkeen,
kun ei voinut vietellä voittajaa Octavianusta.

[69] »Kolmas Caesar» = keisari Tiberius, jonka hallitessa Kristus
ristiinnaulittiin; Dante, jonka mielestä tämä teko on osittain
juutalaisten syytä, antaa tälle keisarille sotapäällikkönsä Tituksen
kautta kunnian olla Jumalan vihan kostajana.

[70] »Longobardin hammas» = longobardien viimeinen kuningas Desiderius,
joka ahdisti kovasti paavi Hadrianus I:tä, kunnes Kaarle Suuri tuli
avuksi ja voitti kirkon viholliset (773).

[71] Ks. edellä [35].--Edelliset pitivät omana tunnusmerkkinään Rooman
kotkaa; jälkimmäiset olivat ottaneet puoluekilpeensä kultaliljat
(_fleurs de lys_), Ranskan kuningassuvun tunnusmerkin.

[72] »Uusi Kaarle» = Anjoun Kaarle I, joka oli Napolin kuninkaana ja
guelfien johtajana vuoden 1300 vaiheilla.

[73] Tässä Justinianus vastaa Danten toiseen kysymykseen (ks. edell.
laulu, s. 5, 6) ja sanoo, että Merkurius, »taivaan pienin tähti»,
(_Dante: Convito_ II. 14.) on määrätty niille hengille, jotka maan
päällä ovat koettaneet saavuttaa kunniaa ja hyvän maineen ihmisten
keskuudessa. Koska he näin poikkesivat ylimmästä päämäärästä, joka on
Jumala, heidän on pakko viettää aikansa tässä lähinnä alimmassa
taivaassa.

[74] Romeo = Romieu de Villeneuve (synt. n. 1170), Provencen viimeisen
kreivin, Raimundus Berlinghieri IV:n neuvonantaja ja ylin hovimestari;
kreivin kuoltua (1245) hän jäi hallituksen hoitajaksi sekä kreivin
viimeisen tyttären, Beatricen, holhoojaksi. Tämä tytär naitettiin Anjoun
Kaarle I:lle (vrt. Kiirastuli VII). Romieu kuoli v. 1250.--Kreivin
kolmesta vanhimmasta tyttärestä oli Margareta nainut Ranskan kuninkaan
Ludvig IX:n, Eleonora Englannin kuninkaan Henrik III:n ja Sanctia
viimemainitun veljen Rikhardin, Cornwallin kreivin, joka 1257 valittiin
Saksan kuninkaaksi, ja näin tuli kustakin neljästä sisaresta aikanaan
kuningatar. Tämä kaikki on historiallisesti totta. Mutta Danten aikana
oli liikkeellä toinenkin tarina, jonka hän esittää tässä ja joka
tavataan laajempana Villanilla (_Cron_. VI 91).


7. laulu

[75] Tämä latinalainen hymni, jonka Justinianus laulaa poistuessaan
Danten luota, kuuluu alkutekstissä seuraavasti:

_»Osanna sanctus Deus Sabaoth, superillustrans claritate tua felices
ignes horum malachoth_.»

Hebreankieliset sanat Dante lienee saanut Pyhän Hieronymuksen Vulgatasta.

[76] »Kahden valon jne.» Joko autuutensa ja Dantelle osoittamansa
hyvyyden valojen taikka niiden valojen, jotka ihannoivat häntä keisarina
ja lainsäätäjänä.

[77] »B ja ice» = Bice, lyhennys ja hyväilymuoto Beatrice-nimestä.

[78] Danten epäilyksen olivat herättäneet Justinianuksen sanat (ks.
edell. laulu, s. 10, 15). Beatricen selityksestä käy olennaisesti
ilmi, että Kristuksen kuolema oli oikeutettu, mikäli hän oli ihminen,
mutta rikos, mikäli hän oli Jumala. Mutta on huomattava, että ristillä
ei kuollut erikseen Jumala eikä ihminen, vaan yksi olento, jumalihminen.

[79] »Inehmo, jok' ei siinnyt» = Aatami.

[80] Beatricen todistus on pääpiirteissään seuraava: Ihmissielu, joka on
Jumalan välittömästi luoma, on ikuinen, vapaa ja täydellisesti Jumalan
luonnon kaltainen; synti riistää häneltä vapauden ja jumalankaltaisuuden
eikä hän voi saavuttaa tätä arvoa takaisin, paitsi oikealla
katumuksella; Aatamissa teki syntiä koko ihmissuku, joka ei ollut
vapahdettavissa muutoin kuin Jumalan armosta tai oman hyvyytensä takia.
Mutta itsestään ei ihminen kyennyt itseään vapahtamaan, senvuoksi täytyi
Jumalan käyttää tähän tarkoitukseen laupeuttaan ja vanhurskauttaan; niin
antoi Jumala itsensä ihmisten edestä ja täytti niin ainoastaan tarpeen
vaatiman työn.

[81] Jokaisen eläimen ja kasvin sielu (_anima sensitiva ja a.
vegetativa_) luodaan siittämällä (ei välittömästi), ja tähtien säteet ja
liikkeet, joista ihmisen tahto on riippumaton, vaikuttavat niiden
tekoihin ja johtavat ne päämäärään. Näin lienee selitettävissä tämä
tertsiini, joka on koko runoelman hämärimpiä.

[82] Myös ihmisruumiin Jumala loi välittömästi ja niin se oli, kuten
skolastikot opettivat, alkuaan kuolematon. Syntiinlankeemuksessa ihminen
kadotti kuolemattomuutensa, mutta sai sen uudelleen Kristuksen
uhrikuoleman kautta siten että ihminen kyllä kärsii ruumiillisen
kuoleman mutta saa kerran uuden, kirkastetun ruumiin.


8. laulu

[83] Kypris = Venuksen nimi syntymä- ja kulttipaikkansa Kyproksen
mukaan. Kuviteltiin, että kun Venus muinoin kiersi kolmannessa kehässä
l. episyklissä (Ptolemaioksen järjestelmän muk.), hän valoi ihmisten
mieliin aistillista rakkautta.

[84] Dione--Thetiksen ja Okeanoksen tytär, Venuksen äiti.--Cupido,
Venuksen poika. Vergilius kertoo, kuinka Venus lähetti Cupidon, Aineiaan
pienen pojan Askaniuksen hahmossa herättämään Didossa rakkautta
Aineiakseen. Tämä rakkaus päättyi Didon vapaaehtoiseen kuolemaan kun
Aineias oli hänet hyljännyt.

[85] Häneltä = Venus-jumalattarelta.

[86] Näkyvät tuulet ovat salamoita. Keskiajalla ajateltiin salamoiden
syntyvän vastakkaisten ilmavirtojen yhteentörmäyksestä.

[87] Näillä sanoilla alkaa eräs Danten 1294 kirjoittama canzone, jonka
hän myöhemmin lähemmin selitti »Convitossaan». Siinä hän esittää ne
ristiriitaiset tunteet, jotka hänessä synnyttivät toisaalta rakkaus
»_Donna gentileen_» (Ks. _Vita nuova_) ja toisaalta kuolleen Beatricen
muisto. Selityksessään hän sitten tahtoo osoittaa, että tämä nainen on
»maailmanhallitsijan kaunein ja kunniallisin tytär, jolle Pythagoras
antoi nimen 'filosofia'».--Tässä laulussa D. puhuu enkeleille, jotka
liikuttavat Venus-taivasta, sitä joka oli innoittanut hänen henkensä
luomaan mainitun runon.

[88] Puhuja oli Kaarle Martel, Napolin kuninkaan Kaarle II:n poika
(synt. 1271--kuoli 1295). Hän meni 1291 naimisiin Rudolf Habsburgilaisen
tyttären Klemenzan kanssa. Tästä avioliitosta syntyi kolme lasta:
Klemenza ja Beatrice sekä poika Kaarle Robert. Kaarle Martel kruunattiin
Unkarin kuninkaaksi Ladislaus IV:n kuoltua, mutta hallituksen ohjat
joutuivat kuitenkin Andreas III:lle, lisänimeltä »venetsialainen».--V.
1294 Kaarle kävi Firenzessä ja silloin lienee Dante häneen tutustunut.

[89] Kaarle Martel luettelee näissä säkeissä ne maat, jotka olisivat
joutuneet hänen valtaansa jos hänen olisi suotu elää kauemmin: 1)
Provence, jonka hänen iso-isänsä oli saanut avioliiton kautta; 2)
Napolin kuningaskunta, jonka alue on määritelty sijaitsevaksi
mainittujen kaupunkien välillä. (Ausonia = Etelä-Italia); 3) Unkari; 4)
Trinacria, s.o. Sisilian saari, jonka pohjoisen ja eteläisen niemekkeen
(Pelorumin ja Pachinumin) välille Joonian meri muodostaa ison poukaman,
jota Etnasta lähtevä tulikiven savu sumentaa, ei jättiläinen Typheus,
jonka Jupiterin sanotaan haudanneen Etnan juurelle.--Säk. 4-6 viittaavat
Sisilian iltamessuun vuonna 1282, jolloin Palermon väestö nousi kapinaan
ranskalaisia vastaan ja teki lopun Kaarle II:n vallasta Sisiliassa.

[90] Jos hänen veljensä Robert olisi ennen valtaistuimelle nousuaan
nähnyt, kuinka kehno hallitus saattaa kiihkoon vasallikansat, hän olisi
karkoittanut luotaan ankeat ja kurjat katalonialaiset virkamiehet, jotka
ahdistivat alamaisiaan veroilla ja ryöstöillä. Vv. 1288-95 olivat Kaarle
Martelin nuoremmat veljet, Robert ja Anjoun Ludvig aragonialaisten
panttivankeina Kataloniassa isänsä Kaarle II:n vapauttamisen takia.
Kaarle oli otettu vangiksi Napolin taistelussa. Tästä vankeudesta
päästyään vei Robert, joka tunsi useita katalonialaisia, heitä
mukanaan Napoliin virkamiehiksi ja palkkasotureiksi, joista sitten tuli
seudulle ylenpalttinen vitsaus.--Robertin isä, Kaarle II, oli poikaansa
verrattuna antelias, joskaan hänkään ei ollut aivan vapaa ahneuden
synnistä.

[91] Kuinka hyvällä isällä voi olla kehno poika.

[92] Kaarle Martel kuvaili asian näin: Jumala antoi taivaille voiman
vaikuttaa maahan, ja voiman oli korvattava hänen välitön huolenpitonsa;
sen vuoksi tämän vaikutuksen kaikki seuraukset johtavat päämaaliin, joka
on ennakolta määrätty jumalallisessa tietoisuudessa; jollei niin olisi,
ei yhteiskunta pysyisi pystyssä, vaan hajoaisi. Mutta koska yhteiskunta
tarvitsee erilaisia virkoja ja ammatteja, on välttämätöntä, että ihmisiä
elättävät erilaiset luonteenlaadut ja taipumukset, kuten todellisuudessa
tapahtuukin; ja tässä suhteessa ei taivasten vaikutus puutu lainkaan
ihmisten olosuhteisiin, sillä muuten olisi luonto yksipuolinen niin että
hyvä synnyttäisi aina toista hyvää ja paha toista pahaa. Tämän vuoksi
olisi edistettävä synnynnäisiä taipumuksia, mutta ihmiset tekevät toisin
koska nekin pyrkivät johonkin ammattiin tai säätyyn, joilla luonnostaan
on taipumus aivan toisaalle.

[93] »Mieheks', min poika j.n.e.» = Daidalos, jonka poika oli Ikaros.

[94] Quirinus = Romulus, jonka isä oli »niin halpa», että kunnia siitä,
että oli saattanut maailmaan niin urhokkaan miehen ja Rooman perustajan
annettiin sodanjumala Marsille.


9. laulu

[95] Clemenza oli Kaarle Martelin sekä puolison että tyttären nimi, ja
kommentaattorit ovat eri mieltä siitä, kumpaako Dante tässä tarkoittaa;
puhemuodosta päättäen pikemmin puolisoa.--Vilpeillä, jotka kohtaisivat
Kaarle Martelin heimoa, Dante tarkoittaa Kaarlen veljen Robertin
menettelyä hänen anastaessaan Napolin kuningaskruunun, joka oikeastaan
olisi kuulunut hänen veljenpojalleen Kaarle Robertille.--Lähin suru,
jonka Dante ennustaa tätä heimonsa herjaajaa kohtaavan on löydettävissä
hänen ainoan poikansa ennenaikaisessa kuolemassa (1328).

[96] »Toinen näistä hohtavista» = Cunizza (ks. 9. laulu, 11. säkeistö),
Ezzelino II:n tytär ja julmuudestaan kuulun ghibelliinipäällikön
Ezzelino III:n sisar (n. 1198--n. 1279). Vaiherikkaan elämänsä varrella
hänellä oli kolme miestä ja useita rakastajia, joista mainittakoon
kuuluisa trubaduuri Sordello. V. 1265 hän lahjoitti vapauden isänsä ja
veljiensä maaorjille ja luultavasti tästä syystä Dante asettaa hänet
autuaitten joukkoon. Kronikoitsijat kuvaavat häntä, mikä pahassa mikä
hyvässä mielessä oikeaksi Venuksen papittareksi, mutta väittävät
(Cassini, Buti ym.) hänen loppuiällään katuneen ja kääntyneen hurskaaksi.

[97] »Tienoossa jne.» = Marca Trevigianassa, joka sijaitsee Rialton
(Venetsian) sekä Brenta ja Piave-jokien välillä; siellä on Romanon kylä
ja kumpu, jolla muinoin Ezzelinon linna sijaitsi.

[98] »Soihtu»--Ezzelino III. Nimitys johtunee eräästä vanhasta
tarinasta, jonka Danten poika Pietro kertoo, ja jonka mukaan Ezzelinon
äiti ennen pojan syntymistä oli unessa nähnyt synnyttävänsä tulipalon,
jonka liekit hävittivät koko ympäristöseudun.

[99] »Tää valo» = Folco (ks. 9. laulu, alk. Nimeni Folco oli).

[100] Etsch ja Tagliamento, jokia, jotka rajoittavat Marca Trevigianaa;
sen väestö ei parane, vaikka tyrannit (Ezzelinot, Scaligerit ym.) sitä
sortavat.

[101] Viitannee Padovan ja Vicenzan välisiin sotiin (Henrik VII:n
aikana), joissa vuodatettu veri on punaava suot, jotka Bacchiglionen
joki muodostaa lähellä Vicenzaa. Mitään sanottavan verisiä sotia ei
historia kuitenkaan tähän aikaan näiden kaupunkien välillä tiedä
tapahtuneen.

[102] Sile ja Cagna, jokia, jotka yhtyvät Trevisossa; täällä hallitsi
näihin aikoihin Rizzardo da Camino; hänet murhasi (1312) shakkia
pelattaessa eräs pelitoveri, joka niin kosti Rizzardon loukkaukset häntä
ja hänen vaimoaan kohtaan.

[103] Toisena maanmiestensä kehnouden esimerkkinä Dante viittaa
Alessandro Novelloon, Feltron piispaan (1298-1320). V. 134 hän oli
tarjonnut tyyssijan palatsissaan eräille Ferrarasta paenneille
ghibelliineille, jotka hän sitten luovutti Ferraran paavin sijaiselle,
joka mestautti heidät kapinallisina.--Malta oli vankila--sen nimisiä
tiedetään olleen useampia--johon tuomittiin törkeän rikoksen tehneet
papit.

[104] Troneiksi kutsutaan Venus-taivasta ohjaavia enkeleitä.

[105] »Avarin allas» = Välimeri, jota rajoittavat »rannat
riitaiset», Afrikka ja Eurooppa, joista toisella on meridiaanina sama
kehä, joka toiselle luo horisontin, tosin mielivaltaisesti otettuina.

[106] Näissä säkeissä Dante määrittelee Marseillen aseman, joka
sijaitsee melkein samalla pituusasteella kuin Buggea (Bugia), kaupunki
Algeriassa.--V. 49 eKr. kärsivät Marseillen asukkaat verisen tappion,
kun Brutus valloitti Caesarille heidän kaupunkinsa, koska he olivat
liittyneet Pompeiuksen puolelle.

[107] Folco l. Folchetto (di Marsiglia), provencelainen trubaduuri
XII:lla vuosisadalla. Tultuaan munkiksi hänet valittiin v. 1205
Toulousen piispaksi. Piispana hän sai huonon maineen siitä kiihkeydestä,
millä vainosi albigenssejä. Dante ei liene tuntenut tätä puolta hänen
elämästään ja lienee liioitellut hänen rakkauselämäänsä ja
runolahjojaankin.

[108] Dido, joka rakkaudellaan Aineiakseen tuotti murhetta
miesvainajalleen Sikeukselle (ks. Helvetti V) sekä Kreusalle, Aineiaan
kuolleelle puolisolle.

[109] Kunnes ikä kielsi.

