Produced by Tapio Riikonen

SUOMEN KANSAN SATUJA JA TARINOITA

Toimittanut

Eero Salmelainen

Ilmestynyt ensimmäisen kerran neljänä osana 1852, 1854, 1856 ja 1866
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantamana.

SISÄLLYSLUETTELO:

I OSA:

Alkulause
Seppo Ilmarisen kosinta
Lippo ja Tapio
Metsän poika
  Mikko Metsolainen
  Mikko Mieheläinen
Hiiden laiva
Tuhkamo
Kolmet veljekset
  Tuhkimo
  Tytär kolmannessa linnan kerroksessa
Tuhkimus-Tähkimys kiukaan perässä
  Ihmeellinen koivu
  Kummallinen tammi
  Kolmet sisarukset
Merestä-nousija-neito
Naisen yhdeksän poikaa
  Veljiensä etsijät ja joutsenina lentäjät
  Saaressa eläjät
  Tynnyrissä kasvanut poika
Käsitön neiti
  Neitonen kuninkaan sadussa
  Neitonen hernemaassa
Veljiensä-etsijä-tyttö
Pakenijat
  Vetehiselle luvatut lapset
  Härän korvista syntyneet koirat
  Oriksi muutettu poika
  Jälkimaine
Avaimeton vakka
Vuoresta pelastus
  Ihmeellinen sauva
  Ihmeellinen pilli
Hiiden lahjat
  Paholaisen antamat soittoneuvot
  Kultaori, kultavasta, nuotta ja pilli

II OSA:

Alkulause
Toverukset
  Leppäpölkky eli Sininen risti
  Maan, meren kulkija laiva
  Kaikkia matkalla tarvitaan
  Laivantekijät
Kettu kosiomiehenä
  Madon linna
  Kehnon koti
Ei-niin-mitä
  Toisinto
Ennustukset
Haastelevat kuuset
Veljesten naimiset
  Hiiri morsiamena
  Nimikkopuut
  Sammakko morsiamena
Antti Puuhaara
Kuolema kummina
  Taivaaseen menijä
  Taivaanvuohen synty
Lehmän vuohena myöjä
  Jälkimaine
Paha on pettäjän perintö
  Totuus ja valhe
  Riuta ja Rauta
Jykeä lipas
Suulas akka
Tietäjä ja tauti
Ukon tytär ja akan tytär
  Avannolla kehrääjät
  Sisarpuolet

III OSA:

Alkulause
Karhun, suden ja revon eleet Ilvolan taustalla

  Portimo lähtee kuollutta ukkoa kelkalla kuljettamaan ja löytää
  matkalla muita tovereita

  Repo, susi ja karhu asettuvat kukin taloonsa Ilvolan taustalle,
  ja repo ja susi saavat yhteistä viljamaata raatamaan

  Odottaessaan raatamastaan huhdasta satoa saavat hukka ja repo
  saaliille

Repo lähtee karhun kotiin kuolijan luona itkemään

  Repo ottaa itsellensä palvelijan ja joutuu kohta sen jälkeen
  karhun kynsiin, josta sukkeluudellaan kuitenkin pelastaikse

  Revon ihmeellistä palvelijata nähdäksensä pitävät karhu ja hukka
  kissalle pidot

  Hukka käypi koiran luona vieraana, tulee siellä juovuksiin ja alkaa
  humalapäissään laulella

  Hukka pelkää joutuvansa vuohen ja oinaan syötäväksi ja lupaa
  heille hyvät lahjat päänsä päästimeksi

  Hukka ja repo leikkaavat ohransa, josta ahtavat riihen ja käyvät
  puimaan, jauhamaan elojansa

Karhu, hukka ja repo keittävät kukin jauho-osastaan puuroa, vaan ei synny tämä työ yhtä hyvästi kaikilta: revon keitos tulee hyvää ja valkoista, toisten mustaa ja pahanmakuista

Repo rupeaa lapsenpiiaksi hukalle, vaan pettää isäntänsä, joka siitä vihoissansa on vähällä tappaa hänet

Repo päästää karhun suusta teeren ja tekee itsensä syyttömäksi

  Karhu pitää miehen kanssa yhteistä paloa ja määrää itse sadosta
  tulevan osansa

  Karhu tarttuu miehen virittämään ansaan, josta käyvät sitten
  keskenään käräjätä

Karhu pelastaikse hiiren avulla ansasta

Karhun kuolo. Mies revon avulla pelastaa karhulle lupaamansa lehmän ja vielä päälliseksi saa karhun, joka miehen käsissä heittää nyt henkensä

Pienempiä eläinjutun katkelmia
  Kyyhkysen kujerrus
  Jänis, susi, repo ja karhu yhtenä maahaudassa
  Eläimet ja Paholainen
  Jalopeuran pakeneminen
  Kettu, susi ja jalopeura
  Kettu ja jänis
  Orava, neula ja kinnas
  Karhu tuomarina
  Susi passin katsojana
  Vanha kukko
Virolaisia eläinjuttuja
  Repo ja varpunen
  Susi ja repo
  Karhu, susi ja repo
  Karhu ja repo
  Mies ja repo
  Sammakko ja varis
  Koiran oikeudenkäynti
  Karhu ja mies
  Mies ja repo
  Koira ja susi
  Koira ja repo
  Hämähäkki ja muuriaiset

IV OSA:

Ihmeelliset sepät
Miehestä, joka maat lenti lintuna, vedet ui kalana
Yösijan kostaminen
Vapahtaja ja pyhä Pietari riihessä
Vastahakoinen akka
Tulevaista elämätään tiedustajat
Utelias akka
Pojasta, joka kuninkaantyttären sanoissa solmitsi
Kolme tienhaaraa
  Silmivoiteen hakijat
  Kultalinnusta ja elämänvedestä
Mies kuningasta katsomassa
Ei hyvä teko hukkaan joudu
  Kauppias ja kolmisarviset naiset
  Tuhlarikuningas
Taivassalolainen eli mies, jolla oli hupakko vaimo
  Jälkimaine
Kuningas ja mökin poika
Neljät kysymykset
  Toisinto
Onneton matkustus
Petturi-Jussi
Veljesten perintö
  Rikastuneet veljet
  Köyhät pojat ja vedenemäntä
  Veljesten perintötavarat
Sotamies, kersantti ja korpraali
Matti ja piru
  Matti pirulla palvelijana
  Matti ja pirun poika koettelevat voimiansa
  Matti ja piru pitävät yhteistä halmetta
Vuorenpeikko ja Helli
Pieni Niilo ja jättiläinen
Hiiden mylly, pöytäliina ja pussi
  Jälkimaine
EERO SALMELAISEN HUOMAUTUKSIA JA SELITYKSIÄ

I OSA

ALKULAUSE

Kuten yksityiset, siten kansatkin kerran ovat olleet lapsuuden iä'ssä. Kertomia ikivanhojen aikojen seikoista ja tapahuksista voisi sanoa kansan lapsuuden historiaksi. Uskontonsa puki kansa taruihin, keksintänsä sekä muun tietonsa sananlaskuihin, ja mitä nykyänsä sanoisimme historiaksi, oli siihen aikaan tarinoita. — Se oli luonnollisuuden ja lapsellisen vi'attomuuden aika. Tosin eivät vuosisatojen kokemukset ohjanneet mielen juoksua silloin, vaan myöskään ei vielä tyhjäntäpöinen, useinkin itseensä hämmentynyt viisastelemus rau'aissut ihmisen henkeä. Yltänsä näki ja haveksi kansa tässä lapsuuden iä'ssä ollessansa kummallisia, mielikuvallisia ihme-olennoita. Joka vuorella ja laaksolla oli omat eläjänsä, ja kussakin jo'essa sekä lähteessä joku jumalallinen olento. Haltioita ja henkiä, hiisiä ja kummitoksia, peikkoja ja piruja oli maailma täynnä. Sanalla sanoen: kaikki luonnon välikappaleet olivat kansan silmissä eläviä.

Ristin oppi oli se maailmalle loistava valo, jonka säteitä eivät vanhat tummentuneet luulot ja kuvannot kau'empaa sietäneet vaan pakenivat pakenemistansa yhä, haihtuen ihmisten mielestä. Ensi työksensä sai uusi oppi puhdistamaan ihmisen sydäntä, kävi siitä uudistamaan hänen henkeänsä, ja on viimein päästävä kaiken maailman niistäkin pimenteistä, mitkä vielä tummentavat sitä. Vaan tänäänkin siltä valistuksen alalta, jolla nykyänsä olemme, kuuntelemme mieluisasti esivanhempiemme muinoista oloa, heidän tapojansa ja elämätänsä yleiseen. Varsinkin viehättävät meitä heidän ihanat, korkeamieliset runonsa ja suloluontoiset tarinansa, joissa vuosisatojen kuluttua omituisella, meille iä'tse rakkaalla kielellänsä vielä haudoistansakin puhuttelevat meitä.

Ovat siis vanhojen runot ja tarinat kalliita meille muinoistiedon suhteen, vaan eivät sentähden ole ainoastansa kuolleita muinoisjätteitä, vaan i'än kaiken pysyväisiä muistopatsaita, joiden juurella kotimainen Runotar vieläkin valvoo, kuni kiitollinen lapsi äitinsä haudalla. Ovat ikäänkun sivistyksen kätkyviä, esivanhempiemme lapsellisia unelmia täynnä, kauniita, kummastuttavia teoksia, joiden rakennuksessa kansan omituinen luonne ja henki vielä osotaikse täydessä puhtaudessansa ja alkuperäisessä terveydesssänsä. Tekisi mielemme sanoa runon ja tarinan, kuni kaksi sisärystä; ikuisesta säännöstä asetetun taidetekoisen runoelman rinnalle, kuten lapsi täysiaikaisen miehen vierelle, kaikissa elon vaiheissa ja vimmoissa muistuttamaan häntä oman lapsuutensa virheettömyydestä ja puhtaasta kainoudesta. — Niin jos lienee, on vanhojen runoilla ja tarinoilla vielä tänäänkin suuri arvonsa, ja tulevat vaikuttamaan kotimaisen runoelman koko vastaiseen luonteeseen, juurikun varoittavaiset äänet, jotka estävät sitä omaa luonnon laatuansa heittämästä osoittamalla sille oikean suuntansa, jota sen tulee seurata, poikkeamatta harhateille.

Mitä Suomalaisiin runoihin tulee, lienevät joksensakin jo tarkkaan halki maan kerätyt, ja meillä on Kalevala ja Kanteletar, joissa ne säilyvät Suomen kansalle ikuiseksi iloksi; vaan tarinat, joita Suomalaiset niin suuresti rakastavat ja keskinäisessä elossansa huviksensa kertoelevat, ovat tähän asti olleet, josko ei ylenkatseessa niin kuitenkin kansan suusta keräämättä ja siis yleisölle melkein tuntemattomat. Juuri tästä seikasta puhuu jo 1836 vuoden Mehiläisessä muutamassa kohdin Lönnrot, sanoen moniaan siinä kerrotun tarinan jälkimaineessa: "Ilman on Suomalaisia tarinoita tähän asti ylen vähän ko'ottu. Taitaisivat kuitenki olla siitä arvosta, että ansaitsisivat tulla ko'otuiksi samalla huolella, kun moni muukin kansa on tarinoitaan jälkimuistoon korjaellut. Niistä vaan olisi kotvaksikin kerätessä työtä, sillä halki maan muistellaan niitä pi'an äärettömästi ja useimmiten erilaatuisia itsekullakin paikalla. Aina siitä ai'asta saati on kuitenkin kansan suussa eläviä tarumia al'ettu suuremmassa arvossa pitää, ja useammat Suomen kielen ja kirjallisuuden hyväelijät ovat niitä viimeisinä aikoina ahkeruudella kokoelleet." Paitsi Lönnrotin Mehiläisessä ilmaisemia keräsi juuri samalla aikaa Akatemian oppilas herra J. Fr. Kainonen ison joukon Venäjän Karjalasta, ja sittemminkin on vuosittain aina toisia tarinoita Suomen eri maakunnista kerätty. Niin ovat Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustannuksella oppilaat D.E.D. Europaeus, A.E. Oksanen, Fr. Polén ja maisteri H.A. Reinholm keränneet niitä Karjalasta, oppilaat A. Rothman, A.E. Nylander ja tämän tarinakokouksen sommittelija Hämeestä. Samassa tarkkeessa on Länsi-Suomalaisen oppilais-osakunnan avulla oppilas B.A. Paldani vaeltanut Satakunnassa ja oppilas O. Palander muutamien Viipurilaisen osakunnan jäsenten toimesta Hämeessä, joiden kumpienkin kokoelmat ovat Suomalaiselle Kirjallisuuden Seuralle lahjoitetut. Vielä sitte on pitäjän mestari Olli Karjalainen vasta mainitulle Seuralle hyväntahtoisesti lähettänyt muutamia kiitoksen sietäviä tarinoita, joita itse on kerännyt ja kirjoitellut kotitienooltansa Liperistä.

Mitä nyt aikoja myöten useammalta kerääjältä näin on ko'ottu, olemme Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tahdosta kokeneet kykymme mukaan suunnitella ja painoon toimitettavaksi korjata; ja tässä lähtee nyt ensimäinen osa Suomalaisia Tarinoita, Suomalaisten lukijoiden hyvään mielisuosioon turvaten, ensi kertaa liikkeelle, omaa synnynmaatansa samoamaan; vaan jos nykyinen asunsa olisi ikäänkuin halpa ja siistimätöin, elköön kuka lii'oin pahastuko sitä, se ei ole matkaajan syy vaan sen, joka sen pukua tiehen laittaessa korjaeli.

Helsingistä Kesäkuun 15 päivänä 1852.

Eero Salmelainen.

SEPPO ILMARISEN KOSINTA

Seppo Ilmarinen, takoja ikuinen, oli pajassansa, rautaa pani ahjoon ja hiillutti. Tulipa nainen pajan kynnykselle, pieni nainen pikkarainen, suuri nainen suurukainen, ja virkkoi sepolle: "Tietäisithän, seppo Ilmarinen, minun sanomani, et pani rautaa ahjoon." Vastasi tuohon seppo Ilmarinen: "Pieni nainen pikkarainen, suuri nainen suurukainen! Sanonet hyvät sanomat, minä sinulle hyvät lahjat annan; sanonet pahat sanomat, minä sinulle hiilavan raudan kurkkuusi ajan." — "Nämä minun sanomani", virkkoi nainen, "Hiihtoin kuninkaan tyttäreen, valkeaan vaalikkoon, kaunoiseen Katrinaan kahdet kosijat menivät, venoilla soutivat."

Kuultuansa moiset sanomat seppo Ilmarinen raudan kohta otti ahjosta ja miettien mielessänsä läksi pajasta kotiinsa. Kävi äitinsä puheelle ja sanoi: "Oi emoni, kantajani, pannos vaskinen kyly lämpiämään; hiilavammaksi lämmitä hiilavata rautaa, hiilavammaksi hiilavata kiveä!" Äiti siitä lämmittikin kylyn ja kävi poikaansa kylpemään. Sanoipa taas seppo Ilmarinen: "Anna, emoni, kantajani, pellavainen paita päälleni, kapoiset kaatiot jalkaani!" Äiti silloin paidat, kaatiot tuopi pojallensa, ja seppo lähtee kylyyn. Kyllin siellä kylvettyänsä astuu jo kiiruusti sieltä kotiinsa vyöttömillä rungilla, kengättömillä jaloilla, ja sanoo orjallensa: "Vanha orja uskollinen, valjastapa viljo valjo varsa kolmikesäinen kirjaviin korjiin, rautaisiin rahkeisiin, vaskisiin valjaisiin, teräksisillä ohjaksilla, tinaisilla rinnuksilla." Ottaa siitä vanha orja uskollinen viljon valjon varsan kolmikesäisen ja rupeaa valjastamaan, vaan ei saa rinnusta riuhtaistuksi. Tuleepa silloin itse seppo Ilmarinen vyöttömillä rungilla, kengättömillä jaloilla orjaansa auttamaan, riuhtaisee rinnuksen ja pistää varsan valjaisiin. Siitä astuu sitten pirttiin, vaatteupi sukkelaan ja heittää äidillensä jäähyväiset sanoen: "Oi emoni, kantajani, siunaos minua matkalleni, kosiin on nyt lähteminen!"

Saatuansa emonsa siunaukset istuu jo seppo Ilmarinen kirjaviin korjiin, rautaisiin rahkeisiin, vaskisiin valjaisiin, teräksisiin ohjaksiin viljolle valjolle varsalle kolmikesäiselle ja saapi sulaa merta ajaa surahuttamaan: ei kastu kavio eikä tunnu korjan jälki. Ajaa ajettelee, minkä aikaa ajaneekin, niin jo tapaa ne kahdet venojen soutajat, jotka nainen hänelle oli neuvonut, ja rupeaa yhteen matkueehen. Katsoopa meren takaa Hiihtoin kuninkaan tytär, valkea vaalikko, kaunis Katrina kolmannesta kartanon kerrasta merelle, keksii siellä matkaajat ja sanoo taatollensa: "Oi taattoseni, minuhun kolmet kosiomiehet tulevat, kaksi venoilla soutaa, kolmas korjalla ajaa." Eipä aikaakaan, niin pääsevät jo matkaajat perille ja tulevat Hiihtoin linnoille, jossa kuningas ottaa heidät jalosti vastaan ja syöttää, juottaa kaikenmoisella hyvästi. Syötyänsä toimittavat miehet asiansa ja sanovat kumarrellen kuninkaalle: "Tulimme, kuninkaisemme, kosijiksi kaunoiseen Katrinaan." Kuningas siitä määrää heille ansiotöitä ja kysyy ensiksi: "Kuka teistä voinee minulle käärmehisen pellon kyntää kengättömillä jaloilla, paljahilla sorkilla, alastolla hipiällä?" — "Ka, minä kynnän peltosi", vastasi seppo Ilmarinen rohkeasti; mutta toiset kaksi eivät hirvenneet työhön ruveta, vaan kumarsivat kuninkaalle ja menivät tiehensä. Toisten lähdettyä seppo Ilmarinen kohta valjastaa viljon valjon varsansa aatraan ja saapi käärmehistä peltoa kyntämään. Kahden kyynärän korkeudella madot kuhisivat pellolla lentäen alituiseen aatrasta ja seposta päällitse, vaan eihän yksikään sentähden koskenut. Seppo sai työnsä hyvästi tehdyksi, meni rohkeasti kuninkaan eteen ja sanoi: "Nyt on, kuninkaiseni, käärmehinen peltosi kynnetty." — "Hyvä!" sanoi kuningas, "vaan koska moisen työn toimeen sait, voinethan tanhuelleni lammin laulaa, siihen suuret kalat uimaan, pienet pirskamaan." — "Kyllä minä senkin laadin", vastasi seppo Ilmarinen ja meni epäilemättä tanhuelle. Siinä kun laulun lauloi vain, niin heti syntyikin lampi tanhuelle, siihen suuria kaloja uimaan, pieniä pirskamaan. Siitä päästyänsä meni sitten kuninkaan eteen taas ja sanoi kumarrellen: "Nyt on teko tehty, mikä määrättiinkin." Sanoi tuosta kuningas sepolle: "Hyvästi olet tähän saati työsi toimittanut; menehän nyt, tuo morsiamellesi, kaunoiselle Katrinalle, meren rannasta kotoinen lipas, joka on aikaa monta siellä peitossa ollut."

Mitäs siihen? Sepon täytyi lähteä kotoista lipasta etsimään, ja päätyi meren rannalle. Siinä näki kolme nuorta neitoa rannan vietteellä istuvan, rupesi haastattamaan heitä ja kyseli: "Oi neitiseni, kussa on huomenlahjalipas kaunoisen Katrinan, tiedättekö?" — "Ukko Untamoisen vallassa on haettavasi", sanoivat neitiset, "tuossa pirttinsä näkyy, käy kysymässä häneltä, rupeaisiko hän antamaan, vaan ole kaikin mokomin varoillasi, äijä on sikäli mennyttä, vähän tullutta." Seppo siitä menikin Untamoisen pirtille, kuten neuvottiin, ja katseli ikkunoista sisälle. Siellä ukko Untamoinen makaa ympäri pirtin punalluksissa, jalat ja pää uksessa. Seppo silloin hiipien menee ukselle ja harpastaa siitä suorastansa keskipirttiin sanoen: "Annas, ukko Untamoinen, kaunoisen Katrinan huomenlahjalipas!" Vastaili siihen ukko Untamoinen: "Voinet kielelläni pysyä, siinä hyppiä, tanssia, äsken annan huomenlahjalippaan." Seppo silloin ei arvellut, vaan laskeusi Untamoisen kielelle ja alkoi siinä hyppiä; mutta ukko Untamoinen samassa avasi leukapielensä, että puolentoista kyynärää oli suu leveyttänsä, hampaat kyynärän pituuttansa, ja seppo Ilmarisen lainasi purentelematta vatsaansa. Tämäpä ei siitä vielä hätäytynyt, vaan heitti vaatteet päältänsä: paidastansa laati pajan, kaatioistansa palkeet, vasemman polven pani alasimeksi, vasemman käden pihdiksi, oikean käden paljaksi, ja rupesi Untamoisen vatsassa takoa taputtelemaan. Paidastansa otti vaskisen soljen ja takoi siitä linnun, jolle laati rautaiset kynnet ja teräksisen nokan. Sen kun sai valmiiksi, laulun lauloi vain, niin hengen pani sydämeen linnulle ja työnsi sen Untamoisen vatsassa lentää repakoimaan. Lintupa kun pääsi siellä lentelemään, rautaisilla kynsillänsä katkoi vatsassa suonet kaikki ja kylkeen teki teräksisellä nokallansa suuren loukon, josta tuli ukko Untamoiselle semmoinen tuska, että hädissänsä huusi sepolle: "Lähtenet, seppo Ilmarinen, vatsaani syömästä, niin saat kaunoisen Katrinan huomenlahjalippaan. Menehän meren rantaan; kussa näet kolme neitoa rannalla istuvan, siinä on lipas hiekkaan peitettynä."

Sen kun kuuli seppo Ilmarinen, pujottelihe linnun kaivamasta kolosta Untamoisen vatsasta ulos ja harpasti uksesta pihalle lähtien heti meren rantaa astumaan. Siellä näki ne kolme neitoa, mitkä jo ennenkin, ja sanoi heille: "Oi hyvät neitiseni, antakaa kaunoisen Katrinan huomenlahjalipas, ukko Untamoinen sen jo minulle lupasi!" — "Ota, tuossa on hiekassa lipas, — nosta, kanna", virkkoivat neitiset ja neuvoivat sepolle, kuhun oli lipas peitettynä. Hän silloin lippaan kaivoi hiekasta, kantoi sen kuninkaalle ja sanoi: "Tässä on nyt kaunoiselle Katrinalle huomenlahjalipas, jota panit etsimään!" Tyytyi jo kuningas sepon tekoihin, kun kotoisen lippaan sai Untamoiselta lunastetuksi; tyttärensä, valkean vaalikon, kaunoisen Katrinan antoi hänelle naiseksi ja siunasi heitä matkalle.

Tuosta istui jo seppo Ilmarinen naisensa kera kirjaviin korjiin, viljolle valjolle varsalle kolmikesäiselle, rautaisiin rahkeisiin, vaskisiin valjaisiin, teräksisiin ohjaksiin, tinaisiin rinnuksiin ja läksi sulaa merta ajaa surahuttamaan: ei kastu kavio eikä tunnu korjan jälki. Ajoi, ajoi, niin jo yö saavutti merellä. Seppo siitä lauloi laulun, niin samassa syntyi saari keskimerelle, kuhun laskihe naisensa kera makaamaan. Levättiin siinä sen yötä aamuun saati, niin seppo Ilmarinen jo heräsi unestansa ja katsahti kupeellensa, vaan eipä naista enää nähnytkään. Nousi silloin vuoteeltansa, läksi saaren rantaa astumaan ja luki sotkat kaikki saaren ympärillä. Tulipa yksi sotka liikaa heti. Sen kun näki, lauloi seppo laulun kohta ja sanoi: "Eläs peittäydy, Katrina, tässä olet!" ja samassa syntyi sotkasta nainen järillensä. Lähdettiin siitä taas sulaa merta ajaa surahuttamaan ja kuljettiin, minkä aikaa lienee kuljettukin, niin jo taas yö saavutti matkalla. Lauloi silloin seppo Ilmarinen laulun, niin saari syntyi merelle, ja laskeusivat siihen lepäämään. Kului se yö sitten, ja aamu tuli, niin heräsi seppo makaamasta ja katsahti viereensä, vaan ei naista enää ollutkaan. Nousi tuosta kiiruusti vuoteeltansa ja kaikki puut saaressa luki, niin yksi puu liikaa tuli. Sille lauloi hän laulun ja sanoi: "Eläs peittäydy, kaunis Katrina, tässä olet!" ja tuossa paikassa syntyi nainen järillensä. Istui seppo Ilmarinen siitä taas naisensa kera kirjaviin korjiin, viljolle valjolle varsalle kolmikesäiselle, ja saatiin sulaa merta ajaa surahuttelemaan. Kuljettiinhan sen päivää, kunne yö saavutti, niin lauloi seppo Ilmarinen laulun kuten ennenkin, ja merelle laatiutui saari moinen, johon laskihe naisensa viereen makaamaan. Kuluipa yö, ja päivä rupesi valkeamaan, niin havaitsi seppokin unestansa ja katsahti kainaloonsa, vaan eipä naista siinä ollutkaan. Tuosta suuttui jo seppo Ilmarinen naiseensa, kavahti vuoteelta ja sai saaren rantaa kiertämään. Siinä kävellessänsä kun kivet luki saaren ympärillä, niin yksi kivi taas liikaa oli. "Elä peittäydy, Katrina, tässä olet!" sanoi hän heti, ja kun laulun lauloi vain, syntyi nainenkin ennallensa. Siitä puhui seppo vihoissansa: "Minä sinun tauttasi, kaunis Katrina, äijän työtä tein, äijän huolta näin, ja sinä yhä minua pettelet; niinpä menekin iäksi päiväksi merelle asumaan!" Sen kun sai seppo sanoneeksi, laulun lauloi heti ja naisensa, valkean vaalikon, kaunoisen Katrinan kirosi kajavaksi merellä vastatuuleen iätse lentelemään.

Mutta kävipä ikäväksi naisettakin eläminen, ja seppo vaskesta rupeaa itsellensä naista laatimaan. Laulun lauloi ensimmäisen, niin jo syntyi ihminen; siitä lauloi jo toisen, niin henki tuli sydämeen naiselle. Sen omatekemän naisensa viereen rupeaa sitten makaamaan; toisen kätensä panee naiselle poveen, toisen pistää omaan poveensa. Siitä kun herää aamusella ja koettelee käsiänsä, niin kumpi itsellänsä povessa, se lämmyt, vaan kumpi naisen povessa, se viluinen. Pakisi tuosta seppo Ilmarinen, takoja ikuinen, noin ikään: "Kenkään elä laatimaan rupea naista, ota valmis laadittu!" Lauloi sitten laulun toisen, niin muuttui kajava naiseksi jällensä, valkeaksi vaalikoksi, kaunoiseksi Katrinaksi, kuten luonnostansa olikin. Sen kera istui sitten viljolle valjolle varsalle rekeen ja ajaa kavahutti kotiinsa, jossa äiti hyvästi vastasi miniänsä.

LIPPO JA TAPIO

Lippo liukas mies, metsänkävijä, kahden toverinsa keralla ennen muinoin läksi petran ajantaan. Päivän kävivät metsää, niin tuli heille yö siellä, ja menivät metsämökkiin pimeätä pakoon. Sen yön makasivat siinä mökissä, ja kun tuli toinen päivä, läksivät hiihtämään taas, ja mökiltä lähtiessänsä kolisti Lippo suksiansa ja sanoi: "Pitää tänä päivänä saada riista sukselle, toinen toiselle, kolmas sauvalle." Tuskin pääsivätkään liikkeelle, niin tuli heille kolmet petran jäljet, ja niitä jälkiä myöten kun hiihtivät, löysivät kolme petraa, kaksi sarvikkain, kolmas loitompana irrallansa. Sanoi Lippo toisille: "Pyytäkää, miehet, nuo kaksi, ne ovat teidän varoille tähän pannut; minä lähden tuolle yhdelle jäljestä." Menikin, ajoi, hiihti sen päivän iltaan asti, ja kuitenkaan ei tavoittanut petraa kiinni, vaikka kyllä oli liukas hiihtäjä. Tuli viimein talo eteen metsässä. Petra juoksi aituukseen pihalle, ja Lippo meni perästä. Isäntä seisoo pihalla, vanha ukko, parta, hiukset kaikki kuusen naavasta. "Ohoh!" sanoo, "ken lie konnan poika orini tänä päivänä hikeen ajanut?" Lippo tuli siihen, tervehti ukkoa ja todisti: "Minähän sen ajoin enkä tavoittanut kuitenkaan, tänne pääsi pihaan." Ukko, joka olikin Tapio, sanoi siihen: "No, kun olet iltaan pimeään orittani ajanut, niin käy tupaani yöksi." Lippo menee nyt Tapiolan pirttiin ja katsoo: täällä on petraa, hirveä, täällä karhua, repoa, sutta ja kaikkea metsän riistaa, mitä vain olla saattaa. Tapio syötti iltasen hänellä ja hyvänä piti. Aamulla sitten aikoi Lippo ruveta pois menemään, vaan eipä löytänytkään suksiansa. Kysyy Tapiolta suksia, vaan Tapio sanoo: "Etkö tahtoisi jäädä vävyksi minulle, minulla yksi tytär vain on?" Lippo vastasi: "Jäisin kyllä, mutta köyhä mies olen." — "Hoo, elä siitä huoli", sanoi Tapio, "ei ole köyhyys mikään vika, meiltä saat, mitä mielesi tekee." Naittoi tyttärensä hänelle, ja Lippo liukas mies, metsänkävijä, jäikin vävyksi Tapiolle.

Kolme vuotta kun oli Tapion vävynä, jo pojan sai Tapion tytär. Lippo sitten tahtoi mennä kotiinsa käymään ja pyysi Tapiota viemään itseänsä sinne. Tapio sanoi: "Kun teet sukset minulle mieltäni myöten, niin kyllä pääset." Lippo heti meni metsään ja rupesi suksia tekemään. Sielläpä tiainen puun oksalla istuu ja laulaa:

"Tii tii tiainen, vati kuti varpunen: pane oksa olkahasen, pää aseta pälkähäsen!"

Lippo viskasi paalikalla tiaista ja sanoi: "Mitä, herjä, siinä vielä vinguttelet?" Teki sukset kaikilla keinoin koristetut, ja miten vain parhain sai, ja vei Tapiolle. Tapio koetteli suksia, vaan sanoi kohta: "Eivät ole sukset pätevät minulle." Lippopa toisena päivänä niin ikään meni suksien teentään. Taas tiainen siellä istuu, puun oksalta laulaa:

"Tii tii tiainen, vati kuti varpunen: pane oksa olkahasen, pää aseta pälkähäsen!"

"Jokos sinäkin olet tässä taas pakisemassa!" sanoi Lippo vihoissansa ja heitti tiaista lastulla. Ei ymmärtänyt sen tiaisen sanan jälkeen laatia, vaan teki kuten meidänkin sukset ja toi ne Tapiolle. "Eivät nämä ole minun sukseni", sanoi taas Tapio. No, siitä kun kolmantena päivänä vielä metsään meni, ja tiainen taas tuli laulamaan:

"Tii tii tiainen, vati kuti varpunen: pane oksa olkahasen, pää aseta pälkähäsen!"

Ajatteli Lippo: "Jahka teen kuten käskee, eihän tuo turhaan käyne laulamassa!" Jättikin hyvän vekaran suksen alle olkaaseen, sen päähän atutti pälkään, ja vei sukset Tapiolle. "Ka, nämähän ovat minun sukseni!" sanoi Tapio, kun koetteli, "nyt pääset pois kotiisi." Läksi saattamaan Lippoa ja sanoi: "Kun nyt edellä hiihdän seuraa sinä minun jälkiäni ja jää siihen yöksi, jossa aina somman sijan näet; mutta tee maja tarkka, jott'eivät taivaan tähdet lävitse paista." Siitä kun läksi Tapio edellä hiihtämään, oksat hänen suksissansa pistivät jäljen, ja niitä jälkiä myöten hiihti Lippo naisensa ja lapsensa keralla perästä. Vasta iltasella näkyi ensimmäinen somman sija, ja siinä oli hirvi paistettuna iltaseksi. Tekivät majan siihen havuista hyvän, katon ylen tarkan laativat päälle ja vetivät ahkion, jossa lapsi oli, sisään. Siinä lepäsivät yön, niin läksivät aamulla taaskin hiihtämään ja hirven lihaa ottivat evääksi kerallensa. Vasta iltasella taas somman sijan toisen löysivät, jossa oli petra tapettu ja paistettu. Taas havumajan laativat ylen tarkan ja ahkion lapsen keralla sisään vetivät. Yötä siinä levättyänsä läksivät aamulla taas edellensä ja iltasella vasta kolmannen somman sijan löysivät, niin siinä metso oli iltaruoaksi paistettu hyvin. "Nyt, katso, koti loittona ei ole, kun metso vain on paistettu", sanoi Lippo. Majan vain harvan laativat ja ahkion lapsen keralla sisään panivat. Ruvettiin makaamaan sitten, niin taivas kajostui yöllä, ja tähdet taivaalta rupesivat paistamaan heidän päällensä, kun se maja niin harva oli. Nousi aamulla Lippo makaamasta, niin naista ei niin kussa ole; meni ulos katsomaan, vaan suksen jälkiä ei niin kunne ollut. Ei tiedä nyt Lippo, kunne mennä, kun suksen latua ei näy; istuu siinä lapsensa keralla majan edessä, katselee, niin hirvi juoksee sivuitse, myhöttelee. Muuta ei näkynyt, ilta jo tuli, ja Lipon täytyi siihen yöksi jäämän. Aamulla taas metso paistettu oli, ja hirvi taas juoksee myhöttelee sivuitse. Siinä Lippo monta vuotta lapsensa keralla eleli havumajassansa; metso joka aamuna aina oli heille paistettuna, ja hirvi joka päivänä sivuitse siitä juoksenteli. Kasvoipa lapsikin suuremmaksi, siitä tuli poika ylen tolkukas, niin käski isänsä pillin semmoisen laatia, niin he pillistä siitä katsoisivat, onko koti loittona. Lippo joutessansa tekikin pillin moisen pojallensa, ja se kun katsoi pillistä vain, sanoi heti: "Emme olekaan kodista loittona, aivan olemme pellon aitavieressä." Ja he siitä kun läksivät vain, niin pääsivät samassa kotiinsa. Siitä se on Lapin alku lähtenyt siitä pojasta. — Sen pituinen se tarina.

METSÄN POIKA

MIKKO METSOLAINEN

Oli ennen muinoin mies. Se tuli rikoksen alaiseksi ja pakeni metsään rikostansa piiloon. Siellä olisi miehelle ehkä tuho tullut, kun oli paras sydäntalven aika, vaan metsän impi keksi hänet siellä piilemässä ja vei omaan kotiinsa, mikä oli hänellä kaukana metsässä. Miehen siellä oli hyvä olla; he asuivat sovinnossa keskenänsä ja rupesivat yhtenä elämään kuten mies ja nainen ainakin. Siitä kävi metsän impi kohtuiseksi, ja kesän tultua syntyi heille poika, jolle Mikko Metsolainen pantiin nimeksi. Mies silloin palasi metsästä kotiinsa ja vei pojan kerallansa; eihän muuta, rupesi lastansa syöttämään, sitä mieheksi kasvattamaan. Se kun pääsikin täysi-ikäiseksi, siitä tuli mies uljas ja oivallinen, ettei paremmasta apua. Alkoi silloin isä työtä tuumata pojallensa ja pani hänet huuhdan aidan panoon. Tämä kun työllensä meni, se nyhti suuret petäjät juurinensa ja teki niistä aidan moisen, että isä huuhdalle tullessansa säikähti poikansa voimaa, ja hänellä siinä kuudeksi viikoksi työtä oli veräjätä huuhtaan saadessa. Mietti tuosta isä mielessänsä: "Surmattavahan tämä tämmöinen sikiö on." Päätti lähettää hänet pois kotoansa, ettei hänestä sen kovemmin vastusta olisi, ja sanoi: "Menepä, poikani, käy kuninkaalta velkani, seula kultaa, seula hopeata!" Poika totteli isänsä sanaa, sai heti matkaamaan, tuli kuninkaaseen ja sanoi: "Maksapa taattoni velka!" — "Eihän minulla ole mitään velkaa", sanoi kuningas vihaisesti, "mikä sinä olet velkoja?" Mutta Mikko kiisti yhä ja sanoi: "Maksa pois, mikä maksettava on!" Siitä kuningas suuttui silmittömäksi moiseen tyhjän velkojaan ja pani kolme sataa sotaväkeä häntä tappamaan. Ne kun pääsivät toratantereelle, Mikko Metsolainen rautasauvallansa kerran sivallutti vain, niin kaikki olivat maassa. Siitä kysyi taas kuninkaalta: "Etkös maksa taattoni velkaa?" Kuningas suuttui Mikon puheesta järin pahemmaksi ja työnsi kuusi sataa sotaväkeä toratantereelle, vaan eihän niistäkään lisää lähtenyt. Viimein työnsi jo yhdeksän sataa sotaväkeä Mikkoa tylyydestänsä kurittamaan, vaan hän nekin kohta löi. No, sitten täytyi jo kuninkaan antaa rahaa, seula kultaa, toinen hopeata, ja Mikko Metsolainen rahat toi taatollensa. Siitäpäs isälle taas huolta tuli, kun poika kotiin palasi, ja käkesi taas työhön laittamaan. Hänellä ali kaurahuuhta, jota vaakalintu kävi syömässä, niin sitä lintua käski poikansa ampumaan. Mikko silloin sieppasi rautajousensa, jolla läksi ampumaan. Kun menee sinne, yhtyypä lammin rannalla toinenkin väkevä, jolla maho lehmä on sättänä ja kokkohonka vapana onkiessa. "Oletpa sinä väkevä mies", sanoi Mikko. "En minä väkevä ole, Mikko Metsolainen väkevä on", vastasi ongittaja. "Tässäpä se onkin!" virkkoi siihen Mikko. "No, kun olet tässä", sanoi toinen ja herkesi onkimasta, "niin emmekö lähde yhteen seuraan?" — "Ka, lähkäämme vain!" sanoi Mikkokin, ja saatiin yhtenä matkaamaan. Kulkivathan vähän matkaa edelle, niin yhtyi heihin kolmas mies, joka kahta vuorta yhteen loukutti. "Oletpa sinä väkevä", sanoi Mikko, "kun kahta kalliota yhteen loukutat." — "En minä väkevä ole", sanoi vuorenloukuttaja, "Mikko Metsolainen väkevä on." Mikko silloin ilmaisihe hänelle, ja vuorenloukuttaja läksi keralla. Kolmen kesken kuljettiin siitä nyt kaurahuuhdalle ja ammuttiin siellä vaakalintua, kukin aina vuorostansa, vaan ei osattu. Ruvettiin siihen sitten vartioimaan, kunne näkyisi vaakalintua takaisin tulevaksi, vaan tulipa nälkä odottaessa. Oli lehmikarja siinä huuhtaa likellä, niin tapettiin sieltä maho lehmä joukosta, että ruoalle päästäisiin. Se ongittaja rupesi sitä keittämään ja toiset sillä aikaa vartioivat huuhtaa. Keittää siinä se mies kalliolla rokkaa; vaan kun sai rokka valmiiksi, nousi sieltä kalliosta vanha akka, rautahammas, kävi keittäjän luokse ja sanoi: "Anna, poikarukka, tämä rokka minulle ryypätäkseni, nälkä on!" — "On tälle parempiakin syöjiä", sanoi toinen käskien akkaa poikkeen, vaan tämä rupesi väkisellä häneltä rokkaa syömään, ja siinä nousi heidän välillänsä tora. Viimein pääsi jo akka voitolle ja särpi rokan vatsaansa. Miehelle hätä käteen, ala vettä käydä ja luista rokkaa keittää. Tulivatpa toiset toverit syömään, niin kummeksivat ruokaa sanoen: "Makea ennen tuli mahosta lehmästä rokka, ei näin kolakka." Mitäs siihen; kyllähän se keittäjä vian tiesi, vaan ei tohtinut virkkaa mitään.

Tapettiinpa toiseksi päiväksi toinen lehmä ja pantiin toinen mies, vuorenloukuttaja, keittämään. Sille kävi samoin ikään kuin ongittajallekin, ja lopuskoista luista ala rokkaa uudellensa keittämään. Tullaan taas syömään, niin maistellaan keittoa ja kummeksitaan: "Rokka rojakka, tulihan ennen mahosta lehmästä makeampi rokka." Vuorenloukuttaja silloin selvitti asian ja tunnusti akan syöneen. No, tapetaanpa taaskin maho lehmä, ja Mikko Metsolainen itse jääpi kolmanneksi päiväksi keittämään. Keitti siinä, keitti, kunne sai jo rokka kypsymäisillensä, niin nousi taaskin se samainen akka vuoren loukosta, lähestyi häntä ja sanoi: "Annapa, poikarukka, tämä rokka minun ryypätäkseni!" Mikko Metsolainen ei ruvennut sitä akalle antamaan, vaan sanoi karsaasti: "On tälle parempiakin syöjiä." Siitä suuttui jo akka ja rupesi toraamaan; vaan eipä pitänytkään Mikolle, se paiskasi sen tuhaksi kallioon ja työnsi luut vuoren loukkoon. Tulivat sitten toisetkin syömään, niin rokka rasvainen oli ja hyvä niinkuin mahosta lehmästä ainakin. Syömästä päästyä mennään sitä akan raatoa katsomaan, vaan se on jo kadonnut. "Elä huoli, se virkosi vielä ja meni kallion koloon", sanoi Mikko, "vaan et sinä sinnekään säily, vielä minä sinut sieltäkin saavutan!" Lehmännahat, ne kolme mahon nahkaa, viillettiin heti remeliksi, Mikko paneutui pohjukkaan, ja toverit saivat laskemaan. "Laskekaa vain", sanoi Mikko toisille, "konsa minä nykinen, silloin nostakaa ylös!" No, lasketaan, lasketaan alemmaksi yhä, niin kohtaa siellä toinen maailma, kaunis ja ihana kuten ylhäälläkin. Saapi Mikko Metsolainen outoja seutuja siellä katsastamaan, niin täällä talo on, ja siihen kun menee, siellä kaunis tyttö kangasta kutoopi; muuta ei näy perhettä mitään. Sille laatii Mikko Metsolainen terveiset ja rupeaa nöyrästi puhuttelemaan, vaan tyttö säikähti häntä ja sanoi: "Oi vieraan maan mies, kun sinä tänne tulit — annahan maammoni tulee, se tappaa sinut." — "Ei hän jaksa tappaa", sanoi Mikko Metsolainen vakaisesti. Vaan tyttö, joka oli ihmisen sukua, ylämaailmasta ennen varastettu, neuvoi häntä ja sanoi: "Et sinä, poikaseni, maammolleni torassa pidä, se on väkevä; vaan kun alkanee sinua voittaa, niin tuossa on hänellä altaassa väkivettä, valau sinä sillä ja kaada muuta vettä sijaan, äsken sinä hänet voitat." Eipä aikaakaan, niin tuli akka kotiin, se oli se samainen, joka kalliolla rokan oli särpänyt, ja kun näki Mikon, kävi heti häneen käsin ja sanoi: "Joko tänne tulit, heittiö, vaan katsohan, kyllä täältä lähdet!" Mikko Metsolainen lusahteli jo polvillensa, niin pyrki kuulta päivältä viimeisen kerran hyvästiä ottamaan, meni altaan luokse ja valautui siinä, kaasi muuta vettä sijaan ja tuli taas koettelemaan. Ruvetaan uudestansa toraamaan, niin jopa Ropa lusahteli polvillensa. Pyrki hänkin vuorostansa kuulta päivältä hyvästiä ottamaan ja valautui altaassa, vaan siinä vielä enemmän huononi. Siitä kun tuli toraan taas, eipä pidä enää yhtään; Mikko Metsolainen Rovan ruhtoo siihen paikkaan sanoen: "Ethän nyt enää vironne!"

Siitä he tytön keralla yhteen tuumaan. Pantiin hyvyys kaikki remelin pohjaan. Itse rupesi Mikko Metsolainen alimmaiseen pohjukkaan, pani sen tytön vähän ylemmäksi ja nyhtäisi remeliä. Toiset silloin heitä vetämään, nostivat, nostivat ylemmäksi yhä; vaan kun nähtiin se tyttö ja hyvyys, leikattiin remeli poikki ja nostettiin tyttö maalle. Se Mikko Metsolainen meni sinne, hurahti läpi maan piirin toiseen maailmaan. Siellä kun käveli, yhtyi leskiakkaan, jolla ei ollut lapsia, ja rupesi sille ottopojaksi. Siinä valtakunnassa annettiin joka talosta aina lapsi ja lammas lohikäärmeelle. Tulipa jo kuninkaan tyttären vuoro. Mikko Metsolainen sattui ulkona kävelemään, tuli kotiinsa ja kysyi: "Mikä se on, maammoni, kun puoli valtakuntaa nauraa, toinen puoli itkee?" — "Kuninkaan tytär on lohikäärmelle annettava", sanoi leskiakka, "sitä puoli valtakuntaa itkee, toinen nauraa." Läksi Mikko silloin miekkoinensa sinne, kusta itkun kuuli, tytärtä lohikäärmeestä pelastamaan. Tyttö täällä istuu lammas sylissä ja itkee, ottajatansa vuottelee. Siitä menee Mikko tytön luokse, rupeaa puhuttelemaan ja sanoo: "Kaiveles, tyttö, päätäni; jos nukkunen syliisi, sano minulle, konsa nousee käärme merestä ottamaan!" Tyttö ottikin pojan pään syliinsä ja rupesi sitä kaivelemaan, vaan kun näki veden meressä lensuavan, herätti jo syliinsä nukkunutta ja huusi: "Jo tulee kolmipäinen käärme ottamaan, kolmella sylellä myrkky suusta suihkuaa!" Mikko Metsolainen silloin nousi tyttären polvilta, kävi käärmelle vastaan ja sanoi: "Katsos, käärmerukka, kun kotisi palaa!" Käärme kohta kääntyi sitä katsomaan, ja hän miekalla sivalsi siltä kaikki päät poikki. Tyttö sillä tavoin pääsi käärmeestä, kiitti pelastajaansa ja läksi linnoille takaisin, jossa nousivat ilot suuret, kun nyt ainoa tytär elävänä kotiin saatiin; vaan Mikko Metsolainen palasi maammonsa luokse kotiinsa. Tulipa toinen päivä. Mikko Metsolainen taas meni pihalle ja kuuli itkun sieltä kuten eilenkin. Otti miekkansa vyölle, läksi ääntä kohti kulkemaan ja tuli meren rantaan. Siellä tyttö istuu lammas sylissä ja itkee taas. "Kaiveles, tyttö, päätäni", sanoi Mikko, ja lähestyi rannalla istujata, "konsa nousee käärme ottamaan, sano minulle!" Tytölle hyvä mieli: "Tämähän tämä on eilinen mies!" Istui häneltä päätä kaivelemaan, ja Mikko uinahti tytön polville. Kohta näki tyttö kuitenkin veden lensahtelevan ja huusi äkkiä: "Jo tulee!" Mikko Metsolainen kavahti siitä seisaallensa, kävi käärmeelle vastaan ja sanoi: "Katsopa, kun pääsi aurinkona merellä vieree!" Käärme, jolla oli kuusi eri päätä yksillä hartioilla, kääntyi merelle katsomaan, ja Mikko siitä silpoi häneltä kaikki kuusi päätä poikki. Siitä pääsi tyttö taas vanhempiensa luokse linnoille, jossa tuli heille hyvä mieleen; vaan Mikko Metsolainen kiirehti kotiinsa.

Tuli kolmas päivä. Mikko Metsolainen meni pihalle silmiänsä pesemään, niin kuuli taaskin oudot äänet ulkona ja kävi maammollensa sanomaan: "Mikä se on, kun puoli valtakuntaa itkee, toinen nauraa?" — "Se tulee vielä isompi, yhdeksipäinen lohikäärme kuninkaan tytärtä ottamaan", sanoi maammo, "kahdesti on jo tyttöraukkaa meren rannalle kuljetettu, vaan minkä lienee voiman kautta säilynyt; nyt taitaa tuho tulla viimeinkin." Tuskin kuulikaan Mikko Metsolainen maammonsa sanat, niin meni taas miekkoinensa tytön luokse rannalle ja pyysi häntä päätänsä kaivelemaan. Tytölle taas hyvä mieleen, kun tunsi entisen pelastajansa, suostui heti pojan pyyntöön ja rupesi häneltä päätä etsimään Mikko Metsolainen nukkui taasen siihen tyttären syliin; vaan ei kaukaakaan, kun näkyi jo käärme tulevaksi, niin nostatti tyttö poikaa ja huusi: "Jo tulee!" Tämä silloin kavahti unestansa, kävi käärmeelle eteen ja kiljaisi: "Katso, järin suurempi peto jäljestäsi tulee, syöpi sinut!" No, käärme kun kääntyi jäljellensä katsomaan, Mikko Metsolainen samassa karsi häneltä kaikki yhdeksän päätä maahan ja tappoi siihen paikkaan. Tästäkös nyt kuninkaan tytär ihastui taas, hyvillänsä painoi sormuksella merkin pojalle otsaan, jotta tuntisi, ja kiirehti linnoille; vaan Mikko Metsolainen meni maammonsa luo takaisin. Kuningas sitä miestä tiedustelemaan, kuka käärmeet tappoi, jotta hän puolen valtakuntaa ja tyttärensä sille antaisi, joka sen pelasti. Teki linnoillansa pidot, joihin tulee hyvää, huonoa; vaan ei tunne tyttö. Antoi viimein sitten kuningas kuulutuksen, että kaiken rahvaan piti kulkea yhden portin läpi hänen nähdäksensä. Tulee rahvasta taas koolle, kukin portista kulkee vuoronsa, vaan ei ala miestä näkyä. Kuningas siitä jo suuttui tyttöönsä, kun ei enää ollut muuta kuin rippeitä jäljellä, että: "Mittyinen se onkaan sinun pelastajasi!" Mikko Metsolainen näet heittihe vihoviimeiseksi. Tulihan viimein sitten hänkin portille, niin kuninkaan tyttö kiepsahti hänelle kaulaan, suuta, nenää antoi ja sanoi: "Tässäpä tämä onkin minun pelastajani!" — "No, sinulle en saata muuta palkintoa antaa kuin tämän tyttäreni", sanoi kuningas iloissansa ja tervehti Mikko Metsolaista. Hän kuitenkaan ei huolinut, sanoi sillä maalla ei toimeen tulevansa, pyysi kotiinsa laittamaan. "No, sinua ei sinne saada muuten", sanoi kuningas, "kun ei pantane vaakalinnun selkään." Mikko Metsolainen, jonka teki mieli kotiinsa, suostui heti tuumaan, ja kuningas käski vaakalinnun saattamaan häntä kotimaillensa. Se oli sama vaakalintu, joka söi sen isän kaurahuuhtaa ja jota Mikko oli lähtenyt ampumaan. Sille kun nousi Mikko Metsolainen selkään, se läksi lentoon heti ja nousi, nousi taivaalle yhä, jossa kysyi häneltä: "Joko meri suurelta näyttää silmästäsi?" — "Ei näytä enää kuin jauhinkiven kokoiselta", sanoi Mikko. Heittipä vaakalintu silloin hänet kirpoamaan mereen, laski aina meren pintaan, vaan siitä tempasi takaisin ja kysyi: "Säikähditkö?" — "Kyllä säikähdin", vastasi Mikko, "jos olisi poikki leikattu, ei olisi verta saatu." — "Säikähdinpä minäkin ennen, kun ammuit kaurahuuhdassa, ja vasama meni tuosta kupeitseni", virkkoi vaakalintu, otti selkäänsä, nosti toisen kerran järin ylemmäksi, ja kysyi: "Joko nyt isolta meri näyttää silmästäsi?" — "Ei näytä enää kuin kiven silmän kokoiselta", sanoi Mikko. Laski sieltä vaakalintu hänet selästänsä lähelle veden pintaa mereen putoamaan, että ennätti vähän jo kastua, tempasi siitä takaisin pankkansa alle ja sanoi: "Säikähditkös nyt hyvin?" — "Säikähdin!" sanoi Mikko, "jos olisi kahdesta kohdin poikki lyöty, ei sittenkään olisi verta saatu." — "Säikähdinpä minäkin, kun minua toisen kerran ammuttiin", sanoi vaakalintu, nosti Mikon selkäänsä ja kohosi kolmannen kerran taivaalle kysyen: "Näyttääkös nyt isolta meri?" — "Ei näytä kuin värttinän kehrän kokoiselta vain", sanoi Mikko Metsolainen ja vapisi. Lintu silloin laski hänet sieltä putoamaan, jotta puoli kylkeä jo veteen tuli; vaan pisti siitä siipipankkansa alle taas, nosti ylös ja vei meren rannalle, kussa oli kaikkea ruokaa hyvästi, sanoen: "Syö, lepää, ole; vaan elä juo, jos sinua kuin juottuoon!" Hän kun oli nälkäinen ja näki edessänsä herkkuja kaikenlaisia, kävi kohta ruokaan käsin ja alkoi syödä. Söi, söi, niin rupeaapa tämä juottamaan. Siinä oli lähde tuo semmoinen kaunis, ihana, häntä likellä, niin ei muistanutkaan vaakalinnun varoitusta, vaan laskeusi viimein lähteen reunalta juomaan. Siitäpä rautakissa tarttui hänelle partaan ja repi, repi siitä, kunne repi koko parran. Mikko Metsolainen silloin pääsi pakoon, vaan rautakissa tuli perästä. Ajoi, ajoi jäljestä yhä, niin Mikko Metsolainen pääsi sepän pajaan piiloon, ja seppä löi oven lukkoon. Rautakissa vuottaa oven takana. Seppä kohta työntää rautaharkkoja tuleen, saa ne varistetuksi ja sanoo ulkona olijalle: "Pane suusi auki, silmäsi kiinni, niin minä paiskaan miehen kulkkuusi!" Tämä kun aukaisi suunsa, toinen heti työnsikin tulisen rautaharkon hänelle kulkkuun, niin ei vuotellut enää, loppui siihen. Sillä tavalla pääsi viimeinkin Mikko Metsolainen hädästänsä ja meni siitä kotiinsa. No, ne toiset miehet, se vuorenloukuttaja ja ongittaja, elävät siellä pohattoina; vaan tyttö ei ruvennut heille ennenkuin vetivät sen jousen, joka Mikko Metsolaiselta jäi sinne tavaroiden sekaan. Mikko Metsolainen kun tuli siihen, toiset pohatat eivät tunteneet häntä, vaan tyttö tunsi ja ojensi hänelle jousen vedettäväksi. Tämä vetikin heti jousen vireeseen, ampui ja sanoi sille ongittajalle: "Mene, käy se vasama!" Veti siitä toisen kerran, ampui taas ja sanoi sille vuorenloukuttajalle: "Mene, käy se vasama!" He menivät, ja siellä ovat tänäkin päivänä. Vaan Mikko Metsolainen sai siitä tytön, ja päästiin yhtenä elämään. — Sen pituinen se.

MIKKO MIEHELÄINEN

Mies päivän oli metsää käynyt ja läksi synkkiä saloja kotiinsa kulkemaan. Siellä tuli Tapiotar äkkiä häntä vastaan ja sanoi: "Lähtenet minun kerallani, en tapa sinua, vaan et hyvällä lähtene, tapan paikalla." Säikähtäen Tapiottaren puhetta, kun niin kovan ehdon pani eteen, ei tohtinut mies vastustella, vaan täytyi lähteä Tapiottaren keralla kulkemaan. Käytiin sitten hyvän aikaa synkkää metsää yhtenä, kunne päästiin jo Tapiolaan, niin vei Tapiotar miehen kotiinsa ja sanoi: "Tässä saat nyt isännöidä kuten ikään mielesi laatinee, kun vain minulle uskollinen olet; vaan jos petolliseksi ruvennet, että koetat luotani paeta, niin paikalla sinut hengeltä panen."

Mies kun ei nähnyt muustakaan apua olevan, suostui Tapiottaren tuumaan ja otti hänet naiseksensa. Elivät sitten aikansa yhdessä, niin jo kohtuutui Tapiotar ja teki pojan, jolle pantiin Mikko Mieheläinen nimeksi. Se kun kasvaa suuremmaksi, tulee hänestä mies vahva ja väkevä, ettei voi virren veteä, saarnan sanoa. Ovatpa leivät heillä sitten lopella kerran, niin menee Tapiotar syömistä saamaan ja sanoo lähtiessänsä: "Liikkua ei pidä poikessa ollessani pirtistä kunnekaan, muistakaa se!" Toiset lupasivat kotona pysyäksensä; vaan tuskin ennättikään Tapiotar talon tienoolta, niin tuli jo Mikko isänsä puheelle ja sanoi: "Himottaa, taattoseni, omaa maata nähdä, lähtekäämme tästä sinun kotimaitasi katselemaan!" — "Oi poikaseni!" sanoi isä, "himottaa minuakin entistä kotiani nähdä; vaan muista äitisi mitä sanoi, kun kielsi meitä pirtistä minnekään menemästä." Mikko ei huolinut siitä, vaan houkutteli yhä isäänsä, kunne mieltyi hänkin viimein poikansa tuumaan, ja läksivät yhtenä pakenemaan. Vaan eipä kaukaa, kun palasi jo Tapiotar syömisen hausta kotiinsa, ja kun ei pirtissä keksinyt ketään, niin arvasi heti asian ja läksi pakenijoita tavoittamaan. Vähän matkan päästä yhdyttikin jo miehensä ja poikansa tietä astumassa, niin hyppäsi, kavahti eteen ja kysyi vihaisesti: "Minkätähden pakoon läksitte, enkö minä teitä kieltänyt?" Siitä isä hätäytyi niin pahanpäiväiseksi, ettei tainnut virkkaa mitään, vaan Mikko astui rohkeasti Tapiottarelle vastaan ja kiljaisi hänelle: "Tie auki!" Suuttuipa siitä Tapiotar, että tarttui poikaansa käsin; vaan Mikko ei suvainnut sitä, vaan iski häntä aitaa vasten, että tuosta luu, tuosta nahka emolta pakosi, ja läksi taattonsa keralla edelle kulkemaan.

Pääsivät siitä jo omaan maahansa, ja isä poikinensa rupeaa kodissansa elämään niinkuin muinoinkin. Mikko miehistyy yhä ja tulee aikoja myöten aina väkevämmäksi, että oli jo viimein voimaa liiaksikin. Kerran muka lähtee mierolla käymään ja menee siellä muiden poikien, tyttöjen keralla kisaan. Ruvetaan siinä nyt koppiselle, niin Mikkokin pääsee vuorollansa koppia heittämään, ja kun iskee sillä neitiä, neitiseltä samassa käsi katkenee, ja rahvas käypi valittamaan isälle: "Hävitä poikasi ääreen, tappaa lapsemme kaikki!" Taatto siitä nuhtelee poikaansa ja sanoo: "Miksi, poikaseni, semmoisia laadit? Varoita itseäsi!" — "Asun mukaan minä koppia olin heittävinäni", vastasi Mikko, "vaan taisi vahingossa kovanlaisesti käydä." Isä silloin mietti mielessänsä: "Pitää laittaakseni poika työhön, jott'ei jouda vasta pahaa laatimaan", ja sanoi samassa hänelle: "Menepä, poikaseni, tuo muudan kuorma puita metsästä, millä kylyä lämmitämme!" — "Väleen tuo on tehty", sanoi Mikko, "vaan onko rekeä ja länkiä kussa, taattoseni?" — "On", sanoi isä, ja reen sekä länget antoi pojallensa. Hän silloin niine kaluinensa läksi puuhun ja meni parhaaseen hongikkoon. Sielläpä metsän eläjät tunsivat hänet ja rupesivat päälle tulemaan; vaan Mikkokaan ei ollut peloissansa, mutta rupesi riehkimään, tappamaan heitä. Siitä tuli metsän eläjille hätä, ja alkoivat rukoilla häntä: "Elä, poikaseni, meitä tapa, me sinulle hyvää laadimme!" — "No, jääkäähän sitten eloon, kunhan moniahta puukuormani kotiin vetää", sanoi Mikko Mieheläinen, valitsi metsän eläjistä parhaimman ja valjasti rekeensä. Kaasi sitten suuren hongan metsästä, jonka väänsi rekeen oksinensa, ja ajoi metsän eläjällä kotiinsa, jossa kavahti heti reeltä ja huusi isällensä: "Tässä, taattoseni, puuta, tässä hevonen sinulle!" — "Maltoit, poikaseni, saada, maltatkin pitää, ei minulle pidä sitä hevosta", vastasi isä.

Oli aikaa vähäsen, niin läksi Mikko mierolle taas kisaan ja toisten poikien, tytärten keralla rupesi koppiselle. Mitäs ollakaan; kun lykkäsi kopin menemään, se puuttui neitiselle jalkaan, ja jalka samassa katkeni. Tuli rahvas sitä taas isälle valittamaan ja sanoi: "Hävitä poikasi ääreen, kaiken rahvaan ruhtoo äijällä voimallansa." Isä kyllä paheksi poikansa tekoja, vaan kun ei siihen muuta voinut, arveli hänelle taas jotakin tekemistä ja sanoi: "Menepä, Mikko, tuolta lammista kalaa pyydä, että saisin kerran vielä kalakeittoa maistaa." — "No, annahan, taattoseni, hevoskulu tallista, millä minä kalat kotiin tuon, niin kyllä kalan syönnille kohta pääsemme", vastasi Mikko. Isä silloin hevosen toimitti pojallensa, ja Mikko läksi kalastamaan, onkisiimasensa vain keralla. Tulipa lammin rantaan, niin hongan katkaisi vavaksi ja sai rannalta onkimaan. Onki siinä, onki, niin kiepsahti vetehinen onkeen, ja Mikko vetäisi hänet maalle, jossa rupesi onkivavalla hengettä lyömään. Vaan vetehinen alkoi rukoilla häntä ja sanoi surkeasti: "Elä, mies kulta, tapa, minä sinulle hyvää laadin!" — "No, kun kuormallisen kalaa lammista tuonet, että kalakeiton saan taatolleni, niin heitän eloon", sanoi Mikko vetehiselle ja samassa päästikin hänet, onki suussa, lampiin takaisin. Vetehinen toi sieltä hänelle takallisen kaloja ja kantoi rannalle; vaan Mikko nosteli takkaa ja sanoi: "Tuo vielä toinen takka, täss' ei ole miehen kuormaa!" Vetehinen silloin uudestansa upposi lampiin ja väänsi kohta toisen kalatakan rannalle. "No, nyt on kyllä!" virkkoi Mikko vetehiselle, "lähdes nyt kalakuormaa kotiini kantamaan!" Vetehisen täytyi nyt lähteä niitä kalatakkoja kantamaan, ja tulivat yhtenä Mikon kotiin. Tultuansa taattonsa kuulumille huusi jo Mikko hänelle vastaan: "Täss' on nyt, taattoseni, kalaa, tässä emännyt emännöimään!" Isä, joka näki poikansa saaliin, sanoi siihen: "Maltoit, poikaseni, saada, maltatkin pitää, ei minulle pidä sitä emännyttä!"

Eletäänhän aikaa taas vähäsen, niin Mikko kolmannen kerran lähtee mierolle kisaan ja muiden nuorten keralla rupeaa koppiselle. Vaan mitenkäs kävikään; kun iski neitiä kopilla, koppi puuttui neitiselle kylkeen, ja kylki väärään meni. Siitä rahvas taas käypi valittamaan isälle ja sanoo: "Hävitä jo poikasi ääreen, kaiken rahvaan pilkkoo äijällä voimallansa." Siitäkös taas isälle huolta oli pojastansa, miten muka estäisi häntä pahaa laatimasta. Viimein kauan arveltuansa päätti lähettää hänet pitkälle matkalle pois kotoansa ja sanoi: "Varjakaiselta kuninkaalta kaksi tynnyriä rahaa velkaa on otettavaa kolmannen vuoden ajasta, lähdepä, poikaseni, niitä rahoja perimään." Mikko oli siihen valmis ja suorisi matkaamaan. Metsän eläjän pisti aisoihin, itse istui korjaan ja vetehisen pani ohjilliseksi. Sillä tavoin matkasi sitten nuo ajat, nämä päivät, kunne tuli Varjakanmaahan ja lähestyi jo kuninkaan kotia, niin ajoi jyrähytti sitä vaahkua pihaan, että rupesivat palatit liikkumaan. Säikähtipä Varjakainen kuningas sitä peläten palattiensa kaatuvan ja sanoi orjillensa: "Käykää tiedustamassa, matkaaja mitä pakisee, ja antakaa, mitä pyytää, että lähtee edellensä." Orjat kävivätkin heti Mikon puheille ja nähtyänsä, mittyinen hänellä oli sekä hevonen että ohjillinen, säikähtivät vielä pahemmin ja kysyivät peloissansa: "Mitä vieraalle pitää?" — "Olisipahan kaksi tynnyriä hopeita kuninkaaltanne perittävää", vastasi Mikko rohkeasti. Muistaen isäntänsä käskyn kantoivat orjat rahatynnyrit epäilemättä esiin, ja Mikko Mieheläinen nosti ne rekeensä ja läksi ajaa karettelemaan kotiinsa. Omaan pihaan päästyänsä riisui sitten metsän eläjän valjaista ja ajoi pois metsään, mutta vetehisen päästi lampiin takaisin ja itse kävi taattonsa puheelle ja sanoi: "Täss' on nyt, taattoseni, rahat, joita panit Varjakanmaalta hakemaan, — ota!" Mitäs olikaan isällä siihen virkkamista? Olisi kyllä suonut poikansa sille matkalle jääneenkin; vaan hyvät olivat mielestänsä rahatkin, ja täytyi kiittää Mikkoa jaloksi, kun niin sukkelaan asiansa toimeen sai.

Kauaksi ei isälle pojastansa vastusta ollutkaan. Muutaman ajan päästä kävi Mikosta kodissa eläminen ikäväksi, eikä tehnyt enää mielensä kisaankaan sen kovemmin lähteä, kun siellä niin pahasti aina kävi, niin tuli isänsä puheelle ja sanoi: "Ompele, taattoseni, minulle salkku, mieleni laatii maailmaa katselemaan." Sepä oli isänkin mieleen, joka kohta ompeli nahkaisen salkun ja antoi pojallensa. Salkku selässä läksi sitten Mikko Mieheläinen matkaamaan ja kulki maita kauan, kunne kohtasi korkean vaaran, jonka harjulla oli poika, joka kahta kalliota yhteen jylkytti. Se kallionjylkyttäjä kun keksi Mikon vaaraa lähestyvän, tervehtii häntä heti ja sanoo: "Terve, Mikko Mieheläinen! Ota minua toveriksesi!" — "Tule vain, koska niin vahvalta mieheltä näytät, parempi on kahden kulkeaksemme", sanoi Mikko Mieheläinen, ja kallionjylkyttäjä laskeusi vaaralta ja läksi hänen kerallansa matkaamaan. Kulkivat siitä vähän matkaa yhtenä, niin näkivät pojan, joka kahta jokea kämmenillänsä yhteen talusi, ja menivät luokse. Jokientaluttaja taukoaa heti työstänsä ja sanoo Mikolle: "Terve, Mikko Mieheläinen! Etkö ottaisi minua toveriksesi?" — "Lähde vain keralla, kun mielesi tehnee, hyvä on toveri matkalla", vastasi Mikko Mieheläinen, ja läksivät kolmen miehen siitä astumaan. Kotvasen matkaa kuljettuansa tulivat synkkään metsään, josta etäältä näkyi heidän silmiinsä niinkuin huone ikään olisi ollut, ja kun pääsivät likemmäksi, siellä olikin asunto moinen, linnaksi pieni, pirtiksi suuri. Pihaan tultua näkivät tanhuen olevan mahoja täynnä, niin luulivat talonkin asutuksi ja menivät pirttiin; vaan siellä ei ollutkaan ketään, ihan oli autiona pirtti. Pojille kun oli kävellessä tullut väsymys ja nälkä, heittäysivät pirttiin levähtämään pitäen keskenänsä tuumaa, mistä rupeaisivat ruokaa saamaan. Puhui silloin Mikko Mieheläinen toisille: "Pirtti kun on autiona, vaan tanhut mahoja täynnä, ei tule ruoasta puutetta, josko pidot vielä laatisimme, — tappakaamme muudan maho tanhuelta!" Sepä neuvo oli toistenkin mieleen, ja menivät heti tanhuelle, josta valittiin parhain maho ja iskettiin kuoliaaksi. Vuorenjylkyttäjä jätettiin sitten mahoa ruoaksi laittamaan, vaan toiset kaksi menivät metsään halkoja leikkaamaan. Sepä olikin Syöjättären asunto, joka oli siellä metsässä, niin tulee Syöjätär kotiinsa ja löytää pirtissä pojan mahoa keittämässä. Siitä ärjäisee keittäjälle: "Vai tulit sinä, raatoniekka, tähän minun pirttiini polttamaan, kärventämään!" Tarttuu poikaan käsin, nostaa toisella kädellänsä salpamen ja toisella panee häneltä pään sen alle loukkuun. Sitten menee hän keittoa katsomaan, kahmuaa lihat kaikki vatsaansa ja lähtee ääreen.

Poika siinä salpamen alla kimpuilee yhä, kunne pääsee loukustansa viimeinkin, niin kerää Syöjättären jättämät luupalat pataan kaikki ja keittää ne uudestansa rokaksi. Käypi siitä sitten tanhuelle ja kirjuu tovereitansa syömään. Toiset tulivatkin kohta metsästä, kun olivat nälissänsä hyvin, ja ruvettiin ruoalle; vaan eipä ollutkaan toisista rokka hyvä, niin kysyivät keittäjältä: "Minkätähden tämä rokka niin laiha on? Parhaimman mahonhan me olimme tappavinamme!" — "Tämä pirtti vanha on", sanoi kallionjylkyttäjä, "niin liikahteli keittäessäni, että rokka maahan meni, ja minä kun uudestansa keitin, ei syntynytkään rokka hyvä." No, toisten täytyi tyytyä rokkaansa, jommoinen oli, ja tulivat sen päivää sillä syömällä toimeen. Tuli sitten aamu, niin iskettiin maho taaskin tanhuelta ja jokientaluttaja jätettiin keittämään, vaan toiset kaksi menivät puita leikkaamaan niinkuin eilenkin. Mitäs ollakaan; pojan siellä keittäessä tuli taaskin Syöjätär pirttiin sanoen hänelle: "Jokos taas olet, raatoniekka, pirtissäni, vaikka eilen kielsin tulemasta!" Tarttui poikaan kiinni ja pisti häneltä pään salpamen alle, vaan keiton söi vatsaansa ja meni tiehensä.

Pääsi poika viimeinkin salpamen alta, niin keräsi ainoat keiton jätteet, mitä oli luupalasia Syöjätär vähän jättänyt, ja keitti niistä uudellensa rokkaa. Huusi sitten metsästä toisetkin toverinsa syömään, ja ruvettiin ruoalle. Syödessä nurkuivat toiset taas rokkaa kehnoksi ja sanoivat: "Mikä kumma, kun tämä rokka niin laiha on, hyvän mahonhan me iskimme!" Mutta jokientaluttaja vastasi toverinsa eilisillä sanoilla: "Pirtti liikahteli keittäessäni, niin rokka maahan meni, ja uudestansa kun keitin, ei syntynyt enää ruoka hyvä." Mitäs siihen, elettiin se päivä taas ja maattiin yön seutu, kunne päivä valkesi, niin nälkä tuli miehille, kun niin vähällä syönnillä oli täytynyt menneenä kahtena päivänä aikaan tulla, ja iskivät taas toisen mahon tanhuelta. Jäipä Mikko Mieheläinen itse keittämään ja toiset työnsi halkoja leikkaamaan. Keittäessänsä kävi hänestä sitten aika ikäväksi, niin laati rokan kiehuessa itsellensä kanteloisen, ja kun ei ollut pirtissä lavitsaa, millä olisi istunut, kantoi pihalta suuren tammisen altaan pirttiin, jonka asetti kumollensa lattialle, ja rupesi siihen selällensä kanteleella soittamaan. Samassa tuli Syöjätärkin taas kotiinsa ja ärjäisi heti hänelle: "Vai tulit sinä, Mikko Mieheläinen, minun pirttiini remuamaan!" — "No, hiljempää, hiljempää, akkaseni", sanoi Mikko Mieheläinen, "minä heitän soiton tähän lapsillesi; onko lapsia kussa?" Syöjätär suuttui siitä aina pahemmaksi ja huusi vihoissansa: "Minä vähät soitostasi, tule, raatoniekka, tappeluun!" Vaan Mikko Mieheläinen kun pääsi akkaan käsin, ruhtoi hänet samassa ja pani sen tammisen altaan alle, joka oli lattialla kumossa. Sitten keitti hän rauhassa rokan valmiiksi ja kirjui toisia syömään. Ne tulivatkin metsästä kohta, ja ruvettiin yhtenä syömään, niin kysyi Mikko Mieheläinen tovereiltansa: "Hyväkö on rokka nykyinen?" — "Ka, hyvä on!" sanoivat toiset ja kehuivat Mikon keittämää makeaksi. Hän silloin nousi syömästä, kohensi allasta ja sanoi: "Täss' on nyt pirtinliikuttaja! Miksi ette varoittaneet minua? Vakautuu nyt pirtti liikkumasta, vaan lähtekäämme jo poikkeen, ei tässä enää ole meillä tekemistä." Toiset olivat häpeissänsä eivätkä juljenneet virkkaa mitään, vaan läksivät Mikon keralla matkaamaan. Menivät, menivät edellensä, niin löysivät metsästä haudan niin suuren, niin suuren, ettei pohjaa näkynytkään. "Pitäisipä käydä tietelemässä, mitä haudassa on", sanoi Mikko Mieheläinen, "vaan millä me sen pohjaan pääsemme?" Asiata vähän arveltuansa keksivät jo toverit neuvon ja sanoivat: "Onhan meillä ne kolme mahon nahkaa keralla, jotka Syöjättären kodista saimme, laatikaamme niistä vipu moinen, jossa laskeudumme alas!" Se keino oli Mikostakin hyvä, ja laadittiin nahoista kätkyt, johon liitettiin nahkaiset hihnat, niin pitkät kuin vain nahoista saatiin, niillä muka laskeaksensa kätkyttä hautaan. Kun oli se heidän laitoksensa valmis, kysyi Mikko toisilta: "Kuka siihen nyt istuu meistä kätkyehen?" — "Istu sinä, Mikko Mieheläinen", sanoivat toverit, "me väettömät miehet, mitä pannet kätkyehen, sitä hihnoista nostamme." — "No, sitähän tuo on", sanoi Mikko Mieheläinen ja istui kätkyehen käskien toisia laskemaan häntä hihnoista alas. Toverit saavat silloin häntä laskemaan, ja Mikko Mieheläinen alenee hihnojen sujuessa aina syvemmälle, kunne tulee jo viimein maan alle, jossa avautuvat äkkiä oudot maat ja toiset ennen näkemättömät seudut. Ilmaupi muka toinen maailma siellä, moinen kuin ylhäälläkin, jossa on meri ja sen rannalla pirtti. Nouseepa Mikko Mieheläinen silloin kätkyestä ja menee siihen pirttiin, niin siellä on ylen kaunis neitonen valkoisissa vaatteissa, joka

kultakangasta kutoopi, hopeaista helkyttääpi; kädet kultaiset kalvosista, jalat hopeiset polvista, päivyt paistaa päälaelta, kuutamaiset kulmaluilta, otavaiset olkapäiltä, tähdet taivon hartioilta, seitsentähtinen selältä.

Neiti kun keksii Mikon, säikähtää heti ja sanoo: "Oi vieraan maan mies, miten sinä poloinen tänne jouduit? Maammoni kun kotiin tulee, se tappaa sinut." — "En ole miestä vertaistani ennen nähnyt, saatikka sitten pelätä tiennyt, joko ruvennevat nyt akat minua tuhoamaan", sanoi Mikko Mieheläinen ja kertoili neitiselle, miten hän ylämaailmasta kätkyessä sinne oli laskeutunut. Neitisen silloin kävi sääliksi poikaa, kun se hänestä hyvä oli, ja vei Mikko Mieheläisen aittaansa, jonne peitti vaatteihinsa, ettei maammo sieltä löytäisi, ja salpasi oven. Mutta kohta tuli akkakin kotiin ja kiljaisi heti kynnykseltä tyttärelle: "Kunne sinä pojan peitit? Poika on nykyänsä käynyt tässä; tuo häntä piilostansa kerallani tappeluun!" Neitisen silloin ei auttanut enää kieltäminen, vaan täytyi tuoda poika näkyviin, jossa nousi maammon keralla hirmuinen tora; mutta viimein tuli Mikko voitolle kuitenkin ja tappoi akan. Siitä meni sitten se neitinen miehelle, läksi Mikko Mieheläiselle naiseksi, ja suorisivat ylämaailmoille lähtemään. Mitä oli neitisen kodissa tavarata, eloa ja muuta hyvyyttä, hopeata, kultaa, sen ottivat myötänsä kaikki ja kantoivat siihen haudan suulle, jossa se nahkainen kätkyt riippui. Niitä tavaroitansa panivat sitten kätkyehen, jonka Mikon toverit hihnoista nostivat ylös ja tyhjennettyänsä aina solauttivat takaisin, kunne aikansa sitä tekoa tehtyänsä tavarat alhaalta loppuivat. Solui kätkyt taas tyhjänä alas, eikä ollut enää muuta siihen panemista, niin sanoi Mikko Mieheläinen naisellensa: "Istu sinä nyt, neitiseni, kätkyehen, että pääset täältä ylös, niin tulen sitten minä taas vuorollani." Istui neitinen silloin kätkyehen ja nostettiin ylös, vaan kätkyt solautettiin takaisin, ja Mikko Mieheläinen itse rupesi viimeiseksi kätkyehen. Saivat toverit taas hihnoista vetämään, että kohosi jo kätkyt vähän matkaa, niin puhui nostaessa toinen toisellensa: "Mikko Mieheläinen jos pääsee haudasta ylös, se ei annakaan meille osaa eloksistansa, vaan työntää meitä vuoromme sinne, niinpä heittäkäämme hänet hautaan ja pitäkäämme tavarat kaikki!" Toinen mieltyi heti toverinsa tuumaan; samassa katkaistiin hihnat, joissa kätkyt oli riipuksissa, ja Mikko Mieheläinen puolitiestä hautaa kirposi alas.

Mitäs siihen; Mikko lähtee meren rantaa siellä maan alla suruissansa astumaan, niin näkee linnun lentelevän taivaalla ja huutaa sitä luoksensa: "Tules tänne, lintuseni!" Lintu lentää leuhahtaa siihen heti ja sanoo: "Terve, Mikko Mieheläinen! Mitäs tuumailet?" — "Sitä tuumailen, miten kotiini pääsisin", vastasi Mikko, "saata, lintuseni, minut omalle maalleni!" Linnun kun oli sääli häntä, ottikin heti selkäänsä Mikon ja läksi lentämään. Lensi, lensi matkojansa, kunne toi Mikon viimein siihen paikkaan, kussa tovereinensa mahoja keittääksensä oli halkoja leikellyt, niin heitti jo selästänsä ja kysyi: "Joko tunnet maata, kussa olet?" Mikko siitä katsastamaan ympärillensä, niin tuntee jo paikan ja sanoo: "Jo nyt tiedän, lintuseni, kussa olen, kiitoksia tuomastasi!" Sitten erosivat siinä toisistansa; lintu läksi lentoon uudellensa, vaan Mikko Mieheläinen kävi haudalle sinne, kuhun oli molemmat toverinsa jättänyt. Paikkaa lähestyessä kuuli jo melun haudalta, ja kun likemmäksi meni vielä ja syrjästä katsoi, näki kallionjylkyttäjän ja jokientaluttajan siinä keskenänsä kiistelevän. "Ota elot! Anna neiti!" sanoi toinen toisellensa, eivätkä sopineet osiltansa niitä kätkyessä nostamia jakaessansa. Mikko Mieheläinen silloin lähestyi heitä ja sanoi: "Terve, toverini! Tässä te olette, tässä minäkin!" Tapasi rinnasta yhden yhdellä, toisen toisella kädellänsä ja lykkäsi hautaan kummankin sanoen: "Menkää, veikkoseni, kukali minä, sikäli tekin kävelkää!" He samassa tuiskahtivat maan alle päällensä, eikä heitä sen kovemmin nähty ei kuultu; vaan Mikko Mieheläinen otti tavaransa haudan reunalta ja meni morsiamensa keralla siihen Syöjättären entiseen pirttiin, jota kaunistelivat kaikenmoisella rikkaudella, ja rupesivat yhtenä elämään. Jossa kului heidän elinaikansa hupaisesti, kunne viimeinkin kuolema saavutti. — Sen pituinen se.

HIIDEN LAIVA

Oli muinoin metsämies. Se meni metsälle, jousi keralla, ja käveli metsää kauan, niin yhtyi Hiiden vuoreen. Hiitolaisilta olivat vanhemmat kuolleet, ja heitä oli suuri joukko perillisiä. Heillä oli ylen paljon hyvyyttä, kultalusikkaa, kulta-astiata siinä vuoren päällä, ja joka miehellä oli kultavaunut, ja kultalaiva oli kaikille yhteinen, joka kulki halki maailman itseksensä, kun vain laivaan nousi. He kun näkivät sen metsämiehen jousi olalla lähestyvän, huusivat heti: "Tule, hyvä mies, meille rahan ja hyvän sanan edestä jakamaan nämä tavarat!" Hän tuli siihen heidän luoksensa ja kysyi: "Mitenkä nämä saadaan nämä kultavaunut ja kultalaiva itsestänsä juoksemaan?" No, he siitä neuvoivat miehelle: "Kun nousee ylävivulle, ja alavivulle jalallansa polkee, no, sitten juoksevat vaunut ja laiva itsestänsä." Mies kun sai taian tietää, hänellä oli jousi veteessä, niin ampui kerran ja huusi: "Etsikää, miehet, se pulikka, joka jousestani läksi; ken ennen tavoittanee, sille kultavaunut ja laiva osaksi!" Hiitolaiset silloin läksivät hyppäämään sitä vasamaa tavoittaaksensa ja menivät, jott'ei näkynyt ei kuulunut. Mies vaikka näki, että jo menivät, ajatteli kuitenkin: "Ehkä tulevat sieltä tavaroillensa takaisin." Mätti kaikki hyvyyden yli kynnyksestä laivaan, veti kaikki ne kultavaunut sekä muut rikkaudet siihen ja nousi itsekin laivaan, kohosi ylävivulle ja polki jalallansa alavipua. Alas siitä laiva hypätä maalla ja merellä, kunne hyppäsi kuninkaan linnan eteen ja siihen seisahtui. Päätyipä kuninkaan tytär linnan portailla istumaan. Se kun keksi kultalaivan, niin sormellansa pyörittää ja sanoo: "Tuossapahan on ylimmäinen keisari tämän maan päällä tuossa kultalaivassa kulkemassa. Ottakaa, keisarikulta, minut laivaanne, minä rupean teille morsiameksi!" Mies avasi laivansa oven auki, kun kuuli sen, ja sanoi: "Kuninkaallinen herttua! Minä olen vain talonpojan palvelija, en minä kelpaa teidän jalkojannekaan riisumaan, on teille kuninkaitakin." No, tytär vaikka kuuli, jotta talonpojan palvelija se onkin, pyrki vain uudestansa ja sanoi: "Ottakaa vain! Minä rupean teille morsiameksi." Mutta toinen sanoi: "Te, näen mä, pilkkaatte minua vain, onhan teille kuninkaitakin." Kuninkaan tytär silloin kannatti sinne laivaan ruokaa sekä juomaa kaikenmoista sen miehen syödä, ja herrasvaatteet, hatut, saappaat kaikki; vaan ne jäivät lattialle läjään, se ei tohtinut käteensäkään ottaa niitä mies. Tytär sillävälin kävelee siinä laivan edessä pahoilla mielin kahdakäsin, kun ei mies ottanut häntä. Mies katsoo viikon aikaa sitä, niin näkee, että apea tämän on mielestä, ja sanoo viimeinkin: "No, kun tahtonette, herttuakulta, talonpojan palvelijan kanssa kauppaan ruveta, niin nouskaa laivaan!" No, hän nousi siitä laivaan. Mutta mies lankesi polvillensa ja kysyi: "Minnekä me nyt, herttuakulta, tämän hyvän laivan keralla menemme?" Hän vastasi, se kuninkaan tytär: "Menkäämme meren keskelle, siinä on saari kymmentä virstaa pitkä, joka on marjaa täynnä ja hedelmää maata myöten ryöhyttää." No, laiva pantiin liikkeelle; se juoksi keskelle saarta ja asettui siihen. Mies sitten läksi marjan mätäntään, vaan kun maisteli marjasia, nukkui siihen, rupesi maata ruojottamaan eikä saanut yhtään marjaa laivaan. Viimeiseltä suuttui jo kuninkaan herttua: "Joudat", sanoi, "kuolla siihen saareen, talonpojan palvelijakuojus, minä käännän laivan ja lähden kotiin." Kääntikin laivan ja meni kotiinsa, vaan mies jäi maata ruojottamaan siihen. No, sitten hän viimeisellä havaitsi siitä makuukseltansa kuitenkin, vaan laivaa ei näkynyt ei kuulunut; sinne menivät ne kehnojen antamat tavarat ja muut, lompukka rahaa vain jäi miehelle. Hänellä nälkä semmoinen verinen mahassa, eikä ole mitä syödä. Menee siitä yhden marjapuunpehkon juureen, mätti vasemman lakkarinsa marjaa täyteen ja sitten pisti yhden marjan suuhunsakin, söi sen, ritusteli. Nämäpä olivatkin pahoja marjoja, tästä kasvoi hänelle sarvet, semmoiset häkylät päähän, jott'ei niskat jaksaneet kannattaa. Siitäkös hänelle tuska. "Hyvä olisi", sanoi, "muuten vielä ollut, nälkä vaikka on semmoinen, vaan nämä häkylät kun vielä kasvoivat päähäni. Laivalaisia jos mitä tulee, niin minut vielä metsän petona ammutaan tänne saareen!" Meni sitten toisen marjapuunpehkon ääreen ja mätti siitä oikean lakkarinsa täyteen. Pisti yhden marjan suuhunsa taas ja söi sen, ritusteli. Nepä päätyivät jo hyviä marjoja olemaan, sarvet putosivat päästä, eikä tuntunut sijaakaan. Tuli niin kaunis sitten hänestä, ettei koko valtakunnassa ollut niin kaunista. No, hän vuotti siinä, kunneka laivalaisia tulisi — eihän se meren keskeltä päässyt mihin saaresta — ja kun näki, että laiva jo nousee ja tuli jo saaren kohtaan, niin huutaa: "Ottakaa, hyvät ystävät, rahan ja hyvän puheen edestä minut pois täältä saaresta kuolemasta ja saattakaa minut ja neuvokaa kuninkaan linnaan, josta läksinkin laivoineni kulkemaan!" No, he saattivat hänet maalle ja neuvoivat tien kuninkaan linnaan. Mies siitä sitten meni kuninkaan pihaan. Kuninkaalla oli ruokakaivo siinä koreata vettä täynnä ja tiyris tulppa suussa, niin istuutui kaivon kannelle ja alkoi likajaloillansa kuljutella, liata vettä. Päätyipä kuninkaan ruoantekijä linnan portaille tulemaan. Se kun olisi ollut pahempi mies, olisi kiljaissut heti: "Minkätähden sinä likasit meiltä ruokakaivon? Paha on tuota meidän syödä, pahempi vielä kuninkaan ja kuninkaallisen puolison!" Olisi kuningas kuullut, olisi leikkuuttanut kaulan poikki. Vaan tämä oli hyvänsävyinen, tyyni mies, meni miehen luo, nykäisi häntä ja sanoi: "Voi, miesrukka, kun likasit meiltä kaivon, paha on meidän syödä, vielä pahempi kuninkaan ja kuninkaallisen perheen. Kuningas kun saapi tietää, se leikkuuttaa pääsi poikki, ja valta olisi minullakin se sinulle tehdä." Ja valtahan sillä olisi ollutkin. Mies sanoi: "Elkää, herrakulta, virkkako mitään, niin minä neuvon taian semmoisen, että tulette niin kauniiksi kuin minäkin olen." — "No, minä en virka mitään", vastasi ruoantekijä, "kun sinä semmoisen taian teet minulle." Mies antoi hänelle sitten marjan syödä. Se sen syödä ritusteli, ja hänestä tulikin niin kaunis, ettei koko valtakunnassa ollut niin kaunista; mutta se talonpojan palvelija pistihe jo siitä piiloon, etteivät häntä muut näkisi. Se ruoantekijä sillä aikaa laitteli kuninkaallisia ruokia linnassa; syötiin, juotiin, rehattiin siinä, kunne herettiin jo ruoalta, niin menee se kuninkaan herttua ruoalta päästyänsä sen ruokaevestin eteen ja kysyy: "Mikä teidät teki, evestikulta, yht'äkkiä niin kauniiksi?" Evesti sanoo: "Oli äkkinäinen mies tuolla pihamaassa, niin sillä on semmoiset taiat, jotta saapi, jos ketä tahtokoon kaunistella, kauniiksi." Sanoo siihen se laivansa-viejä-tyttö: "Kunpa minuakin kaunisteleisi, niin minä rupeaisin hänelle morsiameksi." — "Jo se on tainnut mennä", vastasi ruokaevesti, "se ei tohtinut silmää näyttää kellekään, pelkäsi äkkinäisessä kaupungissa tapettavan itsensä." Tytär laittoi sanan miehelle: "Elköön miesrukka mitään pelätkö, kyllä minä hänet varjelen, tulkoon äkkinäiseen huoneeseen, minä sinne syötän, juotan hänet." Poika tulikin, ja pantiin erityiseen huoneeseen. Se kuninkaan herttua kantoi sinne ruokaa, juomaa, kaikenlaista herkkua. Tuli siihen eteen syödessä, juodessa, rupesi puhuttelemaan miestä ja sanoi: "Tehkää minutkin, hyvä mies, niin kauniiksi kuin ruokaevestin teitte! Minä rupean teille morsiameksi." Toisella äkä sydämessä siitä, kun jätti sinne saareen. Syöpi kuitenkin, juopi siinä, sanoo: "Enhän, herttuakulta, minä, talonpoikakuhjus, teille sulhaseksi kelpaa, onhan teille kuninkaita!" — "Jos ette muuten usko", sanoi tytär, ei tuntenut häntä meren keskelle jääneeksi, "niin minä annan teille kenraalin vaatteet ja kultarahaa, kultamaljaa, onhan minulla! Ja minulla on kultalaiva ja kultavaunut, ne annan kanssa, kun teette minut kauniiksi." Toinen ajatteli mieltänsä vasten: "Omanipa ne olisivatkin!" vaan ei virkkanut mitään. Kuninkaan tytär puheli yhä vain ja sanoi: "No, minä en teitä käsistäni heitä ennenkuin minuakin kaunistelette." Mies silloin rupesi kaunistelemaan. Tämä viettelys otti marjan vasemmasta lakkaristansa, antoi pahoja marjoja kuninkaan tyttärelle syödä ja itse pistihe siitä piiloon; syönti, juonti jäi siihen. Tyttö kun sen marjan syödä ritusteli, no, sille kasvoi sarvenhäkylät päähän. Kuningas kun näki sarvet tyttärellänsä päässä, koetteli sahoillakin leikkuuttaa; vaan eiväthän ne sahat pystyneetkään. Pani sitten kaksi sotamiestä, vahvaa, sarvia jäljestä kantamaan, että pääsi tyttörukka liikkumaan. Ei muuta kuin hätä käsissä, toista hätää metsästä tulee. Pani viimein kuningas kuulutuskirjat valtakuntaansa, että jos olisi naimaton mies, joka hänen tyttärensä tohtoroisi ja saisi sarvet pois, niin hän panisi sen kenraaliksi tyttärensä kanssa yhteen. Tahi jos olisi nainut mies eli akka, joka sen parantaisi, niin antaisi hänelle ikuisen hyvyyden.

No, tähän tulee tohtoria, miestä, akkaa salin täysi, tohtoroidaan tytärtä siinä, vaan ei saada sarvia pois. Tuleepa se mieskin sieltä rahvaan takaa piilosta, lankeaa kuninkaan eteen polvillensa, sanoo: "Armollinen kuningas, antakaa minäkin ruokin tuota teidän herttuaanne, jos nuo minä saisin sarvet pois!" Kuningas sanoi: "Liekö tuota, poikaseni, sinullakaan sitä voimaa, jopa tässä ovat nämä muutkin koetelleet, ovat syöneet, juoneet onneksensa vain!" Mitäs ollakaan, mies meni poikkeen; oli aikaa poikessa, niin tulee takaisin, sanoo: "Armollinen kuningas, ei näissä ole muissa sarvien saajia, minä ne saan, kun koetella antanette." — "No, kun saanet, poikaseni", vastasi kuningas, "koettelehan! Sarvet kun ruvennevat tyttäreni päästä lähtemään, niin panen sinut ylimmäiseksi kenraalikseni!" Mies siitä puhui kuninkaalle, sanoi: "Laittakaahan muut parantelijat pois ja sotaväki jo iloa tekemään, kyllä minä tyttärenne parannan!" Heti laitettiin muut kaikki pois, ja sotaväki työnnettiin iloa tekemään; mies vain jäi siihen tytärtä korjaamaan, ja palvelijoita käskettiin hänelle avuksi. Puhui siitä nyt piikatytölle: "Mene, tyttö, pane risuja saunan uuniin, sauna lämpeämään!" Pojalle sanoi: "Mene, poikarukka, käy metsästä kolme hienoa, oksatonta pajun varpaa hautumaan, joilla ruokin sarvet pois lähtemään!" No, saivat varvat hautuneiksi, niin piikatytöllä haudotti vastat, saunaan laitatti lämpimät vedet, lessinkipyyhkimet ja muut tarpeet, kuninkaan tyttären vei kylpemään, laittoi piikatytön pois saunasta ja pani oven lukkoon. Sotaväki teki sillä aikaa iloa. Panipa sitten kuninkaan tyttären sarvistansa mallatlautoihin riippumaan ja alkoi niillä hautuneilla varvuilla kylvettää häntä sanoen: "Vieläkö jätätte minut kuolemaan meren keskelle? Vieläkö karkuutatte minun hyvyyteni pois? Tässä tämä on teidän sulhasenne, ette nyt enää saa niin pilkata!" Kuninkaan tytär rukoilemaan häntä: "Elkää, miesrukka, lyökö minua, en sinä ilmoisna ikänä enää tee mitään pahaa teille!" Mies antoi sitten oikeasta lakkaristansa tytölle marjan, niitä hyviä marjoja; no ne läksivät sarvet pois, jott'ei tuntunut sijaakaan, ja tyttö tuli niin kauniiksi, ettei koko valtakunnassa ollut niin kaunista kuin he olivat. No, siitä he linnoille syömään, juomaan, tanssimaan; poika pantiin ylimmäiseksi kenraaliksi ja sai sen kuninkaan tyttären itsellensä. — Sen pituinen se.

TUHKAMO

Oli kolme veljestä, kaksi hyvää, yksi Tuhkamo. Heiltä kuoli isä ja äiti, köyhiksi jäivät. Tulivat siitä kovin murheellisiksi ja itkivät itkemistänsä yhä. Kauan itkettyänsä, käski unissa heitä isävainaja menemään laivarannalle yöksi hanhia vartioimaan, kunkin aina yöksensä. Meni ensinnä vanhin veli sinne, vaan kotvasen rannalla istuttuansa, rupesi pimeä pelottamaan, jotta pois piti lähteä. Kotiin tulleelta kysyivät toiset: "Mitä sait?" — "Itsepähän näette, kun vuoronne käytte", vastasi poika siihen eikä tehnyt muuta selvää. Toissa yönä meni keskimmäinen veli, ja hänen kävi samoin kuin vanhimmankin. Läksipä kolmanneksi yöksi Tuhkamo vuoronsa vartioimaan; siinä istui kaiken yön eikä pelännyt. Tulipa päivän koittaessa aamulla kolme hanhea rannalle ja korjasivat siipensä aidan alle, niin muuttuivat heti ihaniksi neidoiksi ja läksivät mereen uimaan. Tuhkamo silloin valitsi kauneimmat siivet sieltä talteensa ja istausi taas paikallensa. Neidot jonkin ajan uituansa nousivat jo maalle pois lähteäksensä ja kävivät aidan luokse, josta toiset kaksi ottivat siipensä ja läksivät lentoon, vaan yksi ei päässyt, kun siipiänsä ei löytänyt. Ilmoitti siitä nyt itsensä Tuhkamo ja sanoi neidolle: "Täällä siipesi ovat, vaan et saa, kun et ruvenne naisekseni!" Neito silloin ilmaisi olevansa kuninkaan tytär, vaan palvelijoinensa hanhena lentäneensä meressä kylpemään, ja puisti Tuhkamolta siipiänsä. Mutta Tuhkamo pani entisen ehdon eteen ja sanoi: "Ottanet minut mieheksesi, niin annan lentimesi." No, neidon ei auttanut siinä viipyminen, päivä kun alkoi jo valjeta, vaan lupasi ruveta hänelle puolisoksi, sai siipensä, puki päällensä ja lensi hanhena kotiinsa kutsuen Tuhkamoa linnoilla käymään. Läksi sitten Tuhkamokin kotiinsa, niin kysyivät toiset veljet kotiin tulijalta: "No, mitä sait hanhia vartioituasi?" — "Sain kuninkaan tyttären puolisokseni", vastasi Tuhkamo. "Sinäkö semmoinen kuninkaan tyttären", irvistelivät toiset eivätkä ottaneet uskoaksensa. Vaan Tuhkamo läksi siitä heti kuninkaan linnoille ja sanoi tytölle: "Täällä minä nyt sitä vasten olen sinua saamassa, joko nyt lähtenet minulle?" — "Jopa vainen", sanoi tyttö, "vaan siitä emme virka kuninkaalle mitään, pidämme salahäitä." — "Mitä me häitä pidämme, kun kuninkaalle emme sano", tuumaili Tuhkamo. "Sehän se on", sanoi tyttö, "vaan isälleni kun sanot, se panee semmoiset puustit eteesi, ettet niistä pääse ikänäsi." — "Mitä tehneekin", vastasi Tuhkamo, "mutta sanon minä." Meni sitten kuninkaan eteen ja ilmoitti asian. "No, minä sinulle en anna tytärtäni", vastasi kuningas, "ennenkuin menet, kaikki puut tästä vuomasta kaadat."

Läksi Tuhkamo siitä morsiamensa luokse, sanoi: "Semmoisen nyt pani isäsi puustin, kaikki puut minun tästä vuomasta kaataa." — "Enkö minä sitä sinulle sanonut", vastasi morsian, "vaan pääset sinä siitä, kun ei pahempaa vasta panisi. Mene, kaada yksi puu ja sano puun kaatuessa: 'Kaikki metsä kaatukoon!' niin silloin ovat puut kumossa." Tuhkamo kohta meni työllensä, kaasi yhden puun ja sanoi ne morsiamensa neuvomat sanat, niin sai sillä kaikki puut vuomasta kaadetuiksi. Meni siitä sitten kuninkaan eteen ja pyysi tytärtä sanoen jo puut kaataneensa. "Et vielä sillä saa", sanoi kuningas, "sinun pitää nyt mennä, ne kaikki kannoillensa nostaa." Tuli taas morsiamensa luokse Tuhkamo ja sanoi: "Jo toisen pani isäsi puustin vielä pahemman, kaikki puut pitäisi minun kannoillensa nostaa." — "Arvasin minä sen", vastasi morsian, "vaan vielä siitäkin pääset, kun ei kolmatta panisi pahempaa. Mene, nosta yksi puu kannollensa ja sano nostaessa: 'Nouskoot kaikki kannoilleen!' niin sillä se on tehty." Tuhkamo tekikin kuten morsiamensa neuvoi ja sai puut kaikki kannoillensa; niin meni taaskin, kuninkaalta tytärtä pyysi. Vaan ei antanut vielä silläkään, käski kultaviljat taivaasta käydä, sitten vasta antaisi. Tuli siitä Tuhkamo morsiamensa luokse alla päin pahoilla mielin ja sanoi: "Nyt vasta puustin pani, kultaviljat taivaasta käydä; millä minä ne saan?" — "Voisit vielä ehkä nekin saada", vastasi morsian, "kun ei ainakin pahempaa vasta tulisi." Sitoi hänelle säkin päähän, laittoi hevosen selkään ja sanoi: "Aja nyt, kunne hevonen putoaa altasi, niin hauraise päältäsi ja ota, mikä käteesi puuttuu." Läksi siitä nyt Tuhkamo ajamaan ja laski yhtä vaahkua yhä. Jo viimein kauan ajettuansa putosi hevonen, niin hauraisi samassa päältänsä ja sai kultaviljat käteensä, vaan ne kun raskaita olivat, putosi itse niiden kanssa ja painui maan sisään, ettei jäänyt kuin vähän hiuksia ylös. Olla oletteli siinä maan sisässä, niin tuli sotka ja teki pesänsä hänen päähänsä, muni siihen muniansa ja alkoi hautoa. "Jo tämä nyt ainakin minulta pään märättää", ajatteli Tuhkamo. Vaan silloin tuli kettu, juosta ketkutteli, näki pesän ja rupesi munia syömään. Hän sitä kettua tapasi hännästä, niin se irti ryöstäytyessänsä tempasi häntä ylemmäksi. Toissa päivänä tuli ahma ja rupesi hänkin munia syömään. Kun taaskin sitä tarttui häntään, se hänet tempasi vieläkin ylemmäksi. Jo kolmantena päivänä karhu juosta katkuttelee, tulee jälkimmäistä munaa syömään. Tarttuipa Tuhkamo karhua jalkaan, niin se hänet nosti kokonansa ylös. Ylös päästyä ei tiedä kunne lähteä; lähteä sitä pitäisi jonnekin. Astuu, kävelee, niin kuulee toraamisen ja sinne meni. Toraajat kun näkevät hänen tulevan, ihastuvat siitä, huutavat iloissansa: "Ahah, jo paisti tuli!" Sanoi siihen Tuhkamo: "Ei minussa keittämistä eikä paistamista, vilu, pitkä matka ottanut jo keittämiset, paistamiset." — "No, kun et kelpaa paistiksi", sanoivat toraajat, "erota meitä torastamme!" — "Mikä teillä välinä?" kysyi Tuhkamo. "Tämä isävainajan sauva; jos keikahuttaa toisen pään, se vihollisen kaataa, jos toisen keikahuttaa, se oman väen nostaa ylös; määrää sinä, kummalle tuleepi!" — "Kuinka minä teidät siitä voisin erottaa?" sanoi Tuhkamo, "jos toiselle eli toiselle annan, se minulle suuttuu, kulle en anna; parasta, antakaa minulle koko sauva!" — "No, ota, mene matkoihisi!" sanoivat siihen toraajat, antoivat Tuhkamolle sauvan, ja hän läksi sauvoinensa siitä edelle astumaan. Kulki vähän matkaa, niin jo toisessa paikassa torataan. Hän sinne meni. "Ahah", huudettiin vastaan taas, "jo paistin saamme!" Tuhkamo sanoo toimessansa: "Ei minussa keittämistä eikä paistamista, vilu, pitkä matka vienyt keittämiset, paistamiset." — "No, kun ei sinusta paistettavaksi liene, erota sitten meitä!" sanoivat miehet. "Mikä teillä erotettavana?" — "Tämä äitivainajan lakki, kummalle tuleepi; sen kun panee päähänsä, ei näe kukaan, oli missä tahtonsa." — "Milläpä teidät siitä erottaisin", sanoi Tuhkamo; "jommalle kummalle antanen, toinen minulle siitä suuttuu. Paras, nakkaatte minulle." Miehet päästäksensä torasta nakkasivatkin hänelle lakin, sanoivat: "Tuoss' on, ota, mene matkoihisi!" Ja Tuhkamo läksi lakkeinensa edelle astumaan. Vähän matkaa käytyänsä kuuli kolmannessa paikassa torattavan ja meni ääntä kohti sinne taas; vaan tuskin pääsikään näkyviin, kun huudettiin vastaan jo: "Ahah, jo paisti sattui!" — "Ei minussa keittämistä eikä paistamista", vastasi Tuhkamo, "vilu, pitkä matka saanut keittämiset, paistamiset." — "No kun ei sinusta paistiksi ole, erota sinä meitä!" — "Mikä teillä toran aineena?" — "Nämä isävainajan vanhat kuovat; ne näet semmoiset ovat, panet jalkaasi, kuljet kunne tahdot, ei voi kukaan pahaa tehdä." — "Paha teitä erottaa", sanoi Tuhkamo; "toiselle annan, toinen suuttuu. Paras, annatte kuovat minulle." Miehistä oli tämä neuvo hyvä, ja antoivat hänelle ne isävainajansa kuovat, joilta eivät muuten sopineet, niin pääsivät toraamasta ja erosivat kotiinsa.

No Tuhkamo kun sai nekin, läksi hänkin taas matkaamaan ja tuli taloon. Siellä taaskin, kun ikään nähdään ovesta tulevan, sanotaan: "Hah, jo kerran tuli, mitä syödä!" — "Vähän minussa syömistä", vastasi Tuhkamo, "vilu, pitkä matka vienyt jo syömiset sekä juomiset — se vettä, mikä verta, se luuta, mikä lihaa" — "No, olisiko sinun itsesi nälkä?" — "Mikäpä se olisi, kuutena kuukautena kun en ruokaa ole nähnyt", sanoi Tuhkamo. Sai ruokaa, söi ja kysyi syötyänsä, jos eivätkö tietäisi sen kuninkaan aluetta, johon olisi kulkeva. "Emme tiedä", vastattiin talossa, "vaan on meillä metsän viljat, tiennevätkö ne." Kutsuttiin kokoon kaikki ja kysyttiin, vaan eivät tienneet. Annettiin Tuhkamolle sitten kivi ja käskettiin tallella pitämään, jos tarve mikä tulisi. Panikin kiven talteensa, läksi siitä talosta pois ja tuli toiseen. Siellä häntä taaskin syödä aiottiin, vaan kun ei sanonut itsessänsä syömistä olevan, pantiin hänelle ruokaa ja kysyttiin, mitä asioitsisi. Tuhkamo ei sanonut muuta asioivansa kuin että neuvottaisiin sen kuninkaan maahan, jonka nimitti. "Itse emme tiedä siitä kuninkaasta mitään", sanottiin talossa, "vaan on meillä metsän pedot, tiennevätkö." Kutsuttiin siinä sitten metsän pedot kokoon kaikki ja tiedusteltiin heiltä sitä maakuntaa, johon olisi Tuhkamolla matka ollut, vaan eivät tienneet nekään sanoa. No, kun ei siihen muuta voitu, annettiin hänelle siitäkin talosta kivi, ja niin meni edellensä ja tuli kolmanteen taloon. Sielläkään ei tietty sen kuninkaan maata, jota kysyi, vaan sanottiin taivaan linnut olevan, joilta kysyttäisiin. Kutsuttiin koolle linnut, niin tulivat heti muut, kokko yksin ei tullut, vaan heiltäkin kun sen kuninkaan maata kysyttiin, eivät sanoneet tietävänsä. Käytiin taas kokkoakin kutsumassa, vaan ei ollut kuullaksensa; vasta kolmannella kutsumuksella tuli, vaan ei sanonut hänkään tietävänsä. "Tiedät kyllä", sanoi talon väki, "vaan vaivojasi pelkäät." — "No tiedän minä sentähden", sanoi kokko, "vaan sinne on hirveän pitkä matka." Käskettiin vain viemään mies sinne, ei matkaa katsomaan. Tuhkamo sai siitäkin talosta kiven, ja niin nousi kokolle selkään. Kokko läksi lentämään, lensi, lensi, joko lie useampia viikkojakin lentänyt, niin kysyi mieheltä: "Saitko kiveä ensimmäisestä talosta, jossa kävit?" — "Sain." — "No, luo se kivi mereen!" Tuhkamo sitten loi kiven mereen, niin siitä paikalla kasvoi kallio, jolla kokko vähän aikaa lepäsi ja läksi uudellensa lentoon. Kotvan lennettyänsä kysyi taas mieheltä, jos eikö saanut toisestakin talosta kiveä. Sanoi mies saaneensa, niin kokko senkin käski mereen lähettämään, ja se kun taas mereen luotiin, siitä samatse kallio kasvoi, jolle kokko istui lepäämään. Siitä taaskin lentoon kohosi kohta ja kotvan lennettyänsä kysäisi mieheltä: "Antoiko minun emäntäni kiveä sinulle?" — "Antoi", vastasi Tuhkamo. "Pudota sekin vielä mereen!" neuvoi kokko; ja mies kun pudotti, siitä tuli kolmas lepäyspaikka kokolle, josta kun läksi lentämään taas, niin kerrassaan vei jo miehen rannalle ja maalle laskettuansa kysyi: "No, mitä minulle nyt palkasta annat?" Oli kaksi sonnia rannalla siinä, niin Tuhkamo sanoi: "Ota noista kumpi tahansa!" No, otti siitä lihavamman kokko, söi suuhunsa ja läksi takaisin lentämään.

Tuhkamokaan ei kaukaa siinä viipynyt, vaan meni kuninkaan linnaan, se toraamapaikassa saamansa lakki päässä, joka teki hänet näkymättömäksi, ja tuli morsiamensa huoneeseen. Siellä morsian itku silmissä ja kaikki murheissansa, vaan häntä ei nähty. Jonkin ajan näkymätönnä siellä istuttuansa kuuli morsiamensa käskevän piikaa vettä kaivosta noutamaan, ja kun meni piika kaivolle, meni hänkin jälkeen ja murensi kultaviljoista vähäsen astiaan. Tuli piika veden kanssa, niin kuninkaan tytär katseli sitä, sanoi: "Ei tämä ole puhdasta, käy toista!" Se kun toista läksi käymään, Tuhkamo taas jäljessä meni ja enemmän viljoista veteen murensi. Ei kelvannut sekään vesi sitten kuninkaan tyttärelle, käski kolmannesti käydä, puhtaampaa tuoda. Kävi piika taas kaivosta toista noutamaan, niin Tuhkamo siihen loi kaikki kultaviljat, jotka oli taivaasta saanut, ja vesi kannettiin kuninkaan tyttärelle. Sepä näki jo viljat siinä, tunsi heti ja sanoi: "Tässä olet nyt, sulhoseni, missä oletkin, elä piileskele!" Tempasi Tuhkamo silloin lakin päästänsä, tuli näkyväiseksi ja sanoi: "Tässä olen jo kotvasen istunut; missä kuningas, kun ei hänestä kuulu mitään?" — "Elä puhukaan kuninkaasta!" sanoi tytär, "se on tappanut kaiken väkensä sodassa, siellä on vieläkin, liekö hengissä vai hengetönnä, ei ole enää kotvin sanomia saatu." — "No sinne sitä pitää minunkin paikalla lähteä häntä auttamaan", sanoi Tuhkamo. "Elä lähde, viikon jo viivyit matkallasi ilmankin", rukoili morsian ja koki estää häntä lähtemästä. Vaan Tuhkamo sanoi: "Lähden kuin lähdenkin, en enää taida kauan viipyä." Läksi siitä sotatantereelle kulkemaan. Jopa tuli vähän matkan päässä kuningas tiellä vastaan ja murheelliselta näytti hyvin. Tervehtii Tuhkamo häntä, sanoo: "Elä huoli murehtia, lähde vävypoikasi kanssa sotapaikalle jällensä! Katsomme, jos mitä voimme." Antoi kuninkaalle kuovat ja lakin, itse piti sauvan, ja saivat yhtenä kulkemaan. Tulivat sotakentälle. Vihollinen siellä yhä saaliita korjailee, niin huutaa Tuhkamo: "Onko vielä vastaanottajata?" — "On vielä jos ennenkin!" huudettiin sieltä vastaan. Tuhkamo silloin keikahutti toisen pään sauvastansa, niin kaikki oma väki samassa nousi ylös; vaan toisen pään kun keikahutti, kaikki viholliset maahan kaatuivat. Kysyi sitten kuninkaalta: "No, kuinka nyt näit vävypoikasi?" — "Elä semmoisia enää kyselekään!" vastasi kuningas. "Ota tyttäreni, ja puolen valtakuntaa annan sinulle morsianlahjoiksi. Vaan viikon viivyit matkoillasi, viikon viivyit, kauan katsoit, viimein tulit viisahaksi!" — Siihen se loppuikin.

KOLMET VELJEKSET

TUHKIMO

Oli ukko, jolla oli kolme poikaa: kaksi vilkasta ja toimeliasta, kolmas Tuhkimo, nuorin ja perätse kunnoton. Ukko kun oli vanha ja kykenemätön, oli pojillensa jo antanut talon katsannan. Vanhimmat pitivätkin kaikki hyvässä kunnossa, jotta talossa hyvin tultiin aikoihin. Työtä tekivät ahkerasti, kävivät kauppaa, vaatehtivat itsensä somasti ja olivat kuninkaalta ja kaikilta toimensa tähden kiitetyt sekä rakastetut. Tuhkimo puolestansa — se ei viitsinyt töillä eikä muilla yrityksillä hartioitansa konsaan kiskoa, majaili laiskana uunilla, josta nokisena ja likaisena vetäysi vain muiden keralla aina syömään. Tahtoi vain, oli hän kuitenkin sukkela ja viisas kaikessa, etenkin puheillensa. Isänsä rakastikin häntä sentähden ja piti yhtä hyvänä kuin toisiakin, josta veljensä juuri vihasivat häntä. Ukko kun tienoille vain ei sattunut, toruivat häntä yhtenänsä, häventelivät häntä roskaisuudestansa ja laiskuudestansa ja pitivät aina pilkkanansa haukkuen häntä Tuhkimoksi, Tuhkapöperöksi ja miksi milloinkin sattui. Tuhkimo siitä vähän kuitenkaan huoli, naurahteli vain veljiensä komppi- ja pilkkapuheille, kääntelihe uunilla toiselta kupeeltansa toiselle ja jonkin viisassanan välistä itsekin työnsi heille takaisin. Näin kului monta vuotta. Ukko vanheni vanhenemistansa, kunne lankesi kovaan, pitkään tautiin, jotta tunsi jo kuolemansa lähestyvän, niin kutsui poikiansa kerran luoksensa. He tulivat, Tuhkimokin vetihe uunilta alas jäähyväiset isältänsä ottamaan. Ukko katseli siinä poikiansa vähän aikaa ääneti, käänsihe heihin ja lausui vesissä silmin: "Rakkaat poikani! Näette olevani jo haudan partaalla, monta silmänräpäystä ei ole enää minulla elettävänä, pois lähden kohta ja heitän teidät tänne. Ennen eroani tahdon minä jakaa teille kaikki omaisuuteni yhdentasan kolmeen osaan, osa kullekin. Pitäkää se ja eläkää aina rakkaudessa ja suosiossa; vaan kuulkaa, muistakaa, mitä vielä viimeiseksi sanon: Kuoltuani haudatkaa minut kunnialla ja käykää haudallani Jumalata edestäni rukoilemassa, vuorostansa kukin kolme yötä perätysten, muistakaa — luvatkaa se minulle!" Pojat lupasivat, vesi valui karpaloina silmistänsä, ja sanottuansa nämä sanat vaipui ukko kuoleman uneen. Hautajaiset pidettiin ukon käskyn mukaan kaikella kunnialla; ei muuta kuin haudalle rukoilemaan tuli poikien nyt vain mennä, niin olivat lupauksensa täyttäneet.

Vanhimman vuoro oli ensin; vaan häntä pelotti, ei uskaltanut öillä yksin kalmistossa olla, niin sanoi Tuhkimolle: "Mene edestäni isän haudalle rukoilemaan, minä lähden kaupalle, tuon sinulle sieltä hyvät vaatteet!" Tuhkimo aina oli hellästi rakastanut isäänsä, niin läksi nytkin veljensä edestä haudalle, rukoili siinä kaksi yötä ja kolmantena kaivoi isänsä arkun haudasta, aukaisi sen ja suuteli isänsä ruumista. Ukko kohensihe istuillensa, aukaisi silmänsä ja nähtyänsä Tuhkimon sanoi: "Veljesi joko ovat käyneet haudallani rukoilemassa?" — "Ei", vastasi Tuhkimo. "Kumpikaan — eikö?" kysyi isä. "Ei", vakuutti Tuhkimo, "vanhin veli, jonka vuoro nyt olisi, pelkäsi kalmistoa, ei uskaltanut tulla, pyysi minua edestänsä, niin minä läksin." — "Poikaseni!" lausui isä siitä Tuhkimolle, "mene kotiin, pihalla löydät siellä lähteen, pesey siinä ensinnä, mene siitä riihen taakse, huuda kolmasti pahan äänellä, pesey uudellensa ja tule jällensä luokseni!" Tuhkimo teki niin. Meni kotiinsa, löysi pihalla lähteen ja pesihe siinä, niin muuttui niin kauniiksi, jott'ei maailmassa kauniinpata löydy. Katselihe vähän aikaa lähteessä kummeksien kauneuttansa, meni sitten riihen taakse ja huusi kolmasti pahan laatuun niinkuin oli neuvottu. Heti ilmestyi siihen kaunis, musta hevonen, vaskisiloilla koristetut suitset suussa ja satula selässä, jonka hirnuminen ja juoksu kuului jo kolmen virstan päästä ja jonka tuli suihkusi suusta ja tulisäkeet sieraimista. Tuhkimo katseli hevosta, silitteli lautasta, kohensihe selkään ja ratsasti vähän aikaa huviksensa, niin ajoi lähteelle takaisin ja pesihe uudellensa. Samassa katosikin hevonen, ja itse muuttui ennallensa. Siitä läksi sitten kalmistoon jällensä, jossa kertoi isällensä, mitä oli tapahtunut, pani arkun ukon käskystä hautaan takaisin ja tuli kotiinsa. Veljet heti kysyivät: "Mitä näit, hahmut eivätkö näyttäyneet, pahaa eivätkö tahtoneet tehdä sinulle?" — "Ei", vastasi Tuhkimo ja nousi uunille venyttelemäänsä. Illan tullen oli toisen vuoro haudalle mennä, mutta häntäkin pelotti, pyysi Tuhkimoa edestänsä, lupasi hyvät saappaat siitä hänelle. Tuhkimo meni nytkin, rukoili kolme yötä toisenkin veljensä edestä ja kaivoi kolmantena isänsä taas haudasta, katseli ja suuteli häntä. Ukko kohennaikse taas istuillensa, aukaisee silmänsä ja kysyy: "Eikö toinenkaan veljesi tullut?" — "Hänkin pelkäsi, ei uskaltanut tulla", vastasi Tuhkimo. "Poikani!" virkkoi siihen ukko, "mene kotiisi, pellolla löydät lähteen, pesey siinä! Mene siitä sitten pellon päähän, huuda kolmasti immen äänellä, pesey lähteessä uudellensa ja tule, kerro minulle, mitä siellä kohtaat!"

Tuhkimo meni, löysi lähteen ja pesihe siinä, niin tuli siitä niin iloiseksi, jotta mitkään surut eli murheet eivät voineet iloansa rasittaa. Meni sitten pellon päähän, huusi kolmasti immen laatuun, niin kaunis, vedenkarva hevonen tuli hirnuen hänen luoksensa, hopealla siloitetut suitset suussa ja satula selässä, jonka juoksu kuului kuuden virstan päästä, tuli läksi suusta ja tuli säihkyi sieraimista. Tuhkimo katseli hevosta, silitteli karvaa ja nousi selkään. Vähän aikaa ajettuansa palasi jo lähteelle takaisin ja pesihe taas uudellensa, niin hevonen katosi, ja hän tuli samannäköiseksi kuin ennenkin. Meni sitten isänsä haudalle, kertoi hänelle, mitä oli tapahtunut, pani ukon hautaan jällensä ja läksi kotiinsa. Veljet kysyivät taas, mitä hän haudalla näki ja eikö siellä pelottanut. — "Ei", sanoi vain Tuhkimo, vetihe uunille ja panihe maata.

Ilta kun tuli, oli Tuhkimon oma vuoro mennä isänsä haudalle rukoilemaan. Hämärissä nousikin jo makaamasta ja läksi kalmistoon. Kolme yötä perätysten rukoili siellä hartaasti, viimeissä yönä taas kaivoi isänsä haudasta, aukaisi arkun ja suuteli kuollutta. Ukko siitä kohensihe istuillensa, loi silmänsä auki, katseli Tuhkimoa ja sanoi: "Rakas poikaseni! Mene kolmannen kerran vielä kotiin nurmelle, sieltä löydät lähteen, pesey siinä ja mene nurmen päähän, huuda kolmasti miehen äänellä. Käy siitä sitten lähteelle takaisin, pesey uudestansa ja tule luokseni tänne!" Tuhkimo teki taas kuten oli käsketty. Meni nurmelle, josta löysi lähteen ja pesihe siinä, niin pukeutui tuossa paikassa välähtäviin kultavaatteisiin. Kulki sitten nurmen päähän ja huusi kolmasti miehen äänellä niinkuin oli neuvottu. Siitäpä lumivalkea hevonen hirnuen tuli häntä vastaan, kullalla siloitetut suitset suussa ja kultasatula selässä, jonka juoksu ja hirnunta kuului jo yhdeksän virstan päästä ja jonka tuli suihkusi suusta ja tulisäkeet sieraimista. Tuhkimo ihmetteli sitä kummaa, katseli kultapukuansa, katseli kaunista, valkeata hevosta, silitteli lautasta, kohensihe selkään ja läksi nurmella ratsastaman. Ratsasti siinä, ajaa karetteli vähän aikaa edestakaisin, niin palasi taaskin lähteelle ja pesihe uudellensa, niin hevonen kohta oli poikessa ja hän kuin ennenkin. Kävi siitä sitten kalmistolle takaisin ja kertoi isällensä, mitä oli kohdannut. Lausui ukko silloin Tuhkimolle: "Kuuliaisuutesi, rakkautesi ja nöyryytesi tähden kuollutta isääsi kohtaan mitä, poikani, tahdot? Tahdotko kauppamieheksi ruveta, vai tahdotko ikuisen hyvyyden, jott'et konsaan työtä tarvitse raataa, vai ikuisen viisaudenko tahdot? Ota jompikumpi, laske minut hautaan jällensä, tästä edes toisiamme emme enää näe!" Tuhkimo otti viisauden, laski isänsä hautaan, peitti sinne ja meni kotiinsa. Veljet taaskin kyselemään, mitä hän näki, ja eikö hän pelännyt. Vaan Tuhkimo nytkään ei virkkanut mitään, sanoi vain: "Enkä pelännyt", ja väänsihe uunille levolle.

Muutamia vuosia kului. Vanhimmat veljet kumpikin pitivät talon kunnossa, mutta Tuhkimo aina vain rakasti uuniansa, oleksi siellä yhtenänsä eikä muusta ollut millänsäkään. Toiset puoleltansa olivat siinä vihaiset, kun isä Tuhkimolle antoi yhtä suuren osan kuin heillekin, ja hän sittenkään ei työhön ruvennut. Kerran sitten läksivät vanhimmat veljet kaupalle ja Tuhkimon jättivät kotiin sillä käskyllä ja varoituksella, että kaikessa noudattaa naisien mieltä, hankkia heille puut, vedet ja kaikki, mitä talossa tarvittaisiin. Tuhkimo suostui siihen, ja veljet läksivät kaupoillensa. Samana päivänä loppui jo talosta vesi, ja naiset Tuhkimoa vedelle käristämään. Tuhkimo nousi uunilta alas, otti korennon, pani kumpaankin nenään korvon, väänsi ne olallensa ja läksi rantaan. Ammensi siellä korvot vettä täyteen ja istui avannon reunalle lepäämään. Siinä istuessansa näki suuren hauen veden kalvossa uiskentelevan. "Ahaa!" arveli Tuhkimo iloissansa, "tuoresta kalaa kaukaan en ole syönyt, tuon hauen tuolta pyydän." Otti, teki ansan, piiritti sen hauen pään ympärille ja alkoi vetää jännistää, mitä jaksoi. Veti, veti, kunne sai jo pään jäälle, niin hauki rupesi rukoilemaan: "Elä, elä vedä minua, mieskulta, täältä, minä kuolen!" — "Tuoresta kalaa kotvin en ole syönyt, tapan sinut kuin tapankin", sanoi Tuhkimo. "Elä tapa minua!" pyysi hauki yhä, "elä tapa! Saat ikuisen voiman ellet tapa, semmoisen voiman, jolla kaikki, mitä ikänänsä tahdot, toimeen saat." Tuhkimosta oli hauen puhe soma, vaan koettaaksensa puhuiko totta, pyysi hän kerraksi vain tätä voimaa. Hauki antoi neuvoen: "Sano vain: 'Hauen sanoilla, omilla aivoituksillani!' Sillä kaikki saat toimeen." Tuhkimo käski vesikorvoja näillä sanoilla kotiin menemään kantamatta. No, ne samassa menivät. Päästi siitä jo Tuhkimo hauen ansasta ja otti sen voiman häneltä. Istui korennolle selkään ja sanoi: "Hauen sanoilla, omilla aivoituksillani kanna minut kotiin!" Korento kantoi, ja Tuhkimo pääsi uunille makaamaan.

Huomenna loppuivat puut; naiset Tuhkimoa puulle. Tämä läksi kirves kädessä pihalle, istui rekeen takaperin ja sanoi hauen neuvomat sanat. Reki siitä juosta vilisemään. Juoksi, juoksi ennättämistänsä yhä, kunne tuli kuninkaan satuun. "Tuossa näkyy olevan kauniita puita, tuosta otan", arveli Tuhkimo ja pani kirveen hauen sanoilla, omilla aivoituksillansa satuun puita hakkaamaan. Kirves hakkasi siellä, hakkasi, jotta linna kaikui vastaan. Kuuli kuningas tämän ja laittoi sotaväkeä satuun katsomaan. No, kun tultiin siihen ja nähtiin puut, miten kaatuivat itsestänsä ja latoutuivat kantamatta Tuhkimon rekeen, rupesi sotaväki häntä kiinni ottamaan. Mutta Tuhkimo lähdettihe rekeensä, sanoi sanat ja mennä vilisti kotia kohti. Hukkaan sotaväki perästä, täytyi palata linnoille. Kuningas heiltä kun kuuli asian, viestiä lykkäämään heti tiedustaaksensa, ken olisi mies hänen valtakunnassansa, joka tämmöisiä ihmeitä teki; vaan ei saada tietoon. Tuhkimo kun pääsi rauhassa kotiinsa, tulivat hauen sanoilla puut itsestänsä pinoon ja lämmityksen verta kantamatta tupaan; vaan jott'ei kukaan voisi varastaa puita pinosta, sanoi Tuhkimo heille: "Hauen sanoilla, omilla aivoituksillani tarttukoon kiinni teihin, ken vieras teitä koskee!" Sattuikin niin, jotta naapurit nähtyänsä Tuhkimon kodissa nämä kauniit puut tulivat yöllä, ottivat muutaman halon katsellaksensa ja tarttuivat kiinni pinoon. He kun älysivät Tuhkimon tämän taian heille tehneen, rukoilivat häntä irtauttamaan itsensä, ja Tuhkimo tuli päästämään. Mutta naapurit suuttuivat kuitenkin ja kantelivat kuninkaalle Tuhkimon varkauden. Kuningas hyvillänsä, kun pääsi tämän kauan jo etsityn miehen perille, kutsui Tuhkimoa luoksensa; vaan Tuhkimopa ei ollut millänsäkään, vaikka monta käskyä jo tuli. Viimein tuli kuninkaan uskollisin palvelija ja semmoista viinaa toi kerallansa, josta muut pisarankaan maistettuansa humaltuivat, tarjoili sitä Tuhkimolle, jotta humaltuneena veisi hänet sitten kuninkaan eteen. Tuhkimo kyllä arvasi viekkauden, vaan sanoi: "Hauen sanoilla, omilla aivoituksillani en humaltuko minä tästä!" otti koko ryypyn ja ei lähtenyt sittenkään. Viikon päästä lupasi kuitenkin itsestänsä tulla; ja tulikin uunilla ajaen linnan pihaan. Kuningas naurussa suin häntä tervehtimään, rupesi puhuttelemaan ja kysyi: "Miten sinä, veikkonen, noin uunilla kuljet?" — "Kuljenpahan", virkkoi Tuhkimo, nokea ja muuta likaa hieroi silmistänsä vähemmäksi ja sanan sanansa perästä vastasi kuninkaalle aina viisaammasti. Se kuninkaasta mieleen vain, ei suuttunut Tuhkimon puheille. Kotvan aikaa siinä kuninkaan kanssa keskusteltuansa sattui Tuhkimo luomaan silmänsä linnan yläkertaan, jossa näki kuninkaan tyttären ikkunassa istuvan, häntä sieltä katselevan. Tyttären kaunis ja ihana näky heti sykähytti Tuhkimon sydäntä, jotta lausui: "Hauen sanoilla, omilla aivoituksillani palakoon tuo minua!" Kesti sitten vähän aikaa puhetta vielä kuninkaan kanssa, niin Tuhkimo laskettiin pois.

Jonkin ajan kuluttua tuli kuninkaalle suuri huoli. Tytär kävi päivä päivältä kalmakkaammaksi, ja syytä ei tiennyt kukaan. Itse ilmoitti tytär kuninkaalle viimeinkin mielialansa, vaan ei tiennyt itsekään, ketä hän paloi. Kuningas tytärtä naittamaan. Viestiä viedään ympäri koko valtakunnan; kolmessa päivässä piti sulho oleman löydetty. Se saisi tyttären, ken yhdellä hyppäämällä ratsastaisi linnan yläkertaan, jossa kuninkaan tytär ikkunasta painaisi sormuksen merkin hänen otsaansa, että hänet muka tunnettaisiin. Kaikki ylhäiset sekä alhaiset tulivatkin linnalle kokoon katsomaan ja koettamaan tätä ihmettä, mutta kaikki hukkaan; ei linnan kolmannellekaan kerralle voinut kenenkään hevonen hypätä. Tuhkimo vielä oli jälellä koettamatta. Vanhemmat veljensä kun palasivat linnalta kotiinsa, olivat pahoilla mielin, kun kuninkaan tytärtä eivät saaneet, ja sanoivat Tuhkimolle: "Sinuakin kutsuttiin koettamaan, mene sinäkin, niin saavathan muut edes nauraa!" Tuhkimo ei virkkanut mitään, mietti vähän aikaa mielessänsä, niin muisti jo muinoiset hevosensa, laskihe uunilta ja meni ensimmäiselle lähteelle. Siinä kun pesihe sitten ja kävi riihen takana pahan äänellä huutamassa, tuli hänelle kaunis, musta hevonen eteen, jolle istui selkään ja ratsasti linnalle; mutta ainoastansa kolmannelle kerralle jaksoi hevonen hypätä. Toinen päivä tuli, vaan ei ollut kellekään onnellisempi, Tuhkimonkaan toinen hevonen ei voinut hypätä kuin linnan kuudennelle kerralle. Kolmanneksi päiväksi varustautuivat kaikki hyvillä hevosilla, Tuhkimon veljetkin, ja ratsastivat linnalle koettamaan, vaan kaikki hukkaan, heille kävi samoin kuin eilenkin. Kotiin tultuansa käskivät veljet taas naurussa suin Tuhkimoakin linnalle menemään, sanoen sinne kutsutun, koska muiksi päiviksi ei ollut mennyt. Tuhkimo laskihe sukkelasti uunilta, meni, pesihe joka kolmessa lähteessä, jotta muuttui ylen kauniiksi, ja kävi siitä nurmen päähän, jossa kolmeen kertaan huusi innokkaasti miehen äänellä, niin hänelle tuli siihen lumivalkea, kultasiloilla koristettu hevonen, jolle istui selkään ja ratsasti linnalle. Kokoontunut väki ihmetteli, kyseli, ken tuo pulska ja kaunis kultavaatteisiin puettu mies olisi tuon noin komean, valkeanvälähtävän hevosen selässä, jonka tuli suusta läksi ja tuli suihkusi sieraimista. Mutta kenkään ei tiennyt. Tuhkimo vain ajaa karetteli linnan pihalla edestakaisin, silitteli ärjyvän ja hirnuvan hevosensa lautasta ja odotti käskyä, milloin saisi koettaa hyppyä. Käsky tulikin kohta. Tuhkimo kannusti hevostansa ja ajaa kavahutti ensi hypyllä linnan yhdeksännelle kerralle, jossa kuninkaan tytär istui ikkunassa. Se painoi sormuksellansa hänelle merkin otsaan, ja Tuhkimo ajaa hyppähytti pois. Siitä hälveni jo muukin väki linnan pihalta odottaen häitä pidettäviksi, jotta saataisiin tietää, ken se onnellinen oli, joka kuninkaan tyttären ansaitsi puolisoksensa. Odotettiin, odotettiin sulhoa tulevaksi, joko lie useampia päiviäkin odotettu, vaan ei tule. Etsittiin viimein yli koko valtakunnan, vaan hukkaan; merkkiä ei löytynyt kenenkään otsasta. No, kun ei muita enää ollut jäljellä, kutsuttiinpa Tuhkimoakin. Suruksensa löysikin kuningas hänen otsastansa merkin. Kuninkaallinen lupansa oli kuitenkin kova ja vahva, ei käynyt sitä rikkominen, pidätti häät; vaan luoksensa ei suvainnut semmoista vävyä, teetti umpipuolikon, siihen pani tyttärensä ja Tuhkimon ja työnnähytti mereen tuulen nojaan.

Olivat siellä sitten aaltojen vallassa. Puolikko vieri, vieri meressä, kunne tuuli tuuditti rannalle. Tuhkimo tunsi tämän ja sanoi: "Hauen sanoilla, omilla aivoituksillani halkea puolikko!" Se halkesi kohta, hajosi siihen, ja Tuhkimo puolisoinensa pääsi maalle. Täälläpä kaunis saari, joka kasvoi täpösen täynnä kaikenlaisia viina- ja muita hedelmäpuita, marjoja, kukkia, ruusuja vain. Ihana haju tuoksusi heistä, ja linnut visertelivät niiden keskellä. Siitä kävi Tuhkimokin iloiseksi, lohdutti surunalaista puolisoansa ja sanoi: "Hauen sanoilla, omilla aivoituksillani yletköön linna keskelle saarta!" No, tulihan siihen linna, ja komea, monenkertainen linna tulikin. Siinä asuivat sitten kotvan, minkä aikaa lienevät asuneetkin, kunne tuli heille ikävä kotiin vanhoja ystäviänsä näkemään. Tämä rupesi nyt ajatteluttamaan Tuhkimoa, miten saaresta mantereelle pääsisi. Asiata miettiessä muistui hänelle hauen antama voima mieleen, niin pääsi jo arvelemasta ja sanoi: "Hauen sanoilla, omilla aivoituksillani tulkoon silta meren yli kuninkaan linnan ohitse!" No, silta ja oikein kultainen tulikin samassa meren poikki. Tuhkimo lennähytti sitä myöten kotiinsa, tervehti veljiänsä, jotka luulivat hänet ammon aikoja kuolleeksi, ja kertoi heille kaikki elämänsä vaiheet. Meni sitten joka lähteelle, pesihe jokaisessa, huusi kolme hevostansa yhteen, tuotti hauen sanoilla, omilla aivoituksillansa kultavaunut ja ajaa karetteli ensinnä veljiensä luokse ja siitä ikävöitsevän puolisonsa luokse saarelle takaisin. Rauhassa ja rakkaudessa eleskelivät saarella linnassansa monta, monta vuotta. Kuningas, joka näki komeat vaunut ja hevoset linnastansa ohitse aina kulkevan, tiedusteli, ken se voimakas ruhtinas olisi, joka hänen linnansa ohitse aina ajoi, mutta kenkään ei tiennyt. Päätti viimein pitää pidot, kutsui niihin kaikki valtakuntansa, kutsui Tuhkimonkin. Pitoja pidettiin; kuningas tunnusteli tytärtänsä, vaan luuli harhailevansa. Mieli kuitenkin jollakin neuvoin kurittaa sitä, olipa sitten ken tahtonsa, joka luvatta on asettaunut hänen valtakuntaansa. Tuhkimo älysi jo kuninkaan käytöksistä, jotta sillä jotakin oli mielessä, ja tiesi olla varoillansa. Syötiin siinä, juotiin kyllältä kaikenlaisia herkkuja ja hedelmiä, kultapikari oli jokaisen edessä, Tuhkimon ei. Se kun ei viinaa maistellut ollenkaan, lausui kuningas: "Juo, ystäväni, vieraana kerran luonani ollessasi!" Tuhkimo kiitti, sanoi itsellänsä pulloa ei olevan, josta joisi. "Kaikille on pikari pantu, tiettävästi sinullekin", sanoi kuningas vihaisesti, "olet varastanut." Tuhkimo kielsi kovasti, väitti, ettei hän ole ottanut. "No muut sitten", otteli kuningas, "eihän niin ole, ettei selvää saada." Käski kaikkien lakkareita koettelemaan, tarkasti jokaiselta etsimään; keltä löydettäisiin, se päältänsä pantaisiin. No, etsittiin, etsittiin kaikilta, vaan ei löydetty pikaria keltään. Viimein sanoi Tuhkimo: "Itse, korkea kuningas, olette kuoleman ansainnut, omassa lakkarissanne on pikari!" Katsottiin, niin siellä olikin; Tuhkimo oli hauen sanoilla, omilla aivoituksillansa toimittanut sen sinne, vaikka kuningas oli panettanut sen hänen lakkariinsa saadaksensa Tuhkimoa syynalaiseksi. Sekös nyt kummaa kuninkaasta, kun pikari häneltä itseltänsä löytyi, ihmetteli sitä eikä tiennyt, miten asian laita oli. Tuhkimo silloin tietää antoi itsensä sekä vaimonsa, näytti merkin otsastansa ja sai kuninkaalta sovinnon ja puolen valtakuntaa. Siellä eleskelee Tuhkimo vielä tänäkin päivänä. — Sen verta sitä.

TYTÄR KOLMANNESSA LINNAN KERROKSESSA

Oli kolme veljestä, kaksi kauppiasta, kolmas Tuhkimo, nuorin veljes, joka ei mitään raatanut, uunin korvalla venyi vain. Kuoli heiltä isä ja sanoi kuollessansa: "Minä kun kuolen, käykää joka poika haudallani yö makaamassa!" No, isä kun oli jo maan povessa lepäämässä, Tuhkimo läksi ensimmäiseksi haudalle makaamaan. Itkee siinä, rukoilee kauan, niin isä haudastansa alkaa tarinoida, kysyy: "Kenpä siellä rukoilemassa?" — "Kenpä täällä, taattoseni, muuta kuin minä, nuorin poikasi." — "Ka, vanhimmanhan tänne ensin olisi pitänyt tullakin", sanoi isä, "vaan sinä kun tulit, poikaseni, sinun osa on." Nousi haudastansa, antoi Tuhkimolle punaisen sauvan, neuvoi kallion ja sanoi: "Kun lyöt tällä sauvalla vain, niin kallio aukeaa; siellä on punainen tähtiotsa hepo ja kaikenlaista hyvyyttä, mitä ikään tarvinnet." Tuli Tuhkimo kotiin aamusella, niin kysyivät veljet: "Mitä tuo taatto tarinoi?" — "Syödä tahtoi", vastasi Tuhkimo, "syöpi se kodistakin, kun ette käyne haudalla makaamassa." Toisilla velilöillä hätä semmoinen, ala Tuhkimoa palkata keskimmäinen veli edestänsä toiseksi yöksi haudalle makaamaan, ja lupasi kolme sataa. No, läksihän tämä Tuhkimo. "Ei tule", sanoi, "minunlaisesta miehestä äijän vahinkoa; kun syöpi niin syököön!" Meni haudalle. Taas isä kysyy: "Minkätähden se ei tullut veljesi tänne?" — "Ei tohtinut tulla", sanoi Tuhkimo. "No, kun ei tullut, neuvon senkin osan sinulle", lausui ukko. Antoi Tuhkimolle harmaan sauvan, sanoi: "Siinä ja siinä paikassa on kallio, lyö tällä sauvalla, niin se aukeaa; siinä on harmaa, kuutamo-otsa hepo ja hyvyyttä kahta mointa enemmän kuin omassa kalliossasi." Kului yö sitten, ja aamu tuli, niin Tuhkimo meni kotiinsa. Kysytään siellä niin ikään taas: "Mitäpä tuo taatto tarinoi?" — "Syödä oli, kun palkan edestä menin", sanoi Tuhkimo, "oli vielä äkäisempi kuin viimein, uhkasi syödä kodistakin, kun et sinä, vanhin, mene." Mitäs tästä; ala vanhin poika palkkailemaan häntä edestänsä sinne. "Kuusi sataa kun antanet, no, minä lähden", sanoi Tuhkimo. Toinen lukee kuusi sataa käteen, ja Tuhkimo meni taas kolmanneksi yöksi haudalle makaamaan. Siitä ukko nousee haudastansa, sanoo: "Minkätähden ei tullut vanhin veli? Koska ei tullut, neuvon senkin pojan osan sinulle." Antoi mustan sauvan, sanoi: "Lyö tällä, siell'on musta kallio, niin se aukeaa; sieltä löydät mustan, päiväotsan hevon ja hyvyyttä syödä pojanpojan, lapsenlapsen." Taas tuli aamulla Tuhkimo haudalta kotiin, niin toiset veljet häneltä kyselemään niinkuin ennenkin: "Mitä tuo taatto sulle tarinoi?" — "Äkäinen oli, jotta syödä tahtoi", sanoi Tuhkimo, "hätäiseltä pakoon pääsin."

Eletään kotvasen aikaa. Toiset veljet kauppaa käyvät, Tuhkimo uunin korvalla viivyttelekse, hänellä siinä raatonsa. Olipa sitten kuningas läsnä kaupungissa, viisas pohatta mielestänsä. Hänellä yksi tytär vain. Pani sen kolmanteen kerrokseen, sanoi: "Sille minä äsken tyttäreni annan, ken hevosensa kolmanteen kerrokseen hypällyttää ja tyttärelleni suuta antaa." Laatii linnoillansa pidot suuret ja kokoaa rahvasta paljon. Tulee kuninkaan tyttären tuuma Tuhkimollekin kuuluviksi, niin hänenkin tekee mieli sinne. Lähtevät vanhemmat veljet muiden kera linnoille hevosiansa koettamaan, niin Tuhkimo sanoo: "Minä lähden keralla." — "Vai sinun näköistäsi me sinne ottaisimme! Eikö siellä ole paremmillekin työtä? Makaa sinä uunilla vain eläkä liikahda, mokoma", sanoivat veljet ja läksivät matkaansa. Toisten lähdettyä puhui Tuhkimo veljiensä naisille: "Antakaa minulle vesihevonen, niin minäkin lähtisin linnoille." Sai heiltä vanhan hevoskulun ja läksi perästä. Meni ensinnä omaan kallioonsa, jonka isä oli neuvonut. Heitti vesihevosen korppien, variksien syödä, aukaisi sauvallansa kallion, otti sieltä punaisen, tähtiotsan hevosen, pani päällensä parasta kalua ja ajoi kuninkaan linnaan. Siellä kun vuoronsa ajoa koetti, ensimmäiseen kerrokseen jo pääsi, vaan siitä täytyi käännyttää hevosensa ja ajaa takaisin. Kukaan ei tuntenut häntä, kuka se semmoisella hevosella niin komeissa vaatteissa ajoi. Tuhkimo vei hevosensa ja kalunsa kallioon jällensä ja oli kotona ennen toisia veljeksiä. Tulivat hekin sitten linnoilta, niin Tuhkimo kysyi: "Joko tuolla pääsi kuninkaan tyttären luokse?" — "Ei päässyt", sanoivat toiset, "oli mies, punaisella tähtiotsa-hevosella ajoi, se jo hypällytti ensimmäiseen kerrokseen, kyllähän se viepi sen, ei tuntenut kukaan häntä." — "Enköhän minä ollut?" sanoi Tuhkimo. "Niin oli sinun näköisesi!" virkkoivat veljet ja nauroivat hänen puheellensa.

Tuli toinen päivä. Kuningas taas kokoaa väkeä pitoihin, ja Tuhkimon veljetkin lähtevät sinne. Pyrkiipä Tuhkimo keralle. "Mekö sinun näköistäsi linnoille ottaisimme", vastaavat veljet, "on sinne parempiakin!" Heittivät Tuhkimon kotiin. Tämä samoin naisilta pyytää vesihevosta ja kulkee sillä keskimmäisen veljen kalliolle. Siihen heittää vesihevosen taivaan linnuille syödä, ottaa kalliosta harmaan kuutamo-otsan hevosen, kalua parasta panee päällensä ja ajaa karahuttaa pitopaikkaan, kuninkaan linnan eteen. Siinä herraa on kaikensäätyistä ja toisetkin veljet koettamassa, vaan eivät pääse minnekään. Kannustipa Tuhkimokin hevostansa, niin se jo meni toiseen linnan kerrokseen; siitä ajoi jo takaisin — häntä ei tunnettu — riisuutui taas kalliossa ja meni uunin korvalle venymään. Tulivat toisetkin veljet kotiin, niin kysyi Tuhkimo: "Mitä te siellä näitte, veljeni?" — "Näimme", sanoivat, "mies oli semmoinen, kuutamo-otsalla hevosella ajoi, miltä ei kuninkaan tytärtä ylettänyt." — "No, se minä olin", sanoi Tuhkimo. "Ole sinä ääneti, makaa siellä uunin kupeella pois vain!" sanoivat veljet ja häventelivät häntä. No, Tuhkimo siihen töykkeni taas, ei sen kovemmin virkkanut mitään, vaan odotti huomispäivää. Laaditaankin kolmantena päivänä kuninkaan linnassa entiseen tapaan pidot. Suorivat vanhemmat veljetkin lähtemään sinne, niin Tuhkimo pyrkii keralle, sanoo: "Jahka minäkin lähden!" — "Vai ottaisimme me sinua rahvaan kummaksi!" sanoivat toiset ja kielsivät Tuhkimoa uunilta liikkumasta. Tämä jääpikin uunille virumaan, kunne lähtevät jo veljet, niin sanoo taas naisille: "Antakaa vielä kolmas vesihevonen, jotta pääsen minäkin linnoille." — "Millä sitten vettä saamme?" sanoivat naiset eivätkä tahtoneet antaa. "Hiisi häntä kysyköön", vastasi Tuhkimo, otti viimeisenkin hevoskulun naisilta ja läksi sillä ajamaan. Kulki vähän matkaa, kunne tuli kolmanteen kallioon, niin siihen heitti jo vesihevosen linnuille syötiksi, otti kalliosta sen isänsä antaman päiväotsan hevosen, puki kalua parasta päällensä ja ratsasti linnoille. Siellä jo on rahvasta koolla linnan edessä, koettaa kukin hevostansa, vaan tyhjään kaikki, eivät pääse minnekään. Joutuipa Tuhkimokin siihen, niin kun yritti vain, kerrassansa jo hypällytti hevosensa linnan kolmanteen kerrokseen. Siellä kuninkaan tytär vastaanottamassa. Tuhkimo siinä nappasi hänelle suuta ja kihlasi heti morsiameksensa. Kuninkaan tytär silloin löi hänelle älyämättä sormuksellansa merkin otsaan, arveli: "Tämä taitaa olla viisas, jott'ei tätä saa muuten käsiinsä." Vaan Tuhkimo siitä käännällytti hevosensa ja ajoi kotiinsa. Rahvas linnan pihalla ihmettelee sitä, ken ratsastaja oli, joka niin komealla päiväotsa-hevosella ajoi ja kuninkaan tyttärelle suuta antoi; vaan ei tunnettu häntä, ei veljetkään. Tulivat aikanansa toisetkin veljet kotiinsa, niin Tuhkimo jo uunilla venyy. Kysyi sieltä kotiin tulleilta: "Mitenkäs nyt linnoilla kävi?" Veljet pahoillansa hyvin rupeavat päivittelemään: "Kuka perhana, kusta linnasta lienee ollut, päiväotsa-hevosella ajoi, se jo kolmanteen kerrokseen hypällytti, siinä kuninkaan tyttärelle suuta antoi, ei tuntenut häntä kukaan." — "Minähän siellä taisin ollakin", virkkoi Tuhkimo. "Ole hiidessä ääneti, mokoma!" sanoivat toiset, "kuninkaalle sanomme, niin pääsi leikkuuttaa semmoisesta puheesta." No Tuhkimo heittihe uunin korvalle venymään taas, ei virkkanut sen kovemmin koko asiasta mitään.

Odotetaan kuninkaan linnassa tyttären sulhasta tulevaksi; vaan ei näy, ei kuulu. Antaa kuningas ympäri valtakunnan kuulutuksen, jotta ken kihlasi tyttären, sen tulla linnoille häihin. Tuli asia Tuhkimonkin kuuluville, vaan ei hievahtanut paikaltansa, asui vain uunilla. Sanoo tytär viimein kuninkaalle: "Kyllä minä sen miehen tuntisin, kun nähdä saisin." Siitä kuningas uudestansa kuulutti ympäri koko valtakunnan, jotta kaikkien tulla, hänen porttinsa läpi kulkea, ken vain ei tulle, sillä päällinen rangaistus tarjona. No, tulee rahvasta, joka haaralta keräytyy linnoille, Tuhkimo yksin ei liikahda. Kuningas portin vieressä istuu tyttärinensä. Menee siitä herraa portista, kukin sanoo: "Minä olen." Vaan tyttö katsoo heitä silmiin, työntää poikkeen, sanoo: "Et sinä ole!" Kulkee sillä tavoin rahvasta kuusi viikkoa perätysten; kuninkaan tytär katsoo otsia kaikilta, nostelee tukkia nähdäksensä, kulla sormuksen merkki otsassa olisi, vaan ei löydy keltään. Tuhkimo kun kuulee, jotta alkaa valtakunta olla loppumaisillansa, varustakse hänkin jo linnoille lähtemään. Otsan vain siivoaa, panee nokiset, satapaikkaiset kutaleet päällensä, heittäytyy tahallansa liikkaamaan ja tulee semmoisena portille. Kuninkaan tytär siinä vielä istumassa. Katsoo Tuhkimoa silmiin, näkee merkin otsassa ja siitä hänelle kaulaan: "Tässähän tämä onkin minun omani!" — "Tuoko?" kysyy kuningas. "Se." — "Ohoh, kylläpä se sitten mies on", sanoi siihen kuningas, "vaan mihin, tytär, lienet puuttunut, pidä se hyvänäsi!" No ei muuta kuin häitä pitämään sitten; kuningas linnassansa laatii pidot ja kutsuu rahvasta paljon. Sanoo Tuhkimo: "Ilkeä olisi näissä vaatteissa ruveta häitä pitämään, annas, minäkin käyn häävaatteeni." Meni sen mustan kallion eteen, pani sieltä parasta päällensä ja tuli hääpaikkaan takaisin. Kuningas kun näki vävypoikansa, miten on kauniissa pukimissa, ihastuu heti, ei enää kadu tyttärensä kauppaa, vaan sanoo: "Onpa vävyä tässä vävyssä, ei tämä ole joutava mies, kun on tämmöiset kalut päällä." Antoi Tuhkimolle tyttärensä ja puolen valtakuntaa; häät pidettiin, syötiin, juotiin, elettiin hyvänä — jos elettäneen vieläkin. — Sen pituinen se.

TUHKIMUS-TÄHKIMYS KIUKAAN PERÄSSÄ

IHMEELLINEN KOIVU

Oli ukko ja akka ja yksi tytär heillä. Katosi lammas laitumelta, niin lähtevät sitä etsimään. Etsivät, etsivät kumpikin eri haaraltansa metsässä, niin tulee Syöjätär akalle vastaan, sanoo: "Syle, herja, huotrahani, käy läpi jalan kesitse, muutu mustaksi lampaaksi." Akka ei sylkenyt eikä jalan kesitse käynyt, vaan kuitenkin Syöjätär muutti hänet lampaaksi metsään. Itse rupesi akaksi ja huhui sieltä miehelle: "Ukko hoi, hoi ukko! Jo minä löysin lampaani!" Ukko luuli akkansa olevan ja läksi Syöjättären keralla kotiinsa, hyvillänsä, kun lammas muka löydettiin. Kotiin tultua sanoi Syöjätär ukolle: "Nyt pitää, ukkoseni, meidän tämä lammas tappaa, jott'ei vasta katraasta metsään eksy." Ukko oli hiljainen, sopuisa mies, ei vastustellut eukkoa, sanoi vain: "Tehkäämme niin." Mutta tyttö kun kuuli heidän puheensa, juoksi lammaskatraaseen ja sanoi: "Oi maammoseni, nyt sinua tullaan tappamaan." — "No, kun tapettaneen", sanoi siellä se musta lammas tyttärellensä, "sinä elä syö rokkaa minusta, elä lihaa, vaan korjaa kaikki luut pellon pientareeseen." Ei aikaakaan, niin otetaan musta lammas katraasta ja tapetaan. Syöjätär keittää siitä rokan ja kantaa ukon tyttärelle syödä. Mutta tyttöpä muisti maammonsa varoituksen, ei syönytkään keittoa, vaan kantoi luut pellon pientareelle, peitti maahan, ja niistä siellä kasvoi koivu, suuri, ylen kaunis koivu.

Elettiin kotvanen, minkä aikaa lienee elettykään. Syöjättärelle jo lapsi oli syntynyt, niin rupesi akka ukon tytärtä vihaamaan ja vaivasi kaikella tavalla. Laadittiin kerran sitten linnoilla pidot, ja kuningas käskee rahvasta keräämään, sanoo:

"Kutsu kurjat, kutsu köyhät, rammat ratsahin ajele, sokeat venehin souda."

Käydään silloin, kaikki kerätään rujot, rammat, perisokeat sinne kuninkaan pitoihin. Lähdetään siitäkin ukon kodista. Sanoo Syöjätär miehellensä: "Ota sinä, ukko, lapsi, saa edellä käymään, minä lähden, työtä annan tyttärelle, ettei ikävä tulisi hänen kotona yksinänsä." Ukko siitä otti lapsen kerallensa ja läksi edeltä astumaan, mutta Syöjätär meni, kiukaan kumosi, kylvi nelikon ohraa sekaan ja sanoi tyttärelle: "Kun näitä et illaksi sijaltane, ohria nelikkoon, kiuasta asemellensa, niin minä sinut syön." Siitä lähtee toisia tavoittamaan, vaan tyttöraukka jääpi kotiin itkemään. Ensinnä kokee ohranjyviä ennättämistänsä poimia, vaan kun näki työnsä turhaksi, läksi suruissansa koivun luokse äitinsä haudalle ja itkee siinä, itkee, kun on äiti kuolleena maan povessa eikä enää tyttörukkaansa auttamassa. Kotvan itkettyänsä, rupesi äitivainaja haudastansa häntä puhuttelemaan ja kysyi: "Mitä itket, tyttäreni?" — "Kaatoi nelikon ohria Syöjätär kiukaaseen, käski minun ne illaksi sijaltaa", sanoi tyttö, "sitä itken, maammoseni." — "Elä itke!" sanoi äiti, "ota oksa minusta, sillä sivalla ristin-rastin kiukaalle, niin kaikki tulee paikallensa." Tytär teki sen, kävi koivun oksalla kiuasta sivaltamassa, niin ohrat heti keräytyivät nelikkoon ja kiuas tuli asemellensa. Siitä meni jällensä koivun luokse ja oksan vei maammonsa haudalle. Äiti vielä käskee hänen koivun korvassa kylpemään, toisessa valeksimaan, kolmannessa vaatetsimaan, ja sen kun tekee tyttö, siitä muuttui niin kauniiksi heti, ettei maalla mointa. Vaatteet sai ylen hyvät ja hevosen semmoisen, jolla karva kultaa, toinen hopeata, kolmas vieläkin parempi. Sille nousi tytär selkään ja ajaa kavahutti linnoille. Tulee kuninkaan pihaan, niin kuninkaan poika käypi jo hänelle vastaan, sitoo hevosen patsaaseen ja viepi tyttären sisälle. Hän siellä huoneissa kävelee kuninkaan pojan rinnalla yhä, ja rahvas kaikki katselee häntä, kuka ja kulta linnalta tuo noin kaunis neitonen olisi, vaan kukaan ei tuntenut, ei tietänyt häntä. Ruoalle ruvetessa kaimaa häntä kuninkaan poika pöydän päähän istumaan; mutta Syöjättären tytär vain pöydän alla luita pureksentelee. Kuninkaan poika ei katsonut, luuli koiran siellä olevan luita kaluamassa ja potkaisi häntä, jotta käsi katkeni.

Rupeaa siitä jo ukon tytär jäljellensä lähtemään, vaan kuninkaan poika oven korvan oli tervauttanut, niin tytöltä siihen sormus jääpi kädestä. Ei joutanut sitä ottamaan siitä, vaan meni, hevosensa kisallutti patsaasta ja sillä ajaa hurahutti linnan seinän päällitse. Kotiin tultua riisui vaatteensa heti koivun luokse ja hevosen heitti sinne, vaan itse kavahti kiukaan perään istumaan. Tulipa ukkokin ja akka kotiin, niin sanoo Syöjätär hänelle: "Oi raukka, täällä sinä olet; et nähnyt, miten kuninkaan linnoilla elettiin. Kuninkaan poika minun tytärtäni kannellaksensa otti, niin lankesi tyttörukka siitä hänen sylistänsä, jotta käsi poikki meni." Tunsihan se tyttö asian, vaan ei ollut tietävinänsä, pysyi vain ääneti kiukaalla. Toissa päivänä taasen tuli sana kuninkaan pitoloihin tulla. "Hoi ukko!" sanoi Syöjätär, "nouse jo vaatetsimaan, meitä kuninkaan pitoloihin kutsutaan. Ota lapsi, minä toiselle työtä heitän, ettei ikävä tule kotona." Meni siitä, kiukaan kumosi ja nelikon pellavansiemeniä kylvi sekaan sanoen tytölle: "Kun et näitä sijallensa saane, kiuasta asemellensa, siemeniä nelikkoon, niin tapan sinut." Tytär itkemään taas. Meni koivun luokse, siellä korvassa kylpee, toisessa valautuu, niin sai vaatteet vielä paremmat ja hevosen ylen komean. Taittaa sitten koivusta oksasen, jolla sivaltaa kiukaan asemellensa, siemenet nelikkoon, ja suorii hänkin linnoille matkaamaan. Siellä kuninkaan poika taas hevosen patsaaseen sitoo ja taluttaa tytön sisälle huoneisiin. Syödessä tyttö pöydän päässä istuu kuten eilenkin, vaan Syöjättären tyttö pöydän alla luita pureksentelee. Siinä kuninkaan poika vahingossa häneltä jalan poikki taas potkaisee; ei älynnyt häntä, kun siellä jaloissa oli.

Lähtee sitten jo ukon tytär linnoilta pois menemään; vaan kuninkaan poika oli tervannut kamanan, niin siihen tytöltä kultainen rengas päästä puuttui. Ei joutanut etsimään sitä, vaan hyppäsi hevosellensa selkään ja ajaa lennähytti koivun luokse. Heittää sinne hevosensa, riisuu vaatteensa ja sanoo maammollensa: "Jäi minulta kultainen rengas linnoille, kamana oli tervattu, niin siihen tarttui." — "Jääköönpä jos kaksi", vastasi äiti, "minä paremman annan." No, tyttö siitä kiirehtii kotiinsa, ja ukko kun Syöjättären keralla pidoista tuli, niin oli jo kiukaan perässä istumassa. Sanoi Syöjätär hänelle: "Oi raukka, mitä sinä näet, mitä minä kuninkaan kodissa näin. Minun tytärtäni siellä kuninkaan poika palatti palatilta kanteli, niin lankeutti, ja jalka tytöltä katkesi." Ukon tytär ei mitään virkkanut, olla oletteli vain kiukaan perässä.

Kului taasen yö, noustiin aamulla, niin Syöjätär herätti miestänsä, sanoi: "Oi ukko, nouse jo makaamasta, kuninkaan pitoihin kutsutaan." No, ukko nousi. Syöjätär lapsensa antaa hänelle: "Ota lapsi", sanoo, "minä toiselle työtä heitän, ikävä ilman täällä yksin ollessansa tulee." Taasen teki entiseen tapaansa; loi nelikon maitoa kiukaalle ja kiukaan kumoon: "Kun et näitä minun tulooni sijaltane, maitoa astiaan, kiuasta asemellensa, niin paha perii." Mikäs tytöllä hätänä? Kävi koivun luona, jotta sai työnsä aikaan, ja läksi jälkeen kuin edellisilläkin kerroilla. Tuli linnoille, niin kuninkaan poika jo pihalla häntä vuottelee ja saattaa heti sisälle. Häntäkös siellä nyt hyvänä pidetään taas kuin ennenkin, Syöjättären tytär taasen oli pöydän alla luita pureksentelemassa, niin häneltä siellä silmä potkaistiin, kun jaloissa näet oli. Ukon tytärtä nytkään ei tunnettu, kusta oli; mutta kuninkaan poika kynnyksen tervautti, niin kauniilta tyttäreltä pois lähtiessä siihen kultakengät jalasta jäävät, tarttuvat tervaan kiinni. Tulee tyttö koivun luokse, niin riisuutuu siinä, sanoo: "Oi maammoseni! Kengät minulta siellä hävisivät." — "Jääkööt!" vastasi äiti, "paremmat saat, kun tarvis ollee." Pääsi siitä jo tyttö kiukaan perään istumaan, niin tulee ukkokin Syöjättären kera pitoloista. Saapi Syöjätär heti tyttöä härsyttämään, sanoo: "Oi raukkaseni, mitä sinä täällä näet, mitä me kuninkaan linnoilla näimme! Tytärtäni siellä palatti palatilta kanneltiin, niin lankesi, että silmä päästä läksi; sinä täällä, tuhkimus, et tiedä mitään." — "Ka, mitäpä minä tietäisin", vastasi tyttö, "kiuasta sijaltaessani työtä oli kylläkseni."

No, kuninkaan pojalla on ne kauniilta tyttäreltä jääneet kalut tallella, niille pitäisi nyt omistajata tietoon saada. Laaditaan sen vuoksi neljäntenä päivänä linnoille isot pidot, ja kaikki kootaan rahvas kuninkaan kotiin. Suorii Syöjätärkin matkaan, tyttärellensä pesinpaalikan panee jalaksi, piiraanpaalikan kädeksi, hevosenkakaran silmäksi myllähyttää ja lähtee sen kera linnoille. Siellä kun oli rahvas koolla kaikki, tulee kuninkaan poika siihen joukon keskeen, sanoo: "Kelle tämä sormus mahtunee sormeen, tämä rengas korvaan ja nämä kengät jalkaan, se minun morsiameni." No, koetellaan siinä, koetellaan, vaan ei mahdu kellekään. "Tuhkimus-Tähkimys vielä on jäljellä", sanoi kuninkaan poika, "tuokaa sekin koettamaan!" Se tuotiin sitten Tuhkimus-tyttö siihen, ja kuninkaan poika rupesi niitä kultakaluja hänelle ojentamaan; vaan Syöjättären akka esti antamasta, sanoi: "Elä anna sinne tuhkiin hieroutumaan, anna minun tyttärelleni." No, antoi kuninkaan poika kuin antoikin Syöjättären tyttärelle sormuksen; se vuolee, näet, akka tyttärensä sormea, kunne käypi sormus hänelle. Samoin kävi kultarenkaankin ja kultakenkien kanssa. Syöjätär ei suvainnut niitä Tuhkimukselle annettavan; vuoli, veisteli taas oman tyttönsä päätä ja jalkoja, kunnekka sai viimeinkin mahtumaan. Mikäs siihen? Täytyi kuninkaan pojan ottaa Syöjättären tytär morsiameksi, ja kaimasi häntä sinne ukon kotiin, ei iljetty näet linnoilla häitä pitää, kun se sen näköinen morsian oli sattunut. Elettiin muutama päivä, niin läksi jo kuitenkin viemään morsianta sieltä kotiinsa ja suori matkaan. Ikään oltiin jo lähtemässä, niin laskeusi Tuhkimuskin kiukaalta, oli menevinänsä läävään ja sanoi sivu mennessänsä kuninkaan pojalle, joka oli pihalla: "Oi kuninkaiseni armias! Elä vie kultiani, hopeitani." Kuninkaan poika silloin tunsi Tuhkimuksen, otti molemmat tyttäret kerallensa ja läksi matkaan. Vähän matkaa kuljettuansa, tuli joki heille eteen, niin Syöjättären tyttären työnsi sillaksi jokeen ja kulki Tuhkimuksen kera poikki joen edellensä. Siinä oli nyt Syöjättären tytär siltana joessa eikä päässyt minnekään, vaikka miten olisi sydäntänsä kaivellut. Kun ei muusta apua nähnyt, sanoi viimein suruissansa: "Kasvakoon kultainen putki navastani, eikö tuosta maammoni tietää saisi." Ja samassa yleni siihen kultaputki hänestä sillalle.

Päästyä Syöjättären tyttärestä erillensä kuninkaan poika Tuhkimuksen otti morsiameksensa, ja kulkivat yhtenä sitten haudalla kasvavan koivun luokse. Sieltä saivat kaikenjytyistä eloista sekä hyvyyttä, kolme kuormaa kultaa, toinen verta hopeata, ja kauniin, komean hevosen, jolla ajoivat linnoille. Mutta koivukin hävisi samassa, ei jäänyt mitään paikalle. Elivät siellä nyt kotvan aikaa yhtenä, niin lapsen jo uusi nainen kuninkaan pojalle sai. Tulee siitä sana Syöjättärellekin, jotta tytär pojan on saanut; luultiin näet hänen tyttärensä nuorella kuninkaalla olevan naisena. Arvelee siitä Syöjätär: "Pitää lähteä hammasta viemään", ja lähtee matkaamaan. Tuleepa joen luokse ja näkee kaunoisen kultaputken sillalla kasvavan, niin rupeaa sitä leikkaamaan tyttärensä pojalle tuomisiksi, mutta samassa kuului sieltä ääni, sanoo surkeasti: "Elä, maammoseni, napaa minulta leikkaa!" — "Sielläkö sinä oletkin?" kysyi Syöjätär. "Täällä, maammoseni", vastasi tytär, "tännehän minut sillaksi työnnettiin." Syöjätär siitä sillan lomotti muruiksi ja kiirehti kuninkaan pojan kotiin. Päästyä naisen hoteelle rupesi maanittelemaan heti ja sanoi: "Syle, herja, huotrahani, velho, veitsirautahani, muutu petraksi metsälle!" — "Tännekö sinä taas vastukseksi tulit", sanoi nainen eikä sylkenyt eikä muuta tehnyt, vaan Syöjätär hänet kuitenkin muutti petraksi ja oman tyttärensä pani kuninkaan pojan puolisoksi. Lapsi siitä itkemään, kun ei maitoa saanut. Viedään pirttiin, viihdytellään kaikella tavalla, vaan se yhtäläiseen itkee vain. "Mikä lapsessa, kun niin levotonna on?" arvelee kuninkaan poika, lähtee Leskiakkaan ja kysyy siltä neuvoa. "Ka, ei ole oma naisesi", pakisee Leskiakka, "hän petrana on metsässä, sinulla Syöjättären tytär on puolisona, Syöjätär itse ativoina." — "Eikö millä voisi omaa naista metsästä saada?" kyseli toinen. "Kun minulle annat lapsen", vastasi Leskiakka, "minä huomenna lehmien kera metsään lähden, siellä haavan lehtiä halajan, koivun lehtiä kolajan, eikö tuo lapsi tuosta paremmin kärsisi, kun sitä katselee." — "No, tule ottamaan lapsi, vie metsään, jotta viihtyisi", sanoi kuninkaan poika ja vei Leskiakan kerallansa linnoille. "Ka, sinnekö sinä nyt lastasi laitat metsään?" epäsi Syöjätär, ei olisi antanut, vaan kuninkaan poika käski viemään. Sanoi: "Käytä häntä siellä, eikö tuo paremmin sitten viihtyisi."

Veikin siitä Leskiakka lapsen metsään. Tuli suolle, niin näki petrakarjan siinä ja rupesi laulamaan:

"Sinikkisein, Punikkisein, tule ihosi imettämähän, kannettusi katsomahan; ei on syö Syöjättäreltä eikä juo Juojattarelta, eikä nännien nenistä eikä petkeleen perästä!"

Tulee siitä petraemä, päivän siinä imettää, syöttää, puhaltaa lastansa, vaan lähtee iltasella karjaan jällensä ja varottaa Leskiakkaa: "Tuo vielä kerran huomenuksella lapsi tänne ja kerta toisena päivänä, sitten minun pitää karjan kera muille maille loittoon lähteä."

Lähtee Leskiakka toisenakin päivänä lasta hakemaan linnoilta viedäksensä metsään. Syöjätär ei antaisi, vaan mies sanoo: "Vie vain, käytä ulkona vähäsen, rauhallisempi tulee yöllä, kun metsässä päivän on." Ottaa siitä Leskiakka lapsen käsivarrellensa ja kulkee metsään suolle. Laulaa siellä entiseen tapaansa:

"Sinikkisein, punikkisein, tule ihosi imettämähän, kannettusi katsomahan; ei on syö Syöjättäreltä eikä juo Juojattarelta, eikä nännien nenistä eikä petkeleen perästä!"

Ei aikaakaan, kun tulee petraemä karjasta taas lapsensa luokse ja imettää häntä niinkuin eilenkin. Siitäpä hyvin kauniiksi kasvaa lapsi, jott'ei maalla mointa. Arvelee kuninkaan poika, sanoo Leskiakalle: "Eiköhän millä voisi petraa jällensä ihmiseksi saada?" — "Ei tiedä", vastasi Leskiakka, "lähdehän itse metsään, kun taljan päältänsä heittää, niin minä päätä etsin siinä häneltä, sinä sillä ajalla talja polta." Lähtevät siitä nyt yhtenä lapsen kera metsään, niin tulee petraemä imettämään lastansa kuin edellisinäkin päivinä. Sanoo Leskiakka hänelle: "Kun nyt huomenna loittoon lähdet, minä sinua en enää näe; anna, jälkimmäisen kerran muistoksi päätäsi etsin." No, se riisui siihen petran ketut päältänsä ja etsitti Leskiakalla päätänsä. Kuninkaan poika sill'aikaa pisti taljan tuleen. "Mikä tässä karsuu?" sanoi nainen, katseli ympärillensä ja näki oman miehensä. "Voi, taljani poltit! — miksi poltit?" — "Sinua ihmiseksi saadakseni." — "Ka, nyt minä alastonna raukka olen", sanoi nainen ja muuttui kuosaliksi, pesinpaalikaksi, kertovärttinäksi ja muuksi. Mutta kuninkaan poika ne kaikki hävitti, kunne sai ihmiseksi jällensä. "Ka, miksi sinä minua tahdot sinne Syöjättären syötäväksi?" kysyi nainen. "Ei syö enää", vastasi mies; ja lähdettiin kolmen kannan kotiin astumaan. Linnoille tultua sanoi kuninkaan poika palvelijoille: "Laittakaa kylyn alus kolmen sylen syvyydelle tulta, tervaa täyteen, ruskea vaippa levittäkää päälle ja siniset vaipat astuimiksi." Vaan Syöjättären tyttäreltä kysyi: "Eikös laadi mielesi kylyyn?" Tämä luuli miehensä hyvyydessä kyselevän ja läksi äitinsä keralla sinne. Tulivat kylyyn, niin ruskealle haljakalle astuivat ja sinne tuiskahtivat ähkyen kumpainenkin kolmen sylen syvyydelle, tulen ja tervan sekaan. Sieltäkin Syöjätär sakarinsa vielä loi maalle kirjuen: "Tulkoon maalle matoset, ilmoille itikkaiset, ihmisille vaivaksi!" — Sen pituinen se tarina.

KUMMALLINEN TAMMI

Oli mies ja nainen, joilla oli yksi ainoa tytär. Tyttö oli kaunis ja siivo ja sen vuoksi vanhemmillensa ylen rakas. Kuolipa äkkiä häneltä äiti, niin isä meni toisesti naimiseen ja sai tietämättänsä Syöjättären akaksensa. Siitä muuttui tytönkin olento. Siihen asti oli isänsä pitänyt häntä kuin silmäteräänsä hellästi, kun oli hänen ainokainen lapsensa; mutta Syöjättärellä oli jo täysikasvuinen tytär entuudestansa, niin vihasi ukon tytärtä aina ensi tulostansa ja vaivasi kaikenmoisella.

Laadittiinpa muutaman kerran linnoilla pidot, ja kuningas käski rahvasta keräämään joka haaralta. Orjat läksivät liikkeelle heti, ja kaikki kutsuttiin rujot, rammat, köyhät, kurjat, perisokeat kuninkaan käskystä linnoille. Määräpäivänä lähtee Syöjätärkin tyttöinensä siitä ukon kodista niihin kuninkaan pitoihin, niin olisi ukonkin tyttären tehnyt mieli sinne, pyrki keralle ja sanoi: "Ottakaa minua joukkoon!" Mutta toiset eivät huolineet hänestä. Syöjätär vielä häpäisi häntä ja puhui vihaisesti: "Vai ottaisimme me sennäköistä tuhkimusta joukkoomme! On sinulla kotonakin tekemistä." Sorti samassa kiukaan, kaasi nelikon ohraa sekaan ja sanoi tytölle: "Tuoss'on työtä; kun et siitä selvää saane, kunne minä pitoloista tulen, niin päältäsi poikki!" Lähtivät matkaansa.

Tyttörukka suruissansa meni äitinsä haudalle ja itki siinä, itki, ettei voi sanalla sanoa. Hänen siinä itkiessään nousi äitivainaja haudastansa, ojensi hänelle vitsasen ja sanoi: "Elä itke, tyttöseni, mene, tällä vitsalla sivalla ristin-rastin siinä kiukaan päällä, niin työsi tulee toimeen." Siitä painui hautaansa takaisin. Tyttö kun ei enempää nähnyt äitiänsä, vaan se jo oli kadonnut, otti sen äitinsä antaman vitsan ja läksi kotiinsa. Siellä kun kiuasta sivalsi sillä, niin ohrat heti juoksivat nelikkoon, ja kiuas tuli kohdallensa.

Syöjätär tyttöinensä sillä aikaa matkasi linnoille. Vähän matkan päässä tuli tiellä vastaan oinas, sarvissa keritsimet, ja rukoili heitä: "Keritse minut, ota villat palkoistasi." — "No, mekö sinua rupeaisimme, kurja, keritsemään, sinusta pölyytymään, saastumaan vaatteiltamme!" sanoi Syöjätär oinaalle, ja läksivät edellensä. Menivät taas kotvasen, niin tuli vanha kerjäläisukko vastaan ja sanoi: "Etsi, sisko, päätäni, minä annan sauvan palkoistasi." No, eiväthän ne linnoille-menijät semmoiseen työhön ruvenneet: "Mekö sinulta, kurja, rupeamme tässä nyt päätä etsimään, kuninkaan pitoihin kun olemme matkaamassa, sinusta täitymään, pölyytymään!" sanoivat ukolle ja kävivät edellensä.

Mutta Tuhkimus kun sai kiukaan ja ohrat asemellensa, läksi toisia vielä jälkeen ja saapi samaa tietä astumaan. Tuleepa vähän matkan päässä se samainen oinas häntäkin vastaan ja pyytää villojansa keritsemään. Tyttö keritsee sen ja saapi villat palkoista. Menee siitä vähän matkaa taas, niin tulee se vanha, sauvalla kulkeva ukko hänelle vastaan ja pyytää päätänsä etsimään. Tytön kun oli ukko rukkaa sääli, ei epäillyt ruvetessansa, vaan etsi häneltä pään ja sai sauvan palkoista. Vieläpä neuvoi häntä ukko ja sanoi: "Kun nyt kuljet tästä kotvasen, tulee tienhaara, pikkarainen polkunen eteesi. Mennös sinä, tyttöseni, sille polkumelle, ja kun sitä käydessäsi tulee iso tammi vastaasi, sinä sauvallasi sivalla sitä ristin-rastin, niin sieltä sinulle avautuupi hyvyyttä kaikenjytyistä." Tyttö lähteekin ukon neuvomaa tietä astumaan, ja kun poikkeaa tienhaarasta pienoiselle polkumelle, löytää sieltä suuren, suuren tammen, jota sivaltaa sauvallansa. Heti aukenee jo tammi, jonka sydämestä löytää hyvyyttä kaikenlaatuista, mitä ikään olla saattaa. Hän vaatetsii siinä kauniiksi, ottaa komean hevosen tammesta, hyppää sille selkään ja ajaa kavahuttaa linnoille; hevonen hyppää suoraan linnan seinästä päällitse patsaaseen kiinni, ja itse kavahtaapi linnaan, pöydän päähän istumaan. Siinä häntä hyvänä pidetään, syötetään, juotetaan kuin vierasta ainakin; ja rahvas kaikki ihmettelee vieraan tyttären kauneutta, mistä siihen lienee ilmestynyt, kun ei häntä kukaan tunne eikä tiedä. Istuuhan siinä, syödä näpöstelee; vaan Syöjättären tytär pöydän alla luita kaluaa. Se kun oli siellä vastuksina, rahvas potkieli häntä, jotta silmä puhkesi. Päästiin sitten syömästä, niin Tuhkimus alkaa lähteä kotiinsa. Lähdetään häntä silloin perästä, mutta Tuhkimus sormuksen heittää sormestansa, niin kaikki linnan väki jääpi tavoittelemaan sitä, ja hän pääsee pakoon, hyppää hevosellensa selkään ja ajaa kavahuttaa tammeensa. Siihen jättää hevosensa, riisuu vaatteensa, muuttaa omat huonot ryysynsä taas päällensä ja menee, asetakse kiukaan perään kotiinsa.

