The Project Gutenberg eBook of Hedelmällisyys: Romaani
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Hedelmällisyys: Romaani

Author: Émile Zola

Translator: V. A. Marjanen

Release date: December 4, 2011 [eBook #38221]

Language: Finnish

Credits: E-text prepared by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HEDELMÄLLISYYS: ROMAANI ***


E-text prepared by Tapio Riikonen



HEDELMÄLLISYYS

Romaani

Kirj.

EMILE ZOLA

Suom. V. A. Marjanen

ENSIMÄINEN OSA






Kuopiossa 1905,
Osakeyhtiö Kuopion Uudessa Kirjapainossa.






ENSIMÄINEN KIRJA




I


Pienessä talossa metsän rinteessä, jossa he olivat asuneet kohta
kuukauden, oli Mathieullä sinä aamuna kiire ehtiäkseen kello seitsemän
junaan, jolla hän joka päivä meni Janvillestä Pariisiin. Kello oli jo
puoli seitsemän, ja heidän talostaan oli runsaasti kaksi kilometriä
Janvilleen. Sitten tuli kolmen neljännestunnin matka ja vielä vähintäin
kolme neljännestä meni käydessä pohjoiselta rautatieasemalta de
Grenellen bulevardille, niin että hän ei ennättänyt konttooriinsa
tehtaalle ennenkuin noin puoli yhdeksän seutuvilla.

Hän oli jo suudellut lapsia, jotka onneksi nukkuivat, sillä he eivät
koskaan tahtoneet päästää häntä menemään, vaan kietoivat pienet kätensä
hänen kaulaansa, nauroivat ja suutelivat häntä. Kun hän nyt äkkiä tuli
makuuhuoneesen, oli hänen vaimonsa Marianne vielä vuoteessa, mutta
hereillä ja puoleksi istuvassa asennossa. Marianne oli vetänyt uutimen
syrjään; koko säteilevä toukokuun aamun valaistus tulvasi sisään ja
verhosi hänen neljänkolmatta vuotiaan terveen ja kukoistavan ihanuutensa
iloiseen päivänpaisteesen. Mathieu, joka oli kolmea vuotta vanhempi,
jumaloitsi vaimoaan.

"Minulla on kiire, lemmikki, minä pelkään myöhästyväni junasta. -- Niin,
koeta nyt tulla toimeen; sinullahan on vielä kolmekymmentä souta?"

Marianne nauroi, ja hän oli ihastuttava paljaine käsivarsineen ja
komeine hajallaan olevine hiuksineen. Ainaista rahanpuutetta, joka oli
heidän uudessa taloudessaan, kesti hän iloisella mielellä. Hän oli
mennyt naimisiin seitsentoista vuotiaana, Mathieu kahdenkymmenen, ja
heillä oli jo neljä lasta.

"Meillähän on viimeinen päivä tänään, ja sinä saat illalla palkkasi.
Huomenna minä maksan pikkuvelat Janvillessä. Ainoastaan Lepailleurin
laskut --maidosta ja munista -- ovat ikäviä, he näyttävät aina siltä
kuin luulisivat, että heitä tahdotaan pettää. Kolmekymmentä souta,
rakkaani! Sillä me elämme hyvästi."

Hän yhä hymyili ja ojensi Mathieutä kohden jäntevät, valkeat
käsivartensa tavalliseen jäähyväisten ottoon.

"Mene nyt, koska sinulla on kiire. Minä tulen sinua odottamaan illalla
pienen sillan luokse."

"Ei, ei, minä tahdon, että sinä menet maata. Sinähän tiedät, ett'en minä
voi olla Janvillessä ennenkuin puoli kaksitoista, ja silloinkin täytyy
minun ehtiä junaan neljännestä yli kymmenen. Oh, tällaista päivää! Minun
on täytynyt luvata Morangereille syödä aamiaista heidän luonaan, ja
illalla pitää Beauchêne päivälliset eräälle ostajalleen ja minun täytyy
olla mukana. Mene sinä vaan maata ja nuku kuin kiltti lapsi, kunnes minä
tulen."

Marianne pudisti hymyillen päätään, mutta ei luvannut mitään.

"Älä unohda mennä isännän luokse sanomaan, että lasten kamarin katto
vuotaa", muistutti hän. "Vaikka tuo monia miljoonia omistava herrasväki
Séguin du Hordel vuokraa meille tällaisen harakanpesän kuudesta sadasta
frankista, niin emmehän sentään tahdo kastua läpitse kuin paljaan
taivaan alla."

"No, tuonhan minä varmaankin olisin unohtanut. Mutta nyt minä menen
heidän luokseen, sen lupaan."

Ja Mathieu kietoi käsivartensa Mariannen vyötäisten ympäri,
jäähyväishetki piteni, sillä hän ei tahtonutkaan lähteä. Marianne
nauroi taas ja vastasi hänen suuteloihinsa. Heidän rakkautensa oli
tervettä, voimakasta ja iloista, he olivat kasvaneet toisiinsa kaikista
olemuksensa juurista, he olivat yksi ruumis ja yksi sielu.

"Kas niin, lemmikki, mene nyt. Äläkä unohda sanoa Constancelle, että
ennenkuin hän muuttaa maalle, pitää hänen tulla tänne Mauricen kanssa."

"Kyllä, kyllä minä sanon siitä hänelle. Hyvästi nyt iltaan asti,
lemmikki."

Mutta Mathieu tuli vielä takaisin, likisti Mariannen lujasti rintaansa
vasten ja painoi hänen huulilleen pitkän suutelon, johon tämä lämpimästi
vastasi. Ja sitten kiirehti hän pois.

Tavallisesti käytti hän omnibusta, kun hän tuli pohjoiselle
rautatienasemalle. Mutta niinä päivinä, kun talossa oli vaan
kolmekymmentä souta, kulki hän pelottomasti jalan. Se oli muuten hyvin
kaunis tie: Lafayetten katu, ooppera, place de la Concorde, Cours la
Reine ja sitten Alman silta ja quai d'Orsay.

Beauchênen tehtaat olivat aivan quai d'Orsayn päässä, Fédérationin kadun
ja Grenellen bulevardin välissä. Siinä oli suuri nelikulmainen tontti,
jonka yhdessä kulmassa oli kaunis kivinen asuintalo, minkä Léon
Beauchêne, nykyisen omistajan Alexandren isä oli rakentanut. Balkongilta
näkyi Seinen tuolla puolen Passyn kukkula korkeine viheriän
kasvullisuuden verhoamine taloineen ja oikealla puolella kohosivat
Trocadéropalatsin korkeat tornit. Féderationkadun puolella oli vielä
puutarha ja pieni talo, se vaatimaton asumus, johonka Léon Beauchêne oli
tyytynyt sinä ankaran työn sankarillisena aikana, jolloin hän oli
laskenut perustuksen rikkaudelleen. Tehtaat ulkohuoneineen -- kokonainen
rykelmä harmaita rakennuksia, joitten keskestä kohosi kaksi mahdottoman
suurta savupiippua -- olivat valloittaneet tontin etäisemmän osan ja sen
osan, joka oli Grenellen bulevardin varrella, missä kaikki loppui
korkeaan, ikkunoita vailla olevaan muuriin. Tämä suuri ja hyvin tunnettu
konepaja rakensi etupäässä maanviljelyskaluja alkaen mitä suurimmista
koneista pieniin, nerokkaisiin työkapineihin, joitten valmistamiseen
vaaditaan erityistä taitoa. Ja paitsi satoja joka päivä työssä olevia
miehiä, oli siellä työpaja viidellekymmenelle naiselle, jotka
kiilloittivat.

Käytävä tehtaisiin ja konttooriin oli Féderationkadun puolella, ja
siellä oli leveä portti, josta nähtiin suuri piha, jota peitti aina
mustana oleva kivitys, ja höyryävä vesi usein lorisi ojanteissa. Paksu
savu hulmahteli pitkistä savupiipuista, sähiseviä höyrypilviä tuli ulos
katoista, ja kumea jyrinä pani maan tärisemään todistaen, kuinka
tarmokkaasti ja herkeämättä siellä sisällä työskenneltiin.

Keskirakennuksen kello oli kahdeksan ja kolmekymmentäviisi minuuttia,
kun Mathieu meni yli pihan piirustuskonttooriinsa. Kahdeksan vuotta oli
hän jo ollut työssä tässä tehtaassa, johon hän oli tullut yhdeksäntoista
vuotiaana piirustusapulaiseksi sadan frankin kuukauspalkalla
suoritettuaan sitä ennen loistavat erikoistutkinnot. Hänen isänsä,
Pierre Froment, jolla vaimonsa Marien kanssa oli ollut neljä poikaa,
Jean, Mathieu, Marc ja Luc, tahtoi antaa heidän noudattaa kutsumustaan,
mutta oli kuitenkin antanut jokaisen oppia jonkun ammatin. Léon
Beauchêne, liikkeen perustaja, oli ollut jo kuolleena vuoden ajan, ja
hänen poikansa Alexandre oli äskettäin astunut sijalle ja nainut
Constance Meunierin, hyvin rikkaan tapettitehtailijan tyttären
Maraiskorttelista, kun Mathieu sai paikan tehtaassa nuoren isännän
luona, joka oli tuskin viittä vuotta häntä vanhempi. Ja siellä oppi hän
tuntemaan Alexandren köyhän serkun, kuusitoistavuotiaan Mariannen, jonka
kanssa hän vuoden kuluttua meni naimisiin.

Kaksitoista vuotiaasta asti oli Marianne ollut riippuvainen sedästään
Léon Beauchênestä. Eräs hänen veljensä Felix Beauchêne,
seikkailuhaluinen ja levoton sielu, oli, koetettuaan ensin turhaan eri
aloja, lähtenyt vaimonsa ja tyttärensä kanssa Algériin etsimään
onneansa. Hänen maanviljelyksensä siellä oli kukoistava, kun
ryövärielämä äkkiä alkoi uudelleen; mies ja vaimo murhattiin, ja pikku
tytön, joka pelastui kuin ihmeen kautta, täytyi etsiä turvaa setänsä
luota, joka oli hyvin hyvä hänelle niinä kahtena vuotena, mitkä hän
vielä eli. Mutta Alexandre oli sellainen toveri, että hänen kanssaan ei
aina ollut hyvä tulla toimeen, ja vielä suuremmalla syyllä voi sanoa
samaa Sérafinestä, ilkeästä ja turmeltuneesta tytöstä, joka onneksi
kuitenkin jätti häpeällisellä tavalla talon melkein heti tullessaan
kahdeksantoista vuotiaaksi: hän pakeni erään vapaaherra de Lowiczin
kanssa, oikean vapaaherran, vaikka olikin petturi ja väärentäjä, ja
tälle täytyi antaa Sérafine vaimoksi ja kolmesataatuhatta frankia
myötäjäisiksi. Sittenkuin Alexandre isänsä kuoleman jälkeen nai
Constancen, joka toi puolen miljoonaa pesään, tunsi Marianne itsensä
vielä vieraammaksi ja yksinäisemmäksi tuon uuden sukulaisensa rinnalla,
joka oli laiha, kuiva ja vallanhimoinen olento, ja joka tykkänään
vallitsi talossa. Mutta Mathieu oli siellä, ja tarvittiin ainoastaan
muutamia kuukausia, kun jo syttyi noiden kahden nuoren välillä vahva,
terve ja kaunis rakkaus, ei tuollainen sähköisku, joka heittää kaksi
rakastavaista toistensa syliin ilman sitä kunnioituksen tunnetta, sitä
hellyyttä, sitä uskoa, sitä molemminpuolista varmuutta onnesta toistensa
omistamiseen nähden, jotka juuri luovat eroittamattoman avioliiton. Ja
ilomielin menivät he naimisiin omistamatta soutakaan, ilman muuta
pääomaa kuin tyhjentymätön rakkaus. Mathieun palkka kohotettiin kahteen
sataan frankiin kuukaudessa, ja hänen uusi sukulaisensa Alexandre antoi
ymmärtää, että he voisivat tulla liikekumppaneiksi joskus
tulevaisuudessa.

Mathieu Froment tuli vähitellen sellaiseksi, että ilman häntä ei voitu
tulla toimeen. Nuorella isännällä, Alexandre Beauchênellä, oli ollut
ankara pula. Myötäjäiset, jotka isän oli täytynyt maksaa saadakseen
Sérafinen naimisiin, ja muut suuret menot, joita tuo uhmaileva ja
turmeltunut olento sai aikaan, olivat pakoittaneet hänen vähentämään
liikepääomaansa. Kuolemansa jälkeisenä päivänä huomattiin, että isä oli
tehnyt itsensä syylliseksi tuohon tavalliseen ajattelemattomuuteen,
ett'ei ollut tehnyt testamenttia. Sérafine oli nyt voitonhimoisena
ryhtynyt vastustamaan veljensä etuja, vaatinut pesästä omaa osaansa ja
tahtonut pakoittaa hänen myymään konepaja. Omaisuus olisi siten tullut
hajoitetuksi, liike paloitelluksi ja hävitetyksi. Beauchêne vapisi
vieläkin pelosta ja vihasta, ja hän oli iloinen siitä, että hänen
lopultakin oli onnistunut ryöstää aseet sisarensa käsistä maksamalla
tälle puhtaassa rahassa perintöosansa, ja pikemmin runsaammalla mitalla
kuin Sérafinen todellisuudessa olisi tullut saada. Mutta hänen kassaansa
oli tullut ammottava lovi, ja tätä täyttääkseen nai hän Constancen,
ruman tytön, jonka persoonassa ei ollut mitään viehättäväisyyttä niin
aistilliselle sielulle kuin hän, sillä Constance oli niin laiha ja
kuiva, että hän oli kutsunut häntä "luurangoksi", ennenkuin sai tyytyä
kohtaloonsa ja mennä naimisiin hänen puolen miljoonansa kanssa.
Viidessä, kuudessa vuodessa oli kaikki saatu ennalleen, tehtaan
valmistusmäärä oli kohonnut kaksinkertaiseksi, ja liike oli loistava. Ja
Mathieu, josta oli tullut yksi uutterimmista ja välttämättömimmistä
auttajista, oli vihdoin tullut ensimäiseksi piirustajaksi saaden palkkaa
neljätuhatta frankia vuodessa.

Morange, ensimäinen kassanhoitaja, jonka konttoori oli aivan vieressä,
pisti sisään päänsä kuultuaan Mathieun istahtavan piirustuspöytänsä
ääreen.

"Kuulkaa nyt, rakas Froment, älkää unohtako, että teidän pitää syödä
aamiaista meillä."

"En, en, rakas Morange, sehän on päätetty asia. Minä noudan teidät kello
kaksitoista."

Ja Mathieu rupesi tarkkaan tutkimaan erään höyrypuimakoneen piirustusta,
erästä tavattoman yksinkertaista ja voimakasta keksintöään, jota hän
viime aikoina oli valmistellut ja jota erään Beausen suurviljelijän,
herra Firon-Badinierin piti tulla katsomaan iltapäivällä.

Mutta nyt aukeni isännän työhuoneen ovi, ja Beauchêne tuli näkyviin. Hän
oli pitkä, punahko mies ja hänellä oli matala otsa sekä suuret, ruskeat,
ulkonevat silmät. Hänellä oli vielä suuri nenä, paksut huulet, musta,
hyvin hoidettu täysparta ja samanlaiset hiukset, jotka olivat
huolellisesti kammatut päälaelle salatakseen sitä, että hän jo
kolmenkymmenen kahden vuotiaana alkoi tulla kaljupääksi. Hänellä oli jo
palamassa suuri sikaari, ja hänen vahva äänensä, hänen heläjävä
iloisuutensa, hänen meluava toimeliaisuutensa todisti tuota
nautinnonhimoisen egoistin kukoistavaa terveyttä, egoistin, jonka
mielestä rahat, toisten työn kautta kymmenkertaiseksi kohonnut pääoma,
oli ainoa kaikkea hallitseva voima.

"Se on valmis, eikö niin? Herra Firon-Badinier on kirjoittanut vielä
kerran, että hän tulee kello kolme. Ja meidän pitää mennä hänen kanssaan
illalla johonkin kahvilaan, teidän ja minun, sillä sellaisia miehiä ei
saa tekemään tilausta, ell'ei heitä pehmitä hyvällä viinillä. Tänne
Constancen luokse emme ole tervetulleet; ja minä kutsun hänet mieluimmin
ulos. Oletteko puhunut siitä Mariannelle?"

"Olen kyllä. Hän tietää, ett'en minä palaa kotiin ennenkuin sillä
junalla, joka lähtee neljännestä vailla yksitoista."

Beauchêne heittäytyi nojatuoliin.

"Oh, miten väsynyt minä olen! Minä olin eilen päivällisillä enkä päässyt
maata ennen yhtä. Ja kaikki työ, joka minua odotti täällä aamulla! Tässä
tarvitaan todellakin rautainen terveys."

Hän oli tähän asti osoittanut olevansa kunnon työmies, todella lahjakas,
erinomaisen tarmokas ja kestävä. Hän oli sitäpaitse ilmaissut hyvän
aistin edullisten kauppojen tekoon. Ennen muita oli hän ensimmäisenä
aamulla tehtaassa, näki kaikki, arvasi kaikki edeltäpäin, täytti koko
tehtaan meluavalla ahkeruudellaan saadakseen sen joka vuosi tuottamaan
kaksi kertaa enemmän. Mutta viime aikoina oli hän alkanut yhä enemmän
väsyä. Hän oli aina huvitellut suuresti, maustanut vahvasti työelämänsä
sekä salaisilla että julkisesti hyväksytyillä nautinnoilla, ja nyt eräät
hurjastelut väsyttivät hänet läpeensä.

Hän katseli Mathieutä.

"Te näytätte vahvalta, te. Mitenkä te elätte, koska ette koskaan näytä
väsyneeltä?"

Tuo nuori mies, joka seisoi siinä piirustuspöytänsä ääressä, näytti
todellakin terveeltä ja voimakkaalta kuin nuori tammi. Hän oli pitkä ja
hoikka, ja hänellä oli Fromentein korkea ja leveä, tornimainen otsa.
Hänen paksut hiuksensa olivat lyhyiksi leikatut, parta suippeneva ja
hieman kihara. Erityisesti herättivät hänen kasvoissaan huomiota silmät,
jotka olivat syvät ja kirkkaat, samalla kertaa eloisat ja miettivät ja
melkein aina hymyilevät. Hän oli ajatuksen ja toimen mies, hyvin
teeskentelemätön ja iloinen sekä myöskin erittäin hyvänluontoinen.

"Minäkö!" vastasi hän nauraen. "Minä olen järkevä, minä."

Mutta Beauchêne vastusti.

"Eipähän, järkevä ette todellakaan ole! Sellainen mies ei ole järkevä,
jolla jo kahdenkymmenen seitsemän ikäisenä on neljä lasta. Ja siunatuksi
aluksi kaksoiset Blaise ja Denis! Ja sitten Ambroise ja pikku Rose! En
tahdo mainitakaan sitä pikku tyttöä, joka kuoli syntyissään. Ei, ei! Se
olen minä, joka olen järkevä, minä, jolla vaan on yksi lapsi ja joka
voin hillitä itseni kuin viisas ja varova mies ainakin."

Se oli hänen tavallista pilaansa, mutta pohjalla oli todellinen
suuttumus tuohon nuoreen pariin, joka ei ollenkaan ajatellut
taloudellista tilaansa, ja serkku Mariannen hedelmällisyyteen, jota hän
väitti häpeälliseksi.

Mathieu naurahti vastaamatta, sillä hän oli tottunut noihin
hyökkäyksiin, jotka eivät voineet järkyttää hänen tyyneyttään. Silloin
tuli sisään eräs työmies, ukko Moineaud, niinkuin häntä kutsuttiin,
vaikka hän vasta oli tuskin neljänkymmenen kolmen vuoden vanha, lyhyt
ja tanakka mies, jolla oli pyöreä pää, härän niska ja kasvot sekä kädet
karkeat enemmän kuin neljännesvuosisadan työstä. Hän oli viilaaja ja
tuli kysymään isännältä neuvoa eräässä yksityiskohdassa puimakoneen
kokoonpanossa. Mutta tämä ei antanut hänen selvittää asiaansa, hänet oli
vallannut kokonaan vastenmielisyys liian suuria perheitä kohtaan.

"Ja kuinka monta lasta on teillä, Moineaud?"

"Seitsemän, herra Beauchêne," vastasi työmies hieman hämillään. "Ja
kolme on kuollut."

"Niitä olisi siis kaikkiaan ollut kymmenen. Kas se on kaunista! Ettehän
te voi muuta kuin nähdä nälkää!"

Moineaudkin veti suunsa hymyyn; oikeana, suruttomana Pariisin työmiehenä
ei hänellä ollut muuta huvitusta kuin kujeilla eukkonsa kanssa saatuaan
miestä väkevämpää suuhunsa. Pienokaisia tuli ilman että hän edes tiesi
siitä, ja hän pitikin niistä niin kauvan kuin ne eivät olleet lentäneet
pois pesästään. Ja sitten ne tekivät myös työtä ja hankkivat vähän rahaa
taloon. Ja hän puolusteli itseään leikillisillä sanoilla, jotka hänestä
todellisuudessa tuntuivat aivan tosilta ja oikeilta.

"Niin, katsokaahan, herra Beauchêne, en se ole minä, joka niitä
maailmaan hankin, vaan eukkoni."

Kaikki kolme nauroivat, ja kun työmies vihdoinkin oli selvittänyt
esiintyneen vaikeuden, seurasi kumpikin häntä arvostellakseen itse
asiaa. He aikoivat juuri kääntyä käytävään, kun isäntä, joka näki oven
naisten työhuoneesen olevan avoinna, tahtoi käydä sen kautta
katsoakseen, kuten tavallista, mitä siellä tehtiin. Se oli suuri ja
pitkä sali, jossa mustiin puuvillaröijyihin puetut kiillottajat istuivat
kahdessa rivissä pienten työpenkkiensä ääressä, hankasivat koneenosia
hohkakivellä ja painoivat niitä hiomakiviä vastaan. Melkein kaikki
olivat nuoria, muutamat kauniitakin, mutta useimmilla oli jokapäiväiset
ja yksinkertaiset kasvot. Ja eläimellinen haju yhtyi vanhentuneen öljyn
hajuun.

Järjestyssääntö määräsi työn aikana olemaan aivan hiljaa. Kaikki
loruilivat. Mutta kun isäntä tuli näkyviin, syntyi hiljaisuus. Oli
ainoastaan yksi, joka oli selin eikä nähnyt mitään ja hän jatkoi
vihaisena väittelyään erään toisen kanssa. He olivat kaksi sisarusta,
ukko Moineaudin tyttäriä: Euphrasie, nuorempi, hän joka riiteli,
seitsentoista vuotias laiha tyttö, jolla oli värittömät hiukset, pitkät,
kapeat ja terävät kasvot, ei mikään kaunotar ja ilkeäluonteisen
näköinen; ja vanhempi Norine, tuskin yhdeksäntoista vuotias, kaunis
tyttö, vaaleaverinen hänkin, mutta hänellä oli maidonvalkea iho ja
täyteläiset olkapäät, käsivarret ja lanteet, iloa herättävä,
päivänpaisteinen olento vallattomine hiuksineen ja mustine silmineen ja
pariisilaisen grisettin terveellä, kiihoittavalla kauneudella
varustettu.

Norine antoi aivan vahingoniloisena Euphrasien jatkaa; hän riiteli aina
ja oli iloinen löytäissään Norinessa vikoja. Beauchênen täytyi tulla
väliin. Hän esiintyi tavallisesti hyvin ankarana naisten työhuoneessa;
hän oli tähän asti noudattanut sitä periaatetta, että isäntä on mennyttä
kalua, jos hän unohtaa itsensä niin, että rupeaa laskemaan leikkiä
työläisnaisten kanssa. Huolimatta vahvasta aistillisuudestaan, jonka
hänen väitettiin päästävän valloilleen kodin ulkopuolella, ei hänestä ja
hänen työläisnaisistaan kerrottu pienintäkään juttua.

"Kas niin, Euphrasie, ettekö te ole hiljaa? Se on sopimatonta. Te saatte
sakkoa kaksikymmentä souta, ja jos minä kuulen teidän vielä kerran,
saatte olla työtönnä kahdeksan päivää."

Tuo nuori tyttö kääntyi pelästyneenä ympäri ja puoleksi tukahtuneena
kiukusta katsoi hän uhkaavasti sisartaan, joka muka olisi voinut
varoittaa. Mutta sisar vaan hymyili ja katsoi isäntää kasvoihin aivan
kuin vakuutettuna siitä, ett'ei hänen tarvitse mitään pelätä. Heidän
katseensa kohtasivat ja kiintyivät pariksi sekunniksi toisiinsa, sitten
kääntyi Beauchêne kaikkien työläisnaisten puoleen ja sanoi posket
hehkuvina ja suuttuneen näköisenä:

"Niin pian kuin ylijohtajatar kääntää selkänsä, lörpöttelette te kuin
harakat. Mutta olkaa varuillanne, taikka saatte minun kanssani
tekemistä!"

Ukko Moineaud oli kuunnellut aivan tyyneenä, niinkuin hän ei olisikaan
ollut noiden kahden työläisnaisen isä, toisen, jota isäntä torui, ja
toisen, joka oli häntä veitikkamaisesti katsonut silmiin. Kiertokulkua
jatkettiin; nuo kolme miestä jättivät naisosaston hiljaisuuden
vallitessa; kuultiin ainoastaan pienten hiomokivien hankausta.

Kun vaikeus puimakoneen kokoonpanossa oli autettu ja työmiehet saaneet
käyttöohjeensa, meni Beauchêne omiin huoneisiinsa ja otti mukaansa
Mathieun, joka tahtoi Constancelle viedä Mariannen lähettämät kutsut.
Galleria eroitti konetehtaan nokiset rakennukset komeasta
asuinrakennuksesta. Constance oli pienessä, keltasella silkillä
verhotussa vierashuoneessa, josta hän paljon piti; hän istui sohvan
ääressä, ja sohvalla lepäsi pitkällään heidän ainoa, jumaloittu
poikansa, seitsenvuotias Maurice.

"Onko hän sairas?" kysyi Mathieu.

Poika näytti vankalta; hän oli hyvin isänsä näköinen, ainoastaan
kasvojen alaosa oli karkeampi. Mutta hän oli vaalea; silmälaudat olivat
raskaat ja hieman punertavat. Ja äiti, "tuo luuranko", pieni,
tummaverinen nainen, ilman hipiää, kellertävä ja kuihtunut jo
kahdenkymmenen kuuden vuotiaana katseli poikaansa itsekkään ylpeästi.

"Eikä, hän ei ole koskaan sairas", vastasi Constance. "Mutta hän
valittaa jalkojaan. Sentähden annan minä hänen maata, ja eilen illalla
kirjoitin minä tohtori Boutanille ja pyysin häntä tänne aamupäivällä."

"Äh", huudahti Beauchêne nauraen, "kaikki naiset ovat samanlaisia!
Poika, joka on vahva kuin karhu! Ja sepä olisi ihmeellistä, ell'ei
tuosta vekkulista tulisi vahva mies!"

Nyt tuli tohtori Boutan sisään. Hän oli lihava, lyhytvartaloinen,
neljännellä kymmenellä oleva herra, jonka silmät olivat viisaat, kasvot
paksut ja sileiksi ajetut, mutta kasvojen ilme todisti hyvää sydäntä.
Hän tutki heti pojan, tunnusteli hänen valtimoaan ja kuunteli rintaa.
Sitten sanoi hän hyväntahtoisella äänellä mutta vakavan näköisenä:

"Eihän tässä mikään hätänä. Poika vaan kasvaa, se tulee siitä. Hän on
tullut hieman kalpeaksi oltuaan talven Pariisissa, mutta muutamain
kuukausien raitis maaseutuilma tekee hänet taas reippaaksi."

"No sitähän minäkin olen sanonut!" huudahti Beauchêne.

Constance oli pitänyt poikansa kättä omassaan, ja nyt asettautui poika
taas maata sulkien väsyneen näköisenä silmänsä, mutta äiti hymyili
iloisesti. Huolimatta epäedullisesta ulkonäöstään voi Constance olla
hyvinkin viehättävä, kun hän vaan viitsi. Tohtori oli istunut, sillä hän
pakisi mielellään jonkun hetken, kun sattui olemaan tuttujen luona.
Lasten ja naisten lääkärinä ollessaan oli hän kuin luotu rippi-isäksi;
hän tiesi kaikki salaisuudet ja oli kaikkialla kuin jäsen perheessä. Se
oli juuri hän, joka oli auttamassa, kun Constance synnytti ainoan,
hemmoitellun poikansa, ja Mariannea oli hän ollut auttamassa kaikkien
neljän lapsen syntyessä.

Mathieu seisoi ja odotti voidakseen tuoda esiin kutsunsa.

"Jos te matkustatte pian maaseudulle", sanoi hän, "niin tulkaa ensin
tervehtimään meitä jonakin sunnuntaina Janvilleen. Minun vaimoni tulee
niin iloiseksi, kun saa nähdä teidät ja näyttää teille, miten me siellä
elämme."

Hän laski leikkiä ja kertoili, mitenkä alastonta tuossa kaukaisessa
huvilassa oli, jossa he asuivat, ja mainitsi, että heillä on vasta
tusina lautasia ja viisi munakuppia. Mutta Beauchêne tunsi paikan, sillä
hänen oli tapana metsästää niillä paikoin joka talvi, ja hän oli yksi
niistä, joilla oli metsästysoikeus noissa suurissa metsissä, jotka
omistaja oli vuokrannut pois.

"Séguin on minun ystäväni, kuten tiedätte. Minä olen syönyt aamiaista
teidän pienessä huvilassanne. Sehän on harakan pesä!"

Constance, jonka suu meni hymyyn ajatellessaan sellaista köyhyyttä,
muisti mitä rouva Séguin eli Valentine, joksi hän häntä kutsui, oli
puhunut tuon entisen metsästyspaviljongin rappeutuneesta tilasta.
Tohtori, joka oli hymyillen kuulustellut keskustelua, lausui nyt:

"Rouva Séguin on minun potilaitani. Viimeisen lapsivuoteensa aikana
neuvoin minä häntä muuttamaan tuohon paviljonkiin. Siellä on mainion
hyvä ilma, ja siellä pitäisi syntyä lapsia kuin sieniä sateella."

Beauchêne purskahti raikkaasen nauruun ja rupesi tapansa mukaan
laskemaan leikkiä.

"Varokaa, rakas Mathieu! Koska teille syntyy viides?"

"Oh", sanoi Constance loukkaantuneen näköisenä, "sehän olisi todellista
hullutusta. Minä toivon, että Marianne lopettaa nyt jo. Muuten ei teille
todellakaan voisi sellaista anteeksi antaa."

Mathieu ymmärsi sangen hyvin, mitä nuo molemmat tarkoittivat. He tekivät
pilkkaa Mariannesta ja hänestä, he säälivät ja olivat suuttuneet heihin
eivätkä ymmärtäneet, mitenkä joku voi omasta ehdostaan saattaa itsensä
tukaliin oloihin. Heidän viimeisen lapsensa, pikku Rosen syntyminen oli
jo enentänyt heidän menojaan siihen määrään, että heidän oli täytynyt
muuttaa maaseudulle viheliäiseen hökkeliin. Ja he tekisivät ehkä vielä
sen ennen kuulumattoman tyhmyyden, että hankkisivat itselleen vielä
yhden lapsen lisäksi, he, joilla ei mitään ollut ja joiden täytyi
pysytellä elämän varjopuolella!

"Ja muuten", jatkoi tuo valhekaino Constance, "olisi se todellakin hyvin
sopimatonta. Kun minä näen ihmisten elävän suurten lapsilaumain kanssa,
tuntuu se minusta niin vastenmieliseltä kuin näkisin juoppoperheitä.
Niitä voi täydellisesti verrata toisiinsa, mutta lapsirikkaat perheet
ovat vielä inhoittavampia."

Beauchêne puhkesi taas nauruun, vaikka hän tässä suhteessa olikin toista
mielipidettä. Mutta Mathieu ei tästä hämmästynyt. Marianne ja Constance
eivät ole koskaan voineet sopia yhteen, he olivat kaikissa suhteissa
liian erinkaltaiset, ja Mathieu otti iloisella mielellä hyökkäykset
vastaan, hän varoi suuttumasta, jotta voisi välttää riitaa.

"Olette oikeassa", sanoi hän, "se olisi hullutusta. Mutta jos viides
tulee, niin ei häntä juuri voi käskeä kääntymään takaisinkaan."

"Mutta onhan sivuteitä!" huudahti Beauchêne.

"Sivuteitä", toisti tohtori Boutan, joka oli isällisen näköisenä
kuulostellut keskustelua, "minä en tiedä yhtään sivutietä, joka ei olisi
rikoksellinen ja vaarallinen."

Beauchêne innostui. Kysymys syntyväisyydestä ja nykyisestä väen
puutteesta oli yksi niitä kysymyksiä, joita hän luuli täydellisesti
ymmärtävänsä, ja josta hän mielellään puheli kaunopuheliaasti. Ensin
vastusti hän Boutania, jonka hän tiesi lämpimästi puolustavan
suurilukuisia perheitä, laski leikkiä hänestä ja sanoi, että
lapsivuodelääkärillä ei tässä kysymyksessä voi olla omaa hyötyä
tarkoittamatonta mielipidettä. Sitten veti hän esiin kaikki, mitä tiesi
Malthuksesta, syntyväisyyden maantieteellisestä ja elintarpeitten
matemaattisesta edistymisestä, maan liikakansoittumisesta ja yleisestä
nälänhädästä vähemmässä kuin kahdessa vuosisadassa. Se oli köyhäin oma
vika, jos he kuolivat nälkään; hehän voivat hillitä itseään eikä saattaa
maailmaan useampia lapsia kuin voivat elättää. Rikkaat, joita väärin
syytetään syypäiksi yhteiskunnallisiin onnettomuuksiin, eivät mitenkään
voi olla hädän aikaan saattajina, vaan päinvastoin, he olivat ainoat,
jotka olivat ymmärtäväisiä: rajoittaessaan perheensä lukumäärää
menettelivät he kuin hyvät kansalaiset. Hän iloitsi ja vakuutti, että
hän ei voi syyttää itseään mistään, että hänen yhä kasvava
varallisuutensa ei vaivannut hänen omaatuntoaan; köyhäin oma syy oli,
jos he tahtoivat jäädä köyhiksi!

Turhaan vastasi tohtori, että Malthuksen otaksumat olivat nyt todistetut
vääriksi, että hänen laskunsa perustuivat otaksuttuun vaan ei
todelliseen kansan lisääntymiseen; turhaan todisti hän, että nykyinen
taloudellinen pula, rikkauden epätasainen jako ja kapitalistinen
hallitusmuoto olivat inhoittavana ja ainoana syynä hätään, ja että kun
työ tulisi oikeudenmukaisesti jaetuksi, voisi hedelmällinen maa helposti
elättää kymmenen kertaa suuremman ja onnellisen ihmiskunnan; mutta
Beauchêne kieltäytyi kuulemasta häntä, kääriytyi ilomielin
itsekkäisyytensä vaippaan, selitti, että kaikki tuo ei koske häntä, että
hänellä ei rikkaudestaan ole omantunnon vaivoja ja että ne, jotka
tahtoivat tulla rikkaiksi, voisivat seurata hänen esimerkkiään.

"Se on siis Ranskan loogillisesti välttämätön perikato", sanoi Boutan
pahoilla mielin. "Kansan enentymisnumero Englannissa, Saksassa ja
Venäjällä nousee alituiseen, jotavastoin se meillä laskee hirveää
vauhtia. Me olemme jo lukumääräämme nähden hyvin alhaisella kannalla
Europassa, ja lukumäärä on meidän aikana enemmän kuin koskaan sama kuin
valta. On laskettu, että tarvitaan keskimäärin neljä lasta joka
perheesen, jotta asukasluku voisi kasvaa ja enentää kansan voimaa.
Teillä on vaan yksi lapsi, te olette huono isänmaan ystävä."

Beauchêne joutui haltioihinsa.

"Minäkö huono isänmaan ystävä! Minä, joka työskentelen itseni
kuoliaaksi, joka myyn koneita ulkomaillekin! Niin, tosin minä näen
ympärilläni perheitä, meidän tuttavia, jotka voivat kustantaa itselleen
neljä lasta, ja minä tunnustan, että samat perheet olisivat hyvin
moitittavia, ell'ei heillä olisi niin monta, mutta minä, rakas
ystäväni, minä en sitä voi! Tehän tiedätte, että minulle minun
asemassani se on mahdotonta!"

Ja sadannen kerran esitti hän syynsä, kertoi, kuinka liike oli ollut
hajoamaisillaan, tuhoutumaisillaan sentähden, että hän oli siksi
onneton, että hänellä oli sisar. Sérafine oli käyttäytynyt
inhoittavasti: ensin myötäjäiset sitten perinnönjako, jota hän oli
vaatinut isän kuoleman jälkeen, ja miten tehdas oli pelastettu siten,
että uhrattiin melkoinen summa, joka taas esti liikettä tulemasta
kukoistavaan tilaan. Ja nyt luulee joku, että hän toimisi yhtä tyhmästi
kuin isänsäkin, että hän antautuisi sellaiseen vaaraan, että hankkisi
pikku Mauricelleen veljen tai sisaren, niin että hän taas puolestaan
joutuisi samaan kiroukseen ja perintö jaettaisiin! Ei, ei, hän ei
koskaan toimisi siihen suuntaan, että jako tulisi kysymykseen, koska
laki on niin huonosti laadittu. Hän tahtoi, että Maurice tulisi yksin
tämän omaisuuden herraksi, jonka hän itse oli perinyt isältään ja
jättäisi kymmenkertaisena pojalleen. Hänen unelmansa oli, että Maurice
kerran tulisi sellaisen äärettömän omaisuuden omistajaksi, joka meidän
päivinämme on vallan ainoa ja varma perustus.

Constance, joka ei ollut päästänyt vaalean poikansa kättä, katsoi häntä
intohimoisella ylpeydellä, tuolla teollisuudenharjoittajan ja
rahapohatan ylpeydellä, joka on yhtä suuri ja yhtä taisteluun valmis
kuin vanhan aatelin sukuylpeys.

"Ole rauhassa, rakkaani, sinä et saa veljeä etkä sisarta, siitä me
olemme yksimieliset, ja jos isäsi unohtaisi itsensä, olisi äitisi
kuitenkin varuillaan."

Nämät sanat palauttivat Beauchênen koko meluavan iloisuuden. Hän tiesi
että hänen vaimonsa on vielä itsepintaisempi kuin hän itse ja vielä
järkähtämättömämpi päätöksessään perheen suuruuden rajoittamisen
suhteen.

Hän kumartui suutelemaan poikaansa.

"Kuulepas, Maurice, äiti on ihan oikeassa, me emme lähetä haikaraa
noutamaan lisää."

Hän kääntyi sitten Boutanin puoleen ja sanoi:

"Niinkuin tiedätte, tohtori, on naisilla omat pienet keinonsa."

"Niin, sen pahempi", vastasi tämä hiljaa. "Minä hoidin äsken erästä,
joka kuoli sellaisten keinojen tähden."

Beauchêne nauroi, mutta Constance loukkaantui eikä ollut ymmärtävinään.
Ja Mathieu, joka ei ollut sekaantunut puheesen, seisoi siinä hyvin
totisena, sillä tuo suvunlisäämiskysymys tuntui hänestä peloittavalta,
se oli tärkein kaikista kysymyksistä, kysymys, joka ratkaisi ihmiskunnan
ja maailman kohtalon. Ei mitään edistystä ole tapahtunut ilman suurta
kansan enentymistä. Että kansat ovat edistyneet, että sivistys on
kasvanut, se riippuu siitä, että ne ovat tulleet moninkertaisiksi ja
levinneet sitten kaikkiin maan osiin. Ja vastainen kehitys, totuus ja
oikeus, eivätköhän nekin tule pakoitetuiksi esiin enemmistön ainaisen
pakoituksen ja köyhäin vallankumouksellisen hedelmällisyyden kautta.
Kaikki tämä oli vielä jotenkin hämärää hänelle, hän tunsi häpeevänsä
sitä, että hänellä jo oli neljä lasta, ja hän oli hämmentynyt niistä
näennäisesti viisaista neuvoista, joita Beauchênet olivat hänelle
antaneet. Mutta hänen luottamuksensa elämään taisteli vastaan ja samoin
hänen vakaumuksensa, että mahdollisimman suuri elämä luo mahdollisimman
suuren onnen. Ja työkapineena oleminen oli iloa, ja iloista oli olla
työmiehenä, joka on runsaalla mitalla täyttänyt velvollisuutensa.

"Marianne ja minä saamme siis odottaa teitä sunnuntaina?"

Mutta hän ei saanut vielä vastausta, eräs palvelija tuli ilmoittamaan,
että joku nainen lapsi sylissä tahtoi puhua rouvan kanssa. Kun Beauchêne
tunsi Moineaudin vaimon, antoi hän tämän tulla sisälle. Boutan, joka jo
oli noussut lähteäkseen, jäi kuitenkin jälelle uteliaan näköisenä.

Moineaudin vaimo oli lyhyt ja vanttera kuten miehensäkin, noin
neljänkymmenen vuotias, ennen aikaansa vanhentunut, harmahtavat kasvot,
vaaleat silmät, harvat ja värittömät hiukset ja veltto suu, josta jo
puuttui monta hammasta. Monet lapsivuoteet olivat tehneet hänet
muodottomaksi, eikä hän paljon välittänyt siitä, miltä hän näytti.

"No, mitä te tahdotte?" kysyi Constance ystävällisesti.

Mutta Moineaudin vaimo oli arka ja häpeissään niin monen ihmisen läsnä
olosta, joita hän ei ollut odottanut tapaavansa täällä. Hän oli vaiti;
hän oli toivonut saavansa puhua kahdenkesken rouvan kanssa.

"Onko tuo teidän viimeisenne?" kysyi Beauchêne katsellen kalpeata,
heikkoa lasta, joka oli hänen sylissään.

"On, herra, tämä on minun pieni Alfredini; hän on kymmenen kuukauden
vanha, ja minun täytyi vieroittaa hänet, sillä minulla ei ollut mitään
antamista hänelle. Ennen tätä on meillä ollut kymmenen, joista kolme on
kuollut. Minun vanhin poikani Eugene on sotamiehenä tuolla Tonkinissa,
kaukana herran nimessä. Molemmat suuret tyttöni, Norine ja Euphrasie
ovat tehtaassa. Kolme on meillä kotona, Victor, joka on viidentoista
vuotias, Cécile ja Irma, jotka ovat kymmenen ja seitsemän vuoden. Sitten
se loppui, ja minä luulin, ett'en enää saisi useampia. Minä olin niin
iloinen. Mutta sitten syntyi tämä poika... Voitteko ajatella,
neljänkymmenen vanhalle! Herramme näyttää hylänneen minun ja mies
parkani."

Beauchêne oli huvitettu jostakin, joka johtui hänen mieleensä.

"Tiedättekö, mitä miehenne sanoo? Hän sanoo että se olette te eikä hän,
joka niitä hankkii maailmaan."

"Vai niin, hän hupsii hän. Hänellä ei juuri ole mitään vaivaa niistä,
mutta kyllä minä mieluimmin tahtoisin niistä päästä. Alussa olin minä
aivan kauhuissani, mutta Herra Jumala, siihen täytyi tyytyä, enkä minä
luonnollisesti tahtonut, että mieheni olisi mennyt toisten naisten
luokse. Muuten ei hän ole paha, hän tekee työtä, eikä juo liian paljon,
ja kun miehellä ei ole muutakaan hupia, niin olisi se synti, että hänen
vaimonsa olisi vastaan..."

Nyt yhtyi tohtori Boutan puheesen ja teki kysymyksen rauhallisella
tavallaan:

"Ettekö te sitten tiedä, että voidaan käyttää erityisiä
varovaisuuskeinoja?"

"Mutta katsokaas, herra, se ei ole aina niin helppoa. Kun mies tulee
kotiinsa hieman iloisena ja on juonut lasin tovereinsa kanssa, niin ei
hän aina tiedä, mitä hän tekee."

Mutta tohtori rupesi nyt kuulustelemaan Moineaudin vaimoa katsomatta
ollenkaan Beauchênea. Mutta hänen pienet silmänsä kiiluivat viekkaasti,
ja selvää oli, että häntä huvitti taas ottaa esille Beauchênen puheet
liian suurta hedelmällisyyttä vastaan. Hän oli suuttuvinaan ja
nuhtelevinaan Moineaudin vaimoa hänen kymmenen lapsensa tähden --
onnettomia raukkoja, kanuunanruokaa tai prostitutsioonin uhreja -- ja
antoi hänen ymmärtää, että se oli hänen oma vikansa, että hän oli köyhä,
sillä jos tahtoo edistyä, ei saa hankkia itselleen kokonaista
lapsilaumaa. Naisparka vastasi surullisesti, että tohtorilla oli oikein,
mutta hän ei ollut koskaan ajatellutkaan pääsevänsä ylös, Moineaud tiesi
hyvin, että hänestä ei koskaan voi tulla ministeriä, ja silloin ei sillä
ollut niin väliä, oliko yksi lapsi enemmän tai vähemmän, ja vieläpä oli
siitä apuakin, että on useampia, kun lapset tulevat niin vanhoiksi, että
voivat tehdä työtä.

Beauchêne oli ollut hiljaa ja kävellyt pitkäveteisesti edestakaisin.
Mieliala tuli hieman painostavaksi, ja Constance kiirehti uudistamaan
kysymyksensä:

"Mitä voin minä tehdä hyväksenne?"

"Herra Jumala, rouva, se on niin ikävää ... se on eräs asia, jota
Moineaud ei ole tohtinut pyytää herra Beauchêneltä. Minä ajattelin, että
tapaan teidät yksinänne ja että voin pyytää teitä puhumaan puolestamme.
Me olisimme teille niin sydämestämme kiitolliset, jos te olisitte hyvä
ja ottaisitte meidän pienen Victorimme tehtaasen."

"Mutta hänhän on vasta viidentoista", sanoi Beauchêne. "Saatte odottaa,
kunnes hän tulee kuudentoista. Laki on ankara."

"Niin on, mutta sitähän voitaisiin kiertää hieman. Siitä olisi niin hyvä
lisäansio meille."

"Ei, se on mahdotonta."

Moineaudin vaimolle tuli suuret kyyneleet silmiin. Ja Mathieu, joka oli
hyvin osaaottavasti kuunnellut, tuli hyvin liikutetuksi. Oi, noita
työnorjaparkoja, jotka tulevat myymään itsensä, ennenkuin ovat tarpeeksi
voimakkaat kestämään raatamista! Työmies, joka tahtoo valehdella ja
jonka nälkä pakoittaa nousemaan sitä lakia vastaan, joka häntä suojelee!

Kun Moineaudin vaimo oli epätoivossaan mennyt pois, jatkoi tohtori
puhettaan lasten ja naisten työstä. Kun nainen on saapa ensimäisen
lapsensa, ei hän enään voi jäädä tehtaasen; raskaudentila ja imettäminen
pakoittavat hänet jäämään kotiinsa, ell'ei hän tahdo saada itselleen
tautia, joka voi tulla tuhoavaksi sekä hänelle itselle että
pienokaiselle. Ja mitä lapsiin tulee, niin ovat ne usein verettömiä,
vieläpä viallisia puhumattakaan siitä, että heidän käyttämisensä työssä
pienellä palkalla on syynä työpalkkain alenemiseen. Sitten tuli hän
köyhyyden peloittavaisuuteen, lapsirikkauteen alempain kansanluokkain
keskuudessa, joilla ei ole mitään menetettävää eikä mitään pyrintöjä.
Eikö se ole tuo inhoittava hedelmällisyys, joka synnyttää nälkäisiä ja
kapinallisia loppumattomiin?

"Minä ymmärrän", sanoi Beauchêne lopulta kuitenkin suuttumatta ja
keskeyttämällä äkkiä kävelynsä, jonka hän uudestaan oli alkanut. "Te
tahdotte minut saada puhumaan itseäni vastaan, viekoitella minua
tunnustamaan, että hyväksyn Moineaudin seitsemän lasta ja tarvitsen
niitä, jotavastoin minä itse järkähtämättömällä päätökselläni pitää
ainoastaan yhden pojan silvon perheen välttääkseni omaisuuteni
silpomista. Ranska on yhden lapsen maa, joksi sitä nykyään kutsutaan,
eikö niin? Mutta, rakas ystäväni, tämä kysymys on niin monimutkainen ja
pääasiassa on minulla aivan oikein."

Hän tahtoi selvitellä kantaansa, löi rintaansa, vakuutti, että hän on
vapaamielinen, kansanvaltainen ja valmis vaatimaan kaikkia todellisia
parannuksia. Hän tunnusti mielellään, että lapsia pitää siittää, että
armeija tarvitsi sotamiehiä ja tehtaat työmiehiä. Mutta hän vetosi myös
ylempäin kansanluokkain velvollisuuteen olla varovaisia, hän puheli kuin
rikas mies, konservatiivi, joka istuu liikkumatta sen rikkauden päällä,
jonka hän on hankkinut.

Ja Mathieu ymmärsi vihdoin tuon raa'an totuuden: kapitaalin on pakko
hankkia olentoja, jotka vaipuvat kurjuuteen, sen täytyy tahtoen tai
tahtomattaan kiihoittaa palkkaa nauttivia kansanluokkia
hedelmällisyyteen saadakseen vakuuden siitä, että se tulee yhä saamaan
voittoja. Laki on sellainen, että aina täytyy olla liian paljon lapsia,
jotta kapitaalille olisi tarpeeksi halpaa työväkeä. Keinottelut
palkannauttijoilla riistävät sitäpaitse työltä kaiken aateluuden, ja
sitä pidetään pahimpana onnettomuutena, vaikka se todellisuudessa on
kallein kaikesta hyvästä. Sellainen on tuo kaikki tuhoava syöpä. Maissa,
joissa vallitsee valtiollinen tasa-arvoisuus ja taloudellinen
eriarvoisuus, vaikuttaa kapitalistinen järjestelmä samalla kertaa
pidättäväisesti ja kiihoittavaisesti hedelmällisyyteen ja kärjistyttää
yhä enemmän omaisuuden oikeudetonta jakoa: toisella puolen ovat rikkaat,
joilla on ainoastaan yksi poika ja jotka itsepintaisesti pitävät kiinni
omaisuudestaan, mikä yhä lisääntyy; toisella puolen köyhät, joitten
säännötön hedelmällisyys yhä enemmän ja enemmän kuluttaa niitä vähiä
varoja, joita heillä on. Jos työtä kerran aletaan pitää kunniassa, jos
rikkaudet oikeudenmukaisesti jaettaisiin, niin silloin saavutettaisiin
tasapaino. Muuten on vallankumous seurauksena, ja siitä johtuu ja
pahentuu joka hetki se tyytymättömyys, ne täristykset, jotka uhkaavat
vanhoja hajoamistilassa olevia yhteiskuntia.

Mutta Beauchêne ilmaisi nyt riemuiten suurenmoista puolueettomuutta,
tunnusti väkiluvun arveluttavasti vähenevän, selitti syytkin tähän:
juoppous, militarismi, äsken syntyneitten kuolevaisuus ja paljon muita
seikkoja. Sitten ehdotteli hän parannuskeinoja, verojen alentamista,
taksoitusperusteita, joihin hän tuskin luotti itsekään, suurempaa
vapautta testamentin laadinnassa, muutoksia avioliittolainsäädännössä ja
äpärälapsille oikeutta saada elatus isältään.

Boutan keskeytti hänet vihdoin:

"Kaikki nuo keinot ovat hedelmättömiä. Tähän tarvitaan tapojen, moraalin
ja kauneuden aatteiden muuttumista! Se, että Ranskan kansa vähenee, se
riippuu siitä, että se tahtoo vähetä. Siis täytyy sen laata tahtomasta
vähetä. Mutta kuinka suuri työ siinä on! Sehän on samaa kuin loisi
uudestaan kokonaisen maailman!"

Mathieu huudahti iloisesti:

"No hyvä, silloin luomme me sen uudestaan, minä puolestani olen jo
alkanut!"

Constance hymyili pakollisesti ja vastasi nyt vihdoinkin hänen
kutsuunsa: hän tahtoisi koettaa, mutta hän pelkäsi, ett'ei hän voi tulla
sunnuntaipäivänä Janvilleen. Ennenkuin Boutan meni, taputti hän poskelle
Mauricea, joka oli nukkunut keskustelun aikana ja avasi nyt raskaat
silmäluomensa. Ja Beauchêne lopetti keskustelun leikillisesti:

"Niin, Maurice, nyt se on päätetty ... mamma lähettää huomenna hakemaan
haikaraa, ja sinä saat pienen sisaren."

Mutta poika rupesi itkemään.

"Ei, ei, minä en tahdo!"

Kylmä ja jäykkä Constance teki kiihkoisan liikkeen, sulki Mauricen
syliinsä ja suuteli häntä hiuksiin.

"Ei, ei, rakkaani! Näethän sinä, että isä laskee leikkiä. Ei koskaan, ei
koskaan, sen minä lupaan sinulle!"

Beauchêne saatti tohtoria ulos. Hän jatkoi yhä leikin laskuaan, iloisena
elämästä, tyytyväisenä itseensä ja muihin ja varmana siitä, että voi
asettaa asiansa niin, ett'eivät hänen huvituksensa ja etunsa tule
kärsimään.

"Hyvästi tohtori. Olemmehan me hyviä ystäviä? Muuten, jos tahtoo lapsen,
niin onhan aina aikaa sen hankkimiseen."

"Ei aina!" vastasi Boutan mennessään.

Sanat tulivat terävinä ja leikkaavina kuin kirveenisku. Ja äiti, joka
oli ottanut pojan syliinsä, asetti hänet lattialle ja käski mennä
leikkimään.

Tunti sen jälkeen, muutamia minuutteja yli kahdentoista, meni Mathieu,
joka oli viivähtänyt tehtaissa, noutamaan Morangea, kuten oli luvannut,
ja hän sai päähänsä oikaista naisten työhuoneen kautta. Ja täällä,
suuressa ja tyhjässä ja hiljaisessa salissa näki hän odottamattoman
näyn, joka häntä hämmästytti. Norine, joka jonkun tekosyyn nojalla oli
jäänyt viimeiseksi, lepäsi silmät puoleksi ummessa Beauchênen sylissä,
joka intohimoisesti suuteli häntä huulille. Sitten kuiskailivat he
keskenään, sopivat luultavasti kohtaamisajasta. Kun he näkivät Mathieun,
jäivät he seisomaan hämmästyneinä. Ja tämä itse kiirehti pois häpeissään
siitä salaisuudesta, jonka hän oli keksinyt.




II


Morange, ensimäinen kassanhoitaja, oli kolmenkymmenen kahdeksan vuotias
mies, kaljupäinen, ja harmahtava ja hänellä oli komea, tumma,
viuhkamainen parta, josta hän oli hyvin ylpeä. Pyöreäin, kirkkaitten
silmäinsä, suoran nenänsä ja hienopiirteisen, hieman leveän suunsa
tähden oli häntä nuorena pidetty kauniina miehenä, ja hän oli hyvin
huolellinen pukunsa suhteen, kulki aina korkeassa hatussa ja oli tarkka
kuin hieno ja turhamainen virkamies.

"Tehän ette ole nähnyt meidän uutta asuntoa", sanoi hän Mathieulle. "Se
on hyvin hupainen, sen saatte nähdä. Makuuhuone meille ja toinen
Reinelle, ja ainoastaan pari askelta tehtaalle. Minä ennätän sinne
täsmälleen neljässä minuutissa."

Hän oli erään kauppakonttoorin apulaisen poika. Isä oli kuollut
pulpeettinsa ääreen neljänkymmenen vuoden pituisen paikallaan istuvan
elämänsä jälkeen. Ja hän oli mennyt naimisiin Valérie Duchemin kanssa,
joka myöskin oli konttoorimiehen lapsi ja jonka isälle oli tapahtunut
sellainen onnettomuus, että hän oli vaimonsa kanssa saanut neljä
tytärtä, mikä seikka oli tehnyt heidän perhe-elämänsä oikeaksi
helvetiksi, ainaiseksi pitkäksi, tuskalliseksi ja häpeälliseksi
rahapulaksi. Vanhimman, Valérien, kauniin ja kunnianhimoisen tytön, oli
onnistunut ilman myötäjäisiä saada miehekseen tämän rehellisen ja
toimeliaan Morangen, ja siitä ajasta asti oli hän tuuditellut itsensä
sellaiseen unelmaan, että hän on kiivennyt askeleen ylöspäin
arvoluokassa ja pääsee irti tuosta konttoristijoukosta, joka häntä
inhoitti, ja tekee pojastaan asianajajan tai lääkärin. Onnettomuudeksi
oli odotettu lapsi tyttö, ja hän tuli aivan kauhuun ajatellessaan, että
hän ehkä saa jonakin päivänä neljä tyttöä niskaansa niinkuin äitinsäkin.
Hänen unelmansa saivat nyt toisen muodon, hän päätti tyytyä pikku
Reineensä ja kiihoittaa miestään pyrkimään niin ylös kuin suinkin, jotta
Reinelle voitaisiin antaa suuret myötäjäiset ja hän itse pääsisi Reinen
vanavedessä purjehtimaan noihin hienompiin seurapiireihin, joihin hän
niin palavasti ikävöitsi. Morange, joka oli pohjaltaan heikko ja
hellämielinen sekä jumaloitsi vaimoaan, oli vihdoinkin ottanut vaimonsa
kunnianhimon omakseen, hän taisteli alituiseen päästäkseen nousemaan
nopeasti ja hautoili mielessään ylpeitä valloitussuunnitelmia. Hän oli
ollut Beauchênen palveluksessa kahdeksan vuotta, oli vielä ainoastaan
viidentuhannen palkalla, ja puolisot olivat ihan epätoivoissaan, sillä
kassanhoitaja ei pääsisi koskaan ylenemään, jos hän jäisi sinne.

"Katsoppas tuonne", sanoi hän, kun he olivat kulkeneet kappaleen
Grenellen bulevardia, "se on tuossa uudessa talossa tuolla kulmassa.
Eikö se näytä komealta!"

Mathieu näki edessään yhden noista muodinmukaisista palkongeilla ja
veistoksilla varustetuista taloista, joka pisti erityisesti silmään
tämän korttelin pienten, köyhäin talojen rinnalla.

"Sehän on oikea palatsi!" huudahti hän ilahuttaakseen Morangea, joka
siitä kovasti ylpistyi.

"Saattepa nähdä, millaiset portaat, rakas ystäväni. Me olemme
viidennessä kerroksessa. Mutta se ei tee mitään, kun on sellaiset
portaat, ei ollenkaan tiedä, että edes on niitä kulkemassa."

Hän vei vieraansa vestibyliin, joka oli kuin temppeli. Seinät hohtivat,
lattialla oli matot ja ikkunat olivat maalatut. Viidennessä kerroksessa,
jossa hän aukasi oven avaimellaan, toisti hän ihastuneena:

"Saattepa nähdä, saattepa nähdä."

Mutta Valérie ja Reine olivat luultavasti odottamassa, sillä he tulivat
heti vastaan. Valérie näytti vielä nytkin kolmenkymmenen kahden
vuotiaana hyvin nuorelta ja kauniilta, suloinen tummaverinen nainen,
jolla oli pyöreät, hymyilevät kasvot komeain hiusten ympäröiminä, vähän
liian suuret rinnat, mutta ihailtavat olkapäät, joista Morange hyvin
paljon ylpeili, kun hän esiintyi avokaulaisessa puvussa. Reine, joka nyt
oli kahdentoista, oli äitinsä elävä kuva, samat hymyilevät kasvot,
hieman pitemmät ehkä, ja somat sileät mustat hiukset.

"Oh, miten ystävällinen olitte, kun noudatitte meidän kutsua!" sanoi
Valérie iloisesti puristaessaan Mathieun molempia käsiä. "Mutta niin
ikävää, kun rouva Froment ei voinut seurata mukana! -- Reine, ota
vastaan herra Fromentin hattu!"

Ja sitten jatkoi hän:

"Meillä on, niinkuin näette, hyvin valoisa eteinen. Ehkä tahdotte nähdä
huoneustoamme sillä aikaa kuin munat kiehuvat? Sitten se olisi tehty, ja
sitten te ainakin tietäisitte, missä syötte aamiaista."

Tämä sanottiin rakastettavalla tavalla, ja Morange itse nauroi niin
hyväntahtoisesti, että Mathieu mielellään antoi heidän tyydyttää
turhamaisuutensa. Ensin sali, nurkkahuone, jossa oli harmahtavat,
kultakukalliset tapeetit ja komeat, valkeaksi lakeeratut huonekalut
Ludvig XV:nen mallia, joitten joukossa palissanderipiaano muodosti
suuren, mustan paikan. Sitten Grenellen bulevardin puolella Reinen
vaaleansininen huone, jossa oli amerikalaisesta kuusesta tehty pikku
tytön huoneen kalusto. Avioparin pieni makuuhuone oli huoneuston
toisessa päässä, ja sitä eroitti salista ruokasali; siinä olivat
tapeetit ja kalusto keltaset, ja sen täyttivät melkein kokonaan sänky,
peilikaappi ja toalettipiironki. Ruokasalissa upeili vanha klassillinen
tammi; häikäisevän valkoisen pöytäliinan yläpuolella kimalteli vahvasti
hopeoittu kattolamppu kuin ilotulitus.

"Tämä on ihastuttavaa!" sanoi Mathieu, ollakseen kohtelias. "Tämä on
erinomaisen komeaa!"

Isä, äiti ja tytär eivät väsyneet kulettamasta häntä ympäriinsä ja
selittämästä hänelle kaikkea. Mikä eniten häntä kummastutti, se oli,
että hän luuli nähneensä tämän kaiken jo ennen. Ja nyt muisti hän ...
Moranget olivat, luultavasti itsekään tietämättä, koettaneet syvässä
kunnioituksessaan ja salaisessa kateudessaan jäljitellä Beauchênen
kotia. Ollen aina rahapulassa voivat he ainoastaan ostaa halpahintaista
tavaraa, ja silloin täytyi heidän säästää mitä tarkimmin muissa
asioissa, mutta he ylpeilivät siitä, he luulivat, että he lähestyivät
kadehdittavaa yläluokkaa koettamalla matkia sitä.

"Ja lopuksi on meillä tämä" ... sanoi Morange avatessaan palkongille
menevän ruokasalin oven.

Palkonki kulki koko huoneuston pituuden. Tältä korkeudelta oli näköala
todellakin kaunis: Seine etäämpänä ja Passyn kukkulat, jotka näkyivät
kattojen yli, sama näkyala kuin Beauchênen talosta, mutta laveampi.

Siitä huomautti Valentinekin.

"Eikö tämä ole suurenmoista? Se on todellakin toista kuin nuo pari,
kolme puuta, jotka nähdään kadulta."

Palvelijatar toi sisään munat, istuttiin pöytään, ja Morange kertoi
riemumielellä, että kaikki tämä maksoi hänelle kuusitoista sataa
frankia. Se oli melkein kuin ilmaiseksi, vaikka tuo rahasumma teki
äärettömän suuren loven hänen kukkaroonsa. Mathieun, joka ymmärsi, että
hän oli pääasiallisesti kutsuttu sentähden, että hänelle voitaisiin
näyttää tätä uutta huoneustoa, täytyi vetää suunsa hymyyn, niin
ihastuksissaan näyttivät nuo rehelliset ihmiset olevan saadessaan
rehennellä hänen edessään. Kun hänellä itsellä ei ollut pienintäkään
kunnianhimoa eikä ollenkaan kadehtinut sitä loistoa, jota hän näki
toisilla, vaan oli täydellisesti tyytyväinen saadessaan elää
yksinkertaista elämää Mariannen ja lasten kanssa, ihmetteli hän
ainoastaan tätä perhettä, jota vaivasi halu loistella ja tulla
rikkaaksi, hän ei tuntenut mitään vastenmielisyyttä, hän hymyili, mutta
hän oli kuitenkin hieman surullinenkin.

Valériellä oli kaunis leninki keveästä kankaasta, jossa oli pieniä
keltaisia kukkia; tytär Reine, jonka hän mielellään puki keikailevampaan
pukuun, oli puettuna siniseen musliiniin. Ja aamiainenkin oli liiaksi
rikas: munia, kalaa, kotletteja ja sparrista. He rupesivat heti puhumaan
Janvillestä.

"Vai niin, teidän lapsenne voivat hyvin? Oi, miten suloisia ne ovat! Ja
te viihdytte maalla? Se on omituista; minä luulisin ikävystyväni siellä,
siellä on niin vähän huvitusta. Luonnollisesti tulemme me ilolla
tervehtimään teitä, koska rouva Froment on niin hyvä ja tahtoo nähdä
meitä."

Mutta keskustelu kääntyi kuin vastustamattoman voiman pakosta takaisin
Beauchêneihin. Se oli omituinen mielipide Morangeilla, he elivät
ainaisessa ihailussa, johon kuitenkin oli sekaantunut hiljaista
arvostelua. Valérie, joka oli hyvin ylpeä siitä, että sai olla mukana
Constancen vastaanotoissa lauvantaisin ja talven kuluessa oli tullut
kutsutuksi kaksi kertaa hänen luokseen päivällisille, oli myöskin
ottanut "päivänsä", tiistain, antoi pieniä iltamia ja köyhdytti itsensä
leivoksien hankkimisella. Hän puhui myöskin syvällä kunnioituksella
rouva Séguin du Hordelista ja komeasta talosta d'Antin kadun varrella,
jonne hän, kiitos siitä Constancen, oli tullut kutsutuksi tanssiaisiin.
Ja hän oli vielä enemmän ihastunut siihen ystävyyteen, jolla häntä
kohteli Beauchênen sisar Sérafine, jota hän ei koskaan kutsunut muulla
nimellä kuin rouva paroonitar de Lowicz.

"Hän on ollut täällä minun vastaanotossani kerran, hän on niin iloinen
ja hyvä! Tehän olette ennen ollut tuttavuudessa hänen kanssaan? Hänen
naimisensa jälkeen, kun hän sopi veljensä kanssa, tuon ikävän
perintöriidan jälkeen? Siinä on toki yksi, joka ei ole liiaksi ihastunut
rouva Beauchêneen!"

Valérie alkoi taas puhua Constancesta, luuli, että pikku Mauricella,
kuinka suuri ja paksu hän olikaan, oli sairaalloinen ulkonäkö, ja
ajatelkaa, mikä kauhea isku se olisi vanhemmille, jos he kadottaisivat
tuon ainoan poikansa! Heiltä on hyvin väärin, ett'eivät hanki hänelle
pientä veljeä. Mutta sitten antoi hän ymmärtää, että oli saanut
luottamusta osakseen, ja tiesi, että rouva oli yhtä haluton siihen kuin
miehensäkin. Hän iski silmää, Reinen tähden, joka viattomasti katseli
lautastaan.

"Mutta tehän näytätte noudattavan samaa politiikkaa", sanoi Mathieu
nauraen.

"Oh", huudahti Morange, "miten voitte te verrata meitä köyhiä raukkoja
Beauchênen herrasväkeen, jotka ovat niin rikkaita! Jos he antaisivat
minulle rikkautensa ja asemansa, niin pitäisin mielelläni tusinan
lapsia!"

"Ja muuten", sanoi Valérie tuntien pöyristystä, "jos me saisimme tytön
lisää... Kiitoksia paljon! Mutta jos me olisimme varmat, että saamme
pojan! Vaan minä pelkään liian paljon! Minä luulen, että olen
samanlainen kuin äitinikin, joka sai neljä tytärtä. Ette voi
kuvitellakaan ... se on hirveää."

Hän sulki silmänsä ja oli näkevinään onnettoman kotinsa, neljä
pelästynyttä, laihtunutta tyttöstä, jotka saivat kuukausia odottaa
kenkiä, leninkejä ja hattuja ja jotka kasvoivat vanhoiksi piioiksi
hirveästi odotellen kosijoita, joita ei tullut. Tytöillehän täytyy antaa
myötäjäiset.

"Ei, ei", jatkoi hän, "me olemme siksi viisaat, ett'emme tahdo pahentaa
tilaamme. Kun täytyy ajatella taloutensa varmistamista, niin silloin on
synti hankkia itselleen suurta lapsijoukkoa. Minä en salaakaan sitä,
että olen hyvin kunnianhimoinen mieheni puolesta; jos hän seuraa minun
neuvojani, kohoaa hän korkeaan asemaan, ja minua kauhistuttaa sellainen
ajatuskin, että minä sulkisin häneltä tien tyttöjoukolla. Ei, minä
toivon, että voimme antaa Reinelle runsaat myötäjäiset, kun itse tulemme
rikkaiksi."

Morange oli liikutettu, hän tarttui vaimonsa käteen ja suuteli sitä. Hän
oli tuon heikon miehen tahto, hän oli istuttanut kunnianhimonsa
mieheensä, ja mies rakasti häntä siitä syystä paljon enemmän.

"Minulla on kunnon vaimo, rakas Fromentini. Hänellä on päätä ja
sydäntä."

Kun Valérie jatkoi tuumainsa kehittämistä ja puhui siitä kauniista
huoneustosta, joka hänellä tulisi olemaan, vastaanotoista, niistä
kahdesta kuukaudesta, jotka hän viettäisi jossain kylpypaikassa kuten
Beauchênetkin, katseli Mathieu häntä mietteisiinsä vaipuneena. Tämä oli
toista kuin Moineaud, joka tiesi, ett'ei hänestä koskaan tule
ministeriä. Morange ehkä uneksi, että hänen vaimonsa tekee hänet
ministeriksi jonakuna päivänä. Kansanvaltaisessa maassa tahtoo ja voi
jokainen vähäpätöinen porvari kohota, ja siellä on kilpajuoksua,
jokainen tulee julkean hävittömäksi, sysää tieltään toiset päästäkseen
sitä pikemmin askeleen ylöspäin. Tällainen yleinen ylöspäin kohoaminen
on ainoastaan mahdollista sellaisessa maassa, jossa vallitsee
valtiollinen tasa-arvoisuus ja taloudellinen epätasaisuus, sillä siellä
on jokaisella sama oikeus onneen, vaaditaan vaan, että se valloitetaan
sydämettömän itsekkäisyyden taistelussa, jos nimittäin ihminen janoaa
yliluokan viekottelevain huvien nauttimista. Kansa ei voi elää
onnellisena kansanvaltaisen hallitusmuodon ollessa vallalla, ell'eivät
tavat ole yksinkertaiset ja yhteiskunnalliset ehdot jotenkin yhtäläiset.
Muuten syntyy ankara kilpajuoksu valtion virkain saamisesta,
ruumiillista työtä halveksitaan, loisteliaisuus tulee välttämättömäksi,
kilpaillaan rikkaudesta ja vallasta, jotta voitaisiin tyydyttää ahnasta
nautinnonhimoa. Se oli niinkuin Valérie sanoi. Ei tahdota rasittaa
itseään lapsilla, tahdotaan pitää kädet ja jalat vapaina tällaisessa
sodassa, jotta voitaisiin helpommin kavuta toisten ylitse.

Mathieu ajatteli myöskin matkimishalua, joka saa aikaan sen, että
varattomat köyhdyttävät itseään vielä enemmän matkimalla varakkaampia.
Mitä tuskaa on tuon jäljitellyn loisteliaisuuden takana, joka on niin
kallista, vaikka se olisi mukailtuakin! Kaikenlaisia hyödyttömiä
tarpeita luodaan, ja se hidastuttaa tuotantokykyä. Ei ole enään
sopivaista sanoa, että leipää puuttuu, kun tahdotaan kuvata köyhyyttä.
Se mikä puuttuu, se on ylellisyys; jos siitä täytyy luopua, niin
luulevat ihmiset olevansa kuolemaisillaan nälkään.

Kun jälkiruoka oli tarjottu ja palvelijatar mennyt pois, tuli Morange
hyvän aamiaisensa vaikutuksesta avomieliseksi; hän katseli vaimoaan,
iski silmää ja katsoi vierastaan.

"Hänhän on luotettava ystävä, hänelle voi puhua kaikki."

Ja kun Valérie oli pään nyökäyksellä ilmaissut suostumuksensa, jatkoi
Morange hymyillen:

"Niin, ystäväni, mahdollista on, että minä pian katoan tehtaasta. Se ei
ole päätetty, mutta minä ajattelen joka tapauksessa sitä. Minä olen sitä
jo ajatellut useamman kuukauden, sillä ainoastaan viiden tuhannen
frankin ansio kahdeksan vuoden työn perästä ja varsinkin tieto siitä,
että ei juuri koskaan voi saada paljoa enempää, voi saattaa epätoivoon."

"Se on hirmuista", keskeytti Valérie, "yhtä hyvin voi heti lyödä päänsä
seinään."

"Sellaisissa oloissa on parasta katsoa muita aloja, vai kuinka? Tehän
muistatte Michaudin, sen nuoren miehen, joka oli minun alaisiani
tehtaassa kuusi vuotta sitten, muuten hyvin lahjakas mies. Siitä on nyt
tuskin kuusi vuotta kun hän jätti meidät ja sai paikan Crédit
nationalissa, ja tiedättekö, mitä hän nyt ansaitsee? Kaksitoista tuhatta
frankia ... ajatelkaahan vaan, kaksitoista tuhatta frankia!"

Tämä numero kajahti kuin torven töräys. Aviopuolisojen silmät
pyörähtelivät innosta, ja tytönkin posket tulivat kuumiksi.

"Eräänä päivänä maaliskuussa kohtasin minä sattumalta Michaudin; hän
kertoi kaiken tuon minulle ja oli hyvin ystävällinen. Hän tarjoutui
hankkimaan minulle paikan siellä ja suosittelemaan minua parhaan kykynsä
mukaan. Mutta se on uhkapeliä; minun täytyy alussa tyytyä kolmeen
tuhanteen kuuteen sataan päästäkseni vähitellen hyvin korkealle
palkalle. Kolme tuhatta kuusi sataa! Mitenkä voi elää muutamia aikoja
kolmella tuhannella kuudella sadalla varsinkin nyt, kun tämä huoneusto
on lisännyt meidän menojamme niin suuresti?"

Ja Valérie keskeytti kiivaasti:

"Se, joka ei yritä, ei myöskään mitään saa! Sen sanon minä hänelle
ehtimiseen. Minä tahdon luonnollisesti, että pitää olla varovainen, en
sallisi hänen koskaan tekevän sellaisia tyhmyyksiä, jotka
vahingoittaisivat hänen tulevaisuuttaan. Mutta eihän hän voi lahota
sellaisella paikalla, joka ei ole hänen arvonsa mukainen."

"Te olette siis jo tehnyt päätöksen?" kysyi Mathieu.

"Olen", sanoi Morange, "minun vaimoni on tehnyt kaikki suunnitelmat, ja
me olemme tehneet päätöksemme ... ell'ei mitään odottamatonta tapahdu.
Muuten ei Crédit nationalissa tule yhtään paikkaa avoimeksi, ennenkuin
lokakuussa. Mutta, rakas ystävä, älkää sanoko tästä sanaakaan
kenellekään, me emme tahdo tulla eripuraisuuteen Beauchêneitten kanssa."

Hän katsoi kelloaan, sillä kun hän oli hyvin säännöllinen, ei hän
tahtonut tulla liian myöhään konttooriinsa, jossa hänen piti olla puoli
kaksi. Ja palvelijatarta käskettiin kiirehtimään kahvia pöytään. Se
juotiin kuumana, mutta silloin ilmoitettiin vieras, joka saattoi perheen
unohtamaan kaiken muun.

"Oo", huudahti Valérie ja nousi nopeasti ja punastuen ihastuksestaan,
"rouva paroonitar de Lowicz!"

Sérafine, joka nyt oli kahdenkymmenen yhdeksän, oli pitkä, kaunis, soma,
punahiuksinen nainen, jolla sitäpaitse oli komea vartalo. Hänen punaiset
huulensa hymyilivät riemuitsevasti, ja hänen ruskeissa, suurissa,
kullansädehtivissä silmissään paloi sammumaton irstaisuuden liekki.

"Älkää mitenkään häiriytykö minun tähteni, ystäväni. Palvelijattarenne
tahtoi välttämättömästi tuoda minut saliin, mutta minä tulin mieluimmin
tänne, sillä minulla on hieman kiire. Minä tulin noutamaan teidän pikku,
kiltti Reineä ottaakseni hänet mukaani illatsuun Circuksessa."

Ja uusi ihastuksen räjähdys tärisytti ilmaa. Tyttö istui siinä
mielipuolena ilosta, ja äiti rehenteli ylpeydestä sekä puhui
lakkaamatta.

"Oo, rouva paroonitar, te yllätätte meidät, te hemmoittelette
pienokaisen pilalle. Mutta eihän hän ole puettukaan vielä, ja meidän
täytyy pyytää teidän odottamaan silmänräpäyksen. Kas niin, tule nyt
heti, niin minä autan sinua. Kymmenen minuuttia, sen minä lupaan,
ainoastaan kymmenen minuuttia!"

Sérafine jäi yksikseen molempain herrain kanssa. Hän oli kummastunut
nähdessään Mathieun; nyt meni hän iloisena Mathieun luokse ja puristi
hänen kättänsä kuin vanha ystävä.

"Mitenkä te voitte?"

"Kiitos, erittäin hyvin."

Kun Sérafine istui Mathieun viereen liikahti Mathieu vasten tahtoaan
vetääkseen tuolinsa taaksepäin; hän näytti suuttuneelta tästä
kohtauksesta.

Hän oli ollut hyvä tuttu Sérafinen kanssa siihen aikaan, jolloin hän oli
tullut Beauchénen palvelukseen. Sérafine oli hillitsemätön nautinnon
ihminen, hermostunut nainen ilman omaatuntoa ja moraalia, rohkea ja
tarmokas, tykkänään antautunut hekuman palvelukseen. Hän oli kasvanut
tehtaan hälyssä ja pauhussa yhdessä perin itsekkään veljensä Alexandren
ja serkkunsa, hyvän, terveen, viisaan Mariannen kanssa. Aina
lapsuudestaan asti oli hän ollut utelias maistamaan kaikkia kiellettyjä
hedelmiä. Väitettiin, että hän oli viidentoista vuotiaana antanut erään
tuntemattoman miehen vietellä itsensä. Sitten tuli tuo omituinen juttu
hänen naimisestaan parooni de Lowiczin kanssa, lurjuksen, mutta kauniin
kuin jumala, jonka kanssa hän pakeni. Vuoden kuluttua synnytti hän
kuolleen lapsen, keskosen, johon hänen sanottiin olevan itse syypää.
Ahnas kun oli, oli hän perinnönjaossa isänsä jälkeen joutunut
eripuraisuuteen miehensä kanssa ja ajanut tämän ulos portista, jonka
jälkeen parooni matkusti Berliiniin ja murhattiin eräässä pelihuoneessa.
Iloissaan siitä, että oli päässyt miehestään, nautti Sérafine
häikäilemättä vapauttaan nuorena leskenä. Hän oli mukana kaikissa
huveissa, kaikissa juhlissa, ja monia tarinoita kuiskailtiin hänen
satunnaisista yhteyksistään, siitä julkeudesta, jolla hän pyrki
tarkoitustensa perille saadakseen heti valtoihinsa sen miehen, johon hän
oli iskenyt silmänsä, ja hänen kohtuuttomista uhreistaan vapaan
rakkauden alttarille; mutta koska hän oli säilyttänyt ulkonaisen arvonsa
eikä koskaan joutunut julkisiin häväistyksiin rakastajainsa tähden,
otettiin hän yhä vastaan kaikkialla, rikas, kaunis ja pidetty kun oli.

"Tehän asutte maalla?" kysyi hän ja kääntyi taas Mathieun puoleen.

"Niin, kuukauden päivät."

"Constance on siitä kertonut minulle. Minä tapasin hänen äskettäin rouva
Séguinin luona. Me olemme, kuten tiedätte, hyviä ystäviä nyt, kun minä
annan veljelleni hyviä neuvoja."

Hänen kälynsä Constance inhosi häntä, ja Sérafine laski siitä mielellään
leikkiä tavallisella reippaudellaan, hän joka julkisesti nauroi
kaikelle.

"Voitteko ajatella, siellä puhuttiin tohtori Gaudesta, tuosta
kuuluisasta kirurgista, jolla on jyrkkä keino, millä hän estää rouvia
saamasta lapsia. Minä luulin, että Constance pyytäisi hänen osoitettaan,
mutta hän ei uskaltanut."

Nyt yhtyi keskusteluun Morange:

"Tohtori Gaude, vai niin, eräs vaimoni ystävä on puhunut hänestä. Hän
kuuluu tekevän erinomaisia leikkauksia, oikeita ihmetöitä. Hän avaa
hyvin häikäilemättä vatsan niinkuin kaapin, ottaa siitä pois, mitä hän
tahtoo, ompelee kiinni taas, ja potilas tulee terveeksi edes tietämättä
mitä hänelle on tehty. Sehän on suurenmoista!"

Hän puhui lähemmistä yksityiskohdista, kertoi tohtori Gauden klinikasta
Marboeufissa, jonne kansaa virtaili näkemään leikkauksia niinkuin
mennään teaatteriin. Tohtori, joka ei halveksinut mammonaa vaan oli
päinvastoin hyvin rahanahne saatuaan rikkaita potilaita käsiinsä,
tavoitteli myöskin kunniaa mitä vaarallisimpain kokeitten
onnistumisessa, kokeitten, joitten alaisiksi tulivat klinikan köyhät
vaimot. Sanomalehdet puhuivat hänestä ehtimiseen, hän antoi
sanomalehtien puhua laveasti niistä varattomista naisista, joita hän oli
leikellyt, ja tämä kiihoitti rikkaita naisiakin yrittämään. Muuten oli
hän iloinen pessimisti, hän kuohitsi naisen kuin kaniinin, ja tämän teki
hän tinkimättä omantuntonsa kanssa: muutamia onnettomia ihmislapsia
vähemmän, eikö se ollut pelkkä voitto?

Sérafine puhkesi nauruun, kun hän näki Mathieun hämmästyneen ja
suuttuneen katseen; hänen valkeat sudenhampaansa salamoitsivat veristen
huulten välissä.

"Niin, ystäväni, tuo mies ei ole lähestulkoonkaan samanlainen kuin
teidän tohtorinne Boutan, joka neuvoo kaikkien naispotilaittensa
synnyttämään lapsia. Se on hänen yleinen lääkkeensä kaikkia tauteja
vastaan. Se minua vaan kummastuttaa, että Constance pitää tuota tohtori
Haikaraa lääkärinään, hän, joka pelkää aina tulevansa raskaaksi. Ja
siinä hän onkin oikeassa. Hyi, miten rumaa se on!"

Morange yhtyi kohteliaasti hänen nauruunsa osoittaakseen, että hän oli
samaa mieltä. Mutta Valérie ei tullut takaisin Reinen kanssa, hän tuli
kärsimättömäksi ja tuskaantui siitä, että hänen vaimonsa antoi
paroonittaren odottaa. Hän pyysi lupaa saada mennä katsomaan; hän
ajatteli, että hän ehkä voi auttaa tytön pukemisessa.

Kun Sérafine jäi kahdestaan Mathieun kanssa, iski hän suuret, tuliset
kullansädehtivät silmänsä häneen. Hän ei nauranut enään niinkuin ennen,
hänen rohkeat kasvonsa loistivat jonkinlaisesta pilkallisesta himosta
kajastuen hiusten punertavaan väriin. Syntyi sangen pitkä äänettömyys
aivankuin hän olisi tahtonut saattaa Mathieun hämmennyksiin ja voittaa
hänet.

"Kiltti Marianne voi ehkä hyvin?"

"Kyllä, kiitos."

"Ja lapset varttuvat?"

"Niin tekevät."

"Te olette siis onnellinen kuin hyvä perheenisä siellä kaukaisessa
nurkassanne?"

"Täydellisesti onnellinen."

Sérafine vaikeni taas, mutta katsoi yhä Mathieutä yhä kiihoittavammin ja
päivänpaisteisena, hurmaavana kuin seireeni, jonka polttavat silmät
myrkyttävät miesten sydämet. Vihdoin sanoi hän pitkäveteisesti:

"Meidän välimme on siis aivan loppu?"

Mathieu osoitti liikkeellä, että se oli aivan loppu. Heidän historiansa
oli nyt jo vanha. Mathieu oli yhdeksäntoista vuotias ja oli äsken tullut
Beauchênen palvelukseen, kun Sérafine, joka oli naimisissa ja
yhdenkolmatta vuotias, oli äkkiä eräänä iltana ollessaan ilman seuraa
heittäytynyt hänen syliinsä. Mathieu oli heikkona hetkenään antanut
yllättää itsensä. Muutamia kuukausia myöhemmin, ennenkuin hän oli nainut
Mariannen, oli hän rikkonut nämät välit.

"Loppuko, aivanko loppu?" kysyi Sérafine taas taisteluun vaativalla ja
hymyilevällä katseella.

Hän oli todellakin vastustamattoman viehättävä. Ei koskaan Mathieu ollut
nähnyt häntä niin kauniina, niin leimuavan himoisena saada heti
tyydyttää oikkunsa. Hän tarjosi itseään voittajan varmuudella, ilman
häveliäisyyden jälkeäkään, hänhän oli vapaa ja tiesi varmaan, että hän
voi antaa yhtä paljon ja enemmänkin kuin ottaa vastaan. Kaiken tämän
alla oli kuitenkin saatanallinen halu kiusata Mathieutä, ottaa mies
toiselta naiselta, pieneltä, tuhmalta sukulaiselta ja pakoittaa tämä
sukulainen itkemään.

Kun Mathieu ei nytkään vastannut edes liikkeellä, ei hän siitäkään
suuttunut, vaan näyttäytyi yhä vastustamattomammalta seireeniltä.

"Minä pidän enemmän tästä, älä vastaakaan, älä sanokaan, että kaikki on
loppu. Minun puoleltani, rakas ystäväni, ei se koskaan lopu. Se voi
tapahtua, kun te tahdotte, ymmärrättekö, illalla, huomenna, tai minä
päivänä tahansa teitä haluttaa tulla naputtamaan oveani. Tehän tiedätte,
missä minä asun, eikö totta? Minä odotan teitä."

Punertava pilvenhattara peitti Mathieun kasvot. Hän sulki silmänsä,
jotta ei näkisi Sérafinea, joka nojasi hänen puoleensa hehkuvana ja
tuoksuava. Ja pimeydessä silmäluomiensa takana näki hän Sérafinen
huoneuston, jossa hän oli käynyt vieraisilla Mariannen kanssa, alemman
kerroksen eräässä talossa Marignanin kadun varrella. Erityinen ovi vei
siellä hiljaisiin huoneisiin, jotka olivat verhotut äänen
tukahduttamiseksi paksuilla matoilla ja oviverhoilla. Palvelusväkenä oli
naisia, jotka veivät vieraan sanaakaan sanomatta sisään ja katosivat
kuin varjot. Nuoren parin oli Sérafine siellä ottanut vastaan pienessä
salissa, jossa ei näyttänyt olevan ainoatakaan ikkunaa ja jossa
kandelabrien kymmenen kynttilää paloi keskellä päivää. Mathieu tunsi
vielä monen vuoden kuluttua sen läpitse tunkevan, lämpimän tuoksun, joka
siellä oli huumannut hänen aistimensa.

"Minä odotan sinua", kuiskasi Sérafine huulet aivan lähellä Mathieun
huulia.

Kun Mathieu vavahdellen vetäytyi taaksepäin suutuksissaan siitä, että
hän näytteli sellaisen miehen osaa, joka hylkää viehättävän naisen,
luuli Sérafine, että hän aikoi vielä kerran kieltäytyä, ja hän pani
äkkiä pienen, lämpimän kätensä Mathieun huulille.

"Hiljaa, he tulevat. Ja minä en tarvitse mitään tohtori Gaudea, kuten
tiedät."

Herra ja rouva Morange tulivat nyt vihdoinkin takaisin Reinen kanssa.
Äitinsä oli polttamalla kähertänyt hänen hiuksensa. Reine oli todellakin
ihastuttava heleässä, valkeilla pitseillä reunustetussa
silkkileningissään ja samasta kankaasta tehdyssä suuressa hatussaan.
Hänen iloisia, pyöreitä kasvojaan peitti iho niin heleä ja hieno kuin
ruusunlehti.

"Ah, sinä pieni keruubi!" huudahti Sérafine imarrellakseen vanhempia.
"Hän vielä kerran ryöstetään minulta..."

Ja hän syleili Reineä ihastuksissaan ja oli olevinaan ikävissään siitä,
että hänellä itsellä ei ollut lapsia.

"Niin, siitä tulee niin surumieliseksi, kun näkee tuollaisen pienen
aarteen. Jos voitaisiin olla varmat siitä, että Herramme antaisi
jollekin noin ihastuttavan, pienen lapsen, niin kellään ei todellakaan
olisi mitään sitä vastaan. No niin, mutta minähän voin varastaa hänet
teiltä enkä anna enään häntä takaisin."

Herrasväki Morange nauroi tyytyväisenä. Mathieu, joka tunsi Sérafinen
erittäin hyvin, kuunteli kummastuneena. Kuinka monta kertaa oli hän
heidän lyhyen yhdyselämänsä aikana kiivaalla äänellä puhunut hänen
kanssaan lapsista, joita aina pitäisi pelätä. Ne ovat ainaisena uhkana,
ne turmelevat ja vähentävät nautinnon, ne antavat ihmisen maksaa hetken
huvin pitkäaikaisella kärsimyksellä ja loppumattomalla huolella.

Sitäpaitse turmelevat ne naisen kauneuden, tekevät hänet ennen aikaansa
vanhaksi ja miesten inhoamaksi. Luonto on aivan hullu, kun se on antanut
rakkauden maksaa äiteyden ankaran veron. Aina siitä asti kuin
raskaudentila, joka onneksi oli päättynyt keskosen synnyttämiseen -- oli
antanut hänelle varoituksen, jota hän vieläkin kauhistuu, oli hän valmis
rikokseen päästäkseen lapsia synnyttämästä.

Hän tunsi Mathieun kummastuneen katseen, se huvitti häntä ja hän lausui
pilkallisella äänellä:

"Eikö totta, ystäväni, minähän sanoin teille äsken, että tultuani
leskeksi lohdutan itseäni miten parhain taidan siitä, että olen tuomittu
ainaiseksi lapsettomaksi."

Mathieu tunsi taas polttavan punan kasvoillaan, ja hän ymmärsi, mitä
Sérafine tarkoitti, minkälaisia inhoittavia hedelmättömiä nautintoja hän
lupasi hänelle.

Reine katseli Sérafinea ihastuneena ja hurmaantuneena tuon kauniin
naisen ystävyydestä. Hän heittäytyi Sérafinen syliin ja huudahti
tyydytetystä turhamaisuudesta värähtelevällä äänellä.

"Oi, rouvani, kuinka minä pidän teistä!"

Aina portaille asti saattoi Morangen herrasväki paroonitar de Lowiczia,
eivätkä he keksineet sanoja, joilla olisivat voineet ilmaista
kiitollisuutensa tuolle heidän itsensä tavoittamalle ylellisyydelle,
joka oli tullut noutamaan heidän tyttärensä.

Kun he olivat sulkeneet eteisen oven, hyökkäsi Valérie palkongille
huudahtaen:

"Mennään katsomaan, kun he menevät!"

Morange, joka ei enään ajatellut konttooriaan, asettui hänen viereensä,
huusi Mathieutä ja sai tämänkin nojautumaan kaidepuun ylitse. Siellä
alhaalla oli sirot viktoriavaunut, joita ajoi liikkumatta kuskipukilla
istuva komea kuski. Tämä näky sai aviopuolisot haltioihinsa
ihastuksesta. Ja kun Sérafine astui vaunuihin sekä antoi tytön istua
viereensä, eivät he voineet olla ääneensä nauramatta.

"Miten kaunis hän on, miten hän on onnellinen!"

Tässä silmänräpäyksessä tunsi Reine, että häntä katsottiin. Hän katsoi
ylöspäin, hymyili ja tervehti. Ja Sérafine teki samoin, kun hevonen
ravasi pois ja kääntyi kadun kulmassa.

Nyt tuli viimeinen purkaus:

"Katsokaa häntä, katsokaa häntä!" huudahti Valérie. "Miten lapsellinen
hän on! Kahdentoista vuotiaana on hän vielä yhtä viaton kuin äsken
syntynyt lapsi. Minä en koskaan voi uskoa häntä kenellekään. Eikö hän
näytä pieneltä herttuattarelta, jolla ei koskaan ole ollut omia
ajopeliään?"

Morangessa heräsivät taas tulevan onnen unelmat.

"Minä toivon, että hän saa yhden lapsen, kun me hänet naitamme. Kun minä
kerran tulen Crédit nationaliin, niin kaikki toiveesi täyttyvät."

Sitten kääntyi hän Mathieun puoleen:

"Eikö olisi rikoksellisesti tehty meiltä, jos me hankkisimme yhden
lapsen lisää? Meitä on jo kolme, ja rahan ansaitsemiseen vaaditaan niin
paljon työtä ja vaivaa"...




III


Mathieu, joka tahtoi lähteä työstään aikaisemmin ehtiäkseen talonisännän
luokse, ennenkuin lähti päivälliselle ravintolaan -- kuten hän
Mariannelle oli luvannut -- sai iltapäivällä niin paljon tekemistä
tehtaassa, että hän näki tuskin vilaustakaan Beauchêneesta.

Ja se oli helpoituskin hänelle, sillä häntä hävetti se salaisuus, jonka
hän sattumalta oli keksinyt, hän pelkäsi saattavansa Beauchênen
häpeemään. Mutta niinä parina kertana kun he vaihtoivat jonkun sanan
keskenään, ei hänen päällikkönsä näkynyt edes muistavan, että hänellä
olisi mitään hävettävää. Hän ei koskaan muulloin ollut näyttänyt niin
toimintahaluiselta. Aamullinen väsymys oli paennut, hän nauroi ja puhui
kovalla äänellä aivankuin mies, joka ei pelkää työtä ja joka pitää
elämää hupaisena.

Mathieu, joka tavallisesti ei lähtenyt ennen kello kuutta, meni nyt
kello puoli kuusi Morangen luokse nostamaan kuupalkkaansa. Se nousi
kolmeensataan viiteenkymmeneen frankiin. Mutta kun hän oli tammikuussa
ottanut etukäteen viisisataa frankia, josta hän kuussa maksoi takaisin
viisikymmentä, sai hän ainoastaan kolmesataa. Hän laski viisitoista
louisdoriaan ja pani ne iloisella mielellä taskuunsa, mikä sai
kassanhoitajan tekemään erään kysymyksen.

"Niin, nämä rahat tulevat todellakin kreivin aikaan; vaimollani ei
aamulla ollut kuin kolmekymmentä souta."

Kello oli jo yli kuuden, kun Mathieu tuli siihen komeaan taloon d'Antin
kadun varrella, jossa Séguin de Hordel asui.

Séguinin iso-isä oli ollut yksinkertainen Janvillen talonpoika. Hänen
oma isänsä, joka oli ollut armeijan muonavarain hankkija, oli koonnut
melkoisen omaisuuden. Ja itse eli hän, nousukkaan poika kun oli, rikkaan
ja komean laiskurin elämää, oli jäsen suurimmissa klubeissa, piti
hevosia, oli rakastavinaan taidetta ja kirjallisuutta ja kannatti
rikkaana sekä vapaamielisenä dilettanttina repäisevimpiä mielipiteitä.

Hän oli nainut hyvin vanhaa aatelia olevan köyhän tytön, Valentine de
Vaugeladen, vähäverisen, ahdasmielisen naisen, joka äidin palavasta
uskoninnosta huolimatta ainoastaan tavan vuoksi noudatti kirkollisia
tapoja ja himoitsi maailmallisia huvituksia. Itse Séguinkin kävi
kirkossa naimisensa jälkeen, koska sitä pidettiin hyviin tapoihin
kuuluvana.

Hänen isoisällään, talonpojalla, oli ollut kymmenen lasta, isä, armeijan
muonavarainhankkija oli tyytynyt kuuteen, ja kun hän itse oli saanut
kaksi, pojan ja tytön, selitti hän, että sellainen saisi loppua nyt,
koska nytkin jo oli tarpeeksi väärin, että oli hankittu maailmaan kaksi
olentoa, jotka eivät sitä olleet pyytäneet.

Séguin omisti muun muassa Janvillen tuolla puolen suuren maatilan, jossa
oli viisisataa hehtaaria metsää ja korpea ja jonka hänen isänsä oli
ostanut vetäytyessään pois liike-elämästä ja koottuaan äärettömän suuren
omaisuuden. Hänen alituinen toivonsa oli ollut päästä riemuretkessä
takaisin synnyinseudulleen, josta hän oli lähtenyt köyhänä, ja hän aikoi
juuri rakentaa ruhtinaallisen linnan suureen puistoon, kun kuolema
tempasi hänet pois.

Séguin, joka oli saanut melkein kaikki nämät alueet perintöosakseen,
tyytyi myymään metsästysmaita; hän oli muodostanut viidensadan frankin
osakkeita, joista hänen ystävänsä kilpailivat ja jotka tuottivat hänelle
erittäin hyvän koron. Paitsi metsiä ei siellä ollut mitään muuta kuin
viljelemätöntä maata, lampia, hiekkaharjuja, kivikkoja, ja yleisenä
mielipiteenä paikkakunnalla oli, ett'ei yksikään maanviljelijä voi
koskaan saada näistä maista mitään. Ainoastaan armeijan
muonavarainhankkija olisi voinut unelmoida tuosta romantisesta puistosta
ruhtinaallisen linnan ympärillä. Se oli myöskin hän, joka oli hankkinut
itselleen oikeuden lisätä arvonimen "de Hordel" omaan nimeensä sen
torninraunion mukaan, joka oli hänen tilallaan.

Beauchênen kautta, joka oli yksi metsästysosakkeitten omistaja,
oli Mathieu oppinut tuntemaan Séguinen ja löytänyt vanhan
metsästyspaviljongin metsänlaidassa, tuon yksinäisen, rauhallisen
harakanpesän, jota hän rakasti siihen määrään, että oli vuokrannut sen
ja muuttanut sinne omaisineen. Valentinekin oli ollut niin rakastettava,
että oli siellä käynyt heidän muuttaessaan heitä tervehtimässä, ja hän
oli ylistellyt paikan runollisuutta ja nauranut sitä, ett'ei hän edes
itse tiedä, mitä hän omistaa.

Asian oikea laita oli kuitenkin se, ett'ei hän olisi voinut asua siellä
tuntiakaan. Hänen miehensä oli johdattanut hänet kirjalliseen,
taiteelliseen ja hienon maailman Pariisiin, juoksi hänen kanssaan
ehtimiseen kirjallisissa salongeissa, ateliereissä ja näyttelyissä,
teaattereissa ja huvittelupaikoissa, sanalla sanoen kaikissa niissä
sulatusuuneissa, joissa heikot sydämet ja aivot poltetaan. Séguinilla,
joka niin mielellään tahtoi olla muita etevämpi, oli kuitenkin ikävä ja
hän viihtyi ainoastaan hevostensa kanssa huolimatta siitä, että hän
vaati tunnustusta rakastavansa kirjallisuutta ja tulevaisuuden
filosofiaa, huolimatta taidekokoelmistaan, huonekaluistaan, savi- ja
tina-astioistaan ja ennen kaikkea kirjoistaan, joista hän niin ylpeili.

Ja hän muodosteli vaimonsa itsensä mukaan, turmeli hänet omasta
ehdostaan huikentelevilla mielipiteillään, mustasi hänet
toverielämällään sellaisten henkilöitten kanssa, joitten kanssa hän
luuli olevan reipasta ja muodinmukaista seurustella. Tuo pieni, hurskas
hanhi, joka oli uskottu hänen huostaansa, oli siis jo valmiina
mitä suurimpiin hullutuksiin; hän piti vielä tapana käydä
herranehtoollisella, mutta ylisti syntiä ja totutti itsensä päivä
päivältä yhä enemmän harha-askeleen ottamisen ajatukseen. Tämä kaikki
voi hyvin helposti johtaa suureen onnettomuuteen, sillä Séguin oli siksi
tyhmä, että hän oli usein raaka ja pilkallinen vaimoaan kohtaan, ja tämä
loukkasi vaimoa niin, että hän tuli kylmäksi ja uneksi tulevansa
toisella tavalla rakastetuksi, hellemmin ja lempeämmin.

Kun Mathieu tuli taloon, jonka komeasti koristetussa
renessanssifasaadissa oli kahdeksan ikkunaa joka kerroksessa, hymyili
hän ja ajatteli:

"Täällähän asuu aviopari, joka ei odota kolmeasataa frankiaan
kuukaudessa kolmekymmentä souta taskussa."

Vestibyyli oli äärettömän komea, pronssia ja marmoria. Oikealla oli
kolme salia ja ruokasali, vasemmalla biljaardi, tupakkahuone ja
talvipuutarha. Ensi kerroksessa oli keskellä Séguinin työhuone, suuri ja
korkea huone, joka täytti talon koko keskiosan; hänen makuuhuoneensa oli
oikealla, vaimon ja lasten vasemmalla. Toisessa kerroksessa oli kaksi
huoneustoa varattu lapsia varten, kun ne olivat kasvaneet suuriksi.

Eräs palvelija, joka tunsi Mathieun, vei hänet heti herran työhuoneesen,
jossa käski Mathieun odottamaan; hänen herransa puki päälleen. Hetkisen
luuli tulija, että hän oli yksikseen, ja hän katseli tuota suurta
huonetta, silmäili korkeaa ikkunaa vanhanaikaisine lasimaalauksineen,
samettisia, hopealla kirjailtuja oviverhoja, tammista kirjakaappia,
jossa oli rivittäin komeita kirjoja, pöytiä, joilla oli kallisarvoisia
kulta-, lasi-, pronssi- ja marmoritaideteoksia, niitten joukossa myöskin
uudenaikainen kokoelma tinasia esineitä. Kaikkialla oli itämaalaisia
mattoja, matalia, mukavia tuoleja, ja yksinäisiä nurkkia, joita korkeat
lehväkasvit verhosivat ja joissa voi parittain olla häiritsemättä.

"Ei, mutta oletteko te täällä, herra Froment!" sanoi äkkiä ääni, joka
tuli tinaesineillä lastatun pöydän luota.

"Ah", sanoi Mathieu hetken epäiltyään, "herra Charles Santerre!"

Se oli jo toinen kerta, kun Mathieu tapasi Santerren tässä huoneessa.
Charles Santerrella, kuuluisalla ja salongeissa huomatulla
romaanikirjailijalla, oli kaunis otsa, hellät, ruskeat silmät, ja liian
punainen ja suuri suu, jota verhosi assyyrialaisella tavalla leikattu ja
käherretty parta. Hän oli kohonnut naisten avulla, joita hän hakkaili
muka tutkiakseen heitä; hän käytti heitä niin paljon kuin voi huvikseen
ja edukseen. Hänen sanottiin muuten olevan hyvin nöyrä, kohtelias ja
orjamaisesti rakastunut naisiin niin kauvan kuin hän ei ollut saanut
heitä valtaansa; sitten käänsi hän heille röyhkeästi selkänsä, kun he
eivät enään olleet hänelle miksikään hyödyksi. Poikamiehenä
periaatteensa ja suunnitelmiensa mukaan, asettui hän toisten pesiin ja
omaksui hienon maailman paheet; hänen kirjallisena erikoisalanaan oli
aviorikokset ja hän kertoili ainoastaan rikoksellisesta, liian
hienostuneesta rakkaudesta, tuosta hedelmättömästä rakkaudesta, joka ei
hanki lapsia maailmaan. Hänellä ei alussa ollut mitään suuria toiveita
kirjoistaan, kirjaileminen oli hänestä ainoastaan hupainen ja tuottelias
ammatti, jonka hän oli itselleen valinnut. Menestyksensä viekoittelemana
oli hän sitten kuulustellut turhamaisuutensa ääntä, joka hänelle
vakuutti, että hän oli kirjailija. Ja hän esiintyi nyt kuolevan maailman
salonkielämän kertoilijana, hän saarnasi mitä veltostuneinta pessimismiä
ja sellaista molemminpuolista pidättäväisyyttä, joka ihmiskunnan
loppumisessa näki sen onnen.

"Séguin tulee pian", sanoi hän mitä rakastettavimmalla äänellä. "Minä
olen saanut päähäni viedä hänet ja hänen vaimonsa kanssani syömään
päivällistä ravintolaan, ja sitten me menemme erääsen pieneen
premiäriin, jossa syntyy mellakoita ja tappelu."

Nyt vasta huomasi Mathieu, että hän oli jo pukeutunut hännystakkiin. He
pakisivat hetkisen, Santerre näytti erästä uutta tinaesinettä, pientä,
alastonta naista, laihaa ja pitkää, joka makasi vatsallaan pää hiuksien
peittämänä; mestariteos, sanoi hän, koko kärsivä ihmiskunta, yksinäisen
naisen avuttomuus, kun hän vihdoinkin on irtaantunut miehestä. Se oli
Santerre, joka tultuaan ystäväksi taloon kylvi sinne kirjallista ja
taiteellista mielettömyyttään, mikä teki yksinkertaisen ja luonnollisen
jokapäiväisen elämän yhä onnommaksi.

Nyt tuli Séguin sisään. Hän oli yhtä vanha kuin Santerre, mutta pitempi
ja solakampi, hyvin vaaleaverinen, kotkannenä, harmaat silmät, ohuet
huulet ja pienet viikset. Hänkin oli hännystakissa.

"Niin, rakas ystäväni", sanoi hän ollen hieman sammaltavinaan
puhuessaan, "Valentine tahtoo välttämättömästi ottaa toisen leningin.
Meidän täytyy olla kärsivällisiä, meillähän on vielä tunti aikaa."

Kun hän huomasi Mathieun, pyysi hän ylen kohteliaasti, mutta ylhäisellä
äänenpainolla anteeksi. Ja kun tämä, jota Séguin kutsui "rakkaaksi
vuokralaisekseen" oli maininnut käyntinsä syyn, repeämän sinkkikatossa
viime sateen jälkeen, suostui hän heti siihen, että Janvillen levyseppä
saa tulla juottamaan sen kiinni. Mutta kun hän uusista selityksistä
ymmärsi, että koko katto täytyi laittaa uudestaan, niin huono se oli,
jätti hän heti kohteliaan puhetapansa, vastusti ja sanoi, että hän ei
voi sellaiseen korjaukseen uhrata rahasummaa, joka on paljoa suurempi
vuotuista vuokraa, kuuttasataa frankia.

"Juottamiseen", sanoi hän, "siihen minä suostun. Minä kirjoitan
levysepälle."

Ja päästäkseen erilleen tästä aineesta sanoi hän:

"Odottakaahan hieman, herra Froment! Minä näytän teille erään
mestariteoksen, teille, jolla on niin hyvä arvostelukyky."

Hän piti todellakin Mathieutä jossakin määrin arvossa, sillä hän tiesi,
että Mathieullä oli nopea, aina työskentelevä ajatus. Mathieu hymyili ja
suostui hänen pyyntöönsä päätettyään itsekseen, ett'ei hän jätä taloa,
ennenkuin on saanut lupaan uuden katon. Séguin otti esiin korukansiin
sidotun kirjan, jonka hän uskonnollisella hartaudella antoi Mathieulle.
Valkeassa nahkakannessa oli suuri hopealilja, jonka yläpuolella taas oli
nippu suuria violetinvärisiä ohdakkeita. Ja kirjan nimi: "Katoomaton
Kauneus" oli ylhäällä eräässä kulmassa niinkuin taivaassa.

"Aate ja värit ovat ihailtavat", sanoi Mathieu, joka todellakin oli
ihastunut. "Nykyään sidotaan kirjat sellaisiksi, että ne ovat todellisia
pieniä mestariteoksia."

Hän katseli kirjan nimilehteä.

"Tämähän on herra Santerren viimeinen romaani!"

Séguin katseli hymyillen kirjailijaa, joka oli tullut lähemmäksi. Ja
kun hän näki Santerren katselevan kirjaa äärettömän ihastuneena, sanoi
hän:

"Rakas ystäväni, kirjansitojani toi sen minulle tänä aamuna, ja minä
odotin juuri tilaisuutta saadakseni hämmästyttää teitä sillä. Se on
helmi minun kokoelmissani. Mitä sanotte tästä aatteesta? Lilja, joka
merkitsee voittavaa puhtautta, ja ohdakkeet, rauniotaimet, jotka
merkitsevät vihdoinkin kuolleen, täydellisen onnen valloittaman maailman
hedelmättömyyttä ... nehän kuvaavat koko teidän teoksenne sisällystä."

"Kyllä, kyllä. Tehän imartelette minua, te teette minut itserakkaaksi."

Mathieu oli lukenut tämän romaanin, hän oli lainannut sen rouva
Beauchêneelta, jotta hänen vaimonsa Marianne saisi tutustua kirjaan,
josta koko maailma puhui. Ja se oli suututtanut Mathieutä tavallista
enemmän. Tällä kertaa oli Santerre jättänyt tavallisen poikamiehen
asunnon, jossa hänen maailman naisensa harjoittivat luvatonta rakkautta
viiden ja seitsemän välillä; hän oli nyt tahtonut kohota puhtaasen
taiteesen, hämärään, lyyrilliseen symbolismiin. Hän kertoi siinä hienon
jutun kreivitär Anne-Mariesta, joka oli välttääkseen karkean aistillista
miestään paennut Bretagneen nuoren taivaallisia näkyjä näkevän
taiteilijan Norbertin luokse, joka oli ottanut näkyjensä mukaan
kuvitellakseen nunnaluostarin kappelin. Kolmekymmentä vuotta kesti hänen
ihanteellinen taidemaalauksensa, ja se oli kuin seurustelua enkelien
kanssa. Kirja oli ainoastaan kertomus näistä kolmestakymmenestä
vuodesta, mitenkä hän näinä kolmenakymmenenä vuotena eli Anne-Marien
sylissä, pyhissä, salaperäisissä ja hedelmättömissä hyväilyissä, niin
ett'ei ryppykään rumentanut Anne-Marien naisellista kauneutta;
Anne-Marie oli näitten kolmenkymmenen hedelmättömyyden vuoden jälkeen
yhtä nuori, yhtä terve kuin silloin, kun he ensi kerran olivat toisensa
tavanneet rakkaudessa. Saadakseen piirteet selvemmiksi oli Santerre
ottanut mukaan muutamia läheisessä pikkukaupungissa asuvia
sivuhenkilöitä, porvarinaisia, vaimoja ja äitejä, joiden lopuksi tuli
fyysillinen ja moraalinen heikontuminen.

Tämän hedelmättömän rakkauden tyhmässä ja rikoksellisessa teoriassa
suututti Mathieutä ennen kaikkea se, että neitsyydelle annettiin siinä
kaikki fyysillinen kauneus ja koko siveellinen aateluus. Hän ei voinut
olla sanomatta kirjan tekijälle:

"Se on hyvin huvittava ja merkillinen kirja. Mutta mitenkä sitten
kävisi, jos Norbert ja Anne-Marie saisivat lapsen? Jos Anne-Marie tulisi
raskaaksi?"

Santerre keskeytti hänet ällistyneenä ja loukkaantuneena.

"Raskaaksiko? Ei yksikään nainen tule raskaaksi, jos häntä vaan rakastaa
maailmaa kokenut mies."

"Tiedättekö, mikä minua suututtaa?" huudahti Séguin, joka puoleksi
makasi leposohvallaan. "Se on tuo tuhma syytös katolilaisuutta vastaan,
että se muka saarnaisi juuri tuota ihmiskunnan lisääntymistä, joka on
niin ilettävää ja häpeällistä. Syytös on väärä, ja sen olette te hyvin
hyvästi todistanut kirjassanne. Te olette sanonut ratkaisevan sanan, ja
hyvänä katolilaisena kiitän minä teitä siitä."

"Niin olenkin", sanoi Santerre ja istahti leposohvaan. "Uudesta
testamentista saadaan turhaan etsiä Mooseksen kirjain lausetta:
'Lisääntykää ja täyttäkää maa.' Jeesuksella ei ole isänmaata, ei
omaisuutta, ei ammattia, ei perhettä, ei vaimoa eikä lapsia. Hän on
persoonalliseksi muuttunut hedelmättömyys. Ensimäiset kristityt
lahkokunnatkin inhosivat avioliittoa. Hurskasten mielestä oli nainen
ainoastaan saastainen olento, kiusauksen ja turmeluksen henki. Ehdoton
puhtaus tuli täydelliseksi: hedelmätön, mietiskelevä, yksinäinen egoisti
teki työtä ja eli ainoastaan oman yksityisen pelastuksensa tähden. Ja
neitsy on naisihanne, vieläpä äiteydenkin ihanne. Vasta paljon myöhemmin
katolilaisuus perusti avioliiton siveelliseksi suojeluskeinoksi, himojen
rajoittajaksi, koska ei mies eikä nainen voi olla enkeli. Sitä
siedetään, se on välttämätön pahe, erityisillä ehdoilla sallittu
asiaintila, sillä kristityt eivät ole niin sankarillisia, että voisivat
elää täydellisinä pyhimyksinä. Mutta meidän päivinämme samoin kuin
kahdeksantoista sataa vuotta sitten ei uskovainen, armon saanut mies
koske naiseen, vaan tuomitsee hänet ja pitää itsestään erillään.
Ainoastaan neitsy Maarian liljat levittävät tuoksuaan taivaassa."

Laskiko hän leikkiä? Hänen äänessään tuntui kuin pidätettyä naurua, jota
ei Séguin kuitenkaan tuntunut kuulevan. Hän vaan yhtyi Santerren
mielipiteesen ja sanoi:

"Aivan totta! Kauneus voittaa aina, ja teidän kirjanne kertoo juuri
unohtumattomasta kauneudesta: koskemattomasta neitseestä, jota ei mikään
ole saastuttanut ja jolle alhaiset sikiämistoiminnat ovat kaikkea
merkitystä vailla. Ei voi inhotta katsella kaduilla noita likaisia,
kuihtuneita, rumentuneita naisia, joitten perässä kulkee kokonainen
rivi lapsia kuin kananpojat kanan jälessä. Kansan terveellä
talonpoikaisjärjelläkin on selvä käsitys tästä asiasta; heistä tehdään
pilkkaa, kun kulkevat sivuitse, heitä nauretaan ja halveksitaan."

Mathieu, joka ei ollut istunut, huomautti nyt:

"Mutta kauneuden ihanne vaihtelee. Te pidätte naisen hedelmättömyyttä
kauniina ja ihailette hänen pitkää solakkaa vartaloaan. Mutta koko
renessansin aikana pidettiin kauniina tervettä, vahvaa naista, jolla oli
leveät lantiot ja voimakkaasti kehittyneet rinnat. Rubensin, Tizianin ja
vieläpä Raphaelinkin maalauksissa on nainen vahvajäseninen, ja neitsyt
Maaria on kuvattu todelliseksi äidiksi. Ja huomatkaa, että vaaditaan
ainoastaan, että kauneuden ihanne muuttuu, niin silloin pienen perheen
sijalle, joka nyt on niin suuressa arvossa, tulee suurilukuinen perhe ja
ainoastaan sitä sanotaan silloin kauniiksi. Minun mielestäni on se ainoa
keino kansan väkiluvun suurta vähenemistä, tuota yhteiskunnallista
onnettomuutta vastaan, jonka tähden nyt niin paljon surraan."

Séguin ja Santerre katsoivat toisiaan hymyillen ja surkuttelevan
näköisinä.

"Onko kansan väheneminen yhteiskunnan onnettomuus?" sanoi Séguin.
"Voitteko te, joka olette niin ymmärtävä, itsekään uskoa sitä? Mutta
ajatelkaahan toki hieman asiaa!"

"Siinä taas yksi tuon onnettoman optimismin uhreja!" lisäsi Santerre.
"Muistakaa ennen kaikkea, että luonto toimii sokeasti, ja joka ei sen
toimintaa korjaile, hän joutuu sen uhriksi!"

He puhuivat toinen toisensa jälkeen, usein molemmat yht'aikaa. He
kiihtyivät ja innostuivat pimeitten mielikuvitustensa vaikutuksesta.
Ennen kaikkea mitään edistystä ei ole olemassakaan. Ajateltakoon
ainoastaan edellisen vuosisadan loppua, jolloin Condorcet ennusti uutta
kultaista aikakautta, yleistä yhdenvertaisuutta, rauhaa yksityisten ja
valtioitten välillä, mitkä jalot mielikuvitukset saivat kaikkein sydämet
sykkimään, tulevaisuuden ihanne avasi taivaan portit kaikille toiveille:
ja sadan vuoden kuluttua, mikä pettymys, sillä nykyisen vuosisadan loppu
näkee tieteitten, vapauden ja oikeuden tekevän konkurssin ja vaipuvan
veriinsä ja likaan tulevan vuosisadan kynnyksellä! Ja muuten, eikö
kokeilemisista jo ole päästy? Tuon kauvan etsityn kultaisen aikakauden
ovat pakanat ajatelleet olleen ennen ajan alkua, kristityt odottavat
sitä ajan loputtua ja meidän aikamme sosialistit luulevat sen olevan
tulevaisuudessa. Siinä on kolme surkuteltavaa pettymystä; yksi ehdoton
onni on ainoastaan ollut olemassa ja se oli tyhjyys. Heidän
katolilaisuutensa sai heidät tosin hieman miettimään, ennenkuin
lopettivat maailman yhdellä iskulla, mutta he pitivät luvallisena
rajoittaa sitä. Schopenhauer ja vieläpä Hartmannkin tuntuivat muuten
heistä vanhanaikuisilta. He lähestyivät Nietzscheä, he haaveilivat
ylimyksellistä parasta, eeterimäisempää ravintoa, hienostuneita
ajatuksia, kauneimpia naisia, ja nämät kaikki loisivat täydellisen
ihmisen, yli-ihmisen, joka voisi nauttia kymmenkertaisesti. He joutuivat
kyllä moneen ristiriitaiseen ajatukseen, mutta siitä he eivät
välittäneet, vaan ajattelivat ainoastaan "kauneudessa olemista",
niinkuin he sanoivat.

Malthus oli heidän miehensä samoin kuin Beauchênenkin ainoastaan siitä
syystä, että hänen hypoteesinsä vapautti rikkaat kaikista omantunnon
vaivoista syyttämällä köyhiä itsiä syyllisiksi köyhyyteensä. Mutta
vaikka Malthus olikin tehnyt kieltäymyksen laiksi, ei hän kuitenkaan
ollut hyväksynyt eräitä seikkoja, ja näytti siltä, että he eivät
ymmärtäneetkään häntä, koska he saarnasivat hedelmätöntä rakkauttaan,
joka oli samalla kertaa hienostunutta ja hirveää hurjastelua.

"Kuten tiedätte", sanoi Santerre sangen rauhallisesti, "on Saksassa
tehty ehdotus, että joka vuosi kuohittaisiin määrätty luku köyhiä
lapsia. Se olisi yksi keino, millä johonkin määrään voitaisiin estää
kansan hullumaista hedelmällisyyttä."

Tämä kirjallinen pessimismi ei voinut tehdä mitään vaikutusta
Mathieuhön; hän laski siitä mielellään leikkiä ja huomasi samalla, mikä
vaarallinen vaikutus sillä oli tapoihin, tuolla kirjallisuudella, joka
saarnasi vihaa elämää vastaan ja kiihkoisaa rakkautta, jonka tuloksena
olisi ihmiskunnan kuoleminen. Hän tiesi, että juuri tämä talo, jossa hän
nyt oli, oli saastutettu tuolla muotitaudilla, levottoman ja kärsivän
aikakauden elämään kyllästymisellä, aikakauden, joka huvikseen leikkii
kuolemalla. Kumpi noista kahdesta miehestä, jotka saastuttivat toinen
toistaan, valehteli enimmin? Jokainen todellinen pessimisti on
sisällisesti sairas ja veltostunut. Mathieu, joka uskonnollisella
hartaudella kunnioitti hedelmällisyyttä oli ja jäi vakuutetuksi siitä,
että kansa, joka ei enään luota elämään, on sairas. Ja kuitenkin epäili
hän väliin suurilukuisten perheitten hyötyä taloudelliselta ja
valtiolliselta kannalta katsottuna, hän ajatteli, eikö kymmenentuhatta
onnellista tuota enemmän kuin satatuhatta onnetonta maallensa kunniaa ja
iloa.

"Hyvä herrani", huudahti Santerre jatkaen hyökkäystään, "ettehän te voi
kieltää, että sivistyneimmät ja lahjakkaimmat ovat vähemmän
hedelmälliset. Niin pian kuin miehen aivot laajenevat, vähenee hänen
kykynsä lisätä ihmiskuntaa. Niitä lapsilaumoja, joista te niin paljon
pidätte, nähdään nyt ainoastaan köyhyyden ja taitamattomuuden
rikkaläjissä. Ja te olette luultavasti mielipiteiltänne tasavaltalainen?
No hyvä, nyt on todistettu, että yksinvalta lisää ihmisten lukumäärää,
jotavastoin vapaus lisää ihmisten kelvollisuutta."

Tuollaiset ajatukset ne todellakin saivat Mathieun väliin horjumaan.
Olikohan hän siis väärässä uskoessaan ihmiskunnan loppumattomaan
laajenemiseen? Oliko se väärin, että hän näki kauneutta ja onnea
kaikenlaisessa mahdollisessa elämässä? Tähän hän kuitenkin vastasi:

"On väitteitä, jotka ovat vaan suhteellisesti tosia. Malthuksen
hypoteesi on todistettu käytännössä vääräksi. Jos maapallo tulisi aivan
täyteen asukkaita, jos elintarpeet alkaisivat loppua, niin silloin
tehtäisiin kemian avulla elintarpeita epäorgaanisista aineista.
Kaikki tuo on muuten niin kaukainen mahdollisuus, että mitään
olettamuslaskelmia ei voi tukea tieteellisesti todistetuilla asioilla.
Ranskaa ei tuo vaara kuitenkaan ole uhkaamassa, sillä me vähenemme.
Ranska, joka muinoin oli neljäsosa Europaa, on nyt vaan kahdeksasosa.
Vuosisadan tai kahden kuluttua on Pariisi kuollut vanha Athena ja vanha
Rooma, ja me olemme alentuneet nykyisen Kreikan tasalle. Pariisi
_tahtoo_ kuolla."

Santerre huomautti tähän innostuneena:

"Ei, ei suinkaan! Pariisi tahtoo hyvin yksinkertaisesti jäädä
pysyväiseksi, ja sitä tahtoo se sentähden, että se on sivistynein ja
älykkäin kaupunki maailmassa. Ettekö ymmärrä, että sivistys hankkiessaan
uusia nautintoja ja sievistäissään sieluja avaamalla niille uusia
toiminta-aloja suosii yksityistä sukukunnan kustannuksella? Mitä enemmän
kansat sivistyvät, sitä vähemmin syntyy lapsia. Me, jotka kulemme
kansojen etunenässä, me olemme vasta tulleet siihen kehitysasteesen,
jossa eräänlainen pidättäväisyys vapauttaa maan tarpeettomasta ja
vahingollisesta liikakansoittumisesta. Me annamme sivistyneelle
maailmalle esimerkin korkeasta sivistyksestämme ja suuresta
ymmärtäväisyydestämme, jota koko maailma epäilemättä tulee seuraamaan
sitä mukaa kuin kansat vuoronsa perään kohoovat meidän täydellisyytemme
tasalle."

"Aivan oikein", lausui Séguin. "Jos meillä onkin toisarvoisia syitä
kansanpuutteesen, ei niillä kuitenkaan ole sitä merkitystä kuin on
väitetty, ja niitä voidaan hyvin helposti vastustaa. Tuo ilmiö on
yleinen, kaikki kansat ovat saman lain alaisia, ne pienenevät
lukumääränsä suhteen niin pian kuin tulevat sivistyneimmiksi. Tuo ilmiö
tavataan jo Japanissa, ja Kiinankin väkiluvunlisääntyminen lakkaa niin
pian kuin Europa on räjähyttänyt auki sen portit."

Mathieu muuttui vakavaksi, hän oli alkanut kuulostella mielenkiinnolla
noitten kahden salonkikavaljeerin keskustelua, kun he olivat ruvenneet
puhumaan asioista järjellisesti. Nyt ei ollut enään kysymys tuosta
verettömästä, vetelästä ja sukupuolettomasta neitsyeestä, jossa he
näkivät inhimillisen kauneuden ihanteen. Nyt oli näyttämölle ilmaantunut
elävä ihmiskunnan historia. Ja hän sanoi, mitä ajatteli:

"Te ette siis pelkää 'keltaista vaaraa', aasialaisten barbarein
hirmuista liikettä, joka kerran ehkä peittää Europan, mullertaa sen
perinpohjin ja hedelmöittää sen uudestaan? Historia on aina alkanut
uudet ajanjaksonsa siten, liike muuttuu valtamereltä toiselle, raa'at
kansakunnat hyökkäävät maihin ja antavat heikontuneille kansakunnille
uutta verta. Ja joka kerta nousee sivistys uuteen kukkaan entistään
suuremmalla voimalla ja vapaudella. Mitenkä ovat Babylon, Ninive,
Memphis muuttuneet sorakummuiksi kansoineen, jotka näyttävät nyt
sukupuuttoon hävinneiltä? Mistä se tulee, että Atena ja Rooma
taistelevat vielä tänä päivänä kuoleman kanssa eivätkä voi uudestaan
syntyä tuhastaan vanhan kunniansa loistoon? Miksi on Pariisiin
komeudestaan huolimatta painettu kuoleman leima, Pariisiin, joka on
pääkaupunkina sellaisessa Ranskassa, jonka miehuus vähenee? Te voitte
sanoa mitä tahansa, te voitte lausua, että se niinkuin maailman vanhat
pääkaupungit kuolee liiallisesta kulttuurista, sivistyksestä ja
intelligensistä; mutta se on joka tapauksessa kuolema, pakovesi, joka on
siirtävä loiston ja vallan jollekin toiselle kansalle. Tasapaino on
petollista, ei mikään voi jäädä pysyväiseksi, se, joka ei enään kasva,
vähenee ja katoaa. Ja jos Pariisi tahtoo kuolla, niin se myös kuolee, ja
isänmaa kuolee sen mukana."

"Niin, Herra Jumala", sanoi Santerre salonkipessimistin äänellä, "jos se
tahtoo kuolla, niin kuolkoon mielellään minun puolestani. Minä
puolestani olen vakavasti päättänyt vielä auttaakin sitä kuolemaan."

"Ei yhtään lapsia, sehän on selvästi oikein ja viisaasti", sanoi Séguin,
jonka täytyi puolustautua siitä, että hänellä oli kaksi.

Mutta Mathieu jatkoi aivan kuin hän ei olisi kuullut tätä:

"Minä tunnen Spencerin lain, ja minä uskon, että sen teoriiakin on
oikein. Tosiasia on, että sivistys on hedelmällisyyden pidätin, niin
että voi ajatella sarjan yhteiskunnallisia kehitysasteita, joitten
aikana väkiluku vaihdellen lisääntyy ja vähentyy ja jotka johtavat
lopulliseen tasapainoon juuri hyvinvoinnin ja sivistyksen perustuksella,
kun maailma on tullut täydellisesti asutuksi ja sivistetyksi. Mutta kuka
voi edeltäpäin nähdä ne tiet, joita täytyy kulkea, ne onnettomuudet ja
kärsimykset, joita vastaan täytyy taistella? Kansat tulevat uudestaan
katoamaan, toiset tulevat niitten tilalle, ja kuinka monta tuhatta
vuotta kulunee, ennenkuin saavutaan lopulliseen tasapainoon, ja rauha ja
totuus lopulta saa voiton? Järki epäröitsee ja vapisee, sydän kouristuu
tuskasta."

Syntyi hiljaisuus. Hän seisoi siinä kuohuksissaan horjuen uskossaan
elämän hyviin voimiin; hän ei tiennyt enään, kellä oli oikein,
hänelläkö, joka näki kaikki niin yksinkertaisena, tai noilla molemmilla
pessimisteillä, jotka myrkyttivät ja sekoittivat kaiken.

Nyt tuli sisään Valentine hymyillen ja noilla miesmäisillä liikkeillä,
joita hänen oli ollut niin vaikea omaksua.

"Kuulkaa nyt, pojat, te ette saa olla suuttuneita minuun. Célestehän ei
saa mitään toimeen."

Hän oli viidenkolmatta vuotias, pieni, laiha ja hyvin vilkas sekä näytti
emansipeeratulta tytöntyllykältä. Hän oli vaaleaverinen, ja hänellä oli
hienot piirteet, siniset nauruun halukkaat silmät; kaunis ei hän ollut,
mutta hupainen ja viehättävä. Mies oli vienyt hänen mukanaan epäiltäviin
paikkoihin, hän oli lopulta tullut ystävällisiin suhteisiin niitten
kirjailijain ja taiteilijain kanssa, jotka kävivät heidän kotonaan, ja
hän ei osoittanut olevansa viimeinen jäsen Vaugeladen suvussa, ennenkuin
häntä oli liian karkeasti loukattu; silloin tuli hän äkkiä jääkylmäksi
ja halveksivaksi.

"Vai niin, se olette te, herra Froment", sanoi hän rakastettavasti
mennen Mathieutä vastaan ja puristaen arkailematta hänen kättään.
"Mitenkä rouva Froment jaksaa? Lapsethan ovat terveitä ja pulskia kuin
tavallista?"

Mutta Séguin, joka katseli hänen pukuaan, valkeata valkaisemattomilla
pitseillä reunustettua silkkileninkiä, sai nyt tuollaisen
raakuudenkohtauksen, joka väliin esiintyi äkkiä hänen teeskennellystä
kohteliaisuudestaan huolimatta kuin pistoolin laukaus.

"Ja pukeutuaksesi tuohon rääsyyn olet sinä antanut meidän odottaa! Et
sinä ole koskaan näyttänyt retaleemmalta kuin nyt!"

Ja Valentine, joka luuli olevansa ihastuttava! Hän suoristi itsensä,
jottei puhkeisi itkuun, ja hänen pikkutytön kasvoilleen ilmaantui ylpeä,
kostonhimoinen uhma. Hän käänsi hitaasti silmänsä ystävään, joka istui
siinä katsellen häntä ihailevilla silmäyksillä ja kietoi hänet kuin
orjallisen alamaisiin hyväilyihin.

"Te olette hurmaava", sanoi Santerre, "ja teidän leninkinne on oikea
mestariteos!"

Séguin nauroi ja teki pilaa Santerresta hänen matelemisensa tähden
naisten edessä. Valentine, jota tuo kohteliaisuus oli lepyttänyt, sai
taas suruttoman mielialansa takaisin ja sanoi, että mies voi saada
hyvillä sanoilla hänen suostumaan mihin tahansa. Nyt syntyi pieni
keskustelu, niin peittelemätön ja vallaton, että Mathieu ihan hämmästyi
eikä tiennyt, mitä hänen pitäisi tehdä. Hän olisi mieluimmin tahtonut
poistua, mutta hän oli päättänyt odottaa, kunnes oli saanut isännältä
lupauksen tuohon katonkorjaukseen.

"Kun on vaan kysymys sanoista, suvaitsen minä mitä leikkikaluja
tahansa", sanoi Séguin. "Mutta anna olla vaan ottamatta itsellesi
rakastajaa, sillä silloin minä tapan sinun kuin kärpäsen."

Hän olikin hyvin mustasukkainen.

Valentine oli nyt lepytetty, teki rauhan miehensä kanssa ja lisäsi
sitten hyväntahtoisella äänellä:

"Kas niin, ole nyt vielä hetkinen kärsivällinen. Minä olen sanonut
Célestinelle, että hän noutaisi lapset, niin että voimme lausua heille
jäähyväiset, ennenkuin menemme."

Mathieu, joka tahtoi käyttää edukseen tätä uutta asiain käännettä,
koetti nyt palata omaan asiaansa. Mutta Valentine oli jo puhumisen
vauhdissa, hän sanoi, että päivällistä syötäisiin kernaimmin jossakin
hyvin huonomaineisessa ravintolassa, kysyi, oliko siinä kappaleessa
törkeyksiä, joka eilen vihellettiin ulos pääharjoituksissa ja jota he
nyt menivät katsomaan. Hän tuntui olevan noitten molempain herrain
oppivainen oppilas, liioitteli heidän hurjimpiakin ihanteitaan, näytti
suurelta pessimistiltä, jota herrain itse täytyi nauraa, ja meni
äärimmäisyyksiin asti kirjallisuutta ja taidetta koskevissa
kysymyksissä. Wagneria oli pidetty liian suuressa arvossa, hän oli nyt
jo vanhanaikuinen, Valentine tahtoi johdotonta musiikkia, puhaltavan
tuulen vapaata harmoniaa. Mitä moraaliin tulee, niin siinä oli Valentine
peloittava: hän oli imenyt itseensä kaikki Ibsenin sankarittarien
hengen, hän jumaloitsi nyt naista, jolla on puhdas, kenenkään
saavuttamaton kauneus, hän arveli, että Anne-Marie, Santerren viimeinen
luoma, oli liian paljon aineellinen sentähden, että kirjailija oli
eräässä huonoimmin onnistuneessa paikassa sanonut, että Norbertin
suutelot jättivät vaikutuksen hänen huulilleen. Santerre kielsi
sanoneensa niin, ja Valentine otti kirjan ja haki sen paikan.

"Niin, mutta minä olen estänyt hänen saamasta lapsia", sanoi kirjailija
epätoivoissaan.

"Sellaista me kaikki estämme", huudahti Valentine, "se ei ole mitään
sankarimaista, se on poroporvarillista. Vaikuttaakseen ylentävästi
pitäisi Anne-Marien olla saastaton marmoripatsas, eikä Norbertin
suutelot saa jättää minkäänlaista vaikutusta hänen huulilleen."

Mutta nyt tuli Valentine keskeytetyksi; kamarineito Céleste, pitkä
tummaverinen tyttö, jolla oli hevosen profiili ja voimakkaat piirteet,
tuli sisään molempain lasten kanssa. Gaston oli viiden vuotias ja Lucie
kolmen, molemmat eeterisiä ja kalpeita kuin ruusut, jotka ovat kasvaneet
varjossa. He olivat vaaleaverisiä kuten äitinsäkin, poika hieman
punahtava, ja tytöllä oli värittömät hiukset sekä äidin siniset silmät;
kummallakin oli isän kapeat pitkähköt kasvot. He olivat käherretyt,
keikarimaisesti puetut, ja muistuttivat hentoja eläviä nukkeja.
Vanhemmat tunsivat turhamaisuutensa tyydytetyksi ja tahtoivat, että
pienokaiset nyt näyttelisivät osansa.

"No, ettekö te tervehdä?"

Lapset, jotka eivät olleet arkoja ja jo tottuneita seuraelämään,
katsoivat vieraita suoraan kasvoihin. He eivät ollenkaan pitäneet
kiirettä, mutta se oli luonnollista laiskuutta; he eivät pitäneet
tottelevaisuudesta. Kuitenkin antoivat he suudella itseään.

"Hyvää iltaa, setä Santerre!"

He eivät tienneet, pitikö heidän tervehtiä Mathieutä. Isän täytyi
muistuttaa heille hänen nimeään, vaikka he olivat nähneet hänet pari
kertaa ennen.

"Hyvää iltaa, herra Froment!"

Valentine otti heidät syliinsä, nosti heidät ylös ja tukehuttaa heidät
hyväilyillään. Hän jumaloitsi lapsiaan, mutta kun hän oli laskenut
heidät lattialle, unohti hän ne taas.

"Menetkö sinä nyt taas pois, mamma?" kysyi pikku poikanen.

"Menen, rakkaani. Sinähän tiedät, että papoilla ja mammoilla on paljon
tehtävää."

"Täytyykö meidän sitte syödä päivällistä yksinämme?"

Valentine ei vastannut, vaan kääntyi kamarineitoon, joka oli odottanut
käskyjä.

"Te ymmärrätte, Céleste, te ette saa jättää heitä hetkeksikään, ja ennen
kaikkea he eivät saa mennä keittiöön. Minä en voi koskaan tulla kotiin
löytämättä heitä keittiöstä. Se on sietämätöntä. Anna heidän syödä
päivällistä kello puoli kahdeksan ja mennä sänkyyn kello yhdeksältä. Ja
sitten pitää heidän nukkuman!"

Tuo pitkä, hevosprofiilillä varustettu tyttö kuunteli näyttäen
kunnioittavan tottelevaiselta, mutta hänen tukahutettu hymynsä ilmaisi,
että hän tiesi aivan hyvin, mitä lapsille tehdään, kun vanhemmat eivät
ole kotona.

"Neiti Lucie voi pahoin", sanoi hän. "Hän on oksentanut taas."

"Taasko!" huudahti isä suuttuneena. "Minä en kuule puhuttavankaan
muusta, nehän oksentavat ehtimiseen! Ja aina silloin, kun meidän pitäisi
mennä ulos. Se on surkeata, rakas ystäväni, sinun pitäisi pitää huolta
siitä, ett'ei meidän lapsillamme olisi niin huonot vatsat."

Äiti teki kärsimättömän liikkeen, aivan kuin hän olisi tahtonut sanoa,
ett'ei hän sille mitään voi. Pienokaisten vatsa oli todellakin aina
epäkunnossa. Heillä oli ollut kaikenlaisia lastentauteja ja olivat aina
taipuvaiset kuumeeseen ja vilustukseen. He näyttivät hiljaisilta ja
pelokkailta, kuten kaikki palvelijain huostaan uskotut lapset.

"Onko se tosi, että sinä olet ollut pahoinvoipa, pikku Lucieni?" kysyi
Valentine kumartuen tyttösen puoleen. "Mutta onko se ohitse nyt? Ei, ei,
ei se mitään ollut, vai kuinka? Suutele minua, rakkaani, ja sano
kiltisti hyvää yötä papalle, niin ett'ei hänen tarvitse olla vihoissaan,
kun hän lähtee."

Valentine nousi suoraksi tyyntyneenä jo, ja kun hän näki, että Mathieu
katseli häntä, sanoi hän:

"Ah noita pieniä, rakkaita olentoja, kuinka paljon huolta niistä on!
Mutta niitä pitää joka tapauksessa jumaloida, kuten näette, vaikka
ajatteleekin, että heidän oman onnensa tähden olisi parempi, jos he
eivät olisi koskaan syntyneet... Minä olen joka tapauksessa täyttänyt
velvollisuutemme isänmaata kohtaan; jospa kaikilla naisilla olisi poika
ja tyttö niinkuin minulla!"

Kun Mathieu näki, että hän laski leikkiä, vastasi hänkin leikillisesti:

"Ei, rouvani, ette te ole täyttänyt velvollisuuttanne, teillä täytyy
olla neljä, jotta isänmaa nousisi kukoistukseensa. Teidän lääkärinne,
tohtori Boutan, sanoo aina, kun hän auttaa synnyttävää vaimoa, jolla ei
vielä ole neljää: 'Ei vieläkään ole summa täysi.'"

"Neljä!" huudahti Séguin ja suuttui taaskin. "Jos me saisimme kolmannen,
pitäisin minä itseäni rikoksellisena. Minä voin vakuuttaa, että me
teemme kaikkemme, ett'emme saisi useampia lapsia."

"Te luulette ehkä", sanoi Valentine leikillisesti, "että minä olen jo
liian vanha voidakseni menettää sen vähän terveyttä kuin minulla on
jälellä? Minä en tahdo, että minun mieheni alkaa inhota minua."

"Puhukaa tuosta tohtori Boutanille kerran vielä", vastasi Mathieu. "Minä
en tiedä mitään. Hän väittää, että se, joka tekee naiset ennen aikaansa
vanhoiksi ja kuluneiksi, ei ole raskaudentila, vaan ne keinot, joilla he
koettavat sitä välttää."

Nämät sanat otettiin vastaan kokonaisella tulvalla kevytmielisiä
viittauksia, jotka olivat hyvin tavallisia tässä talossa, ja koko ajan
juorusivat vaimon veitikkamaiset silmäniskut mieheensä, että mies oli
muuttanut hänet kurtisaaniksi.

"Jaa, ne ovat keinoja ne!" huudahti Santerre, joka rohkeasti yhtyi
puheesen Valentinen puolesta. "Oi, miten minua huvittaa heidän sotansa
ehkäisykeinoja vastaan! Eräs pikkukaupungin lääkäri sai päähänsä
kirjoittaa kirjan tuollaisia ehkäisykeinoja vastaan. Seuraus oli, että
hän hyvin yksinkertaisesti opetti ne talonpojille, jotka eivät sitä
ennen olleet edes tietäneet, mitä niillä tehdään. Sen jälkeen on
syntyneitten luku vähentynyt puolella sillä paikkakunnalla."

Céleste ei liikahtanutkaan paikaltaan; lapset kuulustelivat keskustelua
ymmärtämättä siitä mitään. Ja Santerren jutun aikaan saaman naurun
aikana lähtivät Séguinit vihdoin menemään Santerren seuraamina. Vasta
alhaalla vestibyylissä sai Mathieu isännältään lupauksen, että tämä
kirjoittaisi Janvillen levysepälle ja tehtäisiin aivan uusi katto, koska
huoneisiin satoi vettä.

Landoovaunut oli portin edessä. Ja kun aviopari oli istunut ystävänsä
kanssa vaunuihin, sattui Mathieu vilkasemaan ylös. Eräässä ikkunassa
näki hän Célesten molempain lasten keskellä; hän tahtoi nähtävästi
päästä varmuuteen siitä, että herra ja rouva lähtivät kunnollisesti.
Mathieun mieleen johtui Reinen lähtö Morangelta. Mutta Lucie ja Gaston
seisoivat liikkumattomina, yrmeän näköisinä, eikä kumpikaan vanhemmista
ajatellutkaan katsoa ylös.




IV


Kun Mathieu tuli kello puoli kahdeksan ravintolaan place de la
Madelainen varrella, oli siellä jo Beauchêne ja hänen ostajansa herra
Firon-Badinier ja he joivat juuri lasillisen madeiraa. Päivällisistä
tuli erinomaiset, valittuja herkkuja ja parhaita viinejä tulvanaan.
Mutta enemmän kuin noitten molempain hyvä ruokahalu kummastutti
Mathieutä isäntänsä viisas menettelytapa, hänen leikillinen
liikeneronsa, joka tuli esiin hänen juodessaan ja purressaan ruokaa; jo
paistin aikana oli ostaja tilannut ei ainoastaan tuon uuden puimakoneen
vaan myöskin leikkuukoneen. Hänen piti lähteä kotiinsa Evreuxiin
yhdeksän ja kaksikymmentä junalle, ja kun kello löi yhdeksän, onnistui
Beauchênen, jolla nyt oli hyvin tärkeätä päästä erilleen hänestä,
saamaan hänen ottamaan ajuri Saint-Lazaren asemalle, vaikka sinne oli
ainoastaan muutamia askelia.

Kun Beauchêne jäi Mathieun kanssa kahden käytävälle, otti hän päästään
hatun ja vilvoitteli hetkisen polttavan kuumaa päätään toukokuun illan
ihanassa ilmassa.

"Oh, nyt se on tehty!" sanoi hän nauraen. "Mutta helposti se ei käynyt.
Minun täytyi tuottaa sisään mitä kalliimpia viinejä saadakseni tuon
tyhmeliinin sinne, minne hänet tahdoin. Ja sen lisäksi olin minä
suuresti levoton, että hän ei menekään vaan pakoittaa minun lyömään
laimiin kohtaukseni."

Nämät sanat, jotka pääsivät häneltä, puolihumalassa kun oli, näyttävät
tehneen hänen äkkiä avomieliseksi. Hän pani hatun päähänsä ja sytytti
uuden sikaarin, tarttui sitten Mathieun käsivarteen ja kulki hänen
kanssaan hiljalleen eteenpäin kansaa täynnä olevalla ja tulta
sädehtivällä bulevardilla.

"Meillä on hyvää aikaa, minua ei odoteta ennen kello puoli kymmentä, ja
täältä on vaan pari askelta sinne. Tahdotteko sikaarin? Ei, tehän ette
polta koskaan."

"En koskaan."

"Niin, ystäväni, olisi tyhmästi esiintyä salaperäisenä teitä kohtaan,
sillä te näitte minut aamupäivällä. Ja se, mikä minulle tapahtui, oli
tyhmästi, sen tunnustan minä mielelläni, minä tiedän aivan hyvin, ett'ei
se ole sopivaa eikä viisasta, että isäntä pitää työläisnaistaan
jalkavaimonaan. Sillä on aina huonot seuraukset, se on sillä tavalla
kuin liike kukistetaan, ja tähän asti olen minä ollut kylliksi
varuillani koskemasta yhteenkään niistä, sen voin minä teille vakuuttaa.
Mutta tuo pitkä vaaleanverinen tyttö on sytyttänyt tulen vereeni; hän
näyttää väliin paljaan ihonsa sieltä ja täältä, ja sitten on hänellä
sellainen tapa nauraa kuin häntä kutitettaisiin."

Se oli ensi kerran, kun hän uskoi Mathieulle jotakin tähän alaan
kuuluvaa; hän oli tavallisesti rehellinen sanoissaan aivan kuin muutamat
juopot puhuvat vastenmielisesti viinistä. Aina siitä asti kuin Mathieu
naimisensa kautta Mariannen kanssa tuli hänen sukulaisekseen, tiesi hän,
että Mathieu on niin vakava ja uskollinen vaimolleen, että hän
luultavasti olisi hyvin vastenmielinen kuuntelija. Mutta nyt oli hän
uhallakin uskaltanut, hänellä oli oma uskottunsa rakkausseikkailuissaan,
eikä hän päästänyt Mathieutä, hän kuiskasi salaisuutensa hänen korvaan
hieman käheällä äänellä, aivan kuin koko bulevardi olisi voinut kuulla
sen.

"Se sattui luonnollisesti vasten tahtoani. Tyttö liikuskeli ympärilläni,
heitteli koukkuja eteeni. Minä ajattelin: 'Sinä poltat hiilesi hukkaan,
tyttöseni, kaduilla on tarpeeksi paljon muita, joita minä voin käyttää,
jos siihen halua on!' Mutta siitä huolimatta tartuin minä koukkuun tänä
aamuna, ja nyt on hetkisen kuluttua kaikki valmista, sillä hän on
suostunut kohtaamaan minua illalla eräässä pienessä asumuksessa, joka on
minun hallussani. Se on tyhmyyttä, mutta sitä ei voi auttaa ...
ihminenhän ei ole puusta. Kun minä alan himoita jotakin naista, tulen
aivan hulluksi. Vaaleaveriset eivät muuten juuri ole minun
likööreitäni. Mutta tätä voi olla hauska katsella lähempää. Mitä te
hänestä ajattelette? Hän on varmaan hupaisa."

Sitten lisäsi hän aivan kuin olisi unohtanut jonkun tärkeän asian:

"Se on tiettyä ... tyttö on jo ollut mukana vähän yhdessä ja toisessa.
Minä olen tiedustellut; kun hän oli kuudentoista vuotias, oli hän
kiemailuissa viinikaupanapulaisen kanssa, joka oli Moineaudin
vuokralaisena. Viattomuudet eivät sovi minun makuuni, ja muuten ei pidä
antautua tekemisiin sellaisten kanssa, se on liian vaarallista."

Mathieu, joka kuulusteli hieman häpeissään, kysyi:

"No, mutta teidän vaimonne?"

Beauchêne pysähtyi äkkiä käytävälle ja tuli hieman noloksi.

"Vaimoniko? Mitä te sillä tarkoitatte? Hän on luonnollisesti kotona, hän
menee maata ja odottaa minua tultuaan vakuutetuksi, että pikku Maurice
nukkuu hyvin. Vaimoni on kunniallinen nainen; mitä hänestä muuta voisi
sanoa?"

Hän jatkoi kävelyä, tuli yhä hellämielisemmäksi ja avomielisemmäksi
ruuan ja viinin vaikutuksesta.

"Kas niin, emmehän me ole lapsia, me olemme vanhoja miehiä, tuhannen
vietävä, ja elämä on nyt kerran sellaista kuin se on. Minun vaimoni! Ei
ole ainoatakaan ihmistä maailmassa, jota minä kunnioittaisin niinkuin
häntä. Kun minä menin naimisiin hänen kanssaan niin ikävinä
liikeaikoina, te muistatte, en minä rakastanut häntä, kuten tiedätte, en
ainakaan aistillisesti, te ymmärrätte. Minun kunnioitukseni häntä
kohtaan ei alennu, vaikka minä huomaan, että hän on minun makuuni
verraten aivan liian laiha, ja sen hän on itsekin nähnyt, hän on
koettanut kaikkea mahdollista tullakseen lihavammaksi, mikä muuten on
aivan epäonnistunut. Mutta eihän kukaan mene naimisiin naisen kanssa
tehdäkseen hänestä itselleen rakastajattaren. Minä tunnen häntä kohtaan
samaa syvää kunnioitusta kuin jokainen perheenisä tuntee poikansa äitiä
kohtaan. Kotia ei niinkään tehdä epäpuhtaaksi, ja vaikka minä en olekaan
mikään uskollinen aviomies, on minulla kuitenkin se puolustuksenani,
ett'en minä ole koskaan tahtonut kuulua niihin, jotka turmelevat
vaimonsa. Minä luulen, että se on todistus minun kunnioituksestani häntä
kohtaan, että minä tyydytän eläimellisen himoni kodin ulkopuolella."

Hän hymyili aivan kuin hän olisi mielestään puhunut hyvin
hienotunteisesti.

"Ja tunteeko Constance nämä kauniit periaatteet?" kysyi Mathieu.
"Hyväksyykö hän ne, antaako hän teidän käydä kodin ulkopuolella,
niinkuin sanotte?"

"Ei, ei, älkää viekoitelko minua puhumaan tyhmyyksiä. Päinvastoin,
Constance oli hyvin mustasukkainen avioliittomme ensi aikoina. Oi,
kuinka monenlaisia juttuja minun on täytynyt ladella hänelle päästäkseni
ulos iltasin! Muuten olin minä ihan pulassa siihen aikaan, hän saatti
minut ihan epätoivoon, niin ikävä hän oli, tuo kiltti, kunnon ihminen.
Sitten otti hän järkensä vangiksi, minä luulin havainneeni, että hän
jotenkin tyytyi välttämättömyyteen ja katsoi väliin läpi sormiensakin.
Eräänä iltana yllätti hän minut melkein yhdessä erään ystävättärensä
kanssa, ja hänellä on niin paljon hienotunteisuutta, ett'ei ole sanonut
sanaakaan siitä. Se loukkaa kuitenkin häntä, jos minä hakkailen hänen
ystävättäriään, katunymfejä taas, noita tuntemattomia ... ne eivät
luonnollisesti koske häneen niin läheltä. Esimerkiksi tämä tyttö tänä
iltana, mitä Constance hänestä välittää? Minä en rakasta tuota
tyllykkää, minä otan hänet ja päästän hänet taas pois, ja kaikki tämä
tapahtuu niin kaukana vaimostani niin syvällä hänen alapuolellaan, että
se ei voi vaikuttaa häneen. Mutta Constancellakin on hänen virheensä,
jos minä tahdon olla avomielinen. Minä olen luonnollisesti samaa
mielipidettä kuin hänkin siinä, että me tyydymme yksistään pikku
Mauriceen. Mutta te kuulitte hänet aamulla, hän on suorastaan
peloittava. Te ette voi ajatellakaan, millaisia varovaisuuskeinoja hän
käyttää, se on oikein inhoittavaa."

Hän pureskeli sikaariaan ja hengästyi yhä sitä enemmän mitä
arkaluontoisempiin asioihin hänen luottamuksensa alkoi mennä. Hän ei
arkaillut kertoa mistään alkoovisalaisuuksistaan, hän puhui niistä
pienimpiin yksityisseikkoihin asti.

"Katsokaapas kahdenneljättä vuotias mies, joka on tuomittu tyytymään
aviolliseen perheruokaan, kyllästyy pian siihen, jos hänellä on verta
suonissaan; ja minä tyytyisin kuitenkin tuohon perheruokaan, jos se
olisi vahvaa ja ravitsevaa ja jos sitä saisi niin paljon kuin haluttaa.
Mutta voitteko ajatella, tässä eräänä yönä..."

Ja hän jatkoi juttuaan kuiskaamalla ja nauroi surkuttelevasti vaimoaan,
joka luuli, että sen seikan piti olla juuri niin.

"Minä en ole paha, ja minä joutuisin epätoivoon, jos tietäisin, että
olen suututtanut häntä. Minua ilahuttaa se, että hän alkaa tulla
ymmärtäväiseksi ja katsoo sormiensa läpitse. Kun tämä vaan tapahtuu
kodin ulkopuolella, niinkuin sen pitääkin, ja ei tule liian kalliiksi,
niin en voi ymmärtää, että se tekee hänelle mitään vahinkoa. Eräällä
ystävälläni on aivan merkillinen vaimo, niin, kunnollisin vaimo kuin
minä tunnen, ja hän sanoo itsestään miehelleen: 'Mene sinä vaan,
ystäväni, sinä palaat silloin tyynempänä ja rakastettavampana.' Eikö se
ole hyvin ajateltu? Tuo vaimo iskee aivan naulan kantaan! Kun minäkin
olen tyydyttänyt tarpeeni, tulen minä kotiin iloisena kuin pelimanni,
tuon mukanani pienen lahjan vaimolleni, ja koko talossa kestää yleinen
ilo kolme päivää. Sehän on puhdasta voittoa kaikille, ja muutenhan se on
paras keino estää perheen lisääntymistä."

Viimeinen väite tuntui hänestä hyvin sattuvalta, ja hän nauroi niin,
että kyyneleet tulivat silmiin, niin tyytyväinen hän oli itseensä.

"Mutta", sanoi Mathieu, "eikö ole vaarassa saada lapsia niitten naisten
kanssa, joitten luona te käytte kodin ulkopuolella?"

"Oh, sellaiset huvitusten papittaret eivät saa koskaan lapsia, se on
tunnettu asia. Muuten heillehän maksetaan, he voivat itse vastata
arvanheitostaan ja tyytyä ammatin vaaroihin. Ja mitenkä voi tietää,
ovatko he tulleet raskaiksi, koska heitä ei koskaan sen jälkeen tapaa?"

Ilman omantunnon vaivoja ja sen enempää miettimättä yön huvituksia
seisahtui hän nyt Gaumartin kadun kulmaan. Se oli eräästä talosta tämän
kadun varrella, pihan puolelta, josta hän oli vuokrannut itselleen
huoneen tällaisia seikkailuja varten, ja portinvartijan vaimo siivosi
huoneen. Ja koska häntä ei hävettänyt työläisnaisensa, oli hän hyvin
yksinkertaisesti määrännyt kohtauksen tuon kauniin tytön kanssa
käytävällä portin edessä.

Jo etäältä tunsi Mathieu Norinen, joka seisoi katulyhdyn alla vaaleassa
leningissä; hänen kauniit hiuksensa, jotka aaltoilivat pyöreän hatun
alla, loistivat kuin punainen kulta kaasuvalossa.

Beauchêne sädehti ihastuksesta, hän puristi voimakkaasti nuoren miehen
kättä ja sanoi iloisia huvituksia tarkoittavalla katsannolla:

"Me tapaamme huomenna, ystäväni. Hyvää yötä!"

Hän kumartui eteenpäin ja kuiskasi:

"Tyttö on viekas kuin apina. Hän on sanonut isälleen menevänsä
teaatteriin erään ystävättärensä kanssa. Näin ollen ei hänen tarvitse
olla kotona ennen kello yhtä yöllä."

Mathieu seisoi yksin katukäytävällä. Isännän viimeiset sanat, ennenkuin
hän katosi Norinen kanssa, muistuttivat häntä Moineaudista; hän oli
näkevinään tuon työn karkaiseman miehen seisovan välinpitämättömänä
tehtaan naisosastossa, kun hänen tyttärensä Euphrasie sai varoituksen ja
toinen, tuo pitkä, vaaleaverinen tyttö nauroi vahingonilosta.

Kun köyhän lapset ovat kasvaneet kanuunanruuaksi tai prostitutsioonin
uhreiksi, ei raskaan elämän tylsistyttämä isä tuskin kysykään, mihin he
ovat joutuneet, kun he kerran ovat lähteneet pesästä.

Kello oli äskettäin lyönyt puoli kymmenen, Mathieullä oli vielä enemmän
kuin tunti aikaa, ennenkuin hänen tarvitsi mennä pohjoiselle
rautatieasemalle. Eikä hän kiirehtinytkään, vaan kulki hiljalleen pitkin
bulevardia. Hän oli syönyt ja juonut liian paljon, ne tiedot, jotka
hänelle oli uskottu, surisivat vielä hänen korvissaan ja tekivät hänet
melkein päihtyneeksi. Hänen kätensä polttivat, ja hehkuvia pilviä
leijaili hänen kasvoillaan. Ja mikä lauhkea ilta näillä sähkövalosta
säteilevillä bulevardeilla, joilla kuumeen tapaisella kiireellä liikkui
kansanjoukkoja! Se oli kuin virta tulisesti sykkivää elämää, joka
aaltoili vastaan ottamaan yötä, ja hän antoi ihmisvirran viedä itsensä
mukana, tuon ihmisvirran, jonka kuumeiset himot verhosivat hänet
tuliseen hengitykseensä.

Kiihtyneissä ajatuksissaan eli hän uudestaan tämän päivän, jonka hän oli
alkanut Beauchênen luona aamulla. Siellä mies ja vaimo sopivat keskenään
kuin viisaasti laskevat kanssarikokselliset, että heillä tulee olemaan
ainoastaan yksi poika, ja sillä aikaa makasi tuo pieni Maurice niin
kalpeana sohvalla kuin vahasta tehty Jeesuksen kuva. Ja nyt oli hän
näkevinään Constancen menevän maata hyvin porvarillisesti peitettyään
ensin makaavan poikansa, ja valvovan sitten kylmässä aviovuoteessa
siihen myöhäiseen kellonlyöntiin, jolloin hänen miehensä tuli kotiin.
Mies otti raa'asti vahinkonsa takaisin toisella taholla, antautui
vaaraan saada toisen kanssa sen lapsen, jota hänen vaimonsa ei tahtonut.
Ei sopinut saattaa konepajaa sellaiseen vaaraan, että olisi ollut pakko
jakaa se jonakin päivänä, Mauricen täytyi yksin saada periä
kymmenkertaiseksi paisuneet miljoonat, hänestä piti tulla
teollisuusruhtinas. Siellä käytettiin ehkäisykeinoja ilman minkäänlaisia
arveluita, ainoastaan taloudellisista syistä. Kun mies meni toisten
naisten luokse, katsoi vaimo läpi sormiensa. Tällä tavalla rikas
porvariluokka, joka oli syntynyt vanhan aatelin jälkeen, oli omaksi
edukseen pannut taas voimaan poistetun esikoisoikeuden pitämällä
itsepintaisesti kiinni siitä periaatteestaan, että se ei tahdo hankkia
maailmaan muuta kuin yhden pojan.

Sanomalehtien myyjäin huudot, kun he kaupitsivat erästä iltalehteä ja
Crédit nationalin obligatsioonilistoja, vetivät nyt Mathieun ajatukset
puoleensa. Hän oli nyt äkkiä näkevinään Moranget pienessä
ruokasalissaan, hän kuuli heidän uneksivan tulevista suurista
rikkauksistaan, kun kassanhoitaja vaan ensin olisi päässyt johonkin
noista suurista pankeista, joitten kautta kelvolliset miehet voivat
kohota korkeimmillekin paikoille. Tuota avioparia vaivasi kunnianhimo,
ja he kauhistuivat sitä ajatustakin, että heidän tyttärensä voisi joutua
naimisiin köyhän, mitättömän virkamiehen kanssa; he olivat sen
vastustamattoman kuumetaudin saastuttamat, joka sellaisessa
kansanvaltaisessa maassa, jossa on vallalla valtiollinen tasa-arvoisuus
ja taloudellinen eriarvoisuus, herättää kaikissa halun kohota askeleen,
päästä korkeampaan luokkaan. Toisten loisteliaisuus herätti heissä
kateutta, he velkaantuivat voidakseen pienessä määrässä apinoida
yliluokan loistoa, ja he sallivat tuon järjettömän ylpeyden saastuttaa
syntyperäistä rehellisyyttään ja hyväsydämisyyttään. Ja nyt oli hän
näkevinään tämän avioparin menevän aikaisin vuoteesensa, sillä hän tunsi
Morangen porvarilliset tavat ja Valérien kitsauden: hän säästi
arkipäivinä paloöljyäkin voidakseen esiintyä sunnuntaisin ulkona
komeasti ja ylhäisesti; Mathieu oli näkevinään heidät vuoteessa, tulen
sammutettuna, ja he itse hellässä syleilyssä, mutta kuoleman tuskassa
lapsen tähden, tuon pelätyn lapsen, jonka syntyminen viivyttäisi tai
estäisi heidät siitä loistavasta asemasta, johon he niin innokkaasti
pyrkivät. Aina ja alituiseen täytyi heidän käyttää keinojaan, eivätkä
sittenkään olleet koskaan varmat siitä, ett'eivät ole olleet
varomattomia, he laskevat päiviä ja odottavat sitä päivää, joka saattaa
heidät vihdoin täydellisesti varmoiksi.

Ei Reinekään voinut nukkua pienessä huoneessaan huoneuston toisessa
päässä, hän oli vielä hyvin hermostunut ja kiihtynyt sen illatsun
jälkeen, johon paroonitar de Lowicz oli hänet kutsunut, hän uneksi jo
siitä rikkaasta miehestä, jonka vanhemmat olivat hänelle luvanneet, jos
hän vaan ei saa pientä veljeä tai sisarta.

Kansanjoukko sulki Mathieun tien, ja hän huomasi olevansa sen teaatterin
ulkopuolella, jossa oli premiääri tänä iltana. Se oli ilveilyteaatteri,
joka salli maalata "tähtensä", pitkän punatukkaisen tytön kaksi kertaa
luonnollista kokoa suurempana ilmoituslehteen. Se oli omituista
symbolismia: hedelmättömän erotiikan paljas ja litistynyt impi, suuri
lilja, rahvaanomainen ja raaka, joka kokosi ohitse meneviä
kansanjoukkoja luokseen. Mathieu kuuli rivoja puheita, hän muisti, että
Séguinit ovat tässä teaatterissa yhdessä Santerren kanssa katsomassa
tätä kappaletta, joka oli niin hullun rivo, että tuo paljoakaan
arkailematon yleisö oli eilen pääharjoituksissa vähällä särkeä
penkitkin. Kotona d'Antinkadun varrella oli Céleste juuri vienyt
Gastonin ja Lucien maata ja kiirehtinyt sitten keittiöön, jossa hänen
ystävänsä, rouva Menoux, eräs lyhyttavarakauppias samasta korttelista,
odotti häntä. Gaston nukkui, sillä hän oli juonut sekoittamatonta
viiniä. Lucie, jolla taas oli ollut vatsanvaivoja, vapisi pelosta eikä
tohtinut nousta huutamaan Célesteä, koska tämä kohteli häntä
kovakouraisesti, jos Lucie häntä häiritsi.

Ja kun Séguinit palaavat kahden aikaan aamulla tarjottuaan Santerrelle
tusinan ostroneja, toisivat he mukanaan tuulahduksen seksuaalista
kiihtymystä tuosta siveettömästä, tulikuumasta teaatterista ja
yöravintolasta, jossa he olivat olleet tungoksessa yhdessä porttojen
kanssa, he menisivät vuoteesensa kaikki aistimet myllerryksissä ja
muodin myrkyttäminä ja aivot pimitettyinä hassumaisen ja keinotekoisen
kirjallisuuden luonnottomuuksista. Heidän "ehkäisykeinonsa" saivat siis
hienostuneen paheen ja väärän pessimismin sivumaun. Ihmiskunnan
lisääminen oli rikoksellista; siis minkälaisia hedelmättömiä
hurjasteluja tahansa, mutta ei lapsia! Ja sillä aikaa meni Santerre
hyvin rauhallisesti kotiinsa, pani yksin maata; hän odotti hetkeään ja
johti tanssia, hän oli mies, joka säästi itseään.

Ja mikä nyt enin hämmästytti Mathieutä tämän päivän tapahtumista, se oli
nuo keinot kaikkialla, nuo "ehkäisykeinot", joita kaikki ihmiset, joita
hän aamusta asti oli tavannut, käyttivät. Koko hänen ympäristönsä,
kaikki hänen tuttavansa, kieltäytyivät lisäämästä sukuaan, käyttivät
erityisiä keinoja, jotta eivät tulisi hankkineeksi lapsia maailmaan, ja
näitä käyttivät he vapaaehtoisesti, kestävästi, itsekkäistä syistä, oman
etunsa tai huvinsa tähden. Hän huomasi selvästi kolme vapaaehtoisen
pakon synnyttämää luokkaa, ja näissä luokissa saman pidättäväisyyden
vaikka eri syistä. Ja vaikka hän tunsi tuon aivan hyvin, oli hänestä
kuitenkin hämmästyttävää nähdä niitten luokittuvan niin selvästi ja
varmasti, ja se järkytti samalla kaikkea, johon hän tähän asti oli
uskonut, ja samalla alkoi hän epäillä elämää, velvollisuutta ja onnea
sellaisina kuin hän ne oli aamulla käsittänyt.

Hän seisahti ja hengitti syvään, tahtoi taas päästä itsensä herraksi,
tahtoi karkoittaa tuon huumauksen, jonka hän tunsi kasvavan sisässään.
Hän oli mennyt oopperan ohitse ja tuli nyt Carrefour Drouotille; eikö
hänen kuumeensa johtunut juuri näistä yön peittämistä hehkuvista
bulevardeista. Ravintolain yksityishuoneet olivat vielä valoisat,
kahvilat lähettivät tulvinaan valovirtoja kaduille, ja niitten
katukäytävät olivat vieraita tungokseen asti täynnä. Koko Pariisi näytti
päättäneen tulla tänne nauttimaan illan ihanuudesta, ja siellä käveltiin
niin tiheissä joukoissa, että ruumiit ehtimiseen sattuivat toisiinsa ja
lämpimät hengähdykset sekaantuivat. Pari seisahtui myymälän ikkunain
säteileviä juveelia katsomaan. Porvariperheet tunkeilivat sähkölampuista
muodostettujen loistavain kaarten alla päästäkseen varieteihin näkemään
puolirivouksia ja paljaita ruumiin piirteitä. Sadottain kulki siellä
langenneita naisia odotellen, että heitä puhuteltaisiin, tai hätyyttivät
lopulta itse herroja, kuiskailivat ja nauroivat kehoittavasti. Mutta
miehet halveksivat heitä, he hakivat seikkailuja, väijyivät jotakin
eksynyttä, kunniallista naista, pientä porvarivaimoa tai työläisnaista,
joka lopulta antaa vietellä itsensä, metsästivät vaalea- tai
tummahiuksista ja kuiskailivat tulisia sanoja naisten niskan takana.
Parikuntia -- aviossa olevia tai olemattomia --jo vanhoja puolisoja,
satunnaisia rakastavia ajoi avonaisissa vaunuissa tiellä alkooveihin,
mies vaiteliaana, nainen puoleksi makaavana, uneksivin katsein. Ja koko
tämä ihmisvirta, joka virtasi korkeitten valoa sädehtiväin talojen
välissä vaunujen pyöräin jymistessä ja äänten kaikuessa, katoisi pian
yhteiseen mereen, yöhön, joka heitä odotti, alkooviin, syleilyyn, johon
he kaikki pian nukkuvat.

Mathieu läksi taas liikkeelle, hän seurasi virtaa vapisten kuin muutkin
siitä kuumeesta, joka oli johtunut päivän kiihtymyksestä, tavoista ja
yhteiskunnallisesta elämästä. Eivät ainoastaan Beauchênet, Moranget ja
Séguinit käyttäneet "keinoja": koko Pariisi teki aivan kuin hekin.
Hedelmättömyys kohotettiin laiksi ja se levisi bulevardeille, kaduille
ja kortteleihin tuossa äärettömässä kaupungissa. Heti pimeän tullessa
olivat Pariisin hehkuvat, olemassa olon taistelusta kuumentuneet kadut
ainoastaan kivinen maa, poltettu maaperä, jossa kylvö kuivui, kun se
ensin oli kylvetty umpimähkään ja vihasta satoon. Vapaaehtoista
hedelmättömyyttä saarnattiin kaikkialla riemuitsevalla julkeudella.
Väkiviinanhöyryjä henki kahviloista ja ravintoloista, ne veivät miesten
voimat, tekivät naiset hermostuneiksi ja myrkyttivät lapset äitinsä
kohdussa. Kaikkien noitten prostitueerattujen virkana, jotka täyttivät
katukäytävät, oli ihmiselämän hävittäminen, he olivat mestareita
keksimään kaikkia mahdollisia keinoja vainotakseen ja murhatakseen
elämänituja, musertamaan ne kuin sellaiset vahingolliset eläimet, jotka
hävittäisivät olemassaolon, jos saisivat nähdä päivänvalon. Ja tässä
Pariisissa, joka joka ilta oli matkalla hedelmättömiin syleilyihinsä,
täällä opetukset juurtuivat maaperään: nuo hermostumiseen asti
sivistyneet avioparit, jotka kerskailivat repäisevimmillä
mielipiteillään ja kieltäytyivät lisääntymästä; suurteollisuuden ja
liikemaailman avioparit, jotka pitivät kirjaa yöllisistä syleilyistään
ja olivat hyvin tuskissaan siitä, että tulot ja menot vaan pysyivät
samoina; sivistysammatteihin kuuluvat avioparit sekä keskiluokka,
pikkukauppiaat, alemmat virkamiehet, asianajajat, lääkärit, jotka kaikki
tekivät ehkäisykeinonsa kaksinkertaisiksi aina sen mukaan mitä
kiivaammaksi taistelu tuli rahasta ja hienon maailman arvonannosta;
vieläpä työmiesperheetkin turmeltuivat ylempäin esimerkistä, ne tulivat
päivästä päivään taitavammiksi uhraamaan hekuman alttarilla hankkimatta
lapsia maailmaan. Hetken kuluttua, kun kello lyö kaksitoista, valtaa
koko Pariisin lapsen saamisen kauhu. Jos nyt olisi voitu äkkiä avata
kaikki alkoovit, arvossa pidettyjen samoin kuin muittenkin, olisi ne
huomattu melkein kaikki hedelmättömiksi, kiitos siitä hurjasteluille,
kunnianhimolle, turhamielisyydelle, ja tämä oikeuskäsitteiden hämminki
muutti alhaiset laskelmat kauniiksi tunteiksi, itsekkäisyyden viisaaksi
pidättäväisyydeksi, arkamaisuuden elämän vaatimuksiin nähden
yhteiskunnalliseksi kunniantunnoksi. Pariisi tahtoi kuolla, ääretön
määrä elämän siementä joutui hukkaan yhtenä yönä, kylvö lankesi
kivistöön, jossa mitään ei kasvanut. Pariisi oli huonosti viljelty
pelto, joka ei antanut sitä suurta ja voimakasta satoa, jonka se olisi
kyennyt kasvamaan.

Mathieu muisti nyt erään vieraan valloittajan sanat, joka eräänä iltana
taistelun jälkeen oli kuolleita täynnä olevalla taistelukentällä
lausunut, että Pariisi voi yhtenä yönä korvata nämät kaikki. Mutta
eiköhän Pariisi enään tahtonut täyttää niitä aukkoja, joita luodit
olivat tehneet? Sillä välin kuin aseellinen rauha nielee satoja
miljoonia, menettää Ranska joka vuosi suuria taisteluja sillä, että se
ei siitä niitä satoja tuhansia lapsia, joita sen pitäisi hankkia
maailmaan. Ja hän ajatteli kasarmien lavitsoja, joilla neljäsataa
tuhatta nuorta miestä makasi, yksinäisinä ja ympäristönsä turmelemana,
tuottamatta mitään hyötyä, tuo voimakkain nuoriso, rodun kukka, sillä
välin kuin vielä suurempi joukko myötäjäisiä vailla olevia tyttöjä
kylmillä vuoteillaan odottaa miestä, jota ei tule, tai joka tulee liian
myöhään, jo kuluneena ja rampeutuneena, kykenemättömänä hankkimaan
itselleen lapsirikasta perhettä.

Ohimot kuumina katsoi Mathieu taas ympärilleen. Hän oli tullut Carrefour
Montmartrelle, jossa bulevardein hyökyaallot korkeimpina pauhaavat ja
ovat vaarallisimmat. Siellä oli tungos niin suuri, että hänen täytyi
odottaa hetkisen, ennenkuin hän voi päästä Fauborg-Montmartre kadulle ja
sieltä pohjoiselle rautatienasemalle. Hän joutui keskelle tiivistä,
elävää ainejoukkoa, keskelle niitä naismarkkinoita, joita siellä
pidettiin. Ei koskaan ennen häntä ollut siihen määrään ahdistanut se
ajatus, mikä ääretön määrä siemenhiukkasia oli pakko kylvää maailmaan,
jotta yksi ainoa itäisi ja kantaisi hedelmän. Miljaardeina virtasivat
siemenet ja munat maailman suonissa, niin vuolaana virtana, että se
tunki koko elimellisen aineen läpitse. Varuillaan oleva, tyhjentymätön,
rikas luonto näkyy tienneen, että eläväin olentojen kylvön täytyy olla
tulvamaisen suuren, jotta se riittäisi. Aurinko kuivaa siemenen,
liikanainen kosteus sen mädättää. Myrsky vie mukanaan kokonaisia särkkiä
kalan mätiä, kiskoo alas linnunpesät ja hävittää kaiken, mikä yhtenä
keväänä on munittu. Joka askeleellaan murskaa ihminen kokonaisia
maailmoja, estää äärettömän pienten olentojen lukemattomien
yhteiskuntain kehityksen. Se on olentojen kauheata tuhlausta, ainoastaan
verrattava siitinpölyn suunnattomiin pilviin, jotka lentävät ilmassa
auringon hedelmöitsevässä valossa. Ja jokainen tuhottu olemassaolo tulee
taas eläväksi, virkoaa uudestaan, synnyttää uuden virran olentoja,
loppumattomiin asti. Mutta ainoastaan ihminen rakastaa tuhoamista,
suunnittelee ja panee sellaisia toimeen itsekkäitten päämaaliensa
vuoksi, ja oman huvinsa tähden. Yksistään ihminen koettaa vähentää
luomistyötä oman etunsa tähden, silpoa sitä ja vieläpä estää sen
kehittymistäkin; hän rajoittaa jälkeläistensä lukumäärän lisätäkseen
omia nautintojaan. Myrsky vie mennessään hiekalle lasketun mädin,
rajuilma katkoo oksat ja heittää linnunpesät maahan, mutta se on
ainoastaan ihminen, joka vapaaehtoisesti turmelee ja saastuttaa
ihmiskylvön. Tuo on sekä rikoksellista että tuhmaa. Millainen
suurenmoinen unelma se olisi, jos koko tuo syntymätön ihmiskunta
otettaisiin vastaan maailmaan ja se saisi täällä tehdä hyötyä,
kansoittaa suuren maapallon, jossa kokonaisia maanosia on vielä melkein
erämaina! Voiko koskaan syntyä liian paljon elämää? Eikö korkein
mahdollinen määrä elämää ole sama kuin suurin mahdollinen valta, rikkaus
ja onni? Koko maapallo on sen hedelmöitsemä, sen syli paisuu ja
vavahtelee kuin raskaana olevan naisen. Usko kaikkeen syntyvään,
kasvavaan, toivo kaikkiin luomisvoimiin, jotka vapaasti työskentelevät
ihmiskunnan onnellisen ja vakavan kehityksen hyväksi, ja tuo
intohimoinen rakkaus elämään ... niistä syntyy panteistin halu, että
kaikki siemenet säilytettäisiin ja hedelmöitettäisiin, ja hän alistuu
kuolemaan ainoastaan sentähden, että se on ainoastaan ylösnousemusta,
kuohunta-aine, uusi elämä, elämä kaiken muun uhallakin.

Mutta himon täyttämä kuumuus, joka lehahti Mathieun kasvoille, toi taas
äkkiä hänen mielikuvitukseensa Sérafinen kuvan. Hänellä oli sama
polttava tunne silmissä ja huulilla, jotka Mathieu oli tuntenut silloin
kuin tuo väkevältä tuoksuava nainen oli kumartunut hänen puoleensa.
Mathieu oli epäilemättä tuonut mukanaan tuon aistillisen vaikutuksen,
sillä hänen illan kuluessa yhä kasvava levottomuutensa, Beauchênen
uskomain salaisuuksien kiihoittavaisuus ja ne epäilykset, joita
hedelmättömiin nautinnoihinsa kiirehtivä kansanjoukko sai aikaan
hänessä, loihtivat nyt esiin Sérafinen kuvan, asettivat tuon kuvan hänen
eteensä nauravana, houkuttelevana, kiihoittavana. Ei koskaan ennen
ollut hän taistellut sydämessään sellaista taistelua tai ollut niin
epätietoisena siitä, mikä oli totta ja oikeaa niinä hyökkäysten aikoina,
joita hänen järkeään vastaan oli tehty aamusta alkaen; ja hän seisoi
siinä voimatonna kansanjoukon hehkuvain viettelysten keskellä, tässä
Pariisissa, joka uhrasi itsekkäille nautinnoilleen. Eikö Beauchêneilla,
Morangeilla ja Sérafinellä ollut oikein saarnatessaan oppiaan
hedelmättömästä hekumastaan? Kaikki muut seurasivat heidän esimerkkiään,
koko tämä äärettömän suuri kaupunki tahtoi olla hedelmätön. Sepä juuri
häntä hermostutti ja teki horjuvaksi, hän pelkäsi, että hän oli tähän
asti pettänyt itseään. Se ett'ei tee sitä, mitä koko maailma teki, se
oli ehkä itserakasta itsekkäisyyttä. Ja hän oli näkevinään edessään
Sérafinen komeine, punaisine hiuksineen ja tuoksuavine käsivarsineen,
Sérafinen, joka lupasi hänelle tuntemattomia nautintoja, vaarattomia ja
omaatuntoa loukkaamattomia.

Hän tunsi taskussaan ne kolmesataa frankia, jotka hän oli palkastaan
nostanut. Kolmesataa frankia kokonaiseksi kuukaudeksi, kun hän jo
ennestään oli hieman velassa, siinä oli tuskin niin paljon, että se
riitti nauhan ostamiseen Mariannelle ja hieman namusia lapsille.
Beauchênet ja Séguinit olivat rikkaita, ja hänestä oli katkeraa
nautintoa ajatella heidän rikkauttaan. Hän oli näkevinään pauhaavan
tehtaan, joka mustine rakennuksineen peitti mahtavan tonttimaan;
kokonainen lauma työmiehiä teki isännän omaisuuden kymmenkertaiseksi, ja
hänen ainoa poikansa kasvoi äidin valvovain silmäin suojassa
unelmoittuun hallitsijavaltaan. Hän näki tuon ylellisen talon d'Antin
kadun varrella, sen vestibyylin, sen komeat portaat, taideteoksia täynnä
olevan salin alakerrassa, kaiken tuon hienouden, koko tuon suurenmoisen
elämän, jota tämä hieno aviopari eli, myötäjäiset, jotka he antaisivat
tyttärelleen, ja sen korkean aseman, jonka he ostaisivat pojalleen.
Mathieu itse sitävastoin, joka seisoi siinä kädet tyhjänä ja jolla ei
mitään omaisuutta ollut, ei edes kiveä ojan reunalla, hän ei
luultavasti tulisi saamaankaan mitään, ei työmiehistä kihisevää tehdasta
eikä komeafasaadista taloa. Ja hän oli kevytmielinen, toiset olivat
viisaita; hänellä ei ollut ajattelevaisuutta köyhyydessään, jota hän
omasta ehdostaan pahensi suurella lapsijoukollaan, aivankuin olisi
asettanut päämaalikseen kuolla vaivaishuoneessa; nuo toiset taas, jotka
jaksavat olla niin ylellisiä, että voisivat elättää suuren lapsijoukon,
noudattivat päinvastoin kylmällä järjellä tehtyjä suunnitelmiaan,
pelkäsivät elämän aikaan saamista ja tahtoivat jättää jälkeensä
ainoastaan rikkaita perillisiä. Näillä ihmisillä, joilla oli kaikkea,
mitä hän ei koskaan tulisi saamaan, näillä oli selvästi oikeus
puolellaan, jotavastoin hän itse alkoi halveksia itseään ja tunsi
itsensä neuvottomaksi ja pelkäsi, että hän tähän asti oli ollut
ainoastaan hullumaisen itsensä pettämisen uhri.

Sérafinen kuva tuli takaisin selvempänä ja vastustamattoman
kiihoittavana. Hänen kanssaan tohtisi Mathieu käyttää ehkäisykeinoja ja
olla varovainen. Hän alkoi vavahdella nähdessään valosta säteilevän
pohjoisen rautatienaseman ja siellä kuumeentapaisesti häärivän
ihmisjoukon. Tuolla kaukana odotti häntä Marianne, ehkä vielä lisäksi
yksi lapsi, viides, pelkkä mielettömyys, vapaaehtoinen ja hyvin ansaittu
perikato. Koska hänellä jo oli neljä, sanoisi itse Boutankin, että
"lukumäärä on täysi." Minkätähden hän itsepintaisesti jatkaisi
erehdystään? Miksi hän ei jo tänä iltana tee samoinkuin Beauchêne, joka
oli viisas mies? Sillä aikaa kun tämän vaimo odotti kotona, oli hän itse
yhdessä Norinen kanssa, eikä hänen tarvinnut pelätä seurauksia. Huvin
uskonto oli varmaankin ainoa oikea. Ja Sérafine tuli hänen mielestään
kuin tämän hehkuvan kaupungin lihalliseksi esikuvaksi, tämän kaupungin,
joka hyökkäsi hedelmättömän yönsä syliin, vastustamattomaan
viettelykseen ainoastaan oman itsensä huvin vuoksi.

Hän ei enään vastustanut, hän palasi samaa tietä kuin oli tullutkin,
meni uudestaan bulevardeille. Hänet valtasi äkkiä mieletön himo tuohon
naiseen. Hän hehkui ja paloi ajatellessaan oppivansa nuo perkeleelliset
ehkäisykeinot ja huumaantuvansa hänen hedelmättömään syleilyynsä.
Sérafine kohosi hänen eteensä ankarana ja majesteetillisena velhona,
joka tunsi rajuimpain nautintojen salaisuudet, joka juovutti ja
valloitti miehet punaisilla hiuksillaan ja pelkällä ruumiinsa tuoksulla.
Ja tämä nainen odotti häntä minä iltana tahansa, hän oli tarjonnut
itseään tyynellä julkeudellaan, Mathieun tarvitsi ainoastaan mennä
naputtamaan tuon Marignanin kadun varrella olevan hiljaisen talon ovea.
Hän muisti äkkiä tuon pienen salin, jossa ei ollut näkyviä ikkunoita,
syvän ja salaperäisen kuin haudan; hän oli nähnyt sen ainoastaan kerran,
kahden keskellä kirkasta päivää palavan kandelabrin valossa. Tämä muisto
lisäsi vielä enemmän hänen vimmaansa ja kiihoitti häntä vielä enemmän.
Hän kiirehti askeliaan. Sitten heräsivät toiset vanhemmat muistot,
heidän kohtauksensa varhaisempana aikana, jotka hän eilen oli melkein
unohtanut ja jotka äkkiä hänen kuumeisessa tilassaan muuttuivat
kiihoittaviksi viettelyksiksi, niin että hänen villityt aistimensa
vaativat ne heti uudestaan elettäviksi. Ja samalla kuin hän antautui
kiusauksen valtaan, keksi hän kertomuksen huomista päivää vasten, hän
sanoisi vaimolleen, että hän viivähti Beauchêneen päivällisillä ja tuli
liian myöhään junalle.

Vaunuja oli kokoontunut liian paljon yhteen, ja tämä esti hänen
kulkunsa. Hän katsoi ympärilleen ja huomasi tulleensa takaisin
bulevardeille. Hänen ympärillään virtaili vieläkin ihmisjoukkoja, jotka
kiertelivät sinne tänne yhä kasvavassa huvien himossa. Mathieun ohimot
jyskivät yhä, hän kuuli korvissaan sanat: tee niinkuin muutkin, käytä
ehkäisykeinoja kuten muutkin sen sijaan, että siität yhä useampia
lapsia. Mutta epäilys valtasi hänet hänen seisoessaan siinä
liikkumattomana katukäytävällä kärsimättömästi katsellen tuota
loppumatonta vaunuriviä. Se ei loppunut koskaan, se oli kuin este, joka
sai hänen himonsa kylmenemään samalla kuin se sulki tien. Ja äkkiä tuli
hänen mieleensä toinen kuva, Marianne hymyilevänä ja luottavana, jonka
hellyys odotti häntä tuolla kaukana maaseudun raittiissa loppumattomassa
rauhassa. Miksi eivät he kumpikin voineet olla ymmärtäväisiä, sanoa
hyvää yötä toisilleen kuin toverit ja luopua viidennestä lapsesta, joka
olisi viepä heidät taloudelliseen perikatoon? Mathieu vannoi itsekseen,
ett'ei hän hanki useampia lapsia, hän kääntyi ja alkoi melkein
juoksujalkaa palata asemalle peläten samalla tulevansa liian myöhään
junalle. Hän ei tahtonut enään nähdä Pariisin hehkuvan ympärillään, ja
hän saapui hyvään aikaan erääsen rautatienvaunuun, ja koko matkan istui
hän pää avoimessa ikkunassa ja antoi raittiin yötuulen puhaltaa pois
tuon sairaalloisen himon, jonka hän vielä tunsi polttavan suonissaan.




V


Kuuton yötaivas oli täynnä suuria kirkkaita tähtiä, ja näitten alla
lepäsi laaja maaseutu pehmeässä, sinertävässä hohteessa. Jo kello
kaksikymmentä minuuttia yli yhdentoista seisoi Marianne Yeusen pienellä
sillalla, puolimatkassa Chantebledin, metsästyspaviljongin, jossa
puolisot asuivat, ja Janvillen aseman välillä. Lapset nukkuivat, ja hän
oli käskenyt Zoén, erään talonpoikaistytön, joka oli heillä apulaisena,
vartioida heitä, ja tämä istui nyt kutomassa lampun valossa, joka näytti
etäälle kipunalta metsän laidassa.

Marianne meni melkein joka ilta sillalle Mathieutä vastaan, kun hän tuli
kotiin seitsemän junalla. Väliin otti hän molemmat vanhemmat lapset,
kaksoset, mukaansa, vaikka heidän pienet jalkansa eivät voineet astella
niin nopeasti paluumatkalla pitkää hyvin jyrkkää mäkeä ylös. Tänä
iltana ei hän myöhäisestä ajasta huolimatta ollut voinut olla menemättä
rakasta miestään vastaan, koska yö oli niin jumalallisen kaunis. Hän ei
mennyt koskaan tuota siltaa edemmäksi, joka oli rakennettu sinne pienen
joen ylitse. Siellä istui hän leveällä ja matalalla kaidepuulla, mistä
näkyi koko kenttä aina Janvillen taloihin asti, joitten välissä kulki
rautatie, niin että hän voi jo kaukaa nähdä odotetun lemmikkinsä tulon
polulla, joka kiemurteli peltojen välillä.

Korkean, kullalta säteilevän taivaan alla istui hän yksin tavallisella
paikallaan. Levottomasti katseli hän pientä valonkipunaa, joka paloi
tuolla kaukana metsänlaidassa rauhallisessa huoneessa, missä
palvelustyttö valvoi lasten unta. Sitten siirtyi hänen katseensa
sivulle, kaukaiseen taivaanrantaan, yli tämän suuren alueen, joka kuului
Séguinille. Vanha, rappeutunut metsästyspaviljonki oli näitten suurten
metsäin laidassa, joitten nummet ja viidakot ulottuivat aina Mareuilsiin
ja Lillebonnen talonpoikaiskyliin asti tuolla etäisyydessä. Ja siinä ei
vielä ollut kaikki; länsipuolella tätä ylänköä oli enemmän kuin sata
hehtaaria nevoja, näreitä kasvavia suomaita, suuria viljelemättömiä
alueita, joilla talvella sorsia metsästettiin, ja kolmas osa näitä
maita, äärettömiä, yhtä hedelmättömiä alueita, hiekkanummia, kivikoita,
alentui hiljalleen aina rautatiepenkereesen asti. Se oli maa-alue, jota
ei pidetty viljelykseen kelpaavana, sillä harvat palaset hyvää maata
olivat siellä mitään tuottamatta ja vaikeapääsyiset sekä toisistaan
erillään. Mutta koko seudulla oli ihanan yksinäisyyden ja villeyden
leima, joka teki vaikutuksen kaikkiin terveaistisiin ihmisiin, jotka
rakastavat väärentämätöntä luontoa, eikä kukaan voinut ajatellakaan
mitään viehättävämpää kuin tämä maisema syvässä rauhassaan ja tällaisena
ihanana, tuoksuavana yönä.

Marianne, joka jo oli harhaillut ympäriinsä metsän poluilla, tutkinut
pensaikot ja sammalikot ja kiivennyt kiviset mäet, antoi nyt katseensa
viivähtää taivaanrannalla, jossa hän keksi ne paikat, jotka hän oli
nähnyt ja joita rakasti, vaikkapa ne nyt olivatkin varjon peitossa.
Huuhkaja antoi metsästä kuulua lempeän, säännöllisen huutonsa, ja
eräästä kaukaisesta suosta oikealta kuului niin etäinen sammakkojen
kurnutus, että se melkein tuntui ilman vavahdukselta. Toisaalta,
Pariisista päin kuului kumea, yhä kasvava jyminä, joka vähitellen
tukahdutti kaikki pimeyden äänet. Marianne oli kuullut sen, ja lopuksi
ei hän kuullut mitään muuta kuin sitä. Se oli juna, jonka jyminän hän
niin hyvin tunsi, sillä hänhän kuunteli sitä joka ilta. Kun se oli
lähtenyt Monvalin asemalta, viimeiseltä ennen Janvilleä, alkoi sen
jyrinä kuulua, mutta vielä niin heikosti, että täytyi olla tottunut
korva, jos mieli eroittaa sitä muista äänistä. Hän kuuli sen heti, ja
seurasi sitä sitten käänteestä käänteesen. Ja koskaan ennen ei hän ollut
voinut seurata sitä niin tarkkaan kuin tänä iltana, ihanan yön syvässä
rauhallisuudessa. Juna oli lähtenyt Monvalista, se kulki sitten ohi
tiilitehtaan, kiiti nyt yli Saint-Georgen niittyjen. Kahden minuutin
perästä olisi se Janvillessä. Äkkiä tuli tällä puolen Mesnil-Rougen
poppelien näkyviin junan valkea tulisilmä lähellä maan pintaa, veturin
hengitys tuli selvemmäksi; tällä suunnalla levisi tuo pimeä kenttä
loppumattomiin tähtitaivaan alla, joka alaosastaan oli tulenpunainen
kuin etäinen tulipalo, yöllisen Pariisin valo, joka paloi ja savusi
pimeässä kuin tulivuoren aukko.

Hän oli noussut ylös. Juna pysähtyi Janvillessä, sitten alkoi jyrinä
taas, hiljeni ja kuoli Vieux-Bourgissa päin. Muuten ei hän kuullutkaan
sitä enään, hänen silmänsä ja korvansa olivat nyt tielle, jonka hän
eroitti valkeana nauhana viljapeltojen välissä, noitten suurien,
vehreitten kenttäin, jotka olivat muuttuneet mustiksi. Hänen miehensä
tarvitsi tuskin kymmentä minuuttia kulkeakseen sen kilometrin, joka oli
aseman ja tämän pienen sillan välillä. Hän näki Mathieun kaukaa, tunsi
hänet heti kun hän oli tullut ulos asematalosta. Mutta tänä yönä kuuli
hän selvästi hänen askeleensa kovalla tiellä ja jo ennenkuin hän näki
pimeän, kapean varjon tulevan eteenpäin valoisalla tiellä. Ja sitten
tapasi Mathieu Mariannen seisomassa täällä alla tähtitaivaan
hymyilevänä, voimakkaana, kukoistavana, olennon, jolla oli solakka
vartalo ja voimakkaat lanteet. Hänen ihonsa näytti vielä enemmän
maidonvaalealta komeain mustain hiusten tähden, jotka olivat suuressa
solmussa ja jättivät hänen pyöreän kaulansa vapaaksi, ja hänen suurten,
mustien, hellien silmiensä tähden, joissa asui hyvän, hurskaan
jumalattaren pyhä rauhallisuus. Hänen suora otsansa, nenänsä, suunsa,
leuan puhtaat, lujat piirteet, poskien mehevä tuoreus, pienet
ihastuttavat korvat, sanalla sanoen koko nuo kasvot rakkauden ja
hyvyyden leimaamina todistivat terveyttä, iloa täytetyistä
velvollisuuksista ja varmuutta hyvin elämisen mahdollisuudesta elämää
rakastamalla.

"Mitä minä näen, oletko sinä täällä?" huudahti Mathieu tultuaan hänen
luokseen. "Minähän pyysin sinua olemaan lähtemättä ulos näin myöhään.
Etkö sinä pelkää kulkea yksinäsi tiellä?"

Marianne purskahti nauruun.

"Pelkääkö? Yöhän on niin ihana! Muuten ... etkö sinä pidä siitä, että
minä tulen tänne saadakseni tervehtiä sinua kymmentä minuuttia
aikaisemmin?"

Mathieu tuli kyyneliin asti liikutetuksi hänen kaunistelemattomista
sanoistaan. Kaikki saastaisuus ja häpeällisyys, jota hän oli nähnyt
Pariisissa herätti hänessä inhoa. Hän sulki Mariannen hellästi syliinsä,
ja he suutelivat sydämellisesti nukkuvan yön syvässä rauhassa. Kun tulee
Pariisin polttavalta asfaltilta, joka on kuivanut päivän kiivaista
taisteluista ja illan hedelmättömästä kiimasta sähkölamppujen
tulipalovalaistuksessa, niin ihanan levolliselta silloin tuntui tämä
hiljaisuus, tämä hiljaisuus, tämä pehmeän paratiisillinen selkeys, tämä
kentän ääretön suuruus varjon virkistämänä ja unelmoivana
tuotteliaisuudestaan huomispäivän auringon loisteessa. Ja mitä
terveyttä, mitä onnea henkäilikään tämä aina synnyttävä luonto, joka
nukkui yökasteessa herätäkseen riemuitsevana ja aina nuorentuneena sen
elämän virran kautta, joka uhkuilee maantien tomussakin!

Mathieu antoi Mariannen istahtaa tämän pienen sillan matalalle ja
leveälle kaidepuulle, piti häntä yhä rintaansa vastaan painettuna, se
oli hellyyden purkaus, jota ei kumpikaan voinut vastustaa, koska
kaikkialta heitä siihen kehoitettiin, tähdet, vesi, metsä ja loppumaton
kenttä.

"Oi, Jumalani!" kuiskasi Mathieu. "Näin ihana yö! Miten suloinen se on,
ja miten hauskaa on elämä!"

Ja hetkisen ihanan hiljaisuuden perästä, jonka aikana kumpikin oli
kuullut toistensa sydämen sykkivän, kertoi Mathieu päivästään. Marianne
kyseli hellällä osanotolla, ja hän vastaili onnellisena siitä, ett'ei
hänen tarvinnut valehdella.

"Ei, Beauchênet eivät voi tulla tänne sunnuntaina. Constance ei ole
juuri koskaan, kuten tiedät, pitänyt meistä. Heidän pienen Mauricensa
jalka on kipeänä, tohtori Boutan oli siellä, ja siellä puheltiin taas
lapsikysymyksestä. Minä kerron sitten sinulle siitä. Mutta Moranget
tulevat. Et voi ajatellakaan miten hupaista heillä oli, kun saivat
näyttää minulle uuden huoneustonsa. Niin hulluja kuin nuo kiltit ihmiset
ovatkin päästäkseen 'kohoamaan', niin pelkään minä kuitenkin, että he
tekevät suuren tyhmyyden. Ah, se on tosi, minä olen ollut isäntämme
luona. Hän suostui lopultakin -- vaikka ei ilman vaikeuksia -- siihen,
että saamme kokonaan uuden katon. Oi, millainen se oli tuo Séguinin
talo! Minä olin ihan hämmästyksissäni tultuani sieltä... Niin, kaiken
tämän saat kuulla samalla kuin muutkin."

Marianne ei muuten ollut utelias tai liiaksi puhelias, hän odotti aivan
tyyneesti miehensä luottamusta ja ajatteli ainoastaan miestään, itseään
ja lapsiaan.

"Olethan sinä nostanut palkkasi?" kysyi hän.

"Olen, olen, ole rauhassa siitä."

"Oh, minähän olen levollinen, nuo pikkuvelathan ne vaan tässä minua
kiusaavat."

Sitten kysyi hän:

"No, oliko teidän päivällisenne hauska? Minä pelkäsin, että Beauchêne
viivyttelee, niin että sinä myöhästyt junasta."

Mathieu tunsi punastuvansa, häntä vaivasi, sydäntänsä ahdisti, mutta hän
vastasi, että päivällinen oli ollut hauska. Päästäkseen tästä
puheenaineesta kysyi hän sitten leikillisellä äänellä:

"No, lemmikki, mitä suurtöitä sinä olet tehnyt kolmellakymmenellä
soullasi?"

