Produced by Matti Järvinen and Distributed Proofreaders Europe.

Valikoima runoelmia

Heinrich Heine

Suomensi
Valter Juva

Ensimmäisen kerran julkaissut
Yrjö Weilin 1905.

Edeltäjänsä

Heinen suomentajan

*Yliopiston lehtorin Oskar Favén'in*

(Oskar Uotilan)

suomen kielen syvän tuntijan muistolle

omistaa käännöksensä

Valter Juva

Yksityisiä Heinrich Heinen runoja on jo varsin aikaisista ajoista uudestaan ja yhä uudestaan käännetty suomeksi.

Ensimmäinen varsinainen kokoelma Heinen runoelmien suomennoksia on Oskar Uotilan. Vihko, joka ilmestyi vuonna 1887, sisälsi likemmäksi kuusikymmentä runoa, joita oli poimittu eräistä "*Buch der Lieder*" kirjan osastoista.

Viimeksi on O. Manninen julkaissut täydellisen käännöksen Heinen runosarjasta "*Deutschland, ein Wintermärchen*".

Kokoelmaan Heinen runoelmia, joka nyt tarjotaan yleisölle, on valikoitu
näytteitä laajemmalta alalta, kuin Oskar Uotila vihossaan oli tehnyt.
Runoja on otettu kokoelmista "*Buch der Lieder*", "*Neue Gedichte*",
"*Zeitgedichte*", "*Romanzero*" ja "*Letzte Gedichte*".

Etusija on luonnollisesti annettu "Buch der Lieder" kirjalle, jonka eri osastoista on tehty jotenkin tiheitä poimintoja. Muista kokoelmista näytteet ovat tilapäisempiä. Kokoelman laajuus on estänyt ottamasta muuta kuin ani harvoja näytteitä Heinen valtiollisista runoista, jotka muuten eivät suinkaan edusta vähäarvoista puolta Heinen runoudesta. Mutta tämä puoli onkin jo yleisölle osaksi tuttu O. Mannisen julkaisusta.

Tässä suomennoksessa on Oskar Uotilalta joskus lainauksia tehty, milloin yksityiskohdissa, milloin loppusoinnuissa, harvoin kokonaisissa säkeissä. Yksi runo on otettu kokonaisuudessaan Uotilan kokoelmasta. Muilta suomentajilta on tilapäisiä lainauksia tehty, Suoniolta, Aino Suoniolta ja Severi Nyman'ilta.

Käytetystä runokielestä sananen. Heine suosii kolmitavujalkoja, joita hän vapaasti supistaa kaksitavuisiksi, niin että usein jää epätietoiseksi, kumpaako jalkaa hän leikkivissä säkeissään oikeastaan pitää peruspoljentona.

Heinen tapa käyttää kolmitavujalkoja, joka alkujaan on lainaus Saksan kansanrunoudesta keskiajan lopulta, on tehnyt voittoretkensä kautta Euroopan uudemman runouden.

Suomessa, jossa nykyajan kansanrunous olisi voinut antaa mainioita ohjeita samaan suuntaan, ei tätä tapaa yleensä ole suosittu.

Suomennoksessa on usein — liiankin usein — täytynyt kielellisistä syistä laajentaa Heinen tyynestä alkavia, väijykkeitä varustavia kaksitavujalkoja, joten hänen vauhdikkaat, ilkkuvat loppusäkeensä eivät ole päässeet täyteen arvoonsa, taikka taas — Heine on vaihteleva kuin värivivahdus saippuakuplan pinnalla — on täytynyt panna runon loppusäkeisin hätiköiviä kolmitavujalkoja, silloin kuin Heine itse lopettaa runonsa ilkeän maltillisesti kaksitavujaloilla.

*Suomentaja.*

Heinrich Heine.

O, zürnt ihm nicht, der jetzt mit Liebestönen
      Das Herz euch rührt,
Dann aber selbst das Liebste zu verhöhnen
      Sein Lied verführt.

O, zürnt ihm nicht, wenn rasch der Wehmut-Schauer
      Mit Spott sich tauscht.
O, zürnt ihm nicht, wenn unterm Flor der Trauer
      Ein Satyr lauscht.

O, zürnt ihm nicht, der gross im Bett der Schmerzen
      Sein Leid bezwang,
Und der, ein Held, mit fast gebrochnem Herzen
      Noch heiter sang.

*Hermann Kletke.*

Laulujen Kirja

I

Nuoria Tuskia

1.

Aamuin herään ilakoiden,
Vienosuun nyt nään!
Illoin uuwun vaikeroiden:
Oi, ei tänäänkään!

Unetonna synkin huolin
Valvon pitkät yöt;
Unelmissa, uinuin puolin,
Teen mä päivän työt.

2.

Ma kuljen varjossa puiden
Vait tuskaani kantaen;
Taas haaveet uinailuiden
Tuli hiipien mielehen.

Ken teille, te linnut taivaan,
Tuon sanan nyt neuvoikaan?
Oi, vait! kun kuulen sen, vaivaan
Sydän sortuvi uudestaan.

"Tuli neitonen lehtoa eilen,
Sitä laulaen, laulellen,
Ja tuuli se kantoi meillen
Sanan sievän ja kultaisen."

Sitä muille nyt kertoa voitte,
Te viekastelijat vain;
Te tuskani riistää koitte,
Mut ketään en usko lain.

3.

Kätes rinnallein pane, kultani, näin: —
Oi, kuuletko jyskettä syämessäin?
Siell' ilkeä puumies puuhaa, oi,
Hän ruumisarkkua nikkaroi.

Yöt, päivät hän takoo ja kalkuttaa;
En aikoihin enää mä unta saa.
Oi, kiirehtisitte, mestari vaan,
Niin pääsisin joutuin nukkumaan!

4.

Vuoret, linnat katsoo tuolta
Reinin tyyneen kalvohon;
Purress' istun ilman huolta
Säihkekehäss' auringon.

Vaiti katson väikevesiin,
Kisaa aaltoin kirmaavain;
Hiljaa tunteet pyrkii esiin,
Jotka kätkin rintahain.

Viehtäin viittoo laineen läike
Syvyyteen mua loistollaan;
Mut sun tunnen, — päällä väike,
Alla yö ja kuolo vaan.

Päällä viehkeet, oikut alla,
Niin on lemmitylläkin!
Hänkin mielell' armahalla
Hymyy suin niin suloisin.

5.

Ensin jouduin tuskaan aivan,
Ei, en kestä haaveksuin;
Ja ma sentään kestin vaivan, —
Mut äl' liioin kysy: kuin?

6.

Kun lempi rintaa raastaa
Niin nauraa tähdet taivaan,
Ne nauraa ja ne haastaa
Sini-ilmasta maiseen vaivaan:

"Nuo ihmisraukat tuolla
He täyttä totta lempii,
Ja saavat vaivoja huolla,
Niin että he elää empii.

"Me vapaiks lemmestä jäimme,
Min ihmisraukoille tuolla
Niin turmiolliseks näimme;
Siks emme voikaan kuolla."

7.

Taas kukkii mailla ja teillä,
On leivonen ilmoillaan,
On jälleen kevät meillä
Väriloistossa, tuoksussaan.

Jo leivojen lauluun viihtyy
Vilu talvisten tunnelmain,
Taas rinnan kaiho kiihtyy,
Ja laulelen murheissain.

Soi leivon sirkutus hieno:
"Miks niin olet alla päin?"
Vain laulua laulelen, pieno,
Jota laulan jo vuosia näin!

Sitä laulan, kun kukkii tieno,
Kun sydän on toivoton;
Jo mummosi mummo, sa pieno,
Tän laulun kuullut on!

8.

Jo rauhan me tehdä voimme,
Te kukat lemmityt.
Me nauramme, ilkamoimme
Ja leikimme riemuin nyt.

Sa kielo kainorinta
Ja ruusu, sa rusosuu,
Sa neilikka tummapinta,
Sa lemmikki toukokuun!

Nyt tulkaa vain, — joka kukkaa
Ma tervehdin innoissain;
Vain reseedaa mustasukkaa
En enää kärsi lain.

9.

Yöt ja päivät runoilin ma,
Mut vain tyhjää toimitin ma;
Sopusointuihin ma sulin,
Ja ma sentään tyhjään tulin.

10.

Sua lemmin, sylikoira,
Sen kyllä tiedät kait.
Sua sokurilla ma syötän,
Ja sa kättäni nuolet vait.

Vain koirasta käydä tahdot,
Et muuksi itseäs tee;
Muut ystäväin he kaikki
Niin liiaks tekeilee.

11.

Vihan tunsin ja lemmen, lemmen ja vihan,
Yli pääni sen puuskat kaikki on käynyt;
Mut kaikesta tuosta ei mitään näy nyt,
Olen entinen ylpeä itse ihan.

II

Lyyrillinen välikohtaus

1.

Ihanaan aikaan Toukokuun,
Kun puhkes kukkain kuori,
Mun silloin sydämessäin
Se heräs, lempi nuori.

Ihanaan aikaan Toukokuun,
Kun lintuin laulut soivat,
Ma silloin hälle virkoin
Tän kaihon ja sen hoivat.

2.

Mun kyynelistäni puhkee
Moni kukkakin väikkymään,
Ja huokaukseni helkkyy
Kuin satakielten ään'.

Ja jos mua lemmit, lapsi,
Saat kaikki kukkani nää,
Ja ikkunas alla aina
Satakielet ne helkyttää.

3.

Kevät, kyyhky ja lilja ja ruusukulta,
Joit' ennen mä lemmin, ne himmeni multa;
Niit' enää en lemmi, vaikk' kukkii tieno;
Tuli hieno ja pieno ja lieno jo vieno, —
Hänt' itseä lemmin, lemmen tulta,
Mi on kyyhky ja lilja ja ruusu ja kulta.

4.

Kun silmihis ma katselen,
Niin haihtuu tuskat vaivojen;
Mut suudella kun suutas saan,
Niin olen terve kokonaan.

Kun rinnoilles ma painallun,
Niin taivaan riemu täyttää mun;
Mut lausunet: "Sua lemmin ain!"
Niin katkerasti itken vain.

5.

Sun kasvos vienot, armaat näin
Ma unissani äskettäin,
Ne on niin taivaanihanat,
Mut kalvaat, tuskankalpeat.

Ja huulet vain ne rusottaa,
Mut kuolo jo ne kalpeiks saa,
Pian sammuu taivaankirkkaus tuo,
Jost' armas silmäs tuikkeen luo.

6.

Pane poskes vasten poskeain,
Niin yhtyvät kyynelvuomme!
Ja rintas paina rintahain,
Niin liekkien yhtyä suomme!

Kun suureen liekkihin tulvanaan
Noin virtaa vedet huolen,
Ja kun sinut syliini sulkea saan,
Niin lemmenkaihoon kuolen!

7.

Mun sieluni kylpeä halaa
Nyt liljan kuvussa vain;
Ja liljasta helkkyy salaa
Jo laulelo armaastain.

On laulussa henkeä, tulta,
Kuin suukossa vienon suun,
Min mulle antoi kulta
Ikihetkehen toivottuun.

8.

Tuhannet vuodet tuikkii
Nuo tähdet paikoillaan,
Ja toisihinsa katsoo
Ne lemmenvaivoissaan.

Ne haastaa omaa kieltään
Niin ihmeen viehkeää;
Ja kielimiehissä näissä
Ei löydy sen selvittäjää.

Mut sen tulin oppineeksi,
Ja se säilyvi muistissain;
Ma kielioppina käytin
Sydänterttuni silmiä vain.

9.

Ma laulun siivillä kannan
Pois, armas lemmitty, sun,
Ja vien sinut Ganges-rannan
Sulo seutujen tuoksuhun.

Punahohteessa väikkyvä tieno
Siell' untuu kuutamaan,
Ja lootoskukka jo vieno
Vait vuottaa siskoaan.

Siell' orvokit hymyy ja huiskii
Yön tähdille kujeikseen,
Ja ruusut ne varkain kuiskii
Tarut tuoksuvat toisilleen.

Liki hyppivät kuunnellen silloin
Arat kaurihit, älykkäät;
Mut kaukaa humuu illoin
Pyhän Gangeksen kuohupäät.

Me siellä jo laskeudumme
Siimeihin palmupuun,
Ja lempeen tuntiumme
Ja riemujen uinailuun.

10.

Vain tuskaan lootoskukan
Saa loisto auringon;
Pää kallellaan se uinuu,
Ja yö sen mielessä on.

Vain kuu on kukan sulho,
Se valveille vienon saa,
Ja lempeät kukkaskasvot
Vain kuulle se paljastaa.

Se väikkyy, säikkyy, hehkuu,
Vait taivohon tuijottain;
Se tuoksuu ja itkee ja värjyy
Sulon lempensä vaivoja vain.

11.

Rein-virtaan värähdellen
Luo päilyä pintaan veen
Tuo uljas, pyhä Köllen
Siin' uljaine doomineen.

Näät doomissa kuvan ylhän,
On kultanahkalla tuo;
Se kaihoon tieni jylhän
Viel' lempeän säteen luo.

Kukat, enkelit siinä leijas
Yli Äiti-Neitsyen;
Suu, poski ja silmä seijas
Oli kultani ilmeinen.

12.

On mailma tuhma, kateekas,
Yhä kurjemmaks se kääntyy!
Sa armas laps, sun maineestas
Moni ilkkuva lausunto ääntyy.

On mailma tuhma, kateekas,
Ja se hylki sun heitoksi asti;
Ei tiedäkään se sun suukkojas,
Miten polttavat hurmaavasti.

13.

Armas, nyt sen sanonetkin:
Lietkö utukuva vaan,
Joita kesän viilein hetkin
Laulaja luo aivoissaan?

Ethän kai! ei tuota suutas,
Silmää, joss' on tenho tuo,
Sulon sievää lapsekkuuttas,
Niit' ei runoniekka luo.

Veriyököt, hirmuliskot,
Sepikäärmeet, pedot, kyyt,
Vain nuo Louhen häijyt siskot
Loivat runoniekan lyyt.

Mutta sull' on oikkus ainot,
Vienon armaat kasvos nuo
Ja nuo katsees viekkaat, kainot, —
Niit' ei runoniekka luo.

14.

Veenus-Afrodiiten-moisena
Loistoss' säihkyy armahan';
Sillä hän on kainaloisena
Toisen miehen morsian.

Sydän, sydän kaikkisietävä,
Viha pois sa heitä vaan.
Kärsi, kestä, — pikku vietävä
Teki tuon vain turhuuttaan.

15.

Niin, viha pois, jos sydän sortuiskin!
Ikimennyt kulta! — vihaa kantaisin?
Vaikk' kivihohtein säihkyy vaattehes,
Ei sädekään käy yöhön sydämes.

Sen aikaa tiedän. Näin sun unissain
Ja synkän yön näin sydämessäs vain
Ja käärmeen näin, mi syö sun sydäntäs,
Näin, kulta, kuink' on kurja elämäs.

16.

Niin, kurja oot, en vihaa kanna, en; —
Oi, kulta, jäimme kurjiks kumpikin.
Siks kuin saa kuolo sairaan sydämen,
Oi, kulta, jäämme kurjiks kumpikin.

Kai pilkan nään, mi liehuu huulillas,
Ja silmässäs nään uhman säihkettä,
Nään ylpeyden, mi kaartaa poveas,
Ja sentään kurja, kurja oot, kuin mä.

Suus tuskaan vääntyy, kun jäät yksin vaan,
Nuo silmäs salaa kaihtuu kyynelin,
Vait uljas poves vertyy haavojaan, —
Niin, kulta, jäimme kurjiks kumpikin.

17.

Ja jos tietäisi kukat pienot,
Miten syämeni vertyy pois,
Niin kanssani itkis vienot
Ja hoivaa tuskaani tois.

Ja jos tietäisi satakielet,
Miten mieli on sairas tää,
Niin kaikuis ilmanpielet
Ilolaulua virkistävää.

Ja jos tietäis tätä huolta
Nuo kultatähdet vain,
Ne luokseni liitäis tuolta
Jo lohtuja kuiskuttain.

Tää kaikki ei kuulu heihin,
Vain yksi tietää tän:
Hän raasti mun repaleihin,
Repi repaleiks syämeni hän.

18.

He juoruja sulle toivat,
He itkivät säälin veet!
Mut miss' ois sieluni hoivat,
He eivät ilmaisseet.

Oli kellossa ääntä, — sen tiesi! —
He puistivat päätähän;
Olin häijy ja musta miesi,
Ja sa uskoit kaiken tän.

Mut seikkaa häijyisintä
He eivät tienneet vain;
Mä häijyintä, typerintä
Olin hellinyt rinnassain.

19.

Maa kauvan kantoi talven leimaa,
Mut kevät nyt juhlia arrangeeraa;
Nyt hymyy luonto ja riemuiten keimaa,
Mut tuo ei vaan mua intresseeraa.

Kukat tuoksuvat, kellot kaikuvat mailla,
Ja linnut kuin kirjassa konverseeraa;
Mut jutteluun olen halua vailla,
Pää kaiken turhuutta filosofeeraa.