Palaapi jo Syöjätärkin tyttöinensä pitoloista, niin kysyy Tuhkimus-Tähkimys kiukaalta: "Mitä näitte linnoilla käydessänne?" — "Näimme", sanoi Syöjätär, "tyttären hyvissä vaatteissa, niin kauniin, niin kauniin, ettei voi mielellä miettiä." Virkkoi Tuhkimus: "Enköhän minä ollut?" — "Ollut!" sanoivat toiset, "sinäkö semmoisissa vaatteissa, tuhkaisissa, tomuisissa, vai sinä siellä!" No, tyttö sen kovemmin ei virkkanut mitään, kuunteli vain kiukaalta toisten pakinoita.

Mitäs ollakaan. Toissa päivänä samatse taas hankitaan rahvasta linnoille, ja lähtee Syöjätärkin tyttöinensä. Sortaa taas kiukaan, seuloo ruista nelikon sekaan ja sanoo Tuhkimukselle: "Et saane selvää näistä, kunne minä linnoilta palaan, niin päältäsi pääset." Suruissansa lähtee tyttö äitinsä haudalle ja itkee siinä, itkee niinkuin eilenkin. Siitä nousee äiti taas haudastansa, antaa tyttärellensä vitsasen ja neuvoo sillä kiuasta sivaltamaan. Tytär silloin teki äitinsä neuvon mukaan, niin sai kaikki sijallensa ja läksi toisia jälkeen. Tuli tammeen, otti sieltä vaatteet vielä kauniimmat kuin eilen ja ajaa karetteli linnoille. Perille päästyänsä kiinti hevosensa patsaaseen pihalle, vaan itse meni linnaan, kökähti pöydän kokkaan istumaan. Syöjättären tytär taas oli pöydän alla luita pureksentelemassa, niin käsi potkaistiin häneltä poikki, mutta Tuhkimusta pidettiin kaikenmoisella hyvänä. Pois lähtiessä tultiin häntä taas jäljestä, jotta nähtäisiin, minne hän menee; mutta Tuhkimus tahallansa pudotti korvastansa renkaan, niin rahvas jäi tapailemaan sitä, ja hän pääsi hevosellensa selkään. Ajaa kavahutti tammeensa, riisui siinä vaatteensa ja meni kotiinsa kiukaalle. Tulivat sitten toisetkin kotiin, niin kyseli heiltä: "Mitä näitte kuninkaan linnoilla?" — "Mitäkö näimme?" sanoi Syöjätär, "näimme kaikkea; siellä oli tytär niin kaunis, niin kaunis, ettei voi mielen miettiä, suun sanoa. Vaan minun tyttäreni sai käsirakkoset siellä kuninkaan pojan kera palatti palatilta vaeltaessa." — "Kunhan en minä ollut", sanoi Tuhkimus. "Sinäkö, kurja, siellä ollut, semmoisissa vaatteissa!" nauroi Syöjätär eikä ollut kuulevinansa.

Tulipa kolmas päivä, niin linnoille taaskin kerätään rahvasta koolle, ja Syöjätär tyttöinensä niin ikään lähtee kuninkaan pitoihin. Lähtiessänsä särkee entiseen tapaansa kiukaan, kylvää nelikon naurissiemeniä sekaan ja käskee Tuhkimuksen ne sijaltaa, kunne hän pidoista tulee. Tyttö taaskin meni äitinsä haudalle, josta sai samanlaisen vitsan kuin ennenkin, ja asetti kiukaan kohdallensa, siemenet nelikkoon. Siitä meni sitten tammeensa, josta sai vaatteet vielä eilisiä etevämmät ja hevosen ylen komean, jolla oli karva kultaa, toinen hopeata. Sille nousee hän selkään ja linnoille tultua kiintää sen pihalla olevaan patsaaseen, vaan itse kavahtaapi pirttiin, jossa istukse pöydän päähän syömään. Siellä Syöjättären tytär taas on pöydän alla luita imeksimässä, niin häneltä taas jalka potkaistiin poikki, kun näet jaloissa oli muiden tiellä. Tuhkimus samassa tunsi hänet niinkuin Syöjättärenkin, vaan häntä ei kukaan tuntenut, kun oli niin kauniissa vaatteissa. Tulipa aika kotiin lähteä, niin linnan väki taasen läksi Tuhkimusta jälkeen kuin eilenkin, tietääksensä, kuka se niin kaunis neito oli. Tuhkimo silloin kultakengän loi jalastansa, niin kaikki rupesivat sitä tavoittamaan, ja hän pääsi pakoon, hyppäsi hevosellensa selkään, ajoi ensinnä tammeen ja meni sieltä kiukaalle.

Tuli Syöjätärkin tyttärensä kera linnoilta, niin kysyi Tuhkimus: "Mitäpä näitte kuninkaan kodissa?" — "Mitäkö näimme?" sanoi Syöjätär, "näimme kaikkea; siellä oli se entinen vieras tytär, niin kaunis, niin kaunis, ettei voi virren veteä, saarnan sanoa." — "No, minähän siellä olin", virkkoi Tuhkimus. "Sinäkö, kurja, semmoinen kuninkaan linnoilla", sanoivat toiset ja nauroivat hänelle, "vai sinä siellä!"

No, eipäs mitään. Tuli neljäs päivä, niin laaditaan kuninkaan talossa pidot kuin edellisinäkin päivinä. Pitää muka saada tietoon, keltä on sormus, keltä korvarengas, keltä kultainen kenkä; ja kaikki kerätään taas rujot, rammat, perisokeat kuninkaan linnoille kokoon. Eipäs jää Syöjätärkään kotiinsa. Panee tyttärellensä pesinpaalikan jalaksi, piiraanpaalikan kädeksi, hevosenkakaran silmäksi, ja lähtevät yhtenä linnoille. No, rahvas kun on koolla, tulee kuningas siihen, alkaa panetella: "Kelle tämä sormus käynee sormeen, se minun poikani morsian; kelle rengas korvaan, se minun poikani morsian; kelle kenkä jalkaan sopinee, se minun poikani morsian." Tyttäret siitä niitä kaluja koettamaan, saisivatko sopimaan, vaan kellekään eivät sovi. Kokee Syöjätärkin tyttäreltänsä ehtimiseen sormia vuolla, jalkoja veistää, jotta menisi sormus sormeen, kenkä kävisi jalkaan, vaan yhtä kaikki ei sovi. Sanoo viimein kuningas: "No, muille kun ei rupea käymään, tuokaa Tuhkimuskin-Tähkimys kiukaan perästä, eikö tuollekaan kävisi!" — "Mitä kurjasta", sanoi muu rahvas, "hänenkö nämä ovat, mistä tulisi hänelle sellaiset vaatteet ja elot?" Vaan kuningas ei heittänyt sillä, sanoi: "Käykäähän, tänne tuokaa!" No, käytiin siitä Tuhkimusta hakemaan. Se ei enää käykään tammeensa, vaan lähtee jokapäiväisissä vaatteissansa tuhkaisena, tomuisena kuten oli. Tultiin linnoille, niin vietiin Tuhkimus-Tähkimys kuninkaan eteen, koetteeksi kävisikö hänelle ne muille sopimattomat kalut. Pantiin sormus sormeen: ka, niin on kuin siitä lähtenyt; koeteltiin rengasta korvaan: ka, niin on kuin siitä lähtenyt; soviteltiin kenkä jalkaan: ka, niin on kuin siitä lähtenyt. Säikähti jo kuninkaan poika sitä, kun piti Tuhkimus ottaa morsiameksi, vaan minkäpähän teki, sana oli pidettävä; laadittiin tyttö morsiameksi kuitenkin ja ruvettiin häitä pitää remastamaan. Kävelee kuninkaan poika palatti palatilta morsiamensa kera yhtenä, näytteli hänelle hyvyyttänsä, mitä kaikkea linnoilla oli, niin sanoo Tuhkimus: "No, hyvä tämä! Lähtekäämme nyt, kuninkaan poika, minunkin hyvyyttäni katsomaan, mitä morsiamelta löytyisi." Vei sulhonsa tammen luokse metsään, ja kun sivalsi sitä sauvallansa, onpa täällä hyvyyttä, onpa täällä eloista! Ihastuu nyt kuninkaan poika, ei kadu enää naimistansa; otetaan sieltä eloiset, viedään kotiin ja ruvetaan hyvästi elämään. — Sen pituinen se.

KOLMET SISARUKSET

Kerran oli kolme sisarusta, kaksi hyvää, yksi vähän huonompi, vaan kauniita kaikki. Kuolivat äkkiä vanhemmat, niin täytyi tytärten lähteä palvelukseen, sillä tavoin elatusta hankkiaksensa. Käkesi kaksi vanhinta kulkea kuninkaan linnalle paikkaa etsimään, niin nuorinkin olisi lähtenyt heidän kanssaan yhtenä, mutta toiset olivat ylpeitä hyvin, eivät suvainneet häntä seuraansa, vaan läksivät kahdenkesken kulkemaan heittäen sisarensa kotiin. Jonkin matkan mentyänsä kohtasivat tiellä sian, jolla oli ruoka-astia edessä. Se rupesi puhuttelemaan heitä ja sanoi: "Ottakaa, hyvät tyttöseni, purtilo edestäni, minä syön, että halkean." — "Ohoh!" sanoivat tyttäret, "vai rupeaisimme me käsiämme siinä ryvettämään!" Kulkivat sian ohitse ja menivät edellensä. Tulipa vähän matkan päässä lehmä tietä kävellen heitä vastaan, sarvilla kiulu, ja rukoili: "Ottakaa, hyvät tyttöseni, kiulu sarviltani, johon lypsätte minut. Ryypätkää maitoa palkoistanne, kaatakaa loppu kintuilleni ja pankaa kiulu sarvilleni takaisin." — "Ei ole aikaa", vastasivat tyttäret, "linnaan pitää joutuaksemme", ja menivät tiehensä. Vähän aikaa kuljettuansa, tulla ryötää taas vanha äijä heitä vastaan, sanoo: "Etsikääpä, tyttöset, päätäni, annan teille sauvani palkoista." — "Ohoh! ei meidän käy siihen nyt rupeaminen, kun kuninkaan linnalle olemme menossa", sanoivat tyttäret ja kulkivat edellensä, kunne pääsivät viimeinkin perille, niin rupesivat siellä kuninkaan palvelijoiksi.

Arvelipa kotonansa nuorin tytär: "Ei minunkaan auta tähän jääminen; palvelukseen sitä pitää minunkin pyrkiä, jos en muuksi, niin kelpaanhan sikopaimeneksi", ja läksi hänkin kuninkaan linnoille kävelemään. Tiellä löysi hänkin sen suurisyöjä-sian, joka pyysi purtiloa edestänsä ottamaan, niin otti sen siitä pois ja kävi edellensä. Vähän matkan päässä tulee häntä lehmä vastaan, sarvissa kiulu, ja sanoo niinkuin sisarillekin: "Lypsä, tyttöseni, minut tähän kiuluun, ryyppää maitoa palkastasi, kaada loppu kintuilleni ja pane kiulu asemellensa." — "Autan, lehmäkulta, sinua, autan", vastasi tyttö, lypsi hänet kohta ja teki niinkuin oli neuvottuna. Siitä kun läksi kävelemään vain, tuli vanha, sauvan nojassa kulkeva äijä tietä astuen vastaan, tervehti häntä ja sanoi: "Etsipä, tyttö, päätäni, saat sauvan minulta palkaksi!" Tyttö ei pahastunut pyyntöä, vaan istui tien viereen heti ja etsi siinä äijärukan päätä niinkuin oli käskenyt. Äijäkös siitä kiitti häntä sitten, antoi sauvansa ja sanoi: "Pidä, tyttökulta, tämä minun sauvani, ja kun tulet kuninkaan linnoille, lyö sinä sillä sauvallasi sitä kalliota, jonka linnan luota löydät, niin kyllä saat sieltä tavarata, mitä vain mielesi tekee ja tarvitset." — "Kiitoksia antamastasi!" vastasi tyttö, otti äijältä sauvan ja kulki sen kanssa linnoille, jossa rupesi kuninkaalle sikopaimeneksi.

Siellä löysi vanhemmatkin sisarensa ja tervehti heitä niinkuin sisariansa ainakin; vaan heistä kun oli pahaa se, jotta hän perästä tuli, pitivät siitä vihaa hänelle ja pilkkasivat sisartansa, kun niin huonolle työlle oli ruvennut. Tämä kuitenkin kesti kaikkea sitä, ei niin torasanaakaan virkkanut, jos hänelle toiset miten olisivat irvistelleet. Tulipa sitten pyhä, niin läksivät vanhemmat sisaret kirkkoon ja panivat nuorimman sillä aikaa ruokaa keittämään, vaan eivät antaneet kuin yhden pavun ja yhden jyvän vain keiton aineeksi. Siitä tuli nuorin sisar hyvin murheelliseksi eikä tiennyt, millä neuvoin niin vähistä aineista ruokaa saisi. Menihän kuitenkin kotaan, pani padan tulelle ja itki siellä itkemistänsä. Tuli silloin se vanha äijä, jolta oli sauvan saanut, sinne kotaan ja sanoi: "Eläs itke, tyttöseni, menehän kirkkoon, kyllä minä täällä ruoan keitän sillä aikaa valmiiksi." Tyttö kun näki, että toimessansa se puhuu, meni heti lupaa kysymään kirkossa käydä ja kulki sen suuren kiven luokse, jonka hänelle äijä oli neuvonut. Siihen kun löi sauvallansa, siitä kohta tuli hänelle komeat hevoset ja vaunut sekä kauniit, silkkiset vaatteet, jotka puki siinä päällensä ja läksi ajamaan kirkkoon. Siellä pisti hänen kauneutensa heti muiden silmiin, ja kaikki väki ihmetteli, mistä se niin ihana, ihko tuntematon neitsyt siihen oli ilmestynyt. Päästiinpä kirkosta, niin täyttivät kaikki häntä katsastamaan, vaan tyttö nousi sukkelasti vaunuihinsa ja ajoi tiehensä. Tuli kiven luokse, niin muutti ne uhkaiset vaatteet päältänsä, pukeusi taas omiin nahkaroukkuisiinsa ja kävi jalan linnoille. Siellä oli jo äijä keittänyt ruoan valmiiksi, ettei tarvinnut muuta kuin pöydälle kantaa, eivätkä päässeetkään sisaret kotiin tullessa hänelle riitelemään, kun kaikki oli hyvästi toimiteltu. Kehuivathan kuitenkin etevämpää oloansa: "Mepä olimme kirkossa, eipä sinua ruotaa sinnekään laskettu; me siellä näimme niin kauniin ja ihanan neitosen, vaan mitäs sinä olet nähnyt." Toinen ei virkkanut mitään, tekihän työtänsä vain ja ruokki sikoja, kunne kului se viikko ja tuli pyhä. Läksivät toiset taaskin kirkkoon ja jättivät nuoremman sisarensa kotiin, vaan äijä taasen otti ruoat laittaaksensa, niin tyttö kohta kävi haltijaltansa lupaa kysymässä ja läksi jälkeen. Otti kivestä kauniit, hopeaiset vaatteet, vaunut ja hevoset, ja tuli hänkin kirkkoon. Sattuipa nuori kuningas kirkossa olemaan, keksi heti sen ihanan vieraan tyttären, ja kun näki hänen kirkosta lähtevän, kiirehti heti jälkeen nähdäksensä, kuka se oli; vaan ei saavuttanut, tyttö oli jo poikessa.

Kului viikon päivät, niin kolmantena pyhänä vanhemmat sisaret samatse menivät edeltäpäin kirkkoon jättäen sisarensa kotiin, vaan tämä kun sai haltijaltansa luvan, läksi toisia jäljestä ja kävi kivellensä niinkuin ennenkin. Sieltä sai taas kauniit kultaiset vaatteet, vaunut ja hevoset, otti rahaa mukaansa ja tuli jalosti ajaen kirkkoon. Olipa nuori kuningas jo siellä odottamassa, ja kun näki tytön kirkkoon tulevan eikä muuta keinoa tiennyt hänestä tietoa saada, tervautti palvelijoillansa kynnyksen, jotta siihen jotakin merkkiä tyttäreltä pois lähtiessä jäisi. Tyttö kun ei tiennyt varoittaa sitä, astui kirkosta lähtiessänsä kynnykselle, ja kenkä tarttui tervaan. Samassa läksi väki kaikki häntä tavoittamaan; mutta tyttö kylvi rahaa molemmin puolin jäljellensä, ja kaikki jäivät poimimaan niitä, paitsi nuori kuningas yksin ei tauonnut, vaan ajoi takaa yhä. Tyttö silloin ei ehtinytkään riisua vaatteitansa, hätäiseltä sai vain nahkaroukut päällensä ja pääsi pakenemaan kotiinsa, jott'ei häntä tunnettu.

Kuningas kun ei tavoittanutkaan tyttöä, otti kultakengän kirkon kynnykseltä, ja kun kaikki väki oli koottu linnoille, niin kävi joukon keskeen ja sanoi: "Jonka jalkaan tämä kenkä sopinee, sen minä nain." No, tyttäret kaikki koettavat kenkää jalkaansa, vaan ei kellekään sovi. Vanhemmatkin sisaret kokevat sievistellä jalkojansa, vuolevat, veistelevät varpaitansa, jotta mahtuisi kenkä heille, vaan ei kuitenkaan sovi. Sanoi viimein kuningas: "Menkääpä, kutsukaa sikopaimenkin tänne, kävisikö kenkä kukaties sen jalkaan." Toisista kyllä oli se mitätöntä, vaan tuotiinhan tyttö suotta kuitenkin siihen ja käskettiin koettamaan kenkää jalkaansa. Sepä kun panikin kengän jalkaansa, niin ihan oli kuin siihen tehty. Mutta kenkää jalkaan pannessa leimahti tytöltä kultavaatteet nahkaroukkujen alta, ja kuningas sattui näkemään sen. Siitä siepattiin heti nahkaroukkuiset tytön päältä, ja välähtelevät kultavaatteet tulivat näkyviin sieltä. Arvattiin siitä jo asia, että hän oli se kirkossakävijä-tyttö, jolta kenkä kynnykselle oli jäänyt, ja kuningas kysyi samassa tytön oikeaksi morsiameksensa. Linnassa pidettiin sitten häät, ja kaikki väki oli iloissansa; vaan vanhemmat tyttäret eivät kyenneetkään häissä olemaan, kun olivat vuolleet jalkansa pilalle. — Sen verta sitä.

MERESTÄNOUSIJANEITO

Oli ukko ja akka ja niillä poika ja tytär, ylen kauniita molemmat. Läksipä veli kuninkaaseen ja pantiin siellä paimeneksi, vaan sisar jäi vanhaan kotiinsa, niin veli ikävöi häntä. Yhä muistui entinen koti hänen mieleensä. Kerrankin paimenessa käydessänsä kirjoitti sisarensa näyn jäniksen kääpään ja vei kerallansa linnoille. Sattuipa kuninkaan poika näkemään sen, ja kun oli tyttö kaunis ja ihana, jott'ei voi virressä veteä eikä saarnassa sanoa, pyysi häntä samassa naimisiinsa ja sanoi veljelle: "Siskosi käy tänne, minä otan hänet morsiamekseni, sinut rinnallani elämään, kun lie tytär kaunis kuvaa myöten." Tämä lähtee siitä kotia, alkaa siellä, yrittää: "Nyt pitää, siskoni, lähteäksesi kuninkaan pojan morsiameksi, pääset linnoilla elämään." Mutta tytär tekee vastusta, sanoo: "En minä, veikkoni, lähde ennenkuin taattoni ja maammoni saamaa kiveä jauhamalla murottanen, äsken lähden minä taattoni saamista huoneista." Veli silloin meni, kiven pani paloiksi, vähäsen tukkieli vain rakoja ja palat yhteen likisteli. Sisar kun meni jauhamaan, kivi samassa levesi. "Jokos nyt lähdet, siskoni?" kysyi veli. "En minä, veikkoseni, vielä lähde", vastasi sisar, "ennenkuin taattoni ja maammoni saama lavitsa kuosalin kannalla kulunee." Mitäs ollakaan. Sisar kun meni ulos, veli sillä aikaa lavitsan pani paloiksi, ja toinen kun ulkoa tuli ja rupesi kehräämään, heti lavitsa meni muruiksi. "Jokos nyt, siskoni, lähdet?" — "En minä ennen lähde, ellen isoni saamaa huhmarta survomalla särkene." No, veli meni, senkin hajoitti vielä muruiksi ja kysyi: "Jokos nyt lähdet?" — "En, veikkoni, ennen lähde kuin minä taattoni ja maammoni saaman kynnyksen helmoillani kuluttanen." Velipä silloin sisarensa tietämättä kynnyksenkin samatse särki ja kysyi uudellensa: "Joko nyt, siskoni, lähtenet?" Siitä jo läksi kuin läksikin, parhaat vaatteet otti aitastansa ja suori veljensä kera matkaan.

Linnoille oli meritse mentävä, niin ikään olivat valkamoilta lähtemässä, kun tuli tyttären Pilkka-niminen koira siihen ja pyrki veneeseen. Tyttö ei hennonut jättää sitä, vaan otti kerallensa; ja lähdettiin soutamaan. Vähän matkaa kun soutivat, niin Syöjätär kävelee rannitse, niemen nenästä huhuu: "Ottakaapa, ukon poika, akan tytär, minua matkoihinne!" — "Otammeko, sisko?" kysyi veli. "Elä ota", vastasi sisar, "paha pahasta tulee, pahan miehen siemenestä." Ei otettu, soudettiin toisen niemen kohdalle. Syöjätär siihen tulee huhumaan: "Ottakaa minua matkoihinne!" — "Otanko, sisko, matkaamme?" — "Ole ottamatta", sanoi sisar, "paha pahasta tulee, pahan miehen siemenestä." No, ei otettu, soudettiin edelle, kunne tultiin kolmannen niemen kohdalle. Taas Syöjätär niemen nenästä huhuu: "Ottakaa minua matkoihinne!" Sisar ei huolisi häntä joukkoon, sanoo: "Elä ota!" Mutta veli ottaa, sanoo: "Ottakaamme, sen Jumala kanssamme suvaitsee." Syöjätär kun sai veneeseen, loihe istumaan keskelle venettä ja otti samassa veljeltä sekä sisarelta kuulon, teki kumpaisenkin kuuroksi. Jonkin matkan mentyänsä, alkoi heille jo kuninkaan linnat etäältä näkyä, niin sanoi veli veneen perästä sisarellensa: "Ylennä, sisko, istuimesi, korenna koristeitasi, kuninkaan koti näkyy!" Tyttö kun ei kuullut veljensä puhetta, kysyi kokkapuolesta: "Mitä sanot, vieno veikkoseni?" Syöjätär vastasi keskeltä venettä: "Sitä sanoo vieno veikkosesi: herkeä soutamasta, luote päällesi mereen!" Tyttö ei kuitenkaan lähtenyt mereen, vaan herkesi heti soutamasta, ja Syöjätär rupesi sijaan.

Soudettiin vähän matkaa, niin veli toisen kerran sanoo: "Ylennä, sisko, istuimesi, korenna koristeitasi, kuninkaan koti näkyy!" — "Mitä sanot, vieno veikkoseni?" kysyi sisar. Syöjätär selvitti keskeltä venettä: "Sitä sanoo vieno veikkosesi: jaksa jalkasi, riisu vaatteesi, luote päällesi mereen!" Tyttö riisuikin vaatteensa ja heitti Syöjättärelle, vaan ei sillä vielä heittäynyt mereen. Kuljetaan taas vähän matkaa, niin jo veli kolmannen kerran sanoo veneen perästä: "Ylennä, sisko, istuimesi, korenna koristeitasi, kuninkaan koti lähellä on!" Sisar ei kuullut nytkään, kysyi entiseen tapaansa: "Mitä sanot, vieno veikkoseni?" — "Sitä sanoo vieno veikkosesi", petteli Syöjätär taas tytärtä: "puhkaa silmäsi, katkaa kätesi, luote päällesi mereen." — "No, totta minun täytyy ainoan veljeni sanaa totella", arveli sisar ja putkahti päällensä mereen, kuten luuli veljensä käskeneen. Veli samassa hätäytyi häntä tavoittelemaan, mutta Syöjätär esteli häntä ja sanoi: "Eläkä huoli, kyllä minä hänen näköisensä olen." Hyppäsi airoloille ja rupesi soutaa riehkimään. Sisar silloin jäi heistä jäljelle ja upposi mereen, jott'ei näkynyt ei kuulunut. Mitäs siihen? Veli kun ei hirvennyt morsiametta linnoille mennä, mieli jo kääntyä siitä kotiinsa, vaan Syöjätär oli viekas, houkutteli häntä ja sanoi: "Vie minut linnoille, sano sisareksesi, niin sillä hädästäsi pääset ja saat vielä palkat tuomastasi." Toinen ei muutakaan neuvoa tiennyt siihen hädässänsä parempaa ja suostui kuin suostuikin tuumaan. Syöjätär pukeutui sisaren kaunokaisiin vaatteisiin, jotta paremmin julkeaisi linnoille mennä, ja lähdettiin taasen soutamaan. Kohta päästiinkin jo perille. Kuninkaan poika tulee siellä heitä jo vastaan, morsiantansa muka tervehtimään, vaan kun keksii Syöjättären, miten on ruma, kysyy heti pojalta: "Tämäkö sinulla onkin sisko?" — "Ka, tämä." No, kuninkaan poika ottaa Syöjättären morsiameksensa, ei sanaansa muuta; vaan ei olekaan sisko kaunis kuten oli kehuttuna, niin suuttuu siitä veljelle ja sanoo: "Kun kauniimpi ei ole, niin orjat, viekää morsiamen tuoja kyiden, käärmeiden sekaan." Orjat vievät heti, heittävät pojan sinne syötäväksi niinkuin rikollisen ainakin; vaan aamulla kun käyvät katsomassa, se terveenä on vielä. Tulevat siitä, sanovat kuninkaan pojalle: "Ka, kummahan on, kuninkaan poika! Muinoin yhtenä yönä söivät kyyt, käärmeet puhtaaksi yhden miehen, nyt vanhin käärme vain kämmenellänsä makuuttaa." — "Antakaahan olla, eikö häntä huomiseen syödä", vastasi kuninkaan poika ja käski käydä aamulla taas katsomassa.

Pojan oikea sisar, se kaunis tytär, sillä aikaa meressä vain on, ja häntä siellä kihlotaan meren kuninkaan pojalle morsiameksi. Muuten olisi hänen hyvä siellä elää, kaikenmoista rikkautta on kyllin, vaan sääli on veljeänsä, jotta sitä nyt kuninkaan poika Syöjättären tautta rankaisee. Ompeleepa kullalla, hopealla kauniin paikan ja pyrkii sieltä maan kuninkaan pojalle lahjaa tuomaan, eikö toki veljeä kyiden, käärmeiden seasta helpotettaisi. No, lasketaan häntä sitä paikkaa sieltä kuninkaan pojalle tuomaan, vaan hopeakahleisiin pannaan, jott'ei pois pääsisi. Onpa tyttären koira, Pilkka, vielä elossa. Kaiken päivää oli linnan seudussa juoksennellut eksyksissä tietämättä kehen turvautuisi, kun ei emäntäänsä löytänyt eikä keltään ruokaa saanut. Tuli jo ilta, ja Pilkka-raukan vatsa oli hoikkana hyvin, niin juoksi meren rantaan, jossa pojan vene oli, lakki siitä vettä vähän tuimaansa ja rupesi veneeseen maata. Oli likellä siinä Leskiakkasella huoneet, joista kivinen silta aleni mereen, niin tuli sydänyöllä pojan uponnut sisar niissä hopeakahleissansa siihen — viideltä virstalta jo helinä kuului tullessa — ja nousi sillan korvaan istumaan. Hänellä oli entinen kaunis näkynsä ja verhot ylen kauniit päällä, jott' on kullassa kulajaa, hopeassa heläjää. Keksii siitä koiransa meren rannalla makaavan, niin kutsuu luoksensa, antaa paikan kulman hampaisiin ja sanoo:

"Piili, piili Pilkkaseni, avaa uksi, vieretä veräjä kyläkunnan kuulematta, uksien urajamatta, veräjien vinkumatta, mustan lehmän ammumatta,

"saata kuninkaan pojalle pieluksiin tämä paikka, jott'eikö helpottaisi veljeäni kyiden, käärmeiden seasta." Koira toimitti heti asian, juoksi hiljaa linnaan ja pisti kuninkaan pojan maatessa hänelle kultapaikan pieluksiin, ettei hänen siellä käynnästään tietty mitään. Siitä juoksee samaa tietä jällensä ja tulee emäntänsä luokse rannalle. Tytär kun keksii hänen tulevaksi, rupeaa taasen puhuttelemaan, sanoo:

"Piili, piili Pilkkaseni, saapa tänne sanomille, missä mun on veijoseni?"

Pilkka vastaa:

"Tuolla sun on veijosesi kyiden, käärmeiden seassa."

Kysyy taasen tytär:

"Mitäs saattelet sanoa, sanomia sulhon koista?"

Pilkka vastaa:

"Sitä saattelen sanoa: Syöjätär on sijassasi, sulhon vierellä venyvi."

Kysyy tytär:

"Mitä syötiin noissa häissä, noissa häissä Syöjättären, Syöjättären syömingeissä, Juojattaren juomingeissa, pitkähäntäisen pidoissa?"

Vastaa Pilkka:

"Luut lihoista, päät kaloista, kaalit kaikki naurihista, palanehet leivän kuoret."

"Tule vielä, Pilkkaseni, kahdeksi yöksi tähän rannalle makaamaan, minä tarvitsen sinua", sanoi tytär, loihe sillalta mereen takaisin ja läksi meren kuninkaan kotiin kuten oli lähtiessänsä luvannut.

Tuleepa aamu, ja kuninkaan poika nousee makaamasta, niin keksii paikan pieluksissansa ja oudostuu sitä, sanoen: "Mistähän tämä näin sirotekoinen paikka tähän on joutunut?" Syöjätär silloin valhetta sukelsi, sanoi miehellensä: "Niinhän tämä kummakin on; sinä vain makaat, pöhötät, minä sinulle yöllä kultapaikat ompelen." Kuninkaan poika ei kuitenkaan häntä uskonut, vaan mietti mielessänsä: "Ei tämä ole sinun ompeloitasi, tämmöistä ei yössä tee." Kuulusteltiin linnan väeltä, jos olisi ketä yöllä linnassa käynyt, vaan ei saatu selvää, eikä tiennyt paikkaa kukaan omaksensa, asia jäi sillensä. Muistaa siitä kuninkaan poika käärmeiden seassa olijan ja käskee orjien mennä luut pois luomaan: jo se nyt on muka syöty. No, käyvät orjat poikaa sieltä katsomassa, vaan tulevat takaisin, sanovat: "Eikä ole syöty, vanhin käärme vain kämmenellänsä häntä makuuttaa." Se taas kuninkaan pojasta kummaa on; lähtee Leskiakkaan, sanoo: "Oi sinä Leskiakkaseni, kun minä miehen panin kyiden, käärmeiden sekaan, mikä on, ei syödä nyt kahtena yönä, ennen yhtenä syötiin?" — "Miksi hänet sinne panit?" kysyi Leskiakka. Vastasi kuninkaan poika: "Kun kauniin pojan otin paimeneksi, hän vielä sanoi kauniimman sisaren olevan, niin pyysin sitä morsiamekseni. Veli toikin sisarensa, vaan ruma oli, niin minä valehtelijan panin kyiden, käärmeiden sekaan, vaan sisarensa kuitenkin otin morsiamekseni, en sanaani muuttanut." — "Eipä se hänen sisarensa olekaan", sanoi Leskiakka, "hänen sisarensa meressä on, sieltä toi sinulle paikan pieluksiisi, jotta etkö helpottaisi veljeä. Syöjätär sinulla on morsiamena." Moiset tiedot saatuansa lähtee kuninkaan poika Leskiakasta kotiinsa ja arvelee, ajattelee sen päivää, niin tulee toinen yö. Tytär taasen pyrkii merestä maan kuninkaan pojalle lahjaa tuomaan niinkuin viimeinkin; ompelee kullalla, hopealla paidan, jotta sen hän viepi. Pannaan siitä taas hopeakahleisiin ja lasketaan kohoamaan maalle. Sydänyöllä tulee hän sieltä — viideltä virstalta jo helinä kuuluu — ja nousee Leskiakan sillan päähän istumaan; niin on koreat, ylen kaunoiset vaatteet päällä, ett'on kullassa kulajaa, hopeassa heläjää. Puhuttelee siitä koiraansa:

"Piili, piili Pilkkaseni, avaa uksi, vieretä veräjä kyläkunnan kuulematta, uksien urajamatta, veräjien vinkumatta, mustan lehmän ammumatta,

"saata kuninkaan pojan pieluksiin tämä paita." Pilkka otti paidan kulman hampaisiinsa ja sai sen kuninkaan pojan pieluksiin niinkuin oli käsketty. Nouseepa kuninkaan poika aamulla makuukseltansa, niin näkee kultapaidan pieluksissansa ja sanoo: "Ken tämän on paidan minulle pieluksiin pannut?" — "Oi kuninkaan poika armias!" sanoi Syöjätär, "itse minä makaan, kädet minulla valvovat; niitä minä neulon, niitä minä ompelen, sinä vain makaat, pöhötät." Tulevat samassa orjat, sanovat: "Oi kuninkaan poika armias! Ei kuole se kyiden, käärmeiden seassa olija, vanhin käärme yhä kämmenellänsä makuuttaa vain." — "No, ottakaa hänet pois, kun ei syödä", vastasi kuningas. Käski orjansa pois, pani sen pieluksista saadun paidan päällensä ja läksi Leskiakkaan taas arvellen: "Eivät nämä ompelemat ole minun naiseni raatoloita, tämmöisiä hän ei tee." Tulee siitä Leskiakkaan, sanoo: "Armas Leskiakkaseni, mikä kumma on, kun tuli ensi yönä kultainen paikka, toissa kultainen paita minun pieluksiini?" — "Onpa se kummakin, poikaseni", vastasi Leskiakka, "kun yöllä aina nousee merestä nuori neitonen huoneeni portaille; se on kullassa kulajaa, hopeassa heläjää, ja niin kaunis, niin kaunis, jott'ei voi virressä veteä eikä saarnassa sanoa, niin kerallansa tuopi aina jotakin lahjaksi sinulle. Sehän se olisikin sinun oikea morsiamesi, ja se on Syöjätär, jota nyt pidät naisenasi."

Kuninkaan pojan silloin rupesi mieli laatimaan nähdä sitä, joka hänelle semmoiset lahjat oli tuonut, ja sanoi Leskiakalle: "Milläpä minä sen kauniin neitosen sieltä saisin, jos tuo vasta vielä merestä kohoaisi?" — "Vielä se jälkimmäiset lahjat sinulle tuopi", sanoi Leskiakka, "vaan sitten täytyy meren kuninkaan pojalle ruveta naiseksi. Käyhän seppien pajassa, taota siellä viikatteet ja pitkät rautaiset vitjat ja tule yöksi tähän vartioitsemaan. Kun näet tyttären merestä maalle nousevan, niin tavoita heti vitjoillasi ja katko viikatteilla pitimet, joissa on kiinni, eläkä laske häntä, jos se miksi muuttuisi, vaan hävitä kaikki aseillasi, niin hän ihmiseksi muuttuu viimeinkin." Kuninkaan poika heti meni pajaan, teetti siellä viikatteet ja vitjat ja tuli illemmalla sitten sillan korvaan vartioimaan.

Vuottaa siinä kotvasen, vaan ei näy tulevaksi. Viimein sydänyön aikana alkaa jo helinä kaukaa kuulua, ja merestä kohoaa neitonen niin kaunis ja ihana, ettei voi virsissä veteä. Nousee sillan korvaan istumaan ja rupeaa puhuttelemaan koiraansa: "Piili, piili Pilkkaseni, vie nämä kaatiot kuninkaan pojan pieluksiin!" Kuninkaan poika silloin nousi piilostansa häntä tavoittamaan niinkuin oli Leskiakka neuvonut. Neitonen heti yritti heittäytyä mereen, mutta toinen oli varoillansa, loi samassa vitjansa päällitse ja esti pakenemasta. Sieppasi siitä viikatteensa ja rapsi häneltä kahleet poikki, jotta kolisten katosivat mereen. Tyttö sittenkin olisi paennut häntä, muuttui maan matoseksi, ilman itikaksi, sisiliskoksi, käärmeeksi, värttinäksi, piiraanpaaluksiksi ja muuksi; vaan kuninkaan poika ne kaikki hävitti, ei laskenut ennenkuin ihmiseksi tuli jällensä ja muuttui ihanaksi kuin olikin. "Mitä te, kuninkaan poika, minusta tahdotte, kun minut Syöjätär kuitenkin syö?" sanoi neito. "Ei ole hätää", virkkoi kuninkaan poika, "ei hän viikkoja enää ole linnassani asuva, pääset ainoan veljesi luokse, se on jo helpotettu." Otti tyttären ja vei Leskiakkaan, jossa maattiin yö. Aamulla heitti sitten tyttären Leskiakan huostaan ja kävi linnoillensa kotiin. Kysyy siellä vanha morsian: "Missäpä nyt, sulhoni, kävelet, kun et pidä taloudestasi mitään?" — "Elähän hätäile, en minä viikoksi sinua enää heitä", sanoi kuninkaan poika; mutta orjillensa sanoi: "Lämmittäkää rautainen kyly. Kaivakaa kynnyksen alle hauta kolmen sylen syvyydelle, pankaa siihen tuli ja terva palamaan ja levittäkää ruskea haljakka haudan päälle, vaan kylyn kynnykseltä pirtin ovelle saati asettakaa siniset haljakat, kuita myöten astutatte minun morsiantani kylyyn." Orjat toimittavat kaikki sanaa myöten tarkoillensa ja saavat astuttamaan Syöjätärtä kylyyn kuten kuninkaan pojan morsianta muinoinkin: kuka häneltä helmoja kantaa, kuka häntä kädestä vakuuttaa. Tultiin jo kylyn ovelle, niin sanoo Syöjätär: "En nyt enää tarvitse talutosta, tästä hyppään jo kynnykselle ja siitä lavoille." Mutta orjat houkuttelivat häntä, sanoivat: "Astukaa toki, kuninkaan pojan ainoa morsian, sileätä siltaa, ruskeata verkaa myöten." Syöjätär silloin astuikin haljakalle, vaan se samassa kisallettiin jalkojen alta, ja hän sysättiin kolmen sylen syvyiseen hautaan, johon jäi. Palaessansa kisalsi kuitenkin vielä tukkia päästänsä ja huusi: "Tukkani olkoot ilman itikoina, maan matosina, tuonen toukkasina ihmisille iän kaiken vaivaksi!"

Päästyänsä Syöjättärestä kävi kuninkaan poika Leskiakasta sen kauniin merestä nousseen tyttären ja pani morsiameksensa, josta sitten linnoilla laadittiin häät. Mutta morsiamensa veljen otti vierimmäiseksi mieheksensä ja antoi hänelle puolen hyvyyttänsä, kun niin kauniin sisaren toi. — Sen pituinen se.

NAISEN YHDEKSÄN POIKAA

VELJIENSÄ ETSIJÄT JA JOUTSENINA LENTÄJÄT

Oli kolme tytärtä. Lehdossa kävellessänsä saivat keskenänsä pakinoimaan. Vanhin sanoi: "Minä saan kolmesta ohranjyvästä sotaväelle ruoan." Toinen sanoi: "Minä saan kolmesta pellavankuidusta sotaväelle vaatteet." Kolmas virkkoi: "Minä saan kolmesta kohdusta yhdeksän poikaa." Sattuipa kuninkaan poika metsällä ollessansa kuulemaan tytärten pakinat ja mietti mielessänsä: "Se minun pitää ottaa, kuka saapi yhdeksän poikaa kolmesta kohdusta." Vei tyttären kerallansa linnoille ja otti naiseksensa.

Elivät sitten aikansa yhdessä, niin jo kohtuutui se nainen ja sai kolme poikaa yhdestä kohdusta, niin kaunista, niin kaunista, ettei maalla mointa:

Kädet kultaa kalvoisesta, jalat hopeiset polvista, päivyt paistoi päälaelta, kuutamoiset kulmaluilta, tähdet taivon hartioilta.

Lähdetään siitä pesijätä etsimään, ja orja saapi matkaamaan. Kulkee vähän matkaa, niin Syöjätär tulee vastaan, sanoo: "Kunne matkaat?" — "Pesijätä etsimään." — "No, ota minut!" pyrki Syöjätär. "Ka, kun tullet", vastasi toinen ja pyysi häntä matkaansa. "Vuotahan vähäsen", virkkoi Syöjätär, "käyn kotonani vain pistäymässä, niin sitten tulen." Orja vuotti siinä sen aikaa, mutta Syöjätär otti metsästä kolme korpin äpärettä helmaansa ja tuli orjan luokse takaisin, josta kulkivat yhdessä linnoille. Siellä vietiin Syöjätär heti lapsia pesemään, vaan tämä kun pääsi naisen kera kahden kesken, salasi naisen oikeat lapset ja kantoi korpin äpäreet vain pirttiin, sanoi: "Onpa niitä pestäviä toki, ilman joutavia korpin äpäreitä vain!" — "No, oli mit' oli, korjatkaahan naista kylyyn ainakin", vastasi kuninkaan poika; vaan kuitenkin oli paha mielensä, kun nainen korpin äpäreitä rupesi saamaan. Lähdettiinpä naista kylyyn saattamaan kuten käsky oli, niin Syöjätär sillä aikaa juoksutti hänen kolme poikaansa puhtaaseen peltoon, vihantaan vainioon ja kätki valkoisen kiven alle.

Ollaan taas, eletään linnoilla, minkä eletäänkin, niin nainen toiste käypi kuormilliseksi ja tehdä kavahuttaa kolme poikaa yhdestä kohdusta, niin kaunista ja ihanaa, jotta:

Kädet kultaa kalvoisesta, jalat hopeiset polvista, päivyt paistoi päälaelta, kuutamoiset kulmaluilta, otavaiset olkapäiltä, tähdet taivon hartioilta.

Lähdetään taas pesijätä etsimään kuin viimeinkin, ja Syöjätär niin ikään tiellä vastaan tulee ja tarjoakse pesijäksi. Etsijät eivät ottaisi häntä, vaan Syöjätär poikkesi syrjään, loi tien vieressä mutkan ja tuli uudestansa eteen, sanoi: "Ottakaa minua pesijäksi!" Etsijät nyt eivät tunteneet häntä, että se oli se entinen akka, vaan pyysivät häntä linnoille lähtemään. "Vuotahan, kun kotonani pistäydyn ensin", virkkoi Syöjätär, juoksi heti metsään, minne lie juossut, otti sieltä kolme variksen poikaa mukaansa ja toi ne linnoille. Siellä kun tuli naisen luokse, pesikin lapset, vaan pani heidät piiloon, ja variksen äpäreet vain kantoi helmassansa pirttiin ja sanoi äkäisesti: "Onpa niitä pestäviä toki, pelkkiä variksen äpäreitä vain!" Käski kuninkaan poika korjaamaan naista yhtä hyvin, sanoi: "On mit' on, saattakaahan kylyyn ainakin!" Syöjätär silloin oli varoillansa, ja naista kun lähdettiin kylyyn viemään, niin kantoi lapset taas puhtaaseen peltoon, vihantaan vainioon ja peitti valkoisen kiven alle, jonne oli toisetkin vienyt.

Mutta kuninkaan poika tuli surulliseksi kovin eikä tiennyt, mikä avuksi, kun hänelle nainen semmoisia lapsia rupesi saamaan. Nainen puoleltansa kestää kaikkea sitä eikä sano, jos se niin mitä Syöjätär hänelle laatisi, pitää vain variksen poikia lapsinansa. Mitäs ollakaan? Kului aikaa kotvanen, niin kuninkaan poika jo haihdutti surun mielestänsä, ja nainen kävi kolmannen kerran kohtuiseksi. Kantoi aikansa kohtua, niin jo saantiaika tuli, ja hän tehdä kavahutti kolme poikasta, niin ihanaa, niin kaunista, jotta:

Kädet kultaa kalvoisesta, jalat hopeiset polvista, päivyt paistoi päälaelta, kuutamoiset kulmaluilta, otavaiset olkapäiltä, tähdet taivon hartioilta.

Pantiinpa orjat nyt heille pesijän etsintään, vaan niille kävi samoin kuin entisillekin. Syöjätär tuli tiellä vastaan ja kysyi: "Kunne matkaatte?" — "Pesijätä etsimään." — "No, ottakaa minut", sanoo Syöjätär. He ensinnä eivät huolineet hänestä, kulkivat edellensä, mutta Syöjätär pyörähti syrjään ja kiersi tien vartta heidän edellensä taas. Kävi siitä heille vastaan uudellensa ja pyrki pesijäksi. "Ka, kun lähtenet niin lähde", sanoivat etsijät ja mieltyivät ottamaan häntä. Syöjätär kuitenkin pyrki pikimmältänsä kotona käymään, otti kolme harakan äpärettä helmaansa ja tuli niiden keralla linnoille. Vietiin siellä naisen luokse, vaan sepä oli kaksi poikaansa kätkenyt lakkiinsa, niin ei ollutkaan kuin yksi poika vain näkyvissä, kun Syöjätär tuli pesemään. Se ihmettelemään sitä, kunne toiset joutuivat, ja sanoi naiselle: "Kolme poikaahan olette yhdestä kohdusta ennen saaneet, mitenkä nyt on vain yksi?" — "Ka, senhän minulle Jumala salli, sen yhden vain", vastasi nainen, ja Syöjättären täytyi tyytyä siihen. Pesi sen yhden pojan ja pisti piiloon, mutta harakan äpäreet kantoi taaskin pirttiin ja sanoi vihaisesti: "Onpa niitä pestäviä perkeleitä, joutavia harakan poikia vain!" — "No, oli mit' oli", sanoi kuninkaan poika, "saattakaahan nainen kylyyn!" No, lähdettiin häntä viemään sinne, niin Syöjätär sillä aikaa pojan otti piilostansa ja kantoi puhtaaseen peltoon, vihantaan vainioon, johon peitti valkean kiven alle.

Mietti kuninkaan poika mielessänsä, mitä naiselle piti tehtämän, kun hän linnun poikia vain teki. Kauan arveltuansa päätti viimeinkin tuhottavaksi, ja kun tuotiin naispoloinen kylystä, niin panetti hänet rautaiseen tynnyriin ja työnnähytti mereen, jott'ei vasta enää semmoista surua hänen tauttansa tulisi. Sataitsee siellä nainen raukka meressä, kuplaa tynnyri aaltoloissa kokonaista kolme vuotta, niin kasvavat jo naisen lakkiinsa kätkemät pojat suuremmiksi ja alkavat pitkästyä oloansa siellä pimeässä piilossansa. Rupeaapa heidän tynnyriänsä siellä meren selkää ajellessa yht'äkkiä jylkyttämään, vaan eivät tiedä syytä, mistäpä he tynnyrissä olijat sen tiesivät, kuulivathan vain, miten juhmaa tynnyri jotakin vasten. Pojat viimein alkavat rukoilla Jumalata, sanovat haikealla mielellä: "Oi Jumalainen armias, murota meiltä tämä tynnyri, päästä päivääsi näkemään, ilmaasi ihailemaan!" Tuskinpa saivatkaan sen sanoneeksi, niin levesi jo tynnyri, aukeni joka puolelle; ja kun katsotaan, niin meren saaressa ollaan. Kiittivät silloin Jumalata auttamastansa ja saivat saaren rantaa kävelemään. Pakisevat pojat siinä keskenänsä, tuumailevat: "Milläpä kurin rupeamme tässä nyt elämään, kun tämä autio saari on?" Tuossa paikassa tuli hauki uiskennellen rantaa, sanoi: "Puhkaise, poikaseni, minulta vatsa!" — "Enkä puhkaise", sanoi poika, "minkätähden minä sinut tappaisin." — "Puhkaise vain", pakisi hauki, "mitä ollee vatsassani, sitä on." Ei olisi poika sittenkään vielä puhkaissut, vaan hauki houkutteli yhä, sanoi: "Tehkää toki kuten pyydän, siell' on vatsassani sininen paikka ja säälitsä, niistä teille hyvää on. Kun sen paikan otatte, sillä sivallatte ristin-rastin maata, niin siihen huonukset tulevat; tahi rannalla vettä sivallatte, sanotte: 'Syntyköön kivinen silta merestä poikki linnoille saati', niin se syntyypi heti. Vaan säälitsäinen pitäkää tallellanne, ja jos sattuu hätä kussa tulemaan, niin se teitä auttaa ajallansa." No, he tekivät sen. Kun sivalsivat vain hauen antamalla paikalla, niin saareen syntyi asunto niin kaunis, niin kaunis, jott'ei sovi sanan sanoa, ja rannasta loittoni kivinen silta aina kuninkaan linnoille saati.

Hätäkös siinä nyt ollessa heillä? Eletään kuin muinoinkin talossa. Paistavat sieltä meren saaresta kuin tähti ikään huonukset linnoille, ja linnan väki ihmettelee sitä, kuka siellä moisissa huoneissa asunee, vaan ei saada tietoa keltään. Sattuipa kerjäläinen meren rannitse kävelemään, niin näkee kivisen sillan merelle vievän ja lähtee sitä myöten astumaan. Astuu, astuu sitä myöten, niin alkaa saari hänelle näkyä, josta paistaa kuin tähti hänen silmiinsä. Kulkee yhä edellensä, kunne pääsee jo saareen, niin näkee kauniit kullalta loistavat huoneet siellä ja käypi niitä kohti aina pihaan asti. Meneepä pirttiin nähdäksensä, ketä siellä eläisi, niin siellä nainen asuu kahden poikansa kera. He kerjäläistä syöttävät, juottavat ja hyvänä pitävät kuin vierasta konsanaan, ja pois lähtiessä vielä pojat kaimaavat häntä sillan korvaan matkalle. Kulkee siitä ukko jäljellensä ja tulee mantereelle, niin lähtee linnoilla käymään ja kävelee siellä kuninkaan pihoilla, ryötää.

Istuupa kuninkaan poika huoneensa ikkunassa katsellen rahvasta, mikä liikkui linnan pihalla, niin keksi muiden seassa kerjäläisukonkin ja kysyi häneltä: "Mistäpä, kerjäläinen, kävelet?" — "Oi kuninkaan poika armias!" vastasi kerjäläinen, "tietäisitkö, missä minä kävelin, et enempää pirtissä istuisi." — "No, missäpä kävelit?" kysyi taasen kuninkaan poika. Virkkoi silloin ukko: "Läksin rantaa tästä sinun linnoiltasi kulkemaan, niin näin kivisen sillan merelle päin menevän ja sain sitä myöten kulkemaan. Kuljin, kuljin kotvasen, niin tulin viimeiseltä meren saareen; saaressa talo oli ja talossa eläjät, äiti ja kaksi poikasta, niin kaunista, niin kaunista, jotta:

"Kädet kultaa kalvoisesta, jalat hopeiset polvista, päivyt paistoi päälaelta, kuutamoiset kulmaluilta, otavaiset olkapäiltä, tähdet taivon hartioilta.

"Siellä minua syötettiin, juotettiin jalosti, niinkuin sinuakin tässä linnoillasi hyvänä pidettäisiin kaikenmoisella, ja lähtiessä vielä poikaset kaimasivat minua matkalle."

Kuultua kerjäläisen pakinat juolahti jo kuninkaan pojan mieleen: eiköhän se minun naiseni siellä elä poikinensa saaressa? "Jo on ajatteluttanut minuakin", sanoi hän, "mikä sieltä tähden tavalla paistaa saaresta tänne linnoilleni, vaan en tiennyt, ken siellä moisissa huoneissa asuisi. Milläpä pääsisin nyt sinne, että saisin ne saaressa eläjät nähdä?" — "Ka, hyvin voit päästä", sanoi kerjäläisukko, "kun lähteä haluttanee, silta hyvä on, ettei toista mointa, minä oppaaksi lähden." Lähdettiin siitä nyt siltaa myöten kulkemaan, kerjäläisukko juohatti, ja tultiin yhtenä saareen. Näkee kuninkaan poika talon, niin pirttiin menee, siellä terveykset laatii. On siinä, olettelee, niin saapi jo sanelemaan, kysyy poikasilta: "Ka, miltä maalta te olette tähän sattuneet?" Sanoivat pojat: "Ka, siltä maalta me olemme; kun olimme tynnyrissä, se rupeaa kiveä vasten kolkuttamaan, ja me emme tiedä, missä me olemme, niin rukoilimme Jumalata, jotta: Jumalaiseni, murota meiltä tynnyri! Hän meitä auttoi silloin hädästämme, tynnyrin kupeet aukesivat, ja kun katsoimme, olimme tämän saaren rannalla. Saimme siitä sitten rannitse kävelemään ja pakisimme keskenämme, miten rupeaisimme autiosaaressa elämään, niin hauki uiden tuli siihen rantaan ja käski meitä vatsaa häneltä puhkaisemaan. Emme tahtoneet ensinnä häntä tappaa, mutta yhä kun yllytti meitä, täytyi viimeinkin tehdäksemme kuten oli pyytänyt, ja saimme hänen vatsastansa sinisen paikan ja säälitsän. Niistä meille apua oli. Kun sivalsimme sillä hauen antamalla paikalla vain, niin heti syntyi meille kaikki, mitä tässä olet nähnyt: kultaiset huoneet ja kivinen silta."

Poikien puhumasta päästyä täytyi kuninkaan poika itkemään ja sanoi: "Minä ne olen raatanut työt, minä sitä olen teidän vaivoihinne syynä; te minun lapseni olette!" Menee siitä sitten poikien äitiä sepäämään, sanoo: "Sinä olet minun naiseni, minä sinun miehesi, ja pojat samassa minun ovat." Tuntee tuossa toinen toisensa, ja siinä ilo nousee moinen, ettei voi virren veteä, saarnan sanoa. Sanoi siitä kuninkaan poika: "Lähtekää nyt, poikani, pois minun linnoilleni, josta olette syntyisinkin!" Ottaa naisensa ja poikansa kerallensa, ja lähdetään yhtenä matkalle. Poika kormanostansa otti paikan ja sivalsi sillä huoneita, niin samassa katosivat, ja siltaa myöten poikki merestä päästyä sivalteli taasen siltaa sillä, niin sekin kohta hävisi. Siitä perille kun tultiin, laadittiin heti pidot, kun nyt kuninkaan poika naisensa ja poikansa oli löytänyt.

Alettiin sitten elää eletellä kuten muinoinkin. Päivä tuli, toinen meni, ja rauha oli ja onnellisuus kuninkaan pojan kodissa. Vaan saivat pojat kerran äidiltänsä kuulla heillä toisiakin velilöitä olleen, jotka Syöjätär oli hukkaan saattanut, niin tuli pojille ikävä veljiänsä, eivätkä viihtyneet sen kovemmin kotonansa, vaan rukoilivat alituiseen äitiänsä: "Oi emomme, kantajamme, laske meitä velilöitämme etsimään!" Äiti ei olisi luopunut ainoista lapsistansa, niin koki estää heitä lähtemästä ja sanoi: "Elkää, poikaseni, semmoiselle matkalle lähtekö, tulette vielä tuhoon." Mutta pojat yhä kiusaavat häntä eivätkä rauhaa anna ennenkuin suostui viimeinkin laskemaan ja sanoi: "No, kun mielenne hyvin laatii, niin menkäähän, poikaseni! Jumala matkallanne!" Pojat silloin suorivat matkaamaan, ja äiti omista nänneistänsä lypsää maitoa, josta laati heille rieskasen ja antaa lähtiessä evääksi. Lähtevät siitä nyt astumaan, kulkevat kulkemistansa nuo ajat, nämät päivät, niin muutamassa paikoin kiekki istuu kolven nenässä. Siltä nousee heillä riita. Toinen sanoi: "Minäpä ammun tuon kiekin tuosta", ja ojensi jousensa ampuaksensa. Mutta toinen kielsi häntä ja sanoi: "Ole ampumatta, mitä sinä sitä ammut, kauniimpi se elossa on." Veli yhtä hyvin rupesi jo laukaisemaan, vaan kiekki silloin virkkoi hänelle: "Eläs ammu, poikaseni, vielä minä sinulle hyvää laadin!" Oudostui poika kiekin puhetta ja alensi jousensa, vaan kohta katui taas sitä sanoen: "Mitäpä hyvää hän minulle laatii!" ja ojensi uudellensa samaista kiekkiä. "Eläs tapa noin kaunista lintua", sanoi taasen veli, niin ei ampunutkaan toinen sillä kertaa, mutta siitä kiivastui kohta uudellensa ja ojensi kolmannen kerran jousensa. Ikään olikin jo laukaisemaisillansa, niin kiekki taasen puhui kolven nenästä: "Eläs ammu, poikaseni, minä sinulle hyvää laadin!" — "Mitäpä hyvää sinä minulle laadit?" sanoi poika, vaan alensi kuitenkin jousensa. "Ka, et tiedä, mitä kulkiessasi sattuu", vastasi kiekki kolven latvasta; poika ei enää viitsinyt häntä hätyyttää, ja ampuminen jäi sillensä.

Saivat veljet taaskin matkaamaan. Kotvan aikaa kuljettuansa, tuli meren ranta eteen, ja jäivät siihen tuumimaan. "Milläpäs tästä nyt poikki pääsemme?" sanoi se ampuja-poika. "Se siitä nyt tuli", vastasi toinen toimessansa, "miksipä, veli, kiekkiä hätyytit, enkö minä sinua kieltänyt?" — "Ka, minä hänet olisinkin ampunut, ellet sinä, pelkuri, ollut kieltämässä", sanoi suutuksissa veli, "vaan tulkoonhan nyt avuksemme, koska lupasi; kun lienee hyvä, saattakoon meidät merestä poikki ja vieköön tästä toiselle rannalle."

Tuskin saikaan vielä sanoneeksi, kun kavahti kiekki taivaalta, lensi leuhahti siihen, ja sanoi: "Nouskaa nyt, poikaset, selkääni istumaan, niin saatan teidät meren poikki!" Pojat tekivät sen, ja kiekki läksi heidän kera lentämään. Lensi, lensi, nousi, nousi aina taivaslakeen yhä ja kysyi siellä heiltä: "Joko suurena on meri silmistänne?" — "Ka, niin on kuin puisen kate", sanoivat pojat, "sen suuruudelta vain näyttää silmistämme." Kiekki silloin loihe sieltä alas ja paiskahti heidän kera mereen, jotta kastuivat vähäsen; vaan siitä rupeaa nousemaan taas, kohoaa ylemmäksi vielä kuin ensi kerralla ja sanoo selässänsä istujille: "Suureltako nyt meri näyttää silmistänne?" — "Niin on kuin seulan suuruinen vain, sen kokoiselta meille näyttää", virkkoivat pojat vapisten hänelle. Taukoaapa kiekki jo silloin ylenemästä ja paiskahtaa uudellensa mereen, jotta pojat ihan umpipäähän menivät veteen; vaan alkaa siitä taasen kohota taivaalle takaisin. Viimein tuiki ylhäälle noustuansa kysyy taaskin selässä olijoilta: "Onko suurena nyt meri silmistänne?" — "Ei ole suurena", vastasivat pojat, "niin on kuin riehtilä ikään, sen suuruudelta vain näyttää." Loihe silloin kiekki kolmannesti mereen ja paiskahti vielä entistä syvemmälle, että tuli pojille aina pahempi hätä; mutta ei kaukaa vedessä pitänyt, vaan nousi lentoon taas, eikä kohonnutkaan sen kovemmin enää taivaalle, lenteli alaitse vain ja kantoi pojat merestä poikki rannalle. Siihen heitti heidät selästänsä hiekalle ja sanoi sille pojalle, kuka häntä ampua yritti: "Sinä kun rupesit, poikaseni, minua ampumaan, minulla silloin niin hirveä oli kuin sinullakin minun ensi kerran mereen paiskahtaessani. Samatse kun toisen ja kolmannen kerran minua ojensit, minusta silloin meni niin hirveäksi, etten nähnyt taivasta pääni päältä, niinpä sinullekin kolmas mereenpaiskahdus oli hirvein kerta. Nyt olen sanani teille täyttänyt, kun yli meren saatin, menkää nyt, kunne mielenne laatinee!"

Poikarukat silloin läksivät itsepäällänsä vaeltamaan ja kulkivat kauan aikaa outoja maita eksyksissä. Mennään, mennään, vaan ei tiedetä, minne mennään. Muistuipa kuitenkin hauen antama säälitsä toiselle pojalle mieleen, niin puhui siitä veljellensä: "Kun antoi säälitsäisen meille hauki, sanoi ajallansa meille siitä hyvää olevan, niinpä ruvetkoon nyt meitä hädästämme auttamaan!" Samassa otti säälitsäisen kormanostansa ja työnsi vieremään. Sepä kun pääsikin liikkeelle, vieri, vieri edellä yhä, ja he sen jäljessä kulkivat. Hyvän matkaa sillä tavoin mentyänsä tulivat sakeaan männistöön, niin siinä istuu männyssä vaakalintunen, joka kysyy heiltä: "Kunne menette, poikaseni?" — "Menemme", sanoivat, "vaakalintuseni, velilöitämme etsimään; etkö tiedä sinä, missä meidän ovat veljemme?" — "En tiedä minä, poikaseni", sanoi lintu, "vaan tästä kun vähän matkaa menette, talo tulee, niin kun siinä kysytte, tietävät ehkä sanoa, kussa veljenne ovat."

Pojat siitä kiittivät lintua neuvostansa, panivat säälitsäisen vieremään ja kulkivat sen jälkiä edellensä, kunne tulivat neuvottuun taloon, johon menivät pirttiin. Istuivat vähän aikaa pirtissä, niin kysyi emäntä: "Kustapa, vieraat, olette?" — "Olemme sieltä ja sieltä", sanoivat pojat, "läksimme velilöitämme etsimään, ettekö tietäisi, missä he ovat?" — "Kyllä ovat varmaan tällä maalla teidän veljenne", virkkoi emäntä; "seitsemän poikasta päivät joutsenina lentelee merellä, vaan vähän matkan päässä on talo, niin siihen kun yöksi tulevat koolle, samassa miehiksi muuttuvat jällensä. Kun nyt tästä siihen taloon kuljette, niin sieltä ne löydätte." Sekös nyt poikia ihastutti, kun moisen puheen kuulivat. Eivät malttaneet pitemmältä siinä talossa enää viipyä, vaan heittivät jäähyväiset emännälle ja saivat säälitsäisen perästä kulkemaan, kunne se edellä vieri. Sepä kohta taukosikin vieremästä, ja kun katsottiin, siinä talo oli moinen, mikä heille oli neuvottuna. Ollaan pirtissä, istutaan kotvasen, niin talon emäntä sanoo: "Mistä olette, poikaseni?" — "Ka, olemme", sanoivat pojat, "velilöitämme hakemassa, puolen ikäkannikkaa olemme jo kulkeneet etsien heitä; joko lienemme viimeinkin päähän päässeet?" — "Jo olette, poikaseni, matkanne päässä", vastasi emäntä, "veljenne päivät joutsenina merellä lentelevät, vaan iltasella aina meille tulevat yöksi, heittävät joutsenen ketut ulkona päältänsä ja astuvat miehinä pirttiin. Kun nyt pimeään saati vuotatte, niin täältä ne löydätte; mutta elkää näyttäytykö heille, muuten pakenevat heti, vaan jos satutte suojassa olemaan, kun tulevat, pitää heti mennäksenne pihalle ja polttaaksenne joutsenen ketut, niin siitä muuttuvat teidän veljenne ihmisiksi jällensä."

Sekös nyt taas emännän puhe ilahutti poikia. Pitivät siinä hänen kanssaan pakinata vuottaen iltaa tulevaksi. Vihdoin illan pimetessä kuulivatkin jo ikäänkuin tuulen huminan ilmassa, ja lintuparvi lentää leuhahti pihalle, heittivät joutsenen ketut päältänsä ja tulivat joukossa kaikki pirttiin. Siinä oudostuivat heti, sanoivat: "Jo on maammon hajulla pirtti", ja saivat joka paikasta etsimään. Etsijät veljet silloin olivat varoillansa ja menivät samassa ulos. Ottivat siellä joutsenen ketut käsiinsä ja polttivat ne heti tuhaksi kuten akka oli heitä neuvonut. Kävipä haju sieltä pirttiin, niin oudostuivat taas pirtissä olijat sitä sanoen: "Minkätähden tässä karrelta haisee?" ja kavahtivat pihalle katsomaan. Siellä kun näkivät kettunsa tuhkana jo, säikähtivät kovasti ja juoksivat emännälle sanomaan: "Mikä kumma tuli, emäntäisemme, kun meiltä ketut poltettiin?" Samassa tulivat etsijät veljetkin pirttiin, niin kääntyivät toiset heihin päin ja sanoivat: "Minkälaisetpa te olette miehet, kun kettumme poltitte?" — "Ka, sellaiset me olemme", vastasivat toiset, "kun olemme teidän veikkojanne; puolen ikäkannikkaa olemme jo vaeltaneet teitä etsimässä, vaan nyt löysimme viimeinkin." No, ruvetaan siinä nyt tunnustelemaan, tiedustelemaan, niin tuntevat viimein toinen toisensa ja syleilevät iloissansa. Saapi toinen toisellensa vaiheitansa kertoilemaan, niin kului se yö haastellessa, kunne päivä valkesi. Heittivät siitä jäähyväiset emännälle ja läksivät kaikki yhtenä matkaamaan kotiinsa. Lähtiessä ottavat etsijät veljet äitinsä leipoman eväskakkaran esiin ja tarjoavat toisille, sanoen: "Ottakaapa tätä maammon-maitoista rieskaa suuhunne!" Toiset ottivat sitä maistaaksensa ja sanoivat veljillensä: "Jop'on aikaa kotvanen, kun on maammon-maitoista rieskaa saanut maistella, onpa pitänyt lähteä maammon maidon maistamatta." Pantiin siitä säälitsäinen vieremään ja kuljettiin sen jäljessä aina kuninkaan linnoille saati, jossa nousi ilo moinen, ettei voi suulla sanoa. Kuningas ihastuu niin, ettei tiedä kunne saada iloissansa, ja linnoilla laadittiin kotiintulopidot, joita kesti monta päivää pääksytysten. — Sen pituinen se.

SAARESSA ELÄJÄT

Oli ennen kolme sisarta, kylyssä työtä tekivät, niin nousi heidän keskenänsä pakina. Vanhin sisar sanoo: "Kun minut kuninkaan poika ottaisi naiseksensa, niin kolmesta pellavankuidusta koko linnakunnalle paidat laatisin." Keskimmäinen sisar sanoo: "Kun minut kuninkaan poika ottaisi akaksensa, niin kolmesta vehnänjyvästä linnakunnalle leipää laatisin kyllälteen." Kolmas sisar sanoo: "Kun minut kuninkaan poika ottaisi, niin minä kolmesta vatsan väestä yhdeksän poikaa saisin."

Kuninkaan poika kuunteli heidän puhettansa ja sanoi itseksensä: "Kuka heitä ottaa, kaikki ovat hyviä? Vaan onhan linnassa vaatetta ja leipää, sen otan, joka kolmesta vatsan väestä yhdeksän poikaa saapi." Sen otti nuorimman sisaren ja vei linnaansa. Elettiin, oltiin siinä, kunne naisen saattoi kohtuiseksi. Tuli jo lapsen saanta-aika, niin sanoi nainen miehellensä: "Mene, käy apulaista kylästä, minä lähden lasta saamaan." Siitä kun läksi mies matkalle, tulee nainen vastaan, sanoo: "Kunnes menet, mies?" Sanoo toinen: "Apulaista läksin saamaan, naiseni lapsia saapi siellä kotona." — "Ota minut!" sanoo nainen. No, mies otti hänet, ei tuntenut; se olikin Syöjätär, kehnon akka. Siitä kun tultiin linnoille, kuninkaan poika työnsi sen Syöjättären kylyyn, vaan itse meni pirttiin. Mitäs siitä? Nainen kun sai kolme poikaa, Syöjätär varasti lapset, pani kolme hurtan pentua sijaan ja meni siitä kuninkaan pojan luokse pirttiin. Kuninkaan poika siellä pastieroitsee lattialla ja viheltelee hyvällä mielin. "Onpa", sanoi Syöjätär, "mitä hyvällä mielin olla, kun kolme hurtan pentua sai naisesi sinne." — "Lähden, katson", sanoo mies ja menee samassa kylyyn. Tulee naisensa luokse ja katselee, niin totta on Syöjättären puhe, hurtan pennut ryömivät lattialla. Sanoo siitä naisellensa: "Nyt minä sinut tapan." — "Elä tapa", rukoili nainen, "annahan, saan toisen kerran vielä."

No ei tappanut, jätti eloon naisensa. Elettiin siitä, oltiin aikaa taas, niin sai toisen kerran se nainen kohtuiseksi. Tulee lapsen saanta-aika hänelle, niin käskee miehensä apuvaimon saantaan kylään kuten viimeissäkin kertana. Lähtee mies silloin kotoa, niin tulee se sama Syöjättären akka vastaan, joka viimeinkin, eikä tuntenut hän sitä. "Kunne menet, mies?" kysyi eukko. "Läksin", vastasi mies, "lapsen ämmää etsimään, naiseni lapsen saantaan meni saunaan." Akka sanoo: "Ota minut!" Toinen otti ja vei Syöjättären kotiinsa naisellensa avuksi. No, eipäshän mitään; nainen kun sai kolme poikaa siellä, Syöjätär ne otti, varasti häneltä, ja pani kolme sianporsasta sijaan. Meni siitä miehen luokse, sanoi: "On miehellä, mitä hyvällä mielin olla, kolme sianporsasta sai nainen saunassa." — "Menen, katson", sanoi kuninkaan poika ja läksi itse saunaan. Sielläpä sianporsaat ovat lapsina taas, kuten oli sanottu. Kuninkaan poika siitä tuli pahoillensa hyvin ja puhui naisellensa: "Miksi sinä kolme poikaa lupasit saada ja sian porsaat teit? Minä sinut tapan nyt." — "Elä tapa", virkkoi nainen, "saan kolmannen kerran vielä, tapa sitten."

Taas elettiin, oltiin kotvasen yhtenä, niin sai jo nainen kolmannen kerran kohtuiseksi. Kantoi aikansa kohtua, kunne taasen saanta-aika tuli, niin samatse miehensä pani apulaista saamaan kylästä. Mies kun läksi matkaamaan, hänelle kävi samoin kuin ennenkin: Syöjättären taaskin kohtasi tiellä ja vei naisensa luokse saunaan. Mutta nainen oli varoillansa jo, kun tunsi Syöjättären; sai kolme poikaa entiseen tapaansa, niin yhden pojan palmikoihinsa peitti ja toiset kaksi vain kehnon akalle antoi. Se varasti ne pojat taas ja pani rakkikoiran pentua kaksi sijaan. Tuli kuninkaan poika saunassa käymään, niin näki pennut siinä ja sanoi: "Käkesit kolme poikaa saada, rakkikoirat sait; nyt minä sinut tapan." Siitä pani hänet rautapuolikkoon ja työnsi merelle; rakkikoiran pennun yhden antoi toveriksi vain, mutta nainen salaa otti sen palmikoihinsa peitetyn poikansa keralle. Heitä tuuli siellä kanteli, mihin lienee kannellut, kunne vei maan rannalle. Tulipa pojalle ikävä puolikossa, alkoi pyrkiä pois sieltä ja sanoi äidillensä: "Potkaisen, maammo, puolikon halki, niin maalle pääsemme." — "Elä potkaise, missä lienemme, vaivumme mereen", sanoi äiti. No, ei potkaissut poika, ja tuuli kuljetteli heitä taas, minkä aikaa lienee kuljetellut, kunne taas matalalle ajoi. Tunsi poika, jotta puolikko vierittelekse, niin ei enää antanut aikaa, vaan potkaisi pohjan puolikosta, ja noustiin siitä maalle. No, hyvä muuten olisi, vaan on vilu heillä semmoinen, eikä ole suojaa missä eläisi. Alkaa poika rukoilla Jumalata, sanoo: "Oi Jumalaiseni, anna huonetta, missä eläisimme!" Tuskin sai vain sanoneeksi, niin tuossa paikassa syntyi heille asunto siihen ylen hyvä, seinätkin olivat näädän hännillä sammalletut; ja pihalle kasvoi semmoinen puu, että siitä oli leipä sekä särvin ja kaikki mitä vain tarvitsi. Poika taas rukoilee Jumalata, sanoo: "Suolainen on vesi meressä, ei voi juoda sitä, anna meille kaivo, mistä veden saisimme!" Siihen tuli silloin kaivo semmoinen, ettei maalla mointa; puolessa oli vesi, toisessa mesi, ja kultaiset laidat suulla.

Poika siitä sanoo, kun elämään päästiin: "Vuota, maammo, niin lähden, katson, missä paikoin olemme, maallako vai saaressa, kun meidän luonamme ei käy rahvasta." Läksi katsomaan, niin meren näki joka haaralta, jos minne olisi silmänsä luonut, ja rukoili taas apua Jumalalta, sanoen: "Meren saaressa olemme; anna, Jumalaiseni, silta, mistä maalle pääsemme!" Siihenpä tulikin semmoinen silta, rautainen, luja, ettei kuninkaalla parempaa, silmänräpäyksessä ilmestyi se siihen. Matkaa huomenna kolme kiertolaista meren rannetta, niin näkevät sen sillan siinä ja sanovat: "On saarella eläjä, kun on tuommoinen silta tuossa, lähdemme katsomaan." Naisen poika katsoo ikkunasta ja näkee miesten tulevan, niin meni vastaan heille ja saattoi pirttiin. Siellä syötti, juotti heidät hyvästi, näytti puun, kaivon ja kaikki, miten he siinä elivät; ja kun läksivät kiertolaiset pois, niin kaimasi heitä pihalle ja sanoi siellä rakkikoirallensa: "Saata kuninkaan linnaan nämä miehet." Koira saattoi kuninkaan kotiin kuten käsky oli. Menivät kiertolaiset siellä linnaan, niin kuninkaan poika pani syömään, syötti kiertolaiset kuin ainakin. Kun sai syöttäneeksi, sanoi: "Sanokaas, miehet, tarina, mitä näette siellä maailmaa kulkiessanne." Miehet sanoivat: "No, me osaamme tarinan sanoa: eilen kun salmen korvasta kuljimme, asunto oli siinä semmoinen kuin teidänkin linnanne, ja poika eläjänä siellä maammoinensa." Kuninkaan poika heti sanoi: "Minä huomenna lähden katsomaan." Mutta hänellä oli Syöjättären tytär naisena — oli näet toisen vaimon ottanut — niin se kielsi lähtemästä, sanoi: "On minullakin kolme kultaista sikaa sileässä nurmessa, lakeassa pellossa, ne ovat vieläkin kummemmat." Kuninkaan poika sen kun kuuli, lupasi niitäkin katsomassa käydä, ja nainen tyytyi siihen.

Rakkikoira silloin pyörähti kotiinsa isännälle sanaa viemään. Kysyttiin häneltä, mitä kuninkaan linnassa kiertolaiset haastoivat, niin sanoi siihen: "Niin kiittivät meidän paikkaa, kuninkaan poika käkesi käydä huomenna katsomassa, vaan kuninkaan miniä sanoi vielä siat semmoiset olevan, että niissä enempi vielä oli katsomista." Sanoi poika: "Lähden, käyn ne siat sieltä, niin pääsee kuninkaan poika meillä käymään." — "Hyvä olisi, kun saisit", arveli äitikin, ja poika läksi, ne siat kävi pois sieltä ja toi kotiinsa.

Matkaa huomenna kuusi kerjäläistä rannitse, näkevät sillan saarelle menevän ja kulkevat sitä myöten edellensä, kunne taloon tulevat. Siellä naisen poika taas syötteli, juotteli heitä niinkuin eileisiäkin miehiä ja näytteli kaikki, mitä talossa oli, sen ruokaa kasvavan puun ja kultalaitaisen kaivon. Aikansa talossa oltua läksivät kerjäläiset pois matkaamaan, niin poika rakkikoiransa taas käski heidän kanssaan linnoille menemään, jotta saataisiin kuninkaan kodista sanomia kuulla. Se saattoikin miehet aina perille saati, jossa haastoivat kaikki, mitä saaressa näkivät. Istuu kuninkaan pojan akka, kuuntelee puhetta, niin sanoo siitä miehellensä: "On minulle vielä isommat kummat, kuusi kultaista oritta sileässä nurmessa, lakeassa pellossa, ne vasta kummat ovat." Kuninkaan poika silloin laittoi kerjäläiset pois ja käkesi huomenna katsomaan kumpaakin. Rakkikoira kuunneltuansa puheet pyörähti ikkunalta pihalle, meni kotiinsa ja haastoi, mitä linnassa pakistiin. Poika siihen sanoo: "Lähden, maammoseni, käyn pois orit, niin joutaa kuninkaan poika meille tulemaan." — "Hyvä olisi, kun saisit", myönnytti äiti; ja poika siitä kävi orit pois ja toi kotiinsa.

Huomenna matkaa yhdeksän kerjäläistä sitä samaa rantaa myöten, tulevat siltaan taas ja kulkevat sitä myöten saareen, jossa naisella ja pojalla talo oli. Heitä siellä kohdellaan samoin kuin edellisiäkin, ja rakkikoira saattaa heitä taas kuninkaan linnaan. Haastelevat miehet kuninkaan pojalle saaressa näkemänsä, niin alkaa hänen mielensä tehdä saaressa käydä katsomassa. Mutta akka istuu siinä, kuuntelee miesten pakinaa ja sanoo: "On minulla vieläkin kummemmat, kahdeksan kultaista poikaa sileässä nurmessa, lakeassa pellossa, suuren kiven reunalla makaavat, punaisella veralla katetut, ne vasta katsottavia ovat." Rakkikoira samassa ikkunan takaa pyörähti kotiinsa ja kertoi siellä, mitä linnassa oli puhuttuna. Sanoo poika taas: "Lähden, maammoseni, käyn pois ne pojat sieltä." — "Hyvä olisi, kun saisit", sanoi äiti, "vaan et niitä saa ennenkuin minä sinulle eväät laitan." Lypsi nännilöistänsä rieskan, teki siihen vehnäjauhoista kahdeksan kakkaraa ja neuvoi matkaan lähtijätä: "Pojat kun löydät, pane kakkara kullekin suuhun, äsken havaitsevat." No, hän meni, se poika, sinne, pani jokaiselle rieskan suuhun ja sanoi: "Viikon makasitte, veljet, nouskaa pois!" Kaikki silloin havaitsivatkin unestansa, katsoivat päivää ja sanoivat: "Viikon makasimme, päivä jo on ylhääksi noussut." — "Oi veljeni!" virkkoi nostattaja, "olisitte viikommankin maanneet, minä kun en olisi tullut, jo on vuosia siitä kun nukuitte." — "No, kunnepa nyt menemme, kun jalkasille pääsimme?" — "Astukaa jäljessäni kaikki", sanoi poika ja vei veljet kotiinsa; ne kaikki kaunista, vahvaa miestä olivat kasvaneet.

Tulipa kuningas kiven kupeelta poikia katsomaan, mimmoisia nuo ovat, niin tääll'ei mitänä. Siitä jo sydäntyi vaimoonsa, tuli kotiinsa ja sanoi: "Sinä jo kolmasti minua valehdellut olet, mikä sinä olet? Lähden saaresta kerjäläisten sanomaa linnaa katsomaan." Nainen vielä koki estää häntä menemästä, vaan kuninkaan poika ei ollut hänestä ollaksensa, heitti samassa kotinsa ja läksi matkalle. Tulee sillalle, niin jo pojat näkevät hänet, kaikki yhdeksän tulevat hänelle vastaan ja vievät kantamalla kotiinsa. Panevat siellä ruoalle heti ja syöttävät, juottavat kaikenmoisella. Kysyy kuninkaan poika heiltä: "Mistä teillä tämä näin hyvä eläntä on ja niin paljon eloa?" Akka, poikien maammo, istuu karsinassa, kuulee kysymyksen ja haastaa kaikki tapauksensa. Kuninkaalle siitä jo menee mieleen: tässä tämä onkin minun vaimoni. Vaan ei virka mitään, lähtee kotiinsa ja käskee piikojen sauna panna lämmetä. Kynnyksen viereen kaivatti kuopan, panetti sydämen varia kiviä täyteen ja veran päälle, jott'ei mitään näkyisi.

Sauna kun oli lämmitetty, vietti sitten vaimonsa kylpemään. Astuu kuninkaan pojan puoliso saunatietä, hyppii, hyppii niinkuin ainakin hyvällä eläjä, ja kun tulee saunan ovelle, hyppää taas kynnykseltä veralle, mutta verka petti, ja hän putosi samassa tuliseen kuoppaan. Siellä paloi, kaikki kärventyi se Syöjättären tyttö palkaksi hyvistä töistänsä, eikä sen kovemmin nähtynä häntä. Vaan kuninkaan poika läksi huomenna naistansa ja poikiansa kuusilla rattailla saaresta käymään ja toi ne kotiinsa kaikki. Siellä eletään vielä tänäkin päivänä. — Sen verta sitä tarinaa.

TYNNYRISSÄ KASVANUT POIKA

Kuninkaan poika ennen läksi kaupungista maalle kävelemään, talonpojan tyttöjä katselemaan. Oli sitten muutamalla leskellä kolme tytärtä, kaunista hyvin ja sievää. Menipä kuninkaan poika saunan seiniviereen, jossa tiesi tytärten sisällä olevan, kuuntelemaan, mitä he haastaisivat.

Tytöt paraallansa pakinassa. Nuoremmat sisaret kysyivät vanhimmalta: "Mikä työ sinusta paraitse käypi?" Vastasi tämä: "Minusta käypi se työ paraitse: yhdestä ohran jyvästä teen kaikenlaista syömistä ja juomista." Kysyttiin keskimmäiseltä sisarelta: "Mikäs työ sinusta, sisko, käypi parhaittain?" Hän vastasi: "Minusta se työ syntyy sievimmästi: yhdestä pellavan kuidusta teen kaikenlaiset sulkut ja silkit." Kysyttiin viimeksi nuorimmalta: "Mikäs työ sinusta parhaittain käypi?" Vastasi hän: "No, minä nyt en muusta työstä pidä kuin: kolme kertaa saan poikia, kolme poikaa kustakin vatsan väestä, joilla

"kuu kupeesta kuumottavi, päivyt ompi päälaella, kädet on kultaa kalvoisesta, jalat hopeiset polvista."

Kuninkaan poika pani sen mieleensä: "Se minun on, kuka semmoisia poikia tekee", ja meni kotiinsa, jossa ilmoitti asian vanhemmille. Oli siinä sitten kuninkaan linnassa vanha lapsen-ämmä, joka toivoi tytärtänsä kuninkaan pojalle morsiameksi. Vaan kuninkaan poika siitä ei huolinut eikä totellut vanhempiansa, jotka eivät olisi suvainneet hänen niin alhaisesta säädystä naivan. Hän nai lesken tyttären. Kun sai morsian kohdulliseksi, tuli kuninkaan pojan vuoro mennä sotaan. Sillä aikaa vaimo poiki, ja käytiin se sama vanha ämmä pesemään. Sepä kantoi kuninkaan pojan naiselle vihaa, toi kolme koiranpentua mukanansa, vei pojat pois, minne lie vienyt, ja jätti koiranpennut sijaan.

Tuli mies sodasta kotiin, niin sanoo heimokunta: "Tuhottava on naisesi, kun koiranpentuja tekee kuninkaalliseen sukuun." Ei tuhonnut mies kuitenkaan, arveli: "Annahan, tekee toisen kerran vielä." Aikaa vietellen tuli taasen kuormilliseksi nainen, ja kuninkaan pojan niin ikään tuli sillä samalla aikaa vuoro sotaan lähteä. Mitäs ollakaan? Kun sai nainen taas pojat, se samainen ämmä käytiin pesemään. Hän toi kolme koiranpentua muassansa, jätti ne siihen ja pojat vei kerallansa. Mies kun tuli kotiin, sanoivat taas heimolaiset: "Tuhoa pois vaimosi, häpäisee koko kuninkaallisen suvun." Ei hennonut kuninkaan poika tappaa naistansa kuitenkaan, päätti säästää vielä häntä, kunne kolmannesti lapsia saisi, eikö tuo viimeinkään tapaansa muuttaisi.

No, meni aikaa taas äijän, niin nainen vielä kävi kohdulliseksi, ja miehen samalla aikaa tuli lähteä taas sotaan. Syntyi naiselle miehen poissa ollessa niin ikään pojat, ja entinen ämmä käytiin nytkin pesemään. Mutta nainenpa ei ilmaissutkaan kuin kaksi poikaa, kolmannen rintojensa alle peitti, niin akka ne kaksi poikaa vain sai, kolmatta ei tiennyt kaivatakaan. Mies kun palasi taasen sodasta, sanottiin hänelle: "Ei nyt tehnyt kuin kaksi koiranpentua vain sinun naisesi, nyt se pitää tuhota." Vaan ei sittenkään hän häntä tuhonnut; pani tyhjään tynnyriin ja työnsi mereen. Nainenraukka kuitenkin vei sen yhden pojan rintojensa alla kerallansa, ei näyttänyt kellekään.

Ajeli siellä se tynnyri, ajeli viikon aikaa aaltoloita, jotta jo tuli ahtaaksi kahdelle. Sanoi poika äidillensä: "Oi äitiseni, minä potkaan tynnyrin halki." — "Elä potkaa", kielsi äiti, "veden varassa olemme." No, ei potkaissut poika, totteli äitiänsä. Oltiin vielä siellä, oltiin viikon aikaa, ja tynnyri kävi aina ahtaammaksi, — yhähän se poika kasvoi kasvamistansa. Sanoi siitä niinkuin viimeinkin: "Potkaan pohjan tynnyristä." Ei hän sillä kertaa kuitenkaan saanut maammoltansa vielä potkaista; vaan tuli aikaa myöten tynnyrissä asuminen vielä sittenkin ahtaammaksi, niin sanoi jo kolmannen kerran: "Potkaan tynnyrin, maammo, halki." No, äiti kun tunsi tynnyrin kahdapäin heiluvan, siinä vain jylkyttävän, arvasi jo matalalla oltavan ja sanoi pojalle: "Potkaa, poikaseni, kun potkaat, ei tässä meille muustakaan apua tule."

Poika silloin yhden kerran kun ojensihe vain, niin tynnyrin pohja oli auki, ja he siitä maalle pääsivät. Kävelivät rantaa yhtenä, niin kysyi poika maammoltansa: "Mitä me ensimmäiseksi tarvitsemme?" Äiti sanoi: "Asuinpaikkaa." Poika siitä astuu edellä, näyttelee maammollensa tietä. Tultiinpa aukealle paikalle, semmoiselle kauniille kunnaalle, niin poika siinä sieppasi silkkihuivinsa ja huiskautti sitä, niin heille siihen ilmestyi asunto moinen kuin kuninkaankin linna on.

Saatiin siinä nyt elämään, niin äiti rintamaidostansa teki yhdeksän kakkaraa, paistoi ne kypsiksi ja asetti pöydälle jäähtymään. Astuipa samassa kahdeksan urosta, vahvannäköistä, maantietä myöten kohti taloa, niin huoneessa olijat kun näkivät ne, luulivat heitä voroiksi ja pakenivat kiukaan taakse piiloon. Miehet kun tulivat tupaan ja näkivät kakkarat pöydällä, rupesivat maistelemaan niitä, sanoivat: "Täss' on yhdeksän kakkaraa, meitä vain kahdeksan miestä, missä meistä on yksi?" Se mies silloin ilmaisihe sieltä kiukaan loukosta ja sanoi: "Tässä minäkin olen." No, toisille hyvä mieli, kysyivät: "Missäs meidän on maammomme?" Veli samassa neuvoi heille maammonkin sieltä piilopaikasta, ja siitä nousi semmoinen ilo, jott'ei maahan laskettu äitiä.

Tuli sitten muudan pakitsija siihen heidän taloonsa ja pakkosi ikkunan takana Jumalan nimeen. Pojat käskivät hänet heti tupaan, syöttivät siellä, juottivat miestä hyvästi, ja seulan hopeata antoivat lähtiessä apua. Puisteltiin näet huivia vain, niin tavarata saatiin jos minnäköistä. Ukko läksi siitä ja tuli kuninkaan linnaan. Siellä kuningas kysyy häneltä: "Eikö sinulla, ukkoräivä, muita paikkoja ollut pakota, kun tänne tulit?" Ukko vastasi: "Jo minä olen paremmissakin paikoissa käynyt, saatikka täällä." — "No, missä?" — "Korvessa tuolla", sanoi ukko, "on semmoinen linna, jotta kyllä näyttää." Pyrki kuningas katsomaan sitä, ja ukko pantiin liehtariksi. Tultiinpa likelle taloa, niin äiti sanoo pojillensa: "Isänne tulee." Pojat silloin hyppäsivät vastaan kaikki, nostivat kuninkaan koholle ja kantoivat käsillänsä pirttiin. Siellä tulee nyt kaikki ilmiin. Kuninkaan poika pyytää naista uudellensa lähtemään hänen linnaansa; vaan eihän se nainen sinne lähtenyt, kun oli toinen akka siellä. Oli näet se pesijä-akan tytär kuninkaan pojalla vaimona. "No, ei se kaukaa siellä asu", virkkoi kuninkaan poika, meni heti kotiinsa ja otti sen pesijä-akan tyttären ja solmesi parhaan orinsa häntään. Ori kun laskettiin juoksemaan, se meni sitä kyytiä, jotta siell' on tänäkin päivänä. Mutta kuninkaan poika otti entisen naisensa ja poikansa luoksensa, ja elettiin siinä hyvänä. — Sen pituinen se.

KÄSITÖN NEITI

NEITONEN KUNINKAAN SADUSSA

Oli ukko ja akka, joilla oli kaksi ylen kaunista ja siivoa lasta, toinen poika, toinen tytär. Ukko kun oli vanha, kävi äkisti sairaaksi ja kuoli. Kohta miehensä kuoltua rupesi akkakin posimaan ja kävi huonoksi jo, että tunsi loppunsa lähestyvän, niin varoitti kuolinvuoteelta lapsiansa ja sanoi: "Eläkää, lapseni, hyvästi keskenänne, minusta jo aika jättää!" Tuskin saikaan äiti jäähyväiset sanoneeksi, niin se jo kuoli, ja poika ja tytär jäivät vanhassa kodissansa taloutta pitämään, elivät hyvässä sovussa keskenänsä ja tulivat hyvästi toimeen.

Vaan tulipa aikojen kuluessa veljelle kuitenkin ikävä, ja alkoi laatia mielensä naimaan. Kävi siitä siskonsa puheelle ja sanoi: "Siunaa minua, siskoni, matkalle, olisi kosintaan lähteminen." — "Ka, nai sinä, veljeni, nai", kehoitti sisar veljeänsä ja toivotti onnea matkalle. Veli silloin heitti sisarellensa jäähyväiset ja sai sitä tietänsä matkaamaan. Sielläpä sattui Syöjätär tulemaan pojalle naiseksi, vaan se kun ei tuntenut häntä, otti Syöjättären luoksensa ja toi kotiinsa. Elettiin siinä nyt muutaman aikaa hyvästi yhtenä, ettei paremmasta apua. Veljellä vaikka oli nainen, piti sisartansa yhtä rakkaana kuin ennenkin ja antoi hänen taloa hoitaa ja emännöidä kuten hyvänsä tahtoi. Sepä ei ollut Syöjättären mieleen, vaan alkoi pistää vihaksi, ettei hänelle annettu emännyyttä. Kerran sitten laati veljen mieli metsälle, niin meni lähtiessä sisarensa puheelle ja sanoi: "Siunaa minua, siskoni, matkalle! Lähden vähäksi metsällä käymään." — "Ka, mene sinä, veikkoni, mene", vastasi sisar, ja niin läksi veli metsälle sanomatta naisellensa mitään. Siitä suuttui taas Syöjätär vielä pahemmin, kun ei poika metsälle mennessänsä virkkanut hänelle sanaakaan, ja piti siitä sisarelle vihaa. Mitäs ollakaan; miehensä metsällä ollessa meni Syöjätär navettaan, tappoi siellä lehmät, lampaat, hevoset ja kaikki, ja kun keksi miehensä kotiin tulevan, juoksi veräjälle vastaan heti ja sanoi: "Kysy vastakin siskoltasi siunausta, nyt hän poikessa ollessasi tappoi lehmät, lampaat, hevoset ja kaikki, mitä talossa oli." — "Tappakoon!" vastasi poika, "omansapahan olivat", eikä pitänyt asiasta mitänä.

Kului aikaa vähäsen, niin poika samatse meni metsälle ja pyysi sisareltansa siunausta, vaan naisellensa ei virkkanut mitään. Nainen silloin menee ja astiat kaikki murottelee paloiksi. Tuohisen, lusikan ja ropeen vain jättää ehyiksi, ja kun poika metsältä palaa, käypi tielle häntä vastaan ja sanoo: "Kysy vastakin siskoltasi siunausta, nyt hän astiat murotteli kaikki, ei muuta kuin tuohisen, lusikan ja ropeen vaan jätti särkemättä." Ei poika vielä ollut asiasta millänsäkään, sanoihan vain: "Murottakoon, omansapahan olivat."

Meni taas muutama päivä, niin poika samatse kävi sisarellensa sanomassa jäähyväiset ja meni metsälle entiseen tapaansa, jott'ei naisellensa virkkanutkaan. Tämäpä sillä aikaa pojan sai, niin tappoi sen polvillensa ja miehensä metsältä palatessa syytti senkin sisaren päähän ja sanoi: "Semmoinen sinulle on siskosi siunaus, nyt hän ainoan poikasi tappoi, jonka poikessa ollessasi sain." Siitäkös nyt veli suuttui sisareensa viimeinkin, kun luuli hänen lapsen tappaneen, ja arveli suruissansa: "Kuinka häntä nyt kurjaa rangaista, tappaako, yön selkäänkö panna, kun se semmoisia rupeaa laatimaan?" — "Kyllä siihen keinon keksimme", lausui nainen, "lähdemme yhdessä marjaan, niin siellä häneltä kädet katkaisemme ja heitämme semmoisena metsään." Mies ei voi siihen mitään virkkaa, niin on nyt paha mielestä, antaahan akallensa vallan, ja soudetaan kolmen hengen saarelle marjaan. Poimittiin siellä sitten, minkä aikaa lienee poimittuna, niin sanoi veli sisarellensa: "Käännypä, sisko, rantaan, vene jäi maalle vetämättä, ken tiesi, sen tuuli vie." Sisar kohta kävikin veljensä kera rantaan ja vetäisi vähän venettä, vaan veli samalla sieppasi kirveensä ja lyödä rapahutti häneltä veneen laidalla kädet poikki. Siihen jätti sitten tyttöraukan autiosaareen käsittömäksi ja itse souti naisensa kera kotiinsa.

Ei auttanut sentähden tyttöparankaan yhteen kohti jääminen, kun vielä hengissä oli, vaan läksi suruissansa saaren alaa kulkemaan ja käveli metsää sinne tänne eksyksissä. Viimein, kotvan aikaa kuljettuansa, tuli kaunis satu eteen, kaikenlaisia hedelmäpuita täynnä, niin tyttö meni siihen aituukseen ja istuihe puiden siimekseen lepäämään. Siinä eli sitten monta päivää siinä puun juurella, nälkä jos tuli, appoi suullansa mesimarjasia ympäriltänsä, ja linnut kun hedelmiä puusta söivät, hän niitä kettuja, joita sieltä maahan loivat, kyntymäisillänsä nokki ja niillä elätti henkensä. Sepä olikin kuninkaan pojan satu, johon tyttö oli joutunut ja jossa nyt marjojen syömisellä eleli. Muutamana yönä näkee kuninkaan poika unia, on muka siinä sadussa kävelevinänsä ja löytää sieltä kauniin neitosen. Herättyä aamusella juohtui uni hänen mieleensä, ja lähtee kohta katselemaan satuansa, jossa ei hyvään aikaan ollut käynytkään. Sinne kun tuli ja sai puistossa kävelemään, niin samassa näki puiden siimeksessä istuvan nuoren neitosen, joka välistä aina appoi marjasia suullansa. Oudostui kuninkaan poika sitä, kuka se hänen sadussansa istuja oli, laati tytölle nöyrät terveiset ja kyseli: "Käsitönkö, korvitonko, silmitön, kuuro vai mitön sinä, tyttö kulta, olet, kun tähän olet istumaan jäänyt?" Tyttö kun keksi kuninkaan pojan, pelästyi pahanpäiväiseksi eikä juljennut virkkaa mitään, vaan vetäytyi puiden alle piiloon. Menipä kuninkaan poika likemmäksi ja katseli tarkemmin neitiä, niin jo tunsi hänet siksi, minkä unessa oli nähnyt; ei olisi mitön, kaunis on muuten ja sorea, vaan kädet ovat tyttöraukalta poikki, ja surulliselta näyttää. Rupesi siitä nyt kauniisti puhuttelemaan tyttöä, niin tämäkin vähitellen rohkeni ja kertoi hänelle, miten käsittömäksi oli tullut ja eksyksissä sitten siihen satuun joutunut.

Tyttären kertomasta päästyä astui kuninkaan poika ihan luokse ja sanoi: "Voi tyttökulta, miten olet vaivaa paljon kärsinyt; tules minulle, niin vien sinut kotiini ja otan naisekseni." Mutta neiti vastasi: "Elä sinä, kuninkaan poika, minua härsytä, et sinä totta puhu kumminkaan." — "Ka, totta ainakin puhun", sanoi kuninkaan poika, "tule sinä vain, tyttöseni, minulle, tule!" Neiti yhä vielä empi lähtiessänsä sanoen: "Ellös, kuninkaan poika, minua raukkaa härsyttäkö." Mutta toinen aina houkutteli ja rukousti, kunne läksi tyttö kuin läksikin; ja kuninkaan poika kantoi sen käsittömän neitisen kotiinsa. Linnoille tultua meni sitten vanhempiensa puheelle ja sanoi: "Siunatkaa minua, isäni ja äitini, naimaan, kun minulle Jumala näin kauniin morsiamen soi." No, eihän muuta, vanhemmat kun näkivät tyttären, että se oli kaunis ja muutenkin käytökseltänsä soma, suostuivat poikansa naimisiin; linnoilla laadittiin häät, ja kuninkaan poika nai sen käsittömän tyttären, jonka sadustansa oli löytänyt.

Elettiin sitten kotvan aikaa onnellisina, ja kaikki linnan väki ihmetteli nuoren naisen kaunista ja sievää käytöstä; niin ihanaa ja sulomielistä naista ei oltu linnoilla konsaan nähty, se vain, että oli raukka käsitön. Tulipa kerran sitten kuninkaan pojalle tärkeitä asioita, että täytyi toiselle linnalle lähteä kaupalle ja jättää nuori naisensa kotiin, vaikka ikään oli kuormillisna. Matkallansa sattui hän tulemaan siihen taloon yöksi, kusta naisensa oli syntyisin, jossa Syöjätär ja naisen veli elivät vielä yhtenä niinkuin ennenkin. Olla oletteli vähän aikaa pirtissä, niin kysyi häneltä Syöjätär: "Pitääkö matkamiehelle kylyä?" — "Ka, hyvä olisi matkasta väsyneelle kyly", virkkoi kuninkaan poika ja läksi samalla kylpemään. Hänenpä siellä kylpiessään tuli taloon linnoilta kirja, että pojan on kuninkaan pojan nainen sillä aikaa kotona saanut, niin kauniin, niin kauniin, ettei maalla mointa:

Kädet on kultaa kalvoisesta, jalat polvista hopeiset, päivyt paistaa päälaelta, kuutamoiset kulmaluilta, otavaiset olkapäiltä, tähdet taivon hartioilta, seitsentähtinen selältä.

Sen kirjan sieppaa Syöjätär tuojalta, avaa ja lukee sen sukkelasti, ja kun huomaa, mitä siihen on kirjoitettu, luo samalla oikean kirjan kiukaaseen ja laatii toisen sijaan, jossa sanotaan, että koiranpennun on nainen kotona saanut. Tulipa kuninkaan poika kylystä ja luki kirjan, niin kävi siitä niin pahoillensa, että täytyi itkemään eikä hyvään aikaan voinut virkkaa mitään. Työnsihän viimein kuitenkin vastimen, jossa sanoi: "Olkoonpa jos mikä se naiseni synnyttämä, minun tulooni saati pitäkää elossa molemmat, sekä äiti että sikiönsä." Mutta saipa Syöjätär taaskin sen vastimen, niin loi kiukaaseen ja pani toisen sijaan, jossa käski ei päivää ei yötä pitää, kuin panna tynnyriin sekä äiti että lapsikin ja työntää mereen. Sen kirjoituksen antoi sitten kirjan tuojalle, joka heti kiirehti linnoille ja antoi kirjan luettavaksi. Siitäkös nyt suru nousi kuninkaan kodissa! Kaikki rahvas surkutteli naista, ja yksin vanhakin kuningas itkee sanoen miniällensä: "Sinua on käsketty, miniäni, lapsinesi tynnyriin panna ja mereen työntää, ja minäkään en voi sinua raukkaa auttaa, vaan täytyy tehdäkseni kuten on käsketty, vaikka kyllä särkee mieltäni." Mitäs, surihan se nainen kovaa onneansa, kun piti ihanan lapsensa kuolettaa tynnyrissä, vaan täytyihän sen käskyä kuitenkin totella. Vanha kuningas silloin laatii suuren rautaisen tynnyrin, johon panee kaikenmoista muonaa hyvästi, ja naisen lapsinensa työnnähyttää mereen.

Kuplaa siellä tynnyri meressä, kuplaa kokonaista kolme vuotta, niin jo kasvaa naisen poika suuremmaksi. Alkaapa yht'äkkiä tynnyriä siellä jylkyttää; jylkyttää, jylkyttää yhä, eivätkä tiedä tynnyrissä olijat syytä, niin sanoo poika äidillensä: "Onko, äitiseni, neulaa mitä, niin kaivaisin kolon tynnyriin ja katsoisin, mikä tässä jylkyttää?" — "On", sanoi äiti ja antoi suotta aikaa neulan pojallensa. Vaan sepä kun sai neulan käsiinsä, rupesi sillä nävertämään ja kaivoi kaivamistansa yhä, kunne sai viimeinkin tynnyrin kupeeseen kolon. Siitä pääsi nyt katsoa tirkistelemään, siitä reiästä, näki kiven olevan meressä, jota vasten tynnyri jylkytti, ja virkkoi kohta äidillensä: "Potkaan, maammoseni, pohjan tynnyristä, niin pääsemme tästä ahtaasta asunnosta ja kivelle nousemme." — "Elä sinä, poikaseni, kun et vain mereen uppoaisi!" varoitteli äiti; mutta poika silloin jo potkaista surautti pohjan irti tynnyristä, ja pääsivät kivelle istumaan. Vaan mitäs ollakaan; kivi oli laako, ja samassa nousi suuri vaahtiharja laine, joka liehkaisi kivelle ja lipaisi pojan mennessään. Sekös nyt äidistä pahaa oli, kun ainoa poikansa aaltoihin katosi, vaan minkäpähän teki, työntuskin pysyttelihe itsekin nilvakalla kivellä. Alkoihan kuitenkin rukoilla Jumalata ja sanoi: "Kunpa nyt, Jumalaiseni, päästäisit minut rannalle tästä, koska elämään kuitenkin jätit!" Tulikin silloin, kohosi meren selältä kauhean suuri, vaahtipää aalto taas, joka pyyhkäisi hänetkin kiveltä ja vei selässänsä mantereeseen, jossa loi viimeinkin rannalle.

Istui siinä nyt nainen somerolla suruissansa eikä tiennyt, mikä neuvoksi, kun hän autiorannalle oli joutunut. Sattuipa hauki uiskentelemaan siitä rannitse, niin eksyi kivien lomiin eikä osannut enää pois. Nainen silloin tavoitti sitä kynkillänsä ja sai kiinni, mutta hauki rupesi yht'äkkiä pakisemaan ja sanoi: "Ellös, nainen-kulta, tappako minua, vielä minä sinun mielesi ihastutan." — "Jo minua on kylliksi ihastuteltu", arveli nainen surussa mielin; vaan ei kumminkaan tappanut, laski saaliinsa irti ja päästi mereen. Hauki silloin pakisi vedestä: "Ellös surko, nainen-kulta! Tuonne meren rantaa kun menet, sieltä löydät vaahtitukun kallion reunasta, ja sillä kun kynkkiäsi peset, kasvavat poikkinaiset kätesi järillensä; vaan kun sitä vaahtea vaalit paranneissa käsissäsi, syntyy hukkunut poikasi, joka luodolta laineisiin katosi." Nainen tekee kuten hauki neuvoi. Kun vaahdella pesi kynkkiänsä, ne samalla kasvoivat entisellensä ehyiksi, ja kun sitten vaahtea vaaliskeli käsissänsä, ilmaantui hänelle hukkunut poikansa, jonka luuli jo kuolleeksi. "Huh, huh, kun viikon makasin", sanoi elpyessänsä poika emollensa. "Viikomman, poikaseni, olisit minutta maannut", vastasi äiti ja puhui pojallensa, miten hauki häntä autteli hädässä.

Siitä läksivät sitten kahdenkesken meren rantaa matkustamaan ja kulkivat hyvän aikaa eksyksissä löytämättä ihmisasunnoita missään. Viimein keksivät jo talon, menivät siihen ja tulivat pirttiin. Sepä olikin naisen kotitalo, jossa eli veli vaimoinensa niinkuin ennenkin. Kuninkaan poika, joka sitä nykyä oli tavallisilla kauppamatkoillansa, oli ikään poikennut tähän entuudesta tuttuun taloon yöksi ja oli siinä majaa, kun nainen poikinensa tuli taloon. Naista kuitenkaan ei täällä enää tunnettu, se oli paljollisesta surusta ja vaivasta käynyt tuntemattomaksi, semminkin kun oli huonossa ja rikkonaisessa asussa; vaan itse tunsi hän pirtissä olijat kaikki, suhahti hiljaa pojallensa, miten siinä nyt lähimmäistensä saapuvilla olivat, osoitti miestänsä, veljeänsä ja Syöjätärtä ja näytteli hänelle, missä mikin istui. Toiset kun eivät tunteneet näitä vieraita, luulivat kerjäläisiksi, vaan ihmeksivät kuitenkin poikaa, kun oli niin kaunis, niin kaunis, ettei voi suun sanoa:

Kädet on kultaa kalvoisesta, jalat polvista hopeiset, päivyt paistaa päälaelta, kuutamoiset kulmaluilta, otavaiset olkapäiltä, tähdet taivon hartioilta, seitsentähtinen selältä.

Hän siinä kävelee rohkeasti lattialla, katselee tarkasti kaikkia, ja kun liikahtaa vain, niin pirtti aina valkeaksi välähtelee, hänestä semmoinen kirkkaus hohtaa. Rupesivatpa naisen veli ja kuninkaan poika häntä puhuttelemaan, sanoivat: "Haastapa, poikaseni, tarina, äijän jo kaikenmoista tietänet, kun olet ympäri maan kävellyt." — "Minäpä kun sanon tarinan", virkkoi naisen poika, "pitää olla vartijat ovella, ettei ole tulla ei lähteä siitä kenen." Pantiin silloin vartijat ovelle ja käskettiin pojan tarinoida. Se kun näki vartijat siinä, meni kohta äitinsä reunaan ja sai omaa tarinaansa sanomaan. Älysi jo Syöjätär asian, niin kielsi poikaa haastamasta ja saikin hänet vaiti olemaan, mutta äiti ei huolinut kiellosta, vaan puhui lopun.

Tästä jo kaikki arvataan, että hän on se kuninkaan pojan nainen, vaan ihmetellään, mistä lienee kädet saanut, kun hän ennen oli käsitön. Nainen silloin selitti senkin, miten häntä hauki oli auttanut, ja puhui asian kohdallensa. Siitäkös nyt ilo nousi veljen talossa, ettei mointa ole nähty ei kuultu. Kaikki muuttivat kuninkaan pojan kera linnoille ja rupesivat yhtenä elämään, mutta Syöjätär pantiin upeiden häntään revittäväksi, jossa kuoli. — Sen pituinen se.

NEITONEN HERNEMAASSA

Veli ja sisar yhdessä elivät ennen. Isä heiltä kun kuoli, sanoi pojallensa: "Pidä sisartasi hyvin, elä vihaa, eläkää hyvästi yhdessä." He elivät kotvasen, sopivat hyvästi yhdessä; veli lopuksi ottaa morsiamen, paholaisen akan tytär puuttuu hänelle naiseksi, naipi sen. Sepä nato ei suvainnut sitä miehensä sisarta, vihaamaan rupesi: minkä raataa sisar, hän miehellensä toisin kielii, sanoo: "Kaikki hävittää siskosi talomme." Siitä kun lapsen sai, niin repi sikiönsä, nenät repi, korvat repi, silmät puhkoi kaikki ja sanoi miehellensä: "Katso, mitä sisaresi laatii!" Veli uskoi jo lopulla, naisensa kera löi, paalikoi sisartansa ja ajoi vähissä hengin kotoa. Meni siitä kuninkaan linnoille se neitsyt, vetihe vähissä voimissansa, ja elää siellä pakoten. Läksi kuninkaan poika keväällä herneitä peltoonsa kylvämään ja sanoi niitä jyviä maahan lykätessään: "Ken näitä ensi kerran syönee, minä sen naisekseni otan, joshan neiti lienee." Sen sanoi, nauroi siinä toisille. Sepä tyttö aikautui toisessa pellon laidassa aidan takana olemaan, ja kun kuuli, minkä pakisi kuninkaan poika, pani sen mieleensä. Tuli kesä, ja herneet olivat joutuneita, niin tyttö aidan alatse kaivoi loukon ja kävi syömässä palkoja. Kerran sitten juohtui hernemaa kuninkaan pojan mieleen, niin mietti mielessänsä: "Annas, lähden, katson, mitä herneet ovat kasvaneet." Tuli, katsoi, niin tästä jo hyvä tukku syöty. Rupeaapa vartioimaan nyt; vartioi, vartioi, niin jo tulee tyttö taas sieltä loukosta salaisin ja alkaa palkoja syödä. Koppaa silloin kuninkaan poika tytön kiinni ja kantaa hurstissa kotiinsa. Siitä sen tytön kuninkaallisiin vaatteisiin suoritti, selvitti vaimoksensa kuten kuninkaan morsianta ainakin.

Elettiin sitten yhdessä, kunne saattoi kuninkaan poika sen naisensa kohtuiseksi; vaan tulipa sotaan lähtö miehelle, niin sanoi lähtiessä naisellensa: "Kun pojan saanet, työnnä kirja, minä heti tulen kotiin; kun tyttö ollee, työnnä kirja täydellensä, tulen, konsa joudun." No, nainen kun sai pojan kotona, työnsi kirjan samalla, jotta: "Tulkoon mies rutompaan, täällä poika on saatu", ja orjan työnsi kirjaa viemään. Se kun läksi kirjoinensa matkalle, siihen taloon aikautui yöksi, mistä tyttö oli kotoisin. Vähän aikaa pirtissä oltua sanoo emäntä orjalle: "Eikö vieraalle pidä kylpyä?" — "Ka, hyvä olisi matkamiehelle sauna", vastasi kirjan tuoja ja läksi kylpemään kuten oli käskettynä. Sepä kehnon akan tytär sillä aikaa purki laukun, muutti kirjan ja pani siihen: "Tyttölapsi on saatuna." Orja ei tiedä asiasta mitään, kylvettyänsä lähtee matkalle taas ja viepi kuninkaan pojalle kirjan. Hän kun sai tietää mitä kodissa oli tapahtunut, työnsi saman orjan kera vastimen, jotta: "Tulenhan minä, konsa joudun", ja kirjan viejä läksi sen kera linnoille. Matkalla aikautui taas samaan taloon yöksi, kuhun tullessakin, ja emäntä samatse työnsi hänet kylpemään, purki sillä aikaa laukun ja muutti kirjoituksen, jotta: "Kun lapsi on saatu, nainen heittäköön pois kuninkaalliset vaatteet, omat ryökäleensä pankoon päällensä ja sen kera menköön, kunne tietää." Siitä kun vei orja naiselle sen kirjan, se teki miehensä käskyn ja läksi linnasta pois; matkaa, pakkoaa, itkee, tietä myöten kulkee. Tuleepa jano kävellessä, niin lähtee vettä etsimään, jos metsässä mistä löytäisi. Vähän aikaa etsittyänsä löysikin sieltä lähteen semmoisen, jossa oli ylen kirkas vesi ja kaunis kultainen kauha. Siihen laski lapsensa lähteen reunalle ja itse meni, minnehän lienee ulommaksi vähän mennyt. Lapsipa kun jäi itseksensä, kyyristyi sitä kultakauhaa ottamaan ja putosi päälaellensa lähteeseen. Äiti silloin juoksi hätään ja haroi lapsensa lähteestä ennenkuin tukehtua ennätti. Siinä kastuivat kädet kaikki ja silmät häneltä, josta samalla muuttui kauniiksi hyvin, tuli entistänsä terveemmäksi valeten iholtansa, ja lapsi samoin kaunistui, jott'ei heidän moistansa maalla.

Lähtee siitä nainen lapsinensa taas matkaamaan ja tulee siihen kotitaloonsa viimein, jossa eli hänen veljensä vielä vaimonsa kera niinkuin muinoinkin. Häntä ei siinä tunnettu, niin kysyi talon väeltä yösijaa. Emäntä siihen hönkäisee: "On tuolla oven suussa tilaa." — "Hyvä minulle, missä saan olla", vastasi nainen ja jäi siihen lapsensa kera yöksi. Ollaan siinä, iltaa vietetään, niin jo tulee kuningas sotajoukkoinensa sodasta, siihen poikkeaa yöksi hänkin. Kuningas kun kävellä pastieroitsee pirtissä, nainen laskee lapsensa ryömimään lattialle. Se kun ryömii, ryömii kuninkaan luo, kuningas ottaa lapsen syliinsä, katselee sitä ja kysyy äidiltä: "Mistä sinä, nainen, olet, kun niin on kaunis lapsi ja kaunis olet itsekin?" Nainen siitä haastaa kuninkaalle, sanoo: "Niin, niin, eihän minua enää tunneta, tässä olin ennen minäkin talossa, yhdessä leivässä olimme, vaan rupesi tämä nato minua vihaamaan." — "Suu kiinni, ruoja!" huutaa veljen nainen, estäisi häntä haastamasta, mutta toinen puheli yhä: "Rupesi nato minua vihaamaan, kieli miehellensä, ja minua siitä pieksettiin, paalikoitiin ja vähissä hengin kotoa ajettiin. Kuljin silloin, matkasin kuninkaan linnalle, sain siellä kuninkaan pojan naiseksi ja tulin kohtuiseksi. Läksi kuninkaan poika sotaan miehinensä, niin sinne kirjan työnsin, jotta: poika on täällä saatuna; mutta hän oli minuun vihastunut, niin sieltä kirjan vastaan työnsi, jossa käski minun matkoihini mennä lapseni kera. Täytyi silloin mierolle lähteä, hyvä koti heittää." — "Suu kiinni!" ärjäisi taasen veljen akka. Mutta kuningas sanoi: "Haasta vain pois, minä tässä olen kaikkien herra"; ja nainen jatkoi puheensa, haasteli siinä koko seikan kohdallensa. Veljen akka kun vielä kerran huutaa: "Suu kiinni, ruoja, elä valheita puhu!" kuningas tempasi häntä tukista, vei pihalle ja pani akan räystäästä riippumaan. Siitä otti entisen naisensa ja poikansa, vei ne kotiinsa, ja siellä hyvänä elettiin. Jos elettäneen vieläkin, ka, en tiedä sanoa. — Sen pituinen se.

VELJIENSÄ-ETSIJÄTYTTÖ

Talossa oli ukko ja akka. Heille oli jo syntynyt yhdeksän poikaa, vaan ei yhtään tytärtä. Siitä pojat suuttuivat vanhempiinsa, kun ei heille sisarta saatu, ja äiti kun taas kävi mahakkaaksi, erosivat kodistansa peläten, että saapi pojan nytkin, ja pakenivat kauas salolle, johon kyhäsivät itsellensä huoneet. Heidänpä siellä oli paha elää emännättä, ja kun äitinsä heidän kodista lähtiessänsä oli kuormilliseksi jäänyt, läksi jonkin ajan kuluttua yksi veli sieltä talolta vanhaan kotitaloonsa kuulustamaan, mitä siellä tehdään, tyttäriäkö vai poikiako vain. Siellä ei ollut äiti lapsia vielä tehnytkään, niin poika samassa palasi salolle takaisin, vaan sanoi lähtiessä äidillensä: "Kun nyt lapsen teet, pane merkki portin korvaan; tyttölapsen kun tehnet, kehräspuu pitää pannaksesi, vaan kun poikalapsen, niin kirvesvarsi. Jos siinä katsomaan tullessani kirvesvarsi merkkinä on, minä en pirtissä käykään, portilta käännyn takaisin, vaan jos kehräspuu on, sitten tulen huoneissa käymään ja otan kerallani isäni, äitini, sisareni ja kaikki."

Eukkopa sinä yönä saikin tyttären ja kehräspuun panetti portin korvaan merkiksi niinkuin puhe oli, vaan yöllä tuli Syöjätär ja muutti kirvesvarren kehräspuun sijaan. Veljet sillä aikaa pitivät tuumaa keskenänsä mennä puhuttua merkkiä vanhasta kodistansa katsomaan ja laittoivat yhden joukostansa sitä tiedustamaan. Se kun perille pääsi ja näki kirvesvarren portin korvaan asetetun, tuli siitä pahoillensa, ei vanhempiensa puheella käynytkään, vaan palasi veljesten luo ja puhui niille asian. Siitä saati ei sen kovemmin kuultu pojista mitään, elivät siellä salolla erillänsä, vaan vanhemmat tyttärinensä asuivat vanhassa kodissansa niinkuin ennenkin. Kasvoipa tytärkin täysiaikaiseksi, niin ilmoitti äiti hänelle, miten yhdeksän hänen veljestänsä Syöjättären petollisuudesta oli eronnut kotoa, ja puhui koko asian kohdallensa. Siitäkös sisaren mieli kävi pahaksi, täytyi tyttöraukka velilöitänsä itkemään ja itki illat, itki aamut suruansa yhä, ettei vähäksikään helpottanut. Äiti koki lohdutella häntä jos jollakin saadaksensa häntä itkemästä, vaan suru ei haihtunut tyttären mielestä, se vain itki yhä ja oli huolellinen. Viimein, kun ei muusta apua nähnyt, tiputti äiti tyttärensä kyyneleet astiaan, teki niistä jauhojen kera kakkaran ja sanoi tytölle: "Eläs, tyttöseni, viikommin itke; kun saisit uskollisen toverin, voisit lähteä velilöitäsi etsimään." Olipa tytöllä Pilkka-niminen koira, joka oli emännällensä ylen uskollinen ja yhä seurasi häntä, niin rukoili tytär äitiänsä: "Päästä vain, äitiseni, minua etsintään, onhan minulle koirassani Pilkassa kylliksi toveria." No, äiti kun ei nähnyt muustakaan apua olevan, siunasi tytärtänsä matkalle, sen kyyneleistä leivotun kakkaran pani evääksi ja käski sitä vierettämään edellänsä, niin se hänelle tien näyttäisi.

Tyttö silloin läksi matkaamaan koiransa keralla, pani äitinsä antaman kakkaran vieremään ja virkkoi sitä liikkeelle lykätessä:

"Viere, viere kakkarani, yhdeksihin veikkosihin, yksihin emon aloihin!"

Sen perässä sai sitten kävelemään, vaan eipä kauas vielä kerennytkään, kun yhdytti Syöjätär hänet tiellä ja rupesi yhteen seuraan. Vähän matkaa kuljettuansa yhtenä, alkoi jo tulla helle heille kävellessä, kun oli ikään paras kesälämmin, ja alkoi vaikeaksi käydä heistä kulkeminen. Oli lampi siinä lähellä, niin virkkoi Syöjätär tytölle: "Lähtekäämme, tyttöseni, kesoja kylpemään, kovin tulee vari!" Tyttö olisi jo lähtenyt, vaan Pilkka esti menemästä, sanoi: "Elä lähde, tyttöseni, Syöjätär maanittelee sinut." Kuultuansa koiransa varoituksen ei huolinut tyttö lähteäkään, ja koko uiminen jäi sillensä. Siitä suuttui Syöjätär koiraan, jotta potkaisi häntä, ja Pilkka-rukalta jalka katkesi. Tytön oli sääli vanhaa koiraansa, vaan pelkäsi Syöjätärtä eikä rohjennut virkkaa mitään, työnsihän kakkaransa vieremään ja sanoi:

"Viere, viere kakkarani yhdeksihin veikkosihin, yksihin emon aloihin!"

Se kun pääsi liikkeelle, vieri vieremistänsä edellä, ja tyttö ja Syöjätär kulkivat jäljessä, mutta Pilkkakaan ei luopunut heistä, vaan tuli kolmella jalalla perästä. Vähän matkaa kuljettuansa tulivat taasen lammin rannalle, niin Syöjätär alkoi houkutella tyttöä ja sanoi: "Lähtekäämme, tyttöseni, kesoja kylpemään, paremmin käy sitten kulku." Tämä arveli lähteäksensä, vaan Pilkka taas varoitti emäntäänsä, sanoi: "Eläs lähde, tyttöseni, uimaan, Syöjätär maanittelee sinut." Tyttö silloin totteli koiransa sanaa eikä lähtenytkään uimaan, ja niin jäi lähtemättä Syöjättäreltäkin, joka suuttui siitä kahta pahemmaksi, ja kun muuta ei voinut, potkaista kamahutti koiraa, jotta siltä toinen jalka katkesi. Sekös tytön kaiveli sydäntä, vaan eihän se Syöjättärelle mitä tainnut, panihan kakkaransa vieremään ja sanoi:

"Viere, viere kakkarani yhdeksihin veikkosihin, yksihin emon aloihin!"

Lähdettiin sen jälkiä kulkemaan, kunne se edellä vieri. Syöjätär luuli jo päässeensä Pilkasta, mutta se seurasi vielä kahdella jaloin emäntäänsä ja pakisi hänelle kulkiessa: "Jos minusta aika jättää ja kuolen, niin elä, tyttöseni, lähde Syöjättären kera uimaan, muuten maanittelee sinut." Ei aikaakaan, kun tuli lampi taas eteen, niin Syöjätär kohta rupesi houkuttelemaan tyttöä, sanoi: "Käykäämme, tyttöseni, kesoja kylpemään, kovin tulee jo helle." Vaan tyttö kun muisti koiransa varoituksen, ei sanonut lähtevänsä, eikä tullut toiseltakaan uiduksi. Siitä suuttui taas Syöjätär Pilkkaan ja potkaisi siltä kolmannen jalan poikki, jott'ei vasta enää vastuksena olisi, mutta koira tulla kemppuroi yhtä hyvin emäntänsä perässä, kunne tultiin neljännelle lammille, niin esti siinäkin tytön uimisen niinkuin ennenkin. Siitäkös nyt Syöjätär silmittömästi suuttui, sieppasi kalikan käteensä ja löi sillä koiraa päähän, jotta siihen kuoli. Tyttö ei voinut koiraraukkaansa auttaa, pelkäsi itsekin Syöjätärtä, vaan työnsi kyynelkakkaransa vieremään, ja kuljettiin sen jäljessä edelle. Vähän matkaa mentyänsä sattuivat taasen pienoisen lammin rannalle, ja Syöjätär alkoi viekotella tyttöä uimaan sanoen itsellänsä varin olevan. Tytöstä samatse alkoi jo helle käydä vaivaksi, ja Pilkka kun ei enää ollut varoittamassa, ei muistanutkaan tyttö olla varoillansa, vaan riisui vaatteensa rannalle ja seurasi Syöjätärtä lampiin. Siinä kun uivat sitten vastatusten, sanoi Syöjätär tytölle: "Syydä, tyttöseni, vettä silmilleni, minä syydän sinun silmillesi." Tytöstä ei ollut semmoinen teko mieleen, vaan toinen houkutteli häntä ja kiusasi yhä, kunnes sai viimeinkin syytämään. Syöjätär silloin syyti vuoronsa tyttären silmille ja sanoi: "Sinun näkysi minulle, minun näkyni sinulle", sillä tyttö oli kaunis ja sorea, vaan Syöjätär rietas ja ruma kuten aina. Siitäpäs muuttuikin tyttö samalla rumaksi, tuli sen Syöjättären näköiseksi, vaan Syöjätär sai tyttären näyn, muuttui ihanaksi ja kauniiksi. Vieläpä otti tytöltä mielen ja kielenkin pois, ettei tulisi petoksensa ilmiin, ja läksi uimasta päästyä tyttären kera edelle. Pani sen kyyneleistä leivotun kakkaran vieremään ja sanoi kuten oli kuullut tytönkin sanovan:

"Viere, viere kakkarani yhdeksihin veikkosihin, yksihin emon aloihin!"

Kakkara vierikin vieremistänsä aina veljesten kotiin saati, jossa seisahtui pihalle. Syöjätär sieppasi sen siitä talteensa ja meni tyttären kera pirttiin. Olla olettelivat siinä kotvasen, niin kysyivät veljet: "Mistäs kaukaa nämä vieraat ovat?" Tyttö silloin olisi ilmoittanut, vaan ei kyennyt raukka, kun oli kieletön ja mieletön, täytyi olla ääneti vain; mutta Syöjätär, jolla oli tyttären kaunis näky, vastasi veljesten puhetta ja sanoi: "Terve, veikkoseni, minähän olen teidän sisarenne, äitinne kymmenes lapsi, jota ette tunnekaan." Veljekset oudostuivat sitä, ihmettelivät: "No, miksikäs se oli kirvesvarsi portin korvaan pantuna, kun se tyttären äiti saikin?" — "Se oli vaihdettu", selvitti Syöjätär, "kuka lienee vihasniekka vaihtanut; äiti kyllä panetti kehräspuun merkiksi, vaan yöllä muutettiin kirvesvarsi sijaan. Siitä kun kasvoin minä täysiaikaiseksi ja kuulin äidiltäni, miten olitte petoksesta iäksi kotoa jääneet, himotti minua teitä velilöitäni nähdä, ja rukoilin äitiäni, kunne laski minut etsimään. Teitä ikävöidessäni itkemäni kyyneleet keräsi äitini astiaan, teki siitä jauhojen kera eväskakkaran minulle ja neuvoi sitä vierettämään edellä, niin se minulle tien näyttäisi. Minä teinkin niinkuin neuvo oli, ja sillä tavoin olen nyt viimeinkin tässä, ja tässä on tämä äitini leipoma kakkara teille tuomisiksi — hekää, veljeni!"

Sen valehteli siitä Syöjätär, ja veljet uskoivat häntä, jotta tämähän tämä onkin meidän sisaremme, ja alkoivat kohdella häntä niinkuin sisartansa ainakin. Kysyiväthän kuitenkin: "Miksikäs tämän näin pahannäköisen tyttären tänne toit?" — "Meneehän tuo suuressa talossa paimenena", virkkoi Syöjätär toimessansa, eikä tullut koko tytöstä sen kovemmin puheeksi. Sekös nyt tyttöraukasta pahaa oli, kun ei saanut edes veikkojansa tervehtiä; vaan minkäpähän teki, kun ei kieli eikä mieli antanut voimaa, täytyi kuunnella vain, kuinka Syöjätär valehdella sukelsi. Tämä alkoikin kohta veljesten talossa emännöidä ja olla niinkuin kodissansa ainakin, mutta oikean sisaren täytyi päivät pitkään käydä eläimiä paimenessa metsällä ja kaikenmoista vaivaa nähdä. Aamulla varhain kaimasi häntä jo Syöjätär kujan suuhun ja antoi siinä kielen ja mielen hänelle, että osasi karjaa paimentaa, mutta illan suussa tuli siihen vastaan taas ja otti mielen sekä kielen jällensä pois. Sillä kurin eli tyttö monta aikaa siinä veljesten talossa, ja Syöjätär koki häntä kaikella tavoin vaivata. Yksin paimenkakkarankin kun teki, niin kiven aina keskeen asetti, siihen vähän tahdasta ympärille vain, ja sen antoi metsään lähtiessä tytölle. Sitä parempi oli Syöjättären itsensä elää. Oli näet se tyttären entinen ihana näky hänellä, niin veljet pitivät häntä kuin silmäteräänsä eivätkä kieltäneet, jos se niin mitä olisi tahtonut ja se heidän vallassansa oli. Vaan paimentyttö kun oli niin riettaan näköinen, häntä tuskin olisi koko taloon suvaittu, ellei Syöjätär olisi kiusataksensa pitänyt häntä siinä. Yön seutuina talossa ollessansa oli tyttö aina mieletön ja kieletön, ettei mihinkään kyennyt, vaan paimeneen päästyänsä oli täysimielinen taas niinkuin ennenkin. Siellä valitti aina onnettomuuttansa ja lauleli suruissansa:

"Kule, päivä, kuusikolle, viere veistokoivukolle, karkoa katajikolle, päästä paimenta kotihin! Syöjätär emäntänäni, paha vaimo valtanani; kivet leipoi leipihini, paadet paimenkakkaroihin: viilin veitseni kivehen, karahutin kalliohon, yhdeksissä veijosissa, yksissä emon aloissa!"

Veljet monestikin ulkotöillä ollessansa kuulivat laitumelta tämän laulun ja oudostuivat sitä, kun paimentyttö metsiä kävellessänsä aina lauleli, ja se kotona ollessansa ei konsanaan virkkanut mitään; vaan eihän kuitenkaan tullut heiltä sitä tarkemmin tiedustelluksi, kun oli tyttö heistä niin ilkeännäköinen, että tuskin sietivät nähdäksensä. Vaan muutamana iltana, kun ilma oli tyyni ja selkeä, kuului laulu niin kauniilta ja viehättävältä nuorimmalle veljelle, joka ikään kaatoi kaskea metsässä, jotta teki mielensä nähdä tyttöä, sekö se niin kauniilla äänellä siellä lauleli. Heitti samalla kasken hakkuun sillensä ja läksi ääntä kohti kävelemään. Kohta löysikin tytön aholla laulamassa ja kyseli häneltä: "Miten, tyttöseni, metsässä täällä aina laulelet itseksesi ja kotona et virka mitään?" — "Minähän olisinkin oikea sisarenne", vastaili tyttö, "ja se on Syöjätär, jota pidätte sisarenanne, vaikka petoksella vei minulta oikean näkyni ja antoi omansa sijaan ottaen vielä mielen ja kielenkin pois, etten voisi ilmoittauda teille. Metsään laittaessansa antaa kuitenkin aina mieleni ja kieleni takaisin, että käypi minun lehmiä paimentaminen, vaan iltasella tulee taas kujan suuhun vastaani ja vie kielen sekä mielen minulta pois." Kuultuansa tyttären puheen veli jo tunsi hänet sisareksensa ja älysi Syöjättären viekkauden. Siinä syleili, suuteli nyt tyttöä niinkuin sisartansa ainakin, vaikka kohta oli ilkeännäköinen ja ruma, ja juoksi sitten toisia veljiänsä hakemaan. Pian olivatkin kaikki siinä koolla, ja tyttö kertoi uudellensa heille koko kohtalonsa, miten häntä Syöjätär oli pettänyt ja siitä lähtien kaikella tavalla kiusannut. Veljet silloin ilomielin tervehtivät siskoansa surkutellen häntä, kun niin suurta onnettomuutta ja vaivaa heidän tauttansa oli kärsinyt, ja lupasivat kostaa sitä Syöjättärelle. Mutta ensinnäkin tuumittiin, miten sisarelle saataisiin hänen entinen näkynsä ja estettäisiin, ettei häneltä kotiin tullessa Syöjätär taas mieltä ja kieltä veisi. Asiata jonnekin päin aprikoitua pidettiin jo semmoinen tuuma, että lähteä sisaren kesken päivää paimenesta kotiin, pitää silmänsä peitossa hyvin ja voivotella niitä kipeiksi, niin tultaisiin samassa hänelle siihen avuksi, että joutuisi Syöjätär petoksensa perille.

Tyttö tekikin kuten puhe oli ja meni sinä päivänä aikaisemmin kotiin, niin ei Syöjätär arvannutkaan tulla kujan suuhun häntä vastaan, ja sillä tavoin pääsi tyttö mielellisnä ja kielellisnä aina pirttiin saati. Siellä kysyy Syöjätär vihaisesti: "Miksikä kesken päivää paimenesta tulit?" — "En kärsi metsää kävellä, silmäni ovat kipeät", vastasi tyttö ja voivotteli surkeasti. Samassa tulivat veljetkin pirttiin, olivat säälivinänsä tyttöä ja sanoivat: "Sylje toki, siskokulta, tuon paimenraukan silmille, että paraneisivat, ja hän työhön kykeneisi." Siinä kun ei käynyt Syöjättären toisten nähden vihaansa näyttäminen, täytyi tehdä kuten toiset pyysivät, ja sylkäisi tytön silmille. Mutta tyttö oli varoillansa ja sanoi samassa: "Oma näkysi itsellesi, minulle minun näkyni", niin saikin entisen näkynsä, muuttui ihanaksi ja kauniiksi, vaan Syöjätär tuli rumaksi ja riettaaksi, joten oikeastansa olikin.

Siitä ruvettiin nyt Syöjättärelle kostintoja tuumimaan. Kyly pantiin lämpiämään, sillan alle kaivettiin hauta, joka täytettiin palavilla tervaksilla ja katettiin laudoilla siksi että kestivät siinä vain, kun tuli paloi alla, ja saunatielle sekä saunan sillalle levitettiin musta haljakka, ettei petosta arvattaisi. Näin tehtyänsä, meni kaksi vanhinta veljestä hakemaan Syöjätärtä saunaan kuten sisartansa muinoinkin, mutta tämä empi, ettei muka lähteäksensä, sanoen mielensä ei laativankaan nyt kylpeä. Toiset kuitenkin mitenhän houkuttelivat, tämä läksi viimein kuin läksikin, ja veljet saivat häntä käsivarsista verkaa myöten taluttamaan. Päästiinpä saunan ovelle, niin ei olisi Syöjätär astunutkaan veralle, sanoi: "Tästä hyppään nyt pankolle ja siitä lavoille", vaan toiset estivät sen, sanoivat: "Astu, ainoa sisar, tiputellen taputellen sileätä siltaa, mustaa verkaa myöten", ja saivat viimeinkin hillityksi. No, se kun rupesi taluttajoiden keskellä hiljalleen astumaan, laudat eivät kestäneetkään, ja Syöjätär pudota romahti tuliseen hautaan. Veljet samalla salpasivat oven kiinni, ja sauna syttyi tuleen; mutta palaessansa huusi vielä Syöjätär haudasta: "Tulkoon minun sijaani: sirkkasia silmistäni, korppiloita korvistani, harakoita hapsistani, variksia varpaistani, ihmisiä noukkimaan, ihmisten eloja syömään!" — Sen pituinen se.

PAKENIJAT

VETEHISELLE LUVATUT LAPSET

Linnassa asuu kuningas, ja hänellä on nainen; vaan eivät ilmoisessa elämässänsä lasta saa, ei polvenakaan, siitä heillä suru on. Lähtee kuningas laivoilla merelle, menee, laskee merta myöten, niin puuttui laiva häneltä keskimerelle. Ei päästä siitä, laiva ei hievahda paikaltansa. Arvellaan, tuumitaan jos jotakin, vaan ei nähdä apua, alkaa jo hätä tulla viimeinkin. Vetehinen silloin pakajaa vedestä, sanoo kuninkaalle: "Mikä lienee kodissasi syntynyt, jos sen annat, minä sinut lasken laivoinesi, muuten et pääse sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana." Mietti kuningas mielessänsä: "Kun ollee hevonen varsan saanut, sen minä annan; jos lienee lehmä vasan saanut, sen minä annan; lienee lammas vuonan tehnyt, sen minä annan." Lupasi antavansa, mikä lieneekin kotona hänelle syntynyt, niin pääsi laivoinensa taasen liikkeelle ja tuli kotiinsa. Siellä nainen tulee vastaan häntä, käsivarrella poika, toisella tytär, ja tervehtii ilomielin miestänsä. Siitäkös nyt kuningas oli hyvillänsä, kun naisensa lapsia oli saanut; vaan ei kovinkaan ala hyvä olla mielestä, kun muisti Vetehiselle antamansa luvan: kävi suremaan sitä, kun nyt ainoat lapsensa sille piti antaa. Eihän naisellensa kuitenkaan virkkanut mitään, meni itseksensä metsään ja rupesi kaivamaan hautaa, moisiin maihin peittääksensä lapset. Hauta kun oli valmis, laati siihen pienoisen pirtin, johon kantoi kaikenmoista ruokaa, ja pani sinne maan sydämeen lapset, jott'ei Vetehinen saisi.

Eipä kaukaa ollutkaan, niin tuli Vetehinen kysymään kuninkaalta: "Jokos annat, minkä toivotit?" Siitä kuningas ehdottelee hevosen varsan, sen antaisi, vaan ei huoli Vetehinen; ehdottelee lehmän vasan, vaan ei ota sitä; tarjoaa lampaan vuonan, vaan ei tyydy Vetehinen siihenkään; pyytää vain niitä naisen saaneita. Kuningas silloin ostaa kylästä pojan ja tyttären, ne työntää Vetehiselle, omiansa ei anna. Ottaa Vetehinen ja lähtee kotiinsa viemään. Kuljettaessa kysyy sitten: "Kun olette kuninkaan lapset, sanokaa, mikä makeista makein on." — "Se on makeista makein, mesi", sanoivat lapset. "Mikä pehmeistä pehmein?" kysyi Vetehinen. "Se on pehmeistä pehmein, höyhenpielus", vastasivat taasen lapset. "Mikäpä on kovista kovin?" — "Kivi." — "Mikäs karkeista karkein?" — "Terva." — "Ette olekaan kuninkaan lapsia", sanoi Vetehinen, vei linnoille takaisin ja rupesi kuninkaan oikeita lapsia etsittelemään, missä olisivat. Jo oli kaiken linnan etsitellyt lapsia mistään löytämättä, niin meni viimein pajastakin katselemaan. Sielläkään ei ollut mitään, vaan palja rupeaa pakisemaan, sanoo Vetehiselle: "Pyhät, arjet on kuningas minua takonut, en huoli, jos sanonkin. Kun ottanet olkapäillesi, niin mihin kohti kirvonnen, siinä etsittäväsi ovat." Ottaa siitä Vetehinen paljan olkapäillensä, lähtee sitä kanneksimaan, niin jo palja kirpoaa olalta, siihen putoaa, kussa lapset olivat peitossa. Rupeaa Vetehinen siitä kohti maata kaivamaan, niin löytää sieltä huoneen ja sen sydämestä pojan ja tyttären, joita siellä pidettiin piilossa. Ottaa ne syliinsä ja lähtee viemään kotiinsa. Matkalla puhuu kuninkaan poika viejällensä: "Kun taattomme, maammomme kodista meitä olet kuljetellaksesi ottanut, niin tapa rutompaan eli anna ruokaa." — "No, mikä on makeista makein?" kysyi Vetehinen. "Se on makeista makein: maammon maito." — "Mikä on pehmeistä pehmein?" — "Maammon syli." — "Mikäs kovista kovin on?" — "Taaton sydän." Vetehinen kun sai lapsilta semmoiset vastimet, viepi heidät aina kotiinsa ja panee siellä palvelijoiksensa. Eletään sitten kotvasen, nuo ajat, nämä päivät, ja lapset kasvavat suuremmiksi ja ovat huolelliset, millä sieltä kotiin päästä; mutta aikoja myöten harjautuu jo tyttö Vetehiseen, ja aletaan elää kuin mies ja nainen ainakin. Siitäkös nyt pojan mieli pahaksi käy, ei saa ollenkaan enää Vetehisen luona aikaan, vaan suree suremistansa yhä. Kerran sitten yön sydämellä huolissansa menee takaveräjälle ja käypi siinä pahaa oloansa itkemään. Itkee siinä poikarukka, itkee, ettei voi suun sanoa, mielen miettiä, niin oli hänen paha mielensä. Tuleepa silloin hukka, juosta jölköttää siihen ja virkkaa pojalle: "Mitäs itket, poikaseni? Kun tehnee mielesi lähteä täältä, niin nouse selkääni." — "Toki lähdenkin ja mielelläni", vastasi poika, "vaan olisi minulla sisarkin." — "No, hae se, käy tänne", pakisi hukka, "niin pelastan teidät kummankin." Poika siitä kun menee sisartansa hakemaan, se oli Vetehisen kera makaamassa, vaan veli ei siitä huolinut, kisalsi sisarensa reunalta ja kantoi sylissänsä veräjälle, jossa hukka oli vuottamassa. Sille nousivat selkään heti, ja hukka sai juosta karistamaan, minkä ennätti. Lähtiessänsä varoitti kuitenkin poikaa: "Kun nähnet Vetehisen tulevan, niin virka minulle." Kuljettiin sitten vähän matkaa hukan selässä, niin huusi äkkiä poika: "Jo tulee!" — "Vai jo tulee", sanoi hukka, "ottakaa häntäni alta pii, luokaa se jäljelle, sanokaa: 'Tulkoon piivara, kohti taivasta kohotkoon, elkööt pääskö siivin lentäjät, jaloin juoksijat ylitse ei ympäritse, päitse eikä päällitse'." Poika samalla teki sen ja loi piin jäljellensä, niin siitä kohosikin piivaaara taivaalle, joka tukki Vetehiseltä tien. Se kun ei päässyt siitä ylitse, jäi vuoren juurelle seisomaan ja sanoi suutuksissansa: "Olisiko kotinen kuokka, tienoilla taloinen taltta, tien mä tähän tienoaisin, loukon laajan raivoaisin." Palasi aseitansa kodista käymään ja tuli sieltä kuokkinensa talttoinensa taasen vuoren luokse, johon teki niillä aseillansa loukon päästäksensä pakenijoita jäljestä. Kuitenkaan ei uskaltanut jättää aseitansa tielle, vaan rupesi niitä maahan peittämään. Hänenpä niille kuoppaa kaivaessaan rupeaa tiainen puusta laulamaan:

"Tii, tii tiaistani, vati, kuti varpuistani: ukko peitti peittosen, minä sen siitä näin."

"Voipa häjyä, mitä pakajaa", sanoi Vetehinen, "pitää kuokka ja taltta juoksuttaakin kotiin, muuten ne kuka täältä löytää." Läksi niine aseinensa heti kotiinsa, vaan joutui sieltä taas pakenijoita ajamaan, saavutti heidät viimeinkin ja esti pakenemasta. Otti lapset siitä kerallansa ja vei kotiinsa, jossa alettiin elää niinkuin ennenkin. Tyttö mieltyy Vetehisen luona elämään, vaan pojasta on siellä oleminen vielä entistä ikävämpi, eikä tiedä, mikä neuvoksi, että pääsisi pakoon taas. Menee muutamana iltana sitten takaveräjälle istumaan taas niinkuin ennenkin ja saapi siinä ikävissänsä itkemään, niin tulee leveäpää, mustakauhtana mönni veräjälle ja sanoo hänelle: "Joko, poikaseni, lähdet selkääni?" — "Toki lähdenkin ja mielelläni", vastasi poika, "vaan olisi minulla sisarkin otettava." — "No, juokse tuomaan", sanoi mönni, "vaan elä kaukaa viivyttele." — "Vuotahan vähäsen aikaa", sanoi poika ja juoksi samassa Vetehisen pirttiin. Siellä taas tyttö ja Vetehinen yhtenä makaavat niinkuin ennenkin, vaan poika sisarensa kisaltaa reunalta, tukistaa vähän päätä häneltä ja kantaa sylissänsä veräjälle, jossa noustaan mönnille selkään heti. Saapi nyt mönni juosta jötköttelemään ja neuvoo selässänsä istujoita: "Kun nähnette Vetehistä tulevaksi, niin huudaiskaa minulle." Eipä kauas vielä kerettykään, kun alkoi jytinä jäljeltäpäin kuulua jo, ja poika kun katsahti taaksensa, näki jo Vetehisen tulevan ja huusi hädissänsä mönnille: "Jo tulee!" — "Elkäähän hätäilkö", vastasi mönni, "ottakaa harja häntäni alta, luokaa se jäljelle ja sanokaa: 'Tulkoon harjavaara, kohti taivasta kohotkoon, elkööt pääskö siivin lentäjät, jaloin juoksijat ylitse ei ympäritse, päitse eikä päällitse'." Kuten neuvottiin, siten poika tekikin, ja siitä nousi harjavaara moinen heidän jäljellensä, että vähältä taivaslakea koski. Joutui jo Vetehinen jäljestä, vaan ei päässyt edellensä, harjavaara tukki tien. Sanoo siitä vihoissansa: "Olisiko kotoinen kuokka, tienoilla taloinen taltta, tien mä tähän tienoaisin, loukon laajan raivoaisin. Pitää käydäkseni kotoa hakemassa." Kääntyi taaskin kotiinsa, tuli sieltä kuokkinensa ja talttoinensa vaaran luo takaisin ja kaivoi loukon niillä, josta sopi kulkemaan lävitse. Rupesi sitten hautaa kaivamaan, johon aseet kätkisi, vaan tiainen laulaa puusta:

"Tii, tii tiaistani, vati, kuti varpuistani: ukko peitti peittosen, minä sen siitä näin."

"Häjyn elävää, mitä pakajaa!" sanoi Vetehinen, "pitää viedäkseni kuokka ja taltta kotiin, muuten se ne kelle ilmoittaa." Alas juosta taas minkä ennätti kotiinsa, vaan palasi sieltä pakenijoita uudellensa ajamaan. Jo saavutti viimeinkin, niin puistaa poikasta kädestä, sanoo: "Jos vielä kerran paennette, niin syön." Palataan siitä nyt Vetehisen luo, niin sisar rupeaa hänen kerallaan elämään niinkuin ennen, vaan pojasta on aika kahta ikävämpi vain, eikä tiedä kuten olla, miten elää, kun niin on kamalata hänestä. Olihan muutamana yönä taas takaveräjällä itkemässä, itkee siinä, itkee, niin tulla lipottaa repo hänen luoksensa, kysyy: "Etkös lähtisi selkääni?" — "Toki raahdinkin lähteä", virkkoi poika, "vaan olisi se siskokin otettava. Vuota tässä, niin käyn hakemassa." Repo lupasi vuottaa, ja poika kiirehti sisartansa hakemaan. Tulee pirttiin, niin rupeaa sisartansa Vetehisen reunalta kisaltamaan niinkuin edellisinäkin kertoina. Havaapa tyttö, niin ei enää lähtisikään, vaan veli ottaa hänet väkisellä ja kantaa takaveräjälle, jossa nousevat revolle selkään. Juostessansa neuvoo taas repo selässänsä olijoita, sanoo: "Kun nähnette Vetehisen tulevan, sanokaa minulle!" — "Koehan juosta vain", virkkoi poika, "kyllä varoitamme, jos näkyy ketä tulevaksi." — "Pysytelkää sitten selässäni", sanoi repo ja läksi juosta vilistämään minkä ennätti; mutta kumminkin tulla havotti jo Vetehinen jäljestä, ja poika hädissänsä huusi revolle: "Jo Vetehinen tapaa." — "Häntäni alla on tulukset", neuvoi repo, "heittäkää ne jäljelle, niin siitähän näette, mikä tulee." Poika loikin tulukset jäljelle kuten neuvo oli, ja siitä tuli samalla niin hirmuinen, tulta säihkävä koski heidän taaksensa, jott'ei päässyt Vetehinen mihinkään. Itkihän siinä, ulisi kuin hukka kosken rannalla, vaan ei tainnut pakenijoille mitään, olivat jo toisella puolen koskesta.

Nähtyänsä, ettei Vetehisestä enää pelkoa ollut, nousi poika siskoinensa revon selästä ja laati siihen itsellensä huonukset, joissa rupesivat yhtenä asumaan niinkuin kodissansa ainakin. Jonkin ajan kuluttua, kun oli taloutensa hyvästi järjestettynä, tuli hukka pojan uutta asuinpaikkaa katsomaan, laati terveiset pojalle ja sanoi: "Jo pääsit tähän, poikaseni, etkös ottaisi minua kisakumppaliksesi?" — "Jo pääsin viimeinkin", vastasi poika hukalle, "tule vain toverikseni, rattoisampi on elääksemme." Ei aikaakaan, kun tuli mönni samatse, tervehti poikaa ja kysyi: "Etkös ottaisi minua kisakumppaliksesi?" — "Tule vain", vastasi poika ja otti mönninkin. Viimeksi tuli vielä repo pojalle onnea toivottamaan ja pyrki hänkin kisakumppaliksi. "Tokihan mielellänikin sinut otan", sanoi poika, "sinähän minut Vetehisestä pelastit, niinpä asu nyt täällä minun toverinani." Eletään sitten jonkin aikaa yhtenä siinä, niin kutsuu poika kisakumppaleitansa ja lähtee niiden kera kisaamaan metsälle. Tyttöpä sillä aikaa juoksee koskelle ja rupeaa siihen muroa luomaan. Luopi, luopi yhä, niin tyyntyy jo koski sähäjämästä, ja Vetehinen pääsi kosken poikki tytön luokse. Ollaan siinä pojan talossa, maataan, solutaan sen yötä kuin mies ja nainen yhdessä, vaan päivän tultua muuttuu Vetehinen neulaksi, jonka tyttö pistää seinänrakoon piiloon, ettei veli löytäisi. Tuleekin päivällä veli metsältä kotiin ja tuo kisakumppalinsa pirttiin, niin nämä heti alkavat kiskoa, repiä seiniä ja etsittelevät joka paikan. Siitä pelästyy jo tyttö, sanoo veljellensä: "Kielläs, veikko, noita kisakumppaleitasi, revittelevät seinät pirtistä." Veli silloin käskee kisakumppaleitansa siivolla olemaan, ja he asettuvatkin paikalla, käyvät häpeissänsä istumaan loukkoon.

Tuleepa huomispäivä, niin poika samatse kisakumppaleinensa lähtee metsälle ja viipyy siellä yötä. Siksi aikaa muuttuu Vetehinen taas järillensä ja elää tyttären kera yhtenä, vaan päivän tultua peittää hänet tyttö neulana makuuvaatteisiin, jott'eivät kotiintulijat löytäisi. Mitäs ollakaan: poika kun palasi metsältä, kisakumppaleille taasen kävi Vetehisen haju kuonoon, ja alkavat kiskoa pelmuuttaa makuuvaatteita. Oudostuu jo kuninkaan poika, kun sillä tavoin telmetään, mikä nyt syynä on; vaan sisko taasen rukoilee veljeänsä, sanoo: "Kiellä noita telmämästä", niin veli puhuttelee kisakumppaleitansa, kunne saapi heidät siivolla olemaan.

Elettiinpä huomiseen, niin poika niin ikään meni kisaamaan metsälle ja vasta toissa päivänä tuli tovereinensa sieltä kotiinsa. Sisar silloin heitäkse läsimään ja puhuu surkealla äänellä: "Työnnä, veikkonen, kisakumppalisi yhdeksän rautaisen oven takaa minulle voidetta käymään, minussa tauti kova on." Poika kun luuli sisarensa totta puhuvan, työnnähytti samalla kisakumppalit voiteen hakuun ja itse jäi sairasta katsomaan, jos tuo mitä tarvitseisi. Vaan tuskin olivat kisakumppalit yhdeksän rautaisen oven takana, niin ovet itsestänsä viersihe kiinni, ja voiteen hakijat jäivät sinne. Vetehinen silloin tuli jäljellensä näkyviin, tarttui poikaa käsin ja sanoi: "Jos lienet viikon viisastellut, et ainakaan minua enää petä, nyt minä sinut sain syödäkseni." Ruvetaan poikaraukkaa tuhoamaan. Sisar lämmittää rautaista kylyä, ja Vetehinen vie pojan löylyyn, että olisi parempi syödäksensä. Kisakumppalit sillä aikaa pyrkivät yhdeksän oven takaa pois, kokevat kynnysten alatse kaivaida kotiinsa, vaan vielä on neljä ovea edessä. Ottaa jo Vetehinen pojan käsiinsä, sanoo: "Jo olet pehmeä syödäkseni." Mutta kaarne istuu saunan katolla, laulaa sieltä: "Klung, klung, kuninkaan poika, pitkitä vähän vielä aikaa." Poika silloin ryöstäytyy Vetehisen käsistä, jotta tulisi viivykettä, ja pujahtaa lavoille pakoon, vaan Vetehinen ottaa hänet sieltä taas ja käristää syödäksensä. Laulaapa toisesti kaarne saunan päältä: "Klung, klung, kuninkaan poika, pitkitä hiukan aikaa, jo ovat kisakumppalisi virstan päässä." Siitä rupeaa poika Vetehistä uudellensa vastustamaan ja kimpuilee hänen kynsissänsä, kunne pääsee viimeinkin irti. Jo kuitenkin käristää Vetehinen taas poikaa syödäksensä, nostelee häntä kaatioista, vaan siihen joutuivat kisakumppalitkin hätään ja täyttivät kaikki Vetehisen päälle, jonka revittelivät palasiksi. Poika päästyänsä syöjänsä kourista elävänä sytytti kylyn tuleen, ja siinä Vetehinen paloi tuhaksi; vaan poika kiitteli kisakumppaleitansa eikä tiennyt miten kostaa heille sitä, kun he semmoisesta pelosta hänet päästivät. Laatii heille pidot ja syöttää, juottaa kultaisista, hopeisista astioista kaikenmoisella hyvästi. Sitten kutsuu heidät taas kerallansa, ja lähtevät metsälle kisaamaan niinkuin ennenkin.

Heidänpä siellä ollessaan ottaa tytär seulan käteensä ja lähtee seulomaan tuhkia kylyyn, löytyisikö tuolta Vetehisen jälkiä mitään. Seuloo, seuloo tuhat tarkasti kaikki, niin löytääkin Vetehisen luuta murusen, kantaa sen kotiinsa ja peittää veljensä pieluksiin. Tuleepa veli metsältä ja on äijästä kulkemisesta väsyksissä, niin heitäksen vuoteellensa makaamaan. Siinä kun oli Vetehisen luu pieluksissa, se meni pojan maatessa päästä lävitse, ja poika siihen kuoli. Tuli silloin sisar, joka varsin oli varoillansa, nosti veljensä vuoteelta ja peitti ruumiin maahan kostaen siten Vetehisen polttamisen. Mutta kisakumppaleille tuli jo ikävä isäntäänsä, kun eivät kotvaan häntä nähneet, ja saivat häntä hakemaan, missä tuo olisi. Viimein sieltä täältä etsittyänsä saivat jo vainun maasta ja juoksivat sitä isäntänsä vainua sille paikkaa, johon poika oli haudattuna, kusta maata vähän kaivettuansa löysivät isäntänsä kuolleena. Tuli silloin hätä heille, arvelivat keskenänsä: "Milläpä häntä nyt virvoitamme, isäntäämme, eloon se olisi saatava." Mitäs siihen; otetaan ruumis katseltavaksi, ja kun nähdään Vetehisen luu kuolleen päässä, arvataan jo, millä surmalla poika on mennyt, että Vetehisen luu sen on tappanut. Sanoi tovereillensa mönni: "Panen pääni tuohon luuta kohti, joskopa siihen menköön", ja kallisti päänsä kuolleen päätä vasten. Siitä luu kohta hyppää pojan päästä ja menee mönnin päähän, joka samassa kuolee; mutta poika virkoaa eloon, sanoen elpyessänsä: "Uh huh, kun viikon makasin." — "Niin teit, isäntäisemme", virkkoivat hukka ja repo, "vaan meittä pahoitta kun olisit ollut, olisit maannut ikäsi." Sanoi siitä hukan poika: "Panen pääni mönnin päähän, josko siihen menköön", ja painoi päänsä toisen päätä vasten. Samalla Vetehisen luu taas nousee mönnin päästä hänen päähänsä, ja hukka siitä kuolee, vaan mönni tointuu uudellensa, virkoaa jo eloon. Arvelee siihen revon poika: "Olen ollut viisas monessa paikassa, joko nyt voinee pääni mennä." Laskeusi maahan polvillensa ja painoi päänsä hänkin hukan päätä vasten, vaan kun rupesi luu hyppäämään hukan päästä, väistihe vähän, niin luu siitä meni suureen petäjään, ja se kuoli. "Kuolkoon, onhan toisia metsässä!" sanoi repo ja oli hyvillänsä, kun ei häneen käynyt. Siitä virkosi hukkakin elämään, ja menivät kaikki isäntänsä kera kotiin, josta otettiin sisko seuraan, heitettiin koti autioksi ja lähdettiin yhtenä astumaan; pitäisi nyt vanhaan kotiin osoitella.

Kotvan kuljettuansa näkivät edessänsä kirkon, joka niin on vanha jo, että katto kaikki jäkälässä ompi. Mennäänpä kirkkoon, katsotaan sisustakin, niin täällä pappi on kuin kirkossa ainakin, ja kaksi henkeä Jumalata rukoilee. Ovat näet pojan isä ja äiti siinä rukoilemassa, vaan niin ovat vanhoja jo, että toinen polttaa värttinän nenässä, toinen kävyn nenässä tulta työtä tehdessänsä, eivätkä tunne enää lapsiansa. Kuninkaan poika silloin ottaa elävätä vettä, valaa sillä vanhuksia, niin kirkastuvat heti, muuttuvat nuoriksi ja kauniiksi niinkuin ennen muinoinkin, ja tuntevat samassa lapsensa. Tästäkös nyt ihastuttiin, kun toinen toisensa tunsi, mentiin yhtenä kaikki omalle linnalle, jossa poika taatollensa kertoi kaikki vaiheensa, sanoi: "Minä olen jo siskoni pään kautta ollut manalla." Kuultuansa sen vihastui taatto, että panetti tyttärensä veräjälle ja ammutti puuskilla kuoliaaksi, vaan kisakumppaleita syötettiin, juotettiin kultaisista, hopeisista astioista, ja kuninkaan poika rupesi vanhempiensa linnoilla isännöimään. Min lienee elettykin. — Sen pituinen se.

HÄRÄN KORVISTA SYNTYNEET KOIRAT

Oli ukko ja akka ja heillä kaksi kaunista lasta, poika ja tytär; vaan kuolivat vanhemmat, ja veli ja sisar orvoiksi jäivät. Surevat kuolleita aikansa, niin sanoo veli: "Lähtekäämme, sisko, ulos kävelemään, eihän auta iätse sureminen." Tyttö mieltyy tuumaan, ja lähdetään yhdessä, astutaan tietä myöten. Tulee siellä Paholainen heitä vastaan, sanoo tytölle: "Etsi sinä päätäni." Pojalle sanoo: "Sinä olet valmis syödäkseni." Tästäkös hätä raukoille! Etsii tyttö, etsii Paholaisen päätä, ei tohdi vastustella; vaan poika sill'aikaa rukoilee Jumalata päästämään vielä pahan miehen käsistä, jolle pistää unineulat korviin. Se siitä nukkuu päätä etsittäessä tytölle syliin, ja aletaan neuvotella, miten pakoon päästä. Nähdäänpä härkä taivosella, niin rukoillaan sitä avuksi. Heti lankeaakin siitä härkä heidän eteensä, sanoo: "Nouskaa selkääni, sysätkää Paholainen mättäälle nukkumaan." Tyttö samassa sysääkin Paholaisen sylistänsä, heittää hänet mättäälle makaamaan ja nousee veljensä kera härälle selkään. Lähdetään siitä nyt ajamaan, mennään, mennään, minkä keretään, niin tulee tulinen koski eteen, vaan ajetaan siitäkin päällitse ja päästään toiselle puolen. Siinä virkkaa selässänsä istujille härkä: "Ottakaa huivi korvastani, sivaltakaa sillä maata, niin tulee teille huonukset tähän." No, eihän muuta, ottaa poika huivin ja sivaltelee sillä maata, niin syntyy samassa huonukset heille, niin kauniit, ettei kuninkaalla parempia. Siitä härkä taas sanoo pojalle: "Nyt minut pitää tappaa; tapettua ota korvat, pistä kormantoosi, eikö niistä sinulle mitään hyvää tulisi." Poika tekee silloin kuten käsky oli, tappaa härän ja korvat panee kormantoonsa, niin niistä syntyy hänelle koirat semmoiset, että jos mitä yrittäköön, sen saa. Lähteepä niine koirinensa metsälle, viipyy siellä aikansa, niin tulee jo paholainen tytön luokse, rupeaa häntä hyväilemään; ja tyttö mieltyy häneen, ollaan, pakistaan siinä kuin ystävykset ainakin. Kuluu päivä iltapuoleen, niin ikkunasta kun katsotaan, nähdään jo pojan koirinensa metsältä tulevan. Pelästyy Paholainen sitä, sanoo tytölle: "Nyt nuo kirotut koirat repivät minut, peitä minut karsinaan, ehk'ei sieltä löydettäisi." Tuskin saikaan tyttö peittäneeksi, kun koirat isäntänsä kera tulivat pirttiin, niin jo luotiihe haukkumaan karsinan päällä. Kysyy veli: "Mikäpä karsinassa, kun noin koirat haukkuvat?" — "Leipäpalasia sinne on kirvonnut, niitäkö etsiteltäneen", virkkoi tyttö; hän näet Paholaista toivoi mieheksensä, sentähden ei sanonut.

No, kuluu se yön seutu, niin poika huomenna samatse lähtee metsälle, siellä riistaa pyytelee koirillansa. Pääsevät kotona olijat silloin omin valloin elämään ja pakisevat keskenänsä, niin sanoo Paholainen tytölle: "Nyt kun veljesi metsältä palaa, sinä yhdeksän lukon taakse maanita koirat, ettei heistä pelkoa ole." Tulikin illemmalla poika kotiin, niin Paholainen taasen karsinaan peittäytyi, vaan tyttö meni veljeänsä tuvan ovelle vastaan, sanoi: "Käypä, veikkoseni, jauhoja yhdeksän lukon takaa aitasta, minä en joutaisi, rokkapata kiehuu." Poika silloin kääntyi ovelta heti, lähtee jauhoja tuomaan, ja koiratkaan eivät hänestä jää, lähtevät jälkeen; vaan sisar oli edeltä sinne leipäpalaa luonut, kalapalaa luonut, lihapalaa luonut, niin koirat niitä jäävät syömään, eivät muistakaan isäntänsä kera aitasta tulla, sinne salpautuvat. Tulee pirttiin poika, niin Paholainen jo käypi vastaan siellä, sanoo hänelle: "Ole valmis lounaakseni." Sanoo poika: "Kun vielä kylyn ennen saisin lämmittää, pehmeämpi liha tulisi syödäksesi." — "No, mene, ruttoon lämmitä", ärjäisi Paholainen, vaan ei antaisi sisko, sanoo: "Sitä siinä lämmittelemään, syö rutompaan pois." Laski kuitenkin Paholainen, ja poika ottaa kirveen, lähtee halkoja hakkaamaan. Hakkaa siellä, hakkaa, niin lintunen ylhäällä ilmassa laulaa: "Leikkaa, leikkaa puitasi vielä vähän aikaa, jo ovat koirasi kahdeksan lukon takana." Pirtissä taas sisko pakajaa Paholaiselle: "Tuota tuohon halkoja päästit leikkaamaan, kun et rutompaan syönyt, vielä pääsee käsistäsi." Poika sillä välin hakkaa yhä, leikkelee puita ulkona, niin lintunen taasen laulaa ilmassa: "Leikkaa, leikkaa, poikaseni, vielä vähäsen, jo ovat koirasi seitsemän lukon takana." Tuleepa siitä jo Paholainen, sanoo pojalle: "Etkö rutompaan joudu, en minä sinua kaikeksi päivää pannut tähän halkoja leikkaamaan." Tuossa lauloi taasen lintu hiljaisempaan ilmassa: "Ala panna, poikaseni, kyly lämmetä, jo ovat koirasi kuuden lukon takana." Poika siitä alkaakin panna kylyä lämmetä, ja lintunen aina kerran toisensa jälkeen lauloi: "Ala jouduttaa kylyä, ala uuni riuvotella, ala vettä kantaa, ala vastaa laatia, ala päältäsi riisua, jo ovat koirasi viiden, neljän, kolmen, kahden, yhden oven takana." Kyly kun sillä tavoin joutui viimeinkin, kävi Paholainen syömään poikaa; vaan koiratkin samassa pääsivät viimeisen lukon takaa, tulivat kylyyn ja kisalsivat Paholaisen halki. Sanoo Paholainen koirien revitellessä tytölle: "Sinä ota torahampaani, sillä piirrä veljesi päätä, niin hän kuolee; vie siitä hammas lampiin, niin minä uudellensa virkoan."

Pani sisar sen mieleensä, otti kylystä Paholaisen torahampaan ja sillä veljensä päätä piirtää, niin se siitä kuolee ja viedään maahan kuin ruumis ainakin; vaan torahampaan kantoi tyttö käskyä myöten lampiin, niin siitä Paholainen virkosi uudellensa, tuli taasen eläviin. Koiratpa kun kotvaan eivät näe isäntäänsä, käypi heille ikäväksi, ja saavat etsimään, mistä tuo löytyisi. Viimein sieltä täältä etsittyänsä tulevat kalmistoonkin, niin sieltä haju nousee heille nenään. Kaivoivat silloin ruumiin maasta ylähäksi ja nuolivat, nuolivat päätä, kunne meni hampaan haava umpeen. Siitä vertyi jo poika uudellensa elämään, hyppäsi ylähäksi ja sanoi: "Ohoh, kun viikon makasin!" Koirat siihen vastasivat: "Vielä olisit viikomman maannut pahoittasi koirittasi", ja puhuivat isännällensä, miten Paholaisen torahampaan hänen päästänsä löysivät. Tästä arvataan nyt asia, että sisko se on kaikki laatinut, ja mennään pirttiin, jossa revitellään Paholainen ja hänen morsiamensa; vaan itse hyödytään hörtsäksi, parataan partsaksi. Siitä elämään päästään. Poika syöttää, juottaa, luonansa pitää koirat ikänsä. — Sen pituinen se tarina.

ORIKSI MUUTETTU POIKA

Ennen aikaan, mikä sen enää muistaakaan, milloin se oli, sai Perkele valtaansa kuninkaan pojan, josta teki itsellensä hevosen, muutti sen semmoiseksi oriksi, joka neljä kertaa hyppäsi vain, niin virsta matkaa oli tehty. Sai niin ikään yhden kerjäläispojan kuninkaan vallan alaisia itsellensä, ja sen pani oritta ruokkimaan, niinkuin renkipojaksi itsellensä. Pojan piti asua hevosen kanssa yhdessä ja katsoa sitä hyvästi. Menipä itse isäntä kotoa, minne lienee mennyt, niin kielsi lähtiessänsä, ettei hengen haastolla saa mennä hänen huoneessansa käymään; mutta hänen poikessa ollessaan puhui ori pojalle: "Mene kuitenkin isännän huoneeseen, joskopa kielsikin, mutta elä koske mitään, vaan katsele tarkkaan kaikki, tiedustele, mitä siellä on ja mitä siellä kuuluu." Poika teki, minkä ori käski, meni isäntänsä huoneeseen ja näki siellä paljon kummia kaluja ja aineita. Oli iso sammio täynnä verta oven pielessä. Seinällä näki suuren summattoman miekan riippuvan naulassa. Katsahti arkkuun, joka oli nurkan loukossa, niin siinä oli yhdessä komerossa vähäinen pieni kivi, toisessa havun lehvä, kolmannessa malja täynnänsä vettä. Kohta pojan siellä käytyä tuli jo Perkele kotiin ja ymmärsi heti pojan käyneen hänen huoneessansa, niin torui siitä armottomasti poikaa: "Likimaitse että pääset hengissä", sanoi, "vaan käypäs toinen kerta, niin sinut paha perii." Sillä kertaa poika kuitenkin pääsi rukouksilla vapaaksi ja alkoi isäntänsä hevosta katsoa niinkuin ennenkin.

Elettiin aikaa vähäsen, niin Perkele niin ikään läksi matkoillensa, montahan sillä on asiata toimiteltavaa, ja vielä kovemmin vakuutti poikaa, sanoi: "Käyhän vielä huoneessani, niin sitten minä tapan sinut." Vaan mitäs siitä? Tuskin pääsi Perkele talon tienoolta, niin ori taasen puhui pojalle: "Mene kuitenkin huoneessa käymään, elä pelkää yhtään, tyydy siihen, mitä minä sanon." — "Mitäs minun nyt pitää tekemän, kun minä siellä käyn?" kysyi poika. Ori neuvoi: "Koeta sitä suurta miekkaa kädelläsi, liikkuuko tuo vähänkään" — se oli niin iso, ettei se paljon liikahtanut tavallisen miehen koetellessa — "jos ei se liikahda, niin kasta pääsi siinä verisammiossa, joka on oven pielessä, ja koettele sitten miekkaa uudellensa, jaksatko nostella." Poika teki sen, meni, koetteli miekkaa, vaan se ei hievahtanutkaan. Kastoipa päänsä verisammiossa, niin lakki alkoi paistaa kullalta heti, ja poika tuli siitä niin voimalliseksi, että miekka kohta oli kepeä hänen liikuttaaksensa. Meni siitä sanomaan orille: "Jo nyt miekka keveni." — "Hyvä se", virkkoi ori, "mene nyt, perimmäisestä huoneesta ota verkanuttu päällesi, toiseen lakkariisi pistä arkusta se pienoinen kivi, toiseen havun lehvä, tukitse siten se vesimalja, peitä hyvästi, ettei läiky yhtään, ota miekka, pane vyöllesi ja tule luokseni talliin." Poika tekikin kaikki kuten neuvo oli ja tuli sitten talliin kaiken sen tavaran kanssa, minkä isäntänsä huoneista oli saanut. Täällä ori virkkaa hänelle: "Istu nyt selkääni, niin lähdemme karkuun koko Perkeleen kodista!" Sehän oli pojankin mieleen semmoinen tuuma, samassa nousikin orillensa selkään jo, ja lähdettiin pakenemaan sieltä.

Tulipa Perkele matkoiltansa kotiin, niin havaitsi kaikki tavaransa kadonneen huoneista, ja talliin kun meni katsomaan, sekin tyhjänä oli. Lähdepäs siitä nyt pakenijoita ajamaan perästä suurella voimalla tavoittaaksensa heitä. Pojan ori kyllä hyppäsi neljästi vain virstassa, mutta kumminkin olisi Perkele saavuttanut, ellei estettä tullut väliin. Hevonen näet, kun kuuli jytinän jäljeltänsä, sanoi pojalle: "Katsopa taaksesi, näkyykö mitään tulevaksi." — "Tulee sieltä niinkuin musta pilvi ikään kohisten jäljeltä", vastasi poika. Ori siitä sanoi pojalle: "Ota kivi lakkaristasi, heitä se jäljelle." No, poika heittikin kiven samassa taaksensa, ja siitä tuli niin jyrkkä, mahdoton kallio heidän jäljellensä, ettei Perkelekään päässyt siitä ylitse, vaan juoksi kotiinsa hakemaan aseita, joilla vuorta piti särjettämän. Toi sieltä suuren, mahdottoman kirveen kanssansa ja teki vuoreen kolon, josta pääsi kulkemaan. Tie kun oli aukaistu, rupesi heittämään kirveensä kallion koloon, palatessansa siitä sitten ottaaksensa; vaan tuli kettu, vuorta myöten juosta lipotteli, ja sanoi: "Eläpäs heitä kirvestäsi siihen, minä varastan." — "Enkä heitäkään kirvestäni, vien kotiini", sanoi Perkele ja juoksi takaisin taas hirmuisen matkan — viipyihän se siinä! Kotona käytyänsä lähtee taasen ajamaan varkaitansa, vaan ori älyää sen jo kaukaa ja kysyy entiseen tapaansa pojalta: "Näkyykö mitään tulevaksi?" Poika vastasi: "Entinen pilvi taas nousee." Ori silloin käski pojan heittää havun lehvän lakkarista, ja se kun heitettiin tielle, siitä tuli niin suuri, sakea hongikko, ettei päässyt Perkele lävitse sen suuren voimansa kanssa, mikä hänellä oli. Juoksi kotiinsa ja haki sieltä sen suuren kirveensä taas, jolla hakkasi hongikon edestänsä. Heitti sitten kirveensä kannon päähän ja arveli lähteä edellensä; vaan kettu taasen juosta luikertaa siihen häntä suorana ja sanoo: "Eläpäs heitä kirvestäsi, minä varastan sen siitä." — "Enpä heitäkään kirvestäni", virkkoi Perkele, "vien kotiini", ja läksi juoksuttamaan kirvestänsä sinne, ettei kettu saisi. Poika sillä aikaa vain pakeni orin selässä; vaan ei kovinkaan kauaksi vielä päästynä, kun kuului taas jyrinä jäljeltä. "Katsopas taaksesi", sanoi pojalle ori, "näkyykö mitään tulevan." Poika vastasi: "Entinen pilvi taas nousee, samankaltainen kuin äskenkin." — "Heitä jo vesimalja tielle", neuvoi ori, "se meidät ehkä pelastaa"; ja poika kun heitti, siitä tulikin niin suuri järvi semmoinen, ettei Perkele päässyt ylitse. Ei hänellä ollut laivaa eikä venettä eikä muuta, vaan rupesi juomaan sitä vettä päästäksensä kuivin jaloin järven poikki. Joi vain, joi vain ja pani sisäänsä, mutta vanteen vääntäisi mahansa ympärille, ettei repeäisi. Tulipa silloin kettu ja puri vanteen poikki, niin maha halkesi juodessa, vesi pääsi valloillensa, ja Perkele hukkui veteen, ei tavannutkaan ajettaviansa.

Päästyänsä Perkeleestä läksi poika ajamaan kuninkaan kotiin, yli portin heti hyppähytti orinsa ja tuli pihaan semmoisissa kauniissa vaatteissa kuin hän Perkeleeltä saanut oli, suuri miekka vyöllä. Vaan ei hän ollut siellä muuta kuin näyttihe vain, ettei kuningas tiennyt, kuka se oli, joka semmoisella jyräkällä hänen pihassansa kävi, vaikka oli oma poikansa sillä hevosena. Ei kuitenkaan linnalta kauaksi mentynä, vaan ori, joka tunsi vanhat ruokamaat, neuvoi taasen poikaa, sanoi: "Vie minut tuonne tammikkoon ja hanki heiniä eteeni, että pääsen syömään, vaan mene itse, kun ensin heität vaatteet, miekat ja kaikki satulaan, kerjäläispoikana kuninkaan kartanoon ja pyri ruohomaan kitkijäksi, että itsekin saat ruokaa, ja ota niitä ruohoja vähän, mitä siellä on, ja tuo minunkin syödäkseni." Poika tekikin neuvon mukaan ja pääsi linnalle ruohoston kitkijäksi, niin sillä elätti henkensä ja vei hevosellensakin sieltä niitä ruohoja maistaa. Olipa kuninkaalla paraikaa suuri sota, ja ajettiin kaikki sotaväki vihollista vastaan, niin poika kun kävi orin luona, puhui sille: "Nyt on kuninkaalla sota, kaikki läksivät täysmiehiset tappeluun." — "No, pyri sinäkin sotaan", neuvoi ori, "etsi jotakin hevosluuskaa allesi, jolla pääset muiden seurassa ajamaan sinne." Mitäs tästä; poika kävi ilmoittamassa tahtonsa, ja hänelle annettiin sieltä vanha hevosjättö ajettavaksi. Oli sitten maantie vetelän suon poikki mentävä, niin poika tahallansa ajoi hevosluuskansa tien ojaan, upotti sinne ja pyysi sotamiehiä, jotka komeilla hevosilla ja kauniilla ajinkaluilla kulkivat tietä, auttamaan hevostansa suosta ylös. Mutta nämä eivät olleet asiasta millänsäkään, nauroivat vain pojalle, sanoivat: "Ole vain siellä luuskinesi, mitä sinä sodassa teet, semmoinen mies luuskallasi." Poika sillä tavoin jäi siihen, kun ei auttanut kukaan, vaan kun kaikki sivuitse kulkivat edellensä, tämä hevosluuskansa jätti suohon, meni oman orinsa luo, joka kolmasti vain hyppäsi virstassa, ja ajoi sillä toista tietä myöten sotaväen edelle vihollista vastaan, jossa hakkasi suurella miekallansa koko vihollisen väen kulhoksi ennenkuin muu sotaväki ennätti näkemäänkään koko tappelua. Sotapäälliköt tultuansa tappelupaikalle näkivät viholliset kaikki lyödyiksi, keto kuolleita täynnä oli. Ihmettelivät sitä, arvelivat: "Kukahan tämän armotyön meille on tehnyt, että vihollinen näin lyöty on?" eivätkä tienneet asian laitaa, miten se oli, vaan läksivät väkinensä palaamaan linnaan takaisin ilmoittaaksensa kuninkaalle, kuinka sota käynyt oli.

