The Project Gutenberg eBook of Myladyn poika: Historiallinen romaani
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Myladyn poika: Historiallinen romaani

Author: Alexandre Dumas
        Auguste Maquet

Translator: Väinö Hämeen-Anttila

Release date: January 11, 2015 [eBook #47946]

Language: Finnish

Credits: Produced by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MYLADYN POIKA: HISTORIALLINEN ROMAANI ***




Produced by Tapio Riikonen






MYLADYN POIKA

Historiallinen romaani


Kirj.

ALEXANDRE DUMAS



Ranskankielestä suomentanut V. Hämeen-Anttila



Arvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1914.






SISÄLLYS:

     Johdanto.
  1. Richelieun haamu.
  2. Yöllinen kierros.
  3. Vanhat kiistakumppanukset.
  4. Itävallan Anna kuudenviidettä vanhana.
  5. Gascognelainen ja italialainen.
  6. D'Artagnan neljänkymmenen ikäisenä.
  7. D'Artagnan on ymmällä, mutta muuan vanha tuttavamme tulee apuun.
  8. Kuinka erilainen teho puolella pistolilla voi olla pedelliin ja
     kuoripoikaan.
  9. Miten d'Artagnan etsii Aramista kaukaa ja löytää hänet istumasta
     hevosen lautasilla Planchetin takana.
 10. Abbé d'Herblay.
 11. Kaksi Gaspardia.
 12. Herra Portos du Vallon de Bracieux de Pierrefonds.
 13. Miten d'Artagnan Portoksen tavatessaan havaitsee, että rikkaus
     ei tuo onnea.
 14. Osoitetaan, että jos Portos olikin tyytymätön asemaansa, oli
     sitävastoin Mousqueton peräti mieltynyt omaansa.
 15. Kaksi enkelinpäätä.
 16. Bragelonnen linna.
 17. Atoksen valtiotaito.
 18. Herra de Beaufort.
 19. Beaufortin herttuan ajanviettoa Vincennesin linnantornissa.
 20. Grimaud ryhtyy toimeensa.
 21. Mitä ukko Marteaun seuraajan piirakat sisälsivät.
 22. Muuan Marie Michonin seikkailu.
 23. Abbé Scarron.
 24. Saint-Denis.
 25. Muuan herra de Beaufortin neljästäkymmenestä pakokeinosta.
 26. D'Artagnan saapuu parahiksi.
 27. Maantie.
 28. Tapaaminen.
 29. Neljä vanhaa ystävystä valmistautuu tapaamaan toisensa.
 30. Place Royale.
 31. Oise-virran lautta.
 32. Kahakka.
 33. Munkki.
 34. Ripitys.
 35. Grimaud puhuu.
 36. Taistelun aatto.
 37. Päivällinen entiseen aikaan.
 38. Kaarlo I:n kirje.
 39. Cromwellin kirje.
 40. Mazarin ja madame Henriette.
 41. Miten toisinaan onnettomat pitävät sattumaa sallimana.
 42. Setä ja veljenpoika.
 43. Isänsydän.
 44. Taaskin apua pyytävä kuningatar.
 45. Ensimmäinen vaikutelma on aina paras.
 46. Te Deum Lensin voiton johdosta.
 47. Saint-Eustachen kerjäläinen.
 48. Saint-Jacques-la-Boucherien torni.
 49. Mellakka.
 50. Mellakka yltyy kapinaksi.
 51. Vastoinkäyminen virkistää muistia.
 52. Puheillepääsy.
 53. Pako.
 54. Herra koadjutorin vaunut.
 55. D'Artagnan ja Portos tekevät oivallisia olkikauppoja.
 56. Kirje Atokselta ja jälkikirjoitus Aramiilta.
 57. Skotlantilainen petti valansa ja möi kuninkaansa.
 58. Kostaja.
 59. Oliver Cromwell.
 60. Aatelismiehet.
 61. Herra armahda.
 62. Uljaat sydämet eivät tukalimmissakaan tilanteissa menetä
     miehuuttansa eivätkä hyvät vatsat ruokahaluaan.
 63. Tervehdys kukistuneelle majesteetille.
 64. D'Artagnan keksii suunnitelman.
 65. Peliseura.
 66. Lontoossa.
 67. Oikeudenkäynti.
 68. Whitehall.
 69. Työmiehet.
 70. Remember!
 71. Naamioitu mies.
 72. Cromwellin talo.
 73. Keskustelu.
 74. Priki "Salama."
 75. Portviini.
 76. Väistetty salahanke.
 77. Sallimus.
 78. Täpärästi päästyään paistumasta Mousqueton on silti
     tulemaisillaan syödyksi.
 79. Kotoisella maaperällä.
 80. Paluu.
 81. Lähettiläät.
 82. Ylipäällikön kolme kenraaliluutnanttia.
 83. Charentonin taistelu.
 84. Picardien tie
 85. Itävallan Annan kiitollisuus.
 86. Mazarinin kuninkuus.
 87. Varokeinoja.
 88. Tyytymättömät kumppanukset.
 89. D'Artagnan kuulee uutisia.
 90. Järki ja jännervoima.
 91. Jännervoima ja järki.
 92. Mazarinin salaluolat.
 93. Kardinaalilla on aavistamaton neuvottelu.
 94. Alkaa jo näyttää varmalta, että Portoksesta vihdoinkin
     tulee parooni ja d'Artagnanista kapteeni.
 95. Odottamaton sanansaattaja.
 96. Kynällä ja uhkauksella on joutuisampi ja parempi teho kuin
     miekalla ja uhrautuvaisuudella.
 97. Kuninkaitten on toisinaan vaikeampi palata pääkaupunkiinsa
     kuin poistua sieltä.
 98. Kahden rauhattoman loppu.
     Loppusanat.




JOHDANTO


Romaani "Myladyn poika" kuuluu sarjaan, jossa on edellä ilmestynyt
"Kolme muskettisoturia." Lukijalle, joka ei ole tutustunut
alkuromaaniin, saattaa lyhyt silmäys sen sisältöön olla suotava.

"Kolmen muskettisoturin" toiminta alkaa kuvauksella nuoresta
d'Artagnanista, maalaisaatelismiehen pojasta, joka 18-vuotiaana lähtee
Pariisiin onneansa tavoittamaan. Ranskan eteläisimmän maakunnan
Gascognen väki on yleensä tunnettu käytännöllisestä oveluudestaan ja
hätääntymättömyydestään, joten nuorukaisella sieltä kotoisin olevana
lähtiessään on älyllisten lahjojensa lisänä omaisuutta ainoastaan
kulunut puku, isän pitkä miekka, noin 45 markkaa rahaa, suosituskirje
isän vanhalle sotakumppanille herra de Trévillelle, josta on
kunnollisuutensa takia tullut kuninkaan muskettisoturi-joukon kapteeni,
ja vanha kaltainen hevosluuska. Tämän elukan takia hän joutuu ikävään
seikkailuun Meungin kauppalassa, poiketessaan Franc-Meunierin
ravintolaan virkistäytymään. Siellä nimittäin muuan ylhäiseltä näyttävä
keski-ikäinen pilkallinen aatelismies alkaa hänen kuultensa lasketella
saattolaisillensa leikkiä hevosen harvinaisesta karvasta. Köyhän ylpeys
leimahtaa tulisessa nuorukaisessa, hän pakottaa aatelismiehen
kaksintaisteluun kanssansa, mutta saattolaiset ja isäntä ryntäävät
väliin ja peittoavat hänet pahanpäiväiseksi, suuren kansanjoukon
rientäessä katselemaan katumeteliä.

Häväistysjuttua peläten käskee isäntä viinuriensa kantaa pyörtyneen
matkalaisen keittiöönsä, missä hänelle suodaan jonkun verran hoitoa.
Tällöin huomaa isäntä suosituskirjeen; hän kertoo havainnostaan
aatelismiehelle. Tällä on erityisiä kardinaalin asioita toimitettavana,
joten hän alkaa epäillä, että nuori tuulihattu onkin kenties herra de
Trévillen lähettämä hänen kiusoikseen, sillä hovijuonitteluissa toimii
kuninkaan muskettisoturien päällikkö Richelieun salaisia suunnitelmia
vastaan. Käyttäen sopivaa tilaisuutta hän sieppaa tuon kirjeen ja
rientää tapaamaan odottamaansa naista, joka on kardinaalin kätyreitä.
Samassa virkoaa haavoittunut sen verran, että kykenee laahautumaan
keittiön ovelle. Hän näkee äskeisen vastustajansa puhuttelevan
vaunuissa istuvaa nuorta vaaleaveristä kaunotarta ja kuulee tämän
saavan määräyksen lähteä "hänen ylhäisyytensä" asioilla Englantiin.
Itse sanoo tuntematon aatelismies palaavansa Pariisiin; kaunotarta
hän nimittää "myladyksi", mikä on englantilaisen aatelisrouvan
puhuttelusana. Kaunotar virkkaa jotakin halventavaa "jolpista", jonka
kanssa sattuneesta kohtauksesta aatelismies on kertonut, ja tästä
hetkestä alkaen vihaa d'Artagnan noita molempia, vaikka hän ei vielä
tiedä, kuinka suuressa määrin he joutuvat vaikuttamaan hänen elämäänsä.

Nuori aatelismies yrittää uudestaan hyökätä vastustajaansa käsiksi,
mutta tällä ei ole asioiltaan aikaa jäädä hoitelemaan riitojansa.
Tuntematon karauttaa tiehensä, myladyn vaunujen kiitäessä toiselle
suunnalle. Sen arvaa, että gascognelaisemme vimmastuu täyteen raivoon,
kun huomaa tärkeän suosituskirjeensäkin kadonneeksi ja saa isännän
puheista pätevän aiheen epäillä vastustajaansa sen anastajaksi.

Pariisissa hän vuokraa itselleen ullakkokamarin Rue des
Fossoyeurs-kadun varrella ja lähtee seuraavana päivänä pyrkimään
herra de Trévillen puheille. Tämä on sen ajan olosuhteissa päässyt
varsin ylhäiseksi herraksi, ja tavaton kuhina vallitsee hänen
asuntopalatsissaan. Reippaiden muskettisoturien vilinässä tuntee
d'Artagnan itsensä kaikesta synnynnäisestä häikäilemättömyydestään
huolimatta ujoksi ja kömpelöksi. Erityisesti kohdistuu hänen huomionsa
kolmeen nuoreen soturiin, joilla puhuttelussa on ilmeiset salanimet
Atos, Portos ja Aramis. Atos on todellisuudessa hienoluonteinen ja
ylevä, mutta raskasmielisyyden painostama kreivi de la Fère, Portos on
hieman yksinkertainen ja turhamainen, keksityillä lempiseikkailuilla
kerskuva, mutta sydämeltään mitä kunnollisin ja voimiltaan peloittava
maalaisaatelinen du Vallon, ja Aramis hengelliseen säätyyn aikova,
mutta lueskelustaan lempiseikkailun takia toistaiseksi muskettiväkeen
siirtynyt sievistelevä d'Herblay, joka varovaisesti välttelee
lukuisien rakkausjuttujensa ilmituloa. Tämä kolmikko on keskenään
solminut lujan toveruuden. Muuan näiden herrasmiesten äskeinen
kahakka kardinaalin vartiosoturien kanssa tulee kerrotuksi d'Artagnanin
kuullen ja herättää hänessä rajatonta ihailua heidän uljuuttansa
kohtaan. Nuori gascognelainen saa suosituksenkin puutteessa asiansa
jotenkuten onnistumaan; herra de Tréville toimittaa hänelle pääsyn
kuninkaalliseen aatelismiesten harjoituskouluun, jolla tavoin hän
tulee kuulumaan kuninkaan väkeen, vaikka häneltä vaaditaan parin
vuoden kunnostautuminen, ennen kuin hän voi saada oikeuden kantaa
kuninkaallisen muskettisoturin kadehdittua univormua.

Tapoihin ja ympäristöön tottumattomana ei nuori gascognelainen tänä
ensimmäisenä päivänä kuitenkaan menesty sen paremmin kuin että
tulee tahtomattansa loukanneeksi kaikkia kolmea edellämainittua
muskettisoturia erikseen. Nämä haastavat hänet kukin kaksintaisteluun,
ja kun jokainen enemmittä selityksittä kutsuu molemmat toverinsa
todistajiksi, selviää vasta taistelupaikalla, millaisen urakan
lannistumaton maalaisnuorukainen on heti ottanut niskoilleen.
Hänen käyttäytymisensä tässä tilaisuudessa herättää kokeneempien
pukarien myötätuntoa, ja d'Artagnan pääseekin kumppanuuteen
neljänneksi. Tähän tulokseen vaikuttaa enimmin se seikka, että kesken
taistelupuuhien tulee paikalle herra de Jussacin johtama osasto
kardinaalin henkivartiota ja alkaa kovistella muskettisotureja
kaksintaistelukiellon rikkomisesta, jolloin kolmikko uhitellen
paljastaa miekkansa viittä häiritsijäänsä vastaan ja gascognelainen
päättäväisesti lyöttäytyy äskeisten haastajiensa puolelle. Verisestä
kahakasta he suoriutuvat voitollisina, ja kun kuningas ja kardinaali
keskenään kateellisina toistensa vartioväen kunnollisuudesta salavihkaa
kannattelevat näiden riitaisia kilvotteluja, herättää noiden neljän
urhon urotyö sekä kapteeni de Trévillen että kuninkaan suurta
mielihyvää.

Täten kohdistuu Ranskan molempien valtiaitten -- Ludvig XIII:n ja
Richelieun -- huomio näihin neljään tappelijaan, joskin hyvin erilaisin
tuntein. Vielä seuraavana päivänä onnistuneesti suoriuduttuaan
taistelusta erään kardinaalin väkeen kuuluvan soturin kanssa ja
aiheutettuaan uuden metelin saa varaton tulokas kuninkaan omasta
kädestä palkkiokseen kukkarollisen kultaa. Portos hankkii hänelle
palvelijaksi järkevän pikardialaisen Planchetin. Neljän ystävyksen
yhteisissä hommissa tullaan pian tuntemaan noiden kolmen muunkin
lakeijat. Portoksella on saattolaisenaan pyylevä ja hiukan
arkaluonteinen Mousqueton, umpimielisellä Atoksella tavattomaan
vaiteliaisuuteen kasvatettu ja enimmäkseen merkeillä puhuva, sokeasti
totteleva Grimaud, ja Aramiilla lakealuontoinen, hyvällä ruokahalulla
varustettu ja herransa mukaisesti kirkon palvelukseen ikävöitsevä
Bazin, joka käyttää joutohetkensä hartauskirjojen lueskeluun, mutta on
tarpeen mukaan mykkä, sokea, kuuro ja kuuliainen, niinkuin tuollaisen
kaksoisolennon palvelijan pitääkin. Jonkun ajan kuluttua hyväksytään
nuori gascognelainen ritari Desessartsin kaartilaiskomppaniaan. Mutta
kaikkiakin kumppanuksia hätyyttelee alituinen rahapula, vaikka kukin
käyttää kaikki mahdolliset keinot yhteisenä pidetyn kassan uudisteluun.

Englannin kuninkaan Kaarlo I:n kaikkivaltias suosikki, Buckinghamin
herttua George Villiers, on rakastunut Ranskan kuningattareen,
Itävallan Annaan. Toivottoman tunteensa kannustamana on uskalikko
rohjennut väärennetyn kirjelmän perusteella saapua vihollismaahan
tapaamaan kuningatarta, siis asialle, joka muutenkin on tietysti tuiki
vaarallinen yritys. Kardinaali se on juonen virittänyt kilpailijalleen
ja pitää lukemattomien palkattujen vakoojiensa avulla silmällä
hanketta; hänen vaikutusvallalleen on tärkeätä saada kuningatar
epäillyksi puolisonsa silmissä ja siepatuksi herttua valtoihinsa.
Kardinaalin ensimmäisenä keinona on ottaa kuningattaren käyttämä
välittäjä, sievä rouva Bonacieux vangiksi, jotta hänen katoamisensa
tärvelisi herttuan turvallisuudeksi noudatetut varokeinot. Rouvan
arvoisa puoliso on yksinkertainen, keski-ikäinen porvari, jonka talossa
d'Artagnan asuu. Rouvalla on ollut tapana tuolloin tällöin pistäytyä
hovista tervehtimässä miestänsä, ja joutuessaan ymmälle aviokumppaninsa
hukkaantumisesta pyytää talonisäntä neuvokkaan vuokralaisensa apua.
Kunnon porvari aavistelee valtiollista juonta ja epäilee miestä, jonka
on nähnyt väijyvän vaimoansa. Tuntomerkeistä huomaa gascognelainen tuon
miehen samaksi, joka toimitti hänet ikävään seikkailuun Meungissa.
Kerran jälkeenpäin on hän nähnyt tämän tuntemattoman kadulla ja
hyökännyt hänen peräänsä, mutta haipunut jäljiltä. Hän innostuu
selvittelemään juttua, tietäen toimivansa vihamiestään ja kardinaalia
vastaan. Onhan varakkaalta porvarilta sitäpaitsi saatavissa rahoja
homman tarpeisiin.

Gascognelainen ottaa luonnollisesti kolme kumppaniansa avukseen, mutta
hänen älykkyytensä se etupäässä tekee tyhjiksi kardinaalin juonet.
Rouva de Bonacieux, johon d'Artagnan ensi näkemällä tulisesti rakastuu,
pääsee saattamaan valepukuisen Buckinghamin herttuan kuningattaren luo
Louvreen. Uskalikko on kyllä saanut tietää, että kuningattaren nimessä
lähetetty sanoma on vihollisen ansa, mutta Englantiin palaamatta on hän
käyttänyt hyväkseen tilannetta ja antanut vakuuttaa Itävallan Annalle,
että hän ei matkusta pois ennenkuin on saanut tavata sydämensä
valtiattaren. Kuningatar ei olisi nainen, jos hän ei heltyisi näin
uljaasta ja hartaasta rakkaudesta ja laskisi henkensä kanssa
leikittelijää monien kieltojen jälkeen puheilleen, vakavasti
kehoittaakseen häntä kiireimmiten lähtemään matkalle. Hallitsijatar on
silloin kauneutensa häikäisevimmässä kukkeudessa, herttua miehuutensa
komeimmassa loistossa; he ovat aikaisemmin kolmasti tavanneet toisensa,
ja englantilaisen ritarillinen kiihko on ehdottomasti jonkun verran
tehonnut hänen sydämensä kiehtojattareen. Tuntien väkisinkin
viehättyvänsä rakastamaan tätä uljasta ritaria suostuu kuningatar tämän
pyynnöstä antamaan hänelle muistoesineen, valiten siksi pienen
ruusupuisen lippaan, jossa on kuninkaan hänelle vastikään lahjoittamat
kaksitoista koristetimanttia.

Kardinaali saa kohtauksesta seikkaperäisen selvityksen
kätyriltään kreivi de Rochefortilta -- d'Artagnanin meungilaiselta
kiistakumppanilta, -- joka on käyttänyt vakoojana erästä hovinaista. On
liian myöhä yrittää ottaa Buckinghamin herttuaa enää kiinni; mutta
kardinaali saa ensiksikin Bonacieuxin suostutelluksi vakoilemaan omaa
puolisoansa, voidakseen edelleen paremmin pitää kuningatarta silmällä,
ja toisekseen hän lähettää myladylle Lontooseen määräyksen mennä
ensimmäisiin hovitanssiaisiin ja salavihkaa lähestyen leikata kaksi
noista timanteista, jotka Buckinghamin herttua epäilemättä kiinnittää
ihokkaaseensa.

Kardinaali herättää kuninkaan luulevaisuutta kuningatarta kohtaan,
huomauttaen Buckinghamin herttuan oleskelleen Pariisissa viisi päivää,
rohkenematta kuitenkaan paljastaa, missä määrin hän on vakoillut
kuningatarta. Mutta hän keksii ovelan keinon, esittäen kuninkaalle,
että tämä järjestäisi kuningattaren mieliksi suuret tanssiaiset ja
vaatisi tätä niissä käyttämään noita timantteja. Aavistaen
kardinaalilla olevan jotakin erityistä mielessä, suostuu kuningas
levottomasti. Myladylta tulee kardinaalille kirje salajuonen
onnistumisesta, mutta hän tarvitsee rahaa, tullakseen Lontoosta tuomaan
noita kahta sieppaamaansa timanttia. Kardinaali lähettää varat, laskee
tarkoin, milloin mylady kerkiää Pariisiin, ja neuvoo sitten
kuninkaalle, miksi päiväksi nuo päätetyt tanssiaiset lopullisesti
sovitetaan. Nyt vasta saa kuningatar puolisoltaan vaatimuksen, että
hänen on niissä käytettävä timanttikoristeitansa. Onneton kuningatar
luulee kaiken olevan hukassa; hänen kauhistuksensa herättää Ludvig
XIII:ssa mitä mustimpia aavistuksia. Onneksi Anna tulee keskustelun
lopulla huomanneeksi, että koko hanke onkin kardinaalin järjestämä;
kuningas ei siis vielä tiedäkään asian oikeata laitaa, mutta julma
kardinaali on saanut kuningattaren valtoihinsa, aikoinaan turhaan
yritettyään lähestyä häntä rakastajana.

Kuningatar tietää, että joku hänen hovinaisistaan on kavaltanut hänet,
ja että häntä vartioidaan tarkoin. Huomaten hänen epätoivonsa tarjoutuu
rouva Bonacieux auttajaksi. Hän arvaa kuningattaren salaisuuden ja
kehoittaa tätä lähettämään jonkun perimään pois timantteja Buckinghamin
herttualta. Epäröiden suostuu toivoton kuningatar kirjoittamaan siitä
lyhyen määräyksen, joka vääriin käsiin joutuneena tuhoaisi hänet
kerrassaan. Rouva Bonacieux aikoo käyttää lähetiksi miestänsä, esittää
hänelle jo matkustamista hyvin korkean henkilön puolesta Lontooseen
runsasta korvausta vastaan, mutta huomaa viime hetkessä, että mies
onkin kardinaalin viekoittelema puolelleen. Kuohuksissaan pidättyy
rouva-parka ilmaisemasta enempää, mutta kangaskauppias aavistelee jo
kylliksi, ja asiaa teeskennellen rientää hän ilmoittamaan kuulemastansa
Rochefortille. Rouva jää vielä huoneeseen tuskittelemaan, kun
d'Artagnan katon läpi kuunneltuaan huutaa tätä avaamaan eteisen oven;
gascognelainen on lattiaansa eräästä kohti ohentaneena saanut
tarkatuksi, mitä isännän huoneessa juteltiin.

D'Artagnan pääsee sisälle, kertoo kuulleensa miehen kehnouden ja
tarjoutuu kuningattaren lähetiksi. Rouvan on pakko luottaa hänen
kiihkeihin vakuutuksiinsa; matkakassaksi ojentaa hän nuorelle
muskettisoturille rahamassin, jonka hänen arvoisa miehensä on vastikään
tuonut palkintonaan kardinaalilta. Tämän omilla varoilla ruvetaan siis
kukistamaan hänen juoniaan. Samassa näkyy Bonacieux saapuvan
Rochefortin kanssa. Vaivoin pidättyy d'Artagnan hyökkäämästä
vihollisensa kimppuun, mikä vaarantaisi kaiken, ja pari pujahtaa
muskettisoturin huoneeseen. Siellä he kuulevat kardinaalin kätyrien
keskustelun, josta selviää kuningattaren pelastamisen vaikeus.

Gascognelainen hankkii itselleen ja kolmelle kumppanilleen lomaa,
katsoen parhaaksi ottaa nämä auttajikseen. Palvelijoineen lähtevät he
liikkeelle, noudattaen mitä suurinta varovaisuutta, jossa yhteisen
kylmäverisyyden lisäksi d'Artagnanin neuvokkuus tulee kovaan
koetukseen. Chantillyn majatalossa saa muuan aatelismies Portoksen
sekaannutetuksi kaksintaisteluun, jolloin muiden on viivyttelemättä
jätettävä hänet jälkeensä; nähtävästi on riidanrakentaja luullut
voimamiestä joukkueen johtajaksi. Beauvaisin tuolla puolen joutuvat
matkalaiset rettelöön valepukuisten työmiesten kanssa; Mousqueton saa
luodin istumalihaksiinsa ja putoaa ratsailta, haavoittunut Aramis on
jätettävä palvelijan hoideltavaksi Crèvecoeuriin. "Kultaisen liljan"
majatalossa Amiensissa tahdotaan muu seurue vangita väärän rahan
kauppaajina, Atos asettuu Grimaudin kanssa vastarintaan ja huutaa
d'Artagnania rientämään eteenpäin.

Ihan lähellä Calaisin kaupunginporttia sortuu gascognelaiselta ja hänen
palvelijaltaan ratsu. He rientävät jalkaisin satamaan. Kardinaali on
antanut käskyn, että kukaan ei saa lähteä maasta hänen erityisettä
lupakirjattaan. D'Artagnan huomaa pölyttyneen aatelismiehen vaativan
pikaista pääsyä lähtöhommissa olevaan laivaan juuri sellaisen
lupakirjan perusteella. Se on kuitenkin tarkastutettava kuvernöörillä.
Aatelismiehen rientäessä kuvernöörin luo ärsyttää gascognelainen
matkalla hänet kaksintaisteluun, jättäen hänet virumaan verissään,
ottaa häneltä kreivi de Wardesin nimeen laaditun lupakirjan,
tarkastuttaa sen ja rientää laivaan hoitelemaan haavojaan, sen
lähtiessä merelle juuri ennen kuin kanuunanlaukaus ilmaisee koko
sataman suljetuksi.

Tulisella kiireellä matkustaa d'Artagnan Doverista Lontooseen.
Buckinghamin herttua ihailee muskettisoturien uljuutta. Kiireimmiten
etsii hän käsiinsä lippaan, mutta kauhistuu havaitessaan, että kaksi
timanttia puuttuu. Ainoastaan kreivitär Winter, jonka kanssa hän on
ollut epäsovussa ja joka jälleen lähenteli häntä äskeisissä
hovitanssiaisissa, on voinut varastaa ne, ollen kardinaalin kätyri.
Viiden vuorokauden kuluttua pidetään Pariisissa ne tanssiaiset, joissa
kuningattaren olisi käytettävä timanttejaan. Herttua pidättää
jalokivikauppiaansa hiomaan kaksi samanlaista timanttia valmiiksi
kahdessa päivässä ja julistaa Englannin satamat sulkutilaan. Kreivitär
-- mylady -- ei siten pääse lähtemään Pariisiin. Tämä katsotaan Ranskan
ja Englannin välillä puhkeavan sodan merkiksi. Niin paljon voi herttua
tehdä Itävallan Annan tähden; tämän pyynnöstä on hän jo pidättynyt
lähettämästä apua La Rochellen kapinallisille, piiritetyille
hugenoteille.

Timanttien hiominen onnistuu oivallisesti. D'Artagnanin paluuta
helpoittaa herttuan antama matkasuunnitelma, joka osoittaa herttualla
olevan kätyreitä ranskalaisten ravintolaisäntäin keskuudessa. Matkan
jouduttamiseksi saa hän tunnussanan avulla uudet ratsut upeine
varustuksineen neljässä vaihtopaikassa. Hän päätyy onnellisesti
perille, ja kuningatar suoriutuu voitollisesti kardinaalin ansasta.
Suuri Richelieu on kohdannut mitä pahimman nolauksen, ja hän tietää,
keiden ansiosta se on tapahtunut. Sellaiset miehet hänen pitäisi
voittaa puolelleen! on hänen ajatuksenaan mieluummin kuin katkeran
koston toimittaminen näille. D'Artagnan saa verhon takaa suudella
liikutetun kuningattaren kättä, joka jättää hänelle kallisarvoisen
sormuksen palkkioksi. Mutta vielä suurempana palkkiona on hänelle, että
rouva Bonacieux myöntää hänelle kohtauksen.

Urkkiva aviopuoliso saa kuitenkin siitä vihiä ja toimittaa rouvan
ryöstetyksi pois juuri ennen kuin d'Artagnan saapuu kohtauspaikalle.
Lohduttomalle rakastajalle selviää ainoastaan, että ryöstö on
tapahtunut Bonacieuxin toimesta ja "Meungin miehen" johdolla. Hänen
asemansa on sitä tukalampi, kun hänen on viipymättä lähdettävä etsimään
taipaleelle jääneitä kumppaneitaan.

Portos on haavoittunut kaksintaistelussaan, mutta hän ei kehtaa
tunnustaa sitä, selittäen vain kärsivänsä suonenvenähdyksestä ja
elellen ravintolanisännän kustannuksella, luokseen tulleen Mousquetonin
kanssa. Hänellä on kyllä rakastettunaan äveriään ja saidan
pariisilaisen prokuraattorin vanhanpuoleinen rouva, mutta tältä ei
heltinyt rahoja; Portos tietysti on ollut kirjoittelevinaan
rahanpyyntöjään jollekulle ylhäiselle nuorelle kaunottarelle. Aramiilla
on rakastettunaan kaunis, kevytmielinen rouva de Chevreuse,
kuningattaren entisiä seuranaisia, joka on karkoitettu Toursiin, mutta
käynyt sieltä viimeksi Buckinghamin herttuan matkaa järjestämässä
Pariisissa; hänelle kirjoittelee Aramis ompelijatar Marie Michonin
osoitteella, mutta ei ole pitkiin aikoihin kuullut hänestä mitään.
Tästä on hän johtunut synkkämielisyyteen ja antautunut Crèvecoeurissa
jumaluusopillisiin opintoihin, jotka d'Artagnan kuitenkin Bazinin
suureksi mielipahaksi väleen keskeyttää tuomalla hänelle Aramiin
pariisilaisesta asunnosta löytämänsä hieno tuoksuisen kirjeen.

Atos on palvelijansa kanssa kaiken aikaa pitänyt isäntänsä kellaria
hallussaan, tehden sen viini- ja ruokavarastolle hirvittävää tuhoa,
viranomaisten puuttumatta asiaan. D'Artagnanin tulo lopettaa rettelön.
Suunnattomien juominkiensa tuottamassa sielullisessa ärtymystilassa
tulee umpimielinen kreivi ystävälleen kertoneeksi elämänsä synkimmän
muiston; hän on ollut naimisissa viehättävän kuusitoistavuotiaan
kaunottaren kanssa ja äkkiä havainnut että tämän olkapäähän on pyövelin
poltinora painanut liljan merkinosoitukseksi siitä, että rangaistu on
joutunut kiinni varkaudesta. Pettäjättären veljenä esiintynyt pappi on
ollut hänen rakastajansa. Häpeästään ja rakkautensa katkerasta
pettämisestä vimmastuneena on Atos raivopäissään hirttänyt vaimonsa
metsään. Se karvastuttaa hänen elämäänsä ja saa aikaan, ettei hän
milloinkaan puhu naisista, vaan on liiankin luontuva hakemaan unohdusta
viinipikarista.

Muskettisoturit ovat piankin kaikki koolla Pariisissa, vaikka
Buckinghamin herttuan lahjoittamat ratsut varustuksineen menetetään
matkalla pelissä. Senvuoksi tulee kumppanuksille paha pula eteen, kun
he kuulevat kuninkaan lähtevän sotaretkelle La Rochellea vastaan, joten
heidän on kiireimmiten saatava kunnolliset ratsut ja muut varukset
itselleen ja palvelijoilleen; d'Artagnan on armollisesti otettu nyt
muskettiväkeen. Ylen vaikeasti ja kaikkea -- tosin verrattain vähäistä
-- viekkauttaan käyttäen saa Portos prokuraattorinrouvalta heltiämään
tarvitsemansa varat. Kesken omien tuumailujensa sattuu d'Artagnan
näkemään myladyn, jonka hän vaistomaisesti aavistelee voivan tietää
jotakin rouva Bonacieuxin yhä salaperäiseksi jääneestä katoamisesta,
koska mylady Meungissa puhutteli miestä, joka on ollut onnettoman
rouvan ryöstöön osallisena, d'Artagnan saa selvän myladyn asunnosta ja
huomaa hänen alottavan kirjeenvaihtoa kreivi de Wardesin kanssa.
Planchet pääsee nimittäin erehdyksestä myladyn kirjeen viejäksi,
gascognelainen avaa sen ja jättää sen toimittamatta perille, sillä
kilpailijaa ei hän nyt halua. D'Artagnan joutuu myladyn liikkeitä
tähyillessään kaksintaisteluun kaunottaren langon, englantilaisen
loordi Winterin kanssa. Tästä jupakasta koituu sellainen kohtaus, että
kaikki neljä muskettisoturia taistelevat neljää englantilaista
aatelismiestä vastaan. Ranskalaiset voittavat loistavasti, d'Artagnan
on loordi Winteria kohtaan niin jalomielinen, että heistä tulee
ystävykset, ja loordi esittelee hänet kälylleen. Siten pääsee
gascognelainen paremmin yrittämään ottaa selvää tästä salaperäisestä
englannittaresta.

Gascognelaiseen rakastuu myladyn herttainen kamarineitonen Kitty,
joutuen mitä vastahakoisimpiin tehtäviin, välittämään d'Artagnanin
juonia hänen emäntäänsä vastaan, vieläpä yöllisen lemmenkohtauksenkin,
jossa mylady luulee armastelevansa de Wardesia. Näin katalaan
vehkeeseen on d'Artagnanin houkutellut se seikka, että mylady on
tuntenut hänet Rochefortin vastustajaksi ja alkanut juonitella hänelle
kostoa, kuten Kittyn puheista selviää, samalla kun gascognelainen on
tuntenut myladyn kauneuden väkisinkin hullaannuttavaksi. Lisäksi kuulee
d'Artagnan, että myladylla tosiaan on vaikutusta viehkeän rouva
Bonacieuxin tuntemattomiin vaiheisiin.

Petollisessa lemmenkohtauksessa on d'Artagnan saanut myladylta
sormuksen, jonka Atos näkee kumppanillaan ja on tuntevinaan omakseen.
Se herättää hänessä pahoja aavistuksia, hän varoittaa ystäväänsä
antautumasta enempiin tekemisiin englannittaren kanssa. Mylady
kysyy uutta lemmenkohtausta; Kittyn välityksellä saaden hänen
kirjelmänsä vastaa d'Artagnan de Wardesin nimessä mitä loukkaavimmin.
Julmaluontoinen kaunotar alkaa heti houkutella gascognelaista
surmaamaan de Wardesin; tämä on suostuvinaan lemmenkohtauksen hinnasta,
ja ilmaisee sen lopulla ilkeän voitollisesti koko petoksensa.
Hurjistunut mylady yrittää tikarilla surmata petturin, rynnistyksessä
repeää hänen liinavaatteensa hartioilta ja -- pyövelin polttama lilja
tule näkyviin olkapäästä! Tämän salaisuutensa paljastuessa raivoaa
mylady kuin villipeto, ja järkytettynä pakenee d'Artagnan, tietäen
saavansa odottaa hirveitä kostonhankkeita. Onhan mylady joutunut vielä
kardinaalin epäsuosioon timanttihommansa raukeamisen tähden, ja
katkeroittaa myladya sekin, että d'Artagnan ei ole kaksintaistelussaan
surmannut loordi Winteria, jonka mylady tahtoisi periä, jäätyänsä
nuoremman veljen leskeksi, pikku poika sen liiton hedelmänä. Tästä
kaikesta gascognelainen on saanut tiedon Kittyltä, jonka hän on
sallinut antautua itselleen, ensin seurusteltuaan tyttöparan kanssa
vain rouva Bonacieuxin katoamista urkkiakseen.

Kitty karkaa d'Artagnanin mukana ja lähetetään rouva de Chevreusen
kamarineidoksi Toursiin; rouva on Aramiille lahjoittanut varat uusiin
varuksiin. D'Artagnan kertoo kamalan havaintonsa Atokselle, tuntomerkit
osoittavat englannittareksi tekeytyneen myladyn jokseenkin varmasti
samaksi ranskattareksi, jonka Atos on luullut surmanneensa. Molemmat
miehet tietävät nyt saavansa pelätä pahinta hänen taholtaan, sillä
gascognelaisen seurassa voi Atoskin tulla ilmi. Onneksi on lähtö La
Rochellen piiritykseen juuri käsillä. Myladyn antama sormus myydään,
rahat tasataan, ja Atos ja d'Artagnan saavat varustuksensa kuntoon.

Mylady on luonnollisesti heti vaatinut apua kostoonsa kardinaalilta.
Ennen kumppanusten lähtöä La Rochelleen kutsuu Richelieu d'Artagnanin
luoksensa. Epäröiden lähtee tämä, ystäviensä pitäessä vartiota
ulkopuolella. Kardinaali ilmaisee tietävänsä toverusten kaikki hommat
ja säästäneensä veikkosia sen johdosta, että he ovat osoittaneet niin
suurta urheutta, keinokkuutta ja uskollisuutta asialleen, että hänen
tekee mieli saada heidät puolelleen. Hän tarjoaa d'Artagnanille
loistavaa uraa; tämä kieltäytyy kierrellen, sanoen tahtovansa ensin
vielä kunnostautua La Rochellessa, jonne kardinaalikin on tulossa
ottamaan osaa piirityksen johtamiseen. Kardinaali varoittaa häntä
joutumasta epäsuosioonsa ja lupaa palata asiaan piirityksen päätyttyä.

La Rochellen luona muskettisoturit herättävät suurta huomiota
uskaliaisuudellaan. Kaksi myladyn palkkaamaa salamurhaajaa tekee
onnistumattoman yrityksen d'Artagnania vastaan. Gascognelaiselle
tarkoitettu myrkytetty viini niinikään tuottaa tuhon syrjäiselle
henkilölle. Muskettisoturit tutustuvat nyt kaikki lähemmin siihen
seikkaan, että kamala kostonhenki vaanii heidän ryhmäänsä. Sattumalta
joutuu kolme vanhempaa heistä kardinaalin saattolaisiksi, tämän
mennessä kohtaamaan myladya; Buckinghamin herttua on ryhtynyt
avustamaan piiritettyjä, ja kardinaali palkkaa myladyn hankkimaan
Englannissa salamurhaajan vihollistansa vastaan. Savutorven läpi
kuulevat muskettisoturit keskustelun. Atos tuntee äänestä myladyn
varmasti vaimokseen. Mylady tinkii itselleen oikeuden saada kostaa
d'Artagnanille ja saa kardinaalilta avoimen valtakirjan, joka oikeuttaa
sen näyttäjän pääsemään vapaaksi teosta, jonka hän tulee suorittaneeksi
"valtion hyväksi."

Atos osuttautuu sitten kahden kesken myladyn kanssa ja kovistaa
itselleen kamalassa kohtauksessa tuon valtuutuksen; ritarina ei hän voi
toimia raivottaren suhteen muuta. Mylady ei uskalla ilmoittaa
tapauksesta kardinaalille, peläten häpeällisen entisyytensä tulevan
ilmi. Hän lähtee Englantiin. Saadakseen rauhassa neuvotella kaikki
neljä kumppanusta lyövät vetoa siitä, että he syövät aamiaisensa
Saint-Gervaisin vallinsarvella, jonka piiritetyt ovat tilapäisesti
jättäneet tyhjilleen. Palvelijoista on ainoastaan Grimaud mukana, ja
kylläpä hänen housunsa väkisinkin tutisevat, sillä vihollinen tekee
hyökkäyksiä, jotka torjutaan mitä kylmäverisemmin. Välillä kumppanukset
aterioitsevat ja neuvottelevat. Kuningattaren vuoksi on koetettava
saada herttualle varoitus toimitetuksi. Aramis ottaa ilmoittaakseen
"Marie Michonille", jotta tämä antaisi kuningattarelle tiedon, mikä
vaara uhkaa hänen rakastajansa henkeä. Loordi Winterille, joka on
palannut Lontooseen, päätetään kirjeellisesti kertoa hänen kälynsä
entisyys, unohtamatta sitäkään Kittyn kautta ilmitullutta seikkaa, että
mylady tavoittelee lankonsa henkeä, niinkuin hän arvattavasti on
miehensäkin toimittanut päiviltä. Loordin on siis korjattava tuo
vaarallinen naarastiikeri talteen. Bazin ja Planchet valitaan
sanansaattajiksi; matkakulut on kumpaisellekin hankittava siten, että
d'Artagnan myy kuningattarelta saamansa sormuksen. Suunnattoman
riemastuksen tervehtiminä muskettisoturit palaavat tulikasteestaan ja
panevat päätöksensä täytäntöön.

Loordi Winter saa ajoissa tiedon, sillä myladyn laiva on viivästynyt
matkalla. Havaitessaan, että mylady edellisen naimisensa takia ei ole
ollut laillisessa avioliitossakaan hänen veljensä kanssa ja että
ranskatar on katala pahantekijä, loordi lähettää vaununsa satamaan
odottamaan myladya; tämä tuodaan hänen maalaislinnaansa ja pidätetään
sinne vangiksi. Kamala nainen raivoaa aluksi kuin mieletön; hänen
vartiotansa johtava nuori upseeri Felton osoittautuu horjumattomaksi
hänen suloilleen, ollen kiihkeän uskonnollisen herätyksen saanut
puritaani, ja moniaan päivän kuluttua aiotaan mylady lähettää
rangaistussiirtolaan valtameren taa. Ja kuitenkin onnistuu tämän
erinomaisen näyttelijän sitten uskottaa upseerille, Feltonille, että
hänkin on vainottu protestantti, jonka Buckinghamin herttua on pannut
kokemaan mitä törkeintä väkivaltaa, aikoen nyt lähettää hänet
maanpakoon, päästäkseen eroon oman rikollisuutensa todistajasta. Hän
yllyttää luutnantti Feltonin vimmastuksen katolilaista herttuaa vastaan
pyhäksi isänmaalliseksi hurmiotilaksi, jossa hän päättää vapauttaa
myladyn, surmata herttuan ja sitten paeta myladyn kanssa maasta.

Felton saa Wïnterilta toimekseen käydä noutamassa herttuan
allekirjoituksen myladyn karkoituskäskyyn. Sitä ennen hän järjestää
pettäjättärensä paon. Myladyn pitäisi odottaa purrella määrähetkeen
asti Feltonia ja tämän viipyessä lähteä Ranskaan siinä vakaumuksessa,
että uskonkiihkoinen luutnantti onkin joutunut vangiksi; mutta tosiaan
suoritettuaan tekonsa huomaa Felton mielenkarvaudekseen purren katoavan
ulapalle ennen määräaikaa, joten hänet on siis petetty. Felton on
nimittäin tällävälin mennyt Buckinghamin luo, ja jos hän on epäröinyt
verisessä aikeessaan, varmistuttaa hänet herttuan huolettomuus
karkoituskäskyn vahvistamisessa, kun Felton uskoo sen koskevan naista,
jolle herttua on tehnyt hirvittävää vääryyttä. Murhaajan tikari iskee
herttuaan kuolettavan haavan, juuri kun loordi Winter ehtii paikalle.
Samassa tulee myös Itävallan Annan varoittava sanoma. Liikutettuna
kuulee kuoleva ylimys, mitä kuningatar kirjoittaa. Kuningatar rakastaa
häntä. Herttuan pyynnöstä lähetetään kuningattarelle se lipas, jonka
kuoleva on Louvressa saanut, ja kuningattaren kaksi kirjettä sekä
tikari, joka on vienyt rakastajalta hengen.

Muskettisoturit kuulevat myladyn palanneen Ranskaan. D'Artagnan näkee
Rochefortin, ja aavistelee jotakin pahaa olevan tekeillä noiden kahden
juonittelijan kesken. Myladyn ensimmäisenä kostotoimena on tavoittaa
käsiinsä rouva Bonacieux, joka on eräässä luostarissa; hän tietää
d'Artagnanin olleen pääsyyllisenä viime kärsimyksiinsäkin ja tahtoo
siepata haltuunsa Rochefortin avulla nuoren naisen, jota tietää
gascognelaisen rakastavan ja joka on pakenemalla saanut kardinaalin
kätyreiltä tuon turvapaikan. Jäljille joutuneina pääsevät
muskettisoturit vehkeilijäin kintereille myladyn juuri tultua
luostariin. Kiireissään myrkyttää mylady herttaisen rouvan, joka kuolee
myöhästyneen rakastajansa syliin.

On selvää, että tuollaisen hirmuhengen ei ole enää sallittava elää.
Kostonhankkeissa on myöskin loordi Winter saapunut paikalle lähteneenä
Englannista ajamaan murhaajatarta takaa. -- Kaikki viisi vannovat
hellittämättömän tuomion. Mylady tavoitetaan; Atos pakottaa sillä
kardinaalin valtakirjalla, jonka on ottanut myladylta, Béthunen
pyövelin mukaansa teloittamaan rikollista. Pyöveli tuntee hänet
veljensä tuhoojaksi -- sen papin, joka on ollut myladyn mukana silloin
kun Atos on häneen tutustunut. Itse on hän polttanut varkaan leiman
rikolliseen naiseen ja saanut hänen tähtensä istua pitkät ajat
vankilassa.

Tällaisessa seurassa eivät mitkään myladyn keinot auta. Keskiyön
hetkenä katkaisee pyöveli häneltä miekalla kaulan Lys-virran rannalla.
Matkalla La Rochelleen kohtaa d'Artagnan meungilaisen kiistakumppaninsa
ja paljastaa heti miekkansa, mutta tämä esittelee itsensä de
Rochefortina ja näyttää hänelle kardinaalin vangitsemiskäskyn.
Gascognelainen tuodaan kardinaalin eteen. Kardinaali syyttää häntä
sekaantumisesta valtiosalaisuuksiin myladyn kantelun perusteella,
d'Artagnan rohkeasti paljastaa myladyn kaiken kataluuden ja kertoo tätä
kohdanneen tuomion. Kardinaali huomaa oikeastaan päässeensä eroon
kovin vaarallisesta kätyristä; hän huomauttaa jättävänsä asian
oikeudellisesti tutkittavaksi, jolloin d'Artagnan vastaa, että hänelle
on täydellinen anteeksianto kardinaalilta, vaikka hän luovuttaa sen
takaisin. Ja ihmeekseen saa Richelieu käteensä sen avoimen valtakirjan,
jonka hän on antanut myladylle. Nuoren miehen sankaruus ja
ritarillisuus tuottaakin hänelle muskettiluutnantin arvon; tuollaisia
miehiä tahtoo kardinaali vieläkin koettaa suostutella puolelleen.

Loppulauselmassa huomautetaan, että Rochefort ja d'Artagnan La
Rochellen antautumisen jälkeen olivat kolmasti kaksintaistelussa
kardinaalin yritettyä lepyttää heitä ystävyksiksi. Joka kerta
haavoittui Rochefort, mutta sitten he jo tekivätkin täydellisen
aselevon. Planchetista teki Rochefort kaartinkersantin. Portos nai
prokuraattorinlesken ja sai 800,000 livreä tämän mukana, eroten
sotapalveluksesta. Aramis siirtyi kuin siirtyikin hengelliseen säätyyn.
Atos muutti jollekulle perintötilalleen, palveltuansa vielä kolmisen
vuotta d'Artagnanin päällikkyyden alaisena. Bonacieux muistutteli
kardinaalille varomattomasti palveluksistaan ja pyysi jotakin
korvausta. Hänen ylhäisyytensä vakuutti, että hänestä kyllä pidetään
huolta ja kun Bonacieux lähti hyvillä mielin Louvreen, ei häntä sen
koommin kuulunutkaan takaisin. Arveltiin viisaan ja jalomielisen
Richelieun toimittaneen hänet valtion täysihoitoon johonkin
kuninkaalliseen säilöpaikkaan.

_Suomentaja_.






MYLADYN POIKA

ELI

KAKSIKYMMENTÄ VUOTTA JÄLKEENPÄIN




ENSIMMÄINEN LUKU

Richelieun haamu


Eräässä Kardinaalipalatsin huoneessa, jonka jo tunnemme,[1] istui
päätänsä molempiin käsiin nojaten mies paperien ja kirjojen peittämän
pöydän ääressä, jonka kulmat olivat kullattua hopeaa.

Hänen takanaan oli iso liesi, jonka loimuavasta tulennoksesta kekäleet
murenivat alas leveän, kullatun ristikon välitse. Takkavalkean hohde
kirkasti takaa mietiskelijän upeata pukua, jota edestä valaisivat
haaraisen kynttiläjalan vahaliekit.

Kun näki pitkän punaisen levätin ja kalliit kutoukset, kalpean ja
harkinnasta painostuneen otsan, -- kun tarkkasi tämän työhuoneen
yksinäisyyttä ja odotushuoneiden hiljaisuutta, -- kun kuuli
vartiosoturien säntilliset askeleet eteisestä, olisi voinut luulla,
että kardinaali de Richelieun haamu vielä oleili hänen huoneessaan.

Voi, todenperään olikin siinä vain sen suuren miehen haamu! Ranska
heikontuneena, kuningasvalta vaipuneena, isoiset jälleen päässeinä
voimakkaiksi ja rauhattomiksi, vihollinen edenneenä rajan yli, --
kaikki todisti, että Richelieuta ei enää ollut olemassa.

Mutta vielä tuota kaikkea selkeämpiä osoituksia oli siinä, että
punainen kauhtana ei kuulunut vanhalle kardinaalille: tämä eristyminen,
joka pikemmin muistutti haamun kuin elollisen olennon läsnäoloa, kuten
jo huomautimme, -- nämä hovilaisista tyhjentyneet käytävät, nämä
kaartilaisten täyttämät pihat, ivallinen kohu, jota kokonaisen
ministeriä vastaan liittoutuneen kaupungin myrsky kohotteli kadulta
tunkeutumaan ikkunain läpi tähän huoneeseen, ja lopuksi etäinen,
alituiseen uudistuva kumu laukauksista, jotka onneksi ammuttiin
tähtäyksettä ja tehotta ainoastaan varmistuttamaan kansankin
aseellisuudesta kaartilaisia, sveitsiläisiä palkkasotureita,
muskettimiehiä ja jalkaväkeä, näiden ympäröidessä Palais-Royalia, sillä
itse Kardinaalipalatsikin oli vaihtanut nimensä kuninkaalliseksi.

Tämä Richelieun haamu oli Mazarin. Mutta Mazarin oli yksinäinen ja
tunsi itsensä heikoksi. "Ulkomaalainen!" hän jupisi; "italialainen!
Siinä niiden lentävä lauselma! Tällä sanalla he murhasivat, hirttivät
ja repivät Concinin, ja jos antaisin niiden pitää peliään, niin ne
murhaisivat, hirttäisivät ja repisivät minutkin, vaikken ole
milloinkaan tehnyt niille muuta pahaa kuin hiukan verottanut niiden
kukkaroa. Niitä älyttömiä! Ne eivät siis oivalla, että niiden
todellinen vihollinen ei suinkaan ole tämä italialainen, joka puhuu
kehnosti ranskaa, vaan paljoa enemmän se piiri, joka kykenee latelemaan
niille mitä sukoilevinta mielistelyä puhtaimmalla ja sujuvimmalla
pariisilaismurteella."

"Niin, niin", jatkoi ministeri ja kalpeilla huulilla näytti hänen
viekas hymynsä tällä kertaa kummalliselta, "niin, napinanne sanoo
minulle, että suosikkien kohtalo on täpärä; mutta jos tiedätte tämän,
pitäisi teidän myös tietää, että minä en ole mikään tavallinen
suosikki, minä! Essexin kreivillä oli komea timanttisormus lahjana
kuninkaalliselta rakastajattareltaan; minullapa on vain yksinkertainen
sormus nimikirjaimineen ja päivämäärineen,[2] mutta tämä sormus on
siunattu Palais-Royalin kappelissa, ja sentähden eivät ne saa
muserretuksi minua, vaikka haluavat. Ne eivät huomaa, että kun
yhtämittaa huutelevat: 'alas Mazarin!' panen minä heidät vuorotellen
huikkailemaan: 'Eläköön herra de Beaufort! Eläköön prinssi! Eläköön
parlamentti!' No, niin, herra de Beaufort on Vincennesin tyrmässä,
prinssikin joutuu sinne aikanaan, ja parlamentti..."

Kardinaalin myhäily sai vihaisen ilmeen, jota ei olisi osannut odottaa
hänen lempeiltä kasvonpiirteiltään.

"Niin, parlamentti ... saammehan nähdä, miten menettelemme parlamentin
suhteen; meillä on Orleans ja Montargis. Oh, kylläpä kerkiän; mutta
niiden, jotka ovat alottaneet huutamalla alas Mazarinia, pitää lopettaa
huutamalla alas kaikkia näitä, kutakin vuorostaan. Richelieu, jota he
vihasivat hänen elinaikansa, lakkaamatta puhuakseen hänestä kuoleman
jälkeen, on sortunut syvemmälle kuin minä, sillä hänet karkoitettiin
moneen kertaan, ja vielä useammin pelkäsi hän häätämistänsä. Minua ei
kuningatar ikinä aja pois, ja jos näen pakolliseksi väistyä kansan
tieltä, väistyy hän minun mukanani; jos pakenen, niin hänkin pakenee,
ja mitähän kapinoitsijat sitten tehnevät ilman kuningatartansa ja
kuningastaan. Voi, jospa vain en olisi ulkomaalainen, jospa olisin
ranskalainen, jospa olisin aatelismies!"

Ja hän vaipui jälleen mietteisiinsä.

Hänen asemansa oli tosiaan pulmallinen, ja nyt kulunut päivä oli tehnyt
sen vielä sekavammaksi. Halvan ahneutensa alituiseen yllyttämänä
rasitti Mazarin kansaa veroilla; kansalla oli enää pelkkä henki
jäljellä, kuten yliasianajaja Talon lausui, ja sekin vain syystä, että
sitä ei voitu myydä huutokaupalla. Sille yritettiin saada
kärsivällisyyttä sotaisilla voiton huhuilla, mutta se huomasi, että
laakerit eivät olleet ruokaa, josta saattoi elää.[3] Kansa oli siis jo
aikaa sitten alkanut nurkua.

Mutta siinä ei ollut vielä kaikki, sillä kun ainoastaan kansa napisee,
ei sen ääni kuulu hoviin, koska tämän eroittavat siitä porvarit ja
aatelisto. Mazarin oli varomattomasti ärsyttänyt virkamiehetkin
vastaansa. Hän oli myynyt kaksitoista anomusasiain sihteerin
valtakirjaa; mutta kun nämä virkamiehet maksoivat paikoistaan hyvin
kalliisti ja noiden kahdentoista uuden kilpaveikon lisääminen vähensi
paikkojen arvoa, olivat entiset tulleet koolle, evankeliumin nimessä
vannoneet, että he eivät suvaitse tätä lisäystä, vaan vastustavat
kaikkia hovin vainoamisia, ja luvanneet toisilleen, että jos joku
heistä tämän niskuroimisen takia menettää paikkansa, suorittavat toiset
yhteisesti sen rahaerän, minkä hän on siitä maksanut.

Seuraava oli tapahtunut näiltä kahdelta taholta.

Tammikuun 7 p:nä oli seitsemän-, kahdeksansataa Pariisin kauppiasta
kokoontunut ja liittoutunut uutta veroa vastaan, joka tahdottiin säätää
talonomistajille, ja heidän puolestaan oli kymmenen edustajaa saanut
toimekseen puhua Orleansin herttuan kanssa, joka vanhaan tapaansa
tavoitteli kansanomaisuutta. Herttua oli ottanut heidät vastaan, ja he
olivat hänelle selittäneet päättäneensä olla kerrassaan suorittamatta
tätä uutta veroa, vaikkapa heidän pitäisi ase kädessä puolustautua
kuninkaan väeltä, tämän tullessa sitä perimään. Orleansin herttua oli
kuunnellut heitä hyvin kohteliaasti, antanut heille toiveita jostakin
korjauksesta, luvannut puhua kuningattarelle ja selviytynyt heistä
ruhtinaitten tavallisin sanoin: "Saammehan nähdä."

Yhdeksäntenä olivat anomusasiain sihteerit puolestaan saapuneet
kardinaalin luo, ja toisten puhemies oli käyttänyt niin rohkeata ja
lujaa kieltä, että kardinaali oli joutunut ihan ihmeisiinsä; hänkin oli
hyvästellyt heidät samoin sanoin kuin Orleansin herttua: "Saammehan
nähdä."

_Näkemistä_ varten oli kutsuttu koolle neuvosto ja lähetetty hakemaan
raha-asiain ylivalvojaa d'Émeryä.

Tätä d'Ëmerya vihasi kansa katkerasti, ensiksikin koska hän oli
raha-asiain ylivalvoja ja siinä asemassa ehdottomasti täytyy olla
vihattu, ja toisekseen syystä, että -- meidän on se myönnettävä -- hän
tosiaankin ansaitsi yrmeyttä.

Hän oli lyonilaisen pankkiirin poika, nimeltään Particelli, mutta oli
vararikon tehtyään hienostunut d'Émeryksi. Kardinaali Richelieu oli
hänessä keksinyt etevän valtiotaloudellisen kykymiehen ja esitellyt
hänet herra d'Émeryna kuningas Ludvig XIII:lle; tahtoen ylentää
suosikkinsa raha-asiain valvojaksi, lausui hän tästä hyvin suotuisia
sanoja.

"Mainiota!" vastasi kuningas; "olenpa hyvilläni siitä, että ehdotatte
herra d'Émerya tähän toimeen, joka vaatii kunnon miestä. Minulle oli
sanottu, että kannatitte sitä Particellin lurjusta, ja pelkäsin teidän
pakottavan minut ottamaan hänet."

"Teidän majesteettinne saa olla huoletta", vakuutti kardinaali. "Se
Particelli, josta puhutte, on hirtetty."

"Kas, sen parempi!" huudahti kuningas; "ei minua siis syyttä sanota
Ludvig Oikeamieliseksi."

Ja hän vahvisti nimikirjoituksellaan herra d'Émeryn valtakirjan.

Samasta d'Émerysta oli tullut raha-asiain ylivalvoja.

Hänet oli nyt toimitettu saapuville ministerin käskystä; hän oli
rientänyt sinne ihan valjuna ja hirmustuneena sekä kertonut, että
hänen poikansa oli samana päivänä ollut vähällä saada surman
Parlamenttitorilla. Väkijoukko oli tavannut hänet ja soimannut häntä
vaimonsa ylellisyydestä, tällä kun oli kokonaisen huonekerran seinät
verhottu punaisella kultatupsuisella sametilla. Rouvan isä oli Nicolas
Le Camus, valtiosihteeri v:sta 1617, joka oli tullut Pariisiin 20
livreä[4] taskussaan ja äskettäin jakanut yhdeksän miljoonaa
lapsilleen, vaikka pidätti itselleen vuotuiset neljänkymmenentuhannen
livren korot.

D'Émeryn poika oli oltu likistää kuoliaaksi, kun joukosta oli muuan
ehdottanut, että häntä puserrettaisiin kunnes hänestä heltiäisi kaikki
nielemänsä kulta. Neuvosto ei ollut ratkaissut mitään sinä päivänä, kun
tapaus oli liiaksi järkyttänyt ylivalvojaa, hänen kyetäkseen
ajattelemaan selkeästi.

Seuraavana päivänä taasen oli katuyleisö hätyyttänyt ensimmäistä
presidenttiä Mathieu Moléta, joka kardinaali de Retzin mukaan oli
kaikkien näiden tapausten vilinässä yhtä miehuullinen kuin Beaufortin
herttua ja Condén prinssi, Ranskan urheimmaksi pariksi ylistetyt
miehet. Väki uhkasi kostaa hänelle ne kärsimykset, joihin kansa
tahdottiin alistaa; mutta ensimmäinen presidentti vastasi tyynenä kuten
tavallista, ilman säikkyä tai ihmetystä, että jos rauhanhäiritsijät
eivät totelleet kuninkaan tahtoa, toimittaisi hän hirsipuita
pystytetyksi toreille ja ripustuttaisi uppiniskaisimmat. Tähän sanoivat
ahdistajat, että heidän teki mielensäkin nähdä valmiina hirsipuita,
jotta näitä voitaisiin sitten käyttää niille rikollisille tuomareille,
jotka ostivat hovisuosiota kansan sorrolla.

Ei siinä vielä kylliksi. Kun kuningatar oli 11 p:nä lähtenyt
Notre-Damen tuomiokirkkoon kuuntelemaan messua, kuten hänen
säännöllisenä tapanaan oli joka lauantai, oli häntä saatellut hyvinkin
kaksisataa naista kirkuen ja pyydellen oikeutta. Heillä ei kuitenkaan
ollut mitään pahaa mielessä; he tahtoivat ainoastaan heittäytyä
polvilleen kuningattaren eteen, herättääkseen hänen sääliänsä. Mutta
vartio esti häiritsijät, ja ylpeänä ja ylväänä pitkitti kuningatar
kulkuansa heidän huutojaan kuuntelematta.

Iltapäivällä oli neuvosto jälleen kokoontunut, ja silloin oli päätetty
yrittää pitää voimassa kuninkaan arvovaltaa. Sen johdosta kutsuttiin
parlamentti koolle seuraavaksi päiväksi, kahdenneksitoista. Tämän
päivän illasta alotamme uuden kertomuksemme. Kuningas, joka oli silloin
kymmenen vuoden vanha ja vastikään päässyt rokosta, oli käyttänyt
verukkeena, että hän tahtoi Notre-Damessa lausua Kaitselmukselle
kiitoksensa tervehtymisestään, ja koonnut kaartilaisensa,
sveitsiläisensä ja muskettisoturinsa. Ne hän oli asettanut
Palais-Royalin ympärille, laiturille ja Pont-Neufille sekä messun
jälkeen lähtenyt parlamenttiin, missä hän hetkellisesti järjestetyssä
istunnossa ei ainoastaan ollut vahvistanut edellisiä määräyksiään,
vaan myöskin julkaissut viisi tai kuusi uutta, toinen toistaan
turmiollisempia, kuten kardinaali de Retz sanoo. Tämän johdosta olikin,
ensimmäinen presidentti, jonka mainitsimme edellisinä päivinä olleen
hovin puolella, nyt rohkeasti esiintynyt tuollaista tapaa vastaan, että
kuningas tuotiin Parlamenttitaloon yllättämään ja loukkaamaan
äänestysvapautta.

Mutta kiihkeimmin vastustivat uusia veromääräyksiä presidentti
Blancmesnil ja parlamenttineuvos Broussel.

Näiden asetusten tultua julkaistuiksi lähti kuningas taas
Palais-Royaliin. Suuri väenpaljous näyttäysi hänen tiellään, mutta kun
tiedettiin hänen tulevan parlamentista eikä oltu selvillä, oliko hän
käynyt siellä antaakseen kansalle oikeutta vai yhätikö sortaakseen
sitä, ei hänen taipaleellaan kuulunut ainoatakaan ilohuutoa
onnittelemassa häntä paranemisestaan. Kaikkien kasvot olivat päin
vastoin synkkiä ja levottomia, jotkut uhkaaviakin.

Kuninkaan palattuakin jäivät sotaväen osastot asemilleen; pelättiin
mellakkaa kansan saadessa tietoonsa parlamentinistunnon tuloksen, -- ja
tosiaan oli huhu tuskin levinnyt, että kuningas rasitusten keventämisen
sijasta oli niitä lisännyt, kun väkeä alkoi parveilla ryhmiksi, ja
kuului voimakkaita huutoja: "Alas Mazarin! Eläköön Broussel! Eläköön
Blancmesnil!" sillä kansa oli saanut tietää, että molemmat jälkimmäiset
olivat puhuneet sen hyväksi, ja vaikka heidän kaunopuheisuutensa oli
mennyt hukkaan, oltiin siitä kuitenkin kiitollisia.

Koetettiin hajoittaa väkiryhmiä ja vaientaa huutoja; mutta kuten
sellaisissa tilanteissa usein tapahtuu, joukot kasvoivat ja huudot
saivat kaksin verroin kantavuutta. Määräyksiä annettiin parhaillaan
sekä henkivartiokaartille että sveitsiläissotureille, jotta ne eivät
ainoastaan pitäisi puoliansa, vaan vielä lähettäisivät patrulleja
Saint-Denisin ja Saint-Martinin kaduille, missä yleisö näytti
tunkeilevan tiheimmässä ja kiihkeimmillään; juuri silloin ilmoitettiin
palatsissa Pariisin pormestarin tulo.

Hänet tuotiin heti puheille; hän tuli ilmoittamaan, että jollei
kiireesti herjettäisi näistä vihamielisistä liikkeistä, olisi koko
Pariisi kahden tunnin kuluttua aseissa.

Neuvoteltiin juuri, miten menetellä, kun kaartinluutnantti Comminges
astui sisään revityin vaattein ja verisin kasvoin. Hänet nähdessään
huudahti kuningatar kummastuksesta ja kysyi häneltä, mitä oli tekeillä.

Niinkuin pormestari oli äsken ennustanut, mielet olivat katkeroituneet
ilmestymisestä. Katurahvas oli ottanut haltuunsa kaikki kirkonkellot ja
alkanut kaiutella niitä. Comminges oli kuitenkin pysynyt lujana ja
pidättänyt miehen, joka näytti olevan pääyllyttäjiä, varoitukseksi
käskien hirttää hänet Trahoir-risteykseen.[5] Sotamiehet olivat
laahanneet hänet mukanaan, toteuttaakseen määräyksen; mutta hallien
kohdalla oli heitä käyty ahdistelemaan kivillä ja piilukeihäillä.
Kapinoitsija oli käyttänyt tätä hetkeä pujahtaakseen pakoon, päässyt
Rue des Lombardsille ja syöksynyt taloon, jonka ovet oli heti lyöty
murskaksi.

Tämä rajuus oli ollut tarpeeton, sillä rikollista ei saatu käsiin.
Comminges oli jättänyt kadulle vartion ja palannut muun joukkonsa
kanssa Palais-Royaliin, kertoakseen kuningattarelle, mitä oli
tapahtunut. Pitkin matkaa oli häntä saateltu huudoin ja uhkauksin,
useat sotamiehet olivat saaneet vammoja peitsistä ja pertuskoista, ja
hänen omaan silmäkulmaansa oli osunut kivi.

Commingesin kertomus vahvisti pormestarin ilmoitusta. Ei voitu
vastustaa vakavaa kapinaa; kardinaali antoi levittää yleisön keskuuteen
tietoa, että osastot oli ainoastaan juhlamenojen vuoksi asetettu
laiturille ja Pont-Neufille ja että ne olivat vetäytymässä pois. Kello
neljän tienoissa ehtoopäivällä ne koottiinkin kuninkaallisen palatsin
lähettyville. Järjestettiin vartiopalvelus Barrière-des-Sergentsin
katupuomin ääreen, toinen Quinze-Vingtsin luo, kolmas Saint-Kochin
ampumavallin juurelle. Täytettiin pihat ja pohjakerrat sveitsiläisillä
ja muskettisotureilla ja oltiin valmiina.

Sillä kannalla olivat asiat, kun johdimme lukijamme kardinaali
Mazarinin työhuoneeseen, joka oli aikaisemmin kuulunut kardinaali
Richelieulle. Tiedämme jo, millä mielellä Mazarin kuunteli kansan
nurinaa, joka tunkeutui hänen korviinsa asti, ja kiväärinlaukausten
jumua, joka kaikui hänen kamariinsa saakka.

Äkkiä kohotti hän päätänsä puolittain rypistetyin silmäkulmin niinkuin
päätöksen tehneenä, katsahti tavattoman isoon seinäkelloon, joka juuri
löi kuusi, otti pienen kullatun hopeaviheltimen, joka oli asetettu
pöydälle käden ulottuviin, ja puhalsi siihen kahdesti.

Seinäverhon peittämä ovi avautui äänettömästi, mustaan puettu mies
läheni hiljaa ja pysähtyi nojatuolin taakse.

"Bernouin", virkkoi kardinaali edes käännähtämättä, sillä kahdesti
vihellettyään hän tiesi tulijan kamaripalvelijakseen, "mitkä
muskettisoturit ovat vartiovuorolla?"

"Mustat muskettisoturit, monseigneur."

"Mikä komppania?"

"Trévillen komppania."

"Onko ketään komppanian upseeria etuhuoneessa?"

"Luutnantti d'Artagnan."

"Lienee kelpo mies?"

"Kyllä, monseigneur."

"Anna minulle muskettisoturin asu ja auta minua pukeutumaan."

Kamaripalvelija meni ulos yhtä hiljaa kuin oli tullutkin ja palasi
hetkisen kuluttua tuoden pyydetyn vaatetuksen.

Vaiteliaana ja mietteissään alkoi nyt kardinaali riisua juhla-asua,
johon oli pukeutunut parlamentin istuntoa varten, ja vetää yllensä
asetakkia, jota hän varhaisemmin Italiassa sotaretkillä oltuaan käytti
jokseenkin luontevasti. Täysiin pukeisiin päästyään hän käski:

"Käy kutsumassa herra d'Artagnan."

Tällä kertaa meni kamaripalvelija ulos keskimmäisestä ovesta, mutta
yhtä hiljaisena ja mykkänä kuin ennenkin. Olisi voinut luulla häntä
varjoksi.

Yksikseen jäätyänsä katseli kardinaali itseään jotenkin tyytyväisenä
kuvastimesta. Hän oli vielä nuori, tuskin neljänkymmenenkuuden ikäinen,
sorearyhtinen, hiukan alle keskimitan; hänellä oli terve ja kaunis
hipiä, tulinen katse, iso, mutta hyvin suhdittunut nenä, leveä ja
majesteetillinen otsa, kastanjanruskea, hieman kihara tukka, parta
hiuksia tummempi ja aina hyvin siistitty, joten hänen ulkomuotonsa sai
erityistä komeutta. Hän sovitti nyt olalleen hankkiluksen, silmäili
hyväksyvästi käsiänsä, jotka olivat hyvin kauniit ja joista hän pitikin
mitä suurinta huolta, heitti sitten luotansa isot hirvennahkakintaat,
jotka oli jo ottanut univormuun kuuluvina, ja veti sensijaan käsiinsä
silkkisormikkaat.

Samassa avautui ovi.

"Herra d'Artagnan", ilmoitti kamaripalvelija.

Upseeri astui sisälle.

Tulija oli kolmenkymmenenyhdeksän tai neljänkymmenen ikäinen,
lyhytkasvuinen, mutta ryhdikäs, laiha, silmät eloisat ja kerkeät, parta
tumma ja tukka harmahtava, kuten usein sattuu, kun ihminen on havainnut
elämän joko liian hupaiseksi tai liian tukalaksi, ja olletikin kun hän
on hyvin tummaverinen.

D'Artagnan eteni muutaman askeleen sisemmälle työhuoneeseen, jonka hän
tunsi, kerran oltuaan siellä kardinaali de Richelieun aikana; ja kun
hän ei tässä huoneessa nähnyt ketään parempaa kuin oman komppaniansa
soturin, loi hän tähän silmäyksen, joka heti keksi puvun alta
kardinaalin.

Hän seisahtui kunnioittavaan, mutta arvokkaaseen asentoon, kuten sopi
säätyhenkilön, joka oli elämänsä varrella usein saanut seurustella
ylhäisten herrain kanssa.

Kardinaali tähtäsi häneen enemmän terävän kuin syvällisen katseen,
tarkasteli häntä huomaavasti ja sanoi tovin vaiti oltuaan:

"Te olette herra d'Artagnan?"

"Niin olen, monseigneur", vastasi upseeri.

Kardinaali silmäili vielä hetkisen tätä ymmärtäväistä päätä ja näitä
kasvoja, joiden tavattoman herkkyyden olivat vuodet ja kokemus
tasaannuttaneet. Mutta d'Artagnan kesti tarkastuksen kuin mies, joka on
ennen ollut paljoa läpäisevämpienkin katseitten tutkimana.

"Hyvä herra", virkkoi kardinaali, "te seuraatte minua, tai oikeammin
minä teitä."

"Palvelukseksenne, monseigneur", vastasi d'Artagnan.

"Haluaisin itse katsastaa vartioita, jotka ympäröivät Palais-Royalin;
luuletteko siitä olevan mitään vaaraa?"

"Vaaraako, monseigneur?" kysyi d'Artagnan hämmästyneenä, "ja mitä?"

"Sanotaan kansan olevan täydessä kapinassa."

"Kuninkaallisen muskettisoturin univormua pidetään suuressa kunniassa,
monseigneur, ja joka tapauksessa otan minä kolmen muun kanssa ajaakseni
sata tuollaista tolvanaa pakosalle."

"Näitte tietenkin, miten kävi Commingesin."

"Herra de Comminges on henkivartiorykmentissä eikä muskettiväessä",
vastasi d'Artagnan.

"Toisin sanoen", huomautti kardinaali hymyillen, "ovat muskettimiehet
parempia sotureita kuin kaartilaiset."

"Kukin pitää omaa univormuansa parempana, monseigneur."

"Paitsi minä, monsieur", virkkoi Mazarin hymyillen, "sillä te näette,
että olen riisunut omani ja omaksunut teidän asunne."

"Hitto vieköön, monseigneur", vastasi d'Artagnan, "sepä on
vaatimatonta. Minä puolestani voin sanoa, että jos minulla olisi teidän
ylhäisyytenne asu, tyytyisin varmasti siihen ja tarpeen tullen
sitoutuisin olemaan koskaan käyttämättä mitään muuta."

"Niin, mutta se ei kenties olisi oikein turvallinen, kun aikoo lähteä
liikkeelle tänä iltana. Bernouin, hattuni!"

Kamaripalvelija toi leveälierisen univormuhatun. Kardinaali pani sen
jokseenkin huolettomasti päähänsä ja sanoi d'Artagnaniin kääntyen:

"Onhan teillä satuloituja hevosia tallissa?"

"On, monseigneur."

"No, lähtekäämme."

"Montako miestä haluatte, monseigneur?"

"Sanoitte neljään mieheen ottavanne häätääksenne sata tolvanaa
pakosalle; koska kenties voimme tavata kaksisataa, niin ottakaa
kahdeksan."

"Kuten monseigneur haluaa."

"Minä seuraan teitä, tai mieluummin", muutti kardinaali, "ei, tätä
kautta. Valaise tietä, Bernouin."

Kamaripalvelija otti kynttilän, kardinaali sieppasi pienen avaimen
kirjoituspöydältään, ja avattuaan salaportaitten oven hän oli hetimiten
Palais-Royalin pihalla.




TOINEN LUKU

Yöllinen kierros


Kymmentä minuuttia myöhemmin lähti pikku osasto Rue des Bons-Enfantsia
pitkin, Teatteritalon taitse, jonka kardinaali de Richelieu oli
rakennuttanut _Miramen_[6] näyttelemiseksi ja jossa kardinaali Mazarin
enemmän soitannon kuin kirjallisuuden rakastajana oli äskettäin
toimittanut esitetyiksi Ranskan ensimmäiset oopperat.

Kaupunki oli kaikesta päättäen rajussa kuohumistilassa. Lukuisia
väkijoukkoja kuljeskeli kaduilla, ja siitä huolimatta, mitä d'Artagnan
oli heistä sanonut, pysähtelivät he silmäämään patrullin kulkua
uhkaavan ivallisina. Se osoitti, että porvarit olivat täksi kertaa
vaihtaneet tavallisen säveytensä sotaisempaan mielialaan. Tuolloin
tällöin kuului hälisevää melua kauppahallien ympäristöllä sijaitsevista
kortteleista. Kiväärinlaukauksia räiskyi Saint-Denis-kadulta päin, ja
silloin tällöin moikui äkkiä -- kenenkään tietämättä hälytyksen aihetta
-- joku kirkonkello, jonka oli kansan huumaannus pannut kajahtelemaan.

D'Artagnan pitkitti kulkuansa huolettomana kuin ainakin mies, johon
mokoma joutavoiminen ei vähääkään tehonnut. Kun joku väkiryhmä piti
kadun keskiväylää hallussaan, kannusti hän kuitenkin ratsuansa
eteenpäin, huolimatta sanoa: "varokaa!" Ja ikäänkuin joukko --
kapinallinen tai ei -- olisi tiennyt, kenen kanssa se oli tekemisissä,
hajaantui se suomaan patrullille vapaan pääsyn. Kardinaali kadehti tätä
tyyneyttä, jota hän piti vaaroihin tottumisesta johtuneena, mutta silti
sai hän johtajakseen valitsemaansa upseeria kohtaan sitä lajia
kunnioitusta, jota varovaisuuskin myöntää huolettomalle miehuudelle.
Barrière des Sergentsia lähestyttäessä huusi etuvartija: "Ken siellä?"
D'Artagnan vastasi kysyttyään kardinaalilta tunnussanaa, joka oli
Ludvig ja Rocroy, ja sai lähetä.

Tämän tervehdyksenvaihdon jälkeen kysyi d'Artagnan, eikö herra de
Comminges ollut tämän vartion päällikkönä. Etuvartija viittasi silloin
upseeriin, joka seisoi puhelemassa jonkun kanssa, pitäen kättänsä
kumppanin ratsun kaulalla. Siinä olikin kaivattu.

"Siellä on herra de Comminges", ilmoitti d'Artagnan palatessaan
kardinaalin luo.

Kardinaali ratsasti päin, d'Artagnanin hienotuntoisena pidättäessä
hevosensa taammaksi; mutta nähdessään seisoskelevan upseerin ja tämän
ratsukumppanin paljastavan päänsä peräti kunnioittavasti huomasi hän,
että nämä olivat tunteneet hänen ylhäisyytensä.

"Oikein, Guitaut!" virkkoi kardinaali ratsumiehelle; "minä näen, että
neljästäseitsemättä vuodestanne huolimatta olette yhäti yhtä valpas ja
uskollinen. Mitä haastelette tälle nuorelle miehelle?"

"Monseigneur", vastasi Guitaut, "huomautin hänelle, että me elämme
kummallisena aikana ja että tämä päivä suuresti muistuttaa Liigan
melskeitä, joista nuoruudessani kuulin paljon puhetta. Tiedättekö,
ettei ollut kysymys vähemmästä kuin sulkujen rakentamisesta
Saint-Denisin ja Saint-Martinin kaduille?"

"No, mitä vastasi teille Comminges, hyvä Guitaut?"

"Monseigneur", tokaisi Comminges, "minä vastasin, että niiltä Liigan
perustamiseen puuttui vain yhtä, mikä minusta tuntui ylen tärkeältä,
nimittäin jotakuta Guisen herttuaa; eipä muuten samaa temppua kahdesti
tehdäkään."

"Ei, mutta sen sijaan ne tekevät niin sanotun _fronden_", virkkoi
Guitaut.

"Mitä se merkitsee?" kysyi Mazarin.

"Sen nimen ne antavat puolueellensa, monseigneur."

"Ja mistä sellainen nimitys johtuu?"

"Muutamia päiviä takaperin kuuluu parlamenttineuvos Bachaumont
lausuneen Parlamenttitalossa, että kaikki kapinoitsijat muistuttivat
koulupoikia, jotka lingoilla[7] sinkauttelevat kiviä vallihautoihin,
mutta hajaantuvat poliisiluutnantin nähdessään, kokoontuaksensa
uudestaan hänen mentyään tiehensä. Silloin sieppasivat he sanan
lennosta, kuten geusit[8] Brysselissä, ja nimittäysivät frondelaisiksi.
Tänään ja eilen oli kaikki frondelaista: leipä, hatut, hansikkaat,
käsipuuhkat, viuhkat; ja hei, kuulkaahan!"

Samassa avautuikin muuan ikkuna, joku mies asettui sen ääreen ja alkoi
laulaa:

    "Nous fronde-tuuli
    nyt aamusella,
    jo kardinaali
    tais luimistella'.
    Nous fronde-tuuli
    nyt aamusella!"

"Sitä hävytöntä!" jupisi Guitaut.

"Monseigneur", ehdotti Comminges, joka vammansa takia on huonolla
tuulella ja halusi saada kostaa ja maksaa kuhmustaan, "sallitteko minun
lähettää tuolle veitikalle luodin, jottei hän toiste laulaisi niin
väärin?"

Ja hän laski kätensä enon ratsun pistoolinhuotralle.

"Ei, ei!" huudahti Mazarin. "_Diavolo_, paras ystävä, te pilaisitte
kaikki! Asiat käyvät päin vastoin ihan mainiosti. Minä tunnen
ranskalaiset, niinkuin olisin ne itse luonut ensimmäisestä viimeiseen;
kun he laulavat, maksavat he kyllä. Liigan aikoina, joista Guitaut
juuri puhui, veisattiin ainoastaan messuja; kaikki kävikin hullusti.
Tulkaa, Guitaut, käykäämme katsomassa, pidetäänkö Quinze-Vingtsin luona
yhtä hyvää vartiota kuin Barrière-des-Sergentsin edustalla."

Hän heilautti Commingesille kättänsä hyvästiksi ja ratsasti takaisin
d'Artagnanin luo, joka jälleen asettui pikku osaston etunenään,
lähimpinä saattolaisinaan Guitaut ja kardinaali, muun joukon tullessa
taampana.

"Se on totta", mutisi Comminges nähdessään kardinaalin poistuvan, "minä
unohdin, että kun vain maksaa, on hän tyytyväinen."

Ratsastettiin taas Saint-Honoré-kadulle ja hajoitettiin yhäti
väkijoukkoja pois tieltä. Näissä ryhmissä puhuttiin yksinomaan
tämänpäiväisistä määräyksistä. Sääliteltiin nuorta kuningasta, joka
siten tietämättänsä toimitti kansaansa häviöön. Kaikki syy pantiin
Mazarinin niskoille; puheltiin Orleansin herttuaan ja prinssiin
vetoamisesta; ylisteltiin Blancmesnilia ja Brousselia.

D'Artagnan ratsasti näiden joukkojen keskellä niin huolettomana kuin
olisivat sekä hän että hevonen olleet rautaa; Mazarin ja Guitaut
pakisivat hyvin hiljaa; muskettisoturit, jotka olivat lopulta tunteneet
kardinaalin, seurasivat äänettöminä.

Tultiin Saint-Thomas-du-Louvre-kadulle, jonka varrella Quinze-Vingtsin
vartiopaikka sijaitsi. Guitaut huusi nuorempaa upseeria, joka tuli
tekemään ilmoitusta.

"No?" kysäisi Guitaut.

"Herra kapteeni", kertoi upseeri, "kaikki on kunnossa tällä puolella,
jollei ehkä jotakin hommailla tuossa talossa."

Hän viittasi komeaan rakennukseen, jonka paikalle sittemmin
rakennettiin Vaudeville-teatteri.

"Tuossa talossako?" sanoi Guitaut; "sehän on Hôtel de Rambouillet."

"Olkoon jos mikä", tuumasi upseeri, "mutta sen tiedän, että olen nähnyt
useita epäilyttävän näköisiä henkilöitä menevän sinne."

"Pyh!" vähitteli Guitaut ja nauroi makeasti; "ne ovat pelkkiä
runoilijoita."

"Hei, Guitaut", puuttui puheeseen Mazarin, "älkää puhuko noin
halventavasti niistä herroista. Ette siis tiedä, että minäkin olin
runoilija nuorina päivinäni ja sepittelin säkeitä samaan laatuun kuin
herra de Benserade."

"Te, monseigneur!"

"Niin, juuri minä. Tahdotteko, että lausuilen teille joitakuita
säkeitäni?"

"Se sopii, monseigneur; minä en ymmärrä italiankieltä."

"Ette, mutta ranskaa te ymmärrätte, niinhän, hyvä ja urhea Guitaut?"
jatkoi Mazarin ystävällisesti laskien kätensä hänen olalleen; "ja
toteutattehan minkä hyvänsä määräyksen saatte tällä kielellä?"

"Tietysti, monseigneur, kuten olen jo tehnyt, mikäli käsky tulee
kuningattarelta."

"Niin", sanoi Mazarin puraisten huultansa, "minä tiedän, että te olette
häneen täydellisesti kiintynyt."

"Olen nyt ollut runsaasti kaksikymmentä vuotta kapteenina hänen
henkivartiossaan."

"Eteenpäin, herra d'Artagnan!" virkkoi kardinaali, "kaikki on kunnossa
tällä taholla."

D'Artagnan asettui jälleen joukkueen etummaiseksi hiiskumatta sanaakaan
ja osoittaen sitä sokeata kuuliaisuutta, joka on vanhoille sotureille
ominainen piirre.

Hän suuntasi kulun Saint-Rochin ampumavallille, jonka juurella kolmas
vartiopaikka oli, ja ratsasti Richelieu- ja Villedot-katujen kautta.
Tämä oli yksinäinen vartioasema, sillä se sijaitsi ihan lähellä
kaupungin ulkomuuria, ja tienoo oli tällä puolella harvaan asuttua.

"Kenellä on täällä päällikkyys?" kysyi kardinaali.

"Villequierilla", vastasi Guitaut.

"Hitto!" tuumi Mazarin; "puhukaakin sitten yksinänne hänen kanssaan.
Tiedättehän, että me olemme huonossa sovussa siitä saakka kuin saitte
toimeksenne vangita Beaufortin herttuan; hän väitti, että sen kunnian
olisi pitänyt tulla hänelle kuninkaan henkivartion kapteenina."

"Sen tiedän hyvin, ja olen sataankin kertaan hokenut hänelle, että hän
oli väärässä; kuningas ei voinut antaa hänelle sitä käskyä, koska
hallitsijamme siihen aikaan oli tuskin neljää vuotta täyttänyt."

"Niin kyllä, mutta minäpä olisin voinut antaa sen hänelle, Guitaut;
mieluummin kuitenkin luovutin toimen teille."

Vastaamatta ratsasti Guitaut esille, ilmoittausi etuvartijalle ja pyysi
saada puhutella herra de Villequieria.

Tämä tuli ulos.

"Kas tekö siinä, Guitaut?" ärisi hän tapansa mukaan huonotuulisesti,
"mitä lempoa täältä haette?"

"Tulin kysymään teiltä, kuuluuko täällä päin mitään."

"Mitä sitten pitäisi kuulua? Hoilataan: 'Eläköön kuningas!' ja 'Alas
Mazarin!' Siinä ei ole mitään uutta; sellaisiin huutoihin olemme jo
jonkun aikaa olleet tottuneita."

"Ja te yhdytte niihin?" sanoi Guitaut nauraen.

"Niin, totta tosiaan, kyllä toisinaan tekee hyvin mieleni, ja minusta
tuntuu, että he menettelevät aivan oikein. Lahjoittaisin mielelläni
pois viiden vuoden palkan, jota minulle ei kuitenkaan makseta, jos vain
kuningas olisi viittä vuotta vanhempi."

"Niinkö? Mutta mitä sitten tapahtuisi, jos kuningas olisi viittä vuotta
vanhempi?"

"Tulisi se muutos, että kuningas heti itsenäiseen ikään päästyänsä
antaisi omin päin käskyjään, ja hauskempi olisi totella Henrik
neljännen pojanpoikaa kuin Pietro Mazarinin poikaa. Kuninkaan puolesta
minä, hiisi vieköön, antaisin ilomielin tappaa itseni, mutta jos
kuolisin Mazarinin puolesta, kuten sisarenpojallenne oli vähällä käydä
tänään, niin ei mikään paratiisi kykenisi minua siitä lohduttamaan,
vaikka sielulleni tarjottaisiin kuinkakin autuas olosija."

"Hyvä, hyvä, herra de Villequier!" sanoi Mazarin. "Olkaa huoletta, minä
mainitsen kiintymyksenne kuninkaalle."

Sitten hän kääntyi saattueeseen päin ja jatkoi: "Kas niin, hyvät
herrat, kaikki on kunnossa; pyörtäkäämme nyt takaisin."

"Ahaa", virkkoi Villequier, "Mazarin oli siis täällä! Sen parempi. Olen
kauan halunnut sanoa hänelle päin naamaa, mitä hänestä ajattelen. Te
toimititte nyt minulle tilaisuuden, Guitaut, ja vaikka aikomuksenne ei
kenties ollut minua kohtaan aivan kaunis, kiitän teitä siitä
kuitenkin."

Hän käännähti pois ja meni jälleen vartiomajaan, viheltäen frondelaista
säveltä.

Mazarin lähti paluumatkalle hyvin miettiväisenä. Kaikki se, mitä hän
oli vähin erin kuullut Commingesilta, Guitautilta ja Villequierilta,
vahvisti hänen ajatustaan, että hänellä jonkun vakavan vaaran uhatessa
oli ainoastaan kuningatar puolellaan; ja kuningatarkin oli niin usein
hyljännyt ystäviänsä, että hänen tukensa toisinaan tuntui ministeristä
peräti epävarmalta ja epäiltävältä, kaikista hänen noudattamistaan
varokeinoista huolimatta.

Koko tämän yöllisen retkeilyn ajan eli siis noin tunnin verran oli
kardinaali Commingesia, Guitautia ja Villequieria tutkistellessaan
koettanut saada selkoa eräästä muustakin miehestä. Tämä mies oli
osoittautunut järkkymättömäksi kansan uhkaillessa, hän ei ollut
hymyillyt Mazarinin leikkisyydelle eikä Mazariniin kohdistuneelle
pilalle, ja hän näytti kardinaalista muihin ihmisiin verraten
poikkeukselta, joka oli karaistunut nykypäivien tuottamiin tapauksiin,
mutta olletikin tulevaisia selkkauksia kestämään.

D'Artagnanin nimi ei muuten ollutkaan hänelle aivan tuntematon, ja
vaikka hän oli tullut Ranskaan vasta v. 1634 tai 1635, -- siis
seitsemän tai kahdeksan vuotta jälkeen niiden tapausten, joita olemme
aikaisemmassa kertomuksessa kuvanneet, -- tuntui kardinaalista
kuitenkin siltä, että hän oli kuullut sennimistä miestä mainittavan
kunnostautuneeksi miehuuden, kekseliäisyyden ja uskollisuuden esikuvana
jossakin tilanteessa, jota hän ei kyennyt muistamaan.

Tämä aatos oli niin vallannut hänet, että hän päätti viipymättä ottaa
siitä selon; mutta d'Artagnanista kaipaamiansa tietoja ei hän voinut
pyytää tältä itseltään. Luutnantin virkkamista harvoista sanoista oli
kardinaali havainnut hänen gascognelaisen syntyperänsä; mutta
italialaiset ja gascognelaiset tuntevat toisensa liian hyvin ja ovat
liian suuresti toistensa kaltaisia, luottaakseen siihen, mitä he
sanovat itsestään. Heidän tultuaan kuninkaallista palatsia ympäröivän
puutarhan muurin juurelle kolkutti kardinaali pikku portille, joka
sijaitsi jokseenkin samalla paikalla, missä Foy-kahvila nyt on, ja
kiitettyään d'Artagnania ja käskettyään tämän odottaa Palais-Royalin
pihalla hän viittasi Guitautia tulemaan mukaansa. He laskeusivat
molemmin ratsailta, jättivät ohjakset lakeijalle, joka oli avannut
portin, ja katosivat puutarhaan.

"Hyvä Guitaut", virkkoi kardinaali, nojautuen vanhan
kaartilaiskapteenin käsivarteen, "sanoitte äsken, että tulette olleeksi
jo kaksikymmentä vuotta kuningattaren palveluksessa."

"Niin, niille main", vastasi Guitaut.

"Ja minä olen huomannut, hyvä Guitaut", pitkitti kardinaali, "että
teillä epäilemättömän miehuutenne ja kaikissa kokeissa kunnostautuvan
uskollisuutenne ohella on ihmeteltävä muisti."

"Oletteko huomannut sen, monseigneur?" sanoi kapteeni; "hitto, sen
pahempi minulle!"

"Kuinka niin?"

"No, hovilaisen etevimpiä ominaisuuksia on osata unohtaa."

"Mutta tepä ette ole hovimies, kunnon Guitaut; te olette urhoollinen
soturi, niitä harvoja kapteeneja, joita vielä on jäljellä Henrik
neljännen ajoilta, mutta jotka valitettavasti piankin jo kuuluvat
menneisyyteen."

"Tuhannen tulimmaista, monseigneur! Oletteko ottanut minut mukaanne
ennustaaksenne kohtaloitani?"

"En", vastasi Mazarin nauraen, "tahdoin kysyä, oletteko pannut merkille
muskettiluutnanttiamme."

"Herra d'Artagnania?"

"Niin."

"Häntä ei minun ole tarvinnut panna merkille, monseigneur, olen kauan
tuntenut hänet."

"Mikä hän siis on miehiään?"

"Hm!" tuumi Guitaut hiukan ihmeissään kysymyksestä; "hän on
gascognelainen."

"Niin, sen tiedän; mutta tahdoin kysyä, onko hän mies, johon voi
luottaa."

"Herra de Tréville pitää häntä suuressa arvossa, ja onhan herra de
Tréville kuningattaren hartaimpia ystäviä."

"Halusin tietää, onko häntä koeteltu."

"Jos tarkoitatte urheana soturina, niin luulen voivani vastata
kysymykseen myöntävästi. La Rochellen piirityksessä, Suze-solassa
ja Perpignanissa kerrotaan hänen tehneen paljoa enemmän kuin
velvollisuutensa."

"Mutta te tiedätte, Guitaut, että me ministeri-poloiset usein
tarvitsemme muunkinlaisia miehiä kuin urhoja. Me tarvitsemme ovelaa
väkeä. Eikö herra d'Artagnan kardinaalin aikana ollut sotkeutunut
johonkin juoneen, josta hän yleisen huhun mukaan suoriutui perin
taitavasti?"

"Mitä siihen asiaan tulee, monseigneur", sanoi Guitaut, joka huomasi,
että kardinaali tahtoi urkkia häneltä jotakin, "niin minun täytyy sanoa
teidän ylhäisyydellenne, etten tiedä enempää kuin mitä yleinen huhu on
siitä kertonut. Minä puolestani en ole milloinkaan sekaantunut
vehkeisiin, ja jos olen joskus saanut luottamusta muilta, huomannee
monseigneur, että kun salaisuus ei ole omani, pitää minun säilyttää se
niille, jotka ovat sen haltuuni uskoneet."

Mazarin pudisti päätänsä.

"Voi", virkahti hän, "on olemassa -- kautta kunniani -- ylen onnellisia
ministereitä, jotka tietävät kaikki, mitä tahtovat tietää!"

"Monseigneur", huomautti Guitaut, "se johtuu siitä, että nämä eivät
punnitse kaikkia ihmisiä samalla vaa'alla ja että he osaavat kääntyä
soturin puoleen, kun on kysymys sodasta, mutta vedota vehkeilijöihin
juonia koskevissa asioissa. Käyttäkää jotakuta mainitsemanne ajankohdan
salaseikkailijaa; sellaiselta saatte luultavasti tietää kaikki, mitä
haluatte, -- maksua vastaan tietysti."