Olo seuroissa on niin fånimaista,
Hyvä ystäväkin mua irriteeraa; —
Syy siinä: he armasta vienokaista,
Jota slåasin, "rouvaksi" tituleeraa.

20.

Tuoll' yksin Pohjan honka
On kankaalla, nuivapää.
Se nukkuu, valkovaippaan
Sen peittää hanki ja jää.

Se uinuu palmupuusta,
Itämailla mi kaukana on,
Mi vait ja yksin nääntyy
Ikipaahteessa aavikon.

21.

Ma suurten tuskain syihin
Teen lauleloiset pienot;
Ne nostavat siipensä hienot
Ja liitävät sydämyihin.

Ne jo lemmityn löysivätki,
Mut pois ne jo kaihoten palaa,
Ne palaa ja kaihoten salaa,
Mitä kurjuutta sydän kätki.

22.

Poroporvarit juhlamiellä
Käy maihin ja metsiin päin;
Kuin jäärät he hyppii tiellä
Sulo luontoa tervehtäin.

He ihailee näkötorvin
Romanttista maisemaa;
He nauttii pitkin korvin,
Kun varpunen ruikuttaa.

Mut ikkuna peitetty mulla
On mustin uutimin;
Nuo aaveeni vierailulla
Käy luonani päivälläkin.

Saa vanha lempeni ilmiin,
Taas haudasta hiipii tää;
Käy kyynelet sille silmiin,
Ja mieleni viehkeäks jää.

23.

Ja poika lempii neittä,
Mi toista on katsellut;
Mut toinen se lempii toista
Ja on hänet kihlannut.

Heti neito kiusalla ottaa
Ens parhaan miehen noin,
Mi vastaan tupsahti tiellä;
Nyt poika on onnetoin.

Tuo vanha juttu on vainen,
Mut aina se uudeks saa;
Ja kelle noin kävi juuri,
Sydän hältä se ratkeaa.

24.

Kun laulun soivan kuulen,
Min muinoin lauloi hän,
Niin tuskasta melkein luulen
Tän sydämen särkyvän.

Mun vie jokin kumma kaipuu
Pois metsiin, vuorillen;
Siell' itkuun kaiho haipuu
Tää ylenpalttinen.

25.

Luo katseensa kukat kaikki
Päin taivasta säihkyvää;
Nuo vuolahat virrat kaikki
Meren säihkyvän helmahan jää.

Ne liitävät lauluni kaikki
Luo kultani säihkyvän sun, —
Pois kanssanne itkuni viekää,
Te murheiset lauluni mun!

26.

Ma unta kuninkaanlapsesta näin,
Min kasvot kalpeina hohti;
Puun siimeess' istuimme vierekkäin,
Ja hän painui rintaani kohti.

"En tahdo isäs purppuraa,
En timanttikruunua varmaan,
En tahdo kultaista valtikkaa,
Sua itseäs tahdon, armaan'."

Hän päätään puisti: ""Ei käy se päin,
Mun peittää haudan multa,
Ja öin mä vain tulen luokses näin,
Kun niin sua lemmin, kulta.""

27.

Me, lemmitty, venhossa kahden
Vait istuimme haaveillen.
Oli yö, ja laskimme hahden
Yli aavain usvaisten.

Oli henkiensaari tiellä,
Min kuutamo loistoon loi;
Soi sävel vienoinen siellä,
Sumusarjat ne karkeloi.

Yhä vienommin sointui tenho
Ja värjyi hämäriin;
Mut sivutse vain ui venho
Meren aavoja toivottomiin.

28.

Taas valkokäsi vilkkuu,
Min vanhat sadut toi,
Nyt hilkkuu ja nyt kilkkuu
Ja taikamailta soi,

Miss' suuret kukat kuiskii
Yön tenhoon lempeään
Ja toisillensa huiskii
Häämietteet mielessään; —

Miss' ikihongat huohuu,
Kuin hymni huminois,
Ja lähteen suihku kuohuu,
Kuin tanssin sävel sois; —

Mut lemmenlaulut kaikaa
Niin ihmeen suloiseen,
Ja kaikk' on sulo taikaa,
Mi hurmaa ihmeineen!

Jos sinne tulla voisin!
Siell' elpyis sydämen',
Siell' ilman huolta oisin
Ja vapaa, riemuinen!

Tuon toivon maan ja uskon
Nään usein unissain;
Mut säihkeess' aamuruskon
Kaikk' usviin haihtuu vain.

29.

Sua lemmin, lemmin mä vieläkin,
Ja mailma jos raukeaisi,
Sen raunioista ilmoihin
Viel' lempeni lieskahtaisi.

30.

Mun lempeni lieska tumma
Se säihkyy loistossaan,
Kuin tarina kaihosa, kumma,
Suviöin jota kerrotaan.

"Vait taikapuiston tiellä
Nyt astuvat nuoret nuo;
Satakielet ne laulavat siellä,
Kun siimehet valoon luo.

"Sydän kylmä on neidon nuoren,
On ritari polvillaan.
Tuli silloin peikko vuoren, —
Läks neito kaikkoamaan.

"Ja ritari veriin raukee,
Käy peikko kammiohon." —
Kun hautani kerran aukee,
Niin tarina loppunut on.

31.

He suutuksiin mun saivat
Ja kiukkuun kalpeaan,
Nuo toiset lemmellänsä,
Taas toiset vihallaan.

He leivän myrkytti multa,
Kaas sappea juotavaan,
Nuo toiset lemmellänsä,
Taas toiset vihallaan.

Mut ken toi kiukkujen kiukut
Ja suutusten murheen tän,
Mua ei hän vihannut koskaan,
Eik' koskaan lempinyt hän.

32.

Teepöydässä seura hieno
Ties lemmestä paljonkin.
Oli naisissa tunnelma vieno
Ja herroissa esteettisin.

"Tosi lempi on plaatonilainen",
Hovineuvos jankutti siin.
Hymy rouvan on iroonimainen,
Mut sentään hän huokas: "niin!"

Ja rovasti puhki ja henki:
"Jos lemmimme aistillisiks,
Niin tärvimme terveydenki."
Heti songersi neiti: "ah, — miks?"

Ääns kreivitär kaihokielin:
"Oi, lempi on *une passion*!"
Lasin tarjosi viehkein mielin:
"Se on teille, herra Baron."

Sija tuoss' oli jouten ainoin,
Miks siinä et istunut?
Ja oisit suin niin kainoin
Sun lempeäs kertoillut.

33.

Ovat myrkkyä lauluni täynnä —
Miten toisin olla voi?
Sä itsehän vuodatit myrkyn,
Min raitis rintani joi.

Ovat myrkkyä lauluni täynnä —
Miten toisin olla voi?
On rinnassain moni käärme
Ja sa itse, kultani, oi!

34.

Ma vanhaa untani jälleen näin:
Ens yö oli toukokuuta,
Puun siimeess' istuimme vierekkäin
Ja vannoimme uskollisuutta.

Me vannottelimme ja vannoimme niin,
Me itkimme riemuiten, surren;
Ja ettei jäis valat unhoksiin,
Mua sormehen näykkäsit purren.

Oi, lemmitty kirkassilmäinen,
Sua näykkäsuista piikaa!
Kai asiaan kuului vannominen,
Mut näykkiminen oli liikaa.

35.

Ma vuoren huipulla seison
Ja tuntehikkaaksi saan.
"Oi, jos ma lintu oisin!"
Ma huokaan ja huokaan vaan.

Jos siivekäs pääsky oisin,
Niin lentäisin luokses pois,
Ja pesäni pieni mulla
Sun ikkunassas ois.

Jos satakieli ma oisin,
Niin lentäisin luokses pois,
Ja sulle lauluni illoin
Ne lehmuksen siimeistä sois.

Mut jos ma pöllö oisin,
Heti lentäisin rinnoilles;
Sä pöllöjä suosit ja terveeks
Teet tuskat pöllöjes.

36.

Ma unissani itkin,
Näin hautasi unissain.
Ma nousin, ja vielä kyynel
Se virtasi poskillain.

Ma unissani itkin,
Näin unta, sä hylkäsit mun.
Ma nousin ja muistoja itkin
Sun, kauvan kaivatun.

Ma unissani itkin,
Sa taas olit ystäväin.
Ma nousin, ja vieläkin juoksee
Tää kyynelvirta näin.

37.

Jo lentää tähti tuolta
Alas taivaalta säihkeestään!
Se lemmen tähti lienee,
Min katoovaksi nään!

Jo nuoresta omenapuusta
Moni kukka ja lehti läks.
Jo saapuu ilkkuva tuuli,
Ja ne jää sen heiteltäväks.

Suuss' salmen joutsen joikuu
Ja soutaa yksikseen,
Ja hiljemmin yhä laulain
Se vaipuu hautaan veen.

Niin hämärtyy ja tyyntyy!
Pois lehdet jo liitivät kait,
On sirpaleiks särkynyt tähti,
Ja joutsenlaulu on vait.

38.

Tien ristiin haudatuks joutuu,
Kun itsensä surmas ken;
On sininen kukka siellä,
Suursyntisen kellonen.

Tien ristiss' seisoin ja itkin;
Yö kylmi aaveinen.
Kuun hohteessa verkkaan heilui
Suursyntisen kellonen.

39.

Nuo vanhat, pahat laulut
Ja häijyt unet nuo,
Me nyt ne haudatkaamme;
Sa suuri arkku tuo.

Jos jotain arkkuun lasken,
Mut se jää myöhempään;
Ei Heidelbergin amme
Nyt siihen riittäiskään.

Ja kuolinpaari vankka
Tuo paksu, mahdoton,
Ja pitempi se olkoon,
Kuin Mainzin silta on.

Hae kakstoista jättiläistä,
Joill' olkoot olkapäät,
Kuin Pyhän Kristofin, jonka
Sa Reinin Kölnissä näät.

He arkun jo pois saa kantaa
Ja mereen sen upottaa;
Jos suuri onkin arkku,
Se suuren haudan saa.

Mut miksi on niin suuri
Ja raskas arkku tää?
Ma lempeni siihen lasken
Ja kaikki tuskani nää.

III

Kotiintulo

1.

En tiedä, kuinkahan lienee,
Kun murhe mun valtaa näin;
Sen vanha tarina tiennee,
Mi ei mene mielestäin.

On vilpas, päivä jo peittyy,
Rein-virta tyynenä on;
Vain vuoren huippuhun heittyy
Säde ilta-auringon.

Siell' istui neito nuori,
Tuoll' yllä, kaunis maan,
Ja kultasäihkeessä suori
Hän kultakutrejaan.

Hän suori ne kultaisin kammoin,
Vain laulua laulellen;
Sen sävel on unhottu ammoin
Ja on valtavan tenhoinen.

Rein-laivurin nuoren mieltä
Saa hurjahan kaihoon tuo;
Hän ei näe kallionkieltä,
Vain ylös hän silmänsä luo.

Kai pohjahan nielussansa
Veet venhon ja laivurin vei,
Ja sen tenholaulullansa
On tehnyt Lorelei.

2.

On sydän, sydän synkkä,
Sees ilma on toukokuun;
Ma vanhan patterin päällä
Olen varjossa lehmuspuun.

Tuoss' alla kaivanto kirkas
On kaupungin hiljaisen;
Siin' ohjaa ruhtaan poika
Ja onkii viheltäen.

Mut vastassa hauskasti väikkyy
Eri ryhmissä kirjavat maat,
Huvihuoneet ja puistot ja rahvas
Ja karja ja niityt ja haat.

Tytöt pyykkiä valkaisuttaa
Ja nurmella ilakoi;
Helohelmiä mylly sinkoo
Ja kaukaa jumisten soi.

Tuoss' alla harmaan tornin
On vahtikoppi pien';
Punatakkinen, ryhdikäs poika
Siin' astuu, täsmii tien.

Hän leikkii musketin kanssa,
Mi välkkyy aamuhun,
Hän kunniat tekee, seisoo, —
Ma soisin, hän ampuis mun.

3.

Kun matkalla sattumalta
Ma kultani perheen näin,
Isä, äiti ja pikku-sisko
Mun tunsivat tervehtäin.

He kysyi, kuink' olin voinut,
Taas samassa vakuuttain,
Ett' en mä muuttunut ollut,
Mut ett' olin kalvas vain.

Ma tiedustin tädit ja mummot
Ja pitkäpiimäiset muut;
Ja ma pentua kysyin, jonka
Niin kiltisti luskutti luut.

Myös naitua kultaa ma kysyin,
Noin sivumennen vaan;
Sain ystävällisen tiedon,
Ett' oli hän viikoillaan.

Ja onnea toivotin silloin
Ja sievästi sammalsin,
Ett' terveiset lämpimät multa
He veisivät tuhansin.

Huus pikku-sisko väliin:
"Siro pentuni, kiltti niin,
On suureks ja hulluks tullut,
Ja Reiniin heitettiin."

Tuo pieni on ilmetty kulta,
Jos lainkin naurahtaa;
Sama silmien isku on hällä,
Mi mun niin kurjaksi saa.

4.

Kalarannalla istuimme siinä
Ja merta katseltiin;
Nuo iltausvat nousi
Ja täyttyi avariin.

Jo majakan loistot syttyi
Ja synnytti välkevyön,
Ja viimein kaukaa nähtiin
Viel' laiva retkillä yön.

Tuli puheeksi haaksrikot, myrskyt,
Merimiehet ja niiden työ,
Kuink' keskellä taivasta, vettä
Lyö tuskaks ja riemuksi lyö.

Tuli puheeksi kaukaiset rannat,
Maat etelän, pohjolan,
Miten kummat on mailman kansat,
Ja on kummia tapoja maan.

On Intiass' säihke ja tuoksu,
Ja kukkii aarniopuu,
Siell' ihmiset untelot, kauniit
He lootosta polvistuu.

Lapin-äijät on rähjäiset, pienet,
Päät litteät, luisevat luut;
He kurkkivat tulta ja paistaa
Merirosvoja irvissä suut.

Tytöt kuunteli hartahasti,
Ja ma viimein vait olin niin;
Ei laivaa näkynyt enää,
Hävis kaikki jo hämäriin.

5.

Sa kaunis saaren tyttö,
Tuo venhees rantaan päin;
Sa tänne nyt luokseni istu,
Niin haastamme käsikkäin.

Pääs syäntäni vastaan paina,
Älä niin mua pelkää vaan;
Joka päivähän itses uskot
Meren valtaan raivoisaan.

On syämeni myös meri suuri,
Meri vuosten, luoteitten,
Ja monikin kaunis helmi
Myös piilee pohjassa sen.

6.

Ja kuu on noussut vasta,
Se merta valaisee;
Ma syleilen armasta lasta,
Ja sydämet sykkielee.

Ma hempeen sulo huulten
Jään rannalle uinuksiin;
"Mitä kuuntelet pauhua tuulten?
Miks värjyvi kätes niin?"

""Se ei ole pauhua tuulen,
Veenneitojen laulu se on;
Ma siskoni äänen kuulen,
Mi vaipui aaltohon.""

7.

Mustiin pilviin peitettyinä
Nukkuu taatot ylhän taivon,
Ja me heidän kuorsatessaan
Kestää saamme säitten raivon.

Raivomyrsky! Säät ne riehuu,
Laivaraukkaa puskee, puistaa. —
Ken nyt tuulet hillitsevi,
Herrattomat aallot suistaa!

En voi estää, että myrskyy,
Että laineet töytää laivaan,
Ja ma kääriydyn jo vaippaan,
Maataksein kuin taatot taivaan.

8.

Jo tuulelle nostaa lakkiaan
Nuo lakkipäiset tyrskyt!
Se aaltoja pieksää vimmoissaan,
Ja jo ulvoo ja riehuu hyrskyt.

Meit' uhkaa musta pilven vyö,
Veet virtana valuu rankkaan;
On kuin jo meri ja vanha yö
Taas yhtyis alkusankkaan.

Mut lokki, mastohon kieppoutuin,
Vain kirkuu, kuin riivattu oisi;
Se väippyy siinä ja surkein suin
Nyt meille tuhoa toisi.

9.

Kun varhain sivu huonees
Käyn aamua henkimään,
On riemuni, armas lapsi,
Kun ikkunassa sun nään.

Mua mustat silmäsi tutkii, —
Kai tuota katsees ties:
"Ken liet, mikä sulla on vaiva,
Sa vieras, sairas mies?"

Olen laulaja saksalainen
Ja kuuluja Saksanmaan;
Kun mainitaan nimet parhaat,
Myös mun se mainitaan.

Mikä vaivani, lapsi, — sen tietää
Moni miehiä Saksanmaan;
Kun mainitaan pahin tuska,
Myös mun se mainitaan.

10.

Loi ilta mereen hohdettaan
Sen viime välähdyksin;
Kalarantahan jäimme istumaan,
Me istuimme vait ja yksin.

Ja usvat häilyi, kuohui veet,
Vait lokki väippyen lensi,
Ja armaat, suuret kyyneleet
Kirkkaina silmiis ensi.

Näin niiden putoovan kädelles
Ja vaivuin jalkais juureen;
Pois kyynelet valkokätöses
Join tuskain sääliin suureen.