Poika, joka tappelussa oli saanut suuren haavan käteensä, oli kuitenkin heti palannut sieltä jällensä, ettei häntä kukaan nähdä saanut, ja syrjäteitä ajanut sille tielle takaisin, jota sotaväenkin piti sodasta tuleman. Sillä tavoin oli muiden kotiin palatessa taasen hevosluuskaansa pyytämässä suosta ylös ja pyysi apua niinkuin ennenkin; vaan sotamiehet nauroivat vain ja sanoivat: "Ole siellä luuskinesi, eipä sinusta olisi apua ollut sodassakaan, jos siellä olisit ollutkin." Menivät tietänsä linnalle ja puhuivat kuninkaalle, miten sota oli käynyt. Kuningas kuultuansa asian ihmetteli: "Kukahan se oli, joka sen laupeuden teki ja vihollisen löi?" vaan ei tiennyt kukaan hänelle selvittää sitä. Elettiinhän muutaman aikaa taas, ja poika yhä kitki ruohostoa senkin jälkeen niinkuin ennenkin, niin kitkiessänsä aina sitoi sitä haavaansa, jonka sodassa käteensä sai. Kuninkaan tytär, joka aina lystiä kävellessänsä näki, kuinka poika haavaansa sitoi ruohomaassa, sanoi viimein isällensä: "Tämä poika oli terveenä, kun tänne tuli, ja nyt hän on haavoitettu, mistähän se tulee?" Kuningas silloin otti pojan tutkinnolle, kyseli: "Oletko sinäkin sotatantereella käynyt, kun sinulla kädessäsi haava on?" Poika tutkinnossa siinä ilmoitti nyt asian ja sanoi: "Minä olen se mies, joka olen sen ihmetyön tehnyt ja viholliset hävittänyt, ja tässä on minulla visu merkki, kun tämä haava on kädessäni, jota ennen ei ollut." Kun tämä kuninkaasta yhtähyvin oli ihme, sanoi poika: "Koska ette usko, niin minä näytän mahtini teille kahden hetken perästä tässä omassa pihassanne." Meni siitä orinsa luokse tammikkoon, pani siellä sen ylpeän Perkeleeltä saadun vaateston päällensä, suuren miekan vyöllensä ja sen kullalta paistavan lakin päähänsä, joka verisammiossa kullaksi muuttui, istui sitten orinsa selkään ja ajoi yli portin kuninkaan pihaan. Näytti siinä sotakalunsa, miekkansa, miehuutensa ja haavoitetun kätensä ja ajoi taasen tiehensä, meni pois, ettei nähtykään, minne se katosi. Linnan pihalle jäi kuningas miehinensä avossa suin seisomaan ihmetellen, kuka se oli, joka niin komealla hevosella ja semmoisessa asussa siinä kävi; ruohoston kitkijäksi eivät voineet häntä ajatellakaan, se oli heistä niin mahdoton. Vaan poika tuli sill'aikaa entiseen tammikkoonsa, niin ori siellä puhui hänelle: "Ota nyt miekkasi, lyö minulta pää poikki, tämä ei ole minun oma pääni, tämä on Perkeleen panema pää." — "Kuinkas minä sen teen sinulle, hyväntekijälleni, joka minut Perkeleen kynsistä päästit, se on mahdoton", sanoi poika, mutta ori vain sanoi: "Sinun pitää se tehdäksesi minulle, se on Perkeleen pää; jos et sitä tee, niin minä tapan sinut." Poika silloin teki niinkuin käsky oli, sivalsi miekkansa ja löi oriltansa pään poikki; vaan ori kun kuoli, sen sisältä tuli se kuninkaan poika ilmiin, joka hevoseksi muutettu oli ja siellä puhetta oli pitänyt selvänä ihmisenä. Puhui siitä se kuninkaan poika entiselle ruokkijallensa: "Käykäämmepä nyt kahden miehen vanhan isäni puheelle! Pidä sinä ne koreat vaatteet päälläsi, minä lähden semmoisena kuin ennen vietäessä olin."

Tuuma kun oli sellainen pidetty, läksivät yhdessä astumaan ja tulivat semmoisina linnaan. Siellä tunsi nyt kuningas heti kohta poikansa, kun se oli niissä entisissä hyvintunnetuissa vaatteissansa, ja kysyi hämmästyen häneltä: "Mitenkäs, niinhän sinä olisit kuin minun poikani näyltäsi, vaan mikä sinut pelasti Perkeleeltä ulos, joka minulta lapsena ollessasi sinut ryösti?" Poika vastasi: "Tämä minut pelasti, tämä mies, joka minun kanssani on." — "Mikä mies sinä sitten olet?" kysyi kuningas poikansa toverilta. Se vastasi: "Minä olen se ruohomaan kitkijä, joka olen tässä linnassanne jo muutamia kuukausia ollut"; vaan eivät tahtoneet uskoa, luulivat joksikin suureksi kreiviksi ennenkuin näytti haavatun kätensä, jota kuninkaan tytär kyllä oli monta kertaa nähnyt pojan ruohostoa kitkiessänsä sitovan. Siitä nyt kuninkaan poika ja kerjäläispoika yhdessä puhuivat kuninkaalle koko seikan, mitenkä ensinnä Perkeleen luona oltiin ja sieltä viimein pakenemaan päästiin, miten kettu oli heille sangen hyvä apumies, joka viivytti ensin Perkelettä juoksussa ja hänet sitten järveen hukutti, ja kertoivat kohdallensa kaikki, miten kuninkaan poika viimein muuttui ihmiseksi, kun hevoselta pää otettiin, ja mitä tuumaa sitten pitivät keskenänsä aina linnalle tuloonsa asti. Sen kun kuuli vanha kuningas, korotti kerjäläispojan vierimmäiselle istuimellensa ja antoi hänelle tyttärensä vaimoksi; vaan kuninkaan oma poika tuli nyt arvollensa, jäi sen isänsä vallan perijäksi. — Siihen loppui se tarina; jos kuka ei usko, se keltä kysyköön.

JÄLKIMAINE

Tähän vivahtavia tarinoita muistellaan Hämeessäkin. Niin käypi muudan sieltä kotoinen tarina seuraavaan tapaan:

Kerran oli Pahanen valtaansa saanut kaksi lasta, joita piti palvelijoinansa ja kiusasi kaikella tavoin. Lapsista oli toinen poika, toinen tyttö, niin heidän kun oli molempien siinä hyvin paha ja vaikea olla, puhui tyttö kerran pojalle: "Tietäisin minä, millä täältä pääsisimme: kun nainet minut, niin pelastan sinut Pahasesta, ja lähdemme yhdessä pakenemaan." Poika oli siihen valmis, ja laittausivat kohta kumpikin matkalle. Tyttö leikkasi kolme pisaraa verta nimettömästä sormestansa kynnykselle, käski pojan ottaa vähäsen puuta, kiveä ja vettä mukaansa, ja pimeän tultua, kun Pahanen oli sikeästi nukkunut, läksivät kahden kesken hänen luotansa pakenemaan.

Vasta päivän valjetessa aamulla heräsi Pahanen unestansa ja huusi huoneestansa tytölle: "Nouse jo, tyttö, töillesi!" — "Jo nousen, jo nousen", vastasi ensimmäinen veripisara kynnykseltä, ja Pahanen kun luuli tytön valveella olevan, rupesi uudellensa maata ja nukkui toiseen päivään asti yhteen jatkoon. Herättyänsä huutaa taas tytölle: "Joko pata tulella?" — "Jo kiehuu, jo kiehuu", vastasi toinen veripisara. "No, hyvä se", virkkoi Pahanen, nukkui siitä uudellensa ja makasi taasen vuorokauden ennenkuin heräsi; vaan alkoi jo nälkä verinen olla hänellä mahassa, niin ärjäisi oikein tuskissansa: "Eikö jo ruoka ole valmis?" — "Valmiina on", virkkoi kolmas veripisara, "tulkaa, isäntäkulta, syömään!" Pahanen silloin nousi vuoteeltansa ja kävi keittoa katsomaan; vaan huonostipa siellä on ruoan laita, eikä näy edes keittäjätäkään. Meni siitä poikaa katsomaan, onko tuo edes tallella, vaan poikessa oli sekin, huone tyhjänä ihan. Siitä arvaa jo Pahanen seikan, jotta karussa nyt ollaan; ja hänellä kun oli kolme suurta koiraa, ne pani pakenijoita hakemaan. Nämä läksivätkin heti ajamaan, vaan toiset kuulivat jo jytinän peninkulman päästä, niin tyttö sanoi pojalle: "Nyt tullaan jäljessä! Rupea sinä hongaksi tähän, minä rupean kuuseksi." Ja niin muuttuivat molemmat puiksi. Koirat ajaessansa tulivat aina puiden luokse, vaan siinä haihtuivat jäljiltä, etteivät osanneet mihinkään, ja kääntyivät viimeinkin takaisin. Kotiin tulleilta kysyi kohta Pahanen: "Löysittekö pakenijat?" — "Emmekä löytäneet", virkkoivat koirat, "kahden puun juurelle asti oli selvät jäljet, vaan ei siitä mihinkään." — "Siinäpä ne juuri olivat", sanoi Pahanen, "menkää, ottakaa ne puut." Koirat kohta läksivät taasen ajamaan, vaan tyttö kuuli niin ikään peninkulman päässä jo jytinän ja neuvoi toveriansa: "Jo tullaan jäljessä, ole sinä veräjänä, minä niittynä tässä." Ja muuttuivat taasen kumpikin, toinen veräjäksi, toinen niityksi. Ei aikaakaan, niin koiratkin joutuivat siihen, vaan veräjälle tultuansa eksyivät taasen jäljiltä, ja täytyi kääntyä siitä kotiin. "Jokos löysitte?" kysyi taasen Pahanen. "Emmekä löytäneet", vastasivat koirat, "metsän keskessä on niitty, niin sen veräjälle oli jäljet, vaan siihen loppuivatkin." — "Voi teitä!" sanoi Pahanen, "nepä ne olivat, ne samat, juoskaa sievään takaisin." No, alapas siitä koirien juosta taas minkä ennättivät jäljestä; vaan pakenijat samoin taas kuulivat jo jytinän kaukaa ja tiesivät olla varoillansa muuttuen toinen lammiksi, toinen sorsaksi, joka uiskenteli lahden tyvenessä. Koirat kun eivät löytäneet niittyä ei veräjätä enää metsässä, juoksivat vainua myöten edellensä, vaan lammin luona eksyivät taasen jäljiltä ja kääntyivät siitä kotiinsa. Siellä kysyi Pahanen: "Jokos nyt löysitte haettavanne?" — "Eikö mitä", virkkoivat koirat, "vähäisen lammin rannalle tulimme, vaan siinä jäljet katosivat, emme osanneet mistä etsiä." — "No, te nyt eläviä olette!" sanoi Pahanen, "siinähän ne juuri ovatkin", ja läksi itse hakemaan. Jyrinästä kuulivat jo pakenijat, että nyt on isäntä itse liikkeellä, ja tyttö käski pojan heittää puupalasen jäljellensä. Se kun heitettiin, siitä tuli niin suuri hongikko, ettei päässyt Pahanen lävitse, vaan täytyi käydä kirveen kotoansa, jolla hakkasi hongikkoa, kunne sopi viimeinkin kulkemaan. Toiset sillä aikaa pakenivat pakenemistansa yhä, vaan keksittyänsä Pahasen taasen lähestyvän heitti poika kiven lakkaristansa, ja siitä tuli niin mahdottoman suuri vuori, levesi joka haaralle, jotta jäi Pahanen sen keskelle. Siinä kipusi sitten kolme vuorokautta kallioiden lomissa, kunne pääsi viimeinkin ylitse, niin läksi pakenijoita uudestansa ajamaan saavuttaaksensa kuitenkin. Poika silloin heitti vesiastian taas jäljellensä, ja siitä syntyi niin avea järvi Pahasen eteen, ettei hän päässyt mihinkään. Tämäpä, kun muuta neuvoa ei nähnyt, rupesi juomaan järveä kuiviin päästäksensä jalkaisin ylitse, ja saikin jo järven niin tyhjäksi, ettei ollut vettä kuin vähän enää pohjassa; mutta viimeistä juodessa puhkesi vatsa Pahaselta, ja hän kuoli siihen paikkaan. Poika ja tyttö pääsivät rauhassa elämään viimeinkin. — Sen verta sitä.

AVAIMETON VAKKA

Eli talossa ennen perhe, jota oli ukko ja akka ja nainut poika. Se poika metsältä tullessansa kerran näki koiransa haukkuvan metsoa puussa ja rupesi ampumaan lintua jousellansa. Mutta metso ihmisen kielellä virkkoi puusta: "Eläs ammu, poikaseni, heitä elämään vielä." Poika kun kuuli metson ihmisen tavalla puhuvan, hämmästyi ensinnä vähän, vaan siitä rohkeni kuitenkin ja yritti uudestansa ampumaan. Ei saanut kuitenkaan vielä laukaistuksi, ennenkuin metso toiste pakisi hänelle: "Eläs, poikaseni, ammu minua, vielä minä sen kostan sinulle." Tämän linnun outo puhe taasen arvelutti poikaa, vaan siitä kiivastui uudellensa ja ojensi kolmannesti jousensa ampuaksensa lintua. Metso silloin vielä surkeammalla äänellä rukoili häntä: "Elä, poikakulta, ammu minua, ota ennen elävänä kotiisi. Syötä minua vuosi, minä sitten palkan maksan!" Pojasta kun oli metson tuuma soma, ottikin hänet elävänä puusta ja vei kotiinsa, jossa kertoi taatollensa koko seikan sanoen: "Tämä metso pyysi minua syöttämään itseänsä vuoden, niin hän minulle sitten palkan maksaisi; syötänkö, taattoseni?" — "No, syötä, paljonko tuo syönee", vastasi taatto. Poika siitä rupesi elättämään metsoansa, syötti, syötti aikansa, niin sille vaskinen sulka häntään kasvoi. Vuoden päästä putosi se sulka purstosta, ja metso lensi tiehensä. "Se siitä nyt oli syöttämästäsi", sanoi pojan nainen, nauroi miehellensä; mutta iltasella tuli metso jäljellensä ja rukoili poikaa: "Syötä minua toinen vuosi!" Poika suostui syöttämään, ja metsolle taasen kasvoi purstoon hopeasulka, joka vuoden päästä putosi siitä, vaan metso taasen lensi pois. Illalla kuitenkin tuli jällensä ja sanoi pojalle: "Syötä vielä kolmas vuosi." Poika syötti, ja vuoden päästä kasvoi metsolle kultasulka, ylen kaunis, jonka pudotti purstostansa ja lensi tiehensä. Vaan ei kauaksi jäänyt, illalla tuli takaisin niinkuin ennenkin, hyväili syöttäjätänsä ja sanoi: "No, nyt tule palkkaasi kolmen vuoden syötännästä ottamaan, nouse selälleni!" Poika asettihe hänen siivillensä, ja metso läksi meren päällä lentelemään. Nousi, nousi ylhäälle hyvin ja kysyi pojalta: "Miltä näyttää meri silmissäsi?" — "Niin on kuin seulan pohja", vastasi poika. Siitä laski nyt metso pojan putoamaan selästänsä, vaan ennenkuin mereen paiskahti, lensi hänelle eteen, sovitti siipensä alle, että pääsi poika selkään taas, ja sanoi: "Niin minullakin oli hätä, kun ensi kerran ampumaan yritit." Kohosi toisen kerran taivaalle ja kysyi: "Miltä näyttää meri silmissäsi?" — "Niin on kuin sormuksen kokoinen vain", vastasi poika, ja samassa pudotti hänet metso selästänsä taas, mutta ei kuitenkaan mereen antanut pudota, vaan sovitti itsensä alle taas ja otti uudellensa pojan selkäänsä. Sai siitä kohoamaan niinkuin ennenkin, nousi aina ylemmäksi taivaalle ja kysyi: "Miltäpä näyttää nyt meri silmissäsi?" — "Ei ole kuin neulan silmän suuruinen enää", vastasi poika, ja samassa päästi hänet metsokin selästänsä, että oli jo mereen putoamassa, vaan tuli kuitenkin avuksi vielä, otti uudellensa selkäänsä ja virkkoi pojalle: "Sinä kun toisen ja kolmannen kerran yritit ampumaan, minulle tuli aina suurempi hätä, niinpä sinustakin oli toiste ja kolmannesti selästäni pudotessasi kerta kerralta hirveämpi." — "No, elä, metsokulta, enää pudottele!" rukoili poika. "En pudotakaan, en", sanoi metso, "armahdithan sinäkin viimein minua." Läksi lentoon siitä ja lensi lentämistänsä yhä. Pitkän matkaa mentyänsä kysyi viimeinkin pojalta: "Näetkö mitään?" — "Onhan kuin vaskipatsas", vastasi poika, "tuolta etäältä näkyy." — "Sinne lennän nyt", virkkoi metso, "siellä asuu nuorin sisareni; kun perille pääsemme, ja hän minua syöttämästäsi tahtoo sinua palkita, niin pyydä avaimetonta vakkaa."

Ei aikaakaan, niin oltiin jo vaskilinnan luona, metso silloin muuttui siinä mieheksi, ja mentiin sisälle. Siellä sisar tulee veljeänsä tervehtimään, sanoo: "No, missä, veikkoseni, nyt olet kolme vuotta ollut?" — "Tämä mies minut elätti", sanoi toinen. "No, mitä sinulle siitä palkaksi pitää?" kysyi linnan emäntä pojalta. "Jospahan saisin avaimettoman vakan", vastasi siihen poika niinkuin metso oli neuvonut; vaan ei annettu hänelle sitä, sanottiin: "Ota kultaa, hopeata, ota mitä vainkin tahdot, emme voi avaimetonta vakkaa antaa." Mitäs siihen; poika ei sanonut muusta palkasta huolivansa, ja lähdettiin vaskilinnalta pois. Emännän veli muuttui metsoksi uudellensa, otti pojan selkäänsä ja läksi lentämään taas. Lensi, lensi, minkä lienee lentänytkin, meri alla, taivas päällä, niin kysyi pojalta: "Näetkö mitään?" — "Tuolla etäällä on kuin hopeainen patsas", vastasi poika, "kenhän siellä asuneekin?" — "Se on minun keskimmäisen sisareni linna", virkkoi metso, "kun tulemme sinne, niin avaimetonta vakkaa kysy palkastasi." Kohta oltiinkin hopealinnassa, kaukaako se metso sitä väliä lensi; vaan ei annettu avaimetonta vakkaa siitäkään, täytyi lähteä palkatta sieltäkin. Kotvan matkaa lennettyänsä sanoi metso taasen pojalle: "Erotatkos kultapatsasta, joka tuolta etäältä näkyy? Se on minun vanhimman sisareni linna, menkäämme nyt sinne, eikö tuolta jo palkkaasi annettaisi."

Päästiinpä perille, niin siellä viimeinkin kävi metson sana todeksi, kultalinnan emäntä ilomielin tervehti veljeänsä, joka nyt oli miehenä taas, syötti, juotti kyllin kumpaakin ja antoi pojalle avaimettoman vakan palkaksi, kun se hänen veikkoansa niin kauan oli elättänyt. Aikansa täällä levättyä jätettiin sitten linnan emännälle jäähyväiset, metso otti miehen ja avaimettoman vakan selällensä ja läksi niiden kera lentoon taas. Mentiin, mentiin määrättömiä matkoja, minkä aikaa lienee mentykin, niin alkoi jo uuvuttaa metsoa lopulla. Olipa korkea vaara ikään näkyvissä, niin siihen heitti metso vaaran kukkulalle kannettavat selästänsä ja itse lensi tiehensä. Tästäkös miehelle hätä käteen. Hän siinä murheissansa ei tiedä, kunne lähteä, minne matkata; lähteä sitä pitäisi jonnekin, vaan vakka jykeä on. "Tuota vielä tuossa kantaisin!" arveli hän viimeinkin ja nakkasi vakan maahan. Vakka silloin aukesi pudotessa, ja siitä linna kasvoi paikalle, ruoat, juomat, herrat, palvelijat ja kaikki, mitä linnan pitoon kuuluu ainakin. "No, ei kummempata!" arveli mies, istuihe ruoan ääreen ja söi mahansa täyteen, mutta syötyänsä ja juotuansa arveli lähteä kotiinsa kuitenkin, ei viihtynyt siinä uudessa linnassansa, ikävä tuli. Ikään olikin jo lähtemässä, kun tuli toinen mies hänelle vastaan, sanoi: "Annatko minulle sen, mikä kodissasi saatu on, niin vien sinut kotiisi?" Ajatteli mies mielessänsä: "Jos tamma, jos lehmä, jos lammas lienee poikessa ollessani poikinut, voinhan minä tuon luvata, naiselleni ei ole lasta ennen syntynyt eikä kyllä tälläkään ajalla." Lupasi antavansa, mikä lieneekin kodissa saatuna, kun vain sinne pääsisi. "No, ota, kerää vakkasi", sanoi toinen, "lähtekäämme jo matkalle!" Mies olikin pian valmis lähtemään, eikä siinä ollut kuin yksi hurahus vain, niin hän oli jo oppainensa kotona. Vaan täälläkös nyt suru nousi. Nainen oli siellä kauniin lapsen saanut ja tuli sen kera miestänsä tervehtimään. Miesrukka murheissansa ei tiennyt muuta neuvoa, vaan puhui salaa sille miehelle, joka hänet kotiin saattoi, pyysi heittämään lasta vielä moniaaksi vuodeksi äitinsä luokse kotiin. Tämä suostui tuumaan, sanoi: "No, jääköönhän poikasi vielä tänne, vaan kun minä Vääräpyörän nimeen sitä haetan, silloin pitää antaaksesi, muuten on paha tarjona."

Kului sitten muutamia vuosia, ja poika kasvoi suureksi, niin siitä tuli niin väkevä, että kun mieheen koski, hän sen särki, jos oli elävä, niin meni kuoliaaksi. Soimattiin siitä poikaa, sanottiin: "Sinä, Vääräpyörän ruoka, ihmisiä tuhoat!" Poika kun ei ymmärtänyt sitä, meni kysymään äidiltänsä: "Mintähden minua Vääräpyörän ruoaksi sanotaan?" Äitikään ei tiennyt syytä, meni, kysyi mieheltänsä. Miehen silloin täytyi ilmoittaa asia naisellensa, sanoi: "Kun en kerran kotiini löytänyt, täytyi minun Vääräpyörälle luvata, mikä olisi kodissani saatu, en luullut poikaa syntyneen." Poika kun kuuli asian, pyrki kohta Vääräpyörää hakemaan, eivätkä saaneet vanhemmat häntä estetyksi. Nousi hevoselle selkään ja kiirehti matkalle. Ajoi siitä, ajoi, kunne uupui jo hevonen juostessa, vaan ei voinut odottaa, jotta olisi syöttänyt, vaan heitti hevosen metsään ja läksi jalan astumaan. Tuli viimeinkin meren rannalle, jossa lampi oli lähellä ja vähän mannerta välissä. Lammin rannalla kasvoi suuri tammi, ja sen ympärillä ja koko välitantereella oli tallattu kisapaikka. Nousipa poika tammeen, eikö tuolta voisi nähdä mitä. Oli siellä, katseli, niin laiva tuli mereltä, laski siihen rannalle satamaan. Siitä tuli iso joukko nuoria neitoja laivasta, ja läksivät pesolle lampeen. Toiset yhden keskimmäisen helmoja kantoivat, jaksoivat vaatteensa kaikki tammen juurelle ja menivät yhdessä lampeen. Poika silloin nousi hiljaa tammesta alas, otti sen parhaimman neidon vaatteet talteensa ja kapusi niiden kera puuhun taas.

Mitäs ollakaan? Tulivat neitoset pesosta, ja kukin vaatteensa tammen juurelta otti, niin yksi kaunein vaatteitta jääpi. No, etsitään niitä, etsitään jos jostakin, niin jo keksitään poika tammen latvassa. "Sillä ne vaatteeni ovat", arveli se neito, joka alastomaksi jäi, kävi poikaa rukoilemaan, sanoi: "Kuka lienet minulta vaatteeni vienyt, työnnä jäljelle! Jos maammoksi, jos veikoksi, jos siskoksi, jos puolisoksi minulle tahdot, minä siksi otan." Moisen puheen kuultuansa nousi poika heti tammesta maahan, antoi tytölle vaatteet ja kysyi: "Kenen olet tytär?" — "Vääräpyörän ainoa lapsi", vastasi neito. — "Missäpä hän on, häntä minä haen?" sanoi poika. Neito silloin neuvoi häntä käymään isänsä kotiin, ei laivaansa ottanut, vaan sanoi: "Linnaa likellä vaaralla on rautainen kanki, rengas päässä, maahan pistettynä, ken sitä kankea ei voine maasta kisaltaa, se ei pääse linnaan. Koetahan kuitenkin voimaasi, ota tämä paikka minulta, se tekee sinut näkymättömäksi ja tuopi ruokaa, mitä ikään tahdot. Jos linnaan pääset, tule ensiksi minun puheelleni, minä sitten olen morsiamesi."

Erosivat siinä nyt toisistansa, neito tovereinensa läksi laivaansa, vaan poika pisti tytön antaman paikan poveensa ja sai Vääräpyörän linnalle maitse kulkemaan niinkuin neuvo oli. Kulki etsien yhä nuo ajat, nämä päivät, ja elätti sillä tytöltä saadulla paikalla henkensä, niin tuli viimeinkin neuvotulle vaaralle, jossa se rautainen rengaspää kanki oli maahan kiinni taottuna. Kaikki ympäristö oli kovaksi tallattuna, kun niin monta jo oli käynyt siinä kankea koettamassa irti saadaksensa ja sillä Vääräpyörän linnaan päästäksensä; vaan vielä oli kanki asemellansa yhtä kovassa kuin ennenkin, ei ollut kellään ollut voimaa sitä siitä irroittaa. Ei poikaa kuitenkan pelottanut, meni hänkin voimaansa koettamaan, ja kun tarttui vain renkaaseen, samassa kisalsikin jo kangen maasta irti ja nakkasi sen Vääräpyörän linnan seinää vasten, jotta kaikui koko ympäristö. Vääräpyörä parhaillansa sattui ruoalla olemaan linnassansa; kun kuuli jumahuksen, niin kavahti äkkiä istuiltansa, sanoi toisille: "Nyt vieraita tulee ja jaloja, koska niin kaikki linna jumahtelee." Meni siitä ulos heti nähdäksensä, kuka se semmoisella voimalla linnaan tuli, ja oliko rautainen kanki asemellansa; vaan eipä siellä näkynyt ketään, kanki vain oli paikaltansa nyhdäisty ja makasi linnan seinävieruksella irrallansa. "Taisivat korvani pettää, koska täällä ei ketään näy", arveli Vääräpyörä, "vaan kukas tämän kangen tähän on nakannut, niin tämä minusta kumma on."

Poika sillä aikaa jo oli tyttären puheilla linnassa. Oli näet pannut sen tytön antaman paikan kaulaansa ja tullut näkymättömänä morsiamensa luokse huoneeseen. Se neuvoi häntä isänsä puheilla käymään, ja poika meni siitä nyt Vääräpyörän eteen häneltä tytärtä pyytämään morsiameksi, sanoi: "Sinulle minua on toivotettu, täällä olenkin nyt tytärtäsi kosimassa; mitä pitää ansiotöitä tehdäkseni?" — "Ei kiirettä ole, poikaseni", sanoi Vääräpyörä. "Laitahan ensinnä linna, joka ei ole maassa eikä taivaassa. Sitten pitää sinun yhtenä yönä kylvää, kyntää, kasvattaa, puida, jauhaa, leipoa leipä minun syödäkseni. Viimeksi hae vielä kolme rautanenää metsoa yhdeksän meren takaa minulle murkinaksi." Kertoi nyt poika työnsä morsiamelle, niin sanoi tyttö: "Tallissa on yhdeksän hevosta, seitsemältä lyö jalat poikki, kahdelta ei, niillä lähdemme pakoon." Poika teki sen, ja läksivät pakenemaan. Kohta tuli kuitenkin Vääräpyörä jäljestä, vaan tyttö huivillansa löi maahan, niin siihen tuli vuori semmoinen, että täytyi Vääräpyörän hakea kuokka kotoansa ennenkuin edellensä pääsi. Läksi siitä uudellensa ajamaan, vaan tyttö hevoset muutti, toisen kirkoksi, toisen kellojalaksi, itse rupesi papiksi ja mies lukkariksi. Vääräpyörä ei tunne heitä, tulee kirkkoon, kysyy: "Näittekö ketään menevän?" — "Jo ne aikojansa yli joen ovat", vastasivat pappi ja lukkari. Vääräpyörä silloin palasi kotiinsa, jossa näki kirjoistansa, että ne siinä kirkossa olivat, vaikk'ei hän tuntenut. Läksi siitä pakenijoita jälkeen taas, mutta tyttö sivalsi huiviansa, ja siitä tuli joki semmoinen, ettei päässyt Vääräpyörä ylitse. — Poika vei morsiamen kotiinsa.

VUORESTA PELASTUS

IHMEELLINEN SAUVA

Muutamassa kaupungissa oli kuningas, jolla oli kaunis vaimo. Tämä vaimo käveli kerran puutarhassa ja katosi yht'äkkiä. Jälkeensä jätti kolme aivan pientä poikaa, eikä osattu kadonnutta mistään hakea. Siitä kului jo kymmeniä vuosia, ja pojat kasvoivat aikamiehiksi. Kerran kysyivät isältänsä: "Miksi meillä ei ole äitiä, ja muilla ihmisillä on?" — "Oli teilläkin äiti", sanoi kuningas, "mutta siitä on jo aikoja kun se puutarhassa kävellessänsä katosi."

Siitä päättivät nyt yksituumaisesti pojat hakea äitiänsä, jos mistä he sen löytäisivät; ja niin läksi vanhin poika matkalle, otti jousen ja miekan myötänsä, nousi hevoselle selkään ja alas pitkin tietä ratsastaa. Ajoi vähän matkaa edelle, niin tulee vanha ukko vastaan, kysyy pojalta: "Minne menet?" — "No, mitäs sinä tarvitset minun menojani tietää", vastasi ratsastaja, "menenpä minä minne tahtonsa." — "Sano minulle kuitenkin, ethän tuosta paljon pahene", tarinoi äijä. Poika vain oli ylpeä olevinansa ja virkkoi ukolle: "Ole vaiti ja pidä suusi kiinni, semmoinen minun menojeni kyselijä." Mutta ukko ei päästänyt häntä sillä, vaan vaati häntä yhä kuitenkin ilmoittamaan, minne oli matkalla. Päästäksensä hänestä sanoi poika viimeinkin: "Minä menen äitiäni etsimään, mitäs sinä, ukkoseni, siitä tahdot?" — "Voi poikarukka", vastasi ukko, "kyllä taidatte turhaan hakea, vaan ajakaahan nyt vähän matkaa tämän kankaan laitaan, siinä on suuri tammi, niin koetelkaa ampua siihen. Jos nuoli sattuu kohti ja menee läpi tammesta, niin se on varma merkki, että te löydätte äitinne, sillä se, joka äitinne vei, vannoi sen tammen kautta, ettei sen pidä takaisin tuleman, jos kuka sitä hakekoon, ellei hän ensin saa ampuneeksi sitä tammea läpi." Niin erosivat he toisistansa. Ukko meni tietänsä, vaan poika ajoi neuvottua suuntaa, näki tammen sinä olevan ja arveli itseksensä: "Pitäisipä koetellakseni ampua tuota tammea, koska se vanha mies sitä niin haasteli." Otti ja laukaisi samassa jousensa, vaan ei sattunut koko tammeen, sivuitse meni. Miettii siitä taas mielessänsä: "Mitäpä ukon sanoista, puhuipa se mitä hyvänsä, ei hänen taitoihinsa ole katsomista", ja lähtee ajamaan edellensä.

Ajelee siellä monet päivät eikä näy kotiin tulevaksi, niin jo lähtee toinen poika matkalle ja ajaa samaa tietä, jota ensimmäinenkin. Taas tulee se entinen ukko sillekin vastaan, kysyy: "Minne on matka?" — "Mitäs sinä minun matkastani tahdot tietää, sinusta ei siihen apua tule", vastasi poika; vaan ukko yhä vaati sanomaan, kunne ilmaisi poika viimeinkin, että hän oli äitiänsä etsimässä. "Voi poikarukka", sanoi ukko silloin, "ette te löydä äitiänne, jos ette saa ampuneeksi sitä tammea läpi, joka on tämän kankaan laidassa." Kuultuansa ukon puheen läksi poika ajamaan, tuli tammen luokse, kuten oli neuvottu, ja ampua sätkäsi siihen jousellansa, vaan ei nuoli kohti käynytkään; ja niin ajoi eteensä päin, viipyi siellä eikä tullut kotiin määrätylle ajalle.

Alkoi siitä nyt nuorin poika pyrkiä kuninkaalta lähteäksensä hakemaan ja uhkasi tuoda äitinsä takaisin, jos hän mistä sen löytäisi. Kuningas ei olisi mielellänsä enää laskenut viimeistä poikaansa, kun ei toisiakaan näkynyt takaisin tulevaksi, vaan se meni puolen väkeen ja alkoi ratsastaa samaa tietä, jota veljensäkin. Etäälle ei vielä kerennytkään, kun näki kaukana vanhan ukon vastaansa tulevan, niin arveli itseksensä: "Eläs huoli, tuolta ukolta minun pitäisi kysyä, eikö hän tietäisi jotakin tuumaa antaa, millä tavalla minä löytäisin äitini." Tultuansa ukon luokse kyselikin heti: "Eikö ole tästä näkynyt kahta nuorta miestä kulkevan, jotka läksivät äitiänsä etsimään?" Ukko sanoi kulkeneen silloin ja silloin, virkkaen vielä lisäksi: "Kyllä ne olivat melkein ylpeät kulkiessansa, eivät ne tahtoneet antaa puhettakaan vanhalle miehelle. Mutta mihinkäs te nyt, poikaseni, aiotte kulkea?" — "Minä läksin äitiäni hakemaan", sanoi poika, "etkö sinä, vanha mies, tietäisi siihen mitään neuvoa?" — "Ette taida, poikaseni, löytää äitiänne", virkkoi ukko, "enkä minä tiedä muuta keinoa teille neuvoa, kuin jos saatte ampuneeksi sen tammen läpi, joka on tämän kankaan laidassa, niin se on vahva merkki, että te löydätte äitinne." Poika silloin kiittää ukkoa annetusta neuvostansa ja ratsastaa edellensä, kunne tulee tammea kohti. Tähtää siinä, tähtää tammea sydämeen, vaan kun viimeinkin laukaisi, nuoli sattuikin kohdallensa ja meni läpi tammesta. Poika lähtee nyt hyvällä mielellä ajamaan eteenkäsin, kunne kohtaa suuren, mahdottoman vuoren semmoisen, joka tukkeaa häneltä tien. Siinä oli suuri portti vuoressa, niin poika rupesi siitä sisälle menemään, vaan siihen sattui talon palvelustyttö, joka kielsi porttia aukaisemasta sanoen isäntänsä kohta kotiin tulevan. Käski hyvin joutuisasti mennä pojan pois, muuten olisi paha tarjona. Poika totteli sanaa ja poikkesi vuoren sivua kiertävälle tielle, vaan ennen lähtemistänsä kysyi kuitenkin tytöltä: "Onko täällä mitään vaimoihmistä vankeudessa?" Tyttö sanoi olevan sen ja sen laatuisen ihmisen. "Se on minun äitini", virkkoi poika, ja niin erosi hän tytöstä.

Tultuansa vuoren sivulle, jo kuului vuoren ukkokin kotiin tulevan, oikein vuori jyrähteli, jotta kaikui ympäri seutuja. Siellä ajeli sitten poika jonkin aikaa etsiskellen, niin jopa löysikin vanhemman veljensä, jolta alkoi kysellä, miten asia oli; vaan tämä ei sanonut saaneensa mitään selvää koko äitinsä löytämisestä. "En minäkään ole saanut", sanoi silloin nuorempi, ja läksivät siitä nyt yhdessä kulkemaan, kunne yhdyttivät siellä keskimmäisen veljensä. Siltä taasen kysyi nuorin, jos hän on tietoa saanut heidän äidistänsä; vaan ei sanonut sekään tietävänsä asiasta mitään, ja niin läksivät kolmisin ajamaan ja tulivat siihen vuoren portille taas, jossa nuorin veli jo oli käynyt. Siinä oli palvelustyttö portilla kuin viimeinkin, niin kysyivät häneltä, jos itse ukkopiru oli kotona, ja saivat tietää sen menneen kolmeksi päiväksi pois asioillensa. Pyysivät silloin porttia aukaisemaan, vaan tyttö sanoi, ettei sitä saata aukaista, portin päällä on suuri kello, joka antaa äänen jos portti aukaistaan, ja kello kun ääntää, niin samalla on vuoren ukkokin kotona. Mitäs siihen; asiata arveltuansa kaivoivat pojat portin alle suuren kuopan ja menivät siitä sisälle. Tyttö neuvoi heille, missä heidän äitinsä oli, ja niin saivat vuoren sisusta astumaan, menivät monen kymmenen huoneen läpi, joissa oli monet ovet ja portaat, kunne viimeinkin löysivät äitinsä perimmäisestä huoneesta. Sillä oli kauniit vaatteet päällä, korea kultainen kruunu päässä, sirot, somaiset kengät jalassa, ja istui pöydän päässä joutilaana. Tämä kun näki miesten tulevan huoneeseen, alkoi räkyttää niinkuin koiranpentu vain, paremmin hän ei osannut haastaa, eivätkä saaneet häneltä miehet mitään puhetta. Meni siitä nuorin poika, sanoi tytölle: "Se näkyy olevan meidän äitimme, vaan emme saa häneltä mitään puhetta." — "Ottakaa ja säikäyttäkää häntä", neuvoi tyttö, "niin siitä lähtee pahan voima pois, ja hän rupeaa haastamaan." Poika heti meni takaisin ja ampua sätkäsi jousellansa juuri lähellä äitiänsä, niin se kun siitä säikähti hyvin, samalla rupesi haastamaan jo ja kysyi pojilta: "Mitä te haette?" — "Me haemme teitä", vastasivat pojat, "ja me olemme teidän poikanne, lähtekää nyt meidän kanssamme pois." Vaimo silloin jätti siihen kaikki koristuksensa ja läksi poikien kanssa vuoresta pakenemaan. Tultiin portille, niin laittoivat pojat äitinsä edellä päin portin alatse, sitten meni vanhin poika ja sitten keskimmäinen. Nämä vanhemmatpa kun pääsivät ulkopuolelle, vierittivät samalla suuren kiven kuoppaan, jättivät nuorimman veljensä sinne ja menivät sitä tietä matkaansa.

Mitäs siihen; eihän se yksinänsä voinut kiveä kuopasta työntää, täytyi jäädä vuoreen. Siellä alkoi nyt kävellä vuoren sisusta ja katsella kaikenlaisia kapineita joutessansa. Tulipa sitten muutamaan huoneeseen, josta löysi hyvin korean sauvan, niin sitä alkoi hän katsoa ja kummastella, kuin se oli korea. Aikansa katseltua rupesi panemaan sauvaa paikallensa, vaan se sattui vähän ylempää putoamaan hänen kädestänsä. Samalla kun sauva kolahti lattiaan, siihen tuli mies paikalle ja kysyi: "Mitäs armollinen herra tahtoo?" — "En tahdo muuta kuin pääsen ulos täältä", sanoi poika, ja tuossa paikassa meni mies porttia aukaisemaan, eikä kello, joka oli portin päällä, antanut mitään ääntä. Niin pääsi poika vuoresta ulos, otti sauvan kanssansa, vaikka ei sitä tiennyt, että sen koputtamalla tulee hänelle apulaisia, luuli sen portinaukaisijan muualta tulleen, ja läksi kotiinsa päin astua tassimaan. Kulkiessa rupesi häntä väsyttämään, niin istuihe kivelle ja löi sauvansa maahan. Samalla tuli taas mies siihen ja kysyi: "Mitä armollinen herra tahtoo?" — "Jospahan saisin ruokaa", vastasi poika, ja samalla meni mies hakemaan. Sillä aikaa arveli poika: "Ahas, ei tämä sauva taida olla varsin mitätön kalu, koska tällä saapi miehen luoksensa tulemaan, pitää pitää tallella hyvästi." Kohta joutuikin ruoka paikalle, poika söi mahansa täyteen, ja mies vei tähteen takaisin.

Poika syötyänsä astua jorpotteli kaupunkiin, mutta ei mennyt kuninkaan linnaan, vaan meni yhteen suutariin ja rupesi hänelle oppipojaksi. Sama suutari oli myös kuninkaan hovisuutari. Tässä nyt poika alkaa ommella töhlätä. Kuninkaan hovissa juotiin paraillansa ilohäitä kuninkaan puolison kotiintulosta, ja pojan vanhemmat veljet olivat myöskin siellä. Olivat näet valehdelleet kuninkaalle ei nähneensäkään nuorinta veljeänsä, vain hevosen löytäneensä, josta arvelivat metsän petojen syöneen koko pojan, ja ne sanoivat löytäneensä vuoresta äitinsä. Kuningas oli kyllä pahalla mielellä poikansa tähden, vaan ei juuri kauan surrut sitä asiaa, kun sai vaimonsa takaisin.

Mitäs ollakaan. Häitä pidettäessä juohtui vaimon mieleen, kuinka kauniit kengät hänellä oli vuoressa ollessansa, ja sanoi ukollensa: "Eiköhän meidän suutarimme saattaisi semmoisia kenkiä tehdä, se pitäisi kutsua tänne mittaa ottamaan; vaan minä luulen, ettei se ota tehdäksensä, jos sille ei pane kuoleman haastolla sitä työtä tehtäväksi." No, kuningas tahtoi vaimonsa mieltä hyvittää, kutsutti suutarin linnaan ja pani siellä hänelle tehtäväksi semmoiset ja semmoiset kengät, joissa piti olla monenlaisia koristuksia, joita suutari ei ollut ennen kuullut eikä nähnyt; ja jos ne eivät tulisi kahteen päivään tehdyiksi, piti suutarin kuoleman. Tästäkös hätä suutarille; ukko meni pahoilla mielin kotiinsa ja haastoi vaimollensa, mitä tapahtunut oli. Nyt tuli suru suutarin talossa, eivät jaksaneet paljon mitään virkkaa, niin olivat huolellisina. Oppipoika kun näki sen, pyysi asiaa tietääksensä, mutta sille ärjäisi mestari: "Mitä sinä siitä tahdot, olipa se asia mikä tahtonsa, sinussa ei ole kuitenkaan sen täyttäjätä." Ei poika heittänyt sillä, vaan pyysi nöyrimmästi, että sanottaisiin hänelle, mikä oli syy heidän suruunsa. Jo viimeinkin ärjäisi mestari: "Niin ja niin, semmoisia ja semmoisia kenkiä tahdotaan kuninkaan puolisolle, eikä niitä osaa täällä kukaan tehdä." — "Ohos", sanoi oppipoika, "ei hätää ole, kyllä minä ne saan tehdyiksi; hakekaa vain semmoista nahkaa ja muita tarpeita, mitä siihen vaaditaan, niin kyllä syntyy minulta työ." — "Voipihan noita hakea, vaikka siitä ei mitään tule", virkkoi suutari ja kävi linnasta ottamassa tarpeet.

Poika silloin käski mennä pois siitä huoneesta, jossa hän rupesi kenkiä tekemään, ja kun rahvas rupesi maata, otti ja kopahutti sauvaansa, niin kohta tuli mies paikalle ja kysyi: "Mitä armollinen herra tahtoo?" — "Ne kengät, jotka jäivät sinne vuoreen, pitää saamasi tänne paikalla", vastasi poika. "Kyllä ne saadaan", pakisi mies, eikä aikaakaan, kun toi jo kengät pojalle käsiin. Aamulla tulee suutari katsomaan, mitä poika on saanut aikaan, niin täällä on poika puittotyön tuumassa ja harjaa kenkiä minkä kerkeää. Kohta antaa jo kengät mestarille, joka vie ne kuninkaan linnaan; mutta mestarin antamat nahat poltti poika uunissa poroksi. Pääsipä suutari linnaan, ja kuninkaan puoliso koetteli kenkiä jalkaansa, niin ne kävivät ihan parhaaksi hänelle ja olivat niin sirot, ettei paremmasta apua. "Näistä pidän minä paremmin kuin niistä, jotka vuoren ukon linnaan jäivät", arveli kuninkaan vaimo, "sepä ihme on, että tuo meidän suutari taitaa tehdä niin kauniita kenkiä, sitä vain en olisi uskonut." Niin meni suutari kotiinsa hyvän maksun kanssa ja oli hyvillänsä, kun äijän tavarata sai. Mutta kuninkaan vaimo taas sanoo miehellensä: "Et sinä usko, kuninkaiseni, kuin minulla oli kaunis hame siellä vuoressa ollessani; eiköhän tuo meidän suutarimme osaisi tehdä minulle semmoista hametta?" Siitä kutsuttiin kohta suutari linnalle tulemaan kuninkaan puheelle, ja täällä sanottiin hänelle, että: "Sinun pitää semmoinen ja semmoinen hame tehdä, ja jos et saa tehneeksi, niin päältäsi pääset." Toinen kyllä sanoi: "Enhän minä ole räätäli enkä taida niitä töitä tehdä", vaan ei auttanut mikään, täytyi vain ottaa sieltä vaatetta ja viedä kotiinsa.

Siellä taaskin suutari pahoillansa vaimoinensa, kun ei osata hametta tehdä eikä nähdä neuvoa mitään. Tuleepa oppipoika ja kysyy syytä, mistä on heillä paha mielensä, niin suutari viimeinkin sanoo hänelle koko asian. "Elkäähän hätäilkö!" arveli siihen poika, "jo minä ennen oli räätälinkin opissa, eiköhän tuota semmoista hametta saataisi tehdyksi; menkäähän pois taas tästä työhuoneesta, että saan yksinäni sitä laatia." No, kaikki läksivät yöksi muualle maata, ja poika jäi yksin huoneeseen. Jo koputti vähän sauvaansa, niin siihen tuli mies samassa ja sanoi: "Mitä armollinen herra tahtoo?" — "Se hame, joka jäi sinne vuoreen, pitää saamasi tänne", virkkoi poika; eikä siinä ollut kuin yks-kaks, kun hame tuli pojan käsiin. Aamulla tulee jo varhain mestari katsomaan, mitenkä työ on pojalta joutunut, ja tokko se on asiaan päinkään. Siellä oli poika täydellä työllä olevinansa, puhdisti, silitti ehtimiseen hametta sanoen olleen aika kiireen sitä tehdessä ja sökkäsi sen samalla mestarille käsiin. Tuosta mestarille hyvä mieli. Meni vaimonsa luokse heti ja sanoi: "Taitaa se tuo oppipoika olla melkoinen mies, kun osasi tuommoisen hameen tehdä, sitä vain ei toinen tekisi." Siinäkös nyt akallakin oli ihmettelemistä, vaan ei antanut suutari aikaa, juoksutti paikalla hameen kuninkaan linnaan. Siellä kun kuninkaan puoliso koetteli sitä päällensä, se kävi hänelle varsin hyvästi, ja hän oli siitä aika iloissansa, kun niin kauniin hameen sai, jossa oli kultanauhoja ja kaikenlaisia koristuksia; vaan ennenkuin suutari linnoilta vielä pääsikään, kuiskutti kuninkaan vaimo taas miehellensä: "Eiköhän tuo suutari osaisi tehdä minulle semmoista kruunua kuin minulla oli siellä vuoressa?" — "Saisipa koettaa", arveli kuningaskin, ja antoi kohta suutarille kaavan, minkälainen kruunu hänen oli tehtävä. Taas suutari säikähti armottomasti luullen ainakin joutuvansa kuoleman omaksi, vaan kuitenkin lohdutti se häntä vähäsen, että hänellä oli semmoinen oppipoika, josta ennenkin jo oli apu ollut. Ei muuta kuin otti kuninkaalta kultaa myötänsä, mistä kruunua tekisi, ja läksi sen kanssa kotiinsa. Siellä kun kohtasi akkansa, valitti hänelle onnettomuuttansa ja sanoi: "Mistähän on kuningas suuttunut minuun, kun se aina panee minulle semmoisia outoja töitä tehtäväksi; nyt olisi, kuulen ma, tämän kaavan kaltainen kultakruunu hänen vaimollensa hankittava." Akkakaan ei tiennyt siihen neuvoa mitään, ja niin meni ukko oppipoikansa luokse ja sanoi taas olevan uuden työn hänellä tehtävänä. "No, mikä se on työ semmoinen?" kysäisi poika. "Tahdottaisiinpahan kultakruunua, joka olisi tämän kaavan mukainen, ja se olisi väleen valmiiksi saatava", virkkoi suutari ja antoi pojalle sen kuninkaan antaman kuvauksen. "Vai ei muuta", vastasi poika, "ei sitten hätää ole, kyllä minä osaan sen tehdä, jo olen kultasepänkin opissa aikanani käynyt, laittakaahan minulle eri huone, jossa saan takoa, niin kruunun pitää aamulla olla valmiina."

No, mielellänsähän se suutari siihen suostui; pojalle laitettiin paikalla takomakeinot ja palje, jolla liehtoisi kullan sulaksi, että oli kaikki tarpeet varalla, mitä työhön tarvittaisiin. Poika rupeaa iltasella työhön, suutarin lähellä ollessa alkaa liehtoa minkä kerkeää, liehtoo siinä, liehtoo ja kääntelee kultaharkkoja sinne tänne niin kauan kuin mestari oli katsomassa, vaan hänen pois mentyään otti poika sauvansa ja kopahutti lattiaan. Siitä tuli kohta entinen mies, joka kysyi: "Mitä armollinen herra tahtoo?" — "Se kultakruunu, joka on siellä vuoren ukon linnassa", vastasi poika, ja samassa tulikin kruunu hänelle käsiin, josta pääsi poika sitten rauhassa levolle.

Varhain oli mestarikin aamulla valveilla ja tuli samassa katsomaan, mitä oppipoika on aikoihin saanut. Tämä parhaillansa on puhdistamassa kruunua, hankaa, kirkastaa sitä kaikella väen, jotta hiki päästä nousee, ja pahoittelekse, kun on pitänyt sillä lailla liikkua, jotta oikein on siihen katketa. Sai mestari häneltä kruunun, niin samassa vei sen kuninkaan linnaan. Siellä katseltiin ja kummasteltiin sen kauneutta ja sitä taitoa, mikä sen tekijällä pitää olla, ja kuninkaan vaimokin ihastui kruunua ja sanoi: "Kas, tämä on juuri samanlainen kuin sekin, joka minulla vuoressa oli, ihmeellinen kumma, että se suutari semmoisia töitä aikaan saapi!" Nyt päästettiin suutari kotiinsa hyvän maksun kanssa, ja kuningas vielä antoi hänelle ritarin kunnian merkiksi; mutta kuitenkin ajattelutti se asia häntä, miten piti suutarin saada semmoiset kapineet tehdyiksi, joita ei kuningas osannut itse ajatellakaan. "Vielä koettelen kerran suutaria", arveli hän, "onko tuolla ihmisen taito, vai tekeekö hän jonkin pahan voimalla niitä kummia." Paikalla haetti hän suutarin taas luoksensa ja sanoi hänelle tultua: "Sinun pitää tähän meren rantaan tehdä pitkä laituri, jota myöten laivaan päästään, ja sen pitää oleman huomenna valmiina."

Menee suutari taas pahoilla mielin kotiinsa ja haastaa perheellensä, ettei se kuningas herkeä häntä kiusaamasta. "No, mitä hän nyt tahtoo?" kysyi oppipoika. "Se tahtoo nyt minua tekemään laituria meren rantaan, jota myöten pääsee laivaansa", sanoi suutari, "ja sen pitäisi jo huomenna olla valmiina." — "No, heittäkää se asia taas minun haltuuni", virkkoi poika, "kyllä minä siitä huolen pidän." Sepä suutarista hyvä, ja hän meni maata heti eikä ollut enää millänsä koko asiasta. Poika läksi yöllä kävelemään kadulle ja siellä kopahutti sauvaansa, niin jo tuli mies, joka kysyi: "Mitä armollinen herra tahtoo?" — "En tahdo muuta", vastasi poika, "vaan kaikki miehet, mitä vuoressa löytyy, pitää saamasi tähän minun luokseni heti." — "Ohhoh!" sanoi mies, "siellä on niin paljon miehiä, etteivät sovi tähän kaupunkiinkaan." — "No, tulkoon heitä kuitenkin noin jonkinlainen joukko!" arveli poika; ja paikalla joutuikin rahvasta, ettei tahtonut sopia mihinkään. Niille sanoi poika: "Teidän pitää tehdä pitkä laituri tuohon meren rantaan, ja siinä ei saa liiaksi viipyä tehdessä." Samassa miehet kavahtivatkin työhönsä käsin, ja siinä sitten oli heillä kahina sitä tehdessä — voi kummaa nujakkata — eikä siinä ollut paljon aikaa, kun laituri oli valmis, joka ei ollut puusta, vaan selvästä lasista, ja suuri, komea huone oli sen merenpuolimmaisessa päässä.

Aamulla nousee kuningas levolta ja näkee sen julman rakennuksen rannalla, niin säikähtää pahankelpoiseksi ja ajaa kaiken rahvaansa katsomaan sitä kummaa. Siellä oli itse laiturin teettäjä huoneessansa, ovelle oli panettanut vartijat ja vuoresta tuottanut kuninkaalliset vaatteet ja kruunun. Se sitten kapineelta näytti, kun siellä istua kökötti. Jo laittaa kuningas vanhimman poikansa katsomaan, kuka siinä niin kauniissa huoneessa asuu. Se tulee laiturille, vaan ei pysy seisaallansa, kun laituri on liukas kuin syksyinen jää; mennä kompuroipihan polvillansa ja niin pääsee perille viimeinkin. Laiturin teettäjä kun näki veljensä tulevan, lähetti kohta sauvaansa koputtamalla miehen vitsoja hakemaan, ja ne paikalla joutuivat sinne. Päästyänsä polvillansa-kulkija laiturin päähän menee samalla huoneeseen, jossa lankeaa polvillensa ja alkaa kumarrella veljeänsä; ei näet tuntenut häntä, vaan luuli jonkin etäisen maan kuninkaaksi. Toinen ei ollut siitä paljon millänsäkään, vaan käski vartijoidensa ottaa mies kiinni ja antaa selkään noin hyvän tavalla. Nämä tarttuivat mieheen käsin totellen isäntänsä sanaa, joka lyötti jotestansakin kovasti, sillä hän muisti sitä, kun veljet salpasivat hänet vuoreen. Vasta vähissä hengin päästivät vartijat pojan käsistänsä ja työnsivät kotiinsa. "Voi sinua huonokas!" sanoi toinen poika kotiin tulleelle, "kun et osannut sen vieraan maan kuninkaan edessä oikein itseäsi käyttää, maltas kun minä lähden, niin kyllä tiedän itseni viisaammasti käyttää", ja samalla läksi jo menemään rantaan. Suuri työ oli taas hänelläkin laiturin yli päästessä, kun ei pysynyt seisaallansa; vaan viimeinkin perille tultuansa oli hän kaikella tavalla nöyrä ja kuuliainen eikä muuta tehnyt kuin kumarteli. Ei toinen kuitenkaan huolinut hänen kumartamisistaan mitään, vaan antoi panna selän kypseksi ja työnsi takaisin. "Voi teitä tyhmiä raukkoja!" sanoi itse kuningas, kun poika pääsi vähissä voimin taas kotiinsa, "äsken taitaa tulla asia toimeen, kun minä itse lähden, sillä ei teistä näy olevan laitettavaa mihinkään, kun olette semmoisia tollukoita." Niin läksi ukko itse matkaan mennäksensä vieraan kuninkaan pakeelle, vaan laiturin teettäjä kun näki itsensä kuninkaan tulevan, paikalla laittoi hevoset ja vaunut häntä noutamaan. Laiturin päähän päästyä vei sitten kuninkaan huoneeseensa, likisti, suuteli sitä ja oli kaikella tavalla alamainen niinkuin isällensä ainakin. Alkoi siitä jo puhella, sanoi: "Minä olen teidän poikanne, joka läksin äitiäni hakemaan, ja minähän sen löysinkin äitini vuoresta, sittemmin satutin veljeni, joiden kanssa läksin pelastamaan sieltä äitiäni, vaan he salpasivat minut sinne ja veivät äidin myötänsä valehdellen minua kuolleeksi. Minähän ne kengät, hameen ja kruunun noudatin vuoresta äidilleni, eihän niitä suutari omin voimin miten tehnyt." Samalla heitti jo kuninkaallisen pukunsa pois, niin sitten vasta tunsi kuningas poikansa, ja menivät yhdessä kuninkaan linnaan. Siellä äitikin tunsi nyt lapsensa ja todisti asian niin olevan kuin poika oli puhunut.

Siitä kuningas tutkistelemaan asiata pojilta ja kyseli heiltä kaikki, että: "Teittekö te niin ja niin, ja salpasitteko te veljenne vuoreen, vai tekö sen äitinne löysitte?" Mitäs, eipähän niillä ollut siihen mitä virkkamista, kun näkivät isänsä kaikki tietävän, olivat häpeissänsä vain eivätkä koettaneet asiata kieltääkään. No, sitten kun ukko otti vanhemmat pojat kynsillensä, se sitten ei ollut vähä kopakka, siinä vain selkänahka heiltä kypsyi isän kurittaessa.

Mutta laiturin teettäjä kopahutti sauvaansa, ja samalla tuli miehiä, jotka veivät koko laiturin huoneinensa pois. — Siihen loppui se nujakka.

IHMEELLINEN PILLI

Kuninkaalle muinoin syntyi kolme tytärtä. Isä silloin kokosi linnaansa kaikki valtakuntansa tietäjät kuulustaaksensa niiltä lastensa tulevaista onnea, miten heille eläessänsä kävisi. Tietäjiä keräytyi nyt linnalle suuri, suuri joukko, ja kaikki ennustivat sen, ettei kahteenkymmeneen vuoteen kuninkaan pitäisi päästää tyttäriänsä taivaan valkeutta näkemään, muutoin paha mikä sattuisi. Lapsia pidettiin sitten neuvon mukaan piilossa hyvin, ettei konsaan laskettu linnasta ulos; vaan oli jo nuorin heistä viidentoista vuoden vanha, niin arveli kuitenkin mieltänsä myöten isä: "Ei niitä nyt kauemmin voi pimeässä kiusata, johan ne ovat täysikasvuisia, eikähän noille mikä ulkonakaan tulle." Oli linnaa lähellä kaunis, kaikenlaisia puita ja hedelmiä kasvava tarha, niin siihen laski tyttärensä kävelemään ja pani vartijat mukaan. Vaan mitenkäs kävikään? Tyttäret kun tulivat puistoon ja alkoivat siinä iloilla ja kisata, ei ollut kun yksi humahdus vain, niin katosivat vartijoidensa näkyvistä, eikä osattu heitä mistään etsiä. Siitä nousi nyt suru suuri ja yleinen koko linnassa. Kuningas itse oli siitä päivästä murheellinen yhä eikä sen kovemmin pitänyt lukua paljon mistään, niin oli mielensä paha. Oli sitten kuninkaalla paitsi muuta väkeä kolme herraspalvelijata ja yksi vähäinen tallipoika. Miellyttääksensä isäntäänsä tarjosihe nämä herraspalvelijat hänen kadonneita tyttäriänsä etsimään, ottivat muuta väkeä kanssansa ja läksivät taivaltamaan; vaan tallipoikaa eivät suvainneet seuraansa, vaikka toinen kyllä pyrki ja rukoili.

Kului sitten viikon päivät, ettei hakuväki löytänyt matkallansa mitään, niin palasivat evästä ottamaan kotiinsa; vaan yötä levättyänsä linnassa pyysivät kuninkaalta taaskin luvan ja läksivät toiseksi viikoksi kadonneita uudellensa etsimään. Tallipoika samatse pyrki heidän matkaansa nytkin, vaan toiset eivät huolineet hänestä, sanoivat: "Mitä sellaisella miehellä siellä teemme, ei sinusta olisi apua kuitenkaan." Poika tuli siitä pahoillensa hyvin, kun häntä ei joukkoon otettu, ja meni suruissansa tavalliselle työllensä hakkaamaan tammipuita metsään. Siellä yhtyi häneen vanhanpuoleinen äijä, kooltansa muita ihmisiä paljoa suurempi, ja katseli nauraen pojan työtä. "Mitä", sanoi hän, "sinä niin nuori poika halkoja hakkaat, annapa kun minä koetan." Poika, joka kyllä keksi, ettei tämä vieras ollut tavallisia miehiä, ei kuitenkaan säikähtänyt sitä, vaan arveli neuvoa, mikä tuuma nyt oli pidettävä. Kohta luulikin jo keinon keksineensä, sivalsi kirveellänsä pölkyn pään raolle ja oli hätäytyvinänsä siitä sanoen: "Nyt en saa minä kirvestäni pois, pankaa, äijäkulta, sormenne väliin ja vääntäkää vähäsen, että lähtisi kirveeni irti." Äijä pöllöpää pisti nyt sormensa siihen eikä tietänyt varoittaa, vaan toinen samalla sivalsi kirveensä raosta pois ja nosti olallensa. Siinä oli nyt äijäparka sormestansa pölkyssä kiinni ja rupesi porajamaan, pyytämään poikaa, että päästäisi häntä siitä. Tämä kuitenkaan ei ollut äijän hädästä ollaksensa, vaan sanoi toimessansa: "En päästä, ellet sano, missä kuninkaan kadonneet tyttäret ovat." — "Päästätkö varmaan, niin sanon", vastasi tuskissansa äijä. "Pidän sanani ainakin", takasi poika, ja äijä siitä ilmoitti hänelle, miten asian laita oli, sanoen: "Kuninkaan tyttäret ovat vuorenpeikon vallassa kaikki kolme. Nuorin on sadan sylen syvällä rautaisessa kammiossa, rautainen kruunu päässä ja rautainen sormus sormessa. Keskimmäinen on taas siitä ruveten hopeaisessa kammiossa, hopeainen kruunu päässä ja hopeasormus sormessa; kolmas siitä lähtien sata syltä syvemmällä kultaisessa kammiossa, ja on kultainen kruunu päässä ja kultainen sormus sormessa." — "Hyvä kunmahan tiedän!" vastasi poika, "vaan milläs ne sieltä pois saan?" — "Hoh, kyllä ne sieltä tulevat", virkkoi äijä, "minä annan kalut sinulle ja aseet, joilla sinne pääset, kun vain päästät minut tästä." Poika silloin kirveellänsä sivalsi puuhun taas ja päästi äijän sormen tammen raosta irti, niin toinen sitten antoi hänelle köyden, sadan sylen pituisen, ja miekan ja elementin vettä putellin ja pillin ja sanoi: "Ne sinä nyt kaikki tarvitset, ja kun tahdot vuoreen mennä, puhalla vain pilliisi, niin kohtaat minut." Siitä erkanivat sitten sillä erällä toisistansa, tallipoika läksi kuninkaan kartanolle kotiinsa, ja äijä minne lienee pyörähtänyt.

Kohta sen jälkeen tulivat myös herraspalvelijat ynnä väkensä kanssa kotiin, vaan eivät olleet etsimämatkallansa saaneet haettavistansa tietoa mitään. Tallipoika silloin kävi kuninkaan eteen ja pyysi nöyryydessä, että pääsisi hänkin hakemaan vuoronsa. "Minulla pitäisi asiasta vähän tietoa oleman", sanoi hän, "jääkööt nyt herraspalvelijat kotiin, minä lähden yksinäni etsimään." Kuultuansa hänen pyyntönsä salli kuningas hänen mennä, vaan sanoi suruissansa: "Tuskinpa niistä minun tyttäristäni sinäkään tietoa saanet, kun eivät muutkaan, vaan käyhän kuitenkin koettamassa, kun mielesi tekee." Poika kun luvan sai, ei kaukaa arvellut asiata, vaan läksi matkalle heti ottaen ne äijän antamat aseet myötänsä. Tultuansa metsään, ettei luullut kenenkään häntä näkevän, soitti sitten, piipahutti pillillänsä, niin siihen tuli se vanha äijä, jolta sormen oli tammen raosta päästänyt, hänen tykönsä ja kysyi: "Jokos nyt olet valmis lähtemään?" — "Jo", virkkoi poika. "No, tule sitten perässäni!" sanoi äijä ja läksi hänelle tietä neuvomaan kulkien edellä yhä. Mutta herraspalvelijat, jotka keksivät tallipojan linnalta lähtevän, tulivat salaa jäljessä nähdäksensä, minne tuo menisi. Ihmeeksensä näkivätkin, miten poika pilliinsä puhaltamalla sai vanhan oudonnäköisen äijän tykönsä, jonka rupesi kulkemaan jäljessä, ja seurasivat väijyen heitä perässä. Toiset eivät tietäneet siitä mitään, vaan kulkivat huoletonna edellensä aina vuorelle asti, jossa oli se peikko asuntoa, joka piti kuninkaan tyttäret vankina. Tultuansa reiän suulle, josta tie aleni vuoreen, lasketti äijä ensin pojan köysillä sinne ja meni itse perässä. Siellä tuli nyt sadan sylen päässä rautainen ovi eteen ja tukki heiltä tien, vaan äijä neuvoi poikaa ja sanoi: "Ota miekkasi, jollas lyöt oven rikki!" Poika teki niin, ja kun sillä äijän antamalla miekalla sivalsi ovea, niin ovi meni palasiksi, ja päästiin sisälle. Täällä istui nyt kuninkaan nuorin tytär rautaisessa kammiossa, rautainen kruunu päässä ja rautainen sormus sormessa, mutta vuorenpeikko, jolla oli suuri sarvi päässä ja yksi silmä vain otsassa, oli itse häntä vartioimassa. Tämä jo nostaa päätänsä, sanoo: "Hoh, hoh! jopa täällä ihmisen veri haisee", ja rupeaa nousemaan paikaltansa; mutta tytär estelee häntä, sanoo: "Ei tässä ole mitään, korppi tuosta lenteli ylitse, niin sillä mikä lienee raadon pala suussa ollut — se tässä haisee." Vuorenpeikko, joka oli vähänäköinen hyvin ja vanha, ei erottanut oven suussa seisovata poikaa, vaan uskoi tyttären puheen ja asettui jällensä. Oli sitten uuni ikään lämpiämässä, ja vierellä seisoi suuri rautainen hanko, jolla aina vuorenpeikko puita käänteli uunissa, niin poika hiljaa sen otti siitä, kuummensi ensinnä liedessä variksi ja pisti sillä tulisella raudalla vuorenpeikolta silmän päästä puhki. Tästä nyt vuorenpeikko tuskissansa kavahti äkkiä seisaallensa ja rupesi hosumaan ympärillensä kiljuen niin että koko vuori kajahteli, vaan kun oli sokea, ei tavoittanutkaan poikaa, mutta tämä kohta miekallansa tempasi häneltä pään poikki. Siihen tuli sitten äijäkin pojalle neuvojaksi ja sanoi: "Nyt on nuorin tytär pelastettu, ota nyt kruunu häneltä päästä pois ja sormus sormesta, ja se leikkaa halki ja kätke toinen puoli tykönäsi ja toinen pane tilallensa takaisin." Poika tekikin niinkuin neuvo oli: jakoi miekallansa sormuksen kahtia, piti toisen puolen itse ja toisen puolen pani tilallensa takaisin; mutta kruunu jätettiin sinne vuorenpeikon kammioon, ja kuninkaan tytär läksi pojan ja äijän matkassa sieltä pois.

Nyt oli keskimmäinen tytär pelastettava. Äijä lasketti pojan ja sen pelastetun tyttären sata syltä syvemmälle vuoreen ja meni itse myös perässä. Siellä tuli heille nyt hopeainen ovi vastaan, vaan äijä neuvoi taas poikaa sanoen: "Ota miekkasi, lyö ovi rikki!" Ja poika kun teki sen, ovi aukesi heti, ja päästiin hopeaiseen kammioon, jossa oli kuninkaan keskimmäinen tytär asuntoa, hopeainen kruunu päässä ja hopeasormus sormessa. Siltä otti nyt poika kruunun päästä pois ja heitti kammioon niinkuin viimeinkin; vaan sormuksen halkaisi miekallansa kahteen ohueen osaan, joista toisen pani talteensa ja toisen tilallensa tyttären sormeen, ja lähdettiin yhtenä sitten kaikki kammiosta ulos. Siitä äijä taaskin lasketti toiset sata syltä syvemmälle kuninkaan vanhimman tyttären tykö kultaiseen kammioon, jossa tapahtui samatse kuin ennenkin. Lyötyänsä miekalla oven pirstaksi, että sisälle päästiin, otti poika kuninkaan tyttäreltä kultaisen kruunun päästä ja jätti kammioon; vaan sormuksen jakoi kahtia taas, piti toisen puolen itse ja toisen antoi tyttärelle takaisin. Se kun oli tehtynä, lähdettiin kapuamaan vuoresta ylös, äijä edellä ja toiset jäljessä. Siten pyrittiin porras portaalta ylemmäksi, ja äijä autteli toisia. Tuli sitten viimeinen noustava, niin äijä kapusi edellä ensin, nosti siitä tyttäret jäljessänsä ja viimeiseksi rupesi nostamaan poikaa. Vaan mitenkäs kävikään? Olivat herraspalvelijatkin joutuneet siihen vuorelle, niin lähestyivät äijää hänen vetäessänsä, ja kun poika ikään oli maan pintaan tulemassa, sieppasivat äijän älyämättä köyden äkkiä poikki, että poika pyörryksin putosi vuoreen takaisin. Hämmästyen sitä pakeni äijä metsään heti, ja herraspalvelijat ottivat kuninkaan tyttäret siitä matkaansa ja veivät kuninkaan kartanolle vannottaen heitä todistamaan, mitä he kuninkaalle sanoisivat. Tytärten täytyi pelosta luvata se heille, ja linnalle tultua kävivät herraspalvelijat kuninkaan eteen ja kehuivat siinä, että he muka tyttäret vuorenpeikon vallasta pelastivat. Tyttäret kun vielä todistivat puheen, niin kuningas uskoi asian, ja herraspalvelijoita kohdeltiin nyt suurella kunnialla, kun semmoisen ihmetyön olivat aikaan saaneet. Mutta tallipoikaa ei muistanut kukaan, ei kuningaskaan, se oli jo unohdettu; tyttäret sen vain muistivat, vaan eivät tohtineet hekään virkkaa hänestä mitään, kun olivat näet valan tehneet.

Tallipoika oli kuitenkin vielä elossa. Köysi kun katkaistiin, ja hän pyörryksissä sinkoili maan pinnasta alas, särkyi koko hänen ruumiinsa pahaksi; vaan kun tointui vähäsen, muisti kuitenkin, että hänellä oli elementin vettä putellissa, ja otti sitä suuhunsa, niin virkosi järillensä ja tuli terveeksi. Siellä käveli sitten vuoren sisusta suruissansa ja ajatteli onnetonta alaansa, niin juohtui äijän antama neuvo mieleensä, ja puhalsi piipotteli koetteeksi vähän pillillänsä. Kohta tulikin siitä vanhannäköinen äijä hänen tykönsä ja kyseli: "Mitä täällä niin sureskelet ja itket, poikaseni?" — "Sitä suren", vastasi poika, "kun en ikänä täältä nyt enää pääse, vaikka minä kuninkaan tyttäret pois autoin." Äijä siihen sanoo: "Olisi täällä korppi muudan saapuvilla, jos se sinut jaksaisi täältä pois viedä." — "Kyllä se voi minut täältä kantaa", vastasi ihastuen poika, "minä olen niin kiusaantunut, nälkääntynyt ja laihtunut, etten minä enää paljon paina." Äijä toi silloin korpin siihen, ja poika istui sen siiville ja tuli niin että tomahti maan päälle, johon sitten korppi heitti hänet selästänsä ja lensi tiehensä, minne lienee lentänyt.

Tässä arvelee nyt poika, ajattelee ajattelemistansa, mitä piti tekemän. Kuninkaan kartanoon ei enää rohjennut mennä, kun arvasi herraspalvelijain siellä olevan ja pelkäsi niitä, eikä ollut paikkaa muuallakaan, missä eläisi. Tuumaillessansa oli kuitenkin kulkenut yhä edellensä ja lähestyi jo kuninkaan lääniä. Siinä oli sepällä maantien varrella paja, niin siihen poikkesi sepän taloon viimeinkin ja rupesi siellä sepän oppiin. Kuluipa muutamia viikkoja, niin tarvittiin kuninkaan kartanossa seppää. Kuninkaan nuorimman tyttären rupesi näet mieli tekemään samanlaista kruunua kuin hänellä vuoressakin oli, ja haettiin tämä pojan isäntä sitä tekemään. Miesparka kyllä ei olisi työhön tahtonut ruvetakaan, kun ei uskonut semmoista kalua itseltänsä syntyvän, vaan kuninkaan käsky oli kova, eikä auttanut sepän vastustaminen; kruunu oli tehtävä niinkuin käsky oli, kykyä ja keinoa ei kysyttynä. No, eihän muuta, täytyi sepän käydä työhönsä käsin vain. Viimein useampia päiviä taottuansa sai kuitenkin kruununtapaisen aikaan ja lähetti sen kuninkaan tyttärelle, mutta eihän se sopinutkaan — mistä se seppä semmoista tiesi laittaa — ja kuninkaan tytär lähetti kruunun takaisin. Poika kun kuuli mestariltansa asian, rupesi ajattelemaan, eikö hän semmoista kalua voisi kuninkaan tyttärelle hankkia, ja kun yön tullen seppä rupesi maata, niin meni kohta pajan taakse ja soitti siellä, piipahutti pillillänsä, tokko tuosta apua olisi. Heti tulikin äijä taas pojan tykö ja kysyi häneltä: "Mitäs soitat ja mitäs tahdot, poikaseni?" Poika vastasi: "Kuninkaan tytär tahtoo nyt sellaista kruunua kuin sillä vuoressa ollessansakin oli, niin minä sen hänelle toimittaisin mielelläni." — "Kyllä sen saat", sanoi äijä, ja samassa ilmestyi se rautainen kruunu vuorenpeikon asunnosta siihen, millä lienee voimalla äijä sen sieltä tuottanut. Tästäkös nyt poika kävi hyvillensä, meni maata heti ja kruunun laski vuoteensa viereen lavitsalle.

Aamulla herättyänsä meni seppä oppipoikaansa nostattamaan, niin näki kruunun valmiina lavitsalla. Ihmetellen sitä kysyi hän pojalta: "Kuinkas ja miksi sinä tämän työsi niin salaa olet tehnyt?" — "Enpä minä sitä salaa ollut tekevinäni", vastasi poika, "jopa tuon paukkeenkin olisi pitänyt täältä kuuluman, kun sitä kaiken yötä tässä takoa kalkuttelin." — "No, kun olet työsi itse aikaan saanut ja se hyvästi sinulta on syntynyt", sanoi seppä, "niin lähde nyt itse kruunuasi kuninkaan tyttärelle viemään, jos tuo tuohon tyytyisi." Poika ei kuitenkaan lähtenyt, vaan käski mestarin itsensä viemään, ja kun tahtoi, kuitenkin sanomaan, että se oli hänen oppipoikansa tekemä. Seppä suostui viimeinkin siihen ja vei kruunun kuninkaan tyttärelle ja sanoi oppipoikansa sen nyt uudesta tehneen. Kuninkaan tytär kun katseli kruunua ja koetteli päähänsä, kävi kiittämään sitä hyväksi ja sanoi, että se oli juuri samanlainen kuin se, joka hänellä vuoressakin oli, jos ei vielä parempi. Sepälle annettiin nyt hyvä palkka, ja kuningas lupasi häntä vastakin muistaa, jos linnassa milloin seppää tarvittaisiin. Siitäkös nyt seppä tuli hyvillensä, kun asia sillä tavoin päättyi, ja hän kunnialla vaikeasta työstänsä pääsi; mieli siitä jo lähteä kotiinsa hyvän palkkansa kanssa, vaan silloin tuli kuninkaan keskimmäinen tytär ja esti hänet menemästä. Oli näet se keskimmäinen tytär nähnyt sisarensa kruunun, miten oli soma, niin rupesi hänenkin mielensä tekemään samanlaista hopeakruunua kuin hänellä vuoressa oli. Tuli siis seppää puhuttelemaan ja antoi hänelle kaavan, jonka mukaan kruunu oli tehtävä. Seppä kyllä älysi, että hänellä oli vaikea työ tehtävänä, vaan ei tohtinut vastustaa, mutta otti tyttäreltä kaavan ja meni sen kanssa kotiinsa. Siellä kun kohtasi oppipoikansa, sanoi heti: "Oletkos nyt mies hopeasta kruunua tekemään, tässä olisi kaava, johon katsoen se pitäisi tehtämän." Poika sanoo siihen: "Enhän minä ole koulutettukaan hopeasta tekemään, ihan minä olen siihen tottumaton; vaan käykäämme nyt yhtenä pajaan, jos tuo semmoinen kalu meiltä syntyisi." Kaiken päivää tekivät sitä sitten yhtenä siellä, kunne tuli kruunu viimeinkin valmiiksi. Se vietiin nyt kuninkaan tyttärelle, vaan tämä kun koetteli sitä, sanoi heti: "Ei tämä sovi, ei tämä kelpaa eikä tämä ole selvää hopeatakaan." Mitäs siihen? Seppä tuli nyt pahoilla mielin linnalta takaisin, kun ei työnsä kelvannutkaan, ja kertoi asian apulaisellensa. Poika kuitenkaan ei virkkanut siihen mitään, vaikka näki isäntänsä huolen, vaan odotti iltaa, että rupeaisi maata, niin meni yöllä taaskin pajan taakse ja soitti piipahutti pillillänsä. Siihen ilmestyi nyt entinen äijä taas hänen tykönsä ja sanoi: "Mitäs soitat pillilläsi ja mitäs olet puutteessa?" — "Kunmahan saisin sen keskimmäisen kuninkaan tyttären hopeakruunun, joka sillä oli vuoressa, se tahtoo nyt sitä", vastasi poika. "Hei! kyllä minä sen pian tuon", sanoi äijä, ja tuossa paikassa tuli jo kruunu siihen heidän eteensä. Tästä pääsi nyt poika maata taas, heittäytyi itse vuoteellensa ja kruunun pani lavitsalle viereensä.

Aamulla tulee seppä taas tapansa mukaan nostattamaan oppipoikaansa ja astuu huoneeseen, niin näkee hopeakruunun lavitsalla ja sanoo pojalle: "No sinäpä nyt aika veitikka olet, mitäs tahdot nyt tuosta kruunustasi?" — "En minä pyydä mitään", vastasi poika, "viekäähän kruunu kuninkaan tyttären koeteltavaksi!" Tämä ei olisi lähtenyt, pyysi poikaa omaa työtänsä viemään; mutta poika vastasi sanoen: "Ei minun käy lähteminen, sillä mestari on oppipoikaansa suurempi." No, seppä meni nyt itse kruunua viemään ja toi sen kuninkaan kartanolle, jossa kuninkaan tytär kiitteli sitä ja sanoi: "Aivan tämä on samanlainen kuin minulla vuoressakin oli ja hyvin sopiva." Tästä sepän mieli taas kävi hyväksi, kun hän kiitokset sai, vaan ei kaukaa sitä iloa kestänyt. Sai kuninkaan vanhin tytär nähdä sisarensa hopeakruunun, miten oli kaunis ja komea, niin mieltyi siihen hyvin, ja alkoi mielensä tehdä hänenkin semmoista kultakruunua kuin siellä vuoressa oli ollut. "Minkälainen oppipoika teillä on, joka niin taitaa tehdä sopivaa?" sanoi hän sepälle, "jospa nyt minullekin saa niin sopivan kruunun kuin näille toisille sisarilleni, niin se on minun mieheni, ja hänen on koko valtakunta, vaikka kuinka huono olkoon." Mitäs, eihän siihen mitä ollut sepällä virkkamista, vaan saatuansa kuninkaan tyttäreltä kaavan, jonka mukaan työ oli tehtävä, meni hän kohta kotiinsa ja antoi oppipojallensa sen tyttären antaman kaavan sanoen: "Tee nyt kultainen kruunu tuon kaavan mukainen, niin saat kuninkaan tyttären vaimoksesi ja perit koko valtakunnan; osannethan tuon kullastakin kruunun tehdä, koska teit jo hopeasta ja raudasta, ei siinä nyt minua enää sitä tehdessä tarvita, kun ei ennenkään." Sillä puheella heitti hän oppipoikansa ja meni huoletonna koko asiasta tiehensä, mutta kuitenkin päätti salaa väijyä kovasti poikaa tietääksensä, mitä tuumaa tuo pitäisi. Siinä aikeessa ei mielinyt maatakaan sinä yönä yhtään, vaan aikoi olla valveilla koko ajan ja kuunnella, jos poika pajassa takoi vai mitä hän teki. Poika taas arvasi mestarinsa mielen eikä liikkunut hänkään huoneestansa, vaan odotti isäntäänsä nukkuvaksi. Sillä tavoin väijyivät toinen toistansa aina sydänyöhön asti, niin seppä viimeinkin jo nääntyi unesta ja kävi nukuksiin, jotta rinta maatessa korisi. Poika kun kuuli isäntänsä makaavan, nousi kohta vuoteeltansa ja meni pajan taakse niinkuin ennenkin ja puhalteli pilliinsä. Siitä tuli nyt entinen äijä taaskin hänen luoksensa ja kysyi, mitä hän tahtoi. Poika kertoi nyt äijälle asiansa ja sanoi, että sen hän nyt sen kultakruunun tarvitsisi sieltä vuoresta täyttääksensä kuninkaan tyttären vaatimuksen. Ei aikaakaan, niin saikin jo äijältä, minkä oli pyytänyt — sieväänhän sen äijä taas kruunun hänelle hankki, eihän siinä kaukaa mennyt — ja meni siitä sitten maata sijallensa ja asetti kultakruunun viereensä lavitsalle.

Tulipa aamu, ja seppä heräsi unestansa, niin kavahti heti vuoteeltansa ja kiirehti oppipoikansa huoneeseen. Siellä näkee nyt kultakruunun valmiina taas lavitsalla ja ihmettelee sitä, sanoo pojalle: "No, sinua nyt vasta on aika mestari, kun tämmöisen työn yössä teet, mene nyt kruunuasi itse kuninkaan tyttärelle viemään, että näet, jos on sopiva." — "Saisipa lähteä!" sanoi poikakin ja laittautui matkalle. Ei kauas kuitenkaan huolinut jalan kulkea, vaan puhalsi pilliinsä niinkuin ennenkin ja kutsui taas vanhan äijän tykönsä sanoen: "Nyt pitäisi minun mennä kuninkaan kartanoon tätä kruunua viemään, vaan ilkeä on näin jalan kulkea, jos sentähden saisin kultaiset vaunut ja kolme hiirenkarvaista hevosta, niin paremmin julkeaisin kuninkaan pihaan tulla." — "Hoh! kyllä ne saat, kun et muuta tarvinne", vastasi äijä, ja tuossa paikassa ilmestyivät pojalle ne, mitä hän oli pyytänyt, sekä vaunut että hevoset. Poika nousi nyt kruununsa kanssa kultavaunuihinsa ja läksi komeasti ajaa hojottamaan niillä hiirenkarvaisilla hevosillansa. Herraspalvelijat, jotka tiesivät, minkä lupauksen kuninkaan vanhin tytär oli tehnyt, olivat sillä välin laittaneet tappajat tien viereen kruunun tuojaa varten estääksensä häntä kuninkaan tytärtä saamasta; vaan poika kun tuli näin komeasti ajaen, tappajat eivät osanneet muuta, vaan ottivat kumarruksissa lakit pois päästänsä ja ihmettelivät keskenänsä, mistä tuo niin suuri ja jalonnäköinen herra saattoi olla. Sillä tavoin pääsi poika rauhassa edellensä ja tuli niin että humahti kuninkaan pihaan. Nousi siellä nyt vaunuistansa ja astui kruunu kädessä hovihuoneisiin. Siihen keräytyi nyt myös kaikki muukin hoviväki koolle, ja kaikki katselivat pojan tekemää kruunua kummastuksella; yksin kuninkaan tytärkin, jolle se oli tehty, oikein hypiskeli iloissansa ja kehui kruunuansa, että se oli ikään semmoinen kuin hänellä vuoressakin oli, ja jos ei vielä vähäistä parempi.

Tästä kävi poikakin rohkeammaksi, otti sormuksen puoliskot lakkaristansa ja lähestyi ensin kuninkaan nuorinta tytärtä, jolle pisti sen rautasormuksen puoliskon sormeen sanoen: "Eikös tuo kuulu teidän sormukseenne?" No, mitäs, kuuluihan se siihen, ja kaikki kuninkaan raati todisti asian todeksi. Siitä meni sitten poika keskimmäisen tyttären tykö ja pani niin ikään taas hopeasormuksen puoliskon hänen sormeensa sanoen: "Eikös tuo sovi tuohon?" Viimeiseksi sovitti vielä kultasormuksen puoliskon vanhimman tyttären sormeen kysyen: "Eikös tuo ole tuosta?" Ja kaikki raati todisti taaskin ja sanoi, että niin oli.

Mitäs tästä? Kuninkaan tytär pani kohta sen kultakruunun päähänsä ja sanoi pojalle: "No, kun asia niin on, sinä olet sitten minun ja minä sinun — ja sinun on koko valtakunta." Kaikki hovin väki kutsuttiin nyt kokoon ynnä muitakin vieraita paljon, ja kuninkaan kartanossa pidettiin sille tallipojalle ja kuninkaan vanhimmalle tyttärelle häät semmoiset, ettei parempia enää saada. Poika sai myös vallan rangaista herraspalvelijoita miten tahtoi. Yhden pani hän vanhaa virsua kantamaan, toisen sian selässä ajamaan ja kolmannen määräsi ilmaan heitettäväksi. — Siihen loppui se tarina.

HIIDEN LAHJAT

PAHOLAISEN ANTAMAT SOITTONEUVOT

Oli uudistalo muutamassa metsämaassa, jossa asui vanha mies, jolla oli yksi poika. Tämän talon luona oli suuria koivuja joukko, joissa tavallisesti asui suuret parvet teeriä. Poika pyysi isältänsä lupaa ampuaksensa niitä, mutta isä kielsi aina kovasti, ettei saa ampua yhtään ainoata, vaikka mikä olisi. Viimein ei poika enää malttanut varoittaakaan kieltoa, vaan sieppasi isänsä tietämättä jousensa ja ampui yhtä teertä sieltä koivusta, mutta ei osannutkaan oikealle hengen paikalle, jonka tähden teeri pääsi lentoon vielä ja jonkin matkan päässä vasta putosi maahan. Poika läksi sitä nyt tavoittamaan ja mieli saadaksensa lintua kiinni, vaan kun pääsi lähelle, niin teeri aina lenteli etemmäksi ja sitä tekoa tehden juoksutti poikaa yhä perässänsä, kunne oli jo virstamääriä loitonnut kotoansa. Sillä tavoin joutui poika lintua ajaessansa viimeinkin synkkään saloon kauas, ja ilta alkoi jo pimetä, niin täytyi kumminkin jättää teeri sinne; se katosi yht'äkkiä metsään, ettei näkynyt ei kuulunut.

Tästä rupesi nyt poika osoittelemaan kotiinsa, vaan ei tiennyt suuntaa; käydä huppuroi sinne tänne jos jonnekin, vaan ei löytänyt ihmisasuntoa missään. Tuli yö jo, ja poika mieli asettua metsään maata, niin näki samassa Paholaisen juoksevan ohitsensa paeten susia, jotka purivat hänen kantapäitänsä. Tuossa paikassa otti poika jousensa ja laukaisi susiparveen, että muudan heistä kuoli, niin toiset säikähtivät siitä ja läksivät pakoon. Siitäkös nyt hyvä mieli Paholaiselle, kun hädästänsä pääsi; tuli kohta pojan luokse ja kiitti häntä siitä hyvästä, että hänet vielä henkiin pelasti, luvaten vielä hyvän palkan antaa, jos tulisi poika hänen kotiinsa. "Kyllä olisi hyvä, että yösijan saisin, täällä olen tämän päivää samonnut metsää eksyksissä osaamatta kotiin", vastasi poika ja suostui tuumaan. "No, lähde kerallani astumaan", sanoi siihen Paholainen ja vei pojan kotiinsa. Siellä rupesi poika heti tultuansa maata, kun oli paljosta juoksusta väsyksissä, vaan itse perheen isäntä meni metsästä ruokaneuvoja tuomaan, joilla pelastajaansa ruokkisi. Talon ruokaneiti sillä välin kokee herättää poikaa makaamasta, ajaa häntä, ajaa ylös, sanoen hänen vaarallisessa paikassa olevan, ja käskee pakenemaan; vaan poika ei havaitse, muutaman kerran vähän aukaisee silmiänsä, vaan nukkuu siitä takaisin. Tulee siitä jo ukko metsältä ja käskee neiden ruokaa valmistamaan kiiruusti. Kohta joutuikin ruoka valmiiksi, ja ajettiin poikaa syömään, vaan ei saatu heräämään, heidän täytyi syödä se ruoka itseksensä; ja taaskin meni ukko metsälle ja toi sieltä syömistä. Ei vielä kuitenkaan poika noussut sitäkään syömään, vaikka kuin olisi nostatettu; ja vielä kolmannen erän läksi vanha mies metsälle.

Sillä aikaa nousi poikakin makaamasta ja rupesi puhuttelemaan neitiä. Tämä kun oli jo kuulla saanut, että poika oli talon isännälle hyvää tehnyt, josta hänelle oli kaunis palkka annettava, ei käskenytkään enää poikaa pois, vaan alkoi tuumitella, mitä hänen pitäisi palkaksi pyytää, ja käski anomaan Paholaiselta sitä hevosta, joka oli kolmannessa karsinassa oikealla puolella hänen hevostallissansa. Tuleepa vanha mies metsältä ja näkee pojan valveilla, niin laitattaa hänelle ruoan hyvän ja syöttää, juottaa kylläiseksi. Kohta pojan syömästä päästyä kysyy sitten: "Mitäs nyt, poikaseni, palkaksesi tahdot?" — "En tahdo muuta mitään", vastasi poika, "kun vain saan sen hevosen, joka on kolmannessa karsinassa oikealla puolella sinun hevostallissasi, sillä minulla on pitkä matka kotiini, enkä jaksaisi jalkaisin kulkea." — "Voi poikaseni!" sanoi Paholainen, "kyllä tahdot suurta palkkaa, sillä se on minun kaikkein paras tammani; ota muuta mitäs tahdot, sitä minä en antaisi millään tavalla." Vaan ei sanonut toinen muusta palkasta huolivansa, ja viimein täytyi Paholaisen kuitenkin antaa se hevonen, jota poika oli anonut. Vielä antoi päälliseksi pojalle kanteleen, viulun ja pillin ja sanoi: "Jos sinulle hätä tulee missä, niin soita tällä kanteleella; jos apua ei tule, niin soita sitten viulullasi; ja jos siitäkään ei apua ole, niin ota pillisi, puhalla sillä vähän, niin tulee apu ainakin." No, ei muuta; poika kiitti isäntäänsä hänen antimistansa, otti soittoneuvot mukaansa ja läksi tammallansa ajamaan. Ajaa vähän matkaa edellensä, niin jopa alkaa tamma haastella pojalle, sanoo: "Ei sinun pidä nyt mennä kotiisi, siellä isäsi pieksää pahankelpoiseksi, vaan menkäämme siihen ja siihen kaupunkiin, siellä sinä ja minä tulemme hyvästi vastaanotetuiksi."

Poika kun arveli asiata, näki hevosensa neuvon hyväksi ja läksi kaupunkiin päin ajamaan niinkuin tamma oli pyytänyt. Sinne tultuansa tuli hän kohta kaikille kaupungin asukkaille tiettäväksi hyvän hevosensa tähden; kuningaskin sai siitä sanoman ja tuli itse katsomaan. Alapas siitä nyt pyytää hevosta ostaaksensa, lupasi maksaa, minkä hinnan vain pyytäisi; mutta tamma esti kaupan, sanoi pojalle: "Elä myö minua, vaan pyydä kuninkaalta, että ottaisi sinut tallirengiksensä ja antaisi minullekin ruokaa, niin kaikki hänen hevosensa tulevat yhtä kauniiksi kuin minäkin olen." Poika haasteli sen kuninkaalle, ja kuningas otti pojan ja hänen hevosensa omaan talliinsa; vanhan tallirenkinsä pani pois viralta. Kohta pojan tultua tulivatkin kaikki kuninkaan hevoset lihaviksi ja kauniiksi, mutta entinen tallirenki oli pojalle siitä äkäinen ja etsi kaikenlaista syytä saadaksensa häntä viralta pois. Se kaipasi ja kaipasi kuninkaalle kaikkia kanteita pojan päähän, vaan ei kuningas niistä huolinut eikä ottanut kuullaksensa. Jo valehteli viimein kuninkaan edessä pojan sanoneen saavansa takaisin sen mainion sotahevosen, joka muutamia vuosia takaperin oli metsään kadonnut. Tästä alkoi nyt kuninkaan mieli tehdä entistä oivallista sotahevostansa, ja hän kutsui pojan eteensä ja pani kovan ehdon eteen, että kolmeen päivään saada se hevonen käsiin, muutoin paha perisi.

Siitäkös nyt hätä pojalle. Meni kohta tammansa luokse ja kysyi siltä tuumaa. "Ei hätää ole", sanoi tamma. "Mene ja pyydä kuninkaalta ensinnäkin sata härkää ja anna hakata ne palasiksi. Lähdemme sitten niiden kanssa matkaan, ja kun tulemme sille ja sille lähteelle, niin siitä nousee hevonen ylös, vaan sitä elä ota, ja kun nousee vielä toinen, elä huoli siitäkään ennenkuin nousee kolmas, niin ota se sitten kiinni ja pane minun suitseni sille päähän." Poika teki niinkuin tamma oli sanonut ja ajoi lähteelle. Sieltä nousi kolme hevosta perätysten vedestä maalle, ja poika otti niistä viimeisen ja pisti suitset suuhun. Puhuu tamma taas siitä hänelle, sanoo: "Nyt kun tästä lähdemme, Paholaisen korpit tahtovat meitä syödä; vaan ota ja mätä lihakappaleita tielle niin paljon kun kerkeät ja kulje joutuisasti, niin kyllä pääsemme korppien kynsistä kuitenkin." Poika taas teki neuvon mukaan senkin, ja sillä tavoin toi kuninkaalle hevosen.

Ei vielä herennyt vanha renki kuninkaalle pojan päähän kantamasta. Nyt sanoi hän pojan kehuneen saattavansa tuoda kuninkaalle hänen vaimonsa takaisin, joka jo monta aikaa oli ollut kateissa. Siitä pani kuningas taas pojan saamaan sitä hänen vaimoansa ilmiin, koska oli kehunut voimaansa; ellei saisi, niin kuolema perisi. Pojalle hätä käteen; menee tamman luokse talliin ja alkaa valittaa onnettomuuttansa, että: "Kuninkaan vaimo nyt olisi kuulemma ilmiin saatava, vaan milläpä sen saa, joka on jo aikoja ollut tietämättömissä." — "Kyllä se saadaan", vastasi tamma, "elä huoli surra, ota ja minulla aja sille samalle lähteelle, josta hevonenkin saatiin, ja heitä minut lähteeseen, niin siitä muutun ihmiseksi, sillä minähän olenkin kuninkaan vaimo, jota nyt etsitään, vaikka siellä Pahan luona täytyi ollakseni hevosena." No, mikäs pojalla hätänä, kun semmoiset tiedot sai! Ajoi kohta lähteelle ja viskasi tamman sinne, niin se muuttuikin heti ihmiseksi, tuli kauniiksi kuten alkuansa oli ja kulki pojan kanssa linnoille. Tuosta hyvä mieli kuninkaalle, kun sai kauniin vaimonsa takaisin, kiitteli poikaa kaiken linnan väen kuullen ja antoi hyvät lahjat palkinnoksi. Vaan ei vielä poika rauhaa saanut. Vanha renki taaskin kieli kuninkaalle, että poika on uhannut hävittää kuninkaan ja itse ruveta sijaan.

Tästähän nyt kuningas suuttui silmittömästi poikaan ja käski hänet hirttää paikalla. Ei muuta kun ruvettiin poikaa hinaamaan hirteen kuten käsky oli, vaan poika pyysi kuninkaalta, että saisi vähän soittaa vielä kantelettansa ennen kuolemistansa, ja saatuansa luvan alkaa soittaa minkä ennätti. Mutta samalla kun kantele rupesi soimaan, silloin kaikki hirttäjätkin tanssimaan. Poika soitteli kaiken sen päivää ja uuvutti jokaisen, etteivät kyenneet paikalta mihinkään, ja niin jäi hirttäminen huomeneksi. Taas huomenna kokoontui rahvas paikalle poikaa muka hirttämään, mutta vielä poika pyysi, että suotaisiin hänen soittaa viulullansa ennenkuin hän maailmasta iäksi eroaa, ja vielä antoi kuningas luvan. No, poika taas alkoi vetää viulunsa käyrää, josta saapi kuningas ja kaikki rahvas samalla tanssimaan, ja sillä tavalla tanssitti poika heitä kaiken senkin päivää eikä tullut vielä hirtetyksi. Vielä kolmantena päivänä yritettiin poikaa puuhun ripustamaan, ja se taaskin pyytää lupaa saada pillillänsä soittaa, vaan kuningas ei enää antaisi, sanoo vain pojalle: "Sinä olet jo kaksi päivää minua tanssittanut, ja jos vielä saat luvan, niin minä tanssin itseni kuoliaaksi; ei ensinkään, nyt ei enää ole aikaa soittamisia tuumata, käy vain pois nuora kaulaan!" Mutta poika vain pyytää nöyrimmästi, ja muutkin herrat sanovat kuninkaalle: "Antakaamme poikaraukan vähän vielä soittaa, kun tuo niin nuorena kuolee kumminkin." Siitä suostui nyt kuningas kuin suostuikin pojan pyyntöön, vaan sidotti itsensä suureen kuuseen kiinni peläten muutoin täytyvänsä tanssia, jos hän irtonaisena oli. No, kuningas kun sai sidotuksi, alapas silloin poika puhua pilliinsä minkä ennätti, ja tuossa paikassa kiihtyivät taas kaikki tanssimaan. Yksin kuningaskin, joka oli puussa kiinni, nytkytteli siinä kahdakäteen ylös ja alas vain, jotta vaatteet kuluivat rikki ja nahka läksi selästä. Jo tulee silloin itse ukko Paholainen pojalle avuksi ja kysyy: "Mikä sinulla, poikaseni, on hätänä, kun sinä nyt semmoista ilvettä pidät?" — "Tässä tahdotaan minua hirttää", virkkoi poika, "ja tuossa on se hirsipuu, johon ne minut ripustaisivat." — "Vai niin, vai tekisivät ne semmoisia!" sanoi Paholainen ja kaappasi samalla hirsipuun, joka oli suuri hongan kanto, juurinensa maasta ja heitti sen ylös ilmaan, ettei sen kovemmin näkynyt. Siitä kysyi sitten pojalta: "Kukas se on, joka tahtoo sinua hirttää?" Poika neuvoi kuninkaan, joka oli kiinni kuusessa, ja samalla kaappasi vanha mies sen kuusen käteensä ja antoi sille semmoisen sinauksen, että se meni miehinensä päivinensä ylös näkymättömiin, minne lienee pilviin kadonnut; ja niin pääsi poika heidän käsistänsä, ja rahvas pani hänet kuninkaaksensa entisen haltijansa sijaan. — Siihen se loppuu tarinakin.

KULTAORI, KULTAVASTA, NUOTTA JA PILLI

Oli köyhän loismiehen poika talossa ennen kolme vuotta renkinä eikä saanut palkkaa mitään, ruokansa edestä sai vain palvella. Oli siinä talossa jousi sitten, niin poika pyysi sen kolmelta vuodelta palkaksensa, ja isäntä, josta kuitenkin kävi sääliksi poikaa, suostui antamaan, minkä hän pyysi. Poika läksi sitten pahoilla mielin astua nyrkyttelemään tietä myöten, niin näki astuessansa tien vieressä ison hongan, ja sen hongan kohdassa oli Hiiden vuori, näkyi tielle. Seisahtui poika tätä ihmeellistä paikkaa katsastamaan, niin hänen siinä seisoessansa lähtee Hiiden vuoresta Hiiden poika hyppäämään honkaan päin. Olipa hukka, siinä lähellä rutjotti lepän vesakossa, niin alapa tämä Hiiden poikaa ajamaan syödäksensä. Hiiden poika hädissänsä päätyi sitä honkaa kohti ja kapusi siihen; vaan hukka ei sillä päästänyt, mutta rutjahti siihen hongan juurelle häntä vahtimaan, ja kun näki pojan tiellä seisomassa, rupesi pyytämään häntä avuksensa, sanoi: "Ammu, velikulta poikaseni, tuo Hiiden poika tuolta hongan latvasta, en iälläni syö eläviäsi." Hiiden poika taasen vastasi hongasta: "Ammu vainen, poikaseni, tuo hukka puun juurelta, minä maksan sinulle enemmän palkkaa; tämä on emähukka, tekee paljon poikia ja syöpihän tämä itsekin; siitä saat vielä rukkaset nahasta, kun ampunet." No, tämä ampui hukan hengettä, ja Hiiden poika pääsi hongasta maahan. Sanoi siitä pelastajallensa: "Tule nyt palkkaasi perimään meiltä", ja vei pojan kerallansa vuoreen.

Siellä annettiin nyt pojalle kultaori palkinnoksi, ja hän mieli lähteä sen kera pois, vaan Hiiden poika tuli sanomaan: "Elähän vielä mene, vielä sinulle annetaan enemmänkin, katso vain jäljellesi." No, poika meni vähän matkaa ja katsoi siitä jäljellensä, niin jo huudettiin takaisin ja annettiin kultavasta hänelle. Taas tuli Hiiden poika siihen ja sanoi: "Elähän vieläkään lähde kohdastansa pois, katso vielä jäljellesi, vielä sitä lisätään palkkaasi." Toinen teki niin, ja muutamia askeleita mentyänsä katsoi taaskin jäljellensä, niin hänelle siitä annettiin vielä uusi nuotta lisäksi. Nyt olisi poika mielestänsä tyytynyt antimiin, vaan Hiiden poika vielä sittenkin esti menemästä, sanoi: "Elähän vieläkään lähde, minä lisuutan palkkaasi vanhemmillani, vielä sinulle nytkin jotakuta annetaan, katsohan jäljellesi." No, poika mennessänsä vielä kerran katsahti jäljellensä, niin häntä taaskin huusivat hiidet takaisin ja antoivat hänelle vaskipillin neljänneksi. Niine kaluinensa läksi poika sitten vuoresta pois, mutta Hiiden poika meni keralla ja neuvoi häntä kuninkaan kotiin, sanoi: "Kuningas siellä sinulta kultaoria pyytää ostaaksensa, vaan elä myö, ei äijästä ei vähästä; anna on itselläsi, se on sinulle onnellisempi." Siitä palasi sitten Hiiden poika vuoreensa takaisin, vaan toinen matkasi kuninkaan kotiin niinkuin neuvo oli.

Kuningas kun yhdytti siellä sen kultaorin linnoillansa, alkoi pyytää sitä kohta, sanoi: "Myö, poikarukka, minulle tuo hevosesi, ota rahatuhansia mitenkin lystännet!" Toinen vastasi nöyryydessä: "Teidän hevonen, teidän mies; en mielikaupassa, en äijään en vähään häntä möisi, kun ette väkeen ottane." — "No, rupea sitten minulle joutorengiksi", sanoi kuningas, "et työtä tarvitse mitään tehdä, kunhan hevosellasi annat minun kuninkaiden, keisarien kanssa kestilöissä vain käydä." Poika silloin suostui siihen; rupesi kuninkaalle joutorengiksi ja oli jouten, eli hyvästi niinkuin kuninkaan linnassa eletään. Toisetpa rengit kun näkivät sen, miten poika huoletonna eleli, ja heidän täytyi työtä tehdä, pitivät vihaa siitä pojalle ja valehtelivat kuninkaalle, sanoivat: "Armollinen haltija! Tämä teidän nuori renkinne sanoo teidänkin hevosenne saavansa tulevan yön pimeällä kullalle välähtämään niinkuin oma orinsa." No, kuningas uskoi puheen, astui pojan luokse ja sanoi: "Sinä kun olet kehunut saavasi tulevan yön pimeällä muutkin hevoset kullalle välähtämään niinkuin omakin orisi, niin leikkaan kulkkusi poikki semmoisesta puheesta, jos et saane asiata toimeen." Tästä tuli nyt poika pahoillensa hyvin, kun kuuli kuninkaan niin kovasti puhuvan, ja meni itkien orinsa luokse talliin. Hevonen silloin rupeaa haastamaan isännällensä, kysyy: "Mitä sinä, poikarukka, itket ja olet pahoilla mielin?" — "Sitä, kun toiset rengit valehtelivat kuninkaalle, sanoivat hänenkin hevosensa saavani niin kullalle välähtämään kuin sinäkin välähtelet", vastasi poika. Hevonen virkkaa hänelle: "Elä itke, isäntäni! Mene kuninkaan luokse, pyydä häntä toisia renkejänsä metsästä tultua käskemään vettä kantamaan viisikymmentä korvoa talliin. Sitten sillä kun holvaat sillä kultavastallasi hevosia — sitä vartenhan sen sait — niin ne muuttuvat kullankarvallisiksi niinkuin minäkin olen." Poika teki niin, kannatti toisilla rengeillä viisikymmentä korvoa vettä talliin, jotta siihen olivat uupua, ja holvasi kultavastallansa hevoset, seinät, laen ja mitä tallissa oli, niin ne kaikki tulivat kullalle välähtämään, ja poika sai siistin tallistansa.

Toiset rengit eivät kuitenkaan heittäneet vihaansa, vaan pyysivät yhä päätä pojalta pois ja kielivät toisen kerran kuninkaalle, sanoivat: "Tämä teidän nuori renkinne, armollinen haltija, sanoo tulevan yön pimeällä saavansa kaikkein parhainta kalaa merestä." Kuningas uskoi asian, meni pojan luokse, sanoi kuulleensa, mitä hän oli kehunut, ja lupasi päältä panna, jos ei saisi, mitä oli sanonut. Pojalle hätä käteen. Ei muuta, vaan meni hevosensa luokse itkien niinkuin viimeinkin. Hevonen kysyi: "Mitäs itket ja olet pahoilla mielin?" — "Sitä itken ja olen pahoilla mielin: toiset rengit niin valehtelivat kuninkaalle, sanoivat minun sanoneeni kaikkein parasta kalaa tulevana yönä saavani merestä; kuningas nyt tappaa minut, kun en saane vain." — "Elä itke", sanoi ori, "mene kuninkaan luo, kumarra kuningasta ja rukoile toisia renkejä tulevankin yötä unettomin silmin valvottamaan ja nuottaa vedättämään, sitä vartenhan sinulle annettiin se uusi nuotta sieltä vuoresta; katso itse päältä vain ja anna toisten hinata." Poika kävikin kohta kuninkaan puheella ja sanoi hänelle niinkuin hevonen oli neuvonut, josta kuningas samalla laittoi toiset rengit nuottaa vetämään, ja heidän täytyi valheuksensa tautta taas toinen yö valvoa. Vedettiin kaiken yötä nuottaa, ja poika katsoi vain laatua, miten toiset hiessä otsin työtänsä tekivät. Se kun oli uusi nuotta, jolla vetivät, niin saatiinkin siellä meren kalaa, lohta, lahnaa reellinen täyteen, että oikein kuningas ihmetteli, kun semmoisen kalajoukon nähdä sai; ja poika siitä sai hyvän siistin kuninkaalta taas.

Toiset rengit kuitenkin pyysivät hengen edestä vain päätä pojalta pois. Kuningas oli naimaton mies; hänellä oli morsian toisessa valtakunnassa, vaan ei saanut sitä sieltä, morsiamen vanhemmat olivat hänelle vihaiset, ja isä oli ilmoittanut, ettei hän sinä ilmoisna ikänä vihamiehellensä anna tytärtänsä. Tämän seikan tiesivät hyvin palvelijatkin ja kielivät kolmannen kerran kuninkaalle: "Tämä teidän nuori renkinne sanoo saavansa teidän morsiamennekin kotiin sieltä toisen kuninkaan valtakunnasta." Kuningas siitä astuu pojan eteen, sanoo: "Oletpa sinä sanonut minun morsiameni saavasi kotiin, jota minä en itsekään saa; mene nyt se hakemaan; kun et saa, niin minä leikkaan kaulasi poikki." Poika itkemään nyt sitä ja menee pahoilla mielin hevosensa luokse talliin. "Mitäs itket ja olet pahoilla mielin?" kysyy häneltä ori. "Sitä itken ja olen pahoilla mielin", sanoi poika, "kun toiset rengit valehtelivat kuninkaalle, sanoivat minun kuninkaan morsiamenkin saavani kotiin, jota ei itsekään kuningas saa, metsän petoja kun on noita ilkeitä tien vierellä, jotka tulevat menijätä syömään." — "Elä itke, poikarukka", lohdutteli häntä hevonen, "kumarra kuningasta, että laittakoon toiset renkinsä kolmekymmentä lehmää tappamaan. Ne lihat pane sitten minulle rekeen, kyllä minä ne jaksan vetää, ja lähdemme sitten kuninkaan morsianta hakemaan: pedot kun tiellä tulevat, mätä niitä lihoja reestä, niin jäävät niitä syömään." Mitäs siitä? Poika kun ilmoitti kuninkaalle, mitä hän tarvitsi, niin se tapatti hänelle ne kolmekymmentä lehmää, joita hän pyysi, ja poika läksi kultaorillansa ajamaan ja viskasi niitä lihoja pedoille, kun tulivat tiellä syömään, niin ne jäivät niiltä keskenänsä riitelemään, ja sillä tavoin päästiin morsiamen hoviin. Kysytään siellä: "Mitä asiata pojalla?" — "Kuninkaan morsianta läksin käymään", vastasi tämä. "No, et ennen saa morsianta, ennenkuin Valkeanvuoren rinnasta käyt valkean ruunan", sanoi kuningas, "kun sen saanet käsiisi, sitten saat kuninkaan morsiamen; me emme tiedä sitä vuorta, etsi itse."

No, hyvähän tätä oli äkkinäisen ruveta vuorta etsimään toisesta valtakunnasta, kun eivät itsekään tienneet; poika itkien pahoilla mielin meni hevosensa luokse eikä tiennyt, mikä tuumaksi. "Mitä itket ja olet pahoilla mielin?" kysyi taas ori. "Sitä", sanoi poika, "kun minun käskettiin Valkeanvuoren rinnasta valkea ruuna tuoda, ennen ei sanottu kuninkaan morsianta annettavan; nyt minulle hyvä tulee, kun tyhjiltäni kotiin tullen, päähän se nyt leikattaneen." — "Elä itke", virkkoi hevonen, "viskaa kauhtanasi minun selkääni ja nouse itsekin istumaan, kyllä minä Valkeanvuoren tiedän; lähtekäämme yhtenä sinne, niin saamme sieltä sen valkean ruunan, jota pyydetään." Poika teki neuvon jälkeen kaikki, viskasi kauhtanansa hevoselle selkään ja nousi itse ajamaan. Hevonen silloin läksi hyppäämään ja meni semmoista menoa edellensä, ettei kaukaa viivytty, kun oltiin jo Valkeanvuorella. Sieltä saatiin nyt toinen ruuna-ökötti jälkeen ja lähdettiin takaisin. Tullaan morsiustaloon, niin siellä pitoja pidetään parhaallansa; siinä on kuninkaita, siinä kuninkaallista herttuaa ja suuria sotapäälliköitä ruoalla. Astuu poika sisään, niin kysytään heti: "Mitä asiata?" — "Kuninkaan morsianta läksin käymään." — "Äsken saanet, kun tuntenet sen morsiamen tästä joukosta", sanoi kuningas. No, eihän se sitä toisen valtakunnan mies tuntenut. Meni siitä hevosensa luo ja sanoi suruissansa: "Ei anneta morsianta nytkään ennenkuin tunnen hänet muiden herrojen joukosta, vaan mistäpä minä outo sen tuntisin." — "Elä sure eläkä ole pahoillasi", vastasi ori, "mene jällensä sinne; se on kuninkaan morsian, jolla on kärpänen nenän latvalla, — ota se, kaapaise syliisi!"

No, poika teki niinkuin oli neuvottu ja sai siitä kuninkaan morsiamen viimeinkin ja läksi ajamaan oman kuninkaansa luokse hyvillänsä, kun nyt tämänkin asiansa toimeen sai. Vaan mitenkäs kävikään? Renkijoukko oli yhden miehen pannut tielle vahtimaan tiedustaaksensa, joko tuo poika tulee kuninkaan morsiamen keralla sieltä toisesta valtakunnasta. Se vahti kun keksi pojan morsian sylissä lähestyvän linnaa, hyppäsi siitä kuninkaan eteen heti ja sanoi: "Jo tulee nuori renkinne, ja morsiamenne on kanssa hänellä, akkanansa piti sitä ja ivasi, pilkkasi siinä teitä vain hänelle." Kuultuansa semmoiset puheet morsiamestansa ja pojasta kuningas suuttui vielä entistä pahemmaksi — se nyt oli arvattava — ja lupasi huomisaamuna panna pojan päältä pois. Poika ei tiennyt siitä mitään, tuli kotiin ja antoi kuninkaalle morsiamen; vaan kuningas oli vihainen hyvin, lukee hänelle tuomion ja sanoo huomisaamuna tapettavan. Toinen, joka oli toivonut kiitokset saavansa toimellisuudestansa, kävi tästä pahoillensa hyvin ja meni itkien taaskin hevoseltansa tuumaa ottamaan sanoen, että niin häntä nyt uhattiin. Hevonen siihen virkkoi: "Elä, poikarukka, itke eläkä ole pahoilla mielin! Mene kuninkaan eteen, kumarra, rukoile häntä, että toisilla rengeillänsä tuohon teettäisi somerikkoon sinulle tervahaudan, ja sano siihenkin ennen meneväsi, ennenkuin päätä antavasi leikata, vaan elä siihenkään ennen mene ennenkuin saat siihen pilliin, jonka sait Hiidenvuoresta, kolmasti puhaltaa." Menee tästä nyt poika kuninkaan luokse ja pyytää häntä tervahautaa kaivattamaan sanoen ennen tahtovansa siihen kuolla kuin että häneltä pää leikattaisiin, se olisi kuitenkin hänestä helpompi kuolema. No, mitäs; yhtähän se kuninkaasta oli, millä tavalla poika tapettiin, kunhan vain hänestä pääsi, ja rengit pantiin pimeällä metsästä tultuansa heti kohta haudan kaivantaan kuten poika oli pyytänyt; sen siitä saivat valheestansa. He kuitenkin hyvillä mielin kaivoivat hautaa ja siihen tervaksia pilkkoivat, kun se poikaa varten tehtiin, että nyt he muka vihamiehestänsä pääsevät. Saikin hauta valmiiksi, ja kaikki kuulutettiin kaupungin rahvas, herrat, talonpojat katsomaan, miten pahantekijätä poltetaan. Siinä ympäri seistiin sitten kaikki rengit, kuninkaat ja muut, ja poikaa ruvetaan viemään hautaan niinkuin tuomio oli. Tämä silloin sieppasi sen hiisien antaman vaskipillin olallensa, ja kun ruvetaan tervahautaan viskaamaan, sanoo samalla: "Armollinen majesteetti! Antakaa, vielä kolmasti puhallan tähän pilliini, sitten lähden." Se luvattiin, ja seisahduttiin pillin säveltä kuulemaan. Poika silloin kun ensi kerran puhalsi, niin jo polvillensa kaikki rahvas lankesi; siitä kun puhalsi toisen kerran, he jo pitkällensä viskautuivat; vaan puhalsipa kolmannen kerran, niin silloin hyppäsi kuningas renkeinensä ja kaikkine rahvainensa siihen tervahautaan, johon kuolivat. Poika vain jäi itseksensä siihen, pääsi kuninkaaksi ja sai senkin morsiamen itsellensä. — Sen pituinen se.

II OSA

ALKULAUSE

Tässä niinkun ensimmäisessäkin osassa painetut sadut ja tarinat ovat maamme tienoilla kansan suusta kerätyt ja Suomalaisen omaan kertomus-tapaan puhutut. Ainoastansa tarinoiden ulkonainen asu ja jär'estys lienee hiukan jossakussa toimittajan kautta muodostunut, vaikk'ei sentähden luonnostansa muuttunut; sillä kaikki kansansuisen kertomuksen omituisuudet on kaikella mokomin ko'etettu toimittaessa tarkkaan säilytellä.

Jos tarinat alkuudesta olisivat selvään ja ehyesti haastetut sekä sen mukaan sitte kerätessä tarkoin kirjoitetut, sopisi heidät semmoisinaan kentiesi painattaakin; vaan semmoinen ei ole asian jälki. Milloin ovat tarinat alkuansa vaellinaisina kerätyt ja virheellisesti sekä vi'allisesti kirjoitetut, eivätkä semmoisinaan ole päteviä, vaan sietävät tarpeellista korjuuta. — Milloin taas on yhtä tarinaa useammasta paikasta kirjoiteltu, vähäisen eri tavalla kustakin; ja missä kertomuksessa on tarinan alku, missä loppu, missä mikin puoli ehyempi ja somempi; toisista paikoin ei ole kun vähäisen tarinan katkelmaa vaan saatukaan. Näitä puutteellisia kertomuksia on toimittaessa täytynyt parsiella ja toisinansa, missä sen asia on vaatinut, useampaa toisintoa ja tarinan loh'elmaa sovitella toiseensa, toisinansa taas jotakuta liikapaikkaa tarinasta hyl'ätä. Tämä tämmöinen sovittelu ja järestäminen on ollut toimittajan pää-ko'e ja tarkoitus, missä lienee hän onnistunut, missä ei. Jos sitä vastaan toisinnot enemmän ovat eronneet toisistansa, olemme ne toistensa rinnalla kertoneet, vaikka heissä kertomuksen pää-juoni olisikin yksi; niin saapi siitä nähdä, miten samaa tarinaa eri tienoin aina eri tavalla puhutahan.

Mikäli tilaisuutta on ollut, olemme siinä sivussa muidenkin kansojen satukokouksia tutkineet ja missä vaan yhdenlaatuisia kertomuksia on löytynyt, ne aina vastaavaan suomalaiseen tarinaan verranneet. Nämä kunkin tarinan alkuun liitetyt vertaelmat näyttävät monenkin tarinan olevan lavealta maailmassa tunnetun ja useammallekin kansalle yhteisen; vaan elköön siitä syystä kukaan sentähden epäelkö tässä kerrottuiden tarinoiden todenperäistä suomalaisuutta. Ken erityisten kansojen synnyttämiä tarinoita aikansa tarkkuudella tutkii ja keskenänsä vertaelee, on kyllä havaitseva heissä jotakuta yhteyttä ja heimolaisuutta, vaan eroittaa myös hyvästi kunkin kansan omituiset kertomukset muista vierahista. Niin tapaa hän esimerkiksi Suomalaisilla ja Turjalaisilla useinkin taikka kohdastaan yhtäpitäviä eli joksensa toisiinsa vivahtavia tarinoita, vaan keksii heissä myös tähdellisen eroituksen; sillä peräksi pantu aine ja ajatus kyllä ovat alkuansa Suomalaisille sekä Turjalaisille yhteiset, mutta kumpikin kansa on ne omituisella tavallansa oivaltanut ja niistä miettimät ja rakentamat tarinansa kansallisen luonteensa ja taipumuksensa mukaan muodostanut. Puheeksi tulleilla kansoilla tosin on kansakäymistä ollut keskenänsä, varsinkin muinoisempina aikoina, ja monikin tahtoisi kentiesi tämän päähän syyttää koko heidän tarinoitensa yhtäpitävyyttä; mutta mainittu heimolaisuus tarinoiden suhteen on useinkin yhtä suuri kun ei suurempi vielä etäisempien kansojen välillä. Kun muka joku Karjalan periltä eli Vienanmeren ranteilta kerätty Suomalainen tarina tavataan pääjuonensa ja koko sisällisen rakennuksensa suhteen yhdenlaisena esimerkiksi Arapialaisilla ja Valakkialaisilla, niin eihän tätä enää käy keskenäisen kansakäymisen päähän väittäminen, totta asiaan muuta syytä lienee! — Näyttäisi piammastaan siltä, kun olisivat erityiset maailman kansat ensimäisestä alkuperäisestä kodistansa säilyttäneet joitakuita yhteisiä muistoja, joita sitte aikojen kuluessa kukin on mielessään vähäisen eri tavalla vaan kuvaellut. — Niinpä käykööt nämäkin rakkaasta isäimme maasta kerätyt tarinaiset tässä nyt julkisuuteen, näytiksi, mimmoisina Suomalaiset ensimäisen lapsuutensa muistelmia ovat säilyttäneet.

Elimäen Hämeenkylässä Lokakuussa 1853.

Eero Salmelainen.

TOVERUKSET

LEPPÄPÖLKKY ELI SININEN RISTI

Oli muinoin ukko ja akka. He eivät lasta saa iässään, siitä paha on mielensä hyvin. No, otetaan leppäpölkky, leikataan metsästä ja pannaan kätkyehen, siinä kolme vuotta tuuditellaan, niin syntyy henki siihen, lapseksi muuttuu se leppäpölkky. Isä on kynnössä, äiti lehmiä lypsämässä, niin sillä aikaa tuli poika henkiin, nousi omin voiminsa kätkyestä ja oli jo lattialla kävelemässä vanhempien tullessa kotiin ja pyysi leipää emoltansa heti. No, kului aikaa siitä muutaman, vuosi tuli, toinen meni, niin kasvoi poikakin suureksi, ja tuli mies hänestä hyvä, ettei voi virren veteä, saarnan sanoa, ylen oli vahva ja väkevä.

Katosipa kuu, päivä, päivänkoite maailmasta; kolme vuotta ollaan, yötä pimeätä pidetään, niin alkaapa ikäväksi käydä se semmoinen olo, ja ruvetaan neuvottelemaan, millä saada ne jällensä maailmalle loistamaan. Kuningas laatii piirut, kutsuu rujon, ramman, perisokean linnaansa, ja rahvasta kokoaa kaikensäätyistä paljon nähdäksensä, löytyisikö hänen valtakunnassansa niitä miehiä, jotka kuun, päivän, päivänkoitteen hankkisivat järillensä. Hänellä on juomiset väkevät ylen; kun löytyisi kolmen-pullon-juoja, se saisi koitteen; kun löytyisi kuuden-pullon-juoja, se saisi kuutaman; kun löytyisi yhdeksän-pullon-juoja, se saisi päivösen; moinen oli tietäjiltä ennustus — pääsisi aurinko kaikelle maailmalle paistamaan. No, aletaan rahvaan seasta niitä semmoisia miehiä nyt etsiä. Etsittiin, etsittiin, niin löytyi kolmen-pullon-juoja; etsittiin, etsittiin, niin löytyi kuuden-pullon-juoja; ei muuta kuin kolmas oli vielä löydettävä, joka yhdeksän pulloa joisi. Etsitään nyt, etsitään sitäkin; vaan ei löydy yhdeksän-pullon-juojaa, jos kuin etsittäisiin. Sanoopas siitä jo kuningas: "No, ei nyt muuta ole maailmassa kuin Leppäpölkky, joka yhdeksän pulloa sietäisi; käykää se tänne!" No, Leppäpölkky käytiinkin siihen kuten käsky oli, ja se kohta juoda karahutti yhdeksän pulloa perätysten eikä ollut tuosta millänsä vielä.

Kuningas antaa siitä nyt niille miehille hevosen joka ainoalle ja matkarahaa kullekin: kolme sataa kolmen-pullon-juojalle, kuusi sataa kuuden-pullon-juojalle ja yhdeksän sataa yhdeksän-pullon-juojalle, sille Leppäpölkylle. Vielä antoi heille sitten niitä väkeviä juomisiaan evääksi ja työnsi matkaamaan kaikki kolme, jotta hankkisivat kuun, päivän, päivänkoitteen maailmalle jällensä. Miehillä oli sitten hurtta hyvä kullakin, niin ottivat ne kerallansa ja saivat matkaamaan yhdessä. Ajoivat, ajoivat tuon pitkää, tämän lyhyttä, yötä pimeätä kulkivat, niin alkoi vahostua jo päivän koite vähäsen. He sitä koitetta kohdin ajamaan nyt; ajoivat, ajoivat kotvasen, niin alkoipa kuutama paistaa siitä. No, kun ajoivat tuon pitkää, tämän lyhyttä taas kuutamaa vasten, niin jo nousee päivönen kaikille heille sinne. Eihän muuta; saadaan päivää vasten ajamaan nyt; ajetaan, ajetaan, minkä ajettaneenkin suoraan yhä, niin tullaanpa pakanaan linnaan. Sinne päästyänsä menevät he Leskiakkaan heti, sanovat: "Ka, täällä, Leskiakkaseni, päivä on teillä." — "Ohoh, poikaseni!" vastaa Leskiakka, "ei ole päiväkultaa kaikin ajoin täälläkään! Pahasydäminen kun on kironnut päivää, kun on paistanut, niin yhdeksipäinen käärme on saanut päivösen; se kun mereen menee, niin päivän vie myötänsä; kun tulee maalle, meillä on päivä, vaan kun on meressä, meillä on pimeä. Pahasydäminen samatse on kironnut kuutamaa, varas näet kun ei kuun valolta ole varastaa saanut, niin kuusipäinen käärme on sillä saanut kuutaman; se kun maalle nousee, meillä on yö valoisa, vaan kun mereen menee, ihan on pimeä. Pahasydäminen taaskin on kironnut päivänkoitetta, se kun aivoin valkeni, ettei hän maata saanut, niin kolmipäinen käärme sillä on saanut päivänkoitteen valtaansa; se kun maalla on, meillä on päivä, valkea, vaan kun on meressä, päivä ei meille koitakaan."

Saatuansa tiedot tämmöiset läksivät miehet Leskiakasta ja saivat linnan pihoja kävelemään nähdäksensä, mitä tuosta verestyisi. Kulkiessaan siellä näkivät he outoja heti: puoli linnaa itkee, toinen puoli nauraa. Kummeksien tätä menee kolmen-pullon-juoja Leskiakkaan taas, kysyy: "Mitäpä, Leskiakkaseni, puoli linnaa itkee, toinen puoli nauraa?" Sanoi Leskiakka: "Sitä, poikaseni, puoli linnaa itkee, toinen puoli nauraa: kolmipäinen käärme kun merestä nousee, kuninkaan pitää viedä vanhin tyttärensä sen syödä; kun ei vietäne, käärme syö puolen linnaa, puolen väkeä, puolen kiiltäviä kiviä. Sen kun saisi nyt käärmeen tapetuksi, siitä päivän koite tulisi, pääsisi kaikelle maailmalle loistamaan." Mies kuultuansa tämän päätti vuottaa käärmeen tuloa ja alkoi tiedustella linnassa, mitä neuvoa kuningas pitäisi, nähdäksensä, voisiko hän apuna olla, vai miten tässä kävisi.

Siellä ommellaan nyt nahkapussiin kuninkaan vanhin tytär käärmeelle annettavaksi, ja suuri kun on kivi meren rannassa, josta käärme aina siltaa myöten maalle nousee, niin siihen viedään tyttörukka kiven luokse rannalle. Rupesipa ilta tulemaan siitä, niin otti kolmen-pullon-juoja pullonsa ja pani kolme pullollista niitä kuninkaansa antamia juomisia suuhunsa, josta pisti jo suitset suuhun hevosellensa ja läksi ajamaan rantaan sanoen toisille tovereilleen lähtiessänsä: "Jos tulee kenkä luoksenne, niin työntäkää hurtat avukseni!" Tultuansa meren rantaan tytön luokse laskeutui sitten hevosensa selästä ja sivalsi miekallaan nahkapussin halki sanoen tytölle: "Nousepa, etsi päätäni!" Tyttö säikähti sitä, arveli: "Jo tämä tuli nyt minun syöjäni!" vaan eihän tohtinut virkkaa mitään, vaan istuihe mättäälle pojan päätä etsimään. Tämä laski päänsä tyttären syliin ja käänsihe silmin rantaan päin, jotta näkisi, konsa käärme merestä nousee. Eipäs aikaakaan, niin jo meri lekahti, kerran ensin, siitä toisen, siitä kolmannen, kunne arvasi poika syyn ja kavahti seisaalle sanoen tytölle: "Mene, tyttökulta, peittäydy kiven taakse, käärme tulee." Tämä meni niinkuin käskettiin, ja tuskin saikaan kiven taakse pistäyneeksi, kun kohoaa kolmipäinen käärme merestä nousten siltaa myöten rannalle; vaan olipa kolmen-pullon-juoja päässyt hevosensa selkään sotiaksensa käärmeen kera. Hevonen kyllä säikähti käärmeen tuloa ja korskahteli, korskahteli peloissansa, vaan ratsastaja hallitsi hänet kannuksillaan sanoen: "Mitä korskut, konnan ruoka, hirnakoit, Häjyn hevonen!" ja ajoi käärmeelle vastaan. "Huh-huu!" sanoi käärme nähdessään miehen, "johan täällä ihmisen veri haisee; jopa tääll' on miehen luita syödäkseni: puhallapa puhtaasta hengestäsi vaskinen toratanner torataksemme!" — "Puhalla sinä pakanasta hengestäsi rautainen toratanner!" vastasi mies ajaen käärmettä lähemmäksi. No, käärme puhaltaakin pakanasta hengestään rautaisen toratantereen heti, jossa nousee heillä tora. Torataan, torataan, niin jo kaksi päätä saapi mies käärmeeltä poikki, vaan ei voi kolmatta saada millään. Ottaapa silloin kengän jalastansa ja heittää sen toveriensa luokse linnaan, niin he työntävät hurtat sieltä avuksi niinkuin puhe oli; ja koirat kun rantaan pääsivät, ne revittelivät koko käärmeen palasiksi, ja mies sai viimeisenkin pään siltä poikki. Siitä meni hän sitten linnaan toveriensa luokse ja rupesi maata, ja kun sai se yö kuluneeksi, niin pääsi päivänkoite kaikelle maailmalle loistamaan, ja rahvas kaikki rukoilee iloissansa: "Auta Jumala sitä miestä, kuka päivänkoitteen sai valkenemaan!" Mutta kuningas heräsi myöhään vasta aamusella eikä tietänyt asiasta mitään, vaan sanoi orjillensa: "Menkää meren rantaan ja puistakaa tyttäreni luuraiskat pussista, vielä se on tarpeen toisiakin viedä; käykää pussi kotiin!" Menivät orjat siitä täyttämään kuninkaansa käskyä, vaan kun rantaan tulivat, siellä tyttö vielä on elossa, kaunis ja terve kuin ennenkin. No, orjat vievät tyttären heti linnaan, jossa kuningas ihastuu ilmoiksi, kun tyttärensä elävänä kotiin tuotiin, jota luuli jo kuolleeksi. Ensinnä ei tiedä, kuhun saada iloissansa, niin on hyvä mielensä, vaan kun tointuu siitä järillensä, niin kutsuu orjat luoksensa ja käskee heidän selvittää hänelle kaikki. "Ka, emme, kuninkaisemme, muuta tiedä kuin minkä rannassa näimme", sanoivat orjat, "siinä oli tyttäresi terveenä kiven kupeella, mutta toisella puolen kiveä oli käärme kuoliaaksi revitelty illalla. Sen kun oli kolme päätä siinä vieretysten, ne niin raskaita olivat, ettei voinut kolme miestä liikuttaa yhtä päätä; vaan raatoa ei koko voinut kankiloilla kohotella."

Miehet päästyänsä makaamasta olla olettelivat kaiken päivää linnassa, kunne ilta tuli, niin jo taaskin puoli linnaa itkee, toinen puoli nauraa. Oudostuen sitä menee Leskiakkaan vuorostaan nyt kuuden-pullon-juoja, kysyy: "Mitä Leskiakkaseni, puoli linnaa itkee, toinen puoli nauraa?" — "Oi, poikaseni", sanoi Leskiakka, "sitä puoli linnaa itkee, toinen puoli nauraa, kun pitää kuninkaan viedä keskimmäinen tyttärensä käärmeelle syödä; kun ei vietäne, syö käärme puolen linnaa, puolen rahvasta, puolen kiiltäviä kiviä. Sen kun saisi nyt käärmeen tappaa kuka, siitä se kuutama tulisi."

Kuultuansa tämän lähtee mies sukkelaan siitä vuottaaksensa, mitä tuosta nyt kuninkaan kodissa tapahtuisi. No, eipäs aikaakaan, niin ommellaan kuninkaan keskimmäinen tytär nahkapussiin taas niinkuin eilen sisarensa ja viedään meren rantaan käärmeen otettavaksi. Kuuden-pullon-juoja silloin otti pullonsa ja ryyppäsi kuusi pullollista niitä kuninkaan antamia eväsjuomisia, josta hyppäsi jo hevoselleen selkään käskien toveriensa työntää hurtat hänelle avuksi jos hätä tulisi, ja ajaa karetteli tyttären luokse rantaan. Siellä hakkasi nahkapussin miekallaan taas niinkuin toverinsa eilen ja sanoi tytölle: "Nouse, etsi päätäni!" Tämä säikähti häntä, arveli: "Nyt tämä tuli minun syöjäni!" vaan ei virkkanut mitään, istuihan mättäälle ja rupesi etsimään pojalta päätä. Etsi, etsi päätä häneltä siinä, niin meri yht'äkkiä lekahti, kerran ensin, siitä toisen, siitä kolmannen. Tuosta heräsi poika, joka oli jo nukkua tyttären polville, kavahti seisaalle samassa sanoen itseksensä: "Jokos tulet, kuutaman-syöjä!" ja käski tyttären peittäytyä kiven taakse. Siitä kun tyttö kiven suojaan sai peittäyneeksi, ja meri vielä neljännen kerran lekahti, siitä viidennen, siitä kuudennen, niin jo nousee kuusipäinen käärme merestä, siltaa myöten kohoaa maalle. Istuen hevosensa selässä kuuden-pullon-juoja siinä vuottelee häntä. Peloissaan niin outoa elävätä hevonen korskahtelee, korskahtelee yhä, vaan mies hallitsee hänet kuitenkin sanoen: "Mitä korskut, konnan ruoka, hirnakoit, Häjyn hevonen!" ja ajaa käärmeelle vastaan. "Huh-huu!" sanoo käärme, "jopa tääll' on miehen luita syödäkseni." — "On", sanoi mies, "vaan et hyvällä syö." Käärme sanoo siitä: "No, puhalla puhtaasta hengestäsi tinainen toratanner torata!" — "Puhalla sinä pakanasta hengestäsi vaskinen toratanner torataksemme!" vastasi kuuden-pullon-juoja. Käärme puhalsi, ja siinä syntyi vaskisella toratantereella heillä nyt tora. Torataan, torataan, niin sai kolme päätä mies käärmeeltä poikki; torataan, torataan, niin sai neljännen; torataan, torataan, niin sai viidennen; vaan ei voi kuudetta saada millään. Potkaisipa silloin kengän jalastansa, että meni toverien luokse linnaan, niin he hurtat työnsivät hänelle avuksi; ne koirat revittelivät sitten käärmettä, kunne sai kuuden-pullon-juoja kuudennenkin pään siltä poikki. Sen tehtyänsä meni sitten maata toveriensa luokse; ja kuutama kohta pääsi kaikelle maailmalle loistamaan, josta kaikki rahvas taaskin rukoilee: "Auta Jumala sitä miestä, joka kuutaman sai paistamaan!"

Nouseepa pakana kuningas aamulla makaaamasta, niin sanoo orjillensa kuin viimeinkin: "Menkää, orjat, puistakaa luuraiskat pussista, vielä se on tarpeen viimeiselle tyttärelleni." Orjat menevät hakemaan pussia ja tulevat meren rantaan, niin täällä on tytär eleillä vielä, terve ja kaunis niinkuin ainakin. Eihän muuta; vievät tyttären kerallansa linnaan, jossa kuningas taaskin ihastelekse sitä, ettei tiedä kuin olla, miten eleä, niin on hyvä mielensä. Hänen käskystään kertovat orjat sitten asian, sanovat: "Käärme on kuoliaana rannalla, sen kun on päätä sillalla kuusi, ne niin jykeitä ovat, ettei voi kuusi miestä liikuttaa yhtä päätä; vaan raatoa ei koko voi kankiloilla kohotella."

Kuluupas päivä iltaan saati, niin linnassa taaskin toinen puoli rahvasta itkee, toinen puoli nauraa. Keksittyään tämän menee Leppäpölkky vuorostaan Leskiakkaan, kysyy: "Mitäpä, Leskiakkaseni, puoli linnaa itkee, toinen puoli nauraa?" — "Sitä puoli linnaa itkee, toinen puoli nauraa", vastasi Leskiakka, "kuninkaan kun pitää nuorin tyttärensä viedä yhdeksipäiselle käärmeelle syödä; kun ei vietäne, käärme syö puolen linnaa tulevana yönä, puolen väkeä, puolen kiiltäviä kiviä; sen kun saisi nyt sen käärmeen tapetuksi, siitä päivä pääsisi kaikelle maailmalle paistamaan."

Leppäpölkky pani sanat ne mieleensä ja sai linnan pihoja kävelemään joutessansa katsellen tarkasti kaikkea. Tuossa näkeekin outoja heti. Kuninkaan nuorin tytär ommeltiin nahkapussiin niinkuin ennen toisetkin sisarensa, ja kuninkaalliset passarit kantoivat hänet siinä pussissa rantaan. Keksittyään tämän sieppasi Leppäpölkky pullonsa, ja ryypättyänsä yhdeksän pullollista niitä kuninkaansa antamia eväsjuomia hyppäsi hän hevoselleen selkään ja ajoi siitä nyt rantaan päin sanoen lähtiessään tovereillensa: "Kun tullee minulle hätä ja näette kengän tulevan luoksenne, niin työntäkää hurtat avukseni." Tultuansa rantaan ja löydettyään nahkapussin kiven luota sivalsi hän sen miekallaan halki ja sanoi tytölle: "Nousepa, päätäni etsi!" No, tyttö ei muuta taitanut, vaan istuihe pojan päätä etsimään, vaikka kyllä oli peloissansa. Etsii, etsii vähän aikaa päätä nyt siinä, niin jo lähtee meri lensuamaan siitä, lekahti kerran, siitä toisen, siitä kolmannen aina yhdeksänteen kertaan asti. Poika arvasi tuosta käärmeen nyt tulevan, peitti tyttären kiven taakse ja nousi itse hevosensa selkään kiireesti. Hepo korskui, korskui käärmettä eikä olisi lähtenytkään edellensä, vaan Leppäpölkky kannusti häntä kovasti sanoen: "Mitä korskut, konnan ruoka, hirnakoit, Hiiden hevonen!" ja ajoi käärmettä vastaan. "Huh-huu!" sanoi käärme, "jopa tääll' on Leppäpölkky syödäkseni." — "Tääll' on", sanoi Leppäpölkky, "vaan et kovana syö!" — "No, puhalla puhtaasta hengestäsi kultainen toratanner torataksemme!" sanoi käärme. "Puhalla sinä pakanasta hengestäsi hopeainen toratanner torata!" vastasi Leppäpölkky pelkäämättä. No, käärme puhalsikin hopeaisen toratantereen pakanasta hengestänsä, ja siinä nousee heillä nyt tora. Torattiin, torattiin vähän aikaa, niin jo leikkasi Leppäpölkky käärmeeltä pään, siitä toisen, siitä kolmannen, kunne sai kuusi päätä häneltä poikki; vaan ei voi saada kolmea viimeistä, käärme niillä vielä keikkuu yhä. Puhuu siitä Leppäpölkky kauniisti hänelle: "Katso, päivönen nousee tuolta; niin on ruskea, käärmekulta, sinunkin kaulasi kuin on Jumalan luoma päivännousu." Käärme silloin katsahti syrjään vähäsen, ja Leppäpölkky sillä aikaa silpoi pään taas häneltä poikki; kahdelle päälle vaan jäi käärme enää, vaan ei voi Leppäpölkky niitä saada millään. Siitä rupeaa hän puhuttelemaan käärmettä taaskin, sanoo: "Katsopa, käärme, kotisi palaa!" Käärme kuitenkin oli varoillansa, kun muisti, miten viimein katsoessa oli käynyt, eikä katsonut vielä sillä, vaan Leppäpölkky ei sillä päästänyt, vaan sanoi vähän ajan päästä taaskin: "Katso, käärme, akkasi herjataan!" Tätä ei sietänyt käärme, vaan katsahti jo taakseen, ja Leppäpölkky taas pään silpoi häneltä. Yhdellä päällä on käärme siitä nyt vain; vaan ei voi Leppäpölkky sitä saada, käärme sillä keikkuu kumminkin. Potkaisipa kengän silloin jalastansa pyytääkseen tovereiltaan apua. Ne kun näkivät kengän tulevan luoksensa, työnsivät hurtat hänelle avuksi niinkuin puhe oli, ja niiden avulla sai Leppäpölkky yhdeksännenkin pään käärmeeltä poikki, ja hurtat revittelivät lopunkin. Siitä työstä päästyänsä meni Leppäpölkky hurttien kera toisien toveriensa luokse ja rupesi maata, mutta kuninkaan tytär jäi kiven luokse istumaan rannalle. Siitä kun yö kului, ja aamu tuli, niin päivönen pääsi kaikelle maailmalle paistamaan, ja kaikki rahvas sanoo rukoillen: "Auta Jumalainen sitä miestä maalla, mierolla, kuka päivösen sai järillensä!"

Kuningas ei linnassaan tiedä mitään, luulee tyttärensä kuolleeksi ja sanoo orjillensa: "Käykää luuraiskat puistamassa pussista, korjatkaa tähteet, mitä on, ja tuokaa minulle!" Nämä kuulivat käskyn, vaan löysivätpä meren rantaan tullessansa kuninkaan tyttären vielä terveenä ja toivat hänet sieltä linnaan, jossa ilo nousi nyt suuri, kun nuorinkin tytär käärmeestä pelastettiin. Kuningas käskee orjien kertoa asian kohdallensa, ja ne siitä haastavat, minkä olivat rannassa nähneet, sanoen: "Käärme oli kuoliaaksi revitelty rannalla; sen kun oli päätä sillalla yhdeksän, ne niin jykeitä olivat, ettei voinut yhdeksän miestä liikuttaa yhtä päätä; vaan raatoa ei koko voinut kankiloilla kohottaa."

No, kuningas laati linnassaan piirut, joihin kerää rahvasta paljon, ja astuu itse joukon keskelle, sanoo: "Ken lienee käärmeet tappanut, ken minun tyttäreni pelastanut, se kootkoon tukkuun niiden käärmeiden päät ja tulkoon minulta palkkaansa saamaan."

Kuultuansa tämän menevät ne kolme miestä meren rantaan. Kuka tappoi kolmipäisen käärmeen, se luo tukkuun kolme päätä; kuka tappoi kuusipäisen käärmeen, se luo tukkuun kuusi päätä; vaan kuka yhdeksipäisen käärmeen tuhosi, se taas yhdeksän päätä luo tukkuun, se Leppäpölkky, ja viepi kuninkaalle näkeeksi. Kuningas sanoo siitä: "No, kun minun tyttäreni sellaisesta pälkähästä päästitte, niin kunka tyttären kukin päästi, se hänelle naiseksi; ja puolen linnaa annan vävylleni, puolen väkeä, puolen kiiltäviä kiviä, ja itsensä panen hänet rinnallani elämään." Miehet kumarsivat kuningasta, sanoivat: "Eikä pidä tyttäriäsi eikä kivilöitäsi, kotiloitasi; kun antanet, anna eloa vähäsen, millä kotia pääsemme, muuta ei mitään." No, kuningas tuottaa nyt eloa siihen jos minkä määrin ottaisi, vaan miehet vähäsen vain ottavat, minkä ottanevat kaksi-kolmekymmentä mieheen vain, ja lähtevät kuninkaan linnasta pyrkimään omalle maallensa.

Ajavat, ajavat, minkä ajavat, niin onpa tien varrella, josta matkataan, pöksäraitat matalalla pahanpäiväiset, joista kuuluu heille pakina kuin kiivaasti väiteltäessä konsana. Sanoo silloin Leppäpölkky toisille: "Seisokaa toverit, minä lähden kuulustelemaan, mitä pöksässä pakistaan; tässä asuu Syöjätär, maammo niiden käärmeiden, kutka tapoimme." — "Ka, mene!" sanoivat toiset seisottuen tielle; ja Leppäpölkky laskeusi hevosensa selästä muuttuen sukkelaan tuoksi portimoksi ja pistihe siitä pinoon, mikä oli seinivieressä siinä, pakisevia kuulemaan. Hänen siinä kuunnellessaan sanoo Syöjätär tuvassa toisille: "Nyt minun poikani matkaavat ne tappajat tuossa, toivovat kotiin pääsevänsä, vaan syön minä heidät kuitenkin, minä heidät syön." — "Milläpä sinä syöt?" kysyivät toiset. "Sillä minä syön", sanoi Syöjätär, "jotta laadin ensiksikin sellaisen nälän, etteivät pääse mihinkään, ja siitä laadin pöydät sitten kahden puolen tiestä, jotta kun nälissään laskeutuvat syömään, niin minä heidät tavoitan. Vielähän voisivat siitäkin päästä, jos arvattaisiin niitä pöytiä kolmitse miekalla ristiin lyödä; siitä katoaisivat koko ne pöydät ja nälkä samalla miehistä; vaan kun siitäkin vielä pääsevät, niin en heitä heitä sillä. Laadin janon heille semmoisen, jotta siihen ovat tipahtamassa, ja laitan lammin tien viereen valmiiksi, siihen lipit, tuohiset varalle, jotta kun janoissansa rupeavat lammista juomaan, minä tapan heidät siinä. No, siinä olisi sama keino heillä vielä; kun osattaisiin kolmitse sitä lampia miekalla ristiin lyödä, niin katoaisi koko se laitokseni ja janokin läksisi miehistä; vaan jos siitäkin pääsevät, minä vieläkin neuvot tiedän. Laadin, näette sen, unen heille sellaisen, että ovat maahan putoamassa, ja siitä sijat panen kahden puolen tiestä, jotta kun maata paneutuvat siihen, niin minä heidät syön. Joshan sitäkin ennätettäneen nyt laitostani miekalla kolmitse ristiin lyödä, niin sitten päästäisiin koko pälkähästä, vaan mistäpä he sen tietänevät; ken minun sanani kerratkoon, se muuttukoon siniseksi ristiksi!"

Leppäpölkky, kuka oli Syöjättären puheen kuunnellut portimona pinossa, muuttui siitä nyt mieheksi jällensä ja tuli pahoilla mielin toveriensa luokse. Nämä alkavat kysellä häneltä, mitä Syöjättären pöksässä pakistiin, vaan Leppäpölkky ei raahtinut sanoa, kun tiesi siniseksi ristiksi muuttuvansa, vaan täytyi valehdella vähäsen, sanoa: "Ei mitään pakistu, ilman akat mitä tyhjää haastella lavertanevat keskenänsä." No, lähdettiin matkalle siitä, tehtiin taivalta vähäsen, niin jopa tuleekin heille nälkä sen käärmeen akan panema semmoinen, etteivät pääse liikahtamaan paikalta, niin käyvät huonoksi; vaan silloin ilmestyvät pöydätkin kahden puolen tiestä, joilla on ruokaverot valmiina hyvät. Ennätti kuitenkin Leppäpölkky hypätä hevosensa selästä ja miekallaan lyödä pöytiä kolmitse ristiin, niin pöydät samassa katosivat; mutta toiset miehet olivat vihaiset hänelle siitä, iskivät, puskivat sanoen: "Et antanut syödä, vaikka ruoat oli hyvät semmoiset; ka, miksi et antanut?" No, eihän se Leppäpölkky raahtinut syytä heille sanoa, kun olisi siniseksi ristiksi siitä muuttunut, vaan koki kierrätellä heidän kysymyksistänsä, vastasi: "Ka, mitäpä mieron ruoista, eihän meillä semmoista nälkää ole, syömme kotona, kun matkamme päässä olemme." — "No, ei tuosta tiedä nyt nälästä taas mitään", sanoivat toisetkin, ja saatiin ajamaan edelle.

Ajoivat, ajoivat aikansa, vaan eivätpäs etäälle päässeet, kun tuli jano heille semmoinen, että siihen olivat tipahtamassa; ja siihen laati nyt Syöjätär, käärmeen akka, vesilammin tieviereen heille, jossa oli lipit, tuohiset varoilla kaikki, sen juoda, ken halusi. Toiset kaksi miestä kiirehtivät rantaan heti nähtyänsä tämän, vaan Leppäpölkky ennätti edelle heistä ja sai lampia miekallaan kolmitse ristiin lyöneeksi, niin hävisi samalla koko se lampi lippineen päivineen siitä, ja janokin läksi miehistä. Toiset olivat siitä taas vihaiset hänelle, iskivät, puskivat sanoen: "Et antanut juoda, vaikka niin oli kaunis lampi tässä; ka, miksipä et antanut?" — "Mitäpä mieron lampiloista!" sanoi Leppäpölkky eikä ollut asiasta millänsä, "omaan maahan kun pääsemme, onhan vettä sielläkin ja parempata." Ei hennonut näet syytä sanoa, miksi hän lammin hävitti, kun muisteli Syöjättären ennustuksen: "Ken minun sanani kerratkoon, se muuttukoon siniseksi ristiksi!"

Matkattiin edelle yhä, kuljettiin mikä kuljettiinkin, niin alkaapa väsyttää miehiä, ja viimeiseltä tulee uni heille sellainen, etteivät pysy hevostensa selässä. Siinä kun ollaan nyt maahan nääntymässä ihan, tulee äkkiä ilmiin sijat kahden puolen tiestä, joissa on höyhensisukset, pielukset hyvät, ettei paremmista apua. Keksittyään ne hyppää Leppäpölkky hevosensa selästä ja lyödä sivaltaa yhtä sijaa miekallaan kolmitse ristiin, niin se tuossa paikassa katosi; mutta toiset toverit olivat sill'aikaa päässeet hevostensa selästä hekin ja viskausivat sijoillensa, jossa Syöjätär tuli ja tavoitti heidät. Leppäpölkyssä ei silloin muuta varaa ollut, hän läksi pakoon siitä eikä ennättänyt hevostaankaan saada, sekin jäi käärmeen akalle siihen. No, Syöjätär söi ne kaksi toverusta samalla; siihen kuolivat miesrukat surkealla surmalla, ja siihen jäivät heiltä hevoset, siihen kaikki, mitä oli muassa ollut! Syöjätär vie hevoset kotiinsa sinne, jossa laatii ne romuloihin, kulkusiin jokaisen, ja panee tanhuaan rautaisilla vitjoilla kiinni.

Leppäpölkky metsää kävelee nyt pahoilla mielin yksiksensä eikä tiedä, mikä neuvoksi, vaan itkee, itkee poloinen suruissansa, kun ei hevostakaan ole, millä kotiin pääsisi. Tuleepa väsymys kävellessä viimeinkin, ja istuutuu siitä kannon juureen lepäämään. Siinä istuessaan löytää hän silmän kannon päästä, tuon irtonaisen silmän semmoisen, ja kun katselee siinä, kummastelee sitä, niin kuuluu hänelle pakina metsästä. Ka, on yhdeksän tytärtä sokeata siellä; niitä ovat vanhempansa kironneet kerran, niin Syöjätär, käärmeen akka, sillä on valtaansa saanut ne tyttäret. Heiltä on poloisilta kiskonut silmät päästä se paha vaimo, ja yhden vain on antanut silmän, kaikille yhteisen, millä metsässä käydä; niin Leppäpölkky senkin nyt löysi, kun se kannon päähän heitettiin. Tyttäret hädissään sitä alkavat rukoilla silmäänsä takaisin, sanovat: "Ken lienetkin, sinä silmämme viejä, anna se meille takaisin; kun ollet taatoksi kelpaava, me taatoksi otamme; kun veikoksi kelpaava, veikoksi otamme; kun sisareksi, niin sisareksi myös otamme."

Leppäpölkky silloin heitäkse heille ja antaa silmän, sanoo: "Siin' on silmänne, minä häntä en tarvitse; teille ollee tarpeen hyvinkin!" Samalla sanoo myös seikkansa, kertoo, miten Syöjätär toverit tappoi ja häneltä hevosen vei, ettei neuvoa ollut kotiin päästä. No, tyttäret kun silmänsä saivat, neuvoivat siitä hyvästä nyt häntä, sanoivat: "Syöjättären tanhuassa on sinun sekä toveriesikin hevoset; se on ne romuloihin, kulkusiin asettanut, ja meitä aina käyttää niitä välistä katsomassa; vaan jos salaa käynet tanhuassa ja miekallasi ne vitjat poikki lyöt, joissa on heposi kiinni, niin me emme siitä ole tietävinämme mitään; sillä sinä hevosesi saat." Sanottuaan tämän läksivät tyttäret Syöjättären kotiin, ja yksi kulki edeltäpäin aina pitäen sitä irtonaista silmää kourassaan, jolla he katsoivat. Sillä keinoin tulivat he emäntänsä luokse niinkuin metsästä ennenkin, vaan Leppäpölkky kulki varoen jäljestä ja meni salaa Syöjättären tanhuaan. Siellä näki hän hevosensa ja lyödä helähytti miekallaan kerran niitä vitjoja, joissa se oli kiinni. Tästä kun romehtuivat nyt hevoset, niin kulkuset rupesivat soimaan ynnä, ja Syöjätär kuulee sen, sanoo tyttärille: "Menkää katsomaan, eikö vain Leppäpölkky hevosia ottane tanhuasta." Sen kun sanoo, antaa silmät heille kaikille, jotta paremmin näkisivät, ja tyttäret menevät katsomaan tanhuaan, vaan sieltäpä ei mitään näy; Leppäpölkky soimen alle oli pistäytynyt piiloon. No, kun eivät nähneet mitään, juoksivat Syöjättären luokse takaisin, sanoivat: "Siell' on hevoset tanhuassa, muuta ei mitään." Syöjätär tyytyi sillä kertaa siihen; vaan ei aikaakaan ollut, kun Leppäpölkky toisesti jo miekallaan helähytti hevosensa rautavitjoja, niin kulkuset uudelleen romeutuivat soimaan, ja Syöjätär tyttäret työntää katsomaan kuin viimeinkin antaen silmät heille kaikille. Ne käyvät siellä katsomassa niinkuin käskettiin, vaan tulevat kohta jällensä, sanovat: "Emme, emäntäisemme, nähneet liikaa mitään."

Leppäpölkky sillä aikaa tallissa on kuitenkin soimen alla yhä ja nousee taas tyttärien pois mentyä piilostaan sieltä ja sivaltaa jo kolmannesti miekallaan kahleita, niin ne siitä nyt poikki menevät, mutta hevonenkin romeutuu ynnä, ja kulkuset helähtävät soimaan. Kuultuaan tämän Syöjätär jo tyttöjen kera itse löyhähti tanhuaan, josta löysikin Leppäpölkyn soimen alta sanoen: "Puutuitpa tilaan!" ja rapautui syömään heti. "Elä, armas akkaseni, syö!" rukoili Leppäpölkky. "Syön valehtelijat", sanoi Syöjätär ja söikin ne yhdeksän tyttöä samassa; vaan Leppäpölkylle sanoi: "Kun saanet kaunoisen Katrinan kauniista Kiijoesta, niin en syö sinua, heitän eloon kuitenkin." — "Ka, saan", vastasi Leppäpölkky luvaten kaunoisen Katrinan tuoda hänelle, niin sillä ehdoin pääsi Syöjättären kourista.

Ei muuta, vaan suorittelihe Leppäpölkky nyt kaunoista Katrinaa saamaan. Syöjätär antaa ruuhen, tuon venheen emän semmoisen; ja sillä lähtee hän, sillä venheen emällä, merta myöten solauttelemaan. Souti, souti vähän matkaa sillä, niin huhuupa mies niemen nenässä, huutaa: "Kunne kuljet, Leppäpölkky? Ota minua matkoihisi; Jumala kansan suvaitsee!" — "Tule vain", sanoi Leppäpölkky, laski niemen nenään venheensä ja otti miehen siitä matkaansa. Se kun pääsi venheeseen, laidan toi yhden tullessansa, ja lähdettiin soutamaan edelle. Kului matkaa vähäsen, niin jo toinen mies huhuu toisen niemen päästä, sanoo: "Otapa, Leppäpölkky, matkoihisi; Jumala kansan suvaitsee!" — Leppäpölkky sen taas ottaa niemestä siitä, ja mies kun tulee venheeseen, laidan taaskin tuopi tullessansa. No, venheessä jo on kaksi laitaa nyt, ja lähdetään soutamaan uudellensa. Soudetaan, soudetaan, mikä soudetaankin, niin taas kolmannessa kohden mies niemen nenässä huhuilee, sanoo: "Otapa, Leppäpölkky, matkoihisi; Jumala kansan suvaitsee!" Ja se kun otettiin venheeseen, se taas kolmannen laidan toi tullessansa. Taas soudetaan siitä, eikä kauaksi vielä päästä, kun taas muudan mies niemestä huhuu: "Tule, Leppäpölkky, ota matkoihisi; Jumala kansan suvaitsee!" Se otetaan venheeseen kuin toisetkin matkaan pyrkijät; ja hän toi neljännen laidan tullessansa.

Soudetaan siitä nyt vähäinen, niin onpas vielä viides mies niemen nenässä huhumassa ja pyrkii matkaan sieltä hänkin. No, se kun otetaan vielä keralla siitä, se parraspuut tuo tullessansa, josta ruvetaan taas soutamaan. Alkaa nyt Leppäpölkky tiedustella niitä tovereitansa, kysyy ensimmäiseltä: "Mikä sinä miehiäsi?" — "Hurttien-hosuja", vastasi tämä. "No", kysyy Leppäpölkky toiselta, "mikäpä sinä miehiäsi?" — "Minä olen Unen-makaaja", sanoi toinen. "Mikäpä sinä?" kysyy Leppäpölkky kolmannelta. "Kylyn-kylpijä", vastasi tämä. "No, entä sinä, neljäs toveri, mikä sinä olet miehiäsi?" — "Minä olen Ruokien-syöjä kaunoisen Katrinan häissä kauniissa Kiijoessa", vastasi toveri. Vielä kysyy Leppäpölkky viimeiseltä toveriltaan: "Kenpäs sinä olet miehiäsi?" — "Veden-kantaja olen viralta", sanoi viimeinen.

No, kuljetaan edelle yhä, niin jo näkyy kaunis Kiijoki. Lasketaan venheellä valkamaan, ja maalle ruvetaan nousemaan, vaan talostapa silloin usutetaan koirat heidän päällensä. Ne vihaisia ovat ylen, venheen edessä pyörivät siinä ja päälle ovat tulemassa ihan; vaan Leppäpölkky silloin sanoo toverilleen, kuka ensiksi oli matkaan tullut: "Mene sinä, noita koiria kiellä, kun lienet Hurttien-hosuja!" Hurttien-hosuja kuultuaan tämän nousi venheestä ensiksi, ja kun hattunsa otti päästään, sen kera ei muuta kuin kahdapäin vipsutti vain, niin koirat menivät kylmiksi kaikki. Siitä kuljettiin miehissä sitten taloon kaikki ja istuttiin lavitsalle pirttiin. Mutta talossa oudostuttiin heidän tuloansa, sanottiin: "Eipä näitä vierahia ennen ole ollut, kuita koirat ovat päästäneet; ennenkuin pirttiin on päästy, koirat aina ovat syöneet." — "Emmepä me lähteneetkään tänne koirien kohduksi, villahäntien veroksi!" vastasi Hurttien-hosuja ja käännälsi pakinat toisaanne. Siitä kun sopeutui puheessa, alkoi Leppäpölkky tytärtä kosia, sanoi: "Läksimme kaunoista Katrinaa kauniista Kiijoesta, annettaneenko?" — "Emme vähemmällä anna, kun ette vain untamme maanne", sanottiin talossa. "Niinpä me unenne makaamme", vastasivat miehet, se Unen-makaaja puhui toisienkin puolesta.

No, miehille laadittiin siitä aittaan sijat ja käskettiin makaamaan siellä. Miehet menivätkin sinne niinkuin puhe oli, ja maata ruvettaessa peitti Unen-makaaja toiset toverit ruumiillansa ruveten päällimmäiseksi heistä. Yöllä kävi talonväki pistämässä sen aitan tuleen, vaan Unen-makaaja kun makasi päällimmäisenä miehistä, kypenet vain tippuivat heidän päällensä, vaan eivät vikaa saaneet tehdä mitään. Huonus vain sillä keinoin paloi tuhaksi; mutta miehet olivat terveitä kaikki ja astuivat aamulla tupaan, sanoivat: "Voipas teitä hupsuja, kun poltitte aittanne; emmehän me kuitenkaan palaneet, jos te huonuksen poltitte!" — "No, emme me anna tytärtämme, kun ette meidän kylyä kylpene", sanottiin talossa. Toiset sanoivat kylpevänsä, ja heille lämmitettiin rautainen kyly helmikuumaksi ihan, etteiköhän palettaisi nyt ainakin.

Mitäs siitä; meni Kylyn-kylpijä ensiksi kylyyn, jossa kun henkäisihe kerran, niin lumikulvehus tuli keskelle lattiata, kiukaan eteen vesilampi, ja kyly kävi kuuraan kaikki. Siinä tulevat toisetkin sitten kylyyn, kylpevät siinä kyllälteen ja kylvettyänsä menevät yhdessä tupaan, sanovat noituen: "Tepäs joukkoa olette! Sillä tavoin lämmitätte kylyn, ettei tule löylyä, mitä kylpeä yhden miehen." Alkaa siitä jo hätä tulla talossa, etteiköhän vietäne kaunista Katrinaa kumminkin, ja sanotaan miehille tuosta: "Emme anna tytärtämme, kun ette meidän ruokia syöne." — "No, me syömme", sanoivat miehet, "kantakaahan ruokianne!" Talon väki rupeaa nyt ruokiansa tuomaan siihen; kaikki kannetaan koolle, mikä heillä vain hengen takana ompi, lehmät tapetaan, lampaat tapetaan, ja kun alkaa evästä jo äijän olla, niin kutsutaan miehiä syömään. Meneepä silloin Ruokien-syöjä yksinään vain ruoan ääreen, jossa syö syömiset lopelle kaikki ja kysyy kuitenkin vielä: "Ka, tämäkö teillä ruokia olikin vain?" — "Ka, tämä", sanoi emäntä, eikä ollutkaan viljakultaa enempi mitä annettaisiin, kun jo eläimetkin tapettiin. Ruokien-syöjä silloin ottaa oman evässalkkunsa esiin ja käskee toveriloitaankin syömään sanoen: "Tulkaahan syömään näitä minun eväitäni, kun ei talossa ruokaa löydy, mitä vieraille pantaisiin." Toiset tulevat siihen, ristivät silmänsä ja istuvat syömään, niin omilta eväiltä toki vatsa täytyi kuitenkin.

Tytärtä sillä kuitenkaan ei annettu, sanottiin: "Emme anna tytärtämme, kun ette hänen kerallaan vettä seulassa kantane." Missä se vesi seulassa pysyy! Vastasivathan miehet kumminkin: "Kun annettaneen seula, no, me kannamme." Talon emäntä antaa siitä nyt seulan käteen tyttärelleen kaunoiselle Katrinalle ja toisen miehille, ja lähdetään sillä keinoin sitten vettä järvestä saamaan. Kaunis Katrina menee seulansa kera edeltä rantaan, mutta Vedenkantaja, kuka oli toveriltaan seulan ottanut, istui tuvassa vielä, siinä arveli lähtemistänsä. Sitä oudostuu talon väki, sanovat: "Lähde sinäkin, saat työsi toimeen!" — "Elkäähän kiirehtikö", vastasi Veden-kantaja, "lähden minä, jo lähdenkin", ja läksi liikkeelle hänkin. Kauaksi ei kuitenkaan kulkenut, vaan seisottui vajojen päähän vuottamaan seula kädessä. Sieltä tulee nyt kaunis Katrina jo veden hausta kotiin, vesiseula kädessä. Veden-kantaja, joka vuotteli häntä vajojen päässä, otti silloin ja tyttären seulasta veden kaasi omaan seulaansa ja meni sen kera taloon, sanoi: "Katso, minä jo vettä tuon seulassani, kaunis Katrina vasta menee." Oli näet kaunis Katrina kääntynyt rantaan takaisin tuodakseen vettä sieltä uudelleen.

Sanoo siitä jo talonväki keskensä: "Ka, ei ole se mies joutava, kun hän semmoiset työt tekee; emme voi millään häntä voittaa, pitänee antaaksemme, minkä lupasimme." Ja annetaankin jo Leppäpölkylle se kaunis Katrina morsiameksi, kuka niin kaunis on, niin kaunis, ettei maalla mointa eikä vertoa vedellä:

Vaatteen läpi hipiä näkyvi, hipiän läpi liha näkyvi, lihan läpi luu näkyvi, luun läpi ydin näkyvi.

No, Leppäpölkky ottaa siitä nyt morsiamensa ja ne toverit keralla ja lähtee kauniista Kiijoesta soutamaan takaisin. Matkataan, matkataan meritse, venheellä kuljetaan, niin kuka mies kusta niemestä menomatkalla tuli, se siihen nyt läksi. Ensimmäiseen niemeen nousi Veden-kantaja ja parraspuut vei mennessänsä; toiseen niemeen nousi Ruokien-syöjä ja laidan otti mennessänsä. Kolme laitaa on nyt venheessä jäljellä; vaan kolmanteen niemeen nousee taas kolmas mies, Unen-makaaja, maalle, ja laidan vie hänkin kerallansa. Samatse neljäs ja viides lähtee vielä toveri venheestä ja laidan vie kerallaan kukin, ettei jää kuin venheen emä vain jäljelle, millä matkata Leppäpölkyn kauniin Katrinan kera edelle. Sillä laskee hän kuitenkin, sillä venheen emällä, sujahuttaa meren selkää pitkin edellensä; vaan niin on kaitainen se heidän aluksensa, että kaunoisen Katrinan hameen helma vettä viistää piirtelee, siinä kun istuu kauniisti vaatteissansa. Leppäpölkky silloin sakarillaan helman nostaa vedestä, korjailee sitä vähäsen, ettei kastuisi. Oltiinpa silloin Syöjättären rantaan tulemassa ihan, niin paha vaimo keksi valkamoilla seisoessaan tämän, ja kun soutajat maalle nousevat, hän tervehtiessään kättelee morsiamen saajaa, ja Leppäpölkyltä sakarin puraisee siinä sanoen: "Kun lienet kukali tytärtä koskenut, sikäli sormesi katketkoon!" Tästähän suuttui nyt Leppäpölkky pahasti ylen, sieppasi miekkansa samalla sanoen: "Sinä kukali lienet niitä sokeita tyttäriä vaivannut, sikäli miekkani sinuun käyköön!" ja Syöjättären kymmeneksi kappaleeksi sivalsi.

Siitä pälkäästä päästyä sanoo kaunis Katrina saajallensa: "Ken minut lienee saanut, se minut pitäköönkin!" ja heitäkse omin tahtonsa Leppäpölkylle naiseksi. No, tämä kaivaa nyt rantaan siihen haudan, johon kokoaa puuta, pökkelöä pohjalle, sytyttää ne tuleen ja heittää Syöjättären raadon palamaan sinne. Itse käypi hän Syöjättären tanhuasta oman hyvän hevosensa, ja elosta ottaa kultaa, hopeata, minkä pitää, josta palaa jo morsiamensa luokse, sieppaa kaunoisen Katrinan syliinsä ja lähtee ajamaan omalle maallensa.

Ajetaan, mikä ajetaankin, niin jo päästään Leppäpölkyn kotimaahan, tullaan hänen syntymätaloonsa. Siellä vanhemmat vielä ovat elossa, vaan niin ovat vanhoiksi käyneet poikansa poikessa ollessa, että taatto kirvesvarressa polttaa tulta, emo värttinän päässä. Mutta kaunis Katrina kun tervehti, sepäili vanhuksia, ne puolen ikäänsä nuoristuivat siitä ja tunsivat samalla poikansa, jota jo ammon aikoja kuolleeksi uskoivat matkallensa.

Kuluu aikaa siitä muutaman. Leppäpölkky kauniin naisensa kera elää vanhassa kodissaan hyvästi, vaan rupeaapa kuningas ja linnanväki tiedustamaan häneltä, minne oli toiset toverinsa saattanut, kutka keralla olivat. No, Leppäpölkky ei sanoisi nyt sitä, pahahan oli sanoaksensa, kun tiesi siniseksi ristiksi muuttuvansa siitä; vaan kuningas kaikella mokomin kysyy vain asiata häneltä, sanoi: "Kunnepa saatoit toverisi? — tapoit"; ja ruvetaan viimein jo hirttämään häntä. Leppäpölkyn täytyi puhua seikkansa silloin, ei auttanut muukaan. Alkaa tuosta, yrittelekse: "Minä kun pistime portimona pinoon…" ja koko asian kertoo kohdallensa; vaan kussa kertomasta pääsi viimeinkin, siinä muuttui hän siniseksi ristiksi kalmistolla seisomaan. Kuningas ottaa hänen naisensa, sen kaunoisen Katrinan, ja vie morsiamekseen linnaansa, jossa eletään tänäkin päivänä, vielä kotva huomennakin, saadaan poikia hyviä, tyttäriä kauniita.

Olin minäkin häissä siellä. Annettiin minulle vahainen hevonen, nauriinen satula, herneinen ruoska. Kesti pitkältä pitoja, monta päivää pääksytysten. Tulin tuohon tullessani Riettilän riihen perään; riihi remehtyi palamaan, ja minä sammuttamaan sitä. Kuumeessa siinä suli minun heponi, satula meni paistiksi samalla, ja sen kylän äpäreet söivät. Minä ajamaan heitä; vaan koirat usutettiin päälleni, ja niitä kun aloin ruoskallani hosua, sen koirat pureksenteli pilalle. Siihen kaikki menneeksi! Minä poloinen vaivuksissa vetäydyn vasta; tulleeko miestä konsana! — Sen pituinen se.

MAAN, MEREN KULKIJA LAIVA

Oli muinoin kolme veljestä: kaksi kauppiasta, kolmas Tuhkimo Muuritsa. No, sen maan kuninkaalla ei ollut muuta perillistä kuin yksi ainoa tytär. Tämä kun joutui täysiaikaiseksi, että oli aika naimisiin mennä, koki kuningas estellä sitä, kun oli vaikea erota ainoasta lapsestansa, ja kuulutti ympäri valtakuntansa ei antavansa tytärtään muille kuin sille, joka maalla ja merellä kulkijan laivan saisi.

No, laaditaan sitä laivaa ympäri koko valtakunnan, vaan eihän saada syntymään. Siitä jo rupeavat Tuhkimo Muuritsankin veljet laivan laadintaan. Vanhin veli palkkasi päiväläisiä paljon ja kulki niiden kera metsään sieltä laivan aineita saadaksensa. Mennessään sinne yhtyi hän tiellä vanhaan akkaan, joka pitkällään makasi liassa; akka elossa oli vielä, vaan ei ollut hänellä voimaisuutta päästä siitä ylös. Alkaapa silloin se akka pyytää poikaa avuksensa, sanoo: "Auta, hyvä mies, minut tästä!" No, olisihan se autettava ollut, vaan mies ei malttanut viipyä matkallansa, mutta kulki ohitse akasta sanoen: "En minä, akkarukka, jouda sinua nyt auttamaan, minulla päiväläisiä on paljon, niitä katsoa pitää." Mennen siitä edellensä ei kauaksi ennättänyt vielä, kun tulee ukko häntä vastaan, kysyy: "Minnepä menet, mies?" — "Laivaa menen laatimaan", vastasi toinen, "maan, meren kulkijata laivaa." — "Vai niin", sanoi ukko, "vai semmoinen sinulla on tehtävä; no, otapa minut päiväläiseksi!" Poika ei kuitenkaan ottanut häntä, sanoi: "En minä sinusta kahjuksesta huoli, on minulla päiväläisiä parempiakin", ja kulki kiireesti edelleen. Kotvasen käytyänsä tuli sitten päiväläisineen eräälle kankaalle metsään, jossa kasvoi kauniita puita hyvästi; niin ruvetaan siinä nyt laivan tekoon. Laaditaan, laaditaan laivaa, minkä keretään, vaan ei tahdo työnsä heiltä syntyä; ka, hyvähän tätä on tämmöistä laivaa saada, mikä sillä tavoin joka paikan kulkisi. Tuosta kun ei lisää lähtenyt heidän työstänsä eikä muuta neuvoa nähty, jätettiin koko laivan laadinta sillensä ja lähdettiin kotiin. Siellä toiset veljet kysyvät kohta: "Jokos syntyi laivan teko, kun sinä kotiin tulit?" — "Ka syntyihän se laiva, mikäs sen oli syntyessä, vaan eihän se maalla kulje", virkkoi työstään tulija, "mikä liekin nyt kuninkaalta mielen hupsentanut, kun hän perättömiä vaatii!"

Mitäs siitä; ei malta toinenkaan veli kotonaan olla, vaikka kuuli, miten oli veljelle käynyt, vaan laitakse laivan laadintaan hänkin ja palkkaa apulaisia paljon saadakseen työnsä toimeen. Sille kävi nyt samoin kuin toisellekin; laiva saatiin valmiiksi, vaan ei saatu maalla kulkemaan. Tuhkimo Muuritsa sillä aikaa asuu kotonansa, uunin rinnalla venyy rauhassa ajatellen mielessänsä: "Annahan toiset ensinnä koettelevat!" eikä ole asiasta ollaksensa; vaan kun tulee keskimmäinen veli kesken työnsä kotiin, tuumii jo vuoronsa Tuhkimo: "Annapa minä lähden koettamaan, eikö syntyisi se semmoinen laiva minulta!" Lähteekin tuosta nyt matkalle, päiväläistä ei mitään ota eikä evästäkään muuta kuin lihan luuta konttiinsa vähän ja leipää muutaman veron. Itsekseen vain menee, astuu, astuu, tietä pitkin kulkee, niin tulee sen vanhan akan luokse hänkin niinkuin toisetkin veljensä. Akka liassa makaa pitkällään yhä ja rukoilee apua sanoen: "Auta minut, hyvä mies, tästä!" — "Ka, auttaa pitää", sanoi Tuhkimo ja auttoi akan seisomaan jaloillensa. Tämä päästyään seisaalle antaa siitä hyvästä nyt Tuhkimolle vaskipillin semmoisen, sanoo: "Otahan tämä, vielä sen matkoillasi tarvitset!" — "Kiitokset antamastanne!" vastasi Tuhkimo, pisti pillin poveensa ja läksi astumaan edellensä. Siellä tulee nyt matkan päässä vanha ukko vastaan hänelle niinkuin veljillekin ja sanoo: "Minnepä menet sinä?" — "Menen laivaa laatimaan", sanoi Tuhkimo, "maalla, merellä kulkijata laivaa, millä kuninkaan tyttären saisi." — "No, ota minut päiväläiseksesi!" virkkaa siihen ukko. "Tule vain, vanha mies", vastasi Tuhkimo, otti ukon matkaansa; ja läksivät kahden miehen astumaan.

Kotvasen kuljettuansa tulivat sitten kankaalle semmoiselle, kussa kävi työhön rupeaminen, niin tekee Tuhkimo Muuritsa valkean saadakseen pataa tulelle, jotta ruoalle päästäisiin, kun oli nälkä käydessä tullut. Mutta ukko eroaa hänestä, sanoo: "Keitähän sinä rokka valmiiksi tässä, minä lähden metsästä kokkapuita katsomaan", ja menikin metsään samassa. No, Tuhkimo on keittämisen toimessa nyt kankaalla siinä, katsoo, korjailee valkeata, kunne on jo rokka valmiiksi saamaisillaan, niin rupeaa pataa nostamaan tulelta, kun tulee äkkiä purjelaiva semmoinen, kangasta myöten solottaa siihen, se vanha ukko isäntänä perässä. "Joko se on laiva valmiina?" kysyi Tuhkimo ukolta. "Ka, johan", vastasi ukko, "tässä sen näet." — "No, sepähän työ sinulta väleen joutui", sanoi Tuhkimo iloissaan siitä; "tule nyt, toverini, rokkaa syömään, kun olet semmoisen työn laatinut, lieneehän sinulla nälkä." Ukko seisahuttaa siitä laivansa ja menee Tuhkimon luokse ruoalle. Syödään siinä yhdessä ja tupakoidaan, lepäillään kotvasen, niin vasta menee Tuhkimo Muuritsa laivaa katsomaan, sanoo ukolle: "Emmekö lähde nyt kuninkaan tytärtä saamaan?" Ukko ei lähtenyt, sanoi vain Tuhkimolle: "Mene vain yksinäsi, mitä siellä minä vielä teen, eihän vanhoista kosiin."

No, Tuhkimo Muuritsa kun ei ukkoa matkaansa saanut, läksi yksinään laivalla purjehtimaan. Laski, laski maata merta suoraan vain, niin tulee vastaan mies, kysyy: "Minnepä matka?" — "Kuninkaan tytärtä saamaan", vastasi Tuhkimo. "Otapa minut keralla!" pyrki toinen. "Kukas sinä olet?" kysyi Tuhkimo. "Minä olen Lihan-syöjä, luun-purija", virkkoi mies, "ota toveriksesi, ehkä matkallasi tarvitset." — "Tule vain, kun mielesi laatinee!" sanoi Tuhkimo, otti miehen laivaansa, ja saatiin laivassa purjehtimaan edelle. Kuljetaan vähän matkaa yhdessä, niin tuleepa vastaan mies ja kysyy samoin kuin toinenkin: "Minnepä miehillä matka?" — "Kuninkaan tytärtä saamaan", sanoi Tuhkimo, "kukapas sinä olet?" — "Minä olen Oluen- ja viinan-juoja", vastasi tämä, "ota, mies, matkaasi!" — "Tule kun tulet!" sanoi Tuhkimo, "onhan laivassani tilaa"; otti senkin miehen siitä, ja pantiin laiva liikkeelle taaskin. Tehdään taivalta kolmen hengen siinä, minkä tehdäänkin, niin tulee jo mies niin ikään vastaan heitä, kysyy: "Minnepä miehillä matka?" — "Kuninkaan tytärtä saamaan", vastasi Tuhkimo entiseen tapaansa, "kenpäs sinä, minun matkojeni kyselijä?" — "Minä olen Kylmän-löyhyttäjä", vastasi mies, "ota kerallasi, ehkä tarvitset." — "Ka, kun mielesi laatii, niin tule", sanoi Tuhkimo Muuritsa, otti Kylmän-löyhyttäjänkin matkaansa, ja saatiin kulkemaan edelle. Eipäs kovin kauaksi keretty, kun tuli matkaaja vastaan taaskin ja kyseli, minne olivat menossa. Se mies oli nyt Pitkän-juoksija ja pyrki keralla hänkin. Mitäs, Tuhkimo Muuritsa kun oli hyvänsopuisa, herkkäluontoinen mies, ei tehnyt sillekään estettä enemmin kuin toisillekaan, vaan otti Pitkän-juoksijankin laivaansa, ja lähdettiin viiden miehen purjehtimaan edelle aina.