"Hitto!" sanoi Mazarin irvistäen siihen tapaan kuin hän väkisinkin
tuli tehneeksi, kun hänen kanssaan keskusteltaessa kosketeltiin
rahakysymystä siinä tarkoituksessa kuin nyt Guitautin muistutuksessa;
"pitäneehän maksaa -- jollei muu auta."

"Ihan tosissaanko monseigneur pyytää minua osoittamaan itselleen
miehen, joka on ottanut osaa kaikkiin sen ajan hovijuoniin?"

"_Per Baccho_!" virkkoi Mazarin, joka alkoi käydä kärsimättömäksi,
"enhän ole kokonaiseen tuntiin pyytänyt teiltä mitään muuta, senkin
rautakallo!"

"On muuan, josta voin tässä suhteessa mennä takuuseen, mikäli hän
tahtoo ilmaista tietonsa."

"Hänen suostuttamisensa jää minun huolekseni."

"Monseigneur, ei ole aina kovinkaan helppoa suostuttaa ihmisiä
ilmaisemaan, mitä he eivät tahdo sanoa."

"Kah, kun on vain kärsivällisyyttä, niin se kyllä onnistuu. No niin, se
mies on..."

"Kreivi de Rochefort."

"Kreivi de Rochefort!"

"Pahaksi onneksi on hän kadonnut neljä tai viisi vuotta takaperin, ja
minä en tiedä, mihin hän on joutunut."

"Sen tiedän kyllä minä", huomautti Mazarin.

"Minkätähden valitti siis teidän ylhäisyytenne äsken
tietämättömyyttänne?"

"Luulette siis", sanoi Mazarin, "että Rochefort..."

"Hän oli kardinaalin sokea välikappale, monseigneur. Mutta sanon teille
ennakolta, että se maksaa teille paljon; kardinaali oli antelias
apureitansa kohtaan."

"Niin, Guitaut", myönsi Mazarin, "hän oli suuri mies, mutta se vika
hänellä oli. Kiitos, Guitaut, käytän neuvoanne, ja vielä tänä iltana."

Kun puhekumppanukset olivat samassa saapuneet Palais-Royalin pihalle,
jätti kardinaali kädenliikkeellä Guitautille hyvästi ja lähestyi
upseeria, jonka näki astelevan edes takaisin.

Tämä oli d'Artagnan, käskyn mukaan odottamassa kardinaalin paluuta.

"Tulkaa, herra d'Artagnan!" lausui Mazarin suloisimmalla
huiluäänellään; "minulla on määräys annettavana teille."

D'Artagnan kumarsi, seurasi kardinaalia ylös salaportaita ja joutui
tuotapikaa jälleen työhuoneeseen, josta he olivat äskettäin lähteneet
liikkeelle. Kardinaali istuutui kirjoituspöytänsä ääreen, otti
paperiarkin ja kyhäsi muutamia rivejä.

D'Artagnan seisoi hievahtamattomana ja odotti ilman vähäisintäkään
maltittomuutta tai uteliaisuutta. Hänestä oli tullut sotilaallinen
automaatti, joka toimi tai oikeammin vain totteli koneellisesti.

Kardinaali taittoi kokoon kirjeen ja painoi päälle sinettinsä.

"Herra d'Artagnan", hän käski, "te viette tämän asiapaperin Bastiljiin
ja tuotte sieltä mukananne sen henkilön, jota kirjelmä koskee. Otatte
vaunut ja muutamia miehiä saattueeksi, ja vartioitsette vankia
huolellisesti."

D'Artagnan otti kirjeen, kohotti kätensä hatun reunaan, kiepahti
kannoillaan kuin taitavin opetuskersantti, astui ulos ja kuului parin
silmänräpäyksen kuluttua määräävän lyhyeen tapaansa ja yksitoikkoisella
äänellään:

"Neljän miehen saattue, vaunut ja hevoseni!"

Viittä minuuttia myöhemmin kuultiin vaununpyöräin ratinaa ja
hevosenkenkäin kopsetta pihakivitykseltä.




KOLMAS LUKU

Vanhat kiistakumppanukset


D'Artagnan saapui Bastiljiin juuri kun kello löi puoli yhdeksän.

Hän ilmoittausi kuvernöörille, joka kuultuaan hänen olevan ministerin
asialla tuli häntä vastaan ulos porrassiltamalle asti.

Bastiljin kuvernöörinä oli siihen aikaan herra du Tremblay; tämän veli
oli kuuluisa kapusinimunkki Joseph, tuo Richelieun peloittava suosikki,
jota sanottiin "Harmaaksi ylhäisyydeksi."

Silloin kun marski de Bassompierre istui Bastiljissa, minne hän jäi
kerrassaan kahdeksitoista vuodeksi, ja kun hänen kumppaninsa
haaveksiessaan vapaudesta sanoivat toisilleen "minä pääsen pois
silloin, ja minä silloin", huomautteli Bassompierre: "Ja minä, hyvät
herrat, saan vapauteni, kun herra du Tremblay joutuu pois täältä." Hän
tahtoi sillä sanoa, että du Tremblay ei kardinaalin kuollessa voisi
olla menettämättä paikkaansa Bastiljissa ja Bassompierre saamatta
jälleen sijaansa hovissa.

Hänen ennustuksensa olikin vähällä käydä toteen, vaikka toisella tavoin
kuin Bassompierre oli odottanut, sillä kardinaalin kuoltua jatkuivat
asiat vastoin luuloa ennallaan. Herra du Tremblayta ei eroitettu, ja
Bassompierre oli jäädä tyrmään edelleenkin.

Herra du Tremblay oli siis vielä Bastiljin kuvernöörinä, kun d'Artagnan
ilmestyi sinne panemaan toimeen ministerin määräystä. Kuvernööri otti
hänet vastaan erinomaisen kohteliaasti, ja aikoen juuri istuutua
pöytään pyysi hän d'Artagnania illastamaan kanssansa..

"Sen tekisin mitä mieluimmin", vastasi d'Artagnan, "mutta ellen erehdy,
on kirjeen osoitteessa: _hyvin tärkeä_".

"Aivan oikein", myönsi herra du Tremblay. "Majuri hoi, toimittakaa alas
numero 256."

Bastiljiin tultua lakattiin olemasta ihminen; esiinnyttiin pelkkänä
numerona.

D'Artagnania värisytti avainten kalina; hän istuikin yhä satulassa eikä
suostunut laskeutumaan ratsailta, vaan tarkasteli rautatelkiä, syviä
ikkunoita ja paksuja muureja, joita hän ei ollut koskaan ennen nähnyt
muutoin kuin vallikaivantojen toiselta puolen ja jotka parikymmentä
vuotta takaperin olivat herättäneet hänessä suurta pelkoa.

Kuului kellon kilahdus.

"Minä jätän teidät", virkkoi hänelle herra du Tremblay; "minua
kutsutaan vahvistamaan vangin lähtöpassitus. Näkemiin, herra
d'Artagnan!"

"Hiisi minut periköön, jos vastaan toivotukseen!" jupisi d'Artagnan
itsekseen, säestäen sadatustaan mitä herttaisimmalla hymyllä; -- "minua
tympäisee vain viisi minuuttia odoteltuani pihalla. Mieluummin kuolen
oljilla, niinkuin luultavasti koituu kohtalokseni, kuin keräisin
kymmenentuhannen livren vuosikorot Bastiljin kuvernöörinä."

Hän oli tuskin lopettanut yksinpuhelunsa, kun vanki ilmestyi esiin.
Hänet nähdessään teki d'Artagnan kummastuneen liikkeen, jonka hän
kuitenkin heti hillitsi. Vanki astui vaunuihin näköjään tuntematta
d'Artagnania.

"Hyvät herrat", huomautti d'Artagnan neljälle saattolaiselleen, "minut
on velvoitettu visuun valppauteen vangin suhteen, ja kun vaununovissa
ei ole lukkoa, asetunkin hänen viereensä. Herra de Lillebonne, olkaa
hyvä ja ottakaa hevoseni."

"Kernaasti, herra luutnantti!" vastasi puhuteltu.

D'Artagnan hyppäsi maahan, jätti hevosensa ohjakset muskettisoturille,
nousi vaunuihin, istuutui vangin viereen ja käski äänellä, joka ei
ilmaissut vähäisintäkään liikutusta:

"Ajakaa ravia Palais-Royaliin."

Vaunut vierivät pois; d'Artagnan käytti hyväkseen porttiholvin pimeyttä
ja heittäysi vangin kaulaan.

"Rochefort!" huudahti hän. "Te! Te siinä tosiaankin olette! Minä en
erehdy!"

"D'Artagnan!" ihmetteli vuorostaan Rochefort.

"Ystävä-parka!" jatkoi d'Artagnan; "kun en ole nähnyt teitä neljään,
viiteen vuoteen, luulin teitä kuolleeksi."

"Minusta tuntuu", virkkoi Rochefort, "että eroitus ei ole suuri
kuolleen ja haudatun välillä, ja minä olen jotenkin haudattu."

"Mistä rikoksesta istutte te Bastiljissa?"

"Tahdotteko, että sanon teille toden?"

"Tietysti."

"No niin, se kun on minulle ihan tietymätöntä."

"Te epäilette minua, Rochefort?"

"En, niin totta kuin olen aatelismies! Sillä ihan mahdotonta on, että
istun siitä rikoksesta, josta minua syytetään."

"Mistä niin?"

"Yöllisestä katuryöstöstä."

"Katuryöstöstä, Rochefort! Laskettehan vain leikkiä?"

"Kyllä ymmärrän. Se vaatii selitystä, eikö niin?"

"Vaatii tosiaan."

"No niin, tapaus oli tällainen. Olimme eräänä iltana olleet
juomingeissa Reinardin luona, Tuileries-palatsissa; mukana oli
Harcourtin herttua, Fontrailles, de Rieux ja joitakuita muita.
Herttua ehdotti, että lähtisimme tempomaan viittoja ihmisten yltä
Pont-Neufille; se huvitushan on, kuten tiedätte, Orleansin herttuan
ajanviettona tullut suuresti muotiin."

"Olitteko hupsu, Rochefort! Teidän iällänne?"

"En, vaan päissäni; ja kun minusta se huvi tuntui varsin
keskinkertaiselta, esitin ritari de Rieuxille, että me toimivien
henkilöiden sijasta lyöttäytyisimme katselijoiksi ja nousisimme
pronssihevosen selkään, voidaksemme etuaitiosta silmäillä kohtausta.
Sanottu ja tehty. Käytimme kannuksia jalustimina ja istuimme tuokion
kuluttua hevosen lautasilla; meillä oli oivallinen paikka, ja näimme
erinomaisen hyvin. Oli jo neljä tai viisi viittaa siepattu verrattoman
näppärästi ja riistettyjen uskaltamatta mukista sanaakaan, kun joku
vähemmän kärsivällinen tolvana alkoi hoilata vartiota ja toimitti
niskaamme kaupunginvartion patrullin. Harcourt, Fontrailles ja muut
vilistivät käpälämäkeen; de Rieux tahtoi myös hiipiä pois, mutta minä
pidättelin häntä sanoen, että meitä ei voitaisi äkätä tältä
paikaltamme. Hän ei noudattanut neuvoani, vaan laski jalkansa
kannukselle, astuakseen alas; kannus taittui, hän putosi, katkaisten
toisen säärensä, ja sen sijaan että olisi pitänyt suunsa kiinni alkoi
hän vimmatusti kirkua. Minä tahdoin nyt vuorostani hypätä alas, mutta
liian myöhään; hyppäsin kaupunginvartijain syliin. He veivät minut
Chatelet-tyrmään, missä vaivuin rauhallisesti uneen vakuuttuneena
siitä, että pääsisin seuraavana päivänä lähtemään. Mutta päivä kului,
vielä toinenkin, niin kahdeksan päivää meni siten; kirjoitin
kardinaalille. Samana päivänä tultiin minua noutamaan, minut
siirrettiin Bastiljiin, ja siellä olen nyt istunut viisi vuotta.
Luuletteko sen johtuneen siitä, että jumalattomana ratsastin hevosen
lautasilla Henrik neljännen takana?"

"Ei, te olette oikeassa, hyvä Rochefort, se ei voi olla syynä; mutta
kyllähän saatte tietää aiheen."

"Niin, se on mahdollista, sillä minä olen unohtanut kysyä teiltä, minne
minut viette."

"Kardinaalin luo."

"Mitä hän minusta tahtoo?"

"Sitä en tiedä, kun en edes tiennyt, että olin juuri teitä noutamassa."

"Mahdotonta. Te -- suosikki!"

"Minäkö suosikki!" huudahti d'Artagnan. "Voi, kreivi hyvä! Olen vain
halpa gascognelainen aatelismies, paljoa köyhempi nyt kuin silloin, kun
tapasin teidät Meungissa lähes kaksikolmatta vuotta takaperin, kuten
muistatte. Oi, niin..."

Raskas huokaus täydensi hänen lauseensa.

"Tuotte kuitenkin määräyksen?"

"Niin, syystä että olin sattumalta saapuvilla etuhuoneessa, ja
kardinaali käytti minua niinkuin olisi kääntynyt kenen puoleen tahansa.
Ei, minä olen vieläkin pelkkä muskettisoturien luutnantti; siinä
asemassa olen ollut lähes yksikolmatta vuotta."

"Mutta mitään onnettomuutta ei ole tapahtunut teille, ja se merkitsee
jo paljon."

"Mitä onnettomuutta minulle tapahtuisikaan? Kuten sanotaan
latinankielisessä säkeessä, jonka olen unohtanut tai jota en oikeastaan
ole koskaan kunnolleen osannut: salama ei iske alas laaksoihin; ja minä
olen laakso, hyvä Rochefort, vieläpä kaikkein syvimpiä alhoja."

"Mazarin on siis vielä Mazarin?"

"Enemmän kuin koskaan ennen, ystäväiseni; väitetään hänen olevan
naimisissa kuningattaren kanssa."

"Naimisissa!"

"Jollei kardinaali ole hänen miehensä, niin on hän ainakin varmasti
kuningattaren rakastaja."

"Vastustaa Buckinghamin kaltaista urhoa ja antautua Mazarinin
laiselle!"

"Niin, sellaisia ovat naiset", virkkoi d'Artagnan järkeilevästi.

"Naiset ehkä; mutta kuningattaret!"

"Hyvä Jumala! Siinä suhteessa ovat kuningattaret kaksin verroin
naisia."

"Ja istuuko herra de Beaufort yhäti vankilassa?"

"Aina vain; mutta miksi kysytte sitä?"

"Ka, hän oli minulle suosiollinen, joten hän olisi voinut auttaa
minua."

"Te olette luultavasti lähempänä vapautta kuin hän; te siis saattekin
avustaa häntä."

"No, mitä sodasta?"

"Sen kyllä saamme."

"Espanjan kanssa?"

"Ei, Pariisin kanssa."

"Mitä tarkoitatte?"

"Kuuletteko noita kiväärinlaukauksia?"

"Kyllä; mitä sitten?"

"Porvarit siellä harjoittelukseen lyövät palloa, odottaessaan
pelierää."

"Luuletteko, että porvareista voisi saada lähtemään mitään?"

"Kyllä vainkin, lupaavilta he tuntuvat; jos heillä vain olisi johtaja,
joka kykenisi liittämään joukkoja yhteen..."

"On onnetonta, ettei ole vapaana."

"Oh, hyväinen aika, älkää olko toivoton! Kun Mazarin on käskenyt noutaa
teidät, niin hän tarvitsee teitä; ja jos hän tarvitsee teitä, niin
onnittelenpa. Siitä on monta vuotta, kun kukaan tarvitsi minua;
näettekin, kuinka pitkälle olen päässyt."

"Tehkää siis valitus, se on minun neuvoni."

"Kuulkaahan, Rochefort. Pikku sopimus..."

"Mikä siis?"

"Olemmehan hyviä ystävyksiä?"

"Hiisi vieköön, kannan merkkejä ystävyydestänne: kolme
miekanpistoa!..."

"No niin, jos pääsette jälleen suosioon, niin älkää unohtako minua."

"Sen lupaan, niin totta kuin nimeni on Rochefort, jos te vakuutatte
minulle samaa."

"Sovittu, kättä päälle. Ensimmäisessä soveliaassa tilaisuudessa puhutte
siis minusta?"

"Sen teen, ja te?"

"Minä samaten."

"Mutta entä ystävänne -- puhunko heistäkin?"

"Mitkä ystävät?"

"Atos, Portos ja Aramis; oletteko unohtanut heidät?"

"Melkeinpä."

"Mihin ovat he joutuneet?"

"En ollenkaan tiedä."

"Onko se mahdollista?"

"Voi, taivasten tekijä, onpa niinkin! Me erosimme toisistamme, kuten
muistatte; he ovat elossa, muuta en heistä tiedä; toisinaan kuulen
heistä kuitenkin muilta. Mutta hiisi minut vieköön, jos tiedän missä
maanosassakaan he nyt ovat! Ei, kautta kunniani, te olette ainoa
ystäväni, Rochefort!"

"Ja oiva ... mikä olikaan sen nuorukaisen nimi, josta minä tein
Piemontin rykmenttiin kersantin?"

"Planchet?"

"Niin aivan. Mihin on oiva Planchet joutunut?"

"Hän on nainut itselleen sokerileipurin myymälän Rue des Lombardsilta.
Se poika on aina pitänyt paljon makeisista; nyt on hän siis porvarina
Pariisissa ja ottaa arvatenkin osaa meteliin. Saattepa nähdä, että
siitä veitikasta tulee neuvosmies ennen kuin minä olen kerinnyt
kapteeniksi."

"Rohkeutta, hyvä d'Artagnan! Juuri kun ihminen on pyörän alimmassa
kohdassa, kääntyy se nostamaan hänet ylös. Kenties jo tänä iltana
muuttuu kohtalonne."

"Aamen!" virkkoi d'Artagnan pysähdyttäen vaunut.

"Mitä teette?" kysyi Rochefort.

"Olemme jo pian perillä, ja minä en tahdo näyttäytyä astumassa ulos
vaunuistanne; me emme tunne toisiamme."

"Olette oikeassa. Hyvästi!"

"Näkemiin; muistakaa lupauksenne!"

Ja d'Artagnan nousi jälleen hevosensa selkään ja ratsasti saattueen
etunenässä.

Viittä minuuttia myöhemmin tultiin Palais-Royalin pihalle.

D'Artagnan vei vangin ylös pääportaita, eteishuoneen ja käytävän läpi.
Mazarinin työhuoneen ovelle saavuttuaan aikoi hän juuri ilmoittautua,
kun Rochefort laski kätensä hänen olalleen.

"D'Artagnan", virkkoi Rochefort hymyillen, "tahdotteko, että tunnustan
teille asian, jota ajattelin pitkin matkaa, kun näin väkijoukkojen
katselevan hehkuvin silmin teitä ja neljää kumppanianne?"

"Sanokaa pois", vastasi d'Artagnan.

"Ajattelinpahan, että minun olisi vain tarvinnut huutaa apua, jotta
koko saattueeni olisi revitty kappaleiksi, ja silloin olisin ollut
vapaa."

"Miksette siis tehnyt sitä?" sanoi d'Artagnan.

"Enhän toki!" vastasi Rochefort. "Vannottu ystävyys! Voi, jos minua
olisi ollut joku muu viemässä, niin enpä tiedä..."

D'Artagnan nyökkäsi.

-- Olisikohan Rochefortista tullut minua parempi -- ihmetteli hän
itsekseen.

Ja hän ilmoittausi ministerille.

"Tulkoon herra de Rochefort sisälle", kuului Mazarinin kärsimätön ääni
heti kun hänelle oli mainittu molemmat nimet, "ja jääköön herra
d'Artagnan odottamaan; minulla on vielä puhuttavaa hänelle."

Nämä sanat ilahduttivat d'Artagnania suuresti. Niinkuin hän oli itse
sanonut, ei kukaan ollut pitkään aikaan tarvinnut häntä, joten
Mazarinin harras takertuminen häneen nyt näytti onnelliselta enteeltä.

Rochefortiin ei se sitä vastoin tehonnut muuta kuin että hän oli
tarkoin varuillaan. Hän astui työhuoneeseen ja tapasi Mazarinin
istumassa pöytänsä ääressä tavalliseen tapaansa puettuna, monsignoriksi
nimittäin eli jokseenkin kuin siihen aikaan _abbét_, arvoltaan
luostarinjohtajaa vastaavat hengenmiehet, paitsi että hänen sukkansa ja
kauhtanansa olivat sinipunaiset.

Ovet sulkeutuivat jälleen; Rochefort tähysti syrjäsilmäyksin Mazarinia
ja kohtasi ministerin katseen, joka vilahti häntä vastaan.

Ministeri oli yhä ainiaan sama, tukka hyvin suorittu, parta hyvin
siistitty, puku hyvin pirskoiteltu hajuvedellä, ja keikarimaisuutensa
johdosta ei hän näyttänyt ikäiseltänsä. Rochefortin laita taasen on
toinen; ne viisi vuotta, jotka hän oli viettänyt vankilassa, olivat
suuresti vanhennuttaneet tätä herra de Richelieun arvoisaa ystävää.
Hänen musta tukkansa oli käynyt ihan valkeaksi, ja pronssinkarvainen
hipiä oli väistynyt kalpeuden tieltä, joka näytti ilmaisevan voimien
heikontuneen. Hänet havaitessaan pudisti Mazarin huomaamattomasti
päätänsä, ja hänen sävynsä tuntui ilmaisevan:

-- Siinäpä mies, joka ei minusta enää näytä paljoonkaan kelpaavan.

Vaitiolon jälkeen, joka oli toden teolla varsin pitkällinen, mutta
tuntui Rochefortista vuosisadalta, otti Mazarin eräästä paperitukusta
avoimen kirjeen ja näytti sitä aatelismiehelle:

"Olen tässä avannut kirjeen, jossa te pyydätte vapauttanne, herra de
Rochefort. Olette siis vankilassa?"

Rochefort hätkähti kysymyksestä.

"Minusta tuntui siltä", virkkoi hän, "että teidän ylhäisyytenne tiesi
sen paremmin kuin kukaan."

"Minäkö? En suinkaan. Bastiljissa on vielä joukko vankeja herra de
Richelieun ajoilta sellaisia, joiden nimeäkään en tiedä."

"Mutta minun laitani on toisin, monseigneur! Minun nimeni te tiesitte,
koska minut teidän ylhäisyytenne käskystä siirrettiin Châteletista
Bastiljiin."

"Niinkö arvelette?"

"Olen siitä varma."

"Niin, tosiaankin luulen jo muistavani; ettekö te aikananne
kieltäytynyt matkustamasta kuningattaren asialla Brysseliin?"

"Vai niin!" virkahti Rochefort; "siinäkö se todellinen syy onkin? Sitä
olen etsinyt jo viisi vuotta. Mikä tomppeli olenkaan, kun en ole sitä
koskaan arvannut!"

"Mutta enhän sano, että se oli vangitsemisenne aiheena. Ymmärtäkäämme
toisemme, minä kysyin teiltä vain: ettekö te kieltäytynyt lähtemästä
Brysseliin kuningatarta palvellaksenne, vaikka olitte suostunut käymään
siellä kardinaalin asialla?"

"Juuri sentähden, että olin ollut siellä kardinaali-vainajan
asiamiehenä, en voinut palata sinne kuningattaren lähettinä. Asemani
Brysselissä oli hirvittävä. Olin siellä Chalaisin salaliiton aikana
urkkimassa hänen kirjevaihtoaan arkkiherttuan kanssa, ja minut oltiin
jo silloin repiä kappaleiksi, kun minut tunnettiin. Kuinka siis olisin
voinut uudestaan lähteä samaan kaupunkiin? Olisin vahingoittanut
kuningatarta, enkä hyödyttänyt."

"No, nyt näette, kuinka pahoin voidaan useasti tulkita parhaatkin
aivoitukset, hyvä herra de Rochefort. Kuningatar näki epuutuksessanne
pelkästään kiellon; hänellä oli kardinaali-vainajan aikana paljon syytä
valittaa toimistanne, hänen majesteetillaan kuningattarella."

Rochefort hymyili halveksivasti.

"Juuri siitä syystä, että olin hyvin palvellut kardinaali de
Richelieutä kuningattaren vastustajana, olisi teidän pitänyt huomata,
monseigneur, että minä hänen kuoltuansa olisin yhtä hyvin palvellut
teitä koko maailmaa vastaan."

"Minuako, herra de Rochefort!" sanoi Mazarin. "Minäpä en herra de
Richelieun lailla tavoittele korkeinta valtaa; olen pelkästään
ministeri, joka en tarvitse mitään apureita, koska itse olen
kuningattaren palvelija. Hänen majesteettinsa on hyvin herkkä; hän sai
tietää kieltäymisenne, otaksui sen sodanjulistukseksi, ja ylemmyytenne
oivaltaen käsitti hän vaarallisuutenne, hyvä herra de Rochefort, joten
hän käski minun pitää teistä huolta. Siten jouduitte Bastiljiin."

"No niin, monseigneur", muistutti Rochefort, "minusta tuntuu, että jos
olen siellä erehdyksestä..."

"Aivan oikein", keskeytti Mazarin, "kaikki tuo voidaan tietysti laittaa
jälleen kuntoon. Te kykenette ymmärtämään erityisiä asioita ja kerran
ymmärrettyänne suorittamaan ne taitavasti."

"Sitä mieltä oli kardinaali de Richelieu ja ihailuni suurta miestä
kohtaan lisääntyy yhäti siitä, että te suvaitsette sanoa samaa."

"Se on totta", virkkoi Mazarin, "kardinaali oli hyvin ovela. Se
ominaisuus tuotti hänen ylemmyytensä minuun nähden, joka olen
yksinkertainen ja mutkittelematon mies. Minua vahingoittaa aito
ranskalainen vilpittömyyteni."

Rochefort puraisi huultansa, salatakseen hymynsä.

"Käyn senvuoksi asiaan. Tarvitsen luotettavia ystäviä, uskollisia
palvelijoita; sanoessani tarvitsevani tarkoitan, että kuningatar
tarvitsee sellaisia. En tee mitään muutoin kuin kuningattaren käskystä,
ymmärrättehän? Minä en ole kardinaali de Richelieun kaltainen valtias,
joka kaikessa toimii omien oikkujensa mukaan. Eikä minusta koskaan
tulekaan suurta miestä kuten hänestä, mutta sitä vastoin olen hyvä
ihminen, herra de Rochefort, ja minä toivon saavani teidät vakuutetuksi
siitä."

Rochefort tunsi tämän silkinpehmeän äänen, josta toisinaan lähti
jonkunlainen sähähdys, muistuttaen kyykäärmeen sihinää.

"Olen täydellisesti taipuisa uskomaan teitä, monseigneur", vastasi hän,
"vaikka minä puolestani olen saanut vähäisiä todistuksia siitä
suopeudesta, josta teidän ylhäisyytenne puhuu. Älkää unohtako,
monseigneur", jatkoi Rochefort nähdessään liikkeen, jota ministeri
yritti pidättää, "älkää unohtako, että minä olen viisi vuotta istunut
Bastiljissa ja että mikään ei niin pahasti hämmennä ajatuksia kuin
asiain katseleminen vankilan ristikon takaa."

"Voi, herra de Rochefort, olen jo sanonut teille, että minulla ei ole
pienintäkään osuutta vankeuteenne! Kuningatar ... kuka mahtaa mitään
naisen, valtiattaren suuttumukselle! Se menee kuten on tullutkin, ja
sitten ei sitä enää ajatella..."

"Ymmärrän kyllä, monseigneur, että hän ei sitä enää ajattele, hän joka
on viettänyt viisi vuottansa Palais-Royalissa, juhlien ja hovilaisten
keskellä; mutta minä, joka olen sen aikaa virunut Bastiljissa..."

"Voi, hyvä Jumala, parahin herra de Rochefort, luuletteko siis, että
Palais-Royal on kovinkaan hauska olopaikka? Ei, eipä suinkaan.
Meilläkin on ollut suuria vaikeuksia, vakuutan teille. Mutta älkäämme
enää puhuko siitä. Minä pidän avointa peliä, nyt kuten aina. Sanokaahan
minulle, oletteko meikäläisiä, herra de Rochefort."

"Voitte helposti ymmärtää, monseigneur, että minä en pyydä sen
parempaa; mutta minä en nyt enää tunne asemia ja olosuhteita.
Bastiljissa ei puhuta valtiollisista asioista muiden kuin sotamiesten
ja vanginvartijain kanssa, ja te ette voi kuvitellakaan, monseigneur,
kuinka vähän nämä tietävät tapauksista. Minä olen aina herra de
Bassompierren puolella, minä... Kuuluuhan kai hän vielä seitsemäntoista
valtakunnanherran joukkoon?"

"Hän on kuollut, herraseni, ja se on suuri vahinko. Hän oli mies, joka
oli kuningattarelleen uskollinen, ja hartaat apulaiset ovat
harvinaisia."

"Sen uskon hiivatin hyvin!" tokaisi Rochefort. "Kun teillä on
sellaisia, lähetätte te heidät Bastiljiin."

"Mutta toiselta puolen", huomautti Mazarin, "mikä todistaa hartaan
kiintymyksen?"

"Toiminta", vastasi Rochefort.

"Niin, toiminta kyllä", toisti ministeri miettivästi; "mutta mistä
tapaa mitään toiminnan miehiä?"

Rochefort pudisti päätänsä.

"Sellaisia ei koskaan puutu, monseigneur", vastasi hän; "te vain haette
huonosti."

"Haenko minä huonosti? Mitä sillä tarkoitatte, hyvä herra de Rochefort?
No, valaiskaahan minulle. Teidän on täytynyt oppia paljon
tuttavallisista väleistänne kardinaali-vainajaan. Voi, hän oli kovin
suuri mies!"

"Panisiko monseigneur pahakseen, jos ilmoittaisin teille erään
siveellisen säännön?"

"Minäkö? En millään muotoa. Tiedättehän toki, että minulle voi sanoa
kaikki. Minä koetan tehdä itseni rakastetuksi, en pelätyksi."

"No niin, monseigneur, vankihuoneeni seinään on naulalla piirretty eräs
sananlasku."

"Miten se kuuluu?" kysyi Mazarin.

"Näin, monseigneur. _Millainen isäntä_..."

"Tunnen sananlaskun: ... _sellainen renki_."

"Ei: sellainen _palvelija_. Sen pikku muutoksen ovat ne uskolliset
miehet, joista äsken puhuin, tehneet yksityiseksi tyydytyksekseen."

"No, mitä se sananlasku siis merkitsee?"

"Se merkitsee, että herra de Richelieu osasi tavata uskollisia
palvelijoita, ja kymmenittäin."

"Hän, kaikkien tikarien maalitaulu! Hän, joka kaiken ikänsä väisteli
häneen tähdättyjä iskuja!"

"Hänen onnistui kuitenkin väistää ne, vaikka ne olivat hyvinkin
vaarallisia. Se johtui siitä, että jos hänellä oli kunnon vihollisia,
oli hänellä kunnon ystäviäkin."

"Mutta juuri sitä minäkin vain haluan."

"Minä tunsin henkilöitä", jatkoi Rochefort, joka arveli nyt hetken
tulleen d'Artagnanille antamansa lupauksen täyttämiseen, "minä tunsin
henkilöitä, jotka oveluudellaan satakin kertaa johtivat kardinaalin
terävän älyn harhateille, urheudellaan voittivat hänen henkivartijansa
ja vakoojansa, henkilöitä, jotka ilman rahoja, tukea, luottoa pitelivät
kruunua kruunatussa päässä ja saivat kardinaalin pyytämään armoa."

"Mutta nämä henkilöt, joista puhutte", huomautti kardinaali itsekseen
hymyillen sille havainnolle, että Rochefort itsestään johtui siihen,
mihin hän halusi vangin johtaa, "nämä henkilöt eivät olleet kiintyneet
kardinaaliin, kun taistelivat häntä vastaan."

"Eivät kyllä, sillä silloin olisi heidät palkittu paremmin: mutta
onnettomuudekseen olivat he uskollisia samalle kuningattarelle, jolle
te vastikään halusitte palvelijoita."

"Mutta miten voitte te tietää tuon kaiken?"

"Tiedänhän vain, koska nuo henkilöt siihen aikaan olivat vihamiehiäni;
koska he taistelivat minua vastaan; koska minä tein heille niin paljon
pahaa kuin kykenin; koska he pyrkivät maksamaan minulle samalla
mitalla; koska muuan heistä, jonka kanssa olin erityisesti tekemisissä,
antoi minulle miekanpiston seitsemisen vuotta takaperin; se oli kolmas,
minkä sain samasta kädestä ... vanhan laskun kuittaus."

"Voi", huokasi Mazarin verrattomasti teeskennellen yksinkertaisuutta,
"jospa minä tuntisin sellaisia miehiä!"

"Monseigneur, teillä on kuuden vuoden ajan ollut saatavissa eräs, jota
te kuuden vuoden mittaan ette ole havainnut mihinkään kelvolliseksi."

"Kuka sitten?"

"Herra d'Artagnan."

"Tuo gascognelainen!" huudahti Mazarin oivallisesti teeskennellen
kummastusta.

"Tuo gascognelainen on pelastanut kuningattaren ja saanut herra de
Richelieun tunnustamaan olleensa oveluudessa, näppäryydessä ja
valtiotaidossa vain koulupoika häneen verraten."

"Tosiaanko?"

"Niinkuin minulla on ollut kunnia sanoa teidän ylhäisyydellenne."

"Kertokaahan minulle siitä hiukan, hyvä herra de Rochefort."

"Se on hyvin vaikeata, monseigneur", virkkoi aatelismies hymyillen.

"Sitten kertookin hän sen minulle itse."

"Sitäpä epäilen, monseigneur."

"Ja minkätähden?"

"Syystä että salaisuus ei ole hänen; syystä että, kuten jo sanoin, se
salaisuus kuuluu mahtavalle kuningattarelle."

"Ja sellaisen yrityksen hän suoritti yksinään?"

"Ei, monseigneur, hänellä oli kolme ystävää, kolme urheata ystävää
auttajinaan, sellaisia urhoja, kuin te äsken toivottelitte itsellenne."

"Ja ne neljä miestä toimivat yhdessä, sanotte?"

"Niinkuin olisivat ne neljä olleet yksi, kuin olisi neljä sydäntä
sykkinyt samassa povessa; ja mitä kaikkea ne neljä tekivätkään!"

"Hyvä herra de Rochefort, te yllytätte tosiaan uteliaisuuttani
sanomattomasti. Ettekö voisi kertoa minulle sitä juttua?"

"En, mutta voin kertoa teille sadun, todellisen haltiasadun, sen
takaan, monseigneur."

"Kas, tehkääpä se, herra de Rochefort; minä pidän saduista."

"Te siis tahdotte, monseigneur?" sanoi Rochefort, yrittäen kardinaalin
hienoista ja viekkaista kasvoista oivaltaa jotakin tarkoitusta.

"Niin."

"No hyvä, kuulkaahan siis? Oli kerran kuningatar ... mahtava
kuningatar, maailman suurimpiin kuuluvan valtakunnan hallitsijatar,
jolle muuan suuri ministeri tahtoi paljon pahaa sentähden, että hän oli
aikaisemmin yrittänyt parhaansa mukaan miellyttää häntä. Älkää tutkiko,
monseigneur -- te ette pystyisi arvaamaan kuka. Kaikki tapahtui aikaa
ennen kuin te tulitte valtakuntaan, missä tämä kuningatar hallitsi.
Saapuipa hoviin lähettiläs niin uljas, niin rikas ja komea, että kaikki
naiset hullaantuivat häneen ja että kuningatar itsekin, epäilemättä
tunnustukseksi siitä tavasta, jolla hän oli hoitanut valtion asioita,
varomattomasti lahjoitti hänelle erään koristeen, niin erikoisen, ettei
sitä voitu korvata. Koska tämä koriste oli tullut kuninkaalta, toimitti
ministeri jälkimmäisen vaatimaan, että kuningattaren piti seuraavissa
tanssiaisissa käyttää sitä koristetta. Minun ei ole tarvis mainita
teille, monseigneur, että ministeri varmasta lähteestä tiesi koristeen
joutuneen lähettilään mukana hyvin kauas meren taakse. Mahtava
kuningatar oli hukassa, syvempään vajonnut kuin halvinkaan alamaisensa,
sillä hän lankesi koko suuruutensa korkeudesta."

"Niinkö!" virkahti Mazarin.

"No niin, monseigneur, neljä miestä päätti pelastaa hänet. Nämä neljä
eivät olleet mitään ruhtinaita, mitään herttuoita, he eivät olleet
isoisia eivätkä edes varakkaita: he olivat sotureita, joilla oli
miehuullinen sydän, vankat käsivarret ja kelpo säilät. He lähtivät
matkaan. Ministeri tiesi heidän aikeensa ja oli asettanut väkeänsä
tolan varrelle estämään heitä pääsemästä perille. Lukuisat hyökkääjät
saivatkin kolme heistä taistelukyvyttömiksi: mutta yksi ainoa saapui
satamaan, surmasi tai haavoitti pidättelijänsä, purjehti meren yli ja
toi koristeen takaisin suurelle kuningattarelle, joka siten kykeni
määräpäivänä kiinnittämään sen olalleen, ja ministeri oli vähällä
kukistua. Mitä sanotte sellaisesta piirteestä, monseigneur?"

"Suurenmoista!" virkkoi Mazarin mietteissään.

"No niin, tiedän kymmenen samanlaista."

Mazarin ei enää puhunut, hän aprikoitsi.

Kului viisi tai kuusi minuuttia.

"Te ette pyydä minulta sen enempää, monseigneur?" kysyi Rochefort.

"Kyllä vielä -- sanottehan, että herra d'Artagnan oli yksi noista
neljästä?"

"Hän johti koko yritystä."

"Ja kutka olivat ne toiset?"

"Monseigneur, sallikaa minun jättää heidän nimeämisensä herra
d'Artagnanille. Ne olivat hänen ystäviään eivätkä minun; hänellä
yksinään on vaikutusta heihin, ja minä en edes tunne heitä todellisilla
nimillään."

"Te epäilette minua, herra de Rochefort. No niin, tahdon olla vilpitön
loppuun asti; minä tarvitsen teitä, häntä, kaikkia."

"Alottakaamme siis minusta, monseigneur, koska olette haettanut minut
ja minä nyt olen täällä; sitten voitte pitkittää heidän kanssaan. Älkää
kummeksuko uteliaisuuttani; kun on istunut viisi vuotta vankilassa,
tahtoo mielellään tietää seuraavan määräpaikkansa."

"Te, hyvä herra de Rochefort, saatte luottamusaseman; te lähdette
Vincennesiin, missä herra de Beaufort istuu vankina; vartioitsette
häntä oman valvontanne alaisena. No, mikä on vikana?"

"Te ehdotatte minulle mahdotonta", vastasi Rochefort pudistaen
päätänsä, ja hänen katseensa ilmaisi pettymystä.

"Kuinka, mahdotontako! Miksi on se muka mahdotonta?"

"Siksi että herra de Beaufort on ystäviäni tai oikeammin minä hänen.
Oletteko unohtanut, monseigneur, että hän meni minusta takuuseen
kuningattarelle?"

"Herra de Beaufortista on sittemmin tullut valtion vihollinen."

"Paljon mahdollista, monseigneur, mutta kun minä en ole kuningas,
kuningatar tai ministeri, ei hän ole minun viholliseni, enkä minä voi
vastaanottaa tarjoustanne."

"Ja sitä sanotte kiintymykseksi? Kyllä on kaunista! Kiintymyksenne ei
tuota teille suurtakaan pulaa, herra de Rochefort."

"Ja toisekseen, monseigneur", pitkitti Rochefort. "Käsittänette, että
kun ihminen pääsee Bastiljista, joutuakseen Vincennesiin, hän vain
vaihtaa vankilaa."

"Sanokaahan suoraan, että kuulutte herra de Beaufortin puolueseen; se
olisi teidän taholtanne vilpittömämpää."

"Monseigneur, minä olen niin kauan istunut telkien takana, että kuulun
ainoastaan yhteen puolueeseen: vapaan ilman. Käyttäkää minua mihin
hyvänsä muuhun, lähettäkää minut jollekin luottamusmatkalle, antakaa
minulle joku tehtävä, joka vaatii toimellisuutta, mutta avoimilla
teillä, jos mahdollista!"

"Hyvä herra de Rochefort", virkkoi Mazarin kömpelön leikkisällä
sävyllään, "intonne haltioittaa teidät: luulette vielä olevanne nuori
mies, kun sydämenne on säilynyt sellaisena; mutta voimanne pettäisivät.
Uskokaa siis minua: te tarvitsette nyt lepoa. Hei, tänne joku!"

"Te ette siis päätä mitään minun suhteeni, monseigneur?"

"Päin vastoin, olen päättänyt."

Bernouin astui sisälle.

"Kutsukaa joku talonvartija", käski kardinaali, "ja jääkää luokseni",
hän lisäsi ihan hiljaa.

Talonvartija saapui. Mazarin kyhäsi muutamia sanoja ja jätti kirjelmän
hänelle; sitten lausui hän nyökäten:

"Hyvästi, herra de Rochefort!"

Rochefort kumarsi kunnioittavasti.

"Minä näen, monseigneur", hän sanoi, "että minut viedään takaisin
Bastiljiin."

"Älykäs olettekin."

"Minä palaan sinne, monseigneur; mutta vakuutan teille vielä kerran,
että olette väärässä, kun ette osaa käyttää minua."

"Teitä, vihollisteni ystävää!"

"Minkä sille voi! Minut pitäisi suostuttaa vihollistenne vihamieheksi."

"Luuletteko olevanne ainoa mahdollinen, herra de Rochefort? Uskokaa
minua, kyllä minä löydän miehiä, jotka vetävät vertoja teille."

"Sitä toivotan teille, monseigneur."

"Hyvä on. Menkää, menkää! Teidän on muuten turha enää kirjoittaa
minulle, herra de Rochefort; kirjeenne olisivat hukattua vaivaa."

"Olen kahmaissut kantajat tulesta toiselle", mutisi Rochefort
peräytyessään, "ja jollei d'Artagnan ole tyytyväinen minuun, kun
hetimiten kerron hänelle kaiken sen ylistelyn, mitä olen häneen
tuhlannut, niin onpa häntä työläs miellyttää. Mutta mihin hittoon minut
viedäänkään?"

Rochefort ohjattiinkin salaportaille, sallimatta hänen mennä
eteishuoneen läpi, missä d'Artagnan odotti. Pihalla hän tapasi vaununsa
ja neljä saattolaistansa, mutta turhaan etsi hän ystäväänsä.

-- Ahaa! -- tuumi Rochefort itsekseen; -- tämäpä muuttaakin asiaa
aikalailla, ja jos kaduilla on yhäti yhtä runsaasti väkeä, niin
koetamme todistaa Mazarinille, että me Jumalan kiitos kelpaamme vielä
muuhunkin kuin vanginvartijaksi.

Ja hän hyppäsi vaunuihin niin keveästi kuin olisi hän ollut vasta
viidenkolmatta ikäinen.




NELJÄS LUKU

Itävallan Anna kuudenviidettä vanhana


Jäätyään kahden kesken Bernouinin kanssa seisoi Mazarin tovin
mietteissään; hän tiesi paljon, muttei kuitenkaan vielä kylliksi.
Mazarin juonitteli pelissä vääryyttä; sen piirteen on meille
säilyttänyt Brienne: hän sanoi sitä etujensa käyttämiseksi. Hän päätti
olla ryhtymättä otteeseen d'Artagnanin kanssa ennen kuin tunsi hyvin
kaikki vastustajansa kortit.

"Monseigneur ei käske mitään?" kysyi Bernouin.

"Kyllä", vastasi Mazarin, "valaise minulle, menen kuningattaren luo."

Bernouin otti kynttilänjalan ja astui edellä.

Salainen käytävä johti Mazarinin työhuoneesta kuningattaren asuntoon;
sitä myöten kulki kardinaali, voidakseen minä hetkenä hyvänsä käydä
Itävallan Annan luona.

Kun Bernouin saapui makuuhuoneeseen, jonne käytävä vei, tapasi hän
siellä rouva Beauvaisin. Hän ja Bernouin olivat tämän elähtäneen
rakkauden likeisinä uskottuina. Rouva Beauvais otti ilmoittaakseen
kardinaalin Itävallan Annalle, joka oli nuoren kuningas Ludvig XIV:n
kanssa rukouskammiossaan.

Itävallan Anna istui isossa lepotuolissa, kyynärpää pöytään tuettuna ja
pää käden varassa, ja katseli kuninkaallista lasta, joka lattiamatoilla
loikoen selaili isoa kirjaa, silmäilläkseen taistelukuvia. Itävallan
Anna oli kuningatar, joka osasi kuninkaallisella tavalla pitää ikävää;
hän vietti toisinaan tuntikausia yksinään makuukamarissaan ja
rukouskammiossaan lukematta tai rukoilematta.

Kirja, jolla kuningas leikitteli, oli Quintus Curtius, jonka piirrokset
esittivät Aleksanteri Suuren urotöitä.

Rouva Beauvais näyttäysi rukouskammion ovella ja ilmoitti kardinaali
Mazarinin.

Poika kohottausi toiselle polvelleen ja sanoi rypistynein silmäkulmin,
äitiinsä katsoen:

"Minkätähden tulee hän noin, pyytämättä ensin puheille pääsyä?"

Itävallan Anna punehtui hiukan.

"On hyvin tärkeätä", selitti hän, "että pääministeri näinä aikoina voi
millä tunnilla hyvänsä tulla kertomaan kuningattarelleen, mitä on
tapahtumassa, herättämättä koko hovin uteliaisuutta tai aiheuttamatta
huomautuksia."

"Mutta minä en luule, että herra de Richelieu tuli sisälle tuolla
tavoin", intti järkähtämätön lapsi.

"Miten voit sinä muistaa, mitä herra de Richelieu teki? Sinä olit
silloin liian nuori, tietääksesi sitä."

"En sitä muista, mutta olen kysynyt, ja minulle on sanottu niin."

"Kuka sinulle sitä on sanonut?" tiedusti Itävallan Anna, huonosti
salaten tyytymättömyyttänsä.

"Minä tiedän, että minun ei sovi milloinkaan nimetä henkilöitä, jotka
vastaavat kysymyksiini", vastasi poika, "sillä muutoin en saisi enää
koskaan kuulla mitään."

Samassa astui huoneeseen Mazarin. Kuningas nousi nyt ylös, otti
kirjansa, löi sen kiinni ja vei pöydälle, jonka ääreen hän jäi
seisomaan, pakottaakseen Mazarininkin pysymään siinä asennossa.

Mazarin tarkasti harjaantuneella katseellaan tätä kohtausta, josta hän
näytti pyytävän selitystä edelliseen.

Hän kumarsi syvään kuningattarelle ja taivutti kunnioittavasti
varttansa kuninkaallekin, joka vastasi siihen huolettomalla
nyökkäyksellä; mutta äidin silmäys nuhteli häntä tästä sen ainaisen
vihan purkauksesta, jota Ludvig XIV oli lapsuudestaan asti tuntenut
kardinaalia kohtaan, ja hymyhuulin otti hän nyt vastaan ministerin
tervehdyksen.

Itävallan Anna yritti Mazarinin kasvoista tutkia tämän odottamattoman
käynnin syytä, sillä tavallisesti ei kardinaali pistäytynyt hänen
luokseen ennen kuin kaikki olivat vetäytyneet pois.

Ministeri liikahdutti hiukan päätänsä, ja kuningatar virkkoi rouva
Beauvaisiin kääntyen:

"Nyt on aika kuninkaan mennä makuulle; kutsukaa Laporte."

Kuningatar oli jo kahdesti tai kolmasti käskenyt nuoren Ludvigin
poistua, mutta poika oli hartaasti pyytänyt saada viîpyä; tällä kertaa
ei hän kuitenkaan vastustanut sanallakaan, hän vain puraisi huultansa
ja kalpeni.

Seuraavana hetkenä tuli Laporte.

Poika astui heti hänen luokseen syleilemättä äitiänsä.

"No, Ludvig", kysyi Anna, "minkätähden et syleile minua?"

"Minä luulin, että te olitte pahastuksissanne minulle, madame;
osoitattehan minut pois."

"Minä en häädä sinua, mutta sinä olet vastikään ollut rokossa etkä ole
vielä toipunut, minä pelkään, että liiallinen valvominen saattaa
haitata vointiasi."

"Te ette niin suuresti pelännyt puolestani, kun tänään lähetitte minut
Parlamenttitaloon julkaisemaan nuo ilkeät määräykset, joista kansa niin
katkerasti napisee."

"Sire", kysyi Laporte antaakseen puheelle toisen käänteen, "kelle
käskee teidän majesteettinne minun antaa kynttilän?"

"Kelle haluat, Laporte", vastasi poika, "kun et vain Mancinille", hän
lisäsi kovalla äänellä.

Herra Mancini oli kardinaalin sisarenpoika, jonka Mazarin oli
toimittanut kuninkaan saattueeseen; häneen Ludvig XIV oli siirtänyt
osan siitä vihasta, jota ministeri oli hänessä herättänyt. Kuningas
lähti syleilemättä äitiänsä ja hyvästelemättä kardinaalia.

"Oivallista", virkkoi Mazarin, "minä näen mielelläni, että hänen
majesteettiansa opetetaan kammoamaan teeskentelyä."

"Kuinka niin?" kysyi kuningatar miltei pelokkaasti.

"Kuninkaan poistuminen ei nähdäkseni kaipaa mitään selityksiä. Hänen
majesteettinsa ei muuten huoli peitellä, kuinka vähäistä suopeutta hän
tuntee minua kohtaan, mikä ei silti estä minua olemasta hänen harras
palvelijansa, kuten teidän majesteettiannekin palvelen."

"Antakaa hänelle anteeksi, kardinaali!" pyysi kuningatar, "hän on
lapsi, joka ei vielä tiedä, kuinka suuressa kiitollisuudenvelassa hän
on teille."

Kardinaali hymyili.

"Mutta", jatkoi kuningatar, "te varmaankin tulitte jonkun tärkeän asian
vuoksi. Mitä on tekeillä?"

Mazarin istuutui tai pikemmin lyyhistyi tilavaan tuoliin ja vastasi
raskasmielisen näköisenä:

"Niin, kaiken todennäköisyyden mukaan on meidän piankin pakko erota,
jollette te johdu kiintymyksessänne minuun niin pitkälle, että
seuraatte minua Italiaan."

"Miksi niin?" kysyi kuningatar.

"Koska, kuten sanotaan 'Tisbee'-oopperassa", virkkoi Mazarin:

    "'Maailma tahtoo vain, ett' ero meille koituisi'"

"Te laskette leikkiä, hyvä herra", sanoi kuningatar ja yritti jossakin
määrin palautua entiseen arvokkuuteensa.

"Voi, en, madame!" väitti Mazarin, "minä en ollenkaan laske leikkiä.
Pikemmin tekee mieleni itkeä, olkaa vakuutettu siitä, ja minulla on
todellista aihetta siihen, sillä muistakaa toki, mitä sanoin:

    "'Maailma tahtoo vain, ett' ero meille koituisi'

"Ja kun te kuulutte maailmaan, tahdon sanoa, että tekin hylkäätte
minut."

"Kardinaali!"

"No, hyvä Jumala! Enkö nähnyt teidän äskettäin peräti herttaisesti
hymyilevän Orleansin herttualle tai oikeammin sille, mitä hän sanoi
teille!"

"Mitä hän sitten sanoi?"

"Hän sanoi teille, madame: 'Juuri teidän Mazarininne se on
loukkauskivenä; jos vain hän joutuu pois, niin kaikki käy hyvin.'"

"Mitä tahtoisitte minun tekevän?"

"Minusta tuntuu, madame, että kun te olette kuningatar..."

"Kaunista kuninkaallisuutta, kun on riippuvainen Palais-Royalin
kehnoimmastakin musteentuhrijasta tai valtakunnan vähäpätöisimmästä
aatelismiehestä!"

"Te olette kuitenkin kyllin mahtava voidaksenne häätää luotanne ne,
jotka ovat teille vastenmielisiä."

"Toisin sanoen teille vastenmielisiä, kardinaali", vastasi kuningatar.

"Minulle?"

"Niin juuri. Kuka eroitti rouva de Chevreusen, jota edellisen
hallituksen aikana vainottiin kaksitoista vuotta?"

"Se juonittelija tahtoi minua vastaan pitkittää vehkeitä, joiden
maalitauluna oli ensin herra de Richelieu."

"Kuka eroitti rouva de Hautefortin, ystävättären, joka oli minuun niin
kiintynyt, että kieltäysi kuninkaan suosiosta, säilyttääkseen minun
suojelukseni?"

"Tekopyhä olento, joka teitä riisuessaan joka ilta hoki, että te
syöksitte sielunne turmioon, jos rakastitte pappia, ikäänkuin ihminen
olisi siliä pappi, että hän on kardinaali."

"Kuka vangitutti herra de Beaufortin?"

"Se rauhaton sielu ei puhellut sen vähemmästä kuin minun
murhauttamisestani."

"Näette nyt, kardinaali", huomautti kuningatar, "että teidän
vihollisenne ovat minunkin."

"Siinä ei ole kylliksi, madame: teidän ystävienne pitäisi olla
minunkin."

"Minun ystävieni!" Kuningatar pudisti päätänsä. "Voi, sellaisia ei
minulla ole enää ainoatakaan!"

"Kuinka? Eikö teillä ole mitään ystäviä onnen päivinä, kun teillä
kuitenkin oli niitä vastoinkäymisten aikana?"

"Ei, syystä että minä onnen päivinä unohdin ne ystävät, monsieur;
syystä että minä menettelin kuningatar Marie dei Medicin tavoin, joka
ensimmäisestä maanpaostaan palattuansa halveksi kaikkia, jotka olivat
kärsineet hänen tähtensä, ja toistamiseen karkoitettuna kuoli Kölnissä,
kaikkien hylkäämänä, poikansakin, koska koko maailma vuorostaan
halveksi häntä."

"No niin", virkkoi Mazarin, "eikö vielä voisi hyvittää vääryyttä?
Etsikää ystävienne joukosta, vanhimpien ystävienne."

"Mitä tahdotte sanoa, monsieur?"

"En mitään muuta kuin mitä sanon: etsikää!"

"Voi, minä katselen turhaan ympärilleni, minulla ei enää ole mitään
vaikutusvaltaa kehenkään. Monsieuria[9] johtaa nyt kuten aina hänen
suosikkinsa. Eilen se oli Choisy, tänään se on La Rivière, huomenna
siksi tulee joku muu. Hänen korkeuttaan prinssiä johtaa rouva de
Longueville, jota itseänsä johtaa hänen rakastajansa, Marcillacin
ruhtinas. Herra Contia johtaa koadjutori, jota vuorostaan johtaa rouva
de Guémenée."

"Minä en pyydäkään, madame, teitä etsimään nykyisten, vaan entisten
ystävienne joukosta."

"Entisten ystävieni?" kertasi kuningatar.

"Niin, entisten ystävienne joukosta, niiden, jotka tukivat teitä
taistelussa Richelieun herttuaa vastaan, vieläpä auttoivat teitä
voittamaan hänet."

-- Mihin hän sillä tähtää? -- ihmetteli kuningatar itsekseen,
levottomasti silmäillen kardinaalia.

"Niin", pitkitti jälkimmäinen, "erityisissä tilanteissa on teidän
majesteettinne luonteenomaisen terävä-älyisyyden ja sukkeluuden
onnistunut tehdä tyhjiksi tuon vastustajan hyökkäykset ystävienne
avulla."

"Minä olen kärsinyt", sanoi kuningatar, "siinä kaikki."

"Niin", vastasi Mazarin, "niinkuin naiset kärsivät, -- kostaakseen.
Mutta käykäämme asiaan! Tunnetteko herra de Rochefortia?"

"Herra de Rochefort ei ollut ystäviäni", muistutti kuningatar, "vaan
päin vastoin katkerimpia vihamiehiäni, kardinaalin uskollisimpia
apureita. Luulin teidän tietävän sen."

"Tiedän sen niin hyvin", vastasi Mazarin, "että me olemme toimittaneet
hänet Bastiljiin."

"Onko hän päässyt ulos sieltä?" kysyi kuningatar.

"Ei, olkaa huoletta, hän on vielä siellä; mainitsinkin hänet vain
johtuakseni erääseen toiseen. Tunnetteko herra d'Artagnania?" jatkoi
Mazarin, katsoen tiukasti kuningatarta kasvoihin.

Itävallan Anna tunsi survaisun syvällä sydämessään.

-- Olisikohan gascognelainen ollut varomaton? -- jupisi hän itsekseen.

Sitten hän lisäsi ääneen:

"D'Artagnaniako? Malttakaahan -- kyllä, nimi on minulle tosiaan tuttu
D'Artagnan, muskettisoturi, joka rakasti erästä hovinaistani, viatonta
poloista, joka kuoli myrkytettynä minun tähteni."

"Siinäkö kaikki?" kysyi Mazarin.

Kuningatar silmäili kardinaalia kummeksuen.

"Mutta, monsieur", virkkoi hän, "luulenpa teidän tahtovan toimittaa
minun kanssani kuulustelun?"

"Jolloin te joka tapauksessa", huomautti Mazarin ainiaan pehmoisella
äänellään ja ikuinen hymynsä huulillaan, "vastaatte ainoastaan mielenne
mukaan."

"Selittäkää tarkoituksenne selvemmin, monsieur, niin minäkin annan
valaisevampia vastauksia", pyysi kuningatar alkaen käydä
kärsimättömäksi.

"No niin, madame", sanoi Mazarin kumartaen, "minä toivoisin teidän
jakavan kanssani ystävänne, niinkuin minä olen tehnyt teidät
osalliseksi siitä pikku uutteruudesta ja kyvystä, mitä kaitselmus on
minulle suonut. Asemamme on pulmallinen; meidän täytyy ryhtyä
voimakkaihin toimenpiteisiin."

"Taaskin!" sanoi kuningatar; "minä luulin, että asia oli ratkaistu
herra de Beaufortin poistamisella."

"Niin, te näitte ainoastaan vuolteen, joka uhkasi kukistaa kaikki; te
ette tarkannut tyyntä vettä. Meillä on Ranskassa kuitenkin sananlasku
tyynestä vedestä."

"Edelleen", pyysi kuningatar.

"No niin", jatkoi Mazarin, "minua häpäisevät joka päivä teidän
prinssinne ja arvonimillä mahtailevat lakeijanne, nuo automaatit, jotka
eivät näe, että minä pitelen heidän lankansa päästä, eivätkä minun
kärsivällisen totisuuteni verhosta huomaa ärsytetyn miehen ivanaurua,
kun tämä on itsekseen vannonut voittavansa heidät vielä. On totta, että
me olemme vangituttaneet herra de Beaufortin, mutta hän oli vähimmin
vaarallinen niistä kaikista; on jäljellä hänen ylhäisyytensä
prinssi..."

"Rocroyn voittaja! Ajatteletteko tosiaan sitä?"

"Kyllä, madame, ja varsin usein; mutta _patienza_, kuten me
italialaiset sanomme. Ja Condén lisäksi on olemassa Orleansin herttua."

"Mitä sanottekaan? Ensimmäinen täysiverinen prinssi, kuninkaan setä!"

"Ei ensimmäinen prinssi, ei kuninkaan setä, vaan kehno kapinoitsija,
joka edellisen hallituksen aikana oikullisen, kummallisen luonteensa
yllyttämänä, viheliäisen ikävystymisen ja kurjan kunnianhimon
hivuttamana, kateellisena kaikelle, mikä kunnon ja miehuuden puolesta
voitti hänet, katkeroittuneena siitä, että hän ei ollut mitään, vaikka
tekeysi kaikkien ilkeitten huhujen kaiuksi, kaikkien juonien sieluksi,
kiihoitti salaliittoihin rehellisiä miehiä, jotka yksinkertaisuudessaan
uskoivat kuninkaallisen henkilön vakuutuksia, ja sitten kielsi heidät,
kun he astuivat mestauslavalle! Ei ensimmäinen prinssi, ei kuninkaan
setä, sanon vielä kerran, vaan Chalaisin, Montmorencyn ja Cinq-Marsin
murhaaja, joka nyt parhaillaan yrittelee samaa peliä ja luulee
voittavansa otteen, kun on saanut toisen vastapelaajan, joka ei
uhkaile, vaan hymyilee. Mutta hän pettyy: hän tulee menettäneeksi herra
de Richelieun menettämisellä, ja minun etuni mukaista ei ole jättää
kuningattaren luo tätä riidansiementä, jolla kardinaali-vainaja
kahdenkymmenen vuoden mittaan kuohutteli kuninkaan sappea."

Anna punehtui ja kätki kasvonsa käsiin.

"En tahdo nöyryyttää teidän majesteettianne", pitkitti Mazarin
tyynemmin, mutta harvinaisen lujasti; "minä tahdon, että kuningatarta
kunnioitetaan ja hänen ministeriään samaten, koska minä kaikkien
silmissä olen vain ministeri. Teidän majesteettinne tietää itse, että
minä en ole Italiasta tullut pelinukke, kuten monet sanovat. Koko
maailman täytyy johtua käsittämään se."

"No niin, mitä pitää minun siis tehdä?" kysyi Itävallan Anna tuon
hallitsevan äänen lannistamana.

"Teidän on yritettävä muistaa niiden uskollisten ja hartaitten miesten
nimet, jotka herra de Richelieun vastarinnasta huolimatta matkustivat
meren yli, jättäen verijälkiä taipaleelleen, tuodakseen teidän
majesteetillenne takaisin erään koristeen, jonka olitte lahjoittanut
Buckinghamille."

Anna nousi majesteetillisena ja kiihtyneenä kuin olisi teräsjoustin
ponnahduttanut hänet seisaalle ja silmäili kardinaalia sillä ylpeällä
ja arvokkaalla sävyllä, joka oli antanut hänelle peräti suuren vallan
varhaisempina vuosina.

"Te loukkaatte minua, monsieur!" hän sanoi.

"Minä tahdon", jatkoi Mazarin lopettaen lauseen, jonka kuningatar oli
kuohahduksellaan keskeyttänyt, "minä tahdon, että te tänään teette
puolisonne puolesta, mitä silloin teitte rakastajanne tähden."

"Taaskin se panettelu!" huudahti kuningatar. "Minä luulin sen toki
täydellisesti unohtuneeksi, sillä tähän asti olette säästänyt minut
siitä; mutta nyt tekin sen toistatte. Sen parempi, sillä nyt saamme
tilaisuuden käsitellä tätä asiaa keskenämme, ja kerrassaan loppuun
saakka, ymmärrättekö?"

"Mutta, madame", sanoi Mazarin tuota palautunutta voimakkuutta
ihmetellen, "minä en pyydä teitä sanomaan kaikkea."

"Mutta minä tahdon sanoa teille kaikki", vastasi Itävallan Anna.
"Kuulkaa siis. Sanonpa teille, että siihen aikaan oli tosiaankin neljä
harrasta sydäntä, neljä rehellistä sielua, neljä uskollista miekkaa,
jotka pelastivat enemmän kuin henkeni, pelastaen kunniani."

"Vai niin, te tunnustatte sen!" virkahti Mazarin.

"Ainoastaan rikollistenko kunniaa siis voidaan vaarantaa, ja eikö usein
etenkin naista voi häväistä ulkonaisten seikkain todistus? Niin,
asianhaarat osuivat minua vastaan, olin joutumaisillani häpeään, ja
kuitenkin vannon..."

Kuningatar haki jotakin pyhää esinettä, tehdäkseen sen varassa valansa;
hän otti seinäverhon peittämästä kaapista pienen ruusupuisen, hopealla
silatun lippaan, asetti sen alttarille ja jatkoi:

"Minä vannon kautta näiden pyhien jäännösten: rakastin Buckinghamia,
mutta Buckingham ei ollut rakastajani."

"Ja mitä ovat pyhäinjäännökset, joiden kautta vannotte, madame?"
tiedusti Mazarin hymyillen, "sillä huomautanpa teille, että minä
roomalaisena olen epäuskoinen: on monenlaisia pyhäinjäännöksiä."

Kuningatar otti kaulastaan pienen kulta-avaimen ja ojensi sen
kardinaalille.

"Avatkaa, monsieur", hän sanoi, "ja katsokaa itse."

Kummastuneena otti Mazarin avaimen ja avasi lippaan, josta hän löysi
ainoastaan ruostuneen tikarin ja kaksi kirjettä, havaiten toisen näistä
veren tahrimaksi.

"Mitä tämä on?" kysyi Mazarin.

"Niin, monsieur, mitä tämä on?" sanoi Itävallan Anna,
majesteetillisesti ojentaessaan avattua lipasta kohti käsivarren, joka
oli vuosien uhalla säilyttänyt täydellisen kauneutensa. "Sanon sen
teille. Nämä kaksi kirjettä ovat ainoat, mitä olen koskaan lähettänyt
hänelle. Tämä veitsi on se, jolla Felton murhasi hänet. Lukekaa
kirjeet, monsieur, niin näette, olenko vakuuttanut väärin."

Sen sijaan että olisi saamallansa luvalla tarkastanut kirjeet otti
Mazarin luonnollisen tunteen vaikutuksesta tikarin, jonka kuoleva
Buckingham oli temmannut haavastaan ja Laporten mukana lähettänyt
kuningattarelle. Terä oli aivan syöpynyt, sillä veri oli muuttunut
ruosteeksi, ja tovin silmäiltyään sitä, jollaikaa kuningatar oli käynyt
valkeaksi kuin nojanaan olleen alttarin liinaverho, laski kardinaali
sen takaisin lippaaseen väkisinkin värähtäen.

"Hyvä, madame", hän sanoi, "minä uskon valaanne."

"Ei, ei, lukekaa!" tiukkasi kuningatar rypistynein silmäkulmin;
"lukekaa, minä tahdon, minä käsken, jotta päätökseni mukaisesti kaikki
loppuisi tähän kertaan, teidän enää uudistamattanne tätä puheenaihetta.
Luuletteko", hän lisäsi kamalasti hymyillen, "että minun tekee mieleni
availla tätä lipasta joka kerta, kun minua jälleen syyttelisitte?"

Tämän tarmokkuuden taivuttamana totteli Mazarin melkein koneellisesti
ja luki molemmat kirjeet. Toinen oli se, jossa kuningatar pyysi
timantteja takaisin Buckinghamilta ja jonka d'Artagnan oli tuonut
perille juuri parahiksi; toisen oli Laporte liian myöhään saanut
jätetyksi herttualle, kun kuningatar tahtoi ilmoittaa hänelle, että
hänet aiottiin murhata.

"Hyvä on, madame", virkkoi Mazarin, "siitä ei ole sen enempää
puhumista."

"Kyllä, monsieur", sanoi kuningatar sulkien lippaan ja laskien kätensä
sen päälle; "minulla on hiukan lisättävää, nimittäin, että olen aina
ollut kiittämätön noita miehiä kohtaan, jotka pelastivat minut ja
tekivät kaikkensa hänen pelastuksekseen, ja että minä en ole äsken
mainitsemallenne miehuulliselle d'Artagnanille antanut muuta kuin
käteni suudeltavaksi ja tämän timantin."

Kuningatar ojensi kauniin kätensä kardinaalia kohti ja osoitti hänelle
harvinaisen kaunista jalokiveä, joka välkkyi hänen sormessaan.

"Hän möi sen, mikäli olen kuullut, tilapäisessä rahapulassa", jatkoi
hän, "möi sen taasenkin pelastaakseen minut, sillä se tapahtui
sanansaattajan lähettämiseksi herttuan luo varoittamaan häntä aiotusta
murhasta."

"D'Artagnan siis tiesi sen?"

"Hän tiesi kaikki. Miten hän siinä menetteli, se on minulle
tuntematonta. Mutta varmaa on, että hän möi sormuksen herra
Desessartsille, jonka sormessa näin sen ja jolta sitten ostin sen
takaisin; tämä timantti kuitenkin kuuluu hänelle, monsieur: antakaa se
siis takaisin minun puolestani, ja koska teillä onneksenne on sellainen
mies lähellänne, niin koettakaa käyttää häntä."

"Kiitos, madame", sanoi Mazarin, "noudatan neuvoanne."

"Ja nyt", virkkoi kuningatar kuin liikutuksen valtaamana, "onko teillä
mitään muuta kysyttävää minulta?"

"Ei mitään, madame", vastasi kardinaali hellivimmällä äänellään; "anon
ainoastaan, että annatte minulle anteeksi kohtuuttomat epäluuloni,
mutta minä rakastan teitä niin suuresti, ettei ole hämmästyttävää, jos
olen mustasukkainen menneisyydellekin."

Selittämätön hymy vilahti kuningattaren huulilla.

"No niin, monsieur", hän sanoi, "jollei teillä ole muuta pyydettävää
minulta, niin jättäkää minut; teidän tulee käsittää, että minä
tällaisen kohtauksen jälkeen haluan olla yksinäni."

Mazarin kumarsi.

"Minä vetäydyn pois, madame", hän sanoi; "sallitteko minun tulla
takaisin?"

"Kyllä, mutta vasta huomenna; ei ole liikaa pidättää se aika
tointumiseeni."

Kardinaali tarttui kuningattaren käteen, suuteli sitä kohteliaasti ja
lähti.

Tuskin oli hän poissa, kun kuningatar astui poikansa huoneeseen ja
kysyi Laportelta, oliko kuningas mennyt makuulle. Laporte viittasi
kädellään nukkuvaan lapseen.

Itävallan Anna nousi ylös porrasaskelmia vuoteen ääreen, lähensi
huulensa pojan rypistyneelle otsalle ja suuteli sitä hiljaisesti;
sitten hän peräytyi yhtä äänettömästi kuin oli tullutkin, huomauttaen
kamaripalvelijalle ainoastaan:

"Yrittäkäähän, hyvä Laporte, saada kuningas esiintymään ystävällisemmin
kardinaalia kohtaan, jolle sekä hän että minä olemme suuressa
kiitollisuudenvelassa."




VIIDES LUKU

Gascognelainen ja italialainen


Sillävälin oli kardinaali palannut työhuoneeseensa, jonka ovella
Bernouin valvoi; hän kysyi tältä, oliko mitään uutta tapahtunut, mitään
tietoja tullut ulkoapäin. Vastattuaan kieltävästi sai palvelija
viittauksen poistua.

Jäätyään yksikseen avasi kardinaali käytävän oven ja siirtyi sitten
eteishuoneeseen. D'Artagnan nukkui väsyneenä lavitsalla.

"Herra d'Artagnan!" virkkoi hän hiljaa.

D'Artagnan ei hievahtanut.

"Herra d'Artagnan!" virkkoi hän kovemmin.

D'Artagnan nukkui yhä.

Kardinaali astui hänen luokseen ja kosketti hänen olkapäätänsä
sormenpäällä.

Tällä kertaa hätkähti d'Artagnan, havahtui ja kavahti heti jaloilleen
kuin aseissa oleva soturi.

"Tässä olen", hän sanoi, "kuka kutsuu minua?"

"Minä", vastasi Mazarin mitä leppeimmin hymyillen.

"Pyydän anteeksi teidän ylhäisyydeltänne", puolustausi d'Artagnan,
"mutta minä olin niin väsyksissä..."

"Älkää pyytäkö anteeksi, monsieur", keskeytti Mazarin, "sillä te olette
uuvuttanut itsenne minun palveluksessani."

D'Artagnan ihmetteli ministerin armollista sävyä.

-- Kas, kas! -- tuumi hän; -- pitääkö siis paikkansa se sananlasku,
että onni tulee nukkuessa?

"Seuratkaa minua, monsieur!" käski Mazarin.

-- Vai niin, -- päätteli d'Artagnan, -- Rochefort on siis pitänyt
sanansa; mutta mihin hornaan hän on kadonnut?

Ja hän tirkisteli työhuoneen syrjäisimpiinkin soppiin, mutta
Rochefortia ei näkynyt.

"Herra d'Artagnan", aloitti Mazarin istuutuen mukavaan asentoon
lepotuolissa, "te olette minusta aina näyttänyt urhealta ja
ritarilliselta mieheltä."

-- Paljon mahdollista, -- ajatteli d'Artagnan, -- mutta kylläpä hän on
viivytellyt sanomasta sitä minulle.

Se ei kuitenkaan estänyt häntä kumartamasta lattiaan asti vastaukseksi
Mazarinin kohteliaisuuteen.

"No niin", jatkoi Mazarin, "hetki on nyt tullut lahjojenne ja
miehuutenne käyttämiseen."

Upseerin silmissä leimahti ilon välähdys, joka kuitenkin heti sammui,
sillä hän ei tiennyt, mihin Mazarin tähtäsi.

"Käskekää, monseigneur!" sanoi hän, "olen valmis tottelemaan teidän
ylhäisyyttänne."

"Herra d'Artagnan", pitkitti Mazarin, "te olette edellisen hallituksen
aikana suorittanut erityisiä urotöitä..."

"Teidän ylhäisyytenne on liian armollinen muistaessanne... On totta,
totta, että minulla oli paljon menestystä sodassa."

"En puhu sotaisesta kunnostautumisestanne", huomautti Mazarin,
"sillä vaikka se herätti melkoista huomiota, voittivat sen muut
saavutuksenne."

D'Artagnan tekeytyi kummastuneeksi.

"No", virkkoi Mazarin, "te ette vastaa?"

"Minä odotan", sanoi d'Artagnan, "että monseigneur selittää, mitä
saavutuksia tarkoitatte."

"Puhun tuosta seikkailusta ... oh, te kyllä tiedätte, mihin viittaan."

"Valitettavasti en, monseigneur", vastasi d'Artagnan ihmeissään.

"Te olette vaitelias; sen parempi! Tarkoitan kuningattaren
timanttiselkkausta, matkaa, jonka teitte kolmen ystävänne kanssa."

-- Kas, kas! -- ajatteli gascognelainen, -- onkohan siinä ansa? Täytyy
olla varuillaan.

Ja hän antoi kasvoilleen niin vilpitöntä hämmästystä kuvastavan ilmeen,
että sitä olisivat kadehtineet Mondori ja Bellerose, sen ajan etevimmät
näyttelijät.

"Mainiota!" kehui Mazarin nauraen; "erinomaista! Minulle on syystä
suositeltu teitä miehenä, jota kaipasin. No, sanokaahan, mitä tekisitte
hyväkseni?"

"Kaikkea, mitä teidän ylhäisyytenne käskee", vastasi d'Artagnan.

"Tekisittekö minun puolestani, mitä entiseen aikaan teitte
kuningattaren tähden?"

-- Varmastikin, -- virkkoi d'Artagnan itsekseen, -- tahtoo hän urkkia
minulta jotakin; yrittäköönhän. Eihän tämä toki ole Richelieuta
ovelampi, hiisi vieköön!... "Kuningattaren tähden, monseigneur? En
ymmärrä."

"Te ette ymmärrä, että minä tarvitsen teitä ja kolmea ystäväänne?"

"Mitä ystäviäni, monseigneur?"

"Kolmea entistä ystäväänne."

"Entiseen aikaan, monseigneur", vastasi d'Artagnan, "ei minulla ollut
ainoastaan kolmea ystävää, vaan viisikymmentä. Kaksikymmenvuotias sanoo
koko ihmiskuntaa ystäväkseen."

"Hyvä, hyvä, herra luutnantti!" tuumi Mazarin; "vaiteliaisuus on kaunis
ominaisuus, mutta tänään voisitte kenties joutua katumaan liiallista
varovaisuutta."

"Monseigneur, Pythagoras velvoitti oppilaansa viiden vuoden
puhumattomuuteen, jotta he osaisivat vaieta."

"Mutta te olette ollut kaksikymmentä vuotta puhumattomana,
monsieur, siis viittätoista vuotta pitempään kuin pythagoralainen
viisaustieteilijä, ja se tuntuu minusta jo riittävältä. Puhukaa siis
nyt, kun kuningatar itse vapauttaa teidät valastanne."

"Kuningatar!" äännähti d'Artagnan, ja hänen kummastuksensa ei tällä
kertaa ollut teeskennelty.

"Niin, kuningatar; ja todistukseksi siitä, että puhun teille hänen
nimessään, pyysi hän minua näyttämään teille tätä timanttia, jonka hän
väittää teidän tuntevan, ostettuaan sen takaisin herra Desessartsilta."

Mazarin ojensi kätensä upseeria kohti; tämä huokasi tuntiessaan
sormuksen, jonka oli Kaupungintalon tanssiaisiltana saanut
kuningattarelta.

"Se on totta", myönsi d'Artagnan; "tunnen tuon timantin, joka on ollut
kuningattaren oma."

"Näette siis, että minä puhun hänen nimessään. Vastatkaa minulle siis,
esittämättä enää huvinäytelmää. Olen jo sanonut ja toistan sen, että
asia koskee teidän onneanne."

"Totisesti, monseigneur, kaipaankin jo kipeästi onnea. Teidän
ylhäisyytenne on unohtanut minut niin pitkäksi aikaa!"

"Se korvautuu viikossa. Te olette siis käytettävissäni, mutta missä
ovat ystävänne?"

"Sitä en tiedä, monseigneur."

"Kuinka, ette tiedä?"

"En; siitä on pitkä aika, kun erosimme, sillä kaikki kolme jättivät
sotapalveluksen."

"Mutta mistä löydätte heidät jälleen?"

"Sieltä missä he vain ovat. Olkoon se minun huolenani."

"Hyvä! Ehtonne?"

"Rahaa, monseigneur, niin paljon kuin yrityksiimme tarvitaan. Muistan
liiankin hyvin, kuinka usein meillä tuli vastuksia rahapulasta, ja
ilman tuota timanttia, joka minun oli pakko myydä, olisimmekin jääneet
taipaleelle."

"Hitto! Rahaa, ja paljon!" tuskastui Mazarin; "mitä te latelettekin,
herra luutnantti? Ettekö tiedä, että kuninkaan kirstuissa ei ole
rahaa?"

"Tehkää siis kuten minä, monseigneur, myykää kruunun jalokivet. Uskokaa
minua, älkäämme tinkikö; vähäisillä varoilla onnistuvat kehnosti suuret
asiat."

"No niin", taipui Mazarin, "yritämmepä tyydyttää teitä."

-- Richelieu, -- ajatteli d'Artagnan, -- olisi jo antanut minulle
viisisataa pistolia käsirahoiksi.

"Lupaatte siis palvella minua?"

"Niin, jos ystäväni tulevat mukaan."

"Mutta jos he kieltäytyvät, niin voinenhan silti luottaa teihin?"

"Yksinäni en ole milloinkaan toimittanut mitään tärkeätä", sanoi
d'Artagnan päätänsä pudistaen.

"Lähtekää siis etsimään heitä."

"Mitä esitän heille suostuttaakseni heidät palvelemaan teidän
ylhäisyyttänne?"

"Tunnette heidät paremmin kuin minä. Lupailette kunkin luonteen
mukaan."

"Mitä saan luvata?"

"Että jos he palvelevat minua niinkuin avustivat kuningatarta osoitan
tunnustustani suurenmoisesti."

"Mitä on meidän siis tehtävä?"

"Kaikkea, koska näytte kaikkeen pystyvän."

"Monseigneur, kun ihmisellä on luottamusta toisiin ja hän tahtoo näissä
vastavuoroon herättää luottamusta, valaisee hän tarkoitusperiänsä
paremmin kuin teidän ylhäisyytenne."

"Olkaa huoletta", vastasi Mazarin, "kun tulee toiminnan hetki, saatte
kuulla kaikki ajatukseni."

"Ja siihen asti?"

"Odotatte ja haette esille ystävänne."

"Monseigneur, he kenties eivät ole Pariisissa, niin, se on
luultavaakin; minun on silloin matkusteltava. Olen vain ruti köyhä
muskettiluutnantti, ja matkat maksavat."

"Ei ole tarkoituksenani", arkaili Mazarin, "että te esiintyisitte
kovinkaan komeasti; suunnitelmani vaativat salaperäisyyttä, joka ei
salli suurtakaan varustelua."

"Kuitenkaan, monseigneur, en voi matkustaa palkallani, koska se on
maksamatta kolmelta kuukaudelta; myöskään en saa kustannetuksi kulujani
säästöillä, kun olen kaksikolmatta vuotta palvellessani kerännyt
ainoastaan velkoja."

Mazarin seisoi hetkisen mietteissään, niinkuin olisi hänen sielussaan
ollut raju taistelu käymässä; sitten astui hän kolmella lukolla
lujitetun kaapin luo, otti sieltä pussosen ja virkkoi huoahtaen, pariin
kolmeen kertaan punnittuaan sitä kädessään ennen kuin luovutti sen
d'Artagnanille:

"Ottakaa siis tämä; siinä on matkarahat."

-- Jos ne ovat espanjalaisia dubloneja tai kulta-écuitäkään, --
ajatteli d'Artagnan, -- niin voimmepa toistekin tehdä kauppoja
keskenämme.

Hän kumarsi kardinaalille ja työnsi massin avaraan taskuunsa.

"No niin, asia on siis valmiiksi puhuttu", aloitti kardinaali jälleen,
"te lähdette matkoille..."

"Niin, monseigneur."

"Kirjoittakaa minulle joka päivä, saadakseni tietoja neuvottelujen
kulusta."

"Sitä en lyö laimin, monseigneur."

"Hyvä on. Minkä nimisiä muuten ovatkaan ystävänne?"

"Minkäkö nimisiä?" kertasi d'Artagnan hieman levottomasti.

"Niin; teidän etsiessänne omasta puolestanne tiedustelen minäkin, ja
kenties saan kuulla jotakin."

"Kreivi de la Fère, jolla oli nimityksenään Atos; herra du Vallon, joka
oli omaksunut Portoksen nimen, ja ritari d'Herblay, nykyisin abbé
d'Herblay, tavallisessa puhuttelussa Aramis."

Kardinaali hymyili.

"Nuoria aatelisjunkkareita", hän sanoi, "jotka olivat salanimillä
yhtyneet muskettiväkeen, jotteivät olisi vaarantaneet sukunimiänsä.
Pitkät miekat, mutta tyhjät kukkarot; tuttu juttu."

"Jos Jumala sallii, että ne miekat paljastetaan teidän ylhäisyytenne
palveluksessa", huomautti d'Artagnan, "rohkenen lausua sen toivomuksen,
että monseigneurin kukkaro vuorostaan kevenisi ja heidän täyttyisi,
sillä noiden kolmen miehen ja minun avullamme kykenee teidän
ylhäisyytenne mullistelemaan koko Ranskan ja vieläpä Euroopan, jos
näette hyväksi."

"Nuo gascognelaiset", sanoi Mazarin nauraen, "vastaavat melkein
italialaisia kerskunnassa."

"Joka tapauksessa", tokaisi d'Artagnan hymyillen yhtä hilpeästi kuin
kardinaalikin, "ovat he pätevämpiä miekkamiehiä."

Ja hän poistui pyydettyään lomaa, joka hänelle heti myönnettiin;
Mazarin itse vahvisti valtuutuksen allekirjoituksellaan.

Tuskin oli hän päässyt ulos, kun lähestyi pihalla palavaa lyhtyä ja
vilkaisi kiireisesti massiin.

"Hopea-écuitä!" tuhahti hän halveksivasti; "sen aavistinkin. Voi,
Mazarin, Mazarin, sinä et luota minuun! Sen pahempi! Se tuottaa sinulle
onnettomuutta!"

Sillävälin kardinaali hykerteli käsiään.

"Sata pistolia", jupisi hän, "sata pistolia! Sadasta pistolista olen
saanut haltuuni salaisuuden, josta herra de Richelieu olisi maksanut
kaksikymmentätuhatta écu'ta, -- puhumattakaan tästä timantista", lisäsi
hän luoden helliviä silmäyksiä sormukseen, jonka hän oli pitänyt,
luovuttamatta sitä d'Artagnanille, "puhumattakaan tästä timantista,
joka on arvoltaan vähintään kymmenen tuhatta livreä."

Ja kardinaali meni makuuhuoneeseensa peräti hyvillä mielin tästä
illasta, joka oli hänelle tuottanut niin hauskoja tuloksia. Hän asetti
sormuksen lippaaseen, joka sisälsi kaikenlaisia jalokiviä, sillä
kardinaali oli viehättynyt sellaisiin koruihin, ja kutsui Bernouinin
riisujakseen, sen enempää välittämättä melusta, jota puuskahduksin
tunkeusi ikkunain läpi, tai kiväärinlaukauksista, joita vielä kajahteli
kaupungilla, vaikka kello jo kävi kahtatoista.

Sillaikaa samosi d'Artagnan Tiquetonne-kadulle, jonka varrella hän asui
la Chevrette-hotellissa.

Lienee paikallaan huomauttaa muutamin sanoin, miten d'Artagnan oli
tullut valinneeksi tämän asunnon.




KUUDES LUKU

D'Artagnan neljänkymmenen ikäisenä


Voi, paljon oli sattunut tapauksia ja varsinkin kulunut vuosia siitä
asti, kun _Kolmen muskettisoturin_ romaanissa jätimme d'Artagnanin
Fossoyeurs-kadun n:o 12:een.

D'Artagnan oli kyllä ottanut osaa tapauksiin, mutta nämä eivät
olleet kääntyneet hänelle suotuisiksi. Niin kauan kuin oli
ystäviensä ympäröimänä, hän säilytti nuorekkuutensa ja runollisen
elämänkatsomuksensa; hän oli noita hienoja ja joustavia luonteita,
joihin helposti sulautuu muiden ominaisuuksia. Atos antoi hänelle
arvokkuuttansa, Portos ravakkuuttansa, Aramis soreuttansa. Jos
d'Artagnan olisi yhä edelleen elellyt noiden kolmen seurassa, niin
hänestä olisi tullut huomattu mies. Atos jätti hänet ensimmäisenä,
vetäytyäkseen pikku maatilalle, jonka oli perinyt Eloisin tienoolta;
sitten Portos, mennäkseen naimisiin prokuraattorinleskensä kanssa, ja
lopuksi päätti Aramis täydellä todella mennä hengelliseen säätyyn ja
kehittyä abbéksi. D'Artagnan, jonka tulevaisuus näytti mitä likeisimmin
liittyneen hänen kolmen ystävänsä kohtaloihin, huomasi itsensä siitä
saakka yksinäiseksi ja heikoksi; hänellä ei ollut miehuutta tunkeutua
eteenpäin uralla, jolla hän nähdäkseen ei kyennyt sukeutumaan
miksikään, jollei kukin hänen ystävistään ikäänkuin luovuttanut hänelle
osuutta siitä elontarmosta, minkä oli taivaalta saanut.

D'Artagnan huomasi myös joutuneensa vain yhä eristetymmäksi sen
johdosta, että oli kohonnut muskettisoturien luutnantiksi. Hän ei
ollut, kuten Atos, kyllin korkeata syntyperää päästäkseen ylhäisempiin
perheisiin; hän ei Portoksen tavoin ollut kyllin turhamainen,
yrittääkseen uskotella muille, että hän seurusteli hienoston piireissä;
hän ei Aramiin lailla ollut kylliksi hienotapainen, kyetäkseen
itsenäisesti pitämään yllä säätynsä seuratottumusta. Joksikin aikaa oli
rouva Bonacieuxin viehättävä muisto valanut nuoren luutnantin sieluun
runollista tunnetta, mutta kun kaikki on katoavaista tässä maailmassa,
häipyi vähitellen tämäkin vaikutelma; varusväen elämä tuntuu
haitallisesti ylimysmielisissäkin luonteissa. D'Artagnanin olemuksen
kahdesta vastakkaisesta puolesta voitti ajan mittaan aineellinen, ja
alituiseen kasarmissa, alituiseen leirissä, alituiseen ratsailla
oleskellessaan oli d'Artagnanista hänen sitä itse huomaamattansa tullut
meidän päiviemme määritelmän mukaan _aito vanha huovi_ -- en tiedä,
mikä siihen aikaan lienee ollut vastaavana nimityksenä.

D'Artagnan ei kuitenkaan menettänyt synnynnäistä oveluuttaan; eipä
suinkaan. Päinvastoin lisääntyikin tämä oveluus kenties yhäti tai
ainakin ilmeni hiukan karkeamman pinnan alta enemmän; mutta hän käytti
sitä pikku seikkoihin, ei tärkeämpiin yrityksiin. Hän turvautui siihen
aineellisen hyvinvointinsa tähden, sellaisen kuin soturit itselleen
haluavat, nimittäin hyvän majapaikan, hyvän ruokapöydän, hyvän emännän
ja niin edelleen.

Ja kaiken tämän oli d'Artagnan kuusi vuotta takaperin tavannut
Tiquetonne-kadulta, la Chevrette-hotellista.

Hänen oleskellessaan ensi aikojaan tässä hotellissa kiintyi häneen
erinomaisesti emäntä, kaunis ja vilkas viidenkolmatta tai
kuudenkolmatta ikäinen flaamitar. Muutamien lempiseikkojen jälkeen,
joille kiusallinen aviomies oli tuottanut suuria hankaluuksia, niin
että d'Artagnan jo oli kymmeneenkin kertaan uhannut pistää hänet
kuoliaaksi säilällään, katosi aviomies eräänä aamuna ainiaaksi,
salavihkaa myytyänsä muutamia viiniaameja ottaen mukaan kaikki rahat
sekä talon kalleudet. Häntä luultiin kuolleeksi; etenkin väitti häntä
kivenkovaan vainajaksi hänen vaimonsa, jota viehätti leskeyden suloinen
kuvitelma. Lopulta, kolmivuotisen suhteen jälkeen, jota d'Artagnan
visusti varoi rikkomasta, olletikin kun hän vuosi vuodelta oli
havainnut asuntonsa ja emäntänsä yhä miellyttävämmiksi, sillä
jälkimmäinen myönsi hänelle luottoa edellisestä, alkoi emäntää
hullaannuttaa kohtuuton halu joutua jälleen aviovaimoksi, ja hän
esitti, että d'Artagnan menisi hänen kanssaan naimisiin.

"Huh! hyi!" oudoksui d'Artagnan. "Kaksinnaimistako ajattelet, rakkahin?
Ethän ole tosissasi!"

"Mutta hän on kuollut, olen siitä varma."

"Hän oli mitä kiusallisin rettelöitsijä ja tulisi kyllä takaisin
hirttämään meidät."

"No niin, jos hän tulee, niin te surmaatte hänet; olettehan niin uljas
ja taitava!"

"Perhana, käpyseni, hirteen sekin johtaisi!"

"Hylkäätte siis tarjoukseni?"

"Niinhän tietenkin, ehdottomasti!"

Kaunis ravintoloitsijatar oli lohduton. Hän ei ainoastaan olisi
mielellään ottanut d'Artagnania miehekseen, vaan jumalakseenkin:
luutnantti oli niin kaunis mies ja niin komeaviiksinen!

Tämän liiton neljäntenä vuonna tapahtui Franche-Comtén sotaretki.
D'Artagnan valittiin ottamaan osaa siihen ja valmistausi lähtöön. Se
aiheutti mitä katkerimman murheen purkauksia, loppumattomia kyyneliä ja
juhlallisia uskollisuudenlupauksia, emännän taholta tietysti.
D'Artagnan oli liian ylväs lupailemaan mitään; hän vakuuttikin vain
tekevänsä kaikkensa lisätäkseen nimensä loistoa.

Mitä d'Artagnanin urheuteen tulee, niin tunnemmekin sen jo; hän ei
milloinkaan säästellyt itseään, ja kun hän kumppaniensa etunenässä
ryntäsi vihollista vastaan, sai hän rintaansa luodin, joka suisti hänet
tantereelle. Hänen nähtiin putoavan ratsultaan, mutta hänen ei nähty
nousevan, joten häntä pidettiin kuolleena, ja sitä vakuuttivat kaikin
mokomin ne, jotka toivoivat pääsevänsä hänen sijalleen. Ihminen uskoo
helposti todeksi sen, mitä hän toivoo, ja armeijassa toivottelivat
kaikki jonkun muun kuolemaa, aina osastokenraalista asti, joka haluaa
ylipäällikön kaatumista, sotamiehiin saakka, joiden tiellä ovat
korpraalit.

D'Artagnan ei kuitenkaan ollut niin vähällä surmattavissa.
Maattuaan tajuttomana päivän polttavassa helteessä taistelukentällä
hän virkosi yön viileydestä; hän sai laahautuneeksi lähimpään kylään,
kolkutti kauneimman rakennuksen portille ja otettiin vastaan
niinkuin ranskalaiset aina ja kaikkialla otetaan, vaikkapa ovat
haavoitettujakin. Häntä hoidettiin huolellisesti, hän parani, ja
paremmassa voinnissa kuin koskaan lähti hän eräänä aamuna matkalle
Pariisiin ja perille tultuaan suuntasi kulkunsa Tiquetonne-kadulle.

Mutta d'Artagnan huomasi kamarinsa asutuksi, sillä sen vaatekomeroon
oli sijoitettu täydellinen miehen asuvarasto, miekkaa vailla.

-- Hän on siis palannut, -- tuumi luutnantti; -- sen pahempi ja sen
parempi!

D'Artagnan luonnollisesti aina ajatteli aviomiestä.

Hän tiedusteli: uusi viinuri, uusi sisäkkö; emäntä oli lähtenyt
kävelylle.

"Yksinään?" kysyi d'Artagnan.

"Ei, herran kanssa."

"Herra on siis tullut takaisin?"

"Tietenkin", vastasi palvelijatar yksinkertaisesti.

"Jos minulla olisi rahaa", sanoi d'Artagnan itsekseen, "niin lähtisin
tieheni; mutta sen puutteessa täytyy minun viipyä, noudattaa emäntäni
neuvoa ja tehdä loppu tuon tunkeilevan kummittelijan aviollisista
mielikuvista."

Hän lopetti tämän yksinpuhelun, joka osoitti, että tärkeissä
tilanteissa ei mikään ole luonnollisempaa kuin yksinpuhelu, kun ovella
vaaninut palvelijatar äkkiä huudahti:

"Kas, tuolla juuri tuleekin rouva herran kanssa!"

D'Artagnan vilkaisi pitkin katua ja näkikin emännän kääntyvän
Montmartre-kadun kulmasta tavattoman kookkaan sveitsiläisen
käsikynkässä; tämä teiskaroitsi kävellessään niin röyhistelevänä, että
hänen sävynsä mieluisasti muistutti d'Artagnanin mieleen vanhan
Portos-ystävän.