[110] »Impi Rodopen» = Phyllis (Traakiassa olevan vuoren mukaan),
traakial. kuningas Sitonin tytär. Kun hän luuli rakastettunsa Demophonin
hänet hyljänneen, hän hirtti itsensä ja muutettiin
mantelipuuksi.--Herakles oli rakastunut Ioleen, Thessalian kuninkaan
tyttäreen, ja herättänyt puolisonsa Deianeiran mustasukkaisuuden.

[111] Rahab (ks. Joosua 2:1-20) pelasti Joosuan vakoojat Jerikossa ja
auttoi siten Israelin lapset voittokulkuun Luvattuun Maahan. Kirkko-isät
opettivat, että hänestä tuli Kristuksen kantaäiti, koska hän oli
naimisissa Salomonin kanssa. (Vrt. Ruut. 4:21 ja Matt. ev. 1:15).

[112] Erään Danten aikaisen teorian mukaan maan varjon ajateltiin
kohoavan kartionmuotoisesti ja päättyvän Venus-tähteen.

[113] Kädet tarkoittavat joko Kristuksen käsiä, jotka naulattiin
ristiin, taikka Joosuan käsiä, jotka hän ojensi rukoukseen ja sai niin
voiton Jerikosta.

[114] »Sun kaupunkis» = Firenze, jota (koska se on »niin täynnä
kateutta, että tulvii yli» ja täynnä muita paheita) voidaan syyllä
kutsua Luciferin tyttäreksi, enkelin joka ensinnä kapinoi Jumalaa
vastaan ja kateudellaan tuotti ihmiskunnalle paljon itkun aihetta.

[115] »Kultakukka» = raha, firenzeläinen floriini, jota liljankukka
somistaa.

[116] Ennustus koskee joko Paavi Bonifacius VIII:nnen kuolemaa (1303)
taikka paavinistuimen muuttamista Avignoniin taikka ehkä myös toivoa
tulevasta vapauttajasta, joka puhdistaa Italian iljetyksistä, jotka sitä
tahrasivat.


10. laulu

[117] Maailman oivallisen järjestyksen loi Jumala (»ensi Valta»)
Poikansa ja Pyhän Hengen (»Rakkauden») kautta.

[118] Siinä, missä näennäinen päivän (ekvatoriaali-) liike (idästä
länteen) ja planeettain liike ekliptikalla (lännestä itään) leikkaavat
toisensa; leikkauspisteessä on aurinko kevätpäivän tasauksen aikana.

[119] »Kehä vino» = eläinrata.--Jollei se olisi vino, so. jos ekliptikan
asento päiväntasaajaan nähden olisi toinen kuin on, joutuisivat
vuodenajat, ilmasto ja taivasten vaikutus epäjärjestykseen, elämä
muuttuisi kuolemaksi ja Kaitselmuksen tarkoitus raukeaisi tyhjiin.

[120] »Se kehät kiersi jne.»--Aurinko seurasi niitä spiraalinmuotoisia
kehiä, joita myöten se päiväntasaajalta kulkee Kravun kääntöpiiriin,
jossa se on kesän alussa; tällä matkallaan aurinko nousee joka päivä
aikaisemmin, mistä johtuu päivien piteneminen.

[121] »Ma olin luonaan» = Auringon taivaassa.

[122] »Neljäs perhe Isän»--jumaluusoppineet, neljännen taivaan autuaat.

[123] »Tytär Latonan» = Diana l. kuu, jonka ympärille sumuisella säällä
syntyy ns. kuunkehä.

[124] Tässä verrattoman kauniin kuvan tarjoavassa tertsiinissä Dante
näyttää muistelevan nuoruudessaan näkemiään piiritansseja (_ballate_),
jotka varsinkin firenzeläisten naisten keskuudessa olivat suosittuja ja
joissa tanssijat, suoritettuaan askeleensa ja kuvionsa levähtivät kunnes
tanssin sävel oli laulettu loppuun. Sitten tanssi alkoi uudelleen laulun
myötä.

[125] Se, joka kuten Dante on kerran ollut taivaassa, ei maan päälle
tultuaan enää voi elää synnissä ja palaa niin muodoin takaisin
Paratiisiin.

[126] Puhuja on Tuomas Akvinolainen (s. 9), tunnettu myös nimellä
_Doctor Angelicus_, suurin skolastinen filosofi ja jumaluusoppinut
(1227-74) jonka teoksista on mainittava »Summa totius Theologiae». Hän
mainitsee Dantelle 11 autuustoveriaan, jotka loistavana seppeleenä
ympäröivät Beatricea, jumalallisen viisauden edustajaa. Ne ovat: Kölnin
Albert, yleisesti tunnettu nimellä Albertus Magnus (_doctor
universalis_), synt. 1193, k. 1280. Hän lienee ensimmäinen, joka yritti
kirjoituksissaan saattaa sopusointuun Aristoteleen opin ja kristinopin.
Kuului kuten T. Akvinolainenkin dominikaanein munkkikuntaan;
bolognalainen benediktiinimunkki Gratianus, tunnettu laajasta
teoksestaan _Decretum Gratiani_ (kokoelma Raamatun, kirkko-isäin,
paavien ja kirkolliskokousten säännöksiä (n. 1145), joka keskiajalla oli
suuressa arvossa; Pietari Lombardialainen, Pyhän Bernhardin oppilas,
kuoli Pariisin piispana 1160, Laajalle levinneestä teoksestaan _Libri
sententiarum_ hän sai nimen _Magister sententiarum_. Tätä teostaan, joka
on yhdistelmä 12. vuosisadan latinalaisesta kristinopista, hän
johdannossa kutsuu pieneksi rovoksi, jonka hän tahtoo tarjota Kirkolle
ja jota hän vertaa lesken ropoon (ks. Luuk. ev. 21:1-4); »Kaunein valo»
= Salomo, Korkean Veisun tekijä. Hänen viisaudestaan puhuessaan Dante
tarkoittaa: Jollei pyhä Raamattu erehdy (eikä se voi erehtyä, koska se
on totuus itse), ei kukaan ole kohonnut sellaiseen tietoon (Vrt. I Kun.
kirj. 3:12); Dionysos Areopagita, jonka apostoli Paavali käänsi
kristinuskoon (Apost. teot 17:34) ja joka kirkollisten perinnäistietojen
mukaan oli Ateenan ensimmäinen piispa. Kärsi marttyyrikuoleman v. 95.
Hänen kirjoittamanaan pidetään muuatta kirjaa »Taivaallisesta
hierarkiasta», jota Dante piti suuressa arvossa; Paavali Orosius,
espanjal. pappi, joka v. 413 tai 414 kävi pyhän Augustinuksen luona
Hippossa ja hänen kehoituksestaan kirjoitti historiallisen teoksen
_Historiae adversus Paganos_, jota jossakin määrin voidaan pitää
täydennyksenä Augustinuksen teokselle _De Civitate Dei_; Manlius
Severinus Boetius, roomal. senaattori, synt. n. 470 jKr. Hänen
teoksistaan on saavuttanut kuuluisuutta _De consolatione philosophiae_,
jonka hän vankilassa kirjoitti. V. 524 goottilaiskuningas Teodorik
tuomitsi hänet kuolemaan; hänen ruumiinsa haudattiin Pavian Pietarin
kirkkoon, jota kullatun kattonsa vuoksi kutsuttiin nimellä
_Ciel-d'auro_; Isidorus, Sevillan piispa (kuoli 636), joka kirjoitti mm.
mainion laajan tietokirjan _Origines seu Etymologiae_ (20 kirjaa); Beda
Venerabilis, tunnettu kirkkohistoriastaan _Historia Ecclesiastica_.
kuoli 735; Rikhard, St. Victor-luostarin priori, oli 12. vuosisadan
suurimpia mystillisiä kirjailijoita (_Magnus contemplator_). Kuoli 1173;
Sigier, filosofi, Pariisin yliopiston opettaja; hänen sanotaan ottaneen
osaa niihin kiivaisiin riitoihin, jotka syntyivät yliopiston
maallikkojäsenten ja kerjäläismunkkien välillä opinvapaudesta; eräät
hänen laatimansa väitteet tuomitsi Pariisin piispa kirkonkiroukseen v.
1277, johon Dante viitannee. Hän kuoli harhaopista vainottuna n. 1283.

[127] Olkikatu = Rue du Fouarre Parisissa, jonka varrella filosofian
koulut sijaitsivat. Samoilla seuduin on nykyään Quartier Latin.


11. laulu

[128] »Joka varjo» = 12 autuasta.

[129] Ks. edell. laulu, s. 9.

[130] Ks. edell. laulu, s. 3.

[131] »Kaksi ruhtinasta» = Fransiskus Assisilainen ja Pyhä Dominikus.
Edellinen edustaa serafeja, joita ennen kaikkea rakkaus elähdyttää;
jälkimmäinen keruubeja, jotka kunnostautuvat tietämyksen aloilla.

[132] Dante määrittelee täten Pyhän Fransiskuksen syntymäpaikan, Assisin
kaupungin. Se sijaitsee Umbriassa Subasio-vuoren rinteellä, joka kohoaa
kahden pienen joen, Tupinonja Chiascion välillä; viimemainittu saa
alkunsa Anscianon vuorelta, jossa pyhän Ubaldon, Gubbion piispan,
kerrotaan eläneen. Lähellä Assisin vuorta sijaitsee Perugia, joka idästä
käsin, »kautta Porta Solen», on alttiina Subasion vuorelta puhaltaville
raaoille talvituulille sekä kesällä kuumille auringonsäteille, samalla
kuin läheiset Noceran ja Gualdon kaupungit ovat ilmanalan ja maanlaadun
tähden vieläkin epäsuotuisammassa asemassa.

[133] »Aurinko» = Pyhä Fransiskus, jonka syntymää Dante vertaa auringon
usein niin kirkkaaseen nousuun idässä Ganges-virran luona. Siksi ei
riitä, että hänen synnyinpaikkaansa kutsutaan Assisiksi--Ascesi tai
Scesi on sen vanhentunut muoto--vaan idäksi, tuon ihmeteltävän
aurinkonsa vuoksi.

[134] Pyhän Fransiskuksen elämästä, jonka Dante seuraavassa esittää
omalla viehättävällä tavallaan, mainittakoon tässä vain merkittävimmät
kohdat. Hän syntyi v. 1182 Assisissa, jossa isä, Pietro Bernardone, oli
rikas kauppias. Jo aikaisin hän vetäytyi uskonnolliseen elämään ja
perusti munkkikuntansa (_Frati minori_), joka sai paavin vahvistuksen v.
1212--lopullisesti sen vahvisti paavi Honorius III v. 1223. Hänen
päivänsä päättyivät v. 1226.

[135] »Nainen» = personoitu köyhyys, jonka ensimmäinen mies oli ollut
Kristus.

[136] Lukanus kertoo (_Pharsalia V_), että köyhä kalastaja Amyklas pysyi
tyynenä ja maltillisena, kun Caesar roomalaisten kansalaissotien
riehuessa tuli hänen mökkiinsä ja vaati häntä viemään hänet keskellä
myrskyistä yötä Adrian meren ylitse.

[137] »Arvon Bernhard» = Bernardo da Quintavalle, Pyhän Fransiskuksen
ensimmäinen opetuslapsi.

[138] Egidius, varakas porvari, ja Sylvester, assisilainen pappi, olivat
myös uuden veljeskunnan ensimmäisiä jäseniä.

[139] Laajentaakseen veljeskuntaansa pyhä Fransiskus lähti v. 1219
Egyptiin käännyttääkseen samalla sulttaanin kristinuskoon, missä ei
kuitenkaan onnistunut.

[140] Kun Pyhä Fransiskus oleskeli Alvernian vuoren luostarissa
katumusharjoituksissa, kerrotaan, että hän näyssä sai käsiinsä,
kylkeensä ja jalkoihinsa »pyhät stigmaatit» l. Kristuksen
ristiinnaulinnan merkit, ja ne hänellä oli kaksi vuotta. Tuntiessaan
kuoleman lähestyvän hän antoi kantaa itsensä rakkaaseen kirkkoonsa,
Santa Maria degli Angeliin, jossa hän makasi ilman vaatteita permannolla
ja heitti henkensä.

[141] »Virkaveli» = Pyhä Dominikus.

[142] »Uutta ruokaa»--joko rikkautta ja korkeita virkoja, joita
myöhemmät dominikaanit tavoittelivat, tai uusia ja maailmallisia
opintoja, joiden tähden he laiminlöivät opettajansa määräämät
jumaluusopilliset tutkistelut, eivätkä sitten pystyneet täyttämään
tehtäväänsä.

[143] »Puun sa nähnet» = sen, mitä syytökseni koskee.--Munkki on Tuomas
Akvinolainen itse.


12. laulu

[144] »Pyhä myllynkivi» = ensimmäinen seppele, jonka 12
jumaluusoppinutta muodostivat ja jota nyt kiertää toinen.

[145] »Kaarta kaksi»--kaksinkertainen sateenkaari.--Ikävöivä impi on
nymfi Ekho, jonka Juno muutti kaiuksi. Hän rakasti
Narkissos-nuorukaista, mutta kun ei saavuttanut vastarakkautta, hän
lemmenliekkinsä polttamana riutui olemattomaksi (toisten mukaan kiveksi)
niin että ainoastaan ääni jäi jäljelle.--Säk. 4-6 ks. I Moos. kirj.
9:8-17.

[146] »Keisari» = Jumala.

[147] »Maan äärillä» = Espanjassa, josta Italia saa lämpimät
länsituulet. Siellä lähellä Biskajan lahtea, jonka taakse aurinko
kesäisin näyttää katoavan näköpiiristä, on Gallaroga, Kastilian
kuninkaallinen linna, jonka vaakunassa oli kuvattuna kaksi jalopeuraa;
siellä syntyi Pyhä Dominikus. Kerrotaan, että hänen äitinsä näki unta
ennen pojan syntymistä, että hän synnytti koiran, jolla oli iso soihtu
suussa, ja tämä soihtu sytytti tuleen koko maailman.

[148] Pyhä Dominikus (1170-1227) perusti v. 1215 munkkikuntansa
(saarnaajamunkit), jonka paavi Honorius vahvisti 1217. Gregorius IX
julisti hänet pyhäksi v. 1234.

[149] Viittaa taruun, joka kertoo, että Dominikuksen sylikummi näki
pojan kerran unessa ja pojan otsassa kirkkaan tähden, joka valaisi koko
maailman.

[150] »Tään vuoksi jne.» = Olen syntynyt elääkseni köyhyydessä ja
nöyryydessä.

[151] Dominikuksen isän nimi oli Felix (lat. = onnellinen), äidin nimi
Johanna (hebr. = Jumalan armoittama).

[152] Taddeus, kuuluisa firenzel. lääkäri, Bolognan lääketieteellisen
koulun perustaja (synt. v. 1215).--Ostialainen = Ostian
kardinaali-piispa Henrik (Susasta kotoisin), tunnettu etenkin kanonisen
oikeuden opettajana.

[153] Viittaa kirkonmiesten anomuksiin saada paavilta lupa antaa
(kolmasosa tai) vain puolet korvattavista maksuista tai hurskaihin
tarkoituksiin sovituista summista.

[154] »Pyörä vaunun».--Vaunut kirkon vertauskuvana. Sen pyörät ovat
Fransiskus ja Dominikus.

[155] »Kehä korkein» = Pyhä Fransiskus; hänen jälkiään ei enää
seurata.--Kuva on otettu viiniastioista, jotka hyvin hoidettuina
synnyttävät viinikiviä (jotka ovat omiaan säilyttämään viinin
raikkaana), mutta huolimattomasti hoidettuina kasvattavat hometta (joka
pilaa viinin).

[156] Ennustus tarkoittanee kehnoimpien fransiskaanien karkoittamista
veljeskunnasta, jossa allamainitut miehet olivat saaneet aikaan
erimielisyyttä.

[157] Ubertino di Casale edusti fransiskaanien keskuudessa n.s.
spiritualista suuntaa, joka saarnasi ankarinta köyhyyttä ja jonka paavi
Johannes XXII julisti pannaan 1317.--Matteo di Acquasparta (myöhemmin
kardinaali) suosi veljeskunnan kenraalina sääntöjen höllempää
noudattamista; hänen kannattajiaan kutsuttiin konventuaaleiksi.

[158] Bonaventura, alk. Johannes di Fidanza, kotoisin Bagnoreasta,
syntyi v. 1221, liittyi fransiskaanimunkistoon 1243, jonka päämieheksi
tuli 1256; valittiin v. 1272 Albanon kardinaali-piispaksi, kuoli
Lyonissa 1274. Häntä kutsuttiin myös nimellä _Doctor seraphicus_,
luultavasti hänen teoksissaan ilmenevän mystisismin johdosta.