No, nyt ei tule miestä enää mitään, vaan kuljetaan rauhassa edelle, kunneka kuninkaan linnaan päästään. Siellä Tuhkimo Muuritsa laivansa seisahuttaa pihalle ja käypi itse kuninkaan puheelle niissä työvaatteissaan vain, joissa hän oli, sanoo: "Täällä se nyt, armollinen kuningas, olisi maan, meren kulkija laiva teidän pihassanne valmiina, joko lähtenee nyt tyttärenne minulle?" — "Eihän kiirettä ole semmoista", vastasi kuningas ja meni katsomaan laivaa pihalle, olisiko tuo asiaan päin vähäsenkään. No, ihmeeksensä löytää hän sen kaikella tapaa hyväksi, ettei kyllin voi kiittää rakennusta, vaan säälittää kuitenkin tytärtään antaa niin huonolle miehelle kuin hänestä Tuhkimo ompi, jonka tautta alkaa esteitä tehdä kaikenlaisia. Hänellä on kolmesataa syöttöjänistä linnassansa, niin sanoo tuosta Tuhkimolle: "Vasta annan tyttäreni, kun noita jäniksiäni päivän paimentanet." Mitenkäs, täytyihän Tuhkimon tyytyä tähän, kun ei muutoin palkkaansa saanut, vaan eihän se ollut hänelle mieleen kuitenkaan semmoinen kauppa.

Huomisaamuna lasketaan jänikset irrallensa kaikki ja käsketään Tuhkimo Muuritsan ne paimentaa ja iltasella kotiin tuoda, muutoin ei naimiskaupasta tulisi mitään. No, Tuhkimo laitakse heitä paimeneen, vaan tuskin pääsevätkään jänikset tanhuasta, kun hajosivat jo sinne tänne metsään kaikki, mikä minne, kuka kunne; menepä, niistä pidä selvä! Kun ei nähnyt enää päätäkään, läksi Tuhkimo hiljalleen jäljestä ja käydä huppuroi metsää joutessansa. Siten kuluu päivä iltaan saati, niin ottaa Tuhkimo sen akan antaman vaskipillin povestansa ja puhaltelee suotta aikojaan siihen, kun ei muutakaan tekemistä ollut. Vaan tästäkös nyt kummat synnyttelekse. Vaivoin saikaan kerran vain pilliinsä puhaltaneeksi, niin jänikset samalla tulivat hänen ympärilleen kaikki. "Onpas kalua tässä kalussa!" arvelee siitä nyt Tuhkimo, soittaa piipahuttaa välistä aina pillillänsä, kunne saa jänikset kerallaan linnaan, niin käypi suorastaan kuninkaan eteen, sanoo jänikset paimentaneensa ja pyytää häneltä tytärtä. Ei kuitenkaan annettu luvattua morsianta vielä sillä; kuningas tekee esteitä yhä, sanoo: "Äsken minä tyttäreni sinulle annan, kun sinä kaikki lihat syönet, mitä linnassani ompi; et saane vain syöneeksi, niin ei tule naimisestasi mitään." — "No, syönmähän lihanne, liekö noita äijän", sanoi Tuhkimo, muisti näet toverinsa, mitkä oli matkaansa ottanut, ja toivoi apua heiltä. Päästyänsä kuninkaan luota meni sitten toveriensa luokse, puhui asiansa siellä Lihan-syöjälle, luunpurijalle ja pyysi häntä niitä kuninkaan lihoja syömään. Tämä oli tähän vallan valmis ja meni kohta kuninkaan liha-aittaan, oli yötä siellä, niin aamulla katsomaan tultaessa viimeisiä luita jo imeksi ja nälkää huuti yhä.

Kerrotaan asia nyt kuninkaalle, että jo on liha-aitta tyhjänä typi; ja Tuhkimo Muuritsa menee perästä hänkin ja pyytää morsianta sanoen lihat jo syöneensä. "Äsken sen saat", sanoi kuningas, "kun sinä viinat, oluet kaikki juonet, mitä minun kellarissani löytyy." — "No, juonmahan", virkkoi Tuhkimo, "janopa tuo on tullutkin paljosta syömisestä, suolaista oli lihanne aitassa." Siitä meni hän toveriensa luokse, kertoi heille asiansa ja pani Oluen- ja viinan-juojan kuninkaan kellaria tyhjentämään. Toinen kuuli ilomielin tämmöistä käskyä, joi tynnyrit tynnyrien perään vatsaansa, ja aamulla, kun katsomaan tultiin, oli jo viimeisiä tappeja imeksimässä ja huuti janoansa vain. Tästähän nyt huolta kuninkaalle tuli, mitä työtä nyt Tuhkimolle määrätä, kun se kaikki näkyi aikoihin saavan, säälitti näet vieläkin semmoiselle miehelle antaa. Arveleehan, ajattelee asiata, niin luulee jo keinon keksineensä ja sanoo Tuhkimolle, kun tulee taas tytärtä pyytämään: "Jo nyt annan tyttäreni kuin annankin; käyhän miehinesi ensinnä saunassa kylpemässä, niin saamme häitä pitämään sitten." Varoilla oli kuningas kuumennuttanut vaskisaunansa niin variksi, että kymmenen sylen päästä vartijat oli polttaa, ja luuli Tuhkimo Muuritsan miehinensä sinne nyt sulavan; vaan mitenkäs kävikään?

Miehet kun läksivät kylpemään, niin Kylmän-löyhyttäjä meni edellä, astui ensiksi ovelle, ja kun henkäisihe vain, niin saunan seinät huuteeseen kävivät. Siitä tulivat sitten Kylmän-löyhyttäjän jäljestä toisetkin saunaan kaikki, jossa kylpivät nyt kyllälteen, kun oli löylyä nyt parhaaksi; mutta kylpemästä päästyään meni Tuhkimo Muuritsa tovereineen kuninkaan eteen ja sanoi: "Nyt me, kuninkaisemme, saunasi kylvimme, saa jo häitä laatimaan!" Kuningas ei usko puhetta; vaan kun saunaan tulee katsomaan, siellä jo on kylvetty ja oltu, ja kaikki ovat saunan seinät kuurassa yltänsä. Säälittää, säälittää kuitenkin kuningasta, eikä antaisi hän tytärtään mielikaupassa tuommoiselle kuojukselle kuin Tuhkimo oli, vaan sanoo päästäkseen hänestä: "Huomenna häitä pidämme, siksi pitää sinun elävätä vettä ulkomailta loittoa tuodaksesi; saanethen tuonkin toimeen, kun jo vaikeampia olet kokenut." Tuhkimolle annettiin siitä putelli käteen, johon hankkia sitä elävätä vettä hänen; vaan Tuhkimo kantoi putellin toverilleen Pitkän-juoksijalle ja käski hänen sillä vettä käymään. No, tämä kun matkaa teki joutuisasti, niin ei ollut yö vielä puolessakaan, kun tulla loikki jo putellineen veden haennasta linnaan takaisin. Mitäs; nostetaan kuningas siitä nyt kesken yönsä valveelle, ja Tuhkimo Muuritsa pistää sen putellin, jossa elävätä vettä oli, käteen hänelle. No, eihän se kuningas mitä temppua osaa Tuhkimolle enää panna, kun hän kaikki oli toimeen saanut. Ruvetaan jo häitä laatimaan viimeinkin; ja Tuhkimo Muuritsa saapi nyt kuninkaan tyttären naiseksensa niinkuin alusta lupa oli. — Sen pituinen se.

KAIKKIA MATKALLA TARVITAAN

Ennen oli kolme veljestä. Yksi heistä oli Hölö, toiset hyvänymmärryksisiä molemmat. Siihen aikaan oli sitten valtakunnan kuningas luvannut ainoan tyttärensä ja puolen valtakuntaansa sille, joka venheen veistäisi semmoisen, jotta juoksisi maalla ja merellä. Ne kaksi viisasta veljeä lähtevät silloin neuvoja etsimään, joista kävisi sellaista venhettä tekeminen kuin kuningas oli vaatinut. Tulipa matkalla sitten ryysyissä kulkeva käypäläisukko vastaan heille ja kysyi: "Mihin te menette?" Veljet kun katsoivat tämän kyselijän huonoksi hyvin, eivät hyvää päivääkään tehneet, vaan pyrkivät kiireesti edelleen. Ukkopa ei huolinut tuosta, vaan kysyi uudelleen: "Mihinkä, miehet, menette?" Päästäkseen hänestä sanoivat silloin ne työhönsä matkaajat: "Menemme hankkimaan isolle ison lusikkaa, emolle maitomalkkia." — "No, sitähän se saa, ken mitä toivoo ja meneepi etsimään", virkkoi ukko ja kulki edelleen siitä, minne oli matkansa. Toiset menivät asialleen hekin, vaan mitenkäs kävikään? He kun venheen neuvoja etsivät, puutpa heidän silmissänsä kaikki olivat lusikka- ja malkkipuita, eikä tullutkaan heidän työnsä toimeen, kun eivät venheen neuvoloita saaneet, vaan täytyi kesken työnsä veljesten palata kotiinsa.

Tuli toinen päivä siitä, niin vanhemmat veljet uudelleen menevät venheen laadintaan. Heille tulee samainen ukko nyt vastaan kuin eilenkin ja kysyy entiseen tapaansa, minne olivat menossa; mutta veljet vastasivat häntä samoin kun eilenkin, ja heille kävi samatse kuin ensi kerralla: kaikki puut, mitä metsä kasvoi, olivat heidän silmissänsä vain lusikka- ja malkkipuita, eikä tullut työ toimeen nytkään.

Lähteepä kolmantena päivänä kolmas veli, se Hölöpoika, vuorostaan metsään niitä yksiä venheen neuvoloita hankkiaksensa hänkin. Hänelle ei kodista annettu evästä mitään, vaan Hölö ei tuosta huolinut, panihan kirveen vyöhönsä ja leipäpalan poveensa ja läksi hiljakseen astumaan. No, matkalla tulee se vanha käypäläisukko vastaan hänellekin, kysyy: "Minne sinä menet?" Hölö selvitti asian, sanoi: "Minä lähden venhettä laatimaan semmoista, joka juoksee maalla ja merellä." Sanoo ukko nyt siitä: "Ota minut kerallasi tekemään sitä venhettä!" — "Enhän minä miten ota", vastasi Hölö, "kun ei minulla evästä ole, mitä me söisimme; yksi ainoa on leivän kannikka povessani, muuta ei mitään." Ukko sanoi kuitenkin: "Ota vain kerallasi, tulemme me toimeen silläkin!" — "No, tule kun tulet!" sanoi poika silloin ja otti ukon kerallansa, josta kuljettiin yhtenä metsään venheen neuvoloita saamaan. Päästiin hyvään paikkaan viimeinkin, niin sanoo ensi puheekseen jo ukko: "Käykäämme syömään, nälkä on!" Poika ottaa leipänsä povestaan silloin, jakaa sen kahtia ja antaa ukolle puolen, toisen puolen pitääpi itse. Kun saadaan syöneeksi, sanoo ukko: "Käykäämme nyt maata!" — "Emme me jouda makaamaan", vastasi poika, "me emme sitten saa venhettä valmiiksi." — "Kyllä sen sittenkin saamme", sanoi ukko ja houkutteli poikaa, kunne sai hänet maata; vaan kun sai poika nukkuneeksi, nousi ukko makaamasta ja teki venheen, millä keinoin lienee tehnytkin, pojan maatessa semmoisen, että juoksi maalla ja merellä. Sen kun sai valmiiksi, herätti vasta pojan ja pani hänet sillä venheellä kulkemaan kuninkaan linnalle näyttääkseen toteen, että hän sellaisen venheen oli saanut, joka juoksee maalla ja merellä. Lähtiessä vakuutti ukko vielä poikaa, sanoi: "Ken tuleekin vastaasi, ota venheeseen hänet, kaikkia matkalla tarvitaan."

Poika ajaa nyt sillä aluksellaan maata ja merta myöten kohdastaan edelle, niin tuleepa ensiksi lihannälkäinen mies häntä vastaan matkalla. Sillä sääriluu on hampaissa, jota kaluaapi käydessänsä. Poika sanoo hänelle: "Käy tähän venheeseeni, onhan suojempi kalutaksesi!" Mies tuli, ja lähdettiin matkalle yhdessä; ajettiin, ajettiin edelle, niin tulipa vähän matkan päässä viinannälkäinen heille vastaan. Tällä oli putellin suu suussa, sitä imeksi hän käydessänsä. "Tule tänne venheeseeni, onhan suojempi ollaksesi!" sanoi taaskin Hölö ja otti miehen venheeseensä. Siitä kun vähän matkaa yhdessä mennään, tulee viluinen mies vastaan, jolla on seitsemän turkkia päällä, ja kuitenkin leukansa loukkua lyövät yhä. Sille sanoo Hölö entiseen tapaansa: "Käy venheeseeni, onhan suojempi ollaksesi!" Viluinen mies tuli, ja lähdettiin matkalle taaskin. Riennetään edelle yhä, eikä tule nyt enää miestä vastaan heille, vaan matkataan yhtenä aina kuninkaan kotiin. Siellä Hölö käypi kuninkaan puheelle, sanoo: "Tässähän on venhe nyt semmoinen, joka juoksee maalla ja merellä; joko antanette tyttärenne?" Kuningas katseli venhettä, joka oli hänen mielestään hyvä; vaan sanoo kuitenkin pojalle: "Et tällä vielä morsianta saa; minkä minä olen vuoden tarpeeksi lihaa varustanut aittaani, sen kun syönet, äsken saat tyttäreni." — "Ehkähän tuonkin teen", vastasi poika, "avatkaahan aittanne!"

No, kuningas käypi avaamassa aittansa ja käskee pojan sinne, vaan itse menee pois. Hölö siitä rupeaa huutamaan toveriansa, sanoi: "Joudu tänne, lihannälkäinen, nyt on lihaa syödäksesi!" Sai vain huutaneeksi, niin tulikin lihannälkäinen juosten jo aittaan, jossa kun vähän aikaa rujusi, niin vuoden tarpeet söi lopelle ja luut mätti keskilattialle röykkiöön kaikki. Tuosta meni hölöpoika uudelleen kuninkaan luokse ja sanoi lihat syöneensä kysyen: "Niinkö vähän teillä lihoja olikin?" — "Ka, ei ole lihaa enemmältä", sanoi kuningas, "vaan juohan kellaristani kaikki viina, minkä minä vuoden tarpeeksi olen varustanut!" — "No, ehkähän tuonkin teen", sanoi Hölö, "tulkaahan, avatkaa kellari!" No, ei muuta, kuningas aukaisee kellarinsa oven ja laskee Hölön sinne, vaan itse menee pois. Hölöpäs taaskin huutaa toveriaan avuksi, sanoo: "Tule tänne, viinannälkäinen, nyt on viinaa juodaksesi!" Toinen tuli samalla, eikä aikaakaan, kun joi viinat, imi suuhunsa kaikki ja mätti ankkurit tyhjinä keskilattialle kokoon. Siitä menee Hölöpoika sitten kuninkaan eteen taas, sano: "Nyt on viinanne juotu, vähänpä sitä olikin, kun ei kestänyt yhdelle miehelle!" — "Et saa vielä tytärtäni sillä", sanoi kuningas, "vaan kun vaskisen saunani kylpenet, äsken sen saat minulta." No, sauna oli varoilla lämmitetty niin variksi, että oli punainen ulkoapäinkin, ja sinne käskettiin nyt kylpemään. "Saanmahan tuonkin tehdä", vastasi poika ja kuninkaasta päästyään huusi sitä viluista toveriansa, sanoi: "Tule nyt, paleltunut, tänne, nyt sinä lämpiät!" Tämä oli valmis heti ja meni samalla saunaan niinkuin oli kutsuttu. Hänellä on seitsemän turkkia päällä, niin ensimmäisen kun oven suussa aukaisee, alkavat jo pihtipuoliset mustua kylmästä; toisen kun aukaisee, niin alkavat seinätkin mustentua; ja kolmannen kun avaapi, niin käyvät mustaksi ihan. Siitä neljännen turkkinsa avasi vielä, niin seinät alkoivat kylmettyä; ja viidennen kun aukaisi, olivat kylmät yltänsä; mutta kuudennen turkin aukaisulta kylmi jo vesi lattialla; ja seitsemännen turkkinsa kun sai viluinen mies avanneeksi, oli löylyä parhaaksi saunassa, jotta kävi hyvästi kylpeminen. No, saatiin kylpeneeksi, niin kävi Hölöpoika kuninkaan eteen, todisti vaskisaunassa kylpeneensä ja sai nyt kuninkaalta tyttären naiseksi niinkuin alusta oli kuulutettu. Vieläpä antoi kuningas puolen valtakuntaansa vävylleen ja pani hänet vierimmäiseksi mieheksensä, jossa elivät Hölö ja hänen naisensa kaiken aikansa hyvänä. — Sen pituinen se.

LAIVANTEKIJÄT

Kerran oli kolme poikaa, kaksi viisasta ja kolmas tyhmäpäinen. Kuninkaalla oli sitten kaunis, täysikasvuinen tytär, joka oli naitettava, niin pantiin kuulutus ympäri valtakunnan käymään semmoinen, että kuka kaikkein kummimman kalun voisi kuninkaalle hankkia, sen tulla hänen tytärtänsä naimaan.

No, koettelee nyt kukin tehdä, mitä vain kumminta maailmassa olisi, ja ne kaksi viisasta poikaa lähtevät puolestansa semmoista laivaa valmistamaan, joka purjehtisi maalla ja merellä, niin he sen veisivät kuninkaalle muka. Matkalla tulee metsänhaltija heitä vastaan ja kysyy, mitä menivät tekemään. "Sikoruuhia", sanoivat pojat piloillansa. "No, sikoruuhia tulkoonkin!" toivotti metsänhaltija, joka oli niinkuin vanha kerjäläisäijä vain näyltänsä, ja läksi matkaansa eroten heistä.

Mitäpä tästä? Pojat kun rupeavat työhönsä sitä aikomaansa laivaa yrittämään, siitä ei tullut kuin tuo huono ruuhi vain semmoinen, jolla ei päästy mihinkään, ja laiva jäi tekemättä. Menipä toisena päivänä sitten kolmas, tyhmäpäinen poika, vuorostaan metsään koettaakseen, eikä tuo syntyisi semmoinen laiva häneltä, ja tuli hänellekin se sama vanhus vastaan, kysyi: "Minnepä menet, poika?" Tämä sanoi menevänsä sitä semmoista laivaa tekemään, mikä juoksisi maalla ja merellä, ja äijä sanoi hänelle kuultuansa asian: "Minä lähden kanssasi." — "Lähde vain!" sanoi poika ja otti äijän matkaansa. No, kuljetaan vähän aikaa yhtenä ja istutaan siitä lepäämään kivelle, niin sanoo se vanha äijä pojalle: "Emmeköhän söisi tässä istuessamme nyt, onhan sinulla evästä?" — "Ka, syökäämme", sanoi poika ja otti eväskonttinsa käsille, mutta äijä kun pääsi ruokaan käsin, se söi pojan eväät sillä erää kaikki, ettei jäänyt mitään jäljelle. Poika kauhistui tätä, vaan ei siltä virkkanut mitään, vaan katseli ääneti eväänsä menoa. Ruokailtuaan sanoi äijä taas pojalle: "Emmeköhän rupeaisi maata?" — "Ruvetkaamme vain!" sanoi poika, "vanhemman sanaa tulee totella"; ja paneutuivat makaamaan molemmat. Poika nukkui sikeästi, vaan äijä nousi pojan maatessa makuukseltaan ja kulki itsekseen metsään, jossa teki laivan sellaisen valmiiksi, joka kulki maata ja merta, ja tulla purjehti sillä sitten makaavan toverinsa tykö, että metsä lakosi edessä. Tästä rytinästä heräsi poika, ja se vanha metsän äijä huusi laivastaan hänelle: "Nyt on, poikaseni, aikomasi laiva valmiina, lähde sillä purjehtimaan nyt ja ota matkaasi kaikki, mitä vastaasi tulee!" Sillä puheella jätti metsänhaltija laivan pojalle ja meni itse matkaansa, minne lienee pojan silmistä kadonnut.

Poika kun jäi yksikseen metsään, nousi laivaan niinkuin neuvo oli ja sai purjehtimaan kuninkaan kotia kohdin. Eipäs kaukaa kulkenutkaan vielä, niin tulee vastaan mies, jonka on polvi kainalossa, toinen oikoisessa. Sen käskee hän laivaansa ja kulkee vähän matkaa edelle, niin tulee vastaan mies, jonka on toinen silmä kiinni, toinen auki. Käskyn mukaan ottaa hän laivaansa senkin ja lähtee rientämään edellensä. Mennään, mennään laivassa yhä, niin tuleepas kolmas mies vastaan heitä, jolla on suu toiselta puolen kiinni, toiselta auki. Se otetaan laivaan niinkuin toisetkin ja lähdetään edelle. Tuosta kun vähän aikaa kuljetaan, nähdään jo neljäs mies vastaan tulevan, jonka on viisi talvea sisällä ja viisi nuttua päällä. Hänet ottaa poika laivaansa vielä, ja kuljetaan sitten viiden miehen siinä metsänhaltijan antamassa laivassa aina kuninkaan kartanolle, jossa pyytää poika kuninkaan kaunista tytärtä naimiseensa. Kuningas vastasi: "Sinä kun laivan olet hankkinut näin kummallisen, tyttäreni ansaitset ja saatkin, vaan käyhän miehinesi ensinnä minun saunassani kylpemässä, niin sitten häitä pidämme." Siinä kuninkaan kartanossa ei ollut kaivoa eikä vettä muuallakaan likitienoilla missään, vaan käskettiin miesten monen peninkuorman päästä vettä hakea kylpeäksensä siellä olevasta lähteestä ja vieläpä ennen päivän laskua takaisin joutua, vaikka oli aurinko jo alhaalla jotenkin.

Mitäs siihen; poika pani sen koukkupolven toverinsa vettä lähteestä tuomaan, ja se kun oikaisi polvensa, jota muutoin piti kainalossaan, niin taisi ottaa julmia askeleita juostessansa. Kuitenkin viipyi hän siksi matkallansa, että poika rupesi ajattelemaan, mitä se niin kauan siellä tekee, vaikka ei se yli määränsä vielä viipynytkään. No, poika kun ei malta odotella häntä, panee sen miehen, jolla on toinen silmä kiinni, toinen auki, katsomaan sitä ensimmäistä, mitä hän lähteellä tekee. Sepä mies kun aukaisi toisenkin silmänsä, jota ummessa oli pitänyt, hän näki sillä niin etäälle kuin tarvitsi ja sanoi kohta, että veden noutaja lähteen reunalla oli nukuksissa. Kuultuaan tämän pani poika sen toverin, joka suupuoli oli, huutamaan makaajata. No, se kun avasi nyt toisenkin suupuolensa, niin karjaisi kauhean kovasti: "Veden noutaja, hoi! Tulepa kotiin sieltä!" Tästä heräsi jo lähteellä nukkunut, otti vesiastiat kanssansa, ja kun oikaisi taas polvensa, niin tulla harppasi semmoista hyppyä sieltä, että joutui kuninkaan kartanolle määrättyyn aikaan ennenkuin päivä meni maillensa.

Lämmitettiin siitä nyt vedet ja lähdettiin kylpemään, mutta kuningas oli vaskisen saunansa varistanut niin kuumaksi, ettei siellä sietänyt saunata kukaan semmoisessa löylyssä. Poika silloin käski sen viluisen miehen, jonka oli viisi talvea sisällä, edeltä sinne; ja se meni. Ovelle päästyänsä puhalsi yhden talven ensinnä sisältänsä ja kynnykselle astuessaan toisen; vaan ei siitä vielä vaskisauna jäähtynyt. No, hän puhalsi nyt kolmannen ja neljännen talven sisältänsä; vaan sauna kun oli kuuma vieläkin, täytyi puhaltaa viideskin talvi lisäksi, ja sen kun sai puhaltaneeksi, niin saunan seinät jo kuuraan sävähtivät, ja miesten oli aika hyvä siellä nyt kylpeä, saunata ja olla.

No, ei muuta nyt mitään. Kuninkaan täytyi tyttärensä antaa pojalle vaimoksi ja puolen valtakuntaa päälliseksi, millä eläisivät. — Sen pituinen se.

KETTU KOSIOMIEHENÄ

MADON LINNA

Oli ukko ja akka ja heillä yksi ainoa poika. No, rupeaa akka sairastamaan ja huonoksi käy hyvin, että luullaan jo kuolevan, niin tulee poika hänen luoksensa ja sanoo suruissansa: "Kunnepa minä hyvä, kun sinä maammoseni kuolet?" — "Elä ole pahoillasi", sanoi äiti, "jos minä kuolen sinusta, niin jääpihän isäsi eloon."

Kuluu aikaa siitä vähäsen, niin jo kuolee äiti, ja isä vuoronsa rupeaa sairastamaan. Siitä käypi poika nyt isänsä luokse, sanoo: "Kunnepa taattoseni minä hyvä, kun sinä kuolet?" — "Elä ole milläsikään", sanoi taatto, "minulla kolme ansaa on metsään pantuna, minä kun kuolen, sinä ansoilla käy, mitä saanet, tuo elävänä kotiin."

Ei aikaakaan, niin kuoli äijä, ja poika jääpi suremaan sitä, kun hän vanhemmistaan orvoksi jäi. Itki, itki, äijän itki, monet päivät itki, niin juohtuipa mieleen siitä, mitä isä oli kuollessaan sanonut. "Käskihän se isäni minun ansoilla käymään", arveli mielessään poika, "jahka minä huvikseni lähdenkin!" Sillä tuumalla meni hän metsään, kävi ansan siellä, kävi toisen, kävi kohta kolmannenkin, niin puuttuipa ruskea repo olemaan kolmannessa. Sen vei elävänä kotiinsa niinkuin isävainajalta neuvo oli, mutta arveli mieltänsä myöten: "Ei tästä minun saaliistani paljon apua ole, nälkään tässä kuolen kuin kuolenkin, ellen ajoissa neuvoa pitäne." Näitä miettien tuli hän saaliinensa kotiin ja istuutui suruissaan rahille ajatellen itseksensä, mille työlle nyt rupeaminen, jolla toimeen tulisi. Silloinpa kuuluu tuvan loukosta pakina niinkuin ihminen haastaisi ikään, ja kettu sanoo pojalle: "Ka, eikö sinun, Jussi Juholainen, laadi mielesi naimaan?" Jussi Juholainen näet on nimi sillä pojalla. Oudostuen pakinata nousi poika seisaalle ja lähestyi kettua sanoen: "Kuinkas minä, ketturukka, naisin? Köyhän kera minä en elä, pohatat minulle eivät tule." — "Ka, lähde kuninkaasta naimaan, niin saat pohatan!" sanoi kettu. "Hyvin sinä nyt, kettuseni, joutavia pakiset!" vastasi poika, "kuinkas minä lähden kuninkaasta naimaan, siitähän ei tule mitään!" — "Ka, elähän huoli", pakisi toimessaan kettu, "minä, katsohan, sen asian laadin, jotta syntyy ainakin." Kuultuaan tämän arveli poika: "Voinmahan olla ketulle mielen nouteeksi, ei tuosta pahaakaan liene!" ja läksi ketun kera kulkemaan, minne se häntä veisi.

Käydään kahden kesken, tehdään taivalta yhdessä, niin tullaanpa kuninkaan kotiin; linna jo näkyy heille. Puhuu silloin isännälleen kettu, sanoo: "Vuotahan tässä, minä lähden tietelemään edeltä, mitä linnassa kuuluu, onko kuninkaallinen perhe kotona." Sillä puheen erosi jo isännästään Jussi Juholaisesta ja juoksi linnaan, jossa meni suorastansa kuninkaan puheelle ja sanoi: "Antakaa, armollinen kuningas, nelikkoa lainaksi, millä isäntäni Jussi Juholaisen kultia, hopeita määrisin." Kuningas kuultuaan tämmöisen pohatan tienoilla olevan antoi kohta nelikon ketulle, sanoi: "Pyydä nöyrimmästi isäntääsi minunkin linnassani käymään, onhan ruokaa, on huonetta minulla." Saatuansa kuninkaalta nelikon läksi kettu linnasta kantamaan sitä, etsi minkä sai kulta- ja hopeasipaleita kynsiinsä ja pani ne nelikon uurteeseen, josta vei nelikon kuninkaan palvelijoille takaisin kiittäen lainasta ja juoksi siitä isäntänsä luokse, jolle kertoi asiansa, miten kuningas vaati heitä linnaansa. Kuningas sillä välin miettii mielessänsä: "Jokohan se kettu isännästään toden puhui, jotta sillä moinen rikkaus ompi, vai olikohan valhetta kaikki?" Päästäkseen asian perille sanoi hän orjillensa: "Tuokaa nähdäkseni se nelikko, joka lainassa oli; kun lienee kultia, hopeita hänellä määritty, niin onhan muutamia sipaleita pohjaankin jäänyt." Käskyä kuullen kantoivat orjat nelikon katseeksi, ja kuningas kun tarkoin katseli sitä, löysikin pieniä kulta- ja hopeasipaleita sen uurteesta, josta näki ketun sanat todeksi, arveli: "Ei ole se mies joutava mikään, kun on kultaakin, hopeata nelikolla määritä!"

Iltapuoleen päivää kulki Jussi Juholainen kettunsa kera linnaan sitten, jossa kuninkaan käskystä annettiin hänelle erityinen huone asua ja ruokaakin sekä juomaa, mitä halusi ja kuninkaan linnassa parhaanlaatuista oli. Siinä eli sen päivää nyt ketun seurassa hyvästi, kunne yö tuli; mutta aamulla erosi kettu taas hänestä, meni kuninkaan puheelle ja sanoi: "Annapas, kuningas, vaatteitasi nähdä, onko yhtä hyvät kuin on isännälläni Jussi Juholaisella." Kuningas tuo nyt yhdet vaatteet ensinnä, näyttelee ne, mutta kettu ei niitä ota, paremmat sanoo isännällään olevan. Siitä kuningas jo toiset tuo, paremmat, vaan eivät kelpaa ketulle nekään. Viimein, kun ei muusta apua ollut, tuo kuningas kolmannet parhaimmat vaatteensa näytiksi ketulle, jotta eivätköhän rupeaisi jo kelpaamaan. "No, nämähän ovat siihen laatuun kuin minunkin isännälläni", sanoi kettu, "miltä ei yhdennäköiset aivan", ja kantoi Jussi Juholaiselle ne kuninkaan vaatteet, käski hänen pukeutua niihin. Mitäs, Jussi kun tiesi jo ketun tuumat hyväksi, teki neuvon mukaan kohta ja puki vaatteet päällensä. Sai vaatetsineeksi vain, niin alkaa kettu taas neuvoa häntä, sanoo: "Lähde nyt kuninkaaseen, kosikaamme hänen tytärtänsä, niin saat sinä rikkaan morsiamen, köyhästä kun et sano huolivasi!" — "Kyllähän rikas luullakseni parempi olisi", vastasi Jussi ja kulki ketun kera kuninkaan linnaan, jossa pyytää morsiamekseen tytärtä. Kuningas arvelee, ajattelekse tuosta, niin jo suostuu tuumaan — ka, kuinka hän ei tytärtään semmoiselle miehelle antaisi, jolla vaatteet on hyvät, mitä parhaimmat päällä, ja kultaa, hopeata niin äijän, jotta nelikolla määrittiin! Eihän muuta, ruvetaan häitä vain laatimaan, ja rahvasta kerätään, herraa, talonpoikaa linnaan paljon.

Pidetäänhän piiruja, monta päivää pidetään pääksytysten, niin alkavat jo vieraat linnoilta hälvetä, kukin lähtee kotiinsa. Arvelee siitä nyt lähteäksensä naisensa kera Jussikin; kuinkas, lähdettävä oli kumminkin, ja rupesi hyvästi heittämään päästäksensä taipaleelle. Mutta kuninkaasta oli outoa nyt äkisti yksikseen jäädä, kun läksi ainoa tytärkin kotoa, ja hän laittausi kaimaamaan vävyänsä sanoen: "Annas, lähden kotiasi katsomaan minäkin, pitäähän kerta nähdäkseni, miten te, lapseni, talossanne elätte; kuljemme yksissä nyt sinne." No, eihän se semmoinen liika ystävyys Jussin mielestä maksanut mitään, senhän arvaa toinenkin, vaan minkäpäs hän teki, kuningas laittausi matkaan vain. Ymmärsi kettu nyt asian, että hätä se alkaa isäntämiehellä olla, ja juoksi turvaksi hänelle, sanoi: "Minä lähden, isäntäiseni, edeltä sanaa linnaasi viemään, tulkaa te vierainenne jäljestä, ja tiet kun matkalla eroavat, niin vasempaan käteen lähtekäätte, se tie linnoille suorin on." Jussi Juholainen kuunteli kettunsa puhetta, jota oli tottunut uskomaan, ja arveli: "No, sinä sen minun linnani tietänet, mistä sinne mennään, kuljemmehan jäljessä, jos sillä matkan päähän pääsisimme!" Turvaten kettuunsa lähtee siitä sulhanen naisensa, appensa ja muun juohtokansan kera taipaleelle tietämättä, mihin matka viimeinkin päättyisi; saadaanhan ketun neuvomaa tietä kulkemaan.

Kettu sillä välin juosta litvittää tietä pitkin yksinänsä, niin tuleepa kymmenen miestä vastaan, sinisessä haljakassa kuin huuteessa, kirveet olalla. "Ka, mitä miehiänne olette?" kysyi kettu. "Madon halonhakkaajia olemme", sanoivat miehet, "mitä se sinuun koskee?" — "Voi miesparat!" sanoi kettu, "kuningas matkaa tästä nyt jäljestäni; se kun kysyy, kenen olette, elkää sanoko Madon, sanokaa Jussi Juholaisen olevanne, ilman teille tuho tulee, kuningas on lähtenyt hävittämään Matoa." Miehet kuultuansa tämän lupasivat neuvon mukaan sanoaksensa, ja kettu läksi juosta luikertamaan edelle. Juoksee, juoksee, minkä juoksee, niin tuleepa kaksikymmentä miestä vastaan, sinisessä haljakassa kuin huuteessa, suuri hevoslauma ympärillä. "Mitäpä miehiä olette?" kysyi kettu. "Madon hevospaimenia", sanoivat miehet. "Elkää, poloiset miehet, niin sanoko, kuningas kun jäljestä tulee!" varoitti kettu, "sanokaa Jussi Juholaisen olevanne, ilman teidät kuningas tappaa, kun on lähtenyt näet Matoa hävittämään." — "Hyvinhän tuon voimme sanoa", vastasivat miehet, ja kettu juosta lipotteli edellensä; vaan ei etäälle ennättänyt, kun tuli jo kolmekymmentä miestä ison lehmikarjan kera vastaan hänelle, miehet sinisessä haljakassa kuin huuteessa. "Kenenpä miehiä olette?" kysyi taaskin kettu. "Madon lehmipaimenia", sanoivat miehet, "mitäpä sinun siihen ompi?" — "Oi, poloiset, päiviänne! Elkää vasta niin sanoko, tästä tulee kuningas jäljestäni Madon valtaa hävittämään", sanoi kettu, "sanokaa, miesrukat, Jussi Juholaisen olevanne, ilman kuningas päänne leikkuuttaa heti." Miehet lupasivat nyt käskyn mukaan sanoaksensa, joshan sillä välttäisivät kuninkaan vihan, ja kettu erosi heistä, läksi edelleen kohta. Juoksee, juoksee, minkä juokseekin, niin tulee jo linna eteen, joka niin on kaunis ja komea,

ettei löydy maalla mointa eikä vertoa vedellä: tammi keskitanhualla, puu pyhä pihalla kasvoi, lehvät kullankarvalliset, lehväsillä kultalinnut lauloa livertelevät.

Vielä on puisto kaunis likellä ja puistossa hirvi ylen sorea, jott'on karva kultaa, toinen hopeata, kolmas sitäkin parempi. No, kettu menee tupaan kohta ja katselee sisustakin, niin täällä Mato on isäntänä vain, muuta perhettä ei mitään. Sinne sanoo kettu tultuansa heti: "Oi, Mato-rukka, päiviäsi! Kuningas tulee, kotisi kohlistaa ja tappaa vielä itsesi sinut." Tästäkös tuli nyt Madolle hätä. "Enköhän", kysyi kohta, "voisi minä pakoon päästä?" — "Tiukassa taitaa olla pääsemisesi", virkkoi kettu, "vaan koehan paeta jonnekin, ehkähän ei löydettäisi toki!" No, aitta on pihalla, liinaa täynnä, niin siihen pistäkse se Mato piilemään kuningasta ja linnansa heittää asua ketulle, jota luuli ystäväkseen, kun se häntä oli varoittanut.

Kuningas naimakansan keralla sillä välin matkaa tietä myöten edellensä, ja tullaan ensinnä halonhakkaajien luokse, niin arvelee mielessään kuningas, kenenkähän miehiä nuo lienevät niin kauniissa haljakoissa, ja kysyy jo miehiltä itseltänsä: "Kenenpä halonhakkaajia olette?" — "Jussi Juholaisen", sanoivat miehet. "No, sepähän nyt neuvon vävy puuttui minulle, kun ei itselläni ole tuonnäköisiä halonhakkaajia", arveli kuningas, "lieneepä hänellä varat melkoiset muunkin puolesta!" Eihän muiden kuullen virkkanut kuitenkaan mitään, vaan sai naimakansan kera taivaltamaan edelle. Tullaan matkaa tehden sitten hevosvartijoiden luokse, niin kysyy kuningas heiltä: "Kenenpä miehiä olette?" — "Jussi Juholaisen hevosvartijoita", virkkoivat miehet. No, tätähän ihastui kuningas nähdessänsä, mimmoiset vävymiehellä oli hevoset sekä vartijat, joita ei itsellään kuninkaalla ollut semmoisia, ja läksi hyvillä mielin edellensä.

Tehdään taivalta, minkä keretään, niin tulevat vuorostaan lehmipaimenet vastaan niinkuin äsken ketulle, miehet haljakassa kuin huuteessa. No, kuningas taaskin kummastelee sitä, kysyy miehiltä: "Kenenpä paimenia olette?" — "Jussi Juholaisen", virkkoivat miehet, "Jussi Juholaisen lehmipaimenia; nämä lehmät tässä hänen karjaansa ovat kaikki." — "No, onpas karja sinulla hyvä", sanoi kuningas ihastuen vävyllensä, "tuskin on itselläni parempata." Tähän olisi nyt vastattava ollut, vaan Jussi Juholainen ei saa suutaan aukaistuksi, niin on kummaa kaikki hänestä, kokeehan joutua edellensä nähdäkseen, mihin tultaisiin viimeinkin, matkaa äänetönnä appensa rinnalla.

Kettu sillä aikaa oleksii Madon jättämässä kodissa. Aitan pisti tuleen, missä Mato oli kuningasta piilemässä, ja siinä paloi nyt linnan omistaja liinan sekaan tuhaksi, vaan kettu anasti autioksi jääneen linnan, jonka siivosi somaksi, ja kiirehti tulevia vastaan siitä, pistäysi tien vieraan vuottamaan. No, sieltä rientää nyt kuningas naimakansan kera yksissä tietä myöten, kunne alkavat Madon linnasta huoneukset näkyä, niin seisahtuu kuningas katsomaan tielle, kysyy toisilta: "Kenenpä nuo huoneukset tuolla, mitkä näkyvät meille?" No, siihen olisi nyt Jussi Juholaisenkin ollut vaikeanlainen vastata, kun ei tuntenut hän seutuja ollenkaan; vaan kettu pujahti piilostaan tiepuolesta siihen ja sanoi: "Siinä se, armollinen kuningas, vävynne Jussi Juholaisen linna nyt olisi, johon on matkanne; tulkaahan jäljessäni, kyllä minä tien osoitan!" Sillä puheen lähtee kettu juoksemaan edellä, ja toiset tulla pöyhöttävät perässä. Kuningas niin on hyvillään ylen, jotta nauraa myhähtelee kuljettaessa yhä eikä saa sanaa sanotuksi, niin on ihmeissään sitä rikkautta, mikä joka paikassa näyttihe; vaan kun perille päästiin ja kaikki ihmeet linnassa näkyviin tulivat, niin siinähän kuninkaalta pää kupeutui vasta. Linnut laulaa songertavat tammessa pihalla, hirvi hyppii, telmii puistossa, ja kaikki on muukin sen mukaan kaunista ylen. Käydään huoneuksiin siitä, katsellaan sisustakin linnassa, niin täällähän on laitokset paremmat vielä; kaikki on rahit, istuimet kullasta, seinät hopeasta ja katot, lattiat kiiltävistä kivistä. "Ka, on vävyä tässä vävyssä, on mitä nähdä muutakin!" arveli kuningas ja kallella päin katseli niitä vävynsä huoneita, mitä heissä kaikkea oli, eikä ihmettelemästä päässyt, niin oli outoa hänen mielestään kaikki.

Juohtokansa kun oli linnassa koolla kaikki, tulee kettu, kutsuu vieraat ruoalle, ja saadaan siitä piiruja pitämään kuin kunnon linnassa ainakin. Pöydät ovat syömisiä, juomisia ylen täynnä, ja herkkua on niin monenlaatuista siinä, ettei voi suu sanoa; kaikkea on muuta, linnun maitoa ei ole. Syödään vävyn talossa, juodaan, monet päivät eletään, niin jo tekee kuningas lähtöä, käkeää kotiinsa kulkemaan. Kettupa silloin sanoo isännällensä kaikkien kuullen: "Pitää meidänkin lähteä nyt vuorostamme kuninkaan luokse pitoihin, mitäpä siellä on hyvyyttä, onko sikälikään kuin meillä." Kuningas miltei olisi välttänyt tätä, vaan ei käynyt enää asiata kiertäminen, kun oli kerran puheeksi tullut, vaati täytyi tyytyä tuumaan ja kutsua vävyn väki vieraiksi kotiinsa.

Yhtenä matkattiin sitten kuninkaan omalle linnalle takaisin ja katseltiin perille päästyä tarkasti kaikkea, mitäpä täältä löytyisi, kun kuningas parhaan mahtinsa näyttäisi; vaan mitäs, täällä ei lintuja ole tammessa, ei hirveä puistossa! Muutamat koiran päät kuningas panee pihalleen haukkumaan, vasoja tanhualle hyppimään, vaan mitäpä niistä, ne eivät näytä millekään. Sanoo siitä isännälleen kettu: "Sinulla, Jussi Juholainen, parempi on nyt elos kuin on itsellään kuninkaalla, niinpä minua et enää kaivanne; eläkää hyvänä, minkä aikaa elänette!" Sillä puheen erosi kettu Jussista mennen metsään, minne lienee mennyt, eikä ole häntä siitä päivin nähty eikä kuultu. — Sen verran sitä.

KEHNON KOTI

Oli ukko muinoin, ukolla poika. Elos heillä oli vähässä, siksi että toimeenhan tulivat, kun jaksoi isä työtä tehdä uutteraan ja taloansa hoitaa; mutta vanhoillaan kävi ukko huonoksi, ettei paljon kyennyt työhön, ja talon varat, mitä entuudesta oli, hupenivat hupenemistaan yhä. Sehän seikka huoletti isää, joka pelkäsi poikansa hänen kuoltuansa aivan tyhjäksi jäävän ja miltei vain kerjäämällä täytyvän elatustaan hankkia. Estääkseen sitä arveli ukkorukka jos jonnekin, kun oli poika hänelle rakas, vaan ei arvellenkaan parannut asia sen siitänsä. Viimein, kun tunsi jo kuolevansa eikä muuta neuvoa tietänyt, sanoi hän pojallensa: "Sinulta kun, poikaseni, minun kuoltuani kaikki elokset lopekse, onhan lehmä jäljellä, syö se kotonasi tässä eläkä lähde mierolle pakkoamaan."

No, kuolikin ukko, kun aikansa tuli, ja poika vähitellen söi joutilaana kodissansa elot, rahat kaikki, mitä oli perintöä jäänyt, eikä ollut muuta enää kuin lehmä vain jäljellä. Sitä lähtee nyt lehmäänsä kuljettamaan, myödäkseen näet, jotta hinnasta sitten eläisi. Käypi, astuu tietä pitkin, lehmää sarvista vetää juntturoipi perässänsä, niin tulee äkkinäinen mies häntä vastaan, kysyy: "Kunnepa viet lehmää, poika?" — "Ka, möisin, ken kun ostaisi", vastasi poika. "Äijänkös otat?" kysyi mies. "Viisikymmentä ruplaa antanet", sanoi poika. No, siitä syntyy nyt kauppa. Mies antoi empimättä vaaditun hinnan lehmästä, vei sen vesakkoon heti ja tappoi sinne; mutta itse muuttui revoksi samalla ja läksi juoksemaan metsään, minkä ennätti. Sieltä kun löytää toisen näköisensä, alkaa puhutella sitä, sanoo: "Terve, ystäväiseni, olisi meillä pidot linnassa, kun voisimme muita tovereiksi saada!" — "Ka, emmekö heitä etsimällä saane", virkkoi toinen, "lähde sinä yhdänne, minä lähden toisaanne, niin viisikymmentä repoa kun mieheen saamme kerätyksi, tähän tulemme yhteen sitten."

Sillä puheen erosivat revot eri haaralleen kumpikin, ja viisikymmentä toveria saatuansa osakseen metsästä tulivat määräpaikkaan koolle sitten, josta kulkivat yhdessä sinne, jossa oli se lehmä tapettuna. Vieraiksi tulijat, joista oli kumma, kun heitä näin vähille syömisille kutsuttiin, alkoivat nurkua sitä, sanoivat: "Tämäkö meillä pitoa onkin?" — "Ei, hyvät vieraat, ei tämä vielä pito mikään ole", sanoi kutsuja-repo, selvittäen asiata, "tämä matkapalaksi vain on lähtiessämme, linnoilla vasta oikeat pidot ovat, sinne kuljemme nyt yksissä kaikki." Revot tyytyivät tähän, ja pitoihin-kutsuja vei heidät kerallaan aina linnan portille asti, vaan siinä erkani heistä sanoen: "Jääkäähän vähäksi aikaa tähän, minä lähden edellä kysymään, missä huoneessa meillä pidot ompi." Sen sanoi siinä, jätti revot seistä jönöttämään portille, mutta itse meni linnaan, jossa muuttihe mieheksi järilleen ja kävi kuninkaan eteen, sanoi: "Armollinen kuningas, tänne tulisi sulhanen tytärtänne kosimaan, ja täällä olisi sata repoa lahjaksi häneltä, kelvanneeko teille?" — "Ka, missäpä ovat ne sinun tuomasi?" kysyi kuningas heti. "Tuolla ovat linnan portilla", sanoi toinen, "pankaa palvelijanne katsomaan!" Kuningas suostui siihen, ja mies vei kuninkaalliset passarit kerallansa linnan portille, jossa näkivät hänen puheensa todeksi. Revot laskettiin nyt linnaan siitä ja vietiin tanhuaan kaikki, jossa mies tapatti heidät, kiskoi ketut selästä ja vei kuninkaalle kysyen: "No, herra kuningas, saammeko sulhasiksi tulla?" — "Emmehän tiedä", sanoi kuningas, "tuumaitsemme." Mutta mies, kun näki asian vielä arveluttavan kuningasta, ei enää siinä vuotellut, vaan pyörähti samalla poikkeen linnasta, muuttui sievästi hukaksi ja meni semmoisena metsään. Siellä löytää hän toisen vertaisensa kohta ja rupeaa puhuttelemaan sitä sanoen: "Terve, ystäväiseni, olisiko meitä satakaan, olisi linnassa meillä pidot." — "No, elähän mitään, vai olisi meillä pidot", vastasi toinen hukka, "no, ehkähän keräämällä toveriloitakin saamme, lähde sinä yhdänne, minä lähden toisaanne, niin tähän tulemme joukkoinemme yhteen sitten molemmat."

Puhe kun oli semmoinen pidetty, läksivät hukat juoksuun kumpikin, keräsivät viisikymmentä toveria metsästä osaksensa ja tulivat yhtymäpaikkaansa koolle sitten niinkuin tuuma oli. Siitä kulkivat yksissä linnalle kaikki, jossa kävi hukille samoin kuin oli sattunut ketuille. Kutsuja-hukka muuttui linnaan tultuansa mieheksi, tapatti hukkalauman tanhuassa ja vei nahat kuninkaalle, sanoi: "Tässä olisi isännältäni pienoinen lahja; saammeko, herra kuningas, sulhasiksi tulla?" — "Aprikoitsemmehan asiata", vastasi kuningas, "emme voi tarkoilleen vielä sanoa, tulee ehkä tyttärellemme sulhasia muitakin."

Mies, vaikka tästä nyt ymmärsi, että varsin se kuningas esteitä etsieli päästäkseen hänestä, ei kuitenkaan siitä hätäytynyt, arveli: "Ei sillä käy vielä asiata heittäminen, toimeen täss' on naimiskauppa saatava kumminkin, juonitelkoonpa kuningas miten hyvänsä!" Niissä tuumin läksi hän linnasta pois, muuttui karhuksi kohta ja meni semmoisena metsään taas. Siellä kun kohtaa toisen näköisensä, niin tervehtii häntä, sanoo: "Oi veikkoseni, mistähän toveriloita saisimme? Olisiko meitä satakaan, olisi pidot linnassa hyvät!" — "Ka, ehkähän toveriloita etsimällä saamme", vastasi karhu, "saakaamme hakemaan, viisikymmentä kun saanen minä ja viisikymmentä sinä, siinähän niitä onkin tarpeeksi asti, tähän tulemme yhteen sitten." — "Ka, tulemme", sanoi toinen; ja läksivät eri haaralleen kumpikin saadaksensa toveriloita, jotta päästäisiin muka pitoihin sitten. Siitä kun määrätyn joukon olivat keränneet molemmat, yhdistyivät puheen mukaan joukkoinensa ja kulkivat yksissä linnalle.

Kuningas, joka ikkunastaan näki heidän tulonsa, miltei säikähtänyt tämmöistä karjaa, arveli: "Onpas siinä elävää, onpas siinä metsän riistaa, ei ole köyhä mies, joka semmoiset lahjat laittaa, taitaisi olla otettava semmoinen sulho, mistäpä niitä parempiakaan tullee!" Hänen näitä arvellessaan tulee jo karhujen tuoja hänen puheelleen, sanoo: "Olisi, kuuluisa kuningas, lahja isännältäni vähäinen, saanemmeko sulhasiksi tulla?" — "Tulkaatte!" sanoi kuningas, ei osannut muuta, "ei ole köyhä sulhanen, tulkoon, että saan hänet nähdä ja tuntea!"

Tämän vastauksen saatuansa läksi mies linnalta kiireesti ja kulki sen pojan luokse, jolta oli lehmän ostanut, sanoi: "Terve, tuttavani, jätä jo köyhä kotisi, lähde kuninkaan tytärtä kosimaan!" Poika luuli toisen piloillaan tätä sanovan ja virkkoi vastimeksi: "Kuinkas minä tämmöinen sinne lähtisin, kuningas ei laskisi huoneeseenkaan, työntäisi pois, tappaisi tämmöisen sulhasen." Mutta mies puhui toimessaan vain, sanoi: "Tulehan pois, kyllä minä neuvot tiedän, kuule minua ja tee tarkkaan, mitä sanon, niin asiat, katsohan, toimeen tulevat hyvästi." Kuunnellen tätä alkaa poika mieltyä tuumaan ja lähtee kuin lähteekin miehen kera matkaamaan. Kotvasen kuljettua tullaan linnan tienoihin sitten, jotka mies entuudesta tuntee hyvästi, niin poiketaan tieltä syrjään vähäsen, jossa kasvaa pieni näreistö semmoinen. Siihen jättää mies näreistöön toverinsa, sanoo: "Olehan sinä nyt vähän aikaa, vuottele tässä, kunneka minä linnoilla käyn, sinulle sieltä pätevämmät vaatteet tuotan. Ne kun tuodaan sinulle, elä tuojalle kovin nöyrä ole eläkä ensimmäisiin ihastu, vaan kun saat vaatteet koetellaksesi, sinä elä muuta kuin silmäile heitä hätäiseltä ja työnnä samalla takaisin, sano: 'Eivät nämä ole minuiset', eläkä ole ollaksesi koko vaatteista ennenkuin sinulle kolmannet tuodaan, ne vasta ota, pue päällesi ja tule niissä linnaan." Poika lupasi tehdäkseen, miten neuvo oli, ja mies läksi matkaansa toverilleen päteviä vaatteita hankkimaan niinkuin oli sanonut. Kulki suoraa tietä linnaan, osti siellä vanhan hevoskulun, kolme ruplaa antoi hinnasta, ja kävi sitten hattujen tekijältä rahallaan ostamassa reellisen hattuja, pisti hevosensa valjaisiin ja läksi hattukuorman kera ajamaan linnasta tiehensä. Siinä juoksee kuninkaan linnan editse joki, jonka poikki silta on rakennettu, niin siihen seisautti sillalle hevosensa ja sieppasi kirveensä, sillä hakkasi sillan poikki. No, mitäs; silta kun saa poikki, virta vie sen myötänsä, ja sinne menee koko rakennus hevosen kera, hattuineen päivineen hajoaa virtaan. Mutta mies juoksi linnaan samassa, jossa kertoi kuninkaalle asian, sanoi: "Oi, herra kuningas, kuin teillä oli huono silta! Me kun olimme linnaan tulossa, silta hajosi ajettaessa, ja sinne menivät meidän miehet kaikki, hevosineen kaikkineen tuiskahtivat jokeen. Siinä katosivat isäntäni vaatteetkin, hukkaan tulivat kaikki, eikä voi matka-asussaan nyt linnalle tulla, hätäiseltä pääsi itsekin elävänä virrasta." — "Voi päiviäni!" vastasi kuningas, "kylläpäs se nyt sulhasmiehelle pahoin kävi, vaan hyvä, kun ei vahinkoa tullut pahempaakin, eihän lie vikaa pudotessa tullut mitään?" — "Eihän, Jumalan kiitos, vahinkoa tullut tuon pahempata, vaan kyllä kastuttiin pahanpäiväiseksi", sanoi mies. "No, ainahan tuohon neuvoa lienee, kun ei muuta vikaa tullut", tuumasi kuningas ja työnsi passarinsa sulhaselle vaatteita viemään, että julkeaisi linnaan tulla. Tuossa paikassa lähtee jo passari asialleen ja kantaa vaatteet näreistöön sulhaselle sinne; vaan tämä tekee niinkuin toverilta neuvo oli, ei ota ensimmäisiä vaatteita eikä toisiakaan, kolmannet parhaimmat vasta ottaa vastaan, pukee ne päällensä ja kulkee passarin kera linnaan, jossa kuningas ystävällisesti kohtelee häntä niinkuin sulhasta ainakin.

Ruvetaan siitä sitten sille pojalle ja kuninkaan tyttärelle häitä pitämään, viisi päivää pidetään perätysten, niin jo rahvas hajoaa linnasta, ja vävykin rupeaa appensa kodista lähtöä tekemään kuin muutkin. Kuningas silloin toimittelee vävyllensä hevoset, rattaat ja kaikki, mitä matkaa varten tarvittiin, ja itse valmistihe saattamaan. Ei muuta kuin matkaan oli saatava nyt, mutta vävy kun älysi appensa tuumat, että se matkaan aikoo, säikähti jo sitä, arveli: "Mitenkäs voinkaan minä appeni ja naiseni kera, lähteä, kun ei minulla pätevää kotia ole, mihin heidät veisin!" Hänen näitä miettiessään tulee kosiomies, sanoo vakaisesti: "Minä lähden nyt edeltä kotiisi sijaa saamaan, tule sinä vierainesi hiljalleen jäljestä." Sillä puheen läksi jo tiehensä kulkeakseen edeltä erillään toisista. Ajoi, ajoi vähän matkaa edelleen, niin onpas aho kaunis tien varrella, jossa paimen istuu kivellä, sata lammasta ympärillä. "Kenpäs olet?" kysyi hän siltä. "Kehnon paimen olen", sanoi toinen. "Oi, miesrukka", sanoi kosiomies, "elä Kehnon sano olevasi, kuningas tulee Kehnoa hävittämään, tappaa lampaat, jos tietää kenen ovat, sano kuninkaan vävyn olevasi, niin ei laadi mitään." — "Muistanmahan sanoa", vastasi paimen, "kiitos neuvostasi!"

No, tuskin pääsikään kosiomies paimenen luota, niin tulee kuningas vävynsä kera jäljessä ja keksii paimenen aholla. "Kenpäs olet?" kysyy hän kohta. Tämä kun muisti varoituksen, sanoi arvelematta heti: "Kuninkaan vävyn olen paimen." — "No, onpas vävylläni lammasta!" arveli mielessään kuningas, vaan eihän paimenelle sanonut mitään, vaan kulki edelleen hyvillä mielin. Kosiomies puolestaan teki matkaa myös, kulki eteenpäin yhä, niin jo toisessa kohdin ahon näkee, jossa paimen kivellä istuu niinkuin äskenkin, sata lehmää ympärillä. Tämän neuvoo hän samoin kuin edellisenkin rientäen edelleen, ja kuningas taaskin tulee jäljestä, kysyy paimenelta, kenen palvelija hän oli. "Kuninkaan vävyn olen", sanoi paimen. "No, elähän mitään, onpas vävylläni lehmää", ajatteli kuningas kiirehtien edelleen, minkä ennätti, nähdäksensä, millainen vävyllä koti oli, kun näin oli varat muun puolesta hyvät. Kosiomies pysyi kumminkin edellä yhä ja teki matkaa kerkeämiseensä hänkin, kun taaskin muutamassa kohdin näki miehen istuvan kivellä, sata hevosta ympärillä. Sen neuvoo samoin kuin toisetkin, sanoo: "Todista kuninkaan vävyn olevasi, muuten sinut kuningas tappaa." Siitä menee seisahtamatta edelleen sitten, kunne tulee Kehnon kotiin, jossa astuu tupaan ja laati tervehdykset sanoen: "Oi, paetkaa, ristikansa, kuningas tulee, kotinne hävittää!" — "Oi vieras, kunnepa me pakenisimme?" kysyi Kehnon väki. "Menkäähän riiheen, sieltä ei löydettäne", neuvoi mies. Sehän neuvo oli Kehnosta hyvä. Menivät riiheen lapset, akat ja kaikki, eikä jäänyt kuin se mies vain heidän kotiinsa isännöimään, kaikki jäi talous hänen valtaansa siihen.

Kuningas vävynsä kera taivaltaa edelleen aina ja tulee vuorostaan hevospaimenen luokse, niin kysyy taas entiseen tapaansa: "Kenpä, mies, olet?" — "Kuninkaan vävyn", sanoi paimen, "nämä hänen hevosiaan ovat tässä." — "No, on vävylläni hevosta, jos lie hyvyyttä muunkin näköistä!" sanoi iloissaan kuningas rientäen edelleen, eikä kaukaa kulkenutkaan enää, kun tuli jo väkineen päivineen Kehnojen taloon. Siinä ottaa kosiomies vastaan heidät ja käskee vieraat tupaan. "Ka, onpas vävylläni koti, missä naisen kera asua!" sanoi kuningas tupaan tultuansa heti ja ihmetteli näitä vävynsä huoneita, miten olivat kauniit ja somat. "Olisi tämä asuntomme siistimpi ja somempi toki", vastasi kosiomies isännän puolesta kuninkaalle, "vaan ovat Kehnot tätä poikessa ollessamme hävittäneet, vasta minun tullessani pakenivat täältä." — "Ka, missäpä he nyt ovat?" kysyi kuningas vihaisesti. "Tuolla taitavat riihessä olla", sanoi kosiomies, "ei niistä nyt pelkoa ole, sinne pakenivat meitä." — "No, se riihi on poltettava heti", sanoi kuningas, "palakoot he sinne!" Kuninkaan käskystä ottivat miehet tuohuksia heti ja pistivät riihen tuleen, jossa paloi Kehnon heimokunta tuhaksi; vaan kuninkaan vävy sai kodin asuakseen hyvän, ja siinä eli kauniin naisensa kera kaiken aikansa hyvin. — Sen pituinen se.

EI-NIIN-MITÄ

Oli mies muinoin, läksi metsälle. Kävellessään siellä päätyi hän joen rannalle, jossa alkoi katsastella, olisiko ammuttavaa missä. Tuleepa silloin kolme sorsaa, uida luikerehtaa ruohokon rintaa keksimättä ketään. Älyttyänsä tämän laskeusi mies vesakkoon piilemään heitä, kunne joutuisivat likemmäksi, vaan tuostapa kuulee hän sorsia väijyessään outoja nyt. Uiskennellen edellensä alkavat linnut haastella keskenänsä sanoen toinen toisellensa: "Emmekö rupea kesoille kylpemään, kun näin on soma ja matala ranta tuossa?" Sillä puheen nousivat yhdessä maalle, jossa muuttuivat ihaniksi neitsyisiksi samalla, riisuivat vaatteensa rannalle ja menivät kesoille jokeen. Mies, joka pajupehkossa piilee heitä, näkee tämän ja miettii, miettii mielessänsä: "Nuo kun noin kauniita neitosia ovat, pitäisipä minun saada verhot muutamat tuosta millä keinoin tahtonsa, ehkä sillä tavalla pääsisin heidän puheillensa." Näin tuumaten nousi hän neitojen kylpiessä hiljaa piilostansa, kävi salaa heidän vaatteillensa ja valitsi yhdet parhaimmat sieltä, pani talteensa, josta meni piiloonsa takaisin.

Oltuaan, aikailtuaan kotvasen vedessä nousevat neidot jo maalle ja juoksevat vaatteillensa kukin, vaan jopas on verhot yhdeltä kateessa. Tästähän hätä tulee nyt heille. Toiset sieppasivat nyt sukkelaan verhonsa ja läksivät peloissaan pakoon, vaan se kolmas, alastomaksi jäänyt, ei tiedä, mikä neuvo pitää, kun ei verhoja ollut. Siitä sanoo hän suruissaan viimeinkin: "Jospa ken nyt minun vaatteeni toisi, en tiedä, millä kostaisin hänet! Olisiko alaikäinen, veljekseni tervehtäisin, vaan kun keski-ikäinen olisi ja minut ottaisi, niin sulhokseni sanoisin, tahi kun jo vanhempi päätyisi, minä hänet omaksi isäkseni ottaisin." Kuultuansa tämän mies ei enää pysy piilossansa, vaan tulee ilmiin sieltä ja antaa verhot neidolle. Tämä tervehtää hänet sulhokseen siitä niinkuin oli luvannut, kulki pojan kera kotiin ja antausi hänelle naiseksi.

Mies jätti nyt metsänkäynnin vähemmäksi, kun sen kauniin toverin sai taloonsa, ja toimeen tuli hyvästi. Elivät, olivat aikansa yhdessä kuin mies ja nainen ainakin, niin tulevat kaikki tienoolla asuvaiset herrat sitä miehen naista katsomaan, heillä kun ei kellään ole sennäköistä, niin somaa mutsoa kuin hänellä. Siitä herroja myöten juoksee jo puhe kuninkaallekin, että niin on nainen sillä miehellä kaunis ja suloinen. Olipas kuninkaalla sillä poika ikään naitettava, ja tuumaillaan perheen kesken, mistä sille sopiva nainen saada, niin kun kuullaan sitä miehen naista aina kehuttavan, juoksee jo mieleen kuninkaalle: "Sehän pitää se miehen mutso meidän pojalle jos millä keinoin saada, kun se niin on kaikille kuulu." Tämän ilmoittaa kuningas tuumansa herroillensa, mitä linnassa ompi, kysyen neuvoa heiltä, millä saataisiin naisen entinen mies hävitetyksi. Herrat virkansa puolesta vaivaavat päätänsä kotvasen, josta sanovat viimeinkin: "Emme, armollinen haltija, muuta neuvoa tiedä parempaa kuin että pantakoon miehelle semmoisia töitä tehtäväksi, että hän hukkautuu niissä." Se neuvo oli kuninkaasta hyvä, ja hän kutsutti miehen luoksensa, sanoi: "Sinä kuulut taitava mies olevan kaikissa kokeissasi, niinpä näytäkin asia toteen; sinun pitää huomiseen aamuun minulle pöytäpaikka saada semmoinen, jossa on kuutama ja tähdet kuvattuna, sitä kun et vain kymmenennellä hetkellä saane, niin päältäsi olet."

Kuultuansa tämän lähtee mies suruissaan linnalta ja tulee kotiinsa. Eihän kuitenkaan virka naiselleen mitään, vaan tämä näkee jo miehensä silmistä, että jotakin sille on tapahtunut, ja kysyi ensi puheeksensa: "Mitäpä, armas ystäväni, pahoilla mielin olet?" — "Onpa mitä pahoilla mielin ollakin", vastasi mies puhuen asian kohdallensa, "semmoisen työn minulle kuningas määräsi, kuuluisi huomisaamuun olevan tehtävä." — "No, elähän tuosta ole, veikkonen, milläsi", virkkoi nainen, "aamu on iltaa viisaampi, rupeahan maata!" Toinen kun ei muutakaan neuvoa nähnyt, myöntyi naisensa tuumaan ja nukkui siitä piankin, mutta nainen valvoi kaiken yötä miehensä tietämättä ja kirjoitteli sen pöytäpaikan semmoisen, jossa oli kuutama ja tähdet kuvattuna. Miehen noustessa aamulla oli pöytäpaikka sillä tavoin valmis, jommoinen ollakin piti, ja hän otti sen naiseltansa ja vei kuninkaalle katseeksi. Siellä katsellaan kalua, vatvotaan jos jotenkin, vaan ei pysty kuningas virkkamaan sitä vastaan mitään, niin oli paikka tarkkatekoinen ylen eikä vikaa vähintä edes kuvissa.

Eihän sillä kuitenkaan mies vielä rauhaan päässyt; kuningas vain arvelekse, mitä seikkaa hänelle nyt saada, kun ei äskeiseen vielä hukkaantunut. Siitä menee jo herroiltaan taas neuvoa saamaan. Ne kun olivat viisaita mielestänsä, eivät kaukaa aprikoineet asiata, luulivat jo keinon keksineensä ja puhuivat tuumansa kuninkaalle. Tämä kutsutti miehen taas luoksensa ja sanoi toimessaan hänelle: "Sinun pitää minun asiallani käydä, mennä ei niin kunne, tuoda ei niin mitä; kun et sitä toimeen saane, niin päältäsi pääset ja pian." Mikäs neuvoksi; eihän tätä käskyä kuka ymmärrä tämmöistä! Suruissaan lähtee miesrukka linnalta ja tulee pahoilla mielin kotiinsa. Siellä nainen kysyy niinkuin viimeinkin: "Mitäpä, toverini armas, pahoillasi olet?" — "Niin ja niin", sanoo toinen, "onpa mitä pahoilla mielin ollakseni, kuningas kun tyhjään rupeaa minua kiusaamaan — mikä liekin hupsentanut mielensä; pitäisi kuulen ma, nyt mennäkseni ei niin kunne, tuoda sieltä ei niin mitä, ilman on päällinen rangaistus tarjona." — "Elä, veikkonen, ole tuosta milläsi", sanoi nainen, "rupeahan rauhassa maata, aamu on iltaa viisaampi, ehkähän neuvon jonkin näemme." No, mies kun oli vastuksistaan väsyksissä, ettei kyennyt muuhunkaan, oli naiselleen mielen nouteeksi ja paneutui kohdastaan maata.

Nainen kun näki miehensä nukkuneen sikeästi, rupesi työhön taaskin ja ompeli kaiken yötä uutteraan. Sillä tavoin sai kauniin pyyhinliinan sinä yön seutuna ommelleeksi, jonka aamulla antoi miehellensä sanoen: "Kun sinä nyt, veikkonen, lähdet sitä nimetöntä semmoista etsimään kuin on käsketty, elä pelkää mitään, vaan astu rohkeasti edellesi, kunne talo tulee vastaasi, niin siihen käy yöksi. Jos siellä mitä nähnet, elä huoli siitä, vaan nosta salkku, lakki ja kintaat naulaan ja ala tuvan lattiata astuksennella niinkuin kotonasi olisit huiskutellen tätä liinaista ja pyyhkiellen sillä nenääsi, että näkyy hyvästi."

Moiset neuvot saatuansa läksi mies kotoansa, astui, astui, aina iltaan asti astui, vaan ei tullut taloa vastaan. Eihän kuitenkaan tuosta ollut millänsä, vaan astui edelleen yhä, kunne jo yö kohtasi pimeä, niin tulipas iso linna hänelle eteen. Menee pihamaalle siihen ja katsastaa rakennusta, niin täälläpä hän kummat näkee: aita on linnan ympärillä pelkistä luista rakennettu, ja joka seipään nenässä on ihmisen pää, yksi on vain seiväs tyhjänä vielä. Arvelee tuosta nyt mielessään mies: "Tässä tämä surma nyt tullee, kun tullakseen lie, vaan menen minä linnaan kuin menenkin, koska kerran tässä olen." Meneekin siitä linnaan ja sisälle tulee tupaan; siellä asujamena on vanha akka yksinänsä, järeä, isonenäinen ja paksu ylen. Se ovesta tulleelle huutaa heti: "Kas niin, vasta ikään ihmisen lihaa himotti, niin tämä tuli tähän paikoilleen!" No, monikin olisi jo säikähtänyt tätä, vaan mies kun muisti naisensa varoituksen, ei pitänyt akasta mojua mitään, vaan nosti salkkunsa sekä lakkinsa, kintaansa naulaan ja alkoi kävellä lattiata edestakaisin niinkuin kodissaan ainakin viuhkaillen sitä naisensa ompelemaa liinaista kädessään, että näkyisi, ja pyyhkiellen toisinaan aina nenäänsä. Tuskin keksikään akka sen paikan hänen kädessänsä, niin alkoi jo leppeästi puhutella häntä, sanoi: "Ka, minun tätini tyttären mieshän sinä oletkin, ei sinua pidä tappaa; no, mitäpä läksit sinä täällä käymään?" Toinen sanoi kohtansa haastaen, mille asialle hänet kuningas oli työntänyt. "Vai semmoiselle matkalle sinä, poikaseni, olet joutunut; no ehkä tuohon keinon keksimme", sanoi akka, meni ovesta ulos ja huusi kovalla äänellä sillan päässä: "Kuuntelijani uskolliset, tulkaa koolle kaikki!" Siitä kun tulevat nyt akan palvelijat koolle, niin tuossahan vasta hälinä ja huhunta nousi, heitä kun keräytyy siihen pihan täysi. Kaikkien koolla ollen kysyy akka: "Tiedättekö kukaan, mikä se on: mennä ei niin kunne, tuoda ei niin mitä?" — "Me emme tiedä!" vastaavat siellä kaikki kuin yksi mies. No, kun ei tietoa saatu, työntää akka palvelijansa poikkeen ja sanoo miehelle: "En saa asiastasi selvää minä, vaan kuljehan edellesi, kunne tulee linna moinen kuin tämäkin, siellä on toinen sisareni, niin sieltä ehkä tietoa saanet."

Kuultuansa tämän jätti mies akalle hyvästit ja läksi taipaleelle kohta. Astui minkä ennätti edelleen, niin jo alkoi ilta pimetä, kun tuli linna taas eteen moinen kuin eilenkin. Siellä akka on asukkaana taas, se vain on eroitusta, että vielä on isompinenäinen ja paksumpi kuin edellinen. Se kun siitä nenäliinasta tuntee miehen sukulaiseksensa, huutaa samoin ikään kaikki kuuntelijansa koolle ja kysyy heiltä, tietäisivätkö, mikä se on: mennä ei niin kunne, tuoda ei niin mitä; vaan eivät tietäneet he sitä. No kun ei muuta voinut, työnsi akka miehen matkalle, sanoi: "Menehän tästä, kulje sitä ja sitä suuntaa, siellä on edelläpäin linna, jossa on meillä kolmas sisar, niin se jos tietäisi neuvoa mitä; kun ei se tietäne, sitt'ei saada neuvoa mitään." Mitäs siihen; poika sanoi akalle kiitokset neuvosta ja läksi astumaan uudellensa. Kaiken päivää kun oli kulkenut, tuli hän linnaan taas yöksi niinkuin ennenkin, jossa niin ikään akka oli eläjänä yksinänsä, se vain väliä, että vielä oli isommat nännit sillä, ja suurempi oli muutoinkin sisariansa. Se huutaa samatse kuulijansa koolle niinkuin toisetkin sisarensa saadakseen tietoa heiltä sen sukulaisensa asiaan. Sai vain huutaneeksi, niin alkaa jo linnan ympäriltä kuulua litsintä, lätsintä semmoinen, ja siitä tulee piha isoja sammakoita täyteen. Niiltä tutkii nyt akka sen miehen asiata, kysyy: "Tiedättekö mikä se on: mennä ei niin kunne, tuoda ei niin mitä?" — "Me emme tiedä!" vastasivat sammakot. — "Ettekö kukaan tiedä?" kysyi uudelleen akka, "jokos kaikki olette koolla?" — "Vielä on yksi vanhin meistä jäljellä", sanoivat sammakot, ja samalla tulla löksii sekin vanha sammakko pihalle. Siitä kysyi emäntä sitten uudelleen kaikilta: "Tiedättekö, mikä se on ja missä se elää, jolla on nimenä Ei-niin-mitä?" — "Ka, sit' emme tiedä", sanoivat kaikki muut niinkuin ennenkin, vaan vanhin sammakko tulla löksi emäntänsä eteen ja sanoi viimeiseksi: "Minä sen tiedän, jota nyt kysytte." Kuultuansa tämän työntää akka toiset palvelijansa poikkeen, ja sen vanhan sammakon vain käskee vuottamaan pihalla huomiseen aamuun asti, silloin häntä tarvittaisiin; mutta miehen syöttää, juottaa hän linnassa hyvästi ja laatii hänelle vuoteen yöksi niinkuin sukulaisellensa konsana.

Makaamasta noustuaan aamulla pyrkii mies matkaansa jo, ja emäntä vie hänet sammakon luokse pihalle, sanoo: "Kuljehan vain tämän sammakon jäljessä, meni jos kunne, eläkä pelkää mitään, niin kyllä tulet matkasi perille." Mies kun oli lähtemään valmis, ei muuta kuin hyväiset jätti akalle ja sanoi siitä sammakolle: "Saappas nyt matkalle!" Tämä läksi nyt tietä näyttämään niinkuin emäntä oli käskenyt, ja saatiin matkaamaan yhdessä. Sammakko hyppiä löksii tietä myöten, ja mies jäljessä astuu yhä, kukali toinen edelle siirtyy tuossa. Sitä tekoa tehden kulkevat kaiken päivää yhdessä, kunne ilta pimeni, niin tullaanpas linnaan moiseen kuin se, josta lähdettiinkin. Pihalta hyppii sammakko portaille, niin porstuan ovi aukeaa samalla. Siitä hyppää porstuaan, niin tuvan ovi aukeaa taas itsestänsä, josta hyppää jo sisälle, ja mies tulee perästä. Siellä on tuvan sillassa loukko, ja sammakko menee siihen, vaan mies ei luovu hänestä, vaan menee jäljessä hänkin. Hypätessään sinne uppoaa hän vyötäisiään myöten sillan alle, vaan pääpuoli ruumista jää ylhäälle tupaan. On siinä, olettelee miesrukka haudassansa ja vuottelee, mitä tuosta verestyisi, vaan ei näy, ei kuulu mitään. Kotvasen vuoteltuansa alkaa jo pitkästyä tukalaa oloansa ja mielii noustakseen ylös, vaan samassa aukeaa ovi, ja sieltä tulee herra sisälle, tuo metsämies semmoinen hyvässä asussa. Heitettyään metsästyskalunsa päältään saapi hän lattiata kävelemään niinkuin kodissaan ikään virkkamatta loukossa seisojalle mitään. Sillä tavoin oli jo kotvasen aikaa ääneti astuksennellut, kädet ristissä selällä, niin sanoihan viimeinkin hiljaa itseksensä: "Ei-niin-mitä!" — "Mitä?" vastasi ääni samalla loukosta. "Hanki ruokaa!" sanoi mies ja käveli lattiata yhä. Sen kun sai sanoneeksi, siihen tuli hänelle pöytä kaunis semmoinen, joka oli ruokaa, juomaa täynnä, syö jos mitä. Metsältä tulija istui ruoalle siihen, söi, joi kyllälteen kaikkea ja syötyänsä sanoi taas entiseen tapaansa: "Ei-niin-mitä!" — "Mitä?" vastasi ääni niinkuin viimeinkin. "Korjaa ruoka", virkkoi mies, ja sillä erää katosi koko pöytä siitä, minne lienee kadonnut, ja se metsämies avasi karsinaoven ja läksi toiseen huoneeseen hänkin.

Loukossa seisoja, joka kummastuksella oli nähnyt ja kuunnellut kaikki, mitä tuvassa tapahtui, pani metsämiehen virkkamat sanat mieleensä hyvästi arvellen itseksensä: "No, tässähän tämä olisi nyt minun haettavani, millä keinoin hänet saisinkin." Koetteeksi sanoi siitä hiljaksensa vain: "Ei-niin-mitä!" — "Mitä?" virkkoi ääni samassa. "Hankihan ruokaa!" sanoi mies, eikä aikaakaan, kun tuli pöytä hänelle samatse kuin sillekin metsämiehelle, se vain, että oli matalampi, jotta kykeni hän loukossa seisoen syömään siitä. Syötyänsä sanoi taas: "Ei-niin-mitä!" Näkymätön kysyi: "Mitä?" — "Korjaa ruoka!" sanoi mies, ja samalla katosi taas koko se pöytä, minne lienee kadonnut. Jäätyään itseksensä arveli mies: "Enköhän tuota näkymätöntä toveria voisi kerallani saada", ja sanoi taaskin: "Ei-niin-mitä!" — "Mitä?" kysyi ääni. "Minä lähden loukosta pois", sanoi mies. "No, minä lähden keralla", pakisi näkymätön olento. "Hyvä kun lähdet!" arveli toinen, nousi loukosta ja kävi porstuaan, niin sanoo uudelleen: "Ei-niin-mitä!" — "Mitä?" virkkaa ääni. "Minä jo olen porstuassa", sanoi mies. "Jo niin minä olen", vastasi ääni. "Ka, hyvä kun olet!" tuumasi mies, kulki edelleen ja tuli portaille, niin sanoi itseksensä taas: "Ei-niin-mitä!" — "Mitä?" kysyi ääni. "Minä lähden maantietä astumaan", sanoi mies. "Niinpä lähden minä keralla", virkkoi ääni. — "Hyvä kun lähdet!" arveli toinen ja kulki vähän matkaa edelle, niin muisti jo taas näkymättömän toverinsa miettien mielessänsä: "No, onkohan tuo nyt keralla?" ja sanoi siitä: "Ei-niin-mitä!" — "Mitä?" vastasi ääni. "Syödä himottaa", sanoi toinen, ja tuossa paikassa tuli pöytä taas eteen hänelle niinkuin ennenkin, josta söi taas mies mahansa täyteen, kun oli ruoat siinä hyvät; vaan syötyänsä vietätti pöydän poikkeen taas samalla keinoin kuin ennenkin ajatellen mieltänsä myöten: "No, hyvähän, kun läksi näkymätön toveritsa keralla, ei nyt hätää tule, kun pöytä on mukana."

Hyvillä mielin kulkee mies edelleen ja tulee kotvasen astuttuansa meren rannalle. Siitä on laiva loitompana vähän, joka ikään on lähtemäisillään merelle, niin alkaapas huutaa niitä laivamiehiä sieltä ja pyrkii palkan edestä laivassa kulkemaan. No, laivalaiset kun näkivät rannalla seisojan, tulivat vähäisellä veneellä hakemaan häntä. Mies pääsi nyt siihen, vaan pelkäsi toverinsa jäljelle jäävän ja sanoi tiedustaakseen sitä hiljakseen hyvin: "Ei-niin-mitä!" Näkymätön toveri kysyi samalla: "Mitä?" — "Minä jo olen veneessä", sanoi mies. "Jo niin minä olen", virkkoi toinen. "Hyvä kun olet!" ajatteli mielessään mies ja kulki veneessä laivaan. Siellä koetteli samalla tavoin sitten, onko toveri keralla, ja näkymätön toveri vastasi häntä niinkuin ennenkin. No, ei muuta, pannaan laiva liikkeelle ja saadaan purjehtimaan, niin sanoo huvikseen taas mies: "Ei-niin-mitä!" Ääni virkkaa entiseen tapaansa: "Mitä?" — "Syödä himottaa", sanoi mies ja tuotti näkymättömällä toveritsallaan sen entisen ruokapöydän eteensä, josta syöttää, juottaa kaiken rahvaan laivassa; onhan tällä, mitä syödä, juoda näkymättömällä ruoan laittajalla, josko useampiakin syöttäisi. Laivalaiset kun näkivät pöydän, mimmoinen tämä miehellä oli, he sitä vaihtamaan heti. On näet kumma kalu heilläkin, kun on alasin semmoinen, johon kun kolme kertaa paljalla lyö, niin tulee kaksitoista miestä ilmiin heti, ja raatavat minkä käskenet konsaan; he sen alasimen antaisivat miehelle siitä pöydästä, josta oli heitä syöttänyt. No, hierotaan, hierotaan kauppaa, niin mies vaihtaa kuin vaihtaakin toisille pöytänsä ja saapi heiltä sen alasimen sijaan, joka miehiä tuotti, vaan ei virka vaihtaessaan näkymättömästä toverista mitään.

Aikansa kuljettuaan laivassa pääsevät jo meren poikki viimeinkin ja tulevat matkansa päähän, niin laiva laskee satamaan, ja mies lähtee siitä maalle, se laivalaisilta vaihtamansa alasin keralla. Astuu, astuu kotvasen, kunne alkaa matkastaan väsyä, niin miettii mieltänsä myöten: "No, vieläköhän tuo läksi näkymätön toveri keralla, olisipa nyt ruoan tarvis!" Arvellessaan sitä sanoo hän hiljaksensa vain: "Ei-niin-mitä!" Siihen virkkaa, mikä virkkaakin: "Mitä?" — "Syödä himottaa", sanoo mies, ja tuossa paikassa tulee hänelle se pöytä, mikä ennenkin aina, ruokaa sekä juomaa täynnä. Tästähän käypi miehen mieli hyväksi, kun vielä entinen toveritsa keralla oli. Iloissaan katselee hän milloin alasintaan, milloin pöytäänsä ja sanoo itsekseen: "Hyvä, kun on kaksi tämmöistä kalua minulla, ei nyt hätää tule minkään puolesta!" Söi siinä, aikaili pöytänsä ääressä ja maisteli viinaakin toisinaan aina, niin alkoipa nukuttaa häntä ja silmät väkisellä umpeen käydä. "No, eihän minulla kiirettä mitä ole", arveli hän siitä nyt mielessänsä, heittihe nurmelle pitkälleen ja nukkui siihen sikeästi.

Mitenkäs olikaan sill'aikaa laivassa asiat? Miehet luulivat voittokaupan tehneensä hyvän, vaan mitenkäs kävikään? Aiottiin ruoalle ruveta, niin jopas oli se kaunis ruokapöytä poikessa. Aletaan arvella asiata, sanotaan: "Ka, johon se mies meiltä alasimen otti ja pöydän vei keralla, voi perhana!" No, ei muuta, lähdetään miestä ajamaan takaa, saataisiinko kiinni vielä. Mies kun oli nukuksissa, se kyllä olisi saavutettu piankin, vaan he kun sen semmoista rymäkkää sieltä tulivat, se ääni ja astunta kuului jo etäälle hyvin, ja mies heräsi makaamasta. Kavahtaen seisaalle ymmärsi hän asian, että ne ne ovat laivalaiset häntä ajamassa, ja sai alasintaan kolmatse helähyttäneeksi hädässänsä. Siitä tuli kaksitoista miestä ilmiin heti, ja kysyivät, mihin heitä tarvittaisiin. "Nuo laivalaiset ajavat minua perästä", sanoi mies "lyökää heitä!" No, siitäkös nyt kauhea kapina nousi, miehet ala lyödä vain laivalaisia selkään, jotka vähiin henkiin pieksettiin, kunne pitkällään makasivat maassa, josta katosivat ne miehet jällensä. Kun ei laivalaisista nyt pelkoa ollut, korjuutti mies näkymättömällä toverillaan ruokapöytänsä ja läksi alasintaan kantamaan. Kulki, kulki edelleen kotvasen, niin tuli jo kotimaahansa, sinne oman kuninkaansa linnaan. Siellä parhaallansa häitä pidetään miehen naiselle ja kuninkaan vanhimmalle pojalle, ja ilot ovat parhaallansa ikään, niin pääsee naisen entinen mies muun rahvaan joukossa sisälle. Hän on ylen hyvä soittaja sitten, niin kysyy luvan, tokko rahvaan iloksi soittaa saisi. Lupa annettiin kohta, ja hän soitti, soitti niin kauniisti siinä, että kaikki mieltyivät häneen. Morsiankin alkaa surkutella häntä ja sanoo: "Tuolle soittajalle pitää juomista antaa, ehkä vesselässä vielä paremmin soittaisi." Siihen tuodaan nyt pullo viinaa samalla, ja morsian omasta kädestään tarjoaa miehelle ryypyn. Tämä kun ottaa pullon häneltä, pudottaa juodessaan siihen sormuksensa, minkä ennen morsiameltaan oli saanut, ja antaa pullon tyhjänä takaisin. No, morsian kun keksii sormuksen pullon pohjalla, tuntee sen kohta ja sanoo kaikille: "Minä nyt en vihille lähde, jos kolmeen palaseen pankaatte; minulla on mies entinen elossa!" Siitä arvataan nyt asia, sanotaan: "Se on tuo soittaja!" ja ruvetaan hätyyttämään häntä; vaan mies kun helähytti alasintaan kolmatse, siitä tulivat ne kaksitoista miestä hänelle avuksi ja pieksivät rahvaan kaiken ja kuninkaalliset itsekin kuoliaiksi. No, kun hävisivät nyt entiset vallat kaikki, mies sai naisensa takaisin ja pääsi kuninkaaksi linnaan, jossa hyvänä elää vieläkin. — Sen verta sitä.

ENNUSTUKSET

Oli ennen kaksi tietäjätä yhtenä vaeltamassa, ja tulivat matkallaan muutamaan taloon yöksi. Siinä lammas oli silloin vuonimassa, niin sanoo nuorempi vieras toverilleen, kuka oli päätietäjä: "Pitäisipä auttaa lammasta, kun se tuskissaan on." — "Pitäisi tuota auttaa", vastasi toinen, "vaan liekö tuosta hyvää, hukkapa sen vuonan syöpi kuitenkin." — "Surkeatahan on sekin kyllä, vaan autettava kaikitse lammasrukka olisi", virkkoi se, kuka pakinan alotti. "No, pääsköön lammas kivuistansa!" sanoi siitä vanhempi tietäjä, ja heti synnyttikin lammas vuonan. Hyvä tämä; vaan päätyipä talossa emäntä keralla mahakkaaksi, ja se taas saantatuskassaan oli, jonka älysivät vieraatkin hänen valituksistaan heti. No, ei muuta, alkaa jo nuorempi mies surkutella sitä ja käskee toverinsa auttaa emäntätä kivuissansa, kun tuo niin surkeasti valitti. "Ka, voipi hänet auttaa!" vastasi toinen, "vaan liekö tuosta hyvää, siitä syntyy poika semmoinen, joka tappaa isänsä ja nai emonsa." Kumminkin sanoi hän siitä: "Pääsköön emäntä vaivoistansa!" ja samalla sai emäntä pojan.

Oltuaan yötä talossa lähtevät tietäjät aamulla matkaansa, mutta isäntä, kuka oli kuullut heidän puheensa, painui pahoille mielin siitä ja meni suruissaan vaimonsa luokse, sanoi: "Niin ja niin ennustivat ne miehet, että vuonan syö hukka, vaan tämä poikamme tappaa minut ja nai sinut." Kuultuaan tämän säikähtää äitikin, ja aletaan tuumitella yhtenä, mitä neuvoa pitää, kun nyt paha semmoinen oli tarjona. Jo arvellaan tappaakin poika, vaan ei raahdita kumminkaan, vaan heitetään elämään lapsi, kunneka mieheksi kasvaisi, jotta nähtäisiin, mikä siitä tulee, ehkä lie se miesten puhe tyhjä ollut. Tulipa syksy siitä ja keyrin aika, niin tapetaan se vuona talossa ja keitetään keyrirokka hänestä, kuten vanhuudesta tapa oli. Rokka kun sai valmiiksi, vetäistiin ikkuna auki, tuo kun oli vanhan kansan ikkuna semmoinen, ja pantiin lihat jäähtymään siihen; vaan liemi kannetaan vatiloissa pöytään heti ja ruvetaan yhtenä syömään sitä. Ollaan vähän aikaa ääneti, niin muistelee syödessään isäntä niiden tietäjien ennustusta, sanoo: "No, mitähän miehiä ne yövieraat lienevät olleet, kun valhetta puhuivat sanoessaan hukan syövän tämän vuonamme; ka, tässähän on rokka edessämme." Ei aikaakaan; syödään siinä, syödään lientä, niin pitäisipä lihaakin saada, ja katsotaan lihavatia ikkunalta, vaan tässäpä ei mitään enää, lihat jo ovat mantereella maassa, ja hukka siinä syödä ritustelee viimeisiä tähteitä. Tätäkös säikähdettiin nyt talossa, sanottiin kohta: "No, kävipähän se miesten sana toteen, vaikk'emme luulleet!" ja isää pelotti nyt pojallekin vielä käyvän niinkuin oli ennustettu. Estääkseen ajoissa sitä sieppasi hän poikansa kätkyestä ja oli jo veitsi kädessä kurkkua leikatakseen siltä, vaan pääsi äiti siihen ja koki evätä miestään, sanoi: "Elä, armas toverini, omaa lastamme tapa, panemme hänet ennen lautapalaselle mereen, vieköön sillä minne vienee, eikö tuo kuolle kumminkin!" No, isä heittikin tapannan, vaan oli jo veitsellään ennättänyt poikansa rintaan piirraltaa pienoisen juovan. Äiti sai siitä syliinsä lapsen, kääri riepuja ympärille hyvästi ja sitoi sitten lautapalaseen kiinni, joka työnnettiin mereen vesiajoksi.

Poika poloinen vieree nyt vieremistään siellä, ja aalto häntä lykkää, lykkää yhä, kunne vie viimeinkin monasterin rantaan, mikä oli meressä siellä. Utautuipa työmiehiä rannalle, niin ottivat lapsen siitä ja veivät monasterin isännälle. Tämä sattui kelpo mies olemaan vallan, otti vesiajona tulleen lapsen luoksensa ja rupesi kasvattamaan häntä. Kului aikaa kotvasen, vuosi tuli, toinen meni, ja lapsi kasvoi kasvamistaan yhä, että tuli kunnon poika hänestä, hyvä; vaan kun täydeksi mieheksi pääsi, alkoipa jo ikävä tulla saaressa hänelle ja mieli laatia maata, maailmata katsomaan. Sepäs ilmoittaa nyt halunsa kasvattajalleen kerran, sanoo, niin ja niin hänen on ikävä, muita maita hän pyrkisi näkemään. "No, kunhan lienee ikävä sinulla semmoinen", vastasi monasterin isäntä, "niin mene, poikaseni, mene!" Eikä aikaakaan, niin saatettiin poika saaresta mannermaalle, että lähteköön nyt siitä, minne mielensä laatii. Tämä saikin vaeltamaan heti ja kulki, asteli edelleen kauan, tullakseen jonnekin, mistä työtä, ruokaa saisi. Kotvan kuljettuansa näki hän talon viimeinkin ja poikkesi siihen. Siitä isäntä oli metsässä, ja emäntä vain kotona, niin kysyy hän matkaajalta: "Mistäpäs, vieras, olette ja kuka viroiltanne?" — "Olenpahan joutomies moniahta", vastasi toinen, "täällä käyn tietelemässä, mistä työtä, ruokaa saisin." — "No, olisi meillä työtä", virkkoi emäntä, "mene naurishuuhtaa vartioimaan, siinä rosvot käyvät syömässä, täss' on jousi käteesi, he! Ken tulee, se ammu!" Mitäs, hyvä tämä, kun työtä annettiin; poika sai aseensa emännältä ja sai rosvoja vahdintaan kuten puhe oli. Siellä oli suuri, korkea kivi naurishuuhdassa, niin sen suojaan rupesi hän piilemään, eikö näkyisi rosvoja tulevaksi.

Ei aikaakaan vielä, niin alkaa jo ryske kuulua metsästä, ja sieltä tulee vanha ukko, aidan yli nousee huuhtaan, mättää siinä helmuksensa naurista täyteen ja lähtee sen kera menemään matkaansa. Sitähän vuotteli vartijakin ja ampua sätkäsi ukkoa silloin, että se kellelleen meni samassa. Siitä meni talolle poika takaisin ja kertoi, minkä oli tehnyt, että jo hän rosvon ampui nyt naurishuuhdassa. No, eihän mitä, hyvä emännästä se, kun nauriin kantaja katosi, vaan ei ollut työtä muuta nyt pojalle antaa ennenkuin isäntä metsästä tulisi. Sattui päivä murkinoissa olemaan ikään, niin toimitti emäntä ruoan ja pani pojan syömään. Tämä söi nälkäänsä vahvasti ja syötyään rupesi levolle vuottaaksensa isäntätä kotiin. Kuluikin rupeama aikaa maatessa, vaan yhä oli isäntä poikessa vielä eikä näy tulevaksi, vaikka ilta jo pimenee. Tuostapa jo astuu emännälle päähän, että: "Jos liekin minun mieheni se naurishuuhtaan ammuttu, pitää käydäkseni katsomassa!" Tuumien tätä läksi emäntä juoksemaan naurishuuhdalle, ja poika meni jäljessä näyttämään paikkaa, missä hän rosvon oli ampunut. No, siellä kun käännellään, katsellaan nyt kuollutta, emäntä tunteekin ukkonsa, sanoo: "Ka, tämähän tämä on minun mieheni täällä! Voi, vierasrukka, kun ukkoni ammuit." — "No, minä en, emäntäiseni, häntä tuntenut", vastasi poika, "mistäpä minä outo tuntisin, rosvoksi luulin." Mitäs, eihän emäntä voinut syyttääkään ketään, kun asiata arveli, itsehän hän oli käskenyt ampumaan, ken vain tulisi. Kun ei muuta voida, haudataan isäntä ja lasketaan maahan; vaan poika jää emännän tahdosta taloon, että olisi, ken miehen töitä tekee, kun nyt isäntä kuoli. Siitä kun aikaa kuluu muutaman, leski pojan ottaa miehekseen, se kun joutava mies oli, ettei häntä mikä estänyt. Eletään, ollaan yhdessä sitten, niin päädytäänpä kylpemään yhdessä kerran. Siinä näkyy miehellä naarma rinnassa, tuo punainen juova semmoinen, kuin veitsellä muinoin piirretty, ja emäntä kysyy häneltä kylvettäessään sitä, sanoo: "Mikä naarma se tuo on?" Mies vastasi: "Mikä lienee, synnynnäinenkö vaiko lapsena muinoin saatu, min'en tiedä." — "No, missäs sinä olet syntynyt?" kysyi emäntä. "En tiedä itsekään", virkkoi mies, "monasterissa elin, kasvoin, siihen lautapalasella vesiajona muinoin tullut." — "Voi poloinen päiviäni!" huutaa siitä nyt emäntä, "sinähän olet minun poikani, jota jo kuolleeksi luulin! Kävihän niiden yövierasten sana toteen: hukka söi vuonan, ja tässä nyt olemme naimisissa, tapettuasi ensinnä isäsi!" Mitäs, kauhistuuhan sitä nyt poikakin, kun semmoiset kuuli, ja heille käypi se höröksi kummallekin. "Kunnepa nyt saada, miten elää, kun tämmöiset teimme?" pakisi poika. "No, ei muuta", sanoi äiti, "lähde sinä, poikani, matkalle tästä heti, kysy kirjamiehiltä oppineilta, millä tämän tekomme anteeksi saisimme."

Kuultuaan äitinsä sanat läksi poika astumaan kotoa ja kulki suruissaan tietä pitkin arvellen rikostaan, kuin oli kauhea. Tuleepa siitä vanha monasterilainen kirja kainalossa vastaan tiellä, niin kysyy poika asiataan siltä, sanoo: "Semmoiset tein, isäni tapoin, emoni nain, milläpä semmoiset teot anteeksi saada?" Monasterilainen, se vanha ukko, aukaisee kirjansa heti, etsii, katselee siitä kaikki paikat lävitse, vaan ei löydä koko semmoista seikkaa mistään, sanoo pojalle: "Ei niitä tekojasi, miesrukka, millään anteeksi saada, kovin ovat kauheita." Se kävi nyt toisen mielestä pahasti hyvin, eikä voinut poloinen mies hallita intoansa, vaan kohotti nyrkkinsä ja löi sivallutti monasterilaisen sillä erää kuoliaaksi. Tuosta läksi hän taipaleelle taas ja kulki edelleen aina, kunne tulee toinen vielä vanhempi monasterilainen matkalla vastaan sitten, niin sille haastaa taas asiansa, sanoen niin ja niin tehneensä ja ukon vielä tappaneensa päälliseksi. Ukko katsoo kirjojansa ja sanoo siitä niinkuin viimeinenkin, ettei semmoisia tekoja voi millään anteeksi saada. No, mies kun sen taas kuuli, innostui jo uudellensa ja tappoi senkin ukon niinkuin äskeisenkin, josta läksi matkaansa heti käydä huppuroimaan edellensä. Ei aikaakaan, kun tuli kolmas monasterin mies kirjat kainalossa vastaan tiellä, ja poika taas kertoo seikkansa hänelle, sanoo: "Semmoiset tein, isäni tapoin, äitini nain ja kaksi ukkoa vielä tapoin tullessani, kun sanoivat niitä töitä ei millään anteeksi saatavan; miten on asia teistä?" Ukko, kuka oli vanha jo ylen ja harmaapäinen, katsoi ensinnä kirjoistansa, arvelihe, ajattelihe vähäsen ja virkkoi siitä pojalle: "Ei ole rikosta niin suurta, jota ei anteeksi anneta, kun vain oikea katumus on. Teidän pitää nyt kalliolle mennäksenne, sinun siihen kaivoa hakata, kunne vettä nousee viimeinkin, ja äitisi vieressä istua siinä musta lammas sylissä, kukali se karvaltaan valkeaksi muuttuu."

Kuultuaan tämän sanoi poika kiitokset neuvosta ja kulki takaisin kotiinsa, jossa kertoi äidillensä, mitä monasterilainen oli sanonut. Siitä menivät yhdessä kalliolle sitten kuten määrä oli; poika puuralla kaivoa kaivamaan; äiti vierelle istumaan musta lammas sylissä. Kului aikaa jo monta, ja poika työtään teki yhä, vaan ei lähtenyt apua, vaikka kuin olisi hakannut. No, mitäs ollakaan; se kallio oli maantievieressä ihan, ja siitä hyvää, huonoa rientää ohitse, niin kulkeepa muutamana päivänä herra semmoinen maantietä myöten, kulkusissa, iloissa ajaen, ja kysyy mieheltä, mitä tekee, kun siinä kalliota hakkailee. Mies selvittää asian kannoillensa, sanoo pahatöitään anteeksi pyytävänsä ja kysyy vuorostaan herralta: "Kenpä olette ja kuka viroiltanne?" — "Minä olen mies taitava semmoinen, joka teen väärän asian suoraksi, suoran vääräksi", vastasi herra, "käräjiin menen nytkin, kyllä minä sinutkin autan, kun vain rahaa maksanet." No, miehelle tämä puhe kävi pahasti mieleen taas, kun hänen semmoista työtä täytyi raataa, ja toinen sillä koiruudella eli. Miettiessään sitä, nousi vanha intonsa taaskin, ja hän samassa sitä herraa lyödä paukahutti puuralla otsaan, jotta se kerrassaan kuoli. Sen kun sai tehneeksi, siitähän nyt ihmeet näyttihe. Kallio aukesi silloin jo kaivoksi, ja se musta lammas, jota äiti sylissään piteli, muuttua sävähti valkeaksi. No, ei kummempata! Sitähän ihastuivat nyt kalliolla olijat, kun kostotyö toimeen tuli; vaan pojalle nousi siitä kuitenkin taas uutta huolta, kun hän herran tappoi, millä sekin nyt anteeksi saada. Eihän muuta; meni sen saman monasterilaisen luokse, jolta ennenkin oli neuvon saanut, ja kertoi asiansa: "Niin ja niin se nyt tapahtui; kaivo jo on valmiina, ja musta lammas valkeaksi muuttui." — "Mitenkäs niin?" arveli ukko, "vastahan kuuden viikon päästä oikeastaan olisitte työstänne päässeet." — "Semmoinen ja semmoinen mies kulki siitä", selvitti poika, "ja minä hänet löin kuoliaaksi." — "No, se sitä parempi!" sanoi vanhus, "se oli hyvä, että sen tapoit; hän on enemmän Jumalata rikkonut kuin sinä, sentähden teiltä rikonta-aikakin lyhennettiin, nyt voitte rauhassa olla!"

Sillä tavoin pääsivät rikoksenalaiset pahatöistään vapaiksi ja elivät kaiken aikansa rauhassa yhdessä, toinen äitinä, toinen poikana. — Sen pituinen se.

TOISINTO

Oli muinoin mies. Se löihe pahankuriseksi hyvin: tappoi hevoset, tappoi lehmät, vasikat kaikki, niin oli hän ilkeä. Tappoi vielä pään, tappoi toisen, aina yhdeksän henkeä tuhosi, niin hän kun niin oli syntinen, arvelihe, ajattelihe viimeinkin: "Minä kun näin rikoksenalainen olen, enhän minä tuonilmaista eloa niin konsaan saa nähdä enkä Jumalan iloa katsella. Lähden kuitenkin monasteriin räähkiä sanomaan, otettaneen, ei otettane!" Meni niissä tuumin monasteriin, tuli isännän luokse ja pyysi räähkiä ottamaan. "En minä ota, mene toisen luokse", sanoo kohta monasterin isäntä eikä ota kuullakseen häntä. Mitäs siihen; mies menee toisen luokse niinkuin neuvottiinkin, vaan toinen taaskin sanoo: "En minäkään voi räähkiäsi ottaa, mene tuonne, siell' on meillä vanhin ja pääisäntä, se ne ottaa kun ottanee." Mies meni ja heittäysi polvilleen isännän eteen sanoen siinä kaikki syntinsä, että niin ja niin hän on tehnyt, mikä neuvoksi sopisi? "No", sanoi monasterin isäntä, "koska sinä semmoinen syntinen olet, niin hiilihauta on ja tervaskanto maantien varrella tuolla; kun seulalla voinet haudan sen vettä kantaa täyteen, ja tervaskanto lehtiä tehnee, äsken minä syntisi sinulle anteeksi annan." Sen puhuu monasterin isäntä ja seulan panee käteen miehelle käskien niin tehdä kuin neuvo oli.

Mies lähtee siitä neuvotulle paikalle heti, jossa alottaa työnsä: päivän aina vettä kantaa hiilihautaan, toisen tervaskannolla rukoilee, rupeaisiko tuo kasvamaan sillä. Sitä hän tekee kolmekymmentä vuotta, vaan ei lähde apua. Kolmannellakymmenennellä vuodella siitä eräänä päivänä kulkee mies kaupunkiin päin aamusella nureksien kuultavasti ja pahoilla mielin, vaan kun iltasella kaupungilta palajaa, niin tanssii ja pajattaa jorahuttelee hyvillä mielin. Se siitä monta aikaa kulkee siten, ja tervaskannolla rukoilija aina arvelee mielessänsä: "No, mikähän lienee tuo miesryökäle, kun se tuolla kurin kulkee, ei ainakaan se hyvä mies ole! Yhdeksän päätä olen jo tappanut ennen; ka, tapan vielä tuon kymmenennen, vaikka mikin tulkoon!" Pitäessään tuumaa tämmöistä tuhosi hän sen kaupungissa kävijän kymmenenneksi ja meni siitä työlleen taas, vei vettä hiilihautaan kuin ennenkin, vaan tämäpä jo itsestään täysi on. No, ei kummempata maailmassa! Meni tervaskannolle rukoilemaan tuosta ja risti silmänsä, niin tervaskanto jo lehdessä, semmoista suurta, kaunista lehteä! "Oi Jumalainen, suuri sinä olet!" sanoo itsekseen mies, "kolmekymmentä vuotta jo rukoilin eikä lähtenyt lisää, niin nyt on vesi kaivossa ja kanto lehdessä; minkä hyvän nyt lienen tehnyt, kun tämä näin kävi?"

Saadakseen tietoa siihen meni hän monasteriin saman ukon luokse, joka hänelle työtkin määräsi, ja puhui asiansa, sanoi: "Niin ja niin se nyt on; jo on hiilihauta vettä täynnä ja tervaskannossa lehdet." — "En usko ensistään, sinä horailet", vastasi monasterin isäntä, ja lähtee katsomaan itse. Tullaan paikalle yhdessä, ja näkee siinä monasterin isäntä, miten kaikki oli. Ihmetellen sitä sanoo hän miehelle: "No, niin on, niin! No, mitä hyvää sinä tällä ajalla teit, kun tämä näin on käynyt sinulle?" — "Niin ja niin", vastasi toinen, "tästä mies matkasi ohitse aina kaupunkiin päin; aamusella kun meni, niin pahoilla mielin astui ja hyreksi, vaan kun iltasella tuli, niin jalalla meni ja toisella ja pajan pani kaiken remun, niin oli hyvillään ylen. No, minä siitä arvelihen: 'Kun jo yhdeksän henkeä olen menettänyt, täytän kymmenisen,' ja tapoin siitä sen miehen, räähkäsin." Siitä jo monasterin isäntä arvasi asian, sanoi: "Sehän se nyt on ollut koko maakunnan rosvo se mies, jota kaikki toivoivat tapettavaksi, henkäilivät mielessänsä. Se oli tuomari semmoinen: väärän asian teki suoraksi, suoran vääräksi, kun kellä oli rahaa hänelle viedä; se oli onneksi, että sen tapoit, siitä sait sinä Jumalalta kaikki tekosi anteeksi." Tästäkös nyt miehen mieli parani, kun ei pahatöitään enää tarvinnut pelätä. Ikänsä eli hän siitä päivin siivosti kaikella tavoin ja pääsi kuoltuaan Jumalan omaksi hänen ihoansa ilmaisesti näkemään. — Sen pituus se.

HAASTELEVAT KUUSET

Oli metsimies muudan. Se kahden koiransa kanssa meni metsälle kerran ja pyyteli riistaa kaiken päivää siellä. Sitä tehden oli hän loitonnut kauaksi salolle eikä ruvennut pimeässä osoittelemaan takaisin, vaan päätti yötä pitää metsässä ja aamulla päivän tullen kulkea kotiinsa. Niissä tuumin meni hän suuren kuusen juurelle, teki valkean lämmitelläkseen siihen ja asettihe vierelle lepäämään. Siinä oli nyt hyvä ollaksensa, ja hän oli jo nukkumaisillaan juuri, kun kuului äkkiä hänelle pakina. Kuuseen, jonka juurella valkea paloi, oli sattunut jäämään suuri käärme, ja se pyrki nyt alas siitä pyytäen mieheltä apua, kun ei itse valkealta hirvennyt laskeutua maahan. Mies vaikka oudostui sitä, kun käärme ihmisen tavalla pakisi, sanoi kuitenkin vastaten puhetta: "En minä voi sinua laskea sieltä, sinä söisit minut." — "En minä syö, veikkonen, sinua", rukoili käärme, "kun laskenet täältä, niin minä neuvon sinulle kaikki kielet: linnun, puiden ja kaikkien puheet." — "No, milläs saattaisin minä sinut laskea alas?" kysyi mies. "Hakkaa suuri puu, pane se tätä kuusta vasten, niin minä tulen sitä myöten", neuvoi käärme. Mies kun näki palkan hyväksi, suostuikin siihen, kaatoi puun kuusta vasten ja laski sitä myöten käärmeen alas. Päästyään maahan puhui käärme siitä miehelle palkoista kaikki kielet, mitä maailmassa taitaa olla, linnun, puiden ja kaikkien eläinten sekä kasvien kielet, mutta kielsi kellekään virkkamasta mitään; ei edes omalle naiselleenkaan saisi hän virkkaa asiasta sanaakaan, milloin virkkaisi, silloin paikalla kuolisi.

Mies kun sai kielet opituksi, ja käärme läksi matkaansa, hän kohta laittautui valkean viereen taas maatakseen yötä nyt siinä. Vaan eipäs aikaakaan, kun kuului uudelleen pakina. Koirat olivat isäntänsä jalkoihin asettuneet vahdintaan, ja toinen alkaa siitä pakista toiselle, sanoo: "Jää sinä nyt perheenmiehen kanssa tähän, vahdit isäntää hyvästi, muutoin hukat yöllä tulevat, syövät hänet; minun täytyy kotiin mennä, sinne tulee varkaita, ellei haukuntaa talolta kuulu." — "No, mene sinä, toverini, mene", vastasi toinen, "vartioi kotia vain, kyllä minä täällä isännän katson." Mies, joka kaikki kielet oli oppinut, ymmärsi koirienkin pakinan hyvästi, arveli: "Onpa teillä mieltä enemmän kuin luulisikaan", ja laski toisen koiransa kotia katsomaan niinkuin sillä oli aikomuskin, vaan itse asettui levolle taaskin nukkuaksensa viimeinkin, kun oli väsyksissään hyvin. Kohta alkoivatkin siitä silmät umpeen käydä niinkuin nukkuessa ainakin, ja mies toivoi jo unen tulevan, joka kyllä olisi tullutkin, eihän siinä mikä estänyt, vaan miehen olivat käärmeen koulussa korvat niin aroiksi käyneet, että niihin joka ääni kävi. Sieltä alkoi nyt outo humina kuulua korvesta, ja hän erotti selvälleen, miten toinen kuusi tuulen suhinassa sanoi sille kuuselle, jonka juuressa hän oli: "Oi kuoma, tule luokseni tänne, minä kuolen kohta, tule minun maahanpanijaisiini!" — "Ka, en jouda minä, veikkoseni, suo anteeksi", vastasi toinen, "minulla on yöniekka juurellani." — "Tulehan kuitenkin, tule", huusi kuusi sieltä kolmeen kertaan, vaan toinen ei lähtenyt hänen luoksensa kumminkaan. Siitä jo kolmannen huutonsa jälkeen kaatui viimein rytisten se kuusi, jotta kaikki metsä ryskähteli, eikä sen kovemmin kuulunut mitään; vaan toinen kuusi, jonka juureen mies yövalkeansa oli tehnyt, sanoi toverinsa kaatuessa: "Siihen menit, vanha veikko; hyvän päällä olit ikäsi, ja hyvän päälle kaaduitkin!" Mies vielä selvästi kuuli tämänkin, vaan kun siitä nyt kaikki metsässä hiljaa oli, niin uni sai vallan viimeinkin, ja hän nukkui valkean viereen siihen.

No, eihän se metsimies pitkältä kuitenkaan anna aikaa maataksensa; päivän tullen nousi mies jo makuukseltaan ja muisti siitä ne yöllä kuulemansa, mitä kuuset olivat pakisseet. "Untakohan minä näin, vai mitenkähän se oli?" arveli hän itseksensä, "annas, lähden katsomaan, mitkä hyvät ne sen kuusen luona ovat!" Niissä mielin sai hän sinne päin kulkemaan, josta yöllä oli rytinän kuullut, ja käydä asteli korpea kauan, kunneka löysi sen kaatuneen kuusen sieltä. Tässähän kävikin nyt yöllinen pakina toteen kaikki: kuusen juuressa oli suuri raha-aarre ja latvan alla musta, kiiltävä repo. Mies otti ne, vei kotiinsa siitä, ja tuli sillä keinoin pohataksi nyt. "No, saisi tuo vaimokin nyt olla, kun on elosta kyllin", miettii siitä hän mielessänsä ja ottaa itselleen naisen siivon ja sorean, jott'ei maalla mointa. Sen kera elää kotonaan siinä hyvästi, eikä tullut puutetta mistään, kaikkea oli heillä runsaasti; vaan alkoipa miehestä aika kuitenkin pitkäksi käydä, hän kun eli pohatan tapaan joutilaana, eikä tekemistä ollut mitään. Siitä kerrankin muudanna aamuna joutessansa istuutui tupansa ikkunaan, josta katseli pihalle, miten ilma oli kaunis ja ihana. Sieltä näkyivät hänelle avarat peltonsa, ja ikkunan alla oli kaunis liinamaa lähinnä, jossa lentelee pieniä lintuja yhä. Muiden keralla lentää nyt varpunenkin poikajoukkoineen liinaa syömään siihen, ja pojat kun olivat äkkinäisiä vielä, niin laskeutuivat maahan. Emä silloin opettaa heitä, sanoo pojillensa: "Elkää, poikaseni, maasta syökö, syökää latvasta; mitä maassa on, se on meidän, vaan latvat viedään pois."

Kuunnellessaan sitä muhahti mies nauramaan, ja nainen, joka piiraita paisteli kiukaan edessä, näki sen, virkkoi miehellensä: "Mitä naurat, ukon-viettelys, näitkö minussa ihmeen?" — "Nauranmahan mitä naurankin, en minä voi sitä sanoa, eikä se sinuun koskekaan", vastasi mies. No, tiedäthän sen akkojen luonnon, helpollako niistä pääsee, vai ensi sanaako ne kuulevat konsana. Nainen enemmän vain rupesi kiusaamaan miestänsä ja tuli siitä jo kaulaan kiepsahti hänelle ja rukoili: "Sano nyt, mitä sinä nauroit." — Mies ei viikommin voinut häntä nyt vastustella, vaan sanoi viimeinkin: "Tuohan puhtaat vaatteet ensinnä, niin sanon." No, nainen toikin vaatteet siitä miehellensä, joka muutti ne samassa ja saatuaan muuttaneeksi rupesi penkille pitkällensä, kuin ruumis ikänä laudalle pannaan suoraksi. Oli talossa sitten viisikymmentä kanaa ja yksi kukko, niin sanoo mies penkiltä siitä naiselleen: "Laske nuo kanat väljälle, jotta saisin heidät kerran vielä tämän ilman alla nähdä ennenkuin lähden." Hän näet laittautui sanomaan, mitä oli nauranut, ja tiesi kuolevansa siitä, vaan nainen luuli miehensä suotta aikojaan vain kuvittelevan, se kun oli ilosteleva luonnostaan hyvin. Teki siis kuten miehensä oli käskenyt ja laski kanat väljälle; vaan kukkopa kun pääsee joukkoineen lattialle, se siinä kanojen kesken pöyhistelee, panee ylpeästi: "Kok-koko-ko, koo-ko-kok: katso, minulla on viisikymmentä akkaa, ja minä kaikki ne hallitsen; perheenmiehellä vain on yksi, eikä sillekään jaksa hän oikeutta pitää, sen tähden käypi, hupsu, kuolemaan." Mies kun taisi kaikki kielet, hän ymmärsi kukonkin kokotuksen heti ja näki jo tuumansa turhaksi. "Onhan vastakin aikaa kuollakseni!" arveli hän mielessänsä, kavahti äkkiä penkiltä seisaalle ja kiljahti naisellensa: "Mitä, akka, siinä vielä jouten seisot? Jo ovat piiraasi paistettuina; joudu töillesi sukkelaan, taikka minä tukkaasi tulen!" Samassa olikin jo tavoittamassa naistaan tukasta, vaan tämä pääsi kiiruusti pihalle, josta juoksi navettaan; ja siten jäi sanakin mieheltä sanomatta ja hän itse eloon vielä. Akka ei sen kovemmin tyhjiä kysellyt, vaan totteli miestänsä kauniisti, ja siinä elivät he kaiken aikansa hyvinä sitten, eikä tullut toraa konsana. — Sen pituinen se.

VELJESTEN NAIMISET

HIIRI MORSIAMENA

Oli ennen kuningas ja sillä kolme poikaa. Isä kahta vanhinta pitää hyvänä, vaan nuorinta häventelee yhä, sanoo häntä turilaaksi, turjakkeeksi tahi muuksi, miten milloinkin sattuu, ja panee hänet viimeinkin sotamieheksi. Siitä kun ollaan, eletään kotvanen, ja pojat täyteen ikään saavat, niin kuningas rupeaa naittamaan heitä. Kutsuu luoksensa kaikki kolme ja sanoo pojille: "Nyt te menkää kosiin tästä, huomenna kello kun yhdeksän lyö, pitää olla morsiamet kaikilla." Pojat valmistakse nyt käskyä kuullen kosimaan, ja kaksi vanhinta veljestä lähtee matkaansa hyvillä kaluilla semmoisilla, isä kun heille hevoset, vaunut ja kaikki on antanut hyvät; vaan nuorimmalla veljellä ei mitään. Menipä vanhin veli siten, kihlasi ministerin tyttären morsiameksi itsellensä; keskimmäinen kihlasi senaattorin tyttären, hyvän otti mielestänsä morsiamen hänkin; mutta nuorimman oli veljen mieli alempana kappaleen. "Minulle kun ei isäni antanut niin mitään", arveli hän itseksensä, "minnepä minä voin naimaan lähteä, eihän minusta huoli kukaan." Meneehän kuitenkin kotoa, kun ei auttanut siihenkään jääminen, ja kulkee metsään päin viimeinkin, jossa saapi astua huppuroimaan, minkä minne, kunka kunne, tietämättä suunnasta mitään. Astuu, astuu yhä, minkä verran lienee jo astunutkin, niin tuleepa tuo mökki semmoinen vastaan. Siihen menee hän mökkiin levätäkseen vähäsen. Tupaan kun tuli, siellä ei niin ketään ollut muuta kuin hiiri vain yksi, joka pöydällä istuu. Mies ei tuota liioin oudostunut: "Onhan", arveli, "mökkilöitä metsässä monestikin; missä lienevät asukkaat poikessa töillään." Siitä astui jo arvelematta tuvan karsinaan, mutta tuskin saikaan vielä sinne istuneeksi, kun laatii jo hiiri pakinan, sanoo: "Minnepä miehellä matka?" Tämän jo näkee poika ihmeeksi, sanoo vastaan hiirelle: "Sinä kun et matkalleni kuitenkaan voi estettä etkä apua antaa, mitäpä sinä sitä tarvitset tietää?" — "Sanohan kuitenkin, minne on matkasi", pakisi hiiri, "ehkä minä voisin auttaa kumminkin, ainakin rahvas sen verran toistaan auttelee." No, mies kun älysi hiiren toimessaan ja siivosti puhuvan, ilmoitti jo asiansa kuin ilmoittikin, sanoi suorastaan heti: "Naimaan läksin, mitenhän sitten kauppani käyneekin!" — "Ka, ota sinä minua morsiameksi", pakisi vastaan hiiri ja lähenteli pöydän päätä, kussa vieras oli istumassa. Tämäpä oli nyt toisesta niin somaa tämmöinen pakina, ettei voinut hän nauramatta olla ajatellessaan sitä, vaan kun siitä muisti kotinsa ja mitä isänsä oli sanonut, heitti jo nauramisensa, arveli: "No, kun minua turilaaksi sanotaan, minä vien heille turilaan morsiamenkin, jopa vienkin!" Näin tuumaillen ottikin hiiren morsiameksensa, kihlasi samalla.

Oli poika yötä sitten morsiamensa mökissä, niin tulee jo aamulla hiiri nostattamaan häntä ja käskee ajoissa joutumaan kotiinsa niinkuin määrä oli, etteivät toiset veljet jättäisi. Poika läksikin siitä, jätti hiirelle hyvästit ja joutui linnaan takaisin ennenkuin kerkesivät veljet vielä tullakaan. Siinä vuotteli kuitenkin heitä, kunne palasivat matkoiltansa toisetkin, josta kuljettiin sitten yhden ajoin kaikki kuninkaan luokse. Siellä on heillä istuimet, arvonsa mukaan kullakin, vanhin veli istuu ylimmäksi, keskimmäinen siitä lähtien vierimmäksi ja nuorin, turilaaksi sanottava, kaikkien alimmaksi. He kun saivat niin istuneeksi, kysyi kuningas: "Onko teillä morsiamet tietyssä?" — "On", virkkoivat kaikki. "No, hyvähän tuo!" sanoo siitä kuningas, kysyy vanhimmalta pojaltansa: "Kenenpä sinä kihlasit?" — "Ministerin tyttären", vastasi tämä. "No, kenenpäs sinä, poikaseni?" kysyi kuningas toiselta. "Senaattorin tyttären", vastasi toinen. "Hyvä", sanoi siitä kuningas, "hyvä sekin, poikaseni!" — "Vaan entä sinä", kysyi hän nuorimmalta pojaltansa, "tokko sinä, turilas, sait morsianta kihlanneeksi?" — "Sain", virkkoi poika. "Vai sait; no, mistäpä sinä kihlasit?" kysyi taatto. "Metsästä minä kihlasin." — "Kenetpä sieltä?" sanoi kuningas. "Mitä metsässä on, sitähän metsä antaa", vastasi poika kierrätellen taattonsa puhetta, kun ei juljennut näet ilmoittaa isälleen, minkälaisen morsiamen oli saanut. "Voi sinua!" sanoi kuningas kuultuaan tämän, "turilaalla on turilaan pakinat; mene matkaasi, mokoma, eläkä huoli näyttäytyä ennenkuin tulee minulta käsky."

Poika totteli isäänsä, meni sotajoukkoon sinne, missä oli paikkansa, ja palveli siellä niinkuin sitäkin ennen. Kuluihan aikaa taaskin, elettiin, oltiin kotvanen, niin jo tullaan häntä kuninkaan luokse käymään. Hän lähtee tuosta kohta, ja kun linnaan pääsee, siellä jo veljet ovat isänsä luona määräpaikoillaan istumassa. Kuningas on toimessaan hyvin ja alkaa siitä, yrittelekse puhumaan viimeinkin, sanoo: "Teidän pitää nyt, poikaseni, mennä tästä morsiamianne katsomaan, ja huomenna, kello kun yhdeksän lyö, minulle putelli olutta tuoda, kunkin oman morsiamensa tekemää, josta nähdä saan, kenen on morsian taitavin talon töitä tekemään." Pojat kuultuaan tämän lähtevät isänsä luota, ja toiset kaksi menevät morsiamiensa kotiloihin, vaan se nuorin, turilaspoika, kulkee hiiren luokse metsään, jossa kertoo isänsä puheen, mimmoinen siltä nyt käsky oli. "No, se on vähä asia", sanoo hiiri, "kyllä olut aamuun valmiiksi saadaan; ruvetkaahan, sulhoni, maata." Mies, jolle se neuvo sopeutui hyvästi, menikin siitä jo levolle, vaan hiiri kun näki sulhonsa nukkuneeksi, se sillan päähän heti ja huusi siinä: "Palvelijani kuuliaiset, tulkaa tänne puheelleni!" No, siitähän kun tulee nyt hiirtä, kaikki kävi pihamaa täyteen heitä. Koolla ollen kysyivät sitten: "Palvelukseenko te, emäntäisemme, meitä kutsuitte vaiko palveluksesta pois?" — "Palvelukseen", vastasi emäntähiiri, "menkää nyt, palvelijani, käykää kaupungista mallatjauhoa ja humalaa minulle, pitäisi huomisaamuun olut saada valmiiksi." No, tuossakos nyt liike tuli äkkiä; hiiret saivat juosta vilistämään, jotta vinkuivat saparot mennessä, eikähän siinä kaukaa viipynyt, kun palasivat jo asialtaan takaisin; ken toi mallatta, ken humalaa, ken mitä, ison läjän kantoivat emännälleen siihen.

Tuosta kun aamu tuli, herätti hiiri kuninkaan poikaa, sanoi: "Nouskaa jo makaamasta, joutukaa kotiinne, muuten veljenne jättävät siellä." Syötettyään, juotettuaan sulhastansa antoi hiiri hänelle lähtiessä sitten putellin yöllä tekemäänsä olutta käteen, viedä nyt kuninkaan maistaa niinkuin määrä oli. Poika saatuansa putellin läksi sen kera morsiamensa mökistä ja joutuikin isänsä linnaan ennen toisia veljiänsä. Vuottaa tuosta aikansa taas, kunne tulivat toisetkin putelleinensa, niin käyvät yhtenä sitten kuninkaan luokse niinkuin viimeinkin. Heidän koolla ollen kysyy taatto: "No, saitteko, poikaseni, morsiamiltanne olutta?" — "Saimme", vastasivat pojat, ja kaksi vanhempaa veljestä kallisti putellistaan kumpikin taatollensa ryypyn, että maistaisi muka, mimmoista olutta heidän morsiamensa taisivat tehdä. Vaan mitäs siitä; se ei ollut kuin varistettua vettä ilman vain eikä sinne päinkään kuin isä olisi toivonut. No, taatolle kun ei käynyt se semmoinen juoma, hän kääntyi jo nuorimpaan poikaansa päin siitä, kysyi: "Saitkos sinä, turilas, olutta?" — "Sain", virkkoi tämä siepaten putellin povestansa, ja kun kaasi oluttaan pulloon siitä, se ei koko pysynytkään siinä, niin oli hyvää, vaahtoavaa semmoista. Kuningas kun saa nyt pullon suuhunsa, tämähän jo on toisenlaista perätse; hän ei mointa ole mielestään vielä konsana juonut, niin on hänestä se juoma hyvää ja makeata. Poika puisti nyt isälleen pullon taas täyteen, ja kuningas ottaa tuosta toisen ryypyn, ottaa vielä kolmannenkin ja koko putellin juo tyhjäksi kohdastansa. Lopuksi kiittää vielä poikaansa, tiedustelee hänen morsiantansa, ken se niin hyvän oluen tekijä oli; vaan poika kierrätteli puhetta ja vastasi entiseen tapaansa: "Mitä metsässä on, sitä metsä antaa, taattoseni!"

Päästyään isänsä luota meni poika sotaväkeen jällensä, söi, joi ja rupesi maata; vaan ei aikaakaan, kun tuli viesti taas linnasta hänen tulla isänsä pakeelle kotiinsa. No, eihän muuta; pojan täytyi nousta kesken makuuksensa ja joutua isänsä luokse kuten käsky oli. Linnaan kun tuli, siellä olivat jo veljet määräistuimillaan istumassa, ja kuningas viittasi kädellänsä tulijalle, jotta istuutua hänenkin, ja puhui siitä pojillensa: "Teidän pitää nyt, poikaseni, huomisaamuun, ennenkuin kello yhdeksän lyö, morsiamiltanne semmoiset kämmentä leveät vitjat saada, jotka kolme kertaa aivan ummelleen käyvät minun linnastani ympäri." Kuultuansa tämän lähtevät pojat linnasta heti koettaakseen asiata toimeen saada puolestaan kukin, ja vanhemmat kaksi kulkivat morsiamiensa kotiloihin, sinne ministerin ja senaattorin kartanoihin, mutta nuorin veli kulki suruissaan metsään, jossa hiirellä oli asunto. Tämä kysyy sulholtaan heti: "Mitä te nyt, sulhaseni, asioitsette?" Poika selvitti asian kertoen isänsä käskyn kohdallensa, että semmoiset ja semmoiset vitjat nyt olisivat kuninkaalle hänen hankittavat, vaan eihän niitä kuka semmoisia mistä voi saada. "Elkäähän olko millännekään!" vastasi hiiri, "ei se mikään kumma asia ole, aamu on iltaa viisaampi, ruvetkaahan maata!" Poika, josta hiiren neuvo oli hyvä, rupesikin maata tuosta kuin ennenkin, ja hiiri taas entiseen tapaansa sillan päästä huusi kaikki palvelijansa koolle, sanoi: "Menkää nyt, mitatkaa kuninkaan linnan ympärys, ja toiset käykää kultaa kaupungilta!" Tuskin saikaan hiiri sen haastaneeksi, niin juoksivat jo hiiret asiallensa, eikähän siinä ollut kuin yks-kaks, niin palasivat jo mökkiin takaisin tuoden ison joukon kultaa tuvan lattialle, josta ruvetaan nyt vitjoja laatimaan niitä. Siinä heitä oli seppiä, mestareita monenkinvirkaisia, siinä paljat, palkeet kaikki, jotta kyllä syntyi taonta. Päivän valjetessa saivatkin sillä tavoin vitjat valmiiksi, ja hiiri kohta herättää sulhonsa käskien hänen kiireesti kulkemaan kotiinsa niinkuin tiesi taatolta käskyn olevan.

Poika suorihe siitä lähtemään ja rupeaa vitjoja nostamaan lattialta, vaan eipä saakaan niitä kannetuksi, kovin ovat pitkät ja jykeät. Hiiri silloin sanoo hänelle: "No, jääkööthän vitjat tänne vielä, menkää itseksenne vain, ja kun kaupunkiin tulette, siinä on portin luona vanhanlainen mies, jolla on putelli ja pullo kädessä; hän kun tarjoaa teille ryypyn, ryypätkää se ja ryypätkää toinenkin pullo vielä, niin hän siitä antaa teille nämä samat vitjat kantaaksenne." Poika teki neuvon mukaan, läksi tyhjänä astumaan kotiinsa jättäen hiirelle hyvästit, ja kun kaupungin eteen pääsi, siinä seisoi portilla mies niinkuin oli sanottu, putelli ja pullo kädessä. Se tarjosi pojalle siinä ryypyt ja antoi vitjat hänelle kantaa, niin ne eivät enää raskailta tuntuneet, vaan olivat kuin tyhjä ikään kädessä. No, sitähän ihastui poika, läksi hyvillä mielin vitjojansa kantamaan ja tuli hyvissä ajoin isänsä linnaan. Toiset veljet eivät olleetkaan vielä kotona, vaan vähän ajan päästä tulivat jo hekin, josta kävivät isänsä luokse yhdessä kaikki. Siellä vanhin veli antaa ensiksi vitjansa katseeksi, ja kuningas käskee koettamaan niitä linnan ympärille, vaan ne eivät kuin puoleksi täyttivät sen, mikä oli määrää. No, hyvähän oli yhtäkaikki sekin, kuningas ei siitä pahastunut, kun olivat vitjat muutoin hyvät, josko eivät määrää täyttäneetkään. Ruvetaanpa jo keskimmäisen veljen vitjoja koettamaan siitä, ulottuisivatko nuo miten, vaan ne eivät kuin kolmanneksi osaksi täyttäneet vain määrän. Viimeksi otetaan sitten nuorimmankin veljen vitjat katseeksi ja levitellään linnan ympärille, niin nepä aivan ummellensa kävivät määrään niinkuin alkuudesta vaatimus olikin. Ihastuen sitä kysyy kuningas taaskin nuorimman poikansa morsianta, ken se niin rikas ja taitava neiti oli, vaan poika kierrätteli asiata yhä sanoen: "Metsästä on morsiameni; mitä metsällä on, sitähän metsä antaa, taattoseni." — "No, turilaalla on turilaan pakinat!" vastasi kuningas, "mene matkaasi, muutama, kunneka minä taas luokseni haetan."

Mitäs siitä; vanhemmat veljet kulkivat isänsä kera linnaan mennen majahuoneeseensa kumpikin, vaan kolmas, nuorin veli, läksi linnalta joutuisasti ja kulki sotaväkeen sinne, kussa oli palveluspaikkansa hänellä. Lepäsihän muutaman päivän siellä olla oletellen joutilaana, niin jo uudelleen tuli kuninkaalta hänelle viesti tulla muka kiireesti isänsä luokse linnaan; kuului sanomista olevan vähäsen. No, eihän siihen mitä; poika kuulee käskyä ja tulee paikalla linnaan, jossa ovat jo toiset veljensä koolla. Kuningas siitä käskee istuutumaan hänetkin ja alkaa haastaa pojillensa sanoen: "Teidän pitää nyt kunkin käydä morsiamensa minulle näkeeksi; kello kun yhdeksän lyö huomisaamuna, silloin pitää ollaksenne täällä." Sehän oli toisille veljille iloksi vain semmoinen tuuma, heillä kun oli morsiamet tietyssä hyvät, jonka tähden läksivätkin käymään heitä kotiinsa heti; vaan eipäs niinkään ollut nuorimman veljen mieli tuosta hyvä, että täytyi hänenkin ilmoittaa nyt morsiamensa, josta ei paljon olisi ollut toisille näytettävää, kun se semmoinen oli. Eihän kuitenkaan auttanut muukaan, vaan meni poikarukka hiirensä luokse metsään niinkuin ennenkin aina. Tupaan kun pääsi, tervehti hiiri häntä iloissaan heti sanoen: "Terve tultuanne; mitäpä nyt, sulhaseni, läksitte käymään? Puhukaa minulle asia!" — "Sinua läksin taattoni näkeeksi käymään", vastasi poika. "No, kun läksitte, minä olen valmis", virkkoi hiiri, "olkaahan yötä täällä, niin huomenna lähdemme." Poika ei virkkanut sen enempätä siihen, vaan menihän levolle nukkuakseen pois koko naimisen tuumista, kun alkoi jo katua kauppaansa, eikä herännytkään makaamasta ennenkuin hiiri aamulla nostatti. "Nouskaa pois", sanoi, "jo on aika lähteäksemme; minä vain käyn täällä loukossa maan alla ensinnä, niin sitten olemme valmiit." Sen kun sai virkkaneeksi, hiiri pujahti lattiassa olevasta loukosta maan alle ja viipyi siellä kotvasen.

Kuninkaan poika sillä aikaa puki päällensä tuvassa, vuotti morsiantaan yhä, vaan ei näy tulevaksi. Siitä arvelee hän viimeinkin: "Jokohan tuo nyt sille tiellensä morsiameni katosi? No, ei taitaisi suurta vahinkoa olla, joshan sinne jäisikin, häpeä tuota olisi taattoni luokse viedä tuommoista; kun ei tulle, sitä parempi!" Näitä miettiessään ei keksinytkään poika ennenkuin seisoi tyttö hänen vieressään siinä, tuo kaunis ja ihana semmoinen, ettei kuhun panna. Se kysyy tuossa nyt häneltä: "Mitäpä, vieras, tässä seisotte minun tuvassani?" — "Morsiantani vuottelen", vastasi poika. "No, minähän olenkin morsiamenne", virkkoi siitä se tytöksi hiirestä muuttunut ja tarjoaa kättänsä pojalle, vaan tämä on ujoissaan hyvin eikä tohdi hyppysilläänkään koskea niin kaunista neitoa, sanoo häpeissään vain: "Ette te, kaunis impi, minun ole, ilman te piloillanne sen sanotte; minun morsiameni on hiiri." — "No, hiirihän minäkin olen", vastasi neito muuttautuen hiireksi samalla ja meni sillan loukosta maan alle. Kotvasen oltuaan siellä tuli kuitenkin tupaan tyttönä takaisin, kauniimpana vielä kuin ennen, ja tervehti poikaa sulhasekseen taas, vaan tämä yhä vierasteli häntä eikä hievahtanut paikaltansa, niin oli kummaa kaikki se hänestä. Neito silloin muuttui hiireksi jällensä ja meni loukkoonsa takaisin sanoen mennessään pojalle: "Minä kun kolmannesti vain tullen tyttönä vielä, ettekö sitten huoline, niin en koko lähde kerallanne, hiireksi jäänkin."

Sillä pakinalla katosi hiiri maan sisään taaskin, ja poika jäi yksikseen siihen. No, kului aikaa siitä ikäväksi asti aina, ja hän vuotteli, vuotteli tytärtä takaisin tulevaksi, vaan ei näy häntä, ei kuulu. Siitäpä painuu jo poika pahoille mielin, alkaa mietiskellä mielessänsä: "Minä pöykiö, kun en noin kaunista neitoa ajoissa ottanut! Tulisipahan kerta näkyviin vielä, en häntä enää luotani laskisi, en hyvällä, en pahalla." Hänen näitä arvellessaan tulikin hiiri taas tyttönä tupaan, vaan oli monta mointa kauniimpi vielä kuin ensi kerroilla; ja itse asuntokin, se entinen vanha metsämökki, jossa he olivat, siinä muuttui kuninkaalliseksi linnaksi samalla, ja metsä kaikki, mikä ympärillä oli, kaupungiksi kävi semmoiseksi, ettei Pietari parempi. Mies ei kuitenkaan tuota joutanut katsomaan, vaan tavoitti jo sillä erää neitosen ja sepäili, suuteli häntä kuin morsiantaan ainakin, josta alkaa sitten puhutella häntä, sanoo: "Lähde nyt, neitikulta, kerallani kotiini." Tyttö vastailee: "No, te kuninkaan poika ja minä myös kuninkaan tytär niinkuin näette, minä en jalan lähde, itse panen hevoset." Siitä kävikin sillan päähän ja käski palvelijoiden, joita oli piha täynnä joutilaita kuin linnassa ainakin, panna taattonsa kirkkohevoset valjaisiin lähteäksensä niillä. Ne kuninkaalliset passarit suorittivat siitä hevoset ja vaunut emännälleen semmoiset, ettei ollut kuninkaan poika mokomia nähnyt eikä kuullut. Kaikki oli matkaa varten valmiina jo, ei muuta kuin lähteä vain; mutta morsian kun vaunuihin noustessa silmäili sulhoansa, jonka rinnalle oli hänen istuttava, hän seisahtui samassa sanoen: "En minä teidän kanssanne lähde, kun olette sotamiehen asussa, se ei sovi minulle eikä teille; kyllä minä vaatteetkin hankin sopivammat." Siihen tuotti sitten palvelijoillaan taattonsa parhaat kirkkovaatteet, kengät, lakit ja kaikki, ettei kuninkaan pojan taatolla semmoisia, ja sulhanen pukeutui niihin. Kun sai vaatteet ne päällensä, nousi morsiamensa vierelle vaunuihin sitten, ja lähdettiin ajamaan, jossa samassa alkoivat kellot käydä, pyssyt paukkua ja soitot soida; se semmoinen ilo nousi siitä kuin kuninkaallisten kulkiessa konsana.

Matka kului joutuisasti ja hyvästi, tiekin oli kaunis, leveä semmoinen, vaikk'ei pojan tullessa ollut kuin pikkarainen metsäura vain siinä, jossa nyt vaunuilla kuljettiin. Senpä vuoksi ei kaukaa matkalla viivyttykään ennenkuin päästiin jo sulhasen kotiin. Siellä häntä ei oltu tunteakaan, niissä kun oli kauniissa sulhasvaatteissansa, vaan kun tunnettiin viimeinkin, pani kuningas hänet parempaan kunniaan vielä kuin toiset poikansa, itseänsä palvelemaan ja ympärillään siinä olemaan niinkuin ennen toiset poikansa, ja morsianta myös kohteli niin leppeästi ja kunnialla kuin pohatan tytärtä ainakin.

Ruvetaan siitä nyt kuninkaan pojille häitä pitää remastamaan yhden ajoin kaikille. Rahvasta kootaan herraa, talonpoikaa linnan täysi, ja syömisiä, juomisia laaditaan kaikenlaatuisia kyllin, mitä mikin vieraista halusi. Kauniita ja siivoja olivat toisienkin veljien morsiamet, ne ministerin ja senaattorin tyttäret, ei moitetta mitään; vaan eivät nuorimman veljen morsiamelle vertaa vetäneet hetikään, se oli heitä monta mointa ihanampi ja suloisempi vielä. Vihille mentäessä ajoi kuningas sen nuorimman poikansa vaunuissa, ja toiset ajoivat morsiamineen eriksensä. Tultiin tuosta kirkkoon ja saatiin vain vihityksi, niin lähdettiin taas kuninkaan kotiin takaisin. Matkalla kysyy sitten kuningas pojaltansa, joka morsiamensa kera oli yksissä vaunuissa istumassa: "No, mistä, poikaseni, sait sinä tämän morsiamen tämmöisen löytäneeksi?" — "Ka, johan sen, taattoseni, teille olen sanonut", vastasi poika, "mitä metsällä on, sitä metsä antaakin: metsästä se on minun morsiameni — hiirestä." — "No, sinulla on ne omat pakinasi!" sanoi siihen kuningas, vaan ei kuitenkaan turilaaksi nimittänyt enää poikaansa eikä sen enemmin kiusannutkaan häntä koko asiasta, mutta alkoi miniältä itseltään kysellä, mistä ja mitä sukua hän oli. Se haastaakin asian nyt kohdastaan kaikki, sanoo: "Minun isäni oli ennen iso, kuuluisa kuningas, joka rupesi naittamaan minua miehelle, kuka ei minusta ollut mieleinen, ja minä kun en mennyt sille, se oli noita semmoinen, joka meidät kaikki ja koko valtakuntamme rikkoi hiiriksi. Sitä oli rikonta-aikaa neljäkymmentä vuotta, vaan minä kun tiesin, että tulee tämä teidän poikanne kerran minua naimaan, sen tähden en ollut pahoillani kuitenkaan, ja hän kun tulikin viimein ja kihlasi minut, niin kaikki pääsimme taas ihmisiksi elämään. Tässä olen nyt kuin olenkin, ja metsässä siellä on linnani alamaisteni huostassa."

No, sitähän ihastuu nyt kuningas miniänsä puhetta, ettei tiedä kuhun saada iloissansa, ja kirkosta tultua syötiin siellä, juotiin kuninkaan linnassa, jossa piiruja kesti viisi päivää pääksytysten ennenkuin rahvas linnasta hälveni viimeinkin. Se poika, jota turilaaksi ennen sanottiin, pääsi kuninkaaksi sinne morsiamensa valtakuntaan, jossa eli kaiken aikansa hyvänä. — Sen pituus se.

NIMIKKOPUUT

Ennen oli talon mies, jolla oli kolme poikaa. Niillä veljeksillä oli nimikkopuu kasvamassa kullakin, ja kun täysiaikaiseksi tultua alkoi poikien mieli tehdä naimaan, käski isä jokaisen kaataa onnipuunsa maahan, niin siitä muka nähtäisiin, minne minkin oli mentävä; kunne kunkin puu kaatuisi, sieltä sen piti lähteä naimaan. No, joka mies kumosikin siitä yht'aikaa puunsa; ja hakatessa kaatui vanhimman veljen puu rikkaaseen taloon päin ja keskimmäisen myös taloa kohti, vaan nuorimman veljen kaatui synkkää metsää kohti. Ei muuta, lähtivät pojat kulkemaan nyt, kunne päin kunkin puu oli kaatunut, ja vanhimmat kulkivat tiettyihin taloihinsa, vaan nuorin meni metsään katsoaksensa, mitä sieltä saisi. Hyvän aikaa kuljettuansa löysi hän korvesta sieltä pienoisen tuvan ja kävi siihen suotuaan hakemaan, vaan tuvassa ei ollut ketään, siitä olivat asujamet kuolleet kaikki, yksi ainoa hiiri oli vain pöydällä istumassa. Poika kun ei nähnyt ihmisiä tuvassa, kävi siitä pahoille mielin hyvin ja mieli jo lähteä tiehensä, vaan hiiri pöydältä haastaa hänelle, sanoo: "Minkästähden, hyvä vieras, suruissanne olette?" — "Sentähden", vastasi poika, "kun naimaan läksin tänne enkä nyt morsianta löydäkään, jota isäni pani hakemaan." — "Nai sinä minut!" virkkoi hiiri. "Ka, ethän sinä ole ihminenkään, miten minä sinut nain?" sanoi poika. "Nai sentähden", kehoitti vain hiiri, "et kadu kauppaasi." — "No, yhtä paljonhan taitaisi olla", vastasi poika eikä sen enempää virkkanut mitään, vaan läksi suruissaan hiiren tuvasta ja kulki kotiinsa. Täällä jo toiset veljet olivat kotona ja kysyivät kohta kotiintulijalta: "Minkäs metsästä löysit?" — "Kyllä hyvän löysin", vastasi toinen ja meni mielipahoissaan maata.

Aamulla sitten kutsuu isä pojat kaikki luokseen ja tiedustelee kultakin, oliko hän morsianta saanut. Toiset silloin kehuivat saaneensa hyvät, vaan se nuorin poika, joka hiiren oli kihlannut, ei huolinutkaan kehua kauppaansa, vaan sanoihan morsiamen saaneensa hänkin. "No, teidän pitää nyt morsiamiltanne lähteä antimia saamaan", sanoi siitä isä ja käski ensiksikin mennä hakemaan leipää, kuka saisi parempata. Pojat menivätkin määräasialleen heti, ja vanhemmat kulkivat taloihinsa sinne, jossa heillä morsiamet oli, vaan nuorin veli meni hiireltä leipää ottamaan. Tuskin pääsikään metsätupaan sinne, niin kysyy sulhaseltaan hiiri: "Mitäs haette nyt, sulhaseni, joko tulitte minua naimaan?" — "Tulin antimiasi saamaan", vastasi nauraen poika, "isäni käski jokaisen poikansa morsiameltaan leipää tuoda, kuka saisi parempata." Kuultuaan sen otti hiiri samassa suuren porokellon ja soitti kaikki hiiret sillä kasaan käskien jokaisen tuomaan parhaimman vehnänjyvänsä hänelle. Ne toivatkin heti jokainen jyvänsä, ja hiiri teki niistä sulhaselleen leivän. Poika vaikka oudostui sitä, miten hiiri semmosen leivän taisi tehdä, sanoi kuitenkin kiitokset antajalle ja läksi leipänsä kanssa kotiin.

Toissa aamuna käski isä taas poikien näyttää saamiansa, ja kaikki toivat leipänsä näkeeksi; vaan eivät olleetkaan toisten veljesten leivät niin hyvästä aineesta tehtyjä kuin sen nuorimman; vanhimman pojan leipä oli rukiisesta jauhosta tehty ja keskimmäisen ohraisesta, vaan nuorimman pojan leipä oli ihan puhtaasta vehnästä. Isä kyllä näki erotuksen leivissä, vaan ei ollut siitä millänsä, vaan pani pojilleen toisen koetuksen, sanoi: "Menkää nyt, poikani, tuokaa morsiantenne kutomaa kangasta palanen minulle nähdäkseni, kenen morsian taitavin on kangasta kutomaan." Mitäs, pojat menivätkin taas morsiantensa luokse niinkuin isä oli käskenyt, ja nuorin veljes kulki hiiren luokse metsään. Hiiri taaskin kysyy entiseen tapaansa: "Mitäpä sulhaseni, haette?" — "Isäni käski sinun kutomaasi kangasta hänelle näytiksi tuoda, sitä olen nyt hakemassa", vastasi poika. "Vai niin", sanoi hiiri, tavoitti porokellonsa samalla ja soitti sillä muut hiiret kaikki kasaan niinkuin viimeinkin. Hiirten koolle tultua käski sitten jokaisen heistä joutuisasti tuomaan hänelle, mitä parasta pellavankuitua kullakin oli. Saatuansa käskyn tämmöisen läksivät hiiret juoksuun kohta eivätkä kaukaa olleetkaan asiallansa, kun palasivat jo matkoiltansa ja toivat emännälleen pellavankuituja niin paljon kuin se tarvitsi. Siitä ruvettiin nyt työhön: kuka kehräsi, kuka vyyhti, kuka kutoi, kunne saatiin sinä yön seutuna koko kangas valmiiksi. Sitä hiirten kutomaa kangasta pani sitten morsianhiiri pähkinänkuoreen sen, mikä siihen sopi, ja antoi sulhaselleen käteen. Tämä läksi sen kanssa matkaansa sanottuaan hiirelle kiitokset antamasta, ja kiirehti nyt kotiinsa. Yht'aikaa sattuivat toisetkin veljet tulemaan morsiantensa luota, ja isä kysyi heiltä jokaiselta, olivatko kaikki kangasta saaneet. Vanhemmat pojat näyttivät siitä nyt isälleen kankaansa, toisen oli kangas toimikkainen ja toisen taas aivinainen, mutta se kolmas poika ei tahtonut juljeta kangastaan näyttääkään, kun sitä niin vähän oli. Sanoopa silloin isänsä: "No, missäs sinun on kankaasi, näytä sinäkin morsiamesi tekoa?" — "Kyllähän tätä täällä vähäsen olisi", vastasi viimeinkin poika ottaen lakkaristaan pähkinän ja antoi sen isällensä. Tätä purskahtivat toiset pojat nauramaan kohta nähtyänsä, minkälaisessa astiassa nuorin veljensä kangastaan säilytti, mutta isä kun aukaisi pähkinänkuoren ja kankaan otti siitä ja levitteli hajalle, siitä tuli koko viisikymmentä kyynärää niin hienoa ja ohutta palttinaa, ettei senkaltaista oltu ikinä nähty. No, siitähän kävivät toiset veljet nyt nuivalle nenin nähdessään veljensä pellavakankaan, miten se oli hienoa ja kaunista heidän kankaidensa rinnalla; vaan minkäspähän voivat, pistihän se vihaksi heidän, vaan ei käynyt siinä vihaansa näyttäminen, kun pelkäsivät isäänsä.

Ollaan, eletään se päivä huomiseen, niin kutsuu isä pojat taas luoksensa, sanoo: "Menkää nyt, poikani, morsiamianne noutamaan minun nähdäkseni, kuka parhaan on saanut." Kuultuaan tämän läksivät veljekset yht'aikaa kotoansa täyttääkseen isänsä käskyn. Vanhimmat kulkivat morsiantensa taloihin niinkuin ennenkin aina, ja nuorin vaelsi metsämökkiin hiirensä luokse ja sanoi: "Isäni tahtoo nyt nähdäksensä sinua." — "No, kun tahtoo, niin lähdemme", vastasi hiiri, valjasti viisi mustaa hiirtä pähkinänkuorista tehtyjen vaunujen eteen ja istuutui itse korjaan. Siinä oli morsian valmis sitten lähtemään; vaan poika kun näki oudoksi semmoisen menon, sanoi tuosta hiirelle: "Mitenkäs saatan minä tällä tavalla sinua kotiini tuoda? Siellä veljeni nauravat meille, ja isäni suuttuu ehkä." — "Elä ole milläsikään, lähtekäämme matkalle vain!" sanoi hiiri, ja he läksivätkin siitä; hiiri ajoi vaunuissansa komeasti, ja poika käydä astuksenteli rinnalla. Olipa sitten pojan kotiin mennessä eräässä kohdin siltaa myöten virran poikki kuljettava, niin kun jouduttiin sillalle siihen, tuli vastaan siinä mies, joka pysähtyi katsomaan tätä hiirten vaellusta sanoen: "Mitäs joukkoa se tämmöinen matkue on!" ja potkaisi samalla jo hiiren vaunuineen päivineen virtaan.

Poika hämmästyi nähdessään tämän eikä tietänyt, mikä neuvoksi, kun morsian virtaan katosi, vaan jäi suruissaan seisomaan sillalle siihen. Hänenpä siinä seisoessaan nousi virrasta sieltä, jonne hiiri oli uponnut, viisi komeata ihko mustaa hevosta vetäen jäljessänsä vaunuja, joiden korjassa istui ylen kaunis ja suloinen tytär. Sillalle ajettuaan seisotti tyttö hevosensa ja käski poikaa vaunuihinsa. Poika kyllä kummasteli tätä, vaan kuuli käskyn kuitenkin ja nousi tyttären rinnalle istumaan. Siitä lähteekin tyttö ajamaan taas ja alkaa haastatella toveriansa, kysyy: "Etkös tunnekaan enää minua, jonka hiirenä ollessani morsiameksesi kihlasit? Minä olenkin kuninkaan tytär suvultani, vaan paha noita-akka kirosi minut hiireksi sillä manauksella, että pitää hiirenä elääkseni, kunne ihmisen poika tulee minua naimaan, ja minut kuka veteen heittää kuolemaan. No, sinä kun nyt kihlasit minut, ja minä virtaan vielä putosin, niin sillä olenkin nyt pelastettu ja tässä tyttärenä vierelläsi." — "Niinpä lähdemmekin häitä nyt pitämään!" sanoi poika ja ajoi morsiamensa kanssa niissä kauniissa vaunuissa kotiinsa. Toiset veljet, jotka yht'aikaa sattuivat morsiamineen siihen, luulivat silmänsä käännetyiksi nähdessään nuorimman veljensä, miten hän komeilla hevosilla ja vaunuissa ylpeästi tuli, vaan siitähän vasta oikein kummastuivat, kun hänen kauniin morsiamensa näkivät, jonka näköistä eivät heidän silmänsä olleet keksineetkään. Häiden pidettyä läksi nuorin poika sitten isänsä kotoa ja ajoi morsiamensa oikeaan kotiin, joka oli nyt muuttunut kauniiksi linnaksi; toiset jäivät avossa suin katsomaan heidän jälkeensä.

SAMMAKKO MORSIAMENA

Kuninkaalla on kolme poikaa, kaksi hyvää veljestä, kolmas Tuhkimo. Ne kun miehiksi joutuivat, alkaapa mieli tehdä naimaan, ja ottaisi kukin itsellensä naisen, jonka rinnalla elää somempi. Kuningas kun älyää tämän, sanoo siitä pojillensa: "Ottakaa jokainen jousenne ja ampukaa tästä pihamaasta ummessa silmin jonnekin, niin kunne kunkin vasama lentänee, sieltä menköön se kosiin." No, ottikin jokainen jousensa ja ampui ummessa silmin ilmaan, niin lensivät laukaistessa vanhimman ja keskimmäisen veljen vasamat Leskiakkasen tuvan katolle, vaan Tuhkimon sinkosi metsään, minne lienee singonnut. Mitäs siihen; menevät vanhemmat pojat Leskiakkaan kumpikin, josta ottavat itselleen morsiamet, vaan Tuhkimo suruissaan lähtee metsään päin katsomaan, mitä tuolta saisi. Astuu, astuu pahoilla mielin sinne, niin tuleepas sammakko vastaan se hänen vasamansa suussa ja sanoo: "Terve, sulhaseni, tässä minä, sinun morsiamesi, nyt olen." No, eihän muuta, Tuhkimo sammakon otti morsiamekseen, kun se hänelle oli suotu, ja vei hänet kerallaan kotiinsa.

Tuli huominen päivä siitä, niin kuningas pojat kutsuu luoksensa, sekä hyvät veljet että Tuhkimonkin, tiedustaakseen heiltä, mittyinen kullakin oli morsian kihloissa; ja pojat lähtevät morsiamineen sinne. Matkalla toisien veljien morsiamet nauravat Tuhkimolle, kun hänen morsiamensa sammakkona hyppii, ja kulkevat toisella puolen tietä erillään heistä. Tästä oli Tuhkimon paha mieli, vaan eihän mikä auttanut, täytyi sammakon rinnalla kulkea hänen, kun ei käynyt häntä jäljellekään jättäminen. No, tultiin siitä taaton eteen sitten, ja kuningas sai omin silminsä nähdä, minkä näköiset morsiamet hänen pojillansa oli, niin laski heidät luotaan taaskin, sanoi: "Menkäähän kotiinne nyt, huomenna tulen teitä katsomaan, mittyiset murkinat laaditte."

Kotiin mentäessä kuljettiin samaa tietä taas, ja toiset morsiamet nauroivat nyt, ilvehtivät sille, kun sammakon piti kuninkaalle murkinaa laatia, miten tuo syntyisi. Tuhkimo kuuli heidän pilkkapuheensa kaikki, vaan ei rohjennut vastata mitään, kun katui itsekin kauppaansa, kulkihan sammakon rinnalla hiljaksensa ja tuli siitä hänen kerallaan kotiinsa. Mitäs tuosta, ei aikaakaan kodissa oltuna, niin alkaa sammakko haastaa Tuhkimolle, sanoo: "Menehän sinä levolle, minä rupean murkinaa laatimaan, kuningas kun huomenna vieraaksi tulee." Tuhkimo, vaikka oudostui puhetta, oli menevinään maata niinkuin oli käsketty, vaan ei nukkunut kuitenkaan, mutta katseli salaa, mitä tuo hänen morsiamensa tuossa neuvoa pitäisi. No, tuskin olikaan Tuhkimo pitkälleen heittäytynyt, niin tuvassa tapahtui ihmeet. Morsian heitti sammakon kuoren päältänsä ja muuttui ihanaksi neidoksi samassa. Siitä loi uunin lämmitä samassa ja avasi tuvan ikkunan luoteelta päin, sanoi siitä: "Suuri sukukuntaseni, heleä heimokuntaseni, tulkaa avukseni, armokseni, levykseni, lemmekseni, kuninkaalle murkinaa laatimaan!" Sen kun sai sanoneeksi, lentää leuhahti kahdeksan joutsenta ikkunasta tupaan, heittivät joutsenen vaatteet seinälle naulaan ja muuttuivat nuoriksi neitsyisiksi kaikki. Tuhkimo vain on makaavinaan yhä, mutta kätensä kautta katselee tarkasti kaikki. Tuvassa neidot rupeavat työhön, ja siitäkös nyt liike tuli, he kun yhdeksän neitoa yhdessä telmävät siinä; mikä kehrää, mikä kutoo, mikä mitäkin raataa, kunne saadaan käsipaikat sillä keinoin valmiiksi. Siitä rupeavat murkinaa laatimaan sitten, joka kun syntyy heiltä, se niin hyvä tulee ylen, ettei tässä ilmassa saada semmoista; yhtä linnun maitoa ei ole, kaikkia on muita syömisiä kyllin. No, kun on kaikki työt tehtynä, vieraat neidot joutsenen vaatteissa lensivät ikkunasta ulos ja sanoivat sille Tuhkimon morsiamelle lähtiessänsä: "Koska hätä tulee ja tarvis, niin kutsu meitä!" Kohta heidän lähdettyänsä muuttui sekin yhdeksäs neito, pistihe sammakon kuoreen jällensä ja meni, tuvan loukkoon asettui yöksi. Tuhkimon oli paha mielestä nyt, kun häneltä jo kaunis morsian katosi, eikä tietänyt hän neuvoa muuta, vaan käänsihe toiselle kyljellensä ja rupesi maata nukkuaksensa koko asiasta pois.

Siitä kun toinen päivä tuli sitten ja murkinan aika, niin kuningas lähtee poikiensa luokse pitoihin. Ensinnä käypi hyvien veljien luona ja maistelee heidän murkinatansa, niin rupeaa jo lähtemään Tuhkimon luokse. "Mit'on tyhjään sinne mennä, eihän voi sammakko miten murkinaa laatia", sanoivat silloin ne veljien morsiamet ja kielsivät Tuhkimon murkinoille lähtemästä; mutta kuningas menee kuitenkin, ja Tuhkimo tiellä jo tulee vastaan häntä ja vie taattonsa tupaan. Siellä murkina jo on valmiina morsiamella, ja ruvetaan ruoalle yhdessä. Tuhkimo isälleen antaa sen morsiamen laatiman käsipaikan käsille ja sanoo syötäessä siinä: "Nämä kaikki sammakko yöllä on kehrännyt, kutonut ja teitä varten valmiiksi saanut." Kuninkaan mieli kävi siitä hyväksi, ja syötyänsä, juotuansa kyllälteen kaikkea kutsutti hän siihen nekin hyvien veljien morsiamet ja sanoi: "Tämänlaiset murkinat laatikaa tekin elkääkä sammakolle vasta naurako, kun ette hänen tekojansa itse tehne." Mitäs, toiset olivat häpeissään siinä, mutta kuningas laittautui kotimatkalleen siitä ja sanoi vielä lähtiessään kaikille: "Tulkaa huomenna minun luokseni pitoihin, ja mitä lahjaa osannette laatia, se tuokaa keralla!"

Kuultuansa kuninkaan kutsumuksen kulkivat kotiinsa nekin hyvät morsiamet, ja heidän mentyään siitä sanoi sammakko taas Tuhkimolle: "Menehän sinä maata, minä rupean kuninkaalle antimia laatimaan huomeneksi." No, Tuhkimo rupesikin pitkälleen tuosta, vaan ei sentähden nukkunut, katseli ja kuunteli vain salaa kaikki. Sammakko luuli hänen makaavan ja muuttui siitä kauniiksi neidoksi taaskin. Loi tuvan lämmitä kohta ja avasi ikkunan luoteelta päin huutaen pihalle siitä: "Suuri sukukuntaseni, heleä heimokuntaseni, tulkaa avukseni, armokseni, levykseni, lemmekseni, kuninkaalle lahjaa laatimaan!" Tuosta lentää hävähtää nyt kahdeksan joutsenta tupaan, heittävät joutsenen vaatteet seinälle naulaan ja muuttuvat nuoriksi neitsyisiksi samalla, josta alkavat taas talon töitä tehdä niinkuin viimeinkin. Kuka kehrää, kuka kutoo, kuka kangasta leikkaa, kunne kuninkaalle siitä paitaa saadaan, ettei ole linnassa semmoista; josta lentää kavahtavat ne neitsyiset joutsenina taaskin poikkeen, ja Tuhkimon morsian muuttuu sammakoksi jälleen ja asettuu loukkoon yöksi.

No, yöstä tulee aamu ja aamusta päivä, niin herättää jo sammakko Tuhkimon, ja lähdetään kuninkaalle antimia viemään. Hyvät veljekset morsiamiensa kera kulkevat yht'aikaa sinne, ja nauretaan taaskin sammakolle, kysytään, onko mittyinen lahja laadittu. Sitä ilvettä he pitävät kaiken matkaa semmoista aina kuninkaan pihaan asti, vaan siinä kuningas tulee vastaan atioimaan heitä ja sanoo: "Elkää naurako sammakkoa, tulkaa sisälle huoneuksiin lahjojanne näyttämään!" No, käytiin kuninkaan käskystä linnaan kaikki, ja hyvien veljesten morsiamet kun näyttivät lahjansa, ne eivät olleet kuin tavallisia talonpoikaisen raatoloita vain, mutta Tuhkimo sen morsiamensa laatiman paidan kun katseeksi antaa, ei ole nähty linnassa sellaista, koko linnaväki keräytyy katsomaan, ihmettelemään sitä, ja Tuhkimo sanoo kuninkaalle: "Tämän on sammakko yhtenä yönä tehnyt." Kuningas kävi siitä hyvillensä nyt, kun tämmöisen paidan sai, kiitti sammakon lahjaa hyväksi eikä moittinut toisienkaan antamia huonoiksi; vaan pani vielä kolmannen koetuksen heille käskien kunkin morsiamen sukkeluuttansa näyttää, kuka sievin olisi liikunnalta. Vanhimman veljen morsian siitä ensiksi rupeaa mahtiansa näyttämään, nousi istuiltansa keskilattialle ja pyörähti kantapäällään siinä ympäritse, vaan ei kuin kerran vaan koetteli, niin jo pitkälleen meni lattialle; toinen morsian koetteli vuorostaan samaa mahtia, vaan hänelle kävi samoin. "No, näytäpä sinä, sammakko, sukkeluuttasi, mitä osaat!" sanoi kuningas Tuhkimon morsiamelle; ja se rupeaa siitä nyt mahtiansa näyttämään. Pyörähti kantapäällään ympäritse kerran, niin siihen kaunis vesilampi tuli lattialle; siitä toisesti sitten pyörähti, niin ei sitä lintua vedessä, kuka ei tullut uimaan lampiin, ja ilman linnut päällä ripajamaan, lentämään siinä. No, ei se mitään ollut vielä, vaan kun kolmannesti kannallaan pyörähti, niin kalat tulivat kaikensukuiset lampiin vielä; ja kun neljännesti ympäri pyörähti, niin koivu ilmestyi lammin rannalle niin kaunis, niin kaunis, ettei toista niin turpeata, siihen linnut laulamaan, käet kaikki kukkumaan oksille ja kaikki rahvas sitä kummaa katsomaan. Näytettyänsä ihmeet semmoiset sammakko taaskin neljä kertaa pyörähti kantapäällään ympäritse, niin kaikki samalla katosi, ja lattia entiselleen tuli taas. Mitäs siitä, kuningas iloissansa Tuhkimolle kaksi ristiä ripustaa rinnalle ja panee vierellään elämään, vaan toisille kepin antaa käteen, kun sammakolle olivat nauraneet, ja ajoi heidät koko linnastaan pois.

Tuhkimo siitä sammakon kera jäi elämään, niin meni salaa Leskiakkaan ja kertoi seikkansa, sanoi: "Oi Leskiakkaseni, meitä kolme veljestä oli, ja naimaan läksimme, niin minä sammakon sain naisekseni; se yöllä varkain on ihminen, ja hänelle kahdeksan joutsenta aina avuksi lentää, vaan päivät ompi sammakkona aina; mitäpä minun neuvoa pitää, että jäisi morsiameni ihmiseksi?" — "Ka, kun hän vielä ihmiseksi muutakse", sanoi Leskiakka, "niin ota sinä sammakon vaatteet ja luo lämpimään kiukaaseen, niin eihän sammakoksi pääse." Tuhkimo tekeekin neuvon mukaan siitä, menee kotiinsa yöksi, ja kun sammakko taas vaatteensa riisuu muuttuen neidoksi ja ulos tuvasta menee, niin luo ne sammakon kuoret kiukaaseen samalla. Tuosta kun tulee morsian tupaan sitten, niin sieppaa Tuhkimoa korvalle heti, sanoo: "Oi, minkä laadit, sen näetkin minua, kolmen yön perästä olisin jo ihmiseksi muuttunut, kuninkaan tyttäreksi niinkuin alkuudesta olenkin. Meitä näet oli yhdeksän sisarta ennen, vaan äitimme kerran meihin tuskautui ja siitä kirosi, kun äijä olimme, niin muutuimme samalla, toiset joutseniksi, minä sammakoksi. No, sinä kun minut morsiameksesi otit, minä sillä olisin nyt kirouksestani päässyt, ellet minuun määräajalla tuskautunut, vaan kun sinä minun vaatteeni poltit, jäänkin nyt erilleni sinusta, minua et tämän kovemmin enää näe." Sillä puheen muuttui se Tuhkimon morsian joutseneksi niinkuin toisetkin sisarensa ja katosi sulhonsa näkyvistä lentäen tuvan ikkunasta ulos.

Tuhkimo suree nyt sitä eikä tiedä, tuleenko vai veteenkö lähteä, niin on paha mielensä tuosta. Morsian kun lähtiessänsä häntä korvalle sieppasi, niin Tuhkimon nenästä veri läksi, jota kun paitansa hihaan pyyhkäisi, se ei siitä lähtenyt, jos kuin olisi pestynä; Tuhkimolle veripilkku jäi muistoksi siihen. Menee tuosta Leskiakkaan Tuhkimo suruissansa ja valittaa asiataan sanoen niin ja niin nyt käyneen, olisiko tuohon neuvoa mitä. "Menehän edellesi tästä", sanoi Leskiakka, "kulje sitä ja sitä suuntaa kolme vuorokautta perätysten, kunne tulee järvi eteen, niin vuota, vartioi siinä; sinun morsiamesi kun on joutseneksi muuttunut, niin sisarineen tulee rannalle siihen, jossa riisuvat joutsenen vaatteet päältänsä ja saavat järvessä kylpemään. Toiset vaatteensa luovat yhteen paikkaan kaikki, vaan sinun morsiamesi erillensä, josta sinä ne yksinäiset vaatteet talteesi ota, niin pääset hänen puheellensa sillä."

Semmoiset neuvot saatuansa läksi Tuhkimo matkaamaan ja kulki kolme vuorokautta edelleen, kunne tuli järvi vastaan viimeinkin, niin asettui vartioimaan siihen niinkuin Leskiakka oli käskenyt. Istuu, istuu kotvasen rannalla siinä, ja kun on äijästä käymisestään väsyksissä, niin jo nukkuu siihen. Siitä kun vähän aikaa oli maannut, niin kuuli oudon huminan ilmasta ja kavahti unestaan tietelemään sitä, josta näkee ihmeet samalla. Yhdeksän joutsenta lentää ilmasta häntä lähelle siihen ja riisuvat vaatteet päältänsä rannalle, niin muuttuvat nuoriksi neitsyisiksi kaikki. Toiset vaatteensa luovat yhteen kohdin kokoon, vaan yksi toiseen paikkaan erillensä, ja lähtevät sitten järveä kylpemään, meiskaavat siellä keskenänsä. Tuhkimo keksittyään tämän ottaa ne yksinäiset vaatteet rannalta ja peittää talteensa niinkuin Leskiakka oli neuvonut, ja itse pistäkse vesakkoon kylpeviä piilemään. Mitäs siitä? Kylvettyänsä aikansa järvessä nousivat neitsyiset maalle ja tulivat vaatteillensa, josta toiset saivatkin joutsenen ketut päällensä ja pyrähtivät lentämään, vaan yksi jäi alastomaksi rannalle, kun ei siipiänsä löytänyt. Hädissään sanoo hän siitä: "Kuka ollet minun vaatteeni vienyt, niin jos taatto ollet tahi maammo, minä tyttäreksi; kun veli, minä sisareksi; kun vieras mies, minä morsiameksi rupean." No, Tuhkimo hyppää nyt siihen, antaa vaatteet neidolle ja sanoo: "Tässä olen, rupea morsiameksi!" — "Ka, en tässä rupea", sanoi neito, "tulehan isäni linnaan, minua ei sieltä muuten anneta, kun et muiden joukosta tuntene, vaan käskehän paidanhihaasi pesemään, sano: "Se minun morsian, ken veren paidasta saapi!" niin siitä minut tunnet." Sen kun ennätti sanoa, lensi joutsenena kotiinsa, ja Tuhkimo kulki perästä. Tultuansa linnaan sanoo kohta kuninkaalle asiansa ja pyytää entistä morsiantaan naiseksi. "Ka, minä en siitä asiasta tiedä mitänä", vastasi kuningas, "vaan kun sinulla morsian ollee, totta hänet itse tuntenet, minä kun tyttäreni koolle kutsun tähän." — "No, minä", sanoi Tuhkimo, "tunnen morsiameni ainakin!" ja tyttäret kuninkaan käskystä tulivat siihen Tuhkimon eteen kaikki. Heitä kun oli yhdeksän sisarta yhdennäköistä ja yhtä kaunista ihan, Tuhkimo ei muuten morsiantaan erottanut, vaan sanoi kuten neuvo oli: "Se minun morsiameni, joka veren paitani hihasta pesee!" ja antoi sen verisen hihansa katseeksi. No, tyttäret keräytyvät hänen ympärilleen siihen ja kokevat pestä, hieroa hihaa, minkä voivat, vaan ei lähde veri siitä. Viimein tulee sitten oikea morsiankin, sanoo: "Antakaa, minä pesen!" ja kun kerran pusersi vain hihaa, niin veri oli poikessa. "Tämähän minun morsiameni!" sanoi siitä Tuhkimo, ja pääsi jo tyttären kera yhteen ja vei hänet omaan maahansa, jossa pääsi isänsä rinnalla elämään; jos elettäneen vieläkin. — Sen pituinen se.

ANTTI PUUHAARA

Kaksi tiedossa taitavaa miestä sattui matkustaessansa muutamaan mökkiin yöksi, jossa anoivat leposijaa maataksensa; mutta tuvassa makasi jo heitä ennen tullut vieras, joka oli rikas ketunnahkojen kauppias, ja emäntä kun oli sairaana vielä, isännällä ei muuta parempaa paikkaa ollut vieraillensa, vaan neuvoi heidät tallin ylisille, jos kävisi siellä oleminen. Miehet olivat siihen tyytyväiset ja menivät matkastaan väsyneinä neuvotulle yösijallensa, jossa olikin oivallinen heidän levätä, kun sattui olemaan kaunis suviaika. Maatessa siellä kuului heille sydänyön aikana surkea ruikutus tuvasta, sillä emäntä oli synnyttämisen kivuissa, ja tietäjät heräsivät tästä. Toinen heistä sanoi toverilleen: "Autas tuota vaimoa kitumasta, kovin on hänen ruikutustaan surkea kuulla." — "Ei ole vielä auttamisen aika", vastasi vanhempi tietäjä kääntyen toiselle kyljellensä. "Ka, ainahan on aika tarvittaessa, ja hätä apua vaatii", vakuutti toinen närkästyen toverinsa puhetta. "No, jo häntä olenkin auttanut, minkä olen voinut", lausui tuosta päätietäjä; ja samalla hänen tätä sanoessaan olikin emännällä jo pieni poika sylissä. Toinen mies siitä taaskin virkkaa toiselle: "No, minkähänlainen mies siitä lapsesta aikanaan tulee?" — "Luullakseni tulee siitä tuon rikkaan kauppiaan perillinen, joka nyt tuvassa yötä on", vastasi päätietäjä ja paneutui siitä taas maata.

Mitäpäs ollakaan; kauppias, joka ei lapsen itkulta tuvassa rauhaa saanut, sattui pihalla kävellessään tallin ylisiltä kuulemaan tietäjien keskustelemisen, joka kaiken yötä sitten ajattelutti häntä, ettei hän unta silmiinsä saanut. Arvellessaan asiata päätti hän viimeinkin jollakin keinoin hukuttaa sen yöllä syntyneen lapsen, ettei tietäjien ennustus toteen kävisi. Siinä aikomuksessa kävi hän aamusella mökkiläisten pakeelle, surkutteli häntä, kun niin köyhällä miehellä monta lasta oli, ja pyysi kavaluudella hänen vastasyntynyttä poikaansa ottolapseksensa, niin hän, jolla varaa oli enemmän, kasvattaisi sen mieheksi. No, vanhemmat, joilla oli monta lasta elätettävänä ennestänsä, suostuivat tuumaan kuin suostuivatkin toivoessaan lapsensa sen rikkaan miehen huostassa paremman onnen käsittävän kuin köyhässä kodissansa, ja antoivat sen nuorimman yöllä syntyneen poikansa kauppiaan kasvatettavaksi. Kauppias, jonka mieli hyvästyi tätä, koki tyydytellä äitiä jos jollakin ja antoi hänelle rahaa toistenkin lasten kasvatukseksi, vaan itse läksi pienen ottopoikansa kanssa mökistä matkaansa hyvillään siitä, kun nyt hyvän kaupan luuli tehneensä. Lasta kohtaan oli kuitenkin mielensä musta. Tie kun taipaleella kulki synkän metsän halki, niin poikkesi lapsen kanssa tiepuoleen kohta ja ripusti sen ottopoikansa puun haaraan sinne, että kuoleehan nyt ainakin se hänen perillisensä metsään, ja miesten ennustus käypi tyhjäksi. Vaan mitenkäs sattuikaan seikka? Tuskin oli kauppias nahkakuormansa kanssa lähtenyt edellensä, minne oli aikomus, niin päätyipä metsästäjä kulkemaan sitä samaa taivalta sen synkän metsän läpi siitä, josta kävi lapsen itku hänelle korviin heti. Tämä lähtee ääntä kohdin käymään ja näkee nyt ihmeeksensä pienoisen poikalapsen puun haarassa riippuvan kituen siinä surkeasti. Tuskin keksikään metsästäjä tämän, niin kapusi puuhun kohta, otti lapsen sieltä alas ja kantoi vaatteiden peitossa kotiinsa. Siellä hankki lapselle imettäjän sitten ja rupesi kasvattamaan sitä niinkuin omaa lastansa ainakin. Sillä tavoin tulikin pulska ja kaunis poika hänestä, ja kasvatusisä nimitti hänet Antiksi; mutta kylän sikiöt, kun kuulivat hänen oikean sukuperänsä, alkoivat liikanimeltä sanoa häntä Puuhaaraksi, josta tottuivat kaikki muutkin sitten kutsumaan häntä sillä Antti Puuhaaran nimellä.

Kului vuosia tuosta, mikä lie muudan kymmenkunta jo kulunut, ja Antti sillävälin kasvoi mieheksi, niin sattuipa kerran se entinen ketunnahkojen kauppias kulkemaan vanhoja jälkiänsä ja poikkesi matkallaan metsästäjän kotiin yöksi, kun ei sen kovemmin tahtonut mökkiläisen luona käydä, jolta hän muinoin lapsen oli vienyt. Yötä ollessansa talossa kuuli hän talon nuorta miestä sanottavan Antti Puuhaaraksi, joka kuului oudolta hänestä. Kummastellen sitä kysyi viimeinkin isännältä, mistä poika sen niin ihmeellisen nimen oli saanut. Talon isäntä kertoi siitä asian, sanoi puun haarasta löytäneensä sen pojan lapsena ja sitten ottopojakseen kasvattaneensa hänet, kun ei itsellään hänellä lasta ollut, ja selvitti vieraalle, että siitä se on poika sen liikanimensä saanut. Kauppias säikähti isännän puhetta ja arvasi koko asian perin pohjin tuosta, vaan ei ilmaissut mieltänsä muille. Sanoihan vain: "No, sepähän nyt juttu oli vasta, enpäs kummempaa ole iässäni kuullut!" Muuta ei virkkanut mitään, oli unohtavinaan koko asian ja paneutui maata, mutta mielessään arveli keinoa vain, millä hän sen pojan vielä hukkaan saattaisi, ettei tietäjien ennustus toteen kävisi, joka yhä vain hirvitti häntä.

Mitäs ollakaan; kului yön seutu, ja aamu tuli, niin alkaa kauppias puhutella isäntää, sanoo: "Olisi tärkeätä asiata kotiini, vaan en malttaisi itse matkaltani palata, eiköhän joutaisi tämä teidän ottopoikanne minulta sinne kirjaa viemään?" — "Ka, eikö tuo siksi joutane", vastasi isäntä ja pani Antin rikkaan miehen asiata käymään toivoen kauppiaalta hyvän palkinnon saavansa. Kauppiaalla kuitenkin oli paha mielessä vain. Kirjaansa oli hän pistänyt kotiväellensä käskyn ottaa kirjan tuoja kaikin mokomin kiinni ja hirttää hänet kartanon kupeella kasvavaan koivuun. Antti ei tietänyt tuosta mitään eikä pelännyt petosta, vaan läksi asialleen sitä kauppiaan kirjaa viemään niinkuin isäntä oli käskenyt. Päiväkauden kuljettuansa tuli hän muutaman vuoren juurelle, jossa oli puiden suojassa sammalen päällä soma levätä, niin istuutui väsyksissään siihen ja nukkui tietämättään sikeästi se kauppiaan lähettämä kirja kädessä. Sattuipa samassa kaksi teiniä kulkemaan tietä myöten siitä ja näkivät kirjan makaajan hyppysissä, niin ottivat koiruuksissaan sen lukeaksensa. Nähtyänsä, mitä siihen oli kirjoitettu, älysivät kirjoittajan kavaluuden ja päättivät puolestaan pettää nyt häntä. Matkoillansa olivat monesti jo kauppiaan kodissa käyneet ja tunsivat koko talon komennon hyvästi, millä kannalla siellä kaikki oli, niin istui toinen heistä kivelle ja piirsi kauppiaan kirjoituslaatuun toisen kirjoituksen, jossa isännän käsky muuttui järkiänsä toiseksi. "Kun tämän kirjan kuljettaja perille tulee", sanottiin kirjassa, "sille välttämättömästi pitää minun tyttäreni annettaman vaimoksi niinkuin sen itse olen luvannut, mutta koirani Musti, joka alkaa jo vanhoillaan horata, pitää kaikella mokomin sidottaman nuora kaulaan ja hirtettämän pihalla kasvavaan koivuun. Nämä minun käskyni ovat kiireimmittäin tehtävät ennenkuin itse kotiini palaan, muuten ette ihastu kauppaanne." Saatuansa tämmöisen kirjan piirretyksi panivat teinit sen makaajan hyppysiin ja läksivät matkaansa herättämättä poikaa, joka ei tietänyt koko asiasta mitään.