-- Tuoko on herra? tuumi d'Artagnan itsekseen. -- Kas vain, hänpä
näyttää suuresti paisuneen!

Ja hän istuutui vierashuoneeseen hyvin näkyvälle paikalle.

Sisään tullessaan huomasi emäntä heti d'Artagnanin ja huudahti
heikosti.

Silloin d'Artagnan nousi, havaitessaan olevansa tunnettu, riensi
ravintoloitsijattaren luo ja syleili häntä hellästi.

Sveitsiläinen katseli tyrmistyneenä emäntää, joka vaaleni.

"Voi, tekö siinä, monsieur! Mitä tahdotte?" kysyi emäntä peräti
hämmästyneenä.

"Onko tuo herra serkkusi? Tai veljesi?" kysyi d'Artagnan vähääkään
hairahtumatta näyttelemästänsä osasta.

Ja vastausta odottamatta hän heittäysi helvetialaisen syliin; tämä
tekeysi varsin kylmäkiskoiseksi.

"Guga on dämä miesh?" äännähti hän.

Emäntä vastasi vain oihkauksilla.

"Kuka on tämä sveitsiläinen?" tiukkasi d'Artagnan.

"Herra menee minun kanssani naimisiin", änkkäsi emäntä kahden
hermotäristyksen lomassa.

"Miehesi on siis viimeinkin kuollut?"

"Midä she deihin guuluu?" tokaisi sveitsiläinen.

"Se guuluu minuun hyvin likeisesti", vastasi d'Artagnan, "syystä että
te ette voi naida rouvaa minun suostumuksettani ja että..."

"Ja että...?" kovisti sveitsiläinen.

"Ja että ... minä en sitä anna", vakuutti muskettisoturi.

Sveitsiläinen karahti tulipunaiseksi kuin kukonharja. Hänellä oli
yllään upea kultanauhainen univormunsa, d'Artagnan oli kääriytynyt
eräänlaiseen harmaaseen viittaan; sveitsiläinen oli kuusi jalkaa
mitaltaan, d'Artagnan hädin yli viiden; sveitsiläinen luuli olevansa
kotonaan, d'Artagnan näytti hänestä tungettelijalta.

"Marshittego matkaanne?" kysyi sveitsiläinen kiivaasti polkien jalkaa
kuin alkaen vakavasti vihastua.

"Minäkö? En suinkaan!" vastasi d'Artagnan.

"Meidän tarvitsee vain lähettää hakemaan järjestysvallan apua",
huomautti muuan viinuri, joka ei kyennyt käsittämään, että noin
pikkuinen mies kiisteli paikasta rotevan palkkasoturin kanssa.

"Sinä", virkkoi d'Artagnan, joka nyt vuorostaan alkoi tulistua, ja hän
tarttui viinuria korvaan, "sinä ensiksikin seisot nyt koreasti alallasi
etkä hievahdakaan, muutoin tempaan sinulta, mitä nyt on hyppysissäni.
Ja te, Wilhelm Tellin mainehikas jälkeläinen, panette kompeenne kasaan
minun huoneestani, sillä ne ovat tielläni, ja lähdette vireästi
etsimään muuta majapaikkaa."

Sveitsiläinen alkoi nauraa hohottaa.

"Minägö lähtishin?" sanoi hän; "ja migshi?"

"Ahaa, hyvä on!" virkkoi d'Artagnan; "minä näen, että ymmärrätte.
Tulkaahan siis pikku kävelylle kanssani, niin selitän lopun."

Emäntä tiesi d'Artagnanin erinomaiseksi miekkailijaksi. Hän alkoi itkeä
ja repiä hiuksiansa.

D'Artagnan kääntyi kauniiseen surevaiseen.

"Mutta lähettäkää hänet siis pois, madame", kehoitti hän.

"Byh!" vähitteli sveitsiläinen, joka oli tarvinnut jonkun aikaa
käsittääkseen d'Artagnanin tekemän ehdotuksen; "byh, guga on she, joga
minulle gävelyä ehdottaa!"

"Minä olen hänen majesteettinsa muskettiväen luutnantti", vastasi
d'Artagnan, "ja siis joka suhteessa teitä ylempänä; mutta kun tässä ei
ole kysymys muusta kuin majoituslapusta, niin tunnettehan käytännön.
Tulkaa noutamaan lappunne; huoneen ottaa haltuunsa se, joka saapuu
ensimmäisenä takaisin."

D'Artagnan lähti sveitsiläisen seurassa emännän voivotuksesta
piittaamatta; pohjaltaan tunsikin tämä vanhan rakkauden
jälleen elvyttävän sydäntänsä, mutta hänelle ei olisi ollut
vastenmielistä, että korskea muskettisoturi, joka oli loukannut häntä
avioliittotarjouksen hylkäämisellä, olisi nyt saanut kunnollisen
opetuksen.

Kiistakumppanukset astelivat suoraa päätä Montmartren
vallikaivannoille. Oli pimeä heidän päätyessään perille; kohteliaasti
pyysi d'Artagnan sveitsiläistä luovuttamaan hänelle huoneen ja pysymään
sieltä poissa, mutta tämä kieltäysi päänsä liikkeellä ja veti
miekkansa.

"Siispä saattekin maata täällä", virkkoi d'Artagnan. "Se on kurja
yösija, mutta minussa ei ole vika; itse olette niin tahtonut."

Niin sanoen tempasi hänkin säilänsä, ja aseet kalahtivat vastakkain.

Hän oli joutunut tekemisiin vankan käden kanssa, mutta hänen
notkeutensa oli kaikkea voimaa pätevämpi. Saksalaisen miekka ei
kertaakaan tavannut muskettisoturia. Sveitsiläinen sai kaksi
miekanpistoa, joita hän ei kylmän takia tuntenut; kuitenkin pakotti
hänet pian verenvuoto ja sen aiheuttama heikkous istumaan.

"Kas niin!" puheli d'Artagnan; "mitä minä sanoin? Voititteko siitä nyt
mitään, niskuri! Onneksi paranette tuosta parissa viikossa. Jääkää
tänne, niin lähetän viinurin tuomaan vaatteenne. Näkemiin. Asettukaapa
muuten Montorgueil-kadulle 'Pelmuuttelevaan Kissaan'; siellä on mainio
ruoka, jos emäntä on vielä sama. Hyvästi!"

Ja sitten hän palasi reippaana asuntoonsa, lähettäen tosiaankin tavarat
sveitsiläiselle, jonka viinuri tapasi istumassa siinä, mihin d'Artagnan
oli hänet jättänyt, vieläkin ihan ällistyksissään vastustajansa
varmasta esiintymisestä.

Viinuri, emäntä ja koko huonekunta tunsivat d'Artagnania kohtaan samaa
kunnioitusta, jota herättäisi Herkules, jos hän palaisi maan päälle
uudestaan suorittamaan kaksitoista urotyötänsä.

Mutta jäätyään kahden kesken emännän kanssa huomautti hän:

"Nyt, sievä Madeleine, tiedät mitä eroa on sveitsiläisellä ja
aatelismiehellä; sinä olet käyttäytynyt kuin kapakoitsijatar. Sen
pahempi sinulle, sillä sellaisella menettelyllä menetät kunnioitukseni
ja seurani. Ajoin pois sveitsiläisen nöyryyttääkseni sinua, mutta minä
en enää asu täällä; en majaile paikassa, jota halveksin. Hei,
tarjoilija! Kantakaa reppuni 'Hymyävään Häränpäähän' Rue des
Bourdonnaisille. Hyvästi, rouva!"

Nämä sanat virkkaessaan näytti d'Artagnan sekä majesteetilliselta että
hellyttävältä. Emäntä heittäysi hänen jalkoihinsa, pyysi anteeksi ja
pidätteli häntä lempeällä väkivallalla. Tarvitseeko sanoa enempää?
Paistinvarrasta käänneltiin, uunissa räiskyi tuli, kaunis Madeleine
itki; d'Artagnan tunsi yhtaikaa nälkää, vilua ja uudestaan heräävää
rakkautta; hän antoi anteeksi ja jäi.

Siten asui nyt d'Artagnan edelleen Tiquetonne-kadun varrella
Chevrette-hotellissa.




SEITSEMÄS LUKU

D'Artagnan on ymmällä, mutta muuan vanha tuttavamme tulee apuun


D'Artagnan palasi siis syvissä mietteissä. Hän oli hyvillä mielin
kardinaali Mazarinin rahamassista ja ajatteli kaunista timanttia, joka
oli aikoinaan ollut hänen ja jonka hän oli nyt pikimältään nähnyt
pääministerin sormessa välkkyvän.

-- Jos se timantti vielä joskus joutuisi käsiini, -- tuumiskeli hän, --
niin muuttaisin sen heti rahaksi. Ostaisin muutamia tiluksia isäni
linnan ympäriltä, joka on kylläkin sievä asunto, mutta kokonaan vailla
maa-alaa, ellen ota lukuun tuskin Innocents-hautuumaan kokoista
puutarhaa. Siellä minä kaikessa suuruudessani odottaisin hetkeä,
jolloin joku rikas perijätär komean ulkomuotoni houkuttelemana menisi
naimisiin kanssani. Sitten olisi minulla kolme poikaa: ensimmäisestä
tekisin Atoksen kaltaisen ylhäisen herran, toisesta Portoksen laisen
ravakan soturin ja kolmannesta sellaisen hienon abbén kuin on Aramis.
Totisesti olisi se verrattomasti parempaa kuin nykyinen elämäni; mutta
kovaksi onneksi on herra de Mazarin saituri, joka ei hevillä luopune
minun hyväkseni timantista.

Mitähän olisikaan d'Artagnan sanonut, jos hän olisi tiennyt, että
kuningatar oli luovuttanut timantin Mazarinin toimitettavaksi hänelle?

Tiquetonne-kadulle astuessaan hän kuuli ankaraa meteliä; melkoinen
väkijoukko oli keräytynyt hänen asuntonsa lähelle.

"Kas vain!" virkkoi hän itsekseen; "onko tuli valloillaan la
Chevrette-hotellissa, vai lieneekö sievän Madeleinen mies lopultakin
tullut takaisin?"

Kumpainenkaan oletus ei pitänyt paikkaansa; lähestyessään huomasi
d'Artagnan, että väki ei ollut kokoontunut hänen hotellinsa, vaan
naapuritalon ulkopuolelle. Huudeltiin ja hälistiin, juoksenneltiin
soihdut kädessä, ja näiden hohteessa näki d'Artagnan joitakuita
univormuja.

Hän kysyi, mitä oli tekeillä.

Hänelle vastattiin, että muuan porvari oli parinkymmenen ystävänsä
johtajana hätyyttänyt kardinaalin kaartilaisten vartioimia vaunuja,
mutta lisävoimia oli tullut paikalle, ja porvarit oli häädetty
pakosalle. Joukkueen johtaja oli pujahtanut hotellin viereiseen taloon,
ja sitä nyt tutkittiin.

Nuoruutensa päivinä oli d'Artagnan aina rientänyt sinne, missä hän näki
univormuja, ja antanut apunsa sotureille porvareita vastaan. Mutta tämä
into oli nyt jäähtynyt; olihan hänellä muuten taskussaan kardinaalin
sata pistolia, ja hänen ei tehnyt mielensä panna niitä vaaraan
tungoksessa.

Hän astui hotelliin sen enempää tiedustamatta.

Entiseen aikaan tahtoi d'Artagnan aina tietää kaikki; nyt sitävastoin
hän tiesi aina kylliksi.

Hän tapasi kauniin Madeleinen, joka ei ollut odottanut häntä, luullen
d'Artagnanin viettävän yönsä Louvressa, kuten tämä oli lausunut. Hän
touhusi senvuoksi innoissaan luutnantin mukavuudeksi, sillä tämän
aavistamaton paluu oli hänelle tällä kertaa sitä mieluisampi, kun hän
suuresti pelkäsi kadulta kuulunutta mellastusta eikä voinut nyt
turvautua mihinkään sveitsiläiseen.

Hän tahtoi alottaa keskustelun d'Artagnanin kanssa ja kertoa tälle,
mitä oli tapahtunut, mutta d'Artagnan pyysi häntä lähettämään
illallisen ylös kamariinsa ja lisäämään siihen pullon vanhaa burgundia.

Sievä Madeleine oli tottunut sotilaalliseen kuuliaisuuteen, nimittäin
tottelemaan pelkkää merkkiä. Tällä kertaa oli d'Artagnan suvainnut
puhua; hänen käskyään noudatettiinkin siitä syystä kahta vireämmin.

D'Artagnan otti avaimensa ja kynttilänsä, lähtien huoneeseensa. Talon
asumuksista saatavien tulojen säilyttämiseksi tyytyi hän neljännessä
huonekerrassa sijaitsevaan kamariin. Se kunnioitus, jota tunnemme
totuutta kohtaan, saa meidät myös mainitsemaan, että huone oli lähinnä
räystästä ja ihan ulkokaton rajassa.

Tämä oli hänen Akilles-telttinsä. Sinne sulkeutui d'Artagnan, milloin
tahtoi rangaista kaunista Madeleinea seuransa riistämisellä.

Hänen ensimmäisenä huolenaan oli lukita uudella lukolla varustettuun
vanhaan kirjoituspöytään rahamassinsa, jota hänen ei tarvinnut penkoa
tietääkseen, minkä verran se sisälsi; ja kun illallinen oli tovin
kuluttua tuotu pöytään viinipullon keralla, käski hän tarjoilijan
mennä, telkesi oven ja istuutui aterialle.

Näin ei hän menetellyt pohtiakseen, kuten olisi voinut luulla, vaan
d'Artagnan ajatteli, että jokainen tehtävä vaatii aikansa. Hän oli
nälissään, sen vuoksi illasti hän, ja syötyään hän meni levolle.
D'Artagnan ei ollut niitä, jotka arvelevat yön antavan hyviä neuvoja;
niinpä nukkuikin hän yönsä. Aamuisin sitävastoin, tuntiessaan itsensä
virkistyneeksi ja vilkastuneeksi, hän keksi parhaat aatoksensa. Pitkään
aikaan ei hän nyt ollut saanut mitään mietittäväkseen aamupuhteina,
mutta aina nukkui hän yöt.

Hän heräsi päivän sarastaessa, hyppäsi sotilaallisen reippaasti
vuoteeltaan ja alkoi aprikoiden astella edes takaisin huoneessaan.

-- Vuonna neljäkymmentäkolme, -- hän muisteli, -- noin kuusi kuukautta
ennen kardinaali-vainajan kuolemaa, sain kirjeen Atokselta. Missä se
sattuikaan? Maltas ... niin, Besançonin piirityksessä, nyt muistan ...
minut oli komennettu juoksuhautaan. Mitä hän kirjoittikaan? Aivan
oikein, hän kertoi asuvansa pienellä maatilalla, niin juuri niin --
pienellä maatilalla; mutta missä? Siihen asti olin ehtinyt lukea, kun
tuulenpuuska sieppasi kirjeen kädestäni. Ennen vanhaan olisin
vilistänyt perässä, vaikka tuuli oli vienyt sen aukealle paikalle.
Mutta nuoruus on suurta hulluutta ... kun ihminen ei enää ole nuori.
Annoin kirjeen liidellä pois ja ilmoittaa Atoksen osoitteen
espanjalaisille, jotka eivät sitä kaivanneet, joten heidän olisi
pitänyt lähettää se minulle takaisin. En siis voi saada selvää
Atoksesta. Ajatelkaamme nyt Portosta.

-- Sain kirjeen häneltäkin; hän kutsui minua suurelle metsästysretkelle
maatiloilleen syyskuulla 1646. Kun pahaksi onneksi olin siihen aikaan
isäni kuoleman johdosta Béarnissa, tuli kirje perässäni sinne, saapuen
minun jo lähdettyäni. Mutta se seurasi minua edelleen ja kerkisi
Montmédyn kaupunkiin joitakuita päiviä myöhemmin kuin minä olin
poistunut sieltä. Vihdoin se joutui käsiini huhtikuulla; mutta kun
siten sain kirjeen vasta huhtikuussa 1647 ja kutsu koski syyskuuta
1646, en voinut käyttää sitä hyväkseni. Etsinpä esille sen kirjeen; sen
täytyy löytyä tiluspapereistani.

D'Artagnan avasi vanhan lippaan, joka oli huoneen nurkassa; sen
sisältämät kellastuneet pergamentit koskivat d'artagnanilaista
sukutilaa, joka oli kaksisataa vuotta takaperin siirtynyt vieraisiin
käsiin. Häneltä puhkesi ilon huudahdus, kun hän tunsi Portoksen karkean
käsialan, ja näki alapuolella muutamia harakanvarpaita kumppaninsa
arvoisan puoliskon kuivasta kädestä.

D'Artagnania ei huvittanut lukea kirjettä, jonka sisällön hän tunsi;
hän vain vilkaisi heti osoitteeseen.

Siksi oli mainittu Vallon-linna.

Portos oli unohtanut antaa sen enempiä tietoja. Pöyhkeydessään arveli
hän kai, että kaikkien ihmisten piti tuntea linna, jolle hän oli
antanut nimensä.

-- Hiiteen se turhamainen narri! -- sadatteli d'Artagnan; -- hän on
aina kaltaisensa. Olisin mielelläni alottanut hänestä, olletikin kun
hän arvatenkaan ei tarvitse rahoja, saatuansa periä herra Coquenardin
kahdeksansataatuhatta livreä. Paras laskelmani meni nyt myttyyn. Atos
on tietenkin juopotellut itsensä pöhköksi, ja Aramis lienee syventynyt
hartaudenharjoituksiinsa.

D'Artagnan loi vielä silmäyksen Portoksen kirjeeseen. Siinä oli näin
kuuluva jälkilisäys:

    "Kirjoitan samassa postissa arvoisalle Aramiillemme
    hänen luostariinsa."

-- Hänen luostariinsa! Niin, mutta mihin luostariin? Pariisissa on
kaksisataa luostaria ja Ranskassa kolmetuhatta. Ja luostariin
mennessään on hän kenties päälle päätteeksi kolmannen kerran vaihtanut
nimeä. Jos olisin perehtynyt jumaluustieteeseen ja voisin vain muistaa
niiden väitelmien aiheen, joita hän niin perusteellisesti pohti
Crèvecoeurissa Montdidierin kirkkoherran ja jesuiittaluostarin johtajan
kanssa, niin tietäisin, mitkä opintunnustukset hän on omaksunut, ja
siitä pystyisin päättämään, mille pyhimykselle hän on omistanut
palveluksensa. Entä jos kävisin kardinaalin luona ja pyytäisin häneltä
lupakirjaa, saadakseni pääsyn kaikkiin mahdollisiin luostareihin,
naisillekin varattuihin? Se olisi hyvä aatos, ja kenties löytäisin
hänet sieltä kuin Akilleen. Mutta sitenhän tulisin heti tunnustaneeksi
kykenemättömyyteni, Ja jo ensimmäisessä otteessa joutuisin häviölle
kardinaalin silmissä. Isoiset eivät ole kiitollisia muulloin kuin
nähdessään mahdotonta tehtävän hyväkseen. "Jos se olisi mahdollista",
he sanovat meille, "niin olisin tehnyt sen itse." He ovat oikeassa.
Mutta annas kun ajattelen. Sainhan kirjeen Aramiiltakin, rakkaalta
ystävältä -- hän pyysi minulta pikku palvelusta, jonka hänelle teinkin.
Niin, mutta mihin nyt olenkaan pannut sen kirjeen?

D'Artagnan mietti tuokion ja meni sitten komeroon missä hänen vanhat
vaatteensa riippuivat; hän etsi nuttua, jota oli käyttänyt vuonna 1648,
ja koska d'Artagnan oli järjestystä harrastava mies, löysi hän sen heti
vaarnasta. Hän kopeloitsi taskua ja otti sieltä paperin; se oli juuri
Aramiin kirje.

    Hyvä d'Artagnan, kirjoitti tämä hänelle, täten ilmoitan
    sinulle, että minulla on ollut kinastus erään aatelismiehen
    kanssa, joka on haastanut minut kohtaukseen täksi iltaa
    Place-Royalelle. Kun olen kirkon mies, ja tämä juttu voisi
    vahingoittaa minua, jos ilmaisisin sen kellekään muulle kuin
    sinunlaisellesi taatulle ystävälle, niin kirjoitan sinulle
    ja pyydän sinua tulemaan sekundantikseni.

    Tulet Uudelta Sainte-Catherine-kadulta; toisen lyhdyn alla
    oikealla tapaat vastustajasi. Minä olen omani kanssa kolmannen
    alla.

                                                  Veikkosi
                                                   Aramis.

Tässä kirjeessä ei ollut edes päivämäärää tai osoitetta. D'Artagnan
yritti muistella; hän oli mennyt kohtauspaikalle ja tavannut
vastakumppaninsa, jonka nimeä hän ei ollut saanut koskaan kuulla,
antanut hänelle kunnon miekanpiston käsivarteen ja sitten lähestynyt
Aramista, joka puolestaan oli tullut häntä vastaan, jo suoriutuneena
jupakastaan.

"Kaikki kunnossa", oli Aramis sanonut. "Luullakseni surmasin sen
hävyttömän. Mutta, rakas ystävä, jos tarvitset minua, niin tiedät minun
olevan valmiin palvelemaan sinua."

Samassa oli Aramis ojentanut hänelle kätensä ja kadonnut pylvästöön.

Hän tiesi siis yhtä vähän, missä Aramis oli, kuin hänellä oli tolkkua
Atoksen ja Portoksen asuinpaikoista, ja asia alkoi käydä jokseenkin
pulmalliseksi, kun hän samassa oli kuulevinaan ikkunaruudun helähtävän
säpäleiksi huoneessaan. Hän ajatteli heti kirjoituspöytään
tallettamaansa rahamassia ja ryntäsi ulos vaatekomerosta. Hän ei ollut
erehtynyt: juuri kun hän hyökkäsi esiin, tunkeusi mies sisälle
ikkunasta.

"Sinua kurjaa!" huudahti d'Artagnan ja tempasi miekkansa, luullen
miestä varkaaksi.

"Hyvä herra", huusi mies, "Jumalan tähden, pistäkää miekka takaisin
huotraan älkääkä tappako minua, ennen kuin olen selittänyt! Minä en ole
mikään varas, en suinkaan! Olen rehellinen ja vauras porvari, oman
talon omistaja. Nimeni on ... kah; mutta, jollen erehdy, onkin siinä
herra d'Artagnan?"

"Ja sinä olet Planchet!" huudahti luutnantti.

"Palvelukseksenne, herra luutnantti", sanoi Planchet ihastuksissaan,
"jos vielä pystyisin siihen."

"Kenties", vastasi d'Artagnan; "mutta mitä lempoa sinä juoksentelet
katoilta hakemassa kello seitsemältä aamulla tammikuussa?"

"Monsieur", sanoi Planchet, "teidän pitää tietää ... mutta ehkä teidän
oikeastaan ei sovikaan sitä tietää."

"Sanohan toki, mikä on hätänä", käski d'Artagnan. "Mutta aseta ensin
ruokaliina ikkunaruutuun ja laske alas kaihdin."

Planchet totteli käskyä, sen jälkeen virkahti d'Artagnan:

"No niin?"

"Sanokaa minulle ensin, monsieur", vastasi varovainen Planchet, "missä
väleissä te olette herra de Rochefortiin."

"Mitä parhaimmissa. Etkö siis tiedä, että Rochefort on nykyään
likeisimpiä ystäviäni?"

"Sitä parempi!"

"Mutta mitä yhteyttä on Rochefortilla ja tällaisella tunkeutumisella
huoneeseeni?"

"No, kuulkaahan, monsieur! Ensin täytyy minun sanoa teille, että herra
de Rochefort on..."

Planchet epäröi.

"Hitto, sen tiedän hyvin!" sanoi d'Artagnan; "hän on Bastiljissa."

"On kyllä ollut, niin", muistutti Planchet.

"Mitä! Ollutko siellä?" kummeksui d'Artagnan; "olisiko hän onneksi
päässyt pakoon?"

"Voi, monsieur", huudahti Planchet vuorostaan, "jos sanotte sitä
onneksi, niin on kaikki hyvin ja paikallaan! Kerronpa siis teille, että
nähtävästi eilen oli annettu noutaa herra de Rochefort Bastiljista."

"Lempo soikoon, sen toki tiedän, koska juuri minä kävin hänet
hakemassa."

"Mutta te ette vienyt häntä takaisin, ja se oli hänelle onni, sillä jos
olisin nähnyt teidät saattueessa, niin olkaa vakuutettu siitä,
monsieur, että minä aina tunnen liian suurta kunnioitusta teitä
kohtaan..."

"Asiaan siis, tolvana! Miten on hänen käynyt?"

"No niin, sattuipa sillä lailla, että kun herra de Rochefortin vaunut
Rue de la Ferroneriella kulkivat väkijoukon läpi ja sen saattolaiset
tiuskuilivat porvareille, kuului äänekästä pahastuksen sorinaa; vanki
arveli silloin tilaisuuden soveliaaksi, hän ilmoitti nimensä ja huusi
apua. Minä olin saapuvilla ja muistin kreivi Rochefortin nimen; hänhän
oli tehnyt minusta kersantin Piemontin rykmenttiin. Sanoin kovaa, että
vanki oli Beaufortin herttuan ystävä. Silloin nousi meteli, hevoset
pysähdytettiin ja saattue ahdistettiin syrjemmälle. Sillävälin minä
avasin vaununoven, herra de Rochefort hyppäsi ulos ja katosi
väkijoukkoon. Kovaksi onneksi tuli samassa silmänräpäyksessä patrulli
paikalle; se liittyi vartioon, ja meitä hätyytettiin. Pakenin silloin
Tiquetonne-kadulle; takaa-ajajat olivat kintereilläni. Livistin tämän
viereiseen taloon; se piiritettiin ja tarkastettiin, mutta turhaan:
olin viidennessä huonekerrassa tavannut sääliväisen ihmisen, joka kätki
minut kahden patjan väliin. Makailin piilopaikassani tai ihan likellä
päivänkoittoon asti, ja siltä varalta, että illalla ryhdyttäisiin
jälleen tutkimuksiin, uskaltausin ulos kattoräystäille, pyrkiäkseni
johonkin vartioitsemattomaan taloon ja hiipiäkseni sitten pakoon
sieltä. Siinä juttuni, ja kautta kunniani, monsieur, olisin ihan
epätoivoinen, jos olen tuottanut teille mielipahaa."

"Ei, päinvastoin", sanoi d'Artagnan; "minulle on hyvin hauskaa kuulla,
että Rochefort on saanut vapautensa takaisin. Mutta tiedätkös mitä? Jos
joudut kuninkaan väen käsiin, niin sinut hirtetään armotta."

"Hitto, kai minä sen tiedän!" vastasi Planchet. "Se minua juuri
huolettaakin, ja sentähden olen iloissani, kun tapasin jälleen teidät;
sillä jos tahdotte piiloittaa minut, niin ei kukaan pysty siihen
paremmin kuin te."

"Kyllä", virkkoi d'Artagnan, "tahdon kernaasti, vaikken pane siinä
vaaraan sen enempää tai vähempää kuin soturinarvoni, jos tulee tietoon,
että olen suonut turvapaikan kapinoitsijalle."

"Voi, monsieur, tiedätte hyvin, että minä teidän tähtenne mielelläni
panisin alttiiksi henkeni!"

"Voisitpa huomauttaa, Planchet, että olet jo tehnyt sen. Minä unohdan
ainoastaan mitä minun pitää unohtaa, mutta tällaisen muistan aina.
Istuudu nyt tähän ja haukkaa hyvässä rauhassa, sillä minä näen sinun
katselevan kaunopuheisin silmäyksin illalliseni jäännöksiä."

"Niin, monsieur, sillä naapurin rouvan ruokakaappi oli kovin kehnosti
varustettu ravintoaineilla, ja minä en ole eilisestä puolipäivästä asti
syönyt muuta kuin leipäviipaleen, jolle oli sivelty marjahilloa, ja
joitakuita namusia. En halveksi makeita herkkuja, kun ne tulevat
oikeaan aikaan, mutta sen illallisen huomasin kuitenkin liian keveästi
sulavaksi."

"Poika-parka!" surkutteli d'Artagnan; "korvaa nyt vahinkosi."

"Voi, monsieur, te pelastatte henkeni kaksin tavoin!" kiitteli
Planchet.

Hän istuutui pöytään ja alkoi syödä yhtä ahneesti kuin vanhaan hyvään
aikaan Fossoyeurs-kadun varrella.

D'Artagnan asteli yhä edes takaisin; hän mietiskeli, mitä hyötyä olisi
nykyisissä olosuhteissa saatavana Planchetista. Tämä uurasti sillävälin
parhaansa mukaan voimiensa vahvistamiseksi.

Viimein pääsi häneltä se tyytyväinen huokaus, joka nälkäisellä
ilmaisee, että hän on laskenut vakavan perustan ja tarvitsee nyt hiukan
lepoa.

"Kuulehan!" virkkoi d'Artagnan, katsoen hetken tulleen tiedustelunsa
alottamiselle; "käykäämme asioihin järjestyksessä: tiedätkö, missä Atos
oleksii?"

"En, monsieur", vastasi Planchet.

"Perhana! Tiedätkö, missä on Portos!"

"Yhtä vähän."

"Perhanan perhana! Entä Aramis?"

"En sitäkään."

"Perhanan perhanan perhana!"

"Mutta", lisäsi Planchet ilkikurisen näköisenä, "minä tiedän, missä
Bazin on."

"Mitä! Sinä tiedät, missä Bazin on?"

"Niin, monsieur."

"Missä sitten?"

"Notre-Damessa."

"Mitä hän Notre-Damessa tekee?"

"Hän on pedellinä."

"Bazin kirkonvartijana! Oletko varma siitä?"

"Ihan varma; olen nähnyt hänet ja puhutellut häntä."

"Hänen täytyy tietää, missä hänen herransa asuu."

"Aivan epäilemättä."

D'Artagnan mietti tuokion; sitten hän otti viittansa ja miekkansa ja
teki lähtöä.

"Monsieur", surkeili Planchet, "hylkäättekö minut näin pikaisesti?
Ajatelkaa, että minulla ei ole muuta toivoa kuin te!"

"Mutta tänne ei tule kukaan sinua etsimään", vastasi d'Artagnan.

"Mutta jos tulisi", muistutti varovainen Planchet, "niin ajatelkaa,
monsieur, että talon väki katsoisi minut varkaaksi, kun minun ei ole
nähty tulevan sisälle."

"Olet oikeassa", myönsi d'Artagnan; "maltas, osaatko puhua mitään
maakuntamurretta?"

"Osaan parempaakin, monsieur", kehaisi Planchet; "puhun kokonaista
kieltä, flaaminkieltä."

"Mistä hitosta olet sen oppinut?"

"Artoisissa, missä oleskelin sotaretkellä kaksi vuotta. Kuulkaahan:
_Goeden morgen, mynheer, ik ben begeerd te weeten hoe moe gezondheyd
bestaed_."

"Mitä se merkitsee?"

"Hyvää päivää, hyvä herra, haluan tietää, miten voitte."

"Ja sekin on olevinaan kieltä! Mutta eipä väliä, se soveltuu
mainiosti."

D'Artagnan astui ovelle, huusi tarjoilijaa ja käski tämän kutsua sievän
Madeleinen.

"Mitä teettekään, monsieur?" hätäili Planchet; "tahdotte uskoa naiselle
salaisuutemme?"

"Ole huoletta, ei hän ilmaise siitä sanaakaan."

Samassa astui huoneeseen emäntä; hän tuli hymyhuulin, sillä hän toivoi
tapaavansa d'Artagnanin kahden kesken, mutta Planchetin nähdessään hän
hätkähti kummastuneena taaksepäin.

"Emäntäni", sanoi d'Artagnan, "saan esitellä sinulle veljesi, joka on
saapunut Flandriasta ja tulee muutamiksi päiviksi palvelukseeni."

"Veljenikö!" virkahti emäntä yhä enemmän ihmeissään.

"Sanokaa toki hyvää huomenta sisarellenne, master Peter."

"_Wilkom, zuster_!" toivotti Planchet.

"_Goeden day, broer_!" vastasi hämmästynyt emäntä.

"Asia on tosiaan niin", selitti d'Artagnan, "että vaikka sinä kenties
et tunne tätä herrasmiestä veljeksesi, tunnen minä hänet varsin hyvin;
hän tulee Amsterdamista. Poissaollessani toimitat sinä hänelle sopivat
vaatteet; kun tulen takaisin, noin tunnin kuluttua, esittelet sinä
hänet minulle, ja vaikka hän ei osaa sanaakaan ranskaa, otan minä hänet
kuitenkin sinun suosituksestasi palvelukseeni, koska minä en henno
evätä sinulta mitään, ymmärräthän?"

"Kyllä arvaan, mitä haluatte, ja sen enempää ei tarvitakaan", vastasi
Madeleine.

"Olet verraton nainen, kaunis emäntäni; luotan sinuun."

Annettuaan Planchetille salaisen viittauksen lähti d'Artagnan sitten
ulos, kiirehtiäkseen Notre-Dameen.




KAHDEKSAS LUKU

Kuinka erilainen teho puolella pistolilla voi olla pedelliin ja
kuoripoikaan


D'Artagnan asteli Pont-Neufille, onnitellen itseään siitä, että oli
jälleen tavannut Planchetin, -- sillä vaikka hän oli tekevinään
siivolle miehelle palveluksen, oli oikeastaan Planchet ilmestynyt
d'Artagnanin avustajaksi. Eikä tänä hetkenä mikään voinutkaan sattua
hänelle paremmin kuin luotettavan ja ymmärtäväisen palvelijan saaminen.
Tosin ei Planchet kaiketikaan viipyisi kauan hänen palkoissaan, mutta
palatessaan entiseen yhteiskunnalliseen asemaansa Rue des Lombardsille
jäisi hän kuitenkin kiitollisuudenvelkaan d'Artagnanille, joka
piiloittamalla hänet luokseen oli kenties pelastanut hänen henkensä, ja
d'Artagnanilla ei ollut mitään sitä vastaan, että sai ystäviä
porvariluokasta, eritoten nyt, kun tämä valmistausi sotaan hovia
vastaan. Se oli samaa kuin olla salaisessa ymmärryksessä vihollisleirin
kanssa, ja niin ovela mies kuin d'Artagnan saattoi johtaa
vähäisimmästäkin seikasta tärkeitä seurauksia.

Tällaisessa mielialassa siis d'Artagnan varsin tyytyväisenä sattumaan
ja itseensä saapui Notre-Dameen. Hän astui ylös portaita kirkkoon,
kääntyi puhuttelemaan suntiota, joka lakaisi sivukappelia, ja kysyi
tältä, tunsiko hän herra Bazinia.

"Pedelli Baziniako?" sanoi suntio.

"Häntä juuri."

"Hän palvelee tuolla messussa, Pyhän Neitsyen kappelissa."

D'Artagnan hätkähti ilosta; Planchetin ilmoituksesta huolimatta oli hän
tuskin rohjennut toivoa saavansa selkoa Bazinista, mutta nyt päästyänsä
käsiksi langan toiseen päähän uskoi hän varmasti tavoittavansa
toisenkin.

Hän astui esiin ja polvistui ihan kappelin edustalle, jottei menettäisi
miestänsä näkyvistään. Onneksi toimitettiin nyt pienempi messu, joka
päättyi pian. D'Artagnan, joka oli unohtanut rukouksensa eikä ollut
huomannut ottaa kirjaa mukaansa, käytti tätä lomahetkeä Bazinin
tarkasteluun.

Bazin kantoi pukuansa yhtä arvokkaasti kuin onnekkaan
itsetyytyväisestikin, se on tunnustettava. Näki heti, että hän oli
ainakin likipitäin saavuttanut kunnianhimonsa korkeimman päämäärän ja
että hänen pitelemänsä hopeahelainen valaanluu tuntui hänestä yhtä
kunniakkaalta kuin se komentosauva, jonka Condé Freiburgin taistelussa
viskasi tai jätti viskaamatta vihollisen riveihin. Hänen rakenteensa
oli, jos niin sopii sanoa, täydellisesti sopeutunut hänen asuunsa. Koko
hänen ruumiinsa oli pyöristynyt, joten hän näytti kunnianarvoisalta
rovastilta. Kasvojen ulkonevat piirteet näyttivät kadonneen. Tosin oli
hänellä vielä nenä jäljellä; mutta posket olivat käyneet niin
pulleiksi, että ne olivat kumpikin anastaneet siitä osan; leuka oli
painunut kaulaan; silmien ympärille oli noussut jotakin, mikä ei ollut
ihraa, vaan pikemmin paisumaa; otsaa peitti suora, papilliseen kuosiin
alaskammattu tukka, joka ulottui melkein kulmakarvojen rajaan. Meidän
ei sovi kuitenkaan jättää huomauttamatta, että Bazinin otsa ei
siihenkään aikaan, jolloin hän harjasi tukkansa ylös, ollut
puoltatoista tuumaa korkeampi.

Virkaatoimittava pappi lopetti messun samassa kun d'Artagnan
tarkastuksensa; hän lausui päättäjäissanat ja astui pois, d'Artagnanin
suureksi kummastukseksi antaen kuulijoille siunauksensa, jonka kaikki
vastaanottivat polvillaan. Mutta d'Artagnanin ihmetys hälveni, kun hän
tunsi messuajan itse koadjutoriksi, kuuluisaksi Jean-Frarcis de
Gondyksi, joka tähän aikaan aavisteli, mitä osaa hän joutuisi
esittämään, ja alkoi tehdä itseänsä kansanomaiseksi almujen jakelulla.
Tämän suosionsa lisäämiseksi hän tuolloin tällöin luki näitä
aamumessujakin, joita ainoastaan rahvaalla on tapana kuunnella.

D'Artagnan polvistui kuten muutkin, sai osuutensa siunauksesta ja teki
ristinmerkin, mutta samassa kun Bazin vuorostaan lähestyi, silmät
suunnattuina korkeutta kohti ja nöyrästi astellen esimiehensä takana,
nykäisi d'Artagnan häntä kaavun liepeestä.

Bazin loi katseensa alas ja hypähti taaksepäin kuin käärmeen nähneenä.

"Herra d'Artagnan!" hän huudahti; "_vade retro, Satanas_!"

"Mitä ihmettä, hyvä Bazin!" virkkoi upseeri hymyillen; "sillä tavoinko
otat vastaan vanhan ystävän?"

"Monsieur", vastasi Bazin, "kristityn totisia ystäviä ovat ne, jotka
auttavat häntä hänen kuolemattoman sielunsa pelastusta koskevissa
asioissa, vaan eivät ne, jotka johdattavat hänet harhateille."

"En ymmärrä sinua, Bazin", pahoitteli d'Artagnan, "enkä käsitä, miten
minä voisin olla esteenä kuolemattoman sielusi pelastukselle."

"Te unohdatte, monsieur", selitti Bazin, "että te vastustelitte
herraparkani ikuista onnea ja että teidän vikanne ei ollut, jos hän ei
muskettisoturiksi jäämällä tuottanut itselleen iankaikkista tuomiota,
kun hän kuitenkin tunsi niin voimakasta kutsumusta kirkon
palvelijaksi."

"Hyvä Bazin", haastoi d'Artagnan, "paikasta, missä minut nyt kohtaat,
pitää sinun havaita, että minä olen kaikin puolin suuresti muuttunut.
Vuodet tuovat ymmärrystä, ja kun pidän varmana, että herrasi on hyvällä
tiellä sielunsa autuuden valmistelussa, tulin minä nyt tiedustelemaan,
missä hän on, jotta hän neuvoillaan voisi auttaa minuakin saman
harrastuksen saavuttamiseen."

"Sanokaa pikemmin houkutellaksenne hänet ulos maailmaan. Onneksi",
lisäsi Bazin, "olen tietämätön hänen olinpaikastaan, sillä kun nyt
olemme pyhässä paikassa, en uskaltaisi valhettakaan puhua."

"Mitä!" huudahti d'Artagnan pettyneenä; "etkö tiedä, missä Aramis on?"

"Ensiksikin", virkkoi Bazin, "oli Aramis kadotuksen sana: Aramiista
muodostuu Simara, joka on erään pahan hengen nimi; omaksi onnekseen on
hän ainiaaksi luopunut siitä nimestä."

"En minä Aramista etsikään, vaan abbé d'Herblayta", oikaisi d'Artagnan,
joka oli päättänyt olla kärsivällinen loppuun asti. "Ja sanohan minulla
nyt, hyvä Bazin, missä hän on."

"Ettekö kuullut, herra d'Artagnan, kun vastasin teille, että minä en
sitä tiedä?"

"Kyllähän, mutta siihen vastaan minä, että se on mahdotonta."

"Totta se kuitenkin on, monsieur, silkkaa totta, totta kuin Jumalan
pyhä sana."

D'Artagnan oivalsi, että hän ei saisi tietää mitään Bazinilta; oli
ilmeistä, että tämä puhui vastoin totuutta, mutta hän teki sen niin
innokkaasti ja vakaasti, että saattoi helposti havaita hänen
säilyttävän salaisuutensa.

"No niin, hyvä Bazin!" virkkoi d'Artagnan; "kosket tiedä, missä herrasi
on, niin älkäämme siitä sen enempää puhuko; erotkaamme hyvinä ystävinä,
ja otat tästä puoli pistolia, juodaksesi maljani."

"Minä en juo, monsieur", epäsi Bazin, arvokkaasti työntäen takaisin
upseerin käden; "sellainen saattaa sopia suruttomille."

-- Lahjomaton! -- mutisi d'Artagnan. -- Minulla on tosiaan huono onni!

Kun d'Artagnan hajamielisenä hellitti Bazinin kaavusta, käytti tämä
vapauttaan, peräytyäkseen nopeasti sakaristoon, missä hän ei luullut
olevansa turvallinen ennen kuin oli lukinnut oven perässään.

D'Artagnan seisoi liikkumattomana, mietteissään ja silmät tähdättyinä
oveen, joka oli hänen ja Bazinin väliseinänä, kun hän tunsi jonkun
keveästi koskettavan olkaansa sormenpäällä.

Hän käännähti katsomaan ja oli huudahtamaisillaan kummastuksesta, mutta
vaitiolon merkiksi laski nyt henkilö, jonka sormi oli häneen kajonnut,
tämän sormen huulilleen.

"Te täällä, hyvä Rochefort!" virkkoi hän puolikovaa.

"Hiljaa!" vastasi Rochefort. "Tiesittekö, että olin vapaalla jalalla?"

"Sain sen kuulla alkuperäisestä lähteestä."

"Keltä sitten?"

"Planchetilta."

"Kuinka? Planchetilta!"

"Niin juuri, hänhän teidät vapautti."

"Planchet!... Niin, olinpa tosiaan tuntevinanikin hänet, ja tapaus
osoittaa, ystäväni, että hyvä työ ei mene koskaan hukkaan."

"Mitä aiotte tehdä täällä?"

"Tulen kiittämään Jumalaa onnellisesta vapautumisestani", vastasi
Rochefort.

"Entä edelleen? Sillä arvattavasti ei tämä ole varsinaisena aiheena."

"Edelleen kuulustamaan ohjeita koadjutorilta ja katsomaan, emmekö voisi
tehdä Mazarinille mitään kiusallista kujetta."

"Siinäpä on rauhaton pää! Toimitatte itsenne kai piammiten jälleen
Bastiljiin."

"Oh, sitä minä kyllä varon, uskokaa minua! Kovin ihanaa on saada
hengittää vapaata ilmaa. Ja minä", jatkoi Rochefort syvään hengähtäen,
"aionkin käväistä maalla, tehdä pikku matkan maaseudulle."

"Vai niin?" sanoi d'Artagnan; "sellainen aikomus minullakin on."

"Voinko kysyä, olematta epäkohtelias, minne te lähdette?"

"Lähden etsimään ystäviäni."

"Mitä ystäviä?"

"Niitä, joita minulta eilen tiedustelitte."

"Atosta, Portosta ja Aramista? Heitä siis haette?"

"Niin."

"Kunniasanallanne?"

"Onko se siis niin kummeksittavaa?"

"Eipä suinkaan, mutta hiukan merkillistä sentään. Kenen puolesta
tavoitatte heitä?"

"Ettekö aavista?"

"Kyllä."

"Valitettavasti en tiedä, missä he ovat."

"Ja teillä ei ole mitään keinoa hankkiaksenne selvitystä siitä?
Odottakaa vain viikko, niin minä otan siitä teille selon."

"Viikko on liian paljon; kolmessa päivässä on minun saatava heistä
tieto."

"Kolme päivää on lyhyt aika", sanoi Rochefort, "Ranska on laaja."

"Ei auta, te tunnette sanan _täytyy_; sillä sanalla voidaan suorittaa
paljon."

"Milloin aloitatte etsinnän?"

"Olen jo aloittanut."

"Onnea vain yrityksellenne!"

"Ja minä toivotan teille onnellista matkaa."

"Kenties tapaamme taipaleella."

"Ei ole luultavaa."

"Eipä voi sanoa. Sattuma on niin oikullinen."

"Hyvästi!"

"Näkemiin! Jos muuten Mazarin puhuu minusta, niin sanokaa hänelle minun
pyytäneen teitä ilmoittamaan, että hän tulee ennen pitkää huomaamaan,
olenko minä liian vanha toimimaan, kuten hän väitti."

Rochefort poistui, huulillaan tuollainen pirullinen hymy, joka oli
entiseen aikaan usein värisyttänyt d'Artagnania. Mutta tällä kertaa
luutnantti katseli häntä ilman levottomuutta ja myhäilikin vuorostaan,
kasvoillaan kaihomielinen ilme, jonka kenties ainoastaan tämä muisto
kykeni niille antamaan.

"Mene, hornanhenki", jupisi hän, "ja tee mitä tahdot; vähänpä siitä
välitän, sillä koko maailmassa ei ole toista Constancea."

Kääntyessään toisaanne näki d'Artagnan Bazinin, joka oli riisunut
kirkollisen asunsa ja nyt seisoi pakisten suntion kanssa, saman, jota
d'Artagnan oli kirkkoon tullessaan puhutellut. Bazin näytti hyvin
innokkaalta ja viuhtoi lyhyillä ja paksuilla käsivarsillaan. D'Artagnan
arvasi hänen nähtävästi kehoittelevan suntiota olemaan peräti vaitelias
häntä kohtaan.

Noiden kahden kirkonpalvelijan keskustellessa käytti hän tilaisuutta,
hiipiäkseen ulos kirkosta ja asettuakseen väijyksiin Rue des Canettesin
kulmaan. Bazin ei voinut lähteä ulos d'Artagnanin havaitsematta häntä
piilopaikastaan.

Viiden minuutin kuluttua, jollaikaa d'Artagnan seisoi vartiopaikallaan,
näyttäysi Bazin kirkon edustalla. Hän vilkui joka taholle,
varmistuakseen siitä, että häntä ei vakoiltu; mutta hän ei voinut
huomata upseeriamme, jonka pää vain pistäysi esiin viidenkymmenen
askeleen päässä sijaitsevan rakennuksen nurkkauksesta. Tyyntyneenä, kun
ei nähnyt ketään, uskaltausi Bazin Notre-Dame-kadulle. D'Artagnan
kiirehti esiin kätköstään ja ehti parahiksi näkemään hänen kääntyvän
Rue de la Juiverielle ja sitten Rue de la Calandrella astuvan erääseen
siistinnäköiseen taloon. Upseerimme piti selvänä, että arvoisa pedelli
asui siinä.

D'Artagnan varoi menemästä tiedustelemaan; portinvartija, jos sellaista
olikaan, oli luultavasti jo saanut varoituksen, ja kenen puoleen
saattoi hän kääntyä, jollei talossa ollut portinvartijaa?

Hän pistäysi pieneen olutkellariin, joka sijaitsi Saint-Êloikadun ja
Rue de la Calandren kulmassa, ja tilasi _hypocras_-kippossn.[10] Tämän
juoman valmistaminen vaati runsaasti puoli tuntia; d'Artagnanilla oli
siten hyvää aikaa Bazinin väijymiseen epäluuloja herättämättä.

Hän huomasi krouvissa kahdestatoista viiteentoista vanhan, nokkelan
näköisen pojan, jonka luuli kaksikymmentä minuuttia sitten nähneensä
kuoripojan puvussa. Hän kysyi tätä, ja kun nuorella kirkonpalvelijalla
ei ollut mitään aihetta teeskentelyyn, kuuli d'Artagnan häneltä, että
hän kello kuudesta yhdeksään aamuisin toimi kuoripoikana ja kello
yhdeksästä puoliyöhön työskenteli tarjoilijana kapakassa.

Hänen jutellessaan pojan kanssa tuotiin hevonen sen talon portille,
johon Bazin oli mennyt. Hevonen oli satuloitu ja suitsitettu. Tovin
kuluttua tuli Bazin ulos.

"Kas", virkkoi poika, "tuolla on meidän pedellimme, joka aikoo
ratsastaa pois."

"Minne hän ratsastaa?" kysyi d'Artagnan.

"Sitä en tiedä."

"Puoli pistolia", tarjosi d'Artagnan, "jos otat siitä selon."

"Minulle", huudahti poika säihkyvin silmin, "jos otan selville, minne
herra Bazin ratsastaa? Se ei ole vaikeata. Ettehän vain tee pilaa
minusta?"

"En, kautta upseerikunniani; tässä näet kolikon."

Ja hän näytti pojalle houkuttelevaa rahaa, mutta antamatta sitä
hänelle.

"Minä kysyn häneltä."

"Ei, sillä tavoin et saisi mitään tietää", neuvoi d'Artagnan; "odota
kunnes hän on lähtenyt, ja sitten voit kysellä ja urkkia, miten vain
haluat. Se jää sinun asiaksesi. Se puoli pistolia on varallasi." Ja hän
pisti rahan takaisin taskuunsa.

"Kyllä ymmärrän", virkkoi poika, huulillaan se viekas hymy, joka on
pariisilaispojalle niin ominainen; "no, pitänee varrota."

Ei tarvinnut odottaa pitkääkään aikaa. Viittä minuuttia myöhemmin lähti
Bazin ratsastamaan hiljaista ravia, hoputellen hevostaan sateenvarjonsa
iskuilla.

Bazin oli aina tottunut käyttämään sateenvarjoa ratsuraipan asemesta.

Tuskin oli hän kääntynyt kulmasta Rue de la Juiverielle, kun poika
vainukoiran tavoin ryntäsi hänen jäljilleen.

D'Artagnan asettui jälleen pöydän ääreen, samalle paikalle kuin
tullessaankin, täydellisesti vakuutettuna siitä, että hän saisi
kymmenen minuutin kuluessa tietää, mitä halusi.

Siinä ajassa kerkisikin poika takaisin.

"No?" kysyi d'Artagnan.

"Niin", vastasi poika, "nyt sen tiedän."

"Minne hän siis ratsasti?"

"Saanko sen puoli pistolia?"

"Tietysti. Sano pois."

"Antakaa minun ensin katsella sitä! Lainatkaa se minulle nähdäkseni,
että se ei ole väärä."

"Tuossa on."

"Kuulkaas, isäntä", virkkoi poika, "herra tahtoo vaihtaa."

Isäntä seisoi tiskinsä takana; hän ojensi esiin pikkurahoja ja otti
vastaan kolikon.

Poika sujautti rahat taskuunsa.

"Sanopas nyt, minne hän meni", pyysi d'Artagnan, joka oli hymyillen
tarkannut hänen pikku temppujaan.

"Hänen määränään oli Noisy."

"Mistä sen tiedät?"

"Voi, hyväinen aika, sen tietämiseen ei tarvinnut olla kovinkaan
nokkela! Tunsin hevosen; sen omistaa teurastaja, joka toisinaan vuokraa
sen Bazinille. Ajattelinpa, että teurastaja ei anna käytettäväksi
hevostaan tahtomatta tietää, mikä on matkan määränä, vaikka hän ei
voikaan pelätä herra Bazinin pystyvän ratsastamaan hevosta
menehdyksiin."

"Ja hän vastasi sinulle, että määräpaikkana oli..."

"Noisy, niin. Se muuten näyttääkin olevan hänen tapanaan; hän ratsastaa
sinne pari kolme kertaa viikossa."

"Tunnetko Noisyn?"

"Kyllä vainkin; siellä asuu imettäjäni."

"Onko Noisyssa mitään luostaria?"

"On, ja komea, -- jesuiittaluostari."

"Hyvä", virkahti d'Artagnan; "ei epäilystäkään enää!"

"Olette siis tyytyväinen?"

"Peräti. Mikä on nimesi?"

"Friquet."

D'Artagnan otti muistikirjansa ja merkitsi siihen pojan nimen ja
viinituvan osoitteen.

"Sanokaa minulle, herra upseeri", jatkoi poika, "onko ansaittavissa
vielä lisää puolia pistoleja?"

"Ehkä", vastasi d'Artagnan.

Saatuaan nyt tarvitsemansa tiedon maksoi hän viinin, jota ei ollut
juonut, ja lähti kiireesti takaisin Tiquetonne-kadulle.




YHDEKSÄS LUKU

Miten d'Artagnan etsii Aramista kaukaa ja löytää hänet istumasta
hevosen lautasilla Planchetin takana


Kotiin tullessaan näki d'Artagnan miehen istuvan liesinurkassa. Se oli
Planchet; niiden vanhojen vaatteiden avulla, joita emännän mies oli
palatessaan jättänyt jälkeensä, oli hän muuttanut ulkomuotoansa niin
suuresti, että d'Artagnaninkin oli vaikea tuntea häntä. Madeleine
esitteli hänet kaikkien tarjoilijain läsnäollessa. Planchet puhutteli
upseeria kauniilla flaamilaisella lauselmalla, upseeri vastasi muutamin
sanoin, jotka eivät olleet mitään kieltä, ja asia oli sovittu.
Madeleinen veli tuli d'Artagnanin palvelukseen.

D'Artagnan oli jo laatinut suunnitelmansa; peläten tulevansa tunnetuksi
ei hän tahtonut päiväs-aikaan lähteä taipaleelleen. Hänellä oli siten
runsaasti aikaa käytettävissään, kun Noisy sijaitsi ainoastaan kolmen
tai neljän lieuen[11] päässä Pariisista, Meauxin tien varrella.

Hän aloitti kunnollisella aamiaisella. Se on usein huono alku, kun
tahtoo työskennellä aivoillansa, mutta sitävastoin varsin viisas
toimenpide, kun on ruumiillinen toimellisuus tarpeen. Sitten hän
vaihtoi asuansa, jottei univormu herättäisi epäluuloja, otti kolmesta
säilästään isoimman ja parhaan, jota hän käytti ainoastaan tärkeissä
tilanteissa, antoi kello kahden tienoissa satuloida molemmat hevosensa
ja ratsasti Planchetin saattamana ulos la Villette-tullista. La
Chevrette-hotellin naapuritalossa toimiteltiin vielä mitä tyystimpiä
tutkimuksia Planchetin tavoittamiseksi.

Päästyään puolentoista lieuen päähän Pariisista huomasi d'Artagnan
maltittomuudessaan lähteneensä liikkeelle vieläkin liian aikaisin ja
pysähtyi lepuuttamaan hevosia. Majatalo oli täynnä hyvin epäiltävän
näköistä väkeä, jolla näytti olevan joku yöllinen retkeily mielessä.
Ovelle ilmestyi viittaan verhoutunut mies, mutta nähdessään muukalaisen
teki hän kädellään merkin, ja vieraista lähti kaksi ulos keskustelemaan
hänen kanssansa.

D'Artagnan lähestyi huolettomasti emäntää, ylisti hänen viiniänsä, joka
oli hyvin kehnoa Montreulin lajia, teki hänelle muutamia kysymyksiä
Noisysta ja kuuli, että koko kylässä oli ainoastaan kaksi isompaa
taloa. Toisen omisti hänen korkea-arvoisuutensa Pariisin arkkipiispa,
ja siinä asui nykyään hänen veljentyttärensä, Longuevillen herttuatar;
toinen oli jesuiittiluostari, tavallisuuden mukaan noiden hengenmiesten
omistama. Ei siis ollut sijaa erehdykselle.

Kello neljältä lähti d'Artagnan uudestaan matkaan ja ratsasti
käymäjalkaa, sillä hän ei tahtonut joutua perille ennen pimeäntuloa.
Kun talvisena päivänä ja pilvisellä säällä ratsastaa käyden halki
seudun, missä ei mitään tapahdu, ei ihminen juuri voi tehdä muutakaan
kuin mitä jänis Lafontainen mukaan tekee yösijallaan, nimittäin
uneksia; d'Artagnan siis uneksi, ja Planchet samaten. Mutta heidän
unelmansa olivat aivan erilaisia, kuten piankin ilmenee.

Muuan emännän virkkama sana oli erityisesti lyöttynyt d'Artagnanin
ajatuksiin, se sana oli rouva de Longueville.

Rouva de Longueville olikin kaikin puolin omiaan haaveitten aiheeksi;
hän oli valtakunnan ylhäisimpiä naisia ja hovin huomatuimpia
kaunottaria. Mentyään naimisiin Longuevillen vanhan herttuan kanssa,
jota hän ei rakastanut, kerrottiin hänen aluksi antautuneen
rakastajattareksi Colignylle, joka oli hänen tähtensä saanut
Place-Royalella kaksintaistelussa surmansa Guisen herttuan kädestä.
Sitten puheltiin hiukan liian likeisestä hellyydestä, jota hän muka oli
tuntenut veljeänsä, Condén prinssiä kohtaan, ja se ystävyys oli
herättänyt suurta pahennusta hovin hurskaitten silmissä. Edelleen
luultiin, että tätä ystävyyttä oli seurannut todellinen ja syvä viha,
ja Longuevillen herttuattarella oli nyt -- niin väitettiin --
valtiollinen suhde Marcillacin ruhtinaan kanssa, vanhan herttua de la
Rochefoucauldin vanhimman pojan, jota hänen kerrottiin parhaillaan
yrittävän taivutella veljensä, Condén prinssin viholliseksi.

D'Artagnan ajatteli näitä kaikkia olosuhteita. Hän muisti Louvressa
usein nähneensä kauniin rouva de Longuevillen säteilevänä ja
huikaisevana astuvan ohitseen. Hän ajatteli Aramista, joka hänen
arvoisenansakin oli muinoin päässyt rakastajaksi rouva de Chevreuselle,
tämän hoitaessa edellisessä hovissa samaa asemaa kuin rouva de
Longueville nykyisessä. Hän kummasteli itsekseen, miten maailmassa on
ihmisiä, jotka saavuttavat mitä vain haluavat, olipa vaikuttimena
kunnianhimo tai rakkaus, kun sitävastoin toiset pysähtyvät kaikissa
toiveissaan puolitiehen sattuman, huonon onnen tai luonnollisten
esteitten pidättäminä.

Hänen täytyi itsekseen tunnustaa, että hän kaikesta järkevyydestään ja
taitavuudestaan huolimatta kuului kuitenkin jälkimmäisiin ja
luultavasti jäisikin ainiaaksi niiden joukkoon. Samassa lähestyi
Planchet ja virkkoi:

"Lyönpä vetoa, monsieur, että te ajattelette samaa seikkaa kuin
minäkin."

"Sitäpä epäilen, Planchet", vastasi d'Artagnan hymyillen; "mutta mitä
siis ajattelitkaan?"

"Ajattelin, monsieur, noita pahannäköisiä ihmisiä, jotka istuivat
ryypiskelemässä ravintolassa, kun poikkesimme sinne."

"Aina varovainen, hyvä Planchet."

"Se on vaistoa, monsieur."

"No, mitä ilmaisi sinulle vaisto tässä kohden?"

"Monsieur, vaistoni ilmoitti minulle, että nuo miehet olivat
kokoontuneet ravintolaan joissakin ilkeissä aikeissa. Minä ajattelin,
mitä vaistoni sanoi minulle tallin pimeimmässä nurkassa, kun sinne
astui muuan viittaan verhoutunut mies kahden muun saattamana."

"Ahaa!" äännähti d'Artagnan, joka huomasi Planchetin kertomuksen
pitävän yhtä omien havaintojensa kanssa; "no?"

"Toinen noista kahdesta sanoi:

"'Hän on varmasti Noisyssa tai tulee sinne tänä iltana, sillä minä
tunsin hänen palvelijansa."

"'Oletko varma siitä?' kysyi viittaan verhoutunut mies.

"'Olen, prinssi.'"

"Prinssi?" keskeytti d'Artagnan.

"Niin, prinssi, hän sanoi. Mutta kuulkaa edelleen.

"'Jos hän on siellä, niin sanokaahan, miten hänen kanssaan
menettelemme?' kysyi toinen mies.

"'Mitenkö menettelette?' kertasi prinssi.

"'Niin; hän ei ole sellainen mies, joka antaa hevillä vangita itsensä;
hän tempaa miekkansa.'

"'No niin, teidän on tehtävä kuten hänkin ja kuitenkin yritettävä saada
hänet elävänä haltuunne. Onko teillä köysiä hänen sitomisekseen ja
kapula hänen suunsa tukkimiseksi?'

"'On, kaikki on.'

"'Pitäkää tarkoin varanne, koska hän arvattavasti on pukeutunut
seuramiehen tavoin.'

"'Kyllä, kyllä, monseigneur; olkaa huoletta.'

"'Minä muuten tulen saapuville ja opastan teitä.'

"'Te vastaatte siitä, että järjestysvalta...?'

"'Minä vastaan kaikesta', vakuutti prinssi.

"'Hyvä, me panemme parastamme.'

"Sitten he lähtivät tallista."

"No niin", huomautti d'Artagnan, "mitä se meihin kuuluu? Niillä on kai
mielessä joku sellainen kepponen, joita tapahtuu joka päivä."

"Oletteko varma siitä, että se ei kohdistu meitä vastaan?"

"Meitäkö vastaan! Ja miksi?"

"Hitto, ajatelkaahan heidän sanojaan: 'Olen tuntenut hänen
palvelijansa', virkkoi muuan, ja sehän voisi tarkoittaa minua."

"Entä vielä?"

"'Hän on Noisyssa tai tulee sinne tänä iltana', sanoi toinen, ja se
voisi tarkoittaa teitä."

"Edelleen?"

"Edelleen huomautti prinssi: 'Pitäkää tarkoin varanne, koska hän
arvattavasti on pukeutunut seuramiehen tavoin', mikä ei näytä enää
jättävän mitään sijaa epäilyksille, koska te olette siviiliasussa
ettekä upseerin univormussa. No niin, mitä sanotte tästä?"

"Voi, hyvä Planchet", vastasi d'Artagnan huoaten, "minä sanon, etten
valitettavasti elä aikana, jolloin prinssit tahtoisivat murhauttaa
minut. Sellaista sattui menneinä hyvinä päivinä! Ole siis levollinen;
nuo ihmiset eivät tahdo mitään meistä."

"Oletteko varma siitä, monsieur?"

"Sen takaan."

"Hyvä on sitten; ei puhuta siitä sen enempää."

Planchet asettui jälleen paikalleen d'Artagnanin taakse,
tyynnyttäjänään se ääretön luottamus, jota hän aina tunsi herraansa
kohtaan; sitä ei viidenkääntoista vuoden ero ollut kyennyt
horjuttamaan.

Siten ratsastettiin lieuen verran. Silloin lähestyi Planchet uudestaan
d'Artagnania.

"Monsieur", virkkoi hän.

"Mitä nyt?" kysyi toinen.

"Kuulkaahan, monsieur, katsokaa tuolle taholle", pitkitti Planchet;
"eikö teistä tunnu siltä kuin hiippailisi pimeässä yössä ikäänkuin
varjoja ohitsemme? Kuunnelkaa! Olen eroittavinani kavioiden töminää."

"Mahdotonta", väitti d'Artagnan; "maa on sateen liottama. Mutta kun
kohdistat siihen huomioni, olen kuitenkin näkevinäni jotakin."

Ja hän pysähtyi katselemaan ja kuuntelemaan.

"Jollei kuulu hevosten tömistelyä, niin ainakin niiden hirnuntaa;
kuunnelkaahan vain."

D'Artagnanin korvaan osuikin hirnahdus, joka tunki läpi avaruuden ja
pimeyden.

"Siellä ovat nuo miehet", hän virkkoi; "he ovat lähteneet liikkeelle.
Mutta se ei kuulu meihin; pitkittäkäämme kulkuamme."

He lähtivät jälleen matkaan.

Puolen tunnin kuluttua he saapuivat Noisyn ensimmäisten talojen
kohdalle; kello lienee ollut puoli yhdeksän ja yhdeksän välillä
illalla.

Maalaisten tapaan olivat kaikki menneet levolle, ja koko kylässä ei
näkynyt ainoatakaan valoa.

D'Artagnan ja Planchet pitkittivät ratsastustaan.

Molemmin puolin tietä kuvastuivat harmaata, synkkää taivasta vasten
talojen synkemmät katonharjat; toisinaan luskutti joku valpas koira
portin takana tai juoksi säikähtynyt kissa nopeasti keskikadulta
risuläjän kätköön, mistä sen kauhistuneet silmät kiiluivat kuin
kiiltokivet. Ne tuntuivat olevan kylän ainoat elolliset olennot.

Noin keskivaiheilla kylää kohosi tumma röykkiö, joka vallitsi päätoria,
sijaiten erillään kahden kujan välissä, tavattoman isojen lehmusten
ojennellessa paljaita oksiaan sen julkipuolella. D'Artagnan silmäili
rakennusta huomaavaisesti.

"Tämä on tietenkin arkkipiispan linna, kauniin rouva de Longuevillen
asunto", hän virkkoi Planchetille. "Mutta missä on luostari?"

"Luostari", selitti Planchet, "on kylän päässä; sen tunnen."

"No niin", jatkoi d'Artagnan, "nelistä sinä sinne, Planchet, sillaikaa
kun minä tiukennan ratsuni mahavyötä. Tule sitten ilmoittamaan minulle,
näkyykö jesuiiteilla yhtään valaistua ikkunaa."

Planchet totteli määräystä ja poistui pimeään, d'Artagnanin
laskeutuessa ratsailta ja ryhtyessä tiukentamaan mahavyötä. Viiden
minuutin kuluttua palasi Planchet.

"Monsieur", hän ilmoitti, "on vain yksi valaistu ikkuna sillä sivulla,
joka on kentälle päin."

"Hm", tuumi d'Artagnan; "jos olisin frondelainen, niin kolkuttaisin
portille täällä ja saisin silloin varmasti hyvän majapaikan; jos olisin
munkki, niin kolkuttaisin tuolla ja pääsisin varmasti kelpo illallisen
ääreen. Nyt sitävastoin on varsin luultavaa, että meitä ei oteta
vastaan linnassa eikä luostarissa ja että me saamme ottaa yösijamme
paljaalta maalta, nälkään ja janoon kuolemaisillamme."

"Niin", lisäsi Planchet, "kuten Buridanin kuuluisa aasi. Jos sentään
kolkuttaisin?"

"Hiljaa!" käski d'Artagnan; "ainoa ikkuna, joka oli valaistuna, on nyt
taas pimeänä."

"Kuuletteko, monsieur?" sanoi Planchet.

"Tosiaankin -- mitä melua se on?"

Kuulosti siltä kuin olisi viuhuva myrsky lähestynyt. Samassa ryntäsi
kumpaisestakin kujasta, jotka kahdelta puolen rajoittivat taloa, kaksi
kymmenmiehistä ratsujoukkoa. Ne piirittivät d'Artagnanin ja Planchetin
sulkien kaikki pääsytiet.

"Jopa jotakin!" virkkoi d'Artagnan sivaltaen miekkansa ja asettuen
hevosensa taakse suojaan, Planchetin tehdessä saman tempun; "olisitko
arvannut oikein? Meitäkö tosiaankin tavoiteltiin?"

"Tuossa hän on, jo saimme hänet!" huudahtivat ratsumiehet, hyökäten
d'Artagnanin kimppuun paljastetuin miekoin.

"Älkää päästäkö häntä", kuului kaikuva ääni.

"Emme, monseigneur; olkaa huoletta."

D'Artagnan arveli nyt hetken sopivaksi sekaantua keskusteluun.

"Kuulkaahan, hyvät herrat!" hän sanoi gascognelaisella murteellaan;
"mitä tahdotte, mitä aiotte?"

"Sen kyllä saat tietää", kiljuivat ratsumiehet yhteen suuhun.

"Seis, seis!" huusi se, jota oli puhuteltu monseigneuriksi; "malttakaa,
kautta päänne, -- se ei ole hänen äänensä!"

"Kas niin, hyvät herrat", kummeksui d'Artagnan, "ovatko ihmiset ihan
hulluja täällä Noisyssa? Mutta pitäkää varanne, sillä minä vakuutan,
että ensimmäinen, joka lähestyy miekkani mitan päähän, ja se onkin
jokseenkin pitkä, saa sisuksensa maalle."

Johtaja lähestyi.

"Mitä te täällä teette?" tiedusti hän korskealla ja ikäänkuin käskemään
tottuneella äänellä.

"Entä te?" kysyi d'Artagnan vuorostaan.

"Olkaa säädyllinen, tai teitä kuritetaan tuntuvasti, sillä vaikkei
tahdo mainita nimeänsä, tahtoo kuitenkin arvonsa mukaista
kunnioitusta."

"Te ette tahdo ilmaista nimeänne, koska olette päämiehenä jossakin
vehkeessä", huomautti d'Artagnan; "mutta minulla, joka matkustan
rauhallisesti lakeijani kanssa, ei ole samaa syytä omani salaamiseen."

"Riittää, riittää! Kuka olette?"

"Sanon teille nimeni, jotta tiedätte, missä voitte jälleen tavata
minut, monsieur, monseigneur tai prinssi, miksi tahansa haluattekaan
itseänne puhuteltavan", virkkoi gascognelaisemme, joka ei tahtonut
taipua uhkauksen tieltä. "Tunnetteko herra d'Artagnania?"

"Kuninkaan muskettisoturien luutnanttia?" lausui ääni.

"Häntä juuri."

"Tunnen kyllä."

"No niin", jatkoi gascognelainen, "silloin olette kai kuullut, että
hänellä on vankka ranne ja varma kalpa."

"Oletteko te herra d'Artagnan?"

"Sama mies."

"Tulitte tänne siis puolustamaan _häntä_?"

"_Häntäkö_! Ketä häntä?"

"Etsimäämme."

"Luulisinpä melkein", huomautti d'Artagnan, "joutuneeni arvoitusten
maahan sen sijaan että olisin Noisyssa, kuten oletin."

"No, vastatkaa!" vaati sama korskea ääni; "odotatteko häntä näiden
ikkunain alla? Tulitteko tänne puolustamaan häntä?"

"En odota ketään", sanoi d'Artagnan, joka alkoi käydä kärsimättömäksi;
"en aio puolustaa ketään muuta kuin itseäni, mutta puolustankin sitten
urheasti, sen vakuutan."

"Hyvä!" käski ääni; "lähtekää siis täältä ja jättäkää paikka meille."

"Lähtisinkö täältä!" sanoi d'Artagnan, jonka suunnitelmia tämä vaatimus
häiritsi; "se ei ole kovinkaan helppoa, kun minä ja ratsunikin olemme
menehtymäisillämme väsymykseen, ellette ole halukas tarjoamaan minulle
illallista ja yösijaa lähistöllä."

"Heittiö!"

"Hoi, herraseni!" virkkoi d'Artagnan; "säästäkää sanojanne, minä
pyydän, sillä jos vielä kerran virkatte mitään tuollaista, niin sullon
sen takaisin kurkkuunne, vaikka olisittekin markiisi, herttua, prinssi
tai kuningas, kuuletteko!"

"Kas, kas!" vastasi päällikkö; "eipä voi erehtyä, -- gascognelainen
siinä varmasti puhuu, eikä hän siis ole meidän etsimämme. Yrityksemme
on mennyt myttyyn täksi iltaa, poistukaamme. Me tapaamme jälleen, herra
d'Artagnan", jatkoi päällikkö ääntänsä koroittaen.

"Niin, mutta silloin ei teillä ole samoja etuja", sanoi gascognelainen
pilkallisesti, "sillä tavatessamme olette kenties yksinänne, ja
varmaankin on silloin päivä."

"Hyvä on, hyvä on!" lausui ääni; "matkalle, hyvät herrat!"

Ja nurkuen ja sadatellen katosi joukkue pimeään, palaten Pariisiin
päin.

D'Artagnan ja Planchet pysyivät vielä kotvan puolustusasennossa, mutta
kun melu yhä etääntyi, pistivät he miekkansa jälleen huotraan.

"Nytpä näet, epatto", tuumi d'Artagnan tyynesti Plancetille, "että he
eivät tavoitelleet meitä."

"Mutta ketä sitten?" kysyi Planchet.

"Sitä en totisesti tiedä, ja sillä ei ole väliäkään. Mutta siitä
välitän, miten pääsisin jesuiittaluostariin. Ratsaille siis ja
menkäämme kolkuttamaan. Käyköön syteen tai saveen, hiisi vieköön,
eiväthän meitä toki syöne!"

Ja d'Artagnan nousi jälleen satulaan.

Planchet teki samaten, mutta silloin putosi aavistamaton paino hänen
hevosensa lautasille, niin että tämä oli lysähtää maahan.

"Hei, monsieur!" huusi Planchet; "minulla on joku takanani lautasilla!"

D'Artagnan kääntyi ja näki tosiaankin kaksi ihmishahmoa Planchetin
hevosen selässä.

"Mutta itse paholainenhan meitä hätyyttää!" huudahti hän vetäen
miekkansa ja valmistautuen hyökkäämään vastatulleen kimppuun.

"Ei, hyvä d'Artagnan", virkkoi tämä, "paholainen ei täällä ole, vaan
minä, Aramis. Lasketa neliä, Planchet, ja kylän päähän tultuasi käänny
vasemmalle."

Ja kuljettaen Aramista hevosensa lautasilla karautti Planchet pimeään,
kintereillään d'Artagnan, joka alkoi uskoa näkevänsä jotakin
haaveellista ja katkonaista unta.




KYMMENES LUKU

Abbé d'Herblay


Kylän päässä poikkesi Planchet vasempaan, kuten Aramis oli käskenyt, ja
pysähtyi valaistun ikkunan alle. Aramis hyppäsi ratsailta ja taputti
kolmasti käsiänsä. Ikkuna avattiin heti, ja sieltä laskettiin alas
nuoraportaat.

"Veikkoseni", sanoi Aramis, "jos tahdot nousta ylös, niin otan vastaan
mitä mieluimmin."

"Vai niin", virkkoi d'Artagnan, "tällä tavoinko sinun luoksesi
tullaan?"

"Kello yhdeksän jälkeen se on pakollista, hitto vieköön!" vastasi
Aramis; "luostarisäännöt ovat ylen ankaria."

"Suo anteeksi, hyvä ystävä", huomautti d'Artagnan, "taisipa kirvota
kieleltäsi hitto vieköön."

"Niinkö luulet?" tuumi Aramis hymyillen. "Paljon mahdollista; et voi
kuvitellakaan, veikkonen, mitä pahoja tapoja näissä kirotuissa
luostareissa saa, ja kuinka huonoja tottumuksia on kaikilla niillä
kirkonmiehillä, joiden kanssa minun täytyy seurustella. Mutta ethän
menekään ylös?"

"Käyhän edellä, kyllä tulen."

"Niinkuin entinen kardinaali sanoi entiselle kuninkaalle: 'Näyttääkseni
teille tietä, sire.'"

Aramis kapusi nyt keveästi ylös nuoraportaita ja pääsi tuossa tuokiossa
ikkunaan.

D'Artagnan nousi hänen perässään, mutta vitkallisemmin; saattoi nähdä,
että hän oli vähemmän perehtynyt tällaiseen tiehen kuin hänen
ystävänsä.

"Suo anteeksi", pyysi Aramis nähdessään hänen kömpelyytensä, "jos
olisin tiennyt sinun kunnioittavan minua käynnillä, niin olisin
toimittanut paikalle puutarhatikkaat. Mutta minulle yksinäni ovat nämä
riittäviä."

"Monsieur", muistutti Planchet nähdessään d'Artagnanin olevan jo
tulossa perille, "tuo käy tosin laatuun herra Aramiille ja vielä
teillekin, ja jos lujalle ottaa, niin ehkä viimein minullekin; mutta
hevosemme eivät voi kavuta ylös nuoraportaita."

"Vie ne vaunuvajaan, hyvä mies", neuvoi Aramis, osoittaen Planchetille
eräänlaista rakennusta, joka kohosi kentältä. "Siellä on olkia ja
kauroja hevosille."

"Entä mitä minulle?" kysyi Planchet.

"Sinä tulet takaisin tämän ikkunan alle ja taputat kolmasti käsiäsi,
niin laskemme alas elintarpeita sinulle. Älä ole huolissasi; saakeli,
ei tässä paikassa juuri nälkään kuolla!"

Aramis veti nuoraportaat ylös perässään ja sulki ikkunan.

D'Artagnan silmäili ympärilleen.

Milloinkaan ei hän ollut nähnyt huonetta yhtähaavaa niin sotilaalliseen
ja hienostuneeseen tapaan sisustettuna. Kaikissa nurkissa oli
voitonmerkkejä, jotka sekä silmälle että kädelle tarjosivat
kaikenlaatuisia miekkoja, ja neljä isoa taulua esitti taisteluasussa
Lotringin kardinaali de Richelieutä, kardinaali de Lavalettea ja
Bordeauxin arkkipiispaa. Muuten ei siellä tosin mikään ilmaissut abbén
asuntoa; seinäverhot olivat damastia, matot alençonilaisia, ja
varsinkin makuusija pitsikoristeineen ja kirjailtuine peitteineen
näytti pikemmin kuuluvan keimailevalle vallasnaiselle kuin miehelle,
joka oli tehnyt lupauksen tavoittaa taivaan armoa pidättyväisyydellä ja
lihan kuoletuksella.

"Tarkastelet kammiotani", virkkoi Aramis. "Voi veikkoseni, mikäs minun
auttaa! Asun kuten kartusiaanimunkki. Mutta mitä haet katseillasi?"

"Etsin sitä, joka heitti alas nuoraportaat; täällä ei näy ketään, ja
kuitenkaan eivät kai nuoraportaat laskeutuneet itsestään."

"Ei, apuna oli Bazin."

"Ahaa!" äännähti d'Artagnan.

"Mutta", jatkoi Aramis, "Bazinini on hyvin harjaannutettu miekkonen;
nähdessään, että minä en ollut yksinäni, hän poistui hienotuntoisesti.
Paina puuta, ystäväni, ja pakiskaamme."

Ja Aramis työnsi d'Artagnanin luo tilavan lepotuolin, johon tämä
heittäysi käsinojan varaan.

"Ensiksikin, sinä kai illastat kanssani?" kysyi Aramis.

"Kyllä, jos haluat", vastasi d'Artagnan, "ja tunnustankin tekeväni sen
mitä suurimmalla mielihyvällä; olen taipaleella saanut huikean
ruokahalun."

"Voi, veikkonen", pahoitteli Aramis, "saat tyytyä laihaan muonaan; en
odottanut sinua."

"Uhkaavatko minua Crèvecoeurin omeletit ja _theobromes_? Eikö se ollut
entiseen aikaan pinaatin nimenä?"

"Oh, meidän täytyy toivoa", vastasi Aramis, "että Jumalan ja Bazinin
avulla löydämme jotakin parempaa arvoisain jesuiittaisäin
ruokakomerosta. Bazin, hyvä ystävä", jatkoi hän, "tulehan tänne."

Ovi avautui, ja Bazin astui sisälle; mutta nähdessään d'Artagnanin hän
kiljahti kuin epätoivon valtaamana.

"Bazin hyvä", sanoi d'Artagnan, "minua ilahduttaa nähdä, kuinka
ihmeteltävän sujuvasti sinä valehtelet kirkossakin."

"Monsieur", selitti Bazin, "minä olen arvoisilta jesuiittaisiltä
oppinut, että valehteleminen on sallittua, kun se tapahtuu hyvässä
tarkoituksessa."

"Hyvä, hyvä, Bazin! D'Artagnan kuolee nälkään; tarjoa meille parastasi,
ja ennen kaikkea anna meille hyvää viiniä."

Bazin kumarsi kuuliaisuuden merkiksi, huokasi syvään ja astui ulos.

"Nyt kahden kesken ollessamme, hyvä Aramis", sanoi d'Artagnan kääntäen
katseensa huoneesta sen asukkaaseen ja pitkittäen tämän vaatteista
tarkastusta, jonka oli alottanut huonekaluista, "sanopas minulle, mistä
lemmosta tulit, kun hyppäsit ratsaille Planchetin taakse."

"Kas hitto", vastasi Aramis, "taivaastahan tietysti!"

"Taivaastako!" tuumi d'Artagnan päätänsä pudistaen; "näytät minusta
yhtä vähän tulevan sieltä kuin olevan sinne menossakaan."

"Hyvä ystävä", selitti Aramis, ja hänen kasvoillaan oli itserakas
ilme, jollaista d'Artagnan ei ollut niillä nähnyt hänen ollessaan
muskettisoturina, "jollen tullut taivaasta, niin ainakin paratiisista,
mikä on jokseenkin samaa."

"Hyvä! Silloin ovat tiedemiehet vihdoinkin päässeet varmuuteen siitä,
kohdasta", arveli d'Artagnan. "Tähän asti ei ole voitu sopia siitä,
missä paratiisi todella sijaitsi; toiset asettivat sen Ararat-vuorelle,
toiset Tigris- ja Eufrat-virtain väliin; sitä näkyy etsityn kovin
kaukaa, kun se olikin näin lähellä. Paratiisi on Noisy-le-Secissä,
sillä paikalla, missä Pariisin arkkipiispan linna kohoaa. Sieltä ei
tulla ulos oven kautta, vaan ikkunasta; ei astuta alas marmoriportaita
pylväseteiseen, vaan lehmuksen oksille, ja sen pääsykäytävää loimuavin
miekoin vartioitseva enkeli on vaihtanut Gabrielin taivaallisen nimen
maallisemmaksi Marcillacin ruhtinaaksi."

Aramis purskahti nauruun.

"Sinä olet aina iloinen toveri, veikkonen", sanoi hän; "sukkela
gascognelainen luonteesi ei ole hylännyt sinua. Niin, on kyllä rahtunen
totuutta tuossa kaikessa, mitä minulle sanot; mutta älä ainakaan luule,
että minä olen rouva de Longuevilleen rakastunut."

"Pentele, sitä minä kyllä varon!" vastasi d'Artagnan. "Oltuasi niin
kauan rakastunut rouva de Chevreuseen et toki olisi voinut lahjoittaa
sydäntäsi hänen pahimmalle viholliselleen."

"Se on totta", vastasi Aramis keveästi. "Niin, herttuatarparka, --
rakastin häntä entiseen aikaan suuresti, ja minun täytyy kohtuuden
mukaisesti myöntää, että hän oli meille peräti hyödyllinen. Mutta minkä
sille voi -- hänen täytyi poistua Ranskasta. Kirottu kardinaali oli
niin karkea vastustaja", pitkitti Aramis luoden silmäyksen entisen
ministerin muotokuvaan; "hän antoi käskyn vangita hänet ja viedä
Loches-linnaan. Hän olisi, kautta kunniani, katkaisuttanut
herttuattarelta kaulan, kuten saivat kohtalokseen Chalais, Montmorency
ja Cinq-Mars. Mieheksi pukeutuneena pakeni hän silloin kamarineitonsa,
Kitty-poloisen kanssa. Olen kuullut sanottavan, että hänelle tapahtui
jossakin kylässä, en tiedä missä, eriskummainen seikkailu papin kanssa,
jota tunnen yhtä vähän; hän pyysi tältä vieraanvaraisuutta, papilla ei
ollut enempää kuin yksi huone, ja kun hän piti tulijaa herrasmiehenä,
tarjoutui hän ottamaan anojan huonekumppanikseen. Se johtui siitä, että
viehkeä Marie käytti miehen pukua aivan uskomattoman hyvin. Tunnenkin
ainoastaan yhden naisen, joka esiintyy siinä asussa yhtä luontevasti.
Hänestä sepitettiinkin laulunpätkä:"

    Laboissière, kuules sie...

"Olet kai kuullut sen?"

"En; laulahan se minulle, hyvä ystävä."

Aramis alotti mitä raikkaimmalla äänellä:

    Laboissière, kuules sie,
    hyvinkö mieheks kelpaisin?
    -- Te ratsastatte, totta vie,
    paremmin meitä ainakin.
       Hän käy
    keskellä pertuskain
    nuoresta miehest' ain',
    ei muulta näy.

"_Bravo_!" huusi d'Artagnan. "Sinä laulat aina yhtä oivallisesti, hyvä
Aramis; minä huomaan, että messut eivät ole tärvelleet ääntäsi."

"Katsos, ystävä", selitti Aramis, "siihen aikaan, kun olin
muskettisoturi, tein niin vähän vartiopalvelusta kuin suinkin; nyt olen
abbé ja veisaan niin harvoja messuja kuin käy päinsä. Mutta palatkaamme
herttuatar-parkaan."

"Kumpaiseen? Chevreusen vai Longuevillen herttuattareen?"

"Hyvä ystävä, olen jo sanonut sinulle, että minun ja Longuevillen
herttuattaren välillä ei ole mitään; kenties rahtunen keimailua, mutta
siinä kaikki. Ei, minä puhun Chevreusen herttuattaresta. Näitkö häntä,
kun hän kuninkaan kuoltua palasi Brysselistä?"

"Kyllä; hän oli silloin vielä hyvinkin kaunis."

"Niin", puheli Aramis. "Minäkin tapailin häntä jälleen toisinaan;
annoin hänelle oivallisia neuvoja, joita hän ei noudattanut. Tein
kaikkeni saadakseni hänet vakuutetuksi siitä, että Mazarin oli
kuningattaren rakastaja. Hän ei tahtonut uskoa minua; hän sanoi
tuntevansa Itävallan Annan ja väitti, että hallitsijatar oli liian
ylpeä voidakseen rakastaa sellaista lurjusta. Sillävälin hän antausi
Beaufortin herttuan vehkeisiin, ja lurjus vangitutti Beaufortin
herttuan ja ajoi maanpakoon madame de Chevreusen."

"Tiedäthän", huomautti d'Artagnan, "että hän on saanut luvan tulla
takaisin?"

"Kyllä, ja tiedän myös, että hän on tullutkin. Hän kai hairahtuu taas
johonkin hulluuteen."

"Oh, tällä kertaa hän kenties noudattaa sinun neuvojasi."

"Tällä kertaa", vastasi Aramis, "en ole nähnyt häntä jälleen; hän on
suuresti muuttunut."

"Niin ei ole sinun laitasi, hyvä Aramis, sillä sinä olet yhä
entiselläsi: sinulla on vielä kaunis tumma tukkasi, sorea ryhtisi,
naisenkätesi, joista nyt on tullut pari ihailtavia kirkkoruhtinaan
käsiä."

"Niin", myönsi Aramis, "se on totta, minä panen ulkoasuuni suurta
huolta. Tiedätkös, ystävä, minä alan käydä vanhaksi: täytän pian
seitsemänneljättä vuotta."

"Kuulehan, veikkonen", tokaisi d'Artagnan hymyillen, "koska nyt näemme
toisemme jälleen, niin sopikaamme keskenämme vastaisen varalle
iästämme."

"Kuinka niin?" oudoksui Aramis.

"No", jatkoi d'Artagnan, "ennen olin minä kahta tai kolmea vuotta
nuorempi sinua, mutta jollen erehdy, olen nyt täyttänyt neljäkymmentä."

"Tosiaanko?" sanoi Aramis. "Silloin erehdyinkin minä, sillä sinä,
veikkonen, olet aina ollut erinomainen laskemaan. Olisin siis sinun
laskusi mukaan kolmenviidettä vanha? Lempo soikoon, hyvä mies, älä sano
sitä Hôtel de Rambouilletissa; se vahingoittaisi minua."

"Ole huoletta", takasi d'Artagnan, "minä en käy siellä."

"No, mutta", huudahti Aramis, "mitä se Bazinin tolvana tekeekään?
Bazin! Kiirehdi toki, herra heittiö! Me menehdymme nälkään ja janoon."

Bazin, joka nyt astui huoneeseen, kohotti taivasta kohti kätensä, pullo
kumpaisessakin.

"No", tiukkasi Aramis, "onko valmista, häh?"

"Kyllä, monsieur, heti paikalla", vastasi Bazin; "mutta minulta meni
aikaa voidakseni nostaa ylös kaikki..."

"Syystä että sinä aina luulet kantavasi pitkää pedellinkaapua",
keskeytti Aramis, "etkä tee muuta kuin luet messukirjaasi. Mutta
sanonpa sinulle, että jos alituiseen puhdistellessasi kaikkia kappelin
kapistuksia vieraannut miekkani kiilloittamisesta, niin teen rovion
kaikista pyhäinkuvistasi ja paistan sinut siinä."

Kuohuksissaan tästä teki Bazin ristinmerkin pullolla, jota piteli
kädessään. D'Artagnan ihmetteli yhä enemmän abbé d'Herblayn sävyä ja
esiintymistapaa, joka niin vähän soveltui muskettisoturi Aramiin
entiseen käyttäytymiseen, ja hän katseli ystäväänsä suurin silmin.

Bazin levitti kiireesti damastiliinan pöydälle ja asetti sille niin
monia hyvin paistettuja, tuoksuvia ja herkullisia maisteltavia, että
d'Artagnan ihan ällistyi.

"Mutta odotithan siis jotakuta?" kysyi upseeri.

"Hm", vastasi Aramis, "olen aina varustettu; ja tiesin sinun etsivän
minua."

"Kuka sitä oli sanonut?"

"Tietysti Bazin, joka otaksui sinut itse paholaiseksi, veikkonen, ja
riensi varoittamaan minua vaarasta, joka uhkasi sieluani, jos jälleen
antautuisin niin huonoon seuraan kuin muskettiväen luutnantin."

"Voi, monsieur!..." pyysi Bazin kädet ristissä ja rukoilevalla äänellä.

"Kas niin, pois tekopyhyys! Sinä tiedät, että minä en pidä sellaisesta.
Teet paljoa paremmin, kun avaat ikkunan ja lasket alas leivän,
kananpoikasen ja viinipullon Planchet-ystävällesi, joka on jo tunnin
ajan vimmatusti paukutellut käsiään."

Annettuaan hevosille olkia ja kauroja oli Planchet tosiaan palannut
ikkunan alle ja pariin kolmeen kertaan antanut sovitun merkin.

Bazin totteli, kiinnitti mainitut kolme esinettä nuoran päähän ja laski
ne alas Planchetille, joka ei sen parempaa pyytänyt, vaan poistui heti
niine hyvineen vaunuvajaan.

"Nyt illastakaamme", sanoi Aramis.

Ystävykset istuutuivat pöytään, ja Aramis alkoi kehittyneen
herkuttelijan tottumuksella leikellä viipaleiksi kananpoikasia,
peltopyitä ja kinkkuja.

"Hitto", huudahti d'Artagnan, "kelpaa sinun elellä!"

"Kyllähän, mukiin menee. Olen saanut Roomasta vapautuksen
paastoamisesta; sen hankki minulle herra koadjutori heikon terveyteni
perusteella. Olen sitten ottanut palvelukseeni saman taiturin, joka
palveli kokkina Lafollonella, kardinaalin vanhalla ystävällä,
tiedäthän, -- tuolla kuuluisalla herkuttelijalla, joka aina aterialta
noustessaan lausui saman rukouksen: 'Hyvä Jumala, suo minulle se armo,
että voisin hyvin sulattaa maukkaasti nauttimani!'"

"Mikä ei kuitenkaan estänyt häntä kuolemasta ähkyyn", huomautti
d'Artagnan hymyillen.

"Niin, minkäpä sille mahtaa", virkkoi Aramis alistuvasti; "kohtaloansa
ei voi paeta!"

"Suo anteeksi, veikkonen, että teen sinulle erään kysymyksen", sanoi
d'Artagnan.

"Puhu vapaasti, tiedäthän kaiken kursailun olevan meidän keskemme
kiellettyä."

"Olet siis rikastunut?"

"Voi hyväinen, en! Ansaitsen noin kaksitoistatuhatta livreä vuodessa,
jotapaitsi minulla on prinssiltä pienoinen tuhannen écun apuraha."

"Ja millä ansaitset nuo kaksitoistatuhatta livreä?" urkki d'Artagnan,
"runoillasiko?"

"Ei, minä olen lakannut runoilemasta, paitsi että toisinaan sepitän
jonkun juomalaulun, lemmensonetin tai viattoman epigrammin. Minä
kirjoittelen saarnoja, hyvä ystävä."

"Mitä! Saarnojako?"

"Niin, mutta ne ovatkin erinomaisia saarnoja, usko pois! Siltä ainakin
näyttää."

"Sinä paasaat niitä?"

"En, vaan myyn."

"Kelle?"

"Niille virkaveljilleni, jotka tahtovat esiintyä suurina puhujina!"

"Älä nyt! Ja se kunnia ei ole houkutellut sinua itseäsi?"

"On vainkin, veikkonen, mutta luonto voitti. Kun seison saarnastuolissa
ja kaunis nainen katsoo minuun, katson minäkin häneen; jos hän
hymyilee, niin minä vastaan samaten. Silloin puhun puita heiniä;
sen sijaan että kuvailisin kadotuksen kauhuja, esittelenkin
paratiisin riemuja. Niin, tiedätkös, sellaista sattui minulle kerran
Saint-Louis-kirkossa Maraisissa... Muuan herrasmies nauroi minulle päin
silmiä, minä keskeytin saarnani sanoakseni hänelle, että hän oli
tolvana. Ihmiset lähtivät ulos hakemaan kiviä, mutta sillävälin osasin
minä niin hyvin muokata kuulijain mieliä, että häntä sitten
kivitettiinkin eikä minua. Tosin hän seuraavana päivänä tuli luokseni,
luullen olevansa tekemisissä tavallisen abbén kanssa."

"Ja mikä oli sen käynnin tuloksena?" kysyi d'Artagnan nauruun
pakahtumaisillaan.

"Tuloksena oli, että me sovimme seuraavan päivän illaksi kohtauksen
Place-Royalelle. Niin, hitto, tokihan sen tiedätkin?"

"Sitä hävytöntäkö vastaan minä sattumalta olinkin sekundanttinasi?"
kysyi d'Artagnan.