[159] Niistä autuaista, jotka Bonaventura tässä luettelee, mainittakoon
lyhyesti seuraavaa: 1) Illuminato, kotoisin Rietistä, oli Pyh.
Fransiskuksen ensimmäisiä oppilaita ja seurasi häntä Itämaille;
Augustinus, Assisista, oli niinikään Fransiscuksen ensimmäisiä oppilaita
ja toimiva jäsen veljeskunnassa; 3) Ugo da Sanvittore, syntyään
saksalainen, meni 1133 Pariisiin luomaan kuuluisan St. Victorin
luostarin sääntöjä, oli rationalismin vastustaja, kuoli 1141; 4) Pietro
Comestor, Troyesin tuomiokirkon dekaani, v:sta 1164 Pariisin yliopiston
kansleri, erään »Historia scholastican» tekijä; 5) Espanjan Pietro,
synt. Lissabonissa 1226, valittiin 1273 Tusculumin kardinaalipiispaksi
ja 1276 paaviksi (Johannes XXI) mutta kuoli jo seuraavana vuonna; 6)
Natan, Vanhan Testamentin profeetta (ks. II Samuel 12:1 ja seur.); 7)
Krysostomus, kirkkoisä, Konstantinopolin patriarkka (397), kuoli
maanpaossa 407 ja jätti jälkeensä suuren joukon saarnoja; 8) Anselmus,
Canterburyn arkkipiispa (1033-1109), tunnettu teoksestaan »Cur Deus
Homo»; 9) Aelius Donatus, latinal. grammaatikko IV vuosisadalta; hänen
laatimansa oppikirjat olivat yleisesti käytännössä keski-ajan kouluissa;
10) Raban = Rabanus Maurus, Mainzin arkkipiispa (776-856), kirjoitti
useita uskontoa käsitteleviä teoksia; 11) Joakim, synt. Kalabriassa n.
1130, teki toivioretken Pyhään Maahan, josta palattuaan liittyi
sistersiläismunkkeihin, valittiin Curazzon luostarin apotiksi, kuoli
1202. Hän kirjoitti selityksiä Ilmestyskirjaan ja hänellä sanotaan
olleen profetoimisen lahja.

[160] = Pyhää Dominikusta.


13. laulu

[161] Runoilija pyytää lukijaa kuvittelemaan mielessään: 15 kirkasta
tähteä (ensimmäistä suuruutta, Ptolemaioksen muk.), Otavan seitsemän
tähteä, jotka aina loistavat pohjoisella taivaanpuoliskolla, edelleen
Vähän Otavan (»sarven») kaksi kirkkainta tähteä, joita lähinnä on
pohjantähti, sen akselin kärjessä, jonka ympäri Primum mobile pyörii.
Jos ajattelemme nämä järjestyneinä kahdeksi ympyräksi, joilla on sama
keskipiste ja jotka kiertävät samaan suuntaan, silloin syntyy »varjo»
siitä kuvasta, jonka autuaitten joukko Auringon taivaassa Danielle
tarjosi.

[162] Minoon tytär = Ariadne. Hän virui Theseuksen hylkäämänä
epätoivoisena Naksos-saarella, kun Bakkhos hänet kohtasi, otti
puolisokseen ja asetti tähtien joukkoon kukkaseppeleen, joka oli ollut
immen otsalla.

[163] Chiana, joki Arezzossa; sen juoksu oli ennenmuinoin hyvin hidas
suoperäisen uoman vuoksi.

[164] Salomo.

[165] Tuomas Akvinolaisen todistelu käy skolastiseen tapaan seuraavasti:
koko luomakunta on lähtöisin kolmiyhteisestä Jumalasta, jonka hyvyyttä
heijastavat enkelikuorot, jonka kautta hyvyys laskeutuu katoavaisten
luotujen maailmaan; mutta nämä ottavat vastaan jumalallisen hyvyyden
aatteen enemmän tai vähemmän aineensa laadun mukaan, ja siksi ihmiset
ovat kyvyiltään erilaisia. Jos aine olisi täydellinen ja taivaan
vaikutus mahdollisimman suuri, heijastaisivat luodut olennot kaikessa
loistossaan jumalallisen aatteen, josta luonto voi antaa vain varjon;
tämä tapahtuu silloin kun Jumala luo välittömästi, kuten luodessaan
Aatamin ja Kristuksen, joiden viisaus oli täydellinen. Tämä ei sodi sitä
vastaan, mitä olen sanonut Salomosta, tarkoittaen, että hän oli viisain
kuninkaista, koska pyysi Jumalalta juuri taitoa ja viisautta
hallitakseen hyvin, eikä ehdotonta tietoviisautta; näin on kaikki
johdettu sopusointuun sen kanssa, mitä Dante ajatteli Aatamin ja
Kristuksen viisaudesta.

[166] Näkemys (_la chiara Vista_) = Kristus, Poika.--Lämmin Rakkaus
(_il caldo Amor_) = Pyhä Henki.--Alkuvoima (_la prima Virtu_) = Jumala,
Isä. Kysymys on välittömästä luomisesta.

[167] Pääkysymyksiä niissä filosofisissa kouluissa, jotka ilmeisesti
tarjosivat peräti vähän käytännöllistä hyötyä.--Primum motum =
ensimmäinen liike, joka olisi riippumaton jokaisesta muusta liikkeestä.

[168] Ks. X laulu, s. 3.

[169] Bryson, kotoisin Herakleasta, yritti ratkaista ympyrän
neliöimiskysymystä poikkeamalla geometrisesta menettelytavasta.--
Parmenides, Eleasta, (n. 500 e.Kr.) ja hänen oppilaansa Melissus,
Samos-saarelta, filosofeja, joita Aristoteles syyttää virheellisistä
päätelmistä.

[170] Areios (kuol. 336), hänen oppinsa Kolminaisuuden persoonista
hyljättiin Nikean kirkolliskokouksessa (325).--Sabelius, erään harhaopin
perustaja, tämä oppi perustui Kolminaisuuden kieltämiseen. Kuoli v. 265.


14. laulu

[171] Tuomas Akvinolainen oli puhuessaan seisonut kehässä, jonka sielut
muodostivat ja jonka keskuksessa Dante ja Beatrice seisoivat; Beatricen
puhe tapahtuu nyt päinvastoin keskuksesta kehään.

[172] »Totuuden toisen jne.»--Dante epäili kestääkö se valo joka
autuaita verhoaa ikuisesti, ruumiiden ylösnousemuksenkin jälkeen yhtä
voimakkaana.

[173] »Iäisen kasteen» = Jumalan armon antaman onnen.

[174] Danten kysymykseen vastaa Salomo (»valo valkein»). Hänen
selityksensä on Tuomas Akvinolaisen opin mukaan seuraava: meidän valomme
kestää ikuisesti ja sen voimakkuus on suhteessa kunkin ansioihin
(rakkauteen); ruumiillisen ylösnousemuksen jälkeen me nautimme suurinta
jumalallista armoa ja säteilemme senvuoksi kirkkainta valoa; mutta
silloin on meidän näkömmekin voimistunut niin että kirkkainkaan valo ei
rasita meidän silmiämme.

[175] Dante ja Beatrice ovat nousseet viidenteen l. Marsin taivaaseen.
Siellä sielut muodostavat (kreikkalaisen) ristin, jonka haarat ovat yhtä
pitkät. Sielut ovat uskonmarttyyrejä ja Dante luettelee niistä muutamia
Parat. XVIII.

[176] Linnunrata oli Dantelle samoinkuin yleensä keskiajan oppineille
ratkaisematon arvoitus. Itse hän _Convitossaan_ (II: 15) esittää ne eri
tulkinnat, jotka aikojen kuluessa tälle ilmiölle oli annettu: taru
Phaetonista, Pytagoraan oppi, jonka mukaan aurinko kerran oli suistunut
radaltaan jättäen jälkeensä tämän valovyön, edelleen Aristoteleen,
Anaksagoraan ja Demokritoksen mielipiteet ja vihdoin se kansanluulo,
että linnunrata oli määrätty olemaan öisin oppaana niille, jotka olivat
pyhiinvaellusretkellä apostoli Jakobin pyhättöön Compostelassa
Galiciassa (josta johtunee linnunradan keskiaikainen nimitys _Galassia_,
jota Dantekin käyttää).

[177] »_Nouse, voita_» = Kristukselle tarkoitetut hymnin sanat, joiden
alkuperä on tuntematon.

[178] Dante tahtoo osoittaa, ettei sielujen laulu ollut saanut häntä
unohtamaan Beatricen silmien kauneutta.


15. laulu

[179] »Lyyryn kauniin» = sielujen laulun Marsin taivaassa.

[180] Valo, jonka Dante näkee kehässä liikkuvan, muistuttaa hänen
mieleensä Ankiseen, kun tämä Elysiumissa kohtasi poikansa Aineiaan.
Vergiliuksen säkeet, joissa kohtaus on kuvattuna, kuuluvat:

    Isque ubi tendentem adversus per gramina vidit
    Aenean, alacris palmas utrasque tetendit,
    Effusaque genis lacrimae, et vox excidit ore:
    »Venisti tandem, tuaque expectata parenti
    Vicit iter durum pietas? datur ora tueri,
    Nate, tua et notas audire et reddere voces.» etc.

(Nyt kun hän niityllä näki Aineiaan rientävän luokseen, Ilosta ojensi
hän hänelle molemmat kätensä, Kyyneleet valuivat poskille ja ääni
huulilta puhkesi: Tulitko vihdoinkin, onko rakkaus isääsi keventänyt
vaivojen tien? Minun suodaan katsella sinun kasvojasi, Poikani, ja
kuunnella tuttua ääntäsi ja vastata siihen).

[181] Puhuja on Danten kantaisä Cacciaguida. Hänen tervehdyssanansa
kuuluvat suomeksi: »Oi jälkeiseni, oi Jumalan armo, niin runsaasti
vuodatettu! Kenelle on koskaan, niinkuin sinulle, taivaan ovi kahdesti
avautunut.» Vrt. myös X:s laulu:

    sinussa niin jo moninkerroin loistaa,
    ett' tuo se portaita sun näitä, alas
    joit' astuta ei jälleen nousematta.

[182] »Janon pitkän jne.»--Tarkoittaa aikaa (yli puolitoista vuosisataa)
siitä asti, jolloin Cacciaguida oli noussut taivaaseen ja alkanut nähdä
tapahtuvat seikat Jumalassa. Jumala on se kirja, johon ihmisten kohtalot
ovat kirjoitetut ja jossa ei mikään muutu.

[183] Tahtoessaan pyytää anteeksi ettei osaa ilmaista kantaisälleen sitä
mitä tuntee, Dante selittää: autuaitten tunne ja järki painavat yhtä
paljon, koska Ensi-tasapaino, Jumala lämmittää niitä rakkaudella ja
valaisee totuudella, mutta kuolevaisilla ovat tunne ja järki eri suuret;
siksi minä, joka olen kuolevainen, voin kiittää ainoastaan sydämellä,
koska järkeni on siihen riittämätön.

[184] Cacciaguidalla oli kaksi lasta: Preitenitto ja Alighiero, jonka
viimemainitun mukaan Dante on saanut lisänimensä. Hän lienee kuollut v.
1201 ja oli senjälkeen viettänyt yli sata vuotta Kiirastulessa,
ylpeitten piirissä. Hänellä vuorostaan oli kaksi lasta: Bello (k. n.
1268) ja Bellincione (eli vielä 1268), ja tällä neljä poikaa: Brunetto,
Gherardo, Bello ja Alighiero. Viimemainittu, josta ei ole säilynyt juuri
mitään tietoja, oli Danten isä.

[185] Gacciaguida kuvaa oman aikansa firenzeläisten moraalista tilaa
vastakohtana Danten ajalle.--Firenzen vanhoilla muureilla sijaitsi
Badia-niminen kirkko, johon säe 2 viittaa.

[186] Isä ei pelännyt, että myötäjäiset tulisivat liian suuriksi taikka
avioikä liian alhaiseksi--Benvenuto da Imolan mukaan se oli alentunut
20-21 vuodesta 10-11 vuoteen. Edellisistä Lana sanoo: ei silloin
käytetty niin leimuavia myötäjäisiä, että firenzeläisen, jolla oli kaksi
tytärtä, olisi täytynyt pitää itseään perikadon omana.

[187] Talot ja palatsit eivät olleet suhteettoman suuria niissä asuville
perheille eivätkä muhkeita ja ylellisesti kalustettuja.--Sardanapaliin
Dante lienee tutustunut historioitsija P. Orosiuksen kautta, joka sanoo
S:ia viimeiseksi assyrialaiseksi kuninkaaksi ja kuvaa häntä veltoksi ja
ylelliseksi mieheksi, joka rakasti purppuravaatteita ja muita
naisellisia koruja. Pietro di Danto taas viittaa Juvenaliksen säkeeseen
(_Sat._ X 762): »et Venere et cenis et pluma Sardanapali».

[188] Montemalo (nyk. Monte Mario), kumpu lähellä Roomaa, ja
Uccellatoio, lähellä Firenzeä, olivat Danten aikana kumpikin hyvin
komeasti rakennettuja. Cacciaguida tarkoittaa siis, että rakennusten
loistossa ja suuruudessa Firenze ei ollut vielä voittanut Roomaa.

[189] Bellincione Berti dei Ravignani, Helvetissä mainitun »hyvän
Gualdradan» isä, josta polveutui kuuluisa kreivillinen suku
Guildi.--Villani (_Cron._ IV I) mainitsee hänet kunnianarvoiseksi
firenzeläiseksi porvariksi.

[190] Nerlit ja Vecchit olivat vanhoja firenzeläisiä konsulisukuja;
edelliset 1215 vaiheilla vaikutusvaltaisia guelfi-johtajia.

[191] Cacciaguidan aikoina saivat vaimot elää ja kuolla kotonaan eikä
heidän tarvinnut seurata miehiään maanpakoon. Danten aikana karkotus oli
mielettömien puolueriitojen seurausta. Eikä heidän myöskään tarvinnut
elellä hyljättyinä, koska miehet eivät niin paljon matkustelleet
vieraissa maissa, erityisesti Ranskassa, kauppa- ym. asioissa.

[192] Gianghella, kotoisin Tosasta, ylpeydestään ja irstaudestaan
tunnettu firenzeläinen nainen.--Lapo Salterello, firenzel. lainoppinut,
joka otti osaa melkein kaikkiin Firenzen julkisiin asioihin
puolueriitojen aikana. Dante mainitsee hänet ilmeisesti poliittisten
turmelijain perikuvana.--Gornelia, Tiberius Gracchuksen äiti.

[193] Tästä Cacciaguidasta ei ole säilynyt mitään muita tietoja kuin
mitä Dante itse tässä kertoo, nimittäin että hän oli syntynyt
Firenzessä, kuudennessa l. Porta San Pieron kaupunginosassa n. v. 1090

ja kuului luultavasti vanhaan firenzeläiseen Elisei-sukuun, joka kerskui
polveutuvansa roomalaisista; että hänet kastettiin vanhassa Johanneksen
kappelissa Firenzessä; että hänellä oli kaksi veljeä, Moronto ja Eliseo;
että hänen puolisonsa oli syntyisin Po-joen laaksosta; että hän seurasi
keisari Konrad III:a toiselle ristiretkelle (1147-1149), lyötiin
ritariksi ja kaatui vihdoin taistelussa pakanoita vastaan v. 1147.


16. laulu

[194] Tapa käyttää monikkomuotoa _te_ yhdestä henkilöstä lienee peräisin
3. vuosisadalta ja se on levinnyt Italiassa hyvin työläästi. Ne sielut,
joista Dante tässä runoelmassaan käyttää tätä sanaa, ovat: Brunetto
Latini (Helv. XV), Farinata degli Uberti (Helv. X), Cavalcante
Cavalcanti (ib.) ja Beatrice sekä nyt Cacciaguida, josta hän ensin oli
käyttänyt yksikkömuotoa.

[195] Viittaa Lancelotin taruun, jossa kerrotaan, että kuningatar
Ginevran hovinainen yski kun näki kuningattaren syleilevän Lancelotia.

[196] Johannes Kastaja oli Firenzen suojeluspyhimys, jonka päivänä
kaupungissa pidettiin jokavuotiset kilpajuoksut. Dante kysyi siis kuinka
suuri oli Firenzen väkiluku Cacciaguidan aikana.

[197] Firenzen (n. 200 vuotta) vanhemmalla kielellä.

[198] Kristuksen lihaksi tulemisen päivästä (jolloin enkeli Gabriel
lausui Neitsyt Marialle ensi kerran _Ave_...) Cacciaguidan syntymään oli
Mars 580 kertaa ollut Leijonan tähtimerkissä, so. tehnyt 580 kierrosta.
Jos laskemme Danten seuraaman Ptolemaioksen ajanlaskun mukaan käy
selville, että Cacciaguida oli syntynyt tammikuussa 1090. Tähän
tulokseen ovat useimmat näiden säkeiden tulkitsijat tulleet.