Siit' asti ruumiini riutuu näin,
Ja ma kuolen kaihoon vainen; —
Hän kyynelillään kylmin päin
Minut myrkytti, onneton nainen.

11.

Veenpiirin takaa kaukaa
Kuin kangastus ilmaantui,
Ja kaupunki torninensa
Siin' iltausvissa ui.

Saa kostea ilmanhenki
Veet harmaat liikkumaan;
Vait murheista kulkua soutaa
Mua laivuri purressaan.

Viel' aurinko kerran nousee
Veen pinnasta ilmoihin;
Sen säihkeessä nään mä paikan,
Miss' armahan hukkasin.

12.

Ja neito huoneessa nukkui,
Kuu sisään säteensä loi;
Siell' ulkona hilkkui ja kilkkui,
Ja valssinsävel soi.

"Toki ikkunasta ma katson,
Ken untani häiritsee."
On kuolleen luuranko siellä,
Ja se soittaen laulelee.

""Sa lupasit tanssiin tulla,
Mut söitpäs sanasi vaan;
Tule pois! nyt tanssit on tänään,
Ja ne tanssit on kirkkomaan.""

Se neidon hurmas ja huimas,
Hänet huoneesta viehättäin;
Hän ruottoa seuras, mi soittain
Läks käymähän eelläpäin.

Se soitti ja tanssi ja hyppi
Ja kalkutti nikamiaan,
Ja se nyökkyi ja nyökkyi kallo
Kuun hohteessa kamalaan.

13.

Mä synkissä haaveiluissa
Hänen kuvaansa katselin,
Ja salaa armaat kasvot
Ne elää jo alkoikin.

Ja hymy ihmeen hieno
Jo huulille ilmaantui;
Kuin kaihokyynelissä
Hänen silmänsä kirkkaat ui.

Myös multa kyynelet virtas
Pois pitkin poskia mun, —
Ja, oi, en uskoa saata,
Ett' tottakin hukkasin sun!

14.

Ma kovanonnen Atlas! Maailmaa,
Mun koko tuskain mailmaa täytyy kantaa,
Ma kannan kantamattomia, vaivaan
Jo sortuu sydän-kulta.

Sa sydän ylpeä, sa tahdoit nää!
Sa tahdoit hurjan onnellinen olla,
Tai kurjan kurja, sydän ylpeä,
Ja olet kurjan kurja.

15.

Mitä tiennee ainoa kyynel,
Mi silmää kaihtaa näin?
Se entisaioilta vielä
On jäljellä silmässäin.

Oli kirkkaita siskoja sillä,
Mut kaikki on haihtuneet;
Oi, tuskien, riemujen kanssa
yötuulehen haipui veet.

Ja usvihin haipui tuike
Myös sinitähtösten,
Mi mulle riemut ja tuskat
On hymyillyt mielehen.

Oi, myöshän itse lempi
Se haihtui, kaihtui pois!
Tää vanha, ainoa kyynel
Se myös jo haipua vois!

16.

He toisiaan lempi, mut siitä
Ei hiiskunut kumpikaan;
Niin vihoin he toisiinsa katsoi
Ja riutuivat rakkauttaan.

Ja jo eroon he joutui ja enää
Näki toisensa unessa vaan;
Oli aikaa he kuolleet ja tuskin
Sitä itse he aavistikaan.

17.

Syysillan kelmeä täyskuu
Se katsoo pilvistään;
Liki hiljaista kirkkomaata
On pappila yksinään.

Siell' äiti Sanaa lukee,
Ulos poika se tuijottaa,
Ja tytär vanhempi uinuu,
Mut nuorempi virkatuks saa:

"Voi, taivas, päiviä näitä,
Miten nuhjuvat hiljalleen!
Vain keitä kun hautaan vievät,
Saa jotain nähdäkseen."

Ylös kirjasta katsoi äiti:
"Ei erhetyt, — tiedän mä, kaks
On kuollut, siitä kun vietiin
Sun isäs haudattavaks."

Tytär vanhempi haukottelee:
"En tänne mä nälkään jää,
Menen huomenna kreivin luokse,
Hän on rikas ja pyörällä pää."

Mut poika naurun päästää:
"Viis sissiä Tähdessä juo,
He kultaa laittaa, ja heiltä
Pian taitoja tää mies tuo."

Jo äiti raamatun nakkaa
Pojan laihoihin nystyriin:
"Vai vieläkö, häijy henki,
Jäät maantierosvoks niin!"

Soi koputus ikkunalasiin,
Käden näkee he viittovan:
Isä-vainaja siinä seisoo
Pyhäviitassa saarnaajan.

18.

Kun pirua huusin, hän saapuikin,
Ja mun hän sai ihan ihmeihin;
Ei ruma hän ollut, ei rampakaan,
Mies hauska ja hieno kerrassaan.
Hän mies on parhaissa voimissansa,
Siro, höyli ja ihmistuntija kanssa.
Hän taitava diplomaatti on,
Ja hän selvitti kirkon ja valtion.
On kalvas hiukan, mut niin käy noiden
Sanskriitin ja Hegelin tutkijoiden.
Häll' lempipoëtana viel' on Fouqué.

On kritikoimasta muuten hän laannut,
Näet toimen tän oli huostaansa saanut
Hänen mainio mummonsa Hekatee.
Hän juridiikkaani kehui kovin,
Sitä aiemmin myös oli tutkinut tovin.
Ja ystävyys, jota osoitin,
Oli kallis hälle, ja syystäkin,
Ja hän tiedusti, eikö viime vuonna
Jo kohdattu Espanjan lähetin luona?
Kun niin häntä tarkkasin, selvis juttu,
Ja hän oli vanha, hyvä tuttu.

19.

Nuo pyhät kuninkaat itämaan
He tiedusti kulkeissansa:
"Kai tästä tie käy Betlehemiin,
Rakas vanha ja nuori kansa?"

Ei nuoret, ei vanhat he tienneet vaan,
Ja kuninkaat eelleen kulki;
He seuras tähteä tuikkivaa,
Mi vienona leimahti julki.

Yli Joosefin huoneen se seisattui,
He käy yli kynnyshirren;
Ja karja se mylvi, ja itki laps,
Pyhät kuninkaat alkoivat virren.

20.

Kaks lasta oltiin, lapsi,
Kaks pientä, rattoisaa;
Me ryömimme kanakoppiin
Ja piilimme olkien taa.

Kuin kanat kotkotimme,
Ja siinä jos kulki ken, —
"Kykerikyy!" hän luuli
Nyt kukon lauluksi sen.

Oli arkku kartanolla,
Sen seinät paperoin,
Me muutimme sinne, ja oltiin
Muka ylhäisöperhe noin.

Ja naapurin vanha kissa
Tuli aina vieraisiin;
Heti kumarrus, niiaus sille,
Ja siinäkös kursailtiin.

Sen vointia tiedustimme,
Osanottoa teeskellen;
Moni vanha kissa on kuullut
Nuo lauseemme jälkeen sen.

Myös haastoimme järkevästi,
Kuink' aiat muuttuu näin,
Miten nuoruudessamme kaikki
Oli toisin ja paremmin päin;

Miten lempi ja usko ja hyveet
Jo mailmasta katoaa,
Miten kahvin hinnat on nousseet,
Ja rahaa ei nähdä saa! — — —

On poissa jo lastenleikit,
Pois kaikki vierähtää,
Raha, mailma ja aika, — ja sinne
Hyve, lempi ja usko jää!

21.

On sydän raskas, kaihomiellä
Mä entisaikaa muistelen;
Ol' ennen maassa rauha vielä
Ja ihmiselo herttainen.

Nyt kaikki on kuin nurin vainen,
Sä nälkää näät, teet kilvoin työs!
On kuollut isä taivahainen,
Ja perkele on vainaa myös.

Ja kaikki on niin kylmää, jäistä,
Niin synkkää, nurjaa, kiperää;
Jos ei ois lemmen kipinäistä,
Ties, kuinka oikein kestäis nää!

22.

Kuin kukka olet kaino,
Niin kuulas, vienoinen;
Sua katselen ja kaiho
Mun hiipii mielehen.

Mun on, kuin rukoilla täytyis
Mun vait käsi kutreillas,
Ett' aina sa oisit, vieno,
Niin kaino ja kuulakas.

23.

Laps, se ois vain turmiokses,
Ja ma niin koin järjestellä,
Ettei mulle hellään hehkuis
Koskaan enää lempes hellä.

Mut kun onnistuinkin siinä,
Sitä usein melkein itkin,
Ja ma usein mietin sentään:
Jos mua sentään lempisitkin!

24.

Ei kasvot kalvaat ilmaissut siis,
Mitä tuskia rinta sulki?
Vai tahdot, että ylväs suu
Tois nöyrät pyynnöt julki?

Oi, liian ylvääks jäi tää suu,
Se suudella, leikkiä sai vaan;
Se sanan ilkkuvan lausua vois,
Kun kuolen lemmenvaivaan.

25.

Ma tahdoin luokses tulla
Ja viipyä rinnallas;
Ei ollut aikaa sulla
Sun kaikilta toimiltas.

Ma lausuin sieluni innoin:
"Sua yksin mä lemmin ain!"
Sa nauroit täysin rinnoin
Ja pilkoin niiasit vain.

Sä vielä kiihdytit, kulta,
Mun lemmenmurheitan',
Ja viimein sä kielsit multa
myös lähtösuudelman.

En itseän' ammu varmaan,
Vaikk' asiat on huonosti päin!
Tän kaiken, tiedä, armaan',
Jo kerran ennenkin näin.

26.

Elo, mailma on liian hajanainen, —
Jos professoreihimme lähtisin vainen!
Vain paikkaustyöthän on virkana hupsuin.
Elon laittavat kuntoon ja systeemiin,
Yömyssyineen ja viittansa tupsuin
He luomisen aukot tukkivat kiin.

27.

On illalla vieraita heillä,
Talo tulten säihkeessä on.
Nään kirkkaassa ikkunassa
Utuvartalon liikunnon.

Sä et mua nää, tääll' yössä
Olen alhaalla yksin vain;
Et myös, et myös sä nähdä
Voi öiseen rintahain.

Sua öinen rintani lempii,
Se lempii ja ratkee, oi!
Se värjyy ja vertyy kuiviin,
Mut et sitä nähdä voi.

28.

Ma soisin, ett' yhteen sanaan
Koko tuskani mahtua vois,
Sen hauskoille tuulille heitän,
Ne hauskasti vie sen pois.

Ne luokses, lemmitty, vievät
Tuon sanan tuskaisen;
Sa kuulet sen joka hetki,
Joka paikassa kuulet sen.

Ja kun olet uinunut yöksi,
Kun tuskin on silmäs kiin,
Sua ahdistain sana seuraa
Sun uniis sikeimpiin.

29.

On timantit sulla ja helmet,
Mitä ihminen pyytää voi,
On ihanimmat silmäs, —
Mitä vielä sä mielit, oi!

Sun silmäis ihanuutta
Nyt uljas joukko soi
Ikilaulujen ihmeellisten, —
Mitä vielä sä mielit, oi!

Sun silmäs ihanaiset
Ne turmion mulle toi,
Ja onneni juurin ne raasti, —
Mitä vielä sä mielit, oi!

30.

Kellä ensi lempi, hän on
Toiveittakin kuningas;
Ken se lempii toisen kerran
Toivotonna, narri on.

Niinpä, narri, — jälleen lemmin
Vastalempeä mä vailla;
Päivä, kuu ja tähdet nauraa,
Ja ma nauran myös — ja kuolen.

31.

Tiesi, minne lie tuo huima
Tyttö päässyt majoihin;
Kiroillen ma sadesäässä
Juoksen halki kaupungin.

Majapaikast' toiseen tässä
Olen päivän hypännyt,
Suurisuilta viinureilta
Turhaan häntä kysellyt.

Silloin nään sun ikkunassa,
Ja sa viitot, naurat niin.
Tiesinkös sun majaan käyväs
Ensi luokan hotelliin!

32.

Mikä valhe suudelmissas!
Miten hurmaa teeskelys!
Sulo pikku petoksissas,
Suloisempi pettymys!

Miten väistänetkin, armaan',
Tiedän, minkä sallit sä!
Mitä vannot, uskon varmaan,
Mitä uskot, vannon mä.

33.

Lumivalkeille olkapäilles
Mä pääni painaa saan,
Ja varkain kuuntelen, minne
Käy sydämes kallistumaan.

Nuo sini-husaarit soittaa
Ja tulee portilta päin;
Mun huomenna aikoo heittää
Sydänterttuni, ystäväin.

Ja jos minut huomenna heität,
Niin viel' olet tänään mun,
Ja armaassa syleilyssäs
Sitä vienommin uneksun.

34.

Nuo sini-husaarit soittaa
Ja lähtee portista pois:
Tulen luoksesi, kulta, ja tässä
Nyt ruusuvihko ois.

Oli nuo koko hurjat kestit!
Sotamiestä kuin vitsaus!
Myös sydämessäs sulla
Oli täysi majoitus.

35.

Mut kastraatit ne voihkii,
Kun läksin mä laulamaan;
Ne voihkii ja ne oihkii:
"Sa laulat niin karkeaan."

Niin alkaa laulun oivat
Nuo äänöset pienoiset,
Kuin kristalli ne soivat,
Nuo hienot ja vienoiset.

Ne laulaa lemmenvaivan
Ja lempivän hekkumaa;
Ja naiset itkuun aivan
Tuo taidenautinto saa.

Suomentanut *Oskar Uotila*.

36.

Valleilla on Salamankan
Ilma leutoa ja lauhaa;
Siellä armaan Donnan kanssa
Nautin suvi-illan rauhaa.

Kaunokaisen norjaa vartta
Käsivarsin kiedon vankkaan,
Sormin autuain ma tunnen,
Kuinka rinnat aaltoo rankkaan.

Mutta lehmuksista kuuluu
Kuiske, tuskallinen melkein;
Synkkä vuo tuoll' alla kuohuu
Häijyin, kovanonnen elkein.

"Ah, Sennora, aavistan sen,
Religat[1] saan tästä kyllä;
Salamankan valleill' oomme
Viime kerran kävelyllä."

[1] Erot yliopistosta.

37.

Hämyään luo kesäilta
Yli metsäin, kukkaniittyin;
Kultakuu se hoivaa tuoden
Katsoo maahan taivahilta.

Puron luona oikut ilkkuu;
Matkamies voi loiskeen kuulla,
Jokin henkii siimehissä,
Vetten vyössä jotain vilkkuu.

Siinä vetten suvannossa
Salaa kylpee keijo kaino;
Olkapää ja valkokaula
Vienoon hohtaa kuutamossa.

38.

Yö on vierahilla mailla, —
Jalka raskas, sairas mielen';
Silloin siunauksen lailla
Sulo kuu se loistaa tiellen'.

Sulo kuu, sun sätees saivat
Öiset kauhut kaikoksihin;
Mielestäni haihtuu vaivat,
Silmä heltyy kyynelihin.

39.

On kuolo kylmä, kolkko yö,
Ja elo vilpas päivä on.
Jo hämyy, uneen vaivun,
Mun uuvutti päivän työ.

Yli hautani lehmus huminoi,
Miss' satakieli laulelee;
Soi laulussa lempi, lempi,
Sen uinuja kuulla voi.

IV

Romansseja

Pekka Parka.

1.

Ja Hannu ja Kerttu tanssivat vaan,
Ja silmät ne säihkyy armaat.
On Pekka vait, ei liikukaan,
Ja kasvot on tuhkanharmaat.

Ja Hannu nyt Kertun sulhanen on,
Koruvaatteissa viettää he häitä.
Mut Pekka parka työpuvuss' on
Ja puree kynttensä päitä.

Ja Pekka ääntävi alla päin
Ja katsoo murhein noita:
"Oi, jollen ois toki järkevä näin,
Täss' syntyis turmioita."

2.

"Lyö tuska rintaa ahdistain,
Kuin palkeet särkis pajaa;
Jos minne vain ma työhön sain,
Se pois mun sieltä ajaa.

"Luo lemmityn se vie mun ain,
Kuin vois mua Kerttu lientää;
Mut kun ma nään nuo silmät vain,
Taas pois mun täytyy rientää.

"Ma vuoren huiput kaikki hain,
Siell' yksin käydä pyyhkin;
Ja vait kun seison murheissain,
Niin seison vait ja nyyhkin."

3.

Käy Pekka parka kähnystäin,
Kuin haamu, arkaan, alla päin.
Ja kadulla kun kalvaan näät,
Niin seisomaan sa melkein jäät.

Jää tytöt kuiskuin kaivon luo:
"Kai haudastaan on noussut tuo?"
Ei, neidot, näin on laita tän:
Käy vasta hautaan maata hän.

Hän kullastaan on pettynyt,
Siks paras päästä hautaan nyt,
Näet parhaan rauhan lepo tuo,
Mi unta mailman loppuun suo.

Krenatöörit.

Krenatööriä kaks käy Ranskaan päin,
Oli kumpikin Venäjän vanki.
Mut kun he pääsevät Saksaan näin,
He sieltä ei lähtöön hanki.