"Kolmellakymmenellä soullaniko?" vastasi Marianne iloisesti. "Oh,
minähän olin aivan rikas, me kaikki viisi olemme eläneet kuin prinssit,
ja kuitenkin on minulla vielä kuusi souta jälellä."

Marianne kertoi nyt päivästään, mitä hän oli tehnyt ja puhunut, miten
lapset olivat käyttäytyneet, pienimmätkin yksityisseikat heistä ja
taloudesta. Muuten olivat kaikki päivät toistensa kaltaiset; joka aamu
valmistautui hän samalla ilolla elämään aivan samanlaista elämää.

"Mutta tänään on meillä ollut vieraita. Rouva Lepailleur, myllärin vaimo
tuolla, tuli sanomaan, että hänellä on oivallisia kananpoikia myytävänä.
Kun me olemme hänelle velkaa kaksitoista frankia munista ja maidosta,
niin luulen minä, että hän oikeastaan tuli tiedustelemaan, enkö minä
pian aijo maksaa hänelle. Minä sanoin hänelle, että käyn hänen luonaan
huomenna."

Samalla viittasi hän pimeyteen erästä suurta, mustaa rakennusta, joka
oli pienen matkaa Yeusen yläjuoksussa. Se oli mylly, kuten sitä
kutsuttiin Janvillessä, vanha vesimylly, jota vielä käytettiin. Kolme
sukupolvea Lepailleurin suvusta oli asunut siellä. Viimeinen, François
Lepailleur, nuori mies, joka luuli olevansa hyväpäinen, oli
sotilasaikanaan kadottanut työhalunsa ja tullut kotiin rykmentistään
siinä mielessä, että hän ei rikastu myllyllään yhtä vähän kuin hänen
isänsä tai isoisänsäkään. Hän oli tullut siihen ajatukseen, että hän nai
maanviljelijä Victoire Cornun vanhimman tyttären, joka sai
myötäjäisikseen muutamia peltosarkoja Yeusen rannoilla. Nuori pari eli
erinomaisen hyvin tämän maatilkun tuotteista ja niistä vähistä
viljoista, joita seudun talonpojat jauhattivat myllyssä. He olisivat
varmaankin tulleet rikkaiksi, jos tuo vanha mylly olisi antanut sijaa
uudenaikaiselle, ja jos pellot, sen sijaan että ne nyt imettiin kuiviksi
vanhaan tapaan, olisivat tulleet sivistyneen ja uusiaatteisen miehen
käsiin. Mutta Lepailleur ei ainoastaan tuntenut vastenmielisyyttä
työhön, vaan hän halveksi myöskin maata. Hän oli oikea esikuva
sellaisesta talonpojasta, joka on kyllästynyt vanhaan rakastajattareen,
jota hänen isänsä ovat rakastaneet liiankin paljon, ja jota hän
lopullisesti on alkanut vihata niitten suunnattomain vaivain
tähden, joita isillä on ollut saadakseen hänet hedelmälliseksi,
vaikka rakastajatar ei koskaan ole tehnyt heitä rikkaiksi eikä
onnellisiksi. Lepailleur ei enään luottanut häneen, hän syytti häntä
hedelmättömyydestä, hän väitti, että rakastajatar oli kulunut, ilkeä,
että hän oli vanhan lehmän kaltainen, joka lähetetään teurastajalle. Ja
kaikki oli Lepailleurin väitteen mukaan ylösalaisin: maa söi siemenen,
ilmasuhteet olivat huonot, vuodenajat eivät enään tulleet säännöllisessä
järjestyksessä, ilkeämieliset voimat olivat asettaneet kaikki niin
hullusti kuin mahdollista vahingoittaakseen talonpoikia, jotka yhä vielä
olivat niin tyhmiä, että uhrasivat maalle kaiken voimansa, verensä ja
hikensä.

"Voitko ajatella", sanoi Marianne, "rouva Lepailleurillä oli pikku
Antonin, kolmen vuotias pienokaisensa mukanaan, ja kun minä kysyin,
koska ne muut syntyvät, pahastui hän ja sanoi, että ne muut voivat hyvin
mielellään jäädä sinne, missä ovat. Nuori, neljänkolmatta vuotias vaimo
seitsemänkolmatta vuotiaan miehen kanssa! Ovatko siis talonpojatkin jo
tulleet niin pitkälle? Minä luulin, että he olisivat vielä pitäneet
kiinni tuosta vanhasta tavasta, että synnyttävät niin monta lasta kuin
mahdollista."

Nämät sanat herättivät eloon kaikki Mathieun ajatukset ja epäilyt. Hän
oli hetkisen vaiti.

"Mainitsiko rouva Lepailleur syynsä sitten?"

"Oh, tuo hevosmainen, mustasilmäinen rouva on varmaan ainoastaan hanhi,
joka ihailee miestään sentähden, että hän on tapellut Afrikassa ja lukee
sanomalehtiä. Minä en voinut saada häneltä muuta vastausta kuin sen,
että 'lapset maksavat enemmän kuin tuottavat'. Mutta hänen miehellään on
varmaan mielipiteitä. Sinähän olet nähnyt hänet? Pitkä, sorea mies, yhtä
laiha ja punatukkainen kuin vaimonsakin, kasvot kulmikkaat ja silmät
vihreät. Hän näyttää aina vihaiselta. Minä käsitin asian niin, että hän
ei tahdo useampia lapsia, koska hän on suuttunut appeensa, jolla on
kolme tytärtä ja yksi poika, jotka tietysti vähentävät vaimon perintöä.
Ja koska hänen oma isänsä ei ole tullut rikkaaksi myllärinammatilla,
niin syyttelee hän aamusta iltaan myllyään ja sanoo ehtimiseen, että hän
ei todellakaan tule estämään Antoninia elämästä iloisia päiviä
Pariisissa, jos hän saa hyvän paikan siellä."

Mathieu tapasi taas maaseudun väestön keskuudessa samat syyt perheen
lukumäärän rajoittamiseen kuin Beauchênella ja Morangellakin:
perinnönjaon pelko ja halu kohota kukonaskeleen, joita täällä vielä
lisäsi ruumiillisen työn halveksiminen ja kaupunkien ylellisyyden jano.
Koska maa petti heidän toiveensa, niin mitä hyödytti sen viljeleminen,
kun kumminkin voi olla varma siitä, ett'ei se tee miestään rikkaaksi.
Hän aikoi selittää tämän vaimolleen, mutta tyytyi vaan sanomaan:

"Hän tekee väärin valitellessaan, hänellä on kaksi lehmää ja hevonen, ja
kun töillä on kiire, on hänellä varaa palkata apuväkeä. Meillä oli
aamulla kolmekymmentä souta eikä yhtään myllyä, ei pienintäkään täplää
maata. Minun mielestäni hänen myllynsä on hyvä, minä kadehdin häntä joka
päivä sentähden kulkiessani sillan ylitse. Voitko kuvitella meitä itseä
mylläriperheenä? Me olisimme silloin sekä rikkaat että onnelliset."

He nauroivat. He istuivat vielä hetkisen ja katselivat myllyä Yeusen
rannalla. Pieni virta juoksi loristen molempain rantain piilipuitten ja
poppelien välillä. Tammien keskellä näkyi suuri suojus, jossa
myllynratas oli, ja muurivihreän, kaprifoliumin ja villiviiniköynnösten
verhoamat läheiset rakennukset muodostivat kappaleen romantista luontoa.
Ja varsinkin yöllä, kun mylly lepäsi pimeydessä, ei voinut ajatellakaan
runollisempaa ja hempeämpää taulua.

"Mutta katso", sanoi Mathieu hiljaisella äänellä, "tuolla piilipuitten
alla on jotakin, tuolla veden rajassa. Minä kuulin jotakin liikkuvan
siellä."

"Kyllä minä tiedän", sanoi Marianne iloisesti, "siellä on varmaankin se
nuori pari, joka muutti neljätoista päivää sitten tuohon pieneen taloon
tuolla alhaalla ... rouva Angelin, Constancen koulukumppani."

Angelinin puolisot, jotka olivat tulleet heidän naapureikseen,
kiinnittivät nyt huomiota puoleensa: rouva oli Mariannen ikäinen, pitkä,
tumma, kaunishiuksinen ja kaunissilmäinen, laiska, aina iloinen,
ihastunut huvituksiin; mies oli Mathieun ikäinen, kaunis, kiinteästi
rakastunut, ilomielinen, komeavartaloinen ja isoviiksinen. He olivat
menneet naimisiin lemmenhurmauksessa, heillä ei yhteensä ollut kuin
kymmenentuhatta frankia korkoja, mutta mies, joka maalasi viuhkoja,
olisi voinut tehdä tämän summan kaksinkertaiseksi, ell'ei rakkaus
vaimoonsa olisi tehnyt häntäkin laiskanpuoleiseksi. He olivat nyt
keväällä muuttaneet autioon Janvilleen saadakseen rakastaa toisiaan
vapaasti ja intohimoisesti luonnon helmassa. Heidät nähtiin kaikkialla
metsissä sylikkäin kävelevän, he etsivät tuntemattomia oleskelupaikkoja,
lehtiverhon peittämiä nurmikkoja. Varsinkin iltasin harhailivat he
ympäriinsä tuolla kentällä, pensasaitojen takapuolella ja pitkin Yeusen
lehvikkäitä rantoja onnellisina saadessaan olla hyvin kauvan lorisevan
veden ääressä, piilipuitten suojassa.

"Siinä on myöskin yksi pari, joka ei tahdo lapsia", sanoi Marianne.
"Rouva sanoi minulle, että hän on päättänyt olla saamatta lasta ennen
kolmeakymmentä ikävuottaan, jotta voisi nauttia vähän elämästä miehensä
kanssa ja pääsisi uhraamasta aikaansa äidinvelvollisuuksiin. Ja mies
tuntuu olevan vielä halukkaampi säilyttämään hänet yksistään itseään
varten siihen ikään asti; hän pelkää, että rouvansa ruumis rumenee ja
että hän ei voi olla rakastajattaren asemassa raskauden ja imettämisen
aikana. Kun rouva tulee kolmenkymmenen vuotiaaksi, silloin hankkivat he
pojan, kauniin kuin päivä."

"Jos voivat", lisäsi Marianne, kun Mathieu ei mitään vastannut.

Mathieu oli vaipunut ajatuksiinsa. Voiko koskaan tietää, mikä on
viisainta? Eikö se ollut ihailtavaa tämä rakkaus, joka elää aivan
itsekseen keskellä luonnon helmaa? Hän muisti sen päätöksensä, jonka hän
oli tehnyt Pariisissa, että hän nimittäin ei hanki useampia lapsia
maailmaan.

"No niin", mutisi hän vihdoin, "jokainen elää, miten häntä haluttaa.
Mutta me häiritsemme heitä, parasta on mennä kotiin ja maata."

He kulkivat hitaasti ylöspäin kapeaa tietä, joka vei Chanteblediin.
Edessään näkivät he kuin majakan kaukaisena tulena valon lampusta, joka
paloi ikkunalla metsästyspaviljongissa. He eivät puhuneet enään mitään,
luonnon majesteetillinen hiljaisuus oli vallannut heidät lähestyessään
rauhaisaa kotoaan, jossa heidän lapsensa nukkuivat.

Kun he tulivat sisään sulki Mathieu oven salpaan, sitten nousivat he
portaita ylös niin hiljaa kuin suinkin. Oikealla alakerrassa oli sali ja
ruokasali, vasemmalla keittiö ja aitta. Yläkerrassa oli neljä
makuuhuonetta. Heidän hyvin yksinkertaiset huonekalunsa, jotka he olivat
mukanaan tuoneet Pariisista, hukkuivat näihin huoneisiin, jotka olivat
liian suuret. Mutta he eivät olleet turhamaisia, he nauroivat kaikelle,
ja koko heidän ylellisyytensä oli siinä, että he olivat verhonneet
ikkunansa musliiniverhoilla, joitten punertava valaistus tuntui antavan
huoneille hienouden leiman.

"Zoé on varmaankin nukkunut", sanoi Marianne, kun hän ei kuullut
minkäänlaista ääntä.

Ja niin oli todellakin laita; tyttö, joka oli istahtanut makuuhuoneesen
kutoakseen sukkaa lampun valossa, joka ei saanut häiritä lasten unta,
oli nukkunut syvään uneen. Ja ovesta, joka oli selkiselällään, tulvasi
unen syvä rauha.

Zoé täytyi varovasti herättää, koettaa saada häntä olemaan anteeksi
pyytämättä ja lähettää vuoteesensa puoliunisena, varoittamalla, että hän
liikkuisi hiljaan. Mathieu oli jo ottanut lampun ja mennyt lasten
huoneesen katsomaan ja suutelemaan lapsia. He heräsivät harvoin. Hän
asetti lampun kamiinin reunalle ja katseli juuri seisaaltaan kolmea
pientä sänkyä, kun Marianne tuli sisään. Suoraan eteenpäin seinän
vieressä olevassa sängyssä makasivat Blaise ja Denis, kaksoset, kaksi
pulskaa kuusi vuotiasta poikaa, jotka tavallisesti nukkuivat sylittäin.
Seinän viereisessä sängyssä vastapäätä nukkui Ambroise yksin,
harvinaisen kaunis, pieni keruubi, joka pian oli neljän vuoden vanha. Ja
kehdossa nukkui kolme kuukautta sitten vieroitettu neiti Rose näyttäen
pientä puolialastonta ruumistaan. Äidin täytyi peittää hänet uudestaan,
sillä hän oli temponut peitteen pois itsepintaisilla, pienillä
kätösillään. Sillä aikaa auttoi isä Ambroisen tyynyä, joka oli mennyt
vinoon. Molemmat menivät sisään ja tulivat ulos äänettömästi, hellillä
liikkeillä, kumartuivat noitten sievien, nukkuvain kasvojen ylitse,
tullakseen varmoiksi, että lapset nukkuivat tyynesti ja hyvin. He
suutelivat heitä ja viivähtivät siellä vielä hetken, sillä heistä tuntui
kuin Blaise ja Denis olisivat liikahtaneet. Vihdoin vei äiti ulos
lampun, ja he läksivät sieltä varpaillaan kumpikin. Kun Marianne pani
lampun pöydälle makuuhuoneessa, jonka ovi oli auki lasten huoneesen,
sanoi hän tavallisella äänellään:

"Minä en tahtonut säikähdyttää sinua tuolla alhaalla sanomalla sitä,
mutta minä olen ollut levoton Rosen tähden tänään; hän ei ole ollut
oikein terve, enkä minä ole tyyntynyt hänen suhteensa ennenkuin vasta
illalla."

Kun hän näki Mathieun säpsähtävän ja kalpenevan lisäsi hän:

"Oh, eihän se mitään ole; minä en olisi tullut ulos, jos se olisi
vakavaa laatua. Mutta koskaan ei voi olla levollinen tuollaisten pienten
olentojen suhteen. Kas niin, pane nyt maata, kello on jo yli
kahdentoista."

Marianne alkoi aivan rauhallisesti riisua päältään ajattelemattakaan
avointa ikkunaa; hänen ei tarvinnut peljätä muita silmiä kuin tähtien.
Kun hän oli riisunut leningin, alushameen ja kureliivin, seisahtui hän
hetkiseksi peilin eteen järjestääkseen hiuksiaan yöksi, ja pian riippui
hänen tuuheat hiuksensa raskaana palmikkona aina polviin asti.

Mathieu ei näyttänyt kuulleen, mitä hän oli sanonut. Sen sijaan, että
olisi riisuutunut kuin Mariannekin, istahti hän pöydän ääreen lampun
valoon. Hän tyhjensi taskunsa, otti esiin lompakkonsa, jossa oli nuo
kolme sadan frankin seteliä. Kun hän oli laskenut ne, sanoi hän purevan
leikillisellä äänellä:

"Niitä on todellakin ainoastaan kolme; ne eivät ole saaneet penikoita
matkalla. Tässä saat ne yhdessä kirjekuoressa. Saat vaihtaa ne huomenna
ja maksaa velkamme."

Nämät sanat herättivät hänessä erään ajatuksen. Hän otti lyijykynän ja
kirjoitti muutamia numeroita muistikirjansa tyhjälle lehdelle.

"Siis kaksitoista frankia munista ja maidosta Lepailleurille. Paljonko
sinä olet velkaa teurastajalle?"

Marianne istahti hänen eteensä ja otti sukat jalastaan. "Kirjoita
kaksikymmentä frankia teurastajan osalle."

"Ja ryytikauppias, leipuri?"

"En tiedä ihan varmaan, kirjoita kolmekymmentä frankia. Sitten ei ole
enään mitään."

Mathieu laski yhteen.

"Se on yhteensä kuusikymmentä kaksi frankia. Kuusikymmentä kaksi frankia
pois kolmesta sadasta, jää kaksisataa kolmekymmentä kahdeksan frankia
jälelle. Ajattelehan, kuinka rikkaita me olemme, me saamme hauskan
kuukauden neljän elätettävän lapsen kanssa, varsinkin jos pikku Rose
sairastuu!"

Marianne seisoi nyt siinä ainoastaan paita päällä ihastuttavan kauniit
jalat lattialla, ja hän teki paljailla käsivarsillaan suloisen kutsuvan
liikkeen katsellen samalla kummastuneena miestään, kuullessaan hänen
puhuvan sillä tavalla, mutta naurahti samalla luottavasti.

"Mikä sinua tänä iltana vaivaa, ystäväni? Sinä teet surullisia laskuja,
sinä, joka aina odotat huomista päivää kuin ihmettä ja varmana, että
pitää ainoastaan rakastaa elämää, jos tahtoo elää onnellisena. Sinähän
tiedät, että minä puolestani en tunne rikkaampaa ja tyytyväisempää
naista kuin minä itse olen. Tule maata, ja kun sammutat lampun ensin,
niin sitten tulee onni."

Hän laski leikkiä ja hyppäsi keveästi vuoteesen; sitten lepäsi hän
siellä pää korkealla tyynyllä ja kädet peitteellä hellästi kutsuvassa
asennossa. Mutta Mathieu pudisti päätään ja hän alkoi taas elää
päiväänsä uudestaan, mutta nyt sanatulvassa.

"Ei, katsohan, rakkaani, lopulta koskee sydämeeni, kun tulen meidän
köyhyyteemme nähtyäni sellaista rikkautta ja ylellisyyttä muilla.
Sinähän tiedät, miten vähän kateellinen ja kunnianhimoinen minä olen ja
miten vähän minä välitän kohoamisesta ja rikkaaksi tulemisestani. Mutta
minä en voi sitä auttaa; on hetkiä, jolloin minä kärsin sinun ja lasten
tähden, kun minä tahtoisin ansaita teille omaisuuden, ainakin pelastaa
teidät uhkaavasta köyhyydestä. Oh, mitenkä tuo Beauchêne konetehtaineen
ja pikku Mauricineen, jota he kasvattavat kuin kruununperillistä,
selvästi antaa minun ymmärtää, että me tulemme kuolemaan nälkään, me
kaksi ja neljä lastamme! Ja vieläpä nuo Morange-raukatkin, jotka puhuvat
antavansa tyttärelleen kuninkaalliset myötäjäiset, halveksivat kaikessa
ystävyydessä meitä loistaessaan siellä uuden asuntonsa väärennetyssä
ylellisyydessä ja unelmoidessaan tointa, josta olisi kahdentoista
tuhannen tulot. Ja Séguinit, olisit nähnyt, mitenkä he levittivät
miljoonansa minun eteeni, musersivat minut, surkuttelivat ja tekivät
pilaa minusta suuren perheeni tähden, he, jotka itse ovat olleet niin
viisaita, että ovat hankkineet itselleen ainoastaan pojan ja tytön.
Niin, vieläpä nuo tuolla Lepailleurin myllyssä ilkkuvat meille, sillä
sinä voit olla varma siitä, että kun tuo nainen tuli tänne Antonininsa
kanssa ja sanoi sinulle, että hän ei koskaan tulisi saamaan useampia
lapsia, niin oli se siksi, että hän pelkäsi, ett'ei saa meiltä velkaansa
sentähden, että meillä on neljä. Niin paljon ainakin on varmaa, että me
emme saa koskaan konepajaa, ei taloa eikä edes myllyä yhtä vähän kuin
minä koskaan tulen ansaitsemaan kahtatoista tuhatta frankia. Toisilla on
kaikkea, ja meillä ei ole mitään, se on ainakin totinen tosi. Ja minäkö
näyttäisin iloista naamaa huonossa pelissä niinkuin sinä, rakkaani,
minäkö olisin kärsivällinen ja iloinen, jos minulla ei olisi paha
omatunto ja minun täytyisi sanoa itselleni, että tämä yhä paheneva
olotila, jossa me olemme, on omaa työtämme. Niin, niin, me olemme
käyttäytyneet ajattelemattomasti ja tyhmästi."

Hänen puhuessaan kummasteli Marianne yhä enemmän. Hän nousi istumaan
sängyssä ja katseli miestään suurilla silmillään.

"Mikä sinua vaivaa, mitenkä on laitasi tänä iltana, ystäväni?" kysyi
hän. "Sinä, joka olet niin kiltti ja vaatimaton etkä koskaan puhu
rahoista ja viihdyt niin hyvin meidän pienissä oloissamme, sinähän
puhut nyt aivan kuin sukulaisemme Beauchêne. Sinulla on varmaankin ollut
ikävä päivä Pariisissa; tule maata ja unohda surulliset ajatuksesi."

Mathieu nousi vihdoin ja alkoi riisuutua, mutta hampaittensa välistä
puhui hän vielä:

"Kyllä, kyllä minä tulen maata, mutta tosiasia joka tapauksessa on, että
me asumme harakanpesässä ja että lapset kastuisivat, jos yöllä sataisi.
Mitenkä minä silloin voin olla vertailematta? Lapsi raukat! Minä olen
kuin muutkin isät, minä tahtoisin, että he voisivat hyvin!"

Hän aikoi mennä vuoteesensa; silloin kuuli hän valittavaa ääntä
viereisestä huoneesta ja seisahti keskelle lattiata. Kun hän oli
kuunnellut hetken, otti hän lampun mennäkseen katsomaan pienokaisia
avojaloin ja paitasillaan. Kun hän tuli takaisin parin minuutin
kuluttua, näki hän vaimonsa istuvan sängyssä kaula ojona kuunnellen ja
valmiina tulemaan hänen luokseen pienimmänkin kutsun saatuaan.

"Ei se mitään ole", kuiskasi Mathieu, aivankuin lapset olisivat voineet
kuulla häntä. "Rose oli potkinut peitteen pois. He makaavat kaikki kuin
pienet enkelit."

Kun hän oli laskenut lampun pöydälle, kysyi hän:

"Sammutanko minä?"

Mutta kun hän taas meni ikkunan luokse sulkeakseen sen, esti Marianne
hänet.

"Ei, ei, anna sen olla auki. On niin vilposta ja ihanaa. Sulkekaamme se
sitten hetken kuluttua, ennenkuin nukumme."

Ja todellakaan ei voinut ajatella mitään kauniimpaa kuin tämä
ihmeenihana kevätyö, joka virtasi sisään yön rauhan ja kentän suloisen
tuoksun kanssa. Kuului ainoastaan nukkuvan, ijankaikkisesti
hedelmällisen maan syvät hengähdykset. Mutta tänä lepohetkenäkin
kuohuili elämä, leveni yöllisten himojen virtana, joka sai kasvit,
metsät ja joet vapisemaan rakkaudesta unessaankin. Nyt kun lamppu oli
sammutettu, näkyi pimeästä huoneesta palavain tähtien välähdykset,
näkyi suuri kappale taivasta, johon Pariisin tulivuoren aukko yhä
lähetti punaiselta hohtavan heijastuksensa.

Mathieu kietoi kätensä Mariannen ympäri, painoi häntä hellästi rintaansa
vasten ja kuiskasi liikutetulla äänellä:

"Rakkaani, sinun pitää muistaa, että minä ajattelen ainoastaan teitä,
lapsia ja sinua. Mutta nuo toiset, rikkaat, ovat siksi viisaita,
ett'eivät he rasita itseään suurella perheellä, ja me köyhät raukat, me
hankimme paljon lapsia, toisen toisensa perään laskematta niitä. Kun
ajattelee vähän, niin näkee, että se on hyvin ajattelematonta, vieläpä
hulluuttakin. Meidän pikku Rosemme syntyminen antoi meille armoniskun,
se pakoitti meidät muuttamaan tänne maalle; ennen piisasivat tulomme,
eikä meillä ollut yhtään velkoja. Mitä sinä tästä ajattelet?"

Marianne ei liikahtanut, hän ei irroittanut käsivarsiaan, jotka olivat
hyväillen kierretyt Mathieun ympäri. Mutta levoton odotus oli saanut
hänen sydämensä sykinnän hiljenemään.

"Minä en ajattele mitään, rakkaani. En ole koskaan ajatellut sitä."

"Voitko ajatella itseäsi taaskin raskaana?" jatkoi Mathieu. "Voitko
ajatella itsellesi viidettä lasta? Sinä päivänä olisi ihmisillä oikeus
tehdä pilkkaa meistä ja minä sanon, että se on meidän oma vikamme, jos
meillä on asiat huonosti. Minä en voi saada sitä päästäni, ja tänään
olen minä päättänyt, että nyt siitä täytyy tulla loppu, meidän täytyy
laittaa niin, ett'emme saa viidettä lasta. Mikä on sinun ajatuksesi,
rakkaani?"

Tällä kertaa irroitti Marianne luultavasti itsekään siitä tietämättä
käsivarsiansa hieman, ja Mathieullä oli se tunne, että hänen ihonsa
vapisi hieman hänen omaa ihoaan vasten. Mariannea vilutti ja hänellä oli
halu itkeä.

"Minä ajattelen, että sinä olet luultavasti oikeassa. Mitä voin minä
tehdä. Sinä olet määrääjä, tehkäämme vaan niinkuin sinä tahdot."

Mutta se ei ollut enään rakastajatar, puoliso, jota hän syleili, vaan
joku toinen, passiivinen olento, joka alistui elämään ainoastaan hänen
huvikseen, ja ennen kaikkea tuntui Mathieustä, että Marianne ei
ymmärtänyt häntä, vaan ihmetteli hämmästyneenä, minkätähden hän oli
sanonut kaiken tämän.

"Enhän minä vaan suututtane sinua, lemmikki?" sanoi Mathieu sitten
äänellä, jonka piti olla leikillinen. "Muuten joudumme me hienojen
ihmisten luokkaan, kaikki ihmiset, joita minä olen tänään puhutellut,
tekevät samalla tavalla. Sinä olet ja jäät joka tapauksessa minun
rakkaaksi pikku vaimokseni."

Hän veti Mariannen lujemmin luokseen, syleili häntä kovemmin ja etsi
hänen huuliaan omilla huulillaan. Ja Marianne sopersi alakuloisena ja
tietämättömällä uhmalla:

"Aivan niin, minä tiedän sen kyllä ... niinkuin tahdot, sinähän saat
vastata tulevaisuudesta."

Ja kyyneliin puhkesi Marianne, painoi kasvonsa Mathieun rintaa vastaan
tukahuttaakseen itkuaan ja kyyneliään, suuria, haaleita kyyneleitä,
jotka Mathieu tunsi valuvan. Mathieu hämmästyi ja hänet valtasi
vastenmielisyys tuota surua vastaan, jonka syytä Marianne ei voinut
sanoa. Ja tyytymättömyytensä suuntasi hän itseään vastaan.

"Älä itke, lemmikki. Minä olen tyhmä, raaka ja paha, minä kun voin puhua
sinulle tuolla tavalla, kun sinä niin hellästi minua syleilet. Ajattele
asiaa, ja puhutaan siitä sitten. Äläkä ole suutuksissasi, vaan nuku nyt
rauhassa minun olkapäälläni aivankuin niinä iltoina, jolloin meidän
rakkautemme on hehkunut oikein lämpimänä."

Se oli vanha tapa, Mathieu piti Mariannen päätä olkapäällään, kunnes
hänen säännöllinen hengityksensä osoitti, että hän oli nukkunut, ja
vasta sitten laski hän hiljaa vaimonsa pään tyynylle herättämättä häntä.

"Kas niin, nyt sinun on hyvä, nuku nyt... Minä en enään kiusaa sinua."

Marianne ei itkenyt enään, hän ei sanonut mitään maatessaan siinä pää
Mathieun olkapäällä ja painautuneena häneen. Ja Mathieu toivoi, että
Marianne voisi nukkua tällä tavalla samalla kuin hän itse avoimin silmin
mietiskeli ja katseli taivasta ja kiiluvia tähtiä.

Se tulenvalo, jota Pariisi levitti taivaanrannan yläpuolelle, muistutti
häntä taasen tuosta hehkuvasta illasta Pariisissa, josta hän oli tullut
niin kiihtyneenä. Nyt erkani Beauchêne Norinesta ja palasi hyvin
reippaana aviovuoteesensa. Miksi ei hän ollut kertoessaan Mariannelle
päiväntapahtumista tohtinut mainita Beauchênesta ja Norinesta? Hän tunsi
selvästi, miten saastainen ja häpeällinen seikka se oli. Sitten tuli
hänen mieleensä inhoittava muisto siitä halpamaisesta teosta, jonka hän
oli itse vähällä tehdä, kun hän aikoi viettää yönsä Sérafinen luona. Hän
olisi nyt siellä. Tämä ajatus, joka tuli hänen mieleensä juuri nyt, kun
hänen rakas vaimonsa oli nukkumaisillaan hänen olkapäällään, tuli
hänestä sietämättömäksi kuin omantunnon vaiva. Eikö se ollut juuri tuo
sairaalloinen, nopeasti ohimenevä himo, joka oli tahrannut hänet,
pimittänyt hänen järkensä ja saattanut hänen aistimensa häiriöön? Hänen
oli täytynyt tulla myrkytetyksi, koska hän ei enään tuntenut itseään ja
hänellä oli ollut tahtoa ja tunteita sellaisia, joita hän ennen ei
koskaan ollut tuntenut. Hän hämmästyi itse niitä puheita, joita hän oli
pitänyt vaimolleen, sillä pelkkä ajatus sanoa siten, olisi hänet eilen
saattanut raivoon.

Marianne ei nukkunut tavallisella tyynellä, luottavalla tavallaan. Hän
piti ummessa silmiään ja makasi liikkumattomana, mutta Mathieu aavisti,
että hän oli loukkaantunut ja onneton ja että hän ei ymmärtänyt, että
mitenkä Mathieu voi rakastaa häntä niin vähän. Taloudelliset arvelut
olivat jo poistuneet Mathieun mielestä, hänen täytyi jännittää
ajatustaan, jotta muistaisi Beauchênein ja Morangein puheet. Mutta ne
periaatteet, joista hän oli kuullut puhuttavan Séguinin luona, ne häntä
vielä kiusasivat, sillä hän ei voinut kieltää tosiasioita:
sivistyneimmät olivat ehdottomasti vähemmän hedelmällisiä, lapsia ei
heidän keskuudessaan syntynyt niin runsaasti kuin köyhyyden
rikkaläjissä. Mutta tämä oli ainoastaan yhteiskunnallinen sattuma, ja se
riippui sen yhteiskunnan olosuhteista, jossa se ilmaantui. Köyhyys
riippui ihmisten väärinteosta eikä maan kitsaudesta, maan, joka voisi
elättää kymmenen kertaa enemmän ihmisiä, niin pian kuin kysymys työn
oikeudenmukaisesta jaosta on ratkaistu. Jos se on totta, että parempi
on, että maan päällä asuu kymmenen tuhatta onnellista kuin sata tuhatta
onnetonta, niin miksi eivät sitten nämä sata tuhatta onnetonta
työskentele tullakseen yhtä onnellisiksi kuin nuo kymmenen tuhatta
etuoikeutettua, joitten itsekästä hyvinvointia tahdottiin varmentaa
luontoa silpomalla? Ja se oli kuin vapautus, kun hän taas tunsi tuon
vakaan vakaumuksensa, että hedelmällisyys oli luonut sivistyksen, että
se oli liika kansoitus, onneaan tavoittelevain onnettomien myllerrys,
joka oli ajanut kansoja eteenpäin askel askeleelta, kunnes ne olivat
saavuttaneet totuuden ja oikeuden. Täytyy olla liian paljon ihmisiä,
jotta kehitys voi tulla täydelliseksi, ihmiskunnan täytyy levitä yli
maailman, kansoittaa sen, lahjoittaa sille rauhan, imeä siitä itseensä
kaiken terveen elämän, jota se on tulvillaan. Koska hedelmällisyys luo
sivistyksen, ja tämä jälkimmäinen taas järjestää edellisen, on
ajateltavissa, että pysyväinen tasapaino saadaan aikaan sinä päivänä,
jolloin olisi olemassa ainoastaan yksi kansa kokonaan kansoitetulla
maapallolla. Mutta siihen päästäksemme, tuhanten ja taas tuhanten
vuosien perästä, on se hyvä työ, ett'ei anneta ainoankaan siemenjyvän
mennä hukkaan, että ne kaikki uskotaan maan huostaan, jotta ihmissato
kasvaisi niin runsaana kuin mahdollista, sillä jokainen uusi ihminenhän
on voimaa ja toiveita.

Hiljaiset kevätyön äänet, joita Mathieu kuuli avoimesta ikkunasta,
tuntuivat hänestä nyt ikuisen hedelmällisyyden kehoituksilta. Kaikki
iti, kaikki kasvoi ja puhkesi kukkaan tänä rakkauden vuodenaikana.
Rajaton taivaan avaruus, kimaltelevat tähdet, kaikki saarnasi
vetovoiman suurta lakia. Maa lepäsi alapuolella pimeässä kuin nainen
puolisonsa sylissä. Ei koskaan ennen ollut hän niin selvästi tuntenut
sitä, että eläin- ja kasvimaailmassa elämä taistelee kuolemaa vastaan,
mutta ainoastaan ihminen suosii kuolemaa sen itsensä takia. Tässä
ihanassa kevätmaisemassa, jossa kaikki värähteli hedelmällisyyden
kiihkosta, oli ainoastaan kaksi rakastavaa, jotka omasta tahdostaan
olivat hedelmättömiä, jotka syleilivät toisiaan tuolla Yeusen rannalla
piilipuitten alla koko runoilijain ylistämän hedelmättömän rakkauden
voimalla.

Nyt poistuivat Mathieun mielestä kaikki ajatukset ja epäilyt. Hän tunsi
Mariannen keveän hengityksen kaulaansa vastaan, ja se vuodatti
vähitellen tulta hänen suoniinsa. Mutta vielä lepäsi Marianne
tenhottomana, kasvojen ilme jäykkänä, silmät ummessa voimatta kuitenkaan
nukkua. Mathieu sulki hänet taas kiihkeästi syliinsä.

"Rakas vaimoni, minä olen epäillyt meitä itseämme ... et sinä enkä minä
voi nukkua, ennenkuin sinä olet antanut minulle anteeksi."

Marianne hymyili jo lohdutettuna ja antautui sen hellyyden valtaan,
jonka voitokkaan liekin hän oli tuntenut syttyvän Mathieussä.

"Oh, minä en ole ollenkaan epäillyt... Minä tiesin kyllä, että sinä
palaat taas minun luokseni."

Ja nyt seurasi pitkä lemmensuudelma hellyyttä täynnä olevan ja
hedelmällisen kevätyön pakoituksesta, joka virtasi sisään ikkunasta
kimaltelevine tähtineen, rakkautta täynnä olevine virtoineen, metsineen
ja maineen. Koko luonto tahtoi vielä kerran, että uuden olennon täytyy
saada elämä.

Mutta Marianne esti Mathieun käden liikkeellä, nousi istualleen ja
kuunteli taas lastenkamariin.

"Kuule!"

Molemmat kumartuivat eteenpäin ja kuuntelivat henkeään pidätellen.

"Heräävätköhän ne!"

"Minä olin kuulevinani niitten liikahtelevan."

Mutta kun mitään ei kuulunut, kun ainoastaan viattomuuden syvä,
hiljainen rauha virtasi läheisestä huoneesta, hymyili Marianne taasen,
hieman ivallisesti.

"Meidän neljä, pientä onnetonta lapsiraukkaamme! He eivät siis merkitse
mitään, tahdotko sinä vielä viidennen, yhden onnettoman raukan vielä
lisäksi?"

Mutta Mathieu sulki hänen suunsa tulisella suutelolla.

"Ole hiljaa, minä olen pöllö ... oh, nuo toiset, naurakoot he vaan meitä
ja halveksikoot. Sinä olet oikeassa, me olemme kaikista viisaimmat
kuitenkin."






TOINEN KIRJA




I


Mathieu nousi äänettömästi kapeasta rautasängystään suuren sängyn
vieressä, jossa Marianne makasi. Hän katseli Mariannea ja näki, että
tämä makasi silmät auki ja hymyillen.

"Vai niin, sinä olet hereillä. Minä en tohtinut liikkuakaan, ett'en
olisi herättänyt sinua. Kello on lähes yhdeksän."

Se oli Pariisissa, eräänä sunnuntaina keskellä tammikuuta. Marianne oli
ollut raskaana jo seitsemän ja puoli kuukautta. Joulukuun ensimmäisinä
neljänätoista päivänä oli Chantebledissä ollut mitä kurjin ilma:
jääkylmää sadetta, sitten lunta ja sietämätön kylmyys. Hieman epäiltyään
oli Mathieu lopulta ottanut vastaan Beauchênen ystävällisen tarjouksen
tulla asumaan vanhaan, vaatimattomaan paviljonkiin Féderation kadun
varrella, jossa tehtaan perustaja oli asunut, ennenkuin hän rakensi
itselleen komean talon toisen kadun varrelle. Vanha työnjohtaja, joka
oli asunut näissä vanhoilla, yksinkertaisilla huonekaluilla
varustetuissa huoneissa, oli kuollut äskettäin. Ja tämä nuori aviopari
oli kuukausi sitten asettunut tänne asumaan, he pitivät viisaimpana
odottaa synnytyshetkeä Pariisissa ja palata sitten takaisin
Chanteblediin viettämään siellä parantumisaikaa huhtikuun ensimäisinä
kauniina päivinä.

"Odota", sanoi Mathieu. "Minä päästän päivän sisälle."

Hän veti uutimet syrjään. Tuota puolipimeää huonetta valaisi nyt
talviauringon leveä valonsäde.

"Ah, aurinko, aurinko! Ihana ilma! Ja sunnuntai! Iltapäivällähän saan
minä mennä vähän kävelemään sinun ja lasten kanssa!"

Marianne kutsui Mathieun takaisin, tarttui hänen käsiinsä, kun hän oli
istahtanut sängyn laidalle, ja sanoi:

"En minäkään ole pitkään aikaan nukkunut, mutta minä en tahtonut
liikkua, vaan tahdoin antaa sinun nukkua kylliksesi sunnuntaina.
Emmeköhän me ole hyvin kilttejä, me molemmat, jotka emme halua herättää
toisiamme, vaan makaamme silmät auki!"

"Se ilahutti minua niin sanomattomasti, että sinä lepäsit. Nyt
sunnuntaina on minulla vaan yksi ilo nimittäin saada olla makuuhuoneessa
koko aamun ja viettää sitten koko päivän sinun ja lasten kanssa."

Mutta sitten huudahti Mathieu hämmästyneellä ja katuvaisella äänellä:

"Ai... Minähän en ole suudellut sinua!"

Marianne kohottautui hieman, nojaten kyynäspäillään tyynyihin, ja
Mathieu sulki hänet kiihkoisena syliinsä. Silloin huudahti Marianne
hieman valittavalla äänellä:

"Ole varovainen, rakkaani!"

Nyt joutui Mathieu aivan suunniltaan.

"Minä tein pahaa sinulle! Minä tein sinulle pahaa. Oh, mikä pöllöpää
minä olenkin, kun olen niin kovakourainen! Rakas, rakas Marianneni, sinä
joka olet minulle niin pyhä, jota minä en tahtoisi koskea muuten kuin
hyväillessäni ja jonka kärsimykset minä ihastuksella ottaisin itse
kärsiäkseni! Minä tahtoisin, että minulla olisi kädet kuin
keijukaisella, kädet sellaiset, joita sinä et edes tuntisi ja jotka
muuttaisivat sinun kipusi iloksi ... ja kuitenkin teen minä pahaa
sinulle."

Mariannen täytyi lohdutella häntä.

"Älähän nyt, sinä tyhmeliini, ethän sinä minulle pahaa tehnyt
ollenkaan! Minä vaan pelkäsin. Näethän sinä, että minä nauran."

Mathieu katseli häntä ja hän näytti verrattoman kauniilta. Kirkkaassa
auringonvalossa, joka levisi yli vuoteen, uhkui Marianne terveydestä,
voimasta ja toivosta. Ei koskaan ennen ollut hänen tummat, paksut
hiuksensa lainehtineet niin tuuheina niskasta, ei koskaan ennen olleet
hänen suuret silmänsä hymyilleet niin veitikkamaisesti ja iloisesti. Ja
suurine, helline kasvoineen oli hän Hedelmällisyys itse,
hyväntekeväisyyden jumalatar valkeine ihoineen, täydellisine ruumiin
muotoineen, ja jaloa majesteettisyyttä uhkuva.

Kunnioituksen tunne valtasi Mathieun, sellainen kuin hän olisi seisonut
sen temppelin ovella, missä Jumala asui.

"Kuinka sinä olet kaunis, kuinka sinä olet hyvä ja kuinka minä sinua
rakastan, kallis vaimoni!"

Mathieu piti häntä hetken syleilyssä kultaisessa auringon paisteessa,
joka virtasi huoneesen. Sitten järjesteli hän Mariannen tyynyjä, peitti
hänet eikä tahtonut sallia hänen nousta ylös, ennenkuin hän itse oli
siivonnut huoneen. Hän laskutti omat lakanansa ja kääri kokoon patjansa
ja pani kiini rautatelineet, jotka hän sitten peitti vaatteella. Turhaan
pyysi Marianne saada olla mukana ja sanoi, että Zoé, palvelustyttö,
jonka he olivat ottaneet maalta mukaansa, voisi aivan hyvin tehdä tuon.
Mathieu oli itsepäinen, sanoi, että palvelustyttö ärsytti häntä ja että
hän mieluimmin tahtoi hoitaa Mariannea yksin ja tehdä kaikki tehtävät
hänen läheisyydessään. Se oli Mathieu, joka oli keksinyt sen, että hän
makaa rautasängyssä, jotta Mariannella olisi mukavampi suuressa
sängyssä. Ja nyt hoiti hän taloutta, piti kateellisesti
makuuhuoneen ovea sulettuna voidakseen yksin antautua tykkönään
vaimonsa hoitelemiseen, ja hän oli onnellinen tehdessään mitä
yksinkertaisimpiakin töitä, eikä luullut koskaan voivansa tehdä
tarpeeksi vaimonsa hyväksi.

"Minä pyydän, että sinä makaat vielä vähän aikaa, koska lapset antavat
meidän olla rauhassa. Se vahvistaa sinua."

Häntä puistutti, hän tunsi, että huoneessa ei ollut tarpeeksi lämmin, ja
hän oli suutuksissaan siitä, ett'ei ollut muistanut tehdä tulta. Eräässä
nurkassa oli puita ja lastuja, millä sytyttää tulen.

"Tämä on hullua, minä annan sinun palella, tämän minun olisi pitänyt
tehdä kaikkein ensin."

Hän oli laskeutunut polvilleen kamiinin eteen, mutta Marianne sanoi:

"Kas, olipa sekin ajatus! Anna olla, huuda tänne Zoé!"

"Ei, ei, hän ei osaa lämmittää, minua huvittaa tehdä tuli."

Ja hän nauroi iloissaan, kun suuri tuli syttyi ja teki huoneen kaksi
kertaa hupaisemmaksi. Nyt on täällä oikea paratiisi. Mutta hän oli
tuskin ennättänyt pestä itsensä ja pukea vaatteet ylleen, kun puuseinää
vastaan sängyn takapuolella hyökättiin pikku nyrkeillä.

"Vai niin, nyt ovat ne vekkulit heränneet!" sanoi hän iloisesti. "No
niin, tänään on sunnuntai, antaa heidän tulla."

Viereisessä huoneessa oli syntynyt elämää ja liikettä kuin suuressa
linnunpesässä. Sieltä kuului viserrystä ja hälinää ja väliin naurun
remahduksia. Sitten kumeita jysäyksiä, luultavasti tyynyistä, jotka
lensivät ilmassa, ja kaksi pientä nyrkkiä hakkaili yhä vaan seinään.

"Niin, niin", sanoi äiti hymyillen, "sano heille, että saavat tulla
sisään. Muuten hakkaavat he reijän seinään."

Mathieu rupesi nyt puolestaan takomaan seinää nyrkillään. Silloin kuului
voitonulina ja riemukkaita ilohuutoja seinän toiselta puolen. Ja tuskin
oli isä ennättänyt aukaista oven, kun jo kuului askelten ääntä ja
ahdinkoa käytävässä. Kaikilla neljällä oli pitkät yöpaidat, jotka
ulottuivat aina heidän pieniin kantapäihinsä asti, ja he ryntäsivät
sisään nauraen, hiukset hajallaan, posket punaisina ja silmät ilosta
kimaltelevina. Viisivuotias Ambroise kulki etunenässä, sillä hän oli
rohkein ja puuhaavin. Perässä tulivat molemmat kaksoset Blaise ja Denis
maltillisempina ja hyvin ylpeinä seitsemästä ikävuodestaan, varsinkin
jälkimmäinen, joka opetti muita lukemaan, jotavastoin edellinen, joka
oli ujo ja hieman arka, oli uneksijana heidän joukossaan. He taluttivat
keskellään neiti Rosea, tyttöä kaunista kuin pieni enkeli; häntä
vedettiin milloin oikealle milloin vasemmalle, mutta tuo pikku
kaksivuotias seisoi kuitenkin aina urhoollisesti omilla jaloillaan.

"Kuulepas, mamma", huudahti Ambroise, "minun on vähän vilu! Annapas
minullekin hieman tilaa!"

Hyppäyksellä oli hän sängyssä, ryömi peitteen alle ja niin liki äitiään,
ett'ei hänestä näkynyt muuta kuin pienet hymyilevät kasvot ja kiharat
hiukset. Mutta kun molemmat vanhimmat lapset näkivät tämän, päästivät he
sotahuudon, hyökkäsivät vuorostaan esiin ja valloittivat rynnäköllä
piiritetyn kaupungin.

"Väisty syrjään! Väisty vähän! Saanko minä maata sinun selkääsi vasten,
mamma? Olkapäälläsi, mamma!"

Ainoastaan pikku Rose seisoi vielä lattialla, ja hän oli menehtyä
mielipahasta. Hän oli turhaan yrittänyt valloittaa linnoitusta, mutta
oli pudonnut takaisin istualleen.

"Minä myös, mamma! Minä myös!"

Häntä täytyi auttaa, kun hän tarttui kiinni ja koetti molemmin käsin
nostaa itseään ylös; äiti otti hänet syliinsä, ja niin sai hän parhaan
paikan. Ensin pelästyi Mathieu ja luuli, että tuo valloittajajoukko voi
tehdä mammaparalle hirmuisesti pahaa. Mutta Marianne rauhoitti häntä ja
nauroi yhtä äänekkäästi kuin lapsetkin. Ei, ei, he eivät tehneet pahaa,
päinvastoin, he tekivät hänet niin onnellisiksi hyväilyillään. Ja
Mathieu katseli tuota kaunista taulua ilolla ja ihmettelyllä. Oh, sitä
kaunista ja kilttiä Haikaramammaa, niinkuin Marianne väliin kutsui
leikillä itseään, Rose rinnoillaan, Ambroise puoleksi piilossa toisella
sivulla ja Blaise ja Denis kummankin olkapään takana! Sehän oli koko
parvi linnunpoikia; pieniä punaisia nokkia, jotka kurottautuivat esiin
kaikkialta, silkinhienoja hiuksia pörhöllään kuin höyhenet, ja hän itse
lepäsi siinä niin valkeana ja terveenä ja kukoistavana kaikessa
hedelmällisyydessään, uhkuen elämää, joka taas asusti hänessä, valmiina
tulemaan taaskin äidiksi.

"Täällä on niin lämmintä ja hauskaa", sanoi Ambroise, joka piti hyvästä
olosta.

Pikkuvanha Denis alkoi selvitellä, minkätähden he olivat sillä tavalla
melunneet.

"Blaise sanoi, että hän oli nähnyt hämähäkin. Ja siitä hän pelästyi."

Hänen veljensä keskeytti hänet harmistuneena.

"Se ei ole totta. Minä näin hämähäkin, ja sitten heitin minä tyynyn
tappaakseni sen sillä."

"Minä myös! Minä myös!" sanoi Rose ollen menehtymäisillään naurusta.
"Minä tein näin tyynyllä ... piu ... pau..."

Kaikki nauroivat ja pitivät sitä hyvin hauskana. Asia oli oikeastaan
niin, että he olivat tapelleet tyynyillä sillä tekosyyllä, että
tahtoivat tappaa hämähäkin, jonka Blaise yksin väitti nähneensä, ja mikä
sai asian epäiltäväksi. Ja kaikki tuossa linnunpesässä, sekä emo että
pojat, olivat niin kukoistavan terveitä ja punertavia kylpiessään
kirkkaassa auringon paisteessa, että isä ei voinut vastustaa hellää
viettiään, joka vaati hänet sulkemaan heidät kaikki syliinsä samalla
kertaa ja suutelemaan jokaista, mihin vaan sattui. Tämä sai aikaan uuden
huudon ja naurun räjähdyksen.

"Oi, niin hauskaa, niin hauskaa!"

"Ei", sanoi äiti, onnistuttuaan vihdoinkin pääsemään vapaaksi, "nyt minä
nousen ylös. Minulle ei tee hyvää, että tässä makaan ja laiskottelen. Ja
muuten, lasten täytyy pestä itsensä ja pukea päälleen."

Loimuavan tulen ääressä pestiin ja puettiin vaatteet ylle. Kello oli
lähes kymmenen, kun perhe enemmän kuin tunnin myöhästyttyään tuli
ruokasaliin, jossa tuli paloi uunissa ja ensi aamiaisen lämmin maito
höyrysi pöydällä. Alakerroksessa oli ruokasali ja vierashuone eteisestä
oikealle, vasemmalla oli työhuone ja keittiö. Ja ruokasali, jonka
ikkunat olivat Féderationkatua päin, oli nyt täynnä aamuauringon iloa.

Lapset istuivat jo pöydässä nenät lautasten lähellä, kun ovikelloa
soitettiin ja tohtori Boutan astuu sisään. Nyt syntyi uusi purkaus
meluavaa iloisuutta, sillä tohtorin hyväntahtoiset, pyöreät kasvot
olivat pienokaisille rakkaat. Hän oli auttanut heidät kaikki maailmaan,
ja he kohtelivat häntä kuin vanhaa toveria, jota kohtaan saa olla hieman
vapaampi. He aikoivat hyökätä häntä vastaan, kun äiti esti heidät
sanallaan:

"Hiljaa nyt, antakaa tohtorin olla rauhassa!"

Sitten lisäsi hän iloisesti:

"Hyvää päivää, tohtori. Kiitos tästä ihanasta auringonpaisteesta, sillä
te olette varmaankin sen tilannut, jotta minä pääsisin iltapäivällä
kävelemään."

"Niin olenkin. Minä pistäydyin varta vasten tänne katsomaan, miten tämä
määräykseni teihin vaikuttaa."

Iloisen näköisenä otti Boutan tuolin ja istahti pöydän ääreen. Mathieu,
joka oli antanut ystävällisesti hänelle kättä, sanoi, että he olivat
maanneet tavallista kauemmin.

"Se on erittäin hyvä, että rouva lepää ja liikuskelee ulkona niin paljon
kuin mahdollista. Häneltä ei muuten näy puuttuvan ruokahalua. Kun minä
tapaan potilaani pöydän ääressä, en minä silloin ole lääkäri vaan
ystävä."

Marianne uhkaili häntä leikillisesti sormellaan.

"Lopuksi teette te minut liian vahvaksi, tohtori, ja minä oikein häpeän
terveyttäni. Te pakoitatte minut tunnustamaan taudinoireita, joista minä
en puhu ollakseni herättämättä levottomuutta. Yöllä esimerkiksi voin
minä hirveän pahoin useamman tunnin, tuntui siltä kuin sisukseni olisi
revitty rikki."

"Mitä sinä sanot?" kysyi Mathieu aivan kalpeana. "Oletko sinä voinut
pahoin minun nukkuissani?"

"Mitä se sinuun kuuluu, sinä tyhmeliini", vastasi Marianne hymyillen
kuin ennenkin, "kun minä nyt kuitenkin istun tässä ja syön kuin susi?"

Tohtori tuli vakavaksi ja pudisti päätään.

"Älkää valitelko, rouvani, te olette vaan saanut kohtuullisen osanne
välttämättömistä kärsimyksistä. Te kuulutte minun voimakkaisiin ja
kestäviin potilaihini, ja minä olen harvoin nähnyt niin onnellista
raskaudentilaa kuin teidän. Mutta näyttää olevan mahdotonta välttää
tuskia."

"Oi", huudahti Marianne, "minulla ei ole mitään tuskain tuntemista
vastaan; minä vaan vähän kiusoitan teitä."

Ja alennetulla äänellä ja lämpimällä tavalla jatkoi hän:

"Kärsiminen ... sekin on ihanaa. Voisinko minä rakastaa niin paljon,
ellen kärsisi?"

Lasten lusikkain helinä esti hänen äänensä kuulumasta enään.
Keskustelussa syntyi väliaika, ja sitten jatkoi tohtori:

"Minä olen kuullut, että te aijotte mennä aamiaiselle Séguinein luokse
ensi torstaina. Ja se pieni vaimoparka, hänen raskautensa, sehän on
aivan hirveä!"

Muutamilla eleillä kuvaili hän koko tuon murhenäytelmän; hämmästyksen,
jonka tämä odottamaton raskaus oli herättänyt näissä puolisoissa, jotka
olivat luulleet käyttävänsä mitä tehokkaimpia suojeluskeinoja, vaimon
epätoivon, miehen mustasukkaisuuden purkaukset ja heidän hienostuneen
nautintoelämänsä, jota elettiin eripuraisuudenkin aikana, ja sen
surullisen tilan, jossa vaimo nyt oli makaillen leposohvalla,
jotavastoin mies oli uudestaan antautunut poikamiehen elämään.

"Niin menemme", vastasi Marianne, "hän oli niin itsepäinen, että me emme
voineet kieltäytyä. Se on luullakseni joku oikku, hän tahtoo puhua
minun kanssani saadakseen tietää, miksi minä olen niin vahva, että voin
olla jalkeilla."

Boutan hymyili.

"Te olette molemmat samalla asteella, hän niinkuin tekin odottaa
synnytystä noin maaliskuun ensi päivän vaiheilla. Koettakaa te järjestää
asianne torstaiksi, sillä minä en voi olla teidän molempain luona
yht'aikaa."

"Ja Constance Beauchêne", kysyi Mathieu leikillisesti, "eikö hänkin ole
samassa tilassa? Silloin se olisi ihan täydellistä."

"Ei, ei, hän ei ole siinä tilassa. Hänhän on vannonut, ett'ei hän enään
koskaan tule siihen tilaan, ja hän laittaa myös niin, että hän pitää
sanansa. Käyköön hänen vaan hyvin."

Hän nousi lähteäkseen, mutta silloin tapahtui salahyökkäys, jota oli jo
aikaisemmin valmistettu. Aavistamatta vähääkään olivat lapset jättäneet
tuolinsa ja alkaneet hyökkäyksensä vaihdettuaan ensin salaisia
silmäyksiä keskenään. Yht'äkkiä oli tuon hyvänluontoisen tohtorin
olkapäillä molemmat vanhimmat lapset, nuorempi kietoi kätensä hänen
vyötäisilleen ja pikku tyttö kapusi hänen syliinsä.

"Hys, hys, hys! Nyt leikitään rautatietä!"

He tyrkkivät häntä, repelivät häntä ja nauroivat pitkiä skaaloja huilun
äänellä. Pahastuneena kiirehti isä ja äiti hänen avukseen, mutta hän
rauhoitti heitä.

"Antakaa heidän olla, pikku lemmikkien! Koska ystävämme Beauchêne
väittää, että se on minun vikani, että he ovat tulleet maailmaan, niin
täytyyhän minun heitä kärsiä. Kaikkein paras teidän lapsissanne on se,
että he ovat yhtä terveet kuin heidän äitinsäkin. Siinä kaikki, mitä
heiltä nykyään voi vaatia."

Kun hän oli suudellut heitä ja laskenut sitten takaisin lattialle, otti
hän Mariannen molemmat kädet omiinsa ja sanoi, että kaikki on niinkuin
pitääkin ja että hän voi levollisena lähteä taas pois; Mariannen pitäisi
vaan jatkaa niinkuin hän oli alkanutkin. Ja kun Mathieu saattoi häntä
etehiseen, kuultiin heidän siellä laskevan leikkiä ja nauravan.

Heti toisen aamiaisen jälkeen tahtoi Mathieu, että mentäisiin ulos
kävelemään, jotta Marianne saisi nauttia päivän paisteesta. Lapset oli
puettu jo ennenkuin istuttiin pöytään, ja kello oli vasta vähän yli
yhden kun perhe jo kääntyi Féderationkadun kulmasta.

Tämä Grenellen osa, Marskentän ja korttelin tiheimmin asuttujen katujen
välillä, on aivan erikoisen muotoinen, kiitos siitä suurille
asumattomille tonteille, pitkille, melkein autioille kaduille, jotka
leikkaavat suorassa kulmassa toisiaan ja joitten varsille on tehtaitten
loppumattoman pitkiä muureja. Varsinkin työaikana ei täällä ole mitään
liikettä, suurten savupiippujen nähdään ainoastaan syöksevän paksua
savua ja vallitsevan suurten rakennusten kattoja, ja jos joku portti on
auki, nähdään suuri pihamaa täynnä katkuja ja savunhajua ja käryjä. Ei
kuulu muuta ääntä kuin höyrypillien kirkuna, koneitten kumea jyske ja
rautalevyjen äkilliset helähdykset, kun niitä puretaan vaunuista
kivitetylle pihalle.

Mutta sunnuntaisin ovat tehtaat tyhjät, ja kuoleman hiljaisuus vallitsee
tässä korttelissa. Väitetään, että Grenellen asukkaat ovat huonoimpia,
köyhimpiä ja laiskimpia koko Pariisissa, lauma julkeita tehtaantyttöjä
ja prostitueerattuja, joita läheinen sotakoulu viekottelee sinne ja
jotka tuovat tullessaan muuta roskaväkeä. Aivan kuin vastakohtana
nähdään Seinen toisella puolen Passyn hymyilevä, herrasmainen
kaupunginosa, hienot ylimykselliset korttelit Invaliidihotellin
ympärillä ja Faubourg Saint-Germainissa ja niitten takana komeat kadut,
niin että Beauchênen konepaja, joka oli poikkikadun varrella, käänsi
selkänsä köyhyydelle ja kasvonsa kohden koko maailman rikkautta ja iloa.

Mathieu piti näistä kauniilla puilla istutetuista kaduista, jotka joka
taholta toivat Marskentälle ja Invaliidipuistoon suuria virtoja
päivänpaistetta ja raitista ilmaa. Ei Pariisissa ole ainoatakaan
rauhallisempaa paikkaa, jossa voisi kävellä häiritsemättä ja antautua
unelmiensa valtaan. Mutta erittäinkin oli hän ihastunut Orsaykatuun,
joka alkaa Backadulta, kaupungin keskeltä, kulkee Palais-Bourbonin
ohitse, yli esplanaadin ja Marskentän ja loppuu vasta Grenellen
bulevardille mustien tehtaitten keskessä. Joki virtaa majesteetillisen
ihanana eteenpäin ja katu leviää kaikkein kauneimpain puitten
reunustamana.

Sinne tahtoi Mathieu viedä rakkaan sairaansa ja pienokaisensa. Mutta se
ei ollut mikään helppo tehtävä, ja siinä täytyi panna kaiken tarmonsa
liikkeelle. Varsinkin oltiin levottomia Rosen pienten jalkain tähden.
Tämä pieni tyttö uskottiin Ambroiselle, joka, vaikka olikin nuorin
poika, oli jo vahva ja toimelias. Nämät molemmat olivat jonon
etunenässä. Sitten tulivat Blaise ja Denis, kaksoset. Isä ja äiti
muodostivat jälkijoukon; tuo näytti kaikki kävelyllä olevalta
kasvatuslaitokselta. Kaikki kävi mainiosti, eteenpäin kulettiin
luonnollisesti kilpikonnan vauhdilla ja nautittiin lempeästä
päivänpaisteesta.

Oli ihana, kirkas talvi-iltapäivä, hyvin kylmä varjossa, mutta mihin
aurinko heitti valovyönsä, siellä oli kaikki kullattua ja kaikki sai
siellä pehmeät piirteet.

Paljon kansaa oli ulkona, noita tavallisia, pyhäpukuisia, käveleviä
Pariisin porvareita, joita pieninkin auringonsäde houkuttelee laumottain
ulos. Rose tuli hyvin reippaaksi ja iloiseksi, hän kohotteli niskaansa
ja tahtoi näyttää kaikille näille ihmisille, että hän oli jo suuri
tyttö. Kulettiin yli Marskentän, eikä hän vielä ajatellutkaan antaa
kantaa itseään. Nuo kolme poikaa marssi urheina kuuran peittämillä
katukäytävillä. Siinä oli komea joukkio.

Mutta Marianne, joka kulki Mathieun käsivarteen nojaten, horjui hieman.
Hänellä oli yllä vihreä verkaleninki, joka oli tehty avaranpuoleiseksi,
ja se peitti osaksi hänen ruumiinpiirteensä. Mutta hän oli jo hyvin
muodoton, ja hän tiesi, että se näkyi, ja hän hymyili kävellessään siinä
niin hyvin kun taisi hiljaan ja horjuvilla askelilla. Hän oli
liikuttavan suloinen, hänessä oli hymyilevää arvokkaisuutta,
kärsimykset olivat tehneet hänet huomiota herättäväksi. Muutamat
kävelijät kääntyivät ympäri hänen kauneutensa hurmaamina ja seurasivat
häntä silmillään. Yhä useampi huomasi hänet, tyrkkäsivät toisiaan
käsivarsillaan ja osoittivat häntä. Se mikä teki aseman huonommaksi, oli
lapsijoukko hänen edessään. Jo neljä lasta, kokonainen lauma, ja viides
tulossa! Se tuntui hassulta ja sai ihmiset nauramaan. Muutamat
suuttuivatkin ja arvelivat, että kun tuollaista ajattelemattomuutta
pannaan näytteille keskellä katua, niin oli se vaan huonona esimerkkinä.
Perheen takapuolella kuultiin siis ihmettelyn, pilkan ja säälin
huudahduksia. Pikku rouva parka, niin nuori ja kaunis, ja hänellä on
pian viisi lasta! Ja kuitenkaan ei mieskään näyttänyt liiaksi vahvalta.
Mathieu ja Marianne ymmärsivät tuon erittäin hyvin, he vaan hymyilivät,
he asettivat kainostelematta kadulle näytteeksi iloisen
hedelmällisyytensä siinä varmassa vakaumuksessa, että se todisti
terveyttä, voimaa ja kauneutta.

Mutta kun he tulivat suurten lehdistä paljaitten puitten luokse, täytyi
heidän panna Rose vähäksi aikaa istumaan penkille, johon aurinko onneksi
vielä paistoi. Ei ollut enään lämmin, aurinko teki laskua, ja täytyi
kiirehtiä hieman, jotta ennätettäisiin kotiin. Ihanata oli joka
tapauksessa tässä raittiissa kylmyydessä korkean taivaan alla, jonka
pehmeä kullanväri nyt alkoi muuttua tummemmaksi. Poikien korot kapisivat
nyt vielä urheammin, ja pikku tyttö, jolla oli hauskaa, ei itkenyt.

Kello oli kolme, kun vanhemmat raittiin ilman virkistäminä ja kävelyynsä
ihastuneina lapsilauma edellänsä kääntyivät Féderationkadun kulmasta.
Sielläkin pysähtyivät ihmiset nähdessään heidän menevän ohitse, mutta he
olivat nähtävästi hyväntahtoisia ihmisiä, sillä he hymyilivät nähdessään
nuo kauniit lapset ja heittelivät veitikkamaisia silmäyksiä pappaan ja
mammaan, jotka olivat tehneet hyvää työtä.

Kun Marianne saapui kotiin, oli hän hieman väsynyt ja heittäytyi
leposohvalle salissa, johon Mathieu oli, ennenkuin he läksivät ulos,
käskenyt Zoén sytyttää suuren takkavalkean heidän palaamistaan varten.
Ja lapset, jotka nyt väsymyksensä tähden olivat hyvin alallansa,
istuivat pienen pöydän ääressä ja kuuntelivat, kun Denis luki ääneensä
erästä satua; silloin tuli vieraita. Se oli Constance, joka oli ollut
ajelemassa Mauricen kanssa ja sai nyt päähänsä käydä katsomassa
Mariannea, jonka hän tapasi korkeintaan joka kolmas päivä, vaikka heidän
asuntojensa välillä oli ainoastaan puutarha.

"Voitteko pahemmin, rakas ystävä?" kysyi hän jo ovessa, kun näki
Mariannen makaavan.

"En, en ollenkaan. Minä olen päinvastoin ollut ulkona ja kävellyt kaksi
tuntia, ja nyt minä lepuutan itseäni."

Mathieu oli asettanut esiin nojatuolin rikkaalle ja turhamaiselle
sukulaiselleen, joka muuten koetti olla hyvin ystävällinen heille. Hän
pyysi nyt anteeksi, ett'ei voi tulla useammin, hänen aikansa oli niin
täpärällä kotonaan. Maurice piti kiinni hänen hameestaan ja katseli
etäämpää noita neljää lasta, jotka myöskin puolestaan katselivat häntä.

"No, Maurice, etkö sinä mene tervehtimään pieniä sukulaisiasi?"

Mauricen täytyi lähteä heidän luokseen. Mutta kaikki nuo viisi
kainostelivat. He kohtasivat vaan harvoin toisensa, he eivät vielä
olleet päässeet toistensa tukkaan, ja nuo neljä Chantebledin villiä
arastelivat hieman tuota hyvätapaista pariisilaista.

"Ovatko kaikki pienokaisenne terveet?" jatkoi Constance, jonka terävä
silmä vertaili omaa poikaansa noihin kolmeen toiseen poikaan. "Ambroise
on kasvanut, ja molemmat vanhemmat pojat näyttävät myös reippailta."

Hänen tarkastelunsa ei nähtävästi päättynyt Mauricen eduksi, joka oli
kalpea kuin vaha, vaikka hän oli pitkä ja näytti vahvalta, sillä
Constance nauroi teeskentelevästi sanoessaan:

"Minä puolestani kadehdin teidän pikku Roseanne, hänhän on oikea pieni
kalleus."

Mathieu nauroi ja vastasi ajattelemattomasti, jota hän kuitenkin katui:

"Oh, sellainen kateus on pian autettu. Tuollaisia jalokiviä saadaan
ostaa torilta halpaan hintaan."

"Halpaan hintaan", kertasi Constance vakavalla äänellä, "niin, se on
teidän mielipiteenne vaan ei minun. Eri ihmisillä on erillainen käsitys
onnesta ja onnettomuudesta."

Hänen pilkallisesti moittiva ja halveksiva katseensa täydensi ajatuksen.
Se siirtyi noista neljästä kukoistavasta lapsesta tuohon taas raskaana
olevaan naiseen, tuohon muodottomaan ruumiisen, josta uusi elämä oli
taas pian puhkeava esiin. Se loukkasi ja suututti häntä kuin joku
sopimaton ja epäsiveellinen asia, se oli hyökkäys kaikkea sitä vastaan,
mitä hän kunnioitti: säädyllisyyttä, järkevyyttä ja järjestystä. Kun hän
oli kuullut puhuttavan tästä uudesta raskaudentilasta, ei hän ollut
salannut tyytymättömyyttään, ja nyt tahtoi hän mielellään vaieta siitä,
mutta silloin ei saanut häntäkään luokata, laskea leikkiä hänen
vapaaehtoisesta hedelmättömyydestään. Jos hänellä itsellä ei ollut
tytärtä, niin oli se siksi, että hän ei sellaista tahtonut.

Marianne, joka oli vetänyt suunsa hymyyn miehensä puhuessa, kiirehti nyt
rakentamaan rauhaa ja vaihtamaan puheenainetta.

"Miksi ei Alexandre tullut teidän kanssa tänne? Hän ei ole ollut täällä
kahdeksaan päivään."

"Minähän sanoin jo sinulle", keskeytti Mathieu vilkkaasti, "että hän
meni metsästämään eilen illalla. Hän on varmaankin nukkunut Puymoreaussa
Chantebledin tuolla puolen ennättääkseen metsään päivän koittaessa, eikä
hän varmaankaan tule takaisin ennenkuin huomenna."

"Niin, se on totta, nyt minä muistan sen. Kaunis ilma, nyt on hauska
kuljeskella metsässä."

Se oli myöskin vaarallinen puheenaine, ja Marianne katui, että hän oli
siihen ryhtynyt, sillä koskaan ei varmuudella tiedetty, missä Beauchêne
oli, kun hän sanoi olevansa metsällä. Aikainen metsästys aamulla oli
hyvä tekosyy, kun tahtoi olla yön poissa, ja hän turvautui tähän
tekosyyhyn niin usein, että Constance varmaankin ymmärsi, mitenkä asian
laita oli. Mutta tässä onnellisessa kodissa, jossa mies oli aina kotona
ja hoiteli vaimoaan, kun hän oli tullut raskaaksi, täällä tahtoi hän
näyttää tyyneltä ja mieheensä luottavalta.

"Se olen minä, joka pakoitan häntä hankkimaan itselleen ruumiillista
liikettä. Hänessä on hyvin paljon verta, hän tarvitsee raitista ilmaa,
metsästäminen on hänelle terveellistä."

Nyt soitettiin, ja sisään tuli uusi vieras; se oli Valérie ja hänen
tyttärensä Reine. Valérie punastui nähdessään rouva Beauchênen, niin
suuren vaikutuksen teki tuo rikas ja hieno nainen häneen. Mutta kun
isäntäväki nousi ottamaan vastaan uutta vierastansa, nousi Constancekin
ja sanoi, että hän, paha kyllä, ei ennätä viipyä kauemmin. Eräs
ystävätär odotti luultavasti häntä kotona.

"Antakaahan meidän pitää ainakin Maurice täällä", sanoi Mathieu. "Nyt on
Reinekin täällä, kaikki kuusi saavat leikkiä keskenään, ja minä saatan
pojan kotiin, kun lapset ovat saaneet vähän virvoituksekseen."

Maurice oli taas kätkeytynyt äitinsä taakse. Äiti kielsi.

"Ei, ei, hänellä on määrätty ravintojärjestys, enkä minä suvaitse
koskaan, että hän nauttii mitään kylässä. Hyvästi nyt, minun täytyy
mennä, minä tahdoin vaan sivumennen poiketa sisään katsomaan, mitenkä te
voitte."

Hän läksi poikansa kanssa, ja Valérie sai osakseen ainoastaan
ystävällisen, suojelevan kädenpuristuksen, vaan ei sanaakaan, ja tätä
Valérie sitten piti hienouden huippuna. Reine oli hymyillyt Mauricelle,
jota hän tunsi vähän. Hän olikin sinä iltana hurmaava sinisessä
puvussaan ja niin äitinsä kaltainen, että häntä olisi voinut pitää
äitinsä nuorempana sisarena.

Marianne kutsui hänet ihastuneena luokseen.

"Tule suutelemaan minua ... oh, miten tämä nuori nainen on kasvanut!
Kuinka vanha hän on?"

"Pian kolmentoista", vastasi Valérie.

Hän istui tuolille, jonka Constance oli jättänyt, ja Mathieu huomasi,
että hän näytti murheelliselta. Sitte kuin hänkin oli sanonut tulleensa
katsomaan, kuinka he voivat, ja onnitellut äitiä ja lapsia kukoistavasta
ulkonäöstä, vaikeni hän, ja hänen kasvoilleen tuli taaskin salaisen
levottomuuden leima, jotavastoin Marianne kiitti häntä ja lausui ilonsa
siitä, että kaikki ihmiset olivat niin hyviä eivätkä unohtaneet häntä.
Mathieu sai nyt päähänsä jättää heidät kahdestaan.

"Pikku Reine, seuraa lapsia ruokasaliin. Otetaan pieni välipala. Tule
nyt, niin mennään kattamaan pöytää."

Sitä lausetta tervehdittiin meluavalla ilolla. Satukirja oli unohdettu,
pöytä vedettiin sivulle, ja nuo kolme poikaa vetivät Reinen mukanaan,
jotavastoin Rose, joka tuli viimeiseksi ja oli kaatunut suulleen,
seurasi heitä huutaen ja hyppien kuin kissanpoika.

Kun Valérie jäi kahdestaan Mariannen kanssa, huokasi hän.

"Ah, rakas ystäväni, miten onnellisia te olette, kun voitte noin elää
kauniin lapsilaumanne keskuudessa. Se on onni, joka on minulta
kielletty."

Marianne katseli häntä hyvin kummissaan.

"Mitenkä niin? Minä ajattelen niin, että teilläkin on teidän vapautenne,
ja me olemme muuten jotenkin samassa asemassa, te ja minä..."

"En suinkaan, paras ystäväni, en suinkaan. Teillä on yksinkertaiset
tavat, teidän elämänne ei ole sillä tavalla järjestetty kuin minun. Me
olemme järjestäneet kaikki itseämme ja Reineä varten erityisessä
tarkoituksessa, ja se olisi onnettomuus, jos meidän nyt täytyisi muuttaa
kaikki."

Sitten lisäsi hän äkkinäisen epätoivon valtaamana:

"Jos minä olisin raskaana niinkuin te, jos minä olisin varma siitä ...
oi, silloin en tietäisi, mitä tekisin, minä tulisin hulluksi!"

Hän purskahti itkuun ja peitti vapisevilla käsillään kasvonsa.

Marianne kummastui yhä enemmän, otti hänen kätensä omiinsa ja koetti
viihdyttää häntä ystävällisillä sanoilla. Lopultakin sai hän tietää
totuuden, sai tietää, että Valériellä oli ollut kolme kuukautta syytä
luulla olevansa raskaana. Ensin oli hän koettanut rauhoittaa itseään,
mutta nyt olivat hänen epäluulonsa muuttuneet varmuudeksi, ja hän eli
tappavassa levottomuudessa. Sekä hän itse että miehensä olivat aivan
hämmästyksissään tämän odottamattoman raskauden tähden, sillä he olivat
niin varmat siitä, että olivat olleet mahdollisimman tarkasti
varuillaan. Morange, hänen rakas miesparkansa, joka jumaloitsi häntä,
olisi mieluimmin uhrannut sielunsa ja ruumiinsakin kuin tehnyt hänen
tahtoaan vastaan tässä asiassa. Ja itse oli Valérie aina ollut
varuillaan. Se oli siis käsittämätöntä, sitä ei olisi koskaan voinut
aavistaakaan, että mitään tällaista tapahtuisi avioliitossa, jossa
molemmilla puolisoilla oli niin yhteen sopivat mielipiteet.

"No niin, koska onnettomuus kerran on tapahtunut", sanoi Marianne, "niin
saatte tyytyä siihen. Pieni poika on teille kylläkin tervetullut!"

"Ei, se on mahdotonta, se on mahdotonta!" huudahti Valérie vihan ja
epätoivon valtaamana. "Me emme voi elää koko ikäämme samoissa köyhissä
oloissa. Teidän miehenne on varmaankin puhunut teille siitä, mitä
hänelle luottamuksella olemme kertoneet. Michaudin kehoituksesta, jolla
on nyt hyvä paikka Crédit Nationalissa, oli mieheni päättänyt jättää
Beauchênen tehtaan, jossa hänellä ei ole mitään tulevaisuutta, ja mennä
samaan pankkiin ja yletä siellä. Mutta aluksi täytyy hänen tyytyä
vaatimattomaan toimeen, josta on palkkaa kolme tuhatta kuusisataa,
vaikka hän ansaitsee Beauchênella viisi tuhatta. Mitenkä luulette
meidän nyt tohtivan uskaltaa sitä, mitenkä luulette meidän nyt voivan
tyytyä kolmeensataan frankiin kuukaudessa, kun raskaudentila on
tiedossamme, synnytys ja uusi lapsi elätettävänä ja kasvatettavana?
Kaikki meidän suunnitelmamme olivat valmiit, mutta nyt tämä onneton
lapsi särkee ne kaikki ja tuomitsee meidät elämään köyhyydessä koko
ikämme."

"No, kaikenlaisia murheita!" sanoi Marianne hymyillen.

"Ne ovat aivan tosia! Sattuu tilaisuus, se lyödään laimiin, ja kaikki on
mennyttä. Jos ei minun mieheni jätä tehdasta, kun onni häntä viittaa
luokseen, on hän ijankaikkisesti sidottu tehtaasen, ja silloin ovat myös
meidän kaikki unelmat Reinen myötäjäisistä ja mukavasta elämästä
mennyttä, niin koko meidän kunnianhimomme. Ettekö te sitä ymmärrä te,
joka muuten olette niin ymmärtäväinen!"

"Kyllä, kyllä, minä ymmärrän sen ... mutta minä olen niin tottumaton
noin moniin suunnitelmiin, että minulla on vaikeata löytää oikeata
niistä. Te kummastutatte minua, ja te suututattekin. Lapsia syntyy, ne
täytyy ottaa vastaan, nehän ovat ilona ja rikkautena. Minusta se on niin
luonnollista ja yksinkertaista."

Valérie pani vastaan ja puhkesi itkuun.

"Sanokaa se minun miesparalleni! Hän on aivan epätoivoissaan ja
häpeissään eikä hän koskaan näyttäydy enään ihmisille. Tiedättekö, missä
hän on tänään, kun on sunnuntai? Hän istuu kotona ja tekee työtä, hän
ansaitsee muutamia souta palkkansa lisäksi. Mutta jos niin tarvitaan,
niin minulla on tahtoa sekä häntä että itseäni varten. Hän on niin
heikko ja hyvä."

Äkkiä näkyivät hänen hiljaiset vielä lausumattomat ajatuksensa
kiihdyttäneen häntä. Hän väänsi käsiään nyyhkien ja katkonaisesti
puhuen:

"Ei, ei, se ei ole mahdollista; minä en ole raskaana, minä en voi olla
raskaana! Ei, ei, se ei saa tapahtua, minä en tahdo sitä!"

Ja hänellä oli sellainen tuska, että Marianne luopui koko keskustelusta
ja kietoi hänet syliinsä lievittääkseen hänen kärsimyksiään, ja tämän
teki hän siitäkin syystä, että hän pelkäsi Valérien itkun kuuluvan
toiseen huoneesen, jossa lapset melusivat ja nauroivat. Ja kun hän oli
pyyhkinyt Valérien silmät kuiviksi, vei hän hänetkin sinne sisälle.

"Pöytään! Pöytään!" huusivat pojat ja polkivat lattiata.

Pöydälle oli välipala katettu, ja Reinen avulla oli Mathieu asettanut
sille neljä maljaa, jotka sisälsivät leivoksia ja sylttyä. Pojat
tahtoivat myöskin olla apuna, mutta silloin kävi kaikki hitaammin, ja
Rose puolestaan oli särkemäisillään kaikki. Mutta heillä oli niin
hauskaa, ja Reine oli niin kaunis emäntänä! Hän purskahti nauruun --
sillä hän tiesi luultavasti jo yhtä ja toista -- kun Ambroise sanoi,
että hän on hänen rouvansa ja Rose heidän pieni lapsensa. Marianne käski
Ambroisen olla hiljaa, kun hän näki, että Valérie alkoi taaskin niellä
kyyneleitään. Sitten nautittiin virvokkeita, lapset yhä kasvavalla
ruokahalulla.

Kello oli ainoastaan yhdeksän illalla, ja lapset nukkuivat jo makeasti,
kun Mathieu ja Marianne menivät omaan huoneesensa. Mathieu tahtoi, että
Marianne menisi heti vuoteesensa, hän peitti vaimonsa ja järjesteli
tyynyjä hänen päänsä alla. Sitten istui Mathieu hänen vuoteensa ääreen
ja luki ääneensä kello kymmeneen asti, sillä siihen aikaan piti
Mariannen juoda juomansa, jonka Mathieu tahtoi joka ilta itse valmistaa.
Kun Marianne oli juonut kupista, sanoi Mathieu hänelle hyvää yötä,
suuteli häntä sitten molemmille poskille ja he laskivat leikkiä Mathieun
kunnioittavasta käytöstavasta ja kutsuivat toisiaan sanoilla "herrani"
ja "rouvani". Mathieun pieni vuode oli kunnossa, hän riisui vaatteet
yltään, sammutti lampun ja kehoitti Mariannea nukkumaan. Mutta itse
makasi hän siinä korvat jännityksessä voimatta nukkua, hän odotti
saavansa kuulla Mariannen tasaisen hengityksen todistuksena siitä, että
hän oli nukkunut. Monet kerrat nousi hän ylös, hoiteli vaimoaan ja
antoi hänen unelleen aivankuin uskonnollisen kunnioituksen. Se oli
uskonnollista palvelusta, paljoa korkeampaa ja todellisempaa kuin
Jumalan Äidin palvelus: hän palveli rakastettua, kirkastettua,
majesteetillistä ja kärsivää äitiä, joka kärsii tuskia sentähden, että
elämä aina kukoistaisi.




II


Torstaina, kun Fromentein piti syödä aamiaista tuossa komeassa talossa
Antin kadun varrella, soitti Valentine kello kymmenen kamaripiikaansa
Célesteä tullakseen puetuksi ja saadakseen kauniin asennon
leposohvallaan pienessä salissa toisessa kerroksessa. Hän oli pyytänyt
Mariannen tulemaan aikaiseen, sillä hän tahtoi pakista hieman, hän tunsi
vastustamattoman halun puhua naisen kanssa, joka oli samassa asemassa
kuin hänkin, ja siitä sairaalloisesta tuskasta, jota hän kärsi.

Hän pyysi peiliä, katsoi siihen ja ravisti surullisesti päätään, sillä
niin ruma luuli hän olevansa, kun kasvonsa olivat pilkuissa ja ruumiin
piirteet rumentuneet niin, että riikinkukonsininen silkkipluusi voi
tuskin niitä peittää.

"Onko herra kotona?" kysyi hän.

Hän oli nähnyt miehensä toissapäivänä viimeiseksi. Hän syytti
liikehommiaan, söi usein aamiaista ja päivällistä ulkona ja vältti
vaimonsa huonetta aamusin sillä tekosyyllä, että hän ei muka tahtonut
häiritä.

"Ei, herra meni ulos yhdeksän aikaan, ja minä olen varma siitä, ett'ei
hän ole vielä palannut."

"Se on hyvä. Kun herra ja rouva Froment tulevat, niin pyytäkää heidän
tulemaan tänne sisään."

Hän otti väsyneesti kirjan ja odotti.

Niinkuin tohtori Boutan oli Mathieulle ja Mariannelle huomauttanut, oli
Valentinen odottamaton raskaus syynä ainaisiin perhemyrskyihin. Alussa
oli Séguin käyttäytynyt raa'asti ja sanonut, että se ei voinut olla
hänen lapsensa, hän oli vakuutettu siitä, että hän oli ottanut huomioon
mitä tarkimmat varovaisuuskeinot, ja syytti vaimoaan suoraan siitä, että
hänellä oli rakastaja. Vimmattu ja moukkamainen mustasukkaisuus sai
vallan tässä miehessä, ja se ilmeni raa'oissa sanoissa ja uhkauksissa,
tuossa skeptikossa, joka teeskenteli mitä hienoimman pessimismin
välinpitämättömyyttä.

Perheessä syntyi hirmuisia näytelmiä. Loppuun itkenyt vaimo vaati, että
kysyttäisiin tohtori Boutanin mielipidettä. Kun tohtori oli yksityisesti
kuulustellut Séguiniä ja selittänyt hänelle, että hänen tarkat
varovaisuuskeinonsa eivät olleet riittävät sekä maininnut kaksikymmentä
tapausta, jolloin samoissa olosuhteissa oli syntynyt raskaudentila, tuli
hän vihdoinkin vakuutetuksi asiasta; hän tuntui tosin horjuvan hetkisen,
mutta jatkoi inhoittavia syytöksiään niin pian kuin tohtori oli mennyt.
Hän sadatteli tohtoria ja oli erittäin suuttunut siitä terävästä
opetuksesta, jonka hän oli saanut varovaisuuskeinojen suhteen, sillä
juuri noista rikoksellisista keinoista johtui kaikki paha, se surullinen
tila, jossa aviopuolisot nyt olivat: jos mies ei niitä olisi käyttänyt,
ei hänen olisi ehkä koskaan tarvinnut hautoa sitä ajatusta, että hän ei
ehkä ole lapsen isä. Tuo hyvä tohtori, joka piti varovaisuuskeinoja
syynä kaikkiin onnettomuuksiin, ei tietysti jättänyt musertamatta häntä
kaikilla niitten seurauksilla: kansan lukumäärän väheneminen,
ihmiskunnan huononeminen, perheen turmeltuminen ja häviäminen, miehen
suuri halu huvituksiin ja liikeasiain hoitoon ja naisen turmeltuminen ja
halu aviorikoksiin. Ja se katkeroitti aina Séguinin mieltä, ja vielä
sitäkin enemmän, kun sellaiset ajatukset tuomitsivat kaiken sen, mihin
hän tähän asti oli uskonut ja mitä tahtonut.

Puolisot jatkoivat kuitenkin hienoa elämäänsä; vaimo ei tunnustanut
raskauttaan, kuristi itsensä niin, että hän oli tukehtumaisillaan,
tanssi tanssiaisissa ja söi samppanjaillallisia teaatterin jälkeen; mies
piti salassa mustasukkaisuuden kohtauksensa, ja oli pilkallisella
välinpitämättömyydellä viettävinään tavallista elämäänsä. Vaimo, joka ei
vielä voinut syyttää itseään mistään, tahtoi muuten pitää miehensä
enemmän ylpeydestä kuin rakkaudesta, sillä, niinkuin hän väliin sanoi
miehelleen -- tämä teki kaikkensa maailmassa saadakseen hänen hankkimaan
itselleen sen rakastajan, josta häntä jo syytettiin, ja jos hän kärsi
tuskia kureliivissään, jos hän joka ilta oli vaarassa saada keskosen,
niin oli se sentähden, että hänen täytyi taistella sitä mahdollisuutta
vastaan, että hänestä kerran tulee hylätty vaimo. Mutta eräänä yönä kun
hän tuli kotiin premiääristä, sai hän ankaran kohtauksen ja siitä asti
täytyi hänen pysyä huoneessaan, ja nyt se oli jo auttamatonta, tästä
syntyi vaikea raskaudentila, joka sai hänelle alituisia kärsimyksiä.

Aviopuolisojen välinen suhde tuli vielä pahemmaksi, ja kaikki, mitä
Valentine oli pelännyt, tapahtui nyt. Séguin oli hirveän pahalla päällä
eikä voinut riitelemättä tulla vaimonsa läheisyyteen. Jo tuon sairaan,
muodottoman naisen näkökin sai hänet suuttumaan. Hän vietti elämäänsä
ulkona, otti takaisin poikamiestapansa. Pelihimo, joka asui salaa
hänessä, syttyi ilmituleen kuin huonosti sammutettu tulipalo. Hän vietti
koko yöt klubissa. Ja sitten joutui hän naisten kynsiin, kurjain
olentojen, jotka eivät tehneet sitä tyhmyyttä, että olisivat tulleet
raskaiksi, vaan olivat yhä kauniita ja haluttuja. Ja kun hän tuli kotiin
ja joutui taas raa'an mustasukkaisuutensa valtaan, olisi hän voinut
tappaa tuon viheliäisen, sairaan vaimon, jonka ruumiin muoto tuntui
pilkkaavan ja loukkaavan häntä.

Neljännestä yli yhdentoista tuli Céleste sisään.

"Onko siellä herra?" kysyi Valentine nopeasti ja pani kirjan pois.

"Ei, siellä on vieraat, joita rouva on odottanut, herra ja rouva
Froment."

"Käske heidän tulla sisään. Sano minulle heti, kun herra tulee."

Ja kun Mathieu ja Marianne tulivat sisään, nousi hän istualleen, ojensi
heille rakastettavasti molemmat kätensä ja sanoi:

"Te annatte ehkä anteeksi, rouvani, että minä olin niin itsepäinen ja
välttämättömästi tahdoin teidät tänne, mutta niinkuin näette, en minä
voinut tulla teidän luoksenne, ja meidän hyvä lääkärimme Boutan oli
sanonut, että te olette niin reipas ja terve. Mitenkä rakastettavia te
olette, kun tulitte meidän pienelle aamiaiselle! Minulla oli niin palava
halu saada tavata teitä ja puhua hieman teidän kanssanne. Istukaa tähän
viereeni."

Mathieu katseli häntä kummastuneena siitä, että hän oli niin keltanen ja
surkastunut, ja samalla tarkasteli hän Mariannea hämmästyneenä hänen
terveestä ulkonäöstään ja kirkkaista, hymyilevistä silmistään.

"Minunhan velvollisuuteni on kiittää teitä kutsustanne", vastasi
Marianne ystävällisesti. "Liikunta on minulle hyvin hyödyllistä, ja
minulle tuotti erityistä huvia se, että sain tulla tänne. Oh, jos te
tahtoisitte, voisitte kulkea yhtä hyvin kuin minäkin, siihen tarvitsee
vaan rohkeutta."

Nyt oli kiinteä keskustelu käynnissä heidän keskensä ja Mathieu otti
pöydällä olevan kirjan, jotta he eivät häntä arkailisi, vaan luulisivat,
että hän ei kuule mitään. He tapasivat toisensa vaan harvoin, heillä ei
ollut mitään yhteistä, ei mielipidettä eikä tapoja, mutta se, että he
molemmat olivat samassa tilassa, se lähensi heitä. Ja varsinkin
Valentine oli hyvin halukas kuulemaan ja tulemaan lohdutetuksi! -- Ensin
puhui hän tohtori Boutanista, tahtoi uudestaan kuulla sen, että tämä
lääkäri ei koskaan epäonnistu synnytyksissä ja ett'ei ole ainoatakaan
niin taitavaa ja kätevää lapsivuodelääkäriä kuin hän. Marianne huomautti
tähän kummastuneena, että Valentinen pitäisi itse tuntea hänet, koska
oli ollut jo kaksi kertaa tekemisissä hänen kanssaan. Niin kyllä, mutta
se rauhoitti Valentineä, kun hän kuuli muittenkin vahvistavan todeksi
hänen ansionsa. Sitten teki Valentine mahdottoman paljon kysymyksiä,
meni yksityisseikkoihin, tahtoi, että Marianne kertoisi, miltä hänestä
tuntuu, mistä ja millä tavalla tuntui kipeältä, mitä hän söi, ja miten
nukkui, sanalla sanoen hän tahtoi tietää kaikki Mariannen tunteet ja
ajatukset ja kaiken, mikä oli yhteydessä raskauden kanssa. Marianne
noudatti hyväntahtoisesti hänen mieltänsä, ilahuttaakseen ja
lohduttaakseen häntä kertoi Marianne hyvin tyynesti toiveistaan, että
kaikki kävisi hyvin ja että lapsesta tulisi poika. Mutta Valentine
purskahti äkkiä itkuun.

"Minä sitävastoin ... minä kuolen, siitä minä olen varma."

Se oli hänen omituinen päähänpistonsa, että hän pian kuolee, vaikka hän
ei tohtinut sanoa sitä kaikille. Kun hänen hermostonsa oli perin
turmeltunut, tuntui hänestä jokapäiväiseltä piinalta ajatella tuota
onnetonta lasta, joka ensin oli hävittänyt hänen perheellisen onnensa ja
veisi nyt vielä hänen henkensä.

"Kuollako!" huudahti Marianne iloisesti. "Ei sitä niinkään kuolla!
Muuten väitetään, että ne naiset, joilla on tuollaisia synkkiä
ajatuksia, ne suoriutuvat tavallista helpoimmin synnytyksissä."

Mathieu, joka veti suunsa hienoon hymyyn kuultuaan tuon hyväntahtoisen
valheen, vakuutti empimättä sen todeksi, ja tämä lohdutti jossakin
määrin tuota onnetonta olentoa, joka janosi lohduttavia sanoja ja tahtoi
aina kuulla -- vaikka petollisiakin --vakuutuksia siitä, että kaikki käy
hyvin. Nyt tuli Céleste sisään ja vastasi emäntänsä kysyvään katseesen:

"Ei, se ei ole herra... Se oli eräs nainen minun kotipuoleltani, josta
minä olen puhunut. Sophie Couteau eli Couteauska, joksi häntä kutsutaan
tuolla Rougemontissa ja jonka ammattina on imettäjäin hankkiminen
Pariisiin."

Valentine, joka ensin aikoi vihaisesti ajaa kamarineitinsä ulos, koska
häntä suututti se, että häntä häirittiin, rauhottui nyt.

"Mitä sitten?"

"Niin, rouva, hän on nyt täällä. Jos te tahdotte antaa hänelle
luottamuksenne, valitsee hän sieltä kotipuolesta oikein hyvän imettäjän
ja tuo hänet tänne sovittuna päivänä."

Couteauska, joka seisoi puoleksi avoimen oven takana, rohkeni nyt
kutsumatta astua sisään.

Hän oli pieni, laiha ja vilkas talonpoikaisnainen, joka oli tullut
käytökseltään jotenkin vapaaksi --kiitos siitä hänen tiheille Pariisin
matkoilleen. Hänen pitkulaiset kasvonsa, joissa loisti pienet, vilkkaat
silmät, eivät olleet vastenmieliset, mutta niitä rumensivat ohuet huulet
ja viekkauden ja ahneuden piirteet. Hän oli puettu mustaan
villaleninkiin ja hänellä oli mustat käsineet, musta myssy, jossa oli
keltanen nauha ja hän näytti sellaiselta kunnialliselta
talonpoikaisvaimolta, joita aina näkee kirkoissamme.

"Oletteko te ollut imettäjänä?" kysyi Valentine tarkastellessaan häntä.

"Olen, rouvani, kymmenen vuotta sitten, kun minä olin kahdenkymmenen
vuotias. Sitten menin minä naimisiin, ja kun minä huomasin, että
imettäjänä olemisesta ei rikastuta, aloin minä hankkia paikkoja
imettäjille."

Hän hymyili viekkaasti aivankuin olisi tahtonut sanoa, että herrasväen
lypsylehmänä oleminen on paljasta humpuukia. Mutta hän pelkäsi myös
sanoneensa liian paljon.

"Niin, hyvä Jumala, niille, jotka maksavat työstä, niille annetaan niin
paljon kuin voidaan. Tohtori oli sanonut minulle, että minä en koskaan
enään voisi saada voimakasta maitoa, ja mielukkaimmin kuin olisin
antanut lapsiparoille huonoa ravintoa, tahdoin minä olla heille hyödyksi
toisella tavalla."

"Ja nyt te hankitte imettäjiä Pariisin paikanvälityskonttooreihin?"

"Niin, kaksi kertaa kuukaudessa, useammalle konttoorille, mutta
varsinkin Broquettelle Requepinekadun varrella. Se on kunniallinen
liike, jossa ei ketään petetä. Jos te tahdotte, niin minä valitsen
teille parhaimman, mitä minulla on, niin sanoakseni kerman. Minä
ymmärrän niitä asioita, siitä saatte olla varma."

Kun Céleste näki, että hänen emäntänsä ei voinut tehdä päätöstä, luuli
hän olevansa oikeutettu ryhtymään asiaan; sitäpaitsi tahtoi hän
mielellään kertoa, minkätähden Couteauska oli tullut juuri tänä päivänä.

"Kun hän menee kotiinsa, ottaa hän melkein joka päivä mukaansa
sylilapsen, joka kuuluu joko jollekin imettäjälle tai herrasväelle,
joilla ei ole varaa palkata imettäjää, ja jättää sen siellä kotipuolessa
jollekin kasvatusäidille. Ja nyt tuli hän äsken tervehtimään minua,
ennenkuin menee noutamaan rouva Menouxin lasta ... hän sai lapsen
yöllä."

Valentine huudahti vilkkaasti:

"Mitä, onko rouva Menoux saanut lapsen, ja siitä te ette ole maininnut
minulle! No, mitenkä se onnistui?"

Rouva Menoux oli naimisissa entisen aliupseerin, komean miehen kanssa,
joka ansaitsi sataviisikymmentä frankia kuukaudessa vahtimestarin
toimesta eräässä museossa. Hän rakasti paljon miestään, ja oli ruvennut
harjoittamaan pientä sekatavarakauppaa, jolla hän ansaitsi melkein yhtä
paljon kuin miehensäkin, niin että he elivät sangen hyvin.

Céleste, joka senkin seitsemät kerrat oli saanut nuhteita siitä, että
hän aina oli puhelemassa tuossa pienessä myymälässä, näytti hyvin
ylpeältä siitä, että häneltä noin vaan kysellään.

"Niin, se kävi erinomaisen hyvin. Oikein kaunis synnytys ... komea,
pieni poika. Minä tunnustan, että minä juoksin aamulla sitä katsomaan.
Se oli anteeksi annettavaa uteliaisuutta, vai kuinka?"

Kun Valentine yhä ahdisteli häntä kysymyksillään, kertoi hän lähempiä
yksityisseikkoja.

"Rouva Menoux oli muuten hyvissä käsissä. Minä olin neuvonut hänelle
rouva Rouchen, kätilön Rocherkadun varrelta, sillä eräs minun
ystävättäreni, jota hän oli auttanut synnytyksessä, oli puhunut niin
paljon hyvää hänestä. Luonnollisesti ei häntä voi verrata rouva
Bourdieuhön, jolla on niin hieno liike Miromesnilkadun varrella, mutta
sen sijaan on hän halvempi, ja kun työ kerran on tehty, niin samapa se
sitten on. Rouva Rouche on ainakin näppärä toimissaan, ja sen lisäksi on
hän niin hyvä ja ystävällinen."

Hän vaikeni äkkiä nähdessään, että Mathieu tarkasteli häntä. Mitä hän
olikaan puhunut, koska tuo herra katseli häntä niin terävästi? Hän tuli
araksi ja katsoi salaa keskiruumiiseensa.

Hän oli itse ollut raskaana jo kuusi kuukautta ja nyöritti itseään
oikein hirveästi siitä pelosta, että menettää paikkansa. Hän oli niissä
asioissa ollut jo kerran ennenkin, heti tultuaan Pariisiin, kun hän oli
pitänyt yhteyttä isäntänsä pojan kanssa, ja rouva Rouche oli auttanut
hänet synnyttämään kuolleen lapsen, joka juuri oli tämän rouvan
erikoisala.

Tällä kertaa oli eräs ryytikauppias hänen tulevan lapsensa isä, mutta
Céleste ei itse tahtonut tietää siitä mitään, ja hän oli aivan
raivoissaan tyhmyydestään, hän, joka nykyään oli oppinut käyttämään
kaikenlaisia ehkäsykeinoja. Kuitenkin oli hän vakaasti päättänyt, että
lapsen täytyy tälläkin kertaa olla kuolleena syntynyt, ja hän oli jo
antanut valmistavia viittauksia siihen suuntaan, että hän pyytää
kuukauden loman ja menee kotiin sairaan äitinsä luokse Rougemontiin,
ollakseen läsnä hänen viimeisenä hetkenään.

"Niin," sanoi hän näytellen viattomuutta, "minä sanon vaan mitä olen
kuullut. Minä en itse luonnollisesti tiedä mitään."

Tuo pitkä, tumma tyttö hevosnaamoineen ja uhkaavine katseineen ei ollut
se, johon Mathieu olisi voinut luottaa: hänestä tuntui, että Céleste
tunsi aivan liian hyvin kaikki, mikä koskee kätilöitä. Hän katseli yhä
hymyillen Célesteä, ja Céleste ymmärsi nyt selvästi, mitä Mathieu
hänestä ajatteli.

"Mutta miksi ei rouva Menoux sitten pidä itse lastaan?" kysyi Marianne.

Couteauska katsoi salaa synkästi tuohon raskaasen rouvaan, jonka olisi
parasta antaa toisten hoitaa omia asioitaan, vaikka hän ei itse
tahtoisikaan tehdä kauppoja.

"Oh, sehän on mahdotonta!" huudahti Céleste ihastuneena siitä, että
keskustelu kääntyi toiseen suuntaan. "Mitenkä rouva Menoux voisi pitää
lasta luonaan, sillä puotihan on pieni koppi. Sen takana on vaan pieni
kamari, jossa he molemmat syövät ja makaavat, ja sen ikkunat ovat päin
pientä pihaa, jossa ei ole ilmaa eikä valoa, lapsi ei voisi elää siellä
viikkoakaan. Eikä hänellä olisi aikaakaan hoitaa poikaansa, sillä hän on
koko päivän tiskin takana, hänellä ei koskaan ole ollut piikaa ja hänen
on pakko saada ruoka valmiiksi siksi kuin mies tulee museosta. Mutta jos
hän voisi, olisi hän niin onnellinen lapsensa kanssa. Ne ihmiset ovat
niin hyviä ja helliä toisilleen..."

"Se on totta," sanoi Marianne alakuloisesti, "on köyhiä äitejä, joita
minä surkuttelen koko sydämestäni. Se, josta te puhutte, voi hyvin, ja
kuitenkin on hän pakoitettu noin julmaan tekoon! Minä en voisi elääkään,
jos minun lapseni vietäisiin tuntemattomille seuduille ja annettaisiin
vieraan naisen huostaan."

Couteauska piti tätä persoonallisena hyökkäyksenä. Hän oli olevinaan
hyväsydäminen ihminen, hellä pienokaisille, joitten epäröivät äidit hän
vietteli luokseen.

"Ah, Rougemont on kaunis paikka. Eikä se ole kaukana Bayeuxistä, niin
että me emme ole mitään villejä. Siellä on ilma raitis, ja sairaita
tulee sinne paranemaan. Ja ne lapset, jotka meille uskotaan, ne me
hoidamme oikein hyvin, siitä saatte olla varma. Se on sydämetön, joka ei
rakasta noita pikku enkeleitä."

Mutta hän vaikeni huomattuaan, miten Mathieu katseli häntä. Huolimatta
talonpoikaisesta ulkonäöstään oli hän hyvin hoksaavainen ja ymmärsi,
että hänen äänensä oli tuntunut väärennetyltä. Mitähän sitä muuten
tarvitsikaan kertoa samaa tavallista juttua kotipaikastaan, koska tuo
rouva tahtoi imettäjää omaan kotiinsa? Ja hän jatkoi:

"Se on siis päätetty, rouvani, minä tuon teille parhaan kuin minulla on,
oikean helmen."

Valentine, joka näytti yhä vaan ajattelevan rouva Menouxin helppoa
synnytystä ja oli tullut vähän tyynemmäksi, kiitos siitä tälle hyvälle
enteelle, sai nyt voimia vastata:

"Ei, ei, minä en tahdo tehdä sitoumusta etukäteen. Minä lähetän jonkun
katsomaan niitä imettäjiä, joita te hankitte konttooreihin, ehkä
löydämme niistä jonkun, joka sopii meille."

Sitten ei hän enään ollut huomaavinaankaan tuota naista, vaan lähetti
hänet pois käden liikkeellä ja jatkoi sitten keskustelua Mariannen
kanssa.

"Aijotteko te itse imettää sitä lasta, jota te odotatte?"

"Aijon kyllä, samoin kuin muitakin. Minun miehelläni ja minulla on,
niinkuin tiedätte, omat mielipiteemme tässä kysymyksessä. Se ei tuntuisi
oikein omalta lapselta, jos vieras nainen antaisi sille ensimäisen
hoidon."

Couteauska seisoi liikkumatta paikallaan suuttuneena siitä, että hän oli
vaivannut itseään turhaan, ja että hän nyt ei saanut sitä lahjaa, jonka
hän muuten olisi saanut palveluksestaan. Ja hän purki koko vihansa
siihen kieroon katseesen, jonka hän uudestaan heitti tuohon raskaasen
vaimoon, joka imetti itse: tuo lienee oikeata roskaväkeä, koska hänellä
ei ole varaa palkata imettäjääkään. Mutta sittekuin hän oli katsahtanut
Célesteen, niiasi hän nöyrästi jäähyväisiksi ja katosi kamarineidin
kanssa.

Nyt tuli Séguin sisään, hyvin hienona, kuten tavallista; hän toi ulkoa
mukanaan heijastuksen siitä ilosta, jota hän ei löytänyt kotonaan.

"Pyydän anteeksi, minä luulen, että olen antanut odottaa itseäni.
Minulla on ollut niin paljon juoksemista, vierailuja, joita en voinut
jättää toistaiseksi. Tehän näytätte oikein kukkealta, rouva Froment!
Minua huvittaa tavata teitä, paras herra Froment."

Hän unohti vaimonsa, jota hän ei ollut nähnyt sittekuin toissapäivänä.
Vasta hetken kuluttua meni hän hänen luokseen, kun hän ensin oli
huomannut sen moittivan katseen, jolla tämä häntä katseli. Ja hän
kumartui ja suuteli vaimoaan keveästi hiuksille.

"Oletko sinä nukkunut hyvin?"

"Olen, kiitos."

Valentine oli lähellä puhjeta hermostuneesen itkuun, mutta hänen
onnistui kuitenkin hillitä itsensä vierasten läsnä ollessa. Muuten tuli
nyt palvelija ja ilmoitti, että pöytä on katettu.

Lyhyillä askelilla ja nojautuen Mariannen käsivarteen meni Valentine
pöytään. Se oli katettu suuren työhuoneen kulmaan, jonka ikkuna oli
Antinkadulle päin. Hän pyysi surullisella hymyllä anteeksi sitä, että
hän ei ottanut Mathieun käsivartta, pyysi herrain menemään edellä ja
antamaan naisten tulla toimeen, miten parahiten taitavat. Ja pöytä oli
asetettu niin, että sen alla oli hyvä suoristaa jalkansa.

Kun Mathieu näki, että pöytä oli katettu neljälle, ei hän voinut olla
tekemättä kysymystä, joka hänellä jo ennenkin oli ollut huulilla.

"Minä en ole vielä nähnyt teidän lapsianne. Eiväthän ne vaan ole
sairaana?"

"Ei, Jumalan kiitos," vastasi Valentine. "Sitä tässä nyt vielä
puuttuisi. Edellä puolenpäivän tulee heidän opettajattarensa ja he
työskentelevät kello kahteentoista."

Mathieu, jonka katse kohtasi Mariannen katseen, rohkeni nyt kysyä:

"Eivätkö he saa syödä aamiaista teidän kanssanne?"

"Ei, se ei tule koskaan kysymykseenkään!" huudahti Séguin suuttuneen
näköisenä. "Lapset ovat aivan sietämättömät, kun on vieraita. Ja te
ette voi ajatellakaan, miten huonosti he ovat kasvatetut."

Syntyi painostava hiljaisuus, kun palvelija tarjosi omelettejä.

"Kyllä te saatte nähdä heidät," sanoi Valentine sitten hiljaisesti.
"Minä annan tulla heidän sisään jälkiruuan aikana."

Aamiainen oli mitä hienoin. Omelettien jälkeen tarjottiin paistettua
lohta ja ravuista ja rantakurpista valmistettua pasteijaa. Viineinä oli
jääkylmää samppanjaa ja valkeata ja punaista bordeaux-viiniä.

Kun Mathieu huomautti, että nämä eivät ole sellaisia ruokalajeja, joita
tohtori Boutan hyväksyisi, kohotti Séguin olkapäitään.

"Äh, tohtorilla ei ole mitään hyvää pöytää vastaan. Hän on muuten aivan
sietämätön teoriioineen. Eihän sitä silloin tiedä koskaan, mikä on
hyödyllistä mikä vahingollista."

Hän oli jo jättänyt sen hymyilevän muodon, mikä hänellä tullessaan oli.
Kaikki ikävyydet, jotka olivat tulleet vaimon raskauden takia,
valtasivat hänet heti, kun hän astui kynnyksen yli; hän ei voinut olla
kotona tuntiakaan tulematta katkeraksi, ärtyiseksi, melkein raa'aksi.
Hänen raakuutensa ja julmuutensa tulivat nyt esiin entistäkin useammin
sentähden, että häntä harmitti alituiseen se, että hänen jokapäiväisen
elämänsä oli täytynyt muuttua. Se, että hän vietti yönsä pelipöydän
ääressä tai rakastajattariensa luona, se oli luonnollisesti hänen
vaimonsa vika, koska hän oli "mahdoton," kuten Séguin lausui. Ja hän
vihasi vaimoaan sentähden, ja hän näytti oikein nauttivan siitä, että
sai kiusata vaimoaan, kun hän tuli kotiin poikamieshurjasteluistaan,
valitti kotona kaikkea, väitti, että siellä tulee elämä yhä huonommaksi,
oikeaksi helvetiksi.

Aamiainen tuntui väliin hyvin kiusalliselta. Pari kolme kertaa vaihtoi
isäntäväki sanoja teräviä kuin puukonkärki. Ja aivan suotta, ruuan
tähden ja huoneessa olevan ilman tähden. Välinpitämätön kuuntelija ei
olisi havainnut tuossa mitään pahaa, mutta haava oli myrkytetty,
Valentinelle tulivat kyynelet silmiin, ja Séguin nauroi pilkallisella
tavallaan, hän, tuo urheilija, kirjallisuuden ja taiteitten harrastaja,
joka piti kunnianaan olla pessimisti ja selitti, että maailma ei ole
edes sen pommin arvoinen, jolla se räjäytetään ilmaan. Mutta liian
pureva sananvaihto sai Valentinen sellaiseen harmiin, että Séguinin
täytyi pyytää anteeksi, sillä hän pelkäsi vaimoaan, kun Vaugeladein veri
kuohahti hänessä; silloin musersi Valentine miehensä halveksumisellaan
ja antoi tämän ymmärtää, että hän vielä jonakin päivänä kostaa. Ja taas
puhalsi jääkylmä viima pöydällä oleviin kukkiin.

Kun Valentine ja Marianne taas palasivat vanhaan puheenaineesensa,
heidän omaan tilaansa, heidän pelkoonsa ja toiveihinsa, päästi Séguin
katkeruutensa valloilleen kertomalla Mathieulle, mitä vastuksia hänellä
oli suurista Chantebledin alueistaan. Metsänriista tuli siellä yhä
harvinaisemmaksi, hänellä oli vaikeuksia saada metsästysosakkeet
kaupaksi, ja tilan tulot vähenivät vuosi vuodelta. Hän ei ollenkaan
salannut sitä, että hän suurella ilolla luopuisi Chantebledistä; mutta
mistä saisi hän ostajan noille vähän tuottaville metsille, noille
suunnattomille, hedelmättömille maille, soille ja kivikoille? Mathieu
kuunteli tarkkaavasti, sillä häntä oli pitkillä kävelymatkoillaan
kesällä alkanut viehättää tuo maatila.

"Luuletteko todellakin, että niitä maita ei voida viljellä? On synti
antaa kaiken tuon maan olla joutilaana."

"Viljelläkö!" huudahti Séguin. "Sen ihmeen minä tahtoisin nähdä. Sieltä
ei kukaan saisi sadokseen muuta kuin kiviä ja sammakoita."

Nyt oltiin jälkiruuassa, ja Marianne muistutti Valentineä hänen
lupauksestaan kutsua lapset; hän sanoi niin suuresti haluavansa nähdä
heitä: silloin sattui eräs seikka, joka sai aikaan sen, että lapset
unohtuivat taaskin.

Palvelija tuli talon rouvan luokse ja kysyi häneltä matalalla äänellä:

"Herra Santerre kysyy, jos armollinen rouva ottaa vastaan."

Valentine huudahti iloisesta hämmästyksestä.

"Vai niin, hän muistaa nyt vihdoinkin meidät. Käskekää hänen tulla
sisään!"

Kun Santerre tuli ja suuteli Valentinen kättä epäiltyään ensin hieman,
nähdessään katetun pöydän ja vielä aamiaisella olevat vieraat, ja
Valentine sanoi hänelle uupuneella äänellä:

"No, ette siis ole vielä kuollut, ystäväni? Me emme ole nähneet teitä
neljääntoista päivään. Ei, ei, ei mitään anteeksi pyyntöjä. Sehän on
aivan luonnollista, että kaikki ihmiset kääntävät minulle selkänsä."

Séguin nauroi taaskin ilkkuvaisesti, likistäessään tuon nuoren miehen
kättä, sillä hänkin otti osaa moitteesen. Asia oli siten, että kun
Santerre oli nähnyt viettelysuunnitelmansa tulleen rikotuiksi tuon
odottamattoman raskauden takia, piti hän sopivampana rajoittaa
vierailujaan. Samoin kuin Séguin piti hänkin luultavasti Valentinea
hyvin vähän viehättävänä, ja hänen seuransa hävetti. Santerre oli siitä
syystä tehnyt sen järkevän päätöksen, että hän seuraa asiain kulkua ja
jättää ratkaisevan hyökkäyksensä tuonnemmaksi. Mutta niinä harvoina
kertoina, jolloin hän tuli, oli hän sitä hellempi ja rakastettavampi;
hän tiesi, että Valentine on hänelle kiitollinen siitä, sillä Séguinin
raakuus vaivasi häntä.

"Ah, rouvani, se on arkuudesta, kun minä olen poissa, minä pelkään
häiritseväni teitä! Muuten te ehkä tiedätte, että erästä näytelmääni
harjoitellaan juuri, ja koko minun aikani menee siihen."

Hän lausui muuten Valentinelle kohteliaisuuksia äänellä, joka todisti
mitä suurinta ihailua.

"Te olette ihastuttava tuossa puserossa, joka tekisi jokaisen muun
naisen rumaksi. Niin, ihastuttava, minä sanon sen vieläkin kerran, enkä
minä ole koskaan nähnyt teitä noin kukkeana."

Séguin piti tuota pilkkana ja ihastui ylenmäärin. Mustasukkaisuudestaan
huolimatta ei hän luonnollisesti ollut koskaan ajatellut sitä, että
Santerre voisi olla tai tulla hänen vaimonsa rakastajaksi, jonka hän
itse melkein heitti Santerren syliin pakoittamalla heidät arveluttavaan
toveruuteen, jossa vallaton puhetapa tuli hänen oman osanottonsa tähden
vielä enemmän kevytmieliseksi. Kun Séguin vimmoissaan huusi, että lapsi
ei ole hänen, ajatteli hän heti mitä häpeällisimpiä asioita, syytti
vaimoaan siitä, että tämä muka oli pitänyt yhteyttä palvelijan tai
jonkun tuntemattoman miehen kanssa kadulta. Santerre sitävastoin oli
vaan hyvä ystävä, jonka hän eräänä päivänä oli tuonut mukanaan vaimonsa
luokse, kun tämä oli kylvyssä, näyttääkseen Santerrelle, miten hauskalta
Valentine näytti vedessä.

"Oh, hän tekee pilaa sinusta!" sanoi Séguin.

Mutta Valentine oli kiittänyt Santerrea erinomaisen tyytyväisellä
silmäyksellä. Ja tämän kohteliaisuuden olisi Valentine kylläkin
muistava.

Kun Santerre oli likistänyt Mathieun kättä, kumarsi hän Mariannalle,
jonka talon rouva oli esittänyt hänelle. Tämä raskas nainen numero
kaksi, nämä molemmat hyvästi kuritetut rouvat vastapäätä toisiaan, ja
aviomiehet heidän keskellään, näytti hänestä sanomattoman hassumaiselta,
ja hän salasi pilkallisen hymynsä kaksinkertaisen kohteliaisuuden taakse
ja pyysi anteeksi, että hän oli tullut liian aikaiseen, kun vielä
istuttiin pöydässä. Kun Séguin nyt suuttui pitkäveteisestä tarjoilusta,
sanoi hänen vaimonsa, että se oli juuri Séguin, joka oli viivyttänyt
kaikkea antamalla odottaa itseään. Uusi riita oli puhkeamaisillaan.

Kahvia ja likööreitä tarjoiltiin toisessa huoneessa, kun palvelija oli
ensin nopeasti tyhjentänyt ruokapöydän. Valentine heittäytyi taas
väsyneen näköisenä sohvalle ja pyysi vieraitten ottamaan itse, koska hän
itse ei voinut täyttää velvollisuuksiaan. Mutta Marianne tarjoutui heti
suorittamaan hänen tehtävänsä, ja tarjoili kahvia iloisen ja tyytyväisen
näköisenä aivan hyvillään siitä, että sai hieman seistä, kuten hän
sanoi. Sitten kaatoi hän konjakkia laseihin, ja herrat saivat luvan
tupakoida.

"Oh, rakas ystäväni," sanoi Santerre äkkiä kääntyen Séguinin puoleen,
"te ette voi aavistaakaan, kuinka ihmeteltäviä leikkauksia minä olen
näinä päivinä nähnyt tehtävän tohtori Gauden klinikassa."

Mutta uuden vieraan tulo keskeytti hänen puheensa. Paroonitar de Lowicz
kysyi, miten rouva jaksaa. Ja kun hän käskettiin tulla sisään, juoksi
hän Valentinen luokse, suuteli häntä ja huudahti:

"En tahtonut häiritä teitä, hyvä ystäväni, mutta minä olen joka
tapauksessa hyvin iloinen saadessani tavata teidät ja sanoa teille, että
surkuttelen teitä koko sydämestäni."

Hän oli muuten tavannut täällä pelkästään tuttuja ja hän likisti
jokaisen kättä. Mathieustä tuntui, että se kädenpuristus, jonka hän oli
saanut, tuntui erityisen merkitsevältä ja lujalta ja sitä seurasi tuo
terävä pilkallinen hymy, jolla Sérafine oli vainonnut häntä aina siitä
asti kuin Mathieu kieltäytyi rupeemasta hänen rakastajakseen. Ja hänen
kasvoilleen tuli selvästi sama pureva pilkallisuus kuin Santerrenkin,
kun hän oli silmäillyt noita molempia raskaita naisia, jotka istuivat
siinä vastapäätä toisiaan. Tämä näky näytti huvittavan häntä suuresti
hänen seistessään siinä pitkänä ja solakkana kiihoittavassa, tulisessa
ihanuudessaan. Ei koskaan ennen ollut hän elänyt niin hillitsemättömistä
nautinnoista rikasta elämää kuin nyt, hän ei huolinut mistään muusta
kuin ainoastaan siitä, että hän voisi säilyttää asemansa yhtenä Pariisin
enimmän liehakoittuna naisena.

Hän lausui kohteliaisuuksia serkulleen Mariannalle.

"Nythän te ehkä olette iloinen, rakas ystäväni, viides on jo melkein
valmis, niin että saatte ruveta ajattelemaan kuudetta. Ei, minä
vakuutan, minä en laske leikkiä. Minä voin niin hyvin käsittää sen, että
tahdotte tusinan täyteen, kun kerran pidätte lapsista."

"Tusinan," sanoi Marianne tyynellä hymyllään, "se on juuri se
lukumäärä, johon minä olen päättänyt tulla."

"Oi, Jumalani!" huusi Valentine kimeällä äänellä. "Minä puolestani
vannon, ett'en saa ainoatakaan enään, ellen jo kuole tämän lapsen
tähden!"

Séguin, joka yhä vaan myhäili pilkallisesti, palasi paroonittaren tulon
kautta keskeytyneesen puheluunsa Santerren kanssa.

"Te sanotte, että olette nähnyt niin kauniita leikkauksia tehtävän
tohtori Gauden klinikassa."

Mutta paroonitar takertui vilkkaasti heidän puheesensa.

"Tohtori Gaude! Tunnetteko te hänen? Ah, kertokaa hänestä hieman.
Kaikkialla kuulen minä häntä ylistettävän ihmeelliseksi mieheksi."

Romaanikirjailija hymyili kohteliaasti.

"Ihmeellinen on oikea sana. Minulla oli pakko tehdä muutamia
muistiinpanoja psykoloogisia tutkimuksiani varten, ja sentähden sain
minä olla mukana seitsemässä leikkauksessa. Tiedättehän te muuten, että
niissä tilaisuuksissa käydään paljon, sinne mennään kuin teaatteriin,
minä tapasin siellä koko sen Pariisin, joka käy premiääreissä, vieläpä
muutamia naisiakin. Gaude ottaa käsiteltäväkseen naisen, kaksi ja kolme
naista; ja sellaisella mestaruudella, että sille tekisi mieli taputtaa
käsiään, ottaa hän vilauksessa naisesta ulos kaikki, eikä siitä ole
koskaan mitään vaarallisia seurauksia, väittää hän. Se on
hämmästyttävää."

Sérafinen kasvot hehkuivat intohimoisesta ihailusta. Hän kääntyi
Valentineen, joka myöskin kuunteli ahnaasti.

"Eikö totta, rakas ystäväni, tuosta saa halun mennä sinne, niin että
pääsee teidän tilastanne. Ihmetohtori, siksi olen monen kuullut häntä
nimittävän. Ja hän kuuluu olevan kaunis mies, aina iloinen ja vilkas.
_Hän_ on mies, hän!"

"Mutta," kysyi Mathieu, joka kauhulla oli kuulustellut keskustelua,
"ovatko ne sairaita, ne naiset, joita hän leikkelee?"

"Ovat tietysti," vastasi Santerre, jonka pilkallinen iloisuus kohosi
tämän kysymyksen johdosta, "ainakin hän itse sanoo niin."

Séguin oli tähän asti tyytynyt hymyilemään ilkeästi ja vaihtamaan
merkitseviä silmäyksiä kirjailijan kanssa. Heidän kirjallinen
ihmisvihansa, heidän ikävöimisensä ihmiskunnan kuolemaa oli Gaudessa
saanut liittolaisen, joka oli alkanut ajaa asiaa käytännöllisesti. Eikä
hän voinut hillitä haluaan hämmästyttää hieman tuota vieraanaan olevaa
nuorta avioparia.

"Leikelköön hän heitä kaikkia, olkoot he sitten terveitä tai sairaita!
Sitä pikemmin tulee loppu!"

Ainoastaan Sérafine nauroi. Hänen sanansa herättivät inhoa Mariannessa,
joka istui siinä kiusallisessa mielentilassa katsellen Santerreä, jonka
viimeisen romaanin hän oli lukenut. Se oli rakkaudenjuttu, joka hänestä
oli tuntunut hullumaiselta, siihen määrään hienosti ja oudosti siinä
ilmeni viha lapseen. Kuolema lapsille! niin kuului sotahuuto näissä
hienoissa seurapiireissä, jotka itsekäs nautinnonhimo oli turmellut ja
ylhäinen hulluus vallannut. Yhdellä silmäyksellä ilmoitti hän
Mathieulle, että hän oli väsynyt, että hän tahtoi kotiin, tahtoi kävellä
sinne nojaten Mathieun käsivarteen ja kulkien hitaasti eteenpäin
päivänpaistamilla kaduilla. Myöskin Mathieutä kiusasi noitten
hullutuksien kuuleminen. Oliko se rangaistus liikanaisesta
sivistyksestä, tuo järjetön raivo elämää vastaan, tuo halu sen
hävittämiseen? Hän tunsi inhoa ja hän antoi vaimolleen viittauksen, että
otettaisiin jäähyväiset.

"Joko te nyt menette?" huudahti Valentine. "Minä en tahdo estää teitä,
jos te tunnette itsenne väsyneeksi."

Kun Marianne pyysi Valentinen tervehtimään lapsiaan hänen puolestansa,
sanoi hän:

"Se on totta, te ette ole tavannut heitä! Ei, ei, odottakaa, minä
tahdon, että itse saatte tervehtiä heitä."

Kun Céleste tuli soiton kuultuaan sisään, sanoi hän että Gaston ja Lucie
olivat äskettäin menneet ulos opettajattarensa kanssa. Syntyi uusi
myrsky, Séguin kysyi vimmoissaan vaimoltaan, miten opettajatar oli
tohtinut mennä ulos lasten kanssa siitä ilmoittamatta. Kun heitä
tahdottiin nähdä, eivät he olleet kotona! He näyttivät kuuluvan
palveluskuntaan, ja palvelijat ne nyt taloa hallitsevat.

"Oi, Jumalani," sanoi Marianne, kun hän vihdoinkin oli kadulla ja pani
käsivartensa Mathieun käsivarteen, "ne ovat hulluja tuossa talossa!"

"Niin ovat," vastasi Mathieu, "ne ovat hulluja, ja ennen kaikkea
onnettomia."




III


Muutamia päiviä tämän jälkeen, kun Mathieu oli eräänä aamuna viivähtänyt
vaimonsa luona ja meni vasta yhdeksän aikaan kiireesti konttooriinsa,
kohtasi hän puutarhassa sivurakennuksen ja tehtaan pihamaan välissä
Constancen ja Mauricen, jotka turkiksiin puettuina läksivät kävelemään
kauniissa talviaamun viileydessä.

Beauchêne, joka avopäin saattoi heitä portille, huusi iloisesti:

"Anna junkkerin marssia vahvasti! Hänen täytyy saada paljon raitista
ilmaa. Se on hänelle hyödyllistä, se ja ruoka, joka tekee hänestä
miehen."

Mathieu oli seisahtanut.

"Onko hän ollut sairaana taas?"

"Ei," vastasi äiti nopeasti ja hänkin iloisella äänellä, ehkä sentähden,
että hänellä tietämättäänkin oli halu salata muutamia arveluitaan.
"Mutta tohtori tahtoo että hänen pitää liikkua, ja nyt on niin kaunis
ilma, että olemme lähteneet tänään kävelylle. Tässä purevassa
kylmyydessä on ilma niin raitista."

"Älä kule sivukatuja," huusi Beauchêne, "mene Invaliidihotelliin päin.
Hän saa, totta vie, oppia kävelemään, kun hänestä tulee sotilas."

Ja kun hän astui Mathieun kanssa tehdasrakennukseen, jatkoi hän
itsetietoisella, riemuitsevalla äänellä:

"Poika on, niinkuin tiedätte, vahva kuin karhu. Mutta naiset ovat aina
levottomia. Minä sitävastoin olen aivan tyyni."

Hän lisäsi kaikuvasti nauraen:

"Kun on vaan yksi, niin sen tahtoo pitää."

Tunti myöhemmin syntyi naisosastossa vimmattu riita noitten molempain
sisarusten Norinen ja Euphrasien välillä, ja se sai aikaan yleisen
häiriön. Norine, joka jo oli ollut kuusi kuukautta raskaana, oli tähän
asti voinut salata raskautensa nyörittämällä itseään; hän pelkäsi
saavansa selkään isältään ja olevansa pakoitettu jättämään työpaikkansa.
Mutta sisar Euphrasie, joka makasi yhdessä hänen kanssaan, tiesi
tietysti salaisuuden, ja ilkeä ja pahansisuinen kun oli, ei hän voinut
olla antamatta pahansuopia viittauksia, jotka saivat toisen vapisemaan
kauhusta, että hänen salaisuutensa perille päästään. Aamut ja illat itki
tuo kaunis tyttö kokonaisia kyynelvirtoja tyhmyytensä tähden, että oli
antanut sellaisen miehen maata itsensä, joka hylkäsi hänet ja jonka
edessä hän ei tohtinut hiiskahtaakaan, ja siitä syystä, että hän oli
ilkeän ja sydämettömän sisarensa vallassa. Ja se häpeä, jota hän niin
pelkäsi, mutta joka kuitenkin oli välttämätön, tapahtui tänä aamuna
erään pikkuasian tähden.

Tuossa suuressa salissa surisivat pienet pyörät ja kiillottajattaret
olivat kumartuneet työnsä ääreen, kun pari kovaa ääntä sai heidän
nostamaan päänsä. Aluksi oli Euphrasie puoliääneen syytellyt Norinea
siitä, että tämä muka oli ottanut häneltä palan santapaperia.

"Se oli tässä, ja minä näin itse, miten sinä ojensit kätesi. Ei se voi
olla kukaan muu kuin sinä, joka sen olet ottanut."

Norine ei vastannut, hän kohotti vaan olkapäitään. Hän ei ollut ottanut
mitään. Toinen tuli yhä enemmän vimmoihinsa ja korotti ääntään.

"Eilen otit sinä minun öljyni. Sinä viet minulta kaikki, sinä olet oikea
varas!"

Lähinnä istuvat alkoivat virnistellä; he olivat tottuneet noitten
sisarusten riitaan, joka huvitti kaikkia. Vanhempi menetti nyt malttinsa
ja sanoi:

"Sinä ärsytät niin, että toinen voi saada sappitaudin! Se ei ole minun
vikani, että sinä aina olet pahalla päällä siitä syystä, että olet laiha
kuin hohkanärhi. Mitä minä olisin tehnyt sinun santapaperillasi?"

Eupharasie tuli haavoitetuksi sydänjuuriin asti ja kalpeaksi kuin
palttina. Hänen laihuutensa ja rumuutensa -- varsinkin kukoistavan ja
täyteläisen vanhemman sisaren rinnalla -- oli hänen ainainen verta
vuotava haavansa. Hän oli vimmoissaan ja antoi kaiken pamahtaa ulos:

"Minun santapaperillaniko! Niin, jossa sinä sillä hankaat vatsaasi, niin
ehkä se ei kasva suuremmaksi."

Koko tehdas kajahteli naurusta ja pilkallisista huudoista. Norinekin oli
tullut kuolonkalpeaksi. Kas niin, nyt se oli tehty, nyt kaikki ihmiset
saivat tietää hänen raskautensa. Ja nuorempaa sisartaan sai hän kiittää
tästä auttamattomasta onnettomuudesta, jota hän jo viikkokaudet oli
pelännyt. Hän menetti kaiken kylmäverisyytensä ja antoi sisarelleen
korvapuustin. Euphrasie hyökkäsi heti hänen päälleen ja kynsi hänen
kasvojaan kuin kiukkuinen kissa. Ja nyt syntyi peloittava tappelu,
molemmat sisaret kierivät toistensa päällä lattialla, ja siitä tuli
sellainen hälinä, että Beauchêne, Mathieu ja Morange, joitten
konttoorihuoneet olivat lähellä, tulivat juosten sisään.

Muutamat työläisnaiset huusivat:

"Jos se on totta, että hän on raskaana, niin tappaa tuo toinen nyt hänen
lapsensa."

Mutta useimmilla oli hauskaa katsella tappelua, ja sen sijaan että
olisivat menneet välittämään, yhtyivät he myöskin sättimään tuota
onnetonta halpamielisessä ylpeydessään siitä, ett'eivät olleet samassa
tilassa.

"Tapelkoot he vaan, se on heidän oma asiansa. Totta tosiaan on hän
raskaana, se näkyy kyllä, ja se on oikein hänelle."

Nuo kolme miestä syöksyi esiin, sysäsivät syrjään uteliaat naiset ja
tahtoivat eroittaa tappelijat. Mutta kiihtymys oli niin suuri, ett'ei
edes isännän läsnä ololla ollut mitään vaikutusta. Häntä ei edes
nähtykään, ja meteli yltyi. Tullakseen kuulluksi, täytyi hänen huutaa
koko bassoäänensä voimalla:

"Mitä pirua tämä on? Kirottu hameväki, ettekö te lopeta tätä meteliä,
taikka minä ajan teidät ulos portista joka ainoan!"

Mathieu ja Morange olivat jo tarttuneet tappelijoihin ja koettivat
eroittaa heitä. Mutta se oli Beauchênen jyrisevä ääni, joka äkkiä sai
hiljaisuuden palaamaan. Pelästyneinä, masentuneina vetäytyivät naiset
syrjään ja asettuivat hiljaan paikoilleen pöytäin ääreen. Norine ja
Euphrasie nousivat läähättäen ylös hiukset pörrössä, vaatteet revittyinä
ja vielä niin raivonsa sokaisemina, että he tuskin tunsivat muita
huoneessa olijoita.

"Oletteko te aivan hulluja?" jatkoi Beauchêne isännän äänellä. "Onko
koskaan ennen nähty kahden sisaren tappelevan kuin hampuusit? Ja täällä
tehtaalla, keskellä työaikaa! Mikä teidän on? Mitä on tapahtunut?"

Ukko Moineaud, jonka joku palvelushaluinen ihminen oli noutanut
katsomaan, miten hänen tyttärensä tappelevat, tuli nyt sisään, ja hän
näytti yhtä hitaalta, välinpitämättömältä ja väsyneeltä kuin ennenkin.
Mutta kukaan ei häntä nähnyt, ja raivostunut Euphrasie, jonka selkä oli
häntä päin, huusi suoraan päin Norinen kasvoja.

"Niin, minä sanon, että sinä olet ottanut minun santapaperini, ja sen
sinä oletkin tehnyt, ja minä en valehtele, kun sanon, että sinä
tarvitset sen erinomaisen hyvin hieroaksesi sillä vatsaasi, jotta se ei
kasvaisi."

Naiset rupesivat taas virnistelemään. Sitten syntyi hiljaisuus. Norine
raskaana! Tämä äkillinen tieto herätti epäilyksiä Mathieussä ja hän
katsoi Beauchêneen. Mutta tämän kasvojen ilmekään ei muuttunut, vaikka
hän oli hyvin suutuksissaan siitä, että asia tuli ilmi näin
aavistamattomissa olosuhteissa. Hän esiintyi nyt hyvin arvokkaan
näköisenä, ja Euphrasie jatkoi sisarensa solvaamista:

"Ethän sinä vaan kieltäne, että olet raskaana, mokoma luuska. Minä olen
sen tiennyt kauvan, minä. Ethän vaan aikone kieltää sitä? Katsokaa tänne
vaan!"

Hän tarttui äkkiarvaamatta Norinen pitkään työmekkoon, joka tähän asti
oli auttanut häntä vyötäistensä salaamisessa; hän pisti kätensä
repeämään, joka oli syntynyt tappelun aikana, ja repi kankaan rikki,
niin että näkyi tuon vietellyn tyttöparan vatsa, jonka hän itse oli
nähnyt suureksi surukseen kasvavan päivä päivältä ja jota hän olisi
tahtonut lyödä nyrkeillään. Nyt oli kieltäminen mahdotonta, leningin
ha'at olivat irtaantuneet ja vatsa tuli paisuvana esiin. Norine peitti
käsillä kasvonsa ja purskahti itkuun.

"Se on häpeä, häpeä, jota ei voi kärsiä!" sanoi Beauchêne ja korotti yhä
ääntään. "Euphrasie, minä käsken teidän vaikenemaan, minä en tahdo
kuulla sanaakaan enään!"

Hän tapaili hieman sanoja, sillä hän pelkäsi ehkä kuitenkin vähän, että
tuo raivostunut tyttö tunsi asianlaidan ja voisi kertoa ääneensä koko
jutun, kun hän oli noin suuttunut. Mutta vanhempi sisar epäili liian
paljon nuorempaansa eikä ollut uskonut hänelle salaisuuksiaan. Beauchêne
ymmärsi tämän, kun tuon tyttöparan itkevä silmäys sattui häneen,
silmäys sellainen, joka lupasi mitä tahansa, kun Beauchêne ei vaan
tykkönään hylkäisi häntä. Ja Beauchêne voi taas esiintyä isännän
järkähtämättömällä ulkonäöllä Euphrasien jatkaessa kimakalla äänellään:

"Niin, herra Beauchêne, nyt ei minulla ole enemmän sanomista. Minä en
voinut enään vaieta siitä, mitä tiesin, ja minä annan palttua sille,
vaikka isä saisikin tästä tiedon!"

Isä oli hänen takanaan ja oli kuullut koko jutun. Sellainen onnettomuus,
että hän oli tuotukin tänne! Hän oli sellainen mies, joka ei rakastanut
riitoja, hän oli jo suuttunut kaikkiin niihin vastuksiin, joita köyhän
kansan täytyy kärsiä, ja hänellä oli tapana sanoa, että vaikka hän
kuinkakin teki työtä ja raatoi, ei hän sittekään voi pitää elämän
huonoja puolia erillään itsestään. Hän oli lopulta tyytynyt
välttämättömyyteen, hänhän tiesi, että lapset usein turmeltuvat, ja hän
oli hankkinut itselleen vähän lepoa katsomalla läpi sormiensa. Mutta nyt
ne pakoittivat hänen suuttumaan! Ja kun hän ymmärsi, että hän oli nähty,
käyttäytyi hän erittäin hyvin, sillä hän oli todellakin katkeroittunut
siitä, että hän oli tullut häväistyksi niin monen ihmisen läsnä ollessa.
Nyrkki pystyssä hyökkäsi hän Norinea vastaan ja sanoi vihasta
värähtelevällä äänellä:

"Se on siis totta, sinä et sitä kiellä? Viheliäinen, minä tapan sinut!"

Mathieu ja Morange tulivat väliin ja hillitsivät isää, joka huusi:

"Hänen täytyy mennä tiehensä ja heti paikalla, muuten tapahtuu tässä
onnettomuus! Ja hän ei saa koskaan enään jalallaan astua meidän
kynnyksen yli; jos minä tapaan hänen kotona illalla, heitän minä hänet
ikkunasta ulos."

Norine pakeni kauhistuneena tuota isällistä kirousta. Hän kiinnitti
kauniit hiuksensa ja kietoutui mekkonsa repaleihin sekä oli hyppäyksellä
oven luona ja katosi sitten. Jäätävä äänettömyys vallitsi tehtaassa.

Beauchêne tuli nyt sovinnollisemmalle päälle.

"Kas niin, rakas Moineaud, rauhoittukaa nyt, olkaa lujana nyt. Tällaisen
häväistyksen jälkeen en minä luonnollisesti voi pitää Norinea työssä,
jonka muuten raskautensakin tähden olisi pakko jättää tehdas. Mutta te
tiedätte, kuinka suuressa arvossa me kaikki pidämme teitä. Mitä tahansa
onkaan tapahtunut, niin te olette kuitenkin kunnian mies ja kunnon
työmies."

Moineaud näytti hyvin liikutetulta.

"Olkoonpa niinkin, herra Beauchêne. Mutta helppoa ei kuitenkaan ole
sulattaa tuollaista häpeää."

Mutta isäntä piti puolensa.

"Äh, eihän se teidän vikanne ole. Kas niin, antakaa minulle nyt
kätenne."

Ja Beauchêne puristi kättä Moineaudin kanssa, joka lähti sitten pois
hyvin tyytyväisenä ja kyyneliin asti liikutettuna. Euphrasie oli
riemulla mennyt paikalleen työpöytänsä ääreen. Kaikki naiset, joilla oli
syytä luulla, että he pienimmästäkin uppiniskaisuudesta tulevat
eroitetuiksi, istuivat kumartuneina hiomakiviensä ääressä ääntäkään
päästämättä.

Mathieu oli hyvin liikutettu; hän piti ajatuksensa omana hyvänään, mutta
hänen mieleensä tuli joukko kysymyksiä, joihin hän ei tohtinut vastata.
Hän oli yhä kasvavalla kummastuksella seurannut Beauchêneen käytöstä,
kun tämä palasi takaisin majesteetillisenä palautettuaan järjestyksen.
Kun hän palatessaan omaan konttooriinsa meni Morangen työhuoneen
läpitse, hämmästyi hän nähdessään Morangen vaipuneena nojatuoliinsa
epätoivon leima kasvoillaan ja melkein itkien.

"No, mikä teidän on, ystäväni?"

Tuossa kauheassa metelissä naisten työhuoneessa ei Morange ollut
lausunut sanaakaan, mutta hänen kalpeutensa ja vapisevat kätensä olivat
todistaneet, miten järisyttävästi asia vaikutti häneen.

"Oh, rakas ystäväni", vastasi hän, "ette voi aavistaakaan, minkälaisen
vaikutuksen nuo raskausjutut tekevät minuun. Minä voin tuskin
seisoakaan."

Mathieu muisti nyt sen, mitä Valérie oli sanonut Mariannelle. Hän tunsi
syvää surkuttelua tuota miesparkaa kohtaan, jonka onni oli mennyttä
sentähden, että häntä uhkasi uusi lapsi, ja vaikka Mathieu kummasteli
sitä, että joku voi kärsiä noin iloisten toiveitten tähden, päätti hän
kuitenkin koettaa lohdutella.

"Niin, minä tiedän, vaimoni on kertonut minulle sen uutisen. Te ette
siis enään ole epätiedossa, asia lienee jo päivän selvä?"

"On, ystäväni, täydellisesti päivän selvä. Se on meidän perikatomme.
Mitenkä minä nyt voin jättää paikkani ja etsiä onneani Crédit
nationalissa niin pienellä alkupalkalla? Nyt olemme ijankaikkisesti
suossa, kuten vaimoni sanoo. Hän itkee yöt ja päivät. Kun minä erosin
hänestä aamulla, hän ihan kylpi kyynelissä, ja se teki niin pahaa
minuun. Minä puolestani olisin kyllä tyytynyt kohtalooni, mutta hän on
tartuttanut minuun kunnianhimonsa, ja minä kärsin siitä, etten voi
hankkia hänelle sitä loistoa ja niitä huveja, joita hän niin haluaa. Ja
sitten on meillä pikku Reinemme! Mitenkä me voimme antaa hänelle
myötäjäiset ja miten me voimme nyt hankkia hänelle miehen, tuolle
kiltille pikku tytölle, joka ansaitsisi prinssin? Minä en voi nukkuakaan
öisin, minä mietiskelen alituiseen, mitä vaimoni sanoo, ja minä tuskin
tiedän, elänkö minä vai olenko kuollut."

Tuo hellämielinen ja heikkotahtoinen miesparka teki epätoivoisen
liikkeen.

"No, kaikki kääntyy lopulta hyväksi", sanoi Mathieu. "Te tulette vielä
jumaloitsemaan sitä pikku lasta."

"Ei, ei, älkää sanoko niin!" huudahti Morange kauhistuneena. "Jos
Valérie olisi kuullut tuon, olisi hän pitänyt teidän sanojanne huonona
enteenä. Hän ei millään ehdolla tahdo, että lapsi tulee maailmaan."

Morange alensi äänensä, aivankuin joku olisi voinut kuulustella, ja
jatkoi pöyristyksellä:

"Tiedättekö, minä en voi tuntea itseäni levolliseksi. Valérie on siihen
määrään suunniltaan, että hän voi saada aikaan onnettomuuksia."

Mutta sitten hän pysähtyi ja pelkäsi, että oli sanonut liikoja. Nuo
aviopuolisot olivat yöllä keskustelleet asiasta kylpien kyynelissä ja
väliin ankarasti kiivastuen. Morange ei ollut koko päivänä voinut saada
mielestään tuota kauheata ajatusta.

"Mitä te tarkoitatte?" kysyi Mathieu.

"En mitään ... naisten hullutuksia. Niin, rakas ystäväni, te näette nyt
edessänne maailman onnettomimman ihmisen. Minä kadehdin
kivenhakkaajaakin tien vieressä."

Kaksi suurta kyyneltä virtasi hänen poskilleen. Syntyi tuskallinen
hiljaisuus. Sitten tyyntyi Morange ja alkoi puhua Norinesta.

"Ja tuo tyttö sitten ... mihin hän lapsen kanssa joutuu? Se on kirottua,
että juuri ne, jotka eivät tahdo lapsia, saavat niitä. Nyt hän on aivan
avuton: ei rahaa, ei ruokaa, ei työtä eikä ketään, joka häntä auttaisi,
ja lapsi on syntymässä. Minä olisin voinut itkeä äsken, kun näin hänen
tilansa. Ja Beauchêne ajaa hänet ulos portista. Maailmassa ei ole
ollenkaan oikeutta."

Mathieu luuli, että Morange epäili jotakin.

"Ehkä lapsen isä auttaa tyttöä?"

"Luuletteko niin?" vastasi kassanhoitaja hymyillen surullisesti, joka
ilmaisi paljon. "Minä en tahdo mitään sanoa, minulla ei ole mitään
tekemistä sen jutun kanssa. Mutta ihmisellä on luonnollisesti silmät, ja
hän näkee paljon sellaista, jota hän tahtoisi mieluimmin päästä
näkemästä. Tuo on kaikki vastenmielistä. Vika on luonnossa, joka on
järjestänyt kaikki niin hullusti, että heti tulee lapsi, jos ei voida
olla ilman hetken nautintoa. Se turmelee koko elämän."

Ja surullisen alistumisen liikkeellä ryhtyi Morange taas työhönsä, ja
Mathieu läksi vihdoinkin omaan huoneesensa.

Iltapäivällä, kun hän oli palannut aamiaiselta ja istui tarkastelemassa
erään kylvökoneen piirustusta, kuuli hän selkänsä takaa pienen
yskäyksen. Siellä oli pieni noin kahdentoista vuotias tyttö, joka oli
tullut sisään ja sulkenut oven aivan äänettömästi; tyttö oli ehkä
seisonut kauvankin, ennenkuin hän tohti puhutella Mathieutä.

"Kuka sinä olet? Mitä sinä minusta tahdot?"

Tyttö ei arastellut vaan hymyili ainoastaan.

"Mamma käski minun tulla tänne sanomaan, että jos te olisitte niin hyvä
ja tulisitte hetkiseksi tuonne alas."

"Kuka sinä olet?"

"Cécile."

"Cécile Moineaud?"

"Niin."

Mathieu ymmärsi. Nyt oli luultavasti kysymyksessä tuo ikävä Norinen
juttu.

"Missä äitisi odottaa minua?"

"Hän odottaa eräällä kadulla, tuolla takapuolella ... Ja hän käski minun
sanoa, että jos te ette tule, niin seuraa siitä suuri onnettomuus vähän
jokaiselle."

Mathieu katseli tuota liian aikaiseen kasvanutta tyttöä, jolla oli
värittömät hiukset, alistuvaiset kasvot, jotka jo olivat tulleet
piirteiltään yhtä veltoiksi kuin äidinkin. Säälin tunne valtasi hänet,
ja hän käski tytön kulkea edellä, ja tyttö hiipikin käytävään, kulki
portaita alas hiljaan ja luontevasti kuin kärppä, yhtä varovasti kuin
hän oli tullut sisäänkin. Tehtaan portilla huomasi Mathieu toisen tytön,
korkeintaan kahdeksan vuotiaan, joka odotti siellä ja joka alkoi sitten
kävellä heidän edellään vaihdettuaan salaisesti silmäyksiä Cécilen
kanssa.

"Kuka hän on?"

"Hän on minun pikku siskoni Irma."

"Minkätähden hän seisoi portilla? Miksi ette tulleet yhdessä sisään?"

"Niin, hän seisoi siellä katsomassa, ett'ei meitä vakoiltaisi. Me
tunnemme kyllä tehtaan, ja mamma tietää, ett'emme me ole tyhmiä."

Hän juoksi Irman luokse, joka oli pieni, kaunis tyttö, vaaleanverinen
kuin Norinekin, mutta hoikempi ja ulkonäöltään sairaalloinen, ja sanoi
sitten Mathieulle:

"Se ei ole hyvä, että ihmiset näkevät meidät yhdessä. Seuratkaa te vaan
meitä."

Ja Mathieu teki niin. He kulkivat viisikymmentä askelta hänen edellään
suruttoman näköisinä, aivankuin olisivat olleet ulkona muuten
kuleksimassa. Ja kuitenkaan ei nyt ollut minkään turhan kuleksimisen
ilma, sillä aurinko oli peittynyt pilviin, jääkylmä tuuli puhalteli
pitkillä, autioilla kaduilla, joilta ohut jääkuori kohosi ilmaan
pieniksi pilviksi musertuneena. Ankaran kylminä talvi-ilmoina oli tässä
työmieskorttelissa synkkyyden leima. Loppumattomain pitkäin, harmaitten
muurien takaa kuului ainoastaan höyrykoneitten säännöllinen huounta,
joka tuntui korahduksilta. Eräässä kadunkulmassa seisoi äiti ja tytär,
aivankuin vartioimassa, ett'ei kukaan lähestyisi, ja siinä odottivat he
katukäytävällä jäätävässä tuulessa, joka heitä pieksi, ja molemmat
vapisivat kylmästä; äidin päässä oli musta myssy ja nuoremmalla oli
villaliina solmittuna päähän.

Kun Norine näki Mathieun, purskahti hän itkuun. Hänen muuten niin maidon
valkoiset ja julkean iloiset kasvonsa olivat nyt aivan itkeytyneet. Hän
liioitteli ehkä hieman epätoivoaan tullakseen paremmin huomatuksi.

"Ah, herrani", sanoi äiti kimakalla äänellä, "miten hyvä te olitte, kun
tulitte! Te olette meidän ainoa toivomme."

Ennenkuin hän alkoi selittää asiaansa, kääntyi hän pikkutyttöihin Irmaan
ja Cécileen, jotka jo olivat asettuneet ison siskon viereen kuullakseen,
mistä aijotaan puhua; heidän uteliaisuutensa oli hyvin kiihtynyt tästä
asiasta.

"Menkää, te kaksi, ja asettukaa kumpikin kadullenne pitämään vahtia, ja
sanokaa sitten minulle, kun näette jonkun tulevan."

Mutta pikkutytöt eivät liikahtaneet paikaltaankaan, eikä äiti välittänyt
heistä sen enempää. He jäivät seisomaan siihen silmät suurina ja
heristetyin korvin.

"Te tiedätte, mikä onnettomuus meille on tapahtunut", sanoi äiti.
"Meillä oli kyllä tarpeeksi murhetta ennenkin! Herra Jumala, mihinkähän
me nyt joudumme?"

Hänkin puhkesi itkuun, ja hän itki niin, ett'ei voinut puhua.
Mathieustä, joka oli ollut enemmän kuin vuoden näkemättä häntä, tuntui,
että hän oli vanhentunut; vaikka hän oli vasta neljänkymmenen vuotias,
oli hän jo vanha vaimo, kulunut ainaisen raskautensa tähden, joitten
aikana hän raatoi kuin tavallisesti muulloinkin, ja kun hän sitten tuli
terveeksi, ei hän koskaan saanut tilaisuutta hoitaa itse itseään. Tuo
ennen aikaansa vanhentunut olento alistui tosin kohtaloonsa, mutta hän
puhui mielellään laveasti onnettomuuksistaan, ja hetkiseksi unohti hän
vanhimman tyttärensä luetellakseen kaikki ne onnettomuudet, jotka olivat
kohdanneet heitä viimeisenä puolena vuotena.

"Sehän on ymmärrettävää, Victor sai vihdoinkin työtä tehtaassa tultuaan
kuudentoista vuoden vanhaksi. Se oli suuri helpotus, sillä kun perheessä
on kahdeksan lasta, niin on hyvä, kun yksi alkaa taas ansaita itse
elatuksensa. Mutta niitä on vielä kuitenkin kolme, jotka eivät tee
mitään, nämät kaksi pikku tyttöä ja minun nuorin lapseni, pikku Alfred,
jota ilman minä olisin hyvin hyvästi voinut tulla toimeen. Sitäpaitsi on
hän hyvin kivulloinen, kerran hän jo oli kuolemaisillaan, ja se olisi
ehkä ollut parasta hänelle itselle ja meille. Eikä Irmakaan ole terve,
ja rahaa menee niin paljon lääkkeisiin. Minä en nyt tahdo puhuakaan
siitä, että Herramme otti luokseen meidän vanhimman poikamme Eugenen,
joka oli sotamiehenä siirtomaissa. Tehän näitte hänen tehtaassa,
ennenkuin hän alkoi sotapalveluksensa. Näinä päivinä saimme me tiedon
hallitukselta, että hän oli kuollut punatautiin. Mitä hyötyä on lasten
synnyttämisestä, kun ne kuitenkin tapetaan ilman että me saamme edes
kertaakaan enään nähdä heitä tässä elämässä, emmekä edes tiedä, minne
heidät on haudattu!"

Norinen nyyhkytys muistutti häntä nykyisestä asemasta.

"Niin, niin, kyllä minä pian puhun sinusta. --Mutta nyt on lasten saanti
onneksi loppunut minulta. Minä olen niitä saanut tarpeeksi monta, ja
minulla oli se suuri onni odotettavana, että tulen vanhaksi ennen
aikaani."

Tuuli ulvoi, ja oli niin kylmä, että Mathieu tunsi kuuraa viiksissään.
Hän tahtoi päästä heti asiaan.

"Teidän pikkutyttönne vilustuvat. Mitä te minusta tahdotte?"

"Oh, herrani, se on kysymys Norinen onnettomuudesta, te tiedätte. Sitä
nyt vaan vielä puuttui, että tämänkin onnettomuuden piti tapahtua. Hän
on kertonut minulle kaikki, minä olen ainoa, johon hän voi luottaa, ja
mitä se hyödyttäisi, jos minä rupeaisin rettelöimään hänen kanssaan?
Mihin hän nyt joutuu, kun Moineaud on ajanut hänen ulos, ja uhkaa lyödä
hänen kuoliaaksi, jos vielä kerran näkee. Moineaud ei ole paha, mutta
onhan se luonnollista, ett'ei hän voi kärsiä sellaista häpeää koko
maailman edessä. Hankitaan maailmaan lapsia edes mitään
ajattelemattakaan, ne kasvavat ja niitä rakastetaan, sitä ei voi auttaa;
ja se menestyy kyllä poikain kanssa, he ovat kuin taivaan linnut, lennä
minne tahdot ja tee mitä mielesi tekee, kun voit päästä ulos pesästä;
mutta tytöt, se on liian surullista, kun huomaa, että he alkavat
turmeltua. Moineaudin kanssa ei ole leikkimistä, hän sanoo, että hän
särkee kaikki, ja se onkin hyvin luonnollista."

Mathieu nyykäytti päätään. Se oli vanha juttu lapsirikkaissa
työmiesperheissä: pohjaltaan hyvä isä ei juuri paljon välitä
lapsilaumastaan; äiti, jolla on liian paljon tekemistä, ei voi pitää
heitä silmällä; lapset joutuvat harhateille, vanhemmat vihastuvat, kun
rikos on tehty, perhe hajoaa, ja puute ja viheliäisyys tulee kaiken
lopuksi.

Kärsimättömänä siitä, että äiti puheli niin kauvan muuta ilmoittamatta
asiaansa alkoi Norine itkeä kuuluvasti ja kuiskasi hänelle
nyyhkytystensä väliaikana.

"Sano, että minä olen kertonut kaikki."

"Niin, herra. Norine on sanonut, että te olette ainoa, joka voitte tehdä
jotakin meidän hyväksemme, koska te näitte hänen yhdessä sinä iltana
hänen lapsensa isän kanssa ja voitte siis todistaa, että tyttö ei
valehtele. Te ymmärrätte kyllä, miksi Moineaud ei voi sekaantua tähän
asiaan. Me emme sano koskaan hänelle viettelijän nimeä, ja jos hän
jonakin päivänä saisi sen tietää, niin pyytäisin ja rukoilisin minä
ennen kaikkea, että hän olisi niinkuin ei tietäisi mitään; hän on monta
herran vuotta ollut tehtaassa, ja se olisi surkeata, jos hän olisi
pakoitettu lähtemään sieltä. Te näette siis, ettemme me tahdo saada
melua aikaan. En minä enkä tyttäreni aijo kertoa tätä asiaa, siitä emme
me mitään hyötyisi. Mutta eihän Norinekaan voi jäädä paljaan taivaan
alle, hänen lapsensa isällä ei voi olla sydäntä jättää häntä ilman
hoitoa ja suojaa. Ja nyt me pyydämme teitä, herrani, olemaan niin hyvä
ja puhumaan hänen kanssaan, pyytämään häneltä sitä apua, jota hän ei voi
kieltää kulkukoiraltakaan, jonka hän tapaa kadulla tällaisessa ilmassa."

Hänen kaikki jäsenensä vapisivat, hänen, naisraukan, joka oli niin
kurjan elämänsä orjuuttama ja nöyryyttämä, että hän ihan kauhistui omaa
rohkeuttaan, kun oli rohjennut syyttää mahtavaa miestä, josta koko hänen
perheensä onni riippui. Äkkiä huomasi hän nuo molemmat pikkutytöt, jotka
olivat innokkaasti kuunnelleet, ja laukasi koko suuttumuksensa heihin.

"Mitä teillä täällä on tekemistä? Minähän käskin teidän mennä pitämään
vahtia kadulle. Kas niin, menkää nyt tiehenne! Lapset eivät saa koskaan
kuulustella, kun suuret ihmiset puhuvat."

Mutta pikkutytöt eivät tahtoneet lähteä. Heillä oli hyvin hauskaa, he
eivät olleet edes lähtevinään, ja äiti unohti heidät taas.

Mathieu oli liikutettu, mutta hän epäili samalla. Hän tiesi liiankin
hyvin jo edeltäpäin, mitä Beauchêne hänelle vastaisi. Ja sitten alkoi
hän miettiä syitä selittääkseen, minkätähden hän ei voi sekaantua
asiaan.

"Te luulette liian suureksi minun vaikutusvaltaani. Minä pelkään, etten
voi tehdä mitään..."

Mutta Norine ei antanut hänen puhua loppuun. Hän näki, että hänen täytyi
nyt itse ryhtyä asiaan. Hän ei enää itkenyt vaan tuli vähitellen hyvin
vilkkaaksi.

"Mamma ei sano ollenkaan sitä, mitä hänen pitäisi. Se en ole minä, joka
olen kiemaillut tuon herran edessä ... te tiedätte. Hän se on juossut
minun perässäni, hän ei hellittänyt, ennenkuin minä suostuin hänen
tahtoonsa. Ja nyt hän hylkää minun, niinkuin ei edes minua tuntisi! Jos
minä olisin paha, saisin hänelle aikaan paljon mieliharmia. Minä
vakuutan, että minä, ennenkuin tulin niin tyhmäksi, että suostuin hänen
tahtoonsa..."

Hän aikoi valehdella ja väittää, että hän oli silloin neitsyt, kun
Beauchêne sai hänen valtaansa. Mutta hän näki luultavasti Mathieun
katseesta, että tämä tunsi asian oikean laidan, ja hän piti viisaimpana
olla puhumatta siitä asiasta sen enempää äidin läsnä ollessa, koska hän
ei pitänyt tarpeellisena, että äiti saa tietää hänen ensimäisestä
harha-askeleestaan. Mutta se oli kauniitten, nuorten työläisnaisten
tavallinen historia. He ovat saaneet kasvatuksensa tehtaassa ja kadulla,
jo kahdentoista ijässä tietävät he vähän yhtä ja toista, mutta ovat
varuillaan tietäessään, minkä arvoisia he ovat. Norine, joka oli hyvin
huomaavainen näennäisestä välinpitämättömyydestään huolimatta, oli
kauvan odottanut sopivaa tilaisuutta, jossa voisi ansaita. Sitten oli
hän eräänä kauniina päivänä lahjoittanut itsensä, niinkuin niin moni
muukin, ilman edestä eräälle toverilleen, joka hylkäsi hänet samana
iltana.

Tätä tyhmyyttään oli hän sitten tahtonut korvata heittäytymällä rikkaan
isäntänsä syliin; hänkin puolestaan tahtoi nousta askeleen, nauttia
kaikkein hienoimpia nautintoja ja sitä ylellisyyttä, joka veti hänen
silmänsä puoleensa hienojen kaupunginosain myymäläin ikkunoissa. Mutta
hän oli oppinut tuntemaan Beauchênen muusta huolimattomaksi, itsekkääksi
nautinnon ihmiseksi, niin että hän tunsi pettyneensä ja mitä
häpeällisimmällä tavalla ryöstetyksi; itse oli hän antanut kaikki,
terveen kauneutensa, elokkaan nuoruutensa, ja vastalahjaksi oli hän
saanut tuskin muuta kuin tämän onnettoman lapsen, tuon luonnollisen
seurauksen, jota tytöt hämmästyvät kuin salamaa kirkkaalta taivaalta.

"Sanalla sanoen", jatkoi Norine epätoivoisena, "hän ei voi sanoa, että
lapsi ei ole hänen. Se olisi liian karkea valhe. Hänen tarvitsee vaan
laskea kuukaudet, ja asia on päivän selvä. Minä olen tehnyt omat laskuni
ja voin todistaa hänelle kaikki milloin tahansa. Tehän tiedätte, että
minä en voi valehdella näin tärkeässä asiassa. Minä vakuutan, että minä
en ole ollut tuttavuudessa muitten kuin hänen kanssaan, hän on lapsen
isä, niin totta kuin mamma seisoo tuossa kuulemassa. Minä vannon sen, ja
minä voisin vieläkin tehdä saman valan pää mestauspölkyllä. Sanokaa se
hänelle, herrani, sanokaa se hänelle, ja sitten saamme nähdä, onko
hänellä sydäntä jättää minua paljaan taivaan alle."

Hän puhui niin vakuuttavalla ja luonnollisella äänellä, että Mathieu
pääsi varmuuteen asiasta. Varmaankaan ei hän valehdellut. Nyt itki äiti
nyyhkyttäen nopeasti, ja yleinen liikutus valtasi pikkutytötkin ja hekin
alkoivat itkeä tillittää. Tuo kaikki teki syvän vaikutuksen Mathieuhön
ja hän myöntyi.

"No niin, minä koetan, mutta minä en voi luvata, että onnistun. Minä
ilmoitan sitten teille, mitä olen saanut aikaan."

Äiti ja tytär olivat tarttuneet hänen käsiinsä ja tahtoivat suudella
niitä. Päätettiin, että Norine on yönsä erään ystävättärensä luona,
kunnes hänen kohtalonsa on ratkaistu. Ja tuolla autiolla kadulla, johon
kuului ainoastaan läheisten tehtaitten läähättävät hengähdykset, tuimeni
jääkylmä tuuli ja pieksi lumihiekalla noita neljää raukkaa, jotka
värähtelivät vilusta ohuissa vaatteissaan. He lähtivät nyt matkaansa
itkettynein kasvoin, ja kylmä oli kangistanut heidän sormensa; oli
aivankuin talven myrsky olisi heidät lakaissut mukaansa. Ja Mathieu
näki heidän katoovan, noitten itkeväin tyttöjen, jotka painautuivat
lähelle nyyhkivää äitiään.

Palatessaan tehtaalle katui Mathieu, että hän oli luvannut mitään, sillä
hän pelkäsi herättäneensä turhia toiveita noissa ihmisparoissa. Mitenkä
hän nyt menettelisi, mitä hän nyt tekisi? Kohtalo määräsi kuitenkin
niin, että hän tapasi työhuoneessaan Beauchênen, joka odotti häntä
siellä saadakseen tietoja eräästä konepiirustuksesta.

"Missä te olette ollut, ystäväni? Minä olen antanut etsiä teitä
kaikkialta."

Mathieu mietti tekosyytä, mutta sitten juolahti hänen mieleensä, että
hän käyttää tilaisuutta hyväkseen ja kertoo koko totuuden. Hän sanoi,
että pikkutytöt olivat olleet häntä noutamassa, ja kertoi keskustelusta,
jossa hän oli ollut Norinen ja hänen äitinsä kanssa.

"Niin, rakas Alexandreni, te ette saa suuttua minuun siitä, että olen
sekaantunut tähän asiaan! Asianhaarat näyttivät minusta tarpeeksi
vakavilta, niin että minä olen heittäytynyt niitten tuottamiin
harmeihin. Muuten en minä olisi puhunut teille tästä mitään, ellette te
olisi uskonut salaisuuksianne minulle."

Beauchêne oli kuunnellut yhä kasvavalla vihalla ja oli kasvoiltaan
tulipunainen. Hän oli tukehtumaisillaan ja pani kätensä nyrkkiin,
aivankuin olisi tahtonut särkeä kaikki, mitä eteen sattui. Mutta sitten
oli hän tulevinaan äärettömän hauskalle päälle, ja purskahti
halveksivaan nauruun, joka tuntui kuitenkin teeskennellyltä.

"Mutta, rakas ystäväni, tämähän on hyvin yksinkertaisesti
kiristysyritys! Mikä tyhmä juttu tämä on, johon te nyt olette
sekaantunut? Minä en todellakaan olisi uskonut, että te olette niin
lapsellinen, ja teidät on narrattu näyttelemään tosin hyvin kaunista
osaa. Vai niin, äiti ja vieläpä pikkusiskotkin lähtevät minua vastaan
sotaretkelle? Se on enemmän kuin naurettavaa. Ja he ovat luonnollisesti
pyytäneet teitä ilmoittamaan minulle ultimaattuminsa? Minun täytyy
tunnustaa lapsi, muuten hankkivat he minulle mieliharmia. Oh, se on
todellakin suurenmoista!"

Hän käveli edestakaisin, nauroi ja puhui kovalla äänellä, mutta
todellisuudessa oli hän hyvin suuttunut ja häpeissään siitä, että niin
naurettava onnettomuus voi sattua hänelle, joka oli niin viisas ja
varovainen. Äkkiä seisahtui hän ja tarttui Mathieun takinkaulukseen.

"Se on huonoa pilaa! Sanokaa minulle te, joka yleensä ette ole tyhmä,
tunnustaisitteko te itsenne isäksi? Tyttö, jolla viime vuonna oli eräs
kapakkapalvelija rakastajana ja joka sen jälkeen on varmaankin ollut
yhdessä ja toisessa seikkailussa. Minähän otin hänen kadulta ... sieltä
löytää sadottain sellaisia tyttöjä."

Kun Mathieu tahtoi keskeyttää hänet ja lausua vakaumuksensa, että
tyttöparka ei ollut valehdellut, ei Beauchêne antanut hänelle
suunvuoroa.

"Ei, ei, olkaa hiljaa ja kuunnelkaa minua! Minä olen varma -- te
ymmärrätte, _varma_ -- siitä, että olen noudattanut kaikkia
varovaisuuskeinoja. Ja sellaisissa minä olen koko mestari. Se olisi
todellakin onnettomuus, jos minä onnistuisin välttämään kaikki
tuollaiset onnettomuudet vaimoni suhteen, ja olisin nyt yhdessä
rakastajattareni kanssa käyttäytynyt kuin kokematon poika. Kunniani
kautta, tuo pieni maailman kansalainen saa etsiä muualta isää
itselleen."

Hän ei näyttänyt kuitenkaan olevan järkähtämättömän varma, sillä hän
alkoi laajaperäisesti laskea aikaa. Hän sekaantui ja puhui ristiin.
Lapsi ei missään tapauksessa ollut voinut tulla siitetyksi ensi iltana,
kun hän oli uskonut Mathieulle salaisuutensa Caumartinkadun kulmassa,
ennenkuin hän meni tapaamaan naistaan. Mutta hän oli sen jälkeen
tavannut Norinen usein, kolme neljä kuukautta oli hän ollut vimmatusti
rakastunut häneen, aina siihen asti, kun hän huomasi, että Norine oli
raskaana, jolloin hän alkoi kyllästyä ja alkoi tuntea, että Norine oli
menettänyt purjeensa ja mastonsa ja tullut sietämättömäksi; ehkä oli
Beauchênellä myös kiire rikkomaan välinsä hänen kanssaan päästäkseen
kaikesta vastuunalaisuudesta. Ja nyt ei hän enää voinut ymmärtääkään
sitä, että hän koskaan olisi pitänyt Norinesta.

Tuo turhamainen ja isäntävaltaansa käyttävä työnantaja ilmaisi
luonteensa seuraavalla omaatuntoa vailla olevaa miestä todistavalla
lauseella:

"Huvitteleminen työläisnaisen kanssa ... se olkoon luvallista, vaikka
sekin jo on tyhmyyttä; mutta siittää lapsi hänen kanssaan, ei, se on
liiaksi hullumaista, ja silloin kadottaisivat he kaikki kunnioituksen
minua kohtaan, ja se olisi kaunista, se!"

Hän oli kuitenkin lopettanut kiivaat vakuutuksensa, ja levotonna siitä,
että Mathieu vaikeni odotellen, että hänen ensi kiivautensa menisi
ohitse voidakseen sitten sitä voimakkaammin puhua Norinen puolesta,
heittäytyi hän tuoliin ähkyen ja murahdellen.

"Muuten, jos se olisikin totta ... niin, minä tunnustan, että olen
käyttäytynyt varomattomasti, kun tulee iloisilta päivällisiltä, niin ei
sitä aina niin tarkalleen tiedä, mitä tekee. Mutta ei siinä ole
tarpeeksi aihetta siihen, että tuo kevytmielinen likka nyt tyrkyttää
minulle lastaan. Lastaan! Se on hänen oma asiansa, sellainen kuuluu
ammatin vaarallisuuksiin. Kuka minulle takaa sen, ett'ei hänellä samaan
aikaan ollut kaksi tai kolme rakastajaa viikossa? Mitenkä tuollaista
sekavaa vyyhteä voi millään tavalla selvittää? Hän ei varmaan itsekään
tiedä, keltä hän on saanut tuon kauniin lahjan. Kun minä, hyväntahtoinen
hupsu, olin silloin hänen käsissään ja hänellä on aihetta sekoittaa
minut asiaan, sommittelee hän tuollaisen pikku historian. Rikas mies,
isäntä, joka pelkää häväistysjuttuja, hänet voi oikein kyniä. Rahan
kiristystä, ystäväni, ei mitään muuta!"

Syntyi hiljaisuus. Mathieu oli nyt vuorostaan alkanut kävellä
edestakaisin konttoorissa, jossa suuri kakluuni levitti paljon lämpöä.
Hän ajatteli vielä, ennenkuin sanoi mitään. Tärisevän lattian alta
kuului työskentelevän tehtaan keskeymätön jyminä. Vihdoin sanoi hän
sanottavansa yksinkertaisesti ja suoraan. Hän oli vakuutettuna siitä,
että Norine ei valehdellut, ja inhoittavan julmaa oli olla antamatta
tyttöparalle apua. Ja vaikka lapsi ei olisikaan Beauchênen, oli Norine
kuitenkin ollut hänen rakastajattarensa, eikä Beauchêne voi kieltäytyä
auttamasta häntä nyt, kun hän oli niin hylätyssä ja surullisessa
tilassa.

"Te olette olevinanne pahempi kuin olette. Minä olen vakuutettu siitä,
että te ajattelette asiaa ja teette, mitä tehtävä on. Tuhannen vietävä,
sellaisen gentlemannin kuin te täytynee kai käyttäytyä kunniakkaasti!"

"Mutta jos minä teen jotakin hänen hyväkseen", huudahti Beauchêne,
"silloin kaikki ihmiset sanovat, että lapsi on minun. Silloin vasta minä
saan mieliharmia."

Taaskin syntyi hiljaisuus; kuului ainoastaan viheltävä höyryputken ääni
tehtaan takaosasta, kun sitä myöten päästettiin höyryä ulos. Hieman
aprikoittuaan jatkoi Beauchêne:

"Uhkaako hän nostaa melua? Hetken aikaa minä jo pelkäsin, että hän menee
juoruamaan vaimolleni. Se olisi saakelin kiusallista!"

Mathieu esti hymynsä. Hän ymmärsi voittaneensa pelin:

"Niin, sellaista ei voi tarkoin tietää. Ilkeämielinen hän ei ole. Mutta
kun nainen ahdistetaan äärimmäisyyksiin asti, on hän valmis tekemään
mitä suurimpia tuhmuuksia. Muuten ei hän ole ollenkaan esittänyt mitään
vaatimuksia, hän ei edes sanonut minulle, mitä hän toivoi, vaan
ainoastaan sen, ett'ei hän voi jäädä seisomaan paljaan taivaan alle
tällaisessa ilmassa, koska isä on ajanut hänet pois kotoa. Jos te
tahdotte kuulla minun neuvoani, niin pitäisi hän minun mielestäni viedä
jo huomenna asumaan jonkun kätilön luokse. Hänellä on seitsemäs
kuukausi, hänen puolestaan pitäisi siis maksaa neljän tai viiden
kuukauden vuokra, viisisataa frankia pyöreissä luvuissa. Se olisi hyvin
kunniallisesti tehty."

Beauchêne nousi nopeasti ja meni ikkunan luokse; sitten tuli hän
takaisin.

"Minä en ole kovasydäminen -- te tunnette minut, eikö totta? -- ja nuo
viisisataa frankia ei tee minua keppikerjäläiseksi. Kun minä suutuin,
tapahtui se siitä syystä, että pelkkä ajatuskin, että minua petetään,
sai minun vimmoihini. Mutta kun on kysymyksessä laupeudentyö, niin ...
Herra Jumala, tehkää vaan, niinkuin tahdotte. Mutta yhdellä ehdolla:
Minä en sekaannu mihinkään, minä en edes tahdo tietää, miten te olette
sen asian järjestänyt. Valitkaa kätilö, viekää nainen asumaan, minne
tahdotte, minä maksan laskut. Ja siitä asiasta ei nyt sitten puhuta enää
mitään."

Hän huokasi pitkään helpotuksesta, hän oli pelännyt tätä ikävää asiaa,
joka oli kiusannut häntä enemmän kuin hän tahtoo tunnustaakaan. Ja hän
tuli taas olosuhteitten herraksi ja itseensä tyytyväiseksi, mieheksi,
joka on varma siitä, että hän suoriutuu voittajana kaikista elämän
taisteluista. Hän laski jo leikkiäkin: hän ei ollenkaan ollut vihoissaan
tuohon Norineen, hän ei koskaan ennen ollut nähnyt tyttöä, jolla oli
niin silkinhieno iho kuin hänellä, oikea ruusunnuppu; Norine oli tehnyt
kaikkein pahimmin itseään kohtaan, sillä tuo lapsi oli jo turmellut
hänen ihonsa, tehnyt hänen sellaiseksi, että häntä oli mahdoton tuntea.
Sitten tahtoi hän todistaa, että tuo juttu ei ollut järkäyttänyt hänen
tasapainoaan: hän keskusteli koneenpiirustuksesta, josta hän oli
tahtonut pyytää selvitystä, hän osoitti terävää käsityskykyä omissa
asioissaan.

Hän meni tiehensä, mutta palasi takaisin ja lausui puoleksi avoimesta
ovesta:

"Älkää millään muotoa unohtako minun ehtoani. Minä en edes tahdo tietää,
saako hän lapsen. Tehkää sen kanssa mitä tahdotte, mutta älkää koskaan
puhuko minulle siitä mitään."

Samana iltana syntyi kauhea hämminki Beauchênen kotona. Juuri kuin
aijottiin mennä pöytään, kaatui pikku Maurice pyörtyneenä lattialle.
Pyörtymyskohtaus kesti neljänneksen tuntia, ja pelästyneet vanhemmat
huusivat kilpaa, riitelivät ja syyttelivät toisiaan siitä, että poika
oli pakoitettu aamulla menemään ulos ankaraan kylmyyteen; hän oli
varmaankin vilustunut tuolla hassumaisella kävelyretkellä, ainakin
sanoivat he niin viihdyttääkseen levottomuuttaan. Constance, joka piti
poikaa sylissään, luuli hänen kuolevan. Ensi kerran tuli hänen mieleensä
tuo kauhea ajatus. Se leikkasi hänen äidinsydäntään. Mutta myöskin
hänessä asuva kunnianhimoinen nainen, joka uneksi omaisuuden
kasvamisesta kymmenkertaiseksi tämän pojan kautta, kärsi hirveästi. Jos
hän menettäisi Mauricen, ei hänellä olisi yhtään lasta. Ja miksi ei
hänellä ole toista tämän lisäksi? Mikä se sellainen järjetön itsepäisyys
oli, ett'ei ole tahdottu toista lisäksi? Katumus iski salamana häneen.
Mutta Maurice heräsi nyt tajuntaansa, hän söikin erinomaisen hyvällä
ruokahalulla. Beauchêne kohotti heti olkapäitään ja laski leikkiä
naisten käsittämättömästä pelokkaisuudesta.

Ja sitä seuraavina päivinä ei Constancekaan enää ajatellut, mitä oli
tapahtunut.




IV


Kun Mathieun seuraavana päivänä piti ryhtyä arkaluontoiseen tehtäväänsä,
muisti hän ne molemmat kätilöt, joitten nimen kamarineiti Céleste oli
maininnut aamiaisen aikana Séguinin luona. Aluksi hän ei välittänyt
rouva Rouchesta, josta tuo tyttö oli niin omituisin sanoin maininnut --
hän oli niin "palvelukseen halukas" ja teki "vilauksessa" tehtävänsä.
Mutta hän tahtoi saada tietoja rouva Bourdieusta, kätilöstä, joka oli
vuokrannut kokonaisen pienen talon Miromesnilkadun varrelta ja otti
vastaan täysihoitolaisia. Hän oli muistavinaan, että tämä jälkimäinen
oli auttanut rouva Morangea Reinen syntyessä, ja tästä sai hän sen
ajatuksen, että hän kyselee ensin Morangelta.

Morange istui jo konttoorissaan työpöytänsä ääressä ja näkyi ujostuvan
jo ensi kysymyksestä.

"Niin, se oli eräs ystävätär, joka neuvoi vaimolleni rouva Bourdieun.
Mutta minkätähden te sitä kysytte?"

Hän katseli Mathieutä levottomasti, aivankuin nimi Bourdieu olisi kuin
salama iskenyt hänen muitten ajatustensa joukkoon. Vai levittikö se ehkä
äkkinäistä valoa erääseen kiusoittavaan ajatukseen, josta ei vielä oltu
tehty lopullista päätöstä? Morange istui hetken kalpeana ja vapisevin
huulin.

Sitten pääsi häneltä vastahakoisesti tunnustus, kun hän ensin oli
muutamista Mathieun sanoista ymmärtänyt, että asia koski Norinea.

"Minun vaimoni puhui juuri aamulla rouva Bourdieusta. Minä tuskin
tiedän, kuinka se tuli puheeksi. Siitä on kauvan, kuten tiedätte, emmekä
me voi antaa mitään varmoja tietoja. Mutta hän suoritti tehtävänsä
erittäin hyvin, ja nyt luulen minä, että häntä pidetään hyvinkin
taitavana. Kuulustelkaa vaan häntä, minä luulen, että hän on sopiva
henkilö."

Mathieu seurasi tätä neuvoa. Mutta kun hän sai kuulla, että täysihoito
rouva Bourdieun luona oli kallis, voitti hän vastenmielisyytensä ja meni
ensin Rocherkadun varrelle saadakseen suoranaisia tietoja rouva
Rouchesta. Jo talon ulkonäkökin peloitti häntä: musta vanhanaikuinen
talo siinä paikassa, jossa katu kallistuu jyrkkää mäkeä alas, pimeä ja
haiseva porttikäytävä, joka vei pieneen pihaan, minkä puolella oli
kätilön likainen, pieni huoneusto. Sieltä haiskahti nenään kloakki-ilma
ja rikoksellisuus. Portin päällä oli keltainen kyltti, jossa oli rouva
Rouchen nimi.

Kun Mathieu soitti, vei eräs palvelijatar, jolla oli likainen esiliina,
hänet pieneen vierashuoneeseen, jonka ilma oli myrkyttynyt keittiön
hajusta, ja täällä otti hänet vastaan kolmenkymmenenviiden tai kuuden
vuotias nainen, mustiin puettu, laiha olento, jolla oli lyijynharmaa
iho, ohuet, värittömät hiukset ja suuri nenä, joka otti suuren tilan
kasvoissa. Pitkäveteinen, hiljennetty puhetapa, varovaiset, kissamaiset
liikkeet, ainainen hapan hymy saivat aikaan sen vaikutuksen, että hän
oli pelättävä nainen joka voi peukaloaan äänettömästi painamalla
passittaa vielä syntymättömän ihmisen pois tästä maailmasta. Hän sanoi
muuten itse, että hän ottaa vastaan sellaisia hoitolaisia, joilla on
jälellä kahdeksan päivää synnytykseen, sillä hänen taloutensa oli
järjestetty siihen tarkoitukseen, ja tuo lopetti kaikki keskustelut.
Mathieu pakeni pois tuntien inhoa ja ahdistusta.

Se pieni kolmikerroksinen talo, jossa rouva Bourdieun liike oli, La
Boëtie- ja de Penthièvrekatujen kulmassa, näytti ainakin hauskalta
valkoisine musliiniverhoineen ikkunoissa. Hieno osoitekilpi ilmoitti,
että siellä asui ensi luokan kätilö, ja naisia otettiin täysihoitoon.
Alakerrassa oleva myymälä oli eräällä rohdoskauppiaalla, jonka
tuoksuavat yrttiniput levittivät lemuaan käytävään. Ovi kadun puolelle
oli aina sulettu, kuten yksityisasunnoissa, ja komea käytävä vei hyvin
suurelle pihalle, jota ympäröitsivät korkeat kasarmimuurit. Siellä oli
hyvin hauskaa, ja erityisesti huomautettiin, että rumpujen ja torvien
äänet kuuluivat tukahutettuina seinäin läpitse, niin ett'ei niistä ollut
haittaa.

Ensi kerroksessa, jonka käytävä jakoi kahtia, oli sali, rouva Bourdieun
työhuone ja makuuhuone, yhteinen ruokasali ja keittiö. Toisessa ja
kolmannessa kerroksessa olivat hoidokkaiden huoneet, kaikkiaan
kaksitoista, toisissa kolme ja neljä vuodetta, toisissa taas ainoastaan
yksi, mutta silloin olivat ne luonnollisesti kalliimmat. Siellä vallitsi
rouva Bourdieu, kahdenneljättä vuotias, kaunis tummaverinen nainen,
hieman lyhyt ja paksu, mutta hänellä oli iloiset kasvot, jotka paljon
edistivät hänen laitoksensa hyvää nimeä. Väitettiin kyllä, ett'ei olisi
tarvinnut paljoakaan etsiä nurkista, kun jo olisi löytynyt jotakin,
mutta ne olivat varmaankin kadehtijat, jotka noin puhuivat. Liian
likaisia juttuja ei hänestä vielä ollut kiertämässä. Vaivaishoito
lähetti hänelle lapsivuodenaisia, kun ei ollut tilaa sairashuoneissa. Ja
se tuntui olevan varma takuu laitoksen kunniallisuudesta; ja sinne oli
saapunut myöskin paljon arvossa pidettyjä ja hienoja potilaita.

Mathieun täytyi tinkiä, sillä rouva Bourdieu pyysi alussa kaksisataa
frankia kuukaudessa, ja kun hän yhä piti puoliaan oli rouva
suuttumaisillaan ja puhui ylpeällä äänellä, vaikka hän muuten oli hyvin
hyväluontoinen.

"Mitenkä tuo riittäisi? Kukaan meistä ei kokoa itselleen omaisuutta.
Meidän täytyy käydä kaksi vuotta lapsenpäästölaitoksessa saadaksemme
diploomin, ja se maksaa meille tuhannen frankia vuodessa. Ja kalliiksi
tulee tällaisen liikkeen perustaminen, ja täytyy oikein nähdä nälkää,
ennenkuin ennättää saada potilaita, ja tästä syystä joutuu niin moni
meistä turmioon. Ja vieläpä sittenkin, kun on onnistunut --Jumala
tietäköön, millaisilla ponnistuksilla -- saattaa sellainen liike kuin
minun aina mieliharmeja; ei koskaan lepoa, ainainen vastuunalaisuus,
uhkauksia pienimmästäkin varomattomuudesta, pienimmästäkin erehdyksestä
leikkauksissa tai koneitten käyttämisessä. Sen lisäksi poliisin
vakoilut, tarkastajain odottamattomat käynnit, ääretön joukko
varovaisuuskeinoja, joita täytyy ottaa huomioon ja joita te ette edes
aavistakaan."

Hän ei voinut olla hymyilemättä, kun Mathieu liikkeellä antoi ymmärtää,
että hän tunsi nuo kaikki ja että kätilöt pelkäsivät aina poliisia.

"Ei, luonnollisesti, kaikki asiathan pitää olla järjestyksessä. Mutta
tänne tulkoot he mielellään, he eivät koskaan löydä minua luvattomissa
hommissa. Kolmestakymmenestä vuoteestani on minulla aina enemmän kuin
viisikolmatta kaikkein kansanluokkain naisten hallussa. Kun he vaan
alistuvat järjestyssääntöihin ja maksavat hoidostaan, en minä edes kysy,
mistä he tulevat. Ei nimeä eikä osoitetta, ammattisalaisuus kieltää
minun ilmaisemasta sellaistakaan, mitä sattumalta olen huomannut. He
ovat vapaat, heidän ei tarvitse pelätä mitään, ja jos me sovimme siitä
naisesta, josta te puhutte, tarvitsee teidän ainoastaan tuoda hän tänne
määrättynä päivänä, ja hän löytää minun luonani varmimman ja
terveellisimmän pakopaikan."

Suurella tottumuksellaan oli rouva Bourdieu varmaankin päässyt ensi
silmäyksellä tämän asian perille: joku raskas naimaton nainen, josta
herra tahtoo kunniallisella tavalla päästä erilleen. Se oli aina hyvää
affääriä. Kun hän sai tietää, että oli kysymys naisen sijoittamisesta
sinne neljäksi kuukaudeksi, tuli hän taipuvaisemmaksi ja lupasi vihdoin
kuudella sadalla frankilla sillä ehdolla, että nainen makaisi
sellaisessa huoneessa, jossa on kolme sänkyä, yhdessä kahden muun
kanssa.

Kaikki päätettiin valmiiksi, ja potilas saapui samana iltana.

"Teidän nimenne on Norine, tyttöseni, siinä kaikki, mitä minun tarvitsee
tietää. Minä sijoitan teidät heti, kun olette saanut kapineenne
huoneesen. Te olette kaunis kuin pikku enkeli, ja minä olen jo varma
siitä, että meistä tulee hyvät ystävät."

Vasta viiden päivän perästä tuli Mathieu tervehtimään Norinea ja
kuulemaan, miten hän viihtyi rouva Bourdieun luona. Kun hän ajatteli
vaimoaan, omaa rakasta Marianneansa, jonka iloista raskaudentilaa hän
hellästi jumaloitsi, tunsi hän ääretöntä surua noita häpeällisiä,
päivänvaloa pelkääviä ja halveksittuja raskaudentiloja kohtaan, kaikkia
noita onnettomia naisia kohtaan, joille äidiksi tuleminen on katkera
koetus. Ajatus siitä alennuksesta, siitä liasta, niistä rikoksista,
joihin äiteys voi vajottaa naisen, vaivasi häntä kuin joku saasta, eikä
hän koskaan ennen ollut tuntenut sydämensä sillä tavalla vuotavan verta
osanotosta kärsivää ihmiskuntaa kohtaan.

Hänen oli taaskin täytynyt riidellä Beauchênen kanssa, joka oli pannut
vastaan kuultuaan, että viisisataa frankia ei riittänyt. Lopulta oli
hänen onnistunut saada Beauchêne ostamaan vähän liinavaatteita Norinelle
ja antamaan taskurahaakin, kymmenen frankia kuukaudessa. Ja hän aikoi
nyt antaa tuolle tyttöparalle ensimäisen kympin.

Kello oli juuri lyönyt yhdeksän, kun Mathieu saapui Miromesnilkadulle.
Eräs palvelijatar, joka oli mennyt ylös ilmoittamaan Norinelle, tuli
alas ja sanoi, että Norine oli vielä vuoteessaan, mutta että herra voisi
hyvinkin mennä sinne, sillä "rouva" oli nykyään yksin huoneessaan. Hän
antoi Mathieun nousta portaita ylös, aukasi erään oven kolmannessa
kerroksessa ja sanoi:

"Rouva, täällä on herra."

Kun Norine tunsi Mathieun, nauroi hän veitikkamaisella tavallaan.

"Katsokaahan, hän luulee teitä lapsen isäksi! Synti on, ett'ei niin ole
laita ... tehän olette niin hyvä."

Hänen kauniit, vaaleat hiuksensa olivat hyvin kammatut ja solmitut
niskaan, hän oli pukeutunut yönuttuun ja istui sängyssä kaksi tyynyä
selän takana, komeana ja valkeana kuin kiltti ja hyvin kasvatettu tyttö.
Hän veti häveliäisyydestä peitettä ylemmäksi, joka todisti, että hänellä
lankeemuksestaan huolimatta oli vielä hyvin paljon viattomuutta jälellä.

"Oletteko te sairas?" kysyi Mathieu.

"Enpä tietenkään, minä vaan huvittelen. Täällä on sallittu makaileminen;
sentähden minä laiskottelen. Tämä on uutta minulle, jonka täytyi nousta
ylös kello kuusi pahimmassakin Jumalan ilmassa ja mennä tehtaasen.
Täällä on lämmitetty, niinkuin näette, ja katsokaa minun huonettani,
minä asun kuin prinsessa."

Mathieu vilkasi ympärilleen. Se oli hyvin suuri huone, ja vaaleanharmaat
kukalliset tapetit peittivät seiniä. Noista kolmesta sängystä oli kaksi
vieretysten ja kolmas, jonka luona oli yöpöytä ja tuoli, oli vähän
erillään. Siellä oli vielä piironki, kaappi, yksinkertaisia huonekaluja
kuin köyhässä hotellissa. Mutta molemmat ikkunat, jotka olivat päin
korkeita, harmaita kasarmin seiniä, päästivät tällä hetkellä sisään
kirkasta päivänvaloa, jonka säteet puhkasivat itselleen tien kahden
lähimpänä olevan talon välistä.

"Niin, eihän tämä huone ikävä ole", sanoi Mathieu.

Hän kääntyi nyt seinän luona olevaan sänkyyn päin ja vaikeni nähdessään
sen luona pitkän, mustan olennon, jota hän ei ennen ollut huomannut. Se
oli melkein vanhapiika, kuiva, laiha, karkeapiirteinen, silmät sammuneet
ja huulet vaaleat. Hänellä ei ollut lantioita eikä rintoja ja näytti
kahdesta laudasta tehdyltä. Hän kiinnitti juuri pientä kapsäkkiä, joka
oli sängyssä matkalaukun vieressä.

Kun hän meni ovea kohden näkemättäkään edes vierasta, pysäytti Norine
hänet.

"Vai niin, onko kaikki valmista nyt, menettekö te alas maksamaan?"

Hän näkyi miettivän hieman, ennenkuin ymmärsi; sitten sanoi hän murtaen
vahvasti englanninkielellä:

"Yes, maksama."

"Mutta ettekö tule vielä ylös jäähyväisille?"

"Yes, yes."

Kun hän oli mennyt, kertoi Norine, että hänen nimensä oli Amy, että hän
ymmärsi vähän ranskaa, mutta osasi puhua ainoastaan muutaman sanan. Ja
hän olisi kertonut koko jutun, ellei Mathieu olisi istunut hänen
viereensä ja keskeyttänyt.

"No, minä näen, että kaikki on hyvin, ja te olette tyytyväinen."

"Oi, luonnollisesti, hyvin tyytyväinen. Ei minulla ole koskaan ollut
näin hyvä olla, eikä minua koskaan ole niin hoideltu aamusta iltaan.
Minä en toivo mitään muuta enemmän kuin että tätä kestäisi niin kauvan
kuin mahdollista."

Hän purskahti nauruun eikä edes ajatellutkaan enää lasta, jota hän
kantoi sydämensä alle. Mathieu koetti turhaan herättää hänessä
äidinrakkautta, hän kysyi, mitä Norine tämän jälkeen rupeisi tekemään,
mitä hän aikoi. Mutta Norine ei edes ymmärtänyt kysymystä, vaan luuli,
että Mathieu puhui hänelle lapsen isästä, ja hän kohotti olkapäitään ja
sanoi antavansa palttua hänelle eikä hän koskaan ole ollut niin tyhmä,
että olisi luottanut hänen apuunsa. Äiti oli käynyt tervehtimässä
Norinea hänen ollessaan toista päivää täällä. Mutta tämäkään käynti ei
ollut herättänyt toiveita, Norine ei voinut toivoa mitään kotoaan, he
olivat sellaisessa köyhyydessä. Kaunis tyttö ei ole koskaan neuvoton.
Hän oikasi itsensä valkeassa vuoteessaan iloisena siitä, että tunsi
itsensä, nuoreksi ja kukoistavaksi ja jo tuon haalean laiskuuden
saastuttamana ja vahvasti päättäneenä, että hän, jos se vaan on
mahdollista, makaa koko ikänsä aamusin, sillä hän luuli nyt oppineensa
tuntemaan tämän elämän ihanan viehätyksen.

Sitten puhui hän ylen ylpeänä, miten hieno ja kunniallinen tämä talo
oli, aivankuin talo olisi heijastanut loistonsa häneenkin.

"Täällä ei koskaan kuule riitaa eikä karkeita sanoja. Kaikki ihmiset
ovat niin hyviä. Tämä on varmaan kunnollisin talo koko korttelissa, ja
vaikka kuinka nuuskittaisiin nurkissa, niin ei täältä löydetä mitään
likaista. Tosin ei tänne oteta vastaan yksinomaan prinsessoja, mutta jos
osaa käyttäytyä, niin saman tekevähän se on, kuka täällä on."

Ja hän tahtoi mainita esimerkin.

"Tuossa kolmannessa sängyssä tuolla on pieni kahdeksantoista vuotias
palvelustyttö. Hän on sanonut oikean nimensä, hän on Victoire Boquelet,
eikä hän edes salaakaan historiaansa. Kun hän tuli maakylästään, sai hän
paikan Pariisissa erään koronkiskurin luona, jonka poika, pitkä
kaksikymmenvuotias retkale, kävi häntä keittiössä tervehtimässä. Hän oli
kokematon maalaistyttö eikä hän edes voinut aavistaakaan, miten tuo
poika oli saanut tahtonsa täytetyksi. Pojan äiti ajoi luonnollisesti
heti tytön pois. Tuo tyttöparka löydettiin sitten kadulta, ja
vaivaishoito lähetti hänet tänne. Mutta minä voin vakuuttaa, että hän
on niin hyvä ja työteliäs, sellainen kelpo tyttö, että hän omasta
tilastaan huolimatta hoitelee erästä nuorta raskasta naista, joka asuu
yksityisessä huoneessa tässä vieressä. Se on sallittua täällä, että
köyhät saavat auttaa rikkaita. Ja se toinen nuori nainen, joka on
ilmoittanut nimekseen ainoastaan Rosine... niin siinäkin on kokonainen
historia, jonka Victoire on saanut kuulla ..."

Ovi aukeni, hänen puheensa keskeytyi ja hän huudahti:

"Mutta tuossahan tulee Victoire!"

Mathieu näki edessään pienen, kalpean tytön, joka tuskin näytti vielä
viidentoista vuotiaaltakaan. Hänellä oli tuuheat, punertavat hiukset,
pystynenä, pienet silmät ja pieni suu. Hän näytti vielä olevan
häpeissään onnettomuutensa tähden ja katseli ihmisiä, aivankuin olisi
tahtonut pyytää jotakin selitystä. Tuon olentoparan takana oli Mathieu
näkevinään tuhansia onnettomia tyttöjä, joita maaseutu lähettää
Pariisiin ja joitten historia on aina sama, pitkä jono palvelustyttöjä,
jotka tulevat raskaiksi ja ajetaan pois porvarillisen siveysopin
nimessä. Mitähän tuostakin tulee? Kuinka monta eri paikkaa hän vielä saa
ja menettää ja kuinka monta raskautta odotti häntä?

"Eihän Amy lie vielä mennyt?" kysyi hän. "Minä tahdon sanoa hänelle
jäähyväiset."

Kun hän näki kapsäkin, joka vielä oli sängyn vieressä, ja Norine oli
esittänyt hänelle Mathieun uskottuna ystävänä, alkoivat molemmat puhua
englannittaresta ja mitä he hänestä tiesivät. Mitään varmaa hänestä ei
voinut sanoa, hän puhui kieltä, jota oli mahdoton ymmärtää, ja oli sen
lisäksi vielä niin vähäpuheinen, että hänen suhteistaan tiedettiin
tuskin mitään. Mutta hän oli kuitenkin ollut jo kolme vuotta sitten
täällä ja synnyttänyt ensimäisen lapsensa. Ja nyt toisella kerralla
samoin kuin ensimäiselläkin oli hän saapunut aivan odottamatta,
kahdeksan päivää ennen synnytystä; kun hän sitten oli ollut vuoteessa
kolme viikkoa ja eronnut lapsestaan lähettämällä sen löytölasten kotiin,
palasi hän takaisin isänmaahansa, nousi vakavana samaan höyrylaivaan,
joka oli tuonutkin hänen tänne. Ja jokaisessa synnytyksessään säästi hän
vähän käyttämällä meno- ja paluupilettiä.

"Se on hyvin mukavaa", sanoi Norine. "Meidän luokse saapunee joukottain
sellaisia naisia ulkomailta. Kun muna on munittu Pariisissa, ei
kenenkään ole helppo löytää sen kuoria. Minä luulen, että tämä on joku
nunna ... niin, luonnollisesti ei sellainen nunna joita meillä on
Ranskassa, vaan joku sellaisista naisista, jotka elävät yhdessä jossakin
laitoksessa, jonkinlainen laupeudensisar. Hänen nenänsä on ehtimiseen
jossakin hartauskirjassa."

"Joka tapauksessa", sanoi Victoire, "on hän hyvin hieno; luonnollisesti
ei kaunis, mutta hyvin kohtelias eikä ollenkaan juoruava."

He vaikenivat, sillä Amy tuli sisään. Mathieu katseli häntä uteliaasti.
Miten omituista, että tuo pitkä, kuiva, karkea olento, joka näytti
olevan luotu kaikkea muuta kuin rakkautta varten, tuli säännöllisesti
Ranskaan synnyttämään lapsen höyrylaivan kahden kulkuvuoron välillä! Ja
mikä flegmaattinen sydämettömyys, ei mitään mielenliikutusta lähtiessä,
ei ajatustakaan lapsesta, jonka hän on jättänyt omiin oloihinsa! Hän ei
heittänyt silmäystäkään tähän huoneesen, jossa hän oli kärsinyt, ja hän
oli juuri ottamaisillaan keveät matkakapineensa, kun nuo molemmat
toiset, jotka olivat enemmän liikutettuja kuin hän, tahtoivat ottaa
häneltä jäähyväiset.