[199] Tarkoittanee vain, että hän on jo puhunut kylliksi esi-isistään
sanoessaan, että he asuivat Firenzen keskuksessa, että he kuuluivat
kaupungin vanhimpiin porvarissukuihin jne.; muu ei kuulu tähän. Näin
Casini, Ovidio ym.

[200] Danten aikana (1300) oli Firenzen asukasluku n. 70 000 henkeä,
joista 30 000 asekuntoista; vastaavat numerot Cacciaguidan aikana olivat
siis 14 000 ja 6 000. Runoilijan tarkoituksena lienee kuitenkin vain
näyttää, että väkiluku oli melkoisesti kasvanut.--Kastaja (= Johanneksen
kirkko) ja Mars (= Marsin patsas Ponte Vecchiolla) merkinnevät silloisen
Firenzen pohjoista ja eteläistä rajaa.

[201] Kaupunkeja Firenzen naapuristossa.

[202] Galluzzo sijaitsee n. 3 km Firenzestä etelään, Trespiano n. 6 km
Firenzestä pohjoiseen.

[203] Aguglione = Ubaldo l. Baldo, firenzel. lakimies, jolla oli Danten
aikana suuri sananvalta Firenzessä. Hän on ilmeisesti ensimmäisenä
tehnyt ehdotuksen julistukseksi, jolla Ubertien suku ainaiseksi
karkoitettiin kaupungista (1311).--»Signa-konna» = Fazio dei
Morubaldini, lahjottavuudestaan tunnettu tuomari, kuului niihin
valkoisiin, jotka puolueensa kukistuttua siirtyivät mustien puolelle ja
»otettiin vastaan vain pahaa tekemään». (D. Compagni.)

[204] »Joukko enin turmeltuva» = hengellinen sääty, joka vastusti
keisarikuntaa ja aiheutti siten yleisen rauhattomuudentilan ja saattoi
useat kaupungit itsepuolustukseksi laajentamaan alueitaan, jonka ohella
monen muukalaisen onnistui pujahtaa Firenzeenkin ja hankkia siellä
itselleen oikeuksia, jotka kasvaessaan kävivät usein kaupungille
vaarallisiksi. Tällaisia sukuja olivat mm. Danten mainitsemat:
Simifonti, josta ei ole säilynyt enempiä tietoja; Contin suku (=kreivit
Guidi), joka 1207 möi Firenzen ja Pistoian välillä sijaitsevan
Montemurlon linnan firenzeläiselle; Cerchit, jotka tulivat Aconesta ja
saavuttivat suuria rikkauksia; Buondelmontit, jotka omistivat
Montebuonin linnan Greve-laaksossa, kunnes firenzeläiset sen anastivat
(1135) ja pakottivat sen asukkaat muuttamaan Firenzeen.

[205] Luni, vanha etrurialainen kaupunki Carraran tienoilla, oli jo
Danten aikana vajonnut mitättömyyteen.--Urbisaglia, entinen kukoistava
_Urbs Salvia_, oli joutunut saman kohtalon alaiseksi.--Chiusi ja
Sinigaglia (roomalaisten aikana tunnettu _Sena Gallica_ Adrian meren
rannalla) olivat samoin Danten aikana rappion ja kadonneen suuruuden
esikuvia.

[206] Luode ja vuoksi.

[207] Vastaukseksi Danten kysymykseen [196] Cacciaguida luettelee ne
suvut ja henkilöt, jotka hänen aikanaan olivat kuuluisia mutta jo
rappeutumaan päin.

[208] »Vierellä portin».--Tarkoittaa Porta San Pietroa, jonka vierelle
Cerchi-suku (»rikos raskas») oli tullut asumaan Ravignanien ja Guidien
jälkeen (1280). Vastuu Firenzen sisäisistä levottomuuksista lepäsi
suureksi osaksi tämän suvun niskoilla.

[209] Ritarisäädyn kunniamerkit.

[210] »Firenzen kaune» = Uberti- ja Lambertisuvut, Firenzen vanhimpia.
Edellisistä oli kuuluisin Farinata degli Uberti. Lamberti-suvun
vaakunassa oli kuvattuna kultaisia luoteja sinisellä pohjalla.

[211] Viittaavat Tosinghi- ja Visdomini-sukujen esi-isiin, joilla oli
patronaattioikeus Firenzen piispanistuimeen ja jotka nauttivat tulot kun
se oli vapaana--ja vapaana he tahallisesti pitivät sitä niin kauan kuin
mahdollista.

[212] »Suku julkea» = Adimarien suku, joka vastusti Danten palaamista
maanpaosta ja tavoitteli mm. hänen maatilaansa omakseen--Kun Ubertino
oli ottanut puolisokseen erään Bellincione Bertin tyttären, sanotaan
hänen vastustaneen, kun hänen appensa aikoi antaa toisen tyttärensä
eräälle Adimari-suvun jäsenelle, joka oli alhaista syntyperää.

[213] Della Pera, vanha firenzeläinen, Danten aikana jo hävinnyt suku,
jonka mukaan eräs kaupungin vanhimpia portteja, Porta Peruzza, on saanut
nimensä.

[214] »Suurherralla» tarkoitetaan rajakreivi Hugo Brandenburgilaista,
joka kuoli Firenzessä apostoli Tuomaan päivänä 1006. Eläessään hän
perusti useita luostareita ja löi ritareiksi useita Giandonati, Pulci,
Nerli, Bella ym. sukujen jäseniä, jotka kaikki hänen tahdostaan
kantoivat hänen vaakunaansa.--»Se joka kansanpuolueeseen kallistuu» on
Giano della Bella, joka 1293 sai aikaan suuren mullistuksen Firenzen
sisäisessä elämässä ja ajettiin maanpakoon. Hänen vaakunakilpeään kiersi
muista erotukseksi kultainen reunus.

[215] Borgo Santi Apostolin kaupunginosa olisi rauhallisempi, jolleivät
Gualterottit ja Importunit, jotka olivat sen vanhoja asujia, olisi
saaneet uusia naapureita Amadein suvusta. Vaikka suku olikin
arvossapidetty se aiheutti guelfi- ja ghibelliinipuolueiden synnyn
nuoren Buondelmonten murhan johdosta. Murha tapahtui Marsin patsaan
juurella Ponte Vecchiolla.--Ema on pieni, Greve-laaksossa juokseva joki,
johon Buondelmonte oli hukkua tullessaan ensi kertaa Firenzeen.

[216] »Kukka Firenzen» = valkoinen lilja Firenzen vanhassa vaakunassa.


17. laulu

[217] Kun Phaeton kuuli Epaphoksen, Jupiterin ja Ion pojan väittävän,
ettei hän ollut auringonjumalan poika, hän riensi heti äitinsä Klymenen
luo saadakseen kuulla totuuden. (Ovidius). Onnettomuus, joka Phaetonia
kohtasi kun hän sai päivän vaunut ohjattavakseen, lienee se syy, joka
saa isät vastahakoisiksi täyttämään lastensa kaikkia toiveita.

[218] »Tajuten pisteen» = Jumalan, joka näkee menneisyyden, nykyisyyden
ja tulevaisuuden.--Cacciaguida vetoaa geometriaan, koska se (Danten
muk.) on varmuuden korkein aste, »scienza senza macula d'errore e
certissima per se» (_Convito_ II: 14).

[219] Ks. XV laulu, s. 7.

[220] »Arvoituksin» = oraakkelien yms. vastauksin.

[221] Kun Hippolytus, Theseuksen poika oli hyljännyt äitipuolensa
rakkaudentunnustuksen, tämä väitti pojan isälle, että Hippolytus oli
rakastunut häneen ja tahtonut vietellä hänet, jonka vuoksi Theseus
karkoitti poikansa Ateenasta (Ovidius).

[222] Rooman paavillisessa hovissa, jossa simonia kukoistaa, ja siellä
varsinkin paavi Bonifacius VIII, joka tiettävästi oli Danten
verivihollinen.

[223] »Seura huono» = Danten onnettomuustoverit (600 »valkoista» ja
ghibelliiniä), jotka suurimmaksi osaksi olivat itsekkäitä ja
halpamaisia, vailla sitä ylevää maailmankatsomusta, joka Danielia oli.
Nämä tekivät kolme eri yritystä palata takaisin Firenzeen (Dante otti
osaa ainakin yhteen), ja nämä yritykset, joskin ne olivat hyvin
suunniteltuja, suoritettiin niin päättömästi ja raukkamaisesti, että ne
herättivät vain inhoa Dantessa. Siksi oli hänelle kunniaksi, että hän
oli ollut »oma puolueensa».

[224] »Suuri Lombardialainen» on todennäköisesti eräs kuuluisan Della
Scalan (Scaliger) suvun jäsen, Bartolomeo, Alberto della Scalan poika ja
hänen jälkeensä Veronan herra (1301-1304)--suvun vaakunassa oli porras
(scala) ja keisarill. kotka. Alberton toinen poika, Gan Grande (synt.
1291) oli lahjakas ja kunnostautui sotaisissa toimissa, niin että Dante
usein ennustaa hänestä ghibelliinien nimen ja Pohjois-Italian
keisarivallan uudistajaa. Tultuaan Veronan herraksi (1312-1329), jona
hän ei enää kaivannut rikkauksia eikä kaihtanut vaivoja, hän auttoi
keisari Henrik VII:n tuloa Italiaan (kruunattiin 1312). Henrikiä tuki
näennäisesti paavi Klemens V »Gascognelainen»--mutta toisaalta tämä
suosi Napolin kuningasta Robertia ja guelfeja, jotka vastustivat
Henrikiä.

[225] »Nää paulat jne.» = Aika, jolloin Dante karkoitetaan maanpakoon on
koittava parin vuoden kuluttua.

[226] Dante on epätietoinen, tuleeko hänen antautua alttiiksi
aikalaistensa vihalle ilmaisemalla kaiken mitä oli kirjoittanut ja oli
aikeessa kirjoittaa aikansa huomattavimmista henkilöistä, vaiko kadottaa
maineensa jälkimaailman edessä salaamalla kaikki.


18. laulu

[227] »Pyhä sielu» = Cacciaguida.

[228] Cacciaguida puhuu viimeisen kerran.--Puu on paratiisin
vertauskuva; sen ylimmässä osassa, Empyreumissa on Jumala, joka jakaa
sille armoaan, ja se kantaa hedelmiä, so. sieluja, joita se ei koskaan
kadota.

[229] Renouard ja Vilhelm, sankareita ja aseveikkoja
muinaisranskalaisissa eeppisissä lauluissa (_chansons de geste_), jotka
ovat kootut yhteen nimellä »La Geste de Guillaume». Molemmat taistelivat
kristinopin puolesta pakanoita vastaan ja kuolivat munkkeina (Vilhelm,
Orangen kreivi v. 812).--Robert Guiscard valloitti Apulian ja Kalabrian
ei-kristityiltä ja taisteli menestyksellä Saksan keisaria Henrik IV
vastaan. Kuoli 1085.--Bouillonin herttua Gottfrid, ensimmäisen
ristiretken johtaja, kuoli Jerusalemin kuninkaana 1100.

[230] Dante ja Beatrice ovat tulleet kuudenteen l. Jupiterin taivaaseen.
Siellä oleskelevat niiden sielut, jotka maan päällä ovat hallinneet ja
tuominneet oikeudenmukaisesti.

[231] »Kieltäin omaani»--latinaa (ks. al.), koska italia oli latinan
tytärkieli.

[232] Kerta kerralta sielut järjestäytyvät kirjaimiksi lauseeseen
_Diligite iustitiam, qui iudicatis terram_ (= Rakastakaa oikeutta te,
jotka tuomitsette maanpäällä. Viisauden kirja 1:1). Kirjaimet on
ajateltava goottilaisiksi alkukirjaimiksi. M:n muodostaa kaksi
sisäänpäin kaareutuvaa viivaa, jotka lähtevät niiden keskellä olevan
suoran kärjestä. Tähän kärkeen asettuivat Empyreumista tulleet sielut
muodostaen firenzeläisen liljan ja muut sielut täydentävät sitten kuvion
keisarilliseksi kotkaksi, joka on keisarikunnan vertauskuva ja lain ja
oikeuden edustaja maan päällä.

[233] Viittaa erääseen entisaikaan yleiseen ital. kansantapaan: lyötiin
yhteen palavia puita tai kekäleitä, jolloin kipinät lensivät ja
ennustettiin esim.: »Niin paljon lampaita, niin paljon porsaita, niin
paljon kultafloriineja kuin on näitä kipinöitä!» (Lana).

[234] »Savu» = paheet, jotka tahraavat oikeutta, erit. Rooman
paavillinen hovi, jota Dante pitää aikansa moraalisen ja poliittisen
turmeltuneisuuden ensisijaisena syynä.--»Temppelissä», vrt. Matt. ev.
21:12 seur.

[235] Nyt käydään sotaa pannaanjulistuksilla ja interdikteillä. Ne
riistävät kristityiltä armon välikappaleiden käytön, joita Jumala ei
kiellä keltään.

[236] Tarkoittaa erityisesti paavi Johannes XXII:a (kotoisin Cahorsista,
valittiin paaviksi 1316, kuoli 1334), jonka hallitus oli kokonainen
sarja pannaanjulistuksia ja takaisinkutsuja rahallisen voiton vuoksi.

[237] »Joka yksin elää tahtoi»--Johannes Kastaja, joka eli erämaassa
(ks. Luukk. ev. 1:80) ja jonka poikkihakattu pää kannettiin lautasella
Herodiaan tyttärelle palkinnoksi tämän tanssista Herodeksen edessä (ks.
Matt. ev. 14:12; Mark. ev. 14-28). Mutta Johannes Kastajan kuva oli myös
firenzeläisissä kultarahoissa ja siksi paavi Johannes rakasti häntä,
mutta Pietaria (»Kalastajaa») ja Paavalia hän ei tuntenut.


19. laulu

[238] »Kaunis kuva» = kotka, sama kuin edell. laulussa.

[239] Kotkan jälkeensä jättämä muisto olivat ne monet viisaat ja
oikeutta rakastavat roomalaiset hallitsijat, joiden ylistämisestä oli
tullut kaunopuhujien kulunut aihe--kuitenkin vain harvat seurasivat
hallitsijoiden esimerkkiä.

[240] »Toiseen valtapiiriin» = Venustaivaan Troneihin.

[241] »Ensi Ylväs» = Lucifer. Vrt. myös Parat. XXIX.

[242] Kotkan sanojen tarkoituksena on näyttää, että ihmiset ovat
kyvyttömiä näkemään Jumalan oikeuden pohjaan saakka ja ettei heidän
pitäisi mitata omalla rajoitetulla älyllään Jumalan päätöksiä. Vrt.
Kirj. Roomal. 10:14; 11:33.

[243] Kotka ratkaisee Danten epäilyn, joka koski hyveellisten pakanain
sulkemista pois autuudesta.

[244] Sielut asettuivat jälleen hiljaa paikoilleen keisarikotkan eri
osissa.

[245] Vrt. Matt. ev. 7:21-22.

[246] »Afrikankin kansat» = pakanakansat yleensä, jotka viimeisellä
tuomiolla voivat tuottaa häpeää nimikristityille. Samassa mielessä Dante
saattaa Persian tuomitsemaan kehnoja kristittyjä kuninkaita.

[247] Esimerkkinä huonoista hallitsijoista, joiden teot merkitään
Jumalan tuomiokirjaan Dante mainitsee seuraavat: Itävallan keisari
Albert I, joka mm. valloitti ja julmasti hävitti Böömin kuningaskunnan
(1304).--Filip Kaunis, jota alamaiset vihasivat, koska hän oli
väärentänyt rahan alentamalla sen arvon. Kuoli Danten kertomalla tavalla
1314 (ks. Kiirast. VII ja XX).