"Juuri samaa. Sinä näit, miten hänestä suoriuduin."

"Kuoliko hän?"

"Sitä en tiedä. Mutta ainakin annoin hänelle synninpäästön _in articulo
mortis_. Riitti surmata ruumis, sielua kuolettamatta."

Bazin teki toivottoman liikkeen, joka tahtoi ilmaista, että hän kenties
hyväksyi tuon lauselman, mutta paheksui suuresti sävyä, jota sen
lausumisessa ilmeni.

"Bazin, hyvä ystävä, sinä et huomaa, että minä näen sinut tästä
kuvastimesta; olenhan kerta kaikkiaan kieltänyt sinulta kaikki
hyväksymisen tai paheksumisen eleet. Ole siis hyvä ja tuo meille
espanjalaista viiniä, sitten lähdet tiehesi. D'Artagnan-ystävälläni on
sitäpaitsi jotakin salaista sanottavana minulle, eikö totta,
d'Artagnan?"

D'Artagnan nyökkäsi, ja Bazin vetäytyi pois, asetettuaan pöytään
espanjalaisen viinin.

Kahden kesken jäätyään istuivat ystävykset tuokion äänettöminä
vastatusten. Aramis näytti odottavan mieluisaa ruuansulatusta,
d'Artagnan valmisti johdantoaan. Kumpainenkin loi salavihkaa
syrjäsilmäyksiä toisiinsa.

Aramis keskeytti ensimmäisenä vaitiolon.




YHDESTOISTA LUKU

Kaksi Gaspardia


"Mitä mietiskelet, d'Artagnan?" kysyi hän; "ja mille ajatukselle
hymyilet?"

"Ajattelenhan vain, veikkonen, että sinä muskettisoturina ollessasi
aina muistutit abbéta, mutta nyt abbéna tunnut minusta kovin suuresti
muskettisoturin kaltaiselta."

"Se on totta", myönsi Aramis hymyillen. "Ihminen, kuten tiedät, hyvä
d'Artagnan, on ihmeellinen eläin, pelkistä vastakohdista muodostunut.
Siitä saakka kun minusta tuli abbé, unelmoin pelkkiä taisteluita."

"Se näkyy kapineistasikin; sinulla on kaikenlaisia kalpoja, jotka
voisivat tyydyttää mitä vaateliaintakin makua. Miekkailetko vielä yhtä
hyvin?"

"Kyllä, miekkailen kuten sinä entiseen aikaan, kenties vielä
paremminkin. En päivän mittaan mitään muuta teekään."

"Ja kenen kanssa?"

"Oivallisen miekkailunopettajan kanssa, joka meillä on täällä."

"Mitä! Täälläkö?"

"Niin, täällä luostarissa, veikkoseni. Jesuiittaluostarissa on
kaikkea."

"Olisit siis surmannut herra de Marcillacin, jos hän olisi yksinään
tullut ahdistamaan sinua eikä kahdenkymmenen miehen johtajana?"

"Ehdottomasti", vakuutti Aramis, "ja kahdenkymmenen miehensäkin
etunenässä, jos olisin voinut paljastaa miekkani tulematta tunnetuksi."

-- Herra armahtakoon, -- jupisi d'Artagnan hiljaa itsekseen, --
luulenpa hänen käyneen gascognelaisemmaksi kuin minä.

Sitten hän lisäsi ääneen:

"No niin, hyvä Aramis, kysyit minulta, minkätähden etsin sinua?"

"Ei, en kysynyt sitä", vastasi Aramis viekkaan näköisenä, "vaan odotin
sinun sanovan sen."

"No niin, tavoitin sinua vain tarjotakseni sinulle keinon surmata herra
de Marcillacin, milloin vain haluat, niin ylhäinen kuin hän onkin."

"Kas, kas, kas!" innostui Aramis; "siinäpä vasta aatos!"

"Jota minä kehoitan sinua käyttämään hyväksesi, veikkonen. Sanopas,
oletko sinä rikas abbé-toimellasi, joka tuottaa sinulle tuhannen écuta,
ja niillä kahdellatoistatuhannella livrellä, jotka ansaitset saarnojen
myynnillä? Vastaathan vilpittömästi."

"Minäkö? Olen köyhä kuin Job; jos tutkisit sekä taskut että lippaat,
niin et luullakseni löytäisi täältä sataa pistoliakaan."

-- Hitto, sata pistolia! -- tuumi d'Artagnan itsekseen; -- se on hänen
mielestään Jobin köyhyyttä! Jos minulla olisi aina sen verran varalla,
niin olisin mielestäni rikas kuin Kroisos. Ja hän lisäsi ääneen:

"Oletko kunnianhimoinen?"

"Kuin Enkelados."

"No niin, hyvä ystävä, minä tarjoan sinulle keinon rikastua ja tulla
mahtavaksi ja päästä elelemään mielesi mukaan."

Keveä pilvi vilahti Aramiin otsalla yhtä nopeasti kuin hattarat, jotka
elokuulla leijuvat kenttien yli; mutta niin pian kuin se häipyikin,
huomasi sen d'Artagnan.

"Puhu", pyysi Aramis.

"Ensin vielä kysymys. Harrastatko politiikkaa?"

Aramiin silmissä leimahti salama yhtä nopeana kuin varjo, joka oli
häilähtänyt hänen otsallaan, mutta senkin huomasi d'Artagnan.

"En", epäsi Aramis.

"Miellytkin siis kaikkiin ehdotuksiini, koska sinulla tällähaavaa ei
ole muuta herraa kuin Jumala", virkkoi gascognelainen hymyillen.

"Mahdollista kyllä."

"Oletko koskaan, hyvä Aramis, ajatellut nuoruutemme kauniita päiviä,
jotka vietimme remuten, ryyppien ja tapellen?"

"Olenpa totisesti, ja useinkin olen kaivannut niitä. Se oli onnellista
aikaa, _delectabile tempus_!"

"No niin, veikkoseni, nuo kauniit päivät voisimme elvyttää uudestaan,
tuo onnellinen aika saattaisi palata! Olen saanut toimekseni hakea
esiin kumppanini ja tahdoin alottaa sinusta, joka olit toveruutemme
sieluna."

Aramis kumarsi enemmän kohteliaasti kuin sydämellisesti.

"Minäkö sekaantuisin taas politiikkaan!" hän virkkoi hiljaisella
äänellään ja heittäysi takakenoon lepotuolissaan. "Voi, hyvä
d'Artagnan, näethän, kuinka säännöllisesti ja mukavasti minä elelen.
Olemme kokeneet isoisten kiittämättömyyttä, tiedäthän!"

"Se on totta", myönsi d'Artagnan, "mutta isoiset kenties katuvat, että
ovat olleet kiittämättömiä."

"Siinä tapauksessa olisi asia toinen", sanoi Aramis. "Kaikille
synneille on anteeksianto varattu. Osaat muuten oikeaan eräässä
kohdassa, jos meidät nimittäin valtaisi uudestaan halu puuttua valtion
asioihin, niin olisi mielestäni nyt otollinen hetki."

"Mistä sinä sen tiedät, kun et harrasta politiikkaa?"

"Ka, hyväinen aika, vaikken itse siitä välitä, liikun kuitenkin
piireissä, jossa sitä harrastetaan. Runouttakin ja rakkautta hellien
olen kuitenkin tutustunut herra Saraziniin, joka on herra de Contin
puolta, herra Voitureen, joka on liittynyt koadjutoriin, ja herra
Bois-Robertiin, joka kardinaali Richelieun kuoltua ei nyt ole kenenkään
puoluelaisia tai on kaikkien puolella, miten sitä sanoisikaan.
Valtiolliset tapaukset eivät siten ole välttäneet huomiotani."

"Sitä aavistinkin", huomautti d'Artagnan.

"Älä muuten, hyvä ystävä", jatkoi Aramis, "käsitä nyt sanomaani muuksi
kuin luostariveljen puheiksi, -- miehen, joka pelkkänä kaikuna vain
toistaa, mitä on kuullut sanottavan. Minulle on kerrottu, että
kardinaali Mazarin on nykyään huolissaan asiain tilasta. Näyttää
tosiaan siltä, että hänen käskyjänsä ei pidetä samassa arvossa kuin
entiseen aikaan meidän kauhumme, kardinaali-vainajan, jonka muotokuvan
näet tuossa; sillä sanottakoon mitä tahansa, on kuitenkin myönnettävä,
että hän oli suuri mies."

"Sitä en suinkaan tahdo kieltää, hyvä Aramis; hän teki minusta
luutnantin."

"Alussa olin kokonaan taipuvainen kardinaalin puolelle. Ajattelin
itsekseni, että ministeri ei koskaan tule rakastetuksi, mutta että tämä
sillä nerolla, jota hänellä väitetään olevan, kuitenkin saisi lopulta
riemuita vihollistensa häviöstä ja tekisi itsensä pelätyksi, mikä minun
nähdäkseni on kenties vielä parempaa kuin tehdä itsensä rakastetuksi."

D'Artagnan ilmoitti nyökkäyksellä hyväksyvänsä täydellisesti tämän
epäiltävän periaatteen.

"Sellainen oli ensimmäinen ajatukseni hänestä", pitkitti Aramis; "mutta
kun olen hyvin tietämätön tuollaisissa asioissa ja kun säätyyni kuuluva
nöyryys velvoittaa minua epäilemään omaa arvosteluani, kuulustin muiden
mielipidettä. No niin, hyvä ystävä..."

"No niin, mitä?" kysyi d'Artagnan.

"No", jatkoi Aramis, "minun täytyi taltuttaa ylpeyteni, minun oli
tunnustettava erehtyneeni."

"Tosiaanko?"

"Niin, kuten jo sanoin, minä kuulustelin; ja katsohan, mitä useat
taipumuksiltaan ja tarkoituksiltaan aivan erilaiset henkilöt ovat
vastanneet minulle: herra de Mazarin ei ole nero, kuten olin
kuvitellut."

"Pyh!" virkahti d'Artagnan.

"Ei, hän on aivan vähäpätöinen henkilö, joka on ollut kardinaali
Bentivoglion palvelijana ja juonittelulla kohonnut maailmassa, --
nousukas, nimetön mies, joka Ranskassa näyttelee vain sissin-osaa. Hän
kerää paljon rahoja, tuhlaa kuninkaan tulot, antaa itselleen kaikki
apurahat, joita kardinaali de Richelieu-vainaja jakeli koko maailmalle,
muttei pääse milloinkaan hallitsemaan voimakkuuden, ylemmyyden tai
suurimmassa arvossa pidetyn miehen oikeudella. Nykyinen ministerimme ei
muuten tunnukaan olevan herrasmies tavoiltaan tai sydämeltään; hän
näyttää olevan jonkunlainen ilvehtijä, huvinäytelmän naamioitu
temppuilija. Tunnetko häntä? Minä puolestani en tunne."

"Hm", tuumi d'Artagnan, "sanoissasi on toki rahtunen totta."

"Ihan herätät minussa ylpeyttä, veikkonen, jos minä olen
yksinkertaisella ja tavallisella järjelläni voinut vetää vertoja
miehelle, joka oleskelee hovissa, kuten sinä."

"Mutta sinä olet puhunut ainoastaan hänen yksilöllisyydestään, et hänen
puolueestaan ja apukeinoistaan."

"Totta kyllä. Hänellä on kuningatar puolellaan."

"Se on sentään jotakin kaiketi."

"Mutta hänen puolellaan ei ole kuningas."

"Lapsi!"

"Lapsi, joka pääsee itsenäiseksi neljän vuoden kuluttua."

"Joka tapauksessa kuuluu hänelle nykyisyys."

"Niin, muttei tulevaisuus; ja nykyäänkään ei hänellä ole puolellaan
parlamenttia tai kansaa eli siis rahoja, ei aatelia eikä ruhtinaita,
jotka vastaavat miekkaa."

D'Artagnan kynsi korvallistaan; hänen täytyi itsekseen tunnustaa, että
toinen puhui sekä laajalta että oikealta näkökannalta.

"Huomaat nyt, hyvä ystävä, onko minulla vielä tavallista
terävänäköisyyttäni tallella. Kenties teen väärin siinä, että pakisen
kanssasi näin avomielisesti, sillä sinä näyt tosiaan olevan Mazarinin
miehiä."

"Minäkö!" huudahti d'Artagnan, "kaukana siitä!"

"Puhuit saaneesi toimeksesi..."

"Puhuinko saaneeni toimekseni? Se oli hairahdusta. Ei, sanoinpa vain
itsekseni, kuten sinäkin sanot: asiat sotkeutuvat. No niin,
heittäkäämme höyhen ilmaan, menkäämme sille puolelle, minne tuuli
puhaltaa ja omaksukaamme entinen seikkaileva elämämme. Me olimme neljä
uljasta ritaria, neljä likeisiksi liittynyttä sydäntä; yhdistäkäämme
uudestaan kohtalomme ja miehuutemme, sillä sydämemme eivät ole koskaan
olleet erossa. Nyt on suotuisa tilaisuus ansaita jotakin parempaa kuin
timantti."

"Olet aina oikeassa, d'Artagnan", vastasi Aramis, "ja todistuksena on
se, että minulla on ollut sama ajatus kuin sinullakin. Se vain on
erona, että minä otan vaikutuksia toisilta, kun minulla ei ole sinun
vilkasta ja rikasta mielikuvitustasi. Kaikki tarvitsevat nykyaikana
liittolaisia. Minulle on tehty eräitä ehdotuksia; julkisuuteen on
levinnyt jotakin puhetta entisistä mainehikkaista urotöistämme, ja
ilmoitan avoimesti, että koadjutori on saanut minut tunnustamaan
totuuden."

"Herra de Gondy, kardinaalin vihollinen!" huudahti d'Artagnan.

"Ei, -- kuninkaan ystävä", vastasi Aramis, "huomaa se, -- kuninkaan
ystävä. No niin, olisi kysymys kuninkaan palvelemisesta, johon
aatelismies on velvollinen."

"Mutta pitäähän kuningas herra de Mazarinin puolta?"

"Kyllä olosuhteiden johdosta, vaan ei vapaaehtoisesti, -- ulkonaisesti,
vaan ei sielultaan ja sydämeltään; ja katso, juuri sen ansan asettavat
lapsipoloiselle kuninkaan viholliset."

"No, mutta sinähän ehdotat minulle suorastaan kansalaissotaa, hyvä
Aramis."

"Sotaa kuninkaan puolesta."

"Mutta kuningashan on esiintyvä sen armeijan etunenässä, joka on
Mazarinin puolella?"

"Mutta sielultaan ja sydämeltään on hän oleva siinä armeijassa, jota
herra de Beaufort johtaa."

"Herra de Beaufort! Hänhän istuu Vincennesissä."

"Sanoinko herra de Beaufort?" korjasi Aramis; "herra de Beaufort tai
joku muu, hän tai hänen ylhäisyytensä prinssi."

"Mutta prinssi lähtee armeijaan; hän kuuluu kokonaan kardinaalin
puolelle."

"Eipä vainkaan", väitti Aramis, "heillä on juuri nyt eräitä kinastuksia
keskenään. Mutta muuten, jos ei hänen ylhäisyydestään prinssistä ole
siihen, niin onhan herra de Gondy..."

"Mutta herra de Gondystä tulee kardinaali; hänelle pyydetään
kardinaalinhattua."

"No, eikö ole sotaisia kardinaaleja?" muistutti Aramis. "Onhan meillä
tässä ympärillämme neljä kardinaalia, jotka armeijain päällikköinä
hyvinkin vastaisivat herra de Guebriantia ja herra de Gassionia."

"Mutta kyttyräselkäinen kenraali!"

"Haarniskan alta ei näy kyttyrä. Muista muuten, että Aleksanteri Suuri
ontui ja että Hannibal oli silmäpuoli."

"Näetkö mitään suuria etuja olevan voitettavissa sen puolueen avulla?"
kysyi d'Artagnan.

"Näen mahtavien ruhtinaitten suojeluksen."

"Johon liittyy hallituksen määräämä maanpako."

"Jonka parlamentti ja kapinat peruuttavat."

"Kaikki tuo voisi käydä päinsä, kuten sanot, jos vain saataisiin
kuningas eroitetuksi äidistään."

"Siihen kenties päästään."

"Ei koskaan!" huudahti d'Artagnan, joka nyt palautui vakaumukseensa.
"Vetoan sinuun itseesi, Aramis, sinuun, joka tunnet Itävallan Annan
yhtä hyvin kuin minä. Uskotko sinä hänen koskaan voivan unohtaa, että
hänen poikansa on hänen turvanaan ja suojanaan, hänen arvonsa, onnensa
ja henkensä vakuutena? Silloin täytyisi hänen siirtyä poikansa mukana
ruhtinaitten puolelle ja hylätä Mazarin; mutta sinä tiedät paremmin
kuin kukaan, kuinka voimalliset syyt estävät häntä milloinkaan
hylkäämästä kardinaalia."

"Olet kenties oikeassa", myönsi Aramis miettiväisenä; "niinpä en
teekään sitoumusta."

"Heidän kanssaan", sanoi d'Artagnan, "mutta minun?"

"En kenenkään. Olen hengenmies; mitä tekemistä on minulla politiikan
kanssa? En lue mitään messukirjaa; minulla on pikku joukko hoidokkeja,
-- sukkelia abbé-veitikoita ja viehättäviä naisia; mitä enemmän asiat
selkkaantuvat, sitä vähemmän huomiota herättävät minun hairahdukseni.
Kaikki käy siis hyvin, minun sekaantumattani mihinkään, ja totisesti,
hyvä ystävä, en puutukaan sellaisiin puuhiin."

"No niin, veikkonen", tuumi d'Artagnan, "järkeilysi tarttuu tosiaan
minuunkin, enkä nyt tiedä, mikä hupsu kunnianhimo minua yllyttikään.
Minulla on toimi elannokseni; kun Tréville-parka kuolee, -- ja hän
vanhenee päivä päivältä, -- voi minusta tulla kapteeni. Sehän on varsin
sievä komentosauva gascognelaiselle aatelisjunkkarille, ja minä tunnen
mieltyväni kohtuulliseen, mutta jokapäiväiseen leipään. Sen sijaan että
lähtisin seikkailemaan, otankin vastaan Portoksen kutsumuksen; menen
hänen maatiloilleen metsästämään. Tiedäthän, että Portoksella on
tiluksia?"

"Kyllä, hyvin! Kymmenen lieuen ala metsiä, rämeitä ja laaksoja; hän on
vuorten ja tasankojen valtias ja käräjöitsee lääninherran oikeuksista
Noyonin piispan kanssa."

-- Hyvä! -- tuumi d'Artagnan itsekseen; -- sitä juuri halusinkin
tietää. Portos on siis Picardiessa.

Hän lisäsi ääneen:

"Ja hänellä on jälleen entinen nimensä du Vallon?"

"Siihen on liitetty de Bracieux erään maatilan mukaan, joka on
totisesti ollut vapaaherrallinen kartano."

"Saammekin kai siis nähdä Portoksen vielä paroonina."

"Sitä en epäile; ja paroonitar Portoksesta tulee ihan verraton."

Ystävykset purskahtivat nauruun.

"Et siis tahdo siirtyä Mazarinin puolelle?" alotti jälleen d'Artagnan.

"Etkä sinä ruhtinaitten?"

"En. Älkäämme siis siirtykö kumpaiseenkaan; jääkäämme ystävyksiksi,
rupeamatta kardinaalilaisiksi tai frondelaisiksikaan."

"Niin", yhtyi Aramis, "olkaamme muskettisotureita."

"Papinkauluksessakin?" muistutti d'Artagnan.

"Papinkauluksessa ennen kaikkea!" huudahti Aramis; "se siinä juuri
hupaista onkin."

"Hyvästi sitten!" toivotti d'Artagnan.

"En tahdo pidätellä sinua, hyvä ystävä", vastasi Aramis, "olletikaan
kun en tiedä, mistä antaisin sinulle yösijan, ja kun en hevillä voi
esittää sinulle, että makaisit vaunuvajassa Planchetin kanssa."

"Olenhan tuskin kolmen lieuen päässä Pariisista. Hevoset ovat levänneet
kyllikseen ja vajaassa tunnissa olen kotona."

D'Artagnan täytti nyt viimeisen lasillisen viiniä.

"Entisten iloisten päiviemme malja!" esitti hän.

"Niin", pahoitteli Aramis, "valitettavasti on se aika mennyt; _fugit
irreparabile tempus_."

"Joutavia", tuumi d'Artagnan, "se kenties tulee jälleen. Kaiken
varalta, jos tarvitset minua, asun la Chevrette-hotellissa
Tiquetonne-kadun varrella."

"Ja minä jesuiittaluostarissa; kello kuudesta aamulla kello kahdeksaan
illalla tullaan sisään ovesta, kello kahdeksasta illalla kello kuuteen
aamulla ikkunasta."

"Hyvästi, veikkonen!"

"Ei, tuolla tavoin en sinua jätä, anna minun saattaa sinua."

Ja hän otti miekkansa ja viittansa.

-- Hän tahtoo varmistua, ratsastanko tosiaankin pois, -- arveli
d'Artagnan itsekseen.

Aramis vihelsi Bazinia; mutta Bazin nukkui eteishuoneessa, pidettyään
huolen illallisen jäännöksistä, ja Aramiin oli pakko nykäistä häntä
korvasta, saadakseen hänet hereille.

Bazin ojensi käsivarsiaan, hieroi silmiänsä ja yritti nukahtaa
uudestaan.

"No, unikeko, pian noutamaan portaat!"

"Portaatko!" vastasi Bazin haukotellen niin makeasti, että leuat
olisivat voineet nyrjähtää sijoiltaan; "ikkunassa ne vielä ovat."

"Toiset, tarkoitan -- puutarhatikkaat. Etkö nähnyt, että herra
d'Artagnanin oli työläs kavuta, joten hänen olisi vielä tukalampi
laskeutua?"

D'Artagnan aikoi vakuuttaa Aramiille, että hänen oli varsin helppo
päästä alas, mutta hänen päähänsä pälkähtikin vaieta.

Bazin huokasi syvään ja meni ulos hakemaan tikkaita. Tovin kuluttua oli
mukavat ja lujat tikapuut kohotettu ikkunaa vasten.

"Kas noin", kiitti d'Artagnan, "näitä voi sanoa hyviksi kulkuneuvoiksi;
tällaisia tikapuita pääsisi nainenkin ylös."

Läpitunkevalla katseella näytti Aramis tahtovan tutkia ystävänsä
ajatuksia hänen sielunsa sisintä myöten, mutta d'Artagnan kesti
tarkastuksen mitä levollisimman näköisenä.

Hän laskikin nyt jalkansa tikkaiden ensimmäiselle askelmalle ja
pistäysi ulos.

Jonkun silmänräpäyksen kuluttua oli hän alhaalla. Bazin jäi seisomaan
ikkunan ääreen.

"Pysy sinä paikoillasi", käski Aramis, "tulen takaisin."

He astelivat nyt vaunuvajaan päin. Heidän lähestyessään tuli sieltä
Planchet, taluttaen molempia hevosia suitsista.

"Kas", virkkoi Aramis, "siinäpä on vireä ja valpas palvelija; hän ei
ole kuten Bazinin laiskuri, josta ei ole mihinkään hänen jouduttuansa
kirkon palvelukseen. Seuraa meitä, Planchet; me kävelemme ja juttelemme
kylän päähän asti."

Ystävykset astelivat nyt koko kylän läpi, puhellen jokapäiväisistä
asioista; heidän tultuaan äärimmäisten talojen kohdalle sanoi Aramis:

"Menehän siis, kelpo veikkoseni! Edisty urallasi, Onnetar myhäilee
sinulle, älä anna hänen päästä käsistäsi. Muista, että hän on
keimailija, ja kohtele häntä sikäli. Minä puolestani jään nöyrään
asemaani ja toimettomaan elämääni. Hyvästi!"

"On siis kerrassaan päätettyä", kysyi d'Artagnan, "että sinä et suostu
tarjoukseeni!"

"Suostuisin siihen kyllä mielelläni", vastasi Aramis, "jos olisin kuten
muut; mutta sanon sinulle vielä kerran, että minä olen pelkistä
vastakohdista luotu, -- mitä tänään inhoan, siitä huomenna pidän, ja
päin vastoin. Huomaat siis, että minä en voi ottaa suoritettavakseni,
mitä sinä otat, sinä, jolla on määrätyt aatoksesi."

-- Valehtelet, kavala sielu! -- ajatteli d'Artagnan, -- olet
päinvastoin ainoa, joka tiedät asettaa itsellesi erityisen päämäärän ja
hiljaisuudessa pyrkiä perille.

"Hyvästi siis, ystävä!" jatkoi Aramis. "Kiitos hyvistä aikeistasi ja
varsinkin niistä mieluisista muistoista, joita näkemisesi on herättänyt
mielessäni."

He syleilivät toisiaan; Planchet istui jo satulassa. D'Artagnankin
nousi nyt ratsaille; sitten he vielä kerran pudistivat toistensa kättä.
Molemmat ratsastajat kannustivat hevosiaan ja etääntyivät Pariisiin
päin.

Aramis seisoi liikkumattomana keskellä katua, kunnes oli kadottanut
heidät näkyvistään.

Mutta heidän ratsastettuaan parisataa askelta pysähtyi d'Artagnan
äkkiä, hyppäsi maahan, heitti ohjakset Planchetin käsivarrelle, otti
pistoolit satulakotelosta ja pisti ne vyöhönsä.

"Mitä on tekeillä?" kysyi Planchet säikähtyneenä.

"No", vastasi d'Artagnan, "niin ovela kuin hän onkin, en kuitenkaan
anna hänen eksyttää minua. Jää sinä tähän äläkä hievahda paikaltasi;
siirry vain tien sivuun ja odota, kunnes tulen takaisin."

Sitten loikkasi d'Artagnan ojan yli, joka reunusti maantietä, ja
oikaisi kentän poikki kiertääkseen kylän. Jesuiittaluostarin ja sen
talon välillä, jossa rouva de Longueville asui, oli hän nähnyt pelkällä
pensasaidalla suljetun aukion.

Tuntia varemmin olisi hänen kenties ollut vaikea keksiä tätä
pensasaitaa, mutta kuu oli vastikään noussut, ja vaikka se toisinaan
peittyi pilviin, eroitti sentään silloinkin kyllin selvästi tien.

D'Artagnan saapui siis pensasaidan luo ja piiloutui sen taakse.
Sivuuttaessaan talon, missä äskeinen kohtaus oli tapahtunut, hän
huomasi saman ikkunan jälleen olevan valaistuna; hän oli vakuutettu
siitä, että Aramis ei ollut vielä lähtenyt kotiin ja että hän ei
aikonut palata sinne yksin.

Hetkisen kuluttua hän kuulikin lähestyviä askelia ja ikäänkuin
ihmisäänten supatusta.

Pensasaidan alkupäässä taukosivat askeleet.

D'Artagnan lyyhistyi kumaraan ja etsi tiheintä paikkaa pensasaidasta
kätkökseen.

Hänen suureksi kummastuksekseen ilmestyi samassa näkyviin kaksi
herrasmiestä. Mutta pian lakkasi hän ihmettelemästä, sillä hän kuuli
pehmeän ja sulosointuisen äänen väräjävän; toinen siis olikin mieheksi
puettu vallasnainen.

"Olkaa huoletta, rakas René", tyynnytteli pehmeä ääni; "sitä ei enää
tapahdu. Olen keksinyt maanalaisen käytävän, joka kulkee kadun alitse,
ja meidän tarvitsee vain nostaa ylös muuan paasi portin edustalla
teidän pääsytieksenne."

"Minä vannon", virkkoi toinen ääni, josta d'Artagnan tunsi Aramiin,
"ruhtinattareni, että jollei hyvä maineemme vaatisi kaikkia näitä
varokeinoja ja jollen panisi vaaraan muuta kuin henkeni..."

"Niin, niin, minä tiedän, että te olette urhea ja uskalias
maailmanmiehenä; mutta te ette kuulu ainoastaan minulle, te kuulutte
koko puolueellemme. Olkaa siis varovainen, olkaa järkevä."

"Minä tottelen aina, madame", vakuutti Aramis, "kun minua käsketään
noin suloisella äänellä."

Hän suuteli hellästi toisen kättä.

"Voi!" huudahti pehmeä-ääninen herrasmies.

"Mitä nyt?" kysyi Aramis.

"Ettekö näe, että tuuli on siepannut hattuni?"

Aramis säntäsi tavoittamaan pakenevaa päähinettä. D'Artagnan käytti
tilaisuutta etsiäkseen pensasaidasta harvemman kohdan, josta hänen
katseensa saattoi vaivattomasti tunkeutua salaperäiseen herrasmieheen
asti. Kenties yhtä uteliaana kuin upseerikin pistäytyi samassa kuu
esille pilvestä; sen kavaltavassa hohteessa tunsi d'Artagnan
Longuevillen herttuattaren suuret siniset silmät, kullankeltaiset
kiharat ja jalon pään.

Aramis palasi nauraen hattu päässä ja toinen kädessä, ja molemmat
pitkittivät nyt kulkuansa jesuiittaluostariin päin.

"Hyvä", virkkoi d'Artagnan nousten jaloilleen ja pudistaen tomua
polvestaan; "nyt näen lävitsesi. Sinä olet frondelainen ja madame de
Longuevillen rakastaja."




KAHDESTOISTA LUKU

Herra Portos du Vallon de Bracieux de Pierrefonds


Jo tietäessään, että Portoksella oli nyt sukunimensä du Vallon, oli
d'Artagnan saanut Aramiilta urkituksi, että hänellä oli maatilansa
mukaan liitettynä nimeensä de Bracieux ja että hän tämän tilan takia
käräjöitsi Noyonin piispan kanssa.

Noyonin tienoilta piti hänen siis etsiä tätä maatilaa, toisin sanoen
Ile-de-Francen ja Picardien rajalta.

Hän laati heti matkasuunnitelmansa. Ensin aikoi hän lähteä
Dammartiniin, missä tie haarausi kahtia, Soissonsiin ja Compiégneen.
Siellä hän tahtoi kuulustaa edelleen, missä Bracieux sijaitsi, saamansa
tiedon mukaan ratsastaakseen suoraan eteenpäin tai poiketakseen
vasemmalle.

Planchet ei ollut vielä ihan levollinen kujeensa seurauksiin nähden ja
selitti mielellään saattavansa d'Artagnania maailman ääriin asti,
kulkipa hän suoraan eteenpäin tai poikkesi vasemmalle. Ainoastaan sitä
pyysi hän entiseltä herraltaan, että he lähtisivät matkalle illalla,
kun pimeä soi parempaa turvaa. D'Artagnan ehdotti hänelle, että hän
antaisi tiedon vaimolleen ainakin tyynnyttääkseen tätä kohtalostaan;
mutta Planchet vastasi varsin älykkäästi olevansa vahvasti vakuutettu
siitä, että hänen vaimonsa ei kuolisi levottomuuteen hänen
olinpaikkansa tietämättömyyden tähden, kun hän sitä vastoin vaimonsa
suulauden tuntien surisi itsensä kuoliaaksi, jos tämä tosiaan tietäisi
sen.

Nämä syyt näyttivät d'Artagnanista niin päteviltä, että hän ei puhunut
asiasta sen enempää, ja kello kahdeksan tienoissa illalla, kun hämärä
alkoi levitä kaduille, lähti hän la Chevrette-hotellista Planchetin
saattamana ja poistui pääkaupungista Saint-Denisin tulliportin kautta.

Keskiyön hetkenä saapuivat matkalaiset Dammartiniin.

Nyt oli liian myöhä hankkia mitään tietoja. "Ristin Joutsenen"
majatalossa oli jo käyty makuulle; asia oli senvuoksi lykättävä
huomiseen.

Seuraavana päivänä kutsutti d'Artagnan luokseen isännän. Tämä oli noita
viekkaita normandilaisia, jotka eivät myönnä eivätkä kiellä ja aina
luulevat paljastavansa itsensä, jos suoraan vastaavat heille tehtyyn
kysymykseen; mutta kun d'Artagnan luuli ymmärtäneensä, että hänen piti
ratsastaa suoraan eteenpäin, lähti hän taipaleelle tuon häilyvän tiedon
mukaan. Kello yhdeksän aamulla hän oli Nanteuilissa; sinne pysähtyi hän
aamiaiselle.

Tällä kertaa hän tapasi isännän, joka oli rehellinen ja suoraluontoinen
Picardien asukas; huomatessaan Planchetin maanmiehekseen ilmoitti hän
halutut tiedot mitä auliimmin. Bracieuxin kartano oli muutaman lieuen
päässä Villers-Cotteretsista.

D'Artagnan tunsi tämän kaupungin, jonne hän oli parina kolmena kertana
saattanut hovia, sillä Villers-Cotterets oli siihen aikaan
kuninkaallisen linnan sijana. Hän lähti siis mainittuun kaupunkiin ja
asettui tavalliseen ravintolaansa, nimittäin "Kultaiseen
Kruununprinssiin."

Siellä saatiin mitä suotuisimpia tietoja. Hän kuuli, että Bracieux
sijaitsi neljän lieuen päässä tästä kaupungista, mutta että hänen ei
ollut sieltä etsittävä Portosta. Tämä oli todellakin käräjöinyt Noyonin
piispan kanssa Pierrefondsin maatilasta, joka rajoittui hänen
tiluksiinsa, ja kyllästyneenä kaikkiin tuollaisiin juttuihin, joita hän
ei ymmärtänyt, oli hän eroon päästäkseen ostanut Pierrefondsin,
minkävuoksi hän olikin lisännyt tämän uuden nimen entisiinsä. Hän
esiintyi nyt du Vallon de Bracieux de Pierrefondsina ja asui uudessa
moisiossaan. Muun kuuluisuuden puutteessa Portos nähtävästi tavoitti
sitä, joka on suotu Carabasin markiisille.

Oli kuitenkin odotettava seuraavaan päivään; hevoset olivat päivän
mittaan katkaisseet kymmenen lieuen taipaleen ja väsyneet siinä. Olisi
tosin voitu ottaa toiset hevoset, mutta edessäpäin oli iso metsä, ja
lukija muistaa vanhastaan, että Planchet ei mielellään öisin samonnut
metsiä.

Eräästä toisestakaan seikasta ei Planchet pitänyt, nimittäin
paastoavana matkustamisesta; senvuoksi d'Artagnan havahtuessaan näkikin
aamiaisensa valmiina. Ei voinut moittia sellaista huomaavaisuutta.
D'Artagnan istuutui siis siekailematta pöytään, ja on itsestään selvää,
että Planchet entiseen toimeensa ryhtyessään oli myöskin omaksunut
entisen alamaisuutensa ja yhtä vähän häpesi nauttia d'Artagnanin
jättämää kuin rouva de Motteville ja rouva de Fargis ujostelivat pitää
hyvänään Itävallan Annan ateriain rippeitä.

Ennen kello kahdeksaa ei siis ehditty taipaleelle. Tiestä ei voinut
erehtyä; piti vain seurata sitä, joka kulkee Villers-Cotteretsista
Compiégneen, ja metsästä päästyä poiketa oikealle.

Oli kaunis kevätaamu, linnut visertelivät tuuheissa puissa,
kultaharsoisia kaihtimia muistuttavat leveät auringon valovuot tulvivat
esiin, missä vain oli aukkoja metsässä. Toisin paikoin taasen kykeni
päivänvalo tuskin tunkeutumaan lehväin tiheitten holvien läpi, ja
vanhojen tammien rungot, joihin vilkkaat oravat matkustavaisten
ilmestyessä ketterästi pakenivat, olivat verhoutuneet pimentoon. Koko
varhainen luonto levitti ruohon, kukkasien ja lehtien tuoksua, joka
elvytti mieltä. D'Artagnan oli kyllästynyt Pariisin tunkkaiseen ilmaan
ja ajatteli, että kun miehellä on kolmen eri maatalon nimi liitettyinä
yhteen, pitäisi hänen myöskin olla onnellinen sellaisessa paratiisissa;
sitten pudisti hän päätänsä ja virkkoi itsekseen: -- Jos minä olisin
Portos, ja d'Artagnan tulisi tekemään minulle sen ehdotuksen, jonka nyt
aion tehdä Portokselle, niin kylläpä tiedän, mitä vastaisin
d'Artagnanille.

Planchet sitävastoin ei ajatellut mitään; hän vain sulatti ruokaa.

Metsänreunassa näki d'Artagnan osoitetun tien, ja sen päässä kohosi
tavattoman ison lääninherrallisen linnan tornit.

"Hm", mutisi hän, "luulin tuon linnan kuuluvan Orleansin vanhalle
sukuhaaralle. Olisikohan Portos ostanut sen Longuevillen herttualta?"

"Totisesti, monsieur", huomautti Planchet, "nämäpä ovat peräti hyviä
hoidettuja maita, ja jos ne kuuluvat Portokselle, niin onnittelen
häntä."

"Hitto vieköön", kielsi d'Artagnan, "sinä et saa nimittää häntä
Portokseksi tai edes du Valloniksi; sinun pitää puhutella häntä de
Bracieuxiksi tai de Pierrefondsiksi. Muutoin voisit aiheuttaa, että
koko matkani tarkoitus menisi hukkaan."

Mikäli d'Artagnan lähestyi linnaa, joka oli ensin herättänyt hänen
huomiotaan, oivalsi hän, ettei hänen ystävänsä voinut siellä asua;
vaikka tornit olivat vankkoja ja näyttivät ihan kuin eilispäivänä
rakennetuilta, ammottivat ne kuitenkin avoimina ja ikäänkuin
väkivallalla pirstattuina. Olisi voinut luulla, että joku jättiläinen
oli halkaissut ne tapparan iskuilla.

Tien päähän päästyään sai d'Artagnan näkyviinsä kauniin laakson, jonka
pohjalla pilkoitti pienen sievän järven rannalta joitakuita hajallisia
pikku taloja. Vaatimattomassa asussaan ja tiili- tai olkikatoilla
varustettuina näyttivät ne tunnustavan herrakseen upean, Henrik IV:n
hallituksen alkupuolella rakennetun linnan, joka oli koristettu
vapaaherrallisilla tuuliviireillä.

Tällä kertaa ei d'Artagnan epäillyt, että hänellä oli edessään
Portoksen asunto.

Tie kulki suoraan kauniin linnan luo, joka vuorella kohoavaan
esi-isäänsä verraten oli samaa kuin Enghienin herttuan ryhmään kuuluva
teikari Kaarlo VII:n aikuisen rauta-asuisen ritarin rinnalla.
D'Artagnan ratsasti ravia alas rinnettä; Planchet seurasi samalla
vauhdilla.

Kymmenen minuutin kuluttua joutui d'Artagnan kauniista poppelipuista
säännöllisesti istutettuun lehtokujaan; tämä johti rautaristikkoiselle
portille, jonka kärjet ja poikkipienat olivat kullattuja. Kujan
keskikohdalla näkyi muuan herrasmies vihreässä puvussa ja kullattuna
kuten porttikin, ratsastaen isolla punaruskealla hevosella. Hänen
kumpaisellakin puolellaan seisoi kaksi palvelijaa runsaasti
kultanauhoilla somistelluissa pukineissa, ja suuri joukko köyhiä
tervehti häntä mitä kunnioittavimmin.

-- Ahaa, -- virkkoi d'Artagnan itsekseen, -- olisiko tuo herra du
Vallon de Bracieux de Pierrefonds? Hyvä Jumala, kylläpä hän on
kutistunut kasaan sen jälkeen kun lakkasi nimittämästä itseänsä
Portokseksi!

"Se ei voi olla hän", sanoi Planchet vastaukseksi siihen, mitä
d'Artagnan oli huomauttanut itsekseen. "Herra Portos oli noin kuusi
jalkaa mitaltaan, ja tuo on tuskin viittä."

"Kuitenkin", sanoi d'Artagnan, "he kumartavat syvään tuolle
herrasmiehelle."

Ja d'Artagnan ohjasi ruskean hevosen ylvään herrasmiehen ja komeiden
palvelijain luo. Lähetessään hän oli tuntevinaan herrasmiehen
kasvonpiirteet.

"Taivasten tekijä!" huudahti Planchet, joka niinikään luuli tuntevansa
hänet; "olisiko mahdollista, että se on hän?"

Huudahduksen kuullessaan kääntyi ratsastaja verkalleen ja hyvin ylvään
näköisenä, ja molemmat matkalaiset näkivät nyt Mousquetonin suuret
silmät, hänen kellahtavat, pulleat kasvonsa ja kaunopuheisen
hymyilynsä, kaikki hohtamassa täyttä loistoaan.

Siinä oli tosiaan Mousqueton, pyylevä Mousqueton, terveyttään hyllyen
ja hyvinvoinnistaan pöhistyneenä. Päinvastoin kuin teeskentelijä Bazin
alkoi hän heti d'Artagnanin tunnettuaan luisua alas ratsailta ja
lähestyi upseeria hattu kädessä, minkävuoksi myöskin kokoontuneiden
kunnianosoitukset kohdistuivat tähän uuteen aurinkoon, joka himmensi
edellisen.

"Herra d'Artagnan, herra d'Artagnan!" hoki paksuilla huulillaan
Mousqueton, joka hikosi ihastuksesta; "herra d'Artagnan! Mikä ilo
herralleni ja isännälleni herra du Vallon de Bracieux de
Pierrefondsille!"

"Kunnon Mousqueton! Hän on siis täällä, isäntäsi?"

"Te olette hänen maahovissaan."

"Kylläpä sinä olet pulskistunut, käynyt lihavaksi, reheväksi ja
kukoistavaksi!" jatkoi d'Artagnan, joka ei väsynyt luettelemasta, mitä
kaikkia muutoksia hyvinvointi oli saanut aikaan ennen niin
nälkiintyneessä palvelijassa.

"Voi, niin, Jumalan kiitos, monsieur", vastasi Mousqueton; "minä
jakselen varsin hyvin."

"Mutta etkö virka sanaakaan Planchet-ystävällesi?"

"Planchet-ystävällenikö! Planchet, sinäkö se oletkin?" huudahti
Mousqueton avosylin ja kyyneltynein silmin.

"Minä itse", vastasi Planchet yhä varovaisena; "tahdoin vain nähdä,
olitko ylpistynyt."

"Ylpistynyt vanhaa ystävää kohtaan! En ikinä, Planchet. Sitä et sinä
luullut, tai sitten et tuntenut Mousquetonia."

"No, sitä kelpaa kuulla!" sanoi Planchet laskeutuen ratsailta ja nyt
vuorostaan ojentaen Mousquetonille kätensä. "Sinä et ole kuten se
Bazinin pahus; hän antoi minun oleilla kaksi kokonaista tuntia
vaunuvajassa, olematta tuntevinaankaan minua."

Planchet ja Mousqueton syleilivät toisiansa; heidän sydämellisyytensä
liikutti syvästi läsnäolijoita ja herätti heissä sen käsityksen, että
Planchet oli joku valepukuinen herrasmies, -- niin täydellisesti
osasivat he pitää arvossa Mousquetonin asemaa.

"Ja nyt, monsieur", virkkoi Mousqueton irtaannuttuaan Planchetin
syleilystä, kun tämä oli turhaan yrittänyt kiertää käsiään yhteen
ystävänsä selän taa, "nyt, monsieur, sallinette minun jättää teidät,
sillä minä en tahdo, että isäntäni kuulee keltään muulta kuin minulta
teidän tulonne; hän ei antaisi anteeksi, että minä olin päästänyt
ketään edelleni."

"Se rakas ystävä!" sanoi d'Artagnan välttäen mainitsemasta Portosta
hänen vanhalla tai uudella nimellään; "hän ei siis ole unohtanut
minua?"

"Hänkö unohtanut!" huudahti Mousqueton. "Ei ole kulunut päivääkään
meidän odottamattamme tietoa, että teidät on nimitetty marskiksi joko
herra de Gassionin tai herra de Bassompierren jälkeen."

D'Artagnan antoi huulillaan väikkyä tuollaisen harvinaisen,
kaihomielisen hymyn, jollaiset ilmeet olivat hänen sydämensä syvyydessä
eläneet nyttemmin kaikonneiden nuoruudenunelmain jälkeen.

"Ja te, heittiöt", jatkoi Mousqueton, "jääkää tänne herra kreivi
d'Artagnanin luo ja osoittakaa hänelle kaikkea mahdollista
kunnioitusta, sillaikaa kun minä ilmoitan monseigneurille hänen
tulonsa."

Kahden avuliaan lähimmäisen tukemana nousi Mousqueton jälleen ravakan
ratsunsa selkään, samalla kun Planchet kepeäjalkaisempana kohosi
auttamattomana satulaansa; edellinen ratsasti sitten ruohonurmikon yli
lyhyttä laukkaa, joka antoi edullisemman todistuksen elukan
selkärangasta kuin sen koivista.

"Kas, tämähän alkaa hyvin!" tuumi d'Artagnan. "Täällä ei ole mitään
salaisuuksia, mitään teeskentelyä, mitään politiikkaa; nauretaan
sydämellisesti, itketään ilosta, näen pelkkiä kyynärän levyisiä
kasvoja. Totisesti tuntuu minusta siltä, että itse luonto juhlii
täällä, että puut ovat vihreiden ja punaisten nauhojen verhoamia, eikä
lehvien ja kukkasien."

"Ja minä", huomautti Planchet, "minä puolestani olen täällä tuntevinani
mitä mieluisinta paistinhajua, näkevinäni pieniä keittiöpoikia
asettuvan katselemaan, kun me ratsastamme ohi. Voi, monsieur, kuinka
erinomainen kokki herra de Pierrefondsilla täytyykään olla, hän kun
piti vankasta ja herkullisesta aterioimisesta jo silloin, kun hän
nimitti itseänsä pelkäksi herra Portokseksi!"

"Maltas hiukan!" vastasi d'Artagnan; "sinä ihan säikytät minua. Jos
todellisuus vastaa näköä, niin minulla ei ole mitään toivomista. Niin
onnellinen mies ei toki milloinkaan päätä eritä onnestaan, ja
yritykseni raukeaa hänen osaltaan niinkuin se jo Aramiin suhteen jäi
tehottomaksi."




KOLMASTOISTA LUKU

Miten d'Artagnan Portoksen tavatessaan havaitsee, että rikkaus
ei tuo onnea


D'Artagnan ratsasti portista ja oli nyt ihan linnan edustalla; hän
laski juuri jalkansa maahan, kun portaille ilmestyi jättiläisolento.
Tahdomme tehdä d'Artagnanille oikeutta sillä maininnalla, että hän
ilman mitään itsekkyyttä tunsi sydämensä sykkivän ilosta, kun näki tuon
kookkaan varren ja sotilaallisen ryhdin, jotka muistuttivat hänelle
rehellisestä ja rakkaasta ystävästä.

Hän riensi Portoksen luo ja heittäytyi tämän syliin; koko palveluskunta
oli asettunut piiriin kunnioittavan matkan päähän ja silmäili kohtausta
nöyrän uteliaasti. Mousqueton ensimmäisessä rivissä pyyhki silmiään;
miesparka norui loppumattomia ilonkyyneliä siitä hetkestä asti, kun hän
oli tuntenut d'Artagnanin ja Planchetin.

Portos tarttui ystävänsä käsivarteen.

"No, onpa totisesti hauska tavata sinua jälleen, hyvä d'Artagnan!"
rämäytti hän äänellä, joka oli muuttunut barytonista bassoksi; "et siis
ole unohtanut minua?"

"Unohtanutko sinua! Voi, hyvä du Vallon, kuinka voisi unohtaa
nuoruutensa iloisimpia päiviä, hartaimpia ystäviään ja niitä vaaroja,
mitä on heidän kanssaan kokenut! Usko minua, -- kun nyt näen sinut
jälleen, ei meidän toveruudessamme ole ainoatakaan hetkeä, joka ei
palaja ajatuksiini."

"Niin, niin", tuumi Portos, yrittäen antaa viiksilleen sitä
keikarimaista kuosia, jonka ne olivat hänen yksinäisyydessään
menettäneet, "niin, teimmehän parhaamme aikoinamme ja tuotimme
kardinaali-poloiselle monia kiusoja."

Portos huokasi. D'Artagnan tarkasteli häntä.

"Joka tapauksessa", pitkitti Portos hieman raskasmielisesti, "olet
tervetullut, hyvä ystävä. Saat auttaa minua entisen hilpeyteni
palauttamisessa; huomenna lähdemme jänispyyntiin alangolleni, joka on
hyvin riistarikas, tai kauniisiin metsiini ampumaan kauriita.
Minulla on neljä vinttikoiraa, joita pidetään koko maakunnan
nopsajalkaisimpina, ja kahlekunta, jolla ei ole vertaistaan
kahdenkymmenen lieuen alalla."

Ja Portos huokasi jälleen.

-- Kas, -- ajatteli d'Artagnan, -- eikö kelpo ystäväni olisikaan niin
onnellinen kuin näyttää?

Sitten hän lisäsi ääneen:

"Mutta ensiksikin esittelet minut madame du Vallonille, sillä minä
muistan hyvin kohteliaan kutsukirjeen, jonka hyväntahtoisesti lähetit
minulle, ja sen loppuun oli hän suvainnut lisätä muutamia rivejä."

Portos huokasi nyt kolmannen kerran.

"Minä menetin madame du Vallonin kaksi vuotta sitten", vastasi hän, "ja
olen vielä kovin murheissani siitä. Sentähden muutinkin Vallonin
linnasta Corbeilin lähistöltä Bracieux-kartanooni, josta sitten jouduin
ostamaan tämän. Madame du Vallon-parka!" jatkoi Portos omaksuen
surullisen katsannon; "hänellä ei ollut kovinkaan tasainen luonne,
mutta hän tottui kuitenkin lopulta elämänlaatuuni ja oppi taipumaan
pikku mielitekoihini."

"Olet siis rikas ja riippumaton?" kysyi d'Artagnan.

"Kyllähän", vastasi Portos, "olen leskimies ja saan neljäkymmentä
tuhatta livreä vuotuisina korkoina. Käykäämme nyt aamiaiselle, jos
haluat."

"Kernaasti", vastasi d'Artagnan; "aamuilma on antanut minulle riuskean
ruokahalun."

"Niin", vahvisti Portos, "ilmani on oivallinen."

He astuivat linnaan; kaikki oli kullattua lattiasta kattoon, katon
rajan liisteet hohtivat kullalta, otsikkokoristeet ja nojatuolit
samaten.

Pöytä oli katettu valmiiksi.

"Tässä näet arkiruokaani", virkkoi Portos.

"Hitto", vastasi d'Artagnan, "minä onnittelen sinua; itse
kuninkaallakaan ei ole tällaista pöytää."

"Olen tosiaan kuullut sanottavan", mukasi Portos, "että herra de
Mazarin pitää häntä hyvin laihassa ruuassa. Maistapas tätä kyljystä,
veli d'Artagnan; se on omista lampaistani."

"Sinulla on mureita lampaita", kiitti d'Artagnan, "kyllä sinun kelpaa."

"Niin, ne käyttävät laitumenaan niittymaitani, jotka ovat kerrassaan
oivallisia."

"Annas hiukan lisää."

"Ei, ota mieluummin tätä jänistä, jonka eilen ammuin eräästä
kaniinitarhastani."

"Onpa sillä hieno maku!" huudahti d'Artagnan. "Ruokit siis jäniksiäsi
silkalla ajuruoholla?"

"Ja mitä sanot viinistäni?" kysyi Portos; "se menettelee, vai mitä?"

"Verratonta."

"Mutta kuitenkin paikan omaa satoa."

"Mitä sanotkaan?"

"Niin, pieneltä rinteeltä tuon vuoren eteläsivulta; se tuottaa minulle
kaksikymmentä aamia."

"Sinullahan on sitten kokonainen viinimäki!"

Portos huokasi nyt neljännen kerran. D'Artagnan laski hänen
huokauksensa.

"Mutta", tiedusti d'Artagnan, jonka teki mieli tulkita tämä arvoitus,
"voisi tosiaan luulla, että sinua painaa joku mielenkarvaus,
veikkoseni. Etkö kenties voi hyvin?... Olisiko terveytesi...?"

"Se on mainio, hyvä ystävä, parempi kuin koskaan ennen; voisin
nyrkilläni iskeä kuoliaaksi härän."

"Onko sinulla perhehuolia?"

"Perhehuoliako? Onneksi olen yksin koko maailmassa."

"Mutta mitä sitten huokailet?"

"Kuulehan", vastasi Portos, "tahdon olla vilpitön sinua kohtaan; en ole
onnellinen."

"Sinäkö et onnellinen, Portos! Sinä, joka omistat linnan, niittyjä,
vuoria ja metsiä, -- sinä, jolla on neljänkymmenentuhannen livren
vuosikorot, etkö sinä ole onnellinen?"

"Tosin on minulla kaikki tuo, hyvä ystävä, mutta näine kaikkinenikin
olen yksinäinen."

"Ahaa, minä ymmärrän; ympärilläsi on pelkkää kituuttelijaväkeä, jonka
kanssa et voi seurustella itseäsi alentamatta."

Portos kalpeni hiukan ja tyhjensi ison lasillisen viiniänsä.

"Ei, päin vastoin", selitti hän; "seikka on sellainen, katsos, että
täällä on maalaisjunkkareita, joilla kaikilla on joku arvonimi, ja he
väittävät polveutuvansa Pharamondista, Kaarle Suuresta tai vähintään
Hugo Capetista. Alussa olin minä viimeksitullut; siispä oli minun
otettava ensimmäinen askel tutustumiseen, ja sen teinkin. Mutta sinä
tiedät, hyvä ystävä, madame du Vallon..."

Portoksen kurkkua tuntui kurovan.

"Madame du Vallon", hän jatkoi, "oli hyvin epäiltävää aatelia, hän oli
ollut ensimmäisessä avioliitossaan -- en luullakseni kerro sinulle
mitään uutta, hyvä d'Artagnan -- naimisissa prokuraattorin kanssa. Tätä
he pitivät tympäisevänä; niin, he uskalsivat tosiaan sanoa sitä
tympäiseväksi. Sinä arvaat, että sellaiset solvaukset voivat ärsyttää
ihmisen lyömään kuoliaaksi kolmekymmentätuhatta tuollaista junkkaria.
Tapoinkin kaksi; se kyllä tukki toisilta suun, mutta ei tehnyt minusta
heidän ystäväänsä. Sen johdosta, näetkös, olen ilman seuraa, elän
yksinäisyydessä ja kärsin kuolettavaa ikävää."

D'Artagnan hymyili; hän huomasi, mistä kenkä puristi, ja valmisteli
saartoliikettään.

"Mutta olethan itse kuitenkin aatelismies", huomautti hän, "ja vaimosi
ei voi riistää sinulta aateluuttasi."

"Totta kyllä; mutta käsitäthän, että kun minulla ei ole historiallista
nimeä, kuten Coucy-suvulla, jonka jäsenet tyytyivät olemaan _sires_,
tai Rohaneilla, jotka eivät tahtoneet olla herttuoita, niin on noilla,
jotka kaikki ovat joko varakreivejä tai kreivejä, kuitenkin etusija
minuun verraten kirkossa, juhlamenoissa, kaikkialla, ja minä en
merkitse mitään. Voi, jospa vain olisin..."

"Parooni, niinhän?" täydensi d'Artagnan ystävänsä lauseen.

"Voi", huudahti Portos kirkastuvin kasvoin, "voi jospa olisin parooni!"

-- Hyvä -- ajatteli d'Artagnan, -- täällä minua lykästää.

Ja hän lisäsi ääneen:

"No niin, hyvä ystävä, haluamaasi arvonimeä juuri tulinkin nyt
tarjoamaan sinulle."

Portos poukkosi kohoksi ilmaan, niin että koko huone tutisi; pari kolme
pulloa menetti tasapainonsa ja kierähti pirstaleiksi lattialle.
Mousqueton ryntäsi esiin melun hälyttämänä, ja etäämpänä näkyi
Planchet, suu sullottuna täyteen ja ruokaliina kädessä.

"Huusiko monseigneur minua?" kysyi Mousqueton.

Portos viittasi kädellään Mousquetonia korjaamaan pois särkyneet
pullot.

"Näen hyvillä mielin", virkkoi d'Artagnan, "että sinulla on yhä tämä
siivo mies palveluksessasi."

"Hän on intendenttini", vastasi Portos, ja hän lisäsi äänekkäämmin:
"Kyllä näkee, että se lurjus jakselee hyvin, mutta", hän vielä jatkoi
hiljaa, "hän on minuun kiintynyt eikä mistään hinnasta suostuisi
hylkäämään minua."

-- Sitäpaitsi puhuttelee hän herraansa monseigneuriksi, -- ajatteli
d'Artagnan.

"Menehän, Mouston", käski Portos.

"Sanotko Mouston? Aivan oikein, se on lyhempi; Mousqueton oli liian
pitkä lausua."

"Niin", selitti Portos, "ja lisäksi kuului se liian
kasarmimaiselta.[12] Mutta me puhelimme vakavammista asioista, kun se
vintiö lyllersi sisälle", lisäsi hän.

"Niin teimme", virkkoi d'Artagnan, "mutta lykätkäämme se keskustelu
tuonnemmaksi. Palveluskunta voisi epäillä jotakin, ja tällä tienoolla
on kenties vakoojia. Ymmärtänethän, Portos, että kysymyksessä on mitä
tärkeimpiä asioita."

"Vai niin, hitossa!" huudahti Portos. "No, lähtekäämme kävelylle
puistoon ruuansulatuksen edistämiseksi."

"Se sopii."

Kun molemmat olivat nyt aterioineet tarpeekseen, siirtyivät he
kävelemään muhkeaan puistoon. Hevoskastanja- ja lehmuskujat saarsivat
vähintään kolmenkymmenen auranalan aluetta; jokaisen saran päässä --
niissä kaikissa olikin paljon näreikköä ja pensaita -- näkyi kaniineja
juoksentelemassa tammistoon tai pujahtelemassa korkean ruohikon
suojaan.

"Totisesti pitääkin puisto puoliansa kaiken muun rinnalla",
todisti d'Artagnan, "ja jos lammessa on yhtä runsaasti kalaa
kuin kaniinitarhoissasi jyrsijöitä, niin oletpa onnen poika,
Portos-veikkonen, -- jos nimittäin olet säilyttänyt metsästyshalusi
ja lisäksi innostunut kalastamaan."

"Hyvä ystävä", vastasi Portos, "kalastuksen luovutan Moustonille; se on
liian halpa-arvoinen huvike. Mutta metsästän minä kyllä toisinaan; kun
nimittäin olen ikävissäni, istuudun jollekulle näistä marmoripenkeistä,
annan tuoda tänne pyssyn ja suosikkikoirani Gredinetin ja ammuskelen
kaniineja."

"Mutta sehän on sangen hauskaa!" sanoi d'Artagnan.

"On", vastasi Portos huoaten, "sangen hauskaa."

D'Artagnan ei enää laskenut hänen huokauksiaan.

"Sitten", kertoi Portos, "Gredinet hakee kaniinit ja vie ne kokille; se
on harjaannutettu siihen."

"Sepä oivallinen elukka!" kehaisi d'Artagnan.

"Mutta", jatkoi Portos, "jätämme nyt Gredinetin, jonka lahjoitan
sinulle, jos tahdot sen ottaa, sillä minä alan kyllästyä siihen;
palatkaamme asiaamme."

"Mielihyvällä", vastasi d'Artagnan; "tahdon vain ennakolta mainita
sinulle, ystävä, jottet syyttäisi minun toimineen petollisesti sinuun
nähden, että sinun on muutettava elämänlaatuasi."

"Kuinka niin?"

"No, sinun täytyy jälleen pukeutua varuksiisi, sitoa miekka vyöllesi,
lähteä seikkailuihin ja entisten aikojen tavoin jättää vertasi teille
ja poluille; tiedäthän, miten me vanhaan aikaan reudoimme."

"Ka, perhana!" huudahti Portos.

"Niin, minä ymmärrän, sinä olet joutunut hemmotelluksi, hyvä ystävä;
olet lihonut, ja ranteellasi ei ole enää samaa joustavuutta, josta
kardinaalin henkivartio sai niin monta todistetta."

"Hoo, mitä siihen tulee, niin vakuutan, että ranteeni on vielä yhtä
kunnollinen kuin ennenkin", sanoi Portos ja ojensi kätensä, joka
muistutti lampaanlapaa.

"Sen parempi!"

"Meidän on siis lähdettävä sotaan?"

"Niin, ei muukaan auta!"

"Ketä vastaan?"

"Oletko tarkannut politiikkaa, hyvä ystävä?"

"Minäkö? En ollenkaan."

"Oletko Mazarinin vai ruhtinaitten puolella?"

"Minäkö? En kenenkään."

"Toisin sanoen olet meidän miehiämme. Hyvä juttu, Portos-veikkonen, --
sellaisesta asemasta pääsee parhaiten luomaan onnensa. No niin, hyvä
ystävä, sanonpa siis sinulle, että tulen kardinaalin asialla."

Näillä sanoilla oli Portokseen sama teho kuin olisi hän vielä elänyt
1640-luvulla ja kuin olisi ollut kysymys todellisesta kardinaalista.

"Vai niin", kummeksui hän, "mitä voi hänen ylhäisyytensä tahtoa
minusta?"

"Hänen ylhäisyytensä tahtoo sinua palvelukseensa."

"Kuka sitten on puhunut hänelle minusta?"

"Rochefort. Muistatko häntä?"

"Hiisi vieköön, muistanhan toki. Hänhän aikoinaan tuotti meille niin
paljon kiusaa ja toimitti meidät kiertelemään pitkin maata; hänellehän
eri kertoina annoit kolme miekanpistoa, jotka hän hyvin ansaitsikin."

"Mutta tietänethän, että hänestä on sittemmin tullut ystävämme?" sanoi
d'Artagnan.

"Ei, sitä en tiennyt. Vai niin, hän ei siis enää kanna mitään kaunaa?"

"Sinä erehdyt, ystäväiseni; minä se en kanna mitään kaunaa."

Portos ei oikein älynnyt, mitä toinen tarkoitti; mutta lukija
muistanee, että älyäminen ei ollut hänen vahvimpana puolenaan.

"Sanot siis", pitkitti Portos, "että kreivi de Rochefort on puhunut
kardinaalille minusta?"

"Niin, ja kuningatar myös."

"Mitä! Kuningatarko?"

"Herättääkseen meissä luottamusta on kuningatar myös jättänyt hänelle
tuon tutun timantin, jonka möin herra Desessartsille, kuten tiedät;
jollakin tavoin oli se jälleen joutunut hänen haltuunsa."

"Mutta minusta tuntuu", huomautti Portoksen terve, yksinkertainen
järki, "että hän olisi tehnyt paremmin, jos olisi luovuttanut sen
sinulle."

"Niin minustakin", myönsi d'Artagnan, "mutta minkäpä sille voi:
kuninkailla ja kuningattarilla on toisinaan ihmeellisiä oikkuja.
Lopultakin ollaan heihin kiintyneitä siitä syystä, että heillä on
rikkautta ja valtaa, että he jakelevat rahoja ja arvonimiä."

"Niin, heihin ollaan kiintyneitä", kertasi Portos. "Sinä olet siis
tällähaavaa kiintynyt...?"

"Kuninkaaseen, kuningattareen ja kardinaaliin; ja minä olen myös mennyt
takuuseen sinun kiintymyksestäsi."

"Ja sanot määränneesi erityisiä ehtoja minun suhteeni?"

"Niin, suurenmoisia ehtoja, suurenmoisia! Mutta sanopas: sinullahan on
rahoja, eikö niin? Neljänkymmenentuhannen livren vuosikorot mainitsit?"

Portos alkoi käydä epäluuloiseksi.

"Voi, hyvä ystävä", hän vastasi, "rahoja ei ole koskaan liikaa. Madame
du Vallonin perintöasiat ovat kovin sekavia; minä en ole juuri
liikeasioihin perehtynyt, minä, ja sentähden elelenkin tavallaan
päivästä päivään."

-- Hän pelkää minun tulleen tänne lainaamaan häneltä rahoja -- ajatteli
d'Artagnan.

"Kas, veikkonen", virkkoi hän ääneen, "sen parempi, jos olet pulassa!"

"Sen parempiko?" kertasi Portos.

"Niin, sillä hänen ylhäisyytensä antaa kaikkea, mitä halutaan, --
maata, rahoja ja arvonimiä."

"Haa!" äännähti Portos viimeiseen sanaan, ja levitti silmänsä suuriksi.

"Entisen kardinaalin aikana", puheli d'Artagnan, "emme osanneet käyttää
hyväksemme onnea; tilaisuutta ei kuitenkaan puuttunut siihen. En sano
tätä sinun suhteesi, jolla on neljänkymmenentuhannen livren suuruiset
vuosikorkosi ja joka minusta näytät maailman onnellisimmalta
ihmiseltä."

Portos huokasi.

"Kuitenkin", jatkoi d'Artagnan, "neljänkymmenentuhannen livren
koroistasi huolimatta tai kenties juuri niiden tähden tuntuu minusta
siltä, että vapaaherrallinen kruunu koristaisi vaunujasi, -- vai mitä?"

"Varsin totta", myönsi Portos.

"No niin, hyvä ystävä, ansaitse se; sinulla on se miekkasi kärjessä. Me
emme joudu toistemme tielle. Sinun päämääränäsi on arvonimi, minun
taasen raha. Haluaisin ansaita niin paljon, että voisin rakennuttaa
uudestaan Artagnanin, jonka ristiretkien köyhdyttämät esi-isäni ovat
siitä asti jättäneet rapistumaan, ja ostaa itselleni kolmisenkymmentä
auranalaa maata ympäriltä. Siinä kaikki mitä toivon; silloin muutan
sinne ja kuolen rauhassa."

"Ja minä", sanoi Portos, "minä tahdon yletä parooniksi."

"Se sinusta tulee."

"Mutta etkö ole ajatellut myöskin toisia ystäviämme?" kysyi Portos.

"Kyllä, olen jo tavannut Aramiin."

"No, mitä hän haluaa? Kenties piispaksi?"

"Aramis", vastasi d'Artagnan, joka ei tahtonut laimentaa Portoksen
ihastusta, "Aramis -- ajatteles, veikkonen! -- on heittäytynyt munkiksi
ja jesuiitaksi. Hän elelee kuin karhu, kieltäytyen kaikesta ja
ajatellen vain sielunsa autuutta. Tarjoukseni kilpistyivät hänestä."

"Sepä vahinko", pahoitteli Portos; "hänellä oli terävä järki. Entä
Atos?"

"Häntä en ole vielä puhutellut, mutta lähdenkin hänen luokseen täältä.
Tiedätkö, missä voin hänet tavata?"

"Kyllä, pienellä maatilalla, jonka hän on perinyt Bloisin läheltä, en
tiedä miltä sukulaiselta."

"Ja talon nimi on?"

"Bragelonne. Ymmärrätkö sinä, hyvä ystävä, mitä Atos -- hän, joka on
yhtä korkeata syntyperää kuin keisari ja joka on perinyt kreivin
arvonimellä siunatun kartanon, -- ymmärrätkö sinä, mitä hän tekee
kaikilla noilla kreiviyksillä? Kreivi de la Fère, kreivi de
Bragelonne!"

"Kun ei hänellä ole lapsiakaan", ihmetteli d'Artagnan.

"Hm", tuumi Portos, "olen kuullut kerrottavan, että hän on ottanut
kasvattipojakseen nuorukaisen, joka on hänen näköisensä."

"Atosko, meidän Atoksemme, yhtä siveellinen kuin Scipio? Oletko
tavannut häntä?"

"En."

"No niin, minä vien hänelle huomenna terveisesi. Meidän kesken puhuen
pelkään, että hänen mieltymyksensä väkijuomiin on vanhennuttanut hänet
ennen aikojaan ja jouduttanut hänet rappiolle."

"Niin, olet oikeassa", sanoi Portos; "hän ryyppäsi kovasti."

"Ja hän oli vanhinkin meistä kaikista", jatkoi d'Artagnan.

"Siinä oli vain jonkun vuoden ero", huomautti Portos; "hänen vakava
sävynsä se sai hänet näyttämään paljoa vanhemmalta."

"Totta kyllä. Jos saamme Atoksen mukaamme, niin on hyvä; muussa
tapauksessa on meidän tultava toimeen hänettä. Me kaksi yhdessä
vastaamme kyllä kahtatoista muuta."

"Niin teemme", myönsi Portos hymyillen entisten urotöittensä muistolle;
"mutta me neljä olisimme vastanneet kolmeakymmentäkuutta, kuten oli
tarvittukin, sillä toimemme käy sanomastasi päättäen hyvinkin
työlääksi."

"Työlääksi kyllä alokkaille, vaan ei meille."

"Tuleeko siitä pitkällinenkin?"

"Hm, saattaa mennä kolme tai neljä vuotta."

"Joudummeko tappelemaan paljon?"

"Niin toivon."

"Sen parempi, ehdottomasti sen parempi!" huudahti Portos. "Et voi
kuvitellakaan, veikkonen, miten niveleni nauskuvat siitä asti kun tulin
tänne. Kun sunnuntaisin palaan messusta, sattuu toisinaan, että
ratsastan naapurien pelloille ja niityille, saadakseni aikaan pikku
kiistan, sillä minä tunnen, että tarvitsen sellaista. Mutta mitä vielä,
veikkonen! Minua joko kunnioitetaan tai pelätään, -- jälkimmäinen on
paljoa luultavampaa; ainakaan ei piitata siitä, että koirani polkevat
kylvöheinää ja juoksentelevat kumoon ihmisiä, ja kotiin tullessani olen
entistä enemmän ikävissäni, siinä kaikki. Ainakin luulen, että
Pariisissa ei ole niin vaikea päästä tappeluun."

"Ei, mitä siihen tulee, ei voi toivoa parempaa, hyvä ystävä; nyt ei ole
mitään kaksintaistelukieltoja, ei mitään kardinaalin henkivartioita,
mitään Jussacia tai vainukoiria. Voi hyväinen, siellä tapellaan
katulyhdyn alla, ravintolassa, missä hyvänsä; on yhdentekevää, missä
tapaa frondelaisen: miekka lennähtää huotrasta, ja sillä on asia
ratkaistu. Herra de Guise surmasi Colignyn itse Place-Royalella, mutta
ei hän siitä mitään rangaistusta saanut."

"Kas sellaisesta minä pidän!" ihastui Portos.

"Sitäpaitsi", jatkoi d'Artagnan, "saammekin piakkoin oikeita
taisteluita, tykkien pauketta ja tulta; siitä tulee hyvää vaihtelua."

"Niinpä onkin päätökseni tehty."

"Saan siis lupauksesi?"

"Saat, ja sanasta miestä. Minä sohin ja hakkaan parhaani mukaan
Mazarinin puolesta. Mutta..."

"Mutta mitä?"

"Mutta tekeehän hän minusta paroonin?"

"Totta hitossa!" vakuutti d'Artagnan; "se on jo sovittu asia! Olen
sanonut sen ja sanon vielä kerran, että minä vastaan parooniudestasi."

Portos, joka ei ollut koskaan epäillyt ystävänsä sanaa, lähti tämän
lupauksen jälkeen taas astelemaan linnaa kohti hänen kanssaan.




NELJÄSTOISTA LUKU

Osoitetaan, että jos Portos olikin tyytymätön asemaansa, oli
sitävastoin Mousqueton peräti mieltynyt omaansa


Linnaan palatessa tuudittausi Portos parooniuden unelmiin, ja
d'Artagnan mietiskeli heikon ihmisluonteen viheliäisyyttä -- miten
ihminen on aina tyytymätön saamaansa ja aina haluaa, mitä hänellä ei
ole. Portoksen sijassa olisi d'Artagnan pitänyt itseänsä maailman
onnellisimpana miehenä, mutta Portoksen onni oli vailla -- mitä?
Muutamia kirjaimia nimensä edestä ja pientä kruunua, joka olisi ollut
maalattava hänen vaunujensa oviin.

-- Minun on siis koko ikäni katseltava oikealle ja vasemmalle, -- tuumi
d'Artagnan itsekseen, -- näkemättä milloinkaan täydellisesti onnellista
ihmistä.

Tällaiseen järkeilyyn oli hän parhaillaan syventynyt, kun Kaitselmus
näytti tahtovan kumota sen. Samassa kun Portos oli poistunut antamaan
keittiömestarille joitakuita käskyjä, näki hän Mousquetonin lähestyvän.
Kelpo intendentin kasvot tuntuivat ilmaisevan täydellistä onnekkuutta,
jollei ottanut lukuun pikku hämiä, joka kesäisen hattaran tavoin
pikemmin himmensi kuin pimensi hänen katsantoansa.

-- Kas siinä, mitä halusin tavata! -- virkkoi d'Artagnan itsekseen; --
mutta eipäs palvelija-poloinen aavista, mitä varten tulin tänne!

Mousqueton pysytteli loitompana. D'Artagnan istahti penkille ja antoi
hänelle merkin lähestyä.

"Monsieur", sanoi Mousqueton käyttäessään lupaa, "minulla on
armollisuuden osoitus pyydettävänä teiltä."

"Puhu, hyvä mies", kehoitti d'Artagnan.

"En uskalla; minä pelkään, että te voisitte luulla onnen pilanneen
minut."

"Sinä siis olet onnellinen, ystäväiseni?" kysyi d'Artagnan.

"Niin onnellinen kuin voi olla, ja kuitenkin voitte tehdä minut vielä
onnellisemmaksi."

"No, puhu suusi puhtaaksi; jos asia minusta riippuu, niin teen
mielelläni, mitä haluat."

"Voi, monsieur, se riippuu yksinomaan teistä."

"Annas kuulua sitten."

"Monsieur, tahtoisin pyytää teiltä sitä armollisuutta, että te ette
enää puhuttelisi minua Mousquetoniksi, vaan ainoastaan Moustoniksi.
Sitten kun olen saanut kunnian tulla monseigneurin intendentiksi, olen
ottanut tämän jälkimmäisen nimeni, joka on arvokkaampi ja tuottaa
minulle kunnioitusta alaisteni taholta. Tiedättehän, monsieur, kuinka
välttämätöntä alistuvaisuus on palvelusväelle."

D'Artagnan hymyili; Portos pitensi nimensä, Mousqueton lyhensi.

"No niin, monsieur?" sanoi Mousqueton rauhattomasti vapisten.

"No kyllä, hyvä Mouston", taipui d'Artagnan, "ole huoletta. Minä en
unohda pyyntöäsi, ja jos haluat, niin en enää sinuttelekaan sinua."

"Voi!" huudahti Mousqueton ilosta punehtuen, "jos osoittaisitte minulle
sellaisen kunnian, olisin koko ikäni teille kiitollinen siitä; mutta se
olisi liiaksi pyydettyä?"

-- Hohoi! -- tuumi d'Artagnan, -- se on varsin vähäinen korvaus niistä
aavistamattomista kiusoista, mitä toimitan miesparalle, joka on ottanut
minut niin hyvin vastaan.

"Ja jäättekin kai pitkäksi aikaa luoksemme?" kysyi Mousqueton, jonka
kasvot olivat nyt saaneet takaisin kaiken tyyneytensä ja näyttivät
laajenevan kuin piooni.

"Lähden huomenna, hyvä ystävä", ilmoitti d'Artagnan.

"Voi, monsieur", pahoitteli Mousqueton, "vain mielipahaako
tuottaaksenne siis poikkesittekin tänne?"

"Sitä tosiaan pelkään", virkkoi d'Artagnan niin hiljaa, että Mousqueton
nyt kumartuessaan ja poistuessaan ei voinut sitä kuulla.

D'Artagnan tunsi omassatunnossaan vihlauksen, vaikka hänen sydämensä
olikin paljon kovettunut.

Hän ei katunut, että oli johtamassa Portosta uralle, jolla hänen
henkensä ja onnensa joutuisivat alttiiksi, sillä Portos pani mielellään
tämän kaiken peliin voittaakseen parooniuden, jota hän oli viidentoista
vuoden mittaan turhaan toivotellut itselleen. Mutta Mousqueton ei
halunnut muuta kuin esiintyä Moustonina, ja eikö ollut julmaa temmata
häntä pois mieluisista ja yltäkylläisistä oloista? Tämä aatos vaivasi
d'Artagnania, kun Portos palasi.

"Pöytään!" kutsui Portos.

"Mitä! Pöytäänkö?" oudoksui d'Artagnan. "Paljonko onkaan kello?"

"Kello on lyönyt yksi, veikkoseni."

"Kotisi on täydellinen paratiisi, hyvä Portos; ajan kulumista ei
huomaakaan. Tulen mukaan, mutta nälissäni en ole."

"Tule vainkin; jollei voi alituiseen syödä, niin jaksaa kuitenkin
juoda. Se oli Atos-paran periaatteita, ja sen olen oivaltanut todeksi
sitten kun aloin ikävystyä."

D'Artagnan, joka gascognelaisen luonteensa johdosta oli aina elänyt
jokseenkin raittiisti, ei näyttänyt yhtä suuresti vakuutetulta kuin
hänen ystävänsä Atoksen väitelmän virheettömyydestä; kuitenkin pani hän
parhaansa pysyäkseen ystävänsä tasalla.

Katsellessaan Portoksen syöntiä ja juontia ja itse siemaillessaan niin
ahkeraan kuin jaksoi d'Artagnan alkoi jälleen ajatella Mousquetonia,
olletikin kun tämä, vaikka hän uuden asemansa tuottaman arvokkuuden
takia ei voinut itse palvella pöydässä, tuolloin tällöin näyttäysi
ovessa ja osoitti d'Artagnanille kiitollisuuttaan siten, että
toimitteli hänelle vanhimpia ja parhaita viinejä, mitä talossa oli.

Tämän johdosta virkkoikin d'Artagnan, sitten kun Portos oli
jälkiruokaan ryhtyessään viittauksella lähettänyt lakeijansa pois ja
ystävykset jäivät kahden kesken.

"Kuules, Portos, kuka saattaa sinua sotaretkelläsi?"

"Ka", vastasi Portos empimättä, "Mouston tietysti."

Se oli isku d'Artagnanille; hän näki jo intendentin suopean hymyn
muuttuvan tuskaa ilmaisevaksi väänteeksi.

"Mutta", muistutti d'Artagnan, "Mouston ei nykyään ole enää kovinkaan
nuori; sitäpaitsi on hän kovasti lihonut ja kenties vieraantunut
kaikesta ruumiillisesta uurastuksesta."

"Sen tiedän", vastasi Portos, "mutta minä olen niin tottunut häneen,
eikä hänkään muuten suostuisi jättämään minua, -- niin lujasti on hän
kiintynyt minuun."

-- Voi sokeata itserakkautta! -- ajatteli d'Artagnan.

"Eikö sinullakin muuten", kysyi Portos, "ole palveluksessasi sama
lakeija, -- hyvä, rehellinen, ymmärtäväinen ... mikä hänen nimensä
onkaan?"

"Planchet. Niin, olen löytänyt hänet jälleen; mutta hän ei enää ole
lakeija."

"Mikä hän sitten on?"

"No, kas, niillä kuudellatoistasadalla livrellä, jotka muistat hänen
ansainneen La Rochellen piirityksen aikana, kun hän vei kirjeen loordi
Winterille, on hän perustanut pikku myymälän Rue des Lombardsille ja on
nyt sokerileipurina."

"Vai niin, vai on hän sokerileipurina Rue des Lombardsilla? Mutta miten
hän siis on sinun palveluksessasi?"

"Hän on tehnyt muutamia kepposia", vastasi d'Artagnan, "ja pelkää
tutkimusta."

Ja muskettisoturi kertoi ystävälleen, miten hän oli tavannut
Planchetin.

"Kas vain!" virkkoi Portos, "jos joku olisi sanonut sinulle, että
Planchet vielä avustaisi Rochefortin pelastamista ja että sinä siitä
hyvästä ottaisit suojellaksesi häntä..."

"Niin en olisi sitä uskonut. Mutta minkä sille voi? Ihminen muuttuu
olosuhteiden mukaan."

"Totta kerrassaan", vahvisti Portos; "mutta viinipä vain ei muutu tai
muuttuu vain edukseen. Maistapas tätä; se on espanjalaista laatua, jota
Atos-ystävämme piti suuressa arvossa: sherryä."

Samassa saapui intendentti kyselemään isännältään huomispäivän
ruokajärjestyksestä ja myöskin aiotusta metsästysretkestä.

"Kuules, Mouston", aloitti Portos, "ovatko aseeni hyvässä kunnossa?"

D'Artagnan alkoi naputella sormillaan pöytää, hämiänsä salatakseen.

"Aseenneko, monseigneur?" kummeksui Mouston; "mitkä aseet?"

"Ka, hitto, varukseni!"

"Mitkä varuksenne?"

"Sotavarukseni."

"Kyllä, monseigneur. Luulen ainakin."

"Huomenna varmistaudut siitä ja puhdistutat kaikki, jos on tarvis. Mikä
on paras juoksijani?"

"Vulcanus."

"Ja sitkein?"

"Bayard."

"Mistä hevosesta sinä eniten pidät?"

"Parhaiten pidän Rustaudista, monseigneur; se on siivo elukka, ja tulen
sen kanssa oivallisesti toimeen."

"Se on vankka, vai mitä?"

"Se on mecklenburgilaisrodun kanssa risteytetty normandialainen ja
voisi juosta yöt päivät."

"Kaikki hyvin sitten. Anna ruokkia noita kolmea ratsua hyvin, puhdista
tai puhdistuta aseeni, ja varustaudu itse pistooleilla ja
kuvetapparalla."

"Lähdemme siis matkalle?" kysyi Mousqueton levottomasti.

D'Artagnan oli tähän asti naputellut epämääräisiä tahteja, mutta
rummutti nyt oikeata marssia.

"Teemme parempaakin, Mouston", vastasi Portos.

"Panemmekin kai siis toimeen retkeilyn, monsieur?" änkkäsi intendentti,
jonka ruusut nyt alkoivat muuttua liljoiksi.

"Me palaamme palvelukseen, Mouston!" selitti Portos, yrittäen antaa
viiksilleen sitä sotilaallista kuosia, jonka ne olivat menettäneet.

Tuskin oli nämä sanat lausuttu, kun Mousquetonin valtasi vapistus, joka
tutisutti hänen pöhistyneitä, mutta nyt kalvenneita poskiaan. Hän loi
d'Artagnaniin silmäyksen, jonka omituista hellää nuhdetta upseeri ei
voinut liikutuksetta kestää; hän horjui ja sopersi sitten tukahtuneella
äänellä:

"Palvelukseen! Kuninkaalliseen armeijaan?"

"Niin ja ei. Me lähdemme jälleen retkeilemään, etsimme kaikkia
mahdollisia seikkailuja, sanalla sanoen omaksumme entisen elämämme."

Viime sanat kohtasivat Mousquetonia kuin salamana. Juuri tuo kauhea
_entisyys_ teki _nykyisyyden_ niin mieluisaksi.

"Hyvä Jumala; mitä kuulenkaan!" valitti Mousqueton luoden d'Artagnaniin
vielä rukoilevamman katseen kuin äsken.

"Sitä ette voi auttaa, Mouston-poloinen", virkkoi d'Artagnan;
"kohtalo..."

Vaikka d'Artagnan oli varovasti välttänyt sinuttelemasta häntä ja
antanut hänen nimelleen halutun lausumistavan, pökerrytti Mousquetonia
isku niin hirveänä, että hän hoippui ulos aivan järkkyneenä ja unohti
sulkea oven.

"Kunnon Mouston! Hän on päästään pyörällä pelkästä ilosta", virkkoi
Portos samaan tapaan kuin don Quijote olisi kehoittanut Sanchoa
satuloimaan aasinsa viimeiseen taisteluun.

Yksikseen jäätyänsä alkoivat ystävykset pakista tulevaisuudesta ja
rakennella tuhansia tuulentupia. Mousquetonin hyvä viini loihti
d'Artagnanin näkemykseen välkkyviä dubloneja ja pistoleja kasoittain,
Portoksen ihastellessa sinistä nauhaa ja herttuallista manttelia.
Molemmat nukkuivatkin pöydän vieressä, kun heitä tultiin kutsumaan
makuulle.

Seuraavana päivänä sai Mousqueton kuitenkin hiukan lohdutusta
d'Artagnanin vakuutuksista, että sotaa luultavasti käytäisiin itse
Pariisissa, ei kaukanakaan Vallonista, joka oli Corbeilin tienoilla, ei
kaukana Bracieuxista, joka oli lähellä Melunia, ja Pierrefondista, joka
sijaitsi Compiègnen ja Villers-Cotteretsin välillä.

"Mutta minusta tuntuu kuin ennen..." yritti Mousqueton arasti epäillä.

"Oh", vastasi d'Artagnan, "nyt ei käydä sotia siihen tapaan kuin ennen.
Nyt soditaan valtiotaidolla; kysyhän Planchetilta."

Mousqueton kysyi asiaa vanhalta ystävältään, joka kaikin puolin
vahvisti d'Artagnanin sanat; hän lisäsi vain, että tässä sodassa
saatuja vankeja uhkasi hirsipuu.

"Lempo!" tuumi Mousqueton, "luulenpa pitäväni enemmän La Rochellen
piirityksestä."

Portos antoi vieraansa ampua kauriin, kävellytti hänet metsänsä läpi,
viinimäelleen ja keinotekoisten lampiensa partaille, näytteli hänelle
vinttikoiransa, kahlekuntansa, Gredinetinsä, sanalla sanoen kaiken
omaisuutensa, ja kestitsi häntä vielä kolmella ylellisellä aterialla.
Sitten hän pyysi nimenomaisia ohjeita d'Artagnanilta, jonka oli nyt
pakko jättää hänet pitkittääkseen matkaansa edelleen.

"No, katsos, hyvä ystävä", haastoi lähetti, "minä tarvitsen neljä
päivää ehtiäkseni täältä Bloisiin, päivän oleskeluuni siellä ja kolme
tai neljä päivää paluumatkalleni Pariisiin. Lähde siis viikon kuluttua
taipaleelle palvelijasi kanssa, poikkea la Chevrette-hotelliin
Tiquetonne-kadulle ja odota minua."

"Sovittu", virkkoi Portos.

"Sillävälin minä pistäydyn toivottomalle käynnilleni Atoksen luo",
lisäsi d'Artagnan; "mutta vaikka luulenkin hänen jo käyneen aivan
kykenemättömäksi, pitää kuitenkin osoittaa säädyllisyyttä ystäviänsä
kohtaan."

"Jos lähtisin mukaasi", esitti Portos, "niin se kenties virkistäisi
mieltäni."

"Mahdollista kyllä", myönsi d'Artagnan, "ja elvyttäisi se minuakin,
mutta silloin et saisi aikaa varusteluihisi."

"Se on totta", alistui Portos. "Lähdehän siis ja ole reippaalla
tuulella. Minä puolestani tunnen kuumeellista intoa."

"Sepä mainiota!" sanoi d'Artagnan.

Ja he erosivat toisistaan Pierrefondsin tiluksien rajalla, jonne asti
Portos oli lopuksi tahtonut saattaa ystäväänsä.

-- En ainakaan jää yksikseni, -- tuumi d'Artagnan kääntyessään
Villers-Cotteretsia kohti. -- Tuo Portoksen pentele on yhä yhtä väkevä.
Jos Atos yhtyy meihin, niin onpa meitä kolme veikkoa nauramassa
Aramiille, naismaailman pikku munkille.

Villers-Cotteretsista hän kirjoitti kardinaalille:

    "Monseigneur, minulla on jo yksi tarjottavana teidän
    ylhäisyydellenne, ja tämä vastaa kahtakymmentä. Lähden nyt
    Bloisiin sillä kreivi de la Fère asuu Bragelonnen linnassa
    sen kaupungin lähistöllä."

Ja sinne hän sitten suuntasi kulkunsa, jutellen vilkkaasti Planchetin
kanssa, joka tuotti hänelle suurta hupia pitkän matkan varrella.




VIIDESTOISTA LUKU

Kaksi enkelinpäätä


D'Artagnanin oli suoriuduttava pitkästä taipaleesta, mutta se ei häntä
huolettanut, sillä hän tiesi hevostensa keränneen voimia Bracieuxin
herran täyteläisistä rehusäkeistä. Uskollisen Planchetinsa saattamana
alotti hän senvuoksi hyvillä mielin neljän tai viiden päivän matkan.

Kuten jo olemme maininneet, he ratsastivat rinnakkain ja juttelivat
innokkaasti aikansa kuluksi. D'Artagnan oli vähitellen heittänyt
isännyytensä silleen, ja Planchet oli kokonaan jättänyt palvelijan
aseman. Hän oli ovela veitikka, joka porvarissäätyyn jouduttuaan oli
usein kaivannut entisen ajan retkillä nauttimiansa hyviä aterioita sekä
aatelisherrain puhelua ja sukkelaa seuraa, ja oman arvonsa tuntien
kärsi hän nähdessään alentuvansa alituisesta oleskelusta arkiaatteisen
väen parissa.

Hän kohosi senvuoksi tuotapikaa sen miehen uskotuksi, jota hän vielä
sanoi isännäkseen. D'Artagnan ei ollut vuosikausiin avannut sydäntänsä
kellekään. Siitä johtui, että nämä kaksi miestä jälleen tavattuaan
toisensa tulivat erinomaisesti toimeen keskenään.

Planchet ei muuten ollutkaan mikään tavallinen karkeapintainen
seikkailija. Hän oli neuvokas mies; vaaraa etsimättä ei hän
pelännytkään sitä, kuten d'Artagnan oli usein saanut havaita.
Sitäpaitsi oli hän ollut soturi, ja aseet tuottivat siihen aikaan
jonkunlaista aateluutta; ja jos Planchet tarvitsikin d'Artagnania, ei
hän kuitenkaan ollut tälle hyödytön. Niinpä tulivat d'Artagnan ja
Planchet miltei likeisinä toveruksina Bloisin näkösälle.

Taipaleella virkkoi d'Artagnan pudistaen päätänsä ja palaten
ajatukseen, joka alituiseen pyöri hänen mielessään:

"Tiedän hyvin, että yritykseni Atoksen suhteen on hyödytön ja järjetön,
mutta velvollisuuteni on menetellä siten vanhaa ystävää kohtaan, jossa
yhdistyivät kaikki ihmisen ylevimmät ja jaloimmat ominaisuudet."

"Niin, herra Atos oli aito ritari!" tokaisi Planchet.

"Eikö tosiaan ollutkin?" vilkastui d'Artagnan.

"Hän kylvi ympärilleen rahoja kuin taivas rakeita", jatkoi Planchet,
"ja otti säilän käteensä kuninkaallisesti. Muistatteko, monsieur,
kaksintaistelua englantilaisen kanssa karmeliittiluostarin luona? Voi,
kuinka kaunis ja pulska oli herra Atos sinä päivänä, kun hän sanoi
vastustajalleen: 'Te olette vaatinut minua ilmaisemaan teille nimeni,
monsieur; sen pahempi teille, sillä minun on sitten pakko surmata
teidät!' Minä seisoin lähellä ja kuulin. Sana sanalta virkkoi hän noin.
Ja sitä silmäniskua, kun hän vakuutuksensa mukaan osasi vastustajaansa
ja tämä kaatui edes oihkaisematta! Voi, monsieur, sanonpa vieläkin,
että hän oli aito ritari."

"Niin", huomautti d'Artagnan, "kaikki tuo on totta kuin evankeliumi;
mutta hänen ainoa vikansa on varmaankin nyt tärvellyt nuo kauniit
ominaisuudet."

"Kyllä muistan", sanoi Planchet; "hän piti väkijuomista tai oikeammin
sanoen hän joi. Mutta hän ei juonut kuten muut. Hänen silmänsä eivät
ilmaisseet mitään, kun hän kohotti lasin huulilleen. Tosiaankaan ei ole
vaiteliaisuus koskaan ollut niin kaunopuheista. Olin ihan kuulevinani
hänen jupisevan: 'Käy sisälle, neste, ja häädä suruni!' Ja miten hän
löikään poikki pikarista jalan tai pullosta kaulan! Kukaan muu ei
osannut sitä temppua niin näppärästi."

"Niinpä niin", pitkitti vuorostaan d'Artagnan, "ja mikä murheellinen
näytelmä odottaakaan meitä nyt! Tuo ylpeäryhtinen ylimys, tuo komea
ritari, joka oli niin loistava varuksissaan, että täytyi aina
kummastella, miten hän piteli pelkkää miekkaa eikä komentosauvaa, hän
on kai nyt köyryselkäinen ukko, punanenäinen ja hätäräsilmäinen.
Tapaamme hänet loikomassa jossakin nurmikolla, tähyillen meitä
himmeillä silmillään ja tuskin tuntienkaan tulijoita. Jumala tietää,
Planchet", jatkoi d'Artagnan, "että minä pakenisin sitä surkeata näkyä,
jollen katsoisi velvollisuudekseni osoittaa kunnioitustani mainehikkaan
kreivi de la Fèren loistavalle varjolle, kaikin pidettyämme hänestä
niin suuresti."

Planchet pudisti päätänsä virkkamatta sanaakaan; oli helppo nähdä, että
hän yhtyi isäntänsä pelkoon.

"Ja sitten hänen raihnaisuutensa", aloitti d'Artagnan jälleen, "sillä
Atos on nyt vanha. Kenties on hän vaipunut kurjuuteen, sillä hän hoiti
hutiloiden pikku omaisuuttaan; ja renttumainen Grimaud, entistään
mykistyneempänä ja vielä persompana väkijuomille kuin herransa ...
tiedätkös, Planchet, ihan sydäntäni kourii, kun sitä kaikkea
ajattelen."

"Minusta tuntuu kuin jo olisin siellä ja näkisin hänen hoipertelevan
lallattaen", virkkoi Planchet säälitellen.

"Ainoana pelkonani on, sen tunnustan", huomautti d'Artagnan, "että Atos
päihtyneen innostuksen hetkellä hyväksyy esitykseni. Se olisi hankala
sattuma Portokselle ja minulle ja tuottaisi pahaa pulaa; mutta hänen
ensi kertaa äityessään ryyppäämään me jätämmekin hänet, siinä kaikki.
Selvitessään hän kyllä käsittää tarkoituksen."

"Joka tapauksessa, monsieur", sanoi Planchet, "pääsemmekin kai
piammiten selville asiasta, sillä luulenpa, että nuo laskeutuvan
auringon kultaamat korkeat muurit ovat Bloisin kaupunginmuurit."