"Voikaa hyvin", sanoi Norine, "ja onnellista matkaa!"

Englannitar antoi poskensa suudeltavaksi ja suuteli sitten itse tuota
kaunista tyttöä hiuksille rehellisen levottomuuden katseella.

"Yes, voi hyvin ... te myös."

"Älkää unohtako meitä ja tulkaa pian takaisin!" lisäsi Victoire
ajattelemattomasti, kun englannitar oli antanut hänelle pari kunnon
paukkusuuteloa.

Nyt hymyili Amy heikosti vastaamatta sanaakaan. Sitten meni hän ulos
tyynesti ja päättävän näköisenä katsomatta edes ympärilleen, ja pieni
palvelustyttö seurasi mukana ja huudahti:

"Miten tyhmä minä olen! Minunhan piti sanoman teille, että Rosine tahtoo
jättää teille jäähyväiset. Tulkaa minun kanssani!"

Kun Norine jäi kahdestaan Mathieun kanssa, veti hän viehättävällä
häveliäisyydellä ylemmäksi peitteen, joka oli valunut alas syleilyssä,
ja jatkoi kertomustaan:

"Neiti Rosinen jutun olen kuullut Victoirelta, eikä se todellakaan ole
liiaksi hauska. Hän on hyvin rikkaan jalokivikauppiaan tytär. Me emme
luonnollisesti tiedä nimeä, emmekä missä osassa Pariisia hänen isänsä
myymälä on. Hän on äskettäin täyttänyt kahdeksantoista vuotta, ja
hänellä on veli, joka on viidentoista vuotias; isä on neljänkymmenen
neljän. Minkätähden minä mainitsin heidän ikänsä, sen saatte pian
tietää. Niin, jalokivikauppias tuli leskeksi, ja tiedättekö, miten hän
käyttäytyi korvatakseen vaimonsa? Kaksi kuukautta hautajaisten jälkeen
tulee hän eräänä iltana tyttärensä Rosinen luokse ja jakoi häikäilemättä
vuoteen hänen kanssaan. Se on jo kuitenkin liikaa. Köyhän kansan
keskuudessa se ei ole tavatonta, minä tiedän monta tyttöä Grenellen
korttelissa, joille on käynyt samoin. Mutta parempain ihmisten
keskuudessa, joilla on varaa kustantaa itselleen kuinka monta
rakastajatarta tahansa! Ja mikä minua enimmän inhoittaa, ei ole se, että
isät sellaista pyytävät, vaan se, että tyttäret tuollaiseen suostuvat.
Mutta neiti Rosine on niin kiltti ja hyvänluontoinen, niin ett'ei hän
tahtonut tehdä pappansa tahtoa vastaan. Niin, nyt he ovat kuitenkin
saaneet kaunista aikaan. Täällä istuu tytär kuin vankikopissa, ei kukaan
tule häntä tervehtimään, ja te voitte hyvin ymmärtää, että lapsi häviää
tietämättömiin. Kas se on kaunista!"

Hän keskeytti puheensa siitä syystä, että joku puhui vilkkaasti oven
takana. Hän pani sormensa huulilleen kuultuaan, että se oli neiti
Rosine, joka saattoi Amyä. Ja sitten kuiskasi hän:

"Tahdotteko nähdä hänet?"

Ennenkuin Mathieu oli ennättänyt vastata, huusi Norine Rosinea. Nyt näki
Mathieu hämmästyksekseen ihanan, tummaihoisen lapsen, joka oli
madonnamaisen kaunis, mustat sileäksi kammatut hiukset ja viattomat,
siniset silmät. Hänen katseessaan ilmeni lapsellinen kummastus ja
lempeä, neitseellinen puhtaus. Hän tuntui olevan tiedoton tilastaan,
vaikka hänellä oli seitsemäs kuukausi kulumassa, kuten Norinellakin.
Mikä surullinen äiteys häväistyksineen ja rikoksellisuuksineen! Se oli
rakkauden ja elämän saastuttamista, ja sukurutsauksen hedelmän on pakko
poistua tieltä kuin kummituksen!

Norine tahtoi välttämättömästi, että Rosine istuisi hänen viereensä:

"Istukaa tässä hetkinen. Tämä on eräs sukulainen, joka on minun luonani.
Tehän tiedätte, miten te minua ilahutatte."

Mathieutä kummastutti se toveruus, joka niin äkkiä oli syntynyt näitten
eri kansanluokkain naisten kesken. Vieläpä Rosinen ja Victoiren,
herrasneidin ja palvelustytön välillä vallitsi selvästi huomattava
luottamus, ja kiitos siitä heidän yhteiselle kohtalolleen. Kaikki
säätyeroitus oli poissa, he olivat vaan naisia, tavallisesti nimettömiä,
jotka olivat kaikilta tahoilta kokoontuneet tänne, yhdenarvoisia
onnettomuudessaan ja harhateillään. Niistä kolmesta, jotka nyt olivat
sisällä, liehakoitsi nähtävästi kaksi tuota kolmatta alamaisella
kunnioituksella, mutta tämä, joka oli saanut hienon kasvatuksen ja
soitti pianoa, kohteli heitä mielellään ystävättärinä, pakisi
tuntikaudet heidän kanssaan ja uskoi heille salaisuutensakin.

He unohtivat nyt tykkänään Mathieun ja rupesivat puhumaan, mitä talossa
oli tapahtunut.

"Te tiedätte ehkä", sanoi Victoire, "että rouva Charlotte, tuo hieno
nainen viereisessä huoneessa, on tänä yönä synnyttänyt lapsen."

"Olisihan se ollut kuuro, joka ei sitä olisi kuullut", huomautti Norine.

Neiti Rosine näytti viattomalta.

"Minä en ole mitään kuullut."

"Niin, meidän huoneemme on hänen ja teidän huoneenne välissä", selitti
Victoire. "Mutta omituisinta on, että rouva Charlotte lähtee heti pois.
Hänelle on käyty noutamassa mukavat ajopelit."

Nuo molemmat toiset kauhistuivat. Tahtoiko hän tappaa itsensä! Hänen
synnytyksensä oli ollut niin vaikea, ja nyt nousi hän jo ylös, vielä
verta vuotavana, otti hevosen ja ajoi kotiin! Siitähän täytyy
välttämättömästi olla seurauksena tulehdus. Oliko hän hullu?

"Ei, hän ei voi menetellä toisin", sanoi Victoire, "ell'ei hän tahdo
saada aikaan mitä pahinta onnettomuutta. Voittehan te ymmärtää, että tuo
ihmisparka tahtoisi mieluimmin maata levossa ja rauhassa vuoteessaan.
Mutta tehän muistatte tämän asian ... te, neiti Rosine, tunnette sen
hyvin, sillä hän oli niin ihastunut teihin ja on teille kertonut kaikki
asiansa."

Rosinen täytyi todellakin tunnustaa, että hän tiesi jotakin. Se oli
surullinen tarina, jota Mathieu kuulusteli verta vuotavalla sydämellä.
Rouva Charlotten oikea nimi oli rouva Houry, vaikka siitä ei oltu ihan
varma. Hän oli pitkä, tummaverinen, hienopiirteinen ja hänellä oli
kauniit, lempeät silmät ja hyväntahtoinen suloinen piirre suun
yläpuolella. Varmaa ainakin oli, että hän oli naimisissa erään
kauppamatkustajan kanssa, joka osteli Persiassa ja Indiassa mattoja,
koruompeluja ja draperioita eräälle suurelle kauppahuoneelle. Miehen
sanottiin olevan raaka, mustasukkainen ja kohtelevan vaimoparkaansa
raa'asti pienimmästäkin syystä. Vaimo oli etsinyt lohdutusta hankkimalla
itselleen rakastajan, aivan nuoren miehen, vähäpätöisen konttoristin,
jonka lempeä, hyväilevä käytös sai hänet ylen onnelliseksi. Mutta sitten
tuli hän raskaaksi. Ensin alussa ei se häntä paljon surettanut, sillä
hänen miehensä oli matkustanut pois koko vuodeksi; hän oli tehnyt
suunnitelmansa; kun mies tulee takaisin, silloin hän jo on synnyttänyt
ja parantunut. Kun hän pelkäsi, että raskaus näkyisi, jätti hän kauniin
asuntonsa de Rennes-kadun varrella ja muutti maaseudulle. Siellä sai hän
pari kuukautta ennen odotettua synnytystä mieheltään kirjeen, jossa tämä
ilmoitti tulevansa kotiin aikaisemmin kuin oli ensin aikonut. Voipi
ajatella, missä tuskassa tuo naisparka nyt oli. Hän laski uudestaan ja
menetti mielenmalttinsa kauhistuneena niistä seikoista, joita hän ei
enään varmaan muistanut. Kun hän lopulta tuli siihen luuloon, että hänen
synnyttämiseensä on enään noin neljätoista päivää, sulkeutui hän mitä
suurimmassa salaisuudessa rouva Bourdieun luokse, ja siellä hänen
tuskansa tuli vieläkin suuremmaksi saatuaan toisessa kirjeessä tietää,
että hänen miehensä nousee maihin Marseillessa saman kuun viideskolmatta
päivä. Silloin oli kuudestoista, ja jälellä oli enään ainoastaan
yhdeksän päivää. Hän laski ensin päivät ja sitten tunnit. Ennättäneekö
hän vähän aikasemmin, vai tapahtuneeko se liian myöhään? Nyt oli
kysymyksessä hänen pelastuksensa tai kukistumisensa, eikä hän voinut
itse asialle mitään. Yöt päivät itki hän, ja pelko kasvoi yhä
suuremmaksi. Kätilön pieninkin sana sai hänet vapisemaan, ja hänen
kauhistuneet kasvonsa todistivat joka hetki hänen levottomuuttaan. Ei
koskaan ole yksikään nainen saanut niin kalliisti maksaa sitä että hän
on ollut hetken rakastettuna. Vihdoinkin viidennenkolmatta päivän
aamuna, kun hänen tuskansa oli kohonnut huippuunsa, alkoivat poltteet,
ja kauheista tuskistaan huolimatta suuteli hän rouva Bourdieun käsiä.
Tuskat kestivät kuitenkin koko päivän ja melkein koko seuraavan yön; hän
olisi ollut mennyttä kalua, ell'ei hänen miehensä olisi täytynyt olla
yötä Marseillessa. Mies ei tulisi nyt, ennenkuin seuraavana iltana.
Synnytys tapahtui kello viisi aamulla ja hänellä oli ainoastaan päivä
aikaa mennäkseen kotiin ja vuoteesensa sillä tekosyyllä, että hän oli
äkkiä sairastunut. Mutta mikä kauhea parantumisen aika ja mitä
mielenlujuutta vaadittiinkaan tuolta puolikuolleelta naiselta, joka
palasi kotiinsa verta vuotaen ja sortuneena!

"Avatkaa ovi", pyysi Norine, "minä tahdon nähdä, kun hän menee
sivuitse."

Victoire aukasi oven käytävään. Viereisestä huoneesta oli hetken aikaa
kuulunut kopinata. Pian tuli esiin rouva Charlotte kahden naisen
tukemana, jotka melkein kantoivat häntä. Hän horjui ja näytti kuin olisi
ollut humalassa. Hänen kauniit, lempeät silmänsä ilmaisivat ainoastaan
surua ja epätoivoa. Mutta kun hän näki oven olevan auki, tahtoi hän
pysähtyä; hän huusi Rosinea hiljaisella äänellä ja heikosti hymyillen.

"Tulkaa, lapseni, minä tahtoisin niin mielelläni jättää teille
jäähyväiset. Minulla ei juuri ole paljon voimia, mutta ehkä se sentään
menestyy... Jääkää hyvästi, pikku ystäväni, ja te muut myös. Minä toivon
teille parempaa onnea!"

Hän vietiin pois, ja katosi silmistä.

"Hän sai pojan", sanoi Victoire. "Hänellä ei koskaan ole ollut lasta, ja
hän on aina sitä niin toivonut. Mutta nyt on hän surrut niin katkerasti
sitä, että poika kuoli pari tuntia syntymisensä jälkeen."

"Se oli suuri onni hänelle", sanoi Norine.

"Niin olikin", myönsi Rosine. "Sellaisessa asemassa ei lapsesta ole
mitään iloa."

Mathieu oli kuulustellut hyvin liikutettuna. Hän oli sitten aina
näkevinään tuon haamun, joka oli mennyt ohitse, tuon tuntemattoman
marttyyrin, joka salaisesti oli tullut äidiksi. Ja hän näki myös nuo
kolme muuta: Amyn, englannittaren, joka niin välinpitämättömästi oli
purkanut kuormansa vieraalla maalla, Victoiren, tahdottoman orjattaren,
joka oli joutunut ensimäisen isäntänsä uhriksi: ensimäinen lapsi
huomenna ja sitten toisia toistensa perään lisäksi; Rosinen,
hyvänluontoisen, lempeän, hienosti kasvatetun kanssarikoksellisen
sukurutsausjutussa, joka lapsellisella hymyllä kantoi sydämensä alla
kummitusta, joka oli tuhottava, jotta hän sitten voisi tulla jonkun
kunnialliseksi vaimoksi. Missä helvetissä hän oli, missä kauheuksien,
vääryyden ja kärsimysten pesässä? Ja tämä yksityinen lapsenpäästölaitos
oli hienoin ja kunniallisin tässä kaupunginosassa! Ja välttämätöntä oli,
että yhteiskunnallisella viheliäisyydellä on tällaisia pakopaikkoja,
salaisia kätköjä, jonne raskaat naiset voivat sulkeutua. Se oli
välttämätön likakanava, jota ilman ei voitaisi estää sikiön ulosajoa ja
lapsenmurhia. Jumalallinen äiteys teki haaksirikon tässä loassa, ihana
elämänsynty laski tässä likavesijohtoon. Tätä paikkaa olisi pitänyt
kunnioittaa uskonnollisella kunnioituksella, mutta se oli ainoastaan
täynnä häväistystä, siellä äiti tuli halveksituksi, saastutetuksi,
hyljätyksi, lapsi kirotuksi, inhotuksi ja kielletyksi. Koko se ikuinen
siemenvirta, joka juoksi maailman suonissa, koko idulla oleva
ihmiskunta, joka saa vaimojen sylit paisumaan kuin maa keväällä, muuttui
epäpuhtaaksi sadoksi, jo etukäteen turmelluksi ja häpeällä leimatuksi.
Niin paljon hukattua voimaa, terveyttä ja kauneutta! Nyt surkutteli hän
heitä kaikkia, noita tuntemattomia, raskaita naisparkoja, niitä jotka
köyhyys heitti kadulle, ja niitä, joitten täytyi salata itsensä,
rikoksellisia, jotka esiintyivät väärillä nimillä ja synnyttivät
salaisuudessa lapsia, jotka olivat jo edeltäpäin tuomitut samoihin
salaisiin kärsimyksiin, joissa he olivat syntyneetkin. Mutta eivätkö ne
joka tapauksessa olleet ihmiselämää, eikö pitäisi pitää hyvänään kaikkia
uusia, pieniä oksia suuressakin metsässä? Eivätkö voimakkaimmat tammet
usein olleet kasvaneet esteissä, orjantappurain ja kivien välistä?

Kun Norine taaskin jäi kahdestaan Mathieun kanssa, pyysi hän Mathieun
puhumaan rouvalle ja toimittamaan, että hän saa kahvia toiseen
aamiaiseensa. Hänhän sai kymmenen frankia kuukaudessa taskurahoiksi, ja
voi sen maksaa itse. Ja sitten pyysi hän Mathieun lähtemään, ja Mathieu
lupasi häntä odottaa alhaalla salissa niin kauvan kuin hän puki
päälleen.

Mathieu eksyi ensin tuolla alhaalla, aukasi oven ruokasaliin, suureen
huoneesen, jossa oli pitkä pöytä ja joka oli täynnä läheisestä
keittiöstä tulevaa pesuveden hajua. Vastapäätä olevassa odotussalissa,
jossa oli vaaleentuneella kankaalla päällystetyt mahonkiset huonekalut,
istui kaksi naista puhelemassa, ja he sanoivat hänelle, että rouva
Bourdieu oli töissään. Mathieu istahti suureen nojatuoliin, otti
taskustaan sanomalehden ja aikoi lukea. Mutta noitten naisten keskustelu
herätti huomiota, ja hän kuunteli sitä. Toinen heistä oli nähtävästi
talon hoidokkaita, kellastunut ja turmeltunut vaikeasta
raskaudentilasta. Toinen taas, joka myös odotti synnytyshetkeään, oli
nähtävästi äsken sopinut kätilön kanssa siitä, että hän muuttaa taloon
seuraavana päivänä. Hän kyseli paljon, tahtoi tietää, oliko täällä hyvä
olla, millainen oli ruoka ja hoito.

"Oh, teillä tulee täällä olemaan hyvä olla, teillä varsinkin, jolla on
vähän rahaa", vastasi toinen. "Minun on vaivaishoito lähettänyt tänne,
ja minulla olisi luonnollisesti sata kertaa parempi täällä kuin kotona,
ell'en olisi niin levoton omaisteni vuoksi. Minulla, kuten sanottu, on
jo kolme lasta, ja Jumala tiesi, miten niitä hoidetaan, sillä mieheni ei
ole juuri hyvänluontoinen. Joka kerta kun minä olen lapsivuoteessa
tapahtuu samalla tavalla: mieheni laiskottelee työssään, hän juo, hän
kuleksii kaikkialla, niin että minä en ole koskaan varma löytäväni häntä
kotona, kun palaan takaisin. Se tuntuu aivankuin lapseni olisi heitetty
kadulle. Voitte olla varma siitä, että minä en harmittele, kun minulla
on täällä kaikkea, mitä tarvitsen, lämmintä ja hyvää ruokaa, jotavastoin
lapsiraukkani saavat ehkä kärsiä vilua ja nähdä nälkää. Onhan tämäkin
jotakin, synnyttää taas uusi lapsi lisäksi, se lisää vaan meidän
kaikkein kurjuutta."

"Niin kyllä, niin kyllä", vastasi toinen, joka oli tuskin
kuunnellutkaan, vaan ajatteli ainoastaan omia asioitaan. "Minun mieheni
on konttoorissa, ja minä tulen tänne päästäkseni kaikesta vaivasta
siellä kotona; meillä on niin ahdas ja epämukava asunto. Muuten on
minulla vaan pieni kaksivuotias tyttö, joka on maaseudulla imettäjänsä
luona. Meidän täytyy ottaa hänet kotiin ja lähettää äsken syntynyt hänen
sijalleen. Herra Jumala, kuinka paljon kustannuksia!"

Mutta nyt heidän puhelunsa keskeytettiin. Mustiin puettu, hunnutettu
nainen tuli sisään talon palvelustytön kanssa, joka pyysi häntä
odottamaan. Mathieu aikoi nousta ylös. Hän käänsi selkänsä naista
kohden, mutta peilissä tunsikin hän rouva Morangen. Hän oli kahden
vaiheilla, mutta rouva Morangen paksu huntu vaikutti sen, että hän
istahti taaskin nojatuoliin, aivankuin lukemiseen vaipuneena. Rouva
Morange ei nähnyt häntä, mutta peilissä seurasi Mathieu hänen
pienimpiäkin liikkeitään.

"Vaikka täällä on kalliimpaa", jatkoi konttoristin vaimo, "tulin minä
kuitenkin tänne, koska olin päättänyt, ett'en koskaan enään käytä sitä
kätilöä, joka kirvoitti minut pikku tytöstäni. Minä olin nähnyt liian
paljon hänen luonaan, ja niin likaista ja niin paljon vastuksia!"

"Kuka hän sitten oli?" kysyivät toiset.

"Oh, ilkeä lurjus, jonka pitäisi olla linnassa. Ette voi kuvitellakaan,
millainen pesä se oli, viheliäisiä koppeja huoneina, sänkyjä sellaisia,
että ne oksennuttavat ja sellainen hoito ja ruoka! Eikä ole ainoatakaan
ryövärein luolaa, jossa olisi tehty niin paljon rikoksia. Se on
käsittämätöntä, ett'ei poliisi iske häneen. Minä olen kuullut tytöiltä,
jotka ovat päähoidokkaita siinä talossa, että kun menee sinne, niin saa
olla varma synnyttävänsä kuolleen lapsen. Kuolleina syntyneet ovat sen
talon erikoisala. Raha maksetaan etukäteen. Ja se noita harjoittaa myös
sikiön ulos ajamista suuressa määrässä. Kun minä olin hänen luonaan, oli
siellä kolme hienoa naista, joita hän kaiveli rautapuikolla."

Mathieu huomasi nyt, että Valérie seisoi liikkumatta ja kuunteli
innokkaasti. Hän ei kääntänyt edes päätään noihin keskustelijoihin päin,
mutta hänen silmänsä loistivat kuin kuumetautisen hunnun alla.

"Täällä ei teidän tarvitse nähdä mitään sellaista", huomautti
työläisnainen. "Rouva Bourdieu ei tahdo saattaa itselleen ikävyyksiä."

Toinen alensi äänensä.

"Minä olen joka tapauksessa kuullut, että hän oli pahassa pulassa ...
erään kreivittären tähden, jonka eräs ylhäinen henkilö toi tänne. Ja se
oli aivan äskettäin."

"Mahdollisesti, jos on kysymyksessä rikkaat. Kaikki kätilöt tekevät
sellaista. Mutta rouva Bourdieun liike on joka tapauksessa arvossa
pidetty."

Syntyi taas hiljaisuus. Sitten jatkoi hän palaamatta äskeiseen:

"Jos minä olisin edes voinut tehdä työtä viimeisiin hetkiin asti. Mutta
tällä kertaa olen minä niin heikko, että minun on täytynyt olla pois
työstä jo kaksi viikkoa. Ja minä en tosiaan saa hemmotella itseäni,
minun täytyy lähteä täältä niin pian kuin voin, jos olen terve tai en.
Pienokaiset odottavat minua kotona. Tiedättekö, te saatte minun ihan
katumaan, ett'en ole mennyt tuon teidän ilkeän lurjuksenne luokse. Mikä
hänen nimensä on?"

"Hän on rouva Rouche, jonka kaikki sen korttelin piiat ja nartut
tuntevat erittäin hyvin. Hänen pesänsä on kauimpana Rocherkadun
varrella, haiseva luola, jonne minä en enään uskaltaisi mennä keskellä
päivääkään, nyt kun tiedän, millaisia julmuuksia siellä tehdään."

He vaikenivat ja menivät matkaansa. Rouva Bourdieu seisoi työhuoneensa
ovella. Ja kun Mathieu ei noussut ylös, vaan istui unohdettuna suuren
nojatuolin korkean selkälaudan takana, meni Valérie kätilön luokse. Hän
oli nähnyt Valérien palavin silmin kuuntelevan noitten kahden naisen
viimeisiä sanoja. Nyt antoi Mathieu sanomalehtensä vaipua polvilleen ja
vaipui synkkiin ajatuksiin: hän ei voinut saada mielestään noita
naisasioita, häntä hirvitti kaikki se kauheus, joka asuskeli pimeydessä.
Kuinka kauvan olikaan hän istunut siinä? Sitä hän ei tiennyt, mutta
kahden naisen ääni herätti hänet mietteistään.

Siinä oli rouva Bourdieu, joka saattoi Valériea ulos. Hän hymyili
äidillisellä tavalla, mutta Valérie näytti itkeneen, ja hänen kasvonsa
hehkuivat tuskasta ja häpeästä.

"Te olette ymmärtämätön, rakas lapseni, te puhutte tyhmyyksiä, joita
minä en tahdo kuulla. Menkää nyt heti kotiinne ja olkaa järkevä."

Kun Valérie oli poistunut sanaakaan sanomatta, äkkäsi rouva Bourdieu
Mathieun, joka oli noussut seisomaan. Hän muuttui äkkiä vakavaksi, hän
oli luultavasti tyytymätön siihen, että oli puhunut liian kovalla
äänellä. Mutta nyt tuli Norinekin sisään, ja silloin syntyi iloinen
keskustelu, sillä kätilö myönsi mielellään, että hän erityisesti piti
kauniista tytöistä. Kauneus on ainakin ymmärrettävä syy lankeemukseen,
sanoi hän. Norine sai luvan saada kahvia aamiaisensa lisäksi, koska hän
tarjoutui sen itse maksamaan. Ja kun Mathieu oli luvannut Norinelle,
että hän tulee taaskin tervehtämään, läksi hän pois.

"Ottakaa mukaanne appelsiineja ensi kerralla!" huusi kaunis Norine
portailta, punaposkisena ja onnellisena.

Kun Mathieu kulki Boëtiekatua, seisahtui hän äkkiä. Tämän kadun kulmassa
näki hän Valérien, joka seisoi käytävällä puhumassa erään herran kanssa:
se oli Morange, hänen miehensä. Mathieu oli aivan varma siitä, että
Morange oli seurannut vaimoaan ja odottanut häntä kadulla, kun hän kävi
kätilön luona, ja nyt seisoivat he siinä, hämmentyneinä, epäröiden ja
neuvottomina ja keskustelivat asiastaan. He eivät edes huomanneet, että
ohitsekulkijat heitä tyrkkivät; he olivat sekä kuurot että sokeat sen
vaaran tähden, joka heitä uhkasi, ja antoivat kohtalon heitellä itseään
kuin tahdottomia esineitä. Heidän tuskansa oli silminnähtävä, he
taistelivat jotakin kauheata sisällistä taistelua. Senkin seitsemän
kertaa muuttivat he paikkaansa, tulivat ja menivät, polkivat kuumeisina
maata, pysähtyivät sitten taas ja alkoivat hiljaa keskustella. Kerran
tunsi Mathieu ääretöntä helpotusta ja luuli, että he olivat pelastuneet,
sillä he kääntyivät pois La Boëtiekadulta ja lähtivät Grenelleä kohden
alakuloisina ja alistuneen näköisinä. Mutta sitten he pysähtyivät taas
ja vaihtoivat muutamia epätoivon sanoja. Ja nyt sai Mathieu surukseen
nähdä heidän taaskin kääntyvän takaisin, kulkevan La Boëtiekatua
Rocherkadulle.

Mathieu oli seurannut heitä yhtä vapisevana ja häpeissään kuin he
itsekin. Hän tiesi, mihin he menivät, mutta hän tahtoi päästä
varmuuteen. Kolmekymmentä askeletta tuosta likaisesta, vanhasta talosta,
juuri siinä, jossa Rocherkadun mäki alkaa, pysähtyi hän ja kätkeytyi
erääsen porttikäytävään, sillä hän tiesi, että nuo aviopuolisot
katselevat epäluuloisina ympärilleen, aivankuin pahantekijät. Ja niin
tapahtuikin: kun Moranget tulivat tuohon mustaan ja haisevaan
porttikäytävän luo, menivät he ensin ohitse ja vilkaisivat vaan
keltaiseen osoitekilpeen; sitten kääntyivät he takaisin ja tulivat
vakuutetuiksi siitä, että kukaan ei heitä nähnyt. Nyt eivät he enään
epäröineet, he menivät sisään, vaimo edellä ja mies perässä, sillä vaimo
tahtoi nähtävästi saada miehensä mukaansa. Tuo vanha, rappeutunut talo,
joka haisi laskuojalta ja murhilta, näkyi nielleen heidät.

Mathieu oli näkevinään heidän kulkevan porttikäytävän läpitse, menevän
yli ummehtuneen pihan, palvelustytön, jolla oli likainen esiliina,
päästävän heidän sisälle ja rouva Rouchen, jolla oli suuri nenä ja aina
hymyili happamesti, ottavan heidän vastaan pienessä vierashuoneessa. Ja
affääristä keskusteltiin ja sovittiin. Tässä ei ollut enään kysymyksessä
salainen äiteys, häpeällinen synnytys, joka oli saanut Mathieun sydämen
vuotamaan verta rouva Bourdieun luona; tässä oli kysymyksessä
halpamainen, ilkeä murha, tuo inhoittava sikiön ulos ajo, joka tuhoaa
elämän sen omassa lähteessä. Vietellyt tytöt, jotka eivät tiedä
viettelijänsä nimeä, palvelustytöt, joille lapsi on mahdottomana
rasituksena, naidut naiset, jotka eivät tahdo tulla äideiksi, he kaikki
menivät miehen suostumuksella tai ilman sitä kaikessa salaisuudessa
tuohon rikoksien pesään. Sikiön ulosajajan rautapuikko teki tehtävänsä
hiljaisuudessa, ja tuhansia elämänalkuja virtasi sieltä ulos yhdessä
katuojan lian kanssa.

Sillä aikaa kuin elämänalkujen virta kasvoi ja paisui kirkkaassa
auringon valossa ja nesteet kuohuivat lakkaamatta, musersivat rouva
Rochen pienet, luisevat kädet elämänsiemenet tuossa pimeässä hökkelissä,
joka haisi rasvalta ja vereltä. Rikoksellisempaa saastaisuutta,
likaisempaa maan ikuisen hedelmällisyyden loukkaamista ei voi
ajatellakaan.




V


Maaliskuun toisena päivänä, päivän koitteessa, tunsi Marianne ensimäiset
synnytystuskat. Ensin ei hän tahtonut herättää Mathieutä, joka nukkui
rautasängyssä hänen vieressään. Mutta kun hän seitsemän aikaan kuuli
Mathieun liikkuvan, piti hän viisaampana ilmoittaa hänelle asiasta.
Mathieu oli noussut suudellakseen Mariannen kättä, joka oli peitteen
ulkopuolella.

"Niin, niin, rakkaani, ole nyt hyvin hellä minulle ... minä luulen, että
se tapahtuu tänään."

He olivat jo odottaneet kolme päivää ja kummastelivat hieman sen
viipymistä. Sekunnissa oli Mathieu jalkeilla ja kysyi innossaan:

"Onko sinulla tuskia?"

Marianne hymyili rauhoittaakseen häntä.

"Eipä juuri paljon vielä. Vähän alkaa olla. Aukase ikkuna ja pane kaikki
kuntoon, saammepa sitten nähdä."

Kun Mathieu veti syrjään ikkunaverhot, täyttyi huone iloisella auringon
valolla. Avaralla, vaaleansinisellä aamutaivaalla ei ollut
pilvenhattaraakaan. Suloisen lämmin kevätilma virtasi sisään, ja erään
naapurin puutarhassa näkyi jo joukko suuria nupulla olevia syreenipuita.

"Katsohan, katsohan, rakkaani, mitenkä kaunista ulkona on. Oi, mikä
onni! Hän syntyy auringon valossa, se pieni rakas olento!"

Ennenkuin Mathieu puki päälleen, istahti hän Mariannen vuoteen laidalle,
katseli häntä tarkkaan ja suuteli silmille.

"Katso minuun, että minä saisin sen oikein tietää ... vielä ei sinulla
liene liian paha olla, eihän sinulla vielä lie liian suuret tuskat?"

Marianne hymyili yhä, vaikka hän juuri tällä hetkellä taisteli ankaraa,
viiltävää kipua vastaan.

"Ei, minä vakuutan sen sinulle! Se menee kyllä aivan hyvästi. Pitää vaan
pysyä järjellisenä, sehän on vaikea hetki. Anna minulle nyt oikein pitkä
suutelo, niin että minä saan rohkeutta, äläkä sinä minua surkuttele,
sillä silloin sinä saat minun itkemään."

Vasten tahtoaankin tuli hänelle kyyneleet silmiin hänen yhä
hymyillessään. Mathieu sulki hänet intohimoisesti syliinsä.

"Ah, minun rakastettu vaimoni, sinä olet oikeassa, meidän täytyy olla
iloisia ja toivoa. Minä antaisin sinulle kaiken vereni saadakseni kärsiä
yhdessä sinun kanssasi. Olkoon ainakin minun rakkauteni sinulle tukena
ja voimain antajana!"

Ja syvästi liikutettuina suutelivat he toisiaan, ja näytti siltä kuin
tämä hellyydenpuuskaus olisi vaikuttanut lieventävästi, sillä Marianne
ei enään tuntenut tuskia; se oli yksi noita rauhallisia hetkiä, joita on
lopullisen ratkaisun edellä. Marianne alkoi melkein luulla, että hän oli
erehtynyt. Ja kun Mathieu oli saanut kaikki kuntoon, kehoitti Marianne
häntä menemään konttooriinsa, kuten tavallista. Mutta Mathieu
kieltäytyi; hän tahtoi lähettää sanan, että hän ei voi tulla. Sillä
aikaa kuin Mathieu pani vuoteensa kokoon ja puki päälleen, keskustelivat
he niistä toimenpiteistä, joihin nyt olisi ryhdyttävä. Palvelustytön
pitäisi heti mennä noutamaan sairaanhoitajatar, jonka kanssa oli sovittu
jo neljätoista päivää sitten. Mutta ensin piti hänen pukea lapset,
joitten iloinen melu kuului viereisestä huoneesta. Edeltäpäin oli jo
päätetty, että kun synnytyspäivä lähestyy, lähetettäisiin nuo neljä
mellakoitsijaa viettämään päivänsä Beauchênen luokse; Constance oli
kohteliaasti sanonut, että hänen pikku Mauricensa tahtoisi sinä päivänä
tarjota heille aamiaista. Suurin suru oli siitä, että tohtori Boutan oli
vielä eilen illalla ollut rouva Séguinin luona, jolla oli neljäkolmatta
tuntia ollut kauheita tuskia, voimatta sittenkään synnyttää. Näiden
molempain rouvain pelko oli siis oikeutettu, heidän synnytyksensä
tapahtui samana päivänä. Mikä ikävä sattuma, jos tohtori ei voi jättää
Valentine parkaa, josta he eivät olleet saaneet hyviä tietoja vielä
eilen yhdentoista aikaan, jolloin he olivat menneet maata.

"Minä menen sinne", sanoi Mathieu. "Siellä minä saan tietää, pitkällekö
on tultu, ja sitten otan minä Boutanin mukaani."

Kun kello löi kahdeksan, oli kaikki järjestyksessä. Sairaanhoitajatar
oli jo tullut ja puuhaili alkuvalmistuksissa. Lapset oli puettu ja
odottivat, että he vietäisiin pikku ystävänsä Mauricen luokse puutarhan
tuolle puolen. Kun Rose oli suudellut äitiään, purskahti hän itkuun
itsekään tietämättä mistä syystä, ja tahtoi jäädä kotiin, mutta Blaise,
Denis ja Ambroise ottivat hänet mukaansa, sanoivat, että Rose on tyhmä
ja että he antavat mamman mennä yksinään torille, jos nyt on se päivä,
jolloin hän tahtoo ostaa heille pienen veljen, jonka tuloa oli
ennustettu. Ja he rupesivat taas leikkimään ja meluamaan salissa;
silloin soitettiin ovikelloa.

"Siellä on ehkä tohtori!" huudahti Mathieu, joka oli jäänyt Mariannen
luokse ja kiirehti nyt alas.

Mutta etehisessä tapasikin hän Morangen ja hänen tyttärensä Reinen.
Ensin ei Mathieu voinut eroittaa Morangen kasvoja, hän vaan kummasteli
tätä varhaista vierastelua, joka oli niin odottamatonta, että hän ei
voinut salata kummastustaan.

"Mitä minä näen, oletteko se te, rakas ystäväni?"

Kassanhoitajan ääni oli aivan muuttunut, murtunut ja kauhusta vapiseva.

"Olen, minä se olen. Teidän täytyy tehdä minulle eräs palvelus!"

Kun hän kuuli lasten olevan salissa, tyrkkäsi hän Reinen sinne.

"Mene sinä, rakkaani, leikkimään sinne pienten ystäväisi kanssa. Minä
tulen sitten noutamaan sinua."

Kun hän tuli takaisin sulettuaan oven, näki Mathieu, että hänen kasvonsa
olivat vääristyneet kauheasta tuskasta nyt, kun hänen ei enään tarvinnut
hillitä itseään tyttönsä tähden.

"Herra Jumala, mitä on tapahtunut?"

Morange tukahutti nyyhkytyksensä, mutta vapisi niin, että hän tuskin voi
puhua.

"Se on vaan sitä, että minun vaimoni on kuolemaisillaan. Hän ei ole
kotona. Minä kerron teille kaikki. Reine luulee, että hän on
matkustanut, ja minä olen sanonut olevani pakoitettu menemään noutamaan
häntä. Minä pyydän teiltä, pitäkää Reine täällä niin kauvan kuin se on
välttämätöntä. Mutta ei sillä hyvä, minulla on hevonen tuolla ulkona,
teidän täytyy heti tulla minun mukaani."

Syvästä säälistään huolimatta teki Mathieu kieltävän liikkeen.

"Se on mahdotonta, ei tänään. Vaimoni on lapsivuoteessa."

Morange tuijotti hämmästyneenä häneen, aivankuin uusi onnettomuus olisi
häntä kohdannut. Sitten vavahti hän, ja vihlovan katkerasti vääristyi
hänen suunsa.

"Aivan oikein, teidän vaimonne oli raskaana, ja hän synnyttää lapsensa,
niin se on luonnollista. Minä voin käsittää, että te tahdotte olla läsnä
tuossa onnellisessa tapahtumassa. Mutta se ei mitään tee, teidän täytyy
tulla minun kanssani, minä olen varma siitä, että te seuraatte minua,
minä olen aivan liiaksi onneton. Minä vakuutan, että minä en voi
yksinäni palata takaisin sinne, minne minä nyt vien teidät, minä en voi,
minä en jaksa, minulla täytyy olla joku mukanani ... oh, minä rukoilen
teitä, minä vaadin teitä tulemaan!"

Noissa värähtelevissä ja änkytetyissä sanoissa oli niin paljon kauhua ja
tuskaa, että ne liikuttivat syvästi Mathieun mieltä. Hän ymmärsi, että
tuo heikko ja hellämielinen miesparka oli nyt menettänyt kaikki
voimansa, että hän oli avuton kuin hukkuva lapsi.

"Odottakaa", sanoi Mathieu sitten, "minä käyn kuulustamassa, jos voin
seurata teitä."

Hän kiirehti ylös ja kertoi Mariannelle, että Morangelle on täytynyt
tapahtua jonkun onnettomuuden ja että kassanhoitaja oli tuolla alhaalla
ja vannotti häntä tulemaan hetkeksi auttamaan.

Marianne sanoi heti, että Mathieun ei pitäisi kieltäytyä, varsinkin kun
tuskat eivät nyt vaivanneet. Hän, Marianne, oli ehkä erehtynyt. Ja nyt
tuli Mariannen päähän eräs ajatus: koska Morangella oli hevonen, voisi
Mathieu ensin käydä Séguinillä, ilmoittaa asia tohtori Boutanille ja
lähettää hän tänne, jos hän oli vapaa; sitten voisi hän rauhallisesti
tehdä ystävälleen pyydetyn palveluksen.

"Sinä olet oikeassa, sinä olet kunnon nainen", sanoi Mathieu ja suuteli
häntä taaskin suulle. "Minä lähetän Boutanin luoksesi ja tulen takaisin
niin pian kuin mahdollista."

Hän meni sitten alas saliin, otti jäähyväiset lapsiltaan ja Reineltä,
joka ei näyttänyt aavistavan mitään ja iloitsi sydämessään aamiaisesta,
jonka hänenkin piti saada syödä Beauchênen luona. Sitten kutsui hän
palvelustytön ja tahtoi, että tämä veisi heti lapset sinne. Kun hän
sitten oli saattanut heitä puutarhan läpitse, katsoi hän heidän
jälkeensä, kunnes he olivat tulleet Beauchênen portille.

Sillä aikaa oli Morange kävellyt edestakaisin alhaalla eteisessä
menehtyneenä tuskasta ja levottomuudesta.

"Tuletteko te nyt? Kiirehtikää Jumalan tähden!"

Ajopeleissä vaipui hän selkänojaa vasten murtuneena, sortuneena, silmät
kiinni ja käsi kasvoilla. Ennenkuin Mathieu nousi ajopeleihin, oli hän
kysynyt, eikö voitaisi ajaa d'Antinkatua, ja kun hän sai vastauksen,
että se oli juuri tien varrella, sanoi hän ajurille Séguinin osoitteen.
Siellä sai hän kamarineidiltä tietää, että rouva oli vihdoinkin
synnyttänyt, mutta että kaikki ei näyttänyt olevan lopussa vielä. Hän
tyyntyi kuitenkin, kun Boutan lähetti hänelle ulos terveisensä, että hän
on rouva Fromentin luona tunnin kuluttua.

Kun Mathieu nyt taas nousi vaunuihin, kääntyi ajuri taaksepäin ja kysyi,
minne nyt ajettaisiin.

"Ajuri kysyy osoitetta."

"Osoitetta ... niin, se totta. Rocherkatu, mäen alapuolella. Siellä on
eräs halkokauppa."

Mathieu ymmärsi. Hän oli nähnyt paikan, hän tiesi kaikki. Ja kun Morange
oli tullut melkein mielettömänä sisään ja sanonut, että hänen vaimonsa
oli kuolemaisillaan, oli hän tuntenut rikoksellisuuden kylmän
hengähdyksen. Se oli rouva Rouchen luona, siellä oli Valérie
kuolonkamppailussa.

Morange tunsi luultavasti, että hänen täytyy antaa jokin selitys. Hän
lopetti pitkän hiljaisuutensa, ja kuumeellinen into valtasi hänet. Mutta
alussa ei hän voinut tunnustaa totuutta, hän yritti valehdella.

"Valérie oli mennyt erään kätilön luokse antaakseen tarkastaa itsensä.
Tarkastuksen aikana sai hän niin ankaran verenvuodon, että verta ei
voitu pysähdyttää."

"Ettekö lähettänyt noutamaan lääkäriä?"

Tämä kysymys sai hänet hämille. Hän epäröitsi vastatessaan:

"Lääkäriäkö ... kyllä. Lääkäri olisi ehkä voinut pelastaa hänet. Mutta
he sanoivat, ett'ei siitä ole apua."

Ja sitten tuli tunnustus esiin nyyhkytysten katkomana:

"He pitivät kiinni minusta, sulkivat minut huoneesen, estivät minun
hakemasta lääkäriä. Minä olisin voinut särkeä kaikki ja hypätä ulos
ikkunasta, kun näin veren koskena kohisevan ja ymmärsin, että
vaimoparkani oli mennyttä. Jos te tietäisitte, mitä he sanoivat minulle!
Että minä olen hullu ja että me joutuisimme vankilaan kaikki. Valériekin
suuttui minuun. Ne toiset panivat kätensä minun suulleni tukehuttaakseen
huutoni, vakuuttivat, että ei ole mitään hätää ja että veritulva
tukettaisiin ... oi niitä viheliäisiä!"

Hän tunnusti kaikki, kertoi rautapuikosta, joka, vaikka tottunut käsi
oli sitä käyttämässä, oli leikannut liian syvään, niin että kätilö ei
voinut estää verenvuotoa. Kymmenen aikaan oli ollut vähän toiveita.
Mutta puolenyön aikana oli Valérie mennyt tajuttomaksi.

"Ajatelkaahan, me olimme olleet siellä kello seitsemästä asti illalla,
sillä tuo nainen tahtoi, että se tapahtuisi pimeän tultua, hänen ei
tarvinnut nähdä, kynttilä oli kylliksi, ja se aika sopi hänelle
parahiten monesta syystä. Kello kaksi yöllä olin minä vielä tuossa
hirveässä huoneessa, jossa me olimme päättäneet, että Valérien pitäisi
olla viisi kuusi päivää saadakseen voimansa takaisin. Mutta hän ei ollut
vielä silloin tajussaan, hän makasi siellä pyörtyneenä, kalpeana,
jääkylmänä eikä hänessä ollut muuta elonmerkkiä kuin muutamia heikkoja
hengähdyksiä. Mitä minun nyt olisi ollut tehtävä? Kotona oli Reine
varmaankin puolikuolleena pelosta, sillä minä olin sanonut saattavani
vaan hänen äitiänsä asemalle ja tulevani pian takaisin. He ajoivat
sitten minut ulos ja sanoivat, että minua ehkä kohtaa iloinen
hämmästys, kun minä tulen takaisin aamulla; minä tuskin tiedän itsekään,
miten tulin kotiin ja minä ajattelin teitä, minä en voinut palata
yksinäni sinne. Jumalani, missähän tilassa me kohtaamme minun
vaimoparkani?"

Hän oli ollut hyvin kärsimätön siitä, että hevonen ei kule tarpeeksi
nopeasti, mutta nyt alkoi häntä hirvittää se ajatuskin, että hän
lähestyi paikkaa ja voi pian tietää kaikki. Hän katseli katuvaisin
silmäyksin ympärilleen.

"Ah, ystäväni, älkää minua tuomitko! Jos te tietäisitte, miten minä
kärsin!"

Mathieu, joka ei voinut saada sanaakaan suustaan, tarttui
hänen käteensä, likisti sitä ja piti omassaan. Tämä todistus
osanottavaisuudesta ja anteeksi annosta liikutti tuota miesparkaa
kyyneliin asti.

"Kiitos, kiitos!"

Mutta nyt seisahtuivat vaunut, ja Mathieu käski ajurin odottaa. Morange
ryntäsi huoneesen, ja hänen seuraajansa täytyi kiirehtiä ennättääkseen
hänen mukanaan.

Hän soitti rajusti, ja palvelustyttö tuli avaamaan. Mutta kun hän tunsi
Morangen ja näki, että hänellä oli ystävä mukanaan, ei hän tahtonut
päästää heitä kauemmaksi kuin tuohon pieneen eteiseen.

"Odottakaa tässä..."

Mutta kun Morange tuuppasi hänet syrjään, huudahti hän:

"Minä olen saanut käskyn ... te ette saa tulla sisään. Antakaa minun
ilmoittaa ensin rouvalle!"

Morange ei vastannut, hän ei sanonut sanaakaan, tuuppasi tytön sivulle
ja meni hänen ohitsensa. Mathieu seurasi häntä, ja palvelustyttö juoksi
emäntänsä luokse.

Morange kääntyi käytävässä ja löysi heti oven. Hän aukasi sen vapisevin
käsin. Mikä kauhea näky, kun he astuivat sisään! Tuossa inhoittavassa,
likaisessa kopissa, lavitsalla, joka vielä oli keskellä lattiata, makasi
Valérie kylmänä ja kankeana, kuolleena jo kuusi tuntia. Hänen kauniit
kasvonsa olivat valkeat kuin vaha ja niitä ympäröitsi tuuheat, komeat
mustat hiukset; näytti siltä kuin jokainen veripisara hänen ruumiistaan
olisi juossut ulos. Hänen pyöreät, terveet, rakastettavan iloiset
kasvonsa, jotka aina olivat sädehtineet sellaista elämän iloa, sellaista
rakkautta loisteliaisuuteen ja huvituksiin, olivat muuttuneet
hämmästyttävän vakaviksi, ne ilmaisivat katkeraa kaipuuta kaikkeen
siihen, minkä hänen nyt oli täytynyt jättää noin murheellisella tavalla.
Peite oli valunut syrjään ja paljastunut oli osa hänen kauniista
olkapäistään, joista hänen miehensä oli ollut niin ylpeä, kun hän
esiintyi avokaulaisessa puvussa. Oikea käsi, valkoisempi, pienempi ja
hienompi kuolemassa kuin elämässä, lepäsi peitteellä. Hän oli kuollut,
ja hän oli yksinään ilman valvovaa ystävää ja ilman yhtäkään
vahakynttilää.

Morange tuijotti häneen. Hän näytti silmät sulettuina nukkuvan ikuista
untaan. Mutta Morange ei pettynyt, hän ei nähnyt enään rinnan
kohoilevan, huulet olivat yhteen puristetut ja aivan valkeat. Tuo
jäätävä kauhu, kun näkee kuolleen noin hylättynä, yksinään kuin
murhattu, kuristi hänen sydäntään, niin että hän seisoi siinä aivan
tylsistyneenä. Hän tarttui Valérien käteen, tunsi, että se oli kylmä ja
huokasi sitten niin, että se tuntui korahdukselta. Sitten laskeutui hän
polvilleen, pani poskensa tuota marmorikättä vastaan sanomatta
sanaakaan, päästämättä nyyhkäystäkään, aivankuin hän olisi tahtonut
jäädyttää itsensä tuossa kuolon kylmyydessä, tunkeutua siihen yhdessä
vaimonsa kanssa. Ja niin oli hän liikkumatta polvillaan.

Ei Mathieukään liikahtanut; häntä kauhisti tämä raukkamainen loppu, tämä
tuho inhoittavassa lätäkössä, johonka nuo aviopuolisot olivat uponneet.
Tuo kamala hiljaisuus jatkui, mutta vihdoin kuuli Mathieu keveätä ääntä
aivankuin varovainen kissa olisi lähestynyt. Avoimesta ovesta tuli
sisään rouva Rouche ja lähestyi heitä lempeällä ja tyynellä tavallaan,
maltillisena kuin ainakin. Hänen tunnusteleva nenänsä keksi heti tuon
herran, joka oli eräänä päivänä käynyt hänen luonaan hakemassa sijaa
eräälle naiselle. Hän ei nähtävästi pelännyt Mathieutä, sillä hän
säilytti rohkean levollisuutensa, joka niin suuresti kummastutti
Mathieutä. Sääli tuntuu ainoastaan vallanneen hänen tuota miesparkaa
kohtaan, joka oli vaipunut lattialle polvilleen kuolleen vaimonsa
viereen. Hänen rakastettava katseensa sanoi: "Mikä onnettomuus, miten
voimattomia me olemme elämän säälimättömissä vaiheissa!" Kun Mathieu
tahtoi nostaa Morangen ylös ja puhua hänelle lohdutuksen sanoja, esti
rouva sen ja kuiskasi:

"Ei, ei, antakaa hänen olla, se tekee hänelle hyvää. Tulkaa, herrani,
minä haluan puhua kanssanne."

Ja hän vei Mathieun kanssaan. Mutta käytävään kuului tukahutettua
kirkunaa, jossakin kaukana huudettiin häntä. Ja yhä vaan yhtä tyynenä
aukasi hän erään oven, laski Mathieun sinne sisään ja sanoi:

"Olkaa hyvä ja odottakaa minua."

Se oli kätilön vastaanottohuone, pieni huone, jossa oli kuluneet
shaggihuonekalut ja pieni kirjoituspöytä, ja siellä istui nuori nainen
-- joka äskettäin oli synnyttänyt lapsen, se näkyi hänen kalpeudestaan
-- ja ompeli välinpitämättömän näköisenä, puoleksi maaten nojatuolissa.

Kun hän katsoi työstään, tunsi Mathieu ihmeekseen Célesten, rouva
Séguinin kamarineidin. Tyttökin hätkähti hämmästyneenä tästä
kohtauksesta ja huudahti:

"Ah, herra Froment! Älkää sanoko rouvalle, että olette nähnyt minun
täällä."

Mathieu muisti nyt, että Céleste oli kolme viikkoa sitten saanut
Valentinelta luvan olla muutamia päiviä Rougemontissa kuolemaisillaan
olevan äitinsä luona. Céleste kirjoitti kirjeitä säännöllisesti. Hänen
emäntänsä oli kirjoittanut ja vaatinut Célesten tulemaan takaisin
synnytyshetkeksi, mutta kamarineiti oli vastannut, että hänen äitinsä
oli viimeisillään eikä häntä voi jättää koska hänen joka hetki voidaan
odottaa kuolevan. Ja nyt löysi Mathieu saman tytön rouva Rouchen luota,
jossa hän korkeintaan viikko sitten oli synnyttänyt lapsen.

"Niin, se oli todellakin siten, että minä olin raskaana. Minä näin kyllä
eräänä päivänä, että te huomasitte sen. Ainoastaan miehet voivat nähdä
sellaista. Rouvalla ei ole koskaan ollut pienintäkään epäilystä, niin
hyvin olen minä osannut sen salata. Mutta minä en tahdo menettää
paikkaani, ja sentähden sanoin minä, että äiti on sairaana. Minulla on
eräs ystävätär, rouva Couteau, joka ottaa vastaan kirjeet siellä ja
panee taas minun vastaukseni postiin. Valehteleminen ei ole kaunista,
mutta mihinkähän köyhä tyttö joutuisi, kun hän tulee onnettomaksi
halpamaisen miehen kautta, joka ei pidä lupauksiaan?"

Mutta sitä ei Céleste sanonut, että tämä oli jo toinen kerta kuin hän
oli tällaisessa tilassa ja että tällä kertaa ei ollutkaan luonnistanut
niin hyvin kuin edellisellä. Viime vuonna, melkein päivälleen vuosi
sitten, oli rouva Rouche kirvoittanut hänen kuolleena syntyneestä
lapsesta, joka oli tämän rouvan erikoisala. Mutta tällä kertaa oli lapsi
tullut maailmaan elävänä, vaikka se oli vaan seitsemän kuukauden vanha
sikiö. Kaikki oli näyttänyt niin lupaavalta, mutta elämä tekee usein
tuollaisia omituisia poikkeuksia. Ja koska tämän talon säännöt kielsivät
lapsenmurhan, niin oli täytynyt kääntyä Couteauskan puoleen, joka oli
viimeinen turva sellaisissa tapauksissa, hauta, jonne lasten ruumiit
sikin sokin heitettiin. Hän oli tullut noutamaan lapsen seuraavana
päivänä syntymisen jälkeen viedäkseen sen sinne "täysihoitoon." Nyt tuo
lapsi oli luultavasti kuollut.

"Tehän ymmärrätte, minä en voi hankkia itselleni sellaista hoitoa kuin
hienot naiset. Lääkärit sanovat, että täytyy maata ainakin kolme
viikkoa, jotta voimat palaisivat. Minä makasin kuusi päivää, ja tänään
nousin ylös ryhtyäkseni taas maanantaina palvelukseeni. Tällä aikaa olen
minä täällä pieneksi hyödyksi, kuten näette paikkaan rouva Rouchen
vaatteita, sillä hän on niin hyvä minua kohtaan. Tehän lupaatte,
ett'ette paljasta minun salaisuuttani?"

Mathieu ilmaisi suostumuksensa pään nyökähdyksellä. Hän tarkasteli
Célesteä, tuota rumaa, tuskin viidenkolmatta vuotiasta tyttöä, jolla oli
hevosmaiset kasvot, ja hän oli näkevinään tuon tytön tulevan raskaaksi
kerta toisensa perään ja hautaavan kuolleena syntyneet lapsensa maahan.
Hän herätti Mathieussä samalla kertaa inhoa ja sääliä.

"Anteeksi, että kysyn mutta voitteko te, herrani, sanoa minulle, onko
rouva jo saanut lapsensa?"

Mathieu vastasi, että rouva Séguin oli jo synnyttänyt, mutta että
hänellä oli ollut kovia tuskia neljäkolmatta tuntia.

"Niin, se ei minua kummastutakaan, rouvahan on niin heikko. Mutta minä
olen iloinen joka tapauksessa. Kiitos, herrani."

Nyt tuli rouva Rouche sisään ja sulki sitten hiljalleen oven. Talossa
oli taaskin hiljaista. Rouva istahti kirjoituspöytänsä ääreen, aina yhtä
hyväntahtoisen näköisenä, ja pyysi kohteliaasti Mathieunkin istumaan.
Sitten kehoitti hän Célesten jäämään paikoilleen; Céleste oli ystävätär,
luotettava tyttö, joka mielellään sai kuulla, mitä hän aikoi sanoa.

"Minulla ei ole edes kunniaa tietää teidän nimeänne, herrani, mutta minä
huomasin heti, että edessäni on hieno ja ymmärtäväinen mies, joka tuntee
elämää. Sentähden tahdon minä sanoa teille suoraan, että ystävänne
epätoivo saattaa minun hieman levottomaksi ... niin, ainoastaan hänen
itsensä tähden. Ette voi ajatellakaan, miten mieletön hän oli yöllä. Jos
hän tulee yhtä hulluksi taaskin, pelkään minä, että hän ryhtyy tekoihin,
joitten vaaralliset seuraukset te varmaankin ymmärrätte. Se isku, joka
häntä on nyt kohdannut, on kauhea, se on liikuttanut minuakin, enkä minä
ole voinut nukkua vähääkään tuon tapauksen jälkeen. Mutta te ymmärrätte,
se ei häntä auta, että hän tarpeettomasti huutelee tätä kaikkialla.
Minä vakuutan, että minä tässä tapauksessa ajattelen enemmän häntä kuin
itseäni, sillä ... no niin, minä selviydyn kyllä aina."

Mathieu ymmärsi sen erittäin hyvin. Jos Morange on niin tyhmä, että hän
joillakin varomattomilla sanoilla ilmaisee rikoksen, tulisi hän itse
ensimäiseksi poliisin kynsiin.

"Mutta täytyy kunnioittaa ystäväparkani hirmuista surua", vastasi
Mathieu kylmästi. "Minun ei tarvinne kehoittaa häntä pysymään järkevänä,
sillä hän on varmaankin itse jo ajatellut kaikkine yksityiskohtineen,
mitkä tämän hirveän työn seuraukset ovat."

Syntyi taas hiljaisuus. Rouva Rouche katseli Mathieutä levollisen
näköisenä eikä voinut olla hymyilemättä.

"Minä näen kyllä, että te pidätte minua rikoksellisena, murhaajana. Oh,
jos te olisitte ollut täällä, kun tuo miesparka tuli tänne rouvansa
kanssa! He itkivät kuin lapset, he lankesivat polvilleen eteeni, kun
minä ensin kieltäydyin. Ja mitkä kiitokset, mitkä lupaukset ikuisesta
kiitollisuuden tunnosta, kun minä lopulta suostuin! Se ei onnistunut,
minä erehdyin luultavasti jonkun elimen tavallisuudesta poikkeavan
muodon tähden, ja seurauksena siitä oli suuri onnettomuus. Ei kukaan voi
olla epätoivoisempi ja vaaranalaisempi kuin minä. Luuletteko te, ett'ei
minullakin ole minun suruni ja murheeni? Minä annan naitujen naisten
aivan mielelläni pysyä kotonaan, jos he eivät tahdo joutua vaaraan,
vaikka he tarjoisivat minulle koko omaisuutensa!"

Hän tuli haltioihinsa, koko hänen pieni persoonallisuutensa vapisi
kiihkosta.

"Sen, mitä minä olen tehnyt, sitä samaa tekevät kaikki kätilöt, niin,
vieläpä kaikki lääkäritkin! Ja mitenkä voisi joku meidän ammattiin
kuuluva olla tekemättä sitä, kun hän kuulee sellaisia surkeita juttuja,
joita joka päivä saamme kuulla. Oh, herrani, jos minä voisin piiloittaa
teidät tähän huoneeseen, jos te kuulisitte kaikkein niitten onnettomain
naisten puheet, jotka käyvät täällä minulta apua pyytämässä, niin
varmaankin teidän mielipiteenne muuttuisi. Pieni, kauppiaan vaimoraukka
tulee tänne puolikuoliaana, hänen miehensä on potkaissut häntä vatsaan,
hän itkee aivankuin häntä olisi ruoskittu ja sanoo, että hän ei tahdo
lasta; ettekö luule, että minä teen oikein ottaessani hänen sikiönsä
ulos? Viime viikolla tuli tänne eräs palvelustyttö maalta, hän oli
tullut jalkaisin aina Beaucesta asti, hänellä oli seitsemäs kuukausi,
joka paikasta hän ajettiin pois, lapset heittelivät häntä kivillä, hänen
täytyi maata heinäsuovissa ja varastaa ruokansa koirilta; ettekö tekin
luule, että se oli laupeudentyö, kun hän tuli kirvoitetuksi heti, niin
ett'ei hänen tarvinnut enää kantaa onnetonta kuormaansa? Maaseudulta
tulee niitä joukottain, porvarein rouvia, työläisnaisia ja kaikki
vannovat, että he tappavat lapsensa, ellen minä vapauta heitä siitä. Ja
kaikkein pariisittarien huulilla on samat uhkaukset, monilla köyhillä
tytöillä mutta myöskin monilla rikkailla ja arvossa pidetyillä naisilla.
Kaikki ... kaikki, kuuletteko te ... kaikki ovat he valmiit mitä
julmimpiin tekoihin, he uhkaavat myrkyttää itsensä väkevillä lääkkeillä,
he tahtovat pudottaa itsensä portaista alas saadakseen keskosen,
kirvoittaa itse itsensä, kuristaa lapsensa tai panna se kadulle. Mitähän
minun nyt on tekeminen? Luuletteko te, ett'ei jo ole löydetty tarpeeksi
monta lapsen ruumista likaviemäreistä? Eikö lastenmurhat tulisi kahta
lukuisammiksi, jos me kieltäytyisimme? Ja jos ei otettaisikaan huomioon
sitä, että se on laupeudentyö, jonka me teemme noille naisparoille, niin
on se kuitenkin tarpeellinen varaventtiili, viisas ehkäisykeino, jonka
avulla vältetään monet murhenäytelmät ja rikokset. Kun minä puhun
sivistyneen miehen kanssa, niinkuin te, niin minä en salaa
mielipidettäni, joka on hyvin järkähtämätön. On olemassa kolme
menettelytapaa. Toimitaan niin, että potilas synnyttää kuolleen lapsen,
jota minä pidän täysin oikeutettuna menettelytapana, sillä naisellahan
on oikeus antaa elämä tai olla antamatta. Sitten sikiön ulosajaminen,
joka on minunkin silmissäni ikävä menettelytapa, jonka oikeutuksesta
mielipiteet eivät ole vakaantuneet ja johon voi ryhtyä ainoastaan
erikoistapauksissa, puhumattakaan niistä vaaroista, joita siinä on. Ja
vihdoin lapsenmurha, todellinen rikos, jota minä en ollenkaan hyväksy.
Minä vakuutan teille, ett'ei ainoatakaan lasta, joka on syntynyt
elävänä, ole murhattu minun luonani. Äiti ja imettäjä tehkööt sen kanssa
sitten, mitä tahtovat, se ei minuun kuulu."

Hän riemuitsi, hän vannoi kunniansa kautta käsi kohotettuna ja piti
Mathieun kauhistunutta hiljaisuutta surullisena myöntyväisyytenä
sellaisen miehen puolelta, jolla ei ollut tähän mitään vastattavana. Ja
kun Mathieu liikahti, aivankuin olisi tahtonut paeta tästä helvetistä,
sanoi hän vilkkaasti:

"Vielä sana, herrani. Tuossa talossa, tuolla vastapäätä, erään rikkaan
pankkiirin luona oli talvella palvelustyttö, pieni, ihastuttava,
vaaleanverinen tyttö. Hän tuli raskaaksi, ja hän saapui minun luokseni,
mutta niin myöhään, että minun periaatteitteni mukaan ei sopinut enään
käydä asiaan käsiksi. Ja sitten arvelin minä, että hän asuu liian
lähellä; se on vaarallista panettelun tähden. Kaksi kuukautta kului.
Eräänä aamuna kello kuusi tuli saman talon keittäjä kauhistuneena
noutamaan minua, me hiivimme takatietä seitsemänteen kerrokseen, jossa
hän asui yhdessä tuon pienen palvelustytön kanssa. Ja tiedättekö, mitä
minä näin toisessa sängyssä? Tuon onnettoman tytön ympärillä oli
kokonainen meri verta, hän oli kuollut, ja kädet olivat vielä
suonenvedontapaisesti lapsen kaulan ympärillä, jonka hän oli kuristanut.
Omituisinta oli, että keittäjä, jonka sänky oli vaan parin kyynärän
päässä, ei ollut kuullut mitään, ei valituksia eikä huutoja. Hän ei
tiennyt mitään mistään, ennenkuin heräsi. Voitteko kuvitella
mielessänne, miten se lapsiraukka taisteli kipujaan vastaan, tukahutti
huutonsa, odotti lastaan voidakseen sen sitten kuristaa omilla
vapisevilla käsillään. Ja antaa sitten kaiken verensä virrata pois ja
nukkuu kuolon uneen yhdessä tuon pienen olennon kanssa, jota hänen
jäykistyneet sormensa eivät päästäneet irti! Minä sanoin luonnollisesti
keittäjälle, että minulla ei ollut tässä mitään tekemistä, ja minä
lähetin hänen noutamaan lääkäriä, jotta saataisiin kuolemantodistus.
Mutta uskokaa minua tai olkaa uskomatta, varma vaan on, että minä en ole
koskaan voinut unohtaa sitä tapausta. Minulla on oikein omantunnon
vaivoja siitä, että en auttanut tätä tyttöä. Ja nyt tahdon minä kysyä
teiltä, että jos minä olisin ajanut ulos hänen sikiönsä, niin
tuomitsisitteko te sen teon, enkö minä silloin olisi tehnyt
laupeudentyön?"

"Luonnollisesti!" huudahti Mathieu, joka oli innokkaasti kuunnellut
kertomusta.

Mathieu tunsi sydämensä tulevan jääkylmäksi. Kauhistus oli kohonnut
korkeimmilleen, suuremmaksi se ei voinut enään tulla. Hänen mieleensä
johtui, mitä hän oli nähnyt rouva Bourdieun luona, rikoksellisen ja
salaisen äiteyden, vieteltyjä palvelustyttöjä, avioliitonrikkojia,
sukurutsauksen uhreja, jotka tulivat synnyttämään lapsensa
salaisuudessa, tuntemattomia, raukkoja, jotka kulkivat pimeitä kohtaloja
kohden. Täällä, rouva Rouchen luona oli hän naamioidun rikoksellisuuden
silmäin edessä, sikiön, joka kuristettiin, ennenkuin se oli saanut
hengen, synnytettiin kuolleena eli ajetaan ennen aikaansa ulos ja kuolee
ensi hengähdyksellään. Ja kaikkialla kukoistivat lastenmurhat,
kaikkialla kuristettiin lapset, leikattiin paloiksi, käärittiin
sanomalehtipaperiin ja pantiin porttikäytäviin. Avioliittojen lukumäärä
ei ollut alentunut, mutta syntyneitten luku oli alentunut enemmän kuin
neljäsosalla, ja kaikki tämän suurkaupungin lokaviemärit kulettivat
mukanaan lapsenruumiita. Ja kauheinta oli, että tämä nainen, tämä
viheliäinen murhaaja, puhui levollisesti, näytti olevan vakuutettu
työnsä välttämättömyydestä, lausui totuuksia, jotka liikuttivat
Mathieutä. Ne olivat yhteiskunnalliset epäkohdat, rakkauden
luonnottomuus, lakien vääryydet, jotka pakoittivat äidit lapsenmurhiin.
Jumalallinen tunne, elämän kuolematon liekki saastutettiin ja pelkkä
kiima teki ainoastaan sattumalta naiset raskaiksi. Lapsen ensi vavahdus
äidin kohdussa muuttui kauhistukseksi, pelättiin antaa henkeä lapselle,
joka sai erehdystä kiittää olemassa olostaan, tunnettiin tarve
tappamiseen niinkuin rikkaruoho ensi idussaan. Itsekkäisyys kohotti
äänensä: ei yhtään lapsia, ei mitään, mikä estää ahneutemme tai
kunnianhimomme tähden laatimiamme suunnitelmia! Kuolema huomiselle
elämälle, kun me vaan saamme nauttia tänään! Koko kuoleman kanssa
kamppaileva yhteiskunta kohotti tämän häpeällisen huudon, joka julisti
kansakunnan pikaista loppua. Ja Mathieu, joka yhdeksän kuukautta sitten
oli luullut Pariisin niin huonosti kylvetyksi, sinä iltana, jona hän oli
itse vähällä kuulla kiusaajan ääntä ja lähteä kielletyille teille, hän
havaitsi nyt, mitkä pahansuovat ja rikokselliset kädet korjasivat sadon.
Monet siemenet joutuivat luonnollisesti hukkaan, heitettiin kaikkein
polettavaksi, kuivuivat ja paloivat, ja niin paljon haaskautui
viljeltäessä, niin monta tainta annettiin välinpitämättömyydestä
turmeltua. Mutta ei siinä kyllin, julmat kädet jatkoivat hävitystyötä,
kun sato tuli näkyviin. Tuo oli vapaaehtoista sikiön ulosajoa, kaikkein
kuoleman voimain taistelua elämää ja järkähtämätöntä luontoa vastaan,
joka luo äärettömän paljon siementä totuuden ja oikeuden äärettömän
suurta satoa varten.

Mathieu nousi nyt.

"Minä sanon vielä kerran, ett'en minä sekaannu siihen, mitä täällä on
tapahtunut. Mutta eikö ole kovin vaarallista pitää tuota kuollutta
naista täällä?"

Rouva Rouche hymyili melkein huomaamattomasti.

"Kyllä, meitä vartioidaan hyvin ankarasti. Onneksi on minulla ystäviä
kaikkialla. Minä olen lähettänyt ilmoittamaan kuolemantapauksesta,
lääkäri tulee pian ja kirjoittaa todistuksen keskosen synnyttämisestä."

Rouva Rouchekin oli noussut seisomaan, ja hänellä oli taaskin tuo
lempeä, rehellinen kasvojenilme, ja näytti siltä kuin hän olisi
surkutellut kaikkea sitä saastaista, jota tässä maailmassa on. Ja taas
muuttui hän hyvin kainon näköiseksi, kun Céleste alkoi:

"Niin, herrani, se on todellakin totta, kaikki mitä hän tahtoo, se
täytetään. Hän on parhain ihminen maailmassa, tekisi mieli antaa hakata
itsensä palasiksi hänen tähtensä. -- Hyvästi, herrani, ja muistakaa,
mitä olette luvannut."

Ennenkuin Mathieu läksi, tahtoi hän vielä kerran nähdä Morangen ja
koettaa, jos mahdollista, saada hänet mukaansa. Morange istui itkien
kuolleen vaimonsa vieressä, ja hän oli niin menehtynyt, ett'ei hän enään
voinut tuntea tuskiaankaan. Kun Mathieu oli lausunut ensimäiset sanat,
esti tuo onneton hänet puhumasta ja sanoi itse matalalla, tukahtuneella
äänellä, aivankuin olisi pelännyt herättää vaimonsa, joka nukkui siinä
ikuista untaan:

"Ei, ystäväni, älkää puhuko mitään, se on tarpeetonta. Minä tiedän,
minkä rikoksen olen tehnyt, enkä minä anna sitä koskaan itselleni
anteeksi. Se, että hän nyt makaa tuossa, se on seurauksena siitä, että
minä suostuin tuumaan. Ja kuitenkin minä häntä rakastin, en ole koskaan
tahtonut muuta kuin hänen onneaan, koko minun heikkouteni on siinä, että
olen rakastanut häntä liian paljon. Mutta minähän olin mies, ja kun hän
ajatteli tyhmyyksiä, olisi minun pitänyt olla viisas ja sanoa hänelle,
että se on rikos, josta me varmaankin vielä saamme rangaistuksen. Ah,
kuinka hyvin minä ymmärrän tämän ja annan hänelle anteeksi! Minä olen
mennyttä miestä, minä olen hylky ja minä inhoon itse itseäni."

Koko hänen vähäpätöisyytensä ja koko hänen hellyytensä tuli esiin
nyyhkytyksissä tunnustaessaan heikkouttaan. Ja hän jatkoi samalla
soinnuttomalla tukahtuneella äänellä:

"Vaimoni tahtoi olla iloinen, rikas, onnellinen. Se oli luonnollistakin,
kun hän oli niin lahjakas ja kaunis! Minulla oli vaan yksi ilo, minä
tahdoin vaan tyydyttää hänen taipumuksiaan, täyttää hänen toiveitaan. Te
olette nähnyt meidän uuden asumuksemme; se oli maksanut meille liian
paljon. Sitten tuli tuo juttu Crédit Nationalista, jossa minä toivoin
pian voivani hankkia omaisuuden. Kun minä näin, miten haltioihinsa hän
joutui siitä ajatuksestakin, että hän lisää kuormaani uudella lapsella,
tulin minä yhtä hulluksi kuin hänkin, minä luulin vihdoin, että ainoa
pelastus on tuon lapsen laittaminen pois tieltä. Ja nyt makaa vaimoni
tuossa! Se oli poika, ja me olimme niin sydämestämme toivoneet poikaa,
me teimme sen, minkä olimme päättäneet ja juuri sentähden, että olimme
varmat siitä, että se on tyttö, jolle meidän sitten olisi pakko hankkia
myötäjäiset! Ja nyt on se pieni poika kuollut, ja minä olen heidät
molemmat tappanut. Minä en tahtonut antaa lapsen elää, ja lapsi vei
äidin mukanaan."

Hänen kumea äänensä, joka muistutti kaukaista hautauskellon soittoa,
viilsi Mathieun sydäntä. Hän mietiskeli turhaan lohdutuksen sanoja ja
alkoi sitten puhua Reinestä.

"Reine, aivan oikein, minä pidän paljon hänestä. Hän on niin äitinsä
kaltainen. Pidättehän te hänen luonanne huomiseen asti? Älkää puhuko
hänelle tästä mitään, antakaa hänen leikkiä, minä tahdon itse kertoa
hänelle onnettomuudesta. Ja nyt pyydän minä, älkää kiusatko minua,
antakaa minun olla täällä. Minä lupaan teille, että olen järkevä, minä
istun tässä tyynesti ja vartioitsen häntä. Minulta ei kuulla ääntäkään,
minä en häiritse ketään."

Hänen äänensä katkesi, hän voi ainoastaan sopertaa muutamia epäröiviä
sanoja istuissaan siinä ja katsellessaan mennyttä elämäänsä.

"Hän, jolla oli niin paljon elämäniloa, temmattiin pois näin äkkiä!
Eilen tähän aikaan voi hän kävellä ja puhua, minä tahdoin ostaa hänelle
hatun, jonka hän oli nähnyt... Jumalani, minähän olin yhtä syyllinen
kuin hänkin, miksei Valérie ottanut minua mukaansa!"

Mathieun täytyi suostua jättämään hänet rauhaan nähdessään hänen istuvan
siinä niin masennettuna ja levollisena. Hän meni ulos, juoksi
vaunuihin, jotka olivat häntä odottaneet. Oi, mikä helpoitus nähdä taas
päivänpaiste, kansaa kuhisevat kadut, hengittää raitista ilmaa, joka
virtasi sisään vaunujen molemmista avatuista ikkunoista! Kun hän tuli
pois tuosta myrkyllisestä varjosta, hengitti hän syvään laveaa
avaruutta, joka säteili tervettä iloa. Hän oli näkevinään Mariannen
kuvan lohduttavana lupauksena elämän pikaisesta voitosta, korvauksena
kaikesta häpeällisyydestä ja vääryydestä. Hänen rakastettu vaimonsa! Hän
oli rohkea ja tervejärkinen, häntä elähytti ikuinen toivo! Hän voisi
tuskaisena aikana voittaa voiton rakkauden ja hedelmällisyyden hyväksi,
hän voisi tehdä työtä tulevaisuuden sukukunnan hyväksi! Mathieu joutui
epätoivoon vaunujen hitauden tähden, hän himoitsi takaisin pieneen,
päivänpaisteiseen ja tuoksuavaan kotiinsa ollakseen mukana elämän
runoelmassa, ollakseen todistajana uuden, pienen olennon syntymässä,
kaikessa tuossa kärsimyksessä ja kaikessa ilossa, elämän ikuisessa
korkeassa voimassa!

Kun hän tuli kotiin, hämmästyi hän nähdessään tämän pienen talon
päivänpaisteisen ilon. Ylemmässä eteisessä oli ruusuvihko, joka oli
tuotu Mariannen huoneesta ja joka täytti koko porraskäytävän
tuoksullaan. Kun hän tuli huoneesen, loisti se lumivalkeana kaikista
niistä liinavaatteista, joita oli levitetty auringon valaisemain
huonekalujen päälle. Puoliavoimesta ikkunasta virtasi sisään aikainen
kevät.

Mutta hän huomasi heti että vartioimassa oleva nainen oli yksin.

"Eikö tohtori Boutan ole vielä tullut?"

"Ei, täällä ei ole ollut ainoatakaan ihmistä. Rouva on hyvin sairas."

Mathieu oli mennyt Mariannen luokse, joka makasi siinä hyvin kalpeana,
silmät ummessa, ja näytti taistelevan kovaa taistelua. Mathieu oli
pahoillaan, kertoi, että siitä on pian kaksi tuntia kuin tohtori oli
luvannut tulla heti.

"Ja minä, rakkaani, minä kun olen jättänyt sinun niin yksiksesi! Minä
luulin, että Boutan on luonasi. Rouva Séguin oli synnyttänyt, tohtorin
olisi pitänyt olla täällä."

Marianne oli hitaasti aukaissut silmänsä ja koettanut hymyillä. Mutta
hän ei voinut puhua heti, vihdoin sanoi hän kuitenkin heikolla,
läähättävällä äänellä:

"Miksi sinä suutut? Jos hän ei tule, niin on se siitä syystä, että
jotakin on tapahtunut. Mitä hän muuten voisi tehdä minulle! Tässä täytyy
vaan odottaa."

Mutta nyt sai hän niin ankaran kohtauksen, että koko hänen ruumiinsa
vapisi ja vääristyi, ja sydäntäsärkevä valitushuuto pääsi hänen
huuliltaan. Suuret kyyneleet valuivat hänen poskilleen.

"Oi, rakkaani, rakkaani", sanoi Mathieu ja purskahti itkuun myöskin hän,
"onko se mahdollista, että sinä kärsit noin hirveästi! Minä kun toivoin,
että kaikki kävisi helposti! Viime kerralla ei sinulla ollut noin
vaikeita tuskia."

Marianne tyyntyi ja hymyili taas.

"Viime kerralla luulin minä repeytyväni palasiksi, sinä et sitä muista.
Mutta älä ole levoton, sinähän tiedät, että minä alistun ilolla
kaikkeen. Istu tähän viereeni äläkä puhu enään mitään. Pieninkin ääni
pahentaa minun kipujani."

Mathieu lankesi polvilleen, tarttui Mariannen käteen, joka oli vuoteen
laidalla, ja painoi poskeaan sitä vastaan, aivankuin hän olisi
kosketuksen kautta tahtonut tulla yhdeksi Mariannen kanssa ja jakaa
hänen kärsimyksensä. Eräs muisto sukelsi äkkiä esiin, Morange oli tehnyt
samoin, hän oli pannut polttavan poskensa kuolleen Valérien jääkylmää
kättä vasten. Mutta kaikki tuon onnettoman miehen kuumeinen palo ei
saanut marmorikättä lämpenemään, jotavastoin Mathieu tunsi, että hän
tämän kosketuksen kautta otti tuskan kanssa taistelevalta vaimoltaan
pienen osan hänen kärsimyksiään. Hän kärsi yhdessä vaimonsa kanssa, hän
kuuli pienimmänkin kivun aallon, joka vyöryi hänen jäsenissään, hän
lievitti tuota ankaraa työtä, elämän luomista. Ne hellät huolet, joilla
hän oli vaalinut vaimoaan raskauden aikana ja palvellut häntä kuin aina
saapuvilla oleva palvelija, hänen intonsa säästää vaimoaan
pienimmältäkin murheelta, lahjoittaa hänelle iloa alkavaksi päiväksi ja
toivoa tulevaksi, olivat hänen silmissään liian pieni osa siinä
välttämättömässä työssä, jota vaadittiin heidän yhteisen
tarkoitusperänsä toteuttamiseksi, uuden olennon luomiseksi. Kun on isä
ja kunniantuntoa rinnassa, kun tahtoo, että lapsi on oleva terve ja
voimakas, silloin pitää rakastaa raskaana olevaa äitiä niinkuin on
rakastanut lempivää vaimoa silloin kuin uusi elämänkipinä sytytettiin
pyhällä hehkulla, äärettömällä intohimolla, joka sulattaa molemmat
aviopuolisot yhdeksi. Ja Mathieun suurin huoli oli nyt, kun hän näki
vaimonsa kärsivän, se, että hän olisi tahtonut olla hänelle lohdutuksena
ja tukena, ottaa häneltä puolet kärsimyksistä, niinkuin hän oli jakanut
hänen kanssaan onnenkin.

Mathieulle tuli nyt pitkä ja tuskallinen odotuksen aika. Minuutit
kuluivat, sitten tunti, kaksi tuntia. Vielä ei näkynyt tohtori Boutania.
Palvelustyttö, joka lähetettiin Séguinille tuli takaisin sellaisilla
terveisillä, että tohtori tulee pian perässä. He odottivat yhä. Marianne
oli pakoittanut Mathieun istumaan, mutta salli hänen yhä pitää kättään.
Molemmat olivat vaiti, kalpeina samasta tuskasta, vaihtoivat ainoastaan
silloin tällöin pari hellän levottomuuden sanaa.

Soitettiin ja Mathieu hyökkäsi alas. Kun hän näki tohtori Boutanin
portaitten alapäässä, huudahti hän:

"Ah, tohtori, tohtori...!"

"Älkää nuhdelko minua, rakas ystäväni. Te ette voi aavistaakaan, mitä
levottomuutta minun on täytynyt kärsiä. Se pieni rouvaparka on ollut
pari kertaa kuolemaisillaan minun käsiini. Vihdoinkin päättyi synnytys;
silloin oli hän vähällä saada suonenvedon. Se oli juuri sitä, jota minä
jo alussa olin pelännyt. Mutta, Jumalan kiitos, nyt minä luulen, että
hänellä ei ole enään hätää."

Hän riisui hattunsa ja päällystakkinsa ruokasaliin.

"Ja miten voi naisella muuten ollakaan muu kuin vaikea synnytys, kun hän
vielä seitsemäntenä kuukautena nyörittää itseään niin, että on vähällä
tukehtua, ottaa osaa seuraelämään, käy teaattereissa, syö ja juo mitä
tahansa noudattamatta vähääkään varovaisuutta! Sen lisäksi on hän
arveluttavan hermostunut, ja hänellä on paljon perhesuruja.
Vähemmästäkin voisi kuolla. Mutta kaikki tämä ei teitä huvita.
Puhukaamme nyt teidän asioistanne."

Kun hän tuli makuuhuoneesen, otti Marianne hänet vastaan samalla
nuhteella:

"Ah, tohtori, tohtori...!"

"Tässä minä olen, rakas rouvani. Minä vakuutan, ett'en voinut tulla
aikaisemmin. Muuten minä tunnustan, ett'en minä ollenkaan ollut levoton
teidän tähtenne, sillä minä tiedän, että te olette vahva ja voimakas."

"Mutta minulla on hirmuiset tuskat."

"Sitä parempi, niin pitää ollakin. Sitä nopeammin niistä myös tulee
loppu."

Boutan laski leikkiä ja sanoi, että Mariannen pitäisi jo pian tottua
tuollaisiin pahoinvointeihin. Neljän, viiden tunnin tuskat, mitä se
merkitsi, kun kaikki kuitenkin käy hyvin eikä ole syytä pienimpäänkään
levottomuuteen?

Kun hän oli ottanut suuren, valkean esiliinan eteensä ja oli tarkasti
tutkinut potilasta, huudahti hän ihmettelevällä äänellä:

"Tämä on omituista, minä en ole koskaan nähnyt näin lupaavaa tapausta.
Tunnissa on piltti syntynyt. Sitä voi sanoa hyväksi työksi!"

Sairaanhoitajan avulla pani hän nopeasti kaikki järjestykseen,
liinavaatteet ja muut. Jokaiseen Mariannen valitukseen vastasi hän
rohkaisevilla sanoilla ja kehoitti häntä itse avittamaan, jotta työ
joutuisi. Kun Marianne eräänä levollisena hetkenä kysyi, miten rouva
Séguinin laita oli, vastasi Boutan ainoastaan, että hän on saanut tytön,
miehensä suureksi harmiksi. Ja kun hän kysyi Mathieultä hänen käyntiään
Morangen luona, sai hän sen vastauksen, että Valérie on hyvin sairas.
Minkätähden olisivat he vaikeuttaneet hänen taisteluaan kertomalla
surullisia juttuja? Nyt alkoi viimeinen ponnistus, joka pusersi
Mariannesta pitkiä, sydäntäsärkeviä huutoja tasaisilla väliajoilla. Hän
heitti päänsä taaksepäin, sulki silmänsä, ja pahasti vääristyi koko
hänen ruumiinsa. Mathieu oli ihan mieletönnä eikä voinut olla alallaan.
Tämä ainainen valitus vihloi hänen omaa sydäntään, ja hänestä tuntui
kuin hänen omat jäsenensä olisi revitty kappaleiksi. Hän kumartui
sairaan puoleen, jonka suljetuista silmistä kyyneleet virtasivat, ja hän
suuteli noita itkeviä silmäparkoja, hän joi noita kyyneleitä.

"Teidän pitäisi mennä tiehenne, ystäväni", sanoi tohtori vihdoin, "te
häiritsette minun työtäni."

Palvelustyttö tuli ylös ja sanoi, että herra Beauchêne oli tuolla
alhaalla ja kysyi, mitenkä täällä jaksetaan. Mathieu, joka tunsi
olevansa vähällä purskahtaa itkuun, meni hetkeksi alas.

"No, ystäväni, pitkällekö te olette tullut? Constance pyysi minun
tulemaan tänne kuulemaan sitä. Onko kaikki jo ohitse?"

"Ei, ei vielä", vastasi murtunut miesparka.

Toinen nauroi iloissaan siitä, että hän pääsi sellaisista kiusallisista
mielenliikutuksista. Hän ei ollut sammuttanut sikaariaan, ja hän näytti
yhtä tyytyväiseltä ja elonhaluiselta kuin tavallista.

"Ja sitten tahdon minä sanoa, että teidän lapsillanne ei ole ikävä. Ne
vekkulit ovat syöneet kuin sudet, ja nyt he hyppivät ja meluavat ...
minä en ymmärrä, miten te voitte elää sellaisessa melussa. Me olemme
myös lähettäneet noutamaan kotiimme molemmat pienet Séguinit, mutta he
ovat vähän hiljaisempia, he pelkäävät likaavansa itsensä. Niitä on siis
seitsemän oman poikamme ja Reinen kanssa, joka jo on iso nainen. Ja se
on liian paljon sellaisille ihmisille, jotka itsepintaisesti tyytyvät
vaan yhteen."

Tämä leikinlasku sai hänen iloisuutensa kaksinkertaiseksi. Mutta Reinen
nimi sai pöyristyksen kulkemaan Mathieun ruumiin läpitse. Hän oli
näkevinään Valérien makaavan kuolleena tuolla kaukana likaisella
lavitsalla, ja murtuneen Morangen istuvan hänen vieressään
vartioitsemassa.

"Leikkiikö Reinekin?" kysyi hän.

"Leikkii kuin pieni hupsu. Hän leikkii mammaa toisten kanssa. Mutta hän
ei tahdo kuin yhden babyn. Ne viisi muuta ovat palvelijoita. Mikä
ihastuttava pikku rouva hänestä tulee kolmen neljän vuoden perästä!"

Hän vaikeni, huohotti ja lakkasi hetkeksi nauramasta.

"Onnettomuudeksi meidän pikku Maurice tuli taas jaloistaan heikoksi
aamulla. Hän kasvaa liian nopeasti, se poika. Äidin täytyi panna hänet
maata leposohvalle noitten kuuden keskeen, ja voinette arvata, että hän
tuntee itsensä hieman alakuloiseksi siitä, ett'ei hän voi hyppiä ja
nauraa niinkuin ne muut. Pikku piltti parka!"

Hän katsoi poispäin, ja hetkiseksi peitti pilvi hänen kasvonsa. Hän
tunsi ehkä saman salaperäisen, jääkylmän tuulahduksen, joka oli saanut
Constancen kauhistumaan eräänä iltana, kun hän näki poikansa pyörtyvän.
Mutta pian poistui pilvi, ja näytti siltä kuin hän tietämättään olisi
tehnyt vertauksen, sillä hän kysyi iloisesti:

"A propos, se kaunis vaaleanverinen, eikö hän ole vielä valmis?"

Mathieu kummastui, mutta ymmärsi vihdoin, että hän kysyi, eikö Norine jo
ole synnyttänyt lastaan.

"Ei vielä, siihen on vielä kuukausi, niinkuin tiedätte."

"Minäkö! Minä en tiedä mitään ja minun kysymykseni oli itse asiassa
tyhmä, sillä minä en tahdokaan mitään tietää. Kun te olette maksanut
kaikki, niin saatte sanoa hänelle vielä kerran, että minä en tahdo
tietää sen enempää hänestä enkä lapsesta."

Nyt kuului sairaanhoitajattaren ääni ylhäältä portailta.

"Herra! Herra! Tulkaa heti!"

Beauchênekin kiirehti häntä.

"Menkää, menkää, ystäväni. Minä odotan hieman saadakseni tietää, saanko
mies- vai naissukulaisen."

Kun Mathieu tuli huoneesen, häikäsi hänen silmiään. Ikkunasta, jonka
verhot oli vedetty syrjään, virtasi sisään säkenöitsevä päivänpaiste. Ja
hän näki tohtorin valkeassa esiliinassaan auttavan lasta yli kynnyksen.
Ja hän kuuli Mariannen, rakastetun, lemmityn Mariannensa huudahtavan
äitien viimeisen huudon, joka vapisi ilosta, tuskasta ja toivosta, ja
melkein samassa silmänräpäyksessä vastasi siihen äsken syntyneen vieno
tervehdys päivän valolle. Se oli tehty, taaskin uusi olento jatkoi
olentojen ketjua sädehtivässä auringon valossa.

"Se on poika", sanoi tohtori.

Mathieu kumartui jo Mariannen puoleen, ja äärettömän suuren hellyyden ja
kiitollisuuden purkauksessa suuteli hän vaimonsa kauniita, vielä
kyyneleisiä silmiä. Mutta nyt hymyili Marianne kyyneleittensä lävitse.

"Ah, minun rakas, rakas vaimoni, miten sinä olet ollut kiltti ja urhea,
ja miten minä sinua rakastankin!"

"Niin, niin, minä olen niin onnellinen, ja nyt rakastan minä sinua vielä
enemmän kaiken sen rakkauden tähden, jota sinä olet minulle niin
ylenpaltisesti osoittanut."

Tohtori Boutan kielsi Mariannen puhumasta ainoatakaan sanaa enää. Hän
oli aivan ihastunut tuohon kauniisen lapseen, mutta kun vanhemmat
pitävät toisistaan eivätkä käytä minkäänlaisia temppuja luontoa
pettääkseen ja elävät terveellisesti ja järjellisesti, välittämättä
maailman tyhmistä tavoista, niin silloinhan heidän täytyy saada kaikkein
komeimmat lapset, lausuili hän.

Mathieu hyökkäsi portaille ja huusi:

"Se on poika!"

"Bravo", vastasi Beauchênen ivallinen ääni alhaalta, "nyt teillä on
neljä, tyttöä lukuun ottamatta. Minä toivotan onnea! Ja nyt minä menen
heti kotiin kertomaan tätä Constancelle."

Oi, tuo taistelun ja voiton huone, jonne Mathieu nyt taas meni, se
sädehti kuin sädekehässä! Marianne vapisi vielä kestetyn kärsimyksensä
tähden, mutta mikä pyhä kärsimys, ja mikä ääretön tulevaisuuden toivo
täytti hänen nyt, suloinen, kaunis ilo siitä, että hän on antanut hengen
uudelle olennolle! Mitä sillä on väliä, vaikka kuolema tekikin
välttämätöntä työtään, mitä sillä oli väliä, että huonosti kylvetyn ja
huonosti viljellyn pellon vilja harveni siitä, että siemenet eivät
itäneet? Sato tulisi kuitenkin yhä rikkaammaksi, ja kiitos siitä
rakastavain jumalalliselle tuhlaamiselle, rakastavaisten, joita maailmaa
luova rakkaus kiihoitti. Ja korvaus tuli aina pian, elämä puhkesi
liekkiin kaikkialla kuin tulipalo, kuohui toisaalla, kun viikate
toisaalla niitti, ja nyt vietti se tässä huoneessa voitonjuhlaansa,
aivankuin korvatakseen muut rikokselliset ja salaiset raskaudet, muut
hirveät ja häpeälliset synnytykset. Yksi ainoa olento, joka syntyi, tuo
heikkoääninen, alaston raukka, oli arvaamaton aarre lisääntyneessä
elämässä, oli ikuisuuden vakaannuttaja. Ja niinkuin koko lämmin suviyö
oli tuoksuineen tulvannut sisään sinä iltana, jolloin hän siitettiin,
jotta koko luonto olisi saanut ottaa osaa hedelmöivään syleilyyn, samoin
virtasi tänään, synnyinhetkenä, hehkuva aurinko sisään, loi elämää ja
lauloi voitonhymnin ikuisesta elämästä ikuisen lemmen kautta.






KOLMAS KIRJA




I


"Etkö sinä kuule, mitä minä sanon, minä osaan aivan hyvin kylvettää
hänen ilman Zoén apuakin", huusi Mathieu suuttuneena. "Makaa sinä vaan
vuoteessasi ja nauti lepoa."

"Mutta täytyyhän Zoén panna kylpyamme kuntoon ja kantaa siihen lämmintä
vettä", vastasi Marianne.

Hän nauroi, ja Mathieun täytyi myöskin nauraa.

Kaksi päivää sitten olivat he taas muuttaneet takaisin tähän pieneen
taloon, jonka he olivat vuokranneet Séguinilta, metsänlaidasta
Janvillessä. Heillä oli niin kiire päästä takaisin maalle, että Marianne
oli vasten tohtorin tahtoa ollut niin varomaton, että oli antanut tuoda
itsensä tänne ulos neljätoista päivää synnyttämisensä jälkeen. Mutta
maaliskuu oli tänä vuonna niin päivän paisteinen ja kevätmäinen, että
hän tunsi itsensä ainoastaan hieman väsyneeksi matkan jälkeen. Ja nyt
sunnuntaina, kun Mathieun ei tarvinnut mennä konttooriinsa ja iloitsi
siitä, että saa viettää koko päivän yhdessä vaimonsa kanssa, vaati hän,
että Marianne makaisi aina aamiaiseen asti, kello kahteentoista.

"Minunhan täytyy vähän osata katsoa lasta", sanoi hän, "sillä aikaa kuin
sinä lepäät. Sinähän pidät häntä sylissäsi aamusta iltaan. Ja jos sinä
tietäisit, miten minä nautin siitä, että saan olla tässä huoneessa
yhdessä sinun ja pikkulemmikkimme kanssa!"

Hän meni suutelemaan vaimoaan ja tämä vastasi hymyillen hänen
suuteloonsa. Sitten kumartui Marianne kehtoon päin, joka oli sängyn
vieressä.

"Mutta nuori herra Gervais nukkuu kuin tukki. Katso häntä! Eihän sinulla
vaan voi olla sydäntä herättää häntä?"

Molemmat katselivat nyt hetken, mitenkä hän nukkui. Marianne oli pannut
kätensä miehensä kaulalle, heidän hiuksensa ja hengityksensä sulivat
yhteen, ja he hymyilivät onnellisina kehdolle, jossa pieni, hento olento
lepäsi. Hän oli kaunis poika, ja puhtonen ja valkea, mutta täytyy olla
isä ja äiti voidakseen päätellä niin paljon tuosta tuskin valmiista
ihmisaineesta kehittymättömine piirteineen. Kun hän nimittäin aukasi
silmänsä, huusivat he vilkkaasti:

"Hän näki minun!"

"Niin näkikin. Ja minun myös, hän katseli minua, hän käänsi päätään."

"Tuo pikku enkeli!"

Se oli ainoastaan mielikuvitusta. Mutta nuo rakkaat, pienet kasvot
sanoivat heille niin paljon, jota ei kukaan muu olisi ymmärtänyt. He
löysivät itsensä ja toisensa niissä, he keksivät niin monta
yhdennäköisyyttä, että he voivat tuntikaudet keskustella siitä tärkeästä
kysymyksestä, kumman näköinen hän enimmän oli. Molemmat väittivät
itsepintaisesti että hän oli toisen elävä kuva.

Herra Gervais rupesi luonnollisesti heti huutamaan, kun sai silmänsä
auki. Mutta Marianne oli taipumaton: ensin kylpy, sitten aamiainen. Zoé
kantoi ylös lämpimän veden ja pani sitten ikkunan luona,
päivänpaisteessa olevan kylpyammeen kuntoon. Ja Mathieu kylvetti lapsen,
pesi sitä kolme minuuttia hienolla pesusienellä, ja Marianne johti
sängystään työtä laskien leikkiä Mathieun liiallisesta varovaisuudesta;
näytti siltä kuin Mathieu olisi pidellyt pientä, äskensyntynyttä
jumalaa, jonka hän pelkäsi musertavansa sormiensa välissä. He yhä vaan
ihailivat häntä. Miten kaunis hän oli vedessä ruusunpunaisine ihoineen,
kimallellen auringon paistessa. Ja miten kiltti hän sitten oli, sillä
ihme oli nähdä hänen vaikenevan äkkiä ja olevan autuaallisen tyytyväinen
heti, kun tunsi hyväilevän, haalean veden kosketuksen. Ei koskaan ollut
kelläkään vanhemmilla ollut sellaista aarretta.

"Nyt", sanoi Mathieu, kun Zoé oli auttanut häntä kuivaamaan pojan
hienolla liinavaatteella, "nyt me punnitsemme herra Gervaisin."

Se oli vaikea tehtävä, joka tuli vielä vaikeammaksi sen
vastenmielisyyden tähden, jota pienokainen osoitti tätä tointa vastaan.
Hän tenäsi vastaan ja potkieli vaa'assa, niin että oli mahdotonta saada
vaaka suoraan ja määrätä ne grammat, jotka hän oli enentynyt painossa
viikon kuluessa. Äidin täytyi sekaantua asiaan.

"Pane vaaka pöydälle minun sänkyni viereen ja anna pienokainen minulle
pyyhinliinassa. Sitten me vähennämme pois pyyhinliinan painon."

Mutta nyt tapahtui tuo tavallinen aamuhyökkäys. Nuo neljä lasta, jotka
jo alkoivat itse saada päälleen vanhempain auttaessa nuorempia ja Zoén
ollessa saapuvilla, hyökkäsivät nyt sisään kuin villi hevoslauma. He
olivat jo kietoutuneet isän kaulaan; nyt tekivät he rynnäkön äidin
sänkyä vastaan tervehtiäkseen häntä; he ikäänkuin kivettyivät
ihmettelystä nähdessään Gervaisin vaa'assa.

"Minkätähden hän nyt taas punnitaan?" kysyi Ambroise, nuorin pojista.

Molemmat kaksoset, Blaise ja Denis, vastasivat yhteen ääneen:

"Olethan sinä kuullut, että sentähden, että oltaisiin varmat siitä, että
mammaa ei ole petetty, vaan että he punnitsivat oikein, kun mamma osti
hänet torilta!"

Mutta Rose, jonka jalat eivät vielä olleet oikein varmat, laahasi
itseään eteenpäin sängyn laitaa pitkin, tarttui vaakaan ja huusi
kimakalla äänellään:

"Tahdon nähdä! Tahdon nähdä!"

Hän oli vähällä vetää kumoon kaikki. Lapset täytyi heti viedä ulos,
sillä nyt he tahtoivat kaikki neljä olla mukana ja kurkoittivat pieniä
käsiään.

"Rakkaani", sanoi isä, "tehkää minulle se palvelus, että menette ulos
leikkimään. Ottakaa hattunne, auringon tähden, ja pysykää ikkunan alla,
että kuulemme äänenne."

Mariannen onnistui vihdoin saada vaaka seisomaan Gervaisin huudosta ja
potkimisesta huolimatta. Ja ajatelkaa, miten hauskaa, hänen painonsa oli
lisääntynyt seitsemällä grammalla! Tähän asti oli hänen painonsa ollut
aina melkein sama. Mutta nyt hän oli alkanut kasvaa! He olivat jo
näkevinään hänen kävelevän suurena ja voimakkaana. Äiti nousi istualleen
ja kapaloitsi hänet tottuneilla käsillään vastaten leikillisesti hänen
huutoonsa:

"Niin, niin, minä tiedän, että meillä on hyvin nälkä ... ruoka on pian
valmis, liemiruoka on tulella, me annamme sitä pian, aivan lämpimänä."

Marianne oli pannut komeat hiuksensa suureen solmuun, niin että hänen
valkea kaulansa paljastui, hän oli puettu ainoastaan kauniisen valkeasta
flanellista tehtyyn aamuröijyyn, joka oli reunustettu pitseillä, ja
hänen paljaista käsivarsistaan näkyi ainoastaan pieni osa. Nojaten
selkäänsä kahteen tyynyyn nauroi hän yhä vaan ja otti sitten esiin
valkean rintansa, ja nälkäinen lapsi, joka ei vielä nähnyt, etsi sitä
käsin ja huulin. Kun hän oli löytänyt, mitä etsi, imi hän ahnaasti,
aivan kuin olisi tahtonut imeä koko äitinsä, kaiken hänen parhaimman
verensä.

Marianne huudahti heikosti, vielä hymyillen.

"Ai, tuota pikku peikkoa, se tekee minulle pahaa!"

Kun Mathieu aikoi vetää eteen ikkunanverhon väittäen, että he saavat
liian paljon auringonvaloa, sanoi Marianne:

"Ei, ei, anna meidän pitää aurinko! Se ei meitä häiritse, se täyttää
meidän suonemme keväällä!"

Hän tuli takaisin ja vaipui äännetönnä ihailemaan tuota kaunista
näytelmää. Se oli terve, kaunis elämä itse, joka kukki siinä kirkkaassa
auringon valossa; hän näki ikuisen elämän pyhimmän symboolin: lapsen
äitinsä rinnoilla. Se oli raskaustilan jatkoa, äiti uhrasi itsensä vielä
monina pitkinä kuukausina, täydensi uuden ihmisolennon luomista, aukasi
sen elämän lähteen, joka virtasi hänen sisästään koko maailmaan. Hän oli
kivulla synnyttänyt lapsensa painaakseen sitä sitten rintaansa vasten,
uutta lempeää asuinpaikkaa vasten, jossa oli lämpöä ja ruokaa. Ei mikään
ole sen luonnollisempaa ja välttämättömämpää. Molempain heidän
kauneutensa ja terveytensä tähden antoi hän ravintoa annettuaan ensin
hengen. Se ilo, se ääretön toivo, joka heistä sädehti, oli ainoastaan
tuo luonnollinen majesteettisyys kaikissa niissä, jotka kasvavat
terveellisesti ja loogillisesti ja tekevät ihmissadon rikkaammaksi.

Zoé, joka oli siivonnut huoneen ja vienyt kylpyammeen ulos, tuli nyt
taas ylös suuri sireenivihko vaasissa ja ilmoitti, että herra ja rouva
Angelin olivat alhaalla ja kysyivät, miten rouva jaksaa.

"Käske heidän tulla tänne ylös", sanoi Marianne iloisesti. "Minä voin
kyllä ottaa vastaan heidät."

Angelinit olivat se rakastunut pari, joka asui pienessä talossa
Janvillessä ja teki pitkiä kävelymatkoja yksinäisillä teillä ja
poluilla. Rouva oli ihastuttavan kaunis, pitkä, tummaihoinen,
kaunisvartaloinen ja näytti aina iloiselta ja elämänhaluiselta. Mies oli
vaaleaverinen ja hartiakas ja näytti musketööriltä. Paitsi niitä
kymmentätuhatta, jonka he saivat korkoina ja joka teki mahdolliseksi
heidän suruttoman elämänsä, ansaitsi mies vielä vähän rahaa maalaamalla
viuhkoihin ruusuja ja kauniitten naisten kuvia. Heidän elämänsä oli
tähän asti ollut alituista lemmenkuherrusta. Viime kesän loppupuolella
olivat he tulleet ystävällisiin väleihin Fromentein kanssa, jotka he
tapasivat joka päivä.

"Eikö ole nenäkästä, jos me nyt tulemme sisälle?" huusi Angelin
sointuvalla äänellä alhaalta.

Kun rouva Angelin oli vilkastuneena kävelymatkastaan kevätauringossa
suudellut Mariannea, pyysi hän anteeksi varhaista vierailuaan.

"Ajatelkaahan, vasta eilen illalla saimme me tietää, että te olette jo
täällä. Emme me odottaneet teitä ennenkuin kahdeksan päivän kuluttua.
Kun me kulimme tästä sivuitse, emme voineet vastustaa halua pistäytyä
sisälle kuulemaan, miten voitte ... annattehan te anteeksi, eikö totta?"

Vastausta odottamatta jatkoi hän taas kuin auringonvalosta juopunut
leivonen:

"Vai niin, tuossa hän on, tuo pieni, uusi herra. Poika, eikö niin? Ja
kaikki on käynyt hyvin, sen minä näen. Teidän käy aina hyvin. Oi, miten
pieni hän on vielä ja suloinen! Katsohan, Robert, miten soma hän on, kun
hän imee. Oikea pieni nukke, oo, miten hauska hän on! Häntä on oikein
hupainen katsella."

Kun mies näki, että hänen vaimonsa oli niin huvitettu, tuli hänkin
lapsen luokse ja yhtyi ihailuun ollakseen vaimolleen mieliksi.

"Oh, hän on todellakin sievä. Minä olen nähnyt toisia, jotka ovat
inhoittavia, aina laihoja ja punasinertäviä ja näyttävät kynityiltä
kananpojilta. Kun pikkulapset ovat valkeita ja täyteläisiä, niin niitä
on hauska katsella."

"Mutta tehän voitte saada samanlaisen, kun vaan tahdotte", huudahti
Mathieu nauraen. "Te kun olette molemmat niin terveitä..."

"Ei, ei, siitähän ei voi koskaan olla varma. Ja muuten Claire ei tahdo
lasta, ennenkuin hän on tullut kolmenkymmenen vanhaksi. Meillä on vielä
viisi vuotta jälellä elääksemme toisiamme varten. Kun Claire täyttää
kolmekymmentä, niin saammepa sitten nähdä."

Rouva Angelin oli kuitenkin hyvin ihastunut ja katseli yhä lasta,
aivankuin hänen olisi ruvennut tekemään mieli uutta leikkikalua;
luultavasti heräsi äidintunne myös äkkiä hänessä. Hän ei ollut paha,
päinvastoin oli hänellä hyvä sydän, vaikka hän näytti ajattelevan
ainoastaan itseään ja rakkauttaan.

"Oi, Robert", sanoi hän, "jos mulla kuitenkin olisi yksi!"

"Vai niin, minä en enään ole kylliksi sinulle", vastasi mies
leikillisesti. "Sinähän tiedät, että me yhdeksän kuukauden raskauden ja
viidentoista kuukauden imetyksen aikana emme sitten voisi edes suudella
toisiamme. Se on kaksi vuotta ilman pienintäkään hyväilyä."

Mathieu nauroi.

"Se on hieman liioiteltu. Mutta parasta on joka tapauksessa kieltäytyä
siitä."

"Kuulethan, Claire, kieltäytyä! Mikä sietämätön sana! Mutta jos minä en
voi, jos minä menen toisten luo?"

Molemmat naiset punastuivat, mutta eivät närkästyneet tuosta
tavallisesta leikistä tämän mieluisan puheenaineen suhteen. Eikö heille
voitu antaa sitä suurta, suloista hellyydentodistusta, että oltaisiin
uskollisia ja odoteltaisiin? Mennä toisten luo, sehän on inhoittavaa,
vastenmielistä!

"Antaa hänen pakista", sanoi rouva Angelin. "Hän rakastaa minua liian
paljon, hän ei edes tiedä, onko muita naisia olemassakaan."

Mutta hän alkoi kuitenkin tuntea jonkinlaista mustasukkaista
levottomuutta. Ja kun hän katseli Mariannea, ei hän voinut tehdä
ääneensä sitä kysymystä, että eikö raskaudentila pilaa hänen kauneuttaan
ja vieroita miestä hänestä. Tämä iloinen, terve nainen lapsi rinnoillaan
tässä valkeassa, päivänpaisteisessa vuoteessa ... se oli hurmaava taulu.
Mutta oli miehiä, jotka inhosivat sellaista. Ja hänen hiljaiset
ajatuksensa puhkesivat vihdoin seuraaviin sanoihin:

"Muuten voisinhan minä olla itse imettämättä lastani. Mehän voisimme
ottaa imettäjän."

"Luonnollisesti", vastasi mies. "Minä en koskaan antaisi sinun imettää
itse, se olisi hulluutta."

Hän katui heti raakaa lausettaan ja pyysi Mariannelta anteeksi. Mutta
hän lisäsi, että nykyään ei yksikään äiti tahdo itselleen sellaista
vaivaa, että imettäisi itse, jos hän vaan on vähänkin hyvissä varoissa.

"Minä puolestani", sanoi Marianne tyynesti hymyillen, "vaikka saisin
sata tuhatta frankia korkoina, imettäisin sittenkin kaikki lapseni,
vaikka niitä olisi kokonainen tusina. Ennen kaikkea luulen, että minä
tulisin sairaaksi, ell'ei tämä pikku lemmikki vapauttaisi minua
runsaasta maidostani. Ja sitten minä kuvittelisin, ett'en ole täyttänyt
velvollisuuttani häntä kohtaan, minä tuntisin itseni syylliseksi hänen
pienimpäänkin pahoinvointiinsa, niin, tuntisin itseni rikokselliseksi
äidiksi, äidiksi, joka ei tahdo uhrata kaikkeansa lapsensa terveyden ja
hengen eteen."

Hän käänsi kauniit, hellät silmänsä poikaan, sanomattomalla rakkaudella
katseli hän, miten poika imi ahnaasti, onnellisena silloinkin kuin tämä
väliin teki pahaa ja imi liian kovasti, ja sitten jatkoi hän
unelmoivalla äänellä:

"Lapseni toisen luona, ei, ei koskaan, ei koskaan! Minä tulisin
mustasukkaiseksi, minä tahdon, että hän tykkönään muodostuu minusta,
syntyy minusta, ja täydentyy minusta. Hän ei silloin olisi minun
lapseni, jos toinen hänen valmiiksi loisi. Eikä tässä ole kysymyksessä
vaan hänen ruumiillinen terveytensä, minä puhun koko hänen
olemuksestaan, hänen järjestään, hänen sydämestään, jotka hänen täytyy
saada ainoastaan minun kauttani, minusta yksinään. Rakas, rakas lapseni!
Kun hän imee näin voimakkaasti, tunnen minä, että sulaudun tykkönään
häneen; se on nautintoa."

Ja kun hän katsoi ylös, huomasi hän vuoteen päässä Mathieun, joka
liikutettuna katseli häntä. Ja sitten lisäsi hän iloisesti:

"Sinäkin olet tässä lapsessa..."

"Hän on oikeassa", sanoi Mathieu kääntyen noihin lempiviin
aviopuolisoihin, "minä toivoisin, että kaikki äidit olisivat kuulemassa
vaimoani ja että Ranskassa taas tulisi muotiin se, että äidit itse
lapsensa imettäisivät. Eikö se ole kauniinta maailmassa?"

Angelinit nauroivat kohteliaisuudesta, mutta eivät näyttäneet
vakaantuneen asiasta. Ja sitten jättivät he hyvästi.

"Yhdeksänkö kuukauden perästä siis?" kysyi Mathieu veitikkamaisesti.

"Sanokaamme kahdeksantoista", vastasi mies, "niin meillä on yhdeksän
kuukautta ajattelemisen aikaa."

Nyt kuului hirveä melu ikkunan alta. Ambroise oli heittänyt pallon, ja
se oli takertunut puuhun, Blaise ja Denis koettivat osata siihen
kivellä, Rose huusi ja hyppeli korkealle, ikäänkuin hän olisi toivonut
ylettyvänsä sinne käsillään. Angelinit pysähtyivät katselemaan.

"Herra Jumala", sanoi Claire, "millaista sitten tulee, kun tusina on
täysi?"

"Oh", sanoi Marianne, "talo tuntuisi minusta kuolleelta, ell'eivät he
huutaisi. -- Jääkää hyvästi, minä käyn tervehtimässä teitä niin pian
kuin saan lähteä ulos."

Maaliskuu ja huhtikuu olivat ihania, ja tuossa pienessä, vihannuuteen
verhoutuneessa talossa vallitsi alituinen ilo. Varsinkin oli juhla
ylinnä sunnuntaisin, kun Mathieun ei tarvinnut mennä konttoriinsa. Muina
päivinä läksi hän aamusin ja palasi kello seitsemän, aina paljon työtä
mukanaan. Ja vaikka tämä ei häirinnytkään hänen hyvää mieltänsä, alkoi
hän kuitenkin tulla hieman levottomaksi tulevaisuuden suhteen. Hän ei
tähän asti ollut ollenkaan murehtinut niitten niukkojen olojen tähden,
jota hän omaisineen vietti. Hän ei ollut kunnianhimoinen eikä toivonut
rikkauksia; hän tiesi, ett'ei hänellä enempää kuin vaimollaankaan ollut
muuta käsitystä onnesta kuin saada suurimmassa yksinkertaisuudessa elää
terveellistä elämää, joka on täynnä rauhaa ja rakkautta. Mutta hän kysyi
väliin itseltään, mitenkä he ollenkaan voivat elää vaikka
vaatimattomastikin, jos perhe aina lisääntyisi. Mitä tekisi hän sitten,
jos he saisivat vielä useampia lapsia, miten hankkisi hän varoja, jos
uusi vesa toisi uusia tarpeita. Sitä mukaa kuin yhä useammat pienet suut
avautuvat ja pyytävät ruokaa, sitä mukaa täytyy raivata uusia uria,
hankkia elintarpeita, ell'ei tahdo tulla syylliseksi anteeksi
antamattomaan kevytmielisyyteen. Ihminen ei voi munia umpimähkään kuin
linnut ja jättää poikasiaan Jumalan huomaan tai toisten elätettäväksi.
Ja nämät ajatukset saivat yhä suuremman vallan hänessä Gervaisin
syntymän jälkeen, kun taloudellinen tila tuli niin huonoksi, että
Marianne ei tiennyt, miten hän tulee toimeen kuukauden lopulla, vaikka
hän teki ihmeitä säästäväisyydellään. Pienimpiäkin menoja täytyi
välttää, lapset eivät saaneet voita leivälleen ja heidän täytyi pitää
takkejaan, kunnes ne rikkinäisinä putosivat päältä. Ja he kasvoivat yhä
ja maksoivat vuosi vuodelta yhä enemmän. Kolme poikaa oli täytynyt panna
Janvillessä erääsen pikkukouluun, joka ei ollut varsin kallis. Mutta
ensi vuonnahan heidän piti alkeiskouluun, ja mistä ottaa rahat siihen?
Se oli paha probleemi ja aina kasvavana levottomuutena, joka hieman
synkistytti ihanaa kevättä.

Pahinta oli, että Mathieu oli tullut vakuutetuksi siitä, että hän jää
ijäkseen piirustajaksi Beauchênen tehtaasen. Ja jos hänen palkkansa
jonakin päivänä tulisikin kaksinkertaiseksi, ei hän kuitenkaan voisi
seitsemällä kahdeksalla tuhannella frankilla toteuttaa unelmaansa
suurilukuisesta perheestä, joka kasvoi ylpeässä vapaudessaan kuin
runsaskasvuinen metsä ja joka ei voinut ketään muuta kuin hyvää,
yhteistä äitiä, maaemoa, kiittää voimastaan, terveydestään ja
kauneudestaan. Aina siitä asti kuin hän tuli takaisin Janvilleen, oli
maa eriskummallisella tavalla vietellyt häntä puoleensa, ja pitkillä
kävelymatkoillaan hautoili hän epämääräisiä ajatuksia, jotka yhä
laajenivat. Hän voi useita minuutteja seisoa liikkumatta viljapellon
ääressä, metsän laidassa, lammen rannalla, jonka vesi auringossa
kimalteli, orjantappurain keskellä kivikkomäellä. Silloin tuli hänen
mieleensä kaikenlaisia sekavia suunnitelmia, epämääräisiä unelmia,
jotka olivat niin omituisia, ett'ei hän niistä vielä puhunut
kenellekään, ei edes vaimolleen. Hänestä olisi ehkä tehty pilaa, hän oli
vielä siinä epämääräisessä kohdassa, jolloin keksijä tuntee keksintönsä
valmistuvan, ennenkuin aate vielä on saavuttanut määrättyä muotoaan.
Miksi ei hän kääntynyt maaemon puoleen, tuon ijankaikkisen imettäjän,
miks'ei hän kyntänyt ja kylvänyt näitä suunnattomia kenttiä, näitä
metsiä, kankaita, kivikoita, jotka olivat hänen ympärillään
hedelmättömiksi heitettyinä? Sehän oli oikeudenmukaista, että jokainen
ihminen hankki itselleen osansa rikkauksiin, loi itse elämänsä
välikappaleet; miksi ei hän sitten luonut jokaiselle uudelle lapselle
uutta hedelmällistä kenttää, joka sen elättäisi ilman että yhteisistä
varoista tarvitsisi ottaa lisää? Mutta nämät olivatkin vaan hänen
mietteitänsä, kaikki oli vielä vaan kauniina unelmana.

Fromentit olivat olleet maalla enemmän kuin kuukauden, kun Marianne,
joka nyt oli aivan terve, meni eräänä iltana Yeusen sillalle lykäten
edellään pikku Gervaisin vaunuja odottamaan Mathieutä, jonka piti tulla
aikaisin kotiin. Hän tuli jo kuuden aikaan. Ja Marianne sai päähänsä,
että kulettaisiin kiertotietä, mentäisiin Lepailleurin myllylle, pienen
matkaa virtaa alas, ostamaan tuoreita munia.

"Kernaasti minun puolestani", sanoi Mathieu. "Minä olen, kuten tiedät,
aivan ihastunut heidän vanhaan romantiseen myllyynsä. Se ei kuitenkaan
estäisi minua repimästä sitä ja rakentamasta uutta, uudenaikaista
myllylaitosta sijaan, jos se olisi minun."

Pihalla, vanhan, runollisen, puoleksi muurivihreään peittyneen
rakennuksen edessä, jonka sammaltunut ratas lepäsi lumpeenkukkain
sylissä, tapasivat he Lepailleurin puolisot: mies punatukkainen, pitkä
ja laiha, vaimo yhtä punatukkainen ja laiha kuin miehensäkin, molemmat
nuoria ja jäykkäniskaisia. Poika, Antonin, istui maassa ja kaivoi pientä
kuoppaa pienillä käsillään.

"Muniako?" sanoi Lepailleurin vaimo. "Kyllä meillä niitä on."

Hän ei ollenkaan kiirehtinyt, vaan katseli Gervaisia, joka nukkuen
makasi vaunuissa.

"Vai niin, tämä on viimeinen. Vahva ja kaunis pienokainen!"

Mutta Lepailleur naurahti ja sanoi talonpojan varmuudella herrasmiestä
vastaan, joka elää ahtaissa oloissa:

"Se on siis viides. Meillä, köyhillä ihmisillä, ei olisi varaa
sellaiseen."

"Miksi ei?" kysyi Mathieu tyynesti. "Teillähän on tuo mylly ja teillä on
maata, jonka tuotanto voidaan tehdä kaksinkertaiseksi lastenne työllä."

Nämät sanat olivat kuin ruoskan isku, joka sai Lepailleurin
haltioihinsa. Hän päästi taas koko harminsa valloilleen. Hänen vanha
myllyrähjänsä ei todellakaan ollut sellainen, että siitä olisi voinut
rikastua, ei hänen isänsä eikä isoisänsä olleet sillä mitään ansainneet.
Ja mitä tulee hänen maahansa, niin siinähän oli ne kauniit myötäjäiset,
jotka hänen vaimonsa oli tuonut mukanaan, maa sellainen, jossa ei
tahtonut mitään kasvaa ja jota sai turhaan hiellään kastella, se ei
tuottanut edes niin paljon että siitä olisi saanut takaisin rahansa
lannasta ja siemenistä!

"Ennen kaikkea", huomautti Mathieu, "pitäisi teidän korjata myllyänne,
panna siihen uusi myllylaitos tai vielä parempi hyvä höyrykone."

"Korjata mylly! Hankkia siihen höyrykone! Sehän olisi hullutusta! Mitä
se hyödyttäisi? Myllyhän seisoo jo joka toinen kuukausi, kun ihmiset
näillä seuduin ovat melkein tykkönään laanneet viljaa viljelemästä."

"Muuten, jos maanne on tuottanut vähemmän kuin ennen", jatkoi Mathieu,
"niin on se siksi, että te viljelette sitä huonosti, vanhan tavan
mukaan, ajattelemattakaan koneita ja lannoitusta."

"Nehän ovat juuri koneet, jotka ovat saattaneet meidät, pikkuviljelijät
vararikkoon! Oh, minä tunnen tuon, ja minä tahtoisin nähdä, mitenkä te
menettelisitte hoitaaksenne maata paremmin ja saadaksenne sen
tuottamaan, mitä se ei tahdo tuottaa!"

Hän tuli oikein vihaiseksi ja puhkesi taas niihin moitteisiin, jotka
aiheutuivat hänen laiskuudestaan ja itsepäisyydestään. Hän oli
matkustellut, hän oli tapellut Afrikassa, ei kukaan voine sanoa, että
hän olisi sulkeutunut kuoreensa kuin kilpikonna. Mutta kun hän oli
palannut rykmentistä, oli häntä ruvennut maanviljelys inhoittamaan, kun
hän ymmärsi, ett'ei se koskaan voi antaa hänelle muuta kuin kovan
leipäpalasen. Maa oli mennyttä niinkuin meidän Herrammekin, talonpojat
eivät enään luottaneet siihen, niin vanhentunut tyhjiin imetty ja
laihtunut se oli. Aurinkokin oli joutunut harhateille, nyt oli lunta
heinäkuussa ja ukkosta joulukuussa, vuodenajat olivat aivan
sekaantuneet, ja se teki kaiken sadon mahdottomaksi.

"Ei, maanviljelys on tykkönään mennyttä kalua. Maata, työtä, niitä ei
enään ole olemassa. Talonpoika, joka tekee orjantyötä, ei pian saa edes
juomavettään. Sentähden tahdon minäkin mieluummin hukuttaa itseni kuin
hankkia lasta lisään; tarpeetonta on hankkia useampia köyhiä
lapsiparkoja maailmaan, ja jos Antonin on yksin, jää hänelle ainakin
vähän, millä elää meidän kuolemamme jälkeen. Ja sen minä myös sanon,
ett'en koskaan pakoita Antoninia maanviljelijäksi. Jos hän tahtoo lukea,
jos hän tahtoo Pariisiin, niin minä sanon, että hän on oikeassa ja että
Pariisi on ainoa, joka kelpaa kunnon miehelle, joka tahtoo edistyä. Hän
myyköön siellä minun puolestani vaikka kimpsuja ja kampsuja ja
koettakoon siellä saada rahansa hedelmää tuottavaksi. Siellä se on kuin
lantit kasvavat, ja minä kadun vaan, ett'en itse tohtinut ryhtyä
sellaisiin puuhiin, kun vielä oli aika."

Mathieu nauroi. Eikö se ollut merkillistä että hän, herrasmies,
ylioppilas, lukumies, ihaili palaamista takaisin maahan, kaiken työn
äidin luokse, jotavastoin tämä talonpoika ja talonpojan poika sätti ja
kirosi maata ja toivoi, että poikansa kääntäisi sille selkänsä? Siinä
oli vastakohtia, joilla on suuri merkitys, uusi esimerkki
maaseutuväestön tulvaamisesta kaupunkeihin, joka vuosi vuodelta yhä
kasvoi ja sai kansan vähäveriseksi ja heikoksi.

"Te olette väärässä", sanoi Mathieu leikillisellä äänellä katkaistakseen
kären keskustelulta. "Älkää olko uskoton maaemolle, se on vanha
rakastajatar, joka voi kostaa. Teidän sijassanne pakoittaisin minä sen
kaksinkertaisella ahkeruudella antamaan niin paljon kuin suinkin. Maaemo
on nyt niinkuin ennenkin hedelmällinen puoliso, ja hän antaa yhä
vieläkin satakertaisen hedelmän, jos häntä syleilee hedelmällisellä
rakkaudella."

Mutta Lepailleur vastusteli ja teki nyrkeillään liikkeitä.

"Ei, minä olen suuttunut siihen lutkaan!"

"Mikä minua enimmän kummastuttaa", jatkoi Mathieu, "on se, että ei
kukaan viisas ja urhea mies ole vielä ottanut viljelykseen tuota
äärettömän suurta Chantebledin tilaa, jonka vanha Séguin kerran aikoi
tehdä oikein suurenmoiseksi. Siinä on suuria, viljelemättömiä maita,
metsiä, jotka osaksi pitäisi hakata, kankaita, jotka olisi helppo tehdä
hedelmälliseksi. Mikä kaunis työala miehelle!"

Lepailleur jäi suu ammollaan tuijottamaan. Mutta sitten ei hän enään
voinut olla nauramatta.

"Ei, kuulkaa nyt, te olette hullu, herrani, antakaa anteeksi, että minä
sanon sen! Viljellä Chantebled, kyntää nuo kivikot, hautautua soihin!
Vaikka te uhraisitte siihen miljoonan, ette saisi siitä puoltakaan
tynnyriä kauroja. Se on kirottua maata, se oli samanlaista minun
iso-isäni isän aikana kuin nytkin, ja minun pojanpoikani poika tulee
näkemään sen aivan samanlaisena. Minä en ole utelias, mutta kyllä
minulla sentään olisi halu nähdä sellaisen mielipuolen, joka yrittäisi
tuota hullutusta. Hän keittäisi itselleen varmaankin hyvän sopan."

"Niin, kuka tietää", sanoi Mathieu. "Rakkaus saa aikaan ihmeitä."

Vaimo Lepailleur, joka oli mennyt noutamaan puolen tiu'ta munia, palasi
nyt miehensä luokse ja kuunteli ihastuneen näköisenä, miten hyvin hänen
miehensä osasi puhua tuolle hienolle herralle. Molemmat olivat he
täydellisesti yksimielisiä kiukussaan siitä, ett'eivät voi kasata kokoon
tukuttain rahoja ilman kovaa työtä, ja kunnianhimoisissa unelmissaan
saada nähdä poikansa herrasmiehenä, koska ainoastaan herrasmies voi
tulla rikkaaksi. Kun Marianne otti jäähyväiset pantuaan munat Gervaisin
vaunuun, osoitti rouva Lepailleur Antoninia, joka nyt oli saanut
kuoppansa valmiiksi ja syleskeli siihen.

"Hänellä on hyvä pää, sen saatte uskoa, hän taitaa jo kirjaimet, ja me
panemme hänen pian kouluun. Jos hän vaan tulee isäänsä, niin hänestä
tulee vielä teräväpäinen mies, siitä saatte olla varma."

Eräänä sunnuntaina muutamia päiviä tämän jälkeen, kun Mathieu oli
kävelemässä vaimonsa ja lastensa kanssa, välähti hänen mieleensä äkkiä
ajatus, joka ratkaisi koko heidän elämänsä. He olivat menneet
iltapäivällä ulos ja aikoivat nauttia virvoituksia luonnon helmassa. Kun
he olivat kulkeneet teitä ja polkuja, istahtivat he metsän reunaan
tammen suojaan. Siitä näkivät he koko seutukunnan, vanhasta
metsästyspaviljongista, jossa he asuivat, Janvillen kaukaiseen kylään;
oikealla oli korkea lammeista rikas ylämaa, josta leveitä, suuria ja
hedelmättömiä mäkiä aaltomaisina leveni kauaksi vasemmalle; niitten
takana huokuivat synkät metsät siellä täällä kenttien keskeyttäminä,
joitten ruohoa ei viikate koskaan ollut niittänyt. Ei ainoatakaan elävää
olentoa heidän ympärillään, ainoastaan turmelematon luonto
majesteetillisessa rauhassaan kylpien ihanan huhtikuun päivän
häikäisevässä auringonvalossa. Kaikki kokoontunut elämänmahla tuntui
leviävän yli koko maan; kokonainen meri maanalaista, tuntematonta elämää
joka värähteli suurissa puissa, runsaassa vihannuudessa ja mehukkaissa
rikkaruohoissa, jotka peittivät maan. Tyydyttämättömän rakkauden tuoksu,
voimakas ja tympeä, täytti ilman.

"Älkää menkö liian kauvaksi", huusi Marianne lapsille. "Me istumme tässä
tammen alla ja rupeemme pian syömään."

Blaise ja Denis juoksivat jo kilpaa Ambroisen kanssa, ja Rose huuteli
heitä tyytymättömänä ja tahtoi että he tulisivat poimimaan kukkia. He
olivat huumaantuneina raittiista ilmasta, heinäkasvit ulottuivat aina
heidän hiuksiinsa asti, ja he olivat kuin pieniä fauneja, jotka oli
päästetty valloilleen viidakkoon. Sitten tulivat he takaisin ja sitoivat
kukkavihkoja. Ja sitten taas hyökkäsivät he pois, ja suuret veljet
laskivat ravia pikku sisko selässä.

Mutta koko tämän pitkän kävelyajan aikana oli Mathieu ollut hajamielinen
ja katsellut miettiväisenä ympäriinsä. Väliin kun Marianne häntä
puhutteli, ei hän kuullut; hän seisoi unelmiinsa vaipuneena
viljelemättömän kentän ja metsikön ääressä, lähteen rannalla, joka
lorisi eteenpäin ja katosi liejuun. Mutta kuitenkin näki Marianne, että
Mathieu ei ollut välinpitämätön eikä alakuloinen, sillä niin pian kuin
hän tuli vaimonsa luokse, nauroi hän hyväntahtoisella tavallaan.
Marianne ikäänkuin aavisti, että hän mietti jotakin tärkeätä, ja hän
odotti luottavasti, että miehensä itse alkaisi puhua siitä.

Kun Mathieu seisoi ajatuksiinsa vaipuneena katselemassa laveita,
erivärisiä maisemia, huudahti Marianne:

"Katsohan, katso tänne!"

Hän oli pannut Gervaisin vaunun tammen alle korkeaan heinikköön, joka
peitti pyörät. Ja kun hän otti esiin hopeamaljan, jota oli aikomus
käyttää virvoituksia nauttiessa, huomasi hän, että poika kohotti päätään
ja seurasi silmillään hänen kättänsä, jossa auringon valaisema malja
salamoitsi. Hän teki uudestaan saman kokeen, ja lapsi seurasi taaskin
silmillään tähteä, jonka loisto oli ensi kerran hajoittanut pimeyden
hänen silmäinsä edestä.

"Nyt ei voine kukaan sanoa, että se on vaan minun mielikuvitustani! Nyt
hän näkee, se on aivan varma! Minun pikku lemmikkini, minun kallis
aarteeni!"

Hän kumartui pojan ylitse ja suuteli häntä iloisena hänen ensi
katseestaan. Ja sitten saivat he tuntea ensi hymyilyn ilon.

"Katsohan!" sanoi nyt vuorostaan Mathieu, joka oli Mariannen vieressä
kumartunut lapsen ylitse. "Nyt hän hymyileekin! Ajattelehan, että niin
pian kuin nuo pikkuherrat alkavat nähdä, alkavat he myös nauraa!"

Mariannekin purskahti nauruun.

"Sinä olet oikeassa, hän nauraa! Oo, miten hän on hupainen, ja miten
iloinen minä olen!"

Isä ja äiti nauroivat yhdessä hurmaantuneina lapsen vienosta tuskin
huomattavasta hymystä, joka muistutti kirkkaan lähteen hienoa väreilyä.

Marianne huusi luokseen nuo neljä muuta lastaan, jotka hyppivät heidän
ympärillään nuoressa vihannuudessa.

"Tulkaa nyt, lapset! Nyt on aika ruveta syömään."

He tulivat juosten, ja pöytä katettiin hienolle nurmikolle. Kun Mathieu
oli noutanut vasun, joka riippui pienokaisen vaunun edessä, otti äiti
esiin voileivät ja alkoi jaella niitä. Syntyi syvä hiljaisuus, kaikki
neljä lasta söi yhä kasvavalla ruokahalulla, jota oli oikein hupaista
katsella. Mutta nyt kuului huuto, herra Gervais tuli kärsimättömäksi
siitä, ett'ei hänelle ensin annettu.

"Niin, se on totta, minä unohdan sinun", sanoi Marianne iloisesti. "Sinä
saat osasi. Aukase suusi, rakkaani."

Hän aukasi tyyneesti nappinsa ja otti esiin valkean, silkinhienon
rintansa, joka oli tulvillaan maitoa. Hän teki tämän auringon valossa,
joka kylvetti häntä kullallaan, noitten laveain kenttäin edessä, jotka
katselivat häntä kainostelematta, ajattelemattakaan alastomuuttaan,
sillä maakin oli alaston, kasvit ja puut olivat alastomia ja mahlaa
tulvillaan. Marianne istui korkeaan ruohoon ja hän melkein peittyi sen
runsauteen, mutta lapsi imi pitkin siemauksin, aivankuin lukemattomat
kasvitkin imivät elämää maasta.

"Miten nälkä hänen on!" huudahti Marianne. "Etkö ole tekemättä pahaa
minulle, sinä pieni, ahnas sudenpenikka!"

Mutta Mathieu seisoi vielä siinä huumaantuneena lapsen ensi hymystä, sen
ahnaasta nälästä ja maidosta, joka virtasi läpi koko luomakunnan
suonien. Ja luomisen halu valtasi hänet taas, eikä hän enään voinut olla
ilmaisematta sitä tulevaisuuden ajatusta, jota hän niin kauvan oli
hautonut.

"Jo on aika, että minä ryhdyn työhön, minun täytyy perustaa
kuningaskunta, josta lapset saisivat tarpeeksi ruokaa kasvaakseen.
Heitäkin täytyy ajatella, jotka tulevaisuudessa syntyvät ja jotka
pakoittavat suurentamaan pöytää vuosi vuodelta. Tahdotko tietää, mitä
minä ajattelen?"

Marianne nosti silmänsä, odotti ja hymyili.

"Niin, sano vaan minulle salaisuutesi, jos aika on tullut. Minä
aavistin, että sinulla oli jotakin toiveita. Mutta minä en tahtonut
kysyä, minä odotin."

Mathieu ei vastannut heti, äkkinäinen muisto sai hänet kiivastumaan.

"Tuo Lepailleur on laiskuri ja tyhmeliini, vaikka hän tuntuu niin
teräväpäiseltä. Voiko ajatellakaan inhoittavampaa tyhmyyttä kuin
sellainen kuvittelu, että maa on menettänyt hedelmällisyytensä, että se
on vararikon partaalla, tuo ikuinen äiti tuo ikuinen elämä! Hän ei ole
äitipuoli muille kuin huonoille pojilleen, pahoille, itsepäisille,
typerille, jotka eivät osaa viljellä eikä rakastaa häntä. Mutta jos
tulee viisas poika, joka uskonnollisella tavalla häntä kunnioittaa,
antautuu tykkänään hänelle, ymmärtää käsitellä häntä kaikilla tieteen
uusimmilla keinoilla, kokemukseen nojautuen ... silloin saadaan nähdä
hänen värähtelevän elämästä, synnyttävän lakkaamatta, peittyvän
lukemattomilla sadoilla. Tällä seudulla väitetään, ett'ei Chantebled
tuota eikä voi tuottaa koskaan muita kuin orjantappuroita. No hyvä,
vielä tulee mies, joka muuttaa sen, luo siitä uuden maan, joka on rikas
ilosta ja runsaudesta!"

Hän kääntyili, osoitti niitä eri paikkoja, joista hän puhui.

"Tuolla takana on enemmän kuin kaksisataa hehtaaria näreikköä, joka
ulottuu aina Mareuihin ja Lillebonnen talonpoikaistaloihin asti. Niitten
välissä on hedelmällisiä, avoimia kenttiä, joista helposti voi tehdä
mitä parhaimpia laidunmaita, sillä siellä on paljon lähteitä. Mutta
varsinkin on täällä oikealla sellainen rikkaus lähteitä, että ne ovat
muuttaneet tuon suuren ylämaan melkein järvimäiseksi, jonka purojen
reunalla kasvaa kaislaa ja saraheinää. Jos tarmokas viljelijä kesyttää
tämän maan, vapauttaa sen liikanaisesta vedestä muutamilla helposti
kaivetuilla kanavilla, valloittaa hän äärettömän alan viljelykselle, ja
vilja kasvaisi siinä ennen kuulumattomalla voimalla. Eikä siinä kaikki;
edessämme on enemmän kuin kaksisataa hehtaaria, tuo hiljaan aleneva alue
Janvillen ja Vieux-Bourgin välillä, joka on veden puutteen, laihan ja
kivisen maanlaatunsa tähden melkein viljelemätön. Kaikki on hyvin
yksinkertaista; on vaan johdettava alas nuo vangitut ja suletut lähteet
tuolta ylhäältä, antaa niitten valua noille hedelmättömille alueille,
jotka sitten vähitellen muuttuvat hämmästyttävän hedelmällisiksi. Minä
olen nähnyt kaiken ja punninnut mielessäni kaikki. Tässä on alhaisemman
laskun mukaan viisisataa hehtaaria maata, josta rohkea valloittaja voisi
luoda kaikkein hedelmällisimmän maatilan. Se on kokonainen valtakunta,
kokonainen uusi maailma syntyy siten työnteolla virvoittavan veden ja
isämme auringon, koko elämän lähteen avulla."

Marianne katseli häntä ihmetellen, ja Mathieu vavahteli itse sisäisestä
innostaan. Mutta Mariannea peloitti miehensä laajat suunnitelmat, eikä
hän voinut olla päästämättä levottomuuden huudahtusta:

"Ei, ei, se on liian paljon, sinä pyydät mahdottomia. Mitenkä sinä voit
ajatellakaan, että me koskaan saisimme kaikkea tätä, että meidän
rikkautemme leviäisi yli koko tämän seudun? Ja mistähän me saisimme
pääomaa ja työvoimia tuollaiseen valloitukseen?"

Mathieu seisoi hetken hiljaa ja palasi todellisuuteen. Sitten hymyili
hän.

"Olet oikeassa, minä haaveilen, minä puhun hulluuksia. Vielä ei minun
kunnianhimoni ulotu niin pitkälle, että minä tahtoisin tulla
Chantebledin kuninkaaksi. Mutta se, mitä sinulle puhuin, se on joka
tapauksessa totta, ja mitä pahaa siinä on vaikka rakentelisikin
pilvenkorkuisia suunnitelmia saadakseen rohkeutta ja luottamusta? Minä
olen joka tapauksessa päättänyt koetella maanviljelystä -- niin, hyvin
vaatimattomalla tavalla, muutamilla hehtaareilla, jotka Séguin
varmaankin luovuttaa meille halpaan hintaan tämän pienen talon kanssa,
jossa me nyt asumme. Minä tiedän, että hän on läpeensä suuttunut tähän
maatilaan, jossa ainoastaan metsästys antaa hänelle hieman tuloja.
Sittepä saamme nähdä, onko maa antelias ja vastaako se minun
rakkauteeni. -- Kas niin, rakkaani, anna nyt elämää tuolle pienelle
ahmatille, ja te, pienet pilttini, syökää ja juokaa ja tulkaa
voimakkaiksi, maa kuuluu niille, jotka ovat terveitä ja joita on
paljon!"

Blaise ja Denis vastasivat tähän kehoitukseen ottamalla uuden voileivän,
ja Rose tyhjensi vedellä sekoitetun viinipikarin, jonka Ambroise oli
antanut hänelle. Mutta Marianne erittäinkin oli ruumiilliseksi tullut
hedelmällisyys alastomine rintoineen, joita Gervais imi kaikin voimin.
Hän imi niin voimakkaasti, että se kuului, ja se tuntui lähteen heikolta
lorinalta, kun se pursuaa maasta ilmoille. Ympärillään tunsi Marianne
maitovirran tulvivan ja leviävän. Hän ei ollut ainoa, joka imetti,
huhtikuun mahla kuohui maassa, puissa, korkeassa ruohossa, jonka
peitossa hän istui. Allaan, ikuisesti synnyttävässä maassa, tunsi hän
tämän virran, joka nousi häneen, täytti hänen, antoi hänelle uutta
maitoa aina sen mukaan kuin se virtasi pois hänen rinnastaan. Se oli se
maitovirta, joka leviää maailmaan, ikuinen elämänvirta olentojen ikuista
satoa varten. Ja päivänpaisteinen, laulava, tuoksuava luonto kylpi siinä
ja katseli riemusta hymyillen tuota kaunista kuvaelmaa: äitiä, joka
alastomin rinnoin auringon valossa imetti lastaan.




II


Seuraavana päivänä oli Mathieu jo aamupäivällä ennättänyt suorittaa
välttämättömät työnsä ja sai sentähden päähänsä pistäytyä rouva
Bourdieun luona kuulemassa, miten Norine jaksaa. Hän tiesi, että Norine
oli synnyttänyt lapsensa neljätoista päivää sitten, ja hän tahtoi nyt
omin silmin nähdä, miten äiti ja lapsi jaksoivat, täyttääkseen sen
toimen, jonka Beauchêne oli hänelle antanut. Beauchêne ei kuitenkaan
ollut lausunut sen enempää sanaakaan koko asiasta, ja Mathieu ilmoitti
hänelle sentähden ainoastaan, että hän aikoi mennä pois iltapäivällä,
sanomatta kuitenkaan hänelle, minne hän aikoi. Mutta hän tiesi kyllä,
kuinka suuren helpoituksen isäntä tuntisi, kun hän lopultakin saisi
tietää, että näytelmä on näytelty, lapsi kadonnut ja äiti toisen
rakastajan sylissä.

Kätilön luona Miromesnil-kadun varrella täytyi hänen mennä Norinen
huoneesen, sillä Norine makasi vielä, vaikka hän jo oli jotenkin terve
ja aikoi jättää tämän paikan ensi torstaina. Kummakseen näki Mathieu
sängyn luona olevassa kehdossa makaavan lapsen, jonka hän luuli Norinen
jo hylänneen.

"No, vihdoinkin te tulette!" huudahti Norine iloisesti. "Minä aijoin
juuri kirjoittaa teille ennenkuin lähden täältä. Pieni sisareni olisi
tuonut kirjeen teille."

Cécile oli nimittäin siellä, ja hänen mukanaan oli nuorin sisar Irma.
Heidän äitinsä, joka ei päässyt kotiaskareistaan, oli lähettänyt heidät
kysymään, miten sisar jaksaa, ja lähettänyt samalla kolme suurta
appelsiinia, jotka olivat nyt pöydällä. Molemmat pikku tytöt olivat
tulleet käyden ja olivat ihastuneet pitkään kävelymatkaansa ja kaikkiin
puotien ikkunoihin, jotka he olivat nähneet. Se hieno talo, jossa iso
sisar makasi vuoteessaan, huvitti heitä paljon, ja pieni elävä nukke,
joka makasi tuossa musliiniverhojen peittämässä kehdossa, herätti heissä
suurta uteliaisuutta.

"Vai niin, se on siis tehty, oletteko nyt hyvissä voimissa?" kysyi
Mathieu.

"Niin on, minä olen ollut vähän ylhäällä viitenä viime päivänä, ja pian
pitää minun lähteä täältä, sillä minulla on ollut täällä niin hyvä olla,
mutta nyt ovat makianleivän päivät lopussa. Eikö totta, Victoire, näin
pehmeää vuodetta ja näin hyvää ruokaa emme saa kadulta?"

Mathieu tunsi Victoiren, tuon pienen palvelustytön, joka istui vuoteensa
vieressä liinavaatteita ompelemassa. Hän oli saanut lapsensa kahdeksan
päivää aikaisemmin kuin Norine, oli jo ylhäällä ja aikoi lähteä pois
huomenna. Nyt teki hän vähän työtä Rosinelle, sille rikkaalle, nuorelle
neidille, joka oli ollut sukurutsauksessa isänsä kanssa ja oli eilen
synnyttänyt lapsensa viereisessä huoneessa, joka oli kokonaan hänen
hallussaan. Kun Amy oli palannut takaisin kotimaahansa, ei Norine ja
Victoire olleet saaneet kolmatta toveria huoneesensa.

Tuo pieni palvelija katsahti ylös ja herkesi työstään.

"Ei, emme saa maata ja venytellä, emmekä saa lämmintä maitoamme vuoteen
ääreen aamusin. Mutta eihän tämäkään ole hauskaa katsella tuota korkeata
harmaata seinää tuossa vastapäätä. Eikä sitä voi koko ikäänsäkään elää
mitään tekemättä."

Norine nauroi ja pudisti päätään; hän oli selvästi toista mielipidettä.
Nuo molemmat pikkusiskot häiritsivät häntä, ja hän tahtoi päästä heistä
erilleen.

"Vai niin, pikku tyttöni, te sanotte, että isä on yhä vielä niin
suuttunut minuun, ett'en minä voi tulla kotiin?"

"Ei suinkaan," sanoi Cécile, "ei hän juuri niin suuttunut ole, mutta hän
sanoo, että se olisi hänelle alentavaa, ja koko kortteli osoittelisi
häntä sormellaan. Ja sitten ärsyttelee Euphrasie häntä varsinkin nyt,
kun hän on joutunut kihloihin."

"Onko Euphrasie kihloissa?"

Norine näytti hyvin suuttuneelta varsinkin sitte, kun molemmat sisaret
olivat yhteen suuhun kertoneet, että sulhanen oli August Bénard, se
nuori, ilomielinen muurari, joka asui samassa talossa kuin hekin. Hän
oli ihastunut Euphrasieen, vaikka tämä ei näyttänyt juuri millenkään;
hän arveli ehkä myös, että Euphrasie oli reipas ja työteliäs tyttö.

"Minä toivotan onnea heille molemmille. Puolen vuoden perästä antaa
Euphrasie hänelle selkään. Tervehtäkää mammaa ja sanokaa, että minä
annan palttua teille kaikille, ett'en minä tarvitse teistä ketään. En
minä vielä ole paljaan taivaan alla, minä voin kyllä hankkia itselleni
työtä, ja onhan aina joku, joka tahtoo minua auttaa. Älkää tulko kukaan
enää tänne, kuuletteko, minä tahdon mieluummin päästä teistä erilleni."

Kahdeksan vuotias Irma, joka oli helläsydäminen, alkoi itkeä.

"Minkätähden sinä sellaisia tyhmyyksiä puhut? Me emme ole tulleet tänne
tekemään sinulle kiusaa. Minä ajattelin juuri kysyä sinulta, onko tuo
pieni lapsi todellakin sinun ja saammeko me antaa sille suutelon,
ennenkuin menemme."

Norine katui heti kiivauttaan. Hän kutsui heitä vielä kerran
pikkutytöikseen, suuteli heitä hellästi ja sanoi, että heidän täytyy nyt
lähteä, mutta saavat tulla takaisin tervehtimään häntä, jos se heitä
huvitti.

"Tervehtikää ja sanokaa mammalle kiitokset appelsiineistä. Ja pojan te
saatte hyvin mielellänne nähdä, mutta älkää millään muotoa koskeko
häneen, sillä jos hän herää, nousee siitä sellainen huuto, että on
vähällä tulla kuuroksi."

Kun molemmat pikkutytöt katselivat uteliaasti poikaa, käytti Mathieukin
tilaisuutta hyväkseen ja katsoi häntä. Hän oli pieni, vanttera ja kukkea
lapsi, leveäkasvoinen ja suuripiirteinen. Mathieun mielestä oli hän
ihmeellisesti Beauchênen näköinen.

Nyt tuli sisään rouva Bourdieu erään naisen seurassa, jonka Mathieu
tunsi Sofie Couteauksi ja jonka hän oli tavannut Séguinillä, kun tämä
oli ollut siellä tarjoomassa imettäjää. Mutta rouva Couteau oli
näkevinään Mathieun ensi kerran; sopiva käytös kuului hänen ammattiinsa,
ja hän oli muuten luopunut koko uteliaisuudestaan tultuaan sekoitetuksi
niin moneen juttuun. Molemmat pikkutytöt jättivät nyt hyvästi ja
menivät.

"No, pieni ystäväni", sanoi rouva Bourdieu, "oletteko jo ajatellut, mitä
teette tuolla pikku raukalla, joka nukkuu tuossa niin makeasti? Tässä on
nainen, josta minä olen puhunut! Hän tulee tänne Normandiestä joka
neljästoista päivä, hän tuo mukanaan imettäjiä Pariisiin ja vie mukanaan
äskensyntyneitä lapsia täysihoitoon siellä. Koska te ette tahdo imettää
itse, voitte kuitenkin olla hylkäämättä häntä ja antaa poika hänelle,
kunnes saatte varoja ottaaksenne hänet takaisin. Tai jos te olette
päättänyt tykkänään hylätä lapsenne, tahtoo hän tehdä meille sen
palveluksen, että vie lapsenne heti löytölastenkotiin."

Norine oli tullut hyvin liikutetuksi, hänen päänsä laskeutui takaisin
tyynylle aaltoilevain vaaleain hiusten sekaan, ja hän näytti hyvin
tuskaantuneelta.

"Herra Jumala, alatteko te kiusata minua taas?"

Hän pani molemmat kätensä silmäin eteen, ikäänkuin päästäkseen
näkemästä.

"Se on minun velvollisuuteni", sanoi kätilö matalalla äänellä
Mathieulle. "Meille on sanottu, että tekisimme kaikkemme saadaksemme
lapsenvuodenaisten -- varsinkin niitten, jotka ovat siinä asemassa kuin
tämä tyttö -- imettämään itse lapsiaan. Sen kautta tulee usein ei
ainoastaan lapsi vaan äiti itsekin pelastetuksi siitä synkästä
tulevaisuudesta, joka heitä muuten uhkaa. Vaikka äiti kuinkakin tahtoisi
päästä lapsestaan, annamme sen kuitenkin olla hänen luonaan niin kauvan
kuin mahdollista, me ruokimme sitä tutilla odotellessamme äidinrakkauden
heräävän. Yhdeksässä tapauksessa kymmenestä on äiti tullut voitetuksi
niin pian kuin hän on antanut rintaa pienokaiselleen ja pitää hänen
sitten aina luonaan. Se on sentähden kuin te tapaatte vielä lapsen
täällä."

Mathieu meni Norinen luokse, joka yhä vielä makasi siinä kädet
kasvoilla.

"Kas niin, tehän ette ole paha, te olette hyvä tyttö. Miksi ette anna
rintaa pienelle pojallenne, miksi ette itse tahdo pitää häntä?"

Hän paljasti nyt kyynelettömät, polttavat kasvonsa.

"Onko isä edes tullut tänne tiedustelemaan minun vointiani? Ei, minä en
voi rakastaa sellaisen miehen lasta, joka on menetellyt niin
häpeällisesti kanssani. Minä suutun ajatellessanikin, että se makaa
tuossa kehdossa."

"Mutta eihän se poika parka sille mitään voi! Ja se on juuri hänet, kun
te tuomitsette, te rankaisette itseänne, sillä nyt, kun te olette
yksinänne, olisi poika ehkä suureksi lohdutukseksi teille."

"Ei, ei, sanon minä! Minä en tahdo, minä en voi, niin nuori kuin olen,
pitää huolta lapsesta saamatta pienintäkään apua isältä. Jokainen
tietää, mihin itse kykenee, eikö totta? No hyvä, minä en ole niin urhea
enkä myöskään niin tyhmä ... en, en!"

Mathieu vaikeni, sillä hän näki, ett'ei mikään voinut vaikuttaa siihen
vapaudenhaluun, joka Norinessa oli. Hän ilmaisi liikkeellä
alakuloisuutensa, mutta hän ei tuntenut vastenmielisyyttä eikä vihaa.
Norine oli nyt kerran sellainen, kaunis tyttö ja pää täynnä köyhien
ihmisten haluja.

"No niin, sitten me pakoitamme teidän imettämään häntä", sanoi rouva
Bourdieu, joka tahtoi tehdä viimeisen ponnistuksensa. "Mutta pojan
hylkääminen ei ole kaunista. Miksi te ette usko häntä rouva Couteaulle?
Hän veisi pojan täysihoitoon, ja te voisitte ottaa hänen takaisin, kun
olette saanut työtä. Eihän se tulisi kalliiksi, isä sen kyllä maksaa."

Nyt suuttui Norine oikein toden tiestä.

"Hänkö maksaisi! Vai niin, kiitoksia paljon! Te ette tunne häntä. Ei
siltä, että se hänen rahoissaan olisi mitään, sillä hän on miljonääri.
Mutta hän ei mitään toivo niin paljon kuin että lapsi häviäisi, että se
vietäisiin johonkin loukkoon, ja jos hän olisi tohtinut, olisi hän
kehoittanut minua murhaamaan sen. Kysykää tuolta herralta, valehtelenko
minä! Näettehän, ett'ei hän sano mitään. Ja minunko pitäisi sitten
maksaa, minun, jolla ei ole soutakaan, ja olen jo ehkä huomenna
paljaalla kadulla ilman leipää! Ei, ei, minä en tahdo!"

Hän purskahti itkuun.

"Minä pyydän, antakaa minun olla rauhassa! Neljätoista päivää olette te
kiusannut minua tällä lapsella ja antanut sen olla tässä vieressäni
siinä luulossa, että minä vihdoinkin rupeisin sitä imettämään. Te tuotte
sen minun luokseni, panette sen syliini, että minä katselisin ja
suutelisin sitä. Ehtimiseen saatatte te sen itkemään, että minun
sydämeni heltyisi ja antaisin sille rintaa. Ettekö te ymmärrä, kun minä
käännän pois pääni, kun minä en tahdo suudella enkä edes nähdä häntä,
niin on se sentähden, että minä pelkään tulevani voitetuksi, että rupean
kuin hullu rakastamaan häntä, joka olisi suuri onnettomuus sekä hänelle
että minulle. Hänen on paljoa parempi olla yksinään. Minä pyydän, viekää
hän heti pois älkääkä kiusatko minua kauvemmin!"

Hän vaipui takaisin tyynyille hiukset epäjärjestyksessä ja hartiat
paljaina, peitti kasvonsa ja nyyhki ääneensä.

Couteauska seisoi hiljaa ja liikkumatta vuoteen ääressä ja odotti. Hän
näytti mustassa villaleningissään ja mustassa myssyssään, jota koristi
keltainen nauha, pyhäpukuun puetulta talonpoikaisnaiselta, ja hänen
kapeat, vilkkaat kasvonsa yrittivät näytellä hyväntahtoista osanottoa.
Vaikka tämä affääri näytti menneen myttyyn, rupesi hän kuitenkin
lukemaan vanhaa läksyään.

"Teidän pikku poikanne saisi aivankuin oman kodin Rougemontissa. Siellä
on paras ilmanala koko departementissä, sinne tulee kansaa Bayeuxistakin
parannuksille. Ja nuo pienet lapset, jos tietäisitte, miten niitä siellä
lellitellään ja oikein pilataan hellyydellä! Kaikki asukkaat ajattelevat
vaan, mitenkä he saisivat luokseen pieniä pariisilaislapsia, ja he
rakastavat niitä ja antavat heidän olla kuin prinssit. Eikä se tulisi
kalliiksikaan, minulla on eräs ystävätär, jolla on jo kolme
kasvattilasta, ja koska hän luonnollisesti ruokkii heitä tutilla, niin
voisi hän ottaa neljäkin; hän ottaisi teidän lapsenne melkein kuin
kaupanpäälle. Eikö se miellytä teitä?"

Mutta kun hän näki, että Norine vastasi ainoastaan kyynelillä, teki hän
jyrkän liikkeen aivan kuin nainen, joka ei tahdo tuhlata aikaansa.
Tavallisilla Pariisin matkoillaan kaksi kertaa kuukaudessa vei hän ensin
imettäjänsä välitystoimistoihin ja teki sitten kiertokulun kätilöitten
luokse kootakseen rintalapset, niin että hän voi matkustaa kotiin samana
iltana kahden kolmen naapurivaimon kanssa, jotka auttoivat häntä
viedessään kotiin "nuoria penikoita", joiksi hän heitä kutsui. Tänään
oli hänellä tavallista kiireempi, sillä rouva Bourdieu, joka käytti
häntä yhteen ja toiseen toimeen, oli käskenyt hänen viemään Norinen
lapsi heti löytölastenkotiin, ellei Norine anna viedä sitä Rougemontiin.

"Siis", sanoi hän, kääntyen kätilön puoleen, "minä otan tuon toisen
naisen lapsen. Parasta on, että menen heti hänen luokseen, että saan
sopia asiasta. Sitten tulen minä noutamaan tätä, jonka vien pois
juoksujalassa, sillä minun junani lähtee kello kuusi!"

Kun he olivat menneet Rosinen huoneesen, joka oli eilen synnyttänyt
lapsensa, ei kuulunut huoneen syvässä hiljaisuudessa muuta kuin Norinen
ankarat nyyhkytykset. Mathieu oli istunut kehdon viereen ja katseli
sanomattomalla säälillä tuota pientä olentoparkaa, joka yhä nukkui
tyytyväisesti. Victoire, tuo nuori palvelustyttö, joka oli koko ajan
istunut äänetönnä ommellen, alkoi nyt puhua sävyisällä tavallaan
vilkaisematta edes neulastaan:

"Te teette aivan oikein siinä, ett'ette anna lastanne tuolle
lurjukselle. Vaikka häntä miten kohdeltaisiin löytölastenkodissa, on
hänellä kuitenkin aina parempi olo siellä kuin hänen luonaan. Siellä
hänellä on ainakin mahdollisuus elää. Juuri sentähden tahdoin minä, että
minun lapseni oli heti vietävä sinne. Minä olen kotoisin niiltä
seuduilta, Bervillestä, kuten tiedätte, puolen penikulman päästä
Rougemontista, ja minä tunnen tuon Couteauskan, meillä puhutaan kyllä
tarpeeksi hänestä. Niin, niin, kyllä siinä on kaunis nainen! Ensin hän
laittoi niin, että sai lapsen, päästäkseen siten imettäjäksi; mutta kun
hän huomasi, ett'ei hän omaa maitoaan myymällä voi tarpeeksi nylkeä
ihmisiä, alkoi hän myydä muitten maitoa. Se on kaunis ammatti, jonka
harjoittajalla ei saa olla sydäntä. Sitten oli hänellä onni päästä
naimisiin erään suurikasvuisen miehen kanssa, joka saa nyt tanssia hänen
pillinsä mukaan ja joka auttaa häntä. Hän hankkii myös imettäjiä ja vie
pois pikkulapsia, kun on kiire. Niillä kahdella on useampia murhia
omallatunnollaan kuin sellaisilla murhaajilla, jotka mestataan.
Bervillen pormestari sanoi, että Rougemont on koko departementin
häpeäpilkku. Rougemontin ja Bervillen välillä on aina ollut
vihamielisyyttä, se on tietty. Mutta se on varma ja tosiasia, että
Rougemontin asukkaat pitelevät aivan liian huolimattomasti
pariisilaislapsia. Kaikilla asukkailla siellä on sormensa mukana tässä
pelissä, koko kylällä ei ole muuta elinkeinoa, ja kaikki käy vaan siihen
suuntaan, että voitaisiin haudata niin monta kuin suinkin. Lapset eivät
todellakaan elä vanhoiksi siellä. Mitä enemmän niitä kuolee, sitä
parempi on ansio. Eipä siitä syystä ole ihmettelemistä, että Couteauska
koettaa viedä sinne lapsia niin paljon kuin suinkin."

Hän kertoi kaiken tämän mitä uskottavimmalla äänellä, sillä hän oli
teeskentelemätön tyttö, eikä Pariisi ollut häntä opettanut vielä
valehtelemaan.

"Ennen muinoin kuului sieltä vielä pahempaa. Minä olen kuullut isäni
kertovan, että hänen aikanaan veivät lastenkulettajat sinne neljä viisi
lasta kukin, oikeita taakkoja, jolloin lapset olivat nuorilla sidotut
kimpuiksi ja kannettiin kainalossa. Rautatien asemalla latoivat he nämät
kimput odotussalien penkeille. Eräänä päivänä unohti eräs Rougemontin
vaimo yhden lapsen asemalle, ja siitä nousi hirveä juttu, sillä lapsi
löydettiin sitten kuolleena. Ja junissa nähtiin joukottain noita
lapsiparkoja, jotka itkivät nälästä. Varsinkin talvella oli tuo ihan
inhoittavaa; lapset olivat vilunsinisiä ja vapisivat kylmästä, ja
repaleiset kapalovyöt tuskin voivat verhota heitä. Usein kuoli muutamia
heistä, ja pieni ruumis jätettiin sitten lähimmälle asemalle ja
haudattiin lähimpään kirkkomaahan. Voinette ajatella, missä tilassa ne
tulivat perille, jotka eivät matkalla kuolleet. Meillä hoidetaan sikoja
paljoa paremmin, sillä niitten ei anneta sillä tavalla matkustaa. Minun
isäni sanoi, että se voisi saada kivetkin itkemään. Mutta nyt on
tarkempi järjestys, lapsenkulettajat eivät saa viedä kuin yhden lapsen
kerrallaan. He kiertävät asetuksia, tietysti, ja ottavat mukaansa kaksi,
ja sitten heillä on muita naisia apuna, he käyttävät niitten apua, jotka
matkustavat kotiinsa. Couteauskalla esimerkiksi on paljon metkuja,
joilla hän vetää viranomaisia nenästä. Ja koko Rougemont katsoo
sormiensa läpitse, sillä on liian suuri etu siitä, että liike käy hyvin,
ja yhtä asiaa he vaan pelkäävät, sitä, että poliisi sekaantuu
liikkeenhoitoon. Se ei paljon auta, että hallitus lähettää joka kuukausi
tarkastajia, vaatii todistuksia ja suosituksia pormestarilta. Se ei
ollenkaan estä eukkoja lähettämästä niin monta pienokaista kuin suinkin
toiseen maailmaan. Eräs meidän Rougemontissa oleva sukulaisemme sanoi
kerran: 'Malivoireskalla oli onni, hän pääsi neljästä viime kuussa.'"

Victoire vaikeni hetkiseksi pannessaan lankaa neulansilmään. Norine itki
yhä vaan. Mathieu kuunteli mykkänä kauhusta ja silmät luotuina nukkuvaan
lapseen.

"Nyt ei tosin ole niin paljon juttuja liikkeellä Rougemontista kuin
ennen muinoin", jatkoi palvelustyttö, "mutta ainakin niin paljon, että
se pelättää hankkimasta lapsia maailmaan. Me tunnemme kolme tai neljä
kasvatusäitiä, jotka eivät ole suurenkaan arvoiset. Sarvesta saavat
lapset syödä aina, ja voitteko ajatella millaisia sarvia, ei niitä
koskaan puhdisteta, talvella ovat ne täynnä jäätynyttä maitoa ja kesällä
hapanta. Vimeuxskan mielestä tulee sarvi liian kalliiksi, ja hän elättää
kaikkia penikoitaan sopalla; sillä tavalla pääsee hän pikemmin niistä
eroon, niitten vatsat tulevat suuriksi, paisuvat, niin että näyttää kuin
ne olisivat repeämäisillään. Rouva Loiseaun luona on niin ilettävän
likaista, että siellä täytyy pitää nenästään kiinni, kun lähestyy sitä
nurkkaa, jossa pienokaiset makaavat vanhoilla rievuilla liassaan.
Gavettella taas menee eukko miehensä kanssa työhön, niin että neljän
kasvatuslapsen hoito on uskottu isoisälle, seitsenkymmenen vuotiaalle
saamattomalle ukolle, joka ei voi edes estää kanoja hakkaamasta
pienokaisilta silmiä päästä. Vielä huonompaa on Couchoixskan luona,
jolla ei ole ketään lasten hoitajaa, vaan hän sitoo ne kiinni kehtoihin,
jotta ne eivät pudottautuisi kuoliaaksi lattialle. Jos te käytte kylän
kaikissa taloissa, löydätte samaa kaikkialta. Ei ole ainoatakaan
perhettä, joka ei tekisi kauppoja tuolla markkinatavaralla. Meidän
seuduilla on kyliä, joissa tehdään pitsejä, toisia, joissa valmistetaan
juustoa tai omenaviiniä. Rougemontissa valmistetaan lasten ruumiita."

Hän herkesi ompelemasta ja katseli Mathieutä kirkkailla silmillään.

"Mutta hirvein kaikista on Couillardska, vanha varasnainen, joka on
ollut vankilassa puolen vuotta ja asettunut nyt asumaan kylän
ulkopuolelle metsänlaitaan. Ei ainoakaan lapsi ole koskaan päässyt
elävänä hänen kynsistään. Se on hänen erikoisalansa. Kun esimerkiksi
nähdään Couteauskan vievän lapsen hänelle, niin tiedetään heti, mitä se
merkitsee. Couteauska on varmaankin sopinut hänen kanssaan, että lapsen
pitää kuoleman. Vanhemmat maksavat kolme neljä sataa frankia sillä
ehdolla, että lapsi saa täysihoidon, kunnes hän on käynyt rippikoulun;
ja voitteko ajatella, että lapsi kuolee kahdeksassa päivässä; tarvitsee
ainoastaan jättää ikkuna sulkematta; niin teki eräs kasvatusäiti, jonka
minun isäni tunsi, eräänä talvena; kun hänellä oli puolen tusinaa
pienokaisia, avasi hän oven selkiselälleen ja meni sitten ulos
kävelemään. Tämän pojan tästä viereisestä huoneesta, jossa Couteauska
nyt on, vie hän varmaan Couillardskan luokse, sillä minä kuulin neiti
Rosen äskettäin sopineen hänen kanssaan neljästäsadasta frankista, joka
olisi maksettava yhdellä kertaa, eikä sitten enään tarvitsisi huolehtia
asiasta."

Hänen täytyi nyt vaieta, sillä Couteauska tuli sisään noutamaan Norinen
lasta. Norine ei enään itkenyt, vaan kuunteli uteliaasti tuon pienen
palvelustytön juttuja. Mutta kun hän näki Couteauskan, heittäytyi hän
maata kasvot tyynyä vastaan, aivankuin hänellä ei olisi ollut voimia
nähdä, mitä nyt piti tapahtuman. Mathieu nousi; hänkin oli hyvin
liikutettu.

"Se on siis päätetty; minä vien hänet mukanani", sanoi Couteauska.
"Rouva Bourdieu antoi minulle paperilapun, johon on kirjoitettu
syntymäpaikka ja päivä, jolloin hän on syntynyt. Nyt tahtoisin minä
tietää hänen ristimänimensä ... minkä nimen te tahdotte antaa hänelle?"

Norine ei vastannut heti. Sitten sanoi hän puoleksi tukahtuneella
äänellä:

"Alexandre."

"Vai niin, Alexandre. Mutta parasta olisi, että te antaisitte hänelle
vielä toisen nimen, niin että voisitte tuntea hänen paremmin jonakuna
päivänä tulevaisuudessa, jos teillä on halua."

Norinesta täytyi taaskin pusertaa vastausta.

"Honoré."

"Siis Alexandre Honoré. Viimeinen nimi on teidän oman nimenne mukaan, ja
ensimäinen on isän, eikö niin? Nyt minulla on kaikki, mitä tarvitsen.
Mutta kello on jo neljä, minä en mitenkään ehdi junaani, ellen ota
hevosta. Se on kaukana hornassa, Luxembourg-puiston tuolla puolen.
Hevoskyyti on kallista ... miten me siitä sovimme?"

Hänen siinä inistessään saadakseen kiristetyksi tuolta tyttöparalta
muutamia lantteja, sai Mathieu päähänsä seurata itse häntä
löytölastenkotiin voidakseen sanoa Beauchénelle, että lapsi oli oikealla
tavalla otettu vastaan hänen läsnä ollessaan. Hän sanoi Couteauskalle
lähtevänsä mukaan, ottavansa hevosen ja kyyditsevänsä hänen lapsen
kanssa sinne.

"No, sehän sopii hyvin, tulkaa sitten. On synti herättää tätä
pienokaista, hän nukkuu niin hyvin, mutta sen täytyy kuitenkin
tapahtua."

Luisilla käsillään, jotka olivat tottuneet pitelemään tätä
kauppatavaraa, otti hän ylös lapsen, hieman kovakouraisesti; hän unohti
hyväntahtoisen ja lempeän käytöksensä, kun oli kysymyksessä viedä lapsi
kilpailijalle. Poika heräsi ja alkoi huutaa.

"No, tuhannen vietävä, tästä ei tule hauskaa, jos hän tarjoo meille
soittoaan vaunuissa. Tulkaa, kiirehtikää!"

Mutta Mathieu pysäytti hänet.

"Ettekö tahdo suudella häntä, Norine?"

Kun lapsi alkoi huutaa yhä kovemmin, painoi tyttöparka päänsä syvälle
tyynyyn ja sulki käsillä korvansa.

"En, en, viekää pois hänet, viekää heti paikalla, älkää nyt taas ruvetko
kiusaamaan minua!"

Hän painoi umpeen silmänsä ja torjui kädellään luotaan sen kuvan, jolla
häntä ahdistettiin. Kun hän tunsi, että Couteauska pani lapsen sänkyyn,
kävi vapistus hänen ruumiinsa lävitse, hän nousi istualleen ja suuteli
ilmaan sattuman varaan; suutelo sattui pieneen, valkeaan myssyyn. Norine
oli avannut itkettyneet silmänsä ainoastaan raolleen, hän näki tuon
pienen olennon epäselvänä haamuna, joka huusi ja potki.

"Te otatte minulta hengen, viekää pois hän, viekää pois hän!"

Vaunuissa vaikeni lapsi äkkiä; vaunujen keinuminen joko rauhoitti häntä
tai pelkäsi hän pyörien jyrinää. Couteauska, joka piteli lasta
polvillaan, oli alussa vaiti ja katseli päivänpaisteisia katukäytäviä,
ja Mathieu, joka tunsi tuon pienen olentoraukan jalat polveansa
vastassa, vaipui synkkiin mietteisiin. Mutta sitten aukasi Couteauska
suunsa.

"Tuo tyttö teki hyvin väärin siinä, ett'ei uskonut lastaan minulle, minä
olisin antanut hänen hyviin käsiin ja hän olisi tullut paksuksi ja
lihavaksi kuin kirkonenkeli Rougemontissa. Mutta kaikki luulevat, että
me kiusaamme lapsia turhan voiton tähden. Jos hän nyt olisi antanut
minulle viisi frankia ja maksanut rautatiepiletin, niin olisiko se
vienyt häntä vararikkoon? Niin kaunis tyttö kuin hän, voi aina hankkia
rahaa. Minä tiedän, että meidän ammatissa on kyllä sellaisia, jotka
eivät ole niinkään rehellisiä, he pettävät ja vaativat välityspalkkiota
ja antavat sitten lapset täysihoitoon alhaisempaa maksua vastaan, he
varastavat sekä vanhemmilta että imettäjältä. Ei ole kunniallista tehdä
noista pienistä olennoista kauppatavaraa, aivankuin kananpojista ja
vihanneksista. Minä sitävastoin olen arvossa pidetty nainen, meidän
kylämme pormestarin suosittama, minulla on todistus siveellisestä
käytöksestäni, jonka voin näyttää vaikka koko maailmalle. Ja jos te
joskus tulette Rougemontiin, niin kysykää Sofie Couteauta; te saatte
silloin kuulla, että hän on työihminen, joka ei ole kellekään sounkaan
velkaa."

Mathieu ei voinut olla häntä katselematta nähdäkseen miltä hän näytti
pitäessään sellaisia ylistyspuheita itsestään, aivankuin vastaukseksi
siihen, mitä Victoire oli kertonut; ehkä oli Couteauska
talonpoikaisnaisen viisaudella aavistanut, että häntä oli soimattu. Kun
hän tunsi, miten Mathieun läpitunkeva katse lävistäytyi hänen sieluunsa,
luuli hän ehkä, ett'ei hän ollut valehdellut tarpeeksi uskottavasti,
sillä nyt alkoi hän uudestaan, tuli sulavammaksi suultaan, ylisti
ainoastaan Rougemontin paratiisia, jossa lapsia hellittiin, hoidettiin
ja lelliteltiin kuin prinssejä. Kun hän näki, että herra ei vastannut,
vaikeni hän taas. Ei maksanut vaivaa valloittaa tuota herraa.
Ja vaunut vierivät eteenpäin. Vasta kun he olivat kulkeneet ohi
Luxembourg-puiston, sanoi Couteauska taas:

"Tuo tyttö luulee ehkä, että hänen lapsellaan tulee olemaan parempi olo
löytölastenkodissa. Minä en tahdo sanoa mitään sen johtokunnasta, vaikka
siitä kyllä olisi paljonkin sanomista. Meillä on Rougemontissa ollut
monta kasvattilasta, jotka tuo johtokunta on lähettänyt sinne, ja minä
voin vakuuttaa, että ne eivät siellä paremmin kostu, vaan kuolevat yhtä
pian kuin muutkin. Mutta parasta on antaa ihmisten noudattaa tahtoaan.
Vaikka kyllä minä toivoisin, että te tietäisitte yhtä hyvin kuin
minäkin, mitä tuolla tehdään."

Vaunut pysähtyivät nyt Defert-Rochereau-kadulla, ennenkuin tultiin
ulommaisille bulevardeille. Siinä oli suuri, harmaa talo, ikävän
virallisen näköinen, ja eräästä sivuovesta meni Couteauska sinne sisään
lapsi käsivarrella. Mathieu seurasi häntä. Mutta häntä ei haluttanut
seurata Couteauskaa konttooriin, jossa eräs nainen otti lapsia vastaan,
sillä hän pelkäsi kysymyksiä, aivankuin hänellä olisi osa tähän
rikoksellisuuteen. Hän piti parempana jäädä erääsen odotushuoneesen,
jonka seinämillä oli useampia erityisiä kammioita, joissa ne henkilöt,
jotka toivat sinne lapsia, saivat odottaa vuoroaan.

Hän sai odottaa kaksikymmentä minuuttia, joka aika tuntui hänestä hyvin
pitkältä. Siellä tammella vuoratussa, synkässä huoneessa, joka haiskahti
sairashuoneelta, vallitsi kuolonhiljaisuus. Hän kuuli ainoastaan jonkun
äsken syntyneen lapsen kumeaa vikinää ja silloin tällöin tukahdutetun
nyyhkytyksen, luultavasti se oli joku äiti, joka istui odottamassa
jossakin kammiossa. Hänen mieleensä johtui nyt vanha löytölastenkoti,
jossa oli pyöreä, muuriin kiinnitetty kääntölaatikko. Äiti tuli hiipien
sinne, pani lapsen laatikkoon, veti kellonnauhasta ja pakeni. Hän oli
liian nuori, niin että hän ei itse ollut nähnyt tuota laitosta muualla
kuin melodraamassa Porte-Saint-Martinin teaatterissa. Mutta se johti
hänen mieleensä monet historiat vasuista ja pikkulapsista, joita tuotiin
sinne maaseudulta ja jotka ajomiehet panivat tuohon laatikkoon,
herttuattarien jälkeläisistä, jotka tuntemattomat miehet veivät tuonne
unholaan, kokonaisista riveistä työläisnaisia, jotka salaa karkoittivat
luotaan satunnaisen yhteyden hedelmät. Miten toisin olikaan nyt,
kääntölaatikko oli poissa, lasten sisään jättämisen täytyi tapahtua
julkisesti, kokonainen virkakunta oli toimessa kirjoittelemassa muistiin
päiviä ja nimiä, ja samalla oli se sitoutunut rikkomattomaan vaitioloon.
Hän tiesi kyllä, että muutamat väittivät kääntölaatikon poistamisen
enentäneen sikiön ulosajon ja lapsenmurhat kaksinkertaiseksi. Päivä
päivältä aletaan yhä enemmän hylätä se muinaisaikain mielipide, että
tosiasioihin on alistuttava, harha-askeleet on peitettävä kuin
välttämättömät likaviemärit, jotavastoin vapaan yhteiskunnan oikea
tehtävä on estää pahetta, ahdistaa sitä ja tukahuttaa se jo ituna. Ainoa
tapa hylättyjen lasten lukumäärän vähentämiseen on se, että opitaan
tuntemaan heidän äitinsä, lohdutetaan heitä, autetaan heitä ja annetaan
heille sellaisia välikappaleita, että voivat olla äiteinä.

Mutta tänä hetkenä ei hän mietiskellyt, hänen sydämessään oli vallalla
säälin ja tuskan tunne ajatellessaan niitä rikoksia, sitä häpeää ja
surua, jonka näyttämönä oli se huone, jossa hän nyt oli. Nainen, joka
otti vastaan lapsia pienessä salaperäisessä konttoorissaan, oli
varmaankin kuullut mitä hirveimpiä tunnustuksia! Tämä oli siis
haaksirikkoisten satama, pimeä kuilu, joka nielasi onnettomain naisten
häpeällä merkityt elämän hedelmät! Ja kun hänen odotusaikansa yhä
piteni, näki hän kolme naista saapuvan. Yksi heistä oli varmaankin
työläisnainen, jolla oli kauniit, kalpeat kasvot, ja hänen villiytynyt
katseensa johti Mathieun mieleen erään sanomalehtiuutisen, jossa
kerrottiin, mitenkä eräs tyttö, joka oli jättänyt lapsensa löytölasten
kotiin, oli itse heittäytynyt sen jälkeen Seineen; toinen näytti
naidulta, naiselta, hän oli joku työmiehen vaimo, jolla oli liian paljon
lapsia, niin ett'ei voinut enään elättää tätä viimeistään; kolmas oli
luultavasti katutyttö, yksi sellaisista, jotka kuudessa vuodessa tuovat
sinne neljä lasta, aivankuin aamusin likavedet heitetään likaviemäriin.
Mathieu kuuli, että he päästettiin sisään eri kammioihin.

Kun Couteauska vihdoin tuli takaisin tyhjin käsin, ei hän sanonut
sanaakaan, eikä Mathieukään kysynyt mitään. He nousivat ääneti
vaunuihin. Kun vaunut vierivät eteenpäin kansaa täynnä olevilla
kaduilla, purskahti Couteauska äkkiä nauramaan. Kun hänen aina
vaitioleva kumppaninsa ei kysynyt häneltä syytä tähän iloon, alkoi hän
itse vihdoin kovalla äänellä:

"Te ette tiedä, minkätähden minä nauran. Te saitte vähän odottaa siellä
ulkona, ja se oli siitä syystä, että kun minä tulin konttoorista,
tapasin erään tuttavan, joka on siellä sairaanhoitajattarena. Niin, te
ette ehkä tiedä, että sairaanhoitajattaret vievät sieltä lapsia
kasvatusäideille maaseudulle. No niin. Minun ystävättäreni kertoi, että
hän matkustaa huomenna Rougemontiin kahden muun sairaanhoitajattaren
kanssa ja että hänellä luultavasti on silloin muitten lasten mukana
muassaan myös se lapsi, jonka minä äsken jätin sinne."

Hän nauroi taaskin kuivaa nauruaan.

"Eikö se ole naurettavaa? Äiti ei tahtonut antaa häntä minun mukaani
Rougemontiin, ja nyt tulee se kuitenkin sinne! On sellaisia seikkoja,
joitten kaikesta huolimatta _täytyy_ tapahtua."

Mathieu ei vastannut. Mutta jääkylmä viima tunki hänen sydämeensä. Se on
totta, kohtalo on väliin taipumaton. Mitähän siitäkin lapsiraukasta
tulee? Odottiko häntä pikainen kuolema vaiko elämä köyhyydessä,
kärsimyksissä ja rikoksissa?

Vaunut vierivät yhä eteenpäin, ja kuului ainoastaan pyörien kitisevä
rätinä. Kun Couteauska läksi vaunuista Miromesnilkadun varrella ja sai
nähdä, että kello jo oli puoli kuusi, alkoi hän kimittää, että hän
varmaankin myöhästyy junasta, sillä hänellä oli asioita suoritettavana
tuossa talossa ja sitten pitäisi hänen vielä noutaa se toinen lapsi.
Mathieullä, joka tahtoi pitää ajurin ajaakseen pohjoiselle
rautatienasemalle, ei ollut mitään sitä vastaan, että sai nähdä
lastenkulettajain lähdön. Ja hän rauhoitti Couteauskaa, käski hänen
kiirehtiä ja lupasi odottaa. Kun Couteauska vastasi, että hän tarvitsi
neljännestunnin aikaa, meni Mathieukin ylös tapaamaan Norinea.

Kun hän tuli Norinen huoneesen, istui tyttö vuoteessaan syömässä
appelsiinejä, joita hänen sisarensa olivat tuoneet. Hän piti paljon
kaikesta hyvästä, hän eroitti huolellisesti lohkot erilleen ja imi mehun
raittiilla, terveellä suullaan, silmät puoliummessa, ahnaasti kuin
kissa, joka lipoo kielellään maitoa. Hän säpsähti, kun joku tuli niin
nopeasti sisään. Ja kun hän tunsi tulijan, hymyili hän hämmästyneenä.

"Se on tehty", sanoi Mathieu.

Norine ei vastannut heti, hän pyyhki sormensa nenäliinaan. Mutta
hänenhän täytyi sanoa jotakin.

"Te ette sanonut, että tulette takaisin, enkä minä odottanut teitä. Vai
niin, se on siis tehty; no sen parempi. Minä vakuutan teille, ett'ei
ollut mahdollisuutta menetellä toisin."

Sitten puhui hän muutostaan kätilön luota, kysyi, voisiko hän päästä
takaisin tehtaasen, ja sanoi menevänsä kuulemaan, jotta nähtäisiin, onko
isäntä siksi hävytön, että ajaa hänet pois.

"Ei silti, että minä häntä tarvitsisin eli kaipaisin, sillä minä en
koskaan voisi kohdata pahempaa kitupiikkiä kuin hän."

Puhelu alkoi käydä hitaanlaiseksi; Mathieu tuskin vastasikaan enään.
Silloin hyökkäsi Couteauska vihdoinkin sisään lapsi sylissä.

"Nyt meidän täytyy kiirehtiä! Heidän tinkimisestään ei tule koskaan
loppua, he ovat aivan mielettömiä siitä tuskasta, että minä saisin muka
pari souta liikaa."

Mutta Norine pysäytti hänet.

"Se on neiti Rosinen lapsi ... ah, antakaa minun katsoa sitä!"

Norine paljasti lapsen kasvot ja huudahti:

"Oi, miten suuri ja kaunis hän on! Tuohan saisi mielellään elää!"

"Kas niin se on aina", sanoi Couteauska filosoofisesti. "Kun lapsi on
oikein vasten tahtoa syntynyt, on hän aina terve ja voimakas."

Norine ei voinut irroittaa silmiään hänestä.

"Se on oikein synti, mitenkä voi olla sydäntä..."

Mutta hän vaikeni ja lisäsi sitten:

"Niin, se on sydäntä vihlovaa, kun täytyy jättää nuo enkelit!"

"Hyvästi, voikaa hyvin", sanoi Couteauska. "Te saatte minun myöhästymään
junasta. Minulla on paluupiletit, toiset odottavat minua asemalla.
Siitäpä vasta tulisi kaunis soppa!"

Hän hyökkäsi ulos, ja Mathieu seurasi hänen kintereillään. Kun
Couteauska oli istuutunut vaunuihin, ja ne lähtivät taas liikkeelle,
huudahti hän:

"Uh ... No sepä oli hyvä ... Kuulitteko tuota Norinea? Hän ei itse
tahtonut antaa viittätoista frankia kuukaudessa, ja kuitenkin vaatii hän
nyt tuon hyvän neiti Rosinen puolesta, joka äsken antoi minulle
neljäsataa frankia, että hänen lapsensa on kasvatettava hyvin, kunnes
tämä on käynyt rippikoulun. Mutta onhan tämä myöskin komea poika.
Katsokaa häntä! Niin, kun rakkaus hankkii lapsia maailmaan, tekee se
aina tehtävänsä hyvin. Vahinko vaan, että kauneimmat lapset kuolevat
aikaisimmin."

Mathieu katseli poikaa, siinä kun hän makasi talonpoikaisnaisen sylissä.
Lapsi oli puettu hienoon, pitseillä reunustettuun liinavaatteesen
aivankuin pieni, kuolemaan tuomittu prinssi, joka viedään
mestauslavalle. Ja hän muisti samalla tuon ilettävän jutun: isän, joka
viettelee tyttärensä kolme kuukautta äidin kuoleman jälkeen,
sukurutsauksen hedelmä synnytetään salaisuudessa ja annetaan sitten
kallista palkintoa vastaan kasvatusäidille, joka aivan rauhallisesti
riistää siltä hengen avaamalla ikkunan tai oven selkiselälleen. Tuo
pieni äskensyntynyt, joka kehittymättömistä piirteistään huolimatta nyt
jo oli kaunis kuin enkeli, oli hyvin kiltti eikä päästänyt ääntäkään.
Tämä kaikki oli inhoittavaa.

Saint-Lazaren rautatienaseman edustalla hyppäsi Couteauska pois
vaunuista.

"Kiitoksia, herrani, te olette ollut kovin hyväntahtoinen. Minä tahdon
mielelläni auttaa teidän tuttuja naisianne, jos te vaan tahdotte
suosittaa minua heille."

Mathieu, joka myöskin oli lähtenyt vaunuista, näki nyt näyn, joka sai
hänet hetkeksi pysähtymään. Matkustajavilskeen ja kuormakärryjen
keskellä huomasi hän viisi talonpoikaisnaista jokaisella sylilapsi
sylissä; he kävelivät levottomina edestakaisin kuin pelästyneet
varikset. Kun he vihdoinkin näkivät Couteauskan, alkoivat he yhteen
suuhun rääkyä, ja kaikki viisi hyökkäsi ahnaasti hänen kimppuunsa.
Vaihdettuaan paljon haukkumasanoja ja selityksiä yhtyivät kaikki nuo
kuusi vihdoin yhteen ryhmään ja hyökkäsivät junaan hameitten ja
hatunnauhain liehuessa, lapset sylissä, aivankuin petolinnut, jotka
pelkäävät, ett'eivät ehdi raadolleen. He peittyivät savuun ja katosivat
höyrypillin kimakasti viheltäessä.

Mathieu seisoi yksin kansanjoukossa. Tällä tavalla veivät petolinnut
joka vuosi Pariisista kaksikymmentätuhatta lasta, joita senjälkeen ei
kukaan saanut enään nähdä. Ei siinä kyllin, että ihmiskylvö turmeltiin,
heitettiin polttavaan kivistöön, ei siinä kyllin, että sikiön ulosajo ja
lastenmurhat saivat aikaan suuren mieshukan, vaan eläväkin sato
korjattiin huonosti, puolet siitä hävitettiin, muserrettiin, murhattiin.
Voitonhimoisia varasnaisia ja murhaajia saapui kaikilta ilmansuunnilta
ja he veivät pois niin paljon äskensyntynyttä, jokeltavaa elämää kuin
heidän syliinsä mahtui heittääkseen sen sitten kuoleman kitaan. He
vakoilivat porteilla ja vainuivat jo matkan päästä viattomain lasten
veren hajua. Lastivaunut jyrisivät matkoillaan rautatieasemille, niihin
tyhjennettiin kehdot, löytölastenkotien ja kasvatuslaitosten salit,
vaivaishoidon perustamat synnytyslaitokset, kätilöitten epäilyttävät
pesät. Kaikki nuo pienet kääröt heitettiin yhteen kasaan, vietiin pois,
jaettiin tuolla kaukana tullakseen sitten murhatuiksi. Se oli vimmattua
tuhoamista, viikate niitti alituisesti tähkäpäitä, ja elonaika kesti
läpi koko vuoden. Niinkuin nuo pienokaiset olivat tulleet huonosti
kylvetyiksi ja heistä huonosti sato kootuksi, samoin tullaan heitä
huonosti elättämään. Se oli suurenmoinen verilöyly, elinvoimaisimmat
lapset tapettiin sillä, että ne otettiin pois äideiltänsä, ainoalta
imettäjältä, jonka maito antoi elämää.

Veri syöksi äkkiä Mathieun sydämeen, kun hän tuli ajatelleeksi
Mariannea, joka terveenä ja kukkeana odotti häntä Yeusen sillalle pikku
Gervais rinnoillaan. Ne numerot, joita Mathieu oli silmäillyt, tulivat
nyt äkkiä hänen mieleensä. Niissä departementeissä, joissa
lastenkasvatusta harjoitettiin ammattina, oli pikkulasten
kuolinprosentti viisikymmentä, paremmissa neljäkymmentä ja pahimmissa
seitsemänkymmentä. On laskettu, että noita lapsia on sadassa vuodessa
kuollut seitsemäntoista miljoonaa. Kuolevaisuuden keskimäärä oli jo
kauvan ollut sata ja satakaksikymmentätuhatta vuodessa. Pahimmat
ihmisteurastajahallitukset, suurimpain valloittajain verilöylyt eivät
ole saaneet aikaan sellaista ihmishukkaa. Se oli jättiläistaistelu,
jonka Ranska menetti joka vuosi, kuilu, joka nieli kaiken voiman, kaikki
toiveet. Välttämätön tulos tästä on kansan kukistuminen ja hullumainen
itsemurha.

Kauhu valtasi Mathieun ja hän pakeni tuntien vastustamattoman halun
saada lohdutusta Mariannelta; hänessä oli rauhaa, viisautta ja
terveyttä.




III


Eräänä tuorstaina söi Mathieu aamiaista tohtori Boutanin luona pienessä
alakerroksessa Universitekadun varrella, Palais-Bourbonin tuolla puolla,
jossa hän oli asunut enemmän kuin kymmenen vuotta. Vastoin
periaatteitaan, jota hän usein itsekin nauroi, oli tuo hedelmällisyyden
innokas apostoli jäänyt poikamieheksi, ja hän selitti tämän asian
hyväntahtoisella ja leikillisellä tavallaan siten, että hänellä on näin
ollen enemmän aikaa kirvoittaa toisten vaimoja. Hänellä oli niin paljon
työtä, että hänellä ei ollut vapautta tuskin muulloin kuin
aamiaistunnilla, niin että jos joku ystävä tahtoi keskustella hänen
kanssaan vakavista asioista, kutsui hän tämän mielellään yksinkertaisen
poikamiehen pöytäänsä, jossa suurimmalla kiireellä nautittiin muna,
kotletti ja kuppi kahvia.

Mathieu tahtoi kysyä häneltä neuvoa eräässä tärkeässä asiassa. Kaksi
viikkoa vielä mietittyään oli hän yhä sen ajatuksen vallassa, että hän
antautuu maanviljelykseen, koettaa kohottaa kaikkein halveksima
Chantebled oikeaan arvoonsa, ja se kiusasi häntä suuresti, ett'ei hän
voinut tehdä mitään päätöstä. Joka päivä kiihtyi hänessä vastustamaton
halu elämän synnyttämiseen; hän oli löytänyt elämänsä työn ja voi nyt
tuskin enään nukkuakaan, sillä niin halusi hän saada luoda terveyttä,
voimaa ja rikkautta. Mitä suuria toiveita täytyikään hänellä olla
uskaltaakseen ryhtyä työhön, joka näytti niin uhkarohkealta ja jonka
suuren, tulevaisen merkityksen ainoastaan hän itse tiesi! Ja kenen
kanssa voisi hän vapaasti keskustella tästä aineesta, kenelle voisi hän
kertoa viimeisiä epäilyjään? Kun hän tuli ajatelleeksi kysyä neuvoa
Boutanilta, pyysi hän ainoastaan keskustelua hänen kanssaan. Tohtori oli
se uskottu, jota hän tarvitsi, rohkea, ennakkoluuloton mies, joka
intohimoisesti rakasti elämää, jolla oli laaja käsityskyky, joka ei
pikkumaisesti takertuisi ensimäiseen käytännölliseen vaikeuteen.

Heti kun he olivat istuneet pöytään, alkoi Mathieu ripittää itseään,
selvitti kaikki unelmansa, oman runoelmansa, kuten hän itse leikillään
sanoi. Tohtori kuunteli keskeyttämättä häntä, nähtävästi huvitettuna
asiasta. Kun häntä pyydettiin lausumaan mielipiteensä, sanoi hän:

"Minä en voi antaa teille mitään käytännöllistä neuvoa, ystäväni, sillä
minä en ole koskaan istuttanut edes salaatintainta. Ja teidän
suunnitelmanne tuntuu minusta rohkealta, niin että jokainen ammattimies,
jolta te kysyisitte neuvoa, varmaankin kehoittaisi teitä mitä
painavimmilla sanoilla heittämään sikseen koko aikeen. Mutta te puhutte
tuosta asiasta sellaisella luottamuksella, sellaisella palavalla
rakkaudella, joka minunkin, kokemattoman, saa siihen varmuuteen, että te
onnistutte. Toiselta puolen hyväksytte te kaikki minun aatteeni; enemmän
kuin kymmenen vuotta olen minä ehtimiseen saarnannut sitä oppia, että
Ranskan, jos se tahtoo uudestaan lapsirikkaita perheitä, täytyy enemmän
rakastaa ja viljellä maata, paeta kaupungeista ja antautua terveelliseen
ja raittiisen maaelämään. Mitä minä voin muuta kuin hyväksyä teidän
mielipiteenne? Vieläpä minä epäilenkin teitä siitä, että olette tullut
tänne -- niinkuin muutkin, jotka pyytävät neuvoa -- yksinomaan siinä
uskossa, että löytäisitte minussa vastustajan."

Molemmat nauroivat sydämellisesti. Kun Boutan oli kysynyt Mathieultä,
millä pääomalla hän alkaisi yrityksensä, vastasi tämä aivan
levollisesti, että hän ei aikonut tehdä velkoja, vaan alkaa hätätilassa
ainoastaan muutamilla hehtaareilla, niin varma oli hän työn
valloittavasta voimasta. Hänen päätarkoituksensa oli saada Séguin
luovuttamaan tuon vanhan metsästyspaviljongin ja muutamia hehtaaria
maata sen ympäriltä vuotuista lyhennysmaksua vastaan ja ilman, että
kaikkea pitäisi heti maksaa. Kun hän kyseli tohtorilta sitä seikkaa,
vastasi tämä:

"Niin, minä luulen, että hän on hyvinkin taipuvainen, sillä minä tiedän,
että hän olisi iloinen voidessaan myydä. Tuo äärettömän suuri,
viljelemätön maatila rasittaa häntä suuresti nykyisen yhä kasvavan
rahapulansa aikana. -- Ja ystävämme Beauchêne, oletteko ilmoittanut
hänelle, että aijotte jättää paikkanne?"

"En, en vielä. Ja minä pyydän teitä olemaan niin hyvä, ett'ette ilmaise
minun salaisuuttani: minä en tahdo sanoa hänelle mitään, ennenkuin
kaikki on valmista."

He olivat jo juomassa kahvia, ja tohtori tarjoutui kyyditsemään Mathieun
tehtaalle, hän aikoi itsekin sinne, sillä rouva Beauchêne oli pyytänyt
häntä tulemaan jonakin päivänä tällä viikolla katsomaan Mauricea.
Pojalla, jonka jalat olivat aina kipeät, oli myöskin niin huono
ruuansulatus, että hänen täytyi noudattaa ankaran tarkkaa
ruokajärjestystä.

"Kaikilla lapsilla, joita ei oma äiti ole imettänyt on huono vatsa",
jatkoi Boutan. "Sellaisesta ei teidän urhea vaimonne tiedä mitään, hän
voi antaa lastensa syödä mitä tahansa. Mutta Maurice parka tulee heti
sairaaksi, jos hän syö neljä karviaismarjaa kolmen asemesta. Minä
kyyditsen siis teidät konttooriinne. Mutta ensin täytyy minun ajaa
Roquépine-kadulle valitsemaan imettäjää. Siihen ei mene pitkää aikaa,
toivon minä. Kas niin, nyt lähdetään!"

Vaunuissa kertoi hän, että hän käy rouva Séguinin tähden
imettäjätoimistossa. Siinä talossa ei ollut asiat hyvin. Heti
synnytyksen jälkeen oli Séguin lyhytaikaisessa hellyydessään vaimoaan
kohtaan tahtonut itse valita imettäjän Andréelle, äskensyntyneelle
tytölle. Hän väitti itse ymmärtävänsä hyvin sellaisia asioita, hän
tahtoi saada vahvan imettäjän, suuren ja karkeatekoisen, jolla on
mahtavat rinnat. Mutta lapsi oli kuihtunut jo kahden kuukauden ajan, ja
tohtori oli huomannut, että hän oli hyvin yksinkertaisesti kärsinyt
nälkää. Tuolla jättiläismäisellä imettäjällä ei ollut maitoa, tai
oikeammin sanottu, hänen maitonsa huomattiin tutkittaessa olevan liian
ohutta ja sitäkään ei riittänyt tarpeeksi. Imettäjän muuttaminen oli
vaikea asia. Sattui myrskyisiä kohtauksia, Séguin heitteli ja paukutteli
ovia ja huusi, että hän ei koskaan enää sekaannu mihinkään.

"Minä olen siis saanut toimekseni uuden imettäjän valitsemisen", sanoi
Boutan. "Ja sillä on kiire, sillä minä olen hyvin levoton pikku Andrée
paran tähden. Sellaisia lapsia tulee oikein sääli."

"Mutta miksi ei äiti itse imetä?"

Tohtori kohotti olkapäitään.