Aikansa maattuaan heräsi Antti Puuhaara unestansa lähtien edellensä ja astui siitä nyt uutterasti, kunne tuli kauppiaan kotiin, jossa antoi kirjan talonväelle luettavaksi. Emäntä ottaa kirjan ja lukee sen kaikkien kuullen kohta. No, mitäs; olihan se ikäänkuin kummaa tämmöinen käsky heistä, vaan kun tunnettiin kirja isännän tekemäksi, ei käynyt asiata arveleminen, mutta annettiin talon tytär Antti Puuhaaralle vaimoksi, ja vanha Musti ripustettiin tuvan kupeella kasvavaan suureen koivuun niinkuin kirjassa oli sanottu.

Kului muutama viikko siitä, niin tuli itse isäntä kotiinsa ja näki jo etäältä jonkin mustan roikkuvan talon luona kasvavassa koivussa. Ihastuen sitä, kun luuli Antti Puuhaaran nyt siinä riippuvan, sivalsi kauppias ruoskalla hevostansa joutuakseen pihaansa ja sanoi itseksensä: "Ahas, Antti-kulta, jokos hiljankin siinä kiikut, ethän enää hyvyyttäni perine!" Samalla pääsikin talolle, vaan mitenkäs muuttuikaan tässä nyt mielensä, kun vanhan uskollisen Mustinsa näki kuoliaana koivussa ja Antti Puuhaaran muun kotiväen seurassa elävänä vastaansa tulevan! Eihän siitä kuitenkaan vihaansa näyttänyt, siksi oli älyä toki, vaan tiedusteli emännältään asiata, jolta kuuli nyt kaikki, miten lähettämänsä kirja oli väärennetty, jonka mukaan Antti Puuhaara nyt oli vävynä talossa. Siitä meni Antin puheelle sitten, tervehti häntä ja sanoi: "No, sinä kun olet nyt minun vävyni ja luultavasti kerran tulet kaiken hyvyyteni perimään, niin pitäähän jollakin teolla sinun minun hyvyyttäni ansaita. Kaiken ikäni olen arvellut sitä, mikä elämänkeino ihmiselle olisi onnellisin, ja jouduin viimeinkin kauppiaaksi; vaan siihen toimitukseeni olen nyt kyllästynyt ja haluaisin tietää, mikä työ minulle avullisin on kaikista. Sen tiedon saantaan lähde sinä nyt, kulje Pohjolaan ja kysy Louhelta, missä ihminen parhaimman onnensa on käsittävä. Siitä kun tiedon saanet, palaa tänne kotiisi sitten."

Antti kun ei pelännyt petosta, suostui appensa vaatimukseen eikä ajatellutkaan sitä, että hänen sille matkalle kukaties toivottiin jäävänkin, vaan sai sauvan käteensä ja läksi appensa pyytämää tietoa hakemaan. Astuu, astuu hyvän aikaa edellensä, niin tulee hirmuinen vuori taikka Hiiden kallio semmoinen vastaan hänelle, ja harjalla seisoo julman näköinen, hirmuisen pitkä mies, joka päällänsä kannattaa ison joukon pilviä ja jonka lakissa kahdeksan tuulispäätä pitää pesänsä. Tämä keksii Antin ja kysyy leppeästi: "Minnekä, poikaseni, matkustat?" — "Menen Pohjolaan tiedustamaan Louhelta, missä ihminen parhaan onnensa on käsittävä", vastasi Antti. "Niinpä aja, veikkonen, minunkin asiani", sanoi jättiläinen, "minulla on tarha, joka ennen kasvoi kaunista hedelmää hyvästi, vaan nyt homehtuu vain; kysy neuvoa siihen, millä tarhani saisin parannetuksi, niin annan parhaimman orini ajaaksesi." — "Saan minä tuon kysyä", vastasi Antti, otti jättiläiseltä Hiiden orin ajaaksensa ja läksi matkaansa.

Jonkin aikaa ajettuansa kuuli hän hirmuisen jytinän, ja maa alkoi järistä. Oudostuen sitä riensi hän kiireesti edellensä ja tuli tuokion ajettuansa suuren kivisen linnan luokse, jossa hän nyt ihmeet näki vasta. Linnan portilla seisoo isokasvuinen, hirveän pitkä mies, suuri summaton avain kädessä. Toisinaan aina puhaltaa sen avaimensa läpeen ja koettelee sitten aukaista ovea, vaan kun ei saa avainta lukkoon, niin nyrkillään tömistää ovelle, että kaikui tienoot ympäriltä ja linnan perustus vapisi. Joutuessaan tämmöiseen kähäkkään, mikä tässä oli, säikähti Antti-parka järin pahasti, että oikein housut tutisivat jalassa, vaan kun ennätti tottua jyräkkään ensinnä, niin miehistyi siitä jällensä ja lähestyi portailla seisojata rohkeasti tehden hyvän päivän samalla. Toinen, vaikka suutuksissaan kynsi korvansa taustaa, kääntyi tervehtimät kuultuansa Anttiin päin ja kysyi: "Mihinkä, poikaseni, menet?" — "Menen Pohjolaan", sanoi Antti, "tiedustamaan Louhelta, missä ihminen parhaan onnensa on käsittävä." — "No, kun sinne menet", sanoi jättiläinen, "ota veikkonen, minunkin asiani ajaaksesi, kuulusta samalla, missä minun linnani oikeat avaimet ovat, kun en minä ovea saa aukaistuksi. Jos tuot tiedon asiastani, saat palatessasi parhaimman aarteeni palkaksi." — "Ka, saan minä tuon kuulustella", vastasi Antti, heitti jättiläiselle hyvästit ja läksi edellensä taas. Hänellä kun oli se Hiiden ori ajettavana, niin matkaa teki lujasti ja tuokion kuljettuansa näki taaskin Hiiden linnan edessänsä, joka oli vuori samanlainen kuin entisetkin. Vuorella kasvoi suuri, korkea honka, jonka latvassa istui jättiläinen hirmuisen pitkä keihäs kädessä. Maassa paloi iso valkea, ja puussa istuja käristi keihäässään kokonaista hirveä tulessa. Tuskin keksikään jättiläinen Antin tulevaksi, niin alkoi puhutella häntä, sanoi: "Joudu, joudu, poikaseni, saamaan muutama paistipalanen suuhusi sinäkin!" Antti, jonka nälkä kurni suolia ikään, ei arvellutkaan tullessansa, vaan ajaa kavahutti sillä hyvällä orillaan vuorelle, jossa oli paisti nyt valmiina. Syötyänsä hirven lihaa kyllälteen siinä mieli hän lähteä matkaansa, vaan puussa istuja puheillansa viivytteli häntä, kysyi: "Minnekä sinulla semmoinen kiire on, ja mihin sinä täältä nyt aiot?" — "Aionmahan Pohjolaan", vastasi Antti, "tiedustamaan Louhelta, missä ihminen parhaimman onnensa on käsittävä." — "No, kun sinne lienee matkasi", sanoi jättiläinen, "tiedustapa sekin, miksi minun ikäni täällä puussa täytyy istua. Toisinaan toki saan hirven eli muun elävän jonkin keihäälläni tavoitetuksi, vaan kun ei metsä saalista suo, olen monestikin nälkään kuolemassa." — "Tiedustanmahan asiasi", vastasi Antti, ja sanottuansa jättiläiselle kiitokset ruoasta hyppäsi hän orinsa selkään ja läksi ajamaan siitä.

Kulki hyvän matkaa taas, minkä aikaa lienee kulkenutkin, niin tulee suuri joki eteen. Tämän on rannassa pienoinen venhe, ja venheessä istuu vanha, koukkuleukainen akka, mela kainalossa. No, Antti kun ei yli päästäkseen muuta neuvoa nähnyt, alkoi puhutella venheessä istujata, kysyi: "Pääsisikö teidän venheessänne matkamies joen poikki?" — "Pääsee toki", vastasi akka, "täytyyhän siksi toistaan autella, vaan minnepä hevosenne jätätte?" — "Tähän jätän rannalle siksi kun matkaltani palaan, hyväpä tässä näkyy heinikko kasvavan", sanoi Antti, kiinnitti orinsa siihen ja itse meni venheeseen akan luokse. Joen yli kuljettaessa nostaa akka sitten puheen ja kysyy Antilta: "Mistä kaukaa ja millä asialla tämä vieras ompi, kun näin kaukaisia maita kulkee?" — "Sieltä ja sieltä", sanoi Antti, "kuljen Pohjolaan kysymään Louhelta, missä ihminen parhaan onnensa on käsittävä; liekö pitkältikin vielä matkani päähän?" — "Ei ole kaukana enää Louhen koti", vastasi akka, "piammastaan olette jo matkanne päässä, kulkekaahan maalle päästyänne suoraan edellenne, niin kohta on Pohjola näkyvissä; vaan kun sinne riennätte, tiedustelkaa, hyvä vieras, minunkin asiatani, miksi minun pääsemättömästi täytyy matkaavia tämän joen yli saatella; neljäkymmentä ajastaikaa olen tätä lautturin työtä tässä jo toimittanut ja haluaisin nyt vanhoillani virastani eron saada." — "Tiedustanmahan asiasi", vastasi Antti, sanoi maalle päästyänsä akalle kiitokset saattamasta ja läksi jalkaisin astumaan edellensä. Ei kaukaa kulkenutkaan siitä, kun tulivat jo asutut maat vastaan häntä, ja kohta alkoi jo talokin näkyä. Antti, joka akan puheesta arvasi Louhella tässä nyt kotinsa olevan, astui mäen rintaa pihaan ja pihalta tupaan.

Sielläpä ei sattunutkaan emäntä kotiinsa, tytär vain oli yksinään tuvassa ja pöydän luona alusteli taikinata. Antti tupaan tullessansa hyvän päivän teki tyttärelle ja kävi lavitsalle istumaan, josta vähän ajan päästä alkoi kysellä emäntää, oliko tuo missä. "Ei ole nyt äitini kotona", vastasi tyttö, "vaan kun joutanette odottamaan iltaan asti, kyllä se yöksi kotiin tulee." Kuultuansa tämän jäi Antti Puuhaara iltaa odottamaan siihen ja alkoi aikansa kuluksi niitä näitä haastella tyttären kanssa, joka taas puolestaan kyseli häneltä, mistä tämä vieras oli ja mikä asiana, kun näin etäisiä maita vaelsi. "Sieltä ja sieltä olen", vastasi Antti, "olisi äidiltänne kaikenlaista tiedusteltavaa vähäsen." Samalla puhui myös asiansa, joista hän tietoa halusi. "Ohoh!" sanoi Antin puhumasta päästyä tyttö, "ettepä vähiä kyselekään, tuskin niistä äitini tietoa antaakaan semmoisista; vaan jos kuulette minua, voin ehkä asioistanne selvän kukaties saada. Olkaa varoillanne tässä, kun äitini iltaisella kotiin tulee, ja menkää uunin taakse piiloon, ettei hän teitä näe, niin voitte tarkkaan kuuntelemalla, mitä me keskenämme puhumme, kysyttävistänne tiedon saada ja yöllä sitten salaa pyrkiä täältä matkaanne." Oli näet poika pulska ja kaunis, niin tyttären kävi sääliksi häntä.

Antti Puuhaara asui nyt kaiken päivää tyttären luona tuvassa, jossa kului aika haastellessa, vaan kun ilta tuli, meni jo uunin taakse niinkuin neuvo oli, odottamaan emännän tulemista kotiin. Olla oletteli piilossaan siellä aina iltayöhön saakka, niin jo palaakin Louhi kylästä ja alkaa tyttäreltään kuulustella, oliko hänen poikessa ollessaan käynyt vierasta ketään. — "Kävi tässä muudan mies, jolla niitä näitä oli kysyttäviä", vastasi tytär, "vaan kun ette kotiin sattuneet, riensi edellensä tästä saadakseen asioistaan tietoa muilta." — "Ohoh!" sanoi Louhi, "mitäpä en olisi minä tietänyt, jota tietäisivät muut paremmin; vaan sanoikos se mies, mitä hänellä oli kysymistä?" — "Sanoihan tuo", vastasi tytär, "ensinnäkin kuului tiedustavan sitä, missä ihminen parhaimman onnensa on käsittävä." — "Olipas hän viekas tiedustaja, kun semmoisia kyseli", virkkoi Louhi, "tuskin olisin minä sitä ilmoittanutkaan, vaan tyhjään sitä nyt muiltakin tiedustellaan, kun ei minulta neuvoa saatu. Sitä ei sen miehen asiata tiedä toinen maailmassa kuin minä, enkä neuvo sitä minäkään mielelläni muille, vaan kun tässä nyt puheeksi tuli, niin saan minä tuon sanoa: 'Parhaimman onnensa käsittää ihminen maata kaivamalla; puut pitää juurineen väännettämän maasta, kivet kannettaman kokoihin kaikki ja peltoa perkattaman sijaan.'" Äitinsä vastattua tähän jatkoi tytär puheensa, sanoi: "Toisekseen tiedusteli mies sitä, mikä erään jättiläisen tarhalla on, kun se nyt on homehtumassa, ja ennen on kasvanut kaunista hedelmää hyvästi." — "Helposti tuonkin olisin vastannut", virkkoi Louhi, "sen jättiläisen tarhassa elää mato, joka sen kuivaa hengellänsä, se kun tapettaisiin se mato kahden kiven välissä, niin paranisi tarha taas jällensä ja kasvaisi hedelmää kuin ennenkin; kysyikös vieras muutakin?" — "Montahan sillä oli kysyttävää", vastasi tytär, "muudan jättiläinen ei kuulunut linnaansa pääsevän, niin kuulusteli matkamies sitä, mihin oikeat linnan avaimet ovat tulleet, kun ei millään keinoin saada ovea auki." — "No, olipas sekin kysyttävä!" sanoi Louhi, "portaiden allahan avaimet ovat, ei muuta kuin nostettaisiin päällimmäiset porraskivet paikaltansa, niin sieltä ne löydettäisiin; vaan vieläkös mies muuta kyseli?" — "Kyseli", sanoi tytär, "kuului muudan jättiläinen taas kaiken ikänsä istuneen puussa, niin kyseli hänenkin seikkaansa se mies, millä puussa istuja maahan pääsisi." — "No, ei tuohonkaan paljoa tarvittaisi", virkkoi Louhi, "ei muuta kuin arvattaisiin leppäisellä sauvalla puun juureen ähmätä, niin latvapuoli kultana putoaisi maahan ja mies samalla kanssa, ja pääsisi liikkumaan minne tahtonsa; eihän muuta enää lie se mies kysynyt?" — "Vielä kysyi sitä", sanoi tytär, "miten se akka lautturin virasta pääsisi, joka venheessään tuolla matkaavia joen yli saattaa." — "Voipas sitäkin akkaa, miten on vähä-älyinen!" lausui Louhi, "kun ensimmäinen ylivietävä tulee, saattaisi hänet joen yli, vaan hyppäisi rantaan tultaessa itse edeltä maalle ja vasemmalla kantapäällään survaisisi venheen takaisin sanoen: 'Minä lähden tästä, sinä jäät siihen!' niin sillähän lautturin työstä pääsisi, ja toinen perisi viran; jokos loppuivat nyt kysyttävät?" — "Jo", vastasi tytär, "ei nyt enää muuta se matkamies kysynyt."

Antti Puuhaara piilossaan uunin takana kuunteli heidän puheensa ja pani Louhen vastaukset mieleensä hyvästi odottaen tilaisuutta päästä tietoineen sieltä pois. No, ei aikaakaan, kun kuuli jo kovan kuorsaamisen tuvasta, josta kun arvasi Louhen nyt makaavan, niin laskeutui hiljaa piilostaan lattialle ja kulki varpaisillaan hiipien ovelle. Siitä pujahti hän sukkelaan pihalle ja läksi kiireesti kulkemaan kotiinsa; josta joutuikin kohta joen rantaan taas, jossa se vanha akka istui venheessään niinkuin ennenkin. Tämä kun keksii Antin, huutaa venheestään heti: "Saittekos, vieraskulta, tiedon asiastani?" — "Sain, mikäpä saadessani", virkkoi Antti Puuhaara, "vaan saatahan ensinnä joen yli, sitten sanon asiasi." Akka oli tähän valmis ja saattoi Antin toiseen rantaan, jossa uudellensa tiedusteli asiataan, miten lautturin virasta pääsisi "Elähän hätäile", vastasi Antti, "kun nyt toinen kuka joen yli pyrkii, niin lähde saattamaan niinkuin ennenkin, vaan elä rantaan tultua maalle päästä, mutta hyppää itse edeltä rannalle ja survaa vasemmalla kantapäälläsi venhe jokeen takaisin sanoen: 'Minä lähden tästä, sinä jäät siihen!' niin sillä olet virastasi irti, ja toinen jääpi sijaasi."

Tätäkös nyt ihastui akka, teki Antille monet kiitokset neuvosta ja istuutui venheeseensä taas odottaakseen ketä tulevaksi, jolle virkansa heittäisi; mutta Antti otti rannalle jättämänsä orin ja läksi ajamaan sillä kotiinsa, minkä ennätti. Matkallaan tuli sitten sille vuorelle taas, jossa tullessaan hirven lihaa oli syönyt. Siinä jättiläinen istui hongan latvassa vielä niinkuin ennenkin ja huusi jo kaukaa Antille: "Terve, poikaseni, saitko tietoa asiastani?" — "Mikäpä saadessani", vastasi Antti, "vaan malta vähäsen." Siitä kävi sitten leppäsauvan taittamassa käteensä ja sillä lyödä ähmäsi hongan juureen, niin latvapuoli kultana pudota ropsahti maahan ja jättiläinen siinä yhtenä myös. Tämä kun jaloilleen pääsi, alkoi hyppiä, keikkua iloissansa ja sanoi Antille tuosta: "Sinä kun tämän armotyön teit minulle ja puusta maahan päästit, milläpä nyt palkitsen sitä?" — "En vaadi palkkaa mitään", virkkoi Antti, "vaan jos lahjaa mitä antanet, anna muutama oksa tästä hongan latvasta, jossa maahan putosit." — "No, saat niitä", sanoi jättiläinen ja taitteli hyvän joukon niitä kultaoksia siitä katkenneesta latvatertusta Antille lahjaksi. "Kiitokset antamastanne", sanoi Antti, "saanmahan näillä nyt hevostani hosua", nousi orinsa selkään ja ajoi edellensä.

Siitä tuli nyt ajaessa toinen linna eteen, jossa seisoi jättiläinen portailla avain kädessä. Sille neuvoi Antti linnan avaimet portaiden alta ja sai jättiläisen parhaimman aarteen palkasta niinkuin oli luvattukin, ja ajoi niine tavaroineen edellensä, kunne tuli kolmanteen Hiiden linnaan, jonka haltijalta sen Hiiden orin oli ajaakseen saanut. Siinä kun ilmoitti, miten jättiläisen tarha siitä paranisi, kun tapettaisiin se mato, joka sen hengellään kuivasi, niin sai siitä hyvästä sen Hiiden orin omaksensa ja ajoi sillä aina kotiinsa asti.

Täällä appi hämmästyy sitä, kun nyt Antti Puuhaara kotiin tuli, jota toivoi jo kuolleeksi, ja kysyy suutuksissaan häneltä: "Jokos nyt kysyttävästäsi tiedon sait, kun jo kotiin palasit?" — "Mikäpä saadessani!" vastasi Antti, "jo on asiani tiedusteltu." — "No, missäpä ihminen parhaimman onnensa käsittääpi?" kysyi kauppias. "Parhaimman onnensa käsittää ihminen maata kaivamalla", vastasi Antti, "puut pitää juurineen väännettämän maasta, kivet kannettaman kokoihin kaikki ja siihen peltoa perkattaman sijaan, semmoinen on Louhelta osoitus." No, sehän kaiveli nyt kauppiaan sydäntä, kun ei vieläkään vävystään päässyt, vaan siitäkös vasta mielensä pahaksi kävi, kun sai tietää, minkä rikkauden Antti matkallaan oli saanut. Kadehtien sitä hän ei enää toimeen tullut kodissansa, vaan jätti koko talonsa Antti Puuhaaran katsottavaksi ja läksi kulkemaan samoja teitä kuin Anttikin, saadaksensa sillä matkalla mokoman hyvyyden kerätyksi hänkin. Kuljettuansa jonkin aikaa edellensä tulikin siitä saman joen rantaan, johon Anttikin matkallansa, ja pyrki ylitse päästä. Siinä istuu se vanha akka venheesssään niinkuin ennenkin odotellen ketä tulevaksi, jolle virkansa heittäisi, niin se mielellänsä lähtee kauppiasta yli viemään, vaan kun oltiin jo rantaan pääsemässä, hyppäsi itse edeltä maalle ja survaisi vasemmalla kantapäällään venhettä jokeen takaisin sanoen: "Minä lähden tästä, sinä jäät siihen!" Tästä jäi nyt se ketunnahkojen kauppias lautturin virkaa pitämään joella niinkuin Louhi oli sanonut, ja siinä saapi ollakin, sillä ei kellään ole enää asiata Louhen luona käydä, kun häneltä Antti Puuhaara sai tiedot semmoiset, että tietää suomalainen, mistä parhaimman onnensa käsittää. Antti Puuhaara jäi sillä tavoin siinä appensa talossa isännöimään, jossa eli vaimonsa kanssa kaiken aikansa hyvästi ja tuli rikkaan kauppiaan perilliseksi niinkuin oli ennustettu.

KUOLEMA KUMMINA

TAIVAASEEN MENIJÄ

Poika kerran kolme vuotta teki palvelusta kolmeen äyriin. Hänenpä sitten alkoi mieli tehdä maailmaa katsomaan, niin osti kolme leipäkakkarata niillä kolmella äyrillänsä ja läksi kulkemaan kaupunkiin. Matkalla tuli häntä vastaan köyhä kerjäläisukko, joka sanoi itsellään nälän olevan ja pyysi yhtä leipäkakkarata syödäksensä. Poika vastasi ei saattavansa antaa, hänellä on pitkänlainen matka edessä ja eväät vähässä, vaan antaa hän tarvitsevalle kuitenkin, ehkähän Jumala hänestä murheen pitää, ja antoikin yhden eväskakkaroistaan ukolle. Tämä siitä hyvästä antaa nyt pojalle laukkunsa sijaan ja sanoo: "Pidähän tämä muistona minusta, ja mitä sinä näet taikka ajattelet ja toivoisit itsellesi, sano vain: 'Jahkapa sinä minun laukussani!' niin silloin se on siellä." No, otti poika ukolta laukun ja läksi käymään taas tietä pitkin, niin tulee toisessa kohdin taas kulkulaisukko vastaan ja pyytää jo toista eväskakkarata häneltä syödäksensä. Poika sanoi: "Ei minulla ole kuin nämä kaksi kakkarata enää itselläni, kolmannen vasta annoin kerjäläiselle, vaan annanmahan toisen vielä nytkin, ehkähän minusta Jumala huolen pitää", ja antoi leipäkakkaran ukolle. Tämä pisti leivän suuhunsa heti ja antoi lakkaristaan pojalle kortit, sanoi: "Pidähän nämä, ja vaikka sinä kenen kanssa näillä korttisille rupeat, sinä voitat aina." Poika otti kortit, pisti ne talteensa ja läksi astumaan edellensä. No, ei kaukaa kulkenut, kun tuli taas kolmannessa kohdin kerjäläinen häntä vastaan ja anoi leipäkakkarata syödäksensä. Poika ei olisi viimeistä eväsleipäänsä enää antanut, vaan toinen puisti yhä sanoen itsellään semmoisen ruoan tarpeen olevan, että nälkään oli kuolemassa. "No, annanmahan viimeisenkin evääni, koska niin olet tarvitsevainen", sanoi siitä nyt poika ja antoi kakkaransa ukolle. Kerjäläinen antoi nyt leipäkakkarasta pojalle vanhan nahkakukkaron sijaan sanoen: "Pidähän tämä tallellasi, ja kun tarvis tulee, puista vain kukkarotasi, niin saat rahaa, minkä haluat."

Poika erottuaan ukosta, jolle oli viimeisen leipänsä antanut, läksi tietä pitkin astumaan taas joutuaksensa kaupunkiin. Jonkin matkaa kuljettuansa näki hän suuren hanhiparven lentävän taivaalla ja muisti tuosta ukolta saamansa laukun, arveli: "Jahkapa olisitte te minun laukussani!" ja tuossa paikassa lensivät hanhet hänen laukkuunsa. No, ei muuta; kulki poika edelleen yhä, vaan ilta kuitenkin saavutti hänet ennenkuin matkansa perille pääsi. Vähän aikaa pimeässä samottuansa tuli hän viimeinkin kaupunkiin, vaan täällä jo asujamet makasivat, ja hänen täytyi muutaman kartanon portille kolkuttaa päästäksensä sisälle. Tästä herää isäntä ja tulee portille, kysyy: "Mikäs mies ja mistä sinä olet, kun näin yöllä kuljet?" Poika silloin muutamia hanhia laski portin alatse isännälle ja sanoi, että näitä hänellä on ja näitä hän antaisi, jos yösijan saisi. "Ka, ei ole minulla tilaa huoneissani", virkkoi isäntä, "tosin on kartanossani yksi autio tupa, vaan siinä ei kukaan ole rauhaa saanut pirulta." — "Kyllähän siellä toimeen tulee", vastasi poika kuultuansa asian ja pyrki siihen autiotupaan yöksi. "No, saat siellä olla, kun vain rauhaa saanet", vastasi isäntä ja laski pojan portista sisälle. Tämä sanoi kiitokset isännälle ja meni suorastaan neuvottuun tupaan, jossa asettui levolle. Ei kuitenkaan kaukaa tuvassa ollut, kun tuli jo pirukin ovesta sisälle ja kysyi vihaisesti: "Kukas täällä minun huoneessani on?" Poika ei säikähtänyt sitä, vaan tervehti pirua ja sanoi iloissansa: "Hyvähän, kun toveri tuli, niin pääsemme korttisille!" Se oli pirun mieleen semmoinen tuuma, ja poika otti kortit käsille. Siitä kun ruvettiin korttia lyömään, niin poika aina tuli voitolle ja otti niillä kerjäläisen antamilla lehdillä toveriltaan määrättömät rahat. Tästä suuttui piru viimeinkin ja sanoi vihoissaan pojalle: "Pieksän minä sinut, ruoja, kun kaikki rahani veit." — "Elähän joutavaa suutu", vastasi poika, "saat rahasi takaisin ja vielä saat lisää kun haluat, minulla kukkaro on tämmöinen, joka rahaa tulee täyteen, kun vain kädessään puistelee sitä." Samalla otti vanhan kukkaronsa, jonka kerjäläiseltä oli saanut, ja näytti sen pirulle sanoen: "Tämän hankin nyt rahaa täyteen, vaikka se tätä nykyänsä tyhjänä on ihan." — "En usko, että se tyhjä on", vastasi piru, "annas, käyn itse kukkarossasi katsomassa." — "Käy vain katsomassa", sanoi poika ja laski pirun kukkaroonsa, vaan vetäisi samalla kukkaron suun kurenauhalla kiinni. Sinne jäi nyt piru vangiksi; poika pisti kukkaronsa laukkuun, jonka pani päänsä alle maata ruvetessa, ja nukkui siitä rauhassa.

Aamulla tuli talon isäntä vierastaan katsomaan sinne autiotupaan ja kysyi: "Tokkos nyt, miesrukka, täällä rauhaa sait?" — "Hyvin nyt rauhaa saapi, piru kun on kukkarossa", sanoi poika ja näytti isännälle, kuinka piru nyt pienessä paikassa oli. "No, elähän mitään, vai siellä se nyt on?" sanoi isäntä ihastuen sitä, "no, sitten sinä vasta, mieskulta, minulle hyvän tekisit, jos tykkänään saisit pirun täältä minun huoneestani pois." — "Kyllähän sen pois saapi", vastasi poika, pisti kukkaron laukkuunsa ja läksi niine tavaroineen huoneesta ulos kävelemään kaupunkia. Siellä näki hän kaupungin rumpalin kadulla rummuttamassa ja pyysi häntä rummuttamaan kaikki kaupungin sepät moukareineen ja muine paja-aseineen maksua vastaan kokoon torille. Rumpali rummutti, ja sepät tulivat siitä koolle niinkuin käsketty oli. Sattui suuri laaka kivi olemaan torin laidassa, niin poika siihen kivelle asetti laukkunsa, jossa piru oli kukkaron sisällä, ja käski seppiä moukareillaan lyömään sitä. Nämä kävivät työhönsä käsin, muutamat pihdeillä pitelivät laukkua kivellä, toiset moukareillaan ehtimiseensä paukuttivat sitä. Piru ensinnä huusi laukkua lyötäessä kovasti rukoillen: "Elkää, Jumalan luomat, häntä lyökö, hän mielellään pakenee koko kaupungista pois", vaan poika lyötti laukkua yhä, kunne ei ääntä enää kuulunut mitään. "Kyllä se nyt on kuollut", arvelivat viimein sepät ja herkesivät jo lyömästä. Poika silloin aukaisi laukkunsa ja rupesi tiedustamaan asiata, vaan kun kukkaron suuta helpotti, piru oli elossa vielä ja pujahti pojan käsistä pakoon. Kuitenkaan ei siinä tohtinut heidän saapuvillansa viipyä, vaan juoksi jäljelleen katsomatta koko kaupungista matkaansa.

Poikaa pidettiin nyt siinä pirun jättämässä talossa hyvänä; isäntä syötti häntä, juotteli kaikella mokomin, ja muutkin kaupunkilaiset osoittivat kiitollisuuttaan hänelle, kun he hänen avullansa pahasta vieraastaan pääsivät. No, hyvä tämä; vaan ei kauan sitä iloa kestänyt. Piru oli kaupunkilaisille äkäinen siitä, kun torilla pieksettiin, ja piiritti suurella voimalla koko kaupungin ahdistaen sitä niin kovasti, että kaupunkilaiset lupasivat suuren palkinnon sille, joka pirun pois ajaisi. Mies kun kuuli tämän, ilmoitti kaupunkilaisille, että kyllä hän pirun saa pakenemaan. Pani hevosen valjaisiin ja otti kolme täysinäistä ja kolme tyhjää tervatynnyriä rekeensä. Sen tervakuormansa ajoi hän keskelle toria ja huusi kaupungin piirittäjätä kaikkien asukasten puolesta siihen puheellensa. Piru tuli, ja mies alkoi puhutella häntä, sanoi: "Ryypätkäämmepä ryyppy viinaa puheen aluksi." Piru oli siihen valmis, ja mies käski hänen täysinäisestä tynnyristä juoda, vaan itse oli juovinansa tyhjästä. Piru pani suunsa tapinreiälle, ja kun kerran kallisti vain tynnyriä, niin ryyppäsi sen tyhjäksi ja kiitteli miehen viinaa hyväksi. Siitä ruvettiin sitten kaupungin piirittämisestä puhumaan, ja vähän ajan päästä sanoi mies taaskin pirulle: "Ottakaamme toinen ryyppy, niin paremmin sujuu puhe!" — "Kyllähän se niin on", vastasi piru, ja ryypättiin taas uudestansa: mies oli tyhjästä tynnyristä juovinansa, vaan piru jo toisen tervatynnyrin pani vatsaansa. Ryyppäämästä päästyä rupesivat sitten pakinoimaan taas keskenänsä, ja mies kysyi pirulta: "Etköhän heittäisi koko kaupungin piirittämisen?" — "Ei minun käy sitä heittäminen", vastasi piru. No, kun ei muusta apua ollut, sanoi taaskin mies: "Kurkku tässä kuivaa haastellessa, ryypätkäämme, hyvä vieras, tästä vielä viimeinen ryyppy!" Samassa antoi jo kolmannen tervatynnyrin ryypättäväksi pirulle, joka tyhjensi sen kohta, vaan itse oli tyhjästä tynnyristä juovinaan taaskin ja alkoi juomasta päästyä puhutella toveriansa, sanoi: "Puhutaan sinun saavan itsesi niin suureksi kuin ikään tahdot, onko se totta?" — "Tosi se on", vastasi piru ja isonsi itsensä niin suureksi, että tuli koko tori täyteen hänestä, ja miehen täytyi torin nurkkaan väistyä tieltä pois. Säikähtäen sitä sanoi hän pirulle: "Sanotaan sinun saavan itsesi niin pieneksikin kuin tilaisuus vaatii; koetapa nyt, kuinka pieneksi pääset." Kuultuansa tämän hoikkeni piru hoikkenemistaan kohta ja ujutti ruumiinsa niinkuin rihmasäikeeksi ohueksi, kysyen mieheltä: "Enkös ole nyt pieni ja ohut?" — "Kyllä olet", sanoi mies, "vaan koetapas, sovitko tuosta tapinreiästä sisälle?" — "Tokihan tuohon sovin", vastasi piru ja vyyhtäysi tapinreiästä tynnyriin näyttääkseen pienuuttansa; mutta mies oli varoillansa ja pyöräytti tynnyrin tapin kiinni. Piru jäi sillä tavoin tynnyriin eikä päässyt omin voiminsa sieltä poikkeen, vaan alkoi rukoilla miestä, sanoi: "Päästä minut irti, niin pakenen koko kaupungista enkä viiteenkymmeneen vuoteen vaivaa ketään tällä seuduin asuvaista, vaan teen meren saareen itselleni asunnon ja elän yksinäisyydessä siellä." Mies kun arveli asiata, laski sillä ehdoin pirun tynnyristä, ja vanha mies pakenikin kaupungista, vaan sanoi lähtiessään miehelle: "Minä määräajaksi pakenen nyt täältä enkä käy kaupungissanne, jos tulen, saatte tappaa; vaan jos kuka sillä aikaa tästä kaupungista käypi minun saaressani, niin minä taas sen saan tappaa." — "No, olkoon liitto semmoinen!" vastasi mies sanoen pirulle hyvästit.

Mitäs ollakaan; se mies asettui nyt siihen kaupunkiin asumaan ja sai kaupunkilaisilta sen palkinnon, mikä oli luvattu. Kuluipas muutama vuosi rauhassa siinä, niin sattui se mies kerran olemaan kalassa, niin nousi merellä raju tuuli semmoinen, joka ajoi hänen venheensä muutaman saaren rantaan. Siinä saaressa oli pirulla asuntonsa, vaan tuota ei mies tietänyt, vaan asettui tuulta pitämään rannalle ja rupesi keittämään kalojansa päästäkseen ruoalle. Tuskin sai patansa tulelle, niin tuli jo pirukin rantaan ja alkoi hätyyttää häntä, kysyi: "Miksikäs venheinesi minun saareeni tulit?" — "Tuuli ajoi", vastasi mies. "No, muistatkos liittomme?" kysyi piru, "nyt minä sinut tapan." — "Annahan, keittoni saan syödä ensinnä", sanoi mies. "No, keitähän ruokasi valmiiksi", vastasi piru ja istui odottamaan sitä koetellen kaikella tavoin pelottaa miestä. Tämä kun ei ollut asiasta ollaksensa, näytti piru viimein hampaansa, jotka olivat suuret kuin petkeleet ikään, ja kysyi: "Oletkos tuommoisia hampaita ennen nähnyt?" Mies siihen ei vastannut muuta, vaan sieppasi kiehuvan patansa tulelta ja paiskasi pirua sillä silmiä vasten, kysyi: "Oletkos tuommoista ruokaa ennen syönyt?" Kuuma kalakeitto poltti siinä nyt silmät pirulta, joka huutaen juoksi rannalta poikkeen; vaan mies hyppäsi venheeseensä ja pääsi elävänä kotiinsa.

Kului jonkin aikaa siitä, niin alkoipas miehestä itseksensä eläminen ikäväksi käydä. "Saisipa nyt akka ottaa", arveli hän siitä ja kosi muutaman kauppiaan tytärtä, vaan kaupunkilaiset kaikki pelkäsivät häntä, eikä kukaan antanut hänelle tytärtänsä, vaikka kyllä tiedettiin, että hän vallan rikas oli. Tästä suuttui mies kaupunkilaisiin ja ajatteli mielessänsä: "Tieltä olen ennenkin avun saanut, tieltä toivon nytkin; lähden maata matkaamaan, ja kuka vaimonpuoli ensiksi vastaani tulee, sen otan naisekseni." Sillä tuumalla läksi hän kaupungista maalle päin kävelemään ja käydä astuksenteli tietä pitkin, kunne tuli köyhä kerjäläistyttö vastaan, niin hän sen tytön kihlasi morsiamekseen ja vei vaimokseen kotiinsa. Elivät, olivat sitten aikansa yhdessä, kunne vaimo lapsen teki, niin isä olisi ristittänyt poikansa, vaan ei saanut kummia sille kaupungista. "No, tieltä olen ennenkin avun saanut, tieltä toivon nytkin", arveli hän mielessänsä ja läksi tietä myöten astumaan. Vähän matkan päässä tuli vastaan mies, joka sanoi olevansa Kuolema, niin hän sitä pyytää kummiksi. Kuolema tuli, ja kuljettiin yhdessä kaupunkiin, jossa saatiin nyt lapsi ristityksi. Kuolema siitä kysyy isältä: "Tuleekos minun jotakin kumminlahjaa antaa?" — "Ainahan se tapa on ollut semmoinen", vastasi isä, "vaikk'ei siihen määrää ole, vaan annetaanhan lahjat sitä myöten, miten kummin varat kannattavat ja asiassa muutoin käypi." — "No, olisi minulla voidetta semmoista", sanoi Kuolema, "että sillä kun voiteleepi, niin paranee sairas, jos suinkin paratakseen lienee." — "Kyllähän tuo jo kumminlahjaksi sopisi, vaan mitenkäs sitä voidetta käytetään?" sanoi mies. "Helppo sit'on käyttäessä", vastasi Kuolema, "kun sinä voiteinesi sairaan luokse tulet, ja minä jalkapuolessa lavaa seison, niin sairas siitä sinun voiteestasi paraneepi, vaan jos minä sairaan pääpuolessa satun olemaan, niin ei pidä voidetta antaakaan, sairas silloin kuolee kumminkin."

Mitäs ollakaan. Mies kun sai Kuolemalta sen voiteen semmoisen, hän sillä paranteli ihmisiä paljon ja tuli siitä nerostaan niin kuuluksi kaikille, että häntä kuljetettiin ympäri maailman sairasten luona. Kävipä muutamassa kaupungissa kuningas sairaaksi sitten, eikä nähty neuvoa muuta, vaan haettiin se mies häntä nyt sillä voiteellaan parantamaan. Mies meni, vaan kun kuninkaan luokse tuli, näki jo Kuoleman pääpuolessa seisovan. Keksittyänsä tämän mies ei nähnyt muusta apua olevan, vaan päätti pettää Kuolemata ja teetti kuninkaalle semmoisen lavan, joka pyöri niinkuin kerinkakko navalla, ja rupesi ehtimiseensä pyörittämään sitä. Kuolema kyllä koki pysyä pääpuolessa yhä, ja juoksivat kumpikin peräkkäin siinä, vaan mies yht'äkkiä tempasi lavaa toisaanne päin juostessansa, niin Kuolema lankesi lattialle. Toinen silloin pääsi kuninkaan pääpuoleen ja sai häneen voidettaan pyyhkäistä, niin se siitä parani ja tuli terveeksi kohta. No, siitäkös miestä nyt kuninkaan kartanossa hyvänä pidettiin ja palkinto annettiin hänelle hyvä; vaan Kuolema oli miehelle äissänsä ja peloitteli häntä, sanoi: "Aha, paha äijä, käskinkö minä sinun niin tehdä, nyt tapan minä sinut itsesi." Mies ei säikähtänyt tuota, hänellä kun oli se entinen laukkunsa matkassa, vaan silmäili vastustajaansa ja sanoi: "Jahkapa sinä minun laukussani!" niin samalla meni Kuolema laukkuun. Siitä lähtee mies laukku selässä kulkemaan, niin rupeaa Kuolema rukoilemaan häntä, sanoo: "Laske, veikkonen, minut täältä, niin en ikäpäivänä tapa sinua, kun nyt irti pääsen." — "No, tehkäämme liitto", sanoi mies, "kun kolmekymmentä vuotta antanet vielä minun rauhassa elää, enempää en vaadikaan, niin pääset laukustani ulos!" Kuolema suostui tähän ja sanoi laukusta päästyään miehelle: "Ne kolmekymmentä vuotta saat siinä rauhassa elää, kun et koskaan 'Kas-niin!' sano, vaan niin pian kuin sen sanan sanot, kuoletkin heti."

No, mies vältti nyt monta aikaa sitä kiellettyä sanaa, ettei "Kas-niin!" sanonut, ja paransi taas paljon ihmisiä sillä kuolemalta opitulla keinollansa; mutta Kuolema kantoi hänelle yhä kuitenkin vihaa siitä, kun hän petoksella kuninkaan paransi, ja pyysi kaikella keinoin tappaakseen häntä jo ennen aikojansa. Senpä vuoksi kulki miehen poikessa ollen hänen kotiinsa ja kirjoitti tuvan seinät sisältä ja ulkoapäin sitä yhtä sanaa täyteen vain: "Kas-niin!" — "Kas-niin!" — "Kas-niin!" — No, mies kun kotiinsa tuli ja tuvan seinät näki tuhratun näin pahasti, kysyi vahingossa emännältään heti: "Sinäkö tähän 'Kas-niintä' näin paljon olet kirjoitellut, vai kuka nämä tuvan seinät näin on pilannut?" Siinä tuli sen pahan sanansa nyt sanomaan, ja Kuolema samassa tuli noutamaan häntä, kysyi: "Lähdetkös nyt matkaani?" — "Täytyneehän minun lähteäkseni", vastasi toinen ja sai laukku selässä niinkuin hän matkastaan oli palannut, Kuoleman kanssa kulkemaan. Tämä kuljettaa nyt miestä toisiin maailmoihin, ja tullaan ensinnäkin taivaan portille. Siinä Kuolema kolkuttaa ovelle ja kysyy: "Kelpaako se mies tänne, joka hyvä on korttia lyömään?" — "Ei tänne kelpaa, Hiiteen se on vietävä!" vastattiin ovelta. No, Kuolema kantaa nyt miehen siitä Hiiteen ja kysyy taaskin ovelta: "Kelpaako se mies tänne, joka hyvä on korttia lyömään?" — "Kelpaa", sanottiin Hiidestä, "täällähän semmoinen onkin omansa", ja mies laukkuineen päivineen laskettiin sisälle. Hän ei kuitenkaan hämmästynyt tuota, vaan kun näki vanhan tuttavansa siellä, niin tervehti häntä ja sanoi: "No, ympäri mennään, yhteen tullaan, täällähän minun on vanha korttikumppalini vielä elossa, emmekö rupeaisi korttisille?" — "Saisipa ruveta", vastasi piru, "vielähän minulla olisi sinulta vähäsen siitä ajasta perittävääkin, kun viimeksi korttisilla olimme." No, ei muuta, ihmisen henki pantiin voitolta aina vetoon, ja mies sai ne entiset korttinsa laukustaan, ja ruvettiin piyviä lyömään niillä. Siinä mies tuli voitolle niinkuin ennenkin, ja kun hengen aina voitti, sanoi samassa: "Jahkapa sinä minun laukussani!" niin se silloin meni talteen sinne. Sitä tekoa tehden oli jo kuusituhatta henkeä päästänyt pirun vallasta ja saanut ne laukkuunsa, kun piru suuttui viimeinkin ja ajoi hänet laukkuineen päivineen Hiidestä pois.

No, kuolema kun ei sielläkään saanut miehelle sijaa, vei hänet uudestaan taivaan ovelle ja kysyi: "Kelpaako se mies tänne, joka kuusituhatta henkeä pirulta voitti?" — "Ei kelpaa", sanoi ovenvartija. "Eivätkö nekään henget kelpaa?" kysyi uudelleen Kuolema. "No, ne kelpaavat", sanoi ovenvartija, "missäs ne ovat?" — "Ne ovat tämän miehen laukussa", vastasi Kuolema, ja laukku otettiin taivaaseen heti. Mies kun näki tämän, sanoi suruissaan siitä: "Jahkapa itsekin olisin omassa laukussani!" ja samassa pyörähtikin omaan laukkuunsa ja pääsi muiden henkien joukossa sillä keinoin taivaan ovesta sisälle. Kuolema jäi seisomaan ovelle, vaan ei pahastunut toisen menoa, vaan arveli: "Hyvä kun tuosta tuollakin pääsin, jo häntä sain kylläkseni kanneksia!" ja läksi sitä tietään matkaansa.

TAIVAANVUOHEN SYNTY

Oli köyhä mies ennen, jolle saatiin lapsi, niin läksi kummia etsimään sille. Tiellä tulee mies vastaan häntä ja kysyy: "Minnekäs sinä menet?" — "Läksin kummia etsimään lapselleni", vastasi toinen. "No, ota minut kummiksi", sanoi vieras. "Mikäs mies sinä olet?" kysyi toinen. Vieras sanoi: "Minä olen Jumala." — "En minä Jumalaa ota kummiksi", vastasi mies, "hän on petturi, yhtä pitää köyhänä, toista pohattana, ei tee tasaista." Siitä menee edelleen ja kulkee vähän matkaa tietä myöten, niin tulee mies vastaan taaskin, kysyy: "Minnekä menet?" — "Kummia etsimään lapselleni", vastaa hän sille. — "No, ota minut kummiksi", sanoo se vastaantulija. "Kukas sinä olet?" kysyi kummin etsijä. Vieras sanoi: "Minä olen Surma." — "No, sinut minä kummiksi otan, sinä olet kunnon mies", sanoi toinen, "et säästä rikasta, et köyhää, et nuorta etkä vanhaa, teet kaikille tasaisen."

Siitä kulkee nyt Surma miehen kotiin, ja siellä lapsi saadaan ristityksi, niin kysyy isältä: "Antaakos kummi aina lahjaakin mitä?" — "Antaahan se jotakuta", vastasi isä. "No, antaa pitää sitten minunkin", sanoi Surma ja antoi rahin ja kukkaron lahjaksi. Rahi oli laatuansa semmoinen, jotta kun ketä käski siihen istumaan, se ei siitä käskemättä pois päässyt, ja kukkaro taas oli semmoinen, jotta siitä ei raha milloinkaan loppunut. Kolmanneksi Surma sen miehen opetti tietäjäksi, joka kaikki taudit tiesi hyvästi, mutta varoitti häntä, sanoi: "Missä kuuletkin sairastettavan ja sinua käydään tietäjäksi, elä rupea, jos minä pääpuolessa olen, sano: 'Tällä sairaalla on kuolemantauti'; vaan kun missä jalkopuolessa olen, silloin suostu auttamaan, sano: 'Kyllä tämä paranee'; ja se paraneekin siitä."

No, mies kun tämmöiset taiat oppi, se niillä äijän sairaita paransi ja tuli siitä niin kuuluisaksi tietäjäksi, että juoksi rahvasta myöten jo kuninkaallekin hänestä puhe. Sattuipa sitten kuninkaan tytär sairastamaan kerran, niin laittoi kuningas tätä mainiota miestä noutamaan tyttärensä luokse tietäjäksi ja lupasi monia miljoonia palkinnoksi, jos hän sen parantaisi. Mies tuleekin siitä linnaan parantaaksensa tytärtä, vaan tässäpä on Surma pääpuolella nyt. No, siinä ei olisi parantamisen tuumiin pitänyt ruvetakaan ollenkaan, kun nyt asia tällä kannalla oli, vaan hyvä olisi toisekseen ollut palkinnotkin kuninkaalta saada, ja mies kokee ansaita ne. Teettää muka lavan semmoisen, joka pyöri navan päällä, ja pani kuninkaan tyttären siihen, josta alkaa pyörittää lavaa niin liukkaasti, jotta Surma ei jaksanut tulla jäljestä, vaan luiskahti lavasta irti. Sen kun näki toinen, hyppäsi itse pääpuoleen heti ja paransikin kuninkaan tyttären samassa, josta sai kuninkaalta ne suuret palkinnot, mitkä olivat luvassa, vaan Surma tuli ja suhahti korvaan hänelle: "Nyt minä tapan sinut itsesi, kun et kuninkaan tytärtä antanut tappaa." Mies säikähti sitä ja alkoi rukoilla: "Elä vielä tapa, anna kotiini pääsen, jotta jotakuta lapsilleni vielä neuvoisin!" Surma lupasi tämän, ja toinen läksi kuninkaan linnasta kulkemaan kotiinsa neuvoaksensa vielä perillisiänsä, jotka hän jälkeensä jättäisi.

Astuu, astuu miesrukka suruissaan tietä myöten, kunne pimeä tapasi matkalla, niin poikkeaa tien varrella olevaan taloon ja pyrkii siihen yöksi. "Hyvin täällä saisit yötä viettää", vastasi isäntä, joka oli nahkojen valmistaja viraltansa, "vaan ei meillä nyt ole muuta tilaa kuin tuo huone, missä nahkoja pajutaan; siinä olisi sijaa, vaan siellä kehnot käyvät yötä olemassa eivätkä anna kellekään rauhaa." Mies vaikka kuulikin tämän, ei huolinut pimeässä enää edelleen lähteä, kun oli jo matkastaan väsynyt, vaan sanoi kehnoilta toimeen tulevansa ja rupesi isännän työhuoneeseen maata. Mitäpä tästä? Iltayö kului häneltä hyvästi, eikä kuulunut outoa mitään, vaan sydänyön aikana tuli kehnojen päämies sinne huoneeseen ja ärjäisi makaajalle: "Mikä mies sinä täällä minun huoneessani olet?" — "Minä olen matkaavainen", vastasi mies kavahtaen unestansa. "No, ei tässä ole tilaa sinulle", virkkoi kehno, "mene matkaasi täältä!" Mies ei lähtenyt sillä, sanoi: "Eiköhän tässä nyt kahden sovittaisi sentähden?" — "Emme sovi", vastasi kehno, "tämä huone tulee minusta yksinänikin täyteen." — "No, näytäpäs, miten sinusta koko huone täyttyy, en usko tuota muutoin", sanoi mies. Kehno oli koetukseen valmis ja paisui nyt, levisi niin, jotta parhaiksi sai mies henkensä parkkiastioiden välissä säilytetyksi. "Eikös ala nyt olla huone jo minusta täysi?" sanoi hän siitä, "vaan sovin minä pienemmäksikin, vaikka kuin pieneksi kävisin!" Toinen silloin otti Surmalta saamansa kukkaron lakkaristaan ja näytti sen kehnolle, sanoi: "Tokkohan tuohon minun kukkarooni sopisit?" — "Hoh", sanoi kehno, "tokihan minä siihen ainakin sovin!" — "No, koetapas, sovitko!" kehoitti mies. Kehno rupeaakin siitä näyttämään, miten hän pieneksi kitistyy, ja ajautui kukkaroon; vaan toinen samalla veti kukkaronsa kiinni, että jäi kehno koetuksilleen sinne. "Olehan tallessa siellä!" ajatteli mielessään siitä nyt mies, nosti kukkaron naulaan ja itse rupesi maata. Noustuaan aamusella kävi talon väen puheilla sitten ja pyysi nahanhankuuneuvoja lainaksi, joilla hankasi sitä kukkarotaan niin kauan, kunne kehno sisällä kuoli.

Kehnosta päästyänsä jätti mies talon väelle hyvästit sanoen heille kiitosta monta, ja kulki siitä jo kotiinsa. Eipäs aikaakaan kotonaan ollut, niin tuli jo Surmakin sinne ja sanoi: "Ole valmis, nyt minä sinut tapan." — "No, istuhan tässä rahilla vielä vähän aikaa, jotta lapsilleni hyvästit jätän", sanoi mies. Kuolema istui eikä älynnytkään rahia omaksi antamaksensa, vaan tarttui istumaan siihen, kunneka hänet toinen siitä päästäisi. Mies ei tehnyt kiirettä nyt, vaan istutti Surmaa kolmesataa vuotta rahilla ja eli itse kaiken aikansa hyvästi, hänellä kun oli se Surman antama kukkaro ja muut taiat elatuksen apuna. Vasta kolmensadan vuoden päästä alkoi hän pitkästyä aikaansa eikä kehdannut enää maailmassa elää, vaan laski Surman rahilta, ja Surma päästyään siitä tappoi hänet samassa.

No, mies kun kuoli, henki erkani ruumiista ja läksi pyrkimään taivaaseen, vaan ei otettu sinne, vastattiin, "Jumalata petturiksi sanoit, et sinä tänne kelpaa." Mitäs; kun ei taivaaseen otettu, täytyi lähteä helvettiin, koska ei muuta asumapaikkaa ollut. Siellä pyrki taas sisälle, vaan ei otettu sinnekään, sanottiin ovelta: "Tämähän se meidän päämiehemme tappoi, ei tätä tänne huolita!" No, kun ei päässyt miehen henki sinnekään, se jäi kummankin paikan keskivälille, ja siitähän se syntyi taivaanvuohi, joka ilmassa mäkättää nytkin. — Sen pituinen se.

LEHMÄN VUOHENA MYÖJÄ

Vähäisellä mökkipaikalla asui ennen vanhanläntä mies, ja sillä oli poika. Heiltä kävi vuoden pitkään eläimen ruoka vähäksi, ja isä laittoi poikansa lehmää kaupalle kaupunkiin, jotta sen hinnalla sitten toisille eläimille syömistä saataisiin. Poika läksi kuljettamaan lehmäänsä ja tuli sen kanssa kaupunkiin, jossa hän nyt ensimmäistä kertaa oli käymässä. Siellä tuli kaupungin kadulla kaksi nuorta miestä, hyvää koiranhammasta, häntä vastaan ja kysyivät: "Minnekä, poika, viet vuohta?" Poika ei vastannut mitään, vaikka miesten puhe oli outoa hänestä, vaan luuli heidän pilkalla tätä sanovan, kun hänen lehmänsä oli laiha ja huononnäköinen, ja kulki heistä edellensä. Nämäpä olivat viisaita mielestänsä, kiersivät huoneiden taitse jäljellensä ja tulivat uudestaan pojalle eteen, sanoivat toimessansa: "Ka, vuohta viet, poika, markkinoille, mikä vuohellasi hintana?" Poika, joka ei tuntenut kyselijöitä niiksi entisiksi, kävi arvelemaan asiasta miettien mielessänsä: "No, kuka tässä nyt oikeassa on, muutko ihmiset vai minä, kun kaikki tätä minun lehmääni vuohena pitävät?" Eihän kuitenkaan virkkanut kyselijöille mitään, vaan hosaisi kuljetettavaansa vitsalla ja meni edellensä. Toisetpa eivät heittäneet asiata siihen, vaan juoksivat taaskin kartanoiden taitse jäljellensä ja pyörähtivät kolmannesti eteen pojalle, tekivät hyvän päivän hänelle ja sanoivat: "Ka, vuohtahan viet, poika, kaupaksi, etkö myö tuota vuohtasi meille?" — "No, vuohihan tämä taitaa ollakin, kun tätä kaikki ihmiset siksi sanovat", arveli poika viimeinkin eikä juljennut asialta väitelläkään, sanoi: "No, kun ostaaksenne lienette, niin myön." Siinä tehtiin nyt kauppa. Miehet sopivat pojan kanssa hinnalta, ostivat häneltä sen lehmän vuohesta ja läksivät matkaansa.

Miesten mentyä jäi poika seisomaan kadulle ja luki kaupassa saamansa rahat, miten ne olivat vähässä, niin alkoi jo katua kauppaansa, arveli: "Lehmä totta oli kuin olikin se minun kuljetettavani, ja minä hupsu möin sen vuohesta!" Päälliseksi pelkäsi isäänsä, että hän vielä toria saapi, jos niin vähillä rahoilla kotiinsa tulee, ja alkoi tuumitella neuvoa, miten hän asiastaan selvän saisi. Tuosta luuli jo keinon keksineensä ja seurasi miehiä jäljestä astuen sinne päin, jonne oli nähnyt heidänkin menevän. Siitä tuli hän torille, jossa markkinata pidettiin, ja näkikin miehet tässä häneltä ostamaansa lehmää kaupittelevan. Poika katseli syrjästä heidän kauppaansa ja näki vuohesta myömänsä lehmän nyt toisille tavallisesta lehmän hinnasta annettavan, josta älysi jo koko petoksen, arveli: "Ahas, vai petitte te koiruudellanne minut, vaan katsokaahan, enkö teitä minä vuorostani petä!" Sillä tuumalla meni lähimmäiseen juontapaikkaan ja maksoi isännälle edeltäkäsin rahan, sanoi: "Meitä tulee tähän kolme miestä vähän ajan päästä ryypylle tämän rahan edestä, minkä nyt saatte, niin minä kun lähtiessäni sitten lakkiani kohotan ja pyöritellen sitä kysyn, jos kaikki on maksettu, niin teidän pitää myöntääksenne." — "Kyllä myönnän, kyllä", vastasi isäntä ja lupasi neuvon mukaan tehdäksensä; mutta poika kävi vielä kahdessa toisessa juontapaikassa ja maksoi juomiset edeltäpäin varoittaen isäntiä samatse kuin ensimmäistäkin, josta kulki takaisin torille. Siellä olivat nekin lehmän ostajat vielä, jotka keksittyänsä pojan kohta tulivat hänen puheellensa ja kysyivät piloillansa, eikö hän harjakaisia lähtisi juomaan, kun niin väleen sai vuohensa myödyksi. "Ka, jos lähdemme", vastasi poika ja vei miehet lähimmäiseen juontapaikkaan, jossa edeltäpäin oli isännälle rahan antanut. Siinä joivat, olivat aikansa ja mielivät poikkeen lähteä, niin kohotti poika lakkinsa pyörittäen sitä kädessänsä ja kysyi isännältä: "Eikö se ole maksettu?" — Isäntä vastasi: "Jo, hyvä vieras, jo se on maksettu!" Mitäs siitä; lähdettiin juontapaikasta yhdessä poikkeen ja saatiin kaupungin katua astumaan, niin alkavat arvella ne nuoret miehet, että mitenkähän se on jälki, kun poika ei rahaa antanut, ja se isännän mielestä oli maksettu. Eiväthän kuitenkaan rohjenneet kysyä asiasta, vaan kulkivat pojan kanssa edelleen, niin nähtiin taaskin juontapaikka muutamassa kohdin, ja poika sanoi toisille: "Käykäämme tätäkin paikkaa koettamassa, minkälaiset juomat tässä on!" No, sehän tuuma oli toistenkin mieleen, ja menivät kapakkaan yhdessä. Tässä oli poika niin ikään jo edeltäkäsin käynyt rahaa maksamassa, eikä muuta, vaan käski isännän juomista tuomaan. Isäntä, kun tunsi jo entuudestaan pojan, kantoi viinaa pöydälle, ja miehet siitä taaskin ottivat ryypyt. Ryyppäämästä päästyä kääntyi poika sitten isäntään päin ja kohotti lakkiansa niinkuin viimeinkin, kysyi: "Eikös se ole maksettu?" — "No, se on maksettu", vastasi isäntä, ja miehet pojan kanssa läksivät kapakasta ja saivat yhtenä astumaan, niin sanoivat pojalle: "No, minkätähden sinä et tarvitse maksaa, kun sanot vain: 'Eikö se ole maksettu?' josta he samassa sanovat: 'Se on maksettu'!" Poika vastasi: "Tämä lakki on minulla niin onnellinen, että jos minä missä käyn syömässä taikka juomassa ja juomasta päästyäni kohotan tätä vain ja kysyn: 'Eikös se ole maksettu?' niin isäntä samassa vastaa: 'No, se on jo maksettu'!"

Tästä alkavat ne miehet pojalta ostella sitä semmoista lakkia ja kysyvät hintaa. Poika sanoi: "Ei minun kävisi tätä myöminen, minä saan tällä elatukseni ja tulen hyvästi toimeen." Toiset eivät heittäneet sillä, vaan pyysivät, puistivat vain sitä pojan lakkia ostaaksensa. No, poika suostui kuin suostuikin myömään siitä ja sanoi: "No, kolme sataa kun annatte, niin saatte hänet, hekää!" Toiset maksoivat ne kolme sataa mielellänsä ja saivat pojalta lakin. Siinä oli se kolmas juontapaikka lähellä, jossa poika jo edeltä oli niinikään rahaa antanut isännälle, niin sanoo siitä se poika nyt toisille: "Te kun saitte minun lakkin, käykäämme tässä nyt harjakaiset juomassa, niin koetatte samalla myös lakkia." Miehet myöntyivät tuumaan, ja mentiin siitä kapakkaan, jossa juotiin taas yhtenä. No, kun aikansa siinä olivat, tehtiin lähtöä sitten ja nostettiin lakkia niinkuin ennenkin, kysyttiin: "Eikös se ole maksettu?" — "Maksettu se on, hyvät vieraat, maksettu", vastasi isäntä, kun oli maksun jo edeltä saanut, ja kumarteli nöyrästi.

Kapakasta päästyä erosi nyt se poika toisista ja kulki kotiinsa, vaan ne nuoret miehet saivat yhdessä kaupunkia käymään hyvillänsä siitä, kun he hyvän kaupan sitä lakkia ostaessaan tekivät. Kävellessä sanoo sitten muudan heistä: "Alkaisipa nyt ruoan halu olla, lähtekäämme syömään jonnekin!" Se oli toistenkin mieleen semmoinen tuuma, ja menivät muutamaan ravintopaikkaan heti ja käskivät isännän ruokaa valmistella sekä juomaakin tuoda kaikenlaista. No, isäntä toimitti kaikki mielellänsä, ja miehet söivät, joivat siitä kyllälteen ja tarjosivatpa vielä muillekin syrjäläisille, keitä vain sattui kapakassa olemaan. Siitä kun olivat kyllälteen saaneet viimeinkin, mielivät isännälle suorittaa velkansa, ja vanhin mies kohotti sitä pojalta ostettua lakkia kysyen isännältä: "Eikös se jo ole maksettu?" — "Ei se ole maksettu", vastasi isäntä, "kukas sen olisi maksanutkaan?" Toinen kohotti uudestaan lakkiansa, pyöritti sitä mukulalle ja toiselle ja kysyi taaskin kiivaasti: "Eikös se ole maksettu?" Isäntä ei tuosta kuitenkaan ollut millänsä, vaan päätti vain kovasti: "No, se ei ole maksettu!" Mitäs, kun ei muu auttanut, täytyi miesten maksaa isännälle raha ja häpeissään lähteä tiehensä.

Siitä pulasta päästyänsä pitävät tuuman sitten keskenänsä, sanovat toinen toisellensa: "No, tekipähän poikakin meille lystin, jos lienemmekin häneltä lehmän vuohena ostaneet!" — "No, emme me asiata siihen heitä", virkkoi muudan heistä, "pitäähän meidän pettäjätä rangaista." — "Taitaisihan tuo sen ansaita", sanoivat toisetkin ja läksivät miehissä ajamaan poikaa jäljestä saadakseen häntä käsiinsä.

Hyvän matkaa kaupungista maalle päin kuljettuansa kuulivat jo muutamassa talossa, että siihen vähäistä ennen oli asettunut yöksi yksinäinen poika, joka oli vierashuoneessa nyt makaamassa. Talonväen puheesta arvasivat miehet kohta, että tämä yövieras oli se heidän pettäjänsä, ja läksivät neuvotusta huoneesta etsimään häntä. Tämä kun kuuli heidän tulevan ja arvasi, mitä he hakivat, heittihe kipeäksi ja voivotteli, valitteli surkeasti. Toiset eivät kuitenkaan tuota katsoneet, vaan muudan heistä löysi huoneen nurkasta sauvan ja löi sillä vuoteella makaajata selkään. Ensi kerralta ei poika liikahtanutkaan, toisesti lyötäessä vähäsen hievahti, vaan kolmannelta lyömiseltä kavahti jo seisaalle, hyppäsi lyöjällensä kaulaan, syleili häntä ja sanoi: "Voi, hyvä ystävä, minkä hyvän sinä teit tällä sauvalla lyödessäsi minua; minulle toisinaan aina tulee hyvin äkkiä tauti, josta en parane mitenkään, ellei joku tällä sauvalla paina taikka lyö minun ruumistani! Semmoinen kohtaus tuli minulle nytkin maatessani tässä, ja olisin varmaan kuollutkin, ellette tulleet minua auttamaan; kiitoksia, hyvät ystävät avustanne!" Kuultuansa ja nähtyänsä, mitenkä kummallinen pojalla sauva oli, alkoi miesten tehdä sitä itselleen mieli, eivätkä enää muistaneet koko asiatansa, vaan alkoivat ostella pojalta sitä sauvaa, sanoivat: "Etkö möisi tuota meille?" — "Kyllä kaikitse tämän itsekin tarvitsisin", vastasi poika, "tämä näet on laatuansa semmoinen: vaikka mikä tulkoon kipeäksi, niin tällä kun painelee vain vähäsen, se paranee siitä heti ja tulee terveeksi; vaan kun kolme sataa antanette, niin myönmä hänet kuitenkin hyvän ystävyytemme vuoksi!" Miehet suostuivat hintaan, maksoivat pojalle ne kolme sataa, mitkä oli vaatinut, ja ottivat häneltä sen ihmeellisen sauvan, jolla sairaita kävi parantaminen, vaan epäilivät vähän kuitenkin kauppaansa, sanoivat: "Mistäs tiedämme, ettet sinä meitä nyt petä?" Siinä sattui nyt vanha sairas akka makaamaan samassa huoneessa, niin poika sanoi miehille: "Jos ette muutoin usko, niin tuossa akka potee vuoteella, lyökäähän sitä päähän sillä sauvallanne, niin sen näette, eikö sauva paranna." — "No, siitä sen näemme", arvelivat miehet ja löivät akkaa sauvalla päähän, tokko tuo tuosta paranisi, vaan akkaraja kun vähissä hengin oli jo entuudesta, siihen heitti nyt viimeisenkin ja kuoli. Miehille hätä käteen siitä, pelkäsivät pahan nyt perivän heidät ja valittivat asiataan pojalle, sanoivat: "No, minnekä me tämän nyt panemme, kun tämä räivä kuoli!" — "Taisitte tavattomasti lyödä", vastasi poika, "kuoleehan ihminen, jos millä aseella liian kovasti lyöpi; ja mikäs nyt tulee, miesparat, eteenne, ei muuta kuin henki hengeltä vaaditaan; vaan minulle kun taas kolme sataa antanette, niin otan koko sen asian päälleni." — "Ka, ota, veikkonen", sanoivat miehet, lukivat rahat pojalle käteen ja menivät samassa koko talosta matkaansa juosten minkä ennättivät kotiinsa.

Mitäs ollakaan; poika kun jäi kuolleen kanssa kahden kesken, niin otti akan käsipuolesta ja vei rantaan, jossa asetti hänet kivelle istumaan. Mitäs, eihän se kuollut siinä pysynyt, vaan kaatui kiveltä järveen. Poika silloin oli hätäytyvinään sitä ja juoksi talolta apua, sanoi: "Nyt hyvä tuli, kun vanha mummo kuoli! Pyysi minua häntä rannalle viemään jäähdyttelemäänsä ja istuutui kivelle, niin siitä kaatui järveen ja kuoli." Talon isäntä, joka pihalla sattui olemaan ja siitä oli nähnyt, kuinka mies akkavainaata käsipuolesta talutti, luuli toisen puheen todeksi ja vastasi: "Elä ole hätäissäsi, kuollut se olisi mummorukka kohta kumminkin, mitäpä siihen; kiitoksia vain, hyvä vieras, kun vanhukselle viimeisen avun annoitte!" No, siitä ei miehelle sillä tavoin tullut mitäkään. — Sen pituinen se.

JÄLKIMAINE

Hämeessä puhutaan tarinan loppua vähän toisella tapaa. Keksittyään lakin kaupassa pettyneensä lähtevät ostajat ajamaan poikaa perästä, tulevat hänen kotiinsa ja kysyvät isältä: "Missä teidän poikanne on?" Poika oli sillä välin laittautunut aittaan, jossa makasi pitkällään laudalla niinkuin ruumis ainakin, ja isä vastasi miehille: "Voi, hyvät vieraat, minun poikani on kuollut ja makaa jo aitassa laudalla." — "Pahuus, kun tuo ennätti kuolla", sanoivat toiset, "meillä olisi hänelle asiata ollut." — "No, olisi täällä se vainajan sauva, jolla hän eläessään aina sairaita paransi", vastasi isä, "koetelkaahan lyödä hänen ruumistaan sillä, jos tuo tuosta elpyisi vielä!" Miehet ottavatkin siitä sen sauvan ja menevät isän kanssa aittaan, jossa hosaisevat kuollutta selkään. Tämä on heräävinään siitä ja nousee istuilleen laudalla, kysyy: "Mitäs minusta nyt tahdotaan, joka olin jo ylämaailmoihin menemässä?" Miehet, nähtyänsä, minkä kumman sauva oli vaikuttanut, eivät muistaneetkaan entistä kauppaansa purkaa, vaan alkoivat hieroa uutta, sanoivat: "Myö tuo sauvasi meille!" — "Ei minun käy sitä hukkaaminen, tarpeen se on itsellenikin, koska vielä eloon virkosin", vastasi ensinnä poika, vaan toiset kun houkuttelivat yhä ja hyvän maksun lupasivat, niin suostui myömään jo viimein, sanoi: "No, ykskaikki, kolme sataa kun sauvastani antanette, niin olkoon menneeksi!" Toiset maksoivat hinnan mielellänsä ja menivät sauvansa kanssa matkaansa, vaan tiellä nousi heidän välillänsä siltä sauvalta riita, kuka sen heistä nyt pitäisi, ja siitä syntyi tappelu, jossa toiset kaksi löivät toverinsa kuoliaaksi. Siitäpäs tuli heille nyt hätä, ja sieppasivat sen pojalta ostamansa sauvan ja hakkasivat sillä kuollutta selkään herättääksensä häntä, vaan tämä ei vironnut sen siitänsä, ja päälliseksi tuli vielä ihmisiä siihen heidän meteliinsä, ja alkoivat hätyyttää heitä siitä, kun kuollutta pieksivät. Peloissaan heitä jättivät miehet kuolleen toverinsa tielle ja juoksivat pojan kotiin takaisin.

Siellä oli poika isänsä kanssa pitänyt tuumaa taaskin, ja kun näki miesten tulevan, pistäytyi tyhjään tynnyriin, josta oli puhkaissut pohjan, ja haasteli siellä itseksensä. No, miehet kun pääsivät tupaan ja kysyivät poikaa, isä vastasi heille: "Se on tuolla tynnyrissä, olkaa, veikkoset, hiljaa!" — "Mitä juukelia se siellä tekee?" kysyivät miehet. "Se on siellä vieraita kieliä opettelemassa", selvitti isä. "Vai niin, no, mitenkähän noita mekin oppisimme?" kysyivät toiset. "Väleen niitä oppii", sanoi isä, "kun vain kielensä pistää tuosta tapinlävestä sisälle, niin silloin on kieli aina opittu." — "Pitääpä koettaakseni", sanoi yksi mies ensinnä ja pisti kielensä tynnyriin; mutta poika, joka puukko kädessä istui tynnyrissä, vetäisi sillä häneltä kielen pään poikki, josta toinen sanoi: "Mylyt", ja kävi mykäksi kohta. Toinen mies, kun kuuli toveriltaan pääsevän oudon äänen, arveli tuosta: "Kyllä siinä näkyy hyvästi oppivan, koska Pekka jo rupesi puhumaan", ja pisti myös kielensä läpeen, jossa kävi mykäksi hänkin. — Paha on pettäjän perintö.

PAHA ON PETTÄJÄN PERINTÖ

TOTUUS JA VALHE

Kauppamiehellä muinoin oli kaksi poikaa, joille kuollessaan antoi laivan kummallekin perinnöksi. Pojat siitä läksivät yhdessä laivoinensa ulkomaille, ja erotessansa toisistansa merellä tekivät liiton keskenänsä vuoden päästä samalla paikalla yhtyä, jossa nyt toisistaan erkanivat. Kuluikin määräaika tuosta, ja veljet tavaralla täytetyillä aluksilla yhtyivät vuoden päästä puhutulla paikalla toisiinsa. Vanhempi veljes oli valhetta ja vääryyttä harjoittava ja oli niiden avulla täyttänyt laivansa, nuorempi taas oli totuutta rakastavainen ja siinä tarkasti pysyväinen kaupassaankin, jossa oli hyötynyt hyvästi. Yhdessä ollessansa saivat kauppa-asioistaan sitten keskustelemaan, ja siinä nousi heidän välillensä totuudesta ja valheesta kova kiista; vanhempi sanoi valheen kaupassa auttavan, nuorempi totuuden. Kun ei muutoin asialta sovittu, määräsivät riitansa ratkaisijaksi, ken vain kotiin purjehtiessa heille ensiksi vastaan sattuisi, ja panivat laivansa tavaroineen vedoksi kumpikin.

Purjehtivat, purjehtivat yhtenä siinä, niin tulipas mies venheellä soutaen vastaan, joka oli pirun joukkoa. Vanhempi veljes huusi nyt laivastaan sille: "Mies hoi! Totuusko tahi valhe auttaa maailmassa?" — "Etkö sitä tiedä, valhehan maailmassa vallitsee!" vastasi laivalaisten sivuitse mennessä soutaja ja kulki venheessään edellensä. "No, kuulepas sitä, veljeni, valhe ja vääryys vallitsee!" sanoi iloissaan vanhempi veljes, otti veljeltänsä vedon voitannasta laivan sekä tavarat itsellensä eikä tahtonut häntä edes maallekaan saattaa, vaan uhkasi mereen heittää. Toinen miten häntä palavasti rukoili, antoi vedon voittanut veljellensä toki pienoisen venheen, vaan puhkaisi silmät häneltä ensin ja jätti hänet onnensa nojaan siihen.

Tuuli kuljetti nyt venhettä lykäten sitä aaltoja pitkin ja saattoi vihdoinkin saaren rannalle. Sokea siinä nousee maalle, ja sattui suuri kivi hänelle kahmiessa eteen, jolle kipusi istumaan, ettei toki turvatonna olisi eläinten syötävänä maassa. Istuessansa siinä kuuli hän suksen hiihdännän metsässä ja alkoi huutaa apua, sanoi: "Kun lienet ihminen, kuule minun huutoni ja tule luokseni tänne!" Hiihtäjä tuli ja kysyi sokealta: "Mitäs tahdot minulta, poikaseni?" — "Jos saisin vaivan silmistäni", sanoi sokea ja kertoi siinä, miten hänelle oli merellä käynyt. Hiihtäjä siitä antoi hänelle suksensa ja sanoi: "Nouse hiihtämään näillä, ja tultuasi lähteelle, jolle sukset sinut vievät, pese silmäsi sillä vedellä, siinä niin pääset, miesrukka, vaivastasi." Sokea teki sen, hiihti toisen suksilla lähteelle ja pesi silmänsä siinä, niin pääsi kivustaan samassa. Siitä läksivät sukset itsestään liikkeelle taas ja veivät hänet takaisin kivelle, jossa hiihtäjä odotteli häntä. "Kiitoksia avustasi, Jumala sinut palkitkoon!" sanoi sokea siitä nyt hiihtäjälle ja antoi hänelle ne suksensa, joilla se läksi hiihtämään kohta; vaan itse jäi kivelle istumaan niinkuin ennenkin.

Kuluihan jonkin aikaa tuosta, niin sokea taaskin kuuli hiihdännän ja huusi: "Ken lienetkin, joko vieras vai sama mies kuin ennenkin, tule auttamaan, lohduttamaan minua!" Hiihtäjä tuli, kävi sokean luokse ja kysyi: "Mitäs minulta tahdot?" — "Taidat olla se sama, joka minua jo silmieni pakotuksesta autoit", vastasi sokea, "paranna nyt silmänikin, muutoin täytyy minun tänne metsään kuollakseni." — "No, ota nämä sukset", sanoi hiihtäjä, "hiihdä lähteelle, jolle sukset tästä vievät, ja pese silmäsi taaskin, niin sinä saat näkösi." Toinen teki niinkuin neuvo oli, ja tuli lähteellä käytyänsä silmistänsä terveeksi, josta hiihti kivelle takaisin, kussa hiihtäjä oli häntä odottamassa. Siinä kiitti taas auttamastansa ja rukoili Jumalata palkitsemaan hiihtäjälle tätä laupeuden työtä. "No, etkös muuta vielä ole vajaalla?" kysyi hiihtäjä. "Soisin pääseväni kotimaalleni", sanoi toinen, "vaikka köyhä olen, elän toki hiljaisuudessa siellä totuudella elätellen henkeäni." Hiihtäjä sanoi siitä: "Tässä annan sinulle nämä sukseni, jotka vievät sinut, minne ikään pyrit; vaan kun neuvoa totellet, elä pane kiirettä, vaan viivy iltaan tässä ja hiihdä sitten tuon suuren hongan luokse, jonka nouse latvaan yöksi, niin saat taiat tietää, joista sinä hyvän onnesi käsität seuraten niitä."

Mies pani neuvon mieleensä hyvästi, sanoi kiitokset parantajalleen, joka katosi nyt metsään eroten hänestä, ja odotti iltaan asti kivellä. Illan tullen vasta läksi hiihtämään siitä ja tuli neuvotulle paikalle sen suuren hongan luokse, jonka meni latvaan yöksi ja otti suksetkin kanssansa, ettei niitä kuka varastaisi häneltä. Olla oletteli jonkin aikaa piilossaan siellä, niin tulipas yöllä pirun kansa sen hongan juurelle kokoon, ja alkoivat kaikenlaista jutella keskenänsä. "Tiedättekö uutta mitään?" kysyi muudan toisilta. "Tiedän, minkä tiedän", sanoi yksi. Toinen sanoi: "Tiedänpä, minkä sinä tiedät, vaan et tiedä, minkä minä tiedän." — "Tiedän minä, minkä te tiedätte", sanoi kolmas, "vaan ettepä kumpainenkaan tiedä, mitä minä tiedän." — "No, puhupas, minkä sinä tiedät!" sanoivat toiset. "Minä tiedän semmoiset", sanoi piru, "että kuninkaan tytär, joka jo kymmenen vuotta on sairastanut, sillä paranisi, kun päivännousun aikana vietäisiin isänsä puutarhaan ja aamukasteella hiveltäisiin hänen kasvojansa sekä rintaansa." — "Minä taas sen tiedän", sanoi toinen, "millä kuninkaan linnassa vettä saataisiin, jossa tähän asti turhaan on koetettu kaivoa saada. Linnan pihalla kasvaa kaunis, tuuhea koivu, niin se kun hakattaisiin siitä ja juuret väännettäisiin maasta, sieltä juoksisi lähde, josta vettä saataisiin kaikelle linnan väelle kyllälteen." — "Tiedänpä minäkin, mitä eivät muut tiedä", sanoi kolmas piru. "Kuninkaalla on linnan luona puisto, jossa ennen asui kauniita hirviä joukottain, vaan nyt ei ole yhtä ainoata moneen vuoteen enää nähty; ne hirvet tulisivat siihen puistoon takaisin, kun vain ottaisi ne hirvensarvet veräjän suusta pois, joita nyt koristuksena pidetään siinä, hirvet näet pelkäävät niitä."

Siitä kun kukin oli haastellut juttunsa, läksivät pirut matkaansa hongan luota äkkäämättä latvassa istujata, joka oli kuunnellut heidän puheensa kaikki. Tämä laskeutui päivän tultua suksineen sieltä maahan ja hiihti kotimaallensa kuninkaan linnaan, jossa pyysi itselleen työtä. "No, tarvittaisiin täällä vedenkantajata", sanottiin linnassa, "vaan se on vaikeanlainen toimitus, linnan seudussa ei ole kaivoa eikä lähdettä missään, vesi on kaikki matkojen päästä kannettava tänne." — "Hyvä minulle, mitä työtä annetaankin", vastasi toinen ja rupesi kuninkaalle vedenkantajaksi. Jonkin aikaa sitä työtä tehtyänsä sattui hän vedeltä tullessansa istuutumaan tiepuoleen levätäkseen vähäsen. Siitäpä kulki kuningas tietä myöten ja keksi vesiastioineen hänet, niin tuli katsomaan vettä, sanoi: "No, ihme, kumma! Matkojen päästä tätä täytyy hakea eikä kuitenkaan saada kelvollista, likaistahan tuo on nytkin." — "Niinhän tämä on", vastasi vedentuoja, "vaan jos linnanne pihalta hakkuuttaisitte sen suuren koivun, mikä siinä kasvaa, ja juuret väännettäisiin maasta, siihen tulisi kirkas lähde, josta vettä olisi koko linnalle kyllin." — "Vastaatkos sanasi, niin minä sen koivun siitä hakkuutan?" sanoi kuningas, "vaan jos puheesi nähdään perättömäksi, niin sinulle tulee päällinen rangaistus eteen." — "Vastaan sanani", takasi toinen. "No, tule sitten minun kanssani", virkkoi kuningas, "kohta se nähdään, onko sinun puheellasi perää!"

Siitä käytiin koivun luokse kohta, ja kuningas palvelijoillansa kohta hakkuutti sen pihansa koristuksen siitä pois, ja juuretkin väännettiin miehissä maasta. No, ei kummempata! Tuskin saatiin tämä tehdyksi, niin koivun paikalta kohosi kirkas lähdevesi näkyviin, jota maistoi siinä itse kuningas ja kiitteli hyväksi. "No, sinä olet nerokas ja toimellinen mies", sanoi hän vedenkantajalle siitä, "tästä päivin ei tarvitse sinun muuta työtä tehdäksesi kuin vain juomaveden toimitat minulle, vaan se pitää varalla pitääksesi aina." Mies kun tähän virkaan pääsi, se kuninkaalle pitikin juomaveden kirkkaan ja makuisan, josta kuningas niin rakastui häneen, että piti häntä kuin parasta ystävätään ikään, ja kaikenlaista aina jutteli hänen kanssansa. Kerrankin läksi kesän sydämellä lystimetsässään kävelemään, ja vedenpitäjä silloinkin vesileileinensä seurasi häntä. Jonkin aikaa lystiä käveltyänsä istuutui kuningas puiden siimekseen lepäämään ja pyysi vettä juodaksensa, kun oli kesälämpimästä hänelle jano tullut. Vedenpitäjä kaatoi hänelle vettä leilistänsä, ja kuningas juotuansa alkoi haastella siinä, sanoi: "Tässä lystimetsässäni kävin ennen useammastikin ja ammuin hirviä huvikseni, vaan nyt en ole moneen vuoteen nähnyt yhtäkään elävää, mikä heidät lienee tästä hävittänyt." — "Kyllä tähän taas hirviä saatte, kun tahtonette", virkkoi vedenpitäjä. "Milläpäs niitä saisin?" kysyi kuningas. "Te kun tämän aituuksen veräjän suuhun panetitte hirvensarvet koristukseksi, niin hirvet peloissaan pakenivat sitä", vastasi vedenkantaja, "vaan kun otettaisiin ne sarvet siitä poikkeen, niin hirvet tulisivat tässä lystimetsässänne asumaan niinkuin ennenkin." — "No, saahan nähdä, jos sanasi toteen käyvät!" sanoi kuningas, "kyllä kaikitse se hyvä asia olisi!" ja kun siitä kotiin mentiin, niin hirvensarvet otettiin veräjän suusta poikkeen koetteeksi, tokko tuosta apua olisi jotakin.

Kului jonkin aikaa tuosta, niin kuningas muutamana päivänä lähtee lystimetsäänsä taaskin ja sen vedenpitäjän ottaa kanssansa, sanoo: "Käykäämme nyt katsomassa, onko tuolla hirviä enemmän kuin ennenkään minun puistossani!" No, päästään veräjästä aituuksen sisälle ja aletaan kävellä metsää yhtenä, niin jopas nähdään kaksi hirveä juoksevan tien poikki komeasti, ja kuta etemmäksi mennään, sitä useampia keksitään yhä. Kuningas ihastuu tätä ja alkaa lystiksensä ammuskella niitä. Jo oli kolme hirveä sillä tavoin kaatanut, kun heitti jo ammunnan ja sanoi toverillensa: "No, kävipähän sinun sanasi toteen, sinä olet viisas mies näenmä; tästä lähin olekin minun ystäväni, et tarvitse palvelusta tehdä, vaan asu ja elä minun linnassani, miten suinkin mielesi tekee."

Tästäkös tuli miehelle nyt hyvä elanto, hän kuninkaan kanssa piti ystävyyttä ja toimeen tuli hyvästi. Kului jonkin aikaa siitä, ja kuningas ja se mies kestiä kävivät keskenänsä linnassa, vastakkain molemmat, niin sattui kerrankin kuningas olemaan miehen luona vieraana ja oli suruissaan hyvin. Kysyy siitä se mies: "Ka, mitäpä te, hyvä kuningas, nyt pahoillanne olette?" — "On syytä paljonkin", vastasi kuningas, "ainoa tyttäreni jo kymmenen vuotta on sairastanut eikä parane mistään, vaan käypi vuosittain huonommaksi yhä." — "Elkää, kuninkaiseni, hätäilkö; kun sallitte, minä hänet parannan", vastasi toinen. "Hyvä ystäväni", virkkoi kuningas, "moni mies on jo koettanut häntä terveeksi saada, vaan ei ole kellekään onnistunut, vaikka tyttäreni ja puolen valtakuntaani olen luvannut parantajalle. Siitä, kun kaikki häntä tyhjään parantelivat eikä apua lähtenyt, kuulutin ympäri koko valtakuntani viimeinkin, että ken vasta vielä parantajaksi tarjoakse eikä onnistu työssään, sille tulee päällinen rangaistus. Saat neroasi koettaa nyt sinäkin, vaan täytyy sitten suostuaksesi siihen kauppaan, minkä olen ehdotellut, jonka tautta lienee parasta, kun et rupea koko koetuksiin."

Mies ei pelästynyt kuninkaan puhetta, vaan tyytyi siihen, mikä ehdoteltu oli, ja otti kuninkaan tyttären parantaaksensa. Varhain aamusella, kun päivä oli nousemassa, rupesi hän parantamisen tuumiin. Kuninkaan tytär kannettiin lavalla puutarhaan, missä kaunein heinikko oli kasvamassa, että siinä häntä parannettaisiin; ja kuningas sotaväkeä pani vahtimaan ympärille, ettei mies karkuun pääsisi, jos ei parantaminen onnistuisi häneltä. Mitäs siitä; mies ei muuta kuin liinasen vain aamukasteessa kostutti, jolla alkoi kuninkaan tyttären kasvoja ja rintoja hivellä hiljalleen. Sairas kun näkyi tästä jo virkistyvän heti, mies riisui hänet kokonansa ja asetti kasteesta kosteaan heinikkoon pitkällensä. Pidettyänsä häntä vähän aikaa siinä puki hän hänet vaatteihin taas ja nosti lavalle takaisin siinä toivossa, että paranee se nyt, kun parataksensa lienee. Siihen tuli nyt kuningaskin katsomaan itse ja kysyi tyttäreltänsä: "Tunnetko vaivaa mitään vai oletko terve?" — "Terve olen, vaan voimaton", vastasi tytär. No, tästähän nyt kuninkaan mieli kävi hyväksi, hän iloissaan kätteli tyttärensä parantajata ylistäen hänen viisauttansa ja lupasi hänelle puolen valtakuntaa ja oman tyttärensä vaimoksi, kun se entiseen voimaansa tulisi. Siksi aikaa annettiin miehelle toimitukseksi ottaa satamaan tulevia laivoja vastaan, joissa kuninkaalle ulkomailta tavaraa oli tuotava. Miehen tätä virkaa pitäessä tuli hänen veljensäkin kahdella laivalla siihen kuninkaan satamaan tuoden kaikenlaisia tavaroita kuninkaalle. Se kun oli vääryyttä seuraava niinkuin ennenkin, ja laivasta tavarata puuttui paljon, niin tuli päällysmiehen puheelle ja tarjosi rahaa hänelle, sanoi: "Saatte tässä rahamäärän itsellenne, kun sanotte kaikki laivoissani olleen, mitä ollakin piti." Toinen, joka tunsi veljensä hyvästi, ei huolinut hänen rahoistansa, sanoi: "Ei, miesrukka, vääryys ja valhe auta ketään, enkä minä virkaani toimittaessa mitään lahjaa ota, etkös tunne minua entuudesta?" — "En", vastasi toinen, "mistäpä, vapaasukuinen herra, teidät minä tuntisin!" — "No, minä olen sinun veljesi", sanoi se kuninkaan virkamies siitä, "etkös muista, miten minulta silmäni puhkaisit venheeseen laskiessasi, kun ensin vedossa laivani voitit? Nyt on minua Jumala kuitenkin auttanut, että voisin sinua petollisuudestasi rangaista jos tahtoisin, koska olet kuningasta koetellut pettää, vaan kun luovut entisestä käytöksestäsi ja tästälähin takaat totuutta seuraavasi, niin annan rikoksesi anteeksi." Toinen, joka pelkäsi kuninkaan rangaistusta, ihastui veljensä puhetta, sanoi: "No, kun et petostani kuninkaalle ilmoita, minä en tästä päivin valhetta enkä vääryyttä harjoita, vaan elän kaiken aikani rehellisesti, sen takaan nyt kovasti."

Saatuaan veljeltään tämän lupauksen, että se nyt vääryyden tieltä luopuu, sovitteli se kuninkaan virkamies veljensä asiat ja vei hänet kotiinsa linnaan. Siellä alkoivat keskenään sitten kaikenlaista jutella, niin sanoo laivankuljettaja veljellensä: "Kerropa minulle nyt kohtasi, miten ensinnäkin silmistäsi terveeksi tulit ja sitten näin kuninkaan ystäväksi pääsit?" Toinen puhui siitä asiansa kaikki ja ilmoitti veljellensä, että ne metsässä saamansa sukset ne ne häntä ovat parhaastansa auttaneet. "No, etköhän antaisi niitä suksiasi minulle?" sanoi kohta se vanhempi veli, "koska ne niin ihmeelliset ovat, niin voisinhan minäkin niillä hyvän onneni käsittää niinkuin sinäkin." — "Hyvin ne voit saada, en minä heitä enää tarvitse", sanoi nuorempi veli ja antoi sukset veljellensä. Tämä kun sai ne häneltä, ei malttanut kauempaa veljensä luona olla, vaan läksi linnasta matkaansa ja päätti koettaa suksiansa paikalla. Läksi muka hiihtämään heti ja sanoi itseksensä: "Juoskaa, sukset, sinne, missä veljenikin hongan latvassa piruja kuunteli!" No, suksilla oli entinen tapansa, ne juoksivat, kunne käskettiin, ja veivät miehensä sen hongan luokse metsään, jossa pirut aina öillä kokousta pitivät. Ei muuta, nousi mies hongan latvaan niinkuin velikin oli tehnyt, ja rupesi sinne yöksi, vaan ei muistanut suksia ottaa kanssansa. Sydänyöllä tulivatkin pirut tavalliseen kokouspaikkaansa, vaan kun nähtiin sukset siinä hongan juurella, niin oudoksuttiin sitä ja alettiin hakea suksien omistajata. "Tuolla se on hongan latvassa", sanoi muudan piru keksien miehen piilostansa, "siellä kuuntelee meitä niinkuin taannoinkin ja meiltä tietomme varastaapi!" — "Vai siellä sin' olet?" ärjäisivät yht'aikaa toisetkin ja rupesivat puistamaan honkaa yhdessä. Sieltä putoaa se mies niinkuin orava puusta, ja pirut miehissä pieksivät hänet kuoliaaksi, josta alkavat taas haastella maailman asioita, sanovat: "Tiedänpä, minkä tiedän", ja toinen virkkaa heti: "Tiedän minä, minkä sinä tiedät, vaan et tiedä sinä, minkä minä tiedän."

Semmoisen lopun sai se valhetta seuraava veli ja siihen pirujen käsiin kuoli, vaan toinen sai kuninkaan kauniin tyttären vaimoksensa ja puolen valtakuntaa kuninkaalta, jonka kanssa piti ystävyyttä ikänsä.

RIUTA JA RAUTA

Tuli matkasta ulkomailta kaksi miestä, ja yöpaikassa saivat yhteen. Siinä kysyivät toisiltansa nimet; ja yhden nimi oli Riuta, ja toisen oli Rauta. He kun tulivat ystäviksi toisilleen kohta, niin päättivät yhdessä rientää kotiinsa ja läksivät kahden miehen yöpaikasta matkalle. No, ei kaukaa yhdessä kuljettu, kun oli kaitaista polkua myöten suon poikki mentävä, ja Rauta sattui astumaan edellä, niin Riuta takaa päin löi toveriansa päähän, että se polulta suohon lankesi. Siinä ryösti Riuta siltä Raudalta rahat kaikki lakkarista ja silmät kaivoi päästä ja meni matkaansa; semmoinen ystävä hän oli.

Rauta kun toverinsa petollisuudesta jäi sokeaksi siihen suolle, se ei silmitönnä osannut mihinkään, raukka. Hapuroihan iltaan asti tuskissaan korvessa kuitenkin, niin yhtyi suureen kuuseen viimeinkin ja nousi siihen yöksi. Siinäpä kuusen juurella kävi kolme kehnoa aina joka yö tuumaamassa tiedustellen toisiltansa, mitä mikin maailman tapauksista tietäisi. No, ne tulivat sinäkin yönä kuusen juureen niinkuin ennenkin ja alkoivat pakinoida keskenänsä. Toiset kaksi kysyivät siltä, kuka heistä ensiksi yhtymäpaikalle sattui: "Mitä sinä tiedät maailmassa hyvää?" Se ensimmäinen sanoo: "Minä tiedän sen hyvän, että vaikka upposokea olkoon, niin kun päivän noustessa aamusella vain kasteella pesee silmiänsä, sillä saapi näkönsä takaisin." — "No, mitäs sinä tiedät maailmassa hyvää?" kysyivät toiset taas toiselta. Se sanoi: "Kuninkaan tytär vaikka jo on niin monta vuotta potenut, minä tiedän, millä se paranisi; kirkon sillan alta pitää saada punainen sammakko ja siitä voiteet tehdä, niin sillä se paranee." — "Mitäs sinä tiedät maailmassa hyvää?" kysyttiin kolmannelta. Se vastasi: "Minä tiedän aarteen semmoisen, jossa on sadalle miehelle kannalmus; sen uhria ei tiedä kukaan muu: kun menee sata miestä yht'aikaa sille aarteelle, niin ne sen saavatkin, se sillä onkin uhrina."

Rauta kuusen latvassa kuunteli heidän puhettansa ja pysyi hiiskumatta siellä, vaan kun aamuyöllä äänestä kuuli kehnojen menevän kuusen luota matkaansa ja siitä arvasi, että jo tämä nyt alkaa olla päivännousun aika, niin laskihe kuusesta alas ja alkoi kastetta haparoida maasta. Sitä oli heinä täynnä, ja hän sillä voiti silmiänsä niinkuin kehnon neuvo oli, niin tulikin näkeväksi kohta, ja silmänsä paranivat jällensä. No, Rauta kun näkönsä sai takaisin, hän iloissaan läksi kulkemaan siitä ja meni kirkkoon heti ja otti sen punaisen sammakon sillan alta, mikä siellä oli. Siitä teki voidetta sitten kuten kehnojen puheesta tiesi, ja kulki sen kera kuninkaan linnaan ja anoi tytärtä parantaaksensa. Kuningas oli jo aikoja sitten julkisessa kuulutuksessa luvannut sen tyttärensä ja puolen valtakuntaa sille, ken sen hänen tyttärensä terveeksi saisi, ja kun mies nyt parantajaksi tarjosihe, niin sai luvan koetella mahtiansa hänkin. Mikäs miehen sairasta parantaessa, kun oli rohdot varalla; hän sitä sammakon voidetta antoi vain tyttärelle, niin se parani jo samassa. No, mieheltä kun onnistui se sairaan parannus hyvästi, se saikin kuninkaan tyttären ja puolen valtakuntaa palkoistansa niinkuin oli luvattu, ja pääsi kuninkaan ystäväksi samalla. Siitä lähtee sitten kolmannenkin kehnon neuvoa tiedustamaan, ottaa sata miestä kerallaan ja kulkee sitten kehnon ilmoittamalle aarteelle, jota sadan miehen piti käydä ottamassa. Aarre löytyikin heti, ja siitä tuli rahaa niin äijän, että oli joka miehelle tavallinen kannalmus.

Päästyään tällä keinoin rikkaaksi ylen eli Rauta monta aikaa appensa kanssa sovinnossa ja oli puolen valtakunnan päällikkönä, mutta muutamien vuosien perästä alkoi mieli tehdä omalla maallansa käymään. Hän lähtee siitä matkalle ja ajaa kuudella hevosella komeasti, niin sattuupa hänen entinen toverinsa, se Riuta, tulemaan vastaan hänelle. He tuntevat toisensa heti, ja Riuta kysyy Raudalta siinä: "No, miten sinä nyt olet näin pohataksi päässyt ja silmäsikin entiselleen saanut, vaikka ne minä kerran jo sinulta puhoin?" Rauta haastoi Riudalle totuuden jälkeen kaikki asiansa niinkuin ne olivat tapahtuneet, ja Riuta kuultuansa tämän erosi Raudasta heti, arveli: "Koska se niin on Raudalle tapahtunut, niin annakas, lähden minäkin siihen samaan kuuseen, enkö minäkin jotakin kuulisi!" Menikin samalla, kulki kuusen luo ja rupesi latvaan yöksi. Ei aikaakaan siinä ollut, kun tulivat ne kolme kehnoa taas kuusen juureen koolle. He jo tietävät sen, että jo ovat taiat tunnetut maailmassa, ja alkavat väitellä asialta. Toinen syyttää toistansa, sanoo: "Eihän se meidän puheemme miten ole tietoon tullut, sinä sen olet sanonut!" Vaan toinen riitelee vastaan syyttäen taas toveriansa, sanoo: "Se on valhe, on ainakin, sinähän sen olet meidän pakinamme ilmoittanut!" Riidellään, riidellään asialta, niin sopivat toiset kaksi keskenänsä ja päättävät siitä syyn kuin päättävätkin jo kolmannen toverinsa päähän. Sen he tuomitsevat halkaistavaksi kahtia ja tarttuvat toveriinsa käsin, vaan tämä rukoilee heitä, sanoo: "Antakaa kerran vielä ylhäälle ilmaan päin katson ennenkuin halkaisette!" Toiset sallivat sen, ja se tuomittu katsahti ylhäälle siitä, niin näki Riudan sieltä kuusesta ja huusi: "Tuolla kuusen latvassa on mies, sehän se on meidän pakinamme kuullut, vaan minä olen viaton, olen ainakin!" Mitäs; näkivät toisetkin miehen istuvan kuusessa, niin arvasivat jo asian kohdastansa ja ottivat kuuntelijan kuusesta alas ja halkaisivat Riudan sen tuomitun toverinsa sijaan. — Sen pituinen se.

JYKEÄ LIPAS

Oli talo ennen, talon alla järvi ja järven rannalla peltoa vähäsen. Siinä oli pellollaan talon isäntä kyntämässä ja auran perässä käydä asteli uutterasti, vaan tulipas rupeaman pitkään helle tuosta ja jano, niin jätti mies kyntönsä kesken ja läksi rannasta vettä saamaan janoonsa. No, olihan tässä juotavata järven täysi, ja hyvää, kirkasta vettä olikin; vaan ei ollut saapuvilla astiata, millä olisi juonut, eikä malttanut mies janoissaan muutakaan neuvoa pitää, vaan laskihe rannan äyräälle suullensa vain ja koetteli kohdastaan järvestä juoda. Mitäs, juonta kävi laatuun sitenkin, vaan tarttuipa Vetehinen tuossa miehelle partaan, ja tämä kun kylläkseen oli juonut, eipäs saakaan suutansa veden pinnasta nostaneeksi, siellä pidättää, mikä pidättääkin, parrasta häntä. Tuskastuen tätä sydäntyy mies noitumaan ja kiroilee kovasti, vaan ei ole apua tuostakaan, niin saapi jo rukoilemaan viimeiseltä ja pakajaa veteen: "Ken lienetkin sinä minun parrastani pitäjä, laske, Jumalan luoma, irti eläkä veteen hukuta!" — "Enkä laske", vastasi Vetehinen, "tähän kuoletan sinut, kun et vain vanhinta tytärtäsi minulle antane." — "Ka, täytyneehän se antaa, kun ilman en päässe", pakisi tuskissaan ukko ja lupasi tyttärensä siihen rannalle tuoda Vetehisen otettavaksi. No, siitä pääsikin nyt parrastaan irti, kävi hevosensa riisumaan aurasta ja kulki kotiinsa, vaan oli paha mielensä siitä, kun tyttärensä oli Vetehiselle luvannut.

Mitäs! Se olisi nyt koko asia ollut ilmoitettava kotona; vaan ei ollut ukolla rohkeutta siksi. Päästäkseen asiataan kohdalleen sanomasta alkoi hän niitä näitä vaan perheensä kera pakinoida, ja siitä sitten virkkoi vanhimmallekin tyttärellensä muun puheensa lomaan: "Oi lapseni, käypä länget hakemassa rantapellon pientareelta, ne sinne minä hevosta riisuessani unohdin." Tyttö meni, eihän se mitä varoa osannut, läksi isänsä asialle niinkuin ainakin, vaan tuskin saikaan pellon pientaretta astumaan, kun nousi Vetehinen järvestä, sieppasi hänet syliinsä ja vei kerallansa järveen siitä.

No, kun sai tyttären kotiinsa Vetehinen, siellä näyttelee hänelle linnaansa sitten niinkuin morsiamelleen ainakin, sanoo: "Tässä voit sinä emäntänä olla ja kaiken hallita taloni, eläkä huoli köyhää kotiasi konsana ikävöidä, onhan elo sinulla nyt pulskempi täällä; asu ja ole kuten mielesi laatii ja rikkaissa tapa on; ka, onhan varaa, on eloista minulla." Kuluipas jonkin aikaa tuosta, niin jo lähtee Vetehinen kotoansa, minnehän lähteneekin, ja kaikki talonsa avaimet antaa tytölle, sanoo: "Kaikissa huoneissa voit sinä poikessa ollessani käydä, tuolla äärimmäisessä aitassa et, varo vain se." Sillä varoituksella jätti tyttären kotiin ja kulki itse, kunne lienee kulkenut, kylälle. Mitäpä tuosta; tyttö sill'aikaa kävi linnan huoneita katsomassa kuten lupa oli, ja ihaili, ihmetteli sitä, mikä rikkaus niissä oli jokaisessa, niin alkaapas mieli tehdä äärimmäistäkin aittaa nähdä. "Eihän tuota kuka tietäne, jos tuolla kävisinkin", mietti hän mielessänsä, "menen kuin menenkin pikimmältäni katsomaan häntä, jos lie vielä somempi siellä kuin muualla, kosk'ei siellä suvaittaisi käytävän." Tätä arvellessansa aukaisee tyttö kielletyn oven ja menee äärimmäisessäkin aitassa käymään. No, mitäpä täällä? Huone on moinen kuin muutkin jo ennenkin näkemänsä, vaan on keskellä lattiata suuri, suuri puinen verta täpösen täynnä. Tyttö käypi katselemaan sitä, niin kultasormuksen keksii päälläpäin veren pinnassa siinä, joka kauniisti kiiltää ylen. "No, tämäpäs kumma, kun noin on korea sormus nyt tuossa!" arvelee mielessään tyttö eikä voi olla koskematta sitä, vaan pistää sakarinsa sormukseen koettaaksensa muka, sopisiko tuo hänelle. No, se sopikin ja hyvästi, vaan tuli sakari vereen siitä, niin tyttö heitti sormuksen puiseen takaisin ja koki pyyhkiä, puhdistaa sormeansa, vaan ei saa sitä verta hän millään siitä, jos kuinka monesti pesisi.

Mitäs ollakaan siitä. Tuli moniaan päivän päästä Vetehinen kotiinsa ja oli matkastaan väsyksissä, niin heittihe pitkälleen heti ja sanoi tytölle: "Etsipä vähäsen päätäni, kunneka nukkuisin tässä!" No, eihän muuta; tytön täytyi käskyä kuulla ja olla isännälleen mieliksi, vaan sattui päätä etsiessään siinä vahingossa koskemaan Vetehisen korvaa, niin tämä istuilleen nousi heti ja ärjäisi tytölle: "Millä sinä, heittiö, minun korvani poltat, näytäpä kättäsi minulle!" Tytön täytyi näyttää hänelle kätensä, ja Vetehinen kun sen verisen sakarin näki, niin siitä arvasi jo asian heti eikä armoa antanut, vaan surmasi tyttären samassa ja työnsi ruumiin veriaittaan sinne.

Tyttären vanhassa kodissa isä sillä välin elää entistään myöten eikä ylen äijän tiedä kaivatakaan tytärtänsä, hänellä kun kaksi tytärtä kuitenkin on jäljellä, vaan kokeehan työllään siinä elätellä heitä ja itseänsä. Sattuipa kerrankin sitten olemaan kalassa, ja oli hyvä saalis puuttunut hänelle, niin läksi kalojaan viemään kotiinsa, etteivät venheessä pehmenisi, ilma kun oli kesäinen ja kuuma ylen. No, ei muuta, kulkee, kulkee kotiin päin siitä, järven selkää soutelee edellensä, vaan seisahtuu venhe häneltä äkisti niinkuin karille olisi tarttunut ikänä, eikä lähde väen ei väkisen siitä. Ukko saapi tiedustamaan sitä ja koettelee, harailee venheessä ympärystä melalla, tuntuisiko pohjaa tuossa, vai mikä siinä on pidättämässä, vaan ei tuntunut mitään. No, mitäpäs muuta, koettelee soutaa ukko taaskin, siinä riehkii, riehuu kotvasen, vaan ei saa venhettään liikkeelle, se ei hievahda paikaltansa. Alkaa jo hätä tulla tuosta, vaan ei aikaakaan toki, kun kohottaa Vetehinen päätänsä vedestä sanoen: "Antanet keskimmäisen tyttäresi minulle, niin pääset venheinesi liikkeelle, muuten et pääse sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana." Ukko ei raahtisi enää nyt toista tytärtään antaa, vanhin kun jo hukkautui häneltä, vaan Vetehinen pidättää venhettä yhä eikä laske häntä siitä edelle ei takaisin, kysyyhän uudelleen vain: "Annatko, ukko, tyttäresi, vai ennenkö veteen kuolet?" — "Ka, täytyneehän se antaa, kun en ilman päässe", vastasi viimeinkin hädässään ukko ja lupasi keskimmäisen tyttärensä Vetehiselle. Siitä pääsi nyt venheinensä liikkeelle heti ja souti suorastaan kotiinsa, jossa tervehdykset laadittuansa sanoo keskimmäiselle tyttärellensä: "Oi lapseni, käypä kirves hakemassa venheestä, se minulta unohtui sinne."

Tyttö kun käskyn kuuli, se ei kauempaa arvellut, vaan juoksi rantaan heti sitä isänsä kirvestä hakemaan, jossa kävi samoin ikään hänelle kuin vanhemmallekin sisarellensa. Vetehinen tapasi hänet syliinsä siitä ja vei kerallaan järveen kohta, jossa talonsa katsannan antaa hänelle niinkuin naiselleen ainakin. Eletään, ollaan jonkin aikaa tuosta, niin saapi Vetehinen kylässä käymään taaskin ja kaikki linnansa avaimet jättää tytölle sanoen lähtiessään hänelle: "Joka paikassa voit sinä minun poikessa ollessani käydä, tuolla äärimmäisessä aitassa et, muistahan se." Mitäpä siitä. Tytär, vaikka kiellon kuuli, ei malttanut olla aitassa käymättä kuitenkaan, ja Vetehinen kotiin palattuaan asiasta kun tiedon sai, niin surmasi hänet kuin sisarensakin ja ruumiin työnsi veriaittaan taaskin.

Kuluu muutaman aikaa tuosta, ja tytärten isä vanhalla paikallaan elelee yhä, vaan on mielipahoissaan sitä, kun kaksi tytärtään oli täytynyt Vetehiselle hukata, josta alkoi nyt kostoa pelätä itsellensä. No, eipäs mitään. Sattui ukko muutamana päivänä valkamalla olemaan rannassa, siinä verkkojaan levitteli kuivamaan, niin löytää somerolta hän virsut, nuo somatekoiset ylen ja uudet. Katselee niitä nyt siinä, ajattelee mieltänsä myöten: "No, kenhän noin hyvät, sievännäköiset virsut tuohon jätti, eivät ne hukkaan jouda, korjaan heidät minä." Sen sanoi itsekseen siinä ja pisti virsut jalkaansa lähteäksensä niissä astumaan kotiinsa, vaan jalat alkoivat väkisellä pyrkiä toisaanne ja veivät häntä rannemmalle yhä. Ukko kun käkesi kotiinsa kulkea, hän ei olisi suostunut tähän, vaan koki hallita jalkojansa kuin ennenkin aina, pyrkien edelleen. Ponnistelee siinä poloinen mies, jäykistelee jalkojansa, vaan ei auta mikään; virsut kun olivat Vetehisen siihen rannalle asettamat, ne veivät ukon ensimmältä rantaan ja siitä väkisellä järveen sitten. Vyötäistään myöten oli ukkorukka jo sillä tapaa vedessä ennenkuin älysikään koko seikkaa niiden virsujensa syyksi. Siinä vasta koettelee virsuja jalastaan saada, vaan ei saa lähtemään heitä millään. Ei aikaakaan tuosta, kun kohoaa taas Vetehinen järvestä kuin edellisilläkin kerroilla ja pakajaa ukolle: "Sinä koska virsuni varastit, et pääse nyt vallastani muulla, kuin et nuorinta tytärtäsi minulle antane." Ukko ei antaisi, sääli on viimeistä tytärtään antaa, vaan jalkansa lähtevät niissä Vetehisen virsuissa liikkeelle taaskin ja kulkevat syvemmälle yhä, kunne seisoo ukko jo leukapieliään myöten vedessä. Siinähän seisahtuivat kuitenkin kulkemasta, ja Vetehinen uudelleen pakisee ukolle: "Antanet nuorimman tyttäresi minulle, niin lasken maalle sinut tästä, muuten hukut tähän kuin hukutkin." Mitäs; täytyihän ukkorukan luvata tyttärensä Vetehiselle viimeinkin, kun ei muustakaan apua nähnyt. Sillä tavoin pääsi hän järvestä maalle ja läksi alla päin pahoilla mielin astumaan kotiinsa. Siellä kun näkee tyttärensä, alkaa haastatella häntä, sanoo: "Minä virsut laadin metsässä käydessäni ja tuonne rantaan jätin turpoamaan vähäksi, käypä ne, lapseni, kotiin sieltä."

Eihän muuta; läksi tyttö isänsä asialle, vaan kun rantaan pääsi ja virsuja rupesi liosta nostamaan, Vetehinen taas järvestä kavahti, sai tyttären syliinsä ja vei kerallaan järveen kohta, missä hänellä kotinsa oli. Siellä antaa talonsa katsannon tytölle niinkuin toisillekin sisarille oli antanut, ja kun ajan päästä taas kotoaan läksi, niin sanoi lähtiessään hänelle: "Täss' ovat taloni avaimet, pidä tallella hyvästi, kunneka minä kotiin tulen; kaikissa voit sill'aikaa huoneissa käydä, elä vain tuohon äärimmäiseen aittaan mene." Tyttö ei sanonut aittaan menevänsä, jäi taloutta pitämään kotiin, ja Vetehinen sillä puheella läksi matkaansa; vaan tietäähän sen naisten luonnon, malttavatko ne kieltoa kuulla! Tuskin sai Vetehinen kotoaan lähteneeksi, kun alkaa jo tyttö linnan huoneita katsella, eikä aikaakaan, niin jo äärimmäiseenkin aittaan käypi. Siellä verisammion näkee hänkin ja säikähtää jo sitä, vaan kun toiset sisarensa löytää surmattuina loukossa, tuotakos kauhistuu hän vasta, ettei tiedä, kuhun saada, mihin mennä hädässänsä, kaikki kävivät kasvotkin vaaleiksi ihan ja kädet hervottomiksi häneltä. Olihan kuitenkin toimellisempi toisia; ei turhamaisesti sormukseen ihastunut, vaikka näki sammiossa senkin, vaan kun ennätti pahimmasta hädästään tointua, katseli tarkasti huoneen sisusta, mitä kaikkea siinä oli, ja keksi muutamassa kohdin kaksi suleikkaa rinnatusten lautasella, joiden oli kylkeen nimet kirjoitetut, toiseen: "Täss' on elävätä vettä", toiseen: "Täss' on kuollutta." Niistä sen otti, jossa oli elävätä vettä, ja juotti sisarillensa, niin ne eloon virkosivat siitä, vaan kuolleen veden kaasi toisesta suleikasta toiseen, mikä oli tyhjäksi jäänyt, ja pani asemelleen lautaselle. Vielä oli arkkuja, lippaita kaikenlaisia aitassa, niin niistä kaksi isointa lipasta valitsi, joihin kätki vanhemmat sisarensa, ja käski heidän siellä hiljaa pysyä, niin hän heille hyvän neuvon pitäisi. Itse läksi aitasta pois koskematta sormusta sammiossa, ja kun Vetehinen kotiinsa palasi, oli nöyrä häntä kohtaan hyvin, alkoi puhutella häntä ja sanoi: "Sinulla tuo pitkä partasi kovin on sotkuksissa pahasti, annas, selvittelen häntä." Sitä sanoessansa sieppasi kamman ja alkoi siistiä Vetehisen partaa. Tälle tämä mieleen kaikki, ja tyttö kun tunsi Vetehisen hyvällä tuulella olevan ylen, alkoi taas pakinoida siinä sanoen: "Etköhän läksisi sinä, ystäväiseni, isälleni minulta lahjaa viemään, tuohon olen lippaaseen kaikenlaista kalua sitä varten pannut; kanna se minun kotiini sinne, vaan elä huoli matkalla lippaaseen katsoa, sinun ei tulisi sen sisusta nähdä, ne minun lahjani ilman joutavia akkojen laitoksia vain ovat." Vetehinen suostuu tuumaan, ottaa lippaan olallensa, lähtee kantaa jytyyttämään sitä ja vie tyttären kotiin saati katsomatta sisusta, vaikka lipas jykeä oli ylen. Siihen jättää pihamaalle kuormansa sitten ja kulkee jäljelleen kotiinsa; vaan talossa kun lipas aukaistiin, sieltä vanhemmat löysivät vanhimman tyttärensä elävänä, ihmetellen, ihastuen sitä.

Kului muudan päivä siitä, niin jo toisen sisarensa tytär samatse kannatti Vetehisellä lippaassa kotiinsa ja itse sillä välin tuumaa piti kotona, millä hänkin Vetehisen vallasta pääsisi. No, ei muuta; huhmaren vaatetsi omiin pukimiinsa ja pirtin katolle asetti istua kököttämään kuosali käteen; itse lippaan kantoi pihalle, johon pistäytyi sisälle kuin toisetkin sisarensa, ja paljon tavaraa otti keralla. Siitä kun Vetehinen kotiinsa tuli, tyttö lippaasta haasteli hänelle: "Lähde, ystäväiseni, vielä kolmannesti minulta lahjaa kotiini viemään, tuo lipas kuljeta vanhemmilleni sinne." Vetehinen luuli tyttären tuvan katolta haastavan ja läksi viemään lipasta ollakseen hänelle mieliksi. Kulki hyvän matkaa jo kanneksien, kuljetellen sitä, vaan laskee lippaan maahan, sanoo: "Raskaspa tämä on, jos katson, mitä sisässä ompi." Jo rupeaa aukaisemaan kantta katsoakseen sisusta, vaan tytär lippaasta huutaa samassa: "Elä katso, mitä joutavia katsot, enkö minä kieltänyt sinua." — "Ka, vieläpähän näkee tuvan katolta tyttö", arveli Vetehinen tuosta, "varsin se, näenmä, sinne sitä varten istuutuikin, että näkisi etäälle." Siitä lähtee hän lipasta kanneksimaan taaskin ja vielä jonkin matkaa kuljettaa sitä, niin jo uudestaan rupeaa aukaisemaan lipasta nähdäkseen sisusta, vaan tytär silloin hiljemmin puhuu lippaasta, sanoo: "Elä katso, elä katso; kuinkas puhe oli!" No, ei katsonutkaan Vetehinen, luuli tyttären aina vain tuvan katolta haastavan ja sai kantamaan lipasta edelleen, vaan murisi itsekseen tuossa: "En enää toiste lähde naiseltani lahjaa viemään, kun näin ovat nämä hänen lippaansa jykeät." Miettiessään näitä pääsi jo matkansa perille ja lippaan jätti portaiden eteen pihamaalle, josta itse kulki kotiinsa takaisin. Siellä tyttö istuu tuvan katolla yhä, niin Vetehinen pihaan päästessään huutaa hänelle: "Oletko jo kalat murkinakseni keittänyt?" Toinen ei katolta virka mitään; ka, mitäpä huhmar pakajaisi! Mitäs, astuu Vetehinen pirttiin, vaan ei näe ruokaa valmistetun siellä, niin tulee takaisin pihalle ja sanoo katolla istujalle: "Etkö ole kaloja keittänyt? Minä joka päivä järvestä kaloja kannan, vaan sinä ne aitassa annat märätä etkä edes ruokaa laadi, vaikka sinun asioitasi minä olen juossut, että siihen olin katketa matkalla." Toinen ei siihenkään vastaa mitään, istua kököttää vain toimessaan katolla. Tuopas pistää jo Vetehisen vihaksi, eikä tiedä hän neuvoa muuta, vaan kapuaa itsekin katolle ja lyödä kamahuttaa naista, kun ei tuo edes puhetta antanut hänelle. Mitäs siitä, huhmar vieree katolta alas, ja Vetehinen vahingossa putoaa perästä, päälleen tuiskahtaa tuvan seinukselle pahasti. Siitä kun vähissä hengin selvisi sitten, vetäysi äärimmäiseen aittaansa heti, missä elävätä vettä paratakseen joisi. Kohta löytääkin vanhasta paikastaan suleikan, jossa parannuksen ainetta tiesi olevan, ja ottaa hyvän ryyppyisen siitä, vaan tytär kun suleikkaan oli kuoleman vettä kaatanut, Vetehinen juomasta päästyänsä meni tainioksi ja kuoli. Tyttäret saivat häneltä rauhassa elää sitten ja vanhassa kodissaan asua kuin ennenkin hyvästi. — Sen pituinen se.

SUULAS AKKA

Oli ukko muudan ja akka. Akka suulas on ylen; minkä saa kodissaan tietää, sen sanoo kaikille kylässä. Ukko taas metsimies ja kalastaja on hyvä. Sattuupa kerran sitten pyydyksillään kävellessään löytämään aarteen metsästä ja alkaa miettiä mielessänsä, millä nyt aarre hiljaisuudessa kotiin saada, hänellä kun akka on suulas, että minkä kuulla vain saapi, sen muille kertoo heti. No, ei muuta; oli ukko sinä päivänä hauen löytänyt rysästä, ja metsässä taas oli metso käynyt ritaan, niin ne vaihetti keskenänsä, metson pani rysään ja hauen muutti ritaan. Siitä kulki kotiinsa ja sanoi akallensa: "Minä aarteen löysin metsästä, niin huomenna käymme rahat tuomassa sieltä." — "No, elähän mitään, vai sinä aarteen löysit!" sanoi vastaan akka, ja hänen jo mielensä alkoi hehkua kylään sanomaan sitä, vaan ukko ei laskenut, vaan rupesi akkansa kera maata, ett'ei se muudanne päässyt mihin.

Kului se yönseutu siten, niin suoritaan huomeneksella sitten kantamaan rahoja aarteesta ja mennään yhdessä metsään. Täällä kun lammin rannalle tullaan kävellessä, ukko virkkaa akallensa: "Vuotahan vähäsen, olisi pyydys minulla tässä", ja kun katsotaan saalista, täällä metso on rysässä! Kuljetaan vähän matkaa tuosta, kunnekka linnunpyydyksille päästään, ja katsomaan niitäkin, niin täällä taas hauki on ridassa! Se otetaan siitä ja käydään aarteelle tuosta, josta rahat pannaan takkoihin kaikki ja lähdetään kantamaan niitä kotiin. No, päästään kylään, käydään, astutaan pihoja myöten, niin jo laatisi akan mieli taloloihin sanoja viemään, vaan ukko taas estäisi menemästä häntä. Eihän aikaakaan tuosta, niin jo moniaassa kohdin poikkeaa akka kujaan lähteäksensä taloon, vaan sattuvat koirat siinä paikoin tappelemaan keskenänsä, missä älissevät, ärissevät pihalla, niin huutaa akalleen ukko: "Elä mene, akkaseni, etkös kuule, miten siinä talossa akka miestään lyöpi, että äläjää toinen käsissä." Akka säikähti sitä, ei tullutkaan häneltä talossa käyneeksi, ja ukko sai aarteen kotiinsa kyläkunnan kuulematta.

No, maattiin yö taaskin, vaan kun päivä tuli, akka ei kauempaa kotonaan pysynyt, vaan juoksi jo huomeneksella kylään, siihen taloon pistäysi, kuhun eilen oli menemässä, ja alkoi kerrota asiataan kaikille, sanoi: "Me aarteen löysimme, löysimme metsästä aarteen, minun ukkoni sen jo toissa päivänä iltasella sieltä löysi ja tuli sanomaan minulle, vaan myöhä oli jo, eikä tullut sinä päivänä vielä rahoja otetuksi, vasta eilen yhdessä paikalla kävimme, sieltä kaksi takallista rahaa kannoimme, ne niin suuria ne takat…" — "Ka, mistäpä aarteen löysitte?" kysyi isäntä. "Tuolta, tuolta, metsästä tuolta", selvitti hädissään akka, "Matti ja minä yksissä saloa kuljimme ja katsoimme pyydyksiä ensin, niin rysässä oli metso ja ridasta saatiin hauki, me ne ensinnä otimme, siitä etemmäksi mentyämme…" — "Valehtelet", sanoi isäntä, "valehtelet ainakin, milloinka käypi rysään metso tahi ritaan hauki, tuot'ei usko hullutkaan!" — "Usko pois", kiisteli akka, "löysimme me aarteen, löysimme, kaksi takallista kannoimme rahaa metsästä eilen, ja tästä kylän kautta vielä siihen aikaan matkasimme, kun sinua täällä naisesi pieksi…" — "Ole valehtelematta!" huusi suuttuen isäntä ja sieppasi akkaa korvalle, "missä ja milloin minua on naiseni lyönyt! Kaikki valehtelet tässä, ei ole mitäkään puheessasi perää! Mene matkaasi, taikka…!" Akka ei muuta neuvoa nähnyt, vaan juoksi joutumiseen kotiinsa eikä sen kovemmin enää huolinut ukkonsa asioita kylässä ilmoitella, vaan oli toimellinen ja tarkka kaikissa puheissansa. — Sen pituinen se.

TIETÄJÄ JA TAUTI

Oli ukko muinoin ja akka. He pahoin elivät keskenänsä, eikä saanut ukko rauhaa akaltansa, se kun riiteli yhä ja oli äkäinen. No, pakenee kerrankin ukko sitä äkäistä akkaansa ja astua huppuroipi metsää suruissansa, niin keksii kävellessään siellä kahden kallion lomassa haudan, joka niin on syvä semmoinen, ettei silmä pohjaa näekään. Siihen oli jo heittäytymässä ukko, niin oli mielensä apea, vaan siitä kun taas taivasta katsoi ja Jumalan luomaa maailmaa ympärillänsä, mikä lienee ajatus siinä mieleen juossut, hän ei hautaan hyppääkään, vaan pakenee koko paikkaa ja lähtee kiiruusti kotiinsa. Siellä tupaan tullessa kuulee akkansa äittelevän yksiksensä yhä, vaan ei huoli nyt tuostakaan, astuu vain rohkeasti edellensä ja sanoo torujalle: "Lähde rahaa kantamaan, minä metsässä käydessäni aarteen löysin." Akka herkeää torumasta. "Vai löysit sinä aarteen", sanoo, "ka, mistäpä, ystäväiseni, löysit? Pitää sieltä meidän se kotiin saada, ettei muut viene kutka." No, lähdetään metsään siitä, rauhassa kuljetaan yhdessä kuin ystävykset konsana, ja akka kaiken matkaa miehelleen haastelee, miten nyt vasta olla, kuin eleä, kun aarrerahat saadaan. Tullaan haudalle tuosta, niin virkkaa akalleen ukko: "Täss'on nyt haudassa rahat, käy reunalta katsomaan itse." Akka hyppää siihen ja kurkistakse katsomaan pohjaa, vaan ukko on takaapäin pitelevinään häntä, ettei muka putoaisi, ja samassa survaisee hänet hautaan alas — itse astuu rauhassa kotiinsa.

No, elää muutaman vuorokauden ukko yksikseen kotona, niin alkaapas jo pitkästyä aikaansa, kun ei toveria ollut ketään, ja arvelee, ajattelee tuosta: "Paha oli elää pahan akan kera, paha pahattakin akatta!" Niissä tuumin paalikan sitoo nuoraan ja lähtee haudasta saamaan akkaansa, joshan vielä eleillä olisi. Tulee haudalle tuosta, ja tuskin saapikaan nuoransa hautaan laskeneeksi, niin jo tarttuu kuka köyden päähän sieltä. No, ei muuta, vetää ukko, vetää nuoraansa ylös, vaan kun sieltä tulijan haudan reunalle saapi ja häntä katsoo siinä, eipäs olekaan se hänen oma akkansa köyden perässä, mikä lienee muu vieras. Ukko hämmästyi sitä, arveli: "Mitäpä minä mieron akoista huolin!" ja rupesi jo puukollaan leikkaamaan nuoraa, vaan toinen surkeasti rukoili häntä: "Elä, veikkonen, velikulta, nuoraa katkaise, auta minut täältä!" No, sääli on ukosta, kun näki miten toisella hätä oli, eikä hennokaan leikata köyttä, vaan nostaa haudasta akan. Tämä kun maalle pääsi ylös, iloissaan oli ylen ja alkoi ukolle kiitoksia lukea tuosta. "Hyvä", sanoi, "kun, velikulta, haudasta autoit, sinne tuo paha akka eilen tuli semmoinen, en voinut minä hänen kerallaan elää siellä." — "Vai niin sinun oli vaikea ollaksesi, raukka!" virkkoi haudasta nousseelle ukko, "no, kunnepa tästä nyt käkeät?" — "Ka, en tiedä", sanoi eukko, "ruvetkaamme yhdessä elämään ja saakaamme maailmaa kulkemaan kahden." — "Olisi tuo sitä", vastasi ukko, "ikävätä on itsekseenkin eläminen, vaan milläpäs me elämme?" — "Elähän hätäile, kyllä minä neuvot tiedän", sanoi eukko, "rupea sinä, ukkoseni, tietäjäksi, minä rupean taudiksi, niin kun ketä minä läsitän, sinä tulet auttajaksi siihen, ja sillä tapaa elämme." — "Ka, pitänee sitä jotakin virkaa olla", arveli puolestaan ukko ja rupesi siitä nyt tietäjäksi, vaan akka rupesi taudiksi kuten puhe oli.

Aletaanhan matkata tuosta, elää, eletellä yksissä: akka saapi läsittämään ihmisiä, ukko taudista päästämään heitä, ja kun yksin tuumin sitä tekoansa tekevät, sairaat paranevat aina, ja ukko saamista palkinnoistaan hyötyy rikkaaksi ylen. Mikäs, hyvähän oli pohattana elää, vaan kun aikoja myöten tauti häntä joka paikassa käytti eikä rauhaa antanut vähääkään, vaan ukkoa yhtäläiseen tietäjänä talutettiin, alkoi jo se työ hänestä vaikeaksi käydä. "Onhan", arveli, "rikkautta minulla jo kyllin, otan eron kuin otankin koko virastani!" Niissä tuumin tuon äkäisen puritsijakoiran etsi semmoisen ja pani nassakkaan äräjämään, josta, kun tauti taas erästä miestä läsitti ja ukkoa käytiin tietäjäksi, hän lähtee sairaan luokse heti ja sanoo taudille, sille haudasta tulleelle akalleen muka: "Herkeä jo ihmisiä läsittämästä! Kun et herenne hyvällä, minä tästä nassakastani lasken sen akan, mikä sielläkin haudassa vaivasi sinua." Tätä sanoessansa härkitsi sauvalla äräkkätä koiraa nassakassa, niin tämä alkaa häristä. Tauti kuulee sen ja alkaa hädissänsä rukoilla miestä sanoen: "Elä, velikulta, sitä akkaa irti päästä! Minä herkeän sairaita vaivaamasta, ja saat rauhassa elää sinäkin." — "No, kun heittänet koko toimesi etkä tyhjään ihmisiä läsitä, jääköön akka nassakkaan", sanoi ukko ja kulki säkkeineen kotiinsa. Sillä tavoin pääsi pahasta toveristaan erillensä eikä sen kovemmin tarvinnut tietäjänä mierolla käydä, vaan asettui vanhaan taloonsa ja alkoi siinä elää entistään myöten. — Sen pituinen se.

UKON TYTÄR JA AKAN TYTÄR

AVANNOLLA KEHRÄÄJÄT

On ukko ja akka, ja heillä on tytär; vaan surma tuosta vie äidin, niin ukko kun toiste naipi, Syöjättären saapi eukoksensa. No, eihän mitään; eletään, ollaan muutaman aikaa yksissä, niin jopas lapsen tekee Syöjätär, tyttären muka hänkin, ja siitä päivin ukon tytärtä alkaa vihata. Mitäs, kasvavathan lapset toistensa rinnalla kuitenkin ja saavat täysiaikaisiksi; vaan siitäkös vasta alkaa nyt emintimä ukon omaa tytärtä vaivata jos jollakin ja pyytää vain hengeltä saada, se kun on kaunis ja suloinen, vaan oma tyttärensä rietas ja ruma.

No, mitäs ollakaan tuosta; joutuipa syksy, ja järvet kävivät jäihin, niin Syöjätär tuuralla rantaan jyysti avannon ja siihen tyttäret asetti kehräämään reunalle; omalle tyttärelleen sulkkukuontalon laati sorean, vaan ukon tyttärelle ilman sammalia vain pani kuontaloon. "Istukaahan", sanoi, "kehrätkää nyt siivolla tässä: keltä kirvonnee kuontalo järveen, se sitä hakemaan sieltä." Tyttäret jäävät istumaan siihen ja kehräävät, kehräävät avannolla yhdessä, vaan jopas ukon tyttäreltä kuontalo avantoon kirposi, eikä muuta, käsketään hänen se järvestä käydä. Tyttö itkee, itkee, itkee nyt sitä, eikä voisi hän järveen kylmään lähteä, kovin on hirveätä hänestä, vaan eihän mikä auta, käsky on kova ja toteltava kohta. No, ei muuta, hyppäsi tytär avantoon tuosta, vaan kun jään alle solahti, siellä tuo kaunis tie levesi semmoinen, reimahti eteen hänelle, ettei paremmasta apua. Tytär sitä saapi astumaan, kulkee, kulkee edelleen kotvasen, niin tulevatpas huonukset vastaan, nuo melkoiset jotenkin, linnaksi pienet, taloksi suuret. Siitä ihastuu tyttö, ei kaukaa arvele, vaan astuu ovesta sisälle ja hyvän päivän tekee tullessansa. Tuvassa ei eläjiä ole muita kuin vanha väkäleuka akka vain yksinänsä. Se kuulee tervehdyksen, niin alkaa leppeästi puhutella tytärtä, kysyy: "Kenpä ja kusta sinä, lapsirukka, olet?" — "Olenpahan tyttöriepu pahainen, tuolta yläilmoista tullut", sanoi vastaan tyttö, kertoi akalle asiansa, miten kehrätessä häneltä kuontalo avantoon kirposi, jotta piti etsiä nyt sitä, ja pyysi työtä ja ruokaa talosta. "Ka, tarvitsisin minä piian, kun vanha jo olen", sanoi akka, "enkä paljon enää työhön pysty, vaan oletkos sinä töitä oppinut mitä?" — "Olenhan minä niitä näitä vähän toki toimitellut", vastasi tyttö, "tekisin nytkin, minkä voisin." — "No, kun sinä työhön kyennet", virkkoi siitä jo akka, "käyhän ensinnäkin, suomi puhtaaksi läävä."

Tyttö menee työlleen siitä ja alkaa suomia läävää niinkuin käsky oli; käsillään nostelee lehmien jalat, kopistelee, pakahuttelee sorkat, helmoillaan pyyhkielee kaikki, ja koko sen läävän niin siivoaa hyvästi, ettei paremmasta apua. Siitä kun työnsä oli tehnyt ja läävä oli puhdas, palasi tupaan takaisin ja pyysi taas emännältään työtä. "No istuhan, lepäile tässä, minä ulkona käyn vähäsen", vastasi akka ja sitä tietänsä meni läävään, omin silminsä näkemään muka, onko tuolla siivottu miten. Eukko siellä nyt läävän näki, että oli puhdas ja siisti, niin kysyi jo itsiltään lehmiltä, sanoi: "Mitys oli piika?" — "Hyvä", sanoivat lehmät, "ka, hyvä, semmoista meillä ei ole iässä ollut, kaikki sorkkamme, jalkamme käsillänsä nosteli, pyyhki ja puhdisteli hyvästi, semmoinen oli piika." Akka kuultuansa tämän kävi hyvillensä heti ja kulki tupaan siitä, virkkoi tyttärelle: "Hyvästi olet lääväni suominut; menepä nyt, pane lämmitä kyly."

Mitäs; tyttö meni, lämmitti kylyn, hautoi vastat, haalisti vedet, ja kun kaikki oli valmistanut hyvin, kävi sanomassa emännälleen sitten. Tämä silloin sisiliskoja koko ropeellisen antoi tytölle. "Mene", sanoi, "kylvetä nämät." Tyttö meni tyytyen työhönsä eikä suuttunut tuosta, vaan kylvettää mosutti sisiliskot hyvästi, yksin yksitellen pesi, valeli saunassa, josta kaikki latoi ropeelle taaskin ja vei emännälleen käteen. Akka heti kysyy sisiliskoiltaan siinä: "No, mitys olikaan piika?" — "Ka, ei ole meidän iässämme niin hyvää vielä ollut", vastasivat yhtä suutansa sisiliskot silloin, "tämä niin siististi, somasti meidät yksin yksitellen lämpimillä vesillä kylvetti kaikki." Kuultuansa tämän akka tyttärelle antaa lippaan käteen, toisen toiseen ja sanoo: "Nyt saat, tyttöseni, kotiisi mennä, pidähän vaivoistasi nämä." Tyttö sanoi kiitokset emännälle päästäksensä matkalle, ja samassa aukeaakin kaunis, leveä tie taas järvessä, jota saapi tytär astumaan. Kulkee, kulkee sitä myöten kotvasen, niin jo avannon suulle pääsi lippainensa ja läksi astumaan talolle. Täällä Syöjätär kakkaraa paistaa kodissa, kun alkaa haukunta kuulua pihalta; haukkuu näet koira avannolta tulijata. Syöjätär kuullessaan tämän juoksee tuvasta pihalle ja kokee asettaa koiraa, vaan tämä ei kiellosta huoli, haukkuu vain yhä: "Kiukaa, kaukaa, ukon tytär tulee, lipas kultaa, toinen hopeata olkapäillä." Syöjättärellä säylä on kädessä, niin sillä lyödä napautti koiraa, sanoi: "Mitä horajat, etkös hauku: 'Ukon tytär tulee, lipas tulta, toinen tervaa olkapäillä'." Koira vain älähti kerran, vaan ei totellut kuitenkaan, haukkui vaan ehtimiseensä: "Kiukaa, kaukaa, ukon tytär tulee, lipas kultaa, toinen hopeata olkapäillä."

Pääsi tyttö jo kotiinsa siitä ja vei lippaat aittaan, jossa kun aukaistaan kannet, näissä kultaa on toisessa, toisessa pelkkää hopeata niinkuin koira oli haukkunut. Mitäpä tästä; Syöjätär kun tämän näki, vei toisesti tyttäret avannolle ja reunalle asetti kehräämään taaskin; omalle tyttärelleen panee sammalia kuontaloon, vaan ukon tyttärelle sulkkua, sanoo: "Istukaahan, kehrätkää nyt tässä, kumpaiselta kuontalo järveen kirvonnee, se sitä käymään sieltä."

No, siihen jäävät tyttäret avannolle, istuvat, kehräävät yhdessä; vaan ei aikaakaan ollut, niin jo akan tyttäreltä kuontalo kirposi avantoon, eikä muuta, vaan tuli järvestä hakea nyt se. Tästäkös tytölle hätä; lähteä pitäisi, vaan pelottaa toki järveen kylmään mennä. Hädässänsä hiivistelee, hyvistelee aikansa ensin, vaan jo hypähtää siitä avantoon kuitenkin, ja siellä taas jään alla tie leviäksen eteen kuin ukonkin tyttärelle taannoin. Sitä kun astuu edellensä ja kulkee, kulkee kotvasen, tulevat huonukset vastaan hänelle, nuo hyvät semmoiset, linnaksi pienet, pirtiksi suuret. Niihin menee tyttö sisälle, vaan ei hyvää päivää tehnyt tullessansa, kävi vain istumaan lavitsalle.

Tuvassa akka on eläjänä yksinänsä kuin toisenkin tyttären käydessä. Hän alkaa puhutella vierasta, kysyy: "Kenpäs ja kusta sinä, lapseni, olet?" — "Olenpahan yläilmoista tuolta", vastasi tyttö, "tänne läksin palveluksen etsintään, etkö ottaisi piiaksesi minua?" — "Ka, tarvitsen minä palvelijan", sanoi vastaan akka, "vaan mitäpäs taidat sinä töitä?" — "No, ne minä tehnen, mitkä toinenkin", pakisi tyttö, "panehan työtä jos mitä." No, akka tyttären otti piiaksensa, kun niin kuuli toimellisen olevan, ja antoi hänelle työtä, sanoi: "Käyhän, suomi puhtaaksi läävä."

Tytär meni työllensä siitä, vaan oli muka se toimitus hänestä halpa, niin alkoi äissänsä telmää, ryskiä läävässä, löi hangolla, rönkytti lehmiä päähän, eikä luonut edes siltaa, sillensä jätti kaikki, vaan itse juoksi jällensä tupaan ja kävi joutilaana istumaan rahille kuin työnsä toimittanut ainakin. Emäntä näkee tämän, niin virkkaa puheeksi tuosta: "Vai sait sinä jo, piikaseni, läävän suomineeksi; no, pitääpä käydäkseni työsi alaa katsomassa." Sen sanoi ovesta mennessään siinä ja kulki suorastaan läävään tiedustaaksensa asiata. No, tuleehan ovesta sisälle vain, niin jopas oudot kuulee täällä, lehmät kun itkevät, mölyävät, monkuvat vaivoissansa kaikki. Emäntä silloin tutkielee asiata itsiltänsä heiltä, kysyy: "Mitys oli piika?" — "Ka, vielähän kysyt koko piikaasi", vastasivat lehmät, "huono oli heittiö, kaikki pieksi vaivaisiksi meidät: päät löi, jalat katkoi, silmät puhkoi, sellainen oli piika."

No, emäntä kuultuansa tämän meni tupaan takaisin ja virkkoi siitä taas tyttärelle: "Menepä nyt, pane lämpiämään sauna, olisi kylyssä käytettäviä minulla." Tyttö meni, vaan ei huolinut kelvollisesti valmistaa kylyä, savuineen päivineen salpasi vain saunan ja kävi siitä tupaan sitten, sanoi valmistaneensa kylyn. No, ei muuta; emäntä siitä ropeellisen sisiliskoja antaa käteen tytölle, käskee hänen kylvettää ne, lämpimillä vesillä valella hyvästi. Tytärpä närkästyy tätä. "Onpas", sanoo, "nämä kylvetettäviä toki, enpäs mokomia kylpijöitä vielä ennen ole nähnyt." Ottihan ropeen käteensä kuitenkin ja vei sisiliskot saunaan kerallansa, vaan ei suosiolla kylvettänyt heitä, kaikki heitti yht'aikaa ämpäriin, siinä kylmässä vedessä vastan tyvellä sotki, survoili vähäsen ja loi ropeelle takaisin, josta vei emännälleen sitten. Tämä tutkii taas asiata entistään myöten ja hiljaisuudessa kysyy sisiliskoilta itsiltänsä: "Mitys oli teistä kyly, millainen piika?" — "Vielä kysyt", vastasivat itkien, ruikutellen äpäreet kaikki, "kehno oli piikasi ylen, hännät katkoi, päät puhkoi vihoissaan meiltä, eikä lämminkään ollut edes kyly, katkua, savua täyteen oli ruoja salpanut senkin."

Mitäs; emäntä kun tämän kuuli, kävi tupaansa takaisin ja sanoi tyttärelle: "Tulepa palkkaasi saamaan, nyt en enää tarvitse sinua." Samassa lippaan pani tyttärelle käteen, toisen toiseen ja sanoi: "Pidähän palkoistasi nämä, vaan kun kotiisi tulet, elä aittaan kanna, ukon tytär ne vain ilman vaihtaisi sinulta." No, sai tytär akalta palkkansa ja läksi lippainensa astumaan, niin hänelle taas järvessä avautui tie, joka vei avannolle asti. Siitä kulkee hän sinne ja saapi avannolta astumaan talolle, niin koira talon pihalla alkaa haukkua heti, sanoo haukkuessaan siinä: "Kiukaa, kaukaa, akan tytär tulee, lipas tulta, toinen tervaa olkapäillä." Sen kuulee Syöjätär tuvassa ja hyppää jo pihalle, jossa seipäällä hosuu koiraa, sanoo: "Mitä horajat siinä, etkös hauku: 'Akan tytär tulee, lipas kultaa, toinen hopeata olkapäillä'." Mitäs; koira älähti kerran, vaan ei sillä totellut, haukkui vain yhä: "Kiukaa, kaukaa, akan tytär tulee, lipas tulta, toinen tervaa olkapäillä." Samassa joutui tytärkin pihaan, näytteli äidilleen lippaat, mitkä oli järvestä saanut, ja sanoi: "Nämä minulle sieltä palkoistani annettiin, vaan kiellettiin aittaan viemästä, ukon tytär muutoin vaihtaisi muka." — "Jopa niin", sanoi akka, "ei pidä aittaan viedä, koska kielto on, täss' on olkiriihi, viekäämme lippaat sinne." Sen neuvoi Syöjätär siinä, ja vietiin lippaat riiheen, vaan ei maltettu olla sisusta katsomatta, ja kun avattiin kannet, sieltäkös tulta, tervaa loi silmille kohta, ja he päin päätimysten kaatuivat lattialle, siinä olkien sekaan paloivat kumpikin. Ukon tytär vain isänsä kera eloon jäi talossa, jossa rauhassa asuivat sitten, kunnekka kuolema korjasi heidätkin viimein. — Sen pituinen se.

SISARPUOLET

Yhdessä mökissä asui äijä, jolla oli yksi ainoa tytär, ja lähellä heitä oli toinen mökki, jossa taas asui ämmä, ja sillä niin ikään oli tytär; mutta äijällä oli kaunis tytär, ja ämmän tytär oli jolsa ja ruma. Se äijä nai sitten ämmän, joka tyttärineen muutti siihen äijän mökkiin, ja ruvettiin elämään yhtenä. No, ämmä kun sitten siinä miehensä kodissa ensi kertaa leipiä leipoi, niin omalle tyttärelleen teki rukiista leipää ja toiselle teki sekaista, ja pisti kypsymään uuniin. Sielläpäs alkaa sekaleipä palaa, kun uuni oli kuuma, ja äijän tytär nähdessään tämän käypi äitipuolelleen valittamaan sitä, sanoo: "Äiti hoi, kakkuni palaa!" Äitipuoli silloin sieppasi kakkaran uunista ja sen vihoissaan viskasi tytölle, ärjäisi: "Tuoss'on, moniahta, osasi, vie nyt jos Hiiteen se!" Tyttö läksi viemään kohta tehdäksensä niinkuin oli käskettykin, ja sai kakkarataan kantamaan tullakseen Hiiteen tuosta. Jo oli vähän matkaa kulkenut kotoa, niin putosi kakkara häneltä helmasta maahan ja läksi vierimään edellä näyttäen tietä. Tyttö sillä lailla teki matkaa sitten, ja kakkara pyöri edelläpäin aina; vaan ei kovin kauaksi kerennyt, kun tuli äijä vastaan häntä ja sanoi: "Hyvä piikaseni, etsi päätäni vähäsen." — "En jouda, äijärukka", vastasi tytär, "kakkarani edellä pyörii, jättääpi minut." — "Elä siitä huoli", sanoi silloin se äijä, "kyllä kakkarasi pysähtyy, kun sinäkin pysähdyt", ja samassa istuutui jo tiepuoleen kivelle. Tytär kun neuvon kuuli, ei enää kiirettä tehnyt, vaan taukosi kulkemasta kohta ja istuutui kivelle hänkin etsiäkseen siinä sen vanhuksen päätä. No, hän kun tieltä poikkesi, kakkara pysähtyi pyörimästä myöskin, vaan kun äijän pää oli etsitty, ja tytär nousi istuiltaan siitä, niin kakkara läksi pyörimään taaskin. Menihän tytär, matkusti kakkunsa perässä sitten, niin jopas toisessa kohdin tulee olkilyhde vastaan tiellä ja alkaa pakinoida sekin, sanoo: "Kiristäs, piikaseni, minua." — "En jouda", sanoo tytär, "kakkuni jättää minut, tuolla jo juokseepi edellä." — "Elä siitä huoli, kyllä kakkusi pysähtyy, kun sinäkin pysähdyt", vastasi olkilyhde taas niinkuin taannoin äijäkin, ja tyttö siitä pysähtyikin sitten ja kiristi olkilyhdettä siinä ja sitoi uudestansa niinkuin pyyntö oli. Vaan sen kun sai tehneeksi, läksi matkustamaan taaskin, ja kakkukin samalla rupesi pyörimään edellä. Eihän kaukaa kuitenkaan astunut, kun tuli vastaan lähde, jonka oli ympärillä pieniä lintuja joukko. Ne kohta alkavat laulaa viserrellä hänelle, sanovat laulaessaan siinä: "Piikakulta, piikakulta, juotas lähteestä meitä." — "En jouda, kakkuni jättää", vastasi tyttö entistään myöten nytkin, vaan linnut tiesivät neuvon taas siihen, sanoivat: "Elä, tyttökulta, siitä huoli, kyllä kakkusi pysähtyy, kun sinäkin pysähdyt." Tyttö tämän vastauksen saatuansa seisahtuikin kohta, istuutui lähteelle, siinä hyväili, puhutteli lintusia ja kädestään juotteli heitä. Vasta joka-ainoan kun oli sillä tavoin juottanut, läksi astumaan taaskin, ja kakkara sai pyörimään samalla. Sitä neuvoansa meni edelleen sitten ja seurasi kakkunsa jälkiä aina Hiiteen asti. Täällä kartano on aituuksen sisällä komea, ja pihalla kasvaa suuri summaton tammi, josta haarat ulottuvat joka puolelle aituukseen asti. Siihen kun tulee tytär nyt pihalle, Hiiden isäntä seisoo tuvan edessä portaiden päässä ja sanoo siitä tammellensa: "Tammi, lyö oksilla, tammi, lyö oksilla tytärtä!" että näet hiukset löisi pois tytöltä päästä, vaan tammi kun oksillaan rupesi lyömään häntä, se olkilyhde, jota tyttö tiellä oli kiristänyt, tuli väliin siihen ja suojeli tytärtä, että pääsi toki kauniine hiuksineen tupaan siitä.

Tuvassa tekee tyttö hyvän päivän sitten ja pyytää talosta työtä. "No, kehräätkös tänä yönä leiviskän villoja langaksi?" kysyi pirun emäntä silloin, "kun sen tehnet, saat huomenna palkan mieltäsi myöten." — "No, koetanmahan", vastasi tyttö, "antakaa villat ja rukki." No, villat tuotiinkin siihen, ja tyttären piti ne huomisaamuun langaksi saada määrää myöten, vaan kovin annettiin hänelle huonoinen rukki, ettei sillä käynyt kehrääminen paljon ikään. Yö jo sillä tavoin oli puolessa kohta, eikä työ kuin vasta alulla, niin kävi tyttörukka pahoillensa ja alkoi itkeä suruissansa. Hänen vielä itkiessään tuli vieras ovesta tupaan, ja kun tyttö tunnusteli häntä, tämä olikin se äijä, jonka päätä hän tiepuolessa tullessaan oli etsinyt. Äijällä oli kaunis, somatekoinen rukki kainalossa, niin sen antaa tytölle, sanoo: "Kovin on, tyttökulta, kelvoton tuo rukkisi, jolla kehräät, koetahan tätä." Tyttö ihastui lahjaansa ja olisi kiitokset sanonut antajalle, vaan se oli jo poikessa, mihin lienee äkkiä siitä kadonnut, eikä muuta, vaan asetti tyttö rukin eteensä ja rupesi kehräämään, minkä ennätti. No, sekös nyt oiva rukki oli vasta! Tyttö kun kerran vain sai koskeneeksi ratasta, se pyöri polkematta itsestänsä, ettei tarvinnut muuta kuin lankaa vain hyppysissään pidellä, ja sillä tavoin tulivat sinä yönseutuna kaikki villat vielä kehrätyiksi, ja aamulla oli koko leiviskällinen lankaa tytöllä.

Nouseepas aamulla sitten Hiiden emäntäkin valveelle ja näkee villat lankana kaikki, niin kehuu uutteraksi tytärtä, sanoo: "Kylläpä olet sukkela kehräämään, tule nyt minulta palkkasi saamaan." Samassa vei jo tyttären kanssansa ulos, kantoi aitastaan koko joukon kirstuja pihalle ja sanoi: "Ota nyt näistä, minkä haluat." Tyttö katseli kirstuja tietääkseen, minkä hän ottaisi, vaan kun kaikki olivat kauniita hänestä, niin ei pitemmältä aprikoinut, vaan kääntyi sattumalta yhtä kohdin, että sen hän ottaa muka. Eihän kuitenkaan ennättänyt tavoittaa sitä, kun koko lintuparvi lensi pihalle siihen ja asettui toiselle kirstulle istumaan, josta laulaa visersivät yhdessä: "Elä sitä ota, tyttöseni, ota tämä, ota tämä, jolla istumme." Tyttö kun linnut kuuli, otti sen kirstun, jonka neuvoivat, ja vei myötään kotiinsa. Siellä pyytää äidiltään sitten ylistuvan avainta, että hän kirstunsa talteen panisi, vaan ei äiti antanut avainta, käski tytön sikolättiin viedä se saaliinsa. Tyttö veikin kirstunsa sikolättiin sitten, ja kun siellä kannen avasi, se olikin kultaa täynnä se hänen kirstunsa ja niin kaunista vielä ja kirkasta, ettei muualla semmoista. Mitäs, hän niitä kultiansa levitteli sikolättiin sinne ja kutsui toisiakin katsomaan.

Ämmä kun sen näki nyt, päätti omallekin tyttärelleen mokoman rikkauden hankkia, joshan mikä olkoon; eikä muuta, vaan rupesi leipiä leipomaan taaskin, ja tytärpuolelleen teki nyt rukiista leipää, vaan omalle tyttärelleen teki sekaista. Se taas leipien paistuessa meni äitinsä tykö sitten ja valitti: "Äiti hoi, minun kakkuni palaa." — "Vai palaa", vastasi äiti siepatessaan kakkaran uunista ja heitti sen kädestään tytölle, sanoi: "Tuoss'on kakkarasi, juokseta nyt Hiiteen se!" Tytär läksi matkalle kohta mennäkseen sinne, kunne äiti oli käskenyt, vaan ei pyörinytkään kakkara itsestään edellä, sitä piti kantamalla myötään viedä. Jo oli vähän matkaa sitä kakkuaan kantanut, niin tuli vanha äijä häntä vastaan tiellä ja sanoi: "Hyvä piikaseni, etsi päätäni vähäsen." — "En jouda", vastasi tyttö, "pitkä on matka edessäni vielä", ja sillä puheen sivuutti äijän ja meni menoansa yhä. Eihän etäälle kuitenkaan päässyt, kun tuli olkilyhde tietä kulkien vastaan häntä ja pakisi: "Kiristä, piikaseni, minua, tähän olen hajoamassa tielle." — "En jouda", sanoi tyttö ja meni menoansa yhä niinkuin kiireinen ainakin. No, kulkihan, matkusti vähän matkaa taas, niin tuli vastaan lähde, ja siinä pieniä lintuja istui ympärillä joukko. Ne laulaa visertävät siinä lähteellä, sanovat: "Piikakulta, piikakulta, juotas lähteestä meitä", mutta tyttö tuskin katsoikaan lintusia, meni vain menoansa edelle. Sillä tavoin joutui Hiiteen viimeinkin ja tuli aituuksen sisälle pihaan; vaan Hiiden isäntä taas portaiden päässä seisoo siinä ja huutaa tyttären tullessa tammelle, joka kasvoi pihalla: "Tammi, lyö oksilla, tammi, lyö oksilla tytärtä!" Tammi pitkillä haaroillaan silloin hosaisikin häntä ja kaikki vei hiukset tyttäreltä päästä, että pahanpäiväisenä ja vähissä hengin tuli tupaan siitä. Siellä kun pyytää hän työtä, sanoo Hiiden emäntä kohta: "No, voitkos leiviskän villoja tänä yönä langaksi kehrätä? Jos sen voinet työsi toimeen saada, niin saat palkankin mieltäsi myöten." — "Kyllä kehrään", vastasi tyttö, "tuokaahan villanne tänne!" No, emäntä villat toi siihen, vaan rukin antoi huonon, eikä puoliakaan villoja tytär saanut kehrätyksi, kun jo aamu tuli, ja päivä valkesi. Hiiden emäntä silloin tuli katsomaan tyttären työtä ja näki villat kehräämättä, vaan eihän kuitenkaan torunut tytärtä, sanoi vain toimessaan hänelle: "Tule nyt palkkaasi saamaan", ja vei hänet myötänsä pihalle. Siihen kantoi aitastaan sitten kirstuja paljon ja käski tyttären niistä ottaa, minkä halusi. Mitäs; tytär kyllä ihastuksella katseli kirstujen paljoutta, vaan ei tiennyt, minkä ottaa, minkä jättää heistä, kauniita kun olivat kaikki. Tuossa hänen vielä aprikoidessaan asiata lensi suuri parvi lintusia pihaan, jossa laskeutuivat yhdelle kirstulle istumaan ja alkoivat laulaa siinä: "Ota, piikaseni, tämä kirstu, ota tämä, jolla istumme." No, tyttö kun ei itsestään valita tietänyt, ottikin kirstuista nyt sen, jonka linnut neuvoivat hänelle, ja läksi viemään kotiinsa sitä. Perille päästyään sinne meni äitinsä puheelle sitten ja sanoi: "Annas, äitikulta, ylistuvan avain minulle, että kirstuni talteen panisin." Äiti antoi avaimen mielellänsä ja kulki tyttären kanssa ylistupaan kohta, siellä katsoakseen näet, mitä kirstussa olisi. No, mitäs ollakaan tuosta, kirstu kun avattiin siellä, se olikin tulta ja tulikiveä täynnä, ja se ylistupa syttyi tuleen siitä, jossa paloivat nyt ämmä ja tytär kuoliaiksi, ja koko se talokin meni tuhiksi. Ainoastaan sikolätti, joka muista huoneista oli etempänä erillänsä, säilyi tulelta hyvästi, ja se kun jäljelle jäi vielä, äijän tyttärellä rikkautta oli kyllin, jolla isäänsä voi elättää ja itseänsä aina kuolemaan asti. — Sen pituinen se; loppuuhan se tarina siihen.

III OSA

ALKULAUSE

Yhtenä ihmisten kanssa ja heidän rinnallansa liikkuvat ja asioitsevat eläimetkin suomalaisissa saduissa ja tarinoissa, ja tuskin lienee yhtäkään kertomusta, jossa ei joku eläin ole sadun tapauksissa ja tempuissa jollakin tavalla osallisena. Tavallisesti on heidän ja ihmisen väli ystävällinen, ja useinkin auttavat eläimet ihmistä hädässä ja ahdingossa. Tähän asti ilmauntuneissa Suomen kansan saduissa ja tarinoissa ei eläimillä tavallisesti kuitenkaan ole kuin joku vähäisempi sivu-toimitus. Ainoastaan muutamassa sadussa "Kettu Kosiomiehenä" tavataan kettu eli repo sadun milt'ei päämiehenä ja ylläpitäjänä siten että hän, isäntänsä puhemiehenä ollen, oikeastaan on se, joka sadun eri tapaukset ja seikat sommittelee, ja jonka nojassa koko kertomuksen juoni juoksee loppuun asti. Tässä niinkuin muissakin saduissa, missä vaan muutoin eläimille siaa ja vaikutusalaa on suotu, on hänelle myöskin annettu ihmisellinen mielen laatu ja tahto sekä täydesti ymmärrettävä kielikin. Vieläpä on heille ihmiselliset nimetkin annettu, niin että kertomuksessa sanotaan repoa "Mikoksi", jänistä "Jussiksi" ja sutta "Pekaksi", jotka ovatkin suomalaisten tavallisimpia nimiä tänäkin päivänä. — Muutoin eivät eläimet kyllä olisi voineet runomaiseen kertomukseen sopiakaan; sillä ainoastaan tämän kautta taisi ihmisen ja eläinten välillä jonkinlaista likempää yhteyttä syntyä.

Vaan ei sillä kaikki, että eläimille kansan saduissa on oikeus suotu ihmisen rinnalla toimittaa jotakin vähäisempää sivuasiaa ja askaretta. Niinpian kuin mainittu ihmisen ja eläinten välinen suhde ja tila joutui sadun ja runon kuvailtavaksi ja samalla muinaisuuden omaan eloon ja oloon jällensä peruutetuksi, syntyi vähitellen itsestään ihan tietämättömästi kokonainen juonta omituisia, kansan miettimiä kertomuksia, joissa eläimet ovat päätoimen täyttäjinä, ja ihmiset ainoastaan silloin tällöin eläinten rinnalla tulevat, sadussa kuvailtuin seikkain tapahtuessa, näkyviin.

Tämmöisiä meidän kansamme synnyttämiä, eläinten keskeistä eloa ja oloa kuvailevia satuja eli juttuja ilmestyy tässä nyt vähäinen kokous. Useimmat satujen keräilijät ovat muiden kertomusten muassa kansan suusta kuulleet ja kirjoittaneet pienempiä eläinsadunkin kappaleita ja katkelmia. Nämä niinkuin nekin, jotka itse olemme kansan suusta kuulleet ja sen mukaan kirjoittaneet, olemme tässä teoksessa kokeneet yhteen sommitella sen mukaan kuin mainitut sadun katkelmat luonnollisesti toisiinsa soveltuvat, ja siinä järjestyksessä esitellä, kuin lapsuudesta pitäen olemme kuulleet kansan itsensä niitä kertovan. Useammat näistä kuvailevat karhun, suden ja revon yhteistä elantoa Ilvolan eli Ilmolan taustalla, jonka vuoksi olemme kertoneet ne perätysten, sovitettuina toinen toiseensa. Pienemmät sadun katkelmat taaskin, jotka mielestämme eivät tähän kuulu ja sovellu, ovat eriksensä kerrotut. Vertailemisen vuoksi olemme tähän vielä suomentamalla liittäneet Virolaistenkin eläin-sadut, sen mikä heitä tiettävästi on. Ne ovat otetut 8:sta vihosta J.H. Rosenplänterin aikakauskirjasta "Beiträge zur genauern Kenntniss der Ehstnischen Sprache", Pernau 1817, sivut 120 — 142. Muutamat näistä ovat tieteelliselle maailmalle sen kautta jo ennestään tutut, että mainio äskettäin kuollut kielentutkija ja satujen kirjoittaja Jacob Grimm kirjassaan "Reinhart Fuchs" saksaksi on kääntänyt eräitä; mutta täydellisesti ne eivät tietääksemme vielä ole muille kielille käännetyt.

Kuopiosta 16 päiv. Lokakuuta 1863.

Eero Salmelainen.

KARHUN, SUDEN JA REVON ELEET ILVOLAN TAUSTALLA

PORTIMO LÄHTEE KUOLLUTTA UKKOA KELKALLA KULJETTAMAAN JA LÖYTÄÄ MATKALLA MUITA TOVEREITA.

On ukko ja akka, talossaan elävät, niin heiltä portimo käy eloksia syömässä. Tätä estääkseen laati ukko pihdit pirtin päälle, lautaset ladon eteen pyytääksensä portimoa. Vaan kun muutaman päivän päästä kävi pyydystänsä katsomaan, itse puuttuikin pihtiinsä, latsistihe lautoihinsa ja siihen kuoli. Vasta myöhemmin tulee portimo paikalle, ja kun ukon näkee siinä kuoliaana, niin ottaa hänet pyydyksestä ja lähtee saalistaan kelkalla vetämään. Veti, veti ukkoa aikansa, niin tuli orava vastaan ja sanoi: "Jumal'apu, kuomaseni, mitäs niin väkeen vedät, jäljessäsi jytkyttelet?" Portimo selitti seikan ja sanoi: "Et ole kuullut kummempata, kun tuo vanha äijäkäni pani pihdit pirtin päälle, lautaset ladon eteen meille metsän juoksijoille, huutehessa huksajille, hämärässä häksäjille, pimeässä pilkkojille, kastehessa kahlaajille, rahakarvan kantajille, vaan itse puuttui pihtiinsä, latsistihe lautoihinsa. Haukkaa pala, käy vetämään!" Orava haukkaa palansa, ja lähdetään ukkoa yksissä kuljettamaan. Viedään, viedään kelkalla häntä, niin tulee jänis vastaan ja kysyy: "Mitäs, ristiveikot, niin väkeen vedätte, jäljestänne jytkytätte?" Portimo kertoo jänikselle asiansa niinkuin äsken oravalle ja pyytää häntä avukseen, sanoo: "Haukkaa pala, käy vetämään!" Jänis lähtee kyllä mielellänsä, ja kun vähän matkaa on kuljettu, tulee tiellä vastaan repo, joka niinikään palan ukkoa haukattuansa yhdistyy matkueeseen. Samoin joutuu siitä edelle mentäessä hukkakin ja kontio heidän seuraansa, ja kun aina välistä kukin aina haukkaa ukosta palan, tämä kohtakin on puhtaaksi syöty. Kuljetetaanhan tyhjää kelkkasta kuitenkin, vedetään eteenpäin yhä, niin hukka jo alkaa nälästyä ja kysyy toisilta: "Mitäs nyt, veikot, syömme, kun ukolta partakin loppui?" — "Pienin meistä syötävä", sanoo karhu, ja siltä sopivat useimmat matkueesta. No, orava on pienin ja portimo, nämä syötävät siis; vaan orava hyppää puuhun, portimo kiven alle pistäksen — heitä ei saada. "Mitäs nyt syödään?" kysyi hukka. "Syödään tuo mölkösilmä", sanoo karhu, ja aiotaan siitä jo jänikselle niskaan juosta, se kun kaikista on pienin; mutta Jussi ei sitä odotellut, vaan juosta tomahti metsään, ettei nähty ei kuultuna. Nyt repo on joukosta pienin, ja hukka ja karhu määräävät hänet syötäväksi, kun heistä Jussi karkuun pääsi. Mikko vaikka tämän kuuli, ei toisten tuumaa vastustellut, sanoihan vain: "Ikävä laaksossa syönti, mäen päällä mieluhumpi." Sen myöntävät susi ja karhukin, ja aletaan yksissä mäelle nousta. Repo on pelotta olevinansa, vaan alkaa mäen kuvetta kuljettaessa kuitenkin puhutella sutta kysyen muun muassa: "Mitäs, Pekka, sitten syötte, kun olen minä syötynä?" Asiata arvellessansa muistaa susi olevansa karhua pienempi ja sanoo tuosta jo revolle ja karhulle: "Emmeköhän, veikot, sopisi keskenämme ja saisi yksissä elämään niinkuin ystävysten ja tuttavien tulee?" Revosta on tämä tuuma varsin sopiva, ja kun suden sai puolellensa, täytyi karhunkin tyytyä heidän päätökseensä, vaikka hänestä ruoalle rupeaminen olisi ollut paljoa parempi.

REPO, SUSI JA KARHU ASETTUVAT KUKIN TALOONSA ILVOLAN TAUSTALLE, JA REPO JA SUSI SAAVAT YHTEISTÄ VILJAMAATA RAATAMAAN.

Rauhaliiton tehtyänsä saavat repo, susi ja karhu yhtenä astumaan, ja tullaan sillä tavoin Ilvolan taustalle, johon tekee kukin itsellensä talon. Karhu pitää taloutta ihan eriksensä, hän kun ei oikein sovi toisten kanssa, vaan susi ja repo saavat yhteistä viljamaata raatamaan. Niissä mielin mennään ensiksi kaskea kaatamaan, ja työhön lähdettäessä ottaa kumpikin heistä astiallisen voita evääksensä. Revosta käypi kasken kaataminen kuitenkin vaikeaksi, eikä kuin vähän aikaa vain hakannut, niin poikkesi jo metsään jollekulle asiallensa ja tuli sieltä, sanoi hukalle: "Minun täytyy Ilvolaan mennä ristiäisiin; tuolla kun metsässä olin, niin käytiin sinne kutsumassa." Sen puheensa erosikin hukasta, vaan ei sen edemmäksi mennyt kuin suden voiastialle, josta kyllin syötyänsä palasi kaskelle takaisin. "No, mikä nimeksi pantiin lapselle?" kysyi hukka. "Kerta Ensimmäinen", vastasi repo ja oli työhön rupeavinansa, vaan ei kaukaa kuitenkaan raatanut, kun taaskin pistihe metsään ja tuli sieltä, sanoi toverilleen: "Minua taas Ilvolaan haastettiin ristiäisiin, siellä nyt tytär sai lapsia." — "Mitä sinne yhtenään menet", sanoi hukka, "ole koko pitoloista poikessa, veikko, hakatkaamme nyt kaskea vain!" — "Ei velikulta veikkonen, ei sieltä käy poikessa oleminen, kun kerran on kutsumassa käyty", vastasi repo, "naapurinsa kanssa tulee jokaisen ja varsinkin uudisasukkaan sovinnossa ja ystävyydessä elää." — "Niinpä mene häntä sitten", virkkoi hukka, "vaan elä kovin kauan siellä viivy, ei edisty meidän työmme, jos vain minä yksinäni kaskea raadan."

Repo meni, vaan ei sen edempänä käynyt kuin suden voiastialla vain, ja palasi vähän ajan päästä kaskelle takaisin. "Mikä pantiin lapselle nimeksi?" kysyi taas ristiäisistä tulijalta hukka. "Kerta Toinen", vastasi repo ja sai kassaran käteensä niinkuin työhön rupeava ainakin. Hakattiin vähän aikaa kaskea sitten, niin repo taas kaskelta syrjässä käytyänsä tuli hukan puheelle ja sanoi: "Jo taas käytiin minua Ilvolaan kutsumassa ristiäisiin, siellä miniä kuulemma on nyt lapsia saanut." — "No, mikä ristiäisten pito siellä Ilvolassa yhtenään on!" sanoi äreästi hukka, "ole veikkonen, tällä kertaa menemättä, eihän alinomaa tule pitoloissa käydä." — "Kuulutaan minua kummiksi tarvittavan", vastasi repo, "täytyy siellä käydäkseni." — "Niinpä käy häntä vielä kerran sitten", tuumasi hukka, "vaan sano talon väelle, ettet vasta enää jouda kummiksi tulla, meillä kun on yhteinen työ ja kesäiset kiireet." Repo läksi käyden hukan voiastialla niinkuin sitäkin ennen, eikä ennen sieltä palannut kuin voin oli kaikki syönyt. "Mikäs tällä kertaa lapselle nimeksi pantiin?" kysyi pidoissa käyneeltä toveriltaan hukka. "Kerta Kolmas", vastasi repo toimessansa ja sai puita oksimaan hukan kanssa yhtenä. Ei kaukaa kuitenkaan työssä oltu, kun tuli hukalle nälkä, tämä kun oli työtä tehnyt uutteraan. Lähdettiin siis yhtenä murkinalle, vaan kun evästen luo tultiin, ja hukka voiastiansa aukaisi, tämä olikin vallan puhdas. Siitä suuttuu hukka ja alkaa repoa syytellä, sanoo: "Sinä, heittiö, olet voini syönyt!" — "En ainakaan", väitteli repo, "voistasi, eväästäsi en tiedä tuon enempätä, vaan kun et, kuoma, sanaani uskone, pian sen näemme, kummassa meissä vääryys on. Käykäämme tuonne kalliolle ja ruvetkaamme siihen yhtenä päivänpaisteeseen maata, niin tottahan sen suusta voi tirisee, joka meistä voin söi." Niin tehtiinkin, kun ei asiasta muutoin selvää saatu, ja ruvettiin päivänpaisteeseen kalliolle maata. Hukka, joka tiesi itsensä syyttömäksi, nukkui auringon helteessä sikeästi, mutta repo, jossa syy oli, pysyi kaiken aikaa valveella ja kävi eväsastiastaan voita, jota juoksutti hukan kuonoon tämän maatessa. Siinä herätti jo hukkaa sitten ja huusi: "Nouse katsomaan, kuoma, miten suustasi rasva valuu kalliolle!" Tästä havahtui hukka, ja kun kuononsa kohdalta keksi kallion rasvassa olevan, niin ei asialta enää kiistänytkään, vaan sanoi revolle: "Kyllä, kuomaseni, olet syytön kuin oletkin, minussa ainakin lienee syy." Niin sovittiin koko riita hyvältä pois, hukka kun voin syönnin otti syyksensä, ja ruvettiin työhön taas kuin ennenkin.

Oli kaski jo hakattu, niin saatiin sitä polttamaan, ja työ oli yksissä tehtävä, vaan repo ei paljon ollenkaan raataa huolinut, makasihan joutilaana pensaassa vain. "Tule kaskea polttamaan!" huusi hänelle hukka, "mitäs siinä makaat, retvana?" — "Poltahan sinä, kuomaseni", vastasi repo, "minä tässä kuloa varjelen, ettei valkea metsään pääse." Luullen revon täydessä työssä olevan, se kun kuloa sanoi varjelevansa, raatoi hukka kaiken aikaa itseksensä, kunne koko kaski saatiin poltetuksi, josta ruvettiin jo kylvämään. Repo tätäkin tehtäessä salli hukan yksikseen kylvää ja olla niinkuin hän muunkin työn oli tehnyt, ja lepäsi itse palon liepeellä metsässä. Tätä närkästyi hukka ja sanoi metsässä makaajalle: "Nouse pois, tule kylvämään, yhteinenhän meillä on työ, miksi et, kuoma, mitään raada?" — "En jouda täältä niin kuhun, kuomaseni", vastasi repo, "minä metsässä täällä linnun rajaa teen, etteivät taivaan lintuset siemeniä syökö." — "No, ole vain, kuomaseni, kussa olet, koska sinä linnun rajaa teet ja siten yhteistä etuamme edistät, luulin sinun jouten siellä jotkottavan", vastasi hukka ja kylvi yksikseen koko maan.

ODOTTAESSAAN RAATAMASTAAN HUHDASTA SATOA SAAVAT HUKKA JA REPO SAALIILLE

Täten huhta saadaan nyt hyvä, eikä aikaakaan, niin nousee jo kylvös oraalle. Sitä ihailee hukka kehuen työnsä alaa kauniiksi, vaan repo ei tuota varsin ihastu, sanoohan huhtaa katsellen: "Siihen kurki kuolee, kun suo sulaapi, muut keinot tässä on pidettävä, jos mieli syksyyn elää." — "Niinpä saakaamme saaliille!" arvelee puolestaan hukka, ja repo kun tuumaan suostui, lähtevät siitä nyt eri haaralleen kumpikin ruoan hankintaan.

Repo metsää kävellessään keksi eräässä kohdin puun, jossa on harakalla pesä ja pojat. Mikko mielevä mies asettuu kohta puun alle siihen ja alkaa sitä joka puolelta tarkkaan katsastella. "Mitä katsot, Mikko?" kysyi puun latvasta harakka. "Katsonmahan tätä puuta suksekseni", vastasi repo. Sitä säikähtäen rukoili harakka: "Elä, veikkonen, tätä puuta ota, minulla tässä on pesäni ja pesässä pojat." — "No, yhden pojistasi kun antanet", virkkoi repo, "niin en pesäpuutasi ota, vaan käyn suksipuuta etsimässä muualta." Hädissään suostui harakka toisen vaatimukseen ja heitti puun latvasta yhden pojistaan revolle, joka siepaten saaliinsa läksi sukkelaan tiehensä. Tätä ihastui harakka luullen vallan viisaasti tehneensä, kun siten muut poikansa revolta säilytti; vaan toissa päivänä tuli repo jällensä ja asettui niin ikään puun juurelle taas. "Mitäs siinä istut?" kysyi harakka. "Katson tätä puuta suksekseni", vastasi repo. "Elä, veikkonen, tätä ota", rukoili harakka, "johan me eilen sovimme siltä, ettet tätä puuta kaataisi, vaan katsoisit suksipuuta muualta." — "Taisihan se välipuheemme semmoinen olla", vastasi repo, "vaan katso, minä en niin sopivaa suksipuuta löydä koko metsästä kuin tämä ompi. Täytynee minun siis tämä sinun pesäpuusi kumminkin kaataa, ellet minulle pesästäsi vielä toista poikaa anna." Mikäs neuvoksi? Harakkarukan täytyi vielä toinenkin poikansa antaa revolle, joka hyvillään läksi matkaansa. Suruissaan istuu siitä nyt pesässään harakka, niin tulee varis hänen luoksensa vieraaksi ja kysyy pesää katsellen: "Mihin, ystäväiseni, kaksi poikaasi on joutunut?" — "Minä ne revolle annoin", vastasi harakka, "repo näet kaksi päivää perätysten on minun pesäpuutani käynyt suksekseen katsomassa, niin sille täytyi kaksi poikaa antaa, ettei hän koko pesääni sortaisi." — "Ei sinun olisi pitänyt revolle mitään antaa, ei poikaa, ei muuta, eihän hänellä ole veistä, ei kirvestä, millä hän puuta kaataisi", tuumi varis. Tämän neuvon pani harakka tähdelle ja päätti toiste olla varovampi, jos repo vasta vielä häntä kohtaan viekastelisi.

Jo tuleekin toissa päivänä repo pesäpuun juurelle taas ja alkaa sitä suksekseen katsastella saadakseen sillä keinoin kolmannen pojan harakalta, vaan tämä on jo entisestään viisastunut eikä enää repoa pelkää, mutta sanoo pilkaten: "Saat, repo reuhkana, matkaasi mennä, ei sinulla ole veistä, ei kirvestä, millä minun pesäpuuni kaataisit." — "Ken sinua juohatti?" kysyi repo kummastellen. "Varis vieraana kävi, se minua juohatti", sanoi harakka nauraen. "Vai varis sinua opasti", tuumi repo, "no, viisas hän on olevinansa, vaan maltahan aikaa, vielä minä hänetkin petän." Sen sanottuansa läksikin Mikko mielevä mies harakan pesäpuulta matkaansa ja kulki aukealle kedolle, johon heittihe kuoliaana pitkällensä ojentaen kielen suustansa pitkälle. Ei aikaakaan, niin varis lentomatkoillansa keksi revon tässä ja laskeusi hänen päällensä luullen kedolla makaajata hävinneeksi. Ikään rupesikin jo kieltä kuolijan suusta noukkimaan, mutta repo, joka tätä varsin odotteli, kavahti samassa eleille ja sieppasi variksen kiinni sanoen: "Nyt ei sinua, variskulta, viisautesi auta, etkä kynsistäni ennen pääse kuin minun vatsaani täyttelet." — "Elä, velikulta, niin pahalla tapaa syö, syö hyväisesti", rukoili varis, "työnnä tuonne törmän alle, niin kuhun jääpi siipi, kuhun jalka kiviin, risuloihin, josta ihmisetkin näkevät, miten olet minua rangaissut." Repo teki neuvoa myöten ja variksen työnnähytti törmän alle, mutta tämäpä ei maata myöten mennytkään, vaan levähti lentoon ja sanoi mennessään revolle: "Oli sinulla neroa pyytääksesi, vaan ei ollut neroa saalistasi syödä!"

REPO LÄHTEE KARHUN KOTIIN KUOLIJAN LUONA ITKEMÄÄN

Pahoilla mielin, kun hänet varis sai petetyksi, kulkee repo metsää yksikseen eikä tiedä, mitä neuvoa pitäisi elatusta saadakseen, koska sattumalta kohtaa häntä vanha tuttavansa karhu. Tältä näet on sillä aikaa akka kotona kuollut, niin sille on täytynyt ukkorukan lähteä itkijätä etsimään. Kulkee, kulkee aikansa, niin tulee häntä vastaan hukka ja kysyy: "Kunne menet, kuomaseni?" — "Itkijätä etsimään." — "No, ota, kuomaseni, itkijäksi", sanoo hukka. "Mahdatkos itkeä?" kysyy karhu. "Mahdan, kuomaseni, mahdan", vastasi hukka, vaan karhu tahtoo ensin ääntä kuulla, sanoo: "Itkehän koetteeksi ensin, mahdatko vai ei." Hukka tuosta itkemään, sanoo: "Hu, hu, hu, huu, huh!" Tähän itkuun ei karhu mielisty. "Et mahda itkeä, mene matkaasi!" sanoo hän hukalle ja kulkee hänestä edelleen. Siitä vähän matkaa mentyänsä kohtaa hän jäniksen, jolle sanoo asiansa, ja tämä niin ikään pyrkii hänelle itkijäksi kehuen ääntänsä hyväksi. "No, itkehän koetteeksi ensin, että saan äänesi kuulla", vastasi karhu. Jänis itkemään siitä: "Pu, pu, pu, puu, puh!" vaan ei mielly karhu hänenkään ääneensä. "Et kelpaa itkijäksi", sanoo hän Jussille, "kovin olet tottumaton." Saapi siitä astumaan edellensä, niin tulee repo tiellä vastaan häntä ja kysyy niinkuin toisetkin: "Minne menet, kuomaseni?" — "Itkijätä etsimään", vastasi karhu, "Saat minusta itkijän", sanoo siihen repo. "Osannetko tuota itkeä", tuumaa karhu. "Osaan", vastasi repo ja alkaa karhun kuullen siitä itkeä, sanoo: "Luu, luu, luu; ukolta akka kuoli, suuren hurstin kehrääjä, väkivärttinän vääntäjä, pitkän piiraan paistaja, suuren sultsinan ajelija, kaatui kakkaraveroset sekä pankolta pataset." — "No, olet, näen minä, kutakuinkin taitava itkemään", sanoi tämän kuultuansa karhu ja otti revon vaimovainajalleen itkijäksi kulkien hänen kerallaan kotiinsa. Siellä vei vieraansa tupaan sitten, jossa akkavainajansa laudalla makasi, ja käski revon siinä nyt kuolijan kaulassa itkeä. Tämä ei revosta ole mieleen. "Ei käy pirtissä itkeminen, kovin on äkeä täällä", sanoi hän karhulle, "vie, kuomaseni, aittaan kuolija, siellä on itkeä parempi." Karhu oli vieraalleen mieliksi ja kantoi aittaan kuolijan, vaan itse pirttiin läksi huttua keittääkseen itkijälle. Tätä tehdessään kuunteli hän aika välistä aina lengollaan olevasta ovesta, kuuluisiko itkun ääntä aitasta, vaan ei kuulu tuonpäiväistä. Karhu viimein oudostuu asiata ja juoksee kesken kiireensä tuvan ovelle, josta huutaa aitassa olijalle: "Minkätähden et itke, kuomaseni? Eihän sinun ääntäsi erota!" Repo, joka parhaallansa koki kuolijata syödä, minkä ennätti, vastasi itkien aitasta: "Jo olisivat kinnersuonet kitsustettavat, kantasuonet katsustettavat, kun vain vatsani vetäisi, syönnin aikaa suvaittaisi." Karhu kun tämän kuuli, läksi huttuhärkkimellä kurittamaan repoa, vaan kun aitan oven aukaisi, repo samassa hänen jalkainsa välitse mennä pujahti pellolle. Häntään vain sai karhu häntä jauhoisella huttuhärkkimellä hätäiseltä lyöneeksi, ja siitä on revolla hännän nenä vieläkin valkea.