Säkeet:

    Näkyvä korska on se vallanhimo,
    mi miehet Englannin, Skotlannin huumaa,
    niin ettei maissaan toisiaan ne kärsi.

viittaavat Englannin kuninkaan Edvard II:n (?) ja Skotlannin kuninkaan
välisiin sotiin, joilla kumpikin tahtoi laajentaa maatansa toisen
vahingoksi.--Espanjan kuningas Ferdinand IV (1285-1312).--Böömin
kuningas Venzel (Venceslav) IV.--»Jerusalemin Rampa» = Napolin kuningas
Kaarle II, joka samoinkuin kaikki Napolin kuninkaat käytti arvonimeä
»Jerusalemin kuningas». Dante arvosti hänen hyvät ominaisuutensa
roomalaisella ykkösellä, mutta huonot tuhannen numerolla (M):--

Säkeet:

    Näkyvä tuon on itaruus ja halpuus,
    mi hallitsee nyt tulisaarta, missä
    Ankises päätti päivät pitkän ijän;

tarkoittavat Sisilian (»tulisaaren», jossa Ankises, Aineiaan poika,
kuoli) hallitsija Fredrik II:ta. Hänen veljensä Jakob II Aragonialainen
ja setänsä Mallorcan kuningas Jakob (1243-1311), joka (Ottimon muk.)
»näytti huonon asekuntoisuutensa luovuttaessaan veljelleen (Pietari
III:lle) saaren (Mallorcan), jonka tämä sitten armosta antoi hänelle
takaisin».--Portugalin kuningas Dionysos Agricola (1279-1325). Häneen
samoinkuin Norjan kuninkaaseen Haakon V:een (1299-1319) lienee Dante
puutteellisesti perehtynyt.--Rascian herra = Stefanus Urosius I, joka
hallitsi Bosniaa ja sitä osaa Itä-Serbiaa, jonka lävitse virtaa
Rasca-joki. Hänen sanotaan väärentäneen Venetsian rahaa (_Matapane_)
käyttämällä ala-arvoista metallia.--Unkarilla oli ollut huonoja
hallitsijoita aina Andreas III:een (1290-1301) asti, joka oli viimeinen
pyhän Stefanin vanhaa kuningassukua. Häntä seurasi Anjoun Kaarle
Robert.--Navarran Johanna (synt. 1271),joka 1284 meni naimisiin Filip
Kauniin kanssa, mutta hallitsi senkin jälkeen itsenäisesti
valtakuntaansa. Hänen kuoltuaan (1304), jolloin hänen poikansa Ludvig
tuli Ranskan kuninkaaksi (Ludvig X), yhdistettiin Navarra Ranskan
kruunuun.--Kyproksen saarta, jonka tärkeimmät kaupungit olivat Nicosia
ja Famagusta, hallitsi huonosti Henrik II Lusignalainen (1285-1324),
joka vietti siveetöntä elämää ja jonka epäiltiin myrkyttäneen oman
veljensä. Lusignalaisen hallitus oli siis ilmeisesti enteenä sille, mitä
Navarra voi odottaa Ranskalta.


20. laulu

[248] = Jupiterin taivaan.

[249] »Sit osaa jne.»--(silmää = yksikössä, koska kotka näkyi
sivukuvana, kuten vaakunoissa ym. oli tavallista.) Sielut, jotka sen
muodostavat ovat hyviä ja oikeudenmukaisia hallitsijoita, joista
seuraavassa luetellaan muutamia.

[250] = Kuningas David.

[251] = Keisari Trajanus (98-117), joka lohdutti erästä leskeä
kostamalla tämän pojan surman. Nyt hän tietää mitä on olla seuraamatta
Kristuksen oppia, koska hän omasta kokemuksestaan tuntee paratiisin
autuuden ja helvetin tuskat.

[252] = Juudan kuningas Hiskia, joka kuolemansairaana rukoili Jumalaa ja
Jumala antoi hänelle 15 vuotta lisää elonaikaa (ks. Kun. kirj. 20:1-11).

[253] = Konstantinus Suuri (274-337). Hän »kreikkalaistui» siirtäessään
(324) Rooman keisarillisen istuimen Bysanttiin jättäen siten Rooman
paavin huomaan. Nyt hän tietää, että tämä teko ei ollut hänelle
vahingoksi, sillä Jumala näkee hyvän tarkoituksen olivatpa seuraukset
miten turmiolliset tahansa.

[254] = Vilhelm II Hyvä, Sisilian ja Capulian kuningas (synt. 1154,
kuol. 1189). Historioitsijat ylistävät häntä viisaaksi ja maineikkaaksi
ruhtinaaksi, jota hänen molemmat kansansa suuresti rakastivat. Nyt ne
surevat kehnojen hallitsijoittensa, Kaarlen, »Jerusalemin Ramman», ja
Fredrik Aragonialaisen tähden.

[255] Troijan Rifeus, kreikkalainen sankari, jonka Vergilius sanoo
kaatuneen Troijan valloituksessa ja lausuu hänestä (_Aeneis_ II
426-427): »iustissimus unus Qui fuit in Teucris et servantissimus
aequi». Hänen kääntymyksestään ks. jäljempänä 9 säettä, jotka alkavat
Kautt' armon.

[256] »_Regnum coelorum_ jne.»--Evankeliumin sanat (Matt. 11:12), jotka
Dante on ottanut Vulgatasta: »Regnum coelorum vim patitur, et violenti
rapiunt illud» = Taivaan valtakunta kärsii väkivallasta ja väkivaltaiset
tempaavat sen itselleen.

[257] = Keisari Trajanus ja Rifeus, joista jälkimmäinen kuoli ennen,
edellinen jälkeen Kristuksen syntymän.

[258] Tarina kertoo, että pyhä Gregorius, rukoili palavasti Trajanuksen
oikeuden työstä kuultuaan, että Jumala antaisi hänelle ikuisen autuuden.
Keisarin kerrotaan sitten palanneen helvetistä maalliseen ruumiiseensa
ja ottaneen kasteen, joten hän oli arvokas otettavaksi autuaitten
joukkoon.

[259] Mikään perimätieto tms. ei ole antanut Dantelle aihetta asettaa
Rifeusta pelastettujen joukkoon, vaan se on hänen omaa keksintöään, hän
tahtoi ehkä sillä antaa esimerkin Raamatun pakanoita koskevista
kirjoituksista (esim. Hesek. 18:27-28) tai myös Tuomas Akvinolaisen
opista (_Summa theol._).--Kasteen korvasivat Rifeukselle usko, toivoja
rakkaus (»kolme naista»), jotka Dante oli nähnyt personoituina Kirkon
vaunujen oikeanpuolisessa pyörässä.

[260] = Trajanus ja Rifeus.


21. laulu

[261] Semele pyysi kerran Junon neuvosta, että hän saisi nähdä Jupiterin
täydessä loistossaan. Jumala täytti hänen toiveensa, mutta silloin
salama iski häneen ja poltti hänet tuhkaksi.

[262] Seitsemäs soihtu on Saturnus, jossa pyhäin mietiskelijäin sielut
oleskelevat ja joka tällä haavaa oli Leijonan tähtimerkissä. Astrologit
pitivät Saturnusta kylmänä taivaankappaleena; Leijonan suuremman lämmön
vaikutuksesta se oli nyt lauhkea.

[263] »Kristallissa» = Saturnus-taivaassa, joka on saanut nimensä
Kreetan kuninkaan Saturnuksen mukaan, joka hallitsi maailmaa ns.
»Kultaisella aikakaudella».

[264] Nämä portaat, jotka kuvannollisesti esittävät mietiskelevien
sielujen kohoamista Jumalan tykö, ovat samat kuin seuraavassa laulussa
mainitut Jaakobin portaat (ks. Moos. 28:12).

[265] »Mut hän jne.» = Beatrice.

[266] »Syystä siitä», ks. alk. säk. »Jos nyt ma hymyilisin...»

[267] Vastaukseksi Danten kysymykseen sielu selittää, ettei hänen
ylemmyytensä rakkaudessa saanut häntä lähestymään Dantea vaan ainoastaan
se velvollisuus, joka oli tullut hänen osalleen Jumalan
»ikisäätämyksessä».

[268] Pier Damiano, joka tässä puhuu, syntyi n. 1007 köyhistä
vanhemmista. Häntä kasvatti aluksi veli Damiano, jonka kunniaksi hän
käytti nimeä _Petrus Damiani_. Päätettyään opintonsa Parmassa ja
Ravennassa hän toimi itse opettajana suurella menestyksellä, mutta
vetäytyi 30 vuoden ikäisenä maailmasta ja meni Fonte Avellanan
luostariin (Catria-vuoren rinteellä), jonka apotiksi hänet valittiin.
Tässä toimessaan hän teki tärkeitä palveluksia useille paaveille, niin
että hänet 1058 nimitettiin Ostian kardinaali-piispaksi, jonka arvon hän
hyvin vastahakoisesti otti vastaan. Hän sovitti mm. Rooman ja Milanon
kirkon välit. Sittemmin hän palasi jälleen luostariin (Sta Maria
Ravennassa), eli yksinkertaisena munkkina ja nöyryydestä kutsui itseään
Pietari Syntiseksi (_Petrus peccator_). Kuoli Faenzassa 1072, jättäen
jälkeensä useita uskontoa käsitteleviä teoksia.

[269] Cephas (Keefas), nimi, jonka Kristus antoi Simonille; merkitsee
samaa kuin Petrus (Pietari) = kivi, kallio.--Pyhän Hengen astia on
apostoli Paavali, _Vas electionis_.

[270] Damiano syyttää pappeja ja kirkonmiehiä, jotka ylellisyydessä
olivat tulleet niin lihaviksi, etteivät voineet omin neuvoin liikkua ja
käyttivät kaapuja, niin pitkiä ja väljiä, että niihin mahtui sekä mies
että hevonen (»_due bestie_»).

[271] Sielut huusivat kostoa Kirkon turmelijoille ja eritoten Bonifacius
VIII:lle, kuten Beatrice seuraavassa laulussa selittää:

    Tajunnut jos sen rukoukset oisit,
    sa tietäisit jo Herran koston, jonka
    näkevä olet ennen kuolematas.


22. laulu

[272] Vrt. edell. laulu:

    »Jos nyt ma hymyilisin, vois sun käydä
    kuin kerran Semelen, mi tuhkaks paloi.[261]

sekä

    Ja lausu, miks ei tässä taivahassa
    soi Paratiisin sulosoinnut, jotka
    niin hartahina alemmissa helkkää.»

    »Sun kuulos kuolevaisen on kuin näkös»,
    hän vastas; »syystä siitä ei soi laulu,
    mist' ei myös hymyile Beatrice täällä...»

[273] Puhuja on Benediktus Nursialainen, benediktiinimunkkikunnan
perustaja. Hän syntyi 480 ja pakeni jo nuorena maailmasta, vetäytyen
erääseen luostariin lähellä Subiacoa, jossa saavutti kuuluisuutta
pyhyydellään. V. 529 hän perusti Monte Cassinon luostarin, jolla samalla
laski perustuksen länsimaiden ensimmäiselle uskonnolliselle
veljeskunnalle. Kuoli tässä luostarissa v. 543.

[274] Monte Cassinolla oli pakana-ajoista lähtien ollut Apollolle
pyhitetty temppeli, jossa kävi varsinkin 6:nnella vuosisadalla paljon
kansaa uskontoaan harjoittamassa.

[275] Macarius--kolmesta samannimisestä luultavimmin ns. Macarius
Aleksandrialainen, pyhän Antoniuksen oppilas. Oli innokkaimpia
luostari-elämän edistäjiä Itämailla. Kuoli 401.--Pyhä Romualdus, synt.
Ravennassa 956, perusti n. 1018 kuuluisan Camaldoli-luostarin Toskanaan
ja kuoli kuuluisana pyhyydestään ja ihmeistään v. 1027.

[276] »Kasvot paljahina» = ilman jumalallista valoa.--»Viime taivaassa»
= Empyreumissa, ks. Parat. XXXI-XXXII.

[277] Pyhä Benediktus valittaa veljeskuntansa rappeutumista samoinkuin
Pyhä Dominikus ja Fransiskus Assisilainen ovat tehneet: hänen
luostarisääntönsä ovat nyt vain nimeksi olemassa; niiden kopioiminen on
hyödytöntä paperin haaskausta. Munkkien päät ovat täynnä pahoja
ajatuksia ja turmeltuneita pyyteitä. Kirkon tuloja, jotka kuuluvat
köyhille, käytetään väärin. (Niinpä eräässä paavi Aleksanteri III:nnen
dekretaalissa sanotaan: »Quod monachi, abbates et priores accipiunt,
gravius est usura»). Pietarin ja Fransiskuksen ohjeita ei seurata jne.
Tässäkin tapauksessa voi kuitenkin Luoja tulla avuksi, Hän, joka on
tehnyt paljon suurempia ihmeitä.

[278] Tässä runoilija viimeisen kerran kääntyy suoranaisesti lukijan
puoleen kuin jättäen hänelle hyvästi ennenkuin ryhtyy käsittelemään
runoelmansa ylevintä osaa.--Dante ja Beatrice ovat nyt saapuneet
kahdeksanteen l. Kiintotähtien taivaaseen ja siellä Kaksosten
tähtisikermään. Kun aurinko keski-ajan astronomien mukaan, saapuu tähän
tähtimerkkiin n. 20 p:nä toukokuuta, täytyy siis Danten syntymäpäivän
langeta tämän kuun viimeiselle kymmeniselle. Kaksosia sanoivat
astrologit sellaiseksi tähtikuvioksi, jonka vaikutuksen alaisina
tiedemiehet, runoilijat ja ennustajat syntyvät maailmaan.

[279] »Latonan tytär» = Kuu (ks. Parat. II.

[280] Hyperionin poika on Aurinko; sen lähistöllä ovat Merkurius (jonka
äiti on Maia) ja Venus (jonka äiti on Dione).

[281] Jupiter kiertää (poikaansa) Marsia ja (isäänsä) Saturnusta
lauhduttaen edellisen kuumuutta ja jälkimmäisen kylmyyttä.

[282] »Se soppi jne.» = Maa, jonka omistusoikeudesta kiistellään. Vrt.
Seneca: »Punctum est in quo bellatis.»


23. laulu

[283] = Meridiaaniin, jossa aurinko on korkeimmillaan.

[284] = Se iäinen kunnia, jonka autuaat ansaitsevat kääntämällä hyvään
luonnolliset taipumukset, joihin taivaat vaikuttavat (Casini).

[285] Trivia = Diana, kuunjumalatar.--Immet iäiset ovat tähtiä.

[286] »näin Päivän» = Kristuksen, autuaiden sielujen (»tuikkehien»)
yläpuolella. Samaa tarkoittaa »olento valoisa».

[287] Vrt. I Kor. kirj. 1:24.

[288] Ks. selitystä edellä alk. »Kaikki seikat keskenänsä...»

[289] Polyhymnia = Muusa, joka edusti lyyrillistä runoutta.

[290] »Ruusu» = Neitsyt Maria, _rosa mystica_ katolisen kirkon
litanioissa.--Liljat = apostolit, jotka kääntävät ihmisiä Kristuksen
uskoon.

[291] »Kukan kauniin nimi» = Maria, joka Kristuksen kadottua Empyreumiin
on nyt kirkkain valo. Myöhemmin hän esiintyy nimillä »kirkas tähti»:

    Kumpaankin silmääni kun kuvautunut
    ol' laatu ynnä koko tähden kirkkaan,
    mi voittaa sielläi niinkuin voitti täällä,

vrt. katol. kirkon tervehdyshymni »Ave mari stella, Dei mater alma») ja
»Safiiri»:

    tuon verrattuna lauluun luutun, jolla
    safiri se nyt päänsä seppelöitsi
    jost' taivaan kirkkaan on safiri-sini.

[292] »Soihtu pieni» = Arkkienkeli Gabriel, joka kuten ennen maan päällä
niin nytkin ylistää laulullaan Neitsyt Mariaa.

[293] »Kuningasmantteli» = Yhdeksäs taivas l. Primum mobile, joka
ulottuu kaikkien kahdeksan taivaan ympäri, jotka taivaat vaikuttavat
välittömästi ihmisten maailmaan; samalla se on lähinnä Empyreumia,
Jumalan istuinta.

[294] Dante ei voinut enää nähdä Mariaa, joka nousi Kristuksen luo
Empyreumiin.

[295] »_Regina coeli_» = Taivaan kuningatar, erään katol. kirkkohymnin
alkusanat.

[296] Babylonin vankeudessa halveksivat autuaat sielut kultaa ja
rikkauksia voidakseen kaikki kärsimykset kestämällä saavuttaa aarteen
taivaassa.

[297] = Apostoli Pietari. Vrt. Matt. ev. 16:19.


24. laulu

[298] Vrt. Ilmest. kirj. 19:9: »Autuaita ovat ne, jotka ovat kutsutut
Karitsan hääaterialle.»

[299] Kauneimmat liekkijoukosta olivat apostolit ja loistavin niistä
Pietari.--Kolme kierrosta Beatricen ympäri

    (Ja kolme kertaa ympäri Beatricen
    se kiersi, laulaen niin tenhoovasti,
    sit' ettei mielikuvitus voi todistaa.)

merkitsee pyhää Kolminaisuutta taikka kolmea kristillistä hyvettä.

[300] Kuva on otettu maalaustaiteesta. Benvenuto da Imola selittää mm.:
»Huomaa, että kun maalari tahtoo kuvata laskoksia kankaalle, hänen ei
pidä käyttää eloisaa (räikeää) väriä, vaan himmeämpää kuin itse kankaan
väri; samoin ei runoilija kyllin hienojen sointujen ja ajatusten
puutteessa pysty kuvailemaan apostolien laulua.»

[301] Ks. Matt. ev. 14:28-33.