He murheita kuulivat Ranskasta juur:
Peri hukka jo voittajanki,
Oli lyöty ja pirstottu armeija suur, —
Ja keisari, keisari vanki.

Krenatöörit nyt itkevät rinnakkain,
Kun tiedot surkeat saavat;
Ja toinen ääns: "Oi, tuskiain,
Miten polttavat vanhat haavat!"

Mut toinen ääns: "Taru loppuun soi,
Ja voisin kanssas kuolla,
Mut mulla on vaimo ja lapset, oi,
Jotk' kaukana nääntyy tuolla."

"Ma vaimosta viis, ma lapsista viis,
Voin uhrata rakkaimmanki;
Jos on nälkä, he käykööt mieroa siis, —
Oi, keisari, keisari vanki!

"Suo mulle palvelus viimeisin,
Jos nyt tää päättyy vaiva;
Ota kanssasi Ranskaan ruumihin',
Sa hautani Ranskaan kaiva.

"Tää kunniaristi rinnallein
Sa pannos arkkuun myötä
Ja laske pyssy vierehein
Ja miekka vyölle vyötä.

"Niin makaan vait ja kuuntelen vaan,
Kuni vartia korvin vaisuin,
Kunis tykkien jyskehen kuulla saan
Ja kapsetta ratsujen raisuin.

"Yli hautani keisari ratsastaa,
Ma huomaan joukkojen ahdon;
Taas haudasta nousen ja puolustaa
Sua, keisari, keisari tahdon!"

Viesti.

Hoi! ylös joutuin, asemies,
Sä hyppää satulaan!
Ja kiidä linnaan Duncan'in
Pois halki salomaan!

Ja talliin hiivi, — istu vait,
Siks kuin sa rengin näät.
Niin kysy: "kumman tyttären
On kuninkaalla häät?"

Ja jos hän vastaa: "tumman on,"
Tuo viesti joutuinen.
Mut jos hän vastaa: "vaalean,"
Ei lie niin kiire sen.

Käy silloin köysimiehen luo
Ja nuora valitse,
Ja tule verkkaan, vaiti vaan
Tuo mulle käteen se.

Belsassar.

Jo keskiyö se eessä on,
Ja vait jo nukkuu Babylon.

Mut kuninkaanlinnass' yksin vaan
Tulet väikkyvät vielä ja meluillaan.

Belsassar juhlasalissaan
Nyt jatkaa juhla-atriataan.

Sotaseurue loistossa säihkyilee,
Ja viini maljoissa läikkyilee.

Ne kilkkuvat, maljat, he riemuiten juo;
On tuitun valtijan mieliksi tuo.

Jo kuninkaan posket hehkuaa,
Ja viini mielen huimaks saa.

Ja hurjaks siinä huimaantuin
Jumaluutta hän herjaa syntisin suin.

Hän pöyhkien herjaa, röyhkeäpää,
Ja joukkue riemuiten räyhähtää.

On kuningas käskyn lennättänyt;
Hovipoika on juossut ja palaa nyt.

Hän kultia päällään kantaen tuo;
On Jehovan temppelin ryöstöjä nuo.

Käsin riettain kuningas tempas niin
Pyhän maljan, mi reunaansa täytettiin.

Ja hän äkkiä tyhjensi pohjaan sen,
Suu vaahdossa huusi nyt ylpeillen:

"Sua, pikku Jehova, halveksin, —
Olen yksin valtija Baabelin!"

Mut tuskin soi sanat kauheat nää,
Niin salaa häntä jo peljättää.

Myös räikeä nauru mykkenee;
Vain kuolonhiljaus vallitsee.

Ja katso! ja katso! seinällen
Käy esiin kuin sormet ihmisen.

Ja ne seinään piirtää, piirustaa
Tulikirjoitusta ja katoaa.

Jääjäykkänä istuu kuningas,
Ja muoto on kalman kalvakas.

Sotaseurue kauhuun karmistuu
Ja istuu vait ja ääneti suu.

Käy tietäjät esiin, — ei yksikään
Tulimerkkejä pysty selittämään.

— Belsassarin, ennenkun loppui yö,
Hänen vartiajoukkonsa hengiltä lyö.

Pyhiinvaellus Kevlaariin.

1.

On ikkunassa äiti
Ja poika vuoteellaan.
"Sä etkö nouse, Vilhelm,
Nyt saattoa katsomaan?"

"Niin sairas olen, äiti,
En enää kuule, nää;
Ma Gretchen vainaata muistan,
Se sydäntä kirveltää."

"Tule! käykämme Kevlaariss,
Ota kirja ja rukousvyös;
Pyhä-Neitsyt sun tekee terveeks
Ja sairaan sydämes myös."

Sivu liehuvi kirkkolippu,
Soi kirkkovirtten vuo;
Ja Reinin Kölnin halki
Käy juhlasaatto tuo.

Ja äiti joukkoon lähtee,
Vie poian kanssahan,
He innolla yhtyvät kööriin:
"Oi kiitos Maarian!"

2.

On Kevlaarin Pyhä-Neitsyt
Nyt juhlahameessaan.
Niin paljon hällä on puuhaa,
On paljon sairaita maan.

Ja sairaat hälle kantaa
Jo uhriantimet,
Vahamuodot jäsenistään,
Vahajalat ja kätöset.

Vahakäden ken uhraa, hältä
Kipu kädestä katoaa,
Mut ken vahajalan se uhraa,
Hän jalkansa terveeks saa.

Tuli Kevlaariin moni rampa,
Hän nuoralla tanssii nyt,
Ja moni nyt viulua soittaa,
Min sormet ol' typistetyt.

Vahakynttilän äiti ottaa,
Sen sydämeks muodostaa.
"Tää Neitsyt-Äidille anna,
Hän huoles huojentaa."

Vahan poika huoaten ottaa,
Käy huoaten Maarian luo;
Sanat kumpuvi sydämestä
Ja silmistä kyynelvuo:

"Oi, puhdas, Armonsaanut,
Oi, Äiti Jumalan,
Oi, sulle, taivaiselle
Ma vaivani valitan!

"Köln-kaupungissa asuin
Ma äitini kanssa vain,
Köln-kaupungissa, jossa
On kirkkoja sadoittain.

"Ja naapuriss' asui Gretchen,
Mut nyt hän kuollut on, —
Tuon vahasydämen, terveeks
Sä tee sydän onneton.

"Tee, tee sydän sairas terveeks, —
Ma aina, ainian
Koko uskoni innolla laulan:
Oi, kiitos Maarian!"

3.

Ja sairas poika ja äiti
Jo nukkuvat huoneessaan;
Nyt sisään käy Pyhä-Neitsyt
Niin hiljaa hiipien vaan.

Hän kumartuu yli sairaan
Ja painaa kädellään
Nyt sairaan sydäntä hiljaa
Ja hymyillen katoo hän.

Sen unissaan näki äiti,
Ois nähnyt muutakin kai,
Mut valveille uinuksista
Hänet koirain haukunta sai.

Nyt siinä pitkällänsä
On poika, ja kuollut on;
Mut aamun hehkein hohde
Luo posket ruskohon.

Kädet ristihin äiti laski,
Tuns oudoksi oltavan;
Hän hymis hartain mielin:
"Oi, kiitos Maarian!"

Almansor.

1.

Doomissa Cordoovan kohoo
Ykstoistsataa pylväst' tuimaa,
Ykstoistsataa jättiläistä
Kantajana kuvun huiman.

Pylväill' on ja seinämillä
Yltä alas kirjailuita,
Ylhät lauselmat Koraanin
Siin' on kukkiin kiedottuina.

Maurit kunniakses, Allah,
Rakensivat moskees muinoin!
Mutta kaikki jo on mennyt
Synkkäin aikain synkkään kuiluun.

Tornista, jost' ain muezzin
Huusi kansaa rukoukseen,
Nyt soi kristittyjen kellot
Kaihoisasti äänin kumein.

Parvilta, mist' uskovaiset
Profeetasta lauloi julki,
Messun valhetöitä näyttää
Papit kaljupäät ja munkit.

Siin' on öykkää, kumarrusta
Eessä maalinaamain nukkein,
Humu käy, ja soi ja suitsuu
Vilkkuessa tuohustulten.

Siellä doomissa Cordoovan
On Almansor ben Abdullah;
Vait hän katsoo pylvässarjaa,
Ja hän hiljaa ääntäin puhuu:

"Oi, te pylväät, jättiläiset,
Allahille nousseet muinoin,
Nyt, te jäykät, palvelette
Kirottua kristikuntaa!

"Ajan pakkoon mukaannutte,
Tyynnä kannatte sen kuormaa;
Niinpä mielellein voin, heikko,
Minä myös jo rauhaa suoda."

Päänsä painaa hilpein mielin
Niin Almansor ben Abdullah
Alle kasteen pyhän maljan
Doomissa Cordoovan uljaan.

2.

Nopeaan hän doomist' astuu,
Huimaan kiitää ratsullansa;
Kutrit kosteat ne liehuu,
Keikkuu töyhtö hatussansa.

Tietä Alkoleaa kohden,
Guadalquivir-virran rantaa,
Missä mantelit ne kukkii,
Oranjit luo tuoksujansa;

Sinne kiitää ritar reipas,
Viheltää ja naurain laulaa;
Lauluun linnut riemuin yhtyy,
Sitä säistäin virta pauhaa.

Tuolla linnass' Alkolean
Asuu Clara de Alvares;
Isä sotii Navarrassa, —
Tyttären on päivät vapaat.

Torvien ja rumpuin räikkeen
Kuulee kaukaa jo Almansor,
Ja hän näkee tulten tuikkeen
Läpi linnapuiston varjon.

Linnass' Alkolean tanssii
Kakstoist' tummasilmää naista,
Kakstoist' tummasilmää herraa;
Tanssiss' uljain on Almansor.

Vilkkain mielin vallatonna
Liehuu hän vain perhon lailla,
Ja hän tietää sulo lausein
Mielistellä joka naista.

Isabellan pientä kättä
Suutelee hän, rientäin matkaan,
Istahtaa Elviran viereen,
Ja hän silmiin häntä katsoo.

Naurain Leonoralt' urkkii:
Onko nyt hän mieliks armaan?
Ja hän näyttää kultaristin,
Mi on kudottuna vaippaan.

Joka naiselle hän kuiskii,
Häntä lempivänsä sanoo;
"Totta kuin oon kristitty!" hän
Varmaan sata kertaa vannoo.

3.

Tuolla linnass' Alkolean
Hälvennyt on riemu, hilke,
Poistuneet on naiset, herrat,
Eikä enää tulet vilku.

Donna Clara ja Almansor
Ovat yksin saliss' siinä;
Yksin vain luo viime lamppu
Heidät valoon puolisiimeen.

Nojatuoliss' istuu donna,
Jakkaralla ritar istuu,
Ja hän raskaan päänsä uinuin
Laskee syliin armaan immen.

Ruusuvettä pullosesta
Valaa donna kaihomielin
Kutrillen Almansorinsa,
Jonka rinta huokuu, riehuu.

Sulo suukon viehkein huulin
Painaa donna kaihomielin
Kutrillen Almansorinsa,
Jonka otsa pilviin peittyy.

Kyyneliä vienoin silmin
Itkee donna kaihomielin
Kutrillen Almansorinsa,
Jonka värjyy huulten pielet.

Taas hän uinuu seisovansa
Nöyrin päin jo vettä tippuin
Tuolla doomissa Cordoovan, —
Kummat äänet korviin rinkuu.

Uljaat pylväät, jättiläiset,
Vihan vimmoin iestään yrmii;
Ei ne enää kestä kuormaa,
Ja ne huojuu, ja ne ryskii.

Ja ne hurjaan sortuu, suistuu,
Papit, kansa parkuu silloin,
Kupu ryskyin ruhjoutuu, ja
Ristin jumalat ne kirkuu.

V.

Harzvuorella ja Pohjanmeri

Hartzvuorella.

Proloogi.

Musta takki, silkkisukka,
Hennot liivit kiristeissä,
Sanat armaat, syleilytkin, —
Oi, jos vain ois sydän heissä!

Sydän rinnassa ja lempi,
Puhdas lempi sydämessä, —
Kuolla voisin, kaihojansa
Noiden tuossa teeskellessä.

Vuorimaille nousta tahdon,
Missä majat pienet tapaat,
Missä rintas kohoo suuri,
Ilman tuulet viuhuu vapaat.

Vuorimaille nousta tahdon,
Missä huojuu jylhät hongat,
Roiskii vuot, ja linnut laulaa,
Sekä lonkuu pilvenlongat.

Hyvästi, te salit liukkaat,
Hellät herrat, nainen hellä!
Vuorimaille nousta tahdon,
Mailmaa sieltä hymyellä.

Vuori-idylli.

1.

Vuoristoss' on maja pieni
Vuorimiehen iäkkään;
Siellä huojuu uljaat kuuset,
Kultakuu luo säteitään.

Huoneessa on nojatuoli,
Taiten tehty veistos sen;
Miekkonen, ken siinä istuu,
Ja ma olen miekkonen!

Jakkaraltaan tyttö laskee
Sylihini kyynärpään;
Silmät on kuin sinitähdet,
Suu kuin ruusu väikkeessään.

Ja nuo tähdet taivaansuuret
Siintää minuun katsoen;
Ja hän hienon sormen painaa
Ruususuulleen hymyillen.

Ei, ei meitä nää nyt äitis,
Hän vain kehrää ahkeraan;
Kitaraa taas isäs soittaa
Laulellen vain lauluaan.

Ja nyt tyttö hiljaa kuiskii,
Hiljaa vain ja varkahin;
Monta suurta salaisuutta
Minulle jo uskookin.

"Siitä kun näet täti kuoli,
Emme enää mennä voi
Metsälinnaan Goslarihin,
Siellä on niin kaunist', oi!

"Tääll' on taas niin yksinäistä
Kesken kolkon vuorimaan,
Majammekin talvisaikaan
Melkein lumeen haudataan.

"Olen pelvokas kuin lapsi,
Arka tyttö, taidoton;
Pelkään vuorenhaltioita,
Jotka yöllä liikkeell' on."

Äkkiä on vaiti armas
Säikyksistä sanoistaan,
Ja hän käsihinsä peittää
Sulo kasvot nopeaan.

Kuuset huojuu huminoiden,
Rukki hyrrää hyrryään,
Kitara se väliin helkkyy,
Väreillen soi ukon ään':

"Älä pelkää, lapsi pieni,
Valtaa häijyin haltiain!
Enkelit on, lapsi pieni,
Luonas vartioina ain!"

2.

Kuusipuu se vihrein sormin
Huiskii alhaan ikkunaan;
Kuu, tuo kurkistaja vieno,
Sisään valaa kultiaan.

Isä, äiti hiljaa kuorsaa
Likeisessä huoneessaan;
Mut me kahden salaa kuiskuin
Vielä jäämme valvomaan.

"Aivan usein rukoilevas
Oikein uskoa en voi,
Tuon sun huultes kylmän ilmeen —
Tokko rukous sen toi!

"Tuo sun häijy, ruma ilmees
Saa mun aina säikyksiin;
Mutta kumma kauhu haihtuu,
Kun nään hurskaat silmäs niin.

"Myös en uskovas sun luule
Todentotta uskoen. —
Uskotkos sa taivaan Isään,
Poikaan, Pyhään Henkehen?"

Lapsi kulta, jo ma lassa,
Äidin syliss' istuissan',
Uskoin taivaalliseen Isään,
Hyvään, ylhään, mahtavaan!

Joka kauniin maan on luonut
Ja sen kauniit ihmiset,
Luonut päivän, kuun ja tähdet,
Pannut niille kiertehet.

Kun niin mittaa karttui, lapsi,
Enemmän viel' ymmärsin;
Ymmärsin, ja järki varttui,
Ja ma uskoin Poikaankin;

Poikaan lempivään, mi lemmen
Lempeästi julisti,
Ja min rahvas, rahvaan tapaan
Palkaks ristiinnaulitsi.

Nyt, kun määräni on täysi,
Paljon luin ja paljon näin,
Sydän paisuu, ja ma uskon
Pyhään Henkeen syämestäin.

Hän se teki suuret ihmeet,
Tekee noita taas ja taas;
Hän löi maahan orjain ikeen,
Valtaherrain linnat kaas.

Vanhat kuolinhaavat sulkee,
Uusii vanhan oikeuden;
Vertaiset on kaikki kansat,
Aatelia ihminen.

Hän se häätää häijyt usvat
Sekä hirmuhoureet nää,
Jotka karkoittaen riemut
Meitä vastaan irvistää.

Sadat ritarit on taistoon
Pyhä Henki valinnut,
Tahtoansa täyttämähän,
Ja on heidät rohkaissut.

Kirkkaat kalvat heillä säihkyy,
Liehuu liput voitokkaat!
Laps, sa tahtoisit kai nähdä
Nämä uljaat sotilaat?

Niinpä, minuun katso, lapsi,
Katso rohkeasti vaan;
Minuss' itsessäin näät tässä
Pyhän Hengen sotilaan.

3.

Hiljalleen jo kuu käy kätköön
Vihantien kuusten taa,
Huoneessamme himmein liekein
Lamppu enää loimuaa.