"Nähtävästi", arveli d'Artagnankin, "ja nuo huipukkaat veistellyt
kellotornit, jotka näemme alhaalla vasemmalla puiden keskessä,
muistuttavat mitä olen kuullut Chambordista."

"Ratsastammeko kaupunkiin?" kysyi Planchet.

"Kaiketi, hankkiaksemme tietoja."

"Monsieur, neuvonpa teitä, jos kerran sinne menemme, maistamaan eräitä
pienoisia hyytelörasioita, joista olen kuullut paljon puhuttavan,
vaikka niitä ei valitettavasti voi tuottaa Pariisiin, joten ne ovat
paikalla nautittavia."

"Ka, miksei, -- ole huoletta, kyllä maistellaan!" vakuutti d'Artagnan.

Samassa ilmestyi näkyviin raskaat härkien vetämät vankkurit,
jollaisilla tienoon mahtavista metsistä kuljetetaan puutavaroita Loiren
satamapaikkoihin. Ne tulivat monien rattaanraitioiden uurtamalta
metsätieltä, poiketen valtatielle, jota molemmat ratsumiehet kulkivat.
Vankkurien vieressä asteli maalainen, joka pitkällä kärkipäällä
sauvalla hoputteli vitkallista valjakkoansa.

"Hei, hyvä mies!" huusi Planchet ajajalle.

"Mitä herrat haluavat?" kysyi talonpoika sillä virheettömällä
puheentavalla, joka on sen seudun asukkaille ominainen ja
saattaisi häpeään itse Sorbonne-torinkin ja Yliopistokadun
kaupunkilais-kielenpuhdistajat.

"Etsimme herra kreivi de la Fèren maataloa", vastasi d'Artagnan.
"Tunnetteko sitä nimeä tämän tienoon aatelisten joukossa?"

Talonpoika otti hatun päästään, kuullessaan nimen, ja selitti: "Hyvät
herrat, nämä tukit, joita vedätän, kuuluvat hänelle; olen kaatanut ne
hänen metsästään ja vien niitä nyt linnaan."

D'Artagnan ei tahtonut kysellä mieheltä enempää; hänelle oli
vastenmielistä kuulla kenties toisen kertovan, mitä hän itse oli
sanonut Planchetille.

-- _Linnaan_! -- virkkoi hän itsekseen; -- _linnaan_! Niin kyllä
ymmärränkin! Atos on tarkkatuntoinen, hän on Portoksen tavoin
pakottanut alustalaisensa puhuttelemaan häntä monseigneuriksi ja
nimittämään talo-pahaistansa linnaksi: hän oli kovakourainen, tuo kelpo
Atos, liiatenkin ryypättyänsä.

Härät astua jönkäilivät verkalleen. D'Artagnan ja Planchet
kävellyttivät ratsujaan vankkurien takana, mutta kävivät
kärsimättömiksi.

"Tämäkö siis on tienämme sinne?" kysyi d'Artagnan maalaiselta, "ja
voimmeko seurata sitä ilman eksymisen vaaraa?"

"Voi, hyväinen aika, monsieur, kyllä", vastasi mies; "voitte huoletta
lähteä edeltä, tarvitsemattanne saatella näin hitaita juhtia. Teillä on
vain puolen lieuen matka, kunnes näette oikealla linnan; tänne asti ei
se vielä näy, kun on poppeleita edessä. Se linna ei ole Bragelonne,
vaan La Vallière; sen ohi ratsastettuanne tapaatte kolmen
pyssynkantaman päässä ison, valkoisen, liuskakivillä katetun
rakennuksen, joka kohoaa jättimäisten sykomorien varjostamalta
kummulta, -- se on herra de la Fèren linna."

"Onko tämä lieuen puolikas pitkäkin?" tiedusti d'Artagnan; "sillä
lieuet ovat monenlaisia meidän kauniissa Ranskanmaassamme."

"Vain kymmenen minuutin taival, monsieur, niin rivakalle ratsulle kuin
teidän."

D'Artagnan kiitti talonpoikaa ja kannusti heti hevostaan. Vastoin
tahtoaankin hämmennytti häntä ajatus, että hän oli nyt joutumassa
jälleen näkemään miehen, joka oli niin sydämellisesti rakastanut häntä
ja neuvoillaan ja esimerkillään niin tuntuvasti edistänyt hänen
perehtymistänsä aatelismiehen käyttäytymiseen. Senvuoksi hiljensi hän
sitten vähin erin hevosensa vauhtia ja ratsasti miettiväisenä pää
painuksissa eteenpäin.

Myöskin Planchet oli talonpojan tapaamisesta ja hänen esiintymisestään
saanut aihetta vakavaan mietiskelyyn. Hän ei ollut milloinkaan, ei
Normandiessa eikä Franche-Comtéssa, ei Artoisissa eikä Picardiessa,
joissa maakunnissa hän oli oleskellut, tavannut rahvaan keskuudessa
noin vapaata sävyä, säädyllistä seuratottumusta, puhdasta puheenlaatua.
Hän oli ollut vähällä luulla kohdanneensa jonkun herrasmiehen,
itsensälaisen frondelaisen, jonka olivat valtiolliset syyt pakottaneet
turvautumaan valepukuun.

Pian ilmestyi matkalaisten näkyviin tien mutkassa La Vallièren linna,
joksi sitä oli talonpoika sanonut, ja neljänneslieuen verran etäämpänä
kuvastui mainittu valkoinen rakennus sykomoriensa ympäröimänä tiheiden
puuryhmien taustaa vasten, jota kevät puuteroitsi huikaisevilla
kukkanietoksilla.

D'Artagnan ei tavallisesti ollut herkkämielinen, mutta tämä näköala
herätti hänen sydämensä syvyydessä ihmeellistä liikutusta, -- niin
voimallisia ovat nuoruuden muistot koko elämän taipaleella. Planchet,
jolla ei ollut samoja vaikutelmia, kummasteli herransa silminnähtävää
mielenkuohua ja silmäili vuoroon d'Artagnania, vuoroon valkoista
rakennusta.

Muskettisoturi ratsasti vielä joitakuita askeleita eteenpäin ja joutui
veräjälle, jonka valutyö ilmaisi sen ajan aistikkuutta.

Veräjän läpi näkyi hyvinhoidettuja kasvimaita, jokseenkin tilava piha,
jolla tömisteli useita hevosia erilaisiin livreijoihin puettujen
palvelijain piteleminä, ja parivaljakko vaunuineen.

"Me joko erehdymme tai on tuo mies ilvehtinyt meille", virkkoi
d'Artagnan; "täällä ei Atos voi asua. Hyvä Jumala, olisiko hän kuollut,
ja kuuluisiko tämä maahovi jollekulle, joka käyttää samaa nimeä?
Laskeudu ratsailta, Planchet, ja käy tiedustamassa; tunnustanpa, että
minulla ei ole siihen miehuutta."

Planchet hyppäsi maahan.

"Voit lisätä", huomautti d'Artagnan, "että muuan matkustavainen
aatelismies haluaa kunnioittaen tervehtiä kreivi de la Fèreä, ja jos
olet tyytyväinen kuulemaasi, niin saat ilmoittaa nimenikin."

Planchet talutti ratsuansa suitsista, lähestyi veräjää ja soitti
kelloa. Heti saapui harmaatukkainen palvelija, vanhuudestaan huolimatta
suoraryhtinen, ja vastaanotti Planchetin.

"Täälläkö herra kreivi de la Fère asuu?" kysyi Planchet.

"Niin, monsieur, täällä", vastasi palvelija Planchetille, jolla ei
ollut livreijaa yllään.

"Sotapalveluksesta eronnut ylimys, eikö niin?"

"Aivan."

"Jolla oli palvelija nimeltä Grimaud", pitkitti Planchet, sillä
ainaisessa varovaisuudessaan ei hän luullut voivansa kerätä kyllin
runsaasti takeita.

"Herra Grimaud on tällähaavaa poissa", ilmoitti palvelija, joka nyt
alkoi tarkastella kysyjää kiireestä kantapäähän, hän kun ei ollut
tottunut sellaisiin tiedustuksiin.

"Silloinpa huomaankin", huudahti Planchet ilosta säteillen, "että me
etsimme juuri samaa kreivi de la Fèreä. Olkaa siis hyvä ja avatkaa
minulle, sillä minä haluaisin ilmoittaa herra kreiville, että isäntäni,
muuan hänen ystäviinsä kuuluva aatelismies, on tulossa häntä
tervehtimään."

"Miksette sitä heti sanonut!" virkkoi palvelija avatessaan veräjän.
"Mutta missä onkaan isäntänne?"

"Hän tulee ihan perässäni."

Veräjän avattuaan astui palvelija Planchetin edellä; tämä viittasi
d'Artagnanille, joka nyt ratsasti pihalle, sydämensä pamppaillessa yhä
rajummin.

Portaille päästessään kuuli Planchet äänen lausuvan eräästä alakerran
huoneesta:

"No, missä sitten on se aatelismies, ja mikset tuo häntä tänne?"

Tämä ääni tunkeutui d'Artagnanin korviin ja herätti hänen sydämessään
tuhansia erilaisia tunteita, tuhansia unohtuneita muistoja. Hän hyppäsi
joutuisasti ratsailta; sillävälin Planchet hymyillen lähestyi linnan
valtiasta.

"Mutta minähän tunnen tuon miekkosen", sanoi Atos ilmestyessään
kynnykselle.

"Voi, niin herra kreivi, tunnettehan te minut, niinkuin minäkin hyvin
tunnen teidät. Minä olen Planchet, herra kreivi, Planchet,
tiedättehän..."

Mutta kelpo palvelija ei kyennyt virkkamaan enempää, niin voimakkaasti
tehosi häneen aatelismiehen aavistamaton esiintyminen.

"Mitä! Planchet!" huudahti Atos. "Onko siis herra d'Artagnan täällä?"

"Tässä olen, ystävä, tässä olen, Atos", änkytti d'Artagnan melkein
hoiperrellen.

Nämä sanat saivat silminnähtävän liikutuksen kuvastumaan Atoksenkin
kauniilla ja levollisilla kasvoilla. Hän läheni d'Artagnania kahdella
nopealla harppauksella, kääntämättä katsettansa hänestä, ja sulki hänet
hellästi syliinsä. Hämmennyksestään vapautuneena syleili d'Artagnan
Atosta niin sydämellisesti, että kyyneleet herahtivat silmiin...

Atos tarttui sitten hänen käteensä, puristaen sitä omiensa välissä, ja
vei hänet vierashuoneeseen, missä oli useita henkilöitä koolla. Kaikki
nousivat seisaalle.

"Esittelen teille herra chevalier d'Artagnanin", sanoi Atos, "hänen
majesteettinsa kuninkaan muskettiväen luutnantin, hartaan ystäväni ja
mitä urheimman ja herttaisimman herrasmiehen."

D'Artagnan vastaanotti läsnäolijain tavanmukaiset kohteliaisuudet,
vastasi niihin parhaansa mukaan, istuutui heidän piiriinsä ja alkoi
lähemmin tarkastella Atosta, sitten kun hetkiseksi keskeytynyt
keskustelu oli jälleen päässyt vauhtiin.

Merkillistä! Atos näytti tuskin vanhentuneen. Hänen kauniit silmänsä
olivat vapautuneet siitä tummasta renkaasta, joka ilmaisee yövalvomista
ja juopottelua, ja näyttivät nyt isommilta ja kirkkaammilta kuin
koskaan. Hiukan pitentyneet kasvot olivat voittaneet arvokkuutta,
mikäli ne olivat menettäneet kuumeellista jännitystä. Pehmeästä
ihosta huolimatta olivat kädet vielä yhtä kauniit ja voimakkaat,
pistäytyessään esiin pitsikalvostimistansa niinkuin eräissä Tizianin ja
Vandyken maalauksissa. Hän oli varreltaan solakampi kuin ennen; leveät,
taaksepäin vetäytyneet hartiat ilmaisivat voimaa; pitkä musta tukka oli
saanut vasta joitakuita harmaita hapsia ja valui siroina luonnollisina
kiharoina alas olkapäille; ääni oli vielä yhtä soinnukas kuin olisi hän
ollut vasta viidenkolmatta vanha, ja kauniit hampaat, jotka olivat
säilyneet valkoisina ja vahingoittumattomina, antoivat selittämätöntä
viehätystä hänen hymyilylleen.

Kreivin vieraat oivalsivat keskustelun saamasta tuskin huomattavasta
kylmäkiskoisuudesta, että ystävykset kiihkeästi halusivat jäädä kahden
kesken. He alkoivat nyt kaikella vanhaan aikaan tavallisella
hienotuntoisella kohteliaisuudella tehdä lähtöä, tätä tärkeätä suuren
maailman ihmisten toimitusta, siihen aikaan kun sellaisia vielä oli.
Mutta samassa kuului pihalta kovaa koirien haukuntaa, ja useat henkilöt
virkkoivat yhteen suuhun:

"Kas, Raoul sieltä palaa!"

Raoulia mainitessa katsahti Atos d'Artagnaniin ja näytti väijyvän sitä
uteliaisuuden ilmettä, jonka sen nimen kuuleminen tuottaisi tämän
kasvoille. Mutta vielä ei d'Artagnan ymmärtänyt mitään; hän ei ollut
vielä toipunut yllätyksestään. Melkein koneellisesti kääntyi hän, kun
kaunis viisitoistavuotias nuorukainen yksinkertaisesti, mutta erittäin
aistikkaasti puettuna astui vierashuoneeseen, soreasti kohottaen
pitkillä punaisilla sulilla koristettua hattuaan.

D'Artagnania kummastutti kuitenkin tämän uuden, aivan odottamattoman
henkilön näkeminen. Kokonainen uusien aatosten maailma heräsi hänen
sielussaan, ja kaikkea älyänsä ponnistaen käsitti hän Atoksessa
tapahtuneen muutoksen, joka oli tähän asti näyttänyt hänestä ihmeeltä.
Aatelismiehen ja nuorukaisen huomattava yhdennäköisyys paljasti tämän
uudestisyntymisen salaisuuden. Hän odotti, tarkkasi ja kuunteli.

"Olet siis palannut, Raoul?" virkkoi kreivi.

"Niin, monsieur", vastasi nuori mies kunnioittavasti, "ja olen
toimittanut antamanne tehtävän."

"Mutta mikä sinua vaivaa, Raoul?" lisäsi Atos levottomana; "olet kalpea
ja näytät järkkyneeltä."

"Se johtuu siitä, monsieur", vastasi nuori mies, "että pikku
naapurillemme sattui tapaturma."

"Mademoiselle[13] de la Vallièrelle?" kysyi Atos vilkkaasti.

"Mitä on tapahtunut?" tiedustivat useat äänet.

"Hän käveli hyvän Marcelinensa kanssa puistossa, missä nyt hakataan
halkoja, kun minä ohitse ratsastaessani huomasin hänet ja pidätin
hevoseni. Hän näki myös minut, ja kun hänen piti hypätä alas
puupinolta, jolle oli kavunnut, lipesi tyttöparan jalka ja hän ei
kyennytkään nousemaan seisaalle. Luulen hänen nyrjäyttäneen nilkkansa."

"Hyvä Jumala!" sanoi Atos; "tietääkö siitä hänen äitinsä, madame de
Saint-Remy?"

"Ei, monsieur; madame de Saint-Remy on Bloisissa Orleansin
herttuattaren luona. Minä pelkään, että ensimmäinen side asetettiin
huonosti ja riensin nyt tänne kysymään teiltä neuvoa, monsieur."

"Lähetä heti tieto kaupunkiin, Raoul! Tai oikeammin ota hevoseni ja
ratsasta sinne itse."

Raoul kumarsi.

"Mutta missä sitten on Louise?" pitkitti Atos.

"Minä toin hänet tänne, monsieur, ja jätin hänet Charlotin vaimon luo,
joka toistaiseksi hautoo hänen jalkaansa kylmällä vedellä."

Tämän selityksen jälkeen, joka oli antanut vieraille aiheen nousta,
lausuivat he hyvästi Atokselle; ainoastaan vanha Barbén herttua, jolla
kaksikymmenvuotisen ystävyytensä johdosta oli oikeus hiukan
likeisempään tuttavuuteen de la Vallièren huonekunnan kanssa, kiirehti
katsomaan pikku Louisea, joka itki, mutta Raoulin nähdessään kuivasi
kauniit silmänsä ja heti hymyili.

Sitten tarjoutui herttua vaunuissaan viemään pikku Louisen kaupunkiin.

"Olette oikeassa, monsieur", sanoi Atos, "silloin pääsee hän pikemmin
äitinsä luo; mitä sinuun tulee, Raoul, niin olet varmastikin
käyttäytynyt varomattomasti, joten siinä on sinunkin syytäsi."

"Oi, ei, ei, monsieur, minä vannon", huudahti nuori tyttö, samalla kun
nuorukainen kalpeni ajatellessaan, että hän kenties olikin aiheuttanut
tapaturman.

"Minä vakuutan, monsieur..." sopersi Raoul.

"Lähdet kuitenkin kaupunkiin", jatkoi kreivi suopeasti, "ja esitä
madame de Saint-Remylle meidän anteeksipyyntömme; sitten tulette
takaisin."

Nuoren miehen posket saivat jälleen väriä. Luotuaan kysyvän silmäyksen
kreiviin hän nosti voimakkaille käsivarsilleen nuoren tytön, jonka
kauniit, kivun leimaamat, mutta samalla hymyilevät kasvot nojasivat
hänen olkapäähänsä, laski hänet varovasti vaunuihin ja hyppäsi satulaan
ketterästi ja soreasti kuin täysin harjaantunut ratsastaja.
Tervehdittyään Atosta ja d'Artagnania hän poistui nopeasti, ratsastaen
vaunujen vieressä, joiden sisälle hänen katseensa kiinteästi
suuntautui.




KUUDESTOISTA LUKU

Bragelonnen linna


D'Artagnan seisoi koko tämän kohtauksen aikana hämmentynein katsein ja
melkein avosuin; niin vähän hän huomasi asiain vastaavan aavisteluansa,
että vain ällisteli ihmeissään.

Atos tarttui häntä käsivarteen ja vei hänet alas puutarhaan.

"Illallistamme valmistettaessa", virkkoi Atos hymyillen, "ei sinulla
kai olisi mitään sitä vastaan, hyvä ystävä, että saisit hiukan
selvitystä salaisuuteen, joka tuottaa sinulle niin suurta päänvaivaa?"

"Se on totta, kreivi", vastasi d'Artagnan; hän oli havainnut Atoksen
vähitellen voittavan takaisin sen ylimyksellisen ylemmyyden, jolla
kreivi oli häntä aina vallinnut.

Atos katseli häntä, huulillaan tavallinen lempeä myhäilynsä.

"Ensiksikään, hyvä d'Artagnan", hän sanoi, "ei täällä ole mitään
kreiviä. Jos sanoin sinua chevalieriksi, niin se tapahtui ainoastaan
esitelläkseni sinut vierailleni ja jotta he tietäisivät, kuka sinä
olit; mutta sinulle, d'Artagnan, olen toivoakseni toki yhä toverisi ja
ystäväsi Atos. Tahdotko noudattaa muodollisuuksia syystä että kenties
pidät minusta vähemmän?"

"En, Jumala varjelkoon!" vastasi gascognelainen, ja hänen äänessään
sointui se nuorekas innostus, jota harvoin tapaa kypsyneellä iällä.

"Palatkaamme siis entisiin tapoihimme ja olkaamme ensiksikin
vilpittömiä toisillemme. Kaikki ihmetyttää täällä sinua?"

"Niin, peräti."

"Mutta enimmin kummastuttaa sinua oma olemukseni, myönnä pois", lisäsi
Atos.

"Niin, sen tunnustan."

"Olen vielä nuori, vai mitä, yhdeksästäviidettä ikävuodestani
huolimatta? Olen vielä tunnettavissa?"

"Päin vastoin", vastasi d'Artagnan, ollen hyvin luontuvainen
liioittelemaan sitä avomielisyyttä, johon Atos oli häntä kehoittanut,
"sinua ei enää tunne lainkaan."

"Ah, minä ymmärrän", virkkoi Atos hiukan punehtuen; "kaikella on
loppunsa, hyvä d'Artagnan, hupsuttelulla kuten muullakin."

"Olosuhteissasi näkyy myös tapahtuneen muutos. Sinä asut tavattoman
mukavasti, ja arvattavasti on tämä rakennus omasi."

"Niin, tämän pikku maatilan minä sinulle sanoin perineeni, kun erosin
sotapalveluksesta."

"Sinulla on puisto, hevosia, koiria?"

Atos hymyili.

"Kahdenkymmenen auranalan laajuinen puisto", selitteli hän,
"kahdenkymmenen auranalan, siihen luettuina kasvimaat ja
ulkorakennukset. Hevosia on kaikkiaan kaksi; enhän tietenkään lue
mukaan palvelijani typpyhäntää. Koiraparveni supistuu neljään
ajokoiraan, kahteen vinttikoiraan ja yhteen lintukoiraan. Ja koko tämä
koirien ylenpalttisuus", lisäsi Atos myhäillen, "ei kuitenkaan ole
minua varten."

"Kyllä arvaan", huomautti d'Artagnan; "ne on hankittu nuorukaiselle,
joka äsken oli tässä, Raoulille."

Ja d'Artagnan katsoi Atokseen väkisinkin hymyillen.

"Oikeaan osasit, hyvä ystävä", myönsi kreivi.

"Ja tuo nuorukainen on pöytäkumppanisi, kummipoikasi, kenties
sukulaisesi? Kylläpä sinä olet muuttunut, hyvä Atos?"

"Tuo nuorukainen", vastasi Atos tyynesti, "on orpolapsi, jonka hänen
äitinsä jätti erään maalaispappi-poloisen luo ja hylkäsi sinne; minä
olen toimittanut hänelle kasvatuksen."

"Ja hän on sinuun varmastikin hyvin kiintynyt?"

"Luullakseni rakastaa hän minua kuin olisin hänen isänsä."

"Ennen kaikkea hyvin kiitollisena?"

"Oh, kiitollisuus on molemminpuolista", vastasi Atos. "Minä olen
hänelle velkaa kuten hänkin minulle; en sano sitä hänelle, mutta
sinulle huomautan, d'Artagnan, että minun kiitollisuudenvelkani hänelle
sittenkin on suurempi."

"Kuinka niin?" ihmetteli muskettisoturi.

"Kyllä vain; hän se on saanut minussa aikaan muutoksen, joka on
pistänyt silmääsi. Olin kuivettumassa kuin irrallinen puu, jota eivät
juuret sido maahan; ainoastaan sydämellinen kiintymys saattoi uudestaan
juurruttaa minut elämään. Rakastajatar? Olin liian vanha siihen.
Ystäviä? Minulla ei ollut muuta kuin sinut. No niin, tästä lapsesta
tapasin kaiken menettämäni; minulla ei ollut enää miehuutta elääkseni
itselleni, mutta hänelle minä elin. Opetus tehoo lapseen paljon, mutta
esimerkki on vielä parempi. Minä olen ollut hänelle esimerkkinä,
d'Artagnan. Olen luopunut paheista, joita minulla oli, teeskennellyt
hyveitä, joita minulla ei ollut. En luule pettyväni, d'Artagnan: Raoul
on aiottu sukeutumaan niin eteväksi aatelismieheksi kuin meidän
huonontunut aikakautemme kykenee luomaan."

D'Artagnan silmäili Atosta yhä enemmän ihmetellen. He kävelivät
raikkaassa ja varjoisassa puistokujassa, johon vinosti tunkeutui
muutamia laskeutuvan auringon säteitä; tällainen kultainen hohdejuova
valaisi Atoksen kasvoja, ja hänen silmänsä näyttivät vuorostaan
säteilevän takaisin sitä leutoa ja hiljaista iltahehkua, jota niihin
heijastui.

Myladyn muisto kuvastui d'Artagnanin sielussa.

"Ja sinä olet onnellinen?" hän kysyi ystävältään.

Atoksen tutkiva katse tunkeutui d'Artagnanin sydänsopukkaan ja näytti
tahtovan sieltä lukea hänen ajatuksensa.

"Niin onnellinen kuin Jumalan luoduille olennoille on täällä maan
päällä sallittua. Mutta täydennä aatoksesi, hyvä d'Artagnan, sillä sinä
et ole vielä lausunut sitä kokonaan."

"Sinä olet hirmuinen, Atos, ja sinulta ei voi mitään salata", vastasi
d'Artagnan. "No niin, tahdoin kysyä sinulta, etkö toisinaan tunne
erityisiä kauhun väreitä, jotka muistuttavat..."

"Tunnonvaivoja?" pitkitti Atos; "lopetan lauseesi. Miten lienee. En
tunne mitään tunnonvaivoja, koska se nainen käsitykseni mukaan ansaitsi
rangaistuksensa. En tunne mitään tunnonvaivoja, sillä jos olisimme
antaneet hänen elää, olisi hän epäilemättä jatkanut tihutöitänsä. Mutta
sillä en tahdo sanoa olevani vakuutettu siitä, että meillä oli oikeus
tehdä, mitä teimme. Kaikki vuodatettu veri kenties vaati hyvitystä. Hän
korvasi omasta kohdastaan; kenties on meidänkin vielä korvattava."

"Olen toisinaan ajatellut kuten sinä, Atos", sanoi d'Artagnan.

"Sillä naisellahan oli poika?"

"Niin oli."

"Oletko koskaan kuullut hänestä?"

"En milloinkaan."

"Hänen täytyy nyt olla kolmenkolmatta vanha", mutisi Atos. "Ajattelen
usein sitä nuorta miestä, d'Artagnan."

"Sepä merkillistä. Ja minä kun olen ihan unohtanut hänet!"

Atos hymyili raskasmielisesti.

"Entä loordi Winter -- oletko hänestä kuullut?"

"Tiedän hänen olevan kuningas Kaarlo ensimmäisen suuressa suosiossa."

"Hän ottaa siis kai osaa hallitsijansa kohtaloon, joka on tällähaavaa
kovin onneton. Tiedätkös, d'Artagnan", jatkoi Atos, "tuo johtaa minut
takaisin siihen, mitä äsken sanoin. Hän vuodatutti Straffordin veren.
Ja veri vaatii verta. Entä kuningatar?"

"Mikä kuningatar?"

"Englannin Henriette, Henrik neljännen tytär."

"Hän on Louvressa, kuten tiedät."

"Missä häneltä puuttuu kaikkea, eikö niin? Tämäntalvisten ankarain
pakkasten aikana kuuluu hänen sairaan tyttärensä olleen pakko
polttopuiden puutteessa pysytellä makuulla. Mitä siitä ajattelet?"
lisäsi Atos olkapäitään kohauttaen. "Henrik neljännen tytär värisee
vilusta risukimpun puutteessa! Minkätähden ei hän pyytänyt apua
joltakulta meistä sen sijaan, että vetosi Mazariniin! Silloin ei
häneltä olisi puuttunut mitään."

"Tunnetko hänet, Atos?"

"En, mutta äitini näki hänet lapsena. Enkö ole kertonut sinulle, että
äitini oli Maria dei Medicin hovinaisena?"

"Et koskaan. Sinä et puhele sellaisista asioista, sinä, Atos."

"Ka, hyväinen aika, kyllähän sentään", väitti Atos; "mutta tilaisuutta
ei aina tarjoudu."

"Portos ei olisi sitä odottanut niin kärsivällisesti", huomautti
d'Artagnan hymyillen.

"Kukin luonteensa mukaan, hyvä d'Artagnan. Vaikka Portos on hieman
turhamainen, on hänellä oivallisetkin avunsa. Oletko nähnyt häntä
jälleen?"

"Lähdin hänen luotansa viisi päivää takaperin", vastasi d'Artagnan.

Ja hän kuvaili nyt gascognelaisen mielenlaatunsa kaikella
innostuksella, mitkä ihanuudet ympäröitsivät Portosta Pierrefondsin
linnassa, lasketteli leikkiä ystävänsä kustannuksella ja tähtäsi pari
kolme vasamaa kelpo Moustoniinkin.

"On ihmeellistä", haastoi Atos hymyillen tälle hilpeydelle, joka
johdatti hänen mieleensä heidän entisiä rattoisia päiviänsä, "että se
liitto, jonka muinoin solmimme umpimähkään, vielä kahdenkymmenen vuoden
eron jälkeen yhdistää meitä niin likeisesti. Ystävyys juurtuu kunnon
sydämiin syvälle, hyvä d'Artagnan; usko minua, ainoastaan pahat ihmiset
kieltävät ystävyyden, koska he eivät ymmärrä sitä. No, entä Aramis?"

"Olen tavannut hänetkin", vastasi d'Artagnan, "mutta hän tuntui minusta
hiukan kylmäkiskoiselta."

"Vai niin, oletko tavannut Aramiin?" tuumi Atos, tutkivalla katseellaan
tähystäen d'Artagnania. "Teetkin siis todellisen toivioretken
ystävyyden temppeliin, kuten runoilijat lausuisivat."

"Niinpä kyllä", vastasi d'Artagnan hämillään.

"Tiedäthän", pitkitti Atos, "että Aramis on luonnostaan hieman
kylmäkiskoinen; sitäpaitsi hänellä on aina niitä naisjuttujaan."

"Luulen hänen parhaillaan antautuneen hyvinkin mutkikkaaseen juoneen",
huomautti d'Artagnan.

Atos ei vastannut.

-- Hän ei ole utelias -- ajatteli d'Artagnan.

Eikä Atos ainoastaan ollut vastaamatta, vaan hän vielä vaihtoikin
puheenaihetta.

"Sinä näet", virkkoi hän kohdistaen d'Artagnanin huomion siihen, että
he nyt tunnin käveltyään olivat jälleen saapuneet linnan luo, "että
olemme jotensakin tehneet kierroksen kaikkien tilusteni ympäri."

"Kaikki on täällä muhkeata ja ilmaisee aatelismiestä", kehui
d'Artagnan.

Samassa kuului kavioiden kopsetta.

"Sieltä tulee Raoul takaisin", sanoi Atos: "nyt saamme tietoja
tyttörukasta."

Nuorukainen ilmestyikin veräjän luo ja ratsasti pihalle ihan pölyn
peitossa. Hän hyppäsi maahan, jättäen hevosensa jonkunlaisen
tallirengin haltuun, ja tuli tervehtimään kreiviä ja d'Artagnania.

"Tämä herrasmies", ilmoitti Atos laskien kätensä d'Artagnanin olalle,
"on chevalier d'Artagnan, josta olet usein kuullut minun puhuvan,
Raoul."

"Monsieur", virkkoi nuorukainen kumartaen vielä syvempään kuin
edellisellä kerralla, "herra kreivi on aina asettanut teidät
esikuvaksi, milloin hän on tahtonut mainita säikkymättömän ja ylvään
ritarin."

Tämä pikku kohteliaisuus ei ollut tehoamatta d'Artagnaniin, joka tunsi
sen mieluisasti hivelevän sydäntänsä. Hän ojensi Raoulille kätensä ja
sanoi:

"Nuori ystäväni, kaikki minulle annettu ylistys on kreivin ansiota,
sillä hän on kaikinpuolin johtanut kasvatustani, ja hänen vikansa ei
ole, jos oppilas ei ole käyttänyt hyödykseen hänen opetuksiaan. Mutta
hän onnistuu paremmin teihin nähden, siitä olen vakuutettu. Pidän
teidän ulkomuodostanne, Raoul, ja kohteliaisuutenne on liikuttanut
mieltäni."

Atos ihastui enemmän kuin olisi voinut luulla; hän vilkaisi
kiitollisesti d'Artagnaniin ja silmäili sitten Raoulia, huulillaan
tuollainen omituinen myhäily, jollaisesta lapset ovat ylpeät, kun
oivaltavat niiden merkityksen.

-- Nyt, -- virkkoi itsekseen d'Artagnan, jonka huomiota tuo mykkä
kasvojen elehtiminen ei ollut välttänyt, -- nyt olen varma.

"No niin", sanoi Atos, "toivoakseni ei tapauksella ole mitään ikäviä
seurauksia."

"Sitä ei vielä tiedetä, monsieur. Lääkäri ei voinut lausua
mielipidettänsä ankaran turvottumisen johdosta; hän pelkää kuitenkin,
että joku jänne on vahingoittunut."

"Ja sinä et viipynyt pitempään madame de Saint-Remyn luona?"

"Pelkäsin, etten ehtisi takaisin tavalliseksi ateriahetkeksi,
monsieur", vastasi Raoul, "jolloin te olisitte joutunut odottamaan."

Samassa tuli pieni puolittain kyläläis- ja puolittain palveluspoika
ilmoittamaan, että illallinen oli valmis.

Atos vei vieraansa hyvin yksinkertaiseen ruokasaliin, mutta tämän
ikkunat olivat toisella puolella puutarhaan päin ja antoivat toiselta
puolen näköalan anssariin, missä hoideltiin komeita kasveja.

D'Artagnan silmäili pöytää. Pöytähopeat olivat hienoja; saattoi nähdä,
että ne kuuluivat vanhaan sukuperintöön. Tarjoilupöydällä oli upea
hopeinen vesikannu; d'Artagnan pysähtyi tarkastelemaan sitä.

"Tuopa on kerrassaan jumalallisen hyvin muovattu", ihasteli hän.

"Niin", vastasi Atos, "se on suuren firenzeläisen taiteilijan Benvenuto
Cellinin mestariteoksia."

"Ja mitä taistelua se esittää?"

"Marignanon. Se kuvaa juuri sitä hetkeä, jolloin muuan esi-isäni
ojentaa miekkansa Frans ensimmäiselle, kun tämä on vastikään taittanut
omansa. Tällöin tuli sukulaiseni Enguerrand de la Fère Pyhän Mikaelin
ritarikunnan jäseneksi. Viisitoista vuotta jälkeenpäin -- sillä
kuningas ei unohtanut, että hän oli kolme tuntia taistellut
Enguerrand-ystävänsä miekalla sen katkeamatta -- lahjoitti hänen
majesteettinsa hänelle tämän kannun ja lisäksi miekan, jonka kenties
olet aikaisemmin nähnyt minulla ja joka sekin on varsin kaunista
kultasepän työtä. Se tapahtui jättien aikana", lisäsi Atos; "me olemme
kääpiöitä noihin miehiin verraten. Istuutukaamme nyt illastamaan,
d'Artagnan. Mutta kuulehan", virkkoi Atos pikku palvelijalle, joka
tarjoili lientä, "kutsu tänne Charlot."

Poika meni ulos, ja tovin kuluttua astui huoneeseen se palvelija, jonka
puoleen matkustavaiset olivat tullessaan kääntyneet.

"Hyvä Charlot", lausui Atos, "minä suosittelen erityiseen hoivaasi
herra d'Artagnanin palvelijan Planchetin koko siksi ajaksi, minkä hän
viipyy täällä. Hän pitää hyvästä viinistä, ja sinulla on kellarin
avain. Hän on kauan maannut kovalla alusella ja pitää sen vuoksi
arvossa hyvää vuodetta; pyydän sinua huolehtimaan, että hän saa
sellaisen."

Charlot kumarsi ja lähti.

"Charlot on kelpo mies", huomautti Atos; "hän on palvellut luonani
kahdeksantoista vuotta."

"Sinä ajattelet kaikkea", vastasi d'Artagnan, "ja minä kiitän sinua
Planchetin puolesta, hyvä Atos."

Tämän nimen mainitseminen sai nuoren miehen silmät suurenemaan, ja hän
ihmetteli, puhuiko d'Artagnan tosiaan kreiville.

"Se nimi kuulostaa sinusta eriskummaiselta, eikö niin, Raoul?"
virkkoi Atos hymyillen. "Se oli soturinimenäni kun herra d'Artagnan,
kaksi urheata ystävää ja minä kunnostausimme La Rochellen luona
kardinaali-vainajan ja herra de Bassompierren johdolla, joka muuten
hänkin on sittemmin kuollut. Herra d'Artagnan suvaitsee yhäti puhutella
minua tällä toverinimellä, ja sen kuuleminen ilahduttaa aina
sydäntäni."

"Se nimi oli kuuluisa", huomautti d'Artagnan, "ja sai eräänä päivänä
osakseen voittojuhlan kunnianosoitukset."

"Mitä sillä tarkoitatte, monsieur?" kysyi Raoul lapsekkaan uteliaana.

"En minäkään tiedä, totta tosiaan", virkkoi Atos.

"Oletko unohtanut Saint-Gervaisin vallinsarven, Atos, ja ruokaliinan,
josta kolme luotia teki lipun? Minulla on parempi muisti kuin sinulla;
se on varsin vereksenä mielessäni, ja kerronkin sen teille, nuori
mies."

Hän selitti nyt Raoulille vallinsarvella sattuneen seikkailun, niinkuin
Atos oli hänelle jutellut muistelman esi-isästään.

Tätä kertomusta kuunnellessaan oli nuori mies kuulevinaan mainittavan
sellaista urotyötä, joista Tasso tai Ariosto on runoillut ja jotka
kuuluvat ihmeelliseen ritariaikaan.

"Mutta sitä ei d'Artagnan ole sanonut sinulle, Raoul", jatkoi Atos
vuorostaan, "että hän oli aikakautensa parhaita miekkailijoita.
Rautaiset kintereet, teräksiset ranteet, varma ja tulinen katse, -- ne
asetti hän kiistakumppaniansa vastaan; hän oli kahdeksantoista ikäinen,
kolmea vuotta vanhempi sinua, Raoul, kun minä ensi kertaa näin hänet
koeteltujen miesten kanssa kilpasilla."

"Ja herra d'Artagnan jäi voittajaksi?" kysyi nuori mies, jonka silmät
säihkyivät tämän keskustelun aikana ja näyttivät rukoilevan
seikkaperäistä selvitystä.

"Taisin surmata erään", sanoi d'Artagnan luoden Atokseen kysyvän
katseen. "Toisen tein aseettomaksi tai haavoitin, -- en oikein muista."

"Niin, sinä haavoitit hänet. Olitkin peräti kätevä miekkailija!"

"Enkä liene vielä aivan pahasti vieraantunutkaan siitä taidosta",
jatkoi d'Artagnan puhjeten gascognelaiseen itserakkaaseen nauruunsa;
"äskettäinkin..."

Atoksen katse ummisti hänen suunsa.

"Sinun pitää tietää, Raoul", pitkitti vuorostaan Atos, "sinun, joka
luulet olevasi näppärä pitelemään miekkaa ja voisit turhamaisuutesi
tähden joskus helposti kokea julman nöyryytyksen, pitää tietää, kuinka
vaarallinen se mies on, jonka notkeutta on kylmäverisyys tukemassa.
Minä en koskaan voisi esittää sinulle vakuuttavampaa esimerkkiä siitä;
pyydä huomenna, että herra d'Artagnan antaa sinulle opetustunnin,
jollei hän tunne itseänsä liian väsyneeksi matkastaan."

"Mutta hyvä Atos, olet kuitenkin itse varsin taitava opettaja juuri
niissä kyvyissä, joista minua ylistät. Vielä tänäänkin puhui Planchet
kuuluisasta kaksintaistelusta karmeliittiluostarin luona loordi
Winterin ja hänen kumppaniensa kanssa. Voi, nuori mies", jatkoi
d'Artagnan, "täällä täytyy jossakin olla miekka, jota olen usein
sanonut valtakunnan ensimmäiseksi."

"Olen tärvellyt käteni miekkailemalla tuon lapsen kanssa", sanoi Atos.

"On käsiä, jotka eivät milloinkaan tärvelly joustavuudestaan, hyvä
Atos", vastasi d'Artagnan, "mutta jotka sitävastoin tärvelevät monia
muita."

Nuori mies olisi mielellään antanut keskustelun jatkua koko yön, mutta
Aatos huomautti hänelle, että heidän vieraansa varmaankin oli
väsyksissä ja tarvitsi lepoa. D'Artagnan väitti kohteliaasti vastaan,
mutta Atos vaati hartaasti häntä ottamaan huoneensa haltuunsa. Raoul
vei sinne vieraan, ja kun Atos arvasi hänen viipyvän d'Artagnanin luona
niin kauan kuin suinkin, saadakseen tämän yhä kertoilemaan
sankaritekoja heidän nuoruutensa päiviltä, tuli hän itse tovin kuluttua
noutamaan nuorukaisen ja lopetti tämän mieluisan illan sydämellisellä
kädenpuristuksella, toivottaessaan hyvää yötä muskettisoturille.




SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Atoksen valtiotaito


D'Artagnan meni makuulle vähemmin nukkuakseen kuin saadakseen
yksinäisyydessä aprikoida kaikkea, mitä oli tänä iltana nähnyt ja
kuullut.

Hänellä oli hyvä sydän, ja heidän tuttavuutensa alusta asti oli hän
tuntenut Atosta kohtaan vaistomaista mieltymystä, joka oli lopulta
lujittunut vilpittömäksi ystävyydeksi. Senvuoksi ilahdutti häntä
sanomattomasti, että hän oli nyt havainnut kreivin niin erinomaisen
järkeväksi ja voimakkaaksi mieheksi eikä höperöksi juomariksi, jonka
hän oli odottanut tapaavansa nukkumassa pois humalaansa jollakin
tunkiolla. Ilman suurtakaan vastustelua tunnusti hän mielellään Atoksen
ylemmyyden, ja kun kateus ja nolostus olisivat varmastikin vallanneet
vähemmin ylvään mielen, tunsi hän ylimalkaan vain vilpitöntä ja
sydämellistä mielihyvää, joka antoi hänelle mitä parhaita toiveita
tehtävänsä menestymisestä.

Hän ei ollut kuitenkaan mielestään nyt huomannut Atosta yhtä
suoraluontoiseksi ja avomieliseksi joka kohdassa. Kuka olikaan tuo
nuori mies, jota hän sanoi ottopojakseen ja joka oli niin ihmeellisesti
hänen näköisensä? Miten oli selitettävissä hänen paluunsa seuraelämään
ja se liikanainen raittius, jota hän oli ruokapöydässä noudattanut?
D'Artagnania huoletti myöskin eräs toinen seikka, joka kyllä oli
näköjään merkityksetön, nimittäin Grimaudin poissaolo; eihän Atos ollut
koskaan ennen voinut eritä tästä palvelijastaan, ja nyt hän ei ollut
edes maininnut tämän nimeä, vaikka keskustelu oli sovitettu antamaan
aihetta siihen. D'Artagnanilla ei siis enää ollut ystävänsä luottamusta
tai oli Atos jo kiinnitetty jollakin näkymättömällä siteellä, kenties
ennakolta saanut tiedonkin d'Artagnanin tulosta.

Hän ei voinut olla ajattelematta Rochefortia ja mitä tämä oli hänelle
sanonut Notre-Damen kirkossa. Olikohan Rochefort käväissyt Atosta
tapaamassa ennenkuin hän oli itse ehtinyt paikalle?

D'Artagnanilla ei ollut aikaa antautua pitkällisiin tutkimuksiin. Hän
päätti jo seuraavana päivänä ryhtyä selvittelyyn. Se seikka, että Atos
osasi niin taitavasti peitellä köyhyyttään, ilmaisi halua esiintyä
huomattuna ja viittasi kunnianhimon rippeeseen, joka oli helposti
puhallettavissa täyteen leimuun. Atoksen vilkas luonne ja nopea äly
teki hänet vastaanottavaisemmaksi ulkoisille vaikutelmille kun ihmiset
enimmäkseen ovat. Hän varmaankin suostuisi ministerin suunnitelmiin
sitä mieluummin, kun hänen luontaista toimintahaluaan kannustaisi
jonkinlainen pakkokin.

Nämä mietteet pitivät d'Artagnania valveilla väsymyksestä huolimatta.
Hän laati hyökkäyssuunnitelmansa, ja vaikka hän tiesi, että Atos oli
voimakas vastustaja, päätti hän yhteenoton tapahtuvaksi huomenna heti
aamiaisen jälkeen.

Toiselta puolen oivalsi hän taasen, että hänen olisi pitänyt näin
oudolla maaperällä pyrkiä määränpäähän hyvin varovasti, usean päivän
mittaan tutkia Atoksen tuttavuuksia, hänen uusia elämäntapojaan, ja
teeskentelemättömältä nuorelta mieheltä joko miekkailuharjoituksissa
tai metsästysretkillä kuulustella tietoja, mitä häneltä puuttui
voidakseen oikein arvostella Atoksen muuttumista, -- ja tämän täytyi
olla varsin helppoa, koskapa opettaja luonnollisesti oli oppilaansa
sydämeen ja luonnonlaatuun painanut oman olemuksensa leiman. Mutta
d'Artagnanin järkevä oveluus älysi heti, minkä käänteen asia saisi, jos
joku ajattelemattomuus tai kömpelyys paljastaisi hänen hommansa Atoksen
tottuneelle katseelle.

Meidän on muuten tunnustettava, että niin kerkeä kuin d'Artagnan olikin
käyttämään viekkautta Aramiin kavaluutta tai Portoksen turhamaisuutta
vastaan, hävetti häntä kuitenkin mutkitella Atokselle, tälle
vilpittömälle ja avosydämiselle miehelle. Hänestä tuntui, että Aramis
ja Portos pitäisivät häntä arvossa sitä enemmän, jos heidän oli pakko
tunnustaa hänet mestarikseen valtiotaidossa, mutta että Atos
sitävastoin pitäisi häntä sellaisessa tapauksessa vähemmin arvossa. --
Voi, miksei Grimaud ole täällä, harvapuheinen Grimaud? -- ajatteli
d'Artagnan; -- hänen vaiteliaisuutensakin sisälsi niin paljon, mitä
minä olisin käsittänyt. Grimaudin äänettömyys oli niin kaunopuheista?

Sillävälin taukosi vähitellen kaikki melu talossa. D'Artagnan kuuli,
kuinka ovia ja ikkunaluukkuja teljettiin, ja sitten kun koirat olivat
jonkun aikaa vastailleet toistensa luskutukseen ulkona kedolla,
vaikenivat nämäkin. Viimein suoritti muuan lehtoon laskeutunut
satakieli yön hiljaisuudessa sulosointuisten sävelmiensä jakson ja
nukahti sitten. Koko linnassa kuului nyt ainoastaan tasaisten askelten
yksitoikkoista kumua hänen huoneensa alta. Hän oletti Atoksen
makuukamarin olevan siellä.

-- Hän kävelee ja pohtii, -- ajatteli d'Artagnan, -- mutta mitä? Sitä
on mahdoton tietää. Muun voi arvata, mutta sitä ei.

Vihdoin Atos nähtävästi kävi levolle, sillä tämä viimeinenkin melu
lakkasi.

Hiljaisuus ja väsymys yhdessä voittivat nyt d'Artagnanin; hänkin
ummisti silmänsä, ja melkein heti yllätti hänet uni.

D'Artagnan ei koskaan nukkunut pitkään. Tuskin kultasi aamurusko hänen
uutimiaan, kun hän jo hyppäsi vuoteeltaan ja avasi ikkunat. Silloin oli
hän sälekaihtimen lomitse näkevinään jonkun käyskentelevän pihalla ja
visusti varovan vähintäkin melua. D'Artagnanin tapana oli hankkia
varmuutta kaikesta ympärillään tapahtuvasta; hän tarkasteli tiukasti
kävelijää ja tunsi nyt Raoulin granaatinvärisen ihokkaan ja ruskeat
kiharat.

Nuorukainen -- sillä se oli tosiaan hän -- avasi tallin oven, talutti
ulos punaruskean hevosen, jolla oli edellisenä päivänä ratsastanut,
satuloitsi ja suitsitti sen omin käsin yhtä joutuisasti ja näppärästi
kuin taitavin tallimestari, vei sitten hevosen oikeanpuolista
lehtokujaa myöten kasvimaalle, avasi pienen takaveräjän, jolta alkoi
polku, talutti hevosen ulos veräjästä ja sulki sen jälkeensä.
Puutarhamuurin yli näki sitten d'Artagnan hänen karauttavan pois kuin
nuoli, taivuttaen päänsä pihlajain ja akasiapuiden riippuvain,
kukkivien oksain alitse.

D'Artagnan oli edellisenä päivänä pannut tähdelle, että polku vei
Bloisiin.

-- Kas, kas! -- tuumi gascognelainen, -- tuossapa veitikka, jolla on jo
pikku tepposia ja joka ei näy Atoksen lailla vihaavan kaunista
sukupuolta! Hän ei ratsasta metsälle, sillä hänellä ei ole aseita eikä
koiria mukanaan; häntä ei ole myöskään kukaan lähettänyt, sillä hän
piileksii. Mutta keltä...? minultako vai isältään...? sillä olenpa
varma siitä, että kreivi on hänen isänsä... Hitto, siitä asiasta pitää
minun saada selko; puhunkin siitä vilpittömästi Atokselle.

Tuli täysi päivä; kaikki se erilainen melu, jonka d'Artagnan oli
edellisenä iltana kuullut vähitellen vaimenevan, palasi nyt hiljalleen:
lintu lehtoon, koira koppiin, lampaat niitylle; Loire-virran äyräisiin
kiinnitetyt veneetkin näkyivät lähtevän liikkeelle, työntäytyen ulos
rannasta ja ajautuen virran vietäviksi. D'Artagnan seisoi yhä
ikkunassaan, jottei olisi herättänyt ketään; mutta kuullessaan linnan
ovien ja ikkunaluukkujen avautuvan antoi hän viimeiset kosketukset
hiuksilleen ja viiksilleen, harjasi totuttuun tapaan hattunsa röydät
takinhihalla ja astui alas portaita. Tuskin oli hän päässyt viimeiselle
askelmalle, kun huomasi Atoksen, joka kumartui maata kohti ja näytti
etsivän jotakin.

"Hyvää huomenta, isäntä hyvä!" virkkoi d'Artagnan.

"Huomenta, hyvä ystävä! Oletko nukkunut hyvin?"

"Mainiosti. Vuode oli yhtä verraton kuin eilisiltainen ateria ja
kohtelias vastaanottosi. Mutta mitä tarkkailit niin huomaavaisesti?
Oletko sinäkin hullaantunut tulppaaneihin?"

"Veikkonen, älä tee pilaa minusta. Maalla asuessaan tulee usein
muutelleeksi mielitekojaan ja huomaamattansakin rakastaneeksi kaikkia
kauneuksia, joita Jumalan silmä loihtii esiin maan uumenista ja joita
kaupunkilainen halveksii. Seisoinpahan vain katselemassa tähän lammen
partaalle istuttamiani kurjenmiekkoja, joita on tallattu aamusella.
Puutarharengit ovat maailman kömpelöimpiä ihmisiä. Viedessään hevosta
takaisin talliin, sitten kun he ovat tuoneet sillä vettä, ovat ne
antaneet sen polkea kukkalavaa."

D'Artagnan alkoi hymyillä.

"Vai niin sinä luulet?" sanoi hän.

Hän vei nyt ystävänsä mukanaan lehtokujaan, missä näkyi hiekkaan
painuneina useita samanlaisia askeleenjälkiä kuin kurjenmiekkainkin
lavassa.

"Täälläkin näyttää olevan jälkiä; katsos, Atos", huomautti hän
välinpitämättömästi.

"Tosiaankin, ja ihan vereksiä."

"Niin, ihan vereksiä", kertasi d'Artagnan.

"Kuka onkaan lähtenyt ratsastamaan aamusella?" kummasteli Atos
itsekseen levottomana. "Onkohan joku hevonen päässyt irti tallista?"

"Se ei ole luultavaa", vastasi d'Artagnan, "sillä askeleet näyttävät
aivan täsmällisiltä."

"Missä on Raoul?" huudahti Atos; "ja mistä johtuu, etten ole jo nähnyt
häntä?"

"Hiljaa!" sanoi d'Artagnan ja laski hymyillen sormensa huulilleen.

"Mitä nyt?" kysyi Atos.

D'Artagnan kertoi näkemänsä ja piti tällöin tarkoin silmällä isäntänsä
kasvoja.

"Ahaa, nyt arvaan", virkkoi Atos kohauttaen keveästi olkapäitään,
"poika-poloinen on ratsastanut kaupunkiin."

"Mitä hän siellä tekisi?"

"Ka, hyväinen aika, hän tietenkin tahtoo kuulustaa pikku la Vallièren
vointia. Muistathan lapsen, joka eilen nyrjäytti jalkansa?"

"Niinkö luulet?" virkkoi d'Artagnan epäröiden.

"En ainoastaan luule, vaan olen varma siitä", vastasi Atos. "Etkö
huomannut, että Raoul on rakastunut?"

"Paljon mahdollista, mutta kehen? Tuohon seitsenvuotiaaseen lapseenko?"

"Raoulin iällä, hyvä ystävä, on sydän niin täysinäinen, että sen täytyy
avautua jollekin, joko unelmalle tai todellisuudelle. Ja hänen
rakkautensa on puolittain toista puolittain toista."

"Laskethan vain leikkiä? Tuollainen pikku tyttönen?"

"Etkö siis nähnyt, että hän on maailman kaunein pienokainen? Hänellä on
kullankeltaiset kutrit ja siniset, veitikkamaiset sekä samalla
unelmoivat silmät."

"Mutta mitä sanot sinä sellaisesta rakkaudesta?"

"En sano mitään; minä nauran ja teen pilaa Raoulista, mutta nämä
sydämen ensimmäiset tunteet ovat niin kaikkivaltaisia, nämä ensimmäisen
lemmen kaihoisat purkaukset nuorilla ihmisillä ovat samalla kertaa niin
suloisia ja katkeria, että niillä usein tuntuu olevan intohimon koko
luonne. Muistan Raoulin ikäisenä rakastuneeni kreikkalaiseen
kuvapatsaaseen, jonka oli kunnon kuninkaamme Henrik neljäs lahjoittanut
isälleni, ja luulin menettäväni järkeni surusta, kun minulle sanottiin,
että kertomus Pygmalionista[14] oli vain satua."

"Se tulee joutilaisuudesta. Sinä et anna Raoulille kylliksi toimintaa,
ja senvuoksi hankkii hän sitä itse."

"Juuri niin on asia. Aionkin lähettää hänet täältä pois."

"Siinä teet varsin oikein."

"Tietenkin; mutta se repii hänen sydäntään ja vihloo häntä yhtä
julmasti kuin olisi hän tosiaankin rakastunut. Kolmen tai neljän vuoden
aikana, -- ja alussa oli hän itse pelkkä lapsi, -- on hän tottunut
koristamaan ja ihailemaan tuota pikku epäjumalaa, jota hän viimein
kehittyisi palvomaan, jos saisi jäädä tänne. Tuo nuori pari haaveilee
päivät pitkät yhdessä ja puhelee kaikenlaisista vakavista asioista
niinkuin todelliset kaksikymmenvuotiaat rakastavaiset. Se on kauan
huvittanut tytön vanhempia, mutta nyt luulen, että he alkavat tajuta
asian vakavaksi."

"Mitä vielä, se on pelkkää lapsellisuutta! Mutta Raoul tarvitsee
jotakin huviketta; lähetä hänet pian pois täältä, muutoin et hiisi
vieköön ikinä saa hänestä miestä!"

"Toimittanenkin hänet Pariisiin", ilmoitti Atos.

"Vai niin", virkkoi d'Artagnan.

Hän katsoi nyt hetken soveliaaksi hyökkäykselle.

"Jos tahdot", esitti hän, "niin me voimme kumpainenkin auttaa
onnellisen tulevaisuuden luomisessa nuorelle miehelle."

"Vai niin!" virkkoi nyt Atos vuorostaan.

"Aionkin juuri kysyä neuvoasi eräästä seikasta, joka on juolahtanut
mieleeni."

"Mistä sitten?"

"Etkö luule, että nyt on aika ryhtyä palvelukseen?"

"Mutta sinähän olet palveluksessa, d'Artagnan."

"Tarkoitan todellista retkeilemistä. Eikö sinusta tunnu, että meidän
entisessä elämänlaadussamme yhä on jotakin houkuttelevaa? Ja jos olisi
todellisia etuja voitettavana, niin etkö olisi halukas minun ja
Portos-ystävämme seurassa ryhtymään jälleen sellaisiin urotöihin, mitä
nuorina päivinämme toimittelimme?"

"Teet siis minulle vakavan esityksen?" sanoi Atos.

"Niin, nimenomaisen ehdotuksen."

"Tahdot, että me kävisimme jälleen sotimaan?"

"Niin."

"Ketä puoltamaan ja vastustamaan?" kysyi Atos pikaisesti, tähdäten
gascognelaiseen avoimen ja leppeän katseensa.

"Pentele, oletpa sinä innokas!"

"Mutta vielä enemmän tunnollinen. Kuulehan, d'Artagnan, on vain yksi
henkilö tai oikeammin asia, jota minunlaiseni mies voi palvella:
kuninkaan."

"Niin juuri", vahvisti muskettisoturi.

"Niin, mutta ymmärtäkäämme toisiamme", pitkitti Atos totisena; "jos
kuninkaan asia on mielestäsi kardinaali Mazarinin, niin emme ole yhtä
mieltä."

"En ihan sitäkään sano", vastasi gascognelainen hämillään.

"Kuules, d'Artagnan", jatkoi Atos, "älkäämme teeskennelkö toisillemme.
Epäröimisesi ja kiertelysi ilmaisevat minulle heti, kenen asialla olet
tullut. Ei kernaasti tunnusteta, että puolletaan sitä asiaa, ja kun
sille haetaan kannattajia, tehdään se hiljaisesti ja hämillään."

"Voi, hyvä Atos!" virkahti d'Artagnan.

"Tiedät hyvin", haastoi Atos, "että minä en puhu sinusta, joka olet
urheista ja säikkymättömistä miehistä parahin; puhun tuosta
pikkumaisesta, juonikkaasta italialaisesta, tuosta myyrästä, joka
yrittää asettaa päähänsä pieluksen alta varastamaansa kruunua, --
tuosta heittiöstä, joka nimittää puoluettansa kuninkaan puolueeksi ja
tahtoo asettaa täysveriset prinssit vankilaan, koska hän ei uskalla
surmata heitä, niinkuin teki _meidän_ kardinaalimme, suuri Richelieu,
-- koronkiskurista, joka punnitsee kultakolikkonsa ja kätkee
vajaapainoiset siinä pelossa, että hän väärinkin pelaten kuitenkin
menettäisi ne seuraavan päivän pelissä, -- sanalla sanoen tolvanasta,
jonka väitetään kohtelevan kuningatarta pahoin -- häntä muuten
surkuttelenkin -- ja joka aikoo kolmen kuukauden kuluessa sytyttää
kansalaissodan, saadakseen pitää monet palkkatulonsa. Häntäkö tahdot
saada minut palvelemaan, d'Artagnan? Ei, kiitos vain!"

"Sinä olet, Jumala armahtakoon, kiivaampi nyt kuin entiseen aikaan!"
vastasi d'Artagnan. "Vuodet ovat kiihdyttäneet vertasi eivätkä
jäähdyttäneet. Kuka sanoo, että hän on minun herrani ja että minä
tahdon tyrkyttää häntä sinulle?"

Ja itsekseen tuumi gascognelainen: -- Hitto, minun ei sovi kavaltaa
salaisuutta miehelle, jolla on tuollaiset ajatukset.

"Mutta sanohan siis", pyysi Atos, "mitä esityksiä sinulla oli."

"Ka, mikään ei ole yksinkertaisempaa. Sinä elelet maatilallasi ja olet
näköjään onnellinen kullatussa keskinkertaisuudessasi. Portoksella on
viiden- tai kuudenkymmenen tuhannen livren vuosikorot. Aramiilla on yhä
viisitoista herttuatartansa, jotka kiistelevät kirkkoruhtinaasta
niinkuin entiseen aikaan muskettisoturista; hänkin on onnen
helmalapsia. Toisin on minun laitani! Olen kaksikymmentä vuotta
kantanut költeriä ja rintahaarniskaa, kytkettynä tähän peräti alhaiseen
soturiarvoon, siirtymättä eteen- tai taaksepäin, varsinaisesti
elämättä, sillä minä olen enemmän kuollut kuin elävä. Ja kun nyt tulee
kysymykseen virota jälleen hiukan henkiin, tulette te kaikki ja
sanotte: hän on heittiö, tolvana, myyrä, kehno herra. Lempo soikoon,
minä olen samaa mieltä kuin te; mutta hankkikaa minulle siis parempi
herra tai vuosikorot."

Atos mietti kotvasen ja käsitti d'Artagnanin juonen; soturi oli aluksi
käynyt asiaan liian suoraan ja kiemurteli nyt salatakseen peliänsä.
Atos oivalsi selvästi, että hänelle tehty ehdotus oli lausuttu vakain
aikein, ja että sitä olisi selvitetty lähemmin, jos hän olisi vain
hiukankin ottanut sitä kuullakseen.

-- Hyvä, -- virkkoi hän itsekseen, d'Artagnan kuuluu Mazarinin
puolueeseen.

Tästä hetkestä alkaen hän noudatti äärimmäistä varovaisuutta
esiintymisessään.

Myöskin d'Artagnan oli puolestaan pidättelevämpi kuin tavallista.

"Mutta sinulla on joka tapauksessa joku aatos?" pitkitti Atos.

"Niinpä tietenkin. Tahdoin kysyä teiltä kaikilta neuvoa, keksiäkseni
tien johonkin yritykseen; sillä ilman toisiamme olemme kukin meistä
puutteellisia."

"Totta kyllä. Puhuit Portoksesta; oletko siis tosiaankin saanut hänet
jälleen etsimään onneansa? Mutta senhän hän on jo saavuttanut?"

"On kyllä, mutta sellainen on ihminen: toivottelee aina itselleen
jotakin."

"Ja mitä toivottelee siis Portos?"

"Parooniutta."

"Kas, se on totta, olin sen unohtanut!" virkkoi Atos hymyillen.

-- Se on totta? -- ajatteli d'Artagnan. -- Miten lienee hän saanut sen
tietää? Olisiko hän kenties kirjeenvaihdossa Aramiin kanssa? Voi, jos
vain sen tietäisin, niin saisin kyllä pian selville kaikkikin!

Tähän päättyi keskustelu, sillä samassa saapui Raoul. Atos aikoi
lievästi nuhdella häntä, mutta nuori mies näytti niin surulliselta,
että hänellä ei ollut siihen sydäntä; hän kysyi ainoastaan, mikä
nuorukaista vaivasi.

"Onko nuoren naapurinne vointi ehkä huonontunut?" tiedusti d'Artagnan.

"Voi, monsieur", kertoi Raoul tuskansa vallassa, "hänen lankeamisensa
oli hyvin vaarallinen, ja lääkäri pelkää, että vaikka hän ei saakaan
mitään silmäänpistävää vammaa, hän tulee kuitenkin ontumaan koko
ikänsä."

"Se olisi kamalaa!" virkahti Atos.

D'Artagnanilla oli jo leikkipuhe huulillaan, mutta nähdessään Atoksen
vilkkaan osanoton pidättyi hän.

"Se minut tekee ihan epätoivoiseksi, monsieur", pitkitti Raoul, "että
minä olin syypää tapaturmaan."

"Sinäkö, Raoul?" kysyi Atos.

"Niin, minun luoksenihan kiirehtiäkseen hän hyppäsi alas puuläjältä."

"Teillä on yksi ainoa keino asian hyvittämiseksi, hyvä Raoul, nimittäin
että sovitukseksi menette naimisiin tytön kanssa", virkkoi d'Artagnan.

"Voi, monsieur", vastasi Raoul, "te teette pilaa todellisesta
onnettomuudesta; se on kovin paha."

Raoul tunsi yksinäisyyden tarvista, voidakseen antaa vapaan vallan
kyynelilleen. Hän palasi huoneeseensa eikä lähtenyt sieltä ennen kuin
aamiaistunnilla.

Ystävysten hyvää sopua ei aamullinen kahakka vähääkään häirinnyt. He
aterioitsivatkin mitä parhaalla ruokahalulla, tuolloin tällöin
katsellen Raoul-parkaa, joka kostein silmin ja rauhattomana tuskin
maistoi mitään.

Aamiaiselta päästyä saapui kaksi kirjettä, jotka Atos luki
tarkkaavasti, ja hän ei voinut pidättyä useaan kertaan hätkähtämästä.
D'Artagnan näki pöydän yli hänen lukevan noita kirjeitä, ja ollen hyvin
terävänäköinen, vannoi hän itsekseen tuntevansa toisesta kirjeestä
Aramiin hienon käsialan; toisen isot koukerot ilmaisivat
harjaantumatonta naisen kättä.

"Kuulehan", ehdotti d'Artagnan Raoulille, huomatessaan Atoksen haluavan
jäädä yksikseen joko vastaamaan kirjeisiin tai pohtimaan niiden
sisältöä, "pistäytykäämme miekkailusaliin; aikamme kuluu paremmin."

Nuori mies silmäsi Atosta, joka vastasi hänen katseeseensa myöntävällä
merkillä.

He menivät matalaan pohjakerran saliin, jonka seinillä riippui
nuppikärkisiä harjoitusmiekkoja, naamioita, sormikkaita, sotisopia,
sanalla sanoen kaikkia miekkailutaidon välineitä.

"No?" kysyi Atos, neljännestuntia myöhemmin tullessaan katsomaan.

"Hänellä on jo sinun varma käsivartesi, Atos", vastasi d'Artagnan, "ja
jos hänellä olisi kylmäverisyytesikin, voisin onnitella häntä."

Nuori mies seisoi hieman nolona. Kerran tai kaksi oli hän osannut
d'Artagnania käsivarteen tai reiteen, mutta tämä oli antanut hänelle
vähintään kaksikymmentä survaisua ruumiin arimpiin kohtiin.

Samassa tuli Charlot tuomaan d'Artagnanille hyvin tärkeää kirjettä,
jonka oli vastikään saanut eräältä lähetiltä.

Nyt oli Atoksen vuoro vaivihkaa vilkua siihen.

D'Artagnan luki kirjeen ilman mitään näkyvää liikutusta, ja loppuun
päästyään sanoi hän hiukan pudistaen päätänsä:

"Nyt näet kuitenkin, hyvä ystävä, mitä palvelus merkitsee, ja teet
tosiaankin aivan oikein siinä, ettet tahdo uudestaan siirtyä
sotaväkeen: herra de Tréville on sairastunut, ja komppania ei tule
toimeen ilman minua; senvuoksi on lomani loppunut."

"Lähdet siis takaisin Pariisiin?" kysyi Atos vilkkaasti.

"Niin, ei tässä muukaan auta", pahoitteli d'Artagnan; "mutta etkö
sinäkin tule sinne?"

Atos punehtui hiukan ja vastasi:

"Jos matkustan sinne, niin olisi minulle hyvin mieluista saada tavata
sinut siellä."

"Kuulehan, Planchet!" huusi d'Artagnan ovelta; "me lähdemme kymmenen
minuutin kuluttua, -- anna hevosille kauroja."

Sitten hän lisäsi Atokseen kääntyen:

"Minusta tuntuu kuin puuttuisi täältä jotakin, ja olen todella
pahoillani siitä, että poistun luotasi ennen kuin olen saanut tavata
kunnon Grimaudia."

"Grimaudia!" toisti Atos. "Olet oikeassa, ja minua kummastuttikin, että
sinä et kysynyt häntä. Olen lainannut hänet eräälle ystävälleni."

"Joka ymmärtää hänen merkkikieltänsä?" virkkoi d'Artagnan.

"Niin toivon", vastasi Atos.

Ystävykset syleilivät toisiaan sydämellisesti. D'Artagnan puristi
Raoulin kättä, otti Atokselta lupauksen, että tämä kävisi tervehtimässä
häntä, jos saapuisi Pariisiin, ja muussa tapauksessa kirjoittaisi
hänelle, ja nousi sitten ratsaille. Ainiaan säntillinen Planchet istui
jo satulassa.

"Ettekö tule mukaan?" virkkoi d'Artagnan hymyillen Raoulille;
"ratsastan Bloisin kautta."

Raoul kääntyi Atokseen, joka pidätti hänet melkein huomaamattomalla
merkillä.

"En, monsieur", vastasi nuorukainen, "minä jään herra kreivin luo."

"Hyvästi siis, hyvät ystävät!" toivotti d'Artagnan, vielä kerran
puristaen heidän kättänsä; "Jumalan haltuun! kuten aina sanoimme, kun
erisimme kardinaali-vainajan aikana."

Atos viittasi kädellään, ja Raoul kumarsi. D'Artagnan ja Planchet
lähtivät taipaleelle.

Kreivi seurasi heitä katseellaan, käsi tuettuna nuorukaisen olkapäähän,
tämä kuin oli melkein hänen mittaisensa; mutta niin pian kun he olivat
kadonneet muurin taakse sanoi kreivi:

"Raoul, lähdemme tänä iltana Pariisiin."

"Mitä!" huudahti nuorukainen ja vaaleni.

"Voit esittää minun hyvästini ja omasikin madame de Saint-Remylle.
Odotan sinua tänne kello seitsemäksi."

Nuori mies kumarsi tuskan ja kiitollisuuden sekavin ilmein ja meni
toimittamaan ratsuansa satuloiduksi.

D'Artagnan oli tuskin ehtinyt pois heidän näkyvistään, kun hän otti
kirjeen taskustaan ja luki toiseen kertaan:

    Palatkaa heti Pariisiin.

                       J.M...

"Kirje on nuiva", jupisi d'Artagnan, "ja jollei siihen liittyisi
jälkilisäystä, niin en kenties tajuaisikaan sen sisältöä, mutta onneksi
on tässä sellainenkin."

Hän luki nyt taas tämän merkillisen lisäyksen, jonka takia hän soi
anteeksi kirjeen töykeyden:

    J.K. Menkää Bloisin kuninkaallisen rahastonhoitajan luo;
    ilmoittakaa nimenne ja näyttäkää hänelle tämä kirje, niin
    saatte nostaa kaksisataa pistolia.

"Sellaisesta tekstistä minä pidän", tuumi d'Artagnan; "kardinaali
kirjoittaa parempia sepitelmiä kuin luulinkaan! No niin, Planchet,
käykäämme tervehtimässä kuninkaallista rahastonhoitajaa, ja sitten
lähdemme matkaan."

"Pariisiin, monsieur?"

"Sinne."

Ja hevoset saivat ravata minkä jaksoivat.




KAHDEKSASTOISTA LUKU

Herra de Beaufort


Luokaamme nyt silmäys tapauksiin, jotka olivat saaneet aikaan, että
d'Artagnan oli kutsuttu takaisin Pariisiin.

Eräänä iltana, kun Mazarin tavallisuuden mukaan aikoi lähteä
kuningattaren luo sellaisena hetkenä, jolloin kaikki olivat poistuneet,
kuuli hän vartiohuoneen sivuuttaessaan, -- sen toinen ovi oli hänen
eteishuoneensa puolella, -- että siellä puheltiin äänekkäästi.
Saadakseen selville, mistä sotamiehet pakisivat, lähestyi hän hiljaa,
kuten piti tapanaan, työnsi oven auki ja pisti päänsä sisälle.
Sotamiehet haastelivat keskenään.

"Minä takaan", vakuutti muuan, "että jos Coysel on niin ennustanut, on
se yhtä varmaa kuin olisi se jo tapahtunut. En häntä tunne, mutta olen
kuullut sanottavan, että hän ei ainoastaan ole tähdistälukija, vaan
taikurikin."

"Perhana, veikkonen, jos hän on ystäviäsi, niin pidäpäs varasi! Teet
hänelle huonon palveluksen, sanoessasi noin!"

"Kuinka niin?"

"Syystä että hänet voitaisiin helposti vetää oikeuteen."

"Joutavia, nykyään ei enää polteta taikureita."

"Eikö? Minun mielestäni ei ole pitkääkään aikaa siitä, kun
kardinaali-vainaja poltatti Urbain Grandierin. Minä tunnen sen asian,
minä, joka olin vartioimassa roviota ja näin, kuinka hän paistui."

"Niin, mutta, näetkös, Urbain Grandier ei ennustanut, mitä piti
tapahtua. Hän tiesi, mitä oli tapahtunut, ja se suittaa toisinaan olla
paljoa pahempi."

Mazarin nyökkäsi hyväksymisen merkiksi; mutta haluten tietää, mistä
ennustuksesta he juttelivat, jäi hän paikoilleen.

"Minä en sano", pitkitti sotamies, "että Coysel ei ole taikuri; sanoin
vain, että jos hän ennakolta julistaa ennustuksensa, niin voisi sattua,
että se ei käykään toteen."

"Ja minkätähden?"

"Niinhän tietenkin. Jos me molemmat tappelemme, ja minä sanon sinulle:
'nyt lyön siihen ja siihen', niin sinä luonnollisesti väistät.
Ajatteles nyt, että Coysel sanoisi kardinaalin kuullen: 'Sen ja sen
ajan kuluessa karkaa se ja se vanki', niin on kai päivänselvää, että
kardinaali ryhtyy varokeinoihin, jotta se ei tapahdu."

"Voi hyväinen", puuttui puheeseen muuan, joka lojui lavitsalla ja
näytti nukkuvan, mutta näennäisestä unestaan huolimatta ei menettänyt
sanaakaan keskustelusta, "voi hyväinen! Luuletteko te siis, että
ihminen voi välttää kohtaloansa? Jos on kirjoitettuna ylhäällä että
Beaufortin herttua pääsee pakoon, niin hän pääsee, ja silloin ei
kardinaalin toimenpiteistä ole mihinkään."

Mazarin hätkähti. Hän oli italialainen, siis taikauskoinen; hän astui
heti kaartilaisten keskelle, jotka hänet havaitessaan mykistyivät.

"Mitä sanoittekaan, hyvät herrat?" kysyi hän mielistelevään tapaansa;
"että Beaufortin herttua on paennut, vai mitä?"

"Ei, ei suinkaan", vastasi epäuskoinen sotamies, "ei vielä. Sanottiin
vain, että hän pakenee."

"Kuka sitä sanoi?"

"Selitähän se juttu uudestaan, Saint-Laurent", sanoi kaartilainen,
kääntyen kertojaan.

"Monseigneur", virkkoi asianomainen, "minä vain juttelin näille
herroille, mitä olen kuullut puhuttavan erään Coyselin ennustuksesta.
Hän väittää, että niin visusti kuin Beaufortin herttuaa vartioidaankin,
karkaa tämä kuitenkin ennen helluntaita."

"Tuo Coysel on kai joku haaveilija, hupsu?" huomautti kardinaali yhä
hymyillen.

"Ei", vastasi kaartilainen pysyen herkkäuskoisuudessaan, "hän on
ennustanut paljon, mikä on käynyt toteen, esimerkiksi että kuningatar
saisi pojan, että herra de Coligny kaatuisi kaksintaistelussa Guisen
herttuan kanssa ja että koadjutori nimitettäisiin kardinaaliksi. No
niin, kuningatar ei ainoastaan saanut poikaa, vaan kaksi vuotta
jälkeenpäin toisenkin, ja herra de Coligny surmattiin tosiaankin."

"Niin", muistutti Mazarin, "mutta koadjutori ei vielä ole kardinaali."

"Ei, monseigneur", sanoi kaartilainen, "mutta se hänestä kyllä tulee."

Mazarin irvisti ilmaistakseen: vielä ei hänellä ole kardinaalinhattua.
Sitten hän lisäsi:

"Mielipiteenänne on siis, hyvä mies, että herra de Beaufort karkaa?"

"Pidän sitä niin selvänä asiana, monseigneur", vastasi sotamies, "että
jos teidän ylhäisyytenne tällä hetkellä tarjoisi minulle Vincennesin
kuvernöörin herra de Chavignyn toimen, en ottaisi sitä vastaan. Mutta
heti helluntain jälkeen olisi asia toinen."

Mikään ei vaikuta vakuuttavammin kuin luja vakaumus; se tehoo
epäuskoisiinkin, ja Mazarin päin vastoin olikin taikauskoinen, kuten
sanottu. Hän poistui senvuoksi hyvin miettivällä päällä.

"Sitä visukinttua!" virkkoi kaartilainen, joka oli nojautunut seinää
vasten; "hän ei ole uskovinaan sinun taikuriasi, Saint-Laurent,
päästäkseen antamasta sinulle mitään. Mutta tuskin ehtii hän
huoneeseensa, kun jo ryhtyy toimenpiteisiin ennustuksen johdosta."

Sen sijaan että olisi aikomuksensa mukaan lähtenyt kuningattaren luo
palasikin Mazarin työhuoneeseensa, huusi saapuville Bernouinin ja käski
tämän lähettää seuraavana aamuna varhain hakemaan sitä päällysmiestä,
jonka vartioitavaksi herra de Beaufort oli uskottu, sekä herättää hänet
heti tämän saavuttua.

Aavistamattaan oli kaartilainen kajonnut kardinaalin arimpaan kohtaan.
Niihin viiteen vuoteen, jotka Beaufort oli istunut vankeudessa, ei
kuulunut ainoatakaan päivää, jona Mazarin ei olisi ajatellut hänen
pääsevän hetkenä tai toisena vapaalle jalalle. Eihän Henrik IV:n
pojanpoikaa voinut pitää vankilassa koko ikäänsä, etenkin kun tämä oli
vasta tuskin kolmenkymmenen vanha. Mutta kuinka vimmaisesti olikaan
hänen täytynyt vankeudessaan yltyä vihaamaan miestä, jota hän sai
kiittää siitä, että hänet oli siten suljettu rikkaana, urheana,
kunnianhimoisena, naisten rakastamana ja miesten pelkäämänä hukkaamaan
elämänsä parhaat vuodet, sillä telkien takana asustaminen ei ole
elämistä! Sillävälin oli Mazarin lisännyt Beaufortin vartion
kaksinkertaiseksi. Hän muistutti sadun saituria, joka ei saanut unta
aarteensa läheisyydessä. Usein havahtui hän yöllä nähtyään unessa, että
herra de Beaufort oli riistetty häneltä. Silloin vaati kardinaali tiliä
hänestä, ja jokaisessa kuulustelussaan sai hän tuskakseen tietää, että
vanki pelasi korttia, joi ja lauloi kuin viimeistä päivää, mutta
kaikessa remussaankin alituiseen keskeytti rattonsa vannoakseen, että
Mazarin saisi kalliisti maksaa niistä huvituksista, mitä hän pakotti
herttuan tavoittamaan Vincennesistä.

Tämä aatos pyöri nytkin ministerin mielessä hänen nukkuessaan, ja kun
Bernouin kello seitsemältä aamulla tuli herättämään häntä, oli hänen
ensimmäisinä sanoinaan:

"No, mitä uutta? Onko herra de Beaufort karannut Vincennesistä?"

"En luule, monseigneur", vastasi Bernouin, jonka virallinen tyyneys ei
koskaan järkkynyt; "mutta ainakin saatte taattuja tietoja siitä, sillä
La Ramée, joka on nyt aamusella kutsuttu Vincennesistä, on täällä ja
odottaa teidän ylhäisyytenne käskyä."

"Avaa ovi ja päästä hänet tänne", sanoi Mazarin ja järjesti pieluksensa
siten, että saattoi vuoteella istuen vastaanottaa tulijan.

Vankilan päällysmies astui sisälle. Hän oli kookas, pönäkkä ja
rehellisen näköinen mies. Hänen sävynsä oli niin rauhallinen, että
Mazarin joutui siitä levottomaksi.

"Tuo miekkonen näyttää minusta typerältä", jupisi hän.

Päällysmies seisoi hiljaa alallaan ovipielessä.

"Tulkaa lähemmäksi, monsieur", käski Mazarin.

Päällysmies totteli.

"Tiedättekö, mitä täällä puhutaan?" jatkoi kardinaali.

"En, teidän ylhäisyytenne."

"No, sanotaan, että herra de Beaufort karkaa Vincennesistä, jollei jo
ole karannutkin."

Päällysmiehen kasvot ilmaisivat ääretöntä ällistystä. Hän avasi
yhtähaavaa pienet silmänsä ja ison suunsa ikäänkuin kyetäkseen paremmin
käsittämään pilan, jonka hänen ylhäisyytensä oli suvainnut lausua,
mutta pitkään aikaan ei hän voinut pysyä vakavana tuollaisen oletuksen
johdosta, vaan remahti niin rajuun nauruun, että hänen vankka ruhonsa
tutisi kuin ankarassa vilutaudissa.

Mazarin ihastui tästä niukkaa kunnioitusta noudattavasta hilpeydestä,
mutta jäi kuitenkin totiseksi.

Naurettuaan tarpeekseen ja kuivattuaan silmänsä katsoi La Ramée viimein
asiakseen puhua ja puolustautua iloisuutensa sopimattomuudesta.

"Karkaako, monseigneur", sanoi hän, "vai karkaa? Teidän ylhäisyytenne
ei siis tiedä, missä herra Beaufort on?"

"Kyllä, monseigneur, minä tiedän, että hän asustaa Vincennesin
linnantornissa."

"Niin, monseigneur, huoneessa, jonka kiviseinät ovat seitsemän jalan
vahvuisia, ja ikkunain rautaristikoissa ovat käsivarren paksuiset
kanget."

"Monsieur", huomautti Mazarin, "kärsivällisyydellä murretaan
paksuimmatkin muurit, ja kellon joustimella sahataan poikki
rautakanki."

"Mutta monseigneur ei siis tiedä, että häntä ympäröi kahdeksan
sotilasvartijaa, joista neljä oleksii hänen vierashuoneessaan ja neljä
makuuhuoneessaan, ja että he eivät koskaan jätä häntä yksikseen!"

"Mutta hän liikkuu ulkonakin, hän huvittelee keilanheitolla ja
pallonlyönnillä."

"Monseigneur, sellainen ajanvietto on vangeille sallittua. Mutta jos
teidän ylhäisyytenne haluaa, kiellämme sen häneltä."

"Ei, ei", epäsi Mazarin, joka pelkäsi, että jos hän riistäisi vangilta
nämä huvikkeet, jättäisi tämä vankeutensa yhä katkeroittuneempana
kardinaalia vastaan siinä tapauksessa että joskus pääsisi pois
Vincennesistä. "Tahdon vain tietää, kenen kanssa hän urheilee."

"Monseigneur, hänen seuranaan on vartiovuorolla oleva upseeri, minä tai
vankikumppaneita."

"Mutta eikö hän kisaillessaan koskaan lähesty muureja?"

"Monseigneur, teidän ylhäisyytenne ei tuntene sikäläisiä muureja? Ne
ovat kuusikymmentä jalkaa korkeita, ja tuskinpa herra de Beaufort vielä
on niin väsynyt elämään, että maahan hyppäämällä tahtoisi panna
niskansa taittumisen vaaraan."

"Hm!" äännähti kardinaali, alkaen rauhoittua. "Sanotte siis hyvä herra
La Ramée..."

"Että jos herra de Beaufortin ei onnistu muuttua pikku linnuksi,
vastaan minä hänestä."

"Varokaa, te sitoudutte vaikeaan vastuuseen", pitkitti Mazarin. "Herra
de Beaufort virkkoi sotilasvartiolle, joka vei hänet Vincennesiin, että
hän oli usein ajatellut vangitsemisen mahdollisuutta ja siltä varalta
keksinyt neljäkymmentä eri pakotapaa."

"Monseigneur, jos niissä neljässäkymmenessä olisi vain ollut yksikään
pätevä", vastasi La Ramée, "niin olisi hän jo aikaa sitten vapaana."

"Kas vain, hän ei olekaan niin tyhmä kuin luulin", mutisi Mazarin.

"Monseigneur muuten unohtaa, että herra de Chavigny on Vincennesin
kuvernöörinä", jatkoi La Ramée, "ja että hän ei ole herra de Beaufortin
ystäviä."

"Totta kyllä, mutta herra de Chavigny poistuukin toisinaan."

"Hänen poistuessaan olen minä paikalla."

"Mutta kun te pistäydytte poissa?"

"Ka, silloin asetan sijaani erään kunnon miehen, joka pyrkii
kuninkaalliseksi vankilankaitsijaksi ja vartioitsee huolellisesti, sen
takaan. Kolmen viikon aikana, minkä hän on ollut palveluksessani, olen
huomannut hänessä yhden ainoan virheen, nimittäin että hän on liiankin
kova vankia kohtaan."

"Kuka onkaan se Kerberos?" kysyi kardinaali.

"Muuan herra Grimaud, monseigneur."

"Mitä hän hommasi ennen kuin tuli teille Vincennesiin?"

"Hän oleskeli maaseudulla, mikäli olen hänen suosittelijoiltaan
kuullut. Ilkeä luonne johti hänet siellä johonkin selkkaukseen, ja minä
luulenkin, että hän haluaisi kuninkaallisen univormun avulla päästä
turvaan."

"Kuka on sitä miestä suositellut teille?"

"Grammontin herttuan intendentti."

"Luulette siis, että häneen voi luottaa?"

"Yhtä varmasti kuin itseeni, monseigneur."

"Eihän hän vain ole suupaltti?"

"Voi, hyväinen aika, monseigneur, olin kauan siinä käsityksessä, että
hän oli mykkä! Hän puhuu ja vastaa enimmiten merkeillä; näyttää tosiaan
siltä kuin olisi hänen entinen isäntänsä vasiten harjaannuttanut häntä
siihen."

"No, sanokaa hänelle siis, hyvä La Ramée", virkkoi kardinaali, "että
jos hän vartioitsee hyvin ja varmasti, jätetään hänen maaseudulla
tapahtunut rikkomuksensa silleen ja hänet puetaan univormuun, joka
tuottaa hänelle arvonantoa, samalla kun sen univormun taskuihin
pistetään muutamia pistoleja, hänen saadakseen juoda kuninkaan maljan."

Mazarin oli hyvin antelias lupauksissaan; hän oli suoranainen
vastakohta kelpo Grimaudille, jota La Ramée ylisti ja joka puhui vähän,
mutta toimi paljon.

Kardinaali teki vielä muutamia kysymyksiä La Rämeelle vangista, hänen
ruokahoidostaan, kammiostaan ja yösijastaan; niihin vastaili La Ramée
niin tyydyttävään tapaan, että kardinaali erosi hänestä melkein tyyten
rauhoittuneena.

Kun kello oli nyt yhdeksän aamulla, nousi hän jalkeille, pirskoitteli
itseänsä hajuvesillä ja pukeutui sekä lähti kuningattaren luo
ilmoittamaan tälle, mitkä syyt olivat häntä viivyttäneet. Kuningatar
pelkäsi herra de Beaufortia melkein yhtä paljon kuin kardinaali ja oli
miltei yhtä taikauskoinenkin kuin hän. Itävallan Anna antoi hänen sana
sanalta kerrata kaikki La Raméen lupaukset ja sen ylistelyn, mitä tämä
oli suonut apulaiselleen; kardinaalin lopetettua virkkoi hän
puolikovaa:

"Voi, monsieur, miksei meillä ole tuollaista Grimaudia jokaisen
ruhtinaamme kaitsijana!"

"Kärsivällisyyttä", vastasi Mazarin, ja hänen huulensa vetäysivät
italialaiseen hymyyn, "kenties saammekin niin järjestetyksi aikanaan;
mutta sillävälin..."

"Mitä sillävälin?"

"Pidän aina huolta tarpeellisista varokeinoista."

Sitten hän kirjoitti d'Artagnanille, jouduttaakseen tämän paluuta




YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Beaufortin herttuan ajanviettoa Vincennesin linnantornissa


Se vanki, joka tuotti kardinaalille niin suurta levottomuutta ja jonka
pakokeinot häiritsivät koko hovin rauhaa, ei aavistanut, mitä pelkoa
hänen tähtensä tunnettiin Palais-Royalissa.

Hän huomasi olevansa niin tarkoin vartioittu, että oli jo älynnyt
kaikki karkaamisyritykset hyödyttömiksi; hänen kaikkena kostonaan oli
syytää sadatuksia ja solvauksia Mazarinia vastaan. Olipa hän yrittänyt
sepitellä kardinaalista laulunpätkiäkin, mutta luopunut siitä puuhasta
pian. Herra de Beaufort ei ainoastaan ollut jäänyt osattomaksi
säkeiden sepittämistaidosta, vaan hän ilmaisi usein ajatuksiaan
suorasanaisestikin mitä vaivaloisimmin. Niinpä lauloikin hänestä Blot,
sen ajan tilapäisrunoilija:

    Hän. taisteluissa loistain pauhaa,
    ja syystä häntä peljätään;
    mut kun hän haasteluun saa rauhaa,
    näät hanhen päässeen pärräämään.

    Gaston taas loistaa aimo lailla,
    kun järkeilyä tarvis on;
    Beaufort miks' onkaan kieltä vailla,
    Gaston miks' käsivarreton?

Tästä näkee, että vangin täytyi rajoittua haukkumasanoihin ja
sadatuksiin.

Beaufortin herttua oli Henrik IV:n ja Gabrielle d'Estréesin pojanpoika,
yhtä kunnollinen, yhtä urhea, yhtä ylpeä ja liiatenkin yhtä suuresti
gascognelainen kuin isoisä, mutta paljoa vähemmin henkevä. Ludvig
XIII:n kuoleman jälkeen oltuaan jonkun aikaa suosikkina, uskottuna,
sanalla sanoen hovin ensimmäisenä täytyi hänen sittemmin luovuttaa
sijansa Mazarinille ja jäädä arvojärjestyksessä toiseksi. Kun hän
tyhmyyttään vihoitteli siitä ja varomattomasti purki näitä tunteitaan,
vangitutti kuningatar hänet seuraavana päivänä ja lähetti Vincennesiin
saman Guitautin välityksellä, jonka olemme jo nähneet esiintyvän
kertomuksemme alussa ja tapaamme vastakin. On itsestään selvää, että
kuningattaren toimista puhuttaessa tarkoitetaan Mazarinia. Siten ei
ainoastaan vapauduttu hänen läsnäolostaan ja vaatimuksistaan, vaan
häntä ei enää otettu mihinkään lukuun, niin kansanomainen prinssi kuin
hän olikin, ja hänellä oli nyt viiden vuoden aikana ollut kaikkea muuta
kuin kuninkaallinen asunto Vincennesin tornissa.

Tämä ajanjakso olisi riittänyt kypsyttämään kenen tahansa muun
ajatukset kuin herra de Beaufortin; hänessä se ei saanut aikaan
vähäisintäkään muutosta. Toinen olisi älynnyt, että jos hän ei olisi
kerskunut kardinaalin uhmaamisesta, ruhtinaitten halveksimisesta ja
oman tiensä kulkemisesta ilman muita saattolaisia kuin joitakuita --
kuten kardinaali de Retz lausui -- nureksivia haaveilijoita, olisi hän
näiden viiden vuoden mittaan saanut joko vapautensa tai puoltajia.
Tällaisia mietteitä ei nähtävästi johtunut herttuan mieleen,
joka pitkällisen vankeutensa aikana päin vastoin kävi yhä
uppiniskaisemmaksi, ja joka päivä kuuli kardinaali hänestä tietoja,
jotka olivat hänen ylhäisyydelleen peräti epämieluisia.

Sitten kun runoilu ei ollut herra de Beaufortilta onnistunut, yritti
hän kuvaamataidetta. Hiilellä hahmoitteli hän kardinaalin piirteet, ja
kun hänen varsin keskinkertainen kykynsä tässä taidossa ei pystynyt
antamaan muotokuvalle kovinkaan suurta yhdennäköisyyttä, kirjoitti hän
alle seuraavat sanat, jotta mallin alkuperästä ei voisi syntyä
vähintäkään epäilystä: "_Ritratto dell' illustrissimo facchino
Mazarini_". Saatuaan tästä tiedon pistäysi herra de Chavigny herttuan
luo ja pyysi häntä valitsemaan muun ajanvieton tai ainakin piirtämään
muotokuviansa ilman alikirjoituksia. Seuraavana päivänä oli huone
täynnä sekä muotokuvia että niiden selityksiä. Kaikkienkin vankien
tavoin muistutti herra de Beaufort suuresti pikkulapsia, jotka
itsepintaisimmin tekevät sitä, mikä heiltä on kiellettyä.

Herra de Chavignylle ilmoitettiin tämä luonnoksien lisäännys; herra de
Beaufort ei ollut kyllin varma taiteestaan, rohjetakseen piirustaa
ihmispäitä vasten kasvoja katseltuina, mutta hän oli tehnyt huoneestaan
todellisen näyttelysalin. Tällä kertaa ei kuvernööri virkkanut mitään,
mutta eräänä päivänä hän herra de Beaufortin ollessa pallosilla antoi
pestä pois kaikki piirustukset ja sivellä koko huoneen vesivärillä.

Herttua kiitti herra de Chavignyä, joka siten oli hyväntahtoisesti
varustanut hänet uudella piirustuspaperilla, ja jakoi nyt huoneensa
osastoihin sekä määräsi kunkin tällaisen alan kuvattavaksi jonkun
piirteen kardinaali Mazarinin elämästä.

Ensimmäisen piti esittää illustrissimo facchino Mazarini saamassa
selkäänsä kardinaali Bentivogliolta, jonka palvelijana hän oli ollut.

Toisella alalla oli illustrissimo facchino Mazarinin esitettävä Ignacio
de Lyolan osaa samannimisessä murhenäytelmässä.

Kolmannen osan piti osoittaa illustrissimo facchino Mazarini
varastamassa pääministerin salkun herra de Chavignyltä, tämän jo
luullessa saaneensa sen käsiinsä.

Lopuksi oli neljäs tarkoitettu näyttämään illustrissimo facchino
Mazarini kieltämässä Ludvig XIV:n kamaripalvelijalta Laportelta puhtaat
hurstit sillä selityksellä, että Ranskan kuninkaan ei tarvinnut vaihtaa
liinaisia vuodevaatteitaan useammin kuin kolmin kuukausin.

Kaikki olivat suurisuuntaisia sommitelmia, jotka ehdottomasti
osoittautuivat vangin lahjoille ylivoimaisiksi; hän tyytyykin
piirustamaan vain kehysviivat ja valaisemaan niitä alikirjoituksilla.

Mutta nämä ruudut ja alikirjoitukset antoivat herra de Chavignylle
kylliksi kiukustumisen aihetta; hän ilmoitutti herra de Beaufortille,
että jollei tämä luopuisi suunnittelemiensa piirrosten suorittamisesta,
riistettäisiin häneltä siihen sopivat välineet. Herra de Beaufort
vastasi, että kun hänen ei annettu ase kädessä luoda mainettaan, tahtoi
hän päästä kuuluisaksi taiteilijana, ja kun hänestä ei voinut koitua
Bayardia tai Trivulciota, tahtoi hän tulla Michelangeloksi tai
Rafaeliksi.

Eräänä päivänä, kun herra de Beaufort käyskenteli vankilan pihalla,
korjattiin hänen huoneestaan pois sekä puut että myöskin hiilet ja
tuhka, niin että hänellä palatessaan ei ollut ainoatakaan piirustimeksi
kelpaavaa esinettä.