REPO OTTAA ITSELLENSÄ PALVELIJAN JA JOUTUU KOHTA SEN JÄLKEEN KARHUN KYNSIIN, JOSTA SUKKELUUDELLAAN KUITENKIN PELASTAIKSE

Karhun kodista metsään paettuansa kohtaa repo matkallansa yksinäisen kissan ja alkaa sitä puhutella sanoen: "Mikä sinut, serkkuseni, yksinäsi tänne metsään saatti?" — "Mökissä palvelin muutamassa", vastasi kissa, "vaan köyhtyi isäntäväkeni kovin, eivätkä enää ruvenneet elättämään minua, kun en vanhoillani enää jaksanut hiiriä pyydellä. Ruoan puutteessa alkoivat he jo tappaa eläimiänsä ja olisivat viimein ehkä tappaneet minutkin, sillä lapset kun eilen kysyivät vanhemmiltansa, mitä nyt syötäisiin, kun leipää ei ollut, sanoi isä kaikki urosat syötävän eläimistä. Sen kuultuani pakenin minä heidän luotansa metsään tänne, ettei minuakin syötäisi." — "Niinpä rupea minulle palvelijaksi, minä syötän, elätän sinut", tuumasi repo. Kissa, joka ei muutakaan elatuksen keinoa tiennyt, vastasi revolle: "Kyllä mielellänikin läksisin sinulle palvelukseen, vaan kun vanha olen enkä niin sukkela liikunnolle kuin ennen nuorempana, joudun ehkä muiden eläinten syötiksi, jos sinun kanssasi yhä täällä metsässä asuskelen." — "Ole siitä huoletta", virkkoi repo, "isännässäsi saat sinä turvan tukevaisen, minussa vahvan varjelijan." Kissa kun revon rohkeuden kuuli, rupesi hänelle palvelijaksi, ja lähdettiin yhtenä kävelemään. Matkalla alkaa repo sitten uutta palvelijataan puhutella, sanoo: "Mitäs neuvoa pitäisit, jos sinä yksin olisit enkä minä tienoilla, ja vihamies vastaan tulisi?" — "Tietäisin minä yhden neuvon", vastasi kissa, "minä puuhun kiipeäisin." — "Vai sen sinä tietäisit", virkkoi repo, "minä taas en yhden nojaan jäisi, vaan tietäisin edes satakin neuvoa enkä paljon peljästyisi, josko itse karhu kohtaisi." Revon tätä vielä puhellessa tulikin metsän rinteestä kontio, joka varsin oli repoa lähtenyt ajamaan, se kun oli itkijänä ollessaan häntä pettänyt. Kissa karhun tuskin keksikään, niin kiipesi puun latvaan pakosalle, ettei häntä tavoitettu, mutta revon sai karhu niskasta kiinni. Nyt luuli kissa isännälleen pahasti käyvän ja virkkoi puun latvasta, missä hän oli: "Sataneuvo saatiin, yksineuvo säilyttiin." Mutta repopa ei vieläkään neuvottomaksi jäänyt, vaan keksi keinon kumminkin. Rupesi näet purevaista karhua puhuttelemaan ja sanoi: "Elä, kuomaseni, noin minua pahasti runtele, ainahan minun käytökseni sinua kohtaan on ollut nöyrä ja kaunis." — "Vai kaunis?" sanoi karhu repoa jätkytellen, mutta sitä sanoessaan tuli hän aukaisemaan suunsa, ja samassa pääsi repokin hänen hampaistansa eikä viikkoa viivytellyt, vaan juosta vilisti metsään, minkä kerkesi. Vasta karhun muualle kuljettua tuli hän kissan luo takaisin ja meni hänen kerallaan kotiinsa Ilvolan taustalle.

REVON IHMEELLISTÄ PALVELIJATA NÄHDÄKSENSÄ PITÄVÄT KARHU JA HUKKA KISSALLE PIDOT.

Kodissaan työt, toimitukset määrättyään kissalle niinkuin palvelijalleen ainakin, lähtee repo tavallisille matkoillensa ja kohtaa kävellessään tuttavan hukan. Tälle tekee hän hyvän päivän, kysyy: "Miten jaksat, kuomaseni?" — "Yksin päivin, Mikko-kulta", vastasi hukka, "tosin olivat jo hampaani naulaan käydä, vaan sain toki viimeinkin hyvän härän tappaneeksi." Sen kuultuansa antausi repo hukan seuraan toivossa päästä hänen saaliistaan osalliseksi ja alkoi hänen kanssansa pakinoida, sanoi: "Et usko, kuoma, minkälaisen elävän minä äskettäin löysin; ei se ole hyvin suuren suuri, vaan on niin sievä ja kapera, että söisi sinutkin, jos sattuisit saapuville." — "Vai niin, no, pitäisipä minunkin nähdä, millainen elävä se ompi", virkkoi revolle hukka. "Kyllähän sen nähdä saat", tuumasi repo, "mutta elä pahasti lähene häntä, muuten syöpi hän sinut." Hukka sai nyt matkalle tätä ihmettä katsoakseen ja kulki hiljaa ja hiipien revon asuntopaikalle. Sinne tultuansa rupesi hän pesän suusta kissaa katselemaan, vaan tämä kun hukan turvan siinä näki, luuli sitä hiireksi ja töytäsi hukalle kuonoon. Tämä, jonka turpaan kissan kynnet koskivat kipeästi, säikähti pahanpäiväiseksi luullen kissaa isoksikin eläväksi ja pakeni metsään minkä ennätti. Siellä selitti sitten revolle seikkansa, sanoi: "Nyt siellä sinun asunnollasi kävin, vaan en, kuomaseni, saanut koko elävää nähdä; kun vain turpani kolon suuhun pistin, niin kipakasti raapaisi sitä, että vihavoipi nytkin vielä." — "Ilmankos sinua mennessäsi varoitin! Taisit tuhmasti lähestyä häntä, kun sinulle niin pahasti kävi", vastasi repo, "kiitä kinttujasi, ettei hän sinua kiinni saanut ja peräti tappanut." Käyvät hukka ja repo yksissä metsää sitten, niin yhtyy siellä heihin karhu, mistä lienee matkoiltaan tullut. Repo, joka entisistä petoksistaan pelkäsi häntä, mieli ensi hämmästyksessään pakoon lähteä, vaan kohta kävi tuosta kuitenkin rohkeammaksi, kun saivat hukka ja karhu pakinoimaan keskenänsä. "Et usko", sanoi hukka karhulle, "minkälaisen elävän Mikko on kotiinsa saanut; ei se ole hyvin suuren suuri, vaan söisi se sinutkin, jos kynsiinsä saisi. Varsin nähdäkseni häntä kävin minä vasta ikään Mikon asunnolla, vaan en saanut kuin vilahdukselta koko petoa nähdä, se kun niin vihainen oli, että vähällä oli silmät päästäni syödä." Hukan kertomuksen kuultuansa alkoi karhunkin mieli tehdä tätä näin ihmeellistä elävää nähdä. Vanhan vihansa unohtaen sai hän siis puhuttelemaan repoa, sanoi: "Etkö, Mikko, veisi minua sitä sinun vierastasi näkemään?" — "En jouda nyt kanssasi lähtemään", vastasi repo, "minulla on metsässä täällä vähän asioimista, vaan lähde sinä yksinäsi, kuoma, kulje minun asunnolleni, niin kyllä sen minun vieraani siellä näet. Karta kuitenkin sitä, ettet kovin rohkeasti lähesty häntä, muuten ehkä hänen kynsissään henkesi heität." Neuvoa myöten kulkee nyt karhu hiljaa ja varovasti revon asunnolle, jossa asettuu kolon suulle katsomaan; vaan kissa kun siitä taas vähän tirkistelijän turpaa näki, luuli hiiren kolon suulla olevan ja tavoitti karhun kuonoa kynsiinsä. Tätä pelästyen läksi karhu pötkimään pakoon koko paikalta ja tuli toisten luo, sanoi: "No, sehän elävä lie, se Mikon kodissa asuja, kun vain kolon suuta likenin, tulla täytti hän päälleni pitkä keihäs olalla." Karhu kissan häntää näet luuli keihääksi. Kuultuansa, miten karhullekin oli revon asunnolla käynyt, sanoi puolestaan hukka: "Pitäisi meidän se Mikon kodissa asuva eläin tarkemmin nähdä; mitä tuumaa pitäisimme?" — "Kyllähän sen tarkoinkin nähdä saatte, kun tahtonette", vastasi repo, "laatikaa pidot ja kutsukaa hänet vieraaksi, niin uskon minä sen tulevan." Tämä tuuma oli kaikista hyvä, ja hukka lupasi vasta tappamansa härän pitoruoiksi, kun hän vain sen revon kodissa olijan nähdä saisi. Repo lupasi siitä huolen pitää ja läksi kutsumaan kissaa pitoihin sanoen toisille lähtiessään: "Minä kun vieraan seurassa tulen ja hänen kanssaan ruoalle rupean, niin olkaa jossakin piilossa ja katselkaa syrjästä häntä, ettei hän päällenne tulisi, muuten olette pahan perittävät." Revon neuvoa seuraten jäivät hukka ja karhu haaskan luo metsään, ja kissan seurassa tulevaa vierasta piillen kapusi karhu kuuseen, hukka taas hongan murtoon peittäysi. Ei aikaakaan, niin tulikin repo kissan kanssa haaskalle, ja rupesivat ruoalle. Tätä ei kuitenkaan hukka nähnyt, kun ei piiloon mennessään muistanut asettua haaskaan päin. Repo keksi sen ja nykäisi käpälällään kissaa vähän, että se syödessään vihaisesti murista marmatti. Hukka kun näin oudon äänen kuuli, halusi itseään eläintä nähdä, vaan kun sitä nähdäkseen kääntymään rupesi, häntänsä risuloissa vähän rusahteli, ja kissa, joka hännän nenää hiireksi luuli, hyppäsi kesken syöntinsä sitä tavoittamaan. Sitä säikähti hukka ja juosta tomahti hongan murrosta pois. Kissa puolestaan säikähti hukkaa taas ja kiipesi siihen kuuseen, jossa karhu oli piilossaan. Tämä, joka pelkäsi kissan tulevan päällensä, hyppäsi kuusesta alas ja taittoi pudotessaan kolme kylkiluutansa. Vaikka näin oli ruumiinsa rikkonut, ei kuitenkaan hirvinnyt haaskalle jäädä, vaan pakeni peloissaan koko paikalta, ja niin jäi haaska revon ja kissan syötäväksi.

HUKKA KÄYPI KOIRAN LUONA VIERAANA, TULEE SIELLÄ JUOVUKSIIN JA ALKAA HUMALAPÄISSÄÄN LAULELLA.

Haaskalta paettuansa lähtee hukka ruokaa saadakseen kävelylle taas ja kuljeksii metsää kotvasen. Kun ei täältä saalista saaksentele, lähenee hän Ilvolan taloa katsoakseen, eikö tuolta edes kanaa taikka sikaa saisi, vaan ei satu kanaa ei sikaa saapuville, vanha, voimaton koira vain on tadetunkion helmalla makaamassa. Sen tavoitti hukka nyt siitä, koira kun oli sikeästi nukkunut, ja rupesi saalistaan viemään kerallansa, mutta koira alkoi häntä rukoilla, sanoi: "Elä, veikkonen, minua vie, yksiä volonaamojahan me olemme kumpikin, etkähän minusta saisikaan muuta kuin paljaat luut, kun näin olen laiha ja lamassa. Tehkäämme sovinto! Kun et minua viene, niin juotan putellin viinaa sinulle." — "Mitenkäs minä sen putellin perisin?" kysyi hukka koiralta. "Tule yötä vasten pimeällä tänne meidän talollemme, niin lasken sinut tupaan", vastasi koira. Siihen oli hukka tyytyväinen ja läheni yön tullen taloa, jossa tupaan päästäkseen ovella hiljaa vingelsi muutaman kerran. Tästä ymmärsi koira, että se se on hänen velkamiehensä nyt viinaputelliaan perimässä, ja aukaisi salaa hänelle oven. Siitä tulee nyt hukka koiran jäljessä tupaan ja alkaa vaatia velkaansa, sanoo: "Onko sinulla se viinaputelli jo varustettu?" — "Elähän huoli, malta aikaa vähäsen", vastasi koira, "isäntä näkyy tuolla penkin alla pölkyn takana pitävän putelliansa, minä käyn ja otan sen salaa sieltä!" Sen puheensa noutikin isäntänsä viinaputellin piilostaan saapuville ja toi sen vieraansa hoteelle. "Ryyppää, hyvä perheenmies, sinä ensiksi", sanoi putellin saatuansa hukka. Koira oli hänelle mieliksi ja ryyppäsi itse ensinnä, josta antoi putellin vieraalle. Tämä otti siitä vuoroonsa nyt kunnon ryypyn, josta käypi hyville mielin ja alkaa koiraa varsin ystävällisesti kohdella. No, mitäpä tuosta. Ollaan jonkin aikaa putellin ääressä siinä, venytään, mönkyröidään lattialla ja ensin pientä urinaa pidetään, niin kysyy jo hukka isännältään koiralta: "Laulanko ma, lanko, laulanko?" — "Elä laula, lanko", vastasi koira, joka pelkäsi isäntäväen heräävän, ja saikin sillä erää hukan hillityksi; vaan tämä kun toisen ryypyn oli suuhunsa saanut, nousi hänessä aina hartaampi laulun halu, jonka vuoksi uudelleen kysyi viinaveikoltaan koiralta: "Laulanko ma, lanko, laulanko?" — "Elä, lankoseni, laula!" varoitti koira, "sinun äänesi tutaan, ja isäntäväki herää, meille pahoin käypi." Hukka tämän kuultuansa näki parhaaksi olla laulamatta, ja koira, tyydyttääkseen vierastansa, kaasi hänelle vielä kolmannen ryypyn. Hukka, joka oli viinalle perso, ryyppäsi kyllä mielellänsä, mutta kolmannesta pullosta kävi jo humalaan eikä enää pitänyt lukua varoituksista ei muista. "En perhanaks' salli, etten laula!" möyrysi hän itsekseen eikä pitemmältä toveriansa totellut, vaan sanoi: "Laulan, lanko, laulan, laulan kuin laulankin!" ja alkoi huutaa kohdin kulkkuansa: "O — o — oh — oo — oh!" Tästä makaava perheen väki heräsi. "Kuka hukan tupaan toi?" huusi talon isäntä; ja kuka sai härkintäraudan, kuka hiilinkoukun, kuka kapustan, joilla alettiin hukkaa kaikin voimin pieksää, mutkia. Vähissä hengin pääsi hukkaraukka viimeinkin käsistänsä ja putkahti ovesta pellolle, ettei toki kuoliaaksi pieksetty.

HUKKA PELKÄÄ JOUTUVANSA VUOHEN JA OINAAN SYÖTÄVÄKSI JA LUPAA HEILLE HYVÄT LAHJAT PÄÄNSÄ PÄÄSTIMEKSI.

Suruissaan juoksentelee hukka pieksäjöiden käsistä päästyään metsää yksiksensä mielessään miettien kovaa kohtalotansa, vaan ei aikaakaan, niin jo joutui Pekka-parka pahaan pulaan taasensa. Ilvolan talon maalla näet oli mökki ja siinä köyhä perhe eläjinä, joilla oli oinas ja vuohi, vaan ei ole ruokaa heillä, millä syöttää näitä eläimiä, Sanoo siitä perheenmies vaimollensa: "Olisikohan parasta tappaa nälkään nääntyväiset eläimemme, häviävät ne kuitenkin, kun ei ole syömistä antaa heille." — "Mitäpä heistä tulee tappaenkaan, kun noin ovat laihoja!" vastasi vaimo, "annas, heidät ennen maantielle työnnämme, niin voivathan, millä saavat, siellä elättää henkensä." Niin tehtiinkin. Eläimet päästettiin väljälle, ja nämä siellä elivät aikaa muutaman, syöden heiniä, lehtilöitä ja mitä missäkin löysivät. Täten olisi jotenkin aikaan tultu, vaan alkoi pelko olla metsän eläjistä. "Ehkä tulevat sudet, karhut meitä ahdistamaan", sanoi vuohi, "pitää jotakin neuvoa pitääksemme, ettei meitä syötäne." — "Niinpä kyllä", tuumasi oinas, "vaan mistäs nyt hyvän varjeluskeinon keksisimme?" — "Kyllä minä keinon tiedän, kun vaan minulle jonkin säkin eli pussin toimittanet", virkkoi vuohi vakavasti. Sen kuultuansa sai oinas etsimään, mitä toinen oli pyytänyt, eikä aikaakaan, niin löysi maantieltä vanhan säkin, joka oli joltakin matkaajalta siihen pudonnut. Sen vei nyt vuohelle, joka sitä oli sanonut tarvitsevansa, ja käski hänen näyttää aiotun mahtinsa. "Kyllä näytänkin", sanoi vuohi, "tämä säkki pitää nyt panna puita, kalikoita täyteen, ja susi kun tulee, sitä niin säikähdyttää, että hän peloissaan pakenee meitä."

Tuskin oli vuohi tämän mahtinsa selittänyt, kun jo tuleekin susi heitä vastaan metsästä. Vuohi silloin sai joitakuita kalikoita säkkiin pistäneeksi ja nosti sen selkäänsä, josta läksi hukkaa kohdin kulkemaan. Tämä kun vuohen säkki selässä keksi, kysyi kohta: "Mitäpä selässäsi kannat?" — "Minulla on selässäni säkki ja siinä suden päitä, jalkoja syötävänä. Kuukauden olemme jo metsää kävelleet muuta saamatta kuin joitakuita susia. Niiden päillä ja luilla olemme tähän asti eläneet, vaan nyt jo alkaa nälkä ahdistella; hyvä siis, että satuit, suttukulta, saapuvillemme! Oinas hoi! Saa sutta tappamaan!" Nämä viimeiset sanansa sanoi vuohi vihaisella äänellä, pian kiljaisten, jonka vuoksi hukka hätäytyi siksensä ja alkoi nöyrästi rukoilla: "Elkää, veikkoset, tappako! Laskekaa minut, niin tuon teille kaksitoista muuta sutta syötäväksi." — "Jos totta puhut, niin laskemme", vastasi vuohi. "Laskekaa, hyvät veljet, kyllä minä en petä." rukoili hukka surkeasti. "Niinpä mene matkaasi ja muista lupasi", sanoi viimein vuohi ja laski hukan juoksemaan.

Tämä meni suorastaan toisten susien luo ja sanoi varoitellen: "Paetkaa, velikullat, oinas ja vuohi tulevat syömään meitä." Ihmetellen virkkoivat toiset: "Kuinka he voivat meitä syödä, koska meitä on kolmetoista ja heitä kaksi vain! Lähtekäämme tappeluun, kyllä me voitamme heidät!" Niissä mielin saivatkin matkalle ruvetakseen tappeluun, mutta vuohi kun tämän keksi, sanoi oinaalle: "Nyt tullaan tappamaan meitä, pitää jonnekin paeta." Siitä näkikin lynkän kuusen lähellä ihan ja alkoi nousta sitä myöten ylös. Latvaan päästyänsä käski hän sitten oinaan tulla jäljestä, sillä sudet olivat jo likellä. Oinas kyllä koettelikin kuuseen kavuta, mutta hätä hädältä pääsi hän sylen verran vain ylöspäin, pitelihe siinä ja tutisi. Hukat sillä välin tulivat jälkiä myöten aina kuusen luo ja istuivat sen juurelle. Sitä juuri oli vuohi odottanut, ja tuskin näki hän sudet koolla siinä, kun karjaisi oinaalle: "Ota kiinni, jo ovat sudet saapuvilla!" ja kopeutui itse tulemaan kuusesta alas. Oinas säikähti sitä ja pudota pökeltyi susien keskeen selällensä. Häntä taas pelästyivät sudet puolestaan ja juoksivat mikä minne, kuka kunne, pakosalle. Niin pääsivät oinas ja vuohi hädästänsä ja elivät siitä päivin hukilta rauhassa.

HUKKA JA REPO LEIKKAAVAT OHRANSA, JOSTA AHTAVAT RIIHEN JA KÄYVÄT PUIMAAN, JAUHAMAAN ELOJANSA.

Kuuselta paettua erkani hukka tovereistaan ja kulki alla päin pahoilla mielin kotiinsa Ilvolan taustalle. Tänne olivat sill'aikaa repo ja karhukin keräytyneet, ja ohrahuhta kun oli parhaaksi joutunut, niin käytiin korjaamaan eloja. Nämä saatiinkin pian leikatuksi, josta ahdettiin riihi, ja ohrat kun olivat kuivia, niin saatiin jo puimaan heitä, ja karhu haettiin apumieheksi. Oltiin kolmen miehen riihessä sitten, niin kysyy karhu toisilta: "Mitenkäs, kuomaseni, tätä työtä tehdään?" Repo, joka ei mielellänsä puimaan ruvennut, kapusi ylös parsille ja sanoi toisille: "Teistä on toinen väkevä, toinen taitava tuiki; puikaa te, kuomaseni, viskatkaa riihi, minä mitätön mies täällä parsia pitelen, etteivät puut päällenne putoa." Karhu siitä puida pänttäsi riihen, ja susi puolestaan viskasi elot, josta ovat silmänsä riimussa nytkin vielä niinkuin riihenviskaajalla ovat. Heidän tätä tehdessään istuu repo partisilla vain, siellä suotta aikojaan laulelee huviksensa ja aika välistä aina partisen sortaa toisten päälle. "Tapat sinä varsin!" sanoi hukka, "tahallasi puita päällemme pudottelet." — "Ei kuomaseni, en ainakaan tahallani pudottele", vastasi repo, "raskaita ovat nämä parret, niin putoilevat, en jaksa heitä pidellä." Tästä leppyvät toiset, ja saadaan sovinnossa työ tehdyksi. Oli siitä jo riihi puitu, viskattu, ja ruvetaan jyviä tasaamaan, että kukin osansa saisi, niin sanoo hukka revolle: "Milläpä nyt jaamme, kuoma, kapallako vai millä?" — "Isommalle isompi kasa, pienemmälle pienempi, se mielestäni on paras ja suorin jako", vastasi repo. Tähän tyytyivät toiset mielellänsä, ja siten tulivat karhulle oljet, sudelle ruumenet, revolle jyvät osaksi. Yksissä kuljetaan siitä sitten Ilvolan myllylle, ja kukin saapi riihiosaansa jauhattamaan, niin kuulevat karhu ja hukka, että heidän kivensä jauhaa eri äänellä kuin revon. Tätä kummastuen kysyvät revolta: "Miksikäs sinun kivesi panee 'Jyrin, järin' jauhaissansa, ja meidän panee 'Tissis, tassis'?" — "Pankaa hiekkaa kiven silmään niinkuin minäkin", vastasi repo, "niin panee kivenne samalla lailla kuin minunkin." Neuvoa myöten kaatavat siitä karhu ja hukka hiekkaa kiven silmään ja alkavat jauhaa taas, niin panee heidänkin kivensä 'Jyrin, järin' ja vielä kovemmalla äänellä kuin revon. Täten sai jokainen riihiosansa jauhattaneeksi, ja sovinnossa kuljettiin siitä jo kolmen miehen myllyltä kotiin, jossa jokainen korjasi jauhot aittaansa.

KARHU, HUKKA JA REPO KEITTÄVÄT KUKIN JAUHO-OSASTAAN PUUROA, VAAN EI SYNNY TÄMÄ TYÖ YHTÄ HYVÄSTI KAIKILTA: REVON KEITOS TULEE HYVÄÄ JA VALKOISTA, TOISTEN MUSTAA JA PAHANMAKUISTA.

Kotiin tultua keittävät myllyssä kävijät kukin jauho-osastaan puuroa, vaan ei tullutkaan karhun ja hukan keitos hyvää ja makeata niinkuin oli toivottu, mutta mustaa, karvasta ja kelvotonta. Siitä pahoillansa lähtee karhu revon luona käymään, saisiko hän tuolta neuvoa, miten puuroa pitäisi keittää, että se parempaa tulisi. Niissä mielin kulkeekin revon kotiin, jossa perheenmies ikään oli murkinakseen puuroa keittänyt. Sen nähtyänsä katselee karhu tuttavansa keitosta ja sanoo siitä revolle:

"Miksi, kuomaseni, sinun puurosi on noin valkoista, ja minun keitokseni tuli niin mustaa ja karvasta?" — "Mustaa minunkin keitokseni olisi", vastasi repo, "vaan minä jauhoni pesin joessa tuolla, niin sen tautta tuli minun puuroni näin hyvää ja kaunista." Karhu tämän kuultuansa päätti hänkin pestä joessa jauhonsa ja kulki sitä tehdäkseen joen rannalle, vaan kun siinä jauhonsa veteen hajoitti, niin joki vei ne myötänsä, ja siihen menivät puuroaineet iäksi päiväksi. Paljoa paremmin tuskin kävi hukallekaan. Kun ei keittämänsä puuro ollut hänestä hyvänmakuista, luuli hän syyn olevan keittäjässä ja läksi niinkuin karhukin neuvoa saamaan revolta. Niissä mielin otti hän puuron aineita mukaansa ja kulki revon kotiin, jossa parhaallansa puuropata oli liedellä kiehumassa. Tämän nähtyänsä pyysi hukka revolta luvan keittääkseen hänkin samassa kohdin, että hän siihen työhön oppisi. Sen soi repo mielellänsä, ja keittävät nyt kumpikin puuroa siinä, eri padalla, mutta yksillä tulilla. Saihan kuitenkin revon puuro ennemmin valmiiksi, se kun oli aikaisemmin tulelle pantu, niin katselee hukka toisen keitosta, sanoo: "Miksikä sinun puurosi on noin valkoista, ja minun on mustaa tämmöistä?" — "Minä kun tulen sain padan alle tehneeksi, ja se alkoi hyvästi palaa, nousin itse hahloihin ja rasvaa tiputin hännästäni, niin siitä tuli puuroni hyvä", vastasi repo, "tee sinäkin samoin, niin syntyy puurosi paremmin." Hukka teki niinkuin oli neuvottu ja kapusi ylös hahloihin, vaan kun liekki padan alta selkään nousi, ei Pekka-parka sitä sietänyt, vaan pudota pökeltyi hahloista lieteen. Siitä päivin haiseekin susi karrelle, kun hän karvansa liedessä poltti, ja pudotessaan kävi hän sivuloistaan jäykäksi, ettei muuta kuin isolla vaivalla voi käännäistä tänäänkään vielä. Nousihan kumminkin liedestä viimein ja korjasi keitoksen tulelta, vaan se kun ei hänen mielestään maistunut entistään paremmalle, tuli hän revon padalle ja sanoi: "Annas, maistan, kuoma, sinun puuroasi, onko yhdenlaista kuin minun." Repo tämän kuultuansa pisti salaa toisen tietämättä lusikallisen puuroa suden padasta omaan pataansa ja sanoi sudelle: "Maista, kuoma, tuosta kohdin, siinä on parasta!" Hukka teki neuvoa myöten ja sai omaa puuroaan suuhunsa, vaan se kun ei hänestä paljon millekään maistanut, luuli hän vian olevan omassa suussansa eikä puurossa ja virkkoi nuivalla nenin: "Yksi mämmillä maku, yksi tapa talkkunassa, vaan on väli maistajilla — ei tämä ruoka minun suulleni sovellu."

REPO RUPEAA LAPSENPIIAKSI HUKALLE, VAAN PETTÄÄ ISÄNTÄNSÄ, JOKA SIITÄ VIHOISSANSA ON VÄHÄLLÄ TAPPAA HÄNET.

Eletään, ollaan jonkin aikaa siitä, ja karhu, susi ja repo asuvat niinkuin ennenkin eri talossaan kukin Ilvolan taustalla, niin suden akka kolme poikaa saapi, vaan itse kuolee lapsivuoteeseen. Hukka leskeksi jäätyään ei voi itse lapsiaan hoitaa, elätellä, vaan lähtee katsojata etsimään pienille pojillensa. Kulkee, kävelee saloja, maita, niin kohtaa kuin kohtaakin metsikanan ja alkaa sitä puhutella, sanoo: "Tulisitko lapsenpiiaksi minulle?" — "Miksi ei", sanoi toinen. "No, hyvä kun tulet", tuumasi hukka, "vaan osaatkos laulaa niin että lapseni nukkumaan saisit?" — "Osaan", vastasi metsikana ja lauloi hukan kuullen, sanoi: "Kopei, kopei, kopei!" Metsikanan lauluun ei hukka kuitenkaan mieltynyt, mutta sanoi: "Huono on äänesi, ei sillä lapset nuku", ja läksi edelleen. Vähän matkaa kuljettuansa kohtasi hän metsässä jäniksen. Tämä kysyy hukan asiata, sanoo: "Mihinkäs Pekka nyt menee?" — "Lapsenpiikaa läksin hakemaan", vastasi hukka. "Niinpä ota minut!" virkkoi jänis. "Osaatkos lasta tuuditella?" kysyi hukka. "Osaan kyllä, ja hyvä onkin kätkyen ääressä istuani, kun olen rampa", tuumasi Jussi. "Mikä sinut rammaksi teki?" kysyi hukka. "Joukahainen kirosi, kun Kuiturintunturin laidalla kauramaansa pilasin", vastasi Jussi, "jos mokoma elossa olisi, niin kostoksi hänen kinttunsa katkaisisin." — "No, koska sinä lapsenpiiaksi pyrit, niin laulahan tässä koetteeksi vähän!" sanoi hukka. Jänis koki laulaa ja panna papatti parastansa kelvatakseen hukalle, vaan tämä ei hänen lauluunsa ihastunut. "Voi, on melkoinen meteli!" sanoi hän vain ja läksi matkaansa lapsenpiikaa muualta etsiäksensä. Ei pitkältä kulkenutkaan, niin tapasi metsässä revon ja alkoi sitä puhutella, sanoi: "Terve, kuomaseni, rupeaisitko lapsenpiiaksi? Minulta akka lapsisaunaan kuoli, niin ei ole nyt, kuka lapsiani katsoisi. Osannethan sinä laulaa?" — "Osaan toki", vastasi repo ja alkoi laulella: "Sudella somaiset pojat sekä piiat pikkaraiset; heitä syötän, juotan, nukutan maata; Kekkuli-Matti, Kekkuli-Matti!" Hukka, josta revon ääni oli hyvä, vei hänet lapsenpiiaksi kotiinsa ja itse läksi sen tehtyänsä lapsillensa ruokaa hankkimaan. Kohta keksikin laitumella hevosen ja sai sen maahan kellistäneeksi, josta yhden takajalan sieppasi hampaihinsa ja vei sen saaliinsa kotiin revolle käskien hänen hyvästi katsoa, korjata lapsia, ettei heiltä mitään puuttuisi; mutta itse läksi tavallisille kokemusmatkoilleen taas. Repo sillä välin söi hevosen jalan suuhunsa, ja kun ei siitä saanut mahansa täyttä, niin söi vielä yhden hukan pojista päälliseksi. Vasta päivän päästä tuli hukka kotiinsa ja kysyi pesänsä suulta lapsenpiialta: "Ovatko lapseni ruokaa saaneet hyvästi?" — "Ole siitä huoleti", vastasi repo, "jo ne syötin, juotin, nukutin maata; Kekkuli-Matti, Kekkuli-Matti!" Luullen lastensa olevan hyvässäkin huostassa kääntyi hukka pesältä pois ja viipyi taas päiväkauden, missä lienee asioillaan viipynyt. Tällä aikaa söi repo jo toisen pojan, ja kun hukka viimeinkin tuli lastensa oloa kuulustamaan, niin vastasi niinkuin viimeinkin: "Jo ne, kuomaseni, syötin, juotin, nukutin maata; Kekkuli-Matti, Kekkuli-Matti!" Hukka ei nytkään vaatinut lapsistaan tarkempaa tietoa luullen niiden olevan hyvänkin katsojan turvissa, vaan kun siitä kolmantena päivänä palasi kotiinsa, niin ei enää revon vastaukseen tyytynyt, vaan pyrki itse pesään katsoakseen poikiansa. Repo, joka ikään oli isännältään viimeisenkin pojan syönyt, ei hukkaa hirvinnyt pesään laskea itsensä siellä ollen, mutta vastasi: "Sinun ovat, kuoma, poikasi kasvaneet niin isoiksi jo, ettemme enää molemmat yht'aikaa pesään mahdu; laske minut ensinnä täältä, kun tahtonet pesään tulla." Hukka hupelo laskikin revon pesästä ulos, vaan kun itse sisälle meni, eipäs löytänytkään poikiansa; niistä ei ollut jäljellä muuta kuin paljaat luut koko pesässä. Mustaksi muuttui nyt hukan mieli tämän nähdessänsä, vaan kun siitä tointua ennätti, läksi hän ajamaan repoa kostaakseen hänen murha-työtänsä. Jo olikin tavoittaa vihamiehensä, vaan tämä silloin pääsi kiven alle piiloon, ettei muuta kuin toista käpälää näkynyt vähän. Sen keksittyänsä tarttui hukka käpälään ja alkoi sitä purra, kiskoa. Nyt olisi revolle pahastikin käynyt, ellei vanha viekkautensa olisi häntä auttanut. "Voi sinua hullua!" huusi hän hukalle, "kun sinä kiven juurta kinnaat, puun juurta punnaat, täällähän minun käpäläni ovat eivätkä sinun suussasi." Hukka, joka luuli puun juurta purevansa niinkuin toinen oli sanonut, heitti käpälän irti eikä sen kovemmin tavoittanut repoa, se kun ennätti jo kiven alle paremmin asettua. Tämän nähtyänsä jätti hukka vihamiehensä rauhaan ja läksi pahoilla mielin kotiinsa.

REPO PÄÄSTÄÄ KARHUN SUUSTA TEEREN JA TEKEE ITSENSÄ SYYTTÖMÄKSI

Viime hädästään päästyänsä kulkee repo kotiaan kohti iloissaan siitä, että henkensä säilytti hukalta, vaan ei aikaakaan, niin kohtaa metsässä karhun, joka sattumalta oli saanut teeren pyytäneeksi ja sitä nyt hellävaraisesti elävänä suussaan piti näyttääkseen revolle, että: "Pyysinpäs kerran minäkin elävän teeren." Repo tämän nähtyänsä ajatteli: "Milläpäs neuvoin saisin minä tuon teeren karhun hampaista, koska hän niin kerskaten näyttelee sitä minulle." Jo keksikin keinon tuosta ja kysyi vastaan tulevalta karhulta: "Mistä nyt, kuomaseni, tuulee, tiedätkö?" Karhu ei hirvinnyt suutaan avata, nosteli vain päätänsä katsellen puita, taivasta, ja vastasi suutaan aukaisematta: "Tuuh, tuuh, tuuh." Repo ei sitä ole kuulevinansa, vaan kysyy uudellensa: "Mistä päin nyt on tuuli? Sano, kuomaseni." Tähän toinen vastaa niinkuin viimeinkin, vaan kun repo kolmannesti kysyi samaa asiata, sanoa puhalsi karhu viimeinkin: "Ppohhjoisesta!" Mutta siinä kun tuli aukaisemaan suunsa, lensi samassa teerikin tiehensä. Siitä pahoillansa sanoo karhu revolle: "Voi sinua, sen ruoja, kun teeren laskit suustani." — "Itsehän sen laskit", vastasi repo, "olisinko minä sijassasi ollut, ja minulta kuka olisi tuulen laitaa tiedustellut, niin olisin läpi hampaitteni vetänyt ja kysyjälle vastannut tuulen olevan 'Iitäisessä', mutta sinä kun et taiten vastaillut, sinulta saaliskin katosi."

KARHU PITÄÄ MIEHEN KANSSA YHTEISTÄ PALOA JA MÄÄRÄÄ ITSE SADOSTA TULEVAN OSANSA.

Alla päin pahoilla mielin kävelee karhu metsää siitä, niin näkee miehen palomaata kyntämässä ja kysyy häneltä: "Mitä, mies, tässä teet?" — "Paloa kynnän, siihen sitten siemeniä kylvän, että minulle maa viljan toisi", vastasi mies. "No, ota minut apulaiseksi", virkkoi karhu, "minä kynnän, muokkaan maasi, kun antanet minulle osaa viljoista, konsa ne joutuvat." — "Sen kun tehnet ja paloni kyntänet, niin olkoon saalis kahtia", vastasi mies. Karhu kävi tuosta nyt työhön käsin, ja kun palon oli kyntänyt, niin kysyi mieheltä: "Mitäs tähän nyt kylvämme?" — "Pankaamme palo kahteen osaan", tuumasi mies, "niin toiseen puhumme naurista, toiseen vehniä kylvämme." Niin tehtiinkin, kylvökset kasvoivat hyvästi, ja kun syksyn tullen viljat tulivat jaettaviksi, vei mies karhun naurismaalle ja kysyi: "Kumpaisetko sinä otat, ylimmäisetkö vai alimmaiset?" Karhu arvelee asiata, sanoo: "No, olkoothan minulle ylimmäiset." Mies silloin listi nauriit ja antoi naatit karhulle. Käytiin siitä vehnämaalle ja aletaan viljoja jakaa, niin sanoi karhu: "Nyt minä tahdon alimmaiset, ylimmäiset olkoot sinulle." — "Olkoon sillä puheen", vastasi mies ja siitä vehnät leikkasi itsellensä, vaan sänget heitti hän karhulle.

Tuli talvi tuosta, niin mies paistoi nauriista paistikasta ja laati vehnäistä möykkyistä, josta läksi tietelemään karhua. Tämä miehen kotiin tultuansa söi paistikkaan ja vehnäisen möykkyisen ja sanoi miehelle: "Sinä minut maanitit; sinun ruokasi ovat makeat, mutta minun ovat maakkaat, vaikka miten heitä keittelisin; kerran vielä kostan sen sinulle."

KARHU TARTTUU MIEHEN VIRITTÄMÄÄN ANSAAN, JOSTA KÄYVÄT SITTEN KESKENÄÄN KÄRÄJÄTÄ.

Uhkaustaan myöten päätti karhu tehdä miehelle vahinkoa ja alkoi käydä hänen ruishuhtaansa syömässä, vaan kun harjautui aina yhtä tietä kulkemaan huhdalle, niin mies sille tielle viritti ansan hänelle. Kun siitä nyt karhu yöllä kulki tavallista tietänsä, eipä tiennytkään ukkorukka olla varoissaan, vaan tarttui ansaan jalastansa. Alkaa siinä nyt hyppiä, rötkyä ansassa ja kiljuu kovasti, niin tulee mies paikalle. Tätä alkaa karhu rukoilla, sanoo: "Laske minut, veikkonen, täältä, niin sinut siitä vielä palkitsen." — "Kyllä sietäisit siihen kuolla, koska minun huhtaani olet pitkän aikaa syönyt", vastasi mies, "mutta näyttääkseni, etten minä vanhalle tuttavalle pitkällistä vihaa kanna, niin laskenmahan sinut tällä kertaa vielä ansasta." Sen tekikin mies, ja karhu pääsi ansasta, vaan kun jalkansa oli irti saanut, eipäs muistanutkaan lupaustansa, vaan sanoi vihoissaan miehelle: "Syön minä, ruoja, sinut, jo ennen pettelit viljain jaossa minut ja nyt päälliseksi minulle ansan viritit." — "En minä anna itseäni syödä", sanoi mies, "lupasithan sinä hyvän työni palkita." — "Senpä minä teenkin", vastasi karhu, "sillä maailman tapa on se, että hyvä palkitaan pahalla." — "En tyydy minä siihen", tuumasi mies, "lähtekäämme oikeutta etsimään, kumpi meistä käypi vääräksi!" Karhu suostui tuumaan, ja lähdettiin yksissä etsimään tuomaria. Ei kaukaa kuljettukaan, niin tavattiin hevonen, sanottiin hänelle: "Oikeutta olemme etsimässä, rupeatko riitamme ratkaisijaksi?" — "Kertokaahan asianne", vastasi hevonen, "niin siitä näen, kumpi teistä on väärässä." Mies selvitti asian, kusta heidän riitansa oli noussut, sanoi: "Minä tämän karhun ansasta laskin, se kun siitä lupasi palkita minua, vaan tämä kun hädästään pääsi, ei pitänytkään lupaustansa, mutta tahtoi syödä minut sanoen maailman tavan olevan sen, että hyvä palkitaan pahalla." — "Kyllä karhu on oikeassa", sanoi tämän kuultuaan hevonen, "pahalla hyvä maksetaan maailmassa. Palvelin minäkin kolmekymmentä vuotta isäntääni uskollisesti, mutta eilen kuulin hänen kuitenkin sanovan palvelijallensa: 'Huomenna pitää sinun tuo vanha hevoskulu tappaa, ei siitä enää ole muuta kuin vastusta.' Saapi siis karhukin syödä sinut, sillä niin on maailman tapa, että hyvä palkitaan pahalla."

Mies ei tähän tuomioon tyytynyt, vaan tahtoi lykätä asiansa toiseen oikeuteen. Sitä ei karhu kieltänyt, ja niin saatiin taas metsää kävelemään yksissä. Kuljettiin vähän matkaa siitä, niin nähtiin vanha koira, joka oli männyn latvaan nostettu hirtettäväksi. "Tämä on vanha ja maailman kokenut koira", tuumasi mies, "ottakaamme hänet tuomariksemme!" — "Tehkäämme niin", vastasi karhu, ja riidan perustus selitettiin koiralle. Tämä tuskin oli asian kuullut, niin vastasi: "Karhu on oikeassa. Hyvä olin minäkin aikanani ja palvelin isäntääni uskollisesti haukkuen näätää, saarvaa, oravata, vieläpä synnytin hyviä pentujakin, joista tuli kunnollisia metsikoiria, vaan nyt kun vanhaksi jouduin, minut tähän puuhun ripustivat kuolemaan, sillä se on maailman tapa, että hyvä palkitaan pahalla."

"En tyydy vielä tähänkään tuomioon", tuumasi mies, "vielä pitää kolmas tuomari hakeaksemme." Karhu oli asiaan myöntyväinen, ja siten saatiin taas yksissä kävelemään, eikö mistä löydettäisi kolmatta tuomaria. No, kuljettiin, kuljettiin, minkä lienee kuljetukaan, niin tulee repo heitä vastaan tiellä. Tätä pyytävät tuomarikseen, sanovat: "Meillä juttu on semmoinen ja semmoinen, ratkaise, velikulta, riitamme!" Repo lupasi heille oikeuden pitää, vaan kuiskasi siitä jo hiljaa miehelle: "Annatko minulle, mitä on kanoja kotona aitassasi, niin sinulle hyvän tuomion toimitan." — "Annan", vastasi mies. Repo silloin tiedusteli riidan perustusta, ja mies kertoi sen hänelle alusta pitäen, sanoen: "Tämä karhu oli minun ruishuhdallani käydessään ansaan tarttunut, siinä hyppiä rötkyi hädissään ja pyysi minua avukseen luvaten hyvän työni runsaasti kostaa, jos hänet irti päästäisin. Minä silloin hyvästä sydämestäni autoinkin hätäytynyttä ja laskin hänet ansasta, vaan tämä kun hädästään pääsi, ei muistanutkaan välipuhettamme, mutta rupesi petolliseksi ja vastasi viekastellen: 'Hyvä on pahalla palkittava, niin on maailman tapa, senpä kautta syön nyt palkoista sinut.' Onkos tässä karhun käytöksessä kohtuullisuutta? Ratkaise, velikulta, riitamme." — "Oho!" vastasi repo, "kylläpä juttunne on mutkainen ja sekava, siin' on työtä istuillaankin tutkiessa." Näin puhellen käski hän asianomaisten istua kunkin eri mättäällensä istahtaen itse kolmannelle, josta kun aikansa oli heidän asiataan aprikoinut, kävi jo ilmaisemaan päätöstänsä sanoen toimessaan: "Mikäli minä selvää saan asiastanne, käännyt sinä, karhu, mielestäni vääräksi; vaan ettei mitään erhetystä tapahtuko tuomiossa, pitää käydäksemme paikat suinaamassa. Lähde, mies, näyttämään, miten karhu on syönyt sitä." Mies vei toiset huhdalle niinkuin repo oli vaatinut, ja näytti, minkä vahingon hänelle karhu oli tehnyt. Repo silloin puisteli päätään, sanoi karhulle: "Kylläpä olet miehelle suurta vahinkoa tehnyt, hänen huhtaansa koko joukon syönyt, sotkenut." — "Siltä se näyttäisi", vastasi karhu, "vaan lähdetäänpä nyt katsomaan, minkälaisen minulle mies surmapaikan laati!" Toiset läksivät, ja paikalle päästyä on repo taas asiata tarkoin tutkivinansa, kysyy karhulta: "Yhtäkö jälkeä kuljit sinä tästä huhdalle aina?" — "Yhtä", vastasi karhu. "Pahoin teit, kun aina yhtä jälkeä kuljit", tuumasi repo, "eihän siihen pakkoa ollut, koska olisit muualtakin huhdalle päässyt." Sen puheensa kääntyi jo mieheen päin ja sanoi: "Laita nyt ansasi vireeseen, että näen, minkälainen se oli." Mies laittoi; ja kun ansa oli vireessä, sanoi repo karhulle: "Astupa nyt tuohon näkeeksi, miten sinä siitä kuljit." Karhu astui, mutta tarttui samassa jalastaan kiinni eikä päässytkään enää koko paikasta. "No, nyt on asianne sillä pohjalla kuin alustakin, ja riitanne on siis joutava. Ei muuta, vaan lähde kotiisi, mies, ja jätä karhu siihen tilaansa, missä hän alusta pitäen oli." Mies teki niinkuin oli neuvottu ja kulki hyvillään kotiinsa käskien revon tulla palkoillensa, milloin vain mielensä teki. Tätä kutsumusta ei repo kauaksi unohtanut, vaan kulki heti illan tullen miehen kartanolle, jossa suoraan meni kanahuoneeseen. Sitä ei kukaan estänyt, mutta kanat kun repoa peloissaan alkoivat siellä huutaa katkattaa, kuuli emäntä ilveen ja juoksi halko kädessä kanojen luo. Sieltä löysikin revon ja alkoi sitä halolla pieksää, paalikoida päähän. Työn tuskin pääsi reporukka viimeinkin kanahuoneesta karkuun ja huusi mennessään surkeasti: "Sen sain minä tuomiostani! Karhu kumminkin oli oikeassa: pahalla hyvä palkitaan maailmassa!"

KARHU PELASTAIKSE HIIREN AVULLA ANSASTA

Karhu uudelleen ansaan tartuttuansa koki kaikin voiminsa pelastauda pahasta pulastansa, vaan ei jaksanut köysiä katkaista. Väsyksissään, kun ei muutakaan neuvoa tiennyt, rupesi hän viimeinkin maata. Hänen siihen nukuttuansa kokoontui koko joukko hiiriä hänen ympärillensä, ja alkoivat keskenään kisata. Näiden telmeestä heräsi karhu ja sai muutaman heistä kynsiinsä, se kun oli ihan hänen turvallensa hypältänyt. Hiiri anoi rikostaan anteeksi sanoen vahingossa sen tehneensä ja lupasi kerran vielä karhun hyvyyden kostaa, jos nyt irti pääsisi. Tästä leppyi karhun mieli, ja hän laski hiiren kynsistään sanoen: "Yhtä mitätön olet syöden kuin säästäenkin, niinpä joudat olla rauhassa, raukka!" Hiiri irti päästyänsä keräsi metsästä muita kumppaleita ja palasi niiden kera karhun luo, josta alkoivat hampaillansa ansan köysiä jyrsiä pelastaaksensa karhua. Tätä tekoaan tehden saivatkin viimein ansan paulat poikki purruiksi, ja karhu pääsi hädästänsä. Sille virkkoi nyt hiiri: "Pidit, karhu, minua halpana etkä uskonut minun täyttävän lupaustani, vaan nyt sen näet, että hiirikin taitaa hyvän hyvällä palkita." Karhu ei vastannut mitään, vaan läksi häpeissään matkaansa kuljeskellen metsää niinkuin ennenkin.

KARHUN KUOLO. MIES REVON AVULLA PELASTAA KARHULLE LUPAAMANSA LEHMÄN JA VIELÄ PÄÄLLISEKSI SAA KARHUN, JOKA MIEHEN KÄSISSÄ HEITTÄÄ NYT HENKENSÄ.

Mies sillä aikaa oli halkoon lähtenyt, vaan hevonen oli hidaskulkuinen ja laiska, niin kiirehti sitä kerta kertansa päästä, sanoi aina: "Su pois, karhun syöttö!" Sen sattui karhu metsää kävellessään kuulemaan ja tuli miehen luo, sanoi: "Sinä kun hevostasi karhun syötöksi sanot, niinpä syönkin nyt sen." — "Elä syö hevostani, minä tuon sinulle lehmän", sanoi mies, sillä arveli mielessään: kalliimpihan on hevonen kuin lehmä. "Kun sinä lehmän toisit, ka, en hevostasi söisi, vaan pitänetkö sanasi", tuumasi karhu. "Tuon taitenkin sinulle lehmän", virkkoi mies, "odotahan muutama päivä." Siihen tyytyi karhu, ja mies jäi halkoja hakkaamaan metsään. Reellisen niitä hakattuansa läksi hän sitten ajamaan kotiinsa, vaan päätti matkalla käydä seudussa olevia pyydyksiään katsomassa. Täältä löysikin ansasta revon ja rupesi jo tappamaan sitä, mutta Mikko alkoi rukoilla rukoilemaan, sanoi: "Elä, veikkonen, tapa, minä kerran vielä teen hyvää sinulle." — "Niinpä juokse, minne juokset", vastasi mies ja laski revon irti. Kotiin tultuansa kertoi kuitenkin asian perheellensä, sanoi: "Revon saaksentelin metsässä, vaan laskin pois, se kun lupasi minulle kerran vielä hyvää tehdä." Tätä naiset nauramaan kaikki, sanoivat: "Höpelö mikä olit, kun laskit revon väljälle, mitä hyvää hän sinulle laatisi!"

Mies naisten pakinat kuultuansa ei välipuheestaan karhun kanssa virkkanut sinä päivänä mitään, mutta huomenna täytyi hänen kuitenkin antaa vaimollensa asiasta tieto ja sanoa: "Halossa käydessäni eilen tuli karhu vastaani ja oli vähällä hevoseni syödä, vaan minä hänelle lupasin lehmän, niin siihen tyytyi toki." — "Parempi lehmä antaa kuin hevonen", sanoi akka; ja otetaan lehmä läävästä ja sidotaan rekeen kiinni. Lähtee siitä mies pahoilla mielin kuljettamaan sitä, vaan tuskin oman peltonsa päähän pääsi, kun tulee luikerehtaa hänen luoksensa repo ja kysyy: "Minne, mies, lehmää kuljetat?" Mies selvitti asiansa, että karhulle hän on lehmänsä luvannut. "Elä hupsuna ole ja karhun syötäväksi lehmääsi vie", sanoi tämän kuultuaan repo, "kyllä minä yhtä kaikki pelastan hevosesi. Solmia viisi värttinää minulle häntään ja toiset viisi kaulaani, niin kun hevosesi kanssa karhun hoteelle pääset, minä samassa niitä värttinöitäni kalahuttelen metsässä, ja karhu kun kysyy sinulta: 'Mikä siellä?' niin sano: 'Minun poikani on metsimies, se ampumakalujaan kalahuttelee siellä'."

Neuvon mukaan kulki mies metsään, vaan ei lehmää ottanutkaan kanssansa. Siellä on karhu jo häntä odottamassa ja kysyy kohta: "Toitko minulle lehmän niinkuin lupasit?" — "En tuonut", sanoi mies, "akkani minua kielsi." — "Vai et tuonut", sanoi karhu ja alkoi jo vihasilmin katsella miestä; mutta repokin samassa kalahuttelee värttinöitään metsässä. Karhu sen kuultuansa kysyi mieheltä: "Mikäpä siellä metsässä kalahtelee, tiedätkö?" — "Se on minun poikani, joka siellä ampukalujaan kalahuttelee metsää käydessänsä", vastasi mies. "Onko sillä pissali?" kysäisi karhu. "On pissali ja väljä onkin", vastasi mies. "Minut tappanee hän", sanoi karhu. "Tappaa, kun nähdä saanee", vastasi mies. Heidän näin haastellessaan tulla löyhähti repo metsästä ihan lähelle heitä ja kysyi: "Mikä musta tuo on tuolla näreen juuressa? Karhuhan tuo on." — "Se on puun juurikka", sanoi mies, ja karhu heittihe selälleen kuoliaaksi käpälänsä ylhäälle nostaen. Repo silloin sanoi: "Siellähän tuo on halko reen edessä sinun kulkiessasi, lyö hänet poikki!" Mies samassa kirveensä silpaisi reestä ja alkoi sillä kolistella karhun käpäliä. Hänen tätä tehdessään sanoo karhu hiljalleen: "Lyö, vaan elä kovasti lyö, käpäliä koskee." — "Tuleehan tuosta saunahalkoja", sanoi puolestaan repo, "murra rekeen, vie kotiin." Mies silloin ottaa karhun ja vääntää rekeensä, jossa köllöttää nyt karhu kuoliaana niinkuin juurikka. "Putoaahan tuo reestä", sanoi repo taas, "murra hänet nuoralla kiinni!" Hiljakkali sanoi karhu kuullessaan tämän: "Pane kiinni, vaan elä pane kovaan, veikkonen." Mies nuoritettuaan karhun sanoi: "Koettelepas, kuoma, jos on parahiksi, pääsetkö reestä ylös?" Karhu koetteli, pusertelihe, vaan ei voinut päästä paikaltansa. Repo silloin sanoi syrjästä miehelle: "Kun pölkkyä kotiin viedään, kirves lyödään pölkkyyn." Mies sen kuultuansa alkoi hamaralla mättää karhua päähän minkä ennätti, ja siihen karhurukka heitti henkensä. Repo sai lihat palkoistansa.

PIENEMPIÄ ELÄINJUTUN KATKELMIA

KYYHKYSEN KUJERRUS

Kyyhkysellä ja kanalla oli pesänsä kummallakin, mutta kyyhkysellä oli kymmenen munaa, kanalla vain kaksi. Kana siitä alkoi vietellä kyyhkystä tekemään vaihtokauppaa. Tämä suostui kuin suostuikin tähän, antoi kanalle ne kymmenen munaa pesästänsä ja otti kanan kaksi munaa itsellensä. Kohta havaitsi kyyhkynen kuitenkin kanan viettelyksestä vahinkoon joutuneensa ja rupesi tyhmää kauppaansa katumaan. Tätä suree ja valittaa hän tänäänkin vielä, sillä niin pian kuin hänen äänensä kuulet, koskee tämä murheellinen valitus sinun korvaasi:

"Kyy, kyy, kymmenen munaa minä vaivainen vaihdoin kanan kahteen munaan."

JÄNIS, SUSI, REPO JA KARHU YHTENÄ MAAHAUDASSA

Mies oli maahan kaivanut haudan ja siihen haaskan pannut pyytääkseen jäniksiä, susia, repoja ja karhuja. Näitä menikin sitä haaskaa syömään sinne, ja putosivat hautaan kaikki. Kun ei neuvoa nähty täältä nyt poikkeen päästä, nähtiin parhaaksi ruveta levolle. Jonkin aikaa maattiinkin siitä, niin noustiin jo ylös, ja kun nälkä oli heillä taas, sanoo muudan: "Mitäs tässä nyt syödään?" Repo katsastaa jänistä, sanoo: "Syödään tuo mölkösilmä ensin, tottahan sitten taas jokin keino keksitään." — "No, syödään, syödään", sanoivat toiset, ja jäniksen söivät suuhunsa heti. Siitä käytiin maata uudellensa, ja vähän aikaa maattua noustiin taas valveelle, sanottiin: "Mitäs nyt syödään, nälkä on?" Repo katselee sutta, sanoo toisille: "Syödään nyt tuo karvaröllö." — "Syödään, syödään!" virkkoivat toiset, ja sudesta samassa tehtiin puhdas, josta repo ja karhu kävivät levolle taas; mutta karhun maatessa nousi repo hiljaa ylös ja alkoi suden suolia lappaa vatsansa alle ruveten siitä uudellensa maata. Karhu kun tuosta vuoronsa levolta nousi ja revolle virkkoi: "Mitäs nyt syödään, nälkä on?" alkoi repo lappaa niitä suden suolia vatsansa alta ja sanoi: "Lapa omia suoliasi; minä repäisin vatsani halki, tee sinäkin samoin." Karhu teki neuvoa myöten, vaan kun vatsansa halkaisi ja alkoi sieltä suoliansa lappaa, niin siihen itse kuoli. Repo söi nyt rauhassa yksinään karhun ja eli, oleksi, kuten parhaiten voi. Siitä tuli viimeinkin haudan omistaja pyydykselleen katsoakseen, jos siellä saalista oli. Repo silloin heittihe kuoliaaksi, ja mies kun siinä uskossa hänet viskasi kaltaalle, Mikko mennä vilisti metsään väljälle ja säilytti sillä tapaa henkensä.

ELÄIMET JA PAHOLAINEN

Oli ennen vanhaan mies ja sillä kolme elokasta: kissa, kukko ja härkä. Syödään talossa kerran iltasta sitten, niin sanoo isäntä rengillensä: "Aamulla pitää kissa tappaa." Renki syötyänsä sanoo taas kissalle: "Mene pakoon, muuten sinut aamulla tapetaan." Kissa pani varoituksen tähdelle, ja kun aamulla tullaan tappamaan häntä, niin tapettavaa ei olekaan, kissaa ei näy, ei kuulu. Toissa iltana sanoo isäntä: "Aamulla pitää meidän kukko tappaa." Tämän isännän uhkauksen ilmoittaa renki taas kukolle, joka pakenee pois koko talosta. Samoin pakenee härkäkin vuoronsa, ja kaikki puuttuvat siitä kolmen kesken metsässä parveen. Kuljetaan yhtenä saloa myöten, niin tulee vastaan susi. "Mihin menet?" kysyvät tältä. "Lähden tuohon karjaan", vastasi susi, "saisi sieltä lampaan suuhunsa." — "Elä mene!" varoittivat toiset, "siellä sinut tapetaan, tule pois meidän kerallamme." Susi läksi, ja mentiin neljän miehen edelle päin, niin tulee karhu vastaan. "Mihin menet?" kysytään taas tältä. "Tuonne kylän luo kauroja syömään", vastasi karhu. "Elä mene, siellä tuhosi tulettelee", sanottiin hänelle, "lähde pois meidän kerallamme." Karhu läksi, ja saatiin viiden miehen metsää kulkemaan siitä, niin tulee jänis vastaan heille. Tätä aletaan puhutella taas ja saadaan yhteen seuraan sekin, josta kuljetaan kylään ja mennään saunaan lämmittelemään. Saunan luona makaa koira, niin varoittaa toisia, sanoo: "Elkää menkö, siellä asuu pahoja." Toiset menivät kuitenkin. Karhu asettuu kynnyksen alle, susi ovipieleen, härkä karsinapuoleen, kukko orrelle istumaan, kissa kiukaalle, jänis penkin alle ja koira keskilattialle. Tulee Pahakin yöksi saunaan sitten ja aukaisee oven. Susi silloin puraisee sääreen häntä, karhu hakkaa käpälineen, härkä pistelee sarvineen, kukko käypi laulamaan, kissa kanssa naukumaan, jänis hyppää penkin aluksia myöten, ja koira juoksee ympäri tupaa. Paholainen siinä nujakassa meni maahan selällensä ensinnä, vaan kun siitä tointua ennätti ja vihamiestensä kynsistä pääsi, niin töytäsi ovesta ulos ja pakeni kiireimmiten metsään, jossa lateli asiata toisille tovereillensa, sanoi: "Elkää enää saunaan menkö, siell'on vieraita ja väkeviä. Räätäli heti kynnyksellä pisteli minua neuloillansa, yksi karvainen ukko käsin rintaani tarttui kiinni, suutari taas heitti lestipussillansa, että maahan menin selälleni, yksi kiukaalta valkeata näytti, opinpojat juoksivat ympäri tupaa hypäten nurkasta nurkkaan kiiluvin silmin ja etsivät asetta minua lyödäkseen, vaan eivät löytäneet toki. Muudan vielä minun paetessani toisille huusi: Pidä kiinni, pidä kiinni!"

JALOPEURAN PAKENEMINEN

Kerran vanha mies istui lammin rannalla ja siinä tuohia pesi. Sattui jalopeura kulkemaan pitkin rantaa siitä ja kysyi mieheltä, mitä hän teki. "Jalopeuran suolia tässä pesen", vastasi mies. "Mistäs niitä olet saanut?" kysyi jalopeura. "Ei minussa näiden saajaa ole, nämä ovat saamamiehen saamat", virkkoi mies, jonka kuultuaan jalopeura meni pois. Samalla tuli karhu miehen luo ja kysyi, mitä hän teki. Mies sanoi karhun suolia pesevänsä. "Mistäs niitä olet saanut?" arveli karhu. "En minä niitä saa, vaan se on saamamies, joka saapi", sai karhu vastaukseksi, jonka kuultuansa hänkin meni pois. Siitä tuli susi ja niin ikään miehen työtä tiedusteli, johon tämä vastasi hukan suolia pesevänsä. Hukan vielä kysyttyä, mistä niitä oli saanut, sanoi mies kuin edellisillekin niiden olevan saamamiehen eikä hänen itsensä saamia. Kohta sen jälkeen tulivat kaikki kolme yhteen ja alkoivat haastaa, mitä kukin oli nähnyt. Jalopeura sanoi nähneensä miehen jalopeuran suolia, karhu karhun ja hukka hukan suolia pesevän, jotka kaikki saamamies oli hänelle saanut. Niin läksivät kaikki miehen puheelle ja kysyivät, minkälainen se saamamies on, jos he saisivat sitä nähdä. Mies vastasi: "Ette sitä saa muutoin nähdä, kun ette laadi hyvää ruokaa yksinäisen tuvan pöydälle ja itse mene salapaikkaan sitä katsomaan, kun se tulee teidän ruokaanne syömään; mutta olkaa varoillanne, jos se suuttuu syödessään ja alkaa marata. Silloin arvatkaa, että ruoka ei ole hyvä, ja katsokaa itsekin, ettette joudu kuoleman omiksi." Kyselijät läksivät miehen luota ja tekivät niinkuin käsketty oli. Kaikki valmiiksi saatua nousi jalopeura uunille nähdäkseen sieltä, minkälainen pyytömies syömään tulee. Karhu meni lattian alle, jossa oli suuria rakoja, niistä katsoakseen vierasta, hukka nousi orsille päreiden päälle. Samassa tuli kissa, hyppäsi pöydälle, alkoi syödä ja marata. Karhu, joka oli sillan alla, pilkisteli rakoloista. Sattuipa raosta näkymään korva, jota kissa luuli hiireksi, niin hyppäsi karhun korvaan kiinni. Karhu kiljaisi, minkä jaksoi, josta kissa säikähti ja hyppäsi uunille. Jalopeura silloin nurin niskoin lattialle. Kissa taas säikähti sitä ja juoksi uunilta päreorsille. Sieltä hukka päreiden kanssa lattialle, ja kiitti jokainen, kun pääsi hengissä pakoon. Jalopeura, suurin ja väkevin tästä matkueesta, juoksi yhtä kyytiä pois koko meidän maastamme, ja mieli oli toistenkin lähteä, mutta uupuivat kesken tiensä karhu ja hukka ja jäivät tänne Suomeemme.

KETTU, SUSI JA JALOPEURA

Ennen muinoin eläinten valta-aikana sattui jalopeura tulemaan kipeäksi eikä siinä tilassa taitanut kaitsea, mitä työtä toiset alamaisensa eläjät tekivät, vaan makasi vuoteellaan. Kettu liuvari sitten koko työn tekemisen heitti vallan pois ja juoksi joutilasna ympäri maata, missä lienee juossutkaan. Susi tämän ketun käytöksen pani pahaksensa, sillä itsekin olisi mielellänsä työstänsä vähäsen helpottanut ja huvitusajoa metsiköissä ajellut, vaan ei arvannut, hupiopää, omin lupinsa lähteä. Meni siis ja kanteli sairaalle jalopeuralle toisen päähän sanoen: "Tämä kettu retkale ei huoli työssä istua, vaan kulkee kulkemistaan mitättömänä maita mantereita." Jalopeura tämän kuultuansa suuttui suuresti ja tuotti ketun luoksensa, kysyi: "Missäs joutilasna juokset, miksi et työssäsi istu niinkuin on määrä sinulle?" — "Olin aina minä arvoisassakin työssä", vinkaisi kettu vastimeksi, "olin sairaalle jalopeuralle lääkityksiä etsimässä." — "Löysitkös jotakin?" kysyi jalopeura jo mielihyvissään. "En vielä löytänyt, vaan olin juuri löytämäisilläni", vastasi kettu, "olin vanhan riihen nurkassa asuvaisen hämähäkin puheilla, ja se lupasi minulle hyvän neuvotuksen antaa." — "Niinpä lähde joutuisasti sitä uudellensa kysymään, sinä olet liukas kieleltäsi, ehkä saat hämähäkiltä sanan soveliaan suolletuksi." Kettu lähtee siitä maita mäkiä kiertämään, ja jonkin ajan matkalla viivyttyänsä palasi jo takaisin. "Saitkos minkäänlaista tietoa?" kysyi jalopeura häneltä. "Mikä saadessani", vastasi kettu. "No, minkä neuvon sinulle hämähäkki antoi?" — "Sanoi", selvitti kettu, "että susi jos nyljettäisiin ja sen nahka pantaisiin sairaan paikan päälle, niin paranisitte kohta." Mitäs ollakaan, jalopeura tämän kuultuansa tuotti suden kotiin ja nyljetti sen samassa. Kettu liuvari läksi tiehensä.

KETTU JA JÄNIS

Kerran tulivat kettu ja jänis yhteen. Kettu sanoi jänikselle: "Eipä sinua kukaan pelkää." — "Kukas sinua pelkää?" vastasi jänis. "Kaikki minua pelkäävät", tuumasi kettu, "minulla on pitkä häntä, niin kaikki luulevat minua sudeksi, kun matkan päästä näkevät, siksi minua pelätään, mutta ei sinua pelkää kukaan." — "Pannaan veto", sanoi jänis, "minä näytän, että minua pelätään." Toinen suostui siihen, ja pantiin veto. Läksivät sitten yhtenä kävelemään, niin jänis eräässä kohden havaitsi lammaslauman aidan sivulla makaamassa. Sen keksittyään hyppäsi kohta lammaslaumaan. Lampaat pelästyen sitä läksivät hyppäämään, minkä kerkesivät. Jänis siitä ilosta, että hän nyt vedon voitti, rupesi nauramaan ja nauroi niin mahdottomasti, että suunsa ristiin repesi, ja siitä ruveten ovatkin kaikkien jänisten suut olleet ristiin halki.

ORAVA, NEULA JA KINNAS

Orava, neula ja kinnas ovat hyvät ystävykset. Kerran tuosta kävi aika heistä ikäväksi, niin päättävät lähteä yhtenä metsälle. Niin tehtiinkin. Orava ja kinnas käyvät yksissä, neula lähtee kulkemaan erillänsä. Oli sitten hyvän aikaa jo kävelty, eikä kukaan ollut vielä minkäänmoista saalista saanut, josta alkoi jo paha mieli tulla metsästäjille, mutta neula viimeinkin vesirapakon löysi. Tämän löydettyään huutaa hän toisille:

"Oi, oi, oravaisein, kiidä, kiidä, kinnahaisein, neula löysi löydön, sai saalihin."

Toiset tulevat juosten sitä saalista ottaakseen sinne, vaan neulan löydöksen kun näkevät, ihmestyvät sitä, sanovat: "Tämäkö vain sinulla saalista onkin, veikko?" — "Ka, tämä", vastasi neula, "eikös sitä siinä ole kyllin jo." — "Voi sinuasi, mokoma, kun tänne meidät tyhjän tautta houkuttelit", sanoivat vihoissaan toiset ja läksivät kotiinsa jättäen metsästämisen sillä erää sillensä.

Heitä seurasi neulakin, mutta huomenna saatiin metsää käymään uudellensa, ja orava ja kinnas niin ikään kulkevat toistensa seurassa, vaan neula kävelee yksinänsä. Kävellään siitä, minkä kävellään taas, niin jo neula tervaskannon metsästä löysi ja huutaa niinkuin ennenkin toisille:

"Oi, oi, oravaisein, kiidä, kiidä, kinnahaisein, neula löysi löydön, sai saalihin."

Toiset juoksivat katsomaan kuin viimeinkin toivoen hyvällekin saaliille pääsevänsä, vaan kun täällä tervaskannon näkevät, pistää tyhjään tulo heidän vihaksensa, milteikä käyneet orava ja kinnas lyömään neulaa sellaisesta petoksesta, kun hän suotta aikojaan kutsui heidät luoksensa. Sovittiinhan asialta viimeinkin ja kuljettiin kaikki kolme metsästä kotiin, orava ja kinnas yhdessä, neula yksinänsä.

Maataan siitä yö, ja joutuu yöstä aamu, niin tuumitaan yhtäkaikki metsälle lähteä uudellensa, saalis kun yhä oli saamatta. Jo sovitaankin asialta ja lähdetään kolmannesti kolmen kesken kotoa, orava ja kinnas yksissä, neula erillään heistä. Eivät toiset kuitenkaan löydä nytkään tuon päiväistä, mutta neula yksin kävellessään seisahtuu aukealle suolle, siinä yhdellä silmällään kaiken katselee ympäristön tarkkaan, niin keksiipäs hirven suolla syömässä. Tuskin sen havaitsikaan, niin pistihe sukkelasti kortteen sydämeen, ja hirvi siitä söi hänet kortteen kera suuhunsa. Neula tuli siten nyt hirven vatsaan, vaan kun sinne kerran pääsi, alapas tuosta hirviraukkaa ehtimiseen pistellä. Tätä ei hirvi kaukaa sietänyt, vaan vaipui maahan kellelleen ja kuoli siihen surkeasti. Sen keksittyään pujottelihe neula hirven vatsasta ulos ja alkoi iloissaan huutaa huhuta:

"Oi, oi, oravaisein, kiidä, kiidä, kinnahaisein, neula löysi löydön, sai saalihin."

Toiset toverit neulan huudon kyllä kuulivat, vaan pelkäsivät petosta nytkin, niin arvelivat asiata sanoen toinen toisellensa: "Kunpa toivoisimme neulalla jotakin saalista olevan, niin tokihan läksisimme, vaan ehkä valehtelee nytkin kuin ennen." Tätä tuumien saivat ääntä kohden kulkemaan kuitenkin ja tulivat paikalle, kussa hirvi oli kuoliaana. No, sitäkös ihastuttiin nyt! Neulan saamaa saalista kinnas katsoi, orava osoitteli, eikä tiennyt toinen ei toinen, mihin mennä, kuhun saada ilosta, ihmeestä. Sanoi siitä heille neula nyt: "Minä kun saaliin sain, niin olkoon sen keittäminen teidän toimessanne." Toiset kuulivat käskyä ja rupesivat kohta työhön käsin: orava tervaskantoa pilkkomaan puuksi, kinnas vettä kantamaan rapakosta, joten neulan entisetkin löydökset tulivat heille hyväksi; keitos saatiin tulelle, ja ruoka syntyi hyvä ja makea. — Sen pituinen se.

KARHU TUOMARINA

Eläinten kesken, joita oli susi, kettu, kissa ja jänis, nousi kerran riita, eivätkä sopineet itse asialta. Haettiin silloin karhu tuomariksi, että se heidän riitansa ratkaisisi. Karhu tuli ja kysyi riiteleviltä: "Mitä te keskustelette?" — "Me keskustelemme siitä, kuinka monta neuvoa meillä kullakin hengenvaarassa ompi", vastasivat toiset. "No, montako neuvoa sinulla on?" kysyi karhu ensinnä sudelta. "Sata", vastasi susi. "Entä sinulla?" kysyy karhu ketulta. Tämä vastasi: "Tuhat." — "Onkos sinulla monta?" kysyy karhu vuoronsa jänikseltä. "Ei minulla ole kuin pitkät jäljet", vastasi tämä. "Montakos on neuvoa sinulla?" — "Ei kuin yksi", vastasi kissa.

Karhu tuosta kävi koettamaan nyt, kuinka kukin hengenhädässä neuvoillaan aikaan tulisi. Ensinnäkin tarttui suteen kiinni ja pusersi sen kohta hengettömäksi. Kettu pyörähti ympäri kun näki, mitenkä sudelle kävi, ja karhu sai vain hännästä vähäsen kiinni, josta vieläkin on ketun hännässä valkoinen pilkka. Jänis, jolla oli pitkät sääret, pääsi karkuun ja pakeni pois. Kissa kiipesi puuhun ja lauloi sieltä: "Sataneuvo saatiin, tuhatneuvo tyssättiin, pitkäsääri juosta saapi, yksineuvo puuhun pääsi, pitää siinä paikkansa." — Sen pituinen se.

SUSI PASSIN KATSOJANA

Kulki kerran matkamiehiä tietä myöten, niin heiltä putosi tielle sianlihakappale. Susi perästä tullen otti sen lihakappaleen siitä, vaan kun tunsi sen suolaiseksi, niin sanoi: "Suu tuoretta toivoo", ja heitti sen suustansa. Samassa näki hän sian porsaineen joen rannalla ja meni ottamaan sitä. Sika rukoilemaan häntä, sanoi: "Elä ennen syö kuin minä lapseni kastan." — "No, kasta heidät", virkkoi susi suostuen toisen pyyntöön. Sika silloin läksi porsaineen jokeen, vaan ei palannutkaan sieltä, ui sen poikki toiselle puolelle. Susi jäi märkäsuin rannalle katsomaan eikä tainnut sialle mitään. Siitä läksi metsään sitten ja löysi sieltä pukin. Sen tavoitti nyt kiinni ja sanoi: "Nyt pääset tämän maailman vaivoista ja vastuksista, minä sinut syön." — "Odota vähäsen, kunne maani käyn vakoamassa", sanoi pukki, "syö sitten, kun mielesi tehnee." Susi tyytyi tähän, mutta pukki ei pitkältä arvellut, vaan juoksi toisen vartoessa talon luona olevan väen tykö. Kun ei susi nyt sitäkään saanut, meni hän suutuksissaan eteenpäin saalista saadaksensa. Kohta löysikin tamman varsoinensa ja sanoi: "Minä syön tuon varsasi, vastustahan sinulla siitä onkin vain, eikähän sinulla ole lupaa näissä tienoin kävellä." — "On minulla isännältäni passi, elä syö ennenkuin saan sen näyttää", vastasi tamma, käänsi takapuolensa samalla ja potkaisi sudelta leukaluun poikki, että se selälleen maahan lensi. Itse juoksi tamma varsoineen tiehensä. "Voi hupsua, mikä olin!" kiljaisi tuskissaan siinä nyt susi, "enhän minä pappi ollut, että olisin tarvinnut antaa sian kastaa lapsiansa, en mittari, että olisin tarvinnut päästääkseni pukkia maita vakoamaan, enkä ollut nimismiesnä, että minun tamman passia tarvitsi katsella." — Sen pituinen se.

VANHA KUKKO

Oli linna ja sen isännällä vanha kukko. Ei ruvettu sitten linnassa enää syöttämään sitä kukkoa, se kun vanha oli ylen, niin läksi kukko ruokaa etsiäkseen kävelylle ja kuljeksi mieroa kauan. Kun ei hän sieltäkään tahtonut elatustaan saada, päätti kukkoparka viimeinkin palata kotiinsa. Tiellä tuli vastaan repo, kysyi: "Kunne matka, kukkoseni?" — "Kotiin kuljen", vastasi kukko, "ei tule mierolla toimeen." — "Vie minut kanssasi", sanoi repo. "En minä sinua viedä jaksa", vastasi kukko, "vaan jos siipeni alle kirpuksi muutut, niin minä sinut vien." Repo muuttui kirpuksi, ja kukko kätki hänet höyheniinsä. Kulkee siitä, kulkee aikansa edelle päin, niin tulee susi vastaan, sanoo: "Minne menet, kukkoseni?" — "Tänne käyn kotiin", vastasi kukko. Susi tämän kuultuansa alkaa pyrkiä matkaan, sanoo: "Ota kanssasi minut!" — "Niinpä muutu kirpuksi kylkeeni, niin minä sinut vien", vastasi kukko. Susi muuttui kirpuksi, ja kukko pisti hänet semmoisena kylkeensä. Kulkee siitä vähän matkaa taas, niin tuleepas vastaan karhu ja pyrkii niin ikään hänkin kukon kotiin. Kukko käskee tämän niinkuin toistenkin muuttua kirpuksi, ja karhu kun teki sen, niin pisti hänet kirppuna kainaloonsa. Siitä kun aikansa kulkee sitten, niin jo pääsi kuin pääsikin entiseen kotiinsa ja alkaa siellä linnan pihalla laulella:

"Kukko kiikuu, kukko kiekaa, kukolla kultainen kypärä, isännällä ei mitänä, ajoi kukkonsa kotoa!"

Tästä suuttui linnan isäntä ja käski renkinsä tappaa kukon. Renki, josta oli sääli kukkoa, se kun taisi niin komeasti laulella, ei sanonut sitä työtä mielellään tekevänsä, koska semmoinen työ häntä inhotti. "Niinpä vie se tuonne talliin vihaisten oritten sekaan, kyllä ne sen siellä potkivat kuoliaaksi", tuumasi isäntä. Kukko pantiin nyt sinne, vaan ei hänelle tullut mitään vahinkoa, sillä kun orit rupesivat potkimaan häntä, virkkoi hän vain: "Tule, karhu, kyljestäni, syö mitä jaksat, tapa jätteeksi jääneet!" niin samassa tulikin karhu, joka kirppuna kukon kainalossa oli, söi mitä jaksoi isännän syöttöoriista ja tappoi, ruhtoi viimeiset. No, tullaan toissa päivänä katsomaan kukkoa; kuningas itse tulee talliin nähdäkseen, kuinka orit olivat kukkoa potkineet, vaan tämäpäs onkin elossa vielä ja laulaa niinkuin ennenkin:

"Kukko kiikuu, kukko kiekaa, kukolla kultainen kypärä, isännällä ei mitänä, ajoi kukkonsa kotoa!"

Oli sitten linnassa kaksitoista äkäistä, vahvaa härkää, niin sanoo kuningas rengeillensä: "Laskekaa nuo härät kukkoa puskemaan, eikö tuo heidän kauttansa hävinne ja heittäne hävytöntä huudantaansa." No, härät lasketaan irti, vaan kun tulevat puskemaan kukkoa, tämä silloin laski kirpun siipensä alta, ja se hukkana taas kävi härkiin käsin ja söi, ruhtoi heidät kaikki, josta alkaa kukko laulaa niinkuin ennenkin: "Kukko kiikuu, kukko kiekaa" j.n.e. Sen kuuli kuningas taas ja sanoi vihapäissään palvelijoilleen: "Onhan meillä kaksitoista vihaista pässiä, viekää kukko yöksi niiden luo navettaan, eikö tuo herenne kukkokiekaata huutamasta." Ei muuta, viedään kukko nyt sinne ja jätetään pässien sekaan. Nämä häntä puskea pukkiloimaan heti, vaan kukko tuohon neuvon tiesi, laski vain höyhenistään kirpun, niin se revoksi muuttui samassa ja repi, ruhtoi pässit pahanpäiväiseksi syöden heistä, minkä jaksoi ja ennätti.

Tullaan aamulla kukkoa katsomaan tuosta, miten sille on käynyt, niin tämä elossa yhä, ja ovi kun aukaistiin vain, sieltä repo töytäisi pihalle ja meni matkaansa, minne lie mennyt. Kuningas tästä tiedon saatuansa suuttuu pahanpäiväiseksi ja sanoo: "No, henki siltä on mokomalta elävältä saatava, josko millä kurin tahtonsa!" Näissä tuumin lähteekin itse navettaan kukkoa omin käsin tappaaksensa. Kohta saikin kukon kiinni ja väänti siltä niskat nurin, mutta kuollessaan vielä virkkoi hänelle kukko: "Et sillä minusta pääse, josko kuolenkin; vielä sinä kerran minun ääneni kuulet, vaan silloin onkin oma loppusi lähellä." Linnan isäntä kuullessaan tämän miettii mielessään: "Syödä tämä pitää, mokoma uhkailija, niin eikö tuo sitten huudantaansa heittäne." Niissä mielin laitattikin kestipelit, joihin kutsuttiin kaikki linnan läheiset herrat sekä muut, ja kukko valmistettiin paistiksi. No, on jo sitten rahvas koolla kaikki, ja istutaan pöydän ääreen, siinä ruvetaan syömään, niin linnan isäntä ottaa kukkopaistin käsille, siitä leikkaa palan ja pistää suuhunsa sanoen: "Teit sinä aikanasi monta hyvääsi, mutta et sinä enää kukkokiekaata huutele!" Tuskin isäntä sen sai sanoneeksi, niin sillä erää kukkokin pisti päänsä sanojan suusta ja lauloi niinkuin ennenkin:

"Kukko kiikuu, kukko kiekaa, kukolla kultainen kypärä, isännällä ei mitänä, ajoi kukkonsa kotoa!"

Tämä kun isännän suusta kuului tämmöinen ääni, kaikki rahvas hämmästyi sitä, ja syöntä jäi sillensä. Viimein, kun ennätti säikähdyksestään tointua, huusi isäntä palvelijoilleen: "Siepatkaa kirves, ja kun kukko vielä suuhuni tullee, niin lyökää pää häneltä poikki!" Palvelijat tekivät niinkuin oli käsketty, ja tuskin pisti kukko taas päänsä isännän suusta, niin paiskasivat kirveellä sitä; mutta kukko samassa veti päänsä takaisin, ja kirves särkikin isännältä pään, josta kuoli niinkuin kukko oli ennustanut.

VIROLAISIA ELÄINJUTTUJA

REPO JA VARPUNEN

Varpunen teki pesänsä revon hankopuun latvaan. Tuli tuosta repo hankopuuta maahan kaatamaan. Varpunen alkoi rukoilla, ettei hän sitä tekisi. Silloin sanoi repo: "Kun sinä yhden pojan minulle annat, niin minä sinun kanssasi sovin, vaan kun et antane, niin hakkaan oman hankopuuni maahan." Varpunen antoi silloin oman poikansa revolle. Tämä läksi metsään, söi siellä varpusen pojan suuhunsa ja tuli jälleen hankopuuta maahan kaatamaan. Varpunen taaskin rukoilemaan, johon repo vastasi: "Kun vielä yhden pojan minulle annat, niin minä luovun sinusta, vaan kun et mitään antane, niin minä kaadan sinun pesäsi maahan." Varpunen antoi siis vielä yhden pojan revolle, ja tämä läksi metsään sitä varpusen poikaa syömään. Varpunen läksi silloin kylään, jossa oli suuri koira, sitä rukoilemaan, että tulisi hänelle avuksi. Koira sanoi tälle: "Tänään on kolmas päivä, kun perheen emäntä kotoa läksi, ja minun kohtuni on vallan tyhjä, sen vuoksi en voi minä tulla." Varpunen virkkoi silloin: "Tuossa näen minä tulee tänne päin muuan nainen, puuropytty kädessä." — "Kuinkas sen saisimme häneltä?" kysyi koira. — "Minä lähden, juoksen hänen edessään", vastasi varpunen, "ja kun hän puuropytyn maahan panee ja tulee minua kiinni ottamaan, niin syö sinä puuropytty tyhjäksi." Niin tekivätkin sitten. Nainen läksi varpusta kiinni ottamaan, ja koira sill'aikaa söi hänen takaansa puuropytyn tyhjäksi. Kun ei nainen saanut varpusta käteensä, läksi hän puuropyttyänsä ottamaan pois, vaan koira oli sen jo tyhjentänyt. Siitä läksivät koira ja varpunen varpusen pesän luokse, ja koira heittihe puun alle makaamaan kuoliaan tavalla. Kohta tuli repo taaskin varpusen poikaa saamaan, mutta varpunen sanoi: "Tuossa on puun juurella raato, eikö siitä kyllin saa?" — "Kun tämä raato on, niin tule ja noki sitä", sanoi repo. Varpunen tuli nokkimaan. "Noki sen silmiä", sanoi repo. Varpunen alkoi nyt koiran silmän ympärystä varovasti nokkia, jonka vuoksi repo luuli koiraa raadoksi ja rupesi syömään häntä, mutta koira kavahti maasta ylös ja murti revon kuoliaaksi.

SUSI JA REPO

Susi ja repo olivat kerran häihin lähteneet perheenmiehen tietämättä. Nämä olivat kahden kesken hääpöydän alla, söivät siellä lihaa, luita ja leivän muruja, mitä pöydältä maahan putosi. Susi oli salaa myöskin saanut olutta juodaksensa, josta viimein tuli juovuksiin. Nyt heräsi hänessä laulun himo, ja hän kysyi revolta lupaa, sanoi: "Laulanko minä, kuomaseni?" Repo vastasi: "Elä laula, meidät pieksetään." Susi ei siihen tyytynyt, vaan kysyi toisen kerran revolta lupaa laulaaksensa. Repo kielsi häntä kyllä, vaan sudella oli niin kiihkeä laulun himo, että vielä kolmatta kertaa kysyi revolta lupaa ja tahtoi laulaa kaikin mokomin. Repo sanoi silloin: "Kun sinulla niin kova kiihko on, niin laula kuin laulat, kyllähän näet, kuinka suuren kunnian sillä voitat." Susi nousi nyt pöydälle ylös ja lauloi siinä kerran. Kun häärahvas sen nyt kuuli, että jo susi lauloi, niin usuttivat koirat hänen päällensä antaen niiden repiä häntä, ja pieksivät häntä pahasti. Kun repo sen näki, että koirat kiskoivat sutta, juoksi hän kamariin ja pisti päänsä kuorekirnuun, että päänsä tuli kuoreeseen, ja läksi matkaansa. Kun metsässä sitten taaskin kohtasi suden, valitti tämä, että häntä oli kovasti pieksetty. Repo vastasi: "Ei sinua ole paljon pieksetty, minua lyötiin yhä enemmän, niin että pääni on pilalle pieksetty." Susi tahtoi nyt kulkea edelleen vielä, mutta repo sanoi: "Minä en saata muutoin mennä, kun et minua selkääsi ottane." Susi silloin otti revon selkäänsä häntä kantaaksensa ja läksi kävelemään. Suden selässä istuessaan alkoi repo laulaa: "Sairas tervettä kantaa, sairas tervettä kantaa!" — "Mitä nyt laulat, kuomaseni?" kysyi susi. Repo vastasi: "Päästään hullu jorisee, ei tiedä, mistä haastaa."

KARHU, SUSI JA REPO

Karhu tappoi kerran härän ja kutsui suden ja revon vieraiksi, josta jakoi lihan kolmeen osaan: yhden osan antoi sudelle, toisen revolle, ja kolmannen otti itselleen. Karhu ja susi söivät omat osansa, mutta revolla oli osansa tallella. Nämä ottivat siis revonkin osan pois. Repo ei virkkanut muuta kuin: "No, no, kyllä minä teille tahdon kerran vielä kostaa tämän." Kerran sitten tappoi taaskin susi härän, kutsui karhun ja revon vieraiksi ja jakoi kullekin heistä osansa. Karhu ja susi söivät oman osansa ja ottivat taaskin revolta hänen osansa pois. Repo sanoi siihen: "Kyllä teidät kerran vielä paholainen perii." Nämä eivät huolineet siitä, että repo näin uhkasi heitä, vaan söivät revon osan suuhunsa. Sattui kerran tuosta, että repokin tappoi härän, niin kutsui hänkin vuoronsa karhun ja suden vieraiksi. Nämä ottivat silloin revolta lihan kaikki pois eivätkä antaneet palaakaan hänelle. Repo sanoi siihen: "Minulle juohtui hyvä neuvo mieleen: minä lähden kylään ja pyydän sieltä nuoren miehen avukseni." Sillä puheen läksikin kylästä apua saamaan kohta. Toiset sen kuultuansa läksivät piiloon, ettei repo heitä löytäisi; karhu nousi kuuseen, ja susi peittäysi risukoon alle. Repo oli sillä välin kylästä avukseen saanut kissan ja pienen jalastaan kipeän koiran. Kissalla oli häntä pystyssä selällä, ja koira liikkasi. Kun karhu näki heidän tulevan, sanoi hän sudelle: "Repo tulee, kaksi nuorta miestä keralla, toisella on keihäs olalla, toinen noukkii kiviä." Susi vapisi pelosta tämän kuullessaan risuläjän alla; kuitenkin oli häntänsä pää vähän näkyvissä. Kun kissa näki hännänpään liikkuvan, luuli hän sitä hiireksi, tarttui häntään kiinni ja veti suden risukosta ulos, vaan kun näki niin suuren elävän sieltä tulevan, säikähti hän sitä ja juoksi sen saman kuusen latvaan, jossa karhu piilottelihe. Karhu, joka luuli sudelle maassa jo tuhon tulleen ja nyt hänen omaa kaulaansa kysyttävän, hyppäsi kuusesta maahan ja katkaisi kaulaluunsa. Susi juoksi peloissaan samalla myöskin metsään, ja kaikki liha jäi revolle.

KARHU JA REPO

Mies tuli kerran kaupungista kalakuorman päällä istuen. Matkalla löysi hän revon, joka tien varrella makasi. Luullen tätä kuolleeksi otti hän sen kalakuormallensa. Mutta tämä ei ollutkaan kuollut, tekihe vain kuolleeksi. Kohta kyllä puri hän kalasäkin rikki, kaivoi kalat sieltä pois ja hajoitteli ne maahan, josta viimein itsekin laskihe salaa kuormalta alas, kuljetti kalat metsään ja alkoi pensaan juurella syödä niitä. Sattuipa karhukin tulemaan sinne ja kysyi revolta: "Kusta, kuomaseni, ne kalat sait?" Repo vastasi: "Pistin häntäni jokeen, niin saaliin sain." Karhu kysyi: "Ka, voisinkohan minäkin samaten saada?" — "Saat kyllä", sanoi repo, "kun hyvin selkeä ja kylmä ilma on, ja paljon tähtiä näkyy taivaalla, niin pistä häntäsi jokeen, niin kyllä tarttuvat kaikki sen nenään." He odottivat siis, kunne oikein selvä ja kylmä ilma tuli, niin läksivät kaloja pyytämään, tekivät avannon jäähän, ja karhu pisti häntänsä jokeen. Repo käveli ympärillä ja lauloi: "Pitkä taivas, kylmä taivas, tuota karhun häntään hyvä saalis!" Oli karhun häntä jonkin aikaa joessa ollut, niin käski repo hänen koetella, jos kalat olivat hännän päässä kiinni. Karhu rupesi tiedustamaan sitä, mutta jää oli vasta ohut ja kirisi häntää nostaessa vielä. "Anna häntäsi vielä olla siellä", sanoi silloin repo, "kunne niitä oikein paljon tulee." Karhu jätti siis häntänsä vielä ajaksi avantoon, josta jälleen koetteli, jos kaloja hännän päähän oli tarttunut, mutta häntä olikin niin kovasti kiinni kylmettynyt, ettei jää enää kirissyt. Karhu koetti vetäistä häntäänsä kerran, vaan ei voinut sitä irti saada. Vetäisi siitä jo toisen kerran, vaan ei häntä liikahtanut. Repo sanoi silloin: "Vuota, minä lähden kylästä apua saamaan." Karhu odotti sen aikaa nyt, kun repo oli apua tuomassa. Mutta repo siitä lähdettyään juoksi kylän läpi niin että koirat näkivät hänet ja läksivät kaikki juoksemaan jäljestä. Paetessaan heitä juoksi repo karhun ohitse ja sitä tietä metsään sitten. Koirat silloin karhun kaulaan kaikki repiäkseen häntä. Hädissään kiskaisi karhu silloin häntänsä jäästä irti ja juoksi hännästään verisenä revon jäljestä metsään.

MIES JA REPO

Mies laitteli metsässä linnun paulaa. Repo tuli siihen, kysyi häneltä: "Mitä, mies, siinä teet?" — "Onnettomuutta", vastasi mies. Repo läksi tiehensä, vaan tuli toissa päivänä katsomaan, mikä onnettomuus se olisi, jonka mies oli tehnyt, ja pisti jalkansa koetteeksi paulaan. Tämä tarttuikin siihen kiinni. Repo luuli tätä naurun asiaksi ja sanoi nauraen: "Eks sittu silmi ärra si sees?" Mutta viimein näki hän, että asia olikin totinen, niin että hän ei enää irti päässyt, ja sanoi: "Jos nyt jostakin apu joutuisi, en muuten pääse minä vaivainen mihinkään!" Tuli tuosta mies paulaansa katsomaan, ja revon kun paulasta löysi, mieli tappaa hänet, mutta repo rupesi rukoilemaan ja sanoi: "Voit kyllä minut tappaa, mutta kuinka paljon minusta saat, et sen enempää kuin kaksi kypärää, vaan jos minut irti lasket, niin tahdon huomenna tehdä sinulle suuremman hyvän." Mies laski revon irti, ja tämä käski hänen nyt panna pienoisen kellon hänelle kaulaan. Sen tekikin mies, ja repo sanoi siitä nyt hänelle: "Tule huomenna tien ääreen, ota hevonen, rattaat ja kirves kanssasi, kaada metsästä puu ja nosta se rattaille; minä juoksen sill'aikaa metsässä niin että kello kalisee minun kaulassani, ja kun siitä karhu tulee ja kysyy: 'Kuka siellä metsässä on', niin sano: 'Se on kuninkaan metsästäjä'." Niin tekivätkin. Mies meni tien ääreen, hakkasi siellä puita niinkuin repo oli häntä neuvonut. Kohta kyllä tuli siihen karhu ja kysyi häneltä: "Mitä, mies, siinä teet?" — "Hakkaan puita", vastasi tämä. Vaan kun karhu kuuli sen kellon kilisevän, joka revon kaulassa oli, kysyi hän mieheltä: "Kuka siellä metsässä on?" — "Kuninkaan metsästäjä", vastasi mies. "Kunnekas sitten minä lähden?" sanoi karhu. "Mene, rupea tuonne minun rattailleni makaamaan", virkkoi mies. Karhu meni ja rupesi miehen kuormalle maata. Repo tuli silloin miehen luokse ja sanoi: "Terve, terve, mies, mitä sinä siinä teet?" Mies vastasi: "Hakkaan puita." — "Mikä sinun kuormasi päällä on?" kysyi repo. "Vanhoja riihipuita", vastasi mies. "Lähdemmekö kotiin menemään?" kysyi repo. "Lähdemme", sanoi mies, ja he läksivät kotiinpäin kulkemaan. Mies pisti kirveensä vyön alle tätä tehdessään. "Katso, mies pitää kirveensä vyön alle, vaikka pölkkyjä on kuormallinen", sanoi repo, "etkös lyö kirvestäsi pölkyn päähän?" Mies silloin otti kirveensä ja löi sillä karhua päähän, että se kuoli. "Enkös nyt hankkinut sinulle suuremman saaliin", sanoi miehelle repo ja juoksi itse metsään.

SAMMAKKO JA VARIS

Sammakko kurisi joessa. Kun varis tämän kuuli, tahtoi hän sitä kiinni ottaa ja asettui joen kaltaalle, jossa vahti, vartioitsi niin kauan, kunne sai sammakon kiinni. Tämä rupesi rukoilemaan varista, että se hänet irti laskisi, mutta varis ei kuullut sammakon rukoilemista eikä laskenut häntä irti. Sammakko rupesi silloin kiittämään varista ja sanoi: "Ah, kuinka kauniit housut sinulla jalassa on!" Varikselle tuli hyvä mieli, kun sammakko häntä kiitti, jonka tähden sanoi: "Tahdotkos nähdä, miten takaa ovat vielä kauniimmat?" Hänen tätä sanoessaan pääsi sammakko irti ja hyppäsi jokeen. Siellä alkoi varista soimata sitten ja sanoi: "Variksella vanhat housut." Varis olisi kyllä ottanut sammakon vielä kiinni, vaan ei saanut enää käteensä.

KOIRAN OIKEUDENKÄYNTI

Muudan isäntä ei syöttänyt koiraansa hyvästi. Hän ei sille antanut muuta kuin luita ja mitä ihmisten syötyä jäi jäljelle leivänmuruja vähän. Koira ei tyytynyt siihen, vaan läksi valittamaan oikeuteen, jossa kertoi asiansa ja kohtansa, kuinka perheenmies hänen kanssansa teki. Oikeus julisti hänelle kyllä hyvän päätöksen ja sanoi: "Isännän pitää makuuttaa sinua kesän aikaan pehmoisella päänaluksella, talvella villavakassa, ja leipää, lihaa antaa sinun syödäksesi." Koira oli siihen päätökseen varsin tyytyväinen ja läksi kotiinsa kulkemaan, mutta pitääkseen tätä päätöstä mielessään hoki hän alinomaa itsekseen, mitä oikeudessa hänelle oli sanottu. Tiellä tuli repo häntä vastaan ja kysyi, missä hän oli käynyt ja minne hänen piti menemän. Koira puhui nyt revolle koko kohtansa, minkä asian tähden hän oli matkalla ja kunne hän kulki. Sen kuultuansa oli repo ihastuvinaan sitä, että koira oli oikeudessa asiansa voittanut ja isäntänsä päälle tuomion saanut. Siitä rupesivat kahdenkesken juttelemaan sitten tästä oikeuden päätöksestä ja kaikenlaisista asioista. Mutta tämmöistä lystiä pakinaa pidettäessä unohti koira koko sen päätöksen, minkä oli saanut, ja kun toisistaan viimeinkin olivat eroamassa, kysyi hän revolta: "Mitä se olikaan, kuomaseni, mitä sinulle asioistani äsken ikään puhelin?" Repo vastasi: "Sitä sinä minulle puhuit, minkälaisen päätöksen sinulle oikeus toimitti, että isäntäsi pitää sinulle luita ja palaneita leivänkuoria ruoaksi antaa, sinua suven aikaan lastukoolla ja talven aikaan lumihangella makuutella." Koira läksi tämän kuultuaan pahoilla mielin kotiinsa, eikä ollut hänellä sen parempata oikeutta kuin ennenkään.

KARHU JA MIES

Mies kynti peltoaan metsässä ja kylvi naurista maahan. Tuli tuosta karhu hänen luoksensa ja sanoi: "Terve, terve, mies! Mitäs siinä teet?" Mies vastasi: "Kylvän viljaa maahan, mutta mitä minä siitä saan, sen syövät, hävittävät metsän lintuset." Karhu sanoi: "Maksa minulle palkka, niin minä hoidan, etteivät linnut saa vahinkoa tehdä." — "Kyllä", vastasi mies, "vaan mitäs palkoistasi tahdot?" — "Päällimmäiset minulle, alimmaiset sinulle", sanoi karhu, kun luuli näet miehen kauraa tekevän; vaan mies ei tehnytkään kauraa, mutta naurista, jonka vuoksi vastasi: "Olkoot päällimmäiset sinulle, kun sinä vain kylvökseni hyvästi hoidat." Karhu hoiti nyt kaiken suven miehen nauriita ja luuli niitä kauroiksi. Syksyllä nyhti mies nauriit maasta, leikkasi naatit pois ja jätti ne halmeelle, mutta nauriit vei hän kotiinsa. Hänen halmeelta lähdettyään tuli karhu sinne sitä osaansa perimään, jonka mies keväällä oli luvannut, mutta halmeelle tultuaan näki hän, ettei kauroja ollutkaan, ainoastaan naatit nauriista olivat jäljellä. Tästä suuttui kyllä karhu, mutta minkäs hän teki. Toissa keväänä kylvi mies samaan maahan kauroja. Karhu tuli taaskin siihen luullen miehen nytkin tekevän naurista ja kysyi häneltä: "Mitä, mies, siinä teet?" Mies vastasi: "Kylvän siementä maahan, vaan mitä siihen kasvaa, sen syövät metsän lintuset." Karhu sanoi: "Maksa minulle, niin minä hoidan sinun kylvöksesi." — "Mitäs tahdot palkoistasi?" kysyi mies. "Päällimmäiset sinulle, alimmaiset minulle", sanoi karhu siinä luulossa, että mies nytkin teki naurista. "Niinpä olkoot alimmaiset sinulle, kun sinä viljani hyvin hyvästi hoidat", sanoi mies. Karhu hoiti nyt miehen kauramaata kaiken suvea. Syksyllä tuli mies, leikkasi kaurat, korjasi ne ja vei kotiinsa. Hänen näin tehtyään tuli karhukin omaa osaansa saamaan, vaan aituukseen tultuaan näki hän, ettei siinä nauriita ollutkaan, ainoastaan kauran sänki oli jäljellä maassa. Tästä sai miehen päälle syytä taaskin ja sanoi itseksensä: "Minä lähden ja pari härkää häneltä otan kostoksi!" Siihen uhkaukseen jäi asia. Talvella läksi mies puita tuomaan metsästä, niin tulikin karhu ja tahtoi mieheltä ottaa härät. Mies ei tahtonut härkiään antaa, vaan riiteli vastaan. Repo tuli silloin heidän riitansa ratkaisijaksi ja kysyi salaa mieheltä: "Mitä tämä sinulta tahtoo?" Mies vastasi: "Tämä tahtoo härät minulta ottaa." Repo neuvoi silloin miestä ja sanoi: "Pane minulle kolme kehränvartta kaulaan, niin minä menen, juoksen metsässä, että ne kehränvarret kalisevat, ja karhu kuulee sen. Kun sitten sinulta kysyy: 'Kuka siellä metsässä on?' niin vastaa: 'Se on tuolta linnasta tullut metsästäjä, joka pyytää peuraa, karhua'." Tämän neuvon mukaan tekikin mies, pani kolme kehränvartta revon kaulaan, ja repo alkoi juoksennella metsässä niin että kehränvarret kalisivat. Kuullessaan tämän kysyi karhu mieheltä: "Kuka siellä metsässä kulkee?" Mies vastasi: "Linnan metsimies pyytää siellä peuraa, karhua." — "Kunnekas pääsen nyt minä?" kysyi karhu. "Mene tuonne taakse piiloon", sanoi mies. Karhu teki niinkuin oli neuvottu ja asettui reen suojaan piilottelemaan. Samassa tuli repo metsästä miehen luokse ja kysyi häneltä: "Mitä, mies, siinä teet?" — "Hakkaan puita", vastasi mies. Repo kysyi taas: "Mikä tuolla reen ääressä ompi?" — "Vanha, palanut pölkky", sanoi mies. "Kun pölkky lienee, niin se on reelle nostettava", virkkoi repo. Mies kun tämän kuuli, kallisti karhun rekeensä. "Hiljaa, hiljaa", sanoi karhu, josta ei tämä mieleen ollut, mutta repo sanoi siihen: "Se on puussa kävijän tapa, että hän pölkyn köyttää rekeensä", ja samassa nuorittikin mies karhun köysillä kiinni. Taaskin sanoi repo: "Puussa kävijän tapa on, että hän kotiin lähtiessänsä iskee pölkyn päähän kirveensä." Mies kun tämän kuuli, löi kirveellään karhua päähän, ja tämä siihen heittikin henkensä.

MIES JA REPO

Mies oli linnun paulan metsään virittänyt. Tähän oli repo sattumalta tarttunut. Se oli varhain aamulla, kun tämä tapahtui; hän nauroi siis koko asialle ja sanoi paulassa ollessaan itseksensä: "Kyllä se huomisaamuna ottaa minut pois." Sai siitä jo aamukin kuluneeksi, niin sanoi repo itseään lohdutellen: "Kyllä se murkinan aikaan ottaa minut täältä." Vaan jopa ennätti murkinankin aika kulua, niin tuumasi itsekseen: "Kyllä se illan tullen päästää minut tästä." Kun alkoi jo ehtoo joutua, eikä ketään näkynyt, kuulunut, lohduttelihe repo sanoen: "Jos en ennen ehtoota täältä pääsekään, kyllä se mies viimeistäänkin yön käsistä pelastaa minut." Viimein tulikin paulan isäntä katsomaan ansaansa. Repo kun tämän näki, huusi jo etäältä hänelle: "Minkätähden sinä häjynilkisiä paulojasi metsät kaikki täyteen ajat, ei pääse enää mistään rauhassa kulkemaan, nyt on hyvän aikaa tässä minulta hukkaan mennyt." — "Olisihan sinulla tilaa ollut syrjästä ohitse kulkea!" sanoi mies. Repo vastasi: "Ka, olikos minulla kiireissäni aikaa onnettomia paulojasi kierrellä!" — "No, kuinkas meidän kesken sitten asia jääpi?" kysyi mies, "annatkos rahaa, vai ennenkö annat turkkisi?" — "Kyllä ennemmin turkkini annan", vastasi repo. Luuli näet miehen vain pieksevän häntä ja sitten irti laskevan, että hän toiste muistaisi paremmin varoittaa itseänsä. Mutta mies ei sitä tehnyt, vaan tappoi revon, ja nahan otti itsellensä.

KOIRA JA SUSI

Koira oli karjaa katsomassa, niin susi joka päivä tuli hänen luoksensa ja sanoi: "Sinä voit karjastasi jotakin antaa minulle, kun sinulta ulottuu." Koira vastasi siihen: "Ei, veikkonen, minun pitää vaivaa nähdä ja karjaa hoitaa, vaan sittenkään ei anneta minulle siitä vaivasta mitään, kuinka voisin minä siis sinulle jotakin luvata?" — "Sinä et siis lupaa mitään?" sanoi susi, "minä tulen huomenna jälleen." Toissa päivänä tulikin sitten jälleen ja pyysi koiralta rekivetohevosta, mutta koira ei luvannut. Susi pyysi nyt lupaa tullakseen huomenna jälleen. Luvan saatuansa tuli hän määräaikana taaskin ja pyysi koiralta varsaa. Tämä ei ollut koko anomusta kuulevinaan. Susi silloin läksi matkaansa niinkuin ennenkin, vaan tuli huomenna uudelleen ja pyysi koiralta vuohta. Koira ei sitäkään antanut. Nyt läksi susi metsään katuvaisella mielellä, kun hän tyhjää vaivaa oli nähnyt koiran luona käydessänsä. Viimein palasi hän koiran luokse vielä kerran elostaan ja olostaan juttelemaan. Koira kävi häntä kohtaan sääliväiseksi, jonka tähden antoi hänelle hyvän neuvon sanoen: "Meidän talossa tulee syksyllä häät vietettäväksi, tule sinäkin häihin, niin saat vaivasi palkituksi." Tähän neuvoon oli susi varsin tyytyväinen, ja kun syksyllä joutuivat häät pidettäviksi, ja vieraita käytiin kutsumassa, tuli hänkin häihin niinkuin koira oli luvannut. Siellä sai hän syödä ja vähän juodakin, josta tuli juovuksiin. Ei aikaakaan, niin sanoi koiralle: "Laulaa mieleni tekevi, sanat suussani sulavat." Koira koki kieltää häntä, mutta tämä, jolla oli erinomainen laulun halu, pyysi yhä vain lupaa laulaaksensa. "Niinpä lausuhan muuan lause!" sanoi viimein koira. Susi alkoi nyt laulaa, mutta samassa tunsi hänet häärahvaskin, antoivat hänelle selkään ja pieksivät puilla paalikoilla hänet pahanpäiväiseksi.

KOIRA JA REPO

Paimenet olivat karjaansa kaitsemassa ja koira heidän kanssansa. Repo kävi yhä koiran kanssa kisaamassa, mutta koira oli arka eikä tohtinut repoa purra kuoliaaksi. Tätä kaipasivat paimenet yhä, että koira ei tapa repoa. Siis pitivät tämän neuvon. He leikkasivat koiran hännästä palasen pois, ja niin läksivät lapset taaskin koiran kanssa karjaan. Sinä päivänä ei repo tullutkaan kisaamaan, missä lienee ollut muualla. Ehtoolla läksivät siis lapset kotiin, niin kysyivät vanhemmat: "Kävikö repo taaskin koiran kanssa kisaamassa?" — "Ei käynyt", vastasivat lapset. "Niinpä menkää huomenna jälleen sinne, kyllä se silloin tulee", sanoivat vanhemmat. Sen tekivätkin lapset, ja kohta tuleekin repo koiran luokse, josta alkavat juosta, kisailla keskenänsä. Viimein tarttuu repo koiraa hännän päähän kiinni, vaan se kun oli kipeä, kävi koira vihaiseksi ja puri revon kuoliaaksi. Niin hävisi siis repo.

HÄMÄHÄKKI JA MUURIAISET

Paimenet olivat muuriaispesän polttaneet, syystä että muuriainen oli kovasti purrut heitä. Tähän ei muuriainen tyytynyt, hän tuli vihaiseksi; vaan ei ollut hänellä niin paljon voimaa, että sen tautta olisi pieksänyt paimenet, että he hänen pesänsä polttivat. Sentähden meni hän vihoissaan Jumalan luokse ja kaipasi kiivaasti paimenten päähän, että he laitumella käydessään aina pudottelivat paljon leivänmuruja maahan; mutta pesän polttamisesta ei hän tahtonut Jumalalle virkkaa mitään siksi, että hän itse ensinnä oli purrut paimenia. Jumala sanoi: "Voipi kyllä olla niinkuin sanot, mutta sinulla ei ole vierasta miestä, joka sen todistaisi; mene ja tuo itsellesi todistaja." Muuriainen läksi nyt vierasta miestä hakemaan ja sanoi mennessään itseksensä: "Minun pitää hämähäkki hakeakseni, kyllä se mies tietää minun ja paimenten välillä todistaa oikeuden, sillä hän elää ikänsä noiden koirien kanssa karjamailla." Kohta tapasikin hämähäkin ja sanoi tälle: "Tule nyt, veljeni, minulle todistajaksi, sillä minä käyn paimenten kanssa käräjätä." Hämähäkki kysyi: "Mikäs riita teillä sitten on?" Muuriainen ei selittänyt riitaansa hämähäkille, mutta sanoi hänen kysymykseensä: "Sinun pitää tulla, et saa viivytellä, Jumala itse on siitä käskyn antanut." Tämän kuultuaan läksi hämähäkki todistajaksi. Kun siitä Jumalan luo tultiin, kysyi Jumala: "Oletkos nähnyt, että paimenet paljon leivänmuruja maahan pudottavat?" Hämähäkki vastasi: "Siihen ei ole paimenten syytä, niillä ei ole sopivaista kohtaa, missä kaikki pienetkin murut mahaansa söisivät, eikä pöytää, jolla leipäänsä murtaisivat." Jumala sanoi silloin: "Se on kyllä oikein, mitä sanot ja todistat; mutta sinä muuriainen, jäät valehtelijaksi, minkätähden sinä omaa lähimmäistäsi asiatta vihaat?" Samassa antoi hän muuriaiselle kepillä selkään ja viskasi hänet taivaasta maahan, niin että hän keskeltä puoleksi katkesi; mutta hämähäkin laski hän köydellä taivaasta maahan, siksi että hän todisti oikeuden. Tästä syystä on hämähäkillä tänäkin päivänä omat verkkonsa köysinä, että hän voipi sekä ylöspäin nousta että maahan laskeutua, mutta muuriainen on ijäti kahdesta kappaleesta niinkuin hän taivaasta maahan pudotessa oli jäänyt, keskeltä hoikka, pää ja perä paksut.

IV OSA

IHMEELLISET SEPÄT

Vapahtaja ja Pyhä Pietari kulkivat kerran yhtenä tätä maailmaa katsomassa, hevosella ajoivat; vaan kun oli talvinen aika ja tiet jäiset ja koleat, niin putosi hevosen jalasta kenkä. Sattui sitten paja olemaan tien varrella siinä, niin siihen poikettiin sepän luokse pudonnutta kenkää uudistuttamaan. Hevosensa kiinnittivät rekinensä pajan nurkkaan ja kävivät itse ovesta sisälle. Täällä seppä paraillaan takoi rautavannetta uuteen oluttynnyriin ja olikin työnsä toimessa niin uskollinen, että ei vierasten tuloa paljon huomannutkaan. Pyhä Pietari kysyi silloin, josko hän pajaa saisi lainaksi raiskaantunutta hevosenkenkää korjataksensa, taikka tahtoisiko seppä itse ottaa sitä uudistaaksensa. Tähän ei seppä vastannut sanaakaan, nosti vain vasaransa ilmaa kohden ja takoi takomistansa. Pyhä Pietari kysyi vielä toiste ja aina nöyremmillä sanoilla samaa asiata, mutta seppä ei ollut häntä kuulevinaankaan. Matkustavaiset rupesivat nyt pelkäämään sepän olevan kuuron eli hassun ja läksivät pajasta pois toivoen toisen pajan löytävänsä, jossa hevosenkengän saisivat parannetuksi. Kun siitä vähän matkaa olivat kulkeneet, tuli vanha pahanpäiväinen akkakäpä heidän vastaansa. Pyhä Pietari, jolla ohjat olivat kädessä, pidätti silloin hevostansa ja kysyi akalta: "Tietäisitkö sanoa, oliko tuo seppä, jonka luota tulemme, hurjapäinen, vai mikä häntä vaivaa, kun ei hän puheeseemme mitään vastannut?" — "Mitä muukalaisia te, miesparat, olette, kun ette tiedä ja tunne, että meidän uljas seppämme viisaudessaan kuurona ja mykkänä kohtelee kaikkia, jotka eivät tietämättömyydessään osaa häntä päämestariksi mainita. Palatkaa nyt pajaan takaisin ja puhutelkaa häntä siksi, niin kyllähän näette, eikö hänen käytöksensä kohta muutu teitä kohtaan ystävälliseksi."

Matkustavaiset käänsivätkin hevosensa heti ja ajoivat kiireimmittäin sepän luokse takaisin käskien vielä akankin seurata heitä sinne, että siellä muka kostaisivat häntä neuvon antamisesta. Pajalle päästyä astui Meidän Herramme ensiksi sisälle ja sanoi: "Ylimestari mainio! Lainaisitko pajaasi vähäksi aikaa meille?" Seppä kohta mulisti silmänsä kysyjään päin ja sanoi: "Toimittakaa vain, hyvät vieraat, työnne minun pajassani, kunnia kunnian antajalle ainakin." Sillä puheen jätti hän vasaran kädestänsä sekä heitti rautavanteensa nurkkaan ja jätti koko pajan vierasten valtaan lähtien itse pois koko paikasta.

Nyt tarttui Meidän Herramme pihtiin ja vasaroihin käsin. Vanha, kulunut hevosenkenkä pistettiin ahjoon, ja sysiä korjattiin ympärille. Pyhä Pietari polki paljetta, minkä jaksoi ja kerkesi, joten rauta kohta saatiinkin tulehtumaan, eikä aikaakaan, niin oli jo kenkä alasimelle otettava; mutta nyt tarvittiin hevosen jalasta mitta, isoksiko tuota uutta kenkää tehtäisiin. Kun ei nyt pajassa löytynyt pärettä eikä muutakaan puun lastua, josta olisi mitta tehtynä, meni Meidän Herramme pihalle, leikkasi veitsellään yhden jalan hevoselta poikki ja toi sen pajaan, että siitä kengän koko nähtäisiin. Otti sitten raudan ahjosta ja takoa nakutteli sitä vähän aikaa alasimella, niin tuossa oli jo kenkä valmis. Ei muuta kuin uusia nauloja taottiin vielä, ja hevosen jalkaan kiinnitettiin se uusi kenkä. Siitä vietiin jalka paikallensa sitten ja pantiin sovittelemalla hevosen alle. Tätä tehtäessä tuli Meidän Herramme havaitsemaan, että toisetkin kolme kenkää olivat huonoja ja putoamaisillaan, jonka vuoksi leikkasi kaikki ne kolme jalkaa hevoselta ja toimitti pajassa niihinkin uudet kengät niinkuin ensimmäiseen, jonka jälkeen sovitti taas hevosen jalat paikoillensa.

Sen työn tehtyään kävivät matkamiehet sepälle tarjoamaan maksua pajan lainasta, vaan tämä kun ei tahtonut mitään palkintoa, vaan sanoi: "Kissa kiitoksella elää, koira pään silittämisellä", jättivät he hänelle hyväiset ja istuivat rekeensä. Vierasten pois lähdettyä meni seppä vasta pajaansa. Hän oli syrjästä katsastanut, kuinka matkustajat uudella tavalla hevosen jalasta mittaa ottivat ja kengät kavioihin kiinnittivät. "Tuo taitohan olisi minullekin sopiva", tuumasi hän itsekseen, vaan ei muuta vielä ennättänyt, kun jo matkustajat palasivat pajaan takaisin. Vasta reessä istuessaan olivat muka muistaneet palkatta jääneen sen akan, joka heidät neuvoi sepän luokse takaisin. Toivat hänet siis myötänsä pajaan, josta vasta olivat lähteneet, palkitakseen häntä. Sepän nähden otti nyt Meidän Herramme suurimmat pihdit, mitkä pajasta löysi, joilla tavoitti akkaa niskasta kiinni ja pisti ahjoon keräten sysiä hyvästi ympärille, josta käski Pyhän Pietarin polkea paljetta. Tämä pani puhaltimen käymään, joten akka ahjossa kituen ja ähkäen kohta tulehtuikin, eikä aikaakaan, kun oli jo valmis taottavaksi. Pitkillä, vahvoilla pihdeillä otti silloin Meidän Herramme akan ahjosta ja laski alasimelle käskien Pyhän Pietarin ruveta takomaan. Pyhä Pietari nosti moukarinsa ja alkoi kaikin voiminsa sillä lyödä lynnähyttää, jota työtä ei kauan tarvinnut tehdäkään ennenkuin jo akka alkoi uudelleen luitansa liikahutella. Silloin otti Pyhä Pietari pienemmän vasaran, jolla taottavaansa siisti ja tarkemmin valmisteli. Nyt olisi vielä vettä vähän tarvittu. Pyhä Pietari etsi vesiastiaa pajasta, vaan kun ei löytänyt, otti tuon vanhan pärevasun, minkä pajan nurkasta löysi, sillä toi vettä kaivosta sitten ja valeli akkaa päästä varpaisiin asti. Tästä virkosi taottavansa täyteen eloon kohta, vaan ei ollutkaan enää vanha akka, mutta muodoltaan ja koko vartaloltaan ihana ja kaunis neito, joka monenkertaisesti kiittäen matkustajia hyppien keikkuen läksi pajasta maisiin matkoihinsa, eivätkä pitemmältä viipyneet matkustajatkaan siinä, mutta läksivät hekin tiehensä.

Yksikseen pajaan jäätyänsä alkoi seppä itsekseen tuumia: "No, kyllähän olivat noiden miesten teot kummallisia, vaan olenhan minäkin seppä, ja näinhän minä, miten he tekivät, mikäs siinä, etten voisi minä samanlaisessa työssä onnistua." Hänen näin itsekseen puhellessaan tulikin muuan mies hevosineen pajan ovelle ja pyysi seppää hevostansa kengittämään. Seppä kohta päätti uutta taitoansa näyttää ja kysyi mieheltä: "Uuteenko kenkään hevosesi pannaan, vai korjataanko vanhat?" — "Parasta uuteen panee", vastasi mies. Seppä silloin käski miehen pirttiinsä istumaan ja sitten vähän ajan päästä tulla uudesta kengitettyä hevostaan ottamaan. Mies meni niinkuin käsketty oli, ja seppä hyvän piilukirveen käteensä saatuaan sivalsi sillä hevoselta kaikki neljä jalkaa poikki, vei ne pajaan ja rupesi siitä uudesta raudoittamaan. Työ kävikin helposti kyllä, vaan kun raudoitettuja jalkoja rupesi paikoillensa asettamaan, siinä ei taitonsa auttanutkaan. Hän painoi, pusersi jalkoja ja vieläpä puhalsikin aina toisinansa, vaan nämä eivät laisinkaan tarttuneet hevosen ruumiiseen kiinni. Hevonen oli jo kuolemaisillaan ja heittikin viimein sepän käsissä henkensä. Nyt ei muu kuri auttanut enää, vaan täytyi hinta hevosesta maksaa miehelle. Tämä pisti sepältä saamansa rahat taskuunsa ja läksi matkaansa kiroten hevosensa menettämistä.

Seppä yksikseen pajaan jäätyään ei asiata sillensä jättänyt, vaan päätti uhallakin uuteen, vasta näkemäänsä sepän taitoon opetellaita, ja kun vanha äitipuolensa ikään sattui tulemaan pajaan häntä murkinalle kutsumaan, niin otti sen ja paiskasi ahjoon kooten sysiä peitteeksi hyvästi ja saattoi paljetta polkemalla ämmän tulehtumaan. Tämä ahjossa kitui ja kirisi, vaan seppä ei tuosta huolinut, polki vain paljettansa aina kiivaammin luullen sillä tavoin ihanankin neidon aikaansaavansa, vaan eipäs onnistunutkaan tämä työ sepälle. Akka ahjossa paloi tuhaksi, ja kun seppä palamatta jääneet luut viimeinkin keräsi, ei niistä tullut mitään, paha karsi vain täytti pajan. Tuosta kävi jo sepän mieli karvaaksi, ja tuskissaan läksi hän niitä matkustavaisia seppiä ajamaan takaa, jotka hänet näin pahasti pettivät. Saavuttikin heidät, ja kun siinä nyt itkusilmin puhui, päivitteli, kuinka kurjasti hänelle oli käynyt, alkoivat matkustajat sääliä häntä ja lupasivat palata hänen pajaansa katsomaan, olisiko tuolla jotakin tekemistä. Sinne kun tulivat, makasi hevosen raato kuolleena pajan ovella ja jalat poikki katkaistuina vieressä. Meidän Herramme ja Pyhä Pietari ottivat silloin kaksi jalkaa kumpikin ja rupesivat sovittelemaan niitä paikoillensa. Jalat tarttuivatkin kohta kiinni paraten terveiksi, ja kun siitä nyt hevosta vähän vain takapuoleen potkaistiin, se samassa kavahti seisoallensa ehompana entistänsä. Nyt mentiin pajaan, jossa seppä surumielin poimi ja keräsi viimeisetkin luusipaleet ahjosta sanoen: "Tuossa minäkin rupesin pyrkimään kunniasepäksi niinkuin tekin, hyvät vieraat, olette, vaan ei menestynytkään se työ minulta, haaskasin vain vanhan äitipuoleni, ettei ole minulla enää, kuka ruokanikaan valmistaisi ja yötilani tekisi; auttakaat, hyvät vieraat, minua, niin teille toimitan kunnollisen maksun."

Matkamiehet, joista seppärukan hätä ja suru kävi sääliksi, lupasivat tehdä, minkä suinkin taitaisivat, häntä auttaaksensa. Käskivät sitten sepän mennä kapalla vettä tuomaan, kokosivat sillä aikaa kaikki palaneesta akasta jälelle jääneet luusipaleet ja viskasivat ne ahjoon, josta sysiä keräsivät päälle; ja kun vähän aikaa paljetta olivat polkeneet, poimittiin ne luusipaleet aivan tulipunaisina rautakauhaan sieltä ja heitettiin vesikappaan jäähtymään. Vähän aikaa löyhysi kapasta savu, ja vesi särisi, vaan kun vesi asettui, läksi kapasta aika marakatti, joka ilosta kiljuen parkuen juoksi sepän syliin. Seppä tätä outoa ystävätä vähän oudosteli, vaan ei auttanut vierasteleminen, marakatti vain hyppäsi sepän kaulaan nuuskien hänen suutansa ja silmiänsä, vieläpä sysäsi pitkän kieliliuskansakin suustaan ja alkoi sepän poskia nuoleskella. Tuohon toveriinsa täytyi sepän viimeinkin tyytyä, ja tuntemattomat vieraat läksivät hänen pajastansa iäksi päiväksi matkoisa. — Sen verran sitä.

MIEHESTÄ, JOKA MAAT LENTI LINTUNA, VEDET UI KALANA

Vapahtaja ja Pyhä Pietari kerran kävelivät tietä myöten yksissä ja tulivat muutamaan taloon, jossa oli mies peltoa kyntämässä. He menivät kyntäjän luokse ja kysyivät, hänkö taloa isännöitsi. "On meitä kolmekin veljestä talon isännyydessä; minä heistä olen nuorin", vastasi mies. Siinä juoksi pellon alla joki sitten, jonka poikki matkamiesten oli päästävä, niin sanoo Vapahtaja: "Etkö, hyvä mies, läksisi meitä poikki joesta ehättämään?" — "Lähden, miksi en lähtisi?" vastasi kyntäjä ja saattoi matkamiehet joesta poikki. Veneestä maalle noustua kysyy Vapahtaja: "Pitääkö palkkaa äijän vaivoistasi?" — "Palkasta ei tarvitse puhua", sanoi veneen haltija, "ristikansan minä aina ilmaisesta yli saatan, palkkaa en ota milloinkaan." Pietari, joka tämän kuuli, sanoi Vapahtajalle: "Anna hänelle, Herraseni, jonkinlaista virkaa eli etua vähän hyvästä työstänsä." Vapahtaja silloin lahjoitti miehelle sen viran ja edun, että maat taisi lintuna lentää, vedet uida kalana, jonka jälkeen tovereineen erosi hänestä.

Tulipa tuosta jonkin ajan päästä sotamiehen otanto, ja siitäkin kyntömiehen talosta otettiin nuorin veli ja vietiin kuninkaan sotaväkeen. Kun sitten kuningas sotajoukkoineen toista kuningasta vasten sotaan läksi, häneltä kiireessä oli miekka kotiin unohtunut, jota ei keksinytkään ennenkuin vihollisen maahan tultua. Tätä harmissaan sekä vähän häpeissäänkin sanoi hän sotamiehille: "Kuka mies siihen ja siihen aikaan kerkiäisi unohtuneen miekkani käydä kodista, sille tyttäreni antaisin palkoista." Nuori sotaväkeen otettu mies astui tämän kuultuaan kuninkaan eteen kohta ja sanoi: "Kun, armollinen kuningas, tyttäresi antanet, minä unohtuneen miekkasi toimitan määräaikaan tänne." Kuningas vahvisti lupauksensa, sanoi: "Johan sen kerran kuulit; kuninkaasi sanaa tulee uskoaksesi."

Mies läksi nyt matkalleen, ja hätäkös olikaan lähtiessä, kun näet maat lensi lintuna, vedet ui kalana. Ei aikaakaan, niin joutui jo kuninkaan linnalle, siellä lintuna istuutui ikkunalle ja alkoi laulaa viserrellä kauniilla äänellä. Kuninkaan tytär, joka tämän kuuli ja josta lintu oli ylen kaunis ja ihmeellinen, aukaisi ikkunan, josta lintu samassa pujahti miehenä huoneeseen. Kuninkaan tytär katsoi kuin kummaa ikkunasta tulijata ja kysyi, mikä hänellä oli asiana. "Minä läksin kuninkaan miekkaa käymään", sanoi mies, "ja siitä luvattiin teidät minulle naiseksi; onko teillä sormusta semmoista minulle merkiksi antaa?" Kuninkaan tytär mieltyi sotamieheen, se kun näytti pulskalta ja urhoolliselta, otti sormuksen sormestaan ja antoi miekanhakijalle. Tämä taittoi nyt kahtia sormuksen, josta kumpikin piti puolen, merkiksi, ettei kuninkaan tytär ottaisi ketään muita miehekseen kuin sen, jonka sormuksen puolisko toiseen hänen tallellansa olevaan puoliskoon kävisi. Siitä jätti mies tyttärelle hyväiset sitten, ja kun miekan kera matkalle läksi, hän taas maat lintuna lenti, vedet ui kalana, joten joutuikin kahta tuntia ennen liittoaikaa takaisin sinne, jossa kuningas sotajoukkoineen majaili, mutta oli matkastaan niin väsynyt, ettei heti mennyt kuninkaan puheelle, vaan rupesi vähäiseen metsään leirin kylkeen maata. Keksipä hänet siinä toinen sotamies, joka sattui vahtina olemaan, leikkasi makaajalta pään poikki, otti häneltä miekan ja vei sen kuninkaalle, sanoi: "Täss'on, armollinen kuningas, miekkanne, jota niin suuresti kaipasitte." Kuningas hyvillä mielin siitä, kun nyt hyvän miekkansa sai, jolla jo monta vihollisen päätä oli maahan silponut, kiitti tuojaa sanoen: "Kunhan sota loppuu ja kotiin pääsemme, niin pidämme sinulle ja tyttärelleni häät, ja hyvät pidämmekin, kun pitämään rupeamme."

Kesti jonkin aikaa sotaa sitten, niin jo voitti kuningas toiselta kuninkaalta linnan ja kulki väkineen päivineen omaan valtakuntaansa takaisin, josta alkoi tyttärelleen valmistaa häitä. Tämä kun tulevaisen miehensä nähdä sai, sanoi hänelle: "Onko teillä mitään merkkiä siitä, että olen teidän morsiamenne?" — "Eihän minulla mitä merkkiä tarvitse olla, kun teidät kerran on minulle luvattu", vastasi sulhanen toimessaan. "Pysy minusta erilläsi, en minä sinulle naiseksi mene, kun ei sinulla mitä merkkiä liene; liiton merkki minun oikealla sulhasellani on." Näin puhui kuninkaan tytär tiukkaan eikä sanonut lähtevänsä kirkkoon vihille ennenkuin se sormus tuotaisiin, jonka hän sulhaselleen oli antanut. No, siihen tulee nyt kenraalin poikaa, pajarin poikaa, kauppiaan poikaa ja minkä mitäkin herraa kuninkaan linnaan, ja kaikki antavat sormuksensa kuninkaan tyttären koeteltaviksi, vaan niistä ei yksikään hänen sormeensa sovellu.

Kulkevat sillä aikaa Vapahtaja ja Pyhä Pietari taaskin tietä myöten, siinä seudussa matkustavat, jossa kuningas oli sotaa käynyt, niin Pyhä Pietari tiepuolessa miehen raadon keksii ja sanoo Vapahtajalle: "Täällähän se onkin, pää poikki tien vieressä viruu se mies, kulle me vähän etua hyvästä työstänsä annoimme; suo, armas Herraseni, hänelle vielä henki ja entinen etukeinonsa, hän kun aikanaan meitä auttoi." — "No, pese hänet verestä puhtaaksi", sanoi Vapahtaja Pietarille. Pietari teki niinkuin oli käsketty, josta Vapahtaja pani pään sijallensa, ja mies tuli terveeksi sanoen eloon herätessään ja päivää, taivasta katsellen: "Ohoh, kylläpä viikon makasin!" — "Viikomman olisit vielä, miesparka, maannut", sanoi Pyhä Pietari, "kun emme olisi me sinua löytäneet; siellä jo kuninkaan linnassa häitä pidetään morsiamellesi; mene, joudu sinne, vielä kerkiät vihkiäiset estämään." Mies kun tämän kuuli, ei kaukaa viivytellyt, maat lenti lintuna, vedet ui kalana ja tuli kuninkaan linnalle, jossa kohta asettui kuninkaan tyttären ikkunalle. Tämä, joka tuossa paikassa laulun tunsi, avasi ikkunan ja laski linnun miehenä huoneeseen kysyen heti: "Vieläkö on sormuksen puoli teillä tähdellä?" — "Viel' on tähdellä", sanoi mies, ja kun siitä sormuksen ratokset pantiin vastakkain, ne kävivät yhteen ihan karvallensa. Meni silloin kuninkaan tytär taattonsa luokse ja sanoi: "Täällä on nyt minulla sulhanen, sen kera tahdon minä kirkkoon vihille mennä." Kuningas kun tämän kuuli, tuli itse tyttärensä huoneeseen, jossa näki miehen ja hänen kädessään tyttärensä sormuksen puoliskon. "No, missä sinä niin viikon matkallasi viivyit?" kysyi hän ihmeissään mieheltä. Tämä haastoi nyt kaikki, mitä oli tapahtunut ja miten Vapahtaja ja Pyhä Pietari olivat häntä auttaneet. Kun kuningas tämän kuuli ja päälliseksi näki, että sormuksen ratokset yhteen kävivät, pani hän sen oikean miekantuojan tyttärensä kanssa vihille, vaan toiselle petolliselle sotamiehelle toimitti hän hyvän selkäsaunan ja siirti hänet iäksi päiväksi koko valtakunnasta pois. — Sen pituinen se.

YÖSIJAN KOSTAMINEN

Kulkivat Pyhä Pietari ja Vapahtaja yhdessä kerran ja tulivat myöhään iltasella muutamaan kylään, johon mielivät pysähtyä yöksi. Olipa siinä kylässä kaksi taloa, toinen uhkea ja uljas, toinen köyhä ja huonomainen. Köyhää taloa eivät matkamiehet huolineetkaan mennä vaivaamaan, vaan päättivät rikkaassa talossa käydä yösijaa kysymässä. Niin tehtiinkin, ja taloon tultua kolkutettiin ovelle, joka jo oli salpa päällä, vaikk'eivät ihmiset vielä kuitenkaan maanneet. Hyvään aikaan ei tuvasta vastattu mitään, mutta viimeinkin äännähti sieltä talon emäntä ja kysyi: "Kuka yöllä ihmisten ovia pieksää?" Matkamiehet sanoivat asiansa ja pyysivät emännän hyvyydestä yösijaa aamuksi. "Yösija hakekaat itsellenne mistä tahdotte", tiuskaisi emäntä, "en nyt enää rupea itseäni vaivaamaan teitä sisälle laskeakseni; pois vain ovelta, taikka minä hallini laitan teitä tervehtämään." Matkamiesten täytyi tyytyä tähän. He läksivät ovelta pois niinkuin oli käsketty ja päättivät mennä toiseen, köyhään taloon, kuulustamaan, olivatko siellä vielä ihmiset valveella. Kun siitä taloon tulivat, siellä ei salpaa ovella ollutkaan, ihmiset olivat valveella kaikki, tervehtivät vieraita hyväntahtoisesti ja käskivät heitä istumaan, josta toimittivat matkamiehille ruoan ja yösijan tekivät. Vieraat matkastaan väsyksissä söivät iltasen halukkaasti, kiittivät isäntäväkeä ja rupesivat maata.

Aamulla matkaan lähdettäessä tarjottelivat yötä olleet vieraat emännälle maksua, vaan tämä ei huolinut rahasta, sanoi, ettei niin vähästä sopinut maksua ottaa, matkustavaiset kyllä aina itsekin tarvitsivat rahansa. Vieraat eivät silloin muuta tainneet, vaan laittausivat matkalle. Sanoihan kuitenkin Vapahtaja emännälle: "Koska ette meiltä vaivoistanne rahoja ottaneetkaan, täytyy teidän kuitenkin siunauksemme ottaa ensimmäiseen työhönne ja tyytyä siihen, mitä se siunaus teille tuottaa." Emäntä ei tähän taitanut virkkaa mitään, toivotti vain matkamiehille onnea ja jätti heille hyväiset. Heidän talosta lähdettyään muisteli hän vasta omia töitänsä ja meni aamupuhteella aittaan eilen lopetettua palttinakangastaan mittaamaan. Tämä kun sattui olemaan ensimmäinen työnsä, vierasten siunaus kävikin siihen. Emäntä mittaa, mittaa, minkä kerkiää, mutta kangasta kesti kestämistään, eikä mittaamasta päässyt ennenkuin kolmen päivän päästä, ja siitä sai hän kangasta niin paljon kuin perhekunnassa koko hänen elinaikanansa tarvittiin. Tästä ihastuen meni hän naapuriinkin kehumaan, minkälaisia vieraita hänellä oli ollut ja mitä hyvää ne hänelle olivat tuottaneet. Toisen talon emäntä tästä tiedon saatuansa alkoi eilistä ynseyttään katua ja päätti toiste nöyremmin vastaanottaa eilen yöksi pyrkineitä vieraita, jos vasta vielä jolloin tulisivat hänen taloonsa.

Kului sitten aikoja, ja köyhä talo vahvistui ja edistyi aina enemmän, mutta rikas talo ei tahtonut niin hyvästi menestyä kuin ennen, vaikka asukkaat kyllä sielläkin toimeen tulivat. Asiain tällä kannalla ollen tulivat nämä samat matkustajat taas kylään ja menivät ensin rikkaaseen taloon niinkuin viimeinkin. Emäntä ei heitä nyt oven ulkopuolelle jättänyt, vaan oli vieraita kohtaan varsin makeamielinen, tarjosi heille ruokaa, mitä talossa parasta oli, ja yösijan niin uhkean kuin suinkin taisi. Vieraat pitivät hyvänään, mitä annettiin, ja aamulla talosta lähtiessään tarjosivat emännälle maksua siellä olostansa, mutta emäntä ei maksusta tahtonut kuullakaan, vaan pani vielä matkaan lähteville evästä ja muuta kaikenlaista mukaan. Näin paljoa eivät matkamiehet tahtoneet vastaanottaa jotakin sijaan antamatta, jonka tähden sanoivat: "Kiitämme teitä paljon, vaan emme voi jättää hyvyyttänne tykkönään kostamatta; sattukoon siis kolmipäiväinen siunauksemme ensimmäiseen työhönne, jota tänä päivänä alotatte." Sillä puheen läksivät vieraat tiehensä, ja emäntä kohta tarttui rahakukkaroonsa, jonka jo illalla oli valmiiksi pöydälle pannut, nyt vain siitä rahoja lappaaksensa, ja aikoi jo siitä äärettömiä summia ruveta lukemaan, vaan rahanhimon ja ahneuden vimmassa ei hän huomannutkaan, mitä hän kiireissään teki, mutta läksi ensin nurkasta niistinliinaansa ottamaan ja niisti sillä nenänsä. Tuossapa tulikin nyt olemaan se työ, johon yövierasten siunaus sattui. Emäntä joutui nenäänsä oikein työksensä niistämään, niisti sitä, niisti ennättämistään, vaan ei niistämisestä kuitenkaan tahtonut loppua tulla. Aina kolme päivää kesti tätä nenän niistämistä, ja vasta kun sen ajan kuluttua emäntä tukalasta työstään pääsi, meni hän kiroten siunaten tuskissansa pöydältä rahakukkaronsa korjaamaan. — Sen verran sitä.

VAPAHTAJA JA PYHÄ PIETARI RIIHESSÄ

Vapahtaja ja Pyhä Pietari ennen muinoin maata kulkivat, maata kiersivät yhtenä, ihmisten eloa ja oloa nähdäksensä. Näillä matkoillaan joutuivat kerran iltasella muutamaan taloon yösijaa etsimään. Tuota ei isäntä heiltä kieltänytkään, vaan toimitti heille ruoan sekä vuoteen niinkuin vieraille ainakin. Sattuipa sitten talonväellä riihen puiminen aamusta varhain olemaan työnä, ja kun paljon viljaa oli parsilla, mutta puimamiehiä vähän, päätti isäntä käskeä yövieraatkin riiheen omalle väelleen avuksi. Pani siis renkinsä tätä käskyänsä viemään heille, mutta vierailla, jotka eilisestä matkanteosta vielä olivat väsyksissä, ei ollutkaan halua näin aikaiseen työhön ruveta, he vain venyivät, viruivat vuoteellansa pitämättä isännän käskystä mitään lukua. Isäntä silloin lähetti oman tyttärensä käskemään heitä työhön, vaan nämä eivät tästäkään isännän käskystä pitäneet tuon enempätä. Siitä tuskastui isäntä ja läksi itse yövieraitaan hakemaan puimatyöhön ottaen vielä hyvän kepinkin kouraansa sillä paremmin houkutellakseen heitä kuulemaan hänen käskyänsä. Tupaan tultua hyppäsikin vierasten vuoteen eteen kohta ja uhkasi heitä kepillänsä, elleivät riiheen menisi. Vieraat silloin nousivat makuukseltaan ja lupasivat kohtakin riiheen joutua, koska siellä työväestä oli semmoinen tarvis. Näin puhellen pukivatkin vanhat matkavaatteet päällensä ja seurasivat isäntää riiheen. Siellä eivät sinne tultuaan kuitenkaan sallineet muun väen olla, vaan käskivät nyt heidän vuorostaan mennä makaamaan, isännän vain antoivat ovensuussa seisoa ja heidän työtänsä katsella. Ottivat sitten muurin takaa, mistä löysivät, päreitä ja sytyttivät niistä pienen tulen pesän eteen lattialle. Siitä sytyttivät sitten pitkiin päreisiin tulen ja nostivat niitä parsia kohden, toinen toisaalta, toinen toisaalta päin. Tämäpäs tuotti kumman tapauksen. Valkean liekki päreistä lensi siteiden välillä, erotti viljasta kaikki jyvät ja pudotti lattialle, oljet vain jäivät kuivina ja tyhjinä parsille. Isäntä ovelta katsoessaan tätä arveli: "No tuohan on soma, uusi ja varsin mukava elonpuimisen keino, sitä minunkin pitää koetella, kun nyt uudestaan saan riiheni ahdetuksi!" Meni sitten ja toimitti vierailleen hyvän aterian, ja kun matkalle läksivät, niin jätti heille ystävälliset hyväiset ja kiitti, ylisteli heitä sievästä ja sukkelasta riihen puinnasta.

Vieraiden talosta lähdettyä oli tämä uusi puimakeino isännän mielessä yhä, ja hän ei rauhaa ei lepoa saanut ennenkuin itse pääsi sitä koettamaan. Kolmantena aamuna olikin jo kaksi vahvaa riihtä taas eloilla ahdettu, ja isäntä läksi hyvillä mielin uutta, vasta oppimaansa puimisen tapaa koettamaan. Viritti pesän eteen päreistä pienoisen tulen ja sytytti siitä toisia pitempiä päreitä, joita nosti ja kohotteli parsia kohden niinkuin oli nähnyt vieraidenkin tekevän. Tuota työtään ei kuitenkaan saanut kauan huviksensa tehdä, sillä tuli syttyi olkiin heti, ja koko vilja rupesi palamaan. Tästä huomasi jo äijä tuhmin tehneensä ja läksi riihestä ulos sulkien oven jäljestänsä koettaakseen henkipakahtumisella saada tulen sammumaan; vaan ei auttanut tämäkään kuri. Riihen katosta alkoi jo nousta tuli, ja pesän eteen viritetty päretuli oli jo lattian altakin sytyttänyt riihen toisaalta päin, joten koko riihirakennus kohta oli ilmitulessa. Isäntä ei saanut muuta kuin matkan päässä vainiolla seisoa ja omin silmin katsella sytytetyn riihensä palamista. Tuossa vasta alkoi hän surkeasti päivitellä ja ylpeyttänsä vieraita kohtaan katua. — Sen verran sitä.

VASTAHAKOINEN AKKA

Talonpoika otti vaimon itsellensä, mutta tämä puuttui olemaan niin vastahakoinen, että teki kaikki, mitä miehensä kielsi, vaan mitä hän käski, sitä hän ei tehnyt. Olivatpa sitten joulunpyhät tulemassa, ja mies, joka oli hyvänsävyinen ja kaikkea riitaisuutta vihaavainen, vaan kuitenkin juhlan aikana mielellään olisi elänyt vähän pulskemmin kuin tavallisesti, mietti mielessään, mitä neuvoa hän pitäisi saadakseen joulua pitää vähän jalommin niin ruoan kuin juomankin puolesta. Viimein luulikin jo keinon keksineensä ja sanoi emännälleen: "On nyt joulujuhlakin tulemassa, vaan elä huoli kuitenkaan vehnäsiä pyhiksi tehdä, kovin kävisi se meidän vähille varoillemme kalliiksi." Emäntä tuskin miehensä puheen kuulikaan, niin vastasi jo sukkelaan: "Teenpä vehnäsiä suottakin."

Mies on toimessaan olevinaan ja sanoo siihen: "No, joshan vehnäsiä teetkin, ei pidä piirakoita tehdäksesi."

Emäntä kohta vastustelee tätä miehensä varoitusta ja sanoo: "Teenpä suottakin."

"No, jos piirakoita teetkin", sanoi mies, "ei pidä viinaa hankkiaksesi."

"Hankinpa suottakin", sanoi emäntä. Mies ei ole asiasta ollakseen, sanoo vain: "Niinpä jos viinaa hankitkin, ei pidä kahviloita ostaaksesi."

"Ostanpa suottakin", sanoi akka. "No, jos ostatkin kahviloita vähän, ei pidä pyhiksi kuitenkaan vieraita kutsua."

"Kutsunpa suottakin", vastasi emäntä. "No, jos vieraita kutsutkin", sanoi mies, "ja niitä pöytään käsket, ei pidä minua panna pöydän päähän istumaan." — "Panenpa suottakin", vastasi taaskin akka ja pöyhistelihe miehensä edessä. "No, minun käsketkin pöydän päähän istumaan", sanoi mies, "ei pidä viinaputelia käteeni antaa kumminkaan." — "Panenpa suottakin", tiuskusi emäntä. "No, jos niin tekisitkin, elä minua kuitenkaan edeltäpäin ryyppäämään käske." — "Käskenpä suottakin", vastasi emäntä entiseen tapaansa.

Näin sai mies akkansa pitämään hyvät joulukestit. Siinä oli vehnästä, piirakaista, siinä kahvia, siinä viinaa niin kauan kuin joulunpyhiä kesti, ja kutsuvieraita vielä päälliseksi; vaan kauankos tätä iloa kesti. Kun juhlan aika oli ohitse, kävi akka vielä vastahakoisemmaksi ja ilkeämmäksi kuin ennen. Mies, joka ei häneltä hengen rauhaa saanut, mietti viimeinkin mielessään: "Päästä minun pitää kuin pitääkin tästä hullusta akasta", ja kun heinäntekoaika kesällä tuli, meni hän niitylleen, jonka halki juoksevan joen yli saattoi pienoinen polkuporras. Tämän hakkasi hän kirveellään puoleksi poikki, jotta hätä hätään miehen kannatti, ja kävi siitä kotiin, sanoi vaimollensa: "Nyt on hyvä ja poutainen ilma, lähtekäämme heinäntekoon niitylle." Eukko läksi, ja kun tultiin joelle, meni mies edeltäpäin porrasta myöten varoitellen joen poikki, etteivät puut pettäisi. Kun siitä sitten akkakin läksi perästä tulemaan, varoitti hän häntä sanoen: "Kulje, vaimoseni, porrasta myöten hiljaa ja varoitellen eläkä hypi, keiku tullessasi, hyvin tuntuivat minusta porraspuut huonoilta ja lahonneilta." — "Hypinpä suottakin", sanoi akka ja koikkui, keikastelihe tullessansa, vaan samassapa porraspuutkin pettivät, ja akka keiskahti jokeen, joka vei hänet myötänsä. Mies silloin läksi vasten virtaa juoksemaan etsiäkseen akkaansa muka. Tämän keksivät muut heinämiehet, joita sattui sen joen varrella olemaan työssä, ja kysyivät mieheltä: "Mitäs etsit?" — "Akkaani ainota, suloista ikisopuani", vastasi mies, "porras pahainen meni poikki, ja eukkoni jokeen katosi." — "Mitäs sinä, hupelo, sitä täältä etsit?" sanoivat toiset, "koska akkasi jokeen putosi, tottahan se myötävirtaa alaspäin jokea meni." — "Niin sen luulisi", sanoi mies, "vaan minun akkani oli aina vastahakoinen eläessänsä, niin tottahan se vasten virtaa kulkee kuoltuaankin." Miehet tämän kuultuansa eivät virkkaneet mitään, vaan arvelivat mielessään: parasta lienee sinulle, jos et akkaasi löydäkään.

TULEVAISTA ELÄMÄTÄÄN TIEDUSTAJAT

Oli rikas mies kerran, monen konnun haltija, suuri pohatta semmoinen. Tämä meni kirkkoon kerran ja kuuli siellä papin saarnassaan sanovan, että huokeampi on kamelin käydä neulansilmän läpitse kuin rikkaan tulla Jumalan valtakuntaan. Se asia ajattelutti häntä pitkin päivää, ja kotiin tultuansa päätti hän tuhlata pois kaiken tavaransa, että muka jokin toivo voisi hänelläkin olla autuaaksi päästä, sillä neulansilmästä ei hän luullut konsaan sopivansa kulkemaan. Näissä tuumin ottikin kaikki rahat, tavarat mukaansa ja läksi pois koko kodistansa. Matkalla tuli kaksi rosvoa hänelle vastaan, ja niille antoi mies rahansa, toiselle toisen puolen, toisen puolen toiselle, josta kääntyi kotiinsa, kun nyt oli rikkaudestaan päässyt, joka muka papin sanan jälkeen esti häntä autuaaksi tulemasta. Rosvot tämmöisen rikkauden saatuansa mielivät myöskin saaliinensa palata kotiinsa, vaan jos minne päin kääntyivät, oli aina tulinen vuori heidän vastassansa, eivätkä päässeet sen edemmäksi. Tästä alkoi heille hätä tulla, eivätkä tienneet, mikä neuvoksi. Viimein asiata kauan aprikoituansa sanoivat he toisilleen: "Parasta, kun viemme nämä rahat miehelle takaisin, eivät ne näy olevan meille sallitut, koska tuliselta vuorelta emme pääse mihinkään päin kulkemaan." Asiasta näin sovittuaan läksivät sitten rikkaan miehen perästä juoksemaan ja huusivat häntä odottamaan, kun vain etäältä näkivät, mutta rikas, joka pelkäsi heidän tulevan häntä tappamaan, pakeni sitä enemmän. Viimeiseltä tapasivat rosvot hänet kuitenkin ja pyysivät, rukoilivat häntä ottamaan rahojansa takaisin. Mies tosin ei olisi rahoista huolinut, kun luuli niittä autuaaksi pääsevänsä, vaan rosvot kun itkusilmin ilmoittivat, etteivät he rahojen kanssa pääse mihinkään, täytyi miehen kuin täytyikin ottaa rahansa takaisin.

Toisena päivänä läksi rikas mies niin ikään taas matkalle päästäkseen erilleen vahinkona olevista rahoistansa ja antoi ne ensimmäiselle miesvirnakkeelle, minkä maantiellä tapasi; mutta kaikki kävi samalla tavalla kuin eilenkin. Mies, joka ilomielin rahat vastaan otti, ei päässyt niiden kanssa kotiinsa, sillä tulinen vuori oli hänellä aina vastassa, ja hänen täytyi tuoda rahat rikkaalle takaisin.

Pahoilla mielin palasi nyt rikas mies kotiinsa kummeksien sitä, kun ei hän voinut haittana olevista rahoistaan millään tavoin erillensä päästä, sillä papin jyrkät sanat soivat yhä hänen korvissansa: "Huokeampi on kamelin käydä neulansilmän läpitse kuin rikkaan tulla taivaan valtakuntaan." Sattumalta tuli siihen taloon sitten maailmata paljon matkustanut mies, joka muusta kaikenlaisesta puhellen senkin tiesi kertoa, että pyhällä maalla Jerusalemissa oli ylen mainio tietäjä ja viisas, joka voipi ennustaa ja sanoa, millainen ihmisen elämä on tulevaisilla ilmoilla. Isäntä, jolla suuren rikkautensa ja papin saarnan tähden tulevaisesta elämästään oli suuri murhe ja huoli, kokosi kohta kaikki rahat, tavaransa ja läksi vaeltamaan Jerusalemiin tietääksensä, millainen elämä hänellä olisi tulevaisilla ilmoilla. Hänen sinne mennessään tuli roistomies hänelle vastaan, rupesi puhuttelemaan häntä ja kysyi: "Minnepä, mies, menet?" Rikas mies selvitti asiansa suoraan kaikki, että Jerusalemiin hän muka on vaeltamassa. "Niinpä jos sinne menet, kotisi lienee sitten sinulle tarpeeton, ja minä menen ja ryöstän sen puhtaaksi, ettei sen kanssa muilla vaivaa ole", sanoi maantien kulkija. Rikas, jolla oli muut tärkeämmät ajatukset mielessä, ei ollut tästä uhkauksesta millänsäkään, vaelsi vain tietä myöten edellensä. Rosvo puolestaan kulki rikkaan kotia kohden ryöstääkseen sitä niinkuin oli uhannut, mutta mennessä juohtui hänen mieleensä, että: "Jahkapa minäkin menen ensin Jerusalemiin, niin saan minäkin tietääkseni tulevaisen elämäni", ja rupesi ajamaan rikkaan perästä. Kun siitä nyt jonkin aikaa oli juossut, ja rikkaan keksi edellänsä maantietä kulkevan, huusi hän jo etäältä hänelle: "Odota, odota, toveri!" mutta rikas, joka luuli rosvon tulevan rahoja ryöstämään itseltänsä, pakeni sitä kiireemmin. Viimein saavutti rosvo kuitenkin rikkaan miehen, tämä kun oli huonompi juoksemaan, ja kertoi nyt asiansa sanoen aikovansa hänkin lähteä Jerusalemiin tulevaisesta tilastaan tietoa saamaan, koska nyt niin hyvän matkakumppanin oli tavannut.

Kun jonkin aikaa näin oli yhdessä kuljettu, tultiin illan suussa rikkaaseen taloon, jossa oli sellainen isäntä, ettei milloinkaan yöksi vastaanottanut köyhiä ja kerjäläisiä, mutta ainoastaan rikkaita, jotka voivat hyvästi palkita häntä. Tämä kun nyt vieraitaan ennätti puhutella ja sai tietääkseen, minne rikas ja rosvo olivat matkalla, mieltyi hänkin heidän kanssansa matkustamaan, ja kun yötä oli talossa levätty, läksivät kaikki sitten kolmen kesken Jerusalemiin. Siellä, kun viimeinkin perille pääsivät, kuulustelivat he sitä miestä, joka tulevaisesta elämästä tietoja antoi. Tämä mies kun oli tiedostaan mainio ja kaikille tuttu, he kohta yhdyttivätkin hänet ja ilmoittivat hänelle asiansa.

Ennustaja kun miesten tuumat tietää sai, pani heidät itsekunkin eri huoneeseen, ensisti ensimmäisen, rikkaan, semmoiseen ilohuoneeseen, jossa oli kaikenlaisia kukkia ja puiden hedelmiä ja jossa monenlaiset linnut somasti ja kauniisti laulaa sirkuttelivat puissa, että kyllä oli rikkaan sitä lysti kuulla ja siellä majailla. Rosvon laittoi hän sellaiseen huoneeseen, jossa tuli paloi, lieskasi haudassa ja jossa ei muuta lattiaa ollut kuin kaksi laudan päätä seinän vieressä oven suussa, joilla rosvo työn tuskin, väen väkisin pysyi seisoallaan. Kolmannen miehen, sen rikkaan ja saidan, pani hän niin kylmään ja savuiseen huoneeseen, ettei siinä tahtonut kestää ja toimeen tulla mitenkään; ja kaikki kolme hän pani niin olemaan yhden kesäisen yön.

Aamulla meni sitten ennustaja ensimmäisen miehen luokse ja kysyi: "Mitenpä sinun on ollut olo täällä mielestäsi?" Rikas vastasi: "Ei ihanaisempaa oloa maallinen ihminen enää voi toivoa, tämä koko yö kului minulta niin hyvästi ja hupaisesti, etten tietänytkään koko ajan kulusta." Ennustaja sanoi: "Sellainen on tulevainenkin olosi, mutta elä tuhlaa oikein saatua omaisuuttasi turhaan, vaan tee hyvää oikealla tavalla." Siitä meni sitten rosvon luokse hänenkin yöllistä oloaan tiedustamaan, vaan kun huoneeseen tuli, täällä yövieras oli jo pääsemättömässä pulassa. Yhden laudan nenä oli jo paahtaessa hiiltynyt poikki, mutta onneksi sattui vaarna olemaan seinässä siinä miehen kohdalla, niin kun siitä tapasi kiinni kädellänsä, sen turvissa vielä kuitenkin pysyi toisella jalallaan viimeisen laudan nenällä seisomassa. Kysymykseen, minkälainen olonsa yöllä oli ollut, vastasi hän sen yön olleen kuin tuhannen vuotta, eikä hirmuisempaa oloa voivan maallisella ihmisellä enää olla. Tulevaisuuden ennustaja kun tämän kuuli, sanoi rosvolle: "Sellainen on tulevainenkin elämäsi oleva, jos et tee parannusta." Rosvo kysyi, miten hänen tätä välttääkseen piti tekemän, ja ennustaja vastasi: "Kuusi viikkoa pitää sinun lakealla suolla rukoilemasi Jumalaa ja sitten pyytämäsi anteeksi kaikilta, joita olet vahingoittanut, sekä työllä ja tavaralla pyytää sovitella kaikki pahat työsi ja rikoksesi."

Tämän neuvon rosvolle annettuaan meni tulevaisuuden ilmoittaja toisen rikkaan luokse ja kysyi, millainen olo hänellä sen yön seutuna oli ollut. Rikas vastasi ei karmeampaa ja vaikeampaa oloa enää koko maailmassa olevan kuin mikä hänellä oli ollut. Ennustaja selitti silloin tällekin miehelle hänen tulevaisen olonsa laidan ja sanoi: "Sinä kun et köyhiä koskaan ole huoneisiisi suvainnut, vaan aina olet antanut heidän tallissa, riihessä ja muualla kylmässä yötä olla, niin on tulevainen olosi oleva sellainen kuin nytkin tänä yönä, jos et paranna itseäsi ja jaa omaisuuttasi köyhille ja vaivaisille." Saita kyllä ennustajan sanat kuuli, vaan omaisuutensa jakamiseen ei hänellä halua ollut. Rosvo sitä vastaan alkoi entistä pahaa elämäänsä katua ja päätti sovitella monet pillat ja rikoksensa, jos vain elon ja parannuksen aikaa sallittaisiin. Näin tulevaisesta olostaan tiedon saatuansa palasivat kaikki kolme miestä kotiinsa. — Sen pituinen se.

UTELIAS AKKA

Oli kerran ukko ja akka. Heillä tosin ei suurta rikkautta ja omaisuutta ollut, vaan sekin vähä, mikä heillä elämistä oli ollut, hävisi häviämistään, kun olivat laiskoja ja toimettomia molemmat. Olivat kerran sitten polttopuuta hakkaamassa itselleen metsässä. Akka, josta tämä työ tuntui raskaalta ja vaikealta, alkoi puita kerätessään tuossa nyt kiroilla Eevaa ja Aatamia ja sanoi: "Heidän tauttansa täytyy meidänkin tämmöistä vaivaa ja kurjuutta kärsiä, kun niin tuhmia olivat, että halpaisen omenan tähden rikkoivat Jumalan käskyn ja alkuperäisen onnensa kadottivat. Kun eivät sitä olisi tehneet, niin eläisimme tänään vielä paratiisin ruohotarhassa kaiketta huoletta ja vaivatta." — "No, Eeva siihen oli pääsyynä, kun oli niin ahnas, ettei kiellettyä omenaa voinut olla ottamatta", sanoi ukko, "vaan oli tuohon Aatamikin vähän vikapäänä, kun antoi akkahupelolleen semmoisen vallan eikä pitänyt häntä kovemmassa kurissa; kyllä minä hänen sijassaan olisin Eevan tiennyt hallita." Tämän ukon ja akan puheen oli kuningas metsällä käydessään sattunut syrjästä kuulemaan, jonka vuoksi tuli puhuttelemaan heitä ja sanoi: "Täällä olette näen minä kovassa ja uutterassa työssä, eikö teille vanhoillanne ala tämmöinen työ käydä raskaaksi?" — "Mitäs, kyllähän se raskaaksi käypi", sanoi mies, "vaan Aatamin ja Eevan tuhmuuden tauttahan sitä ihmisraukan täytyy kaikenlaista kurjuutta tässä maailmassa kärsiä." — "No, koska tilanne on niin työläs ja vaikea", sanoi kuningas, "niin seuratkaa minua linnaan, minä siellä tahdon toimittaa teille huolettoman ja helpon toimeentulon, kun vain täytätte kohtuulliset vaatimukseni ettekä kieltojani vastaan riko." Tähän kuninkaan tuumaan suostuivat ukko ja akka mielellänsä ja kulkivat kuninkaan seurassa linnaan, jossa heidät vietiin sellaiseen huoneeseen, joka oli kuin paratiisikin niin kaunis ja korea. Kuningas toimitti heille uudet vaatteet sekä muut tarpeet kaikki ja herkullisia ruokia pöydän, mutta koettaaksensa, tottelisivatko onnensa nurkujat hänen käskyänsä, panetti hän kannelliseen hopea-astiaan pienoisen syöttiläshiiren, jota hän huvikseen elätteli, ja asetti tämän astian muiden ruokalaitosten joukkoon pöydälle sanoen ukolle ja akalle huoneesta lähtiessään: "Syökää, juokaa nyt, mitä mielenne tekee, mutta tähän hopea-astiaan älkää katsoko, muuten ajan teidät linnastani pois." "Raahtiihan tuohon olla katsomatta", vastasivat ukko ja akka yhtä suutansa, eivätkä ensimmäisenä eikä toisena päivänä kuninkaan kieltoa vastaan rikkoneetkaan. Heillä muka oli niin paljon muuta katsottavaa ja ihmeteltävää, että tuskin juohtuikaan koko hopea-astia heidän mieleensä. Mutta kolmantena päivänä ei akalla enää ollut samaa ruoan halua kuin ennen; miehensä syödessä istui hän vain ristissä käsin katsellen hopea-astiaa silmiänsä muuanne siirtämättä ja sanoi huoaten: "Ei nyt minulle nämä ruoatkaan maista, tuolla se hopea-astiassa taitaisi paras ruoka ollakin, koska se meiltä on kielletty. Emmeköhän maljan kantta vähän kohottaisi nähdäksemme, mitä herkkua tuolla olla voi, sillä mikä mahti ja viisaus siinä on, että pöydälle tuodaan astia, johon ei saa edes kurkistella." — "Jätä astia koskematta", sanoi ukko varoitellen, "onhan meillä tässä syömistä yltäkyllin, jos emme kultamaljan sisusta tiedustakaan, varsinkin, koska kuningas meitä niin kovasti kielsi." — "Kuningas pitää meitä vain pilkkanaan", sanoi akka kiivastuen eikä miehensä kieltoa kuullut, vaan tarttui hopeamaljan kanteen käsin, mutta kun sitä kohotteli, siellä ei maljassa ollut mitään muuta kuin se kuninkaan syöttiläshiiri, joka samassa hyppäsi pois ja juoksi tiehensä. Tästä säikähti akka niin, että maljan kannen kädestään pudotti lattialle, ja kuningas, joka tästä syntyvän rämäyksen kuuli, tuli tiedustamaan syytä. Kun täällä asian laidan havaitsi, nuhteli hän ukkoa ja akkaa kovasti ja sanoi: "Te Aatamin ja Eevan tuhmuutta valititte ja heitä syytitte, vaan itse ette kuin kaksi päivää malttaneet olla hopeamaljaan katsomatta, vaikk'ei teillä puutetta ollut minkäänlaista, vaan syömistä sekä juomista oli runsaasti niinkuin Aatamilla ja Eevallakin paratiisissa. Niinpä lähtekääkin nyt linnastani pois, teitä en enää luonani suvaita voi, koska kieltoani kohtaan rikoitte, vaikka teitä varsin varoitin." Ukko ja akka olivat häpeissään eivätkä voineet mitään vastata, mutta palasivat köyhään kotiinsa takaisin. Sen kovemmin eivät kuitenkaan Aatamin ja Eevan päähän enää syyttäneet köyhyyttänsä, vaan alkoivat ahkerammin tehdä työtä ja maatansa viljellä, jonka kautta siitä lähtien paremmin tulivatkin toimeen kuin sitä ennen. — Sen verta sitä.

POJASTA, JOKA KUNINKAANTYTTÄREN SANOISSA SOLMITSI

Muutamalla kuninkaalla oli tytär, joka oli niin sukkela sanojensa suutari, ettei koko maailmassa luultu olevan sitä miestä, joka hänet sanoissa solmiaisi. Kuningas olikin sentähden ympäri valtakuntaansa kuuluttanut, että hän sille antaisi tyttärensä vaimoksi, joka siltä suun tukkisi, ettei se vastausta antaa voinut. Joutui sitten muudan kerjäläispoikakin maata, mieroa kulkiessaan kuulemaan tämän kuninkaan lupauksen ja arveli itsekseen: "No, eihän tuo kuninkaan tytär sen kummempi liene kuin muutkaan naikkoset, minä hänet sanoissa solmian ja suun tukin kuin tukinkin." Jonkin aikaa toimeen saatavaa asiataan arveltuansa etsikin itsellensä matkakumppanin avukseen ja läksi sen seurassa kuninkaan linnaan kulkemaan. Matkalla hän sai sattumalta varpusen kiinni, josta ihastui hyvin, korjasi sen ja pani konttiinsa. Toveri, josta tämä kävi kummaksi, kysyi ihmeissään häneltä: "Mitäs sillä teet tämmöisellä matkalla?" — "Kyllä se vielä tarvitaan", vastasi poika toimessaan asiata sen paremmin selittämättä, astui vain edellensä. Kun siitä vähän matkaa oli kuljettu, näki hän taas tiepuolessa variksenpojan, joka ei vielä lentoon päässyt, otti sen kiinni ja pisti konttiinsa. Siitä eteenpäin kuljettaessa tavoitti taaskin korpin ja korjasi senkin talteensa, ja niinikään sai siitä edellepäin kuljettaessa seuraansa vielä ensin tarhapöllön, sitten härän ja sitten mykän akan viimeiseksi, joista kaikista sanoi oudostuvalle toverilleen: "Elähän huoli, kyllä ne kaikki vielä tarvitaan ennenkuin asiani on toimitettu."

Päästiinkin jo kuninkaan linnaan siitä, niin tytär tuli jo pihalla vieraita vastaan, se kun oli kärkäs kaikkien niin ylhäisten kuin alhaisten kanssa sanoja vaihtelemaan. Senpä tautta kysyikin kerjäläispojalta kohta: "Mitäs, poika pulleroinen, pussissasi kannat, taidat tärkeilläkin asioilla olla, kun sinulla oikein on palvelija toverina." — "Ei ole asiata paljon sanottavaksi", vastasi poika, "läksinmähän kuninkaan tytärtä sanoissa ja puheessa solmiamaan." — "Niinpä näytä lupauksesi toteen", sanoi kuninkaan tytär rohkeasti, ikäänkuin pilkkaa tehden pojasta, sillä häntä oli koko linnan väki kuulemassa. Poika silloin pisti kätensä konttiin ja nipisti varpusta vähän, niin tämä hädissään sanoi: "Täy, täy!" — "Ymmärrätkös sitä kieltä?" kysyi poika kuninkaan tyttäreltä. "En sitä ymmärrä", sanoi kuninkaan tytär. Poika samassa puristi taas varista kontissa, että se ääneen puhkesi ja sanoi: "Vaak, vaak!" Kun poika taas tyttäreltä kysyi, jos hän sitä puhetta ymmärsi, oli hän yhtä tietämätön kuin äskenkin ja sanoi, ettei hän semmoista puhetta ymmärtänyt. "Taidatkos tätä kieltä?" sanoi poika ja puristi korppia, joka kohta alkoi kontissa huutaa: "Koronk, koronk!" Siitä heitti jo korpin ja tavoitti kädellänsä tarhapöllöä, että se peloissaan alkoi panna: "Pu-pu-puh, pu-pu-puh!" Kun ei kuninkaan tytär näitäkään kieliä osannut, nykäisi poika vierellänsä seisovata härkää, joka paikalla äänsi "Möö-yh! Möö-yh!" — "En minä härän kieltä taida, en tajua", sanoi kuninkaan tytär. "No, jos sinut jo muutenkin moneen kertaan olen puheessa ja sanoissa solminnut", sanoi poika, "niin nyt minä sinut viimeinkin sanoissa salpaan peräti." Näin puhuessaan nipisti hän mykkää akkaa käsivarresta kovasti, että se tuskissaan alkoi panna papottaa: "Hopp, popp, po, hopp, popp, po!"

Kun ei kuninkaan tytär tätäkään akan puhetta ymmärtänyt eikä siihen vastata voinut, täytyi kaikkien todistaa ja myönnytellä, että poika oli hänet sanoissa solminnut. Yksin kuninkaankin täytyi raatimiestensä ja muun väen yleiseen tuomioon tyytyä ja täyttää kerran tekemänsä lupaus, jonka oli ympäri valtakuntaansa julistanut. Niin sai kerjäläispoika kuninkaan tyttären vaimoksensa ja peri appensa kuoltua koko valtakunnan. — Siihen se juttu sopiikin loppumaan.

KOLME TIENHAARAA

SILMIVOITEEN HAKIJAT

Oli yhdellä miehellä kolme poikaa; itse oli ukko sokea. Pojista taas oli vanhin hyvin juoppo, toinen samanlainen, nuorin taas neuvoton ja laiska, päivät pitkään venyi vain uuninkiukaalla. Isä, josta sokeana istuessa aika kävi pitkäksi, sanoi kerran tuosta vanhimmalle pojalleen: "Lähde hakemaan voidetta näille minun silmilleni, kenties paranisivat vielä; etsi, poikaseni, isällesi apua vaikka mistä." Näin puhuen antoi hän pojallensa hyvän orin ja tuhat ruplaa matkarahaa, ja poika läksi matkaan. Ajoi ensin poikki ilmaa, siinä oli hyvä tie; ajoi sitten pitkin ilmaa, siinä tie vielä parempi. Viimein ajoi hän lakealle tuhkakankaalle, jossa oli yhdessä kohden kolme tienhaaraa ja joka tienhaarassa patsas. Ensimmäiselle patsaalle oli kirjoitettu: "Tätä tienhaaraa kuljettaessa on hevonen nälkäinen, mies kylläinen." Toisessa patsaassa olivat nämä sanat: "Tällä tiellä on mies nälkäinen, hevonen kylläinen"; kolmannessa: "Äijä sinne on mennyt, vaan sieltä ei ole monta takaisin tullut." Poika nämä kirjoitukset nähtyänsä poikkesi sille tielle, jolla mies oli kylläinen, hevonen nälkäinen, ja tuli jonkin ajan päästä taloon, jossa hevosensa sitoi pylvääseen kiinni ja meni itse tupaan tehden hyvän päivän tullessansa. Siellä ei ollut tuvassa sitä nykyä muita kuin nuori neitinen ylen kaunis ja ihana niinkuin marja maalattu. Tämä alkaa puhutella vierasta ja kysyy häneltä kuulumisia. "Ei kuulu erinäistä mitään", sanoi poika, joka tuskin kuulikaan, mitä häneltä kysyttiin, niin katseli, ihmetteli hän sitä nuorta neitistä vain, ettei muusta ollut millänsä. "No, oletkos, vieraskulta, syönyt?" kysyi häneltä neitinen. "En ole syönyt enkä juonut", sanoi poika. "Oletkos kylyssä käynyt?" kysyi neitinen. "En kylyssäkään ole käynyt", vastasi poika. "No, oletkos nuoren neitisen vieressä maannut?" kysyi neitinen vielä; hän näet olikin vain tuo noita-akka semmoinen, vaikka nuoren neitisen muotoiseksi oli ruvennut. Kun nyt poika viimeiseenkin kysymykseen vastasi kieltämällä, neitinen lämmitti ensinnä saunan ja kylpi siinä vieraan kanssa, sitten syötti, juotti hänet runsaasti ja viimeinkin rupesi hänen kanssansa maata. Poika kun näin nuoren ja kauniin neitisen viereen tuli, sepäili ja hyväili häntä niinkuin rakastaan ainakin, vaan kun matkastaan väsyneenä vuoteelle nukkui, nosti neitinen raskaasti makaavan miehen vierestänsä ja heitti sen lattian alla olevaan syvään hautaan, johon tämä katosi ja kuoli.

Kun nyt vanhin poika matkallaan viipyi yhä eikä silmivoidetta tuonutkaan, lähetti isä keskimmäisen poikansa samalle asialle. Tämä saatuaan isältään orin ja tuhat ruplaa matkarahaa niinkuin vanhinkin veljensä, ei viikkoa viivytellyt, vaan läksi ajamaan voidetta isänsä silmille hakeaksensa. Kun siitä nyt niiden kolmen tienhaaran kohdalle tuli, läksi hän samalle tielle, jolle vanhinkin veljensä, mutta hänelle kävi yhtä pahasti kuin sillekin. Siihen taloon tultuaan, jossa se kaunis neitinen oli, rakastui hänkin tyttären ihanuuteen, vaan kun ruoalla ollessaan tuli viinoja liioin nautinneeksi, nukkui hän henkihieveriksi, ja neitinen heitti hänet maatessa samaan hautaan, johon jo oli hänen veljensä kuolettanut.

Isärukka kodissaan käypi surulliseksi, kun eivät pojat kotiin palanneet. Pyrki silloin nuorin poika veljiänsä etsimään ja isälleen silmivoidetta hakemaan. Tähän ei isä ensinnä tahtonut suostua, sillä häntä pelotti, että kukaties nuorinkin poikansa sille tielleen jääpi, vaan kun poika rukoili rukoilemistaan päästäkseen matkalle, antoi isä hänellekin hyvän orin ja tuhat ruplaa matkarahaa niinkuin toisillekin pojilleen oli antanut, ja laski onnensa nojaan kulkemaan. Poika kulkikin samoin kuin veljet sekä poikki että pitkin ilmaa ja sitten lakealle tuhkakankaalle, jossa oli ne kolmet kirjoitukset tienhaarain kohdalla, luki kirjoitukset ja läksi sitä tietä ajamaan, josta sanottiin, että sinne oli äijän mennyttä, vaan ei ketään takaisin tullutta. Matkalla poikkesi sitten ensimmäiseen taloon, minkä tien varrella keksi, saadakseen veljistään tietoa, ja kysyi emännältä, joka yksinään oli kodissa, jos sitä tietä viime aikoina ketään muita oli kulkenut. Emäntä, joka oli tietäjä, arvasi pojan asian ja sanoi: "Ei ole sinun veljiäsi kumpaistakaan tänne päin kulkenut." Siitä puhutteli hän vierasta ystävällisesti, syötti hänet kylläiseksi ja sanoi sitten: "Parasta, pannaan hevosesi tanhuaan ja heinää, kauraa sille eteen; ota sinä meidän ori tanhuasta ja pane satulaan, niin oman hevosesi jätät siksi aikaa tänne kuin matkaltasi palajat." Poika sanoi emännälle kiitokset ja läksi talon hevosella ajamaan jättäen oman orinsa tanhuaan. Ajoi, ajoi, minkä verran lienee ajanut, niin tuli taloon taas, ajoi pihamaalle ja kiinnitti hevosensa paaluun, johon heitti sen seisomaan. Sattuipa talon pihalla olemaan pikkarainen poika, niin tämä juoksi tupaan ja sanoi jo ovensuussa: "Äiti hoi! Tätin ori on pihalla." Heti pojan jäljestä tuli mieskin tupaan ja teki hyvän päivän niinkuin oikea vieras ainakin. Emäntä otti hänet hyvästi vastaan, tiedusteli hänen matkaansa ja kysyi: "Kusta olet siskoni orin saanut ajaaksesi?" Silmivoiteen hakija selvitti asian, sanoi: "Talosta tuolta minulle se ori annettiin ajettavaksi, ja omani jätin siihen lepäämään."

Emäntä kun tämän kuulla ja tietää sai, panetti heti pojan hevosen tanhuaan ja heinää, kauraa runsaasti eteen, josta sitten vieraan itsensäkin ravitsi ja syötti, juotti kylläiseksi. Vieläpä antoi hänelle matkaan lähtiessä oman vereksen hevosensakin ajettavaksi ja sanoi neuvoen: "Kun nyt semmoisen ja semmoisen matkan tästä kuljet, niin tulee mahdottoman suuri kaupunki ja siinä on komea, linnan kaltainen kartano, jonka viidennessä kerroksessa on ylen kaunis ja miellyttävä neitoinen, jolla ikkunalla olevassa putellissa on sitä silmivoidetta, jota isäsi tarvitsee. Sitäpaitsi on hänellä häkkilintu semmoinen, joka haastaa ja ilmoittaa kaikki, mitä tarvitaan. Se silmivoide sekä se lintu pitää sinun saada siltä neitiseltä otetuksi. Vaan vielä on toinenkin seikka. Linnaan tullessasi neitinen tosin makaa raskaasti eikä tiedä sinun siellä käynnistäsi, vaan jos silmivoiteen ja häkkilinnun saatkin salaa anastetuksi, niin linnalta pois lähtiessäsi on esteenä pihamaan ja kartanon poikki vedetty nuora, jossa on useampia kelloja ja tiukuja. Jos nyt hevosesi voisi sen nuoran ylitse hypätä siihen vähänkään koskematta, niin sitten ei neitinen heräisi, vaan sinä pääsisit hänen tietämättänsä pakenemaan ja voisit isällesi silmivoiteen tuoda."

Poika pani neuvon mieleensä ja läksi emännän antamalla vereksellä hevosella ajamaan, joten ei viikkoa viipynytkään ennenkuin tuli siihen suureen kaupunkiin, jossa viidennessä kartanon kerroksessa oli se kaunis neiti, josta hänelle oli puhuttu. Siellä kävi kaikki niinkuin oli ennustettu.