Mut nuo sinitähdet loistaa
Kirkkaammin vain väikähtäin,
Huulten rusoruusut hehkuu,
Armas tyttö haastaa näin:

"Pikkuväki, tontut, meiltä
Leivät, voit vie varastain;
Illoin lukon taa ne pannaan, —
Poissa kaikki aamull' ain!

"Tontut myös ne kuorii kerman
Maidosta ja joka yö
Pytyn kannen auki jättää,
Jotta kissa loput syö.

"Mutta kissa onkin velho,
Myrskyöin näet luikkii tuo
Salaa henkivuorta kohden
Vanhain raunioiden luo.

"Siellä muinoin oli linna,
Uljas, aseloistossaan;
Ritarit ja rouvat, knaapit
Tanssi soihtutanssejaan.

"Linnan ja sen väenpä tenhos
Häijy noita-akka noin;
Jäämään rauniot vain jäivät,
Missä huuhkain löysi ko'in.

"Mutta mummovainaa tiesi:
Lausut sanan oikean
Yöllä paikall' oikealla
Oikeahan aikahan;

"Silloin rauniot ne nousee
Jälleen linnaks kirkkahaks,
Ritarit ja rouvat, knaapit
Taas käy tanssiin, kaks ja kaks.

"Mutta mies, mi sanan lausui,
Linnan ja sen väen saa,
Torvet tervehtii ja rummut
Riemuin nuorta valtijaa!"

Noinpa huulten ruususista
Puhkee tarukuvat nuo,
Armaat sinisilmät niihin
Tähtituikettansa luo.

Käteni jo kietoo pieno
Kultakutrein kierroksiin,
Lukee sormet sulosuukoin,
Hymyilee ja vait on niin.

Huoneessa on kaikki hiljaa
Ja niin hauskan viehkeää;
Pöydät, penkit, on kuin mulle
Tuttavat ois vanhat nää.

Tyynnä naskaa seinäkello,
Kitara se hiljaa vain
Itsestään jo soida alkaa,
Ja ma oon kuin unissain.

Nytpä oikea on hetki,
Saavuin paikkaan oikeaan,
Ja ma luulen, huulilleni
Sanan oikean ma saan.

Katsos, lapsi, häilyy usvat,
Sydänyö jo häämöttää!
Vuon ja metsän humu yltyy,
Vanha vuori heräjää.

Soitot, laulut kääpiöiden
Kautta rotkoin raikahtaa,
Ja kuin kevään kiihkoss' esiin
Kukkametsät versoaa.

Kukat uljaat, tarumaiset,
Lehdet ihmeen leveät;
Intohimon ahdistuksin
Tuoksuillen ne värjyvät.

Ruusut, kuni hurjat lieskat,
Loistaa kesken vehmastoin,
Liljat, kuni hohtopylväät,
Pilven pieliin kohoo noin.

Tähdet — kooltaan auringoita —
Katsoo lemmenhehkussaan,
Liljain teriin kumman suuriin
Valaa säihkevirtojaan.

Mut me itse, armas lapsi,
Muutuimme viel' enemmän;
Soihdut sekä kullat, silkit
Säihkyy meille silmähän.

Ylennyt oot prinsessaksi,
Majas linnaks korkeaks,
Ritarit ja rouvat, knaapit
Riemuin tanssii, kaks ja kaks.

Mutta mun nyt onkin linna,
Sinut sain ja kaikki nää;
Nuorta valtijaa nyt riemuin
Torvet, rummut tervehtää!

Paimenpoika.

Kuningas on paimenpoika,
Kunnas valtaistuin on;
Hänen päänsä päällä säihkyy
Kultakruunu auringon.

Jalkain juuressa on lampaat,
Hienot mielistelijät;
Vasikat ne ritareina
Keikaroi ja öykkivät.

Hovinarreina on jäärät;
Hovin soittotaiturit
Siin' on linnut, siin' on lehmät,
Huilusuut ja kellokit.

Soi ja hilkkuu, kilkkuu vienoon,
Ja niin vienoon kohajaa
Kosken veet ja uljaat kuuset, —
Kuningas jo uinahtaa.

Ministeri, koira, silloin
Hallitusta hoitaa saa,
Ja hän äreästi haukkuin
Arvoansa ilmoittaa.

Kuningas jo viimein ääntää:
"Hallitus vain vaivaa tuo;
Soisin pääseväni kotiin
Kuningattareni luo!

"Hänen sylihinsä lasken
Suloisesti uljaan pään,
Koko valtakuntan' laajan
Hänen silmissänsä nään!"

Pohjanmeri.

1.

Kruunaus.

Te laulut! Te lauluni oivat!
Nyt ylös aseihin!
Te torvia toitotelkaa,
Ja kilvelle nostakaa
Tää nuori tyttö,
Mi sydämeni vallitsee
Ja kuningattareni on.

Terve! nuori valtijatar!

Auringosta tuolta
Riistän mä säteet kultaiset
Ja kruunun niistä kiertäisen
Sun pyhään päähäs nyt.
Sinisilkistä liehuvan taivaanteltan,
Min poimuissa yöllä timantit säihkyy,
Ma leikkaan kalliin kaistaleen
Ja kruunausvaippana lasken sen
Yli ruhtinaallisten olkapäittes.
Hoviherroiksi sulle annan
Sironjäykät sonetit palmikkopäät,
Uljaat terzinit, sievät stanssit;
Ja juoksupoiaksi vitsini saat,
Hovinarrina fanttasiiani on,
Ja airunna, hymyyvä kyynel vaakunassa,
Olkoon huumori tää.
Mut itse, kuningattareni,
Mä etees polvistun,
Ja tunnustain sinut valtijaksi,
Ma purppurapieluksella
Tuon tarjokses
Sen järkeni hiutusen,
Min säälistä mulle viel' on jättänyt
Valtas edeltäjätär.

2.

Iltahämärä.

Meren kolkolla rannalla istuin
Mietteistä vaivauneena ja yksin.
Aurinko painui lännemmäs ja loi
Säihkesoiluja pinnalle veen;
Ja nuo väljät valkoaallot,
Vuoksen painamat,
Kuohui ja tursus kaukana tullen. —
Omituinen pauhina, kuiske ja viuhe,
Ja nauru ja möyrinä, suhaus, huokaus,
Taas väliin kuin viihdytys viehkeän virren. —
Oli kuin ois unhosta sadut soineet,
Ikivanhat, armahat, kummat,
Joit' ennen poikana kuulin
Naapurinlasten kertovan,
Kun kesäillan pitkään
Me juttusilla paadella portaan
Salamyhkinä istua kyykimme,
Hörössä pikku korvat
Ja viisain silmin uteliain;
Siinä kun suuret neidot
Köynnöskukkien tuoksehessa
Vastapäätä ikkunass' istui,
Ruusuisin kasvoin,
Nauraen kujeissa kuun.

3.

Auringonlasku.

Punanhehkuva aurinko laskee
Alas laajalti kuohuvaan
Valtamereen hopeiseen;
Auerkiehteet, ruusuin kirjotut,
Jäljessä seuraa; ja vastapäätä,
Syysillan pilvien hämäristä,
Surukalpein, murheisin kasvoin,
Esiin astuu kuu,
Ja sen seurassa valokiteet,
Usvana tuikkivat tähdet.

Muinoin taivaalla säihkyi
Puolisoliitoin
Jumala, Sol ja Luna, jumalatar,
Ja vilisi ympärillä tähdet,
Nuo pienet, puhtahat lapset.

Mut kierot kielet kuiskivat kyitään,
Ja jo erkani vihoin
Nuo ylhät, loistavat puolisot.

Nytpä päivällä, loistossa yksin
Tuoll' ylpeilee hän, aurinko Sol,
Min mahtavuutta
Palvelee sekä hymneissä kiittää
Kovat, onnesta korskeat ihmiset.
Mutta öin
Vait astuu taivaalla Luna,
Tuo äiti-raukka,
Kera orvoiksi jääneiden tähtilasten.
Ja vienonsuruisaan hän väikkyy,
Ja lempivät neidot ja laulajat hellät
Suo hälle lauluja, kyyneleitä.

Tuo viehkeä Luna! Naisekkaana
Vielä hän lempii puolisoaan.
Vasten iltaa, värjyen, kelmein päin
Vilkuu hattarapilvistä hän
Ja murhein katsovi poistuvaa,
Ja tuskikkaasti jo huutais: "Tule!
Tule! Lapset ne kaipaa sua. —"
Mutta aurinko, ylpeä Sol,
Kun puolison näkee, otsa jo hehkuu hällä
Kahenkertaisin ruskoin,
Raivon ja tuskan,
Ja heltymätönnä hän rientää pois
Vesikylmälle leskivuoteelleen.

* * * * *

Kierot, kuiskivat kielet
Tuotti noin nyt turman ja tuskan
Jumaloillekin ikuisille.
Ja jumala-raukat tuolla
Kulkevat tuskia täynnä
Lohduttomiin ikipitkiä teitään,
Eivätkä kuolla voi,
Vaan kuinka he kääntyy,
On säihkyvä kurjuus.

Mä ihminen,
Mä mullassa syntynyt, kuolonlahjainen,
En kauvemmin kaihoo.

4.

Yö rannikolla.

Tähdetön, kylmä on yö,
Meri haukottelee;
Ja meren päällä vatsallaan
Makaa mahdoton, muodoton Pohja,
Ja hiljaa ähkyen, laiskoin äänin,
Kuin ykspää äijä hyvillä tuulin,
Kuiskivi vesiin hän,
Kertoen hassuja historioita,
Jätteinjuttuja kuolonhulluja,
Ikivanhoja taruja Norjan,
Ja siinä väliin hän nauraa ja pauhaa ja ulvoo,
Eddan loitsuja laulain,
Luotteita noita
Niin hurjan huikeita, tenhokkaita,
Ett' aavain vetten lapset
Huimina pystyyn hyppii
Riemusta hullauneina.

Mut aukeaa meren rantaa,
Hiekkaa aaltojen kostuttamaa,
Astuvi mies, sydän rinnassansa,
Mi hurjempi on kuin aallot ja myrskyt.
Missä hän astuu,
Ruskuvat raakut, ja pii lyö tulta;
Hän ylleen tarkemmin kietoo vaippaa,
Ja vinhaan astuu viuheessa yön,
Seuraten johtoa valon pienen,
Mi viettäen, viehtäen tuikkii
Kalapaikan laidasta kaukaa.

Isä, veikko on aalloillaan,
Ja yksin kuin hiiri pirtissä on
Kotitoimissa saaren tyttö,
Tuo ihmeen viehkeä saaren tyttö.
Hän lieden luona istuu
Ja kuuntelee vesikattilaa,
Mi armaita aavistuksia humuu.
Hän risut roiskivat tuleen heittää
Ja puhaltaa, —
Ja punaliekit loimuten,
Luovat vienoon tenholoistoon
Sirot, hehkuvat kasvot
Ja hienot, valkeat olkapäät,
Jotk' kainosti kurkistaa
Hamppupaidasta karkeasta,
Ja pienen, näppärän kätösen,
Mi liiviä paulaa kiinteämmin
Hienon vyötäreen.

Mut äkkiä aukee uksi,
Ja sisään astuu kulkija öinen.
Lemmentyynnä hän silmänsä luo
Tyttöön norjaan, valkoiseen,
Mi siinä värjyen seisoo
Kuin säikähdyksissä lilja.
Ja vieras vaippansa heittää maahan
Ja hymyy ja haastaa:

"Näät, lapsi, lupaukseni täytän,
Olen tullut, ja kanssani palaa
Entisaika, kun jumalat taivaan
Alas astui ihmistyttöjen luokse,
Ja ihmistyttöjä syleillen
Synnytti heidän kanssaan
Valtikankantajat kuningaspolvet
Ja sankarit, ihmeet maan. —
Mut laps, älä suotta enää
Jumaluuttani pelkää,
Vaan laita sa mulle teetä ja rommia,
Sill' ulkona kylmi,
Ja kalsea öinen ilma
Saa myös ikijumalat viluun,
Ja tulee jumalallisin nuha
Ja yskä kuolematon."

5.

Poseidon.

Nuo päivän säteet säihkyi
Pinnalla loitos vyöryvän veen,
Retillä kaukana kellui laiva,
Mi mun yli veen oli kotiin vievä;
Mutta puutuimme purjetuulta,
Ja ma vielä särkällä istuin tyynnä
Vain rannalla yksin.
Ja runoa luin Odysseyn,
Ikivanhaa ja nuorta runoelmaa,
Min lehdistä aaltojen kostuttamista
Mua vastaan riemuiten nousi
Olympon henki
Ja säihkyvä ihmiskevät
Sekä siintävä Hellaan taivas.

Jalo mieleni seuras uskollisesti
Sua, Laerteen poika, vaaroissas, harhateilläs;
Kanssas se istui kalvavin huolin
Luo vierahan lieden,
Miss' silkkiä kuningattaret kehräs,
Sua auttoi valhehtimaan sekä pakoon
Pois jättein luolista, helmoista nymfein,
Seurasi niin sua yöhön Kimmeiron
Ja myrskyyn, haaksirikkoon,
Ja kanssas äärintä kurjuutta kärsi.

Huoaten puhuin: "Julma Poseidon,
Vihas hirveä on,
Ja itse pelkään
Nyt paluumatkaani omaa."

Sanat tuskin lausutuks sain,
Kun kuohahti veet,
Ja valkoaaltoin alta nousi
Merenjumala ruokoseppelpää,
Ja hän ilkkuen huusi:
"Turha pelko, pieni runoseppä!
En rahdun vertaa haitata aio
Sun laivarukkaas,
En henkikultaas tuskaannuttaa
Kovin arvelluttavin läikkein.
Sill' et sä, pieni runoseppä,
Mua koskaan vihaan yllyttänyt,
Et ainointa tornia suistanut
Pyhän Priamon korkean linnan,
Et kärventänyt sä ainointa karvaa
Polyfemos-poikani silmästä,
Ja koskaan ei sua suojellut neuvot
Viisauden jumalattaren, Pallas Ateenen."

Noinpa huusi Poseidon
Ja sukelsi mereen taas;
Ja raakaa merimiessukkeluutta
Nauroivat aaltojen alla
Amfitrite, törkeä purstonainen,
Ja Nereon tyttäret tuhmat.

6.

Myrsky.

On riehuva myrsky,
Ja se aaltoja pieksää,
Ja aallot vimmatut tyrskyin ja hyrskyin
Pystyjä läjii, ja hoippuen häilyy
Nuo valkoiset vesivuoret,
Ja laiva niitä kiipeilee,
Hurjasti, vaivoin,
Ja äkkiä syöksähtää
Alas mustahan kuiluun ammottavaan. —

    Meri suuri!
Emo kauneuden, Merenvaahdistanoussehen!
Isoäiti lemmen! armahda mua!
Jo väippyy, ruumista vainuin,
Tuo aavemainen lokki
Ja nokkaa mastohon hioo
Ja sydäntä ahnasna himoitsee,
Mi tyttäres mainetta laulaa,
Ja min kanssa tyttärespoika, veitikka tuo,
Niin toimessa leikkii.

Oi, turhaan pyydän ja rukoilen!
Mun huutoni haipuu myrskyjen meuruun,
Tuulten taisteluhumuun.
Ne pauhaa, viuhuu, vonkuu ja ärjyy
Kuin hulluinhuoneessa äänten!
Ja siinä väliin kuuluu selvään
Viettävä harpunhelke,
Kaihosan hurja laulu,
Mihin sielu sulaa, mi sielua raastaa,
Ja ääni on mulle tuttu.

Kaukana kalliorannoilla Skottlannin,
Missä kohoo harmaja linna
Partaalla kiehuvan veen,
Siellä kaariholvessa ikkunan
Seisovi kaunis, sairas nainen,
Kuulaan henkevä, mormorikalvas,
Ja hän laulaen harppua soittaa;
Käy tuuli tuivertain läpi pitkäin hiusten
Ja kantaa kumman laulelon
Pois yli merten myrskyäväin.

7.

Puhdistus.

Jää sinne mereen, syvyyteen,
Sä mieletön haave,
Mi monta yötä jo
Mua pettävin onnin kiusasit,
Ja meriaaveena tuossa
Nyt keskellä ilmipäivää uhkaat mua, —
Jää sinne hautaan ikuiseen!
Ja ma heitän myös alas luoksesi pois
Tuskani, syntini kaikki,
Ja houkan kulkuskaavun,
Mi jo kauvan kilkutti pyörälle pääni,
Ja kylmän, niljakan käärmeenketteen
Tän teeskentelyn,
Min kierteissä sielu jo kauvan huokas,
Tää sairas sielu,
Jumalankieltävä, enkelitkieltävä,
Autuuton sielu. —
Hoihoo! Hoihoo! Jo tulee tuuli!
Nyt purjeet auki! Ne liehuu, paisuu!
Pois yli turmantyynen pinnan
Laiva jo kiitää,
Ja vapaana sielu riemuitsee.

8.

Merentervehdys.