"Nyt pyydätte te liikoja. Mitenkä te voitte ajatellakaan, että rikas
pariisitar sellaisessa elämässä, jota hän viettää -- vastaanottoja,
päivällisiä, illatsuja, ainaisia vierailuja ja kaikenlaisia hienon
maailman velvollisuuksia -- voi alistua sellaiseen ikävään ja
pitkäaikaiseen velvollisuuteen, että imettäisi itse lapsensa? Se olisi
viidentoista kuukauden paasto. Minä en nyt tahdo puhuakaan rakastuneista
ja mustasukkaisista vaimoista, jotka, kun heidän on valittava lapsensa
ja miehensä välillä, valitsevat jälkimmäisen, säästävät itseään yksin
miestään varten siitä pelosta, että mies kääntää heille selkänsä. Pikku
rouva Séguin teeskentelee, kun hän näyttää surulliselta ja sanoo, että
hän olisi niin mielellään tahtonut imettää itse, mutta että hän ei voi
maidon puutteen tähden. Tosiasia on kuitenkin se, ett'ei hän ole koskaan
koettanutkaan ja että hänestä olisi tullut ensimäiselle lapselleen yhtä
hyvä imettäjä kuin kenestä muusta tahansa. Mutta nyt on hän tullut
kelvottomaksi sellaiseen ponnistukseen tyhmän, epäterveellisen elämänsä
kautta. Ja pahinta on, että äidit, jotka eivät itse imetä, tulevat
kolmannessa tai neljännessä polvessa todellakin kykenemättömäksi siihen,
rinnat menettävät kykynsä eroittaa maitoa. Siinä meidän tulevaisuutemme:
rotu, jossa on viheliäisiä, terveydeltään turmeltuneita naisia, jotka
ehkä voivat silloin tällöin synnyttää lapsen, mutta ovat tykkönään
mahdottomat imettämään."

Mathieu muisti nyt, mitä hän oli nähnyt rouva Bourdieun luona ja
löytölastenkodissa. Hän kertoi mietteistään, ja Boutan kohotti
olkapäitään. Hän arveli, että vielä on äärettömän paljon työtä tehtävä
ihmiskunnan hyväksi. Yksityinen hyväntekeväisyys sai jo paljoa aikaan,
ja se oli hyvä, mutta ainoastaan uudet lait voivat pelastaa kansan:
naista pitäisi auttaa ja tukea aina raskauden ensimäisistä vaikeista
päivistä asti, hänet pitäisi vapauttaa raskaasta työstä ja häntä olisi
pidettävä pyhänä; sitten saisi hän synnyttää lapsensa levossa ja
rauhassa, vaikkapa salaisuudessakin, jos hän niin tahtoo, ja ilman, että
häneltä vaaditaan muuta kuin äitinä olemista; parantumisen aikana
pitäisi hänen ja lapsen saada hyvä hoito, samoin pitkällisenä
imetysaikana, aina siihen asti kuin hän taas voisi ruveta terveeksi ja
voimakkaaksi puolisoksi. Sitä varten pitäisi ryhtyä laveisin
toimenpiteisiin, perustaa suojakoteja turvattomille naisille,
parannuskoteja, laatia suojeluslakeja ja panna toimeen avustuskassoja
imettäviä äitejä varten. Kuolevaisuuden vastustamiseksi pikkulasten
keskuudessa oli ainoastaan yksi pätevä ja vaikuttava keino: ennättää sen
edelle. Ainoastaan estävillä keinoilla voisi lopettaa äskensyntyneitten
lasten hirveän uhraamisen, parantaa tuon aina ammottavan haavan kansan
kyljessä, joka heikontaa sitä, murhaa sen hiljalleen päivä päivältä.

"Ja kaiken tämän", jatkoi tohtori, "voi yhdistää siihen yhteen
totuuteen, että äidin pitää itse imettää lapsensa. Meidän
kansanvaltaisessa yhteiskunnassamme tulee nainen heti raskaaksi
tultuaan pyhäksi. Hän on kaiken suuruuden, kaiken voiman ja kaiken
kauneuden symbooli. Hänen pitäisi olla meidän uskontomme. Kun me olemme
oppineet kunnioittamaan äitiä, niin silloin on ensin isänmaa ja sitten
ihmiskunta pelastettu. Sentähden tahtoisin minä, että lastaan imettävän
äidin kuva tulisi inhimillisen kauneuden korkeimmaksi ilmaisumuodoksi.
Mutta miten me saamme meidän pariisittaret, kaikki meidän ranskattaret
vakuutetuksi siitä, että naisen kauneus on siinä, että hän on äitinä
lapsi sylissään? Sinä päivänä, jolloin se tulee yhtä muodinmukaiseksi
kuin sileäksi kammatut hiukset ja kapeat hameet, olemme me maailman
mahtavin kansa!"

Hän näytti aivan epätoivoiselta siitä, kun ei tietänyt, mitenkä voisi
muuttaa tavat, ja jatkoi sitten:

"Minun mielestäni on äitien imettäminen tärkeintä kaikista. Jokainen
äiti, joka voi imettää eikä tee sitä, on rikoksellinen. Erityisissä
tapauksissa, kun äiti on aivan kykenemätön täyttämään velvollisuuttaan,
on meillä sarvi, joka, jos se pidetään puhtaana ja siihen käytetään
steriliseerattua maitoa, voi antaa erittäin hyvät tulokset. Mutta lasten
antaminen kasvatusäideille maaseudulle on melkein samaa kuin murhaisi
ne, ja imettäjän ottaminen on häpeällinen toimenpide, lukemattomien
onnettomuuksien, niin usein rikoksienkin lähde, sillä sen kautta
uhrataan tieten ja taiten sekä äidin että imettäjän lapsi."

Vaunut pysähtyivät Roquépine-kadulle erään imettäjätoimiston eteen.

"Minä voin lyödä vetoa siitä, että te ette koskaan ole ollut sisällä
imettäjätoimistossa, vaikka te olette viiden lapsen isä."

"En, en koskaan."

"Tulkaa nyt sitten mukaan. Ihmisen pitää tuntea kaikkea."

Roquépinekadun imettäjätoimisto oli paras ja tunnetuin tässä osassa
kaupunkia. Sitä johti rouva Broquette, neljänkymmenen vuotias, vaaleahko
nainen, jolla oli arvokas ulkonäkö ja joka oli hieman rokonarpinen,
aina lujaan nyöritetty ja puettu kellervänruskeaan tahtisilkkileninkiin.
Mutta vaikka hän oli talon loistona ja arvona, oli mies kuitenkin sen
sieluna. Hän oli pieni viidennelläkymmenellä oleva mies, jolla oli
suipponenä ja vilkkaat silmät ja liikkuva kuin kärppä. Hänen toimenaan
oli järjestyksen ylläpitäminen toimistossa, imettäjäin valvominen ja
kasvattaminen, hän otti heidät vastaan, teroitti heille puhtautta,
opetti heitä hymyilemään ja olemaan rakastettavaisia, esti heidän liijan
paljoa syömästä. Hän oli jalkeilla aamusta iltaan, torui heitä ja piti
tyrannivaltansa alla koko tuon joukon likaisia, yksinkertaisia, usein
valehtelevia ja epärehellisiä naisia. Tuo vanha, ränsistynyt talo
kosteine pohjakerroksineen, jossa vieraat otettiin vastaan, ja molempine
yläkertoineen, joissa kummassakin oli kuusi makuuhuoneeksi järjestettyä
huonetta, oli oikeastaan jonkinlainen hotelli, jossa imettäjät makasivat
yönsä lastensa kanssa. Siellä kulki edestakaisin talonpoikaisnaisia,
jotka samana aamuna olivat saapuneet Pariisiin, laahasivat kapsäkkejään
ja kantelivat sylilapsiaan ja täyttivät huoneet, käytävät ja
vastaanottosalit melulla ja pahalla hajulla. Sitäpaitse oli talossa
neiti Broquette, Hermine, kalpea, viisitoista vuotias tyttö,
pitkäkasvuinen heilakka ja vähäverinen, joka sulavana neitsyytenä kulki
ympäriinsä tässä osaksi paljastettujen ihmisten kuhinassa, tässä enemmän
tai vähemmän maidokkaitten imettäjäin tungoksessa.

Boutan, joka tunsi talon erittäin hyvin, astui sisään Mathieu
seurassaan. Oikealle eteisestä oli konttoori, jossa rouva Broquette
halukkaitten pyynnöstä näytteli imettäjiä, jotka oleskelivat seuraavassa
huoneessa sylilastensa kanssa. Konttoorissa oli vanhat empiremalliset
huonekalut, verhotut punaisella shagilla ja kullattu pöytäkello.
Eteisestä oikeaan, keittiön vieressä, oli yhteinen ruokasali, jossa oli
kaksi pitkää vahakankaalla päällystettyä pöytää ja muutamia repaleisia
olkituoleja. Jo ovessa pisti nenään inhoittava haju, pesuveden,
hapantuneen maidon, siivottomain lapsen riepujen ja kaikkein noitten
talonpoikaisnaisten likaisten alushameitten löyhkä.

Mutta kun Boutan aukasi konttoorin oven, oli rouva Broquette juuri
näyttämässä eräälle siellä istuvalle vanhalle herralle kokonaista
imettäjälaumaa. Hän tunsi heti tohtorin ja teki anteeksi pyytävän
liikkeen.

"Ei, ei, jatkakaa te vaan", sanoi tohtori. "Minulla ei ole kiirettä, me
voimme odottaa."

Avoimesta ovesta näki Mathieu Herminen, talon tyttären, istuvan ikkunan
vieressä shagilla päällystetyssä nojatuolissa ja lukevan romaania, ja
äiti seisoi tuossa arvokkaan näköisenä ja ylisti tavaraansa vanhalle
herralle, joka ei näyttänyt voivan tehdä valintaansa.

"Me menemme puutarhaan", sanoi tohtori nauraen.

Ilmoituksissaan mainitsi tämä liike, että heillä on puutarhakin, raitis
ilma, vieläpä puukin, eli sanalla sanoen maaseutu. He aukasivat lasioven
ja näkivät puun luona penkillä vahvajäsenisen tytön, luultavasti äsken
saapuneen, ja tämä pyyhkieli lapsensa takapuolta sanomalehden palasella.
Tyttö itse näytti likaiselta, hän ei ollut vielä saavuttuaan ennättänyt
peseytyä. Eräässä nurkassa oli läjässä keittiöstä heitettyjä esineitä,
särkyneitä vateja, vanhoja rasvaisia ja ruostuneita talouskapineita.
Toisella puolen on imettäjiä varten varattu odotussali lasiovineen, ja
sieltäkin haisi ulos kloakki, kuivamaan asetettuja repaleita, jo
hapantuneita lastenriepuja.

Mutta äkkiä hyökkäsi herra Broquette esiin, ei tiedetty mistä. Hän oli
nähnyt äsken Boutanin, hyvän kauppatuttavansa.

"Vai niin, onko minun vaimoni muissa puuhissa. Minä en millään ehdolla
voi sallia teidän jäädä tänne. Tulkaahan kaikin mokomin minun kanssani."

Hänen pienet kärpänsilmänsä olivat huomanneet tuon likaisen tytön, joka
oli pyyhkimässä lastaan, ja hän oli hyvin levoton siitä, että herrat
saavat noin paljon nähdä talon salaisuuksia. Tohtori oli juuri vienyt
toverinsa salin ikkunan eteen, josta oli kaikkea muuta kuin suloista
katsella mistään välittämättömiä imettäjiä. He aukasivat leninkinsä
napit, venyttelivät, haukottelivat istuessaan tuntikaudet pitkillä
penkeillä odotellen ostajaansa; lepuuttaakseen käsiään panivat he
lapsensa pöydälle, joka aina oli niitä täynnä; lattialla oli rasvasia
papereita, leivän palasia ja likaisia riepuja kaikkialla. Nuo molemmat
herrat tunsivat tarvetta oksentaa tuossa inhoittavassa lehmänavetassa.

"Seuratkaahan kaikin mokomin minua, herra tohtori", sanoi Broquette
uudestaan.

Mutta sitten väitti hän, että hänen täytyy talon arvon vuoksi nuhdella
tuota vahvajäsenistä tyttöä. Ja hän alkoi:

"Kuulkaa nyt, likaliisa, ettekö voi pestä penikkaanne haalealla vedellä?
Miksi ette mennyt heti tuonne ylös puhdistamaan itseänne? Pitääkö minun
välttämättömästi kaataa ämpäri vettä niskaanne?"

Hän ajoi pois tytön, joka pakeni pelästyneenä. Viedessään näitä molempia
herroja konttooriin, valitteli hän:

"Oi, herra tohtori, jos te tietäisitte, kuinka vaikeata minun on saada
nuo tytöt edes pesemään kätensä! Me itse, jotka olemme niin puhtaita,
jotka ylpeilemme siitä, että meidän talomme pitää olla vaatimusten
mukainen! Jos täällä on ainoakin pölyn hiukkanen, niin ei se ole minun
vikani."

Mutta kun tyttö tuli ylös, syntyi kauhea meteli yläkerroksissa.
Luultavasti sota ja tappelu. Niitä portaita virtasi alas karkeilla
haukkumasanoilla sekoitettu löyhkä. Vihdoin muuttui se sietämättömäksi.

"Minä pyydän anteeksi", sanoi herra Broquette. "Vaimoni ottaa heti
teidät vastaan."

Hän lensi portaita ylös ketterästi kuin kissa. Hänen ärjyvä äänensä
kuului ylhäältä. Sitten syntyi äkkiä kuolonhiljaisuus. Kuului ainoastaan
rouvan ääni, joka konttoorissa yhä vaan kehui tavaraansa.

"Niin, ystäväni", sanoi Boutan Mathieulle, kun he kävelivät edestakaisin
eteisessä, "ulkopuoli ei juuri paljonkaan herätä huomiota. Minä
toivoisin voivani näyttää teille, millaisia nämät ihmiset ovat
sisäpuoleltaan. Ja kuitenkin on tämä liike yksi siedettävistä,
on muita paljon pahempia, joita poliisin täytyy väliin sulkea
liian suurten väärinkäytösten tähden. Luonnollisesti on olemassa
poliisimääräyksiä, jotka pakoittavat imettäjäin olemaan varustettuja
siveellisyystodistuksella ja muilla papereilla, jotka heidän täytyy ensi
päivänä näyttää prefektuurissa saadakseen sen suostumuksen. Mutta nuo
ovat ainoastaan näennäisiä varovaisuuskeinoja, joka ei estä imettäjäin
antamasta vääriä tietoja maitonsa vanhuudesta taikka lainaamasta
terveitä lapsia omain sairasten lastensa sijaan. Ette voi ajatellakaan
kaikkia niitä vaarallisia valheita, joita nuo naiset keksivät
ansaitakseen rahaa. Ja se onkin hyvin luonnollista; jo se seikka, että
he ovat valinneet imettäjän ammatin, asettaa heidät minun silmissäni
alemmaksi kaikkia muita ihmisiä. Sillä ei ole ainoatakaan muuta niin
surkuteltavaa ja alentavaa ammattia. Monet tytöt, jotka ennen ovat
olleet siveellisiä, hankkivat itselleen rakastajan aivan samalla tavalla
kuin lehmä viedään sonnin luokse, jotta saataisiin maitoa. Lapsi on
ammatti-imettäjän silmissä ainoastaan välttämätön sivuasia. Niin pian
kuin se on syntynyt, ja äitejä voidaan lypsää, ei lapsesta enään
välitetä, ja aivan samantekevää on, vaikka se kuoleekin. Tuo on
eläimellisen alentumisen huippu ja siveellisen käsityskannan hullumainen
puute. Ja ajatelkaa tämän häpeällisen kaupan surullisia seurauksia,
sillä vaikka se lapsi, jolle imettäjä myy maitonsa, usein kuolee tästä
maidosta, jota ei luonto ole sille määrännyt, niin sattuu melkein aina,
että imettäjän lapsi kuolee myöskin huolimattoman hoidon ja huonon
ravinnon tähden; siinä on siis kaksi uhria, ja molemmat äidit ovat
syylliset mitä halpamaisimpaan murhaan, noitten juuri äsken syntyneitten
olentoparkain murhaan, ja näitten olentojen kuoleminen ei koske
kehenkään, vaikka meidän pitäisi kaikkien siitä syystä huudahtaa
kauhusta. Niin, siinä on pohjaton kuilu, koko maa syöksee siihen ja se
nielee koko kansan, ell'ei laata maksamasta veriveroa tuolle hirviölle."

Kun nuo molemmat miehet keskustellessaan pysähtyivät ruokasalin oven
eteen, joka oli auki, näkivät he siellä Couteauskan, joka istui
ruokailemassa kahden kauniin, siististi puetun talonpoikaisnaisen
kanssa. Aterian aika oli ohitse, ja kaikki kolme söi suurimmalla
kiireellä kylmää ruokaa ilman lautasia ja kahveleita. Couteauska oli
luultavasti äsken tuonut ja jättänyt konttooriin imettäjälaumansa, ja
söi nyt kiireesti jatkaakseen sitten kiertokulkuaan niitten kahden
kanssa, jotka hänellä oli jälellä. Ruokasalista, jossa oli
viinipilkuista tahraantunut pöytä ja tapetit rasvapilkkuja täynnä,
virtasi vastenmielinen, ummehtunut ilma.

"Vai niin, te tunnette Couteauskan", huudahti Boutan, kun Mathieu oli
kertonut kohtauksistaan hänen kanssaan. "Sitten olette te jo tehnyt
tuttavuutta itse paholaisen äidin kanssa, pahimman noidan kanssa
kaikkein velhojen joukossa. Ja ajatelkaahan, että hän on meidän
kiitetyssä yhteiskunnassamme hyödyllinen hammasratas, ja minä tulen
luultavasti hyvin iloiseksi, jos voin valita yhden niistä imettäjistä,
joita hän on tuonut tänne!"

Mutta nyt käski rouva Broquette rakastettavalla tavallaan heidän
tulemaan konttooriin. Oltuaan kauvan epätiedossa parhaimpien imettäjäin
suhteen, joita liikkeellä oli myytävänä, oli tuo vanha herra lähtenyt
pois valitsematta ketään; hän oli luvannut tulla toisen kerran.

"Mutta on ihmisiä, jotka eivät tiedä, mitä tahtovat", selitti rouva
Broquette. "Mutta se ei ole minun vikani, minä pyydän tuhannesti
anteeksi, herra tohtori. Jos te tahdotte hyvän imettäjän, tulette kyllä
olemaan tyytyväinen, minä olen juuri saanut tuotetuksi aivan
erinomaisia. Minä näytän niitä teille."

Hermine ei ollut edes viitsinyt nostaa silmiään romaanistaan. Hän istui
nojatuolissaan jatkaen lukuaan, vähäveriset kasvot ikävystyneen
näköisinä. Mathieu istahti hieman syrjään ja seurasi Boutania, joka
seisoi siinä katse terävänä kuin kenraalin, joka tarkastaa rykmenttiään.
Ja sitten alkoi joukkojen ohitse marssiminen.

Rouva Broquette aukasi konttoorin ja ruokasalin välisen oven ja johti
arvokkaana ja tyyneesti esiin parhaat imettäjänsä, kolme kerrallaan,
jokaisella lapsensa sylissä. Tusinan verran kulki tarkastuspaikan
ohitse, lyhyitä ja paksuja, pitkiä hongankolistajia, tummaverisiä ja
sirohiuksisia, vaaleaverisiä, joilla oli valkea iho, rumia ja kauniita.
Mutta kaikkein huulilla oli sama yksinkertainen ja levoton hymy,
silmissä sama sellaisen orjattaren tuskallinen katse, joka pelkää,
ett'ei kukaan häntä osta. He koettivat kaupita itseään, koettivat
liehakoida kömpelöllä tavallaan, heidän kasvonsa loistivat niin pian
kuin luulivat ostajan tarttuneen koukkuun, mutta synkkenivät yhtä
nopeasti, ja he silmäilivät jurosti kilpailijattariaan heti kuin näytti
siltä, että nämät voittaisivat. He marssivat sisään rivissä kuin hanhet
ja palasivat takaisin samalla tavalla kolisevine jalkineineen, väsyneinä
ja pelokkaan näköisinä. Pienen tarkastelun jälkeen valitsi tohtori
noista kahdestatoista erilleen kolme. Sitten alkoi hän tutkia kutakin
heistä erikseen.

"Näyttää siltä, että tohtori ymmärtää asiansa", sanoi rouva Broquette
kohteliaasti hymyillen. "Minulla ei usein ole sellaisia helmiä kuin
tämä. Hän on äskettäin tullut, muutenhan hän jo olisi viety täältä.
Hänestä voin mennä takuuseen kuin itsestäni, sillä minä olen jo ennen
hankkinut hänelle paikan."

Hän oli noin kuudenkolmatta vuotias tyttö, tummaverinen, keskikokoinen,
jotenkin karkeatekoinen ja hänellä oli paksut, yksinkertaiset kasvot ja
ulkoneva alaleuka. Ja kun hän jo ennen oli ollut imettäjänä, osasi hän
käyttäytyä hyvin.

"Vai niin, tämä lapsi ei ole teidän ensimäisenne."

"Ei, se on kolmas."

"Ettehän te ole naimisissa?"

"En."

Boutan näytti tyytyväiseltä, sillä vaikka tämä oli kuin kehoitus
kevytmielisyyteen, etsittiin naimattomia imettäjiä kuitenkin enemmän. He
ovat taipuvaisempia, rakastettavampia, myöskin halvempia pitää, ja
heidän selkänsä takana ei ole kokonaista perhettä tai miestä, josta
tulee ikävä rasitus.

Kun tohtori oli selaillut hänen todistuksiaan, alkoi hän tarkan
tutkinnon. Hän katsoi imettäjän ikeniä ja tuli vakuutetuksi siitä, että
hänellä oli valkeat, terveet hampaat. Sitten tutki hän tarkkaan rinnat
ja maidon laatua sekä paljouden. Hän oli lypsänyt muutamia pisaroita
maitoa käteensä, maisti sitä ja meni sitä sitten katsomaan valoisampaan
paikkaan.

"Hyvä on, hyvä on", sanoi hän tuontuostakin.

Vihdoin kääntyi hän lapseen, jonka äiti oli pannut nojatuoliin ja makasi
siinä hiljaan silmät avoinna. Se oli poika, korkeintaan kolmen kuukauden
vanha, terve ja tukeva. Kun tohtori oli katsellut hänen jalkapohjiaan,
tarkasteli hän suun limakalvoa ja anus-reikää, sillä perinnöllistä
kuppatautia täytyy aina pelätä. Hän ei huomannut mitään tämän taudin
oireita.

Hän katsoi nyt ylös ja kysyi:

"Onko lapsi teidän omanne?"

"Mistähän minä muualtakaan olisin sen saanut?"

"Niitä voi lainatakin."

Tarkastus oli loppunut. Hän ei lausunut päätöstään heti, hän katseli
vielä imettäjää hetken jonkinlaisella epäluulolla, vaikka tämä näyttikin
täyttävän hänen vaatimuksensa.

"Onko teidän sukunne tervettä, eikö kukaan teidän sukulaisistanne ole
koskaan kuollut keuhkotautiin?"

"Ei koskaan."

"Niin, ettehän te luonnollisesti tunnustaisi sitä minulle. Sellainen
sarake pitäisi olla todistuskirjoissa. Oletteko te raitis, ettekö te
juo?"

"Oo...!"

Nyt suuttui imettäjä ja tohtorin täytyi lepytellä häntä. Mutta hänen
kasvonsa alkoivat loistaa suuresta ilosta, kun tohtori kohottaen
olkapäitään, joka merkitsi, että tällaisissa tapauksissa on aina vaara
tarjona, lausui:

"No hyvä, se on päätetty, minä otan teidän. Jos voitte lähettää lapsenne
kotiin heti, saatte jo tänä iltana tulla uuteen paikkaanne. Mikä teidän
nimenne on?"

"Marie Lebleu."

Rouva Broquette ei ollut sekaantunut tohtorin tarkasteluihin, mutta hän
oli ollut koko ajan hyvin majesteetillisen näköinen, sillä olihan hän
talon osoitekilpi, vakuutus sen puhtaasta liikemoraalista. Hän kääntyi
nyt tyttärensä puoleen:

"Hermine, mene katsomaan, onko rouva Couteau vielä täällä."

Mutta koska tuo nuori nainen ei liikahtanutkaan paikaltaan, katsoi äiti
parhaaksi toimittaa itse asiansa. Hän tuli takaisin Couteauskan kanssa,
joka oli juuri ollut lähtemäisillään molempain kauniitten tyttöjensä
kanssa. Tytöt jäivät eteiseen odottamaan.

Tohtori sopi raha-asioista, kahdeksankymmentä frankia kuukaudessa
imettäjälle, neljäkymmentäviisi frankia välitystoimistolle siihen
laskettuna maksu imettäjän asunnosta ja ruuasta, jonka uusi isäntäväki
sai vähentää imettäjän palkasta, mutta jota ei kuitenkaan tehty. Sitten
vielä kolmekymmentä frankia imettäjän lapsen kotiin lähettämisestä ja
juomarahat sille, joka lapsen vei.

"Minä matkustan kotiin illalla", sanoi Couteauska, "ja minä otan
mielelläni pienokaisen mukaani. Antinkatu, sanoitte te? Minä tiedän,
minä tiedän, siinä talossa on minun kotipaikaltani kotoisin oleva
kamarineiti. Marie voi lähteä heti sinne. Kahden tunnin perästä, kun
olen toimittanut omat asiani, tulen minä noutamaan hänen lapsensa."

Avonaisesta ovesta näki Boutan nyt nuo molemmat talonpoikaistytöt, jotka
nauroivat ja tyrkkivät toisiaan kyynäspäillään.

"Noita ette te ole näyttänyt minulle. He näyttävät sieviltä. Ovatko he
imettäjiä?"

"Imettäjiäkö, eivät ole!" vastasi Couteauska ja hymyili. "He ovat
tyttöjä, joille minä olen luvannut hankkia paikan."

Kun hän oli tullut sisään, oli hän katsonut kieroon Mathieutä, jota hän
muuten ei näyttänyt tuntevan. Mathieu istui yhä nojatuolissaan ja
katseli tuota kaupan olevaa karjantarkastusta, kuunteli sitten äänetönnä
tinkimistä äidin kanssa, joka myi itsensä, ja hän tunsi vähitellen
sydämensä täyttyvän vastenmielisyyden ja säälin tunteilla. Häntä
vapisutti, kun Couteauska kääntyi tuohon kauniisen lapseen ja puheli
vievänsä sen mukanaan. Hän oli näkevinään Couteauskan Saint-Lazaren
rautatienasemalla lentää koluuttavan matkaansa kuin petolintu noitten
viiden muun kanssa, joista jokaisella oli mukanaan äskensyntynyt lapsi.
Ja nyt alkoi rosvous taas, yhä enemmän varastettiin elämää ja toivoa
suuresta Pariisista, uusi kuolonsaattue lähti matkaan, ja nyt oli kaksi
lasta hengenvaarassa, imettäjän ja äidin.

Kun Boutan ja Mathieu poistuivat, kohtasivat he Couteauskan ja herra
Broquetten eteisessä vilkkaassa keskustelussa. Jälkimäinen oli vielä
kiihoittunut suukopusta, jota hän oli pitänyt teurastajan kanssa, sillä
hän oli aina hävytön ruokavarainsa hankkijoille ja antoi imettäjäinsä
syödä kelvotonta tavaraa, jota hän oli saanut polkuhinnasta. Samoin
säästi hän rahaa puhtauden kustannuksella; kaikki, mikä ei näkynyt, sai
olla kuinka likaista tahansa. Ja nyt kuiskutteli hän Couteauskan kanssa
ja katseli syrjäsilmin noita kahta kaunista tyttöä, jotka yhä
tirskuivat. Hänelläkin oli luultavasti joku ajatus, joku hyvä paikka
tytöille tarjottavana.

"Kaikenlaisia ammatteja!" sanoi tohtori, kun he nousivat vaunuihin.

Kun he tulivat konetehtaalle, kohtasivat he konetehtaan portin edessä
Morangen ja hänen tyttärensä Reinen, molemmat surupukuun puettuina.
Päivää jälkeen Valérien hautajaisten oli kassanhoitaja taas ryhtynyt
työhönsä tylsällä mielellä, joka melkein oli unohduksen kaltaista. Nyt
näkyi selvästi, että hän oli luopunut kunnianhimoisista unelmistaan,
aikomuksestaan jättää paikkansa koetellakseen onneaan toisaalla. Mutta
hän ei voinut jättää asuntoaan, joka nyt oli hänelle liian suuri ja
kallis: hänen vaimonsa oli asunut siellä, sentähden tahtoi hänkin asua
siellä; hän tahtoi säilyttää kaiken ylellisyytensä, antaa sen lahjaksi
tyttärelleen. Hänen sydämensä koko heikkous ja hellyys kohdistui tähän
lapseen. Hän katseli tuntikaudet tyttöä silmät kyynelissä. Hänellä oli
nyt uusi intohimo, hänen ainoa unelmansa oli antaa tyttärelleen suuret
myötäjäiset, tulla onnelliseksi tuon lapsen kautta, jos hän enään muuten
voi tulla onnelliseksi: hän tuli ahnaaksi, säästi kaikkea, mikä ei
koskenut tytärtä, päätti itsekseen hankkia sivutöitä lisätäkseen
myötäjäisiä. Ilman Reineä olisi hän kuollut ikävään ja yksinäisyyteensä.

"Niin", vastasi Reine erääsen Boutanin tekemään kysymykseen, "minä
saatan pappa parkaa tänne ollakseni oikein varma siitä, että hän kävelee
vähän, ennenkuin ryhtyy työhönsä. Muulloin istuu hän huoneesensa
sulkeutuneena eikä liiku paikaltaan."

Kotonaan eli Morange todellakin surun ja omantunnon vaivojen murtamana,
sulkeutuneena huoneesensa, jossa oli kokoelma eri aikoina otettuja
valokuvia hänen vaimostaan, tusina muotokuvia, jotka hän oli ripustanut
seinille.

"Tänään on niin kaunis ilma, herra Morange", sanoi Boutan, "siinä teitte
oikein, että tulitte ulos kävelemään."

Tuo miesparka katsoi kummastuneena ylöspäin ja katseli sitten aurinkoa,
aivankuin hän ei olisi sitä koskaan ennen nähnyt.

"Niin, se on totta, nyt on kaunis ilma. Ja sen lisäksi on Reinelle hyvin
terveellistä käydä ulkona hieman."

Hän katseli hellästi tuota kaunista tyttöä, jolle surupuku sopi niin
mainiosti. Morange pelkäsi aina, että Reine ikävystyy niinä pitkinä
tunteina, joiksi hän jätti hänen yksinään palvelustytön kanssa.
Yksinäisyys oli hänelle itselleen niin kiusoittavaa, se oli aivan täynnä
muistoja vaimovainajastaan, jonka tähden hän itki ja jonka kuolemasta
hän syytteli itseään.

"Pappa ei tahdo uskoa, että minun ijälläni ei koskaan ole ikävää", sanoi
tuo nuori tyttö iloisesti. "Siitä asti kuin äitiparkani kuoli, on minun
täytynyt olla pikku emäntänä. Ja muuten tulee paroonitar noutamaan minua
väliin."

Hän huudahti nähdessään vaunujen pysähtyvän katukäytävän viereen. Erään
naisen pää pistäytyi ulos vaunujen ikkunasta ja Reine tunsi hänen.

"Mutta katsokaapa, pappa, tuossahan paroonitar onkin. Hän on varmaankin
ollut meillä, ja Clara on sanonut hänelle, että minä olen saattamassa
sinua tänne."

Niin juuri oli tapahtunutkin. Morange vei kiireesti Reinen vaunujen
luokse; Sérafine ei astunut uloskaan. Ja kun hänen tyttärensä oli
iloisesti hypännyt vaunuihin, jäi Morange siihen vielä hetkeksi
seisomaan ja kiitti lämpimin sanoin onnellisena siitä, että hänen rakas
tyttärensä sai huvitella. Kun hän oli nähnyt vaunujen vierivän pois,
lähti hän konttooriinsa, äkkiä vanhentuneena ja kokoon kyyristyneenä,
aivankuin suru olisi taas alkanut painaa hänen hartioitaan ja murtanut
hänet siihen määrään, ett'ei hän enään muistanut näitä kahta muuta
herraa eikä edes jättänyt jäähyväisiä heille.

"Miesparka!" supatti Mathieu.

Samassa viittasi Beauchêne eräästä ikkunasta Mathieulle, että hän tulisi
yhdessä tohtorin kanssa sinne ylös. He tapasivat Constancen ja Mauricen
pienessä vierashuoneessa, jossa Beauchênekin poltti lopun sikaariaan.
Boutan kysyi heti pojan vointia, sillä lapsen jalat olivat
paljoa paremmat, mutta vatsa epäkunnossa, pieninkin poikkeus
ruokajärjestyksestä sai aikaan ikäviä häiriöitä ruuansulatuksessa.
Sillä aikaa kuin Constance, joka oli hyvin levoton, vaikka hän ei
tahtonut sitä tunnustaa, kyseli tohtorilta lakkaamatta ja kuunteli
hartaudella hänen vastauksiaan, otti Beauchêne Mathieun syrjään.

"Kuulkaa nyt, miksi ette ole kertonut minulle, että kaikki on ohitse
siellä?"

Hänen kasvonsa olivat punaiset ja hän nauroi puhallellen paksuja
savupilviä.

"Se kaunis vaaleanverinen tyttö ... minä tapasin hänen eilen."

Mathieu vastasi tyynesti, että hän ei ole aikonutkaan tehdä tiliä
toimistaan, ennenkuin häneltä kysyttiin, sillä hän ei ensiksi tahtonut
ottaa puheeksi tätä arkaa asiaa. Rahat, jotka hän oli saanut, olivat
riittäneet, maksamatta oli enään vaan muutamia laskuja. Ja hän alkoi
kertoa yksityisseikkoja, mutta silloin keskeytti Beauchêne hänen:

"Tiedättekö, mitä on tapahtunut? Hän on ollut niin julkea, että on
tullut tänne pyytämään työtä, ei minulta luonnollisesti, vaan
naisosaston johtajalta. Minä olin onneksi aavistanut sitä ja antanut
määräykseni, ja johtaja oli vastannut hänelle, että hän ei voi ottaa
Norinea takaisin järjestyksen tähden tehtaassa. Hänen sisarensa
Euphrasie, joka menee ensi viikolla naimisiin, on vielä jälellä.
Voittehan aavistaa, että siitä tulee uusi tappelu heidän välillään. Ja
muuten ... hänen paikkansa ei enään ole täällä minun luonani, ei
tuhannen vietävä olekaan!"

Hän meni ja otti konjakkilasinsa kamiinin päältä, tyhjensi sen, tuli
takaisin ja sanoi iloisella äänellä:

"Hän on aivan liian kaunis työtä tekemään."

Mathieu vaikeni tämän lauseen kuultuaan. Hän tiesi, että Norine, jolla
ei juuri ollut haluakaan vanhaan elämäänsä, riitoihin ja eripuraisuuteen
siellä kotona, oli viettänyt yönsä erään ystävättärensä luona, joka asui
yhdessä rakastajansa kanssa. Koeteltuaan turhaan päästä takaisin
Beauchênen konetehtaasen, oli hän kuulustellut työtä parista muusta
paikasta, mutta erityisemmällä innolla ei hän sentään työtä etsinyt.
Niinä laiskuuden kuukausina, jotka hän oli viettänyt rouva Bourdieun
luona, oli hän alkanut tuntea vastenmielisyyttä tehdaselämään. Nyt
olivat hänen kätensä valkeat ja pehmeät, hänellä ei ollut suurempaa
toivoa kuin saada olla elättinaisena, elää helpolla ostetuissa huveissa,
ja se oli ollut aina lapsuudesta alkain hänen unelmansa.

"Niin, kuten sanottu", jatkoi Beauchêne, "minä olen kohdannut hänen
komeasti puettuna, käsikoukussa erään pitkän parrakkaan herran kanssa,
joka oli niellä hänen silmillään. Se on siis sitä myöten valmista.
Voitte ajatella, millainen helpotus se oli minulle!"

Hän henkäsi syvään, aivankuin sentnerinpaino olisi poistunut hänen
sydämeltään. Tämän ikävän seikkailun jälkeen oli hän ensin koetellut
onneaan erään naidun naisen kanssa, mutta lopettanut sitten suhteensa
tämän kanssa pelosta, että joutuu uuteen apajaan, ja nyt oli hän
palannut takaisin katutyttöihin, muuten samoihin, joitten kanssa hän
hänen luonnollaan oikein viihtyi.

"Tuo loppu tälle asialle oli jo edeltäpäin tietty. Muistakaa, mitä minä
aina olen sanonut. Norine oli luotu juuri tähän ammattiin eikä mihinkään
muuhun. Tuollaiset tytöt ajattelevat ensin säästää itseään jollekin
prinssille, joka maksaisi heille hyvin kalliin palkkion; sitten he
antautuvat ensimäiselle kahvilapalvelijalle ja koettavat tämän jälkeen
iskeä kiinni johonkin hyväntahtoiseen ja herkkäuskoiseen 'parempaan
herraan', jos sellaisia vielä on olemassa. Ja kun se temppu ei onnistu,
ottavat he heti uuden rakastajan ja sitten toisen ... loppumattomiin.
Hm, sellaisista en minä pidä! Onnellista matkaa ja paljon hauskuutta!"

Hän aikoi mennä takaisin vaimonsa ja lääkärin luokse, mutta muisti
sitten erään asian, ja kysyi matalalla äänellä:

"Siis ... lapsi?"

Kun Mathieu kertoi, että hän oli itse seurannut poikaa löytölasten
kotiin tullakseen vakuutetuksi siitä, että hän otettiin sinne, likisti
Beauchêne voimakkaasti hänen kättään ja sanoi:

"Mainiota! Kiitos, rakas ystäväni. Nyt minä olen levollinen."

Hyräillen palasi hän Constancen luokse, joka yhä vielä keskusteli
tohtorin kanssa. Pikku Maurice seisoi nojautuen äitinsä polveen, ja äiti
katseli häntä mustasukkaisella hellyydellä, sellaisilla tunteilla, joita
tuntee äiti, joka huolehtii ainoan poikansa terveyttä ja toivoo, että
pojasta kerran tulee yksi teollisuusruhtinaista. Mutta äkkiä huudahti
hän:

"Se olisi siis minun vikani! Luuletteko te todellakin, herra tohtori,
että ne lapset, joita äitinsä on imettänyt, tulevat aina voimakkaimmiksi
ja voivat paremmin vastustaa kaikkia lastentauteja?"

"Se on aivan varma."

Beauchêne pureskeli sikariaan, kohotti olkapäitään ja purskahti täyttä
kurkkua nauramaan:

"Lorua! Poika elää sata vuotta, talonpoikaisihminen, joka imetti häntä,
oli oikea nais Herkules. Se on siis päätetty, tohtori, te aijotte
pakoittaa kamarit säätämään lain pakollisesta imetyksestä?"

Boutankin nauroi.

"Niin, kernaasti minä puolestani sen tekisin."

Beauchênen tuli nyt oikein hauska, hän kuvaili, mitä muutoksia sellainen
laki tulisi aikaan saamaan yhteiselämässä ja tavoissa, seuraelämä
lakkaisi, salongit sulettaisiin yleisen imetyksen tähden, ei ainoakaan
naisen vartalo pysyisi sellaisena, että sitä voisi näyttää kauvemmaksi
kuin kolmenkymmenen vuoden ikään, miesten täytyisi perustaa yhtiöitä,
hankkia itselleen haaremi, josta he sitten voisivat vuokrata
ylimääräisiä vaimoja, kun heidän omat vaimonsa sulkeutuvat huoneisinsa
imettämään.

"Te aijotte siis panna toimeen vallankumouksen, vai kuinka?"

"Niin juuri, vallankumouksen", sanoi tohtori hiljaisella äänellä. "Eikä
se jääkään tulematta."




IV


Mathieu oli nyt ajatellut loppuun suuren suunnitelmansa, hän oli
päättänyt ruveta viljelemään Chanteblediä ja herättää sen maaperästä
nukkuvan hedelmällisyyden.

Eräänä aamuna ilmoitti hän Beauchênelle, että hän aikoi jättää paikkansa
kuukauden loputtua. Hänellä oli edellisenä päivänä ollut pitkä
keskustelu Séguinin kanssa ja hän oli saanut varman tiedon siitä, että
Séguin luovuttaa vanhan metsästyspaviljonginsa ja kaksikymmentä
hehtaaria maata sen ympärillä hyvin huokeilla ehdoilla. Niinkuin Mathieu
oli luullut tietävänsä, oli Séguin hyvin sekavissa taloudellisissa
asioissa; hänen sanottiin menettäneen suuria rahasummia pelissä, uhrasi
paljon rahaa rakastajattariinsa ja vietti hillitsemätöntä elämää aina
siitä asti kuin hänen perheellinen onnensa oli tullut häirityksi, ja hän
valitteli yhä niitä naurettavan pieniä tuloja, jotka hänellä oli
Chantebledin äärettömän suurista, viljelemättömistä maista. Hän ajatteli
aina sen myymistä, mutta kelle, mistä hän löytäisi sellaisen miehen,
joka haluaisi ostaa rämeitä, hiekkakankaita ja pensaikkoja? Hän ihastui
suuresti siitä kaupasta, jota Mathieu hänelle ehdotti, ja toivoi, että
jos koetus onnistuu, voisi hän lopulta myydä koko tilan. Hän suostui
vuotuiseen vähittäismaksuun, ilman nyt heti tapahtuvaa rahamaksua, ja
ensimäinenkin maksu saisi olla kaksi vuotta maksamatta. He päättivät
kuitenkin yhtyä vielä kerran keskustelemaan yksityisseikoista, ennenkuin
tekevät välikirjan. Ja eräänä maanantaina kymmenen aikaan lähti Mathieu
Antinkadun taloon päättämään kauppaa.

Samana päivänä kahdeksan aikaan tuli silityshuoneesen Célesten luokse,
jossa tämä tavallisesti oleskeli, rouva Menoux, pikkutavarain myyjä,
jonka synnytys oli niin suuresti herättänyt rouva Séguinin huomiota. Hän
ei voinut päästä pienestä myymälästään muulloin kuin näin varhain
aamulla, ja silloin antoi hän portinvartijan tyttären katsoa sitä. Hän
odotti, kunnes miehensä oli mennyt museoonsa, kiirehti sitten
toimittamaan omat asiansa ja palasi myymäläpahaseensa ansaitakseen
muutaman soun tervetulleeksi lisäksi miehensä vahtimestaripalkkaan. Hän
oli tullut vielä paremmaksi ystäväksi Célesten kanssa sittenkuin
Couteauska oli vienyt hänen pikku Pierrensä Rougemontiin täysihoitoon
erään imettäjän luokse mahdollisimman huokeilla ehdoilla,
kolmellakymmenellä frankilla kuukaudessa. Couteauska oli tarjoutunut
nostamaankin nämät rahat Pariisin matkoillaan säästääkseen äidiltä
postissa lähettämisen vaivat, ja samalla voisi äiti saada uusimpia
tietoja lapsestaan. Jos Couteauska viipyi vaikka päivänkin yli määrätyn
ajan, tuli rouva Menoux levottomaksi ja riensi Célesten luokse, jonka
kanssa hän muuten pakisi mielellään hetkisen, sillä hän oli kotoisin
samoilta seuduilta, jossa Pierre nyt oli.

"Annattehan anteeksi, että minä tulen näin varhain, mutta te olette
sanonut, että rouva ei tarvitse teitä, ennenkuin yhdeksän aikaan. Ja te
ymmärrätte, minä en ole kuullut mitään sieltä kaukaa. Minä arvelin, että
jos joku ehkä on kirjoittanut teille."

Rouva Menoux oli pieni, laiha, vaaleaihoinen, ja hänellä oli kalpeat
kasvot. Tästä johtui ehkä hänen intohimoinen rakkautensa
jättiläismäiseen mieheensä, joka olisi voinut musertaa hänet sormiensa
välissä. Hän olisi voinut tehdä työtä niin, että olisi kuollut, kun vaan
hänen miehensä aina saisi kahvinsa ja konjakkinsa ruuan jälkeen.

"Se on joka tapauksessa kovin ikävää, että meidän on täytynyt lähettää
Pierremme sinne kauvaksi. Minä, joka en koskaan saa nähdä miestäni
päivällä, ja nyt minulla on poika, enkä minä saa nähdä häntä ollenkaan!
Mutta täytyyhän sitä elää niinkin. Mitenkä minä olisin voinut pitää
lasta puotipahasessani, jossa minä aamusta iltaan asti en saa olla
minuuttiakaan yksinäni? Minä en voi muuta kuin itkeä sitä, ett'en saanut
itse imettää häntä, ja kun mieheni tulee kotiin, olemme me kuin hupsut,
me emme voi puhua mistään muusta kuin tuosta lapsesta. Vai niin, te
sanotte, että Rougemont on niin terveellinen paikka ja ett'ei siellä
koskaan ole kulkutauteja?"

Mutta tässä tuli hän keskeytetyksi, sillä toinen varhainen vieras tuli
sisään, ja rouva Menoux huudahti:

"Ah, rouva Couteau! Kuinka hauskaa on tavata teitä ja miten viisaasti
minä tein siinä, että tulin tänne!"

Couteauska kertoi, että hän oli tullut yöjunalla imettäjälauman kanssa
ja että hän oli heti lähtenyt asioilleen, kun oli saanut heidät
Roquepinekadun varrella olevaan taloon.

"Minä aijoin juuri käydä rouvan luona pistäydyttyäni ensin täällä
katsomassa Célesteä. Mutta koska te olette täällä, niin voimmehan me
tehdä tilimme tältä kuukaudelta täälläkin, jos teitä haluttaa."

Rouva Menoux katseli häntä tuskallisesti.

"Minun pikku Pierreni, miten hän voi?"

"Ei huonosti. Hän ei ole, kuten tiedätte, niinkään vahva, eikä voi
sanoa, että hän on paksukaan kuin kirkkoenkeli. Mutta hän on niin
suloinen, ja hänellä on niin kauniit, kalpeat kasvot. Kyllä niitä on
suurempia lapsia, mutta on myös pienempiä."

Hän puhui hitaasti ja tavoitteli sanoja pelottaakseen äitiä saattamatta
häntä kuitenkaan epätoivoon. Se oli hänen tavallinen tapansa voidakseen
sen kautta viekoitella tuskaantuneilta äideiltä niin paljon rahaa kuin
mahdollista. Tällä kertaa luuli hän voivansa mennä niin pitkälle, että
antoi lapselle pienen taudinkin.

"Mutta minun täytyy sanoa teille -- sillä minä en voi valehdella, ja
minun velvollisuutenihan on olla rehellinen, -- että hän on ollut
sairas, se rakas pienokainen, eikä hän ole oikein terve vieläkään."

Rouva Menoux kalpeni ja pani kätensä ristiin.

"Jumalani, hän kuolee!"

"Ei, ei suinkaan, minähän sanoin, että hän on vähän parempi jo. Häneltä
ei totisesti puutu hoitoa, näkisitte vaan, miten rouva Loiseau häntä
hellii! Kun lapset ovat kilttejä, alkavat heistä pian kaikki pitää. Koko
talon väki hemmoittelee häntä, ja hänen tähtensä uhrataan vaikka mitä.
Tohtorikin on ollut hänen luonaan, ja hän on saanut lääkkeitäkin. Mutta
kaikki maksaa rahaa, luonnollisesti."

Sanat tulivat hänen suustaan kuin vasaran iskut. Antamatta pelästyneen
äidin tointua jatkoi hän.

"Tahdotteko, että nyt teemme tilit?"

Rouva Menoux, joka oli menossa maksamaan erästä velkaa, oli iloinen
siitä, että hänellä oli rahaa mukanaan. Mentiin noutamaan paperia, jolle
voitaisiin kirjoittaa laskut. Ensin kuukausimaksu, kolmekymmentä
frankia; sitten kaksi lääkärinkäyntiä, kuusi frankia, ja lääkkeitten
kanssa kymmenen frankia.

"Se on totta. Hän on sairaana ollessaan tahrannut niin paljon
liinavaatteita, että teidän pitäisi panna kolme frankia lisäksi pesusta.
Se ei olisi muuta kuin oikein, ja sitten on vielä muita pienempiä
menoja, sokurista, munista ... niin että jos minä olisin teidän
sijassanne, sanoisin minä viisi frankia ollakseni oikein hyvä äiti.
Neljäkymmentä viisi frankia kaikkiaan, vai kuinka?"

Huolimatta kiihtyneestä mielentilastaan oli rouva Menouxilla kuitenkin
sellainen tunne, että häntä petettiin, että hänen tuskaansa käytettiin
väärin häntä itseä vastaan. Hän teki hämmästystä ja vastenmielisyyttä
osoittavan liikkeen ajatellessaan niin suurta rahanmenoa, sillä jokainen
ropo oli ankaralla työllä ansaittava. Hänen täytyi myydä paljon neuloja
ja lankaa, ennenkuin hän sai kokoon sellaisen summan! Hänen sisällinen
taistelunsa säästäväisyyden välttämättömyyden ja äidinrakkauden välillä
olisi voinut liikuttaa kivikovaakin sydäntä.

"Sehän on puolen kuukauden maksu lisäksi!"

Couteauska muuttui heti raakamaiseksi.

"Entä sitten? Ei se minun vikani ole. Eihän voi antaa lapsenne
kuollakaan. Eihän se ole teidän tahtonne, luulen minä. Mutta
välttämättömät menot täytyy maksaa. Ja jos te ette enään luota minuun,
niin sanokaa se suoraan; lähettäkää sitten rahanne postissa, se on
yksinkertaista, ja minulle se on oikea helpotus, minä olen aina liian
hyväntahtoinen, minä uhraan aina aikaani ja vaivojani toisten
hyväksi..."

Kun rouva Menoux nyt myöntyi, syntyi toinen vaikeus. Hänellä oli
mukanaan ainoastaan kultaa, kaksi louisdooria ja kymmenen frankin raha.
Nuo kolme rahaa kiilsivät pöydällä. Couteauska ei voinut silmiään
irroittaa niistä.

"Minä en voi antaa teille takaisin viittä frankia, minulla ei ole
soutakaan pikkurahaa mukanani. Voitko sinä särkeä Céleste?"

Hän teki tämän kysymyksen sellaisella äänellä ja sellaisella katseella,
että toinen sen heti ymmärsi.

"Minulla ei ole soutakaan."

Syntyi hiljaisuus. Ja sitten alistui rouva Menoux verta vuotavalla
sydämellä kohtaloonsa.

"Pitäkää te sitten itse ne viisi frankia, rouva Couteau, koska teillä on
niin paljon vaivaa. Ja olkoot kaikki nämät rahat annetut onnellisella
hetkellä ... tulkoon poikaparkani suureksi, komeaksi mieheksi kuin
isänsäkin!"

"Sellainen hänestä tuleekin, sen takaan minä!" huudahti Couteauska
ihastuneena. "Sellaiset pienet pahoinvoinnit eivät merkitse mitään, ne
ovat päinvastoin tarpeellisia. Minä olen totisesti nähnyt pienokaisia
minun päivinäni, ja muistakaa, että minä olen sen sanonut: teidän
pojastanne tulee aikanaan kunnon mies."

Kun rouva Menoux lähti, oli Couteauska ennättänyt häntä niin paljon
imarrella ja tehdä hänelle niin paljon lupauksia, että hän tunsi
sydämensä aivan keveäksi eikä katunut tätä suurta rahanmenoa; ja hän
uneksi jo sitä päivää, jolloin hänen Pierrensä tulee takaisin
punaposkisena ja kukoistavana ja väkevänä kuin karhu.

Kun hän oli sulkenut oven, alkoi Céleste leveästi nauraa.

"Millaisia juttuja sinä taoit hänen päähänsä! Minä voin lyödä vetoa
siitä, että hänen pojallaan ei ole ollut edes nuhaakaan?"

Couteauska muuttui ensin hyvin arvokkaan näköiseksi.

"Sano vaan minun puolestani, että minä valehtelen. Lapsi ei voi hyvin,
sen minä voin vakuuttaa."

Kamarineidin iloisuus kohosi kaksinkertaiseksi.

"Oh, miten hassunnäköinen sinä olet, kun tuollaista muotoa näyttelet
minulle! Minähän tunnen sinut niin hyvin, minä tiedän, mitä se
merkitsee, kun nenäsi liikkuu."

"Poika on hyvin heikonlainen."

"No, _sen_ minä uskon. Mutta kyllä minä mielelläni tahtoisin nähdä
lääkärin reseptin ja munat ja sokurin. Mutta olkoon menneeksi minun
puolestani! Mitä minulla on tekemistä rouva Menouxin asiain kanssa?
Hänellä on hänen asiansa ja minulla minun omani. Minä suon mielelläni
sinun ansaitsevan niin paljon kuin voit."

Mutta Couteauska vaihtoi puheenainetta ja kysyi, eikö Célestellä olisi
mitään väkevää tarjottavana, sillä hänen vatsansa oli aina epäkunnossa
yömatkojen jälkeen. Céleste nauroi ja otti kaapin alta avatun
malagapullon ja keksilaatikon. Siellä oli hänen piilopaikkansa, ja sinne
pani hän kaikki, mitä sai keittiöstä varastetuksi. Kun Couteauska sanoi
olevansa levoton siitä, että rouva mahdollisesti tulee, teki Céleste
halveksivan liikkeen. Vai rouva! Eikö mitä! Hän oli nenä kiinni
maljoissaan ja pulloissaan. Eikä hän totisesti huutaisi Célesteä,
ennenkuin oli tehnyt kaikki temppunsa pysyäkseen nuorena ja kauniina.

"Ainoastaan lapsia täytyy meidän pelätä, Gastonia ja Lucieä; ne
painajaiset ovat aina kintereillä, sillä vanhemmat eivät juuri paljon
heistä välitä, vaan antavat heidän aamusta iltaan leikkiä täällä ja
keittiössä. Minä en tohdi sulkea tuota oveakaan, silloin he potkivat
sitä ja takovat nyrkeillään."

Kun Céleste varmuuden vuoksi oli silmännyt käytävään ja he olivat
istuneet pöydän ääreen, tulivat he pian vilkkaiksi ja avasivat
kainostelematta sydämensä toisilleen. Céleste maisteli malagaansa ja
kyseli uutisia kotipaikoiltaan, eikä Couteauska enään valehdellut, hän
kertoi alastoman totuuden pureskellessaan keksiään. Vimeuxskan luona oli
Célesten viimeinen lapsi kuollut neljätoista päivää saapumisensa jälkeen
Rougemontiin, sama lapsi, jota rouva Rouchen ei onnistunut saada
kuolleena syntymään, ja Vimeuxit, jotka olivat vähän sukua
kamarineidille, lähettivät paljon terveisiä ja pyysivät ilmoittamaan,
että heidän tyttärensä oli kihloissa. Gavettella oli ukko, joka hoiti
lapsia, kaatunut lapsi sylissä tuleen perheen ollessa ulkotöissä, mutta
heidät oli temmattu pois, ja ainoastaan pienokainen oli polttanut
itseään. Rouva Cauchois pelkäsi ikävyyksiä, sillä hänen luonaan oli
kuollut neljä yht'aikaa siitä syystä, että ikkuna oli erehdyksestä
jäänyt yöksi auki; kaikki neljä olivat pieniä pariisilaisia, kaksi oli
lähettänyt sinne vaivaishoitohallitus ja kaksi oli tuotu rouva
Bourdieun, kätilön, luota. Lapsia oli kuollut paljon sitten uudenvuoden.
Melkein yhtä paljon hautajaisia kuin tuotuja lapsiakin. Pormestarikin
oli alkanut puhella, että lapsia kuolee liian paljon ja että kunta tulee
lopulta huonoon maineesen. Ja se oli aivan varma, että poliisi jonakin
kauniina päivänä tulee Couillardskan luokse, ell'ei hän laita niin, että
hänellä silloin tällöin on ainakin yksi elossa.

"Oh, sitä Couillardskaa! Voitko ajatellakaan, minä jätin hänelle erään
pikku enkelin, erään neidin pojan; tytöllä oli ollut joitakin vehkeitä
oman isänsä kanssa. Neljäsataa frankia ripillepääsypäivään asti. Hän eli
viisi päivää! Se on todellakin liian vähän eletty. Oi, miten minä
suutuin! Minä kysyin Couillardskalta, tahtooko hän häväistä minua. Hyvä
sydämeni tulee vielä minun onnettomuudekseni. Minä en voi vastustaa, kun
joku pyytää minun palvelustani, ja Jumala sen itse tietää, että minä
pidän lapsista! Minähän olen aina elänyt heidän kanssaan. Ja jos sinä
saisit vielä yhden..."

"En, kiitoksia paljon!" huudahti Céleste tuntien vastenmielisyyttä.
"Minä olen kaksi kertaa joutunut kiinni, nyt olen varovaisempi."

"Se onkin vaan otaksuma. Jos sinä saisit vielä yhden, niin sanoisin
minä: 'Älä lähetä sitä Couillardskan luokse, se olisi Herramme
kiusaamista.' Mehän olemme rehellisiä ihmisiä, sinä ja minä, ja minä
pesen käteni, sillä vaikka minä vienkin niitä pikku enkeleitä sinne,
niin enhän minä ole heidän kasvatusäitinsä. Kun omatunto on puhdas,
silloin voi nukkua hyvin."

"Niin voikin, se on varma", myönsi Céleste tunteellisella ja
vakuuttavalla äänenpainolla.

Ja juodessaan malagaansa eivät he enään ajatelleet tuota hirveätä
Rougemontia, jonka kirkkomaa oli täynnä pieniä Pariisin lapsia. Mutta
nyt kuului käytävästä juoksuaskeleita, ja kamarineiti hyökkäsi ovelle
estääkseen Gastonin ja Lucien tulemasta sisään.

"Menkää matkaanne! Minä en huoli teitä tänne; teidän mammanne on
kieltänyt sen!"

Sitten tuli hän raivostuneena takaisin.

"Minä en voi tehdä mitään, ett'eivät nuo aina ole hameeni liepeissä!
Olkoot siellä imettäjän kanssa...!"

"Apropos", sanoi Couteauska, "oletko kuullut, että Marie Lebleun
penikkakin on kuollut?"

"Olen, hän puhui siitä, että hänelle on kirjoitettu tuosta kuolemasta.
Mutta hän pyysi, ett'en minä kertoisi sitä rouvalle, sillä rouva ei
siitä pitäisi. Oikeastaan antaa hän palttua koko asialle, pääasia on,
että hänellä on nyt maitoa. Mutta jos hänen lapsensa on kuollut, niin
ei ole rouvankaan paljoa parempi."

Couteauska heristi korviaan.

"Vai niin, eikö asiat ole hyvin?"

"Eipä tietenkään! Ei silti, että maidossa olisi vikaa, sitä hänellä on
enemmän kuin tarvitseekaan. Mutta sellaista äkäpussia kuin hän, ei ole
vielä koskaan nähty, aina on hän kiukkuinen ja hävytön, paukuttelee ovia
ja uhkaa särkeä kaikki, jos häntä vähänkin vastustaa. Ja sitten juo hän
kuin sika!"

Couteauskan silmät kiiluivat ja hän nyökäytti päätään aivankuin olisi
tahtonut sanoa, että hän tiesi sen jo edeltäpäin ja odotti juuri
kuulevansa tällaisia juttuja. Siinä osassa Normandiaa, jossa Rougemont
on, joivat kaikki naiset enemmän tai vähemmän, pikkutytöillä oli pienet
konjakkipullonsa mukanaan vasuissa, kun he menivät kouluun. Mutta Marie
Lebleu kuului niihin, joitten oli tapana kellistyä pöydän alle, ja
viimeisen raskautensa aikana oli hän ollut ainaisessa humalassa.

"Minä tunnen hänen, rakkaani, hän on mahdoton. Mutta lääkäri, joka hänen
valitsi, ei koskaan kysy minun mielipidettäni. Muuten ei se minua
liikutakaan, minä tuon hänen Pariisiin, vien lapsen kotiin, ja siinä
kaikki. Herrasväet saavat tulla toimeen, miten parhain taitavat."

Céleste ei voinut olla nauramatta.

"Oh, sinä et voi uskoa, millaista sikamaista elämää hän täällä viettää!
Hän tappelee tovereittensa kansa, hän on iskenyt kuskia karafiinillä
päähän, hän on lyönyt säpäleiksi rouvalta erään suuren vaasin, ja kaikki
ihmiset ovat ainaisessa pelossa siitä, että hän panee vielä toimeen
jonkun suuren onnettomuuden. Ja jos tietäisit, mitkä metkut hänellä on
saadakseen väkijuomia. Sillä herrasväki on luonnollisesti huomannut,
että hän juo, ja kaikki väkijuomat on pantu lukkojen taakse. Mutta
tiedätkö, minkä tempun hän on nyt keksinyt? Viime viikolla joi hän
kokonaisen pullon mikstuuraa ja tuli niin, niin kipeäksi! Toinen kerta
huomattiin hänen olevan toalettihuoneessa eaudecolognepulloa
ryyppimässä. Nyt luulen minä, että hän voitelee sisikuntaansa sillä
väkiviinalla, jota hänen pitäisi käyttää teekeittiöön. Tuollaisesta voi
nauraa itsensä kuoliaaksi!"

Hän nauraa kitkatti ajatellessaan kaikkia niitä ikävyyksiä, joita hänen
herrasväellään oli, ja hänen iloisuutensa tarttui Couteauskaankin. Mutta
äkkiä lakkasi Couteauska nauramasta ja sanoi:

"Hän tulee siis ajettavaksi pois paikastaan?"

"Niin tulee, eikä siihen kauvan viivykään. Jos he olisivat uskaltaneet,
olisivat he tehneet sen jo aikoja sitten."

Nyt soitettiin, ja Céleste kirosi.

"Kas niin, tuhat tulimaista, nyt soittaa rouva minua, että menisin häntä
hieromaan. Sitä ei saa olla edes minuuttiakaan rauhassa."

Mutta Couteauska, joka vainuili hyvää kauppaa, nousi ylös ja
valmistautui lähtemään.

"Ei, mene sinä vaan toimiisi. Minä juoksen noutamaan erään imettäjän,
jonka toin mukanani aamulla, tytön, josta voin vastata niinkuin
itsestäni. Tunnin kuluttua olen täällä taas hänen kanssaan, ja sinä saat
vähän juomarahaa, jos autat minua hankkimaan hänelle paikan."

Hän lähti, mutta kamarineiti piilotti verkalleen malagapullon ja
keksilaatikon kaapin alle ja antoi rouvan soittaa toistamiseen. --

Samana päivänä kello yhdeksän aikaan piti Séguinin yhdessä vaimonsa ja
Santerren kanssa mennä Mantesiin syömään aamiaista ja koettelemaan
sähköautomobiiliä, jonka hän oli antanut valmistaa itselleen. Hän oli
innolla antautunut tähän urheiluun, vähemmän kuitenkin harrastuksesta
kuin halusta seurata aina uusimpia muoteja. Neljännestä ennen määrättyä
aikaa oli hän jo tuossa kaikellaisilla harvinaisuuksilla täytetyssä
suuressa salongissa, jota hän käytti kirjoitushuoneenaan, puettuna
tilaisuutta varten tehtyyn pukuun, samettihousuihin ja takkiin,
keltasiin kenkiin ja pieni nahkahattu päässä. Hän laski leikkiä
Santerren kanssa, kun tämä tuli tavallisessa vaaleanharmaassa
kävelypuvussa.

Valentinen parantumisen jälkeen oli romaaninkirjoittaja taas tullut
jokapäiväiseksi vieraaksi talossa. Ei mikään häirinnyt nyt iloista
mielialaa siellä, hänen ei nyt enään tarvinnut nähdä täällä raskaan
naisen ikäviä oikkuja, hän voi uudestaan alkaa keskeytyneen romaaninsa
ja oli varma voitostaan. Valentine itse, joka nyt oli päässyt kauheasta
kuolemanpelostaan ja vapautunut äidinvelvollisuuksistaan, joita hän piti
pahimpana onnettomuutena, tunsi itse ääretöntä helpotusta ja sen lisäksi
tarvetta saada menetetty aika takaisin heittäytymällä seuraelämän
kuohuviin huveihin. Taas oli hän solakka ja kaunis, taas oli hän saanut
takaisin nuorekkuutensa ja hieman poikamaisen näkönsä. Hän ei koskaan
ennen ollut niin huvinhaluinen kuin nyt: oli kuin vastustamaton voima
olisi pakoittanut hänet jättämään lapsensa palvelusväen huostaan,
lyömään laimiin yhä enemmän kotinsa ja taloutensa ja elämään ulkoelämää,
varsinkin kuin hänen miehensä teki samalla tavalla ja sen lisäksi
kiusasi häntä aina väliin kohtuuttomilla syytöksillään ja raa'alla
mustasukkaisuudellaan. Heidän perheellinen onnensa oli pirstaleina,
siteet puolisojen välillä melkein kuin katkenneet, ja Santerre oli tässä
kaikessa mukana ja auttoikin hävitystyötä, mies sieti häntä ja
tämän kanssa hän laverteli pessimistisestä filosofiastaan ja
kirjallisuudestaan odotellen, että vaimo heittäytyisi hänen syliinsä.

Hän huudahti ihastuksesta, kun Valentine vihdoinkin tuli näkyviin
lievässä urheilupuvussaan ja pieni, soma herrainlakki päässä. Mutta hän
poistui taas luvaten tulla heti takaisin niin pian kuin oli suudellut
pikku Andréetaan ja antanut imettäjälle viimeiset ohjeet.

"Kiirehdi!" huusi Séguin hänen jälkeensä. "Sinä olet sietämätön, sinä et
tule koskaan valmiiksi!"

Nyt ilmoitettiin Mathieu, ja Séguin otti hänen vastaan valittaen, että
hän ei voi mitään keskustella kaupasta tänään. Mutta ennenkuin hän
määräsi toisen päivän, pani hän muistiinsa erään uuden ehdon, jota
ostaja halusi, nimittäin sen, että ostajalla olisi yksinomainen oikeus
vastaisuudessa erityisillä ehdoilla ostaa koko maatila pala palalta ja
määrättyjen väliaikain kuluttua. Séguin lupasi ajatella asiaa; silloin
keskeytyi keskustelu äkkinäisen melun tähden, kovaa ääntä kuului
etäältä, juoksemista, jalan poljentaa ja ovien paiskimista.

"Mikä nyt on?" huudahti Séguin ja kääntyi ympäri.

Ovi aukeni, ja Valentine tuli sisään purppuranpunaisena pelosta, ja
vihasta ja pieni ruikuttava ja potkiva Andréensa sylissä.

"Rakkaani, älä itke, hän ei koskaan enään tee sinulle pahaa ... kas
niin, eihän se vaarallista ollut, ole hiljaa nyt!"

Hän laski tyttärensä nojatuoliin, jossa lapsi heti rauhoittui. Hän oli
ihana tyttö, mutta vielä niin hento ja pieni ollakseen nelikuukautinen,
että hänen pienet, kalpeat kasvonsa tuntuivat kuin ne olisivat
muodostuneet ainoastaan kahdesta suuresta, kauniista silmästä.

"No, mitä siellä nyt oli?" kysyi Séguin kummissaan.

"Minä yllätin äsken Marien juovuksissa kuin rantajätkä ja makaamassa
kehdon päällä, niin että hän oli tukehduttamaisillaan lapsen. Parin
minuutin kuluttua olisi lapsi jo kuollut. Juovuksissa kello kymmenen
aamulla, mitenkä sellaista voi enään ymmärtääkään? Minä olen kyllä
huomannut, että hän juo, minä olen pannut kaikki väkijuomat lukon taakse
ja toivoin voivani pitää hänet, sillä hänen maitonsa on erinomaisen
hyvää. Mutta tiedättekö, mitä hän on juonut? Denatureerattua väkiviinaa,
pullo oli hänen vieressään."

"No, mitä hän sanoi sitten?"

"Hän tahtoi hyvin yksinkertaisesti lyödä minua. Kun minä pudistelin
häntä käsivarresta, lensi hän silmilleni aivan vimmattuna ja haukkui
minua raa'oilla sanoilla. Minä pakenin heti lapsen kanssa, ja hän
sulkeutui makuuhuoneesen, jossa hän nyt särkee huonekaluja. Kuulkaa!"

Etäältä kuului todellakin jyskinää ja särkyväin esineitten ääniä.

"No, entä sitten?" kysyi Séguin vihdoin terävästi.

"Niin, ystäväni, mitä sinä tahdot minun sanomaan? Tuo nainen on
villipeto, enhän minä voi antaa hänen tappaa Andréeta. Minä otin lapsen
häneltä, enkä minä luonnollisesti voi antaa sitä hänelle takaisin. Ja
minä myönnän, ett'en minä aijo koskaan mennä hänen huoneesensa. Sinun
täytyy ajaa hänet pois ja maksaa hänelle palkka käteen."

"Minunko?" huudahti Séguin.

Hän alkoi kävellä edestakaisin ja kiihoitti mieltänsä yhä katkerammaksi.

"Minä alan suuttua kaikkiin noihin idioottimaisiin juttuihin. Kiitos
siitä sinun raskaudellesi, sinun synnyttämisellesi ja sinun
imettäjillesi, että meidän kotimme on nyt tullut aivan sietämättömäksi;
vihdoin täällä ruvetaan tappelemaan aamusta iltaan. Sillä, jonka minä
otin vaivakseni valita, ei ollut hyvää maitoa, sanoit sinä. Ja tämä juo
itsensä juovuksiin ja on vähällä tukehduttaa lapsen. Kolmas luultavasti
tekee meidän aivan hulluiksi ja nielee sitten meidät nahkoinemme ja
karvoinemme ... ei, ei, se on jo liian paljo, minä en sellaista tahdo!"

Valentine oli tyyntynyt ja vastasi uhmoittelevalla äänellä:

"Mitä? Mitä sinä et tahdo? Se on hulluutta! Meillä on lapsi, ja siis
täytyy meillä myös olla imettäjä. Jos minä olisin tahtonut imettää,
olisit sinä itse ensimäisenä sanonut, että se on hulluutta. Jos sinä
saisit nähdä minun alituiseen lapsi sylissä, pitäisit sinä koko
kotionnen menneenä. Muuten minä en tahdo enkä voi imettää. Täytyy siis
tapahtua niinkuin sinä sanot, meidän pitää ottaa kolmas imettäjä ja se
juuri heti, ensimäinen, joka tulee."

Séguin pysähtyi äkkiä Andréen eteen, joka pelästyi tuota mustaa, pitkää
olentoa ja rupesi huutamaan. Hän ei ehkä nähnyt lasta, sokeana kun oli
vihasta, eikä hän myöskään nähnyt Gastonia ja Lucieta, jotka melua
kuultuaan olivat tulleet sisään ja jääneet kuin kiinni naulittuina
seisomaan oven suuhun; ja kun ei kukaan tullut ajatelleeksi, että heidät
olisi pitänyt viedä ulos, jäivät he siihen seisomaan ja saivat kuulla ja
nähdä kaikki.

"Vaunut odottaa meitä tuolla alhaalla", sanoi Séguin äänellä, jota hän
koetti tehdä tyyneeksi. "Mennään nyt heti."

Valentine katsoi kummastuneena häntä.

"Kas niin, ole järkevä. Enhän minä voi jättää lasta, kun minulla ei ole
ketään, jonka huostaan sen uskoisin!"

"Vaunut odottaa tuolla alhaalla", toisti Séguin tulisesti. "Tule heti!"

Kun vaimo nyt ainoastaan kohotti olkapäitään, tuli Séguin vimmaan. Siinä
oli taas yksi noita kohtauksia, jolloin hän käyttäytyi aivan
hävyttömästi vieraittenkin läsnä ollessa, ja paljasti sen myrkyllisen
haavan, joka häntä vaivasi, tuon aiheettoman mustasukkaisuuden, jonka
oli saanut aikaan heidän keinotekoinen ja nurinkurinen avioelämänsä. Hän
olisi voinut musertaa tuon itkevän lapsen syyllisenä kaikkeen, joka esti
hänen huvittelusuunnitelmiaan ja sen huvin, joka häntä nyt odotti ja
joka hänen silmissään sai äärettömän suuren merkityksen. Oli toki hyvä,
että nyt oli läsnä toinen mies, ystävä, joka kuunteli häntä.

"Vai niin, sinä et tahdo tulla mukaan? Mitä tekemistä minun on sinun
tyttäresi kanssa? Ymmärräthän sinä, että kun minä olen tunnustavinani
hänen, niin tapahtuu se siitä syystä, että saisin rauhan taloon. Mutta
minä tiedän, mitä tiedän, eikö niin. Ja sinä tiedät myöskin, koska
ainoastaan me kaksi voimme sen tietää. Niin, minä muistan kyllä, miten
asiat ovat olleet... Minä olen aivan varma siitä, että minä en ole tuon
lapsen isä. Sinä olet portto, lapsesi on äpärä, ja todellakin
hassumaista olisi, jos minä välittäisin lapsesta, jonka sinä olet
hankkinut Jumala tiesi, kenen avulla. Te kaksi ette tyydy, ennenkuin
olette ajaneet minun talostani. Sinä et siis tahdo tulla mukaan? Hyvästi
sitten! Sitten lähden minä yksin."

Ja Séguin syöksi matkaansa kuin raketti sanomatta sanaakaan Santerrelle,
joka seisoi siinä ääneti, ja muistamattakaan Mathieutä, joka oli
vastausta odottamassa. Mathieu, joka oli aivan hämmästynyt siitä, mitä
hänen vasten tahtoaan sallittiin kuulla, ei ollut tahtonut mennä pois,
ett'ei olisi näyttänyt siltä, että hän paheksuu tätä kohtausta. Hän
käänsi päänsä poispäin ja katseli, joko pikku Andréeta, joka yhä huusi,
tai molempia toisia lapsia, Gastonia ja Lucieta, jotka kauhusta mykkinä
painautuivat toisiaan vastaan sen tuolin takana, jolla heidän sisarensa
makasi ja vikisi.

Valentine vaipui tuolille nyyhkien ja kaikki hänen jäsenensä vapisivat.

"Oi, miten hän minua kohtelee, tuo viheliäinen! Ja minä, joka olen ollut
kuolemaisillani ja kärsinyt niin paljon tämän onnettoman lapsen tähden,
joka todellakin on hänen, sen vannon minä Jumalan kasvojen edessä! Ei,
ei, se on loppu nyt, ei koskaan enään saa hän koskea minuun edes
sormellaan! Ennen minä kuolen kuin antaudun enään mihinkään näin
kauheaan."

Santerre oli tähän asti pysyttäytynyt syrjässä ja näkyi odottavan. Hän
lähestyi nyt äänetönnä Valentineä, rohkeni hellällä säälillä tarttua
hänen käteensä ja sanoi puoliääneen:

"Kas niin, rakas Valentine, rauhoittukaa ... tehän tiedätte, että ette
ole yksinänne, että on olemassa joku, joka ei teitä koskaan hylkää,
Jumalan tähden, rauhoittukaa, älkää itkekö enään! Se leikkaa minun
sydäntäni."

Santerre tekeytyi näin lempeäksi ja helläksi juuri sentähden, että
Séguin oli ollut raaka; hän tiesi, millaista palsamia hellyys on
naiselle, jota on kovasti kohdeltu. Hänen rohkea kätensä tarttui jo
Valentinen ranteesen ja hänen viiksiensä käret koskettelivat jo
käherrettyjä suortuvia Valentinen ohimoilla. Hän kumartui vielä enemmän
eteenpäin ja alensi äänensä kuiskaukseksi. Kuului ainoastaan muutama
sana.

"Te teette väärin siinä, että olette suuttunut. Älkää välittäkö hänen
tyhmyyksistään. Hän on moukka..."

Sana moukka lausuttiin kaksi kertaa jonkinlaisella pilkallisella
säälillä ja Valentine ymmärsi varmaankin häntä, sillä hän hymyili hieman
kyynelten välistä, jotka nyt lakkasivat virtaamasta, ja kuiskasi:

"Niin, niin, kyllä minä sen tiedän ... te olette niin hyvä, kiitos. Ja
te olette oikeassa, minä olisin todellakin tyhmä ... mitä tahansa, kun
vaan saan hituisenkin onnea!"

Mathieu näki selvästi, mitenkä Valentine hitaasti irroitti ranteensa
likistettyään ensin Santerren kättä. Valentine otti lohdutuksen vastaan,
tähän asti aina eteenpäin lykätty rendezvous oli nyt päätetty asia. Tuo
oli luonnollista kehitystä, se oli sellaisen vaimon välttämätön loppu,
jonka miehensä oli turmellut, ja äidin, joka kieltäytyi imettämisen
velvollisuudesta. Andréen huuto sai kuitenkin Valentinen kauhistuen
hyppäämään ylös. Jos tuo pieni olentoparka oli niin heikko ja voimaton
sentähden, että häntä ei ollut ruokittu oman äitinsä maidolla, niin
uhkasi turmelus ja lankeemus äitiäkin siitä syystä, että hän kieltäytyi
imettämästä ja pitämästä lasta rinnoillaan kuin varmasti suojelevaa
kilpeä. Terveys ja elämä molemmilla toistensa kautta, tai onnettomuus
kummallekin. Valentine älysi nyt selvästi vaaran, sillä hän irtautui
Santerrestä ja kiirehti lapsensa luokse viihdyttääkseen sitä
hyväilyillään ja käyttääkseen sitä suojeluksenaan sitä tyhmyyttä
vastaan, jonka hän tunsi olevansa tekemäisillään. Ja miten kiusoittavaa!
Tuolla seisoivat molemmat toiset lapset näkemässä ja kuulemassa! Kun
hän huomasi, että Mathieukin oli vielä odottamassa, purskahti hän taas
itkuun, koetti selvitellä asiaa ja meni niinkin pitkälle, että alkoi
puolustaa miestään.

"Antakaa hänelle anteeksi, on hetkiä, jolloin ei hän tiedä, mitä puhuu.
Jumalani, mihin minä nyt joudun tämän lapsen kanssa? Minähän en voi itse
imettää sitä! Eikö se ole hirmuista, että ihminen on niin kiihtynyt,
ett'ei tiedä mitä pitäisi tehdä? Jumalani, mihin minä nyt joudun?"

Hämmentyneenä ja aavistaen, että Valentine liukui häneltä pois
pitäessään pientä tyttöään sylissään, koetti Santerre valloittaa hänet
takaisin mielittelevillä sanoillaan. Mutta Valentine ei kuulustellut
häntä, ja Santerre aikoi lykätä ratkaisevan taistelun toiseen aikaan;
silloin tuotti eräs odottamaton tapaus hänelle voiton.

Céleste, joka oli tullut hiljaan sisään, seisoi siinä odottamassa, että
rouva puhuttelisi häntä.

"Eräs ystävätär on tullut tervehtimään minua, rouva tuntee hänen. Sophie
Couteau, hän, joka on minun kotipaikoiltani kotoisin, ja hänellä on eräs
imettäjä mukanaan..."

"Imettäjäkö?"

"Niin, ja oikein hyvä sittenkin..."

Kun Céleste näki, miten hänen emäntänsä ihastui päästessään niin äkkiä
murheistaan, tuli hän hyvin suulaaksi.

"Eihän rouvan pidä väsyttää itseään kantamalla pienokaista, eihän rouva
ole siihen tottunut. Jos rouva sallii, niin minä menen noutamaan
imettäjän tänne."

Valentine antoi hänelle lapsen ja huokasi helpotuksesta. Taivas ei ollut
siis hylännyt häntä! Mutta hän ei tahtonut ensin ottaa vastaan
imettäjää, hän pelkäsi, että toinen tulee humalaisena huoneestaan ja
kohtaa uuden, ja silloin voi hän ruveta pieksämään heitä kaikkia ja
saada aikaan hirmuisen metelin. Sitten tahtoi hän välttämättömästi, että
Santerre ja Mathieu lähtevät mukaan, varsinkin Mathieu, jolla pitäisi
olla kokemusta. Ainoastaan Lucien ja Gastonin kielsi hän jyrkästi
tulemasta mukaan.

"Jääkää te tänne leikkimään; me toiset menemme, mutta hiljaa ja
varpaillanne, ett'ei Marie aavistaisi mitään."

Silityshuoneessa antoi Valentine tarkasti sulkea ovet. Siellä oli
Couteauska ja vahvajäntereinen, siististi puettu viidenkolmatta vuotias
tyttö, jolla oli terveen näköinen lapsi sylissä. Hän niiasi sievästi,
joka todisti, että hän oli ennen palvellut hienoa herrasväkeä ja että
hän osasi käyttäytyä. Mutta Valentine oli hyvin hämmentynyt ja katseli
imettäjää sekä tämän lasta epäluulolla; hänhän oli niin kokematon, hänen
molempia vanhimpia lapsiaan oli imetetty makuuhuoneen viereisessä
huoneessa, eikä hän ollut koskaan sekaantunut mihinkään. Santerre seisoi
sivulla, mutta Valentine vetosi hyvin usein Mathieuhön, joka kuitenkin
vakuutti, ett'ei hän mitään ymmärtänyt. Couteuska katseli kieroon tätä
herraa, jonka hän tapasi kaikkialla, ja alkoi sitten puhua.

"Rouva voi täydellisesti luottaa minuun. Minä olen kerran ennen ottanut
vapauden tarjota rouvalle palvelustani, ja jos rouva silloin olisi
noudattanut minun tahtoani, niin olisi säästynyt monelta ikävyydeltä.
Mitä Marie Lebleuhön tulee, niin olisin minä voinut antaa rouvalle
varmoja tietoja hänestä silloin kuin minä tulin noutamaan hänen lastaan.
Mutta koska rouvan lääkäri oli valinnut hänen, niin enhän minä voinut
silloin mitään puhua. Hyvää maitoa hänellä kyllin on, mutta hänellä on
myös hyvä kieli, joka ei ole koskaan kuivana. Jos rouva nyt tahtoo
luottaa minuun..."

Hän ylisti loppumattomasti kunniallista ammattiaan ja kehui
kauppatavaransa ansioita.

"Minä vakuutan, että rouva voi ottaa Catichen vaikka silmät ummessa. Hän
on paras, minkä voitte saada, koko Pariisista ei voi saada sen parempaa.
Katsokaahan vaan, miten vahvatekoinen hän on, ja lapsi sitten, noin
terve ja reipas! Hän on tosin naimisissa ja hänellä on pieni nelivuotias
tyttö miehensä kanssa kotona, mutta eihän kunniallisena naisena oleminen
ole mikään rikos. Muuten tunnen minä hänen ja voin mennä hänestä
takuusen. Jos ei rouva ole tyytyväinen, niin minä maksan rahat
takaisin."

Valentine näytti väsyneeltä ja suostui heti. Hän myöntyi vielä maksamaan
sata frankia kuukaudessa, koska Catiche oli naimisissa. Muuten selitti
Couteauska, ett'ei Valentinen nyt tarvinnut maksaa mitään
imettäjätoimistoon; se oli neljänkymmenen viiden frankin säästö, ell'ei
hän tahtonut antaa Couteauskalle mitään vaivoistaan. Ja sitten tuli
kolmekymmentä frankia lapsen kotiin lähettämisestä. Valentine lupasi
anteliaasti maksaa kaksinkertaisesti. Ja sitten oli kaikki sitä myöten
valmista, ja Valentine tunsi sydämensä hyvin keveäksi; silloin tuli hän
ajatelleeksi toista imettäjää, joka oli sulkeutunut huoneesensa. Mitenkä
hän saataisiin sieltä pois ja Catiche sijaan?

"Mitä minä kuulen?" huudahti Couteauska. "Pelkäättekö te Marie Lebleutä?
Hänen on parasta pysyä aisoissaan, jos hän toivoo minun hankkivan
itselleen toisen paikan. Minä puhuttelen häntä minä!"

Céleste, joka oli asettanut Andréen viltilleen imettäjän lapsen viereen,
jonka oli täytynyt panna sinne, kun äidin rintoja tarkastettiin, otti
viedäkseen Sophie Couteaun Marien huoneesen. Siellä vallitsi nyt
kuolonhiljaisuus, ja Couteauskan tarvitsi sanoa ainoastaan nimensä, kun
hän heti pääsi sisään. Muutaman minuutin ajan kuului ainoastaan hänen
karkea äänensä. Kun hän tuli ulos, lohdutti hän Valentineä, joka oli
mennyt ovelle kuuntelemaan.

"Voitte luottaa siihen, että minä tein hänen vesiselväksi! Maksakaa
hänelle nyt kuupalkkansa. Hän kokoilee parhaillaan tavaroitaan ja lähtee
heti."

He palasivat silityshuoneesen, Valentine maksoi ja antoi Couteauskalle
vielä viisi frankia tästä pienestä palveluksesta. Mutta nyt tuli vielä
toinen vaikeus, Couteauska ei voinut tulla takaisin noutamaan illalla
Catichen lasta, ja mitenkä hän voisi kulettaa lasta mukanaan koko
päivän?

"No niin", sanoi hän, "minä otan kuitenkin lapsen, minä voin jättää sen
toimistoon siksi aikaa kuin olen ulkona toimissani. He saavat siellä
ruokkia lasta sarvesta, hänenhän täytyy tottua siihen."

"Luonnollisesti", sanoi äiti levollisesti.

Kun Couteauskan piti lähteä ja hän kääntyi ympäri ottaakseen
pienokaisen, teki hän liikkeen, aivan kuin olisi epätiedossa, kumman hän
noista toistensa vieressä makaavista lapsista ottaa.

"No hiisi", mutisi hän, "näitten suhteen ei sentään voi erehtyä."

Kaikki nauroivat, ja Couteauska otti pienokaisen väärillä sormillaan ja
kantoi hänen pois. Taaskin yksi lapsi uhrattiin petolinnuille.

Mathieu oli ainoa, joka ei nauranut. Hän muisti äkkiä keskustelunsa
Boutanin kanssa: koko imettämisjärjestelmän turmelevaisuuden,
häpeällisen kaupanteon, noitten molempain äitien tunnottomuuden, jotka
pelasivat lapsensa elämä panoksena: laiskan äidin, joka osti toisen
maidon, ja toisen, joka myi omansa. Pöyristystä tuntien katseli hän
tuota vielä noin tervettä lasta, joka vietiin pois, ja tuota
kuihtunutta, joka jäi jälelle. Mikä kohtalo odotti sitä yhteiskuntaa,
joka oli siihen määrään turmeltunut ja huonosti järjestetty, että se
uhrasi noista toisen tai ehkä molemmat? Hän tunsi inhoa kaikkea ja
kaikkia kohtaan.

Mutta Valentine vei molemmat herrat takaisin salonkiin ja oli jo niin
täydellisesti rauhoittunut, että hänen katupoikamainen suruttomuutensa
oli palannut takaisin ja samoin hänen himonsa meluaviin huvituksiin. Kun
Mathieu jätti hyvästit, kuuli hän Santerren riemumielin sanovan
pitäessään hetkisen Valentinen kättä omassaan:

"Huomennako?"

"Niin, huomenna!" huudahti Valentine tavalla sellaisella kuin hän olisi
ilman epäilyksiä antaunut Santerrelle.

Kahdeksan päivää tämän jälkeen oli Catiche jo vastaansanomaton
hallitsijatar talossa. Andrée oli tullut värikkäämmäksi, hänen painonsa
oli joka päivä lisääntynyt, ja tämän tuloksen nähtyään alistuivat
kaikki, ja imettäjän valta tuli rajattomaksi. Siihen määrään pelättiin
uuden imettäjän hankkimista, että jo edeltäpäin päätettiin olla
huomaamatta nykyisen mahdollisia vikoja. Hän oli kolmas, neljäs imettäjä
olisi ollut lapsen kuolema; hänet täytyi siis pitää mihin hintaan
tahansa. Hänellä ei muuten näyttänytkään olevan mitään pahoja tapoja;
hän oli sävyisä ja viisas talonpoikaisnainen, joka ymmärsi hallita
isäntäväkeään ja nylkeä heiltä niin paljon kuin suinkin. Hän osoitti
ihmeteltävää taitavuutta pannessaan Séguinin talon valtansa alle. Alussa
oli kaikki mennä hullusti, sillä hän kohtasi kilpailijattaren, Célesten,
joka työskenteli saman tarkoitusperän saavuttamiseksi ja samalla
uutteruudella. Mutta he olivat molemmat niin viisaita, että rupesivat
lopuksi hyviksi ystäviksi. Heillä oli eri alansa, ja he sopivat siitä,
että kaivavat yhdensuuntaisia maanalaisia miinoja. Sitten auttoivat he
toisiaan, jakoivat vallan keskenään ja nielivät kahdestaan saaliin.

Catiche oli valtaistuimellaan, toiset palvelijat häntä palvelivat ja
isäntäväki makasi hänen jalkainsa juuressa. Catichelle säästettiin
parhaat palat, hänellä oli omat viininsä, oma leipänsä, kaikki
herkullisimmat ruuat, joita löydettiin. Hän oli laiska, röyhkeä ja
rakasti hyviä ruokia sekä makasi ja venytteli kaiket päivät ja antoi
toisten tanssia pillinsä mukaan. Hänen tahtoaan noudatettiin kaikessa,
jotta hän ei suuttuisi, mikä olisi vaikuttanut pahasti hänen maitoonsa.
Heti kun hän tunsi pienintäkin pahoinvointia, oli koko talo epätoivossa.
Eräänä yönä kun hänellä oli vatsatauti, juostiin ja telefoonattiin
kaikille lähiseudun lääkäreille. Hänen ainoa vikansa oli se, että hän
oli hieman pitkäkynsinen; sattui niin, että hän otti saatavissa olevia
liinavaatteita, mutta rouva ei tahtonut tietää siitä mitään. Ja sitten
kaikki runsaat lahjat, joita hänelle annettiin, jotta hän aina olisi
hyvällä mielellä. Paitsi sääntöjenmukaista lahjaa, kun lapsi sai
ensimäisen hampaansa, otettiin kaikki mahdolliset tilaisuudet vaarin, ja
hän sai milloin sormuksen, milloin rintasoljen, milloin korvarenkaat.
Hän oli korein imettäjä koko Champs-Elyséessä, puettu komeaan
turkiksilla vuorattuun päällystakkiin ja hänellä oli kalliita myssyjä,
jotka olivat reunustetut pitkillä auringon valossa loistavilla
nauhoilla. Ja hän kiristi myös lahjoja miehellensä ja pikkutytöllensä
siellä maaseudulla. Joka viikko lähetti hän sinne paketin pikatavarana.
Sinä päivänä, jolloin hän sai tietää, että hänen lapsensa, jonka
Couteauska oli vienyt kotiin, oli kuollut vilustuksesta, annettiin
hänelle viisikymmentä frankia, aivankuin maksuksi lapsesta. Sitten tuli
hänen miehensä tervehtimään häntä, ja nyt tultiin niin levottomiksi
siitä, että puolisojen välillä mahdollisesti tapahtuisi helliä
kohtauksia, että mies lähetettiin heti pois taskut täynnä. Ja kun pikku
Andrée tuli päivä päivältä kukoistavammaksi, oli Catiche nyt valtansa
kukkuloilla, hän taivutti koko talon tyrannimaisen valtikkansa alle.

Sinä päivänä, jolloin Mathieu tuli allekirjoittamaan kauppakirjaa, jonka
kautta hän sai tuon vanhan metsästyspaviljongin ja kaksikymmentä
hehtaaria maata sekä oikeuden vastaisuudessa erityisillä ehdoilla
lunastaa muutkin osat tästä maatilasta, oli Séguin valmiina lähtemään
Havreen, jossa eräs ystävä, rikas englantilainen, odotti häntä
huvijahtineen; heidän piti tekemän kuukauden kestävän purjehdusmatkan
Espanjan rannikolle. Väitettiin, että herroilla oli naisia mukanaan.

"Niin", sanoi Séguin ajatellen suuria tappioitaan pelissä, "minä jätän
Pariisin, jossa minulla nykyään ei ole menestystä. Onnea nyt vaan, hyvä
herra Froment! Te tiedätte, miten huvitettu minä olen teidän
aikeistanne."

Mathieu meni Champs-Elyséetä pitkin, hänellä oli kiire kotiin Mariannen
luokse ja hän oli nyt hyvin kiihtynyt sen päättävän askeleen johdosta,
jonka hän oli ottanut; silloin näki hän omituisen näyn eräässä etäisessä
lehtokäytävässä. Siellä oli katetut vaunut, joitten ikkunassa hän tunsi
Santerren profiilin. Eräs hunnutettu nainen nousi nopeasti vaunuihin.
Mathieu kääntyi katsomaan; eiköhän se ollut Valentine? Oli, aivan
varmaan ... mutta sitten laskettiin verho ikkunan eteen, ja vaunut
katosivat.

Suuressa puistokäytävässä näki hän myöskin tuttavia: ensin Gastonin ja
Lucien, jotka näyttivät happamilta ja olivat väsyneet leikkiin; heitä
piti huolimattomasti silmällä Céleste, joka parhaillaan kuhersi erään
samasta korttelista olevan puotipalvelijan kanssa. Etäämpänä käveli
Catiche pikku Andréen kanssa; hän kulki pyylevänä ja majesteetillisenä,
koreaksi puettuna kuin kauppana olevan imetyksen ylpeä jumalatar, ja
antoi pitkäin, purppuranpunaisten nauhainsa liehua auringon paisteessa.




V


Sinä päivänä, jolloin kuokka ja lapiot alkoivat työnsä, tuli Marianne
Gervais sylissään ja istahti työpaikan ääreen tuntien onnellista
liikutusta tästä uskon ja toivon työstä, jonka Mathieu niin rohkeasti
oli alkanut. Se oli päivänpaisteinen, lämmin päivä keskellä kesäkuuta,
taivas oli korkea ja kirkas ja näytti hyvin kehoittavalta ja
rohkaisevalta. Koska lapsilla oli lupa koulusta, leikkivät he
ruohostossa; sieltä kuului pikku Rosen kimakka ääni, kun hän juoksi
kilpaa kolmen veljensä kanssa.

"Tahdotko sinä kaivaa ensimäisen lapiollisen?" kysyi Mathieu iloisena.

Mutta Marianne viittasi sylilapseensa.

"En, minulla on minun työni. Tee sinä itse se, sinä, joka olet isä."

Mathieu seisoi siinä kaksi miestä apunaan ja valmiina ryhtymään itse
raskaasen ruumiilliseen työhön toteuttaakseen sen ajatuksen, jota hän
oli niin kauvan hautonut. Hän oli asettanut asiansa niin, että hän voi
elää kokonaisen vuoden oman työnsä hyväksi, viljellä maataan ja odottaa
ensimäistä satoa. Jos maa kieltäytyy palkitsemasta hänen työtään,
riippuu hänen elämänsä tästä tulevasta sadosta. Mutta hän luotti lujasti
tulevaisuuteen ja oli varma voittavansa rakkautensa ja tahdonvoimansa
avulla. Tämä luova voima oli herännyt hänessä viimeisen lapsen syntymän
jälkeen, ja se oli kehittymistään kehittynyt. Kun häntä syytettiin
itsepäisyydestä hullumaisten suurten suunnitelmain tähden
Chantebledissä, vastasi hän hymyillen, että hänestä kyllä lopultakin
tulee tahtomisen taidon professori. Työnteko, luominen, siinä hänen
elämänsä. Ja eräänä päivänä oli hän selittänyt Mariannelle, minkätähden
he kaksi tahtoivat ja hankkivat niin paljon lapsia. Se oli heidän
tahtonsa ja toimintavoimansa ilmaus, joka on suunnattu suurimpaan
päämäärään, elämän raja-aituuksien laajentamiseen ja elämän
kruunaamiseen voitolla.

"Siis ... nyt se on tehty!" huudahti hän innostuneesti. "Ja olkoon maa
meidän hyvänä äitinämme!"

Hän oli kaivanut ensimäisen lapiollisen. Se tapahtui vanhan
metsästyspaviljongin vasemmalla puolella, tuon suuren, suoperäisen
ylängön kulmassa, jossa lähteensilmät kaikkialla kuohuivat ja jossa
ainoastaan saraheinää kasvoi. Nyt oli ainoastaan muutamain hehtaarien
kuivaaminen kysymyksessä, kanavoida nämät vesistöt ja johtaa vesi
kuiville hiekkamaille, jotka ulottuivat aina rautatiehen asti. Tarkan
tutkimuksensa kautta oli hän huomannut, että nämät työt ovat helposti
tehdyt maaperän laadun tähden. Se oli hänen varsinainen keksintönsä, ja
hänen varma vakuutuksensa oli se, että ylämaassa on rikas multakerros,
joka tulee äärettömän hedelmälliseksi niin pian kuin aura on sitä
saanut kosketella.

Mutta Gervais, jonka raittiissa ilmassa oli tullut nälkä, alkoi huutaa.
Hän oli nyt kolmen ja puolen kuukauden, tukeva poika, joka piti tarkkaa
huolta ruoka-ajastaan. Hän kasvoi kuin nuori puu metsässä, oli terve ja
voimakas, hänen pienet kätensä eivät laskeneet irti sitä, mitä hän
niihin kerran oli saanut, hänellä oli kirkkaat silmät, jotka
kimaltelivat ilosta ja itkusta, mutta ennen kaikkea aina avoinna oleva
linnunsuu, joka oikein karjui, jos äiti antoi hänen odottaa.

"Niin, kyllä minä tiedän, että sinä olet mukana ... ole hyvä ja anna
meidän pitää korvamme eheinä." Ja Marianne aukasi leninkinsä ja antoi
hänelle rintaa. Nyt kuului ainoastaan kuin kissan kehräämistä, ravitseva
lähde oli alkanut taas pulputa, maito lorisi, ja tuntui siltä kuin olisi
kuullut sen leviävän lapsen valkeisiin, tukeviin jäseniin sillä aikaa
kuin Mathieu yhä kaivoi ojaansa noitten kahden miehen avulla, urheain
työmiesten, jotka taisivat ammattinsa.

Hän ojensi itsensä suoraksi, pyyhki otsaansa ja sanoi suoralla
tavallaan:

"Tässä on vaan uusi ammatti opittavana. Muutaman kuukauden perästä olen
minä jo talonpoika. Katsohan tätä suota, jossa tuo vehreä kasvullisuus
kasvaa. Lähde joka sitä elättää ja tekee sen likaiseksi lätäköksi, on
tuolla ruohikossa. Ja kun me olemme saaneet kaivetuksi ojan viertomaan
reunaan, saat nähdä, miten suo kuivaa ja lähteensuoni johtaa
virvoittavan vetensä tuonne kauvaksi."

"Niin", sanoi Marianne, "hedelmöitköön se kaikki nämät kiviperäiset
maat, sillä ei ole mitään niin synkkää kuin kuoliaana oleva maa. Mitenkä
se ihastuneekaan, kun se saa juoda janonsa sammuksiin ja alkaa taas
elämänsä?"

Hän keskeytti äkkiä puheensa ja torui nauraen Gervaisia:

"Kuulkaa nyt, nuori herrani, älkää imekö niin kovasti! Odottakaa, kunnes
se tulee itsestään, sillä pitäisihän teidän tietää se hyvin, että kaikki
on teidän omaisuuttanne."

Molempain miesten lapiot kilahtelivat, oja piteni nopeasti lihavassa
mullassa, pian on vesi virtaava lähellä olevain hiekkamaitten
kuivettuneisiin suoniin ja hedelmöitsevä ne. Maito virtasi yhä loristen
kuin ikuisen elämän tyhjentymätön lähde. Se virtasi virtaamistaan, loi
lihaa, ajatuksia, työtä ja voimaa. Se oli pian virtaava kilpaa
vapautetun lähteen veden kanssa, kun tämä ojaansa pitkin juoksi
auringonpolttaman maan ylitse, ja se olisi oleva sama virta, sama
paisuva vuoksi, joka lahjoitti elämää koko maalle, se ravitsevan maidon
suuri joki, joka juoksee maailman suonissa ja luo lakkaamatta, synnyttää
uutta nuoruutta ja terveyttä joka keväänä.

Ja sitten tuli sato neljä kuukautta tämän jälkeen, kun Mathieu ja hänen
renkinsä olivat lopettaneet syyskyntönsä. Marianne oli taaskin mukana,
ja se oli niin lämmin ja ihana syyspäivä, että hän voi istua alas ja
antaa rintaa pikku Gervaisille. Hän oli jo kahdeksan kuukauden, oikea
herra. Hän kasvoi joka päivä silmin nähtävästi äitinsä lämpimällä
rinnalla, josta hän joi elämää. Hän riippui vielä siitä kiinni niinkuin
siemen kuoressaan, kunnes kasvi on sen kypsyttänyt. Ensimäisenä
marraskuun kylmänä päivänä, talven alussa, jolloin talvi tuudittaa
siemenet uneen vaoissansa, painoi Gervais pienet, vilustuneet kasvonsa
lämmintä rintaa vasten ja imi hiljempaan, aivankuin elämänvirta olisi
kadonnut ja paennut maan sisään.

"Vai niin", sanoi Marianne, "nuoren herran on vilu, on jo aika, että hän
menee talvikortteeriinsa."

Siemenpussi vyöllään lähestyi Mathieu heitä kylväen viljan siemeniä
suurilla tasaisilla liikkeillä. Hän oli kuullut, mitä Marianne oli
sanonut, ja pysähtyi vastaamaan:

"Hänen pitää imeä ja nukkua, kunnes aurinko tulee takaisin. Silloin
tulee hänestä mies ensi elonleikkuun ajaksi."

Hän viittasi laveaa kenttää, jota hän kylvi molempain renkiensä avulla.

"Tämä kaikki nousee idulle ja kypsyy, kun meidän Gervais opettelee
puhumaan ja kävelemään. Katsohan nyt meidän valloittamaamme maata!"

Hän oli hyvästä syystäkin ylpeä siitä. Nyt oli neljä viisi hehtaaria
ylämaasta vapautettu seisovasta vedestä, kynnetty ja ojitettu, ja tämä
maa-alue muodosti tumman lihavamultaisen neliön, ja ojat, jotka sitä
leikkelivät, johtivat vettä läheisille viertomaille. Ennenkuin näitä
kuivia alueita ruvettiin viljelemään, täytyi kosteuden ensin tunkea
niitten läpitse ja hedelmöittää ne. Siinä oli tulevain vuosien työt,
koko maatilan läpitse täytyi elämän vähitellen tunkeutua. Mutta ensi
aluksi oli vaan herätettävä henkiin muutamia hehtaaria, jotta voitaisiin
maksaa ensimäiset kustannukset ja elää odotuksen aikana.

"Pian on ilta", sanoi Mathieu, "meidän täytyy kiirehtiä."

Mathieu jatkoi matkaansa, kylvi viljan siemeniä suurilla, tasaisilla
kädenliikkeillä. Kun Marianne katseli häntä, sai pikku Rose myöskin
päähänsä ruveta kylvämään. -- Hän seurasi isäänsä, otti käteensä multaa
ja kylvi sitä ilmaan. Tämän huomasivat hänen veljensä, ensin tulivat
juosten paikalle Blaise ja Denis, Ambroise liittyi heihin, ja kaikki
kylvivät, minkä jaksoivat. He nauroivat sydämensä pohjasta ja
kiertelivät isänsä ympärillä. Hetkisen näytti siltä kuin Mathieu olisi
samoilla liikkeillä, joilla hän uskoi odotetun viljan siemenet maalle,
kylvänyt myös noita rakastettuja lapsia, tehnyt heidän lukumääränsä
moninkertaiseksi ajattelematta sitä, että kokonainen kylväjäin heimo,
joka syntyisi hänestä, oli kerran kansoittava maailman.

Mutta nyt näki Marianne äkkiä hämmästyksekseen edessään Angelinit, tuon
rakastavan avioparin, joka oli hyvin hiljaan lähestynyt polkua pitkin.
Ennenkuin he sulkeutuivat koko talveksi pieneen taloonsa Janvillessä,
harhailivat he rakkauksineen kaikkialla autioilla teillä, joita
viimeiset kellastuneet lehdet peittivät. Kun he siten harhailivat
ympäriinsä, toisiinsa painautuneina, oli heillä niin paljon tekemistä
toisistaan, että he eivät edes nähneet mitään luonnon muutoksia, ja kun
he nyt katsoivat ylös ja heräsivät unelmistaan, kummastuivat he tätä
uutta peltoa, näitä uusia teitä, joista he kuitenkin olivat kuulleet
puhuttavan. Mathieu tuntui heistä omituiselta mieheltä, jonka, sen
sijaan että rakasti maata ja tahtoi sitä hedelmöittää, olisi pitänyt
tyytyä ihastuttavaan vaimoonsa. Muuten oli tämä kaikki niin vierasta
heille...

He pakisivat, olivat olevinaan ihastuksissaan saavutetuista tuloksista,
mutta tämän tekivät he syystä, että näyttäisivät rakastettavilta. He
tahtoivat, että kaikki ihmiset olisivat tyytyväisiä ja onnellisia
niinkuin he itsekin. Tähän asti oli heidän elämänsä ollut loppumatonta
lemmenjuhlaa. Vaimo antautui kokonaan sen autuaallisen tunteen valtaan,
jota hän tunsi ollessaan lemmitty, ja mies oli rakastettu, terve, rikas,
maalaili ainoastaan silloin tällöin huvin vuoksi muutamiin viuhkoihin
kukkia ja kauniitten naisten kuvia.

Rouva Angelin, joka seisoi tukien itseään miehensä käsivarteen ja nojasi
hellästi päätään hänen olkapäähänsä, näkyi katselevan Mathieutä ja
vaipuneen unelmiinsa. Mathieu kylvi yhä, ja rouva Angelin liikutettuna
leikkivästä lapsilaumasta, noista iloisista olennoista, jotka pyörivät
kylväjän ympärillä niin, että näytti siltä kuin hän olisi niitä
kylvänyt, sanoi äkkiä pidätetyllä äänellä:

"Minulta on äskettäin kuollut täti, ja hän kuoli aivan varmaan siitä
surusta, ett'ei hänellä ollut lapsia. Hän oli naimisissa suuren vahvan
miehen kanssa ja itse hän oli kookas, vahvaruumiinen ja hyvin kaunis, ja
minä muistan hänen epätoivonsa, johon hän joutui tavatessaan pieniä,
vähäpätöisiä naisia, joilla oli monta lasta. Mies oli koonnut suuren
omaisuuden, heillä oli kaikkea, rahaa, terveyttä ja paljon ystäviä.
Mutta he eivät mistään näistä eduista välittäneet, he elivät alituisessa
surussa, eivät toivoneet mitään muuta kuin sitä ainoata iloa, jota
heillä ei ollut, poikia tai tyttöjä jotka loisivat elämää heidän
tyhjään, synkkään kotiinsa. Ette voi ajatellakaan, mitä kaikkea he
koettivat, lääkäreitä, kylpymatkoja, lääkkeitä, enemmän kuin
viidentoista vuoden taistelu ilman lepoa ja rauhaa; vihdoin häpesivät
turhia koetuksiaan, toimivat ainoastaan salaisesti, aivan kuin olisi
ollut kysymyksessä jokin rikos. Mutta onnettomuudessaankin olivat he
niin hienotunteisia, että eivät syytelleet toisiaan, he elivät kuin
kaksi kovanonnen koettelemaa ihmistä ... minä olen kuullut kerrottavan
eräästä toisesta avioliitosta, joka oli tullut oikeaksi helvetiksi,
jossa ei mies eikä vaimo tahtonut tunnustaa sitä häpeää, että olivat
hedelmättömät. Ah, rakas tätiparkani, olen vieläkin näkevinäni hänen,
aina surullisena ja kyyneleitään pidättävänä, varsinkin uudenvuoden
päivänä, kun me, hänen pienet sisaren tyttärensä, tulimme hänelle
toivottamaan onnellista uutta vuotta. Nyt hänen elämänsä on sammunut,
aivan kuin poistumattoman omantunnon vaivan kalvamana, ja minä luulen,
että hänen vanha miesparkansa seuraa pian häntä, niin yksinäisenä ja
erillään elelee hän nyt."

Syntyi hiljaisuus, ja lempeä surumielinen vavahdus kävi läpi harmaan
marraskuun ilman.

"Mutta", huomautti Marianne, "minä luulin, että te itse ette tahdo
lapsia."

"Kuka sen on sanonut? Minä en tahdo lasta nyt, sillä kaikella on
aikansa. Meidän ijällämme saanee hieman nauttia rakkauden ilostakin.
Mutta kun me olemme tulleet vakaantuneesen ikään, niin saattepa nähdä
sitten. Me tahdomme, neljä lasta; kaksi poikaa ja kaksi tyttöä."

Hänen iloinen naurunsa kuoli uuteen hiljaisuuteen, jonka aikana oli kuin
olisi kuullut nukkuvan maan hengityksen.

"Mutta jos te olette viivytelleet liian kauvan", sanoi Marianne, "jos se
on jo myöhäistä?"

Rouva Angelin katsoi häntä hämmästyneenä. Sitten puhkesi hän taas
nauramaan.

"Mitä te sanotte? Ettäkö me emme voisi saada lapsia? Jos te tietäisitte,
miten hassulta tuo ajatus kuuluu!"

Hän punastui ja kääntyi mieheensä.

"Kas niin, rakkaani, nyt saat sinä puolustaa itseäsi ... emmekö saa
lapsia?"

"Se on aivan niinkuin te sanoitte", huudahti Angelin, "että tuolla
pellolla, jota teidän miehenne kylvää, ei tule kasvamaan ainoatakaan
tähkää."

Nyt tuli Mathieu takaisin molempain renkiensä seuraamana, ja hän
heitteli yhä siemeniä, uskoi ne maalle voimakkaalla liikkeellä,
aivankuin olisi tahtonut syleillä koko näköalaa. Viikkoja saisi siemen
nukkua, eikä tuo hiljainen, maanalainen työ kehity sadoksi, ennenkuin
kesäauringon paisteessa. Se oli välttämätöntä lepoa maanalaisessa
aarrekammiossa, jossa tyhjentymätön voimanlähde antaa ravintoa
elimistöjen äärettömälle joukolle. Ja Gervaiskin oli puoleksi nukkunut
Mariannen rinnoille, hän imi vielä, mutta niin hitaasti ja äänettömästi,
että maidon lorina kuului tuskin enemmän kuin siemenjyvän putoaminen
maahan, jossa sitä sitten oli ravitseva se ijankaikkisesti elävä virta,
joka juoksee maailman suonissa.

Kaksi kuukautta kului, ja nyt oltiin tammikuussa. Silloin tulivat Séguin
ja Beauchêne eräänä kylmänä päivänä aivan odottamatta Fromentein luokse;
he olivat olleet metsästämässä sorsia ylängön vielä kuivaamattomilla
soilla. Se oli sunnuntai, koko perhe oli kokoontunut suureen keittiöön,
jossa mahtava takkatuli leimusi. Ikkunasta näkyi lavea maisema, valkeana
kuurasta, jäykistyneenä, nukkuvana kristallinkirkkaassa puvussaan kuin
kuollut, odottaen kevään herätystä. Ja Gervaiskin nukkui valkeassa
kehdossaan.

Perhe oli mitä iloisimman mielialan vallassa syönyt aamiaisensa ja nyt,
ennenkuin pimeä tuli, oli nuo neljä lasta kokoontunut hauskasti
leikkimään ikkunan edessä olevan pöydän ääreen. Molemmat kaksoset,
Blaise ja Denis, rakensivat Ambroisen avulla kokonaisen kylän
pahvinpaloista ja kummista, taloja, kirkon, raatihuoneen ja koulun. Ja
Rose, joka oli kielletty käyttämästä saksia, sai ainoastaan työskennellä
kummilla, mutta sillä tahrasikin hän itsensä aina hiuksiin asti. Mutta
syvässä hiljaisuudessa, jota ainoastaan keskeytti leikkiväin lasten
nauru, istuivat isä ja äiti tulen edessä ja nauttivat sunnuntain lepoa
viikon raskaan työn jälkeen. He elivät täällä mitä suurimmassa
yksinkertaisuudessa kuin talonpoikaisväki ilman ylellisyyttä ilman muita
huveja kuin yhdessä olon ilo. Ei minkäänlainen rikkaus ja valta olisi
voinut korvata tätä suloista lepoa sunnuntain iltapäivällä perheen
keskuudessa, ja viimeksi syntynyt nukkui niin raskaasti, että tuskin
kuului hänen hengitystäänkään.

Beauchêne ja Séguin hyökkäsivät sisään perin väsyneinä onnistumattomasta
metsästyksestä ja kädet kontassa. Kun heitä oli tervehditty kummastuksen
huudahduksilla, kirosivat he tyhmää päähänpistoaan, joka oli saanut
heidät lähtemään Pariisista tällaisella ilmalla.

"Ajatelkaahan", sanoi Beauchêne Mathieulle, "me emme ole nähneet
ainoatakaan sorsaa. Ilma on luultavasti liian kylmä niillekin. Ettekä te
voi aavistaakaan, miten pureva on tuuli tuolla ylämaassa, kaikkien
noitten soitten, kuuraisten näreitten keskuudessa. Me olemme heittäneet
hiiteen metsästyksen. Antakaa meille nyt lasi lämmintä viiniä, ja me
palaamme sitten heti Pariisiin."

Séguin, joka oli vieläkin happamamman näköinen, virkistyi tulen ääressä,
ja sillä aikaan kuin Marianne kiirehti lämmittämään viiniä, puheli hän
noista kynnetyistä pelloista, jotka hän oli äsken nähnyt. Mutta lumen
alta, joka niitä peitti, ei hän mitään nähnyt, eikä mitään aavistanut,
hän oli levoton kauppansa tähden, josta näkyi olevan noin huono tulos,
ja hän pelkäsi jo, ett'ei saa maksuakaan. Ja hän otti itselleen
vapauden olla hieman pilkallinenkin.

"Kuulkaa nyt, ystäväni, minä pelkään, että te olette tuhlannut turhaan
aikaanne ja työtänne tuolla ylhäällä. Minä näin kaikki sivumennen, eikä
siellä näyttänyt juuri lupaavalta. Mitenkä te voitte toivoakaan saavanne
satoa maasta, jossa sadat vuodet on kasvanut ainoastaan saraheinää?"

"Pitää olla kärsivällinen", vastasi Mathieu tyynesti. "Tulkaa takaisin
kesäkuussa katsomaan."

Beauchêne keskeytti heidät.

"Minä luulen, että joku juna lähtee kello neljä. Meidän täytyy
kiirehtiä, sillä olisihan ikävää, jos me myöhästyisimme, eikö niin
Séguin?"

Hän iski merkitsevästi silmää Séguinille; noilla oli luultavasti
mielessä joku alhainen teko, noilla aviomiehillä, jotka tahtoivat
käyttää hyväkseen sitä vapautta, minkä metsästyspäivä heille soi. Kun he
olivat juoneet ja lämminneet, sanoi Beauchêne:

"Rakas ystäväni, se on hämmästyttävää, miten te voitte elää tässä
yksinäisyydessä keskellä talvea. Täällähän on niin ikävää, että kuolee.
Minulla ei ole mitään työn tekoa vastaan, mutta, tuhannen vietävä,
pitäähän sitä huvitellakin."

"Me huvittelemme äärettömästi", sanoi Mathieu osoittaen
talonpoikaiskeittiötään, joka sulki sisäänsä heidän suloisen
perhe-elämänsä.

Nuo molemmat herrat seurasivat silmillään hänen viittaustaan, katselivat
näitä seiniä, joilla talouskapineita riippui, vaatimattomia huonekaluja
ja pöytää, jonka ääressä lapset jatkoivat leikkiään tervehdittyään ensin
hajamielisesti vieraita. Ne huvitukset, jotka täällä kohtasivat heidän
silmäänsä, olivat luultavasti heistä aivan käsittämättömiä, sillä he
pudistivat päätään ja nielasivat pilkallisen hymynsä. Se oli heidän
mielestään hyvin omituista elämää, ja täällä asui ihmisiä, joilla oli
kummallinen makuaisti.

"Tulkaa katsomaan minun pientä Gervaistani", sanoi Marianne hellästi.
"Hän nukkuu, älkää häntä sentään herättäkö."

Kohteliaisuudesta kumartuivat nuo molemmat herrat kehdon puoleen ja
ihmettelivät, että kymmenen kuukauden vanha lapsi voi olla noin suuri.
Hän oli myös hyvin kiltti. Mutta jos hän olisi herännyt, olisi hän
saattanut kaikki päästään pyörälle. He menivät takaisin tulen luokse ja
ajattelivat ainoastaan lähtöään, nyt kun heille oli tullut vähän
lämpimämpi.

"Vai niin", sanoi Mathieu, "ettekö tahdo jäädä syömään päivällistä
kanssani?"

"Ei, kiitos, se ei ollenkaan tule kysymykseen!" vastasivat molemmat
samalla kertaa.

Lieventääkseen tuossa vastauksessa ilmenevää epäkohteliaisuutta, lupasi
Beauchêne käyttää hyväkseen kutsua toisella kertaa, kun tulee lämpimämpi
ilma.

"Meillä on tärkeitä asioita toimitettavana Pariisissa. Mutta minä
lupaan, että kun tulee kaunis ja lämmin ilma, tulemme me tänne ja
viivymme koko päivän rouvaimme ja lastemme kanssa. Silloin saatte
näyttää meille, mitä olette täällä saanut aikaan, ja me saamme silloin
nähdä, oletteko te ollut oikeassa. Jääkää hyvästi, rakas ystäväni!"

Kun molemmat herrat olivat poistuneet ja hiljaisuus oli taas tullut,
istuivat Mathieu ja Marianne entisellä paikallaan leimuavan tulen
lämmössä, lapset rakensivat kylänsä valmiiksi, ja Gervais nukkui yhä
sitkeästi. Olivatko he nähneet unta? Mikä äkillinen tuulenpuuska
Pariisin liasta ja kärsimyksistä olikaan tunkeutunut heidän syrjäiseen,
rauhalliseen sopukkaansa? Ulkona oli maisema lumen ja jään
jäykistyttämä. Ainoastaan takkatuli lauloi toivosta ja heräämisestä.
Istuttuaan hetken aikaa unelmiinsa vaipuneena alkoi Mathieu äkkiä puhua,
aivankuin hän vihdoinkin olisi löytänyt lopullisen selityksen,
vastauksen kaikkiin niihin vakaviin kysymyksiin, jotka olivat kauvan
olleet hänen mielessään.

"Nuo ihmiset eivät rakasta, he eivät kykene rakastamaan! Rikkauteen,
valtaan, kunnianhimoon, huvituksiin -- niin, sellaisiin he kykenevät,
mutta ei rakastamaan. Nuo aviomiehet, jotka pettävät vaimojaan, eivät
rakasta edes jalkavaimojaan. He eivät ole koskaan tunteneet sitä suurta
intohimoa, joka on maailman sielu, se soihtu, joka sytyttää ikuisen
elämän. Ja se selittää kaikki. Se, jossa ei ole tuota intohimoa,
rakkautta, se on ilman rohkeuttakin ja ilman voimaa. Ainoastaan
rakkauden avulla voidaan luoda. Mitenkä voidaan vaatiakaan, että meidän
aikamme ihmiset olisivat kelvolliset pitämään suuria perheitä, kun
heissä ei ole rakkautta, joka yksin ilman kehnoja tekosyitä täyttää
elämää luovan tarkoituksensa? He valehtelevat ja käyttävät
ehkäisykeinoja sentähden, että eivät rakasta. Sitten saavat he kärsiä,
mitä pahin henkinen ja ruumiillinen turmio kohtaa heitä sentähden, että
he eivät rakasta. Lopputuloksena on pelkkä viheliäisyys, sen
yhteiskunnan häviö, jonka saumat natisevat päivä päivältä yhä enemmän.
Kas siinä se totuus, jota minä olen etsinyt! Se on intohimo, se on
rakkaus, joka pelastaa. Se, joka rakastaa, synnyttää, luo, se on
vallankumouksen ritari, ihmisten kasvattaja sitä maailmaa varten, joka
tuleva on."

Ei koskaan hän ollut selvemmin kuin nyt huomannut, että heidän
avioliittonsa, että hän ja hänen vaimonsa olivat aivan toisenlaiset. Se
oli nyt selvinnyt hänelle niin selkeäksi, että hän tuli tehneeksi
vertauksia, ja heidän yksinkertainen, kaikesta ahnaasta rahanhimosta
vapaa elämänsä, heidän kaiken loisteliaisuuden ja maailman turhuuksien
halveksimisensa, heidän yhteiset pyrintönsä elämän sulostuttamiseksi,
koko tämä elämä, joka oli heidän ilonaan ja voimanaan, johtui ikuisesta
voimanlähteestä, rakkaudesta, jonka jumalallinen intohimo oli heissä
sytyttänyt. Jos he voittaisivat, jos he jonakin päivänä jättäisivät
jälkeensä täydellisesti valmistuneen työn, jossa olisi terveyden ja
voiman leima, olisivat he voittaneet ainoastaan sentähden, että heillä
oli ollut voimaa, rohkeutta hankkia ympärilleen useita vesoja, jotka he
olivat hankkineet tuekseen ja valloituksiaan vasten. Se oli
jumalallinen intohimo, joka kuumassa ilmavirrassa puhalteli heidän
päälleen. Mutta Marianne sanoi hellästi hymyillen ja hieman nuhtelevalla
äänenpainolla.

"Hiljaa, hiljaa, sinä herätät Gervaisin. Sitten vasta, kun hän ei
tarvitse enään minua..."

He istuivat siinä ja likistivät lujasti toistensa käsiä, ja suloinen
hiljaisuus vallitsi. Ilta tuli, ja lapset pöytänsä äärestä huudahtivat
ihastuksesta, sillä nyt oli heidän kylänsä valmis ja havunoksia oli
siinä puina. Ja aviopuolisojen liikutetut katseet harhailivat ulos
ikkunasta kuuran kristallipeitteen alla nukkuvaan satoon, ja palasivat
sitten viimeksi syntyneen kehtoon, jossa myöskin toivo uinaili. --

Ja taas kului kuukausia, Gervais oli täyttänyt ensimäisen vuotensa ja
aikainen kevät kiirehti maan heräämistä. Eräänä aamupäivänä, kun
Marianne ja lapset lähtivät kävelemään Mathieun luokse ylämaalle,
hämmästyivät he nähdessään, mitenkä nuo avarat suomaasta valloitetut
alueet olivat muuttuneet. Siinä oli nyt tiheästä voimakkaasti kasvavasta
viljasta kudottu äärettömän suuri, viheriä samettimatto, joka vivahti
smaragdilta. Siitä näkyi tulevan ihana sato. Ja lempeänä, kauniina,
sädehtivänä huhtikuun aamuna, jolloin talven unesta herännyt maa
vavahteli uudesta nuoruudestaan, riemuitsi perhe tästä raittiudesta,
tästä itävästä hedelmällisyydestä, joka näkyi tahtovan kruunata
menestyksellä kaikki heidän toiveensa. Ja heidän ihastuksensa lisääntyi
vielä enemmän, kun he äkkiä huomasivat, että pikku Gervaiskin oli
vapautunut ensimäisestä siteestään, herännyt voimakkaampaan,
itsetietoisempaan elämään. Kun hän potkieli pienissä vaunuissaan ja äiti
nosti hänet alas, lähti hän omin voimin liikkeelle, otti neljä horjuvaa
askelta eteenpäin ja tarttui sitten molemmilla pienillä käsillään kiinni
isän jalkoihin. Siitä syntyi riemu:

"Hän kävelee, hän kävelee!"

Ah, näitä elämän sopertavia ääniä, näitä pienten olentojen ensimäisiä
siiveniskuja, ensi katsetta, ensi hymyä, ensi askelta, miten vanhempain
sydämet niistä riemuitsevat! Elämä tekee tehtäväänsä, isä ja äiti
katselivat ihailusta ja liikutuksesta mykkinä tuota pientä vesaa, johon
uusia lehtiä on kasvanut.

"Odotahan", sanoi Marianne, "hänen pitää kävellä takaisin minun
luokseni. Gervais! Gervais!"

Ja epäiltyään hieman, tehtyään ensin turhan yrityksen lähti poika
uudestaan liikkeelle, käveli neljä askelta takaisin kädet ojossa ja
huitoen ilmaa.

"Gervais! Gervais!" huusi nyt Mathieu vuorostaan.

Poika kääntyi, ja kymmenen kertaa annettiin hänen kulkea sama matka
yleisen riemun vallitessa, ja hän oli kaikkein mielestä niin kiltti ja
hauska, että oltiin melkein kuolemaisillaan naurusta.

Kun Marianne näki, että nuo neljä muuta alkoivat pelkästä ihastuksesta
tyrkkiä häntä ja leikkiä liian kovakouraisesti, otti hän lapsen pois. Ja
vielä kerran tällä paikalla, kätkeytyneenä lapsensa kanssa nuoreen
ruohostoon, antoi Marianne hänelle rintaa, lapsi oli ansainnut tämän
juhla-aterian, sanoi hän hymyillen, vaikka sen aika ei oikeastaan vielä
ollut. Muuten oli Gervais aina valmis tähän, hän painoi suursyöjän
innolla kasvonsa äidin rintoihin, kuului ainoastaan maidon heikko
lorina, kun se taas alkoi virrata maailman suonissa antaakseen ravintoa
tulevalle sadolle.

Peltojen välissä kulki kapea, kivinen ajotie, joka vei erääsen läheiseen
kylään. Sitä pitkin kulki nyt rämisevät rattaat, joissa eräs talonpoika
oli ajamassa. Hän oli niin vaipunut äsken viljellyn pellon
katselemiseen, että oli vähällä ajaa kivikkoon, ell'ei hänen vaimonsa,
joka istui hänen vieressään, olisi tarttunut ohjaksiin. Hevonen pysähtyi
ja mies huudahti pilkallisella äänellä:

"Vai niin, tässäkö nyt on teidän suurtyönne, herra Froment?"

Mathieu ja Marianne tunsivat Lepailleurit, myllyn isäntäväen. He
tiesivät aivan hyvin, miten Janvillessä surkuteltiin heidän hullumaista
yritystään kasvattaa viljaa ylängön suomaissa. Ja varsinkin Lepailleurit
tekivät pilkkaa tuosta pariisilaisesta, joka oli herrasmies ja jolla oli
hyvä paikka, mutta oli kuitenkin niin tyhmä, että rupesi talonpojaksi ja
uhrasi pienet penninsä maahan, tuohon lutkaan, joka oli vielä nielevä
hänet itse ja lapsensa sekä rahansa antamatta takaisin vakallistakaan
jauhoja. Hän oli hämmästynyt nähdessään pellot. Hän ei ollut käynyt
täällä pitkään aikaan, hän ei olisi voinut koskaan uskoa, että vilja
voisi kasvaa täällä niin tiheään, hän oli tuhannet kerrat sanonut, että
ei ainoakaan jyvä tulisi itämään tässä laihassa maassa. Mutta vaikka hän
kihisi vihasta siitä syystä, että hänen ennustuksensa olivat tuolla
tavalla joutuneet häpeään, oli hän kuitenkin itsepäinen, ei tahtonut
myöntää olleensa väärässä, vaan näytti pilkallisen epäilevältä.

"Vai niin, te luulette, että tuo tulee kasvamaan? Niin, sitä ei voi
kieltää, ett'ei siinä siemen olisi itänyt. Mutta saammepa nähdä,
kypsyykö vilja myös."

Mathieu hymyili tyyneesti ja toivehikkaasti.

"Niin, kun te olette oppinut tuntemaan maan", jatkoi Lepailleur, joka
välttämättömästi tahtoi myrkyttää Mathieun ilon, "niin saatte nähdä,
että se on samanlainen kuin tuo saatanan naisväki, josta ei koskaan
tiedä, saako siitä iloa vai harmia. Minä olen nähnyt viljapeltoja, jotka
ovat näyttäneet suuremmoisilta ja lupaavilta, mutta ei tarvittu kuin
huono sää, myrsky ja väliin ei mitään, pieni oikku vaan, niin kaikki oli
mennyttä. Mutta te olette vielä liian nuori maanviljelijä, te tulette
kyllä vahingosta viisaaksi."

Hänen vaimonsa, joka kuunteli miehen puhetta, nyökäytti hyväksyvästi
päätään ja sanoi sitten Mariannalle:

"Minun mieheni ei sano tätä teidän rohkeuttanne masentaakseen. Maan
laita on sama kuin lastenkin, toiset elävät, toiset kuolevat, toiset
tuottavat iloa, toiset surua. Mutta jos tarkkaan lasketaan, niin aina
saa antaa enemmän kuin saa takaisin, ja lopulta tulee kuitenkin
petetyksi. Saattepa nähdä sen."

Vastaamatta sanaakaan katsoi Marianne luottavasti Mathieuhön, ollen
kuitenkin hieman hämillään noista ilkeämielisistä ennustuksista. Ja
Mathieu, joka silmänräpäyksen ajaksi suuttui kaiken tuon
tietämättömyyden ja kateuden tähden, vastasi leikillisesti:

"Niin, saammepa nähdä. Kun teidän pojastanne Antoninistä tulee prefekti
ja minun kaksitoista tytärtäni on vaan talonpoikaistyttöjä, niin kutsun
minä teidät heidän häihinsä, sillä juuri teidän myllynne on täytynyt
rakentaa uudelleen ja panna siihen komea höyrymyllylaitos, jotta se
voisi jauhaa minun peltojeni viljan, tuolla oikealla ja vasemmalla,
kaikkialla!"

Hänen kätensä tekivät samalla niin laajoja liikkeitä, että mylläri
melkein suuttui, sillä hän ei pitänyt siitä, että hänestä tehtiin pilaa.
Hän iski ruoskallaan hevosta ja rattaat lähtivät eteenpäin kivistä
tietä.

"Vasta leikattu vilja ei kelpaa jauhettavaksi. Hyvästi, ja onnea
yrityksillenne!"

"Kiitos!"

Sillä aikaa kuin lapset juoksivat etsien orvokkeja ruohostosta, istahti
Mathieu hetkeksi Mariannen viereen, joka oli hieman levoton, se näkyi
päältäkin. Mathieu ei sanonut hänelle mitään, sillä hän tiesi vaimonsa
olevan kylliksi voimakas ja luottavainen, niin että hän voi itsekin
voittaa sen pelon, jonka nuo uhkaukset olivat hänessä herättäneet.
Mathieu istahti hänen viereensä niin lähelle häntä kuin suinkin, niin
että he koskettelivat toisiaan ja hymyillen katseli hän häntä. Marianne
rauhoittui heti ja hymyili hänkin, ja pikku Gervais, joka ei vielä
voinut loukkaantua ilkeistä sanoista, imi imemistään kehräten
tyytyväisenä kuin kissanpoika. Maito virtasi keskeymättä, vahvisti
pieniä jäseniä, jotka päivä päivältä tulivat voimakkaammiksi, levisi yli
maan, täytti maailman, ravitsi yhä kasvavaa elämää, joka puhkesi
ikuiseen kukkaan. Eikö tämä ollut uskon ja toivon vastaus
kuolemanuhkauksiin, tämä riemulaulu elämän voitosta, kauniista
lapsista, jotka aina tulevat kasvamaan auringonpaisteessa, ihanista
laihoista, joitten viheriät aallot tulevat aina kohoomaan maasta joka
kevät? Huomenna, elonleikkuun suurena päivänä, on vilja kystä, ja lapset
miehiä.

Kolme kuukautta tämän jälkeen täyttivät Beauchênet ja Séguinit
lupauksensa viettää sunnuntain iltapäivän Chantebledissä. He olivat
saaneet Morangenkin tulemaan mukaan Reinen kanssa; he olivat
hiljaisuudessa päättäneet viekotella hänet päiväksi siitä synkästä
yksinäisyydestä, jossa hän eli. Heti kuin seurue oli saapunut
rautatienasemalta, lähdettiin ylängölle, sillä kaikki olivat uteliaat
näkemään noita paljon puhuttuja peltoja; Mathieun aate muuttua
talonpojaksi tuntui heistä kaikista eriskummalliselta ja
käsittämättömältä. Mathieu itse nauroi sydämensä pohjasta, ja sen voiton
hän ainakin voitti, että sai nähdä kaikki suuresti kummastuneina, kun
hän heille näytti vainion, joka leveni loppumattomiin sinisen taivaan
alla, vihreän viljameren, johon jo oli tullut raskaita tähkäpäitä ja
joka aaltoili pienimmästäkin tuulen hengähdyksestä. Vuosisatojen
kuluessa kokoontunut multa oli ravinnut viljan mehukkailla nesteillään
ja synnyttänyt tämän ensimäisen, eriskummallisen laihon, aivankuin
ylistääkseen sitä ijankaikkista elämänlähdettä, joka uinuu maan sisässä.
Maito oli tulvinut, vilja kasvoi kaikkialla äärettömän runsaana ja
voimakkaasti, todistaen ihmisen työstä ja maailman hyvyydestä ja
kiinteydestä. Ei koskaan ole komeampaa viljapeltoa nähty loistavan
ihanammassa auringonvalossa. Constance ja Valentine olivat
välinpitämättömät katsellessaan kaikkea tätä ruohoa, ja heillä oli pää
täynnä muita asioita, ja samoin Morange, joka sammuneilla silmillään
katseli näkemättä kuitenkaan mitään. Mutta Beauchêne ja Séguin olivat
hämmästyksissään, kun he muistivat käyntiänsä täällä tammikuussa, kun
jäätynyt maa vielä lepäsi salaperäisessä unessaan. He eivät olleet
aavistaneet mitään, he olivat hämillään tämän maan ihmeellisen
heräämisen tähden, tämän valloittavan hedelmällisyyden tähden, joka oli
muuttanut suoperäisen, villin ylämaan elävän rikkauden kentäksi. Ja
varsinkin Séguin ilmaisi mitä kauneimmilla sanoilla ihailunsa nyt, kun
hän oli varma siitä, että hän saa maksunsa ja toivoi jo, että Mathieu
ostaisi uuden alueen tästä maatilasta.

Kun oli palattu vanhalle metsästyspaviljongille, joka nyt oli muuttunut
pieneksi talonpoikaistaloksi, ja istuttu puutarhaan, tuli puhe lapsista.
Marianne oli juuri eilen vieroittanut Gervaisin; illalla oli hän
viimeisen kerran saanut rintaa, ja hän oli mukana kaikkein näiden
vierasten joukossa vielä vähän epävarmana jaloiltaan, mutta hän kulki
kuitenkin urhean näköisenä toisen luota toisen luokse, vaikka hän usein
kaatuikin selälleen tai kasvoilleen. Hän oli iloluontoinen lapsi, joka
ei koskaan itkenyt, luultavasti sentähden, että hän oli terve. Hänen
suuret, kirkkaat silmänsä hymyilivät, hän ojensi ystävällisesti pienet
kätensä, ja hän oli vaaleaihoinen, ja tavattoman iso ollakseen
viidentoistavuotias. Hänkin oli saanut osansa maitovirrasta, hän oli
hedelmällisen maan mehevä sikiö, maan, jonka ravitseva äidillinen lähde
oli hedelmöittänyt. Constance ja Valentine ihailivat häntä, ja Marianne
sysäsi hänet aina leikillisesti luotaan, kun hänen pienet kätensä
tavoittelivat äitinsä rintoja.

"Ei, herrani, siitä on nyt tullut loppu. Nyt ei koskaan anneta enään
muuta kuin soppaa."

"Miten kauheata tuo vieroitus on!" sanoi Constance. "Onko hän antanut
sinun nukkua yöllä?"

"On, hänellä on järkevät tavat, hän ei koskaan imenyt yöllä. Mutta
aamusin hän alkoi huutaa. Näettehän, että hän on jo sangen rauhallinen.
Minulla ei hänestä ollut suurempaa vaivaa kuin muistakaan."

Beauchêne seisoi siinä polttaen tyytyväisen näköisenä tuota ainaista
sikaariaan, ja Constance vetosi häneen.

"Teillä on todellakin ollut onni, sillä muistatko sinä, ystäväni, kuinka
Maurice katkeroitti meidän elämämme, kun imettäjä muutti pois. Me emme
saaneet nukkua kolmeen yöhön. Minä luulen, Jumala minua armahtakoon,
että se on juuri yksi syy, minkätähden emme me ole tahtoneet enemmän
lapsia."

Hän nauroi, ja Beauchêne huudahti:

"Katsopas pikku Mauriceasi, kun hän leikkii, ja sano sitten vasta, että
hän on sairas!"

"Ei, minä en sanokaan sitä enään, ystäväni, nyt hän on hyvin terve.
Muuten en minä koskaan ole ollut levoton hänen tähtensä, sillä minä
tiedän, että hän on hyvin terve."

Puutarhassa leikkivät parhaillaan nuo kahdeksan lasta; talon omat, joita
oli neljä, ja sitäpaitse Gaston ja Lucie Séguin sekä Reine ja Maurice.
Viimeksi mainittu näytti nyt todellakin pysyvän vakavasti jaloillaan,
mutta hän näytti yhä kalpealta. Hänen äitinsä katseli ihastuksella,
miten hän juoksi, ja tunsi itsensä niin onnelliseksi ylpeissä
unelmissaan, että hän tuli rakastettavaksi noille köyhille
sukulaisilleenkin, jotka muuttonsa kautta "moukanmaalle" olivat
ainaiseksi poistuneet hänen seurapiiristään. Hänen mielestään heitä ei
enään ollut olemassakaan.

"Niin", sanoi Beauchêne, "harvoin minun tehtaassani tehdään tuollaisia
pieniä korukaluja, mutta kun joskus niin tapahtuu, ovat ne vahvaa
työtä ... eikö totta, Mathieu?"

Mutta hän katui kuitenkin heti tätä pilaansa, ja hän säpsähti hieman
nähdessään entisen piirustajansa katseen, kirkkaan katseen, jonka
syvyydessä hän näki vilahduksen Norinen pojasta, tuosta tuntemattomain
kohtaloiden haltuun heitetystä pikku olennosta. Leikkiväin lasten huudot
tunkivat läpi hiljaisuuden, ja kirkkaassa auringon valossa kulki kuin
jono varjoja, pieniä onnettomuuteen uhrattuja olentoja kätilöitten
taloista, yleisistä löytölasten kodeista, äskensyntyneitä, jotka oli
koottu yhteen ja viety sitten kaikkiin ilmansuuntiin ja olivat ehkä
kuolleet huonoon hoitoon ja nälkään. Siinä jonossa näkyi olevan kaikki,
mitä ihmissadosta oli ehdointahdoin hävitetty.

Mathieu ei voinut lausua sanaakaan vastaukseksi. Ja hän kauhistui vielä
enemmän huomattuaan Morangen, joka istui kokoon vaipuneena tuolillaan
ja silmät kyynelissä katseli pikku Gervaisia, kun hän nauroi ja hyppi
ympäriinsä. Eikö hänkin, Morange, ollut nähnyt kuoleman kulkevan
ohitsensa taluttaen kädestä sitä pientä poikaa, jota he olivat
kieltäytyneet ottamasta vastaan, heidän ennen niin toivottua poikaansa,
joka oli mennyt pois, ennenkuin oli nähnyt päivänvalonkaan? Nämät
surulliset haamut johdattivat hänen muistiinsa inhoittavan kopin ja
murhatun äidin, hän oli näkevinään vaimonsa makaavan tuolla verissään
päivänpaisteisessa puutarhassa, jossa kaikuivat lasten iloiset äänet.

"Miten teidän Reine on sievä!" sanoi Mathieu karkoittaakseen Morangen
surulliset ajatukset. "Katsokaa, miten hän juoksee, aivankuin
pikkutyttö, vaikka hän on jo valmis naimisiin."

Morange kohotti hitaasti päätään ja katseli tytärtään, ja hänen vielä
kyyneleisissä silmissään kimalteli epäjumalallisen rakkauden hymy. Mitä
enemmän hän kasvoi, tuumi Morange, sitä enemmän hän tuli äitinsä
näköiseksi, ja hän oli kiintynyt tyttäreensä sellaisella rakkaudella,
joka voitti kaikki muut hänen tunteensa ja hänen itsekkäät pyrintönsä.
Hänellä ei maailmassa ollut muuta päämäärää kuin tehdä tyttärensä
onnelliseksi ja rikkaaksi. Se oli hänestä kuin hyvitys, ainoa ilo, jota
hän vielä toivoi. Mutta samalla tunsi hän kuin mustasukkaisuutta
ajatellessaan, että joku mies tulee ja ottaa joskus Reinen häneltä, ja
sitten jää hän yksikseen pimeyteen vaimovainajansa haamun kanssa.

"Oh", sanoi hän, "naimisiin ei hän vielä ole valmis, hän on vasta
neljäntoista vuotias."

Kaikki ihmettelivät, häntä olisi voinut luulla kahdeksantoista
vuotiaaksi, sillä hän oli niin kehittynyt. Ja todellakin tuntui siltä
kuin hänen paksut, mustat hiuksensa ja valkea ihonsa olisi tuoksunut
liian aikaista erotiikkaa.

"Muuten", jatkoi isä hyvillään, "on hänellä jo ollut sulhanenkin.
Paroonitar de Lowicz tulee, kuten tiedätte, noutamaan väliin häntä
vaunuillaan, ja hän on sanonut, että eräs ulkomaalainen, jolla on monta
miljoonaa, on tulisesti rakastunut Reineen. Mutta hän saa odottaa. Minä
tahdon pitää vielä tyttäreni viisi kuusi vuotta."

Hän ei enään itkenyt, hän naurahtikin itsekkään tyytyväisesti
huomaamatta sitä, että kaikki näyttivät olevan häpeissään, kun hän
mainitsi Sérafinen nimen, vieläpä Beauchênekin, joka piti sisartaan
häpeää tuottavana ja sopimattomana seuralaisena nuorelle tytölle.

Marianne, joka ei tahtonut, että keskustelu olisi katkennut, teki
kysymyksiä Valentinelle, ja Gervaisin oli vihdoinkin onnistunut kavuta
hänen polvilleen.

"Miksi ette ottanut pikku Andréetä mukaanne? Minä olisin niin mielelläni
tahtonut nähdä hänen, ja hän olisi saanut leikkiä tämän pikku herran
kanssa, joka ei koskaan anna minun olla paria minuuttiakaan rauhassa."

Mutta Séguin ei antanut vaimolleen aikaa vastata.

"Kiitoksia vaan, mutta silloin en minä olisi tullut mukaan. Siinä on
kylliksi, että meillä on kaksi kuletettavana. Se kirottu tytöntyllykkä
huutaa ehtimiseen siitä asti kuin imettäjä meni matkaansa."

Valentine myönsi, että Andrée todellakin oli hieman haitallinen. Hän oli
vieroitettu alkuviikosta, ja sitten kuin Catiche oli pitänyt enemmän
kuin vuoden ajan koko taloa tyrannillisen valtikkansa alla, oli hän taas
pois muuttonsa kautta saattanut sen anarkistiseen häiriöön. Oh, sitä
Catichea! Hän oli totta tosiaan tullut heille kalliiksi, hän oli
karkoitettu melkein väkivallalla aivankuin kuningatar, jonka täytyy
luopua vallastaan, ja hänelle täytyi antaa mukaansa lahjoja itselleen,
miehelleen, tyttärelleen ja tuttavilleen siellä maakylässä. Eikä nyt
ollut apua siitäkään, että oli hankittu erityinen lapsentyttö, Andrée
huusi aamusta iltaan, ja sitten vielä oli huomattu, että Catiche oli
vienyt mukanaan suuren joukon liinavaatteita ja turmellut siihen määrään
muut palvelijat, että täytyi tehdä talossa puhdasta jälkeä. Se hirveä
vastus, mikä imettäjistä oli, sen täytyi todellakin peloittaa ihmisiä
siihen määrään, ett'eivät hanki lapsia maailmaan.

"Oh", sanoi Marianne, "jos lapset vaan ovat terveinä, niin kyllä kaiken
muun unohtaa."

"Ettehän te vaan arvelle, ett'ei Andrée ole terve?" huudahti Séguin
kiivaasti. "Catiche teki hänen todellakin hyvin reippaaksi, mutta sitten
minä en tiedä, mikä häneen on tullut, hän on pelkkänä luuna ja nahkana."

Kun hänen vaimonsa tahtoi väittää vastaan, suuttui hän.

"Vai niin, valehtelenko minä? Toistenkin lasten nokka on kalpea. Sinä et
nähtävästi pidä tarpeeksi huolta heistä. Hylkytavaraksi kutsuu Santerre
heitä."

Santerre oli yhä se, johon hän luotti, ja Valentine tyytyi vaan
kohottamaan olkapäitään, jotavastoin muut joutuivat hieman hämilleen ja
alkoivat katsella Gastonia ja Lucieta, jotka todellakin hengästyivät
pikemmin kuin muut lapset ja jäivät kilpajuoksussa jälelle.

Constance kääntyi nyt Valentinen puoleen.

"Eikö meidän hyvä tohtori Boutan ole sanonut teille, että koko
onnettomuus on siinä, ett'ette ole itse imettänyt heitä? Minun antaa hän
aina sen kuulla."

Kun hän lausui Boutanin nimen, syntyi siitä yleinen virnistely. Boutan!
Hän oli yhtä kiivas kuin kaikki muutkin erikoislääkärit. Séguin nauroi
pilkallisesti, Beauchêne laski leikkiä pakollisesta imetyksestä, jonka
kamarit tulevat muka säätämään. Ainoastaan Mathieu ja Marianne
vaikenivat.

"Meidän leikinlaskumme ei luonnollisesti tarkoita sinua", sanoi
Constance Mariannelle. "Teidän lapsenne ovat muuten tukevia, kukaan ei
voi muuta sanoa."

Marianne teki liikkeen aivankuin olisi tahtonut sanoa, että hänestä
itsestä kyllä saisi tehdä pilaa, hänellä ei ollut mitään yleisen
iloisuuden lisäämistä vastaan. Mutta nyt huomasi hän, että Gervais oli
ottanut tilaisuudesta vaarin, kun hänen huomionsa oli muualle
kiinnitetty, ja kaiveli hänen rintojaan etsien kadotettua
paratiisiansa. Hän nosti lapsen maahan ja huudahti nauraen:

"Ei, kiitoksia paljon, herrani! Minähän olen sanonut sinulle, että se on
loppu nyt. Sinähän näet, että meistä tehtäisiin pilaa."

Mathieu katseli liikutettuna Marianneaan. Hän tuli siis takaisin
miehensä luokse täytettyään velvollisuutensa ja täydennettyään lapsen
luomisen ravitsemalla häntä elämänsä mehuilla. Se oli puoliso, joka
Mariannessa taaskin heräsi, uusi kevät, uusi levännyt maa, joka
uudestaan vavahteli hedelmällisyydestään. Ei koskaan ennen ollut hän
nähnyt Marianneansa niin kauniina kuin nyt onnellisen äiteytensä
riemuhetkenä, hän oli kuin sen maitovirran jumalalliseksi tekemä, joka
hänestä oli virrannut ja joka virtasi maailman suonissa. Ja kun hän
katseli vaimoaan tässä kunnian sädekehässä, terveitten ja kukoistavain
lastensa keskellä aivankuin hyvä jumalatar, aina hedelmällisenä, tuntui
hänestä, että hän jumalallisella tavalla rakasti häntä, tahtoi omistaa
hänet yhä suuremmassa intohimossa, kuolemattoman auringon
sammumattomassa liekissä. Jumalallinen intohimo puhalsi kuin kuuma
tuuli, luonnon hehkuva sielu, joka aaltoilee vedessä ja leijailee
tuulessa ja joka hetki synnyttää miljaardeja olentoja. Ehkä hurmasi
häntä ainoastaan vaimonsa hiusten tuskin huomattava tuoksu aivan kuin
kaukaisen taivaan hekuma. Ehkä oli tämä ainoastaan yhden ainoan katseen
vaihto, joka valtasi kokonaisuudessaan toisen ihmisen. Suloinen hurmaus
täytti heidät molemmat, he unohtivat koko muun maailman, kaikki nämät
ihmiset, jotka olivat heidän ympärillään. He tunsivat ainoastaan
vastustamattoman tarpeen sanoa, että he rakastivat toisiaan, että se
aika oli taas tullut, jolloin rakkaus puhkesi kukkaansa. Hän kuroitti
vaimolleen suutansa, vaimo kuroitti suutaan miehelleen, ja he suutelivat
toisiaan.

"No, te ette kainostele, te", huudahti Beauchêne iloisesti. "Mikä teihin
nyt tuli?"

"Tahdotteko te, että meidän pitäisi poistua?" lisäsi Séguin.

Ja Valentine nauroi kuin hupsu, ja valhekaino Constance näytti häpeävän,
mutta Morange lausui ikävöivällä äänellä ja silmät taaskin kyynelissä:

"Ah, kuinka oikeassa te olette!"

Hämmästyneinä siitä, mitä olivat tehneet, sillä heidän tarkoituksensa ei
ollut tehdä siten, tuijottivat Mathieu ja Marianne hetkisen ällistyneinä
toisiaan. Sitten purskahtivat he hyväntahtoiseen nauruun ja pyysivät
iloisesti anteeksi. Rakastakaa, kun voitte rakastaa! Se on terveyttä, se
on kaiken hyvän tahtomista, se on kaiken taitamista!

"Siis ... kuudes!" sanoi Beauchêne pilkallisesti.

Gervais oli horjuvin askelin mennyt pois kolmen suuren veljensä ja
suuren siskonsa luokse, jotka johtivat muitten lasten rynnäkköjuoksua
päivänpaisteisessa puutarhassa.

"Luonnollisesti ... kuudes!" sanoi Mathieu ja Marianne nyökäytti
päätään.

Ja tehden kädellään suuren liikkeen, joka tarkoitti tuota laajaa kenttää
tuolla etäämpänä tuulessa aaltoilevine viljoineen, sanoi hän:

"Niin kuudes ... koska meillä nyt on, millä hänen elätämme!"

Se oli tarmokkaan ja lujaluontoisen miehen huudahdus, miehen, joka oli
päättänyt, ett'ei hän koskaan enään hanki lasta maailmaan, ell'ei hän
samalla hanki hänen osaansa elintarpeita. Se oli oikeus ja kohtuus,
ajatteli hän, hän oli saanut takaisin omantunnon rauhansa tehtyään sen
päätöksen, ett'ei hän koskaan hanki loisväkeä maailmaan. Sitä myöten
kuin perhe kasvoi, sitä myöten piti peltojenkin kasvaa, valloittaa
uusia, hedelmällisiä alueita soista, näreiköistä ja kivistöistä. Maa ja
nainen täydentävät yhdessä luomistyön, voittavat hävityksen voimat,
synnyttävät aina yhä enemmän elämää, enemmän voimaa, enemmän toivoa.

(_Ensimäisen osan loppu._)







HEDELMÄLLISYYS

Romaani


Kirj.

EMILE ZOLA


Suomennos


TOINEN OSA



Kuopiossa 1906,
Osakeyhtiö Kuopion Uudessa Kirjapainossa.






NELJÄS KIRJA




I


Kului neljä vuotta. Näinä neljänä vuotena sai Marianne ja Mathieu vielä
kaksi lasta, tytön ensimäisen vuoden ja pojan kolmannen vuoden kuluttua.
Joka kerta kuin perhe lisääntyi, kasvoi myöskin Chantebledin viljelty
alue, ensi kerralla kahdellakymmenellä hehtaarilla peltomaata, joka
valloitettiin ylängön rämeistä, toisella kerralla suurella metsämaalla
ja nummella, jota sille johdettu vesi alkoi hedelmöittää. Se oli elämän
vastustamatonta valloitusretkeä, hedelmällisyys levisi auringon valossa
yhä laajemmalle, työ loi vastuksista, ja vaikeuksista huolimatta yhä
uutta, korvasi vauriot, vuodatti joka hetki maailman suoniin yhä enemmän
voimaa ja terveyttä.

Sinä päivänä, jolloin Mathieu tuli Séguinin luokse päättämään metsämaan
ja nummen kauppaa, kohtasi hän siellä Sérafinen. Tyytyväisenä siitä,
että sai täsmälleen määrättynä päivänä maksun, ja iloissaan siitä, että
voi pala palalta myydä tuon viljelemättömän alueen, joka oli hänelle
ollut raskaana taakkana, allekirjoitti Séguin mielellään jokaisen uuden
kauppakirjan. Sinä päivänä tahtoi hän tarjota Mathieulle päivällistäkin.
Mutta Mathieullä oli kiire takaisin Chanteblediin, jossa elonleikkuu
häntä odotti. Kun hän sanoi aikovansa ottaa hevosen, jotta ei
myöhästyisi junasta, lausui Sérafine, joka tähän asti oli ollut ääneti:

"Minun vaununi on tuolla alhaalla, ja minä aijon juuri sinnepäin. Saanko
minä kyyditä teitä sinne?"

Mathieun katse kohtasi Sérafinen katseen, mutta hän ei tahtonut
saattaa itseään naurun alaiseksi osoittamalla pelkäävänsä Sérafineä
vielä niin monen vuoden kuluttua, ja sitäpaitsi oli hän varma
haavoittumattomuudestaan.

"Kyllä, kiitos ystävällisestä tarjouksestanne."

Kun nuo silkillä vuoratut vaunut läksivät liikkeelle, esiintyi Sérafine
hyvin rakastettavasti, suorasti ja avomielisesti.

"Oi, ystäväni, miten iloiseksi te teette minun, kun suostuitte tulemaan
yhdessä minun kanssani. Aina on näyttänyt siltä kuin te välttäisitte
minua ja pelkäisitte alituiseen, että minä heittäytyisin teidän
syliinne. Minua halutti kyllä jonkun aikaa uudistaa se suhde, josta
minulle jäi niin suloiset muistot. Mutta, Herra Jumala, siitähän on jo
niin pitkä aika, ja te teette aivan oikein siinä, ett'ette tahdo saattaa
omaa elämäänne epäsointuun. Minä vakuutan, että minun ainoa toivoni on
saada olla teidän ystävättärenänne, ja minä tahdon lisätä, että te
olette ainoa mies, jota varten minä olen säilyttänyt paikan sydämessäni.
Minua ilahuttaisi suuresti, jos voisin uskoa salaisuuteni teille, sanoa
teille sen, mitä en muille sano, en miehille enkä myöskään naisille. Jos
te olette hyvä, niin olemme me avomielisiä ystäviä, ja se tekee minulle
niin hyvää."

Hän oli todellakin liikutettu. Tämä mies, joka häntä halveksi oltuaan
ensin hänen rakastajanaan; mistä se tuli, että sama mies teki hänen
sydämensä niin helläksi, tuon naisen, joka oli muuten niin julma
miehille, joka metsästi miehiä kuluttaakseen heidän voimansa ja
heittääkseen heidät sitten pois? Nyt puheli tämä nainen aivan
toverillisesti ja tunsi tähän asti aavistamatonta hupia siitä, että sai
tunnustaa kaikki ja keventää sydäntään.

"Minä en ole enää, rakas ystäväni, onnellinen, niinkuin luullaan, minä
elän nyt ainaisessa levottomuudessa. Ette te, eikä kukaan muukaan tiedä,
että minä olin vähällä saada lapsen. Sattuma kuitenkin pelasti minun,
minä sain kahden kuukauden vanhan keskosen. Mutta nyt minua uhkaa koska
tahansa sama vaara. Te, joka olette vakaantunut mies, kehoittaisitte
minua luonnollisesti menemään naimisiin ja synnyttämään lapsia. Mutta
siihen minusta ei ole, minä olen vaan rakkauden papitar ja jotenkin
vaativainen luonteeltani, sen voin minä tunnustaa teille, joka tiedätte
sen ennestäänkin."

Surumielisyydestään huolimatta nauroi Sérafine taaskin, ja hänen
silmänsä alkoivat taas hehkua intohimoa valkean otsan ja tuuhean
tulenvärisen tukan alla. Hänen eroottiset tarpeensa olivat todellakin
kasvaneet mitä vanhemmaksi hän tuli. Hän tunnusti ylpeydellä olevansa
viidenneljättä vuotias; hän oli vielä hurmaavan kaunis täyteläisine
vartaloineen ja marmorinvalkeine rintoineen. Hän ei surrut
vanhentumistaan, mutta hän kärsi ainoastaan siitä, ett'ei tiennyt, miten
hän voisi vapaasti tyydyttää himonsa tarvitsematta pelätä seurauksia.
Tähän asti oli hän voittamattomalla taitavuudella ymmärtänyt säilyttää
hienon asemansa rikkaana leskenä, joka mielellään otettiin kaikkialla
vastaan ja joka voi vaihtaa rakastajaa kerran kuukaudessa, pitää
kahtakin yht'aikaa ja vieläpä koko tusinankin, kun hän vaan ei näyttänyt
sitä julkisesti ja säilytti hyvästi pienen hermeettisesti suletun
asuntonsa salaisuudet. Ihmiset kuiskailivat keskenään, että hän väliin
iltasin, kuten vanhan Rooman himokkaat keisarinnat, pukeutui
palvelustytöksi, kuljeskeli epäillyttäväin kaupunginosain kaduilla ja
etsi raakoja rakastajia. Raskauden vaarat kasvoivat luonnollisesti
näissä seikkailuissa, yhdessä villien miesten kanssa, jotka väliin
olivat humalassakin.

Mathieu kummasteli ensin vähän osakseen saamaansa luottamusta, mutta
sitten valtasi hänen jonkinlainen säälintunne aivankuin sairasta ihmistä
kohtaan.

"Mutta tehän olitte niin varma ehkäisykeinoistanne!" sanoi hän vähän
pilkallisesti.

"Varma niistä ei voi koskaan olla."

Hän unohti olevansa nainen, he olivat nyt ainoastaan kaksi miestä, jotka
keskustelivat kainostelematta, ja Sérafine jatkoi ujostelemattomalla
rohkeudella:

"Muuten minä inhoon ja halveksin noita ehkäisykeinoja. Voiko mitään
tyhmempää ajatellakaan? Ne silpovat, häpäisevät, murhaavat koko
rakkauden. Minä en koskaan suostuisi niitä käyttämään, ell'en pelkäisi
häpeää ja levollisuuteni menettämistä. Se seikka tekee minun yhtä
raukkamaiseksi kuin muutkin."

Hänen ihanteensa oli saada rankaisematta, ilman pakkoa ja pelkoa
tyydyttää himonsa ja riemuita siitä, että on voittanut luonnon.

Kun hän puhui keskosensa synnyttämisestä mainitsematta, että sikiön
ulosajaminen oli ollut tämän yhteydessä, alkoi Mathieu aavistaa asian
oikean laidan.

"Pahinta on, että tuo keskonen on saanut minun aivan epäkuntoon. Minun
on täytynyt etsiä lääkärin apua, ja onneksi olen minä samasta
korttelista, jossa itse asun, löytänyt hyväntapaisen nuoren miehen,
vielä aivan tuntemattoman lääkärin, mutta minä käännyin mieluimmin hänen
kuin suurten kuuluisain lääkärien puoleen, sillä hänen kanssaan olen
minä vapaampi ja varmempi siitä, että asiani eivät tule maailman
tietoon, sillä kukaan ei pane huomiota siihen, että hän käy luonani. Hän
on hoitanut minua lähes kolme kuukautta eikä hän ole juuri
rauhoittavakaan, sillä hän väittää, että minä voin tulla raskaaksi
pienimmästäkin syystä, koska muka minussa on jotakin joutunut pois
paikoiltaan. Voittekohan te kuvitellakaan, millaisessa levottomuudessa
minä tästä syystä aina elän? Minä tohdin tuskin suudellakaan enään
miestä. Lääkärini on puhunut leikkauksesta, mutta minä pelkään niin
hirveästi..."

Mathieu teki kummastusta osoittavan liikkeen.

"Oletteko te niin sairas?"

Sérafine ymmärsi puhuneensa liian paljon ja tuli nyt murheellisen
näköiseksi.

"Olenhan minä, minä olen aivan epäkunnossa, senhän jo äsken sanoin.
Väliin on minulla kauheita tuskia. Ja kun minun lääkärini nyt on
ruvennut puhumaan leikkauksesta, niin on se siksi, että hän epäilee
minussa olevan jonkun vakavan taudin, en tiedä minkä. Muuten on hän
kirurgi ja hän seuraisi varmaankin minua tuon kuuluisan tohtori Gauden
luokse, jotta tämä tutkisi minun ja tekisi leikkauksen, jos on tarvis.
Mutta tuo ajatuskin jo kauhistaa minua, ja minä luulen, että minä en
koskaan saa mistään sitä rohkeutta."

Hänen leimuavat silmänsä muuttuivat pelokkaiksi ajatellessaan veistä.
Hänen sydämessään kävi ankara taistelu tämän pelon ja unelmoidun
vaarattomuuden välillä.

Mathieu katseli häntä eikä epäillyt enään.

"Minä luulen tietäväni", sanoi hän, "että sellaiset leikkaukset ovat
hyvin vaarallisia. Niihin ei saa ryhtyä kuin viime tingassa, kun henki
on kysymyksessä. Muuten tulevat ne onnettomat, joita on leikelty,
hirveästi petetyiksi."

"Oh", huudahti Sérafine, "ymmärtänettehän te, että jos minä annan silpoa
itseäni, niin teen sen ainoastaan sentähden, että se on aivan
välttämätöntä. Ja minä olen luonnollisesti tiedustellut tarkemmin asiaa.
Gaude tekee pian leikkauksen Moineaudin toisessa tyttäressä, tehän
tiedätte, sen ukko Moineaudin tyttäressä, joka on vielä työssä veljeni
tehtaassa. Jos se minua haluttaa, niin menen sitten tervehtimään tätä
naista perehtyäkseni siten tarkemmin asiaan."

"Moineaudin tyttäressäkö", kysyi Mathieu kummastuneena. "Se ei voi olla
kukaan muu kuin Euphrasie, joka meni naimisiin tuskin neljääkään vuotta
sitten ja on jo saanut kolme lasta, niistä yhdet kaksoset. Ollakseni
pieneksi avuksi näille ihmisparoille, olen minä juuri ottanut luokseni
Cécilen, yhden nuoremmista sisaruksista, joka on äsken täyttänyt
kuusitoista; mutta minä pelkään, että hän ei voi suorittaa tehtäviään,
sillä pieninkin ponnistus saa hänet vuoteen omaksi. Kansan tyttäret ovat
meidän päivinämme yhtä hermostuneita kuin herttuattaretkin. On
vanhempia, joilla ei ole onnea lapsistaan, ja se surettaa minua, sillä
ottamatta ollenkaan huomioon onnettomia yhteiskunnallisia oloja käytätte
te tätä seikkaa aseena minua vastaan, te, jotka tahdotte rajoittaa tai
paremmin hävittää perheen."

Sérafine unohti kärsimyksensä ja purskahti nauruun.

"Joko me nyt olemme rautatienasemalla? Ja minulla kun olisi ollut niin
paljon puhuttavaa teidän kanssanne! -- Niin, ette voi aavistaakaan,
miten iloinen minä olen, kun olen saanut tehdyksi rauhan teidän
kanssanne! Mitenkä tyhmää se oli, kun te näytitte pelkäävän minua,
aivankuin ette olisi uskonut minun voivan olla teille ainoastaan
ystävänä. Minä vakuutan, että tämä ystävänä olo tuottaa minulle
todellista lepoa, ja minä olen iloissani siitä, että minulla nyt on
uskottu, jolle voin puhua kaikki. Kas niin, puristakaamme nyt
rehellisesti toistemme käsiä kuin kaksi miestä!"

He löivät kättä, ja Mathieu jäi katsomaan vaunujen jälkeen kummastellen
Sérafinen tarvetta avata hänelle sydämensä. Sérafine oli ehkä arvellut
olevan hauskaa riisuutua henkisessä suhteessa alasti entisen
rakastajansa silmäin edessä. --

Mainfroy, Sérafinen lääkäri, oli kolmenkymmenen vuotias korkeakasvuinen
mies ja hyvin säännöllinen elämäntavoissaan. Hänen kasvonsa olivat
kapeat ja vakavan näköiset. Hän oli ruvennut hankkimaan itselleen
sellaisia naispotilaita, jotka tuottavat muutamille keskinkertaisille ja
tuntemattomille lääkäreille sangen suuret tulot. Hänen periaatteensa oli
se, että hän aina näyttäytyi hyvin huolestuneelta pienimmänkin
pahoinvoinnin suhteen ja pani suuren painon mitättömämpiinkin
hermotaudin oireisiin. Hän kuunteli väsymättä potilaittensa valituksia
ja määräili runsaasti lääkkeitä. Hän ei koskaan tehnyt sitä tyhmyyttä,
että olisi antautunut lempiseikkailuihin minkään potilaansa kanssa,
sillä nainen, joka tulee lääkärinsä rakastajattareksi, on potilas, joka
ei koskaan maksa. Siihen perustui hänen valtansa Sérafinen ylitse;
Sérafine kuunteli tuota kylmäluonteista Adonista, joka taas puolestaan
ei tahtonut ymmärtää Sérafineä. Sattumalta oli Sérafinen kamarineiti
käynyt kutsumassa juuri häntä emäntänsä luokse eräänä yönä, kun tämä
kärsi keskosen synnyttämisen seurauksista, ja tohtori oli tutkittuaan
heti huomannut, että tässä oli kysymyksessä se, että oli koetettu
ulosajaa sikiö. Mutta hän ei sanonut siitä mitään, hän peloitteli
Sérafineä ollen epäilevinään Sérafinessä häiriöitä, jotka tekisivät
hänen onnettomaksi koko elinajakseen, jos ne vaan muuttuisivat
kroonillisiksi. Ja Sérafine antautuikin lopulta tykkänään hänen käsiinsä
ja hän oli levoton nähdessään tohtorin pudistavan päätään ja
peloittavilla sanoilla kuvailevan kaikenlaisia hirveitä tauteja. Tämä
tohtori tahtoi muuten näyttäytyä täydellisesti kunniallisena lääkärinä,
ei parempana eikä huonompana kuin muutkaan, mutta se ei estänyt häntä
olemasta työn hankkijana eräille kuuluisille kirurgeille, kalastamasta
heille potilaita ja kantamasta tästä työstä palkkansa aivan
häikäilemättä. Mitä sen jälkeen tapahtui, se ei kuulunut hänelle. Hän
oli ainoastaan ollut välittäjänä, ja sitten oli suuren leikkausmestarin
ja tiedemiehen asiana toimia.

Lähes vuoden ajan näyttelivät Mainfroy ja Sérafine pitkällistä ilveilyä,
jolloin kumpikin kuvitteli mielessään pettäneensä toistaan. Ei kumpikaan
heistä olisi voinut sanoa, kumpi oli ensin puhunut mahdollisesta
leikkauksesta. Tohtori tuli melkein säännöllisesti joka viikko. Sérafine
kutsui häntä, jos hän viivähti, pakoitti hänen jatkamaan käsittelyään,
liioitteli tautiaan ja puheli hirveistä kärsimyksistään. He olivat
vähitellen ruvenneet puhumaan tästä leikkauksesta, jonka piti muka
vapauttaman Sérafinen kaikista kivuistaan. Tohtori oli kauvan
ravistellut päätään, sillä hän tahtoi mielellään venytellä aikaa ja
pitää tämän potilaan, joka maksoi niin hyvin. Mutta lopulta alkoi hän
ehkä pelätä, että Sérafine liukuu hänen kynsistään, tulee
riippumattomaksi hänen välityksestään ja menee itse sitä vapautta
kohden, josta hän uneksi. Hän oli ymmärtänyt Sérafinen erittäin hyvin ja
hän epäili, että Sérafinen tuskat olivat niinkään suuret. Mutta hän oli
itse olevinaan epätoivossa Sérafinen paranemisen suhteen ja sanoi, että
siihen kuluu vielä useita kuukausia. Muuten ei muka koskaan voinut olla
varma sellaisten tautien suhteen; ehkä oli tässä monimutkainen tapaus,
josta hän ei voinut päästä selville. Tohtori Gauden nimeä alettiin
mainita yhä useammin heidän keskusteluissaan, ja leikkaus hyväksyttiin
periaatteelliselta kannalta. Mutta päivät kuluivat, sillä Sérafine
pelkäsi oikein todellisuudessa muun muassa myöskin leikkauksen
seurauksia. Joka kerta kuin tohtori kävi hänen luonaan, teki hän yhä
innokkaimpia ja rohkeimpia kysymyksiä. Ystävättäret olivat peloittaneet
Sérafineä ja kertoneet, että nainen leikkauksen jälkeen ei enään ole
nainen, vaan kylmä olento, joka ei kykene tuntemaan mitään intohimoja.
Se oli levottomuus tästä, joka sai hänen horjumaan. Hän tahtoi hyvin
mielellään tulla kykenemättömäksi synnyttämään lapsia, ja senpätähden
hän juuri oli valmis antautumaan veitsen silvottavaksi, mutta jos se
samalla kertaa kuolettaisi nautinnon tunteen, jonka hän innokkaasti
tahtoi säilyttää vapautettuna siitä seuraavista velvollisuuksista, niin
oli se huono kauppa, ja hän kuolisi silloin häpeästä ja raivosta. Mutta
tohtori nauroi ja kohotti olkapäitään, kutsui noita varoituksia tyhmäksi
lörpöttelyksi ja vakuutti, että leikatut naiset tulevat yhdeksässä
tapauksessa kymmenestä uudestaan nuoriksi, terveiksi ja kukoistaviksi
aina viidenkymmenen vuoden ikään, niin, heidän intohimonsa tulivat
tulisemmiksikin kuin ennen.

Sérafinen kuumeiset kasvot sädehtivät.

"No niin, pitäneehän minun sitten taipua, vaikka pelkäänkin. Sillä
kauheatahan on ajatellakin elämistä kuolettavasti sairastuneena. Tehän
voitte seurata minua Gauden luokse, ja minä annan hänen käsitellä
itseäni, koska te sanotte hänen tekevän ihmeitä."

"Niin tekee", vastasi Mainfroy, "kaikki sanomalehdet puhuvat hänen
viimeksi leikkaamastaan potilaasta. Viime kuukausina on hänellä ollut
suurenmoinen menestys. Niinkuin tiedätte, on hän pelastanut tuon
työläisnaisen hengen, Euphrasien, josta minä olen kertonut. Nyt on
Euphrasie muuttanut takaisin kotiinsa ja hän on terveempi kuin koskaan
ennen. Teidän laitanne tuntuu olevan melkein sama kuin hänenkin."

"Niin", huudahti Sérafine, "minähän olin päättänyt mennä tervehtimään
häntä ja puhumaan hänen kanssaan. Viipykää vielä hetki, ennenkuin
pyydätte tohtori Gauden ottamaan minut vastaan."

Euphrasie Moineaud asui miehensä tuon nuoren ja iloluontoisen muurari
Auguste Bénardin kanssa Carolinekadun varrella Grenellessä; heillä oli
suuri huone, jota käytettiin samalla kertaa keittiönä, ruokasalina ja
makuuhuoneena. Siinä oli myöskin pieni, pimeä seimi, jota myöhemmin, kun
he neljässä vuodessa olivat saaneet kolme lasta, käytettiin hyödyksi
siten, että molempain vanhempain lasten, kaksosten vuode sijoitettiin
sinne. Nuorimman lapsen kehtoa pitivät vanhemmat vuoteensa vieressä. Ja
Euphrasie, jonka oli täytynyt jäädä pois tehtaasta, koska hänellä oli
liian paljon tekemistä omassa kodissaan, teki siellä ihmeitä puhtauden
harrastuksellaan ja hallitsi itsevaltiaana kuningattarena kaikkein
pelkäämänä ja tottelemana. Viimeisen lapsivuoteensa jälkeen oli hän
kuitenkin saanut kuin halvauksen tautinsa johdosta. Hän oli luultavasti
ryhtynyt työhön liian aikaiseen. Kauvan taisteli hän tautiaan vastaan,
mutta lopultakin täytyi hänen mennä sairashuoneesen, ja nyt oli hän
palannut Gauden klinikasta leikattuna ja parannettuna, kuten väitettiin.
Neljätoista päivää olivat sanomalehdet jo puhuneet tuon kuuluisan
kirurgin viimeisestä ihmetyöstä, kertoneet liikuttavia juttuja tuosta
nuoresta naidusta työläisnaisesta, jolla oli ollut hirveä tauti, mutta
oli nyt pelastunut varmasta kuolemasta, ja miehensä ja lapsensa olivat
saaneet hänen takaisin terveempänä ja voimakkaampana kuin hän koskaan
ennen oli ollut. Se oli ollut Gauden mestarinäyte ja ratkaiseva
todistus kaikille niille naisille, jotka tahtoivat uskaltaa antautua
leikkauksen alaiseksi.

Samana aamupäivänä kuin Sérafine tuli Bénardille saamaan tietoja, tapasi
hän koko perheen. Bénard, jonka työpaikka oli lähellä, oli kotona
syömässä aamiaista; Euphrasie lakaisi lattiata ja torui aina väliin
kolmea lastaan, jotka aina roskasivat. Eukko Moineaud, joka pikimiltään
oli tullut tervehtimään tytärtään, istui tuolilla kädet esiliinan alla;
hän näytti yhtä säälittävältä kuin ennenkin ja viime vuosina oli hän
vanhentunut paljon.

"Kun minä sain kuulla, että te olette parantunut", sanoi Sérafine, "niin
tahdon minä ennen kaikkea toivottaa teille onnea; minähän olen nähnyt
teidät tehtaassa silloin kuin te olitte hyvin nuori; ja kun minulla on
eräs ystävätär, jolla on melkein sama tauti kuin teilläkin, niin tahdon
minä myös kysellä teiltä hieman."

Nuo köyhät ihmiset olivat aivan ihmeissään tästä odottamattomasta
vierailusta. He tunsivat paroonittaren, työläisnaisten keskuudessa oli
kierrellyt juttuja hänen satumaisista rikkauksistaan ja hänen
omituisesta elämästään. Mutta kun Sérafine oli suvainnut istuutua,
istahti muurarikin pöytänsä ääreen lopettaakseen ateriansa, jotavastoin
akka Moineaud istahti vanhalle paikalleen ja vaipui tylsään
äänettömyyteen.

"Niin, totta se on, että leikkaus onnistui erinomaisen hyvin", kertoi
Euphrasie, joka seisoi luutaansa nojautuneena. "Minä en ensin tahtonut
mennä sairashuoneesen, sillä tohtori Boutan, joka usein on hoitanut
meitä ilmaiseksi, sanoi, että minä voin helposti tulla terveeksi
kotonakin, kun minulla vaan on paljon kärsimystä ja olen varovainen.
Mutta hän sanoi, että minä en saa tehdä työtä, ja mitenkä minä voisin
olla työtä tekemättä, kun minulla on mies ja lapsia? Ja eräänä päivänä,
kun minulla oli vaikeat tuskat, tein minä päätökseni."

"Tapahtuiko leikkaus heti?" kysyi Sérafine.

"Eihän toki, siitä ei edes ollut puhettakaan silloin. Ensi kerran kun he
siitä puhuivat, suutuin minä ja tahdoin lähteä pois, minä luulin, että
he silpovat minun niin, että mieheni alkaa minua inhota. Mutta herrat
nauroivat ja lopuksi he sanoivat, että jos minä mieluimmin tahdon
kuolla, niin on se minun oma asiani. Kahdeksan päivän kuluessa he
alinomaa sanoivat minulle, että minä varmaan kuolen kuukauden perästä.
Ymmärrättehän, ett'ei ole niinkään hauska elää tuollaisissa ajatuksissa,
ja kun minä kysyin, mitä he aikoivat minulle tehdä, eivät he vastanneet
mitään tai puhuivat asiasta kuin jostakin turhanpäiväisyydestä,
jollaista tehdään joka päivä ja joka ei edes satu. Ette voi
aavistaakaan, kuinka monta naista käy tuon kiirastulen lävitse, niitä
vietiin kolme neljä joka päivä sairashuoneesta leikkaushuoneesen, ja kun
he kannettiin takaisin, sanottiin, että he olivat parantuneet. Ja niin
päätin minäkin antautua leikattavaksi, ja nyt olen minä oikein iloinen,
että tein sen päätöksen."

"Joka tapauksessa", keskeytti Bénard, "olisi heidän pitänyt ilmoittaa
sinun miehellesi, mitä he aikoivat sinulle tehdä. Etkä sinä tiennyt
siitä itsekään, sinähän aivan hämmästyit, kun sait tietää, kuinka paljon
he olivat leikanneet pois..."

Euphrasie suuttui ja viittasi miehelleen, että tämä vaikenisi.

"Tietysti olivat he puhuneet siitä minulle! Niin, tietysti ei kuitenkaan
aivan selvästi. Mutta minähän kuulin, miten toisten laita oli, ja minä
käsitin hyvin, että..."

"Mutta joka tapauksessa olisi heidän pitänyt sanoa sinulle, ett'et sinä
enään koskaan voisi synnyttää lapsia."

"Vaiti! Sinähän teet minun uudestaan sairaaksi. Eikö kolmessa lapsessa
ole tarpeeksi? Luuletko sinä, että meillä pitäisi niitä olla kokonainen
liuta niinkuin mammaparalla? Kolme lasta, eikö siinä ole tarpeeksi
köyhille ihmisille?"

"On kyllä", huudahti Sérafine iloisesti, "kolmessakin on jo liikaa. No,
tuottaako leikkaus paljon tuskaa?"

"Sitä ei tunnekaan, kun on nukutettu. Kun herää, niin silloin ei ole
juuri hauska olla, mutta kyllä sen sentään voi kestää."

"Ja oletteko te nyt terve?"

"Olen, niin he ainakin sanovat. Ennen oli minulla alituisesti tuskia,
niin että minun täytyi huutaa. Nyt tunnen minä niitä ainoastaan vähän
silloin tällöin, mutta he ovat sanoneet, että minä en tule tuntemaan
niitä sitten enään, kun olen täydellisesti parantunut."

Ikävintä oli se, ett'ei Euphrasie voinut saada takaisin voimiaan. Koko
päivä meni siivoukseen, aina oli hänellä luuta kädessä; hänen
puhtaudenharrastuksensa oli tullut ainaiseksi kiusaksi hänen miehelleen,
joka ei saanut koskaan sylkeäkään ja jonka täytyi riisua jalkineensa jo
oven suussa. Ja sitten pesi Euphrasie vielä kolme lastansa, niin pian
kuin he olivat vähänkin lianneet itsensä. Mutta palattuaan kotiin
sairashuoneesta, väsyi hän aina pian ja hänen oli pakko istua tuolille;
hän oli suruissaan ja kiukuissaan siitä, ett'ei hän koskaan enään
kelvannut mihinkään.

"Kymmenen minuutin työskentelyn jälkeen olen minä aivan väsynyt", jatkoi
hän. "Mutta tässä täytyy vaan koettaa kärsiä, koska he ovat luvanneet,
että minä tulen vielä voimakkaammaksi kuin ennen."

Nämät sivuasiat eivät juuri huvittaneet Sérafineä, joka ainoastaan
ajatteli yhtä asiaa, vaikka hän ei vielä ollut voinut saada kysymystään
sopivaan muotoon. Vihdoin rohkaisi hän itsensä ja katsoen julkeasti
Bénardin silmiin sanoi hän:

"Aviomiehet ovat kylläkin taipuvaisia, kun on kysymyksessä se, ett'ei
enään saada lapsia, mutta niin pian kuin vaimot eivät enään tahdo ottaa
vastaan heidän hyväilyjään, tulevat he tyytymättömiksi ja etsivät
korvausta kodin ulkopuolelta."

Muurari ymmärsi hänen ja vastasi nauraa hohottaen:

"Niin, mitä siihen tulee, niin ei ainakaan minulla ole valittamisen
syytä."

Sérafine ihastui tästä selityksestä, hän tiesi nyt, mitä tahtoikin
tietää, ja aikoi lähteä. Nyt alkoi akka Moineaud, joka tähän asti oli
istunut hiljaa ja puoliunisena seuraamatta ollenkaan keskustelua, purkaa
itsestään tulvanaan sanoja.

"Niin, se on totta, sinun äitiparallasi on ollut kokonainen liuta
lapsia. Mutta niistä ei meille ole ollut paljoakaan onnea, ei minulle
eikä miehellenikään. Hän yhä vaan raataa ja tekee työtä yksinään
tehtaassa nyt, kun Victorista tuli sotamies -- ja hänkin kuolee ehkä
jossakin kaukana niinkuin Eugènekin. Kolmesta pojastamme on ainoastaan
nuorin kotona, tuo Alfred veitikka, joka on poissa koulusta niin usein
kuin hän voi, lurjustelee kaduilla aamusta iltaan ja on jo seitsemän
vuoden vanhana turmeltuneempi kuin ennen oltiin viidentoista vuotiaina.
Ja neljästä tytöstämme on ainoastaan Irma jälellä, ja hän on vielä liian
nuori mennäkseen naimisiin, ja minä pelkään, että hän saa huonon lopun,
sillä hänellä ei ole halua työhön. Sinä olet ollut kuoleman kynsissä.
Nyt on Cécilen vuoro tulla sairashuoneesen. Ja mitä onnettomaan Norineen
tulee..."

Hän ravisti surullisena päätään ja jatkoi valitusvirsiään. Hänen
miehensä oli nyt viisikolmatta vuotta seisonut ja polkenut maata samalla
paikalla kuin sirkushevonen, ja lapsistaan ei hänellä ole ollut mitään
iloa. Ja lapsiparat, jotka olivat lentäneet pesästään, heille ei
todellakaan ollut sattunut parempaa onnea kuin isälle ja äidillekään;
hekin olivat nyt alkaneet hankkia lapsia maailmaan, he myös, eikä
näistäkään lapsista tulisi onnellisia. Kun hän nyt taaskin mainitsi
liikutetulla äänenpainolla Norinen, keskeytti Euphrasie hänen äkkiä.

"Minähän olen kieltänyt sinun, mamma, mainitsemasta hänen nimeään minun
läsnä ollessani! Se on häpeällistä, ja jos minä tapaan hänen, saa hän
korvapuustin. Hän lienee taaskin saanut lapsen, ja minä ihmettelen,
mihin hän on sen pannut. Jos sinun laiska Irmasi tulee jonakin päivänä
vikuriksi, niin se on Norinen esimerkki, joka hänen on vietellyt."

Koko hänen hehkuva vihansa vanhempaa sisartaan, tuota täyteläistä,
kaunista, huvinhaluista tyttöä kohtaan heräsi tuossa laihassa, kuivassa
talousihmisessä, joka musersi koko ympäristönsä hyveillään. Ei äiti eikä
mies tohtinut sanoa enään sanaakaan peläten saavansa aikaan taudin
pahennuksen suututtamalla häntä.

"Ettekö te sanonut, että teidän tyttärenne Cécilekin on viety
sairashuoneesen?" kysyi Sérafine taaskin uteliaana.

"On, sen pahempi. Herra Froment oli niin hyvä, että otti hänen
palvelukseensa maalle. Mutta sitten tuli hän sairaaksi, ja hän sanoo,
että hänellä on kuin tulppa kurkussa, joka tahtoo hänen tukahuttaa, ja
hänestä tuntuu kuin hänellä vielä olisi terävä naula päässä. Ja sitten
meni tauti vyötäisiin ja reisiin, ja nyt hän huutaa, kun liikuttaa
jäsentäänkin, ja kysymyksessä on nyt tehdä hänessä sama leikkaus kuin
Euphrasiessäkin."

"Seitsentoista vuotias tyttö, se on joka tapauksessa synti", sanoi
Bénard, joka nyt oli laannut syömästä ja nousi ylös.

"Ei hän ole hienommasta aineesta tehty kuin minäkään", huudahti sisar
yrmeästi, "ja miksi ei hän sitten saisi alistua siihen, mikä on
välttämätöntä? Tahtoisiko hän sitten mieluimmin kuolla?"

"Ei, kaksi minun tytöistäni, se on liian paljon", sopersi akka Moineaud
ja vaipui sitten taas tylsään mietiskelyyn.

Sérafine kiitti tiedonannoista, heitti hyvästit ja antoi joka lapselle
frankin torttujen ostamiseen, josta teosta hän sai koko perheen
siunauksen.

Seuraavana päivänä antoi hän Mainfroyn toimeksi tiedustella Cécilen
tilaa; hän ei tahtonut päättää mitään, ennenkuin oli saanut tietää
tulokset tästä uudesta leikkauksesta. Kun Mainfroy oli hankkinut
varmuuden siitä, että Cécile todellakin oli Gauden klinikassa, odotti
Sérafine, kunnes hän oli leikattu, ja antoi sitten lääkärinsä toimeksi
hankkia itselleen pääsy tervehtimään Cécileä parannushuoneessa. Tämä oli
kaikki jännittävää kuin sensatsiooninäytelmä.

Sairashuoneessa oli Gaude kaikkivaltias hallitsija. Hän oli ensi luokan
kirurgi, ihmeen hyvälahjainen, ilomielinen ja häikäilemätön, ja hän oli
verrattoman ripeä ja päättävä toimissaan. Hän oli ylpeä taidostaan, jota
hän käytti epäröimättä hyväkseen, mutta taipumaton alhaisiin,
rikoksellisiin suunnitelmiin, ja vaikka hän käytti asiamiehiä ja nylki
rikkaita potilaitaan, halusi hän kuitenkin enemmän kunniaa ja mainetta
kuin rahoja. Hän toimi julkisesti, ja hän olisi voinut kutsua vaikka
koko Pariisin leikkauspöytänsä ääreen. Maalattujen ja painettujen
muotokuvain kautta oli hän tullut yleisesti tunnetuksi, ja niissä
esitettiin hän aina työpuvussaan, hihat ylös kierrettyinä, valkea
esiliina edessä, ja ylpeänä kuin jumala, joka on herrana elämän ja
kuoleman ylitse. Ei kukaan voinut niin taitavasti kuin hän leikata auki
vatsaa, tutkia sitä ja ommella taas kiinni. Väliin leikkasi hän sen auki
toistamiseen nähdäkseen paremmin. Hänen käyttämänsä antiseptisen
menettelytavan tähden muuttui leikkaus lastenleikiksi, mitättömäksi
asiaksi, johon hän voi ryhtyä pelkästään huvinkin vuoksi. Kaikki naiset,
jotka tulivat hänen klinikkaansa, leikkasi hän. Vaikka hän olisikin
tullut tutkimuksessaan väärään tulokseen, leikkasi hän kuitenkin heistä
jotakin. Koko Pariisissa puhuttiin hänen mestaritöistään, siitä
ihmeellisestä taitavuudesta, jonka hän oli saavuttanut kokeillessaan
tuhansilla köyhillä naisilla ja joka teki hänen nyt kaikkein
miljoonanaisten epäjumalaksi.

Kun Sérafine astui Mainfroyn kanssa suureen valkeaan saliin, jossa oli
valkeita sänkyjä ja niissä valkeita naisia, näki hän hämmästyksekseen
Mathieun Cécilen luona, jossa oli tehty leikkaus useita päiviä sitten.
Mathieu oli tullut tervehtimään Cécileä osanotosta hänen surulliseen
kohtaloonsa. Ja hiljaa seisoi hän tuon itkevän tytön vuoteen ääressä.
Hän oli seitsemäntoista vuotias, hentorakenteinen, ja hänen piirteensä
olivat vielä kehittymättömät. Hänen laihat, kalpeat, kärsimyksistä ja
suruista laihtuneet kasvonsa lepäsivät tyynyllä vaaleain hajalla olevain
hiusten ympäröiminä. Hän itki, itki katkerasti, aivankuin hänen
sydämensä olisi ollut pakahtumaisillaan.

"Mikä hänen on?" kysyi Sérafine. "Eikö leikkaus ole onnistunut? Onko
hänellä tuskia?"

"Leikkaus on onnistunut hyvin", vastasi Mathieu. "Se kuuluu olleen oikea
mestarityö, jolle ympärillä olevat olisivat voineet taputtaa käsiään. Ja
hän sanoi äsken, ett'ei hänellä ole ollenkaan tuskaa."

"Mutta miksi hän sitten itkee noin katkerasti?"

Mathieu oli hetken vaiti. Sitten lausui hän surkuttelevalla äänellä:

"Hänelle ilmoitettiin äsken, että jos hän menee naimisiin, ei hän voi
koskaan saada lasta."

Sérafine katseli hämmästyneenä Cécileä.

"Senkötähden? Onko hänen mielensä siitä syystä niin paha?"

Mutta Mathieu kääntyi vakavana Sérafinen puoleen nähdessään, että tämä
koetti pidätellä hymyään.

"Niin, näkyy löytyvän sairaita ja köyhiä tyttöparkoja, jotka surevat
ajatellessaan, ett'eivät koskaan voi saada lasta."

Sérafine meni vuoteen ääreen ja tahtoi lievittää hänen suruaan, estää
hänen kyyneleensä virtaamasta voidakseen itse tehdä muutamia kysymyksiä.
Tuo nuori tyttö vastasikin lopulta koettaen tukahuttaa nyyhkytyksiään.

"Ettekö tunne enää mitään tuskia, pikku ystäväni?"

"En."

"No tuntuiko kipeältä leikkauksen aikana?"

"Ei, sitä en voi sanoa, minä en tiedä..."

Ja hän purskahti taas itkuun vielä valtavampaan kuin ennen. Sana
leikkaus muistutti häntä taaskin siitä, ett'ei hän koskaan voisi saada
lasta, ei koskaan, ei koskaan! Hän tiesi kaikki rakkaudesta ja
äiteydestä, hän, tämä katutyttö, joka oli säilyttänyt puhtautensa,
vaikka hän oli ollut niin paljon lian kanssa tekemisissä. Ja se oli
äiteyden suru, joka valitteli tuossa neitseessä, äärettömän epätoivon
parkaisu, joka puhkaisi melkein tiedottomasti itselleen tien
kyynelvirran kautta, mikä ei kuitenkaan voinut sitä vaimentaa.

Nyt syntyi salissa iloista hälinää. Gaude näyttäytyi säännöllisten
kiertokulkujensa väliaikana, ja hän teki väliin siten todistaakseen
totteleville uhreilleen isällistä huolenpitoaan. Hänen mukanaan oli
ainoastaan yksi alilääkäri nimeltä Sarraille, vahvajäseninen nuorimies,
jolla oli viekkaat silmät ja yksinkertaiset kasvot. Gaude itse
sitävastoin oli pitkä, kaunis, vaaleanverinen mies, joka säteili
intelligenssia ja voimaa, hyvin juhlallisen näköinen ja ystävällinen
kuin kansanmieleinen ruhtinas. Kun hän näki, että yksi hänen naisistaan,
se, jota hän kutsui "pieneksi helmekseen", itki noin katkerasti, tuli
hän esiin kysymään syytä. Kun hän oli saanut tietää sen, hymyili hän
rakastettavasti ja anteeksiantavasti.

"Te kyllä tulette lohdutetuksi, pikku helmeni. Tämä on sellaista, johon
hyvin helposti tyytyy, sen saatte tulevaisuudessa nähdä."

Hän oli itse naimaton ja eli ihmiskuntaa halveksuvassa aviottomuudessa.
Mitä vähemmän ihmisiä hankitaan maailmaan, sitä parempi. Aina oli
sittenkin tarpeeksi tyhmeliinejä ja lurjuksia. Ja paljon puhuttiin hänen
lempiseikkailuistaan leikkaamiensa naisten kanssa, hänellä oli
kokonainen haaremi hedelmättömiä naisia, jotka antautuivat tekemisiin
hänen kanssaan varmana siitä, että se ei ollut heille vaarallista.

Mainfroy vei hänen hetkeksi syrjään ja esitteli sitten paroonitar de
Lowiczin. He alkoivat vaihtaa hymyilyjä ja kohteliaita lauseparsia, jo
ensi näkemällä ymmärsi kumpikin toisensa, ja käynti tämän kuuluisan
kirurgin luona määrättiin joksikin päiväksi ensi viikolla. Kun Gaude
lähti, likisti hän vaatimattoman virkaveljensä Mainfroyn kättä
erityisen lujasti, ja kauppa oli valmis. Cécile yhä itki kasvot tyynyyn
painettuina. Hän ei vastannut, hän ei kuullut, kun häntä puhuteltiin.

"Minä näen, että te olette tehnyt päätöksenne" sanoi Mathieu
Sérafinelle, kun hän saattoi häntä ulos. "Se on vakava asia."

"En voi auttaa sitä, minulla on liian vaikeat tuskat", vastasi Sérafine
tyyneesti. "Muuten en minä voi päästä tuosta omituisesta
mielipiteestäni, ja siitä täytyy tulla loppu."

Neljätoista päivää tämän jälkeen tehtiin Sérafinessä leikkaus eräässä
pensionaatissa, jota nunnat pitivät de Lillen kadun varrella. Se oli
eräänlainen puutarhain ympäröimä luostari, ja siellä Gaude
liljanvalkeassa luostarielämässä käsitteli "ylhäisiä naisiaan". Hänellä
ei ollut muuta apumiestä kuin Sarraille, joka häränkorvineen, lyhyine
kauloineen, liehupartoineen ja sileine hiuksineen ei juuri ollut naisten
mieleinen, mutta Gaude tiesi, että hänellä Sarraillessa on uskollinen
koira, innokas kätyri, joka alistuu mihin tekoihin tahansa, kun hän vaan
pääsee eteenpäin. Ja leikkaus oli luonnollisesti ihmeteltävä,
näppäryyden mestarinäyte, joka tuntui melkein ylenluonnolliselta.
Sérafine, joka oli terve ja vahva, kesti leikkauksen sangen helposti,
parani nopeasti ja näyttäytyi taaskin seuraelämässä riemuitsevana,
terveyttä uhkuvana, aivan kuin vuoristomatkan tai kylpykauden jälkeen.
Mathieu, joka nyt tapasi hänen kerran, näki hänen hehkuvan ja sädehtivän
julkeaa iloa ja voitonriemua siitä, että hän vihdoinkin oli hedelmätön,
että hän pelotta voi antautua kelle tahansa.

Eräänä aamupäivänä kun Mathieu oli aamiaisella Boutanin luona, puhelivat
he tästä asiasta. Tohtori tunsi tarkalleen kaikki nämä jutut ja lausuili
alussa surullisella mutta sitten yhä vihaisemmalla äänellä:

"Gaude on ensi luokan kirurgi, ja minä uskon mielelläni, että hän toimii
ainoastaan suuresta harrastuksesta taitoonsa. Mutta jos te tietäisitte,
millaisiin väärinkäytöksiin muut ryhtyvät, nuo muut, jotka vetoovat
hänen esimerkkiinsä, ja tekevät hirveitä vahinkoja isänmaalle ja
ihmiskunnalle! Sellainen naisten silpominen on aivan yksinkertaisesti
rikoksellista, jos se nimittäin ei ole ehdottomasti välttämätöntä hengen
pelastamiseksi. Kahdestakymmenestä naisesta, jotka meidän päivinämme
leikataan, voisi vähintään viisitoista parantaa huolellisella hoidolla.
Katsokaa esimerkiksi molempia Moineaudin tyttäriä: minä olen käynyt
Euphrasien luona, häntä vaivasi epäilemättä ainoastaan kroonillinen
tulehdus, tosin hyvin kipuja tuottava, mutta jonka olisi voinut parantaa
ankaran tarkalla hoidolla, ja mitä tulee Cécileen, jota minä myöskin
olen hoidellut, niin hän on hermosairas, hän kärsi nähtävästi vaikeata
neuralgiaa. Kalvetustautisten ja hermoheikkoisten leikkeleminen on
hulluutta, sellainen teko ansaitsisi kuritushuonevankeutta! Kaikkialla,
kaikkien yhteiskuntaluokkien keskuudessa ansaitaan rahaa tuolla
kauhealla teollisuudella, hedelmättömyyden luomisella. Mitäkö se
merkitsee, jos on yksi nainen vähemmän, yksi puoliso tai äiti? Mutta
tiedättekö, kuinka pitkälle jo on menty? Sairashuoneissa kuohitaan kaksi
tai kolme tuhatta joka vuosi. Tämä luku on vähintäin kaksinkertainen
yksityisissä klinikoissa, joissa ei ole pelättäviä todistajia eikä
minkäänlaista tarkastusta. Yksistään Pariisissa on leikkausten lukumäärä
viitenätoista vuotena noussut kolmeenkymmeneen tai neljäänkymmeneen
tuhanteen. Koko Ranskassa lasketaan sen nousevan viiteen sataan
tuhanteen, siis puoli miljoonaa naista, joitten äiteyden kukka on
kitketty pois kuin rikkaruoho. Puoli miljoonaa ... suuri Jumala ...
puoli miljoonaa hyödyttömiä, kummituksen tapaisia olentoja!"