Vartijat sekä se kaunis neitinen itsekin olivat nukuksissa kaikki, ja poika sai sekä silmivoideastian ikkunalta että häkkilinnunkin talteensa korjatuksi, vieläpä venyi jonkin aikaa neitisen vieressäkin hänen makuuhuoneessaan, kun ei niin verevästä ja ihanasta tyttärestä raahtinut heti paikalla luopua; vaan kun siitä lähtöä viimeinkin teki ja saatuine tavaroineen hevosensa selkään nousi, se kyllä hyppäsi nuoran ylitse, mutta siinä häntäjouhet kuitenkin hevosen hypätessä kapsahtivat nuoraan kiinni, ja samassa rupesivat kaikki kellot, tiu'ut soimaan, josta neitinenkin heräsi. Tämä, joka heti paikalla keksi, että jo on sekä silmivoide viety että lintu varastettu, ja vielä muutenkin tunnusteli, että kyllä hänen luonansa on joku käynyt, läksi luonansa käynyttä varasta ajamaan jäljestä, minkä ennätti. Poika puolestaan pakeni hänen edellään, minkä kerkisi.

Tuli siihen taloon, josta viimeisen hevosen oli saanut, jätti sen siihen ja otti sen hevosen sijaan, jolla siihen oli tullut, semmoisella kiireellä, että ei tuvassa malttanut käydäkään. Samoin vaihtoi taas hevosia toisenkin sisaren talossa, josta sai isänsä antaman oman orinsa, ja ajoi sillä aina siihen tienhaaraan, jossa olivat ne kolme patsasta. Siinä vasta seisottui hän ja katsoi jäljelleen, vaan kun ei ketään näkynyt takaa ajavaksi, neitinen kun ei näet samalla hevosella voinut saavuttaa häntä, joka yhä vereksillä hevosilla ajoi, luki hän uudelleen tauluissa olevat kirjoitukset ja mietti mielessään: "Tuonne ne narrit, minun toiset veljeni, varmaankin ovat lähteneet, jossa hevonen on nälällä, mies kyllällään." Tähän luuloon tultuansa läksi sitten hänkin ajamaan samaa tietä ja tuli samaan taloon, jonka pihamaalla sitoi hevosensa samaan paaluun, jossa seisoivat toistenkin veljien orit. Meni siitä tupaan ja teki siellä olevalle nuorelle neitiselle hyvän päivän niinkuin taloon tullessa tapana on. Neitinen rupesi kohta puhuttelemaan häntä niinkuin toisiakin veljiä oli haastatellut ja kysyi niinkuin heiltäkin: "Oletko, vieraskulta, syönyt, oletko juonut, oletko kylyssä käynyt eli nuoren neitisen keralla maannut?" Poika kun vastasi, ettei hän kiireen matkansa teon tautta ollut ennättänyt syödä, juoda eikä muuta tehdä, syötti, juotti ja kylvetti neitinen hänet ja rupesi siitä vielä hänen viereensä maata tuumaten hänellekin samoin tehdä kuin hänen veljillensä. Mutta poika, joka ei ollut viinoja rakastava eikä enempää nauttinut kuin minkä ruumiinsa virkistämiseksi tarvitsi, ei nukkunutkaan niinkuin toiset veljensä, vaan pysyi valveella, vaikka suotta aikojaan oli makaavinansa. Neiti, joka pojan luuli nukkuneeksi, rupesi varastamaan häntä niinkuin hänen vanhempiakin veljiänsä ja mieli makaavaista sillan alla olevaan hautaan heittää, vaan poika, joka vain koiran unta makasi, ei antanutkaan rahojansa, vaan tempasi petollisen neitisen ja heitti hänet itsensä siihen kuoppaan, jonka hän muille oli kaivanut. Haudan syvyyteen upottuansa alkoi neitinen rukoilla poikaa niin kauniisti kuin suinkin osasi ja pyrki haudasta ylös luvaten olla pojalle iäti kiitollinen, jos hänet sieltä nostaisi; vaan poika, jonka sydämeen äkä ja viha kerran oli päässyt, ei hänen suloisista rukouksistaan enää lukua pitänyt, vaan sanoi: "Kuta kauniimpi ja sanoiltaan sulavampi nainen, sitä vähemmin on hän uskottava; ennen toki harakan naurua kuuntelen kuin viekkaan vaimon sanoja. Annahan ensinnäkin minun molemmat veljeni sieltä haudasta pois ja kaksituhatta ruplaa heidän kerallansa, niin sitten kenties armahdan sinua." Neiti antoi silloin sekä veljien ruumiit että rahatkin pojalle haudasta takaisin, ja poika oli jo ihastuksissaan nostaa neitisenkin haudasta ylös, vaan kun näki, miten viekkaat ja viehättäväiset silmät sillä oli, sanoi hän, jota neitisen silmäniskut vähällä itseäänkin olivat lumota: "En totta sinua sieltä haudasta laske, kun et antane kauniita, mutta viekkaita silmiäsi sokaista, sillä jos et minuakaan petä, niin pettäisit monta muuta nuorukaista, jotka luonnoltaan ovat herkempiä." Sillä puheen pakeni hän koko paikalta pois ja otti veljiensä ruumiit korjuuseen. Ne eivät muun puolesta olleetkaan maatuneita eikä muuttuneita, mutta se vain, että silmänsä olivat kelmeiset ja tummat niinkuin kuolleilla ainakin. Juohtui tuosta mieleensä, että onhan hänellä sitä isällensä tuotavaa silmivoidetta koko putellinen, niin otti höyhenen päällä sitä voidetta vähäsen ja pyyhkäisi sitä kuolleiden veljiensä silmiin. Tuskin oli hän sen tehnyt, niin elpyivät kuolleiden silmät uudelleen, ja veljet kumpikin virkosivat eloon.

No, tuostakos nyt ilo nousi; nuorin veli syleili eloon heränneitä veljiänsä ja ne samaten häntä, ja ystäviä oltiin olevinaan, kaikki lapsuuden pienet riidat jäivät unhotuksiin.

Lähdettiin sitten kaikki kolme veljestä yhtenä ajamaan kotiin päin ja tultiin matkalla siloiselle niitylle, niin tahtoivat vanhemmat veljet siinä hevosiansa syöttää, ne kun olivat nälästä kuolemassa. Nuorin veli, jolla vielä oli kotoa otettua evästäkin tallella, syötti sitä myöskin veljillensä sekä söi itsekin, jonka jälkeen nukkui nurmelle raskaaseen uneen, kun ei näet viimeissä yönä ollut ensinkään unta saanut. Toiset veljet taas, jotka kauan kyllä olivat hervotonna maanneet, eivät nukkuneetkaan; vaan pysyivät valveella ja alkoivat keskenään tuumia: "Kun tälle jäljelle olemme joutuneet, tappaa meidän pitää veljemme, ettei hän isällemme kieli ja kerro, miten olemme asiamme huonosti toimittaneet." Asialta näin sovittuansa leikkasivatkin makaavalta veljeltänsä kaulan poikki ja veivät raadon lehtoon, sinne puiden, risujen alle peittivät sen, vaan itse nousivat hevostensa selkään ja ajoivat kiiruusti paikalta pois.

Mitäpä tuosta? Sattui paimen lehminensä kävelemään sen lehdon kautta, niin häkissään istuva, pojan neitiseltä salaa ottama lintu alkoi lehdossa laulaa ja haastella: "Tuohon tapettiin taannoin mies, ja sen pää on puun juurella tuossa; ota se siitä ja pane asemellensa, kyllä mies vielä eloon saadaan." Paimen teki niinkuin oli neuvottu ja asetti pään paikoilleen. Lintu sanoi miehelle laulellessaan sitten: "Ota nyt kuolijan lakkarista voideputelli ja voitele hänen kaulaansa sillä voiteella, niin saathan nähdä, mikä tapahtuu." Paimen kuuli neuvoa, ja kun sillä voiteella vähäsen vain kuolleen kaulaa hiveli, niin poika virkosi ja nousi eloon kohta entistänsä ehompana. Tämän ihmetyön aikaansaatuansa antoi paimen voideputellin eläväksi vironneelle pojalle takaisin. Tämä ei tästä hyvästä kiittääkään tiennyt, korjasi vain voideputellin sekä lintuhäkin ja laittausi matkalle. Hänen jo hevosensa selkään istuessaan alkoi lintunen häkissä laulaa ja kyseli: "Tiedätkö, missä tilassa sinä tämän paimenen tähän tullessa tuolla nurmella olit?" — "Kyllähän sen tiedän, minä makasin", sanoi poika. "Et sinä maannut", sanoi lintu laulaen. "Veljesi tappoivat sinut, vaan tuli tämä paimen, ja minä hänelle neuvoin, mihin pääsi oli viskattu, ja hän kun sitten minun käskystäni putellissasi olevalla voiteella kaulaasi hiveli, niin sinä paranit ja eloon virkosit."

Nyt vasta ymmärsi poika veljiensä viekkauden ja jouduttihe kiireimmittäin isänsä kotiin, jossa ensi puheekseen kysyi: "Toivatko poikasi matkalta palattuaan sinulle silmivoidetta?" — "Eivät ole tuoneet, siltänsä palasivat kaksi vanhinta kotiin, nuorin missä lieneekään", vastasi isä, ei näet sokeana tuntenut kyselijätä pojakseen. "Tiedätkös nuorimmasta pojastasi mitään?" kysyi poika. "Ei ole tuonpäiväistä hänestä kuulunut", vastasi isä, "kerran läksi kotoa vanhempia veljiään etsimään, eikä ole sen kovemmin hänestä tietoa ollut, missä raukka lieneekin nyt." Poika silloin ei pidemmältä malttanut mieltänsä, vaan sanoi: "Tässä on nyt nuorinkin poikasi kodissa, tässä seisoo sinun edessäsi." Isä ei tahtonut sitä uskoa, sanoi: "Kyllä se ei ole kodissa, luultavasti on jo hänellekin tuho tullut." — "Usko pois, isäkulta", sanoi poika, "tässä minä, sinun nuorin poikasi, olen kuin olenkin. Toiset veljet tosin aikoivat minut tappaa, vaan erinomaisen sattuman kautta virkosin eloon kuitenkin ja olen nyt, rakas isä, sinun luonasi taaskin." Siitä otti hän nyt silmivoidetta putellistaan, ja kun sillä isänsä silmiä hiveli, niin ukko sai näkönsä jälleen, hyppäsi pojallensa kaulaan ja likisti häntä, mutta tätä tehden itki hän itkemistään niin kauan ja niin paljon, että vihdoin kävi kuivaksi kuin haapakanto ja heitti kuin heittikin henkensä syleillen kuollessaankin vielä rakasta poikaansa. Toiset veljet, jotka tätä syrjästä katsoivat, pakenivat kodistansa pois ja läksivät mieron tietä kuljeksimaan. Siellä lienevät vieläkin. — Sen pituinen se.

KULTALINNUSTA JA ELÄMÄNVEDESTÄ

Oli ennen kuningas, ja sillä oli kolme poikaa. Hänen linnassansa oli hedelmikkö, jossa kasvoi muun muassa kultaisia omenoita. Kerran aamusella havaittiin yhden näistä omenoista olevan varastettuna. Kuningas, jolle tämä varkaus teki pahan mielen, kysyi silloin pojiltansa, mitä tuon asian suhteen olisi tehtävä, ja vanhin poika lupasi yöllä hedelmikköä vartioida, ettei semmoista vahinkoa enää tapahtuisi. Siinä tarkoituksessa jäikin hedelmikköön yöksi, vaan jouten istuessa tuli hänelle uni, ja hän nukkui nurmelle. Kun siitä aamulla havaittiin, oli taaskin yksi omena kadonnut. Kuningas kun tätä taaskin oli pahoillansa, tarjousi toinen poika hedelmikköä tulevana yönä vartioimaan, vaan häneltä ei tämä toimitus tullut sen paremmin täytetyksi. Yön sydämellä yksin istuessaan nukkui hänkin, ja aamulla oli taaskin kultaomena puusta vietynä. Nyt pyrki nuorin poika hedelmikköä vuorostaan yöksi vartioimaan, vaan kuningas ei mielellänsä olisi häntä tämmöiselle asialle laskenut, sillä hän oli vielä hyvin nuori ja lapsellinen. Miten poika kuitenkin anoi ja pyyteli, sai hän viimeinkin isältänsä luvan mennä hedelmikköä yhdeksi yöksi vartioimaan. Yön tullen istui nyt poika pyssy kädessä omenapuun alle vahtia pitääksensä, eikä kovin kaukaa siinä istunutkaan, niin näki taivaalta laskeutuvan komean, kotkankaltaisen linnun, jonka siipilöistä levisi semmoinen hohde, että koko hedelmikkö oli ikäänkuin lystitulilla valaistu. Omenapuuta lähestyessään otti se muutamalta oksalta nokallansa omenan ja mieli saaliineen mennä matkaansa, mutta poika tapasi pyssynsä ja ampui lintua. Tätä ei kuitenkaan hengen paikoille osannut, tähtääjän silmä lienee pettänyt; yksi ainoa höyhen putosi vain linnun pois lentäessä hänen siivistään maahan, vaan tämä oli niin kiiltävä ja korea, että kaikki kukat ja pensaat alkoivat siinä tienoossa sen valosta kiiltää ja välkkyä. Sen höyhenen vei sitten poika aamusella isälleen ja kertoi koko asian, miten kaikki oli tapahtunut. Kuningas kummasteli höyhenen kauneutta ja sanoi sitä katsellessaan: "En tiedä, kuinka suuren palkinnon sille miehelle antaisin, joka sen linnun pyytäisi, mistä tämä höyhen on lähtenyt."

Vanhin poika oli nyt kärkäs tälle asialle lähtemään ja kulkikin sitä kallishöyhenistä lintua etsimään, vaan viipyi matkallansa kuukauden, viipyi toisen eikä kotiin tullutkaan. Siitä läksi keskimmäinen veli samalle asialle, vaan ei onnistunut hänenkään matkustuksensa, hän jäi sille tiellensä. Nyt kävi nuorin poika, joka sill'aikaa oli mieheksi kasvanut, isänsä puheelle ja sanoi: "Siunaa minua, isäni, minä lähden sitä kullanhohtavata lintua etsimään, ja jos ei kuolema ennen aikaa minua kohdanne, niin minä sen linnun sinulle tuon." Isä ei kyllä ainoasta pojastaan olisi mielellään luopunut, vaan kun näki, miten tämä oli lähtemään halukas, suostui hän viimeinkin hänen tuumaansa ja sanoi: "No, mene, poikaseni, kun menet, ota talosta evästä, minkä tarvitset, ja tallista se hevonen, mikä sinusta on mieluisin, ja palaa vanhan isäsi luokse, jos et haettavaasi löytäisikään."

Poika tämän luvan saatuansa otti muonaa mukaansa ja kävi sitten talliin isänsä hevosia tarkastamaan. Täällä oli oritta, täällä tammaa, täällä ruunaa, ja kaikki olivat näöltään komeoita, vaan kun heille selkään nousi, ne kaikki olivat niin voimattomia, että maahan lankesivat. Viimein löysi kuitenkin vanhan, sodassa jo sitä ennen käyneen ruunan, joka hänet kantaa jaksoi, ja läksi sillä ajamaan. Jonkin matkaa kuljettuaan tuli hän muutamaan paikkaan, jossa oli kolme tienhaaraa ja kussakin tienhaarassa erityinen patsas osoketauluineen. Ensimmäisessä seisoi: "Joka tätä tietä kulkee, saa hevoselleen ruokaa, vaan saa itse nälkää nähdä." Toisessa seisoi: "Joka tätä tietä ajaa, saa itsellensä ruokaa, vaan ei saa hevosellensa", ja kolmannessa taulussa oli suurilla kirjaimilla kirjoitettu: "Joka tälle tielle lähtee, sille käy varsin onnettomasti." Joka tauluun olivat myöskin kaikkien niiden nimet kirjoitetut, jotka niitä teitä olivat kulkeneet. Siellä näki vanhempienkin veljien nimet ensimmäisessä ja toisessa taulussa, vaan ei havainnut heidän palanneen vielä. Asiata arveltuaan päätti hän silloin lähteä sitä tietä ajamaan, jota taulussa sanottiin onnettomaksi, miettien mielessään: "Jos en minä matkaltani palaja, niin eiväthän toisetkaan veljeni ole olleet sen onnellisemmat." Päiväyksen siitä nyt eteenpäin päästyänsä tuli hän ihanalle, kukkia kasvavalle kedolle. Tässä päätti hän syöttää hevostansa ja itsekin vähän levätä; laski hevosensa syömään nurmelle ja nousi itse suurelle kivelle istumaan, jossa alkoi eväspussistaan rauhassa ruokailla. Siinä istuessaan näki hän näöltään eriskummaisen elävän lähestyvän, jota hän ei oikein tuntenutkaan. "No, muuksi häntä en tiedä arvata kuin sudeksi", arveli poika viimeinkin ja huusi samassa: "Tule tänne, sinä suden serkku, niin saat hyvää ruokaa pussistani!" Susi tuli, ja poika syötti hänet niinkuin oli luvannut. Syötyänsä kysyi sitten susi: "Minkätähden läksit, poikarukka, tälle onnettomalle tielle?" Poika selitti matkustamisensa syyn ja kysyi sudelta, jos hän tietäisi, miten se kultalintu löydettäisiin, jota hän oli hakemassa. Susi vastasi: "Sen tiedän hyvästi, missä haettavasi lintu on; tulehan minun selkääni, niin minä vien sinut sinne." Poika oli lähtemään valmis, ja susi, jolla oli pojatkin mukana, sanoi lähdettäessä heille: "Katsokaa nyt hevosta sen aikaa kun matkalla viivymme ja ruokkikaa se hyvästi."

Nämä sanat sanottuaan läksi susi juoksemaan oikein parasta vauhtiansa kantaen poikaa selässänsä. Tämmöistä kyytiä mentäessä rupesi pojan silmistä juoksemaan vesi, jonka tähden hän liinan otti taskustansa pyyhkiäkseen silmiänsä, mutta kiireen hommassa sattui liina putoamaan hänen kädestänsä. Poika silloin huusi sudelle: "Seisahdu, susi, silmäliinani putosi maahan, korjatkaamme se!" — "Nytkö vasta sitä muistuttelet?" sanoi susi, "liinasi on jo kymmenen penikulman päässä." Kun poika tämän kuuli, ei hän sutta enää pyytänytkään seisahtumaan, vaan riensi hänen selässään edellensä, kunne tulivat sen linnan portille, josta kultalintu oli saatava. Susi neuvoi nyt poikaa siinä ja sanoi: "Vartijoista sinä kyllä pääset ohitse, sillä ne makaavat kaikki eivätkä sinua näe, vaan kun tulet siihen huoneeseen, jossa linnan haltijan tytär asuu, niin ole varoillasi, vaikka hänkin kyllä on nukuksissa. Kun näet ikkunalla kultaisen häkin ja linnun, niin ota hiljaa lintunen häkistä, vaan jätä häkki paikallensa, sillä jos häkin otat, niin nousee lintu ääneen, vartijat heräävät ja panevat sinut kahleisiin. Minä sillä aikaa odottelen sinua palaavaksi täällä pensastossa, näin asiasi toimitettuasi lähdemme sitten yhdessä takaisin niinkuin yksissä tulimmekin."

Poika lupasi suden neuvoa seurata ja pääsikin vartijoiden keksimättä huoneeseen, jossa näki kultalinnun häkissänsä. Otti linnun hiljaa kouraansa siitä ja mieli jo kääntyä jäljelleen, vaan alkoi siitä arvella: "Jos minä kädessäni tämän linnun vien, niin putoaa se matkalla niinkuin liinakin tullessani." Ei siis suden kieltoa pitänytkään, mutta otti ikkunalta kultahäkin; vaan tuskin sai hän sen käteensä ennenkuin lintu rupesi semmoisella ilveellä huutamaan, että vartijat heräsivät unestaan, ottivat pojan kiinni ja panivat hänet kähkänään. Susi odotteli sill'aikaa pensastossa yhä, vaan kun ei poikaa näkynyt takaisin tulevaksi, ymmärsi hän jo, miten sille oli linnassa käynyt, ja oikein itki suruissaan päivitellen sitä, ettei poika hänen neuvoansa totellut. Kuitenkin jäi hän vielä vartomaan siihen nähdäkseen, voisikohan jollakin tavalla vielä poikaa auttaa.

Aamulla puhuttiin kohta sille kuninkaalle, joka linnaa hallitsi, että varas oli linnassa käynyt kultalintua varastaaksensa, vaan että pahantekijä nyt oli kahleissa. Kuningas käski silloin tuoda sen rohkean varkaan hänen eteensä, ja kun sai pojan nähdä, niin kysyi kohta, mistä hän oli ja kuinka hän oli semmoiseen työhön joutunut. Poika kertoi koko asian alusta pitäen ja sanoi, että hänen isällänsä oli höyhen, jonka hän siitä kultalinnusta oli ampunut, kun se hedelmikköä kävi varastamassa, ja että hän sentähden isänsä käskystä oli lähtenyt koko lintua saamaan. Kuningas, jolle kultalintu oli erinomattain rakas, tuomitsi ensi kiivaudessaan pojan kuolemaan siitä, että hän oli varastaa koetellut, mutta poika vastasi vakaasti ja pelkäämättä: "Jos minut tapetaan, niin on kultalintukin kuoletettava, sillä se on samaten rikoksen alainen, koska minun isäni linnasta on hedelmiä käynyt varastamassa."

Kuningas tämän kuultuansa sanoi pojalle: "No, saat jäädä henkiin, kunhan toisesta valtakunnasta tuot minulle kuninkaan orin, joka on niin taitava ja viisas, että se puhuu ja haastelee kuin ihminen." Poika otti asian toimittaaksensa ja pääsi sillä lupauksella irralleen. Kävi siitä nyt matkatoveriaan etsimään ja tapasikin pensastossa suden, joka surusta ja pelosta itki ja vapisi. Tälle kertoi nyt kohtalonsa, miten hänelle oli linnassa käynyt, ja kysyi sitten, jos susi tietäisi, mistä ja miten se ori saataisiin, jota kuningas halusi. Susi tuskin tämän kuulikaan, niin sanoi iloissaan pojalle: "Nousehan selkääni, kyllä minä tiedän, missä se mainio ori on." Poika teki niinkuin oli käsketty, ja kun jonkin aikaa oli mentynä, tulivat taaskin erään linnan portille, johon susi pysähtyi ja neuvoi poikaa sanoen: "Tässä linnassa on se ori, ja kyllä sen tallista saatkin otetuksi, mutta älä vain marhamintaa koske, sillä jos sen otat, niin rupeaa hevonen hyppimään, telmämään, josta vartijat heräävät, ja sinun käy niinkuin entisessäkin paikassa."

Poika läksi neuvon mukaan linnaan ja pääsikin esteettä talliin, sillä vartijat olivat uneen vaipuneet; mutta eipä tuossakaan suden käskyjä täyttänyt. Kun hevosen sai, rupesi hän marhamintaakin ottamaan, vaan tästä alkoi hevonen hirnua, potkia, ja vartijat heräsivät, josta varas otettiin kiinni ja kuljetettiin kuninkaan eteen tutkittavaksi. Kuningas tuomitsi hänet kuolemaan, mutta leppyi siitä kuitenkin ja sanoi: "No, jos tuot minulle sen kuninkaan tyttären, joka maailmassa on kaunein, niin pääset kaikesta rangaistuksesta ja saat vielä orinkin palkoistasi." Poika otti asian toimittaaksensa ja meni suden luokse viidakkoon, jossa kertoi sille, minkä hän nyt oli tehdäkseen ottanut. Susi lohdutti häntä ja sanoi: "No, elä huoli, kyllä siihenkin neuvon tiedän", otti siitä pojan selkäänsä ja juoksi juoksemistaan, kunne tultiin suureen kaupunkiin, jonka portilla pysähtyi taaskin ja sanoi: "Tässä asuu nyt se kaunis kuninkaan tytär, vaan taitaa vähän aikaa viipyä ennenkuin sen saamme valtaamme. Minä tähän kaupungin portille toimitan nyt kauppapuodin; käy sinä myyjäksi siihen, minä isännäksi rupean." Samassa heittihe susi kolme kertaa maahan, siinä ikäänkuin piehtaroi, ja paikalla syntyi tuosta sille paikalle kauppapuoti, jossa löytyi erinomaisen kauniita tavaroita, ei sitä laatua maailmassa, ettei siinä sitä näyttinä ollut. Poika rupesi nyt tässä myymään tavaroita, ja kaupungista tuli paljon ihmisiä ostamaan niitä, sillä niin koreita kaluja eivät muualta löytäneet. Sai tästä kauppiaasta sillä tavoin kuninkaan tytärkin kuulla, ja tuli hänkin siihen puotiin kauppaa tekemään. Kun nyt kuninkaan tytär, jota koko joukko palvelijoita seurasi, tuli puotiin ja näki siellä niin ylen kauniita tavaroita, joita ei ollut ennen eläessään nähnyt, ihanteli hän niitä ja osteli kaikenlaista; vaan kun siinä tuli nyt itseänsä tavaroiden myyjää katsomaan, pääsi lemmen tuli hänen sydämessään syttymään, sillä semmoista niin kaunista poikaa ei hän tiennyt ennen koskaan nähneensä. Samoin kävi pojallekin. Hän tuskin tiesi, minkälaatuista tavaraa hän näytti ja ostettavaksi tarjoili, silmänsä seurasivat vain ostajaa itseänsä muuanne mihinkään rävähtämättä. Ostokset tehtyänsä kysyi kuninkaan tytär sitten pojalta, mistä hän oli ja kuinka hän kauppiaaksi oli joutunut. Vartijoiden kuulematta puhui poika silloin tyttärelle totuuden ja kysyi häneltä viimein, jos hän tahtoisi lähteä hänen kanssansa. Kuninkaan tytär, joka, niinkuin sanottiin, jo oli mieltynyt poikaan, ei kaukaa arvellutkaan, vaan lupasi lähteäksensä niin pian kuin vain vartijoiltaan pääsisi. Näin tuumaten läksi hän puodista pois ikäänkuin kulkeakseen kotiinsa, vaan pysähtyi äkkiä tiellä mennessään ja sanoi vartijoille: "Nyt jäi minulta rihma kuitenkin ostamatta, odottakaa vähän aikaa tässä, niin minä palaan puotiin takaisin." Vartijat jäivät nyt keskenään haastelemaan kadulle, vaan kuninkaan tytär palasi puotiin ja sanoi olevansa valmis lähtemään. Kun puodin isäntä, joka sudesta oli kauppiaaksi muuttunut, tämän kuuli, viskausi hän puodin lattialle ja heitti kolmeen kertaan kuperinkeikkaa siinä, niin koko puoti tavaroineen päivineen samassa katosi, ja itse muuttui hän sudeksi niinkuin ennenkin käskien pojan ja kuninkaan tyttären nousta hänen selkäänsä. Toiset tekivät niinkuin käsketty oli, ja susi läksi juosta viilettämään, minkä ennätti, jättäen vartijat kuninkaan tytärtä odottamaan. Häntä alettiinkin etsiä, kun niin kauan rihman ostolla viipyi, vaan kun lähdettiin häntä kuulustamaan, niin puoti ja kaikki oli kadonnut, eikä ymmärtää voitu, mihin kaikki oli joutunut. Ihmeissään palasivat vartijat silloin linnaan takaisin ja ilmoittivat asian kuninkaalle. Tämä kyllä koki jos jollakin tavalla tiedustella tytärtänsä samoin kuin kaikki muutkin kaupunkilaiset tässä toimessa auttoivat häntä; mutta asiasta ei koskaan selvää saatu.

Poika ja kuninkaan tytär kulkivat sillä välin suden selässä matkaansa yhä, vaan kun viimeinkin alkoi jo sen kuninkaan linna näkyä, joka kaunista kuninkaan tytärtä oli pyytänyt, alkoi pojan mieli raskaaksi käydä ja suru nousta sydämeen, sillä hän ei mielellänsä olisi enää luopunut matkatoverinaan olevasta tyttärestä. Tämän havaitsi susi ja sanoi hänelle, ettei kuninkaan tytär kuullutkaan: "Elä, poikaseni, sure, kyllä minä neuvon tiedän; sinä annoit kerran ruokaa minulle pussistasi, jota vastaan joku toinen sinun sijassasi kukaties olisi tappanut minut: senpätähden tahdon nyt kostaa tämän hyvän työsi ja saatan tämän kauniin tyttäresi omaksesi." Kun tultiin siitä sitten kaupungin portille, sanoi susi taaskin pojalle: "Minä muuttaudun nyt nuoreksi neitoseksi, vie minut myötäsi kuninkaan luokse, niin saat häneltä sen ihmeellisen orin, ja palaa sitten rakkaan matkatoverisi luokse takaisin, mutta varoita kuitenkin kuningasta, että hän antaa minun käydä ulkona jalkailemassa, että saan tilaisuuden päästä hänen linnastansa karkuun."

Poika pyysi nyt kuninkaan tytärtä odottamaan häntä linnan ulkopuolella olevassa lystimetsässä, josta, kun susi taaskin maahan heittäytymällä oli tyttäreksi muuttunut, hän sen kanssa meni kuninkaan linnaan. Kuningas hovinaisineen ihanteli tyttösen kauneutta, ja ilo nousi linnassa suuri, kun nyt kauan toivottu, kuninkaan kaipaama neito linnaan saatiin. Ihastuksissaan antoi kuningas pojalle sen ihmeellisen orin, jonka oli luvannut, ja muita lahjoja vielä päälliseksi. Poika otti nöyrästi vastaan, mitä hänelle annettiin, lähtien linnasta pois, ja tytöksi muuttunut susi pantiin linnan komeisiin huoneisiin asumaan. Tässä hän ei kauan kuitenkaan viihtynyt, vaan kävi surevan näköiseksi ja pyysi huoneista päästä johonkuhun hauskaan puistoon ilmailemaan. Sitä ei kuningas kummeksinut, koska ymmärsi outojen ja vierasten parissa olemisen käyvän nuoren ihmisen mielestä ikäväksi; laittoi hänet siis palvelijoiden seurassa kauniiseen hedelmikköön ilmailemaan ja toivoi hänen mielensä siitä käyvän iloisemmaksi. Vartijoistaan ja seurastaan oli nyt tytöksi muuttuneella sudella paljon vastusta, sillä nämä eivät usein häntä jättäneet silmistänsä, mutta muutaman tiheän pensaan suojassa ennätti hän kerran kuitenkin heittäytyä maahan ja kolmasti pyörähtää ympärinsä, josta samassa uudelleen muuttui sudeksi ja vartijoiden nähden hypätä loikahti yli muurin ja heidän silmistänsä katosi. Siitä juoksi sitten pojan ja kuninkaan tyttären piilopaikkaan, otti heidät selkäänsä molemmat ja läksi viemään heitä toisen kuninkaan linnaan, jolle poika sen älykkään ja ihmeteltävän hevosen oli hankkia luvannut, joka nyt tyhjänä juoksi heidän jäljessänsä. Linna alkoikin jo etäällä näkyä, ja poika taaskin kävi surulliseksi muistellessaan sitä, että hänen nyt täytyi hyvästä, suurella vaivalla ja vaaralla hankkimastaan orista erota; mutta susi lupasi apunsa tuohonkin. "Kun tullaan linnaan", sanoi hän, "niin minä taaskin muutan muotoa ja rupean hevoseksi, ja sinä saat jättää minut sinne, kyllä minä sieltä jollakin tavalla taas pakoon pääsen. Muistuta kuitenkin kuningasta, että hän vuorokauden päästä viimeistäänkin päästää minut pihalle jaloittelemaan." Poika jätti nyt kuninkaan tyttären ja hevosensa taas lehdikköön odottamaan hänen palaamistansa ja ajoi oriksi muuttuneen suden selässä linnaan, jossa orin antoi kuninkaalle. Tämä tästä ihastui suuresti, sillä ori puheli niinkuin ihminen, hyppi ja näytteli monenlaista mahtia ja täydellistä taitoa. Lupansa mukaan antoikin kuningas sentähden pojalle kultalinnun häkkeinensä ja vielä muuta hyvyyttä päälliseksi, jonka kanssa poika palasi kuninkaan tyttären luokse lehdikköön niinkuin oli luvannut. Kauaksi ei orikaan linnaan jäänyt, sillä kun huomissa päivänä päästettiin ulos pihalle, laskeusi hän piehtaroimaan pihamaalle ja pyörähti kolmasti ympärinsä, niin samassa muuttui taas sudeksi ja soilahti yli muurin linnasta pois. Siitä sitten lehdikköön tultuansa otti hän taas mukaansa matkatoverit, joiden kanssa riensi edelleen, kunne vihdoin tultiin samalle kedolle, jossa poika ensin oli tavannut suden. Siellä oli pojan eväslaukku vielä kivellä, ja vanhan hevosensakin löysi hän heinää syömästä nurmella. Eväslaukustaan syötti poika nyt sutta niinkuin ensi kerrankin, jolloin tutuiksi tulivat, kiitti häntä kaikesta hyvyydestä ja avun osoittamisesta, jonka jälkeen jätti hyväiset kuninkaan tyttären kanssa laittautuakseen matkalle. Susi, joka tänne jättämänsä pojat löysi, teki samaten, mutta neuvoi poikaa vielä lähtiessänsä ja sanoi: "Kun matkalle lähdet, niin istu itse vanhan sotahevosesi selkään ja anna kuninkaan tyttären istua nuoren, kauniin ja älykkään orisi selässä. Varo myöskin, ettet matkalla missään lepää ja viivyttele, josko olisitkin vähän väsyksissä, ja vältä varsinkin sitä, ettet nuku, sillä jos nukut, voipi onnettomuus vieläkin saavuttaa sinut ja tuottaa sinulle surman ja kuoleman." Poika lupasi neuvon pitää mielessänsä sanoen sudelle kerran vielä kiitokset ja istui itse vanhan sotahevosen selkään; mutta kaunis kuninkaan tytär istui lintuhäkki kädessä sen nuoren ja komean orin selässä, jonka poika oli kuninkaalta saanut. Kun jonkin aikaa näin oli kuljettu, tultiin siihen tienhaarapaikkaan, jossa ne kolme taulua olivat. Näistä näki poika, että hänen veljensä vielä olivat matkallansa, koska heidän nimiänsä ei vielä tauluissa näkynyt. Tuosta ei kuitenkaan paljoa huolinut, kirjoitti nimensä onnettoman tien tauluun, että sieltä hän on palannut, ja läksi ajamaan edellensä. Tiellänsä tuli sitten kauniille, viheriäiselle vainiolle, jossa hevostansa päätti lepuuttaa ja itsekin tovereinensa tuuhean puun siimeksessä vähän aikaa istua. Nukkua hän ei kuitenkaan aikonut, vaikka kyllä oli matkastaan väsynyt, mutta huomaamattansa alkoi uni painaa häntä, ja silmänsä ummistuivat. Sattuivatpa silloin vanhemmat veljensä kotiin mennessään kulkemaan siitä ohitse ja kun näkivät, mikä saalis heidän veljellänsä oli — kuninkaan tytär oli myöskin uinahtanut pojan olkapäätä vasten nojaten päänsä — tappoivat he makaavan veljensä sekä hänen vanhan sotahevosensa leikaten päät kummaltakin poikki ja heittivät kuolleet raadot hautaan, jonka hyvästi ummistivat; mutta veljensä morsiamen samoinkuin kultalinnunkin ja orin ottivat he myötänsä ja pakottivat kuninkaan tyttären valalla vannomaan, ettei hän heidän isällensä ilmoittaisi heidän rikostansa, mutta sanoisi heidän sekä hänet että kultalinnunkin ja hevosen suurella vaivalla ja vaaralla ansainneensa.

Kun vihdoinkin vanhemmat veljet täten isänsä kotiin palasivat, kävi vanha kuningas ylen iloiseksi, varsinkin kun sai kultalinnun häkkeinensä ja sitten vielä sen kauniin tyttären ja komean orin keksi. Ei muuta kuin alkoi häitä valmistuttaa vanhimmalle pojallensa, joka kuninkaan tyttären sanoi saaneensa. Vaan eipäs käynytkään kaikki niinkuin pojat olivat toivoneet. Kuninkaan tytär muuttui surulliseksi ja alakuloiseksi, kultalintu lakkasi laulamasta ja hevonen haastelemasta sekä ilveitään tekemästä, eikä saatu tätä surunalaisuutta millään tavoin poistetuksi. Susi, joka sillä aikaa kaukaisissa maissa vaelsi, alkoi hänkin mielessään aavistella, että kyllä pojalle hänestä erottua on jollakin tavalla pahasti käynyt, ja päätti sentähden uudestaan etsiä hänet, mistä vain löytäisi. Ei aikaakaan, niin jo matkallaan tulikin sille kedolle, johon poika hevosineen oli kuoppaan haudattu. Tästäkös nyt susiraukan mieli karvaaksi kävi. Kynsillänsä heitti hän soran ja mullan haudalta pois, aukaisi hevosen vatsan ja meni sinne suremaan ja murehtimaan. Hänen jonkin aikaa siellä oltuansa tuli korppi poikinensa haaskaa nokkimaan ja asettui istumaan hevosen mahalle. Susi sai tuossa yhden korpin pojan jalasta kiinni siepatuksi ja korjasi sen luoksensa. "Laske poikani irti", rukoili vanha korppi. "En laske, jollet minulle sitä elävätä vettä tuo, joka hengettömiä henkeen saattaa." — "Kyllä minä tahtosi täyttäisin, vaan milläs minä sitä vettä tuonkaan, kun minulla ei ole astiata", vastasi korppi. Oli pojan takissa sitten isoja vaskinappeja, niin susi otti yhden niistä, kiskoi siitä kuoren irti ja sitoi sen korpille kaulaan sanoen: "Tuoss' on sinulle astia, lähde nyt matkaan ja joudu kiiruusti takaisin." Korppi otti käskyn korviinsa lähtien lentämään heti, eikä kovin kaukaa poikessa viipynytkään, kun tuli jo matkaltaan takaisin ja sanoi: "Nyt on minulla elävää vettä napin kuoressa, anna jo poikani minulle." Susi ei siihen virkkanut mitään, vaan katkaisi korpin pojalta kaulan poikki. "Miksikäs nyt poikani tapoit?" sanoi suruissaan korppi, "senkö minulle palkkaa annoitkin?" — "Elähän huoli", sanoi susi, "onhan sinulla elävää vettä, anna se tänne, niin koetan, kelpaako tuo mihinkään." Sai siitä napin kuoren korpin rinnasta ja voiteli elävällä vedellä kuollutta korpin poikaa veden voimaa koettaaksensa. "Klank", äänsi korpin poika samassa ja läksi lentämään. "No, hyvää on vesi", virkkoi tämän kuultuansa susi, "jo sen nyt näen, että veden olet oikeasta lähteestä tuonut." Otti sitten kuolleen pojan haudasta, asetti sen nurmelle makaamaan ja voiteli kaulaa elävällä vedellä. Tuosta virkosi kuollut elämään, ja susi kun tämän näki, voiteli hevostakin samalla tavalla, että sekin eloon heräsi, josta sanoi pojalle: "Niinkuin edeltäpäin pelkäsin, jouduit minusta erottuasi uudelleen onnettomaksi, mutta minä en raskinut sinua vielä avutta jättää, vielä saatin hengettömän ruumiisi eloon. Kulje nyt kiireimmittäin kotiisi; eikö jo vietettäne parhaallansa häitä siellä sinun morsiamellesi; jos mielinet estää hänen naimistansa, niin elä viivyttele. Minua et vasta enää tarvitse, sillä onnettomalle tielle et toiste enää lähtene." Tämän puhuttuaan katosi susi yht'äkkiä, mihin lienee kadonnut, ja poika nousi hevosensa selkään ja ajoi kotiinsa matkalla missään viipymättä. Täällä isänsä linnassa pidettiin parhaallansa häitä niinkuin susi oli ennustanut, mutta kaunis kuninkaan tytär oli aina vielä murheissaan, lintu ei laulanut eikä hevonen puhunut. Äkkiä tuli muutos kuitenkin koko kuninkaan kartanossa. Nuorin poika kun astui ovesta sisään, kävivät kaikki iloisiksi. Morsian unohti surunsa hymyillen niinkuin ennenkin, kultalintu alkoi häkissään laulaa viserrellä; ja hevonen hyppi, hirnui pihamaalla niinkuin entinen tapansa oli. Kun vanha kuningas tätä kummasteli, alkoivat sitten kaikki yht'aikaa selittää ja kertoa, kuinka asian laita oikeastaan oli ja miten vanhemmat veljet olivat petoksella nuoremman veljensä kaiketta syyttä tappaneet ja maahan kuopanneet. Kuningas tämän kuultuansa vihastui kauheasti ja määräsi jo vanhemmat poikansa hengen rangaistukseen, vaan kun nuorin veli samoin kuin kuninkaan tytärkin anoivat rikoksenalaisille armoa, leppyi isän sydän siksi, että ei poikiansa kuitenkaan kuolettanut, vaan ajoi heidät kotoa pois, maata maailmaa kiertämään. Nuorin poika sai nyt monen vaivan ja vastuksen perästä kauniin kuninkaan tyttären vaimoksensa, ja kun isänsä ikänsä päivät päätettyään kuoli, pääsi hän hänen sijaansa kuninkaaksi. — Sen pituinen se.

MIES KUNINGASTA KATSOMASSA

Oli ennen vanha talonpoika, varakas ja työssään toimellinen mies, mutta vaikka hän oli rikas, ja kaikki häntä kohtelivat kunnialla, ei hän kuitenkaan missään valloissa vieraana käynyt, eli vain omin voiminsa kotonaan. Kuninkaasta oli hän kuitenkin niin paljon puhuttavan kuullut, että viimein alkoi mielensä tehdä tätä hallitsijataan kerran maailmassa nähdä. Teetti siis talkkunajauhoa koko reellisen viedäkseen muka kuninkaalle jotakin lahjaksi ja läksi ajamaan siihen kaupunkiin, jossa kuningas asui ja eli. Sinne tultuaan ajaa sitten katua myöten hiljalleen, niin tulee kuninkaan upseeri häntä vastaan ja kysyy: "Mitä sinulla kaupan, talonpoika?" — "Ei niin mityyttä", vastasi mies. "No, mitäs sinulla tuolla reessäsi on?" kysyi upseeri. "Talkkunajauhoa on", vastasi mies, "ne antaisin ja hevoseni päälliseksi, jos ken saattaisi minut tämänilmaista jumalaa näkemään, hänestä kun ikäni olen kuullut niin paljon puhuttavan." Upseeri, joka luuli miestä hupeloksi taikka taas ylen viisaaksi veitikaksi, ei sanonut joutavansa häntä liehtaroimaan, ja läksi muuta virkkamatta edellensä astumaan.

Mies ajaa taas katua myöten edelleen, niin tulee muutamassa kohdin kenraali vastaan ja kysyy niinkuin upseerikin: "Mitä sinulla kaupan, talonpoika?" — "Ei mitään ole kaupan", vastasi talonpoika, "vaan nämä talkkunajauhot, mitkä reessäni on, ja hevoseni vielä päälliseksi antaisin sille, joka minut saattaisi tämänilmaista jumalaa näkemään." — "No, tänä päivänä sen saat nähdä", sanoi kenraali ja vei miehen kotiinsa, jossa talkkunajauhot korjattiin aittaan ja hevonen talliin. Sitten läksi kenraali miestä saattamaan ja vei hänet linnan portille, josta kuningasta odotettiin kirkkoon lähteväksi, sanoen: "Tässä tämän nyt kohta sillään näemme." Samassa ajoikin kuningas portista kadulle, ja kenraali näytti, osoitteli häntä miehelle ja sanoi: "Tuo, tuo se nyt kuningas on! Katso häntä tarkkaan nyt!" Mies koki katsoa, vaan tuskin ennätti vähän vilaukselta nähdä koko kuningasta ennenkuin se jo oli pitkän matkan päässä. Tätä pahoillaan sanoi hän kenraalille: "Ei tämä katsanto ollut hyvä ja mieltäni tyydyttävä, näin pitäisi saada häntä katsoa kuin tässä nyt sinun silmiisi katson." — "No, kun et sillä katsannolla ole tyytyväinen, niin käykäämme häntä tarkemmin katsomassa", sanoi kenraali ja vei miehen siihen kirkkoon, johon kuningaskin oli mennyt.

Kun siellä nyt mies kuninkaan kerran muista erotti, katsoi hän kuninkaaseen kaiken jumalanpalvelusajan, itse ei jumalanpalvelusta pitänyt venäjäksi eikä ruotsiksi, katsoi vaan yhtäänne päin, etteivät silmät muuanne rävähtäneet. Kuningas näki sen. Kuitenkaan hän ei jumalanpalveluksen aikana ollut siitä ollaksensa, vaan kun jumalanpalvelus sai pidetyksi, meni hän miehen luo ja sanoi: "Mintähden sinä et Jumalaa palvele et suomeksi etkä venäjäksi, minuun vaan kaiken aikaa katsot?" Pelästymättä vastasi mies: "Ka, tuonilmaista Jumalaa minä iän kaiken olen palvellut ja kerkiänhän minä sitä vieläkin palvella, mutta tämänilmaista jumalaa vasta tänäpäivänä ensi kerran näin, niin sitä piti katsoakseni." — "Mistäs sinä minut tunsit?" kysyi kuningas. "Minulle yksi kenraali teidät osoitti", vastasi mies. "Ottiko tuo mitä osotantaa?" kysyi kuningas. "Ei ottanut äijää, talkkunajauhoa, reen ja hevosen vain", virkkoi mies.

Kuningas, jonka mielestä miehen vastaukset olivat viisaita ja somia, vei hänet kotiinsa, jossa tarkemmin tutkiakseen hänen älyänsä kysyi häneltä kolme kysymystä. Ensiksi: "Kuinka ylhäällä on taivas?" — "Ei ole kovin ylhäällä", vastasi mies, "kaikki kuuluu sinne, mitä haastat, haasta kuinka hiljaa tahdot." Toinen kysymys: "Kuinka syvä on maa?" — "Syvä taitaa olla, syvä", vastasi mies, "minulta poika on jo kaksitoista vuotta kuollut, vaan ei ole vielä niin mityyttä viestiä hänestä tullut." Kolmanneksi kysyi kuningas: "Kuinka leveä on maa?" Talonpoika pyörähti kuninkaan edessä huoneen lattialla ympärinsä ja sanoi: "Minä sitä viisaammaksi en saa."

Tämä tutkinto kun oli päättynyt, noudatti kuningas kaikki kenraalinsa kokoon ja ilmoitti heille, että jos kuka heistä ei voi niitä kyselmyksiä vastata niinkuin ukko, niin siltä tuli viisikymmentä ruplaa rahaa maksettavaksi ukolle, joka talkkunajauhonsa ja hevosensa kaupungissa käydessään oli kadottanut. Kenraalit kyllä olivat vastaamisen hommassa kaikki ja aprikoivat, ajattelivat, mitä muka kuningas kysymyksillään tarkoitti, vaan mitäs siitä läksi, eihän niistä yksikään voinut oikein vastata, jonka tähden jokaisen täytyi määrätty rahasumma toimittaa ukolle kuten kuninkaan käsky oli. Kun raha niin oli kokoon saatu, kysyi kuningas ukolta viimeinkin: "Kuka kenraali sinulle minua osoitti?" Mies meni sen kenraalin luo, joka häntä oli kirkkoon saattanut, ja sanoi: "Tämä, tämä herra se osoitti." Ukko tuskin sen sai sanoneeksi, niin lentta jo samassa reväistiin kenraalin kaulasta pois, ja kuningas pani sen ukon kaulaan sanoen: "Tämänilmaista jumalaa pitää osoittaa jokaiselle ilman talkkunajauhotta ja hevosetta, ei pidä kenenkään siitä palkkaa ottaa niinkuin tämä kelvoton kenraalin kekkula teki." — Sen pituinen se.

EI HYVÄ TEKO HUKKAAN JOUDU

KAUPPIAS JA KOLMISARVISET NAISET

Oli kerran kauppias ja sillä poika. Kuoli sitten isä, ja pojalle jäi äijän hyvyyttä perinnöksi. Hän elää siinä isänsä vanhassa talossa hyvästi, ei ole hänellä huolta, surua mistään. Kuitenkin käypi aikansa pitkäksi näin yhä yksin eläessänsä, jonka tähden meni muutaman tietäjän luokse ja sanoi: "Mieleni tekisi naida, mistähän päin tuota hyvän vaimon kohtaisin?" — "Se on sinulle yhdentekevä, kunne päin kosimaan lähdet, sillä syntymähetkenäsi on jo sallittu ja suotu, että sinun pitää naida kolmisarvinen akka." — "Minkätähden minä en saa sarvetonta naista, kun minulla elonainetta ja tavaraa on kyllin, vieläpä enemmän kuin tarvitsenkaan koko elinaikanani?" sanoi kauppiaan poika. "No, siitä sinä et pääse, semmoinen nainen pitää ottaaksesi", vakuutti tietäjä. "No, nythän on kumma", arveli kauppiaan poika, möi kaikki kodit, konnut, elot, elämiset ja läksi toiseen maahan arvellen lähtiessään: "Tulenhan minä toimeen muuallakin, kun rahaa on muassani kyllin."

Ulkomaalle tultuaan hyyräsi hän huoneen itselleen ja piti kauppaa siinä; isältään perimillään rahoilla näet varusti itselleen kaikenlaista tavaraa runsaasti. Muutamana päivänä sitten päätti hän siellä uudessa asumaseudussaan kirkkoon mennä, jossa ei vielä ollut käynytkään. Kun nyt kirkon ovelle tuli, niin siinä kuollut oli kirkon seinään naulattuna, ja kaikki rahvas, mikä siitä kulki, sylkee kuollutta silmiin. Pidetään jumalanpalvelusta jonkin aikaa kirkossa sitten, niin poislähtiessä taaskin kaikki sylkevät sitä ruumista silmiin niinkuin kirkkoon mennessäkin. Tämän nähtyänsä kysyy mies kirkosta tulijoilta: "Mikä mahti tämä on tässä maassa, kun kuolijata näin pilkataan?" Väki vastasi: "Se oli kauppamies tämä kuolija, joka velkaa määrättömän summan mieroon jätti." Mies sanoi: "No, eikö tuota pantaisi maahan niinkuin muitakin kuolleita, jos ken hänen velkansa maksaisi?" — "Kenpä ne maksanee, vaan kyllähän se maahan pantaisiin, kun joku hänen velkansa maksaisi", vastasi väki. "No, kun niin lienee", sanoi mies, "pankaa kuolija maahan, minä maksan ja suoritan hänen velkansa."

Kuolija haudattiin nyt niinkuin ruumiit ainakin, ja mies kävi hänen velkojaan maksamaan. Siihen tuodaan, tuodaan kirjoja yhä, joita kuolija eläessään oli veloistaan antanut, ja mies lunasti ne kaikki; vaan siihen menikin koko hänen omaisuutensa, jonka isältään oli perinyt. Viimein möi viimeistä velkaa suorittaakseen jo hevosensakin, eikä jäänyt enää kuin yhdeksän hopeakopeekkaa itsellensä. Tästä tulee mies pahoille mielin, sanoo: "Kaikki isäni hankkimat elämiset olen nyt menettänyt, hupsu kun tänne tulinkin! Parasta lienee, kun lähden omaan maahani." Lähteekin astumaan siitä, niin yhtyy matkalla häneen muudan toveri, sanoo: "Minne sinä menet, mies?" — "Niin ja niin on asia", selvitti kotiinsa menijä ja kertoi toiselle, mitä oli tapahtunut. "No, ota minua kasakaksi", sanoi toinen. Mies vastasi: "Millä minä, veikkonen, kasakan elättäisin? Ei ole itsellänikään kuin yhdeksän hopeakopeekkaa oman henkeni elättämiseksi." — "No, otahan kumminkin, elämme me sillä", sanoi toinen ja pyrki vain palvelijaksi. Mies viimein suostuikin tuumaan ottaen toisen seuraansa, ja lähdettiin siitä nyt yksissä astumaan. Päästiin sillä tavoin muuan päiväys, niin kauppias jo ruoan ja voiman puutteesta vaipui tielle. Sanoo silloin kasakka hänelle: "Makaa sinä tiepuolessa tässä, minä lähden ruokaa hankkimaan." Sillä puheen erosikin isännästään. Astuu vähän matkaa, niin siinä onkin kylä ihan vierellä, vaikk'eivät he olleet sitä keksineet. Siihen meni hän, tuli kestikievariin ja sanoi isännälle: "Laitas hyvä ruoka sekä juomatkin kunnolliset, ulkomaan herra on ikään tulemassa." Kestikievari silloin lampaan tappaa, piiraat teettää ja ruoan toimittaa mitä parhaimman. Tämän ruoan laittamisen toimeen saatuansa palaa matkatoveri kauppiaan luo ja sanoo: "Nouse pois, siellä jo ruoka on valmis, meitä vain odotellaan." Käydäänkin kahden miehen kestikievariin siitä, vaan kauppiaalla kun oli huonot vaaterytäleet päällä niinkuin köyhtyneellä ainakin, kysyy kestikievari siltä hänen toveriltaan: "Tässäkö sinulla herrasi onkin nyt?" — "Siinä sitä herraa täksi kerraksi on kyllältä", vastasi matkatoveri talon isännän närkästyksestä lukua pitämättä. Käydään siitä syömään sitten, ja syötyä sanoo matkatoveri kauppiaalle: "No, anna nyt kolme kopeekkaa, niin ruoan sekä juomat maksamme." Kestikievarilta taas pyytää kappaa sanoen sitä tarvitsevansa, ja kappa kun tuotiin, viskasi ne kolme kopeekkaa siihen. Tästäpä tulikin kappa täyteen hopeata, jolla maksaa ruoat, juomat, ja lopuskan panee salkkuun talletettavaksi. Siitä yön makasivat vielä talossa, ja aamulla läksivät matkalle taas.

Matkattiin päivä, niin jo iltapuoleen kauppias vaipui väsyksissä maahan niinkuin ensimmäisenäkin päivänä, ja matkatoverin taaskin täytyi kylästä hankkia ruokaa ja syömistä virkistääkseen isäntänsä voimia. Samoin kävi vielä kolmantenakin päivänä; mutta vaikka ruoista ja juomista kussakin kohdassa aina hyvä maksu annettiin, hopeat eivät sillä vähenneet, ne vain pussissa turposivat. Neljäntenä päivänä lähdettiin astumaan taas ja päästiin viimeinkin kauppiaan omaan taloon, josta hän oli kotoisin. Siinä kun yötä oli maattu, sanoo matkatoveri isännälleen: "Matkalla olen sinulle apuna ollut ja sinut onnellisesti kotiin saattanut, vaan nyt pitää sinun naidaksesi kolmisarvinen nainen; se on kerran sinulle niin sallittu, etkä muuten kyllä toimeen tulisikaan." — "No, kun kerran kaikki elot, elämiset ovat hävinneet, niin sinun olkoon valtasi, vaikka minut minne viet." — "Niinpä lähdemme kuninkaan tyttären sulhasiksi", sanoi matkatoveri, "siellä on kolme tytärtä, ja kaikki ovat kolmisarvisia. Kun linnaan tulemme, kuningas ensin tuopi vanhimman tyttärensä katsotukseen. Sillä on pitkät sarvet, ja kun vain tupaan tulee, hönkäisee hän kohta: 'Ota minut!' vaan sinä sanot vakavasti: 'En ota sinua'. Siitä tuopi kuningas luoksesi toisen tyttärensä, jolla on vähäistä lyhyemmät sarvet. Se sanoo niinikään: 'Ota minut!' vaan sinä älä sitäkään ota. Vasta nuorin kun tuodaan, jolla on lyhyiset, pienet sarvet vain, ja se kun hiljakkali vienolla, hyvin kauniilla äänellä sanoo: 'Ota minut!' niin sinä ota se."

Näin asiasta sovittua mennäänkin kuninkaan linnaan ja kysytään tytärtä kuninkaalta. Kuningas sanoo: "En tiedä, miksi näkynee, kunhan tässä lepäillään, tuumaillaan ensin." Niin tehtiinkin, ja kun jonkin aikaa oli pakinoitu, toi kuningas ensin vanhimman, sitten toisen tyttärensä katsotukseen. Nämä olivat käytöksessään semmoiset kuin matkatoveri edeltäpäin oli sanonut, ja sanoivat kauppiaalle hönkyen kumpikin: "Ota minut!" vaan kauppias ei heitä ottanut. Siitä tuli viimein nuorin tytär, lähestyen hänkin sulhasta kuiskasi vienolla, hyvin kauniilla äänellä: "Ota minut naiseksesi!" Kauppias ottikin sen nuorimman tyttären niinkuin oli tuumattu, josta lähdetään vihille kirkkoon ja hääpidot laaditaan, joita kesti viisi päivää pääksytysten. Kun sitten häät olivat loppumaisillaan, sanoi se matkatoveri, joka kosiomiessä oli ollut, sulhaselle: "Mene, käy metsästä hienoja vitsoja tukkunen." — "Miksikä niitä?" kysyi kauppias. "Menehän vain, tarvitaan ne morsiamesi kanssa maataksesi", sanoi kosiomatkatoveri. Käskyä kuullen kävi sitten kauppias metsästä hakemassa yksivuotisia ohuita varpuja, pehmeitä ylen ja hyviä, ja toi ne matkatoverille. Kohta sen jälkeen veikin jo kuningas nuoren pariskunnan morsiushuoneeseen maata, ja kaikki vieraat hälvenivät. Tulipa silloin se sulhasen matkatoveri sinne, hän kun näet kosiomiessä oli ollut, ottaa sen isäntänsä nuoren, mutta sarvekkaan naisen ja alkaa niillä varvuilla häntä selkään panna, pani, hauteli häntä niin, ettei viimein kuin vähän verta vain jäänyt jäljelle. Sen veren nosti miekkansa terällä sulhaselle viereen sitten, ja tuskin olikaan sen ennättänyt tehdä, kun sulhasen viereen ilmestyi ylen ihana ja kaunis neiti, sarvet olivat kadonneet kaikki, ja muotonsa sekä muu vartalonsa oli niin viehättäväinen, ettei maalla moista.

Kuningas, joka yöllä oli tämän metelin morsiushuoneesta kuullut, sanoi aamulla herättyänsä: "Annas, lähden nuorta parikuntaa katsomaan, johan se sulhanen taisi tyttäreni tappaa tykkönänsä." Tulikin huoneeseen tuosta, vaan kun niin ylen kauniin mutson näki morsiusvuoteella venyvän, ihastui hän vävyynsä niin, että hänet kohta ylimmäiseksi kenraalikseen korotti. Kosiomies puolestaan katosi samassa, ettei huomattukaan. Jumala oli näet itse köyhälle kauppiaalle kosiomieheksi ruvennut ja auttanut häntä elämään, kun hän syyttömästi pilkatun kuolijan edestä velat maksoi ja hänet kunnialla hautautti.

TUHLARIKUNINGAS

Oli ennen tuhlarikuningas, joka ylellisyydellä ja juonnilla menetti koko valtakunnan käsistään pois, vaikka hän vielä oli ihan nuori mies. Häpeissään pakeni hän sitten toiseen valtakuntaan, eikä ollut hänellä enää muuta omaisuutta jälellä kuin kolme markkaa ja vanha tammahevonen. Siinä kaupungissa oli sitten semmoinen tapa, että kun köyhä kuoli jättämättä jälkeensä tavarata, niin se sai maata kadulla jokaisen jaloissa. Köyhä kuningas, joka kaupunkia katsellessaan näki näitä ruumiita montakin kaduilla, surkutteli niitä ja hautautti yhden kuolijoista niillä kolmella markallaan. Nyt, kun oli viimeisetkin rahansa menettänyt, läksi hän surullisena sillä vanhalla tammallaan pitkin tietä ajamaan. Tulipa tuossa huonoihin ryysyihin puettu, kasvava poika hänelle vastaan ja kysyi: "Kukapa ja kusta olet?" — "Kuningas olen", vastasi tammallaan ajaja. "Kuinkas kuningas niin yksinään ajaa?" kysyi vastaantulija. "Minä olen niin köyhä, etten voi palvelijoita pitää", sanoi kuningas. "No, ei kuninkaallisen miehen kumminkaan sovi ihan yksinään matkustella; ottakaa minut palvelijaksenne, minä lähden mielelläni." — "Sinäpä tarvitset ruokaa ja palkkaa, mutta minulla ei siihen ole varoja", sanoi kuningas. "Kyllä minä ruokani itse katson, ja kyllä me palkasta sovimme", tuumasi poika ja tarjoutui yhä vain palvelijaksi. "No, seuraa jos seuraat", sanoi kuningas viimeinkin, "vaan kyllä minusta pian erkanet, kunhan nälkä tulee, sillä minulla ei niin markkaa ole taskussani."

Ajettiin aina iltapuolelle päivää yhdessä sitten, niin sanoo illan tullessa kuningas: "Iltakin tulee, iltakin tulee! Minkähänlainen yösija saataneen?" — "Elkää hätäilkö", sanoo poika, "kyllä minä neuvon tiedän, tässä on kylä ihan lähellä, minä lähden edeltäpäin sinne yösijaa ja ruokaa valmistamaan teille." Sillä puheen erosikin poika kuninkaasta jättäen hänet huonolla hevosellaan kulkemaan jäljestä, meni kylään ja poikkesi muutamaan taloon, jossa ovesta tultuaan sanoi kohta: "Hyvää iltaa, isäntä, saadaanko tässä yösijaa? Minun herrani tulee jäljestä." — "Mikä mies se on?" kysyi isäntä. "Se on etäinen kuningas", vastasi poika toimessaan. "Oi, oi!" sanoi isäntä, "kuinkas me otamme niin isoa vierasta vastaan? Ei ole meidän vierashuoneemmekaan puhdas eikä lämmin." — "Kunhan vain yösijan lupaatte, kyllä minä saan huoneen puhtaaksi", sanoi poika isäntää lohdutellen; lämmitti, lakaisi ja havutti huoneen, josta juoksi herraansa vastaan maantielle, vei hänet majataloon, riisui hevosen ja toimitti hyvästi kaikki.

Talon isäntä, jonka luona nyt kuninkaallinen mies ensi kertaa kävi vieraana, sanoi kahden kesken, kuninkaan kuulematta, pojalle: "Kyllä meillä, hyvä vieras, olisi kaikenlaista ruoan ainetta, mutta emme osaa niistä semmoisia ruokia laittaa kuin kuninkaalliset ovat tottuneet syömään." — "Antakaa avaimet minulle", sanoi poika, "kyllä minä ruoat valmistan, olkaa huoletta." Avaimet annettiinkin kuninkaan palvelijalle, ja tämä laittoi herralleen kauniin ruokapöydän iltaseksi, teki siitä tilan ja toimitti kaiken passuun hyvästi ja jalosti. Aamulla laittoi niinikään taas eineruoan ja toimitti herransa tielle, vaan itse jäi vielä taloon sopimaan yösijasta isännän kanssa. Tulikin isäntä saapuville tuosta, niin kysyi isännältä poika: "Mitä yösija maksaa?" — "Voi vieraskulta", sanoi isäntä, "kuinka vain olette tulleet toimeen, niin sillä olen tyytyväinen." — "Hyvästi on toimeen tultu", sanoi poika. "No, ei se maksa teille mitään", sanoi silloin isäntä, "mutta minä olen maksava teille, kun olette niin korkean vieraan sillä lailla palvellut, ettei talolle häpeätä tullut; mitä nyt tahdotte, niin sen annan mielelläni." — "Käydäänhän tuonne aittaan", sanoi poika. Isäntä vei hänet sinne, käski siellä olevista tavaroista valita, mitä mielensä teki. Oli hyvin vanha huopahattu aitan naulassa siellä, ja muitakin uusia hattuja oli paljon, niin poika osoitti sitä vanhaa hattua, sanoi: "Tuon minä tahtoisin." — "Mitä turhaa!" sanoi isäntä, "onhan tässä uusiakin, ottakaa näitä", vaan poika ei uusista huolinut, pisti sen vanhan hatun päähänsä siitä ja sanoi isännälle: "Suuri kiitos, jääkää hyvästi!" Meni siitä matkalle sitten, tapasi herransa ja sanoi hyvillä mielin: "Jo minä siellä isännän sovitin." — "Se hyvä", sanoi kuningas, "vaan milläs sinä sen sovititkaan?" — "Kaikki on hyvällä pohjalla", sanoi poika, "vieläpä antoi minulle isäntä tämmöisen hatunkin päälliseksi." Kuningas katseli hattua, sanoi: "Eipä tuosta paljon ole, kun olisi edes paremmankaan antanut, kun kerran antamaan rupesi." Poika puolestaan oli lahjaansa tyytyväinen ja sanoi: "Kyllä se paikassaan paljonkin maksaa, olkaa huoleti!" johon taukosi sillä kertaa heidän puheensa.

Matkustivat siitä toisen päiväyksen, niin iltasella kuninkaalle taaskin tuli huoli, minkälaiseen yöpaikkaan nyt satuttaisiin. "Kyllä minä taas menen edeltäpäin yösijaa tiedustamaan, olkaahan huoletta", sanoi palvelija, meni kylään, jossa keksi hyvästi raketun talon, ja virkkoi sinne tultua isännälle: "Löytyykö talossa huonetta vieraalle?" — "On huonetta siksi", sanoi isäntä, "mikä mies teidän herranne on?" — "Se on kuningas", vastasi poika toimessaan. "Oho! Kuinkas me sellaista vierasta saatamme vastaan ottaa, meillä kun on siivoamattomat huoneet ja muut varat laittamattomat", tuumasi talon isäntä. "Elkää hätäilkö", sanoi poika, "kyllä minä huoneet siivoan ja ruokavarat laitan, valmistelen." — "No, jospa te niin hyvä olisitte", sanoi isäntä, "tässä on avaimet, ottakaa talon varoista vaikka mitä, että tuo noin ylhäinen vieras täällä oloonsa tyytyisi."

Poika kun tämän vallan isännältä sai, lämmitti, lakaisi ja siivosi huoneet kaikin puolin välttävästi, josta juoksi jo herraansa vastaan maantielle ja ajoi hänen kanssansa sieltä taloon. Täällä laittoi herralleen hyvän iltasen sitten — mikäs laittaessa, kun kaikki talon varat olivat hänen hoteellansa. Talon väkeä ei näkynyt ei kuulunut, ne olivat näin ylhäisen vieraan tuloa paenneet toiseen taloon kaikki.

Yötä talossa oltua valjasti poika taas aamun tullen herrallensa hevosen ja toimitti hänet edeltäpäin tielle, vaan itse jäi isäntää odottamaan kotiin tulevaksi sopiakseen hänen kanssansa maksusta. Odottaa, odottaa jonkin aikaa siinä, niin jo näkeekin isännän tulevan kylästä ja käypi puhuttelemaan häntä, sanoo: "Herrallani oli kiire matkalle, se läksi jo ajamaan edeltä. Mitä nyt, hyvä isäntä, olemme velkaa niin yösijasta kuin muustakin?" — "Velassa ette ole missään", sanoi isäntä kohteliaasti, "kunhan vain olisitte hyvin toimeen tulleet minun vähäisessä majassani; vaan mitäs saan minä nyt teille maksaa siitä, kun ylhäisen herranne olette minun puolestani vastaan ottaneet ja passanneet, sillä siinä olette vaivaa nähneet paljonkin?" — "No, käykäämmehän tuonne aittaanne, koska niin on tahtonne", sanoi poika, "kenties löytäisin sieltä jotakin muistoksi otettavaa, jota ehkä itse ette havaitsekaan."

Katsasteltiin aittaa sitten. Siellä riippui kolme sapelia seinällä, ja muuta tavaraa oli myöskin paljon, mutta yksi sapeleista oli katkennut ja ruosteessa hyvin. "Tuon aseen minä tahtoisin", sanoi poika osoittaen vanhaa ruostunutta sapelia. "Mitä joutavia", vastasi isäntä, "ottakaa tästä parempi ja ehyempi." — "Kyllä tämä on minulle hyvä", sanoi poika, otti sen vanhan sapelin kuin ottikin, jätti isännälle hyväiset ja läksi herraansa tavoittamaan. Tämä kun puolestaan oli odotellut maantiellä häntä, niin pojan ei pitkälle tarvinnut kulkeakaan ennenkuin jo keksi herransa, jolle iloissaan puheli: "Nyt on taas majatalossa kaikki maksettu, ja tuommoisen sapelin vielä sain isännältä päälliseksi." — "Voi poikaparka", sanoi kuningas sapelia katsellen, "mitä sinä tuolla teet? Kun olisi edes parempi ollut!" Poika ei herransa moitteesta huolinut. "Kyllä se paikoissa paljonkin maksaa", sanoi hän vain ja sitoi sen sapelin vyöllensä, että hän näytti miehuulliselta niinkuin kuninkaan palvelija ainakin.

Kulkivat siitä kolmannen päiväyksen yhtenä niinkuin ennenkin, niin kuningas illan pimetessä alkaa jo yöpaikasta olla huolissaan kuten edellisinäkin iltoina ja sanoo surullisena: "Missähän tätäkin yötä vietettäneen?" — "Olkaa huoletta, ehkä tästä vielä hyvänkin yösijan löydämme", tuumasi poika, "minä käyn teidän tässä levätessänne semmoista paikkaa tuolta kylästä tiedustamaan." Sillä puheen läksikin sanotulle asialleen ja tuli muutamaan taloon, jossa kävi puhuttelemaan isäntää sanoen: "Muudan herra pyytäisi yösijaa, tokko isäntä sitä antamaan suostuisi?" — "Mikä herra se on?" kysyi talon isäntä. "Onpahan etäältä matkustava ruhtinas", vastasi poika. "Kyllä teidän täytyy mennä toiseen taloon", sanoi tämän kuultuaan isäntä, "ei meidän käy semmoista vierasta vastaan ottaminen." — "Mitäs teiltä puuttuu?" kysyi poika. "Huoneet ovat kylmät ja ruoat valmistamattomat." — "Antakaa vain minulle avaimet, niin kyllä minä ruoat ja muun kaiken valmistan", sanoi poika. Isäntä antoi avaimet mielellään ja läksi itse kaiken perheensä ja väkensä kanssa kylään näin ison ja mahtavan vieraan tieltä pois. Poika silloin siivosi huoneet, teki tilat ja valmisti kaikki hyvästi, että herransa oli siinä hauska ja hupaisa yön seutua viettää. Aamulla toimitti herransa taaskin matkalle, vaan jäi itse taloon odottamaan isäntää kotiin tulevaksi, ja tämä kun aikanaan kylästä joutui, niin kävi hänelle vastaan ja kysyi: "Mitä, hyvä isäntä, yösija maksaa?" — "Ei, vieraskulta, se teille maksa mitään", vastasi tämä, "mutta minä olen teille velkapää maksamaan, mitä vain palkoistanne tahdotte; tulkaa minun kanssani aittaan tuonne, kukaties siellä jotakin mielenne mukaista tavaraa löytyisi." Poika seurasi isäntää ja katseli aittaan tultua ympärilleen; siellä on tavaraa kaikenlaista, mutta seinällä riippuu kolme silkkikukkarota: yksi vanha, vaan toiset olivat uusia. Poika osoitti sitä vanhaa silkkikukkarota, sanoo: "Tuon minä tahtoisin, tuon." — "Onhan täällä uusiakin, ottakaa niitä", houkutteli isäntä, vaan poika otti sen vanhan kukkaron, kiitti ja läksi tiehensä. Matkalla pani sitten kukkaron käsivarteensa riippumaan, josta juoksi herransa luokse ja huusi iloissaan: "Kas, tuommoisen lahjan minä isännältä taaskin sain." — "Voi, miesrukka, kun olisit edes paremman saanut", sanoi kuningas säälien, mutta poika oli yhtä iloinen vain ja sanoi: "Kyllä se minun kukkaroni paikoissa paljonkin maksaa, saattehan nähdä."

Neljännen päivän matkattuansa pääsivät siihen kaupunkiin sitten, jossa sen valtakunnan kuningas asui. Kaupunki oli muutoin kaunis ja komea, mutta kuninkaan linna oli mustalla veralla peitetty. Tästä ihmeissään meni tuhlarikuningas tovereineen muutamaan kaupungin ulkopuolella olevaan taloon, jossa olivat yötä aina huomeneen.

Aamulla vasta, kun matkastaan oli levännyt, meni poika kuninkaan linnaan tiedustamaan, minkätähden se niin oli mustaksi peitetty. Siellä kuuli hovipalvelijoilta, että julma, pitkäkarvainen ja monisarvinen peto, jota ei näkynyt muuten kuin yöllä, uhkasi hävittää koko kuninkaallisen linnan, ellei kuningas antaisi tytärtään hänelle vaimoksi. Tähän vaatimukseen eivät kuningas eikä tyttärensä vielä olleet suostuneet, vaan joka ilta pimeän tultua täytyi kuninkaan tyttären aina jonkin aikaa käydä häntä puhuttelemassa ja rukoilla, ettei hän uhkaustaan vielä täyttäisi. Tämän tiedon saatuaan meni poika viivyttelemättä kuninkaan eteen ja puhui siellä suoraan, että hän oli vieraan valtakunnan kuninkaan palvelija, ja että herransa mieli tulla kuninkaan tytärtä naimaan. Kuningas tämän kuultuaan käski pojan kutsumaan isäntäänsä, sitä vierasta kuningasta, siksi päivää päivälliselle. Poika toimitti kutsumuksen herrallensa, ja tämä läksi puolipäivän aikana linnaan, jossa ruokapöydässä istuttaessa selvitti asiansa, että hän muka aikoisi kuninkaan tyttären naida, jos kuninkaallinen perhe hänet vävykseen ottaisi. Vanhemmat kyllä suostuivat siihen, mutta tytär pudotti sormuksensa lattialle ja sanoi sulhasellensa: "Jos tämän sormuksen huomenna tähän ruokapöytään tuot, niin sitten sinä minut saat." No, eihän se kuninkaan poika juljennut sitä sormusta sieltä pöydän alta kurkistella eikä etsiä, se jäi sinne, ja kuninkaan poika palasi majataloonsa. Täällä kysyi palvelija: "Mitä nyt kuninkaan linnaan kuuluu?" — "Kuuluuhan sinne hyvää sekä pahaa", vastasi tuhlarikuningas, "kyllähän minä siellä olisin naimiskaupan toimeen saanut, mutta tytär pudotti sormuksensa pöydän alle, ja se pitäisi minun nyt löytää ja huomenna ruokapöytään tuoda."

Huomenna ei olisi kuninkaan pojan mieli tehnytkään päivälliselle linnaan mennä, kun ei hänellä sitä sormusta ollut, mutta palvelijapoika kehoitti häntä lähtemään, sanoi: "Menkää vain rohkeasti, ja kun sormusta kysytään, niin koettakaa vain lakkarianne!" Tuhlarikuningas meni nyt kuin menikin linnaan, jossa kohta ruvettiin ruoalle. Syömästä päästyä koetteli hän lakkariaan, löysi sieltä sormuksen ja laski sen kaikkien nähden kuninkaan tyttären pöydälle. Kuninkaan tytär otti sen, vaan sanoi samalla: "No, sitten sinä minut saat, jos huomenna tänne päivälliselle tullessasi sanoa voit, kenelle minä tänä iltana ennen maata menoani suuta annan."

Huolissaan meni vieras taikka tuhlarikuningas tämän kuultuansa majataloon palvelijansa luokse. Tämä kysyy niinkuin viimeinkin: "Mitäs kuninkaan linnaan kuuluu?" — "Kuuluupa sieltä hyvää sekä pahaa", vastasi tuhlarikuningas, "kyllähän sormus lakkaristani löytyi, vaan nyt pantiin toinen temppu eteen: pitäisi muka huomeneen arvatakseni, kenelle kuninkaan tytär tänä iltana ennen maata menemistään viimeiseksi suuta antaa." — "Se ei ole mikään vaikea asia", sanoi palvelijapoika, "ketä hän muita suutelisi kuin vanhempiansa; mutta voin minä asiasta paremman selvän saada. Se vanha huopahattu, jonka majatalon isännältä lahjaksi sain, on semmoinen näet, että sen kun päähänsä panee, niin kulkee näkymättömänä vaikka missä; minä lähden sen avulla asian laitaa tiedustamaan." Sillä puheen pisti hän sen vanhan huopahatun päähänsä, josta kohta kävi näkymättömäksi, ja läksi kuninkaalliseen linnaan. Siellä oleskeli kaiken päivää sitten näkymättömässä tilassa ja seurasi kuninkaan tytärtä, mihin ikään hän meni, nähdäksensä kaikki, mitä hän teki ja toimitti, vaan ei mitään erinomaista huomannut. Viimein iltasella myöhään erosi hän kuitenkin muusta hoviväestä lähtien linnan suuresta salista ulos. Poika silloin pistäytyi hänkin huoneesta ulos nähdäkseen, jos kuninkaan tytär vanhempiaan suutelee levolle mennessään, vaan tämä ei sitä tehnytkään, mutta kulki suoraan linnan edustalla olevaan saarnipuistoon, johon hetkeksi seisahtui. Samassa alkoi maa järistä kauhealla tavalla, ja sen sisuksesta nousi julma ja hirmuinen peto, jolla oli pitkät pahannäköiset korvat ja monihaaraiset sarvet päässä. Tämä lähestyi nyt kuninkaan tytärtä ja syleili, suuteli häntä. Poika, jolla oli se matkalla saatu sapelin tynkä ja vanha silkkikukkaro muassa, lähestyi näkymättömänä petoa, silpaisi sapelillaan häneltä pään poikki ja pisti sen kukkaroonsa, jonka vei kotiinsa ja pani talteensa. Aamulla antoi hän sen kukkaronsa herralleen sitten ja sanoi: "Kun linnaan tultuanne teiltä kysytään, kenelle kuninkaan tytär illalla suuta antoi, niin tyhjentäkää kukkaronne pöydälle ja sanokaa kuninkaalle: 'Tuossa on sen pedon pää, jota tyttärenne illalla suuteli'."

Tuhlarikuningas teki niinkuin palvelijansa oli neuvonut, ja kun päivällisellä oltiin linnassa, pudisti hän pedon pään kukkarosta pöydälle. No, tuostakos nyt ilo yleinen linnassa nousi! Kuninkaan tyttären oli näet vasten tahtoansa täytynyt käydä sitä petoa suutelemassa, ettei se suuttuisi ja koko linnaa hävittäisi, mutta nyt ei hänestä enää pelkoa ollut, kun pää kerran pöydällä makasi. Kuningas laittoi heti miehiä katolle mustaa peitettä vetämään pois, ja siihen vedettiin uusi punainen verka sijaan, josta laitettiin tuhlarikuninkaalle ja hänen pelastuneelle morsiamellensa suuret ja komeat häät, joita kesti monta päivää perätysten.

Palvelijapoika pysyi siinä nuoren kuninkaan ja hänen kauniin vaimonsa palveluksessa aina eteenpäin vielä, kunne heillä jo oli iso, lattialla kävelevä lapsi. Silloin tuli hän herransa puheelle kerran ja sanoi: "Nyt alkaisi aika olla minun lähteä pois." Kuningas sanoi: "No, sitä en sinulta kieltää voi, vaikka kyllä mielelläni pitäisin sinua, kun niin hyvästi minua olet palvellut; vaan koska niin on, että erota tahdot, niin puhukaamme nyt palkastasi." — "Saankos minä palkoistani mitä tahdon?" kysyi poika. "Saat", vastasi kuningas. "Niinpä palkoistani lyön tuolta lapseltanne kaulan poikki", sanoi poika. "Kyllä paljon tahdot, mutta paljon olet ansainnutkin", vastasi kuningas mielipahoissaan. Poika silloin löi samassa lapselta kaulan poikki, joka kyllä näytti hirmuiselta, ja sanoi: "Jääkää hyvästi", mutta se oli vain äkki silmäin muutos; lapsi jäi terveeksi ja elämään kuitenkin. Nuori kuningas, vaikka hän omaisuutensa oli tuhlannut, oli näet semmoisen suojelushengen saanut avukseen, kun hän siinä kaupungissa, johon hän ensin tuli, ainoalla rahallaan sen kuolijan hautautti, joka turvatonna kadulla makasi kaikkien jaloissa. Nyt kun ei häntä enää tarvittu, hävisi tämä henki taas pois ja tuli entiseen olentoonsa. — Sen pituinen se.

TAIVASSALOLAINEN ELI MIES, JOLLA OLI HUPAKKO VAIMO

Oli ennen talonpoika, joka muutamalle kaupungin porvarille oli luvannut lehmän myydä. Aikoi siis lähteä sitä ostomiehille viemään, mutta vaimo, joka oli viisas olevinansa, nurisi tätä ja sanoi: "Sinä vain rahasi kulutat sillä matkallasi, parasta kun itse lähden lehmääni myymään." — "No, kun mielesi tehnee, lähde vain", sanoi mies nurkumatta eikä ollut asiasta milläänkään. Vaimo ei ollut ennen kaupungissa käynyt, vaan luuli kuitenkin siellä toimeen tulevansa ja osasikin kuin osasi sen porvarin taloon, joka lehmän oli tingannut. "No, itsekö nyt emäntä kaupunkiin tuli?" sanoi hänet nähtyään porvari. "Niinhän minä tulin", vastasi emäntä, "en laskenut isäntää lehmääni myymään, se niin paljon kuluttaa aina kaupungissa käydessään, ettei koskaan kaikkea rahaa kotiin tuo." Porvari, joka hyvin tiesi, että isäntä oli ylen tarkka mies eikä koskaan matkoillansa liikoja kulutellut, päätti akalle tehdä pienet kepposet, koska se niin viisas oli mielestään eikä omaa miestänsä uskonut. Näissä mielin laitatti hän hyvät, herkulliset ruoat vieraallensa ja samoin tuotatti makeita viinoja runsaasti hänen juotavakseen. Emäntä, josta niin ruoat kuin juomatkin olivat varsin hyviä, nautitsi kumpiakin hyvällä halulla, vieläpä liiankin halukkaasti, niin että viimein kävi juovuksiin ja nukkui pöydän ääreen penkille, jossa makasi tunnotonna niinkuin kuollut lavalla. Isäntä riisutti nyt talonpoikaiset vaatteet hänen päältänsä pois ja puetti hänet sitten komeisiin valtaväen vaatteisiin, josta läksi itse huoneesta pois jättäen hänet makaamaan.

Kun emäntä sitten aikansa maattuaan viimeinkin heräsi, koetteli hän itseänsä kummastellen ja luuli silmänsä käännetyiksi. Kun ei asiasta muuten selvää saanut, meni hän porvarin tykö ja kysyi: "Tiedättekö, kuka ja mistä minä olen, sillä nyt en tunne itseäni?" — "Teitä en tiedä, en tunne", vastasi porvari. "Ei minulla pitänyt näin komeita vaatteita oleman", puheli emäntä, "minä toin tänne kaupunkiin lehmän myytäväksi, enkä tiedä nyt, missä se onkaan edes, oletteko te sitä nähneet jossakin?" — "En ole lehmääsi nähnyt", vastasi porvari. Nyt rupesi emäntä itkemään ja sanoi: "Tokko lienen sama ihminenkään kuin ennen, koska minulla näin oudot vaatteet on päälläni; minulla olisi pitänyt musta hevonenkin olla, mutta mistä sen nyt löydänkään, olisikohan tuo teidän tallissanne?" — "Siellä on maalaisten hevosia paljon, joita suinkaan en kaikkia tunne", vastasi porvari. "No, siitä minä tiedän, jos minä olen se mikä ennen", tuumasi emäntä, "kun menen talliin hevosen luo, niin jos muuksi olen muuttumaton, se ei minulle ole vihainen, mutta vieraille on se hyvin äkäinen." Sillä puheen menikin talliin, mutta siellä oli paljon muidenkin matkamiesten hevosia, niin hänen täytyi tunteakseen omansa odottaa siksi, kun kaikki muut matkamiehet läksivät hevosineen pois. Sitten vasta lähestyi hän jäljelle jäänyttä hevostansa, mutta tämä, josta emännän puku oli outo, hyppäsi kohta kahdelle jalalle ja oli tulla emännän päälle. Vaimo taaskin itkemään ja sanoi: "En totta tiedä, jos olen sama ihminenkään kuin ennen, vaan kun asiata oikein arvelen, voihan siitä kuitenkin tietoon päästä; meillä on kodissa koira, joka on ylen äkäinen kaikille vieraille, mutta ei koskaan minulle; jos nyt kotiin menen, ja se ei minua tullessani hauku, niin tuntee se minut omaksi emännäksensä; ja jos en siitäkään tietoa saisi, niin onhan minulla paljon lapsia kodissa, ne ujostelevat kaikkia vieraita ja hyppäävät niiden tullessa pataloukkoon, sängyn kujaan ja mihin ikään pääsevät, mutta minua tulevat ne aina iloissaan tervehtimään; ja jos en siitäkään vielä omasta olostani selvää saa, niin onhan minulla hyvä ja leppeäluontoinen mies, ja minä kun kylästä kotiin tulen, se kohta ottaa minut polvellensa, mutta vieraille hän ei paljon mitään puhu."

Näissä tuumin läksikin emäntä matkalle, vaan kun tuli kotipihaan, niin koirat olivat hänen tykkänään repiä, ja kun työn tuskin siitä kuitenkin tupaan pääsi, niin lapset kohta juoksivat pataloukkoon ja sängyn kujaan piiloon häntä. Kun sitten isäntä huoneeseen tuli, istui hän nyrryksissään penkille eikä virkkanut sanaakaan vaimollensa. Tästä rupesi vaimo taas itkemään ja sanoi: "En kyllä liene se ihminenkään, mikä ollakseni pitäisi, hyvä Isä, mikä minut on muuttanut!"

Isäntä kyllä oli kohta tuntenut vaimonsa, vaikk'ei sentähden kohta puhunut mitään, kun se oli niin oudoissa pukeissa, vaan kun vähitellen huomasi, missä hulluuden vimmassa eukkonsa oli, otti hän hänet polvellensa ja sanoi: "Kyllä tämä sinun kotisi on, ja kyllä sinä olet minun vaimoni!" Vaimo ei kuitenkaan tahtonut uskoa sitä, kun eivät omat lapsensakaan tulleet hänen tykönsä, mutta isäntä sanoi: "Kunka lapset tuntisivat sinut, kun olet niin oudoissa vaatteissa; mistä olet sinä ne saanut?" — "Sitä en ainakaan tiedä", vastasi vaimo, "kun kaupungissa kävin ja siellä unestani heräsin, niin nämä vaatteet olivat päälläni, enkä suinkaan tiedä, jos olen sama ihminenkään kuin kaupunkiin lähtiessä." — "Ole vaiti", sanoi isäntä, "kyllä minun vaimoni olet, vaan missäs sinun hevosesi ja lehmäsi ovat?" — "En surmaksenikaan tiedä, mihinkä ne siellä joutuivat. Porvarin talossa tarjottiin minulle makeita ruokia ja viinoja. Niitä nautittuani nukuin minä sikeästi, ja kun viimenkin heräsin, en tuntenut itseänikään, sen vähemmin sain selvää muusta omaisuudestani." — "No, aika hupakko sinua onkin", sanoi mies, "ja yhä hupsummaksi taidat tulla", mutta mielessään arveli hän: "Ei tämän vaimon kanssa toimeen tule, pitää lähteäkseni maata, mieroa kuljeksimaan; jos siellä näen ja löydän muita yhtä hupsuja vaimoja kuin oma eukkoni on, niin sitten palaan takaisin, muuten jään sille tielleni iäksi päiväksi."

Näissä mielin lähteekin kotoansa ja tuli jonkin aikaa käveltyänsä muutamaan taloon. Tässä kysyy emäntä, joka oli puusniekka taikka toisessa naimisessaan, tupaan tulleelta vieraalta, mistä hän oli kotoisin. Mies vastasi: "Taivassalosta." Emäntä, joka oli vähäkuuloinen eikä oikein miehen vastausta erottanut, sanoi: "Vai taivaan salista! No, oletkos tuolla minun miesvainajatani nähnyt?" — "Kyllähän sen siellä olen nähnyt, ja hyvä tuttu olenkin hänelle." — "Onkos tuolla minkäänlaisia puutteita sielläkin?" virkkoi emäntä. "Kyllä siellä on puutteitakin", vastasi mies. "No, olisitkohan hyvä ja veisit hänelle täältä lahjaa, mitä antaa voin?" — "Kyllähän se muassani menee", vastasi mies. Emäntä sen kuultuansa antoi nyt miehelle syömisen puolta niin paljon kuin tämä kantaa jaksoi ja sanoi vielä antaessaan: "Kyllähän minä sille miesvainajalleni rahaakin lähettäisin, jos sinä ne hänelle veisit." — "Kyllä minä vien, jos niin tahdotte", sanoi mies, ja emäntä antoi nyt hänelle rahaa niin paljon kuin talossa oli, jonka jälkeen vieras läksi matkaansa sitä hyvyyttä muka emännän miesvainajalle viedäksensä.

Eipäs aikaakaan, kun tuli talon isäntä kotiin, niin emäntä kohta kertoi hänelle asian, sanoi: "Täällä kävi muudan mies taivaan salista; minä annoin sille ruoka-aineita ja kaikki mitä talossa rahaa oli, ja se lupasi ne viedä myötänsä miesvainajalleni taivaaseen." — "Voi sinua, hupakko! Kuka taivaasta tänne tulee?" sanoi isäntä, otti samassa parhaan orinsa ja läksi ajamaan takaa sitä miestä. Tämä kun havaitsi isännän tulevan, nakkasi pussinsa metsään ja läksi astumaan jäljelleen takaa-ajajataan vastaan. Isäntä kun kohtasi hänet, kysyi heti: "Tuliko mitään miestä vastaasi tavaraa kuljettaen kanssansa?" — "Tuli, mutta kun kuuli rattaiden jytinän jäljestänsä, niin läksi metsään tuonne", vastasi mies ja osoitti ihan toisaanne päin kuin hän pussinsa oli viskannut. "No, pidä velikulta, vähän aikaa tätä minun hevostani tässä, minä lähden jalkaisin ajamaan häntä perästä", sanoi isäntä hädissänsä ja juoksi sen puheensa metsään. Mies puolestaan jäätyänsä yksikseen tielle otti pussinsa tiepuolesta ja läksi menemään hevosineen päivineen paikalta pois. Isäntä taas kauan aikaa tyhjään juostuansa metsää tuli maantielle takaisin, vaan kun ei hevostaan nähnytkään siinä, läksi hän jalkaisin sen viejää vuorostaan tavoittamaan. Pitkältä hän ei kuitenkaan jaksanut juosta, sillä miten olisi hän hevosen saavuttaa voinut; täytyi siis jättää koko takaa-ajaminen sillensä ja kulkea kotiin, vaikka mielensä kyllä oli paha, ja hän päälliseksi vielä häpesi omaa tuhmuuttansa. Kotona kysyi emäntä: "No, missäpä hevosesi on?" — "Kun minä oikein sain asian kuulla, että totuudessa se täällä käynyt vieras oli, niin minä vielä hevosenkin annoin hänelle taivaaseen vietäväksi", vastasi isäntä vakavasti ja toimessaan. Emäntä silloin hyppäsi miehensä kaulaan, halaili häntä ja sanoi: "Nyt minä vasta sinua oikein rakastan, kun vielä muistat ensimmäistä miestäni, Pekka-vainajatakin."

Mies, joka akkaansa oli pakoon lähtenyt ja nyt viimeinkin toiselta hevosen vienyt, matkustaa siitä edelleen ja tulee muutamaan taloon, jossa on vasta rakennettu uusi tupa, vaan jossa ei ikkunaa ollut yhtäkään, jonka vuoksi huoneen sisällä oli pilkkosen pimeä. Tätä vikaa parantaaksensa oli emäntä teettänyt nahkaisen säkin. Sen kanssa juoksi hän, minkä ennätti, pihalla yhä ja paistatti päivää sen sisälle niin paljon kuin siihen sopi, josta sitten säkin suun kipakasti vetäisi kiinni ja säkin töytyytti tupaan. "Mitäs emäntä tuossa tekee?" kysyi taloon tullut mies. "Minä vain vähäsen päivää kannan uuteen tupaamme, vaan en oikein tajua, mikä tässä on vikana; kun pihalle menen, saan kyllä auringonpaistetta pussiini, mutta kun tupaan tulen, on päivä pussista poikessa, ja kuitenkin oli vanhassa tuvassamme, jossa ennen asuimme, päivää kyllin, vaikk'en sitä pihalta koskaan kantanut. Kun joku niin viisas olisi, että siihen neuvon tietäisi, miten tähän uuteen tupaan auringonvaloa saataisiin, sille minä satamäärän suorittaisin." — "Ehkä tuohon minä keinon keksin", sanoi mies, otti kirveen käteensä ja hakkasi tuvan seinään ikkunat, joista tuli huoneeseen valoa kyllin. Iloissaan tuli nyt emäntä kiittämään häntä ja antoi hänelle rahoja satamäärän palkoista.

"Ei tämänkään talon emännällä tunnu mieltä ja ymmärrystä liiemmäksi olevan, hullu hupakko on hänkin", mietti mies mielessään. Ottihan kuitenkin emännän antaman palkinnon vastaan ja kulki siitä edelleen. Onpas tien varrella sitten rikas linna, tuo suuri herrashovi semmoinen, jota seisahtuu katsomaan. "Eläs huoli", arvelee hän, "lähden tuostakin koettelemaan, ovatko siinä ihmiset niin hulluja kuin oma eukkoni on", ja lähenee hovia. Siinä sattuu sika olemaan pihalla, niin lankeaa kohta sen eteen polvilleen ja sanoo rukoilemalla: "Anni, armas ainoiseni, täti Tiina, tuttuiseni, lähde meille kestiin." Sitä tehden haastattelee hän sikaa rukoilevilla sanoin yhä, kunne tulivat hovin piiat tätä heidän mielestään hullua miestä katsomaan ja kysyivät: "Mikä mies sinä olet, joka tuolla tavoin sikaa kunnioitat ja rukoilet?" Siihen ei mies vastannut mitään, jonka tähden piiat menivät asiasta puhumaan emännälle, sillä herra ei itse kotiin sattunut. Tulee tuosta rouvakin pihalle, katselee syrjästä miestä, kuuntelee hänen puhettansa ja kysyy tuosta: "Mikä mies sinä olet?" Mies ei puolestaan virka hänelle mitään, vaikka kyllä kysymyksen kuuli, haastattelee vain tätiänsä. Tästä närkästyen sanoo rouva sikaa osoitellen: "No, koska hän on tätisi, niin vie hänet kotiisi kestiin." Sen sanoi hän katsoakseen, mitä mies tekisi, kun sian sai, mutta tätiään haastattelija sieppasi samassa sian ja läksi ajamaan, minkä ennätti. Ajoi vähän matkaa maantietä, niin jo poikkesi puutielle metsään, pani siellä toiset vaatteet päällensä — hänellä muka oli vaatteita keralla niin hyviä kuin huonojakin — jätti hevosensa sinne ja tuli maantielle takaisin. Kävelee vähän matkaa ajatuksissaan siinä, niin keksi sontiaisen maantiellä matelevan. Heti sieppasi hän hatun päästänsä, pani sen sontiaisen päälle ja rupesi itse keppi kädessä sen viereen vartioimaan.

Sill'aikaa oli hovin herra kotiinsa tullut, ja rouvansa oli ensi puheekseen hänelle kertonut: "Täällä kävi poikessa ollessasi hupelo mies ja vei meiltä sian." — "Voi teitä, kun sian annoitte!" sanoi hovin herra ja läksi sian viejää ajamaan perästä. Jo keksiikin tiellä etsittävänsä, vaan tämä, joka keppi kädessä yhä vielä hattunsa ääressä seisoi, viittaili jo kaukaa hovin herralle ikäänkuin käskien hänen hiljaa tulla, ettei hatun alla oleva saalis säikähtäisi. "Mitä sinä siinä vahdit?" kysyi hovin herra likelle päästyänsä. "Sattui kultahöyheninen lintu lentämään tästä, niin minä sen saavutin ja hattuni alle peitin; sitä tässä vartioin", sanoi vakavasti ja toimessaan mies. "No, kulkikos tässä mitään miestä sinun ohitsesi?" kysyi hovin herra. "Kulki tästä tuo huonoissa vaatekutaleissa oleva mies semmoinen, joka ajoi sikaa reessä", sanoi mies. Herra, vaikka tämän kuuli, jäi kuitenkin sitä lintua ostelemaan siihen, se kun on herroista kallis semmoinen elävä, ja sika unohtui hänen mielestään pois. "No, mitenkä se lintu sieltä hatun alta saataisiin, ettei se lentoon pääsisi?" kysyi hän mieheltä. "Kun olisi nuo verkot semmoiset, jotka ympärille panisi, äsken sen varmaan sieltä korjuuseen saisi", vastasi mies. "Niinpä mene sinä, käy verkot tuosta minun hovistani, minä sen aikaa vartioin sinun saalistasi tässä." Mies lähteekin käsketylle asialleen, tulee herran hoviin ja sanoo: "Voi rouvarukka, mikä nyt tuli! Rosvot saivat teidän herranne kiinni, se on siellä heidän vankinaan, vaan kun näki sivu kulkevan, niin lähetti minut tänne teiltä rahoja käymään, joilla hän päänsä, henkensä lunastaisi." — "Mikä lienet petturi, samanlainen kuin sekin, joka vasta täältä sian vei", vastasi rouva hänelle. "Ka, en ole mikään petturi", virkkoi mies, "näettehän, että minulla on herran hevonen ja värkit ajettavina." Rouva kun tämän todeksi näki, läksi rahaa hankkimaan kohta, keräsi kaikki, mitä talossa oli, vieläpä lainasi rengeiltään, piioiltaan, kasakoiltaan ja mistä suinkin sai, vieden kaikki, mitä oli koonnut, herransa lähettämälle asiamiehelle. Tämä rahat saatuansa lähtee ajamaan heti, poikkeaa sinne puutielle omoisensa luokse, valjastaa kaksi hevosta eteensä ja kiirehtii hyvää kyytiä kotiinsa päin.

Hovin herra sill'aikaa pysyy hatun ääressä maantiellä yhä, vahtii siinä, vahtii tuokion aikaa, vaan eihän sitä verkon kävijää kuulukaan, ja odottajalle alkaa jo vilu ja ikävä tulla. Viimein ei herra enää malta mieltänsä, vaan nostaa jo hattua. Ohoh! Täällä ei muuta hatun alla kuin tavallinen sontiainen, josta päälle päätteeksi paha haju höyrähtää hänen nenäänsä. Petetyksi nähtyään itsensä lähtee hovin herra nuivalla nenin omaa tuhmuuttaan häveten kiireimmittäin kotiinsa viikompaa viivyttelemättä. Siellä rouva tulee iloissaan häntä vastaan ja sanoo: "Voi toki, kun oli hyvä, että rosvojen käsistä pääsit, ystäväiseni." — "Missä rosvoloiden käsissä minä olen ollut?" kysyi herra. "Ka, täällä kävi mies sinun omaa hevostasi ajaen, se kertoi sinun rosvojen käsiin joutuneesi ja vei täältä rahaa pääsi lunastimeksi." — "No, niinhän tuo onnettomasti kävi", sanoi hovin herra häpeissään eikä puhunut koko asiasta sen enempätä.

Emäntätään pakoon lähtenyt mies, joka niin hovin herralle kuin muillekin oli nämä kepposet lystikseen tehnyt, tuli sillä aikaa rauhassa kotiinsa ja sanoi omaan tupaan päästyänsä: "Täällä elän tästä lähtien oman akkani keralla, tosin on hän vähän hupsu ja hupakko, vaan onpa noita muitakin niin hupsuja, vieläpä hupsumpiakin kuin hän." Sen kovemmin ei isännän ja emännän välillä mitään riitaa ollutkaan, vaan elivät rauhassa ja rakkaudessa kaiken ikänsä yhtenä, kunne heidät karvas kuolema viimeinkin kohtasi. — Sen pituinen se.

JÄLKIMAINE

Tätä tarinaa kerrotaan vähän eri tavalla eri seuduissa maatamme; niin esimerkiksi muistellaan tätä kertomusta Toholammin kappelissa Pohjanmaalla seuraavassa sadun katkelmassa:

Yhdellä miehellä oli härkä ja härkinkuorma, jota läksi kauppiaan tavalla kuljettamaan tienatakseen härkkimillään jotakin, sillä hänellä oli ruoasta puute. Tällä matkallaan tuli hän muutamaan taloon, jossa emäntä alkaa puhutella häntä, ja härkkimien paljoutta ihmetellen kysyy: "Minne noita tuommoisen joukon kuljetat?" — "Taivaaseen", vastasi mies. "No, eihän tuolla ruokaa tarvittane, taivaassa", sanoi emäntä. "Voi hyvänen aika! Ei sielläkään ruoatta eletä enemmän kuin muuallakaan; tuonvertaiset härkkimet eivät kaukaa toki kestäkään, sinne kun paljon karttuu väkeä." No, emäntä kun tästä tunsi vieraansa viisaaksi mieheksi, haastatteli häntä yhä ja sanoi: "Minulta on kaksi tytärtä kuollut, olisitkohan niitäkin sattunut siellä näkemään?" — "Hyvänen aika, joka päivähän minä ne olen nähnyt", vastasi mies. Emäntä arvelee asiata, sanoo: "Vai näet sinä ne useinkin siellä; menisiköhän tuonne sinun myötäsi, jos mitä vähän heille laittaisin?" — "Miksi ei, kyllä minä myötäni vien, mitä ikään lähettää tahdotte." Tätä ihastui emäntä, kokosi kuormallisen kaikenlaista tavaraa, ruokaa sekä rahaa, ja antoi miehelle kaikki taivaaseen vietäväksi.

Kohta miehen lähdettyä tuli isäntäkin kotiin, niin alkoi pariskunta keskenään tuumata, että olikohan tuo nyt totta, mitä vieras täällä käydessään kertoi ja puheli, ja viimein läksi ukko papin luokse asian perustusta tietämään. Pappi sanoi kohta: "Se on ollut suuri petturi, se teillä käynyt vieras; ei taivaaseen ruokaa eikä rahaa viedä, se on mahdotonta." Isäntä sen kuultuansa läksi nyt miestä ajamaan perästä, vaan tämä oli jo arvannut edeltäpäin, että kyllä häntä kohta tavoitellaan, jonka tähden oli kuormansa tien viereen varustanut ja hevoselta leikannut hännän. Kun sitten isäntä tuli pettäjätä tavoittamaan, oli mies maantiellä, siinä hyppieli verinen häntä kädessä ja hoki hokemistansa: "Kunpahan pääsisin, kunpahan pääsisin!" — "Mihinkä pääsisit?" kysyi isäntä karsaasti. — "Ka, taivaaseen, taivaaseen!" vastasi mies, "tästä jo kuormani meni, ja itsekin sain hevosen hännästä kiinni yht'aikaa mennäkseni, mutta häntä käteeni katkesi." Isäntä sen kuultuaan läksi tyytyväisenä kotiinsa ja sanoi siellä vaimolleen: "Kyllä ne sinun lähettämäsi tavarat jo ovat perillä, ole huoletta, eukkoseni!" — Sen pituinen se.

Ilmeen pitäjästä Karjalassa on niinikään saatu seuraavainen tähän Kertomukseen soveltuvainen sadun katkelma:

Muudan laahtari läksi lehmän ostoon maalle ja tuli taloon, jossa ei ollut muita kuin emäntä kotona. Tältä tinkasi nyt lehmän määrätystä hinnasta, vaan ei siitä rahaa antanut, sanoi: "Minä kun näin hyvän hinnan olen tarjonnut, antakaa minulle pantti, niin sitä vastaan käyn sitten teille lehmän hinnan suorittamassa." Emäntä, josta laahtarin tarjooma hinta oli runsas, antoi lehmän ja pantin vielä päälliseksi. Kun sitten ostomiehen talosta lähdettyä isäntä tuli kotiinsa ja vaimoltaan kuuli, mitä oli tapahtunut, arvasi hän petoksen ja päätti lehmänsä periä takaisin millä keinoin hyvänsä sanoen itseksensä: "No, jos hän oli kaupungin laahtari, joka meiltä vei lehmän rahatta panttia vastaan, minä rupean sitten taivaan laahtariksi, niin saadaanhan nähdä, mitenkä vielä käypi." Näissä mielin ottikin pitkän vavan käteensä ja läksi kaupunkiin. Sinne tultuaan alkoi sitten pitkin katua astua ja häilytteli sillä vavallaan toiselle ja toiselle puolelle katua sanoen itsekseen, niin että muutkin kuulivat: "Auttaahan toinen, jos ei toinen." Muutamassa kaupungin kartanossa istui ikkunassaan sen laahtarin rouva, joka miehen vaimolta oli lehmän vienyt ja vielä pantin ottanut päälliseksi. Tämä kun näki miehen pitkin katua astuvan ja pitkää vapaansa kahdakäteen heiluttavan, sanoi ikkunastaan: "Eilen tapasi minun mieheni hupsun akan, vaan nyt näen minä vielä hullumman miehen."

Mies kun kuuli sen, ajatteli mielessään: "Sielläpä se onkin minun lehmäni tuon rouvan tallella, siltä se kuuluu hänen puheestansa", eikä muuta, vaan meni sinne sen rouvan taloon. Täällä kysyy häneltä rouva: "Mikä mies sinä olet?" — "Minä olen taivaan laahtari", vastasi mies, "tällä vavallani karjaani ohjailen." — "No, elähän mitään! Vai sieltä sinä olet, hyvä vieras, oletko sattunut siellä näkemään minun poikaani? Sen on ruumis jo kauan mullassa virunut." Mies vastasi: "Useinkinhan minä sen siellä näen." — "Tokkohan tuo tuolla miten jaksaa ja elää?" kysyi taas rouva. Tähän vastasi mies: "Poika eläisi kyllä hyvästi siellä, kun vain hyvin lihaa ja rahaa olisi, vaan niistä tahtoo olla puute." — "Me saimme eilen lehmän hyvästä hinnasta ja pantin vielä päälliseksi", sanoi tämän kuultuaan rouva, "minä annan sen lehmän, vie se minun pojalleni sinne." Päälliseksi keräsi hän kaikki rahat, mitkä talosta löysi, ja laittoi nekin miehen myötä, sanoi: "Viehän nämäkin, me saamme toista, mieheni on toimellinen ja tavaraa hankkiva mies." Vieras meni siitä nyt saaliineen matkaansa kulkeakseen kotiinsa.

Eipäs aikaakaan, niin tuli kaupungin laahtari kotiinsa ja meni suorastaan läävään eilen saatua lehmäänsä katsomaan, vaan tätäpä ei enää siellä ollutkaan. Kävi siitä rouvansa puheelle ja sanoi: "Minnepä meidän lehmämme sai?" Rouva selitti nyt miehelleen, mitä tämän poikessa ollen oli tapahtunut, että muka hän oli lähettänyt lehmän ja kaikki, mitä talossa rahaa oli, taivaan laahtarin kanssa poikavainaallensa taivaaseen. "Voi sinä hupsu, kun annoit pettää itsesi", sanoi laahtari kohta ja läksi lehmäänsä sekä rahaansa etsimään. Toinen kun jo etäältä kuuli, että herra ajaa häntä perästä, vei lehmänsä lehtoon, pani sen puuhun kiinni ja leikkasi hännän poikki, josta meni maantielle taas ja heittihe siihen selällensä kädessä lehmän häntä, jota hän piti taivaaseen päin pystyssä yhä.

Herra kun pääsi paikalle ja miehen siinä näki semmoisessa tilassa, kysyi häneltä: "Mitäs, naapuri, siinä teet?" Mies vastasi: "Hupsu maankulkijain, mikä lienee ollut, vei tästä lehmää taivaaseen; minä estääkseni sitä tartuin häntään kiinni, mutta häntä käteeni katkesi, tähän jäin selälleni makaamaan." — "No, sepä se sitten olikin taivaan laahtari, joka meidän lehmämme vei", sanoi kaupungin laahtari ja kääntyi häpeissään kotiinsa päin. Taivaan laahtari puolestaan kääntyi kotiinsa hänkin ja ajoi lehmänsä läävään, vaan ei sitä taivaaseen vienytkään. — Sen verta sitä.

KUNINGAS JA MÖKIN POIKA

Metsällä käydessään ajoi kuningas muutamaan mökkiin ja olisi hevosineen päivineen tullut sisälle tupaan, vaan oli ovi niin ahdas ja alhainen, että täytyi kumarruksissa ollen oven kohdalla seisahtua, pää vain huoneen sisällä. Tästä kurkisteli nyt tupaan ja kysyi: "Onko täällä ketään huoneessa?" — "On puolitoista miestä ja hevosen pää", vastasi samassa mökin poika, joka sattui yksin olemaan kodissa. "No, missäs sinun isäsi on", kysyi kuningas. "Se on vähästä paljoa pyytämässä", vastasi poika. "Entäs äitisi, missä se on?" kysyi kuningas. Poika vastasi sanoen: "Se on menneenvuotisia leipiä leipomassa." — "No, missäs veljesi on?" kysyi taaskin kuningas. "Se on metsällä", vastasi poika, "ja sen linnun, jonka saa, sen heittää metsään, vaan jota ei saa, sen hän tuo kotiin." — "Missäs sinun sisaresi on?" tiedusti kuningas yhä. Poika vastasi toimessaan: "Se on menneenvuotisia naurujaan itkemässä."

Kuningas, joka ei näitä vastauksia ymmärtänyt, vaan puuttuvaista älyään ei kuitenkaan tahtonut ilmoittaa, oli pojan selityksiin tyytyvinänsä ja ajoi mökistä matkaansa; mutta kotiinkin tultua arveluttivat nämä pojan vastaukset kuningasta yhä, jonka tautta päätti kutsuttaa pojan luoksensa sanoistaan selvää tekemään. Pojan täytyi nyt lähteä linnaan, jossa kaikki hovin viisaimmat miehet kutsumuksesta olivat koolla, ja kuningas, käskien pojan eteensä, kysyi häneltä: "Missä sinun isäsi silloin oli, kun se vähästä paljoa oli pyytämässä?" Poika vastasi: "Se oli naurista kylvämässä; kun siemeniä muutamankaan lusikan sylkee, niin niistä jo monta hevoskuormaa tulee nauriita nostoaikana syksyllä." Kuningas kysyi taas: "Missäs sinun äitisi silloin oli, kun hän menneenvuotisia leipiä oli leipomassa?" Poika selvitti asian, sanoi: "Meidän otettiin mennä vuonna leipiä velaksi, niin niitä on nyt äitini sijaan leipomassa." — "No, mitenkäs", kysyi kuningas, "sinun veljesi silloin metsää kävi, kun sen linnun, jonka sai, metsään heitti, vaan jota ei saanut, sen kotiinsa toi?" Poika vastasi: "Se kampasi päätään, ja sen täin, jonka sai, sen tappoi hän ja metsään heitti, vaan jota ei saanut, sen toi hän päässänsä kotiin." Kuningas kysyi taas: "Missäs sinun sisaresi silloin oli, kun se menneenvuotisia naurujaan oli itkemässä?" Poika sanoi: "Se mennä vuonna nauroi ja oli iloinen, vaan tuli raskaaksi, niin nyt itkee ja valittelee, kun on lapsia saamasa."

Kuningas sanoi siitä nyt pojalle: "Sinun kujeelliset ja kierteleväiset vastauksesi vihastuttivat minua suuresti, ja aikomukseni oli sinua siitä rangaista, vaan jos nyt vielä taidat oikein siihen kysymykseen vastata, minkä eteesi panen, niin annan tylyn puheesi sinulle anteeksi. Sano nyt, päiväkö on valkoisempi vai maito?" — "Päivä valkoisempi on kuin maito", vastasi poika. "Etpäs nyt tiennytkään oikein vastata; jos päivänpaiste näkyy tuvan lattialla, ja toiseen kohtaan taas maitoa on läikähtänyt, niin maitohan ainakin näyttää valkeammalta", sanoi kuningas ja panetti pojan tulevaksi päiväksi pimeään huoneeseen, johon ei annettu hänelle kuin vähän maitoa vain kaukaloon ruoaksi. Aamulla läksi sitten kuningas poikaa katsomaan sinne huoneeseen, vaan kun oven aukaisi, hän ei pimeässä tiennytkään olla varoillansa, mutta astui maitokaukaloon, jonka poika oli täysinään asettanut kynnyksen eteen pyöriville puukapuloille, ja kaatua räiskähti siihen selällensä. Kuninkaalle näin käytyä sanoi poika: "Ettekös nyt näe, että päivä on maitoa valkoisempi? Jos olisi päivä ollut, niin ette, armollinen kuningas, olisi maitokaukaloon astuneet."

Mitäs, eihän se kuningas totuutta tämmöisen vastustajan suusta suvainnut, vaan käski pojan linnastansa pois sanoen: "Nyt minä tylystä puheestasi panen eteesi semmoisen rangaistuksen, että sinun pitää tulla minun linnaani niin, että et tule päivällä etkä yöllä, et tietä etkä tien viertä, et hevosella etkä jalan, et vaatteissa etkä alasti, et sisään etkä ulos."

Käskyä kuullen läksi nyt poika linnasta pois ja teki vuohennahoista itsellensä peitteet, ettei ollut vaatteissa eikä alasti, josta päätti koetella kuninkaan pyyntöä täyttää. Kulki muka linnaan mennessään maantienojan pohjaa, niin hän ei silloin kulkenut tietä eikä tien viertä, ollen toisessa jalassa hänellä seula, toisessa harja, ja vasta kun päivä rupesi hämimään aamulla, meni sitten kuninkaan kujasta pihalle. Unesta herättyään tuli kuningas linnastaan ulos ja keksi oudot jäljet pihamaalla, kun oli pitkin matkaa näet seulan ja harjan jälki. Oudostuen sitä käydä kierrätteli kuningas jälkiä myöten ja tuli sillä tavoin viimeinkin aina porstuaan. Täällä seisoi poika porstuan ovella, toinen jalka sisällä, toinen ulkopuolella. "No, kuinkas nyt tänne olet tullut?" kysyi kuningas pojalta. "Minä tulin nelinryömin maantienojan pohjaa", vastasi poika, "niin silloin en tullut jalan eikä hevosella. Ja sitten kun tulin, ihan päivän valjetessa linnaa lähestyin, niin en tullut päivällä enkä yöllä, ja kun taas oli semmoinen tuomio, etten sisässä enkä ulkona saanut olla, niin seison tässä seinän kohdalla, toinen jalka rappusilla, toinen sisäpuolella." Tällä lailla vapautti poika itsensä, ja kuningas käski hänen mennä tiehensä, mutta huomenna tulla takaisin. Poika tulikin huomisaamuna linnaan jällensä, ja kuningas oli varsin päästänyt kahlekoiransa irti niillä hätyyttääkseen häntä, jonka vuoksi portinvartija kielsikin poikaa lähestymästä sanoen: "Elä tule, koirat repivät, tappavat sinut." Mutta poika, jolla oli nuttunsa alla varoilla jänis, vastasi: "Käydä käsketyn pitää", ja kun linnan pihalle tuli, ja koirat hänen vastaansa töytäsivät, päästi hän nuttunsa alta jäniksen pihamaata hyppäämään. Koirat kohta unohtivat koko pojan ja läksivät ajamaan jänistä, joka juoksenteli heidän keskellänsä hypäten pienempien ylitse, isompien alatse, kunne siitä viimeinkin semmoinen ilve nousi, että kuningas tuli asiata kuulustamaan ja kysyi: "Mitä ne nuo koirat ajavat?" — "Sitä, joka edellä juoksee!" huusi poika kuninkaan puhetta vastaten. "No, mikäs se on, joka edellä juoksee?" kysyi kuningas. "Se, jota koirat jäljestä ajavat", sanoi poika nauraen ja meni koko linnasta matkaansa.

NELJÄT KYSYMYKSET

Ennen aikaan liikkui piispa muutamassa syrjänpuoleisessa pitäjässä, jossa piti lukua ja tutkintoa. Kannettiinpa sitten kappalaisen päähän useammasta rikoksesta, samoin kuin siitäkin — johon kyllä oli syytä — että hän oli varsin vähätietoinen ja typerä. Nähdäksensä, oliko tässä syytöksessä perää, pani sitten piispa kappalaiselle neljä kysymystä sanoen: "Jos et huomiseen päivään voi näihin vastata, tulet sinä virastasi erotetuksi." Tämän kuultuansa kulki kappalainen alla päin pahoilla mielin kotiinsa arvellen itsekseen, että kyllä hänelle nyt huomenna pahoin käypi. Oli sattumalta sitten hänen luonansa suutari. Tämä kun keksi, miten kappalainen näytti alakuloiselta, kysyi häneltä: "Minkätähden olette niin surullinen?" — "Voi veikkonen!" sanoi kappalainen, "kyllä minulla on syytä murheellisena olla, piispa kun pani minulle neljä kysymystä, joihin olisi minun vastattava, vaan joista en ymmärrä yhtäkään." — "No, minkälaisia kysymyksiä ne sitten ovat?" kysyi suutari. Suruissaan sanoi kappalainen: "Ensimmäinen kysymys oli se: 'Kunka syvä meri on?', toinen: 'Kuinka paljon taivaaseen on matkaa?', kolmas: 'Kuinka paljon tervahaudasta savua tulee?' ja neljäs: 'Mitä piispa ajattelee, kun näitä minulta kysyy?'"

Kysymykset kuultuansa sanoi suutari: "Mitä kirkkoherra minulle maksaa, niin minä kaikki ne kysymykset vastaan huomenna?" — "Minä maksan vaikka mitä", sanoi pappi. "No, toimittakaa minulle papilliset vaatteet", sanoi tuosta nyt suutari, "niin minä menen teidän edestänne piispalle vastaamaan." Pappi ihastui tätä tarjousta, lainasi suutarille papillisen vaateasun sekä muuta, mitä hän tarvitsi, ja toimitti hänet määräaikana matkalle. Tämä kun piispan hoviin pääsi, piispa kohta otti hänet tutkintoon ja kysyi ensiksi: "Kuinka syvä meri on?" — "Kivenputoaman", vastasi suutari, "kiven kun mereen heittää, kyllä se pohjaan pääsee, jos ei tänään, niin huomenna." — "Oikein vastattu", sanoi piispa, "mutta sanopas nyt, kuinka paljon matkaa taivaaseen on." — "Silmännäkemä", vastasi suutari arvelematta. "No, oikein siinäkin vastasit", myönti piispa, vaan kysyi kolmanneksi: "Kuinka paljon tervahaudasta savua tulee?" Suutari vastasi: "Kun puut punnitsemalla hautaan pannaan, ja sitten niiden poltettua taaskin punnitaan tuhka ja hiilet, kuinka paljon keveämmät ne jälkiperät ensimmäistä painon määrää ovat, niin siitä näkee, kuinka paljon savua koko haudasta on lähtenyt." — "Oikein vastattu", sanoi piispa, mutta kysyi vielä viimeiseksi: "Tiedätkö, mitä minä näitä sinulta kysellessäni ajattelen?" — "Piispa luulee papin olevan hänen kysymyksiinsä vastaamassa, vaan ei se olekaan kuin suutari, joka tässä seisoo." — "Oikein sinä siihenkin vastasit", sanoi piispa, "ja se on synti, että sinä olet suutarina, sinusta pitää tehdä pappi, kun sinä olet niin viisas mies; minä annan nyt sinulle suuressa seurakunnassa kirkkoherran viran."

Suutari muuttui nyt tällä tavalla papiksi ja läksi uuteen kirkkoherrakuntaansa, vaan oli siitä murheellinen, mitenkä hän papinvirassa toimeen tulisi, kun hän opista oli aivan tyhjä. Viimein keksi hän kuitenkin keinon, joka auttoi hänet häpeään joutumasta. Kun muka saarnavuoronsa lähestyi, sahuutti hän viikolla rengillään saarnastuolin jalan poikki, ja kun pyhä tuli, niin nousi saarnastuoliin, luki muutamia virren sanoja, jotka jo lapsena oli oppinut, muuta hän ei tainnutkaan, ja tervehti siitä sitten seurakuntaa ja sanoi: "Minut on korkea esivalta lähettänyt teille kirkkoherraksi tähän seurakuntaan, mutta jos minun tässä pyhässä sijassa pitää työtä tekemän, niin tapahtuu ihmeitä. Ensinnä saarnastuoli kaatuu, sitten kirkon katto putoaa maahan, sitten" — tässä kiivastui jo kovasti ja löi nyrkillänsä saarnastuoliin, että se poikkinaiselta jalaltaan kaatui; itse kyykistyi hän alas, ettei loukkautunut.

Tässä kävi jo ensimmäinen ennustus toteen, ja seurakunta ja toiset papit sanoivat sen nähtyään: "Ei sitä miestä enää pidä päästää saarnastuoliin, me olemme hukassa, jos kirkon katto päällemme putoaa, ja varmaan käypi toinenkin ennustus toteen, koska saarnastuoli jo kaatui niinkuin oli sanottu." Tässä pelästyksessään kirjoittivat toiset papit omasta ja seurakunnan puolesta piispalle: "Meille kirkkoherraksi vasta asetettu pappi voipi olla hyvinkin kelvollinen mies, vaan se on intoon tultuansa niin kiivas, ettei sitä tohdi panna saarnaamaan. Hänen ennustuksestaan tapahtui jo yksi ihme siten, että saarnastuoli kaatui hänen saarnatessaan, ja toisen vielä hirmuisemman ihmeen on hän ennustanut, jota me kaikki kauhistuksella odotamme tapahtuvaksi."

Piispa kun tämän kirjan sai, lähetti uudelle kirkkoherralle apulaisen, joka kaikki viran työt teki ja toimitti, ja niin sai suutari joutilasna vain olla kirkkoherran virassa ja sen arvoa nautita, vaikk'ei hän ollut miksikään papiksi oppinut. Vieläpä kuoli viimein rovastina. — Sen pituinen se.

TOISINTO

Viipurin läänissä kerrotaan tätä tarinaa vähän eri tavalla. Siinä tekee kuningas piispalle kolme kysymystä, joita tämä ei tajua. Kun siitä pahoillaan nyt kotiinsa kulkee, tulee häntä vastaan sikopaimen, joka ottaa kuninkaan kysymyksiin piispan edestä vastatakseen. Ihastuksissaan, kun tällä tavoin hädästään pääsi, antoi piispa vaatteensa sikopaimenelle, joka niissä kulki kuninkaan eteen ja sanoi: "Tässä sitä nyt, armollinen kuningas, olen." Oli ikkunasta näkyvä lampi linnan alla sitten, niin kysyi kuningas: "Onko monta korvoa vettä tuossa lammissa?" — "Ei kuin yksi korvo vain", vastasi sikopaimen, "mutta sen korvon pitää olla niin suuri, että siihen kaikki vesi mahtuu." — "Oikein vastattu", sanoi kuningas, vaan kysyi taas: "Onkos idän ja lännen väliä äijän matkaa?" — Sikopaimen vastasi: "Yhden päivän matka." — "Kuinkas niin on?" kysyi kuningas. Sikopaimen sanoi: "Eikös idästä päivä nouse ja taas länteen laskekse?" — "Oikeassa olet", vastasi kuningas ja kysyi vielä kolmannen kerran: "Onko hyvän ja pahan onnen väliä äijän?" — "Sitä ei ole kuin yksi yö", sanoi sikopaimen. "Kuinka niin?" kysyi kuningas. Sikopaimen vastasi: "Eilen olin minä sikain paimen, ja tänä päivänä vastaan minä piispan vaatteissa kuninkaan kysymyksiin." — "Niinpä saat sinä tästä päivin piispana ollakin, ja piispa olkoon sikopaimenena, koska hän on tiedossaan niin typerä", sanoi kuningas ja kysyi vielä neljänneksi sikopaimenelta: "Paljonko minä valtani ja virkaistuimeni kanssa sinun mielestäsi maksan?" Vastaukseksi virkkoi piispaksi ylennyt mies: "Maailman Vapahtaja maksoi kolmekymmentä hopeapenninkiä, tottahan sinä maksanet yhtä vähemmän." — "Se on oikein", sanoi kuningas, ja siihen loppuikin se tarina.

ONNETON MATKUSTUS

Läksin kerran Venäjän maalle kulkemaan ja tulin muutamaan kaupunkiin, mutta niin myöhään iltasella, etten päässyt mihinkään taloon sisälle, sillä kaikki portit olivat kiinni. Minä tuossa kotvan aikaa kävelen tietämättä, mitä tehdä pitäisi, ilma kun on huono ylen, ja sataa minkä kerkiää. No, ei muuta kuin kapusin muutaman kauppapuodin päälle, nostin pari kolme kattolautaa pois ja menin siitä sisälle. Täällä oli hyvä kyllä yötä viettää, ja nukuinkin hyvästi, kun matkastani olin väsyksissä. Aamulla olisi pitänyt pois lähteäkseni, vaan en päässyt samasta reiästä takaisin, josta olin tullut, se kun oli liian korkealla. Tässä täytyi nyt minun vankina olla, minkäs siihen taisi; mutta päivän tultua tulee jo kauppias puotiinsa toimittaakseen tavallisia töitänsä. Minä kun hänen tulonsa kuulin, pistäysin oven pieleen suuren tynnyrin taakse, ja kauppias kun oven aukaisi, minä samalla ampaisime kadulle ja aloin mennä miilustaa, minkä kerkesin, mutta puodin haltija, joka keksi minun lähtöni, alkoi huutaa korkealla äänellä: "Varas, varas! Ottakaa kiinni!" Katuvartijat paikalla minuun kiinni ja veivät samaan puotiin takaisin, josta olin lähtenyt. Tässä isäntä katsastaa, onko mitään puodista poikessa, vaan kun ei löydä mitään kadonneeksi, ei hän kumminkaan minua lyönyt, mutta otti kaksipohjaisen tynnyrin, pani sen sisään minut ja vei valtamaantien haaraan, jossa naulasi tynnyrin pohjat kiinni ja vahvat vanteet tynnyrin ympäri. Siellä sain istua kököttää aina lauantai-iltaan asti syömättä, juomatta. Silloin toki kulki kirkkorahvasta samaa tietä. Nämä katselivat tynnyrin sisään, ja kun keksivät siellä olevan ihmisen, niin alkoivat tynnyrin reiästä minulle mättää piirakoita syötäväksi, vaan eivät kuitenkaan päästäneet minua pois, vaikka kyllä sitä pyysin ja rukoilin.

Tulipa yö sunnuntaita vastaan, niin sattui muudan susi siitä kulkemaan. Se tulee tynnyrin luokse ja alkaa nuuskia sitä ympäri. Viimein löytääkin reiän ja koettelee työntää päätänsä siitä sisälle, vaan ei sopinut. Kääntyy silloin takaisin, vaan miten lienee siinä pyörähdellyt, niin sattui häntänsä hanikan reiästä tulemaan tynnyrin sisään. Minä samalla koppasin hännän käsiini ja ärjäisin, minkä jaksoin. Susirukka säikähti tätä ja alkoi mennä podistaa, minkä ennätti. Se kun nyt hädissään mäkilöitä, louhikoita myöten juoksenteli, särkyi tynnyri, ja minä pääsin sen sisältä pois. Tästä läksin nyt astua huppuroimaan ja osasin viimeinkin muutamaan taloon. Tässä oli portti kiinni ja talonväki jo levolla. Minä koputin akkunaan. Tästä talon emäntä heräsi ja kysyi minulta: "Mistä sinä olet?" — "Sieltä, josta sinäkin", sanoin minä. "Vai sieltä, vai sieltä", sanoi emäntä ja laski minut kohta sisään. Siellä minut kutsuttiin nyt ruoalle, ja suuri summaton kaalivati kannettiin minun eteeni. Isäntä ja emäntä rupesivat lähelleni istumaan, ja syömään ruvetessani varoitti jo isäntä, että kaali piti kaikki syödäkseni, muuten paha minut perisi. Emäntä puolestaan alkoi minun syödessäni kysellä yhtä ja toista entisen kotitalonsa elämästä ja kaikenlaista muuta semmoista, kun muka luuli minun olevan sieltä kotoisin, josta hänkin. Ensiksi kysyi hän minulta: "Vieläkö se lampi on siinä kotitalon pellon päässä?" Minä: "Eikö mitä, emäntäiseni, jo se poutavuonna paloi." Emäntä: "Vai niin, vai niin, vai jo se soma ja kaunis lampi paloi, niinhän se silloin aamuin höyrysikin palaaksensa, palaaksensa; haasta vielä, vierahaiseni, syö kaalia — tuo tyttö maitoa — vieläkö se suuri kivi on siinä kotitalon pellolla?" Minä: "Eikö mitä, emäntäiseni, jo sen pienet linnut veivät kirkoksensa." Emäntä: "Vai niin, vai niin, vai jo veivät kirkoksensa, niinhän ne illoin aamuin sen päällä sikersivätkin kirkokseen viedäksensä, kirkokseen viedäksensä; haasta vielä, vierahaiseni, syö kaalia — tuo tyttö maitoa — vieläkö se suuri sika on siinä kotipaikalla?" Minä: "Eikö mitä, emäntäiseni, se pääsi jo pakariksi." Emäntä: "Vai niin, vai niin, vai jo se pääsi pakariksi, niinhän se illoin aamuin pala suussa kävelikin pakariksi päästäksensä, pakariksi päästäksensä; haasta vielä, vierahaiseni, syö kaalia — tuo tyttö maitoa — vieläkö se suuri kissa on siinä kotipaikalla?" Minä: "Eikö mitä, emäntäiseni, se pyrki ja pääsi jo voudiksi." Emäntä: "Vai niin, vai niin, vai jo se pääsi voudiksi, niinhän se illoin aamuin voudattikin voudiksi päästäksensä, voudiksi päästäksensä; haasta vielä, vierahaiseni, syö kaalia — tuo tyttö maitoa — vieläkö se kukko on siinä kotipaikalla?" Minä: "Eikö mitä, emäntäiseni, se jo mennä vuonna luki ja pääsi lukkariksi." Emäntä: "Vai niin, vai niin, vai jo se luki lukkariksi, niinhän se illoin aamuin lukertelikin lukkariksi päästäksensä, lukkariksi päästäksensä"; ja niin loppui meidän puheemme pito. Isäntä sillä välin vahti ja valvoi sitä, etten kaalia saisi muualle mättää kuin omaan suuhuni syödäkseni, ja tuossa oli minulla hyväkin hätä, kun ei kaali ollut mahaani mahtuakseen, vaan kun isännän silmä vähänkin vältti, silloin mätin minä kaalia vaatteiden sisälle, ja niin sain kaalivadin viimeinkin tyhjäksi.

Syömästä päästyä sanoi isäntä minulle: "Nyt sinun pitää tanssia minun kanssani yhdessä, niin on meillä tapana." No, ei auttanut muuta kuin aloin minä isännän kanssa tanssia löyhytellä, mutta samalla alkoi kaalikin vaatteiden sisältä vuotaa lattialle. Tästäpä suuttui isäntä, alkoi haukkua minua varkaaksi ja panna kepillä selkään. Minä kiitin kinttujani, kun pääsin käsistä pois, ja aloin juosta siimottaa pitkin tietä. Juoksin, juoksin, minkä aikaa lienen juossutkin, niin tulin muutamaan taloon. Tässä taas en päässyt sisälle, vaan täytyi mennäkseni saunaan. Tänne tultuani kuulin jotakin saunan karsinassa kopisevan, josta tulin siihen luuloon, että tässä oli pirujen ja pahakasten asumapaikka. Minä silloin kavahdin uunin päälle ja aloin sieltä syytää kiviä saunan karsinaan, jota tekoani tein, kunne ei enää kuulunut mitään kupinaa karsinassa. Sitten rupesin minä levolle ja makasin rauhassa aamuun asti.

No, mitäpä tuosta? Aamulla tulee emäntä saunaan, näkee minun makaavan penkillä, uunin hajallaan ja lehmän vasikat kuolleina karsinassa; näitä näet olin heitä piruiksi luullen uunilta kivittänyt. Havaittuansa asian ärjäisi emäntä samalla: "Ahas, roisto, kun vasikat tapoit!" meni sen kanssa pois ja pani saunan oven salpaan. Minulle tuossa hätä käteen, miten päästä pakoon. Saunassa oli pieni akkuna. Minä tuosta pyrkimään pois, ja viimein pääsinkin ulos, mutta suurella vaivalla; kaikki läksi nahka kylkiluiltani pois. Nyt taas juoksemaan tästä, enkä tohtinut seisahtua ennenkuin muutamain virstain päähän, jolloin nousin muutamaan taloon kovasta juoksustani lepäämään. Tässä ei muita kotona kuin emäntä. Minä rupesin hänelle tutuksi puhutellen häntä kohteliaasti, sain sillä tavalla ruokaa ja olin hyvän aikaa siinä. Minun tässä näin istuessani läksi emäntä lastensa vaatteita pesemään kaivolle ja käski minun katsoa lastansa, joka oli kätkyessä. Minä lupasin niin tehdä, ja emäntä meni työllensä. Kuluu vähän aikaa tuosta, niin jopa hyppää kissa kätkyeen ja alkaa raappia lasta. Minä kun pöydän päässä istuessani keksin tämän, otin suuren puupalasen käteeni ja viskasin kissaa sillä, vaan kalikkapa sattuikin päähän lasta, joka tästä meni tainnuksiin. Noko minä hädissäni taas juosta podistamaan, enkä uskaltanut juoksussani tauota ennenkuin pääsin omaan maahani; mutta vielä tänäkin päivänä ovat kylkeni kipeät, kun saunan akkunassa niin pahasti hankautuivat. — Sen pituinen se.

PETTURI-JUSSI

Jussi oli nuoruudestaan asti sekä isänsä kanssa että itsekseenkin käynyt tavaraa kaupitsemassa Venäjällä, vaan tämä kaupanteko oli heille pikemminkin vahingoksi käynyt kuin miksikään hyödyksi, sillä vieraan maan kieltä ja puhetta kun eivät oikein ymmärtäneet, niin heidät aina kaupassa petettiin. Tätä päätti Jussi mieheksi tultuaan kostaa miettien mielessänsä: "Eiköhän suomalainenkin viekkaudessa voisi muukalaiselle puoltansa pitää, jos tuota viisauden haaraa kerran vaikkapa suotta aikojaan ja huviksensa harjoittelisi." Näissä mielin läksikin matkalle heti ja petti, kun kerran pettämään rupesi, kaikki Venäjän valtakunnan miehenpuolet, ettei ollut pettämättä muita kuin kaksi pappia, viisaita viettelyksiä kumpikin. Nämä, joille Jussi jo oli maineesta tuttu, läksivät varsin vasten uhalla tiedustamaan häntä ja tarjoutuakseen hänelle petettäviksi. Jussi puolestaan, joka myöskin tarkoin tiesi, ettei ollut muita pettämättä kuin ne kaksi papin veitikkaa vain, oli samaten ikään etsimässä heitä, jonka vuoksi papit eivät päässeet peninkuormaakaan kotoansa ennenkuin Petturi-Jussi tuli heitä vastaan. Papit kohta keksivät, että tuo on joku erinomainen mies, sillä Petturi-Jussi piti aina Venäjällä matkustaessaan narrinvaatteet päällänsä. Kysyivät siis häneltä: "Tiedätkö, missä Petturi-Jussi tätä nykyä asuu ja oleskelee, vai oletko sinä se sama, koska olet melkein narrin näköinen mies?" Jussi sanoi: "Minä se olen, mutta joko te tahdotte paikalla pettämään, vai olisiko parempi mennä teidän kotiinne?" Papit vastasivat: "Kyllä se on parempi, että menemme meidän kotiimme, koska niin likellä sinut tapasimme." Jussi ikäänkuin arvelee asiata tarkemmin ja sanoo viimeinkin: "En minä nyt jouda lähtemään, minä juoksin niin kovasti entisiä petoksiani, että petturivakkani putosi, ja minun täytyy mennä sitä etsimään." Papit kysyivät: "Joko sinä pitkältä juoksit, olisikohan tuonne mimmoinen matkaa, jonne tuo putosi?" Siinä oli likellä mökki, joka näkyi neljänneksen virstan päästä, niin Jussi vastasi: "Toinen verta tuosta mökistä eteenpäin kuin tästä tuonne mökkiin." Papit silloin sanoivat Jussille: "Niinpä sinä joudut sievemmästi, jos otat tämän hevosemme; me odotamme sinua tuossa mökissä." Jussi otti pappien hevosen ja kärryt, eväät, tavarat, mitä heillä matkassa oli, ettei heille jäänyt muuta kuin vaatteet päälle, läksi ajamaan ja ajoi venäjänvirstan verran, niin käänsi jo hevosen pappien kotia kohdin takaisin päin. Papit eivät olleet mökkiin vielä ehtineetkään, kun jo näkivät Jussin tulevan takaisin. Vanhempi pappi sanoi silloin nuoremmalle: "Mene nyt sen puheelle, sillä kyllä se konna varastaa meidän hevosemme." Jussi ajoi niin kovasti kuin se, joka tahtoo pakoon päästä, vaan nuorempi pappi ennätti kuitenkin tiepuolesta maantielle ja kysyi Jussilta: "Jokos löysit petturivakkasi?" Jussi vastasi: "Jo vakka löytyi, eikä nyt enää tarvita kuin tervaksia selvään nähdäksenne, että olette petetyitä."

Papit odottivat siinä mökissä sitten Jussia tervasten kanssa tulevaksi, mutta Jussi ei palannutkaan, vaan ajoi pappien kotiin rouvain luokse, ensinnä vanhemman papin, ja sanoi rouvalle: "Pappi laittoi minut hakemaan kaikki, mitä kotona löytyy rahoja. Se tuli minua vastaan peninkuorman päässä tästä ja sanoi: 'Minä läksin Petturi-Jussia hakemaan, ja nyt sain kuulla, ettei se enää Venäjän valtakunnassa olekaan, mutta minä haen hänet vaikka Ruotsista', nousi siitä muutamaan mökkiin itse ja antoi minulle hevosensa merkiksi, että voisitte uskoa hänen laittaneen minut rahoja hakemaan." Rouva kun näki, että miehellä on papin hevonen ja kärryt, uskoi hänen puheensa, kokosi kaikki, mitä hänen ja papin tallella oli, ja antoi ne papille vietäväksi Jussille. Rahat pantiin pieneen kirstuun, jonka Jussi ja rouva yhtenä kantoivat kärryyn. Rouva kun tässä näki miehensä reisuvaatteet, eväät ja kaikki, mitä matkalle oli varustettu, sanoi: "Te olette rehellinen mies, vaikka minä olen peläten näitä rahoja mukaanne laittanut. Tulkaa nyt, hyvä isäntä, ja ottakaa lämpöinen ryyppy ennenkuin matkalle lähdette." Jussi arveli ihastuen: "Hyvä on ryyppy jos rahatkin", ja meni iloissaan rouvan jäljessä, joka huoneeseen tultua antoi hänelle hyvän ryypyn. Jussi kun juodessaan kohotti päätänsä saadakseen ryypyn pannuksi pohjaan, älysi kiväärin ja sapelin riippuvan seinällä ja sanoi kohta rouvalle: "Voi kuitenkin, jos minä läksin pois ennenkuin te minua kielsitte, pappi kun käski minun tuoda nuo aseet pitkän reissunsa varaksi." Rouva tämän kuultuaan antoi kohta sapelin ja kiväärin Jussille ja saattoi häntä kärryihin asti. Jussi asettuu kärryihin sapeli toisessa kädessä, toisessa kivääri, ja pappilan työväki, joka tätä katseli, ihmetteli, kuinka nöyrä rouva nyt oli, ei se nyt piikainsa eikä renkiensä kanssa joutanut torumaan. Muiden näin puhellessa sanoi muudan renki päälle päätteeksi: "Nöyrähän se aina onkin narri narrin edessä." Jussi, joka kyllä nämät sanat kuuli, teki lähtöä matkalle pannen kiväärin oikealle puolellensa ja sapelin kainaloonsa. Äkkiä kysyy silloin rouva: "Mikä teidän on nimenne, että minä teitä oikein osaisin kiittää, kun mieheni kotiin tulee?" Jussi sanoi: "Jussi minun ristintänimeni on, kylläpähän töistään itsekullekin sukunimeä tulee. Hyvästi nyt, hyvä rouva, ei teille suinkaan pahemmin käy kuin nuoremmankaan papin rouvalle." Sen puheen ajoi hän suorastaan nuoremman papin rouvan luokse ja sanoi: "Pappi laittoi minut täältä kärryjä ja hevosta noutamaan ja panemaan kaikki rahat mukaan, mitä kotona löytyy." Rouva arveli asiata, sanoi: "Kuinka minä niitä sinulle uskallan antaa?" Mutta Jussi sanoi: "Käykää ja katsokaa, täällä on vanhemman papin hevonen ja kärryt, jotka antoi merkiksi minulle pyytäen minua hakemaan pitkälle reissulleen enemmän evästä, sillä papit olivat kuulleet, että heidän matkansa tulee enemmäksi kuin kotoa lähtiessään tiesivätkään, koska Petturi-Jussi on Ruotsiin paennut, jonne nyt heidänkin sen tautta täytyy lähteä." Rouva nähtyänsä vanhemman papin hevosen ja kärryt, joissa keksii oman miehensä päällysvaatteet, ihastuu heti ja sanoo: "Kyllä näen, että olette rehellinen mies, sillä ei mieheni koskaan kelvottomia ihmisiä usko; tulkaa tänne, hyvä isäntä, minä tahdon mielelläni tehdä niinkuin mieheni on käskenyt." Näin puhuen antoi rouva kaikki rahat, mitä oli miehensä tallella, Petturi-Jussille käteen ja sanoi: "Olkaa nyt niin hyvä, kunniallinen isäntä, että joka äyrin näistä kaikella mokomin viette minun mieheni käteen, että häneltä kotiin tultua kiitokset saisin."

Jussi rahat saatuaan sanoi: "Ei tässä nyt muu auta, pitää matkalle joutua, sillä herrat odottavat minua." Rouva kuitenkin muistaa Jussin ensimmäistä puhetta, että pyysihän se hevostakin, ja sanoi siis: "Entä, hyvä isäntä, hevonen ja kärryt?" Jussi siihen: "Ei se ole minun asiani, hyvä rouva, teitä yhä muistutella, minä otan, minkä annatte, olkoon se teidän asianne, jos annatte taikka ei." Rouva sanoo hädissään: "Ei Jumalan tähden pidä mennäksenne ennenkuin hevonen ja kärryt täältä laitetaan kanssanne."

No mitäs; Jussi läksi ajamaan omallansa ja rouvan renki toisella hevosella ja niillä kärryillä, jotka rouva oli toimittanut. Jonkun virstan verran ajettuaan kysyy sitten renki Jussilta: "Kuinka pitkälle minun pitää ajaman?" — "No, kunne pääsemme pappien luokse", vastasi Jussi, mutta piti ruunan suitsia suoraan Riian kaupunkia kohden ja kysyi sinne päästyään kohta: "Missä on tästä laivahamina?" Hamina neuvottiin hänelle, ja siitä kun laiva ikään oli lähtemässä, nousi Jussi sille laivalle ja sanoi rengille lähtiessään: "Tee sinä työtä tässä kaupungissa niin kauan kuin minä tällä laivalla lystäilen, ja pidä pappien hevoset hyvästi, kyllä minä kahden viikon päästä tulen takaisin." Laiva läksi liikkeelle, ja Jussi luisti sitä tietänsä Ruotsiin, jonka pääkaupunkiin laiva oli menevä.

Kahden viikon päästä arveli papin renki: "Eiköhän se mies ollut rosvo, jonka kanssa minä tänne tulin", ja meni siitä ja jutteli kaikki reissut, temput ja asiat, mitkä hänen ja Jussin Riikaan tullessa olivat tapahtuneet, sen kauppiaan palvelijalle, jonka luona hän kaksi viikkoa oli työtä tehnyt. Tämä kuultuaan, kuinka papinrouvat olivat tavaraa laittaneet Jussia myöten miehillensä, löi käsiään yhteen ja sanoi: "Se oli se sama perhana, joka meidänkin herran petti! Isäntämme on luvannut kaksi sataa hopeata sille, joka sen ilmiantaisi."

Asiasta annettiin nyt kohta kauppiaalle tieto, ja tämä läksi höyrylaivassa ajamaan Jussia perästä ja tapasi hänet Tukholmissa Ritariholman kirkon seinukselta, jossa hän oli kaivamassa hautaa sille tavaralleen, jonka hän papeilta oli saanut. Herra kyllä tunsi hänet niin pian kuin näki, mutta kysyi kuitenkin: "Mikäs virkamies sinä olet?" — "Minä olen haudankaivajan apulainen, jonka ei tarvitse muille hautaa kaivaa kuin porvareille ja papeille; minun mestarini kaivaa kaikille muille." — "Ketäs varten tämä hauta on, jota nyt kaivat?" — "Tämä hauta", vastasi Petturi-Jussi, "on eräälle porvarille, jonka muudan Petturi-Jussiksi mainittu narri Venäjän maalla kuulemma on pettänyt." Porvari ajatteli: "Mitäs sinulle nyt pitäisi tehdä? Kyllähän sinut nyt kiinni saisin, mutta kukas nuo sinun juonesi tietää, koska tuommoisia puheita vielä pidät; jos minä sinut kiinni panen, niin voipi hyvinkin tuo hauta olla minua vasten, sen se tuo sinun puheesi ilmoittaa." Meni hän kuitenkin kaupungin siesumestarin luokse ja pyysi lupaa kiinni panettaakseen erästä miestä, joka oli mainio Venäjän maalta karannut vanki. Siesumestari kysyi: "Missä se mies on?" — "Se on Ritariholman kirkon seinuksella hautaa kaivamassa", vastasi kauppias, ja lähdettiin siitä nyt kahden miehen mainitulle paikalle, jossa Jussi jo oli saanut hautansa valmiiksi. Siesumestari kysyi: "Mikä mies sinä olet ja mistä kotoisin?" — "Jussi minun on ristintänimeni", vastasi haudankaivaja, "kyllähän itsekullekin töistänsä sukunimeä tulee." Tästä viisastelemisesta ei siesumestari lukua pitänyt, vaan Jussi otettiin kiinni. Arveli siesumestari sitten, mitä tälle miehelle pitää tehtämän, mutta kauppias kun jutteli kaikki hänen eleensä, mitä hän Venäjän maalla oli tehnyt, kauhistui siesumestari hänen töitänsä ja sanoi: "Tälle ei tarvitse enempätä oikeutta hakea, minulla on uusi nahkasäkki, pankaamme mies siihen ja upottakaamme mereen."

Niin tehtiinkin. Jussi pantiin säkkiin, ja suutarilla neulotettiin säkin suu pikilangalla lujasti kiinni. Sitten kysyi häneltä kauppamies: "Eikös nyt jo muistu mieleesi, mikä eteesi astuu?" — "Kyllähän se minun mielessäni on ennenkin ollut, mikä nytkin; merihän vanhempi onkin maata, mitäs minä maasta pidän mitään." Tästä tylystä puheesta suuttui kauppias sanoen: "Koska niin on, kyllä sinne väleen pääset", pani miehen rekeen ja läksi meren jäätä ajamaan. Noin puolen peninkuormaa ajettuaan mieli hän Jussin upottaa mereen, vaan ei ollutkaan asetta, millä jään olisi puhkaissut. Kääntää kauppias silloin hevosensa, pudottaa Jussin säkkeinensä tien viereen jäälle ja lähtee tuuran hakuun kaupungista. Hänen sillä matkalla ollen sattui sitä tietä kulkemaan majanmuuttaja, joka edellään ajoi suurta lehmikarjaa. Jussi potki säkissään tien vieressä siinä, ja majanmuuttaja, joka älysi sen, kysyi kohta: "Mikäs sinä olet, säkissä kimpuilija, ja mitä siellä teet?" — "Minä opettelen täällä puhumaan kahtatoista kieltä", vastasi Jussi, joka piti ääntä siellä säkissänsä. "Opeta, velikulta, minuakin", sanoi majanmuuttaja. "Opetan kyllä, jos sinä säkin suun ratkot auki, että ääneni oikein kuulet. Vaan ei niin monta kieltä kukaan ihan äkkiä opi haastamaan. Kunkin kielen tautta pitää vähintäänkin kaksi tuntia tässä nahkasäkissä olla, että ajatukset ennättävät vieraan kielen rataa tottua juoksemaan."

Majanmuuttaja kun tämän kuuli, päästi kohta säkin suun auki, josta Jussi samassa hyppäsikin väljälle ja vuorostaan pani majanmuuttajan säkin sisälle, jonka suun sukkelaan ompeli kiinni jättäen kielten opettelijan ajatuksiaan taivuttelemaan. Siitä kulki sitten toista valtatietä kaupunkiin takaisin iloisena ja huoletonna majanmuuttajan lehmikarjaa edellänsä ajaen. Kauppias sillä aikaa ennätti jo tuuransa kanssa jäälle, jossa näki nahkasäkin vielä olevan paikallansa. Ei siis muuta, vaan teki tuurallansa reiän jäähän, upotti säkin avantoon ja ajoi takaisin kaupunkiin. Tänne tultuansa näki hän kaikkein ensimmäiseksi lehmikarjan tulevan vastaansa, ja kun niiden kuljettajata tarkemmin katseli, tunsi hän kohta, että Petturi-Jussi niitä olikin ajamassa. Sitä kummastellen kysyi hän: "Kenenkäs karjaa nyt kuljetat, ja mistä sen sait?" — "Ka, enemmän tavaran haltijaksihan te panittekin minut kuin ennen olin; jota syvempään olisitte vieneet, sitä suuremman karjan olisin sieltä tuonut." Tämän kuultuansa sanoi kauppias: "No, myy nyt tämä karjasi edes minulle huokeaan hintaan kaikesta siitä vahingosta, minkä minulle tehnyt olet." Jussi puolestaan vastasi: "Vähäinen tämä karja olisi teille palkinnoksi, ei minun käy sitä antaminen; vaan jos lähdet minun kanssani, ja minä siitä teidän avannostanne kaksi virstaa etemmäksi teen vielä avannon, ja te kerran vain päätänne kastatte ja kuuluvalla äänellä huudatte: 'Ptui Kirjoa, ptui Kirjoa, ptui haikeata Halunaa!' niin sieltä tulee karjaa enemmän kuin Tukholmin kauppatorille sopii."

Kauppamies mielistyi tuumaan ja läksi Jussin kanssa ajamaan jäätä. Kun sitten siitä avannosta, joka Jussia vasten oli tehty, vielä kaksi virstaa oli merelle päin kuljettu, tehtiin toinen avanto jäähän, josta kauppamiehen piti muka karjaa itsellensä huutaa. Tätä varten rupeaakin tämä avannon reunalle polvillensa ja pistää päänsä veteen. Jussi silloin tapasi kauppamiestä sääristä kiinni ja upotti hänet syvemmälle sanoen: "Huutakaa, huutakaa, hyvä herra ja kaupungin raati, että odotettava karjanne kuulisi." Siinä tukehtui kauppias huutaessaan veteen, ja Jussi ajoi hänen hevosellansa kaupunkiin takaisin.

Ne papit taas, jotka Jussia olivat lähteneet hakemaan, löysivät hänet Ritariholman kirkon seinukselta hautaa kaivamasta samoin kuin kauppiaskin hänet oli tavannut, ja sanoivat iloissansa: "Jopas, narri, sinut tapasimme!" Mutta Jussi vastasi: "Johan narri teidät ennen tapasi kuin te narrin, vaikka häntä varsin vasten olette etsineet." Papit, jotka hyvin tiesivät, että Jussi oli viisas ja kaikissa vehkeissään varova mies sekä samalla kavala ja petollinen, alkoivat nyt hyvin sanoin puhutella häntä ja maksua vaatia kaikesta vahingosta, minkä hän heille tehnyt oli. Petturi-Jussi oli siihen suostuvainen, kulki pappien kanssa muutamaan majataloon, jossa tilasi huoneen itsellensä ja sanoi papeille, jotka niinikään jäivät siihen asumaan: "Hankkikaa nyt minulle menneenkesäinen hevosen varsa, niin sen kautta toimitan teille semmoisen rikkauden, että sitä kestää niin kauan kuin te ja teidän lapsenne elätte." Papit tekivät niinkuin Jussi tahtoi ja hankkivat hevosen varsan huoneeseen, josta kaikki asettuivat levolle. Jussi heräsi kuitenkin pappeja ennemmin, pisti muutamia hopearuplia varsan hännän alle ja kävi siitä pappeja herättämään sanoen: "Tulkaat nyt, hyvät pastorit, katsomaan, minkä rikkauden aarteen minä teille olen hankkinut!" Papit kun rikkaudesta puhuttavan kuulivat, kavahtivat puolitorkuksissa jaloillensa nähdäksensä, minkä kumman nyt Jussi heille näyttäisi. Tämä taputti hiljaa vain varsan lautasta, ja samassa tippuivat hopearuplatkin hännän alta pappien ihmeeksi ja ihastukseksi, jotka eivät sen kovemmin vanhaa vihaansa muistaneetkaan, vaan ottivat varsan Jussilta ja sanoivat: "Toimessa näyt, mies, viimeinkin olevan meille suurta vahinkoamme palkitsemaan; jääköön nyt entinen vaino ja viha unhotuksiin." Siitä tekivät sitten Jussin kanssa kirjallisen sovinnon, jossa tunnustivat, ettei heillä enää ollut Jussilta mitään saamista eikä häntä vastaan mitään valittamista.

Jussista erottua tuli papeille kuitenkin siitä seikasta riita, kumpiko heistä ensiksi saisi varsan hoteellensa. Asiasta sopivat keskenänsä viimeinkin niin, että kukin aina vuorokauden pitäisi varsan luonansa ja että vanhempi pappi saisi ensi vuorokauden olla varsan omistajana. Kun asiasta näin oli sovittu, otti vanhempi pappi itsellensä omituisen huoneen, syötteli varsaa runsaasti, että se muka sitä paremmin tämän kaiken hopeassa maksaisi, ja odotteli unettomin silmin aamun tuloa, jolloin hän nähdä saisi, mimmoisen hopealäjän varsa hänelle toimittaisi. Tässä hopussaan nousikin jo päivän valjetessa vuoteeltaan, meni varsan luokse ja alkoi varsan lautasta taputtaa ja silitellä niinkuin oli nähnyt Jussinkin tekevän; mutta varsalta oli hopean teko tyrehtynyt, se ei enää rahaa aikaansaanut, vaan toimitti sitä runsaammin tavallista mynttiänsä, johon luonnostaan oli harjaantunut, varsinkin kun häntä niin hyvästi sitä ennen oli ruokittu. Vanhempi pappi kun tämän havaitsi, arvasi jo asian, että Petturi-Jussi hänet nytkin on pettänyt, ei virkkanut koko rahan mynttäyksestä sanaakaan, vaan vei varsan toiselle nuoremmalle papille sanoen: "Pidä nyt tämä hopean mynttääjä sinäkin vuorosi niinkuin puheemme oli." Tämä taas syötti varsaa hyvästi niinkuin toinenkin, ja varsa puolestaan toimitti hänelle samassa määrässä sitä ainetta, jonka tekoon oppinut ja tottunut oli. Toivossaan näin petyttyään meni nuorempi pappi aamulla vanhemman virkaveljensä luokse ja sanoi: "Ei semmoisesta hopean tehtaasta ole hiiteenkään kuin se, jota minä tänä aamuna hyvissä toivoin käytin ja koettelin; varsa ei yhtäkään hopearuplaa minulle aikaansaanut, vaan sitä vastaan pelkkää pirua ja perkelettä." — "No, mitäs luulet sen minulle tehneen?" sanoi toinen, "parasta kun emme koko asiasta sen pitemmältä puhele." — Sen pituinen se.

VELJESTEN PERINTÖ

RIKASTUNEET VELJET

Oli ennen muinoin köyhä mies, joka kuollessaan jätti kolme orpoa poikaa maailmaan. Veljet jakoivat keskenään nyt, mitä vähän heille isänsä omaisuudesta tuli osaksi. Niin tuli vanhimmalle veljelle jauhinkivet, keskimmäiselle vanha kantele, nuorimmalle kela, väännin ja kyynärä köyttä. Allapäin, pahoilla mielin läksi nyt vanhin veli, joka oli jauhinkivet osakseen saanut, niillä kivillänsä etsimään elatustansa, pani kivet takkavitsaan selkäänsä ja läksi astumaan. Kotvan aikaa kuljettuansa löysi hän metsässä rosvojen luolan taikka asunnon, joka muuten rakennukseltaan oli ikäänkuin riihi. Tänne meni hän nyt sisälle, ja kun siellä ei sitä nykyä ollut asukkaita ketään, nousi hän kohta parsille ja pani kivet siellä päällitysten ikäänkuin jauhaaksensa. Jonkin ajan siellä istuttuansa keksi hän miehiä tulevan riiheen. Ne olivat rosvoja, jotka pitivät majaansa siinä ja nyt tulivat keskenänsä jakamaan, mitä maailmalta olivat saaneet varastetuksi. Olipa näiden joukossa muudan nuorempi, ruumiiltansa heikompi mies, joka ei toisille pitänyt voimissa, ja kun kukin saaliista osansa otti, eivät toiset olisi sille miehelle antaneetkaan niin paljon kuin itse osakseen ottivat. Tämä rupesi huutamaan Jumalan kostoa toisten päälle ja sanoi: "Kun ette minulle osaani antane, niin minä rukoilen Jumalaa taivaasta pudottamaan suuren kiven teidän päällenne, jotta siihen joka ainoa kuolette." Poika, joka parsilta näki ja kuuli kaikki, mitä rosvot alhaalla tekivät, jyrähytti nyt kiviänsä näiden näin keskenään riidellessä. Säikähtäen sitä, että nyt putoaa kivi heidän päällensä, pölähtivät rosvot riihestä ulos ja juoksivat tiehensä, yksin sekin, joka oli rukoillut Jumalaa taivaasta kiveä toisten päälle pudottamaan. Poika vain jyryytti kiviänsä parsilla, että niiden jyrinä kuului yhä, ja rosvot, jotka pelkäsivät Jumalan kostoa kaikista heidän ilkeyksistänsä, eivät tohtineet tulla siihen takaisin; mutta kaikki, mitä olivat keränneet rahaa, tavarata matkoillansa, se jäi riihen lattialle. Poika laskeusi nyt parsilta maahan, korjasi rosvojen rahat ja muut tavarat talteensa ja läksi kotiinsa. Sinne tultuaan sanoi hän veljillensä: "Tarvitseisinpa nelikkoa, mistähän sen saisin?" Veljet kysyivät: "Mitäpä sillä tekisit?" — "Rahojani mittaisin", sanoi toinen ja kertoi veljillensä, minkä tavaran paljouden hän oli saanut.

Kun nyt keskimmäinen veli näki ja kuuli, miten hänen vanhin veljensä äkisti oli rikastunut, että jo nelikolla rahojansa mittasi, vaikka hänellä matkalle lähtiessä ei ollut muuta kuin vanhat jauhinkivet, tuli hän siitä varsin pahoille mielin ja alkoi aprikoida, mitenkä hänkin perinnöllään jotakin voittaisi. Suruissaan otti hän viimeinkin vanhan perityn kanteleensa ja läksi sen kanssa matkaamaan. Vaelsi kotvan aikaa sitten maata, maailmaa, niin tuli viimein tien varrella olevaan autioon huoneeseen. Tähän meni hän nyt lepäämään, laitteli oveen nuorat, joilla saattoi milloin tahtonsa vetäistä sen kiinni, sieppasi kanteleen käteensä ja kapusi kattoon orsille istumaan. Huviksensa, kun ei hänellä muutakaan tekemistä ollut, rupesi hän nyt laulamaan ja soittaa rumputti kantelettaan aika tavalla. Samassa kulki suuri susilauma siitä ohitse, ja kun kuulivat soiton huoneesta, niin luulivat sitä porsaan ääneksi ja tulivat katsomaan, mikä romina siellä kävi. Alussa seisoivat vain oven suussa ja kuuntelivat soittoa, mutta viimein töytäsi koko lauma huoneeseen. Mies parsilla samassa repäisi köysillään oven kiinni, ja sudet jäivät kaikki huoneeseen. Nämä siinä ulisemaan, tappelemaan ja huutamaan, mutta mies vain soitti kantelettansa parsilla istuessaan eikä ollut susien ilveestä millänsäkään. Sattuipa markkinoille matkaavia kauppiaita suuri matkue kulkemaan siitä sivuitse. Nämä kun kuulivat susien ilveen ja kanteleensoiton huoneesta, tulivat siihen ja aukaisivat oven katsoaksensa, kuka siinä autiohuoneessa semmoista rymäkkätä piti. Sudet silloin ovesta pihalle ja sieltä metsään sitten. Mies orsilla alkoi huutaa kauppiaille: "Voi, voi, miesparat, minkä nyt teitte, kun laskitte minun aljosuteni täältä pois, ne olivat erään suuren herran syöttiläitä, joita minä täällä opetin kanteleen mukaan tanssimaan, ja te nyt tulitte ja laskitte joka ainoan metsään. Nyt te ihan varmaan joudutte joka ainoa iäksi päiväksi vankeuteen, kun semmoisen pahan teitte, vaan jos minua voisitte hyvästi palkita, niin kärsisin rangaistuksen teidän edestänne, ettei koko miesparvi hukkaan joutuisi." Kauppiaille hätä käteen. He lupasivat miehelle, mitä ikään vaatisikin, kun vain ottaisi koko asian yksin päällensä. Mies vastasi siihen: "No, kopistakaahan tuohon tuvan lattialle rahanne kukin kukkarostanne, että saan nähdä, minkä verran noita on." Matkamiehet tyhjensivät silloin kauppaa varten täytetyt kukkaronsa kanteleensoittajan eteen, että sille karttui mahdottoman suuri rahanpaljous, ja palasivat tyhjinä kotiinsa kiittäen vielä miestä, joka heidät semmoisesta ahdingosta ja pälkäästä päästi. Näin tuli keskimmäinenkin veli kanteleellansa rikkaaksi, meni kotiinsa ja sanoi veljillensä: "Missähän olisi nelikkoa, jolla rahojani mittaisin?"

Tästä kävi nuorimman veljen mieli pahaksi, ja hän arveli: "Mikä nyt neuvoksi tulee, kun muut veljeni jo ovat saaneet paljon tavarata ja päässeet rikkaiksi, ja minulla ei vielä ole muuta kuin tämä kela, väännin ja köydenpalanen." Viimein otti hän nämä kolme kalua kanssansa ja läksi hänkin vuoronsa vaeltamaan. Jonkin aikaa kuljettuansa tuli hän muutaman järven rannalle, jossa kasvoi puita ihan veden reunassa. Siinä otti hän vääntimensä, väänsi sillä petäjään reiän, johon pani kelansa kiinni ja köydenkappaleen kelan päähän riippumaan. Alkoi sitten kelata, minkä ennätti, ja hoki kelatessaan yhä: "Kelaan, kelaan tämän järven kuiviin." Järvestä nousi silloin vetehisen poika, kohosi ruohokosta rannalle ja kysyi: "Mitä, mies, tässä teet?" Kelaaja vastasi: "Minä kelaan tämän järven kuiviin, veden kaikki väännän kurttuun, vetehiset nyyrrän nyrttyyn." Vetehisen poika sanoi siihen: "Sitä et saa tehdä, isäni käski minut sinua kieltämään." Kelaaja ei ollut pojan puhetta kuulevinaankaan, teki vain työtänsä yhä ja hoki niinkuin ennenkin: "Kelaan, kelaan tämän järven kuiviin." Vetehisen poika meni nyt sanomaan isällensä: "Kelaa se mies kuitenkin, ei se huoli kiellosta ei mistään; kuuluu kelaavan järven kuiviin, vääntävän veden kurttuun ja meidät nyyrtävän nyrttyyn." Vetehinen kun kuuli, että yhä se mies kelaa siellä rannalla, antoi pojallensa suuren kultavasaran ja sanoi: "Menepä sen kelaajan kanssa väkivasarata kilvalla heittämään, kumpainen teistä siinä on väkevämpi." Poika palasi nyt sen isänsä kultavasaran kanssa rannalle. Siellä mies kelasi yhä, että hurisi kela mennessään, ja kun näki vetehisen pojan tulevan, niin sanoi hänelle: "Katso, niin jo menee vesi kuiviin, että hurisee vain!" Vetehisen poika sanoi kelaajalle: "Lakkaapa, mies, kelaamasta ja tule minun kanssani kilpaa väkivasarata heittämään, kumpainen sen ylemmäksi saa, sen olkoon voitto." Keluumies sanoi: "No, heitähän sinä ensiksi!" Vetehisen poika heitti silloin isänsä antamaa vasarata niin, että pikkuisen vain näkyi taivaalta toisen silmiin ja että se pudotessaan upposi syvälle maahan. Kelaaja kaivoi vasaran maasta ja sai sen työn tuskin itseänsä vastaan pystyyn, mutta ei kohottaa jaksanut sitä ollenkaan, seisoihan vain vasara kädessä ja katsoi taivaalle. "Mitäs siinä arvelet?" kiirehti vetehisen poika, "heitä sinä vuorosi ja rikineesti!" Kelaaja sanoi: "Minä odotan tuota pilven naulaa tulevaksi, niin heitän sen päälle." Tätä säikähti vetehisen poika ja rukoili: "Elä, velikulta, heitä isäni kultavasaraa pilven päälle, siitä tulisi summaton vahinko." — "Enkä heitäkään ennenkuin pilven naula vähän lähestyy", vastasi kelaaja. Vetehisen poika silloin tempasi kurikan kelaajan käsistä ja juoksi isällensä sanomaan: "En minä sille miehelle pidä, se oli heittää sinun kultavasarasi pilven päälle, vaan minä kuitenkin sain hänet siitä estetyksi."

Vetehinen laittoi nyt poikansa toista koetusta kelaajan kanssa tekemään, kuka heistä muka kovemmin jaksaa huutaa. Poika meni kohta kelaajan luokse rannalle ja sanoi: "Ruvetkaamme nyt kilvalla huutamaan, kuka meistä jaksaa kovemmin." Kelaaja käski hänen huutaa ensiksi sanoen sitten itse huutavansa. No, tämä parkaisi niin, että toisen korvat menivät lumpeuksiin, ja yksin kävytkin kuusista tippuivat maahan. Kun sitten kelaajan vuoro tuli huutaa, rupesi hän ensistään vitsaa vääntämään ja nauloja veistämään. "Mitä sinä nyt teet?" kysyi vetehisen poika. "Sitä, että väännän vitsapannan pääsi ympärille ja sen nauloilla suuditsen kiinni ennenkuin vuorostani rupean huutamaan, muuten pääsi halkeaa, ja kuolet siihen paikkaan", vastasi kelaaja toimessaan. Vetehisen poika väitteli, ettei hän anna panna pantaa päähänsä, ja meni taas isänsä luokse ja sanoi: "En minä järven kelaajalle pitänyt puoltani, se olisi vitsapannan päähäni vääntänyt ja sen nauloilla suudinnut, ettei pääni halkeaisi, kun hän vuorostaan rupeaa huutamaan, vaan en kuitenkaan antanut hänen sitä tehdä."

Sillä aikaa mies vain kelasi järven rannalla ehtimiseen ja hoki niinkuin ennenkin: "Kelaan, kelaan tämän järven kuiviin." Tulee siitä vetehisen poika taas isänsä luota ja pyytää kelaajata kanssansa juoksemaan kilpaa, kelle heistä siinä koetuksessa voitto tulisi. Kelaajata likellä vesakossa makasi jänis, niin sanoi mies kelatessaan vetehisen pojalle: "Neljä ajastaikaa nuorin veljeni makaa tuolla haon varrella pensaikossa, menehän ja koeta sen kanssa voimiasi ensin, pidätkö juoksussa sille, se ei minulle ollenkaan pidä. Et tarvitse muuta kuin lyöt käsiäsi vain ja kerran kiljaiset, niin kyllä se lähtee juoksemaan." Vetehisen poika silloin pamautti kämmeniänsä ja kiljaisi kovasti juoksua alottaaksensa, mutta jänis samassa sivahti pensaasta ja läksi hyppäämään, minkä ennätti. No, mitäs se poika jänikselle juoksussa piti, hän ei kohta sitä enää nähnytkään, jonka vuoksi hänen täytyi tulla kelaajan tykö ja sanoa: "En minä veljellesi juoksussa pitänytkään" — "No, mitä sinä sitten minulle pitäisit, kun et nuorempaakaan veljeäni juoksussa voittanut, sillä hän ei ensinkään pidä minulle! Niinpä en itse viitsikään sinun kanssasi lähteä koettelukseen."

Poika, jonka mielestä kelaajan puhe oli totta, heitti kilvanjuoksun sillensä, meni isänsä luokse ja sanoi: "Ei sen miehen kanssa auta kiistäminen, en edes nuoremmalle veljelleenkään pitänyt juoksemassa, sillä oli korvatkin kuin viikatteet ja silmät semmoiset suuret muljat päässä." Vetehinen neuvoi poikaansa, sanoi: "Mene nyt ja rupea kelaajan kanssa painisille nähdäksemme, mitenkä hänelle tuossa käypi, muuten se ehkä kelaa järven kuiviin ja meidät nyrttyyn nyyrtää."

Poika kun tuli kelaajata painisille pyytämään, vastasi tämä: "Kukapa sinun kanssasi rupeaisi painia heittämään, kovin olet kunnoton, vaan tuolla metsässä on yhdeksänkymmenvuotinen taattoni, koetahan sen kanssa ensin, pidätkö sille. Ukko tosin on vähän kuuro vanhoillansa, mutta potkaise häntä vähän kylkeen taikka riuhtaise tukasta, niin kyllä se sitten kuulee."

Sepä olikin karhu, jota kelaaja sanoi taatoksensa, ja kun vetehisen poika nyhtäisi sitä karvoista, niin se suuttui kohta ja paiskasi hänet kerrassaan maahan, että pojalta kylkiluut katkesivat. Karhu kun siitä kävi kuoppaa kaivamaan pannakseen saalistaan sinne, poika onnekseen sillä aikaa pääsi pakoon toki, juoksi voivotellen isänsä luokse ja sanoi: "Ei sille miehelle pidä painissakaan. Itse hän ei viitsinyt tulla koettamaankaan, vaan käski minun vanhan taattonsa kanssa voimiani koetella, ja sekin kun tarttui minuun kiinni, niin tappaa oli vähällä, mutta jos vain mies itse oli, niin tappoi tukkunansa."

Isä sanoi: "No, kun ei muusta apua liene, niin pyydä kelaajata sovinnolle ja tarjoa hänelle rahoja, jos hän herkeää järveä kelaamasta." Poika menikin samassa kelaajan luokse ja kysyi, mitä hän vaatisi, jos herkeäisi järveä kuiviin kelaamasta; mutta tämä vastasi, ettei hän taida huolia mistään, kelaa hän kuin kelaakin sen järven kuiviin, niin enemmän sen pohjalta rikkautta lähtee kuin minkä hän muuten saisi. Vetehisen poika rukoili kuitenkin häntä yhä vain sopimaan ja lupasi viimein antaa niin paljon rahaa kuin kelaaja kantaa voisi, jos hän vain herkeäisi järveä tyhjäksi kelaamasta. "No, olkoon sitten", sanoi kelaaja, "en minä ole riitaisa, kunhan vain sen verran rahoja annat kuin sinä tähän kantaa jaksat, huonompihan sinä kuitenkin olet minua, niin minä sovin sinun kanssasi ja herkeän järveä kuivaamasta." Vetehisen poika juoksi iloissaan isänsä luokse, otti sieltä niin suuren rahakuorman kuin vain kantaa jaksoi ja toi sen siihen miehelle. Se herkesikin kohta kelaamasta ja kulki rahoinensa kotiin. Siellä kysyi sitten niinkuin toisetkin veljensä nelikkoa ja näytteli, minkä rahakuorman hän oli saanut, ettei hänkään muka ollut perin köyhä. Näin joutuivat kaikki kolme veljeä rikkaiksi, vaikka ei perintönsä isänsä kuoltua näyttänyt suinkaan suurelta.

KÖYHÄT POJAT JA VEDENEMÄNTÄ

Oli kolme köyhää veljestä, joille isänsä kuoltua ei muuta perintöä jäänyt kuin puoleksi punottu nuora, kissa ja keritsimet. Läksi vanhin näistä vanhasta kodistaan ja päätyi lammin rannalle, jossa vedenemäntä ikään kivellä istuu, siinä päätänsä harjaa, silittää ja selvittelee. Poika ei tätä ole keksivinäänkään, asettuu vain lammin rannalle ja rupeaa nuoraa punomaan itsellensä kukkaronsuunauhaksi, sillä hän oli päättänyt matkallansa paljon rahaa kerätä ja rikkaana kotiin palata. Kun vedenemäntä tämän näki, kysyi hän kohta: "Mitäs siinä punot?" — "Kukkaronsuunauhaa", vastasi poika. "Mitäs sillä teet?" kysyi vedenemäntä. "Tämän lammin panen kukkaroon", vastasi poika, "ja samalla korjaan ja pyydän myöskin kaikki vedessä asuvaiset olennot." — "Vaatisitko äijän rahaa, jos et lampia panisi kukkaroon?" kysyi vedenemäntä. "Tämän huopahatun täyteen kun rahaa kantanet", sanoi poika, "niin jääköön lampi kukkaroon panematta", ja samassa puhkaisi hatustaan pohjan ja asetti sen onnen puupölkyn päähän. Vedenemäntä tämän vastauksen saatuansa meni järveen ja sanoi pojallensa: "Miesruoja rannalla tuolla uhkasi meitä ja sanoi koko järven korjaavansa kukkaroonsa, mutta kenties sanoi hän niin suotta aikojansa vain, menepä ja katso, onko tuo vielä nuoran punomisen toimessa." Poika kävi katsomassa ja tuli sieltä, sanoi: "Yhä se mies kukkaronsuunauhaa näkyy punovan, niin oli työssään totinen, ettei minuun katsonutkaan." — "No, vie hänelle sitten yksi takallinen hopeata", sanoi vedenemäntä, "tottahan tuossa kyllin lienee." Poika äitinsä käskyä kuullen kantoi nuoranpunojalle kannalmuksen hopeita ja kaatoi ne pölkyn päässä olevaan hattuun, vaan eihän se siitä täyttynyt, rahat juoksivat onnen pölkyn sisään, ettei niitä näkynytkään. "Vähät ovat hopeasi", sanoi silloin nuoranpunoja, "käy kotiisi, tuo sieltä toinen kannalmus." Poika totteli käskyä, toi kannalmuksen, toipa vielä kolmannenkin. Kun siitä viimeinkin hopeat alkoivat hatussa näkyä, sanoi mies: "No, nyt on kyllin hopeata tuota, nyt jääköön lampi kukkaroon panematta, vaan hankihan vielä minulle hevonen, jolla minä kotiin kuljen." Vedenväki toimitti senkin vielä, ja nuoranpunoja veti hopeat kotiinsa sanoen veljillensä: "Tämmöisen hyvyyden minä olen koonnut, koetelkaa vuorostanne tekin onneanne."

Nähtyänsä, mimmoisen rikkauden vanhin veli oli matkallaan saanut, läksi toinenkin, keskimmäinen veli, kodistaan kulkemaan ja joutui siihen maahan, jossa ei ollut keritsimiä, vaan lampaita hyvin äijän. Tuli muutamaan taloon, niin siinä parhaillansa kerittiin lampaita veitsellä. Tätä katsellen sanoi mies: "Minulla on kapineet, joilla saapi lampaista villat paljoa paremmin lähtemään, ostakaa ne minulta." — "Paljonkos niistä tahdot?" kysyttiin mieheltä. Tämä vaati keritsimistään hatullisen hopeita samoin kuin vanhinkin veljensä, sai sillä lailla suuren rikkauden ja palasi kotiinsa.

Arvelee tuosta kolmas veli: "Ei minunkaan auta kodissa istuminen, kulkea sitä pitää jonnekin", ja läksi kissoinensa hänkin matkalle. Kotvan kuljettuansa tuli hän sitten vieraaseen maahan, jossa meni muutamaan taloon ja pyysi isännältä lupaa ollakseen siinä yötä. "Olisi meillä huonetta vieraitakin varten, vaan ei käy muissa suojissa kuin tässä, jossa itse makaamme, yötä oleminen, kun on muualla niin äijän hiirtä, että syövät ihmiset tukkunansa." — "Vähät siitä", sanoi mies, "on minulla kontissani semmoinen elävä, joka hiiret hävittääpi." Kun isäntäväki tämän kuuli, käskivät he miehen toiseen tupaan maata, vaan olivat kuitenkin peloissaan, sanoivat: "Kunhan eivät hiiret sinua söisi, ole, miesparka, varoillasi." Mies puolestaan oli huoletonna, laski tupaan tultuansa kissan kontistaan lattialle ja rupesi itse lavitsalle maata.

Aamulla tulee talonväki katsomaan, vieläkö mies on hengissä, ja aukaistaan ovea peläten, ettei muka se miehen tuoma elävä silmille hyppäisi ja heitä repisi, vaan kun sisälle päästään, täällä ei hätääkään, mies makaa rauhassa penkillä, kissa pöydällä viruttelekse, ja hiirtä on lattialla suuri ruko. Nostatetaan siitä nyt mies ja ruvetaan kissaa häneltä ostelemaan. Mies ei tahtoisi kissastaan luopua, sanoi: "Parasta lienee, kävelen kissani kanssa maailmaa niinkuin ennenkin, sen avulla olen aina hyvästi toimeen tullut ja ansainnut elatukseni", mutta isäntäväki ei häntä päästänyt sillä, vaan sanoi: "Ota hänestä rahaa äijän, ota vähän, kunhan otat, meidän se on saatava mistä hinnasta hyvänsä." Mies silloin otti heiltä huopahattunsa täyden hopeita niinkuin toisetkin veljensä olivat tehneet ja palasi rikkaana miehenä kotiinsa. — Sen pituinen se.

VELJESTEN PERINTÖTAVARAT

Oli ennen kolme veljestä, kahta vanhempaa pidettiin älykkäinä ja toimellisina, kolmatta sanottiin Tuhkimoksi ja uunilla makaajaksi. Heille isänsä kuoltua ei jää perintöä muuta kuin yhdelle keritsimet, toiselle kissa, Tuhkimolle parkkitukku; niillä pitää heidän toimeen tulla ja elonsa saada.