Thalatta! Thalatta!
Terve taas, meri ääretön!
Terve kymmentuhattakertainen
Rinnasta riemuisasta,
Niinkuin muinoin ne tervehti sua
Kymmentuhannen rinnat,
Vastoinkäymiset voittavain,
Mielimaallensa pyrkiväin
Kreikkalaisten kuulut rinnat.

Veet valtavat läikkyi
Ja velloen hyrski,
Päivä, mi painui vetten taa,
Loi rusosäihkyhyn väylät,
Hätääntyneet lokkiparvet
Yli luotojen kirkuen leijui,
Jymys kapsivat ratsut, kilvet ne soi,
Ja voittohuutona raikui:
"Thalatta! Thalatta!"

Terve taas, meri ääretön,
Kotimaani kieltä aaltosi kuohuu,
Laill' lapsuuden unten ne väippyen haipuu
Ulapoillesi velloville,
Ja vanhat muistot ne taas tuo ilmi
Nuo ihmeen hurmaavat lelut kaikki,
Nuo kaikki väikkyvät joululahjat,
Nuo kaikki kauniit korallioksat,
Punasimpsut, helmet ja kirjavat raakut,
Joit' tuolla piloin säilytät
Salakätköissä kristallilinnas.

Oi, miten hiuduin kolkon vierailla mailla!
Kuin kuihtunut kukka
Kasvintutkijan kotelossa
Oli sydän mun rinnassain.
Mun on kuin oisin talven pitkään
Sairasvuoteella sairassa maannut
Ja nyt äkkiä noussut;
Ja loistain silmiä häikäisee
Kevät vihreä auringon säihkehessä,
Puut huiskii valkeat, vaahtilatvat,
Ja nuoret kukkaset katsoo mua
Kirjavin, tuoksuvin silmin,
Ja on tuoksua, henkeä, riemua vain,
Ja sini-ilmoilla linnut laulaa, —
Thalatta! Thalatta!

Sydän uljas, mi paluuretkes teit!
Kuink' usein, katkeran usein,
Sua ahtaalle sai nuo Pohjan barbarinaiset!
He suurin, voittoisin silmin
Hehkuvat nuolensa sinkos;
He sanoin käyriks hiotuin
Rintaani raastaa koitti
Ja nuolenpääkirjoitus-kirjein runtaa
Pää parkaa huumaunutta. —
Mä kilvellä turhaan ne luotani torjuin,
Nuolet sinkui, iskut kalski,
Ja noin nyt Pohjan barbarinaiset
Mua ahdisti mereen saakka. —
Ja ma hengitän taas ja ma tervehdin merta,
Ikiarmasta, pelastavaa,
Thalatta! Thalatta!

9.

Päivän laskiessa.

Tuo kaunis päivä
On tyynnä mereen laskenut,
Ja nouseva yö on tummentanut
Jo vellovat veet;
Vain enää iltarusko
Veenpiirin kultaloistohon luo,
Ja kuohuva vuoksen voima
Ajaa rannoille valkoaallot,
Ja ne sukkelan hilpeinä hyppii
Kuin villava lammaslauma,
Jot' illoin laulava paimenpoika
Pois kotiin häätää.

"Oi, kaunis on päivä!"
Niin virkatuks vihdoin ystävä sai,
Mi rantaa kanssani asteli,
Ja puolileikin, puoleks kaihoin
Hän väitti, että aurinko on
Ihana rouva, mi naimisiin
Meni vanhalle Ahdille järkisyistä;
Nyt päivän kaiken hän muka astuu
Vain hauskasti taivaalla purppurat yllään
Ja säihkyy timanttiloistossaan,
Ja kaikki lempii, ihailee
Koko luomakunnassa häntä,
Ja hän koko luomakunnan riemuks
Suo kaikille katseensa loiston ja lämmön;
Illoin taas, kun on toivoton pakko eessä,
Hän muka palaa taas
Kotiin kalseaan, vilukylmään syliin
Vanhan puolison.
"Usko pois", lisäs ystävä vielä,
Ja nauroi ja huokas ja nauroi taas, —
"He alhaalla siellä rakkaasti elää!
Joko nukkuvat, tai he riitelevät,
Niin että ihmisilmoilla täällä
Meri kuohuvi pärskähtäin,
Ja laivuri aaltoin pauhussa kuulee,
Kuink' äijä rouvaansa haukkuu:
""Pyöreä mailmankaikkion portto,
Silmin kosjoja!
Päivän pitkään hehkut muille
Ja öin olet mulle kylmä ja laiska!""
Kotirippiä noin kun saa, on selvä —
Heti ylpeä aurinko kyyneliin!
Ja hän onnettomuuttaan vaikeroi,
Ja vaikeroi niin surkean kauvan, ett' Ahti
Äkkiä vuoteelta villinä hyppää
Ja uida potkivi meren pintaan,
Tuuletusta ja malttia saamaan.

"Niin itse näin hänet viime yönä,
Kun rintaa myöten hän aalloista nousi.
Oli äijällä kellervä villapaita
Ja liljavalkoinen unimyssy,
Ja kurtistuneet oli kasvot."

10.

Kysymyksiä.

Meren rannalla öisen, usvaisen
On nuorukainen-mies,
Sydän tuskaa täynnä ja epäilyksiä pää,
Ja synkin mielin hän aalloille puhuu:
"Oi elon arvoitus ilmaiskaa,
Tuo tuskainen ikiarvoitus,
Jota monet päät jo on mietiskelleet,
Hieroglyyffimyssyiset päät,
Turbaanipäät sekä barettipäät,
Peruukkipäät ja tuhannet muut
Kurjat, polttavat ihmispäät. —
Lausukaa, mitä ihminen lienee?
Mitä varten hän on? Mitä kohti hän käy?
Ken asuu tähtien tuolla puolen?"

Veet pauhailee ikipauhinatansa,
Ja tuuli se viuhuu, pilvet ne kiitää;
Tylyt tähdet ne tuikkivat kylmästi vain,
Ja houkka vastausta vartoo.

11.

Foinix-lintu.

Jo tulee lintu, mi lännestä lentää,
Se kiitää itään,
Idän puutarhaan kotimailleen,
Miss' siimeissä mausteet tuoksuen kasvaa,
Ja huohuu palmut, ja veet on vilppaat, —
Ja ihmelintu liitäin laulaa:

"Impi lempii, impi lempii!
Hän sydämessänsä kuvaas kantaa,
Ja vienosti kantaa kätkössä salaa,
Eik' itsekään sitä tiedä!
Vain unelmissaan hän sun näkee,
Hän itkee ja kättäsi suutelee
Ja nimeäs huutaa,
Ja huudosta herää ja makaa säikähtyneenä,
Ja hieroo kirkkaita silmiä ihmeissään. —
"Impi lempii, impi lempii!"

* * * * *

Etukannella, mastohan nojautuin,
Seisoin ja kuuntelin laulua linnun.
Hevot tummanvihreät liinaharjat,
Nuo valkoiset lainehet tanssi;
Kuin joutsenjono hohtavin purjein
Ulos Helgolannista liukui purret
Meren rohkeiden paimentolaisten!
Pääni päällä siinnossa taivaan
Valkeat hattarat häilyi,
Ja päilyi aurinko ikuinen,
Tuo taivaan ruusu, ruskossa hehkuva,
Mi riemuiten mereen kuvastuu,
Ja ne soi, meri, taivas ja mieleni mun,
Ne kaikuen soi vain:
"Impi lempii, impi lempii!"

Uusia Runoelmia

(Lyyrillisiä)

I

Uusi kevät

Proloogi.

Maalauskallereissa siellä
Miehen kuva huomataan,
Joka nukkui taistotiellä
Kilpi, peitsi rinnallaan.

Lemmettäret luokses hiipi,
Ryösti miekkas, peitses tään,
Kukkasvöin sua kahlehtiipi,
Kuinka yrmit, väistätkään.

Niin mä neitten kukkasvöissä
Riemuin, tuskin kiemuroin,
Kun on muut jo mainetöissä
Ajan suurten taisteloin.

1.

Metsä vihannoi ja silmuu
Riemunahdistuksin kainoin;
Mutta päivä maahan hymyy:
Kevät nuori, — terve, ainoin!

Satakieli, sekin täällä
Onneaan on kaihoisempi;
Pitkään nyyhkii sävelsoinnut,
Ja on laulu lempi, lempi!

2.

Ma kukkaa lemmin, mut kukkaa en tunne;
Se tuskaa tuo.
Ma katson kukkakupuhunne,
Pyrin sydämen luo.

Soi kukkain tuoksuhun laulus hieno,
Satakieli, sun.
Pyrin sydämen luo, mi on kaunis ja vieno,
Niin kaunis kuin mun.

Oi, laulus hienon ymmärrän, parka,
Satakieli sä siin';
Sydän kummankin meidän on tuskaisen arka,
Aran tuskikas niin.

3.

Taas ollaan toukokuussa,
Kaikk' kukkaset tuoksuaa,
Ja taivaanrannan suussa
Rusopilvet ne ruskottaa.

Satakielten laulut soivat
Puun lehvistä iltamaan,
Ja vuonat veikaroivat
Kevätheinässä juostessaan.

Ei sairas laulele, juokse,
Ma makaan alla puun;
Sävel loitto se kaikuu luokse, —
Jään outoon uinailuun.

4.

Mielehen soi vienoinen
Kevätkelloin ääni,
Soios, laulu pienoinen,
Kauas yli pääni.

Maille soi, miss' unteloi
Ruusukukka kulta.
Vienolle, mi tuoksun toi,
Terveiset vie multa.

5.

Ja perhosen lemmikki ruusu on,
Sen ympäri liehuu tuo,
Mut kultasiipiin perhosen
Säde auringon lempivän katseen luo

Mut ken se ruusun lemmikki on?
Jos tietää vain sen vois.
Se satakielikö laulava lie,
Vai illan tuikkiva koi se ois?

En tiedä, ken ruusun lemmikki lie,
Mut kaikki sai lempeni, oi —
Säde auringon, ruusu ja perhonen
Ja satakieli ja illan koi!

6.

"Ol' aluss' satakieli vaan,
Ja sana soi: 'tyi-tyi!' 'tyi-tyi!'
Kun noin se lauloi, ruoho maan,
Puut, kukat, kielot ilmestyi.

"Se itseään puri rintahan,
Ja veri vuos, mut verestään
Se näki ruusun nousevan;
Se sille laulaa lempeään.

"Ja meidät, salon linnut, oi,
Tää haavan veri sovittaa;
Jos ruusulaulu loppuun soi,
Niin salo itse katoaa."

Noin kertoo varpuspojillen
Tuo varpusukko pesässään;
Ja varpusrouva toistaa sen
Ja valtaa pesän yläpään.

Hän onkin tarkka eukokseen,
Hän hyvin hoitaa askareet;
Siin' ukko jouten lapsilleen
Opettaa uskonkappaleet.

7.

Lemmen kaihoon sydän taipuu,
Sulo tuskain kyyneliin,
Ja ma pelkään, tämä kaipuu
Tulee vielä täytöksiin.

Oi, nää lemmen karvaat hoivat,
Lemmen kurjuus vienoinen,
Vaivat taivaiset taas toivat
Rintaan tuskin terveesen.

8.

Kun käyt sivutsein, ja tunnen
Viiman vain sun liepeistäs,
Sydän riemastuu ja innoin
Seuraa sulo jälkiäs.

Kun niin käännyt päin ja kiinnät
Suureet silmäs minuun, oi,
Sydän säikähtää, ett' tuskin
Seurahas se jäädä voi.

9.

Tuo norja valkolumme
Veen pinnalla uinuvi vaan;
Kuu kalvas katsoo siihen
Jo lemmenvaivoissaan.

Nyt kukka kainosti laskee
Taas päänsä aaltoihin. —
Heti jalkainsa luona se näkee
Tuon kalpean kumppalin.

10.

Hän suuret sinisilmät
Niin vienosti minuun loi;
Miten mieleni uinui silloin,
En kielin kertoa voi.

Sun suuret sinisilmäs
Toi kaikki aatokset nää: —
Meri aatosten sinerväisten
Yli syämeni läikähtää.

11.

Ja ruusu tuoksuu, — mut sen tietäneiskö
Se itse, oisko satakielessä
Myös tunto tenhovoimastaan, ja veiskö
Juur tuo sen käymään puiston pielessä, —

En arvaa kai. Mut tuskaa totuus tietää!
Ja vaikka ruusu, satakieli noin
Vain valhettelis tunteitaan, — voin sietää
Tuon valheen, kuten muita sietää voin.

12.

On Pyhään Allianssiin
Nyt syämemme liittouneet;
Ne toisiinsa nojauneina
Sai pyhimmät yllykkeet.

Oi, vain tuo nuori ruusu,
Mi rintaas kaunisti niin,
Tuo pieni liittolaisraukka,
Se melkein murskattiin.

13.

Neilikat ne tuoksuin huokuu!
Tähdet mettisparven lailla
Vilisee ja varkain vilkkuu
Taivaan sinikukka-mailla!

Kastanjien varjostoissa
Kiihkoin kartanon nään harmaan;
Lasioven käyvän kuulen,
Kuulen kuiskeen äänen armaan.

Sulo väreet, vavahdukset,
Hurjat suukot, hellät paulat, —
Ja te, ruusut, kuuntelette,
Ja sa, satakieli, laulat.

14.

Suukot, joita hämyss' annat,
Joita hämyssä sä viet,
Miten nuo saa sielus riemuun,
Jos sa rakastunut liet!

Muistellen ja haaveksien
Sielus vaipuu mietteisin,
Päiviin tuleviin se kiitää,
Liitää entispäivihin.

Mut jos liian paljon mietit,
Haitaks on, kun suudellaan; —
Itke ennen, kaunosielu,
Itkut siin' on paikallaan!

15.

Maan kuningas on vanha,
Sydän raskas on, pää harmaa on
Tuo kuningas raukka vanha
Toi nuoren puolison.

On paashipoika nuori,
Siro kultapää, kevytmielinen,
Ja silkkilaahusta kantoi
Hän kuningattaren.

Kai tunnet vanhan laulun?
Niin vienoon soi, niin synkkään tuo!
Kummankin täytyi kuolla, —
Oi, liiaksi lempivät nuo.

16.

Mun muistelmissani kukkii
Nuo kuvat, jotk' aikaa raukes, —
Mikä siin' oli äänessäs, josta
Niin syvään mieleni laukes?

Mua lempiväs älä lausu!
Oi, kaunein täällä ja parhain,
Kevätaika ja nuori lempi,
Jää lokaan ja saastaan varhain.

Mua lempiväs älä lausu!
Vain vait suo suuta mulle,
Ja hymyy, kun huomenna näytän
Kaikk' kuihtuneet ruusut sulle.

17.

Nuo armaat toiveet kukkii
Ja kohta kuihtuu taas;
Ne kukkivat, kuihtuvat jälleen,
Ja niin käy kuolemaas.

Tää tieto mun synkistyttää,
Mult' innon, lemmen vie;
Olen kylmä ja rikkiviisas,
Ja jo vertynyt sydän lie.

18.

Syysyön unet, usvat, hiipii
Yli vuorten, laaksojen,
Myrsky lehdet puista riipii,
Maa on kolkon aaveinen.

Yksi puu vain viel' on ainoin
Lehdissänsä murheissaan,
Puistaa kyynelvetten painoin
Vihantia kutrejaan.

Sydän tää on syksytieno,
Mutta puu, mi vihannoi,
Se on kaunis kuvas hieno,
Sinun, armas rouva, oi!

II

Niitä näitä

1.

Kuun välkkehessä meri on,
Veet hiekkaan hiljaa suistuu;
On sydän raskas, rauhaton,
Ja mieleen laulu muistuu.

Se kaupungista tarinoi,
Min meri alleen murskas;
Sen syvyydestä kellot soi
Ja munkkein rukous hurskas.

Ei kellot, rukoukset ei
Ne kaupunkia auta,
Näet minkä kerran hauta vei,
Sen iäks otti hauta.

2.

Mua lempiväs mä tiesin,
Sen aikaa huomasin;
Mut kun sen mulle virkoit,
Niin oikein säikähdin.

Ma kuljin vuorimaita
Ja lauloin uljain päin;
Ma meren rannall' itkin,
Kun päivänlaskun näin.

Tää sydän on kuin päivä,
Niin hehkuaan se luo,
Ja lemmen mereen vaipuu
Niin ihanana tuo.

3.

Varjosuukot, varjolempi,
Varjoelo ihmeineen!
Luulet, lapsi, kaiken jäävän
Ikuisesti ennalleen?

Mitä hellit lemmekkäästi,
Haipuu pois vain unelmiin,
Sydämet ne unhottavat,
Silmät uupuu, painuu kiin.

4.

Päin merta katsoi neiti
Ja huokas: "ah!" ja "ai!"
Hän lähtösuukot heitti,
Kun päivä mailleen sai.

Oi, neiti, — eihän huolta,
On vanha määrä näin;
Se laskee edestä tuolta
Ja palaa takaapäin.

5.

Rinnallasi loistain päilyy
Tricolor ja julistaa:
Vapaana tää sydän säilyy,
Orjuuteen et sitä saa!