Hän lausui nuo sanat vihaisella äänellä ja hän lopetti puheensa tuskaa
tuottavan halveksumisen tunteilla:

"Pahinta on, että tuo kaikki on ainoastaan valhetta, petosta ja
varkautta. Heidän virallinen, kopeileva tilastotieteensä valhettelee. He
pettävät tulevia potilaitaan, he varastavat heiltä, sillä he eivät
melkein koskaan voi täyttää niitä toiveita, joita ovat herättäneet. Koko
tämä kuohitsemismuoti perustuu suureen petokseen, sillä ei siinä ole
kylliksi, että itse leikkaus onnistuu, vaan pitäisi myöskin pitää
silmällä leikattuja, tiedustella, mitä heistä tulee, millaiset ovat
lopulliset tulokset yksilölliseltä ja yhteiskunnalliselta näkökannalta
katsottuina. Ja mitkä kauheat pettymykset, mihinkä surun, viheliäisyyden
ja turmeluksen kuiluun uhrit syöksyvät! Lopputuloksena on ainoastaan se,
että menetetään äärettömän paljon ihmiselämää. Naisten silpoojain veitsi
on kymmenenä vuotena tehnyt keskuudessamme suurempia tuhoja kuin
preussilaisten luodit onnettomuusvuonna." -- -- --

Chantebledissä Mathieu ja Marianne yhä viljelivät, loivat ja hankkivat
lapsia. Niinä neljänä vuotena, jotka taas olivat kuluneet, olivat he
suoriutuneet voittajina elämän ikuisessa taistelussa kuolemaa vastaan,
ja kiitos siitä perheen ainaiselle kasvamiselle ja hedelmälliselle
maalle, joka heitä elätti ja antoi heille iloa ja voimaa. Jumalallinen
intohimo puhalteli heihin kuin kuuma tuuli teki heidät hedelmällisiksi,
antoi heille voimaa rakastaa, kykyä olemaan hyvinä ja terveinä, ja muun
teki heidän tahdonlujuutensa, heidän tyyni kestävyytensä
välttämättömässä, luovassa ja maailmaa järjestävässä työskentelyssään.
Mutta kahtena ensi vuonna eivät he saaneet voittoa ilman alituista
taistelua. Tuli kaksi ankaraa talvea lumineen ja pakkasineen; kun
maaliskuun tuulet puhaltelivat, satoi rakeita ja rankka sade löi viljan
lakoon. Tapahtui niin kuin Lepailleur oli kateellisesti nauraen
ennustanut: näytti siltä kuin maa olisi ollut äitipuoli, kiittämätön
heidän työstään ja välinpitämätön heidän tappioistaan. Nämä kaksi vuotta
voivat he tulla toimeen ainoastaan niitten kahdenkymmenen hehtaarin
avulla, jotka he äskettäin olivat ostaneet Séguinilta ylämäen
itäpuolelta, uuden suomaasta valloitetun peltomaan avulla, jonka
ensimäinen sato hallasta huolimatta tuli äärettömän runsaaksi. Heidän
maatilansa kasvoi nopeasti, ja kun se nyt oli laajentunut, voi se
kestää onnettomuudetkin. Heillä oli myöskin perheensä keskuudessa ollut
suuria suruja, nuo viisi lasta tuottivat yhä enemmän huolta ja paljon
vaivaa. Samoin kuin maan oli lastenkin tähden joka päivä taistelua,
huolia, pelkoja ja jokapäiväistä pelastustyötä. Gervais, nuorin poika,
oli vähällä kuolla tulirokkoon. Myöskin Rose sai heidät pahanpäiväisesti
pelästymään, hän kun putosi puusta; onneksi oli tästä seurauksena
ainoastaan pieni nyrjähdys. Mutta kolme muuta, Blaise, Denis ja Ambroise
olivat terveitä kuin nuoret tammet. Ja kun Marianne synnytti kuudennen
lapsensa, tytön, joka sai tuon iloisen nimen Claire, otti Mathieukin
ilolla vastaan tämän heidän rakkautensa uuden lahjan ihastuneena tästä
vallan ja rikkauden uudesta lisäyksestä.

Kahden seuraavan vuoden kuluessa jatkuivat alituiset taistelut
vaihdellen ilon ja surun välillä, ja samaan voittoon johtivat ne.
Marianne sai vieläkin lapsen, Mathieu valloitti uutta maata. Aina paljon
työtä ja suuria voittoja elämälle. Nyt täytyi laajentaa peltoja nummeen
päin, noille hiekkasille ja kivisille viertomaille, joilla vuosisatoihin
ei ollut mitään kasvanut. Ylämaan vesi, joka johdettiin näille
viljelemättömille alueille, teki ne vähitellen hedelmällisiksi ja peitti
ne yhä lisääntyvällä kasvullisuudella. Alussa he toiveissaan
pettyivät ja he melkein pelkäsivät jo tappiota, niin että heidän
kärsivällisyytensä ja tahdonlujuutensa tuli kovaan koettelemukseen.
Mutta näittenkin alueitten sadot tulivat runsaiksi, ja ostetuissa
metsäpalstoissa ryhdyttiin viisaihin, voittoa tuottaviin hakkauksiin,
niin että he alkoivat ajatella vastaisuudessa viljellä avarat, aukeat
paikat niitten sisällä, joilla tähän asti oli kasvanut ainoastaan
ohdaketta. Lapset kasvoivat sen mukaan kuin maatila laajeni. Kolme
vanhinta poikaa oli täytynyt lähettää Pariisiin alkeiskouluun; he
lähtivät aina ensimäisellä junalla ja palasivat illalla. Kolme muuta
lasta, Gervais, Rose ja Claire, kasvoivat vielä täydellisessä
vapaudessaan. Heistä oli ainoastaan pikkuhuolia: he voivat pahoin, joka
tauti parannettiin hyväilyllä, he itkivät, mutta auringon säde kuivasi
heidän kyyneleensä. Mutta kun seitsemäs lapsi syntyi, silloin oli
Mariannella ankara taistelu, niin että Mathieu hetken aikaa pelkäsi
kadottavansa hänen. Ainoastaan hänen vahva ruumiinrakennuksensa pelasti
hänen. Kun hän taas oli terve ja Mathieu näki hänen istuvan hymyilevänä
urhea, pieni Grégoire sylissään, niin suuteli hän innokkaasti
puolisoaan; hän oli taaskin saanut voiton kaikista suruista ja
kärsimyksistä. Taaskin lapsi, taaskin enemmän rikkautta ja valtaa, uutta
voimaa, jota oli lahjoitettu maailmalle, uusi sarka, joka oli kylvetty
tulevaisuutta varten.

Heillä oli yhä vaan sama suuri ja jalo elämäntehtävä; hedelmällisyys
laajeni naisen ja maan kautta, se voitti kuoleman, toi uusia elinehtoja
jokaiselle uudelle lapselle, loi alituisesti yhä enemmän elämää ja yhä
enemmän toivoa.




II


Taaskin kului kaksi vuotta. Näinä kahtena vuotena saivat Mathieu ja
Marianne vielä yhden lapsen, tytön, ja tällä kertaa lisääntyi yhdessä
perheen kanssa myöskin Chantebledin alue kolmellakymmenellä hehtaarilla
uutta metsää, ja kolmekymmentä hehtaaria uutta nummea viertomaalla sai
maatilan rajat ulottumaan aina Monvalin kylän luokse, rautatien varteen.
Kun tuo vanha metsästyspaviljonki ei nyt enään ollut riittävä, täytyi
rakentaa lisää, tehdä asuntohuoneita, latoja, talleja ja navetoita
palvelusväkeä ja karjaa varten, joitten lukumäärä lisääntyi joka kerta,
kun uutta maata hankittiin. Se oli vastustamatonta elämän valloitusta,
hedelmällisyys leveni päivänpaisteessa, työ loi ehtimiseen esteistä ja
suruista huolimatta, korvasi tappiot, vuodatti joka hetki maailman
suoniin enemmän voimaa, terveyttä ja iloa.

Mathieun täytyi matkustaa Pariisiin useammin kuin hän olisi tahtonut
Séguinin kanssa tehtyjen kauppojen tähden tai myymään ja ostamaan
kaikenlaista tavaraa. Eräänä polttavan kuumana elokuun aamupäivänä tuli
hän konepajaan katsomaan uudenaikaista leikkuukonetta. Hän ei tavannut
Constancea eikä Mauricea, he olivat matkustaneet pois yhdessä Beauchênen
kanssa, jonka piti jätettyään heidät johonkin merikylpypaikkaan
Houlgaten seuduilla palata takaisin maanantaina. Kun hän oli nähnyt
koneen, jonka suunnittelu ei häntä miellyttänyt, meni hän tervehtimään
Morangea, joka yhä vaan oli kesät ja talvet sulkeutuneena konttooriinsa.

"Se on hyvin rakastettavaa, että aina käytte tervehtimässä minua, kun
tulette tänne ylös. Meidän ystävyytemmehän ei ole eilispäivän lapsia."

"Ei, ja te tiedätte, että minä suuresti pidän teistä."

Morange oli rauhoittunut, palannut elämään, hän hymyilikin nyt aivankuin
vanhaan, hyvään aikaan. Vaimonsa hirveä kuolema oli tehnyt hänen
ainoastaan yhä heikommaksi, tunteellisemmaksi ja hellämielisemmäksi.
Ainoastaan Reine oli voinut saada aikaan tämän ihmetyön, hän oli nyt
isänsä koko onni, ja hänessä löysi isä joka päivä yhä enemmän
rakastamansa vainajan luonnetta ja piirteitä. Kaksikymmenvuotias Reine
oli ilmielävä Valérie sellaisena kuin tämä oli ollut mennessään
naimisiin Morangen kanssa. Tuo kauhea näky -- verinen ruumis lavitsalla
-- oli kadonnut, ja sen sijaan oli tullut tämä päivänpaisteinen,
uudestaan syntynyt ilo, joka täytti koko talon. Morange ei enään
säpsähtänyt pienimmästäkin äänestä, hänen omantunnon vaivoistaan oli
jälellä ainoastaan raskaus sydämessä, nukkuva suru, jota kauhu ei enään
herättänyt. Hän rakasti Reineä hulluuteen asti menevällä kiihkolla ja
kaikilla rakkauden eri lajeilla. Hän tuli uudestaan nuoreksi, hänestä
tuntui kuin hän olisi ollut vasta eilen sulhasena, hän eli uudestaan
rakastamansa naisen kanssa, joka oli lahjoitettu hänelle nuorena
neitseenä. Ja kaiken tämän kiihkonsa tuhlasi hän pyhälle olennolle,
saavuttamattomalle jumaluudelle, jota hän polvillaan voi rukoilla.

"Tulkaa aamiaiselle minun kanssani, niin olette hyvin kiltti", sanoi
hän. "Te ette tiedäkään, että minä olen eilisestä alkaen leski."

"Leskikö?"

"Niin, Reine on matkustanut kolmeksi viikoksi erääseen linnaan
Loiretissa. Paroonitar de Lowicz pyysi niin itsepintaisesti minulta
saada Reine mukaansa maalle erään tutun perheen luokse. Minä suostuin
lopulta, kun näin, miten tämä rakas lapsi halusi kuljeskelemaan metsissä
ja niityillä. Ajatelkaahan, minä ja hän emme ole koskaan ollut
Versaillesia kauempana! Mutta kyllä minulla oli suuri halu kieltää."

Mathieu hymyili.

"Oh, ettehän te voi vastustaa mitään, jota teidän tyttärenne tahtoo."

Se olikin totta. Niinkuin Valérie oli muinoin hallinnut itsevaltaisesti
kodissa, samoin oli Reinekin nyt tullut siksi kaikkivaltiaaksi tahdoksi,
jota hän kuunteli.

"Ja hän tulee kihlattuna takaisin", sanoi Mathieu hieman pilkallisesti.

Nyt hermostui Morange.

"Ei, minä toivon, että hän ei sitä tee, minä olen puhellut paroonittaren
kanssa. Reine on vielä lapsi eikä hänellä ole vielä niitä myötäjäisiä,
jotka minä olen hänelle tahtonut antaa, jotta hän saisi sellaisen
miehen, jonka hän ansaitsee. Mutta minä teen työtä noitten myötäjäisten
tähden, ja jonakin päivänä saamme sitten nähdä. Ei, ei, hän pitää liian
paljon minusta, hän ei saata minulle sitä surua, että menee naimisiin
minun suostumuksettani. Ja hän tietää, että se päivä ei ole vielä
tullut, että se olisi nyt minulle kuolemaksi, ell'en minä voisi
toteuttaa unelmaani ja luoda koko sitä onnea, jota toivoin vaimoparkani
eläessä ja jonka rakas tyttäreni nyt lahjoittaa minulle. Ja jos te
tietäisitte, miten onnellisia me olemme pienessä asunnossamme! Minun
täytyy luonnollisesti jättää hänen koko päiväksi yksikseen, mutta
näkisittepä meidän ilomme, kun me taas illalla tapaamme toisemme. Hän on
niin lapsellinen ja viaton, hänen ei tarvitse vielä mennä naimisiin;
siihen ei ole kiirettä."

Hän hymyili taas ja jatkoi:

"No, tehän tulette siis aamiaiselle minun kanssani. Me puhumme sitten
Reinestä, minä kerron pieniä salaisuuksiani, mitä minä suunnittelen ja
valmistelen, ja sitten näytän minä teille hänen viimeisen valokuvansa,
joka ei vielä ole edes kahdeksan päivän vanha. Olisi niin hauskaa, jos
te pitäisitte minulle seuraa, kun hän on poissa. Me panemme kukkavihon
hänen paikalleen pöydässä. Niin, se on siis päätetty; te tulette
noutamaan minua täältä kello kaksitoista."

Mutta Mathieu ei voinut valmistaa hänelle tätä iloa.

"Ei, se on mahdotonta, minulla on tänään liiankin paljon juoksemista.
Mutta ylihuomenna täytyy minun taaskin tulla Pariisiin. Jos se päivä
sopii teille, niin lupaan minä silloin syödä aamiaista teidän
kanssanne."

He päättivät niin ja likistivät toistensa kättä, ja Mathieu toimitti
asiansa ja söi sitten aamiaista pienessä ravintolassa de Clichyn kadun
varrella, jolla suunnalla hänellä oli ollut asioita. Kulkiessaan alas
Amsterdam katua erään Gaumartin kadun varrella asuvan pankkiirin luokse,
jolle hänellä oli asiaa, johtui hänen mieleensä kulkea Londreskadulta
oikotietä Tivolin käytävän kautta, autiota, katettua kujaa myöten, jota
tuskin muut jalankulkijatkaan käyttävät kuin tämän korttelin asukkaat;
itse ei hän muistanut vuosikausiin kulkeneensa sitä. Hän katseli
uteliaana ympärilleen tässä vanhan Pariisin unohdetussa sopukassa, tässä
kosteassa kujassa, joka on pimeä auringonpaisteisinakin päivinä, hän
silmäili noita köyhiä, ummehtuneita taloja, joissa oli pieniä, hämärän
verhoomia myymälöitä.

Silloin sattui hänen silmiinsä odottamaton näky. Komeat, katetut vaunut
olivat siinä odottamassa pyörät katuojassa, ja inhoittavimmasta talosta
tuli ulos kaksi naista, jotka astuivat vaunuihin ja katosivat. Hunnuista
huolimatta tunsi Mathieu Sérafinen ja Reinen. Hän epäili hetken, oliko
se todellakin Sérafine, sillä hän ei ollut nähnyt Sérafineä moniin
kuukausiin ja nyt näytti hän omituisesti muuttuneelta; mutta hän ei
voinut erehtyä Reinen suhteen, jonka kauniit kasvot olivat olleet häneen
päin kääntyneinä ilman että tyttö kuitenkaan tunsi häntä. Sérafinen
vaunut olivat jo sekaantuneet Saint-Lazarekadulla viliseväin vaunujen
joukkoon, mutta Mathieu seisoi vielä kuin kiinni naulittuna samassa
paikassa. Mitä? Tuo kaunis tyttö, jonka isänsä luuli olevan jossakin
linnassa lähellä Orléansia, ei siis ollutkaan lähtenyt Pariisista! Ja
tänne, tuohon inhoittavaan pesään oli paroonitar kulettanut hänet
salaisesti sen sijaan, että olisi kävellyt hänen kanssaan suuressa
puistossa satavuotisten puitten siimeksessä! Mathieu tunsi
hengenahdistusta ja aavisti jotakin kauheata. Hän katseli tuota
rappeutunutta kaksikerroksista taloa, joka näytti hyvin epäilyttävältä.
Uteliaisuus voitti vihdoin, hän hiipi pimeään, likaiseen eteiseen ja
tuli sitten pihalle, joka oli vihertävä kuin kaivon pohja; siellä ei
ollut portinvartijaa, jonka puoleen olisi voinut kääntyä. Ei ainoatakaan
elävää olentoa, ei ääntäkään kuulunut. Hän kääntyi takaisin yhtä
viisaana kuin sisään mennessäänkin; silloin näki hän eräällä ovella
messinkilevyn, johon oli kaiverrettu kirjoitus: Tohtori Sarraillen
klinikka. Nyt ymmärsi hän. Hän muisti tohtori Gauden apulaisen, jolla
oli härän kuono, ja muutamia tohtori Boutanin lausumia sanoja, joka
tunsi miehen. Mitähän tämä kaikki merkitsi? Ehkä jotakin tautia, jota
tahdottiin pitää salassa, tai ehkä täällä oli suurimmassa salaisuudessa
pidetty joku neuvottelu? Ja Mathieu läksi sieltä tuntien pöyristystä
eikä tahtonut päästää epäluulojaan valtaan, mutta äkkiä hämmästytti
häntä hirveä yhdennäköisyys: sama vastenmielinen näky täällä Tivolin
kujassa Sarraillen luona kuin rouva Rouchen luonakin Rocherkadun
varrella, samallainen haiseva eteinen, samallainen likainen pihamaa,
sama rikoksien ja häpeän leima. Oi, miten hauskaa oli päästä lämpimän
elokuun auringon paisteesen Pariisin leveille kaduille, joilla oli
työniloa ja elämän halua!

Tässä oli aivan loogillinen juttu siitä johtuvine välttämättömine
seurauksineen. Reine, joka koko lapsuutensa ajan oli ahminut sisäänsä
rahan ja huvitusten himoa, oli kasvanut ylellistä elämää varten, joka
kuitenkin yhä odotutti itseään ja kiihoitti hänen halujaan
äärimmäisyyksiin asti. Niin kauvan kuin äiti eli, ei Reine kuullut hänen
puhuvan mistään muusta kuin komeista puvuista, vaunuista, ainaisista
juhlista, ja sitten kuin hän jäi yksikseen isänsä kanssa, oli hän yhä
himoinnut samain kunnianhimoisten unelmain toteutumista. Pahimmaksi tuli
asia silloin kun häntä ei enään valvottu, kun hän päiväkaudet oli
yksikseen piikatytön kanssa. Hän väsyi pian pianoon ja kirjoihin,
oleskeli balkongilla tähystellen hänelle luvattua prinssiä, jonka piti
tulla kullalla kuormitettuna vapauttamaan hänet vaatimattomasta
elämästään ja lahjoittamaan hänelle ihanan elämän huvituksissa, joita
hänen vanhempansa olivat luvanneet hänelle. Kaiken muun suhteen oli hän
välinpitämätön, hän vaati, että hänen unensa heti toteutuisi, ja hänen
ennen aikaansa herännyt aistillisuutensa vaati täyttämistä. Ja Sérafine
oli ainoa, joka koetti häntä huvittaa, hän vei hänet Boulognen metsään
ja teaatteriin huvitettuna itsekin tuon lapsen yksinkertaisesta ilosta,
tuon lapsen, jossa hän aavisti olevan samaa hehkuvaa nautinnonhimoa kuin
itsessäänkin. Ja kun Reine sitten kasvoi naiseksi, tulivat hänen ja
Sérafinen välit vieläkin ystävällisemmiksi, he unohtivat eroituksen
ijässä, ja lopulta ei heidän välillään enään ollut mitään salattavaa
toisiltaan. Huvitus oli kummankin uskontona. Paroonitar, jolla oli
suuri kokemus, antoi nuoremmalle ystävättärelleen hyviä neuvoja, miten
häväistysjuttuja on vältettävä, mitenkä hieno yhteiskunnallinen asema
voidaan säilyttää loukkaamattomana, mitenkä voidaan olla koskaan
paljastamatta elintapojaan, ja ennen kaikkea, mitenkä voidaan välttää
lapsen synnyttämistä, joka oli auttamaton onnettomuus. Melkein vuoden
ajan kävi tämä nuori tyttö usein viiden ja seitsemän välillä juomassa
teetä ystävättärensä salaperäisessä asunnossa Marignonkadun varrella, ja
siellä tapasi hän rakastettavia kavaljeereja ilman että sattui tuota
niin pelättyä onnettomuudentapausta.

Mutta välttämättömyys oli lähestymässä. Eräänä päivänä selvisi Reinelle,
että hän oli raskaana. Hän oli näkevinään isänsä muserrettuna tämän
häpeän tähden, itkevänä ja kuolevana. Ei mikään hyvityskään ollut
mahdollista, sillä miehellä oli jo vaimo ja lapsia, hän oli korkea
virkamies, joka mielellään kävi ulkona salaisissa seikkailuissa. Kun
Reine kyynelissä kylpien ripitti itsensä ystävättärelleen Sérafinelle,
suuttui tämä niin, että oli vähällä lyödä häntä. Mutta pelko siitä, että
joutuu itse häpeään ja menettää hienon naamarinsa, palautti taas
Sérafinen julkean kylmäverisyyden. Hän suuteli ja lohdutteli tyttöparkaa
ja vakuutteli, ett'ei hän jätä Reineä, vaan tahtoo auttaa hänet pulasta
onnellisesti ja hyvin. Sérafine ajatteli heti sikiön ulosajoa, hän
odotti muutamia päiviä, puhui sitten Reinen kanssa asiasta, mutta sai
aikaan ainoastaan uuden kauhun purkauksen ja hysteeristä itkua. Reine
oli kauvan uskonut, että hänen äitinsä oli kuollut keskosen
synnyttämisen tähden, niinkuin oli kerrottu, ja vasta Sérafinen
varomattomuuden tähden heidän kerran luottavasti keskustellessaan
keskenään sai hän tietää totuuden; taikauskoinen kauhu valtasi nyt
Reinen ja hän väitti kuolevansa samalla tavalla kuin äitinsäkin, jos
antautuisi saman käsittelyn alaiseksi. Sérafine tuli itsekin lopulta
siihen mielipiteesen, että kätilö on liian vaarallinen liittolainen,
johonka ei ole luottamista. Toinen rohkeampi tuuma syntyi hänen
ajatuksissaan; Reinen pitäisi käyttää tilaisuutta hyväkseen ja antaa
leikata itsensä samoin kuin hänkin oli tehnyt, sillä se pelastaisi hänen
samalla nykyisestä tilastaan ja vapauttaisi hänen ainaisesti tulemasta
äidiksi. Hän puhui tästä Reinelle ensin varovin sanoin, kertoili, mitä
hän oli kuullut eri kirurgeista, jotka olivat erehtyneet luullessaan
olevansa tekemisissä kasvannaisen kanssa, mutta leikkauksessa ovatkin
huomanneet sen sikiöksi. Eiköhän voitaisi kääntyä jonkun puoleen näistä
lääkäreistä? Leikkauksestahan ei olisi mitään vaaraa, siitä oli Sérafine
itse ilmielävänä esimerkkinä. Ja kun hän näki, että Reine oli
epätiedossa, alkoi Sérafine puhua hänen isästään, huomautti, että Reine
asiain näin ollen voisi jäädä isänsä luokse, koska isää niin suuresti
vaivasi se ajatus, että Reine joskus menisi naimisiin ja Reine itse piti
vapaata, siteistä ja velvollisuuksista vapaata elämää parempana. Eikö
olisi ihanata saada rakastaa hetkellisen oikun vaatimuksesta, antautua
mille miehelle tahansa tahtoisi, aina varmana siitä, ett'ei koskaan tule
äidiksi? Reine olisi silloin elämänsä itsevaltainen hallitsijatar ja hän
saisi tyhjentää pohjaan ilon pikarin ilman pelkoa ja omantunnon vaivoja.
Hänen tarvitsisi ainoastaan salata iloisen elämänsä, joka olisikin
täydellisesti luvallista ja helposti näyteltyä ilveilyä helläsydämiselle
ja heikolle Morangelle, joka muuten vietti koko päivät konttoorissaan.
Ja kun Sérafine näki, että Reine oli rauhoittunut ja tehnyt päätöksensä,
suuteli hän häntä intohimoisesti ja oli ihastunut nuoren, kauniin
proselyyttinsä tähden, jota hän nyt kutsui rakkaaksi tytökseen.

Nyt piti vaan etsiä kirurgi, joka toimittaisi leikkauksen. Sérafine ei
hetkeäkään ajatellut Gaudea, hän oli liian suuri mies, hän ei
luonnollisesti tohtisi ryhtyä näin uhkarohkeaan juttuun. Mutta pian
löysi Sérafine oikean miehen, Sarraillen, Gauden oppilaan, joka oli
ollut avustamassa häntä itseäänkin leikattaessa. Hän tunsi tämän miehen
erittäin hyvin, hän oli ollut parantumisaikanaan hänen uskottunsa, hän
tiesi, että Sarraille oli vimmoissaan rumuutensa, karkeain piirteittensä
ja liuhupartansa tähden, jotka estivät hänen koskaan saamasta
naispotilaitten suosiota. Hän oli köyhän talonpojan ainoa poika, hänen
oli lukiessaan lääketiedettä Pariisissa täytynyt elää kuin isännätön
koira etsien luunpalastaan ja yönsä vietti hän yksinkertaisessa työssään
voidakseen suorittaa tutkintonsa. Vaikka Gaude, joka osasi antaa arvon
hänen uutteruudelleen, suojasi häntä, oli hän kuitenkin nyt lopetettuaan
palveluksensa sairashuoneessa aivan turvaton. Ollen ilman praktiikkia,
joka olisi voinut saada osakseen julkisen tunnustuksen, oli hän
pelastuakseen nälkään nääntymästä avannut tämän epäilyttävän klinikan
Tivolin kujassa, ja siellä eli hän niistä muruista, jotka putoilivat
toisten pöydiltä, vaarallisista sairaustapauksista, jotka jätettiin
hänen huostaansa. Pahinta oli se, että häntä poltti tarve päästä
nopeasti kohoamaan, hän etsi aina tilaisuutta tähän, uneksi maailman ja
sen nautintojen valloittamista, vaikka se olisikin maksanut hänen
henkensä. Hän oli siis juuri sellainen mies, jota Sérafine etsi.
Sérafine oli katsonut tarpeelliseksi kertoa Sarraillelle keksimänsä
jutun, sillä olihan tarpeetonta panna Sarraillen omaatuntoa liian kovaan
koettelemukseen tekemällä hänen julkisesti kanssarikokselliseksi. Reine
oli muka Sérafinen sisarentytär, jonka vanhempansa olivat lähettäneet
maaseudulta kysymään neuvoa omituisen säryn suhteen, joka hänellä oli
vatsanpohjassa, vaikka hän näyttikin terveeltä. Sérafine tarjosi
Sarraillelle tuhannen frankia, ja ensi tarkastuksen jälkeen selitti
tohtori, että hänessä oli kasvannainen. He tapasivat toisensa usein,
Reinellä oli olevinaan aina vaikeammat tuskat, ja hän parkasi
pienimmästäkin kosketuksesta. Lopuksi päätettiin panna toimeen leikkaus,
joka muka oli ainoa tepsivä keino. Päätettiin, että sairas leikattaisiin
itse Tivolin kujanteen klinikassa, ja siellä saisi hän sitten olla
parantumassa kaksi tai kolme viikkoa. Ja senjälkeen oli Sérafine
keksinyt jutun kutsuista erääsen linnaan Loiretissa, ja sinä päivänä,
jolloin Mathieu oli nähnyt heidän tulevan Sarraillen luota, olivat he
käyneet siellä huomispäivän valmistuksia varten. Samana iltana kuin
Reine sitten saapui paroonittaren kotiin, kirjoitti hän isälleen hellän
kirjeen, joka oli täynnä iloisia pikkujuttuja, ja erään palvelukseen
halukkaan henkilön piti panna tämä kirje postiin kysymyksessä olevan
linnan läheisessä kylässä.

Kun Mathieu kaksi päivää tämän jälkeen tuli lupauksensa mukaan syömään
aamiaista Morangen luokse hänen asunnossaan Grenellen bulevardin
varrella, tapasi hän Morangen iloisena kuin lapsi.

"Vai niin, te tulette täsmällisesti, mutta nyt saatte odottaa hieman,
sillä palvelijatar on myöhästynyt. Tulkaa sisään saliin!"

Se oli yhä vaan sama sali kullalla kukitettuine tapetteineen, valkeaksi
kiilloitettuine huonekaluineen à la Ludvig XIV, ja siellä oli vielä tuo
musta piano samalla paikalla, johon Valérie oli antanut asettaa sen
monta vuotta sitten. Tomua oli paksulta kaikkialla, huomasi, että se oli
tarpeeton huone, jota ei koskaan käytetty.

"Tämä asunto on luonnollisesti liian suuri meille kahdelle", sanoi
Morange. "Mutta muuttaminenkin olisi koskenut kipeästi sydämeen. Ja
sitten on meillä omat pienet tapamme. Reine asuu makuuhuoneessa. Tulkaa
katsomaan, miten kauniisti hän on kaikki järjestänyt. Minä näytän teille
parin vaaseja, jotka olen antanut hänelle."

Tuo vaaleansininen makuuhuonekaan ei ollut muuttunut. Molemmat
emaljeeratusta kristallista tehdyt vaasit olivat hyvin kauniit. Siellä
oli muuten joukko kaikenlaisia hienoja esineitä, lahjoja, joita isä oli
antanut tyttärelleen. Morange kulki varpaillaan kuin pyhätössä, puhui
hiljaan, hartaalla äänenpainolla. Sitten vei hän salaperäisen näköisenä
Mathieun asumuksen toiseen päähän, jossa hänen oma huoneensa oli ja
sekin vaimon kuoleman jälkeen muuttumattomassa kunnossa. Mutta
kamiinihylly, pöydät ja seinät olivat täynnä valokuvia, siellä olivat
kaikki vaimovainajan valokuvat, jotka hän oli saanut kokoon
haalituiksi, sekä lukemattomia tyttären valokuvia, joita oli otettu joka
seitsemäs kuukausi tytön lapsuudesta asti.

"Tulkaa, niin saatte nähdä... Minähän lupasin näyttää teille Reinen
viimeisen valokuvan."

Ja hän antoi Mathieun asettua eräänlaisen pienen pyhimyskappelin eteen,
joka oli rakennettu pöydälle. Kaikkein kauniimmat valokuvat olivat siinä
järjestetyt sopusointuisasti kahden muun ympärille, jotka olivat
keskipisteenä: tyttären viimeinen valokuva ja äidin samanikäisenä otettu
valokuva toistensa vieressä kauniina ja hymyilevinä kuin kaksoispari.

Kyyneleet olivat tulleet Morangen silmiin. Hän änkytti liikutuksesta:

"Mitä te tästä sanotte? Eikö siinä ole minun rakas, kauvan itketty
Valérieni, jonka pikku Reineni on lahjoittanut minulle takaisin? Minä
vakuutan teille, että he ovat sama nainen. Nyt te itsekin näette, että
minä en näe unta, vaan että toinen on toisen ylösnousemus, samat silmät,
sama suu, samat hiukset. Ja miten kaunis hän sitten on! Minä seison
tässä tuntikaudet, hän on minun jumalani."

Mathieu, joka itsekin oli tullut liikutetuksi nähdessään tuollaista
hartautta, kauhistui ajatellessaan näitä molempia naisia, joista toinen
oli kuollut ja toista uhkasi salaperäinen, hirveä kohtalo, jonka Mathieu
oli toissapäivästä asti tietänyt. Mutta nyt tuli palvelijatar sanomaan,
että pöytä oli katettu, ja Morange pyysi Mathieun lähtemään ruokasaliin,
jossa Morange välttämättömästi tahtoi, että balkongin ovi olisi auki,
jotta voitaisiin nauttia kauniista näköalasta. Pöytä oli katettu
ainoastaan kahdelle, mutta Reinen tavallisella paikalla oli vihko
valkeita ruusuja.

"Istukaa Reinen oikealle puolelle", sanoi Morange hyväntahtoisesti
nauraen. "Meitä on joka tapauksessa kolme."

Hän oli mitä herttaisimmalla mielellä aina jälkiruokaan asti. Hummerin
jälkeen tarjosi palvelustyttö kotletteja ja sitten latvusherneitä. Ja
Morange, joka muuten aina oli vaitelias, oli nyt erinomaisen puhelias,
aivankuin hän olisi tahtonut saada vieraansa vakuutetuksi siitä, että
hän oli viisas ja varovainen mies, jonka kohtalo kaikesta huolimatta
kuitenkin vielä kerran palkitseisi. Hän puhui taaskin vaimonsa vanhoista
suunnitelmista, selitti, että hän oli tehnyt aivan oikein siinä, ett'ei
ole hankkinut useampia lapsia huolehdittavakseen, ja mainitsi, että
hänen suurin onnensa oli yksinomaan pikku Reinensä ajatteleminen. Jos
hän nyt olisi voinut alkaa alusta elämänsä, niin ei hän olisi tahtonut
ketään muuta kuin Reinen. Jos ei tuo kauhea onnettomuus olisi niin
kauvan pitänyt hänen voimiaan lamassa, olisi hän mennyt Crédit
Nationaliin ja ollut nyt ehkä miljoonain omistaja. Mutta vieläkään ei
kaikki toivo ollut lopussa ja juuri sentähden, että hänellä nyt oli
ainoastaan yksi tytär; ja hän puheli suunnitelmistaan, myötäjäisistä,
joita hän kokosi tyttärelleen, loistavasta avioliitosta, johon hän
koetti saada tyttärensä, korkeasta yhteiskunnallisesta asemasta, jonka
hän voittaisi itselleen, korkeammista piireistä, jonne hän lopulta
itsekin pääsisi Reinen kautta, ell'ei Reine pitäisi parempana olla
naimisiin menemättä; siitä tulisi paratiisi heille molemmille, sillä tuo
salainen suunnitelma, että hän pitäisi Reinen yksinään itseään varten,
oli hänessä synnyttänyt kunnianhimoisia tunteita, jotka hän nyt ilmaisi.
Hän totteli tytärtään kaikessa, hän tunsi, että tyttären ajatukset
liitelivät korkealla, kuten äidinkin, ne himoitsivat ylellistä elämää,
huvituksia, juhlia, ja Morange oli saanut nyt päähänsä ryhtyä
pörssikeinotteluihin, voittaa jossakin onnellisessa kaupassa ja vetäytyä
sitten syrjään, ostaa omat vaunut ja oman huvilan maaseudulta.
Tyhmemmätkin miehet kuin hän olivat saavuttaneet sillä tavalla onnensa.
Hän odotti ainoastaan onnellista sattumaa.

"Te saatte sanoa mitä tahansa, rakas ystäväni, mutta yhden lapsen
omistaminen on oikea tie menestykseen. Yksi ainoa rakastettu olento ja
vapaat kädet omaisuuden ansaitsemiseen."

Kun palvelijatar tarjosi kahvia, huudahti hän iloisesti:

"Se on totta, minä en ole kertonut teille, että Reine on jo kirjoittanut
minulle niin iloisen ja lemmekkään kirjeen, jossa hän laveasti kertoo
tulostaan sinne ja pitkästä kävelymatkasta, jolla hän oli samana
päivänä. Minä sain sen aamulla."

Morangen kaivaessa taskujaan tunsi Mathieu taaskin samaa hirveätä
tunnetta kuin hetki sitten. Hän oli toissapäivästä asti koettanut päästä
siitä ja koettanut jollakin hyvällä tavalla selvitellä itselleen tuota
kohtausta Tivolin kujanteessa. Iloinen aamiainen yhdessä tämän kunnon
miehen kanssa oli vihdoin karkoittanut hänen pahat aavistuksensa. Mutta
tämä valhe, tämä Pariisissa ilmeisesti kirjoitettu kirje herätti taas
hänessä levottomuutta ja surkuttelua tuota rakastavaa ja onnellista isää
kohtaan, jonka tytär oli kulkemassa surullista kohtaloaan kohden.

"Pikku lemmikkini!" sanoi Morange lukiessaan osia Reinen kirjeestä, "he
ovat olleet hänelle hyvin ystävällisiä, hän asuu komeassa huoneessa,
jossa on punaiset huonekalut ja sänky niin suuri, että hän aivan katoaa
siihen. Hänellä on kirjaillut lakanat, tiedättekö, ja parfyymipulloja
toilettipöydällä sekä mattoja kaikkialla. Siellä on äärettömän rikas
perhe ja se on ylhäistä sukua, niinkuin paroonitar on sanonut. Rakas
lapseni ja hänen ystävättärensä tekivät heti pitkän kävelymatkan
puistossa, jossa on mitä ihanimpia kukkia, puistokäytäviä, satavuotisia
puita, korkeita kuin kirkonholvi. Siellä on suuria lampia, joissa ui
joutsenia, ansareita, joissa on harvinaisia, tuoksuavia kasveja. Minä en
ole juuri turhamainen, kuten tiedätte, mutta minua ilahuttaa joka
tapauksessa, että tyttäreni on vieraana sellaisessa linnassa. Niin,
huvitelkoon hän vaan, pikku lemmikkini, ja olkoon iloinen ja
onnellinen!"

Hän unohti kahvin juomisen. Äkkiä aukeni ovi, ja paroonitar tuli aivan
odottamatta sisään. Syntyi äänettömyys.

Morange katseli häntä suu ammollaan ymmärtämättä mitään.

"Mitä minä näen? Oletteko te täällä? Onko Reinekin kotona, onko hän
palannut takaisin?"

Hän nousi koneellisesti ja katsoi eteiseen siinä luulossa, että hänen
tyttärensä oli jäänyt sinne riisumaan hattuaan. Sitten tuli hän takaisin
ja kysyi taas:

"Onko Reine palannut takaisin? Missä hän on?"

Sérafine oli hyvin kalpea eikä kiirehtinyt vastaamaan, mutta hän näytti
päättäväiseltä ja seisoi siinä pää pystyssä valmiina uhmailemaan
suurimpiakin vaaroja ja voittamaan ne. Hän tervehti Mathieutä
jääkylmällä kädellään, mutta se ei vapissut, ja hän tuntui tyytyväiseltä
nähdessään Mathieun täällä. Vihdoin sanoi hän tyyneesti:

"Niin, minä tulen hänen kanssaan takaisin. Hän tuli äkkiä
pahoinvointiseksi, ja minä katsoin viisaimmaksi tuoda hänet takaisin
Pariisiin."

"Vai niin", oli kaikki mitä Morange vastasi hämmästyneellä
äänenpainolla.

"Hän on hieman väsynyt matkan jälkeen, hän odottaa teitä."

Morange katseli yhä Sérafineä silmät hareillaan eikä näkynyt huomaavan
tuota kertomusta valheelliseksi, hän ei edes ajatellut kysyä, miksi ei
hänen tytärtään, jos hän kerran oli sairas, tuotu kotiin.

"Te tulette siis noutamaan minua?"

"Niin tulen, kiirehtikää."

"Minä otan vaan hattuni ja sanon palvelustytölle, että hän panee huoneen
kuntoon."

Hän katosi hetkeksi eikä ollut vielä liiaksi peloissaan; hän ajatteli
ainoastaan hattunsa ja hansikkaittensa löytämistä, jotta häntä ei
tarvitsisi odottaa.

Sérafine katsoi Morangen jälkeen, ja kun hän oli poistunut, muuttui
Sérafine amatsooniksi, joka vetää henkeään sitä ankaraa taistelua
varten, jota hän odottaa. Hänen kullalta kimaltavissa silmissään paloi
synkkä tuli. Hänen ja Mathieun katseet kohtasivat toisensa, ja he
katselivat vaieten toisiaan. Mathieu oli kalpeampi kuin Sérafine, ja
hirveä epäluulo sai hänen vapisemaan.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi Mathieu vihdoin.

"Hirveä onnettomuus, ystäväni. Hänen tyttärensä on kuollut."

Mathieu tukahutti äänensä ja pani kauhistuksissaan kätensä ristiin.

"Kuollutko! Kuollut siellä Sarraillen luona, tuossa hirvittävässä
pesässä!"

Sérafine säpsähti ja oli vähällä päästää hämmästyksen ja pelon
huudahduksen.

"Tiedättekö _te_ sen? Kuka sen on sanonut teille, kuka meidät on
pettänyt?"

Mutta hän tyyntyi pian, suoristi taaskin vartalonsa ja tunnusti kaikki
nopeasti ja hiljennetyllä äänellä:

"Te saatte nähdä, että minä en ole arkalasta. Minä en hiivi pakoon, ja
näettehän te sen, että juuri minä olen tullut noutamaan isää. Kun Reine
tuli raskaaksi, niin se olin juuri minä, jonka päähän tuli ensin se
ajatus, että Reinen pitäisi antaa leikata itsensä päästäkseen tuosta
lapsesta ... ja muistakin. Miks'ei se olisi hänelle onnistunut, koska
minäkin siitä niin hyvin suoriuduin? Ja kaikki oli seurauksena
hullumaisesta ja aivan odottamattomasta seikasta, yhdestä valtimon
sulkijasta, jonka ponsi katkesi yöllä sairaanhoitajattaren nukkuessa,
niin että tuo tyttöparka löydettiin aamulla makaamassa kuolleena
kokonainen meri verta ympärillään. Hän oli niin kaunis ja
elämänhaluinen! Minä pidin paljon, paljon hänestä..."

Sérafinen ääni petti ja hänen täytyi vaieta, ja suuret kyyneleet
sammuttivat hänen silmistään kullan kimalluksen. Mathieu ei ollut
koskaan nähnyt hänen itkevän sillä tavalla, ja nämät kyyneleet lisäsivät
vielä enemmän hänen hämminkiään.

"Minä painoin äsken viimeisen suudelman hänen kalpeille huulilleen ja
kylmille poskilleen", jatkoi Sérafine, "ja sitten käskin minä heti ajaa
tänne. Mutta tästä täytyy tulla loppu, tuon miesparan täytyy saada
tietää kaikki, ja minä tiedän sen hyvin, ett'ei kukaan muu voi sitä
tehdä kuin minä. Minä uhoittelen sitä vaaraa. Mutta koska te olette
täällä, niin voitte seurata mukana. Morange pitää teistä, eikä ole
haitaksi, vaikka meitä on kaksi. Meidän täytyy jo matkalla sinne
valmistaa häntä vastaan ottamaan tämä ankara isku."

Hän vaikeni, sillä Morange tuli sisään. Hän huomasi luultavasti, että
Mathieu ja Sérafine kuiskuttelivat, ja siitä syystä katseli hän heitä
epäluuloisesti. Hänen äänensä tuntui levottomalta, kun hän yhä vielä
hansikkaitaan etsiessään kysyi:

"Hänen pahoinvointinsa ei liene niinkään vaarallista, vai kuinka?"

"Ei", vastasi Sérafine, joka ei vielä tohtinut antaa hänelle ensimäistä
iskua.

"Teidän olisi pitänyt tuoda hän rautatienasemalta tänne. Se olisi ollut
yksinkertaisempaa."

"Niin olisi, mutta hän ei sitä tahtonut, hän pelkäsi säikähdyttävänsä
teitä. Jos te nyt olette valmis, niin lähdetään."

Morange lähti raskain askelin portaita alas sanomatta enään sanaakaan.
Mutta hänen aivonsa työskentelivät, ja hänen mieleensä johtui
kaikenlaisia seikkoja. Hänhän oli ollut aamupäivällä konttoorissaan, ja
Reine olisi kyllä silloin voinut tulla kotiin ja mennä vaikka
vuoteeseenkin; hänen ei siis olisi tarvinnut pelätä säikähdyttävänsä
isäänsä. Morangen levottomuus kasvoi niin suureksi, että hän ei tohtinut
enään mitään kysyäkään. Mutta kun hän näki, että Mathieukin nousi
vaunuihin, kalpeni hän vielä enemmän eikä voinut olla huudahtamatta:

"Tuletteko tekin mukaan? Minkätähden?"

"Ei, hän ei tule mukaan", vastasi paroonitar kiireesti. "Me jätämme
hänen matkan varrelle, hänellä on asiaa samalle taholle."

Morange ei voinut istua hiljaan, hänen levottomuutensa kasvoi
kasvamistaan. Kun vaunut jo lähestyivät siltaa, ajatteli Sérafine, että
Morange luonnollisesti huomaisi, ett'ei pysähdytäkään hänen
asunnolleen, vaan jatketaan matkaa Antinkatua pitkin. Nyt täytyi
Sérafinen ruveta kertomaan jotakin, hän puhui taas Reinen sairaudesta ja
antoi ymmärtää, että tämä rakas lapsi oli vaarallisesti sairastunut,
mikä teki leikkauksen välttämättömäksi. Morange kuunteli ja katseli
tuskallisena Sérafineä. Kun vaunut vierivät Champs-Elyséen poikki,
huomasi Morange, että häntä ei vietykään paroonittaren luokse, ja
silloin tunkeutui hänen rinnastaan sydäntäsärkevä huokaus; nyt ymmärsi
hän, että hänen tyttärensä oli jo leikattu, koska leikkauksesta kerran
oli puhuttu. Mathieu tarttui Morangen vapiseviin käsiin ja itki yhdessä
hänen kanssaan, mutta Sérafine alkoi ripittää itseään, kertoi, että
leikkaus todellakin oli jo toimitettu ja että oli keksitty tämä juttu
kutsuista maaseudulle, jotta isälle ei tuotettaisi tuskaa. Hän väitti,
että leikkaus varmaan onnistuu hyvin, ja sitten tahtoi hän, ennenkuin
antaisi Morangelle viimeisen iskun, myöntää hänelle hieman armon aikaa
käskien ajamaan vielä jonkun matkaa. Mutta Morange ei rauhoittunut, hän
katseli ulos kummastakin vaunun ikkunasta, aivan kuin häkkiin sulettu
eläin, hän tahtoi nähdä, mihin tuntemattomaan, peloittavaan paikkaan
häntä vietiin. Kun vaunut olivat kulkeneet Boétie- ja Pépinèrekadun,
tunsi hän äkkiä jyrkästi kaltevan Rocherkadun mustine taloineen. Ja nyt
oli kuin salama olisi leimahtanut, totuus oli kaikessa hirmuisuudessaan
hänen silmäinsä edessä, hän oli näkevinään kuolleen vaimonsa makaamassa
likaisella, verisellä lavitsalla.

"Tyttäreni on kuollut, tyttäreni on kuollut, he ovat tappaneet hänen!"

Ja vaunut vierivät muitten vaunujen ja jalankulkijain välitse,
kääntyivät sitten Tivolin ummehtuneelle, melkein ihmisistä tyhjälle,
likaiselle ja mustalle kujanteelle. Morange pyristeli ja huitoi
raivokkaasti ympärilleen, Mathieun täytyi pidellä kiinni hänen
käsistään, mutta Sérafine, jolla oli pettämätön mielenmalttinsa jälellä,
käski hänen olemaan vaiti ja oli valmis peittämään kädellään hänen
suunsa, jos hän jatkaa vaikerruksiaan. Mitä Morange tahtoi tehdä? Sitä
ei hän itsekään tiennyt, mutta hän halusi huutaa, hypätä pois vaunuista
ja juosta tietämättä itsekään minne. Ja kun vaunut pysähtyivät ja pyörät
joutuivat katuojaan tuon viheliäisen talon edustalla, lakkasi Morange
äkkiä riehumasta, hän antautui seuralaistensa valtaan, ja he auttoivat
hänen ulos sekä veivät mukanaan kuin tahdottoman esineen. Mutta
pimeässä, haisevassa porttikäytävässä, jonka kylmyys verhosi hänen
hartiansa kuin käärinliina, heräsi taas tuo hirveä muisto kauhealla
voimalla: tässä oli sama porttikäytävä repeytyneine ja homehtuneine
seinineen, ja sitten seurasi sama vihertävä, ummehtunut piha, joka
muistutti kaivon pohjaa. Kaikki tuli esiin uudestaan, tuo kauhea
näytelmä näyteltiin toisen kerran ja vielä hirveämpänä.

Sarraille seisoi pienessä vastaanottohuoneessaan ja odotteli kasvot
ankaran ja päättäväisen näköisinä. Morange katsoi hupsumaisella ilmeellä
ympärilleen, hänen hampaansa vapisivat ja hän kysyi:

"Missä hän on? Näyttäkää hän minulle, minä tahdon nähdä hänen."

Turhaan koetti Sérafine rauhoittaa häntä kauniilla sanoilla voittaakseen
aikaa vielä jonkun minuutin ja toivossa saada lieventää viimeistä iskua,
sitä näkyä, joka odotti Morangea. Mutta Morange työnsi muut syrjään,
alkoi taaskin soperrella samoja sanoja kävellen pitkin huonetta
itsepäisenä kuin eläin, joka etsii ulospääsyä.

"Näyttäkää hän minulle, minä tahdon nähdä hänen. Missä hän on?"

Kun Sarraille aikoi puhutella ja valmistella häntä, äkkäsi Morange äkkiä
hänen ja kävi nyrkit pystyssä häntä vastaan lyödäkseen häntä.

"Vai niin, te olette lääkäri, te olette se, joka olette murhannut
hänen!"

Nyt syntyi hirmuinen meteli: Morange huitoi käsillään, lateli
haukkumasanoja, uhkauksia, kaikkea, mitä kielelle sattui, antoi täyden
vallan sellaiselle rajulle surulle, jota tuntee ihminen, jonka sydän on
revitty rinnasta. Tohtori oli alussa hyvin arvokkaan näköinen ja
malttavainen, mutta vihdoin muuttui hänkin, kiljui, että häntä on
petetty, että hänen ei tarvitse vastata mistään, koska tuo nuori nainen
oli sellaista ilveilyä harjoittanut hänen kanssaan. Vaaralliset sanat
tulivat lausutuiksi, tohtori kertoi kaikki, raskaudesta, teeskennellystä
taudista, ja mainitsi siitä vaikeasta asemasta, johonka Reine oli
saattanut hänen antamalla leikata kasvannaista, vaikka hän hyvin
yksinkertaisesti oli raskaana. Hän oli antanut viedä itsensä harhaan,
mutta hänen opettajallaankin oli samanlaisia erehdyksiä
omallatunnollaan. Ei kukaan ole erehtymätön. Kun Morange kutsui häntä
valehtelijaksi ja murhaajaksi ja karjui, että hän vie sellaisen lääkärin
oikeuden tuomittavaksi, lausui Sarraille, että hänellä ei ole mitään
sitä vastaan, sillä silloin saa hän tilaisuuden kertoa koko jutun. Tuo
onneton isä horjui ja vaipui vihdoin tuolille hirmuisen todellisuuden
musertamana. Hänen tyttärensä raskaana, rikoksellinen, samalla kertaa
uhri ja kanssarikoksellinen! Tuntui kuin koko maailma olisi musertanut
hänen alleen. Hän nyyhkytti ja huitoi kuin hullu ympärilleen aivan kuin
olisi koettanut suojella itseään kukistuneen maailman palasilta.

"Te olette murhaaja! Te olette murhaajia kaikki! Teidän pitää joutua
kuritushuoneesen, teidän kaikkien!"

Sérafine, joka istui Morangen vieressä, tahtoi taaskin tarttua hänen
käteensä ja taisteli urhoollisesti saadakseen hänen asettumaan.

"Ei, ei, te olette murhaaja! Ja teidän täytyy tulla tuomituksi
kuritushuoneesen, teidän ennen muita!"

Mutta Sérafine ei kuulustellut häntä, vaan puhui yhä, kertoi kauniita
asioita, muistutti, miten hän aina oli pitänyt paljon Reinestä ja miten
hän aina oli koettanut tehdä tämän tytön onnelliseksi.

"Ei, ei, te juuri olette murhannut hänen! Kuritushuoneesen,
kuritushuoneesen te kaikki!"

Sairaille oli sillä välin vienyt Mathieun syrjään, sillä hän vainusi
hänestä todistajaa, jos asia alkaisi kallistua huonoon suuntaan.

"Minä olen itseni suhteen täydellisesti levollinen", sanoi hän, "ja
paroonitar de Lowicz on parhaana suojanani, sillä hän on valehdellut,
hän myöskin, kertomalla jutun sisarentyttärestään, jonka vanhemmat muka
olivat lähettäneet, maaseudulta hänen luokseen. Haastettakoon minä vaan
oikeuteen, minä olen valmis vastaamaan puolestani. Erinomainen,
täydellisesti onnistunut leikkaus, jota opettajani Gaudekin olisi
kadehtinut."

Mutta hän oli kalpea, hänen häränkuononsa vavahteli hermostuneesti, ja
hänen suurista, harmaista silmistään leimusi katkeruuden tuli kohtaloa
vastaan. Hän oli ryhtynyt tähän vaaralliseen yritykseen toivossa, että
hän sitten aina voi luottaa paroonittaren suojelukseen, ja nyt pakoittaa
hullumainen sattuma hänen ehkä vastaamaan teostaan tuomioistuimen
edessä! Hän ei edes ollut varma saavansa sitä tuhatta frankia, jonka tuo
nainen oli hänelle luvannut, sillä hän tunsi hänen kitsautensa, ja
ainoastaan pienen ystävättärensä tähden olisi hän sen maksanut.
Sarraille oli kärsinyt auttamattoman tappion, ja hän raivosi
voimattomuutensa tähden silloin kuin oli kysymyksessä onnen väkisin
ottaminen.

Mathieu palasi Sérafinen luokse, joka yhä oli jaellut Morangelle hyviä
neuvojaan ja lohduttavia sanojaan. Hän otti päälleen osan
vastuunalaisuutta ja puhui ikuisista omantunnon vaivoistaan. Mutta
kaikki tuo pitää tulla haudatuksi lapsiparan kanssa, hänen haudallaan ei
saa kasvaa muuta kuin kauniita viattomia kukkia. Ja vähitellen alistui
Morange, sana "murhaaja", jota hän hullun itsepäisyydellä oli
toistellut, tuli yhä harvemmin hänen huulilleen ja nyt kuului se vaan
pelkkänä kuiskauksena, jonka kyyneleet tukahduttivat. Hänen tyttärensä
asia tuomioistuimen käsiteltäväksi, hänen ruumiinsa leikeltäväksi, hänen
harha-askeleensa koko maailman tietoon, sanomalehtien kertomukset hänen
rikoksestaan, niitten kuvaukset tästä inhoittavasta pesästä, josta isä
hänen sitten oli löytänyt ... ei, ei sitä hän ei voi tahtoa, tuo nainen
oli oikeassa. Hänen kykenemättömyytensä kostamaan tyttärensä puolesta
vei häneltä viimeisetkin voimat, hänen kaikki jäsenensä olivat niin
veltot kuin olisi hän saanut kovasti selkäänsä, hänen päänsä oli tyhjä,
ja hänen sydäntään paleli. Hän pani kätensä ristiin ja kerjäsi ja
rukoili kuin pilattu lapsi, kuin tunnon vaivoja kärsivä rikoksellinen,
joka rukoilee armahdusta.

"Minä en tee kellekään ihmiselle mitään pahaa, mutta älkää tekään tehkö
pahaa minulle. Näyttäkää hän minulle, antakaa minun nähdä hänet!"

Sérafine, joka nyt vihdoinkin oli voittanut, tahtoi nousta ylös. Mutta
Mathieun täytyi auttaa häntä, sillä hän oli niin väsynyt. Kylmä hiki
virtasi hänestä, ja hetkeksi täytyi hänen nojata Mathieun käsivarteen.
Mathieutä kummastutti se, että Sérafine näytti niin vanhalta; tuntui
siltä kuin ne kuihtumisen oireet, jotka Mathieu jo oli huomannut,
olisivat äkkiä voittaneet ja peittäneet hänen kasvonsa tuhansilla
rypyillä.

Morange ojensi vapisevan kätensä ja toisti lapsellisen valitusvirtensä:

"Minä pyydän, antakaa minun nähdä hänet ... minä en kellekään tee mitään
pahaa, minä istun aivan hiljaan hänen vieressään."

Sarraille täytti vihdoin hänen tahtonsa, koska hän nyt näytti
kohtaloonsa alistuvaisemmalta. Tartuttiin kiinni hänen käsivarsiinsa ja
hän talutettiin tuohon kauhistuttavaan huoneesen pienen käytävän päässä.
Mathieu ja Sérafine seurasivat häntä sinne sisään, ja tohtori seisahtui
avoimen oven luokse.

Tässä oli nyt samanlainen kauhun huone, jollaisessa sama mies kahdeksan
vuotta sitten oli tavannut kuolleen vaimonsa. Samanlaiset pölyiset
ikkunat päästivät sisään samanlaista vihertävää valoa pihalta,
samanlaiset rasvaiset hotellihuonekalut olivat vieretysten neljän seinän
vieressä, joitten punakukkaiset tapeetit olivat kosteudesta irtaantuneet
irralleen. Ja likaiselta lavitsalta löysi nyt isä tyttärensä, pienen
Reinensä, epäjumalansa, jonka palvelus oli ollut koko hänen elämänsä
sisältönä. Lapsen vahankalpeat kasvot pistivät jyrkästi silmiin mustien
hiuksien keskeltä. Hänen pyöreät kasvonsa, jotka hänen elämänsä aikana
olivat ilmaisseet niin paljon iloa ja nautinnonhalua, olivat kuolemassa
muuttuneet hirveän vakaviksi, ja ne ilmaisivat epätoivoista kaipuuta
kaikkeen siihen, minkä hänen nyt oli noin hirmuisella tavalla
jättäminen. Hän oli kuollut ja yksinään, ilman ainoatakaan elävää
olentoa luonaan, ilman vahakynttilääkään. Lakana oli vedetty leukaan
asti, ja pois oli pesty verikin, joka oli tunkeutunut läpi patjain ja
vuotanut lattialle. Ja tuo suuri, kostea, punainen täplä lattialla oli
todistajana hirveästä näytelmästä.

Horjuen, surusta humalaisena oli Morange seisahtanut. Valériekö vai
Reine, kumpi heistä? Hän tiesi, että äiti oli noussut tyttäressään ylös
kuolleista, että he molemmat eivät koskaan olleet muu kuin sama nainen,
ja tämä oli nyt tullut todistetuksi sillä, että tytär oli saanut saman
lopun kuin äitikin. Hetkeksi oli äidin kauneus puhjennut kukkaan
kirkkaassa päivänpaisteessa, mutta nyt astui hän taas kuolon
valtakuntaan samasta kauheasta portista. Kaksi kertaa oli hän murhattu.
Ja Morange, tuo onneton, sai kärsiä sellaisen kidutuksen, jota yksikään
mies ei ennen häntä ole kestänyt, sillä kaksi kertaa oli hän menettänyt
rakastamansa naisen, kaksi kertaa oli hän saanut nähdä saman hirmuisen
häpeän, tämän rikoksien ja häväistyksien hirmumyrskyn, joka kiskoi
sydämen hänen rinnastaan.

Hän lankesi polvilleen ja itki hillitsemättömän katkerasti, ja kun
Mathieu tahtoi häntä nostaa ylös, mutisi hän tuskin kuuluvasti:

"Ei, ei, antakaa minun olla, kaikki on mennyttä. He ovat jättäneet
minun, toinen ensin, toinen sitten, ja minä yksin olen syypää kaikkeen.
Minä valehtelin Reinelle sanoessani, että hänen äitinsä oli matkoilla,
ja nyt valehteli hän minulle, että hän muka olisi ollut kutsuttu tuohon
linnaan vieraaksi. Jos minä kahdeksan vuotta sitten olisin vastustanut
Valérie raukkani tyhmää ajatusta, jos minä en toimettomuudellani olisi
auttanut, kun hän murhattiin, niin ei Reine parkani olisi tänään
joutunut saman kauhean kohtalon alaiseksi. Se on minun vikani, se olen
minä, yksinään minä, joka olen tappanut heidät. He eivät tienneet itse
mitään, nuo naisparat, ja eikö minun olisi silloin pitänyt suojella
heitä, neuvoa heitä ja tehdä heidät onnellisiksi? Mutta minä olen
tappanut heidät, minä se olen murhaaja!"

Hän nieli nyyhkytyksiään, koko hänen ruumiinsa vapisi, ja kuoleman
kylmyys jäykistytti hänen jäsenensä.

"Ja minä viheliäinen hullu, liian suurella rakkaudellani olen minä
tappanut heidät! He olivat niin kauniit, heillä oli niin paljon syitä
päästäkseen rikkaiksi, iloisiksi, onnellisiksi! He olivat valloittaneet
koko sydämeni, minä elin ainoastaan heitä varten ja heidän kauttaan. Kun
Valérie meni pois, tuli Reine minun tahdokseni, minä aloin uudestaan
uneksia samoja kunnianhimoisia unelmia, joita hänen äitinsäkin oli
uneksinut, ja ajattelin ainoastaan, miten voisin ne toteuttaa tyttäreni
suhteen, johonka koko hellyyteni oli suunnattuna. Ja minä olen tappanut
heidät, tämä kaksinkertainen rikos oli seurauksena siitä minun
hulluudestani, että tahdoin kohota uhraamalla ensin sen olentoparan,
joka poistettiin väkivallalla tieltä ja vei äidin mukanaan, ja sitten
tyttäreni, joka esimerkin turmelemana ja saman intohimon saastuttamana
eli ja hengitti samaa verivirtaa. Oh, kun minä ajattelen, että vielä
tunti sitten voin sanoa itseäni onnelliseksi siitä syystä, että minulla
muka on vaan tämä tytär, että minulla on ainoastaan hän
rakastettavanani! Millainen typerä elämän ja rakkauden pilkka! Ja nyt
hän on kuollut, hän niinkuin äitinsäkin, ja minä olen aivan yksin,
minulla ei ole ketään rakastettavanani, ei ketään, joka minua
rakastaisi. Ei vaimoa eikä tytärtä, ei toivoa, ei tahtoa, yksin olen,
yksin ikuisesti!"

Hän vaipui lattialle, tyhjänä, velttona kuin riepu, ja tuskin oli
hänellä voimia likistää Mathieun molempia käsiä ja kuiskata:

"Ei, ei, älkää sanoko mitään. Te yksin olette oikeassa. Minä olen ajanut
luotani elämän, ja elämä on lopulta vienyt minulta kaikki." --

       *       *       *       *       *

Mutta Chantebledissä Mathieu ja Marianne yhä viljelivät, loivat ja
synnyttivät. Niinä kahtena vuotena, jotka nyt olivat taas kuluneet,
olivat he voitokkaita elämän ikuisessa taistelussa kuolemaa vastaan, ja
kiitos siitä perheen ainaiselle lisääntymiselle ja hedelmälliselle
maalle, joka oli heidän elämänsä, heidän ilonsa ja heidän voimansa.
Jumalallinen intohimo teki heidät hedelmällisiksi heidän
kykeneväisyydessään rakastamaan, olemaan hyviä, elämään terveellisesti,
ja heidän tarmonsa teki muun, heidän työhalunsa, heidän tyyni
kestäväisyytensä niissä välttämättömissä töissä, jotka luovat ja
järjestävät maailman. Mutta ilman ainaista taistelua eivät he voittoa
saaneet näinä kahtenakaan vuotena. He olivat vieläkin valloitusretkensä
vaikeassa alussa, he saivat usein itkeä ja tuntea tuskia. Kun ahdas
metsästyspaviljonki ei enään riittänyt, tuli heille suuria murheita,
koska oli saatava aivan uusi maalaistalo rakennuksineen ja
ulkohuoneineen. Kustannukset olivat melkoiset, ja usein uhkailivat
laihot olla maksamatta käsityöläisten laskuja. Ja sitä mukaan kuin
maanviljelys kasvoi tarvittiin lisään karjaakin, hevosia, palvelusväkeä,
lukuisa väestö, jonka silmällä pitäminen sai heidät usein nääntymään
työtaakan alle, niin kauvan kuin eivät vanhimmat lapset vielä kyenneet
ottamaan kannettavakseen osaa taakasta. Mathieu oli ottanut
maanviljelyksen johdon ja paransi viljelystä ehtimiseen uhraten sille
kaiken ajatus- ja työvoimansa saadakseen maan antamaan itsestään kaiken
sen elämän, joka sen povessa uinuili. Marianne hoiti navettaa,
maitokamaria, kanalaa ja osoitti samalla olevansa ensi luokan
kirjanpitäjä; hän maksoi kaikki maksettavat ja keräsi kaikki saatavat.
Ja kaikista murheista, vastoinkäymisistä ja välttämättömistä
erehdyksistä huolimatta, palkitsi onni kuitenkin menestyksellä heidän
ponnistuksensa.

Maatila laajeni taaskin kolmellakymmenellä hehtaarilla hiekkamaata aina
Monvalin kylään asti, ja ylämaalla lisääntyi metsä kolmellakymmenellä
uudella hehtaarilla Mareuiliin päin. Mathieun taistelu tuli vaikeammaksi
ja ankarammaksi näitä hedelmättömiä mäkiä vastaan, aina sen mukaan kuin
hänen toiminta-alansa laajeni, mutta hänen onnistui kuitenkin tehdä ne
vuosi vuodelta hedelmällisemmiksi, ja kiitos siitä vedelle, jolla hän
niitä kaikilta puolin kasteli. Ylämaalle oli hän laittanut leveitä teitä
äsken hankkimiensa metsäin kautta, hän tahtoi saada liikeyhteyttä ja
toteuttaa suunnitelmansa, joka oli sellainen, että hän käyttäisi
metsässä olevia aukeita paikkoja laidunmaina, jonne hän laskisi
karjansa, kunnes voisi ryhtyä suuremmassa määrässä karjanhoitoon.
Taistelu riehui siis kaikilla suunnilla, ja voiton mahdollisuudet
lisääntyivät yhä enemmän, sillä jos toisen pellon viljasta ei tullut
satoa, korvautui vahinko siten, että toinen antoi sitä suuremman tulon.
Sama oli lasten laita, jotka kasvoivat yhä talon tilusten laajetessa;
ne, jotka olivat hitaampikasvuisia, näyttivät ikäänkuin kiihoittavan
toisten edistymistä. Molemmat kaksoset, Blaise ja Denis, jotka jo olivat
neljäntoista vuotiaita, saivat alituiseen palkkioita koulussa ja
saattoivat häpeään kahta vuotta nuoremman Ambroisen, joka oli liian
vilkas ja ajatteli sentähden usein kaikkea muuta kuin läksyjään. Neljä
muuta lasta, Gervais, Rose ja Claire sekä nuorin, Grégoire, olivat liian
pieniä lähetettäviksi joka päivä Pariisiin, ja he viettivät reipasta
ulkoelämää saamatta kuitenkaan liian paljon naarmuja ja sinimarjoja. Ja
kun Marianne näiden kahden vuoden lopulla synnytti kahdeksannen
lapsensa, pikku Louisen, ei hänen henkensä ollut vaarassa, niinkuin
Grégoiren syntyessä, mutta hän toipui hyvin hitaasti, sillä hän oli
noussut vuoteesta liian aikaiseen pyykinpesun tähden. Kun Mathieu näki
hänen taas jalkeilla pienoinen sylissään, vietti hän taaskin riemun
hetken kaikista suruista ja huolista huolimatta. Taaskin lapsi, taaskin
enemmän rikkautta ja valtaa, uutta voimaa maailmalle, uusi sarka
kylvetty tulevaisuutta varten.

Hedelmällisyyden suuri ja hyvä työ levisi yhä maan ja naisen kautta,
voittaen kuoleman voimat, loi uusia elinehtoja jokaiselle uudelle
lapselle taistelun ja työn avulla ja synnytti alituisesti enemmän elämää
ja toivoa.




III


Kului taaskin kaksi vuotta. Mathieu ja Marianne saivat vieläkin lapsen,
tytön. Ja samalla kertaa kuin perhe lisääntyi, kasvoi myöskin Chantebled
ylämaan länsipuolella kaikella sillä rämeiköllä, joka ei vielä ollut
tullut kesytetyksi. Mutta tämä puoli maatilaa oli nyt valmiina, enemmän
kuin sata hehtaaria maata, jossa tähän asti oli kasvanut ainoastaan
saraheinää ja ruokoa, oli viljelty ja kantoi runsaita satoja. Ja
kanavoittu vesi johdettiin alas hiekkaisille viertomaille, ja siitä ne
muuttuivat hedelmällisiksi. Se oli elämän vastustamatonta valloitusta,
hedelmällisyys levisi päivänpaisteessa, työ loi ehtimiseen kaikista
esteistä huolimatta, korvasi vahingot ja vuodatti joka hetki maailman
suoniin yhä enemmän voimaa, terveyttä ja iloa.

Nyt oli se Séguin, joka kehoitti Mathieutä hankkimaan itselleen uuden
maakappaleen, hän koetti oikein houkuttelemalla saada Mathieun ottamaan
yhdellä kertaa kaiken jälellä olevan maan, metsät ja nummet, lähes
kaksisataa hehtaaria. Hän oli aina rahapulassa, hän tarjosi erityisiä
etuja ja lupasi halvemmalla hinnalla. Mutta Mathieu oli varovainen eikä
ottanut tarjousta vastaan, hän oli siksi viisas, ett'ei tahtonut luopua
alussa tekemästään suunnitelmasta, jonka mukaan hän viljeli ainoastaan
asteettain, tarpeen mukaan. Ja koko nummen ostamisessa itäpuolella
rautatien varrella oli eräs vaikeus: siellä oli muutaman hehtaarin
suuruinen maa-ala, joka leikkasi nummen keskeltä kahtia ja joka kuului
Lepailleurille. Lepailleur ei kuitenkaan ollut koskaan käyttänyt tätä
maata hyödykseen. Kun Mathieun nyt oli valittava uusi maa-ala itselleen,
valitsi hän länsipuolella sen alueen, joka oli vielä ostamatta tuosta
ylhäällä olevasta suomaasta; hän tahtoisi vastaisuudessa, lausui hän,
keskustella nummimaan ostosta, kun mylläri ensin olisi luovuttanut
alueensa. Mathieu tiesi muuten, että mylläri kadehti ja inhosi häntä
siihen määrään, aina siitä asti kuin hänen viljelysyrityksensä olivat
alkaneet kukoistaa, että hän ei voinut ajatella yrittääkään tuon alueen
ostamista ja oli varma siitä, että keskusteluista ei tulisi mitään.
Séguin taas väitti, että hän kyllä saa tuon miehen järkiinsä, häntä
huvitti ajatus saada tuo maa-alue ilmaiseksikin, kun hän vaan ryhtyisi
asiaan. Mutta Mathieu oli itsepäinen ja tahtoi ensin keskustella
Lepailleurin kanssa, ennenkuin hän allekirjoittaa kontrahdin nummimaan
ostosta.

Kului muutamia viikkoja. Sinä päivänä, jolloin Mathieu tuli Antinkadun
varrella olevaan taloon kauppakirjaa tekemään, ei hän tavannut Séguinia,
vaikka tämä oli kirjeessä ilmoittanut olevansa kotona. Palvelija, joka
vei hänen toisessa kerroksessa olevaan suureen saliin, sanoi, että herra
tulee varmaankin pian kotiin. Mathieu katseli ympärilleen hämmästyneenä
siitä huolimattomasta siivosta, joka oli tässä loistavassa huoneessa ja
jota hän ennen oli ihaillut, siinä kun oli komeita huonekaluja,
harvinaisia taideteollisuuskokoelmia, tinaesineitä ja kirjoja. Nämä
aarteet olivat tosin vielä jälellä, mutta ne olivat pölyssä ja oman
onnensa huomaan heitettyinä. Ahdasmielinen Séguin, joka ajatteli
ainoastaan, mitenkä hän voisi tulla huomatuksi, eikä voinut kauvankaan
pysyä kiinni samassa oikussaan, oli luopunut taiteentuntijan rollista,
joka ei häntä paljon huvittanut, ja oli nyt palannut ainoaan,
todelliseen, kiihkoonsa: hevosiin. Kilpa-ajohevoset täydensivät nyt
hänen rappiotilansa, jonka alkusyynä oli ollut peli ja rakastajattaret.
Lopullinen perikato lähestyi kuitenkin yhä enemmän, ja tuosta
salonkifilosoofista, joka oli ollut lukemattomissa keskusteluissa
Santerren kanssa kirjallisuudesta ja yhteiskuntaopista, oli nyt jälellä
ainoastaan ytimetön pessimisti, joka itse oli tuhonnut itsensä ja jonka
viha elämään oli vähitellen tullut todelliseksi oltuaan ensin ainoastaan
teeskenneltyä.

Mathieun tarkastellessa huonetta astui sisään pitkäkasvuinen,
vaaleanverinen, kaunis tyttö, joka oli puettu yksinkertaiseen, mustaan
silkkileninkiin, mikä teki hänen miellyttävän arvokkaaksi.

"Minä luulin lasten olevan täällä."

Hän hymyili vieraalle ja alkoi järjestellä papereita Séguinin
kirjoituspöydällä sellaisen emännän arvokkaisuudella, joka tahtoo päästä
oikeuksiinsa ja olla ylikomentajana.

Mathieu tunsi hänen, sillä hän oli nähnyt tämän tytön viime vuoden
kuluessa ottavan talossa komennon, jotavastoin Valentinen
vastenmielisyys talouden hoitoon kasvoi kasvamistaan. Hänen nimensä oli
Nora ja hän oli saksalainen, kotiopettajatar, musiikkiopettajatar, ja
Valentine oli ottanut hänen oikeastaan hoitamaan lapsia, sittenkun
hänen oli täytynyt eroittaa palveluksestaan Céleste, joka
varovaisuuskeinoistaan huolimatta oli taaskin tullut raskaaksi. Muuten
se oikeastaan olikin Séguin joka oli hankkinut Noran, helmen, jonka hän
oli varastanut eräältä perheen ystävättäreltä, kuten hän iloisesti
sanoi. Ja pian kävi selville, että Nora olikin Séguinin jalkavaimo ja
että Séguin oli nähtävästi ottanut hänen kotiinsa ainoastaan sentähden,
että voisi tavata häntä sitä useammin ja ennen kaikkea voidakseen
paremmin vartioida häntä, sillä Séguin oli hänen suhteensa hyvin
mustasukkainen. Tuo kaunis tyttö, jolla oli aistillinen suu ja
lapsellisen julkeat silmät, näkyi luodunkin herättämään levottomuutta ja
epäluottamusta.

"Te odotatte herra Séguinia", sanoi hän vihdoin. "Minä tiedän, että hän
on kutsunut teidät tänne; hän tulee varmaankin pian kotiin."

Mathieu, joka oli tarkastellut tyttöä, tahtoi tehdä kokeen.

"Hän on ehkä mennyt ulos vaimonsa kanssa", sanoi Mathieu. "Hehän käyvät
usein yhdessä kaupungilla..."

"Hekö!" huudahti tyttö nauraen, mikä oli hyvin sopimatonta
kotiopettajattarelle. "Teille on kerrottu väärin, herrani. Heillä ei
koskaan ole sama matka. Minä luulen, että rouva on kirkossa, ellei hän
ole jossakin muualla."

Julkeana ja pilkallisen näköisenä alkoi hän taaskin kävellä huoneessa
järjestellen esineitä, ja ehtimiseen antoi hän hameittensa kosketella
Mathieutä; hänessä näytti asuvan vaistomainen tarve tarjota itseään
heti, kun hän vaan oli tullut kahden kesken jonkun herran kanssa.

"Oh, millainen talo!" jatkoi hän matalalla äänellä, aivankuin olisi
puhunut itsekseen. "Näin vähän täällä välitetään herraparasta! Parasta
olisi, ett'ei rouva olisi aamusta iltaan niin paljon muissa hommissa."

Valentine muissa hommissa! Voidakseen käsittää näitten sanain
pilkallisuuden, täytyi tietää -- niinkuin Mathieu tiesikin -- että
Valentine oli puoli vuotta sitten parantanut Santerren kanssa välinsä,
jotka lähes kolme vuotta olivat olleet särkyneinä. Nyt tahtoi Valentine
ottaa Santerren vastaan kotonaankin, hän sulkeutui koko iltapäiväksi
Santerren kanssa pieneen salonkiinsa, ja nähtävästi tarkoitti
kotiopettajatar juuri tätä sanoissaan, että rouva on "muissa hommissa."
Santerre oli valloittanut Valentinen sinä aikana, jolloin hän piti tätä
tarpeellisena saadakseen menestystä romaanikirjailijana, mutta kun
Valentine tuli tarpeettomaksi ja vieläpä haitalliseksikin, oli Santerre
lopettanut raa'alla ja häikäilemättömällä tavalla kaikki suhteet hänen
kanssaan. Epätoivoisena tästä välien rikkoontumisesta oli Valentine
sitten alkanut kummastuttaa ystävättäriään uskonnollisella hartaudellaan
ja hänestä tuli yhtä ahkera kirkonkävijä kuin hän oli ennenkin ollut
ollessaan kotona äitinsä luona ankaran uskonnollisessa Vaugeladen
perheessä. Kun hän oli luopunut siitä vapaasta käytöstavasta, jota
hän oli noudattanut miehensä ystäväin keskuudessa, vaipui hän
liioiteltuun ahdasmielisyyteen. Samoin kuin Wagnerin musiikki oli
roomalaiskatoolilaisuuskin vanhanaikuista ja vanhentunutta; hän odotti
uutta verenhimoista Antikristusta, joka pesisi pois maailman synnit.
Tosin väitettiin, että hän oli koettanut saada itselleen toista
rakastajaa, mutta sitä ei voitu todistaa. Séguin, joka piti uskontoa
yksinomaan muotiasiana, oli hetkiseksi lähestynyt häntä ja mennyt
sovinnollisuudessaan niin pitkälle, että hän seurasi vaimoaan
kirkkoonkin. Mutta alkooviriidat alkoivat sitten melkein heti, vielä
kiivaampina kuin ennen, ja nyt tuli kaikki sovinto mahdottomaksi.
Sittenkuin Nora oli saanut Séguinin valtaansa, oli Séguin palauttaakseen
rauhan kodissaan saanut päähänsä tuoda taaskin perheesensä entisen
ystävänsä Santerren, jota hän yhä kohtasi klubissa. Tämä kävi päinsä
hyvin luonnollisesti ja yksinkertaisesti. Romaanikirjailija tiesi, että
hänellä oli ollut niin suuri apu naisista kuin hän suinkin voi toivoa ja
että hänen nyt täytyi joko mennä naimisiin tai tehdä vuoteensa toisen
miehen pesään. Mutta hän hylkäsi vieläkin avioliiton sekä
periaatteittensa että persoonallisen vastenmielisyytensä tähden. Hän oli
niinkuin Séguinkin neljänkymmenen yhden vuotias, Valentine lähenteli
kolmeakymmentä kuutta; eikö nyt ollut se ikä, jolloin etsitään lepoa ja
jolloin on viisainta ajatella yhtä niistä kestävimmistä ja lujimmista
siteistä, joita maailma sallii? Niin Valentine kuin muutkin. Santerrehan
tunsi Valentinen, joka oli rikas, joka otettiin mielellään vastaan
hienoimmissakin seurapiireissä, sen lisäksi vielä nykyään uskonnollinen,
ja täytti siis kaikki toivottavat vaatimukset. Ja sillä välin kuin
taloudellinen perikato talossa alkoi tulla yhä uhkaavammaksi, olivat
olot siellä järjestyneet seuraavalla tavalla: mies ja kotiopettajatar,
vaimo ja miehen hyvä ystävä; nuo kolme lasta kasvoivat Jumalan
kaitselmuksen alaisina ilman pienintäkään huolenpitoa.

Äkkiä kuului kimakkaa huutoa, ja Andrée hyökkäsi sisään Gastonin takaa
ajamana.

"Nono! Nono! Hän tahtoo tukistaa minua!"

Hänellä oli mitä ihanimmat, vaaleat hiukset, jotka liehuivat pienten
kasvojen ympärillä; veli, joka oli neljäntoista vuotias, siis neljä
vuotta vanhempi siskoaan, oli hoikka ja laiha kuin isänsäkin, ja hänellä
oli kylmät, siniset silmät kalpeissa kasvoissaan. Hän sai vihdoin kiinni
sisarensa ja tukisti häntä kaikesta voimastaan.

"Oi, miten paha hän on, estä häntä, Nono!" huusi tyttö itkien ja tarttui
kotiopettajattaren hameisiin.

Mutta Nora tyrkkäsi hänen luotaan ja torui:

"Hiljaa, Andrée! Aina te tappelette! Tämä on sietämätöntä."

"Minä en sanonut hänelle mitään, minä istuin lukemassa", selitti pikku
tyttö itkien. "Silloin tuli hän ja otti minulta kirjan ja tuli minun
päälleni..."

"Hän on tyhmä, hän ei tahdo koskaan leikkiä", vastasi Gaston ja nauroi
ilkkuvasti. "Se on sinun omaksi hyödyksesi kun minä sinua hiuksista
vedän, sillä siten tulevat ne pitemmiksi."

Kotiopettajatar yhtyi hänen nauruunsa, ja hänen mielestään tämä oli
hyvin hauskaa. Hänen mielestään Gaston oli aina oikeassa, ja hän antoi
pojan itsevaltaisesti hallita molempia sisariaan, sekä myöntyi siihenkin
leikkiin, jota tämä hänen itsensä kanssa harjoitti hypäten esimerkiksi
hänen olkapäilleen tai pannen kylmän kätensä hänen niskaansa.

Mathieu oli kummissaan, vieläpä hieman suuttunutkin. Silloin tuli sisään
tohtori Boutan. Pikku Andrée, joka piti tohtorista hänen iloisen
hyväsydämisyytensä tähden, juoksi jo rauhoittuneena häntä vastaan ja
tarjosi poskensa suudeltavaksi.

"Hyvää päivää, lapseni. Minä odotan äitiäsi, joka lähetti minulle
aamulla sähkösanoman, mutta ei liene vielä itse tullut kotiin. Minä olen
muuten tullut liian aikaiseen. Vai niin, rakas Mathieu, tekin olette
täällä."

"Niin olen. Minä odotan herra Séguinia."

He löivät kättä sydämellisesti. Sitten katsahti tohtori Noraan ja kysyi,
oliko rouva Séguin pahoinvointinen, koska hän oli kutsunut häntä
luokseen sähkösanomalla. Nora vastasi kylmästi, että hän ei tiedä. Kun
tohtori nyt kysyi Lucietä, jota hän ei nähnyt, vastasi Nora vihdoin:

"Lucie makaa."

"Makaako hän? Sittenhän se onkin hän, joka on sairaana?"

"Ei, hän ei ole sairas."

Boutan tarkasteli taas Noraa viisailla silmillään, jotka näyttivät
tahtovan tunkeutua tuon tytön sydämeen. Hän ei kuitenkaan kysynyt
enempää.

"Hyvä on, minä odotan."

Nora lähti vihdoinkin matkaansa ja vei mukanaan Gastonin ja Andréen,
jonka hän hieman yrmeästi tyrkkäsi edelleen. Nora oli hieman
hämmästyksissään tuosta tutkivasta katseesta, joka lakkaamatta seurasi
häntä, kunnes hän sai oven kiinni.

Boutan oli kääntynyt Mathieun päin. Hetken seisoivat he ääneti ja
katsoivat toisiaan. Kumpikin tunsi olosuhteet ja kumpikin pudisti
päätään.

"Mitä te sanotte tuosta naisesta?" kysyi tohtori vihdoin hiljaan. "Minua
hän pelottaa. Oletteko tarkastanut hänen suutaan ja silmiään, jotka
muuten ovat kauniit? Minä en koskaan ennen ole noin selvästi nähnyt
rikoksellisuuden leimaa noin hurmaavilla kasvoilla. Mutta toivokaamme,
että minä olen erehtynyt!"

Taas syntyi hiljaisuus; tohtorikin teki kierroksen huoneessa, ja kun hän
palasi Mathieun luokse, huomautti hän viittauksella sitä
siivottomuutta, joka vallitsi kaikkialla.

"Se oli välttämätön seuraus, ja tekin olette seurannut tätä
rappeutumista sen koko kehityskautena, eikö totta? Minä tiedän kyllä,
että minua nauretaan, että minua kutsutaan intoilijaksi, ja väitetään,
että kaikki erikoislääkärit ovat samanlaisia. Mutta jos minä olen
itsepäinen, niin olen minä sitä sentähden, että olen vakuutettu olevani
oikeassa. Mitä näihin Séguineihin tulee, niin on aivan selvää, että koko
onnettomuus johtuu avioliitossa käytetyistä ehkäisykeinoista, kun mies
ja vaimo ovat turmelleet ja kiihoittaneet toisiaan siinä
itsepäisyydessään, ett'eivät tahdo lapsia. He ovat kuitenkin
varomattomuutensa tähden saaneet yhden, ja sitten tulee mies aivan
hulluksi mustasukkaisuudesta, rääkkää vaimoaan, hylkää hänen ja jättää
alttiiksi lankeemukselle ja turmelukselle. Molemminpuolinen aviorikos on
loogillisena seurauksena sellaisten luonteitten kesken siitä syystä,
että he lakkaamatta ärsyttävät toisiaan ja myrkyttävät toistensa elämän
kiihoittavissa huvitteluissaan. Nyt on ero täydellinen, perhesiteet
katkenneet, herran rakastajatar ja rouvan rakastaja ovat asettuneet
perhelieden ääreen, ja nyt he kaikki neljä käyttävät inhoittavia
ehkäisykeinojaan. Minä tunnustan, että tuollainen saa minut
raivostumaan, ja minä puhun tästä vaan sydäntäni keventääkseni enkä
sanoakseni mitään uutta."

Hän oli suuttunut, hän, joka muuten oli niin lempeä. Hänen hillitty
äänensä tuli tavattoman teräväksi ja innokkaaksi:

"Puhutaan paljon meidän muodinmukaisesta hermostumisestamme, meidän
heikontumisestamme, meidän heikoista lapsistamme, jotka syntyvät
maailmaan sairaista, epänormaalisista, hysteerisistä naisista. Mutta
paitsi muita pienempiä ja tärkeitä syitä ovat avioliitossa käytetyt
ehkäisykeinot se suuri syy, joka myrkyttää elämän ja terveyden. Juuri ne
syöksevät meidät tähän ennenaikaiseen turmelukseen ja tuhoavat lopuksi
meidät tykkänään. Petetty luonto kostaa sillä, että se saa aikaan
sisällisiä häiriöitä ja tauteja. Monta sellaista naista, jotka ovat
tulleet sairaiksi, kiihkomielisiksi ja turmeltuneiksi näitten salaisten
keinojen kautta, olen minä nähnyt tulevan terveiksi raskauden jälkeen.
Mitä enemmän näitä keinoja käytetään, sitä enemmän heikontuu ja huononee
kansa, ja meitä uhkaa uudenaikainen hermosairaus, ruumiillinen ja
henkinen vararikko. Katsokaa meidän naisia ja verratkaa heitä
muinaisajan tukevaan naisväkeen. Meidän sukupuolettomia, vapisevia,
helposti pelästyviä naisia luomme me itse ehkäisykeinojemme avulla,
taiteemme ja kirjallisuutemme avulla, perheitten lapsien lukumäärän
rajoittamisyrityksillämme ja rahanhimon voimalla. Ja sanokaa minulle,
oletteko koskaan nähnyt selvempää esimerkkiä yhteiskunnan
kukistumisesta? Täällä näytellään nyt juuri aikamme suurinta
murhenäytelmää, turmeltumista elämään kyllästymisen ja tahallisen ja
järjestelmällisen hedelmättömyyden kautta. Mitä kannattaa eläminen,
koska jokainen syntyvä olento on onneton raukka? Ah noita lapsiraukkoja,
niitä minä enimmin surkuttelen, enkä minä voi tulla tänne tuntematta
sydämeni kouristuvan."

Boutan jatkoi sitten hiljaisemmin, lausui, että hän sydämestään rakasti
pikku Andréeta, joka oli niin hellämielinen ja toisenlainen kuin muut,
niin että äiti väliin leikillään syytti hänen imettäjäänsä
Catichea, joka muka oli tehnyt hänet omaksi lapsekseen tyhmällä
talonpoikaismaidollaan, joka näkyi siitäkin, että hän tuli niin vähän
sukuunsa, oli aina tyyni ja iloinen eikä koskaan kiihoittunut, vaikka
veli häntä ehtimiseen ärsytteli. Gastonista sitävastoin ei tohtori
pitänyt, sillä hän oli ahdasmielinen, raaka, itsevaltainen ja itserakas.
Mutta kaikkein enin pani hän huomiota Lucieen, joka nyt oli kahdentoista
vuotias, kalpea, hoikka tyttö, jolla oli vaaleahkot hiukset ja
uneksivat, vaaleansiniset silmät. Hän oli tavattoman aikaiseen
kehittynyt, ja hänen oli vallannut kauhistus ja vastenmielisyys siihen
verivirtaan, joka teki hänet naiseksi. Tohtori oli huomannut hänessä
mitä omituisempia oireita, yhä kasvavan vastenmielisyyden lihallisiin
aistintoihin, jonkinlaisen aikaiseen kypsyneen mystisismin, joka sai
hänen haaveilemaan enkeleistä, puhtaista neitseistä ja eetterisestä
viattomuudesta. Kaikki elämä -- muurahaispesä, mehiläiskeko, linnunpesä,
jossa oli pieniä, alastomia poikasia -- vaivasi häntä, inhoitti häntä
siihen määrään, että hän väliin suorastaan oksenti. Ja tohtori sanoi,
että hän oli pessimistisien vanhempainsa oikea lapsi, vanhempain, jotka
kauhistuivat elokasta ja lämmintä hedelmällisyyttä.

Nyt hyökkäsi Valentine sisään kuin tuulispää. Hän tuli aina kaikkialle
liian myöhään ja oli aina pää pyörällä jonkun odottamattoman asian
tähden. Hän oli yhtä laiha ja elokas kuin ennenkin, ja vaaleat hiukset
olivat vielä kuin sädekehänä hänen hienojen, kuoppaisten kasvojensa
ympärillä.

"Hyvää päivää, herra Froment, hyvää päivää, tohtori Boutan. Pyydän
anteeksi, että olen antanut teidän odottaa. Minä menin Madeleinekirkkoon
kuulemaan abbé Levasseurin saarnan alkua ja aijoin poistua hetken
kuluttua -- minähän olin pyytänyt teitä tänne --, mutta sitten minä
aivan unohdin teidän, abbé puhui niin kauniisti, että hän sai minut
kokonaan valtaansa."

Hän oli vielä aivan haltioissaan ja hänen katseensa oli puoliksi
sammunut. Hänen mielestään oli abbé kuitenkin ollut liian maltillinen,
hän oli vertaillut nykyajan aatteita toisiinsa ja ollut sitä mieltä,
että sovinto uskonnon ja tieteen välillä on mahdollista.

"Eikö teillä ole minkäänlaista hermotautia?"

"Minullako? Ei! En minä ole pyytänyt teitä tänne itseni vaan Lucien
tähden, joka on suurena surun aiheena. Minä en ymmärrä häntä. Voitteko
ajatellakaan sellaista, että hän kieltäytyi aamulla nousemasta ylös
vuoteestaan. Kun minä sain kuulla sen, menin itse hänen luokseen; ensin
ei hän vastannutkaan vaan kääntyi seinään päin. Sitten sanoi hän
vähintäin parikymmentä kertaa, että hän tahtoo mennä luostariin; mitään
parempaa selitystä ei hän antanut, vaan oli vaalea kuin palttina ja
tuijotti eteensä. Mikä teidän mielipiteenne on näitten uusien oikkujen
suhteen?"

"Onko yöllä tai eilen illalla tapahtunut jotakin?" kysyi tohtori.

"Yölläkö, ei, ei mitään, ei ainakaan minun tietääkseni. Ei eilen illalla
myöskään. Minä olin yksin kotona enkä käynyt ulkona; ystävämme Santerre
tuli tänne aikaiseen ja joi kupin teetä, minä menin hänen kanssaan
pieneen salonkiini sanottuamme ensin lapsille hyvää yötä päästäksemme
kuulemasta heidän meluaan. He menivät levolle tavalliseen aikaan."

"Nukkuiko Lucie hyvin, eikö hän valitellut?"

"Sitä minä en tiedä. Hänellä ei näytä olevan kärsimyksiä. Minä en luule,
että hän on sairas, sillä voittehan ymmärtää, että minä en olisi nyt
mennyt iltapäivällä ulos, jos olisin ollut vähänkin levoton hänen
suhteensa. Mutta minä tahdoin joka tapauksessa kysyä neuvoa teiltä,
sillä tämä on joka tapauksessa hyvin kiusallista, tuo hänen
itsepäisyytensä, ett'ei hän tahdo nousta ylös. Mennään nyt hänen
huoneesensa, ja torukaa häntä ankarasti, tohtori, laittakaa niin, että
hän heti nousee ylös!"

Séguin oli juuri tullut sisään. Hän oli kuullut vaimonsa viimeiset
sanat, hän likisti vaan hiljaan Boutanin kättä, jotavastoin Valentine
lähti huoneesta tohtorin kanssa. Sitten pyysi Séguin anteeksi
Mathieultä.

"Anteeksi, rakas herra Froment, että olen antanut teidän odottaa. Minun
yksi hevosistani on kipeä, eräs erinomainen juoksija, josta minä toivon
paljon. Niin, kaikki menee päin mäntyä... Puhukaamme nyt keskinäisistä
asioistamme. Niittenkään suhteen ei minulla ole ollut onnea."

Hän alkoi sättiä Lepailleuria, joka maastaan oli vaatinut niin suurta
hintaa, että kaikki keskustelut siitä tulivat mahdottomiksi. Mylläri ei
muuten ollut voinut salata kiukkuaan Mathieun voiton johdosta: suurten,
viljelemättömäin alueitten tähden, joilla ohdakkeet olivat vuosisatoja
esteettömästi kasvaneet, mutta jotka nyt tuottivat runsaita satoja. Hän
oli ollut aivan raivostunut maahan, tuohon sydämettömään äitipuoleen,
joka oli niin ankara hänelle, talonpojan pojalle, ja niin hyväntahtoinen
tuota herrasmiestä kohtaan, joka oli pudonnut sinne taivaasta
kääntääkseen ylösalaisin koko paikkakunnan. Hän oli virnistellyt ja
sanonut, että nuo orjantappurapensaat ovat nyt kullan arvoisia, koska
kerran löytyi loitsijoita, jotka voivat loihtia viljaa kivistä.

"Niinkuin tiedätte, olen minä itse ottanut vaivakseni matkustaa hänen
luokseen. Hän on itse kerran tullut minun luokseni tarjoomaan kaupaksi
maatilkkuaan, mutta silloin en minä luonnollisesti tahtonut ostaa sitä,
sillä minä halusin jo silloin myydä koko maatilani. Eikä hän tietysti
jättänyt minuakaan pilkkaamatta ja muistutti minulle, miten tyhmästi
minä silloin olin menetellyt. Minun teki oikein mieleni antaa hänelle
korvapuustin. -- Vai niin, hänellä on nyt pieni tyttö?"

"Niin on, pikku Thérèse", vastasi Mathieu ja hymyili, sillä hän oli jo
edeltäpäin ollut varma keskustelujen tuloksesta. "Se onnettomuus,
niinkuin hän sanoo, kohtasi häntä viime vuonna. Hän on siitä vieläkin
hyvin suuttunut; ensin oli hän hävytön vaimolleen, sitten koko
yhteiskunnalle, kaikille pyhimyksille ja itse meidän Herrallemmekin. Hän
on itserakas ja kostonhimoinen mies."

"Niin, ja minä loukkasin häntä myöskin siten, ett'en alkanut ihailla
hänen poikaansa, Antoninia, joka lienee teräväpäisimpiä oppilaita
Janvillen koulussa."

Mathieu hymyili yhä.

"No, sitten en minä ihmettelekään, että ette onnistunut. Eräänä päivänä
kun minä neuvoin vanhempia lähettämään Antonin maanviljelyskouluun,
luulin minä, että he alkavat piestä minua. Heidän unelmansa on tehdä
hänestä herrasmies."

Lyhyesti, siitä kaupasta ei siis tullut mitään, ja Séguinin täytyi
tyytyä tähän eikä hän voinut myydä Mathieulle muuta kuin viimeisen
suomaan ylämaan länsipuolelta. Kauppakirja oli muuten valmis, ja se
allekirjoitettiin nyt. Vielä oli Séguinilla jälellä kaksi maapalstaa,
toinen lähes sadan hehtaarin suuruinen metsä Lillebonnen luona, ja
toinen alue, joka oli nummimaata ja ulottui aina Vieux-Bourgiin ja jonka
Lepailleurin sarka eroitti Mathieun jo ostamasta maasta.

"Minä olisin antanut teille paremmilla ehdoilla, ja se olisi ollut
teille todellinen voitto", sanoi Séguin, joka oli vaikeassa rahapulassa.
"Mutta te olette viisas mies, minä tiedän, ett'en voi saada teitä
tekemään vastoin alkuperäisiä suunnitelmianne, jos te kerran olette
päättänyt odottaa. Onnea nyt vaan! Teidän onnenne on minunkin onneni."

He olivat aina olleet mitä parhaimmissa suhteissa, ja he kättelivät
juuri, kun ovi aukeni ilman että kukaan palvelija olisi ottanut
vaivakseen ilmoittaa uutta tulijaa.

"Ei, mutta oletteko te täällä?" sanoi talon herra aivan tyyneesti. "Minä
luulin teidän olevan ystävänne Maindronin pääharjoituksissa."

Santerre astui sisään hieman väsähtänyt hymy huulillaan. Hän oli
melkoisesti lihonnut, menestys oli lannoittanut häntä, mutta hänen
kauniit, ruskeat silmänsä olivat vielä hyväilevän näköiset, ja hänen
hyvin hoidettu partansa peitti hänen pahan suunsa. Hän oli ensimäinen,
joka oli vainunnut alkooviromaanin pikaista kuperikeikkaa, ja hän oli
tullut uskonnolliseksi samaan aikaan kuin Valentinekin, hän kirjoitteli
nyt kääntymysjuttuja, romaaneja, joissa uudenaikainen katoolilainen
suunta sai aina voiton. Se oli muuten ainoastaan lisännyt hänen
halveksumistaan ihmiskuntaa kohtaan.

"Maindronin näytelmä!" vastasi hän. "Ette voi aavistaakaan, miten
inhoittava se on! Taaskin aviorikos, sellainen alkaa lopulta todellakin
inhoittaa. On käsittämätöntä, ett'ei yleisö, jonka täytyy tuollaisia
katsella, tee kapinaa. Meidän viheliäiset psykoloogimme, jotka niin
surkuteltavalla naamalla seuraavat vanhaa yhteiskuntaa hautaan, ovat
tosiaankin onnistuneet turmella sen perinpohjin, koska se noin makaa
liejussa ja kamppailee kuoleman kanssa. Minä puolestani olen sama, mikä
aina olen ollut. Kidutus on ainoa, joka voi kuolettaa himon. Jumala on
tuhoava maailman, ja siinä on ihmiskunnan ainoa onni..."

Kun hän huomasi, että Mathieu katseli hämmästyneenä häntä, muisti hän
luultavasti vanhan rollinsa romaanikirjailijana, joka oli puettu
hännystakkiin valkea liina kaulassa ja joka johti tanssia ja saattoi
hautaan valtaansa saamansa hienon maailman, ja sentähden lopetti hän nyt
äkkiä puheensa ja lisäsi:

"Minä pakenin teaatterista. Nyt on kaunis ilma, minulla on vaunut tuolla
alhaalla, tuletteko mukaan pastellimaalarein näyttelyyn?"

"Ei, rakas ystäväni, en minä tule", sanoi Séguin huolettomalla
äänenpainolla, "minä en tiedä mitään ikävämpää kuin pastellimaalarit.
Tiedustelkaa, onko Valentine vapaa tulemaan."

Ja kädenliikkeellä, joka seurasi näitä sanoja, lahjoitti hän pois
vaimonsa. Kymmenet kerrat oli hän ollut tappamaisillaan Valentinen
järjettömän mustasukkaisuutensa tähden ja oli syyttänyt häntä mitä
inhoittavimmista aviorikoksista. Mutta hän oli aivan epäloogillisesti
sietänyt aina Santerreä. Häntä ei otettu laskuihin, tai jos aviomies oli
kauvan ollut tietämätön heidän keskinäisistä suhteistaan, oli hän
sittemmin tyytynyt asiaan, joka jo oli tapahtunut. Ja varsinkin nyt, kun
hän oli saanut sen hyvän ajatuksen päähänsä, että hän antaa rakastajan
takertua kiinni kotiinsa voidakseen sitten itse elää mielensä mukaan,
salli hän Santerren tulla ja mennä koska tahansa, lähteä Valentinen
kanssa ulos ja palata taas takaisin; kaikki kolme elivät he kuin hyvät
toverit, laskivat leikkiä ja keskustelivat kuin ennenkin ja olivat yhtä
hienoja pessimistejä.

"En minäkään pidä pastellimaalareista, mutta pääasia on saada
iltapäivänsä kulumaan. Maindron on perin väsyttänyt minun ensimäisellä
näytöksellään. Oi, Jumalani, miten jotkut päivät voivat olla ikäviä!"

"Meneväthän nekin mukiin, jos ne eivät ole muuta kuin ikäviä. Mutta
Sirius on sairas, ja koko tallini on ylösalaisin. Minä en onnistu
missään. Parasta olisi paneutua kuolemaan."

"Mitä? Onko Sirius sairas? Rakas ystävä! Jos tahdotte, niin kuollaan
yhdessä. Minä haukottelen itseni kuoliaaksi."

"Ja minä syljeskelen ja oksennan henkeni ulos. Oh, miten inhoittavaa
tämä elämä on!"

Syntyi hiljaisuus, ja sitten alkoi Séguin taas pitkäveteisellä äänellä:

"Onko tänään tapahtunut useampia onnettomuuksia?"

"Ei. Eivät savupiiputkaan ole vielä kaatuneet ja pudonneet päähäni.
Mutta kyllä sekin pian tapahtuu."

"Toivokaamme sitä. Ja tuo vanha lutka maa, jossa kihisee inhoittavan
paljon olentoja, pyörii yhä vaan. Sirius sairas ... siinä
onnettomuuksien huippu!"

Mathieu oli perin ikävystynyt ja nousi lähteäkseen. Silloin toi eräs
palvelija terveisiä rouvalta, että herra tulisi heti neiti Lucien
luokse; tyttö tahtoi yhä itsepintaisesti maata vuoteessaan. Ja Séguin
laski yhä hidasta pilaansa ja pyysi molempia herroja tulemaan mukaan
auttamaan häntä koettaessaan saada tuota pientä naista aikanaan
vakuutetuksi miesten kaikkivallasta.

Lucien huoneessa tapahtui omituista. Tuo pieni tyttö makasi selällään ja
piti suonenvedontapaisesti peitettä leukansa kohdalla aivankuin
tehdäkseen siten vastarintaa, estääkseen kenenkään nostamasta häntä
tuosta sängystä, jossa hän välttämättömästi tahtoi maata. Hänen pienet,
kalpeat kasvonsa olivat ainoastaan näkyvissä, ja niitä ympäröitsivät
vaaleahkot hiukset; hänen vaaleansiniset silmänsä tuijottivat
itsepintaisesti kattoon todistaen hurjaa päättäväisyyttä. Kun hän näki
äitinsä ja tohtori Boutanin tulevan sisään, ilmaisi hänen synkkä
katseensa kiduttavaa kärsimystä, mutta hän ei liikahtanutkaan, hänen
keveä hengityksensä ei kohottanut peitettäkään, ja useita minuutteja
makasi hän siinä jäykistynein kasvoin eikä vastannut mitään.

"Te olette siis sairas, rakas lapseni? Äitinne on sanonut, ett'ette te
tahtonut nousta ylös aamulla. Mikä paikka teillä on kipeänä?"

Mutta hän makasi kuin kuollut liikahtamatta ja lausumatta sanaakaan.

"Kas niin, te teette hyvin pahasti siinä, että teette vanhempanne
levottomiksi ettekä anna minun auttaa itseänne. Olkaa nyt hyvä ja
sanokaa, mikä teidän on. Onko tauti vatsassa?"

Hän makasi kuin kuollut liikuttamatta huuliaan tai sormiaan.

"Minä luulin todellakin, että te olette järkevämpi kuin olette. Te
pahoitatte meidän kaikkein mielen. Minunhan täytyy tietää, mikä teidän
on, voidakseni parantaa teidät."

Kun tohtori nyt oli tarttuvinaan Lucien toiseen käteen irroittaakseen
sen peitteestä, vapisi tyttö ja piti niin lujasti peitettä kaulansa
ympärillä, että tohtorin täytyi luopua yrityksestään koetella hänen
valtimoaan, sillä väkivaltaa ei hän tahtonut käyttää.

Valentine, joka oli seisonut vieressä hiljaa odotellen, suuttui nyt.

"Sinä käytät väärin meidän kärsivällisyyttämme, tämä on mielettömyyttä,
minun täytyy kutsua tänne isäsi, niin että hän saa rangaista sinua. Aina
aamusta asti olet sinä virunut vuoteessasi, etkä edes tahdo sanoa
meille, mitä on tapahtunut. Puhu nyt ainakin, kerro, mikä sinun on, niin
että tietäisimme, mitä meidän on tehtävä. Onko sinulla jotakin
valittamisen syytä? Mitä sinulle on sanottu tai tehty?"

Kun Lucie taas muuttui kuolon kankeaksi, lähetti äiti tohtorin
kehoituksesta noutamaan Noraa, kotiopettajatarta, jotta häntä voitaisiin
kuulustella. Kun tuo pitkäkasvuinen, vaaleaverinen tyttö tuli sisään,
oli tohtori huomaavinaan lapsessa saman vapistuksen kuin silloinkin, kun
hän itse oli tahtonut koskettaa häneen, ja samaa ikävöimistä saada
hautautua, kadota pois ainaiseksi.

Nora asettui vuoteen jalkapäähän ja vastaili tyyneesti, itsekin
tietämättään julkeasti hymyillen tohtorin kysymyksiin.

"Minä en tiedä mitään, herrani. Minä en luonnollisesti vie lapsia
vuoteeseen. Neiti Lucie näytti aivan terveeltä illalla. Hän meni
luultavasti nukkumaan tavalliseen aikaan sanottuaan pienessä salongissa
hyvää yötä äidilleen, jolla oli vieraita. Minä menin sitten, kuten
tavallista, hetkeksi hänen huoneesensa sanomaan hänelle hyvää yötä.
Mihin kysymykseen minun pitäisi nyt vastata? Minä en tiedä."

Puhuessaan katseli hän yhä tyttöä ja hymyili tahtomattaan, aivankuin
olisi muistanut jonkun hauskan asian. Mutta se oli liiaksi, lapsi
purskahti katkeraan itkuun, kun hän lakkasi tuijottamasta kattoon ja
huomasi nuo terävät, pilkalliset silmät, joitten katse oli häneen
kiinnitettynä.

"Antakaa minun olla, älkää puhutelko minua, älkää katselko minua! Minä
tahdon mennä luostariin! Minä tahdon mennä luostariin!"

Se oli sama huudahdus, jonka tuo liiaksi aikaiseen kehittynyt tyttö oli
aamulla inhosta huudahtanut. Hän kertasi sen nyt ehtimiseen yhä
kasvavalla kiihkolla. Ja hänen itsepäisyytensä olla enään ylös
nousematta, olla kenellekään näyttämättä edes kättensä ihoa, sisälsi sen
lujan päätöksen, että hän menee hautaan, kuolee koko maailmalta. Hän
toivoi, että vuodeverhot vedettäisiin eteen, jotta ei päivänvalo koskaan
enään näkisi häntä, hän olisi tahtonut olla yksinään, ikuisesti
unohdetussa haudassa, päästäkseen erilleen kauhustaan kaikkeen
aistillisuuteen, inhostaan elämään ja kaikkeen elolliseen.

"Minä tahdon mennä luostariin! Minä tahdon mennä luostariin!"

Valentine, joka luuli hänen menettäneen järkensä, lähetti nyt kutsumaan
Séguinia. Ja odotellessaan miestään alkoi hän taas puhella lapselleen
äidillisellä ja arvokkaalla äänellä:

"Sinä saatat minun todellakin epätoivoon. Sinun ijälläsi ei puhuta
luostariin menosta, aivankuin ei perhe-elämässä olisi saanut kokea muuta
kuin suruja ja kärsimyksiä. Minä olen mielestäni tehnyt aina
velvollisuuteni, minä en onneksi voi syyttää itseäni mistään. Sinä
tunnet tarpeeksi minun syvän uskonnollisuuteni, minä olen kasvattanut
sinun sellaisessa kunnioituksessa uskontoon, että voin täydestä syystä
sanoa sinulle, että sinä teet syntiä Jumalaa vastaan sekoittamalla hänet
sairaan lapsen oikkuihin. Joka ei ole tottelevainen, se ei mene
luostariin, eikä Jumala tahdo tietää tytöstä, joka tekee syntiä äitiään
vastaan, vaikka hän ei äidiltään ole koskaan saanut muita kuin hyviä
esimerkkejä."

Lucien silmät kääntyivät nyt äitiin ja sitä mukaa kuin tämä puhui,
laajenivat lapsiparan viattomat silmät kauhusta, ne ilmaisivat mitä
katkerinta kipua, sellaista lapsen sielun tuskaa, jota tuntee, kun
kunnioitus ja hellyys äitiä kohtaan on saanut surman iskun.

Nyt tuli Séguin sisään Santerren ja Mathieun kanssa. Kun Valentine teki
selvää asioista ja vetosi Séguinin isälliseen arvokkaisuuteen, hymyili
tämä vaan, aivankuin olisi tahtonut sanoa: "Entä sitten? Sinä, rakas
ystäväni, olet kasvattanut heidät niin huonosti, että heillä nyt on noin
tyhmiä oikkuja." Kun äiti oli lopettanut, kääntyi Séguin lääkäriin, joka
liikkeellä ilmaisi olevansa voimaton, sillä tyttö ei tahtonut antaa
tutkia itseään. Silloin teki Santerre yrityksen lyödä asia leikiksi,
jotta päästäisiin tästä pulasta.

"Onko kaikki totta, mitä mammasi on kertonut, rakas Lucieni? Ei, ei, hän
erehtyy, eikö totta? Sinä olet hyvin, hyvin kiltti ja tottelevainen. Kas
niin, nyt annan minä sinulle suutelon, ja sitten on kaikki hyvin taas.
Minä puhun sinun puolestasi papallesi ja mammallesi, he kyllä antavat
sinulle anteeksi."

Hän läheni nauraen tyttöä kasvot eteenpäin kumarrettuina. Mutta kun
Lucie näki nuo miehen kasvot, nuo suuret loistavat silmät ja partaan
puoleksi peittyneen lihavan suun, tuli hän ihan mielettömäksi kauhusta.

"Älkää tulko tänne, minä en tahdo ... ei, älkää suudelko minua ... _te_
ette saa suudella minua!"

Santerre ei ollut häntä kuulevinaankaan, hän oli vaan leikillisesti
kietovinaan kätensä tytön ympärille.

"Miksi en minä saisi suudella sinua, Lucette? Minähän suutelen sinua
joka päivä."

"Ei, minä en tahdo ... päästäkää minut, olkaa armelias! Ei, ei, te ette
saa, ei koskaan enään!"

Ja kun Santerre tahtoi kuitenkin saada tahtonsa perille Lucien
vastalauseista huolimatta, nousi tyttö istualleen vuoteessansa,
heittäytyi sitten takaperin ja vältti siten Santerren suuta, aivankuin
se olisi ollut tulikuumasta raudasta tehty.

Ja kun hän tunsi, että Santerre kuitenkin tulisi suutelemaan häntä,
alkoi hän kertoella siitä häpeällisestä salaisuudesta, joka aamusta
alkaen oli jäätänyt häntä, ryöstänyt häneltä puhelahjan ja vienyt kaiken
halun elämään.

"Älkää suudelko minua! Ei koskaan, ei koskaan enään! Minä näin teidän
eilen illalla pienessä salongissa yhdessä mamman kanssa...
Saastaisuutta! Saastaisuutta!"

Santerre kalpeni ja vetäytyi taaksepäin. Tuntui siltä kuin nyt syntynyt
hiljaisuus olisi levittänyt kuoleman kylmyyttä huoneesen. Kaikki olivat
hämmästyksissään ja odottivat, ei kukaan yrittänytkään estää tyttöä
lausumasta noita välttämättömiä ja musertavia sanoja.

Lucie jatkoi epätoivoisena ja mieletönnä:

"Nono tuli noutamaan minua juuri kuin minä olin nukkumaisillani, ja
sanoi näyttävänsä minulle jotakin hauskaa. Hän on lävistänyt suuren
reijän oveen, ja siitä hän huvikseen katselee iltasin. Minä luulin, että
Gaston tekee jotakin tyhmyyksiä Andréelle, ja minä seurasin häntä
varpaillani ja olin vaan paitasillani. Mutta mitä minä näin, mitä minä
näin ... oi, minä olen niin onneton, viekää minut luostariin, viekää
minut luostariin!"

Hän heittäytyi taas pitkälleen vuoteessaan, veti peitteen kasvojensakin
eteen, aivankuin olisi tahtonut hautautua sen sisään, kääntyi seinään
päin eikä tahtonut kuulla eikä nähdä mitään enään. Ja kun ne pitkät
vavahdukset, jotka vielä liikuttivat hänen ruumistaan, loppuivat, näytti
hän kuolleelta.

Kuultuaan tämän julkisen paljastuksen sellaisesta suusta, oli veri
noussut Séguinin päähän, ja hänet valtasi taas sama raaka
mustasukkaisuus, joka sai hänen väliin ajattelemaan murhaa. Hän oli jo
kääntynyt Valentineä kohden niin uhkaavan näköisenä, että Mathieu
valmistautui käymään heidän väliinsä. Mutta hän sai sitten itsensä heti
hillityksi, ja hän hymyili pilkallisesti nähdessään Noran seisovan
vuoteen jalkapuolessa hieman kalpeana ja kummastuneena siitä, että lapsi
oli tohtinut kertoa tapahtumasta, mutta yhä vaan itseensä luottavana ja
julkeana. Ainoastaan Valentine tohti ilmaista suuttumuksensa ja inhonsa,
ja hänen äänessään kajahteli vielä hieman vanhan Vaugeladen suvun
ylpeys.

Hän meni kotiopettajattaren luo ja sanoi tälle vasten kasvoja:

"Teidän käytöksenne on inhoittavaa. Pahin portto saastaisimmassa
bordellissa ei olisi voinut saada päähänsä niin häpeällistä ajatusta,
niin tyhmää ja niin halpamaista, että hän saastuttaisi lapsen mielen,
hävittäisi kaiken kunnioituksen, kaiken hellyyden äidin ja tyttären
väliltä. Te olette joko hullu tai viheliäisin olento maailmassa. Menkää
matkaanne, minä ajan teidät pois talosta."

Séguin, joka ei vielä ollut avannut suutaan, suvaitsi nyt vasta ryhtyä
asiaan ja esiintyä isäntänä.

"Ei, anteeksi, rakas ystäväni, minä en tahdo, että Nora jättää meidät.
Älkäämme me kääntäkö taloa ylösalaisin ja muuttako tapojamme, joihin
olemme tottuneet, joka kerta kuin hupsumainen Lucie näkee yöllä
mielettömiä unia. Antakaa hänelle lakseeraavaa lääkettä, tohtori, ja
sitten hyvä vesisuihku päälle. Mutta ennen kaikkea, ei enään mitään
näkyjä, ei mitään hulluja juttuja, taikka minä suutun."

Kun Mathieu taas tuli kadulle tohtorin kanssa, joka oli Lucielle
määrännyt jotakin hermoja viihdyttävää lääkettä, kättelivät he pitkään
ja sanaakaan sanomatta toisiaan. Astuissaan vaunuihinsa sanoi Boutan:

"Onko kaikki valmista nyt? Siinä on nyt se onnettomuus, jota minä olen
odottanut! Yhteiskunta kuolee vihasta säännölliseen ja terveelliseen
elämään. Mitä inhoittavimmat kauheudet jouduttavat sen lopullista
perikatoa, kaksitoista vuotiaat tytöt tulevat hysteerisiksi, ja ennen
aikaansa valtaa heidät inho kaikkea hedelmällisyyttä vastaan ja he
ikävöivät lihansa kuolettamista varten luostariin! Niin, kyllä tämä on
kaunista ... nuo viheliäiset ihmiset tahtovat välttämättömästi tehdä
lopun maailmasta!" --

Mutta Chantebledissä Mathieu ja Marianne yhä loivat, laskivat perustusta
ja synnyttivät. Niinä kahtena vuotena, jotka nyt olivat kuluneet, olivat
he taaskin voittaneet elämän ikuisessa taistelussa kuolemaa vastaan, ja
kiitos siitä perheen lisääntymiselle ja hedelmälliselle maalle, joka oli
koko heidän elämänsä, heidän ilonsa ja heidän voimansa. Jumalallinen
intohimo puhalsi heihin kuin hehkuva tuuli ja teki heidät
hedelmällisiksi, antoi heille voimaa rakastamaan, olemaan hyviä ja
terveitä, ja heidän tarmonsa sai aikaan muun, heidän työvoimansa, tuo
tyyni kestävyys välttämättömyyksissä, maailmaa luovassa ja maailmaa
järjestävässä työssä. Mutta näinä kahtena vuotena eivät he saaneet
voittoa ilman taisteluja. Mitä enemmän maatila kasvoi, sitä suuremman
pääoman vaati se. Ne velat, joita heidän alussa oli tekeminen, olivat
nyt kuitenkin maksetut. Kaiken puuhan etupäässä oli patriarka, jonka
tarkoitus oli panna perheensä tulevaisuus maaomaisuuden perustukselle,
niin ett'ei hänellä olisi muita apulaisia tai yhtiömiehiä kuin omat
lapsensa. Jokaiselle heistä hankki hän oman maakappaleen; hän antoi
pienelle kansalleen isänmaan. Vastaisuudessa tuli kaikkein juuret --
kaikki, mitkä kiinnittävät ja ottavat ravintoa -- olemaan siellä, vaikka
useat hajaantuisivatkin, menisivät maailmaan, eri yhteiskunnallisiin
asemiin. Ja kuinka suuri laajennus olikaan tuo viimeinen alue suomaata,
joka teki mahdolliseksi koko ylängön viljelemisen, enemmän kuin sata
hehtaaria! Jos vieläkin lapsi syntyisi, olisi hänelläkin osansa, viljaa
kasvaisi heidän jokapäiväiseksi leiväkseen. Ja kun työt oli loppuun
suoritettu, viimeiset vesistöt kanavoidut, maa kesytetty ja kynnetty,
näytti kaikki seuraavana keväänä ihmeelliseltä, koko tuo laaja maa-alue
oli vihreä ja lupasi hyvän sadon. Siinä oli korvaus kaikista ensimäisen
vaivalloisen ajan kyynelistä ja murheista.

Marianne ei ollut ainoastaan kunnon emäntä, joka hoiti kirjanpitoa ja
sisällisiä asioita. Hän oli yhä vielä rakastettu ja rakastettava
puoliso, äiti, joka synnytettyään lapsen maailmaan ja imetettyään sen
täydellisesti valmiiksi tuli sen opettajattareksi ja kasvattajaksi,
antoi sille intelligensinsä ja sydämensä. Marianne, joka oli niin viisas
ja ilomielinen, piti kunnian asianaan saada lapsensa tottelemaan oman
lempeytensä ja rakastettavaisuutensa avulla. Siihen vaadittiin
ainoastaan, että lapset pitivät hänestä, ja häntä toteltiin ja
kunnioitettiin, koska hän oli kaunis, hyvä ja rakastettu. Eikä hänen
tehtävänsä ollutkaan helppo. Samoin kuin muissakin asioissa menetteli
hän tässäkin hyvin järjellisesti, käytti vanhempia nuorempain
kaitsijoina, antoi jokaiselle määrätyn osansa lempeästä vallasta,
suoriutui voittaen pahimmistakin vaikeuksista antamalla totuuden ja
oikeuden vallita kaikkialla. Vanhimmat lapset, Blaise ja Denis, jotka jo
olivat kuudentoista vuotiaita, ja lähes neljäntoista vuotias Ambroise
olivat hieman eronneet hänestä, he olivat nyt enimmäkseen isän kanssa.
Mutta nuo viisi muuta lasta muodostivat yhä vielä lauman hänen
ympärilleen, uusi lapsi korvasi aina sen, joka oli lentänyt pois, kun
siivet olivat kasvaneet.

Ja kun Marianne näitten kahden vuoden kuluttua synnytti yhdeksännen
lapsensa, oli tämä taaskin tyttö, Madeleine. Synnytys tapahtui helposti,
mutta kymmenen kuukautta sitä ennen oli hän liikanaisen työn tähden
saanut keskosen. Ja kun Mathieu näki hänen siinä hymyilevänä, pieni,
rakas Madeleine sylissään, suuteli hän kiihkeästi vaimoaan; taaskin oli
heillä riemun hetki kaikkien surujen jälkeen.

Ja yhä vaan laajeni tuo suuri ja hyvä työ, hedelmällisyyden työ, maan ja
naisen avulla, voittaen kuoleman, luoden elinehtoja jokaiselle uudelle
lapselle, synnyttäen alituiseen yhä enemmän elämää, enemmän toivoa.




IV


Kului kaksi vuotta. Ja näitten kahden vuoden kuluessa saivat Mathieu ja
Marianne vielä lapsen, tyttären. Samalla kertaa kuin perhe lisääntyi,
kasvoi myöskin Chantebled, tällä kertaa kaikilla tähän asti ostetuilla
metsäpalstoilla ylämaan itäpuolella, aina kaukaiseen Mareuiliin ja
Lillebonneen asti. Nyt oli koko pohjoinen osa tästä maatilasta ostettu,
verkko teitä yhdisti lähes kaksi sataa hehtaaria metsää, jonka sisässä
oli aukeita, avaroita alueita. Nämät puitten aitaamat, luonnolliset
laidunmaat, joille tuli vettä läheisistä lähteistä, tekivät
mahdolliseksi karjan lisäämisen kolminkertaiseksi ja ryhtymisen
suurempaan karjanhoitoon. Se oli elämän vastustamatonta valloitusretkeä,
hedelmällisyys leveni päivänpaisteessa, työ loi ehtimiseen uutta
vastuksista ja suruista huolimatta, korvasi vahingot, vuodatti
alituisesti maailman suoniin enemmän voimaa, terveyttä ja iloa.

Aina siitä asti kuin Fromentit olivat muuttuneet valloittajiksi,
perustelivat pientä kuningaskuntaansa ja loivat itselleen vakavinta
kaikista rikkauksista, maaomaisuutta, eivät Beauchênet enään tehneet
pilaa heidän hullumaisesta aatteestaan muuttaa maaseudulle ja ruveta
maanviljelyksen harrastajiksi, vaan he kohtelivat heitä nyt kuin
rikkaita sukulaisia ja kävivät väliin heitä tervehtimässä; he näyttivät
silloin ihailevan tätä suurta toimeliasta talonpoikaistaloa meluavine
hyvinvointineen.

Eräänä kertana taas täällä käydessään tapasi Constance vanhan
koulukumppaninsa, rouva Angelinin, joka muuten ei ollut koskaan oikein
poistunut hänen näköpiiristään. Tämä nuori pari, joka kymmenen vuotta
sitten oli rakkauksineen kuljeskellut kaikilla Janvillen yksinäisillä
poluilla ja vaihtanut ahnaita suuteloita jokaisen pensaan takana, oli
vihdoin ostanut itselleen pienen talon kylän ulkopuolelta, ja siellä
viettivät he joka vuosi vuoden kauniimman ajan. Mutta he eivät enään
olleet yhtä lempeän suruttomia kuin ennen; rouva Angelin oli lähes
kolmenkymmenen kuuden, he olivat pysyneet kiinni vanhassa lupauksessaan,
että kun rouva tulee kolmenkymmenen vuotiaaksi, lakkaavat he käyttämästä
ehkäisykeinojaan ja niinä kuutena vuotena, joina he nyt olivat
odotelleet lasta, ei tämä lapsi tahtonutkaan syntyä. Vaikka he kuinkakin
sydämellisesti sitä toivoivat, olivat heidän syleilynsä kuitenkin
hedelmättömiä; näytti siltä kuin hedelmättömyys olisi ollut seurauksena
heidän pitkällisestä, itsekkäästä nautinnonhimostaan. Yhä kasvava
surumielisyys sai talossa vallan: mies, tuo kaunis musketööri, oli jo
harmahtava, ja hänen näkönsä oli heikontunut niin, että hän tuskin näki
maalata viuhkojaan; vaimo, joka ennen oli nauranut niin iloisesti, oli
nyt kauhuissaan tuon uhkaavan sokeuden tähden, ja se hiljaisuus ja
synkkä varjo, joka vähitellen levisi taloon, jääti häntä.

Nyt kun tuttavuus oli uusittu, meni rouva Angelin väliin käydessään
asioilla Pariisissa kello neljän aikaan juomaan kupin teetä Constancen
luokse, ja siellä odotti hän Janvilleen menevän junan lähtöä. Kun he
eräänä päivänä olivat kahdestaan, purskahti rouva Angelin itkemään ja
uskoi Constancelle kaikki heidän surunsa.

"Ah, rakas ystäväni, te ette voi aavistaakaan, miten me kärsimme. Se,
jolla on lapsi, ei voi ymmärtääkään millaisessa tuskassa ovat
lapsettomat puolisot siitä syystä, että he niin sydämestään haluaisivat
lasta. Minun miesparkani pitää vielä minusta, mutta minä näen sen kyllä,
että hän on vakuutettuna siitä, että se on minun vikani, ja se koskee
niin minun sydämeeni, että minä voin tuntikaudet istua ja itkeä. Minunko
vikani! Kukahan tohtii koskaan sanoa, kenen vika se on, miehen vaiko
naisen? Mutta sitä minä en koskaan sano hänelle, sillä silloin tulisi
hän aivan hurjaksi. Näkisittepä vaan, miten yksinäisinä me molemmat
olemme autiossa kodissamme, varsinkin siitä asti kuin hänen näkönsä
heikontuminen on alkanut vaikuttaa hänen luonteesensa. Oh, me antaisimme
kaiken veremme, jos meillä vaan olisi lapsi, joka meluaisi ja pitäisi
sydämemme lämpimänä nyt, kun elämä meissä ja meidän ympäristössämme on
jäykistynyt."

Constance katseli häntä kummastuneena.

"Mitä minä kuulen, rakas ystäväni, ettekö te voi saada lasta, te, joka
tuskin olette vielä kolmenkymmenen kuuden vanha? Minä olen aina luullut,
että lapsen voi saada milloin tahansa, kun vaan on terve ja voimakas
niinkuin te. Muuten, onhan tuollaista vastaan keinoja, niitähän on aina
ilmoituksia sanomalehdissä..."

Rouva Angelin alkoi taaskin katkerasti itkeä.

"Tehän pakoitatte minun puhumaan kaikki. Minä olen, sen pahempi, ollut
kolme vuotta erityisen käsittelyn alaisena; puolen vuotta olen minä
luottanut erääseen kätilöön Miromesnilkadun varrella, ja se, että te
saatte niin usein tavata minua näin kesällä, se on siitä syystä, että
minä käyn tuon kätilön luona. Hänellä on aina lupauksia, mutta niistä ei
sen valmiimpaa tule. Tänään oli hän avomielisempi ja näkyi menettäneen
toivonsa, ja sentähden minä en voinut pidättää kyyneleitäni. Antakaa
minulle anteeksi!"

Ja sitten jatkoi hän kiihkoissaan kädet ristissä:

"Jumalani, ajatelkaa että on olemassa onnellisiakin naisia, naisia,
joilla on niin monta lasta kuin he vaan itse haluavat ... teidän
sukulaisellanne rouva Fromentilla esimerkiksi! Ja kuinka hänestä on
tehty pilaa ja häntä moitittu, minä itse en suinkaan vähimmin! Mutta nyt
pyydän minä häneltä sitä anteeksi, se on lopultakin kaunista ja
suurenmoista tuo ainainen lasten synnyttäminen maailmaan, tyynesti ja
ylpeästi. Minä kadehdin häntä siihen määrään, että tahtoisin mennä
varastamaan yhden hänen lapsistaan, jotka nousevat idulle hänestä yhtä
luonnollisesti kuin hedelmä voimakkaasta puusta. Jumalani, onko tämä
sentähden, että me olemme odottaneet liian kauvan? Onko se meidän
molempain vika, että me olemme antaneet oksan kuivettua estämällä sen
kantamasta hedelmää vuoden mahla-aikana?"

Constance muuttui vakavaksi ja pudisti päätään kuullessaan Mariannen
nimen. Hän ei vieläkään hyväksynyt Mariannea hänen monien, häpeällisten
raskauksiensa tähden, joita vielä varmaankin seuraisi katumus.

"Ei, ei, rakas ystäväni, älkää menkö päinvastaiseen liiallisuuteen.
Lapsi, niin, varmaankaan ei ole ainoatakaan naista, joka ei toivoisi
lasta. Mutta tuollainen lauma ... ei, ei, se on häpeällistä, se on
hullutusta. Nyt, kun Marianne on rikas, voi hän luonnollisesti vastata,
että hänellä on oikeus olla siitä välittämättä. Minä myönnän, että se on
jonkunlainen puolustus. Mutta minä pidän kuitenkin joka tapauksessa
kiinni mielipiteestäni, ja saattepa nähdä, että Marianne jonakin päivänä
saa hirmuisen rangaistuksen."

Mutta kun rouva Angelin oli mennyt, ei Constance voinut olla
ajattelematta sitä, mitä hän oli puhunut. Hän kummasteli sitä, että
heidän ijällään ei voinut saada lasta, vaikka he sitä halusivat. Ja
mistä tuli se kylmä väre, jonka Constance nyt tunsi kulkevan läpi
ruumiinsa? Mikä tulevaisuuden aavistus se oli, joka oli saanut hänen
sydämensä arimmat kielet väräjämään? Se oli ainoastaan hämärä, muodon
vaisto, eikä hän olisi sitä huomannutkaan, ell'ei hän kerta ennenkin
olisi tuntenut omituista tuskaa siitä, ett'ei hänellä ole toista poikaa,
nimittäin sinä päivänä, jolloin onneton Morange oli jäänyt tyttärensä
surullisen kuoleman kautta yksinään maailmaan. Siitä asti oli Morange
elänyt jonkinlaista unielämää ja hänen aikansa kului kaikki virkansa
täsmälliseen täyttämiseen. Hän ei puhunut juuri koskaan; hyvin
säännöllisesti ja hiljaisena oli hän palannut takaisin kassanhoitajan
tehtäviin; hän oli hyvin keskinkertainen ihminen, jonka kohtalona on
alituiseen seista samassa paikassa, eikä hän koskaan pääsisi pois
konetehtaalta, jossa hänen palkkansa nyt nousi kahdeksaan tuhanteen
frankiin. Tuskin tiedettiinkään, mihin hän käytti tuon summan, joka oli
hyvin suuri noin yksinäiselle, säännölliseen ja vaatimattomaan elämään
tottuneelle miehelle, jolla ei ollut muuta ylellisyyttä kuin hänen hyvin
avara asuntonsa, jonne hän itsepintaisesti sulkeutui ja eli luokse
pääsemättömässä yksinäisyydessään. Tämän miehen lohduttamaton suru se
juuri oli tehnyt Constanceen niin syvän vaikutuksen, että hän oli
ensimäisinä päivinä itkenyt Morangen kovaa kohtaloa, hän, jolta muuten
eivät kyyneleet helposti vuotaneet. Constance tuli varmaankin
tietämättään vertailleeksi itseään häneen, ajatus toisesta lapsesta,
joka hänellä lienee ollut ennenkin, sukelsi nyt esiin tänä liikutuksen
hetkenä, jolloin hänen äidinsydämensä vapisi synkistä aavistuksista,
jollaisia hän ei ennen ollut kokenut. Hänen poikansa Maurice oli
kasvamisajallaan ollut heikko, mutta nyt hän oli kaunis yhdeksäntoista
vuotias nuorukainen, yhä kalpea, mutta vahvan näköinen; hän oli
äskettäin suorittanut sangen hyvällä menestyksellä ylioppilastutkinnon,
hän auttoi nyt jo isäänsä liikkeen hoidossa, ja hänen äitinsä, joka
jumaloitsi häntä, ei ollut koskaan ennen toivonut hänestä niin paljon
kuin nyt, sillä hän näki mielikuvituksissaan poikansa liikkeen
päämiehenä, joka yhä suurentaisi perheen rikkautta ja tulisi kuninkaaksi
rahan ja vallan maailmassa.

Constancen rakkaus poikaansa, tulevaisuuden sankariin, kasvoi varsinkin
siitä lähtien kuin pojan isä vajosi päivä päivältä yhä syvemmälle ja
tuli vaimonsa inhon ja halveksumisen esineeksi. Siinä oli täydellisesti
loogillinen turmelukseen vajoaminen, jota Constance ei kyennyt estämään,
vaan jota hän päinvastoin edisti. Beauchêne oli neljänkymmenen kahden
vuotias, hän joi liiaksi, söi liiaksi, poltti tupakkaa liiaksi. Hän
lihoi ja pöhöttyi, huulet olivat veltot ja silmälaudat raskaat, ei
huolehtinut ulkoasustaan niinkuin ennen ja alentui alhaiseen pilantekoon
ja nauraa hohotti raakojen ihmisten tavalla. Mutta erittäinkin kotinsa
ulkopuolella käyttäytyi hän halpamaisesti; siellä antautui hän roskaväen
hurjisteluihin, joihin hänellä aina oli ollut halua. Nyt kun hänestä
kotona ei paljoakaan välitetty, haki hän korvausta mitä julkeimpain
katutyttöjen seurasta. Hän katosi kotoaan, oli poissa koko öitä,
valehteli sitten kömpelösti tai ei edes välittänyt ryhtyä siihenkään
vaivaan. Miten olisi Constance voinut vastustaa tätä, hän, joka
ainoastaan harvoin voi antautua ottamaan vastaan miehensä vastenmielisiä
hyväilyjä, ja tähänkin alistui hän ainoastaan siitä syystä, ett'ei ero
heidän välillään tulisi täydelliseksi. Hän tunsi itsensä voimattomaksi
ja hän antoi miehelleen vihdoin täyden vapauden, vaikka hän tiesikin
erittäin hyvin miehensä raaoista huvitteluista. Ja pahinta Constancen
mielestä oli tuo henkinen ja ruumiillinen rappeutuminen, joka ilmeni
tuossa vahvassa miehessä epäsiveellisen elämän seurauksena ja jätti
jälkiään liikkeeseenkin, joka myöskin oli rappeutumassa. Entinen
työteliäs, tarmokas ja kestävä isäntä tuli hitaaksi, menetti aistinsa
edullisten kauppain tekoon eikä hänellä ollut enään voimia suuriin
yrityksiin. Hän makasi aamut sängyssään, jätti kolme neljä päivää
perätysten käymättä tehtaassa, antoi epäjärjestyksen ja
huolimattomuuden kasvaa siihen määrään, että ennen niin iloisilta
näyttäneet kirjat osoittivat nyt joka vuosi tulojen vähenemistä.
Tällainen oli tuon itsekkään, nautintoja rakastavan miehen loppu,
miehen, joka aina oli puolustanut sitä mielipidettä, että raha, toisten
työn kautta kymmenkertaiseksi kasvanut pääoma, oli ainoa valta, jota
ansaitsi tavoitella, mutta joka valta nyt oikeutetulla ironialla saattoi
liika suurien rahojen ja nautintojen avulla miehensä vitkalleen
lähestyvään perikatoon ja ruumiillisen veltostumisen tilaan.

Ja vielä oli Constancea kohtaava viimeinen isku, joka saattoi hänen
inhoomaan miestään. Eräs nimetön kirje, erään palveluksesta eroitetun
palvelijan halpamaisen kostonhimon hedelmä, ilmaisi hänelle Beauchênen
rakkausjutun Norinen kanssa, tehdasnaisen, joka oli tullut Beauchênesta
raskaaksi ja synnyttänyt sitten salaisuudessa pojan, joka heti oli
kadonnut tietämättömiin. Vaikka tästä oli jo kulunut kymmenen vuotta, ei
Constance voinut ajatellakaan tätä likaista asiaa ilman että koko hänen
sisällinen ihmisensä nousi sitä vastaan. Mihin tämä lapsi oli pantu?
Elikö se vielä? Ja jos, niin millaisessa rikkaläjässä? Constance oli
hyvin kuohuissaan tästä kohtalon sallimasta äiteydestä, jonka miehensä
oli varastanut häneltä itseltä ja jota hän hämmästyksekseen tunsi
kadehtivansa, sillä olihan hän itsekin itsepintaisesti kieltäytynyt
siitä. Hänestä tuntui, että mitä enemmän vastenmielisyys ja inho eroitti
häntä miehestään, sitä enemmän kasvoi hänessä äidin sydän, johon
yhdistyi mustasukkainen hellyyden tunne, rakkauden leimuava rovio,
kieltäytymistä ja kiihkoa, joita hän ei koskaan ollut puolisona
tuntenut. Hän omisti nyt koko elämänsä rakkaalle Mauricelleen, hän teki
pojan jumalakseen, uhrasi hänen tähtensä oikeutetun vihansakin. Hän oli
päättänyt, että poika ei saa kärsiä isänsä kunnottomuuden tähden, ja
poika oli suurena syynä siihen ylhäiseen käytöstapaan, jota äiti
erinomaisella mielenlujuudella noudatti; hän näytti olevan tietämätön
kaikesta, ei koskaan moittinut miestään ja oli maailman silmissä tätä
kohtaan sama kunnioitettava vaimo kuin ennenkin. Vieläpä ollessaan
kahdenkesken miehensä kanssa vaikeni hän ja vältteli selvittelyjä ja
riitoja. Tämä porvarillisesti siveellinen ja kunniallinen nainen ei
ajatellutkaan rakastajaa eikä kostoa, vaan päinvastoin viha miehensä
hurjisteluihin näytti kiinnittäneen hänen yhä lujemmin kotilieden
ääreen, jossa hän turvautui poikaansa ja tuli tämän kautta suojelluksi
yhtä paljon kuin ankarain periaatteittensakin kautta. Loukattuna,
salaten vastenmielisyytensä ja inhonsa odotti hän poikansa iloista
tulevaisuutta: hän olisi puhdistava ja pelastava talon. Äidillä oli
palava usko hänen voimaansa, ja hän hämmästyi ja tuli aivan
levottomaksi, kun tuo ihmeellinen, selittämätön vapistus väliin kulki
äkkiä läpi koko hänen ruumiinsa ja sai aikaan ikäänkuin omantunnon
vaivoja vanhain rikosten tähden, joita hän ei muistanut.

Se oli Constance, joka taaskin otti puheeksi ne asiat, joista rouva
Angelin oli kertonut. Hän näytti hyvin uteliaalta ja osanottavaiselta.
Kun tämä hedelmätön naisparka, joka kärsi siitä, että hänellä ei ollut
lasta, tunnusti, että jokainen käynti kätilön luona oli vaan uusi
pettymys, niin näytti Constance tahtovan lohduttaa häntä ja teki hänelle
erään ehdotuksen.

"Sallitteko te, rakas ystäväni, minun tulla jonakin päivänä teidän
mukananne? Hän voi ehkä sanoa minulle sen, mitä hän ei tohdi sanoa
teille."

Rouva Angelin teki hämmästyneenä hitaan ja kieltävän liikkeen.

"Mitä hyötyä siitä olisi? Te ette saa tietää enemmän kuin minäkään.
Minusta olisi ikävää, jos te turhaan kuluttaisitte aikaanne."

"Eikö mitä! Te saatte täydellisesti määrätä minun aikani, kun on
kysymyksessä näin vakava asia. Enkä minä kielläkään, että olen hieman
halukas keskustelemaan tuon kätilön kanssa; tehän olette kertoneet
minulle niin merkillisiä asioita..."

He päättivät vihdoin mennä yhdessä ja määräsivät tätä tarkoitusta
varten ensi tuorstain iltapäivän. Silloin lähtevät he yhdessä rouva
Bourdieun luokse Miromesnilkadun varrelle.

Samana tuorstaina oli Mathieu matkustanut Pariisiin katsomaan Beauchênen
luokse erästä puimakonetta. Kulkiessaan kello kahden aikaan Boëtiekatua
pitkin, kohtasi hän Cécile Moineaudin, joka kantoi pientä pakettia.
Cécile oli kahdennellakymmenennellä ensimäisellä ikävuodellaan ja vielä
laiha, kalpea ja voimaton leikkauksen jälkeen, mutta hänellä ei enään
ollut tuskia. Aina siitä asti kuin hän oli ollut muutamia kuukausia
heidän luonaan maalla, tunsi Mathieu myötätuntoisuutta häntä kohtaan, ja
tämä myötätuntoisuus oli yhä kasvanut siitä lämpimästä säälistä, jota
hän oli tuntenut nähdessään Cécilen epätoivon siitä syystä, ett'ei hän
koskaan voi tulla äidiksi. Kun Cécile oli päässyt pois sairashuoneesta,
otti Mathieu turvatakseen häntä ja hankki hänelle keveää työtä eräältä
tehtailijalta, jonka hän tunsi. Cécile sai liisteröidä kartonkeja, ainoa
työ, jota hän voi tehdä aina väsyvillä käsillään. Kun hän ei enään ollut
nainen, näytti hän lapselta, joka oli pysähtynyt kasvussaan. Hän voi
ansaita kartonkityöllään aina kahteen frankiin asti päivässä. Koska
hänellä oli hyvin vaikea olo kotonaan vanhempainsa luona ja hänen joka
ilta täytyi antaa neljäkymmentä soutaan heille, halusi hän nyt omaa
kotia ja uneksi voivansa säästää niin paljon, että voi vuokrata kamarin,
jossa hän voisi olla rauhassa ja päästä epäystävällisestä kohtelusta.
Mathieu oli päättänyt hämmästyttää häntä jonakin päivänä antamalla
hänelle sen pienen rahasumman, jota hän tarvitsi.

"Mihin te menette?" kysyi Mathieu.

Hän hämmästyi hieman ja vastasi sitten vältellen:

"Minulla on asiaa Miromesnilkadun varrelle."

Mutta sitten tuli hän ajatelleeksi, miten hyvä ja auttavainen Mathieu
oli ollut, ja hän puhui kaikki. Norine parka oli äskettäin saanut
kolmannen lapsensa rouva Bourdieun luona. Se oli taaskin surullinen
juttu. Eräs herra oli elättänyt häntä ja vuokrannut hänelle hienon
huoneen, sekä ostanut siihen Norinelle omat huonekalut, mutta kun tämä
herra sitten oli hylännyt hänet, oli hänen täytynyt myydä omaisuutensa,
ja niitten viimeisten kahdensadan frankin avulla, jotka hänellä oli
vielä jälellä, oli hän mennyt täysihoitoon rouva Bourdieun luokse, sillä
hän pelkäsi lapsenpäästölaitosta, ja siellä oli hän nyt synnyttänyt
lapsensa. Mutta kun hänen nyt taas piti jättää kätilö, oli hän aivan
turvatonna. Se ei ollut ollenkaan hauskaa, kun hän jo oli lähes
kolmenkymmenen yhden vanha.

"Hän ei ole koskaan ollut paha minulle", jatkoi Cécile. "Minä olen
käynyt väliin häntä tervehtimässä, sillä minä olen niin pahoillani hänen
tähtensä. Tänään vien minä hänelle vähän suklaata. Oh, ette voi
ajatellakaan, miten kaunis hänen pieni poikansa on!"

Hänen silmänsä loistivat, ja koko hänen pienet, kalpeat kasvonsa
loistivat hellyydestä. Oli oikein ihmeellistä, että leikkausveitsi oli
tehnyt tämän Grenellen korttelista olevan katulapsen hienosti
tunteelliseksi ihmiseksi, neitseelliseksi lapseksi, jossa sykki äidin
sydän, ja niin hennoksi, että hän tuntui voivan musertua pienimmästäkin
äänestä, joka oli liian voimakas. Näytti siltä kuin äidillinen vaisto
olisi kehittynyt hänessä korkeimpaan määräänsä siitä asti kuin hän itse
ei enään voinut tulla äidiksi.

"Mutta onnetonta on, että Norine tahtoo päästä hänestäkin niinkuin
kahdesta edellisestä lapsestaankin! Tämä poika on kuitenkin huutanut
niin paljon, että Norinen täytyi lopultakin antaa hänelle rintaa. Mutta
sen on hän vaan tehnyt tilapäisesti, sanoo hän, sillä hän ei voi nähdä
poikansa kuolevan nälkään. Minusta on se liikuttavaa, että vaikka
ihminen kerran on äiti, ei hän tahdo pitää lastansa. Ja minä olin
suunnitellut kaikki niin hyvin. Niinkuin tiedätte, aijon minä muuttaa
pois vanhempaini luota. Minä vuokraisin jotenkin suuren huoneen,
ottaisin sisareni ja hänen poikansa luokseni ja opettaisin sisareni
leikkaamaan ja liisteröimään kartonkeja; silloin eläisimme me
onnellisina me kaikki kolme. Ajatelkaahan, miten iloisesti me tekisimme
työtä tietäessämme, että olemme vapaat ja että meitä ei pakoiteta
tekoihin, jotka ovat meille vastenmielisiä!"

"No, eikö Norine ollut suostuvainen?" kysyi Mathieu.

"Hän sanoi minulle, että minä olen hullu, ja siinä hän lienee
oikeassakin, sillä eihän minulla ole soutakaan, millä vuokraisin
huoneen. Oh, jospa vaan tietäisitte, miten se minun mieltäni pahoittaa!"

Mathieu taisteli liikutustaan vastaan ja sanoi tyynesti:

"Yhden huoneenhan nyt aina voi vuokrata. Te kyllä kohtaatte jonkun
ystävän, joka teitä auttaa. Mutta sitä minä epäilen, että voitte saada
sisarenne pitämään lapsensa; minä tunnen hänen mielipiteensä siinä
asiassa. Sehän olisi oikein ihmetyö, jos onnistuisitte."

Cécile katseli kiinteästi Mathieutä. Hän se oli ystävä. Täyttyisikö
Cécilen unelma? Vihdoin rohkaisi hän itsensä ja sanoi:

"Ah, te olette niin hyvä meitä kohtaan ... jos te tahtoisitte tehdä
minulle sen suuren ilon ja tulla minun kanssani Norinen luokse. Te yksin
voitte puhella hänen kanssaan ja saada hänen mielensä kääntymään. Mutta
kulkekaamme hitaasti, sillä minä olen niin iloinen, että voin tuskin
hengittää!"

Mathieu oli alkanut astella hänen rinnallaan, he kääntyivät
Miromesnilkadulle, ja Mathieunkin sydän tykytti heidän mennessään
kätilön portaita ylös. Jo kymmenen vuotta! Kaikki, mitä Mathieu oli
saanut nähdä täällä, muisti hän nyt niin selvästi kuin olisi ollut
täällä eilen, sillä talo ei ollut muuttunut, ja hän oli tuntevinaan
samat rasvapilkutkin seinissä ja portaissa.

Tuolla toisen kerroksen huoneessa sai Mathieu vielä selvemmin sen
vaikutuksen, että hän oli käynyt täällä eilen. Huone oli aivan entisen
näköinen, ja siinä oli samat harmaat tapetit ja sieltä täältä haalitut
huonekalut. Kolme rautasänkyä oli aivan samoissa paikoissaan kuin
ennenkin, kaksi vieretysten ja kolmas niistä erillään. Yhdessä sängyssä
oli pieni, kiinnitetty kapsäkki ja matkalaukku, joita hän ei ensin
huomannut, mutta jotka täydensivät yhdennäköisyyden. Ja
päivänpaisteisten ikkunain ulkopuolelta, korkean, harmaan muurin takaa
kaikuivat samat torventoitotukset läheisestä kasarmirakennuksesta.

Norine istui puettuna sänkynsä laidalla ja antoi rintaa lapselleen.

"Tekö se olette, herra Froment?" huudahti hän tunnettuaan Mathieun. "Te
olitte oikein hyvä, kun seurasitte Cécileä tänne. Herra Jumala, mitä
kaikkea on tapahtunutkaan siitä, kun viimeksi tapasimme toisemme!"

Mathieu katseli häntä, ja Norine tuntui hänestä hyvin vanhentuneelta ja
lakastuneelta, mutta hän näytti kuitenkin vielä sangen hyvännäköiseltä,
vaikka olikin lihonnut hieman liiaksi ja oli huolettomammin puettu kuin
ennen.

Cécile meni suoraan asiaan.

"Tässä on suklaata. -- Minä tapasin herra Fromentin kadulla, ja hän on
niin kiltti, häntä huvittaa minun ajatukseni, että me vuokraisimme
yhdessä huoneen, jossa sinä ja minä sitten tekisimme yhdessä työtä. Minä
pyysin hänen tulemaan tänne puhumaan vähän sinun kanssasi ja koettamaan
taivuttaa sinua pitämään lapsesi. Niinkuin näet, ei meidän aikomuksemme
ole viekoitella sinua, koska minä puhun suoraan asiasta."

Norine pahastui ja alkoi vastustella.

"No, joko me taas siinä ollaan? Ei, minä en tahdo, että te minua
kiusaatte, minä olen muutenkin jo tarpeeksi onneton..."

Mathieu ryhtyi nyt asiaan ja muistutti, että rakastajatarelämä kadottaa
loistoaikansa hänen ijällään, että hän vaipuu yhä syvemmälle, jos hän
vielä heittäytyy katuelämään. Ja Mathieu näki, että Norine oli tässä
suhteessa aivan yhtä mieltä hänen kanssaan. Norine alkoi katkerin sanoin
kertoella kevytmielisestä elämästään, aivankuin hän olisi nyt vaan
odottanut miehiltä viheliäisyyttä, valheita ja pahoinpitelyä. Siinä oli
taas se ankara todellisuus, joissa Pariisin työläisnaisten unelmat
tekevät haaksirikon; he ovat turmeltuneita jo tehtaissa ollessaan,
koettavat myydä itsensä kalliisen hintaan saadakseen sitä
loisteliaisuutta, jota he näkevät rikkaitten kaupunginosain myymäläin
ikkunoissa, ja sitten joutuvat he kadulle, kun eivät ole voineet
kiristää miehiltä muuta palkkiota kauneudestaan kuin pettyneitä toiveita
ja lapsiraukkoja, jotka he sysäävät luotaan raivoissaan siitä, että he
ovat tulleet petetyiksi. Norine oli nyt kuohuksissa katkeruudesta, ilman
leipää, ilman minkäänlaista ammattitaitoa, ilman nuoruutta ja ilman
toivoa. Mutta mitä voisi hän tehdä? Kun kerran on joutunut allikkoon,
niin täytyyhän sinne jäädä.

"Niin kyllä, minä olen todellakin suuttunut tähän kirottuun elämään,
jota ensin nuorena ollessaan luulee niin hauskaksi, mutta jossa ei edes
saada tarpeeksi ruokaakaan, puhumattakaan muusta likaisuudesta. Nyt on
aivan kuin kivi olisi kaulassani. Muuten ei tästä elämästä voi päästä
erilleen, se odottaa minua, ja minä palaan sen syliin takaisin ja elän
sitä, kunnes löytävät minun jostakin nurkasta ja vievät kuolemaan
sairashuoneesen."

Nämät sanat lausui hän rajulla kiihkolla, niinkuin nainen, joka äkkiä
näkee kovan kohtalon edessään, mutta ei voi sitä välttää.

"Parasta on, että poika kulkee omia teitään ja minä omiani. Siten emme
me ole haitaksi toisillemme."

Hänen äänensä alkoi nyt vapista liikutuksesta, ja hänen surulliset
kasvonsa muuttuivat sanomattoman lempeiksi. Mathieu kummasteli tätä, hän
aavisti, että Norinessa liikkui tunteita, joista hän ei puhunut, ja
sentähden kiirehti Mathieu vastaamaan:

"Jos poikanne saa lähteä omia teitään, on pojallanne lyhin tie
kuolemaan, nyt kun te olette itse ruvennut imettämään häntä."

Norine suuttui taaskin.

"Onko se minun syyni? Minä kieltäydyin antamasta hänelle rintaa. Te
tunnette minun mielipiteeni tämän asian suhteen. Minä suutuin, minä olin
vähällä lyödä rouva Bourdieutä, kun hän väkivallalla pani lapsen
syliini. Ja sitten huusi poika vielä niin hirveästi nälkänsä vuoksi, tuo
lapsiparka, hän näytti niin pahastuvan minun kiellostani, että minä
hellyin antamaan hänen imeä ainoastaan vähän, mutta sillä vakaalla
aikomuksella, että seuraavana päivänä en sitä enää tee. Mutta seuraavana
päivänä huusi poika taas, ja minun täytyi vasten tahtoanikin antaa hänen
imeä. Ja tämä kaikki tekee minun entistään onnettomammaksi, sillä nyt
lähestyy pian se päivä, jolloin minun täytyy luopua tästä lapsesta
niinkuin edellisistäkin."

Kyyneleet tulivat hänelle silmiin. Siinä oli taas sama vanha juttu
aviottomasta äidistä, joka lopulta saadaan imettämään lastaan muutaman
päivän ajan siinä toivossa, että hän kiintyisi siihen eikä voisi siitä
enään erota. Tämä tehdään varsinaisesti lapsen pelastamisen tähden,
sillä ei ole ainoatakaan niin hyvää imettäjää kuin oma äiti. Norine oli
vaistomaisesti aavistanut tätä paulaa, hän vastusteli, huomautti aivan
oikein, että ei kannata alkaa sellaista työtä, koska se kuitenkin
myöhemmin täytyy lopettaa. Mutta niin pian kuin hän oli myöntynyt, oli
hän kiinni, se hellyyden ja toivojen virta, joka täytti hänen sydämensä,
voitti hänen itsekkäisyytensä. Tuo pikku raukka ei ollut kovinkaan
raskas sinä aamuna, jolloin hän sai ensi kerran imeä Norinea. Sittemmin
oli hän punnittu joka aamu, ja seinään naulattuun paperiin oli merkitty
eri painomäärät. Alussa ei tämä juuri ollenkaan huvittanut Norinea, ja
hän silmäsi numeroita välinpitämättömästi. Mutta sitä mukaan kuin
numerot suurenivat ja osoittivat selvästi, että lapsi kehittyi, alkoi
Norine enemmän välittää niistä. Äkkiä aleni paino lapsen pahoinvoinnin
tähden, ja siitä asti oli äiti levottomasti odottanut punnitsemisen
tulosta, ja kun paino taaskin lisääntyi, naureskeli hän ihastuksesta:
tämän painon, tämän kootun voiman sai lapsi hänestä, hänen maidostaan,
hänen lihastaan ja verestään. Hän, Norine, täydensi luomistyötä,
äidillinen sydän puhkesi vihdoinkin kukkaan hänessä.

"Jos te tahdotte riistää lapselta hengen, niin ei teidän tarvitse muuta
kuin kieltäytyä imettämästä häntä", sanoi Mathieu. "Katsokaahan, miten
ahnaasti hän syö, tuo pikku enkeli!"

Hän imikin kaikin voimin. Norine purskahti itkemään.

"Herra Jumala, rupeatteko te nyt taas kiusaamaan minua? Luuletteko te,
että minä nyt luovun ilolla hänestä? Te pakoitatte minun puhumaan
asioista, joitten tähden sitten saan koko yön itkeä ajatellessani niitä.
Minä en koskaan ole ollut paha, sen te tiedätte, eikö totta? Kun tätä
lasta tullaan noutamaan minulta, tuntuu siltä kuin minulta
kiskaistaisiin sydän rinnasta. Oletteko tyytyväiset nyt, te kaksi, kun
olen sanonut tämän teille? Mitä iloa teillä nyt on siitä, että olette
saattaneet minun näin murheelliseksi, koska yksikään ihminen ei
kuitenkaan voi tehdä mitään, vaan lapsi täytyy joka tapauksessa heittää
maailmaan, ja minä joudun katuojaan ja makaan siellä, kunnes luuta tulee
ja lakaisee minun pois!"

Cécilekin itki, hän suuteli sisartaan, suuteli lasta ja rupesi taas
laveasti puhelemaan unelmastaan, miten onnellisiksi he kolme tulisivat
suuressa kauniissa huoneessa, jossa he saisivat nauttia kaikkia
paratiisin iloja. Pieniä kartonginpalasia ei olisi niinkään vaikea
leikellä ja liisteröidä. Kun Norine olisi oppinut taidon, voisi hän ehkä
ansaita kolme frankia, koska hän oli niin voimakas ja kunnollinen. Viisi
frankia heille yhteensä, eikö se jo ollut koko omaisuus? He voisivat
kasvattaa lapsen ja päästä kaikista ikävyyksistä.

Norine, joka väsyi yhä enemmän, antoi houkutella itseään eikä enään
vastustanut.

"Te saatte pian minun myöntymään, minä en nyt tiedä sitä enkä tätä,
tehkää te, niinkuin tahdotte. Niin, kyllä siitä on minulle suuri ilo,
jos saisin pitää pikku lemmikkini!"

Cécile taputti ihastuksissaan käsiään, ja Mathieu sanoi liikutetulla
äänellä:

"Te pelastatte hänen ja hän pelastaa teidän."

Mutta samassa tuli huoneesen pitkä, synkkä olento, kuiva ja laiha
nainen, jolla oli yrmeät kasvot, laimeat silmät ja vaaleat huulet.
Missähän Mathieu oli ennen nähnyt tuon hongankolistajan, jolla ei ollut
rintoja eikä lantioita? Äkkiä tunsi hän hämmästyksekseen tuon naisen, se
oli Amy, englannitar, jonka Mathieu nyt näki aivan samanlaisena kuin
kymmenen vuotta sitten. Hän näytti olevan saman ikäinen kuin silloinkin,
samanlainen puku, samanlaisen hitaan välinpitämätön: hän ei edes tainnut
sen maan kieltä, johon hän tuli synnyttämään lapsensa. Ja nyt tunsi
Mathieu myös tuon pienen, kiinnitetyn kapsäkin ja matkalaukun tuolla
sängyssä. Neljännen kerran oli hän synnyttänyt lapsen tässä talossa, ja
nyt neljäntenä kertana oli hän samoin kuin ensimmäisenäkin tullut sinne
aivan aavistamatta, kahdeksan päivää ennen synnytystä. Maattuaan kolme
viikkoa vuoteessa ja toimitettuaan lapsensa löytölastenkotiin, palasi
hän aivan tyyneenä takaisin kotimaahansa, astui samaan höyrylaivaan,
jolla hän oli tullutkin.

Kun hänen piti lähteä matkakapineittensa kanssa, pidätti Norine hänet.

"Vai niin, te olette suorittanut asianne tuolla alhaalla ja aijotte nyt
jättää meidät? Suudelkaa ensin minun pientä poikaani..."

Englannitar suuteli sivumennen äsken syntyneen paljasta, lämmintä
päälakea.

"Onnellista matkaa!" sanoi Norine.

"Yes ... hyvästi, hyvästi."

Hän meni matkaansa eikä heittänyt silmäystäkään tähän huoneesen, jossa
hän oli kärsinyt. Ja Mathieu ihmetteli nyt niinkuin ennenkin tätä
pitkää naista, joka niin vähän näytti luodulta rakkautta varten ja joka
niin säännöllisesti teki matkoja Ranskaan synnyttääkseen lapsen
höyrylaivan kahden matkavuoron välillä. Kukahan oli isä? Ja mitenkä
sydämettömän välinpitämättömältä tuo nainen näytti kotimatkalle
lähtiessään, hän ei edes ajatellutkaan hylättyä lastaan!

"Hän tulee synnyttämään puolen tusinaa", sanoi Norine, kun Amy oli
poistunut. "Eikä hän opi ranskaakaan näillä lapsivuodematkoillaan; minä
olen turhaan kysellyt häneltä, mikä toimi hänellä on Englannissa, mutta
en ole voinut saada edes neljää sanaa vastaukseksi. Jos hän on
luostarinainen, kuten hän sanoo, niin todistaa se vaan, että kaikkialla
voi elää rosvomaisesti. Hänen pitäisi todellakin imettää itse lastaan,
jotta hänen ei tarvitsisi tehdä niin usein näitä höyrylaivamatkoja!"

Norine laski leikkiä nyt, hän oli iloinen ja onnellinen, sillä suuri
paino oli pudonnut hänen sydämeltään. Ja hän tahtoi välttämättömästi
tulla alas lapsi sylissä, saattaa sisartaan ja heidän yhteistä
ystäväänsä edes portaita alas. --

Puolen tuntia olivat Constance ja rouva Angelin olleet huoneesen
sulkeutuneina rouva Bourdieun kanssa ja heillä oli hänen kanssaan vakava
keskustelu. Edellinen oli välttänyt esittelemistä, hän näytteli
ainoastaan apuaan tarjoovan ystävättären osaa, joka lähtee mukaan, kun
arkaluontoiset asiat ovat kysymyksessä. Mutta tavallisella tarkalla
aistillaan vainusi kätilö tulevaa potilasta tuossa uteliaassa naisessa,
joka teki niin useita merkillisiä kysymyksiä. Siellä oli äsken ollut
kiusallinen kahakka, kun kätilö väsyneenä rouva Angelinin itsepäisyyteen
ja nähden, ett'ei hän voi kauvemmin pitää tätä rouvaa petollisissa
toiveissa, oli päättänyt sanoa, että minkäänlainen käsittely ei enään
häntä auta. Tuo naisparka oli sitten hedelmättömyytensä tähden ollut
sulaa kyyneliksi, jotavastoin Constance teki muistutuksia ja pyysi
selityksiä hämmästyneenä siitä, että sellaista voi tapahtua heidän
ijällään. Silloin oli rouva Bourdieu alkanut ylistellä taitoaan ja
kertonut merkillisiä tapauksia, maininnut nimeltään kaksi naista, jotka,
vaikka olivatkin täyttäneet viisikymmentä vuotta, olivat hänen
käsittelynsä kautta tulleet raskaiksi. Jumalan kiitos, useimmissa
tapauksissa oli mahdollisuus auttaa, hän onnistui tavallisesti
kahdeksassa tapauksessa kymmenestä, ja ainoastaan erinomaisen
harvinaisissa tapauksissa voi hän katsoa itsensä voitetuksi. Rouva
Angelin itki vieläkin katkerammin ajatellessaan, että hän kuului tuohon
kirottujen pieneen laumaan. Constance koetti turhaan lohdutella häntä ja
tunsi itse sydämensä hyvin keventyneeksi tästä keskustelusta. Lapsia voi
siis saada vielä viidenkymmenen vanhana, hänellä oli siis vielä kymmenen
vuotta jälellä sen tapauksen varalta, että hän muuttaisi mielipiteitään.
Ja hän koetti antaa salaa kätilölle viittauksia, jotta tämä
armeliaisuudesta yhä pitäisi hänen ystävättäressään toivoa vireillä.

Kun naiset nousivat ylös ja rouva Bourdieu läksi heitä saattamaan ulos,
tahtoi hän Constancen toivomuksesta sivellä rouva Angelinia hieman
jäniksenkäpälällä ja sanoi:

"Te olette vahvarakenteinen, rouvani, teidän olisi pitänyt voida saada
vaikka tusinoittain lapsia. Te olette tosiaankin saanut odottaa liian
kauvan, mutta minä olin väärässä äsken, ei koskaan pidä heittää toivoa.
Minä olen nyt tullut ajatelleeksi, että sähkö ehkä vaikuttaisi teissä
hyvää. Tulkaa pian takaisin taas!"

Mathieu ja Cécile seisoivat vielä portailla vilkkaassa keskustelussa
Norinen kanssa, jonka pieni poika oli nukkunut kuin Jeesuslapsi äitinsä
rinnoille. He puhuivat juuri huoneen vuokraamisesta, ja silloin tulivat
Constance ja rouva Angelin esiin. He hämmästyivät siihen määrään
tavatessaan Mathieun tuossa kahden tytön seurassa, että he eivät edes
olleet näkevinään häntä. Mutta äkkiä tunsi Constance Norinen; hän tiesi,
että Mathieu oli kymmenen vuotta sitten hänen miehensä asiain kanssa
tekemisissä. Koko hänen sisällinen ihmisensä kuohahteli
vastenmielisyydestä ja hupsumaisia ajatuksia tuli hänen mieleensä. Mitä
oli Mathieun tekemistä tässä talossa? Kenenkä oli lapsi, jota tuo tyttö
piti sylissään? Toinen lapsi tuli esiin menneisyydestä, hän oli
näkevinään sen kapalossa niinkuin tämänkin, hän sekoitti ne keskenään,
eikä enään lopulta tiennyt, oliko tämä, jonka hän nyt näki edessään,
sama menneisyyden lapsi. Ja koko hänen ilonsa rouva Bourdieun
toivehikkaista sanoista oli poissa, hän meni vihasta raivokkaana ulos,
häpeissään, aivankuin kaikkein niitten ikävyyksien saastuttamana ja
uhkaamana, jotka hän viime aikoina oli tuntenut ympärillään, voimatta
itsekään saada selville, mistä tuo jääkylmä tuuli puhalsi.

Mathieu, joka huomasi, ett'ei Norine eikä Cécile ollut tuntenut
hunnutettua rouva Beauchênea, puheli yhä tyyneesti edelliselle, että hän
hankkii hänelle kehdon, liinavaatteita ja vakinaisen apurahan
löytölastenkodista, koska hän tahtoo pitää lapsen luonaan ja imettää
itse sitä. Sitten hankkisi hän vielä Norinelle kasvatusapua
kolmekymmentä frankia kuukaudessa, ainakin yhden vuoden aikana. Siitä
olisi sisaruksille hyvä apu varsinkin alussa. Kun hän vielä sanoi itse
ostavansa huonekalut siihen huoneesen, jonka he nyt olivat päättäneet
vuokrata, tahtoi Norine suudella häntä.

"Se suutelo ainakin tulee sydämestä. Oh, se on melkein kuin pesisi
itsensä puhtaaksi noista muista, kun on tekemisissä sellaisen miehen
kanssa kuin te olette. Suutele häntä sinäkin, pikku poika parkani, se
tuottaa hänelle onnea!"

Mathieun piti nyt mennä Beauchênen tehtaasen. Boëtiekadulla tuli hän
ajatelleeksi ottaa vaunut ja viedä Cécile kotiinsa vanhempainsa luokse,
koska hänen muutenkin piti mennä sinnepäin. Mutta Cécile sanoi, että
hänen ensin pitäisi mennä sisarensa Euphrasien luokse Carolinekadun
varrella. Ja koska tämä katu oli läheisyydessä, antoi Mathieu hänen
kuitenkin nousta vaunuihin ja sanoi jättävänsä hänen sisarensa
portille.

Vaunuissa oli Cécile niin haltioissaan, niin onnellinen nähdessään
unelmansa vihdoinkin toteutuvan, että hän ei tiennyt miten kiittää
Mathieutä. Kyyneleet tulivat hänen silmiinsä, hän nauroi ja itki samalla
kertaa.

"Mutta älkää te uskoko, herra Froment, että minä olen paha tyttö, vaikka
minä näytänkin näin iloiselta, kun pääsen pois vanhempaini luota. Pappa
tekee vielä tehtaassa työtä niin paljon kuin hän voi, vaikka hän ei
juuri paljokaan siitä ansaitse. Mamma työskentelee myös kotona niin
paljon kuin hän jaksaa, vaikka ei hänelläkään paljoa voimia ole. Sitten
kuin Victor tuli kotiin sotapalveluksesta, meni hän naimisiin ja hänellä
on lapsia; niin, minä luulen, että hänellä on niitä useampia kuin hän
voi elättää, sillä rykmentissä näkyy hän menettäneen halun työhön.
Vikkelin kaikista meistä on tuo laiska Irma, minun nuorin sisareni, joka
näyttää niin hienolta, ehkä sentähden että hän on aina sairas. Te
muistatte ehkä, että mamma pelkäsi hänen joutuvan harhateille niinkuin
Norinekin. Mutta sellaisesta ei koskaan ole ollut puhettakaan, hän yksin
on löytänyt onnensa, hän on kihloissa erään postivirkamiehen kanssa,
jonka pään hän on pannut aivan pyörälle ja joka ei ole saanut edes
suudella hänen sormen päitäänkään. Minä ja Alfred olemme siis ainoastaan
kotona. Hän ... niin, hän on oikea rosvo. Minä sanon suoraan, mitä
ajattelen. Näinä päivinä varastikin hän, ja meillä oli täysi syy saada
hänet pois poliisin kynsistä. Ja mamma pitää niin paljon hänestä, että
antaa hänen ottaa kaikki, mitä minä ansaitsen. Ei, minä olen saanut
kaikesta tästä tarpeekseni, varsinkin kun minä pelkään Alfredia, sillä
hän uhkaa lyödä minua ja tappaa; hän tietää sen hyvin, että minä olen
leikkauksen jälkeen vähällä pyörtyä pienimmästäkin metelistä. Ja koska
ei isä eikä äiti tarvitse minua, niin onhan anteeksi annettavaa, että
tahdon elää itsekseni rauhassa. Eikö totta, herra Froment, onhan se
minun oikeuteni?"

Sitten puhui hän sisarestaan Euphrasiesta.

"Ja rakas sisareni, jos te tietäisitte, millaiseksi hän on tullut
leikkauksen jälkeen! Minulla puolestani ei ole mitään valittamisen syytä
paitsi se hirmuinen asia, ett'en voi koskaan saada lasta. Minähän voin
kävellä ja seisoa ja olen hyvin voimakas, eikä vatsassakaan ole enään
mitään kipua, mutta kyllä minä tunnen vieläkin tuon naulan niskassani ja
solmun kurkussani, joka uhkaa tukehuttaa minut. Sellaista voi kuitenkin
sietää, ja se on koko paratiisi sen viheliäisyyden rinnalla, johon
Euphrasie parka on joutunut. Ette voi aavistaakaan, millaisena rauniona
hän nyt on, koko hänen perhe-elämänsä on turmeltu, hänen miehensä asuu
samassa huoneessa kuin hänkin, yhdessä erään toisen naisen kanssa, joka
laittaa ruuan ja hoitaa lapset. Euphrasie itse on tullut kaksikymmentä
vuotta vanhemmaksi, hän on vetelä kuin riepu, ei jaksa edes lakaista
lattiata. Oh, se on oikein kauheata!"

Kun vaunut pysähtyivät Carolinekadulla, sanoi hän:

"Ettekö tahdo tulla ylös tervehtimään häntä? Voisitte sanoa hänelle
jonkun ystävällisen sanan. Se olisi niin hupaista minuunkin nähden,
sillä minulla on hänelle ikävää asiaa. Minä luulin että hän voisi tehdä
muutamia pieniä kartonkeja niinkuin minäkin, niin että hän saisi
ansaituksi edes muutaman soun, mutta nyt hänellä on ollut työ enemmän
kuin kuukauden, ja kun hän ei voi saada sitä valmiiksi, niin täytyyhän
minun ottaa se pois häneltä."

Mathieu suostui. Tuolla kamarissa kohtasi häntä sitten sydäntä särkevin
näytelmä kuin hän koskaan ennen oli nähnyt.

Keskellä tuota ainoata huonetta, jossa perhe sekä söi että nukkui, istui
Euphrasie olkituolissa, ja hän näytti pieneltä viidenkymmenen vuotiaalta
akalta, vaikka hän vasta oli tuskin kolmenkymmenen vanha; hän oli niin
laihtunut ja kuihtunut, että hän näytti hedelmältä, josta äkkiä on
puserrettu pois mehu ja joka on jäänyt puuhun kuivamaan. Hänen hampaansa
olivat pudonneet pois, ja hänen vielä jälellä olevat haituvansa olivat
harmaat. Mutta tuossa ennenaikaisessa vanhuksessa veti erittäinkin
huomiota puoleensa uskomaton voimain puute ja se, että häneltä puuttui
melkein tykkänään tahto ja työhalu. Hän taisi istua tylsänä ja
toimetonna koko päivät voimatta nostaa sormeaankaan.

Kun Cécile oli sanonut hänelle, että tänne oli tullut herra Froment,
entinen ensimäinen piirustaja tehtaassa, niin ei hän edes näyttänyt
tuntevan Mathieutä. Kun sisar oli sitten lausunut asiansa ja pyytänyt
takaisin työtä, jonka hän oli antanut Euphrasielle, vastasi tämä
ääretöntä väsymystä todistavalla liikkeellä:

"Niin, herra Jumala, kaikkein noitten pienten pahvipalasten yhteen
liisteröimisessä on hirmuinen työ. Minä en jaksa, minä tulen siitä
työstä läpimäräksi."

Paksu nainen, joka seisoi siinä tekemässä voileipää lapsille, yhtyi nyt
puheeseen sanoen arvonsa tuntevalla äänellä:

"Ottakaa vaan pois työ, neiti Cécile. Hän ei voi saada sitä valmiiksi.
Pahvipalat tulevat lopulta likaisiksi, ja silloin ei niitä ehkä enään
oteta takaisin."

Hän oli rouva Joseph, neljänkymmenen vuotias leski, joka oli apuihmisenä
tässä korttelissa ja jonka Auguste Bénard, Euphrasien mies, oli pyytänyt
tulemaan luokseen, ensin pariksi tunniksi aamupäivällä hoitamaan kotia,
koska ei hänen oma vaimonsa enään jaksanut vetää edes sukkia lasten
jalkaan, laittamaan ruokaa ja lakaisemaan lattiata. Ensi päivinä oli
Euphrasie vimmatusti vastustanut sitä, että vieras nainen tulee hänen
kotiinsa, hän taisteli, tuli raivoihinsa, melkein sairaaksi siitä,
ett'ei itse kyennyt tyydyttämään puhdistushaluaan. Mutta sitä myöten
kuin hänen ruumiinsa veltostui, oli hänen täytynyt tyytyä siihen, että
vieras vähitellen otti hänen paikkansa. Ja niinkuin usein tapahtuu
köyhissä perheissä, joissa on pakko tyydyttää tarpeet suorinta tietä,
niin oli rouva Joseph tässäkin perheessä saanut ensin Euphrasien paikan
lasten suhteen ja sitten miehen. Sairas oli satunnaisen kiihoituksen
kautta tullut sellaiseksi, että hän ei enään voinut olla vaimona
miehellensä, ei sittenkään, vaikka hirmuinen mustasukkaisuus antoi
hänelle hieman voimia. Ensin oli ollut suuria meteleitä, mutta
vähitellen oli tuo silvottu naisparka muuttunut änkyttäväksi,
vapisevaksi ja alistuvaksi pieneksi akaksi, joka oli melkein kuin
lakaistu pois maailmasta. Silloin oli hän vapaaehtoisesti luopunut
aviovuoteesta ja paennut pieneen, pimeään seimeesen pelokkaana ja
toivossa saada hautautua sinne kuin haavoitettu eläin. Ett'ei Bénard
eikä rouva Joseph olleet pahanluontoisia, sitä todistaa parahiten se,
että he pitivät luonaan Euphrasien, tuon hyödyttömän, tiellä olevan
olennon, jonka moni muu olisi jo heittänyt kadulle.

"Istutteko te nyt taas keskellä lattiata?" sanoi paksu nainen, joka
ketterästi liikkui edestakaisin ja oli joka kerta pakoitettu väistämään
tuolia. "Omituista on, ett'ette te voi istua johonkin nurkkaan! Auguste
tulee kotiin kello neljä saamaan välipalaa, eikä hän ole tyytyväinen,
ell'ei hänen juustonsa ja viinilasinsa ole silloin pöydällä."

Levotonna ja vastaamatta sanaakaan nousi Euphrasie horjuen ylös, ja
hänestä oli suurin vaiva maailmassa siirtää tuolinsa vähän tuonnemmaksi.
Sitten istui hän taas ja painui kuolemaan asti väsyneenä tuoliinsa.

Juuri kuin rouva Joseph oli saanut juuston pöydälle, tuli sisään Bénard,
jonka työpaikka oli aivan läheisyydessä. Hän oli yhä vaan sama iloinen
sielu, hän alkoi laskea leikkiä kälynsä kanssa ja oli hyvin kohtelias
Mathieulle, jota hän kiitti siitä, että tämä otti osaa hänen
vaimoparkansa kohtaloon.

"Herra Jumala, eihän se hänen oma vikansa ole, sen sanon minä hänelle
usein. Vika on niitten, jotka leikkasivat hänet sanomatta siitä mitään
minulle. Vuoden ajan me melkein uskoimme, että hän oli parantunut, ja
nyt te näette, mikä hänestä on tullut. Pitäisi kieltää turmelemasta
naista tuolla tavalla, varsinkin kun hänellä on mies ja lapsia eikä hän
voi elää koroillaan. Tiedättehän te, mitä he ovat Cécilelle tehneet. Ja
sitten vielä yksi, jonka he ovat tehneet kauniiksi, eräs paroonitar,
jonka te kyllä tunnette. Hän oli äsken katsomassa täällä. Minä en
tahtonut häntä tunteakaan, ajatelkaahan, niin kaunis nainen, ja nyt hän
näyttää aivan hirveältä, hän näyttää jo sadan vuoden vanhalta! Ne miehet
pitäisi tuomita linnaan kaikesta pahasta, minkä he ovat tehneet meille,
sen sanon minä."

Kun hän aikoi istua pöydän ääreen, sattui hän tyrkkäämään Euphrasien
tuolia.

"Oletko sinä siinä taas? Minkätähden sinä aina olet tiellä? Kas niin,
väistypäs nyt hieman."

Bénard ei ollut niinkään pelättävän näköinen. Mutta Euphrasie rupesi
kuitenkin vapisemaan lapsellisesta pelosta, aivankuin häntä olisi uhattu
kurittaa. Nyt sai hän voimia laahata tuolinsa aina siihen pimeään
nurkkaan asti, jossa hän tavallisesti makasi. Ovi tähän seimeen oli
auki, hän pakeni sinne sisään, istui sinne pimeyteen, ja sieltä näytti
hän ainoastaan pieneltä, epäselvältä haamulta, vanhalta isoäidiltä, joka
vielä saisi monta, monta vuotta odottaa kuolemaansa.

Mathieu tunsi sydämensä kutistuvan, kun hän näki tuon vanhuksille
omituisen pelon, tuon vapisevan tottelevaisuuden naisessa, jonka hän
muisti ilkeäsisuisena, ankarana ja kovana, aina riidassa vanhemman
sisarensa ja sitten miehensä kanssa. Miestään oli hän kauvan pitänyt
kurissa. Ja nyt hän itse vapisi, kun miehensä hiemankin oli huonolla
päällä. Hän ei ollut enään nainen, vaan pelkkä riepu. Ja tämä leikattu
nainen oli vieläkin lääketieteellisissä aikakauskirjoissa mainittuna
yhtenä Gauden mestarinäytteen esineenä, tohtori kerskaili yhä vieläkin
tästä kunniallisesta työmiehen vaimosta, jonka hän muka oli pelastanut
varmasta kuolemasta ja lahjoittanut entistään terveempänä ja
voimallisempana takaisin miehelleen ja lapsilleen! Boutan oli oikeassa,
hän oli ensin tahtonut odottaa tuollaisten kuuluisain leikkauksien
todellista tulosta, ennenkuin hän niistä lausuu mielipiteensä!

Cécile oli liikuttavalla hellyydellä suudellut noita kolmea lasta, jotka
kasvoivat Jumalan huostaan heitettyinä tässä onnettomassa kodissa.
Kyyneleet tulivat hänen silmiinsä, ja kun rouva Joseph oli antanut
hänelle työn takaisin, pakeni hän pois vieden Mathieun mukanaan. Kun he
olivat tulleet kadulle, sanoi Cécile:

"Kiitos, herra Froment, nyt minä menen kotiin! Minähän sanoin jo teille,
että meidän elämämme tulee paratiisilliseksi siinä rauhallisessa
kamarissa, josta minä olen puhunut." --

Mathieu meni suoraan tehtaasen, mutta ei saanut siellä tarkkoja tietoja
puimakoneesta, jonka hän oli tilannut useita kuukausia sitten. Hänelle
sanottiin, että isännän poika, herra Maurice oli mennyt ulos
liikeasioissa eikä kukaan voi antaa pyydettyjä vastauksia, varsinkin kun
itse Beauchêneta ei ole näkynyt koko viikkoon. Vihdoin sai hän tietää,
että jälkimäinen, joka oli äsken tullut kotiin eräältä matkalta, oli
luultavasti rouvansa luona. Hän päätti sentähden mennä Beauchênen
kotiin, ei niin paljon puimakoneen tähden, vaan toisen asian tähden,
joka oli lähempänä hänen sydäntään: oli nimittäin puheltu siitä, että
toinen hänen kaksosistaan, Blaise, saisi paikan tässä liikkeessä. Tämä
yhdeksäntoista vuotias nuori mies, joka juuri oli lopettanut lukunsa,
aikoi mennä naimisiin erään nuoren varattoman tytön, Marthe Desvignesin
kanssa, johon hän oli lapsuudestaan asti ollut rakastunut. Pojan
vanhemmat eivät olleet tahtoneet vastustaa tätä rakkautta, sillä he
löysivät hänessä oman, entisen suruttomuutensa. Mutta jotta poika voisi
mennä naimisiin, täytyi hänelle ensin saada paikka. Ja Denisen, toisen
kaksosen jatkaessa opinnoitaan erikoiskoulussa, oli Beauchêne tarjonnut
paikkaa Blaiselle iloisena siitä, että voi täten antaa "kitsaille
sukulaisilleen", joiksi hän heitä kutsui, todistuksen kunnioituksestaan.

Kun Mathieu vietiin Constancen keltaiseen salonkiin, oli tämä siellä
juomassa teetä rouva Angelinin kanssa. He olivat juuri äsken palanneet
kätilön luota. Beauchênen odottamaton palaaminen oli varmaankin
vaikuttanut häiritsevästi heidän keskusteluihinsa. Beauchêne oli ollut
tekevinään pienen matkan ja tuli nyt kotiin käytyään yöllisillä
tervehdyksillä satunnaisten ystävättäriensä luona, ja hän väsytti
molemmat naiset kovalla äänellä puhutuilla valheillaan sekä oli vielä
hieman hutikassa, sopersi puhuessaan, ja hänen silmälautansa olivat
punaiset.

"Hyvää päivää, rakas ystäväni", huudahti hän, "minä kerron juuri näille
naisille olostani Amiensissa. Sieltä saa erinomaista ankkapasteijia."

Kun Mathieu puhui hänen kanssaan Blaisesta, alkoi Beauchêne vakuutella
ystävyyttään; asia oli päätetty, tuo nuori mies voi tulla koska tahansa,
hän voisi ensin työskennellä Morangen johdolla, niin että hän saisi
yleissilmäyksen liikkeen käynnistä. Beauchêne puhkuili, syljeskeli,
haisi tupakalta, väkijuomilta ja myskiltä, joita hajuja hän aina toi
mukanaan kotiin porttojensa luota. Vaimo hymyili hänelle kuten
tavallista vieraiden läsnä ollessa, mutta kun rouva Angelin käänsi pois
päänsä, oli Constancen katse täynnä inhoa.

Beauchênen puhellessa liian paljon ja tunnustaessa, että hän ei tiedä,
miten puimakoneen laita on, näki Mathieu, että Constance kuunteli
levotonna. Se, että Blaise tulisi liikkeesen, oli jo saanut hänen
vakaviin ajatuksiin; nyt vaivasi häntä miehensä tietämättömyys töitten
kulusta, ja sitten sukelsi taas esiin Norinen kuva, Constance pelkäsi,
että herrat taaskin olivat jonkinlaisessa salaliitossa. Mathieu huomasi
hänen ajatuksensa ja rupesi nyt puhumaan Gauden leikkauksien kauniista
tuloksista, hän kertoi kohtauksestaan Cécilen kanssa sekä käynnistään
Euphrasien luona. Naiset kauhistuivat, mutta Beauchêne näkyi suuresti
nauttivan noista arkaluontoisista yksityisseikoista, joista hän pakoitti
rakkaan sukulaisensa kertomaan. Äkkiä huudahti Constance helpotuksesta:

"Oh, tuolla on Maurice!"

Siellä tuli sisään hänen poikansa, jumala, hänen kaiken hellyytensä ja
ylpeytensä esine, kruununprinssi, josta huomenna tulisi kuningas, joka
pelastaisi uhatun kuningaskunnan ja antaisi hänen istua sivullaan
kimaltelevassa sädekehässä. Hänen mielestään oli poika kaunis, iso,
vahva, voittamaton kuin satujen ritari. Kun Maurice kertoi, että hän oli
edullisella tavalla sopinut eräästä ikävästä kaupasta, johon hänen
isänsä oli taitamattomasti sekaantunut, oli Constance jo näkevinään
hänen korvaavan tappiot ja voittavan voittoja. Ja hänen riemunsa tuli
täydelliseksi kun hän kuuli Mauricen lupaavan, että puimakone on valmis
lopulla viikkoa.

"Sinun pitäisi juoda kuppi teetä, rakkaani. Sinä väsytät liiaksi
aivojasi, ja tee tekisi sinulle hyvää."

Maurice suostui ja lisäsi sitten iloisesti:

"Tiedätkö, eräs omnibus oli äsken ajaa minun päälleni Rivolikadulla."

Constance tuli kalman kalpeaksi ja hänen täytyi panna kuppi kädestään.
Suuri Jumala, voisiko satunnainen tapaus murskata hänen onnensa? Taaskin
tunsi hän luissaan ja ytimissään saman jääkylmän, salaperäisen
pöyristyksen...

"Hupsu", sanoi Beauchêne, "sehän oli poika, joka näytti omnibukselle
pitkän nenän, koska hän nyt on tässä kertomassa asiasta. Maurice parka,
sinulla on kovin omituinen äiti. Mutta minä tiedän, kuinka vankaksi olen
tehnyt sinut, ja minä olen levollinen sinun puolestasi, kuten näet."

Rouva Angelin ja Mathieu istuivat samassa vaunussa kotimatkallaan
Janvilleen; he olivat kahdestaan. Rouva Angelin purskahti ilman mitään
näkyvää syytä itkuun, pyysi sitten anteeksi ja sanoi uneksivalla
äänellä:

"Kun ihmisellä kerran on lapsi ja hän menettää sen, niin senhän täytyy
olla hirmuisen surullista. Mutta hänellä on kuitenkin ollut lapsi, joka
on kasvanut, joka on vuosikaudet tuottanut verratonta, sanomatonta
onnea. Mutta kun lasta ei ole koskaan ... oi, sellaista kärsimystä,
sellaista surua! Ennen mitä tahansa kuin tällaista tyhjyyttä!"

Chantebledissa Mathieu ja Marianne yhä rakensivat, loivat ja synnyttivät
lapsia. Ja niinä kahtena vuotena, jotka nyt taas olivat kuluneet,
voittivat he elämän taistelussa kuolemaa vastaan perheen alituisen
lisääntymisen ja viljavan maan avulla, joka oli koko heidän elämänsä,
heidän ilonsa ja voimansa. Intohimo puhalteli kuin kuuma tuuli, tämä
jumalallinen intohimo teki heidät hedelmällisiksi, sillä he osasivat
rakastaa, he osasivat olla hyviä ja terveitä, ja heidän tarmonsa sai
aikaan muun, heidän toimeliaisuutensa, heidän tyyni kestäväisyytensä
siinä välttämättömässä työssä, joka luo ja järjestää maailman. Mutta
näinäkään kahtena vuotena eivät he ilman ainaista taistelua voittoa
voittaneet. Mutta voitto tuli yhä suuremmaksi ja varmemmaksi aina sen
mukaan kuin valloitettu alue laajeni. Ensi ajan pienet murheet olivat
kadonneet, nyt oli vaan ohjattava kaikkea ymmärryksellä ja oikealla
tavalla. Pohjoisessa, ylämaalla, Mareuilin ja Lillebonnen
talonpoikaistalojen välillä oli kaikki maa ostettu, siellä ei ollut
kantoakaan, joka ei olisi kuulunut heille; siellä oli noin kahden sadan
hehtaarin suuruinen metsä, joka muodosti aaltoilevain viljapeltojen
lisäksi satavuotisia puita kasvavan puiston. Mathieun mielestä ei sitä
ole jätettävä käyttämättä hyödyksi ja pidettävä ainoastaan koristuksena;
hän yhdisti sentähden aukinaiset kentät toisiinsa teillä ja päästi sinne
karjansa, ja karjanhoito menestyi erinomaisesti. Elämän arkki siellä
kohisi, se lisääntyi sadoilla elukoilla, jotka pian etsivät majansa
mahtavain puitten siimeksessä. Nyt sai syntyä kuinka monta lasta
tahansa, maito kohisi koskina, lukemattomat elukat vaatettaisivat ja
elättäisivät heidät. Kypsien viljapeltojen vieressä suhisivat synkät
metsät vavahdellen siitä ikuisesta kylvöstä, joka nousi idulle sen
siimeksessä sädehtivän auringon alla. Ja ostamatta oli ainoastaan yksi
maakappale, viimeiset nummet itäpuolella, ja silloin olisi kuningaskunta
täydellinen. Siinä oli palkka entisistä kyynelistä, ensimäisen vaikean
ajan hivuttavista murheista.

Sillä välin kuin Mathieu täydensi valloitustaan, oli Mariannella ilo
naittaa ensimäisen lapsensa, ja hän itse oli raskaana ja lähellä
synnytystään. Niinkuin maa, oli hänkin hedelmällinen, vieläpä hedelmäin
kypsymisen aikanakin, jolloin hänestä itäneet vesat vuorostaan alkoivat
tehdä siementä. Yhdeksäntoista vuotiaan Blaisen naiminen hurmaavan,
kahdeksantoista vuotiaan tytön kanssa -- heidän rakkautensa, raitis kuin
toukokuun aamu, oli herännyt Chantebledin kukkaisilla metsäteillä heidän
ollessaan kahdentoista vuotiaita -- muodostui ääretöntä toivoa täynnä
olevaksi rakkaaksi juhlaksi. Kahdeksan muuta lasta oli läsnä: suuret
veljekset, Denis, Ambroise ja Gervais, jotka olivat lopettamaisillaan
lukunsa, Rose, vanhin neljäntoista vuotias sisar, josta näkyi tulevan
kukoistava kaunotar, Claire, joka vielä oli lapsi, Grégoire, joka juuri
oli alkanut koulunsa, ja molemmat nuorimmat lapset, Louise ja Madeleine.
Lähikylistä kokoontui sinne kansaa katsomaan tuota iloista siskoparvea,
joka seurasi isoa veljeään pormestarin luokse. Siinä oli kaunis kulkue,
kukkia, keväänraittiita kasvoja, onnea, joka liikutti kaikkein sydämiä.
Väliin kun Fromentin perhe läksi johonkin kylään markkinoille, oli
teillä sellaista liikettä, ratsain, vaunuilla, polkupyörillä ja lisäksi
vielä kaikuvaa naurua ja liehuvia hiuksia, että kansa pysähtyi katsomaan
tätä kaunista näytelmää ja sanoi: "Nyt tulee sotajoukko!" aivankuin
kaikki olisivat arvelleet, että heitä ei voi kukaan vastustaa, että koko
seutu kuului valloittajan oikeudella heille, koskapa heitä syntyi aina
yksi lisää joka vuosi. Ja näitten kahden viimeisen vuoden kuluttua
synnyttikin Marianne taas tyttären, ja tämä hänen kymmenes lapsensa
kastettiin Margueriteksi. Ja kun Mathieu näki hänen parantumisensa
jälkeen hymyilevänä ja pieni tyttösensä sylissään, suuteli hän
innokkaasti häntä tuntien voitonriemua kaikkien huolien ja tuskien
jälkeen. Taaskin lapsi, taaskin enemmän rikkautta ja valtaa, uutta
voimaa maailmaan, uusi sarka kynnetty huomista varten.

Hedelmällisyyden suuri ja hyvä työ levisi yhä, kiitos siitä maalle ja
naiselle, voittaen kuoleman, luoden elinehtoja jokaiselle uudelle
lapselle, taistellen, tehden työtä, yhä synnyttäen enemmän elämää ja
enemmän toivoa.




V


Oli kulunut kaksi vuotta. Näitten kahden vuoden kuluessa saivat Mathieu
ja Marianne vielä lapsen, pojan. Samalla kertaa kuin perhe lisääntyi,
laajeni myöskin Chantebled kaikilla niillä nummimailla, jotka olivat
itäpuolella, aina Vieux-Bourgin kylään asti. Mutta nyt olikin viimeinen
pala ostettu, koko maatilan valloitus oli vihdoinkin loppuun saatettu:
noitten useitten satojen ennen viljelemättömäin maitten, jotka Séguinin
isä ensin oli ostanut rakentaakseen sinne ruhtinaallisen linnan. Nyt
olivat nämät maat päästä päähän hedelmälliset, ihmisten loppumattomat
ponnistukset olivat synnyttäneet sinne ennen aavistamattoman
hedelmällisyyden, ja ainoastaan Lepailleurin pieni alue, jota tämä ei
suostunut myymään, oli kivisenä ja surumielisenä, kuivana kohtana tällä
viheriällä kentällä. Elämä tunki voitonrikkaana eteenpäin,
hedelmällisyys laajeni päivänpaisteessa, työ loi ehtimiseen kaikista
esteistä huolimatta, korvasi tappiot ja vuodatti joka hetki maailman
suoniin enemmän voimaa, terveyttä ja iloa.

Blaise, jolla nyt oli pieni, kymmenen kuukauden vanha tyttö, oli viime
talvesta asti asunut konetehtaan piirissä, samassa sivurakennuksessa,
jossa hänen äitinsä oli synnyttänyt Gervaisin maailmaan. Charlotte,
hänen vaimonsa, oli hurmannut Beauchênen perheen vaaleanverevällä,
nuorekkaalla kauneudellaan, niin että Constance itse oli ehdottanut,
että he rupeisivat niin läheisiksi naapuruksiksi. Rouva Desvignes oli
todellakin kasvattanut molemmat tyttärensä Charlotten ja Marthen hyvin
viehättäviksi naisiksi. Kun hänen miehensä oli kuollut jättäen hänet
huonoihin varoihin, oli hän muuttanut takaisin kotiseudulleen Janvilleen
ja antautunut siellä tykkönään tyttäriensä opettamiseen. Koska hän
tiesi, että he olivat melkein ilman myötäjäisiä, oli hän antanut heille
mitä huolellisimman kasvatuksen siinä toivossa, että tämä auttaisi heitä
pääsemään naimisiin, mikä todellakin oli jo toteutunut toiseen tyttäreen
nähden. Ystävälliset suhteet oli solmittu hänen ja Fromentin perheen
välillä, lapset leikkivät yhdessä, ja se lapsellinen rakkausromaani,
joka johti Blaisen ja Charlotten avioliittoon, oli alkanut näistä
leikeistä. Kun Charlotte oli kahdeksantoista vuotiaana mennyt naimisiin,
oli hänen neljäntoista vuotias sisarensa tullut Rose Fromentin
erkanemattomaksi ystävättäreksi, ja Rose oli yhtä kaunis kuin Marthekin
ja yhtä tummaverinen kuin Marthe vaaleanverinen. Charlotte oli hyvin
taitava pienten muotokuvain maalaamisessa -- hätäkeino, jos joutuu
köyhyyteen, sanoi hänen äitinsä -- ja hän oli maalannut kauniin
medaljongin Constancesta, ja se ystävällisyys, jolla Constance kohteli
häntä, oli suureksi osaksi seurauksena hyvästä kasvatuksesta, jonka
Charlotte oli saanut.

Blaise, joka oli perinyt Fromentien luomishalun ja työinnon, oli pian
tullut hyväksi avuksi Mauricelle sittenkuin tämä -- oltuaan pienen aikaa
Morangen opissa -- oli ryhtynyt liikehommiin. Maurice, jota
hurjisteleva isänsä aina vähemmässä määrässä auttoi, oli vaatinut, että
nuori pari saisi asua sivurakennuksessa, jotta hän voisi milloin tahansa
tavata Blaisen, ja äiti, joka kaikessa teki poikansa tahdon mukaan, oli
kunnioittavasti alistunut noudattamaan hänen toiveitaan. Constancella
oli rajaton luottamus poikansa suurenmoisiin lahjoihin. Huolimatta
sairaalloisuudestaan nuorempana oli tämä poika kuitenkin suoriutunut
erittäin hyvin opinnoissaan, sillä vaikka hänellä tosin oli hieman hidas
ajatuksen juoksu, oli hän sen sijaan hyvin ahkera. Hän puhui vähän, ja
sentähden kuvitteli äiti häntä itseensä sulkeutuneeksi neroksi, jonka
teot vihdoin saavat maailman hämmästymään. Ja kun Maurice oli
viidentoista vuotias, sanoi Constance häntä katsellen ja ihailevalla
äänellä: "Oi, miten hyvä pää hänellä on!" Ja Blaise otettiin
luonnollisesti liikkeesen ainoastaan välttämättömäksi sijaiseksi,
halvaksi palvelijaksi, kädeksi, joka täyttää kaikkitietävän ja
kaikkivaltiaan isännän tahdon. Maurice oli nyt niin vahva, niin huomiota
herättävä, ja hän yritti kohottaa liikettä siitä rappiotilasta, johon
isä sen oli saattanut; hän oli tulossa tuoksi jumalalliseksi "ainoaksi
pojaksi", josta Constance oli uneksinut ja jota hän itsekkäässä
suuruudessaan oli niin monta vuotta valmistellut!