[302] Alkutekstissä oleva _baccelliere_ (lat. _baccalarius_) nimi
voitaneen suomessa hyvin korvata teini-nimellä (lat. _dia conus_), koska
kysymys on keskiaikaisen akatemian (erit. pappis-) oppilaasta. Danten
säkeisiin nähden huomauttaa Casini: »Onnistunut vertaus on otettu
keskiajan filosofisista ja teologisista kouluista, joissa oppi-isän
(_maestro_) oli tapana esittää istuimeltaan kysymykset, joita sitten
pohdittiin (_approvare_) läsnäolevien tohtorien, baccellierien ja
oppilasten välillä, ja sitten kun jokaista kysymystä oli pohdittu esitti
oppi-isä sen jonakin toisena päivänä todistuksineen _pro et contra_, ja
lausui lopuksi oman mielipiteensä (_terminare_)». Eräiden mukaan Dante
viittaa erityisesti ns. _Disputatio tentativa_ -tutkintoon, johon
Pariisin yliopiston jumaluusopillisen tiedekunnan jäsenten tuli alistua.

[303] »Veljes rakas» = Apostoli Paavali kirjeessä Hebreal. 11:1: »Mutta
usko on luja luottamus siihen mitä toivotaan, vakaumus asioista, jotka
eivät näy». Vulgatassa kuuluu sama lause: _est ... fides sperandarum
substantia rerum, argumentum non apparentium_, jonka _substantia_ ja
_argumentum_ ovat tuottaneet vaikeuksia sekä Dante-selittäjille että
teologeille. Selityksessään Dante seuraa Tuomas Akvinolaisen oppia.

[304] = Vanha ja uusi Testamentti.

[305] Ks. Matt. ev. 15:13; Jeremia 2:21.

[306] Dante oli sanonut, että ihmeet olivat takeena Raamatun
jumalallisesta alkuperästä. Mikä vakuuttaa hänelle elleivät juuri
Raamatun kirjat, että nämä ihmeet todellakin ovat tapahtuneet? Jollei
hänellä ole muuta tukea on hänen todistuksensa pelkkä kehätodistus.--
Vastauksensa Dante on saanut kirkko-isiltä ja jumaluusoppineilta,
jotka ovat sitä usein käyttäneet.

[307] Dante nojautuu nähtävästi Johanneksen ev. 20:3-10. Pietari ja
Johannes juoksivat kumpikin Jeesuksen haudalle. Johannes saapui ensin,
mutta ei mennyt sisälle... Pietari tuli perille myöhemmin, mutta astui
heti sisälle hautaan, ja voitti siten Johanneksen uskonvoimassa.--
Myöskin teoksessaan _De Monarchia_ (III. 9) Dante käsittelee tätä
Raamatun kohtaa.

[308] = Vanhan Testamentin kautta. Vrt. ev. 24:44.


25. laulu

[309] Ennen kuin ryhtyy käsittelemään korkeinta toivoa, jonka esineenä
on Paratiisin autuus, Danten mielen valtaa hetkeksi maallinen isänmaa,
Firenze (»lammashuone»), jonne hän maanpaostaan toivoo palaavansa »pyhän
laulunsa ansiosta»--_Commediansa_, joka juuri oli valmistumaisillaan.
Hän palaisi sinne kypsyneenä, ei enää häilyvän maallisen rakkauden, vaan
ylevien sekä maallisten että taivaallisten seikkojen laulajana, ja saisi
kauniissa kastekappelissaan (San Giovanni Firenzessä) laakeriseppeleen
otsalleen--turha toivo, sillä parhaiksi viimeisteltyään _Commediansa_
hän kuoli kaukana rakkaasta ja sorretusta Firenzestään.

[310] Ks. edell. laulun kolme viimeistä säettä.

[311] »Valo toinen jne.»--Apostoli Jaakob. Hänen pyhättönsä
Compostelassa Galiciassa (Espanjassa), jonne hänen ruumiinsa legendan
mukaan oli haudattu, oli hyvin suosittu pyhiinvaelluspaikka
keskiajalla.--Samasta kehästä oli aikaisemmin tullut pyhä Pietari.

[312] Viittaavat luultavasti Jaakobin kirj. 1:5 tai 1:17: »Jokainen hyvä
anti ja jokainen täydellinen lahja tulee ylhäältä, valojen isältä...»
Dante näyttää sekoittavan molemmat Jaakob-nimiset apostolit:
yllämainitun kirjeen kirjoittajana pidetään Jaakob »pienempää», kun taas
kysymyksessä oleva Espanjan suojeluspyhimys oli Jaakob »suurempi».--
Muutamat jumaluusoppineet otaksuvat selittäessään Kristuksen kirkastusta
sekä muita ihmeitä, joita näkemään hän halusi ainoastaan Pietarin,
Jaakobin ja Johanneksen, että nämä merkitsevät kolmea kristillistä
hyvettä: usko = Pietari, toivo = Jaakob ja rakkaus = Johannes. (Casini.)

[313] Kukkulat ovat molemmat apostolit, joiden valo äsken oli ollut
Danten silmille liian kirkas. Sanamuoto muistuttaa Psalm. 121:1.

[314] »Keisarimme» = Jumala. Johdonmukaisesti Dante antaa pyhimyksille
nimen uskotut (_conti_) ja Jumalan istuimelle pyhin pylvästö (_aula piu
segreta_).

[315] Aurinko, josta autuaat lukevat kaiken, on Jumala.

[316] Egypti, Raamatun kirjoissa maallisen (inhan) elämän
vertauskuva.--Jerusalem = taivaallinen Hovi.

[317] »Kaks seikkaa muuta» = Toivon olemus ja alkuperä.

[318] Toivonsa määritelmäksi Dante kääntää Pietari Lombardialaisen
(_Sententiae_ III 26): »Spes est certa expectatio futurae beatudines,
veniens ex Dei gratia et ex meritis praecedentibus». Hänen toivonsa
lähteenä on ilmestys: hänelle ovat antaneet sen Pyhän Raamatun kirjat
(»moni tähti») ja ennen kaikkea Davidin psalmi (ks. Psalm. 9:11.
Vulgatan muk. »Sperent in te qui noverunt nomen tuum»). Jaakobin kirje,
jonka hän ottaa vakuudekseen, ei ensi aluksi näytä erikoisesti
koskettelevan toivoa, mutta muutamat kohdat (es. 1:12; 2:5; 4:8 jne.)
voivat kuitenkin lujittaa sitä uskovan sydämessä (Casini).

[319] »Voitonpalmu» = marttyyriuden vertauskuva.

[320] Ne Raamatun kohdat, jotka ovat Dantelle erikoisesti olleet
mielessä, ovat Jesaja 61:7 ja Joh. Ilm. 7:9. Dante siteeraa tietenkin
Vulgataa ja tarkoittaa kaksospuulla tällöin sekä sielun että ruumiin
autuutta.

[321] »Liekki kirkas» = Apostoli Johannes.--Kun talvella aurinko on
Kauriin tähtikuvassa, näyttäytyy yön taivaalla Kravun tähtimerkki; jos
tässä silloin olisi tähti niin loistava kuin pyhä Johannes, olisi
ainaista päivää kokonaisen kuukauden ajan (joulukuun puolivälistä
tammikuun puoliväliin).

[322] Beatricen sanat, joilla hän kuvaa apost. Johannesta, viittaavat
Joh. ev. 13:23; 27:20, joissa Johanneksen kerrotaan nojanneen Jeesuksen
rintaa vasten, sekä ib. 19:26-29, jossa hänet valittiin Neitsyeen pojan
sijaiseksi.--Pelikaani oli suosittu vertauskuva Kristuksesta, koska sen
arveltiin elättävän poikasiaan omalla verellään. (Vrt. myös Psalt.
102:7).

[323] Dante oli teroittanut katsettaan nähdäkseen oliko Johanneksella
todellakin sekä sielu että ruumis, koska keskiajalla uskottiin, ettei
hän ollut kuollut vaan noussut taivaaseen sellaisena kuin eli maan
päällä. Apostoli vakuuttaa nyt, että hänen ruumiinsa makaa maassa, sillä
taivaaseen ei ole päästetty yhtään ruumiillista luontoa, paitsi
Kristuksen ja Neitsyt Marian jotka nousivat Empyreumiin.

[324] Apostoli Johanneksen valo oli sokaissut Danten.


26. laulu

[325] Apostoli Johannes.

[326] Ananias paransi Saulin panemalla kätensä hänen päälleen (ks.
Apost. teot 9:10-22.)

[327] Hyvyys = Jumala, on Danten kaiken rakkauden kohde. Kirja merkinnee
koko luomakuntaa, joka on Jumalan rakkauden teos ja jossa tämä rakkaus
ilmenee heikompana tai voimakkaampana (Vrt. Parat. I).

[328] = Mikä on saanut sinut rakastamaan Jumalaa? Kaksi vaikutinta Dante
luettelee: filosofia (»järjen syyt»), joka näyttää, että kaikki luotu
tähtää hyvään, ja korkeimpaan hyvään, joka on Jumala sekä Jumalan
auktoriteetti (»arvovalta»), joka ilmenee Raamatun kirjoissa.

[329] Selittäjät ovat eri mieltä siitä, ketä Dante tarkoittaa;
luultavimmin Aristotelesta, vaikka monet muutkin hänen jälkeensä ovat
lausuneet saman mielipiteen.--Iäiset substanssit = enkelit ja
ihmissielut.

[330] Ks. 2 Moos. kirj. 33:19.

[331] = Apostoli Johannes Ilmestyskirjassaan (erit. 21, 22).
Mahdollisesti tarkoitetaan myös Joh. ev. I, mutta edellistä puoltaa mm.
alempana esiintyvä nimitys »Kristus-kotka», jota käytetään Johanneksesta
juuri Ilmestyskirjan tähden.

[332] Järkisyiden ja pyhän Raamatun lisäksi ovat Danten rakkauteen
vaikuttaneet maailman luominen, hänen oma syntymänsä, Kristuksen
uhrikuolema sekä ikuinen autuus.

[333] »Kertomani tiedon», sen että Jumala on korkein hyvä.

[334] »Lehdet» = ihmiset.--Ikuinen Viljelijä = Jumala (Vrt. Joh. ev.
15:1: »Minä olen se tosi viinipuu, ja Isäni on viinitarhuri»).

[335] »Pyhä, pyhä, pyhä!» = Alkusanat lauluun Joh. Ilm. 4:8 tai Jesaja
6:3 (»Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Sebaot, koko maa on täynnä hänen
kunniaansa.»)

[336] »Ensi sielu» = Aatami.

[337] Aatami, joka näkee Danten ajatukset Jumalassa vastaa Danten
kysymyksiin: Kuinka monta vuotta on kulunut ensimmäisen ihmisen
luomisesta? Kuinka kauan hän viipyi maallisessa paratiisissa? Mikä oli
ensi synnin todellinen laatu? Mitä kieltä Aatami puhui?

[338] Aatamin vastaus Danten kolmanteen kysymykseen nojautuu Tuomas
Akvinolaisen oppiin. Syntiä ei ollut hedelmän syöminen vaan halu hankkia
henkistä hyvää yli sallitun määrän, »tulla Jumalan kaltaiseksi».

[339] Aatami oli viettänyt Limbuksessa, helvetin esipihassa, 4302 vuotta
ennenkuin Kristus vapautti hänet sieltä ja oli nähnyt auringon 930
kertaa kiertävän eläinradan kaikkien tähtimerkkien lävitse, so.
viettänyt 930 vuotta maan päällä. Maailman luomisesta siihen asti,
jolloin Kristus kuoli ja astui alas kuolonvaltakuntaan, oli siis kulunut
5232 vuotta.

[340] = Babelin tornin rakentaminen.

[341] Ennen Aatamin kuolemaa Jumalaa kutsuttiin I:ksi, joka kirjain on
käsitettävä muinaiseksi Jumalan vertauskuvaksi pikemmin kuin
hebrealaisen jumalannimen, Jehovah, alkukirjaimeksi. Sitä seurasi
Jumalan nimenä _Eli_ (l. El), joka samalla merkitsi hebrean kielen
syntyä. Tätä kieltä oli Dante ensin (_De vulg. Eloq._) pitänyt Aatamin
kielenä, joka sitten oli säilynyt muuttumattomana tuolla kansalla. Nyt
Dante kumoaa tämän mielipiteensä.

[342] Maallisessa paratiisissa antaa Dante Aatamin viipyä luomispäivänsä
ensimmäisestä tunnista seitsemänteen tuntiin.


27. laulu

[343] »Soihtua nuo neljä» = kolme apostolia ja Aatami; ensin tuli
Pietari.

[344] Jupiter oli väriltään valkea, Mars verrattain punainen. Pietari
muutti väriään punastuessaan vihasta, kuten seuraavassa nähdään.

[345] Tässä Pietari alkaa ankaran nuhdesaarnan Rooman paaveja vastaan.
Näissä säkeissä syytös kohdistuu Bonifacius VIII:een, jos rajoitutaan
runoilijan aikaan, jolloin runoilija vaelteli henkimaailmassa (v. 1300),
mutta Johannes XXII:een, jos siirrytään siihen aikaan, jolloin Dante
kirjoitti »Paratiisin» (mikä tapahtui paljon myöhemmin).--Paavin istuin
on niin arvottomasti täytetty, että se näyttää vapaalta Kristuksen
silmissä ja Rooma (jonne Pietari oli haudattu) oli sellainen synninpesä,
että itse Luciferkin helvetissä sille nauraa.

[346] Vrt. Mark. ev. 15:30 ja Luuk. ev. 23:44-45.

[347] »Kristuksen morsian» = kirkko.--Oman aikansa turmeltuneiden
paavien vastakohtana (ks. al. s. 19) Dante mainitsee Rooman ensimmäiset
paavit, jotka täyttivät arvokkaasti tehtävänsä Pietarin seuraajina. Nämä
paavit, jotka kaikki kärsivät marttyyrikuoleman, astuivat perimätietojen
mukaan istuimelleen seuraavassa järjestyksessä (vuosiluvut vaihtelevat
hiukan eri lähteissä):

    V. 29 apostoli Pietari   V. 117 Sixtus I
    »  65 Linus              »  142 Pius I
    »  67 Klemens            »  217 Calixtus I
    »  77 Klito (Cletus)     » 222 Urbanus I.

[348] Viittaavat nähtävästi Viimeiseen tuomioon (ks. Matt. ev.
25:31-34), jossa lampaat ja vuohet erotetaan. Dante tarkoittaa, että
paavien asiana ei ollut sekaantua puolueriitoihin suosimaan toista
puoluetta ja vihaamaan toista.

[349] = Ei ollut tarkoitus, että avaimia, apostolisen arvovallan
vertauskuvia, käytettäisiin puoluemerkkinä kristittyjen sodissa toisia
kristittyjä (esim. albigenssejä) vastaan, taikka että pyhän Pietarin
kuvalla varustettu leima painettaisiin paavillisiin kirjeisiin, joissa
myönnettiin simoniaa palvelevia vapauksia ja etuoikeuksia.

[350] Cahorsit ja Gascognelaiset = paavit Johannes XXII (Cahorsista) ja
Klemens V (Gascognesta) sekä heidän suosimansa maanmiehet, jotka olivat
päässeet korkeisiin kirkollisiin virkoihin ja nauttivat kaikenlaisia
etuoikeuksia.

[351] »Kun sarvi Kauriin jne.» = talvipäivänseisauksen
aikana.--Autuaiden sielut (»hiuteet») katoavat ylös Empyreumiin.

[352] »Kuink' kääntynyt sa olet» = Kuinka paljon olet kääntynyt tämän
taivaan liikkeen kerällä.

[353] Näiden astronomiseen kieleen puettujen säkeiden tarkoitus on
yksinkertaisesti se, että oli kulunut 6 tuntia siitä, kun Dante ensin,
keskipäivän aikaan Kaksosten tähtisikermästä katsoi alempia
taivaankappaleita. Silloin hän oli Jerusalemin meridiaanilla, kun hän
taas nyt oli siirtynyt siitä 90 astetta länteen päin, niin että hän
Gibraltarin salmen (Cadizin) kautta näki Atlantin valtameren. Tämän
väliajan kuluessa hän oli siirtynyt sen pituisen matkan, minkä
ensimmäinen vyöhyke (»clima») muodostaa keskeltä päähän asti, so. sen
leikkauspisteestä meridiaanin kanssa lännen horisonttiin saakka l. siis
90 asteen pituisen matkan. Täältä hän näki siis Atlantin valtameren
(jolla Odysseus harhaili) sekä Foinikian rannan, josta Jupiter ryösti
Europan. Ovidiuksen mukaan Jupiter oli muuttanut itsensä häräksi ja
tavattomalla lauhkeudellaan houkuttanut Europan, Foinikian kuninkaan
Agenorin tyttären, istumaan selkäänsä ja uinut sitten saaliineen yli
ulapan Kreetan saarelle.--Vielä enemmänkin olisi runoilijalle näkynyt
Foinikian manteretta ellei ilta olisi hämärtynyt ja rajoittanut
näköpiiriä.

[354] »Ledan pesä» = Kaksosten tähtikuva, Kastor ja Pollux; Leda oli
saanut lapset Jupiterin kanssa, joka lähestyi häntä joutsenen
hahmossa.--Täältä Dante nousee nopeimpaan taivaaseen, Primum mobileen l.
kristallitaivaaseen, jossa ajan sekä paikan havaitsemismuodot lakkaavat
olemasta.