Kuningatar Maria, maltas,
Maria Neljäs lemmessäin: —
Kaikki edeltäjät valtas
Pantiin pois vain peräkkäin.

6.

Ma mustin purjein purressa uin
Yli aavojen hyrskiväin;
Sä tiedät, kuink' olen murheinen,
Ja loukkaat vain mua näin.

Kuin tuuli on mieles uskoton,
Se liehuu pois ja päin;
Ma mustin purjein purressa uin
Yli aavojen hyrskiväin.

7.

Ja aallot ne vyöryvät tyrskyin
Vain rantahan;
Ne paisuu, vaipuu hyrskyin
Vain santahan.

Ne voimakkaat on, nuivat,
Yhä saapuvat nuo;
Ne viimein vimmastuivat, —
Mit' auttaa tuo?

8.

Meressä riimupaaden näät,
Siell' istun rinnassa kaipuu.
Lokit kirkuilee, ja vinkuu säät,
Pois aallot ne kuohuen haipuu.

Moni viehkeä laps oli armahain,
Moni kumppali mieleen muistuu, —
Oi, minne he jäi? Säät vinkuu vain,
Pois kuohut ne aalloten suistuu.

9.

Meri säihkyy loisteess' auringon,
Kuin ois se kultainen.
Kun kuolen, tehkää, veikot,
Mun hautani merehen.

Ma ain olen merta lempinyt,
Nuo vienot aallot sen
Niin usein mieltäni viihti;
Me suovuimme yhtehen.

10.

Mua onni eilen suuteli,
Sen päivä jo on vienyt,
Ja oikein tosilemmestä
En pitkään aikaan tiennyt.

Uteliaisuus naiset nuo
Toi sylihini varmaan;
Kun poveeni he nähneeks sai,
Taas kadotin jo armaan.

Ja toinen nauroi mennessään,
Näin toisen kelmeäksi;
Vain Kitty itki katkeraan,
Kun luotani hän läksi.

11.

Ei tuhmista neidoista, tuumasin,
On paras tuhmista jäädä loitos;
Mut kun niin ryhdyin viisaihin,
Mun vielä huonommin kävi koitos.

On liian viisahat viisaat nää;
Mitä kiusoja urkkivat, ajatelkaa!
Mut itse jos tärkeintä kysyt, he jää
Vain nauraen vastausta velkaa.

Missä?

Missä väsyneen ja ounaan
Lepopaikka viimeinen?
Alla oranjeinko lounaan?
Alla Reinin lehmusten?

Hautaako mun vieras santaan
Jossain kesken erämaan?
Viskaako mun meri rantaan,
Ja ma siinä maata saan?

Yhtäkaikki! Tuolla, täällä
Luojan taivaan yllä nään;
Tähdet tuikkii pääni päällä,
Kuolinvalot väikkeessään.

Romansseja

Aikakautta koskevia ja Jälkipoimintoja

Childe Harold.

Vankan laivan, mustan aivan,
Verkkaan purjehtivan näät.
Valoss' soihtuin näät kuin loihtuin
Ruumiinvartioiden päät.

Kuolinsija! — Runoilija
Kasvoin kalpein lepää siin';
Silmä siintää, katseen kiintää
Vielä taivaan sinerviin.

Vetten vyöstä soi kuin yöstä
Huuto sairaan Vellamon;
Laitaan purren hiljaa surren
Aalto vaipuu kuolohon.

Kohtalo.

I.

Pakene, tullos vaimoksein
Jo rinnoilleni uinumaan;
Sa mailla vieraill' lemmessäin
Saat taaton ko'in ja isänmaan.

Jos et sä tule, kuolen pois,
Ja olet yksin, yksin vain;
Ja jos sa taaton kotiin jäät,
Kuin vieras olet, muilla main.

II.

(Tämä on todellinen kansanlaulu, jota kuulin Reinin rannoilla laulettavan).

Kävi halla kylmien kevätyön,
Se kylmi orvokit hentoiset,
Ne kuihtuivat, näivettyivät.

Oli poika tyttöä lempinyt,
He ko'ista läksivät salaa pois,
Sitä taatto ei tiennyt, ei äiti.

He pitkin kulki ja pitkin vaan,
Ei onnea, tähtöstä nähneetkään,
He kurjina huoli ja kuoli.

III.

Nyt nuorten haudalla lehmus nuokkuu,
Siell' laulaa linnut, ja tuulet huokuu;
Sen suojaan istuvi siimekseen
Tuo mylläripoika armaineen.

Ja tuulet ne henkivät murheisin mielin,
Ja linnut ne laulavat kaihoisin kielin,
Käy veikeät nuoret jo miettiviks, —
He itkevät, eivätkä tiedä, miks.

Kaikkoo pois!

On päivän lemmikki synkkä yö
Ja kevään lemmikki talvi.
Elo lempivi kuolemaa —
Ja, oi, sa lemmit mua!

Mua lemmit, oi! — Sua kourivat
Nuo kauhistuttavat varjot,
Jo kuihtuu nuoruutes,
Ja tyhjiin sielusi haipuu.

Oi, kaikkoo pois ja lempiös
Vain hilpeitä perholoita,
Jotk' auteress' ilakoi, —
Mua kaikkoo, kaikkoa turmaas!

Rouva Märtha.

(Tanskalainen aihe.)

Kreiv' Bender ja Pietari istui ja joi.
Kreiv' Bender tunnusti herttaa:
"Jos laulullas valloitat kaiken maan,
Et voita sa rouva Märthaa."

Kreiv' Pietari lausui: "Ratsuni saat,
Sa koiras vetoon myönnä,
Sulo Märthan laulan ma seurahain
Jo tänään sydänyönä."

Kun sydänyö nyt saapui niin,
Kreiv' Pietari lauloi julki,
Yli virran ja veen, yli metsän ja maan
Sävel vieno kiirien kulki.

Vait korpikuuset ne kuuntelee,
Ei pauhaa virran koski,
Yön tähdet ei tuikkia muistakaan,
Kuu värjyy kalvasposki.

Sulo Märtha hän herää uineestaan:
"Ken laulullaan mua hurmaa?"
Sai solkeen viitan ja puistoon läks; —
Tuli tuskaa siitä ja turmaa.

Yli metsän ja maan, yli virran ja veen
Hän kulkee henkensä hinnoin;
Kreiv' Pietari vie hänet seurassaan,
Vain laulaen tenhoisin innoin.

Nuor rouva kun aamulla kotiutuu,
Kreiv' Bender on porrasten eessä:
"Hyvä Märtha, miss' olet viettänyt yös?
On vaattees vallan veessä."

"Yön vietin virralla Vellamon
Ja ennustuksia kuulin;
Mua pirskoitti siellä ja kasteli näin
Veen neitoset ilkkuvin huulin."

"On hietaa ranta Vellamon,
Et käynyt siellä, Märtha,
Sun veriin raastetut jalkas on,
Ja poskissas on verta."

"Yön vietin haassa keijujen,
Tulen keijujen karkeloista;
Ma jalkani, kasvoni haavoihin
Sain orjantappuroista."

"Kesäkuussapa keijut karkeloi,
He kukkain kesken liehuu,
Mut nyt syys synkkä vallitsee,
Ja metsissä tuulet riehuu."

"Luon' Pietari Nielsenin vietin yön,
Hän lauloi tenhoisin innoin;
Yli metsän ja maan, yli virran ja veen
Ma seurasin henkeni hinnoin.

"Kuin kuolo laulu on voimakas,
Se vie vain yöhön ja turmaan.
Mua vieläkin polttaa hehku tuo,
Ja nyt käy tieni surmaan."

Jo kirkko mustiin verhottiin,
Soi kuolinkellot harvaan!
Tuo tiennee kuoloa surkeaa
Sulo Märtha rouvan, ma arvaan.

Kreiv' Bender arkun vieressä on,
Hän huokaa murhemiellä:
"Nyt kauniin rouvani kadotin
Ja mainiot koirani vielä."

Henrik.

Linnapihalla Canossan
Keisari on, Saksan Henrik,
Avopäin ja jaloin paljain,
Ja on yö, ja kylmään vihmoo.

Kurkistajaa kaks on tuolla
Ikkunassa; kuu luo loistoon
Kaljun pään Gregorius paavin,
Rinnat Toskanan Matildan.

Henrik lukee kelmein huulin
Hurskaat paternosterinsa;
Mutta keisarsydämessään
Salaa yrmii, hiljaa haastaa:

"Tuolla Saksan valtamailla
Ilmaan kohoo vankat vuoret,
Siell' on vuorten loukeroissa
Rautaa sotatapparoihin.

"Tuolla Saksan valtamailla
Ilmaan kohoo uljaat tammet,
Ylimmissä puissa varttuu
Varret sotatapparoihin.

"Oma Saksanmaani kallis,
Itse vielä kannat miehen,
Joka tuskieni käärmeen
Murskaa sotatapparalla."

Kuningas Daavid.

Hauska sortovaltijaan
Lähtö on, näet kuoltuaan
Olot jäävät entisilleen,
Eikä orjuus muutu milleen.

Kansa raukka! Juhdaks tää
Kärryin kytkyesen jää,
Ja jos ies käy raskahaksi,
Niska poikki, yksi-kaksi!

Daavid puhuu kuollessaan
Salomolle: "Tuota vaan! —
Muistutan sua Joab'ista,
Sotajoukkoin kenraalista.

"Tämä päämies soturein
Oli kauvan kiusauksein,
Mut en koskaan todentiehen
Päässyt oikein kimppuun miehen.

"Olet hurskas Herrassas,
Viisas, kyllin voimakas, —
Sun käy päinsä ilman haittaa
Joab'in jo tieltä laittaa."

Asra.

Joka päivä ihmeen kaunis
Tytär Sulttaanin hän kulki
Iltahetkin lähtehellä,
Missä vilppaat vedet suihkuu.

Joka päiv' on orja nuori
Iltahetkin lähtehellä,
Missä vilppaat vedet suihkuu;
Yhä kalvaammaks hän karkaa.

Kerran vihdoin ruhtinatar
Häneen kääntyi päättävästi:
"Nimesi mä tietää tahdon,
Syntyperäs, synnyinmaasi."

Sanoi orja: "Nimen' onpi
Mohamed ja maani Jeemen,
Ja ma kuulun Asrain heimoon,
Jotka kuolee, kun he lempii."

Runoilija Firduusi.

1.

Kultaisia — hopeisia!
Puhuu rahvas toomanista,
Haastetaan vain hopeasta,
Hopeisesta toomanista.

Mutta ruhtinaanpa suussa,
Suussa Shachin, tooman aina
Kultaa on; näet Shachi ottaa,
Ottaa vain ja antaa kultaa.

Niin ne miettii suorat miehet,
Niinpä mietti myös Firduusi,
Jumalainen runoniekka,
Hän *Shach Nahmehn* kuulu luoja.

Suuren sankarrunoelman
Syntymään sai Shachin käsky:
Shachi joka säkehestä
Lupas toomanisen hälle.

Kesää seitsemättätoista
Ruusu kukkii, ruusu kuihtuu;
Satakielen laulu lakkas
Seitsemännentoista kerran. —

Vielä istuu runoniekka
Aatostensa kangaspuilla
Yöt ja päivät, lointa täyttäin
Laulun huiman laajaa lointa;

Huiman laajaa lointa, missä
Ihmeen lailla yhteen kietoo
Kotimaansa satumuistot,
Ikivanhat ruhtinahat,

Faristanin lempiurhot
Ritartöineen, seikkailuineen,
Henget yön ja valon henget
Tarukukkain kiehkuroihin. —

Kaikki tuoksuvi ja henkii,
Väriloistoss' säihkyy, hehkuu,
Siin' on pyhää heijastusta
Valoisan Iraanin taivaan.

Taivaan alkuvalo puhdas
Viime tulentemppelistä
Runoniekan silmään säihkyy,
Poistain Koraanin ja Muftin.

Viimein valmiin runoelman
Vie Firduusi suosijalleen:
Kirjan, jonka säkeet täyttää
Kaksisataa tuhatmäärää!

Kylpylaitoksessa tuolla,
Gaznan kylpylaitoksessa,
Shachin lähettiläät mustat
Päätyi tapaamaan Firduusin. —

Molemill' on rahasäkki;
Runoniekan jalkain juureen
Polvistuin he säkit laskee,
Lahjapalkaks runoilusta.

Laulaja ne auki riuhtas
Riemuitakseen kullannäystä,
Jost' on ollut pitkä puutos, —
Silloin näkee hämmästyksin,

Kalvas hopea on noissa,
Hopeisia toomania,
Kaksisataatuhatt' ehkä, —
Ja hän nauroi katkerasti.

Katkerasti naurain summan
Kolmeen osaan, yhtä suureen,
Jakoi hän ja antoi noille
Lähettiläs-neekereille,

Antoi tuontipalkkioksi
Kummallekin kolmanneksen.
Loppuosan kylpijälle
Juomarahaksi hän heitti.

Itse otti matkasauvan,
Niin pääkaupungin hän jätti;
Pääsi portille, ja siinä
Tomun puisti jaloistansa.

2.

"Jos ois muitten tapaan vaan
Sanans' syönyt, ilman muuta,
Laiskaan, ilman kavaluutta,
Suuttua en huoliskaan.

"Mutta kieltää tuskin voi,
Hän mun petti, petti varsin,
Kaksipäisin lauseparsin,
Juonillaan, min valhe toi.

"Mies hän oli arvokas
Ryhdiltään ja katseeltansa,
Eipä nähty vertojansa,
Mies ol' mies ja kuningas.

"Taivaan vaaru maamme vetti,
Tunsin päivän säihkehen. —
Hän, mies uljas totuuden,
Hän se sentäänkin mun petti."

3.

Shach Mahomet päivällisensä jo söi,
Se ystävälliseks mielen löi.

Hän varjossa puiston on puppurat yllään,
Vesi suihkus ja pirskui ja vilvoitti kyllään.

Ja palvelusjoukko on toimissansa,
Ansaari, lemmikki, siinä on kanssa.

Mut marmorivaasseista kumpuaa
Sulo kukkien tuoksua hurmaavaa.

Laill' odaliskien palmut nuo
Ne norjina leijuin viehkettä tuo.

Ei liiku sypressi, — houri, sun ylkäs! —
Se taivaasta uinuu, mailman se hylkäs.

Mut äkkiä soi sala laulelon ään',
Tarumailta se nousevi helkähtämään.

On Shachi noussut kuin huumaunut, —
"Kenen laulut nää, kenen runoilut?"

Ansaariin kääntyen noin hän huusi;
Tää vastas: "Laulut on tehnyt Firduusi."

"Firduusi?" — hän jotain kuin muistoa juuri:
"Miss' on, miten voi nyt laulaja suuri?"

Ansaari vastasi: "Köyhyyttään
Jo kauvan puutetta kärsii hän,

"Kotikaupungissaan Tuus'issa vaan
Ja elää puutarhahoidollaan."

Shach Mahomet istuvi kauvan vait,
Mut jo virkkoi: "Ansaari, nyt kiire on kait. —

"Ota talleistain sata muulia pikaa,
Kameelia viiskymment', ilman vikaa.

"Ne kuormaa aartein, ilman hintaa,
Jotk' ihastuttavat ihmisrintaa!

"Ota hohtokiviä, pantavöitä,
Ja kalliita vaatteita, koristetöitä,

"Sirokirjailuita santelipuusta,
Lelulippaita kullasta, norsunluusta,

"Ja kannuja, kulhoja suikeapäitä,
Leopardintaljoja täplikkäitä,

"Korumattoja, kultaompeluita
Yli valtakuntani valmistetuita. —

"Myös mukaan muista panna noita
Siniaseita, purppuraloimiloita;

"Ota kaikenlaisia juomiakin
Ja ruokia, pantuja ruukkuihin,

"Lisäks kakstoista ratsua, nuorta ja arkaa,
Jotk' aavikon poikki nuolina karkaa;

"Ja mustia orjia, myös sama luku,
Teräsruumiita, jotka ei matkalla huku.

"Sä näistä tavaroist' ota vaari,
Ja kohta matkaan lähde, Ansaari.

"Ne ynnä tervehdykseni sie
Firduusille suurelle Tuus'iin vie."

— Ansaarista syystä sä hyvää luulit:
Hän kuormasi kameelit ja muulit;

Ne kalleilla kunnialahjoilla lastas,
Jotk' kahden maakunnan veroa vastas.

Jo kolmen päivän päästä hän läks,
Kävi itse kulkueen käskijäks;

Hän lippua nosti, mi punaisna hohti
Ja karavaania matkaan johti.

Tuli päivänä kahdeksantena nuo
Tuus-kaupungin alle vuoren luo.

Ja länsiportista kaupunkiin
Ha ratsasti huutaen, ryskien niin.

Päris rumpu, ja torven toitotus raikui,
Ja riemulaulut ilmaan kaikui.

"La Illa Il Allah!" huusivat vaan
Kameelein ohjaajat innoissaan.

Mut itäportista Tuus'ista tuolta
Käy samaan hetkeen toiselta puolta

Pois verkkaan ruumissaaton tie,
Mi kuolleen Firduusin hautaan vie.