Mutta sitten tuli salaman isku. Blaise ei ollut ilman epäröimistä
suostunut muuttamaan tuohon sivurakennukseen, sillä hän tiesi, että
häntä aijottiin käyttää tottelevaisena hammasrattaana. Mutta kun hänen
tyttärensä oli syntynyt, teki hän rohkean päätöksen ja ryhtyi taisteluun
aivankuin isänsäkin ajatellen, että ehkä hänellekin tulee suurilukuinen
perhe. Eräänä aamupäivänä, kun hän meni saamaan määräyksiä Mauricelta,
sai hän itse Constancelta tietää, että tämä oli estänyt poikansa
nousemasta vuoteesta, koska hän oli väsynyt unettoman yön jälkeen.
Constance ei kuitenkaan näyttänyt liiaksi levottomalta, sillä olihan
Maurice vaan hieman väsynyt, sillä molemmat nuoret miehet olivat viime
viikkoina tehneet työtä kuin orjat saadakseen suoritetuksi erään suuren
tilauksen, joka sai aikaan paljon puuhaa koko tehtaassa. Toiselta puolen
oli Maurice ollut niin varomaton, että oli jäänyt illalla erääsen
vetoiseen suojukseen, jossa koeteltiin uutta konetta. Illalla tuli
häneen ankara kuume, ja heti lähetettiin noutamaan tohtori Boutania.
Levotonna taudin nopeasta kiihtymyksestä, tahtoi Boutan pitää seuraavana
päivänä lääkärien neuvottelun, kaksi muuta lääkäriä saapui paikalle, ja
heidän mielipiteensä oli sama kuin Boutaninkin. Mauricella oli ankara
keuhkokuume. Beauchêne oli poissa matkoillaan kuten tavallista.
Huolimatta lääkärien vakavista kasvoista ja omasta yhä kasvavasta
levottomuudestaan, toivoi Constance kuitenkin itsepintaisesti, että
hänen poikansa, sankari, jumala, joka oli hänelle välttämätön omaa
elämäänsä varten, ei ole vaarallisesti sairastunut eikä
kuolinvuoteessaan. Mutta kaksi päivää tämän jälkeen kuoli Maurice
äitinsä syliin, samana yönä, jolloin sähkösanomalla kutsuttu Beauchêne
saapui. Tämä kaikki oli kuitenkin vaan voimattoman veren viimeinen
heikkoneminen, veren, joka oli heikonnettu jo lähteessään,
keskinkertaisilla luonnonlahjoilla varustetun ihmisen äkkinäinen
katoaminen, ihmisen, joka terveestä ulkonäöstään huolimatta oli jo
lapsesta asti ollut sairas. Mutta millainen isku tämä oli äidille,
millainen isälle, joitten kaikki suunnitelmat nyt menivät myttyyn! Ainoa
perillinen, teollisuuden ruhtinas, josta he itsepintaisessa
itsekkäisyydessään olivat niin paljon uneksineet, meni pois kuin varjo,
ja heidän kätensä syleilivät tyhjyyttä. He olivat lapsettomat.

Blaise oli yhdessä vanhempain kanssa Mauricen vuoteen pääpuolessa, kun
tämä kello kahden aikaan aamulla kuoli, ja niin pian kuin hän voi sen
tehdä, sähköitti hän kuolemasta Chanteblediin. Jo kello yhdeksän tuli
Marianne kalpeana ja liikutettuna pihalle ja huusi Mathieutä.

"Maurice on kuollut! Herra Jumala, ainoa lapsi ... ihmisparat!"

He olivat molemmat syvästi liikutettuja, he olivat tuskin tietäneet
hänen olevan sairaanakaan.

"Minä menen pukeutumaan", sanoi Mathieu, "ja sitten matkustan minä
kymmenen junalla Pariisiin. Minun täytyy osoittaa heille
osanottavaisuuttani."

Marianne päätti seurata mukana, vaikka hänellä oli kahdeksas kuukausi
menemässä. Häntä olisi vaivannut, ell'ei hän olisi voinut osoittaa
sukulaisilleen osanottavaisuuttaan; hehän olivat joka tapauksessa olleet
hyviä Blaiselle ja hänen nuorelle rouvalleen. Ja tämä onnettomuus teki
todellakin surullisen vaikutuksen Marianneen. Kun aviopuolisot olivat
sijoittuneet junaan, äkkäsivät he Lepailleurin puolisot ja heidän
poikansa Antonin, jotka matkustivat samassa vaunussa.

Mylläri luuli, että Fromentit matkustaisivat johonkin juhlatilaisuuteen,
koska he matkustivat noin yhdessä, mutta kun hän sai tietää, että
kysymyksessä oli surun ilmaisu, sanoi hän:

"No, sittenhän se on ihan päinvastoin. Mutta joka tapauksessa on hauskaa
päästä täältä ihmisten joukkoon..."

Aina siitä asti kuin Mathieun oli onnistunut saada koko suunnaton
maatila viljelykseen, kohteli Lepailleur tätä herrasmiestä
jonkinlaisella kunnioituksella. Mutta vaikka hän ei voinutkaan kieltää
saavutettuja tuloksia, ei hän kuitenkaan antanut perään, hän näkyi
virnistelevän nyt salaisesti ja odottavan jonkinlaista maanjäristystä,
joka saisi hänen ennustuksensa toteutumaan. Hän ei tahtonut myöntää
olleensa väärässä, hän sanoi aina tietävänsä jotakin ja että vielä
jonakin kauniina päivänä saadaan nähdä maanviljelijän ammatin olevan
viheliäisintä kaikista ammateista, sittekuin maa, se lutka, oli niin
tyhjiin imetty, ett'ei se enää tahtonut antaa mitään itsestään. Muuten
saihan hän kostaa sillä, että piti omanaan tuon laihan, viljelemättömän
maapalstan, aivankuin vastalauseena sen ympärillä olevia viljamaita
vastaan. Tieto tästä teki hänen pilkalliseksikin.

"Niin", sanoi hän kerskuvalla äänellä, "me matkustamme myös
Pariisiin ... me saatamme tätä nuorta herraa sinne."

Hän osoitti poikaansa Antoninia, punatukkaista kahdeksantoista vuotiasta
nuorukaista, jolla oli isänsä pitkulaiset kasvot, vaikka veltommat, ja
leuka muutamain harvain, värittömäin partakarvain peittämä. Hän oli
puettu kuin kaupungin herra: silinterihattu päässä, käsineet ja sininen
kaulaliina. Saatuaan Janvillen ihmettelemään koulussa saavuttamaansa
edistystä, oli hän nyt alkanut ilmaista sellaista vastenmielisyyttä
kaikkeen ruumiilliseen työhön, että isä oli päättänyt tehdä hänestä
pariisilaisen, kuten hän sanoi.

"Vai niin, te olette nyt siis tehnyt päätöksenne", sanoi Mathieu, joka
tunsi asiat.

"Niin, minkätähden minä pakoittaisin hänen orjan työhön otsansa hiessä
ilman pienintäkään toivoa koskaan rikkaaksi pääsemisestä? Ei isäni enkä
minäkään ole koskaan voinut säästää soutakaan tuon kirotun myllyn
käyttämisestä. Ja meidän viheliäisillä pelloillamme on enemmän kiviä
kuin viljaa. Ja koska hän nyt on lukumies, niin onhan parasta, että hän
saa pitää tahtonsa ja koetella onneaan Pariisissa. Ainoastaan
kaupungissa voi edistyä."

Rouva Lepailleur, joka ei voinut irroittaa silmiään pojastaan ja ihaili
tätä nyt yhtä paljon kuin hän ennen oli ihaillut miestään, sanoi nyt
vuorostaan autuaallisen näköisenä:

"Niin, hän on saanut apulaisen paikan asianajaja Rousseletin luona. Me
olemme vuokranneet hänelle pienen huoneen, minä olen pitänyt huolta
huonekaluista ja liinavaatteista, ja tänään on suuri päivä, sillä
illalla panee hän ensi kerran maata siellä, sittenkuin me kaikki kolme
ensin olemme syöneet päivällistä jossakin hienossa ravintolassa. Oi,
miten iloinen minä olen, kun hän nyt pääsee alkuun!"

"Ja hänestä tulee ehkä vielä ministeri", sanoi Mathieu hymyillen. "Kuka
tietää? Kaikki on mahdollista."

Siinä näkyi taas maaseutuväestön tavallinen tulviminen kaupunkiin,
heidän kuumeentapainen kiihkonsa saada äkkiä kootuksi itselleen
rikkautta; itse vanhemmatkin riemuitsivat lähdöstä ja saattoivat
karkuria kappaleen matkaa ylpeässä innossaan saada hänen kauttaan kohota
askeleen. Tämä riemukulku sai hymyilemään Chantebledin omistajan,
herrasmiehen, joka päinvastoin oli muuttunut talonpojaksi: myllärin
poika meni Pariisiin, jotavastoin hän itse oli palannut maan, kaiken
voiman ja kaiken uudestisyntymisen äidin turviin.

Antonin purskahti nauruun.

"Ministerikö! Ei, se virka ei minua juuri puoleensa viekoittele, se on
liian vaikea. Mieluimmin tahdon minä ansaita miljoonan saadakseni sitten
levätä."

Lepailleurit nauroivat ääneensä tuolle suurelle sukkeluudelle. Oh, se
poika menee vielä pitkälle, se on varma!

Marianne, joka oli istunut ääneti ja ajatellut surutaloa, jonne hän
aikoi mennä, tahtoi kuitenkin sanoa pari sanaa hänkin ja kysyi
sentähden, minkätähden ei pikku Thérèse saanut olla mukana juhlassa.
Lepailleur vastasi yrmeästi, että hän ei ollenkaan tahdo vaivaa
kuusivuotisesta penikasta, joka ei vielä ole edes oppinut ihmisten
tapoja. Tuo tyttö olisi mielellään saanut jäädä sinne, missä hän oli,
sillä hän oli saanut koko talon ylösalaisin. Kun Marianne oli toista
mieltä ja sanoi, että hän harvoin on nähnyt niin iloista ja
hyvälahjaista pikku tyttöä, vastasi rouva Lepailleur hiljaisella
äänellä:

"No niin, kyllä hänellä päätä on, mutta tyttöjä ei voi kuitenkaan
missään tapauksessa lähettää Pariisiin, ne täytyy vaan naittaa, ja siitä
on paljon suruja ja se maksaa paljon rahaa. Mutta älkäämme puhuko siitä
nyt, sillä tänään on ilon päivä!"

Pariisin pohjoisella rautatienasemalla nieli kansan joukko Lepailleurit,
ja he katosivat.

Kun vaunut olivat pysähtyneet Orsaykadulle Beauchênen talon
ulkopuolella, huomasivat Mathieu ja Marianne Séguinin vaunut
jalkakäytävän vieressä. Lucie ja Andrée istuivat vaaleissa puvuissa
vaunujen ikkunan ääressä odottamassa. Kun Fromentit lähestyivät porttia,
näkivät he Valentinen tulevan ulos kiirehtivän näköisenä. Mutta kun hän
oli tuntenut Fromentit, muuttuivat hänen kasvonsa surullisen näköisiksi
ja hän lausui:

"Mikä kauhea onnettomuus ... ainoa lapsi!"

Ja sitten tuli sanoja tulvimalla.

"Te olette niinkuin minäkin kiirehtineet tänne, se on luonnollista.
Ajatelkaahan, minä sain hetki sitten sattumalta tietää onnettomuudesta.
Ja sellainen onni sitten, tyttäreni olivat jo puetut ja minä pukeuduin
parhaallaan mennäkseni vihkiäisiin ... ystävämme Santerren orpana menee
naimisiin erään diplomaatin kanssa. Tätä tilaisuutta varten olin
varannut koko aamupäiväni. Vaikka vihkiminen toimitetaan neljännestä yli
yhdentoista, en minä epäillytkään, vaan ajoin tänne, ennenkuin lähdemme
kirkkoon ja minä kävin luonnollisesti yksin sisällä, minun tyttäreni
istuvat vaunuissa odottamassa. Me tulemme vähän liian myöhään
vihkiäisiin. Saatte nähdä ... nuo surulliset vanhemmat ruumiin vieressä,
joka vielä on sängyssä ... kaikki on hyvin kauniisti järjestetty ... se
on sydäntäsärkevää."

Mathieu katseli häntä ja ihmetteli, ett'ei hän ollut enemmän
vanhentunut; näytti siltä kuin hän olisi kuivannut kiihdyttävän elämänsä
liekissä. Mathieu oli kuullut puhuttavan siitä hajoomistilasta, missä
hänen kotinsa nyt oli. Séguin eli nyt julkisesti yhdessä Noran, entisen
opettajattaren kanssa, joka oli katsonut parhaaksi, että Séguin varusti
hänelle oman pienen kodin, ja siellä asui hän nyt siitä asti kuin elämä
Antinkadun varrella oli tullut häirityksi. Rakastajattarensa luona oli
Séguin päättänyt ottaa vastaan Mathieunkin, kun tämä tulisi
allekirjoittamaan kauppakirjaa koko Chantebledistä. Ja siitä asti kuin
Gaston oli ruvennut kadetiksi Saint-Cyrin sotakouluun, oli Valentinella
kotona suuressa talossaan ainoastaan molemmat tyttärensä, ja hävitys
tuli siellä yhä täydellisemmäksi.

"Parasta on", sanoi Valentine, "että Gaston pyytää lomaa ollakseen läsnä
hautajaisissa, sillä minä en ole varma, onko hänen isänsä silloin
Pariisissa. Ystävämme Santerre lähtee myöskin huomenna pienelle
matkalle. Eivät ainoastaan kuolleet lähde pois; se on hirveätä, miten
paljon eläviäkin ihmisiä katoo. Eikö totta, rouvani, että elämä on hyvin
surullista?"

Hänen kasvonsa vavahtelivat. Monta kuukautta oli hän jo huomannut, että
välit rikkoutuvat, sillä Santerre oli ollut viekkaissa valmisteluissa,
hän hautoi salaista suunnitelmaa, jota Valentine ei vielä tuntenut.
Mutta sitten teki hän syvää uskonnollisuutta ilmaisevan liikkeen ja
sanoi:

"Me olemme Jumalan hallussa."

Marianne, joka hymyili molemmille vaunuissa istuville tytöille, vaihtoi
puheenainetta.

"Mitenkä he ovat kasvaneet ja voimistuneet! Andrée on hurmaava. Kuinka
vanha on Lucie? Hän on varmaankin pian naimisiin kelvollinen."

"Vielä mitä!" huudahti Valentine. "Hyvä on, ett'ei hän kuullut teitä,
sillä silloin olisi hän sulannut kyyneleiksi. Hän on seitsentoista
vuotias, mutta ymmärrykseltään on hän vasta kahdentoista. Tiedättekö,
aamulla itki hän ja kieltäytyi tulemasta näihin vihkiäisiin, hän sanoi,
että hän tulee sellaisesta sairaaksi. Hän puhuu aina päätöksestään mennä
luostariin. Kolmentoista vuotias Andrée on paljon enemmän naismainen.
Mutta hän on yksinkertainen kuin pieni karitsa. Väliin hän ihan
hermostuttaa minua."

Hän nousi vaunuihin ja pusersi juuri Mariannen kättä jäähyväisiksi, kun
hän huomasi Mariannen olevan raskaana.

"Oh, miten ajattelematon minä olen, minähän en edes kysy, kuinka te
voitte. Teillä on kahdeksas kuukausi, eikö ole? Ja siitä tulee teille
yhdestoista lapsi. Se on hirmuista, hirmuista! Mutta koska se on
välttämätöntä teidän terveydellenne, niin... Ah, noita ihmisparkoja
tuolla, heidän kotinsa tulee todellakin sitä ikävämmäksi!"

Kun vaunut olivat vierineet pois, tulivat Mathieu ja Marianne
ajatelleeksi käydä sivurakennuksessa, ennenkuin menevät Beauchênen
luokse, sillä voisivathan heidän lapsensa siellä antaa heille joitakin
tietoja. Mutta ei Blaise eikä Charlotte ollut kotona. He tapasivat
ainoastaan palvelijattaren, joka hoiti Bertheä, pikku tytärtä. Hän ei
ollut nähnyt herraa sittenkuin eilen, herra oli ollut tuolla ylhäällä
ruumiin luona. Rouva oli myöskin aamulla mennyt sinne, ja hän oli
antanut määräyksen, että Berthe on tuotava sinne kahdentoista aikaan
saamaan rintaa, niin että hänen ei itse tarvitsisi tulla alas. Mariannen
kummasteleviin kysymyksiin vastasi palvelijatar:

"Rouva otti mukaansa värilaatikon. Minä luulen, että hän maalaa
muotokuvan nuoresta herrasta, joka on kuollut."

Kun Mathieu ja Marianne kulkivat tehtaan pihamaan ylitse, ahdisti heitä
se haudan hiljaisuus, joka nyt vallitsi tässä suuressa työn kaupungissa,
missä muulloin oli niin paljon pauhinaa. Kuolema oli äkkiä tehnyt
vaikutuksensa sinnekin, ja kaikki toiminta oli kerrassaan pysähtynyt,
koneet olivat kylminä ja mykkinä, työpajat hiljaisina ja autioina. Ei
ääntäkään, ei ihmissieluakaan, ei höyrypilveäkään, joka muuten oli kuin
tämän talon hengitystä. Kaikki oli kuollutta isännän kuoltua. Ja heidän
ahdistuksensa lisääntyi vielä enemmän, kun he tulivat suureen
rakennukseen; kaikkialla oli autiota, portailla synkkä hiljaisuus, ja
tuolla ylhäällä olivat kaikki ovet avoinna aivankuin asumattomassa,
aikoja sitten hylätyssä talossa. Eteisessä eivät he tavanneet
ainoatakaan palvelijaa. Salonki näytti tyhjältä ja pimeältä, kirjaillut
musliiniuutimet peittivät tykkänään ikkunoita, nojatuolit olivat
asetetut puoliympyrään aivankuin vastaanottopäivinä, jolloin odotettiin
paljon vieraita. Vihdoin kohtasivat he ihmisolennon, tumman miehen, joka
käveli hitaasti edestakaisin huoneessa. Se oli Morange, joka oli
saapunut tänne saatuaan kuulla kauhean uutisen. Hän näytti luulevan
olevansa kotonaan, hän oli tullut aivan tylsäksi ja päästään pyörälle
ainoan pojan kuolemasta, se muistutti häntä luultavasti oman tyttärensä
hirveästä kuolemasta. Hänen haavansa olivat auenneet, hänen kasvonsa
olivat tuhkanharmaat, hän tallusteli ehtimiseen edestakaisin, unehtui
sinne, otti kaiken surun omakseen.

Mutta kun hän näki tulijat, lausui hänkin samat sanat, jotka olivat
kaikkein huulilla:

"Tällainen hirveä onnettomuus ... ainoa lapsi!"

Hän likisti heidän käsiään, hän kuiskaili, puheli, että surun murtama
rouva Beauchêne oli hetkeksi poistunut, ja Beauchêne ja Blaise olivat
joissakin puuhissa tuolla alhaalla. Sitten alkoi hän taas kävellä
edestakaisin aivankuin houruinhuonelainen kopissaan ja viittasi
seuraavaan huoneesen, jonka ovet olivat auki.

"Hän makaa tuolla, sängyssä, jossa hän kuoli."

Se oli Mauricen makuuhuone. Paksut uutimet oli laskettu alas, jotta
olisi tullut pimeä. Vuoteen vieressä paloi vahakynttilöitä, jotka
levittivät lempeää valoansa vainajan kalpeille, vakaville kasvoille. Hän
ei ollut muuttunut, ainoastaan laihempi. Kädet olivat ristissä, ja
niitten välissä ristiinnaulitun kuva. Ruusuja oli siroteltu peitteelle.
Niiden tuoksu yhteydessä palaneen vahan hajun kanssa oli tukahduttava.
Huone oli muuten hiljainen ja pimeä, ainoastaan vuode oli valaistu, eikä
ilman löyhähdyskään pannut vahakynttiläin korkeita, suoria liekkejä
värähtelemään.

Kun Mathieu ja Marianne olivat tulleet sisään, huomasivat he erään
verhon takana miniänsä Charlotten, joka istui siellä piirustuslauta
polvillaan ja piirusti pienen lampun valossa vainajan ruusujen keskellä
lepäävää päätä. Charlotte oli noudattanut vainajan äidin palavaa
toivomusta, vaikka tämä olikin kolkkoa työtä kaksikymmen vuotiaalle
nuorelle rouvalle. Hän oli istunut siellä jo kolme tuntia ja
työskennellyt ahkerasti, sillä hän tahtoi suorittaa hyvin tehtävänsä.
Kun Mathieu ja Marianne lähestyivät, ei hän tahtonut puhutella heitä
vaan kumarsi ainoastaan keveästi päätään. Mutta hänen poskensa
muuttuivat värikkäimmiksi, hänen silmänsä leimusivat, ja kun Mathieu ja
Marianne palasivat takaisin salonkiin katseltuaan hetken surullisina
vainajaa, jatkoi hän työtään, yksinään kuolleen kanssa, ruusujen ja
palavain vahakynttiläin keskessä.

Salongissa käveli Morange yhä vaan edestakaisin kuin eksyksiin joutunut
varjo. Marianne, joka ei saanut väsyttää itseään istahti oven luokse. Ei
kukaan lausunut sanaakaan, he odottivat vaan surullisina pimeäin
huoneitten tukahduttavassa hiljaisuudessa. Kymmenen minuutin kuluttua
tuli uusia vieraita, eräs herra ja nainen, joita he eivät ensin
tunteneet. Morange kumarsi heille tylsän näköisenä. Kun nainen ei
päästänyt herran kättä, vaan johti häntä kuin sokeaa huonekalujen
välitse, jotta hän ei kompastuisi niihin, huomasivatkin he ne
Angelineiksi. Nämät olivat talvella myyneet Janvillessä olevan talonsa
ja muuttaneet Pariisiin, kun heille ensin oli tapahtunut uusi
onnettomuus; he olivat nimittäin menettäneet melkein kaiken pienen
omaisuutensa erään suuren liikkeen vararikossa. Rouva oli hakenut
itselleen paikkaa ja päässyt yleisen lastenkodin tarkastajaksi, jolloin
hänen oli käytävä niitten äitien luona, jotka saivat avustusta, pitää
silmällä heidän lapsiaan ja laatia kertomukset niistä; ja kaikkien
näitten pienokaisten kaitseminen oli, niinkuin hän itse surullisesti
hymyillen sanoi, jonkinlaisena lohdutuksena hänelle, jonka
hedelmättömyyttä ei nyt enään voinut epäillä. Kipeäsilmäisen miehen oli
täytynyt laata kaikesta työnteosta, hän eli nyt ainoastaan surrakseen
mennyttä elämäänsä.

Lyhyillä askelilla, aivankuin olisi johtanut lasta, talutti rouva
Angelin miehensä Mariannen luokse ja pani hänen istumaan nojatuoliin
Mariannen viereen. Angelinilla oli vielä jälellä reipas musketöörin
käytös, mutta hänen kasvoillaan asui levottomuus, ja neljänkymmenen
neljän vuotiaana oli hän jo harmaahapsinen. Ja minkälainen muisto oli
tämä niille, jotka muistivat tuon nuoren, kauniin avioparin, joka
surutonna retkeili Janvillen metsäpoluilla vapaine rakkauksineen!

Pitäessään Mariannen käsiä omissaan ei rouva Angelinkaan löytänyt muita
sanoja kuin nuo synkät:

"Mikä kauhea onnettomuus ... ainoa lapsi!"

Ja kyyneleet täyttivät hänen silmänsä eikä hän voinut istua, ennenkuin
oli ollut hetken sisällä vainajan ruumiin luona. Kun hän tuli takaisin,
tukahutti hän nenäliinalla itkuaan ja vaipui sitten nojatuoliin
Mariannen ja miehensä väliin, joka istui siinä liikkumatta silmäparat
jäykkinä. Ja sitten syntyi taas tässä kuolleessa talossa hiljaisuus,
eikä sinne kuulunut enään hälinää sammuneesta, autiosta ja jääkylmästä
tehtaastakaan.

Vihdoin tuli Beauchêne Blaisen seurassa sisään. Hän näytti kymmentä
vuotta vanhemmalta sen iskun johdosta, joka häntä oli kohdannut. Näytti
siltä kuin taivas olisi äkkiä sortunut hänen päälleen. Ylpeässä
itsekkäisyydessään ja huviensa pyörteessä ei hän ollut hetkeäkään
ajatellut sellaisen sortumisen mahdollisuutta. Hän ei ollut koskaan
tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä, että Maurice oli sairaalloinen,
sellainen ajatus oli kuin murhayritys hänen omaa terveyttään vastaan,
hänen omaa varmaa vakaumustaan vastaan siitä, että hän voi olla
ainoastaan voimakkaan lapsen isä. Hän luuli, ett'ei onnettomuus voi
häntä voittaa. Ja ensi isku oli näyttänyt kuitenkin hänen olevan heikon
kuin nainen, säännötön elämä ja sielunvoimain vähitellen tapahtunut
tylsistyminen oli heikontanut hänen ja vienyt häneltä kaiken
vastustusvoiman. Hän oli poikansa ruumiin ääressä itkenyt kuin lapsi
kaikkein kunnianhimoisten unelmainsa ja tyhjiin rauenneitten
suunnitelmainsa perikatoa. Salama oli iskenyt alas, ja nyt oli kaikki
mennyttä. Yksi ainoa hetki oli riistänyt häneltä elämän, koko maailma
tuli mustaksi ja autioksi. Ja nyt oli hän kuin pelon lamauttama, hänen
paksut kasvonsa olivat turvonneet itkusta ja hänen silmälautansa raskaat
ja punaiset.

Kun hän huomasi Fromentit, meni hän horjuen heitä vastaan, kädet
syleilyyn valmiina, ja itku oli tukahduttamaisillaan hänen äänensä.

"Ah, ystäväni, mikä kauhea onnettomuus! Enkä minä ollut edes
paikallakaan! Kun minä tulin kotiin, oli hän tajuttomassa tilassa, hän
ei enään tuntenut minua. Mitenkä tämä on mahdollista? Niin terve ja
voimakas poika! Minä luulen uneksivani ja luulen, että hän vielä nousee
ylös ja lähtee tehtaasen minun kanssani."

Mathieu ja Marianne syleilivät häntä ja surkuttelivat hänen suurta
onnettomuuttaan. Äsken kotiutuneena hurjasteluistaan, ehkä vielä
juopuneena, oli häntä vastassa tämä kauhea suru. Hänen kyynelten
kostuttama partansa haisi vielä tupakansavulta ja myskiltä.

Sitten syleili hän Angelineja, joita hän tuskin tunsikaan.

"Ah, ystäväni, tällainen kauhea isku, tällainen kauhea isku!"

Blaisekin tuli esiin tervehtimään vanhempiaan. Vaikka hän oli valvonut
koko yön, olivat hänen silmänsä kirkkaat ja hänen kasvonsa nuoruuden
kukkeat. Mutta kyyneleitä vieri hänen poskilleen, sillä yhteinen,
jokapäiväinen työ oli liittänyt hänet Mauriceen.

Ja taaskin syntyi hiljaisuus. Morange käveli yhä edestakaisin kuin
unissakulkija, eikä hänellä näyttänyt olevan aavistustakaan siitä, mitä
hänen ympärillään tapahtui. Beauchêne katosi ja tuli pian takaisin
kirjoitettu lista kädessä. Hän käveli ensin vähän aikaa edestakaisin,
mutta istahti sitten kirjoituspöydän ääreen, joka oli tuotu pois
Mauricen huoneesta. Hän oli niin vähän tottunut suruun, että hän
vaistomaisesti tunsi tarvetta päästä muihin ajatuksiin; sentähden alkoi
hän selailla osoitekalenteria kirjoittaakseen kutsumuskortteja. Mutta
hänen silmänsä hämärtyivät, ja hän kutsui luokseen Blaisen, joka nyt
tuli salonkiin käytyään katsomassa vaimonsa piirustamista. Nuori mies
asettui kirjoituspöydän viereen ja saneli nimiä matalalla äänellä, ja
sitten kuului tässä syvässä hiljaisuudessa ainoastaan tuota
säännöllistä, yksitoikkoista nimien lausuntaa.

Minuutit kuluivat vitkaan. Vieraat odottivat yhä Constancea.
Ruumishuoneesen aukesi tapeettiovi, ja äänettömästi tuli Constance sinne
sisään kenenkään tietämättä, että hän oli tullutkaan sinne. Hän oli kuin
aave, joka tuli pimeydestä vahakynttiläin keveään valoon. Hän ei ollut
vielä voinut itkeä, hänen kasvonsa olivat kalpeat, vääristyneet,
jäykistyneet kylmästä raivosta. Hän ei alistunut kohtalon iskun alle,
päinvastoin tuntui siltä kuin hän olisi uhmaillut, hänen pieni
vartalonsa näytti kasvaneen. Mutta häntä ei ollut suru yllättänyt
valmistautumattomana: hän oli heti tuntenut odottaneensa sitä, vaikka
hän vielä minuuttia ennen kuolemantapausta ei ollut tahtonut uskoa sitä.
Se oli ollut kuukausmäärät salassa hänen sydämensä syvyydessä, ja nyt
oli tuo salaperäinen aavistus äkkiä muuttunut hirveäksi todellisuudeksi.
Hän ymmärsi noita kuiskailevia sisällisiä ääniä, tuon jääkylmän
puistutuksen, tuon synkän ja levottoman kaipuun sen johdosta, että
hänellä ei enään ollut lasta. Uhkaus oli toteutunut, järkähtämätön
kohtalo oli tahtonut, että tämä ainoa poika, tämä uhatun liikkeen
pelastaja, tuleva raharuhtinas, jonka vallan äidin ylpeys olisi jakanut
hänen kanssaan, lakaistiin pois kuin kuihtunut lehti. Maa aukeni äidin
jalkain alla, ja hän syöksyi syvyyteen. Pahinta oli se, ett'ei hän
voinut itkeä, raivo oli polttanut hänen kyyneleensä, hänen hellä
äidinsydämensä oli kuin myrkytetty siitä asti kuin hän oli menettänyt
lapsensa.

Hän lähestyi Charlottea, asettui hänen taakseen ja katseli kuolleen
poikansa profiilia kukkien keskellä. Mutta vielä ei hän itkenyt. Hän
katseli kuolinvuodetta, täytti silmänsä tällä surullisella näyllä,
siirsi sitten silmänsä takaisin paperille aivankuin katsoakseen, paljoko
hänellä vielä oli jälellä rakastamastaan pojasta, muutamia liituviivoja
sittenkuin maa huomenna ottaa hänet ainiaaksi helmaansa. Charlotte tunsi
Constancen selkänsä takana, hän säpsähti ja käänsi päätään. Charlotte
oli pelästynyt eikä lausunut sanaakaan. Yhden ainoan silmäyksen he vaan
vaihtoivat. Mitenkä sydäntäsärkevää lieneekään ollut äidistä nähdä
näitten hautajaisvalmistelujen keskellä, tämän vainajan kasvojen edessä,
nuo hellät, terveet, kukoistavat kasvot, jotka näyttivät nuorelta,
säteilevältä tulevaisuuden tähdeltä kultaisten suortuvain keskellä.

Nyt kuuli Constance muutamia sanoja, jotka kuiskattiin salongissa aivan
oven vieressä ja jotka selvästi kuuluivat tänne. Hän seisoi yhä
liikkumattomana Charlotten selän takana, ja Charlotte oli taaskin
alkanut jatkaa työtään. Constance kuunteli jännitettynä, mutta ei
näyttäytynyt vielä, vaikka hän jo oli nähnyt Mariannen ja rouva
Angelinin, jotka istuivat oven suussa, melkein oviverhojen poimuissa.

"Ah", sanoi rouva Angelin, "sillä äitiparalla oli kuin joku aavistus.
Minä näin, että hän oli hyvin levoton, kun minä uskoin hänelle
surulliset salaisuuteni. Minun toivoni on rauennut. Ja kun kuolema nyt
on täyttänyt tehtävänsä tässä talossa, ovat hänenkin toiveensa
rauenneet."

Syntyi hiljaisuus. Sitten sai uusi ajatusten yhteys rouva Angelinin
kysymään:

"Ja teille tulee taas perheen lisäys ensi kuussa? Se on siis
yhdestoista, ja molempain keskosten kanssa olisi se kolmastoista.
Yksitoista lasta; tuo luku ei ole tasainen, te saatte kyllä täyden
tusinan."

Hän unohti olevansa surutalossa, ja vieno hymyily väreili hänen
huulillaan, aivankuin tuollainen hedelmällisyys olisi riistänyt aseet
hänen salaiselta kateudeltaan.

Mutta Marianne ei ollut samaa mieltä.

"Ei, kahdettatoista ei enään tule. Ajatelkaa sitäkin, että minä olen
neljänkymmenen yhden vuotias. Minun aikani on jo laata, minä olen
näytelmäni näytellyt. Nyt on minun poikaini ja tyttärieni vuoro saada
lapsia."

Constance tunsi uuden raivon puuskauksen, joka poltti hänen
kyyneleensä. Jos hän katsoi hieman sivullensa, voi hän nähdä tämän
kymmenen elossa olevan lapsen äidin, joka pian synnyttäisi
yhdennentoista ja esiintyi tässä kuolon majassa syli tulvillaan vielä
syntymätöntä elämää. Hän oli yhä vaan nuori ja hänessä kukoisti ilo,
terveys ja ääretön toivo. Ja nyt kun Constance itse oli menettänyt
ainoan poikansa, istui tuo toinen aivan kuolinvuoteen läheisyydessä, tuo
loppumattomain satojen jumalatar, ijankaikkisesta hedelmällisyydestä
tulvillaan.

"Muuten unohdatte te", sanoi Marianne hymyillen, "että minä jo olen
isoäiti. Katsokaa tuonne! Se on perääntymismerkki minulle..."

Hän viittasi Charlotten palvelijattareen, joka käskyn mukaan toi tänne
pikku Berthen, jotta rouvan ei tarvitsisi tulla alas antamaan hänelle
rintaa. Tyttö ei uskaltanut mennä kaikkein noitten surevain joukkoon,
vaan jäi salongin ovelle. Mutta lapsi huitoili pienillä pulleilla
käsillään ja nauroi. Ja Charlotte, joka kuuli hänen tulleen, nousi
nopeasti, kulki keveillä askelilla läpi salongin viedäkseen pienokaisen
mukanaan saliin saamaan rintaa.

"Miten kaunis tuo lapsi on!" sanoi rouva Angelin. "Tuollaiset pikku
olennot ovat kuin kukkia, he levittävät ympärilleen valoa ja terveyttä,
missä ikinä he näyttäytyvätkään."

Constance oli kuin salaman iskun musertama. Puolipimeässä, jossa
vahakynttiläin valot loistivat kuin tähdet, kuoleman ja raskaan ruusujen
tuoksun turmelemassa ilmassa, oli lapsi kuin raikas tuulahdus keväästä
ja elämästä. Siinä oli uusi lisä hedelmällisten äitien voitoille: lapsen
lapsi, Marianne hedelmällisenä lapsensa kautta. Marianne oli hymyillen
sanonut olevansa isoäiti. Mutta hän tuli kaksi kertaa kauniimmaksi,
kaksi kertaa majesteetillisemmaksi sen virran kautta, joka oli tulvinut
hänestä ja joka leviäisi loppumattomiin asti. Ja kirveen isku kajahti
vieläkin kolkommalta Constancen sydämessä; puu oli juuresta hakattu
poikki, ainoa vesa leikattu, hänestä ei enään mitään nousisi idulle.

Vielä hetken seisoi hän yksinään tässä hävityksessä, tässä huoneessa,
jossa olivat hänen poikansa jäännökset. Sitten päätti hän mennä
salonkiin. Kaikki nousivat ylös tuon jääkylmän haamun edessä, he
suutelivat häntä ja heitä puistatti kosketus hänen jääkylmiin poskiinsa,
joita ei mikään veri lämmittänyt. Kaikkein mielet valtasi syvä sääli,
niin kauhistuttava oli Constancen tyyneys. He tavoittelivat
lohduttelevia sanoja, mutta Constance esti heidät siitä pienellä,
jyrkällä huomautuksella.

"Kaikki on mennyttä", sanoi hän. "Entä sitten? Mikä on mennyttä, se on
mennyttä."

Rouva Angelin itki, ja Angelinkin kuivaili kankeita, sumuisia
silmäparkojaan. Marianne ja Mathieu pitivät Constancen käsiä omissaan ja
itkivät. Mutta Constance oli kivettynyt niinkuin ennenkin, hän ei voinut
itkeä, hän ei huolinut lohdutuksesta ja puheli vaan yksitoikkoisesti:

"Se on mennyttä, ei kukaan voi antaa häntä minulle takaisin, eikö niin?
Minun elämälläni ei enään ole mitään arvoa, kaikki on mennyttä,
mennyttä!"

Mutta hänen täytyi pysyä maltillisena, sillä vielä oli odotettavissa
paljon vieraita. Mutta vielä oli hän saapa pistoksen sydämeensä.
Beauchêne, joka Constancen sisään tullessa oli ruvennut uudestaan
itkemään, ei nähnyt nyt itse kirjoittaa. Hänen kätensä vapisi, hänen
täytyi nousta ylös kirjoituspöydän äärestä, heittäytyi nojatuoliin ja
sanoi Blaiselle:

"Istu tuohon ja jatka!"

Ja Constance näki Blaisen istahtavan poikansa kirjoituspöydän ääreen,
ottavan hänen poikansa paikan, kastavan kynänsä mustepulloon ja
kirjoittavan samoin kuin hän oli niin usein nähnyt Mauricenkin
kirjoittavan, aivan kuin Maurice itse. Tämä Blaise, Fromentin vanhin
poika. Vainaja parka ei ollut vielä haudattu, ja jo tuli yksi
Fromenteista hänen paikalleen aivankuin mehukas kasvillisuus valloittaa
lähellään olevan aution kentän. Ja Constance tunsi tämän elämän virran
vieläkin uhkaavammaksi, sillä se lainehti hänen ympärillään ja tahtoi
valtaansa kaiken: isoäidit olivat vielä raskaina, miniät jo imettivät,
pojat valloittelivat hallitsijattomia kuningaskuntia. Ja hän oli
yksinään, hänellä ei ollut muuta kuin kelvoton, turmeltunut miehensä, ja
tuo puolihupsu Morange, joka tuolla käveli edestakaisin, oli täydellinen
kuva hänen viheliäisyydestään, sillä Morangekin oli eroitettu ainoasta
tyttärestään. Ei ääntäkään kuulunut tyhjästä, kylmästä tehtaasta;
tehdaskin oli kuollut.

Kahden päivän perästä oli suuret hautajaiset. Tehtaan viisisataa
työmiestä oli mukana saattamassa vainajaa viimeiseen leposijaansa, ja
kaikenlaista ylhäisöä oli muodostamassa surusaaton. Suurta huomiota
herätti se, että eräs vanha työmies, Moineaud, tehtaan vanhin, kantoi
paarivaatetta; sitä pidettiin hyvin liikuttavana, vaikka tuo kunnon mies
laahasi jalkoja perässään ja näytti tylsältä ja menehtyneeltä mustissa
vaatteissaan. Kun tultiin haudalle, puhutteli Mathieutä eräs vanha
nainen, joka oli tullut ulos eräästä surusaattueen vaunuista.

"Minä näen, ystäväni, että te ette tunne minua."

Mathieu teki liikkeen aivankuin olisi anteeksi pyytänyt. Se oli
Sérafine, yhä pitkä ja hoikka, mutta niin kuihtunut ja vanhentunut, että
hän näytti satavuotiaalta, satujen vanhalta vallastaan eroitetulta
kuningattarelta. Mathieu ei olisi koskaan voinut odottaakaan niin nopeaa
rappeutumista; Sérafinen ylpeä, punahiuksinen kauneus oli näyttänyt
voivan uhoitella aikaa.

"Ah, ystäväni", sanoi Sérafine, "minä olen kuolleempi kuin tuo vainaja,
joka nyt haudataan. Tulkaa jonakin päivänä minun luokseni kotiin
pakisemaan hieman. Te olette ainoa mies, ainoa uskottu, jolle voin
kertoa kaikki."

Arkku laskettiin alas, nuorat kitisivät, ja sitten kuului kumea, pieni
sysähdys, viimeinen. Beauchêne, joka nojautui erääsen sukulaiseensa,
katseli tätä sammunein katsein. Constance, jolla oli ollut kolkkoa
rohkeutta seurata mukana, oli nyt aivan itkettynyt ja pyörtyi. Hän
kannettiin pois, vietiin tyhjään kotiinsa, ikuisesti tyhjään kotiin,
joka muistutti sellaisia loihdittuja maita, joissa ei mitään kasva. Maa
oli ottanut omansa takaisin.

Mutta Chantebledissä Mathieu ja Marianne yhä rakensivat, loivat ja
synnyttivät lapsia. Ja niinä kahtena vuotena, jotka nyt olivat kuluneet,
olivat he voitokkaita elämän ikuisessa taistelussa kuolemaa vastaan, ja
nyt oli heidän voittonsa täydellinen. Séguin oli pala palalta
luovuttanut koko maatilan, ja Mathieu oli sen kuningas, kiitos siitä
viisaille keinoille, joita hän oli sen valloituksessa käyttänyt. Se
rikkaus, jota laiskuri oli halveksinut ja tuhlannut, joutui ahkeran
työmiehen käteen. Ainoastaan Lepailleurin pieni, viljelemätön osa oli
siellä todistamassa tästä ihmetyöstä, inhimillisestä työstä, joka oli
saanut nämä hiekkaiset ja saviset erämaat hedelmällisiksi ja joitten
sadot tästälähin elättivät kokonaisen pienen, onnellisen kansan.

Ja Mathieun lopettaessa valloitustaan oli Mariannella onni näiden kahden
vuoden kuluessa nähdä poikansa Blaisen tyttären syntyvän, ja hän itse
oli vielä raskaana, synnyttämässä vielä yhden lapsen maailmaan. Mahtavan
puun oksat alkoivat jakautua tullakseen sitten loppumattomiin asti
monilukuisiksi, aivankuin kuninkaallinen tammi, joka varjollaan peittää
suuren alan maata. Lastenlapset, lastenlasten lapset, koko tuo polvesta
polveen yhä laajeneva perhe alkoi pitkän jononsa. Ja varovaisella ja
hellällä kädellään kokosi Marianne vielä ympärilleen nuo yksitoista
ensimäisestä pesäkunnasta, molemmista vanhemmista, kaksosista Blaisesta
ja Denisestä, jotka jo olivat yhdenkolmatta vuotiaita, viimeksi
syntyneesen, hentoon, tuskin vielä elävään olentoon asti, jonka ahnaat
huulet imivät hänestä melkein verenkin. He näyttivät pihamaalla
valloilleen päästetyiltä varsoilta, jotka eri tavalla laukkasivat
toistensa perässä. Marianne tiesi kyllä, että hän ei voi heitä aina
pitää ympärillään, mutta hän oli onnellinen, jos kaksi tai kolmekin
jäisi kotiin, ja hänen täytyi ehkä tyytyä siihen, että nuorimmat, jotka
eivät voineet saada paikkaa kotona, lähtisivät valloittamaan maata
lähiseudulta. Maa-alueen laajentaminen oli välttämätöntä, vaikkakin
Blaise oli asunut jo pari vuotta kaupungissa, konetehtaan luona, ja
hänen veljensä olivat jo valloittamassa muita aloja. Koska heitä oli
monta, niin tulisivat he voimakkaiksi; maailma kuului heille. Heidän
vanhempansakin olivat tunteneet itsensä jokaisen uuden lapsen syntyessä
voimakkaammiksi. Kukin lapsi oli lähentänyt heitä toisiinsa. Se, että he
suurista murheista huolimatta olivat aina voittaneet, se oli seuraus
heidän rakkaudestaan, heidän työstään, heidän sydämensä ja tahtonsa
ainaisesta kehityksestä. Hedelmällisyys on suuri valloittaja, se
synnyttää rauhallisia sankareita, jotka panevat maan valtansa alle ja
kansoittavat sen. Ja kun Marianne näitten kahden vuoden kuluttua oli
synnyttänyt yhdennentoista lapsensa, pojan, joka sai nimekseen Nicolas,
suuteli Mathieu vaimoaan kiihkeämmin kuin tavallista iloiten kaikkien
surujen ja murheitten voitosta. Taaskin lapsi, taaskin enemmän rikkautta
ja valtaa, uutta voimaa maailmaan, uusi sarka kylvetty huomispäivää
varten.

Ja yhä vaan sama suuri ja hyvä työ, hedelmällisyyden työ, laajeni maan
ja naisen kautta, voittaen kuoleman, luoden uusia elinehtoja jokaiselle
uudelle lapselle, rakastaen, tahtoen, taistellen, tehden
kärsimyksissäänkin työtä, synnyttäen alituiseen yhä enemmän elämää ja
yhä enemmän toivoa.






VIIDES KIRJA




I


Suuresta surusta huolimatta palasi elämä taas säännölliseen uraansa
konetehtaalle. Häntä kohdanneen hirmuisen iskun musertamana Beauchêne
pysytteli ensimäiset viikot kotonaan, hän oli kuin mennyttä miestä,
ilman intohimoja. Hän näytti parantaneen itsensä, hän ei enään
valehdellut, hän ei enään ollut ehtimiseen olevinaan matkoilla
saadakseen sammuttaa vuosi vuodelta yhä enemmän kasvavaa haluaan
törkeihin rakkausseikkailuihin. Hän oli uudestaan ryhtynyt töihin, hän
hoiti yksityisasioitaan, meni joka aamu työpajoihin Blaisen kanssa, joka
oli hänen ahkerana ja tarmokkaana sijaisenaan ja joka yhä useammin sai
vaikeimmat työt tehdäkseen. Mutta perheen ystäviä kummastutti ennen
kaikkea se, että puolisot olivat lähestyneet toisiaan. Constance hoiteli
hellästi miestään, ja Beauchêne oli alituisesti vaimonsa seurassa; he
elivät mitä suurimmassa sovussa maailmalta suletussa, aivankuin mustiin
verhotussa talossaan, jossa ainoastaan sukulaisia otettiin vastaan.

Mauricen kuoleman jälkeen oli Constance mielestään kuin verta vuotava ja
hänestä tuntui siltä kuin joku ruumiin osa olisi leikattu pois. Hän
tunsi jonkunlaista häpyä siitä, että häneltä muka oli sahattu joku jäsen
pois. Hänen suruunsa oli myöskin sekoittunut loukattua ylpeyttä siitä,
että hän ei enään ollut äiti, ett'ei hänen rinnallaan enään ollut
kruununprinssiä, joka perisi valtakunnan. Ja hän oli itse
yksipintaisesti tahtonut synnyttää ainoastaan tämän yhden pojan, jotta
poika yksin saisi periä koko omaisuuden ja tulisi kaikkivaltiaaksi
hallitsijaksi! Mutta häpeemätön kuolema oli varastanut häneltä pojan,
talo ja tehtaat tuntuivat kuuluvan Constancelle vähemmän kuin ennen ja
varsinkin nyt, kun Blaise oli muuttanut sinne vaimoineen ja lapsineen,
valloittavien Fromentien koko hedelmällisyyden kera. Constance ei voinut
antaa itselleen anteeksi sitä, että hän oli ottanut heidät vastaan;
hänessä paloi halu varjella itseään, herättää kuolleista poikansa,
synnyttää uuden pojan, joka valloittaisi takaisin omaisuutensa,
paikkansa, kuninkaallisuutensa. Hän oli petetty ja ryöstetty äiti, eikä
hän voisi tyydyttää hehkuvaa rakkauden janoaan, ell'ei hän uudestaan
tule äidiksi. Sydämensä, ylpeytensä, kunnianhimonsa tähden täytyi
hänellä olla lapsi. Se oli juuri sentähden kuin hän melkein tietämättään
oli lähestynyt miestään.

Ja uusi kuherruskuukausi alkoi tässä hiljaisessa talossa, jossa kaikki
olivat mustiin puettuina. Constance oli ainoastaan vähän yli
neljänkymmenen. Beauchêne, joka oli kuusi vuotta vanhempi, piti itseään
pohjaltaan oikein terveenä miehenä, joka muka kyllä voisi hankkia
itselleen lukuisasti perillisiä. He nähtiin aina yhdessä. Kuusi
kuukautta elivät he säännöllistä ja yksimielistä kotielämää. Mutta
toivottua lasta ei tullut. Vielä kului puolen vuotta, mutta nyt näytti
siltä kuin vanha sopu olisi rikkoutunut; kotirauhaa häiritsivät torat,
vihanpurkaukset, ja Beauchêne alkoi taaskin käydä ulkona tuuleutumassa,
niinkuin hän sanoi, ja Constance istui yksin kotona hermostuneena ja
itketyin silmin.

Eräänä päivänä kun Mathieu oli käynyt tervehtimässä miniäänsä Charlottea
ja jäi puutarhaan leikkimään pikku Berthen kanssa, joka oli kiivennyt
hänen polvilleen, näki hän hämmästyksekseen Constancen tulevan alas; hän
oli luultavasti nähnyt ikkunasta Mathieun. Hän vei Mathieun mukaansa
jollakin tekosyyllä ja piti häntä neljännestunnin luonaan voimatta
puhua mitään. Äkkiä sanoi hän sitten:

"Rakas Mathieuni, antakaa anteeksi, että puhun asiasta, joka ei voi olla
muuta kuin kiusallista teille. Mieheni sai viisitoista vuotta sitten
lapsen erään tehtaassa olleen työläisnaisen kanssa. Minä tiedän myös,
että te siihen aikaan teitte miehelleni palveluksen ja otitte tytön ja
hänen lapsensa hoitoonne ... pojan, eikö niin?"

Hän jäi odottamaan vastausta. Mutta Mathieu, joka oli hämmästyksissään
nähdessään hänen niin hyvin tietävän kaikki eikä ymmärtänyt, miksi
Constance näin monen vuoden kuluttua tiedustelee häneltä tuota ikävää
juttua, teki ainoastaan hämmästystä osoittavan liikkeen.

"Oh", sanoi Constance, "minä en nuhtele teitä, minä olen vakuutettu
siitä, että te toimitte ainoastaan hyvässä tarkoituksessa ja
ystävällisistä syistä, että te pelkäsitte jonkinlaista häväistystä, joka
olisi kohdannut minuakin. Muuten enhän minä tahdo luonnollisesti soimata
niin vanhasta uskottomuudesta. Minä toivoisin vaan saavani selityksiä.
Minä olen kauvan ollut käyttämättä hyväkseni niitä ilmiantoja, jotka
ovat vieneet minun asian jälille. Mutta nyt en enään voi olla
ajattelematta tätä, ja luonnollista on sentähden, että käännyn teidän
puoleenne, sillä minä en siitä ole koskaan puhunut sanaakaan miehelleni,
en tahdo häiritä kotirauhaa koettamalla saada häntä tunnustukseen. Mutta
minä päätin ryhtyä asiaan sinä päivänä, jolloin kävin rouva Angelinin
kanssa kätilön luona Miromesnilkadun varrella ja näin teidän yhdessä
tuon tytön kanssa, jolla taaskin oli lapsi käsivarrella. Te olette siis
tavannut tytön, te luultavasti tiedätte, minkälaiseksi hän on tullut,
elääkö hänen ensimäinen lapsensa, ja jos elää, niin missä hän on ja mitä
hän toimii."

Mathieu ei vastannut vielä. Constancen kuumeinen into teki hänen
varovaiseksi, sai hänen ajattelemaan syytä tähän merkilliseen
avomielisyyteen, jota tuolla ylpeällä ja harvapuheisella naisella
harvoin oli. Mitähän lienee tapahtunut? Minkätähden koetti hän saada
Mathieultä selvityksiä, joitten tuloksista hän ei ollut varma. Ja kun
Constance yhä katseli Mathieutä läpitunkevin silmäyksin, koetti tämä
etsiä joitakuita ystävällisiä asiasta pois johtavia sanoja.

"Te saatte minun hämmästymään. Muuten en minä tiedä mitään, mikä teitä
huvittaisi. Mitähän hyötyä olisi noitten vanhain asiain uusimisesta?
Unohtakaa, mitä olette kuullut, te, joka aina olette niin viisas ja
ymmärtäväinen..."

Mutta Constance keskeytti hänen puheensa, tarttui hänen käsiinsä, piti
niitä omissaan ja pusersi lujasti.

"Minä vakuutan, ett'ei kenelläkään ole mitään peljättävää minun
puoleltani, ei miehelläni, ei tuolla tytöllä eikä lapsella. Asia kiusaa
minua muuten kauheasti, minä kärsin siitä, ett'en saa tietää mitään, ja
minä luulen että rauhottuisin, jos saisin tietää kaikki. Minä kysyn tätä
itse tähteni, oman rauhani tähden. Oh, jos minä kertoisin teille...!"

Mathieu alkoi aavistaa jotakin, Constancen ei tarvinnut sanoa hänelle
kaikkea. Sovinto puolisojen kesken oli jo kaikkein tiedossa, heti
Mauricen kuoleman jälkeen oli Mathieu ymmärtänyt, että heidän harras
toivomuksensa oli saada uusi poika. Vuosi oli kulunut ilman, että poikaa
oli kuulunut. Mathieu oli voinut seurata heidän yhä kasvavaa
pettymystään ja vihaansa ja hän ymmärsi, että nyt oli sopu loppu. Ja nyt
sai Mathieu nähdä vanhentuneen vaimon mustasukkaisuuden, mitenkä tämä
vaimo ei voinut olla ajattelematta lasta, jota hänen miehensä ei voinut
nyt hankkia hänelle, vaan jonka hän on hankkinut tuolle tytölle.
Constance tiesi, että Norine oli yhtä kaunis ja kukoistava kuin hän itse
oli kuiva ja keltainen ja ennen aikaansa kuihtunut, mutta loukatusta
naisellisesta turhamielisyydestä ei hän ollut lausunut sanaakaan,
ainoastaan äiti kärsi hänessä, se oli lasta, jota hän niin katkerasti
kadehti kilpailijaltaan. Hän ei voinut poistaa sitä muististaan, se
tuli aina kuin pilkkana, kuin loukkauksena hänen mieleensä joka kerta
kuin hän havaitsi odottaneensa turhaan omaa lasta ja toivonsa joutuneen
häpeään. Kuukausi kuukaudelta alkoi hän yhä himokkaammin ajatella tuon
toisen lasta, hän tahtoi sen, hän ajatteli, missä lapsi lienee, mikä
hänestä on tullut, onko hän terve ja isänsä näköinen.

"Minä vakuutan teille, rakas Mathieu", sanoi hän, "että te teette minulle
hyvän palveluksen, jos vastaatte kysymyksiini. Elääkö hän? Sanokaa
minulle vaan, elääkö hän. Mutta älkää koettakokaan pettää minua. Jos hän
olisi kuollut, luulisin minä tulevani levollisemmaksi. Ja kuitenkaan en
minä toivo hänelle mitään pahaa, sen tietää Jumala."

Mathieu tuli vihdoin liikutetuksi ja kertoi todenmukaisesti koko asian.

"Koska te pyydätte minulta noita tietoja oman rauhanne tähden ja kaikki
jää meidän keskemme, niin ett'ei se vaikuta pahaa teidän avioliittoonne,
niin en minä luule siinä mitään pahaa olevan, vaikka puhunkin teille,
mitä tiedän, ja siitä ei ole paljon puhumista. Minä olin itse läsnä, kun
poika jätettiin löytölastenkotiin. Siitä asti ei lapsen äiti ole koskaan
tiedustellut häntä eikä myöskään kuullut hänestä mitään. Minun ei
tarvinne sanoakaan, että teidän miehennekään ei tiedä tuon lapsen
kohtaloista mitään, eikä hän ole koskaan tahtonut kuulla puhuttavankaan
siitä. Elääkö poika vielä? Missä hän on? Niihin kysymyksiin en minä voi
vastata. Siihen tarvitaan laajoja tiedusteluja. Mutta minun mielipiteeni
mukaan on hyvin mahdollista, että hän on kuollut, sillä kuolevaisuus on
suuri sellaisten pikkulasten joukossa."

Constance katseli terävästi Mathieutä.

"Puhuttehan te totta, ettehän vaan salaa mitään?"

Kun Mathieu oli puolustanut itseään tuollaista epäluuloa vastaan, jatkoi
Constance:

"Niin, minä uskon teitä. Te luulette siis, että hän on kuollut? Ah,
kaikki nuo lapset kuolevat, vaikka on tuhansittain naisia, jotka
olisivat onnellisia voidessaan pelastaa yhdenkin ja saada yhdenkin
heistä? Mutta jos asian laita ei olekaan siten, on se kuitenkin
selvitystä. Kiitos."

Seuraavina kuukausina tapasi Mathieu useat kerrat Constancen yksinään,
mutta hän ei koskaan palannut tähän asiaan. Hän näytti koettavan unohtaa
kaikki. Mutta Mathieu aavisti kuitenkin, että sama ajatus yhä vaivasi
häntä, eikä ollut vaikea arvata, että puolisojen väliset suhteet olivat
tulleet sitä huonommiksi mitä enemmän toivo lapsen saamisesta katosi,
ainoa seikka, joka oli lähentänyt heitä toisiinsa. Maailman silmissä
olivat he vieläkin olevinaan hyviä ystäviä, mutta tosiasiat todistivat,
että eripuraisuus tuli joka viikko yhä suuremmaksi. Beauchêne oli
melkein tykkänään alkanut seurata taaskin vanhoja tapojaan. Constance
taisteli kaikesta huolimatta niitä vastaan, koetti pidätellä häntä
kotona, eikä tahtonut antaa perään. Voisiko se olla mahdollista, että he
olivat hedelmättömät niinkuin Angelinitkin? Täyttyisivätkö kaikki
Constancen aavistukset? Tulisiko hänen kotinsa olemaan yhtä hirmuisen
tyhjä kuin hänen ystävättärensäkin. Ajatus heidän voimattomuudestaan
saattoi Constancen vimmoihinsa. Itse ei hänessä ollut muka vikaa, mutta
hänen miehensä oli elänyt niin kuluttavaa elämää ... ja nyt
alkoivat alkooviriidat uudestaan, he syyttelivät toisiaan tästä
hedelmättömyydestä, joka sai heidät epätoivoon.

Beauchêne sanoi, että sellainen vika voidaan auttaa. Mutta keltä kysyä
neuvoa? Kun hän mainitsi Boutanin nimen, vastusti Constance tätä ensin,
sillä hän pelkäsi Boutanin riemuitsevan voitostaan, hänen, jolla oli
omat mielipiteensä ja joita hän oli niin kauvan puolustanut. Sitten hän
kuitenkin antoi myöten häveliäisyydestä, koska hän ei muka tahtonut
antaa muitten lääkärien tarkastaa itseään kuin sen, joka hänet jo tunsi.

Boutan oli sitä mieltä, että vika oli Constancessa. Hän oli usein
nähnyt samanlaisia tapauksia. Ne olivat avioliitossa käytetyt
ehkäisykeinot, jotka turmelivat elimet ja saivat aikaan kroonillisia,
sisällisiä häiriöitä. Tohtori epäili jotakin tällaista varsinkin sitten,
kun hän oli hoitanut Constancea vatsanpohjatulehduksessa. Ja
hedelmättömyyden täytyi olla parantamattomana seurauksena tästä.

Kun Boutan taaskin oli tarkastanut Constancen, vakaantui hän
mielipiteessään, vaikkakaan hän ei voinut selvittää vakaumustaan muuten
kuin hyvin mahdollisena hypoteesina, sillä nämät elämän lähteet ovat
niin hämärät, että niitä on mahdotonta selvästi nähdä. Constancen täytyi
nyt antautua erityisen käsittelyn alaiseksi kaksi kertaa viikossa, ja
tuskallisessa jännityksessä odotti hän, mutta pettyi aina.

Vihdoin muutti Constance luottamuksensa tähän lääkäriin, jonka tiede ei
voinut tehdä häntä äidiksi. Hänen mielestään Boutan oli liiaksi
varovainen ja käytti liian lieviä keinoja. Ja hän päätti koettaa toista
keinoa, hän antautui rouva Bourdieun käsiin, joka oli luvannut varmasti
parantaa hänet. Nyt alkoi uusi lääkitsemistapa, uusi odotus. Constance
kävi useita kuukausia Miromesnilkadun varrella ja antautui tuskia
tuottavan käsittelyn alaiseksi. Mutta tuloksia ei kuulunut, niin kauvan
narrattu luonto kieltäytyi tekemästä häntä uudestaan hedelmälliseksi,
hän vaipui taaskin epätoivoonsa ja kärsi helvetintuskia ollen aina
toivon ja toivottomuuden välillä. Hän oli menettämäisillään järkensä,
hän juoksi puoskaroitsijain luona, haki sanomalehdistä ilmoituksia jos
jonkinlaisista keinoista, osoitteita huijareista, jotka saivat hyviä
tuloja hedelmättömistä äideistä, kun toiset heistä taas pettivät liian
hedelmällisiä. Eräänä iltana meni hän rouva Rouchen luokse, joka paitsi
erikoisalaansa -- kuolleina syntyneitä -- ylvästeli myöskin
pettämättömästä lääkkeestään kroonillista hedelmättömyyttä vastaan ja
joka siis hankki ja tappoi lapsia aina kauppatuttavansa toivomuksen
mukaan. Tämä häveliäs rouva, joka ei tahtonut antaa edes lääkärinsä
tarkastaa itseään, kävi nyt puoskarien klinikoissa, pyysi ehtimiseen
tarkastamaan itseään, ja olisi riisuutunut alastomaksi vaikka keskellä
toria, jos hän olisi ollut varma siitä, että hän jollakin merkillisellä
tavalla voi tulla raskaaksi. Ja kun hän oli koettanut kaikkea,
kylpypaikkoja ja hartaudenharjoituksia ja lahjoittanut vahakynttilöitä
pyhälle neitsyeelle, ei hän vieläkään tahtonut tunnustaa itseään
voitetuksi, vaan odotti yhä itsepintaisesti ihmeen tapahtuvaksi.

Kaksi vuotta oli Constance sillä tavalla taistellut; silloin syttyi
taaskin hänessä toivo. Hän oli saanut luottamusta Sérafineltä, joka oli
lähennellyt sukulaisiaan ja oli nyt usein niin sairas, niin väsynyt ja
vanhentunut, että hän mielukkaimmin jäi toisten luokse kuin istui
yksinään kotonaan. Kun Constance oli kuullut hänen purevalla
katkeruudella kertoilevan tuon kuuluisan kirurgin Gauden leikkauksista,
oli hän tullut ajatelleeksi, että mies, joka voi tehdä sellaisia
ihmetöitä, kun on kysymyksessä lapsen syntymisen estäminen, voi myöskin
taikasormillaan saada lapset syntymään. Miksi ei hän voisi kysyä Gauden
neuvoa? Mutta kun hän pyysi Sérafineä mukaansa tuon suuren leikkelijän
luokse, kieltäytyi tämä vihaisesti ja sanoi, että hän repisi silmät
tuolta naisten turmelijalta, jos hän vaan vielä kerrankin näkisi hänen.
Constance näytti luopuvan ajatuksestaan, mutta hän odotti ainoastaan,
että saisi rohkeutta panna omin voimin tuumansa täytäntöön.

Eräänä päivänä, kun Sérafine tuli Beauchênelta, kohtasi hän Mathieun ja
pyysi tätä tulemaan kanssaan kotiinsa. Hän tunsi tarvetta ripittää
itsensä Mathieulle, joka kaksikymmentä vuotta sitten oli ollut hänen
ystävänsä.

"Ah, ystäväni, minä en enään kuulu eläväin ihmisten joukkoon, suokaa
anteeksi, että minä olen näin menehtynyt", sanoi hän viedessään Mathieun
asuntoonsa Marignankadun varrella, jossa muinoin oli vallinnut niin
ylellinen loisteliaisuus.

Mathieu hämmästyi. Sérafine ei nähtävästi ottanut täällä enään vastaan
salaperäisiä vieraitaan, joita varten koko asunto näytti olleen
sisustettu. Kaikkialla oli pölyä ja kylmää; se oli kuin kuoleman
asuinsija.

"Istukaa, mihin teitä haluttaa", jatkoi Sérafine. "Minulla ei ole enään
kotia, minun elämäni kuluu täällä taistelussa katumusta ja katkeruutta
vastaan."

Hän riisui hattunsa, käsineensä ja huntunsa. Mathieu ihan kauhistui
katsellessaan häntä läheltä. Hän muisti Sérafinen muutamia vuosia
sitten, viidenneljättä vuotiaana, punatukkaisena, ylpeänä kaunottarena,
jolla oli korkea vartalo, hiukset kuin päivänpaiste, kaula ja rinta
loistavan valkeat. Mitenkä oli mahdollista, että hän oli voinut vanheta
noin nopeasti, hänhän oli pelkkä luuranko siitä kauniista naisesta,
jonka Mathieu oli tuntenut. Hän oli nyt satavuotias.

"Niin, te katselette minua, te ette voi uskoa tätä. Minä itsekin pelkään
itseäni, kun katson kuvaani peilistä. Sentähden olenkin minä peittänyt
kaikki peilit täällä, minua pöyristyttää ajatellessanikin näkeväni oman
haamuni."

Mathieu oli istunut matalalle tuolille, ja Sérafine tuli istumaan hänen
viereensä sekä otti ystävällisesti Mathieun kädet laihain sormiensa
väliin.

"Nythän te ette pelänne, että minä aikoisin vietellä teitä? Minä olen
liiaksi vanha, ja nyt voin minä kertoa teille kaikki. Niin, tehän
tunnette minun elämäkertani. Minä en ollut syntynyt äidiksi enkä
vaimoksi. Minä en koskaan surrut miestäni, hän oli hullu ja vaarallinen
ihminen. Tultuani leskeksi oli minulla oikeus elää, miten minua halutti,
eikö niin? Minua ei voida syyttää mistään julkisen pahennuksen aikaan
saamisesta, minä olen säilyttänyt arvoni, minä olen tehnyt, mitä minua
on haluttanut, sulettujen ovien takana. Kaunis nainen, joka nauttii
täysin siemauksin rakkautta, sellainen minä olen tahtonut olla, siihen
päämäärään pyrin kaikin voimin ja siihen tähtäsivät kaikki polttavat
himoni. Ja minä valehtelin teille silloin kuin sanoin olevani sairas
voidakseni jollakin tavalla selittää syyn leikkaukseen, jota minä olin
alistuvaisesti odottavinani. Muuten ette te antanut minun pettää
itseänne, se näkyi selvästi. Niin, minä tunnustan, että minä tyydytin
hullun haluni saada itse määrätä huvitukseni, rakastaa milloin ja kuinka
paljon hyvänsä tahdoin ilman että tyhmä pelko lapsen synnyttämisestä
olisi minua estänyt. Ja minä annoin leikata itseni tullakseni
erillaiseksi kuin muut ihmiset, sellaiseksi, joka ei ole luonnon laeista
riippuvainen, yläpuolella muita olevaksi, jumalattareksi, joka on lakien
ulkopuolella. Ja vaikka minä olen tullut turmelluksi, tekisin saman
tempun vielä huomennakin, minä en voisi vastustaa himoani saada vielä
kerran esteettömästi nauttia täysin siemauksin."

Tämän yliluonnollisen huudahduksen päästettyään ojentautui hän ylpeästi
tuolillaan. Hän kertoi nyt riemuhetkistään leikkauksen jälkeen, jolloin
kaikki hänen intohimonsa olivat kiihtyneet, tulleet kymmenkertaisiksi.
Luonto oli voitettu, hän voi vaaratta käyttää kuinka monta rakastajaa
tahansa. Sitten oli rappeutuminen alkanut hitaasti, ennenaikainen
vanhuus, jonka oireet tulivat näkyviin yksi kerrallaan. Hän ei enään
ollut nainen, ja näytti siltä, että samalla kertaa kuin hän oli
menettänyt sukupuolensa, oli hän myöskin menettänyt suloutensa naisena.
Koska hän ei enään voinut olla puolisona eikä äitinä, ei hän tarvinnut
puolisojen ja äitien valloittavaa kauneuttakaan. Hänen hiuksensa
putoilivat pois, hänen hampaansa tulivat keltasiksi ja irtaantuivat. Hän
tuli myös yhä likinäköisemmäksi ja tunsi sietämätöntä, melkein alituista
suhinaa korvissaan. Mutta ennen kaikkea kauhistutti häntä tuo ennen
kuulumaton laihtuminen: hän kuihtui, muuttui luuksi ja nahaksi, hänen
keltainen, ryppyinen ihonsa oli kova ja karkea kuin perkamentti.

"Ah, tässä, mikä näkyy, ei ole kaikki, ystäväni ... katsokaa tänne!"

Ja molemmilla käsillään aukasi hän leninkinsä. Kaula ja rinta tulivat
paljaiksi, siinä oli rauniot hänen turmeltuneesta kauneudestaan, joka
muinoin oli ollut niin huikaiseva, niin tuoksuava ja lämmin, ja nyt
kurttuinen, kuiva kuin liiaksi kypsynyt hedelmä, joka putoaa puusta ja
turmeltuu. Hän oli ainaiseksi mahdoton rakkauteen. Ja hänen molemmat
kätensä vapisivat häpeästä ja kiukusta, kun hän taas pani kiinni
leninkiään peittääkseen ennenaikuisen vanhuutensa kuin häpeällisen
mätähaavan.

"Niin, ystäväni, mitä minä nyt teen? Minä en edes voi käyttää käsiäni,
enkä tiedä mitä tekisin. Minulla on vaan yksi halu, halu saada nukkua
aina, ilman unennäköjä. Mutta heti kun nukun, näen mitä kauheimpia unia.
Minä kulutan päiväni niinkuin yönikin muuttelemalla tuolilta tuolille,
ainaisessa vihan vimmassa, joka tekee elämäni sietämättömäksi. Eikä
tässä vielä ole kaikki. Vanhuuteni, ruumiini raukenemisen, sen minä
kyllä voisin kestää. Jos tuo Gaude olisi ainoastaan edistänyt ryppyjen
saantia, voisin minä antaa hänelle anteeksi ja lohduttaa itseäni sillä,
että kaikesta täytyy maksaa. Mutta se tekee minun hulluksi, että hän on
tappanut himoni, ainoan, mikä antoi elämälleni jotakin arvoa. Siinä on
tapahtunut rikos, ja se on hirmuisempaa kuin kaikki kidutukset."

Sérafine oli noussut ylös ja käveli Mathieun edessä puhuen yhä
rohkeammin, sellaisen kärsimyksen raatelemana, että hänen hävytön
rippinsä tuntui melkein villiltä suuruudelta. Kaikessa tässä piilevä
julma pilkka, pilkatun luonnon kosto, ajatus että hän oli murhannut
nautinnon antaessaan leikellä naista, täytti hänen silmittömällä
raivolla. Hän, hillitsemätön rakkauden bacchantinna, jolla ei ollut
omaatuntoa eikä siveyttä, tällainenkö olisi hänen loppunsa? Hän oli
kuulevinaan äänen, joka huusi hänelle: "Ei lapsia, mutta ei myöskään
aistillista nautintoa!" Ja tätä menetettyä autuutta rukoilee hän nyt
ikuisiksi ajoiksi laihtuneena olentona, joka kävelee tyytymättömänä
edestakaisin tässä pienessä salongissa, jossa hän ennen on tyhjentänyt
pohjaan kuohuvia nautinnon maljoja.

Hän pysähtyi äkkiä Mathieun eteen.

"Minä menetän lopulta järkeni. Väitetään, että meitä on Pariisissa
enemmän kuin kaksikymmentä tuhatta leikattua naista. Kaunis joukko! Minä
toivoisin tuntevani heidät kaikki, niin silloin ottasin minä heidät
mukaani Gauden luokse, ja siitä syntyisi hauska keskustelu!"

Sitten vaipui hän taaskin sohvaan Mathieun viereen.

"Oh, sitä Gaudea! Olenko minä kertonut teille, että Constance on
pyytänyt minua tulemaan mukanaan hänen luokseen siinä toivossa, että
Gaude saisi hänen synnyttämään lapsen? Constance parka, hän on
varmaankin yhtä hullu kuin minäkin, sillä niin hurjasti pitää hän kiinni
siitä ajatuksesta, että hänen pitää saada toinen poika Mauricen sijaan.
Hän on puhunut salaisuuksiaan minulle, hän kertoo minulle ennen
kuulumattomia asioita, minä en koskaan ole ollut hurjemmissa
seikkailuissa Pariisissa kuin hän, en edes hulluimpana aikanani. Äidiksi
tulemisen himon täytyy todellakin olla yhtä voimakas ja kuluttava kuin
tuo toinenkin himo, minun himoni. Mutta joka tapauksessa minä kärsin
enemmän. Lapsi! Se voidaan aina korvata, otettakoon pieni koira. Mutta
ilman ruumiin tarpeitten tyydyttämistä ei voi elää. Se olen minä, joka
kärsin pahimpia tuskia, minun kärsimykseni ovat ainoat, jotka todellakin
_ovat_ jotakin!"

Hän purskahti itkuun. Mathieu tarttui hänen käsiinsä ja koetti lohduttaa
häntä. Mutta hän oli itse liikutettu, sillä hän ei ollut koskaan ennen
kuullut hätähuutoa, joka olisi tullut niin sydämen syvyydestä. Häntä
pöyristytti katsellessaan tätä epätoivoista olentoa, joka oli tahtonut
tulla hedelmättömäksi ja jonka elämä oli sen kautta turmeltunut.

He olivat vielä syventyneinä keskusteluunsa, kun saapui odottamaton
vieras. Se oli Constance, joka tuli suoraan Gauden luota. Hänellä ei
koskaan ollut tapana näyttäytyä Marignankadun varrella tähän aikaan
päivästä. Mutta kirurgin sanat olivat sattuneet hänen sydämeensä, ja kun
hän tuli ulos hänen luotaan tunsi hän sellaista tarvetta sydämensä
keventämiseen, että hän oli melkein mieletönnä kiirehtinyt tänne.

Jo oven suussa huudahti hän Mathieun läsnä oloa ihmettelemättä:

"Ah, rakas ystäväni, minä pelkäsin ett'en tapaa sinua. Tiedätkö, mitä
hän sanoi minulle tuo sinun Gaudesi? 'Minulla ei ole varastossa lapsia.'
Ja sitten se viheliäinen vielä nauroi!"

"Senhän minä sanoin sinulle jo edeltäpäin", keskeytti Sérafine. "Hän on
tehnyt sinusta pilkkaa, siitä minä olen varma. Lapsia varastossa ... no
eipä todellakaan ... hänen toimenaanhan on niitten tappaminen!"

Constance oli vaipunut sohvaan samalle paikalle, jonka hänen kälynsä oli
jättänyt. Hän kertoi nyt koko käyntinsä Gauden luona, sanoi, että hän
lopulta oli kuitenkin saanut Gauden tarkastamaan itseään. Ja hänen
epätoivonsa oli tullut äärettömän suureksi, kun Gaude oli hyvin raa'asti
sanonut, ett'ei hän koskaan voi saada lasta. Hän oli siis tuomittu.
Puoskarit voivat siis ainoastaan viekotella häneltä rahaa ja ajaa hänen
päänsä täyteen valheita.

"Kun minä tulin ulos hänen luotansa", jatkoi Constance, "luulin minä
pyörtyväni. Mutta hän teki joka tapauksessa oikein sanomalla minulle
puhtaan totuuden. Nyt minä tiedän, mitä minun pitää tekemän; kaikki on
mennyttä, ainaiseksi mennyttä!"

Ja nyt oli hänen vuoronsa itkeä. Hän itki menetettyä äidiniloaan samassa
paikassa, jossa Sérafine oli itkenyt menetettyä nautintoaan, ja Mathieu
näki heidän lepäävän toistensa sylissä, häveliään porvarinaisen ja
porton, äidin ja rakastajattaren, saman epätoivon valtaamina.

Kun Constance jätti kälynsä pyysi hän saada nojata Mathieun käsivarteen.
Hän oli lähettänyt vaununsa kotiin, hänen oli vaikea hengittää, ja hän
tahtoi mieluimmin kävellä. Mathieu ymmärsi heti, missä salaisessa
tarkoituksessa Constance oli pyytänyt hänen seuraansa.

"Rakas Mathieuni", sanoi hän äkkiä, kun he olivat tulleet autiolle
sivukadulle, "antakaa anteeksi, että minä palaan takaisin erääseen
ikävään asiaan, mutta minä kärsin liian paljon, tämä viimeinen isku oli
minulle kuin surmanisku. Minun mieheni lasta, sitä lasta, joka hänellä
oli tuon tytön kanssa, en minä voi olla ajattelematta. Tahdotteko te
tehdä minulle suuren palveluksen? Ruvetkaa tiedustelemaan häntä,
hankkikaa tieto, elääkö lapsi, vai onko hän kuollut. Kun minä saan sen
tietää, luulen rauhoittuvani."

Mathieu aikoi vastata, että vaikka tämä lapsi löytyisikin, ei se
kuitenkaan voisi korvata sitä lasta, jota Constance ei voinut synnyttää
ja joka seikka saattoi hänet epätoivoon. Mathieu ymmärsi, mitenkä
Constance kärsi siitä, että Blaise oli ottanut Mauricen paikan
liikkeessä, ja varsinkin nyt, kun Beauchêne taaskin oli alkanut elää
siveetöntä elämäänsä ja antoi päivä päivältä yhä suuremman vallan
Blaiselle. Ja tämä nuori aviopari oli vielä hedelmällinen, Charlotte oli
äsken saanut toisen lapsen, pojan, ja tässä oli siis valloittavan
hedelmällisyyden uusi pesäpaikka, ja se uhkasi nyt sitäkin enemmän, kun
Constance itse oli hedelmätön, kun hän ei koskaan voinut saada
perillistä, kruununprinssiä, joka sulkisi tien vierailta valloittajilta!
Käsittämättä tarkalleen Constancen tunteita arveli Mathieu, että tämä
tahtoo tutkia häntä, nähdä, oliko Mathieu poikansa Blaisen selän takana
johtamassa salaliittoa. Jos niin olisi ollut laita, olisi Mathieu ehkä
tullut levottomaksi ja kieltäytynyt tiedusteluista. Tämä seikka sai
hänen tekemään päätöksensä.

"Minä olen teidän palveluksessanne, jos te toivotte voivanne saada
hieman rauhaa näistä tiedusteluista. Ja jos poika elää, niin tuonko minä
hänen teidän luoksenne?"

"Ei, ei, sitä minä en tahdo!"

Sitten lisäsi hän avuttomalla äänellä:

"Minä en itsekään tiedä, mitä tahdon ... minä kärsin niin, että
tahtoisin kuolla."

Constancella ei todellakaan ollut mitään määrättyä suunnitelmaa.
Ajatteliko hän poikaa mahdollisesti perijäksi? Menisikö hän vihassaan
vierasta valloittajaa vastaan niin pitkälle, että hän ottaisi äpärän
siipiensä suojaan? Jos lapsi ei ollutkaan hänen oma poikansa, niin
olihan hän hänen miehensä poika. Ajatus, että valtakunta on
pelastettava, tehdas annettava oikeutetulle perilliselle, antoi hänelle
ehkä voimia asettua ennakkoluulojen ja taikauskon yläpuolelle. Mutta
vielä oli kaikki hänen mietteensä hajanaisia, hänessä asui sellaisen
äidin halu, jolta on viety oma lapsi ja joka tahtoo anastaa sen sijaan
vieraan lapsen.

"Kerronko minä Beauchênelle tiedusteluistani?" kysyi Mathieu.

"Tehkää miten tahdotte. Mutta kyllä se sittenkin olisi parasta."

Samana iltana rikkoi Constance välinsä miehensä kanssa. Hän ajoi
miehensä makuuhuoneesta. Koska hän näki miehensä kykenemättömäksi
johtamaan liikettä eikä enään odottanut saavansa lasta hänen kanssaan,
olisi hän voinut sylkeä hänelle vasten kasvoja kaiken sen halveksumisen,
kaiken sen inhon, jota hän vuosikaudet oli tuntenut hänen hyväilyistään.
Ajatus päästä vapaaksi tuosta miehestä, ajatus, että tuo mies ei koskaan
enään saisi koskea häneen, oli niin voimakas, että Constance soi
itselleen hetken kostonhimoista nautintoa sanomalla miehelleen, mitenkä
inhoittavalta tämä aina oli tuntunut hurjasteluista tuomine hajuineen.
Ja Beauchêne pelästyi, hän vietti yönsä poissa kotoa, sillä niin
pelottavalta tuntui hänestä Constance, tuo hento, mustaihoinen olento
huutaissaan, että hän ei enään huoli miehestään, että tämä sai
mielellään palata takaisin likaansa, pysyä siellä niin kauvan kuin
halutti, hukuttaa itsensä tuohon likaisuuteen. Siinä oli taas
välttämätön, loogillinen seuraus heidän avioliitossa käyttämistään
ehkäisykeinoista: mies koettaa tyydyttää himojaan kodin ulkopuolella,
hänen järkensä ja työkykynsä heikkonee vähitellen, ja hän vaipuu
raakoihin nautintoihin; ainoan pojan kuoleman jälkeen katkeavat kaikki
kotielämän siteet, äiti on hedelmätön, hän ajaa pois miehensä, jonka
loppu on henkinen ja ruumiillinen rappeutuminen. Mutta elämä kulkee
säännöllistä uraansa.




II


Kun Mathieu tahtoi alkaa salaiset tiedustelunsa, oli hänen ensimäinen
ajatuksensa -- ennenkuin hän kysyi Beauchênenkaan mieltä -- mennä heti
tiedustelemaan löytölasten kodista. Jos lapsi oli kuollut, niinkuin hän
luuli, niin asia päättyisi siihen. Onneksi muisti hän pienimmätkin
yksityisseikat, lapsen nimen Alexandre Honoré, päivän, jolloin poika
vietiin löytölastenkotiin, ja kaikki muut pikkuseikat sinä päivänä,
jolloin hän oli kuletellut Couteauskaa vaunuissaan. Kun laitoksen
johtaja oli ottanut hänen vastaan ja hän oli maininnut tiedustelujensa
tarkoituksen, sai hän ihmeekseen heti selvän ja varman vastauksen:
Alexandre Honoré, joka oli annettu hoidettavaksi vaimo Loiseaun luokse
Rougemontiin, oli ollut samassa paikassa, kunnes täytti kaksitoista
vuotta, ja oli kolme vuotta sitten annettu oppiin vaunujentekijä
Montoirin luokse Saint-Pierressä, eräässä läheisessä kylässä. Poika siis
eli, hän oli nyt viidentoista vuotias; siinä kaikki, Mathieu ei voinut
saada lähempiä tietoja hänen terveydestään eikä luonteestaan.

Kun Mathieu tuli kadulle, muisti hän Couteauskan sanoneen kuulleensa
eräältä hoitajattarelta, että lapsi lähetetään Rougemontiin. Mathieu oli
aina ajatellut ottaneensa osaa niin monen äskensyntyneen kohtaloihin ja
luuli olevansa pienten pariisilaislasten hautausmaalla. Sentähden
hämmästyikin hän suuresti kuulleensa Alexandre Honorén pelastuneen
murhaajain käsistä, ja sentähden tuli hän samalla levottomaksi peläten
jotakin pahempaa onnettomuutta. Mutta koska lapsi eli ja hän tiesi,
missä se oli, alkoi hän epäröidä ja piti tarpeellisena ilmoittaa
Beauchênelle asiasta, ennenkuin menee tiedusteluissaan pitemmälle. Tämä
olikin arka asia, hänen mielestään ei ollut sopivata toimia lapsen isän
tietämättä.

Ennenkuin hän meni kotiinsa Chanteblediin lähti hän konetehtaasen, jossa
hänellä olikin onni tavata isäntä, jonka Blaisen poissa olon takia
täytyi olla kirjoituspöytänsä ääressä. Hän oli siis huonolla tuulella,
haukotteli ja ähkyi sekä oli melkein puolinukuksissa. Kello löi kolme,
mutta hän väitti, ett'ei hän voi sulattaa ruokaa, koska ei päässyt
aamiaisen jälkeen kävelemään. Asian laita oli oikeastaan siten, että hän
välien säryttyä vaimonsa kanssa oli kaiket iltapäivät erään kahvilatytön
seurassa, jolle hän oli vuokrannut asunnon.

"Niin", huokasi hän venytellen itseään, "minun vereni on sakeata. Minun
täytyy liikkua, muuten minä kuolen."

Mutta kun Mathieu sanoi käyntinsä tarkoituksen, silloin hän heräsi.
Ensin ei hän tosin ymmärtänyt mitään, sillä asia tuntui hänestä niin
omituiselta ja tyhmältä.

"Mitä te sanotte? Onko minun vaimoni puhunut teille tuosta pojasta? Onko
hän saanut sellaisen ajatuksen päähänsä, että poikaa pitäisi etsiä?"

Hänen paksut, verekkäät kasvonsa tulivat veltoiksi, hän oli niin
kiukkuinen, että änkytti puhuessaan. Mutta kun hän sai kuulla, että
Constance oli antanut Mathieulle varman ja määrätyn tehtävän, silloin
tapahtui räjähdys.

"Vaimoni on hullu! Hän on tukkihullu, sanon minä! Onko koskaan ennen
kuultu puhuttavankaan tuollaisesta päähänpistosta? Joka päivä minua
kiusataan uudella hulluudella!"

Mathieu lopetti hyvin tyynesti puheensa.

"Minä tulen nyt löytölastenkodista, jossa sain tietää, että poika elää.
Minulla on hänen osoitteensa. Mitä minä nyt teen?"

Mutta nyt oli mitta täysi. Beauchêne oli aivan vimmoissaan, hän teki
liikkeitä nyrkeillään.

"No, tämäpä on hauskaa! Mikä tuhannen vietävä on hänen tarkoituksensa,
kun hän tuolla lapsella kiusaa minua? Poikahan ei ole hänen, niin eikö
hän voi antaa minun ja pojan olla rauhassa? Minun lasteni kanssa ei
muilla kuin minulla ole mitään tekemistä. Ja sitten minä kysyn, onko se
sopivaista, että vaimoni antaa teidän juosta minun lapsieni perässä?
Ettehän te vaan aijo viedä poikaa vaimoni luokse, toivon minä? Mitä me
tekisimme tuolla talonpoikaispojalla, jossa on ehkä kaikki paheet?
Voitteko te kuvitella mielessännekään häntä meidän kodissamme? Vaimoni
on hullu, sanon minä, rutihullu!"

Ja hän alkoi vimmoissaan kävellä edestakaisin. Sitten seisahtui hän
äkkiä.

"Rakas ystäväni, tehkää minulle se palvelus, että sanotte vaimolleni
pojan kuolleen."

Mutta nyt hän kalpeni ja astui askeleen taaksepäin. Constance seisoi
oven luona ja oli kuullut kaikki. Jonkun aikaa oli Constance jo tuolla
tavalla kävellyt hiljalleen konttoorihuoneustoissa, ilmaantui äkkiä
milloin missäkin, aivankuin olisi pitänyt salaista tarkastusta. Hän
seisoi hetken äänetönnä, sitten kysyi hän edes katsomattakaan mieheensä:

"Hän elää, eikö niin?"

Mathieu ei voinut sanoa muuta kuin totuuden. Hän vastasi pään
nyökähdyksellä. Beauchêne teki epätoivoissaan viimeisen ponnistuksensa.

"Kas niin, rakas ystävä, ole nyt järkevä. Minä sanoin juuri äsken,
ett'emme edes tiedä, millainen tuo poika onkaan. Ethän sinä tahtone
ainoastaan huvin vuoksi turmella koko elämäämme."

Mutta Constance oli järkähtämättömän kylmä ja katseli miestään ankarin
silmäyksin. Sitten käänsi hän selkänsä miehelleen ja pyysi saada tietää
pojan sekä vaunujentekijän ja kylän nimen.

"Siis Alexandre Honoré, vaunujentekijä Montoirin luona Saint-Pierressä
lähellä Rougemontia. No hyvä, ystäväni, tehkää minulle se palvelus, että
jatkatte tiedustelujanne, hankkikaa minulle luotettavat tiedot pojan
tavoista ja luonteesta. Olkaa varovainen, älkää mainitko nimiä. Minä
kiitän jo etukäteen teitä siitä, mitä teette hyväkseni!"

Ja hän meni pitemmittä selityksittä matkaansa, mainitsematta edes
miehelleen suunnitelmistaan; ehkä ei hän vielä itsekään ollut niistä
selvillä. Beauchêne oli tyyntynyt vaimonsa musertavan halveksumisen
edessä. Minkätähden häiritsisi hän itsekästä nautintoelämäänsä
koettelemalla vastustaa hullumaista vaimoaan? Hänenhän tarvitsi vaan
ottaa hattunsa ja lähteä tavallisiin huvituksiinsa. Hän kohotti
olkapäitään.

"No niin, etsiköön hän vaan pojan, sellaista tyhmyyttä en minä ainakaan
olisi tehnyt. Totelkaa häntä, rakas ystäväni, jatkakaa tiedustelujanne,
tehkää hänelle mieliksi. Ehkä minä saan sitten olla rauhassa. Minä olen
todellakin saanut tarpeekseni ... hyvästi! Minä menen matkaani."

Mathieun ensi ajatus oli nyt kääntyä Couteauskan puoleen, jos hän vaan
voisi löytää tuon vaimon. Vaikeneminen kuului Couteauskan ammattiin, kun
hänelle maksoi, vaikeni hän. Jo seuraavana päivänä aikoi hän mennä
kuulustelemaan rouva Bourdieun luokse; mutta sitten tuli hän
ajatelleeksi toista tietä, joka hänestä tuntui varmemmalta. Siitä asti
kuin hän oli ostanut Chantebledin kokonaisuudessaan, ei hän ollut nähnyt
pitkiin aikoihin Séguinejä, mutta nyt oli hän erityisistä syistä taas
solminut siteet heidän kanssaan, ja ihmeekseen oli hän Valentinen luona
nähnyt ennen eroitetun kamarineidin Célesten, joka muutamia kuukausia
sitten oli päässyt armoihin. Hän päätti nyt Célesten kautta kääntyä
suoraan Couteauskan puoleen.

Onnellinen kohtalo oli taas solminut välit Séguinien ja Fromentein
välillä. Ambroise, joka oli syntynyt kaksosten jälkeen ja oli pian
yhdenkolmatta vuotias, oli kouluopintojensa jälkeen kahdeksantoista
vuotiaana saanut paikan Séguinin sedän Thomas du Hordelin luona, joka
oli Pariisin rikkaimpia tukkukauppiaita. Tämä vanha mies, joka vielä
nuoruuden innolla hoiti liikettään, oli alkanut suuresti pitää
erinomaisen lahjakkaasta Ambroisesta, jolla oli oikea liikemiehen äly.
Ukolla oli ollut ainoastaan kaksi tytärtä, joista toinen oli kuollut
aikaiseen, ja toinen oli joutunut naimisiin erään hullumaisen miehen
kanssa, joka ampui luodin otsaansa ja jätti jälkeensä lesken, myöskin
mielenvikaisena. Tämä selittää sen hellän, isällisen huolen, jota Du
Hordel piti Ambroisesta, tuosta ihmelapsesta, kauniimmasta Fromentin
lapsista, nuorukaisesta, jolla oli valkea iho, suuret, mustat silmät,
tummat, luonnostaan kiharat hiukset ja täydellisesti komea vartalo.
Mutta ennen kaikkea viehätti häntä tuon nuoren miehen yritteliäisyys,
se, että hän kuin leikillä vaan puhui neljää eri kieltä, näköjään aivan
suunnaton kyky, jolla hän joskus oli johtava kauppahuonetta, joka olisi
tekemisissä kaikkein viiden maanosan kanssa. Aivan nuorena oli Ambroise
jo sisarustensa joukossa ollut rohkein, vastustamattomin valloittaja.
Toiset olivat ehkä parempia kuin hän, mutta hän oli kaikkivaltias. Hänen
sydämellinen rakkautensa ja neronsa oli muutamain kuukausien kuluessa
valloittanut vanhan Du Hordelinkin, aivan kuin hän vastaisuudessa tulisi
valloittamaan kaikki, jotka hän luulisi tarvitsevan edistystään varten.
Hänen voimansa oli toiminnassa, keveässä suloudessa ja lujassa
työkyvyssään.

Samaan aikaan lähentelivät Séguin ja hänen setänsä toisiaan. Setä ei
ollut kertaakaan tullut veljenpoikansa kotiin Antinkadun varrella siitä
asti kuin elämä siellä oli käynyt niin eripuraiseksi. Muuten oli tämä
näennäinen ystävyys seurauksena eräästä häpeällisestä asiasta, joka
kuitenkin saatiin salatuksi. Velkaisena ja Noran hylkäämänä, joka
vainusi vararikkoa, oli Séguin joutunut vielä ahnaampien porttojen
käsiin, ja hän oli vihdoin kilpa-ajoissa tehnyt sen epähienon teon, jota
kunnialliset ihmiset kutsuvat varkaudeksi. Du Hordel, jolle asiasta
ilmoitettiin, sekaantui heti siihen ja maksoi hirmuista häväistystä
välttääkseen, ja häneen vaikutti siihen määrään veljenpoikansa muinoin
niin varakkaassa talossa vallitseva sekasorto, että hänelle tuli ankarat
omantunnon vaivat; hän tunsi itsensä hieman vastuunalaiseksi siitä, mitä
siellä oli tapahtunut, siitä syystä, että itsekkäisyydessään ja jott'ei
hänen rauhansa tulisi häirityksi, oli päättänyt pysyä sieltä poissa.
Mutta erittäinkin oli Andrée, hurmaava, lähes kahdeksantoista vuotias
tyttö valloittanut väkirynnäköllä hänen sydämensä; yksistään Andrée
olisi voinut pitää hänet siellä, sillä siihen määrin tuli hän
murheelliseksi nähdessään miten tätä tyttöä lyötiin laimiin. Isä eli
enimmäkseen kodin ulkopuolella. Äiti, Valentine, oli äskettäin saanut
kärsiä paljon, sillä lopullinen välien rikkoutuminen Santerren kanssa,
joka oli kyllästynyt avioliiton ikävyyksiin saamatta nauttia sen etuja
ja joka nyt oli mennyt naimisiin vanhan, hyvin rikkaan naisen kanssa.
Tämä oli luonnollinen seuraus tuon viekkaan naisten valloittajan ja
pessimistin tavoista, hänen, joka teki kultaa ihmisten tyhmyydestä.
Valentine, joka oli neljänkymmenen kolmen vuotias ja pelkäsi, ett'ei
häntä enään kukaan rakastaisi, oli tullut vieläkin uskonnollisemmaksi ja
hän näytti melkein heti löytäneen lohdutuksen hiljaisten, uskonnollisten
miesten seurassa. Nyt oli hänkin koko päivät poissa, hänen sanottiin
olevan vanhan kreivi de Navarèden uskollinen auttaja, ja kreivi oli
katolilaisuutta levittävän yhdistyksen puheenjohtajana. Gaston, joka
kolme kuukautta sitten oli päässyt Saint-Cyristä, oli nyt korkeammassa
sotilaskoulussa Fointainebleaussa, ja hän oli siihen määrään innostunut
sotilasuraan, että hän jo puheli jäämisestään poikamieheksi, koska
upseerilla ei muka saa olla muunlaista rakkautta eikä muunlaista
puolisoa kuin miekkansa. Lucie oli vihdoinkin yhdeksäntoista vuotiaana
muuttanut erääseen ursuliittein luostariin, jossa hän ottaisi nunnan
hunnun ihastuneena siitä, että saa uhrata Jumalalle ruumiinsa ja elää
hedelmättömänä sekä sukupuolettomana. Ja tässä suuressa, tyhjässä
talossa, jonka isä, äiti, veli ja sisar olivat jättäneet ei ollut
jälellä muita kuin lempeä ja rakastettava Andrée, ja hän oli niin
yksinään ja niin onneton perheolojen tähden, että setä Du Hordel oli
säälivässä hellyydessään saanut päähänsä ajatuksen naittaa hänen ja
Ambroisen.

Célesten paluu kiirehti vaan asiaa. Kahdeksan vuotta oli kulunut siitä
kuin Valentinen oli täytynyt eroittaa tämän kolmannen kerran raskaana
olevan kamarineitinsä, jonka nyt ei onnistunut salata ruumiinsa muotoa.
Näinä kahdeksana vuotena oli Céleste koetellut kaikenlaisia epäiltäviä
ammatteja, joista hän ei puhellut. Muun muassa oli hän kerran ollut
erään bordellin johtajattarena, jota hän piti yhdessä Couteauskan
kanssa, joka imettäjäinsä keralla toi sinne nuoria, kauniita ja
alistuvia talonpoikaistyttöjä Normandiasta. Mutta kun tämä liike oli
vetänyt puoleensa poliisin huomion, oli Célesten täytynyt hypätä ulos
ikkunasta ja paeta. Sitten oli hänen elämässään puolentoista vuoden
aukko, jonka hän näytti viettäneen täydellisessä salaisuudessa. Vihdoin
löydettiin hän Rougemontista sairaana ja köyhänä; hän meni
vaivaishuoneesen voidakseen elää, mutta parani vähitellen ja pääsi
taaskin arvoon kirkkoherran avulla; kirkkoherran oli Céleste
valloittanut erinomaisella jumalaapelkääväisyydellään. Siellä hän
luultavasti laati suunnitelmansa päästä takaisin Séguinin palvelukseen;
ehkä oli hän saanut tietää, mitä Séguinin perheessä tapahtui,
Couteauskan kautta, joka yhä seurusteli rouva Menouxin kanssa,
puotirouvan, joka asui läheisyydessä. Seuraavana päivänä kuin Valentinen
ja Santerren välit olivat rikkoontuneet, oli Valentine vihansa vimmassa
ajanut pois kaikki palvelijansa, ja silloin tuli hänen luokseen
Céleste, joka nyt näytti niin katuvaiselta ja vakavalta, että se
vaikutti suuresti Valentineen. Kun Valentine muistutti hänelle
harha-askeleestaan, vakuutti hän itkien, että hän ei koskaan enään siten
tee, sillä hän kävi nykyään ripillä ja herranehtoollisella, ja
Rougemontin kirkkoherra oli antanut hänelle todistuksen suuresta
hurskaudesta ja siveellisistä tavoista. Tämä todistus vaikutti
Valentineen, joka ymmärsi, kuinka suureksi avuksi tämä tyttö voisi olla,
sillä hän oli itse suuttunut kaikkiin taloushommiin. Céleste olikin
suunnitellut saavansa tätä tietä vallan käsiinsä. Kahden kuukauden
kuluttua oli hän saanut Lucien tekemään päätöksen luostariin
menemisestään kiihoittamalla tytön muutenkin liiallisia
hartaudenharjoituksia. Gaston näyttäytyi ainoastaan niinä päivinä,
jolloin hänellä oli vapautta, Andrée oli siis yksin kotona, ja hänen
läsnä olonsa esti vielä sitä suurta ryöstöä, josta Céleste oli
uneksinut. Kamarineidistä tuli siis se, joka innokkaimmin puuhasi neidin
avioliiton hyväksi.

Ambroise oli muuten jo valloittanut Andréen, hän, joka valloitti kaikki.
Andrée oli jo vuoden ajan tavannut Ambroisea setä Du Hordelin luona,
ennenkuin setä sai päähänsä naittaa heidät. Tyttö oli hyvin hiljainen,
pieni karitsa, joksi äitinsä häntä sanoi. Tämä kaunis, nuori mies, joka
oli niin hellä häntä kohtaan, oli aina hänen ajatuksissaan, hän oli
tytön ainoana toivona, kun hylätty asemansa häntä liian paljon rasitti.
Hän tiesi, että perhesiteet olivat katkenneet, hän tunsi elävänsä
häpeällisissä ja epäilyttävissä olosuhteissa, jotka vahingoittivat
häntä. Kun hänen setänsä oli varovaisesti kysellyt hänen mielipiteitään
Ambroisesta, oli hän heittäytynyt sedän syliin ja itkenyt kyyneleitä,
jotka paljastivat hänen tunteensa. Valentine ihmetteli alussa tuollaista
ehdotusta: Fromentin poikako? Fromentit olivat vieneet heiltä
Chantebledin, tahtoivatko he nyt vielä viedä heiltä tyttärenkin? Mutta
hän ei voinut keksiä syytä kieltoonkaan, sillä järkkyihän talon
taloudellinen perustus. Hän ei muuten ollut koskaan pitänyt
Andréestä, ja syytteli hänen imettäjäänsä Catichea, joka muka oli
talonpoikaismaidollaan tehnyt tytön omakseen. Tuo pieni, hiljainen
karitsa ei voinut olla Séguinejä. Céleste oli puolustavinaan tyttöä,
mutta ärsytti sillä sitä enemmän äitiä tytärtään vastaan ja herätti
äidissä halun päästä irti tyttärestään avioliiton avulla, niin että hän
itse voisi sitten häiritsemättä omistaa elämänsä toisiin tarkoituksiin.
Du Hordel puhui asiasta Mathieulle, joka suostui tuumaan, ja sitten oli
jälellä enään Séguinin suostumuksen hankkiminen, ennenkuin Fromentit
virallisesti pyysivät Andréen kättä pojalleen. Mutta helppoa ei ollut
tavata Séguinia sopivassa mielentilassa. Kului viikkoja, täytyi
rauhoitella Ambroisea, joka oli hyvin rakastunut ja aavisti luultavasti
sitä kuningaskuntaa, jonka tuo hellä, vaatimaton morsian oli tuopa
hiljaisuudessa mukanaan hameensa poimuissa.

Eräänä päivänä kun Mathieu kulki Antinkadun ohitse, sai hän päähänsä
mennä sisään tiedustelemaan, oliko Séguin palannut Italiasta, jonne hän
aivan odottamatta oli matkustanut. Hän kohtasi Célesten yksinään ja
päätti nyt käyttää tilaisuutta hyväkseen tiedustellakseen Couteauskaa.
Ensin puheli hän hetken muista asioista, mutta kysyi sitten Célesten
ystävätärtä; hän väitti erään tuttavansa tarvitsevan hyvää imettäjää.

"Sopii mainiosti", vastasi kamarineiti kohteliaasti, "Sophie Couteau tuo
juuri tänään kotiin rouva Menouxin lapsen. Kello on pian neljä, ja
siihen aikaan pitäisi hänen tulla. Tunnettehan te rouva Menouxin, kolmas
myymälä ensimäisellä kadulla, vasemmalla."

Hän pyysi anteeksi, ett'ei voi tulla saattamaan Mathieutä sinne.

"Minä olen yksin talossa. Herraa ei ole vielä kuulunut. Keskiviikkosin
on rouvalla johtokunnan kokous hoitolassaan, ja neiti Andrée on äsken
mennyt ulos setänsä kanssa."

Mathieu lähti kiireesti rouva Menouxin luokse. Jo kaukaa näki hän tuon
rouvan puotinsa ovella. Hän oli vuosien kuluessa yhä enemmän kutistunut,
neljänkymmenen vuotiaana näytti hän pieneltä tytöltä, niin oli hän hento
ja laihtunut. Hiljainen työinto oli aivankuin kärventänyt hänet,
kaksikymmentä vuotta oli hän uskollisesti myynyt kahdella soulla lankaa
ja kolmella soulla neuloja voimatta kuitenkaan säästää mitään, mutta
ihastuneena siitä, että voi joka kuukausi lisätä pienet ansionsa
miehensä palkkaan saadakseen hankituksi miehelleen hyvää ruokaa. Miehen
luuvalo pakoittaa luultavasti hänen erkanemaan museosta; mitenkä he
silloin voisivat elää miehen pienellä eläkkeellä, ell'ei hän jatka
kauppaansa? Ja sitten oli heillä vielä ollut onnettomuutta; heidän
ensimäinen lapsensa oli kuollut, ja toisen täytyi heidän nyt ottaa
kotiin kasvatusäidin luota. Ja nyt seisoi rouva Menoux myymälänsä ovella
tuskallisesti odotellen ja katsellen kadun kulmaan päin.

"Ei, rouva Couteau ei ole vielä tullut, mutta minä odotan hänen
saapuvaksi minä hetkenä tahansa. Olkaa hyvä ja käykää sisään..."

Mathieu ei tahtonut istua siellä olevalle ainoalle tuolille, jolloin
olisi sulkeutunut tie ostajilta. Lasiseinän takaa näkyi pimeä, pieni
huone, jossa puolisot asuivat, joka oli samalla kertaa keittiönä,
ruokasalina ja makuuhuoneena ja jonka ikkuna oli päin pientä, kosteata
pihamaata.

"Niinkuin näette, herrani, ei meillä ole juuri paljon tilaa. Mutta emme
tästä maksakaan enempää kuin kahdeksansataa frankia, ja mistähän me
voisimme saada minkäänlaista myymälää siihen hintaan? Muuten on minulla
tässä korttelissa ostajia, jotka ovat kaksikymmentä vuotta tehneet
kauppoja minun kanssani. Minä puolestani en valita, minä en ota suurta
sijaa, eikä mieheni tule kotiin, ennenkuin iltasin, ja silloin istuu hän
tuolla nojatuolissa poltellen piippuaan, niin että hänellä on jotenkin
siedettävä olo. Minä hoitelen sitten vielä häntä niin hyvin kuin voin.
Mutta lapsen kanssa tulee elämä aivan mahdottomaksi."

Ja kyyneleet tulivat hänen silmiinsä, kun hän muisti ensimäistä
poikaansa Pierreä.

"Siitä on nyt kymmenen vuotta. Minä olen vielä näkevinäni rouva Couteaun
tulevan tänne pienokaisen kanssa, niinkuin hän pian tulee toisen
lapsenikin kanssa. He olivat paljon puhuneet Rougemontin raittiista
ilmasta ja lasten terveellisestä elämästä siellä sekä minun pikku
poikani punaisista poskista, niin että minä annoin hänen jäädä sinne,
kunnes hän oli täyttänyt viisi vuotta, ja minä olin ihan epätoivossa,
kun en voinut saada häntä kotiin. Oi, miten paljon lahjoja ja rahaa minä
annoin kasvatusäidille, sitä te ette voi aavistaakaan, se oli viedä
minun häviöön. Ja parasta kaikesta oli, että minun täytyi ottaa hänen
vihdoin kotiin, ja silloin oli hän niin laiha, kalpea ja pieni niinkuin
ei hän koskaan koko elämässään olisi saanut leivän palaakaan. Kaksi
kuukautta tämän jälkeen kuoli hän minun syliini. Isä tuli sen jälkeen
sairaaksi, ja ell'emme olisi niin paljon pitäneet toisistamme, luulen
minä, että me molemmat olisimme hukuttaneet itsemme."

Hän meni taaskin myymälän oven eteen kyyneleet silmissä ja katseli
kadulle, mutta sitten tuli hän takaisin näkemättä mitään.

"Voittehan arvata, mitenkä me ihastuimme, kun minä kaksi vuotta sitten
eli täytettyäni seitsemänneljättä, sain vieläkin pojan. Me olimme
hulluina ilosta, aivankuin äsken naineet. Mutta millaista vaivaa ja
rasitusta siitä oli! Meidän täytyi lähettää hänetkin maaseudulle, sillä
täällä me emme häntä voineet pitää. Vaikka me olimme vannoneet, että
emme lähettäisi häntä Rougemontiin, mutta sitten päätimme me, että sen
paikan me tunnemme eikä hänellä olisi pahempi olo siellä kuin
muuallakaan. Minä annoin siis hänen täysihoitoon rouva Vimeuxille, minä
en tahtonut kuulla puhuttavankaan Loiseauskasta, joka oli antanut
minulle takaisin Pierreni sellaisessa tilassa. Ja kun hän tuli kolmen
vuotiaaksi, en minä tahtonut enään kuulustella kauniita sanoja ja
lupauksia, vaan tahdoin hänen takaisin kotiin, vaikka minä en oikein
tiedä, mitä hänellä täällä teen. Nyt olen minä jo tunnin odottanut
häntä, ja minä oikein pelkään, että jotakin on tapahtunut..."

Hän ei voinut jäädä myymälään, hän asettui ovelle kaula eteenpäin
ojennettuna ja silmät kohden kadunkulmaa. Äkkiä huudahti hän:

"Ah, tuolla he ovat!"

Kiirehtimättä ja happamen näköisenä tuli Couteauska sisään ja laski
nukkuvan lapsen rouva Menouxin syliin.

"Hän on oikein raskas, tuo teidän Georges", sanoi hän. "Nyt ette voi
sanoa, että saatte tämän takaisin pelkkänä luuna ja nahkana."

Ilosta vapisten oli äidin täytynyt istuutua pienokainen sylissään, hän
suuteli poikaa, tutki häntä, oli halukas näkemään, oliko lapsi terve ja
tuleeko hän elämään. Pojalla oli paksut, hieman kalpeat kasvot ja hän
näytti hyvin vahvalta. Mutta kun äiti oli riisunut häneltä vaatteet
levottomuudesta vapisevilla käsillään, tuntui hänestä, että pojalla oli
hoikat jalat ja käsivarret mutta liiaksi suuri vatsa.

"Ja siitä te olette tyytymätön!" huudahti Couteauska. "Toinen oli liian
laiha, ja tämä liian lihava. Äidit eivät ole koskaan tyytyväisiä."

Mathieu oli ensi silmäyksellä nähnyt, että tässä oli yksi niitä lapsia,
joita säästäväisyydestä ruokitaan vedellä ja leivällä tai sopalla ja
joilla luonnollisesti on huono vatsa. Hän muisti nyt kaikki, mitä hän
oli kuullut tuosta kauheasta Rougemontista, jossa huonolla hoidolla
murhattiin joukottain lapsia, avattiin ovet ja ikkunat auki, jotta
kehdoissa makaavat pienokaiset sitä pikemmin tekisivät tilaa Pariisista
tuotaville uusille lapsille. Mutta kaikki eivät kuitenkaan kuolleet, ja
tässäkin oli yksi, joka oli tullut sieltä elävänä takaisin. Mutta vaikka
ne palasivatkin elävinä, toivat useimmat kuitenkin sieltä mukanaan
kuoleman siemenen, ja siinä oli uusi hekatombiuhri yhteiskunnallisen
itsekkyyden alttarilla.

"Ei, minä en jaksa enään, minun täytyy istua", sanoi Couteauska ja
istahti kapealle penkille tiskin taakse. "Oh, millainen virka! Ja aina
me otetaan epäystävällisesti vastaan, aivankuin olisimme sydämettömiä,
rosvoavia velhoja!"

Hänkin oli kuihtunut ja hänen parkitut kasvonsa näyttivät linnunnokalta.
Hänen silmänsä olivat kuitenkin yhtä vilkkaat kuin ennenkin, mutta
niissä oli ilkeä, pahansuova ilme. Häntä ei luultavasti ollut onni
seurannut, sillä hän valitteli yhä ammattiaan, vanhempain kitsautta,
viranomaisten vaatimuksia, sitä sotaa, jota kaikkialla käytiin
imettäjäin hankkijoita vastaan. Se oli viheliäistä virkaa, ja sen, joka
vielä viidenviidettä vanhana jaksaisi olla siinä, sen täytyi olla meidän
Herramme hylkäämä, vaikka hän ei olisi saanut soutakaan säästöön.

"Vaikka minä raataisin itseni kuoliaaksi, en minä sittenkään saisi muuta
palkkaa kuin hävyttömyyksiä ja pienen maksun. Ajatelkaa, miten väärin se
on! Minä tuon teille poikanne takaisin paksuna ja hyötyisän näköisenä,
mutta ette te ole sittenkään tyytyväinen. Tästä voi todellakin ikävystyä
omantunnon vaatimusten mukaisena olemiseen."

Hänen ruikutustensa tarkoitus oli ehkä viekoitella rouva Menouxilta
mahdollisimman suurta lahjaa. Lapsi heräsi horrosunestaan ja alkoi itkeä
täyttä kurkkua. Sille annettiin vähän lämmintä maitoa. Ja kun asiat oli
selvitetty, muuttui Couteauska leppeämmäksi, sillä hän sai kymmenen
frankia juomarahoiksi.

Kun hänen piti ottaman jäähyväiset, osoitti rouva Menoux Mathieutä ja
sanoi:

"Tuo herra odottaa teitä ... hänellä on teille asiaa."

Couteauska tunsi erittäin hyvin Mathieun, vaikka hän ei ollut useaan
vuoteen nähnyt häntä. Ja hän sanoi:

"Jos herra tahtoo sanoa, mistä on kysymys, niin olen minä tykkönään
teidän palveluksessanne."

"Minä saatan teitä", sanoi Mathieu. "Saamme sitten matkalla puhua."

"Sitä parempi; minulla onkin vähän kiire."

Kun he tulivat kadulle, päätti Mathieu olla käyttämättä viekkautta.
Parasta oli sanoa asia Couteauskalle suoraan ja maksaa sitten hänelle,
jotta hän ei puhuisi siitä muille mitään. Couteauska ymmärsi jo ensi
sanoista Mathieun. Hän muisti hyvin Norinen lapsen, vaikka hän oli
tusinoittain vienyt lapsia löytölastenkotiin; mutta hän muisti nyt hyvin
erityiset yksityisseikat, että Mathieu oli kyydinnyt häntä ja asiat,
joista he olivat puhuneet. Hän oli muuten nähnyt saman lapsen viisi
päivää tämän jälkeen Rougemontissa, jonne hänen hyvä ystävänsä
sairaanhoitajatar oli vienyt sen täysihoitoon rouva Loiseaun luokse. Sen
jälkeen ei hän ollut ajatellut poikaa, hän luuli, että lapsi oli kuollut
niinkuin niin monet muutkin. Ja kun hän nyt kuuli puhuttavan
Saint-Pierren kylästä, vaunujentekijä Montoirista ja viidentoista
vuotiaasta Alexandre Honorésta, niin näytti hän aivan hämmästyneeltä.

"Ei, te erehdytte varmaankin, herrani. Minä tunnen Montoirin
Saint-Pierressä. Hänellä on todellakin luonaan eräs löytölastenkodin
lapsi, joka on samanikäinen. Mutta hän on tullut rouva Cauchoisin luota
ja hän on pitkä ja punatukkainen ja nimeltään Richard. Hän vietiin
löytölastenkotiin muutamia päiviä aikaisemmin kuin tuo toinen. Minä
tiedän, kuka hänen äitinsä on, hän on se englannitar, Amy, joka asui
rouva Bourdieun luona ja on yksi hänen päävieraitaan. Tuo punatukkainen
poika ei ole teidän Norinenne poika. Alexandre Honoré oli tumma
verinen."

"No, sitten on vaunuintekijällä toinenkin oppipoika", sanoi Mathieu.
"Minun tietoni ovat tarkat, ne ovat kotoisin virallisista lähteistä."

Couteauska antoi heti myöten.

"Mahdollista on, että Montoirilla on kaksi oppipoikaa. Hänellä on hyvä
liike, ja kun en minä ole käynyt moneen vuoteen Saint-Pierressä, en voi
mitään varmuudella sanoa. Mitä te tahdotte minun tekemään?"

Mathieu antoi hänelle toimeksi hankkia täydelliset tiedot pojasta, hänen
terveydentilastaan, käytöksestään ja onko koulun opettaja ja hänen
isäntänsä olleet aina tyytyväisiä häneen. Mutta ennen kaikkea piti
Couteauskan tiedustella näitä asioita siten, ett'ei kukaan aavista
mitään, ei poika eikä hänen tuttavansa.

"Se on hyvin helposti tehty, herrani. Minä ymmärrän varsin hyvin teitä,
ja parasta on, että minä suullisesti ilmoitan teille tiedustelujeni
tulokset, ja sen minä teen neljäntoista päivän kuluttua, jolloin taaskin
käyn Pariisissa. Jos tahdotte, niin voitte neljäntoista päivän kuluttua
tästä päivästä kello kaksi tavata minun Broquetten konttoorissa
Roquépinekadun varrella. Siellä olen minä kuin lapsi talossa, eikä
kukaan sivullinen voi meitä kuulla."

Muutaman päivän kuluttua kun Mathieu oli tervehtimässä poikaansa
Blaisea, sai Constance nähdä hänen. Hän huusi Mathieun luokseen ja teki
niin suoria kysymyksiä, että Mathieun täytyi kertoa hänelle, kuinka
pitkälle hän oli tullut niissä tiedusteluissa, jotka Constance oli hänen
toimekseen antanut. Kun hän sai tietää, että Mathieu oli päättänyt
kohdata Sophie Couteaun seuraavan viikon keskiviikkona, sanoi hän
päättävällä äänellä:

"Tulkaa noutamaan minua. Minä tahdon itse kysellä asiasta tuolta
naiselta. Minun täytyy saada tietää totuus."

Broquetten liike Roquépinekadun varrella oli viidentoista vuoden
kuluttua aivan entisensä näköinen ainoastaan sillä eroituksella, että
rouva Broquette oli kuollut ja hänen tyttärensä Hermine oli tullut hänen
sijalleen. Ensin tuntui se melkoiselta tappiolta, että liikettä
koristava kilpi, tuo majesteetillinen, vaaleanverinen rouva oli poissa,
mutta pian huomattiin, että pitkä, vähäverinen, romaaneja lukenut
Hermine, joka raukean näköisenä ja äitelän neitseellisenä oli kasvanut
noitten maitoa tihkuvien imettäjäin keskuudessa, oli kyllin arvokas
edustamaan liikettä ja herätti luottamusta. Vaikka hän jo oli
kolmenkymmenen vuotias, ei hän vieläkään ollut joutunut naimisiin;
näytti siltä kuin hän itse olisi tuntenut vastenmielisyyttä avioliittoa
kohtaan nähtyään niin paljon korkearintaisia naisia kirkuvat penikat
sylissä. Isä, herra Broquette, oli huolimatta kuudestakymmenestä
viidestä ikävuodestaan yhä vieläkin liikkeen sieluna; hän piti yllä
sisällistä poliisitarkastusta, opetti uusia imettäjiä kuin rekryyttejä,
pisti nenänsä ja sormensa kaikkialle, kulki ehtimiseen portaita ylös ja
alas.

Couteauska odotti porttikäytävässä Mathieutä. Kun hän sai nähdä
Constancen, jota hän ei tuntenut, näytti hän kummastuneelta. Kuka tuo
nainen oli, mitä hänellä oli tekemistä tämän asian suhteen? Mutta hän
sammutti kuitenkin heti sen pienen uteliaisuuden, joka oli loistanut
hänen silmistään. Ja sillä aikaa kuin Hermine istui konttoorissa ja
antoi välinpitämättömän arvokkaan näköisenä imettäjälaumansa kulkea
kahden herran ohitse, vei Couteauska molemmat vieraat ruokasaliin, joka
sattumalta oli vapaa.

"Anteeksi, herrasväkeni, täällä ei ole nurkkaakaan tyhjänä, koko talo on
täpötäynnä väkeä."

Sitten silmäili hän tarkasti terävillä silmillään Mathieutä ja
Constancea; hän katsoi edullisemmaksi odottaa, että häneltä
kysyttäisiin, koska uusi henkilö oli otettu osalliseksi salaisuuteen.

"Voitte puhua vapaasti. Oletteko tiedustellut niitä seikkoja, joita minä
pyysin teitä tiedustelemaan?"

"Olen, herrani. Olen tehnyt kaikki ja luullakseni hyvin."

"Sanokaa meille sitten tulos. Minä sanon teille vielä kerran, että te
voitte puhua vapaasti tämän naisen läsnä ollessa."

"No, minulla ei ole paljon kertomista. Te olitte aivan oikeassa,
vaunujentekijä Montoirilla Saint-Pierressä oli kaksi oppipoikaa, ja
toinen niistä oli todellakin sen kauniin vaaleanverisen naisen poika.
Hän on ollut kaksi kuukautta siellä opissa, hän oli ennen koetellut
kolmea, neljää muuta ammattia, ja sentähden en minä tuntenut häntä.
Mutta hän ei voi pysyä missään, ja nyt on hän kolme viikkoa sitten
lähtenyt sieltäkin..."

Constance ei voinut olla levottomuudesta huudahtamatta.

"Onko hän lähtenyt sieltä?"

"On, hän on mennyt karkuun, ja hän on aivan varmasti jättänyt ainiaaksi
sen paikkakunnan, sillä hän vei mukanaan kolme sataa frankia, jotka
olivat hänen isäntänsä Montoirin rahoja."

Hän lausui tämän terävällä äänellä aivankuin olisi tahtonut antaa
puukonpiston. Vaikka hän ei ymmärtänyt Constancen äkillistä kalpenemista
ja ankaraa epätoivoa, näytti se kuitenkin tuottavan hänelle julmaa
nautintoa.

"Oletteko varma, että nämät tietonne ovat tosia?" sanoi Constance. "Ne
ovat ehkä kylän juoruja."

"Kylän juorujako? Ei, kun minä otan toimittaakseni jonkun asian, teen
minä sen perusteellisesti. Minä olen puhutellut poliisia. Poliisit ovat
nuuskineet koko paikkakunnan, ja aivan varmaa on, että Alexandre Honoré
ei jättänyt osoitettaan, kun hän läksi pois nuo kolme sataa frankia
taskussaan."

Se oli salaman isku Constancelle. Tämä poika, jonka hän luuli
löytäneensä ja johonka hän perusti monet salaiset kostonsuunnitelmansa,
hän irtaantui nyt hänestä ja katosi pimeyteen. Kohtalo vainosi häntä
ankarasti; tämä oli auttamaton tappio.

"Oletteko te kääntynyt ainoastaan poliisin puoleen?" kysyi Constance
taas. "Teidän tehtävänänne oli kysyä kaikilta ihmisiltä..."

"Sen minä olen tehnytkin. Minä olen puhutellut koulunopettajaa ja toista
isäntää, jota hän myöskin on palvellut. Kaikki ovat he sanoneet minulle,
että hän ei ollut hyvä poika; koulunopettaja muistelee häntä
valehtelijana ja tappelupukarina. Ja nyt hän on myöskin varas; se vielä
puuttui. Minä en voi sanoa mitään muuta, sillä totuuttahan te tahdoitte
tietää."

Ja hän antoi kielensä luistaa nähdessään, miten tuo toinen nainen kärsi.
Ja jokainen hänen syytöksensä oli kuin puukonpisto Constancen sydämeen;
hänestä tuntui siltä kuin hänen miehensä lapsi olisi nyt, kun hän itse
oli hedelmätön, tullut hänen omaksi lihakseen ja verekseen. Lopulta ei
hän enään tahtonut kuulla enempää.

"Kiitos. Poika ei ole enään Rougemontissa, ja sitä minä juuri tahdoin
tietää."

Couteauska kääntyi nyt Mathieun puoleen; hän tahtoi antaa Mathieulle
tietoja niitten rahain edestä, joita hän oli saanut.

"Minä puhuttelin myös toista oppipoikaa, sen englannittaren pitkää,
punatukkaista poikaa Richardia, josta minä olen teille puhunut. Hän on
myöskin sellainen, että minä en tahtoisi antaa hänelle herranehtoollista
ilman rippiä. Mutta hän ei tiedä, mihin toverinsa on mennyt. Poliisi
luulee, että Alexandre on Pariisissa."

Mathieu kiitti ja antoi hänelle viidenkymmenen frankin setelin, joka
teki hänen mykäksi ja alistuvaksi, "äänettömäksi kuin hauta", niinkuin
hänellä oli aina tapa sanoa. Ja kun nyt tuli sisään kolme imettäjää,
jotka alkoivat levitellä ruokavarojaan pöydälle, ja kun samalla
keittiöstä kuului, kuinka vimmatusti herra Broquette hakkasi käsillään
neljättä opettaakseen tätä pysymään erillään liasta, niin alkoi
Constance kiirehtiä seuralaistaan lähtemään. Mutta ennenkuin hän nousi
vaunuihinsa, seisahtui hän käytävälle ja näytti miettivän viimeksi
kuulemiaan sanoja.

"Kuulittehan te, että se onneton poika on ehkä Pariisissa."

Hän vaikeni taaskin, näkyi miettivän, epäröivän, mutta lopulta teki hän
päätöksensä ja lausui vavahtelevalla äänellä:

"Ja pojan äiti, te tiedätte, missä hän asuu. Ettekö te ole sanonut,
ystäväni, että te olette pitänyt vähän huolta hänestä?"

"Olen."

"Kuulkaa nyt sitten ... ja ennen kaikkea älkää hämmästykö, älkää
surkutelkokaan minua, sillä minä kärsin todellakin hirveästi. Minä
ajattelen, että jos poika on Pariisissa, niin on hän ehkä äitinsä luona,
tai tietää äiti, missä poika on. Ei, ei, älkää sanoko minulle, että se
on mahdotonta. Kaikki on mahdollista."

Kummastuneena siitä, että näki Constancen tuolla tavalla olevan
mielikuvitustensa ohjaamana, vaikka hän muuten oli niin tyyni, ei
Mathieu tahtonut kiihoittaa häntä enempää, vaan lupasi tiedustella.
Mutta ei Constance vieläkään noussut vaunuihinsa, vaan katseli
katukäytävää. Ja kun hän vihdoin nosti silmänsä ylös, katseli hän
Mathieutä alakuloisin ja rukoilevin katsein sekä lausui nöyrällä
äänellä:

"Tiedättekö, mitä meidän pitäisi tehdä? Antakaa minulle anteeksi. Te
voitte minulle tehdä palveluksen, jota minä en koskaan unohda. Jos minä
saisin tietää sen heti, niin se rauhoittaisi minua vähän... Niin,
mennään heti sen tytön luokse. Oi, minä en luonnollisesti tule sisään,
te menette sisään yksin, ja minä istun sillä aikaa vaunuissani kadun
kulmassa. Ehkä saatte te tietää jotakin."

Se oli hulluutta. Ensin tuumi Mathieu näyttää toteen, että se oli
hulluutta. Mutta kun hän katseli Constancea, näki hän, että tällä oli
hirmuiset tuskat, ja silloin suostui hän sanallakaan vastustamatta ja
ilmaisten vaan hyväntahtoisella viittauksella suostumuksensa.

Se suuri huone, jossa Norine ja Cécile asuivat yhdessä, oli Grenellessä,
Fédérationkadun päässä lähellä Marskenttää. He olivat asuneet siinä
lähes kuusi vuotta ja alussa oli heillä siellä ollut paljon kurjuutta ja
murheita. Mutta lapsi, joka oli heillä pelastettavana ja kasvatettavana,
oli pelastanut heidät itse. Norinen uinuva äidinsydän oli hereillä siitä
asti kuin hän oli alkanut itse imettää pienokaistaan, ja omituista oli
nähdä, että Cécilekin, joka oli epätoivoissaan siitä, että hänen itse
aina täytyi olla hedelmättömänä neitseenä, oli rakastunut poikaan ja
piti tätä kuin omanaan. Lapsella oli kaksi äitiä, jotka eivät muuta
ajatelleet kuin häntä. Vaikka Norine oli ensi kuukausina pitänyt
sietämättömänä istumisen koko päivät pieniä kartonginpalasia liimaamassa
ja usein ajatellut pakoakin, oli kuitenkin kaksi pientä käsivartta,
jotka kietoutuivat hänen kaulansa ympäri, pidättäneet hänet kotona. Nyt
oli hän tyyni, ymmärtäväinen, työnhaluinen, ja hän oli tullut hyvin
taitavaksi tässä keveässä työssä, jota Cécile oli hänelle opettanut. Ja
he elivät yhdessä mitä suurimmassa sovussa ja ilossa, ilman miehistä
seuraa, aivankuin luostarissa, ja aamusta iltaan istuivat he vastapäätä
toisiaan pienen pöydän ääressä, ja heidän välissään oli lapsi, heidän
onnensa, heidän elämänsä.

Rouva Angelin oli tullut näitten sisarusten hyväksi ystäväksi. Yleisen
köyhäinhoidon tarkastajana oli hän saanut osalleen erään korttelin
Grenellessä, ja Norine oli niitten joukossa, joita hänen oli
tarkastettava. Hän oli alkanut pitää noista "kahdesta äidistä", joiksi
hän heitä kutsui, ja hän oli saanut toimeen, että lapsi sai kolme vuotta
pitää kuukautiset apurahansa kolmekymmentä frankia. Sitten oli hän
hankkinut pojalle kouluapua puhumattakaan ainaisista lahjoista, joita
hänellä oli mukanaan nimittäin erilaisia esineitä, liinavaatteita ja
vieläpä melkoisia summia rahaakin, joita kaikkia hän kokosi
ihmisystävällisiltä ihmisiltä ja jakeli niille äideille, jotka parahiten
ansaitsivat apua. Hän tuli vieläkin väliin tervehtimään heitä, istui
mielellään hetken tässä rauhallisessa työhuoneessa, jonka aurinkona oli
lapsen nauru ja leikit. Siellä tunsi hän olevansa kaukana maailmasta,
siellä kärsi hän vähimmin omain toiveittensa raukenemisesta. Ja Norine
suuteli hänen kättään ja sanoi, että ilman häntä ei kumpikaan äiti voisi
elää.

Kun Mathieu tuli, otettiin hän ilohuudolla vastaan. Hänkin oli yksi
ystävistä, pelastaja; sehän oli hän, joka oli vuokrannut ja kalustanut
tämän suuren huoneen. Huone oli hyvin siisti ja kaunis, siinä oli
valkeat uutimet molemmissa suurissa ikkunoissa, joista iltapäivän
aurinko tulvi sisään. Norine ja Cécile istuivat pöytänsä ääressä työtä
tekemässä; pienokainen, joka oli tullut kotiin koulusta, istui korkealla
tuolilla heidän keskessänsä ja työskenteli vakavan näköisenä saksilla
siinä luulossa, että hän oli avuksi.

"Ah, oletteko se te! Miten hauskaa oli, että tulitte meitä tervehtimään!
Täällä ei viiteen päivään ole käynyt ainoatakaan ihmistä. Mutta me emme
valita, me viihdymme niin hyvin yksinäisyydessä. Irma halveksii meitä
päästyään naimisiin postivirkamiehensä kanssa. Euphrasie ei pääse
portaistaankaan alas. Victor asuu kaukana kaikessa kunniassa ja
rehellisyydessä vaimonsa kanssa. Ja mitä tuohon lurjukseen Alfrediin
tulee, niin ei hän tule koskaan muulloin tänne paitsi katsomaan, voisiko
täältä jotakin varastaa. Mamma oli muutamia päiviä sitten täällä ja
kertoi, että pappa oli edellisenä iltana vähällä kuolla eräässä
tehtaalla tapahtuneessa onnettomuudessa. Mamma parka, hän on niin
loppuun kulunut, että hän tuskin jaksaa enään kävellä."

Sillä aikaa kuin tytöt puhuivat yhteen ääneen katseli Mathieu Norinea,
joka säännöllisessä ja rauhallisessa elämässään oli alkanut uudestaan
kukoistaa ja muistutti nyt kuudenneljättä vanhana auringon kultaamaa
täysikypsää hedelmää. Cécilekin, joka yhä oli hento kuin pieni tyttö,
näytti terveemmältä kuin ennen.

Cécile huudahti äkkiä kauhistuksesta.

"Hän on loukannut itsensä!"

Hän otti sakset pojalta, joka istui siinä veripisara sormessa ja
naureskeli.

"Herra Jumala", huudahti Norine aivan kalpeana, "minä luulin jo, että
hän oli leikannut poikki koko kätensä."

Mathieu ajatteli, maksoiko hänen ollenkaan vaivaa puhua asiastaan. Mutta
sitten arveli hän, että olisi hyvä ainakin valmistella Norinea, ja hän
menetteli varovasti eikä kertonut yhdellä kertaa koko totuutta. Kun hän
oli ottanut puheeksi Alexandre Honorén, sanoi hän Norinelle, että poika
eli.

Norine katseli häntä hämmästyneenä.

"Hän elää! Minkätähden te sitä minulle sanotte? Oli niin rauhallista,
kun en tiennyt mitään siitä!"

"Niin kyllä, mutta parasta on, että saatte sen tietää. Väitetäänpä
muuten, että hän on Pariisissakin, ja minä ajattelin, että hän
mahdollisesti on käynyt täällä teitä tervehtimässä."

Norine menetti nyt tykkänään mielenmalttinsa.

"Ettäkö hän olisi käynyt tervehtimässä minua! Ei, ei ollenkaan... Ja
luuletteko te, että hän tulee? Ei, sitä minä en tahdo, minä tulisin
siitä aivan onnettomaksi. Viidentoista vuotias poika, joka tulee noin
odottamattomasti, jota minä en tunne ja jota en rakasta! Ei, ei, estäkää
hän tulemasta, minä en sitä salli, minä en sitä salli!"

Ja hän oli sulaa kyyneleihin, hän syleili pienokaistaan, joka istui
hänen vieressään, ja painoi häntä rintaansa vasten, aivankuin olisi
tahtonut puolustaa häntä toiselta, tuolta tuntemattomalta, vieraalta,
jonka ylösnousemus uhkasi viedä osan hänen paikastaan.

"Ei, ei, minulla on vaan yksi lapsi, minä en pidä kenestäkään muusta
niin paljon kuin hänestä, minä en tahdo nähdä sitä toiste, en koskaan,
en koskaan!"

Cécile nousi ylös hyvin liikutettuna ja koetti saada häntä järkiinsä.
Mutta jos hän kuitenkin tulisi, niin miten voisivat he ajaa hänen pois?
Cécile itsekin itki jo heidän onnensa menoa, vaikka häntä säälittikin
hylätty poika. Mathieun täytyi rauhoittaa heitä ja sanoa, että hän piti
Alexandre Honorén tuloa hyvin epävarmana. Sanomatta koko totuutta kertoi
hän pojan katoamisesta ja huomautti, että poika tuskin tietääkään
äitinsä nimeä. Ja kun Mathieu poistui, olivat molemmat sisaret jo
rauhoittuneet, he liimailivat taaskin kartonkejaan, hymyilivät pojalle
ja olivat antaneet hänelle taaskin sakset ukkojen leikkelemistä varten.

Constance istui vaunuissaan kadunkulmassa ja katseli kärsimättömästi
ulos ikkunasta.

"No?" kysyi hän vilkkaasti, kun Mathieu oli tullut hänen luokseen.

"Äiti ei tiedä mitään, hän ei ole nähnyt poikaa; sen minä tiesin jo
edeltäpäin."

Constancen pää kohosi kuin viimeistä iskua vastaan ottamaan, ja hänen
kasvonsa vääristyivät.

"Olette oikeassa, sen voi tietää jo edeltäpäin. Mutta ihminen toivoo
aina."

Hän teki liikkeen aivankuin olisi ollut perin väsynyt.

"Nyt on kaikki mennyttä, kaikki toiveeni ovat murskana, viimeinen
unelmani on rauennut."

Mathieu tarttui hänen käteensä ja odotti, että Constance mainitsisi
jonkun osoitteen, jotta hän saisi ilmoittaa sen ajurille. Mutta
Constance oli aivan pyörällä päästään eikä näyttänyt itsekään tietävän,
minne hän käskisi ajaa. Kun hän sitten kysyi Mathieultä, tahtoiko tämä
ajaa jonnekin, vastasi Mathieu aikovansa Séguinille. Ja luultavasti
yksinäisyyden pelosta sai Constance päähänsä käydä myöskin tervehtimässä
Valentineä, jota hän ei ollut pitkiin aikoihin nähnyt.

"Tulkaa vaunuihin, niin ajamme yhdessä Antinkadulle."

Vaunut vierivät pois, ja nyt syntyi kolkko hiljaisuus, sillä
kummallakaan ei ollut sanaakaan sanottavana toisilleen. Kun he olivat
saapuneet perille, sanoi Constance katkeralla äänellä:

"Viekää tämä iloinen viesti minun miehelleni, sanokaa hänelle, että
lapsi on kadonnut. Oi, kuinka suuri helpoitus se on hänelle!"

Mathieu toivoi tapaavansa koko Séguinin perheen koossa. Kahdeksan päivää
sitten oli Séguin vihdoinkin tullut takaisin, mistä, sitä ei kukaan
tietänyt. Virallinen kosinta oli voinut tapahtua, sillä Séguin oli
ollut hyvin myöntyväinen, kun setä Du Hordel oli asiasta puhunut
hänelle. Olipa heti määrätty hääpäiväkin, vaikka se oli lykätty
toukokuuhun, koska Fromentit silloin naittivat vanhimman tyttärensäkin
Rosen; noista Chantebledin kaksoishäistä oli tuleva hupaisa juhla.
Sulhasmiehenä sai Ambroise nyt käydä tervehtimässä morsiantaan joka
iltapäivä viiden aikaan. Juuri siitä syystä toivoi Mathieu koko perheen
olevan koolla.

Mutta kun Constance kysyi Valentineä, ilmoitti palvelija, että rouva on
poissa, ja kun Mathieu kysyi Séguiniä, sai hän sen vastauksen, että
tämäkään ei ole kotona. Ketään muita ei ollut kotona kuin neiti Andrée
ja hänen sulhasensa. Molemmat vieraat läksivät siitä syystä heti sisään.

"Mitenkä teidät jätetään aivan yksin?" huudahti Mathieu nähdessään
nuorten istuvan vieretysten pienellä sohvalla suuressa salongissa
toisessa kerroksessa.

"Niin, me olemme aivan yksin koko talossa", vastasi Andrée
sydämellisesti hymyillen. "Eikä meillä mitään sitä vastaan olekaan."

He olivat ihastuttavat istuissaan siinä toisiinsa nojaten, Andrée
lempeänä ja sirona, Ambroise miehekkään kauniina. He istuivat siinä
käsikoukussa aivankuin olisivat aikoneet lähteä yhdessä pitkälle
matkalle.

"Céleste lienee ainakin kotona?"

"Ei, ei Célestekään. Hän on kadonnut, me emme tiedä, missä hän on."

He nauroivat ja olivat iloisia kuin vapaat ja laulavat linnut metsän
viileässä yksinäisyydessä.

"No mutta mitä te sitten teette täällä aivan yksinänne?"

"Oh, eihän meillä ikävä ole, meillä on niin paljon tekemistä. Ennen
kaikkea puhelemme me. Ja sitten katselemme me toisiamme. Ja siihen kuluu
aikaa, sillä koskaan ei saa tarpeekseen katselluksi!"

Constance ihaili noita nuoria, mutta hänen sydämensä vuoti verta. Ah,
miten paljon suloa, terveyttä ja toivoa! Hänen kotonaan oli
hedelmättömyyden erämaantuuli polttanut ja hävittänyt kaikki, mutta
noitten Fromentien hedelmällinen suku näytti aina lisääntyvän ja
laajenevan. Sitte siinä oli taas uusi valloitus, kun nuo molemmat nuoret
saivat rakastaa toisiaan vapaasti ja olla kahdestaan tässä komeassa
talossa, jossa he pian olisivat haltijoina.

"Ettekö te myös naita vanhinta tytärtänne?" kysyi Constance.

"Naitan", vastasi Mathieu iloisesti, "toukokuussa tulee Chantebledissä
suuri juhla! Ja teidän täytyy kaikkein tulla silloin sinne."

Niin se on, monilukuiset ovat yhdessä vahvoja, elämä voittaa. Chantebled
oli valloitettu Séguinilta, Ambroise oli pian tuleva heidän taloonsa,
konetehdas oli puoleksi Blaisen käsissä.

"Me tulemme", vastasi Constance vapisten. "Ja seuratkoon hyvä onnenne
teitä edeskinpäin, sitä minä toivon."




III


Iloissaan kaksoishäistä, joista oli tuleva kuin Chantebledin kunniakas
vihkiäisjuhla, oli Rose saanut päähänsä koota sinne koko suvun kymmenen
päivää ennen häitä. Aamulla tahtoi hän sulhasensa ja koko perheen
seurassa mennä Janvillen rautatienasemalle noutamaan toista paria,
Ambroisea ja Andréeta, jotka sitten riemusaatossa tuotaisiin kotiin,
missä aamiainen odottaisi. Siitä tulisi pääharjoitus sanoi Rose
suloisesti nauraen, silloin keskusteltaisiin ja laadittaisiin ohjelma
suurta päivää varten. Ja hän oli niin ihastunut tuumaansa ja odotti
siitä niin suurta iloa, että Mathieu ja Marianne suostuivat.

Rosen avioliitto oli kuin perheen onnen kruununa. Hän oli tyttäristä
kauniin, hänellä oli tummat hiukset, kultainen hipiä, pyöreät ja
kukoistavat kasvot, iloiset silmät ja suloinen suu. Hänen lempeytensä
oli aina yhtä tasaista, hänen naurunsa aina yhtä heläjävä; hän oli tämän
suuren, eloisan talon sielu, sen hyvä hengetär, sen voitonlaulu. Mutta
hänen puolison valintansa oli ennen kaikkea todistanut, miten viisas ja
hellä hän oli, hän, tuo aina iloluontoinen tyttö, joka lauloi aamusta
iltaan. Kahdeksan vuotta sitten oli Mathieu ottanut palvelukseensa erään
lähellä asuvan maanviljelijän pojan, Frédéric Berthaudin, joka oli
kunnollinen nuori mies ja suuresti huvitettu Chantebledin
uudisviljelyksistä, sai täältä oppia ja oli muuten toimelias ja
ymmärtäväinen. Mutta hänellä ei ollut omaisuutta. Rose, joka oli
kasvanut yhdessä hänen kanssaan, tiesi, että hän oli hänen isänsä paras
apumies, ja kun hän sotapalveluksen suoritettuaan oli palannut takaisin
Chanteblediin, oli Rose aivan yksinkertaisesti viekoitellut hänet
kosimaan, sillä hän tunsi pojan rakkauden. Rose määräsi siis itse
kohtalonsa, hän oli vakaasti päättänyt olla jättämättä vanhempiaan vaan
jäädä tänne maaseudulle, jossa hänen onnensa juuret olivat. Ei Mathieu
eikä Marianne hämmästyneet tätä päätöstä. Kyyneliin asti liikutettuina
olivat he hyväksyneet tämän valinnan, joka suureksi osaksi oli viisas ja
perustui rakkauteen heitä itseään kohtaan. Perhesiteet tulivat täten yhä
vahvemmiksi, ilo kodissa kasvoi yhä suuremmaksi.

Kaikki oli siis päätetty. Oli sovittu siitä, että Ambroise lähtisi
sunnuntaina kymmenen junalla Janvilleen yhdessä Andréen ja hänen
äitinsä, rouva Séguinin kanssa. Kahdeksan aikaan aamulla oli Rosella
pieni taistelu taisteltavana saadakseen koko perheen marssimaan
rautatienasemalle kihlattuja vastaan ottamaan.

"Kas niin, lapseni, se on hullutusta", sanoi Marianne hiljaa. "Jonkunhan
täytyy jäädä kotiin. Minä pidän Nicolaksen kotona, viiden vuoden vanhain
lasten ei tarvitse juoksennella maanteillä. Ja Gervaisin ja Clairen
pidän minä myöskin kotona. Toiset saat hyvin mielelläsi ottaa isäsi
kanssa mukaan."

Mutta Rose piti puoliaan eikä tahtonut luopua aatteestaan, joka huvitti
häntä niin paljon.

"Ei, ei, mamma, sinun täytyy tulla mukaan, kaikkein täytyy tulla. Etkö
sinä ymmärrä, että Ambroise ja Andrée ovat kuin satujen ruhtinaallinen
parikunta naapurivaltakunnasta? Veljeni Ambroise on kihloissa
ulkomaalaisen prinsessan kanssa, ja hän tulee tänne näyttämään
morsiantaan. Jotta _meidän_ valtakunta tulisi arvokkaalla tavalla
edustetuksi lähden minä ja Frédéric heitä vastaan koko hovin kanssa. Te
olette hoviväkeä, ja teidän täytyy tulla mukaan. Ajattele, kuinka komea
kulkue siitä tulee, kun me kaikki sitten lähdemme asemalta kotiin!"

Marianne ei voinut muuta kuin nauraa ja suostua.

"Tässä on marssisuunnitelma", jatkoi Rose. "Minä olen järjestänyt
kaikki. Frédéric ja minä menemme polkupyörällä, se on nykyaikaista.
Meidän seurassamme kulkee myöskin polkupyörillä minun hovineitini, minun
pikku siskoni, Louise, Madeleine ja Marguerite; siitä tulee vilkasta
liikettä minun ympärilläni. Me voimme myöskin ottaa mukaamme Grégoiren,
kolmentoista vuotiaan hovipojan, joka saa myöskin ajaa polkupyörällä ja
päättää meidän ylhäisyyttemme kulkueen. Kaikki muu hoviväki pakataan
suuriin perhevaunuihin, joihin mahtuu kahdeksan. Sinä, hänen
majesteettinsa kuningatar, saat ottaa nuorimman pikku prinssisi
Nicolaksen polvillesi. Papalla ei ole valtakunnan päämiehenä muuta
kannettavana kuin kuninkaallinen arvonsa; Gervais, nuori seitsentoista
vuotias atleetti saa ajaa, ja hänen vieressään ajopukilla istuu Claire,
kukoistava, viidentoista vuotias kuninkaallinen neiti. Mitä molempiin
vanhimpiin tulee, noihin kuuluisiin kaksosiin, prinssi Blaiseen ja
prinssi Denisiin, niin me käymme heitä noutamassa Janvillessä rouva
Desvignesin luota, jossa he odottavat meitä."

Ja hän tanssi ja nauroi ja taputti käsiään.

"Siitä tulee suurenmoinen juhlakulkue, luulen minä!"

Hänellä oli sellainen kiire, että hän antoi joukon lähteä aivan liian
aikaiseen, niin että Janvillessä oltiin jo kello puoli kymmenen. Mutta
siellä piti tavattaman muut perheen jäsenet.

Se talo, jonne rouva Desvignes oli miehensä kuoleman jälkeen muuttanut
ja asunut siellä jo kaksitoista vuotta, omistaen aikansa yksinomaan
tyttäriensä kasvatukseen, oli tien varrella ja ensimäinen kylään
tullessa. Kahdeksan päivää aikaisemmin oli hänen vanhin tyttärensä
Charlotte, Blaisen vaimo, tullut sinne molempain lastensa Berthen ja
Christophen kanssa, jotka tarvitsivat raitista ilmaa, ja illalla oli
Blaise itse saapunut heidän luokseen. Hän oli jättänyt tehtaan oman
onnensa nojaan maanantaihin asti ja oli hyvin iloissaan saadessaan
viettää sunnuntain yhdessä perheensä kanssa. Siitä oli suuri ilo
nuoremmalle sisarelle Marthelle, kun iso sisar oli tullut asumaan
muutamiksi viikoiksi vanhaan pesäänsä ja tuonut mukanaan pienet
lapsensa, joita varten oli tuotu kaksi kehtoa hänen vanhaan
tyttöhuoneesensa. Leikittiin ja naurettiin kuin ennenkin, ja kiltti
rouva Desvignes ei ajatellut muuta kuin täyttää suunnitelmansa ja
naittaa Marthenkin. Yhteen aikaan oli todellakin näyttänyt siltä kuin
Chanteblediin olisi saatu kaksien häiden asemasta kolmet. Denis, joka
käytyään läpitse opistonsa oli antautunut uusiin teknillisiin
tutkimuksiin, oli tavannut melkein joka sunnuntai Marthen, joka oli
samanikäinen kuin Rosekin -- nuo toisistaan erkanemattomat --, ja tämä
nuori tyttö, joka oli vaaleanverinen ja soma kuin Charlottekin, mutta
käytännöllisempi, oli erinomaisine luonnonlahjoineen tehnyt niin suuren
vaikutuksen Denisiin, että hän oli päättänyt mennä naimisiin tytön
kanssa, vaikka tällä ei ollut myötäjäisiäkään. Mutta he olivat molemmat
niin tyynet ja viisaat, että eivät kiirehtineet; varsinkin Denis ei
tahtonut sitoa nuoren naisen kohtaloa itseensä, ennenkuin hän voi
tarjota tälle naiselle turvatun aseman. Ja sentähden olivat he omasta
ehdostaan lykänneet yhdistymisensä tuonnemmaksi ja hymyillen
vastustaneet Rosen kiihkeitä kehoituksia, sillä Rose oli tullut aivan
haltioihinsa ajatellessaan kolminkertaisia häitä. Denis kävi kuitenkin
yhä tervehtimässä rouva Desvignesin luona, joka otti hänen vastaan kuin
oman pojan. Tänään oli Denis lähtenyt Chantebledistä kello seitsemän
valloittaakseen Blaisen vuoteessaan, kuten hän sanoi; hän oli siis
myöskin tavattavana Janvillessä.

Janvillen suuri kansanjuhla sattui juuri täksi sunnuntaiksi, toukokuun
toiseksi päiväksi. Suuri tori rautatienaseman edustalla oli täynnä
puuhevosia, karuselleja, markkinakojuja ja ampumaratoja. Yöllä oli
sadekuuro lakaissut taivaan pilvistä puhtaaksi, se oli kirkkaan sininen
ja siltä loisti sädehtivä aurinko, niin että päivä oli liian lämmin
tähän vuodenaikaan verraten. Siellä oli myöskin jo kansaa, kaikki
paikkakunnan tyhjäntoimittajat, joukottain lähiseudun lapsia ja
talonpoikia, jotka olivat tulleet katsomaan markkinain komeutta. Ja
tämän väkijoukon keskitse täytyi Fromentin perheen raivata tiensä, ensin
polkupyöräilijäin, sitten vaunujen, ja lopuksi sen hännän, joka oli
liittynyt kulkueeseen kylän ulkosyrjästä.

"Me herätämme huomiota", sanoi Rose hypäten alas polkupyörältään.

Se olikin totta. Ensi vuosina oli koko Janville ollut kylmäkiskoinen
Fromenteja, tuota herrasväkeä kohtaan, joka oli tullut Jumala tiesi
mistä, ja oli niin hävytön, että tahtoi viljellä viljaa siellä, missä
ennen oli ollut ainoastaan kiviä. Sitten oli Fromentein merkillinen ja
ihmeellinen voitto loukannut heidän itserakkauttaan ja kiihoittanut
heidän vihaansa yhä enemmän. Mutta kaikki kuluu, menestystä ei voi
vihata, ne, jotka tulevat rikkaiksi, ne ovat aina lopulta oikeassa. Ja
nyt hymyili Janville hyväntahtoisesti tälle lapsirikkaalle perheelle,
joka oli lisääntynyt heidän keskuudessaan, ja unohti, että jokainen
tässä perheessä syntynyt lapsi oli aikanaan ollut häväistysjuttujen
aiheena kylässä. Mitenkä muuten olisi voinutkaan vastustaa tämän perheen
raitista iloa, kun koko perhe, niinkuin tänä juhlapäivänäkin, tuli esiin
kokonaisena laumana, joka otti haltuun kaikki tiet, kadut ja torit? Isä
ja äiti, yksitoista lasta, joista kuusi poikaa ja viisi tyttöä, ja sen
lisäksi vielä kaksi lastenlasta eli yhteensä viisitoista. Molemmat
vanhimmat, kaksoset, olivat neljänkolmatta vuoden vanhoja ja vielä niin
yhdennäköiset, että ihmiset vieläkin sekoittivat heidät toisiinsa,
vaikka he eivät enään olleetkaan niin täydellisesti yhdennäköiset kuin
kehdossa ollessaan, sillä eroittaakseen heitä toisistaan täytyi silloin
avata heidän silmänsä; Blaisella oli nimittäin harmaat ja Denisillä
mustat silmät. Nuorin lapsi, Nicolas, oli ainoastaan vuoden vanha, ja
hän oli pieni, pikkuvanha vekkuli, jonka jyrkkä miesmäisyys näytti
huvittavalta. Vanhimpain lasten ja nuorimman välillä olivat nuo
kahdeksan muuta kuin askeleet portaissa, aina kahden vuoden eroituksella
ijässä: Ambroise, vastustamaton sulhasmies, joka juuri oli alkanut
valloittajaretkensä; elämänhaluinen Rose, joka myöskin oli tulemassa
vaimoksi ja äidiksi; Gervais, jolla oli tarmokas otsa ja jättiläismäiset
jäntereet ja josta oli tuleva järjellisen maanviljelyksen esitaistelija;
hiljainen, työnhaluinen Claire, jolla ei ollut kauneutta, mutta oli
luonteeltaan eheä ja innostunut taloustoimiin; Grégoire, vallaton
koulupoika, joka aina tiesi, mitä hän tahtoi, ja enimmäkseen kuleskeli
seikkailuja etsimässä; vihdoin nuorimmat tyttäret, hyvänluonteinen,
vahvarakenteinen Louise, hieno, uneksiva Madeleine ja Marguerite, jolla
oli kaikkein vähimmin kauneutta mutta hellin sydän. Ja kun nämät
yksitoista tulivat yhteen riviin isän ja äidin taakse ja jonon
lopettivat Berthe ja Christophe, toisen sukupolven ensimäiset vesat,
niin oli siinä koko paljon väkeä. Ja niiltäkin, jotka happamen näköisinä
katselivat ihmeellistä muutosta Chantebledissä, oli hauskaa nähdä
Chantebledin asukkaat noin yhdessä ja täyttävän koko kylän. Sillä he
toivat mukanaan sellaisen terveyden, ilon ja voiman tuulahduksen, että
tuntui siltä kuin maa itse tulvivassa elämänvimmassaan olisi
synnyttänyt heidät ikuiseksi tulevaisuuden toivoksi.

"Ne, joita on enemmän kuin meitä, astukoot esiin, että saamme laskea!"
sanoi Rose iloisesti.

"Olepas nyt hiljaa!" sanoi Marianne, joka nyt oli tullut vaunuista ja
pannut Nicolaksen maahan. "Sinähän saat ihmiset suuttumaan meihin!"

"Suuttumaanko? Nehän ihailevat meitä. Miten hassua se on, mamma, ett'et
sinä ole ylpeämpi itsestäsi ja meistä!"

"Minä olen siihen määrin ylpeä, että pelkään nöyryyttäväni muita."

Kaikki nauroivat, Mathieukin oli ylpeä, vaikka hän pysyi hyväntahtoisen
tyynenä ollessaan näin julkisesti "pyhän joukkonsa" keskuudessa, joksi
hän leikillä kutsui poikiaan ja tyttäriään.

"Muuten on meillä nyt vaan ystäviä", sanoi hän. "Kaikki pitävät meistä."

"Kaikkiko!" mutisi Rose. "Katsokaahan Lepailleureja tuolla tombolan
luona!"

Lepailleurit olivat todellakin siellä, isä, äiti, Antonin ja Thérèse.
Jotta ei heidän tarvitsisi nähdä Fromenteja olivat he olevinaan hyvin
huvitettuja arpajaisista, joissa oli voittoina kauniita
porsliiniesineitä. He muuten eivät enään tervehtineetkään Fromenteja,
voimattomassa vimmassaan toisten suuren menestyksen tähden olivat he
käyttäneet pientä riitaa hyväkseen ja luopuneet tuttavuudesta.
Lepailleur piti Chantebledin viljelemistä persoonallisena
loukkauksenaan, sillä hän ei ollut unohtanut monia pilkkasanojaan noista
nummimaista, joista ei muka koskaan pitänyt saada muuta kuin kiviä. Ja
kun hän oli tarkasti katsellut porsliiniesineitä, teki hänen mielensä
ruveta hävyttömäksi, hän kääntyi sentähden ympäri ja katseli Fromentin
perhettä, joka oli tullut liian aikaiseen ja käyskenteli väkijoukossa
odotellen junan tuloa.

Myllärin mieli oli tullut vieläkin vihaisemmaksi siitä syystä, että
hänen poikansa Antonin oli kaksi kuukautta sitten palannut Janvilleen.
Tämä nuori mies, joka kerran oli lähtenyt valloittamaan Pariisia, oli
neljä vuotta ollut kirjurin apulaisena asianajaja Rousseletin luona,
mutta osottautunut olevan hidas ymmärrykseltään ja hyvin laiska. Hän ei
ollut edistynyt muualla kuin paheitten tiellä; ensin sortui hän
kahvilain viettelyihin ja sitten vieri hän kaltevaa pintaa yhä alemmaksi
juoppouteen, peliin ja irstasten naisten syliin. Hänen valloituksensa
rajoittuivat niihin alhaisiin huvituksiin, joista hän kotonaan oli
uneksinut ja joita hän nyt oli ahnaasti nauttinut. Kaikki hänen rahansa
olivat kuluneet niihin ja kaikki ne rahat, jotka hän oli viekotellut
äidiltään, joka sokeasti uskoi häneen kuin itse meidän Herraamme.
Vihdoin murtui hänen terveytensä, hän tuli laihaksi ja keltaiseksi sekä
menetti hiuksensa kolmenkolmatta vanhana. Äiti pelästyi ja otti hänen
kotiin, sanoi ihmisille, että poikansa teki liian paljon työtä, eikä hän
voi sallia tuon nuoren miehen raatavan itseään kuoliaaksi. Myöhemmin
saatiin tietää, että asianajaja Rousselet oli aivan yksinkertaisesti
ajanut hänet pois. Mutta tämä viheliäinen palaaminen kotilieden ääreen
sai Lepailleurin kuitenkin tyytymättömäksi, sillä hän alkoi ymmärtää,
mitenkä asian oikea laita oli. Ja vaikka hän ei vielä julkisesti
ilmaissutkaan suuttumustaan, niin oli se siitä syystä, että hän oli
liiaksi ylpeä myöntämään pettymystään ja epäluottamustaan Antoninin
suurenmoiseen tulevaisuuteen. Mutta seinien sisällä kosti hän tämän
kaiken vaimolleen ja syyti tälle vasten silmiä joukottain haukkumasanoja
varsinkin siitä asti kuin hän oli huomannut vaimon lähettelevän rahaa
pojalle. Vaimo kuitenkin uhoitteli miestään, hän ihaili poikaansa
niinkuin ennen pojan isää, uhrasi isän pojan tähden, sillä jälkimäisen
suurempi oppi sai hänet nyt vielä hämmästyneemmäksi. Perheessä vallitsi
siis epäsopu, se oli seurauksena juuri heidän halustaan tehdä pojastaan
herrasmies, pariisilainen. Antonin puolestaan virnisteli kaikelle,
kohotteli olkapäitään, käveli päivänpaisteessa inhoittavaa tautia
sairastavana ja odotti aikaa, jolloin hän tulisi tarpeeksi vahvaksi
voidakseen palata takaisin paheittensa helmaan.

Kun Fromentit kulkivat ohitse, niin oli hauska nähdä Lepailleurein
keikuttavan päätään ja nielevän heidät katseillaan. Isä irvisti
pilkallisesti ja äiti heitti pöyhkeästi päätään. Poika seisoi siinä
kädet taskuissa ja näytti paljaspäisenä ja köyryselkäisenä hyvin
surkuteltavalta sekä oman itsensä rauniolta. Kaikki kolme ajattelivat
sanoa jotakin epämiellyttävää; samassa tarjoutui heille tilaisuus.

"Missä Thérèse on?" huudahti Lepailleur äkkiä. "Hän oli äsken tässä,
mihin hän nyt on joutunut. Minä en salli hänen menevän pois luotani, kun
kaikki nuo ihmiset tulevat..."

Thérèse oli todellakin kadonnut. Hän oli äsken täyttänyt yhdeksän vuotta
ja oli kaunis kuin keruubi, hänen vallattomat hiuksensa olivat vaaleat
ja silmänsä mustat ja säteilevät. Mutta hän oli hirveän rajuluontoinen
ja itsepäinen, voi olla tuntikaudet kateissa ja harhaili silloin
metsissä etsimässä lintuja, kukkia ja hedelmiä. Ja siihen, että äiti nyt
pelästyi ja läksi etsimään tytärtään, kun Fromentit kulkivat ohitse, oli
syynä se, että hän oli edellisellä viikolla keksinyt erään hävyttömän
seikan. Thérèse halusi polkupyörää varsinkin nyt kun hänen vanhempansa
olivat sen jyrkästi kieltäneet ja sanoneet, että sellaiset koneet
sopivat herrasväelle vaan ei kunnollisille tytöille. Eräänä iltapäivänä
kun Thérèse tavallisuuden mukaan oli ulkona, tuli hänen äitinsä kotiin
torilta ja näki eräässä syrjäisessä kujassa tyttärensä pikku Grégoire
Fromentin kanssa, joka oli samanlainen huimapää kuin Thérèsekin ja
kohtasi Thérèsen usein sellaisissa paikoissa, jotka ainoastaan lapset
tunsivat. He nähtiin aina yhdessä metsissä ja joen rantamilla. Ja sinä
päivänä oli Grégoire pannut Thérèsen istumaan polkupyörälleen, piteli
häntä tukevasti vyötäristä, juoksi vieressä ja opetti tyttöä ajamaan
polkupyörällä. Tuo pieni lurjus antoi oikean oppitunnin pienelle
lutkalleen, joka oli siihen hyvin ihastunut. Mutta sellainen lasten
leikki voi päättyä sangen huonosti. Ja Thérèse olikin saanut muutamia
kipenöitseviä korvapuusteja, kun hän illalla tuli kotiin.

"Mihin se kirotun penikka on mennyt?" kirkui rouva Lepailleur. "Häntä ei
voi hetkeksikään päästää silmistään, sillä heti hän karkaa!"

Antonin, joka oli mennyt katsomaan kojun taakse, tuli laahustaen
takaisin, kädet yhä taskuissa ja virnisteli:

"Katso tuonne, mamma. Siellä on jotenkin..."

Ja kojun takana näki äiti Thérèsen ja Grégoiren taaskin yhdessä.
Grégoire piteli toisella kädellään polkupyörää, jonka rakennetta hän
luultavasti selitti tytölle; tyttö seisoi ihastuksesta henkeään
pidätellen ja katseli himoitsevin silmin konetta. Thérèse ei voinut
vastustaa kiusausta, ja Grégoire nosti pienillä käsillään ja nauraen
hänen polkupyörälle; silloin kuului äidin uhkaava ääni:

"Kirottu lutka, mitä sinulla siellä taas on tekeillä? Tuletko sieltä
heti, tai minä annan sinulle, että sen vielä muistat!"

Mathieu, joka myöskin oli huomannut lasten vehkeet, huusi ankaralla
äänellä Grégoirelle:

"Pane koneesi muitten viereen ja muista, että minä olen kieltänyt sinua!
Älä tee sitä toista kertaa!"

Se oli sodanjulistus. Lepailleur karjui hävyttömiä uhkauksia ja karkeita
sanoja, jotka voittivat posetiivinkin äänen. Ja molemmat perheet
erkanivat toisistaan ja sekaantuivat pyhäpukuisen kansan joukkoon.

"Herra Jumala, eikö se juna koskaan tule?" sanoi Rose joka iloisessa
kärsimättömyydessään kääntyi joka hetki ympäri ja katsoi torin syrjään
pienen asemarakennuksen tornikelloa. "Vielä kymmenen minuuttia; mitä
meidän pitää tekemän?"

Hän oli pysähtynyt erään miehen eteen, joka kadun kulmassa myi rapuja;
siinä oli kokonainen korillinen eläviä rapuja hänen jalkainsa juuressa.
Ne olivat varmaankin kotoisin Yeusen lähteistä, puolen peninkulman
päästä; ne eivät olleet suuria, mutta hyvänmakuisia, Rose tunsi tuon
lajin erittäin hyvin, sillä hän oli itse pyytänyt samanlaisia purosta.
Ja hänen päähänsä tuli uusi ajatus.

"Mamma, ostetaan koko korillinen... Ymmärräthän, tervetuliaisjuhlaksi,
siinä olisi meidän lahjamme sille kuninkaalliselle parille, jota me
odotamme. Kukaan ei saa sanoa, ett'ei meidän majesteettimme tekisi
parastaan, kun odotetaan naapurimajesteetteja. Minä keitän ne itse, kun
saavumme kotiin, ja saattepa nähdä, että ne maistuvat herkullisilta!"

Hänen kanssaan laskettiin leikkiä, eivätkä vanhemmat voineet kieltää
tätä huvia tuolta suurelta lapselta, joka onnellisuudessaan piti kaikkea
leikkinä ja jonka mielestä elämä oli yhtä ainoata juhlaa. Hän tahtoi nyt
itse laskea ravut, ja siitä tuli suuri puuha, sillä kun ne nipistivät
häntä, huusi hän ja päästi ne irti, ja kaatoi vihdoin koko korin ja
ravut alkoivat lähteä pakoon. Pojat ja tytöt ajamaan niitä takaa, tuli
ankara takaa-ajo, ja perheen vanhemmatkin jäsenet yhtyivät leikkiin. Ja
hauskaa ja virkistävää oli kuulla heidän nauravan, nähdä heidän kaikesta
sydämestään innostuvan tähän metsästykseen, sekä suurten että pienten,
koko tuon iloisen joukon, Janvillen kerääntyvän heidän ympärilleen ja
ottavan suurimmalla hyväntahtoisuudella osaa heidän huviinsa.

Mutta äkkiä kuului höyryveturin puuskutus etäältä.

"Oi, Jumalani, tuolla he tulevat!" huusi Rose hämmästyneenä. "Pian,
pian! Meiltä jää muuten vastaanotto!"

Nyt tuli kiire, mies sai maksunsa, ja tuskin ennätettiin saada kansi
korin päälle ja se viedyksi vaunuihin. Ja sitten lähti koko perhe
juoksemaan, täytti koko pienen asemarakennuksen ja asettui hyvään
järjestykseen junasillalle.

"Ei, ei, ei niin", sanoi Rose muutellen heidän seisontapaikkojaan. "Te
ette seuraa arvojärjestystä. Kuningatar puolisonsa kuninkaan viereen,
sitten prinssit pituutensa mukaan. Frédéric asettuu minun viereeni. Me
olemme kihlatut. Ja minä luonnollisesti pidän tervehdyspuheen."

Juna pysähtyi. Kun Ambroise ja Andrée tulivat vaunusta, hämmästyivät he
ensin nähdessään kaikki rivissä ja juhlallisen näköisinä odottavan
heitä. Mutta kun Rose oli pitänyt heille pienen, komeilevan puheen ja
sanonut morsianta pitkämatkaiseksi prinsessaksi, jota hän oli itse
tullut tervehtimään isänsä valtakunnan rajalle, niin purskahtivat nuoret
nauruun, yhdistyivät leikkiin vastaamalla samalla tavalla. Rautatien
virkamiehet seisoivat siinä suu ammollaan ja kuuntelivat. Tämä oli
sanomattoman hauskaa, ja kaikki olivat ihastuksissaan oikein
lapsellisena olemiseen.

Mutta nyt huudahti Marianne kummastuneena.

"Mitä? Eikö rouva Séguin ole mukana? Ja hän kun lupasi niin varmaan..."

Ambroisella ja Andréella ei todellakaan ollut muita kuin Céleste
seurassaan. Céleste selitti asian:

"Rouva käski minun tuoda terveisiä ja sanoa, että hän on aivan
epätoivoissaan. Vielä eilen toivoi hän saavansa olla mukana. Mutta eilen
illalla tuli hänen vieraakseen herra Navaréde joka pitää tänään
esitelmän laitoksessa, ja rouvan oli luonnollisesti mahdotonta jäädä
pois sitä kuulemasta. Hän käski sentähden minun saattamaan nuoret tänne,
ja nyt olen minä tehnyt tehtäväni, he ovat turvallisessa satamassa."

Oikeastaan ei kukaan kaivannut Valentinea, sillä hän oli aina
maaseudulla ollessaan pahalla päällä. Mathieu lausui kuitenkin muutamia
kohteliaita sanoja:

"Olkaa hyvä ja sanokaa hänelle, että meillä on hyvin ikävä ilman
häntä... Eespäin nyt!"

Mutta Céleste puuttui puheesen:

"Anteeksi, herrani, minä en voi jäädä tänne. En, sillä rouva käski minun
kaikin mokomin tulla takaisin, minun täytyy auttaa häntä pukeumisessa.
Ja muuten on hänen ikävä yksinään. Eikö kello kymmenen ja kymmenen
minuuttia lähde juna Pariisiin? Sillä minä matkustan. Minä tulen
takaisin kello kahdeksan illalla noutamaan neitiä. Hyvästi siihen asti!"

He jättivät kamarineidin pieneen, tyhjään odotussaliin ja menivät
torille, jossa vaunut ja polkupyörät odottelivat.

"Kas niin, nyt me olemme täysilukuiset", sanoi Rose. "Nyt alkaa
varsinainen juhla. Antakaa minun nyt järjestää juhlakulkue kotiin,
isäimme linnaan."

"Minä pelkään, että sinun juhlakulkueesi tulee läpimäräksi", sanoi
Marianne. "Tuolla sataa!"

Äsken niin kirkkaalle taivaalle oli noussut musta pilvi lännestäpäin, ja
myrskytuuli kiidätteli sitä. Se oli kuin jatkoa yölliseen myrskyyn.

"Satakoon! Siitä me emme välitä!" vastasi tuo nuori tyttö ylpeästi.
"Tänne ei sade tohdi tulla, ennenkuin me olemme kotona."

Hän sijoitti leikillisen arvokkaana kaikki siihen arvojärjestykseen,
jonka hän kahdeksan päivää sitten oli keksinyt. Kulkue lähti liikkeelle,
kulki läpi Janvillen, jossa kaikki akat katselivat sitä porteistaan
hymyillen, tuli sitten valkealle maantielle, raivasi tiensä läpi
hedelmällisten kenttäin ja sai liikkeelle leivosparvia, joitten iloinen
laulu täytti ilman. Se oli todellakin suurenmoista.

Rose ja Frédéric ajoivat etunenässä, alkoivat majesteetillisina
hääkulkueen. Heidän jälessään tuli kolme morsiusneitiä, Louise,
Madeleine ja Marguerite polkupyörillä, jotka olivat heidän suuruudelleen
sopivia; he olivat ihastuttavia urheilulakeissaan, heidän hiuksensa
liehuivat hajallaan ja he olivat kuin joutsenparvi, joka lentää lähellä
maata ja tuo hyviä uutisia. Mutta hovipoika Grégoire, joka aina oli kuin
tuli tappuroissa, ei käyttäytynyt oikein hyvin, hän unohti väliin
asemansa siihen määrään että tahtoi ajaa ruhtinaallisen parikunnan
ohitse, joka kulki etunenässä, ja tästä sai hän ankaria nuhteita, kunnes
vihdoin oppi tuntemaan velvollisuutensa ja tyytyi vaatimattomaan
paikkaansa rivissä. Mutta kun nuo kolme morsiusneitiä nyt alkoivat
laulaa Cendrillonin laulua hänen ollessaan matkalla prinssin linnaan,
suvaitsi ruhtinaallinen pari pitää tätä tilaisuuteen hyvin sopivana,
vaikka se olikin etikettiä vastaan. Rose, Frédéric ja vieläpä
Grégoirekin yhtyivät vihdoin lauluun.

Jonkun matkan päässä tulivat vanhat, täyteen ahdatut perhevaunut.
Juhlamenojen ohjelman mukaan oli Gervais niitä ajamassa, ja hänen
vieressään vasemmalla puolella istui Claire. Molemmat väkevät hevoset
juoksivat tavallista, hyväntahtoista juoksuaan välittämättä ruoskasta,
jonka Gervais antoi iloisesti paukahdella heidän korviensa lähettyvillä
ottaakseen siten hänkin osaa musiikiin. Vaunujen kuudella istumasijalla
oli seitsemän henkilöä, joitten joukossa kolme lasta, mutta he
tarvitsivat ainoastaan pienen tilan, sillä ne olivat niin pieniä. Ennen
kaikkea kunnioitettiin kihlattuja, Ambroisea ja Andréeta, tällä
juhlallisella vastaanotolla; he istuivat vastapäätä toisiaan. Sitten --
myöskin toisiaan vastapäätä -- maan korkeat hallitsijat, Mathieu ja
Marianne, jolla jälkimmäisellä oli sylissään pikku Nicolas, nuorin
prinssi, joka kirkui ihastuksesta kuin pieni aasi. Jälellä olevilla
sijoilla istuivat korkean herrasväen lastenlapset, neiti Berthe ja herra
Christophe, jotka vielä olivat liian nuoret kulkeakseen jalan näin
pitkää matkaa. Ja suurella komeudella vierivät vaunut eteenpäin, vaikka
sateen pelosta oli jo vedetty verhoksi korkeat, valkeat liinauutimet,
niin että vaunut etäänpää näyttivät myllärin kuormalta.

Vaunujen jälkeen tuli pieni joukko jalan: Blaise ja Denis, rouva
Desvignes ja hänen molemmat tyttärensä, Charlotte ja Marthe. He olivat
itsepäisesti kieltäytyneet ottamasta vaunuja, sillä heidän mielestään
oli hauskempaa kulkea jalan nuo kaksi kilometriä, Janvillen ja
Chantebledin välin. Jos tulisi sade, niin voisivathan he jonnekin päästä
suojaan. Rose oli muuten sanonut, että tämä oli erittäin hyvä, sillä
tarvitsivathan he jalkaisin kulkevan seurueenkin, jotta juhlakulkue
näyttäisi oikein komealta; nämät viisi olivat suurena kansanjoukkona,
joka saattoi hallitsijoitaan eläköötä huutaen. Taikka voivat he myös
olla välttämättömänä sotilassaattueena, joka torjuisi kaikkein
vihamielisten naapuriruhtinaitten hyökkäykset. Onnettomuudeksi ei rouva
Desvignes voinut kävellä nopeasti, jotenka jälkijoukko jäi niin paljon
jälelle, että se pian näytti pieneltä, mitättömältä ryhmältä
etäisyydessä.

Mutta tästä ei Rose välittänyt; pettymykset tekivät hänen iloisuutensa
vaan kaksinkertaisiksi. Tien ensimäisessä mutkassa kääntyi hän katsomaan
taakseen, ja kun hän näki jälkijoukkonsa enemmän kuin kolmensadan metrin
etäisyydessä, huudahti hän ihmetellen:

"Mutta katsohan, Frédéric, mikä ääretön joukko meitä on! Paljon tilaa
tarvitsemme me! Ja se suurenee yhä, eikä koko kenttäkään sitten enään
meille riitä!"

Ja kun morsiusneidit ja hovipoika alkoivat tehdä pilaa hänestä, sanoi
hän:

"Ei, kuulkaahan nyt, teillä täytyy olla kunnioitusta tätä joukkoa
kohtaan --! Laskekaa, niin saatte nähdä! Meitä on kuusi etujoukossa,
eikö niin? Vaunuissa on yhdeksän, se on yhteensä viisitoista. Lisätkää
tähän jälkijoukko, jossa on viisi, niin siitä tulee yhteensä
kaksikymmentä. Oletteko kuullut puhuttavankaan sellaisesta perheestä?
Kaniinit, jotka näkevät meidän kulkevan ohitsensa, ovat mykkänä
hämmästyksestä ja nöyryytyksestään."

Ja sitten nauroi hän taas, ja kaikki alkoivat yhdessä laulaa
Cendrillonin laulua matkasta prinssin linnaan.

Yeusen sillalla alkoivat ensimäiset suuret sadepisarat tipahdella.
Mustansinervä pilvi kulki taivaalla huimaa vauhtia. Pisaroita alkoi
tulla yhä tiheämmin ja yhä ne suurenivat, ja vihdoin syöksyi sade
taivaasta virtana, aivankuin ääretön sulku olisi siellä ylhäällä avattu.
Eteensä ei voinut nähdä kahdenkymmenenkään metrin päähän. Parissa
minuutissa oli maantie muuttunut järveksi.

Juhlasaattue joutui hirveään epäjärjestykseen. Vasta jälestäpäin
saatiin kuulla kerrottavan jälkijoukon kohtalosta; sade oli kohdannut
sen erään talonpoikaistalon lähellä, ja levollisesti ja rauhallisesti
oli se mennyt sinne sisälle. Ne, jotka istuivat vaunuissa, vetivät
verhot suojakseen ja pysäyttivät vaunut erään puun alle, jotta hevoset
eivät pelästyisi sadekuuroa. He huusivat polkupyöräilijöille, jotka yhä
jatkoivat matkaansa, että nämät pysähtyisivät eivätkä menisi sellaiseen
sateesen, mutta veden kohina voitti heidän äänensä. Pikkutytöt ja
hovipoika etsivät kuitenkin koneilleen ja itselleen suojaa korkean
pensaikon takana, mutta kihlatut jatkoivat vimmatulla vauhdilla
matkaansa.

Frédéric, joka näistä kahdesta oli ymmärtäväisempi, sanoi:

"Tämä ei ole järjellistä. Pysähdytään niinkuin muutkin."

Mutta kiihoittunut Rose, joka ei näyttänyt välittävänkään sateesta,
vastasi:

"Nythän me jo olemme läpimärät. Jos me pysähdymme, niin voimme vilustua.
Eteenpäin vaan! Kolmessa minuutissa olemme kotona, ja silloin saamme me
nauraa niille muille hidastelijoille, kun he saapuvat neljännestuntia
myöhemmin..."

He olivat kulkeneet Yeusen sillan ylitse, he lensivät rinnatusten
eteenpäin, vaikka tie oli jyrkkää viimeisen kilometrin matkalla
poppelein välissä.

"Minä vakuutan sinulle, että me teemme tyhmästi", sanoi Frédéric. "Minä
saan vielä nuhteita ja syystä kyllä."

"Niin, mutta minulla on hauskaa!" huudahti Rose. "Tämä kylpy
polkupyörällä on hupaista! Sinä voit pysähtyä, ellet rakasta minua niin
paljon, että seuraisit mukanani!"

Ja hän seurasi Rosea, ajoi aivan tyttönsä vieressä, koetti vähän suojata
häntä vinosti lankeavaa sadetta vastaan. Ja vimmattua vauhtia kulkivat
he, heidän kyynärpäänsä melkein koskivat toisiinsa, ja näytti siltä kuin
taivaasta syöksyvä vinha sade olisi ajanut heitä eteenpäin. Oli kuin
ukkosen siivet olisivat kannatelleet heitä. Juuri kuin he hyppäsivät
kotinsa pihalle polkupyöriltään, taukosi sade äkkiä, ja taivas muuttui
taas siniseksi.

Rose nauroi sydämellisesti, hän oli kasvoiltaan hyvin punastunut ja
hengästynyt sekä siihen määrään märkä, että vesi valui virtana hänen
vaatteistaan, hiuksistaan ja käsistään; hän näytti lähteenhaltijalta,
joka on kaatanut päälleen vesiastiansa.

"Kas niin, nyt on juhla täydellinen! Mutta me saavuimme joka tapauksessa
ensimmäisinä perille!"

Ja Rose juoksi huoneesensa kampaamaan hiuksiaan ja muuttamaan pukuaan.
Mutta hän ei tahtonut muuttaa liinavaatteitaan, sillä hänellä oli niin
kiire keittiöön saamaan vettä tulelle rapujen keittämistä varten. Hän
tahtoi saada tämän tehdyksi, ennenkuin koko perhe saapuisi kotiin. Hän
kulki edestakaisin, pani puita tuleen, täytti koko keittiön iloisella
toimeliaisuudellaan ja oli iloinen siitä, että sai näyttää taitavuuttaan
emäntänä. Hänen sulhasensakin oli tullut sinne ja seurasi hänen toimiaan
ihailevin katsein.

Kun muut perheen jäsenet saapuivat, ne, jotka olivat olleet vaunuissa,
ja ne, jotka jalan olivat kulkeneet, syntyi vielä enemmän vilkkautta,
sillä vanhemmat olivat hyvin suutuksissaan siitä syystä, että olivat
saaneet olla kovin levottomia tuosta kilpa-ajosta sateessa.

"Tuo oli hyvin järjetöntä, Rose", sanoi Marianne. "Olethan sinä ainakin
muuttanut liinavaatteesi?"

"Olen kyllä ... missä ravut ovat?"

Mathieu puolestaan torui Frédériciä.

"Te olisitte voineet taittaa niskanne; eikä ole juuri hyödyllistä saada
tuollaista kylmää kylpyä kun on läpimärkä. Sinun olisi pitänyt estää
Rosea."

"Rose tahtoi välttämättömästi jatkaa matkaa, ja kun hän tahtoo jotakin,
ei minulla ole voimaa vastustaa."

Mutta nyt teki Rose iloisesti lopun nuhdesaarnasta.

"Kas niin, nuhteita on jo tullut tarpeeksi, minä käyttäydyin tyhmästi.
Eikö kukaan tahdo sanoa minulle yhtään kohteliaisuutta ruuan laittamisen
suhteen? Onko kukaan ennen huomannut rapujen tulevan noin hyviltä, kun
ne ovat tulella?"

Aamiainen oli erinomaisen hauska. Koska heitä oli kymmenen ja he
tahtoivat pitää juhla-aterian pääharjoituksen, niin oli pöytä katettu
suureen saliin, tavallisen ruokasalin viereen. Sen seinät olivat vielä
aivan paljaat, mutta koko aterian aikana puhuttiin vaan siitä, mitenkä
se olisi koristeltava kukilla ja köynnöksillä. Jälkiruokaa syödessä
annettiin tuoda saliin tikapuutkin, jotta seinille voitaisiin piirtää
koristussuunnitelma.

Rose, joka tähän asti oli ollut hyvin puhelias, oli äkkiä muuttunut
aivan harvasanaiseksi. Hän oli kuitenkin syönyt hyvällä ruokahalulla.
Mutta hänen kasvonsa olivat vahankalpeat ja hiukset vielä märät. Ja kun
hän aikoi kiivetä tikapuita ylös, horjahti hän ja pyörtyi. Hän pantiin
nojatuoliin, ja kaikki häärivät hänen ympärillään. Useita minuutteja oli
hän tajuttomassa tilassa. Kun hän sitten tuli tajuntaansa, istui hän
hetken äänetönnä eikä näyttänyt ymmärtävän, mitä oli tapahtunut. Mathieu
ja Marianne olivat levottomia ja kyselivät häneltä paljon. Hän oli
nähtävästi vilustunut, siinä oli kaunis seuraus järjettömästä
kilpajuoksusta. Mutta tuo nuori tyttö tointui kuitenkin ja hymyili, ja
hän sanoi, ett'ei hän mistään paikasta ole sairas, hän oli vaan äkkiä
tuntenut ahdistusta rinnassaan, mutta nyt se oli ohitse ja hän hengitti
helpommin. Hän jaksoi taas nousta, hän lausui mielipiteensä salin
koristamisesta, kaikki rauhottuivat lopulta, ja iltapäivä kului
piirustusten ja suunnitelmain tekemisessä. Kukaan ei syönyt paljon
päivällistä, sillä siksi paljon oli rapuja syöty. Kello yhdeksän aikaan
kun Céleste tuli noutamaan Andréeta, erosivat kaikki. Ambroise palasi
samana iltana Pariisiin. Blaisen ja Denisen piti matkustaa seuraavana
aamuna seitsemän junalla. Rose saattoi rouva Desvignesia ja hänen
tyttäriään maantielle ja jätti iloisena heille hyvästit vielä pyörällä
päästään ajatellessaan sitä iloista tapahtumaa, joka ensi kerralla
kokoisi perheen.

Ei Mathieu eikä Marianne mennyt heti maata. He eivät puhuneet mitään,
mutta heistä tuntui, että Rose oli niin omituinen ja hänen silmänsä
kuumeesta loistavat. Hän oli taaskin ollut kaatumaisillaan tullessaan
sisään ja vanhemmat saivat hänen käymään vuoteesensa, vaikka hän
valitteli vähän ainoastaan sitä, että hänen oli vaikea hengittää. Kun
hän oli mennyt huoneesensa, joka oli vanhempain huoneen vieressä, jäivät
vanhemmat odottamaan ja äiti meni sisään katsomaan, että hän peittäisi
itsensä kunnollisesti ja nukkuisi rauhallisesti; isä istui lampun
ääressä ja odotteli levottoman näköisenä. Vihdoin nukkui Rose, ja
vanhemmat jättivät hänen ovensa puoleksi auki ja puhelivat keskenään
hiljaisella äänellä rauhoittaakseen toinen toistaan; eihän se lie ollut
vaarallista, se kyllä menee ohitse, jos hän saa nukkua hyvin. Ja
vanhemmatkin menivät nukkumaan, syntyi hiljaisuus, koko talo nukkui
kukon ensi lauluun asti. Mutta kello neljän aikaan ennen päivän
sarastusta heräsivät vanhemmat puoleksi tukahdettuun ääneen, joka huusi:
"Mamma! Mamma!" He juoksivat vuoteestaan ja etsivät kynttilää. Rose oli
saanut uuden, ankaran kohtauksen. Muutaman minuutin kuluttua näytti hän
tulleen paremmaksi, ja levottomuudestaan huolimatta eivät vanhemmat
tahtoneet herättää ketään, vaan päättivät odottaa päivään asti. Suurinta
levottomuutta herätti se seikka, että Rosen kasvot olivat melkein
tuntemattomat, turvonneet ja vääristyneet, aivankuin joku pimeyden voima
olisi vaihtanut hänet, varastanut hänet yöllä vanhemmiltaan. Hän oli
nukkunut väsyneen näköisenä, ja vanhemmat eivät olleet liikahtaneetkaan
paikaltaan, jotta eivät häiritseisi hänen lepoaan, he valvoivat ja
odottivat, kuuntelivat elämää, joka sitä mukaa heräsi heidän
ympärillään mitä valoisammaksi aamu tuli. Kello löi viisi, kuusi. Kun
Mathieu näki Denisen alhaalla pihalla, juoksi hänkin alas ja pyysi
poikaansa menemään heti kun saapuu Pariisiin tohtori Boutanin luokse ja
kehoittamaan Boutania hetkeäkään hukkaamatta tulemaan Chanteblediin. Ja
kun poika oli mennyt, palasi hän Mariannen luokse, mutta ei vieläkään
herättänyt muita. Silloin sai Rose kolmannen kohtauksen, ja se oli
salaman isku.

Rose oli noussut istumaan, huitoi käsillään ja ähkyi:

"Mamma! Mamma!"

Elämä leimahti liekkiin viimeisen kerran, ja aivankuin uhotellakseen
kuolemaa juoksi tyttö sängystään, tahtoi kävellä, pääsikin ikkunan
ääreen, johon nouseva aurinko lähetti kultaisia säteitään. Hetken nojasi
hän ikkunaan, jalat paljaina, hiukset hajallaan, ja hiukset peittivät
hänen paljaat hartiansa kuin kuninkaallinen mantteli. Ei koskaan ennen
ollut hän näyttänyt niin kauniilta, niin voimaa ja lempeä uhkuvalta.

"Ah, miten minä kärsin! Kaikki on mennyttä, minä kuolen!"

Isä syöksi esiin, äiti tuki häntä, kietoi molemmat kätensä hänen
ympärilleen aivankuin suojellakseen häntä lävistämättömällä haarniskalla
kaikista vaaroista.

"Ole vaiti, onneton lapsi! Ei se mitään ole, pian se on ohitse. Tule
maata, minä pyydän! Vanha ystäväsi Boutan on matkalla tänne; huomenna
olet sinä taaskin terve."

"En, en, minä kuolen, kaikki on mennyttä!"

Ja hän kaatui heidän syliinsä, he ennättivät ainoastaan panna hänet
maata. Ja näytti siltä kuin salama olisi iskenyt alas, hän kuoli
sanaakaan sanomatta, silmäystäkään heittämättä, muutamassa hetkessä
veren tukkeutumisesta keuhkoissa.

Siinä oli se sokea viikate, joka yhdellä iskulla niittää pois koko
kevään. Se oli raakamaista, se oli niin odottamatonta, että vanhempain
hämmästys oli alussa suurempi kuin heidän epätoivonsa. Mariannen ja
Mathieun huudoista säikähtyneinä hyökkäsivät kaikki sisään, melu täytti
koko talon, ja sitten se vaipui kuoleman hiljaisuuteen, aivankuin kaikki
työ ja elämä olisi loppunut. Kaikki olivat kauhistuksissaan, murtuneita.
Ja äkkiä, kun kaikki olivat kuin kivettyneinä, kuului Frédéricin
parkaisu. Hän oli mieletön, hän tahtoi ottaa hengen itseltään, hän
sanoi, että hän oli murhannut Rosen, sillä hänen olisi pitänyt estää
tytön tulemasta kotiin rankkasateessa. Häntä täytyi pidellä kiinni,
viedä pois Chantebledistä, jotta ei uutta onnettomuutta tapahtuisi.
Hänen äkkinäinen raivoutensa oli musertanut kaikkein sydämet, nyt
virtasivat kyyneleet, vanhempain ja sisarusten sydäntäsärkevä valitus
täytti koko Chantebledin, jossa nyt ensi kerran kuolema oli käynyt
vieraana.

Suuri Jumala, Rose tuossa kuolinvuoteellaan, valkeana, kylmänä,
kuolleena! Hän, tuo kauniin, iloisin, rakastettavin! Hän, jota kaikki
muut ihailivat ja josta he ylpeilevät! Ja tämä kaikki pitkän elämän ja
pysyväisen onnen toivojen keskellä, kymmenen päivää ennen häitä, suuren
ja kauniin ilopäivän jälkeisenä yönä, sen päivän jälkeen, jolloin hän
oli niin iloisesti laskenut leikkiä ja nauranut! Kaikki olivat vieläkin
näkevinään hänen elämänhaluisena ja rakastettavana, lapsellisten
temppujen keksijänä, keskellä ruhtinaallista juhlakulkuettaan! Pian
pidettävät kaksoishäät olisivat olleet aivankuin perheen pitkällisen
onnen ja ilon kukkaan puhkeaminen. Heillä oli tähänkin asti ollut
surunsa ja väliin oli itkettykin, mutta silloin oli aina liitytty
lähemmäksi toisiaan ja lohduteltu toinen toistaan; vielä ei ollut ketään
puuttunut illalla niistä hellistä, viimeisistä syleilyistä, jotka
parantavat kaikesta. Ja nyt oli paras mennyt pois, kuolema oli tullut
heille sanomaan, että kenenkään onni ei ole täydellinen ett'eivät
vahvimmat ja onnellisimmatkaan koskaan saa nähdä kaikkein toiveittensa
toteutuvan. Elämä ei voi olla olemassa ilman kuolemaa. He saivat nyt
osansa ihmiskunnan kurjuudesta, ja se oli sitä suurempi, mitä enemmän
elämää he olivat varanneet itseään varten, he, jotka olivat luoneet niin
paljon elääkseen samalla paljon. Kun kaikki nousee ihmisen ympärillä
idulle ja kasvaa, kun hän on antanut hedelmällisyyden ilman esteitä
virrata, niin silloin saa hän hirmuisen muistutuksen siitä ikuisesta,
pimeästä kuilusta, johonka koko maailma on joutuva, ja tämän
muistutuksen saa hän sinä päivänä jolloin onnettomuus iskee hänen
kimppuunsa, kaivaa ensimäisen haudan ja vie mukanaan rakastetun olennon.
Toiveet, jotka tuntuivat olevan äärettömän monet ja suuret, musertuvat
pirstaleiksi, ja ihminen jää hämmästyneenä ajattelemaan sitä,
minkätähden kukaan ei saa elää ja rakastaa ijankaikkisesti.

Oi, miten hirmuisilta tuntuivat ne kaksi päivää, jotka seurasivat tätä!
Koko talo oli kuin kuollut, ei kuulunut muuta ääntä kuin elukkain
hengitys; koko yhteen kokoontunut perhe oli menehtynyt itkusta ja
tuskallisesta odotuksesta niin kauvan kuin vainajaparka lepäsi tuolla
kukkain alla. Illalla ennen hautausta tuotiin ruumis saliin, jossa
kerran oli niin iloisina nautittu aamiaista ja keskusteltu, mitenkä sama
sali olisi koristettava kaksoishäitten suurta juhlaa varten. Nyt siellä
viimeistä yötä valvottiin ruumiin ääressä, siellä ei ollut lehtiä, ei
köynnöksiä, ainoastaan neljä palavaa vahakynttilää ja joukko valkeita
ruusuja, jotka samana aamuna oli tuotu sinne. Ei isä eikä äiti tahtonut
tänä viimeisenä yönä mennä levolle. He istuivat vieretysten lapsensa
luona, jonka maa oli pian ottava takaisin. He olivat näkevinään Rosensa
aivan pienenä, kuudentoista kuukauden vanhana, heidän ensi aikoja
asuessaan Chantebledin metsästyspaviljongissa, kun hän äsken oli
vieroitettu ja he nousivat öisin vuoteestaan peittelemään häntä. He
olivat näkevinään hänen sitten Pariisissa, mutta vielä aivan pienenä,
tulevan laahustaen aamusin heidän luokseen ja tahtovan kiivetä heidän
vuoteesensa, valloittaakseen heidät väkirynnäköllä ja nauraen
ihastuksesta. He olivat näkevinään hänen suurena ja täysikasvuisena,
päivä päivältä kauniimpana, mitä enemmän Chantebled laajeni, aivankuin
yhä hedelmällisemmäksi käynyt maa olisi antanut terveytensä ja mehunsa
hänen kauneutensa lisäämiseksi. Ja nyt ei häntä enään ollut olemassa, ja
kun he ajattelivat, ett'eivät koskaan enään saa nähdä häntä, etsivät
heidän kätensä toisiaan, likistivät epätoivoisina toisiaan, ja heistä
tuntui siltä kuin koko heidän elämänsä, kaikki heidän tulevat päivänsä
olisivat vierähtäneet pimeyden kuiluun. Nyt oli aukko murrettu,
seuraisiko heidän muu onnensa mukana? Heidän kymmenen muuta lastaan
olivat tosin koossa, mustapukuisina ja kyyneleet silmissä nukkuvan
siskonsa ympärillä, mutta ei isä eikä äiti nähnyt heitä eikä heidän
lukuaan laskenut. Ja tähän suureen, paljaaseen, vahakynttiläin himmeästi
valaisemaan huoneesen lähetti aamuaurinko säteensä, valaisi ruumiin
ääressä valvovia, koko perheen viimeistä hyvästijättöä.

Ja päivällä sitten kulki hautaussaatto eteenpäin valkeata tietä
poppelein varjossa, samaa tietä, jota Rose oli ajanut pyörällään myrskyn
siivillä. Kaikki sukulaiset ja ystävät olivat tulleet saapuville, koko
seudun väestö tahtoi näyttää osanottoaan tämän surullisen
kuolemantapauksen johdosta. Kaikki lähimmät saattoivat vainajaa
kirkkomaalle, vieläpä äiti ja sisaretkin olivat sanoneet, että he eivät
tahdo erota rakkaasta vainajasta, ennenkuin haudan reunalla. Tällä
kertaa oli saattue todellakin suuri, mutta Mathieu ja Marianne eivät
tunteneet ketään. Seuraavana päivänä muistelivat he nähneensä Morangen,
mutta eivät olleet aivan varmat siitä, että se todellakin oli Morange,
tuo äänetön herra, joka oli likistänyt heidän käsiään ja itkenyt.
Mathieu oli myöskin muistavinaan, että Constance oli kirkkomaalla tullut
hänen luokseen ja sanonut muutamia sanoja riemuitsevan vahingonilon
salama silmissään.

Mitä hän oli sanonut? Sitä hän ei tiennyt. Luonnollisesti muutamia hyvin
sopivia sanoja, aivankuin murheellisen sukulaisensa suru olisi ollut
hänen omansa. Mutta Mathieu muisti suureksi tuskakseen toisia sanoja,
joita hän oli lausunut sinä päivänä, jona hän oli luvannut tulla
kaksoishäihin ja jolloin hän katkeralla äänellä oli toivonut, että
Chantebledin hyvä onni jatkuisi. Nyt he siis olivat muserretut, nuo
onnelliset ja hedelmälliset Fromentit! Heidän hyvä onnensa oli ehkä
ainaiseksi lopussa! Ja ankara väristys puistatti Mathieun ruumista,
hänen luottamuksensa tulevaisuuteen oli alkanut horjua, häntä peloitti,
että onni ja hedelmällisyys loppuvat ja virtaavat pois nyt avatusta
aukosta.




IV


Vuosi tämän jälkeen antoivat Ambroise ja Andrée kastaa ensimäisen
lapsensa, pojan, joka sai nimekseen Léonce. He olivat antaneet vihkiä
itsensä kuusi viikkoa Rosen kuoleman jälkeen kaikessa hiljaisuudessa. Ja
tämä lapsen kaste oli ensimäinen tilaisuus, jolloin Mathieu ja Marianne
tulivat muitten ihmisten joukkoon; he olivat vielä surupuvussa ja olivat
tuskin vieläkään tointuneet saamastaan hirveästä iskusta. Muuten oli
sovittu siitä, että kasteen jälkeen syötäisiin yksinkertainen aamiainen
nuoren parin luona ja jokainen menisi sitten kotiinsa. Koko perhe ei
ollut voinut saapua tähän tilaisuuteen, ainoastaan isoisä ja isoäiti,
molemmat vanhimmat lapset, Blaise ja Denis, jälkimmäinen vaimonsa
kanssa. Beauchêne, mieskummi, oli valinnut rouva Séguinin naiskummiksi,
sillä Constance parkaa värisytti Mauricen kuoleman jälkeen ajatuskin
pieneen lapseen koskemisesta. Hän oli kuitenkin myöntynyt tulemaan
aamiaiselle, joihin ei Séguin voinut ottaa osaa. Ja sillä tavalla tuli
heitä olemaan kuitenkin kymmenen, juuri riittävä määrä täyttämään
pienen ruokasalin siinä pienessä asunnossa, jonka nuoret olivat
vuokranneet Boëtiekadun varrelta.

Silloin oli hyvin kaunis aamupäivä. Mathieu ja Marianne, jotka eivät
olleet tahtoneet edes tässä iloisessa tilaisuudessa esiintyä ilman
surupukua, tulivat vihdoinkin iloisemmiksi pienokaisen kehdon ääressä.
Alkutalvesta oli uusi onnettomuus kohdannut perhettä. Blaisen pikku
Christophe oli kuollut kurkkumätään. Mutta jonkinlaiseksi korvaukseksi
tästä oli Charlotte taaskin raskaana jo neljättä kuukautta, ja ensi ajan
suru oli vaihtunut vapisevaan odotukseen. Tämä pieni asumus oli kuin
Andréen vaaleanverisen sulon parfymeeraama, kuin päivänpaisteinen
Ambroisen voitoniloisesta rakastettavaisuudesta; siinä oli kaunis
aviopari, he rakastivat toisiaan, ja käsi kädessä läksivät he
valloittamaan maailmaa. Aamiaista elähytti sitäpaitsi Beauchênen vahva
ruokahalu ja hänen raikuva naurunsa. Hän oli hyvin ihastunut naiskummiin
Valentineen, hän laski leikkiä, oli hänelle ylenmäärin kohtelias ja
Valentine oli tästä kovin mielissään. Vaikka Valentine oli
neljänkymmenen viiden vuotias, näytti hän kuitenkin vielä nuorelta
tytöltä. Ainoastaan Constance oli ja pysyi vakavana, hänen ohuet
huulensa vetäytyivät vaan harvoin pakolliseen hymyyn, mutta silloin
tällöin peitti hirveän kärsimyksen varjo hänen kuivettuneet kasvonsa
hänen katsoessaan ympärilleen tässä iloisessa pöydässä, jossa uusi
tulevaisuuden toivo vastustamattomalla voimalla tahtoi tunkeutua esiin
viimeisestä surusta huolimatta. Kello kymmenen aikaan nousi Blaise ylös.
Hän ei tahtonut antaa Beauchênen juoda enempää Chartreuseä.