[355] Kristallitaivaasta alkaa maailman liike kiinteän keskipisteensä
maan ympäri.--Tämä taivas on olemassa ainoastaan Jumalan tietoisuudessa,
joka on sen »intelligenssi», ts. jossa piilee sitä liikuttava rakkaus ja
alempiin taivaisiin vaikuttava voima.

[356] Koska kaikki liike on peräisin kristallitaivaasta (»Ens-Liike») ja
koska liike havaitaan ajasta, on ajallakin alkunsa tässä taivaassa.

[357] Yhteys edellisen ja seuraavan puheenaiheen välillä käy selville,
kun ottaa huomioon että ahneus oli Danten silmissä se, mikä esti ihmisiä
tuntemasta ja tavoittamasta oikeutta ja korkeinta hyvää ja niin syynä
maailman onnettomuuksiin. Täten runoilija johtuu surkuttelemaan ja
nuhtelemaan niitä, jotka eivät voi päästä näkemään Jumalaa ja tätä
jumalallista maailmanjärjestystä, josta hän itse nyt sai nauttia.

[358] »Alituinen sade» = alituiset yllytykset pahaan.

[359] Nuorena poikana vielä noudattaa Kirkon määräyksiä paaston suhteen
(keskiviikkona ja perjantaina), mutta vanhemmaksi vartuttuaan hän ne
laiminlyö ja syö lihaa paastonakin.

[360] Niistä monista selityksistä, joita näille säkeille on annettu,
näyttävät kaksi seuraavaa parhaimmilta: 1) sen tyttärellä, joka antaa
aamun ja illan on ymmärrettävä ihmisluontoa ja valkealla (»tummuvalla»)
iholla nuoruuden viattomuutta; 2) näin tummuu kirkon valkoinen ulkomuoto
Jumalan silmissä, so. kirkko, joka alussa oli pyhä ja puhdas on nyt
tullut pahaksi ja iljettäväksi Jumalan silmissä (Scartazzini ym.).

[361] Myös keisarillinen istuin on vapaa, koska hallitsija ei välitä
Roomasta eikä Italiasta. (Tämä koskee lähinnä keisari Albert I:tä).

[366] Danten aikana käytännössä oleva juliaaninen ajanlasku synnytti
sadannesosan päivän vajauksen jokaista vuotta kohti, yhden päivän
jokaista vuosisataa kohti. Danten aikana oli näin syntynyt jo n. 8
päivän vajaus. Epäkohdan oikaisi vasta v. 1582 paavi Gregorius XIII
tunnetulla kalenterillaan.--Danten ennustus (ks. seur. selit.)
toteutuisi siis vasta noin 3000 vuoden päästä.

[363] Tämä ennustus tai toivomus on samansuuntainen, minkä runoilija
monessa kohdin on lausunut Italian tulevasta vapauttajasta ja
parantajasta.


28. laulu

[364] Tämä pieni piste, jonka Dante näkee Beatricen silmissä ja sitten
itse taivaassa, on Jumala, jonka ykseyttä ja jakamattomuutta säkeet
13-15 kuvaavat.

[365] Valopisteen ympäri kiersi 9 samankeskistä kehää siten, että
pistettä lähinnä olevan vauhti oli vielä nopeampi kuin Primum mobilen ja
etäisempien yhä hitaampi. Nämä etäisemmät kehät laajenevat samalla yhä
enemmän, niin että seitsemänteen ei enää yltäisi Junon airut, so.
sateenkaari. Tässä siis on havaittavissa päinvastainen ilmiö, kuin
yhdeksän taivaan liikkuessa sitä nopeammin mitä etäämpänä ne ovat
keskipisteestään. Tämä aiheutti Danten ihmettelyn.

[366] »Taivas tää» = kristallitaivas. Piirillä, joka on suurimmassa
sopusoinnussa sen kanssa tarkoitetaan serafien hierarkiaa, joka koska se
kerran on lähinnä Luojaa, rakastaa häntä eniten ja jota tämä taas eniten
valistaa.

[367] Substanssit = enkelien liikuttajat, »intelligenssit».

[368] Tuulet (neljä pääluulta) kuvattiin tavallisesti ihmiskasvojen
muotoon. Tässä on kysymys Boreaksesta l. pohjatuulesta sen puhaltaessa
lauhkeimmalta taholta, so. enemmän luoteesta käsin.

[369] Vertaus shakkilaudasta lienee vain merkitsemässä säkenien
(enkelien) ääretöntä tai sangen suurta lukua.

[370] Beatrice selittää taivaallisten hierarkiain järjestyksen.
Keskiajan oppi tästä kysymyksestä perustui etupäässä erääseen teokseen,
jonka tekijänä pidettiin Dionysos Areopagitaa, sekä muutamaan Gregorius
Suuren saarnaan. Kuitenkin tähän opinhaaraan on löydettävissä lähteet jo
Raamatusta, nim. Vanhasta testamentista (kerubit ja serafit) sekä
Paavalin kirjeistä (esim. Roomal. 8:38; Efesol. 1:21; Kolossal. 2:15; I
Tessalon. 4:16), joissa joskin hiukan eri sanoin, mainitaan kaikki
Dantellakin esiintyvät nimitykset enkelolennoille (»rakkauksille»). Nämä
jaettiin sitten kolmeen ryhmään (hierarkiaan), joista kukin käsitti 3
ala-osastoa (kuoroa). Dionysius Areopagita esittää ne seuraavassa
järjestyksessä: Serafit, Kerubit, Tronit (Valta-istuimet)--Vallat
(Vulgatassa _dominationes_), Voimat (_virtutes_), Mahtajat
(_potestates_)--Päät (_principatus_), Arkkienkelit ja Enkelit.--Dante
ja Tuomas Akvinolainen seuraavat Dionysiusta.

[371] Vrt. Joh. I kirje 3:2: »Mutta me tiedämme, että tulemme hänen
kaltaisikseen kun hän ilmestyy, sillä me saamme nähdä hänet sellaisena
kuin hän on.»

[372] Skolastinen teologia pohti myös kysymystä, oliko ikuinen autuus
Jumalan »näkemistä» (kontemplatiivista energiaa) vaiko rakkautta
Jumalaan. Dante puoltaa niin kuin Tuomas Akvinolainenkin edellistä
mielipidettä.

[373] Oinas on korkeimmillaan yön taivaalla syyspäivän tasauksen
jälkeen, jolloin pahat säät ja rajuilmat alkavat. Dante tahtoo siis
sanoa, että Paratiisi ei ole kuten maa sään vaihtelujen alainen.

[374] Dionysius, ks. _Parat_. X, s. 4-6.

[375] Gregorius I oli järjestelmässään asettanut Voimat ja Päät toiseen
ryhmään kuin Dionysius, ja Dante itse oli »Convitossaan» (11:6) lausunut
Kirkon hyväksymästä opista eriävän mielipiteen.

[376] 2 Korintt. kirj. 12:4 johdosta luultiin, että apostoli Paavali oli
näyssään nähnyt kaikki taivaalliset hierarkiat ja että hän vuorostaan
oli ilmoittanut sen yliluonnollisella tavalla Dionysiukselle.


29. laulu

[377] Tämän sangen oppineessa muodossa esitetyn vertauksen merkitys
voidaan riittävästi selittää seuraavasti: Latonan lapset ovat Apollo ja
Diana, edellinen auringon, jälkimmäinen kuun jumala. Päiväntasauksen
aikoina sijaitsevat kuu ja aurinko yhtaikaa horisontilla, vastapäätä
toisiaan, aurinko Oinaan ja kuu Vaa'an tähtimerkissä ja ovat silloin
jonkun aikaa tasapainossa keskenään (zenithiin nähden), kunnes ne pian
vaihtavat hemisfäärejään auringon noustessa ja kuun laskiessa taikka
päinvastoin.

[378] Jumalan.

[379] Tuomas Akvinolaisen oppia seuraten Beatrice selittää, että Jumala
ei luonut enkeleitä hankkiakseen itselleen kasvavaa hyvää, sillä hän on
itse korkein hyvä, vaan jotta hänen hyvyytensä ilmenisi luoduissa
olennoissa; luomisen syynä oli siis rakkaus luotuun.

[380] Koska iäisyydessä ei ole mitään _ennen_ eikä _sitten_, ei voida
sanoa, että Jumala olisi ollut toimeton ennen luomistyötään, joka
tapahtui ajan ja paikan ulkopuolella.

[381] Kolmijänne merkitsee kolmiyhteistä jumalaa, kolme
nuolta taas ovat: (puhdas) aine; (puhdas) muoto; niiden yhdistys l.
elimellinen maailma, erittäinkin ihminen. Ja nämä olennot olivat
täydellisiä, virheettömiä, koska ne olivat Jumalan yhdenaikaisen
(ikäänkuin saman sysäyksen vaikuttaman) luomistyön tuloksia. (Vrt. myös
I Moos. 1:31).

[382] = Enkelit, jotka saivat asuinsijansa Empyreumissa; ihmiset, joissa
aine on vahvimmin edustettuna, sijoitettiin maan päälle ja välittäviin
taivaisiin asetettiin »intelligenssi», aineen ja muodon eroittamaton
yhdistys.

[383] Kirkko-isät ja jumaluusoppineet olivat eri mieltä kysymyksestä,
milloin enkelit luotiin. Pyhä Hieronymus oli esittänyt Danten
mainitseman väitteen, jota Tuomas Akvinol. vastusti--Dante itse nojautui
Raamattuun (_I Moos._ I. I: »Alussa loi Jumala taivaan ja maan»,
mahdollisesti myös Jeesus Syrak. 18: »_qui vivit in aeternam, creavit
omnia simul_»). Myös järki vahvistaa häntä tässä uskossaan, sillä
tuntuuhan järjettömältä, että enkelit olisivat olleet niin kauan
toimettomina täyttämättä tehtäväänsä taivaspiirien ohjaajina.

[384] Tässäkin nojautuen Tuomaan oppiin Dante arvelee, että varsin lyhyt
aika kului luomisesta siihen kun Lucifer jo lankesi (koetti tulla
Jumalan kaltaiseksi, ks. Jesaja 14:12-15) ja viekotteli monta muuta
kanssaan kapinaan. _Convitossa_ (II 6) hän sanoo myös: »Kaikista näistä
järjestöistä (_ordini_) lankesivat muutamat heti kun ne oli luotu,
luvultaan ehkä kymmenes osa...»--Uskolliset enkelit jäivät taivaaseen
ylistämään ja kiittämään Luojaansa.

[385] Armo ei sulje pois ansiota. Ansio on sitä suurempi, mitä
kiihkeämpi on tahto armoa vastaanottamaan.

[386] Tässä Dante poikkeaa hieman Tuomas Akvinolaisen opista, jonka
mukaan enkeleillä on muistikyky. Dante taas arvelee, että koska enkelit
aina katsovat Jumalan kasvoihin, josta kaikki sekä menneet, nykyiset
että tulevat seikat ovat luettavissa, on kaikki yksilöllinen käsitys
niistä tarpeeton ja niin siis olematon. Sama näyttää koskevan myöskin
tahtoa.

[387] Uneksimisella ja uskomisella tarkoitettaneen tässä uusien ja
eteviltä näyttävien oppien luomista sekä niihin uskomista ja
levittämistä niiden vääryydestä ja perusteettomuudesta tietoisina.

[388] Dante soimaa aikansa pappeja ja saarnaajamunkkeja, jotka suuressa
määrin harjoittivat Raamatun väärinkäyttöä käsitellessään sitä kuin mitä
maallista kirjaa tahansa ja väärennellessään sen totuuksia järjettömillä
päähänpistoilla. Esimerkkinä hän mainitsee kiistan siitä, miksi aurinko
pimeni Kristuksen ristiinnaulinnan aikana: muutamat näet väittivät, että
tämä pimennys olisi rajoittunut vain Jerusalemiin ja sen ympäristöön kun
taas toiset hokivat sitä yleiseksi, koko maailmaa käsittäväksi. Ja
tällaisia väitteitä uskotellaan sitten ihmisille, jotka niitä
kuuntelevat tietämättä, että ne ovat tyhjää lorua ja tuottavat vahinkoa
hyödyn asemesta. Dante siis tahtoo, että jokaisen kristityn on
hankittava itselleen ainakin niin paljon tuntemusta uskonnon asioissa,
etteivät he tyydy millaiseen törkyyn tahansa.

[389] Vrt. Mark. ev. 16:15: »Menkää kaikkeen maailmaan ja saarnatkaa
evankeliumia kaikille luoduille.»

[390] »Lintu» = Perkele, »pahan ilman lintu».--Jos kansa tietäisi,
kuinka moiset saarnat ovat paholaisen innoittamia, se huomaisi, ettei
myöskään lupauksilla syntien anteeksiannosta, joita niissä annetaan ole
mitään arvoa, koska ei ollut edes minkäänlaisia takeita paavin
suostumuksesta.

[391] Pyhä Antonius, egyptiläinen erakko (n. 253-358), joka tavallisesti
kuvataan porsaan seuraamana (vertauskuvana perkeleestä, joka kaikin
tavoin oli viekoitellut häntä syntiin). Hän oli perustanut luostarin,
jonka esimiehenä häntä suuresti kunnioitettiin, ja pian tuli tavaksi
pyytää almuja hänen nimissään sillä verukkeella, että ne joutuisivat
erään Viennessä (Ranskassa) olevan sairaalan hyväksi, joka oli saanut
nimensä hänen mukaansa. Samaisessa luostarissa alettiin myöskin näin
saaduilla tuloilla elättää ja lihottaa porsaita, joita sitten mm.
Toskanankin väestö piti suuressa kunniassa (ks. Franco Sacchetti:
_Novelle_ CX).--Dante sovittaa nyt tämän vertauksen aikansa
saarnaaja- ja kerjäläismunkkeihin yleensä.--Muilla, pahemmilla kuin
porsaat, tarkoitetaan esim. aviottomia lapsia, jalkavaimoja,
parittajia yms.

[392] Ks. Daniel 7:10: »Tuhannen tuhatta palveli häntä ja kymmenen
tuhannen kymmenen tuhatta seisoi hänen edessään.» Nämä luvut on siis
käsitettävä epämääräisiksi merkitsemään yleensä hyvin suurta lukua.


30. laulu

[393] Enkelikuoro katoaa tässä ylös Empyreumiin. Tätä kuvatakseen Dante
käyttää astronomista vertausta, jonka merkitys on seuraava: Dante arvioi
maan ympärimitan 20,4000 ital. peninkulmaksi; kun on keskipäivä (kuudes
tunti, noin 6000 peninkulman päässä itään), täytyy siis Italiassa olla
ensimmäinen aamutunti, jolloin tähdet alkavat sammua ja varjo lankeaa
melkein vaakasuoraan maata vasten, koska aurinko näkyy vasta
horisontilla.

[394] Häikäisevä piste on Jumala, joka kaiken keskellä näyttää
sisältyvän maailmankaikkeuteen, mutta sulkeekin itse itseensä koko
luomakunnan.

[395] Beatricen kauneus on kasvanut jokaisessa uudessa taivaassa; nyt
Empyreumissa se on niin suuri, että runoilija tuntee itsensä
kykenemättömäksi kuvailemaan sitä.--Koomikko ja traagikko merkinnevät
vain jokapäiväisemmän (_commedia_) ja ylevämmän (_tragedia_) taidelajin
harrastajaa (ks. _De vulg. eloq._).

[396] »Suulle suuremmalle» = lahjakkaammalle runoilijalle (kuin Dante).

[397] »Aine suurin» = Kristallitaivas.--Tulitaivas = Empyreum.

[398] »Molemmat sotalaumat» = enkelit ja valitut sielut; jälkimmäiset
Dante on näkevä samanlaisina kuin tuomiopäivänä, so. ei enää valon
verhoamina, vaan jälleen maallisissa ruumiissaan.

[399] Beatrice selittää syyn Danten sokaistumiseen: sellainen on Jumalan
tervehdys jokaiselle uudelle tulokkaalle Empyreumissa; vasta sen avulla
pystyy uuteen elämään ja kestämään voimakkaintakin valoa.

[400] Aiheen tähän loistavaan kuvaukseen näystään, joka aluksi ilmeni
välkkyvänä virtana, säkeninä (= enkelit) ja kukkasina, ja jonka hän pian
näkee todellisessa muodossaan, lienee Dante saanut Raamatusta (ks. esim.
Psalm. 50:3; Joh. Ilm. 22:1).

[401] Viittaavat taivaallisen ruusun ilmestymiseen. Myöhemmin tämä
valovirta muuttuu kooltaan aurinkoa suuremmaksi ja luo loistettaan
Primum mobilen ylitse aina Empyreumiin asti.

[402] »Taivaan kaksi hovia» = Paratiisin »molemmat sotalaumat».