Herra de Beaufort noitui ja melusi sekä valitti, että hänet tahdottiin
jättää kuolemaan kylmän ja kosteuden menehdyttämänä kuten Puylaurens,
marski Ornano ja Vendômen suurpriori. Siihen vastasi herra de Chavigny,
että jos hän lupaisi olla puuttumatta historiamaalauksiin, annettaisiin
hänelle heti takaisin puut ja kaikki polttotarpeet. Herra de Beaufort
ei tahtonut luvata mitään, ja lopun talvea pysyi hänen huoneensa
lämmittämättömänä.

Eikä sillä hyvä: kun hän kerran taas liikkui ulkosalla, raapittiin
piirustelmat pois, ja huone oli nyt jälleen puhtaan valkoinen, ilman
mitään taiteellisuuden merkkejä.

Silloin osti herra de Beaufort eräältä vartijaltaan koiran, jonka nimi
oli Pistache; vankeja ei ollut kielletty pitämästä koiraa, joten herra
de Chavigny salli elukan vaihtaa omistajaa. Aavistettiin kyllä, että
vanki tällöin puuhasi Pistachen kasvatuksessa, muttei tiedetty, mihin
se tähtäsi. Eräänä päivänä, kun Pistache oli saanut kylliksi
harjaannusta, kutsui herra de Beaufort Vincennesin kuvernöörin
ja virkamiehet suureen näytäntöön, joka esitettäisiin hänen
kamarissaan. Kutsuvieraat saapuivat; huone oli valaistu niin monilla
vahakynttilöillä kuin herra de Beaufort oli saanut hankituksi.
Taidonnäytteet alkoivat.

Muurista irroittamallansa laastipalalla oli vanki vetänyt keskilattian
poikki valkoisen viirun, joka esitti nuoraa. Isäntänsä ensimmäisestä
käskystä asettui koira tälle nuoralle, nousi takajaloilleen,
piteli etukäpälillään pikku raippaa, jota käytettiin vaatteitten
tomuttamiseen, ja alkoi nyt kulkea viirulla sellaisin kiemurteluin ja
huojutuksin kuin nuorallatanssijoilla on tapana. Pariin kolmeen kertaan
käveltyään koko viirun mitan eteenpäin ja takaperin jätti se raipan
herra de Beaufortille ja uudisti samat liikkeet ilman tasapainotankoa.

Ymmärtäväistä elukkaa palkittiin myrskyisin taputuksin.

Näytäntö jakautui kolmeen osaan; ensimmäisen päätyttyä siirryttiin
toiseen.

Koiran ensimmäisenä taitotemppuna oli nyt ilmoittaa, paljonko kello
oli.

Herra de Chavigny piteli kelloansa Pistachen edessä. Se oli puoli
seitsemän.

Pistache nosti ja laski käpäläänsä kuudesti, mutta piti sen
seitsemännellä kerralla ilmassa. Mikään vastaus ei voinut olla selvempi
ja täsmällisempi; aurinkokello ei olisi toiminut paremmin, sillä kuten
jokainen tietää, aurinkokello ei voi määrätä aikaa muulloin kuin
päivänpaisteella.

Sitten oli osoitettava seurueelle, kuka oli Ranskan kaikkien vankilain
taitavin vanginvartija.

Koira kiersi kolmasti vieraitten piirin ja laskeusi lopulta mitä
kunnioittavimmin herra de Chavignyn jalkoihin.

Tämä oli pitävinään pilaa kerrassaan oivallisena ja nauroi sille
makeasti. Nauramasta päästyään hän puraisi huultansa ja alkoi
rypistellä silmäkulmiaan.

Vihdoin teki herra de Beaufort Pistachelle mitä vaikeimmin vastattavan
kysymyksen, nimittäin kuka on suurin varas koko tunnetussa maailmassa.

Tällä kertaa kiersi Pistache jälleen kamarin, mutta ei pysähtynyt
kenenkään luo; se meni ovelle, raapi käpälällään ja vinkui.

"Katsokaahan, hyvät herrat", virkkoi prinssi, "kun tämä
mielenkiintoinen elukka ei täältä löydä kysymääni henkilöä, niin se
tahtoo etsiä tätä muualta. Mutta olkaa huoletta, ette te silti jää
vastauksetta. Pistache, hyvä ystävä", jatkoi herttua, "tulehan tänne."
Koira totteli. "Tunnetun maailman suurin varas", aloitti nyt prinssi,
"onko se kuninkaan käsikirjuri Le Camus, joka tuli Pariisiin
kaksikymmentä livreä taskussaan ja nyt omistaa kuusi miljoonaa?"

Koira pudisti päätänsä kieltäväksi vastaukseksi.

"Onko se", arvaili prinssi, "yli-intendentti d'Émery, joka naittaessaan
poikansa herra Thorén antoi tälle kolmensadantuhannen livren vuosikorot
ja hotellin, johon verraten Tuileriet ovat tölli ja Louvre hökkeli?"

Koira pudisti jälleen päätänsä.

"Eikö hänkään?" urkki prinssi. "Kukahan se sitten lieneekään? Olisiko
se sattumalta illustrissimo facchino Mazarini di Piscina, hä?"

Pistache teki mitä myöntävimpiä merkkejä, kahdeksaan tai kymmeneen
kertaan peräkkäin nostaen ja laskien päätänsä.

"Näette nyt, hyvät herrat", huomautti herra de Beaufort läsnäolijoille,
jotka eivät tällä kertaa uskaltaneet nauraa edes salavihkaa, "että
illustrissimo facchino Mazarini di Piscina on tunnetun maailman suurin
varas -- niin väittää ainakin Pistache."

Siirtykäämme nyt kolmanteen taitotemppuun.

"Hyvät herrat", pitkitti Beaufortin herttua, käyttäen vallitsevaa syvää
hiljaisuutta illan kolmannen jakson ohjelman esittämiseen. "Te
muistatte kaikki, että Guisen herttua opetti kaikki Pariisin koirat
hyppäämään sauvan yli mademoiselle de Ponsille, jonka hän oli
julistanut kaunottarista kauneimmaksi. No niin, hyvät herrat, se ei
ollut mitään, sillä nuo elukat tottelivat vain koneellisesti, koska ne
eivät osanneet tehdä mitään eroa" -- herra de Beaufortin piti sanoa
eroitusta -- "niiden, joille oli hypättävä, ja niiden välillä, joille
ei sopinut sitä kunnioitusta osoittaa. Pistache saa teidät vakuutetuksi
siitä, että hän on korkealla kanssaveljiensä yläpuolella kuten herra
kuvernööri. Herra de Chavigny, olkaa hyvä ja lainatkaa minulle
keppiänne."

Herra de Chavigny luovutti keppinsä herra de Beaufortille, joka piteli
sitä vaakasuorasti jalan päässä lattiasta.

"Pistache, veikkonen", hän sanoi, "olehan hyvä ja hyppää madame de
Montbazonille."

Kaikki alkoivat nauraa; tiedettiin, että Beaufortin herttua oli
vangitsemisensa hetkenä ollut madame de Montbazonin julkinen rakastaja.

Pistache ei vähääkään vastustanut; se hyppäsi keveästi sauvan yli.

"Mutta", huomautti herra de Chavigny, "minun nähdäkseni tekee Pistache
aivan kuten toverinsakin, kun nämä hyppäsivät mademoiselle de
Ponsille."

"Odottakaahan vain", vastasi prinssi. "Pistache ystäväiseni, hyppäähän
kuningattarelle."

Ja hän kohotti keppiä kuusi tuumaa.

Koira hyppäsi kunnioittavasti yli.

"Pistache, hyvä ystävä", jatkoi herttua kohottaen keppiä kuusi tuumaa
lisää, "hyppäys kuninkaalle!"

Koira otti vauhtia ja loikkasi keveästi kepin yli, vaikka tämä oli jo
korkealla.

"Ja nyt olkaa tarkkaavaisia", pitkitti herttua alentaen kepin melkein
lattiaan asti; "Pistache, ystäväiseni, hyppää vielä illustrissimo
facchino Mazarini di Piscinalle!"

Koira käänsi takapuolensa keppiin päin.

"No, mitä nyt?" sanoi herra de Beaufort, tehden puolikehän koiran
hännästä sen päähän ja uudestaan tarjoten sille keppiä; "hypätkäähän
toki, herra Pistache."

Mutta kuten edelliselläkin kerralla pyörähti Pistache pois ja käänsi
takapuolensa keppiin päin.

Herra de Beaufort uudisti äskeisen liikkeensä ja toisti käskynsä, mutta
nyt oli Pistachen kärsivällisyys lopussa; se hyökkäsi raivoisasti
kiinni keppiin, tempaisi sen prinssin käsistä ja puri sen poikki
hampaissaan.

Herra de Beaufort otti molemmat pätkät koiran kidasta ja antoi ne hyvin
totisena herra de Chavignylle, pyydellen kaikesta sydämestään anteeksi
ja ilmoittaen hänelle, että näytäntö oli nyt päättynyt. Mutta samalla
hän lupasi, että jos kuvernööri taas kolmen kuukauden kuluttua tulisi
katsomaan, olisi Pistachella silloin uusia esityksiä valmiina.

Kolmea päivää myöhemmin huomattiin Pistache myrkytetyksi.

Rikollisesta koetettiin saada selvää, mutta tämä jäi tuntemattomaksi,
kuten voi arvatakin. Herra de Beaufort toimitti koiralle pystytetyksi
hautapatsaan, muistokirjoituksena:

"Tässä lepää Pistache, älykkäimpiä koiria, mitä on koskaan ollut
olemassa."

Tätä hautakirjoitusta vastaan ei ollut mitään muistuttamista, eikä
herra de Chavigny kyennyt estämään sitä.

Mutta sitten lausui herttua ihan teeskentelemättömästi, että koiraan
oli koeteltu sitä myrkkyä, jota aiottiin käyttää häntä itseänsä
vastaan, ja eräänä kertana hän päivällistä syötyänsä laskeusi makuulle
valittaen, että häntä vaivasi ähky ja että Mazarin oli hänet
myrkyttänyt.

Tämä uusi kuje tuli kardinaalin korviin ja säikähdytti häntä pahasti.
Vincennesin vankitornia pidettiin hyvin epäterveellisenä, ja rouva de
Rambouillet oli virkkanut, että se huone, jossa Puylaurens, marski
Ornano ja Vendômen suurpriori olivat kuolleet, vastasi täydellisesti
arseniikkiannosta; se sukkeluus oli levinnyt laajalti. Mazarin kielsi
nyt antamasta vangin nauttia mitään ennen kuin oli maistettu hänen
viiniänsä ja ruokaansa. Ja silloin toimitettiin hänelle päällysmies La
Ramée koemaistelijaksi.

Herra de Chavigny ei sillävälin ollut antanut herttualle anteeksi niitä
hävyttömyyksiä, jotka viaton Pistache oli jo saanut maksaa. Herra de
Chavigny oli kardinaali-vainajan kätyri, sanottiinpa häntä Richelieun
pojaksikin; hänen piti siis jossakin määrin kyetä hirmuhallintaan. Hän
antoi nyt herra de Beaufortin korvata suunpieksämisensä. Hän otatti
tältä pois ne teräsveitset ja hopeahaarukat, joita hänen oli tähän asti
sallittu käyttää, ja toimitti tilalle hopeaveitset ja puuhaarukat.
Herra de Beaufort valitti siitä, mutta herra de Chavigny vastasi
hänelle saaneensa tietää kardinaalin virkkaneen leskiherttuattarelle,
että hänen poikansa oli elinkautinen vanki, joten hän pelkäsi, että
vanki tämän murheellisen tiedon kuullessaan voisi yrittää itsemurhaa.
Kaksi viikkoa jälkeenpäin huomasi herra de Beaufort kaksi riviä
pikkusormen vahvuisia puuntaimia istutetuksi tien varrelle, joka johti
pallopaikalle; hän kysyi, mitä se merkitsi, ja sai vastaukseksi, että
siten tahdottiin varata hänelle siimestä vastedes. Eräänä aamuna tuli
puutarhuri hänen luokseen ilmoittamaan, ollen yrittävinään tuottaa
vangille mielihyvää, että häntä varten aiottiin muokata parsalavoja.
Kuten jokainen tietää, tarvitsee parsa nykyään neljän vuoden kasvuajan,
mutta siihen aikaan oli puutarhanhoito paljon vähemmin kehittynyt,
joten siihen meni vähintään viisi vuotta. Tämä kohteliaisuus sai herra
de Beaufortin raivoihinsa.

Silloin katsoi herra de Beaufort hetken tulleen turvautuakseen
johonkuhun neljästäkymmenestä pakokeinostaan. Hän yritti
yksinkertaisinta, nimittäin La Raméen lahjomista; mutta tämä oli
ostanut toimensa viidellätoistasadalla écu'lla ja piti sitä siis hyvin
suuressa arvossa. Sen sijaan että olisi edistänyt vankinsa aikeita
lähtikin hän viipymättä ilmoittamaan herra de Chavignylle, ja tämä
sijoitti heti kahdeksan miestä prinssin huoneeseen, koroitti
vahtisotamiesten lukumäärää kaksinkertaiseksi ja vartioiden
kolminkertaiseksi. Siitä saakka kulki prinssi ainoastaan kuten
teatterikuninkailla on tapana: neljä miestä edellään ja neljä
kintereillään, jälkijoukosta puhumattakaan.

Alussa nauroi herra de Beaufort paljon tälle ankaruudelle, joka kävi
hänelle huvikkeeksi. Hän hoki niin usein kuin saattoi: "Tämä huvittaa
minua, tämä on hauskaannusta" -- tahtoen sanoa hauskutusta, mutta kuten
tiedetään ei hän aina saanut sanoiksi, mitä aikoi. Sitten lisäsi hän:
"Kun muuten haluan luopua minulle suodusta kunnianosoituksesta, on
minulla vielä kolmekymmentäyhdeksän keinoa siihen."

Mutta tämä hauskutus kävi lopulta hyvinkin tukalaksi. Uhallakin pysyi
herra de Beaufort lujana vielä kuusi kuukautta, mutta kun hän sen ajan
kuluttua yhäti näki kahdeksan miehen istuutuvan hänen istuutuessaan,
nousevan hänen noustessaan, pysähtyvän hänen pysähtyessään, alkoi hän
kuroa kulmiansa ja laskea päiviä.

Tämä uusi vaino yllytti hänen vihansa Mazarinia kohtaan yhä
katkerammaksi. Prinssi kiroili aamusta iltaan ja puhui ainoastaan
Mazarinin korvien hakkeluksesta. Ihan se värisytti. Kardinaali, joka
tiesi kaikki, mitä Vincennesissä tapahtui, painoi väkisinkin hatun yhä
syvemmälle päähänsä.

Eräänä päivänä kokosi herra de Beaufort ympärilleen vartiosoturinsa, ja
sananlaskuksi tulleesta haastelunsa vaivaloisuudesta huolimatta piti
hän heille seuraavan puheen, jota hän kuitenkin totta puhuen oli
ennakolta valmistellut.

"Hyvät herrat", hän sanoi, "voitteko sietää, että hyvän kuninkaamme
Henrik neljännen pojanpoikaa sorretaan häpeään ja solvaamaan
(solvaukseen, tahtoi hän kai sanoa)? _Ventre-saint-gris_, kuten
isoisäni sanoi, tietäkääs, että minä olen melkein hallinnut Pariisissa!
Minulla on ollut kokonaisen päivän vartioitavana kuningas ja Monsieur.
Silloin mielisteli kuningatar minua ja sanoi minua valtakunnan
rehellisimmäksi mieheksi. Päästäkää minut ulos, hyvät herrat, niin
lähden suoraa päätä Louvreen ja kierrän Mazarinilta niskat nurin;
teistä tulee henkivartioitani, minä korotan teidät kaikki upseereiksi
ja annan teille hyviä palkkoja. _Ventre-saint-gris_! Eteenpäin mars!"

Mutta niin juhlallista kuin Henrik IV:n pojanpojan kaunopuheisuus
olikin, ei se kyennyt liikuttamaan näitä kivisydämiä; yksikään ei
hievahtanut paikaltaan. Tämän havaitessaan julisti herra de Beaufort
heidät kurjiksi raukoiksi ja teki heistä siten kiukkuisia vihollisiaan.

Toisinaan, kun herra de Chavigny pistäysi hänen luokseen, kuten hänen
tapanaan oli pari kolme kertaa viikossa, käytti herttua tätä hetkeä
uhkailuun.

"Mitä tekisitte, monsieur", saattoi hän sanoa, "jos jonakuna päivänä
näkisitte armeijan pariisilaisia teräsvaruksissa ja musketeissa
aseistautuneina tulevan tänne vapauttamaan minua?"

"Monseigneur"; vastasi herra de Chavigny syvään kumartaen prinssille,
"minulla on valleilla kaksikymmentä kanuunaa ja vallimajoissa
kolmekymmentätuhatta panosta; pommittelisin niitä parhaani mukaan."

"Niin, mutta teidän haaskattuanne nuo kolmekymmentätuhatta panosta,
valloittaisivat he tornin, ja silloin olisi minun pakko antaa heidän
hirttää teidät, mikä suuresti surettaisi minua."

Prinssi kumarsi nyt vuorostaan herra de Chavignylle.

"Ja minä, monseigneur", kertoi herra de Chavigny, "näkisin heti
ensimmäisen rääsyläisen astuessa jonkun hyökkäysporttini kynnyksen yli
tai laskiessa jalkansa vallille olevani suureksi mielipahakseni
velvollinen surmaamaan teidät omin käsin, koska teidät on uskottu minun
erityiseen hoitooni ja minun täytyy luovuttaa teidät takaisin kuolleena
tai elävänä."

Hän kumarsi taas hänen ylhäisyydelleen.

"Niin", jatkoi herttua puolestaan, "mutta kun ne kelpo ihmiset eivät
suinkaan lähtisi tänne ennen kuin ovat hirttäneet herra Giulio
Mazarinin, varoisitte te kyllä kajoomasta minuun, vaan antaisitte
mieluummin minunkin jäädä henkiin, ajatellessanne pariisilaisten
muutoin revityttävän teidät kappaleiksi neljän hevosen välissä, mikä on
vielä epämieluisampaa kuin joutua killumaan, vai mitä?"

Tätä imelän kirpeää naljailua jatkui kymmenen minuuttia,
neljännestunnin, korkeintaan kaksikymmentä minuuttia, mutta se päättyi
aina seuraavasti:

Herra de Chavigny huusi ovelle kääntyen:

"La Ramée, hoi!"

La Ramée astui sisälle.

"La Ramée", pitkitti herra de Chavigny, "minä suositan herra de
Beaufortia sinun erityiseen hoivaasi; kohtele häntä kaikella nimensä ja
arvonsa mukaisella kunnioituksella äläkä siis jätä häntä hetkeksikään
näkyvistäsi."

Sitten hän poistui kumartaen herra de Beaufortille niin ivallisen
kohteliaasti, että tämä vimmastui silmittömästi.

La Raméesta tuli siis prinssin kutsumaton pöytäkumppani, hänen ainainen
vartijansa, varjonsa. Mutta tunnustettava on, että La Raméen seura kävi
prinssille pikemmin mieluisaksi ajankuluksi kuin taakaksi, olletikin
kun tämä mies oli hilpeä toveri, herkuttelija, urhea ryyppääjä, taitava
pallonpelaaja, sielultaan ja sydämeltään hyvä ihminen ja herra de
Beaufortin kannalta katsoen ilman muuta vikaa kuin että hän oli
lahjomaton.

Valitettavasti ei asianlaita ollut sama La Raméelle, ja vaikka hän piti
jossakin määrin arvossa sitä kunniaa, että sai olla teljettynä noin
tärkeän vangin luo, ei tuttavallinen eleskely Henrik IV:n pojanpojan
kanssa kuitenkaan voinut korvata sitä tyydytystä, jota hän olisi
tuntenut saadessaan toisinaan käydä perheensä luona.

Ihminen saattaa olla oivallinen vanginvartija sekä silti hyvä isä ja
hyvä puoliso. La Ramée palvoi vaimoansa ja lapsiaan, joita hän
nyttemmin näki ainoastaan muurin harjalta, kun he suodakseen hänelle
tämän isällisen ja aviollisen lohdun tulivat kävelylle vallihaudan
toiselle puolelle. Tämä oli hänelle kuitenkin liian vähän, ja La Ramée
tunsi tällaisen elämänjärjestyksen pääsevän piankin tärvelemään iloista
luonnettaan, jota hän piti hyvän terveytensä aiheena, sillä hän ei
oivaltanut, että edellinen päin vastoin luultavasti vain oli tuloksena
jälkimmäisestä. Hänen vakaumuksensa lujittui, kun herra de Beaufortin
ja herra de Chavignyn välit vähitellen yhäti huononivat; viimein he
kokonaan herkesivät tapaamasta toisiaan. La Ramée tunsi vastuunsa
silloin yhä painostavammaksi, ja koska hän juuri mainitsemistamme
syistä etsi siihen lievennystä, vastaanotti hän innokkaasti ystävänsä,
marski de Grammontin intendentin ehdotuksen, kun tämä tarjosi hänelle
luotettavaa apulaista. Hän puhui senvuoksi asiasta heti herra de
Chavignylle, ja tämä vastasi, ettei hän suinkaan tahtonut sitä
vastustaa, asettaen kuitenkin ehdoksi, että ajateltu henkilö herättäisi
hänen tyytyväisyyttään.

Pidämme aivan tarpeettomana laatia lukijoillemme ruumiillista tai
henkistä muotokuvaa Grimaudista. Jos he, kuten toivomme, eivät ole
kokonaan unohtaneet näiden kuvaustemme ensimmäistä osaa, niin on heidän
muistissaan myöskin säilynyt tämä arvoisa henkilö, jonka suhteen ei ole
tapahtunut mitään muuta muutosta kuin että hän on tullut kahtakymmentä
vuotta vanhemmaksi; tämä seikka on tehnyt hänet vain vielä
pidättelevämmäksi ja vaiteliaammaksi, vaikkakin Atos oman muuttumisensa
jälkeen oli hänelle antanut rajoittamattoman puhevallan.

Mutta siihen aikaan oli Grimaud ollut vaiti jo kaksi- tai viisitoista
vuotta, ja se pitkällinen tottumus oli nyt käynyt hänen toiseksi
luonnokseen.




KAHDESKYMMENES LUKU

Grimaud ryhtyy toimeensa


Grimaud esitti siis suotuisan ulkomuotonsa Vincennesin linnantornissa.
Herra de Chavigny ylpeili erehtymättömästä katseestaan, mikä saattoi
antaa aihetta siihen oletukseen, että hän tosiaankin oli kardinaali de
Richelieun poika, sillä samalla ominaisuudella tahtoi tuo suuri
valtiomieskin kunnostautua. Hän silmäili tarkkaavasti kokelasta ja
katsoi Grimaudin likekkäiset kulmakarvat, ohuet huulet, käyrän nenän ja
ulkonevat poskipäät varsin hyviksi tuntomerkeiksi. Hän puhui
Grimaudille vain kaksitoista sanaa, joihin tämä vastasi ainoastaan
neljällä.

"Te olette oiva mies, juuri sellainen kuin olen ajatellut", virkkoi
sitten herra de Chavigny. "Pistäytykää nyt sopimaan herra La Raméen
kanssa ja sanokaa hänelle, että te tyydytätte minua kaikin puolin."

Grimaud kääntyi kannoillaan ja lähti suoriutumaan La Raméen paljoa
tyystimmästä tarkastuksesta. Tämän teki vaateliaammaksi se seikka, että
herra de Chavigny tiesi saavansa luottaa häneen, joten hänkin
luonnollisesti halusi saada luottaa uuteen apuriinsa.

Grimaudilla oli juuri ne ominaisuudet, jotka voivat houkutella
apulaisen tarpeessa olevaa vankilankaitsijaa, ja tehtyään joukon
kysymyksiä, joista kukin sai hädin neljänneksen vastausta, ihastui La
Ramée tästä harvasanaisuudesta, hykersi käsiään ja merkitsi Grimaudin
nimen luetteloon.

"Ohje?" kysyi Grimaud.

"Kuuluu näin: vankia ei saa milloinkaan jättää yksikseen, häneltä on
otettava pois pistävät tai terävät esineet, häntä on estettävä
antamasta merkkejä kellekään ulkopuolelle tai liian kauan juttelemasta
vartiosoturien kanssa."

"Siinä kaikki?" kysyi Grimaud.

"Niin, tällähaavaa", vastasi La Ramée. "Jos sattuu erityisiä seikkoja,
niin annetaan uusia ohjeita."

"Hyvä", sanoi Grimaud.

Ja hän astui Beaufortin herttuan huoneeseen.

Tämä suori juuri partaansa, jonka hän oli antanut kasvaa kuten
tukankin, herättääkseen siten närkästystä Mazarinia vastaan,
näyttäytymällä ulkonaisesti niin viheliäisessä ja kurjassa kunnossa
kuin mahdollista. Mutta kun hän oli joitakuita päiviä sitten luullut
torninsa korkeudesta tuntevansa eräiden vaunujen sopessa kauniin rouva
de Montbazonin, jonka muisto oli hänelle vielä rakas, e; hän tahtonut
olla tälle samaa kuin Mazarinille; toivoen saavansa nähdä hänet
jälleen, pyysi hän senvuoksi lyijykampaa, joka hänelle toimitettiinkin.

Herra de Beaufort pyysi lyijykampaa siitä syystä, että hänellä oli
hiukan punertava parta, kuten kaikilla vaaleaverisillä henkilöillä; hän
värjäsi sitä nyt kampaamisellaan.

Huoneeseen tultuaan näki Grimaud kamman, jonka prinssi oli laskenut
pöydälle; syvään kumartaen otti hän sen.

Herttua katseli eriskummaista olentoa hämmästyneenä.

Olento pisti kamman taskuunsa.

"No, mitä nyt?" huudahti herttua; "mikä vintiö sinä olet?"

Grimaud ei vastannut; hän vain kumarsi toistamiseen.

"Oletko mykkä?" ärjäisi herttua.

Grimaud teki kieltävän liikkeen.

"Mikä sitten olet? Vastaa, minä käsken!" tiuskasi herttua.

"Vahti", vastasi Grimaud.

"Vahti!" huudahti herttua; "kas, tuota hirtehisnaamaa vain puuttui
kokoelmastani! Hei! La Ramée! Tänne joku!"

La Ramée riensi paikalle. Prinssin kovaksi onneksi aikoi hän nyt uuteen
apulaiseensa luottaen lähteä Pariisiin, -- hän oli jo ollut pihalla, ja
kiipesi ylös hyvin nyreänä.

"Mikä hätänä, prinssi?" kysyi hän.

"Kuka on tuo roisto, joka ottaa kampani ja panee sen taskuunsa?" kysyi
herra de Beaufort.

"Hän on vartijoitanne, monseigneur, hyvin ansiokas mies, jota te vielä
pidätte yhtä suuressa arvossa kuin herra de Chavigny ja minä, siitä
olen vakuutettu."

"Mutta minkätähden riistää hän minulta kamman?"

"Tosiaankin", kysyi La Ramée, "minkätähden viet monseigneurilta
kamman?"

Grimaud otti kamman taskustaan, laski sen syrjälle sormensa ja virkkoi
ainoastaan, osoittaen sen isointa hammasta:

"Pistävä."

"Se on totta", myönsi La Ramée.

"Mitä se tolvana sanoo?" kysyi herttua.

"Että kaikki pistävät esineet ovat kiellettyjä monseigneurilta."

"Mitä!" huudahti herttua; "oletteko järjiltänne, La Ramée? Itsehän
annoitte minulle tuon kamman."

"Tein siinä hyvin väärin, monseigneur, sillä antaessani sen teille
rikoin ohjesääntöäni."

Herttua loi vimmastuneen katseen vartijaan, joka oli nyt luovuttanut
kamman La Raméelle.

"Näen heti, että tuo lurjus vielä tuottaa minulle hirmuista kiusaa",
jupisi hän.

Vankiloissa ei ole mitään keskitietä. Kaikessa, ihmisissä kuten
elottomissakin esineissä, nähdään joko ystäviä tai vihollisia;
rakastetaan tai vihataan, toisinaan syystä, mutta usein vaiston
perusteella. Siitä yksinkertaisesta syystä, että Grimaud oli ensi
silmäyksellä miellyttänyt kuvernööriä ja La Raméeta, täytyi hänen heti
tuntua vastenmieliseltä herra de Beaufortista, koska ne ansiot, joita
hänellä oli herra de Chavignyn ja päällysmiehen silmissä vangin
katsantokannan mukaan olivat vikoja.

Kuitenkaan ei Grimaud tahtonut heti ensimmäisenä päivänä uhitella
vangille; hän ei halunnut nostattaa vastaansa hetkellistä pahastusta,
vaan katkeran ja piintyneen vihan. Hän poistui sen vuoksi neljän
vartiosoturin tieltä, jotka olivat nyt murkinoineet ja saattoivat niin
ollen ryhtyä jälleen palvelukseensa prinssin luona.

Prinssi puolestaan hautoi parhaillaan uutta ilvettä, josta hän toivoi
suurta huvia. Hän pyysi krapuja seuraavan päivän aamiaiseksi ja aikoi
päivän mittaan valmistaa pikku hirsipuun, ripustaakseen siihen
kauneimman kravun. Keittäessä tullut punainen väri ei jättäisi
vähäisintäkään epäilyksen vaaraa viittauksen merkityksestä,[15] ja hän
saisi siten hauskutuksekseen nähdä kardinaalin perikuvan killumassa,
odottaessaan hänen todellista hirttämistään, kenenkään kykenemättä
väittämään, että hän oli hirttänyt muuta kuin kravun.

Päivä kului teloituksen valmisteluun. Ihminen tulee vankilassa usein
hyvin lapselliseksi, ja herra de Beaufortin luonne oli sellainen, että
sen ilmiön täytyi esiintyä enemmän hänessä kuin muissa. Hän lähti
tavallisuuden mukaan ulos kävelylle, taittoi pari kolme pikku oksaa,
joiden piti näytellä osaa hänen ilveilyssään, ja uuraasti etsittyään
löysi hän viimein palasen särkynyttä ikkunaruutua, mikä löytö tuntui
tekevän hänet sanomattoman onnelliseksi. Huoneeseensa palattuaan nyppi
hän langat nenäliinastaan.

Ainoakaan näistä seikoista ei välttänyt Grimaudin vaanivaa katsetta.

Seuraavana päivänä oli hirsipuu valmis, ja voidakseen pystyttää sen
keskilattialle teroitti herra de Beaufort toisen pään lasipalasellaan.

La Ramée katseli hänen hommiaan uteliaana kuin isä, joka odottaa
saavansa uuden lelun lapsilleen, ja nuo neljä vartiosoturia silmäilivät
häntä sellaisin joutilaisuuden ilmein, jollainen sävy nykyäänkin on
sotamiehen katsannon peruspiirteenä.

Grimaud astui huoneeseen juuri kun prinssi oli laskenut kädestään
lasipalasensa, vaikka hän ei ollut vielä saanut hirsipuun jalustaa
loppuun teroitetuksi; hän oli keskeyttänyt sen työn, kiinnittääkseen
toiseen päähän langan.

Herttua loi tulijaan katseen, jossa ilmeni rahtunen eilispäiväistä
äkää, mutta kun hän ennakolta tunsi itsensä hyvin tyytyväiseksi uuden
keksintönsä odotetusta tuloksesta, ei hän osoittanut häiritsijälle sen
enempää huomiota.

Vasta kun hän oli tehnyt lankansa toiseen päähän merimiessolmun ja
toiseen päähän juoksusilmukan sekä luonut silmäyksen krapuvatiin ja
siitä valinnut komeimman, vasta silloin kääntyi hän ottamaan
lasipalaansa, mutta tämä oli kadonnut.

"Kuka on vienyt lasipalani?" kysyi prinssi kulmakarvojansa rypistäen.

Grimaud ilmoittausi merkillä.

"Mitä! Taaskin sinä! Miksi sen veit?"

"Niin", kysyi La Ramée, "minkätähden otit lasipalasen hänen
korkeudeltaan?"

Grimaud, joka piteli lasipalaa kädessään, laski sormensa sen reunalle
ja sanoi:

"Terävä."

"Se on totta, monseigneur", huomasi La Ramée. "Hiisi, kuinka
verrattoman miehen olemmekaan hänestä saaneet!"

"Herra Grimaud!" sanoi prinssi, "oman hyvänne tähden pyydän teitä
pysyttelemään aina siksi loitolla minusta, etten ulotu teihin käsiksi."

Grimaud kumarsi kunnioittavasti ja peräytyi aivan seinään asti.

"Älkää huoliko, monseigneur", esitti La Ramée, "antakaa pikku
hirsipuunne tänne, niin minä teroitan sen veitselläni."

"Tekö!" virkahti herttua hymyillen.

"Niin, minä; ettekö sitä halunnut?"

"Halusin kyllä. No, olkoon menneeksi, siitä tulee sitä hauskempaa.
Tuossa, hyvä La Ramée."

La Ramée, joka ei voinut aavistaa prinssin tarkoitusta, teroitti nyt
hirsipuun kannan mitä näppärimmin.

"Kas noin", tuumi herttua, "kaivertakaa nyt pikku kolo lattiaan, minun
noutaessani pahantekijän."

La Ramée kyykistyi toisen polvensa varaan ja näversi lattiaan kuopan.

Sillävälin prinssi hirtti krapunsa lankaan.

Sitten hän pystytti hirsipuun keskilattialle ja puhkesi nauruun.

La Ramée nauroi myös sydämensä pohjasta, oikeastaan silti tietämättä,
mille hän nauroi, ja vartiosoturit säestivät hohotuksellaan.

Ainoastaan Grimaud ei nauranut. Hän lähestyi La Raméeta, viittasi
langassa roikkuvaan krapuun ja sanoi:

"Kardinaali!"

"Jonka ovat hirttäneet hänen korkeutensa Beaufortin herttua", pitkitti
prinssi nauraen vielä makeammin kuin koskaan, "ja kuninkaallisen
vankilan päällysmies Jacques Chrysostome La Ramée."

La Ramée huudahti kauhistuneena ja ryntäsi hirsipuun luo, jonka tempasi
ylös lattiasta ja heti särki, heittäen kappaleet ulos ikkunasta.
Silmittömässä suuttumuksessaan aikoi hän tehdä samaten kravulle, mutta
Grimaud otti sen hänen käsistään.

"Kelpaa syödä", hän sanoi ja sulloi sen taskuunsa.

Tällä kertaa oli herttua niin huvitettu kohtauksesta, että hän melkein
antoi anteeksi Grimaudille sen osan, jota tämä oli siinä esittänyt.
Mutta kun hän päivemmällä aprikoitsi, mitä hänen vartijallaan oli ollut
mielessä, ja koska tämän esiintyminen näytti hänestä pohjaltaan
häijyydeltä, tunsi hän vihansa miestä vastaan huomattavasti paisuvan.

La Raméen suureksi tuskaksi levisi krapujuttu sekä vankilassa että sen
ulkopuolellakin; herra de Chavigny, joka sydämessään inhosi
kardinaalia, kertoi kaskun kaikessa luottamuksessa muutamille hyville
ystäville, jotka heti toimittivat sen kiertämään.

Tämä tuotti herra de Beaufortille joitakuita iloisia päiviä.

Sitten huomasi herttua vartiosoturiensa joukossa erään jokseenkin
suopean näköisen ja alkoi nyt sitä enemmän mielistellä tätä, kun
Grimaud herätti hänessä yhä suurempaa mielenkarvautta. Eräänä aamuna
oli hän vienyt miehen syrjemmälle ja päässyt toviksi puhuttelemaan
häntä kahden kesken, kun Grimaud astui huoneeseen, näki kohtauksen,
lähestyi kunnioittavasti vartiosoturia ja prinssiä ja tarttui edellistä
käsivarteen.

"Mitä tahdot?" kysyi herttua töykeästi.

Grimaud vei sotamiehen neljän askeleen päähän ja näytti hänelle ovea.

"Mene!" hän sanoi.

Vartija totteli.

"Mutta sinähän olet sietämätön!" karjaisi prinssi; "minä kuritan
sinua!"

Grimaud kumarsi kunnioittavasti.

"Herra vakooja, lyön luusi mäsäksi!" huudahti prinssi katkeroituneena.

Grimaud kumarsi peräytyen.

"Herra vakooja", jatkoi herttua, "kuristan sinut omin käsin!"

Grimaud kumarsi yhä peräytyen.

"Ja se tapahtukoon nyt heti", pitkitti prinssi, katsoen parhaaksi
lopettaa asian.

Hän ojensi molemmat kouristuneesti harittavat kätensä vartijaa kohti,
joka juuri työnsi vartiosoturin ulos huoneesta ja sulki hänen jälkeensä
oven.

Samassa tunsi hän prinssin käsien tarttuvan olkapäihinsä kuin
rautapihtinä; mutta sen sijaan että olisi huutanut tai puolustautunut
kohotti hän hiljaa etusormensa huulien tasalle ja lausui puolikovaa
ainoastaan sanan, samalla kun antoi kasvoilleen herttaisimman hymyn,
mitä osasi omaksua:

"Hiljaa!"

Hänen taholtaan oli ele, hymy, sana niin harvinainen, että hänen
korkeutensa heti pidättyi ihan tyrmistyneenä.

Grimaud käytti tätä hetkeä ottaakseen liiviensä sisustasta pienen
viehättävän kirjeen, joka oli suljettu aatelisella sinetillä; sen
pitkällinen säilyminen Grimaudin vaatteissa ei ollut kuitenkaan
kokonaan riistänyt siltä alkuperäistä tuoksua. Sanaakaan hiiskumatta
ojensi hän sen herttualle.

Yhä enemmän ihmeissään hellitti herttua otteensa, sieppasi kirjeen ja
huudahti tuntiessaan käsialan:

"Madame de Montbazonilta!"

Grimaud nyökkäsi.

Herttua repäisi pikaisesti kotelon, varjosti silmiänsä kädellään
hämmästyksensä yllätyksessä ja luki:

    Hyvä herttua! Voitte täydellisesti luottaa siihen rehelliseen
    mieheen, joka antaa teille tämän kirjeen, sillä hän on lakeijana
    eräällä aatelismiehellä, joka meikäläisiin kuuluen on taannut
    hänet kahdenkymmenen vuoden uskollisuudella koetelluksi. Hän on
    suostunut menemään päällysmiehenne palvelukseen ja sulkeutumaan
    kanssanne Vincennesiin, valmistaakseen ja helpottaakseen pakoanne,
    jota me koetamme saada toimeen.

    Vapautuksen hetki lähenee; olkaa miehuullinen ja kärsivällinen
    sekä muistakaa, että kaikki ystävämne ovat ajasta ja erilläänolosta
    huolimatta säilyttäneet entiset tunteensa teitä kohtaan.

    Teihin sydämestään ja ainiaan kiintynyt

                                               Marie de Montbazot.

    J.K. -- Kirjoitan nimeni täydellisesti, sillä minun olisi liian
    rohkea uskoa, että te vielä viiden vuoden kuluttua sen arvaisitte
    alkukirjaimista.

Herttua oli tuokion ihan sekaannuksissa. Viiden vuoden ajan oli hän
turhaan toivotellut itselleen palvelijaa, apua, ystävää, ja nyt se tuli
hänelle kuin taivaan lähettämänä sellaisella hetkellä, jolloin hän
olisi vähimmin osannut sitä odottaa. Hän katseli kaitsijaansa
ihmeissään ja kävi sitten uudestaan lukemaan kirjettänsä alusta
loppuun.

"Voi, rakas Marie!" mutisi hän lopetettuaan lukemisensa, "hänet siis
tosiaankin näin vaunujen sopessa! Hän siis vielä ajattelee minua viiden
vuoden eron jälkeen. Hitto, siinäpä hartautta, jollaista tapaa
ainoastaan _Astréi-romaanissa_!"

Sitten hän lisäsi sanansaattajaan kääntyen.

"Ja sinä, hyvä mies, lupaat siis auttaa meitä?"

Grimaud teki myöntävän merkin.

"Sinä olet tullut tänne sitä varten?"

Grimaud uudisti eleensä.

"Ja minä kun aioin kuristaa sinut!" huudahti herttua.

Grimaud alkoi hymyillä.

"Odotahan", sanoi herttua.

Ja hän kopeloi taskuaan.

"Odotahan", hän jatkoi uudistaen yrityksen, joka oli ensimmäisellä
kerralla mennyt hukkaan, "ei saada sanoa, että sellainen kiintymys
Henrik neljännen pojanpoikaan on jäänyt palkkiotta."

Beaufortin herttuan liike ilmaisi mitä parahinta aikomusta. Mutta
Vincennesissä noudatettuihin varokeinoihin kuului rahojen ottaminen
talteen vangeilta.

Nähdessään herttuan nolostuksen veti Grimaud taskustaan kultarahoilla
täytetyn kukkaron ja ojensi sen hänelle.

"Tässä etsimänne", hän virkkoi.

Herttua avasi kukkaron ja tahtoi tyhjentää sen auttajansa kouraan,
mutta Grimaud pudisti päätänsä.

"Kiitos, monseigneur", hän lisäsi peräytyen, "olen jo saanut maksun."

Herttua hämmästeli yhä enemmän.

Hän ojensi auttajalle kätensä, Grimaud lähestyi ja suuteli sitä
kunnioittavasti. Atoksen hienot tavat olivat vaikuttaneet hänen
palvelijaansa.

"No", kysyi herttua, "mitä nyt teemme?"

"Kello on yksitoista aamupäivällä", selitti Grimaud. "Kello kahdelta
pyytää monseigneur saada pelata palloa La Raméen kanssa ja lyö
joitakuita palloja vallin yli."

"No, entä sitten?"

"Sitten monseigneur lähestyy muuria ja huutaa kaivannossa
työskentelevää miestä heittämään pallot takaisin."

"Kyllä ymmärrän", vastasi herttua.

Grimaudin kasvot näyttivät ilmaisevan vilkasta mielihyvää; hänen
totuttu vaiteliaisuutensa teki hänelle puhelun työlääksi.

Hän teki lähtöä.

"Mutta etkö siis tahdo vastaanottaa mitään?" kysyi herttua.

"Soisin monseigneurin lupaavan minulle erään seikan."

"Minkä? Sano!"

"No, että meidän paetessamme minä aina ja kaikkialla saan mennä
etummaisena, sillä jos monseigneur joutuu kiinni, ei teillä ole muuta
vaaraa kuin vankeutenne uudistuminen, kun sitävastoin minun jäädessäni
pulaan on parhaana mahdollisuutenani hirsipuu."

"Se on aivan kohtuullista", myöntyi herttua, "ja kunniasanallani lupaan
täyttää pyyntösi."

"Toisekseen", sanoi Grimaud, "on minun pyydettävä monseigneurilta
ainoastaan, että te edelleenkin kunnioitatte minua halveksimisellanne
niinkuin tähän asti."

"Kyllä yritän", vastasi herttua.

Ovelle koputettiin.

Herttua pisti kirjeen ja kukkaron taskuunsa ja heittäytyi vuoteelleen.
Tiedettiin, että se jäi hänen ainoaksi apukeinokseen silloin kun häntä
kiusasi ikävä. Grimaud meni avaamaan; La Ramée siellä palasi
kardinaalin luota kohtauksesta, jonka jo olemme kertoneet.

La Ramée loi urkkivan silmäyksen ympärilleen, ja nähdessään yhä samat
vastenmielisyyden oireet vangin ja vartijan kesken hymyili hän
sisäisestä tyytyväisyydestä.

Sitten hän virkkoi apulaiseensa kääntyen:

"Hyvä, ystäväiseni, hyvä! Sinusta juuri puhuttiin asianomaisessa
paikassa, ja toivoakseni saat piakkoin tietoja, jotka eivät ole sinulle
epämieluisia."

Grimaud kumarsi, koettaen tehdä sävynsä miellyttäväksi, ja poistui,
kuten hänellä oli tapana esimiehensä saapuessa.

"No, monseigneur", virkkoi La Ramée puhjeten karkeaan nauruunsa, "te
siis yhä vihoittelette mies-poloiselle?"

"Kas, tekö siinä, La Ramée?" sanoi herttua; "totisesti oli jo aikakin
teidän tulla. Olin heittäytynyt vuoteelleni ja kääntynyt seinään päin,
jotten olisi kiusaantunut täyttämään, mitä olin luvannut, nimittäin
kuristamaan tuota Grimaudin roistoa."

"En toki usko", vastasi La Ramée veitikkamaisesti vihjaten apulaisensa
vaiteliaisuuteen, "että hän on sanonut mitään ikävyyksiä teidän
korkeudellenne."

"Sen tiedän hiton hyvin; hän on kuin itämaalainen mykkä. Mutta minä
vakuutan, että tulitte vihdoin parahiksi, La Ramée, -- ihan kaipasin
teitä."

"Monseigneur on liian armollinen", sanoi La Ramée kohteliaisuuden
imartelemana.

"Niin, toden totta", jatkoi herttua, "tunnen itseni tänään niin
saamattomaksi, että teidän on sitä hauska nähdä?"

"Pelaammekin siis otteen palloa", vastasi La Ramée koneellisesti.

"Jos viitsitte."

"Olen monseigneurin käskettävissä."

"Totisesti, hyvä La Ramée, olettekin oiva mies", mielisteli herttua,
"ja haluaisinpa ikäni asustaa Vincennesissä vain saadakseni hauskuttaa
elämääni teidän seurallanne."

"Monseigneur", huomautti La Ramée, "luullakseni täyttyykin
toivomuksenne, jos se riippuu kardinaalista."

"Kuinka niin? Oletteko äskettäin tavannut hänet?"

"Hän kutsutti minut aamulla luoksensa."

"Tosiaanko? Puhuakseen teille minusta?"

"Mistä muustakaan hän minulle puhuisi? Toden totta, monseigneur, te
olette hänen painajaisensa."

Herttua hymyili karvaasti.

"Voi", virkahti hän, "jospa vastaanottaisitte tarjoukseni, La Ramée!"

"Kas niin, monseigneur, taasko me puhumme siitä! Mutta myönnättehän
toki, että te ette siinä menettele järkevästi."

"La Ramée, olen sanonut teille ja toistan sen vielä kerran, että minä
loisin onnenne."

"Millä? Tuskin olisitte päässyt vankilasta, kun teidän omaisuutenne
otettaisiin takavarikkoon."

"Tuskin olisin päässyt vankilasta, kun jo olisin Pariisin herrana."

"Hiljaa, hiljaa toki! No niin ... mutta sopiiko minun kuunnella
sellaista? Kaunista puhetta kuninkaan virkamiehelle! Minä näen,
monseigneur, että minun on hankittava toinenkin Grimaud."

"No, älkäämme enää puhuko siitä. On siis ollut kysymys minusta
keskustelussanne kardinaalin kanssa? La Ramée, teidän pitäisi joskus
hänen kutsuessaan teitä puheilleen antaa minun pukeutua vaatteisiinne.
Minä menisin teidän sijastanne, kuristaisin hänet, ja kunniasanallani
vakuutan, että jos se olisi ehtona, tulisin vapaaehtoisesti takaisin
vankilaan."

"Monseigneur, minä huomaan, että minun on kutsuttava tänne Grimaud."

"Olen väärässä. Ja mitä teille sanoi se naali?"

"Sallinpa teille sen lyhennyksen, monseigneur", virkkoi La Ramée ovelan
näköisenä, "vaikka muut sanovat kardinaali. Mitäkö hän minulle sanoi?
Käski pitää teitä silmällä."

"Ja minkätähden pitää silmällä?" kysyi herttua rauhattomana.

"Koska joku tähdistälukija on ennustanut teidän karkaavan."

"Vai on joku tähdistälukija ennustanut sellaista?" tokaisi herttua
vasten tahtoansakin hätkähtäen.

"Voi, hyvä Jumala, niin on! Kaikkea ne totisesti keksivätkin
rehellisten ihmisten kiusaksi, mokomat taikurien tyhmyrit."

"Ja mitä vastasitte te hänen korkealle ylhäisyydelleen?"

"Että jos se tähdistälukija laatisi allakoita, en neuvoisi häntä
ostamaan niitä."

"Minkätähden?"

"Koska teidän pitäisi paetaksenne muuttua joko peipposeksi tai
hippiäiseksi."

"Valitettavasti olette oikeassa. Lähtekäämme nyt lyömään palloa, La
Ramée."

"Monseigneur, pyydän teidän korkeudeltanne anteeksi, mutta minun täytyy
saada puolisen tuntia aikaa."

"Ja miksi?"

"Syystä että monseigneur Mazarin on ylpeämpi kuin te, joskaan hän ei
ole aivan niin korkeata syntyperää: hän unohti tarjota minulle
aamiaista."

"No, saanko minä haettaa teille tänne suuruksen?"

"Ei, kiitos, monseigneur! Minun on sanottava teille, että
piirakkaleipuri, joka asui vastapäätä linnaa ja jota sanottiin ukko
Marteauksi..."

"No?"

"No, hän on kahdeksan päivää sitten myynyt liikkeensä eräälle
pariisilaiselle piirakkaleipurille, jolle lääkärit kuuluvat määränneen
maalaisilmaa."

"Mutta mitä se minuun kuuluu?"

"Malttakaahan, monseigneur! Seikka on sellainen, että tuolla
piirakkaleipurin pahuksella on myymälänsä ikkunassa joukko herkkuja,
jotka heruttavat veden kielelle."

"Vatsanpalvelija!"

"Voi, taivasten tekijä, monseigneur", pitkitti La Ramée, "eihän ihminen
sillä ole vatsanpalvelija, jos hän pitääkin hyvästä syötävästä.
Inhimilliseen luontoon kuuluu, että hän etsii täydellisyyttä
piirakoissa kuten muussakin. Minun on sanottava teille, monseigneur,
että kun tuo leipojan vätys näki minun pysähtyvän ikkunansa edustalle,
tuli hän liehitellen vastaani ja sanoi: 'Monsieur La Ramée, teidän
pitää hankkia linnantornin vangit liiketuttavikseni. Ostin tämän
myymälän edeltäjältäni, koska hän vakuutti minulle olevansa linnan
tavaranhankkija, ja kuitenkin vakuutan kunniasanallani, monsieur La
Ramée, että niinä kahdeksana päivänä, jotka olen jo pitänyt liikettä,
ei herra de Chavigny ole ostanut minulta edes ainoatakaan leivosta.'

"'Se johtuu luultavasti siitä', vastasin hänelle, 'että herra de
Chavigny ei usko piirakoltanne hyviksi'.

"'Minunko piirakkani eivät olisi hyviä! No, monsieur La Ramée, otankin
teidät arvostelijaksi, ja heti paikalla.'

"'En voi', minä vastasin, 'minun on välttämättömästi palattava
linnaan'.

"'No niin', hän sanoi, 'menkäähän siis asioillenne, koska teillä
näyttää olevan kiire, mutta tulkaa takaisin puolen tunnin kuluttua'.

"'Puolen tunnin kuluttua?'

"'Niin. Oletteko murkinoinut?'

"'En, totta tosiaan'.

"'No niin, täällä odottaa teitä siis piirakka ja pullollinen vanhaa
burgundia...'

"Ja te käsittänette, monseigneur, että kun olen nälissäni, tahtoisin
teidän korkeutenne luvalla..."

Ja La Ramée kumarsi.

"Menkää siis, ahmatti", sanoi herttua, "mutta muistakaakin, että
myönnän teille vain puoli tuntia aikaa."

"Saanko luvata teidän suosiollisuutenne isä Marteaun seuraajalle,
monseigneur?"

"Kyllä, kunhan hän ei pane herkkusieniä leivoksiinsa. Tiedättehän",
lisäsi prinssi, "että Vincennes-metsän herkkusienet ovat minun
suvulleni kuolettavia."

La Ramée lähti olematta ymmärtävinään viittausta, ja viiden minuutin
kuluttua astui sisälle päivystävä upseeri muka prinssin seuraksi, mutta
toden teolla täyttämään kardinaalin määräyksen, joka velvoitti olemaan
päästämättä vankia näkyvistä, kuten jo olemme maininneet.

Mutta ollessaan nuo viisi minuuttia yksikään oli herttua kerinnyt
uudestaan lukea madame de Montbazonin kirjelapun, joka osoitti
vangille, että ystävät eivät olleet häntä unohtaneet ja että he
työskentelivät hänen vapauttamisekseen. Millä tavoin? Hän ei vielä
tiennyt sitä, mutta päätti taivuttaa Grimaudin puhumaan kaikesta
vaiteliaisuudestaan huolimatta, sillä tähän kaitsijaansa luotti hän nyt
sitä paremmin, kun kykeni selittämään miehen koko käyttäytymisen ja
oivalsi, että tämä oli keksinyt kaikki pikku ilkeytensä vankia vastaan
ainoastaan estääkseen vartijoita ollenkaan epäilemästä salaista
ymmärrystä näiden kesken vallitsevaksi.

Tämä viekkaus antoi herttualle korkean käsityksen Grimaudin
älykkyydestä, ja hän päätti täydellisesti turvautua tähän mieheen.




YHDESKOLMATTA LUKU

Mitä ukko Marteaun seuraajan piirakat sisälsivät


Puolen tunnin kuluttua palasi La Ramée hilpeänä ja vilkkaana kuin mies,
joka on syönyt ja etenkin juonut hyvin. Hän oli havainnut piirakat
oivallisiksi ja viinin erinomaiseksi.

Kaunis sää suosi aiottua pelierää. Vincennesissä oli pallorata, toisin
sanoen lyötiin palloa taivasalla; mikään ei siis ollut herttualle
helpompaa kuin menetellä Grimaudin kehoituksen mukaan, nimittäin
heitellä palloja kaivantoon.

Ennen kello kahta ei herttua pelannut kovinkaan huonosti, sillä
määräaika oli kello kaksi. Kuitenkin menetti hän peliotteet, ja se
antoi hänelle verukkeen närkästyä ja siitä johtuvan tavallisen
seuraamuksen mukaisesti hutiloida virheestä toiseen.

Kun kello löi kaksi, alkoivatkin pallot suuntautua kaivantoon La Raméen
suureksi mielihyväksi, hän kun merkitsi viisitoista pistettä joka
kerrasta, kun prinssi sinkautti pallonsa muurin yli.

Tämä uudistui niin usein, että palloista tuli pian puute. Silloin
ehdotti La Ramée, että lähetettäisiin joku hakemaan ne kaivannosta.
Mutta herttua muistutti varsin järkevästi, että se olisi ajanhukkaa;
hän lähestyi muuria, joka päällysmiehen ilmoituksen mukaan oli tässä
kohden vähintään viisikymmentä jalkaa korkea, ja huomasi erään miehen
työskentelevän pienessä puutarhassa, jollaisia talonpojat olivat
muokanneet useita vallihaudan vastapäiselle rinteelle.

"Hoi, hyvä ystävä!" huusi herttua.

Mies kohotti päätänsä, ja herttua oli vähällä huudahtaa kummastuksesta.
Tämä mies, tämä talonpoika, tämä puutarhatyöläinen oli Rochefort, jonka
prinssi luuli istuvan Bastiljissa.

"No, mikä on hätänä siellä ylhäällä?" kysyi mies.

"Olkaa hyvä ja viskatkaa ylös meidän pallomme", pyysi herttua.

Puutarhatyöläinen nyökkäsi ja alkoi heitellä ylös palloja, joita La
Ramée ja vartiosoturit ottivat vastaan. Muuan pallo sinkosi herttuan
jalkoihin, ja kun tämä oli ilmeisesti aiottu hänelle, sujautti hän sen
taskuunsa.

Kiitettyään talonpoikaa hän pitkitti peliä.

Mutta herttualla oli kerrassaan huono onni. Pallot lentelivät
alituiseen kedolle päin, pysymättä pelille määrätyissä rajoissa; pari
kolme putosi taas kaivantoon, mutta kun maalainen ei ollut saapuvilla
ottamassa niitä talteen, jäivät ne sille tielle. Herttua sanoi nyt
häpeävänsä taitamattomuuttaan eikä tahtonut enää jatkaa peliä.

La Ramée oli ihastuksissaan siitä, että sai niin täydellisen voiton
täysverisestä prinssistä.

Prinssi lähti sisälle ja heittäysi vuoteelle, missä hänellä oli tapana
viettää melkein koko päivänsä siitä saakka kun häneltä oli otettu pois
kirjat.

La Ramée otti prinssin vaatteet muka harjattaviksi, koska ne olivat
tomuisia, mutta oikeastaan vain ollakseen varma siitä, että prinssi ei
voisi lähteä ulos. La Ramée oli hyvin varovainen mies.

Onneksi oli prinssi ehtinyt kätkeä pallon pieluksensa alle.

Heti kun ovi oli jälleen suljettu, repi herttua hampaillaan rikki
pallon päällyksen, sillä hänelle ei ollut jätetty mitään terävää
kapinetta; aterioidessaan hän käytti hopeateräisiä veitsiä, jotka eivät
kelvanneet leikkaamiseen.

Päällyksen alla oli kirje, joka sisälsi seuraavat rivit:

    Monseigneur, teidän ystävänne valvovat, ja vapautuksenne
    hetki lähenee. Pyytäkää ylihuomenna saada piirakka uudelta
    piirakkaleipurilta, joka on edelliseltä ostanut myymälän eikä
    ole kukaan muu kuin teidän hovimestarinne Noirmont; älkääkä
    avatko piirakkaa ennen kuin olette jäänyt yksin. Toivoakseni
    herättää sen sisältö tyytyväisyyttänne.

    Teidän korkeutenne aina harras palvelija sekä Bastiljissa
    että muualla,

                                           Kreivi de Rochefort.

    J.K. -- Teidän korkeutenne voi kaikin puolin uskoa itsenne
    Grimaudin huostaan; hän on hyvin älykäs palvelija ja meihin
    täydellisesti kiintynyt.

Beaufortin herttua, jonka huonetta jälleen lämmitettiin hänen
luovuttuaan opiskelemasta maalaustaidetta, poltti kirjeen, kuten hän
oli vielä suurempaa kaipuuta tuntien menetellyt madame de Montbazonin
sanoman suhteen, ja hän oli polttamaisillaan pallonkin, mutta hänen
mieleensä juolahti, että sitä saattoi käyttää vastauksen lähettämiseen
Rochefortille.

Hän oli hyvin vartioitu, sillä hänen tekemästään liikkeestä astui
huoneeseen La Ramée.

"Tarvitseeko monseigneur jotakin?" hän kysyi.

"Minua vilutti", vastasi herttua, "ja kohensin tulta, jotta se
lämmittäisi paremmin. Tiedättehän, hyvä ystävä, että Vincennes-tornin
huoneet ovat tunnettuja viileydestään. Täällä voisi säilyttää jäätä, ja
tänne erittyy salpietaria. Ne huoneet, joissa Puylaurens, marski Ornano
ja enoni suurpriori kuolivat, vastaavat ihan täydellisesti
arseniikkiannosta, kuten madame Rambouillet huomautti."

Ja herttua laskeusi jälleen levolle, pistäen pallon päänalusensa alle.
La Ramée hymyili väkinäisesti. Hän oli toden teolla kunnon mies, joka
oli alkanut tuntea suurta kiintymystä ylhäiseen vankiinsa ja olisi
joutunut epätoivoon, jos tälle olisi pahaa sattunut. Ne perättäiset
onnettomuudet, jotka olivat kohdanneet herttuan luettelemia kolmea
henkilöä, olivat eittämättömiä.

"Monseigneur", hän sanoi, "ei sovi antautua sellaisiin ajatuksiin.
Tuollaiset mietteet ne juuri kuolettavat, vaan ei salpietari."

"Hyvä ystävä", vastasi herttua, "te olette lohdullinen; jos minäkin,
kuten te, saisin syödä piirakoita ja juoda burgundia ukko Marteaun
seuraajan luona, niin olisi minulla toki jotakin vaihtelua."

"On kyllä totinen tosi, monseigneur", myönsi La Ramée, "että hänen
piirakkansa ovat verrattomia ja viininsä oivallista."

"Joka tapauksessa", virkkoi herttua, "on hänen kellarinsa ja keittiönsä
helppo voittaa herra de Chavignyn varastot."

"No, niin, monseigneur", huomautti La Ramée ansaan mennen, "mikä estää
teitä koettelemasta niitä? Sitäpaitsi olen luvannutkin, että te
rupeatte hänen ostajakseen."

"Olette oikeassa", sanoi herttua. "Jos minun täytyy ainiaan virua
täällä, kuten Mazarin on hyväntahtoisesti antanut minun ymmärtää, on
minun hankittava jotakin huviketta vanhoilla päivilläni, -- minun on
lyöttäydyttävä herkuttelijaksi."

"Monseigneur", esitti La Ramée, "noudattakaa hyvää neuvoa: älkää
lykätkö sitä vanhuuteenne asti."

-- Hyvä! -- tuumi Beaufortin herttua itsekseen; -- ruumiin ja sielun
tärviöksi on kai jokainen ihminen anteliaalta taivaalta saanut
seitsemän kuolemansynnin joukosta yhden, ellei kahta; tuo La Raméen
miekkonen näyttää olevan herkuttelija. Olkoonhan, mepä käytämme sitä.

Sitten hän lisäsi ääneen:

"No niin, hyvä Ramée, ylihuomenna on juhlapäivä."

"Niin, monseigneur, helluntai."

"Annatteko minulle ylihuomenna opetustunnin?"

"Missä?"

"Herkuttelussa."

"Mielelläni, monseigneur."

"Mutta kahdenkeskisen. Me lähetämme vartiosoturit syömään päivällistä
herra de Chavignyn kapakkaan ja nautimme täällä illallisen, jonka
huolehtimisen jätän teidän haltuunne."

"Hm!" äännähti La Ramée.

Ehdotus oli viekoitteleva, mutta niin epäsuotuisia ajatuksia kuin
kardinaali oli saanutkin La Raméen hänet ensin nähdessään, oli
päällysmies vanha kettu, joka tiesi varsin hyvin, mitä ansoja vanki voi
viritellä. Herra de Beaufortilla oli, kuten hän nyt itsekseen
muistutti, neljäkymmentä pakokeinoa varalla. Eikö tuohon illalliseen
saattanut kätkeytyä jotakin kavaluutta?

Hän mietti tuokion, mutta pohdinnan tulokseksi jäi, että kun hän sai
tilata ruuan ja viinin, ei tarvinnut pelätä mitään jauhetta
piristettävän ruokaan tai mitään nestettä sekoitettavan viiniin. Hänen
juottamisensa humalaan ei toki voinut olla herttuan aikomuksena; hän
hymyili sille ajatuksellekin. Sitten pälkähti hänen päähänsä aatos,
mikä pelasti hänet kaikesta pulasta.

Herttua tarkkaili levottomasti La Raméen tuumittelua sikäli kuin hänen
kasvojensa ilme paljasti sen suuntaa; mutta vihdoin kirkastuivat
päällysmiehen kasvonpiirteet.

"No", kysyi herttua, "käykö se laatuun?"

"Kyllä, monseigneur, yhdellä ehdolla."

"Millä ehdolla?"

"Että Grimaud tarjoilee pöydässä."

Mikään ei voinut sattua prinssille paremmin.

Kuitenkin oli hänellä kylliksi malttia antaakseen kasvoilleen hyvin
nureksivan sävyn.

"Hornaan se Grimaud!" huudahti hän; "hän pilaa koko juhlan."

"Minä käsken hänen seistä teidän korkeutenne tuolin takana, ja kun hän
ei hiisku halaistua sanaa, ei teidän korkeutenne näe eikä kuule häntä
ja voi vähällä vaivalla kuvitella, että hän on sadan lieuen päässä."

"Hyvä ystävä", virkkoi herttua, "tiedättekö, mitä minä näen tuossa
selvimmin? Että te epäilette minua."

"Monseigneur, ylihuomenna on helluntai."

"No, mitä minuun kuuluu helluntai? Pelkäättekö, että Pyhä Henki
laskeutuu viileskeltynä kielenä alas avaamaan vankilani ovet?"

"En, monseigneur; mutta olenhan kertonut teille, mitä tuo taikurin
vietävä on ennustanut..."

"Mitä ennustanut?"

"Että ennen helluntaipäivän loppua teidän korkeutenne jättää
Vincennesin."

"Uskotteko siis taikureita, senkin houkkio?"

"Minä", vakuutti La Ramée, "minä en mokomista piittaa tämän enempää",
ja hän näpsäytti sormiaan. "Mutta monseigneur Giulio välittää heistä;
italialaisena hän on taikauskoinen."

Herttua kohautti olkapäitänsä.

"No, olkoon menneeksi", hän sanoi hyvin näytellen alistuvaisuutta,
"tulkoon sitten Grimaud, sillä muutoin emme saisi loppua jupakasta.
Mutta minä en tahdo ketään muuta hänen lisäkseen; te otatte huoleksenne
kaikki. Te tilaatte illallisen sellaiseksi kuin haluatte; ainoa
ruokalaji, mitä minä pyydän, on tuollainen piirakka, joista olette
puhunut. Te tilaatte sen minua varten, jotta ukko Marteaun seuraaja
panisi parastaan ja lupaatte hänelle, että minä en rupea hänen
ostajakseen ainoastaan siksi aikaa, minkä olen vankilassa, vaan täältä
lähdettyänikin."

"Uskotte siis yhä vielä pääsevänne pois?" kysyi La Ramée.

"Ehdottomasti", vastasi prinssi, "vaikkei se tapahtuisi ennen kuin
Mazarinin kuoltua; olen viittätoista vuotta nuorempi kuin hän. On
sentään totta", lisäsi hän hymyillen, "että täällä Vincennesissä
eletään joutuisammin."

"Monseigneur!" huudahti La Ramée, "monseigneur!"

"Tai kuollaan pikemmin", jatkoi Beaufortin herttua, "mikä on samaa."

"Monseigneur", virkkoi La Ramée, "minä menen nyt tilaamaan illallisen."

"Ja te luulette saavanne tehdyksi oppilaastanne jotakin?"

"Niin toivon, monseigneur", vastasi La Ramée.

"Jos hän vain jättää sinulle aikaa siihen", jupisi herttua.

"Mitä sanoo monseigneur?" kysyi La Ramée.

"Monseigneur sanoo, että teidän ei sovi säästää kardinaalin kukkaroa,
koska hän on suosiollisesti ottanut huolehtiakseen elatuksestamme."

La Ramée pysähtyi ovelle.

"Kenet käskee monseigneur minun lähettää tänne sisälle?"

"Tulkoon kuka hyvänsä, kun ei vain Grimaud."

"Päivystävä upseeri siis?"

"Shakkipelineen."

"Kyllä."

Ja La Ramée meni ulos.

Viiden minuutin kuluttua astui huoneeseen vartiovuorolla oleva upseeri.
Beaufortin herttua näytti pian syventyneen nerokkaihin laskelmiin
shakista ja matista.

Ajatuselämä on peräti ihmeellistä; mitä muutoksia voikaan siinä tuottaa
merkki, sana, toive! Herttua oli viettänyt viisi vuotta vankeudessa,
mutta hänen tällähaavaa silmätessään menneisyyteen, tuntui hänestä
kuitenkin, että nämä ylen vitkallisestikin kuluneet viisi vuotta olivat
sentään lyhempi aika kuin ne kaksi vuorokautta, ne kahdeksanviidettä
tuntia, jotka vielä eroittivat hänet paolleen määrätystä hetkestä.

Muuten jännitti hänen mieltänsä erityisesti yksi seikka, nimittäin
millä tavoin karkaaminen tapahtuisi. Tosin oli hänet saatu
toivehikkaaksi tuloksesta, mutta hänelle ei ilmaistu, mitä salaperäinen
piirakka sisältäisi. Mitkä ystävät odottivat häntä? Vielä viiden vuoden
vankeuden jälkeen oli hänellä siis ystäviä? Olihan hän siis varsin
onnellisen osan saanut prinssi.

Hän unohti, että ystävien lisäksi oli eräs nainenkin muistanut häntä,
mikä oli paljoa harvinaisempaa; mahdollisesti ei tämä ollut pysynyt
hänelle aivan tunnollisen uskollisena, mutta hän ei ollut kuitenkaan
unohtanut entistä rakastajaansa, ja se oli jo paljon.

Siinä oli jo kylliksi ajateltavaa hänelle; shakkipelissä kävikin kuten
äsken pallonlyönnissä; herttua teki virheen toisensa jälkeen, ja
upseeri voitti vuorostaan iltasella niinkuin La Ramée päivemmällä.

Mutta näistä tiheään toisiansa seuranneista tappioista oli kuitenkin
ollut etua sikäli, että herttua oli saanut puuhaa kello kahdeksaan asti
illalla; kolme tuntia oli siten kulunut, sitten tuli yö ja sen mukana
uni.

Niin ainakin ajatteli herttua. Mutta Unetar on hyvin oikullinen
jumal'olento: juuri kun sitä innokkaimmin kutsutaan, odotuttaa se
itseänsä useinkin. Herttua vartosi keskiyöhön asti, kääntelehtien
kyljeltä toiselle patjallaan kuten pyhä Laurentius halstarillaan.
Vihdoin hän vaipui uneen.

Päivän sarastaessa hän heräsi. Hän oli nähnyt haaveellisia unia.
Hänelle oli muka kasvanut siivet; silloin halusi hän luonnollisesti
koetella niitä, ja aluksi ne kannattavatkin varsin hyvin. Mutta hänen
päästyänsä korkeammalle petti äkkiä tämä harvinainen tuki, siivet
taittuivat ja hän oli syöksyvinään pohjattomaan syvyyteen, havahtuen
otsa hiessä ja yhtä uupuneena kuin olisi tosiaankin tehnyt lentonsa.
Jälleen nukahtaessaan harhaantui hän taaskin haavenäkyjen sokkeloon; ne
olivat toinen toistansa järjettömämpiä. Tuskin olivat hänen silmänsä
nimittäin ummistuneet, kun ajatukset yhteen ainoaan kohteeseen --
karkaamiseen -- suuntautuneina alkoivat uudestaan työskennellä siitä
aiheesta. Nyt se tapahtui toisella tapaa; keksittiin maanalainen
käytävä, joka johtaisi hänet ulos Vincennesistä. Hän astui tähän
käytävään; Grimaud kulki lyhty kädessä edessä. Mutta vähitellen
soukkeni käytävä. Herttua pitkitti kuitenkin kulkuansa; lopulta kävi
tie niin kaidaksi, että pakolainen turhaan yritti tunkeutua edemmäksi.
Seinät vetäysivät yhä tiukemmin kokoon ja puristivat hänet väliinsä.
Hän ponnisti kaikkensa päästäkseen eteenpäin, mutta se oli hänelle
mahdotonta, ja kuitenkin näki hän kaukana edellä Grimaudin
lyhtyineen yhä pitkittävän samoamistansa. Hän tahtoi nyt huutaa tätä
avukseen, jotta suoriutuisi ahtaasta solasta, joka oli hänet
tukehduttamaisillaan; mutta hänen oli mahdoton saada äännetyksi
ainoatakaan sanaa. Sitten kuuli hän takaapäin juoksevia askelia; nämä
lähenivät lähenemistään; hän oli tullut ilmi, hänellä ei ollut enää
mitään pelastuksen toivoa. Ahdas käytävä tuntui olevan salaisessa
liitossa vihollisten kanssa, ja hän likistyi sitä kovemmin, mitä
tuskallisemmaksi hänelle kävi pakenemisen hätä. Viimein hän kuuli La
Raméen äänen, näki hänet. La Ramée ojensi kätensä ja laski sen hänen
olalleen, remahtaen pilkkanauruun. Hänet otettiin uudestaan kiinni ja
vietiin siihen matalaan holvihuoneeseen, jossa marski Ornano,
Puylaurens ja hänen enonsa olivat kuolleet; heidän kolme hautaansa
kohosivat täällä permannon yläpuolelle, ja neljäs kuoppa oli avoinna,
odottaen ruumista.

Jälleen herättyään tekikin herttua yhtä suuria ponnistuksia pysyäkseen
valveilla kuin aikaisemmin päästäkseen uneen. Huoneeseen tullessaan
näki La Ramée hänet niin valjuna ja voipuneena, että hän kysyi oliko
herttua sairas.

"Tosiaankin", virkkoi vartiosotureista muuan, joka oli maannut
huoneessa eikä ollut kosteuden tuottamalta hammastaudilta saanut unta,
"monseigneurilla on ollut hyvin levoton yö, ja moniaan kerran on hän
unessaan huutanut apua."

"Mikä monseigneuria siis vaivaakaan?" kysyi La Ramée.

"Ah, te älytön, te kaikella tyhmällä lörpötyksellänne karkaamisesta
eilen panitte pääni pyörälle", vastasi herttua, "ja saitte siten
aikaan, että unissani karkasin ja siinä touhussa taitoin niskani."

La Ramée puhkesi nauramaan.

"Näettehän, monseigneur", hän sanoi, "että se oli varoitus
taivaasta. Toivonkin, että monseigneur ei koskaan antaudu sellaisiin
varomattomuuksiin muutoin kuin unessa."

"Olette oikeassa, hyvä La Ramée", myönsi herttua kuivatessaan
hikihelmiä, joita hänen vielä valveillakin ollessaan kihoili otsalle;
"tästälähtein tahdon ajatella ainoastaan syömistä ja juomista."

"Hiljaa!" sanoi La Ramée.

Jollakin tekosyyllä lähetti hän nyt vartiosoturit perätysten pois.

"No?" kysyi herttua heidän jäätyänsä kahden kesken.

"No niin", ilmoitti La Ramée, "illallisenne on tilattu."

"Vai niin", vastasi prinssi; "ja mitä kaikkea saankaan? Antakaa kuulua,
hyvä hovimestarini."

"Monseigneur lupasi jättää sen kaiken minun huolekseni."

"Mutta piirakka siihen kai ainakin kuuluu?"

"Kyllä vain, -- iso kuin torni."

"Ukko Marteaun seuraajan leipoma?"

"Häneltä tilattu."

"Ja te huomautitte, että se tulee minulle?"

"Sen sanoin hänelle."

"Mitä hän vastasi?"

"Vakuutti tekevänsä parhaansa teidän korkeutenne tyydyttämiseksi."

"Sepä hyvä!" virkkoi hän käsiään hykertäen.

"Hitto, monseigneur", tokaisi La Ramée, "johan teistä tuleekin
herkuttelija! En ole näinä viitenä vuonna nähnyt teitä niin hyvällä
tuulella kuin tänä hetkenä."

Herttua huomasi, että hän ei ollut kylliksi hillinnyt itseään; mutta
samassa saapui Grimaud ikäänkuin hän olisi kuunnellut ovella ja
havainnut välttämättömäksi johtaa La Raméen ajatukset toisaanne.
Merkillä ilmaisi hän jälkimmäiselle, että hänellä oli tälle jotakin
puhuttavaa.

La Ramée lähestyi kuuntelemaan Grimaudin supatusta.

Sillävälin tointui herttua.

"Olenhan jo kieltänyt tuota miestä", hän ärähti, "tunkeutumasta tänne
minun luvattani."

"Monseigneur", puolusti La Ramée, "teidän tulee antaa hänelle anteeksi,
sillä minä kutsuin hänet tänne."

"Mutta minkätähden sen teitte, kun tiedätte, että minä en häntä siedä?"

"Monseigneur muistaa sopimuksemme", huomautti La Ramée, "että hän
tarjoilee herkullisella illallisellamme. Onko monseigneur unohtanut
illallisen?"

"En, mutta Grimaudin minä unohdin."

"Monseigneur tietää, että illallinen ei käy laatuun hänettä."

"No niin, tehkää mielenne mukaan?"

"Lähestyhän, hyvä mies", käski La Ramée, "ja kuuntele, mitä sinulle
sanon."

Grimaud läheni peräti yrmeän näköisenä.

La Ramée pitkitti:

"Monseigneur kunnioittaa minua kutsumalla minut huomiseksi illaksi
kahden kesken."

Grimaud teki merkin, joka ilmaisi, että hän ei käsittänyt, mitä se asia
häneen kuului.

"Kyllä vain", jatkoi La Ramée, "asia koskee tosiaan sinuakin, sillä
sinä saat kunnian palvella pöydässä, puhumattakaan siitä edusta, että
olimmepa miten nälkäisiä ja janoisia hyvänsä, jää toki jotakin
tähteiksi kulhoihin ja pulloihin; ja sen saat sinä pitää hyvänäsi."

Grimaud kumarsi kiitokseksi.

"Ja nyt, monseigneur", sanoi La Ramée, "on minun pyydettävä teidän
korkeudeltanne anteeksi poistumistani, mutta herra de Chavigny näkyy
matkustavan jonnekin muutamiksi päiviksi ja on ilmoittanut minulle,
että hänellä on sitä ennen joitakuita käskyjä annettavana."

Herttua yritti vaihtaa katsetta Grimaudin kanssa, mutta tämän silmä oli
ilmeetön.

"Menkäähän siis", virkkoi herttua La Raméelle, "ja tulkaa takaisin
niinpian kuin mahdollista."

"Tahtooko monseigneur siis saada hyvitystä eilisestä pallonlyönnistä?"

Grimaud nyökkäsi huomaamattomasti.

"Kyllä tekee mieleni", vastasi herttua; "mutta pitäkää varanne hyvä La
Ramée, päivät seuraavat toisiansa aina erilaisina, joten olenkin tänään
vuorostani varma voitosta."

La Ramée lähti. Grimaud seurasi häntä katseellaan, hievahtamatta
paikaltaan; mutta nähdessään oven sulkeutuneen sieppasi hän nopeasti
taskustaan lyijykynän ja paperilapun.

"Kirjoittakaa, monseigneur", pyysi hän.

"Mitä minun pitää kirjoittaa?"

Grimaud kohotti sormensa ja saneli:

    "Kaikki on valmista huomisillaksi; olkaa vartiopaikallanne
    kello seitsemästä yhdeksään, pitäkää kaksi ratsuhevosta
    varalla, me laskeudumme lehterin ensimmäisestä ikkunasta."

"Edelleen?" tiedusti herttua.

"Edelleenkö, monseigneur?" kertasi Grimaud kummastuen. "Edelleen
allekirjoituksenne!"

"Siinäkö kaikki?"

"Mitäs muutakaan, monseigneur?" tuumi Grimaud, joka piti
ytimekkyydestä.

Herttua kirjoitti nimensä.

"Onko monseigneur hukannut pallon?" kysyi Grimaud.

"Minkä pallon?"

"Missä kirje oli."

"En, minä ajattelin, että siitä voisi olla meille vielä hyötyä. Tässä
se on."

Ja herttua otti pallon päänalusensa alta, näyttäen sitä apurilleen.
Grimaud myhäili niin herttaisesti kuin suinkin osasi.

"No, mitä vielä?" kysyi herttua.

"Monseigneur", selitti Grimaud, "minä neulon paperin palloon, ja
pelatessanne te lyötte pallon kaivantoon."

"Mutta kenties se joutuu hukkaan?"

"Ei hätää, monseigneur; kyllä siellä on ottajia."

"Puutarhuri?" kysyi herttua.

Grimaud teki myöntävän eleen.

"Sama kuin eilen?"

Grimaud uudisti merkkinsä.

"Kreivi de Rochefort siis?"

Grimaud nyökkäsi kolmasti.

"Mutta kuulehan", pyysi herttua, "selitä minulle toki joitakuita
piirteitä siitä tavasta, millä pakenemme."

"Se on minulta kiellettyä", vastasi Grimaud, "ennen kuin toimeenpanon
hetki tulee."

"Keitä ne ovat, jotka silloin odottavat minua vallikaivannon toisella
puolella?"

"En tiedä, monseigneur."

"Mutta sano minulle ainakin, mitä se mainio piirakka sisältää, jollet
tahdo tehdä minua hulluksi."

"Monseigneur", vastasi Grimaud, "siihen pannaan kaksi tikaria,
solmuköysi ja hätäpäärynä."[16]

"Hyvä, minä ymmärrän."

"Ja monseigneur näkee, että se pätee koko maailmaa vastaan."

"Me otamme osallemme tikarit ja köyden", sanoi herttua.

"Ja päärynän syötämme La Raméelle", lisäsi Grimaud.

"Hyvä Grimaud", kiitti herttua, "sinä et puhu usein, mutta kun puhut,
ovat sanasi kultaisia, se on tunnustettava."




KAHDESKOLMATTA LUKU

Muuan Marie Michonin seikkailu


Samaan aikaan, kun näitä pakosuunnitelmia pohdittiin Beaufortin
herttuan ja Grimaudin kesken, saapui Pariisiin Saint-Marcelin
etukaupungin kautta kaksi ratsumiestä, joita muutaman askeleen päässä
saattoi lakeija. Nämä kaksi miestä olivat kreivi de la Fère ja
varakreivi de Bragelonne.

Ensi kertaa oli nuorukainen tulossa Pariisiin, ja Atos ei toiminut
suosiollisesti vanhaa ystäväänsä pääkaupunkia kohtaan, kun hän osoitti
Raoulille siitä ensin tämän puolen. Tourainen kehnoinkin kylä oli
totisesti mieluisampaa katseltavaa kuin Pariisi Bloisin puoliselta
sivulta nähtynä. Ja meidän täytyykin ylistellyn kaupungin häpeäksi
mainita, että se nuorukaiseen teki hyvin keskinkertaisen vaikutuksen.

Atoksella oli yhä huoleton ja tyyni sävynsä.

Heidän tultuaan Saint-Médardiin poikkesi Atos, joka oli kumppaninsa
oppaana tässä laajassa sokkelossa, ensin Rue des Postesille,
sitten Rue de l'Estrapadelle, Rue des Foséss-Saint-Michelille ja
Vaugirard-kadulle. Tultuaan Férou-kadun kohdalle ratsastivat he sitä
myöten. Lähes puolitiehen katua päästyään katsoi Atos hymyillen ylös ja
virkkoi, näyttäen nuorelle miehelle erästä porvarillisen näköistä
rakennusta:

"Kas tuossa, Raoul, on talo, jossa minä olen viettänyt elämäni
seitsemän mieluisinta ja samalla katkerinta vuotta."

Nuorukainen hymyili nyt vuorostaan ja tervehti taloa. Raoulin rakkaus
suojelijaansa kohtaan ilmeni kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa.

Olemme jo maininneet, että Raoul ei ollut Atokselle ainoastaan
keskipisteenä, jonka ympäri hänen koko elämänsä pyöri, vaan myöskin
vanhoja soturimuistoja lukuunottamatta hänen ainoana hellittävänään, ja
on helppo käsittää, kuinka hellästi ja hartaasti Atoksen sydän nyt
kykeni rakastamaan.

Molemmat matkustavaiset pysähtyivät Vieux-Colombierkadulla "Vihreän
Ketun" kyltin kohdalle. Atos tunsi tämän ravintolan ennestään; hyvinkin
sata kertaa oli hän ollut siellä ystäviensä kanssa. Mutta
kahdenkymmenen vuoden aikana oli majatalossa tapahtunut paljon
muutoksia, omistajaakin se oli vaihtanut.

Ratsumiehet jättivät hevosensa palvelusväelle, ja kun elukat olivat
jaloa rotua, käskettiin niitä hoitaa mitä huolellisimmin, antamalla
niille muuta kuin olkia ja kauroja sekä huuhdellen niiden hävästä ja
koipia haalealla viinillä. He olivat päivän mittaan ratsastaneet
kahdenkymmenen lieuen taipaleen. Sitten kun he olivat, kuten oikeitten
hevosmiesten tulee, ensin pitäneet huolta hevosistaan, pyysivät he
kaksi huonetta itselleen.

"Sinun tulee järjestää asusi, Raoul", sanoi Atos; "minä esittelen sinut
eräälle."

"Tänään, monsieur?" kysyi nuorukainen.

"Puolen tunnin kuluttua."

Nuorukainen kumarsi.

Vähemmän väsymättömänä kuin Atos, joka tuntui olevan rautaa, olisi
hän kenties mieluummin ottanut kylvyn Seine-virrassa, josta hän oli
kuullut paljon puhuttavan ja jonka hän arveli huomaavansa Loirea
mitättömämmäksi, ja sitten laskeutunut levolle. Mutta kreivi de la Fère
oli puhunut, ja hän totteli sokeasti.

"Siistiydykin muuten huolellisesti, Raoul", kehoitti Atos; "tahdon,
että sinut havaitaan kauniiksi."

"Toivoakseni ei ole kysymys naimisesta, monsieur", virkkoi nuori mies
hymyillen. "Te tiedätte suhteeni Louiseen."

Atos hymyili vuorostaan.

"Ei, ole huoletta", hän vastasi, "vaikka aionkin esitellä sinut
naiselle."

"Naiselle?" toisti Raoul.

"Niin, ja haluanpa vielä, että rakastaisit häntä."

Nuorukainen katseli kreiviä hieman rauhattomasti, mutta kun Atos
hymyili, tyyntyi hän pian.

"Kuinka vanha hän on?" kysyi varakreivi de Bragelonne.

"Hyvä Raoul, sanonpa sinulle kertakaikkiaan", huomautti Atos, "että
sellaista ei koskaan kysytä. Milloin voit lukea naisen iän hänen
kasvoistaan, on turha kysyä sitä; jollet voi, on se epähienoa."

"Ja onko hän kaunis?"

"Kuusitoista vuotta sitten ei häntä pidetty ainoastaan kauneimpana
ranskattarena, vaan viehkeimpänäkin."

Tämä vastaus tyydytti varakreiviä täydellisesti. Atoksella ei voinut
olla mitään naittamishanketta hänen ja naisen suhteen, jota oli pidetty
Ranskan kauneimpana ja viehkeimpänä vuotta ennen hänen syntymäänsä.

Hän vetäytyi senvuoksi huoneeseensa, ja noudattaen miellyttämishalua,
joka niin hyvin soveltuu nuorisolle, ryhtyi hän täyttämään Atoksen
määräystä, tekemään itsensä niin kauniiksi kuin mahdollista. Helpoksi
se kävikin, kun luonto oli jo tehnyt peräti paljon hänen puolestaan.

Nuorukaisen palatessa vastaanotti hänet kreivi sillä isällisellä
hymyllä, jolla hän oli entiseen aikaan tervehtinyt d'Artagnania; mutta
Raoulille se nyt ilmaisi vielä hartaampaa hellyyttä.

Atos loi silmäyksen hänen jalkoihinsa, käsiinsä ja tukkaansa, noihin
kolmeen hyvän syntyperän tunnukseen. Raoulin tummat hiukset oli
sievästi suorittu jakaukselle keskeltä, kuten siihen aikaan käytettiin,
ja valuivat kiharoina hänen vaaleitten kasvojensa ympärille;
harmahtavasta hirvennahasta tehdyt sormikkaat, joiden väri piti yhtä
hatun kanssa, hahmoittelivat hienoja ja kauniita käsiä, ja sormikkaiden
ja hatun väriset saappaat puristivat jalkaa, joka näytti kuuluvan
kymmenvuotiaalle lapselle.

"Kas niin", jupisi Atos; "jollei madame tunne itseänsä ylpeäksi
hänestä, niin hän on kovin vaatelias."

Kello oli kolme iltapäivällä; hetki oli siis sovelias vieraskäynnille.
Molemmat matkalaiset lähtivät Grenelle-kadulle, kulkivat sitten Rue des
Rosiersia pitkin Saint-Dominique-kadulle ja pysähtyivät upean
hotellin[17] edustalle vastapäätä Jakobiniluostaria; sen julkipuolta
koristi Luynes-suvun vaakuna.

"Olemme perillä", sanoi Atos.

Hän astui hotelliin sellaisin lujin ja varmoin askelin, jotka
ovenvartijalle ilmaisivat, että tulijalla on oikeus siihen. Hän nousi
ylös portaita, kysyi komeaan livreijaan puetulta lakeijalta, ottiko
Chevreusen herttuatar vastaan, ja pyysi tätä ilmoittamaan kreivi de la
Fèren.

Hetkisen kuluttua tuli lakeija takaisin ja vastasi, että Chevreusen
herttuatar ei tosin ollut saanut kunniaa tutustua herra kreivi de la
Fèreen, mutta pyysi tätä kuitenkin tulemaan.

Atos seurasi lakeijaa, joka vei hänet pitkän huonerivin läpi ja viimein
pysähtyi suljetun oven eteen. Oltiin salissa. Atos viittasi varakreivi
de Bragelonnea jäämään tänne.

Lakeija avasi ja ilmoitti kreivi de la Fèren.

Madame de Chevreuse, josta olemme niin usein puhuneet "Kolmen
muskettisoturin" kertomuksessa, saamatta tilaisuutta esittää häntä
näyttämöllä, pidettiin vielä erinomaisen kauniina naisena. Vaikka hän
tähän aikaan oli jo neljän- tai viidenviidettä vanha, näytti hän tuskin
kahdeksan- tai yhdeksänneljättä ikäiseltä. Hänellä oli vielä kauniit
vaaleat hiuksensa, suuret vilkkaat ja älykkäät silmänsä, jotka
juoniminen oli niin usein avannut ja rakkaus niin usein ummistanut;
hänellä oli vielä se keijukaista muistuttava vartalo, joka sai aikaan,
että hän takaapäin katsellen näytti yhä nuorelta tytöltä, samalta, joka
Itävallan Annan kanssa hyppäsi ojan yli Tuileriein palatsin luona, niin
että Ranskan kruunu v. 1623 menetti perillisen.

Hän oli muuten yhäti sama hupakko, jonka lempiseikkailuilla oli
sellainen omintakeisuuden leima, että ne ovat melkein tuottaneet
loistoa hänen suvulleen.

Hän oli pienessä korukammiossa, jonka ikkunat olivat puutarhan
puolella. Tämän korukammion seinät oli verhottu eräänlaisella
punakukkaisella ja kultalehtisellä sinisellä damastilla sen
kuosin mukaan, jonka madame de Rambouillet oli saanut muotiin,
rakennuttaessaan oman hotellinsa. Madame de Chevreusen ikäinen nainen
osoitti suurta keimailua, ottaessaan vastaan vieraskäyntejä sellaisessa
korukammiossa ja etenkin nykyisessä asennossaan, maaten leposohvalla,
pää seinään nojattuna.

Hän piteli kädessään puoliavointa kirjaa, pielus kyynäspään tukena.

Lakeijan ilmoittaessa kreivin kohottausi hän hiukan ja kurotti
uteliaana päätänsä.

Atos ilmestyi esiin. Hän oli pukeutunut sinipunaiseen samettiin, joka
oli koristeltu samanvärisillä nauhapunoksilla; silmukset olivat
kullattua hopeaa, viitta oli kultakirjailua vailla, ja mustassa hatussa
oli yksinkertainen sinipunainen töyhtö.

Jalassa oli hänellä mustat saappaat, ja kiilloitetussa hankkiluksessa
riippui se uhkea säilä, jota Portos oli niin usein ihaillut Férou-kadun
varrella, Atoksen milloinkaan suostumatta lainaamaan sitä hänelle.
Alaskäännettynä paidankauluksena oli kalliita kudoksia, ja sellaisia
myös riippui hänen saappaittensa reunan yli.

Henkilö, joka oli vastikään ilmoitettu madame de Chevreuselle tuiki
tuntemattomalla nimellä, esiintyi niin ylvään ryhdikkäänä, että
herttuatar heti nousi puolittain ja armollisesti antoi hänelle merkin
istuutua viereensä.

Atos kumarsi ja totteli. Lakeija aikoi poistua, mutta Atos viittasi
häntä pysähtymään.

"Madame", hän sanoi herttuattarelle, "olen rohjennut saapua hotelliinne
tuntemattomana; tämä rohkeus on onnistunut, koska olette suvainnut
ottaa minut vastaan. Nyt rohkenen pyytää teiltä puolen tunnin puhelua."

"Minä myönnän sen teille, monsieur", vastasi madame de Chevreuse mitä
leppoisimmin hymyillen.

"Mutta siinä ei ole vielä kaikki, madame. Voi, tiedän olevani kovin
vaatelias. Sen keskustelun, jota pyydän, tulee tapahtua kahden kesken,
ja mitä hartaimmin haluan, että sitä ei keskeytettäisi."

"En ole kotona kellekään", huomautti herttuatar lakeijalle. "Mene!"

Lakeija poistui.

Syntyi tovin äänettömyys; nämä kaksi henkilöä, jotka heti ensi
katseella olivat havainneet toisensa ylhäiseen sukuun kuuluviksi,
silmäilivät toisiansa sillävälin ilman vähäisintäkään hämiä.

Chevreusin herttuatar keskeytti ensimmäisenä äänettömyyden.

"No niin, monsieur", hän sanoi hymyillen, "ettekö näe, että odotan
kärsimättömästi?"

"Ja minä, madame", vastasi Atos, "katselen teitä ihaillen."

"Monsieur", jatkoi madame de Chevreuse, "suokaa anteeksi, että kaipaan
saada tietää, kenen kanssa puhun. Te olette hovimies, se on
epäilemätöntä, ja kuitenkaan en ole koskaan nähnyt teitä hovissa.
Tuletteko kenties Bastiljista?"

"En, madame", vastasi Atos hymyillen, "mutta olen kenties tiellä, joka
vie sinne."

"Niinkö! Siinä tapauksessa sanokaa minulle heti, kuka olette, ja menkää
matkaanne", virkahti herttuatar hilpeään tapaansa, joka oli hänellä
peräti viehättävä, "sillä minä olen jo kyllin huonoissa kirjoissa,
tarvitakseni lisää epäsuosiota."

"Kukako olen, madame? Teille on sanottu nimeni: kreivi de la Fère. Tätä
nimeä ette kaiketi ole koskaan kuullut mainittavan. Minulla oli ennen
toinenkin, jonka kenties tunsitte, mutta olette luultavasti unohtanut."

"Sanokaa se kuitenkin, monsieur."

"Entiseen aikaan", jatkoi kreivi de la Fère, "oli nimenäni Atos."

Madame de Chevreusen silmät suurenivat. Kuten kreivi oli sanonut,
näytti ilmeiseltä, että tämä nimi ei ollut tyyten häipynyt hänen
muististaan, vaikka se kenties oli sekaantunut muihin nimiin.

"Atos?" toisti hän, "malttakaahan..."

Hän laski molemmat kätensä otsalleen ikäänkuin pakottaakseen sen
sisäpuolella risteileviä monia erilaisia ajatuksia hetkiseksi
pysähtymään, jotta hän voisi selkeästi katsella niiden loistavaa ja
kirjavaa liutaa.