"Hän on oikeassa, hyvät ystävät", sanoi Beauchêne vihdoin
myöntyväisesti. "Täällä teidän luonanne on hyvin hauskaa, mutta meidän
täytyy välttämättömästi mennä tehtaasen. Ja me otamme teiltä mukaamme
Denisin, me tarvitsemme välttämättömästi hänen laveita tietojaan eräässä
suunnittelussa. Niin, sellaisia me olemme. Velvollisuus ennen kaikkea
muuta!"

Constancekin oli noussut.

"Vaunut ovat tuolla alhaalla; otatko sinä ne?"

"En, me kävelemme, se selvittää ajatuksia."

Oli pilvessä, ja Ambroise, joka oli mennyt ikkunan ääreen, sanoi:

"Te kastutte."

"Äh, sade on ollut tulemaisillaan aamusta asti; me ennätämme kyllä
tehtaasen."

Päätettiin, että Constance ottaa Charlotten vaunuihinsa ja kyyditsee
hänen pieneen sivurakennukseensa. Valentinellä ei ollut kiirettä;
hänellä oli vaan pari askeletta Antinkadulle. Marianne ja Mathieu olivat
taipuneet Andréen helliin pyyntöihin ja päättäneet syödä täällä
päivällistäkin sekä palata vasta illalla viimeisellä junalla
Chanteblediin. Se oli juhlan huippu, nuoret aviokumppanit olivat
ihastuksissaan, tanssivat ja taputtivat käsiään.

Mutta toisten lähtiessä sattui pieni seikka, jolle paljon naurettiin,
sillä niin iloisia oltiin vielä runsaan aamiaisen vaikutuksesta.
Constance kääntyi Denisin puoleen ja sanoi aivan tyyneesti:

"Blaise, ystäväni, anna minulle boani, minä olen varmaankin jättänyt sen
eteiseen."

Kaikki nauroivat hänen erehdystään, mutta hän ei itse ymmärtänyt naurun
syytä. Ja samalla levollisella äänellä kiitti hän sitten Denistä
saatuaan boan.

"Kiitos, Blaise, se oli kiltisti tehty."

Mutta nyt tapahtui kokonainen naururäjähdys, sillä niin hassulta näytti
hänen varmuutensa. Mitä se on? Mitä he niin nauravat? Vihdoin alkoi hän
aavistaa erehdystään ja katseli tarkemmin tuota nuorta miestä.

"Niin oikein, sehän ei ollutkaan Blaise vaan Denis. Minä erehdyn aina
heidän suhteensa, varsinkin kun he pitävät samanlaista partaa."

Lieventääkseen naurussa mahdollisesti ilmaantunutta loukkaavaisuutta
muistutti Marianne suvussa kerrottua kaskua, että kun pojat olivat
pienet ja makasivat yhdessä, herätti hän heidät voidakseen silmien
väristä eroittaa heidät. Sitten olivat Beauchêne ja Valentine vielä
hänelle avullisena Constancen rauhoittamisessa, he kertoilivat, mitenkä
uskomattoman monta kertaa noitten kaksosten suhteen oli erehdytty, sillä
erityisinä päivinä ja erityisessä valaistuksessa olivat he aivan
samannäköiset. Sitten erottiin mitä hauskimmalla mielellä, ja
jäähyväisiksi vaihdettiin suuteloja ja kädenpuristuksia.

Vaunuissa ei Constance sanonut monta sanaa Charlottelle, hän valitteli
ankaraa päänsärkyä, joka oli vielä pahentunut liian pitkän aamiaisen
aikana. Ja hän istui väsyneen näköisenä, silmät puoleksi ummessa ja
ajatteli. Heti Rosen kuoleman jälkeen, ja kun vielä Christophekin oli
mennyt pois ja siten repinyt Fromentien sydänhaavan yhä suuremmaksi, oli
hän tuntenut aivankuin uuden toivon heräävän. Hän oli kuumeinen, veri
nousi usein hänen päähänsä; olikohan se ehkä hänen hedelmällisyytensä,
hänen äiteytensä, joka palasi takaisin? Eikö usein tapahdu niin, että
lehtensä varistaneet puut kauniina syksypäivinä peittyvät uusiin lehtiin
ja kukkiin? Ja hurmaava ilo valtasi hänen mielensä. Gaude oli
epäilemättä erehtynyt. Constance tunsi elämän sykkivän suonissaan, hän
seurasi innokkaasti tätä veressään tapahtuvaa muutosta, tätä kuumuutta,
tätä selittämätöntä levottomuutta, jota hän luuli uudeksi kevääksi.
Mutta sitten tuli hänelle ankarat kärsimykset, täytyi noutaa Boutan, ja
silloin tapahtui viimeinen onnettomuus, silloin sai hän viimeisen
kirveeniskun: Boutan sanoi, että ennenaikainen vanhuus oli alkanut
neljänkymmenen kuuden vuoden ijässä, ja vielä antoi hän ymmärtää, että
avioliitossa käytetyt ehkäisykeinot olivat luultavasti jouduttaneet
sitä. Nyt oli siis elämän puu täydellisesti kuollut, mitään ei enään
kasvaisi kuihtuneesta oksasta.

Kaksi kuukautta oli Constance ollut salaisesti raivoissaan siitä, että
hän ei enään ollut nainen. Aamupäivällä ristiäisissä ja nyt vaunuissa
tämän raskaan, nuoren rouvan vieressä oli hänen vielä salassa pidetty
vanhuutensa myrkyttänyt hänen naurunsa, tehnyt hänen katkeraksi ja
ilkeäksi ja taipuvaiseksi millaisiin alentaviin tekoihin tahansa. Lapsi,
jonka hän oli menettänyt, lapsi, jota hän ei enään voinut saada, kauvan
levossa ja rauhassa tyydytetty, mutta nyt petetty ja turhaan riutuva
äidinrakkaus, kaikki tämä sai hänessä aikaan sairalloisen taipumuksen
pahuuteen, halun hirveään kostoon, jota hän ei tohtinut itsekään
ajatella. Hän syytti koko maailmaa, onnea ja ihmisiä, jotka muka ovat
liitossa musertaakseen hänet. Hänen oma miehensä oli kehnoin ja tyhmin
kaikista pettureista, sillä hän petti vaimoansa antamalla joka päivä
aina uuden osan liikkeestä Blaisen haltuun, jonka vaimo heti synnytti
uuden lapsen, kun oli menettänyt poikansa. Häntä suututti nähdä miestään
noin iloisena ja onnellisena saatuaan vapauden antautua raakojen
huvitustensa valtaan kodin ulkopuolella. Sillä Beauchêne oli vielä
voittajan näköinen ja sanoi itse, että hän oli entisensä kaltainen, ja
se olikin totta, sillä vaikka entinen tarmokas isäntä oli muuttunut
vanhaksi tyttöjen takaa ajajaksi, joka oli edistynyt hyvän matkaa tiellä
aivojen pehmenemiseen, oli hän kuitenkin yhä sama itsekäs sielu, joka
koetti nauttia elämästään niin paljon kuin suinkin. Hän vieri kaltevaa
pintaa eteenpäin, hän otti Blaisen pojakseen ainoastaan siitä
ihastuksesta, että oli tavannut ymmärtävän ja työnhaluisen nuoren
miehen, joka säästi häneltä ne huolet, jotka olivat hänen väsyneelle
ruumiilleen tulleet liian rasittaviksi, ja ansaitsi samalla tarpeeksi
rahaa hänen huvejaan varten. Constance tiesi, että oli kysymyksessä
ehdotus liikekumppanuudesta, hänen miehensä oli varmaankin jo saanut
suuren summan tukkiakseen niitä salaisia aukkoja, jotka olivat syntyneet
hänen tyhmäin yritystensä ja häpeällisten velkainsa tähden. Ja vaunujen
vieriessä eteenpäin myrkytti hän silmät ummessa mieltään kaikilla näillä
ajatuksilla. Hän olisi voinut karjua raivosta ja repiä silmät päästä
tuolta naiselta, tuolta Charlottelta, rakastetulta vaimolta,
hedelmälliseltä äidiltä, joka istui hänen rinnallaan.

Sitten tuli hän ajatelleeksi Denistä. Mitä hänellä oli tekemistä
tehtaassa? Tulisiko hänkin varastamaan? Kuitenkin tiesi Constance, että
vaikka Denisillä ei vielä ollutkaan mitään paikkaa oli hän kuitenkin
kieltäytynyt rupeemasta veljensä avustajaksi, koska hänen mielestään ei
siellä ollut sijaa kahdelle. Muuten oli hänellä hyvin laveat tiedot
mekaniikissa, hän tahtoi päästä jonkun suuren konetehtaan johtajaksi;
hänen tietojensa tähden kysyttiin halukkaasti hänen neuvojaan, kun oli
kysymyksessä piirustusten teko jotakin uutta maanviljelyskonetta varten.
Mutta häntä ei siis tarvinnut ottaa lukuun, hän oli täällä ainoastaan
tilapäisenä vieraana, joka ehkä jo huomenna muuttaa Ranskan toiseen
päähän. Mutta Blaisea ei Constance voinut olla ajattelematta, tuo ajatus
kiusasi häntä aina, ja äkkiä tuli hänen mieleensä, että jos hän kiirehti
kotiin, ennenkuin herrat olivat ennättäneet saapua perille, voisi hän
ehkä tavata Morangen yksinään konttoorissa ja saada häneltä tietoja
monesta asiasta. Hän, kassanhoitaja, tunsi ehkä yhtiövälikirjan, vaikka
se olisikin vasta ehdotuksena. Ja hän innostui, paloi halusta päästä
perille ja oli varma siitä, että saavuttaa Morangen luottamuksen, sillä
hän luuli voivansa menetellä tuon miehen kanssa mielensä mukaan.

Kun vaunut kulkivat yli Jenan sillan, katsoi hän ikkunasta ulos.

"Jumalani, miten hitaasti me kulemme! Jos alkaisi sataa, lieventyisi
ehkä minun päänsärkynikin!"

Hän ajatteli, että hyvän sadekuuron kautta hän saisi enemmän aikaa, ja
se pakoittaisi herrat etsimään suojaa jossakin porttikäytävässä. Ja kun
he olivat tulleet tehtaalle, pysäytti hän vaunut kyyditsemättä edes
seuraajaansa sivurakennukseen.

"Tehän annatte anteeksi, eikö niin? Teidän on tarvis vaan kulkea nurkan
ympäri."

Charlotte hymyili, ja kun he olivat tulleet ulos vaunuista, piti hän
hetken Constancen kättä kädessään.

"Tuhansia kiitoksia. Te olette liian kohtelias. Olkaa hyvä ja
ilmoittakaa miehelleni, että olette saattanut minun turvalliseen
satamaan, hän nimittäin tulee hyvin helposti levottomaksi siitä syystä,
että minä nyt taas olen tällaisessa tilassa."

Constancenkin täytyi hymyillä ja luvata toimittaa asia.

"Hyvästi sitten ... ja kiitoksia."

"Hyvästi!"

Siitä oli jo kahdeksantoista vuotta kuin Morange oli kadottanut
vaimonsa, ja hänen tyttärensä Reine oli ollut kuolleena yhdeksän vuotta.
Mutta hänestä itsestä tuntui kuin kaikki olisi tapahtunut eilen. Hän oli
yhä mustiin puettu, eli yksinään, sulkeutui asuntoonsa, ei puhunut
muulloin kuin silloin kun se oli välttämätöntä. Mutta yhä oli hän sama
velvollisuuksilleen uskollinen työmies, turhamaisuuteen asti
säännöllinen ja huolellinen, hän istui kuin kiinni naulattuna samaan
konttoorituoliinsa, johon hän pian kolmekymmentä vuotta oli joka aamu
istahtanut, sillä hänen molemmat vaimonsa, joiksi hän vaimoaan ja
tytärtään kutsui, olivat vieneet muassaan hänen tarmonsa ja
kunnianhimonsa, kaikki hänen unelmansa rikkaudesta ja loistosta. Hän,
joka nyt oli yksin maailmassa, tahtoi mielukkaimmin kuolla vanhassa,
huomaamattomassa asemassaan, jossa ollen hän joka aamu alkoi yhä
uudestaan yksitoikkoiset työnsä aivankuin karusellihevonen, joka
pyörittää pyöräänsä. Mutta ihmiset epäilivät, että hän asunnossaan
Grenellen bulevardin varrella, jonka hän itsepintaisesti vuokrasi
vuodesta vuoteen, vietti salaperäistä ja hupsun elämää. Palvelijatar oli
saanut määräyksen, ett'ei ketään saa päästää sisään, mutta mitään muuta
ei hän tiennyt. Ruokasalin ja salongin oli hän jättänyt palvelijattaren
huostaan, mutta ei sallinut hänen tulla makuuhuoneesen eikä Reinen
kamariin; sinne ei päässyt kukaan muu kuin hän itse. Hän sulkeutui
näihin huoneisiin siivotakseen niitä, mutta kukaan ei tiennyt, miten hän
tämän työn suoritti. Ne olivat kuin pelättäviä pyhättöjä, joitten
ainoana pappina hän itse oli. Palvelijatar oli turhaan yrittänyt silmätä
näihin huoneisiin; kun Morange niissä vietti vapaapäiviään, kuunteli
palvelijatar turhaan oven takana; hän ei nähnyt mitään, hän ei kuullut
mitään. Ei yksikään sielu olisi voinut sanoa, mitä pyhäinjäännöksiä
nämät kappelit sisälsivät tai millä uskonnollisilla menoilla Morange
niitä palveli. Toisena aiheena ihmettelyyn oli hänen kitsautensa, joka
kasvoi yhä enemmän; hänen ainoat menonsa olivat kuusitoista sataa
frankia vuokraan, palvelijattaren palkka ja ne muutamat sout päivässä,
jotka kuluivat ruokaan ja joita palvelijattaren oli yhä vaikeampi saada
kiristetyksi häneltä. Morangen palkka nousi nyt kahdeksaan tuhanteen
frankiin, eikä hän tarvinnut elantoonsa siitä puoltakaan. Mihinkä hänen
suuret säästönsä joutuivat? Mihinkä salaiseen paikkaan hän ne pani?
Minkä salaisen himon tai minkä hullumaisen unelman toteuttamiseksi hän
niitä säästi? Hän oli hyvin hiljainen, hyvin sorean näköinen, hänen
aivan valkea partansa oli erittäin hyvin hoidettu ja hän tuli
konttoriinsa hieno hymy huulilla ilman että mikään ilmaisi tuossa
säännöllisessä, turhantarkassa miehessä sisällistä häviötä, kaikkea sitä
tuhkaa ja huonosti sammutettuja kekäleitä, jotka tulipalo oli jälkeensä
jättänyt.

Jonkinlainen suhde oli vähitellen muodostunut Constancen ja Morangen
välillä. Kun Constance oli nähnyt hänen tyttärensä kuoleman jälkeen
palaavan murtuneena takaisin konttooriinsa, oli hän alkanut tuntea syvää
sääliä tuota miesparkaa kohtaan, ja itsekään tietämättään oli tähän
sääliin sekoittunut suuri määrä levottomuutta hänen oman itsensä
suhteen. Hänen oma Mauricensa oli elävä viisi vuotta kauvemmin, mutta
Constance tunsi jo silloin tuskaa, hän ei voinut vapistuksetta kohdata
Morangea; sillä hän oli se mies, joka oli menettänyt ainoan lapsensa.
Suuri Jumala, oliko sellainen onnettomuus siis mahdollinen? Kun hän
sitten itse oli saanut tutustua tähän hirmuiseen, parantumattomaan
suruun, oli hän lähestynyt onnettomuusveljeään ja kohdellut häntä
sellaisella hyväntahtoisuudella, jollaista ei riittänyt kenellekään
muulle. Väliin kutsui Constance hänen iltasin luokseen, ja he puhelivat
keskenään olivatpa väliin äänettöminäkin ja yhdistivät ainoastaan
yhteisen surunsa hiljaisuuteensa. Myöhemmin oli Constance käyttänyt tätä
ystävyyttä hyväkseen siten, että hän sen kautta onki tietoja liikkeen
asioista, joista Beauchêne vältti keskustelua. Ja varsinkin siitä asti
kuin hän oli alkanut epäillä miehensä hoitavan tehdasta huonosti,
tekevän tyhmyyksiä ja saattavan itsensä velkaan, oli hän koettanut saada
kassanhoitajan uskotukseen, vieläpä vakoilijakseenkin, joka auttaisi
häntä niin paljon kuin mahdollista johdon saamisessa omiin käsiinsä.
Sentähden oli hänellä niin kiire kotiin tänään, hän tahtoi olla yksinään
Morangen kanssa ja viekoitella häneltä tietoja isännän poissa ollessa.

Hän ennätti tuskin riisua hattuaan ja käsineitään. Hän tapasi Morangen
konttoorissaan köyristyneenä kuten tavallista kassakirjain ylitse.

"Joko ristiäiset ovat päättyneet?" kysyi Morange kummastuneena.

"Ovat. Tai toisin sanoen minä tulin kotiin, kun minulla oli niin hirveä
päänsärky. Toiset jäivät vielä sinne. Kun me nyt olemme yksinämme, niin
ajattelin minä, että minulle tekisi hyvää saada vähän puhella teidän
kanssanne, ystäväni. Ah, minä en ole onnellinen!"

Hän vaipui tuolille ja kyyneleet, jotka toisten onni oli synnyttänyt,
olivat nyt tukehduttaa hänet. Morange pelästyi ja aikoi mennä noutamaan
kamarineitiä sen tapauksen varalta, että Constance pyörtyisi. Mutta
Constance esti sen.

"Minulla ei ole muita kuin te, ystäväni. Kaikki ihmiset hylkäävät minun,
kaikki ihmiset ovat minua vastaan. Minä tiedän sen, ne saattavat minun
vararikkoon, ne valmistavat minulle perikatoa, aivankuin minä en vielä
olisi menettänyt kaikkea menettäissäni lapseni. Ja koska te olette
ainoa, joka minulla on jälellä, ja te ymmärrätte minun suruni te, joka
olette kadottanut tyttärenne, niin täytyy teidän olla minun puolellani!
Sanokaa minulle totuus. Silloin voin minä ainakin puolustaa itseäni."

Kun Morange kuuli Constancen puhuvan tyttärestään, alkoi hänkin itkeä.
Ja nyt voi Constance tehdä kysymyksiä, Morange oli vastaava, sanova
kaikki, sillä hänellä ei ollut voimia silloin, kun Constance muistutti
heidän yhteisestä surustaan. Hän kertoi siis Constancelle, että Blaise
ja Beauchêne todellakin rupeisivat liikekumppaneiksi tai ainakin oli
jotakin sentapaista tekeillä. Beauchêne oli salaisiin menoihinsa ottanut
kassasta melkoisia summia; kysymyksessä oli luultavasti joku
kiristysjuttu, erään pienen tytön äiti uhkasi häntä kuritushuoneella.
Beauchênen oli täytynyt uskoa salaisuutensa Blaiselle ja antanut hänelle
toimeksi hankkia jonkun lainanantajan; silloin oli tuo nuori mies
lainannut itse hänelle rahat, jotka varmaankin olivat hänen isänsä,
Mathieu Fromentin, joka oli iloissaan siitä, että sai panna liikkeesen
rahoja poikansa nimeen. Asian järjestämistä varten oli nyt päätetty
jakaa liikkeen varat kuuteen osaan ja antaa näistä yksi Blaiselle
maksuksi rahoistaan. Blaisesta oli siis tuleva liikkeen kuudennen osan
omistaja, ell'ei Beauchêne määrätyn ajan kuluessa ostaisi tätä kuudetta
osaa takaisin. Mutta suurin vaara oli siinä, että Beauchêne, sen sijaan
että koettaisi päästä velattomaksi, joutuisi kiusaukseen myydä muutkin
osat, yhden kerrallaan, sillä hän oli todellakin kaltevalla pinnalla.

Constance oli kuulustellut kalmankalpeana ja vapisten.

"Onko kauppakirja allekirjoitettu?"

"Ei, ei vielä. Mutta paperit ovat valmiit, ne allekirjoitetaan minä
päivänä tahansa. Se on muuten järjellistä ja aivan välttämätöntä asiain
järjestämiseksi."

Mutta nähtävästi ei Constance ollut samaa mieltä, koko hänen sisäinen
ihmisensä nousi tätä vastaan, ja hän koetti keksiä esteitä ja sivuteitä
tämän häpeän välttämiseksi.

"Jumalani, mitä minun pitää tekemän? Mihinkä minä nyt ryhtyisin?"

Ja suutuksissaan siitä, ett'ei hän keksinyt mitään keinoa, että hän
huomasi itsensä voimattomaksi, pääsi häneltä huudahdus:

"Oh, sitä viheliäistä Blaisea!"

Tuo hyväntahtoinen Morange tuli hyvin liikutetuksi. Hän ei ollut vielä
ymmärtänyt mitään. Hän koetti rauhoittaa Constancea, sanoi, että Blaise
oli kunnon mies, että hän tässä asiassa oli menetellyt moitteettomasti,
koettanut estää häväistystä, vieläpä osoittautunut olevansa hyvin omaa
etuaan katsomaton. Tyytyväisenä siitä, että oli saanut tietää, mitä
tahtoi, ja haluten päästä pois, ennenkuin herrat saapuisivat, nousi hän
tuoliltaan; kassanhoitajakin nousi ylös ja saattoi Constancea
galleriaan, jonka kautta hänen täytyi kulkea päästäkseen omiin
huoneisiinsa.

"Minä panen kunniasanani panttiin siitä, että tuolla nuorella miehellä
ei ole ollut mitään alhaisia tarkoituksia. Kaikki paperit käyvät minun
kätteni kautta, kukaan muu ei tiedä asioita paremmin kuin minä. Ja jos
minä olisin epäillyt jotakin salajuonta, niin olisin siitä ilmoittanut
teille, joka olette ollut niin hyvä minua kohtaan."

Mutta Constance ei kuunnellut, vaan koetti päästä erilleen Morangesta.
Samassa puhkesi kauvan odotettu sade, ja vesipisarat pieksivät
raivokkaasti ikkunoita. Taivas oli tullut niin mustaksi, että oli
melkein pimeä, vaikka kello oli vasta tuskin neljääkään. Ja Constance
tuli ajatelleeksi: tällaisessa rankkasateessa täytyy noitten kolmen
herran ottaa vaunut. Hän kiirehti askeliaan, ja kassanhoitaja yhä
seurasi häntä.

"Minä tahdon mainita teille yhden esimerkin", jatkoi Morange. "Kun oli
kysymyksessä välikirjan laatiminen..."

Äkkiä vaikeni hän, huudahti käheällä äänellä, pysähdytti Constancen
tuuppaamalla hänen kauhistuttavalla liikkeellä taaksepäin.

"Varokaa!"

Syvyyden kuilu oli ammollaan heidän edessään. Gallerian päässä,
ennenkuin tultiin käytävään, joka yhdisti konttoorihuoneuston
asuinhuoneisiin, oli höyryn voimalla käypä hissi, josta laskettiin alas
erityisiä koneosia alahuoneisiin. Muuten ei sitä käytetty joka päivä.
Siinä oleva suuri luukku oli tavallisesti sulettuna, ja kun hissi oli
käynnissä, oli siellä aina erityinen vahti pitämässä vaaria, ett'ei
kukaan olisi kulkenut tätä tietä ja pudonnut luukusta alas.

"Varokaa! Varokaa!" huusi Morange uudestaan kauhusta aivan mieletönnä.

Hissin kori oli alhaalla, mittaamaton syvyys ammoitti heidän edessään.
Ei kaidepuita, ei mitään, mikä olisi voinut heitä varoittaa tai estää
tekemästä kauhean kuperkeikan. Sade pieksi yhä ikkunoita, pimeys
käytävässä tuli täydelliseksi, niin että heidän täytyi kulkea
umpimähkään eivätkä nähneet muutamia kyynäriäkään eteensä. Askel vielä,
ja he olisivat vaipuneet syvyyteen. Se oli oikein ihme, että
kassanhoitaja oli aavistanut tämän ammottavan kuilun olemassa oloa.

Constance, joka ei vielä ymmärtänyt mitään, tahtoi päästä irti
Morangesta, joka oli tarttunut häneen.

"No, ettekö te näe...?" huudahti Morange.

Hän kumartui eteenpäin, pakoitti Constancenkin kumartumaan aukon ylitse.
Kuilu ulottui läpi kahden kerroksen aina alas kellarikerrokseen asti
aivankuin pimeyden kaivo. Sen pohjalla paloi lyhty, aivankuin se olisi
vielä selvemmin tahtonut näyttää kuinka syvä, kuinka kauhea syvyys oli.
He vetäytyivät taaksepäin ja kalpenivat.

Mutta nyt suuttui Morange.

"Tämä on hulluutta! Mitä he tekevät? Miksi eivät he tottele
ohjesääntöjä? Täällä pitäisi aina olla yhden miehen, erityisen miehen,
joka ei saa jättää paikkaansa, ennenkuin hissi on paikoillaan. Missä
hän on? Mitä hän tekee?"

Hän meni uudestaan aukon suulle ja huusi vimmatusti:

"Bonnard!"

Ei kukaan vastannut, kuilu oli pohjaton, musta ja tyhjä. Tämä
äänettömyys sai hänen raivoon.

"Bonnard! Bonnard!"

Ei vieläkään vastausta, ei äännähdystäkään, ainoastaan pimeyden kostea
hengähdys nousi sieltä ylös kuin haudasta.

Silloin teki hän päätöksen.

"Minä menen alas, sillä minun täytyy löytää Bonnard. Ajatelkaa, jos me
olisimme pudonneet tuonne! Ei, tätä ei saa sallia. Hänen täytyy sulkea
luukku tai tulla paikoilleen tänne. Mitä hän tekee? Missä hän lienee?"

Morange oli jo pienen matkan kulkenut alas kierreportaita, jotka veivät
kaikkein kerrosten läpitse hissin vierestä; silloin huusi hän etäisyyden
hieman vaimentamalla äänellä:

"Jumalan tähden, rouva, odottakaa minua, jääkää sinne ja varoittakaa,
jos joku tulee!"

Constance oli yksin. Sade pieksi yhä ikkunanruutuja, mutta sitä mukaa
tuli ilma yhä valoisammaksi mitä enemmän tuuli ennätti hajoitella
pilviä. Äkkiä ilmaantui Blaise käytävän toiseen päähän ja tähän
hämäryyteen. Hän oli äsken saapunut kotiin, hän jätti hetkeksi toiset
mennäkseen alas tehtaasen pyytämään erästä tietoa, jota hän tarvitsi.
Hajamielisenä, mieli tykkänään työssä, joka nyt taas oli valloittanut
hänen ajatuksensa, kulki hän vakavin askelin ja pää hieman kumarassa.
Kun Constance näki hänen, tunsi hän ainoastaan vihan kiehuvan
sydämessään, ja se oli yhä kiihtynyt niistä tiedoista, joita hän oli
äsken saanut kuulla välikirjasta, joka allekirjoitettaisiin ehkä jo
huomenna ja murskaisi hänen toiveensa. Blaise oli vihollinen, jonka
Constance olisi sisällisen pakoituksen vaikutuksesta tahtonut ajaa
talostaan ja tuhota kuin petollisen ja valheellisen vallananastajan.

Hän lähestyi. Constance seisoi pimeässä varjossa seinän vieressä, niin
että Blaise ei voinut nähdä häntä. Mutta mitä lähemmäksi hän tuli, sitä
selvemmin näki Constance hänen harmaassa valaistuksessa. Ja äkkiä
hämmästyi hän ja loistavan selväksi kävi hänelle se tosiasia, että
Blaise kulki aukkoa kohden huomaamatta sitä, että hän syöksyisi siitä
alas, ell'ei Constance häntä estäisi. Aivan äsken oli Constance itse
niinkuin hänkin, tullut tuolta, hän olisi pudonnut alas, ell'ei ystävän
käsi olisi häntä pidättänyt, ja hän tunsi vieläkin hirveän vapistuksen
ruumiissaan, hän näki yhä tuon mustan, ammoittavan kidan ja siellä
pohjalla pienen lyhdyn. Ja hänen kauhistuksensa sai määrätyn muodon,
maa, joka katoaa jalkain alta, putoominen, huuto, ruumis verisenä
riepuna.

Hän lähestyi. Mutta sellainen oli mahdotonta. Constance pidättäisi
hänen, siihen tarvittiin vaan pieni käden liike. Kun Blaise saapuu hänen
luokseen, niin silloin ennättää hän kyllä ojentaa kätensä. Mutta eräästä
hänen sydämensä mustasta kolkasta kohosi selvä, kylmä ääni, joka lausui
muutamia lyhyitä sanoja, jotka hän kuuli aivankuin torvi olisi
toitottanut ne hänen korviinsa. Jos Blaise kuolee, niin ei hän koskaan
saisi tehdasta. Constancen, joka oli epätoivoissaan siitä, ett'ei voinut
sitä estää, piti ainoastaan antaa kohtalon ratkaista asian. Ääni lausui
uudestaan kimakan terävästi samat sanat. Sitten olisi kaikki hyvin.
Sitten olisi jälellä ainoastaan murskautunut, tieltä pois saatettu mies,
pimeä, veren tahraama kuilu; ja enempää ei Constance nähnyt, enempää ei
hän ajatellut, ei välittänyt seurauksista. Mitä tapahtuisi huomenna?
Sitä ei hän tahtonut tietää, huomenna ei edes tapahtuisikaan mitään.
Ainoastaan tätä raakaa, välitöntä työtä vaati ääni hänen tekemään. Kun
Blaise on kuollut, olisi kaikki mennyttä, hän ei voisi koskaan saada
tehdasta.

Hän lähestyi. Kauhea, sisällinen taistelu raivosi Constancen sydämessä.
Kauvanko se kesti? Päiviäkö vai vuosia? Luultavasti tuskin kauvemmin
kuin muutamia sekunteja. Hän oli itse yhä varmana siitä, että hän
pidättää Blaisen, että hän voittaa hirmuisen ajatuksensa, kun se hetki
on lähestynyt, jolloin hän voi tehdä pelastavan liikkeen. Mutta ajatus
voitti hänet itse, se muuttui fyysilliseksi tarpeeksi, janoksi, näläksi.
Hän janosi sitä, hän kärsi siitä, syntyi sellainen hiljaisuus, joka
siittää rikoksia, saa ihmisen ryöväämään ja murhaamaan ohitsekulkijan
kadunkulmassa. Hänestä tuntui, että ell'ei hän saa tyydyttää haluansa,
maksaa se hänen oman henkensä. Palava halu, villi himo saada tappaa tuo
mies valtasi hänet sitä enemmän, mitä lähemmäksi Blaise tuli. Hän näki
nyt paremmin Blaisen, ja se kiihoitti häntä yhä enemmän. Blaisen otsa,
hänen silmänsä, hänen suunsa kiusasivat sanomattomasti Constancea. Vielä
askel, vielä yksi, ja Blaise olisi hänen edessään. Vielä askel ja
Constance ojentaisi kätensä ja olisi valmis pidättämään häntä.

Hän lähestyi. Mitä nyt tapahtui? Kun Blaise oli Constancen luona ja niin
hajamielisenä, että hän kosketti Constancea ilman että hän kuitenkaan
huomasi siinä ketään, muuttui Constance kiveksi. Hänen kätensä olivat
jääkylmät, hän ei voinut kohottaa niitä, ne olivat liian raskaat.
Jäätävä väristys kävi läpi hänen ruumiinsa, vaikka hän oli kuumeessa.
Käskevä, sisällinen ääni esti hänen tahtomasta ja tekemästä mitään.
Blaise kuolisi, hän ei saisi tehdasta. Constance oli jäykkänä, hän
painautui seinää vastaan, hän ei hengittänyt eikä pidättänyt Blaisea.
Hän kuuli Blaisen keveän hengityksen, hän näki Blaisen profiilin ja
sitten hänen niskansa. Hän oli kulkenut ohitse. Vielä askel, vielä yksi.
Jos Constance olisi huutanut varoitushuudon, olisi hän vielä viimeisessä
silmänräpäyksessä voinut muuttaa kohtalon. Hän luuli, että se olikin
hänen tarkoituksensa, mutta hän puri hampaansa yhteen niin että ne
olivat murtumaisillaan rikki. Vielä askel, ja maa katosi, ja sitten
kuuli Constance kauhean huudon, tunsi ilmanlöyhähdyksen, kun Blaise
putosi, ja sitten kumean jysähdyksen tuolta alhaalta pimeydestä.

Constance ei liikahtanut. Hetken seisoi hän kivettyneenä, kuunteli,
odotteli. Mutta syvyydestä ei kuulunut mitään, siellä vallitsi vaan syvä
hiljaisuus. Hän kuuli sateen pieksevän uudella vimmalla ikkunoita.
Silloin pakeni hän, palasi salonkiinsa. Siellä tuli hän taas tajuunsa ja
tutkisteli itseään. Oliko hän tahtonut tätä kauheaa onnettomuutta? Ei,
hänen tahtonsa oli ollut kuin halvattuna, kykenemätön toimimaan. Kaikki
oli tapahtunut hänen ulkopuolellaan, hänen poissa ollessaan. Tämä ajatus
rauhoitti häntä. Hän iski siihen kiinni, ajatteli sen yhä uudestaan.
Niin, niin, niinhän se oli, hän oli ollut poissa. Hän näki koko
elämänsä, jossa ei ollut harha-askelta eikä huonoa tekoa. Hän ei ollut
koskaan tehnyt syntiä, tähän päivään asti ei mikään tahallinen huono
teko ollut hänen omallatunnollaan. Hän oli rehellinen nainen, hän oli
kunnioitettava miehensä hurjasteluista huolimattakin. Aina poikansa
kuolemasta asti oli hänen elämänsä ollut raskaan ristin kantamista. Ja
ainoastaan Mauricen muisto herätti hänet hetkeksi tunnottomasta
tilastaan, niin että kyyneleet tulivat hänen silmiinsä; siinä oli syy
hänen hulluuteensa, selitys rikokseen, jota hän itse turhaan itsestään
etsiskeli. Ja taas valtasivat houreet hänen: hänen oma poikansa oli
kuollut, toinen isäntänä hänen sijallaan, koko tuo sairaalloinen halu
pitää ainoastaan yhden lapsen, koko tämä myrkyttävä, kiehuva raivo pojan
kukistumisen johdosta valtaistuimelta ... oh, nämät seikat tekivät hänen
teoistaan vastaamattomaksi, ajoivat hänen mielettömyyteen ja murhaan.
Olivatko nämät tunteet jo vaikuttaneet hänen aivoihinsa? Yksi ainoa
veriaalto on kylliksi pimittämään omantunnon. Mutta hän ajatteli
itsepintaisesti olleensa sieltä poissa, hän nieli kyyneleensä ja pysyi
jääkylmänä. Ei minkäänlaisia omantunnon vaivoja kuulunut. Työ oli tehty,
ja se oli paras, mikä oli tapahtunut. Sen oli täytynyt tapahtua.
Constance ei ollut tuupannut Blaisea, hän oli itsestään syöksynyt
syvyyteen. Ja vaikka hän ei olisi seisonutkaan siellä, olisi Blaise
sittenkin pudonnut. Siis, koska hän ei ollut siellä, koska hänen
sydämensä ja aivonsa eivät olleet mukana teossa, niin se ei kuulunut
häneen. Ja hän kuuli alituisesti saman vapauttavan, voitosta
riemuitsevan äänen huutavan: Blaise oli kuollut, hän ei voi saada
tehdasta.

Constance seisoi keskellä salongin lattiata ja kuunteli. Miksi hän ei
kuullut mitään? Mitenkä hitaita ihmiset ovat, kun eivät mene nostamaan
häntä ylös! Se melu, jota hän odotti, se yhä kasvava kauhistus, joka
kuuluisi tehtaasta, raskaat askeleet, karkeat äänet, kaikki ne saivat
hänen pidättämään henkeään ja vapisemaan pienimmästäkin äänestä. Mutta
hiljaisuus oli loppumaton, hän kuuli ainoastaan äänettömyyttä. Minuutit
kuluivat, ja Constance nautti salongin lempeästä hiljaisuudesta. Se oli
kuin porvarillisen kunniallisuuden ja loisteliaan arvokkaisuuden
pesäpaikka, jossa Constance tunsi olevansa turvassa ja pelastettuna.
Hyvin tutut esineet, hajusuolapullo, jossa oli opaali, paperiveitsi,
jonka pää oli oksideeratusta hopeasta, rauhoittivat hänet tykkänään. Hän
näki ne, kummastui, tuli liikutetuksi nähdessään ne, aivankuin ne
olisivat saaneet uuden merkityksen. Sitten pöyristytti häntä, hän
huomasi kätensä jääkylmiksi. Hän hieroi niitä hiljaan, hän tahtoi saada
ne lämpimiksi. Minkätähden tunsi hän itsensä niin väsyneeksi? Hänestä
tuntui kuin hän olisi tullut pitkältä matkalta, että hän oli kärsinyt
jonkun onnettomuuden, että häntä oli lyöty, että hän oli aivan ruhjottu.
Ja kun väsymys yhä enemmän valtasi ja lamautti hänen, ei hän toivonut
mitään, hän ainoastaan kummasteli itsekään tietämättään mitä. Kuitenkin
oli hän taas alkanut kuulustella, ja hän tuli siihen päätökseen, että
jos tämä kauhea hiljaisuus jatkuu, istahtaisi hän, sulkisi silmänsä ja
nukkuisi. Ja hän luuli nyt hyvin kaukaa kuulevansa pientä melua, heikkoa
kuin tuulahdus.

Mitä se oli? Ei vielä mitään! Ehkä oli hän vaan uneksinut kaikkia näitä
kauheuksia, miehestä, joka lähestyi, ammoittavasta syvyydestä, hirveästä
parkaisusta. Ehkä ei ollutkaan mitään tapahtunut, koska hän ei mitään
kuullut. Mutta nyt kuuli hän taas tuon kaukaisen melun, ja nyt se
lähestyi. Se ei ollut mikään kansanjoukko, luultavasti vaan yksinäinen
mies, joka käveli kadulla. Mutta ei, ääni kuului tehtaasta, nyt sen
kuuli aivan selvästi, ensin kapusi se portaita ylös, sitten lähestyi se
käytävää. Askeleet tulivat nopeammiksi, Constance kuuli läähättävää
hengitystä, ja nyt ymmärsi hän, että kauhea hetki oli tullut. Ovi aukeni
vimmatun nopeasti.

Morange tuli sisään. Hän oli yksin, liikutettu, kuolonkalpea ja änkytti
puhuessaan.

"Hän hengittää vielä, mutta pääkallo on murskana; hän on mennyttä."

"Mitä?" kysyi Constance. "Mitä on tapahtunut?"

Morange katseli häntä suu ammollaan. Hän oli juossut tänne ylös
saadakseen Constancelta selityksen. Sillä hän ei itse ymmärtänyt
vähääkään, mitenkä tämä onnettomuus oli saattanut tapahtua. Constancen
näennäinen tietämättömyys ja levollisuus lisäsi vielä Morangen
hämminkiä.

"Mutta", huudahti hän sitten, "minähän jätin teidän hissin luokse."

"Aivan oikein. Te lähditte alas, ja minä tulin suoraan tänne."

"Mutta ennenkuin minä tulin alas", jatkoi Morange epätoivon kiihkolla,
"pyysin minä teidän odottamaan minua siellä, vartioitsemaan aukkoa,
jotta kukaan ei putoisi siitä alas."

"Ei, te ette sanonut mitään, tai en ainakaan minä kuullut enkä
ymmärtänyt mitään."

Morange katseli kauhistuksissaan Constancea suoraan silmiin. Tuo nainen
valehteli aivan varmaan. Vaikka hän olikin tyyni, kuuli Morange hänen
äänensä värähtelevän. Ja äkkiä muisti hän heidän keskustelunsa, ne
kysymykset, joihin Constance oli pyytänyt vastausta, hänen vihansa sitä
miestä kohtaan, joka nyt oli löydetty verissään syvyyden pohjalta.
Jäädyttävässä kauhistuksessaan ei tuo mies parka voinut lausua kuin pari
sanaa:

"No hyvä, rouvani, Blaise parka tuli, kun te olitte mennyt pois, ja
musersi pääkallonsa."

Constance näytteli erinomaisen taitavasti osaansa, hän löi kätensä
yhteen ja huusi kauhua ilmaisevalla äänellä:

"Jumalani! Mikä hirveä onnettomuus!"

Mutta nyt täyttyi talo melusta. Salongin ovi oli auki, ja kuului
lähestyviä askeleita, suriseva kansanjoukko tuli yhä lähemmäksi.
Portailta kuului käskyjen jakamista, rintain läähätystä, raskas,
varovaisesti kannettu taakka lähestyi yhä.

"He kantavat hänen siis tänne!" sanoi Constance kalveten, ja tämä
epähuomiosta lähtenyt huuto olisi ollut kylliksi saattamaan
kassanhoitajan varmuuteen. "He kantavat hänen tänne!"

Mutta se ei ollut Morange, joka vastasi, hän oli aivankuin kivettynyt
tästä kirveeniskusta. Beauchêne näyttäytyi ovessa kalpeana, kasvot
vääristyneinä, sillä niin kauhistunut hän oli tästä kuoleman
äkkinäisestä tervehdyksillä käynnistä.

"Rakas ystäväni, Morange on ehkä kertonut sinulle tästä hirveästä
tapahtumasta, Denis oli onneksi saapuvilla. Ja juuri kuin me aijoimme
kantaa onnettoman kotiinsa sivurakennukseen, vastusti Denis sitä ja
sanoi, että me tappaisimme Charlotten, jos me veisimme sinne hänen
kuolevan miehensä -- hänhän on raskaana. Silloin ei meillä ollut
muutakaan tekemistä kuin kantaa hänet tänne ylös."

Hän meni taaskin eteiseen ja siellä kuultiin hänen vapisevalla äänellä
antavan komentosanoja.

"Hiljaa, hiljaa ... varokaa käsipuita..." Tämä kamala kulkue tuli
salonkiin. Ruhjoutunut Blaise lepäsi paareilla, matrassi allaan.
Kalmankalpea Denis seurasi mukana ja kannatti tyynyä, jolla hänen
veljensä pää lepäsi suletuin silmin ja verinaarmu otsassa; neljä miestä,
tehtaan työmiehiä, kantoi paareja. Heidän karkeat jalkineensa
turmelivat mattoa, hienoja huonekaluja sysättiin syrjään, jotta olisi
saatu sijaa tälle surulliselle taakalle.

Beauchêne, joka yhä komensi liikkeitä, sai nyt päähänsä erään ajatuksen.

"Ei, ei, älkää laskeko häntä sinne. Viereisessä huoneessa on sänky,
nostetaan hän varovasti matrassin kanssa ylös ja pannaan sitten kaikki
sänkyyn."

Se oli Mauricen huone, se oli sama sänky, jossa Maurice oli kuollut ja
jonka Constance äidillisestä kunnioituksesta poikansa muistoa kohtaan,
oli säilyttänyt koskematta: hän oli pyhittänyt koko huoneen poikansa
muistolle, ja se oli samassa kunnossa kuin Mauricen kuollessa. Mutta
mitä hän nyt sanoisi? Mitenkä voisi hän estää tuon Blaisen kuolemasta
samassa sängyssä hänen itsensä murhaamana?

Tämä pyhyyden saastutus, jota kostava kohtalo vaati, täytti Constancen
ristiriitaisilla tunteilla, ne pieksivät häntä ja pakoittivat hänen
olemaan ylhäällä, vaikka hän tunsi kaiken mustuvan silmissään ja lattian
pakenevan jalkainsa alta. Ja hän osoitti nyt ihmeteltävää voimaa ja
tahdonlujuutta. Kun haavoitettu vietiin hänen ohitsensa, suoristui hänen
pieni, laiha ruumiinsa ja näytti kasvavan. Hän katseli Blaisea, hänen
keltaiset kasvonsa olivat melkein liikkumattomat, ainoastaan vasen
suupieli värähteli hieman. Mutta siinä olikin kaikki, sitten hillitsi
hän taas ihmeteltävän hyvin itsensä, hän puhui ja teki ainoastaan mikä
oli välttämättömintä, ei tehnyt liian paljon, ja hän näytti ainoastaan
olevan säikähtynyt onnettomuuden äkkinäisyydestä.

Mutta sisällä huoneessa oli Blaise autettu Mauricen sänkyyn, ja kantajat
poistuivat. Heti onnettomuuden tapahduttua oli sanottu ukko
Moineaudille, että hän ottaisi ajurin ja menisi kiireesti noutamaan
tohtori Boutania sekä jonkun haavurin, jos hän tapaisi sellaisen
matkallaan.

"Minun mielestäni on hänen parempi maata täällä sängyssä kuin tuolla
alhaalla", sanoi Beauchêne koneellisesti seisoessaan vuoteen ääressä.
"Hän hengittää yhä vielä. Katsokaa, nyt esimerkiksi! Nyt se näkyi hyvin
selvästi. Kuka tietää? Boutan voi ehkä pelastaa hänen."

Mutta Denis ei turhia haaveillut. Hän oli tarttunut veljensä kylmään
käteen, ja hän tunsi sen tulevan yhä veltommaksi. Vielä seisoi hän
silmänräpäyksen liikahtamatta ja kumartuneena sängyn ylitse, vielä oli
hänessä se häipyvä toivo, että hänen syleilynsä veisi kuolevaan vähän
hänen omasta sydänverestään. Eikö tämä veri ollut kaksoisveljeksillä
yhteistä? Puoli hänestä itsestä oli nyt kuoleva. Tuolla alhaalla oli hän
ainoastaan huudahtanut kauhusta, vaan sen jälkeen ei hän ollut puhunut
mitään. Mutta nyt alkoi hän äkkiä puhua:

"Meidän täytyy mennä Ambroisen luokse ilmoittamaan asiasta minun
vanhemmilleni. Koska hän hengittää vielä, niin ennättävät he ehkä tänne
vielä jäähyväisille."

"Tahdotko sinä, että minä menen heitä noutamaan?" kysyi Beauchêne.

"Ei, kiitos, minä aijoin ensin pyytää teiltä sitä palvelusta, mutta
sitten muutin mieltä, ei kukaan muu kuin minä voi puhua tästä hirveästä
onnettomuudesta mammalle. Älkää puhuko myöskään mitään Charlottelle.
Saammepa sitten nähdä, kun minä tulen takaisin. Ja odottakoon kuolema
niin kauvan, että minä vielä kohtaisin veliparkani hengissä!"

Hän kumartui, hän suuteli liikkumatonta Blaisea, joka vielä hengitti
keveästi. Sitten suuteli hän myös hehkuvalla kiihkolla hänen kättään ja
lähti.

Constance hankki itselleen tointa, hän huusi kamarineitiään, hän tahtoi
haaleaa vettä pestäkseen kuolevan verisen otsan. Takin ottamista hänen
päältään ei voinut ajatella, tyydyttiin vaan lääkäriä odotellessa
puhdistamaan häntä niin hyvin kuin voitiin. Ja näitten valmistusten
aikana alkoi Beauchêne taaskin puhua onnettomuuden tapauksesta, hän ei
voinut muuta ajatellakaan, hän oli aivan suunniltaan.

"Mitenkä tätä voi ymmärtää? Kohtalo on väliin hyvin oikullinen. Remmi
liukuu paikaltaan tuolla alhaalla, kone ei voi nostaa hissiä, Bonnard
suuttuu ylhäällä ja huutaa, ja vihaisena siitä, ett'ei kukaan vastaa,
päättää hän mennä alas. Sitten tulee Morange, hän suuttuu myöskin
vuorostaan siitä, että on saanut turhaan huutaa Bonnardia saamatta
vastausta. Ja vihdoin tulee Blaise ... ja putoo. Bonnard parka! Hän
itkee, hän tahtoi tappaa itsensä nähtyään, mitä hän on saanut aikaan."

Mutta sitten keskeytti hän äkkiä puheensa ja kysyi Constancelta:

"Mutta sano minulle, missä sinä olit? Morange sanoo, että hän oli
jättänyt sinun hissin luokse."

Constance seisoi miehensä edessä ikkunan valossa. Hänen vasen
suupielensä värähteli vaan hieman.

"Minäkö? Minähän lähdin heti tänne. Sen tietää Morange aivan hyvin."

Morangen oli täytynyt istua tuolille. Voimatta olla avuksikaan oli hän
ääneti ja odotti loppua. Mutta kun hän kuuli Constancen noin
kylmäverisesti valehtelevan, katseli hän häntä. Sillä tuo nainen oli
murhaaja, sitä ei hän enään epäillytkään. Ja samassa hetkessä tunsi hän
tarvetta sanoa sen, huutaa sen koko maailmalle.

"Mutta Morangehan sanoo, että hän oli pyytänyt sinun olemaan paikoillasi
eikä menemään minnekään", jatkoi Beauchêne.

"Missään tapauksessa en minä ole kuullut sanaakaan siitä", vastasi
Constance kylmästi. "Jos hän olisi pyytänyt minulta sellaista, niin
kuinka minä silloin olisin voinut liikahtaakaan paikastani?"

Ja hän kääntyi kassanhoitajaan sekä katsoi häntä rohkeasti silmiin.

"Ajatelkaa asiaa, Morange. Te juoksitte alas kuin hullu, ette sanonut
minulle mitään, ja minä jatkoin matkaani."

Morange pelästyi hänen teräksenkovaa katsettaan. Nyt palasi takaisin
koko hänen heikkoutensa, hänen lempeän ja taipuvan sydämensä arkuus.
Voiko hän syyttää Constancea näin hirveästä rikoksesta. Hän oli
näkevinään syytöksensä sietämättömät seuraukset. Muuten hän tuskin
itsekään tiesi, miten asian laita oli, hänen pehmeä pääparkansa oli
aivan pyörällä. Hän änkkäsi:

"Se voi olla mahdollista, minä vaan luulin sanoneeni sen teille. Niinhän
se sitten lienee, koska se ei muuten voi olla."

Hän tuli taas äänettömäksi ja hänen liikkeensä ilmaisi sanomatonta
väsymystä. Hän alistui olemaan kanssarikoksellinen. Kerran tunsi hän
halun nousta ylös ja mennä katsomaan, hengittikö Blaise vielä. Mutta hän
ei tohtinut. Huoneessa oli syntynyt täydellinen hiljaisuus.

Oi, mikä epätoivo, mikä tuska seurasi mukana niissä vaunuissa, joissa
Denis toi tänne Mathieun ja Mariannen! Aluksi oli Denis ainoastaan
puhunut heille hyvin ankarasta onnettomuudentapauksesta. Mutta sitä
mukaan kuin vaunut olivat vierineet eteenpäin oli hän menettänyt
kylmäverisyytensä, hän itki ja tunnusti kaikki vastatessaan heidän
epätoivoisiin kysymyksiinsä. Ja kun he vihdoin saapuivat tehtaasen, niin
eivät he enään voineet epäilläkään, että heidän poikansa oli kuollut.
Kaikki työt oli siellä keskeytetty, he muistivat käyntiään täällä
Mauricen kuoleman jälkeen. Täällä vallitsi nyt sama äänettömyys, sama
haudan hiljaisuus. Koko meluisa elämä oli äkkiä vaiennut, koneet olivat
kylmät ja mykät, työpajat pimeät ja autiot. Ei ääntäkään kuulunut, ei
yhtään sielua näkynyt, ei ainoatakaan höyryn puhkausta, joka oli kuin
tämän talon hengitys. Kun päällikkö oli kuollut, oli tehdaskin kuollut.
Heidän kauhunsa lisääntyi tullessaan asuinrakennukseen ja nähdessään sen
hiljaisena ja autiona, kaikki ovet avoinna kuin talossa, jonka asukkaat
olivat aikoja sitten hylänneet. Eteisessä ei ollut ainoatakaan
palvelijaa. Sama kalman näytelmä kohtasi heidät, mutta tällä kertaa
löytäisivät he oman poikansa samasta sängystä ja samasta huoneesta
jääkylmänä, kalpeana ja hengettömänä.

Blaise oli juuri äsken kuollut. Boutan seisoi hänen päänaluksensa
vieressä ja piti kiinni kuolleen kädestä, jonka viimeinen valtasuonen
tykähdys kuoli. Ja kun hän näki Mathieun ja Mariannen tulevan sisään,
voi hän ainoastaan kuiskata suuret kyyneleet silmissään:

"Ystäväparkani, suudelkaa häntä, te voitte ehkä tuntea vielä vähän hänen
viimeistä hengähdystään."

Ja surun murtamat vanhemmat hyökkäsivät vuoteen ääreen, suutelivat noita
huulia, joilta äsken oli lähtenyt elämän viimeinen värähtelevä
leyhähdys, ja he itkivät, he nyyhkyttivät surunsa ilmoille. Heidän
Blaisensa oli kuollut. Niinkuin Rose vuosi sitten, oli hänkin kuollut
äkkiä juhlapäivänä. Heidän huonosti parantunut sydänhaavansa, revittiin
taas auki. Heidän pitkällisessä onnessaan oli tämä toinen, hirveä
muistutus ihmiskunnan kurjuudesta, toinen kirveenisku, joka kohtasi tätä
järkevää ja onnellista perhettä keskellä sen kukoistusaikaa. Ja heidän
pelkonsa lisääntyi, eivätkä he vieläkään olleet saaneet maksetuksi
onnettomuudelle kertynyttä velkaansa? Aina siitä asti kuin heidän
Rosensa peitettiin kukkiin, olivat he tunteneet pelkoa siitä, että
saavat vielä nähdä onnen ja hedelmällisyyden loppuvan ja kuihtuvan, nyt
kun aukko kerran oli murrettu. Ja tästä verisestä aukosta oli nyt heidän
Blaisensa temmattu pois hirmuisella tavalla aivankuin kateellisen
kohtalon vihan murskaamana. Ja huomenna tulisi ehkä jonkun muun lapsen
vuoro.

Mathieu ja Marianne olivat kauvan polvillaan sängyn vieressä ja itkivät.
Constance oli vähän etäämpänä äänetönnä, mutta osanottavaisen näköisenä.
Aivankuin vastustaakseen kuolemanpelkoaan oli Beauchêne istahtanut
Mauricen pienen kirjoituspöydän ääreen, jota pidettiin muistona
salongissa, ja koetti kirjoittaa työväelle ilmoitusta, että tehtaat
pidetään sulettuina hautajaisten jälkeiseen päivään asti. Hän koetti
turhaan ajatella sanoja, mutta silloin äkkäsi hän Denisin, joka tuli
ruumishuoneesta itkettyään kaikki kyyneleensä ja suudeltuaan kaikesta
sydämestään veljensä otsaa.

"Istukaa ja jatkakaa!"

Constancekin kuuli nämät sanat. Samat sanat oli hänen miehensä lausunut
silloin, kun Blaise istahti saman pöydän ääreen ja kun Maurice paran
ruumis vielä oli tuolla viereisessä huoneessa. Ja kun hän näki Denisin
istahtavan tämän pöydän ääreen ja kirjoittavan, hätkähti hän kauhusta.
Eikö siinä nyt ollut kuolleista ylös noussut Blaise? Tänään viimeksi
noilla iloisilla aamiaisilla oli hän erehtynyt kaksoisten suhteen, ja
nyt tuli Blaise takaisin, otti entisen paikkansa, ottaa vielä
tehtaankin, vaikka hän oli tappanut hänen. Constance oli pettynyt, siitä
ei ollut apua, että hän oli kuollut, hän veisi sittenkin tehtaan. Hän
oli tappanut yhden Fromenteista, mutta paikalla ilmaantui uusi. Kun yksi
kuoli, täytti toinen aukon. Ja hänen rikoksensa näytti nyt niin
hyödyttömältä, niin tyhmältä, että hän jäi suu ammollaan seisomaan,
hiukset nousivat pystyyn hänen päässään, ja hän hikoili kauhusta sekä
vetäytyi taaksepäin kuni kummituksen tieltä.

"Siinä on tiedonanto työväelle", sanoi Beauchêne. "Me naulaamme sen
porttiin."

Constance tahtoi olla urhoollinen, hän meni miehensä luokse ja sanoi:

"Tee se itse. Minkätähden vaivaat Blaisea tällaisessa tilaisuudessa?"

Hän oli sanonut Blaisea, ja jäätävä kylmyys valtasi hänet taas. Hän oli
kuulevinaan itsensä lausuvan siellä eteisessä: "Blaise, minne minä olen
pannut boani?" Ja Denis oli sitten tuonut hänelle sen. Mitä hyötyä oli
Blaisen tappamisesta, koska oli Denis? Kun kuoleman viikate niittää pois
yhden elämän sotilaista, astuu aina toinen riviin syntyneeseen tyhjään
paikkaan.

Mutta vielä odotti häntä viimeinen tappio. Morangen kävellessä tylsän
näköisenä edestakaisin, tulivat Mathieu ja Marianne ulos.

"Minä menen alas", sanoi Marianne värähtelevällä äänellä ja koettaen
kuivata kyyneliään ja seisoa pystyssä. "Minä tahdon puhutella
Charlottea, valmistella häntä. Minä yksin keksin oikeat sanat, jotta hän
ei kuolisi, hän ja se lapsi, joka hänellä on sydämensä alla."

Mutta täynnä levottomuutta pidätteli Mathieu häntä koettaen säästää
häneltä tämän uuden koettelemuksen.

"Ei, minä pyydän. Denis saa mennä alas, tai menen minä itse."

Leppeän yksipäisenä meni Marianne yhä portaita kohden.

"Minä vakuutan sinulle, että ainoastaan minä voin sanoa sen. Minulla on
kyllä voimia siihen."

Mutta äkkiä horjahti Marianne ja pyörtyi. Hänet täytyi panna salongin
sohvalle. Kun hän taas virkosi, oli hän kalpea, kasvot vääristyneet, ja
hänelle tuli ankara oksennuskohtaus.

Kun Mathieu näki, että Constance soitti kamarineitiään lähettääkseen
tämän noutamaan pientä kotiapteekkiansa, tunnusti hän asian oikean
laidan, josta puolisot eivät vielä olleet muille puhuneet.

"Hän on neljättä kuukautta raskaana, yhtä kauvan kuin Charlottekin.
Tässä ijässään, kolmenviidettä vanhana, on hän siitä hieman häpeissään,
emmekä me ole asiasta puhuneet kenellekään. Ah, rakas, kunnon vaimoni,
hän tahtoi säästää poikansa vaimolta liian ankaran iskun, kun hän ei nyt
vaan itse murtuisi sen alle!"

Suuri Jumala, raskaana! Se oli surmanisku Constancelle. Siis, jos hän
nyt tappaisi Denisinkin, tulisi uusi Froment, joka astuisi kuolleen
sijaan! Ja yhä uusi ja uusi, loppumattomiin! Se oli voiman ja
ehtymättömän elämän myllerrystä, jota vastaan taistelu oli mahdotonta.
Ja hämmästyksissään siitä, että äsken murrettu aukko tuolla tavalla tuli
korjatuksi, tunsi hän oman hedelmällisyytensä viheliäisen
voimattomuuden. Hän oli voitettu, taikauskoinen kauhu valtasi hänet,
tuntui siltä kuin tämän rajattoman hedelmällisyyden voitollinen virta
olisi lakaissut pois hänen itsensä.




V


Neljätoista kuukautta tämän jälkeen oli Chantebledissä juhla. Denis,
joka konetehtaalla oli tullut Blaisen jälkeläiseksi, nai Marthe
Desvignesin. Ja tämä oli ensimäinen hymy perheen katkerassa surussa, ja
se oli kuin kirkas, lempeä kevään aurinko ankaran talven jälkeen.
Mathieu ja Marianne tunsivat iloista ja hellää liikutusta elämän
ainaisesta kukkaan puhkeamisesta. Siitä oli jo enemmän kuin kaksi vuotta
kuin Rose oli uinunut Janvillen pienessä kirkkomaassa, ja enemmän kuin
vuosi siitä kuin Blaisekin oli sinne viety. Ja rakkaitten vainajain
muiston piti nyt myöskin olla läsnä juhlassa, tämän muiston piti tulla
vainajille varatuille paikoille aivankuin he itse olisivat yhdessä
päättäneet, että aika häitten pitoon oli tullut, niin että heidän
kaipuunsa ei enään saisi himmentää kaikkein yhteistä onnea.

Denisin tulo konetehtaasen oli tapahtunut aivan yksinkertaisesti. Kun
hän ei ollut tullut sinne heti suoritettuaan kolmivuotisen oppikurssin
teknillisessä koulussa, niin oli se sentähden, että tämä paikka oli
hänen veljellään. Mutta kaikki hänen opintonsa tekivät hänen veljensä
jälkeläiseksi, hänen piti vaan muuttaa sivurakennukseen, josta Charlotte
oli muuttanut pois kauhuissaan onnettomuudesta ja asettunut asumaan
Chanteblediin. Denisin tulon kautta liikkeesen voitiin nyt helposti
järjestää Beauchênen rahalaina, joka maksettaisiin kuudennella osalla
tehtaasta. Koska Fromentin perhe oli antanut rahat, niin astui toinen
veli vaan toisen sijalle, allekirjoitti sen välikirjan, jonka toisen
piti allekirjoittaa. Sen lisäksi sitoutui hän itsestään maksamaan
eläkettä Charlottelle, veljen leskelle. Kaikki tämä oli suoritettu
kahdeksassa päivässä ilman riitoja; se oli loogillinen seuraus asiain
kulusta. Constance ei edes ollut voinut keksiä mitään tekosyitä, sillä
hänen miehensä sai hänen vaikenemaan sanomalla: "No mitä minun sitten
pitäisi tekemän? Minulla täytyy olla joku apumies, ja se voi yhtä hyvin
olla Denis kuin joku vieraskin, ja muuten ostan minä vuoden kuluessa
hänen osansa takaisin, ja ajan hänen ulos portista, jos hän minua
suututtaa!" Ja Constance vaikeni, jotta ei olisi tullut olleeksi hävytön
miehelleen, ja hän oli epätoivossaan tuntiessaan talon seinien pala
palalta kukistuvan.

Nyt katsoi Denis ajan tulleeksi, että hän voi mennä naimisiin Marthensa
kanssa. Tämä Charlotten nuorempi sisar, Rosen eroittamaton ystävä, oli
jo odottanut kolme vuotta ollen aina päivänpaisteisen hymyilevä ja
hellän viisas. Yleistä kummastusta herätti se seikka, että niin hyvillä
tulevaisuuden toiveilla varustettu nuori mies itsepintaisesti päätti
mennä naimisiin tytön kanssa, jolla ei ollut soutakaan. Mutta Mathieu ja
Marianne hymyilivät ja hyväksyivät tämän avioliiton, sillä he tunsivat
poikansa hyvät periaatteet. Hän ei tahtonut rikasta tyttöä, joka olisi
maksanut hänelle enemmän kuin myötäjäiset, hän oli iloinen siitä, että
oli löytänyt kauniin, terveen, ymmärtäväisen ja käytännöllisen naisen,
josta oli tuleva hänelle seuralainen ja apu, lohdutus kaikissa elämän
vaiheissa. Hän ei valmistaisi miehelleen ikäviä hämmästyksiä, sillä
Denis oli tutkinut häntä: hän oli rakastettava, viisas ja
hyvänluontoinen, jotka luovat kodin pysyväisen onnen. Myöskin Denis oli
hyvänluontoinen ja ymmärtäväinen, sanoivat ihmiset, ja Marthe tiesi sen,
hän oli iloinen saadessaan kulkea läpi elämänsä tien tämän nuoren miehen
rinnalla varmana siitä, että he vaeltaisivat yhdessä tässä elämässä,
vakavin askelin maltillisen ja järjellisen rakkauden kirkkaassa
päivänpaisteessa.

Päivää ennen häitä tehtiin Chantebledissä suuria valmistuksia. Surun
vuoksi oli vieraiksi kutsuttu ainoastaan Séguinit ja Beauchênet, jotka
olivat sukulaisia. Aamiainen valmistettaisiin ainoastaan
kahdellekymmenelle henkilölle. Mutta jokainen tahtoi olla hellällä
tavalla kohtelias aivankuin solmiakseen perhesiteet vielä lujemmiksi.
Aamiaispöydästä puhuttiin paljon, mihin se pantaisiin ja miten se
koristettaisiin. Nämät ensimäiset heinäkuun päivät olivat aurinkoiset ja
niin lämpimät, että heti päätettiin kattaa pöytä ulos puitten
siimekseen. Vanhan metsästyspaviljongin edustalle, jossa vanhemmat
olivat ensin asuneet muuttaessaan Janvilleen, oli ihana paikka. Se oli
kuin perheen pesäpaikka, se liesi jonka äärestä se sitten oli levinnyt
yli koko seudun. Tämän paviljongin, joka jo oli ollut menemäisillään
raunioiksi, oli Mathieu äsken antanut korjata ja laajentaa siinä
mielessä, että hän vetäytyy sinne Mariannen kanssa ja pitää luonaan
ainoastaan Charlotten ja hänen poikansa. Hän aikoi nimittäin pian antaa
maanviljelyksen poikansa Gervaisin huostaan ja tunsi itsensä
onnelliseksi, kun sai aikaiseen ruveta elämään patriarkana, kuninkaana,
joka on luopunut kruunustaan, mutta jonka viisaita neuvoja vielä
toteltaisiin. Vanhan, villiytyneen puutarhan asemasta oli siellä nyt
tuores nurmi, joita ihanat puut ympäröivät, jalavat ja pyökkipuut, jotka
olivat kuin soreavartaloisia ja hyväntahtoisia ystäviä. Mathieu oli itse
istuttanut nämät puut, hän oli nähnyt niitten kasvavan, ne olivat kuin
hänen omaa lihaansa ja vertansa. Mutta hänen rakkain lapsensa oli
voimakas, pian kahdenkymmenen vuotias tammi keskellä nurmea, ja sen oli
hän Mariannen avulla istuttanut silloin, kun hän laski perustuksen
Chantebledin maatilalle. Heidän työnsä oli itänyt, yhdessä tammen oksain
kanssa oli se levinnyt yhä laajemmalle aivankuin heidän vaivainsa hiki
ja veri olisi joka kevät muodostunut kasvavaksi mahlavirraksi. Ja tämän
tammen vieressä, joka siis kuului heidän voimakkaasen perheesensä, oli
myöskin suihkulähde, johon kanavoittu ylänkömaa antoi vetensä ja jonka
heikko, kristallinkirkas ääni sai mielet iloisiksi.

Siellä pidettiin siis neuvottelua häitten edellisenä päivänä. Mathieu ja
Marianne olivat tulleet ensin katsomaan, millaisiin valmistuksiin olisi
ryhdyttävä, ja he tapasivat siellä Charlotten, joka istui albumi
polvella ja piirteli rivakasti tuota suurta tammea.

"Mitä siitä tulee, yllätyskö?"

Charlotte hymyili hieman hämillään.

"Niin, yllätys, saattepa nähdä."

Sitten tunnusti hän maalanneensa neljätoista päivää pieniä akvarelleja
hääaamiaisten ruokalistoihin. Hänellä oli hieno ja kaunis ajatus: hän ei
ollut maalannut muuta kuin leikkiviä lapsia, lasten kasvoja, kaikki
perheen lapset, ja vanhain valokuvain avulla oli hän osannut maalata
kunkin muotoisekseen. Tuo suuri tammi oli oleva pohjana kahden viimeksi
syntyneen, pikku Benjaminin ja pikku Guillaumen kuvalle.

Iloisina ja liikutettuina katselivat Mathieu ja Marianne kaikkia noita
ruusuisia kasvoja, jotka he aivan hyvästi tunsivat. Siinä olivat
molemmat kaksoset kehdossa sylitysten, siinä Rose, tuo rakas vainaja
pienessä yöpuvussaan, siinä Ambroise ja Gervais alastomina ja painimassa
ruohostossa, siinä Grégoire, siinä Nicolas, joka kiipesi puuhun hakemaan
harakanpesää, siinä Claire, siinä kolme muuta heidän tytärtään, Louise,
Madeleine ja Marguerite taloustoimissa tai ajamassa kanoja tai
ratsastamassa satulatta. Mutta enimmin liikutti Mariannen mieltä hänen
kuopuksensa, Benjamin, jonka Charlotte oli piirustanut tammen alle
makaamassa samassa pienessä vaunussa kuin hänen oma poikansakin, aivan
yhdenikäinen Guillaume.

"Setä ja veljenpoika", sanoi Mathieu leikillisesti. "Mutta setä on joka
tapauksessa arvokkaamman näköinen, hän on viikkoa vanhempi."

Marianne hymyili kyyneleet silmissä, ja akvarelli vapisi hieman hänen
käsissään.

"Rakkaat lemmikkini! Rakas poikani, rakas pojanpoikani! Nuo rakkaat
pikku olennot ovat taaskin tehneet minut äidiksi ja isoäidiksi! Ah, nuo
kaksi ovat meidän lohdutuksemme, he ovat parantaneet haavat, heitä
saamme me kiittää siitä, että meidän toivomme ja rohkeutemme on
uudestaan herännyt."

Ja se olikin totta. Minkälainen suru olikaan ollut niinä ensimäisinä
aikoina, jolloin Charlotte jätti tehtaan ja pakeni Chanteblediin! Ollen
niinkuin Mariannekin neljättä kuukautta raskaana, oli hän ollut
kuolemaisillaan sen surullisen onnettomuuden johdosta, joka vei
Blaiselta hengen. Hänen suurin lohdutuksensa oli nähdä, että hänen pikku
Berthensä, joka Pariisissa oli heikonlainen, oli saanut poskillensa
punaa Chantebledin raittiissa ilmassa. Hän oli muuten määritellyt
elämänsä tehtävän, hän tahtoi vanheta täällä, tässä rauhaisessa,
vieraanvaraisessa talossa, antautua kokonaan molemmille lapsilleen, ja
hän oli onnellinen siitä avusta ja turvasta, jota hän sai helliltä
appivanhemmiltaan. Hän oli aina ollut hieman itseensä sulkeutunut ja
haaveksiva, hänellä oli ainoastaan tarve rakastaa ja olla rakastettu.
Hän alkoi vähitellen elää uudestaan muutettuaan appivanhempainsa kanssa
tuohon vanhaan paviljonkiin, jonka Mathieu oli varustanut heitä ja
itseään sekä vaimoaan varten. Hän alkoi taas tehdä työtäkin, hän tahtoi
toimia jotakin, ja hän maalaili pienoiskuvia, joita eräs Pariisin
taidekauppias osti häneltä. Mutta kaikkein surujen lohdutuksena ja
lääkkeenä oli ennen kaikkea hänen pieni Guillaumensa, hänen
miesvainajansa lahja, lapsi, joka oli kuin kuolleista herännyt isänsä.
Ja samoin oli Mariannen laita, kun hänen Benjamininsa syntyi, uusi
poika, joka korvasi menetetyn ja täytti tyhjän sijan hänen sydämessään.
Molempain äitien oli äärettömän hauskaa saada yhdessä imettää molempia
lohduttajiaan. He unohtivat itsensä heidän tähtensä, näkivät heidän
rinnatusten kasvavan, antoivat heille rintaa samana tuntina aivankuin
eivät olisi tahtoneet eroittaa heitä. Vaikka toinen äideistä oli melkein
kaksi kertaa vanhempi kuin toinen, tuli heistä kuitenkin kuin
sisarukset. Ja heidän suruunsa tuli valoa, he voivat nauraakin, kun
heidän pienet enkelinsä nauroivat, ja liikuttavaa oli nähdä isoäidin ja
miniän kumartuneina saman kehdon ylitse.

"Ole varovainen, kätke akvarellisi", sanoi Mathieu. "Tuolla tulevat
Gervais ja Claire."

Yhdeksäntoista vuotias Gervais oli jättiläinen, perheen suurikasvuisin
ja väkevin poika, jolla oli mustat, kiharat hiukset, kirkkaat silmät ja
suuripiirteiset, täyteläiset kasvot. Hän oli isän suosikki,
hedelmällisen maan poika, jonka isä oli kasvattanut rakkauteen maatilaa
ja järkevää maanviljelystä kohtaan, niin että hän kerran voisi jatkaa
alotettua viljelystyötä. Hän oli antanut pojalle jo osan töistä, hän
odotti ainoastaan hänen naimistaan antaakseen sitten koko
maanviljelyksen hänelle. Hän olisi mielellään tahtonut antaa pojalleen
avuksi Clairen, sittenkuin tämä olisi joutunut naimisiin kunnollisen ja
tarmokkaan miehen kanssa, joka ottaisi osalleen osan tehtävistä. Kaksi
toisilleen sopivaa miestä ei ollut liiaksi niin suuren tilan hoitoon.
Aina siitä asti kuin Marianne oli taaskin alkanut imettää, hoiti
seitsentoista vuotias Claire hänen toimiaan; hänkin oli kelpo tyttö, ei
kaunis, mutta erinomaisen terve ja voimakas. Hän hoiti etupäässä
sisätehtäviä ja kirjanpitoa, oli ankaran taloudellinen, josta syystä
perheen muut tuhlaavammat jäsenet tekivät usein hänestä pilaa.

"Tähänkö se pöytä sitten pannaan?" sanoi Gervais. "Silloin täytyy minun
antaa niittää tästä ruoho."

Claire puolestaan ajatteli vieraitten lukumäärää ja aamiaispöydän
rakentamista, joka oli hänen huolenaan. Ja kun Gervais oli kutsunut
Frédéricin niittämään ruohoa, jatkoivat kaikki kolme keskustelua siitä,
mitä olisi tehtävä.

Rosen kuoleman jälkeen ei ollut Frédéric, hänen sulhasensa, voinut
jättää taloa, hän oli taaskin ryhtynyt työskentelemään yhdessä Gervaisin
kanssa, jonka tarmokkaaksi ja ymmärtäväiseksi toveriksi hän oli tullut.
Viimeisinä kuukausina olivat Mathieu ja Marianne huomanneet, että hän
oli hyvin paljon yhdessä Clairen kanssa aivankuin hän olisi tahtonut
menetettyään vanhemman sisaren saada korvausta nuoremmasta, joka tosin
ei ollut yhtä kaunis, mutta kunnon emännän alku. Ensin tämä seikka oli
murehduttanut heitä, sillä kuinka voivat he unohtaa rakkaan Rosen. Mutta
sitten tulivat he liikutetuiksi ajatellessaan, että perhesiteet tulevat
vahvemmiksi, jos Frédéric ei anna sydäntänsä muille, vaan he itse saavat
pitää hänen. Ja he ummistivat silmänsä, hymyilivät ja ajattelivat, että
Frédéric oli juuri sellainen mies ja auttaja, jonka Gervais tarvitsi.

Mutta juuri kuin pöydän kattamiskysymys oli ratkaistu, alkoivat tammen
alla hameet ja irralleen päästetyt hiukset liehua päivänpaisteessa.

"Kuulkaahan", huusi Louise, "ei ole yhtään ruusuja!"

"Ei ole", yhtyi puheesen Madeleine, "ei ainoatakaan valkeaa ruusua!"

"Ja me olemme etsineet kaikista ruusupensaista", sanoi Marguerite. "Ei
ainoatakaan valkeata ruusua, ainoastaan punaisia!"

Kolmetoista, yksitoista ja yhdeksän vuotta. Vahvarakenteinen ja iloinen
Louise näytti jo pieneltä naiselta. Hento, sievä Madeleine istui
tuntikaudet uneksivana pianon ääressä. Marguerite, jolla oli liian iso
nenä ja liian leveä suu, mutta komeat kultaiset hiukset, otti talvisin
käsiinsä palelevia lintuja lämmittääkseen niitä. Ja kaikki kolme, jotka
olivat olleet keittiöpuutarhassa, jossa oli sekä kukkia että
vihanneksia, tulivat juosten ja epätoivossa turhasta etsinnästään. Ei
ainoatakaan valkeaa ruusua häihin, se oli mitä suurinta kurjuutta! Mitä
nyt morsiamelle annettaisiin? Mitä pantaisiin pöydälle?

Kolmen tytön jälessä tuli viidentoista vuotias Grégoire pilkallisen
näköisenä ja kädet taskuissa. Hän oli perheen kiusanhenki, aina valmis
keksimään ilkeitä juonia. Hänen terävä nenänsä ja ohuet huulensa
todistivat samalla kertaa tahdonlujuutta ja nopeaa ymmärrystä. Häntä
näytti huvittavan sisarten alakuloisuus, hän unohti omat asiansa ja
huusi kiusoittaakseen heitä:

"Minä tiedän, missä on valkeita ruusuja, ja ne ovatkin hyvin kauniita!"

"Missä sitten?" kysyi Mathieu.

"Myllyn luona. Siellä on kolme suurta ruusupensasta, jotka ovat aivan
täynnä valkeita ruusuja, ruusuja suuria kuin kaalinpäät."

Sitten punastui hän ja joutui hämilleen, kun isänsä katseli häntä
ankaran näköisenä ja sanoi:

"Mitä minä kuulen? Oletko sinä taaskin ollut myllyn luona? Minähän olen
sen sinulta ankarasti kieltänyt. Ja sinun on taaskin täytynyt olla
siellä, kun tiedät, että siellä on valkeita ruusuja."

"En minä ole ollut, minä olen vaan katsonut muurin ylitse."

"Sinä olet ollut muurin päällä, sitä vielä puuttui. Sinä tahdot siis
hankkia minulle ikävyyksiä Lepailleurein, noitten tyhmien ja ilkeäin
ihmisten puolelta. Sinulla on todellakin paholainen ruumiissasi."

Mutta sitä ei Grégoire sanonut, että hän oli siellä tavannut pienen,
kolmentoista vuotiaan myllärin tyttären Thérèsen, tuon pikkusen
vaaleanverisen tytön, joka näytti niin hauskalta punasine poskineen ja
jauhon tahraamine kasvoineen. Heidän leikkinsä olivat muuten vielä hyvin
lapsellisia ja viattomia. Mutta siellä oli päärynäpuun alla ihana
paikka, jossa voi puhella ja nauraa ja pitää oikein hauskaa.

"Kuuletko", sanoi Mathieu, "minä en salli sinun käydä siellä leikkimässä
Thérèsen kanssa. Se rakas lapsi on hyvin kiltti. Mutta se on talo, jonne
sinä et saa mennä. Nyt he jo tappelevatkin keskenään, sen minä olen
kuullut."

Se oli totta. Kun Antonin oli luullut parantuneensa siitä inhoittavasta
taudista, josta Janvillen juorukellot olivat niin paljon puhuneet, oli
hän alkanut ikävöidä Pariisiin, ja hän oli tehnyt kaikkensa päästäkseen
sinne takaisin ja voidakseen alkaa uudestaan laiskan ja hurjastelevan
elämänsä. Alussa oli Lepailleur tätä ankarasti vastustanut. Mutta mitä
tekisi hän kotonakaan tuolla lurjuksella, jonka hän oli itse opettanut
vihaamaan maata ja puolimädännyttä myllyä? Muuten oli äiti häntä
vastaan; äiti ihaili vielä sokeasti poikaansa ja hänen suurta
sivistystään ja oli aivan varma siitä, että poika tällä kertaa saa hyvän
paikan. Ja isän oli täytynyt myöntyä; Antonin juhli nyt viimeisetkin
voimansa Pariisissa, jossa hän oli konttoristina eräällä kauppiaalla
Mailkadun varrella. Mutta kotiriidat tulivat pahaa pahemmiksi, varsinkin
kun Lepailleur epäili vaimoaan siitä, että tämä varastelee voidakseen
lähettää rahaa pojalleen. Yeusen sillalle voi väliin kuulla kirouksia ja
korvapuustien läimähdyksiä. Sielläkin oli tuhlattu voimaa ja turmeltu
perheonni.

Mathieu jatkoi vihaisella äänellä:

"Noilla ihmisillä on kaikki, mitä he tarvitsevat ollakseen onnelliset!
Mitenkä kukaan voi olla niin tyhmä, että välttämättömästi tahtoo saada
asiansa noin pahoinpäin. Heidän toivonsa, että heillä olisi ainoastaan
yksi poika, jotta voisivat kerskailla tehneensä hänet herrasmieheksi, on
toteutunut kauniisti ja he ovat ihastuksissaan siitä nyt. Se on
samanlaista kuin hänen vihansa maahan, hänen tyhmä tapansa viljellä
sitä, hänen itsepäisyytensä siinä, että antaa nummet, joita hän ei tahdo
myydä, olla viljelemättöminä; voiko tyhmempää ajatellakaan. Ja mylly
sitten, jonka hän tyhmyydessään ja laiskuudessaan antaa mennä
raunioiksi! Ennen oli hänellä ainakin yksi syy, hän sanoi, että kun
viljaa tuskin viljelläänkään paikkakunnalla, ei talonpojilla ollut
mitään jauhattamista. Mutta nyt on runsaasti viljaa; meidänkin tähtemme
voisi hän nyt hajoittaa vanhan myllynsä ja rakentaa sen sijaan
kunnollisen höyrymyllyn. Ah, olisinpa minä hänen sijassansa, niin olisi
siellä nyt jo aivan uusi höyrymylly, ja se olisi yhdistettynä Janvillen
rautatien asemaan haararadalla, joka ei tulisi kovinkaan kalliiksi."

Grégoire kuunteli ja oli ihastuksissaan siitä, että tuuli oli kääntynyt
toisaalle, ja kun Marianne näki kolmen tyttärensä mielipahan siitä,
ett'ei ollut valkeita ruusuja, lohdutti hän heitä:

"Huomen aamulla poimimme me pöytään vähemmin punaiset ruusut, vaaleat,
ja siitä tulee oikein kaunista."

Silloin rauhoittui Mathieukin ja sanoi iloisella äänellä:

"Poimikaa myös punaiset ruusut, kaikkein punaisimmat. Ne ovat elämän
verta."

Marianne ja Charlotte puhelivat vielä valmistuksista; silloin kuului
taaskin pienten jalkain askelia ruohostossa. Seitsenvuotias Nicolas tuli
taluttaen veljensä tytärtä Bertheä, pientä, kuuden vuotiasta naista. He
sopivat erittäin hyvin yhteen. Tänään olivat he olleet talosilla sisällä
huoneessa Benjaminin ja Guillaumen kehdon ääressä; nämät molemmat pienet
pojat olivat olleet heidän lapsinaan. Mutta kun pienokaiset heräsivät,
huusivat he nälästä. Silloin olivat Nicolas ja Berthe pelästyneet ja
juosseet noutamaan äitejä.

"Mamma!" huusi Nicolas. "Benjamin odottaa sinua. Hänen on jano."

"Mamma, mamma!" sanoi Berthe. "Guillaumen on jano, tule pian, hänen on
kiire!"

Marianne ja Charlotte nauroivat. Huomiset häät oli saanut heidän
unohtamaan pienet, rakkaat lemmikkinsä, ja he kiirehtivät sisään, sillä
nyt olikin aika antaa pienokaisille rintaa.

Oi, millaiseksi helläksi ja sydämelliseksi juhlaksi muuttui huomispäivän
häät! Heitä oli pöydässä suuren tammen alla nurmella ainoastaan
yksikolmatta henkeä, ja heidän ympärillään olivat suojaavat puut, niin
että he olivat kuin lehtimajassa. Koko perhe oli koossa, ensin kaikki
Chantebledissä asuvat, sitten Denis, jota saatiin harvemmin nähdä, sillä
hänellä oli paljon työtä tehtaassa, sekä Ambroise ja hänen vaimonsa
Andrée, joilla oli mukanaan pikku Léonce; hekin kävivät täällä harvoin,
sillä Pariisin toimelias elämä kahlehti heitä. Oli iloista nähdä näitten
pesästään lentäneitten lintujen palaavan pesäänsä takaisin, nähdä heidät
kokoontuvan täysilukuisina, vaikka elämä heidät aina hajoittaa. Muuten
ei siellä ollut muita kuin Beauchêne ja Constance, Séguin ja Valentine
sekä luonnollisesti myöskin morsiamen äiti, rouva Desvignes. Kolme
pienokaista istui erityisen pöydän ääressä. Léonce, joka oli
viidentoista kuukauden vanha ja oli äsken vieroitettu sekä molemmat
rintalapset Benjamin ja Guillaume; ja jotta hekin voisivat olla mukana
juhlassa, oli heidän kehtonsa sijoitettu erikoiseen paikkaan.
Tilaisuudessa oli siis läsnä kaksikymmentäneljä henkilöä eli kaksi
tusinaa. Ruusuilla koristeltu pöytä tuoksuili viileässä varjossa ja
kesän aurinko lähetti lehtien välistä sille runsaan kultasateen. Ihana
heinäkuun taivas peitti koko seudun sinertävällä teltalla, joka ulottui
taivaanrannasta taivaanrantaan, ja Marthen valkea leninki, suurten ja
pienten tyttöjen vaaleat puvut ja nuoruuden ruusut poskilla olivat tämän
vihannoivan, onnellisen sopukan kukkakoristeina. Syötiin mitä
rattoisamman mielialan vallitessa ja juotiin morsiusparin ja kaikkein
läsnä olevain malja.

Sillä aikaa kuin palvelijattaret korjasivat ruokia pöydältä, tahtoi
Séguin, joka oli olevinaan huvitettu hevossiitoksesta, että Mathieu
näyttäisi hänelle tallinsa. Séguin ei ollut koko aamiaisten aikana
puhunut muusta kuin hevosista, hän tahtoi ennen kaikkea nähdä muutamia
työhevosia, joita isäntä oli kehunut hyvin väkeviksi. Ja hän kehoitti
Beauchênen tulemaan mukaan. Constance ja Valentine, joilla ei ollut
muutakaan tekemistä, lähtivät heidän mukanaan ja jättivät muut puun
alle.

Navetta ja talli olivat oikealla puolella. Mutta sinne täytyi mennä
pihan kautta, josta näkyi koko maatila. Pihalle seisahduttiin äkkiä
ihailemaan, sillä niin suurelta näytti tämä täydelliseksi kehittynyt
viljelys auringon valossa. He olivat nähneet tämän maan ainoastaan
pensaikkona, kuivaneena, hedelmättömänä, ja nyt saivat he nähdä sen
aaltoilevana viljamerenä. Tuolla ylhäällä, soisessa ylämaassa, oli
sellainen hedelmällisyys vallalla sinne vuosisatojen kuluessa
kokoontuneen ruokamullan vuoksi, ett'ei siellä vielä ollut tarvinnut
käyttää lanta-aineita. Oikealla ja vasemmalla olivat entiset
hiekkanummet, mutta ne olivat nyt viheriät ja niitten hedelmällisyys
lisääntyi ehtimiseen runsaasta kastelusta. Etäällä olevat metsätkin,
jotka olivat hyvästi hoidetut ja saivat tarpeeksi ilmaa
aukkopaikoistaan, näyttivät kuohuvan mahlasta aivankuin kymmenkertainen
elämä niitten ympärillä olisi lisännyt niitten omaa elinvoimaa.

Syntyi pitkällöinen hiljaisuus. Séguin sanoi ainoastaan kuivasti
nauraen, ja hänen naurunsa oli hänen oman köyhtymisensä tähden muuttunut
katkeraksi:

"Te olette tehnyt hyvän kaupan. Tätä minä en olisi koskaan uskonut."

Sitten jatkoivat he matkaansa. Mutta tallissa ja navetassa tuntui
elinvoima yhä suuremmalta. Täällä oli niin paljon kaikenlaisia
kotieläimiä, että arkki tuli joka vuosi ahtaaksi, ja oli pakko laittaa
uusia hakoja ja uusia rakennuksia. Täälläkin näkyivät ehtymättömän,
valloittavan hedelmällisyyden rikkaudet.

Tallissa ihaili Séguin suuresti väkeviä työhevosia. Sitten alkoi hän
puhua hevossiitoksesta käyttäen paljon ammattitermejä, hän kertoili
eräästä ystävästään, joka erityisen ristisiitoksen avulla saavutti
erinomaisia tuloksia. Ja viitaten siihen aineesen, josta heillä usein
oli ollut puhetta, sanoi hän:

"Niin, kun on kysymys eläimistä, hyväksyn minä sen periaatteen, että
'lisääntykää ja täyttäkää maa'."

Valentine ja Constance olivat ääneti ja tunsivat vastenmielisyyttä koko
tätä elämän mehukasta kuohumista vastaan; kun he sitten hitaasti
kävelivät takaisin samaa tietä kuin olivat tulleetkin, alkoi Séguin
moittia nykyistä vuosisataa ja ryhtyi suorastaan puhumaan vanhoista
periaatteistaan. Ehkä joku salaperäinen, kateellinen viha pakoitti hänen
panemaan vastalauseensa tätä elämän riemulaulua vastaan, joka
kaikkialla kaikui hänen ympärillään. Kansan väheneminen, niin, se ei
tapahtunut kylliksi nopeaan. Tuo Pariisi, joka tahtoi kuolla, vaati
tähän tarkoitukseen todellakin riittävästi aikaa. Mutta hän huomasi
kuitenkin muutamia hyviäkin merkkejä, sillä taantumus oli vallalla
kaikkialla, tieteellisellä alalla, politiikassa vieläpä kirjallisuuden
ja taiteenkin alalla. Vapaus oli kuollut. Kansanvaltaisuus oli
kiihoittanut kunnianhimoa, ja sytyttänyt luokkataistelun vallasta, ja
tästä johtuisi yhteiskunnan pikainen perikato. Ainoastaan roskaväki,
köyhät ja alempiarvoiset, hankkivat nyt enään lapsia maailmaan. Mitä
taas tuli valiojoukkoon, sivistyneisiin ja rikkaisiin, niin saivat he
yhä harvemmin lapsia, niin että ennen lopullista häviötä voi toivoa
olevan jotenkin siedettävän sivistyksen, jolloin löytyisi pieni, valittu
seura, muutamia harvoja miehiä ja naisia, jotka ovat ennättäneet
hienostumisen äärimmäiselle rajalle ja elävät ainoastaan hyvistä
tuoksuista. Mutta itse oli hän varma siitä, ett'ei koskaan näe tätä
aikakautta, se tulee liian hitaasti.

"Jos ainakin kristinusko palaisi alkuperäiseen muotoonsa ja tuomitsisi
naisen saastaiseksi, perkeleelliseksi ja onnettomuutta tuottavaksi, niin
silloin voisi elää hurskasta elämää erämaissa ja silloin loppuisi
maailma paljoa pikemmin. Mutta varsinkin suututtaa minua poliitillinen
katoolilaisuus, joka saadakseen itse elää sallii avioliittoa ja
kehoittaa ihmisiä sillä tavalla tuohon häpeälliseen rikokseen, lasten
siittämiseen. Ja vaikka minä itse olen tehnyt syntiä, vaikka minä itse
olen saattanut onnettomia olentoja maailmaan, on minulla Jumalan kiitos
kuitenkin se ihana usko, että lapseni sovittavat minun vikani jäämällä
itse hedelmättömiksi. Gaston sanoo, ett'ei hän mene ikinä naimisiin,
että upseerilla ei saa olla muuta morsianta kuin miekkansa, ja Lucien
puolesta olen minä rauhassa siitä asti kuin hän rupesi nunnaksi P.
Ursulan luostariin. Minun sukuni on kuollut ja se on minun iloni."

Mathieu kuunteli hymyillen. Hän tunsi tuon kirjallisen pessimismin.
Ennen olivat sellaiset puheet --sivistyksen taistelusta syntyväisyyttä
vastaan, sivistyneitten verrattain pienestä hedelmällisyydestä --
saaneet hänen horjumaan. Mutta siitä asti kuin hän oli alkanut taistella
omaistensa puolesta, oli itse työn ilo muuttunut hänen uskonnokseen ja
varmuudeksi siitä, että hän oli oikeassa. Ja nyt sanoikin hän vaan
hieman ilkkuvalla äänellä:

"Entäs Andrée sitten ja hänen pieni Léoncensa?"

"Äh, Andrée...!" vastasi Séguin ja teki liikkeen aivankuin Andréeta ei
otettaisi lukuun, aivankuin hän ei olisi hänen tyttärensä.

Valentine seisahtui ja katseli pitkään miestään. Siitä asti kuin he
olivat kumpikin eläneet omaa elämäänsä eikä heillä ollut mitään
yhteistä, ei Valentine enään alistunut kärsimään hänen järjetöntä
raakuuttaan ja hänen vanhaa mustasukkaisuuttaan. Ja heidän nykyisissä
vaikeissa taloudellisissa oloissaan oli Valentinella keinoja, joilla hän
voi pitää miestään kurissa: miehensä pelko eräitten liikeasiainsa
suhteen.

"Niin", myönsi Séguin, "meillähän on kyllä Andrée, mutta tyttöjä ei
oteta lukuun."

He lähtivät taas liikkeelle. Beauchêne, joka tähän asti oli vaan
puhkaillut ja pureksinut sikaariaan, varsinkin kun hänen omat surulliset
asiansa vaativat jonkinlaista varovaisuutta, kun tästä seikasta oli
kysymys, ei voinut enään olla ääneti, hän unohti kaikki ja alkoi puhua
lapsellisella varmuudella:

"Minulla ei ole Séguinin mielipiteitä. Mutta hän lausuu joka tapauksessa
hyvin sattuvia mielipiteitä. Ette voi aavistaakaan, miten tuo
syntyväisyyskysymys huvittaa minua. Minä voin sanoa tuntevani tämän
kysymyksen perinpohjin. Selvää on, että Mathieu oli oikeassa, ei kellään
ole oikeutta saattaa lapsia maailmaan kuinka paljon tahansa, ell'ei voi
niitä elättää. Jos köyhät kuolevat nälkään, niin on se heidän oma
asiansa eikä meidän, sillä emmehän me hanki lapsia heidän vaimoilleen."

Ja hän nauraa hohotti sekä luki ulkoa vanhan, tavallisen esitelmänsä
tästä kysymyksestä. Ainoastaan johtavilla kansanluokilla oli ymmärrystä
olla pidättäväisiä. Mikään maa ei voi tuottaa elatusvaroja enempää kuin
määrätyn määrän, ja asukasluvun täytyy siis myöskin olla rajoitettu. Ja
kaikki kurjuus oli seurauksena siitä, että köyhillä oli liian paljon
lapsia. Syytetään omaisuuden epätasaista jakoa, mutta hulluutta on
toivoa sellaista pilventakaista yhteiskuntaa, jossa ei enään olisi
isäntiä vaan ainoastaan veljiä, tasa-arvoisia työmiehiä, jotka
jakaisivat keskenään yhteisen onnen aivankuin nimipäiväkakun. Vika oli
aivan varmaan köyhäin ajattelemattomuudessa, mutta samalla hän raa'an
avomielisesti antoi työnantajille oikeuden käyttää hyväkseen tätä liian
suurta syntyväisyyttä, jotta saataisiin halvempaan hintaan työmiehiä.

Hänen puheensa viehätti häntä siihen määrään, että hän aivan unohti
puhuvansa omista asioistaan.

"Ihmiset sanovat, ett'emme me ole isänmaan ystäviä siitä syystä, kun
meillä ei ole kokonaista laumaa nälkiintyneitä penikoita perässämme.
Mutta tuollainen puhe on yksinkertaista; jokainen palvelee omalla
tavallaan isänmaataan. Köyhät antavat isänmaalle sotamiehiä, me taas
rahaa, teollisuutemme ja kauppamme tuloksia. Muuten jokainenhan itse
parahiten tietää, mikä hänelle parahiten sopii. Kaunis voitto olisi
isänmaalle siitä, että me tekisimme itsemme varattomiksi hankkimalla
lapsia, jotka estäisivät rikastumisemme ja hävittäisivät kuolemamme
jälkeen työmme hedelmät jakamalla ne! Nykyisten lakien ja tapojen
ollessa voimassa ei voi eheästä omaisuudesta puhuakaan, ell'ei ole
ainoastaan yksi poika. Niin, siinä juuri on ainoa viisas ja mahdollinen
tie onneen!"

Syntyi tuskallinen hiljaisuus, kaikki olivat ääneti ja hämillään.
Beauchêne ylvästeli, luuli saaneen muut uskomaan ajatuksiaan.

"Minä esimerkiksi..."

Constance keskeytti hänet. Hän oli ensin kulkenut pää kumarassa miehensä
saarnatessa, sillä hän tunsi häpeävänsä ja hänen tappionsa tuntui
vieläkin musertavammalta. Nyt kohotti hän päänsä, ja hänen kasvojaan
pitkin vieri alas kaksi suurta kyyneltä.

"Alexandre!"

"Mitä nyt, rakas ystäväni?"

Beauchêne ei vielä ymmärtänyt. Mutta kun hän näki Constancen itkevän,
joutui hänkin hämilleen. Hän katsahti toisiin, mutta tahtoi kuitenkin
sanoa viimeisen sanan.

"Niin kyllä, meidän poikaparkamme ... mutta yksityiset tapaukset eivät
kumoa sääntöä, periaate on aina periaate."

Taas syntyi painostava hiljaisuus; muuten oli seurue jo saapunut
nurmelle, johon muut perheen jäsenet olivat jääneet. Mathieun mieleen
oli johtunut Morange, joka myöskin oli kutsuttu häihin, mutta joka oli
kieltäytynyt, aivankuin olisi pelännyt toisten iloa; ehkä ei hän
tahtonut senkään tähden matkustaa, että pelkäsi vieraitten tunkeutuvan
pyhättöönsä. Olisiko Morangekin pysynyt vanhoissa periaatteissaan,
olisiko hänkin puolustanut yksilapsijärjestelmää, tuota inhoittavaa
itsekästä ajatusta, joka oli vienyt häneltä vaimon ja tyttären? Mathieu
oli näkevinään Morangen kalpeat kasvot ja pystyiset silmät, joista
mielipuolisuus tirkisteli. Mutta tuo pöyristyttävä näkö katosi, nurmikko
näkyi taas iloisessa päivänpaisteessa ja puitten ympäröimänä muodosti se
sellaisen terveyden, onnen ja riemuitsevan kauneuden taulun, että
Mathieu katkaisi kolkon äänettömyyden ja huudahti melkein itsekään sitä
tahtomatta:

"Katsokaa, katsokaa! Eikö tuo ole virkistävää, eikö tuo ole ihanaa,
kaikki nuo rakastavat naiset ja lapset keskellä vihannuutta! Tämä
pitäisi maalata, jotta ihmiset saisivat siitä oppia, miten elämä on
tervettä ja ihanaa!"

Sillä aikaa kuin Beauchênet ja Séguinit olivat tallissa, ei nurmikolla
oltu aikaa turhaan kulutettu. Ensin oli jaettu ruokalistat, joille
Charlotte oli maalannut hienoja akvarelleja. Ja palvelijattarien
korjatessa ruokia pöydältä, oli Grégoirella ollut suuri onni, hän oli
antanut morsiamelle suurista, ihanista valkeista ruusuista tehdyn
kukkavihon, joka tähän asti oli ollut piilossa pensastossa. Hän oli
luultavasti odottanut sitä, että isä poistuisi. Ne olivat myllyn
ruusuja, hän oli luultavasti ryöstänyt ruusut yhdessä Thérèsen kanssa
siellä olevista ruusupensaista. Marianne, joka ymmärsi, kuinka suuren
rikoksen hän oli tehnyt, aikoi torua. Mutta todellakin olivat ne
komeita, valkeita ruusuja ja niinkuin Grégoire oli sanonutkin, suuria
kuin kaalinpäät.

"Ne ovat liian kauniita", sanoi poika sitten varmalla äänenpainolla,
"pappa ei sano niistä mitään."

Benjamin ja Guillaume, jotka olivat heränneet, huusivat nälästä. Oli
aivankuin joku olisi sanonut, nyt on heidän vuoronsa. Koska toiset
olivat syöneet aamiaista suuren pöydän ääressä niin hyvällä
ruokahalulla, niin oli aivan oikeuden mukaista, että ruokaa tarjoiltiin
myöskin pienen pöydän vieraille. Ja koska nyt oltiin perheen kesken,
niin voi se tapahtua aivan luonnollisesti, häikäilemättä. Marianne
istahti suuren tammen siimekseen, otti Benjaminin polvilleen, aukasi
leninkinsä rinnan ja antoi pojan imeä; hänen oikealle puolelleen istahti
Charlotte ja noudatti yhtä häikäilemättä hänen esimerkkiään. Vasemmalle
puolen istahti Andrée pikku Léonce sylissään; poika oli tosin jo
vieroitettu kahdeksan päivää sitten, mutta hän viihtyi niin hyvin
lämpimällä rinnalla, josta hän tähän asti oli elänyt. Puhuttiin
imettämisestä. Ambroise kertoi, että hänen vaimonsa oli ollut
vakuutettuna siitä, että hän ei voi imettää, että hänellä ei olisi
maitoa; jos Ambroise ei olisi kehoittanut, ei hän edes olisi
yrittänytkään. Mutta maitoa oli ollut, ja hän oli aivan mainiosti
imettänyt. Siihen vaadittiin vaan hyvää tahtoa.

"Se on totta", sanoi Andrée nauraen. "Minua imettäminen ihan
kauhistutti, kaikki minun ystävättäreni sanoivat, että se on mahdotonta.
Ensin tuntui se minusta vaikealta, mutta nyt minä olen niin iloinen
siitä, että tein sen!"

Ja hän antoi Léoncelle perinpohjaisen suutelon. Nyt lausui morsian,
Marthe, epähuomiosta muutamia sanoja, jotka herättivät yleisen riemun.

"Kuuletko sinä, mamma! Minä en ole niin voimakas kuin sisareni
Charlotte, joka jo imettää kolmatta lastaan. Mutta se ei tee mitään,
minä tulen kuitenkin imettämään."

Parhaan naurun aikana, joka tuli sitäkin iloisemmaksi, kun nähtiin,
miten Marthe punastui, tulivat Beauchênet ja Séguinit takaisin Mathieun
kanssa. He pysähtyivät tuon kauniin näytelmän hurmaamina. Suurten
puitten piirittäminä, patriarkallisen tammen alla, istui koko perhe
aivankuin saman maan synnyttämänä kuin puutkin, siinä istui perhe
rehevässä ruohostossa iloitsevana, voimakkaana ja kauniina. Gervais ja
Claire, jotka aina puuhailivat jotakin, olivat Frédéricille avuliaina
palvelijattarien kiirehtimisessä, sillä he eivät näyttäneet koskaan
saavan ruokia pöydältä ja kahvia esille. Nuo kolme pikku tyttöä ja
heidän hovipoikansa Grégoire keksivät uuden koristuksen kahvipöytää
varten, ja he olivat kaikki neljä peittyneinä kukkiin, veripunaisiin ja
vaaleisiin ruusuihin. Muutamia askelia taampana keskustelivat keskenään
vastanaineet, Denis ja Marthe, ja rouva Desvignes kuunteli ääneti heitä
ja hymyili sanomattoman lempeästi. Keskessä istui Marianne ja antoi
rintaa kahdennelletoista lapselleen, hän oli vielä kukoistavan nuori,
hymyili Benjaminille, joka imi ahnaasti, ja samoin hymyili hän tämän
edelliselle lapselle, Nicolakselle, joka istui hänen toisella
polvellaan, sillä poika tahtoi mustasukkaisena pitää tämän paikan
itseään varten. Mariannen molempain poikain vaimot näyttivät olevan
uusia painoksia hänestä itsestä, Andrée vasemmalla puolella leikitellen
Léoncen ja Ambroisen kanssa, Charlotte oikealla puolen molempain
lastensa kanssa, Guillaume rinnalla ja Berthe puoleksi hänen hameittensa
peitossa. Usko elämään oli siellä puhjennut äärettömän onnen ja
rikkauden kukkaan, siinä esiintyi iloisen hedelmällisyyden
jumalallisuus.

Séguin kääntyi Marianneen ja sanoi leikillisesti:

"Tuo pieni herra on siis neljästoista, jota te imetätte?"

Marianne purskahti nauruun.

"Älkää tehkö pilaa! Minullahan on ollut kaksi kertaa keskoset. Minä olen
imettänyt kahtatoista, se on oikea luku."

Beauchêne, joka taas oli saanut takaisin varmuutensa, lausui:

"Siis tusinaa! Se on järjetöntä!"

"Samaa mieltä olen minäkin", sanoi Mathieu nauraen. "Ell'ei se ole aivan
järjetöntäkään, niin on se ainakin säännötöntä. Kun vaimoni ja minä
olemme yksinämme, niin tunnustamme me toisillemme, että olemme menneet
hieman liian pitkälle. Me emme kuitenkaan tahdo, että kaikkein pitäisi
seurata meidän esimerkkiämme ... emme suinkaan! Mutta meidän aikanamme
voi aivan hyvin mennä kohtuuden rajain ulkopuolelle. Liian paljon on
tuskin tarpeeksikaan. Niin, me olemme näyttäneet liiankin hyvää
esimerkkiä, mutta maatamme voisi onnitella siitä, jos meidän hulluutemme
joskus muuttuisi tarttuvaksi. Ainoastaan yhtä asiaa täytyy tässä pelätä,
ja se on sitä, että ihmiset ovat liian viisaita ja ajattelevia."

Marianne kuunteli yhä hymyillen, mutta kyyneleet tulivat hänen
silmiinsä. Hellä surumielisyys valtasi hänen mielensä, hänen sydämensä
vielä verestävä haava oli auennut nähdessään tänä ilonhetkenä kaikki
lapsensa kokoontuneina ympärilleen.

"Niin", mutisi hän, "niitä olisi kaikkiaan kaksitoista, mutta minulla on
vaan kymmenen. Kaksi uinuu jo nurmen alla, ja he odottavat meitä."

Tässä äidin muistutuksessa tuosta pienestä, rauhallisesta Janvillen
hautausmaasta ja perhehaudasta, jossa kaikki lapset toivoivat kerran
saavansa vieretysten levätä, niin siinä ei ollut mitään peloittavaa, se
oli kuin suloinen lupaus hääilon vallitessa. Molempain vainajain rakas
muisto eli vielä, ja kaikki muuttuivat hellän vakaviksi keskellä
iloaankin, vaikka haava jo oli parantunutkin. Sillä eihän voinut
ajatellakaan elämää ilman kuolemaa. Jokaisen täytyisi suorittaa elämänsä
työ, ja kun päivätyö on loppu, niin saa hän yhdistyä vanhempiin
ikuisessa unessa, joka tekee kaikki ihmiset veljiksi.

Mutta kun Mathieu kuuli Beauchênen ja Séguinin laskevan leikkiä, tuli
kokonainen sanavirta hänen huulilleen, hän olisi tahtonut vastata, tehdä
puolestaan pilkkaa heidän vääristä periaatteistaan, joita he
tappioistaan huolimatta vieläkin rohkenivat puolustaa. Heidän pelkonsa
siitä, että maa tulisi liian tiheään asutuksi, että liian suuri paljous
elämää saisi aikaan nälänhädän, eikö se ollut hullutusta? Piti
ainoastaan tehdä niinkuin hänkin oli tehnyt, piti hankkia välttämättömät
elintarpeet joka kerta kuin hankittiin uusi lapsikin maailmaan; hänen
teki mielensä näyttää Chanteblediä, omaa työalaansa, jossa vilja
lainehti päivänpaisteessa sitä mukaa kuin lapsia syntyi. Hänen lapsiaan
ei ainakaan saisi syyttää siitä, että he syövät toisten osuuden, koska
jokainen heistä on syntynyt oma leipä mukanaan. Miljoonia uusia ihmisiä
voisi syntyä, maa oli suuri, enemmän kuin kaksi kolmatta osaa oli vielä
viljelemättä, kylvämättä, siinä oli vielä ääretön hedelmällisyys,
joka riittäisi äärettömän suurelle ihmiskunnalle. Ja eikö kaikki
sivistys, kaikki edistykset olleet syntyneet kansanjoukkojen
pakoituksesta? Ainoastaan köyhien ajattelemattomuus oli pakoittanut
vallankumoukselliset kansanainekset valloittamaan totuuden, oikeuden ja
onnen. Ihmisvirta pusertaa joka päivä esiin enemmän hyvyyttä, enemmän
oikeutta, rikkauksien loogillisen jaon oikeudenmukaisten lakien mukaan,
jotka järjestävät yleisen työn. Ja jos oli totta, että sivistys on liian
suuren syntyväisyyden estäjä, niin tämä seikka juuri antaa aihetta
toivomaan lopullista tasapainoa kaukana tulevaisuudessa, jolloin
täydellisesti asutussa maassa elämä on tarpeeksi vakaantunut, jotta
ihmiset voivat elää jumalallisessa koskemattomuudessa. Mutta tämä koski
vaan tulevaisuutta; nykyhetken velvollisuus oli luoda kansat uusiksi,
suurentaa alituisesti niitä ja odottaa ihmiskunnan veljesliiton
solmiamista. Siinä suhteessa oli hän itse ja Marianne antaneet hyvän
esimerkin, he olivat antaneet esimerkin, mitenkä ajatusten tavoista,
siveydestä ja kauneudesta pitäisi muuttua.

Mathieu aukasi jo suunsa. Mutta äkkiä huomasi hän, miten tarpeetonta
keskustelu on tuon ihailtavan taulun ääressä, jossa äitiä ympäröitsevät
kaikki hänen kukoistavat, voimakkaat lapsensa, ja hän itse vielä imettää
yhtä heistä sen suuren tammen alla, jonka hän itse on istuttanut. Hän
työskenteli yhä suuressa elämän tehtävässään, joka oli jatkamista ja
luomista rajattomiin asti. Hän oli itse korkein kauneus.

Ja Mathieu voi keksiä ainoastaan yhden asian, joka oli hyödyllinen ja
tyydyttävä, ja se oli se, että hän suuteli koko hääjoukon läsnä ollessa
kelpo tavalla vaimoaan.

"Rakas vaimoni, sinä olet kaunein ja sinä olet myös paras. Jospa kaikki
tekisivät niinkuin sinä!"

Marianne vastasi tunteellisesti hänen suuteloihinsa, ja nyt puhkesi
ilmoille iloisen naurun myrsky. He olivat kaksi sankaria, jotka olivat
viettäneet elämänsä suuremmoisissa sankaritöissä, ja siitä saivat he
kiittää uskoaan elämään, toimeliaisuuttaan ja kykyään rakastamaan. Ja
vihdoinkin ymmärsi Constancekin tämän, hän ymmärsi hedelmällisyyden
valloittavan voiman, hän näki jo Fromentit herroina tehtaassa Denisin
kautta, herroina Séguinin talossa Ambroisen kautta, herroina koko
paikkakunnalla muitten lastensa kautta. Niin se on, monilukuiset
voittavat. Ja sen hellyyden hivuttamana, jota hän ei enään voisi saada
tyydytetyksi, tappionsa katkeruuden runtelemana, mutta toivoen vielä
jotakin hirveätä kostoa, kääntyi hän poispäin salatakseen kahta suurta,
katkeraa kyyneltä, hän, joka muuten ei koskaan itkenyt.

Benjamin ja Guillaume imivät yhä. Jos olisi naurettu vähemmän, niin
olisi kuultu maidon lorina tuossa pienessä mahlan mahtavan virran
putkessa, ja tämä mahla sai maan paisumaan ja korkeat puut vavahtelemaan
heinäkuun auringon voimakkaassa paisteessa. Joka taholta kokosi
hedelmällinen elämä joukottain siemeniä, se loi, siitti, elätti. Ja
elämän ikuisen työn tähden juoksi ikuinen maitovirta läpi maailman.






KUUDES KIRJA




I


Eräänä sunnuntain aamuna istuivat Norine ja Cécile pyhäpäivästä
huolimatta kumpikin omalla puolellaan pientä yhteistä pöytäänsä ja he
liimailivat kartonkejaan, sillä joulukiireet olivat jo alkaneet. Silloin
saapui eräs vieras, joka sai tytöt kalpenemaan hämmästyksestä ja
kauhusta.

Tähän asti oli heidän elämänsä kulunut huomaamattomassa rauhassa, eikä
heillä ollut muita huolia kuin miten saisivat tulonsa ja menonsa
sopimaan yhteen ja säästetyksi vuokrarahat. Kahdeksan vuotta olivat he
asuneet Fédérationkadun varrella, lähellä Marskenttää, suuressa,
valoisassa huoneessa, jonka somuudesta he kovin ylpeilivät. Norinen
poika oli kasvanut molempain äitiensä turvissa ja molemmat he olivat
yhtä hellät hänelle; vihdoin alkoi poika sekaantua äiti Norinen ja äiti
Cécilen suhteen, hän tuskin tiesi, kumpi heistä oli hänen äitinsä. Ja
nämät äidit elivät ja tekivät työtä ainoastaan tätä poikaa varten.
Norine oli vielä neljänkymmenen ijässä kaunis, hänen myöhään herännyt
äidinrakkautensa oli pelastanut hänet, ja Cécile näytti kolmenkymmenen
vuotiaana vielä pieneltä tytöltä ja hän rakasti Norinen poikaa sillä
intohimoisella hellyydellä, jota hän ei voinut uhrata omalle lapselleen.

Kello kymmenen aikaan naputettiin kaksi kertaa kovasti ovelle. Kun he
avasivat oven, tuli sisään lyhyenläntä, noin kahdeksantoista vuotias
nuorukainen. Hän oli tummaverinen, kasvot leveät, leuat suuret ja silmät
vaalean harmaat. Hänen yllään oli vanha, repaleinen takki ja päässä
musta lakki, joka paljosta käyttämisestä oli muuttunut ruskeanväriseksi.

"Anteeksi", sanoi hän, "asuvatko tässä sisaret Moineaud, jotka ovat
kartongityöntekijöitä?"

Norine, joka seisoi siinä ja katseli häntä, tunsi äkkiä
vastenmielisyyttä tuota poikaa kohtaan. Hänen sydäntänsä kouristi,
aivankuin häntä olisi uhattu. Hän oli varmaankin joskus ennen nähnyt nuo
kasvot, mutta hän ei muistanut milloin. Tuntui siltä kuin joku vanha
vaara olisi palannut takaisin uhkaavampana kuin ennen ja kuin koko hänen
elämänsä olisi vaarassa.

"Kyllä he täällä asuvat", vastasi hän.

Tuo nuori mies ei näyttänyt pitävän kiirettä, hän katseli ympärilleen
huoneessa. Hän oli luultavasti odottanut näkevänsä täällä suurempaa
varallisuutta, sillä hänen kasvoinsa ilme muuttui nyt hieman. Sitten
sattui hänen katseensa pikku poikaan, joka oli lukemassa ja vilkaisi nyt
vieraasen. Ja vieras päätti tarkastelunsa vilkaisemalla sivumennen
tuohon toiseen naiseen, joka seisoi siinä pienenä ja hentona ja katseli
levottoman näköisenä tulijaa.

"Tämän huoneen pitikin olla neljännessä kerroksessa vasemmalla", sanoi
hän. "Mutta minä pelkäsin kuitenkin eksyväni, sillä asiaani en minä voi
sanoa kelle tahansa. Ei ole helppoa ilmaista sitä, ja minä olenkin sitä
paljon ajatellut, ennenkuin päätin tulla tänne."

Hän venytteli sanojaan, katseli herkeämättä Norinea tultuaan
vakuutetuksi siitä, että tuo toinen nainen oli liian nuori ollakseen se,
jota hän etsi. Se yhä kasvava tuska, josta vieras näki Norinen
vavahtelevan, Norinen selvästi näkyvä muistinsa jännittäminen, sai
vieraan yhä pitkittämään kidutustaan. Vihdoin teki hän päätöksensä:

"Minä olen se lapsi, joka annettiin täysihoitoon Rougemontiin, minun
nimeni on Alexandre Honoré."

Hänen ei tarvinnut sanoa muuta. Norinen koko ruumis alkoi vavahdella,
hän pani kätensä ristiin ja kalpeni. Suuri Jumala, Beauchêne! Hän oli
niin Beauchênen näköinen -- petolinnun silmät, suuri leuka --että Norine
ihmetteli, ett'ei hän heti ensi näkemältä ollut huutanut hänen nimeään.
Ja Norinen polvet tulivat voimattomiksi, hänen täytyi istuutua.

"Te olette siis se, jota etsin", sanoi Alexandre aivan levollisesti.

Kun Norine yhä vapisi voimatta lausua sanaakaan, ja kauhu ja epätoivo
kuristivat häntä kurkusta, tunsi Alexandre tarvetta ruveta hieman
lohduttelemaan.

"Älkää noin pelästykö, ei teidän tarvitse minun puoleltani pelätä
mitään, minun tarkoitukseni ei ollut tuottaa teille ikävyyksiä. Mutta
kun minä vihdoinkin sain tietää, missä te olette, tuntui minusta
hauskalta tutustua teihin, sehän on aivan luonnollista. Minä ajattelin,
että teistäkin olisi hauskaa nähdä minut. Ja muuten ovat asiat siten,
että minä en ole juuri varoissakaan. Siitä on pian kolme vuotta, kun
minä olin niin tyhmä, että palasin Pariisiin, jossa saan vaan kärsiä
nälkää. Niinä päivinä, jolloin en ole saanut aamiaista, on minua
haluttanut etsiä vanhempiani, jotka ovat heittäneet minun kadulle, mutta
jotka eivät kuitenkaan liene niin kovasydämisiä, että kieltävät
pojaltaan ruoka-aterian."

Kyyneleet tulivat Norinen silmiin. Se oli kurjuuden huippu, että tuo
poika oli tullut takaisin, tuo pelkoa herättävä heittiö, joka syytti
häntä ja sanoi olevansa nälissään. Suuttuneena siitä, ett'ei voinut
viekoitella Norinelta muuta kuin kyyneleitä, kääntyi hän Cécileen:

"Minä tiedän, että te olette hänen sisarensa. Sanokaa hänelle, että hän
tekee siinä tyhmästi, että noin pelkää. En minä aijo murhata häntä. On
hauskaa nähdä, miten iloinen hän on, kun saa taas nähdä minun. Minähän
en nosta mitään melua, minä en ole sanonut sanaakaan portinvartijalle
tuolla alhaalla, sen voin vaikka vannoa."

Kun Cécile sanaakaan vastaamatta nousi ylös ja meni Norinen luokse,
alkoi Alexandre taaskin katsella poikaa, joka myöskin pelästyi
nähdessään molempain äitiensä surun.

"Vai niin, tuo poika on minun veljeni?"

Äkkiä asettui Norine hänen ja lapsen väliin. Hänestä tuntui kuin katto
olisi ollut romahtamaisillaan alas. Hän ei tahtonut olla
epäystävällinen, hän toivoi voivansa sanoa edes muutamia ystävällisiä
sanoja. Mutta hän menetti kuitenkin tykkänään mielenmalttinsa, hän
joutui aivan suunniltaan, koko hänen sydämensä kuohui uhkaa ja
vihamielisyyttä.

"Minä en sitä ihmettelekään, että tulitte tänne ... mutta se on niin
ikävää ... enkä minä mitään sille voi! Näin monen vuoden kuluttua ... me
emme tunne toisiamme, eikä meillä ole mitään sanottavaa toisillemme. Ja
muuten, minä en ole rikas, sen te kyllä näette."

Alexandre vilkasi vieläkin kerran huonetta.

"Minä näen sen. Ja minun isäni ... ettekö voi sanoa minulle hänen
nimeään?"

Norine hämmästyi ja kalpeni vielä enemmän, kun Alexandre jatkoi
puhettaan:

"Sillä jos minun isälläni on rahoja, niin minä voin kyllä pakoittaa
hänen jakamaan ne kanssani. Minä näytän, ett'ei kenenkään pidä heittää
lastaan kadulle tällä tavalla."

Norine näki äkkiä edessään koko menneisyyden, Beauchênen, tehtaan, ukko
Moineaudin, joka äskettäin oli jättänyt tehtaan, kivulloisena,
jotavastoin hänen poikansa Victor työskenteli siellä vielä. Ja hän tuli
vaistomaisesti varovaiseksi ajatellessaan, että jos hän lausuu
Beauchênen nimen, joutuisi koko hänen onnellinen elämänsä karille
niitten uusien olosuhteitten tähden, jotka silloin syntyisivät. Ja
Norinen pelko tuota epäiltävää heittiötä kohtaan, joka jo pitkän matkan
päähän haisi laiskuudelta ja paheilta, synnytti hänen päässään
ajatuksen.

"Teidän isänne on monta Herran vuotta ollut kuolleena."

Alexandre ei luultavasti tietänyt mitään, hän ei ollut kuullut asioista
mitään, sillä hän ei epäillyt Norinen sanoja, jotka lausuttiin niin
varmalla äänellä. Hän teki ainoastaan liikkeen, joka ilmaisi hänen
suuttumustaan siitä, että hänen toiveensa olivat rauenneet.

"Sitten saan minä kuolla nälkään!"

Norine toivoi ainoastaan, että hän lähtisi, että hän ei enään
läsnäolollaan kiusaisi häntä, sillä hänen verta vuotava sydän parkansa
oli täynnä omantunnon vaivoja, sääliä ja kauhua. Hän aukasi laatikon,
otti sieltä kymmenen frankia, joita säästääkseen hän oli tarvinnut kolme
kuukautta ja joilla hän oli aikonut ostaa joululahjan pojalleen. Hän
antoi nämät rahat Alexandrelle ja sanoi:

"Kuulkaa, minä en voi tehdä mitään teidän hyväksenne. Meitä asuu kolme
tässä huoneessa, ja tuskalla voimme me ansaita jokapäiväisen leipämme.
Minua surettaa suuresti, kun kuulen teidän asianne olevan huonosti,
mutta te ette saa luottaa meidän apuumme. Tehkää niinkuin mekin, tehkää
työtä."

Alexandre oli pannut rahat taskuunsa, hän jäi vieläkin seisomaan
paikalleen ja näytti uhkamieliseltä sekä sanoi, ett'ei hän sen tähden
ollut tullutkaan, hänellä oli kyllä sen verran ymmärrystä pääkallossaan.
Kun ihmiset olivat hyviä hänelle, oli hänkin vuorostaan hyvä muille. Ja
hän lausui vielä kerran, ett'ei hänen mielensä ollenkaan tehnyt panna
toimeen mitään häväistyksiä, koska hän oli hyvänluontoinen. Äiti, joka
jakoi osansa poikansa kanssa, oli täyttänyt velvollisuutensa, vaikka hän
vaan olisikin antanut ainoastaan kymmenen frankia.

Kun hän vihdoinkin valmistautui lähtöön, sanoi hän:

"Ettekö tahdo suudella minua?"

Norine suuteli häntä kylmillä huulilla ja hänen sydämensä oli kuollut.
Hän tunsi kuin pientä vavahdusta poskillaan niistä voimakkaista
suuteloista, joilla Alexandre vastasi hänen suuteloihinsa.

"Mehän tapaamme vielä toisemme, eikö totta? Vaikka me olemme köyhiä,
emmekä asu yhdessä, tiedämme me nyt kuitenkin, että vielä elämme. Ja
minä käyn kaiketi joskus täällä tervehtimässä teitä."

Kun hän vihdoinkin oli mennyt, syntyi huoneessa pitkällinen äänettömyys;
hän oli jättänyt jälkeensä tuskallisen mielialan. Norine oli vaipunut
tuoliin aivankuin jonkun onnettomuuden runtelemana. Cécilenkin oli
täytynyt istuutua, sillä hän oli niin suunniltaan. Ja hän alkoikin ensin
puhua.

"Sinä et kysynyt häneltä mitään, me emme tiedä mitään hänestä. Mistä hän
tulee, mitä hän toimii, mitä hän tahtoo? Ja ennen kaikkea, miten on hän
voinut löytää sinun? Se olisi ollut hyvin hauska tietää."

"Minä en voi sitä nyt auttaa", vastasi Norine, "kun hän sanoi nimensä,
tulin minä aivan kankeaksi ja masennetuksi. Kyllä se todellakin oli hän,
tunsithan sinäkin hänessä hänen isänsä, eikö totta? Ja sinä olet
oikeassa, me emme tiedä mitään, ja me tunnemme nyt aina hänen
uhkauksensa, me saamme nyt elää ainaisessa pelossa, että katto romahtaa
päällemme."

Hän purskahti taas itkuun, ja hän nyyhkytti niin, että voi tuskin saada
sanaa sanotuksi.

"Kahdeksantoista vuotias poika, joka ilmestyy noin äkkiä ja odottamatta!
Ja minä en todellakaan pidä hänestä, minä en edes tunne häntä. Kun hän
suuteli minua, en minä tuntenut muuta kuin jääkylmyyttä, aivankuin
sydämeni olisi jäätynyt. Herra Jumala, miten onneton minä olen! Tämä
kaikki on niin rumaa, likaista ja kiusallista!"

Kun pikku poika näki hänen itkevän, heittäysi hänkin pelästyneenä
äitinsä rinnoille ja itki. Ja Norine painoi häntä tulisesti rintaansa
vasten.

"Poika parkani! Poika parkani! Kun sinä vaan et saisi kärsiä siitä, kun
kärsimykset eivät vaan kohtaisi sinua! Oi, se olisi julma rangaistus!
On todellakin parasta elää siivosti, jos tahtoo päästä vapaaksi
vastaisista ikävyyksistä!"

Illalla olivat molemmat sisaret rauhoittuneet hieman, ja he päättivät
nyt kirjoittaa Mathieulle. Norine muisti, että Mathieu oli muutamia
vuosia sitten käynyt hänen luonaan kysymässä, oliko Alexandre käynyt
tervehtimässä heitä. Mathieu yksin tunsi asiat ja tiesi myös, mitä hän
kulloinkin tiedustelee. Niin pian kuin Mathieu oli saanut kirjeen,
kiirehti hän Fédérationkadun varrelle levottomana siitä, mitä tämä
vaikuttaisi Beauchênen asioihin, jotka päivä päivältä tulivat yhä
huonommiksi. Kun Mathieu oli tehnyt Norinelle joukon kysymyksiä, arvasi
hän, että Alexandre oli saanut Norinen osoitteen Couteauskalta, mutta
hän ei vielä ymmärtänyt asiain oikeaa laitaa, sillä hänen
tutkimuksissaan oli vielä paljon aukkoja. Muutamain kuukausien salaisten
tiedustelujen jälkeen ja puhuteltuaan rouva Menouxia, Célesteä ja rouva
Couteauta itseä, voi hän jotenkuten päästä selvyyteen. Syynä kaikkeen
oli varmaankin se tiedustelu, jonka Mathieu oli antanut Couteauskan
toimittaa Rougemontissa, ja kun tämä oli lähtenyt Saint-Pierren kylään
saamaan selvää pojasta, jonka piti olla vaunujentekijä Montoiren
oppipoikana. Couteauska oli lörpötellyt liian paljon varsinkin toiselle
oppipojalle, Richardille, joka myöskin oli löytölastenkodin lapsia ja
jolla oli niin huonot taipumukset, että hänkin oli karannut seitsemän
kuukauden perästä ja niinkuin Alexandrekin varastanut mestariaan. Sitten
kului useita vuosia ja heidän jäliltään eksyttiin. Mutta myöhempään
olivat nämät molemmat nuoret heittiöt luultavasti kohdanneet toisensa
Pariisin kaduilla, ja nyt oli tuo pitkä, punatukkainen kertonut
pienelle, tummaveriselle, että hänen vanhempansa olivat etsineet häntä
ja maininnut ehkä hänen äidistään sekoittaen kertomukseensa tiesi mitä
lörpötyksiä ja valheita. Mutta tämä ei riittänyt selittämään sitä, miten
nuorukainen oli saanut Norinen osoitteen, hänen oli täytynyt saada se
Couteauskalta, joka Célesten kautta tiesi yhtä ja toista, sillä
Broquetten liikkeestä oli Mathieu saanut tietää, että eräs lyhyenläntä,
lujaleukainen nuori mies oli käynyt kaksi kertaa siellä ja keskustellut
imettäjäin hankkijain kanssa. Monet seikat olivat vielä selvittämättä,
kaikki oli tapahtunut Pariisin loan pimeydessä ja liassa, ja sentähden
oli siihen epäterveellistä kajotakin. Mutta se seikka rauhoitti
Mathieutä, että vaikka nuorukainen löysi äitinsä, Norinen, ei kellään
ollut aavistustakaan isän, Beauchênen nimestä ja asemasta.

Kun Mathieu tapasi Norinen, pelästytti hän tytön niillä muutamilla
selvityksillään, joita hän oli tilaisuudessa antamaan.

"Minä rukoilen, minä rukoilen teitä, älkää salliko hänen enään palata!
Keksikää joku keino, estäkää hän tulemasta uudelleen ... hänen
näkemisensä on liian katkerata."

Mathieu ei voinut luonnollisesti tehdä mitään. Kaikki hänen
ponnistuksensa kävivät siihen suuntaan, että Alexandre ei löytäisi
Beauchêneta. Kaikki se, mitä hän oli kuullut tuosta nuorukaisesta, oli
niin karkeaa ja sietämätöntä, että hän päätti säästää Constancelta sen
häväistyksen, ett'ei hän joudu tuon kiristäjän käsiin. Hän oli
näkevinään Constancen kauhun tuon lapsen tähden, jota hän oli niin
innokkaasti tiedustellut, hän häpesi Constancen puolesta ja hän katsoi
välttämättömäksi haudata ainaiseksi tämän salaisuuden. Mutta tämä ei
tapahtunut ilman pitkällistä sisäistä taistelua, sillä hänestä tuntui
myöskin kovalta hylätä tuo viheliäinen nuorukainen. Olikohan pelastus
vielä mahdollinen? Sitä hän tuskin luuli. Sillä kukahan tahtoisi ja
voisi ottaa huostaansa tuon pojan ja kasvattaa hänestä työn avulla
rehellisen ihmisen? Taaskin yksi ihminen mereen! Verta vuotavalla
sydämellä lausui hän tuomionsa tuon pojan suhteen, sillä hän epäili,
ett'ei ole mitään pelastuksen mahdollisuutta.

"Minun neuvoni on se", sanoi hän Norinelle, "että te pidätte
toistaiseksi hänen isänsä nimen salassa. Saammepa sitten nähdä. Nyt
olisi siitä vaan ikävyyksiä kaikille ihmisille."

Norine oli samaa mieltä:

"Oh, älkää pelätkö. Minä olen jo sanonut hänelle, että hänen isänsä on
kuollut. Kaikki kohdistuisi minuun, ja minä tahtoisin niin mielelläni
olla rauhassa pienessä nurkassani yhdessä poikani kanssa!"

Mathieu näytti murheelliselta, hänen oli vaikeata päättää jättää
nuorukainen kohtalonsa valtaan.

"Minä voisin kyllä hankkia hänelle jotakin tointa, jos hän vaan tahtoisi
tehdä työtä. Vastaisuudessa voisin minä käyttää häntä työssä
maatilallanikin, kun minun ei vaan tarvitsisi pelätä, että hän turmelee
minun väkeni. Minä ryhdyn kuulustelemaan, minä tunnen erään
vaunujentekijän, joka varmaankin ottaisi hänen palvelukseensa, ja minä
kirjoitan teille, kun olen vaan saanut häneltä vastauksen, niin että te
voitte sanoa, minne Alexandren on parasta kääntyä, kun hän taas palaa
tänne."

"Kun hän palaa tänne!" huudahti Norine epätoivoissaan. "Te luulette
siis, että hän palaa takaisin? Oi, Jumalani, silloin on onneni
mennyttä!"

Alexandre tuli todellakin takaisin. Mutta kun Norine antoi hänelle
vaunujentekijän osoitteen, kohotti hän vaan olkapäätään ja virnisteli.
Hän tunsi Pariisin vaunujentekijät, he olivat kaikki nylkyreitä,
laiskureita, jotka antoivat köyhäparkain tehdä työtä puolestaan. Hän ei
ollut muuten päättänyt oppiaikaansa, hän kelpasi ainoastaan asioita
juoksemaan, hän tahtoi mieluimmin saada paikan jossakin suuressa
kauppaliikkeessä. Ja kun Mathieu oli hankkinut hänelle sellaisen paikan,
pysyi hän siinä ainoastaan neljätoista päivää ja katosi vihdoin vieden
mukanaan ne mytyt, jotka hänen oli määrä kantaa ostajille. Sitten oli
hänellä paikka erään leipurin luona, sitten muurarin, sitten hallissa,
mutta missään ei hän pysynyt; hän väsytti suojelijansa ja jätti aina
jälkeensä ikäviä asioita tämän selviteltäväksi. Hänen pelastamisestaan
täytyi luopua. Kun hän taas ilmestyi repaleisena, kalpeana ja
nälkiintyneenä, täytyi avunannon rajoittua siihen, että hän sai vähän
rahaa, jolla voi ostaa itselleen leipää ja takin.

Norine eli nyt kuolettavassa tuskassa. Viikkokaudet voi Alexandre olla
kuin kuollut. Mutta siitä huolimatta hätkähti Norine pienimmästäkin
äänestä, jonka hän kuuli portailta. Hän tunsi aina, milloin Alexandre
oli läheisyydessä, ja kun hän sitten äkkiä tuli, tunsi Norine heti hänen
ovelle naputuksesta ja alkoi vapista, aivankuin hän olisi tullut
pieksämään häntä. Alexandre oli huomannut, mitenkä Norine häntä pelkäsi,
ja hän käytti tätä hyväksensä sekä viekoitteli äidiltään kaikkea, mitä
tällä oli laatikoissaan. Kun Norine oli antanut hänelle viisi frankia,
sen almun, minkä Mathieu oli tätä tarkoitusta varten jättänyt, ei tuo
nuorukainen tyytynyt siihen, vaan tahtoi itse tarkastella paikkoja.
Väliin oli hän aivan kuin vimmattu, kun hän tuli, kertoi hän, että
poliisi veisi hänen ennen iltaa, ell'ei hän saisi kymmentä frankia,
uhkasi särkeä kaikki huonekalut ja myydä pienen kellon. Ja silloin
täytyi Cécilen astua väliin ja ajaa hänet ulos, sillä tuo tyttö oli
hyvin rohkea, vaikka hän olikin pieni ja hento. Muutamain päiväin
kuluttua palasi Alexandre uudestaan ja hänellä oli uudet vaatimukset,
hän uhkasi kertoa kovalla äänellä portailta elämäkertansa, ell'ei
hänelle annettaisi kymmentä frankia. Eräänä päivänä kun hänen äitinsä
itki eikä hänellä ollut soutakaan, tahtoi poika ratkoa patjat ja väitti,
että Norine on niihin kätkenyt säästönsä. Molempain sisarusten elämä
muuttui helvetiksi.

Mutta onnettomuudeksi joutui Alexandre Féderationkadun varrella
tuttavuuteen Alfredin, Norinen nuorimman veljen kanssa. Alfred oli
silloin kahdenkymmenen vuotias, kaksi vuotta nuorempi kuin
sisarenpoikansa, joksi hän leikillisesti kutsui Alexandrea; toista
pahempaa rosvon alkua ei ollut kuin Alfred, tämä kalpea, parraton
lurjus, jolla oli tirkistelevät silmät ja vino suu, tuo rikkaruoho, joka
oli saanut kasvaa villinä Pariisin liassa. Seitsenvuotiaana varasti hän
jo sisariltaan ja pieksi Cécileä lauvantain iltoina saadakseen hänen
pienistä, heikoista käsistään temmatuksi viikkopalkan. Akka Moineaud,
joka oli väsynyt ja vanha eikä voinut pitää vaaria pojastaan, ei ollut
saanut tätä koskaan käymään koulua tai oppimaan jotakin ammattia, ja
poika kiusasi häntä niin, että äiti itse vihdoinkin ajoi hänen kadulle
saadakseen olla rauhassa. Suuret veljet antoivat hänelle korvapuusteja,
isä oli työssä aamusta iltaan, laimiin lyöty lapsi kasvoi kodin
ulkopuolella paheitten ja rikoksien helmassa, samanikäisten poikain ja
tyttöjen suuressa joukossa, jotka turmelivat toinen toisensa. Hän oli
tämän köyhän perheen rikkaruoho, lika, joka kaadetaan likavesijohtoon,
turmeltunut hedelmä, joka turmelee muutkin.

Niinkuin Alexandre eli hänkin ainoastaan siitä, mitä hän sattumalta sai
käsiinsä, ei tiedetty edes, missä hän vietti yönsäkään siitä ajasta
alkaen, jolloin akka Moineaud oli kuollut sairashuoneesen loppuun
kuluneena ja väsyneenä monen lapsen köyhyyteen synnyttämisestä. Hän oli
ainoastaan kuudenkymmenen vuotias, mutta hän oli jo köyryselkäinen kuin
satavuotias vanhus. Kaksi vuotta vanhemman Moineaudin jalka oli
viidenkymmenen vuotisen orjantyön jälkeen tullut halvatuksi, ja hänen
oli täytynyt jättää tehdas, ja nyt hajoitettiin koko heidän pieni
omaisuutensa kaikkiin ilmansuuntiin. Moineaudilla oli onneksi pieni
eläke, jonka sääliväinen Denis oli hankkinut hänelle. Mutta hän oli
tullut uudestaan lapseksi, pitkä orjanelämä oli tylsistyttänyt hänen;
hän joi pienet rahansa, hän ei voinut olla yksinään, hänen jalkansa
olivat halvautuneet, ja kädet vapisivat niin, että hän oli aikaan
saamaisillaan tulipalon sytyttäessään piippuaan; hän oli sentähden
joutunut molempain tytärtensä, Norinen ja Cécilen, luokse, sillä he
olivat ainoat perheen jäsenistä, jotka olivat niin hyväsydämisiä, että
ottivat vastaan hänen. He olivat vuokranneet hänelle pienen kamarin oman
huoneensa yläpuolelta, viidennestä kerroksesta, he hoitivat häntä,
hankkivat hänelle ruokaa hänen pienillä eläkerahoillaan ja panivat
hyvin paljon omistaan lisäksi. Tästä oli seurauksena, niinkuin he
leikillisesti sanoivat, että heillä nyt oli kaksi lasta, pieni ja vanha,
joka oli suurena rasituksena kahdelle naiselle, jotka ansaitsivat neljä
frankia päivässä kartonkityöllään. Kohtalon ivaa oli se, ett'ei ukko
Moineaud ollut löytänyt turvapaikkaa muitten kuin Norinen, sen tyttären
luona, jonka hän kerran oli ajanut ulos ja jota hän oli kironnut huonon
elämän tähden, tuon lutkan luona, joka oli häpäissyt hänen nimensä ja
jonka käsiä hän nyt suuteli, kun tämä sytytti hänen piippunsa, jotta hän
itse ei polttaisi nenäänsä.

Mutta Moineaudin vanha, ränsistynyt pesä oli hävinnyt, koko perhe oli
hajonnut, lentänyt eri suunnille. Ainoastaan Irmalla oli hyvä olla,
sillä hän oli naimisissa postivirkamiehen kanssa; hän oli nyt hieno
nainen eikä hän enään ollut tuttavuudessa sisarustensa kanssa. Victor
oli tehtaassa alkanut samaa elämää kuin isäkin, hän toimi samoissa
orjantöissä kuin isäkin ja ponnisteli yhtä tylsästi ja itsepintaisesti.
Hän oli naimisissa ja hänellä oli jo kuusi lasta, hänen vaimollaan oli
edessä sama kohtalo kuin hänen äidilläänkin, ainaisia lapsivuoteita ja
voimia kuluttava työ taloudenhoidossa; molemmat tulisivat he päättämään
päivänsä raajarikkoina ja heidän lapsensa tulisivat lisäämään
nälkiintyneitten kirottua sukukuntaa. Euphrasieta kohtaan oli
välttämätön kohtalo vieläkin kovempi. Tämä leikattu naisparka ei ollut
niin onnellinen, että olisi saanut kuolla. Hänen oli vähitellen täytynyt
antautua kokonaan vuoteen omaksi, ja vuoteessaan makasi hän nyt
liikkumattomana, voimatta kohottaa sormeaankaan, mutta hän eli
kuitenkin, hän kuuli ja näki ja ymmärsi kaikki. Tästä avoimesta
haudastaan oli hän monet kuukaudet katsonut kotinsa häviötä. Hän oli
kuollut kapine, jota miehensä haukkui ja rouva Joseph kidutti; hänen
annettiin olla koko päivät ilman vettä, hänelle heiteltiin leivänsyrjiä
kuin sairaalle elukalle, jonka alle ei edes muuteta uusia olkia. Omasta
puolestaan oli hän alistuvainen, mutta pahinta oli se, että hänen kolme
lastaan lyötiin laimiin ja he saivat viettää kaduilla päiviään. Bénard,
hänen miehensä, oli ruvennut juomaan yhdessä rouva Josephin kanssa aina
siitä asti kuin koti oli tullut näin ikäväksi. Sitten tappelivat he,
ajoivat ulos lapset, ja nämät palasivat takaisin repaleisina ja taskut
täynnä varastettuja tavaroita. Kaksi kertaa oli Bénard kateissa
kahdeksan päivää. Kolmannella kerralla ei hän enään palannut takaisin.
Kun vuokra olisi ollut maksettava, lähti rouva Josephkin vuorostaan
erään toisen miehen kanssa. Nyt oli mitta täysi. Euphrasien täytyi antaa
kantaa itsensä la Salpetrièreen, ja kodittomat lapset joutuivat
katuojaan. Poikaa ei koskaan enään näkynyt; näytti siltä kuin joku
likaviemäri olisi niellyt hänen. Toinen kaksosista kuoli seuraavana
vuonna sairashuoneessa. Toinen heistä, Toinette, laiha ja sairaalloinen
vaaleanverinen tyttö, jolla oli silmät ja hampaat kuin sudella, asui
siltojen alla, kivilouhimoissa, oli jo kymmenen vanhana prostitueerattu
ja kuudentoista vuotiaana vanhentunut. Siinä oli taas Alfredin
historiasta uusi ja vielä inhoittavampi painos: hylätty tyttö, jonka
katuelämä turmelee ja joka vihdoin joutuu rikoksien helmaan. He olivat
kohdanneet toisensa, tämä eno ja sisarentytär, ja he elivät yhdessä
jossakin, ei kukaan tietänyt missä, ehkä Moulineauxin puolessa, sillä
siellä oli kalkkiuuneja.

Eräänä päivänä sattui, että Alexandre kohtasi Norinen luona Alfredin,
joka tuli väliin sinne koettamaan viekoitella ukko Moineaudilta muutaman
soun. Molemmat nuoret rosvot lähtivät sieltä pois yhdessä ja tulivat
pian tuttaviksi. Tästä johtuivat he perustamaan kokonaisen rosvojoukon.
Alexandre eli yhdessä Richardin kanssa, ja Alfred vei heidän Toinetten
luokse. Heitä oli nyt neljä, ja Toinette rakastui Richardiin, nuoreen
jättiläiseen, jolle Alfred antoi tytön kuin hyvälle ystävälleen. Sitten
sai Toinette joka ilta korvapuusteja uudelta herraltaan, jos hän ei
tuonut mukanaan viittä frankia kotiin. Mutta Toinettesta maistuivat
korvapuustit hyviltä, vaikka hän muuten kovasta tyrkkäyksestäkin olisi
ollut valmis repimään ihmisiltä silmät päästä kuin vihainen kissa. Ja
heidän historiansa oli nyt se vanha tavallinen: nuo kolme lurjusta
pakoittivat tämän vielä alaikäisen tytön kerjäämään, ja itse he olivat
illalla väijymässä ja pelättivät myöhästyneet kävelijät antamaan
itselleen almuja; kun tyttö tuli suuremmaksi, alkoi hän elämänsä
prostitueerattuna, viekoitteli miehiä mukaansa lankun taakse ja jätti
heidät sitten ystäväinsä käsiteltäväksi, ell'eivät he maksaneet; sitten
alkoivat varkaudet, ensin pienet näpistelyt myymälöissä ja sen jälkeen
vakavammat toimenpiteet edeltäpäin tehtyjen suunnitelmain mukaan. Joukko
nukkui missä kulloinkin sattui, milloin inhoittavissa hotelleissa,
milloin rakentamattomilla tonteilla. Kesäsin kuleskelivat he päivät
läpeensä metsissä, odotellen yötä, jolloin Pariisi joutui heidän
ryöstöretkiensä uhriksi. Heitä nähtiin halleissa, ihmistungoksessa
bulevardeilla, epäilyttävissä kahviloissa, autioilla kaduilla,
kaikkialla, missä he vainusivat jotakin voittavansa. Kokonainen lauma
villejä laskettuna irti keskellä sivistyksen keskipistettä, parvi
tiikerinpoikasia, jotka retkeilivät metsissä ja tyydyttivät
vuosituhansien takaa perimänsä vaiston ryöstää ja murhata!

Sellainen lapsi saa kiittää sattumaa elämästään, hän kasvaa ilman
hoitoa, ja joutuu kadulle. Siellä syntyy pian yhteiskunnallisen
turmeluksen inhoittava hapatusaine. Kaikki nuo katuojan lapset, jotka
kerjäävät, varastavat ja harjoittavat haureutta, muodostavat sen
lantakasan, josta rikos nousee idulle. He ovat hirmuisena ruton pesänä
Pariisin loan traagillisessa pimeässä kuilussa. Nämä ihmissiemenet,
jotka on heitetty kadulle, nousevat siksi kaiken pahuuden ja rikoksien
laihoksi, joka uhkaa särkeä yhteiskunnan kaikista liitoksistaan.

Kun Norine sai Alexandren ja Alfredin suukovusta vähän vihiä tämän
rosvojoukon urotöistä, pelästyi hän niin, että pani varmuuslukon
oveensa. Ja pimeän tultua ei hän aukaissut ovea kenellekään, joka ei
sanonut nimeään. Pian kaksi vuotta oli jo kestänyt hänen
kidutusaikansa, hänen ainainen tuskallinen odotuksensa, että Alexandre
tulee. Alexandre oli kahdenkymmenen vuotias, hän puhui käskevällä
äänellä, uhkasi Norinea julmalla kostolla, kun hänen täytyi lähteä
tyhjin käsin. Eräänä päivänä tempasi hän, ilman että Cécile voi sitä
estää, kaapin oven auki, otti sieltä joukon liinavaatteita, nenäliinoja,
pyyhinliinoja ja lakanoita myydäkseen ne. Eikä kumpikaan sisar tohtinut
juosta hänen perässään portaille, he jäivät istumaan tuoleilleen
masentuneina ja itkien.

Talvi tuli hyvin ankaraksi. Nämä molemmat ryöstetyt työläisnaiset
olisivat saaneet kärsiä nälkää ja vilua pienen poikansa kanssa -- jolla
kaikesta huolimatta piti kaikki olla hyvin -- ell'eivät he olisi saaneet
säännöllistä apua vanhalta ystävältään, rouva Angeliniltä. Hän oli yhä
vaan yksi yleisen köyhäinhoidon tarkastusrouvista, hänen toimenaan oli
valvoa naimattomain äitien lapsia Grenellen korttelissa. Mutta hän ei
ollut pitkään aikaan voinut saada virastoilta mitään apua Norinelle. Se,
että hän kuitenkin joka kuukausi voi antaa Norinelle kaksikymmentä
frankia, se tuli siitä, että ihmisystävälliset henkilöt uskoivat almunsa
hänen huostaansa, vielä melkoisen suuriakin summia, ja tämän tekivät he
siitä syystä, että tiesivät rouva Angelinin osaavan jakaa ne viisaasti
köyhille, joitten kanssa hänen toimensa toi hänet aina yhteyteen. Rouva
Angelinin viimeinen, suuri lohdutus yksinäisessä lapsettomassa
elämässään oli se, että hän voi antaa apua köyhille äideille, joitten
pienet lapset hymyilivät hänelle nähdessään hänen tulevan kädet täynnä
hyviä lahjoja.

Eräänä päivänä, jolloin tuuli ja satoi ankarasti, jäi rouva Angelin
istumaan Norinen luokse. Kello oli tuskin kaksi, hän oli äskettäin
alkanut kiertokulkunsa, ja polvillaan oli hänellä pieni laukku, jossa
hänellä oli köyhille jaettavia kulta- ja hopearahoja. Ukko Moineaud
istui vastapäätä häntä imien piippuaan, ja rouva Angelin puheli
Moineaudille, mitenkä hän olisi mielellään tahtonut hankkia tälle
vanhukselle kuukautisen apurahan.

"Mutta", sanoi hän, "jos te tietäisitte, miten suuressa kurjuudessa
köyhät ovat näinä talvikuukausina! Meidän on mahdotonta tehdä enemmän
heidän hyväkseen, me emme voi antaa kaikille. Te olette niitten
joukossa, joiden on hyvä olla. Mutta minä saan nähdä sellaisia, jotka
elävät kuin koirat ja joilla ei ole hiiliä, millä lämmittää, eikä
perunaakaan syötäväksi. Ja sellaisten kotien lapsiparat, he ovat
syöpäläisten vallassa, ilman jalkineita, ilman vaatteita, he kasvavat
vankilaa ja mestauslavaa varten, ell'eivät sitä ennen kuole
keuhkotautiin!"

Häntä puistutti ja hän sulki silmänsä aivankuin olisi tahtonut päästä
näkemästä noita kurjuuden, häpeän ja rikoksien näytelmiä, joita hän
ehtimiseen näki kulkiessaan köyhäin äitien maailmassa. Hän palasi sieltä
takaisin kalpeana ja mykkänä, ei tohtinut kertoa kaikkea, kun hän oli
tunkeutunut inhimillisen kurjuuden kuilun pohjaan asti. Väliin ajatteli
hän, eikö joku kostava maanjäristys niele tätä Jumalan kiroomaa
kaupunkia.

"Ah", huokasi hän, "he kärsivät niin hirveästi, että täytyy antaa
anteeksi heidän hairahduksensa."

Moineaud kuunteli tylsän näköisenä ja ymmärtämättä. Hän otti vaikeasti
piipun suustaan, tämä liike vaati häneltä melkoista ponnistusta,
häneltä, joka viisikymmentä vuotta oli käsitellyt moukaria ja alasinta.

"Kunniallinen ja siveellinen elämä on pääasia", sanoi hän värähtelevällä
äänellä. "Työ palkitsee tekijänsä."

Mutta kun hän taas tahtoi panna piipun suuhunsa, ei hän voinutkaan sitä
tehdä. Hänen raskaitten työkapineitten lamauttama kätensä vapisi liian
paljon. Ja Norinen täytyi nousta auttamaan häntä.

"Isä parka!" sanoi Cécile, joka ei ollut keskeyttänyt työtään, pahvin
leikkelemistä. "Mihin hänkin olisi joutunut, ell'emme me olisi ottaneet
häntä hoitoomme? Irma hattuineen ja silkkileninkeineen ei todellakaan
olisi tahtonut häntä luokseen."

Norinen pieni poika oli sillä välin asettunut rouva Angelinin eteen,
sillä hän tiesi, että niinä päivinä kuin tuo kiltti rouva oli käynyt
heidän luonaan, sai hän jälkiruokaa päivälliseksi. Hän hymyili, ja hänen
kirkkaat silmänsä sädehtivät vallattomien, vaaleain suortuvain alta. Kun
rouva Angelin näki, miten huvitettuna poika odotteli, että hän avaisi
laukkunsa, tuli hän liikutetuksi.

"Tule suutelemaan minua, pikku ystäväni!"

Rouva Angelin ei tuntenut suloisempaa palkintoa kuin suutelot köyhäin
kotien lapsilta, joille hän tullessaan toi aina vähän iloa. Ja kyyneleet
täyttivät hänen silmänsä, kun pienokainen heittäytyi hänen kaulaansa, ja
lapsen äidille sanoi hän:

"Älkää surko; on onnettomampiakin naisia kuin te. Minä tunnen erään,
joka, jos hän saisi omakseen tämän pikku lemmikin, mielellään eläisi
teidän köyhyydessänne, teidän kartonkityöllänne aamusta iltaan ja
suletussa elämässä tässä ainoassa huoneessa, jonka pienokainen täyttää
päivänpaisteellaan. Ah, Jumalani, jos te tahtoisitte, jos te voisitte
vaihtaa!"

Hän vaikeni hetkeksi ja pelkäsi purskahtavansa itkuun. Se oli hänen
parantumaton surunsa, ett'ei heillä ollut lasta. Nämät aviopuolisot
vanhentuivat nyt katkerassa yksinäisyydessään. He asuivat kolmessa
pienessä huoneessa Lillekadun varrella, pihan puolella, ja elivät rouvan
palkasta, köyhäinavusta ja niistä pienistä omaisuutensa pirstaleista,
jotka olivat saaneet pelastetuiksi. Ennen niin iloinen viuhkojen
maalaaja oli nyt täydellisesti sokea; hän oli kuin kuollut kapine, jonka
hänen vaimonsa pani aamulla nojatuoliin ja löysi siitä illalla tultuaan
kotiin ainaisilta kiertoretkiltään köyhäin kaupungin osissa. Hän ei
voinut syödä eikä panna maata ilman vaimonsa apua, hän oli vaimonsa
lapsi, niinkuin hän itse lausui terävällä ivalla. Lapsiko? Rouva Angelin
oli siis vihdoinkin saanut lapsen, ja se oli hänen miehensä! Vanha,
viidenkymmenen vuotias lapsiparka, joka näytti kahdeksankymmenen
vuotiaalta, joka uneksi auringosta ikuisessa pimeässä yössään niinä
pitkinä hetkinä, jolloin hän istui yksinään. Eikä rouva Angelin
kadehtinut tuota köyhää työläisnaista ainoastaan pienen pojan tähden,
hän kadehti häntä myöskin ukon tähden, joka poltti piippua, tuon työn
invaliidin tähden, joka ainakin voi nähdä.

"Älä kiusaa rouva Angelinia", sanoi Norine pojalleen, levottomana siitä,
että näki rouvan noin liikutettuna. "Mene leikkimään!"

Mathieun kautta tunsi Norine osaksi rouva Angelinin olosuhteet. Hän
tunsi hyväntekijätärtään kohtaan sydämellistä kiitollisuutta, joka teki
hänen kainoksi ja kunnioittavaksi joka kerta kuin hän näki rouva
Angelinin tulevan aina mustiin puettuna, entisen kauneuden jälkiä
kasvoillaan ja ennen aikaansa surusta vanhentuneena.

"Mene leikkimään, rakkaani. Sinä väsytät rouva Angelinin."

"Väsyttääkö ... ei, ei suinkaan!" huudahti rouva Angelin ja hänen
onnistui nyt voittaa mielenliikutuksensa. "Hän päinvastoin ilahuttaa
minua. Suutele minua, suutele minua vielä kerran, kiltti poikani!"

Sitten tuli hänelle kiire, ja hän oli oma itsensä taas.

"Täällä minä istun näin kauvan, ja minulla kun on niin paljon
juoksemista ennen iltaa! Niin, tässä on nyt tämä, minkä minä voin antaa
teille..."

Mutta juuri kuin hän otti kultarahaa pienestä laukustaan, lyötiin
nyrkillä oveen. Norine muuttui kalmankalpeaksi; hän oli tuntenut
Alexandren nyrkin iskun. Mitä hän nyt tekisi? Jos hän ei avaisi,
jatkaisi tuo rosvo jyskytystään ja panisi toimeen jonkun häväistyksen.
Hänen täytyi avata, eikä Alexandre ollut ollenkaan niin pelättävä kuin
hän oli luullut. Hämmästyneenä siitä, että näki vieraan naisen täällä,
ei Alexandre lausunut sanaakaan, hän hiipi vaan sisään ja asettui seinän
viereen. Rouva Angelin oli vaan vilkaissut tulijaan ja kääntynyt sitten
poispäin; hän ymmärsi, että nuorukainen, joka otettiin tällä tavalla
vastaan, oli ystävä tai sukulainen. Ja salaamatta ollenkaan asiataan
jatkoi hän:

"Tässä on kaksikymmentä frankia, minä en voi antaa enempää. Mutta minä
lupaan, että koetan saada tämän summan kaksinkertaiseksi ensi kuussa. Se
on se kuukausi, jolloin vuokrat ovat maksettavat, ja minä olen siitä jo
muistuttanut ystäviäni, he antavat kyllä niin paljon kuin voivat. Mutta
tokkohan sittenkään saan tarpeeksi kokoon, tarvitsijoita on niin
paljon!"

Hänellä oli yhä pieni laukkunsa avoimena polvillaan; Alexandre oli
niellä sen leimuavilla silmillään, hän arvosteli ajatuksissaan köyhäin
aarteen suuruutta, kultaa ja hopeaa, vieläpä tummaa vaskeakin. Ollen yhä
äänetönnä näki hän rouva Angelinin sulkevan laukkunsa, kietovan pienen
ketjun ranteensa ympäri ja nousevan tuoliltaan.

"Me tapaamme siis toisemme ensi kuussa", sanoi hän. "Minä tulen aivan
varmaan viidentenä päivänä. Minä alan luultavasti teistä kiertokulkuni.
Mutta mahdollista on, että tulen hyvin myöhään, sillä silloin on minun
miesparkani nimipäivä. Niin, hyvästi nyt, olkaa hyvällä mielellä ja
tehkää ahkerasti työtä!"

Norine ja Cécilekin olivat nousseet ylös saattaaksensa häntä ovelle.
Siellä he vielä kiittelivät häntä, ja lapsi suuteli vielä kerran kilttiä
rouvaa molemmille poskille. Sitten hengittivät molemmat pelästyneet
sisaret helpommin. Kaikki meni erittäin rauhallisesti, Alexandre oli
jotenkin vaatimaton tällä kertaa, sillä kun Cécile oli käynyt
vaihtamassa rahan, tyytyi hän ottamaan vaan yhden noista neljästä viiden
frankin setelistä, jotka Cécile toi mukanaan. Hän ei jäänyt pitkäksi
aikaa kiusaamaan heitä, kuten tavallista oli, hän meni heti matkaansa
rahoineen vihellellen erästä renttulaulua.

Seuraavan kuun viidentenä päivänä, eräänä lauvantaina, oli talven
sateisin ja kylmin päivä. Tässä Fédérationkadun yksinäisessä osassa oli
asumaton tontti, jonka lankku eroitti kadusta, ja vuosien kuluessa oli
tämä lankku mädäntynyt kosteudesta. Siitä puuttui muutamia lautoja,
toisessa päässä oli aukko aitauksessa. Koko iltapäivän oli siellä
sateesta huolimatta laiha, nuori tyttö, joka oli aina silmiin asti
peitetty vanhalla, repaleisella saalilla, luultavasti kylmän tähden. Hän
odotteli varmaankin jotakin onnellista tilaisuutta, almua joltakin
säälivältä ohitse kulkijalta; hän kulki lankun sivua kuin väijyvä
petoeläin ja ehtimiseen olivat hänen laihat kasvonsa kääntyneet
Marskenttää kohden.

Tunnit kuluivat, kello löi kolme, ja vaaleanharmaalla taivaalla ajelehti
niin mustia pilviä, että ne näyttivät lakaisevan pois tytön, heittävän
hänen pimeyteen kuin laivahylyn. Väliin katseli hän ylös ja näki
kiiltävine silmineen, miten taivas pimeni, ja näytti siltä kuin hän
olisi kiittänyt taivasta siitä, että tämä lähetti niin synkkiä varjoja
tähän autioon sopukkaan. Juuri kuin taaskin alkoi sataa, lähestyi
mustiin puettu nainen sateenvarjo suojanaan. Hän kulki nopeaan, vältti
vesilätäköitä ja hänellä oli nähtävästi kiire.

Toinette tunsi luultavasti tulijan jo etäältä jostakin pettämättömästä
merkistä. Siellä tuli rouva Angelin, joka oli matkalla köyhäinsä luokse
pienen laukkunsa ketju ranteen ympärillä. Kun tyttö näki tämän ketjun
kiiltävän, tuli hän aivan varmaksi asiastaan ja vihelsi heikosti. Heti
alkoi kuulua huutoa ja valitusta eräästä pimeästä nurkasta tuolta
asumattomalta tontilta, ja tyttö itse alkoi itkeä ja huutaa apua.

Rouva Angelin pysähtyi kummastuneena.

"Mitä on tapahtunut, lapseni?"

"Oi, rouva, veljeni on pudonnut tuolla ja taittanut jalkansa."

"Pudonnutko? Mistä?"

"Siellä on eräs suojus, jossa meillä on tapana nukkua, kun meillä ei ole
kotoa, ja estääkseen sateen tunkeutumasta sisään kiipesi hän tikapuille
ja taittoi sitten jalkansa."

Tyttö nyyhki ja oli epätoivossa; kymmenen minuuttia oli hän seisonut jo
siinä, mutta kukaan ihminen ei tullut heitä auttamaan tässä rajuilmassa.
Sillä välin tulivat valitushuudot tuolla tonttimaalla äänekkäämmiksi ja
valittavammiksi.

Rouva Angelin näytti vielä vähän epäilevän.

"Sinun täytyy juosta noutamaan jotakin lääkäriä, tyttöparka. Minä en voi
mitenkään auttaa."

"Kyllä te voitte, tulkaa mukaan! Minä en tiedä, missä lääkäri asuu.
Tulkaa, niin nostamme hänen ylös, minä en jaksa yksin, me voimme ainakin
saada hänen suojaan, niin ett'ei hänen päälleen sada."

Nyt suostui rouva Angelin, sillä tytön ääni tuntui niin rehelliseltä.
Hänen ainaiset käyntinsä rikoksien pesissä olivat tehneet hänen
rohkeaksi. Hän pani sateenvarjonsa kiinni, tunkeutui sisään lankussa
olevasta reijästä ja seurasi tyttöä joka juoksi hänen edellään
repaleisessa saalissaan, avopäin ja ketteränä kuin kissa.

"Antakaa minulle kätenne, rouva ... varokaa, tässä on vettä. Se on
tuolla. Kuuletteko, kuinka hän valittelee, veliparkani? Kas niin, nyt me
olemme perillä."

Sitten kävi kaikki salaman nopeudella. Nuo kolme rosvoa, jotka olivat
olleet pimeässä piilossa, hyökkäsivät esiin, heittäytyivät rouva
Angelinin päälle sellaisella raivolla, että hän kaatui. Mutta Alfred,
joka oli arka, jätti rouvan kahden muun huostaan ja juoksi lankussa
olevalle reijälle vartioitsemaan yhdessä Toinetten kanssa. Alexandre,
joka piti käsillä mytyksi käärittyä nenäliinaansa, tunki sen rouva
Angelinin suuhun tukehuttaakseen hänen huutonsa. Heidän aikomuksensa oli
ainoastaan pelottaa häntä ja juosta sitten matkoihinsa laukun kanssa.
Mutta nenäliina oli luultavasti irtaantunut, ja rouva Angelin päästi
hirveän hätähuudon; samassa antoivat lankun aukossa olijat
hälyytysmerkin, luultavasti lähestyi joku. Tästä täytyi tulla loppu.
Alexandre solmi nenäliinan lujasti hänen kaulansa ympärille ja Richard
tukahutti nyrkin iskuilla hänen huutonsa. Murharaivo valtasi heidät, he
solmivat nenäliinan yhä lujempaan, laahasivat naisen lokaan, kunnes hän
ei enään liikahtanut. Kun vihellys taaskin kuului, ottivat he laukun,
jättivät ruumiin siihen nenäliina kaulan ympärillä, ja kaikki neljä
lähti juoksemaan Grenellen sillalle, jolta he heittivät laukun Seineen
ajettuaan ensin vaskilantit ja keltaiset ja valkeat rahat taskuihinsa.

Kun Mathieu sai sanomalehdistä lukea murhan yksityiskohdista, valtasi
kauhu hänen mielensä, ja hän kiirehti Fédérationkadun varrelle. Murhattu
tunnettiin heti rouva Angeliniksi, murha, joka oli tehty asumattomalla
tontilla, muutamia askelia siitä talosta, jossa molemmat sisaret
asuivat, herätti hänessä hirveän aavistuksen. Hän tunsi heti
epäluulojensa varmistuvan, kun hänen oli täytynyt kolme kertaa naputtaa
ovea ja Cécile päästi hänen sisään vapisten koko ruumiiltaan. Norine oli
sairas ja vuoteessaan, kalpea kuin kuollut. Hän purskahti itkuun, kertoi
kauhun valtaamana Mathieulle koko jutun, rouva Angelinin käynnin,
Alexandren äkkinäisen tulon, kuinka Alexandre oli nähnyt laukun ja
kuullut lupauksen pikaisesta avusta, saanut tietää päivän ja hetken.
Muuten ei hän voinut edes olla epätiedossakaan asian suhteen, nenäliina,
joka oli ollut solmittuna uhrin kaulaan, oli hänen omansa, yksi niistä
nenäliinoista, jotka Alexandre oli häneltä varastanut, merkitty hänen
nimikirjaimillaan. Se oli ainoa johtolanka, ja se ilmaisi niin vähän,
että poliisin oli mahdotonta päästä oikeille jälille.

Mathieu istui sängyn vieressä jääkylmänä kauhusta. Suuri Jumala, rouva
Angelin parka! Hän oli näkevinään tuon rouvan nuorena ja iloisena tuolla
Janvillessä kiertelevän metsäpoluilla miehensä kanssa, istuvan Yeusen
piilipuitten siimeksessä, joitten oksien alta heidän suutelonsa
kuuluivat lintujen viserrykseltä. Hän näki hänen myöhempään julmasti
rangaistuna sen periaatteensa takia, ett'ei hän tahdo lapsia ennenkuin
on tullut määrättyyn ikään, epätoivoissaan siitä yön pimeydestä, joka
oli peittänyt hänen miehensä silmät ja vienyt mukanaan sen vähäisen
onnen, mikä heillä vielä oli jälellä. Ja äkkiä oli hän näkevinään
sokeaparan sinä iltana, jolloin tämä oli odotellut vaimonsa kotiin tuloa
saadakseen ruokaa ja päästäkseen maata, tuon vanhan, äidittömän, orvoksi
jääneen lapsen, joka nyt istui yksin pimeydessään ilman muuta seuraa
kuin murhatun vaimonsa verinen haamu. Sellaiset edellytykset
päivänpaisteiseen elämään, sellainen kohtalo, ja sellainen kuolema!

"Me teimme siinä oikein", mutisi Mathieu ajatellessaan Constancea, "kun
salasimme tuolta viheliäiseltä hänen isänsä nimen. Miten hirveätä!
Meidän täytyy kätkeä tämä salaisuus sydämemme syvimpään sopukkaan!"

Norine vavahteli.

"Älkää pelätkö! Minä kuolen mieluimmin kuin sanon hänelle sen."

Kuukausia ja vuosia kului, mutta selville ei saatu, kuka oli murhannut
pientä laukkua kantavan naisen. Vuosikausia vavahteli Norine kuullessaan
jonkun vähän kovemmin naputtavan ovelle. Mutta Alexandre ei näyttäytynyt
enään, hän pelkäsi luultavasti Fédérationkatua, näytti siltä kuin
Pariisin pimeä, pohjattoman syvä valtameri olisi niellyt hänen.




II


Niinä kymmenenä vuotena, jotka nyt seurasivat, oli Fromentin perhe
komeassa kukassa Chantebledissä, joka yhä enemmin vaurastui. Sitä mukaan
kuin pojat ja tyttäret kasvoivat, solmittiin uusia avioliittoja, uusia
lapsia syntyi, tuleentui koko lupaava laiho, laajeni loppumattomiin tämä
valloituksiin voimakas suku.

Ensin nai Gervais Caroline Boucherin, paikkakunnalla asuvan rikkaan
maanviljelijän tyttären, ilomielisen ja vahvarakenteisen vaaleanverisen
tytön, jolla oli kauniit piirteet, kelpo naisen, joka oli luotu
komentamaan kokonaista palvelijalaumaa. Käytyään läpi erään pensioonin
Pariisissa oli hän niin viisas, ett'ei hävennyt maata, hän rakasti sitä
yhtä paljon kuin ennenkin ja tahtoi siitä ammentaa elämänsä pysyväisen
onnen. Hänen myötäjäisissään oli niittypalsta Lillebonnen puolessa, ja
tämä lisäsi Chantebledin alueita kolmellakymmenellä hehtaarilla. Ja
ennen kaikkea toi hän mukanaan pesään iloisen mielensä, terveytensä ja
kunnollisuutensa taloustoimissa.

Sitten toteentui Clairen kauvan aavistettu avioliitto Frédéric
Berthaudin kanssa. Hääpäivänä kun palattiin pormestarin luota ja
kulettiin sivu Janvillen pienen kirkkomaan, vuodatettiin liikutuksen
kyyneleitä; Rosen muisto, jota Frédéric oli rakastanut ja jonka kanssa
hänen piti mennä naimisiin, heräsi eloon kaikkein sydämissä. Mutta eikö
tuo vanha rakkaus ollut yhä lujempi side, sillä se oli sittemmin
kohdistunut nuorempaan sisareen kaikkein niitten vuosien kuluessa, joina
Frédéric oli ollut talon työssä? Hänellä itsellä ei ollut mitään
rikkautta, hänellä ei ollut muuta kuin luja uskollisuutensa, veljellinen
ystävyytensä, joka oli syntynyt Gervaisin ja hänen välilleen, kun he
vieretysten olivat tehneet työtä kuin kaksi väsymätöntä saman auran
eteen iestettyä härkää. Frédéricin sydämenlaatua ei voinut epäillä;
hänestä oli tullut välttämätön auttaja ja hänestä tulisi myös hyvä ja
luotettava aviomies.

Nyt oli määrätty, kuka tulisi maatilan hoitajaksi. Mathieu oli
viidenkymmenen viiden vuoden vanhana luopunut kruunusta Gervaisin, maan
pojan, hyväksi, joksi hän tätä leikillään kutsui, sillä Gervais oli
täällä ensi kerran nähnyt päivänvalon eikä ollut koskaan luopunut
hänestä; hän oli ollut isänsä oikea käsi, hänen aivonsa, hänen
sydämensä. Frédéric vuorostaan tulisi Gervaisin ajatukseksi ja voimaksi,
hänen rakastavaksi auttajakseen yhteisessä työssä. He molemmat
jatkaisivat nyt isän työtä, täydentäisivät viljelysjärjestelmän,
antaisivat Denisin rakentaa Beauchênen tehtaassa uusia koneita,
ottaisivat maasta esiin koko sen voimakkaan laihon, minkä se voi antaa.
Samoin olivat molemmat vaimot jakaneet maailmansa; Claire oli
vahvemmalle ja vilkasliikkeisemmälle Carolinelle luovuttanut suoranaisen
peräänkatsonnan ja hoiti itse laajaa kirjanpitoa. Nämät molemmat
avioparit näyttivät olevan vasituisesti valitut saamaan aikaan
mahdollisimman suuren työn ilman että tarvitsi pelätä mitään
riitaisuuksia heidän välillään.

Mutta vaikka Mathieu oli luopunut toimeenpanevasta vallasta, oli hän
kuitenkin vielä luova jumala, oraakeli, jota toteltiin ja jolta neuvoja
kysyttiin. Vanhassa paviljongissa, joka oli muutettu ja rakennettu
tilavaksi ja mukavaksi asunnoksi, asui hän hellässä sovussa Mariannensa
kanssa; he olivat kuin kaksi valtakunnan perustajaa, jotka suurella
kunnialla olivat vetäytyneet syrjään ja elivät nyt siitä ilosta, että
saivat nähdä lukuisan perheen puhkeavan kukkaan ympärillään. Ainoastaan
Denis ja Ambroise olivat jättäneet pesänsä ja raivanneet itselleen uran
Pariisissa. Kolme, pian naimakuntoista tytärtä, Louise, Madeleine ja
Marguerite olivat vielä kotona vanhempainsa luona, puhumattakaan
nuorimmista pojista, Grégoiresta, Nicolaksesta ja Benjaminista. Kaikki
nämät nuoret olivat kasvamassa, he olivat elämän ikkunan ääressä ja
odottivat vaan, että heidän vuoronsa tulisi koetella siipiensä
kantovoimaa. Siellä oli myöskin Blaisen leski Charlotte molempain
lastensa, Berthen ja Guillaumen kanssa; he asuivat yläkerrassa, jossa
äidillä oli maalausatelieerinsä. Hän oli rikas nyt, sillä hänen
osuutensa konetehtaasta kasvoi vuosi vuodelta, mutta hän maalaili yhä
tauluja taidekauppiaalle, siitä sai hän taskurahoja, sanoi hän
iloisesti, rahasumman, jonka hän antaisi lapsilleen lahjaksi heidän
hääpäivänään. Jo ajateltiin Berthen avioliittoa, hän olisi varmaankin
ensimäinen Mathieun ja Mariannen lapsenlapsista, joka menisi naimisiin,
ja he iloitsivat jo ajatellessaan tulevansa isoisän isäksi ja isoisän
äidiksi.

Neljä vuotta tämän jälkeen lensi Grégoire pesästä. Siitä tuli kokonainen
näytelmä, jota vanhemmat muuten olivat jo tienneet odottaakin. Grégoire
oli aina ollut perheen kiusantekijä, pieni, lyhytkasvuinen nulikka,
jolla oli pilkalliset kasvot ja loistavat silmät. Lapsuutensa ajan oli
hän enimmäkseen kierrellyt Janvillen metsissä, ja sitten oli hän hyvin
keskinkertaisella ahkeruudella lueskellut Pariisissa, josta hän oli
tullut takaisin iloisena ja terveenä, mutta haluttomana mihinkään
ammattiin. Hän oli jo kahdenkymmenen neljän vuotias, mutta ei osannut
tuskin mitään muuta kuin metsästää, kalastaa, ja ratsastella
lähiseudulla; hän ei ollut tyhmempi eikä laiskempi kuin muutkaan, mutta
hän tahtoi itsepintaisesti elää oman mielensä mukaan. Pahinta oli se,
että koko Janville oli viime kuukausina puhunut siitä, että hän oli
taaskin solminut vanhat ystävyyssiteet Thérèse Lepailleurin kanssa ja
että heidät oli tavattu iltasin siimeksissä paikoissa piilipuitten alla
Yeusen rannalla.

Eräänä aamuna otti Mathieu Grégoiren mukaansa mennäkseen katsomaan,
oliko Mareuilen puolessa viljalti peltopyitä. Kun he olivat tulleet
ylämaan metsään, sanoi Mathieu:

"Tiedätkö, poikani, minä en ole tyytyväinen sinuun. Minä en voi
käsittää, mitenkä sinä voit elää toimettomana täällä meidän kanssamme,
jotka kaikki teemme työtä. Minä odotan lokakuuhun, koska sinä olet
luvannut siksi tehdä päätöksesi ja valita jonkun ammatin. Mutta mitä se
on kuin minulle kerrotaan sinun yhtymisistä Lepailleurin tyttären
kanssa? Tahdotko sinä saattaa meille mitä suurimpia ikävyyksiä?"

Grégoire nauroi aivan huolettomasti.

"Kas niin, pappa, älä nyt toru poikaasi siitä, että hän on hyvässä
ystävyydessä kauniin tytön kanssa. Muistahan, että minä annoin hänelle
ensimäiset oppitunnit polkupyörällä ajossa kymmenen vuotta sitten. Ja
muistelehan niitä kauniita ruusuja, joita hän auttoi minun varastamaan
Denisin häihin."

Hän oikein nautti tämän lapsellisen rakkauden muistoista, heidän
retkeilyistään joen rannoilla, heidän marjakesteistään metsässä, jossa
oli hauskoja piilopaikkoja, joista kukaan muu ei tietänyt. Ja rakkaus
näytti taas leimahtaneen liekkiin, sillä hänen kasvonsa tulivat aivan
punaisiksi, ja hänen silmänsä loistivat puhuessaan näistä vanhoista
muistoista.

"Mutta sitten vallitsi vuosikaudet verinen vihollisuus Thérèsen ja minun
välilläni sentähden, että minä eräänä iltana tullessamme kotiin
Vieux-Bourgin kansanjuhlasta tuuppasin hänen rapakkoon, niin että hän
likasi leninkinsä. Mutta keväällä me sovimme, kun sattumalta tapasimme
toisemme Monvalin metsikössä tuolla. Eihän se mikään rikos lie, vaikka
me väliin puhelemmekin keskenämme, kun tapaamme toisemme?"

Mathieu tuli vieläkin levottomammaksi siitä lämmöstä, jolla poika
puolusteli itseään.

"Rikos, ei suinkaan, jos te vaan puhelette joutavanpäiväisiä. Mutta
sanotaan, että teidät on nähty pimeän tultua pitävän toisianne
vyötäisistä, ja joku väittää nähneensä teidän makaavan Yeusen rannan
ruohostossa ja tutkivan tähtiä."

Kun Grégoire nyt purskahti heleään, nuorekkaasen nauruun, jatkoi Mathieu
vakavammalla äänellä:

"Kuulepas, poikaseni, minulla ei ole ollenkaan halua olla poikaini
poliisina. Mutta sitä minä en tahdo, että sinä hankit meille ikävyyksiä
noitten Lepailleurein puolelta. Sinä tunnet asiat, he olisivat hyvin
iloissaan, jos voisivat saattaa meille ikävyyksiä. Älä anna sentähden
heille mitään valittamisen syytä, anna heidän tyttärensä olla rauhassa."

"Oh, minä olen kyllä varuillani", huudahti nuorukainen. "Tyttö parka!
Hän on jo saanut korvapuusteja, sillä ihmiset ovat jo sanoneet hänen
isälleen, että ovat nähneet hänen minun kanssani. Ja Lepailleur on
vastannut, että hän heittää tyttärensä ennen jokeen kuin antaa minulle."

"Siinä näet! Voinko minä nyt luottaa siihen, että olet järkevä?"

He kulkivat yli peltojen aina Mareuilin tielle. Oikealla oli peltopyyn
poikasia, joitten lento oli vielä hieman epävakava. Niitä tulisi olemaan
runsaasti. Kulkiessaan samaa tietä hitaasti takaisin olivat he ääneti.
Molemmat ajattelivat.

"Minä en tahdo, että sinä minua väärin ymmärrät", alkoi Mathieu. "Älä
luule, että minä aijon estää sinun menemästä naimisiin mielesi mukaan ja
että minä välttämättömästi tahtoisin sinun ottamaan rikkaan tytön.
Meidän Blaise parkamme meni naimisiin tytön kanssa, jolla ei ollut
myötäjäisiä. Samoin teki Denis puhumattakaan Clairesta, joka sai mennä
naimisiin Frédéricin kanssa, joka ei ollut juuri paljoa muuta kuin minun
renkini. Minä en siis halveksu Thérèseä. Hän on muuten hyvin sievä,
luulen minä, yksi paikkakunnan kauniimmista tytöistä."

"Niin, eikö se olekin totta, isä?" keskeytti Grégoire nopeasti. "Ja jos
sinä tietäisit, miten helläsydäminen ja kunnollinen hän sitten on! Hän
on kuin rehti mies. Eikä se auta, että he lyövät häntä, jos hän tahtoo
tehdä jotakin, niin tekee hän sen, enkä edes minä voi estää sitä."

Mathieu tuskin kuulikaan hänen puhettaan.

"Ei, en minä heidän myllyään halveksu", jatkoi hän mietteissään. "Sen
miehen, joka ei tahdo tuolla myllyllä ansaita kokonaista omaisuutta,
hänen täytyy olla niin itsepintaisen tyhmä kuin tuo Lepailleur. Siitä
asti kuin maanviljelys taas meidän esimerkkimme kautta on päässyt arvoon
tällä paikkakunnalla, olisi hän jo voinut koota kauniin pääoman, jos hän
vaan olisi hävittänyt vanhanaikuisen vesimyllynsä, jonka hän nyt antaa
itsestään mädätä. Minä tahtoisin sinne hyvän höyrykoneen ja sivuraiteen
Janvillen asemalle."

Hän jatkoi aatteensa selvittelemistä, ja Grégoire kuunteli hymyillen
sekä näytti ottavan asian leikiksi.

"Siis, isä", sanoi hän vihdoin, "koska sinä tahdot, että minä valitsen
jonkun ammatin, niin asia on selvä. Jos minä nain Thérèsen, niin minä
rupean mylläriksi."

"Ei, ei", huudahti Mathieu hämmästyneenä, "minä vaan tässä muuten
pakisen. Sinä olet luvannut olla järkevä, poikani. Minä sanon sinulle
vielä kerran, että anna kaikkein meidän rauhan tähden Thérèse olla
rauhassa, sillä meillä ei ole muuta kuin ikävyyksiä odotettavana
Lepailleurein puolelta."

He olivat saapuneet kotiin, ja keskustelu päättyi siihen. Illalla kertoi
Mathieu pojan tunnustuksen Mariannelle, joka tuli hyvin levottomaksi.
Mutta vielä kului kuukausi ilman vakavampia tapahtumia.

Mutta eräänä aamuna hämmästyi Marianne nähdessään Grégoiren huoneen
tyhjänä. Hänellä oli tavallisesti tapana tulla aamusin tervehtimään
äitiään. Ehkä oli hän nyt noussut aikaiseen ylös ja mennyt kävelylle.
Mutta Mariannea pöyristytti vähän, kun muisti, miten liikutettuna
Grégoire oli eilen illalla kaksi kertaa syleillyt häntä ennen
maatapanoa. Äkkiä huomasi hän kamiinilla itselleen osoitetun kirjeen,
jossa Grégoire pyysi häneltä anteeksi sitä, että oli hänelle saattanut
suuren surun, ja pyysi häntä pyytämään puolestaan anteeksi myös isältä;
hän ei muuten antanut muita selityksiä kuin sanoi vaan, että hän oli
pakoitettu jättämään heidät joksikin ajaksi. Se oli kipeä isku tälle
tähän asti niin yksimieliselle perheelle, tämä heidän vallattomimman
lapsensa teko, sillä hän oli ensimäinen, joka särki perhesiteet
hulluuden puuskassaan. He aavistivat luonnollisesti heti, että hän ei
ollut lähtenyt yksinään. Charlotte muisti, että hän oli kuullut
Grégoiren menevän illalla alas, ennenkuin porttia oli ennätetty sulkea.
Hän oli varmaankin tavannut Thérèsen metsässä, ja olivat he lähteneet
Vieux-Bourgista, josta viimeinen juna menee Pariisiin kello kaksitoista
ja kaksikymmentäviisi. Ja niin asia todellakin oli; myöhempään
aamupäivällä saivat he tietää, että Lepailleur piti hirmuista meteliä
Thérèsen paon johdosta; hän oli heti ilmoittanut asian santarmeille ja
vaatinut, että hänen tyttärensä ja tämän viettelijä tuotaisiin
käsiraudoissa takaisin. Hänkin oli tyttärensä huoneesta löytänyt
kirjeen, rohkean kirjeen, jossa tytär sanoo, että koska isä on häntä
taaskin pidellyt pahoin edellisenä päivänä, oli hän ikävystynyt siihen
ja lähti vapaaehtoisesti pois vieden Grégoiren mukanaan, sillä
kahdenkolmatta vuotias tyttö on kylliksi vanha tietämään, mitä hän
tekee. Lepailleur oli vielä enimmän suuttunut siitä, että hän ei voinut
näyttää kenellekään tätä kirjettä, ei ainakaan vaimolleen, jonka kanssa
hän oli riidassa Antoninin tähden ja joka nyt nauroi pilkallisesti ja
väitti, että se oli isän syy, kun hän oli pakoittanut tuon lutkan,
Thérèsen, ottamaan tämän askeleen. Ja sitten pieksivät he toisiaan, ja
koko paikkakunta puhui kahdeksan päivää erään Chantebledin pojan paosta
myllärin tyttären kanssa, ja Mathieu ja Marianne olivat suuressa
tuskassa, sillä tämä ikävä tapaus koski sanomattomasti heihin.

Viisi päivää myöhemmin, eräänä sunnuntaina, tuli asia vieläkin
pahemmaksi. Kun tiedusteluista ei ollut mitään hyötyä, lähti Lepailleur
aivan vimmoissaan Chanteblediin, mutta hän ei tullut sisälle, vaan jäi
seisomaan tielle ja lateli suustaan virtanaan karkeita haukkumasanoja.
Mathieu ei ollut kotona, ja Mariannella oli mitä suurin vaikeus saada
hillityksi Gervais ja Frédéric, jotka tahtoivat mennä häntä pieksemään.
Kun Mathieu iltasella tuli kotiin, suuttui hänkin suuresti.

"Tätä on mahdotonta kauemmin kestää", sanoi hän vaimolleen, kun he
menivät maata. "Huomenna menen minä itse puhumaan tuon miehen kanssa.
Ainoastaan sillä tavalla me selviämme tästä jutusta, että annamme
noitten onnettomain lasten mennä naimisiin. Me suostumme siihen, eikö
niin? Ja hänelle on myöskin edullista suostuminen. Huomenna täytyy tämän
asian tulla selvitetyksi."

Maanantaina kello kahden aikaan lähti Mathieu myllylle. Mutta siellä
odotti häntä uusi ennen aavistamaton yllätys. Vuosikaudet oli Lepailleur
ja hänen vaimonsa olleet kovassa riidassa Antoninin suhteen. Samalla
kuin isä yhä enemmän suuttui pojan laiskuuden ja raakain hurjastelujen
tähden Pariisissa, samalla oli äiti puolustanut poikaa sivistymättömän
naisen itsepintaisuudella, sillä hän uskoi sokeasti poikansa kauniita
kirjeitä ja oli vakuutettu siitä, että jos poika ei edisty maailmassa,
niin oli se siksi, että häneltä kiellettiin tarpeelliset rahat.
Likaisesta saituudestaan huolimatta varasteli äiti nyt yhä talousrahoja
ja levitti kyntensä ja oli valmis puremaan, jos hän tavattiin itse
työssä aikoessaan lähettää pojalle kaksikymmentä frankia. Joka kerta
syntyi tappelu, niin että ihmiset luulivat tuon vanhan myllyn hajoavan.
Sitten tuli Antonin sairaaksi. Lepailleur sanoi heti, että jos hän tulee
kotiin saastaine sairauksineen, niin heittää hän hänet jokeen ja myllyn
rattaasen. Mutta Antonin ei tahtonutkaan tulla kotiin, hän inhosi
maaseutua ja pelkäsi, että isä alkaa häntä taluttaa nauhasta kuin
koiraa. Ja äiti oli hankkinut hänelle asunnon Batignollessa, jossa
piirin lääkäri hoiteli häntä. Tätä kesti kolme kuukautta, äiti kävi
häntä tervehtimässä, joka neljästoista päivä. Torstaina oli hän viimeksi
ollut siellä, mutta sunnuntain iltana sai hän sähkösanoman, jossa häntä
kutsuttiin pojan luokse. Ja maanantain aamuna, samana päivänä, jolloin
Mathieu tuli, oli hän matkustanut Pariisiin riideltyään hirveästi
miehensä kanssa, joka oli kysynyt, koska heidän kelvoton poikansa aikoi
laata kiskomasta heidän pieniä säästöjään voimatta tehdä edes niin
paljon hyvää, että kääntäisi savikokkareen.

Lepailleur oli yksin myllyllä ja mitä pahimmalla päällä. Hän olisi
voinut särkeä vasaralla auransa, pirstoa kirveellä myllynrattaan, hän
oli aivan mieletönnä vihasta ja janosi kostoa. Kun hän näki Mathieun
tulevan, tuli hän ihan raivoon, sillä hän luuli Mathieun tulleen
ilkkumaan hänelle.

"Kas niin, naapuri", sanoi Mathieu ystävällisellä äänellä, "koettakaamme
nyt olla järkeviä, me molemmat. Minä käyn nyt teillä vieraana ... tehän
olitte minun luonani eilen. Mutta pahoista sanoista ei koskaan ole ollut
mitään hyötyä, ja koska onnettomuus nyt on tapahtunut, niin parasta on
korjata se niin pian kuin mahdollista. Koska te tahdotte, että me
pitäisimme häitä meidän pahoille lapsillemme?"

Hämmästyneenä tuosta hyväntahtoisesta puhuttelutavasta ei Lepailleur
osannut heti vastatakaan. Hän oli kiljunut kaikille ihmisille, että hän
ei tahdo avioliittoa vaan mieluimmin oikeusjutun, jotta saisi kaikki
Fromentit vankilaan. Mutta kun hän nyt lähemmin ajatteli asiaa, niin ei
tainnut ollakaan hullummaksi saada tuon suuren maatilan omistajan poika
vävykseen.

"Häitäkö!" sanoi hän. "Ei, parasta on, että heidän molempain kaulaan
sidotaan kivi ja he upotetaan! Kirotut lurjukset, minä tahdon nähdä
heidän sydänverensä!"

Hän rauhoittui kuitenkin eikä näyttänyt ollenkaan vastustavan vakavaa
keskustelua. Samassa tuli eräs poika juosten Janvillestä.

"Mitä sinä tahdot?"

"Tässä on sähkösanoma herra Lepailleurille."

"Anna tänne."

Poika oli jo lähtenyt, mutta mylläri vaan katseli sähkösanomaa avaamatta
sitä. Hän näytti epäluuloiselta, sillä hän ei koskaan saanut sellaisia.
Mutta hänen täytyi vihdoinkin tehdä päätös ja lukea sähkösanoma. Siinä
oli ainoastaan kolme sanaa: "Sinun poikasi kuollut." Tässä
harvasanaisessa raa'assa tavassa, tässä nuijaniskussa, joka annettiin
arastelematta, tuntui äidin kylmäverinen raivo, hänen halunsa heti
musertaa kotona olevan miehensä, isän, jota hän syytti pojan kuolemasta
niinkuin hän oli syyttänyt häntä tyttären paostakin. Lepailleur horjahti
iskusta, hämmästyneenä tuijotti hän siniseen paperiin, luki sen
uudelleen ja ymmärsi vihdoin. Hänen kätensä alkoivat vapista ja hän
vannoi karkean valan.

"Mitä perkelettä tämä nyt taas on? Nyt on poika kuollut, kaikki menee
päin helvettiä!"

Sitten tulivat kyyneleet esiin. Hänen polvensa tutisivat, hän vaipui
tuolille ja luki sähkösanoman kerta toisensa perästä: "Sinun poikasi
kuollut ... sinun poikasi kuollut..." aivankuin hän olisi etsinyt
sellaista, jota sähkösanomassa ei ollut. Ehkä oli hän kuollut jo ennen
kuin äiti saapui sinne. Tai ehkä äiti oli saapunut vähää ennen kuin hän
kuoli. Hän sanoi parikymmentä kertaa, että äiti oli lähtenyt kello
kymmenen ja yhdentoista minuutin junalla, että hänen olisi pitänyt olla
Batignollessa kello puoli yksi, ja koska hän oli lähettänyt sähkösanoman
kello yksi ja kaksikymmentä minuuttia, niin oli hän pikemmin tavannut
poikansa kuolleena.

"Tällainen kirottu sähkösanoma ei sano mitään, mutta kuitenkin tappaa se
ihmisen. Olisihan hän voinut lähettää edes jonkun tänne. Nyt täytyy
minun mennä sinne. Niin, tämä vielä puuttui, tässä on todellakin liian
paljon onnettomuuksia yhdelle ihmiselle!"

Lepailleur lausui tämän niin katkeralla ja epätoivoisella äänellä, että
säälin tunne valtasi Mathieun. Hän oli äänetönnä odottanut; nyt tarjosi
hän palvelustaan ja lupasi lähteä yhdessä Lepailleurin kanssa Pariisiin.
Mutta samassa vetäytyi hän taaksepäin, mylläri nousi ylös raivokkaana
nähdessään hänen siellä, omassa kodissaan.

"Vai niin, se on totta, tehän olette täällä ... mitä te sanoitte, ettäkö
me antaisimme nuo saatanan lapset mennä naimisiin? Niin, nyt te näette,
että minä olen valmis häiden viettoon! Minun poikani on kuollut, te
valitsette oikein sopivan päivän. Lähtekää heti tiehenne, taikka minä en
vastaa teoistani!"

Hän pui nyrkkiään, hän joutui aivan mielettömäksi Mathieun läsnäolosta
nyt juuri, kun koko hänen elämänsä meni raunioiksi. Se oli hirmuista,
että tuo herrasmies, joka talonpojaksi muuttumalla oli hankkinut
itselleen omaisuuden, oli nyt juuri hänen luonaan, kun hänen Antoninsa
oli kuollut, se ainoa poika, jonka hän oli tahtonut tehdä
herrasmieheksi, jonka hän oli opettanut vihaamaan maata ja lähettänyt
Pariisiin turmeltumaan laiskuudessa ja paheissa. Hän oli vimmoissaan
siitä, että oli ollut väärässä, että maa, jota hän oli kutsunut vanhaksi
ja hedelmättömäksi rakastajattareksi, oli niin hellä, nuori ja
hedelmällinen tuolle miehelle, joka ymmärsi sitä rakastaa. Lepailleur,
joka oli tahtonut tyhmyydessään rajoittaa perheensä lukumäärää, oli nyt
raunioitten keskessä, hänen poikansa oli kuollut häpeällisellä
kuolemalla, hänen tyttärensä oli paennut hänen vastustajansa pojan
kanssa, hän oli nyt yksin autiossa myllyssään, jota hän myöskin oli
halveksinut ja joka vanhuudestaan luhistui kokoon.

"Kuulkaa, mitä minä sanon! Vaikka Thérèse matelisi maassa minun jalkaini
juuressa, en minä sittenkään koskaan antaisi häntä teidän pojallenne,
sille ryövärille! Silloin pilkkaisi koko paikkakunta minua, ja te
söisitte puhtaaksi minunkin, niinkuin olette syönyt muutkin!"

Hänellä oli luultavasti hämärä aavistus siitä, mikä häntä uhkasi. Kun
Antonin nyt oli kuollut, saisi siis Grégoire myllyn, jos hän menisi
naimisiin Thérèsen kanssa. Ja hän saisi nummimaan myöskin, tuon pienen
alueen, jonka Lepailleur niin ilkeällä vahingonilolla oli pidättänyt
itselleen ja jonka Mathieu niin mielellään olisi tahtonut saada, ja
Grégoire luovuttaisi sen varmaankin heti, kun hän pääsisi sen herraksi.
Se ajatus, että Chantebled vieläkin voisi laajentaa aluettaan hänen
omalla maallaan, sai hänen suunniltaan.

"Minä panetan teidän poikanne vankilaan, ja teidät itse heitän minä
ulos, ell'ette itse lähde... Lähtekää pois, kuuletteko!"

Mathieu kalpeni, mutta vetäytyi hitaasti taaksepäin tuon hullun edestä.
Hän meni matkaansa ja lausui tyynellä äänellä:

"Te olette onneton ihminen. Minä annan teille anteeksi sentähden, että
teillä nyt on suuri suru. Muuten olen minä levollinen, se mikä on
viisasta, se tulee tapahtumaan ennemmin tai myöhemmin."

Taaskin kului kuukausi. Eräänä sateisen lokakuun aamuna löydettiin rouva
Lepailleur hirttäytyneenä myllyn tallista. Oli niitäkin ihmisiä
Janvillessä, jotka sanoivat, että Lepailleur itse oli hirttänyt hänen.
Tosiasia ainakin oli, että rouva Lepailleur aina Antoninin kuolemasta
asti oli ollut synkkämielinen. Toiselta puolen oli heidän perhe-elämänsä
sietämätöntä, mies ja vaimo syyttivät aina toisiaan pojan kuolemasta ja
tyttären paosta ja raivosivat toisiaan vastaan kuin kaksi samaan häkkiin
sulettua petoeläintä. Sitä vaan ihmeteltiin, että niin saita nainen oli
tahtonut jättää tämän maailman voimatta ottaa omaisuuttaan mukaansa.
Niin pian kuin Thérèse sai tietää, että äiti oli kuollut, palasi hän
heti takaisin ja otti hänen paikkansa isänsä luona; hän ei tahtonut,
että isänsä olisi yksinään kaksinkertaisessa surussaan. Ensi aika oli
hänelle hirveä tuon raa'an ihmisen kanssa, jonka onnettomuudet olivat
saattaneet äärimmäiseen kiihtymystilaan. Mutta Thérèse oli tarmokas ja
päättäväinen tyttö. Muutamain viikkojen kuluttua oli hän jo saanut
isänsä suostumaan hänen avioliittoonsa Grégoiren kanssa, ainoaan
järkevään asian ratkaisuun, niinkuin Mathieu oli sanonut. Se oli suuri
helpotus Chantebledin asukkaille, sillä tuo pahantapainen poika ei
rohjennut näyttäytyä siellä. Oltiin tietävinään, että molemmat nuoret
olivat asuneet jossakin Pariisin etäisessä kolkassa, epäiltiinpä
sitäkin, että vapaamielinen Ambroise oli auttanut heitä rahoilla. Ja
vaikka Lepailleur antoikin vihaisen näköisenä ja pelosta jäädä yksin
kolkkoon kotiinsa suostumuksensa avioliittoon, olivat Mathieu ja
Marianne ihastuneina tästä seikasta, joka teki lopun epävarmasta
asemasta, joka heistä oli tuntunut niin kiusalliselta.