[403] Taivaallisen ruusun lehdillä istuvat enkelit ja autuaat sielut
asteettaisissa riveissä. Sen terälehdet ovat pyhimysten rivejä, joista
ylimpien ihanuuden saattaa päättää vain alempien kauneudesta. Autuaiden
järjestyksestä lähemmin ks. Parat. XXXII.

[404] Keskiajalla oli vallalla yleinen luulo, että maailmanloppu oli
lähellä. Kuitenkin tämäkin säe on pikemmin ymmärrettävä runoilijan
moitteeksi ihmiskuntaa kohtaan, joka oli jättänyt suuret hyveet ja
antanut sijan turmeluksille, josta harvat enää pelastuisivat.

[405] Ennenkuin Dante pääsee osalliseksi Paratiisin iloista (»häistä»),
so. ennen kuolemaansa, saa hän nähdä tuolla tyhjällä kruunun
koristamalla istuimella keisari Henrik VII:n, jonka Dante toivoi
toteuttavan hänen unensa yleisestä maailmanmonarkiasta (vrt. Parat. XVII

    Mut ennen kuin Gascognelainen pettää
    ylevän Henrikin, lyö tulta hänen
    kykynsä halveksua rahaa, vaivaa).

[406] »Päämies» = Paavi Klemens V, joka salaisilla ja julkisilla
juonitteluillaan esti Henrik VII:n hyvät aikeet. Hänelle ei löydy
valtaistuinta taivaassa vaan hänet syöstään simonistien joukkoon
helvettiin. Siellä odotti kuten muistettaneen, paavi Nikolaus III
Bonifacius VIII:a, Anagnilaista, joka nyt vuorostaan odottaisi Klemens
V:ä, sitä, joka painaisi hänet yhä syvemmälle tuskien kuiluun.--Nämä
katkeran uhkaavat säkeet ovat samalla Beatricen viimeiset sanat Danten
runoelmassa.


31. laulu

[407] »Pyhä sotalauma» = autuaiden sielut. Vrt. Apost. teot 20:28.

[408] »Mut toinen» = enkelien parvi.

[409] = Lennellen Jumalan läheisyydessä.

[410] »Kansa vanha ynnä uusi» = Vanhan ja uuden liiton vanhurskaat,
jotka kiinnittivät katseensa ja sielunsa kolmiyhteiseen, mutta heille
yhdessä olemuksessa loistavaan Jumalaan.

[411] Helice oli Dianan nymfi, joka Jupiterin viettelemänä oli
synnyttänyt pojan; mustasukkainen Juno oli sitten muuttanut Helicen
karhuksi ja tässä hahmossa häntä vainosi hänen poikansa, kunnes Jupiter
muutti molemmat tähdiksi, Isoksi karhuksi (Otava) ja Pikku karhuksi
(Pikku Otava), jotka molemmat loistavat pohjoisella taivaanlaella.--Ei
tiedetä varmasti, mistä barbaareista ja mistä tilaisuudesta tässä on
kysymys, mutta luultavasti tarkoitetaan niitä lukemattomia
pyhiinvaeltajia, jotka riemuvuonna 1300 saapuivat kaikesta
kristikunnasta Roomaan.--Lateraani oli paavien istuimena siihen asti
kunnes istuin muutettiin Avignoniin, josta palattua (1377) se
siirrettiin Vatikaaniin.

[412] Tämä vanhus on, kuten seuraavasta käy ilmi, pyhä Bernhard
Clairvauxlainen, keskiajan jaloin ja syvämielisin mystikko. Hän syntyi
Fontainesissä Bourgognessa 1091, meni munkiksi Citeauxin
sistersiläisluostariin 1113 ja tuli sitten perustamansa Clairvauxin
(Clara vallis) luostarin apotiksi. Hän kuoli 1153 jättäen jälkeensä
askeettisia teoksia, joita Dante tutki. Hän tunsi harvinaisen harrasta
kiintymystä Neitsyt Mariaan, jonka johdosta hänet julistettiin pyhäksi
pari vuotta kuolemansa jälkeen.

[413] Vrt. seur. laulu, s. 7-9.

[414] Kruunu on pyhimyksen sädekehä (_gloria_), joka syntyy Jumalan
valon heijastuksesta.

[415] Beatrice oli laskeutunut alas Limbukseen kehoittamaan Vergiliusta
Danten apuun.

[416] »Orjuudesta» = synnin orjuudesta.

[417] »Ikilähtehesen» = Jumalaan.

[418] »Taivaan kuningatar» = Neitsyt Maria.

[419] Kroatia merkitsee tässä yleensä kaukaista maata.--Hikiliina
[alkutekstissä: _Veronika_ (_veraicon_ = todellinen kuva)], arvokas
pyhäinjäännös, jota säilytetään Rooman Pietarin kirkossa. Erään vanhan
legendan mukaan oli muuan pyhä nainen, Veronica, antanut Kristukselle
tiellä Golgatalle tämän liinan, jotta Kristus voisi kuivata hien
kasvoiltaan, ja saatuaan sen sitten takaisin hän näki siinä Kristuksen
kasvojen piirteet, jotka eivät sitten enää siitä lähteneet.

[420] »Laaksosta päin kukkulaa» = ruusun alaosasta sen ylä-ääreen, jossa
Neitsyt Maria istuu voittaen valollaan häntä ympäröivät enkelit ja
autuaat.

[421] Phaeton päivän vaunujen ohjaajana.

[422] »Kauneuden» = Neitsyt Marian.


32. laulu

[423] Synnyttämällä Vapahtajan Maria paransi sen haavan, jonka Eeva
tottelemattomuudellaan oli aiheuttanut.--Eeva oli kaunis, se on
luonnollista, koska hän oli Jumalan välittömästi luoma.

[424] »Runoilijan jne.»--Kuningas Davidin iso-isän äiti oli Ruut, joka
oli naimisissa Boaksen kanssa (vrt. Ruut. 4:21: »Boas siitti Obedin;
Obed siitti Isain; ja Isai siitti Davidin.»). David se oli joka
omantunnontuskissaan siitä, että oli ollut rikollisessa suhteessa Uriaan
ja tämän vaimoon Batsebaan (ks. 2 Samuel 11:2-4; 15-17) anoi armahdusta
Jumalalta: _Misere mei_ = Armahda minua (ks. Psaltt. 4:2; 6:3).

[425] Autuaiden paikkajärjestys taivaallisessa ruusussa on seuraava:
Keskellä istuu ylimmäisessä rivissä Neitsyt Maria; hänen alapuolellaan
seuraa rivi riviltä Eeva, Rakel, Saara, Rebekka, Ruut ym. hebrealaisia
naisia, jotka kaikki muodostavat väliseinän (muurin) Vanhan ja Uuden
testamentin autuaiden välille. Sama järjestys vallitsee myöskin ruusun
toisessa puolipiirissä: vastapäätä Mariaa istuu keskellä ylimmäisessä
rivissä Johannes Kastaja ja hänen alapuolellaan rivi riviltä kristittyjä
uskonsankareita ja kirkkoisiä, jotka muodostavat väliseinän samalla
tavalla kuin naiset edellisessä puoliympyrässä.

[426] »On kukka kypsä» = Kaikki istuimet on täytetty.

[427] Uuden liiton vanhurskaille varustetuista paikoista ovat jotkut
vielä tyhjiä.

[428] Koska Johannes Kastaja kuoli kaksi vuotta ennen Jeesuksen kuolemaa
ja astumista alas kuolon valtakuntaan, hänen täytyi viettää nämä vuodet
Limbuksessa.

[429] Fransiskus, ks. Parat. XI:

    Rinteellä tällä, missä on se loivin
    Aurinko kerran syntyi maailmalle
    kuin usein luona Gangeksen se nousee.

Benediktus, ks. Parat. XXII:

    Maist' elämääni vähän jäljell' oli,
    kun mulle tyrkättiin tuo hattu, joka
    pahasta pahempaan vain päähän vaihtuu.

Augustinus, kirkkoisä, syntyi Tagastassa (Pohjois-Afrikassa) v. 354,
toimi jo nuorena retoriikan opettajana Roomassa ja Milanossa ja
käännyttyään kristinuskoon hänet nimitettiin Hippon piispaksi (396),
jossa arvossa kuoli v. 426. Hän oli länsimaisen kirkon kenties suurin
oppi-isä ja Dante tutki ahkerasti hänen teoksiaan varsinkin
»Tunnustuksia» ja »Jumalan valtiosta» -teosta (_de civitate Dei_).

[430] »Kummankin uskonmuodon jne.» = Vanhan ja Uuden testamentin
vanhurskaiden lukumäärän tulee siis olla yhtä suuri. Tätä ajatusta eivät
aikakauden muut jumaluusoppineet tunne ja se lienee siis Danten omaa
keksintöä jotta hän saisi sen avulla tasasuhdan vallitsemaan
taivaallisessa ruusussa.

[431] »Henget nää» = viattomain lasten sielut (jotka on vapautettu
ruumiin kapaloista ennenkuin he vielä taisivat erottaa hyvää ja pahaa).

[432] Näistä säkeistä käy ilmi, että sielut pysyvät Paratiisissa siinä
iässä, missä he kuolivat. Tässä Dante eroaa Tuomas Akvinolaisesta, joka
opettaa, että kaikki autuaat kerran nousevat taivaisiin samassa iässä,
nim. nuoruusiässä.

[433] Danten epäily on tämä: jos näillä lapsilla ei ollut mitään omaa
ansiota, kuinka he sitten ovat autuuden eri asteilla? Eiköhän tämä
puolueellisuus ole aivan satunnaista?--Bernhard vastaa, että ensinnäkin
kaikki satunnainen on suljettu pois paratiisista, samoin kuin taivaassa
ei tunneta janoa eikä nälkää (vrt. Joh. Ilm. 7:16) ja että lapset kuten
kaikki autuaat, saavat paikkansa yksinomaan Jumalan armosta.

[434] Dante valitsee esimerkiksi Raamatun kertomuksen Eesausta ja
Jaakobista (ks. Roomal. kirj. 9:11-13, joka puhuu Jumalan mielivaltaisen
tahdon puolesta, sekä I Moos. 25:21-26). Eesaun hiusten väri oli ruskea,
Jaakobin musta, ja näiden ominaisuuksien ajateltiin merkitsevän
erilaista luonnetta, eri kohtaloita l. Jumalan predestinaatiota, joka
havaitaan jo lapsen syntymässä.--Näin ollen sielut saavat siis eri
autuusasteen, ei erilaisten elämänvaiheiden vaan kuten Dante sanoo, ensi
näkövoiman eron vuoksi, ja tämä näkövoima on yhtä kuin armon antama
suurempi tai pienempi kyky nähdä Jumalaa.

[435] Tässä Bernhard puhuu niistä ehdoista, joihin edellä [434] on
viitattu ja jotka olivat erilaiset maailmanhistorian kolmella eri
aikakaudella: ensimmäisellä, Aatamista Aabrahamiin, tarvittiin autuuden
saavuttamiseksi ainoastaan vanhempien usko yhtyneenä viattomuuteen;
toisella, Abrahamista Kristukseen, ympärileikkaus, ja kolmannella,
Kristuksen eteenpäin, kaste.--Kastamattomat lapset jäivät tällöin »sinne
alas», so. Limbukseen.

[436] = Neitsyt Marian kasvoja.

[437] »Mieliin pyhiin, jotka jne.» = enkeleihin, joiden tehtävänä juuri
on tuoda autuaille rauhaa ja rakkautta.

[438] »Enkeli» = Arkkienkeli Gabriel.

[439] Pyhä Bernhard oli jättänyt paikkansa opastaakseen Dantea
senjälkeen kuin Beatrice oli tästä tehtävästä luopunut.

[440] Gabrielista ks. Parat. XXIII:

    »Aukaise silmäs, olemustain katso!
    Oot nähnyt seikkoja, jotk' on sun tehneet
    hymyni kestämähän kelpoisaksi.»

»Huomattakoon pyhäin tahtojen ykseys, joka on sama kuin iäisen elämän
kuninkaalla» (Lana).

[441] »Nuo, jotka jne.» = Aatami ja Pietari. Aatami oli ensimmäinen,
joka uskoi tulevaan Kristukseen, pyhä Pietari ensimmäinen, joka uskoi
tulleeseen Kristukseen.

[442] »Ja hän» = Evankelista Johannes, joka Ilmestyskirjassaan ennusti
kirkon kovat kohtalot.

[443] »Opas» = Mooses.

[444] Pyhä Anna, (apokryfisten kirjojen mukaan) Neitsyt Marian äiti.

[445] Lucia, syrakusalainen neitsyt, joka edusti Dantelle Jumalan
myötävaikuttavaa armoa (_gratia cooperans_).

[446] Danten jumalallinen näky on päättymässä, koska hänellä ei ole enää
muuta nähtävää kuin kolmiyhteinen Jumala ja Kristuksen kaksoisluonto.

[447] »Tytär Poikas» = Kristuksen oma.--Tämän rukouksen on Dante
nähtävästi sommitellut pyhän Bernhardin rukousten ja ajatelmien mukaan.

[448] Kristus sovitti maailman Jumalan kanssa, hänen kauttaan sielut
tulivat jälleen arvokkaiksi nousemaan paratiisiin.

[449] »Viimeinen Autuus» = Jumala, autuuden lähde, Korkein ilo.

[450] »Sammutin jo hehkut jne.»--Tietäessään, että pyhän Bernhardin
harras rukous oli kuultu Dante tuntee nyt olevansa varma viimeisen
toiveensa toteutumisesta.

[451] »Sibyllan ennustukset.»--Cumaen (roomal. kaupunki Campaniassa)
Sibyllasta kertoo Vergilius (Aeneis III 441-452), että Sibyllan oli
tapana kirjoittaa irtonaisille lehdille sanoja ja kirjaimia, so.
oraakkeleitaan, jotka hän sitten järjesti niin, että ennustukset
seurasivat toisiaan ajanmukaisesti; mutta joka kerta kun ovi hänen
luolaansa avattiin tuli tuulenpuuska, joka hajotti lehdet niin että oli
mahdoton saada selvää niiden sisällöstä ja yhtenäisyydestä.

[452] »Dante tahtoo tällä tähdentää eroa jumalallisen valon vaikutuksen
ja muiden valonlähteiden vaikutuksen välillä: kun katsotaan muihin
valonlähteisiin kärsii näkö sitä enemmän mitä kirkkaampia ne ovat, niin
että kun käännetään silmä niistä pois, se lepää ja voimistuu katsomalla
muita esineitä; sitävastoin se, joka katsoo Jumalaan, tuntee, että hänen
kykynsä katsoa Jumalaa vain kasvaa, niin että jos hän kääntäisi
katseensa toisaalle, tuo kyky tulisi häneltä puuttumaan eikä hän enää
voisi kiinnittää sitä häneen.» (Casini.)

[453] Näiden skolastisten termien muoto alkutekstissä on: _sustanzia_ =
kaikki se, mikä on olemassa itsessään (per se); _accidenti_ = se, mikä
on olemassa jossakin toisessa; _costume_ (lat. _habitus_) = molempain
edellisten välillä vallitseva suhde.--Kaikkia tällaisia seikkoja Danten
oli siis mahdoton havaita ja eritellä.

[454] »Soi mulle unhon.»--Unholla (alkutekstissä: _letargo_ = unitauti,
horros) tarkoittanee tässä vain jonkinlaista ekstaasitilaa, jossa sielu
unohtaa kaiken maallisen ja kiintyy yksinomaan Jumalaan.--Argonauttien
hankkeet Kolkhiin matkaa varten ovat keskiaikaisen tiedon mukaan
peräisin v:lta 1223 e.Kr. l. 25 vuosisataa ennen Danten aikaa;
suomennoksessa on 20 vuosisataa, joka tässä ei suurta merkinne.--Kun
ensimmäinen laiva, Argo, laskettiin vesille, hämmästyi merenjumala
Poseidon sen varjoa.

[455] »Kolme kehää» = kolminaisuuden kolme persoonaa; erilaiset värit
merkitsevät niiden eri attribuutteja, vrt. Parat. X:

    Poikaansa silmäellen Rakkaudella,
    mi ijäisesti molemmista virtaa,
    tuo ensi Valta,[117] kielin-virkkamaton...

[456] Heijastunut kaari on Kristus, jossa runoilijalle näyttäytyy
ihmisen kuva »mutta jumalaistunut», mikä siis kuvaa Kristuksen
jumalallisen ja ihmisluonnon täydellistä yhtymistä.

[457] Tässä runoilijan henki on kohonnut hurmionsa ylevimpään huippuun;
siksi näkyjen sarja lakkaa, koska hänen tahtonsa ja kaipuunsa ovat nyt
yhdenmukaiset Jumalan kanssa; ja tässä yhdenmukaisuudessa on korkein
autuus.







*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK JUMALAINEN NÄYTELMÄ: PARATIISI ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.