"Tahdotteko, että autan teitä, madame?" kysyi Atos hymyillen.

"Mielelläni", vastasi herttuatar jo väsyneenä hapuiluun; "tekisitte
minulle silloin palveluksen."

"Tuo Atos oli likeisessä ystävyyssuhteessa kolmeen nuoreen
muskettisoturiin, jotka olivat nimeltään d'Artagnan, Portos ja..."

Atos pysähtyi.

"Ja Aramis", täydensi herttuatar vilkkaasti.

"Aramis, niin juuri", pitkitti Atos; "ette ole siis kokonaan unohtanut
sitä nimeä?"

"En", vastasi herttuatar, "en; Aramis-parka! Hän oli miellyttävä
aatelismies, hieno, tarkkatuntoinen ja sievien säkeiden sepittelijä;
hän taisi joutua huonoille teille."

"Mitä huonoimmille: hänestä tuli abbé."

"Voi, sepä vahinko!" sanoi madame de Chevreuse huolettomasti leikkien
viuhkallaan. "Toden totta, monsieur, minä kiitän teitä."

"Mistä madame?"

"Tuon muiston herättämisestä, joka on nuoruuteni päivien mieluisimpia."

"Sallitteko minun herättää toisenkin?" kysyi Atos.

"Onko sillä mitään yhteyttä edellisen kanssa?"

"On ja ei."

"Totta tosiaan", myöntyi madame de Chevreuse, "sanokaahan toki;
teidänlaisenne miehen seurassa uskallan kaikkea."

Atos kumarsi.

"Aramiilla", hän jatkoi, "oli suhde erääseen nuoreen Toursin
ompelijattareen."

"Nuoreen Toursin ompelijattareen?" toisti, madame de Chevreuse.

"Niin, ompelijatar oli Aramiin serkku ja nimeltään Marie Michon."

"Kas, minä tunnenkin hänet!" huudahti madame de Chevreuse; "hänelle
Aramis kirjoitti La Rochellen piirityksen aikana, ilmoittaakseen
hänelle Buckingham-parkaa vastaan suunnitellusta murhayrityksestä."

"Aivan", vahvisti Atos; "sallitteko minun puhua siitä
ompelijattaresta?"

Madame de Chevreuse silmäili Atosta.

"Kyllä", hän vastasi, "kunhan ette puhu hänestä liian pahaa."

"Silloin olisin kiittämätön", sanoi Atos, "ja kiittämättömyyttä minä en
pidä virheenä tai rikoksena, vaan paheena, mikä on raskauttavampaa."

"Tekö kiittämätön Marie Michonia kohtaan, monsieur?" kummeksui madame
de Chevreuse, yrittäen lukea Atoksen silmistä. "Miten voisitte siihen
vikaan joutua? Ettehän ole koskaan tuntenut häntä henkilökohtaisesti?"

"Kah, kuka tietää, madame?" sanoi Atos; "vanha sananlasku väittää,
että ainoastaan vuoret eivät voi tavata toisiaan, ja vanhoissa
sananlaskuissa on toisinaan paljon perää."

"Jatkakaa, monsieur, jatkakaa", pyysi madame de Chevreuse vilkkaasti,
"sillä te ette voi kuvitellakaan, kuinka suuresti tämä keskustelu
herättää mielenkiintoani."

"Te rohkaisette minua", vastasi Atos; "tahdon siis pitkittää. Tuolla
Aramiin serkulla, tuolla Marie Michonilla, ompelijattarella, oli
alhaisesta säädystä huolimatta mitä ylhäisimpiä tuttavia; hänen
ystäviinsä kuului hovin loistavimpia naisia, ja häntä sanoi sisarekseen
kuningatar, vaikka hän itävaltalaisprinsessana ja espanjattarena on
kaksin verroin korskea."

"Voi", huoahti madame de Chevreuse keveästi kohauttaen silmäkulmiaan,
kuten hänellä oli tapana, "siitä saakka ovat asiat suuresti
muuttuneet!"

"Ja kuningatar oli oikeassa", jatkoi Atos, "sillä ompelijatar oli
häneen sydämestään kiintynyt, siinä määrin, että hän toimi välittäjänä
hallitsijattaren ja tämän veljen -- Espanjan kuninkaan -- kesken."

"Mitä nykyään katsotaan hänelle suureksi rikokseksi", huomautti
herttuatar.

"Niin kiintynyt", pitkitti Atos, "että kardinaali -- todellinen
kardinaali, se toinen -- eräänä päivänä päätti vangituttaa Marie
Michon-poloisen ja lähettää hänet Lochesin linnaan. Onneksi ei hanketta
voitu ajaa niin salassa, ettei se olisi tullut tunnetuksi; tapaus oli
otettu ennakolta lukuun: jos Marie Michonia uhkasi vaara, lähettäisi
kuningatar hänelle vihreään samettiin sidotun rukouskirjan."

"Aivan oikein, monsieur! Te olette saanut tarkkoja tietoja."

"Eräänä aamuna saapui vihreä kirja, sen toi hänelle Marcillacin
ruhtinas. Ei ollut aikaa menetettävänä. Onneksi soveltui Marie
Michonille ja hänen Kitty-nimiselle kamarineidolleen erittäin hyvin
miehinen asu. Ruhtinas hankki Marie Michonille herrasmiehen puvun, ja
Kitty sai lakeijan livreijan. Kahden kelpo ratsun selässä jättivät
pakolaiset pikaisesti Toursin, suuntasivat kulkunsa Espanjan rajaa
kohti, vapisivat vähäisimmästäkin melusta, ratsastivat ainoastaan
sivuteitä, kun eivät uskaltaneet käyttää valtamaantietä, ja turvausivat
vieraanvaraisuuteen, kun eivät tavanneet ravintolaa."

"Niin, tosiaan, juuri niin oli asian laita!" huudahti herttuatar lyöden
kätensä yhteen. "Olisi totisesti ihmeellistä..."

Hän pidättyi.

"Jos minä seuraisin molempia pakolaisia heidän matkansa päähän asti?"
tokaisi Atos. "Ei, madame, siinä määrin en tahdo tuhlata aikaanne; me
saatamme heitä ainoastaan pieneen limousinilaiseen kylään, joka
sijaitsee Tullen ja Angoulêmen välillä, pieneen kylään nimeltä
Roche-l'Abeille."

Madame de Chevreuse huudahti kummastuksesta ja katseli Atosta niin
hämmästelevin ilmein, että vanhan muskettisoturin täytyi hymyillä.

"Odottakaahan, madame", jatkoi Atos, "sillä minulla on vielä
merkillisempää kerrottavaa teille kuin olen jo virkkanut."

"Monsieur", sanoi madame de Chevreuse, "ehdottomasti olette taikuri;
olen valmistautunut kaikkeen, mutta jatkakaahan toki."

"Tällä kertaa oli heillä ollut pitkällinen ja vaivaloinen päivämatka;
oli hyvin kylmä, yhdestoista lokakuuta. Kylässä ei ollut majataloa eikä
linnaa; maalaistalot olivat köyhiä ja epäsiistejä. Marie Michon oli
hyvin ylimyksellinen nainen; kuningatar-siskonsa tavoin oli hän
tottunut hajuvesiin ja hienoihin liinavaatteisiin. Hän päätti senvuoksi
pyytää yösijaa pappilasta."

Atos pysähtyi.

"Jatkakaa", pyysi herttuatar, "olenhan sanonut teille valmistuneeni
kaikkeen."

"Matkalaiset koputtivat ovelle. Oli myöhä; pappi, joka oli jo käynyt
levolle, huusi heitä astumaan sisälle. He tekivät niin, sillä ovi oli
lukitsematon, -- maalaiskylissä vallitsee luottamus ihmisten
rehellisyyteen. Lamppu paloi huoneessa, jossa pappi makasi. Marie
Michon, joka esiintyi mitä sievimpänä herrasmiehenä, työnsi oven auki,
pisti sisälle päänsä ja pyysi vieraanvaraisuutta.

"'Mielelläni, nuori herra', vastasi pappi, 'jos tahdotte tyytyä
illalliseni jäännökseen ja puoleen huonettani'.

"Matkustavaiset neuvottelivat hetkisen. Pappi kuuli heidän purskahtavan
nauruun; sitten sanoi herrasmies eli oikeammin vallasnainen: 'Kiitos,
herra pastori, se sopii'.

"'No, istuutukaa siis pöytään, mutta olkaa niin hiljaisina kuin
mahdollista', vastasi pappi, 'sillä minäkin olen matkustanut koko
päivän enkä olisi pahoillani, jos saisin nukkua yöni'."

Madame de Chevreuse joutui silminnähtävästi yllätyksestä hämmästykseen,
hämmästyksestä tyrmistykseen. Hänen katsellessaan Atosta saivat hänen
kasvonsa ilmeen, jota on mahdoton kuvata; selvästikin olisi hän
tahtonut virkkaa jotakin, mutta vaikeni kuitenkin siinä pelossa, että
menettäisi kertojan sanoista ainoankaan.

"Edelleen?" hän virkahti.

"Edelleen?" toisti Atos. "Niin, nyt tuleekin vaikein."

"Sanokaa kuitenkin. Minulle voi kertoa kaikki. Eihän se muuten
koskekaan minua, vaan ainoastaan mademoiselle Marie Michonia."

"Se on totta", vastasi Atos. "No niin, Marie Michon illasti
saattolaisensa kanssa ja astui saamansa luvan mukaan sitten huoneeseen,
jossa hänen isäntänsä makasi, Kittyn heittäytyessä lepotuoliin
eteishuoneessa, siinä nimittäin, missä he olivat aterioineet."

"Totisesti, monsieur", virkkoi madame de Chevreuse, "jollette ole itse
paholainen, niin en ymmärrä, kuinka voitte tietää kaikkia noita
seikkoja."

"Tämä Marie Michon oli viehättävä nainen", jatkoi Atos, "tuollainen
iloinen olento, joilla mitä kummallisimmat aatokset alituiseen liehuvat
mielessä, tuollainen tenhotar, joita maailmaan tulee syöksemään meitä
kaikkia lankeemukseen. Ajatellessaan, että hänen isäntänsä oli pappi,
sai keimailijatar sen päähänpiston, että hänelle vanhoina päivinään
jäisi hauskaksi muistoksi kaikkien jo saatujen hauskain muistojen
joukkoon abbénkin vietteleminen."

"Kreivi", sanoi herttuatar, "te peloitatte minua, kautta kunniani!"

"Voi!" jatkoi Atos; "abbé-parka ei ollut mikään pyhä Ambrosius, ja
sanon vielä kerran, että Marie Michon oli viehkeä olento."

"Monsieur", huudahti herttuatar tarttuen Atoksen molempiin käsiin,
"sanokaa minulle heti, kuinka voitte tietää kaiken tuon; muutoin
lähetän hakemaan munkkia augustinilaisluostarista ja manautan teidät
pahana henkenä."

Atos naurahti.

"Mikään ei ole helpompaa, madame. Muuan herrasmies, joka oli itse
saanut suoritettavakseen tärkeän tehtävän, vetosi tuntia aikaisemmin
pappilan vieraanvaraisuuteen, ja samassa kutsuttiin pappi erään
kuolevan luo, joten hän poistui talostaan ja kylästäkin koko yöksi.
Hengenmies luotti rajattomasti vieraaseensa, joka muuten oli
aatelismies, luovuttaen hänelle talonsa, ateriansa ja huoneensa. Kelpo
abbén vieraalta siis, eikä abbélta itseltään, oli Marie Michon pyytänyt
yösijaa."

"Ja tuo herrasmies, tuo vieras, ritari, joka oli tullut hänen
edellään...?"

"Olin minä, kreivi de la Fère", ilmoitti Atos nousten seisaalle ja
kunnioittavasti kumartaen Chevreusen herttuattarelle.

Herttuatar hämmästyi ja puhkesi sitten äkkiä nauramaan.

"Onpa tuo tosiaan peräti hullunkurista", hän sanoi, "ja Marie Michonin
hupakko tapasi parempaa kuin toivoikaan. Istuutukaa, hyvä kreivi, ja
lopettakaa kertomuksenne."

"Minun on enää vain syytettävä itseäni, madame. Olen jo sanonut, että
matkustin kiireellisellä asialla; päivän sarastaessa menin hiljaa ulos
huoneesta ja jätin viehkeän seuralaiseni suloiseen uinailuun.
Eteishuoneessa nukkui hänen saattolaisensa, pää nojautuneena lepotuolin
selkämykseen, kaikin puolin emäntänsä arvoisena. Hänen sievät
kasvonpiirteensä herättivät huomiotani; lähestyessäni tunsin pikku
Kittyn, jonka Aramis-ystävämme oli toimittanut hänen palvelukseensa.
Sillä tavoin sain tietää, että kaunis matkalainen oli..."

"Marie Michon", tokaisi de madame Chevreuse.

"Aivan ... Marie Michon", jatkoi Atos. "Lähdin sitten talosta,
menin alas talliin, tapasin hevoseni satuloittuna ja lakejani
varustautuneena; me ratsastimme pois."

"Ja te ette ole sen koommin käynyt siinä kylässä?" kysyi madame de
Chevreuse vilkkaasti.

"Vuotta myöhemmin, madame."

"No niin?"

"No, minä halusin jälleen tavata kelpo pastoria. Huomasin hänen
aprikoivan tapausta, jota hän ei käsittänyt. Kahdeksaa päivää
aikaisemmin oli hänelle lähetetty kätkyessä pienoinen viehättävä kolmen
kuukauden vanha poikanen, kultarahoilla täytetty kukkaro ja kirje, joka
sisälsi ainoastaan sanat: 'Lokakuun 11 p. 1633.'"

"Sinä päivänähän tuo kummallinen seikkailu oli tapahtunut", huomautti
madame de Chevreuse.

"Niin, mutta hän ei ymmärtänyt siitä mitään, paitsi että hän oli sen
yön viettänyt kuolevan luona, sillä myöskin Marie Michon oli lähtenyt
pappilasta ennen hänen paluutansa."

"Tietäkää, monsieur, että Marie Michon v. 1643 päästessään takaisin
Ranskaan pyysi heti tietoja lapsesta, sillä maanpaossaan ei hän ollut
voinut pitää sitä. Pariisiin tultuaan tahtoi hän kasvattaa pienokaisen
lähellään."

"Mitä vastasi hänelle silloin abbé?" kysyi Atos vuorostaan.

"Että muuan herrasmies, jota hän ei tuntenut, oli ottanut
huolehtiakseen lapsesta, mennyt takuuseen sen tulevaisuudesta ja vienyt
sen mukanaan."

"Se oli totta."

"Ah, nyt ymmärrän! Se herrasmies olitte te, se oli hänen isänsä!"

"Hiljaa, älkää puhuko niin kovaa, madame! Hän on ulkopuolella."

"Hänkö täällä!" huudahti madame Chevreuse pikaisesti nousten; "hän on
täällä, poikani, Marie Michonin poika! Tahdon heti nähdä hänet."

"Muistakaa, madame, että hän ei tiedä isäänsä eikä äitiänsä", keskeytti
Atos.

"Te olette säilyttänyt salaisuuden, ja nyt tuotte hänet luokseni,
tehdäksenne minut hyvin onnelliseksi. Oi, kiitos, kiitos, monsieur!"
huudahti madame de Chevreuse, tarttuen hänen käteensä ja tahtoen nostaa
sen huulilleen; "kiitos! Teillä on jalo sydän."

"Minä tuon hänet luoksenne", sanoi Atos vetäen kätensä takaisin, "jotta
tekin vuorostanne voitte tehdä jotakin hänen hyväkseen, madame. Aina
tähän asti olen minä valvonut hänen kasvatustaan, ja luulen luoneeni
hänestä täydellisen aatelismiehen; mutta se hetki on tullut, jolloin
näen pakolliseksi palata puoluemielien harhailevaan ja vaaralliseen
elämään. Huomispäivästä alkaen heittäydyn epätietoiseen selkkaukseen,
jossa voin menettää henkeni; silloin on hänellä ainoastaan teidät
suojelijakseen tässä maailmassa, missä hänellä on oikeus kunnolliseen
sijaan."

"Voi, olkaa huoletta!" huudahti herttuatar. "Valitettavasti on minulla
nykyään vain vähän vaikutusvaltaa, mutta se tähde kuuluu hänelle. Mitä
varallisuuteen ja arvonimeen tulee..."

"Älkää olko siitä levoton, madame; olen tehnyt hänet Bragelonnen
kartanon perilliseksi, itse saatuani sen perintönä; se antaa hänelle
varakreivin arvonimen ja kymmenen tuhannen livren vuosikorot."

"Kautta sieluni, monsieur", sanoi herttuatar, "te olette todellinen
aatelismies! Mutta ikävöitsen näkyviini nuorta varakreiviämme. Missä
hän onkaan?"

"Tuolla salissa; kutsun hänet, jos haluatte."

Atos liikahti ovea kohti. Madame de Chevreuse pysähdytti hänet.

"Onko hän kaunis?" hän kysyi.

Atos hymyili.

"Hän muistuttaa äitiänsä", hän vastasi.

Samassa hän avasi oven ja viittasi nuorukaiselle, joka heti ilmestyi
kynnykselle.

Madame de Chevreuse ei voinut olla ihastuneesti huudahtamatta, kun näki
herttaisen nuorukaisen, joka voitti kaikki toiveet, mitä hänen
ylpeytensä olisi koskaan kyennyt kuvittelemaan.

"Tulkaa lähemmäksi, varakreivi", sanoi Atos; "Chevreusen herttuatar
sallii teidän suudella kättänsä."

Nuorukainen lähestyi viehättävästi hymyillen; paljastetuin päin painui
hän toisen polvensa varaan ja suuteli madame de Chevreusen kättä.

"Herra kreivi", hän virkkoi Atokseen kääntyen, "ettekö sanonutkin vain
ujouttani säästelläksenne, että madame oli Chevreusen herttuatar, ja
eikö hän pikemmin ole kuningatar?"

"Ei, varakreivi", vastasi madame de Chevreuse, nyt vuorostaan tarttuen
hänen käteensä, antaen hänen istuutua viereensä ja tarkastaen häntä
ilosta sädehtivin silmin; "ei, valitettavasti en ole kuningatar, sillä
jos se olisin, niin tekisin teidän hyväksenne heti kaikki mitä
ansaitsette. Mutta vaikka niin ei ole asian laita", lisäsi hän tuskin
kyeten pidättymään painamasta huuliansa hänen kauniille otsalleen,
"pyydän teitä kuitenkin sanomaan minulle, mille uralle haluatte."

Seisomaan jääneenä silmäili Atos heitä sanomattoman auvoisin ilmein.

"Madame", sanoi nuori mies vienolla ja silti soinnukkaalla äänellään,
"minun nähdäkseni tarjoutuu aatelismiehelle vain yksi ura: soturin.
Kreivi lienee vasiten kasvattanutkin minua sotilaalliseen kutsumukseen,
ja hän on antanut minun toivoa, että hän esittelee minut Pariisissa
jollekulle, joka kenties voisi suositella minua hänen korkeudelleen
prinssille."

"Niin, minä ymmärrän, että teidänlaisenne nuori sotilas tahtoisi
mielellään palvella tuollaisen kenraalin alaisena; mutta
malttakaahan ... itse en ole hyvissä väleissä hänen kanssaan sen
johdosta, että anoppini, madame de Montbazon, on joutunut epäsopuun
madame de Longuevillen kanssa; mutta Marcillacin ruhtinaan
välityksellä ... tosiaan, kreivi, sitä tietä se käykin päinsä.
Marcillacin ruhtinas on vanha ystäväni; hän suosittelee nuorta
ystäväämme madame de Longuevillelle, ja tämä antaa hänen viedäkseen
suosituskirjeen veljelleen, joka rakastaa sisartaan niin hellästi, että
ehdottomasti tekee heti kaikki, mitä tämä häneltä pyytää."

"No sehän käy oivallisesti", huomautti kreivi. "Rohkenisinko minäkin
nyt pyytää teitä noudattamaan mitä suurinta nopeutta? Minulla on
erityisiä syitä toivomukseen, että varakreivi ei huomisiltana enää ole
Pariisissa."

"Tahdotteko toimittaa tietoon, herra kreivi, että te harrastatte hänen
menestystään?"

"Hänen tulevaisuudelleen olisi kenties parempi, jos ei saataisi koskaan
tietää, että hän on minua tuntenutkaan."

"Voi, monsieur!" huudahti nuori mies.

"Te tiedätte, Bragelonne", huomautti kreivi, "että minä en milloinkaan
toimi aiheettomasti."

"Kyllä, monsieur", vastasi nuorukainen, "minä tiedän, että teitä johtaa
mitä suurin viisaus, ja minä tottelen teitä, niinkuin olen tottunut
tekemään."

"No niin, kreivi, luovuttakaa hänet minulle", sanoi herttuatar;
"lähetän kutsun Marcillacin ruhtinaalle, joka onneksi parhaillaan
oleskelee Pariisissa, ja minä en päästä häntä ennen kuin asia on
päätetty."

"Hyvä on, herttuatar, kiitän tuhannesti. Minulla on itselläni useita
käyntejä tehtävänä tänään, ja tullessani takaisin noin kuudeksi illalla
odotan varakreiviä hotellissa."

"Mitä teette illemmalla?"

"Me pistäydymme abbé Scarronin luo, jolle minulla on kirje vietävänä ja
jonka luona tapaan erään ystäväni."

"Hyvä on", virkkoi Chevreusen herttuatar, "minäkin poikkean sinne
hetkiseksi; älkää siis lähtekö hänen salongistaan, ennen kuin olette
nähnyt minut."

Atos kumarsi madame de Chevreuselle ja aikoi poistua.

"No, herra kreivi", sanoi herttuatar nauraen, "noin juhlallisestiko
erotaan vanhoista ystävistä?"

"Voi", jupisi Atos suudellessaan hänen kättänsä, "jospa olisin ennen
tiennyt, että Marie Michon oli niin viehättävä olento!..."

Ja hän lähti huoaten.




KOLMASKOLMATTA LUKU

Abbé Scarron


Rue des Tournellesin varrella oli talo, jonka tunsivat kaikki Pariisin
kantotuolimiehet ja lakeijat, ja silti ei talo kuulunet kellekään
ylhäiselle herralle tai rahamiehelle. Siellä ei aterioittu, ei koskaan
pelattu, tuskin tanssittiinkaan.

Kuitenkin se oli kaunosielujen kohtauspaikka; siellä kävi koko Pariisin
hienosto.

Siinä talossa asui pikku Scarron.

Sukkelan abbén luona naurettiin niin sydämellisesti, siellä kertoiltiin
alituiseen uutisia, jotka niin nopeasti tulkittiin, seulottiin ja
muovattiin joko kertomuksiksi tai epigrammeiksi, että jokainen tahtoi
mielellään viettää tunnin pikku Scarronin luona, kuulla mitä hän sanoi
ja muille kertoa hänen sanelmiansa. Monien teki mieli saada lausua omia
lisiä, ja jos he pystyivät sukkeliin huomautuksiin, olivat he aina
tervetulleita.

Pikku abbé Scarronilla oli abbén arvonimi ainoastaan syystä että
hänellä oli apottikunta, vaikka hän ei suinkaan kuulunut hengelliseen
säätyyn. Hän oli ennen ollut hilpeimpiä kuoripappeja Le Mansin
kaupungissa, missä hänellä oli asuntonsa. Eräänä päivänä
karnevaaliviikolla hän tahtoi erinomaisella tavalla huvittaa sitä hyvää
kaupunkia, jonka sieluna hän oli. Senvuoksi hän antoi palvelijansa
voidella hänet hunajalla ja ratkoa auki untuvapatjan, jonka sisällössä
hän kieritteli, joten hänestä sukeusi mitä hullunkurisin höyhenikäs
olento. Tässä merkillisessä asussa alkoi hän tehdä vieraskäyntejä
ystäviensä ja ystävättäriensä luona. Häntä seurattiin aluksi
ällistellen, mutta piankin vihellellen; sitten yltyi katurahvas
sättimään häntä, lapset viskelivät häntä kivillä, ja lopulta oli hänen
pakko turvautua pakoon, väistääkseen esineitä, joilla häntä
pommitettiin. Pakolaista ajoi takaa koko yleisö; ahdistettuna ja joka
taholta saarrettuna ei hänellä ollut muuta suoriutumisen keinoa kuin
heittäytyä virtaan. Hän ui kuin kala, mutta vesi oli jääkylmää. Scarron
oli hiestynyt, vilu puistatteli häntä, ja ehdittyään toiselle rannalle
rampautui hän täydellisesti.

Kaikilla tunnetuilla keinoilla yritettiin hänelle toimittaa takaisin
raajojensa käyttökykyä, mutta hän kärsi niin suuria tuskia kokeilusta,
että torjui luotansa kaikki lääkärit ja vakuutti pitävänsä sairauttaan
paljoa parempana. Sitten hän palasi Pariisiin, missä hänen maineensa
neromiehenä oli jo saanut hyvän pohjan. Siellä hän valmistutti
itselleen oman keksintönsä mukaisen kantotuolin, ja kun hän eräänä
päivänä kävi tässä kantotuolissa vieraisilla Itävallan Annan luona,
kysyi kuningatar hänen nerokkuudestaan ihastuneena, eikö hän halunnut
itselleen mitään arvonimeä.

"Kyllä, teidän majesteettinne, on eräs arvonimi, jota minä suuresti
haluaisin itselleni", vastasi Scarron.

"Mikä siis?" kysyi Itävallan Anna.

"Teidän majesteettinne potilaan arvo", vastasi abbé.

Scarron nimitettiin nyt _kuningattaren potilaaksi_, viidentoistasadan
livren eläkkeellä.

Tästä hetkestä alkaen vietti Scarron, jonka ei enää tarvinnut olla
huolissaan tulevaisuudesta, hauskaa elämää ja pani menemään jokainoan
soun.

Eräänä päivänä antoi kuitenkin muuan kardinaalin lähetti ymmärtää, että
hänen ei sopisi ottaa vastaan koadjutoria.

"Miksei?" kysyi Scarron; "eikö hän ole hyvää syntyperää?"

"Onhan toki!"

"Herttainen mies?"

"Vääjäämättömästi."

"Sukkela?"

"Valitettavasti liiaksikin sukkela."

"No niin", vastasi Scarron, "miksi siis tahdotte, että minä lakkaisin
vastaanottamasta sellaista miestä?"

"Koska hän ajattelee pahoin."

"Niinkö? Ja kenestä?"

"Kardinaalista."

"Kuinka!" ihmetteli Scarron; "otanhan vastaan yhäti herra Gilles
Despreauxin, joka ajattelee pahaa minusta, ja te tahdotte, että minä
kieltäytyisin hyväksymästä luokseni koadjutoria, syystä että hän
ajattelee pahaa toisesta? Mahdotonta!"

Keskustelu pysähtyi siihen, ja vastustushalusta näki Scarron
tästälähtien vielä entistään useammin luonansa herra de Gondyn.

Sen päivän aamuna, johon olemme nyt ehtineet ja joka oli tavallinen
maksupäivä Scarronin eläkkeen neljännekselle, oli hän tavallisuuden
mukaan lähettänyt palvelijansa eläkekassaan nostamaan neljännestänsä
kuitilla; mutta miehelle oli vastattu:

"Valtiolla ei ole enää rahoja herra abbé Scarronille."

Kun palvelija toi tämän vastauksen Scarronille, oli saapuvilla
Longuevillen herttua ja tarjoutui heti antamaan hänelle kaksinverroin
sen eläkkeen, jonka Mazarin oli häneltä lakkauttanut; mutta ovela
luuvaloinen varoi vastaanottamasta sitä lahjaa. Hän toimitti niin, että
koko kaupunki jo kello neljältä iltapäivällä tiesi kardinaalin kiellon.
Oli juuri torstai, abbén tavallinen vastaanottopäivä; sinne tulvittiin
joukolla, ja koko kaupungissa soimattiin ministerin toimenpidettä mitä
katkerimmin.

Atos tapasi Saint-Honoré-kadulla kaksi aatelismiestä, joita hän ei
tuntenut; he kulkivat ratsain, kuten hänkin, lakeijan saattamina, kuten
hänkin, ja samaan suuntaan kuin hän. Toinen heistä kohotti hattuansa ja
sanoi hänelle:

"Ajatelkaahan, monsieur, tuo kitupiikki Mazarin on lakkauttanut
Scarron-paralta eläkkeen!"

"Menee tosiaan liian pitkälle", vastasi Atos tervehtien molempia
ratsumiehiä.

"Huomaan teidät kunnialliseksi mieheksi, monsieur", virkkoi sama
herrasmies, joka oli äsken puhutellut Atosta; "tuo Mazarin on
tosiaankin maan vitsaus."

"Voi, monsieur", vastasi Atos, "sanokaapas muuta!" Ja he erosivat monin
kohteliaisuuksin.

"Sopiikin oivallisesti, että päätimme lähteä sinne tänä iltana",
virkkoi Atos varakreiville; "saamme silloin lausua myötätuntomme
miesparalle."

"Mutta kuka onkaan tuo Scarron, joka saa koko Pariisin kuohuksiin?"
kysyi Raoul. "Joku epäsuosioon joutunut ministerikö?"

"Ka, hyväinen aika, varakreiviseni, eihän toki", vastasi Atos nauraen.
"Hän on aivan yksinkertaisesti pikku aatelismies, jonka suuri nero on
tullut vihoittaneeksi kardinaalia, syystä että hän on sepittänyt
joitakuita säkeitä ministeriä vastaan."

"Sepittävätkö aatelismiehetkin runoja?" kysyi Raoul
teeskentelemättömästi; "minä luulin sitä alentavaksi."

"Niin se onkin", vastasi Atos nauraen, "kun kirjoittaa huonoja runoja;
mutta jos sepittää hyviä, niin siitä on kunniaa, kuten herra de Rotrou
on tullut maineeseen. Kuitenkin", jatkoi Atos neuvovaan tapaan, "luulen
yleensä, että on paras olla puuttumatta sellaisiin hommiin."

"Ja tuo herra Scarron on siis runoilija?" kysyi Raoul.

"Niin, ja nyt olet valmisteltu, varakreivi; ole huolellinen
käyttäytymisessäsi, niin kauan kun viivyt hänen luonansa; puhu
ainoastaan liikkein, tai vielä parempi on, jos tyydyt vain
kuuntelemaan."

"Kyllä, monsieur", vastasi Raoul.

"Saat nähdä minun puhelevan paljon erään aatelisen ystäväni kanssa,
abbé d'Herblayn, josta olet usein kuullut minun puhuvan."

"Kyllä muistan, monsieur."

"Lähesty meitä toisinaan, ikäänkuin haluaisit haastaa kanssamme, mutta
älä puhu äläkä kuuntelekaan. Tämä pikku juoni vapauttaa meidät
tungettelijoista."

"Hyvä on, monsieur; tottelen teitä tarkoin."

Atos meni nyt tekemään kaksi vieraskäyntiä kaupungille. Kello
seitsemältä he lähtivät Rue des Tournellesille. Katu oli
kantotuolimiesten, hevosten ja lakeijain sulkema. Atos raivasi
itselleen tietä ja astui taloon nuoren miehen saattamana. Ensimmäinen
hänen näkyviinsä osunut henkilö oli Aramis, joka oli asettunut ihan
lähelle tilavaa nojatuolia. Tässä liikahteli pieni, jokseenkin nuori
ihmisolento kirjailtuun silkkipeitteeseen verhottuna. Hän näytti hyvin
leikkisältä, mutta kalpeni tuolloin tällöin, vaikka hänen silmänsä
silloinkin ilmaisivat eloisuutta, nerokkuutta ja herttaisuutta. Siinä
oli abbé Scarron, aina nauravana, sukkeluuksia laskettelevana ja
kohteliaana, aina kärsien taudistaan ja hosuen itseänsä pikku kepillä.

Tällaisen vierivän teltan ympärillä tunkeili joukko herrasmiehiä ja
vallasnaisia. Huone oli hyvin siisti ja mukavasti kalustettu. Isojen
ikkunain edessä oli uhkeat kukkakuteisesta silkistä tehdyt uutimet,
joiden heleät värit olivat nyt hiukan haalistuneet; seinäverhot olivat
yksinkertaiset, mutta aistikkaat. Kaksi hyvin säädyllistä ja
harjaantunutta lakeijaa piti huolta tarjoilusta mitä parhaiten.

Atoksen havaitessaan tuli Aramis häntä vastaan, tarttui hänen käteensä
ja esitteli hänet Scarronille, joka osoitti uutta vierastaan kohtaan
yhtä suurta arvonantoa kuin suopeutta ja lausui kohteliaan sukkeluuden
varakreiville. Raoul seisoi aivan ymmällä, sillä hän ei ollut
odottanut näkevänsä niin suurta arvokkuutta sukkelassa ja nerokkaassa
miehessä. Hän tervehti kuitenkin soreasti. Atos sai sitten kuulla
kohteliaisuuksia muutamilta herrasmiehiltä, joille Aramis hänet
esitteli; vähitellen kuoleutui seurueessa hänen tulonsa aiheuttama
pikku liikehtiminen, ja keskustelu kävi yleiseksi.

Neljän tai viiden minuutin kuluttua, jollaikaa Raoul toipuen sai
yleissilmäyksen seurueesta, avautui ovi, ja lakeija ilmoitti
mademoiselle Pauletin.

Atos kosketti kädellään varakreiviä olkapäähän.

"Katsele tuota naista, Raoul", hän sanoi, "sillä hän on historiallinen
henkilö; hänen luokseen oli kuningas Henrik neljäs menossa, kun hänet
murhattiin."

Raoul hätkähti; joka hetki siirrettiin näiden päivien mittaan sivulle
joku verho, joka salli hänen nähdä jonkun ikuistavan ilmiön. Tämä vielä
nuori ja kaunis nainen, joka nyt astui huoneeseen, oli siis tuntenut
Henrik IV:n ja puhellut hänen kanssaan.

Kaikki tunkeutuivat vastatulleen ympärille, sillä hän johteli vielä
tuntuvasti seuraelämää. Hän oli pitkä, varreltaan solakka ja joustava;
hänen tavattoman tuuheat kullankeltaiset hiuksensa olivat aivan
Rafaelin kuosia ja samanlaisia kuin Tizianin kaikkien Magdalenain. Tuo
kullankeltainen väri tai kenties myöskin se kuninkaallisuus, jolla hän
oli kohonnut muiden naisten yli, oli tuottanut hänelle Leijonattaren
lisänimen.

Nykyajan kauniitten naisten, jotka tavoittelevat tätä muodikasta
nimitystä, tulee siis tietää, että se ei ole tullut Englannista, kuten
he kenties otaksuvat, vaan heidän kauniista ja henkevästä
heimottarestaan, neiti Pauletista.

Hän astui suoraan Scarronin luo keskellä sorinaa, joka nousi kaikkialta
hänen saapuessaan.

"No, hyvä abbé", hän virkkoi levollisella äänellään, "te olette siis
nyt köyhä? Saimme tietää sen tänään iltapäivällä madame de
Rambouilletin luona. Herra de Grasse sen meille kertoi."

"Niin, mutta valtio on nyt rikas", vastasi Scarron; "tulee uhrautua
isänmaan hyväksi."

"Kardinaali voi nyt ostaa viidentoistasadan livren arvosta enemmän
hiusvoiteita ja hajuvesiä", huomautti muuan frondelainen, jonka Atos
tunsi Saint-Honoré-kadulla kohtaamaksensa aatelismieheksi.

"Mutta mitä sanoo Runotar", puuttui puheeseen Aramis hunajaisella
äänellään, "Runotar, joka tarvitsee kultaista keskulaisuutta? Sillä,
nähkääs:

    "Si Virqilio puer aut tolerabile desit
    hospitium, caderent omnes a crinibus hydri."

"Kas", vastasi Scarron ojentaessaan neiti Pauletille kätensä, "jos
minulla ei olekaan hydraani jäljellä, niin on minulla ainakin
leijonattareni."

Kaikki Scarronin sanelmat tuntuivat tänä iltana erinomaisen
onnistuneilta. Se on vainotun etuoikeutena. Herra Ménage hypähteli
ihastuksesta.

Neiti Paulet meni tavalliselle paikalleen, mutta ennen kuin istuutui
loi hän suuruutensa korkeudesta majesteetillisen katseen koko
seurueeseen, ja hänen silmänsä kiintyivät Raouliin.

Atos hymyili.

"Sinut on huomannut mademoiselle Paulet; mene tervehtimään häntä.
Esiinny sellaisena kuin olet, rehtinä maalaisjunkkarina, mutta älä
huoli puhua hänelle Henrik neljännestä."

Punehtuen lähestyi varakreivi Leijonatarta ja oli pian sekautunut
niiden herrasmiesten parveen, jotka ympäröitsivät hänen istuintansa.

Oli jo kaksi eri ryhmää, toinen saartamassa herra Ménagea ja toinen
neiti Pauletin ympärillä; Scarron siirtyi toisesta toiseen, vierittäen
nojatuoliansa vieraiden välitse yhtä taitavasti kuin harjaantunut
luotsi ohjaa laivaa karisessa väylässä.

"Milloin puhelemme?" kysyi Atos Aramiilta.

"Tuokion kuluttua", vastasi jälkimmäinen. "Täällä ei ole vielä kylliksi
väkeä; meitä voitaisiin pitää silmällä."

Samassa avautui ovi, ja lakeija ilmoitti herra koadjutorin. Tämä nimi
sai kaikki kääntymään ovelle, sillä se alkoi jo käydä hyvin
kuuluisaksi.

Atos teki kuten muutkin. Hänelle oli abbé de Gondy tunnettu vain
nimeltä. Hän näki nyt pienen, tummapintaisen, rujovartisen ja
likinäköisen olennon astuvan sisälle, kädet kömpelöinä kaikkeen muuhun
paitsi pitelemään miekkaa ja pistoolia. Tulija töytäisi heti pöytää
vasten, jonka hän oli vähällä kaataa. Kaikesta tästä huolimatta oli
hänen kasvoissaan jotakin ylvästä ja ylpeätä.

Scarron kääntyi vastatulleeseen ja lähestyi häntä nyt nojatuolissaan;
neiti Paulet tervehti kädellä paikaltaan.

"No", virkkoi koadjutori, nähtyään Scarronin vasta kun tämä oli tullut
ihan likelle, "olette siis joutunut epäsuosioon, hyvä abbé!"

Tämä oli päivän tunnuslauselmana; näitä sanoja oli illan kuluessa
hoettu hyvinkin sataan kertaan, ja Scarron oli jo tekaissut sadannen
sukkeluutensa samasta aiheesta; sentähden olikin hän nyt jäämäisillään
vastaamattomaksi, mutta epätoivoinen ponnistus pelasti hänet.

"Herra kardinaali Mazarin on suvainnut muistaa minua", hän sanoi.

"Verratonta!" kehaisi herra Ménage.

"Mutta miten aiotte menetellä elääksenne?" pitkitti koadjutori. "Jos
tulonne vähenevät, on minun pakko nimityttää teidät kanungiksi
Notre-Dameen."

"Ei, ei", epäsi Scarron, "silloin toimittaisin teidät liian karsaasti
katselluksi."

"Siinä tapauksessa teillä on varoja, joita me emme tunne."

"Minä lainaan kuningattarelta."

"Mutta hänen majesteettinsa ei itse omista mitään", huomautti Aramis;
"häntähän sitoo yhteinen omistusoikeus."

Koadjutori kääntyi hymyilemään Aramiille, sormellaan tehden hänelle
ystävällisen merkin.

"Suokaa anteeksi, hyvä abbé", hän virkkoi tälle, "te olette jäljissä
ajastanne, ja minun täytyy antaa teille lahja."

"Mikä sitten?" kysyi Aramis.

"Hattunauha."

Kaikki kääntyivät nyt koadjutoriin, joka otti taskustaan omituisen
näköisen silkkinauhan.

"Kah", sanoi Scarron, "sehän on _fronde_ (linko)!"

"Niinpä kyllä", vastasi koadjutori; "nyt tehdään kaikki frondelaista.
Mademoiselle Paulet, teille on minulla frondeviuhka. Teille, d'Herblay,
tarjoan hansikkaantekijäni, joka valmistaa frondelaissormikkaita; ja
teille, Scarron, suositan leipuriani, joka myöntää rajattoman luoton,
-- hän leipoo kerrassaan oivallisia frondeleipiä."

Aramis otti nauhan ja solmi sen hattunsa ympäri. Silloin avautui ovi,
ja lakeija huusi kaikuvasti: "Rouva herttuatar de Chevreuse!"

Nimi Chevreuse sai kaikki nousemaan seisaalle. Scarron ohjasi
nojatuoliansa nopeasti ovelle päin. Raoul punehtui. Atos viittasi
Aramiille, joka vetäysi ikkunakomeron kätköön.

Niiden kunnioittavien kohteliaisuudenosoitusten aikana, joilla hänen
tuloansa tervehdittiin, etsi herttuatar silminnähtävästi jotakuta tai
jotakin. Vihdoin hän havaitsi Raoulin, ja hänen silmänsä säihkyivät;
hän näki Atoksen ja kävi miettiväksi; hän näki Aramiin ikkunakomerossa
ja teki viuhkansa takana huomaamattoman liikkeen kummastuksissaan.

"Sivumennen sanoen", virkkoi hän ikäänkuin häivyttääkseen ajatuksia,
jotka vastoin tahtoa risteilivät hänen mielessään, "miten jaksaa
Voiture-parka? Tiedättekö sitä, Scarron?"

"Mitä! Onko herra Voiture sairaana?" kysyi se herrasmies, joka oli
Saint-Honoré-kadulla puhutellut Atosta; "mikä hänellä nyt taas on?"

"Hän pelasi, mutta unohti antaa lakeijansa noutaa toisia
liinavaatteita, joten hän vilustuikin ja makaa nyt kuolemaisillaan",
kertoi koadjutori.

"Missä sitten?"

"Voi, hyväinen aika, minun luonani! Seikka oli sellainen, että
Voiture-parka oli tehnyt pyhän lupauksen olla pelaamatta. Mutta kolmea
päivää pitempään ei hän voinut kestää lakkoaan; hän lähti silloin
arkkipiispan talolle, jotta minä vapauttaisin hänet lupauksestaan.
Kovaksi onneksi oli minulla juuri sillä hetkellä eräässä sisähuoneessa
neuvoteltavaa hyvin tärkeistä asioista kelpo parlamenttineuvos
Brousselin kanssa. Sillävälin näkee Voiture markiisi de Luynesin
istumassa pöydän ääressä, odotellen pelikumppania. Markiisi huutaa
hänet luokseen ja pyytää häntä istuutumaan pöytään. Voiture vastaa,
että hän ei voi pelata, ennen kuin minä olen päästänyt hänet valastaan.
Luynes lupaa hänelle vapautuksen minun nimessäni ja ottaa synnin
vastuulleen; Voiture istuutuu pöydän ääreen ja menettää nelisensataa
écu'ta, hän vilustuu lähtiessään ulos ja pannaan makuulle, ollakseen
enää siitä nousematta."

"Onko hän niin pahasti sairaana, kunnon Voiture?" kysyi Aramis
puolittain kätkeytyneenä ikkunaverhon taakse.

"Voi, on vainkin", vastasi herra Ménage; "hän on kovin sairaana, ja
suuri mies kenties menee pois meiltä, _deseret orbem_".

"Joutavia!" tokaisi neiti Paulet katkerasti; "hänkö kuolisi! Ei, sitä
hän kyllä varoo. Hän on sulttaanittarien ympäröimä kuin turkkilainen.
Madame de Saintot kiirehti toimittamaan hänelle lihalientä, La Renaudot
lämmittää hänen hurstejansa, ja itse ystävättäremmekin, markiisitar de
Rambouillet, taitaa jo lähettää hänelle kauramehua."

"Te ette pidä hänestä, hyvä Partheine", huomautti Scarron nauraen.

"Voi, teette minulle vääryyttä, rakas potilaani! Minä vihaan häntä niin
vähän, että auliisti luetuttaisin messuja hänen sielunsa rauhan
puolesta."

"Teitä ei suotta sanota Leijonattareksi", virkkoi madame de Chevreuse
paikaltaan; "te purette kovasti."

"Te kohtelette pahoin suurta runoilijaa, nähdäkseni, madame", rohkeni
Raoul virkkaa.

"Suurta runoilijaako! Kyllä kuuluu, hyvä varakreivi, että te tulette
maaseudulta, kuten minulle äsken sanoitte, ja että te ette ole koskaan
nähnyt häntä. Hänkö suuri runoilija! Hän täyttää tuskin viittä jalkaa
mitaltaan."

"Hyvä, hyvä!" sanoi muuan pitkä, kuivakiskoinen ja tummaverinen mies,
jolla oli uljaat viikset ja tavattoman iso säilä. "Oivallista, kaunis
Paulet! Saattaa nyt vihdoinkin olla aika asettaa pikku Voiture oikeaan
paikkaansa. Vakuutan avoimesti, että minä luulen olevani perehtynyt
runouteen, ja hänen runoutensa olen aina havainnut inhoittavaksi."

"Kuka on tuo kerskuri?" kysyi Raoul Atokselta.

"Herra de Scudéry."

"'Clélien' ja 'Suuren Kyroksen' tekijä?"

"Hän on kirjoittanut ne teokset yhdessä sisarensa kanssa, joka
parhaillaan puhuttelee tuota kaunista naista ihan lähellä herra
Scarronia."

Raoul kääntyi katsomaan ja näki tosiaan kaksi naista, jotka olivat
saapuneet vastikään. Toisella oli viehättävät, hennot ja suruiset
kasvonpiirteet, joita ympäröitsi kaunis tumma tukka, ja hänen
silmänsä vivahtelivat samettisesti kuin mitä kauneimmat orvokit
kultaisine pohjuksineen; toisella, joka näytti kaitsevan edellistä
suojeluksellaan, oli ynseät, kuivakiskoiset ja kellertävät kasvot,
oikean vanhan seuralaisnaisen tai ulkokultaisen teeskentelijän
ulkomuoto.

Raoul päätti olla poistumatta paikalta, ennen kuin oli puhutellut
samettisilmäistä nuorta kaunista tyttöä, joka jonkun omituisen
ajatusoikun johdosta johti hänen mieleensä kaikesta erinäköisyydestään
huolimatta hänen pikku Louise-poloisensa; tämä oli jäänyt sairaana La
Vallièren linnaan, ja oli nyt tässä uudessa maailmassa hetkiseksi
häipynyt hänen ajatuksistaan.

Sillävälin lähestyi Aramis koadjutoria, joka hymyillen kuiskasi hänelle
muutamia sanoja. Itsehillinnästään huolimatta ei Aramis kyennyt
pidättymään hätkähdyksestä.

"Naurakaa toki", sanoi hänelle herra de Retz, "meitä pidetään
silmällä."

Hän jätti nyt Aramiin, puhellakseen madame de Chevreusen kanssa, jonka
ympärille oli liittynyt iso piiri.

Aramis oli nauravinaan, johtaakseen harhaan muutamien uteliaitten
kuulijain huomion, ja havaitessaan nyt Atoksen vuorostaan asettuneen
ikkunakomeroon, missä hän oli itse seissyt tuokion, käveli hän hyvin
välinpitämättömästi tämän luokse, virkettyään joitakuita sanoja
oikealle ja vasemmalle.

Heti hänen tultuaan sinne aloittivat he keskustelun, jota monet eleet
säestivät.

Raoul lähestyi heitä nyt, kuten Atos oli pyytänyt.

"Herra abbé", sanoi Atos kovalla äänellä, "lausuilee minulle erästä
herra Voituren rondeauta, joka minusta tuntuu verrattomalta."

Raoul seisoi hetkisen heidän lähellään, mutta sekaantui sitten madame
de Chevreusea saartavaan ryhmään, jota neiti Paulet oli lähestynyt
toiselta puolelta ja neiti de Scudéry toiselta.

"Mutta minä", haastoi koadjutori, "otan vapauden olla kokonaan
yhtymättä herra de Scudéryn käsitykseen; olen päin vastoin
sitä mieltä, että herra Voiture on runoilija, mutta pelkästään
runoilija. Valtiollisia aatoksia hän on kerrassaan vailla."

"No niin?" kysyi Atos.

"Huomenna", vastasi Aramis pikaisesti.

"Mihin aikaan?"

"Kello kuusi."

"Missä?"

"Saint-Mandéssa."

"Kuka on sinulle sanonut?"

"Kreivi de Rochefort."

Joku lähestyi nyt.

"Entä viisaustieteellisiä aatoksia? Niitä juuri puuttuu
Voiture-paralta. Pidän herra koadjutorin puolta: hän on yksinomaan
runoilija."

"Niin, totta tosiaan, hän on runoilussaan verraton", arveli Ménage, "ja
jälkimaailma, joka varmasti ihailee häntä, saattaa moittia häntä
ainoastaan siitä, että hän käyttää säkeiden rakenteessa liian suurta
vapautta: hän on tietämättään kuolettanut runouden."

"Kuolettanut, se on ihan oikea sana", lisäsi de Scudéry.

"Mutta kuinka mestarillisia ovatkaan hänen kirjeensä!" kiitti madame de
Chevreuse.

"Niin, siinä suhteessa hän on täydellinen mestari", myönsi neiti de
Scudéry.

"Se on totta", vahvisti neiti Paulet, "mutta ainoastaan silloin kun hän
laskee leikkiä, sillä vakavammassa kirjesommittelussa hän on
viheliäinen, ja jollei hän lausu asioita aivan kömpelösti, täytyy
teidän myöntää, että hän ainakin lausuu ne hyvin huonosti."

"Mutta tunnustakaa kuitenkin, että hänen leikkisyyttään on aivan
mahdoton, tavoitella."

"Kyllähän", sanoi de Scudéry viiksiänsä kierrellen; "minusta vain
tuntuu, että hänen hullunkurisuutensa on hiukan väkinäistä ja hänen
pilansa kovin tuttavallista. Lukekaa esimerkiksi 'Karpin kirje
hauelle'."

"Sitäpaitsi", huomautti Ménage, "hän sai parhaat vaikutelmansa Hôtel de
Rambouilletista: lukekaa esimerkiksi 'Zelide ja Alcidalée."

"Minä puolestani", sanoi Aramis lähestyen piiriä ja kunnioittavasti
kumartaen madame de Chevreuselle, joka vastasi hänelle herttaisella
hymyllä, "minä puolestani pahoittelen, että hän on kovin vapaasti
kohdellut isoisia. Hän on usein teroittanut kynänsä prinsessaa vastaan,
marski d'Albretia, herra de Schombergia, niin, itse kuningatartakin
vastaan."

"Kuinka -- kuningatartakinko vastaan?" kysyi de Scudéry, ojentaen esiin
oikean jalkansa ikäänkuin puolustusasentoon; "hitto, sitä en tiennyt!
Ja miten on hän loukannut hänen majesteettiaan?"

"Eikö teille ole tunnettu hänen sepitelmänsä: 'Ma aattelin'?"

"Ei", vastasi madame de Chevreuse.

"Ei", vastasi neiti de Scudéry.

"Ei", vastasi neiti Paulet.

"Tosin luulenkin, että kuningatar on esittänyt sen aniharvoille
henkilöille, mutta minulla on se varmasta lähteestä."

"Ja te muistatte sen?"

"Luulen sen jääneen mieleeni."

"Antakaahan kuulla", pyysivät kaikki.

"Ensin on minun mainittava, missä tilaisuudessa kappale lausuttiin",
kertoi Aramis. "Herra Voiture ajoi kerran kuningattaren vaunuissa,
kun tämä oli lähtenyt hänen kanssaan kahden kesken liikkeelle
Fontainebleaun metsään. Voiture oli istuvinaan mietteissänsä, jotta
kuningatar kysyisi häneltä, mitä hän ajatteli. Se laskelma ei
osunutkaan harhaan.

"'Mitä ajattelettekaan, herra de Voiture?' kysyi hänen majesteettinsa.

"Voiture hymyili, oli miettivinään viisi sekuntia, jotta hänen
luultaisiin sepittävän tilapäisesti, ja vastasi:

    "'On kohtalo -- ma aattelin --
    aiheetta ollut vainoojanne,
    mut viimein syystä kuitenkin
    loistonne saitte, kunnianne;
    ja sentään teille likeisempi
    ol' aikaan vanhaan -- jatkoin heti --
    niin, suoraan enhän lausuis:
    lempi ... mut loppusointu siihen veti!'"

Scudéry, Ménage ja neiti Paulet kohauttivat olkapäitänsä.

"Malttakaahan", sanoi Aramis, "säkeistöjä on kolme."

"Sanokaa pikemmin kupletteja", virkkoi neiti de Scudéry, "jolloin se
korkeintaan voi saada laulelman nimen."

    "'Ma aattelin: teit' Amor ain'
    aseillaan auttaa tahtoi kovin,
    nyt häädettynä piilee vain,
    ei tähtäämään käy luokse hovin.
    Ja mitä kostunkaan mä siitä,
    ett' aattelen ma vierellänne,
    kun pahoin kohtelette niitä,
    jotk' ovat olleet ystävänne?'"

"Mitä viime säkeisiin tulee", huomautti madame de Chevreuse, "niin en
tiedä, soveltuvatko ne runouden sääntöihin, mutta minä pyydän saada
todistaa niiden todenperäisyyden, ja jos on tarpeellista, yhtyvät
minuun madame de Hautefort ja madame de Sennecey, herra de Beaufortista
puhumattakaan."

"Jatkakaa vain", sanoi Scarron, "se ei enää kuulu minuun; aamusta
saakka olen lakannut olemasta hänen potilaansa."

"Ja viimenen kupletti", sanoi neiti de Scudéry, "lausukaa viimeinen
kupletti."

"Se kuuluu näin", aloitti jälleen Aramis, "sen etuna on ainakin nimien
maininta, niin että on mahdoton erehtyä tarkoituksessa.

    "'Ma aattelin, Marie: mik' ois,
    nyt ollessanne tällä päällä,
    tahtonne ratkaisu, jos vois
    eteemme ilmestyä täällä Buckingham
    elävänä yhä, ja kumpi suosionne saisi --
    Vincentkö väistyis, isä pyhä,[18]
    vai herttuako matkustaisi?'"

Tämä viimeinen säkeistö herätti yleistä Voituren hävyttömyyden
paheksumista.

"Mutta", virkkoi samettisilmäinen nuori tyttö puolikovaa, "minulla
puolestani on siksi huono maku, että havaitsen ne oivallisiksi, nuo
säkeet."

Samaa arveli myöskin Raoul, joka lähestyi Scarronia ja sanoi punastuen:

"Minä pyydän, herra Scarron, suokaa minulle kunnia saada tietää, kuka
on tuo nuori nainen, jonka mielipide asettuu koko loistavaa seuruetta
vastaan."

"Kas vain, nuori varakreivi", ilvehti Scarron, "luulenpa teidän
mielivän ehdottaa hänelle hyökkäys- ja puolustusliittoa."

Raoul punehtui taas.

"Myönnän kyllä", hän vastasi, "että pidän noita säkeitä varsin
kauniina."

"Sitä ne todella ovatkin", mukasi Scarron; "mutta hiljaa, runoilijain
kesken ei sellaista sanota."

"Mutta minulla", väitti Raoul, "ei ole kunniaa olla runoilija, ja kysyn
teiltä..."

"Kuka tuo nuori nainen on, aivan oikein. Hän on kaunis intiaanitar."

"Suokaa anteeksi, monsieur", pitkitti Raoul punastellen; "en tullut
siitä hullua hurskaammaksi. Voi, tulenhan maaseudulta!"

"Toisin sanoen ette paljoakaan ymmärrä siitä sanatulvasta, joka täällä
kumpuaa kaikista suista. Sen parempi, nuori herraseni, paljoa parempi!
Älkää yrittäkökään ymmärtää sitä; te vain haaskaisitte aikaanne, -- kun
sitten viimein tajuaisitte sen, ei toivottavasti enää puhutakaan siihen
tapaan."

"Suokaa minulle siis anteeksi, monsieur", pyyteli yhä Raoul, "ja
suvaitkaa sanoa minulle, kuka on se henkilö, jota te nimitätte
kauniiksi intiaanittareksi."

"Kyllä, kernaasti: hän on maailman viehättävimpiä naisia, mademoiselle
Françoise d'Aubigné".[19]

"Onko hän kuuluisan Agrippan sukua, kuningas Henrik neljännen ystävän?"

"Tyttärentytär. Hän on äskettäin tullut Martiniquelta, ja senvuoksi
sanon häntä kauniiksi intiaanittareksi."

Raoulin silmät suurenivat, ja hänen katseensa kohtasivat nuoren naisen
silmät; tämä hymyili.

Puheltiin yhä Voituresta.

"Monsieur", virkkoi neiti d'Aubigné, kääntyen hänkin Scarroniin
ikäänkuin ottaakseen osaa hänen keskusteluunsa nuoren varakreivin
kanssa, "ettekö te ihmettele Voiture-paran ystäviä! Kuulkaa, kuinka he
ylistellessään parjaavat häntä! Yksi ottaa häneltä terveen järjen,
toinen runoilulahjan, kolmas alkuperäisyyden, neljäs leikkisyyden,
viides itsenäisyyden, kuudes... Hyvä Jumala, mitä jättänevätkään he
hänelle jäljelle, mestarille, joksi mademoiselle Scudéry häntä sanoi!"

Scarron alkoi nauraa, Raoul samaten. Kaunis intiaanitar, itse
kummastuneena sanojensa tehosta, loi alas silmänsä ja omaksui jälleen
teeskentelemättömän sävynsä.

"Kuinka älykäs nainen!" virkahti Raoul.

Atos, joka yhäti seisoi ikkunakomerossa, katseli koko tätä näyttämöä
halveksivasti myhäillen.

"Kutsukaa tänne kreivi de la Fère", sanoi madame de Chevreuse
koadjutorille, "minulla on hänelle hiukan asiaa."

"Ja minun", esteli koadjutori, "täytyy välttää, että minun nähdään
puhelevan hänen kanssaan. Pidän hänestä hyvin paljon ja ihailen häntä,
sillä minä tunnen hänen entiset ritarilliset seikkailunsa, ainakin
muutamia niistä; mutta minä en tahdo tervehtiä häntä ennen kuin
ylihuomenna."

"Miksi juuri ylihuomenna?" kysyi madame de Chevreuse.

"Sen saatte tietää huomenillalla", vastasi koadjutori nauraen.

"Tosiaankin, hyvä Gondy", huomautti herttuatar, "te puhutte ihan kuin
Ilmestyskirja. Herra d'Herblay", hän lisäsi Aramiiseen kääntyen,
"tekisittekö vielä kerran minulle palveluksen tänä iltana?"

"Mielelläni, herttuatar", vastasi Aramis, "tänä iltana, huomenna, aina;
käskekää!"

"No niin, kutsukaahan tänne kreivi de la Fère; tahdon puhutella häntä."

Aramis astui Atoksen luo ja tuli takaisin hänen kanssaan.

"Herra kreivi", sanoi herttuatar ojentaen Atokselle kirjeen, "tässä on
se, mitä teille lupasin. Suojattinne saa hyvän vastaanoton."

"Madame", vastasi Atos, "hän on hyvin onnellinen, kun joutuu
kiitollisuuden velkaan teille."

"Siinä suhteessa ei ole mitään kadehdittavaa häneen verraten, sillä
minun on kiitettävä teitä hänen tuttavuudestaan", vastasi
veitikkamainen herttuatar, ja hänen hymynsä muistutti Aramista ja
Atosta Marie Michonista.

Niin sanoen nousi herttuatar ja käski vaununsa valmiiksi. Neiti Paulet
oli jo lähtenyt, ja neiti de Scudéry juuri teki lähtöä.

"Varakreivi", virkkoi Atos Raouliin kääntyen, "seuraa Chevreusen
herttuatarta, pyydä häntä sallimaan, että tarjoat hänelle käsivartesi,
ja kiitä häntä sitten siitä."

Kaunis intiaanitar lähestyi hyvästelemään Scarronia.

"Lähdettekö jo?" kysyi tämä.

"Olenhan viimeisiä, kuten näette. Jos saatte mitään tietoja herra
Voituresta, varsinkin hyviä, niin pyydän teitä ilmoittamaan minulle
huomenna."

"Ah, nyt kelpaa hänen jo kuolla", huomautti Scarron.

"Miksi niin?" kysyi samettisilmäinen nuori tyttö.

"Niinhän toki, koska hänen muistopuheensa on pidetty."

Erittäin toisistaan leikkisinä; nuori tyttö kääntyi säälivästi
katselemaan rampa-poloista, joka loi häneen rakastavia silmäyksiä.

Vähitellen harvenivat ryhmät. Scarron ei ollut huomaavinaan, että
jotkut hänen vieraansa olivat puhelleet hyvin salamyhkäisesti
keskenään, että useat olivat saaneet kirjeitä ja että illalla näytti
olleen salainen tarkoitus, kokonaan erillään kirjallisuudesta, josta
kuitenkin oli niin paljon puhuttu. Mitä se Scarroniin kuului? Nyt
voitiin huoletta frondeilla hänen luonansa; kuten hän itse oli
virkkanut, ei hän siitä päivästä lähtien enää ollut kuningattaren
potilas.

Raoul saattoi tosiaan herttuatarta tämän vaunuihin; istuuduttuaan
niihin ojensi hän nuorelle miehelle kätensä suudeltavaksi, ja silloin
valtasi hänet tuollainen harkitsematon päähänpisto, joka teki hänet
niin rakastettavaksi, mutta liiatenkin vaaralliseksi: hän tarttui
nopeasti Raoulin päähän ja suuteli häntä otsalle.

"Varakreivi", hän sanoi, "tuottakoot toivotukseni ja tämä suudelma
teille onnea!"

Sitten hän työnsi nuorukaisen luotansa ja käski ajurin kiidättää Hôtel
de Luynesiin. Vaunut vierivät pois, madame de Chevreuse nyökkäsi vielä
kerran vaununoven läpi nuorelle miehelle, ja Raoul nousi hämillään
jälleen ylös portaita.

Atos käsitti, mitä oli tapahtunut, ja hymyili.

"Tulehan nyt, varakreivi", hän sanoi, "sinun on aika poistua. Lähdet
huomenna prinssin armeijaan; pidä huolta, että saat nukkua hyvin tämän
viimeisen yösi yksityishenkilönä."

"Minusta tulee siis sotilas?" ihastui nuori mies. "Voi, monsieur,
kiitän teitä sydämeni pohjasta!"

"Hyvästi, hyvä herra kreivi!" toivotti abbé d'Herblay; "lähden taas
luostariini."

"Hyvästi, hyvä abbé!" sanoi koadjutori; "minä saarnaan huomenna, ja
täksi iltaa on minulla vielä vertailtavana parikymmentä eri tekstiä."

"Hyvästi, hyvät herrat!" lausui kreivi; "minä laskeudun nyt
neljäksikolmatta tunniksi levolle, sillä olen nääntymäisilläni
väsymykseen."

Nuo kolme herrasmiestä kumarsivat ja lähtivät, vaihdettuaan vielä
viimeisen katseen keskenään.

Scarron vilkui heihin salonkinsa oviverhojen lomitse.

"Yksikään heistä ei aio tehdä, mitä on sanonut", jupisi hän
apinamaisesti hymyillen; "mutta menkööt he rauhassa, nuo urheat
aatelismiehet! Kuka tietää, eivätkö he nyt työskentele hankkiakseen
minulle takaisin eläkkeeni!... He kykenevät liikuttamaan käsivarsiaan,
he, ja se merkitsee paljon. Minä voin valitettavasti liikuttaa vain
kieltäni, mutta yritänpä todistaa, että silläkin on puolensa. Kuules,
Champenois, kello lyö nyt yksitoista; tule lykkäämään minut
vuoteelleni... Tuo mademoiselle d'Aubigné on totta tosiaan viehättävä!"

Ja rampa-rukka katosi makuuhuoneeseensa, jonka ovi sulkeutui hänen
jälkeensä, ja valot sammutettiin perätysten salongista Rue des
Tournellesin varrelta.




NELJÄSKOLMATTA LUKU

Saint-Denis


Päivä alkoi koittaa, kun Atos nousi ylös ja antoi pukea itsensä; hänen
tavallista vaaleammista kasvoistaan ja valvonnan niihin jättämistä
jäljistä näkyi selvästi, että hän oli viettänyt melkein koko yön
unettomana. Vastoin tämän niin voimakkaan ja päättäväisen miehen
tavallista olemusta oli hänen koko esiintymisensä tänä aamuna jotakin
hidasta ja epäröivää.

Se johtui siitä, että hän puuhasi Raoulin matkavarustuksissa ja yritti
voittaa aikaa. Ensiksikin kiilloitti hän itse miekan, jonka otti
hajuvesiltä tuoksuvasta nahkakotelosta, ja tarkasteli, luontuiko kahva
hyvin käteen ja oliko terä kunnollisesti juuttunut kahvaan.

Sitten hän heitti nuorelle miehelle valitun matkarepun pohjalle pienen
louisdoreilla täytetyn kukkaron, huusi Olivainia -- se oli kotoa tullut
lakeija nimeltään -- ja pani tämän sullomaan valvontansa alaisena
matkareppuun kaikkia niitä kapineita, joita nuori mies tarvitsee
sotaretkelle lähtiessään.

Omistettuaan tunnin ajan näille askareille hän viimein avasi oven, joka
johti varakreivin huoneeseen, ja astui hyvin hiljaa sisälle.

Auringon säteet tulvivat huoneeseen suuresta ikkunasta, jonka eteen
Raoul myöhään illalla kotiin tultuansa ei ollut laskenut alas
kaihtimia. Hän nukkui vielä, pää soreasti nojautuneena toiseen
käsivarteen. Pitkä tumma tukka peitti puolittain hänen kaunista
otsaansa, joka oli aivan märkänä, kun pienet hikihelmet valuivat pitkin
väsyneen lapsen poskia. Atos lähestyi. Hellää kaihoa ilmaisevaan
asentoon kumartuneena hän silmäili pitkän tovin nuorukaista, tämän
maatessa hymyhuulin ja silmät puolittain ummessa; suloisiapa piti olla
hänen uniensa, keveätä hänen uinailunsa, kun suojelusenkeli
äärettömässä hoidossaan osoitti häntä kohtaan niin harrasta huolenpitoa
ja kiintymystä. Vähitellen antautui Atos yhä syvemmälle mieluisiin
haaveisiin tätä kukoistavaa, viatonta nuoruutta katsellessaan. Hänen
oma varhainen ikäkautensa kuvastui hänelle kaikkine herttaisine
muistoineen, jotka pikemmin ovat hurmaavaa kukkien tuoksua kuin
todellisia ajatuksia. Menneisyyden ja nykyisyyden välillä oli leveä
rotko. Mutta mielikuvitus lentää enkelin siivin, salaman vauhdilla; se
kiitää merten yli, joilla olemme olleet joutumaisillamme haaksirikkoon,
pimeän halki, jossa unikuvamme ovat rauenneet tyhjiin, kuilujen poikki,
jotka ovat nielleet auvomme. Hän muisteli, miten hänen nuoruutensa koko
ensi puoliskon katkeroitti nainen, ja pelästyen ajatteli hän, kuinka
valtaava vaikutus rakkaudella saattoi olla noin hienoon, mutta samalla
peräti voimakkaaseen luonteeseen. Muistaessaan, mitä kaikkea hän itse
oli kärsinyt, oivalsi hän, mitä kovia kokemuksia Raoulillakin saattoi
olla edessään, ja hänen sydäntään hellyttävä harras sääli ilmeni
kostuneissa silmissäkin, joilla hän tähysteli nuorukaista.

Samassa havahtui Raoul, ilman pilveä, varjotta, vähääkään tuntematta
väsymystä, jollainen joustavuus on ominaista erityisille linnun
eloisuutta muistuttaville luonteille. Hänen katseensa kohdistui Atoksen
kasvoihin, ja hän tajusi luultavasti kaikki, mitä tämän miehen
sydämessä liikkui, tämän odottaessa hänen heräämistään niinkuin
rakastaja rakastajattaren, sillä hänenkin silmäyksensä kuvasti
sanomatonta hellyyttä.

"Tekö täällä, monsieur?" hän sanoi kunnioittavasti.

"Niin, Raoul, tässä olen", vastasi kreivi. "Ja te ette herättänyt
minua?"

"Tahdoin antaa sinun vielä hetkisen nauttia suloista untasi,
ystäväiseni; sinun täytyi olla väsyksissä eilispäivän jälkeen, jota
jatkui niin pitkälle yöhön."

"Voi, kuinka hyvä te olette, monsieur!" huudahti Raoul.

Atos hymyili.

"Miten jaksat?" hän kysyi.

"Erinomaisesti, monsieur; olen täydellisesti levännyt ja tunnen itseni
reippaaksi ja virkuksi."

"Sinä kasvat vielä", jatkoi Atos, osoittaen kypsyneen miehen isällistä
ja hyväntahtoista harrastusta nuorta miestä kohtaan, "ja sentähden
tuntee ihminen sinun iälläsi kaksin verroin väsymystä."

"Voi, suokaa anteeksi, monsieur", pyysi Raoul ihan hämillään tästä
suuresta huomaavaisuudesta, "olen tuotapikaa vaatteissa."

Atos kutsui Olivainin, ja sen täsmällisyyden ansiosta, jonka Atos
sotilaalliseen palvelukseen tottuneena oli juurruttanut holhottiinsa,
olikin nuori mies kymmenessä minuutissa valmis.

"Sullo nyt tavarani", sanoi nuorukainen lakeijalle.

"Se on jo tehty, Raoul", ilmoitti Atos. "Olen toimittanut matkareppusi
kuntoon, ja sinulta ei puutu mitään. Sekä sinun reppusi että lakeijan
ovat jo sidotut satuloihinkin, jos vain on toteltu käskyjäni."

"Kaikki on tehty herra kreivin toivomuksen mukaan", vastasi Olivain,
"ja hevoset odottavat."

"Ja minä kun nukuin", huudahti Raoul, "teidän ystävällisesti
huolehtiessanne kaikista asioista, monsieur! Tosiaankin osoitatte
minulle aivan liikanaista suosiollisuutta."

"Pidät minusta siis hiukan, toivoakseni?" virkkoi Atos melkein
liikutetulla äänellä.

"Voi, monsieur", huudahti Raoul, joka estääkseen minkään hellyyden
ilmauksen paljastamasta liikutustaan hillitsi sen niin rajusti, että
oli tukehtumaisillaan, "Jumala on todistajani, että minä rakastan ja
kunnioitan teitä."

"Katso nyt vielä, oletko unohtanut mitään", sanoi Atos, ollen hänkin
tarkastelevinaan ympärilleen liikutuksensa salaamiseksi.

"Ei, mitään ei ole unohdettu, monsieur", vastasi Raoul.

Lakeija lähestyi nyt Atosta hieman epäröiden ja huomautti hänelle
hiljaa:

"Herra varakreivillä ei ole miekkaa, sillä herra kreivi käski minun
eilen korjata pois sen, jonka hän oli laskenut syrjään."

"Hyvä", vastasi Atos, "se jää minun huolekseni."

Raoul ei näkynyt kuulevan tätä keskustelua. Hän meni alas, joka hetki
silmäillen kreiviä nähdäkseen, oliko eronhetki jo tullut, mutta Atos ei
ollut millänsäkään.

Ulos portaille päästyään näki Raoul kolme hevosta satuloiduksi.

"Kas, monsieur", hän huudahti säihkyvin silmin, "te siis saatatte
minua!"

"Seuraan sinua kappaleen matkaa", vastasi Atos.

Ilo loisti Raoulin katseesta, ja hän hyppäsi keveästi ratsaille.

Atos nousi hitaasti hevosensa selkään, virkettyään hiljaa muutamia
sanoja lakeijalle, joka ei heti tullutkaan mukaan, vaan palasi
ravintolaan. Ihastuksissaan siitä onnesta, että sai olla kreivin
seurassa, ei Raoul huomannut tai ollut huomaavinaan mitään.

Molemmat aatelismiehet suuntasivat kulkunsa Pont-Neufin yli,
seurasivat laitureita eli oikeammin silloista "Pepinin juottopaikkaa"
ja ratsastivat Grand-Châteletin muureja pitkin. He saapuivat
Saint-Denis-kadulle, kun lakeija tavoitti heidät.

Taipaleella oltiin ääneti. Raoul tiesi hyvin, että eronhetki läheni;
kreivi oli edellisenä päivänä antanut useita käskyjä sellaisista
asioista, joita hänen piti toimitella tämän päivän kuluessa. Hänen
katseensa muuten kuvastivat yhä sydämellisempää hellyyttä, ja hänen
virkkamansa harvat sanat ilmaisivat vielä suurempaa leppoisuutta.
Tuolloin tällöin puhkesi hänen huuliltaan joku mietelmä tai neuvo, ja
hänen sanansa osoittivat mitä hartainta harrastusta.

Ratsastajain jätettyä taakseen Saint-Denisin portin ja tultua les
Recolletzin ylänteelle loi Atos silmäyksen varakreivin hevoseen.

"Sinun tulee varoa, Raoul", neuvoi hän, "sinulla on raskas käsi; olen
jo usein sanonut sen sinulle, ja sinä et saa unohtaa sitä, sillä se on
suuri vika ratsastajassa. Näethän, hevosesi on jo väsynyt; se vaahtoaa
jo, kun minun ratsuni sitävastoin näyttää tulevan suoraan tallista.
Sinä teet siltä suun kovaksi noin tiukasti kiskomalla kuolainta;
ajattelehan, sinä et voi enää liikuskella kyllin nopeasti. Ratsumiehen
pelastus riippuu usein elukan joutuisasta tottelemisesta. Sinun on
muistettava, että sinä et kahdeksan päivän kuluttua enää ohjaile
hevostasi ratsastuslaitoksessa vaan taistelukentällä."

Sitten hän lisäsi äkkiä, jottei tämä kehoitus olisi saanut liian
murheellista tärkeyttä:

"Katsohan, Raoul, kuinka kaunis alanko tuossa leviää ihan erinomaisena
peltopyyn pyyntiin!"

Nuori mies painoi opetuksen mieleensä ja ihaili erittäin sitä hellää
hienotuntoisuutta, jolla se oli hänelle annettu.

"Hiljakkoin huomasin toisenkin seikan", aloitti taas Atos. "Pistoolilla
ampuessasi sinä pidit käsivarttasi liiaksi suorassa. Se jännitys
tärvelee osumisen varmuuden. Kahdestatoista laukauksesta menikin kolme
ohi maalin."

"Jonka te sitävastoin kaksitoista kertaa tapasitte", vastasi Raoul
hymyillen.

"Niin, syystä että minä koukistin kyynärtaivetta ja siten tuin kättä
kyynäspäällä. Ymmärrätkö, mitä tahdon sanoa, Raoul?"

"Kyllä, monsieur. Olen sittemmin ampunut yksikseni, sitä neuvoa
noudattaen, ja onnistunut täydellisesti."

"Johtuu mieleeni", pitkitti Atos, "että sinä miekkaillessasi ahdistat
vastustajaasi liian raskaasti. Tiedän hyvin, että se vika kuuluu sinun
ikäkauteesi, mutta ruumiin liike vie tuimasti hyökkäillessä aina miekan
syrjään keskisuunnasta, ja jos olisit tekemisissä kylmäverisen
vastustajan kanssa, niin hän pysähdyttäisi sinut ensimmäisellä
askeleellasi ihan yksinkertaisella irtautumisella tai suoralla
survaisullakin."

"Niin, monsieur, kuten te olette tehnyt usein; mutta kaikilla ei ole
teidän taitavuuttanne ja miehuuttanne."

"Kuinka raikkaana puhalteleekaan tuuli!" jatkoi Atos; "se on muistona
talvesta. Sivumennen sanoen, jos joudut tuleen, -- ja niinhän käy,
sillä sinut on suositeltu nuorelle kenraalille, joka pitää paljosta
ruudinsavusta -- niin muista tarkoin, että sinä et milloinkaan
ensimmäisenä ammu yksityisessä kahakassa, jollaisia usein sattuu,
etenkin meille ratsumiehille. Ensimmäisenä ampuva osaa harvoin,
mieheensä, sillä hän laukaisee pistoolinsa siinä pelossa, että hän
sitten jää turvattomaksi aseellista vastaan; ja hänen ampuessaan
kohotuta sinä hevosesi takajaloilleen -- se temppu on pari kolme kertaa
pelastanut henkeni."

"Kyllä käytän sitä, vaikkapa vain kiitollisuudesta."

"Kas", virkahti Atos, "eikö tuolla otetakin kiinni salametsästäjiä?
Niin, totisesti!... Ja muuan tärkeä seikka, Raoul; jos haavoitut
taistelussa, jos putoat hevosen selästä ja olet vielä vähänkin
voimissasi, niin yritä päästä syrjään suunnasta, johon rykmenttisi on
ollut etenemässä, sillä muutoin voi helposti tapahtua, että kun se
kääntyy takaisin, tallataan sinut hevosten kavioihin. Joka tapauksessa,
jos saat vamman, kirjoita heti minulle tai anna jonkun muun kirjoittaa;
me ymmärrämme haavoja, me vanhat", lisäsi Atos hymyillen.

"Kiitos, monsieur!" vastasi nuorukainen liikuttuneena.

"Kas, nyt olemmekin Saint-Denisissä!" jupisi Atos.

He saapuivatkin juuri tälle kahden vahtisotilaan vartioimalle
kaupunginportille. Toinen sotilas huomautti toiselle:

"Tuossa menee taas nuori aatelismies, joka näkyy lähtevän armeijaan."

Atos kääntyi katsomaan; kaikki, jotka välillisestikään ottivat
huomatakseen Raoulia, herättivät hänen harrastustaan.

"Mistä sen näette?" hän kysyi.

"Hänen ryhdistään, monsieur", vastasi vahtisotilas. "Hänellä muuten on
se ikäkin. Hän on toinen tänään."

"Onko jo nyt aamulla tästä kulkenut minunlaiseni nuori mies?" kysyi
Raoul.

"On, totta tosiaan, ylhäisen näköinen ja erinomaisissa tamineissa;
näytti olevan hyvää sukuperää."

"Minä saan siis matkakumppanin, monsieur", huomautti Raoul
pitkittäessään kulkuansa; "mutta voi, hän ei voi saada minua unohtamaan
sitä, jonka menetän!"

"En luule saavuttavasi häntä, Raoul, sillä minulla on hiukan sanottavaa
sinulle täällä, ja se kenties sentään viivyttää sinua niin kauan, että
se aatelismies saa liiaksi etumatkaa."

"Kuten suvaitsette, monsieur."

Siten puhellen ratsastivat he pitkin katuja, jotka juhlapäivän johdosta
olivat väkeä täynnä, ja he saapuivat nyt vanhan kirkon edustalle, jossa
pidettiin aamumessua.

"Laskeutukaamme tässä ratsailta, Raoul", sanoi Atos. "Pitele sinä,
Olivain, hevosiamme ja anna minulle miekka."

Atos otti käteensä miekan, jonka lakeija hänelle ojensi ja molemmat
herrasmiehet astuivat kirkkoon.

Atos tarjosi Raoulille vihkivettä. Eräillä isänsydämillä on jossakin
määrin samaa huomaavaisuutta kuin rakastajalla lemmittyänsä kohtaan.

Nuori mies kosketti Atoksen kättä, kumarsi ja teki ristinmerkin. Atos
virkkoi muutamia sanoja eräälle kirkonvartijalle, joka sitten kumarsi
ja astui eteenpäin hautakuoria kohti.

"Tule, Raoul", sanoi Atos, "seuratkaamme tätä miestä."

Kirkonvartija avasi kuninkaallisten hautojen ristikkoportin ja pysähtyi
ylimmälle porrasaskelmalle, Atoksen ja Raoulin mennessä alas. Pimeitä
hautaportaita valaisi hopealamppu, joka paloi viimeisen askelman
kohdalla, ja lampun alle oli asetettu tammitelineelle kirstu verhottuna
leveään, sinipunervaan, kultaisilla liljoilla kukitetusta sametista
ommeltuun paarivaatteeseen.

Nuorukaista oli oman sydämensä murhe ja kirkon kunnioitusta herättävä
majesteetillisuus valmistanut tähän kohtaukseen. Hän laskeutui
verkkaisin ja juhlallisin askelin ja seisahtui suorana ja paljastetuin
päin viimeksi kuolleen kuninkaan maallisten jäännösten eteen; vainaja
ei ollut yhtyvä esi-isiinsä ennen kuin hänen seuraajansa oli asettunut
hänen paikalleen, ja kirstu näytti olevan sijoitettu siihen sanomaan
inhimilliselle ylpeydelle, joka niin helposti paisuu valtaistuimella:

"Maallinen tomu, minä odotan sinua!" Syntyi tovin äänettömyys.

Atos kohotti sitten kätensä ja osoitti ruumisarkkua.

"Tässä tilapäisessä haudassa", hän haastoi, "on nyt heikko mies ilman
suuruutta; mutta hänen hallituksensa oli kuitenkin täynnä mitä
tärkeimpiä tapauksia, ja se johtui siitä, että tämän kuninkaan
ympäristössä valvoi toisen miehen henki, niinkuin tämä lamppu valvoo
ruumiskirstun ääressä ja valaisee sitä. Tuo toinen oli todellinen
kuningas, Raoul; ensiksimainittu oli pelkkä haamu, johon hän puhalsi
sielunsa. Sellainen voima kuitenkin on meidän keskuudessamme
yksivakaisella majesteetilla, että tuolle miehelle ei edes suotu
kunniaa saada hautaansa sen jalkoihin, jonka mainetta ikuistaakseen hän
oli uhrannut elämäänsä; sillä ota huomioosi, Raoul, että jos tuo mies
tekikin tämän kuninkaan vähäiseksi, teki hän sitävastoin kuninkuuden
suureksi, ja Louvre-palatsi sisältää kaksi eri suuretta: kuninkaan,
joka kuolee, ja kuninkuuden, joka ei kuole. Se hallitus on lopussa,
Raoul; tuo hirmuinen ministeri, jota hänen herransakin niin suuresti
pelkäsi ja vihasi, painui hautaan, vetäen mukanansa kuninkaan, jonka
hän ei tahtonut sallia elää yksinään, luultavasti pelosta, että tämä
repisi alas hänen työnsä, sillä kuningas rakentaa ainoastaan silloin
kun hänellä on apunaan joko Jumala tai Jumalan henki. Siihen aikaan
katsoivat kuitenkin kaikki kardinaalin kuolemaa vapautukseksi, ja minä
itsekin -- niin sokeita ovat aikalaiset -- vastustin toisinaan tuon
suuren miehen aikeita, joka piteli Ranskaa kädessään ja sen
ummistamisella tai avaamisella mielinmäärin tukahdutti tai tuuletti
sitä. Että hän kauhistavassa vihassaan ei musertanut minua ja
ystäviäni, se tapahtui luultavasti minun voidakseni tänään sanoa
sinulle, Raoul; opi aina pitämään erillään kuningas ja kuninkuus;
kuningas on vain ihminen, mutta kuninkuus on Jumalan henki. Kun olet
kahden vaiheilla, kumpaista sinun tulee palvella, niin syrjäytä
ulkonainen aineellisuus näkymättömän periaatteen tieltä, sillä tämä on
kaikkena. Jumala on vain tahtonut saattaa tämän periaatteen paremmin
havainnolliseksi, kun on ruumiillistuttanut sen ihmiseen. Raoul, olen
näkevinäni tulevaisuutesi ikäänkuin pilven läpi. Minä luulen, että se
tulee parempi kuin meidän. Päin vastoin kuin me, joilla oli ministeri
ilman kuningasta, saat sinä ministerittömän kuninkaan. Voit siis
palvella, rakastaa ja kunnioittaa kuningasta. Jos tämä kuningas on
hirmuhallitsija, sillä kaikkivaltiudella on pyörrytyksensä, joka usein
harhaannuttaa sen hirmuhallitukseen, niin palvele, rakasta ja kunnioita
kuninkuutta, siis virheetöntä asiaa, toisin sanoen Jumalan henkeä maan
päällä, sitä taivaallista kipinää, joka tekee tomumajasta niin
majesteetillisen ja pyhän, että me muut korkeasukuiset ylimykset olemme
yhtä vähäpätöisiä sen ruumiin edessä, joka makaa näiden portaitten
viimeisen askelman vieressä, kuin tämä ruumis itse on iankaikkisen
olennon valtaistuimen juurella."

"Tahdon palvoa Jumalaa, monsieur", vakuutti Raoul, "ja kunnioittaa
kuninkuutta, palvella kuningasta ja pyrkiä, jos kuolen, heittämään
henkeni kuninkaan, kuninkuuden tai Jumalan tähden. Olenko ymmärtänyt
teitä oikein?"

Atos hymyili.

"Sinulla on jalo mielenlaatu", hän sanoi; "tuosta saat miekkasi."

Raoul vaipui toisen polvensa varaan.

"Sitä kantoi isäni, kunnon aatelismies. Minä kannoin sitä vuorostani ja
usein kunniakkaasti kun kahva oli kädessäni ja huotra kupeellani. Jos
käsivartesi on vielä liian heikko käyttelemään tätä säilää, niin sen
parempi, Raoul; sinulla on silloin sitä enemmän aikaa oppia
pysyttelemään paljastamatta sitä varemmin kuin on tarvis."

"Monsieur", vastasi Raoul vastaanottaen kreivin kädestä kalvan, "minun
on kiitettävä teitä kaikesta; tämä miekka on kuitenkin kallein lahja,
mitä olette minulle antanut. Minä vannon kantavani sitä kiitollisena."

Hän kohotti kahvan huulilleen ja suuteli sitä kunnioittavasti.

"Hyvä on", sanoi Atos. "Nouse nyt, varakreivi, ja syleilkäämme
toisiamme."

Raoul kohosi seisaalle ja heittäysi sydämellisesti Atoksen syliin.

"Hyvästi!" mutisi kreivi, joka tunsi sydämensä heltyvän, "hyvästi, ja
ajattele joskus minua."

"Oi, ikuisesti, ikuisesti!" huudahti nuori mies. "Sen vannon, monsieur,
ja jos minulle tapahtuu joku onnettomuus, jää teidän nimenne
viimeiseksi lausumakseni, teidän muistonne ajatusteni viimeiseksi."

Liikutustaan salatakseen nousi Atos joutuisasti ylös portaita, antoi
kirkonvartijalle kultarahan, kumarsi alttarille ja harppaili pitkin
askelin kirkon asehuoneeseen, jonka ulkopuolella Olivain odotteli
hevosineen.

"Olivain", sanoi Atos viitaten Raoulin hankkilukseen, "tiukenna tuota,
sillä miekka riippuu liian matalalla. Noin. Nyt saatat herra
varakreiviä, kunnes Grimaud saapuu, jolloin sinä jätät hänet.
Ymmärräthän, Raoul? Grimaud on vanha palvelija, peräti miehuullinen ja
älykäs; hän tulee varsinaiseksi saattolaiseksesi."

"Kyllä, monsieur", vastasi Raoul.

"Ratsaille siis, jotta saan nähdä sinut taipaleellasi!"

Raoul totteli.

"Hyvästi, Raoul!" sanoi kreivi; "hyvästi, rakas lapsonen!"

"Hyvästi, monsieur!" sanoi Raoul; "hyvästi, hartaasti rakastettu
hyväntekijäni!"

Atos teki merkin kädellään, sillä hän ei uskaltanut puhua. Raoul
poistui avopäin.

Atos seisoi liikkumattomana ja katseli hänen jälkeensä, kunnes hän
katosi kadunkulman taakse. Silloin heitti kreivi ohjakset eräälle
talonpojalle, astui vitkaan ylös portaita, lähti takaisin kirkkoon,
polvistui sen pimeimpään soppeen ja rukoili.




VIIDESKOLMATTA LUKU

Muuan herra de Beaufortin neljästäkymmenestä pakokeinosta


Sillävälin kului aika vangilta kuten niiltäkin, jotka järjestelivät
hänen pakoansa; ainoana erona oli, että se häneltä kului hitaammin.
Aivan päin vastoin kuin muut miehet, jotka innostuneesti tekevät
vaarallisen päätöksen ja tyyntyvät mikäli toimeenpanon hetki lähenee,
näytti Beaufortin herttua, jonka tulinen urhoollisuus oli tullut
sananlaskuksi, mutta jota nyt oli pidetty kahlehdittuna viisivuotiseen
toimettomuuteen, tahtovan jouduttaa ajan kulkua ja sydämensä syvyydessä
ikävöivän toimintahetkeä. Paitsi niitä suunnitelmia, joita hän laati
vastaisen varalle, -- on myönnettävä, että ne kuitenkin vielä olivat
hyvin hämäriä ja epämääräisiä, -- sisältyi hänen pakoonsa jo alku
kostoon, joka paisutti hänen sydäntään. Ensiksikin se oli varsin ikävä
juttu herra de Chavignylle, jota hän vihasi tämän pikkumaisten
kiusantekojen takia; mutta vielä ärsyttävämpi täytyi sen olla
Mazarinille, jota hän vimmaisesti inhosi kärsimiensä suurten
vääryyksien johdosta. Siitä näkee, että oli toki asianmukainen suhde
niiden tunteitten kesken, jotka herra de Beaufort omisti kuvernöörille
ja ministerille, käskyläiselle ja määrääjälle.

Herra de Beaufort tunsi varsin hyvin, millainen oli sisäinen asema
Palais-Royalissa, eikä hän ollut tietämätön siitä suhteesta, joka oli
syntynyt kuningattaren ja kardinaalin kesken. Niinpä sovittelikin hän
vankilastaan näyttämölle koko sen draamallisen kohun, joka nousisi, kun
ministerin työhuoneesta tunkeutuisi Itävallan Annan korviin:
"Beaufortin herttua on karannut!" Tätä kohtausta kuvitellessaan hymyili
herra de Beaufort tyytyväisesti, oli jo olevinaan vankilan
ulkopuolella, täysin keuhkoin hengittävinään niittyjen, metsien ilmaa,
puristavinaan nopsan juoksijan säärtensä väliin ja huutavinaan
kaikuvalla äänellä: "Olen vapaa!"

Totta on, että hän tajulleen tullessaan huomasi jälleen olevansa
neljän seinän saartamana, näki kymmenen askeleen päässä La Raméen
pyörittelevän peukaloitansa ja eteishuoneessa vartiosoturien
naureskelevan tai ryyppivän.

Ainoa, mikä tyynnytti häntä tämän tuskaannuttavan taulun katselussa, --
niin vaihteleva on ihmismieli, -- oli Grimaudin yrmeä naama, nuo
kasvot, jotka aluksi olivat herättäneet hänessä vihaa, mutta nyt
kuvastuivat hänen kaikkena toivonaan. Grimaud näytti hänestä
Antinoukselta.

Meidän ei tarvitse mainita, että kaikki tämä oli vain vangin kuumeisen
mielikuvituksen leikkiä. Grimaud oli aina sama; hän oli myös
säilyttänyt esimiehensä La Raméen rajattoman luottamuksen, ja tämä
uskoikin häneen nyttemmin enemmän kuin itseensä, sillä olemme jo
maininneet, että La Ramée sydämensä syvyydessä tunsi herra de
Beaufortia kohtaan jonkunlaista sääliä.

Kelpo La Ramée odotteli myös suurta huvia kahdenkeskisestä pikku
illallisesta vankinsa seurassa. La Raméella oli vain yksi vika: hän oli
herkkusuu; hän oli havainnut piirakat hyviksi ja viinin oivalliseksi.
Nyt oli ukko Marteaun seuraaja luvannut hänelle fasaanipiirakan
kanapaistoksen asemasta ja chambertinia meloonin sijasta. Kun tähän
hyvyyteen oli tulossa lisäksi hauskan prinssin seura, prinssin, joka
pohjaltaan oli niin sävyisä, keksi niin hauskoja kujeita herra de
Chavignya vastaan ja lasketteli niin hilpeätä pilaa Mazarinista,
ikävöitsi La Ramée lähenevää helluntaipyhää kuin suurinta vuoden
neljästä suuresta juhlasta.

La Ramée odotti siis kello kuutta illalla yhtä kärsimättömästi kuin
herttuakin.

Aamusta saakka hoiteli hän kaikkia yksityiskohtia, ja luottaen
ainoastaan itseensä kävi vasiten ukko Marteaun seuraajan luona. Tämä
oli voittanut oman kuntonsa: hän näytti päällysmiehelle todellista
ihmepiirakkaa, joka oli koristettu herra de Beaufortin vaakunalla;
piirakka ei ollut vielä täytetty, mutta sen vieressä oli fasaani ja
kaksi peltopyytä niin hienosti silavoittuina, että kumpainenkin
muistutti pulleata neulatyynyä. Vesi herahti La Raméen kielelle, ja
jälleen astuessaan herttuan huoneeseen hän hykersi käsiänsä
tyytyväisesti.

Päälle päätteeksi oli herra de Chavigny täydellisesti luottaen La
Raméehen, kuten jo olemme maininneet, lähtenyt pikku matkalle saman
päivän aamuna, joten La Ramée nyt oli linnan varakuvernöörinä.

Grimaud taasen oli ynseämmän näköinen kuin koskaan.

Aamupäivällä oli herra de Beaufort pelannut otteen palloa La Raméen
kanssa, ja Grimaudin viittaus oli kehoittanut häntä pitämään tarkoin
silmällä, mitä tapahtui.

Grimaud, joka käveli edellä, viitoitti tien, jota seurattaisiin
illalla. Pallorata oli niin sanotulla pikku linnanpihalla. Se oli
jokseenkin autio paikka, jonne ei asetettu mitään vahtisotilaita
muulloin kuin herra de Beaufortin lyödessä palloa, ja muurin korkeuden
johdosta näytti sekin varokeino tarpeettomalta.

Oli kolme porttia avattavana, ennen kuin saavuttiin tälle paikalle.
Kuhunkin porttiin oli eri avain. La Ramée piti noita avaimia aina
mukanaan.

Heidän päästyänsä tälle linnanpihalle meni Grimaud ihan koneellisesti
istuutumaan erään ampumareiän luo, laskien jalkansa riipuksiin muurin
ulkopuolelle. Näkyi selvästi, että nuoraportaat aiottiin kiinnittää
siihen kohtaan.

Tämä temppu, joka oli helposti ymmärrettävä Beaufortin herttualle, oli
luonnollisesti aivan tarkoitukseton La Raméelle.