Mutta pian nähtiin, että Grégoire, joka häitten jälkeen oli Thérèsen
toivomuksesta muuttanut myllylle, sopi paljon paremmin yhteen appensa
kanssa kuin oli odotettu. Ja varsinkin oli asian laita niin erään riidan
jälkeen, jolloin Lepailleur oli tahtonut saada hänen vannomaan, ett'ei
hän koskaan appensa kuoleman jälkeen luovuttaisi Chantebledin väelle,
veljilleen tai sisarilleen, nummimaata, jonka Lepailleur oli tähän asti
itsepintaisesti pitänyt viljelemättä. Grégoire ei tehnyt tuota valaa,
mutta hän sanoi iloisesti, ett'ei hän ole niin tyhmä, että antaisi pois
parhaimman osan vaimonsa myötäjäisistä, sillä hän aikoi viljellä nuo
nummet ja muuttaa ne kolmessa neljässä vuodessa paikkakunnan
hedelmällisimmiksi pelloiksi. Mikä oli kerran hänen, se ei kuulunut
muille, ja saataisiinpa nähdä, eikö hän voi puolustaa pientä
kuningaskuntaansa. Samoin oli myllyn laita, jonka vanhaa koneistoa hän
vaan aluksi paranteli, sillä hän ei tahtonut liian paljon loukata
myllärin vanhoja ennakkoluuloja; höyrykoneen hankkimisen ja sivuradan
rakentamisen Janvillen asemalle antoi hän olla toistaiseksi, mutta
kaikki nämä Mathieun aatteet olivat itäneet hänen nuoressa ja
tarmokkaassa mielessään. Grégoire oli nyt kuin uusi ihminen, ja
nuoruutensa tavoista ei hänellä ollut jälellä muuta kuin se rohkeus,
jolla hän ryhtyi uusiin yrityksiin. Ja hänellä oli voimakas liittolainen
vaalean verevässä Thérèsessään, ja heidän rakkautensa kukoisti raittiina
vanhassa, romantisessa, muurivihreän peittämässä myllyssä, jonka
hajoittamisaikaa he vaan odottivat korvatakseen sen uudella, komealla
höyrymyllyllä, jossa olisi jättiläismäiset kivet.

Tätä seuraavina vuosina saivat Mathieu ja Marianne sanoa jäähyväiset
useimmille lapsilleen. Nyt tuli Louisen, Madeleinen ja Margueriten vuoro
lentää pesästään. Kaikki kolme menivät naimisiin oman seudun miesten
kanssa. Louise, joka oli ilomielinen, pitkähiuksinen, mustanverevä tyttö
ja jolla oli suuret hymyilevät silmät meni naimisiin Janvillen notario
Mazaudin, pienen, tyynimielisen, ajattelevan herran kanssa, joka
ainoastaan silloin tällöin ilmaisi hiljaisella naurulla tyytyväisyytensä
siitä, että oli joutunut naimisiin niin iloisen, nuoren naisen kanssa.
Madeleine, hento nuori kaunotar, jolla oli suuret musikaalliset lahjat,
meni rakkauden pakotuksesta naimisiin jo siihen aikaan tunnetun
arkkitehdin Herbetten, kauniin, sorean nuoren miehen kanssa, jolla oli
huvila lähellä Monvalia, jossa hän lepäili suurten Pariisissa
suorittamainsa töitten jälkeen. Marguerite, vähimmin kaunis noista
kolmesta, niin, hän oli oikeastaan ruma, mutta suuren hyvyytensä tähden
rakastettava, tuli tohtori Chambouvetin vaimoksi. Tohtori oli
leikillinen ja hyväsydäminen mies, hän asui Vieux-Bourgissa, jossa hän
oli ottanut halttuunsa isänsä klinikan, suuren valkean talon, joka oli
muutettu köyhäin sairaalaksi. Kun nämät kolme tytärtä olivat joutuneet
naimisiin, oli ainoastaan jälellä pesässä, joka nyt kävi yhä
tyhjemmäksi, molemmat nuorimmat pojat, Nicolas ja Benjamin.

Mutta sitä myöten kuin lapset olivat lentäneet pois, oli heistä syntynyt
toisia pieniä lapsia maailmaan. Denis, joka nyt oli kaikkivaltiaana
konetehtaassa, oli kahdeksana vuotena saanut kolme lasta, kaksi poikaa,
Lucienin ja Paulin, ja yhden tyttären, Hortensen. Valloitusretkellään
ylhäisemmässä liikemaailmassa oli Ambroisella ollut aikaa hankkia
Léoncelle pienen veljen, Charlesin, ja kaksi pientä sisarta, Paulinen ja
Sophien. Gervaisilla kotona Chantebledissä oli jo kaksi poikaa, Leon ja
Henri, ja Claire oli ennättänyt saada kolme lasta, yhden pojan,
Josephin, ja kaksi tyttöä, Lucien ja Angèlen. Grégoirellakin oli
myllyllä tukeva poika, Robert. Viimeksi naineista oli Louisella
kaksivuotias tyttö, Colette, ja Madeleinellä kuuden kuukauden vanha
poika, Hilaire; Marguerite oli raskaana, ja hänen lapsensa nimeksi
tulisi Sébastien, jos se olisi poika, mutta Christine, jos se olisi
tyttö. Kaikkialle levitti perheonni haarojaan, runko haaraantui,
haaroihin tuli uusia oksia joka vuodenaika, ja Mathieu ei ollut vielä
kuudenkymmenen ja Marianne oli viidenkymmenen seitsemän ja molemmat
olivat terveitä ja raittiita ja elivät ainaisessa ilossa siitä, että
näkivät jälkeläistensä lisääntyvän loppumattomiin, valloittavan kaiken
maan ympäriltään, niinkuin yhdestä ainoasta puusta voi kasvaa kokonainen
metsä.

Mutta suuri ilojuhla oli Chantebledissä silloin, kun maailmaan tuli
yhdeksän kuukautta pojantyttären Berthen häitten jälkeen pieni tyttö,
Angeline, Mathieun ja Mariannen ensimäinen lastenlasten lapsi. Tämä
pienokainen oli aina kaivatun Blaisen ilmielävä kuva, hän oli
syntymästään asti siihen määrään isoisänsä näköinen, että Charlotte,
joka jo neljänkymmenen kahden vanhana oli tullut isoäidiksi, ei voinut
olla itkemättä. Rouva Desvignes oli kuollut puoli vuotta aikaisemmin,
hän oli vaipunut ikuiseen uneensa hiljaa niinkuin oli elänytkin
täytettyään tehtävänsä, kasvatettuaan ja naitettuaan molemmat lapsensa.
Kuitenkin oli hän ennen kuolemaansa löytänyt tyttärensä tyttärelle
odotetun aviopuolison, Philippe Havardin, nuoren insinöörin, joka
äskettäin oli nimitetty alajohtajaksi erääsen valtion konetehtaasen
lähellä Mareuilia. Ja Berthe synnytti lapsensa Chantebledissä, ja koko
perhe kokoontui sinne ensimäisenä päivänä kuin hän oli ylhäällä,
juhlimaan isoisän isän ja isoisän äidin kunniaksi.

"Niin", sanoi Marianne iloisesti seisoessaan siinä kehdon ääressä,
"vaikka linnut lentävätkin pois, niin syntyy aina uusia, eikä koskaan
tule tyhjyyttä!"

"Ei koskaan, ei koskaan!" sanoi Mathieu liikutettuna ja ylpeänä. "Me
emme koskaan jää yksin!"

Mutta eräät jäähyväiset maksoivat heille paljon kyyneleitä. Nicolas,
nuorinta lähin poika, oli lähes kahdenkymmenen vuoden vanha, hän oli
elämänsä käännekohdassa eikä ollut vielä päättänyt, minkä alan hän
valitseisi. Hän oli tummanverinen, vahvarakenteinen nuorukainen, jolla
oli avonaiset ja hymyilevät kasvot. Lapsena oli hän pitänyt paljon
kertomuksista seikkailuista vieraissa maissa, hän oli erinomaisen rohkea
ja kestävä, hän tuli ihastuneena kotiin ainaisilta partioretkiltään,
rakot jalassa, mutta ei koskaan valitellut. Sen lisäksi oli hänellä
hyvin kehittynyt järjestämisaisti, ja kaikki hänen kapineensa olivat
aina tarkassa järjestyksessä hänen laatikoissaan. Myöhemmin kun hän oli
kasvanut suuremmaksi, tuli hän miettiväiseksi, aivankuin olisi hän
turhaan koettanut etsiä tilaisuutta, mitenkä voisi käyttää hyväkseen
haluansa uusien maanosien keksimiseen ja keksiä elämälleen vankka
järjestys. Koska hän oli yksi runsaslukuisen perheen nuoremmista, niin
ei hän löytänyt tahdonvoimalleen tarpeellista toimialaa. Hänen veljensä
ja sisarensa olivat jo ottaneet haltuunsa kaiken lähellä olevan maan,
eikä hän tiennyt, mistä hän löytäisi työmaansa, jota hän voisi viljellä
ja saada siitä jokapäiväisen leipänsä. Hänen heleä naurunsa toi vielä
iloa kotiin, eikä hän vaivannut isäänsä eikä äitiään murehtimalla
kohtalostaan, sillä hän tunsi itsellään olevan voimia tekemään itse
päätöksensä.

Nicolaksella ei ollut mitään sijaa Chantebledissä, sillä siellä oli
kaikki Gervaisin ja Clairen hallussa. Tehtaassa hallitsi Denis, eikä
mikään oikeuttanut nuorempaa veljeä saamaan siitä osaansa. Grégoire oli
äsken asettunut myllyyn, ja hänen valtakuntansa oli vielä niin pieni,
ett'ei hän voinut jakaa sitä. Ambroise tarjoutui ottamaan hänen luokseen
muutamiksi kuukausiksi, jotta hän saisi yleissilmäyksen korkeammasta
liike-elämästä. Ambroise oli tullut äärettömän rikkaaksi, kun setä Du
Hordel oli kuollut ja jättänyt hänelle liikkeensä, jonka affääreitä sen
uusi omistaja vuosi vuodelta laajensi, niin että ne ulottuivat kaikkiin
maihin. Ja vaikka Nicolaksen oli vaikea hengittää Ambroisen
suunnattomassa liikkeessä, johonka kaukaisten maitten rikkaudet
kokoontuivat, tuli hän kuitenkin siellä selville kutsumuksestaan,
sisäinen ääni kutsui häntä noihin äärettömiin, vielä hedelmättömiin
maihin kyntämään, kansoittamaan ja kylvämään sinne tulevaisuuden satoja.

Kahteen kuukauteen ei Nicolas sanonut mitään siitä päätöksestä, joka oli
hänessä kypsymäisillään. Hän oli vähäpuheinen niinkuin kaikki
lujatahtoiset ihmiset, jotka ajattelevat ennenkuin toimivat. Hänen
täytyi matkustaa, koska kotona ei ollut hänelle sijaa eikä
päivänpaistetta, mutta yksinään matkustaminen, eikö se ollut
matkustamista epätäydellisenä, hedelmättömänä tuohon sankarilliseen
työhön, kansoittamaan ja viljelemään uutta maata? Hän tunsi Janvillessä
erään yhdeksäntoista vuotiaan tytön, Lisbeth Moreaun, jonka kukkiva
terveys ja toimeliaisuus oli viehättänyt häntä. Niinkuin Nicolas oli
tyttökin tukehtumaisillaan siihen ahtaasen kolkkaan, jonne kohtalo oli
hänen sulkenut, ja hän halusi päästä hengittämään ilmaa. Hän oli isätön
ja äiditön, eräs täti, jolla oli pieni kauppa kylässä, oli ottanut hänen
kasvatikseen, ja rakkaudesta kasvatusäitiinsä oli tyttö tähän asti
elänyt pimeässä myymälässä. Mutta täti oli nyt kuollut ja jättänyt
hänelle jälkeensä kymmenen tuhatta frankia perinnöksi. Hänen unelmansa
oli myydä kaikki ja matkustaa sitten kauvaksi pois saadakseen vihdoinkin
elää. Nicolas ja Lisbeth sanoivat toisilleen eräänä lokakuun iltana
sellaista, jota he eivät tähän asti olleet sanoneet kellekään ihmiselle.
Päättävästi puristivat he toistensa kättä, he solmivat koko elinajan
kestävän liiton, päättivät alkaa ankaran elämän uudessa maailmassa,
jossa he perustaisivat uuden perheen. Se oli kihlaus, joka oli täynnä
innostavaa toivoa ja luottamusta tulevaisuuteen.

Nyt vasta kun kaikki oli päätetty, puhui Nicolas, ilmoitti vanhemmilleen
aikomastaan matkasta. Se tapahtui eräänä lauhkeana mutta talven ensi
kylmästä värähtelevänä syysiltana. Mathieu ja Marianne tunsivat
sydämessään suurta ahdistusta, kun he alkoivat ymmärtää häntä. Tällä
kertaa ei linnunpoikanen lentänyt vanhempainsa pesästä rakentamaan omaa
pesäänsä toiseen puuhun yhteisessä metsässä, hän lensi yli meren,
ainaiseksi, eikä ollut toivoakaan, että hän joskus tulisi takaisin.
Toiset lapsensa saisivat vanhemmat nähdä, mutta tämä jättäisi ikuiset
jäähyväiset. Heidän suostumuksensa olisi siis katkera uhraus, se vero,
jonka elämä heiltä vaati. Elämän voitto vaati tätä palasta heidän
lihastaan, tämän liian lukuisan perheen ylijäämän, perheen, joka kuohui
reunojensa ylitse, leveni, asutti maailman. Ja mitä he nyt vastaisivat,
kuinka voisivat he kieltää? Se poika, joka ei ollut saanut mitään osaa,
poistui, sehän oli täydellisesti loogillista ja viisasta. Isänmaan
ulkopuolella on suuria, vielä asumattomia maita, ja ne siemenet, jotka
kulkevat tuulen siivillä, eivät tiedä mistään rajoista. Perheen
yläpuolella on koko ihmiskunta, yksi ainoa veljeskansa, kun aika on
täytetty, kun koko maailma on yhtenä ainoana totuuden ja oikeuden
kaupunkina. Mutta huolimatta näistä runoilijain ja ennustajain unelmista
oli Nicolaksella toisia, puhtaasti käytännöllisiä syitä, joita hän
rohkeasti ja innokkaasti selvitteli. Hän ei tahtonut olla mikään loinen,
hän lähti valloittamaan toista maata, joka hänelle antaisi elatuksen,
koska isänmaa oli tullut liian pieneksi eikä siinä ollut yhtään sarkaa
häntä varten. Muuten vei hän isänmaan mukanaan, isänmaansa tahtoi hän
suurentaa tuolla kaukana, enentää loppumattomiin asti sen rikkauksia ja
voimia. Vanha, salaperäinen, mutta nyt uudestaan löydetty Afrika
houkutteli häntä luokseen. Ensin matkustaisi hän Senegaliin, sitten
lähtisi hän luultavasti Sudaniin, itse sen viljelemättömän maan
sydämeen, jonne hän uneksi perustavansa uuden Ranskan, suuren
siirtolaisvaltakunnan, joka nuorentaisi vanhentuneen rodun ja antaisi
sille osansa maata. Siellä tahtoi hän laajaperäisten viljelysten kautta
luoda itselleen valtakunnan, perustaa yhdessä Lisbethin kanssa uuden
Fromentein hallitsijasuvun, uuden Chantebledin, jonka auringon hehku
tekisi kymmenen kertaa hedelmällisemmäksi ja jonka hänen jälkeläisensä
kansoittaisivat. Ja hän puhui tästä niin iloisen rohkeasti, että
Mathieun ja Mariannen lopulta täytyi hymyillä kyyneltensä lomassa,
vaikka heidän sydämensä vuoti verta.

"Mene, poikani, me emme voi pidättää sinua. Mene sinne, minne elämä
sinua kutsuu ja siellä tulet sinä elämään mahdollisimman suuressa
ilossa, terveydessä ja voimassa. Sillä sinä siität siellä vielä enemmän
terveyttä, iloa ja voimaa, joka on alkuaan meistä ja josta me
ylpeilemme. Olet oikeassa, me emme itke, sinun lähtösi tulee
juhlahetkeksi, sillä perhe ei erkane eri osiin, se vaan leviää yli
kaiken maailman."

Mutta Lisbethin ja Nicolaksen häitten jälkeen, sinä päivänä, jolloin
heidän piti jättää jäähyväiset Chantebledin asukkaille, tulikin suuri
suru. Perhe oli kokoontunut syömään viimeistä ateriaansa yhdessä, ja
kun nuoren seikkailuhaluisen parin piti erkaneman vanhasta
synnyinmaastaan, niin silloin itkettiin, vaikka olikin päätetty olla
urhoollisia. He lähtivät pois vähillä matkakapineilla, mutta he olivat
toiveita täynnä, paitsi myötäjäisiä, kymmentätuhatta frankia oli heillä
vielä kymmenen tuhatta tullakseen niillä alussa toimeen. Rohkeudella ja
työllä tulisivat he loppuun suorittamaan valloituksensa!

Benjaminiin, nuorimpaan poikaan, vaikutti eronhetki erittäin suuresti.
Hän ei ollut vielä kahdentoista vuotias, mutta kaunis hienorakenteinen
poika, jota vanhempansa liiaksi hemmoittelivat, sillä he luulivat hänen
olevan sairaalloisen. Hänen tahtoivat he välttämättömästi pitää itseään
varten, hän oli niin rakastettava lempeine, kirkkaine silmineen ja
kauniine kiharoine hiuksineen. Hän kasvoi unelmoiden ja jumaloittuna
äitinsä polvilla.

"Odota, että saan vielä kerran sinua suudella, Nicolas! Koska sinä tulet
takaisin?"

"En koskaan, pikku Benjaminini."

"Etkö koskaan, etkö koskaan ... oh, sehän on liian pitkä aika! Tule,
tule joskus takaisin, jotta saan sinua vielä kerran suudella!"

"En koskaan", lausui Nicolas toisen kerran ja hänkin kalpeni, "en
koskaan!"

Ja hän nosti pojan syliinsä, ja heidän kyyneleensä virtasivat. Silloin
oli kaikilla tuska, kirveenisku, ikuisen eron hirveä hetki.

"Jää hyvästi, pikku veli ... hyvästi, hyvästi kaikki!"

Sillä aikaa kuin Mathieu lausui valloittajalle viimeiset
onnentoivotuksensa matkalle, pakeni Benjamin äitinsä helmaan kyynelistä
sokeana. Ja Marianne syleili kiihkoisesti häntä aivankuin olisi
pelännyt, että hänkin matkustaisi. Sillä nythän oli enään ainoastaan
Benjamin jälellä pesässä.




III


Constance oli nyt kaksitoista vuotta vallinnut itsevaltiaana
loisteliaassa kodissaan ja odottanut siellä kohtaloaan. Ja sillä välin
musertui hänen elämänsä ja toimensa yhä enemmän.

Näinä kahtenatoista vuotena oli Beauchêne ehtimiseen vierinyt eteenpäin
kaltevaa pintaansa. Hän oli nyt viimeisellä kehitysasteellaan. Hän oli
tullut niin pitkälle, ett'ei hän enään asunut kotonaankaan, vaan niitten
porttojen luona, jotka häntä kadulla metsästivät. Viimeiseksi piti hän
näistä parhaimpana erästä tätiä ja tämän sisarentytärtä, hän muutti
asumaan heidän luokseen, heidän sylissään kulutti hän viimeiset
elinvoimansa ollen vielä kuudenkymmenen viiden vuotiaana hyvin ahnas,
vaan samalla kuin viheliäinen riepu, joka odotti häpeällistä
kuolemaansa. Ja hänen rikkautensa oli tuskin riittänytkään tekemään
häntä tuoksi inhoittavaksi raunioksi, mitä vanhemmaksi hän tuli, sitä
runsaammin hän jakeli rahoja, epäilyttävät seikkailut nielivät
äärettömiä summia, ja estääkseen niitten julkisuuteen tulemista
tarvittiin taas rahaa. Hän oli köyhä, hän sai ainoastaan pienen osan
liikkeen voitosta, mutta liike itse oli kukoistavassa tilassa.

Ja tästä kärsi enimmin Constancen parantumaton pöyhkeys. Kun Beauchêne
oli menettänyt poikansa, oli hän samalla myös menettänyt kaiken
harrastuksensa kotiaan kohtaan. Mitä hyödytti ponnisteleminen kodin
hyväksi, kun kerran ei ollut perillistä, joka olisi voinut ottaa sen
vastaan hänen kädestään ja parantaa liikkeen? Hän oli sentähden antanut
liikkeensä pala palalta Denisille, jonka hän siten vähitellen antoi
tulla yksin herraksi. Denisellä oli alussa ollut ainoastaan kuudes osa,
ja Beauchêne oli pidättänyt itselleen oikeuden lunastaa tämän osan
määrätyn ajan kuluessa. Mutta kaukana siitä, että olisi lunastanut
määrättynä aikana osansa takaisin, oli hänen täytynyt luovuttaa tuolle
nuorelle miehelle uuden osan voidakseen päästä veloista, joita hän ei
voinut julkisesti tunnustaa. Se oli tullut kuin tavaksi, joka toinen
vuosi luovutti hän aina kuudennen osan, niin että nyt hänellä ei enään
ollut edes kokonaista osaa, vaan ainoastaan osa viimeisestä osakkeesta,
joka tuskin oli sadan tuhannen frankin arvoinen. Ja tämäkin oli hänellä
vaan paperilla, sillä Denis oli ainoastaan sentähden tunnustanut hänelle
tämän osakkeen, että hän sillä tekosyyllä voi maksaa entiselle
isännälleen korkoa, ja tämän summan hän itse joka kuukausi jakoi kahtia
antaen siitä puolen Beauchênelle, ja toisen puolen Constancelle.

Viime mainittu tunsi perinpohjin olosuhteet. Hän tiesi, että konetehdas
kuuluisi noitten inhoittavien Fromentein pojalle niin pian kuin hän vaan
saisi päähänsä ajaa pois sen entinen omistaja, jota ei koskaan enään
näkynyt tehtaassa. Välikirjassa oli kuitenkin pykälä, joka myönsi
Beauchênelle oikeuden ostaa takaisin kaikki osakkeet niin kauvan kuin
välikirjaa ei oltu rikottu. Oliko se tämä mieletön toivo, usko
ihmetyöhön ja taivaasta tulevaan pelastajaan, joka antoi hänelle niin
paljon voimia kohtalonsa odottamiseen? Näitten kahdentoista vuoden turha
odotus ja alituisesti murskaantuneet toiveet eivät edes näyttäneet
vähentäneen hänen varmaa uskoansa siihen, että hän vielä kerran pääsee
voitolle. Chantebledissä, nähdessään Mathieun ja Mariannen voiton, oli
hän tosin vuodattanut kyyneleitä, mutta hän oli rohkaissut itsensä, hän
eli nyt jonkun odottamattoman tapauksen toivossa, joka vihdoinkin
todistaisi hänen hedelmättömyytensä oikeutetuksi. Hän ei olisi osannut
tarkalleen sanoa, mitä hän toivoi, hän tahtoi itsepintaisesti elää,
kunnes onnettomuus olisi kohdannut tuota liian lukuisaa Fromentein
perhettä ja antanut sitte hänelle itselle korvauksen menetetystä
pojastaan, rappiolle joutuneesta miehestään, ja kaikesta siitä
kammoittavasta, mitä hän oli saanut aikaan ja mitä hän nyt katkerasti
suri. Hänen sydämensä vuoti verta, mutta hänen ylpeytensä nousi
vimmattuun uhmailuun, hän ei tahtonut myöntää olleensa väärässä. Ja niin
odotteli hän kohtalon kostoa ylellisessä talossaan, joka oli käynyt
hänelle liian suureksi nyt, kun hän oli yksinään. Hänen oli täytynyt
rajoittaa elintapojaan, hän asui ainoastaan toisen kerroksen huoneissa
vanhan palvelijattarensa kanssa, ainoan, joka hänellä oli jälellä koko
palvelijakunnastaan. Hän oli aina mustiin puettu, aivankuin olisi
alituisesti surrut Mauriceaan, mutta kulki aina pää pystyssä ja oli
ylpeän vähäpuheinen, ei koskaan valitellut, vaikka katkeruus kalvoi
hänen terveyttään; hänellä oli sydänvika, niin että hän väliin ei
tahtonut voida hengittääkään, mutta hän salasi sairautensa. Kun vanha
palvelijatar kerran meni noutamaan tohtori Boutania, oli hän vähällä
tulla pois ajetuksi talosta; Constance ei vastannut lääkärin
kysymyksiin, hän ei sallinut tämän hoitaa itseään, hän oli varma
kestävänsä niin kauvan kuin hänen toiveensa täyttyvät. Mutta mikä tuska
hänellä oli, kun hänelle tuli tukehduskohtauksensa ollessaan aivan yksin
tyhjässä talossaan, ilman poikaa, ilman miestä, eikä voinut huutaa
avukseen ketään, sillä hän tiesi, ett'ei kukaan tulisi auttamaan! Ja kun
kohtaus oli ohitse, oli hänellä lannistumaton voima tointua siitä, hän
ajatteli itsekseen, että ainoastaan hänen läsnäolonsa esti Denistä
tulemasta isännäksi ja hallitsemasta yksinään, ett'ei tuo Froment
missään tapauksessa saisi taloa eikä pääsisi voittajaksi niin kauvan
kuin hän eli, niin kauvan kuin katto ei ollut pudonnut hänen päähänsä.

Yksinäisyydessäänkin piti Constance liikettä silmällä, joka päivä otti
hän selvän, mitä oli tapahtunut. Hyväntahtoinen Morange, jonka hän oli
tehnyt uskotukseen, antoi empimättä hänelle nämät tiedot joka ilta, kun
hän konttoorityönsä jälkeen meni vähäksi aikaa pakisemaan hänen
kanssaan. Hän oli Morangelta saanut tietää kaikki, vähittäin myydyistä
osakkeista, että Denis oli hiljalleen tullut koko liikkeen haltijaksi,
että Beauchêne ja hän itse elivät tästä lähin uuden omistajan
armeliaisuudesta. Constance oli järjestänyt vakoilunsa siten, että
vanha kassanhoitaja vasten tahtoaankin hankki hänelle tietoja Denisistä
ja hänen yksityiselämästään, kaikesta, mitä he tekivät taikka sanoivat
vaatimattomassa sivurakennuksessaan, jossa tämä nuori parikunta yhä asui
osoittamatta mitään kiirettä muuttaa suureen, komeaan rakennukseen. He
eivät näyttäneet edes huomaavan, miten ahdasta heillä oli pienessä
sivurakennuksessa, jota vastoin Constance asui yksinään avarassa
isäntäväen rakennuksessa, johon hän melkein hukkui. Ja hän tuli
raivoihinsa katsellessaan Denisin ja hänen perheensä huomaavaisuutta,
sitä tyyneyttä, jolla he odottivat hänen kuolemaansa; Constance ei ollut
kyennyt ärsyttämään heitä, hänen täytyi olla heille kiitollinen
suruttomasta elämästään ja suudella heidän lapsiaan, kun nämät toivat
hänelle kukkia.

Niin kului kuukausia ja vuosia, ja Morange tapasi Constancen melkein
joka ilta samassa pienessä, hiljaisessa salongissa, puettuna samaan,
mustaan leninkiin ja jäykistyneenä itsepintaisesta odotuksesta. Tuota
kohtalon kostoa ei koskaan kuulunut, mutta silti ei hän näyttänyt olevan
epätoivossa voiton suhteen. Päinvastoin, ja vaikka erityiset tapaukset
ehtimiseen todistivat hänen olleen väärässä, tuli hänen selkänsä yhä
suoremmaksi, hän uhoitteli kohtaloa ja häntä kannatti varmuus siitä,
että kohtalo lopuksi kuitenkin asettuu hänen puolelleen. Hän oli yhä
järkähtämätön, hän yhä odotti ihmetyötä.

Aina iltasin kun Morange tuli, alkoi keskustelu samalla tavalla.

"Eikö mitään uutta eilisestä, rakas rouva Beauchêne?"

"Ei, ystäväni, ei mitään."

"No niin, pääasia on, että on terve. Silloin voi aina odottaa parempia
päiviä."

"Oh, joka tapauksessa niitä voi odottaa."

Mutta eräänä iltana näitten kahdentoista vuoden loppupuolella, tunsi
Morange ilman täällä sisällä muuttuneen, vavahtelevan hiljaisesta
ilosta.

"Eikö mitään uutta eilisestä, rakas rouva Beauchêne?"

"On, ystäväni, nyt on tapahtunut jotakin uutta."

"Jotain iloistako, toivon minä, jotakin hyvää, jota te olette
odottanut?"

"Niin kyllä, jotakin sellaista, jota minä olen odottanut! Jos vaan osaa
odottaa, niin tapahtuu aina se, mitä tahtoo."

Morange katseli häntä kummastuneena, melkein levotonna siitä, että näki
hänen niin muuttuneen. Hänen silmänsä loistivat ja liikkeensä olivat
eloisat. Mikähän vihdoin täyttynyt toivo oli elähyttänyt häntä noin
näiden pitkäin aikain kuluttua, jolloin hän oli ollut kuin surusta
kivettynyt? Constance hymyili, hän hengitti keveästi, ja se raskas
paino, joka häntä niin kauvan oli rasittanut, oli nyt poistunut. Ja kun
Morange kysyi häneltä syytä tuohon iloon, vastasi hän:

"Ystäväni, minä en tahdo sanoa sitä vielä. Minä teen ehkä väärin
iloitessani, sillä kaikki on vielä niin hämärää ja epävarmaa. Mutta eräs
henkilö ilmoitti minulle äskettäin asioita, ja minun täytyy saada niistä
varmuus ... sekä ajatella ennen kaikkea. Sitten uskon minä salaisuuteni
teille, sen te kyllä tiedätte, sillä teillehän minä sanon kaikki, ja
sitäpaitsi tulen minä tällä kertaa varmaan tarvitsemaan teidän apuanne.
Odottakaa levossa ja rauhassa; jonakin iltana tulette te minun luokseni
päivälliselle, ja silloin on meillä koko ilta aikaa puhella keskenämme
kenenkään häiritsemättä. Ah, Jumalani, jos tämä olisi totta, jos tämä
olisi ihmetyö!"

Kului lähes kolme viikkoa, eikä Morange saanut tietää mitään. Hän näki,
että Constance oli hyvin miettiväinen ja levoton, mutta hän ei kysynyt
mitään, ja Constance eli yhä yksinäistä koneellista elämäänsä. Morange
oli äsken täyttänyt kuusikymmentä yhdeksän; siitä oli nyt kolmekymmentä
vuotta kuin hänen vaimonsa oli kuollut ja enemmän kuin kaksikymmentä
vuotta siitä kuin hänen tyttärensä Reine oli seurannut äitiään, ja
Morange itse jatkoi pikkumaisuuteen asti tarkkaa konttoorielämäänsä,
vaikka kaikki hänen ympärillään oli luhistunut kokoon. Ei yksikään
ihminen ollut kärsinyt niin paljon kuin hän, nähdessään sellaisia
murhenäytelmiä, kokenut sellaisia omantunnon vaivoja, mutta hän tuli yhä
vaan pienillä, tasaisilla askelillaan, hän kesti loppumattomiin asti
pienissä, vaatimattomissa oloissaan, hän oli kuin unohdettu ja mennyt
kalu, jonka tuska oli säilyttänyt itseään varten. Mutta kuitenkin oli
hänessä täytynyt syntyä levottomuutta herättäviä, sisäisiä repeämiä. Hän
sai päähänsä mitä omituisimpia aatoksia. Hän oli eroittanut
palvelijattarensa, hän osti itse ruokansa, keitti sen ja toi pöydälle;
ei yksikään ihminen ollut kymmeneen vuoteen käynyt hänen asunnossaan,
epäiltiin, että se oli mitä siivottomimmassa ja huolimattomimmassa
kunnossa, ja isäntä oli turhaan puhunut korjauksista saamatta kuitenkaan
Morangea suostumaan tai pääsemättä itse sisään. Vaikka tuo vanha ja nyt
aivan valkohiuksinen ja valkopartainen kassanhoitaja yhä oli itse
puolestaan pikkumaisuuteen asti siisti, kulki hän kuitenkin kuluneessa
takissa, jota hänen varmaankin piti laittaa joka ilta. Hänen saituutensa
tuli niin mielettömäksi, ett'ei hän kuluttanut rahaa pienimmällä
tavallakaan muuhun kuin yksinkertaiseen leipäänsä, jota hän osti joka
neljäs päivä; hän söi kuivaa ruokaa, jotta sitä kuluisi vähemmin. Se
herätti yleistä ihmettelyä, ja tuskin kului viikkoakaan, ett'ei ihmiset
kysyneet hänen portinvartijaltaan, että mitä tuollainen noin
säännöllinen herra, jolla oli kahdeksantuhatta frankia vuodessa, teki
rahoillaan. Ja sitten alettiin laskea, kuinka paljon rahaa hänellä
mahdollisesti oli kätkössä asunnossaan, ehkä tuhansia frankeja.

Mutta sitten syntyi vielä pahempi aukko hänen järkeensä: kaksi eri
kertaa pelastettiin hän varmasta kuolemasta. Eräänä päivänä kun Denis
oli kotimatkalla, näki hän kassanhoitajan Grenellen sillalla nojaavan
niin pitkälle kaidepuun ylitse, että hän varmaan olisi pudonnut, ell'ei
Denis olisi tarttunut kiinni hänen takkiinsa. Nyt alkoi hän viattoman
näköisenä nauraa ja syytti pyörtymyskohtausta. Erään toisen kerran
tempasi Victor Moineaud hänen pois käynnissä olevan koneen luota juuri
kuin hän hypnotiseeratun näköisenä oli antamaisillaan hammasrattaitten
tarttua kiinni itseensä. Hän hymyili taaskin ja tunnusti, että oli
tehnyt tyhmästi mennessään niin lähelle pyöriä. Häntä täytyi vartioida,
sillä hän ei nähtävästi aina tiennyt, mitä teki. Monivuotisten
palvelustensa tähden piti Denis häntä kuitenkin yhä ensimäisenä
kassanhoitajana; ja omituisinta oli, ett'ei hän koskaan ollut hoitanut
näitä toimiaan paremmin kuin nyt; hän oli itsepäisen tarkka, kun oli
kysymyksessä saada selville joistakin sentimetreistä, jotka eivät
tahtoneet sopia kirjanpitoon, ja ihmeteltävällä tarkkuudella suoritti
hän suurimmatkin yhteenlaskut. Järkähtämättömän tyyneen näköisenä
aivankuin mikään sisällinen myrsky ei olisi vahingoittanut häntä, jatkoi
hän koneellista elämäänsä; hän oli ehkä rutihullu, vaikka kukaan ei
siitä tietänyt.

Mutta viime vuosina oli uusi olento alkanut vaikuttaa Morangeen. Vaikka
hän oli Constancen uskottu ja tämä oli tyrannisella tahdollaan tehnyt
hänen orjakseen, oli hän kuitenkin alkanut vähitellen pitää Denisin
pienestä tyttärestä, Hortensesta. Sitä mukaan kuin hän oli nähnyt tämän
tytön kasvavan, oli hän alkanut kuvitella mielessään, että oli löytänyt
Reinen, kauvan itketyn oman tyttärensä. Hortense oli äsken täyttänyt
yhdeksän vuotta, ja joka kerta kuin Morange tapasi hänen tuli hän
liikutetuksi, ja hänen mielihartautensa lisääntyi yhä, mutta se oli
hyvin liikuttavaa, koska se kokonaan oli mielikuvitusta, sillä nämät
lapset eivät vähimmälläkään tavalla olleet toistensa näköiset, toinen
oli ollut hyvin tummaverinen, tämä oli melkein vaaleanverinen.
Huolimatta suunnattomasta saituudestaan antoi hän kaikissa mahdollisissa
tilaisuuksissa Hortenselle nukkeja ja makeisia. Ja tämä hellyys valtasi
hänen siihen määrään, että Constance siitä loukkaantui. Constance
antoikin hänen ymmärtää, että se, joka ei ole täydellisesti hänen
kanssaan, on häntä vastaan. Morange oli alistuvinaan, mutta suuteli nyt
Hortensea salaisuudessa, ja vastustus kiihoitti yhä enemmän hänen
mielihartauttaan tyttöön. Ja melkein jokapäiväisessä seurustelussaan
Constancen kanssa pelkäsi Morange nyt ainoastaan Constancen kättä,
joka aina oli taivuttanut hänen niskansa. Heitä yhdisti salainen
side, se vanha hirmuinen juttu, josta ei kukaan muu tiennyt,
kanssarikoksellisuus, josta he eivät koskaan puhuneet, mutta joka
yhdisti heidät. Morange oli heikko ja hyväntahtoinen raukka, joka oli
antanut kesyttää itsensä kuin kotieläin. Tuon hirveän päivän jälkeen oli
hän muuten saanut tietää paljon, hän tunsi kaikki talon salaisuudet. Hän
oli ollut siinä niin monta vuotta, kävellyt kaikkialla lyhyillä
äänettömillä askelillaan, kuullut ja nähnyt kaikki, keksinyt siellä
kaikki. Ja tämä hullu, joka tiesi niin paljo ja joka kulki vapaana tämän
synkän näyttämön harhakäytävissä, tunsi väliin ilmiliekkiin leimahtavaa
uhmaa siitä syystä, että hänen täytyi menetellä salaisesti saadakseen
suudella Hortensea, ja hänen sydämensä asettui vastarintaan ja hän oli
vähällä suuttua, jos tähän hänen mielihartauteensa koskettiin.

Äkkiä eräänä iltana pyysi Constance hänen jäämään päivällisille. Morange
aavisti, että nyt oli tullut hetki, jolloin hän saisi tietää
salaisuuden, ja nyt näki hän Constancen vavahtelevan innosta ja
heittävän päätään kuin voitonvarma amatsooni. Ruokapöydässä ei Constance
kosketellut tätä vakavaa asiaa, vaikka vanha palvelijatar oli jättänyt
heidät yksin asetettuaan yhdellä kertaa koko vaatimattoman aterian
pöydälle. Hän puhui vaan tehtaasta, Denisistä ja Marthesta, jonka
suhteen hän teki huomautuksiaan, hän teki senkin virheen, että sanoi
Hortensen olevan huonosti kasvatetun, ruman ja sietämättömän.
Kassanhoitaja kuulusteli tätä arkamaisesti, ei tohtinut sanoa vastaan,
vaikka koko hänen sisäinen ihmisensä kuohahteli.

"Saammepa nähdä, miten käy, kun jokainen tulee oikealle paikalleen",
sanoi hän lopulta.

Hän odotti, kunnes olivat palanneet takaisin pieneen salonkiin, hän ei
sanonut mitään, ennenkuin he istuivat sulettujen ovien takana,
takkatulen ääressä, talvi-illan syvässä hiljaisuudessa.

"Ystäväni, niinkuin olen sanonut, tarvitsen minä pian teidän apuanne.
Teidän pitää toimittaa tehtaasen eräs nuori mies, josta minä paljon
pidän. Teidän pitää ottaa hänet konttooriinnekin, jos tahdotte tehdä
minulle sen palveluksen."

Morange istui häntä vastapäätä toisella puolen kamiinia ja katseli
kummastuneena häntä.

"Minä en ole määrääjä; kääntykää isännän puoleen, hän tekee varmaan
kaikki, mitä te tahdotte."

"Mutta minä en tahdo tulla Denisille kiitollisuuden velkaan. Eikä se
sovi minun ohjelmaanikaan. Teidän pitää suositteleman tätä nuorta
miestä, teidän pitää ottaa hän apulaiseksenne, opettaa häntä ... onhan
teillä valta hankkia paikka konttoristille? Muuten se on minun
järkähtämätön tahtonikin."

Constance puhui kuin itsevaltias hallitsijatar, ja Morange taivutti
selkänsä; tämä mies ei ollut koskaan tottunut muuhun kuin tottelemaan,
ensin vaimoaan, sitten tytärtään ja vihdoin tätä vanhaa
valtaistuimeltaan syöstyä kuningatarta, joka sorti häntä siitä uhmasta
huolimatta, joka jo jonkun aikaa oli salaisesti kuohunut hänessä. Ja hän
uskalsi nyt tehdä muutamia kysymyksiä.

"Luonnollisesti voin minä hankkia hänelle paikan. Kuka se nuori mies
on?"

Constance ei vastannut heti. Hän kumartui tulen puoleen, aivankuin olisi
tahtonut kohentaa sitä, mutta todellisuudessa sentähden, että hän tahtoi
ajatella. Mitä hyötyä siitä olisi, että heti sanoisi kaikki? Jonakin
päivänä täytyisi hänen kuitenkin sanoa kaikki Morangelle, jos mieli
saada häntä kokonaan puolelleen. Mutta sillä ei ollut kiirettä, ja hän
luuli menettelevänsä diplomaattisesti, kun hän ainoastaan valmisteli
asiaa.

"Hän on eräs nuori mies, jonka kohtalo on muutamien muistojen tähden
minulle kallis. Te ehkä muistatte erään tytön, joka oli täällä työssä --
oh, siitä on hyvin kauvan, vähintäin kolmekymmentä vuotta -- Norine
Moineaudin, ukko Moineaudin tyttären?"

Morange kohotti äkkiä päänsä ja katseli Constancea silmät selällään,
äkkinäinen salama oli valaissut hänen muistiaan. Ennenkuin hän oli
ehtinyt punnitsemaan sanojaan, antoi hän hämmästyksissään kielensä
vapaasti lausua:

"Alexandre Honoré, Norinen poika, Rougemontin lapsi!"

Hämmästyneenä päästi Constance hiilihangon ja katseli läpitunkevasti
Morangea.

"Vai niin, te tiedätte...! Mitä te sitten tiedätte? Teidän täytyy se
sanoa minulle, älkää salatko minulta mitään, teidän täytyy sanoa kaikki,
kuuletteko te!"

Mitäkö hän tiesi? Herra Jumala, hänhän tiesi kaikki. Hän puhui kauvan ja
pitkäveteisesti kuin unissaan. Hän oli nähnyt kaikki, saanut tietää
kaikki, Norinen raskauden, rahoista, jotka Beauchêne oli maksanut, jotta
tyttö olisi saanut synnyttää lapsensa rouva Bourdieun luona, pojan
viemisen löytölastenkotiin ja sitten Rougemontiin, josta hän oli
myöhemmin lähtenyt karkuun varastettuaan kolme sataa frankia. Hän tiesi
senkin, että tämä nuori rosvo oli sitten viettänyt mitä inhoittavinta
elämää Pariisissa.

"Mutta kuka on kertonut teille kaiken tämän? Miten te tiedätte tämän
kaiken?" huudahti Constance kiivaasti.

Morange teki liikkeen aivankuin olisi tahtonut viitata heitä ympäröivään
ilmaan, koko taloon. Hän ei edes oikein muistanutkaan, kuka hänelle oli
nämät sanonut; mutta hän tiesi ne kuitenkin.

"Ymmärrättehän te, että kun on ollut kolmekymmentä vuotta samassa
paikassa, niin saa tietää paljon. Minä tiedän kaikki."

Constance hätkähti ja vaikeni. Morange istui siinä ja tuijotti tuleen.
Constance ajatteli, että parasta oli niinkuin oli. Koska Morange tiesi
kaikki, oli hänen nyt vaan käyttäminen tuota miestä tottelevana
välikappaleenaan.

"Alexandre Honoré, Rougemontin lapsi... Niin, sen pojan olen minä
vihdoin löytänyt. Tiedättekö te myös, että minä kaksitoista vuotta
sitten annoin tiedustella häntä, vaikka ei siitä ollut mitään hyötyä?"

Morange nyökäytti päätään, ja Constance jatkoi puhettaan, mainitsi, että
hän aikoja sitten oli luopunut vanhasta ohjelmastaan, mutta silloin oli
hän sattumalta keksinyt pojan.

"Niin, se tapahtui äkkiä kuin salaman leimaus. Se oli sen päivän aamuna,
jolloin te näitte minun niin liikutettuna. Minun kälyni Sérafine, joka
ei käy minua tervehtimässä edes neljää kertaa vuodessa, tuli kello
kymmenen aikaan suureksi ihmeeksi luokseni. Hän on tullut niin
omituiseksi, kuten tiedätte, ja ensin en minä edes kuulustellut hänen
juttujaan, kun hän kertoili eräästä nuoresta miehestä, jonka huono seura
oli turmellut ja jonka täytyisi pelastaa. Mutta mitenkä minä hämmästyin,
kun hän puheli suoraa kieltä ja mainitsi minulle, mitä hän sattumalta
oli keksinyt... Niin, kohtalo valvoo aina ja auttaa lopulta!"

Se olikin todella kummallinen tapaus. Viime vuosina oli Sérafine
vajonnut yhä syvemmälle ja oli raivoissaan liian aikaisen vanhuutensa
tähden. Ollen aina himokas saavuttamaan menetettyjä nautintojaan oli hän
taaskin alkanut harhailla pitkin Pariisia ja tullut tekemisiin pahimman
roskaväen kanssa. Hänen seikkailuistaan puhuttiin mitä merkillisimpiä
juttuja. Erään tuttavansa naisen kautta oli hän antanut valita itsensä
jäseneksi erääsen yhdistykseen, jonka tarkoituksena oli auttaa ja
parantaa rikoksellisia nuorukaisia, kun he palasivat vankilasta. Hän oli
ottanut muutamia asuntoonsakin Marignankadun varrelle ja elänyt kuin
mieletön heidän kanssaan ikkunain ollessa peitettyinä ja ovien
sulettuina. Eräänä iltana oli muuan nuori ystävä tuonut hänen luokseen
Alexandren, joka jo oli kolmenkymmenen kahden vuotias pitkä nuorukainen
ja oli äskettäin ollut kymmenen vuotta vankeudessa. Hän oli kuukauden
päivät vallinnut Sérafinen kodissa, mutta kerran oli hän avomielisyyden
puuskassaan kertonut Sérafinelle elämänsä tarinan, puhunut
Rougemontista, maininnut äidistään Norinesta, kuvaillut turhia
yrityksiään löytää isäänsä, jonka piti olla äärettömän rikas herra.
Sérafine oli äkkiä ymmärtänyt kaikki, hän huomasi tuon yhdennäköisyyden
Beauchênen kanssa, joka nyt häntä kummastutti, ja tämä yhtymys oli
huvittanut häntä kokonaisen päivän, tempaissut hänen irti
tylsyydentilastaan aivankuin ihan uutena ja kaikkea muuta kuin
jokapäiväisenä ihmisenä. Poika parka, Sérafine ei voinut pitää häntä,
hän ei ollut sanonut pojalle mitään hämmästyttävästä keksinnöstään,
sillä hän pelkäsi ikävyyksiä. Mutta kun hän tunsi Constancen tiedustelut
muutamia vuosia sitten, oli hän nyt tullut kertomaan Constancelle
asiasta.

"Hän itse ei siis tiedä vielä mitään", lausui Constance kertomuksensa
lopulla. "Kälyni lähettää hänen minun luokseni, aivankuin minä olisin
joku kälyni ystävätär, joka hankkii hänelle hyvän paikan. Hän ei halunne
nykyään mitään muuta kuin saada tehdä työtä. Jos hän on rikkonut, niin
onhan hänellä niin paljon syitä, jotka lieventävät hänen rikostaan!
Muuten, niin pian kuin minä saan hänen käsiini, niin vastaan minä
hänestä; sen jälkeen ei hän tule tekemään mitään muuta kuin sitä, mitä
minä tahdon."

Vaikka Sérafine ei ollut maininnut omasta osastaan tässä jutussa, tunsi
Constance hänen kuitenkin siksi hyvin, että tiesi, mistä liasta
Alexandre nyt tuli. Constance oli Sérafinelta kuullut ainoastaan sen
valheen, jonka Alexandre oli keksinyt siitä kuuden vuotisesta
vankeusrangaistuksesta, jonka hänen muka oli täytynyt kärsiä erään
naisen, rakastajattarensa tähden, joka todellisuudessa oli syyllinen,
mutta jonka salaisuuksia Alexandre ei tahtonut paljastaa. Mutta nämät
olivat ainoastaan tunnetut vuodet niistä kahdestatoista, joina hän oli
ollut kateissa, ja hyvällä syyllä voi luulla, että hän oli tehnyt mitä
pahimpia häpeällisiä tekoja, koko joukon tuntemattomia rikoksia niinä
vuosina, jolloin kukaan ei tiennyt hänestä mitään. Vankeusvuodet
näyttivät muuten olleen hänelle hyödyllisenä lepoaikana, ne olivat
tehneet hänen tyynemmäksi, hienommaksi, ja hän oli nyt päättänyt olla
enää heittäytymättä hunningolle. Kun hän oli saanut siistimmän puvun ja
Sérafine oli hänelle neuvonut hieman tapoja, oli hänestä tullut
jotakuinkin sievännäköinen nuori mies.

Morange käänsi silmänsä hehkuvista hiilistä, joihin hän oli tuijottanut.

"Mitä te hänelle aiotte tehdä? Onko hänellä mitään tietoja? Onko hänellä
edes jonkunlainen käsiala?"

"Hänen käsialansa on hyvä. Luonnollisesti ei hän paljon tiedä. Sentähden
minä juuri annan hänen teidän huostaanne. Teidän täytyy höylätä häntä ja
antaa hänelle yleiskatsaus kaikesta. Vuoden tai kahden perästä täytyy
hänen tuntea tehdas yhtä hyvin kuin sen omistaja, se on minun tahtoni."

Nämät viimeiset sanat olivat täydellisesti selittäväiset, ja ne
herättivät kassanhoitajan terveen järjen. Alkavasta hulluudestaan
huolimatta oli hän vielä kelpo numeromies, joka ajatteli selvästi ja
järkevästi.

"No niin, rakas rouvani, koska te tahdotte, että minun pitää teitä
auttaa, niin täytyy teidän uskoa kaikki minulle ja sanoa, mihin
tarkoitukseen te aijotte käyttää tuota nuorta miestä täällä. Ettehän te
vaan toivone hänen kauttaan voivanne saada liikettä takaisin, ostaa
kaikki osakkeet ja tulla vielä kerran yksinvaltiattareksi täällä?"

Pettämättömällä logiikalla todisti Morange nyt tuon unelman
mahdottomuuden, luetteli numeroita, mainitsi sen melkoisen
kokonaissumman, joka olisi tarvittu Denisin osien lunastamiseen.

"Muuten en minä ymmärrä, minkätähden te mieluimmin otatte juuri tuon
nuoren miehen ettekä jotakuta muuta. Hänellä ei ole minkäänlaisia
laillisia oikeuksia, senhän teidän pitäisi nähdä, rouvani! Hän ei voi
täällä olla muu kuin vieras, ja siinä tapauksessa tahdon minä
mielukkaimmin sivistyneen ja rehellisen miehen, joka tuntee koneitten
rakennusta."

Constance oli taaskin alkanut kohennella tulta. Kun hän vihdoin katsoi
ylös sanoi hän matalalla, kiihkoisalla äänellä katsoen Morangea suoraan
kasvoihin:

"Alexandre on mieheni poika, hän on siis myös perillinen. Vieras hän ei
ole, vaan tuo toinen, Denis, Fromentein poika, joka on varastanut
omaisuutemme. Te raatelette sydäntäni, ystäväni, ja kaikki vereni vuotaa
ulos yhdessä sen kanssa, mitä te nyt pakoitatte minun sanomaan."

Se oli hänen poroporvarillinen katsantokantansa, että perinnön piti
ennen joutua äpäräpojan kuin vieraan käsiin. Vaimona ja äitinä suri hän,
sen hän tunnusti, mutta hän uhrasi itsensä ja hän ajaisi pois vieraan,
vaikka se maksaisi hänen henkensä. Ja eikö hänen miehensä poika
tavallaan ollut hänen omansa, koska hän oli saman miehen poika, joka oli
ollut Constancen oman pojan, vainajan, isänä? Muuten tekisi Constance
äpärän pojakseen ja pakoittaisi tämän elämään häntä itseä varten.

"Tahdotteko te tietää, mihin minä aijon käyttää häntä tässä talossa?
Sitä en minä vielä itsekkään tiedä. Luonnollisesti en minä huomenna saa
niitä satoja tuhansia frankeja, jotka tarvitaan. Mahdollista on,
ett'emme koskaan saa näitä rahoja. Mutta miksi emme voisi koettaa, miksi
emme taistelisi? Ja vaikka me olemmekin voitetut, niin se on juuri
pahinta tuolle voittajalle. Sillä minä lupaan teille, että jos tämä
nuori mies tahtoo totella minua, tulee hänestä se räjähdyskone, se miina
tehtaan alle, joka vielä räjähyttää koko tehtaan ilmaan."

Hän teki liikkeen aivankuin olisi tahtonut lakaista pois kaikki. Hänen
sekamielisistä, vihaan perustuvista suunnitelmistaan oli tämä varmaankin
viimeinen, jonka hän oli koettava saada toteutumaan, jos muut
suunnitelmat kukistuisivatkin. Morangea pöyristytti, kun hän kuuli
Constancen sanovan kiivaalla äänellä:

"Kaksitoista vuotta olen minä odottanut, että kohtalo ryhtyisi käsiksi
asiaan, ja nyt se on ryhtynyt! Minä tahdon mieluimmin uhrata henkeni
kuin jättää tätä viimeistä mahdollisuutta käyttämättä hyväkseni!"

Hän oli vannonut kukistavansa Denisin, kun kohtalo vaan häntä auttaisi,
ja vanha kassanhoitaja näki jo edessään onnettomuuden, viattomat lapset
saisivat kärsiä onnettomuudesta samalla kertaa kuin heidän isänsäkin,
joka olisi väärin, ja tämä seikka täytti hänen hellän sydämensä uhmalla.
Antaisiko hän tämän uuden onnettomuuden tapahtua ja olisiko hän
kertomatta muille, mitä tiesi? Se toinen rikos, tuo ensimäinen,
hirmuinen, josta he eivät keskenään puhelleet, muistui nyt varmaankin
hänen mieleensä, sai tänä kauhun hetkenä hänen silmänsä kankeasti
tuijottamaan, ja Constancen itsenkin valtasi kauhu nähdessään Morangen
katseen ja hän koetti omalla katseellaan kukistaa Morangen. Ja kun he
herkeämättä tuijottivat toisiinsa, olivat he taaskin näkevinään tuon
ammoittavan kuilun tuolla käytävässä ja sieltä tuleva kylmä ilma
jäädytti heitä. Mutta tälläkin kertaa tuli Morange voitetuksi, hän ei
sanonut enään mitään, tuo heikko raukka, hän alistui taaskin naisen
lujan tahdon alaiseksi.

"Se on siis päätetty, ystäväni", sanoi Constance leppeämmällä äänellä,
"te otatte Alexandren aluksi kirjoitusapulaiseksenne. Te saatte tutustua
häneen täällä, tässä huoneessa, jonakin iltapäivänä kello viisi kun on
tullut pimeä, sillä minä en tahdo, että ihmiset saavat tietää minun
välittävän tämän nuorukaisen kohtalosta. Ylihuomenna, jos se sopii
teille."

"Ylihuomenna, niinkuin tahdotte."

Seuraavana päivänä oli Morange niin omituinen, että portinvartija
ilmoitti miehelleen epäilevänsä jotakin; heidän vuokralaistaan kohtaisi
varmaankin joku onnettomuus, sillä hän oli tullut alas sukkajalassa
noutamaan vettä, näyttänyt niin omituiselta ja puhellut itsekseen. Sinä
päivänä tapahtui myös se ennen kuulumaton seikka, että hän tuli tuntia
myöhemmin konttooriinsa; ei kukaan tehtaassa voinut muistaa, että
sellaista olisi ennen tapahtunut. Niinkuin hirmumyrskyn ajamana oli hän
mennyt suoraan Grenellen sillalle, jossa Denis kerran oli pelastanut
hänen veden viekoittelulta. Salaperäinen voima oli hänen vienyt samalle
paikalle, ja siinä seisoi hän nyt nojaten samaan kaidepuuhun ja tuijotti
alas virtaavaan veteen. Eilisestä olivat samat sanat hänen kielellään,
sanat, joita hän ei voinut olla itsekseen ehtimiseen toistamatta:
"Antaisiko hän tämän uuden rikoksen tulla täytetyksi huutamatta
maailmalle, mitä hän tiesi?" Ne olivat varmaankin nämät sanat, joita hän
ei voinut saada mielestään ja jotka olivat saaneet hänen aamulla
unohtamaan tohvelinsa ja tehneet hänen äsken niin pyörälle päästään,
että hän oli tullut liian myöhään konttoriinsa eikä ollut tahtonut
tuntea taloakaan. Ja kun hän nyt taas oli kumartuneena tämän veden
ylitse, niin tuli se siitä, että hänellä oli tajuton halu tehdä loppu
kaikesta ja päästä vapaaksi noista sanoista, jotka kiusasivat häntä.
Tuolla veden pohjassa vaikenisivat sanat, hän ei lausuilisi niitä enään,
ne eivät enään koettaisi pakoittaa häntä tekoon, johonka hänellä ei
ollut voimia. Vesi houkutteli niin lempeästi häntä luokseen, olisi niin
ihanaa päästä erilleen taisteluista, antautua kohtalonsa valtaan...

Morange nojautui vielä syvemmälle ja tunsi jo virran kohinan tarttuvan
itseensä. Silloin huusi nuori ja iloinen ääni hänen takanaan:

"Mitä te katselette, herra Morange? Onko siellä suuria kaloja?"

Se oli Hortense, joka kamarineidin seurassa oli menossa Anteuiliin
leikkimään toveriensa kanssa. Ja kun kassanhoitaja hämmästyneenä kääntyi
katsomaan taakseen, jäi hän hetkeksi seisomaan vapisten ja kyyneleet
silmissä tämän pikku enkelin eteen, joka oli estänyt häntä tahtoessaan
lähteä pitkälle matkalleen.

"Oletteko se te, lemmikkini! Ei, eihän siellä suuria kaloja ole. Minä
luulen, että ne ovat pohjalla, sillä vesi on niin kylmää talvella.
Lähdettekö pois? Tehän olette hyvin hieno turkiksilla reunustetussa
takissanne!"

Tyttö nauroi, hän kuunteli ihastuneena näitä lempeitä sanoja, ja vanhan
ystävän ääni vapisi mielihartaudesta.

"Minä olen niin iloinen, siellä leikitään teaatteria. On niin hauskaa
olla iloinen!"

Hän sanoi tämän aivan samalla tavalla kuin Reinekin oli sen sanonut, ja
Morange olisi voinut langeta polvilleen ja suudella hänen jalkojaan,
aivankuin tyttö olisi ollut epäjumalan kuva.

"Ah, teidän täytyy olla aina iloinen. Te olette aivan liian kaunis, nyt
minä suutelen teitä."

"Suudelkaa vaan, herra Morange. Tiedättekö, nukke, jonka annoitte
minulle, on saanut nimekseen Margot, ett'ekä te voi aavistaakaan, miten
kiltti ja tottelevainen se on. Tulkaa joskus tervehtimään sitä!"

Morange suuteli Hortensea, ja kalpeassa talvi-ilman valaistuksessa
katseli hän sitten tytön jälkeen sydän polttavana ja valmiina
marttyyriksi. Ei, sehän olisi liian halpamaista ... tuon tytön täytyy
olla aina iloinen. Ja hitaasti lähti hän sillalta, sanat palasivat
takaisin hänen mieleensä ja nyt ne olivat terävät ja vaativat vastausta.
"Antaisiko hän tämän uuden rikoksen tapahtua ilmoittamatta, mitä hän
tiesi?" Ei, ei, se oli mahdotonta, hänen pitäisi toimia. Mutta kaikki
oli vielä kuin sumussa, miten hän puhuisi, miten hän toimisi? Ja kun hän
saapui konttooriin, rikkoi hän neljänkymmenen vuotiset tapansa
rupeamalla kirjoittamaan pitkää kirjettä sen sijaan, että olisi
aloittanut heti yhteenlaskunsa. Tämä kirje, joka oli osoitettu
Mathieulle, kertoi koko jutun, Alexandren ilmaantumisen, Constancen
suunnitelmat ja sen palveluksen, jonka hän itse oli luvannut
Constancelle. Kaikki tämä tuli hänen kynästään kuin rippi, jolla hän
kevensi sydäntään, mutta hän ei maininnut itsellään olevan mitään osaa
tässä oikeudenharjoitustyössä, joka tuntui liian raskaalta hänen
hartioilleen. Sittenkuin Mathieu olisi saanut tiedon, olisi heitä kaksi,
ja silloin olisi heillä tahtoakin. Ja hän pyysi lopuksi Mathieun
saapumaan huomenna, ei ennen kello kuutta, sillä hän tahtoi oppia
tuntemaan Alexandren, hän tahtoi nähdä, miten keskustelut päättyvät ja
mitä Constance häneltä vaatii.

Yö ja seuraava päivä olivat hänelle hyvin vaikeat. Portinvartijatar
kertoi myöhemmin, että neljännessä kerroksessa asuva vuokralainen oli
kuullut Morangen koko yön kävelevän edestakaisin. Hän oli paukutellut
ovia ja siirrellyt huonekaluja aivankuin olisi aikonut muuttaa. Hän
luuli myös kuulleensa huutoja, nyyhkytyksiä ja hullun puhelua; tuntui
aivan siltä kuin hän olisi puhellut haamuille, palvellut vainajia
jollakin salaperäisellä tavalla. Ja päivän kuluessa nähtiin hänessä
konttoorissa levottomuutta herättäviä oireita. Vähintäin kymmenen kertaa
meni hän ilman minkäänlaista syytä alas, jäi seisomaan käynnissä olevain
koneitten luokse, meni sitten taas laskutöihinsä hämmästyneenä siitä,
ett'ei löytänyt sitä, jota hän niin tuskallisilla ponnistuksilla etsi.
Kello neljän aikaan kun tuli pimeä, havaitsivat hänen apulaisensa, että
hän lopetti työnsä. Hän odotti ja katseli kelloa. Ja kun kello löi
viisi, tarkisti hän vielä kerran erään yhteenlaskun; sitten nousi hän
ylös ja lähti jättäen kassakirjan auki aivankuin hän heti olisi aikonut
palata takaisin jatkaakseen yhteenlaskuaan.

Morange meni galleriaan, johon yhdistyi se käytävä, joka yhdisti tehtaat
ja asuinrakennuksen. Tähän aikaan oli koko laitos valaistu, sähkölamput
levittivät valoaan, niin että oli valoisa kuin kirkkaalla päivällä, ja
seinät vavahtelivat koneitten käynnistä. Ennenkuin hän tuli käytävään,
äkkäsi hän äkkiä hissin, tuon hirveän syvyyden kuilun, johonka Blaise
oli syöksynyt neljätoista vuotta sitten. Tämän onnettomuuden jälkeen
oli aukko ympäröitty aitauksella, jossa oli veräjä, niin että kukaan ei
voinut pudota alas, ell'ei hän itse avannut veräjää heittäytyäkseen
alas. Hissi oli alhaalla ja veräjä sulettuna, ja vastustamattoman voiman
kulettamana meni Morange eteenpäin ja katsoi kauhistuneena syvyyteen.
Hän oli näkevinään koko murhenäytelmän, murskautuneen ruumiin tuolla
alhaalla, hän tunsi saman kauhun jäätävän itseään kuin silloinkin. Miksi
ei hän tekisi loppua kaikesta, koska hän kärsi niin hirveästi, koska hän
ei voinut enään nukkuakaan ja koska hän oli luvannut molemmille
vainajilleen tulevansa perässä? Viimeksi toissapäivänä oli hän
nojatessaan sillan kaidepuuhun tuntenut melkein vastustamattoman halun
saada kuolla. Jos hän silloin olisi menettänyt tasapainonsa, olisi hän
nyt vapaa ja hän saisi vihdoinkin maata haudan rauhassa molempain
vaimojensa välissä. Äkkiä tuntui hänestä kuin kysymyksen ratkaisu olisi
kuiskattu hänelle alhaalta syvyydestä; alkavassa hulluudessaan oli hän
kuulevinaan äänen, Blaisen äänen huutavan syvyydestä: "Tulkaa sen toisen
kanssa! Tulkaa sen toisen kanssa!" Hän hätkähti ja suoristi vartalonsa,
vastaus hänen epäröimiseensä oli tullut äkkiä kuin salaman leimahdus. Se
oli ainoa ja viisas ratkaisu, se selvitti kaikki. Se tuntui hänestä niin
yksinkertaiselta, että hän kummasteli, miksi hän oli saanut ajatella
sitä niin kauvan. Tästä hetkestä asti sai tuo heikko ja hellämielinen
miesparka rautaisen tahdon, ylenluonnollisen rohkeuden, jota oli
kannattamassa mitä selvin ajatuskyky ja hienoin viekkaus.

Ensin valmisteli hän kaikki, lykkäsi puskurin eteen, jotta hissiä ei
saataisi ylös hänen poissa ollessaan, tarkasti myöskin, että
kaidepuitten veräjän voi avata ja sulkea helposti. Hän käveli kevein
askelin ja katseli varovasti ympärilleen; hän ei tahtonut, että joku
olisi kuullut tai nähnyt häntä. Sitten sammutti hän kaikki kolme
sähkölamppua, jotta galleria muuttui aivan pimeäksi. Alhaalta,
ammottavasta luukusta, tunki yhä ylös hälinä työpajoista. Nyt vasta kun
kaikki oli valmista, kääntyi hän käytävään mennäkseen pieneen
salonkiin.

Constance odotti häntä siellä yhdessä Alexandren kanssa. Hän oli antanut
Alexandren tulla puolta tuntia aikaisemmin, hän tahtoi ripittää tätä
nuorukaista, mutta ei antanut hänen vielä aavistaa, minkä aseman hän
aikoi hänelle tässä talossa. Hän piti tarpeettomana antautua heti tämän
pojan valtaan ja oli sentähden sanonut tahtovansa sukulaisensa,
paroonitar de Lowiczin suosituksesta hankkia hänelle paikan. Mutta
hillityllä innolla tarkasteli ja tutki hän poikaa ja oli ihastunut
nähdessään tämän olevan vahva ja tarmokas, kasvot ankarat ja niissä pari
peloittavaa silmää, jotka ennustivat kostajaa. Sittenkuin Constance
olisi täydentänyt hänen kasvatuksensa, tulisi hänestä erittäin hyvä
välikappale. Alexandre ei ymmärtänyt varmasti mitään, mutta hän vainusi
jotakin, hän tunsi, että hänen kohtalonsa ratkaistiin, hän odotti
saalista kuin nuori susi, joka on olevinaan kesy voidakseen sitten
levossa ja rauhassa syödä koko lammaslauman.

Kun Morange tuli sisään, huomasi hän ainoastaan yhden asian, Alexandren
yhtäläisyyden Beauchênen kanssa, tuon äärettömän suuren yhtäläisyyden,
joka oli äsken niin suuresti vaikuttanut Constanceen ja saanut hänen
kauhusta jäykistymään. Morangesta tuntui siltä kuin olisi hän
päähänpistollaan tuominnut vanhan isäntänsä kuolemaan.

"Minä olen odottanut teitä, ystäväni; te tulette liian myöhään, te, joka
muuten olette niin täsmällinen."

"Minulla oli siellä pieni työ, jonka tahdoin saada loppuun."

Mutta Constance laski leikkiä, hän oli hyvällä päällä. Ja nyt meni hän
heti asiaan.

"Tässä on herra, josta olen puhunut. Te saatte aluksi ottaa hänet
huostaanne ja antaa hänelle harjaannusta, vaikka hän ei alussa voisikaan
tehdä muuta kuin käydä asioilla. Se on siis päätetty, eikö niin?"

"Minä otan hänen huostaani, luottakaa minuun."

Constance lähetti luotaan Alexandren sanoen, että tämä voi alkaa
virkansa seuraavana aamuna. Silloin tarjoutui Morange kohteliaasti
näyttämään hänelle konttooriansa ja vielä avoinna olevia työpajoja.

"Siten saa hän yleissilmäyksen huoneustoista ja voi huomenna aamulla
tulla suoraan minun luokseni."

Constance näytti aivan ihastuneelta kassanhoitajan kohteliaisuudesta.

"Se oli kaunis ajatus, ystäväni, tuhansia kiitoksia siitä. Hyvästi nyt,
nuori herrani, me pidämme huolta teidän tulevaisuudestanne, jos te
olette ymmärtäväinen itse."

Mutta nyt tuli hän aivan kankeaksi kauhusta, sillä nyt tapahtui aivan
omituista ja mieletöntä... Morange oli antanut Alexandren mennä edellä
ja sitten kääntyi hän itse Constanceen sekä lausui matalalla,
tutunomaisella äänellä, kasvot aivan lähellä Constancen kasvoja ja
virnistellen kuin hullu:

"Ha ha! Blaise on tuolla alhaalla syvyydessä! Hän puhuu, hän on puhunut
minulle! Ha ha! Kuperikeikka! Tahdotko nähdä kuperikeikan? Sinä saat
nähdä vielä yhden kuperikeikan, vielä yhden kuperikeikan!"

Ja sitten katosi hän Alexandren kanssa. Constance oli kuulostellut häntä
hämmästyneenä. Se oli niin odottamatonta, niin hullumaista, että hän ei
ollut aluksi ymmärtänyt mitään. Mutta sitten ... millainen salaman
välähdys! Morange oli puhunut tuosta murhasta, siitä, josta hän ei ollut
muulloin koskaan puhunut ja joka oli neljätoista vuotta ollut kuin
haudattuna, ja nyt heitti hän sen Constancelle vasten kasvoja hullun
tavalla nauraen. Mistä tuli tuo katkeruus miesparkaan, mistä tuo hämärä
uhkaus, jonka Constance tunsi häilyvän päänsä päällä kuin jääkylmän
ilmavedon tuolta syvyyden kuilusta? Hän tuli kalman kalpeaksi, hän sai
hämärän aavistuksen jonkinlaisesta hirveästä kohtalon kostosta, saman
kohtalon, jota hän vielä äsken luuli voivansa hallita. Niin se oli. Hän
oli olevinaan neljätoista vuotta sitten samassa salongissa, hän seisoi
siinä jäykistyneenä, kuunnellen kaikkia ääniä, jotka tulivat tehtaasta,
odotellen putoamisen kumeata jysähdystä niin kuin hän neljätoista vuotta
sitten, sinä iltana, oli odottanut kuullakseen sen toisen murskaantuvan.

Morange näytti kuitenkin Alexandrelle tietä, kulki lyhyin, kevein
askelin ja puheli hyväntahtoisesti hänen kanssaan.

"Pyydän anteeksi, että menen edellä, mutta minun täytyy näyttää teille
tietä. Tällaisessa talossa on niin paljon sokkeloita, portaita, käytäviä
ja muita loppumattomiin. Nyt kääntyy käytävä vasemmalle, niinkuin
näette."

Kun he olivat tulleet galleriaan, oli siellä pilkkosen pimeä, ja Morange
huudahti aivan luonnolliselta tuntuvalla suuttuneella äänellä:

"Kas niin, koskaan ei täällä ole mitään järjestystä! He eivät ole
sytyttäneet tulia, ja nappi on tuolla etäällä. Minä tiedän onneksi,
mihin asetan jalkani, minä, joka olen kulkenut täällä neljäkymmentä
vuotta. Olkaa varovainen, seuratkaa vaan minua!"

Hän sanoi nyt Alexandrelle joka askeleen, mitenkä se oli astuttava, hän
neuvoi kohteliaalla tavalla äänen ollenkaan värähtelemättä.

"Älkää päästäkö minun kättäni, kääntykää vasemmalle. Nyt menemme vaan
suoraan eteenpäin. Mutta odottakaa ... täällä on aitaus ja veräjä ...
nyt olemme sillä kohdalla, kuuletteko, minä aukasen veräjän ...
seuratkaa minua, minä näytän tietä."

Morange otti vielä askeleen pimeyteen, tyhjään ilmaan. Ääntäkään
päästämättä alkoi hän pudota. Alexandre, joka seurasi hänen
kinterillään, jotta ei eksyisi, tunsi kauhukseen lattian katoovan
jalkainsa alta. Mutta hän ei voinut peräytyä, hän otti täyden askeleen,
kiljahti ja putosi. Molemmat ruumiit olivat sitten siellä
murskautuneina. Morange hengitti vielä muutamia sekunteja. Mutta
Alexandre makasi siinä pääkallo halenneena ja aivoainetta ympärillään
samalla paikalla, josta Blaise oli löydetty.

Nyt syntyi suuri hälinä kun löydettiin nuo molemmat ruumiit eikä voitu
selittää onnettomuuden syytä. Morange vei salaisuutensa mukanaan
hautaan, selityksen siihen julmaan oikeudenkäyttöön, jota hän oli
harjoittanut, ehkä rangaistakseen siten Constancea, ehkä hyvittääkseen
sen vanhan rikoksen, jolloin Denisiltä vietiin hänen kaksoisveljensä;
nyt oli hän saanut korvauksen pienessä tyttäressään Hortensessa, jonka
piti elää onnellisena Margotinsa, kauniin, tottelevaisen nukkensa
kanssa. Morangella ei varmaan itsellä ollut mitään selvää käsitystä
korkeammasta, kostavasta oikeudesta, jonka hirmumyrsky vei mukanaan
ihmishenkiä. Hän ei ollut ymmärtänyt, vaan ainoastaan toiminut. Mutta
tehtaassa oli ainoastaan yksi ajatus, kaikki sanoivat, että hän oli
hullu, että hän yksin oli syynä onnettomuuteen, varsinkin kun ei muuten
voitu selittää lamppujen sammuttamista, veräjän aukasemista eikä
kuperikeikkaa tuonne syvyyteen.

Että hän oli ollut mielipuoli, se tuli aivan selväksi seuraavina
päivinä, kun hänen portinvartijattarensa kertoili hänen omituisesta
käytöksestään ja varsinkin kun poliisikomissarius tuli pitämään hänen
asunnossaan tarkastusta. Hän oli hullu, hän oli rutihullu. Ensiksikin ei
kukaan olisi voinut mielessäänkään kuvitella niin huonossa kunnossa
olevaa asuntoa, keittiö näytti tallilta, salongissa olevat huonekalut
olivat pölystä harmaat ja salissa olisi voinut luulla ryövärijoukon
mellastelleen: huonekalut oli ladottu toistensa päälle ikkunain eteen,
niin että siellä vallitsi nokimusta pimeys, ja minkätähden hän oli näin
tehnyt, sitä ei kukaan voinut tietää. Ainoastaan Reinen huoneessa oli
siistiä ja puhdasta kuin pyhätössä, huonekalut olivat niin kiiltävät
kuin olisi hän niitä hankannut joka päivä. Mutta kaikkein selvimmin tuli
hänen mielipuolisuutensa näkyviin makuuhuoneen suhteen, joka oli
muutettu museoksi. Seinät olivat täynnä hänen vaimonsa ja tyttärensä
valokuvia. Ikkunaa vastapäätä olevalla pöydällä oli se pieni
tabernaakeli, jota hän kerran oli näyttänyt Mathieulle; Valérien ja
Reinen valokuvat, molemmat kahdenkymmenen ijässä otetut, olivat
keskipisteenä, ja niitten ympärillä mahdottoman paljon muita valokuvia
Valériestä ja Reinestä lapsina, nuorina tyttöinä, naisina, kaikissa
asemissa ja kaikenlaisissa puvuissa. Ja pöydällä oli kuin uhrialttarilla
yli sata tuhatta frankia, korkea kasa kullassa, hopeassa ja vieläpä
vaskessakin; siinä olivat kaikki rahat, jotka hän likaisessa
saituudessaan oli säästänyt vuosien kuluessa. Nyt vihdoinkin tiedettiin,
mihin hänen säästönsä olivat joutuneet; hän oli antanut ne molemmille
vaimoilleen, jotka yhä olivat olleet hänen tahtonaan, hänen rakkautenaan
ja hänen kunnianhimonaan. Omantunnon vaivassa siitä, että hän oli
uneksuessaan tekevänsä heidät rikkaiksi tappanutkin heidät, lahjoitteli
hän nyt heille näitä rahoja, jotka he niin mielellään olisivat tahtoneet
saada ja joita he hehkuvalla halulla olisivat käyttäneet hyväkseen. Hän
oli ansainnut ne ainoastaan heidän tähtensä, hän toi heille kaikki, ei
ottanut soutaakaan omia huvejaan varten, hän koetti innolla lepyttää ja
ilahuttaa heidän haamujaan. Koko kortteli puhui kauvan tuosta vanhasta,
hullusta herrasta, joka oli ollut melkein nälkään kuolemaisillaan
sellaisen pöydälle kootun aarteen, vaimonsa ja tyttärensä valokuvilla
uhratun rahan ääressä.

Kun Mathieu kello kuuden aikaan tuli tehtaasen, sattui hän keskelle
onnettomuudesta pelästyneitä ihmisiä. Jo aamulla oli Morangen kirje
saattanut hänet levottomaksi omituisen kertomuksensa tähden löydetystä
Alexandresta, jonka Constance tahtoi tuoda taloon, ja vaikka kirje oli
hyvin selvä ja ymmärrettävä, oli siinä kuitenkin aukkoja, jotka
pelästyttivät häntä. Hän oli lukenut sen kolmasti ja ruvennut aina
lukiessaan tuskallisesti arvailemaan, sillä koko juttu tuntui hänestä
hämärältä uhkaukselta. Ja kun hän nyt saapui yhtymäpaikkaan, tulikin hän
noitten kahden verisen ruumiin eteen, jotka Victor Moineaud oli äsken
kantanut esiin ja asettanut vieretysten. Kauhusta jäykistyneenä kuunteli
hän poikaansa Denistä, joka innokkaasti kertoili tapahtuneesta
onnettomuudesta, mitenkä molemmat murskautuneet ruumiit oli löydetty
toistensa päältä, tuo vanha kassanhoitaja ja tuo nuori mies, jota ei
kukaan tuntenut. Mathieu ymmärsi heti, että se oli Alexandre, mutta hän
vaikeni, hän ei tahtonut antaa luottamustaan kenellekään, ei edes
pojalleen, sillä kaikki hänen hirveät otaksumisensa olivat vielä niin
häilyvät. Yhä kasvavalla levottomuudella kuunteli hän kerrottavan niistä
muutamista tosiasioista, jotka tunnettiin, gallerian lamppujen
sammuttamisesta, aina suletusta aituuksen veräjästä, jonka ainoastaan
voi aukaista se, joka tunsi lukon salaisuudet. Kun Victor Moineaud nyt
huomautti, että vanhus oli varmaankin pudonnut ensin, koska nuorukaisen
toinen jalka oli hänen mahansa päällä, tuli Mathieu ajatelleeksi, mitä
oli tapahtunut neljätoista vuotta sitten, hän muisti, miten ukko
Moineaud oli nostanut ylös Blaisen samasta paikasta, josta poika nyt toi
Morangen ja Alexandren. Blaise! Uusi ajatus tuli hänen mieleensä, hirveä
epäluulo häikäsi häntä siinä pimeydessä, jossa hänen epäluulonsa
koettivat löytää itselleen tietä. Hän antoi Denisin hoitaa asioita
täällä ja meni itse Constancen luokse.

Mutta kun Mathieun piti kääntyä käytävään, pysähtyi hän hissin luokse.
Se oli tässä, kun Morange neljätoista vuotta sitten oli tavannut luukun
avonaisena ja rientänyt alas ilmoittamaan siitä, jotavastoin Constance
väitti menneensä aivan levollisena omiin huoneisiinsa juuri kuin Blaise
tuli pimeästä galleriasta ja syöksyi syvyyteen. Kaikki olivat vihdoin
pitäneet tätä selitystä oikeana, mutta Mathieu tunsi nyt, miten
valheellinen se oli, hän muisti katseita, sanoja, kysymyksiä, joihin ei
vastattu, ja hän saavutti äkkiä varmuuden, varmuuden, joka syntyi
kaikesta siitä, mitä hän ei tähän asti ollut ymmärtänyt, mutta mikä nyt
sai hirveän merkityksen.

Constance seisoi yhä keskellä pientä salonkiaan levottomana,
liikkumattomana ja kalpeana kuin vaha. Sama odotus kuin neljätoista
vuotta sitten oli alkanut ja hän oli niin tuskan ja jännityksen
valtaama, että jaksoi tuskin hengittää. Vielä ei hän ollut kuullut
mitään tehtaasta, ei hälinää, ei ääntä, ei askeltakaan. Eikö tämä kauhea
pelko ollutkaan muuta kuin mielikuvitusta? Mutta Morange oli
pilkallisesti nauranut hänelle vasten kasvoja, ja hän oli ymmärtänyt.
Nyt ei hän enään kuullut tehdastyön paukkinaa ja melua, koneet olivat
pysähtyneet. Äkkiä lakkasi hänen sydämensä sykkimästä, sillä hän kuuli
jonkun lähestyvän. Ja sisään tuli Mathieu.

Constance vetäytyi taaksepäin aivankuin olisi nähnyt kummituksen. Hän,
Mathieu, suuri Jumala! Minkätähden juuri hän? Mitenkä hän voi olla
täällä? Kaikista onnettomuuden sanansaattajista odotti hän vähimmin
Mathieutä. Jos hänen kuollut poikansa olisi tullut, niin ei Constance
olisi niin paljon pelästynyt kuin nyt isän nähdessään.

Hän ei voinut lausua sanaakaan, ja Mathieu sanoi ainoastaan:

"He ovat pudonneet alas, he ovat kuolleet molemmat, kuolleet kuin
Blaise."

Constance ei vieläkään sanonut mitään, hän katseli Mathieutä, he
seisoivat hetken ja katsoivat toisiaan silmiin. Ja Constancen katse
sanoi Mathieulle kaikki, hän näki edessään koko murhan.

"Viheliäinen, kuinka syvälle te olette langennut! Ja kuinka paljon verta
on teidän omallatunnollanne!"

Constance koetti viimeisen kerran suoristaa vartaloaan, hän tahtoi vielä
riemuita voitostaan, huutaa, että hän itse oli tehnyt nämät murhat ja
menetellyt siinä oikein. Mutta sitten kukisti Mathieu hänen rohkeutensa
viimeisellä paljastuksellaan.

"Te ette siis tiedä, että tuo viheliäinen Alexandre oli yksi niistä,
jotka murhasivat rouva Angelinin, teidän ystävänne, sen naisparan, joka
ryöstettiin ja kuristettiin eräänä talvi-iltana. Minä olen säälistä
salannut sen teiltä. Hän olisi kuritushuoneessa, jos minä olisin
puhunut. Ja jos minä puhuisin tänään, niin tulisitte tekin sinne."

Se oli surmanisku. Constance ei lausunut sanaakaan, hän kaatui selälleen
matolle kuin poikki hakattu puu. Nyt oli tappio täydellinen, se kohtalo,
jota hän oli odottanut, kääntyi häntä itseä vastaan ja kaatoi hänen.
Hänen ajatuksensa, että pitää olla ainoastaan yksi lapsi, oli vähitellen
turmellut hänet, ja nyt oli hän petetty, ryöstetty äiti, jonka
lohduttamattoman äidinsydämen villeys oli ajanut murhaan. Ja hän makasi
nyt siinä suorana, laihana ja kuihtuneena, sen hellyyden myrkyttämänä,
jota hän ei ollut saanut tyydyttää.

Mathieu soitti, vanha palvelijatar tuli sisään, auttoi häntä nostamaan
Constancea sänkyyn ja riisui sitten vaatteet hänen yltään. Constance
makasi kuin kuollut, hän oli nähtävästi saanut tukehduskohtauksen, ja
Mathieu lähti ulos noutamaan Boutania, jonka hän onneksi tapasikin heti,
sillä tohtori oli äsken tullut kotiin päivälliselle. Boutan, joka pian
oli seitsemänkymmenen kahden vuotias, oli laannut hoitamasta virkaansa,
hän meni ainoastaan joskus hyvin vanhain potilaittensa luokse. Hän tutki
sairaan ja teki epätoivoa osoittavan liikkeen, jolla oli niin suuri
merkitys, että Mathieu tuli yhä levottomammaksi ja koetti löytää
Beauchênen, jotta edes hän olisi läsnä vaimonsa kuollessa. Kun hän kysyi
vanhalta palvelijattarelta, kohotti tämä vaan olkapäitään, hän ei
tietänyt, missä herra oli, herra ei sanonut koskaan, missä hän oleskeli.
Mutta lopulta pelästyi palvelijatarkin, hän teki nopean päätöksen,
riensi noitten naisten, tädin ja sisarentyttären luokse, joitten
osoitteen hän varsin hyvin tiesi, sillä hänen emäntänsä oli itse
lähettänyt hänet sinne useat kerrat, kun hänen oli välttämätöntä puhua
miehensä kanssa; mutta siellä sanottiin palvelijattarelle, että naiset
olivat eilen matkustaneet Nizzaan kahdeksaksi päiväksi yhdessä herran
kanssa, ja kun hän ei tahtonut palata takaisin ilman jotakin perheen
jäsentä, sai hän päähänsä mennä herran sisaren, paroonitar de Lowiczin
luokse, ja hänet toi hän mukanaan vaunuissaan melkein väkivallalla.

Boutan oli turhaan tehnyt kaikki voitavansa. Kun Constance aukasi
silmänsä, katseli hän lääkäriä kankeasti, tunsi luultavasti hänen, mutta
ummisti taaskin silmänsä. Hän kieltäytyi itsepintaisesti vastaamasta.
Hän kuuli kyllä kaikki, hän ei voinut olla tiedotonna siitä että ihmisiä
oli hänen ympärillään ja että häntä koetettiin auttaa, mutta hän ei
tahtonut tietää heidän huolenpidostaan, hän tahtoi olla kuollut eikä
halunnut osoittaa elonmerkkejä. Eivät auenneet enään hänen silmälautansa
eikä huulensa, hän oli jo tämän maailman ulkopuolella, voitettu
kamppaili kuolonkamppaustaan mykkänä.

Sinä iltana oli Sérafine hyvin omituinen. Hän haisi eeteriltä, sillä nyt
oli hän alkanut juopotellakin. Kun hän sai kuulla onnettomuudesta,
Morangen ja Alexandren kuolemasta, joka oli saanut aikaan sydäntaudin
Constancella, virnisteli hän kuin mieletön ja sanoi pakollisesti
nauraen:

"Oh, sepä oli hauskaa!"

Hän istahti kuitenkin nojatuoliin riisumatta hattuaan ja käsineitään.
Siinä istui hän ja katseli sairasta avoimin silmin, noilla ruskeilla,
kullankimaltavilla silmillään, ainoilla, jotka hänessä vielä olivat
elokkaat kauneuden täydellisen rappeutumisen jälkeen. Hän oli
kuudenkymmenen kahden, mutta näytti satavuotiaalta, hänen julkeat
kasvonsa olivat kuin sadekuuron rikki repimät, hänen päivänpaisteiset
hiuksensa olivat sammuneet tuhkasateesta. Ja vielä keskiyön aikana istui
hän paikallaan kuolevan vieressä, jota hän ei edes näyttänyt
näkevänkään, hän unohti itsensäkin kuin kuollut esine, hän ei tiennyt,
miksi hän oli tuotukaan tänne.

Ei Mathieu eikä Boutan ollut tahtonut lähteä pois, he olivat päättäneet
valvoa koko yön, jotta Constancen ei tarvitsisi jäädä yksin vanhan
palvelijattarensa kanssa hänen miehensä ollessa Nizzassa tädin ja
sisarentyttären kanssa. Keskiyön aikana kun he keskustelivat matalalla
äänellä, kuulivat he kummakseen Sérafinen äkkiä aukasevan suunsa kolmen
pitkän tunnin vaitiolon jälkeen.

"Tiedättekö, hän on kuollut."

Kuka oli kuollut? He ymmärsivät vihdoin, että hän puhui Gaudesta. Tämä
kuuluisa kirurgi oli todellakin löydetty kuolleena työhuoneensa
sohvalta, ja kuoleman syytä ei varmuudella tiedetty. Mitä omituisimpia
juttuja kerrottiin siitä. Mathieu muisti Sérafinen hirveät
mielikuvitukset sinä päivänä, jolloin hän oli vapaasti päästänyt
kiukkunsa valloilleen siitä syystä, että oli leikkaajan veitsen kautta
menettänyt sukupuolensa: "Oh, jos me jonakin iltana menisimme hänen
luokseen, me kaikki, jotka hän on kuohinnut, ja jos me vuorostamme
kuohitsemme hänet!" Heitä oli tuhansia ja taas tuhansia, Sérafine oli
näkevinään heidät kaikki ympärillään ja takanaan, kokonainen sotajoukko
hedelmättömistä naisista, jotka olisivat kiihkeillä huudoillaan saaneet
vastaanottohuoneen seinät hajalleen. Kun Sérafine näki Mathieun
katselevan hämmästyneenä, jatkoi hän lyhyesti, hullun tavalla nauraen:

"Hän on kuollut, me olimme siellä kaikki."

Se oli hullutusta, epäiltävää, mahdotonta, mutta oliko se sittenkin
totta vai valetta? Tuntui kuin jääkylmä tuuli olisi puhaltanut Mathieun
ohitse, tuulahdus siitä tuntemattomuudesta, jota ihminen ei tunne eikä
saa koskaan tuntea.

Boutan kuiskasi Mathieun korvaan:

"Kahdeksan päivän perästä on hän tukkihullu ja sulettu hulluinhuoneen
koppiin."

Kahdeksan päivän perästä oli paroonitar de Lowicz puettu pakkoröijyyn.
Hän eristettiin, kukaan ei saanut käydä hänen luonaan, sillä hän puhui
ruokottomia sanoja ja teki siveettömiä liikkeitä.

Mathieu ja Boutan valvoivat Constancen luona päivänkoittoon asti. Hän ei
avannut silmiään eikä huuliaan. Kun aurinko nousi, kääntyi hän seinään
päin ja kuoli.




IV


Taas kului vuosia, ja Mathieu oli jo kuudenkymmenen kahdeksan ja
Marianne kuudenkymmenen viiden vanha, kun viimeinen taistelu,
tuskallisin heidän elämässään oli lähellä saattaa heidät hautaan
epätoivoisina ja ilman lohdutusta.

Marianne oli eräänä iltana mennyt vuoteesensa surusta ja tuskasta
sairaana. Hirveät eripuraisuudet olivat häirinneet rauhaa ja sopua
perheen keskuudessa. Onneton riita oli syntynyt myllyn, jossa Grégoire
hallitsi, ja Chantebledin välillä, jota hallitsivat Gervais ja Claire,
ja Ambroise, joka oli otettu välittäjäksi, oli konttooristaan Pariisissa
vielä kiihdyttänyt liekkiä ja ratkaissut asian liikekannalta katsoen
huolimatta intohimoista, jotka se sai valloilleen. Se tapahtui juuri
palattuaan kotiin keskustelusta Ambroisen kanssa, kun Mariannen oli
täytynyt mennä vuoteesensa sydän haavoitettuna ja pelokkaana
tulevaisuuden suhteen. Ambroise oli hänen ottanut vastaan melkein
raa'asti, hän palasi kotiin tuntien katkeruudekseen itsensä omien
kiittämättömien poikainsa raatelemaksi, jotka riitelivät ja tappelivat
keskenään. Hän ei voinut nousta ylös, mutta hän pyysi, ett'ei Mathieu
puhuisi asiasta mitään, hän ei tarvinnut lääkäriä, hän vakuutti, ett'ei
hänellä ole tuskia, että hän ei ollut sairas. Hän hipui, sen hän tunsi,
hän poistui joka päivä hieman kauemmaksi miehestään, hänen suuri surunsa
vei hänet yhä loitommaksi. Oliko tämä mahdollista? Kaikki nämät
rakastavat ja rakkaat lapset, jotka olivat hyväilyissä kasvaneet heidän
sylissään, jotka olivat tulleet heidän voittonsa iloksi ja ylpeydeksi,
kaikki nuo lapset, heidän rakkautensa hedelmät, tuo "pyhä joukko", joka
oli ympäröinyt heidät, oli nyt hajallaan, he raatelivat toisiaan
itsepintaisella kiivaudella! Ne olivat siis oikeassa, jotka sanoivat,
että mitä enemmän perhe kasvaa, sitä suuremmaksi tulee kiittämättömyyden
laiho. Ja kuinka paljon totuutta olikin tuossa vanhassa sananlaskussa,
että ketään ei pidä sanoa onnelliseksi, ennenkuin hän on kuollut!

"Oh", sanoi Mathieu istuessaan vuoteen ääressä ja pitäessään Mariannen
kuumeista kättä omassaan, "kun on saanut taistella näin paljon, kun on
voittanut näin monta voittoa, ja kuitenkin saa kärsiä haaksirikon
viimeisen surun tähden, katkerimman kaikista. Sitä täytyy todellakin
taistella viimeiseen hengenvetoonsa asti, ja onni voitetaan ainoastaan
kärsimyksillä ja kyynelillä. Meidän täytyy uudelleen toivoa, meidän
täytyy taistella uusi taistelu ja voittaa ja elää!"

Marianne oli menettänyt kaikki voimansa, hän oli kuin tappion kärsinyt.

"Ei, minulla ei ole tarmoa, minä olen voitettu. Ulkonaiset haavat ovat
aina parantuneet. Mutta tämän haavan on tehnyt minun oma vereni, tämä on
sisäistä verenvuotoa, joka tukehuttaa minut. Nyt viimeisenä päivänä
nähdään, että meidän ilomme, meidän terveytemme, meidän voimamme on
ollut valhetta."

Mathieu kauhistui tätä uhkaavaa onnettomuutta, hän lähti ulos ja itki
viereisessä huoneessa, hän luuli Mariannen kuolevan ja jäävänsä itse
yksin.

Myllyn ja maatilan välillä oli syntynyt tämä onneton riita Lepailleurin
nummimaan johdosta, joka oli Chantebledin maitten välissä. Vanhaa,
romantista, muurivihreää kasvavaa myllyä, jossa oli sammalta kasvava
ratas, ei ollut enään moniin vuosiin ollut olemassa. Grégoire oli tehnyt
täyttä totta isänsä aatteesta, hän oli hajottanut vanhan myllyn ja
rakentanut sen sijaan suuren höyrymyllyn, joka oli sivuradalla
yhteydessä Janvillen rautatienaseman kanssa. Itse oli hän hankkimassa
itselleen kauniin omaisuuden siitä asti kuin hän oli saanut
jauhatettavakseen paikkakunnan viljan, ja hän oli melkoisesti
tasaantunut, hän oli nyt vahvaruumiinen noin neljänkymmenen vuoden
ikäinen herra, ja hänen nuoruuden vilkkaudestaan ei ollut jälellä muuta
kuin kiivas luonne, jonka purkauksia ei kukaan muu voinut lieventää
kuin hänen hyvänluontoinen ja ymmärtäväinen vaimonsa Thérèse. Monet
kerrat oli hän ollut vähällä joutua riitaan appensa Lepailleurin kanssa,
joka ylpeili seitsemästäkymmenestä vuodestaan. Vanha mylläri ei ollut
voinut estää uuden myllyn rakentamista, vaikka hän oli ennustanut siitä
varmaa perikatoa, mutta nyt teki hän pilkkaa ahkerasti työskentelevästä
höyrymyllystä julmistuneena siitä, että hän taaskin oli ollut väärässä.
Hän oli voitettu toisen kerran: ei siinä kyllin, että Chantebledin
runsaat sadot olivat saattaneet hänen ennustuksensa tuosta lutkasta,
maasta, häpeään, nyt alkoi myöskin hänen halveksimansa mylly uudestaan
elää, siitä tuli jättiläinen, joka jauhoi suuria rikkauksia hänen
vävylleen. Pahinta oli se, että hän tahtoi yhä itsepintaisesti elää
nähdäkseen ainaisia tappioitaan ja tunnustamatta koskaan tulleensa
voitetuksi. Yksi ainoa ilo oli hänellä jälellä, se lupaus, jonka
Grégoire oli antanut hänelle, että nimittäin nummimaata ei luovuteta, ja
tämän lupauksen oli Grégoire myöskin pitänyt. Mutta sitäpaitse oli
Lepailleur houkutellut häneltä lupauksen, että tuota maata ei koskaan
viljeltäisi. Tuon laihan nummimaan katseleminen, joka oli kuin
hedelmättömyys itse mehukkaitten ja viheriöitseväin peltojen vieressä,
ilahutti häntä hänen kateellisuudessaan, ja se oli kuin
vastalause ympärillä olevaa hedelmällisyyttä vastaan. Ja siellä
orjantappurapensaitten ja kivien keskessä nähtiin hän usein kävelevän
kuin vanha kuningas tyytyväisenä tähän alastomuuteen, ja sieltä etsi hän
luultavasti myöskin tekosyitä riitoihin, sillä se oli juuri hän, joka
kerran tällaisella kävelyretkellään keksi sen, että Chantebled oli
anastanut osan tuota nummimaata, ja tästä johtui se, että Fromentein
perheen pitkällinen onni uhkasi muuttua.

Grégoire oli liikeasiain suhteen hyvin ankara, hänen päähänsäkään ei
juolahtanut, että hän luopuisi jostakin oikeudestaan. Kun appensa tuli
ja kertoi hänelle, että Chantebledin asukkaat olivat hävyttömästi kyllä
kyntäneet enemmän kuin kolme hehtaaria hänen maataan luultavasti
tarkoituksella jatkaa tätä kaunista rosvousta, tahtoi Grégoire heti
päästä asiasta selville, sillä hän ei sallinut, että tultiin liian
lähelle hänen oikeuksiaan. Onnettomuudeksi ei voitu löytää rajamerkkejä.
Mathieu voi sentähden väittää, että erehdys oli tapahtunut vasten tahtoa
taikka että rajan yli ei oltu menty. Mutta Lepailleur vakuutteli
vihaisena päinvastoin, hän veti kepillä rajaviivan ja vannoi, että se
oli oikein, korkeintaan voisi se erota kymmenen sentimetriä oikeasta
rajaviivasta. Ja eripuraisuus syntyi eräässä keskustelussa molempain
veljien, Gervaisin ja Grégoiren välillä, jolloin jälkimäinen lausui
anteeksi antamattomia sanoja. Seuraavana päivänä tuli riita julkiseksi,
sillä Grégoire veti asian oikeuteen. Gervais vastasi tähän sillä
uhkauksella, ett'ei hän lähetä jyvääkään jauhettavaksi myllyyn, ja tämä
oli vaarallinen vastaisku, sillä Chantebled oli ollut uuden höyrymyllyn
paras käyttäjä. Asema tuli päivä päivältä yhä pahemmaksi, sovinto oli
pian aivan mahdoton varsinkin kun Ambroise, jota oli pyydetty
sovittajaksi, ryhtyi liian kiivaasti asiaan ja saattoi molemmat
riitapuolet tyytymättömiksi. Veljesviha laajeni, heitä oli nyt kolme
veljeä sodassa toisiaan vastaan. Tulisiko koko perhe tämän hävitysraivon
saastuttamaksi elettyään niin monta vuotta terveellisessä, järjellisessä
ja hellässä sovussa?

Mathieu koetti luonnollisesti myöskin välittää. Mutta jo ensi sanat
lausuttuaan tunsi hän, että jos hän epäonnistuisi, jos hänen isällistä
arvoaan ei tunnustettaisi, tulisi eripuraisuus täydelliseksi. Hän
odotti; omasta puolestaan ei hän ollut luopunut taistelusta, mutta hän
odotti sopivaa aikaa. Jokainen eripuraisuuden päivä lisäsi hänen
levottomuuttaan. Koko hänen työtään, koko hänen luomaansa pientä kansaa,
sitä pientä valtakuntaa, jonka hän oli perustanut, uhkasi äkillinen
perikato. Sellainen laitos voi elää ainoastaan rakkauden avulla, sama
rakkaus, joka sen oli luonut, voi yksin tehdä sen pysyväiseksi, ja se
kukistuu, niin pian kuin veljellisen yhteistunteen siteet katkeavat. Sen
sijaan että jättäisi jälkeensä elämäntyönsä sen ollessa täydessä
kukoistuksessa, näkisi hän sen nyt raastettuna, tahrattuna ja kuolleena,
ennenkuin hän itse olisi kuollut.

Eräänä iltana, synkkänä hämäränhetkenä syyskuun viimeisinä päivinä,
antoi Marianne lykätä leposohvansa ikkunan ääreen; ainoastaan Charlotte
hoiti häntä, hänen luonaan ei ollut tässä nyt liiankin suuressa
asunnossa, joka oli tullut vanhan metsästyspaviljongin sijaan, ketään
muita kuin nuorin poikansa Benjamin. Siitä asti kuin sisällinen sota oli
alkanut raivota perheessä, oli hän sulkenut ovensa, hän tahtoi avata ne
ainoastaan kaikille sovintoon suostuville lapsilleen, jos he jonakin
päivänä tahtoisivat tulla sopimaan hänen luokseen. Mutta hän epäili
saavansa nauttia tätä ainoata lääkettä, joka olisi antanut hänelle uuden
elämän. Kun Mathieu nyt istui hänen vieressään pitäen hänen kättään
omassaan, eivät he alussa puhuneet mitään, he katselivat vaan avointa
kenttää, maatilan alueita, jotka etäämpänä peittyivät sumuun, myllyä
tuolla Yeusen rannalla korkeine savuavine piippuineen, ja Pariisia
taivaanrannan tuolla puolla, kellertävänpunaista valoa kuin äärettömän
suuren ahjon valo.

Hetket kuluivat. Mathieu oli iltapäivällä tehnyt pitkän kävelyretken
Mareuiliin ja Lillebonneen haihduttaakseen surujaan. Vihdoin lausui hän
matalalla äänellä aivankuin olisi puhunut itsekseen:

"Ei koskaan ole kyntö ollut niin helppoa kuin tänä vuonna. Tuolla
ylämaassa on maan laatu uuden viljelysjärjestyksen kautta yhä
parantunut, ja myöskin näillä viertomailla on hiekkamaa tullut paljon
voimakkaammaksi sen uuden kastelutavan avulla, jonka Gervais on
keksinyt. Siitä asti kuin maatila on tullut hänen ja Clairen käsiin, on
maatilan arvo tullut melkein kaksinkertaiseksi. Siinä on ainainen
kukoistus, työn voitolla ei ole rajojakaan."

"Mitä siitä on hyötyä, ell'ei rakkautta enään ole?" mutisi Marianne.

"Sitten", jatkoi Mathieu hetken vaiti oltuaan, "menin minä Yeusen
rannoille ja näin etäältä, että Grégoire on saanut uuden koneensa, jonka
Denis on hänelle rakentanut. Sitä purettiin juuri pihalle vaunuista. Se
antaa myllynkiville sellaisen nopeuden, että hyvästi kolmas osa voimasta
säästyy. Kun on tällaiset työkapineet, niin maa voi synnyttää kokonaisia
viljameriä lukemattomille ihmisille, kaikki saavat leipää. Tuo kone
enentää syvällä ja tasaisella hengityksellään yhä vaan rikkautta."

"Mitä siitä on hyötyä, jos ihmiset vihaavat toisiaan?" sanoi Marianne
taaskin.

Silloin vaikeni Mathieukin. Mutta maata mennessään sanoi hän vaimolleen,
että hän oli kävelyretkellään päättänyt lähteä seuraavana päivänä
Pariisiin; ja kun hän näki vaimonsa kummastelevan tätä, mainitsi hän
eräästä vanhasta saamisesta, jonka hän panisi uloshakuun. Oli mahdotonta
sallia Mariannen makaavan ja kuolevan tuolla tavalla, hän tahtoi toimia,
tehdä viimeisen koetuksen riidan sovittamiseksi.

Kun Mathieu kymmenen aikaan seuraavana päivänä saapui Pariisiin, antoi
hän ajaa itsensä pohjoiselta rautatienasemalta suoraan Grenellen
konetehtaalle. Hän tahtoi ennen kaikkea tavata Denisin, joka ei tähän
asti ollut ollenkaan ottanut riitaan osaa. Denis oli aikoja sitten, heti
Constancen kuoltua muuttanut isoon rakennukseen vaimonsa ja kolmen
lapsensa kanssa. Tämä muutto loistavaan palatsiin, josta isäntä
hallitsi, oli kuin liikkeen täydellisen omistusoikeuden saavuttaminen.
Beauchêne olisi voinut elää vielä ehkä montakin vuotta, mutta hän oli
luopunut osuudestaan elinkautista eläkettä vastaan. Vihdoin eräänä
iltana saatiin tietää, että hän oli kuollut sydämenhalvaukseen noitten
naisten, tädin ja sisarentyttären luona syötyään liian vahvan aamiaisen.
Se oli suvun viimeinen jäännös, joka siten lakaistiin likaviemäriin.

"Mistä nyt tuuli puhaltaa?" huudahti Denis iloisesti nähtyään isänsä.
"Tuletko syömään aamiaista? Minä olen vielä kesäleski, vasta maanantaina
matkustan minä noutamaan Marthea ja lapsia Dieppestä, jossa heillä on
ollut ihana syyskuu."

Mutta hän tuli levottomaksi saatuaan tietää, että äiti on vaarallisesti
sairaana.

"Mammako sairaana, ja vielä vaarallisestikin! Mitä sinä sanot? Minä
luulin, että hän on vaan väsynyt, että hän on vaan lievästi
pahoinvointinen. Kas niin pappa, miten asiat ovat? Teillä on
salaisuuksia, teillä on ehkä joku suru?"

Ja hän kuunteli sitten Mathieun täydellistä selontekoa. Hän tuli hyvin
liikutetuksi, aivankuin olisi äkännyt jonkun uhkaavan vaaran. Ja
vihaisella äänellä sanoi hän sitten:

"Kas niin, veljeni ovat saaneet kaunista aikaan riidallaan! Minä tiesin
kyllä, että he eivät sopineet, minä olen kuullut yksityisseikkoja, jotka
ovat suututtaneet minua, mutta en minä koskaan voinut luulla, että sinä
ja mamma otatte asian niin pahaksenne, että sulkeudutte huoneesenne
kuolemaan. Tästä täytyy tulla toinen ääni kelloon. Minä puhun heti
Ambroiselle asiasta. Mennään syömään aamiaista hänen luokseen, ja sitten
tehdään tästä loppu!"

Hänellä oli annettavana muutamia käskyjä, Mathieu meni pihalle
odottamaan häntä. Niinä kymmenenä minuuttina, jonka ajan hän siinä
käveli edestakaisin, muistuivat entiset ajat hänen mieleensä. Yli tämän
pihan oli hän kulkenut joka aamu ollessaan ensimäisenä piirustajana ja
tullessaan Janvillestä kolmekymmentä souta taskussa aamiaista varten.
Täällä oli nyt kaikki jotenkin entisensä kaltaista, suuri keskusrakennus
kelloineen, työpajat, liiteri, pienoinen kaupunki harmaita rakennuksia,
joitten yläpuolelle kohosi kaksi suurta, aina savuavaa savupiippua.
Hänen poikansa oli yhä laajentanut tätä työn kaupunkia rakennuksilla
Fédérationkadun ja Grenellen bulevardin puolelle. Sivukadun puolella oli
yhä vielä se suuri herrasrakennus, josta Constance oli niin ylpeillyt,
jossa hän oli elänyt loistavasti kuin teollisuuden kuningatar pienessä,
keltaisessa salongissaan. Kahdeksan sataa työmiestä oli siinä työssä,
maa järisi ainaisesta kiireestä, liike oli tullut yhdeksi Pariisin
etevimmistä ja siinä tehtiin kaikki suuremmat maanviljelyskoneet. Ja
hänen pojallaan oli ollut onni päästä vastustamattomaksi hallitsijaksi
koneteollisuuden alalla, hänen poikansa vaimo hallitsi tuolla pienessä,
keltaisessa salongissa kauniitten, terveitten lastensa kanssa.

Kun Mathieu liikutettuna silmäsi oikealla puolen olevaan
sivurakennukseen, jossa hän oli asunut Mariannen kanssa ja jossa Gervais
oli syntynyt, meni vanha työmies hänen ohitsensa tervehtien häntä.

"Hyvää päivää, herra Froment!"

Mathieu tunsi Victor Moineaudin, joka jo oli viidenkymmenen viiden
vuoden vanha, ja vanhentuneempi ja työstä enemmän kulunut kuin hänen
isänsä siihen aikaan, jolloin akka Moineaud oli tullut tarjoomaan
hirviölle poikansa vielä liiaksi hentoa lihaa. Victor Moineaud oli
tullut tehtaasen kuudentoista vanhana ja nyt oli hänkin ollut alasimen
ääressä lähes neljäkymmentä vuotta. Vääryyttä tekevä kohtalo uudistui,
vetojuhdan oli yhä vedettävä raskasta kuormaansa, nyt oli pojan vuoro
seurata isänsä jälkiä, tylsistyä ja tulla jauhetuksi muruiksi kurjuuden
ja vääryyden polkumyllyssä.

"Hyvää päivää, Victor! Oletteko terve ja hyvissä voimissa?"

"Ah, herra Froment, minä en ole enään nuori. Minun täytyy ajatella
itselleni luolaa jonnekin, kun se ei vaan ole omnibuksen alla!"

Hän viittasi tällä ukko Moineaudin kuolemaan; eräs omnibus oli nimittäin
ajanut ukon ylitse Grenellenkadulla, jolloin ukon molemmat jalat olivat
katkenneet ja pääkallo halennut.

"Muuten", jatkoi hän, "voi yhtä hyvin kuolla sillä tavalla kuin jollakin
muullakin. Siten se käy nopeamminkin. Isällä oli se onni, että Norine ja
Cécile pitivät hänestä huolta. Muussa tapauksessa ei omnibus olisi
ajanut hänen ylitsensä, ei, hän olisi silloin saanut kuolla nälkään."

"Voivatko Norine ja Cécile hyvin?" kysyi Mathieu.

"Voivat, herra Froment, ainakin minun tietääkseni ... ymmärrättehän,
ett'emme me tapaa toisiamme juuri usein. Koko joukosta ovat he ja minä
ainoastaan jälellä, sillä minä en ota lukuun Irmaa, hän on unohtanut
meidät siitä asti kuin tuli niin hienoksi. Euphrasie on kuollut, joka
onkin hyvä, Alfred lurjus on hävinnyt, ja se tuntui oikein
helpoitukselta, sillä minä pelkäsin hänen joutuvan vielä
kuritushuoneesen. Norinesta ja Cécilestä on aina hauska kuulla jotakin.
Norine on vanhempi kuin minä, hän lienee pian kuudenkymmenen vuotias.
Mutta hän on aina ollut kunnon tyttö, ja hänellä lienee iloa pojastaan.
Molemmat sisaret tekevät vielä työtä, Cécile elää, vaikka hän näyttää
niin hennolta, että hänen luulisi voivan puhaltamalla tappaa. Heillä on
hyvin hauskaa noilla kahdella äidillä ja yhdellä pojalla, josta he ovat
kasvattaneet kunnon miehen."

Mathieu nyökäytti päätään. Sitten sanoi hän.

"Mutta teillä, Victor, on myöskin ollut poikia ja tyttöjä, joilla nyt
vuorostaan lienee lapsia."

Vanha työmies viittasi etäisyyteen.

"Minulla on ollut kahdeksan elossa, yksi enemmän kuin isälläni. Ja
kaikki ovat joutuneet maailmalle; täytyyhän sitä elää. Useimmilla heistä
ei ole liian lihava olo ... eipä vainkaan! Ja kysymys on vaan siitä,
että kun minä en enään jaksa tehdä työtä, niin ottaako joku minun
lapsistani minun luoksensa, niinkuin Norine ja Cécile ottivat minun
isäni. Mutta, Herra Jumala, eiväthän tuollaiset köyhät penikat voi juuri
hyviksikään tulla, sitä ei voine kukaan vaatiakaan."

Hän oli hetken vaiti ja jatkoi sitten matkaansa tehtaasen selkä
väsyneenä, kädet heiluen ja kourat työn parkitsemina.

"Hyvästi, herra Froment."

"Hyvästi, Victor."

Kun Denis oli jakanut käskynsä, tuli hän isänsä luokse. Hän esitti, että
mentäisiin jalan Antinkadulle ja tiellä ilmoitti hän, että he varmasti
tapaavat Ambroisen yksin, sillä hänen vaimonsa ja neljä lastaan olivat
vielä Dieppessä, jossa kälykset Andrée ja Marthe olivat viettäneet
kesänsä yhdessä.

Ambroisen omaisuus oli kymmenessä vuodessa tullut kymmenkertaiseksi. Hän
oli tuskin vielä neljänkymmenen viiden, mutta silti oli hän jo
määräävänä Pariisin markkinoilla. Kun hän setä Du Hordellin kuoleman
jälkeen oli tullut liikkeen ainoaksi omistajaksi, oli hän
toimeliaisuutensa kautta laajentanut sitä ja muuttanut sen koko maailman
konttooriksi, jonka kautta kaikki maapallon tavarat kulkivat. Hänen
toiminnallaan ei ollut rajoja, varsinkin siirtomaista koetti hän saada
kaikki ne ihmeelliset rikkaudet, mitä niissä voi olla, ja tämän teki hän
riemuitsevalla rohkeudella, niin varmalla katseella, että hänen
rohkeimmatkin sotasuunnitelmansa aina johtivat voittoon. Tämän
äärettömän toimeliaan kauppiaan täytyi luonnollisesti niellä Séguinit,
jotka olivat toimettomia, saamattomia ja hedelmättömiä. Ja kun tämä
perhe oli vararikossa, pesä hajoitettuna, niin oli hän ottanut siitä
oman osansa, talon Antinkadun varrelta. Séguin itse ei muuten ollut
asunut siinä moniin vuosiin, hän oli saanut sen omituisen päähänpiston,
että asui klubilla sen jälkeen kuin hän oli saanut eron vaimostaan.
Kaksi lapsista oli poissa, Gaston, joka nyt oli majurina eräässä
kaukaisessa paikassa, ja Lucie, joka oli nunnana ursuliittein
luostarissa. Kun Valentine jäi yksin eikä enään voinut elää samalla
tavalla kuin ennen, oli hänkin vuorostaan jättänyt talon ja vuokrannut
itselleen asunnon Malesherben bulevardin varrelta, ja siellä eli hän nyt
jumalaapelkääväisenä, vanhana maailman naisena, oli puheenjohtajana
"Lastenseimessä" ja yksinomaan tekemisissä muitten ihmisten lasten
kanssa, vaikka hän ei ollut ymmärtänyt hoitaa omiaan. Ambroisen oli
ainoastaan tarvinnut muuttaa tähän taloon, joka oli siihen määrään
veloista kiinnitetty, että Séguinin kuoltua perilliset, Valentine,
Gaston ja Lucie, varmaankin jäisivät Ambroiselle velkaan.

Kuinka monta muistoa tuli mieleen täälläkin, tässä ruhtinaallisen
komeassa palatsissa, jonne Mathieu saapui Denisin kanssa! Täällä samoin
kuin konetehtaallakin oli hän käynyt taloudellisen ahdinkonsa aikana,
jolloin hän köyhänä vuokralaisena oli tullut pyytämään katon
korjaamista, jotta sen läpitse ei sataisi niitten neljän lapsen päälle,
jotka hän rikoksellisessa ajattelemattomuudessaan oli hankkinut. Talo
oli yhä hyvin komea, Ambroise oli toimittanut siinä perinpohjaisia
korjauksia ja antanut sille loisteliaisemman näön kuin sillä ennen oli
ollut. Talvella kajahteli se juhlain äänistä tai hänen neljän lapsensa
naurusta. Eikä Mathieu nyt tullut tervehtimään laiskuri Séguinia,
laiskuuden apostolia, hän tuli tervehtimään omaa poikaansa Ambroisea,
jolla oli tarmokas, luova luonne, ja jonka elämä itse oli auttanut
voittoon ja pannut hallitsemaan voitetun taloa.

Ambroise oli lähtenyt ulos, eikä hänen pitänyt palata, ennenkuin
aamiaiseksi. Mathieu ja Denis odottivat häntä, ja kun edellinen kulki
läpi pienen eteisen ollen utelias näkemään uutta sisustusta, pidätti
hänet siellä ihmeekseen eräs nainen, joka oli siellä istumassa ja
odottelemassa ja jota hän ei heti ollut huomannut.

"Minä näen, että herra Froment ei tunne minua."

Mathieu teki kieltävän liikkeen. Nainen oli lihavahko, varmaankin yli
kuudenkymmenen, mutta hyvin säilynyt, hymyilevä, ja pitkulaiset,
täyteläät kasvot kunnianarvoisten, valkeain hiusten ympäröimät. Hän
näytti varakkaalta, pyhäpukuiselta maalaisrouvalta.

"Céleste ... rouva Séguinin entinen kamarineiti!"

Nyt tunsi Mathieu hänen hyvin ja hän koetti salata hämmästystään siitä,
että Célesten kohtalo oli ollut noin onnellinen. Hän oli luullut
Célesten olevan jonkun likaviemärin pohjalla. Iloisena ja tyytyväisen
näköisenä puhui Céleste onnestaan.

"Oh, minulla on hyvä elämä. Minä muutin kotiseudulleni Rougemontiin, ja
siellä jouduin minä naimisiin erään entisen meriupseerin kanssa, jolla
on hyvä eläke lukuun ottamatta sitä omaisuutta, jonka hän peri
ensimäiseltä vaimoltaan. Ja kun hänellä on kaksi isoa poikaa, otin minä
vapauden suositella nuorempaa herra Ambroiselle, jotta hän antaisi
pojalle paikan konttoorissaan, ja hän oli niin hyvä, että teki sen. Ja
nyt kun minä ensikertaa käyn Pariisissa, otin minä tilaisuudesta vaarin
ja tulin kiittämään häntä."

Mutta Céleste ei kertonut siitä, miten hän oli päässyt naimisiin ent.
meriupseerin kanssa. Hän oli ensin tullut hänen palvelijattarekseen,
sitten hänen rakastajattarekseen ja vihdoin hänen lailliseksi
vaimokseen, kun mies oli kadottanut ensimäisen vaimonsa, jonka loppua
Céleste oli kiirehtinyt. Mutta hän teki miehensä yleensä hyvin
onnelliseksi, toimittipa pois hänen rasittavat poikansakin, ja kiitos
siitä niille hienoille tuttavuuksille, joita hänellä oli Pariisissa. Hän
hymyili liikutettuna, kun ne muistot taas tulivat hänen mieleensä.

"Ette voi aavistaakaan, herra Froment, miten iloiseksi minä tulin
nähdessäni teidän äsken menevän ohitseni. Ah, ei se ollut eilispäivänä
kun minä sain nähdä teidät ensi kerran! Muistatteko te vielä Sophie
Couteaun? Hän voi erittäin hyvin, hän myös, hän ja hänen miehensä ovat
ostaneet oman talon, ja siinä elävät he nyt levossa ja rauhassa
vanhoista säästöistään. Hän ei ole enään nuori, mutta hän on haudannut
monta ja hän tulee vielä hautaamaan useampia. Rouva Menoux esimerkiksi,
muistattehan te rouva Menouxin? Siinä oli yksi, jolla ei koskaan ollut
onnea! Hän menetti ainoan lapsensa ja hän menetti pitkän miehensä, jota
hän jumaloitsi, ja sen jälkeen ei hän itse elänyt kauempaa kuin puolen
vuotta. Minä ajattelin kerran ottaa hänet mukaani Rougemontiin, jossa
ilma on niin terveellinen. Siellä on meillä yhdeksänkymmenen vuotiaita!
Sophie Couteau esimerkiksi, hän tulee elämään niin kauvan kuin hän
tahtoo. Niin, se on suloinen paikka, oikea paratiisi!"

Mathieu oli näkevinään inhoittavan, verisen Rougemontin, jossa
rauhallinen kirkkomaa oli keskellä tasaista kenttää ja se täynnä pieniä
pariisilaislapsia.

"Eikö teillä ole lapsia avioliitossanne?" kysyi Mathieu, kun hän tahtoi
sanoa jotakin, mutta ei oikein tiennyt, mitä sanoisi.

Céleste nauroi ja näytti hampaansa, jotka vielä olivat valkeat.

"Ei, herra Froment, nyt minä jo olen vanha. Ja muuten on sellaisia
tekoja, joita ei toistamiseen tehdä. A propos, rouva Bourdieu, kätilö,
jonka te tunsitte, hän kuoli meidän luonamme, talossa, jossa hän on
asunut hyvin kauvan. Hänellä oli parempi onni kuin sillä toisella, rouva
Rouchella, joka tosin oli erinomaisen hyvänluontoinen ja kiltti, mutta
liiaksi palveluksiin taipuvainen. Te olette ehkä lukenut sanomalehdistä
häntä vastaan nostetusta oikeusjutusta, hän tuomittiin vankeuteen, hän
ja eräs lääkäri, joku Saraille, jostakin todellakin inhoittavasta
teosta, jossa he yhdessä olivat olleet osallisina."

Rouva Rouche! Saraille! Niin, Mathieu oli lukenut oikeudenkäynnistä
noita molempia villipetoja vastaan, jotka luonnollisesti olivat
vihdoinkin tutustuneet toisiinsa. Minkä kaiun herättivät nämät nimet
menneistä ajoista! Ne muistuttivat hänelle kahta muuta nimeä, Valérie
Morangea ja Reine Morangea! Jo tehtaan pihalla oli hän ollut näkevinään
Morangen haamun, tuon täsmällisen, vaatimattoman ja hellämielisen
kassanhoitajan, jonka onnettomuus oli tehnyt hulluksi, aikansa
hillitsemättömän nautinnonhimon uhrin, mitättömän raukan, joka oli
saanut julmasti kärsiä toisten rikoksista. Ja Mathieu oli myöskin
näkevinään Sérafinen haamun, kasvot tuskallisesti vääntyneinä
hedelmättömästä himosta, jota hän ei voinut tyydyttää ja joka oli tullut
hänen kuolemakseen.

"Niin, suokaa anteeksi, herra Froment, että minä olen viivyttänyt teitä.
Oli niin äärettömän hauskaa tavata taas teitä."

Mathieu katseli häntä vielä kerran ja sanoi anteeksiantavana kuin oikea
optimisti:

"Niin, hyvää jatkoa sitten, koska te nyt olette tyytyväinen. Onni tietää
kyllä, mitä se tekee."

Mutta Mathieu tunsi ahdistusta ajatellessaan luonnon vääryyksiä. Hän
ajatteli Marianneaan, jota oli kohdannut suuri suru poikainsa
jumalattoman riidan tähden. Ja kun Ambroise nyt tuli kotiin ja suuteli
iloisesti häntä, otettuaan ensin vastaan Célesten kiitokset, valtasi
suuri tuska hänen mielensä tänä tärkeänä hetkenä, joka ratkaisisi koko
perheen onnen.

Asiasta suoriuduttiin kuitenkin pian. Denis, joka ensin oli tarjoutunut
isänsä kanssa aamiaiselle, ryhtyi heti empimättä suoraan asiaan.

"Me emme ole täällä ainoastaan sen huvin vuoksi, että saamme olla
aamiaisella kanssasi. Mamma on sairas, tiedätkö siitä?"

"Sairasko?" sanoi Ambroise. "Eihän toki vaarallisesti?"

"On, hyvin vaarallisesti. Ja tiedätkö, että hän on sairas aina siitä
päivästä asti, jolloin hän oli täällä puhumassa Grégoiren ja Gervaisin
riidasta ja jolloin sinä lienet ollut melkein raaka häntä kohtaan."

"Minäkö raaka? Me puhuimme liikeasioista, minä vastasin hänelle ehkä
kuin liikemies, jotenkin suoraan."

Hän kääntyi Mathieuhen päin, joka seisoi siinä odotellen ääneti ja
kalpeana.

"Onko se totta, isä, että mamma on sairas ja sinä olet levoton?"

Kun isä vastasi myöntävästi nyökäyttämällä päätään, tuli Ambroise yhtä
liikutetuksi kuin Deniskin.

"Tämä juttuhan tulee aivan hullumaiseksi lopulta! Minun mielestäni on
Grégoire oikeassa. Mutta siitä minä en nyt välitä, heidän täytyy
syleillä toisiaan, jos se voi säästää mamma paralta yhden ainoankin
minuutin kärsimykset. Mutta miksi te olettekin sulkeutuneet huoneesenne,
miksi ette ole ilmoittaneet suruanne? Silloin olisivat he ajatelleet
asiaa ja tulleet järkiinsä."

Äkkiä syleili hän isäänsä sillä reippaalla päättäväisyydellä, joka oli
hänen voimanaan liikemiehenä.

"Muuten olet sinä aina ymmärtävin, sinä tiedät ja näet jo edeltäpäin.
Vaikka Grégoirella olisikin täysi oikeus alkaa oikeudenkäynnin Gervaisia
vastaan, olisi hän tyhmä, jos hän sen tekisi, sillä paljon korkeammalla
tätä yksityistä etua on kaikkein yhteinen etu, perheen etu, joka on
siinä, että olemme sovinnossa, että vedämme yhtä köyttä, että meihin ei
tohdita koskea, jos tahdomme olla voittamattomat. Tämä on siis hyvin
yksinkertaista. Syödään nopeasti aamiainen ja lähdetään sitten junaan,
Denis ja minä saatamme sinua Chanteblediin. Illaksi täytyy rauhan olla
valmis. Minä otan sen huolekseni."

Mathieu oli iloisesti vastannut hänen syleilyynsä ihastuneena siitä,
että hän vihdoinkin tunsi itsensä pojissaan. Ja sillä aikaa kuin pöytää
katettiin, menivät he kaikki katsomaan talvipuutarhaa, jonka Ambroise
oli antanut laajentaa talven juhlia varten. Häntä huvitti laittaa
palatsinsa ruhtinaallisen komeaksi. Aamiaisen aikana pyysi hän anteeksi,
että otti heidät vastaan poikamiehen tavalla, vaikka ruoka olikin
herkullista; Andréen ja lasten poissa ollessa piti hän keittäjän
kotonaan, sillä hän inhosi ulkona syömistä.

"Minulla taas", sanoi Denis, "on koko talo sulettuna; kun Berthe ja koko
joukko on Dieppessä, syön minä ravintolassa."

"Niin, sinä olet ymmärtäväinen mies, sinä", vastasi Ambroise huolettoman
suorasanaisesti; "minä sitä vastoin olen nautinnonhaluinen. Juokaa nyt
kahvi yhtä menoa, niin sitten lähdemme matkaan."

He saapuivat kahden junalla Janvilleen. Heidän aikomuksensa oli ensin
mennä Chanteblediin, jotta Ambroise ja Denis ennen kaikkea saisivat
puhua Gervaisin kanssa, jolla oli taipuvaisempi tunne ja jonka he
luulivat voivansa ensiksi taivuttaa sovintoon. Sitten piti heidän mennä
Grégoiren luokse lukemaan hänelle lakia ja asettamaan hänelle ennen
sovitut rauhanehdot. Mutta mitä enemmän he lähestyivät taloa, sitä
vaikeammalta näytti heidän tehtävänsä. Asia ei suinkaan onnistuisi niin
hyvin kuin he olivat luulleet. Ja he valmistautuivat ankaraan
taisteluun.

"Jos me heti menisimme tervehtimään mammaa", ehdotti Denis. "Hänen
syleilynsä antaisi meille rohkeutta."

Ambroisen mielestä oli tämä hyvä ajatus.

"Niin, menkäämme hänen luokseen. Mamma antaa aina hyviä neuvoja. Hänellä
on ehkä joku suunnitelma valmiina."

He menivät toiseen kerrokseen, siihen suureen huoneesen, johon Marianne
oli sulkeutunut. Mutta siellä kohtasi heitä hämmästys, Marianne istui
leposohvallaan ikkunan ääressä, hänen edessään istui Grégoire pitäen
kiinni hänen molemmista käsistään, ja Gervais ja Claire seisoivat
toisella puolella hymyillen.

"Mitä tämä on?" huudahti Ambroise kummastuneena. "Asia on sovittu!"

"Ja me kun olimme epätoivossa sen suhteen!" sanoi Denis tehden
hämmästystä osoittavan liikkeen.

Mathieu oli yhtä hämmästynyt kuin hekin, ja ihastuksissaan selitti hän
nyt koko tuumansa nähdessään, mitenkä molempain veljien tulo herätti
ihmettelyä.

"Minä lähdin aamulla noutamaan heitä, ja nyt tulin tänne heidän kanssaan
sovittaaksemme kaikki yleisessä syleilyssä."

Nyt syntyi iloinen nauru. Suuret veljet tulivat liian myöhään! Heidän
viisauttaan ja diplomatiaansa ei oltu tarvittu. Heillä oli itsellä tästä
hyvin hauskaa, heistä tuntui helpoitukselta, kun olivat voittaneet ilman
taistelua.

Mariannen silmät olivat kosteat, ja hän oli ylen onnellinen, niin
onnellinen, että hän näytti aivan terveeltä, ja hän vastasi Mathieulle:

"Niinkuin näet, ystäväni, se on nyt tehty. Minä en vielä muuta tiedä.
Grégoire tuli tänne, hän suuteli minua ja tahtoi, että minä heti
lähettäisin kutsumaan Gervaisin ja Clairen. Sitten sanoi hän omasta
alotteestaan heille, että he ovat hulluja kaikki kolme, kun saattoivat
minun niin surulliseksi, ja että heidän pitäisi sopia. Sitten syleilivät
he toisiaan. Se on nyt tehty ... siitä on nyt suoriuduttu."

Grégoire keskeytti iloisesti:

"Ei, odota hieman, minulla on aivan liian kaunis osa ollut näyteltäväni
sinun kertomuksesi mukaan, minun täytyy itse sanoa totuuden. Se en ollut
minä, joka alussa tahdoin sovintoa, se oli vaimoni, se oli Thérèse.
Hänellä on niin hyvä sydän, ja samalla on hän itsepäinen kuin muuli,
niin että kun hän on päättänyt jotakin, on minun lopuksi kuitenkin pakko
suostua siihen. Eilen illalla riitelimme me, sillä hän oli saanut
tietää, en tiedä millä tavalla, että mamma oli surusta sairaana, ja se
suretti häntä, hän koetti minun saada uskomaan, että koko meidän
riitamme oli tyhmyyttä ja että se vahingoitti meitä kaikkia. Aamulla
alkoi hän luonnollisesti taaskin saman virren, ja hän sai nyt minun
uskomaan sen, varsinkin kun en ollut voinut nukkua vaan olin maannut ja
ajatellut mamma parkaa, joka oli sairaana meidän tähtemme. Mutta nyt oli
vielä jälellä saada ukko Lepailleur suostumaan tuumaan. Tämän otti
suorittaakseen Thérèse, ja hän on keksinyt jonkun keinon, josta oli
seurauksena se, että ukko nyt luulee voittaneensa suuren voiton. Thérèse
on saanut hänen vihdoinkin suostumaan tuon onnettoman nummimaan
myymiseen teille, niin mielettömään hintaan, että hän voi toitottaa
kaduilla ja kujilla voittoaan."

Grégoire kääntyi sisaruksiin ja sanoi leikillisellä äänellä:

"Ja nyt pyydän minä teitä, Gervais ja Claire, että te annatte rosvota
itseänne. On kysymys koko perheen rauhasta. Tehkää apelleni se viimeinen
ilo, että hän saa uskoa olleensa itse aina oikeassa ja että me emme
koskaan ole olleet muuta kuin hölmöjä!"

"Mielellämme, hän saa rahaa niin paljon kuin tahtoo", vastasi Gervais
nauraen. "Tuo maa-alue on muuten häpeäpilkkuna koko maatilalle, se on
kuin kivinen ja ohdakkeinen mätähaava. Me olemme aina toivoneet
saavamme nähdä Chantebledin ilman tuota häpeäpilkkua ja laihon siinä
huojuvan päivänpaisteessa. Chantebledillä on varaa maksaa kunniastaan."

Kauppa tehtiin valmiiksi, mylly ottaisi taaskin kiviensä välissä
jauhaakseen uudella pellolla lisääntyneen Chantebledin viljan. Ja mamma
tulisi terveeksi, ja se oli elämän iloinen voima, rakkauden tarve, joka
perheelle tarpeellinen yhteistunne, joka oli herättänyt veljesrakkauden
pojissa, jotka olivat olleet siksi tuhmat, että olivat hetkeksi
menettäneet valtansa raatelemalla toisiaan.

Ilo siitä, että kaikki nyt olivat koossa -- neljä, suurta veljeä ja
vanhin sisar Claire -- sopineina ja voittamattomina, lisääntyi vielä
enemmän, kun Charlotte tuli paikalle kolmen muun tyttären, Louisen,
Madeleinen ja Margueriten kanssa, jotka miestensä kanssa asuivat
paikkakunnalla. Louise oli saanut tietää, että äiti oli sairaana, ja hän
oli ottanut molemmat sisarensa mukaansa, niin että he kaikki yhdessä
sitten lähtisivät tiedustelemaan, miten äiti voi. Ja mikä iloinen nauru
nyt syntyi, kun koko joukko tuli sisään!

"Koko pataljoona!" huudahti Ambroise iloisesti. "Perhe on täysilukuinen,
oikea ministerein kokous! Nyt sinä näet, mamma, että sinun täytyy tulla
terveeksi, koko hovisi on jalkaisi juuressa ja kieltää yksimielisesti
sinun saamasta edes päänsärkyä!"

Mutta kun Benjaminkin nyt tuli sisään, tuli nauru kaksinkertaiseksi.

"Tule, poikani, tule sinäkin suutelemaan minua", sanoi Marianne
hellästi. "Suuret laskevat leikkiä sinusta, koska olet pesäkunnan
viimeinen. Jos minä sinua hemmoittelen, niin koskee se vaan meitä kahta,
eikö niin? Sano sinä heille, että olet ollut koko aamupäivän minun
luonani ja että minä tahdoin, että sinä lähtisit kävelemään."

Benjamin hymyili hiljaa ja hieman surullisen näköisenä.

"Minä olin tuolla alhaalla, mamma, minä näin heidän kaikkein tulevan
ylös, enkä minä tahtonut tulla tänne, ennenkuin sovinto oli saatu
aikaan."

Hän oli yhdenkolmatta, hänellä oli hienot, kauniit kasvot, suuret,
ruskeat silmät, pitkät, kiharat hiukset ja hieman kihara parta. Vaikka
hän ei koskaan ollut sairas, väitti äiti, että hän oli heikko, ja
hemmoitteli häntä paljon. Muuten jumaloivat kaikki häntä hänen hellän,
suloisen luonteensa tähden. Hän oli kasvanut jonkinlaisten unelmain
vallassa, täynnä ikävöimistä, jota hän ei voinut selvittää, aina
harrastaen jotakin tuntematonta, jotakin sellaista, jota hänellä ei
ollut. Ja vaikka vanhemmat näkivät, että hän ei pitänyt mistään
ammatista, eikä hänellä edes näyttänyt olevan halua mennä naimisiin,
eivät he siitä pahastuneet, he päinvastoin tekivät sellaisen salaisen
suunnitelman, että pitävät hänen itseään vasten, tämän kuopuksen, tämän
elämän myöhäisen, hyvän ja kauniin lahjan. Olivathan he antaneet pois
kaikki muut lapsensa. Eikö heille nyt annettaisi anteeksi tätä rakkauden
itsekkäisyyttä, että he pitäisivät yhden itseään varten, yksinomaan
itseään varten, tämän, joka ei menisi naimisiin, joka ei toimisi mitään,
joka olisi tullut maailmaan ainoastaan sitä suloista tarkoitusta varten,
että hän rakastaisi heitä ja olisi itse rakastettu? Se oli heidän
vanhuutensa unelma, se palkinto, jota he pyysivät elämältä.

"Kuulepas Benjamin", sanoi Ambroise äkkiä, "sinä joka olet huvitettu
meidän kunnon Nicolaksesta, tahdotko kuulla uutisia hänestä? Minä sain
toissapäivänä häneltä kirjeen. On oikein, että minä vähän kerron
hänestä, sillä hän on ainoa tästä pesäkunnasta, joka ei voi olla täällä
läsnä."

Benjamin innostui heti.

"Vai niin, onko hän kirjoittanut? Mitä hän sanoo, mitä hän toimii nyt?"

Benjamin ei ollut koskaan voinut unohtaa Nicolaksen matkaa Senegaliin.
Hän ei ollut silloin vielä edes kahdentoista vuotias, ja siitä oli nyt
kulunut pian yhdeksän vuotta; mutta hän oli aina näkevinään nuo
ikuisiksi ajoiksi otetut jäähyväiset, kun nuori lintupari oli lähtenyt
lentoon pesästään äärettömään avaruuteen.

"Minulla on, niinkuin tiedätte", alkoi Ambroise, "liikeyhteyksiä
Nicolaksen kanssa. Oh, jos meillä siirtomaissamme olisi muutamia
sellaisia sivistyneitä ja kunnon miehiä kuin hän, niin saisimme me pian
kaikki ne aarteet, jotka nyt ovat hajallaan ja hyödyttöminä noissa
koskemattomissa maissa. Minä puolestani saan omaisuuteni
kymmenkertaiseksi täyttämällä latoni niillä. Meidän Nicolas oli siis
asettunut asumaan Senegaliin Lisbethinsä kanssa, juuri sellaisen vaimon
kanssa, joka sopi hänelle. Muutamalla tuhannella frankilla, jotka heillä
oli, ryhtyivät he harjoittamaan kauppaa, ja se menestyi hyvin. Mutta
minä ymmärsin hyvin, että työala siellä oli liian ahdas, että nuori pari
uneksi vapaampaa toiminta-alaa, vielä koskemattomain maitten
viljelemistä. Ja nyt ilmoittaa Nicolas minulle aivan äkkiä, että hän
lähtee Sudaniin, Nigervirran laaksoon, joka on aivan äsken avattu
uutisasukkaille. Hän ottaa mukaansa vaimonsa ja neljä lastaan, he
lähtevät onneensa luottaen liikkeelle kuin valloittajat, kuin rohkeat
erämaan kävijät haluten perustaa uutta maailmaa. Ensin minä vähän
hämmästyin, sillä se on oikein hulluutta. Mutta hän on jokatapauksessa
reipas, tuo meidän Nicolas, ja minä ihailen kunnon veljemme tarmoa ja
lujaa itseensä luottamusta, koska hän menee tuolla tavalla
tuntemattomaan maahan sillä tyynellä varmuudella, että hän panee sen
valtansa alle ja kansoittaa sen."

Syntyi hiljaisuus; tuntui siltä kuin ilmanvirtaus olisi puhaltanut
heidän ohitsensa tuosta salaperäisestä, ihmisjalan astumattomasta
kaukaisesta maasta. Ja koko perhe seurasi ajatuksissaan poikaa, yhtä
heidän omaisistaan, joka vetäytyi erämaihin kansoittaakseen ne.

"Oh", mutisi Benjamin ja hänen kauniit silmänsä tuijottivat kankeasti
kauvas etäisyyteen, "miten onnellinen hän on, kun saa nähdä toisia
virtoja, toisia metsiä, toisia aurinkoja!"

Mutta Marianne tunsi väristystä.

"Ei, ei, poikani, ei ole muita virtoja kuin Yeuse, ei muita metsiä kuin
meidän Lillebonnemetsät, ei muuta aurinkoa kuin meidän aurinkomme täällä
Chantebledissä. Tule vielä kerran suutelemaan minua, suudelkaamme vielä
kerran toisiamme, ja sitten tulen minä terveeksi, emmekä me koskaan,
emme koskaan erkane toisistamme!"

Se oli suuri päivä, voiton päivä, sillä perhe oli saanut ratkaisevan
voiton voittamalla eripuraisuuden. Nyt oli perhe voittamaton.

Hämärän hetkenä samana iltana istuivat Mathieu ja Marianne niinkuin
edellisenäkin iltana käsi kädessä ikkunan ääressä, josta he näkivät
alueittensa leviävän taivaanrantaan asti, missä Pariisin jättiläisahjo
syöksi keltaisenpunervaa valoaan ilmaan. Mutta tämä ilta ei ollut
edellisten kaltainen, nyt olivat he ylen onnelliset, täynnä ääretöntä
toivoa!

"Tunnetko itsesi terveemmäksi nyt? Tunnetko voimain palaavan ja sydämen
sykkivän rauhallisesti?"

"Ah, ystäväni, minä tunnen itseni aivan terveeksi, suru oli ainoa
sairauteni. Huomenna minä olen voimakas taas!"

Mathieu vaipui syviin ajatuksiin katsellessaan valloituksiaan, kaikkea
tätä maata, joka ulottui tuonne kauvas auringon laskuun. Ja taas
johtuivat muistot mieleen, hän muisti aamun enemmän kuin neljäkymmentä
vuotta sitten, jolloin hän oli jättänyt Mariannen ja lapset
kolmellakymmenellä soulla vanhaan metsästyspaviljonkiin metsänlaidassa,
jonne he säästäväisyydestä olivat muuttaneet asumaan. Heillä oli
velkoja, he olivat jumalallisen iloiset ja suruttomat neljän aina
nälkäisen lapsensa kanssa, tuon poika- ja tyttövirran kanssa, jonka he
luottamuksessa elämään antoivat vapaasti pulputa esiin lähteestään.
Sitten muisti hän kotiin tulonsa eräänä iltana kuukausipalkkansa
kolmesataa frankia taskussaan, ne laskelmat, joita hän sitten oli
tehnyt kehnossa levottomuudessaan ja kaiken sen itsekkäisyyden
saastuttamana, jota hän oli hengittänyt Pariisissa. Beauchêne, jolla oli
ollut konetehdas ja pieni Mauricensa, ainoa poika, jota kasvatettiin
tulevaksi teollisuusruhtinaaksi, oli ennustanut, että hän kuolisi
vaimonsa ja lapsijoukkonsa kanssa kurjuuteen. Ja Séguinit, heidän
silloiset isäntänsä, olivat levitelleet miljoonansa hänen eteensä,
kerskailleet komeasta palatsistaan, surkutelleet ja pilkanneet häntä,
nuo ihmiset, jotka viisaudessaan olivat ymmärtäneet rajoittaa lastensa
lukumäärän yhteen poikaan ja yhteen tyttöön. Vieläpä Morange parkakin
oli puhellut, miten hän hankkii kuninkaalliset myötäjäiset tyttärelleen
Reinelle, he olivat uneksineet kahdestatoista tuhannesta frankista ja
halveksivat sydämensä pohjasta lapsirikkaita perheitä, jotka muka olivat
itse syypäät köyhyyteensä. Niin, vieläpä Lepailleuritkin, myllyn
isäntäväki, epäilivät tuota herrasmiestä, joka oli heille velkaa
kaksitoista frankia munista ja maidosta, ja he ajattelivat, tokko hän
voikaan maksaa velkaansa, koska hän on niin hullu, että hankkii
itselleen noin paljon lapsia. Niin, se on totta, hän tunnusti
rikollisuutensa, hän sanoi silloin, että hän ei koskaan saisi
konetehdasta, ei taloa ei myllyä eikä edes sellaista paikkaa, josta
olisi kaksitoista tuhatta tuloja. Toisilla oli kaikkea, hänellä ei
mitään. Nuo toiset, rikkaat, olivat siksi viisaat, ett'eivät hankkineet
lapsia rasituksekseen, ja hän, köyhä, hankki lapsia elätettäväkseen
toisensa jälkeen lukumäärää laskematta. Se oli hulluutta. Ja vihdoin
tuli hänen mieleensä suloinen muisto, rakkauden ja toivon kuuma virta,
joka kaikkein näitten tyhmien ajatusten jälkeen oli ajanut hänet
Mariannen syliin ja saanut hänen hankkimaan vieläkin yhden lapsen
maailmaan.

Mutta neljänkymmenen vuoden kuluessa oli tämä hänen hulluutensa
muuttunut viisaudeksi. Hän oli voittanut jumalallisen suruttomuutensa
avulla, köyhä oli voittanut rikkaat; tarmokas kylväjä, joka täysin
kourin oli kylvänyt kylvöään, oli saanut korjata runsaat sadot. Ja
tänään oli hän saanut uuden vakuutuksen voitostaan. Beauchênen
konetehtaan oli hän saanut poikansa Denisin kautta, hän oli näkevinään
sen edessään kuin työn kaupungin, jossa on jyskiviä koneita ja jossa
miljoonia taottiin. Séguinin talon oli hän myöskin saanut poikansa
Ambroisen kautta ja vielä entistäänkin komeampana, koristettuna kaupan
tuottamalla saaliilla kaikista maailman osista. Lepailleurin myllyn oli
hän saanut poikansa Grégoiren kautta kymmenen kertaa kukoistavammassa
kunnossa kuin ennen, ja onnen viimeinen lahja on se, että se itse
kruunaa voittajan työn. Surullinen, verraton rangaistus oli vienyt pois
Morangen säälittävän perheen, hulluuden ja veren hirmumyrsky oli vienyt
sen muassaan. Ja muut yhteiskunnan loisolennot olivat kulkevinaan
hänen ohitsensa ja tulivat lakaistuiksi lokaviemäriin: Sérafine,
Moineaudit ... ja hän itse, Mathieu, oli ainoa, joka kykeni seisomaan
paikallaan, hän ja Marianne, tässä Chantebledissä, jonka he olivat
valloittaneet Séguineiltä ja jossa heidän lapsensa Gervais ja Claire nyt
hallitsivat ja jatkoivat heidän hallitsijasukuaan. Se oli heidän
valtakuntansa, pellot ulettuivat niin kauvaksi kuin voi nähdä illan
auringon valossa, se oli heidän työnsä tulos tämä kaikki elämä, jonka he
olivat luoneet tahdon lujuudellaan ja rakkauden ja toiminnan kyvyllään.

"Katsohan, katsohan", sanoi Mathieu tehden suuremmoisen liikkeen,
"kaikki tämä on syntynyt meistä ja meidän täytyy rakastaa toisiamme ja
olla yhä onnellisemmat, jotta kaikki tämä eläisi."

"Ah", vastasi Marianne iloisesti, "nyt se elää ikuisesti, koska me
olemme sopineet ja voittaneet voiton."

Voiton! Lukuisan perheen luonnollisen ja välttämättömän voiton!
Lukumääränsä tähden olivat he lopulta panneet kaikki valtansa alle,
valloittaneet kaikki. Hedelmällisyys oli kaikkivaltias, voittamaton
valloittaja. Ja tämä valloitus oli tapahtunut itsestään, he eivät olleet
suunnitelleet eivätkä järjestelleet sitä, se oli ainoastaan seuraus
heidän pitkän elämäntyönsä täytetyistä velvollisuuksista. Ja käsi
kädessä seisoivat he työnsä edessä kuin ihailtavat sankarit, ylpeinä
siitä, että olivat olleet hyvinä ja voimakkaina, synnyttäneet paljon
lapsia, luoneet paljon, lahjoittaneet maailmalle paljon iloa, terveyttä
ja toivoa sen ikuisten taistelujen ja ikuisten kyynelten keskessä.




V


Mathieu ja Marianne elivät vielä enemmän kuin kaksikymmentä vuotta, ja
Mathieu oli yhdeksänkymmenen ja Marianne kahdeksankymmenen seitsemän
vuoden vanha, kun heidän kolme vanhinta poikaansa, Denis, Ambroise ja
Gervais, jotka yhä olivat heidän rinnallaan, päättivät viettää heidän
timanttihäitään, heidän seitsemättäkymmentä hääpäiväänsä, juhlalla,
jolloin kaikki perheen jäsenet kokoontuisivat Chanteblediin.

Mutta se ei ollut helppo tehtävä. Kun he tekivät kaikista luettelon,
huomasivat he, että Mathieustä ja Mariannesta polveutui sata
viisikymmentäkahdeksan lasta, lastenlasta, lastenlastenlasta lukuun
ottamatta muutamia pieniä neljännen polven äsken syntyneitä. Jos tähän
vielä lisättiin kaikki miehet ja vaimot, jotka ulkopuolelta olivat
naimisen kautta tulleet perheen jäseniksi, niin nousi lukumäärä kolmeen
sataan. Mistä saataisiin sellainen huone, johon voitaisiin rakentaa se
patriarkaallinen aamiainen, jota he uneksivat? Juhlapäivä oli kesäkuun
toinen, ja kevät oli sinä vuonna verrattoman hempeä ja kaunis. He
päättivät siis, että aamiainen syötäisiin ulkona, että pöytä
asetettaisiin vanhan paviljongin edustalle, keskelle suurta nurmikkoa,
jonka komeat jalavat ja pyökkipuut muodostivat äärettömäksi
lehtimajaksi. Siellä saataisiin olla rauhassa, hyväntahtoisen maan
helmassa, sen jättiläistammen suojassa, jonka molemmat vanhukset olivat
istuttaneet ja joitten lukuisat jälkeläiset nyt juhlisivat heidän
hedelmällisyytensä kunniaksi.

Juhlaa valmisteltiin mitä iloisimman ja rakastettavimman mielialan
vallitessa. Kaikki tahtoivat olla mukana, kaikki valmistautuivat
juhlaan, valkeahapsisesta ukosta sellaisiin pikku poikiin asti, jotka
vielä imivät peukaloaan. Korkea, sinervä taivas ja sädehtivä aurinko
otti osaa juhlaan, samoin koko maatila lirisevine lähteineen ja
kukkivine kenttineen, jotka lupasivat runsasta satoa. Tuo mahdottoman
suuri, hevosenkengän muotoon laitettu pöytä oli komea, ja se oli
asetettu keskelle nurmea, sillä loistivat hopeat ja lumivalkeat
pöytäliinat ja puitten lehtien välitse lähetti aurinko sille kultaansa.
Kunnianarvoisan, vanhan parikunnan piti istuman keskellä, tammen alla.
Oli päätetty olla eroittamatta muita parejakaan, sillä kaunista ja
liikuttavaa olisi nähdä heidät istuvan vieretysten ikänsä mukaan
järjestettyinä. Mitä nuoriin poikiin ja tyttöihin tuli, niin
annettaisiin heidän sijoittua mielensä mukaan.

Aina aamusta asti oli vieraita virrannut, hajaantunut perhe kokoontui
kaikista ilmansuunnista takaisin yhteiseen pesäänsä. Mutta kuolema oli
valitettavasti jo niittänyt viljaansa, monet eivät enään voineet tulla.
Vuosi vuodelta kasvoi niitten luku, jotka lepäsivät Janvillen pienessä,
kukilla koristetussa hautausmaassa. Rosen ja Blaisen viereen, jotka
olivat menneet ensiksi, olivat toiset asettuneet ikuiseen lepoonsa ja
vieneet joka kerta mukanaan säikeen perheen sydämestä. Kaikkein ensin
oli Charlotte, joka kauvan oli ollut sairaalloinen, mennyt pois; sen
jälkeen oli Claire seurannut hänen esimerkkiään ja jättänyt miehensä
Frédéricin hoitamaan taloa yhdessä Gervaisin kanssa, joka myöskin tuli
leskeksi seuraavana vuonna. Sitten olivat vanhukset menettäneet poikansa
Grégoiren, jonka leski Thérèse yhä hoiti myllyä lukuisain perillistensä
kanssa. Sitten oli taas kuollut yksi heidän tyttäristään,
hyvänluonteinen Marguerite, tohtori Chambonnetin vaimo, kuollut siitä
syystä, että oli ottanut luokseen kaksi köyhää, kurkkumätää sairastavaa
lasta. Muita tappioita voitiin tuskin laskeakaan, vaimoja ja miehiä,
jotka naimisen kautta olivat tulleet perheen jäseniksi, ja varsinkin
lapsia, kokonainen lauma lapsia, jotka kuolema oli korjannut ja jotka
tekivät sureville vanhemmilleen sen turpeen, minkä alla lepäsivät,
pyhäksi paikaksi.

Mutta vaikka rakastetut vainajat nukkuivat syvässä hiljaisuudessaan, oli
kuitenkin tänään iloista elämää Chantebledin teillä. Useampia syntyi
kuin kuoli, kokonainen kukkaislaiho olentoja näkyi nousseen idulle
jokaisesta haudasta. He tulivat kaikilta tahoilta kuin joutsenet
keväällä, he tulivat tervehtimään vanhaa pesäänsä ja täyttivät sinervän
taivaan avaruuden jälleennäkemisen riemulla. Rautatienaseman edessä
nousi ehtimiseen vaunuihin uusia parikuntia suurten lapsilaumainsa,
ehtimiseen kasvavain vaaleahiuksisten päitten virran kanssa.
Lumivalkeahiuksiset iso-isäin isät toivat sinne aivan pieniä lapsia,
jotka tuskin osasivat kävellä. Joukossa oli vanhoja, kauniita akkoja,
joita kukoistavat, nuoret tytöt auttoivat vaunuista. Kaikki nämät olivat
sukulaisia, isiä, äitejä, veljiä, sisaria, appivanhempia, kälyjä, setiä,
tätejä, serkkuja, oikea rykelmä sukulaisia aina neljänteen polveen. Yksi
ainoa perhe, yksi ainoa pieni kansa kokoontuneena samassa iloisessa
tarkoituksessa, viettämään kunnianarvoisten vanhusten timanttihäitä.
Yksistään pariisilaiset, Denis ja Ambroise ynnä heidän jälkeläisensä
täyttivät yksitoista vaunua. Tulo oli kestänyt kaksi tuntia, ja piha oli
täynnä iloisia joukkoja, jotka puhelivat ja nauroivat kirkkaan kesäkuun
auringon loistossa.

Mutta Mathieu ja Marianne eivät olleet vielä näyttäytyneet. Ambroise,
joka oikeastaan oli juhlan järjestäjä, oli ottanut heiltä lupauksen,
että he pysyvät huoneessaan kuin hallitsijat, eivätkä näyttäydy
kansalleen, ennenkuin hän tulee noutamaan heitä. Hän tahtoi, että he
tulisivat juhlallisesti näyttämölle. Kun hän vihdoinkin teki päätöksen
koko kansan ollessa odottamassa, esti hänen veljensä Benjamin hänen
kynnyksellä. Koko tämän joukon, koko tämän heimon keskuudessa, joka oli
niin äärettömästi lisääntynyt, oli Benjamin ainoa hedelmätön. Vaikka hän
oli neljänkymmenen kolmen, oli hän vielä ilman vaimoa ja lapsia, hän oli
ei ainoastaan kodin iloa varten, hän oli isänsä toveri ja äitinsä
innokas ihailija, sillä molemmat olivat siksi hellän itsekkäät, että
olivat pitäneet hänet itseään varten. Ensin eivät he olleet tahtoneet
estää häntä menemästä naimisiin, mutta kun he näkivät, että hän itse oli
epätiedossa ja menetettyään sen ainoan naisen, jota hän rakasti, hylkäsi
lopullisesti kaikki naimatarjoukset, oli tämä tuottanut vanhemmille
suurta, salaista iloa. Mutta myöhemmin oli siitä tullut heille
omantunnon vaivoja, vaikka he olivatkin onnellisia saadessaan nauttia
hänen läsnäolostaan kuin maahan haudatusta aarteesta, josta he
vanhuudessaan riemuitsivat. Eikö heidän Benjamininsa kärsinyt siitä,
että hän oli noin vankeudessa heidän huvinsa vuoksi, neljän seinän
välissä? Hän oli aina ollut haaveilija, hänen kauniit silmänsä näyttivät
aina etsivän jotakin näköpiirin tuolta puolen, täydellisen onnen
salaperäistä maata. Ja nyt kun hän ei enään ollut nuori, lisääntyi hänen
levottomuutensa, oli kuin hän salaisuudessa olisi surrut sitä, ett'ei
saa kokea tuntematonta, ennenkuin menee hautaan hyödyttömänä ja onnea
vailla.

Mutta Benjamin väistyi syrjään ja Ambroise toimitti asiansa. Mathieu ja
Marianne astuivat ulos kukkivalle nurmikolle päivänpaisteesen. He
otettiin vastaan eläköön-huudoilla ja kättentaputuksilla, koko
suurilukuinen joukko huusi yhteen ääneen:

"Eläköön isämme! Eläköön äitimme! Pitkää, pitkää ikää isälle ja
äidille!"

Yhdeksänkymmenen vanhana oli Mathieu vielä hyvin suora ja sorea mustassa
takissaan, hän oli kuin sulhanen, paljain päin, ja hänen päätään
peittivät tiheät, valkeat hiukset, jotka hän oli antanut kasvaa; ne
olivat kuin uusi kevät tuolle vanhalle, voimakkaalle puulle. Hänen
kasvonsa olivat ehkä kuivettuneet, menneet ryppyihin, vanhuuden
kuluttamat, mutta hänellä oli vielä jälellä nuoruutensa silmät,
hymyilevät, suuret ja kirkkaat silmänsä, jotka vielä todistivat, että
hän oli ajatuksen ja toimen mies, luonnollinen, iloinen ja hyvä ihminen.
Ja kahdeksankymmenen seitsemän vuotias Marianne valkeassa
morsiuspuvussaan oli myöskin vielä hyvin suora ja kaunis. Kasvot olivat
tulleet lempeimmiksi ja niitä ympäröitsi sädekehän tavoin silkinhienot,
valkeat hiukset; hän oli kuin yksi noita pyhiä marmorikuvia, joitten
piirteet aika on kuluttanut voimatta kuitenkaan ryöstää niiltä tyyneen
elämänvoiman leimaa, kuin joku hedelmällinen Cybele, joka oli löydetty
voimakkaine piirteineen särkymättä ja joka taas eli päivänpaisteessa,
suuret, mustat silmät hyväntahtoisen hellinä.

Käsi kädessä, rinnatusten kuin hyvät aviopuolisot, jotka olivat tulleet
hyvin kaukaa, sillä seitsemänkymmentä vuotta olivat he koskaan
erkanematta kulkeneet toistensa vieressä, hymyilivät Mathieu ja Marianne
iloisesti, mutta silmät kosteina, kansalleen, tuolle lukuisalle
perheelle, jonka heidän rakkautensa oli synnyttänyt ja joka yhä huusi
heille:

"Eläköön isämme! Eläköön äitimme! Pitkää, pitkää ikää isälle, ja
äidille!"

Nyt oli heille annettava kukkavihko. Pieni, viisivuotias, vaaleaverinen
tyttö, Rose, oli saanut tämän tehtäväkseen. Hänet oli valittu sentähden,
että hän oli vanhin neljännen polven lapsista. Hän oli Angelinen tytär,
joka taas oli Berthen tytär ja tämä Charlotten ja Blaisen tytär. Ja kun
vanhukset näkivät hänen astuvan esiin suurta kukkavihkoa kantaen,
suureni heidän liikutuksensa, vanhat muistot tulivat heidän mieleensä ja
kyyneltensä välitse hymyillen sanoivat he:

"Ah, meidän pikku Rosemme! Meidän Blaisemme, meidän Charlottemme!"

He elivät taas koko menneisyyden. Tämä tyttö oli saanut nimekseen Rose
muistoksi siitä toisesta, niin syvästi surrusta Rosesta, ensimäisestä,
joka oli kuollut. Blaise oli sitten vuorostaan viety kirkkomaahan, ja
häntä oli sinne seurannut Charlotte. Berthe, heidän tyttärensä, oli
mennyt naimisiin Philippe Havardin kanssa ja tullut Angelinen äidiksi,
joka taas oli mennyt naimisiin Georges Delmasin kanssa ja tullut Rosen
äidiksi. Lapsen takana seisoivat Berthe ja Philippe Havard, Angeline ja
Georges Delmas. Näitä kaikkia ihmisiä edusti Rose, kuolleita ja eläviä,
pitkää, kukoistavaa sukupolvea, paljon iloa ja paljon surua, kokonaista
virtaa elämää, joka virtasi tuosta pienestä, vaaleanverisestä enkelistä,
jonka silmät olivat vaaleansiniset ja joista tulevaisuus säteili.

"Ah, meidän Rosemme, meidän Rosemme!"

Mutta Rose oli astunut esiin kantaen molemmin käsin suurta
kukkavihkoaan. Neljätoista päivää oli hän opetellut hyvin kaunista
värssyä. Viimeksi oli hän aamulla lukenut sen sujuvasti äidilleen. Mutta
kun hän nyt oli kaikkein näitten ihmisten keskellä, tuli hän niin
haltioihinsa, ett'ei hän muistanut sanaakaan enään. Se ei häntä
kuitenkaan häirinnyt. Hän oli pieni, rohkea, nuori nainen.
Kainostelematta antoi hän kukkavihkonsa, heittäytyi Mathieun ja
Mariannen syliin ja huusi kimakalla äänellään:

"Isoisä ja isoäiti, nyt on teidän hääpäivänne, ja minä toivotan teille
paljon onnea!"

Se oli hyvin tehty. Toiset arvelivat, että se oli parempikin kuin
värssy. Nyt syntyi uusi nauru, uusia kättentaputuksia, uusia
eläköön-huutoja. Sitten istuttiin heti pöytään. Mathieu ja Marianne
istuivat keskelle, suuren tammen alle. Heidän oikealla ja vasemmalla
puolellaan istuivat heidän lapsensa puolisojensa kanssa ja sitten
Benjamin yksinään. Sen jälkeen istuivat muut parikunnat ikänsä ja
sukupolvensa mukaisessa järjestyksessä. Naimattomat ja lapset valitsivat
paikkansa mielensä mukaan iloisen melun vallitessa.

Oi, mikä kunniakas hetki Mathieulle ja Mariannelle! He näkivät olevansa
keskipisteenä apoteoksessa, jota he eivät olleet uneksineetkaan. Elämä
oli aivankuin palkitakseen heitä siitä, että olivat siihen luottaneet,
tahtonut jatkaa heidän elonpäiviään tavallisia rajoja ulommaksi, jotta
he omin silmin saisivat nähdä työnsä ihmeellisen kukoistuksen. Ja heidän
onnellinen ja kiitollinen sukunsa juhli heidän kunniakseen rakkaassa
paikassa. Nämät ympärillä olevat jalavat ja pyökkipuut olivat he itse
istuttaneet, he olivat nähneet niitten kasvavan päivästä päivään, ne
olivat kuin rauhallisimmat ja väkevimmät heidän lapsistaan. Varsinkin
tämä jättiläistammi oli heidän poikansa; samana päivänä, jolloin he
olivat perustaneet Chantebledin, olivat he yhdessä istuttaneet sen,
Mathieu oli kaivanut reijän, ja Marianne oli pidellyt nuorta taimea. Ja
nyt kun tämä tammi varjosti heitä äärettömän laajalle leviävine
lehtineen, oli se kuin koko perheen ylpeä tunnusmerkki. Niinkuin tammi
oli perhekin levinnyt äärettömiin, niinkuin tammi oli perhekin nyt
yksistään kokonainen metsä, joka oli syntynyt yhdestä ainoasta rungosta,
eli samasta mahlasta, täynnä lauluja, päivänpaistetta ja raittiita
tuulahduksia. Nojaten selkänsä tammen runkoon jakoivat Mathieu
ja Marianne keskenään sen kunnian, heidän kuninkaallinen
majesteetillisyytensä oli yhtä valtaava kuin tammenkin, he olivat
synnyttäneet yhtä monta olentoa kuin tammessa oli haaroja. Nuo kolme
sataa vierasta heidän oikealla ja vasemmalla puolellaan olivat
ainoastaan heidän itsensä jatkoa, samaa elämänpuuta, joka oli syntynyt
heidän rakkaudestaan ja oli vielä kaikilla säikeillään kiinni heissä, ja
kaikkialla, heidän ympärillään, tuli hedelmällisyyden virta heitä
vastaan, mihin tahansa he katsoivatkin, näkivät he kättensä työn, maan,
joka oli laajentunut ja tullut hedelmälliseksi sitä mukaan kuin he itse
olivat lisääntyneet.

Ja kauniinta Mathieussä ja Mariannessa oli se, että he olivat
rakastaneet toisiaan seitsemänkymmentä vuotta ja rakastivat vielä
tänäänkin toisiaan niinkuin ensimäisenäkin päivänä. Seitsemänkymmentä
vuotta olivat he kulkeneet vieretysten ilman eripuraisuutta, ilman
uskottomuutta. He voivat tosin muistaa suuria murheita, mutta ne olivat
aina tulleet ulkoapäin. Jos he väliin olivat itkeneet, niin oli heitä
lohduttanut se, että olivat saaneet itkeä yhdessä. Valkoisten hiustensa
alla oli heillä vielä jälellä nuoruutensa usko, heidän sydämensä olivat
toisissaan, kumpikin oli antanut omansa eikä ollut ottanut sitä enään
takaisin. Heitä oli yhdistänyt katkeamaton rakkaudenside, oikea,
todellinen avioliitto, sellainen, joka antaa koko elämälle vakavuuden,
sillä mitään muuta onnea ei ole kuin ikuinen onni. Ja jokainen uusi
lapsi, joka heille oli syntynyt, oli yhä enemmän lähentänyt heitä
toisiinsa, se oli aina ollut uusi yhdysside heidän välillään, ja nyt
olivat he yksi. Kyynelistä ja esteistä huolimatta olivat he aina
voittaneet, ja kiitos siitä heidän pitkäaikaiselle sovulleen, heidän
yhteiselle uskollisuudelleen, heidän ainaiselle keväänraittiille
hellyydelleen, joka oli tehnyt heidät voittamattomiksi. Ja nyt päättivät
he kuin sankarit, kuin onnen valloittajat, käsi kädessä, puhtaina kuin
kristalli, valtaavina ja suurina, ja valtaavimmiksi ja suuremmiksi
tulivat he vielä korkean vanhuutensa kautta, tämän pitkän elämän, joka
oli täynnä yhtä ainoata rakkautta.

Nyt alkoi vihdoinkin tarjoilu. Kaikki talon palvelijat olivat
auttamassa; ei oltu tahdottu nähdä ainoitakaan vieraita kasvoja. Melkein
kaikki olivat kasvaneet Chantebledissä, he melkein kuuluivat perheesen.
Sitten saisivat he oman pöytänsä ja saisivat vuorostaan viettää
timanttihäitä. Ja iloisen puhelun kaikuessa kannettiin esiin ensimäiset
vadit.

Äkkiä keskeytyi tarjoilu, vaikka se juuri vasta oli alkanutkin. Syvä
hiljaisuus syntyi, jotakin odottamatonta oli tapahtunut. Keskelle
nurmea, hevoskenkäpöydän molempain haarain välissä lähestyi nuori mies,
jota kukaan ei tuntenut. Hän hymyili iloisesti, meni suoraan päämaaliaan
kohden eikä pysähtynyt, ennenkuin Mathieun ja Mariannen edessä. Sitten
sanoi hän voimakkaalla äänellä:

"Hyvää päivää, isoisä! Hyvää päivää, isoäiti! Teidän pitää tuoda
lautanen lisää, sillä minäkin tulen juhlimaan teidän kunniaksenne."

Läsnäolijat istuivat hiljaan suuresti kummastellen. Kuka oli tämä nuori
mies, jota ei kukaan ollut koskaan nähnyt? Hän ei luonnollisesti voi
kuulua perheesen, sillä silloinhan tiedettäisiin hänen nimensä ja
tunnettaisiin hänen kasvonsa. Mutta minkätähden hän sitten tervehti
vanhuksia noilla kunnianarvoisilla nimillä isoisä ja isoäiti? Yhä
kasvava kummastus kasvoi varsinkin hänen suuresta yhtäläisyydestään
Mathieun kanssa. Hän oli aivan varmaan joku Froment; hänellä oli suvun
kirkkaat silmät ja korkea, suora otsa. Hän oli uusi painos Mathieustä
nuoruutensa päivinä, sellaisena kuin hän oli kuvattu perheen keskuudessa
kunnioituksella säilytetyssä valokuvassa, jolloin Mathieu oli ollut
seitsemänkolmatta vuotias ja alkanut valloittaa Chantebledia.

Mathieu nousi vapisten, mutta Marianne hymyili, sillä hän oli ymmärtänyt
asian ennenkuin muut.

"Kuka olet sinä, poikani, joka kutsut minua isoisäksi ja olet näköiseni
kuin veljeni?"

"Minä olen Dominique, teidän poikanne Nicolaksen vanhin poika. Isäni
elää yhdessä äitini Lisbethin kanssa suuressa, vapaassa maassa, uudessa
Ranskassa."

"Miten vanha sinä olet?"

"Minä tulen seitsemänkolmatta vanhaksi elokuussa, jolloin hyvän
jättiläisen Nigerin vesi palaa takaisin ja kostuttaa äärettömät
peltomme."

"Sano meille, oletko naimisissa, onko sinulla lapsia?"

"Minä olen ottanut vaimokseni erään ranskattaren, joka on syntynyt
Senegalissa, ja meidän tiilitalossamme, jonka minä olen rakentanut,
kasvaa jo neljä lasta Sudanin hehkuvan auringon alla."

"Sano meille vielä, onko sinulla veljiä, onko sinulla sisaria?"

"Isälläni Nicolaksella on äitini Lisbethin kanssa ollut kahdeksantoista
lasta, joista kaksi on kuollut. Meitä on nyt kuusitoista, yhdeksän
poikaa ja seitsemän tytärtä."

Mathieu nauroi tyytyväisenä, kun hän kuuli, että hänen poikansa Nicolas
oli viidenkymmenen vanhana ankara työmies elämän palveluksessa ja että
hän oli työskennellyt paremminkin kuin Mathieu itse. Hän katseli
Mariannea, joka myöskin nauroi ihastuksesta.

"Siis, poikani, koska sinä olet poikani Nicolaksen poika, niin tule
syleilemään meitä ja viettämään meidän timanttihäitämme. Me asetamme
sinulle lautasen, sinä olet omassa kodissasi."

Dominique kulki pitkin askelin pitkin pöytää. Hän syleili ja suuteli
molempia vanhuksia, jotka olivat heikot iloisesta liikutuksesta ja
hämmästyksestä tämän uuden lapsen tähden, joka sellaisena päivänä oli
kuin taivaasta tullut heidän luokseen ja joka toi heille tietoja
toisesta perheestä, toisesta kansakunnasta, joka oli alkuaan heistä ja
joka nyt lisääntyi kuumien maitten hehkussa.

Tästä hämmästyksestä saivat he kiittää Ambroisea, joka heti selitti sen
teaatterinäytännön, jonka hän oli pannut toimeen. Kahdeksan päivää oli
hän salannut Dominiquea talossaan. Sudanista oli Dominiquen lähettänyt
isänsä sopimaan Ambroisen kanssa muutamista ulosvientikysymyksistä
ja ennen kaikkea tilaamaan Denisin konetehtaasta joukon
maanviljelyskoneita, jotka olisivat rakennettavat maan laadun
vaatimusten mukaan siellä. Siis ainoastaan Denis tiesi salaisuuden. Ja
kun kaikki vieraat näkivät Dominiquen vanhusten sylissä, kun he saivat
kuulla jutun kokonaisuudessaan, niin silloin syntyi uusi meluavan ilon
purkaus, ja he olivat vähällä tukahuttaa rakkailla syleilyillään
sisarperheen lähettilään, Fromentein toisen hallitsijasuvun prinssin
uuden Ranskan ihmeellisestä maasta.

Mathieu antoi määräyksen:

"Tuokaa hänelle lautanen meidän kahden eteen. Hän saa yksin istua meidän
kahden eteen. Hän saa yksin istua meidän edessämme mahtavan valtakunnan
lähettiläänä. Ajatelkaa, että hän paitsi isäänsä ja äitiänsä edustaa
yhdeksää veljeä ja seitsemää sisarta ja sen lisäksi neljää omaa
lastansa. Kas niin, poikani, istu ... ja nyt saa meille tarjota ruokaa!"

Koko hääaterian aikana vallitsi iloinen ja liikuttava mieliala suuren
tammen siimeksessä. Suloinen viileys nousi ruohostosta, näytti siltä
kuin luontokin olisi hyväilyillään tahtonut ottaa osaa juhlaan.
Ehtimiseen naurettiin, ja vanhuksetkin olivat kuin leikkivät lapset.
Valkeitten, mustain tai vaaleain hiusten alta loistivat kasvot. Ja mikä
mainio ruokahalu! Millä iloisella hälinällä otettiin vastaan eri
ruokalajit! Hyvä viini pääsi myöskin kunniaansa, ja siten tahdottiin
osoittaa kiitollisuutta elämälle, joka oli suonut molemmille
patriarkoille sen ilon, että olivat saaneet nähdä kaikki kokoontuneina
ympärilleen näin juhlallisesta syystä. Jälkiruokain aikana pidettiin
puheita ja kohotettiin uusia eläköönhuutoja. Mutta puhelun aikana
tultiin ehtimiseen aterian alkuun. Lähettilään läsnäolo, kaikki, mitä
hän ei vielä ollut sanonut, koko se satu, jonka hänen arveltiin voivan
kertoa, se juuri jännitti pöytävieraitten uteliaisuutta. Ja niin pian
kuin kahvia tarjoiltiin, risteili hänelle ehtimiseen kysymyksiä, ja
hänen täytyi puhua.

"Niin, mitä minä sitten puhuisin?" vastasi hän nauraen Ambroisen
kysymykseen, joka tahtoi tietää, mitä hän piti Chantebledistä, jonka
peltoja Ambroise oli aamun kuluessa näytellyt hänelle. "Minä pelkään,
ett'en voi olla kohtelias maata enkä teidän työtänne kohtaan, jos puhun
suoraan. Maanviljelys täällä on taidetta, ihmeteltävää tahdonvoimaa,
tiedon ja hyvän järjestyksen yhteisvaikutusta, jotta maasta voitaisiin
saada ne sadot, joita se vielä voi antaa. Te teette paljon työtä, te
teette ihmeitä. Mutta Herra Jumala, miten teidän valtakuntanne on pieni!
Miten te voitte elää täällä tuuppimatta kyynäspäillänne naapurejanne? Te
olette pakkautuneet tänne suuriin kerroksiin, niin että jokainen ei voi
saada raitista ilmaa edes hengittääkseen. Ja teidän laveat peltonne, ne
eivät ole muuta kuin pieniä maapalstoja, joilla teidän harvalukuiset
elukkanne näyttävät kuin eksyneiltä muurahaisilta. Oh, näkisittepä vaan
minun mittaamattoman Nigerini, ne äärettömät alangot, joita sen vesi
kostuttaa, meidän äärettömät kenttämme siellä kaukana, joilla ei ole
muuta rajaa kuin kaukainen taivaanranta!"

Benjamin oli kuunnellut häntä paikaltaan ja vavissut jännitetystä
uteliaisuudesta. Aina siitä asti kuin tuo suurten vesien ja toisen
auringon poika oli ollut heidän joukossansa, ei hän ollut kääntänyt
silmiään hänestä, ja hänen haaveileviin silmiinsä syttyi innon hehku.
Kun hän kuuli Dominiquen puhuvan, ei hän voinut vastustaa tuntematonta
kutsumusta, hän jätti paikkansa, käveli ympäriinsä ja istui vihdoin
Dominiquen viereen.

"Niger, mittaamattomat alueet ... kerro meille niitten äärettömyydestä."

"Niger, se hyvä jättiläinen, on kaikkein meidän isä siellä. Minä olin
tuskin kahdeksan vuotias, kun minun vanhempani jättivät Senegalin
epäviisaan rohkeuden ja mielettömän toivon vallassa; he olivat saaneet
päähänsä matkustaa Sudaniin kuin sen valloittajat. Monta päivämatkaa on
yli kallioitten, viidakkojen ja virtojen Saint-Louisin ja meidän
nykyisen maatilamme välillä Diennén tuolla puolella. Minä en muista
ensimäistä matkaani, minusta tuntuu, että olen syntynyt meidän hyvästä
Nigeristä itsestä ja hänen vetensä ihmeellisestä hedelmällisyydestä. Hän
on mittaamaton ja lempeä, hänellä on lukemattomia aaltoja, hän on meren
kaltainen, hän on niin leveä, ett'ei yksikään silta ylety hänen
ylitsensä, ja hän ulottuu toisesta taivaanrannasta toiseen. Hänessä on
saaristoja, käsivarsia, jotka kasvavat ruohoa ja ovat laidunmaina,
suuria syvyyksiä, joissa kokonaisia sotajoukkoja jättiläiskaloja
uiskentelee. Hänellä on myrskynsä, tulikuumat päivänsä, jolloin hänen
vetensä on auringon polttavassa syleilyssä, hänellä on ihanat,
ruusunväriset, äärettömän hempeät tähtiyönsä. Ja hän on kantaisä,
perustaja, hedelmöitsijä, hän on luonut Sudanin, lahjoittanut sille
lukemattomia aarteita, hän on puolustanut sitä lähellä olevia erämaita
vastaan ja muodostanut sen hedelmällisestä mudastaan. Joka vuosi,
säännöllisesti palaavilla ajoilla, nousee hän äyräittensä ylitse,
täyttää tulvallaan laakson kuin valtameri ja jättää sen sitten
hedelmöitettynä äärettömän runsaskasvuiselle kasvillisuudelle. Niinkuin
Niilikin on hänkin voittanut hiekan, hän on lukemattomien ihmispolvien
isä, hän on se jumala, joka on luonut vielä tuntemattoman maailman, joka
on tulevaisuudessa tekevä vanhan Europan rikkaaksi. Ja Nigerlaakso,
hyvän jättiläisen suunnaton tytär, oi, mikä äärettömyys, mikä vapaa
lentopaikka on sen rajattomuudessa! Tasanko leviää, muuttaa
taivaanrannan taaksepäin kohtaamatta esteitä ja rajoja. Tasankoa ja yhä
tasankoa, kenttiä, joitten jatkona on alituiseen toiset kentät, suoria
vakoja niin kauvaksi kuin voi nähdä ja joitten päähän aura ei saavu
moneen kuukauteen. Sieltä saadaan elatusta suurelle kansalle silloin,
kun siellä harjoitetaan maanviljelystä voiman ja tiedon avulla, sillä
tämä valtakunta on vielä koskematon ja sellainen, joksi virta on sen
tehnyt tuhansia vuosia sitten. Huomenna kuuluu tämä valtakunta sille
maanviljelijälle, joka on tohtinut valloittaa sen ja hankkia itselleen
alueen niin suuren kuin hän voi uneksia ja työllään hallussaan pitää,
jota ei enään laskettaisi hehtaarittain vaan penikulmittain ja jossa
ikuiset laihot aaltoilisivat. Ja mikä ilo on hengittää yhdellä
siemauksella koko tuota avaruutta, mikä terveellinen ja hyvä olo, kun ei
enään olla toistensa päälle tungettuina, kun tuntee itsensä vapaaksi,
mahtavaksi, niin suuren maa-alueen herraksi kuin on tahtonut omakseen
saada sen auringon alla, joka loistaa kaikille!"

Benjamin ei väsynyt kuuntelemasta ja kysymästä.

"Mitenkä te olette olonne järjestäneet siellä? Miten te siellä elätte?
Millaiset tavat ja työt teillä on?"

Dominique nauroi, sillä hän tiesi hyvin, että hän saisi kaikki nuo
tuntemattomat sukulaisensa hämmästymään, nuo sukulaiset, jotka uteliaina
piirittivät häntä ja seurasivat hänen huultensa liikkeitä. Vieläpä
lapsetkin kerääntyivät hänen ympärilleen, aivankuin hän olisi kertonut
kaunista satua.

"Oh, me elämme tasavallassa, me olemme yhteiskunta, jonka jokaisen
jäsenen täytyy tehdä työtä yhteishyvän eteen. Perheessä on kaikkiin
ammatteihin kuuluvia työmiehiä. Isä on erittäin taitava muurari, sillä
hän rakensi talot, kun me saavuimme sinne. Hän on laittanut itse
tiilensäkin, sillä Diennén luona on hyvää savea. Meidän tilamme on siis
nyt kuin pieni kylä, jokainen nainut lapsi saa oman talonsa. Muuten emme
me ole ainoastaan maanviljelijöitä, me olemme myös kalastajia ja
metsästäjiä. Meillä on veneemme, Niger on äärettömän kalarikas, sieltä
saadaan ihmeen hyviä saaliita. Metsästys voisi myös elättää perheen,
sillä metsässä on riistaa, peltokanoja, helmikanoja puhumattakaan
flamingoista, pelikaaneista ja haikaroista ja tuhansista muista
eläimistä, jotka eivät kelpaa syötäväksi. Mustat leijonat käyvät väliin
meitä tervehtimässä, kotkat lentävät hitaasti päittemme päällä,
virtahevot kolmen ja neljän eläimen suuruisissa joukoissa leikkivät
kömpelön viehättävinä hämärän aikana virrassa kuin kylpevät
neekerilapset. Mutta me olemme etupäässä maanviljelijöitä, kenttien
kuninkaita, kun Niger on vetäytynyt takaisin hedelmöittyään ne. Meidän
alueellamme ei ole rajoja, se ulettuu niin kauvas kuin vaan voimme
työskennellä. Näkisittepä vaan maata viljeleviä alkuasukkaita, he eivät
edes kynnä, heidän alkuperäisinä työkaluinaan ovat kepit, joilla he
raappivat maata ennenkuin kylvävät! Ei tarvita ajatusta, ei vaivannäköä,
maa on lihavaa, aurinko polttaa, sato on aina hyvä. Ja kun me käytämme
auraa, kun me vähän huolehdimme maasta, joka paisuu elämästä, niin
ihmeen suuria satoja saamme me, liiankin paljon viljaa, joka särkisi
teidän latonne! Kun me saamme maanviljelyskoneet, jotka olemme teiltä
tilanneet, niin tarvitaan kokonaisia laivastoja kulettamaan sitä viljaa,
jota me emme tarvitse. Kun virta on vetäytynyt äyräittensä sisään,
viljellään riisiä, josta väliin saadaan kaksikin satoa. Sitten
viljellään hirssiä ja pistasia, ja niistä saadaan viljaa, kun voimme
ruveta suurviljelykseen. Meillä on äärettömän suuria puuvillaistutuksia.
Me viljelemme myös maniokia ja indigoa, meillä on keittiöpuutarhoja,
joissa kasvaa sipulia, ryytikasveja, kurbitseja ja kurkkuja. Minä en
puhukaan villeistä kasveista, kummipuista, jota meillä on kokonaisia
metsiä, voipuusta, jauhopuusta, silkkipuusta, jotka kaikki kasvavat
meidän maallamme aivankuin orjantappurapensaat teidän maanteittenne
vieressä. Sitäpaitsi me vielä harjoitamme karjanhoitoa, meillä on
karjalaumoja, jotka yhä suurenevat ja joitten lukumäärää me emme edes
tunne. Meillä on vuohia ja pitkävillaisia lampaita tuhansittain, meidän
hevosemme laukkaavat vapaasti suurissa aitauksissa, jotka ovat kuin
suuri kaupunki, meidän puhvelit valloittavat puolen penikulmaa rannasta,
kun ne auringon laskiessa menevät juomaan Nigeristä. Mutta ennen kaikkea
olemme me vapaita ihmisiä, iloisia ihmisiä, jotka teemme työtä siitä
ilosta, että saamme elää ilman kahleita, ja meidän palkkanamme on se
tieto, että tekomme on suurenmoinen, ihana ja hyvä, koska me olemme
luoneet uuden Ranskan, tulevaisuuden kaikkivaltiaan Ranskan."

Hän oli nyt päässyt vauhtiin, häneltä ei enään tarvinnut kysellä, hän
tyhjensi kaiken suuren ja kauniin, jota hänen sydämensä oli täynnä. Hän
kertoi Diennéstä, vanhasta pääkaupungista muistomerkkeineen ja
asukkaineen, jotka johtavat alkunsa Egyptistä. Hän puhui neljästä muusta
keskipisteestä, Bammakusta, Niaminasta, Segusta ja Sansandingistä,
suurista kylistä, joista joskus tulisi suuria kaupunkeja. Hän kuvaili
varsinkin Timbuktua, tuota komeaa, niin kauvan tuntematonta, tarujen
hämärässä ollutta kaupunkia kultineen, norsunluineen, kauniine
naisineen, joka heijastaa saavuttamattomine nautintoineen erämaan
ahnaasta hiekasta. Hän mainitsi Timbuktua Saharan ja Sudanin portiksi,
rajakaupungiksi, jossa elämä loppuu, minne kameeli tulee lastattuna
aseilla, tavaroilla ja välttämättömällä suolalla, jossa Nigerin alukset
purkavat kalliin norsunluunsa, kultansa, jota keräillään maan pinnalta,
kameelikurjensulkansa, kumminsa, viljansa, kaikki tämän hedelmällisen
laakson rikkaudet. Hän kuvaili lopuksi Timbuktua meidän päivinämme,
rappeutuneena ja köyhänä, tuota muinaisajan rikasta ja loistavaa
kaupunkia, joka nyt tuntuu olevan raunioina ja kätkevän rappeutuneitten
seinäinsä sisälle ne jäännökset aarteista, jotka sillä vielä on jälellä,
mutta josta kerran vielä on tuleva kunniakas ja komea kaupunki kaiken
runsauden lähteen Sudanin ja Saharan, Europaan johtavan tien välissä. Ja
tämä tapahtuu silloin, kun Ranska on avannut tien, yhdistänyt tämän
uuden valtakunnan maakunnat, perustanut tämän äärettömän suuren, uuden
Ranskan, jonka rinnalla vanha emämaa on ainoastaan pieni pala aivoja,
aivoja, jotka ohjaavat kaikki.

"Se on unelmani", huudahti hän, "se on jättiläistyö, jonka tulevaisuus
on loppuun suorittava. Algeria yhdistettynä Timbuktun kanssa Saharan
rautatiellä, sähkövetureilla, jotka vievät vanhan Europan yli
äärettömäin hiekka-aavikkojen! Timbuktu yhdistettynä Senegaliin Nigerin
höyrylaivoilla, toisilla rautateillä, jotka leikkelevät kaikkialla tätä
mahtavaa valtakuntaa. Uusi, suunnaton Ranska kerran perustettuna on
valmis elättämään ne sata miljoonaa asukasta, jotka siellä joskus
asuvat! Kaikkea tätä ei luonnollisesti voi tehdä yhtenä päivänä. Saharan
rautatietä ei ole vielä rakennettu, siellä on 2,500 kilometriä paljasta
erämaata, jota ei mikään yhtiö juuri mielellään tahdo ottaa haltuunsa,
ja siellä täytyy aluksi olla sivistystä, löydettävien kaivoksien yhä
kasvavine tuotantoineen täytyy hankkia emämaalle tähän tarkoitukseen
rahoja. Ja sitten asukkaat siellä ... ne ovat suurimmaksi osaksi
hyvänluontoisia neekereitä, mutta muutamat heimot ovat verenhimoisia ja
varastelevia, ja uskonnollinen fanatismi kiihoittaa vielä heidän
villeyttään, mikä lisää meidän vaikeuksiamme ... tuo peloittava
Islami-kysymys, joka saattaa meidät haaksirikkoon, ellei sitä ole saatu
sitä ennen ratkaistuksi. Ainoastaan elämä, monien vuosien elämä, voi
luoda uuden kansan, saada sen luonteen sopusointuun uuden maan kanssa,
sulattaa yhteen sen eri ainekset, antaa sille normaaliset olot,
sopusuhtaisen voiman. Mutta jo tänäkin päivänä on Ranska syntynyt tuolla
kaukana, siellä on syntynyt rajaton valtakunta, ja se tarvitsee meidän
vertamme, ja meidän täytyy uhrata se tämän Ranskan edestä, jotta se
kansoittuisi, jotta se voisi saada esiin äärettömät rikkautensa maasta,
jotta siitä tulisi koko maailman suurin, vahvin ja mahtavin valtakunta."

Benjamin hurmaantui, hän vavahteli, kun hän vihdoinkin näki tuon
kaukaisen maan paljastuvan eteensä, ja hänen silmänsä peittyivät
kyynelistä. Ah, sitä terveellistä, jaloa elämää, koko tuota työtä, tuota
elämän päämäärää, jonka hän tähän asti oli nähnyt ainoastaan
hajanaisissa unelmissaan! Hän kysyi:

"Onko siellä paljon ranskalaisia uudisasukasperheitä, samanlaisia kuin
teidänkin?"

Dominique purskahti nauruun.

"Ei, meidän vanhoilla asuinpaikoillamme Senegalissa on tosin muutamia
uudisasukasperheitä, mutta Nigerin laaksossa, Diennén tuolla puolla,
olemme me luullakseni ainoat. Me olemme tienraivaajia, hurjapäinen
etujoukko, sangviinisia hupsuja, jotka rohkenemme kaikkea. Ja se on
jossakin määrin ansiokastakin, sillä tavallisista viisaista ihmisistä
tuntuu meidän elämämme kuin uhmaukselta tervettä järkeä vastaan.
Voitteko ajatella ranskalaista perhettä, joka asuu villien keskuudessa
ja jolla ei ole muuta suojaa kuin pieni linnoitus lähiseudulla, ja
siellä yksi valkoinen upseeri komentaa tusinaa mustaa sotilasta ja on
väliin itsekin pakoitettu ampumaan laukauksia? Voitteko ajatella
sellaista ranskalaista uudisasuntoa maassa, jonka jonkun heimopäällikön
uskonvimma voi panna tuleen minä hetkenä tahansa? Se on taivaasen asti
huutavaa hulluutta, mutta se juuri on meidän ihastuksemme, se juuri
tekee meidät iloisiksi, terveiksi ja voitonylpeiksi. Me raivaamme tietä,
me näytämme esimerkkiä. Me olemme vieneet mukanamme sinne vanhan,
rakkaan Ranskamme, me olemme valloittaneet itsellemme tuosta
viljelemättömästä maasta alueen, josta tulee maakunta, me olemme
perustaneet kylän, joka sadan vuoden kuluttua on suuri kaupunki.
Siirtomaissa ovat ranskalaiset kaikkein hedelmällisin rotu, vaikka he
näyttävät tulleen hedelmättömiksi omassa maassaan. Ja me lisäännymme me,
me täytämme maan! Tulkaa siis sinne kaikki, koska te täällä olette liian
ahtaalle sullottuina, koska teillä ei ole tarpeeksi ilmaa ahtailla
alueillanne ja teidän liian kuumissa, myrkytetyissä kaupungeissanne!
Siellä on sijaa kaikille, uutta maata, raitista ilmaa, jota ei vielä
kukaan ole hengittänyt, sellainen työ tehtävänä, joka tekee teidät
kaikki sankareiksi, voimakkaiksi, elämänhaluisiksi ihmisiksi. Tulkaa
minun kanssani, minä otan mukaani miehiä ja naisia, te saatte valloittaa
itsellenne uusia maakuntia, te saatte perustaa uusia kaupunkeja suuren,
suunnattoman Ranskan kaikkivaltaa varten!"

Hän oli niin reipas, niin kaunis, niin voimakas, että kaikki
pöytävieraat tervehtivät häntä vielä kerran hyvä-huudoilla. He eivät
luonnollisesti seuraisi häntä, sillä kaikki nämät puolisot olivat jo
rakentaneet pesänsä, ja kaikki nämät nuoret olivat kaikilla juurillaan
liian vahvasti kiinni vanhassa maassa. Mutta kaunis satu oli se kaikille
suurille ja pienille lapsille, heissä tämä kertomus jo ehkä huomenna
herättäisi halun kunniakkaisiin töihin kaukaisissa maissa. Siemenet
olivat kylvetyt, niistä voisi kasvaa satumaisen suuri sato.

Ja Benjamin oli ainoa, joka keskellä innon purkauksia huudahti niin
kovaan, että voitti muitten äänet:

"Minä, minä tahdon elää ... ota minut mukaasi, ota minut mukaasi!"

Mutta nyt sanoi Dominique lopuksi:

"Niin, isoisä, sitä minä en ole vielä sanonut, että isäni on antanut
maatilamme nimeksi Chantebled. Hän on usein kertonut meille, miten te
kaukonäköisellä rohkeudella perustitte tänne maatilanne, miten koko
maailma teki teistä pilkkaa, kohotti olkapäitään ja sanoi, että te
olitte hulluja. Minun isäni on saman pilkan esineenä, saman
halveksivaisen säälin esineenä, sillä ihmiset odottavat, että Niger
jonakin päivänä vie meidän kylämme, ell'ei joku kuleksiva neekeriheimo
ole sitä ennen tappanut ja syönyt meitä. Mutta minä olen aivan
rauhallinen, me tulemme voittamaan niinkuin tekin olette voittaneet,
sillä hulluus, joka ilmenee työhalussa, onkin jumalallista viisautta.
Siellä syntyy uusi Fromentein valtakunta, uusi, ääretön Chantebled,
jossa te molemmat, isoisä ja isoäiti, olette patriarkkoja, joita
kunnioitetaan kuin jumalia. Minä juon maljanne, isoisä, minä juon
maljanne tulevan troopillisen kansanne puolesta!"

Mathieu oli noussut seisomaan ja hän sanoi kovalla äänellä, mutta
suuresti liikutettuna:

"Maljasi, poikani! Poikani Nicolaksen malja, hänen vaimonsa Lisbethin ja
kaikkein niitten malja, jotka ovat syntyneet heidän rakkaudestaan!
Kaikkein jälkeläisten, nykyisten ja tulevaisten malja!"

       *       *       *       *       *

Nyt vaati elämä Mathieultä ja Mariannelta viimeisen rohkeuden. Kuukausi
tämän jälkeen, kun Dominique oli aikeissa palata Sudaniin, sanoi
Benjamin eräänä iltana heille, kuinka suurta ja vastustamatonta
kutsumusta hän tuntee noihin kaukaisiin maihin.

"Rakastettu isäni, jumaloittu äitini, antakaa minun matkustaa Dominiquen
kanssa. Minä olen taistellut, minä inhoon itse itseäni siitä syystä,
että voin jättää teidät teidän ijällänne. Mutta minä kärsin liian
paljon, minun sydämeni pakahtuu odotuksesta, ja minä kuolen
häpeällisestä työttömyydestä, ell'en saa matkustaa."

He kuuntelivat sydän murtuneena tätä puhetta. Nämät sanat eivät olleet
odottamattomia, he olivat odottaneet niitä timanttihäistään asti. Ja he
vapisivat, he tunsivat, ett'eivät voi kieltää, sillä he tiesivät
menetelleensä väärin siinä, että olivat pitäneet viimeistä lastaan
kotona pesässään, vaikka muut olivat saaneet lähteä lentoon. Oi, tuota
ahnasta elämää, joka ei suonut heille tätä iloa, joka vaati
heiltä heidän salatun aarteensakin, josta he mustasukkaisessa
itsekkäisyydessään eivät olleet tahtoneet luopua ennenkuin haudan
reunalla!

Syntyi pitkällöinen hiljaisuus; vihdoin vastasi Mathieu tukahutetulla
äänellä:

"Poikani, minä en voi pidättää sinua täällä. Mene sitten sinne, minne
elämä sinua kutsuu. Jos minä tietäisin, että kuolen illalla, pyytäisin
sinua odottamaan huomiseen."

Ja Marianne sanoi lempeästi:

"Miksi emme voi kuolla heti? Silloin ei meillä olisi tätä viimeistä
kärsimystä, ja sinä veisit vaan mukanasi meidän muistomme."

Vielä kerran olivat he näkevinään edessään Janvillen rauhallisen
kirkkomaan, jossa heidän rakkaansa jo uinuivat ja jossa he itse pian
saisivat yhtyä heihin. Ei ollut katkeruutta tässä ajatuksessa, ja he
toivoivat tulevansa viedyiksi sinne samana päivänä, sillä he eivät
voineet ajatella elämää ilman toisiaan. Ja muuten eivätköhän he
jatkaneet elämää lastensa kautta, eivätköhän he olleet ijankaikkisesti
yhdistetyt toisiinsa ja kuolemattomia jälkeläisissään?

"Rakas isäni, jumaloitu äitini", sanoi Benjamin vielä, "minä se kuolen
huomenna, ell'en saa matkustaa. Teidän kuolemanne odottaminen, suuri
Jumala, eikö se olisi samaa kuin sen toivominen? Teidän täytyy elää
vielä kauvan, ja minä tahdon myös elää."

Taas syntyi hiljaisuus, sitten sanoivat Mathieu ja Marianne yhteen
ääneen:

"Matkusta sitten, lapseni. Se on oikein, ihmisen täytyy elää."

Mutta suuri oli tuska viimeisenä päivänä, kun heidän täytyi eritä tästä
viimeisestä lihasta, kaikesta, mikä heistä itsestä oli jälellä,
antaakseen tämän viimeisen lahjansa elämälle! Nyt uudistui Nicolaksen
hyvästijättö, taaskin lensi lapsi pesästä, meni avaruuteen
hedelmöittääkseen tuntemattomia, kaukaisia maita.

"Ei koskaan enään!" huudahti Mathieu itkien.

Ja Marianne toisti nyyhkyttäen sydämensä syvyydestä asti:

"Ei koskaan enään, ei koskaan enään!"

Benjaminin lähdön jälkeen tunsivat Mathieu ja Marianne taaskin sen
suuren ilon, sen pohjattoman rikkaan, tyynen vakaumuksen, että heidän
elämänsä tehtävä oli täytetty. Heillä ei ollut enään mitään itseään
varten, ainoastaan sen onnen tunto, että olivat antaneet kaikki
elämälle. Lapsia rakastavina ja hymyillen riemuitsivat nämät pian
satavuotiaat vanhukset heimonsa rehevästä kukoistuksesta. Yli merien oli
maito virrannut, Ranskan vanhasta maasta neitseellisen Afrikan
äärettömille kentille, tulevaisuuden nuoreen, jättiläissuureen Ranskaan.
Chantebled oli valloitettu isänmaan halveksitusta kolkasta, toinen
Chantebled loi itselleen kuningaskunnan kaukana, laajoissa erämaissa,
jotka elämän oli vielä tehtävä hedelmällisiksi. Se oli ihmiskunnan
vaellusta, sen levenemistä yli maailman, sen kulkua äärettömyyttä
kohden.

(_Toisen osan loppu_.)





*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HEDELMÄLLISYYS: ROMAANI ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.