Kiinan Keisari.

Oli isäni nahjus-valtijas,
Unimyssy ja kuivan tyystä;
Ma milloin vaan otan naukun taas,
Olen suuri keisari syystä.

Se vasta on juoma! Ma huomaan tuon,
Kuink' ihmeitä tekee viina:
Kun milloin vaan ma naukun juon,
On kukoistuksessa Kiina.

Tää keskuksenvaltio muuttuu niin
Kuin puutarhamaailmaksi;
Ma melkein mies olen itse siin',
Käy rouvani raskahaksi.

On kaikkialla runsaus,
Ja sairaat terveiksi käkee;
Hovimestari, ukko Konfusius,
Taas viisaimmat hetkensä näkee.

Sotamies kun leikkaa limppuaan,
Hän mantelileivosta leikkaa,
Ja kaikki roskakansa maan
Sametissa ja silkissä keikkaa.

Ritaristopa mandariinien
Ja invaliidit kanssa,
He jälleen saavat nuoruuden
Ja puistavat palmikkojansa.

Suur uskon pagoodi[1], symbooli maan,
On valmisna kaikkein nähden;
Koko juutalaisjoukkue kastetaan
Ja saa lohikäärmeen tähden.

Jää kumouksellinen henki jo pois,
Jalot mantshuulaiset ne huokaa:
"Mitäs konstitutsioonista meille ois,
Ei, pamppua, selkäämme suokaa!"

Askleepion miesten haastaa suon,
— He ei tätä juontia kiitä —
Mut milloin vaan ma naukun juon,
Kun maalle on onnea siitä.

Ja naukkupa taas, ja naukkupa taas,
Se on kuin taivaan manna!
Syö naurista kansa, ja onni on maass',
Ja se laulavi: Hosianna!

[1] Kölnin doomi.

Lokakuulla 1849.

Jo tyyntyi vankka tuulispää,
Ja tuli tyven kotiin kanssa;
Germaania, suuri lapsi tää,
Se riemuitsee taas joulukuusistansa.

Nyt perheonneen vaivutaan,
Ylemmät pyyteet tois vain haittaa, —
Käy rauhanpääsky palaamaan
Ja pesänsä taas huoneenpäätyyn laittaa.

Vain rauhass' uinuu metsä, maa
Kuun hempeässä valovuossa,
Vait, pamahtiko? — laukaus, haa!
Kenties taas ystävän he ampui tuossa.

Kenties jo aseet kädessään
On tavattu nuo yltiötki.
(Ei kaikki oo niin järjissään,
Kuin Flaccus, joka rohkeasti pötki.)

Taas Liszt käy esiin, — henkihin
Jäi Frans, ei verissään hän makaa;
Ei taistokentill' Unkarin
Kroaatti, Ryssä tappanut hänt' takaa.

Meni viime turva vapauden,
Ja Unkari on hurmehissa, —
Mut ritar Frans on entinen,
Ja miekkans' säilyi, — se on komoodissa.

Frans henkiin jäi, ja äijänä
Hän veritöitään kertoella
Saa lastenlasten piirissä: —
"Niin tein ja niin koin miekkaa heilutella."

Kun nimen kuulen Unkarin,
Käy ahtaaks Saksan villanuttu,
Mun rintan' nousee tyrskyihin,
Ja on kuin torventoitotus sois tuttu.

Soi jälleen mulle mielehein
Nuo urhoin sadut unholasta,
Nuo hurjat taistot sankarein
Ja laulut Niebelungein kuolemasta.

On sama retki sankarin,
On samat tarut synkät, öiset,
Vain nimet vaihtui uusihin,
Mut samat on nuo urhot mainetöiset.

Ja sama kohtalo on vain, —
Jos kuinka uljaat liput liehuu,
Niin viimein urho sortuu ain,
Kun pedon raaka ylivoima riehuu.

Ja nytpä liittoon vastahas
Sai härkä karhun vainotiellä, —
Sa kaaduit, mut on lohtunas:
Me toiset koimme häpeämmät vielä!

Toki siistit pedot sinut kaas
Ja rehtitaistelussa tuonoin;
Mut me, me jäimme sortoon taas
Vain susien ja sikain ryönäkuonoin.

Ne ulvoo, röhkii, — iljettää
Jo yksin voittajien haisu;
Mut vait! käy liiaks sinuun nää, —
Niin sairas olet, vaikene jo vaisu!

Enfant perdu.

Asemaa hyljättyä taisteluissa
Ma kolmetoista vuotta puolustin.
En voittoon luottanut ma tuonen suissa,
En koskaan tiennyt, jäänkö henkihin.

Yöt päivät valvoin, — nukkua en saanut,
Ma leiritelttasessa kumppalein, —
Ja unenkin myös vei, jos oisin maannut,
Tuo vankka kuorsaus näiden sankarein.

Yön aikaan usein huoliin sorruin viimein,
Myös pelkoon — houkka vain on peloton —
Ja karkoittaaksen' nuo, ma riettain riimein
Taas vihelsin jo herjalaulelon.

Niin, valpas olin, — pyssy, missä tuumat! —
Ja ilmestyipäs epäiltävä ken,
Ma ammuin oikein, lähetin jo kuumat,
Tulikuumat luodit ruojan ruumiisen.

Mut toisekseen myös sattua voi vielä,
Ett' inha ruoja tää, hän samoinkin,
Ties oikein ampua, — ja, oi, en kiellä,
Mun vuotaa haavat, — verryn kuivihin.

On avoin vartio! — Mun vuotaa haavat. —
Yks kaatuu, toiset työtä jatkamaan! —
Mut voittaen ma kuolin, aseet saavat
He ehjät multa, — sydän särkyi vaan.

Latsarus.

Heitä pyhät paraboolit,
Hypoteessit hurskaat heitä, —
Ongelmat sä selvitellä
Koita ilman kiertoteitä.

Miksi aina kunnollinen
Ristitaakkaa kurjaa kantaa,
Kun saa voittoisasti huono
Vaunuiss' ajaa mailmanrantaa?

Miss' on syy? Vai eikö liene
Täysi Herran kaikkivalta?
Tai jos käyryyttä hän käyttää?
Oi, se tuntuis kamalalta.

Yhtenään noin kyselemme,
Kunnes viimein aimo lastaus
Multaa meiltä suut jo tukkii, —
Mutta onko tuo nyt vastaus?

Maailman meno.

Jos sait paljon, niin sä saat
Yhä lisää joka hetki.
Jos vain vähän sait, niin pois
Otetaan nuo vähäisetki.

Jos et mitään saanut lie,
Hylkyväki, päätä vaivat,
Sillä elon oikeus on
Niillä vain, mit jotain saivat.

Sfinksi.

Tosi sfinksin muoto sopii
Täysin naisen muodon tuumiin;
Kasvoin kujeet vain on lisäys
Kynsiniekan kissanruumiin.

Kuolonkumma arvoitus on
Tosi sfinksin tään. Sen tiesi
Todentotta pulmikkaaksi
Äitinsä Jokasteen miesi!

Onneksi ei nainen itse
Tunne omaa arvoitustaan:
Jos hän päästösanan lausuis,
Suistuis mailma yöhön mustaan.

Lootoskukka.

(La Mouchelle.)

Me kaks, me tottakin liemme
Pari sukkelanpäiväisin;
On lemmitty polvilta heikko
Ja lempijä rampakin.

On neito kärsivä kissa,
Kuin koira raihnas on mies,
Ja eiköhän kumpikin päästään
Myös viiralla lie kukaties.

Hän on muka lootoskukka,
Niin lemmitty haaveksuu;
Mut mies, tuo kumppali kalvas,
Hän mielestänsä on kuu.

Ja lootoskukka aukoo
Kuvun hempeän kuutamaan,
Mut heilivän elon sijaan
Hän saa niin laulelon vaan.

Lopun edellä.

Nään, kuinka tiimalasista jo
Nuo hiekkahiukat juoksee.
Sa vaimo, armahin puoliso,
Jo kuolo mun tempaa luokseen!

Se sylistäs vie minut, vaimo sie,
Ei hangoitus auta tässä,
Se ruumihista sielun vie,
Mi tuskaan on nääntymässä.

Jo vanhasta huoneesta häätyy lois,
Mi siinä viihtynyt niin on.
Se värjyy ja liehuu: — "Minnekä pois?"
Kuin tervassa sääski se kiin on.

Ei voi tätä muuttua, — sen toki ties —
Vaikk' kierrymme tuskikkaina!
Näet ruumis ja sielu, — vaimo ja mies —
Ne viimein eroavat aina.

Nuorisolle.

Jätä huonos ja halpas, oo tielläsi valpas,
Älä seisatu kultaheelmien luo!
Jos tietäs he salpas, sa tempaise kalpas,
Ei sankarin retkeä estä tuo.

Vain rohkea koitos, ja puoli on voittos,
Aleksander valloitti maailman!
Pois häikäily loitos, jo hyymenin soitoss'
Kuningattaret eessäs on polvillaan.

Tule lennossa tukka, — Dareios rukka
Hän vuoteensa, valtansa heittää saa!
Oi, autuas hukka! Sa kuolet kuin kukka
Babyloonissa kuoloa hurmaavaa!

Sisällys.

Laulujen Kirja.

I. Nuoria tuskia. Sivu.
Aamuin herään ilakoiden…………………. 13
Ma kuljen varjossa puiden……………….. 14
Kätes rinnallein pane, kultani, näin……… 15
Vuoret, linnat katsoo tuolta…………….. 16
Ensin jouduin tuskaan aivan……………… 17
Kun lempi rintaa raastaa………………… 18
Taas kukkii mailla ja teillä…………….. 19
Jo rauhan me tehdä voimme……………….. 20
Yöt ja päivät runoilin ma……………….. 21
Sua lemmin, sylikoira…………………… 22
Vihan tunsin ja lemmen, lemmen ja vihan…… 23

II. Lyyrillinen välikohtaus.
Ihanaan aikaan Toukokuun………………… 27
Mun kyynelistäni puhkee…………………. 28
Kevät, kyyhky ja lilja ja ruusukulta……… 29
Kun silmihis ma katselen………………… 30
Sun kasvos vienot, armaat näin…………… 31
Pane poskes vasten poskeain……………… 32
Mun sieluni kylpeä halaa………………… 33
Tuhannet vuodet tuikkii…………………. 34
Ma laulun siivillä kannan……………….. 35
Vain tuskaan lootoskukan………………… 37
Rein-virtaan värähdellen………………… 38
On mailma tuhma, kateekas……………….. 39
Armas, nyt sen sanonetkin……………….. 40
Veenus-Afrodiiten-moisena……………….. 41
Niin, viha pois, jos sydän sortuiskin…….. 42
Niin, kurja oot, en vihaa kanna, en………. 43
Ja jos tietäisi kukat pienot…………….. 44
He juoruja sulle toivat…………………. 45
Maa kauvan kantoi talven leimaa………….. 46
Tuoll' yksin Pohjan honka……………….. 47
Ma suurten tuskain syihin……………….. 48
Poroporvarit juhlamiellä………………… 49
Ja poika lempii neittä………………….. 50
Kun laulun soivan kuulen………………… 51
Luo katseensa kukat kaikki………………. 52
Ma unta kuninkaanlapsesta näin…………… 53
Me, lemmitty, venhossa kahden……………. 54
Taas valkokäsi vilkkuu………………….. 55
Sua lemmin, lemmin mä vieläkin…………… 57
Mun lempeni lieska tumma………………… 58
He suutuksiin mun saivat………………… 59
Teepöydässä seura hieno…………………. 60
Ovat myrkkyä lauluni täynnä……………… 62
Ma vanhaa untani jälleen näin……………. 63
Ma vuoren huipulla seison……………….. 64
Ma unissani itkin………………………. 65
Jo lentää tähti tuolta………………….. 66
Tien ristiin haudatuks joutuu……………. 67
Nuo vanhat, pahat laulut………………… 68

III. Kotiintulo.
En tiedä, kuinkahan lienee………………. 73
On sydän, sydän synkkä………………….. 75
Kun matkalla sattumalta…………………. 77
Kalarannalla istuimme siinä……………… 79
Sa kaunis saaren tyttö………………….. 81
Ja kuu on noussut vasta…………………. 82
Mustiin pilviin peitettyinä……………… 83
Jo tuulelle nostaa lakkiaan……………… 84
Kun varhain sivu huonees………………… 85
Loi ilta mereen hohdettaan………………. 86
Veenpiirin takaa kaukaa…………………. 87
Ja neito huoneessa nukkui……………….. 88
Mä synkissä haaveiluissa………………… 90
Ma kovanonnen Atlas! Maailmaa……………. 91
Mitä tiennee ainoa kyynel……………….. 92
He toisiaan lempi, mut siitä…………….. 93
Syysillan kelmeä täyskuu………………… 94
Kun pirua huusin, hän saapuikin………….. 96
Nuo pyhät kuninkaat itämaan……………… 97
Kaks lasta oltiin, lapsi………………… 98
On sydän raskas, kaihomiellä…………….. 100
Kuin kukka olet kaino…………………… 101
Laps, se ois vain turmiokses…………….. 102
Ei kasvot kalvaat ilmaissut siis…………. 103
Ma tahdoin luokses tulla………………… 104
Elo, mailma on liian hajanainen………….. 105
On illalla vieraita heillä………………. 106
Ma soisin, ett' yhteen sanaan……………. 107
On timantit sulla ja helmet……………… 108
Kellä ensi lempi, hän on………………… 109
Tiesi, minne lie tuo huima………………. 110
Mikä valhe suudelmissas…………………. 111
Lumivalkeille olkapäilles……………….. 112
Nuo sini-husaarit soittaa……………….. 113
Mut kastraatit ne voihkii……………….. 114
Valleilla on Salamankan…………………. 115
Hämyään luo kesäilta……………………. 116
Yö on vierahilla mailla…………………. 117
On kuolo kylmä, kolkko yö……………….. 118

IV. Romansseja.
Pekka Parka……………………………. 121
Krenatöörit……………………………. 123
Viesti………………………………… 125
Belsassar……………………………… 126
Pyhiinvaellus Kevlaariin………………… 129
Almansor………………………………. 134

V. Harzvuorella ja Pohjanmeri.
Hartzvuorella. Proloogi…………………. 143
Vuori-idylli…………………………… 145
Paimenpoika……………………………. 156
Pohjanmeri. Kruunaus……………………. 158
Iltahämärä…………………………….. 160
Auringonlasku………………………….. 161
Yö rannikolla………………………….. 164
Poseidon………………………………. 167
Myrsky………………………………… 170
Puhdistus……………………………… 172
Merentervehdys…………………………. 173
Päivän laskiessa……………………….. 176
Kysymyksiä…………………………….. 179
Foinix-lintu…………………………… 180

Uusia Runoelmia.
(Lyyrillisiä).

I. Uusi kevät.
Proloogi………………………………. 187
Metsä vihannoi ja silmuu………………… 188
Ma kukkaa lemmin, mut kukkaa en tunne…….. 189
Taas ollaan toukokuussa…………………. 190
Mielehen soi vienoinen………………….. 191
Ja perhosen lemmikki ruusu on……………. 192
Ol' aluss' satakieli vaan……………….. 193
Lemmen kaihoon sydän taipuu……………… 195
Kun käyt sivutsein, ja tunnen……………. 196
Tuo norja valkolumme……………………. 197
Hän suuret sinisilmät…………………… 198
Ja ruusu tuoksuu, — mut sen tietäneiskö….. 199
On Pyhään Allianssiin…………………… 200
Neilikat ne tuoksuin huokuu……………… 201
Suukot, joita hämyss' annat……………… 202
Maan kuningas on vanha………………….. 203
Mun muistelmissani kukkii……………….. 204
Nuo armaat toiveet kukkii……………….. 205
Syysyön unet, usvat, hiipii……………… 206

II. Niitä näitä.
Kuun välkkehessä meri on………………… 209
Mua lempiväs mä tiesin………………….. 210
Varjosuukot, varjolempi…………………. 211
Päin merta katsoi neiti…………………. 212
Rinnallasi loistain päilyy………………. 213
Ma mustin purjein purressa uin…………… 214
Ja aallot ne vyöryvät tyrskyin…………… 215
Meressä riimupaaden näät………………… 216
Meri säihkyy loisteess' auringon…………. 217
Mua onni eilen suuteli………………….. 218
Ei tuhmista neidoista, tuumasin………….. 219
Missä?………………………………… 220

Romansseja.
Aikakautta koskevia ja Jälkipoimintoja.
Childe Harold………………………….. 223
Kohtalo……………………………….. 224
Kaikkoo pois…………………………… 226
Rouva Märtha…………………………… 227
Henrik………………………………… 231
Kuningas Daavid………………………… 233
Asra………………………………….. 235
Runoilija Firduusi……………………… 236
Kiinan Keisari…………………………. 245
Lokakuulla 1849………………………… 248
Enfant perdu…………………………… 251
Latsarus………………………………. 253
Maailman meno………………………….. 254
Sfinksi……………………………….. 255
Lootoskukka……………………………. 256
Lopun edellä…………………………… 257
Nuorisolle…………………………….. 258