Lähtee nyt vanhin veli keritsimien keralla kävelemään ja tulee tien varrella olevaan taloon, jossa akka lammasta kirveellä keritsee lattiata vasten villoja leikaten. Sanoo silloin poika: "Annapa tuo lammas minun käsilleni, eiköhän tuo työ joutuisi minulta paremmin." Saikin lampaan hoteellensa, ja kun tuosta keritsimensä käteen otti, ei ollutkaan kuin yks-kaks, niin lampaasta olivat liikavillat poikessa. Akka tämän nähtyänsä sanoo pojalle: "No, nepähän kapineet somaiset ovat, annapa noilla minäkin koettelen, tokko noilla minä mitään aikaan saan." Poika antoi keritsimensä, ja akka kun koettelee niitä, sanoo taas ihastuen: "No, nämäpä kalut ovat, etkö myö niitä minulle?" — "Möisin", vastasi poika, "vaan ne eivät minulta jouda, minä kun niillä päätäni elätän." — "Myö pois", sanoo toinen houkutellen, "minä näistä annan sinulle ikuisen leivän." — "No, kun näiden keritsimien korkunaisen koon hopeata antanet", vastasi poika, "niin annan minä nämä kuitenkin." — "Saat", sanoi akka ja antoi keritsimistä niiden korkunaisen koon. Poika taas, kun hopeat sai, ei pitemmältä siinä viipynyt, vaan kulki hyvillä mielin kotiinsa. Siellä toiset veljet kysyivät kohta: "Miten sinä sen joukon eloa sait?" — "Neuvoilla sain", vastasi kotiin tulija, ei selittänyt, millä oli saanut.

Vuorostaan lähtee nyt keskimmäinen veli kissan keralla kävelykseen, elon saantaan hänkin. Astuu, astuu edelleen, niin tulee taloon ja pyytää siinä yösijaa. "Kyllä tässä on tilaa", vastattiin talossa, "saat yötä olla, vaan rotista on elämätön elo, kaikki syödään ruoat, vaatteet, mitä vain on." — "No, minä heidät häädän, kun jonkin aikaa tässä olen", sanoi mies vakavasti. "Jospa semmoinen vieras olisit ja heidät häätäisit, kyllä me sen maksaisimme", vastasi talonväki. "Missä huoneessa heitä on enimmän?" kysyi poika. "Aitassa on enin", vastattiin siihen. "Niinpä minä sinne menen yöksi", sanoi poika ja meni kissansa keralla aittaan, jossa kattautui hyvästi ja rupesi maata. Ei kaukaa siellä ollut, niin tuleekin hiirtä, tulee summaton joukko, vaan kissakin samassa rupeaa tappamisen työhön ja kokonaisen ruon mylhysi heitä oven suuhun, josta itse tuli isännän ryntäille lepäämään yöksi, rotat kun jo rupesivat vähenemään aitassa.

Tuli aamu tuosta, niin talon väki alkaa arvella keskenään, että pitäisi käydä katsomassa, vieläkö tuo vieras lienee hengissä, ja kävivät aittaan kaikki nähdäkseen, kuinka siellä oli miehelle käynyt. Aukaistaan aitan ovi, katsotaan sisälle, niin vieras onkin ihko terveenä, eikä hätää hänellä minkäänlaista. Selällään makaa, korsnaa lavitsalla, kissa ryntäillä. Tätä ihmetteli talon väki ihmettelemistään, ja vielä kummempaa oli heistä, kun sen rotan paljouden keksivät, mikä yön aikana oli tapettu. "Onpas tähän ovinurkkaan rottaa mylhytty", sanoivat he makuukseltaan heräävälle miehelle, "miten sinä nämä tapoit?" — "Onhan minulla tappaja, metsimies mainio", vastasi hän kissaa osoitellen, "tämähän ne kaikki saattoi hengeltä." Kun talonväki tämän kuuli, alkoi heidän mielensä tehdä sitä rotantappajaa omakseen saada, jonka tähden sanoivat miehelle: "Ole veikkonen, moinen vieras, niin hyvä, että myöt tuon eläväsi meille, koska se semmoinen on, että hiiret, rotat talosta häätää." — "Eipä tämä joutaisi minulta myödä, minä sillä päätäni elätän, vaan kun hänen korkunaisensa koon kultaa, hopeata antanette, myön hänet kuitenkin kuin myönkin." — "No, minkä pyydät, sen annamme", vastasi talonväki, ja annettiin miehelle siitä kissasta sen korkunainen koko kultaa, hopeata.

Kissastaan semmoisen hinnan saatuansa lähtee mies eloksiensa keralla kotiinsa. Tänne kun tuli ja rahojaan kävi mittaamaan, kysyivät toiset veljet: "Milläpä sinä semmoisen elotukun sait?" — "Neuvoillahan mies ainakin saa, vaan sinä et, kehno, konsana mitään", sanoi hän kääntyen Tuhkimo Muuritsaan. Tuhkimo Muuritsa, joka tähän päivään saakka uunilla vain oli köllöttänyt ja parkkia kuivaillut, arvelee nyt tuosta: "Annas, lähden minäkin onneani etsimään." Niissä tuumin ottikin kohta parkkitukun kainaloonsa ja läksi kodistaan maata, mieroa kävelemään. Astuu, astuu, minkä astuneekin, niin tulee lammin rannalle. Ei muuta, alkaa siinä nyt parkkitukkuaan kastella, liotella. Keksiipä vetehisen poika tuon ja tulee lammista maalle, kysyy mieheltä: "Mitä sinä tässä raadat?" — "Näistä parkeista arvelen nuottaa tehdä, jolla lammista vedän kalat sekä vetehisen perheineen päivineen, kotineen kontuineen kaikki, ettei kynttäkään jää jäljelle." — "Elä, veikkonen, vielä taaton, maammon kotia hävitä", rukoili vetehisen poika ja meni siitä kotiinsa ja sanoi taatolleen, mitä mies raataa arveli. Isä sanoo siihen: "No, mimmoinen mies hän ollee, kun hän niin käkeää tehdä; jos häntä olisi koetella, onko hänellä väkeä äijän; mene, poikani, hänen kerallansa painisille."

Isänsä käskyä kuullen nousi vetehisen poika lammista rannalle, jossa meni Tuhkimo Muuritsan puheille ja sanoi: "Emmekö rupea väen koettelukseen, kumpiko meistä on väkevämpi?" — "Käteni on kipeä, sen veitsellä vähän vikautin", vastasi Tuhkimo Muuritsa, "en nyt kehtaa painisille ruveta, vaan tuolla on veli minulla metsässä, joutilaana kävelee siellä, mene, koettele hänen kanssansa, se kun pitänee sinulle, niin pidän minäkin, sillä hän on minua huonompi." Menee nyt korpeen vetehisen poika nuotantekijän veljeä etsimään, eikä aikaakaan, niin tulee karhu hänelle vastaan siellä. Tätä luuli nyt Tuhkimo Muuritsan veljeksi ja lähestyi häntä sanoen: "Tulepa, kuomaseni, painisille", ja rupesi karhun kanssa sylekkäin painisille. No, ollaan kaksi vahvaa nyt siinä, väen koetusta tehdään; vaan ei sitä leikkiä kauan kestänyt, sillä karhu kun vetehisen poikaa kaikin voiminsa kouristi, niin samalla jo sorti hänet sammaleen ja siihen katti, sammalti tukkunansa. Oli siellä sitten vetehisen poika, minkä aikaa lienee ollutkaan, mielimuutoksissa, niin jo tointui viimeinkin, nousi sammalpeitostaan pois ja meni kotiinsa. Siellä kysyy isä: "Jokos nyt sen miehen kera väkiä koettelit?" — "Ei lähtenyt itse", vastasi poika, "kättänsä sanoi kipeäksi, mutta metsässä oli vanhempi veljensä, niin sen kera rupesin painisille, vaan tämä murti minut kohta maahan ja oli tappaa peräti, vaikka jo oli vanhanläntä ja elähtänyt. Totta olisi minulle vielä pahemmin käynyt, jos olisin painisilla ollut toisen, nuoremman veljen kera, joka itseään sanoi vielä väkevämmäksi." Isä-vetehinen kuultuansa tämän sanoi ihmeissään: "No, mies se täydelleen on, se nuotantekijä, kun niin on väkevä; menepäs nyt ja pyydä häntä juoksemaan, onko tuo yhtä vahva juoksija kuin painisilla-olija."

Vetehisen poika, joka isäänsä totteli kaikessa ja miehelle mielellänsä tahtoi etevyyttään näyttää, kulki Tuhkimo Muuritsan luokse ja sanoi: "Lähtekäämme nyt kilpaa juoksemaan, kumpiko meistä on ripeämpi." Tuhkimo Muuritsa vastasi: "En minä työltäni jouda; mene tuonne vaaran alle, siellä on vesakossa minulla nuorin veljes; kun sen ensinnä voittanet, sitten minä vasta kilpaan lähden kerallasi."

Vetehisen poika meni siitä nyt vesakkoon, ja siellä päätyi olemaan jänis, vaan tämä kun riskeen kuuli, alas juosta, alas juosta, minkä ennätti. Toinen lähtee perästä, juosta könkyyttää hänkin, vaan mitäpäs hän jänikselle pitäisi. No, kun ei saavutettavaansa yhdyttänyt, palasi hän Tuhkimo Muuritsan luo ja sanoi: "Muuten olisin veljellesi juoksussa pitänyt, vaan koukkua kun löi, niin sillä jätätti." — "Niinpä kun et nuorimmalle veljelleni juoksussa pitänyt, joka on jaloilleen minua paljon hitaampi, en sitten kehtaa kerallasi kilpaan ruveta." Vetehisen pojalla ei nyt muuta neuvoa ollut, vaan täytyi kotiinsa lähteä, jossa haastoi isälleen, että niin ja niin hänelle kilpaillessa oli käynyt. "No, sehän vasta mies on, kun ei häntä missään voita", sanoi isä-vetehinen, "mene sinä nyt, ota tuo kurikka ja pyritä miestä sitä lykkäämään, tokko hän saa kurikkata etäälle viskatuksi."

Poika ottaa kurikan ja tulee Tuhkimo Muuritsan luokse, sanoo: "Sinä jo muissa portsaissa voitit minut, koetellaanpas nyt kurikkata lykätä, kumpiko sen etemmäksi saa." Tuhkimo Muuritsa kuunteli hänen puhettaan ja vastasi: "Lykkää sinä kurikkata ensin, sitten minä lykkään häntä." Vetehisen poika otti nyt kurikan ja lykkäsi sen syltä kolmekymmentä eteenpäin, jonka tehtyänsä sanoi Tuhkimo Muuritsalle: "No, menepäs nyt sinä, nouda se kurikka ja viskaa tänne minun luokseni." Tuhkimo Muuritsa meneekin kurikan luokse ja rupeaa nostamaan sitä, mutta ei saanut kuin vähän vartta vain kohoamaan. Pitäähän kurikkata kuitenkin kädessänsä, kohottelee vartta vähän aina ja katsoo taivaalle. "Mitä sinä taivaalle katsot?" kysyi vetehisen poika kummastellen tätä. "Tuota odotan pilveä tuolta", sanoi Tuhkimo Muuritsa, "se kun nousee tänne minun kohdalleni, niin sille nakkaan tämän sinun kurikkasi." — "Elä, veikkonen, taaton, maammon kalua hävitä", rukoili silloin vetehisen poika peloissaan eikä antanut kurikkata viskata, vaan sieppasi sen Tuhkimolta pois ja meni kotiinsa, jossa sanoi isälleen: "Pilveen oli se mies kurikan lykätä, vaan en antanut hänelle valtaa toki." — "No, kyllä on mies kuin onkin se rannalla-olija", tuumasi ukko-vetehinen, "ei nyt muusta apua, vaan mene hänen luoksensa ja rukoile, eikö hän läksisi pois siitä virkailemasta. Lupaa hänelle, minkä tahtoneekin, kunhan menee matkaansa." Käskyä kuullen kulki vetehisen poika taas Tuhkimo Muuritsan luo rannalle ja sanoi rukoillen: "Mene, velikulta, pois täältä irveilemästä, ota mitä tahdot, kunhan lähdet." — "Lähden", sanoi Tuhkimo Muuritsa, "kun tämän hatullisen kultaa, hopeata saanen." — "Saat, saat", virkkoi vetehisen poika mennen samalla kotiinsa ja kävi sieltä kulta- sekä hopearahaa seulalla hakemassa täyttääkseen toisen vaatimusta, mutta Tuhkimo Muuritsa oli sillä aikaa hattunsa asettanut onnen kannon päähän, ja kun vetehisen poika tuosta nyt luoda solahutti rahaa hattuun, se ei vielä täyttynytkään siitä, vasta vähän pohjalla näkyi rahoja. Tuosta ei vetehisen poika kuitenkaan ollut millänsä. Haki uudelleen kotoansa rahaa, jolla täytti koko hatun sisuksen ja sanoi siitä Tuhkimolle: "Joko nyt tyydyt tähän?" — "Jo nyt tyydyn", vastasi Tuhkimo Muuritsa, "vaan tule nyt saattamaan kotiini, nämä elot kanna minulle valmiiksi, äsken tästä lähden sillä vahvalla lupauksella, etten tule enää elinpäivinäni enkä vettä maista isäsi ja äitisi lammista." Päästäkseen Tuhkimosta suostui vetehisen poika tähän tuumaan mielellänsä ja kantoi rahat Tuhkimon kotiin. Sinne tultaessa sattui haasia olemaan riihimaalla, niin vetehisen poika kummastellen sitä kysyi: "Mikä se tuo on?" — "Se on minun äitini pirta", vastasi Tuhkimo Muuritsa. "Vai pirta", sanoi vetehisen poika itsekseen, ja kuljettiin taas vähän matkaa siitä, kunne tultiin saunapihaan, niin siinä on tuo iänikuinen ruuhi semmoinen, joka oli hylyksi heitetty ja maalle vedetty. "Mikäs se tuo on?" kysyi vetehisen poika. "Se on minun äitini kenkä", vastasi Tuhkimo. "Kylläpäs sinulla aika äiti lienee, kun hänellä on semmoinen pirta kuin se, minkä tullessa näimme, ja taaskin tämmöinen kenkä kuin tämä", sanoi vetehisen poika matkatoverilleen ja kulki hänen kerallaan aina tupapihalle. Täällä taaskin oli suurenlainen myllynkivi tuvan seinuksella — miten lienee siihen jätetty — niin sekin oli vetehisen pojasta outo kalu, jonka tähden hän ihmeissään katseli sitä ja kysyi: "Mikäs se sitten tämä on?" — "Se on minun äitini värttinänkehrä", vastasi Tuhkimo Muuritsa, "ne kapineet kaikki minä lähtiessäni lahjoitan sinulle." Tämä oli vetehisen pojan mieleen tämmöinen lupaus. Hän kantoi Tuhkimon elokset aittaan kaikki ja rupesi sen tehtyään kotiinsa lähtemään ja saamiansa lahjoja viemään kerallansa, vaan nämä olivat hankalat kuljettaa hänen. Tuhkimo Muuritsa otti silloin ensiksi tuvan seinukselta myllynkiven ja ripusti sen vetehisen pojan kaulaan. Siitä asettaa sitten sen vanhan ruuhen hänelle kengäksi kaulaan ja nostaa viimeksi kolmannen kalun, sen haasian, hänelle niskaan sanoen: "Tuolla tavoin ne kannat huokeasti kaiketta vaivatta."

Nämä antimet saatuansa mennä könkkysi vetehisen poika näissä valjaissa lammille, vaan kun veteen tuli, siinäkös pulaan joutui. Kaulassa oleva myllynkivi painoi häntä pohjaan päin, johon matkansa olisi ollutkin, mutta haasia taaskin ja ruuhi pidättivät häntä veden pinnalla. Tässä hädässään ei hän tiedä, mitä neuvoa pitää, vaan huutaa siinä ja parkuu, läiskää, räiskää pahanpäiväisesti, kunne isänsä ukko-vetehinen kuulee äänen ja tulee tähän hätään pelastamaan poikaansa, jonka riisuu kaikista Tuhkimon antamista kaluista, sekä jauhinkivestä että ruuhesta ja haasiasta. Täten pääsi Tuhkimo Muuritsa rikkaaksi — ja äijänkö oli ensinnä elämistä hänellä? — Sen pituinen se.

SOTAMIES, KERSANTTI JA KORPRAALI

Oli ennen kolme veljestä, yksissä elivät, vaan sattui vihan aika tulemaan, niin vietiin heidät sotaväkeen. Oli heistä siellä sitten yksi raakana sotamiehenä, toinen korpraalina, kolmas kersanttina. Pantiinpa kerran tuosta heidät vahtimaan. Tässä toimessa ollen sanoo nuorin veljes toisille: "Voi kun on tuima, laskekaa, veikkoset, tuosta talosta ryypyn käyn ottamassa." Toiset laskivat luvaten vahdinnasta pitää huolta, mutta ryypylle lähtenytpä jäikin sinne, ei tullutkaan heti takaisin. Lähtee silloin toinen, keskimmäinen veli, häntä hakemaan ja pyytää taloon tultuansa nuorinta veljeänsä tulemaan kerallansa pois, häntä kun vahdintapaikassa tarvittiin. Toinen, joka oli talossa oloon mieltynyt, sanoi: "Ryyppäähän, veliseni, sinäkin, sitten lähdemme." Korpraali ryyppäsi kerran, siitä toisen, kohta vielä kolmannenkin, ja kohta ei juohtunutkaan enää vahdinta mieleen. No, hän kun matkallaan viipyi kauan, tulee jo vanhin veli, kersantti, siihen ja sanoo: "Minkätähden te rupesitte juomaan ja minut yksinäni heititte vahtia seisomaan?" — "No, ryyppää sinäkin, sitten lähdemme", sanoivat toiset. Kersantti, vaikka kohta oli vähän nyreissään, ryyppäsi kuin ryyppäsikin, ja kun kerran makuun pääsi, ei ryyppäämästä herennyt ennenkuin entinen juoma loppui, eikä siihenkään tyytynyt, mutta osti vielä toista, ja niin unohtui koko vahdinta hänenkin mielestään. Olipa sillä aikaa kapteeni sotaväen keralla vahtiin tullut, vaan täällä ei vahtia olekaan. Tämän nähtyänsä kulki hän taloon vahtimiehiänsä etsimään. No, heitä rikoksestaan olisi epäilemättä lyöty, räähkätty, jos vain olisi kiinni saatu, vaan nämä kun kapteenin näkivät, ala lähteä kiireimmittäin toisesta porstuan ovesta pakoon. Kulkivat sinne asti sitten, kunnekka tuli pimeä yö, tervankarvainen ihan. Tuli silloin heinikkoniitty semmoinen vastaan heille, ja kun ei nähty, minne mennä yöksi, niin päätettiin ruveta tähän. Tehtiinkin tuosta nyt tuli ja ruvettiin niitylle yöksi, kersantti, vanhin veljes, vahtimaan, toiset makaamaan.

Tuli yöllä korvesta sitten iso, yksipäinen käärme ja sanoi kersantille: "Mitkä täintappajat te olette tähän tulleet? Minä tapan teidät tähän ja nielaisen vatsaani." Sen sanottuaan tavoitti käärme hampaillaan sitä kersanttia purrakseen, vaan kersantti ei pelästynyt, mutta hakkasi ennättämiseen sapelillaan käärmettä, kunne tämä viimeinkin alkoi jo voipua ja sanoi rukoilevalla äänellä: "Elä, kersanttikulta, tapa, minä annan purstostani semmoisen kiven, joka maksaa puolen valtakuntaa." Kersantti ei tuosta huolinut, sanoi vain: "Elä, räähkä, tyhjiä pakise, saanhan minä sen kiven, jos kaulankin leikkaan sinulta", ja samassa sivaltikin käärmeeltä kaulan poikki, jonka tehtyään veti raadon korven laitaan ja otti kalliin, puolen valtakuntaa maksavan kiven sen purstosta. Nostatti sitten keskimmäisen veljensä, korpraalin, vahtimaan, ja itse rupesi maata.

Oli vähän aikaa korpraali vuorostaan vahtina valvonut, niin tulla pöyhähti häntä vastaan suuri, kaksipäinen käärme sanoen: "Mitkä täintappajat te olette tänne tulleet? Minä tapan teidät ja nielaisen vatsaani." Samalla tavoittikin korpraalia hampaillaan purraksensa, mutta korpraali lyödä sivalsi häntä ristiin rastiin sapelillansa, mikä kerkesi. Tästä vaipui käärme vähitellen ja sanoi rukoilemalla: "Jätä, hyvä korpraali, minut henkiin vielä, minä annan sinulle purstostani semmoisen kiven, joka maksaa kolmatta osaa vajaan valtakunnan." — "Saanhan minä sen kiven muutoinkin", vastasi korpraali, löi käärmeeltä päät poikki ja otti sen purstosta kiven. Sen tehtyänsä nostatti hän nuorimman veljensä, sen raa'an sotamiehen, vuorostaan vahtimaan, ja itse rupesi tulen ääreen levolle.

Nuorin veli jäi nyt vartijaksi, vaan hänelle kävi samoin kuin toisillekin. Kolmipäinen käärme tuli hätyyttämään häntä ihan samoilla sanoilla kuin hänen vanhempia veljiänsä uhaten syödä hänet; mutta poika leikkasi käärmeeltä kulkut poikki ja alkoi vetää raatoa korpeen otettuaan kiven sitä ennen purstosta pois, vaan kulkipa liian loitolle, ei malttanutkaan matkallaan tauota ennenkuin oli jo korpeen eksynyt, ettei osannutkaan enää niitylle veljiensä luoksi, vaan jäi heistä erilleen. Kulkihan kuitenkin yhtä hyvin edelleen tietämättä suuntaakaan, niin oli kumpu siellä korven keskessä, josta näkyä tuijotti tuli. Hyvillä mielin meni hän sinne ja tuli siellä saunamökkiin, jossa oli kolme vanhaa akkaa asumassa. Hän sen keksittyään akkunasta asettui siihen kuuntelemaan. Yksi akka sanoi: "Olisiko minun poikani kodissa, tuossa olisi sapeli, jolla voittaa puolen valtakuntaa." Toinen akka sanoi: "Olisiko minun poikani kodissa, tuossa olisi pyyhe, tuo lessinkinen tuommoinen, jonka kun hajottaa, niin se sikiää kaikenlaista hyvyyttä täyteen." Kolmas akka sanoi: "Olisiko minun poikani kodissa, tuossa olisi kivääri, jolla osaisi seitsemän virstan päästä kärpäsen ampua." Poika kun kuuli sen, hyppäsi saunaan, löi akoilta kaulat poikki, otti sapelin vyölleen, lessinkisen huivin taskuunsa ja kiväärin olkapäälleen. Lähtee siitä nyt saunasta pois ja kulkee, kulkee, minkä aikaa kulkeneekin, siellä pimeässä korvessa, jossa kyllä olisi jo nälkään kuollut, ellei hänellä olisi sitä akoilta saamaansa liinaa ollut. Tietämättä, minne hän meni, tuli hän viimeinkin korkealle, josta hän seitsemän virstan päästä näkee tulirovion, jossa kolme jättiläistä on härkää paistamassa, ja yksi heistä ikään repäisee härän jalan ja pistää sen kulkkuunsa koetellakseen, onko tuo kypsä. Sotamies silloin sieltä seitsemän virstan päästä ampua paukaisi sen härän jalan jättiläisen suusta pois. Suuttuen tästä tämmöisestä sanoi jättiläinen tovereilleen: "Minkätähden te paasisiprun viskasitte minulle suuhun?" — "Emme ole viskanneet", väittivät toiset, "kuka lienee muualta viskannut." Jättiläinen rupesi nyt toisen kerran härän jalkaa syömään, vaan sotamies niinikään taas samassa ampui lihan häneltä suusta pois. "Minkätähden te kivellä lihan suustani viskasitte?" ärjäisi jättiläinen vihoissaan toisille. "Emme ole viskanneet", sanoivat nämä, "tuo pieni mies tuolla korvessa, se sinulta lihan suustasi ampuu." Jättiläinen silloin suuttui silmittömästi, tempasi ison tervaksisen kuivan hongan, pisti sen tuleen, sytytti siinä, läksi se palava honka kädessä miestä kohden astumaan. Seitsemällä askeleella saikin jo miehen kiinni ja pani hänet ampukaluineen taskuunsa, josta kun taas seitsemän virstaa jäljelleen kulki, niin tuli toveriensa luokse takaisin, jossa söivät sen härän suuhunsa. Läksivät sitten yhtenä astumaan, seitsemän virstaa kulkivat, niin tulivat erään kaupungin portille, vaan tämä oli kiinni, ja vallilla haukkui äkäinen koira. Jättiläiset pelkäsivät sitä, se kun siinä rähisi ja härisi, ja kysyivät pieneltä mieheltä, jota yksi heistä kantoi taskussaan: "Jokohan ylettäisit ampua tuon rakkikoiran vallilta?" — "Enköpä ylettäne", vastasi pieni mies, joksi häntä jättiläiset sanoivat, ja kun kiväärinsä sai ja kerran vain laukaisi, niin koira pudota pökeltyi vallilta maahan.

Kun ei koirasta enää pelkoa ollut, teki jättiläisten mieli vallin yli nousta, mutta mies sanoi heille: "Elkää nousko, siellä tykillä ammutaan teidät, nostakaa ensinnä vallin yli minut, niin minä panen kaupungin väen makaamaan ja tuon sieltä orat, joilla kaivan reiät valliin, mistä kaiketta vaivatta pääsette kaupunkiin." Jättiläisistä oli tämä tuuma hyvä, ja he nostivat pienen miehen vallin yli. Tämä kun kaupunkiin pääsi, pani kaikki väen makaamaan niinkuin oli luvannut, meni siitä kaikkien nukuttua kuninkaan linnaan, jossa rupesi kuninkaan tyttären viereen maata ja sepäsi, halaili häntä. Kun viimeinkin linnasta läksi — tuskin olisi näet lähteä raahtinutkaan, kun ylen oli hyvä hänen siellä ollaksensa — suuteli hän kuninkaan tytärtä kerran vielä hyväisiksi, otti orat ja muut aseet, mitkä hän tarvitsi, kanssansa, ja kaivoi niillä kaupungin valliin reiän, josta sanoi ensinnä yhdelle jättiläiselle: "Tule nyt tuosta reiästä!" Jättiläinen teki niinkuin käsketty oli, vaan kun sai päänsä reiästä sisään, pieni mies samassa leikkasi pään häneltä poikki ja vetäisi ruumiin siitä reiästä sisään. "Joko se sai sisään?" kysyi toinen jättiläinen. "Jo se on täällä", vastasi mies. Tämän kuultuaan pisti toinen jättiläinen niinikään päänsä vallin reiästä sisään, vaan mies taaskin sipaisi häneltä pään poikki miekallansa ja vetäisi ruumiin vallin sisäpuolelle. Samaten kävi kolmannellekin jättiläiselle, ja kun sotamies oli kaikki kolme tappanut, leikkasi hän kielet heidän suustansa ja pani ne talteensa. Siinä kaupungin likitienoossa eli hän sen lessinkisen liinansa avulla sitten, kun ei näet kotiinsa osannut, ja mielensä muutoinkin teki kuninkaan tytärtä kerran vielä tavata.

Kului jonkin aikaa tuosta, niin kuninkaan tytär tulikin raskaaksi. Tästä hätä käteen kuninkaan linnassa. Keksi kuningas kerran sitten niiden jättiläisten raatojen siinä kaupungin ulkopuolella röhjöttävän ja mietti mielessään: "Nuo ne ovat salaa kaupungissa käyneet ja siellä pillojaan tehneet, hengeltä ne pitää saada", luuli näet jättiläisten makaavan. Itse ei kuitenkaan tohtinut lähestyä heitä, ne kun näyttivät niin julmilta, vaan kuulututti kaupungissaan, että joka jaksaisi heidät tappaa, sen hän panisi kenraaliksi ja antaisi hänelle tyttärensä vaimoksi. No, oli muuan kapteeni, uros muka mielestänsä, joka jo tiesi, että ne pelättävät miehet olivat kuolleita, niin hän tarjousi luvatusta palkasta heitä tappamaan. Tämä kuninkaasta mieleen, kun hän nyt pahantekijöille heidän ilkeyttään kostaa saisi, jonka vuoksi hän koko perheensä kanssa seurasi kapteenia kaupungin vallin luo, jossa kapteeni urhokkaasti kävi miekallaan hakkaamaan niitä kuolleita raatoja, kun näet tiesi, ettei niitä tarvinnut pelätä. Muut kaikki uskoivatkin, että kapteeni oli koko ihmetyön tehnyt, mutta kuninkaan tytär, joka heti paikalle tultua näki, että päät olivat ruumiista erillänsä, sanoi: "Ei sinussa ole niiden tappajata, etkä sinä ole heitä hengiltä saanut, en minä sinulle rupea ennenkuin minun sormukseni sormessasi näytät." Kuningas ei tähän ollut tyytyväinen, vaan ei kuitenkaan tahtonut tytärtään väkisellä naimiseen pakottaa. "Tyydytänmähän kapteenin muulla tavalla", ajatteli hän, ja asia jäi sillensä.

Kuninkaan tytär siitä lähtien ei enää kuitenkaan oikein isänsä linnassa viihtynyt, kun ei kapteenia suvainnut nähdäksensä, ja kun hänen isällänsä kuninkaalla kaupungin ulkopuolella oli hovi, niin muutti sinne asumaan pahalle päivälle. Sattuipa tuosta sotamies, joka sillä aikaa ikävissään oli kulkenut, missä lienee kulkenutkin, kävellessään tulemaan siihen samaan hoviin, jossa kohta tunsi kuninkaan tyttären. Nöyrästi tervehtien lähestyi hän kohta häntä, otti taskustaan jättiläisen kieltä kolme ja näytti sormessaan olevan sormuksen. Tuosta näki nyt kuninkaan tytär, että tuo se onkin jättiläisten tappaja ja se, joka hänen kanssaan sormuksia vaihtoi. Tervehti siis sotamiestä niinkuin sulhastaan ainakin ja laittoi asiasta isällensä kirjan, että niin ja niin on muka asia, ja se ja se hänen sulhasensa on. Kuningas taaskin kun kuuli sen, pani raa'an sotamiehen ylimmäiseksi kenraalikseen ja tyttärensä kanssa naimiseen; mutta kapteenille ja hänen urostyöllensä, kun hän kuolleita raatoja miekallaan hakkasi, nauroivat kaikki kaupungin asukkaat. — Sen pituinen se.

MATTI JA PIRU

MATTI PIRULLA PALVELIJANA

Muinoin oli kolme veljestä. Ne kun olivat köyhiä hyvin, täytyi heidän lähteä palvelukseen työllänsä elatusta hankkimaan, ja vanhin veli läksi siis ensiksi paikan hakuun. Matkalla tuli häntä vastaan piru ja kysyi: "Minnekäs, mies, menet?" — "Paikan hakuun", virkkoi poika. "No tule sitten minulle!" sanoi piru, "minä tarvitsen palvelijan." — "Miksi ei, kun ottanet", sanoi poika ja oli kohta valmis lähtemään. Piru ehdotteli sitten pojalle: "Estääksemme joutavia riitoja ja toraa keskenämme tehkäämme nyt heti semmoinen kauppa, että joka meistä ensiksi suuttuu, siltä saakoon toinen anturanahan selästä ottaa." Poika suostui siihenkin ja läksi paikalla pirun kanssa hänen kotiinsa palvelijaksi.

Aamulla kysyi poika isännältänsä työtä, ja piru käski häntä rankaläjälle polttopuita hakkaamaan. Poika menikin työllensä ja rupesi hakkaamaan, vaan ei saanutkaan kirvestänsä puuhun pystymään, vaikka hän kuinka olisi heilunut. Tästä suuttui hän kohta, jätti koko työn sillensä ja läksi talosta karkuun. Mutta kauaksi ei päässytkään, sillä piru tuli jäljestä, esti hänet pakenemasta ja otti pojan selästä anturanahan niinkuin heidän välipuheensa oli.

Läksipä sitten nuorin veli taas paikan hakuun ja kulki tietä pitkin, niin tuli taas sama piru vastaan ja otti hänetkin palvelijaksensa samalla ehdolla kuin veljensäkin, että joka suuttuu ensiksi, siltä pitää anturanahka selästä otettaman. Taloon tultua pani piru taas palvelijansa puita hakkaamaan. Poika menikin lastukolle ruvetakseen työhön, vaan ei siltäkään kirves pystynyt puuhun, niin se suuttui samassa ja läksi tiehensä. Pahanen silloin läksi perästä, tapasi palvelijansa matkalla ja otti häneltä anturanahan selästä pois.

Nyt läksi keskimmäinen veli, Matti, vuoronsa työpaikan hakuun ja kohtasi taas hänkin tiellä pirun, joka pyysi häntä palvelijaksensa. Matti oli siihen valmis, ja tehtiin taas samanlainen kauppa kuin entistenkin veljien kanssa, että joka ensiksi suuttuu, siltä tuli anturanahka otettavaksi selästä. Kartanolle päästyä pani piru Matin taas niitä yksiä rankoja hakkaamaan, joita jo toisetkin veljet olivat koetelleet. Matti otti rangan esiin hakataksensa ja helisti siihen kirveellänsä, minkä jaksoi, vaan kirveen terä ei ottanutkaan pystyäksensä. Havaittuansa, mitenkä asian laita oli, rupesi Matti rankaläjää hajoittamaan, löysi sieltä kuopan ja siitä kuopasta harmaapään kissan. Siltä kissalta löi hän kohta kirveellänsä pään poikki ja heitti sen puuläjältä pois; sitten kun uudestansa taas koetti kirvestänsä, niin se pystyi puuhun hyvästi, ja hän sai kaikki rangat pieniksi. Kun sitten Matti tuli työstänsä pirttiin, kysyi piru kohta: "Jokos sait puut hakatuiksi?" — "Mene katsomaan!" vastasi Matti. Piru kävi katsomassa, tuli pirttiin takaisin ja kysyi Matilta: "No, löysitkö sinä rankaläjän alta mitään?" — "Löysinhän minä sieltä harmaapään kissan, ja sen heitin minä puuläjältä pois", sanoi Matti. Piru oli ystävällisesti puhuvinansa ja sanoi: "Eihän, velikulta, niin olisi pitänyt tehdäksesi." — "No, no, isäntäkulta, ethän tuosta suuttune?" kysyi Matti. "Enmähän tuosta suutukaan", vastasi piru, ja asia jäi sillensä.

Toissa päivänä lähetti piru palvelijansa kahdella härällä metsään rankoja tuomaan, ja mustan koiransa pani mukaan sanoen Matille: "Kun sinä metsästä palaat, niin sinun pitää samasta lävestä tulla, kusta koirakin edellä juoksee." Matti kun oli saanut puukuormansa täyteen ja palasi härkinensä metsästä kotiin, juoksi koira edellä ja hyppäsi aidan lävestä pihaan. Mutta muistaen isäntänsä varoituksen, että hänen oli samasta lävestä tultava, mistä koirakin edellä meni, heitti Matti ensinnä kaikki rangat aidan lävestä pihaan, sitten särki rekensä pirstaksi ja heitti senkin samaa tietä, viimeksi tappoi vielä härät, leikkeli ne pieniksi palasiksi, että mahtuivat siitä lävestä menemään, ja syyti kaikki tyyni pihaan. Sitten meni hän siitä samasta reiästä itsekin pihaan ja astui tupaan. Piru siellä kysyi: "Joko nyt on kuorma pihassa?" — "Mene katsomaan!" sanoi Matti. Piru kohta juoksi katsomassa pihalla, tuli sieltä pirttiin ja kysyi Matilta kovasti: "Kuinkas sinä niin teit?" — "Ethän vain suuttune?" sanoi Matti, "niinhän minä tein kuin käsky oli." Pahanen ei tohtinut näyttää vihaansa, mutta sanoi: "Enmähän tuosta suutukaan", eikä sen kovemmin puhuttu koko asiasta mitään. Mutta akallensa sanoi piru salaa: "Tappakaamme tuo Matti ja viekäämme yöllä järveen, koska se niin kurjanjuoniseksi rupeaa." Sattuipa Matti itse kuulemaan tämän heidän puheensa, ja yöllä, kun piru ja hänen vaimonsa nukkuivat sikeästi, kantoi hän pirun ämmän omaan lavaansa ja rupesi itse pirun viereen, josta sitten vähän ajan perästä herätti makuukumppalinsa sanoen: "Nouskaamme nyt tappamaan Mattia hänen maatessansa!" Piru kun heräsi unestansa, sieppasi seinältä suuren piilunsa, ja mentiin sitten yhdessä siihen, missä Matin vuode oli, johon piru iski sillä suurella piilullansa, että makaaja kerran älähti vain, kun veri turskahti seinälle, ja kuoli; sitten toinen otti toisesta päästä lavaa, toinen toisesta, ja veivät ruumiin järveen. Heitettyään kannettavansa sinne rupsivat kumpainenkin maata taas ja nukkuivat sikeästi. Mutta aamusella, kun piru heräsi, rupesi hän kaipaamaan muijaansa ja kysyi viimein Matilta, jonka hän nyt ihmeeksensä keksi olevan eleillä. Matti sanoi: "Itsehän sinä veit sen yöllä minun kanssani järveen, mitä sinä sitä minulta kysyt?" Piru kun huomasi asian, tuli siitä sangen surulliseksi ja silmäili vihaisesti Mattia, vaikka ei sanoissa virkkanut muuta kuin: "Eihän, velikulta, niin olisi pitänyt tehdäksesi." Mutta Matti sanoi vain: "Ethän tuosta, hyvä isäntä, suuttune toki?" Piru sanoi siihen: "Enmähän tuosta, velikulta, suutukaan", ja oli unohtavinansa koko asian.

Kuluipa aikaa vähäsen, niin piru läksi naimaan toista vaimoa, kun entinen muijansa niin onnettoman lopun oli saanut, ja käski lähtiessänsä Matin punata kartanon sillä aikaa kuin hän naimateillänsä on. Matti kun arvasi isäntänsä tulevan kotiin, pisti huoneet palamaan ja kävi isännällensä vastaan. Piru kohta kysyi: "Joko sinä teit niinkuin minä lähtiessäni käskin?" — "Jo", sanoi Matti vakavasti. Tultiin sitten yhdessä pihaan, niin oli pirun kartano tulessa. "Kylläpä on kartano punaisena!" sanoi piru. "Punaisena on, ja punaisemmaksi pitäisi tulla vielä", vastasi Matti. "Eihän, velikulta, niin olisi pitänyt tehdäksesi", sanoi itkussa silmin piru. "Ethän tuosta suuttune?" sanoi Matti vain eikä ollut millänsäkään. Piru, joka muisti pidetyn välipuheen, rupesi nauramaan ja sanoi: "No enhän tuosta, velikulta, suutukaan."

Muutaman päivän päästä läksi piru taas morsiamensa luona käymään ja käski Matin sillä aikaa tehdä kolme siltaa salmen poikki, ettei tehnyt niitä puusta eikä kivestä eikä raudasta eikä mullasta. Matti ei työtänsä säikähtänyt; tappoi kaikki pirun karjan, teki yhden sillan eläinten päistä, toisen jaloista ja kolmannen kyljistä. Piru kun tulee kotiinsa ja näkee Matin työt, kysyy: "Kuinkas sinä, velikulta, niin teit?" — "Ethän tuosta, isäntäkulta, suuttune?" sanoi Matti, "itsehän sinä käskit siltoja rakentamaan, siitä minä tein, kusta minä sain." — "Niin vainen, velikulta", sanoi piru, "enmähän tuosta suutukaan."

Nyt piti pirun lähteä häitänsä pitämään, ja hän sanoi siis Matille lähtiessänsä: "Tule jäljestäpäin sinäkin, Matti, sinne silmäämään!" Matti totteli isäntänsä sanaa, tappoi härän navetasta, otti sen veriset silmät mukaansa ja läksi häihin. Hänen tultuansa häätaloon oli piru juuri morsiamensa vieressä hääruokia syömässä. Matti, joka oli pysähtynyt oven suuhun seisomaan, heitti sieltä verisellä härän silmällä isäntäänsä poskeen. Piru kun keksi Matin oven suussa seisovan ja arvasi härän silmän hänen viskaamakseen, tuli Matin tykö ja sanoi kiivaasti: "Kuinkas sinä niin teit?" — "Itsehän sinä kutsuit silmäämään", sanoi Matti ja heitti toisellakin härän silmällä vielä pirua naamaan. Suuttumaisillansa piru taas kysyi: "Minkätähden sinä niin teit?" — "Ka, ethän tuosta suuttune, kaksi silmäähän minulla onkin", vastasi Matti. "No, enpä tuosta suutukaan", sanoi taas piru ja oli olevinansa varsin ystävällinen Mattia kohtaan. Mutta tuotuansa nuoren vaimonsa kotiin haki piru kaikella väen Mattia tappaa ja keskusteli salaa vaimonsa kanssa. Mattipa, joka oli kuullut heidän tuumansa, että häntä aiottiin vuoteelle tappaa, tiesi olla varoillansa eikä mennytkään sinä yönä vuoteellensa makaamaan, vaan asetti vuoteellensa kirnun, siihen pani kiven pääksi, peitti ne hyvästi nahkasilla, että oli olevinansa siellä peitteiden sisällä, ja meni itse uunille yöksi. Sydänyön aikana, kun piru luuli Mattia nukkuneeksi, tuli hän piilu kädessä huoneeseen ja tapasi lyödä makaavata Mattia siinä vuoteellansa kaulaan, mutta piilu luiskahti kiveltä nahkakääryihin, niin että kolahti. "Kylläpä on juuttaalla kova kaula", sanoi pahanen katsellen piiluansa, "oikein terä tylsyi hänen niskaluuhunsa, vaan elähän huoli, kun paiskaan toisen kerran ja paremmasti, niin ehkähän tuosta viimeinkin loppu tulee." Samassa kohotti toisen kerran piiluansa ja pudotti kaikella voimin Mattia päähän. Siitäpä tuli löyhähti lyödessä, kun piilu kävi kiveen, ja piru säikähti niin, että hän ensi hädässänsä takana silmin hyppäsi huoneen ovelle, mutta kohta peräytyi hän sieltä taas ja paiskasi vielä kerran Mattia mahaan, niin että kirnun vanteet lentelivät pitkin seiniä. "Nyt taisi kuolla ruoja viimeinkin, koska kylkiluut seinillä lentelivät", sanoi piru itseksensä ja meni taas vaimonsa viereen sanoen: "Et sinä uskoisi, kuinka luja Matti oli! Ensi kerran kun löin, niin ei piilu pystynyt ollenkaan, ja kun toisen kerran häntä otsaan lasketin, niin tuli vain luusta löyhähti, mutta kolmannen kerran kun paiskasin, niin kylkiluut vain seiniä pitkin lentelivät; lieneeköhän nyt Matti kuollut viimeinkin?"

Aamulla kun piru heräsi unestansa, oli hän erinomattain hyvillä mielin luullen nyt iäksi päiväksi päässeensä Matista erillensä; mutta mitäs ollakaan, Matti, joka uunilla oli maannut yönsä rauhallisesti, tuli kohta suurukselle pirttiin niinkuin ennenkin eikä ollut tietävinänsä yöllisistä asioista mitään. Piru kohta kysäisi häneltä: "Kuinkas, velikulta, tänä yönä unta sait?" — "Hyvin vain kävi makuu", vastasi Matti, "olihan ikäänkuin kirppu muutamia kertoja olisi puraissut ruumistani, muusta en tiennyt mitään."

Nyt pitivät piru ja hänen akkansa taas tuumaa keskenänsä, millä kurin Matti saataisiin hengeltä pois, kun siitä heille niin paljon vastusta rupesi olemaan. Viimein sanoi akka miehellensä: "Koska siihen ei muu pysty, niin pankaamme Matti riiheen makaamaan ja sytyttäkäämme yöllä riihi tuleen, niin sillä siitä pääsemme, ruojasta, viimeinkin." Tämä neuvo oli pirusta mieleen, ja Matti pantiin riiheen yöksi maata. Mattipa, joka taaskin oli kuullut, mitenkä häntä tuumattiin tappaa yöllä, veikin lavansa pois riihestä muualle, ettei ollutkaan siellä riihessä, kun piru pisti sen tuleen, mutta kantoi vasta jäljestä päin, kun riihi jo oli palanut hiiliksi, lavansa taas samalle paikalle kuin ennenkin ja oli makaavinansa siinä, kun piru aamulla tuli katsomaan. "Mitenkä, veikkonen, yöleposi on ollut?" kysyi piru. "Varsin hyvä muuten", vastasi Matti, "mutta tahtoi olla vähän kylmä vain."

Kun eivät nyt muulla päässeet Matista erillensä, päättivät kaikki pahaset yksituumaisesti muuttaa yöllä saareen, että Matti sillä lailla jäisi heistä pois. Mutta Matti kuuli taas tämänkin tuuman edeltäpäin ja peittäysi pirun makuuvaatteisiin. Yöllä sitten soutivat kaikki pahakkaat saarelle tavaroinensa Mattia pakoon, ja kun aamulla olivat suuruksella, sanoi isäntäpiru toisille: "Jopahan nyt Matti kumminkin meistä jäi!" — "Tääll' on mies tallella vielä!" huusi samassa Matti nousten peitostansa ja astui suurukselle muiden kanssa yhdessä.

Ehtoolla puhui taas piru muijallensa: "Millä meidän nyt pitää saaman tuo Matti kuoliaaksi, ettei se enää edes tässä uudessa asunnossamme olisi meille vastukseksi? Ei se hyvällä meistä kuitenkaan erkane." — "En minä siihen muuta neuvoa tiedä", sanoi muija, "kuin että yöllä lyömme häneltä pään poikki maatessa, niin tottahan siihen jää." Mattipa kuuli tuuman, ja kun piru ja hänen vaimonsa olivat sikeästi nukkuneet, kantoi hän pirun muijan omalle vuoteellensa ja rupesi itse pirun viereen maata. Siitä herätti sitten isäntänsä vähän ajan päästä ja sanoi: "Menkäämme nyt Mattia tappamaan, jo se on nukkunut!" Piru silloin sivalsi suuren piilunsa seinältä ja löi sillä pään poikki omalta muijaltansa, jota hän aina vain piti Mattina. Mutta aamulla, kun piru heräsi unestansa, rupesi hän kaipaamaan muijaansa, jota hän nyt ei keksinytkään, ja kysyi Matilta, jonka hän ihmeeksensä vielä keksi eleillä. Matti sanoi: "Itsehän sinä yöllä tapoit muijasi, miksi sinä sitä minulta kysyt?" Piru nyt ei voinut enää kärsiä sitä, että Matti häneltä toisenkin akan oli saattanut hukkaan, vaan suuttui Mattiin kovasti ja alkoi häntä haukkua. Mutta Matti ei ollut siitä millänsäkään, vaan tarttui piruun kiinni, otti häneltä anturanahan selästä ja läksi tiehensä. Niillä pirunnahka-anturoilla käydä lipottaa Matti vielä tänäkin päivänä. — Sen pituinen se.

MATTI JA PIRUN POIKA KOETTELEVAT VOIMIANSA

Metsässä oli vuori, jonka ympärillä oli erinomattain suuria ja ihania niittymaita; mutta vuoressa asui piru, ja sen vuoksi ei kukaan ihminen niillä laitumilla tohtinut käyttää eläimiänsä, vaikka ei muualla likimaillakaan ollut eläimille ruokamaata paljon missään. Likellä tätä pirun asuntoa asui muudan köyhä mökkiläinen, jolla ei ollut muuta perhettä kuin yksi ainoa poika, joka kävi isänsä lampaita paimenessa. Kun ei ollut mökin seudussa enää lampaille ruokaa, päätti poika, joka oli nimeltänsä Matti, mennä lampainensa pirun karjalaitumelle ja otti vain muutamia nauriita evääksensä. Vaan tuskin oli hän tullut vuoren näkyviin ja saattanut lampaansa parhaimpaan ruokapaikkaan, kun pirun poika keksi hänet siinä ja vihastuneena tuli häntä vastaan sanoen: "Mitä sinä täällä minun isäni laitumella teet?" — "Ruokaa etsin lampailleni", vastasi Matti. "Näitä maita et saa lähestyä lampainesi", sanoi pirun poika, "ja jos vasta rohkenet tälle laitumelle tulla, niin minä puserran sinut niinkuin tuon kiven." Samassa otti hän maasta suuren kiven ja muserti sen ihan palasiksi. Matti ei säikähtänyt sitä, oli myös ottavinansa maasta kiven, mutta sieppasi sukkelasti lakkaristansa nauriin ja pusersi sen, niin että siitä vesi kursui ulos, sanoen pirulaiselle: "Elä sinäkään lähesty minua, muuten minäkin puserran sinut niinkuin tuon kiven kädessäni." Pirun poika kun näki Matin olevan niin väkevän, heitti hänet lampainensa sillä kertaa rauhaan, meni kotiinsa ja sanoi isällensä: "Matti on mies väkevämpi minua, se pusersi kiven niin että vesi sormien välistä juoksi maahan." Isä sanoi: "No, jos hän vasta tulee meidän maallemme lampainensa, niin pyydä häntä minun kultanuijaani kilvalla heittämään taivaalle, kumpainen sen korkeammalle saapi."

Tulipa Matti huomenna taas lampainensa pirun karjalaitumelle, niin pirun poika kävi häntä vastaan kohta ja sanoi: "Kyllä minä eilen jo näin, että kovat kourat sinulla on, mutta oletkos yhtä vahva heittämäänkin? Koetelkaamme nyt heittää kilvalla tätä kultanuijaa taivaalle, kumpainen sen ylemmäksi saa!" Samassa heitti hän nuijan niin korkealle, ettei näkynyt kuin vähän vain toisen silmiin; sitten käski Matin viskata vuoronsa. Matti, joka tuskin jaksoi nostaa sitä nuijaa, seisoi vain ja katsoi taivaalle. Pirun poika sanoi: "Mitäs sinä katsot, heitä jo!" Matti sanoi: "Minä odotan, kun tuo pilven patsas tulee, niin heitän sen päälle." Pirun poika silloin sanoi: "En minä anna heittää isäni kultanuijaa sinne", sieppasi Matilta nuijan ja meni kotiinsa. Siellä puhui isällensä: "En minä Matille pitänyt heittämisessäkään, se olisi viskannut sinun kultanuijasi pilven päälle, mutta minä en toki antanut." Isä sanoi pojallensa: "No, pyydä sinä sitä Mattia meille palvelijaksi, koska se niin väkevä on, niin siinä saamme paraitse hänen voimansa nähdä."

Huomenna, kun Matti taas ajoi lampaansa pirun laitumelle, tuli pirun poika häntä siihen puhuttelemaan ja sanoi: "Etkös läksisi minun isälleni palvelijaksi, kun sinä niin luja ja väkevä olet?" Matti vastasi: "Jos minä tuon hatullisen hopeita saan palkastani, niin sitten tulen." Toinen lupasi sen, minkä Matti vaati. Matti heitti lampaansa metsään ja meni toverinsa kanssa yhtenä vanhan pirun kotiin.

Aamulla sanoi pirun poika Matille: "Lähtekäämme nyt metsään voimiamme koettelemaan, kuka meistä vahvempi on puita kaatamaan!" Matti sanoi: "Lähtekäämme vain, siinä se miehen voima tunnetaan." Tultiin sitten metsään, niin pirun poika valitsi kaksi yhtä suurta honkaa, jotka seisoivat lähetysten, ja sanoi Matille: "Koetelkaammepa nyt, kumpainen meistä honkansa ennen maahan saapi!" Kävivät nyt kumpainenkin työhön käsin, mutta Matti, joka hakatessa kohta keksi, että pirun poika olisi ennemmin puunsa kaatanut, ärjäisi hänelle kovasti: "Pois alta sukkelaan, puuni kaatuu päällesi!" Pirun poika silloin oikaisi syrjään, ja Matti sai sillä välillä puunsa maahan. "Kylläpä näyt olevan vahva kaatamaan", sanoi pirun poika Matille, "mutta oletkos yhtä luja kantamaankin? Koetelkaamme kuljettaa tämä sinun kaatamasi honka kotiin; kanna sinä latvasta, minä kannan tyvipuolesta!" — "Ei", sanoi Matti, "käy sinä vain latvaan, kyllä minä tyveen rupean, sitä et sinä kuitenkaan voi kantaa, mutta taaksesi et saa katsoa, muuten minä heitän kirveellä päähäsi." Pirun poika suostui siihen, ja kun kantamaan ruvettiin, istui Matti vain tyvellä ja laulaa loilotteli, mutta pirun poika veti honkaa vastakynteen latvasta, että oikein vesi kasvoilta tippui, vaan ei yhtähyvin uskaltanut katsoa taaksensa peläten Matin heittävän kirveellä tyvestä. Viimein, kun kantaminen alkoi käydä hänelle kovin vaikeaksi, huusi hän latvasta ähkäen Matille: "Eikö, velikulta, sinua jo ala väsyttää?" — "Ellös sitä pelätkö!" vastasi Matti, "nythän minulta vasta kantaminen alkaa oikein käydäkin, kun tottumaan rupean." Pirun poika ei juljennut Matille ilmoittaa väsymystänsä, vaan veti honkaa yhtä haavaa kotiin asti, että oli siihen paikkaan katketa. Sitten pihaan päästyänsä heitti hän hongan olaltansa maahan, mutta Matti oli juuri vähäistä ennen hypännyt tyveltä poikkeen ja oli nyt kantavinansa honkaa tyvestä. Pirun poika, joka väsymyksestä vähällä oli vaipua maahan, tuli nyt Mattia katsomaan ja sanoi: "Kyllä kaikitse sinulle, joka tyvestä kannoit, raskaaksi kävi, kun minullakin latvaa kantaessani semmoinen helle tuli." — "Mitäs se aikamiehelle tekee", sanoi Matti, "yhdelle tuossa parhaaksi olisi ollut kantaa." Pirun poika sitten meni puhumaan isällensä, mitenkä kantaminen oli käynyt, ja sanoi viimeksi: "Mies on Matti jos minäkin, tyveä kantoi ja lauloi."

Toissa päivänä meni pirun poika askareillensa, minne lienee mennyt, ja käski Mattia siivoamaan lasta. Matti aukaisi lapselta mahan, purki sisukset kaikki pois, huuhtoi lapsen joessa ja pani sitten seinälle naulaan kuivumaan. Tulipa pirun poika kotiin, niin kysyi kohta Matilta: "Joko sinä lapseni siivosit?" — "Jo", sanoi Matti vakaisesti, "lienenköhän oikein puhtaaksi saanut", ja vei samassa isäntänsä katsomaan. "Eihän, velikulta, niin olisi pitänyt tehdäksesi", sanoi pirun poika. "Ka, niin minä tein kuin käskitkin", vastasi Matti, "puhtaaksi minä koin sinun lastasi saada." Pirun poika, joka yhtäkaikki arvasi Matin tahallansa lapsen tappaneen, meni isällensä valittamaan ja puhui sille, kuinka Matti oli tehnyt. Mattipa meni perästä kuuntelemaan, mitä vanha piru sanoo. Se käski poikansa lyömään Matilta maatessa pään poikki sillä tavalla kostaaksensa lapsensa murhan. Kuultuansa tämän tiesi Matti olla varoillansa, pani iltasella lekkerin vuoteellensa, kaatoi sen vettä täyteen ja peitti hyvästi vaatteilla, mutta itse meni oven taakse piiloon. Yöllä tulee pirun poika häntä tappamaan ja paiskaa piilullansa lekkeriin niin että vesi roiskahti. Sitä menee sitten kertomaan isällensä ja sanoo: "Nyt on Matti hengettä, oikein veri roiskahti seinälle minun lyödessäni." Mutta Matti kun näki tappajansa menneen pois, rupesi vuoteellensa maata ja oli siinä vielä aamusella, kun pirun poika tuli häntä katsomaan. Tämä säikähti ja sanoi: "No, vielähän sinä olet elossa nytkin, vaikka minä sinut yöllä olin tappavinani!" — "Mitäs se miehelle tekee", sanoi Matti, "jos verta vähän vuotaakin", ja nousi vuoteeltansa ylös. Menee pirun poika taas isällensä sanomaan: "Matti vielä on hengissä, ei sille auta mikään." — "No, kun ei muu auta", sanoi isä, "niin pane yöllä Matin huone tuleen, niin tottahan siihen palaa." Matti kun kuuli tämän tuuman, ei ruvennutkaan huoneeseensa maata, vaan oli muualla paossa, kun huone yöllä poltettiin, vasta jäljestäpäin meni hän taas sinne, heitti vettä vähäsen hiillokselle ja rupesi maata. Aamulla kun pirun poika tulee katsomaan, on Matti siellä elossa. Pirun poika hämmästyi ja kysyi: "Etkös sinä yöllä palanut?" — "Mitäs se miehelle tekee, kuumensi tuo vähäsen kylkeäni", vastasi Matti. Pahoillansa menee taas pirun poika isänsä luokse ja sanoo: "Aina se Matti vielä hengissä on, ei sille auta tulikaan; kun minä tulin katsomaan, makasi hän vain hiilloksella, vaikka koko huone oli palanut ympäriltänsä." — "No, pane hänet sitten keskeltä vuoden palveluksesta pois, koska hän niin häjynmoinen ompi", vastasi vanha piru. "No, sen minä voin tehdä", sanoi poikapiru ja meni kohta käskemään Mattia talosta pois. Matti sanoi: "Tokihan minä tästä hennon lähteä, kun vain palkastani sen lakillisen hopeita annat, minkä sinä tullessani minulle lupasit." Tätä ei pirun poika olisi ruvennut antamaan, mutta lupasi kaivata isällensä, ellei Matti hyvällä hänestä erkanisi. Matti silloin meni metsään, leikkasi sieltä kuormallisen koivunvitsoja ja kantoi ne pirun eloaitan eteen. Niistä rupesi hän nyt takkavitsaa vääntämään liittäen useampia vitsoja yhteen ja mittasi aina toisinansa aitan ympärystä, tokko jo vitsa rupeaa ylettymään. Pirun poika, joka oli keksinyt tämän Matin tuumailemisen, tuli siihen Matin luokse ja sanoi: "Mitäs Matti nyt tekee?" — "Teenpähän takkavitsaa, että vien tuon eloaittasi mennessäni, koska et hyvällä mieli palkkaani maksaa", sanoi Matti. "Elä, velikulta, sitä tee!" sanoi pirun poika ja pyysi Mattia sovinnolle. "Voit aikoja maksaa!" sanoi Matti, "paljonpa tässä työtä on ollut näitä vitsoja liittäessä; kunhan takkavitsa rupeaa ylettymään, niin sillain aitta menee, että vonkuu." Pirun poika aina rukoili Mattia sopimaan ja sanoi: "Määrää itse palkkasi, se pitää sinulle maksettaman!" — "No, kun tuonet tuon minun lakkini täydeltä hopeita niinkuin lupa oli", sanoi Matti, "niin jääköön riita sillensä." Pirulainen juoksi kohta rahoja noutamaan ja varoitti vielä mennessänsä Mattia, ettei veisi aittaa sillä aikaa. Mattipa pirun poissa ollessa puhkaisi lakkinsa päälakeen reiän ja asetti sen onttopuun kannon nenään. Pirun poika koki siihen kantaa hopeita, minkä ennätti, mutta valitti viimein, ettei hän saanut lakkia täyteen. "No, en minä ole riitaisa", sanoi Matti, "tyydyn minä yhtäkaikki siihenkin, mikä siinä jo on", otti rahat mukaansa ja meni kotiinsa. Siellä eli sitten isänsä mökissä monta aikaa hyvästi; josko elänee vieläkin, sitä en tiedä. — Sen pituinen se.

MATTI JA PIRU PITÄVÄT YHTEISTÄ HALMETTA

Matti oli kerran metsässä kaskea kaatamassa ja kassaroitsi siellä yksinänsä. Piru, joka kuuli oudon jyskeen metsästä, tuli Matin luokse ja kysyi: "Mitäs, mies, puita revit?" — "Kaskea pitäisi kaataa ja halmeeseen jyvää kylvää, että pääsisi puuron syöntiin", vastasi Matti. "No, tehkäämme työ yhtenä ja kylväkäämme puolet halmetta kumpikin!" sanoi piru. Matti suostui tuumaan, ja piru rupesi heti metsää ruhtomaan ja puita kaatamaan, niin että kaski pian oli valmis. Matti olisi nyt mielestänsä heittänyt kasken kuivamaan, mutta piru ei antanut aikaa, vaan pani kasken paikalla tuleen, viersi ja perkkasi sen hyväksi. Sitten kylvivät siihen puolet kumpikin ja heittivät halmeen kasvamaan. Mutta kun leikkuuaika tuli, tahtoi piru olla ihmistä viisaampi ja sanoi Matille: "Tämä hyvyys, mikä tästä halmeesta tulee, pitää joutuman toiselle taikka toiselle; kumpainen vain viisaamman koneen näyttää, niin olkoon kaikki sille; koetelkaammepa sitä konetta, kumpainen meistä kalulla jos millaisella välemmin reiän puuhun saa!" Matti tyytyi siihen ja sanoi: "No, koska se nyt on sinulta niin sanottu ja määrätty, niin olkoon sitten minun sanani jälkeen ja niinkuin minä tahdon kaikki muu, mitä siihen asiaan tulee. Tulkaamme huomenna tänne metsään ja koetelkaamme kumpainenkin siihen puuhun, jonka minä määrään." Piru suostui taas siihen, ja he erosivat nyt kumpainenkin kotiinsa. Mutta yöllä meni Matti yksinänsä metsään ja otti mukaansa suuren napakairan, jolla hän kaivoi reiän suureen honkaan. Toisesta puusta repäisi hän sitten vähäsen kaarnaa ja pani sitä siihen hongan läpeen, että siitä tuli niinkuin terve puu, eikä reikää näkynytkään. Tehtyänsä tämän palasi hän metsästä kotiinsa ja rupesi maata. Mutta aamulla varhain meni hän pirun kotiin ja sanoi hänelle: "Jokos sinulla nyt on kalu katsottu?" — "Kalu on katsottu ammon aikoja", sanoi piru, "minä mies valmis lähtemään." Menivät siis yhtenä metsään, ja kun tulivat sen suuren hongan luokse, johonka Matti läven oli kaivanut, määräsi Matti reikää siihen tehtäväksi ja sanoi pirulle: "Koettakaammepa nyt tähän, tee sinä reikäsi, kuhun paikkaan tahdot, minä taas siihen, kuhun minä tahdon." No, siinä kun käytiin työhön käsin, niin Matti kun aukaisi sen entisen läven, oli hänellä työ valmis, vaan pirulla ei ollut vielä alullakaan. Matti katsoi sitten pirun työtä ja sanoi: "Ka, vieläkös sinulla on niin, katso, minulla on jo näin." Piru kun näki sen, sanoi Matille: "No, sinä sen nyt voiton sait tällä kertaa, mutta jos sinä voitit tällä kertaa, niin voitan minä toisella kertaa. Kunhan tulevat viljat korjatuiksi, niin kumpainen sitten vain ajaa oudommalla hevosella ottamaan, olkoot viljat sen kaikki." Matti tyytyi siihenkin, ja he korjasivat sitten yhtenä viljat halmeesta ja panivat närtteeseen. Sitten määräsivät he päivän, jona heidän piti tulla lyhteitä hakemaan, ja erosivat kumpainenkin kotiinsa.

Määrättynä päivänä antoi Matti aikaa enemmän ja meni kummaa syrjästä katsomaan, että millaisella hevosella nyt piru närtteelle ajaa. Hänpä näkikin pirun harakalla ajavan ja mietti mielessänsä: "Kustapas minä vielä kummemman ajettavan saisin?" Vähän aikaa ajateltuaan itseksensä läksi hän kotiinsa ja luuli nyt hyvän keinon keksineensä. Otti oman akkansa, voiteli hänet tervalla, tuppuroitti tuhassa, hötysti höyhenissä, sitoi nuoralla kelkan perään ja läksi sillä tavalla närtteelle matkaamaan. Päästyänsä likemmäksi närtettä käänsi hän kelkan ja pani emäntänsä takaperin menemään. Meni taas vähän matkaa, ja kun arvasi, että se alkoi näkyä pirulle, miten hän ajoi, niin hyristi hevosellensa, otteli sitä ohjaksilla ja pani ruoskalla selkään. Akka siitä rupesi vinkumaan, ja pirulle tuli pelko ja hätä. Viimein, kun Matti ajoi aina likemmäksi, rupesi piru huutamaan: "Mies, mies, pidätä hevostasi, syöpihän tuo minun tukkonansa", ja läksi samassa juoksuun. Senhän Matti vain näki pirua, se meni omaa tietänsä, mutta Matti vei viljat närtteestä kotiinsa.

Piru kuitenkaan ei vielä mielinyt heittää asiata sillensä, vaan odotti sitä aikaa, kun Matti rupeaisi puimaan elojansa, niin tuumaili hänkin silloin ottaa siitä osansa. Matille tulikin kohta elon puute, ja hän ahtoikin siis uudisviljoilla riihensä ruvetaksensa puimaan. Mutta kun Matti sai riihensä ahdetuksi, vietiin viljat aina yöllä riihestä pois. Matti, joka arvasi pirun käyneen niitä sieltä varastamassa, meni metsään, kiskoi siellä tuohia ja teki niistä syltä pitkät virsut, jotka hän kantoi kotiinsa. Sitten ahtoi riihen uudestansa ja pani ne syltä pitkät virsut riihen portaalle pystyyn. Yön tultua tuli piru taas viljan hakuun ja mieli astua riiheen, vaan kun näki niin suuret virsut riihen portaalla pystyssä, rupesi häntä pelottamaan, ja hän kääntyi riiheltä pois. Kotimatkalla tulivat toiset pirut, joita hän oli kutsunut avuksensa viljoja kantamaan, tiellä häntä vastaan ja sanoivat: "Miksi sinä tyhjänä kotiin palaat, etkö sinä riihessä käynytkään?" — "Ei sinne uskalla mennä", sanoi toinen, "siellä oli niin suuri äijä riihessä, että sillä oli syltä pitkät virsutkin." — "Voipa häjyä!" sanoivat toisetkin pirut hämmästyksissä, menivät kaikki kotiinsa eivätkä sen kovemmin enää käyneet Matin riihestä eloja varastamassa. — Sen pituinen se.

VUORENPEIKKO JA HELLI

Toisella puolella lahden asui vuorenpeikko, toisella Suomen mies. Oli miehellä kolme poikaa, joista nuorin oli nimeltä Helli. Kerran puhui vanhus pojillensa: "Se on meidän tiellämme tuo vuorenpeikko, mitenkähän me saisimme sen hävitetyksi?" — "Kyllä sen minä hävitän", sanoi Helli. Mutta toiset veljet, jotka aina olivat pitäneet Helliä pilkkanansa, koska se oli heitä heikompi ja paljoa nuorempi iältänsä, nauroivat Hellin puheelle, mitenkä hän nyt oli puheessansa urhoollinen ja uskalias. "Ei sinusta taida paljon apua olla", sanoivat he, "vaan lähtekäämmehän kaikki yhtenä koettelemaan, jos voisimme jollakin tavalla vuorenpeikkoa petoksella hävittää." Helli suostui siihen, ja he läksivät nyt kaikki yhtenä vuorenpeikon majaan. Tultuansa sinne kysyivät he vuorenpeikolta nöyrästi, jos he hänen asunnossansa saisivat yötä olla. Vuorenpeikko lupasi sen mielellänsä ja sanoi: "Sepä oli hyvä, kun tulitte, otan teidät vävyikseni, sillä minulla on kolme naimatonta tytärtä." Pojat eivät tohtineet vastustaa mitään, vaan tyytyivät siihen, minkä vuorenpeikko oli määrännyt.

Illan tultua teki vuorenpeikko kolme vuodetta lattialle ja asetti pojat morsiantensa viereen maata, mutta pani punaiset lakit poikien päähän ja valkoiset lakit tytärten päähän erottaaksensa yöllä omat lapsensa pojista, jotka hän aikoi sinä yönä tappaa vuoteillensa. Hellipä oli salaa kuunnellut, mitenkä vuorenpeikko tuumasi sitä vävyjensä tappamista ämmällensä, ja tiesi siis olla varoillansa. Yöllä, kun kaikki muut olivat nukkuneet, nousi hän hiljaa vuoteeltansa, otti punaiset lakit veljiensä ja omasta päästään ja muutti ne tytärten päähän. Vaihdettuansa lakit rupesi hän maata vuoteellensa ja odotti vain vuorenpeikkoa tulevaksi. Sepä kohta tulikin ja löi niiltä, joilla oli punaiset lakit päässä, kaulat poikki tietämättänsä, että hän sillä tavoin tappoi omat tyttärensä. Mutta Helli herätti nyt veljensä, puhui niille asian ja pelasti ne vuorenpeikon luota kotiin, sillä vuorenpeikko ja hänen vaimonsa olivat nukkuneet sikeästi. Pojat puhuivat nyt isällensä, mitä he vuorenpeikolle olivat tehneet, ja sanoivat: "Nyt me jo hävitimme tyttäret."

Kului aikaa taas vähäsen, niin sanoi Helli isällensä: "Vuorenpeikolla on mahdoton hyvä hevonen, jolla on karva kultaa, toinen hopeata; nyt minä menen ja noudan sen sieltä pois." Isä oli surullinen, että jos vuorenpeikko Hellin saa käsiinsä, niin se sen tappaa, ja varotti poikaansa lähtemästä. Mutta Helli sanoi vain: "Ei se minua saa hengeltä pois", ja läksi noutamaan hevosta. Toisten veljien ei enää tehnyt mieli lähteä mukaan, vaan jäivät isänsä luokse kotiin. Hellin tullessa vuorenpeikon asuntoon oli ämmä vain yksinänsä kotona, itse oli vanhus kululla. Ämmä ihastui tunnettuansa Hellin ja koki viivyttää häntä siinä, kunne vuorenpeikko tulisi kotiin, että se muka kostaisi Hellin entisiä pahatöitä. Sentähden sanoi hän nöyrästi Hellille: "Olisi meillä hevonen juotettava, vaan minä en joutaisi ulkona käymään, etkö, Helli, menisi sitä juottamaan?" — "Kyllä minä lähden juottamaan", sanoi Helli, meni talliin, istui hevoselle selkään ja oli rantaan ajavinansa, mutta ajoikin sitä tietänsä kotiin. Tuleepa vuorenpeikko kotiin itse, niin kysyy ämmältänsä: "Missä minun on hevoseni?" Ämmä selvitti: "Helli kävi täällä, se sitä meni juottamaan, vaan taisi häjy viedä hevosen mennessänsä." Vuorenpeikko torui ämmäänsä kovasti siitä, kun oli laskenut Hellin hevosen kanssa pakenemaan, juoksi samassa rantaan ja huusi poikki lahden Hellille, joka jo oli toisella puolella: "Oletko sinä vienyt minun hevoseni?" — "Olen minä senkin tehnyt", huusi Helli vastaan.

Muutaman ajan kuluttua sanoi Helli taas isällensä: "Vuorenpeikolla on rahoja kovasti, pitäisi minun ne sieltä noutaa." Isä sanoi: "Kyllä kaikitse se hyvä olisi, jos sinä vuorenpeikolta rahat saisit, mutta katsohan vain, ettei se sinua kynsiinsä saa." — "Elkäähän pelätkö!" vastasi Helli, "kyllä minä tiedän olla varoillani, ei se minua ensi yrityksessä käsiinsä saa." Isä antoi nyt luvan, ja Helli meni vuorenpeikolta rahoja noutamaan. Vuorenpeikko oli itse taas poikessa, ja ämmä oli vain kotona leipiä paistamassa. Se tervehti Helliä nöyrästi eikä ollut hänen entisiä petoksiansa muistavinansakaan, saadaksensa sillä tavoin häntä siinä viipymään, kunne vuorenpeikko kotiin tulisi, että se kostaisi Hellille kaikki hänen juonensa. Mutta vuorenpeikko viipyi kauan, ja ämmä, joka oli työstänsä väsynyt, sanoi Hellille: "Etkö sinä rupeaisi näitä leipiä paistamaan, minä heittäytyisin mielelläni vähäksi aikaa levähtämään?" — "Kyllä minä senkin teen", sanoi Helli ja rupesi työhönsä, mutta kun ämmä ennätti nukkua, rupesi hän katsastamaan huonetta ja silmäili joka paikan tarkasti. Lavan alla oli vuorenpeikon rahalaukku, niin Helli sieppasi sen sieltä, meni hiljaa tuvasta ja kantoi laukun kotiinsa. Siellä kun aukaistiin laukku, oli se täynnä hopeita. Isä mittasi hopeat, ja niitä tuli koko nelikollinen. Tulipa vuorenpeikkokin kotiinsa, ja kun ei nähnyt rahalaukkuansa, vaan kuuli ämmältänsä että Helli oli heillä käynyt, juoksi hän kohta rantaan ja huusi poikki lahden Hellille: "Oletko sinä minun rahani vienyt?" Helli vastasi taas toiselta puolen: "Olen minä senkin tehnyt."

Jonkin ajan päästä puhui Helli taas isällensä: "Olisi sillä vuorenpeikolla kaunis sulkusta ja kullasta kudottu peite, se olisi nyt sieltä noudettava." Isä varotti ja sanoi: "Kunhan ei vain saavuttaisi itseäsi?" — "Elkäähän hätäilkö", sanoi Helli, "kyllä minä tiedän neuvotella." Hän läksi siis matkalle taas ja otti vintilän ja vähän hiivaa mukaansa. Tultuansa vuorenpeikon taloon nousi Helli kohta tuvan katolle ja kaivoi vintilällä reiän sille kohdalle, jossa vuorenpeikon vuode oli alhaalla. Siitä reiästä voi hän nyt nähdä kaikki, mitä tuvassa tehtiin. Illan suussa tuli vuorenpeikko kotiin, söi ensinnä hyvän iltasen ja rupesi sitten ämmänsä viereen maata, kullasta ja sulkusta kudottu loimi peitteenä. Kun nyt Helli arvasi niiden nukkuneen, tipautti hän tuvan lakasta hiivaa vuoteelle, siksi kun vuorenpeikko heräsi. Tämä havahti unestansa, koetteli peitettä ja tunsi sen märäksi. Samassa herätti hän myös ämmänsä ja sanoi: "Nouse ylös korjaamaan vuodetta, peite tuntuu märältä." Akka koetteli silloin peitettä ja sanoi: "Tuvan katto vuotaa, siitä se on peite kastunut." — "Eipä sen katon pitäisi olla hatara", sanoi vuorenpeikko, "eihän siitä koskaan ennen ole vuotanut, vaan on taitanut tuuli repiä sen, koska tähän on satanut, siltä se näyttää." Ämmä nousi nyt vuoteelta, heitti kultapeitteen orrelle kuivumaan, muutti toisen peitteen vuoteelle ja rupesi peikon viereen maata jällensä. Kun Helli näki heidän nukkuneen, isonsi hän vähäsen vintilän reikää, ja kun peite oli orrella reikää likellä kuivamassa, veti hän sen reiästä katolle ja vei kotiinsa. Isä ihastui ja sanoi: "Nyt sait sinä sulkusta ja kullasta kudotun peitteenkin; jo kaikki vuorenpeikon rikkaudet ovat nyt meillä." Mutta Helli vastasi: "Vielä sillä on kaunis kultatiuku, joka kuuluu mainion kauaksi, se minun pitää sieltä vielä hakea." Isänsä varottaa häntä taas ja sanoo: "Kunhan vain et joutuisi hukkaan; kyllä se vuorenpeikko sinua ei säästä, jos vain kynsiinsä saapi." — "Ei ole hätiä", sanoi Helli, "enhän minä ensi kertaa semmoisilla töillä ole."

Huomisaamuna kun vuorenpeikko heräsi, rupesi hän kaipaamaan kultapeitettä, jota ei enää orrella ollutkaan. Kohta arvasi hän, että Helli oli sen varastanut, juoksi siis lahden rannalle, ja huusi Hellille: "Sinäkö minun sulkusta ja kullasta kudotun peitteeni varastit?" Helli vastasi: "Olen minä senkin tehnyt." Nyt meni vuorenpeikko kotiinsa varsin pahoilla mielin ja sanoi ämmällensä: "Nyt on Helli varastanut kaikki, mitä meillä oli rikkautta, ettei ole muuta kuin tämä kultatiuku nyt enää, mutta jos hän vielä senkin viepi, niin sitten hän mies on." Tällä aikaa tuumasi vain Helli kotonansa, millä neuvoin hän vuorenpeikolta kultatiu'un saisi. Viimein otti hän sahan ja vääntimen mukaansa ja läksi matkalle. Kuitenkaan ei hän uskaltanut lähestyä vuorenpeikon kotia ennenkuin pimeä tuli, vaan iltasella, kun vuorenpeikko jo oli nukkunut, kävi hän hiljaa seinävierelle ja väänsi vääntimellä tiu'un kohdalle seinään reiän, sillä tiuku riippui sisäpuolella naulassa. Otti sitten sahan, sai sillä pölkynpalasen seinästä irti ja rupesi nyt siitä reiästä tavoittamaan tiukua, mutta tiuku rupesi soimaan, ja vuorenpeikko pääsi siinä Hellin käteen kiinni, veti sisälle ja sanoi: "Ahas, veitikka, jopa nyt sinut saavutin viimeinkin, vaikka tapoit tyttäreni, veit hevoseni, varastit rahani ja sait kultapeitteeni; nyt minä sinut tapan ja syön paistikseni." Helli koki rukoilla, minkä ennätti, vaan ei auttanut mikään. Vuorenpeikko sanoi ämmällensä: "Minä menen hakemaan vieraita pitoihin, lämmitä sinä sillä aikaa uuni ja tee Helli paistiksi."

Ämmä lämmittikin uunin kuumiin ja rupesi Helliä paistamaan sanoen: "Rupeapas nyt piakalle istumaan!" — "En minä nyt osaa ruveta siihen", sanoi Helli, "emännän pitää itsensä ensinnä ruveta siihen koettamaan." Ämmä rupesi nyt näyttämään, mitenkä sinä ollaan, ja kyyristyi piakalle, mutta Helli oli varoillansa, työnsi samassa ämmän uuniin ja tukki uunin suun. Kun muori oli paistunut kypsäksi, veti Helli sen uunista pois ja asetti pöydälle. Mutta ämmän vaatteet täytti hän oljilla, että siitä tuli ikäänkuin ihminen, asetti sen vaatekääryn ämmän vuoteelle ja läksi itse pois. Vuorenpeikko kun tuli kotiin, oli paisti pöydällä, mutta emäntää ei näkynytkään. Vaan kun vuorenpeikko näki oljilla täytetyt vaatteet lavalla, luuli hän akkansa makaavan ja sanoi vieraillensa: "Astukaamme vain ruoalle, muori on näemmä väsynyt ja nukkunut lavalle!" Ruvettiin nyt syömään, ja vieraat, muu vuoren väki, kiittivät paistia hyväksi, mutta vuorenpeikko kun rupesi leikkaamaan paistilta päätä poikki, niin veitsi kävi ämmän kaulassa oleviin helmiin. Vuorenpeikko tunsi nyt akkansa helmet ja sanoi: "Nyt on muori syöty, koska on helmet paistilla kaulassa!" Vieraat hämmästyivät ja älppivät syödessänsä, vaan vanha peikko sanoi: "Pankaa vain kaikki loppuun, koska kerran alulla on, ei siitä enää ole säästämistä!" Vasta syömästä päästyänsä meni vuorenpeikko rannalle ja huusi poikki lahden Hellille: "Oletko sinä minun akkani paistanut?" Olipa aurinko ikään nousemassa silloin, niin huusi Helli vastaan: "Tuolta se tulee takaisin!" No, vuorenpeikon sen ei kuulu saavan katsoa aurinkoon, mutta ei vuorenpeikko nyt sitä muistanutkaan eikä älynnyt, vaan vilkaisi aurinkoon päin ja rävähti samassa halki. — Sen pituinen se.

PIENI NIILO JA JÄTTILÄINEN

Yhdessä talossa oli kolme poikaa, joista kaksi oli varsin vahvaa ja väkevätä, mutta nuorin, nimeltä Niilo, oli vaivainen ja niin pikkuinen, että tuskin saattoi kulkeakaan, vaikk'ei iältänsä enää ollut lapsi. Toiset veljet eivät sentähden koskaan suvainneet Niiloa seuraansa, kun ei siitä heille ollut apua missään, vaan pitivät häntä vain pilkkanansa, missä ikään voivat.

Kerrankin läksivät vanhemmat veljet lintuun eivätkä olisi ottaneet Niiloa mukaan, vaikka se kyllä pyrki ja rukoili, mutta Niilo, kun ei päässyt muulla, meni toisten tietämättä vanhimman veljensä konttiin. Sattuipa nyt niin, että veljet eksyivät metsässä eivätkä millään tavalla osanneet kotiinsa. Viimein hyvän aikaa sinne tänne kuljettuansa, tuli metsässä heitä vastaan suuri, hirveä jättiläinen, joka koko päivän oli etsinyt jotakin syötävätä ja nyt ilolla tapasi pojat kiinni sanoen: "Nyt pääsen minäkin eineelle, olenkin jo kauan kävellyt nälissäni; kun teitä edes olisi kolme, niin en hennoisi teitä tappaa, vaan ottaisin vävyikseni, sillä minulla on kolme naimatonta tytärtä kotonani." Nyt katuivat veljekset ei ottaneensa Niiloa mukaan ja sanoivat jättiläiselle: "Olisi meillä kolmaskin veli vielä kotona, laske meitä sitä hakemaan, niin tuomme senkin tänne." Mutta jättiläinen ei päästänyt poikia irti, sillä hän arvasi, etteivät enää tulisikaan takaisin, jos kerran kotiinsa pääsisivät, vaan kuljetti heitä kotiinsa päin ja sanoi: "Parasta on, kun kotiini teidät vien, niin saan hyvän paistin eineekseni."

Tulivat siis jättiläisen kotiin, ja jättiläinen vei pojat pirttiinsä. Siellä oli näkyvillä kaikenlaisia murhakaluja ja suuri veriastia keskellä lattiata, niin sanoi jättiläinen pojille: "Noilla aseilla minä teidätkin tapan, ja tuohon sammioon teidänkin verenne pannaan." — "Ei ole hätiä, täälläpä Niilokin on!" huusi silloin pieni Niilo veljensä kontista. Vanhin veli aukaisi nyt konttinsa, ja Niilo otettiin sieltä näkyviin. Jättiläinen katseli Niiloa, nauroi ja sanoi: "Onpa sinua koko mies! Vaan koska teitä kumminkin on kolme henkeä, niin jätän teidät eloon niinkuin lupasin ja otan vävyikseni." Illan tultua pani sitten jättiläinen heidät eri huoneisiin tytärtensä viereen maata, mutta Niilon, joka oli niin pieni ja vähäinen, ettei hän osannut sitä pelätä, pani hän nuorimman tyttärensä kanssa omaan huoneeseensa, jossa kaikki hänen kalunsa ja aseensakin olivat. Yöllä kyseli Niilo morsiameltansa niitä jättiläisen kapineita siinä huoneessa: "Mikä tämä on?" — "Se on isäni miekka." — "Entä tämä?" — "Se on isäni väkeväisleili, josta hän juo itsensä väkeväksi." — "Entä jos minäkin joisin?" sanoi Niilo. "Juo vain!" sanoi tyttö nauraen. No, Niilo joi sitten jättiläisen väkeväisleilistä voimaa, että tuli hyvin väkeväksi ja saattoi jättiläisen suurta miekkaa helposti kuljettaa.

Toissa päivänä meni taas jättiläinen kululle ja toi sieltä miehen tullessansa, pani sen rautahäkkiin ja sanoi: "Tässä tulevat nyt suuret pidot kohta pidettäväksi, niin säästäkäämme tämä mies siksi ja tappakaamme hänet sitten paistiksi." Niilo, joka kuuli sen, odotti siksi, kun jättiläinen uudellensa meni metsään, sieppasi suuren miekan naulasta ja teurasti sillä sekä omansa että veljensä muijat, ettei jäänyt muuta kuin jättiläisen vanha ämmä eloon vain. Veljet päästivät nyt miesraiskan rautahäkistä pois, ottivat huoneista kaikenlaista tavarata, sillä jättiläisellä oli rikkautta paljon, ja menivät kotiinsa. Mutta tiellä muistui Niilon mieleen jättiläisen uljas ori, jonka hän oli nähnyt jättiläisen tallissa. Hän palasi siis sitä oria noutamaan ja oli ikään pois lähtemässä, kun jättiläinen tuli metsästä ja huomasi, mitenkä kotonansa asiain laita oli. Samassa juoksi hän talliinsa ja tavoitteli Niiloa kiinni. Niilo-parka hädässänsä konttasi ylisille heiniin, mutta jättiläinen löysi hänet sieltä ja pani rautahäkkiin säästettäväksi siksi kuin hän pidot laittaa. Meni sitten itse pois vieraita kutsumaan ja käski ämmänsä paistaa Niilon siksi kuin hän vierainensa kotiin tulee.

Ämmä lämmitti nyt uunin hyvin kuumaksi ja otti pienet rattaat lykätäksensä niillä Niiloa uuniin. Niilo, joka hyvin tunsi, että hän nyt oli joutunut pahaan pulaan, arveli: "Juonitella tässä täytyy, muuten paha perii." Sanoi siis jättiläisen ämmälle, joka kärtti häntä rattaille rupeamaan: "Kovin minun nyt on outo siihen ruveta, näyttäkää te, emäntäkulta, ensin, mitenkä siinä on istuttava, kyllä minä sitten rupean." Ämmä istui nyt rattaille näytiksi, mitenkä siinä ollaan, vaan Niilo oli heti valmis, lykkäsi ämmän samassa uuniin ja paistoi hänet siellä kypsäksi. Sitten pukihe hän ämmän vaatteisiin, kantoi paistin pöydälle ja oli siinä emäntänä, kun jättiläinen vierainensa tuli huoneeseen. Nämä kun paistin ääressä jo istuivat pöydässä, sanoi Niilo: "Ka, minä unohdin tuoda juotavaa, ehkä juoksen noutamaan", meni samassa talliin, istui orille selkään ja ajoi sitä tietänsä kotiin. Sillä kurin tuli sitten veljeksille kaikenlaista tavarata, ja elivät kaiken aikansa hyvin, mutta jättiläiset saivat syödä paistinsa ilman juomatta. — Sen pituinen se.

HIIDEN MYLLY, PÖYTÄLIINA JA PUSSI

Rikkaalla talon isännällä oli köyhä mökkiläinen. Joulu lähestyi, ja mökkiläisellä ei ollut juhliksi itsellänsä sianlihaa, niin meni rikkaan isäntänsä luokse ja pyysi siltä porsasta velaksi sanoen: "Et siitä vahinkoon tule, minä kasvatan sinulle yhtä suuren porsaan sijaan." Rikas antoi kuin antoikin, ja mökkiläinen sai jouluksensa sianlihapaistin. Tulevaksi syksyksi kasvatti hän toisen samanlaisen porsaan ja vei sen rikkaan isäntänsä tykö niinkuin puhe oli. Rikaspa ei siitä huolinutkaan, sillä hän oli hyvin ylpeä, vaan sanoi mökkiläiselle: "Mene Hiiteen porsainesi!" Mökkiläinen läksi kohta porsastansa taluttamaan ja kulki kaksi päivää. Toisena ehtoona tuli muudan äijä häntä vastaan ja kysyi: "Mihinkä porsasta kuljetat?" — "Minun herrani ja isäntäni käski minut viemään tätä porsasta Hiiteen", vastasi mökkiläinen, "ei vieras taida tietää, mistä sinne tie menee?" — "Kyllä olet oikealla tiellä", neuvoi äijä, "ei tästä enää sinne pitkältä ole, tosin on tienhaaroja, mutta menehän vain sitä tietä, jota on valkoisilla ristoilla kylvetty, niin kyllä perille pääset." Mökkiläinen kulki nyt neuvottua tietä ja pääsi kohta Hiiteen. Siellä oli kaksi kuninkaan tytärtä oijeti ovella; toisessa oven pielessä mahdoton suuri miekka, toisessa iso pullo. "Ohoh!" sanoi mökkiläinen, "varsin suuri miekkapa onkin, kuka sitä voipi liikutella?" — "Se on isännän miekka", sanoivat tyttäret, "se ryyppää tuosta pullosta aina kaksi kertaa, niin että hyvin jaksaa miekkaansa heilutella." — "Entä jos minäkin ryyppään?" sanoi mökkiläinen, "ehkä rohkeaisin paremmin sitten astua isäntänne puheille." — "Ryyppää vain!" sanoivat tyttäret. Mökkiläinen kun ryyppäsi, tuli siitä miehuulliseksi ja meni edellensä monien suurten huoneiden kautta siksi kun tuli isännän huoneen ovelle. Siinä oli ovenlaskija, joka kysyi häneltä: "Mitäs, mies, tänne tulet?" — "Minun isäntäni ja herrani käski minut tätä porsasta tänne tuomaan", vastasi mökkiläinen. "No, kun sinä nyt tulet pääherran puheille", sanoi ovenlaskija, "ja hän tahtoo sinulle jotakin lahjastasi antaa, niin tiedätkö, mitä sinä siltä pyydät?" — "En", vastasi mökkiläinen. "Pyydä häneltä yhtä myllyä!" neuvoi ovenlaskija. Mökkiläinen meni nyt porsainensa Hiiden isännän pakeille ja toimitti asiansa sanoen: "Minun isäntäni ja herrani lähetti minut tuomaan tätä porsasta teille." Hiiden isäntä tuli siitä kohta hyvillensä ja sanoi: "Kiitos, kunnia isännällesi hänen lahjastansa; vaan pyydä sinä nyt tuomavaivoistasi, mitä paraitse mielesi tekee, ja se pitää sinulle paikalla annettaman." — "No, jos minä anoa saanen", vastasi mökkiläinen, "niin pyytäisin minä yhtä myllyä." Hiiden isäntä toi kohta pienoisen käsimyllyn ja antoi sen mökkiläiselle, joka kiitti ja läksi tiehensä. Kun nyt ovenlaskija näki, minkä lahjan mökkiläinen oli saanut, kysyi hän taas mieheltä: "Tiedätkö sinä, mitä teet tällä myllylläsi, jonka olet saanut?" — "En tiedä", vastasi mies. Ovenlaskija neuvoi: "Kun sinulle tulee nälkä ja jauhojen tarvis, niin pyöritä vain myllyäsi, siitä sinulle apu tulee." Mökkiläinen kiitti ovenlaskijata hyvästä neuvostansa ja läksi valkoisilla ristoilla kylvettyä tietä palaamaan kotiinsa. Mutta pimeä tapasi hänet matkalla, ja hän meni siis muutamaan tien varrella olevaan mökkiin ja pyysi siinä yösijaa. "Kyllä", vastasi mökin akka, "mutta ruokaa ei ole antaa, nälkä tahtoo tulla itsellenikin." — "Vähät siitä", sanoi mökkiläinen, "pankaa vain puurovettä tulelle, kyllä minulla puuron aineita on, vielä siitä tulee teillekin." Akka pani nyt puurovettä kiehumaan, mökkiläinen jauhoi myllyllänsä jauhoja, ja siitä keitettiin puuro, josta sitten söivät kumpainenkin yhdessä. Mutta akka kun näki, mitenkä helposti mies myllyllänsä jauhoja sai, rupesi hänen tekemään mieli saada myllyä omaksensa, ja kun mökkiläinen oli nukkunut, varasti akka yöllä sen myllyn ja pani toisen sijaan. Mökkiläinen ei tiennyt siitä mitään, vaan otti aamulla sen vaihdetun myllyn mukaansa ja läksi matkalle. Kotiin tultuansa puhui hän heti vaimollensa, minkä onnen hän oli käsittänyt, ja sanoi: "Ei meidän enää tarvitse nälkää nähdä, katso nyt, mitä minä porsaallani Hiidestä sain!" Samassa pyörittää hän myllyä näyttääksensä sen tapoja, mutta myllystä ei lähtenyt niin mitään. "Mitäs semmoisesta", sanoi vaimo, "vie Hiiteen takaisin mokoma mylly!"

Mökkiläinen kun itsekin havaitsi, ettei myllyyn tullut mitään, vaikka hän kuinka sitä pyöritti, läksi viemään sitä Hiiteen takaisin, ja kun tuli ovenlaskijan tykö, niin sanoi: "En minä tästä myllystä huolikaan, kerran se jauhoi minulle puurojauhoja, vaan nyt siihen ei tule enää mitään, jos sitä kuinka pyörittäisi." Ovenlaskija sanoi: "Isäntä käypi ehkä vihaiseksi, kun sinä niin useasti täällä käyt, mutta jos hän rupeaa antamaan, niin tiedätkö, mitä pyydät?" — "En tiedä", vastasi mies. "Pyydä sinä siltä yhtä pöytäliinaa, niin et kadu kauppaasi", neuvoi ovenlaskija. Mökkiläinen meni nyt Hiiden isännän puheille, antoi myllyn takaisin ja pyysi pöytäliinaa sijaan. Hiiden isäntä toi kohta miehelle, minkä hän oli pyytänyt, ja mökkiläinen läksi pöytäliinansa kanssa pois. Pois laskiessa kysyi häneltä ovenlaskija: "Tiedätkös, mies, mitä liinallasi nyt teet?" — "En", virkkoi toinen. "Kun sinulle tulee nälkä", neuvoi ovenlaskija, "levitä se liinasi pöydälle, niin siihen tulee kohta kaikkea, mitä ajattelet." Mökkiläinen kiitti ovenlaskijata hyvästä neuvostansa ja läksi matkaamaan. Tuli iltasella siihen mökkiin, jossa viimeinkin yötä oli ollut, ja pyysi yösijaa. Mökin akka taas vastasi: "Kyllä yötä saat huoneessani olla, mutta ruokaa ei ole antaa, sillä itsellänikään ei ole suuhun pantavata." Mökkiläinen silloin levitti liinansa pöydälle, ja siihen tuli ruokaa, mitä vain ajatteli. Syötyänsä rupesi hän maata, mutta akka varasti yöllä sen Hiidestä tuodun liinan ja pani toisen sijaan. Mökkiläinen ei tiennyt asiasta mitään, vaan kun heräsi aamusella, otti hän liinan mukaansa ja läksi matkalle. Kotiin tultuansa sanoi sitten vaimollensa: "Emme nyt enää tarvitse nälkää nähdä!" ja levitti liinan pöydälle, mutta ei tullutkaan siihen mitään. Vaimo sanoi taas: "Mitäs semmoisesta on, vie mokoma liina Hiiteen takaisin!"

Aamulla läksi mies kolmannen kerran Hiiteen ja sanoi ovenlaskijalle: "En minä tästä liinasta huoli, sillä ei tee mitään." Ovenlaskija sanoi: "Johan sinä käyt täällä joka päivä! Ei se nyt enää taida isäntäni antaa sinulle mitään, vaan jos antaisi, niin tiedätkö, mitä pyydät?" — "En tiedä", vastasi mökkiläinen. Ovenlaskija käski pyytämään yhtä pussia, ja mökkiläinen meni Hiiden isännän puheille. Vähän ajan päästä palasi hän sieltä pussi kainalossa ja lähestyi ovenlaskijata. Se kysyi kohta: "Tiedätkös nyt, mitä pussillasi teet?" — "En", virkkoi toinen. Ovenlaskija sanoi: "Kun sinulle tulee tarvis jokin, aukaise vain pussin suuta ja sano: 'Pois pojat pussista!' niin siitä tulee miehiä pussista, jotka toimittavat sinulle, mitä ikään tahdot, mutta sinun pitää niille aina työtä määrätä, muuten repivät ne sinua itseäsi." Mies kiitti ovenlaskijata hyvästä neuvostansa ja läksi kulkemaan kotiinsa. Tuli taas pimeä matkalla, niin meni siihen mökkiin taas, jossa kahdesti ennenkin oli ollut, ja pyysi lupaa yötä ollakseen siinä. Akka vastasi niinkuin ennenkin, että kyllä hän yösijaa antaa, vaan ruokaa ei ole. Mökkiläinen pani silloin pojat pussista ruokaa toimittamaan, ja ne toivat kohta kaikenlaisia herkkuja siihen, niin että oli syödä vielä akallekin. Kun sitten mökkiläinen yöllä nukkui, otti akka taas pussin ja vaihtoi toisen sijaan, mutta ei malttanut kauan olla sitä koettamatta, vaan sanoi kohta niinkuin oli kuullut mökkiläisenkin sanovan: "Pois pojat pussista!" ja aukaisi samassa säkin suun ilman mitään työtä määräämättä. Siitäkös nyt oikea meiske nousi; pojat tulivat kaikki pussista ja rupesivat repimään ja kiusaamaan akkaa. Tuskissansa huusi akka kohti kurkkuansa: "Heretkää jo pieksämästä! Annan minä vähemmälläkin myllyn ja liinan takaisin." Tästä jyrinästä heräsi mökkiläinenkin, käski pojat pois pussiin ja sai akalta myllynsä ja liinansa takaisin. Niine kaluinensa meni hän nyt kotiinsa ja sanoi vaimollensa: "Katsohan nyt, mitä minä Hiidestä sain!" Pyöritti myllyänsä, niin siihen tuli jauhoja; levitti liinan pöydälle, siihen ilmestyi kohta kaikenlaisia herkkuja; aukaisi pussin suuta ja huusi: "Pois pojat pussista!" niin siitä nousi samassa palvelijoita, jotka toimittivat kaikki hänen käskynsä.

Nyt ei akkakaan enää moittinut miestänsä, vaikka kohta ei oikein ymmärtänyt, mitenkä kaikki oli tapahtunut, mutta oli varsin hyvillänsä siitä, kun niin helpolle elämälle pääsi, että työttä vaivatta saatiin kaikkea, mitä ikään mieli teki. Äkisti tuli nyt entisestä köyhästä mökkiläisestä vallan rikas mies. Mielestänsä oli jo entinen asuntonsa kovin kehno ja vähäinen; aukaisi siis pussinsa suuta ja sanoi: "Pois pojat pussista kivikartanoa rakentamaan!" Heti nousivat pojat pussista ja tarttuivat kiivaasti työhön käsin, niin että mökkiläisellä kivinen kartano kohta oli valmiina. Kun nyt kaikki näin oli valmistettu, kirjoitti mökkiläinen kuninkaallensa kirjan, jossa pyysi nöyrimmästi, että armollinen kuningas tekisi hänelle sen kunnian, että kävisi hänen uudessa kartanossansa ja olisi siinä hänen kanssansa ruoalla. Kuningas kun sai mökkiläisen kirjan, suuttui siitä kovasti ja sanoi: "Olenko hänen nuttuveljensä, että hän sillä tavalla rohkeaa kuningastansa luoksensa kutsua!" Haetti samassa yhden sotaherroistansa ja käski sen välttämättömästi mennä miesjoukolla mökkiläistä hävyttömyydestänsä kurittamaan. Mökkiläinenpä tiesi olla varoillansa, ja kun keksi sotaväen lähestyvän kartanoansa, aukaisi hän kohta pussinsa suuta ja sanoi: "Pois pojat pussista tuota kuninkaan sotajoukkoa hävittämään! Päällikkö vain jättäkää henkiin sanaa viemään kuninkaallensa." Pussista nousi silloin lukematon joukko sotamiehiä, jotka vähässä aikaa tuhosivat koko kuninkaan sotaväen, ettei jäänyt muuta kuin päällikkö vain eloon. Sen myötä kirjoitti mökkiläinen uuden vaatimuksen, että armollinen kuningas ei pahastuisi hänen rohkeata anomustansa, vaan tulisi hänen kanssansa ruoalle.

Kuningas suuttui tästä aina pahemmin ja laittoi toisen joukon vielä uljaampia sotamiehiä, joiden piti mökkiläistä tylyydestänsä kurittaman. Mökkiläinenpä ei säikähtänyt tätä; kun näki sotaväen tulevaksi, aukaisi taas pussiansa ja huusi: "Pois pojat pussista isäntäänne puolustamaan! Tappakaa koko kuninkaan sotajoukko, paitsi päällikkö jättäkää vain henkiin saattamaan kuninkaalle sanaa." Siitä ilmestyi kohta mainion suuri joukko miehiä, jotka pian surmasivat koko kuninkaan sotajoukon, ettei muuta kuin päällikkö yksinänsä vain jäi eleille. Sen mukaan pani nyt mökkiläinen kolmannen vielä paremman kirjan, jossa pyysi nöyrimmästi kuningasta luoksensa ruoalle. Mutta kuningas kun kuuli, että koko sotajoukkonsa taas oli kaatunut, vihastui mökkiläisen pyynnöstä vielä kovemmin, keräsi suutuksissansa viimeisetkin sotamiehensä, mitkä hänellä vielä oli, ja laittoi ne mökkiläistä kukistamaan sanoen: "Olenko kissanpoika tähkäpäästä kuljetettava, että minun arvoani sillä lailla pilkataan!"

Sotamiehet läksivät nyt uppiniskaista mökkiläistä kurittamaan, vaan se kun keksi heidät, aukaisi taaskin pussin suuta huutaen poikia avuksensa, ja samassa oli kuninkaan sotaväki taasen tuhona, ettei jäänyt koko joukosta muuta kuin päällikkö vain henkiin. Sen laittoi mökkiläinen kuninkaalle takaisin ja pani vielä kerran semmoisen pyynnön kuninkaalle, että olisi armollinen ja kävisi hänen luonansa ruoalla. Kuningas, jolla ei enää ollut sotaväkeä, millä olisi mökkiläistä kukistanut, suostui hiljankin mökkiläisen anomukseen ja läksi hänen kotiinsa. Siellä tuli mökkiläinen jo kuningasta vastaan ja saattoi hänet kivikartanoonsa. Nähtyänsä, kuinka kaunis asunto täällä oli, ei kuningas hämmästyksissänsä tiennyt virkkaa mitään, vaan seurasi ääneti mökkiläistä, joka vei hänet ruokapöytään ja levittäen siihen liinansa sanoi: "Mitä ruokaa vain armollinen kuningas tahtonee ja ajatella osannee, sitä tulkoon nyt tähän pöydälle!" Samassa ilmestyi pöydälle kaikenlaisia herkkuja ja hyvänmakuisia juomia, joita vain kuningas paraitse rakasti. Siinä rupesivat nyt yhtenä ruoalle, ja kuningas, josta ruoat olivat varsin mieluisia, sanoi mökkiläiselle: "Olisinhan ennemmin tiennyt sinun näin hyvän ruoan pitäväsi, niin en tosin olisi sotajoukkojani tyhjään hävittänytkään." Syömästä päästyä kiitti kuningas vielä kerran isäntäänsä hyvin pidännästänsä, ilmoitti hänelle armollisen suosionsa ja läksi kotiinsa.

Kuluipa aikaa vähäsen, niin tuli kuninkaalle kova sota, ettei tiennyt, mitenkä vihollista vastustaa, ja oli siis hyvin hädissänsä. Juohtuipa viimein mieleensä, kuinka jalosti mökkiläinen oli häntä vastaan pitänyt puoltansa, ja kutsui siis tässä ahdingossansa sitä avuksensa. Mökkiläinen kuuli kuninkaansa käskyä ja tuli kohta pusseinensa sotatantereelle. Siellä oli tappelu kiihkeimmällänsä. Viholliset, joita oli suuri summaton joukko, ahdistivat kuninkaan väkeä kovasti ja mielivät sen miesjoukolla piirittää, mutta silloin tuli mökkiläinenkin kuninkaalle avuksi, ja se kun vain aukaisi pussiansa ja huusi: "Pois pojat pussista vihollisia tappamaan!" niin samassa hävisivät kaikki vihamiehet niinkuin tuulen pyyhkäyksellä, ettei niitä sen kovemmin nähty ei kuultu. Kuningas, joka jo oli pelännyt koko sotajoukkoinensa joutuvansa hukkaan, ihastui nyt tästä äkistä avusta suuresti, ja mökkiläinen sai siitä hyvästä kartanonsa verottomaksi. — Sen pituinen se.

JÄLKIMAINE

Pihtiputaalta Pohjois-Hämeestä on kirjoiteltu pieni tarinainen, joka luonnoltansa on pian yhdenlaatuinen kuin edellisen tarinan alkupuoli. Tätä tarinankatkelmaa, jota varmaan on jostakusta ehyemmästä sadusta lohkaistu, kerrotaan seuraavalla tavalla.

Köyhä mies meni rikkaalta naapuriltansa pyytämään joulupaistia, mutta rikas ei tahtonut antaa eikä luvata. Köyhä rukoili yhä ja sanoi: "Anna edes se, mikä tänä yönä aittasi katosta putoaa!" Toinen kyllä tiesi sianjalkoja olevan aittansa katossa riipuksissa, vaan ei luullut sieltä putoavan mitään, kun ne vartaissa olivat, ja lupasi hiljankin köyhälle sen, mikä vain sieltä putoaisi.

Köyhäpä kävi yöllä rikkaan isännän aitalla ja pudotti sieltä sianjalan katosta lattialle. Aamusella meni sitten isännän puheelle ja kärtti siltä aitan katosta pudonnutta sianjalkaa, kuten eilen luvannut oli. Toinen kyllä empi, ettei muka antaaksensa vielä silläkään, mutta tuskastui viimein köyhän alituiseen kärttämiseen ja viskasi sille hiljankin siansäären aittansa ovelta sanoen: "Tuoss' on, he! Juokse nyt sen kanssa Hiiteen!" Köyhä mies teki kuten käsketty oli, sieppasi siansäären kainaloonsa, vei sen kohta Hiiteen ja vaihetti sillä siellä semmoisen myllyn, jolla kävi jauhaa mitä tahtonsa: ruokaa, rahaa ja mitä ikään ihminen tarvitsee. Kotiin tultuansa jauhatti mies kohta myllyllänsä kaikenlaisia tarpeita ja talon varoja, josta tuli niin rikkaaksi, että kuului ympäri seutuja tavaransa paljous. Saipa rikas isäntäkin kuulla, kuinka köyhä naapurinsa äkkiä oli suuresti tavaroilta hyötynyt, ja tuli häneltä kysymään: "Mitenkä sinä yht'äkkiä nyt olet rikastunut, ja olit ennen niin köyhä?" Toinen selvitti: "Se siansääri, jonka aittasi ovelta viskasit käskien viedä Hiiteen, se minut rikastutti." Samassa puhui hän myös, minkälaisen myllyn Hiidestä oli saanut, joka jauhoi hänelle kaikkea, mitä vain tarvittiin.

Rikas isäntä alkoi nyt rukoilla naapuriansa ja sanoi: "Annapa minulle tuo myllysi vähäksi aikaa lainaksi, niin saan minäkin koetella, mimmoinen tuo on." Toinen antoi, mutta ei neuvonut, mitenkä sitä seisotetaan; sitä seisottaessa piti sanoman ikäänkuin hevoselle: "Ptru, ptru!" Rikas isäntä kuljetti myllyn kotiinsa, ja kun teki mielensä sitä paikalla koettaa, niin vei sen saunaansa ilman muun perheen tietämättä. Työväki sattui juuri olemaan riihtä puimassa, niin käski myllyn jauhamaan puuroa riihiväelle eineeksi. Mitäs tästä? Mylly kun sai kerran jauhamaan, niin jauhoi koko saunan täyteen, että puuro joka reiästä kursui ulos, eikä seisahtunut millään tavalla. Viimein suuttui jo isäntä myllyyn, kantoi sen pellollensa ja kiljaisi vihassansa: "Jauha tuolla hongikoita, kallioita, muudan kapine!" Sepä totteli jauhattajansa sanaa ja jauhoi kohta rikkaan talon pellot hongikoita, kallioita täyteen, ettei kohta ollut muuta kuin raunioita ja sakeata metsää siinä, missä isännällä ennen viljamaata oli ollut. Viimein täytyi isännän kutsua naapuriansa ottamaan myllynsä pois. Se hakikin myllynsä kotiin, piti sen aina tallella ja pysyi kaiken aikansa rikkaana, ettei tarvinnut tehdä työtä muuta kuin huviksensa. Mutta naapurinsa, entinen rikas isäntä, jolla ei enää ollut peltoa missään, köyhtyi siihen paikkaan ja hävisi häviämistänsä yhä. — Sen pituinen se.

EERO SALMELAISEN HUOMAUTUKSIA JA SELITYKSIÄ

I OSA

SEPPO ILMARISEN KOSINTA

Aunukselta saatu.

Selityksiä: 1, Hiihtoin = Hittoin, Hiiden? 2, kyly = sauna. 3, kaatiot = housut. 4, ku = kuka. 5, mi = mikä. 6, uksessa = ovessa. 7, äsken = sitte vasta. 8, lainasi = nielasi. 9, laati = laittoi, teki. 10, loukon = kolon, rei'än. 11, laatiutui = syntyi, ilmestyi, tuli. 12, kajavaksi = kiekiksi, kalalokiksi, tiiraksi. 13, vastasi = otti vastaan.

LIPPO JA TAPIO

Ilomantsista.

Selityksiä: 1, olkahasen = suksen pohjassa olevaan juovaan. 2, pälkähäsen = jal'an siaan. 3, vekaran = oksan haarukan. 4, satutti = asetti. 5, kajostui = kirkastui, selvesi.

METSÄN POIKA

Yhdenlaatuisia vieraskansasia tarinoita on tietääksemme:

Saksalaisilla: 1. Katso: Deutsche Märchen und Sagen. Gesammelt und mit Anmerkungen herausgegeben von Johann Wilhelm Wolff. Leipzig 1845 N:o 11, sivut 93-105, "Der kühne Sergeant." — 2. Katso: Kinder- und Hausmärchen. Gesammelt durch die Brüder Grimm. Göttingen 1850. 2 Band. sivut 33-38. N:o 91: "Dat Erdmänneken."

Puolalaisilla: Katso: Polnische Volkssagen und Märchen. Aus dem Polnischen des K.W. Woycicki von Friedrich H. Levestam. Berlin 1839, Dritter Buch, N:o 6, sivut 119-123, "Die drei Brüder."

MIKKO METSOLAINEN

Ilomantsista.

Selityksiä: 1, sota-väkeä = sotamiestä. 2, sättänä = täkynä, syöttinä. 3, remeliksi = hihnoiksi, nauhoiksi. 4, mittyinen = millinen, minkäläinen.

MIKKO MIEHELÄINEN

Aunukselta.

Aunukselta: 1, pakosi = sälöeli, läksi. 2, ääreen = poikkeen, pois. 3, metsän eläjät = metsän väki. 4, riehkimään = ruhtomaan, pieksämään. 6, pilkkoo = särkee, ruhtoo. 6, nuo ai'at, nämä päivät = hyvän aikaa. 7, mittyinen = mimmoinen, millinen. 8, salkku = laukku, kesseli. 9, talusi = johdatti. 10, tanhuen = kujan. 11, mahoja = maho-lehmiä. 12, kirjuu = huutaa. 13, eloksistansa = tavaroistansa. 14, melun = metelin. 15, kukali minä, sikäli tekin = jossa minä, siellä tekin.

HIIDEN LAIVA

Kiihtelysvaaralta Karjalasta.

TUHKAMO

Sodankylästä Pohjanmaalta.

Ruotsalaisilla: Katso Svenska Folk-Sagor och Äfventyr. Efter muntlig öfverlemning samlade och utgifna af Gunnar Olof Hyltén-Cavallius och George Stephens, 1:sta Del. Stockholm 1844, N:o 8, ss. 139-150. — "Det sköna Slottet östan om Solen och nordan om Jorden."

Tanskalaisilla: Katso Udvalgte Eventyr og Fortaellinger, En Laesebog for Folket og for den barnlige Verden ved C. Molbech. Kjöbenhavn 1895, N:o 49, sivut 264-270, "Den nedtraadte Ager." Et jydsk Eventyr. Muntlig fortalt.

Saksalaisilla: Katso Deutsche Märchen und Sagen. Gesammelt und herausgegeben von Johann Wilhelm Wolff. Leipzig 1845, sivut 1-6, N:o 1, "Das goldene Schloss." — 2. Katso Grimm, Kinder und Hausmärchen, Th. II, N:o 93, ss. 47-54, "Die Rabe." — 3. Katso mainittua kirjaa, N:o 92, ss. 39-46, "Der König vom goldenen Berg." — 4. Katso samaa kirjaa, Th. II, N:o 193, ss. 501-513, "Der Tromler."

Slavonialaisilla: Katso Kletke, Märchensaal aller Völker. Berlin 1845, Zweiter Band, ss. 41-53. "Die Hexe Corva und ihre Knechte."

Mongolialaisilla: Katso Kletke, Märchensaal aller Völker. Berlin 1845, Dritter Band, ss. 19-23. "Die Krokodillfrösche."

Arapialaisilla: 1. Katso Weil, Tausend und eine Nacht. Zum erstenmale aus dem Arabischen Urtext. Stuttgart 1838, Bd. I, ss. 783-880. "Geschichte des Prinzen Kamaralsamen und der Prinzessin Bedur." — 2. Katso saman kirjan sivuja 572-582. "Geschichte des trägen Abu Muhammed."

Intialaisilla: — Tähän vivahtava tarina löytyy T:ri H. Brockhaus'in Saksan kieleen kääntämässä satu-kokoelmassa: Die Märchensamlung des Somadewa Bhatta aus Kaschmir. Leipzig 1843, Th. II. sivut 7-34. "Geschichte des Vidushaka." Katso samaa kirjaa Th. II, sivua 118 ja sen-jälellisiä "Geschichte des Saktiwega, Königs der Bidyadharas."

Oudompia sanoja: 1, puustit = temput, esteet. 2, tästä vuomasta = tältä lahdelta. 3, kuovat = syylingät. 4, sonnia = härkää. 5, noutamaan = hakemaan. 6, kasoit = kasvoit.

KOLMET VELJEKSET

Yhtäpitäväisiä, tähän verrattavia tarinoita on tietääksemme:

Unkarilaisilla: Katso Ungarische Sagen und Märchen. Aus der Erdélyischen samlung übersetzt von G. Stier. Berlin 1850, N:o 14, ss. 91-95, "Aschenbrödel" ("Hamupipöke").

Puolalaisilla: Katso Polnische Volkssagen und Märchen. Aus dem Polnischen des K.W. Woycicki von Friedrich Heinrich Levestam. Berlin 1839 N:o 5, ss. 115-119 ja sivua 156 "Der Glasberg."

Saksalaisilla: 1. Katso Deutsches Märchenbuch. Herausgegeben von
Ludvig Bechstein. Leipzig 1855, ss. 65-67, "Hirsedieb." — 2. Katso
Sagen, Märchen und Gebräuche aus Sachsen und Thüringen. Gesammelt von
Emil Sommer. 1:s Heft, Halle 1846, ss. 96, 177, "Der dumme Wirrschopf."

Ruotsalaisilla: Katso Svenska Folk-Sagor och Äfventyr. Samlade och utgifna af Gunnar Olof Hyltén-Cavallius och George Stephens I D. 2 häftet, Stockholm 1849, N:o 20, sivusta 394-401 ja sivuja 403-404, "Prinsessan uppå Glasberget."

Turjalaisilla: Katso Asbjörnsen og Moe, Norske Folke-eventyr, Deel II, ss. 80-91. "Jomfruen paa Glasbjerget."

TUHKIMO

Suistamolta Karjalasta.

Selityksiä: 1, nurmelle = niitylle. 2, satohun (venäjän sanasta садь) = puu-tarhaan. 3, viestiä (ven. высть) = sanaa, tietoa.

TYTÄR KOLMANNESSA LINNAN KERROKSESSA

Kiihtelysvaaralta Karjalasta.

Selityksiä: 1, raatanut = tehnyt. 2, raatonsa = työnsä. 3, vesi-hevoinen = huonoin hevoinen talossa, jolla vedellä käytiin. 4, töykkeni = jäykistyi, vaipui.

TUHKIMUS-TÄHKIMYS KIUKAAN PERÄSSÄ

Yhden-laatuisia, tähän verrattavia tarinoita on tietääksemme seuraavilla kansoilla:

Unkarilaisilla: Vertaele Ungarische Sagen und Märchen. Aus der Erdélyischen Samlung übersetzt von G. Stier. Berlin, 1850, N:o 5 ss. 41-45, "Die drei Königstöhter."

Puolalaisilla: Vertaele Polnische Volksaagen und Märchen. Aus dem Polnischen des K.W. Woycicki von F.H. Lewestam. Berlin, 1839. Drittes Buch, N:o 7, sivut 123-127, "Die Eiche und der Schaafpelz."

Ruotsalaisilla: Vertaele Svenska Folk-Sagor och Äfventyr, samlade och utgifna af G.O. Hyltén-Cavallius och G. Stephens, I D. 2 h. Stockholm 1849, — N:o 21, sivusta 405-420, ja sivuja 420-428, "Den lilla Guld-Skon."

Ranskalaisilla: Katso Märchensaal aller Völker für Jung und Alt von Dr. H. Kletke. Berlin 1845, Erster B. siv. 149-163, "Finette Aschenbrödel."

Saksalaisilla: 1. Katso Deutsche Volks-Märchen. Bearbeitet von
Franz Hoffmann. Dresden 1846, siv. 73-85, "Aschenbrödel." — 2.
Katso Kinder- und Hausmärchen gesammelt durch die Brüder Grimm.
Göttingen, 1850, Erster Band, N:o 21, siv. 136-145, "Aschenputtel."

IHMEELLINEN KOIVU

Venäjän Karjalasta.

Selityksiä: 1, huotrahani = tuppeeni. 2, kes'itse = keskite. 3, katraasta = karjasta, laumasta. 4, sialtane = asettane paikallensa. 5, kamanan = oven pielen. 6, ollee = lienee. 7, kaikenjytyistä = kaikenlaista. 8, lomotti = hajotti. 9, ativoina = anoppina. 10, huommenuksella = huommenna. 11, kedut = nah'at.

Jälkimaine: Leski-akasta on useimmissa Karjalan-puoleisissa tarinoissa paljon puhetta. Luultavasti tarkoitetaan sillä nimellä jota-kuta tietäjä-akkaa, jolta nuori väki kävi neuvoja kysymässä. — Jos hyvinkin sillä nimellä välistä kuitenkin sanottanee leski kuningatartakin, emme voi tarkkaan päättää; se vaan, että aina kuvaellaan Leski-akkaa viisaana tiedonantajana, milloin vaan puheeksi tulee.

KUMMALLINEN TAMMI

Venäjän Karjalasta.

KOLMET SISARUKSET

Hämeestä.

MERESTÄ-NOUSIJA-NEITO

Venäjän Karjalasta.

Yhden-tapaisia, tähän verrattavia tarinoita on muillakin kansoilla, niinkun Unkarilaisilla: Katso Magyarische Sagen und Märchen von Johann Grafen Mailath. Stuttgart und Tübingen 1837, ss. 209-213, "Die Gaben."

Böhmialaisilla: Katso Gerle, Volksmärchen der Böhmen. Prag 1819, Th. II, N:o 5, "Die goldene Ente."

Turjalaisilla: Katso Asbjörnsen og Jörgen Moe, Norske Folke-eventyr. Christiania 1852, N:o 57, ss. 347-354, "Buskebruden."

Ruotsalaisilla: Katso Hyltén-Cavallius och Stephens, Svenska Folk-Sagor och Äfventyr, I del., ss. 107-138, N:o 7, "Prinsessan som gick upp ur hafvet."

Saksalaisilla: 1. Katso Deutsche Märchen und Sagen. Gesammelt und herausgegeben von Johann Wilhelm Wolff. Leipzig 1845, sivut 83-87, N:o 19, "Die beiden Bräute." 2. — Katso Kinder- und Hausmärchen von den Brüdern Grimm, Göttingen 1850, II Band, ss. 275-280, N:o 135, "Die weisse und die schwarze Braut." — 3. Katso samaa kirjaa I Band ss. 64-72, N:o 11, "Brüderchen und Schwesterchen;" ja I Band, ss. 79-86, N:o 13 "Die drei männlein im Walde."

Ranskalaisilla: Katso Kletke, Märchensaal aller Völker, Berlin 1845, I Band, sivut 167-179, "Rosette."

Selityksiä: 1. kuosalin = rukin. 2. jaksa = riisu. 3. paikan = huivin. 4. uksi = ovi. 5. pieluksiin = pään alaisiin. 6. kaatiot = housut, puksut. 7. kaarneeksi = korpiksi. 8. kuita = joita.

Jälkimaine: Yhtä-pitäväinen, vaikka vaellinaisempi toisinto on tunnettu pohjois-Hämeessä, se vaan että Syöjätärtä siinä sanotaan Pahaseksi eli Pahasen vaimoksi.

NAISEN YHDEKSÄN POIKAA

Yhtäläinen, tähän verrattava tarina on tietääksemme Italialaisillakin. Katso Märchensaal aller Völker von D:r H. Kletke. Erster Band, Berlin 1845, N:o 27, ss. 139-148, "Die drei Königskinder."

VELJIENSÄ ETSIJÄT JA JOUTSENINA LENTÄJÄT

Venäjän Karjalasta.

Selityksiä: 1, äpärettä = poikaa. 2, ollee = lienee. 3, paikka = huivi. 4, säälitsä = nenä-liina. 5, huonukset = huoneet. 6, kaimaavat = seuraavat. 7, kävelee-ryötää = kävellä ryötää. 8, sepäämään = halaamaan, likistämään. 9, kiekki = lokki, tiira. 10, kolven = männyn, petäjän. 11, puisen = korvon. 12, kate = kansi. 13, riehtilä = paistin-pannu. 14, kedut = nah'at, kuoret.

SAARESSA ELÄJÄT

Jaakkimalta.

TYNNYRISSÄ KASVANUT POIKA

Jaakkimalta.

KÄSITÖN NEITI

Kuta kuinkin yhtäpitäväinen tarina on Saksalaisilla. 1, Katso Grimm, Kinder- und Hausmärchen, erster Band, Göttingen 1850, N:o 31, sivut 187-194, "Das Mädchen ohne Hände." 2, Samanen tarina Tanskan kielellä kerrottuna C. Molbech'in satu-kokoelmassa: Udvalgte Eventyr og Fortaellinger, en Laesebog for Folket og for den barnlige Verden, Kjøbenhavn 1843, N:o 48, sivut 258-264, "Pigen uden Haender."

NEITONEN KUNINKAAN SADUSSA

Vuokkiniemeltä.

Selityksiä: 1, emännöidä = emännän tointa tehdä. 2, muroittelee = särkee. 3, ropehen = vasun, kopsan. 4, satu (venäl. садь) = puutarha. 5, siimekseen = varjoon. 6, ketuja = kuoria. 7, kyntymäisillänsä = poikkinaisilla käsillänsä. 8, mitöin = mitä vajaalla minkä puutteessa. 9, kynkillänsä = käsi-tyngillänsä. 10, vaalit = kaadat toisesta toiseen. 11, asussa = pu'ussa. 12, reunaan = viereen. 13, upeiden = oriiden, hevoisten.

NEITONEN HERNEMAASSA

Lieksalta Karjalasta.

Selityksiä: 1, raataa = tekee. 2, puhkoi = puhkasi. 3, pakoten = kerjäten. 4, aikautui = sattui tulemaan, joutui. 5, ollee = lienee. 6, pakkoaa = kerjää.

VELJIENSÄ-ETSIJÄ-TYTTÖ

Ilomantsista.

Joksensakin yhtäpitäväinen tarina on Saksalaisilla. 1. Katso Grimm,
Kinder und Hausmärchen, erster Band, Göttingen 1850, N:o 9, sivut 54-60,
"Die zwölf Brüder." — 2. Samainen tarina Tanskan kielellä kerrottuna C.
Molbech'in satu-kokoelmassa: Udvalgte Eventyr og Fortaellinger, en
Laesebog for Folket og for den barnlige Verden, Kjøbenhavn 1843, N:o 60,
sivut 346-351, "De tolv Brödre."

Selityksiä: 1, täytyi = yltyi. 2, maanittelee = viettelee, pettelee. 3, vihasniekka = vihamies. 4, himoitti minua = teki mieleni. 5, kaimasi = seurasi. 6, haljakka = vaippa.

PAKENIJAT

Yhtäläisiä tämänsuhteisia tarinoita on muillakin kansoilla, josko ulkonä'yltä hiukan tässä kerrotusta eroavatkin. Niin on tietääksemme yhdentapaisia kertomuksia:

Virolaisilla. Katso Verhandlungen der gelehrten Estnischen Gesellschaft zu Dorpat, zweiter Band, drittes Heft, sivuja 76-93 "Der dankbare Furstensohn," mitgetheilt von D:r Fr. Kreuz.

Unkarilaisilla. 1. Katso Stier, Ungarische Märchen und Sagen, Berlin 1850, N:o 4, sivuja 28-34, "Das kleine Zauberpferd." 2. Katso Kletke, Märchensaal aller Völker, zweiter Band, sivuja 31-36, "Die gläserne Hacke."

Puolalaisilla. Katso Polnische Volkssagen und Märchen. Aus dem Polnischen des K.W. Woycicki von Fr. Lewestam, Berlin 1839, sivuja 135-137, "Die Flucht."

Venäläisillä. Katso Kletke, Märchensaal aller Völker, Berlin 1845, Bd. II, sivuja 71-79, "Kojata."

Ranskalaisilla. Katso Kletke, Märchensaal aller Völker, Berlin 1845 Bd. I, sivuja 301-317, "Der Orangenbaum und die Biene."

Irlantilaisilla. Katso Carleton, Traits and stories of the Irish peasantry. Dublin 1836; I, 53, "The three tasks."

Saksalaisilla. 1. Katso Grimm, Kinder und Hausmärchen, Th. I, N:o 51, sivuja 296-299, "Fundevogel." 2. Samaa kirjaa, Th. I, N:o 56, sivuja 330-334, "Der Liebste Roland." 3. Katso samaa kirjaa, Th. II, N:o 113, sivuja 158-168, "De beiden Küniges-kinner."

Turjalaisilla. 1. Katso Norske Folkeeventyr samlede og fortalte af P. Chr. Asbjörnsen og Jörgen Moe. Anden förögede Udgave. Christiania 1852, N:o 14, ss. 66-76, "Enkesönnen." 2. Katso saman kirjan N:o 46, sivuja 278-296, "Mestermö."

Ruotsalaisilla. 1. Katso Hyltén-Cavallius och Stephens, Svenska Folk-Sagor och Äfventyr, I del, Stockholm 1844, N:o 14, sivuja 213-251, "Hafs-Frun." 2. Katso Samlade smärre Berättelser och Utkast af S.F. Ridderstad, III del. Linköping 1849, sivuja 184-189, "Agnete lille Dei." 3. Katso samaa kirjaa siv. 195-199, "Drängen och Prinsessan."

Tanskalaisilla. Katso Vinter, Danske Folkeeventyr. Förste Samling. Kjøbenhavn 1823, ss. 31-35, "Prindsen och Havmanden."

VETEHISELLE LUVATUT LAPSET

Paanajärveltä.

Selityksiä: 1, ollee = lienee. 2, vasan = vasikan. 3, ollette = lienette. 4, pielus = pään-alus. 5, mönni = kontio, karhu. 6, vuotahan = odotahan. 7, huonukset = pienoset huoneet. 8, läsimään = sairastamaan, posimaan. 9, kaarne = korppi. 10, kaatioista = housuista, puksuista. 11, pieluksiin = pään-alaisiin. 12, puuskilla = tykillä.

HÄRÄN KORVISTA SYNTYNEET KOIRAT

Vuokkiniemeltä.

Selityksiä: 1, huonukset = huoneet. 2, karsinaan = sillan alle kuoppaan. 3, luotiihe = ruvettiin, al'ettiin. 4, lounaakseni = murkinakseni, päivällisekseni. 5, ruttoon = väleen, pi'an, sukkelaan.

ORIKSI MUUTETTU POIKA

Savosta.

AVAIMETON VAKKA

Karjalasta.

VUORESTA PELASTUS

Yhdenlaatuinen tarina on Turjalaisilla: Katso Asbjörnsen og Moe,
Norske Folkeeventyr, anden Udgave, Cristiania 1852, N:o 3, siv. 8-20,
"Fugl Dam."

IHMEELLINEN SAUVA

Liperistä.

IHMEELLINEN PILLI

Satakunnasta.

HIIDEN LAHJAT

Yhtäläisiä, tämänsuhteisia tarinoita on muillakin kansoilla, kuten on tiettävästi:

Turjalaisilla: — Katso Asbjörnsen og Moe, Norske Folkeeventyr, anden förögede Udgave, Christiania 1852, N:o 37, sivuja 222-234, "Grimsborken."

Ruotsalaisilla: — Katso Hyltén-Cavallius och Stephens, Svenska Folk-Sagor och Äfventyr I:sta delen 1:sta häftet, Stockholm 1844, N:o 3, C, "Guldhästen, Månlyktan och Jungfrun i Trollburen," sivut 37-44 ja 458-459.

Saksalaisilla: — Katso Grimm, Kinder und Hausmärchen, Göttingen 1850, zweiter Band, N:o 107, sivuja 119-133, "Die beiden Wanderer."

Ranskalaisilla: 1. Katso Contes des Fées, par M:me D'Aulnoy, Paris 1697, sivuja 78-98, "La Belle aux Cheveux d'or." 2. Samainen tarina on Saksan kielellä kerrottuna kirjassa: Märchensaal aller Völker für Jung und Alt von D:r H. Kletke. Berlin 1845, erster Band, sivuilla 344-354, "Schönchen Goldhaar."

PAHOLAISEN ANTAMAT SOITTONEUVOT

Liperistä.

KULTAORI, KULTAVASTA, NUOTTA JA PILLI

Kiihtelysvaaralta.

II OSA

TOVERUKSET

Tähän vivahtavia tarinoita tavataan useammalla vieraallakin kansalla. Kuitenkin on tässä kerrottu Suomalainen tarina, jommoisena se "Leppäpölkky"-nimisessä kertomuksessa näytäkse, ehyempi ja täydellisempi kutakin alempana viitatuissa satukokoelmissa luettavaa kertomusta, jotka paremmin soveltuvat meidän tarinamme muihin toisinnoihin, erittäinkin viimeisihin. Semmoisia tähän verrattavia kertomuksia on tietääksemme seuraavilla ulkomaan kansoilla:

Rutjalaisilla: Katso Asbjörnsen og Moe, Norske Folkeeventyr, anden förögede Udgave, Christiania 1852, N:o 24, sivuja 122-139, "Lillekort."

Tanskalaisilla: Katso: K. Müllenhoff, Sagen, Märchen und Lieder der Herzogenthümer Schleswig-Holstein und Lauenburg, Kiel 1845, sivua 453 ja sen jälellisiä, kertomusta "Rinroth," jossa niinkun Suomalaisessakin tarinassa puhutaan silmästä, joka oli useammalle yhteinen.

Ruotsalaisilla: Katso Hyltén-Cavallius och Stephens, Svenska Folksagor och Äfventyr, I delen, Stockholm 1844, N:o 5, sivuja 57-95, kertomusta "De begge Fosterbröderne;" ja N:o 4, sivuja 45-57, kertomusta "Haltftrollet eller de Tre Svärden."

Saksalaisilla: 1. Katso: Ludwig Bechstein, Deutsches Märchenbuch, Leipzig 1846, sivuja 132-135, "Der Hasenhüter," nach mündlicher Ueberlieferung aus Franken. 2. Katso: Kinder- und Hausmärchen, gesammelt durch die Brüder Grimm, sechste vermehrte und verbesserte Auflage, Göttingen 1850, N:o 71, sivuja 433-439, "Sechse kommen durch die ganze Welt." — 3. Katso: samaa kirjaa 2 Band, N:o 134, sivuja 266-274, "Die sechs Diener." — 4. Katso: Molbech, Udvalgte Eventyr og Fortaellinger, sivuja 310-317, kertomusta "De sex Tienere."

Italialaisilla: 1. Katso: Märchensaal aller Völker für Jung und Alt, von D:r H. Kletke, jossa löytyy Italialaisesta Il Pentamerone-nimisestä kirjasta Saksan kieleen käännetty tarina, nimeltä "Der Dummling." — 2. Katso: samaa kirjaa, sivuja 18-22, kertomusta "Der Floh."

Ranskalaisilla: Katso, Contes des fées par Mdme d'Aulnoy, kertomusta "Belle-Belle ou le chevalier fortuné."

Arapialaisilla: 1. Katso: Kletke, Märchensaal aller Völker, dritter Band, Berlin 1845, sivuja 58-82, kertomusta "Heldenthaten und Tod des Hauptmanns Bergspalter und seiner tapfern Genossen," aus der von Chavis und Gazott gegebenen Fortsetzung der Tausend und Eine Nacht übersetzt. — 2. Katso: Tausend und Eine Nacht, von Habicht, Breslau 1827, "Geschichte des Prinzen Achmed und der Fée Pari-Banu."

Persialaisilla: Katso: "Das Heldenbuch von Iran," aus dem Schach Nameh des Firdussi von Görres, Berlin 1820, sivuja 246-260, "Die Sage von Lohrasp."

LEPPÄPÖLKKY ELI SININEN RISTI

Vuokkiniemeltä.

Selityksiä: 1, saarnan = tarinan; saarnan sanoa = tarinassa sanoa. 2, piirut = pidot. 3, tuon pitkää, taan lyhyttä = hyvän matkaa, monta aikaa. 4, vahostua = val'eta. 5, aivon = aikaseen. 6, verestyisi = tapahtuisi. 7, kisalsi = kiskaisi, sivalsi. 8, lekahti = äkkiä liikahti, kuohahti. 9, raatoa ei koko = koko raatoa ei. 10, jykeitä = raskaita. 11, näkeeksi = näytiksi. 12, pälkähästä = ahdingosta, hädästä. 13, pöksä-raitat = huoneen pöksät, huonot hökkelit. 14, pa'istahan = haastellahan. 15, portimoksi = kärpäksi. 16, siat = tilat, vuoteet. 17, mu'assa = keralla, kansa. 18, tanhuaan = talliin. 19, romeutui = hätäytyi. 20, milma = minua. 21, kuita = joita. 22, veroksi = atriaksi. 23, kylyä = saunaa. 24, äiän = paljon. 25, salkkunsa = laukkunsa, konttinsa. 26, vajojen = suojien, aittojen. 27, hipiä = iho. 28, elosta = tavaraa, hyvyyttä. 29, taatto = isä. 30, emo = äiti. 31, sepäeli = syleili. 32, kalmistolla = kirkon pihalla, hautuusmaalla. 33, vahanen = vaahtinen.

MAAN, MEREN KULKIJA LAIVA

Ilomantsista.

Selityksiä: 1, voimaisuutta = voimaa, kykyä. 2, sillensä = semmoiseksi, kesken. 3, veron = atrian. 4, välehen = pian. 5, taivalta = matkaa. 6, tanhuasta = tallista. 7, synnyttelekse = ilmaisekse, tapahtuu. 8, äsken = vasta. 9, äiän = paljon. 10, typi = tuiki, ihan. 11, loittoa = pitkältä, etäältä, kaukaa.

KAIKKIA MATKALLA TARVITAAN

Ilmeeltä.

LAIVANTEKIJÄT

Satakunnasta.

KETTU KOSIOMIEHENÄ

Yhdenlaatuisia kertomuksia, joita käypi tähän Suomalaiseen tarinaan vertaaminen, on tietääksemme seuraavilla ulkomaan kansoilla:

Turjalaisilla: Katso: Asbjörnsen og Moe, Norske Folkeeventyr, Anden Udgave, Christiania 1852, N:o 28, sivuja 157-163, kertomusta "Herrepeer."

Ruotsalaisilla: Katso: Hyltén-Cavallius och Stephens, Svenska Folksagor och Äfventyr, I delen, Stockholm 1844, sivuja 179-194, "Slottet som stod på Guldstolpar."

Saksalaisilla: Pienosessa lentokirjassa, nimeltä "Vier schöne Märchen," painettu Leipzigissä, löytyy kutakuinkin yhtäpitäväinen tarina sivuilla 9-20 "Meister Murner oder der gestiefelte Kater;" kuitenkaan emme voi päättää, jos hyvinkin lienee koko tarina muista kielistä kääntämä ja siis alkuaan Saksalaisille vieras, koska ei muissa satukokoelmissa tavata mitään yhdentapaista Saksankielistä tarinaa.

Ranskalaisilla: Katso: Contes des fées par Charles Perrault, sivuja 33-39, kertomusta "Le maitre chat ou le chat bottée."

Italialaisilla: Katso: Kletke, Märchensaal aller Völker, I Band, Berlin 1845, sivuja 45-48, kertomusta "Gagliuso."

Arapialaisilla: Katso: Tausend und eine Nacht, kertomusta "Abu Muhammed Alkeslan."

MADON LINNA

Venäjän Karjalasta.

Selityksiä: 1, miettien (ven. смытить) = ajatellen, arvellen. 2, pohatat (ven. богачь) = rikkaat. 3, pukeutua = vaatteutua. 4, rahvasta = väkeä, kansaa. 5, piiruja = pitoja. 6, hälvetä = hajota. 7, taipaleelle = matkalle. 8, kaimaamaan = saattamaan. 9, haljakassa = takissa, nutussa. 10, huutehessa = kuurassa. 11, ilman = muuten. 12, tuho = loppu, kuolema, surma. 13, mointa = moista, semmoista. 14, kohlistaa = sortaa, hävittää. 15, neuvon = kunnon. 16, puuttui = sattui. 17, taivaltamaan = matkustamaan. 18, anasti = omisti. 19, huonehukset = huoneet. 20, kupeutui = kävi kallelleen (arvellessa), kallistui. 21, käkeää = aikoo, valmistakse. 22, mitäkä = mihin määrään, mikäli. 23, sikälikään = siihenkään määrään, senkään verta. 24, koiran päät = koiran tapaiset. 25, vasoja = vasikoita. 26, elos = elanto.

KEHNON KOTI

Suomen Karjalasta.

Selityksiä: 1, elos, elokset = hyvyys, varat. 2, sen siitänsä = tuon tuostansa, ollenkaan, ensinkään. 3, lopekse = loppuvat. 4, pakkoamaan = kerjäämään. 5, vetää juntturoipi = vetää väkisellä, vastakynteen. 6, äkkinäinen = outo, vieras, tuntematoin. 7, äiänkös = paljonkos. 8, empimättä = epäilemättä, arvelematta. 9, nurkua = nurista, valittaa. 10, ketut = nahat. 11, hukaksi = sudeksi. 12, ketuille = revoille. 13, aprikoitsemmehan = arvelemmehan, tuumaitsemme. 14, pätevämmät = sopivammat, kelvollisemmat. 15, minuiset = minulle sopivat, soveliaat. 16, laadi = te'e. 17, taivaltaa = matkustaa, kulkee. 18, tuohukset = palavia tuohikääryjä.

EI-NIIN-MITÄ

Suomen Karjalasta.

Vertaele I osan 5:ttä tarinaa "Tuhkamo," jonka alkupuoli käypi joksensa samaan laatuun kuin tämänkin. Lopulla juoksee tarinat eri latuansa kumpikin, kuitenkin ovat toiselleen sukua, niinkuin sisällinen rakennuksensa todistaapi. — Ilman on tähän vivahtavia kertomuksia muillakin vierailla kansoilla, josko ulko-asunsa olisikin erimuotoinen. Senlaatuisia kertomuksia on tiettävästi:

Saksalaisilla: Katso: Musaeus, Volksmärchen der Deutschen, herausgegeben von I.L. Klee, Leipzig 1842, sivuja 373-429, ja 355-356 kertomusta "Der geraubte Schleier."

Valakkialaisilla: Katso: "Walachische Märchen" von Arthur und Albert Schott, Stuttgart und Tübingen 1845, sivuja 119-203, kertomusta "Der verstossene Sohn."

Arapialaisilla: Katso: Weil, Tausend und eine Nacht, Band IV, sivuja 116-160, kertomusta "Geschichte des Prinzen Djanschach."

Irlantilaisilla: Katso: Irische Elfenmärchen, übersetzt von den
Brüdern Grimm, Leipzig 1826, sivuja 42 ja senjälkeisiä, kertomusta "Die
Flasche." Tässä löytyvät tarinat ovat otetut kirjasta: Fairy Legends and
Traditions of the south of Ireland, London 1826.

Mongolialaisilla: Katso: Kletke, Märchensaal aller Völker für Jung und Alt, III Bd, Berlin 1845, sivuja 8-10 "Der Wundermann."

Selityksiä: 1, päätyi = joutui, sattui. 2, miettii = ajattelee. 3, verhot = vaatteet. 4, mutsoa = vaimoa. 5, pöytäpaikka = pöytäliina. 6, katseeksi = näytteeksi. 7, aprikoineet = arvelleet. 8, salkku = laukku. 9, inehmisen = ihmisen. 10, järeä = ruumiikas, vanttera. 11, himoitti = teki mieleni. 12, mojua = lukua. 13, sillan = portaiden. 14, verestyisi = tapahtuisi. 15, raatavat = tekevät. 16, vesselässä (ven. веселый) iloissansa, päissänsä, humalassa.

ENNUSTUKSET

Ilomantsista saatu.

Verrata käynee tähän muinois-Kreikkalaisten ylen tunnettua kertomusta Thebain mainiosta Oidipus-nimisestä kuninkaasta ja hänen elämänsä vaiheista, jossa tarinan pääjuoni on yksi, kun tässä meidänkin tarinassamme. Muutoin on yhdenlaatuinen tarina Saksalaisilla: Katso: Simrock, Deutsche Volksbücher II: "Gregorius auf dem Stein," Berlin, gedruckt in diesem Jahre.

Selityksiä: 1, evätä = estää, pidättää. 2, utautuipa = sattuipa. 3, astuu päähän = juohtuu mieleen. 4, kukali = kunneka. 5, raataa = tehdä.

TOISINTO

Toisissa tienoin Karjalata puhutaan tarinan loppupuolta eriksensä omana tarinana. Nähtävästi kuuluvat molemmat kertomukset alkuansa kuitenkin yhteen, joista toinen vaan on päätarinasta lohkoma toisinto, myöhemmin sitte eri tarinaksi muuttunut, jonka vuoksi tulkoonkin ehyemmän toverinsa seurassa tässä nyt kerrotuksi.

Selityksiä: 1, räähkiä sanomaan = rikoksia tunnustamaan, ruotsiksi: bigta. 2, äsken = vasta, sitte. 3, pajan pani kaiken remun = laulaa pajatteli ylellisesti, piti rumaa ja ilkeätä ääntä.

HAASTELEVAT KUUSET

Jaakkimalta.

Joksensa yhtäpitäväinen tarina on Saksalaisilla. Vertaele: Kinder- und Hausmärchen, gesammelt durch die Brüder Grimm. Erster Band. Sechste vermehrte und verbesserte Auflage, Göttingen 1850, N:o 17, sivuja 105-110, kertomusta: "Die weisse Schlange."

Selityksiä: 1, pa'ista = puhua. 4, kuoma (ven. кумь) = kummi. 3, yöniekka = yövieras. 4, repo = kettu. 5, elosta = tavaraa. 6, väljälle = irti, irrallensa. 7, sukkelaan = pi'an. 8, toraa = riitaa.

VELJESTEN NAIMISET

Yhden tapaisia, tähän verrattavia kertomuksia on useammalla vieraallakin kansalla; niin on tiettävästi semmoisia seuraavilla ulkomaan kansoilla:

Ruotsalaisilla: Katsele: Svenska Folksagor och Äfventyr, efter mundtlig öfverlemning samlade och utgifna af Hyltén-Cavallius, och Stephens, I del. Stockholm 1844, sivuja 251-263: "Den förtrollade grodan", ja sivuja 277-311 I del., 2 häft. Stockhoim 1849, N:o 17: "Den förtrollade fästemön."

Turjalaisilla: Vertaele: Asbjörnsen og Moe, Norske Folkeeventyr; Anden Udgave, Christiania 1852, N:o 25, sivuja 139-141: "Dukken i Graesset."

Saksalaisilla: 1. Norddeutsche Sagen, Märchen und Gebräuche, aus dem Munde des Volkes gesammelt und herausgegeben von A. Kuhn und W. Schwartz, Leipzig 1848, sivuja 331-334: "Das weisse Kätszchen." — 2. Grimm, Kinder- und Hausmärchen, Göttingen 1850, Th. I, N:o 63, sivuja 398-401: "Die drei Federn," ja samaa kirjaa Th. II, N:o 106, sivuja 114-119: "Der arme Müllerbursch und das Kätszchen." — 3. Katso: Auswahl der schönsten Märchen und Sagen, Fabeln und Parabeln, Von E. Keller, 2:te Auflage, sivuja 45-50: "Das Märchen vom Prinzen und den schönen Petersilie."

Ranskalaisilla: Katsele: Contes des fées par Mdme d'Aulnoy, kertomusta: "La chatte blanche."

Puolalaisilla: Vertaele: Polnische Sagen und Märchen des K. Woycicki,

Berlin 1839, sivuloita 101-105, kertomusta: "Die Kröte."

HIIRI MORSIAMENA

Suomen Karjalasta.

Selityksiä: 1, laatii pakinan = alkaa haastella. 2, silma = sinut, sinua. 3, milma = minut, minua. 4, sillan = portaiden, rappuisten. 5, mointa = mokomaa, semmoista. 6, viesti = sana, käsky. 7, pakeelle = puheelle. 8, jykeät = raskaat, paksut. 9, katseeksi = katsottavaksi, näkeeksi. 10, näkeeksi = nähtäväksi, katseeksi. 11, impi = neiti, tyttö. 12, erää = kertaa. 13, sepäeli = syleili. 14, asussa = pu'ussa. 15, rikkoi = muutti, manasi. 16, piiruja = pitoja. 17, hälveni = hajosi.

NIMIKKOPUUT

Hämeestä.

SAMMAKKO MORSIAMENA

Venäjän Karjalasta.

ANTTI PUUHAARA

Hämeestä ja Satakunnasta.

Yhdenlaatuisia, tähän verrattavia kertomuksia on tietääksemme seuraavilla kansoilla:

Unkarilaisilla: Katso: Magyarische Sagen, Märchen und Erzählungen von Johann Grafen Mailath, I Bd, Stuttgart und Tübingen 1837, sivuja 172-183, kertomusta: "Die Brüder," joka alusta käypi samaan laatuun kuin Suomalainen tarina: "Riuta ja Rauta," vaan sitte soveltuu tähän.

Mongolialaisilla: Useampia meidän tarinaamme vivahtavia paikkoja tavataan kirjassa: "Die Thaten des Bogda Gesser Châns," eine ostasiatische Heldensage aus dem mongolischen übersetzt von I.I. Schmidt, Petersburg und Leipzig, 1839.

Ruotsalaisilla: Katso: Folklifvet i Skytts härad i Skåne vid början af detta århundrade, Barndomsminnen, utgifna af Nicolovius, Lund 1847, kertomusta: "Rike Pehr Krämare," sivua 42 ja senjälkeisiä.

Turjalaisilla: Katso: Asbjörnsen og Moe, Norske Folkeeventyr, anden Udgave, Christiania 1852, N:o 5, sivuloita 22-35, kertomusta: "Rige Peer Kræmer."

Saksalaisilla: Katso: Grimm, Kinder- und Hausmärchen, Sechste Ausgabe, Göttingen 1850, erster Band, N:o 29, sivuloita 175-183, kertomusta: "Der Teufel mit den drei goldenen Haaren."

Ranskalaisilla: Katso: Grässe, Gesta Romanorum, 1842, I, 44 sivua ja senjälkeisiä.

Suomessa on tätä tarinaa kirjoiteltu useammasta maakunnasta. Muutamassa toisinnossa Karjalan puolelta kulkee Antti tietoja saamaan Lapista.

KUOLEMA KUMMINA

Yhdentapaisia meidän tarinaamme verrattavia kertomuksia on seuraavilla kansoilla:

Saksalaisilla: 1. Katso: Grimm, Kinder- und Hausmärchen, sechste vermehrte und verbesserte Auflage, Göttingen 1850, sivuloita 253-256, N:o 44, kertomusta: "Der Gevatter Tod;" ja samaa kirjaa N:o 81, sivuloita 481-484, kertomusta: "Der Spielhanst." 2. Katso: Grimm, Deutsche Mythologie II, 951.

Turjalaisilla: Katso: Asbjörnsen og Jörgen Moe, Norske Folkeeventyr, anden Udgave, Christiania 1852, N:o 21, sivuja 114-121, kertomusta: "Smeden, som de ikke turde slippe ind i Helvete," tarinan loppupuolta.

Tanskalaisilla: Katso: Udvalgte Eventyr og Fortællinger ved C. Molbech, Kjøbenhavn 1843, N:o 70, sivuja 426-429: "Döden og hans Gudsön."

TAIVAASEEN MENIJÄ

Kivijärveltä Hämeestä.

TAIVAANVUOHEN SYNTY

Karjalasta.

LEHMÄN VUOHENA MYÖJÄ

Hämeestä ja Karjalasta.

Tähän verrattavia joksensa yhtäpitäväisiä kertomuksia on tietääksemme seuraavilla ulkomaan kansoilla, nimittäin:

Turjalaisilla: Katso: Asbjörnsen og Jörgen Moe, Norske Folkeeventyr, anden forögede Udgave, Christiania 1852, N:o 53, sivuja 332-339, kertomusta: "Store Peer og Vesle Peer."

Tanskalaisilla: 1. Katso: Udvalgte Eventyr og Fortællinger ved C. Molbech, Kjøbenhavn 1843, sivuja 317-322, kertomusta: "Lön som forskyldt, et jydsk Eventyr." — 2. Katso: Myllenhoff, Sagen, Märchen und Lieder der Herzogenthümer Schleswig-Holstein und Lauenburg, Kiel 1854, sivua 461 ja sen jälkeisiä, kertomusta: "Die reichen Bauern."

Saksalaisilla: 1. Katso: Deutsche Märchen und Sagen, von Joh. W. Wolff, Leipzig 1845, N:o 11, sivuja 52-59: "Die betrogenen Schelme." — 2. Katso: Grimm, Kinder- und Hausmärchen, Göttingen 1850, N:o 61, sivuja 388-394, kertomusta: "Das Bürle."

Italialaisilla: 1. Katso: Il Pentamerone, II, 10: "Lo compare." — 2. Katso: Kletke, Märchensaal aller Völker für Jung und Alt, I Bd, Berlin 1845, sivuja 98-104, kertomusta: "Herr Scarpacifico."

PAHA ON PETTÄJÄN PERINTÖ

Yhdentapaisia, tähän verrattavia kertomuksia on tiettävästi seuraavilla kansoilla, joista monikin asuu loittona Suomesta:

Virolaisilla: Katsele kirjaista: "Viron Satuja", St. Mikkelissä 1849, toinen painos, toista tarinaa sivuilla 5-11, nimeltä: "Totuus ja Valhe."

Unkarilaisilla: 1. Katso: Magyarische Sagen, Märchen und Erzählungen von Johann Grafen Mailath, I Bd, Stuttgart und Tübingen 1837, "Die Brüder" nimisen kertomuksen alku- ja loppupuolta. — 2. Katso: Gaal, Märchen der Magyaren, sivua 175 ja senjälkeisiä, kertomusta: "Die Dankbaren Thiere."

Böhmiäläisillä: Katso: U.A. Gerle, Volksmärchen der Böhmen, Prag 1819, I, sivuja 147-180, kertomusta: "St. Walburgis Nachttraum oder die drei Gesellen."

Vendiäläisillä: Katso: Volkslieder und Sagen der Wenden, herausgegeben von Haupt und Schmaler, Grimma 1843, I, 181 ja senjälkeisiä, kertomusta: "Recht bleibt immer Recht."

Valakkialaisilla: Katso: Walachische Märchen, herausgegeben von Arthur und Albert Schott, Stuttgart und Tübingen 1845, sivua 106.

Ruotsalaisilla: Katso: Udvalgte Eventyr og Fortællinger ved C. Molbech, Kjøbenhavn 1843, N:o 6, sivuja 17-20, kertomusta: "Godtro og Utro, et Skaansk Folkesagn."

Turjalaisilla: Katso: Asbjörnsen og Moe, Norske Folkeeventyr, Christiania 1852, N:o 48, sivuja 300-305, kertomusta: "Tro og Utro."

Tanskalaisilla: Katso: Sagen, Märchen und Lieder der Herzogthümer
Schleswig-Holstein und Lauenburg, herausgegeben von Karl Müllenhoff,
Kiel 1845, sivua 427 ja senjälkeisiä, kertomusta: "Vom Bauernsohn, der
König ward."

Saksalaisilla: Katso: Kinder- und Hausmärchen, gesammelt durch die Brüder Grimm, sechste vermehrte Auflage, Göttingen 1850, II Bd, N:o 107, sivuja 119-132: "Die beiden Wanderer."

Arapialaisilla: Katso: Habicht und von der Hagen, Tausend und eine Nacht XI, 164, kertomusta: "Geschichte des Abu Nyut und Abu Nyutun."

TOTUUS JA VALHE

Savosta.

RIUTA JA RAUTA

Karjalasta.

JYKEÄ LIPAS

Karjalasta saatu.

Yhdenlaatuisia kertomuksia tavataan muillakin ulkomaan kansoilla. Niin on tietääksemme tähän verrattavia, joksensa yhtäpitäviä tarumia:

Turjalaisilla: Katsele: Asbjörnsen og Moe, Norske Folkeeventyr, anden Udgave, Christiania 1852, sivuloita 208-214, ja 447-450, kertomusta: "De tre Söstre, som bleve indtagne uti Bjerget."

Ruotsalaisilla: Katso: Samlade smärre Berättelser och Utkast af C.F. Ridderstad, III del., Linköping, 1849, kertomusta "Helena." — Vertaele: Geijer och Afzelius, Svenska Folkvisor, III del., sivua 94 ja vierimäisiä.

Tanskalaisilla: Katso: Winther, Danske Folkeeventyr, Kjøbenhavn 1823, sivuja 74-81, "Havmanden."

Saksalaisilla: Katso: Bechstein, Deutsches Märchenbuch, Leipzig 1846, sivuja 285-288, "Die drei Bräute," ja sivuja 307-312, "Das goldene Ei." — Katso: Deutsche Volksmärchen von Fr. Hoffman, Dresden 1846, sivuja 22-32, "Ritter Blaubart;" — Katso: Wolff, Deutsche Märchen und Sagen, sivuja 73-75, "Die drei Schwestern." — Katso: Kinder- und Hausmärchen, Göttingen 1850, I Bd, sivuja 263-267, "Fitschers Vogel," ja samaa kirjaa 416-417, "Häsischenbraut." — Katso: Kuhn und Schwartz, Norddeutsche Sagen, sivua 326 ja sen jälkeisiä "Die beiden Schwestern bei dem Zwerge."

Ranskalaisilla: Katso ja vertaele: Contes des fées par Charles
Perrault, Paris, vuoden nimittämättä, sivuja 24-32, kertomusta "La
Barbe-Bleue." — Katso: Kletke, Märchensaal aller Völker für Jung und
Alt, I Bd., Berlin 1854, sivuja 164-167, kertomusta "Blaubart."

Romanilaisilla: Katso: Schott, Walachische märchen mit einer einleitung über das Volks der Walachen, Stuttgart und Tübingen 1845, sivuja 90-94 "Die eingemauerte Mutter."

Sanojen selityksiä: 1, jykeä = raskas. 2, lipas = arkku, kirstu. 3, elosta = hyvyyttä, tavarata. 4, puinen = sammio, amme. 5, ylen äiän = kovin paljon. 6, terveiset tehtyänsä = hyvän päivän sanottuansa. 9, suleikkaa (venäksi: сулейка) = puteli, pienonen vesi- eli viinaleili. 10, hyvällä tuulella = hyvillä mielin, hyvillänsä. 11, pukimiinsa = vaatteihinsa. 12, kuosali = värttinä, rukki. 13, kolmannesti = kolmannen kerran. 14, murkinaksi = puolipäivälliseksi.

SUULAS AKKA

Uhtualta Karjalasta.

Selityksiä: 1, suulas = paljopuheinen, harvahammas. 2, rita = linnun loukku. 3, milma = minua, mua.

TIETÄJÄ JA TAUTI

Uhtualta Karjalasta.

Tähän laatuun käypä tarina on tietääksemme Saksalaisilla; Katso ja vertaele: Ludwig Bechstein, Deutsches Märchenbuch, Leipzig 1846, sivuja 278-283, kertomusta: "Die drei dummen Teufel."

Selityksiä: 1, apea = karvas. 2, läsitän = taudilla vaivaan, poteutan. 3, nassakkaan = nahkasäkkiin. 4, äräkkätä = vihaista, äkäistä ja ärisevätä.

UKON TYTÄR JA AKAN TYTÄR

Karjalasta.

Yhdensuhteisia, tähän verrattavia tarinoita on tiettävästi seuraavilla ulkomaan kansoilla:

Turjalaisilla: Katso: Asbjörnsen og Moe, Norske Folkeeventyr, Christiania 1853, N:o 15, sivuja 77-87. "Manddattern og Kjärringdattern."

Ruotsalaisilla: Katso: Hyltén-Cavallius och Stephens, Svenska Folk-Sagor och Äfventyr I del. 2 häft., Stkhlm 1849, N:o 2, sivuja 428-449, kertomusta "De två Skrinen."

Tanskalaisilla: Katso ja vertaele: Winther, Danske Folkeeventyr, Kjøbenhavn 1823, sivuloita 36-39, kertomusta "Den onde Stedmoder."

Saksalaisilla: Katso: Kinder- und Hausmärchen, Göttingen 1850, I Th.
N:o 24, sivuja 129-132, kertomusta: "Frau Holle." — Katso: Deutsches
Märchenbuch von L. Bechstein, Leipzig 1846, sivuja 62-66, kertomusta
"Die Goldmaria und Pechmaria." — Katso samaa kirjaa 186-187,
"Fipchen-Fäpchen," ja sivuja 228-230, kertomusta "Der Garten im
Brunnen." — Katso: Firmenich, Germaniens Völkerstimmen, Th. II., Berlin
1846, 45 sivua, kertomusta "E'Stickelsche." — Katso: Kuhn und Schwartz,
Norddeutsche Sagen, Märchen und Gebräuche, Leipzig 1848, sivuja 335-336,
"Das Mädchen im Paradis." — Katso myöskin: Elsäsisches Volksbüchlein,
Kinder- und Volksliederchen, Spielreime, Sprüche und Märchen, von August
Stöber, Strassburg 1842, sivuja 113-116, N:o 245, kertomusta: "Die zwei
Stiefschwesterlein", im Mühlhauser Mundahrt.

Ranskalaisilla: Katso ja vertaele: "Contes des Fées" par Charles Perrault, sivuja 98-101, kertomusta "Les fées."

Italialaisilla: Katso: "Il Pentamerone"-nimistä kirjaa, III, 10, jossa on tähän soveltuva kertomus, nimeltänsä: "Le tre Flate."

AVANNOLLA KEHRÄÄJÄT

Karjalasta.

Selityksiä: 1, tuuralla = rautaseipäällä. 2, jysti = hakkasi jäähän. 3, väkäleuka = koukkuleuka. 4, suomi = siivoa. 5, läävä = navetta, siivatto, ometto. 6, pakahuttelee = puistelee paakut pois (jaloista). 7, mitys = mittyinen, millainen, minkäläinen. 8, säylä (säplä) = riehtilän varsi. 9, rahille = penkille.

SISARPUOLET

Yläjärveltä Satakunnasta.

III OSA

KARHUN, SUDEN JA REVON ELEET ILVOLAN TAUSTALLA

Selityksiä: 1, portimo = kärppä. 2, laatii = tekee. 3, hukka = susi. 4, kontio = karhu. 5, raatamahan = perkaamaan, tekemään, valmistamaan. 6, raatanut — työtä-tehnyt. 7, haastettiin = kutsuttiin.

PIENEMPIÄ ELÄINJUTUN KATKELMIA:

KYYHKYSEN KUJERRUS

Ruokolahdelta.

JÄNIS, SUSI, REPO JA KARHU YHTENÄ MAAHAUDASSA

Toksovalta.

ELÄIMET JA PAHOLAINEN

Karjalasta

JALOPEURAN PAKENEMINEN

Mehiläinen, v. 1839, Lokakuun vihko.

KETTU, SUSI JA JALOPEURA

Hämeestä.

KETTU JA JÄNIS

Satakunnasta

ORAVA, NEULA JA KINNAS

Vuokkiniemeltä.

KARHU TUOMARINA

Sahalahdelta Hämeessä.

SUSI PASSIN KATSOJANA

Sahalahdelta Hämeessä.

VANHA KUKKO

Karjalasta ja Hämeestä.

VIROLAISIA ELÄINJUTTUJA:

REPO JA VARPUNEN (Rebbane ja Varblane)

SUSI JA REPO (Hunt ja Rebbane)

KARHU, SUSI JA REPO (Karro, Hunt ja Rebbane)

KARHU JA REPO (Karro ja Rebbane)

MIES JA REPO

SAMMAKKO JA VARIS (Kon ja Varres)

KOIRAN OIKEUDENKÄYNTI (Koer käib kohhut)

KARHU JA MIES (Karro ja Mees)

MIES JA REPO (Mees ja Rebbane)

KOIRA JA SUSI (Koer ja Hunt)

KOIRA JA REPO (Koer ja Rebbane)

HÄMÄHÄKKI JA MUURIAISET (Ömblik ja Sippelgas)

Selityksiä: 1, kohtuni = vatsani. 2, eks sittu silmi ärra si sees = tätä paikkaa en oikein ymmärrä, jonka tähden se on jäänyt suomentamatta. Salmelainen. 3, Hämähäkki ja muuriaiset = Sama tarina on Vepsän Suomalaisillekin Aunuksessa tunnettu. Katso: Lönnrot, Om det Nord-Tschudiska språket, Helsingfors 1853, s. 12 kertomusta 4 "Kus'jaine i paimen."

VERTAILUJA

Suomalaisten eläin-juttuin kaltaisia kertomuksia tavataan muidenkin kansain satu-kokouksissa. Niin on:

I. Karhun, suden ja revon yhteinen metsän raataminen, viljan leikkuu ja puiminen Servialaisille tuttu. 1. Katso: Vuk Stepanovitsch Karadschitsch, Volksmärchen der Serben ("Narodna srpske privijetke") Berlin 1854, s. 262, "Der Bär, das Schwein und der Fuchs," kertomuksen alkupuolta. — 2. Katso: Jacob Grimm, Reinhart Fuchs, Berlin 1834, sivua CCXCI, jossa sama tarina on kerrottu.

II. Karhun kalastaminen eli hännällään onkiminen. — Tämän kaltainen satu on 1. Turjalaisilla, katso: Asbjörnsen og Moe, Norske Folke-eventyr, Anden Udgave, Christiania 1852, sivua 91, kertomusta "Hvordan Björnen er stubrumpet." 2. Vindialaisilla, katso: Haupt und Schmaler, Volkslieder der Wenden, Grimma 1843, II, siv. 166: "Des Wolfes unglückliche Fischfang." 3. Servialaisilla, katso: Karadschitsch, Volksmärchen der Serben, sivuja 267-268, kertomusta "Wie sich der Fuchs am Wolfe gerächt hat." — 4. Saksalaisilla, katso: Märkische Sagen und Märchen, gesammelt und herausgegeben von Adalbert Kuhn, Berlin 1843, siv. 297-299, "Der Wolf angelt," ja siv. 299-304, kertomusta "Der dumme Wolf." — Katso: Ludv. Bechstein, Deutsches Märchenbuch, Leipzig 1846, kertomusta "Der Hase und Fuchs," siv. 133-135. Katso Jacob Grimm, Reinhart Fuchs, sivua LXXI "Der Fischfang."

III. Repo varastaa miehen re'estä kalat. — Yhdenlainen kertomus on Servialaisilla, katso: Karadschitsch, sivua 267.

IV. Susi päihtyy ja alkaa laulella. Yhdenlainen tarina on Saksalaisilla, katso: J. Grimm, Reinhart Fuchs, sivua CIII.

V. Sairas tervettä kantaa. Tämä satu, kuinka pahaksi pieksetty susi kantaa tervettä repoa, on 1. Servialaisilla; katso ja vertaile Karadschitsch, Volksmärchen der Serben, siv. 268. — 2. Saksalaisilla; katso H. Kletke, Märchensaal, Berlin 1845, II Bd. siv. 284. "Der dumme Wolf." — Katso Grimm, Kinder- und Hausmärchen, Göttingen 1850, I Bd, siv. 446.

VI. Karhu taittaa kylkensä pudotessaan puusta. 1. Tämä satu on Servialaisilla; katso: Karadschitsch, Volksmärchen der Serben, sivuja 263-264. 2. Vendialaisilla, katso: Kletke, Märchensaal, Berlin 1845, II Bd. sivuja 370-373.

VII. Repo käypi ristiäisissä kummina. Sama juttu on 1. Norjalaisilla; katso: Asbjörnsen og Moe, Norske Folke-eventyr, Christiania 1852, siv. 91-93, kertomusta: "Raeven snyder Björnen för Julekosten." 2. Saksalaisilla, katso: Grimm, Kinder- und Hausmärchen, Göttingen 1850, I Bd. sivuja 6-9 "Katze und Maus in Gesellschaft."

VIII. Repo lapsen piikana. Sama juttu on 1. Norjalaisilla; katso:
Asbjörnsen og Moe, Norske Folke-eventyr, s. 113-114 kertomusta "Raeven
som Gjaeter." 2. Saksalaisilla; katso: Grimm, Kinder- und Hausmärchen,
Göttingen 1850, satua "Der Wolf und die sieben jungen Geislein."

IX. Sata-neuvo saatiin, yksi-neuvo säilyttiin. Vertaile: Grimm, Kinder- und Hausmärchen, I Bd. sivuja 447-448, kertomusta "Der Fuchs und die Katze."

X. Miehen ja käärmeen käräjän käynti. Yhdenlaatuinen satu on Saksalaisilla; katso: Reineke Fuchs aus dem Niederdeutschen, Frankfurt am Main, Druck und Verlag von H.L. Brönner, Gedruckt in diesem Jahr, sivua 171.

XI. Jalopeura ja mies. Vertaile: Kinder- und Hausmärchen, I Bd, N:o 72, sivuja 440-441, "Der Wolf und der Mensch."

XII. Mies kiroaa hevoistansa karhun syötäväksi. Sama tarina on Saksalaisilla. Vertaile Reinhart Fuchs sivua CXXX.

IV OSA

IHMEELLISET SEPÄT

Hämeestä.

Tähän verrattavia tarinoita on tietääksemme seuraavilla vierailla kansoilla, nimittäin:

Turjalaisilla: 1. Katso: Fornmanna Søgur IX, 56 ja 175. 2. Katso Asbjørnsen og Moe, Norske Folkeeventyr. Christiania 1852, esipuhetta, siv. XLVII.

Saksalaisilla: Vertaele: Grimm, Kinder- und Hausmärchen, 6:te Ausgabe, Göttingen 1850, II Bd, s. 316 ja 147, kertomusta "Das junggeglühte Männlein."

MIEHESTÄ, JOKA MAAT LENTI LINTUNA, VEDET UI KALANA

Karjalasta.

Sanain selityksiä: 1, käydä = noutaa, hakea; 2, pajari = rikas aatelisherra; 3, tähellä = tallella.

YÖSIJAN KOSTAMINEN

Hämeestä.

VAPAHTAJA JA PYHÄ PIETARI RIIHESSÄ

Hämeestä.

VASTAHAKOINEN AKKA

Kivennavalta.

Tämä tarina on Germanilaisillekin kansoille tuttu; niin sanotaan esimerkiksi ruotsalaisessa sananlaskussa semmoisesta, joka aina vastustelee toisen sanaa ja puhetta, että hän rientää vasten virtaa, niinkuin entinen akka ("som käringen mot strömmen").

TULEVAISTA ELÄMÄTÄÄN TIEDUSTAJAT

Karjalasta.

Sanain selityksiä: 1, konnun = tilan, maan; 2, pohatta = rikas (ven. богатьи), 3, virnake = näöltään oudon epäluulon alainen; 4, vaarna = puunaula; 5, karmiampaa = tuskallisempaa, ahdistavampaa; 6, pillat = pahat työt.

UTELIAS AKKA

Kivennavalta Karjalasta.

Tähän verrattava tarina on Ranskalaisilla. Katso: Contes de madame Leprince de Beaumont, publiés par Hilaire le Gai, Paris 1852, kertomusta 8. Sama tarina on Tanskan kielelle käännettynä C. Molbechin satukokoelmassa: Udvalgte Eventyr og Fortællinger. Kjøbenhavn 1843 siv. 7-9. "Den nysgjerrige Kone."

Saksalaisilla: Katso C.G. Borg'in saksasta Grimm'in mukaan kääntämää tarinaa "Mieletöin nurkuminen," Helsingissä 1849.

POJASTA, JOKA KUNINKAANTYTTÄREN SANOISSA SOLMITSI

Satakunnasta Yläjärveltä.

KOLME TIENHAARAA

Tähän verrattavia tarinoita on seuraavilla vierailla kansoilla:

Ruotsalaisilla: 1:o Verraele "Svenska folksagor och äfventyr," samlade och utgifna af Hyltén-Cavallius och G. Stephens I d., 1 h., Stockholm 1844, N:o 9, sivuja 152-168, kertomusta "Ungdomslandet." Samanlainen tarina on myöskin eriksensä painettuna, nimellä: "Fågel Phönix, en märkvärdig och besynnerlig händelse, föreställd uti en Historia om en konung i England och hans tre söner," Lund 1835. 2:o Vertaele Cavalliuksen ja Stephens'in satukokoelmaa, sivuja 37-44, kertomusta "Guldhästen, Månlyktan och Jungfrun i trollburen."

Tanskalaisilla: Carit Ettar, Eventyr og Folkesagn fra Jylland, Kjøbenhavn 1847, sivuja 1-18, "Hvorledes Bryde blef Konge." Tähän soveltuva tarina tavataan erikoisena kirjanakin, painettuna Kjøbenhavnissa vuonna 1696, seuraavalla nimellä: "En herlig ny Historie om Konning Edwardo af Engeland, som var udi en olægelig Sygdom geraaden, men dog af en viiss Quindes Raad blef cureret, og det formedelst Kongens yngste Søn Prints Arti friemodighed, som havde sin syge fader saa kjær, at han reiste till den rige Dronning af Arabia, hvor han med Liste bekom hendes klenodier, og förde Dronningens dyrebare fugl Phoenix hjem med sig, dog paa det sidste efter megen Gjenvordighed, som Prints Artus havde utstanden, bekom han Dronningen till ægte. Lystig at læse af Hollandsk paa Dansk Rim udsat af P.I.H." Kjøbenhavn 1696.

Hollantilaisilla. Tarkasta vastamainittua Tanskankielisen kirjan nimilehteä. Muutoin saapi tämän sadun alunomaisesta synnystä tarkempia tietoja teoksesta: Nyerup allmindelig Morskabslæsning i Danmark och Norge igjennem Aarhundreder, Kjøbenhavn 1816, siv. 227-230 "Kong Edward og Prints Artus."

Saksalaisilla 1. Katso: Grimm, Kinder- und Hausmärchen, Göttingen 1850,
N:o 57 siv. 335-345, Kertomusta "Der goldene Vogel," 2. Katso: Grimm,
Kinder- und Hausmärchen, N:o 97, siv. 71-78, kertomusta "Das Wasser des
Lebens," joka jokseenki soveltuu meidän suomalaiseen tarinaamme.

Venäläisillä. Katso Russische Volksmärchen in den Urschriften gesammelt und ins Deutsch übersetst von A. Dietrich, mit einem Vorwort von Jac. Grimm, Leipzig 1831, siv. 1-14, kertomusta: "Das Märchen von Ljubin Czarewitsch, der schönen Czarewna, seiner Gemahlin, und dem beflygelten Wolf."

Italialaisilla. Katso: Le tredice piacevolissime Notti (kolmetoista hupaista yötä). Tässä kirjassa, jonka on toimittanut Straparola, löytyy muun muassa 21 tavallista satua, joista muuton IV, 3 on tähän tarinaan soveltuva. Näistä Straparolan kertomuksista löytyy saksankielinen käännös, jonka on toimittanut Friedr. Wilh. Wal. Schmidt, Berlin 1817.

Valakkialaisilla (Romanilaisilla). Katso: Schott, Walachische Märchen, Stuttgart und Tübingen 1845, sivuja 253-262 "Das goldene Meermädchen," sekä siihen kuuluvia muistutuksia.

SILMIVOITEEN HAKIJAT

Karjalasta.

Sanain selityksiä: 1, äiä = paljo. 2, kyly = sauna. 3, sepaili = halaili. 4, tanhuaan = talliin. 5, mieron = maailman.

KULTALINNUSTA JA ELÄMÄNVEDESTÄ

Satakunnasta.

Sanan selitys: 1, kähkänä = vankihuone.

MIES KUNINGASTA KATSOMASSA

Jaakkimalta.

Sanan selitys: 1, lentta = silkkinauha.

EI HYVÄ TEKO HUKKAAN JOUDU

Tähän verrattava tarina on Tanskalaisilla. Katso Andersén, Eventyr og
Fortælliger, kertomusta: "Reisekameraden."

KAUPPIAS JA KOLMISARVISET NAISET

Karjalasta.

Sanain selityksiä: 1, milma = minut. 2, silma = sinut. 3, mutso = nuorikko.

TUHLARIKUNINGAS

Viitasaarelta.

TAIVASSALOLAINEN ELI MIES, JOLLA OLI HUPAKKO VAIMO

Tämä tarina on maassamme lavealta tunnettu, niin muistellaan ja kerrotaan sitä: Savossa ja Karjalassa, Satakunnassa ja Pohjanmaalla, vaikk'ei kaikissa tienoin yhtä täydellisenä. Sitä paitse olemme jokseenki yhtäpitäviä eli paikka paikoin tähän vivahtavia tarinoita löytäneet seuraavilla ulkomaiden kansoilla:

Schleswig-Holsteinilaisilla. Katso: Karl Müllenhoff, Sagen, Märchen und Lieder der Herzogthümer Schleswig-Holstein und Lauenburg, Kiel 1845, sivua 413 ja senjälkeisiä, kertomusta: "Die dümmste Frau."

Turjalaisilla. 1. Katso: Asbjørsen og Moe, Norske Folkeeventyr, Anden udgave, Christiania 1852, N:o 10, kertomusta: "Somme Kjærringer ere slige," siv. 54-60. 2. Katso: Udvalgte Eventyr og Fortællinger ved C. Molbeck, kertomusta "Manden fra Ringerike," sivuja 20-25.

Tanskalaisilla. 1. Katso: Nyerup, allmindelig Moerskabslæsning, siv. 262. 2. Katso: Tidsfordrif eller en lystig Selskabsbog, Kjøbenhavn 1788, 23:tta kertomusta, jossa muuan teini yksinkertaiselle talonpojan vaimolle kertoo tulevansa Pariisista, joka eukon mielestä on yhtä kuin Paratiisista. Luullen teinin olevan taivaasta kotoisin antaa emäntä hänelle vaatetta ja rahaa miesvainajalleen vietäväksi.

Italialaisilla. 1. Katso: Kletke H. Märchensaal, Berlin 1845, I. Bd. N:o 4, siv. 16, jossa eräs kohta muistuttaa lehmän kauppaa meidän tarinassamme.

Valakkilaisilla. Katso: Walachische Märchen von Arthur und Albert Schott, Stuttgart und Tübingen 1845, N:o 43, siv. 291-293 "Die Botschaft vom Himmel."

Arapialaisilla. Katso: Tausend und eine Nacht, Deutsch von Habicht, von der Hagen und Schall, siv. 52 ja sen jälellisiä, kertomusta "Geschichte des Gärbers und seiner Frau."

KUNINGAS JA MÖKIN POIKA

Viitasaarelta.

Vertaele tähän: "Kanteletar taikka Suomen kansan vanhoja lauluja ja virsiä," Helsingissä 1864, Virsilauluja n:o 59, siv. 316-318 "Viisastunut."

NELJÄT KYSYMYKSET

Viitasaarelta.

ONNETON MATKUSTUS

Liperistä.

PETTURI-JUSSI

Viitasaarelta.

VELJESTEN PERINTÖ

Tähän verrattava tarina on tietääksemme Servialaisilla. Katso ja vertaile: Vuk Stepanowitsch Karadschitsch, Volksmärchen der Serben. Ins Deutsche übersetzt von dessen Tochter Wilhelmine. Berlin 1854.

RIKASTUNEET VELJET

Pohjois Savosta.

KÖYHÄT POJAT JA VEDENEMÄNTÄ

Karjalasta.

VELJESTEN PERINTÖVARAT

Karjalasta.

SOTAMIES, KERSANTTI JA KORPRAALI

Kiihtelysvaarasta.

MATTI JA PIRU

Tätä luultavasti ikivanhaa satua ei muistella ainoastansa ylensä koko
Suomessa, vaan myös useammilta vierailtakin kansoilta on se laajalta
tunnettu. Niin on melkeen yhtäpitäväinen satu Ruotsalaisilla. — Katso
G.O. Hyltén-Cavallius och G. Stephens, Svenska Folk-Sagor och Äfventyr,
Stockholm 1844, s. 1-11. "Vall-Pojken och Jätten."

MATTI PIRULLA PALVELIJANA

Hämeestä saatu.

MATTI JA PIRUN POIKA KOETTELEVAT VOIMIANSA

Hämeestä saatu.

MATTI JA PIRU PITÄVÄT YHTEISTÄ HALMETTA

Karjalasta saatu.

VUORENPEIKKO JA HELLI

Pohjois-Hämeestä.

Yhdenlaatuinen satu on Ruotsalaisillakin. Katso G.O. Hyltén-Cavallius och G. Stephens, Svenska Folk-Sagor och Äfventyr, Stockholm 1844, ss. 19-45, ja Anmärkningar, ss. 25-28. "Pojken, som stal Jättens Dyr-gripar."

Samate on tähän vivahtava tarina Turjalaisilla. Katso Asbjörnsen och J. Moe, Norske Folkeeventyr, Deel. I. N:o 1, ss. 1-7, "Om Askepot, som stjal Troldets Sølvænder, Sengeteppe og Guldharpe."

PIENI NIILO JA JÄTTILÄINEN

Hämeestä.

HIIDEN MYLLY, PÖYTÄLIINA JA PUSSI

Pohjois-Hämeestä.

Yhdenlaatuinen, vaikka eri tavalla alkava tarina on Tanskalaisilla.
Katso Udvalgte Eventyr og Fortællingar, Ved C. Molbech, Kjøbenhavn 1843,
N:o 37 "Dugen og Tasken," Et jydsk Eventyr, Mundtlig fortalt, ss.
186-192.

HIIDEN MYLLY

Pihtiputaalta.

End of Project Gutenberg's Suomen kansan satuja ja tarinoita, by Unknown