Pelierä alkoi. Tällä kertaa oli herra de Beaufortilla hyvä onni; olisi
voinut luulla, että hän käsin asetti pallot sille paikalle, mihin
tahtoi niitä sinkoamaan. La Ramée kärsi täydellinen tappion.

Neljä herra de Beaufortin vahtisotilasta oli seurannut häntä ja kokoili
palloja; pelin päätyttyä laski herra de Beaufort huolettomasti leikkiä
La Raméen kömpelyydestä ja antoi vartijoilleen kaksi louisdoria, jotta
he toisten neljän kumppaninsa kanssa joisivat hänen maljansa.

Vahtisotilaat pyysivät lomaa, ja sen heille antoikin La Ramée, mutta
vasta illaksi. Siihen asti oli päällysmiehen puuhailtava tärkeissä
hommissa, ja kun hänen täytyi useilla asioilla liikkua ulkosalla,
halusi hän, että vankia ei sillävälin päästettäisi näkyvistä.

Jos herra de Beaufort olisi itse järjestänyt kaikki, niin hän olisi
varmaankin saanut aseman kääntymään edukseen vähemmin kuin hänen
kaitsijansa nyt sovitti.

Vihdoin löi kello kuusi; vaikka aiottiin istuutua pöytään vasta
seitsemältä, oli päivällinen jo valmis ja tarjolla. Erityisellä
pöydällä komeili mahtava piirakka herttuan vaakunalla koristettuna, ja
se näyttikin olevan hyvin kypsennetty, mikäli saattoi päättää
kullankeltaisesta kuoresta.

Muu päivällinen oli yhtä maukkaalta näyttävää.

Kaikki olivat maltittomia, vahtisotilaat lähtemään ryypyille, La Ramée
istuutumaan pöytään ja herra de Beaufort livistämään.

Ainoastaan Grimaud ei ilmaissut vähäisintäkään kiihtymystä. Olisi
voinut sanoa, että Atos oli kasvattanut hänet tätä tärkeätä tilaisuutta
ajatellen.

Oli hetkiä, jolloin Beaufortin herttua häntä silmätessään kysyi
itseltään, eikö kaikki ollut unta, -- oliko tuo marmorikuva tosiaan
palvelemassa häntä ja saisiko se elämää ratkaisevan hetken tullessa.

La Ramée lähetti pois vahtisotilaat, kehoittaen heitä juomaan prinssin
maljan; heidän lähdettyään hän lukitsi jälleen ovet, pisti avaimet
taskuunsa ja osoitti prinssille pöytää sen näköisenä kuin olisi hän
tahtonut sanoa:

"Milloin monseigneur suvaitsee."

Prinssi katsoi apuriinsa. Grimaud katsoi seinäkelloon; se oli
neljänneksen yli kuuden, ja karkaaminen oli määrätty kello seitsemäksi.
Oli siis vielä odotettava kolme neljännestuntia.

Neljännestunnin voittaakseen teki prinssi verukkeeksi, että hän oli
suuresti kiintynyt lukemiseensa ja halusi päästä alottamansa luvun
loppuun. La Ramée lähestyi katsomaan prinssin olan yli, mikä kumma
kirja siten saattoikaan pidättää prinssiä istuutumasta pöytään, kun
päivällinen jo oli tarjolla.

Se oli Caesarin "Gallialaissota", jonka La Ramée itse oli vastoin herra
de Chavignyn määräyksiä hankkinut prinssille kolmea päivää aikaisemmin.

La Ramée päätti olla enää loukkaamatta vankilan järjestyssääntöjä.

Odottaessaan hän veti tulpat pulloista ja meni haistelemaan piirakkaa.

Kello puoli seitsemän nousi herttua seisaalle ja lausui arvokkaasti:

"Caesar oli ehdottomasti vanhanajan suuriin mies."

"Siltäkö tuntuu, monseigneur?" virkkoi La Ramée.

"Niin."

"Kas vain! Minä puolestani", tuumi La Ramée, "pidän enemmän
Hannibalista."

"Ja miksi, hyvä La Ramée?" kysyi herttua.

"Siksi että hän ei ole jättänyt jälkeensä mitään sotamuistelmia",
vastasi La Ramée leveästi irvistäen.

Herttua oivalsi viittauksen ja istuutui pöytään, osoittaen La Raméelle
paikan vastapäätä.

Tätä ei tarvinnut kahdesti käskeä.

Ei ole ilmehikkäämpiä kasvoja kuin todellisen herkuttelijan, kun hän
istuu hyvän pöydän ääressä. Niinpä kuvastivatkin La Raméen
kasvonpiirteet täydellistä autuutta, kun hän Grimaudin kädestä
vastaanotti liemilautasen.

Herttua katseli häntä myhäillen.

"_Ventre-saint-gris_, La Ramée", hän huudahti, "tiedättekö, että jos
minulle tällähaavaa sanottaisiin Ranskassa jonkun olevan onnellisempi
mies kuin te, en sitä ottaisi uskoakseni!"

"Ja te olisitte totta tosiaan oikeassa, monseigneur", tunnusti La
Ramée. "Minä myönnän, että nälissäni en tiedä mitään mieluisampaa näkyä
kuin kunnollisesti katetun pöydän, ja kun lisäksi", jatkoi La Ramée,
"siinä pöydässä isännöitsee suuren Henrikin pojanpoika, käsitätte
kyllä, monseigneur, että siten suotu kunnia tekee nautinnon
kaksinkertaiseksi."

Prinssi kumarsi nyt vuorostaan, ja huomaamaton hymy valahti Grimaudin
kasvoilla, tämän pysytellessä La Raméen takana.

"Hyvä herra La Ramée", sanoi herttua, "tosiaankaan ei kukaan osaa
lausua kohteliaisuutta niin luontevasti kuin te."

"Ei, monseigneur", väitti La Ramée täydestä sydämestään, "ei, minä
sanon ainoastaan, mitä ajattelen, ja mitään kohteliaisuutta en sillä
tavoita."

"Olette siis todellakin kiintynyt minuun?" kysyi prinssi.

"Niin", vakuutti La Ramée, "joutuisin ihan lohduttomaksi, jos teidän
korkeutenne jättäisi Vincennesin."

"Eriskummainen tapa miellytyksenne osoittamiseksi!" (Prinssi tahtoi
sanoa: mieltymyksenne.)

"Mutta, monseigneur", jatkoi La Ramée, "mitä tekisittekään, jos
pääsisitte täältä? Taaskin jonkun hullutuksen, joka närkästyttäisi
teihin hovin ja toimittaisi teille Vincennesin sijasta Bastiljin.
Myönnän kyllä, että herra de Chavigny ei suinkaan ole erittäin
herttainen", lisäsi päällysmies madeira-lasistaan siematen, "mutta
herra du Tremblay on toki pahempi."

"Niinkö!" virkkoi herttua hyvillään keskustelun saamasta käänteestä, ja
hän vilkaisi tuon tuostakin kelloon, jonka minuuttiosoittaja liikkui
tuskastuttavan vitkallisesti.

"Mitä voisikaan odottaa kardinaali de Richelieun koulussa kasvatetun
kapusinimunkin veljeltä? Uskokaa minua, monseigneur, on suuri onni,
että kuningatar, joka ainakin kuulemani mukaan on aina suonut teille
hyvää, huomasi toimittaa teidät tänne, missä saatte käyttää
kävelypaikkaa, pallorataa, hyvää ruokapöytää ja raitista ilmaa."

"Tosiaankin", sanoi herttua, "kun kuuntelen teitä, hyvä La Ramée,
huomaan olleeni kiittämätön hetkeksikään ajatellessani laittautua pois
täältä."

"Voi monseigneur, se on mitä mustinta kiittämättömyyttä", vastasi La
Ramée; "mutta teidän korkeutenne ei ole koskaan voinut ajatella
sellaista tosissaan."

"Olen vainkin", ilmoitti herttua, "sen tunnustan teille; en kiellä sen
kenties olevan hupsua, mutta toisinaan tuumiskelen sitä vieläkin."

"Aina mahdollisuutenanne joku neljästäkymmenestä pakokeinostanne,
monseigneur?"

"Niinpä tietenkin."

"Monseigneur", virkkoi La Ramée, "koska nyt puhelemme vilpittömästi,
niin mainitkaapa minulle joku noista neljästäkymmenestä teidän
korkeutenne keksimästä keinosta."

"Kernaasti", taipui herttua. "Grimaud, anna tänne piirakka."

"Minä kuuntelen", sanoi La Ramée, heittäytyen taaksepäin
nojatuolissaan, kohottaen lasinsa ja siristäen silmäänsä tarkastaakseen
sen sisältöä valoon päin.

Herttua vilkaisi seinäkelloon. Se oli vielä kymmentä minuuttia vailla
seitsemän.

Grimaud asetti piirakan prinssin eteen, joka otti hopeateräisen
veitsensä, viiltääkseen sillä irti kannen, mutta La Ramée pelkäsi, että
kaunis laitos saattaisi siitä vahingoittua ja ojensi vangille
teräsveitsensä paremmaksi työkaluksi.

"Kiitos, La Ramée", sanoi herttua, ottaen veitsen.

"No, monseigneur", kysyi päällysmies, "se verraton pakokeino?"

"Sanonko sen", aloitti herttua, "johon parhaiten luotin, -- jota olin
päättänyt käyttää ensimmäiseksi?"

"No, se juuri", vastasi La Ramée.

"No niin", jatkoi herttua, toisella kädellään kovertaen piirakkaa ja
toisella kieputtaen veistänsä, "ensiksikin toivoin saavani
kaitsijakseni kunnon miehen, kuten te olette, herra La Ramée."

"Hyvä!" virkkoi La Ramée; "se teillä jo on, monseigneur. Edelleen?"

"Niin, siitä onnittelen itseäni."

La Ramée kumarsi.

"Tuumin itsekseni", pitkitti prinssi, "että jos minulla kerran on La
Raméen kaltainen kelpo vartija, yrittäisin jonkun ystäväni
välityksellä, -- sellaisen, jota hän ei tietäisi minulle
suosiolliseksi, -- saada hänelle suositelluksi jonkun minuun kiintyneen
henkilön, voidakseni tämän kanssa sopia parhaasta pakenemiseni
valmistelusta."

"Kas, kas!" innostui La Ramée, "eipä ollut hullummin ajateltu."

"Ei kaiketikaan", vahvisti prinssi. "Sellaiseksi saattoi soveltua
jonkun kelpo aatelismiehen palvelija, -- ritarin, joka itse oli
vihamielinen Mazarinia vastaan, kuten jokaisen aatelismiehen tulee
olla."

"No, no, monseigneur", pyysi La Ramée, "älkäämme sekaantuko
valtiollisiin asioihin."

"Saatuani tuon henkilön luokseni", selitteli herttua, "luottaisi
kaitsijani häneen täydellisesti, jos hän olisi ovela mies ja osaisi
teeskennellä hyvin, ja sitten minä saisin tietoja ulkoapäin."

"Vai niin", sanoi La Ramée, "mutta millä tavoin ulkoapäin?"

"Ka, mikään ei ole helpompaa", selitti Beaufortin herttua, "esimerkiksi
pallopelissä."

"Pallopelissäkö?" toisti La Ramée, joka alkoi mitä tarkkaavaisemmin
kuunnella herttuan selvitystä.

"Niin kyllä. Sinkautan esimerkiksi pallon kaivantoon; siellä on käsillä
mies, joka korjaa sen talteen. Pallossa on kirje; sen sijaan että
heittäisi minulle tämän pallon, jota olen muurilta pyytänyt takaisin,
heittääkin hän toisen. Tässä toisessakin pallossa on kirje. Sillä
tavoin olemme me vaihtaneet ajatuksiamme kenenkään huomaamatta mitään."

"Perhanan perhana!" huudahti La Ramée korvallistaan kynsien; "teitte
oikein siinä, että sanoitte sen minulle, -- pidänpä valppaasti silmällä
sitä, joka poimii kaivannosta pallot."

Herttua hymyili.

"Mutta", jatkoi La Ramée, "lopultakin se on vain kirjeenvaihdon
väline?"

"Sekin on mielestäni paljon."

"Vaan ei kylliksi."

"Suokaa anteeksi -- minä esimerkiksi kirjoitan ystävilleni: 'Saapukaa
sinä ja sinä päivänä sillä ja sillä hetkellä vallikaivannon toiselle
puolelle, kaksi varahevosta mukananne'."

"No, entä sitten?" kysyi La Ramée hieman rauhattomasti; "ellei noilla
hevosilla ole siipiä lentääkseen muurinharjalle noutamaan teitä..."

"Voi, hyväinen aika", tokaisi prinssi huolettomasti, "eiväthän hevoset
tarvitse siipiä vallille lentääkseen, kun minulla vain on keino
laskeutuakseni alas sieltä."

"Mikä sitten?"

"Nuoraportaat."

"Niin, mutta nuoraportaat eivät voi kirjeen tavoin tulla pallossa",
muistutti La Ramée yrittäen nauraa.

"Ne voivat tulla jossakin muussa."

"Jossakin muussako, jossakin muussa? Missä muka?"

"Vaikkapa piirakassa."

"Piirakassa?" kertasi La Ramée.

"Niin. Olettakaa muuan mahdollisuus", pitkitti herttua; "olettakaa
esimerkiksi, että hovimestarini Noirmont on ostanut isä Marteaun
myymälän..."

"No?" kysyi La Ramée ihan vavisten.

"No niin, -- La Ramée, joka on herkkusuu, saa nähdä hänen piirakoitaan,
huomaa ne paremmiksi kuin hänen edeltäjänsä leipomat ja pyytää minuakin
maistamaan niitä. Minä suostun sillä ehdolla, että La Ramée maistelee
piirakoita yhdessä minun kanssani. Saadaksemme olla paremmin rauhassa
lähettää La Ramée pois kaikki vahtisotilaat ja pitää ainoastaan
Grimaudin tarjoilijanamme. Grimaud on juuri sama mies, jonka minulle on
ystävä toimittanut, -- juuri sama palvelija, johon minä olen salaisissa
väleissä ja joka on valmis auttamaan minua kaikin mahdollisin tavoin.
Pakohetkekseni on määrätty kello seitsemän. No niin, kun kello on
muutamaa minuuttia vailla seitsemän..."

"Kun se on muutamaa minuuttia vailla seitsemän..." toisti La Ramée,
jonka otsalle alkoi kihoilla hikihelmiä.

"Kun kello on muutamaa minuuttia vailla seitsemän", jatkoi herttua,
sovittaen sanansa toimintaan, "nostan minä pois piirakan kannen. Sieltä
löydän kaksi tikaria, nuoraportaat ja suukapulan. Toisen tikarin asetan
La Raméen rintaa vasten ja sanon hänelle: Olen peräti pahoillani, hyvä
ystävä, mutta jos liikahdat tai huudat, olet kuollut mies."

Olemme jo maininneet, että herttua sovitti viime sanansa toimintaan.
Hän asettui La Raméen eteen ja laski tikarin kärjen hänen rintaansa
vasten niin päättäväisenä sävyltään, että puhutellulle ei jäänyt
vähäisintäkään epäilyä hänen aikeittensa vakavuudesta.

Grimaud, ainiaan yhtä vaiteliaana, otti sillaikaa piirakasta toisen
tikarin, nuoraportaat ja suukapulan.

La Raméen hirmustuminen yltyi sikäli kuin nuo esineet ilmestyivät
näkyviin.

"Voi, monseigneur", huudahti hän, ja hänen tyrmistynyt katsantonsa
olisi milloin hyvänsä muulloin saanut herttuan purskahtamaan makeaan
nauruun, "eihän teillä toki ole sydäntä surmataksenne minua?"

"Ei, jollette asetu vastustamaan pakoani."

"Mutta, monseigneur, jos sallin teidän paeta, niin olen hukassa."

"Minä korvaan teille virkanne menetyksen."

"Ja te olette todellakin päättänyt lähteä linnasta?"

"Olen, kautta taivaan!"

"En siis voi millään tavoin saada teitä peruuttamaan päätöstänne?"

"Ette, -- tänä iltana tahdon olla vapaana."

"Mutta jos puolustaudun, -- jos huudan, jos kiljun?"

"Silloin surmaan teidät, kautta kunniani!"

Samassa löi kello.

"Kello on seitsemän", huomautti Grimaud, joka ei vielä ollut virkkanut
sanaakaan.

"Kello on jo seitsemän", toisti herttua; "te huomaatte minun jo
myöhästelevän."

La Ramée liikahti ikäänkuin tuntonsa rauhoittamiseksi.

Herttua rypisti silmäkulmiaan, ja La Ramée tunsi tikarin kärjen, joka
hänen vaatteensa lävistettyään oli tunkeutunut rintaan.

"Hyvä, monseigneur", hän sanoi, "se riittää, en enää hievahda."

"Kiirehtikäämme", virkkoi herttua.

"Minulla on vielä pyyntö, monseigneur."

"Mikä? Puhukaa pian!"

"Sitokaa minut lujasti, monseigneur."

"Miksi teidät sitoisimme?"

"Jottei minua epäiltäisi rikoskumppaniksi."

"Kädet!" määräsi Grimaud.

"Ei, ei eteen; taakse kaikin mokomin!"

"Mutta millä?" kysyi herttua.

"Huivillanne, monseigneur", esitti La Ramée.

Herttua otti huivinsa ja antoi sen Grimaudille, joka sitoi La Raméelta
kädet sellaisella tavalla, että tämä oli tyytyväinen.

"Jalat!" käski Grimaud.

La Ramée ojensi säärensä, Grimaud otti ruokaliinan, repi sen
kaistaleiksi ja sitoi hänet näillä.

"Nyt miekkani!" neuvoi La Ramée; "kytkekää kahva tikahtamattomaksi."

Herttua repäisi irti alusvaatteittensa nauhoista yhden ja tyydytti
kaitsijansa toivomuksen.

"Nyt", puheli La Ramée-parka, "pyydän hätäpäärynää, sillä muutoin
joutuisin vastuuseen siitä, etten ole kirkunut. Työntäkää se suuhun,
monseigneur, työntäkää suuhun!"

Grimaud valmistausi täyttämään La Raméen toivomusta, mutta samassa tämä
liikahti merkiksi, että hänellä oli vielä jotain sanottavana.

"Puhukaa", käski herttua.

"Älkää nyt unohtako, monseigneur", sanoi La Ramée, "että jos minulle
teidän kauttanne tapahtuu jotakin pahaa, minulla on vaimo ja neljä
lasta."

"Olkaa huoletta. Työnnä paikoilleen suukapula, Grimaud."
Silmänräpäyksessä oli La Ramée vaiennettu ja oikaistu pitkäkseen
lattialle; pari kolme tuolia lyötiin kumoon taistelun merkiksi; Grimaud
otti päällysmiehen taskusta kaikki avaimet, mitä siellä oli, avasi
ensin sen huoneen oven, jossa yllätys oli tapahtunut ja lukitsi sen
jälleen kaksin kierroin heidän jälkeensä; molemmat riensivät nyt pitkin
lehteriä, joka vei pikku linnanpihalle. Nuo kolme porttia avattiin ja
suljettiin perätysten niin joutuisasti, että Grimaud ansaitsi kunniaa
kätevyydestään. Lopulta he saapuivat palloradalle. Se oli ihan autiona,
vahtisotilaat poissa, ei ketään ikkunoissakaan.

Herttua kiirehti muurin luo ja näki kaivannon toisella puolella kolme
ratsumiestä, jotka pitelivät kahta varahevosta. Pakolainen teki heille
merkin; he vastasivat ilmaisten olevansa siellä hänen tähtensä.

Sillävälin Grimaud kiinnitti johtoköyden. Pakovälineenä ei ollutkaan
nuoraportaat, vaan kimppu palikan ympäri kiedottua silkkinarua: palikka
oli otettava säärten väliin, jolloin naru kiertyisi istujan painosta
auki.

"Mene alas!" käski herttua.

"Minäkö menen edellä, monseigneur?" kysyi Grimaud.

"Niinhän tietenkin", vastasi herttua. "Jos minut siepataan kiinni,
vaarannan ainoastaan vapauteni, mutta sinua uhkaa hirsipuu."

"Se on totta", myönsi Grimaud.

Hän istuutui heti harareisin palikalle ja aloitti vaarallisen
laskeutumisensa; väkisinkin säikkyen seurasi häntä herttua katseellaan.
Grimaud oli jo päässyt kolme neljännestä matkastaan, kun naru äkkiä
petti, ja Grimaud suistui päistikkaa alas kaivantoon.

Herttua huudahti, mutta Grimaud ei päästänyt hiljaisintakaan
voihkaisua; hän oli kuitenkin ilmeisesti saanut pahan vamman, sillä hän
jäi virumaan paikalle.

Muuan odottajista lipui heti alas kaivantoon ja sitoi Grïmaudin
kainaloon köydenpään, jolla molemmat toiset hinasivat hänet ylös.

"Laskeutukaa vain alas, monseigneur", kehoitti mies, joka seisoi
kaivannossa; "välimatkaa on ainoastaan viisitoista jalkaa, ja maaperä
on pehmeätä."

Herttua oli jo tulossa. Hänelle oli matka vielä työläämpi, sillä
hänellä ei ollut palikkaa tukenaan, joten hänen oli hinauduttava
käsivoimin runsaasti viisikymmentä jalkaa korkealta. Mutta olemme jo
sanoneet, että herttua oli ketterä, voimakas ja peräti kylmäverinen;
vajaassa viidessä minuutissa hän pääsi narun päähän, jolloin hän oli
ainoastaan viisitoista jalkaa korkealla maasta, kuten aatelismies oli
sanonut. Hän hellitti nyt narusta, jossa oli pysytellyt, ja putosi
jaloilleen ilman pienintäkään vahinkoa.

Hän alkoi heti kavuta ylös juoksuhaudasta, jonka reunalla hän tapasi
Rochefortin. Molemmat toiset ylimykset olivat hänelle tuntemattomia.
Grimaud oli pyörtyneenä sidottu hevosen selkään.

"Hyvät herrat", sanoi prinssi, "saan kiittää teitä myöhemmällä, mutta
tällähaavaa ei meillä ole hetkeäkään hukattavana. Matkalle siis,
taipaleelle! Seuratkoon minua, ken on puolellani!"

Hän hyppäsi ratsaille, karautti laukkaan, hengitti laajentunein rinnoin
ja huusi sanomattoman riemastuneesti:

"Vapaa! Vapaa! Vapaa!"




KUUDESKOLMATTA LUKU

D'Artagnan saapuu parahiksi


D'Artagnan nosti Bloisissa rahaerän, jonka Mazarin innokkaasti
halutessaan saada hänet ensi tilassa takaisin oli päättänyt antaa
hänelle vastaisista palveluksistaan.

Sieltä Pariisiin oli tavalliselle ratsastajalle neljän päivän matka.
D'Artagnan saapui kolmantena päivänä kello neljän tienoissa
iltapäivällä Saint-Denisin portille. Entiseen aikaan olisi hän
tarvinnut vain kaksi päivää. Olemme jo nähneet, että Atos, joka oli
lähtenyt matkalle kolmea tuntia myöhemmin kuin hän, päätyi perille
vuorokautta aikaisemmin.

Planchet oli vieraantunut näin rasittavista ratsastusmatkoista;
d'Artagnan moitti hänen veltostumistansa.

"Mutta, monsieur, neljänkymmenen lieuen taival kolmessa päivässä! Se on
mielestäni varsin sievä saavutus sokerileipurille."

"Oletko sinä siis tosiaankin kaupustelija, Planchet? Ja aiotko
vakavasti nyt toisemme tavattuamme viettää toimetonta elämää
myymälässäsi?"

"Hm", tuumi Planchet, "te yksin, monsieur, olette luotu toimeliaaseen
elämään. Katsokaa herra Atosta; kuka olisi uskonut, että hän on sama
uskalikko seikkailija, jonka me muinoin tunsimme? Hän elelee nyt
todellisena maalaisjunkkarina. Tietäkääs, monsieur, ei ole mitään
mieluisampaa kuin tyyni elämä."

"Sinua ulkokullattua!" sanoi d'Artagnan; "kuinka hyvin sinusta
näkyykään, että lähestyt Pariisia ja että sinua siellä odottaa silmukka
ja poikkipiena!"

Samassa saapuivatkin molemmat matkustavaiset kaupunginportille.
Planchet veti huopahatun silmilleen, sillä hän muisti joutuvansa
kulkemaan katuja, joilla hän oli hyvin tunnettu, ja d'Artagnan
kiersi kaarelle viiksensä muistaessaan, että Portos odotti häntä
Tiquetonne-kadun varrella. Hän mietiskeli nyt keinoja, joilla saisi
hänet unohtamaan Bracieuxin kartanon ja Pierrefondsin ylellisen
keittiön.

Kääntyessään Montmartre-kadun kulmasta näki hän Portoksen eräässä la
Chevrette-hotellin ikkunassa, pukeutuneena upeaan taivaansiniseen,
hopeakirjauksilla somisteltuun ihokkaaseen ja haukotellen, niin että
leukapielet olisivat voineet väännähtää sijoiltaan; siksipä ohikulkijat
jotenkin kunnioittavasti silmäilivätkin tätä niin pulskaa ja rikasta
aatelismiestä, joka näytti olevan peräti kyllästynyt rikkauteensa ja
nuoruuteensa.

D'Artagnan ja Planchet olivat tuskin kääntyneet kadun kulmasta kun
Portos jo tunsi heidät.

"Kas, d'Artagnan!" hän huudahti, "Luojan kiitos, sinähän sieltä
tuletkin!"

"Hyvää päivää, veikkonen!" vastasi d'Artagnan.

Pikku ryhmä uteliaita kokoontui pian hevosten luo, joita hotellin
tarjoilijat jo pitelivät suitsista, ja ratsumiesten ympärille, jotka
puhuivat siten nenä pystyssä; mutta d'Artagnanin silmäkulmien rypistys
ja muutamat Planchetin uhkaavat eleet, jotka olivat helposti
tajuttavia, hajoittivat joukon, tämän jo alettua kasvaa sitä enemmän,
kun ei tiedetty, minkätähden oli tultu koolle.

Portos oli jo tullut hotellin kynnykselle.

"Voi, hyvä ystävä", hän sanoi, "kuinka tukalat oltavat onkaan
hevosillani täällä!"

"Tosiaanko!" vastasi d'Artagnan; "olen sydämeni pohjasta pahoillani
noiden jalojen elukkain tähden."

"Ja minunkin oloni olivat kehnosti viihdyttäviä", lisäsi Portos, "ja
jos ei olisi ollut emäntää", hän jatkoi pöyhkeän itsetyytyväisenä
huojuen edestakaisin, "joka on jokseenkin huomaavainen ja sietää
leikkiä, olisinkin etsinyt toisen asunnon."

Kaunis Madeleine oli lähestynyt tämän keskustelun aikana; hän hätkähti
taaksepäin ja kävi kalmankalpeaksi, kuullessaan Portoksen väitteen,
sillä hän luuli sveitsiläiskohtauksen uudistuvan. Mutta hänen suureksi
hämmästyksekseen ei d'Artagnan edes rypistänyt otsaansa, ja
loukkaantumatta virkkoi tämä nauraen Portokselle:

"Niin, minä ymmärrän, hyvä ystävä, että Tiquetonne-kadun ilmaa ei voida
verrata Pierrefondsin laakson oltaviin; mutta olehan huoletta, parempaa
toimitan sinulle pian hengittääksesi."

"Milloin sitten?"

"Kohtsiltään, niin toivon totisesti."

"Hei, sepä hyvä!"

Tätä Portoksen huudahdusta seurasi hiljainen ja syvä huokaus, joka
kuului erään oven kulmauksesta. D'Artagnan, joka oli hypännyt maahan,
näki nyt Mousquetonin mahtavan vatsan kuvastuvan seinää vasten, ja
tämän murheellisesta suusta puhkesi mykkä valitus.

"Ja tekään, herra Mouston-parka, ette viihdy tässä viheliäisessä
hotellissa, arvatakseni?" kysyi d'Artagnan, ja hänen leikkisä sävynsä
saattoi yhtä hyvin merkitä surkuttelua kuin pilantekoa.

"Hän havaitsee keittiön kurjaksi", huomautti Portos.

"Mutta miksei hän varustele itselleen kuten Chantillyssä?" muistutti
d'Artagnan.

"Voi, monsieur, minulla ei ole täällä herra prinssin oivallisia
lammikoita, pyydystääkseni sieltä pulskia karppeja, eikä hänen
korkeutensa metsiä, virittääkseni ansoja herkullisille peltopyille.
Mitä kellariin tulee, niin olen sen tutkinut läpikotaisin, ja toden
totta on se peräti niukka sisällöltään."

"Herra Mouston", virkkoi d'Artagnan, "minä säälittelisin teitä, jollei
minulla olisi tällähaavaa paljoa kiireellisempää tehtävää."

Hän vei Portoksen syrjään.

"Hyvä du Vallon", hän jatkoi, "olet valmiiksi pukeutunut, ja se sattuu
hyvin, sillä minä vien sinut suoraa päätä kardinaalin luo."

"Kah, niinkö?" ihmetteli Portos suurenevin silmin.

"Niin, veikkonen."

"Esittelyyn?"

"Peloittaako sinua?"

"Ei, mutta hämilleni joudun."

"Joutavia! Älä ollenkaan välitä; et ole nyt tekemisissä entisen
kardinaalin kanssa -- tämä ei lannista sinua majesteetillisuudellaan."

"Yhdentekevää; ymmärräthän, d'Artagnan -- hovi!"

"Voi, veikkonen, ei ole enää hovia."

"Kuningatar!"

"Aioin sanoa: ei ole enää kuningatarta. Vai kuningatar? Rauhoitu, häntä
emme joudu näkemään."

"Sanot siis, että me lähdemme heti Palais-Royaliin?"

"Heti. Ja jotta ei tule viivytystä, lainaan hevosistasi yhden."

"Kuten haluat; ne ovat kaikki neljä käytettävissäsi."

"Oh, en tällä hetkellä tarvitse muuta kuin yhden."

"Emmekö ota palvelijoitamme mukaan?"

"Kyllä, Mousqueton tulkoon, siitä ei ole vahinkoa. Planchetilla
sitävastoin on syynsä, pysyäkseen loitolla hovista."

"Kuinka niin!"

"Hm, hän on huonoissa kirjoissa hänen ylhäisyytensä luona."

"Mouston", käski Portos, "satuloitse Vulcanus ja Bayard."

"Ja minä, monsieur, otan kai Rustaudin?"

"Ei, ota loistohevonen, Phoebus tai Superbe; me lähdemme
kohteliaisuusvierailulle."

"Ah", virkkoi Mousqueton hengittäen huojentuneemmin, "on siis
kysymyksessä vain vierailu?"

"Niin, pelkästään pikku käynti, Mouston. Mutta pistä sentään kaiken
varalta pistoolit koteloihin; omani ovat jo satulassa ja valmiiksi
panostettuina."

Mouston huoahti; hän ei oikein ymmärtänyt kohteliaisuusvierailuja,
joille lähdettiin hampaisiin asti aseistautuneina.

"Totta tosiaan", virkkoi Portos tyytyväisesti silmäillessään vanhan
lakeijansa loittonemista, "sinä olet oikeassa, d'Artagnan -- Mouston
riittää kyllä, Mouston on komea katsella."

D'Artagnan hymyili.

"Entä sinä", lisäsi Portos, "etkö sinä vaihda pukua?"

"En, minä jään tällaiseksi."

"Mutta olethan ihan märkä hiestä ja pölyttynyt, ja saappaasi ovat
siistimättömät?"

"Tästä matka-asustani näkyy, kuinka innokas olen noudattamaan
kardinaalin määräystä."

Samassa palasi Mousqueton, tuoden kolme satuloitua hevosta. D'Artagnan
hyppäsi ratsaille kuin olisi levännyt viikon.

"Hei", hän virkkoi Planchetille, "pitkä miekkani..."

"Minulla", huomautti Portos osoittaen hänelle pientä paraatikalpaa,
jonka kahva oli kullattu, "minulla on hovisäiläni."

"Ota lyömämiekkasi, veikkonen."

"Minkätähden?"

"En osaa sanoa, mutta ota kuitenkin; luota minuun."

"Lyömämiekkani, Mouston!" käski Portos.

"Mutta siitähän tulee täydellinen sota-asu, monsieur!" huomautti
palvelija; "taisteluretkelle siis lähdemmekin? Sanokaa se heti suoraan,
jotta tiedän ryhtyä varokeinoihini."

"Meidän seurassamme, Mouston, pitää teidän tietää, että on aina hyvä
pitää varansa", huomautti d'Artagnan. "Teillä on huono muisti, jos
olette unohtanut, että me emme ole tottuneet viettämään öitämme
tansseissa ja laulajaisissa."

"Voi, niin, se on totta", myönsi Mousqueton aseistautuessaan kiireestä
kantapäähän; "mutta unohtanut minä sen olin."

He karauttivat jokseenkin vinhasti liikkeelle ja saapuivat kardinaalin
palatsiin neljänneksen yli kello seitsemän illalla. Kadut olivat täynnä
väkeä, kun oli helluntaipäivä, ja kaikki katselivat ihmeissään noita
kahta ratsastajaa, joista toinen oli siistitty kuin vastikään
hattukotelosta putkahtaneena, mutta toinen niin pölyttynyt kuin olisi
hän tullut suoraan taistelukentältä.

Mousqueton sai myös osalleen uteliaita silmäyksiä, ja kun Don
Quijote-romaani oli silloin parhaassa vauhdissa, huomauttivat jotkut,
että Sancho Pansa siinä nyt yhden isännän menetettyään oli saanut
sijalle kaksi.

Eteishuoneeseen tultaessa huomasi d'Artagnan olevansa tuttavien
keskellä; hänen komppaniansa muskettisotureita oli nimittäin nyt
vahtivuorollaan. Hän kutsutti luokseen päivystäjän ja näytti
kardinaalin kirjettä, jossa hänet velvoitettiin tulemaan takaisin
hetkeäkään hukkaamatta. Päivystäjä kumarsi ja meni hänen ylhäisyytensä
luo.

D'Artagnan kääntyi Portokseen päin ja luuli huomaavansa, että tätä
vaivasi pikku vavistus. Hän hymyili ja kuiskasi kumppanilleen:

"Ole hyvällä mielellä, urhea ystäväni! Älä arkaile -- usko minua,
kotkansilmä on ummessa, ja me olemme tekemisissä pelkän korppikotkan
kanssa. Pidä ryhtisi suorana kuin silloin Saint-Gervaisin
vallinsarvella, äläkä kumarra kovin syvään tuolle italialaiselle; se
antaisi hänelle halventavan käsityksen sinusta."

"Hyvä, hyvä", vastasi Portos.

Päivystäjä ilmestyi takaisin.

"Astukaa sisälle, hyvät herrat", hän sanoi, "hänen ylhäisyytensä
odottaa teitä."

Mazarin istui työhuoneessaan, puuhanaan pyyhkiä pois mahdollisimman
monta nimeä eräästä eläkkeiden ja armolahjan luettelosta.
Silmänurkkauksestaan näki hän d'Artagnanin ja Portoksen tulon, ja
vaikka hänen katsantonsa oli ilahtuneesti kirkastunut päivystäjän
ilmoituksesta, ei hän nyt ilmaissut vähäisintäkään mielenliikutusta.

"Tekö siinä, herra luutnantti?" hän virkahti. "Te olette kiirehtinyt,
ja se on hyvä; tervetuloa."

"Kiitos, monseigneur. Olen nyt teidän ylhäisyytenne käskettävissä,
samaten kuin herra du Vallon, se vanha ystäväni, jolla oli aateluutensa
verhona Portoksen nimi."

Portos kumarsi kardinaalille.

"Komea ritari!" kiitti Mazarin.

Portos käänsi päätänsä oikeaan ja vasempaan ja teki arvokkuutta
tavoittelevia liikkeitä olkapäillään.

"Valtakunnan etevin miekkailija, monseigneur", vakuutti d'Artagnan, "ja
sen ovat monet joutuneet kokemaan niin tehokkaasti, etteivät voi sitä
sanoillaan vahvistaa."

Portos kumarsi d'Artagnanille.

Mazarin piti komeita sotureita melkein yhtä suuressa arvossa kuin
sittemmin Preussin Fredrik-kuningas. Hän ihaili Portoksen jänteviä
käsiä, leveitä hartioita ja avointa katsetta. Hänestä tuntui siltä kuin
olisi hänen edessään ollut ministeriytensä ja valtakuntansa pelastus
lihaksi ja vereksi muunnettuna. Tästä hän johtui muistamaan, että
vanhaan muskettisoturiliittoon kuului neljä henkilöä.

"Entä kaksi muuta ystäväänne?" kysyi Mazarin.

Portos avasi suunsa arvellen, että hänen vuoronsa oli nyt virkkaa
jotakin. D'Artagnan iski hänelle silmää vaikenemisen merkiksi.

"Toiset ystävämme ovat tällähaavaa estettyjä, mutta yhtyvät meihin
myöhemmällä."

Mazarin yskäisi.

"Ja tämä herrasmies, jolla ei ole estettä, on halukas jälleen ryhtymään
palvelukseen?" hän kysyi.

"Niin, monseigneur, ja pelkästä harrastuksesta, sillä herra de Bracieux
on rikas."

"Rikas?" toisti Mazarin, jonka mielestä tuo ainoa sana aina kuulosti
tavatonta kunnioitusta herättävältä.

"Viidenkymmenentuhannen livren korot", ilmoitti Portos.

Ne olivat ensimmäiset sanat, mitä hän oli lausunut.

"Pelkästä harrastuksesta?" pitkitti Mazarin, huulet hienoon hymyynsä
vetäytyneinä; "vai pelkästä harrastuksesta?"

"Monseigneur ei kenties suurestikaan usko sitä sanaa?" kysyi
d'Artagnan.

"Entä te itse, herra gascognelainen?" sanoi Mazarin nojaten molemmat
kyynärpäänsä kirjoituspöytään ja tukien leukaansa käsillään.

"Minä", vastasi d'Artagnan, "uskon harrastuksen kuten esimerkiksi
ristimänimen, jota luonnollisesti tulee sukunimen seurata. Ollaan tosin
luonnostaan enemmän tai vähemmän harrastava, mutta jotakin jatkoa
täytyy aina olla suoritetuilla harrastuksen näytteillä."

"Ja mitä haluaisi esimerkiksi teidän ystävänne saada harrastuksensa
todisteen lopuksi?"

"No, monseigneur, ystävälläni on kolme uhkeata kartanoa: Vallon
Corbeilissa, Bracieux Soissonnaisissa ja Pierrefonds Valoisissa. Hän
haluaisi, monseigneur, että joku noista kolmesta tilasta tehtäisiin
paroonikunnaksi."

"Eikö muuta?" sanoi Mazarin, ja hänen silmänsä säihkyivät ilosta, kun
hän kuuli voivansa palkita Portoksen kiintymyksen keventämättä
kukkaroaan; "eikö muuta? Se asia kyllä on järjestettävissä."

"Minusta tulee parooni!" huudahti Portos astahtaen askeleen eteenpäin.

"Olenhan sen sinulle sanonut", huomautti d'Artagnan pysähdyttäen hänet
kädellään, "ja monseigneur vahvistaa sen nyt."

"Entä te, herra d'Artagnan, mitä te haluatte?"

"Monseigneur", vastasi d'Artagnan, "syyskuussa tulee kaksikymmentä
vuotta siitä kun herra kardinaali de Richelieu korotti minut
luutnantiksi."

"Vai niin, ja te tahtoisitte, että kardinaali Mazarin tekisi teistä
kapteenin?"

D'Artagnan kumarsi.

"No niin, mahdottomiahan ette pyydä. Saamme nähdä, hyvät herrat, saamme
nähdä. Sanokaahan nyt, herra du Vallon", jatkoi Mazarin, "mistä
palveluksesta pidätte paremmin, varustus- vai kenttäpalveluksestako?"

Portos avasi suunsa vastatakseen.

"Monseigneur", tokaisi d'Artagnan, "herra du Vallon on minunkaltaiseni
siinä, että hän pitää parhaiten ylimääräisestä palveluksesta,
sellaisista yrityksistä, joita katsotaan mielettömiksi tai
mahdottomiksi."

Tämä gascognelaisuus ei pahastuttanut Mazarinia; hän alkoi miettiä
asiaa.

"Tunnustan teille kuitenkin, että olen pyytänyt teitä tulemaan tänne,
pitääkseni teitä paikoillanne. Olen hieman rauhattomassa asemassa.
Mutta mitä nyt?" oudoksui Mazarin.

Eteishuoneesta nimittäin kuului kiivasta melua; melkein samassa avautui
työhuoneen ovi, ja huoneeseen ryntäsi pölyttynyt mies huutaen: "Herra
kardinaali! Missä on herra kardinaali?" Mazarin luuli, että hänet
tahdottiin murhata ja vieritti lepotuolinsa loitommaksi. D'Artagnan ja
Portos siirrähtivät vastatulleen ja kardinaalin väliin.

"No, monsieur", sanoi Mazarin, "mikä on hätänä, kun tulette tänne kuin
kauppahalliin?"

"Monseigneur", vastasi upseeri, jolle tämä nuhde lausuttiin, "tahtoisin
heti saada puhua teille kahden kesken. Olen de Poins, kaartin upseeri,
Vincennesistä."

Upseeri oli niin valju ja hätääntynyt, että Mazarin käsitti hänen
tuovan tärkeää viestiä; hän antoi d'Artagnanille ja Portokselle
viittauksen väistyä lähetin tieltä.

D'Artagnan ja Portos vetäytyivät työhuoneen soppeen.

"Puhukaa, monsieur, puhukaa pian!" käski Mazarin; "mitä on tapahtunut?"

"Monseigneur", ilmoitti airut, "herra de Beaufort on vastikään karannut
Vincennesin linnasta."

Mazarin huudahti ja kävi vielä valjummaksi kuin viestin tuoja; melkein
musertuneena vaipui hän lepotuoliinsa.

"Karannutko!" hän toisti; "herra de Beaufort karannut?"

"Monseigneur, minä näin hänen pakenevan yläpengermältä."

"Ja te ette ampunut?"

"Hän oli jo luodin tapaamattomissa."

"Mutta herra de Chavigny -- mitä siis hän teki?"

"Hän oli poissa."

"Entä La Ramée?"

"Hänet löydettiin käsistä ja jaloista sidottuna vangin huoneessa,
kapula suussa ja tikari ihan lähellään."

"Mutta se mies, jonka hän oli saanut apulaisekseen?"

"Hän oli herttuan juonissa ja pakeni samalla."

Mazarin huokasi.

"Monseigneur!" virkkoi d'Artagnan astahtaen kardinaalia kohti.

"No?" kysyi Mazarin.

"Nähdäkseni menettää teidän ylhäisyytenne kallista aikaa."

"Kuinka niin?"

"Jos teidän ylhäisyytenne käskisi ajaa vankia takaa, niin kenties hänet
vielä tavoitettaisiin. Ranska on laaja, ja lähimmälle rajalle on
kuudenkymmenen lieuen taival."

"Ja kuka ajaisi häntä takaa?" huudahti Mazarin.

"Minä totisesti!"

"Ja te vangitsisitte hänet?"

"Miksi en?"

"Te vangitsisitte Beaufortin herttuan, hänen ollessaan aseistautunut
taisteluun?"

"Jos monseigneur käskisi minun pidättää itse paholaisen, niin minä
tarttuisin häntä sarvista ja toisin teidän ylhäisyytenne eteen."

"Minä myös", sanoi Portos.

"Te myös?" kertasi Mazarin katsellen kumppanuksia ihmeissään. "Mutta
herttua ei antaudu ilman tuimaa ottelua."

"No niin", virkkoi d'Artagnan leimuavin silmin, "oteltakoon sitten!
Siitä on kauan kun viimeksi tappelimme, eikö niin, Portos?"

"Otteluun!" virkkoi Portos.

"Ja te luulette saavuttavanne hänet?"

"Kyllä, jos meillä on paremmat hevoset kuin hänellä."

"No, ottakaahan siis mukaanne mitä kaartilaisia saatte käsiinne täältä
ja kiirehtikää."

"Se on teidän määräyksenne, monseigneur?"

"Vahvistan sen nimikirjoituksellani", vastasi Mazarin siepaten paperin
ja kyhäten joitakuita rivejä.

"Lisätkää, monseigneur, että saamme ottaa kaikki hevoset, mitä
taipaleella tapaamme."

"Kyllä, kyllä", hätäili Mazarin, "kuninkaan palvelukseen! Tuossa,
rientäkää!"

"Hyvä on, monseigneur!"

"Herra du Vallon", sanoi Mazarin, "teidän parooniutenne on Beaufortin
herttuan satulassa; teidän tarvitsee vain tavoittaa hänet. Teille, hyvä
herra d'Artagnan, en lupaa mitään, mutta jos tuotte hänet takaisin
elävänä tai kuolleena, saatte pyytää minulta mitä haluatte."

"Ratsaille, Portos!" sanoi d'Artagnan, tarttuen ystävänsä käteen.

"Kyllä tulen", vastasi Portos ylvään kylmäverisesti.

Ja he kiirehtivät alas pääportaita, ottivat mukaansa kaikki tapaamansa
kaartilaiset ja huusivat: "Ratsaille! ratsaille!"

Heillä oli jo vähintään kymmenen miestä saattueenaan.

D'Artagnan ja Portos hyppäsivät hevosen selkään, toinen Vulcanuksen ja
toinen Bayardin; Mousqueton ratsasti Phoebuksella.

"Seuratkaa minua!" huusi d'Artagnan.

"Matkaan!" virkahti Portos.

He painoivat kannuksensa jalojen juoksijain kupeisiin; vimmaisen
vihurin tavoin pyyhälsivät ne pitkin Saint-Honoré-katua.

"No niin, herra parooni, lupasin sinulle liikuntoa; nyt näet, että
pidän sanani."

"Kyllä, kapteeni", myönsi Portos.

He katsahtivat taakseen. Mousqueton, joka hikoili vielä enemmän kuin
hevosensa, pysytteli asianmukaisen matkan päässä. Mousquetonin takana
nelistivät kaartilaiset.

Porvarit riensivät ihmeissään ulos kynnyksilleen, ja säikähtyneet
koirat hyppivät haukkuen ratsastajien kintereillä.

Saint-Jeanin hautausmaan kulmassa d'Artagnan ratsasti kumoon miehen,
mutta se oli liian vähäpätöinen tapaus, voidakseen pysähdyttää noin
kiireellisellä asialla kulkevaa joukkuetta. Ratsastajat karauttivat
senvuoksi yhä eteenpäin kuin olisi hevosilla ollut siivet.

Voi, tässä maailmassa ei ole mitään pikku tapauksia, ja me saamme
nähdä, että tämä oli kukistaa koko yksinvallan!




SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU

Maantie


Siten kiirehtivät he Saint-Antoinen pitkän esikaupungin halki päästä
päähän ja Vincennesin tietä pitkin; pian olivat he kaupungin
ulkopuolella, pian metsässä, pian kylän näkösällä.

Hevoset tuntuivat elpyvän askel askeleelta, ja niiden sieraimet
alkoivat punottaa kuin hehkuvat uunit. D'Artagnan, kannukset hevosensa
kupeissa, ratsasti korkeintaan kaksi jalkaa Portoksen edellä;
Mousqueton oli kahta hevosenmittaa taaempana. Kaartilaiset seurasivat
eri välimatkojen päässä mikäli kunkin ratsu sai taivalletuksi.

Eräältä ylänteeltä näki d'Artagnan ihmisryhmän seisomassa toisella
puolella kaivantoa, vastapäätä Saint-Maurin puolista linnantornin osaa.
Hän käsitti vangin paenneen sille suunnalle ja saavansa siis tietoja
siltä taholta. Viiden minuutin kuluttua oli hän päätynyt perille,
kaartilaisten yhtyessä häneen vähin erin.

Kaikki ryhmässä liikkuvat ihmiset olivat kovin touhuissaan; he
katselivat köyttä, joka vieläkin riippui ampumareiästä, katkettuaan
kahdenkymmenen jalan päässä maasta. Heidän silmänsä mittailivat
korkeutta, ja he lausuivat kaikenlaisia arveluja. Vallilla käyskenteli
ällistyneen näköisiä vahtisotilaita.

Muuan kersantin komentama patrulli hääti porvarit siltä paikalta, missä
herttua oli noussut ratsaille.

D'Artagnan karautti suoraan kersantin luo.

"Herra upseeri", sanoi kersantti, "tähän ei saa kukaan pysähtyä."

"Se kielto ei koske minua", vastasi d'Artagnan. "Onko karkureita
lähdetty ajamaan takaa?"

"On, herra upseeri; mutta heillä on valitettavasti hyvät hevoset."

"Kuinka monta heitä on?"

"Neljä tervettä ja viides, jonka he ovat ottaneet mukaansa
loukkaantuneena."

"Neljä!" sanoi d'Artagnan Portokseen katsahtaen. "Kuulitko, parooni?
Heitä on ainoastaan neljä!"

Iloinen hymy valaisi Portoksen kasvoja.

"Ja kuinka pitkä etumatka heillä on?"

"Neljänneksen kolmatta tuntia, herra upseeri."

"Neljänneksen kolmatta tuntia! Se ei merkitse mitään, kun olemme
saaneet näin hyvät ratsut, vai mitä, Portos?"

Portos huoahti; hän ajatteli, mikä kohtalo odotti hänen
hevospoloisiaan.

"Varsin hyvä", virkkoi d'Artagnan; "sanokaa nyt, mille suunnalle he
livistivät."

"Sitä on kielletty ilmaisemasta, herra upseeri."

D'Artagnan otti paperin taskustaan.

"Tässä on kuninkaan käsky", hän sanoi.

"Puhukaa siis kuvernöörille."

"Ja missä on kuvernööri?"

"Maalla."

Suuttumus kuohahti d'Artagnanin kasvoille; hänen otsansa rypistyi ja
poskensa hehkuivat.

"Sinua heittiötä!" ärjäsi hän kersantille; "luulenpa tekeväsi minusta
pilaa. Maltahan!"

Hän taittoi kokoon paperin, näytti sitä toisella kädellään kersantille
ja toisella otti kotelosta pistoolin, jonka veti vireeseen.

"Kuninkaan käsky, sanon sinulle. Lue ja vastaa, muutoin ammun sinut!
Mitä kautta he ratsastivat?"

Kersantti huomasi d'Artagnanin olevan tosissaan.

"Vendômois-tietä", hän vastasi.

"Ja mistä portista he menivät?"

"Saint-Maurin portista."

"Jos petät minua, vintiö", uhkasi d'Artagnan, "niin sinut hirtetään
huomenna!"

"Ja jos te saavutatte hänet, ette tule takaisin minua hirtättämään",
jupisi kersantti.

D'Artagnan kohautti olkapäitänsä, viittasi saattueelleen ja kannusti
ratsuaan.

"Tänne, hyvät herrat, tätä kautta!" hän huusi, suunnaten kulkunsa
vastamainitulle puiston portille.

Mutta nyt herttuan paettua oli portinvartija katsonut parhaaksi teljetä
portin kaksinkertaisilla salvoilla. Hänet oli pakotettava avaamaan
niinkuin äsken oli kersanttia kovisteltu, ja tämä vei taas kymmenen
minuuttia hukkaan.

Viimeisestä esteestä suoriuduttuaan karautti joukkue yhtä huimaan
vauhtiin kuin äskenkin.

Mutta kaikki hevoset eivät olleet yhtä kestäviä juoksijoita; muutamat
eivät kyenneet pitkälle jatkamaan tätä vinhaa porhallusta: kolme
pysähtyi tunnin juostuaan, ja sortui maahan.

D'Artagnan, joka ei vilkaissut taakseen, ei sitä edes huomannut. Portos
ilmoitti sen hänelle levollisena kuten yleensä.

"Kunhan vain me kaksi ehdimme perille", sanoi d'Artagnan, "niin ei
muuta tarvitakaan, heitä kun on ainoastaan neljä."

"Se on totta", myönsi Portos.

Ja hän iski kannukset ratsunsa kupeisiin.

Kahden tunnin kuluttua olivat hevoset seisahtumatta juosseet
kahdentoista lieuen matkan; niiden koivet alkoivat horjua, ja pärskyvä
vaahto täplitti ratsastajien takkeja, hien pusertuessa heidän
alusvaatteittensa läpi.

"Levähtäkäämme hetkiseksi, jotta elukka-parat saavat hengähtää", esitti
Portos.

"Ratsastakaamme ne mieluummin hengettömiksi ja laittautukaamme
perille!" vastasi d'Artagnan. "Näen vereksiä jälkiä; ei ole kulunut
neljännestuntia enempää siitä kun he ovat menneet tästä."

Tiellä näkyikin kavionjälkiä. Ne eroitti päivän viimeisissä säteissä.

He pitkittivät kulkuansa, mutta kahden lieuen päässä sortui
Mousquetonin hevonen.

"Kas niin", sanoi Portos, "nyt on Phoebus pakahtunut!"

"Kardinaali maksaa siitä sinulle tuhannen pistolia."

"Oh", vastasi Portos, "en ole sen puutteessa."

"Matkaan siis, neliä!"

"Kyllä, jos voimme."

D'Artagnanin hevonen kieltäysikin nyt juoksemasta pitemmälle; se ei
enää hengittänyt. Viimeinen kannuksen isku sai sen sortumaan maahan sen
sijaan että olisi kiihdyttänyt sen liikkeelle.

"Voi hiisi", äännähti Portos, "nyt tuli loppu Vulcanuksesta!"

"Lempo!" huudahti d'Artagnan tukkaansa repien; "meidän täytyy siis
pysähtyä! Anna minulle hevosesi, Portos. No, mikä hitto sinua vaivaa?"

"Tuhannen tulimmaista, minä kaadun", vastasi Portos, "tai oikeastaan
menehtyy Bayard."

D'Artagnan yritti saada hevosta nousemaan, Portoksen kiskoessa kaikin
voimin jalkojansa jalustimista; mutta samassa huomattiin, että veri
pursusi elukan sieraimista.

"Se oli kolmas!" hän sanoi. "Nyt on kaikki mennyttä!"

Samassa kuului hirnahdus.

"Hiljaa!" sanoi d'Artagnan.

"Mitä nyt?"

"Kuulen hevosen."

"Se on jonkun lähenevän kumppanimme."

"Ei", väitti d'Artagnan, "ääni tuli edestäpäin."

"Sepä on toinen asia", sanoi Portos, ja hänkin vuorostaan kuunteli
korviansa heristellen d'Artagnanin osoittamalle taholle.

"Monsieur", virkkoi Mousqueton, joka oli jättänyt ratsunsa maantielle
ja nyt yhtyi jalkaisin isäntäänsä, "monsieur, Phoebus ei jaksanut
pitemmälle, ja..."

"Vaiti siinä", käski Portos.

Samassa kuului toinen hirnahdus yötuulen tuomana.

"Se on viidensadan askeleen päässä täältä", arvioitsi d'Artagnan.

"Tosiaankin, monsieur", vahvisti Mousqueton, "ja viidensadan askeleen
päässä täältä on pikku metsästystupa."

"Mousqueton, ota pistoolisi", käski d'Artagnan.

"Minulla on ne kädessäni, monsieur."

"Ota omasi koteloista, Portos."

"Tässä ovat."

"Hyvä", sanoi d'Artagnan, hänkin siepaten omat ampuma-aseensa;
"käsittänethän tehtävämme, Portos?"

"En aivan."

"Me toimimme kuninkaan palveluksessa."

"No niin?"

"Kuninkaan palveluksessa tarvitsemme noita hevosia."

"Olet oikeassa", myönsi Portos.

"Ei sanaakaan enää; rivakasti toimeen!"

Kaikki kolme kävelivät eteenpäin pimeässä, hiljaisina kuin aaveet.
Syrjätien haarassa näkivät he valoa pilkoittavan puiden lomasta.

"Tuolla on talo", supatti d'Artagnan. "Anna minun toimia, Portos, ja
tee kuten minä."

He hiipivät puulta toiselle ja saapuivat kahdenkymmenen askeleen päähän
talosta kenenkään näkemättä. Niin likelle tultuaan he nyt huomasivat
vaunuvajan seinustalle ripustetun lyhdyn valossa neljä vankannäköistä
ratsua. Palvelija suki niitä. Hevosten vieressä oli satulat ja päitset.

D'Artagnan lähestyi nopeasti ja viittasi molempia seuralaisiaan
pysyttelemään muutaman askeleen päässä.

"Minä ostan nämä hevoset", hän sanoi palvelijalle.

Tämä kääntyi ällistelemään, vaan ei hiiskunut sanaakaan.

"Etkö kuullut, hölmö?" aloitti taas d'Artagnan.

"Kyllä", vastasi palvelija.

"Mikset siis vastaa?"

"Koska nämä hevoset eivät ole kaupan."

"Sitten minä otan ne", uhkasi d'Artagnan.

Hän laski kätensä lähimmän lautasille. Samassa astuivat hänen molemmat
saattolaisensa esille ja tekivät kuten hänkin.

"Mutta, hyvät herrat", huudahti palvelija, "ne ovat vastikään juosseet
kuuden lieuen taipaleen hengähtämättä; siitä on tuskin puolta tuntia,
kun vapautimme ne satuloistaan."

"Puolen tunnin lepo riittää", sanoi d'Artagnan, "ja ne käyvät sitten
vain yhä innokkaimmiksi."

Tallirenki huusi apua. Jonkunlainen isännöitsijä saapui juuri kun
d'Artagnan ja hänen kumppaninsa satuloitsivat hevosia.

Isännöitsijä tahtoi panna äänekkäästi vastaan.

"Ystäväiseni", varoitti d'Artagnan, "jos virkatte sanankaan, niin tukin
teiltä kurkun."

Ja hän näytti pistoolia, jonka taas heti pisti kainaloonsa,
täydentääkseen hommansa.

"Mutta, monsieur", intti isännöitsijä, "tiedättekö, että nämä hevoset
ovat herra de Montbazonin?"

"Sen parempi!" vastasi d'Artagnan; "sitten ne varmasti ovatkin hyviä
ratsuja."

"Monsieur", jatkoi isännöitsijä, askel askeleelta vetäytyen taaksepäin
ja yrittäen lähestyä ovea, "minä pyydän teitä ottamaan huomioon, että
huudan tänne väkeni."

"Ja minäkin huudan saapuville omani", vastasi d'Artagnan. "Olen
kuninkaan muskettiväen luutnantti, minulla on kymmenen kaartilaista
saattueenani; kuunnelkaahan vain -- kuuletteko, kuinka ne nelistävät?
Saammepa nähdä!"

Mitään ei kuulunut, mutta isännöitsijä luuli kuulevansa.

"Oletko valmis, Portos?" kysyi d'Artagnan.

"Valmis olen."

"Entä te, Mouston?"

"Samaten."

"Ratsaille siis ja taipaleelle!"

Kaikki kolme hyppäsivät satulaan.

"Tänne!" huusi isännöitsijä; "apuun, palvelijat, ratsupyssyinenne!"

"Eteenpäin!" käski d'Artagnan; "tässä tulee kuumat paikat."

Ja he porhalsivat tielle kuin tuulena.

"Tänne!" kirkui isännöitsijä, tallirengin rientäessä läheiseen
rakennukseen.

"Varokaa surmaamasta hevosianne!" huusi d'Artagnan nauraen.

"Ampukaa!" vastasi isännöitsijä.

Salaman tavoin valaisi leimahdus tietä, ja samassa pamahti; ratsastajat
kuulivat luotien viuhuvan vieritseen ilmaan.

"He ampuvat kuin palvelijat", morkkasi Portos; "paremmin paukuteltiin
kardinaali de Richelieun aikana. Muistatko Crèvecoeurin maantietä,
Mouston?"

"Voi, monsieur, tunnen vieläkin jumotusta oikealla puolella."

"Oletko varma siitä, että olemme heidän jäljillään, d'Artagnan?" kysyi
Portos.

"Totta perhanassa! Etkö siis kuullut?"

"Mitä niin?"

"Että nämä hevoset ovat herra de Montbazonin."

"Entä sitten?"

"Herra de Montbazon on rouva de Montbazonin mies."

"Vaikkapa vain."

"Ja rouva de Montbazon on herra de Beaufortin rakastajatar."

"Ahaa, nyt ymmärrän!" sanoi Portos; "rouva oli järjestänyt hevosten
vaihdon."

"Aivan."

"Ja me hätyytämme herttuaa samoilla hevosilla, joita hän on äsken
käyttänyt."

"Portos hyvä, sinulla on tosiaan mitä selkein järki", vastasi
d'Artagnan puolittain piloillaan, puolittain vakavana.

"Hm, niinpä luulisin", sanoi Portos.

Kokonaisen tunnin kiitivät he eteenpäin; hevoset olivat valkeina
vaahdosta, ja veri pulppusi niiden kupeista.

"Kas, mitä näenkään tuolla?" virkahti d'Artagnan.

"Onnellinen sinä, jos näet mitään tällaisessa pimeydessä", sanoi
Portos.

"Kipinöitä."

"Näin ne minäkin", vahvisti Mousqueton.

"Ahaa, olisimmekohan jo saavuttamassa heidät?"

"Kuollut hevonen -- hyvä!" huudahti d'Artagnan palauttaessaan ratsunsa
tämän tekemästä syrjähyppäyksestä; "eivät näy heidänkään elukkansa
jaksavan pitemmälle."

"Olen kuulevinani ratsujoukon tömistelyä", huomautti Portos kurkoittaen
päätään hevosensa harjan yli.

"Mahdotonta!"

"Heitä on monta."

"Se muuttaa asian."

"Taaskin hevonen!" virkahti Portos.

"Kuollutko?"

"Ei, henkitoreissaan."

"Satuloittu vai riisuttuko?"

"Satuloittu."

"Sitten se on heidän."

"Rohkeutta siis! He ovat käsissämme."

"Mutta jos heitä on monta", muistutti Mousqueton, "eivät he ole meidän
käsissämme, vaan me heidän."

"Joutavia!" sanoi d'Artagnan; "he luulevat meidän olevan voimakkaampia,
koska ajamme heitä takaa; he säikkyvät ja hajaantuvat."

"Niin, se on varmaa", arveli Portoskin.

"Kas, näetkö nyt?" huudahti d'Artagnan.

"Kyllä, taaskin kipinöitä; näin ne minäkin nyt", vastasi Portos.

"Eteenpäin, eteenpäin!" käski d'Artagnan kaikuvalla äänellään; "viiden
minuutin kuluttua saamme nauraa."

He ryntäsivät jälleen yön selkään. Kivusta ja ponnistuksesta
hurjistuneet hevoset kiitivät pitkin pimeätä tietä, jolla nyt alkoi
häämöttää jotakin tiheämpää ja tummempaa kuin muu ilmapiiri.




KAHDEKSASKOLMATTA LUKU

Tapaaminen


Vielä ratsastettiin kymmenen minuuttia samaa vauhtia.

Kiireisesti irtausi kaksi tummaa kohtaa ryhmästä; ne lähestyivät,
suurenivat ja saivat yhä selvemmin kahden ratsumiehen hahmon.

"Kas", virkkoi d'Artagnan, "meitä tullaan vastaan."

"Sen pahempi tulijoille"-, vastasi Portos.

"Ken siellä?" huusi karski ääni.

Vimmatusti kiitävät kolme ratsumiestä eivät pysähtyneet eivätkä
vastanneet; kuului vain huotrista vedettyjen miekkain kalinaa ja noiden
kahden haamun pistoolinhanain naksahtaminen vireeseen.

"Ohjakset hampaisiin!" käski d'Artagnan.

Portos ymmärsi; molemmat ottivat vasemmalla kädellään kotelosta
pistoolin ja vetivät aseensa niinikään vireeseen.

"Ken siellä?" karjaistiin toistamiseen. "Ei enää askeltakaan, tai
olette kuoleman oma!"

"Pyh!" vastasi Portos melkein tukahtuneena pölyyn ja pureskellen
ohjaksia niinkuin hänen ratsunsa puri kuolainta: "pyh, pahempaakin
olemme nähneet!"

Samassa sulkivat molemmat haamut tien, ja tähtien kajastuksessa
kiiluivat alaslasketut pyssynpiiput.

"Takaisin", kiljaisi d'Artagnan, "tai te olette kuoleman omia!"

Uhkaukseen vastasi kaksi pistoolinlaukausta; mutta hyökkääjät tulivat
niin hurjaa vauhtia, että he melkein samassa silmänräpäyksessä olivat
vastustajiensa kimpussa. Kolmas laukaus pamahti nyt d'Artagnanin
ampumana likeltä, ja hänen vihollisensa putosi. Portos tölmäsi niin
kiivaasti omaa pidättäjäänsä vastaan, että tämä sinkosi kymmenen
askeleen päähän hevosensa selästä, vaikka saikin väistetyksi
ahdistajansa miekan survaisun.

"Lopeta, Mousqueton, lopeta!" käski Portos.

Ja hän karautti ystävänsä vierelle, joka oli jo jälleen aloittanut
takaa-ajon.

"Miten kävi?" kysyi Portos.

"Musersin häneltä pään", vastasi d'Artagnan; "entä sinä?"

"Keikautin mieheni vain nurin, mutta kuulehan..."

Pamahti pistoolinlaukaus; Mousqueton se ohi kiitäessään täytti herransa
käskyn.

"Eteenpäin!" sanoi d'Artagnan. "Hyvin käy, olemme jo voittaneet
ensimmäisen erän."

"Kas", huudahti Portos, "tuoltapa tulee pelikumppaneita!"

Kaksi muuta ratsastajaa näkyikin nyt eriävän pääryhmästä ja nopeasti
lähenevän sulkemaan jälleen tien.

Tällä kertaa ei d'Artagnan odottanut puhuttelua.

"Tilaa!" hän huusi ensimmäisenä; "tilaa!"

"Mitä tahdotte?" kysyi ääni.

"Herttuan!" äyskäisivät d'Artagnan ja Portos yhtaikaa.

Nauru oli vastauksena, mutta se päättyi huokaisuun; d'Artagnan oli
lävistänyt naurajan säilällään.

Samassa ammuttiin kaksi laukausta, jotka kuuluivat yhdeltä; Portos ja
hänen vastustajansa olivat ampuneet toisiaan.

D'Artagnan kääntyi katsomaan ja näki Portoksen ihan lähellään.

"Mainiota, Portos!" hän sanoi; "taisit surmata hänet?"

"Luulen osanneeni ainoastaan hevoseen", vastasi Portos.

"Mikäs auttaa, veikkonen! Pilkkuun ei osaa joka laukauksella, eikä sovi
valittaa, kun sentään satuttaa tauluun. Kas, hitto, mikä nyt hevostani
vaivaa?"

"Se sortuu", vastasi Portos seisahduttaen omansa.

D'Artagnanin ratsu horjui tosiaan ja vaipui polvilleen; sitten se
korahtaen kaatui kyljelleen.

Se oli saanut rintaansa d'Artagnanin ensimmäisen vastustajan ampuman
luodin.

D'Artagnan kirosi niin katkerasti, että siitä olisi taivaskin voinut
revetä.

"Haluatteko hevosta, monsieur?" kysyi Mousqueton.

"Hitto, haluanko muka!" karjaisi d'Artagnan.

"Tässä on", sanoi Mousqueton.

"Mistä hornasta oletkaan saanut kaksi varahevosta?" ihmetteli
d'Artagnan hypätessään toisen selkään.

"Niiden ratsastajat ovat kuolleet; arvelin niistä saattavan olla
hyötyä, joten otin ne mukaan."

Sillaikaa oli Portos uudestaan panostanut pistoolinsa.

"Pian!" huusi d'Artagnan, "tuolla on taas kaksi!"

"Mutta tätähän kestää aamuun!" tuumi Portos.

Kaksi ratsumiestä lähestyi jälleen nopeasti.

"Voi, monsieur", sanoi Mousqueton, "se, jonka survaisitte alas
ratsailta, nousee nyt ylös."

"Mikset menetellyt hänen suhteensa kuten ensimmäisenkin?"

"Olin estetty, monsieur; pitelin hevosta."

Kajahti laukaus, Mousqueton kiljaisi kivusta.

"Voi, monsieur", hän parkaisi, "nyt osui toiseenkin, juuri toiseen!
Tämä laukaus tuli ihan vastapainoksi sille, jonka sain matkalla
Amiensiin."

Portos käännähti kuin jalopeura ja ryntäsi hevosensa menettäneen
ratsastajan kimppuun, joka yritti sivaltaa miekkansa; mutta ennen kuin
se paljastui säilästä, oli Portos omansa kahvalla jymäyttänyt häntä
päähän niin hirveästi, että hän kaatui kuin härkä lysähtää teurastajan
nuijasta.

Vikisten oli Mousqueton luisunut alas ratsailta, sillä hänen saamansa
haava ei sallinut hänen istua satulassa.

Ratsastajat huomattuaan oli d'Artagnan pysähtynyt ja jälleen panostanut
pistoolinsa; hänen uuden hevosensa satulanupissa muuten riippui
ratsupyssykin.

"Tässä nyt olen", sanoi Portos; "odotammeko vai hyökkäämmekö me?"

"Käykäämme päälle!" esitti d'Artagnan.

"Se sopii!" suostui Portos.

He iskivät kannukset hevostensa kylkiin.

Ratsumiehet olivat ainoastaan kahdenkymmenen askeleen päässä heistä.

"Kuninkaan nimessä", huusi d'Artagnan, "tie auki!"

"Kuninkaalla ei ole täällä mitään tekemistä", vastasi kumea ääni, joka
tuntui tulevan pilvestä, sillä ratsastaja läheni pölypatsaan
kiehtomana.

"Hyvä! Saammepa nähdä, eikö kuningas pääse esille yli kaiken", tuumi
d'Artagnan.

"Se nähdään!" virkkoi sama ääni.

Kaksi pistoolinlaukausta pamahti melkein yhtaikaa, toinen d'Artagnanin
luikusta, toinen Portoksen vastustajan ampumana. D'Artagnanin luoti vei
viholliselta hatun, Portoksen vastustajan kuula lävisti paroonikokelaan
hevoselta kaulan, ja pärskähtäen sortui elukka heti.

"Viimeisen kerran, minne aiotte?" kysyi sama ääni.

"Hornaan!" karjaisi d'Artagnan.

"Hyvä! Olkaa siis huoletta, sinne joudutte pian."

D'Artagnan näki musketinpiipun painuvan vastaansa. Hänellä ei ollut
aikaa kopeloida kotelosta, mutta hän muisti neuvon, jonka oli aikoinaan
saanut Atokselta: hän antoi hevosensa kavahtaa takajaloilleen, ja luoti
osui elukkaa mahaan. D'Artagnan tunsi hevosen huojuvan allansa, ja
harvinaisen ketteränä, kuten aina heittäysi hän, sivulle.

"Mutta, hiisi vieköön", virkkoi sama väräjävä ja pilkallinen ääni
"tämähän on hevosteurastusta eikä mieskohtaista taistelua. Vetäkäämme
miekkamme, monsieur -- miekkasille!"

Ja hän hyppäsi alas ratsailta.

"Olkoon menneeksi!" myöntyi d'Artagnan; "se on ihan minun alaani."

Kahdella harppauksella joutui d'Artagnan seisomaan
kiistakumppaniansa vastassa, jonka säilä nyt iski hänen aseeseensa.
Tavallisen taitavuutensa avulla oli hän saanut miekan sovitetuksi
terssiliikkeisiin, jotka olivat hänen parhaana puolustusasentonaan.

Sillävälin oli Portos polvistunut hevosensa taakse, joka vavahteli
henkitoreissaan, ja piteli pistoolia kumpaisessakin kädessään.

D'Artagnanin ja hänen vastakumppaninsa ottelua jatkui. D'Artagnan
ahdisti tapansa mukaan kiivaasti, mutta tällä kertaa oli hän tavannut
miekkailijan ja käden, jotka saivat hänet miettimään. Kahdesti
kvarttiin pakotettuna astahti d'Artagnan taaksepäin; hänen
vastustajansa ei hievahtanut, d'Artagnan palasi ja heittäysi uudestaan
terssitemppuihin.

Pari kolme survaisua suunnattiin kumpaiseltakin puolelta tuloksetta,
kipinäin singotessa säilänteristä.

Vihdoin katsoi d'Artagnan hetken tulleeksi, yrittääkseen mieluisinta
kujettaan; hän valmisteli sitä taitavasti, suoritti sen nopeasti kuin
salama ja tähtäsi survaisun niin voimakkaasti, että hän piti sitä
vastustamattomana.

Työntäisy torjuttiin.

"_Mordious_!" huudahti hän gascognelaisella murteellaan.

Tämän huudahduksen kuullessaan kavahti vastustaja taaksepäin, ojensi
esiin paljastetun päänsä ja yritti pimeässä eroittaa d'Artagnanin
kasvonpiirteitä.

D'Artagnan taasen epäili viekkautta ja pysyi puolustusasennossa.

"Pitäkää varanne!" varoitti Portos vastustajaansa; "minulla on vielä
kaksi pistooliani panostettuina."

"Sitä suurempi syy teillä ampua ensin", vastasi jälkimmäinen.

Portos laukaisi, salama valaisi taistelupaikkaa.

Tämän tuiskahduksen leimussa huudahtivat molemmat toiset
taistelukumppanukset.

"Atos!" oudostui d'Artagnan.

"D'Artagnan!" kummeksui Atos.

Atos kohotti miekkansa, d'Artagnan laski alas omansa.

"Aramis!" huusi Atos, "älä ammu!"

"Hei, sinäkö se oletkin, Aramis?" ihmetteli Portos.

Ja hän heitti sivulle pistoolinsa.

Aramis pisti omansa koteloon ja miekkansa huotraan.

"Poikani!" sanoi Atos ojentaen d'Artagnanille kätensä.

Tällä nimityksellä oli hän entiseen aikaan puhutellut d'Artagnania,
tahtoessaan ilmaista hellyyttä.

"Atos", valitti d'Artagnan käsiänsä väännellen, "sinä siis puolustat
häntä! Ja minä kun olin vannonut vieväni hänet takaisin elävänä tai
kuolleena! Voi, minä olen häväisty mies!"

"Surmaa minut", sanoi Atos rintansa paljastaen, "jos kuolemani on
välttämätön kunniallesi."

"Minua poloista!" huudahti d'Artagnan. "Maailmassa oli yksi ainoa mies,
joka kykeni pysähdyttämään minut, ja onneton kohtaloni toimitti juuri
sen miehen tielleni! Mitä nyt sanonkaan kardinaalille?"

"Te sanotte hänelle, monsieur", vastasi ääni, joka kajahti yli koko
taistelupaikan, "että hän oli lähettänyt minua vastaan kaksi ainoata
miestä, jotka kykenivät nujertamaan neljä, mies miestä vastaan
keskeytymättömästi ahdistamaan kreivi de la Fèreä ja ritari
d'Herblayta ja olemaan antautumatta vähäisemmälle lukumäärälle kuin
viidellekymmenelle."

"Prinssi!" huudahtivat Atos ja Aramis yhtaikaa, liikahtaen ikäänkuin
tehdäkseen tilaa Beaufortin herttualle, samalla kun d'Artagnan ja
Portos puolestaan astahtivat taaksepäin.

"Viisikymmentä ratsumiestä!" mutisivat d'Artagnan ja Portos.

"Katsokaa ympärillenne, hyvät herrat, jos epäilette sitä", jatkoi
herttua.

D'Artagnan ja Portos vilkaisivat sivulleen; he olivatkin täydellisesti
saarrettuina ratsujoukon keskelle.

"Taistelunne melu, hyvät herrat", puheli herttua, "sai minut siihen
luuloon, että teitä oli vähintään kaksikymmentä, ja minä palasin
kaikkien saattolaisteni kanssa, kyllästyneenä ainaiseen pakenemiseen ja
haluten saada itse paljastaa miekkani; mutta kaksihan teitä vain
olikin."

"Niin, monseigneur", huomautti Atos, "mutta kaksi kahdenkymmenen
veroista, kuten itse sanoitte."

"No niin, miekkanne, hyvät herrat!" käski herttua.

"Miekkamme!" toisti d'Artagnan kohottaen päänsä ja tointuen; "niitä
emme koskaan luovuta!"

"Emme koskaan!" vahvisti Portos.

Jotkut ratsumiehet liikahtivat.

"Silmänräpäys, monseigneur!" virkkoi Atos; "kaksi sanaa!"

Hän lähestyi prinssiä, joka kumartui häntä kohti, ja lausui tälle
hiljaa pari sanaa.

"Kuten haluatte, kreivi", vastasi prinssi. "Olen liian suuressa
kiitollisuudenvelassa teille, voidakseni evätä ensimmäistä pyyntöänne.
Poistukaa, hyvät herrat!" hän virkkoi saattueelleen. "Herrat d'Artagnan
ja du Vallon, te olette vapaita."

Käskyä toteltiin heti, ja d'Artagnan ja Portos näkivät nyt olevansa
laajan kehän keskuksena.

"Nyt, d'Herblay", sanoi Atos, "laskeudu ratsailta ja tule mukaan."

Aramis hyppäsi maahan ja lähestyi Portosta, Atoksen astuessa
d'Artagnanin luo. Kaikki neljä olivat siten jälleen koolla.

"Veikkoseni", kysyi Atos, "pahoitteletteko vielä, ettette vuodattaneet
vertamme?"

"Emme", vastasi d'Artagnan, "mutta minua surettaa nähdä joutuneemme
vastatuksin, kun olemme aina olleet niin likeisesti yhdessä, --
sydäntäni painostaa, että tapaamme toisemme vihollisleireihin
kuuluvina. Voi, nyt ei meille enää mikään luonnista!"

"Taivasten tekijä, ei, -- nyt on kaikki mennyttä!" huudahti Portos.

"No, siirtykää siis meidän puolellemme", esitti Aramis.

"Hiljaa, d'Herblay!" tokaisi Atos; "tällaisille miehille ei ehdoteta
mitään sellaista. Jos he ovat liittyneet Mazarinin puolueeseen, niin on
heidät siihen omatuntonsa taivuttanut, niinkuin me olemme vakaumuksesta
menneet prinssien puolelle."

"Vihollisia nyt kuitenkin olemme", sanoi Portos. "Hitto, kuka olisi
koskaan uskonut sitä!"

D'Artagnan ei virkkanut mitään; hän vain huokasi.

Atos katseli heitä ja otti heidän kätensä omiinsa.

"Hyvät herrat", hän haastoi, "asia on vakava, ja sydäntäni kirvelee
niinkuin olisitte lävistäneet sen. Niin, me olemme erillämme, se on
tärkeä ja murheellinen totuus; mutta vielä emme ole julistaneet
toisillemme sotaa. Voimme kenties vielä päästä sovintoon; vasituinen
viimeinen kohtaus on välttämätön."

"Minä puolestani vaadin sitä", sanoi Aramis.

"Minä suostun siihen", vastasi d'Artagnan ylpeästi.

Portos nyökkäsi myöntymykseksi.

"Määrätkäämme siis kokouspaikka, joka on meille kaikille mukava",
jatkoi Atos, "ja siinä viimeisessä kohtauksessa sopikaamme
ratkaisevasti keskinäisestä asemastamme ja esiintymistavasta, jota
meidän tulee noudattaa toisiamme kohtaan."

"Hyvä!" vastasivat toiset kolme.

"Yhdytte siis minun käsitykseeni?" kysyi Atos.

"Täydellisesti."

"No niin, mikä paikaksi?"

"Soveltuuko teille Place Royale?" esitti d'Artagnan.

"Pariisissa?"

"Niin."

Atos ja Aramis katsoivat toisiinsa. Aramis teki hyväksyvän merkin.

"Place Royale, olkoon menneeksi", suostui Atos.

"Ja milloin?"

"Huomen-illalla, jos haluatte."

"Kerkiättekö siksi takaisin?"

"Kyllä."

"Mihin aikaan tulemme?"

"Kello kymmenen illalla -- sopiiko se teille?"

"Erinomaisesti."

"Siitä on seurauksena rauha tai sota", huomautti Atos, "mutta
kunniamme, ystävät, ainakin jää loukkaamattomaksi."

"Voi", jupisi d'Artagnan, "meidän sotilaallinen kunniamme on mennyttä!"

"D'Artagnan", sanoi Atos vakavasti, "minä vannon, että teet minua
kohtaan väärin, ajatellessasi tuolla tavoin, kun minä sitävastoin
ajattelen vain yhtä seikkaa, nimittäin että me olemme paljastaneet
säilämme toisiamme vastaan. Niin", hän jatkoi murheellisesti pudistaen
päätänsä, "niin, sinäpä sen sanoit: onnettomuus uhkaa meitä. Tule,
Aramis!"

"Ja me, Portos", sanoi d'Artagnan, "palatkaamme ilmoittamaan
kardinaalille häpeämme."

"Ja sanokaa hänelle ennen kaikkea", huusi hämystä joku, "että minä en
ole vielä liian vanha toimimaan."

D'Artagnan tunsi Rochefortin äänen.

"Voinko tehdä mitään hyväksenne, messieurs?" kysyi prinssi.

"Te voitte todistaa, että me olemme tehneet voitavamme, monseigneur."

"Olkaa huoletta, se tapahtuu. Hyvästi, messieurs! Jonkun ajan kuluttua
toivoakseni näemme toisemme jälleen Pariisin edustalla, kenties itse
Pariisissakin, ja silloin voitte ottaa hyvityksenne."

Näin sanoen herttua heilautti kättänsä hyvästiksi, kannusti ratsunsa
jälleen laukkaan ja katosi saattolaisineen, jotka häipyivät pimeään
niinkuin melukin avaruuteen.

D'Artagnan ja Portos jäivät yksikseen maantielle, likellään mies, joka
piteli kahta varahevosta.

He luulivat tätä Mousquetoniksi ja lähestyivät.

"Mitä näenkään!" huudahti d'Artagnan, "sinäkö siinä Grimaud?"

"Grimaud!" kummeksui Portos.

Grimaud antoi ystävyksille merkin, että he eivät erehtyneet.

"Kenen ovat hevoset?" kysyi d'Artagnan.

"Kuka ne meille antaa?" kysyi Portos.

"Herra kreivi de la Fère."

"Atos, Atos", mutisi d'Artagnan, "sinä ajattelet ihan kaikkea; sinä
olet todellinen aatelismies!"

"Hyvä juttu!" virkkoi Portos; "pelkäsin joutuvani taivaltamaan
jalkaisin."

Ja hän hyppäsi ratsaille. D'Artagnan istui jo satulassa.

"No, mihin siis sinä aiot, Grimaud?" tiedusti d'Artagnan; "jätät
herrasi?"

"Niin", vastasi Grimaud, "olen menossa varakreivi de Bragelonnen luo
Flandriassa toimivaan armeijaan."

He etenivät äänettöminä joitakuita askeleita pitkin maantietä Pariisiin
päin, kunnes äkkiä kuului voihkinaa, joka tuntui tulevan ojasta.

"Mitä tuo on?" ihmetteli d'Artagnan.

"Siellä on Mousqueton", arvasi Portos.

"Voi, niin, monsieur, minä täällä olen", vastasi vaikertava haamu, joka
kohosi tien viereltä.

Portos kiirehti intendenttinsä luo, johon hän oli todella kiintynyt.

"Oletko vaarallisestikin haavoittunut, hyvä Mouston?" hän kysyi.

"Mouston!" kertasi Grimaud silmät suurina.

"En luule, monsieur, mutta peräti kiusalliseen tapaan olen
haavoittunut."

"Et siis kykene ratsastamaan?"

"Voi, vielä kysyttekin, monsieur!"

"Pääsetkö kävelemään?"

"Koetan pyrkiä lähimpään taloon asti."

"Miten menetellä?" sanoi d'Artagnan. "Meidän on välttämättömästi
palattava Pariisiin.

"Minä kyllä pidän huolen Mousquetonista", tarjoutui Grimaud.

"Kiitos, kunnon Grimaud!" sanoi Portos.

Grimaud laskeusi ratsailta ja meni ojentamaan käsivartensa vanhalle
ystävälleen, joka vastaanotti hänet kyynelsilmin, Grimaudin oikein
kykenemättä tietämään, pusersiko ne kyyneleet jälleennäkemisen ilahdus
vai haavan tuottama kipuko.

D'Artagnan ja Portos pitkittivät vaiteliaina matkaansa Pariisiin.

Kolmea tuntia myöhemmin sivuutti heidät eräänlainen pikalähetti, pölyn
peittämänä. Miehen oli herttua toimittanut viemään kardinaalille
kirjettä, jossa prinssi lupauksensa mukaisesti antoi todistuksensa
Portoksen ja d'Artagnanin kunnostautumisesta.

Mazarin oli viettänyt kovin tukalan yön, saadessaan tämän kirjeen,
jossa prinssi itse ilmoitti hänelle olevansa vapaana ja ryhtyvänsä
kuolettavaan sotaan häntä vastaan.

Kardinaali luki sen pariin kolmeen kertaan; sitten hän taittoi sen
kokoon ja pisti taskuunsa.

"Se minua sentään lohduttaa hänen livahdettuaan d'Artagnanin käsistä",
hän tuumi, "että takaa-ajaja ainakin ratsasti kumoon Brousselin. Tuo
gascognelainen on totisesti oiva mies; hän palvelee minua
kömpelyyksilläänkin."

Kardinaali tarkoitti sitä miestä, jonka d'Artagnan oli ajanut nurin
Saint-Jeanin hautuumaan kulmassa Pariisissa ja joka ei ollut sen
vähäisempi henkilö kuin parlamenttineuvos Broussel.




YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU

Neljä vanhaa ystävystä valmistautuu tapaamaan toisensa


"No niin", sanoi Portos, istuessaan la Chevrette-hotellin pihalla, kun
d'Artagnan naama pitkänä ja nyreissään palasi Kardinaalipalatsista,
"hän kai otti sinut yrmeästi vastaan, kelpo d'Artagnan?"

"Sen totisesti teki! On siinä koko hylky mieheksi! Mitä sinä syöt,
Portos?"

"Ka, näethän, että minä liotan korppua espanjalaiseen viinilasilliseen.
Tee sinä samaten!"

"Oikeassa olet, Gimblou, lasi!"

Näin soinnukkaalla nimellä puhuteltu tarjoilija toi pyydetyn lasin, ja
d'Artagnan istuutui ystävänsä viereen.

"Miten siis kävi?"

"Hitto, käsitäthän, että aseman selittämiseen oli vain yksi tapa! Minä
astuin sisälle, hän katsoi minuun karsaasti, kohautin olkapäitäni ja
sanoin:

"'No niin, monseigneur, me emme olleetkaan ylivoimaisia.'

"'Niin, sen jo tiedän; mutta kertokaahan yksityiskohdat.'

"Ymmärrät kyllä, Portos, että minä en ystäviäni nimeämättä voinut
kertoa yksityiskohtia, ja heidän mainitsemisensa olisi syössyt heidät
tuhoon."

"Perhana!"

"'Monseigneur', sanoin, 'heitä oli viisikymmentä ja meitä kaksi'.

"'Niin, mutta silti vaihdettiin pistoolinlaukauksia, mikäli olen
kuullut', vastasi hän.

"'On kyllä totta, että molemmin puolin haaskattiin hiukan ruutia'.

"'Ja miekat sivallettiin päivänvaloon?' lisäsi hän.

"'Oikeastaan yön pimeyteen, monseigneur', korjasin minä.

"'No, mutta minä luulin teitä gascognelaiseksi, ystäväiseni?' jatkoi
kardinaali.

"'En ole gascognelainen muulloin kuin onnistuessani, monseigneur.'

"Hän piti vastauksesta, sillä hän alkoi nauraa.

"'Se opettaa minut varustamaan kaartilaiseni paremmilla hevosilla', hän
sanoi, 'sillä jos he olisivat kyenneet seuraamaan teitä ja kukin
puolestaan toimineet kuten te ja teidän ystävänne, niin te olisitte
saanut pidetyksi sananne ja tuonut hänet tänne elävänä tai kuolleena'."

"Kas, eihän tuo minusta näytä ollenkaan pahalta", virkahti Portos.

"Eihän kylläkään, mutta hyväinen aika, veikkonen, pääasiana on tapa,
millä mikin sanotaan. On uskomatonta", keskeytti d'Artagnan puheensa,
"kuinka paljon viiniä nämä korput imevät itseensä! Nehän ovat kuin
sieniä. Gimblou, toinen pullo."

Tilauksen täyttämisessä noudatettiin kiirettä, joka osoitti, kuinka
suurella huomaavaisuudella d'Artagnania kohdeltiin talossa. Hän
pitkitti:

"Teinkin jo lähtöä, kun hän kutsui minut takaisin."

"'Teiltähän surmattiin tai menehtyi kolme hevosta?' hän tiedusti.

"'Niin, monseigneur'.

"'Mitä ne maksavat?'"

"Mutta se näyttää minusta varsin hyvältä käänteeltä", tokaisi Portos.

"'Tuhannen pistolia', minä vastasin."

"Tuhannen pistolia!" toisti Portos; "he-hei, sepä oli paljon! Jos hän
tuntee hevosia, niin hänen olisi pitänyt tinkiä."

"Kyllä hänellä totta tosiaan oli siihen halua, saiturilla, sillä hän
hätkähti rajusti ja tuijotti minuun. Minä tuijotin takaisin; silloin
hän ymmärsi yskän, avasi kaapin ja veti esiin Lyonin pankin
maksuosoituksia."

"Tuhannen pistolin arvosta?"

"Niin, ihan täsmälleen tuhannen pistolin, senkin visukinttu; ei
rahtuakaan enempää."

"Ja sinulla on ne nyt?"

"Tässä näet."

"Totisesti tuntuu minusta kuitenkin siltä, että se oli sopivaa
kohtelua", arveli Portos.

"Sopivaako! Miehiä kohtaan, jotka eivät ainoastaan olleet vaarantaneet
nahkaansa, vaan vielä tehneet hänelle suuren palveluksen?"

"Minkä suuren palveluksen?" kysyi Portos.

"Hitto, minä kuulun ratsastaneen nurin jonkun parlamenttineuvoksen."

"Mitä! Sen mustapukuisen pikku miehen, jonka ajoit kumoon Saint-Jeanin
hautuumaan kulmassa?"

"Se oli juuri hän, veikkoseni. Katsos, hän oli kardinaalille
kiusallinen. Pahaksi onneksi en rusentanut häntä kokonaan. Hän kuuluu
toipuvan, ollakseen uutena haittana."

"No, pentele!" tokaisi Portos; "ja kun käänsin hevoseni, joka tahtoi
rynnätä suoraan sen päälle! Toistamiseen en sitä tee."

"Sen myyrän olisi pitänyt maksaa minulle parlamenttineuvoksestakin."

"Mutta", intti Portos, "kun hän ei kunnolleen rusentunut..."

"Oh, herra de Richelieu olisi sanonut: 'Viisisataa écu'ta
parlamenttineuvoksesta.' Mutta jääköön se jo silleen. Paljonko
maksoivat elukkasi, Portos?"

"Voi, veikkonen, jos Mousqueton-parka olisi täällä, niin hän
ilmoittaisi summan pennilleen."

"Sanoinhan sentään suunnilleen."

"Vulcanus ja Bayard tulivat minulle maksamaan kahdensadan
pistolin vaiheille kumpainenkin, ja arvioitsemalla Phoebuksen
sataanviiteenkymmeneen, luulisin laskun kutakuinkin oikeaksi."

"Jää siis jäljelle puolenviidettäsataa pistolia" virkkoi d'Artagnan
jokseenkin tyytyväisenä.

"Niin", vastasi Portos, "mutta tamineet..."

"Kautta sieluni se on totta! Paljonko tamineista?"

"Jos laskisi kaikkien kolmen varustukset sadaksi pistoliksi..."

"Olkoon menneeksi sata pistolia", myöntyi d'Artagnan. "Jäännöksenä on
siis kolmesataaviisikymmentä pistolia."

Portos nyökkäsi.

"Antakaamme emännälle viisikymmentä pistolia kestityksestä", ehdotti
d'Artagnan, "ja tasatkaamme loput kolmesataa."

"Se käy laatuun", vastasi Portos.

"Kehno apaja!" jupisi d'Artagnan pistäessään maksuosoituksensa talteen.

"Hm", tuumi puolestaan Portos, "lähtipä sentään jotakin. Mutta
kuulehan!"

"Mitä niin?"

"Eikö hän laisinkaan puhunut minusta?"

"Kas, tosiaan!" huudahti d'Artagnan, joka ei uskaltanut masentaa
ystävänsä mieltä mainitsemalla, että kardinaali ei ollut hänestä
virkkanut halaistua sanaa, "tosiaan, hän huomautti..."

"Huomautti mitä?" uteli Portos.

"Maltas hiukan -- koetan muistaa hänen omat sanansa. Hän huomautti:
'Mitä ystäväänne tulee, niin ilmoittakaa hänelle, että hän voi huoletta
kääntää kylkeänsä.'"

"Ahaa!" ihastui Portos; "se merkitsee päivänselvästi, että hän on
vakaasti päättänyt parooniudestani."

Samassa löi läheisin torninkello yhdeksän. D'Artagnan säpsähti.

"Kas, niin oikein!" virkkoi Portos; "kello on nyt yhdeksän, ja
muistathan, että meillä on kymmeneltä kohtauksemme Place Royalella."

"Vaiti, Portos!" huudahti d'Artagnan kärsimättömästi liikahtaen. "Älä
muistuta minua siitä; juuri se on pitänyt minua alakuloisella päällä
eilisestä saakka. En mene sinne."

"Mistä syystä?" kysyi Portos.

"Syystä että minun on tukala katsella noita kahta miestä, jotka
tärvelivät yrityksemme."

"Silti ei kumpainenkaan ollut millään tavoin voiton puolella meistä",
huomautti Portos. "Minulla oli vielä toinen pistoolini panostettuna, ja
te seisoitte miekkasilla vastakkain."

"Niin", tuumi d'Artagnan, "mutta jos siinä tapaamisessa piilee
jotakin..."

"Oh", tokaisi Portos, "ethän toki sellaista usko, d'Artagnan!"

Se oli totta. D'Artagnan ei uskonut Atosta mihinkään kavaluuteen
kykeneväksi, mutta hän etsi veruketta päästäkseen menemästä
kohtaukseen.

"Lähdettävä sinne on", jatkoi ylväs Bracieuxin herra, "muutoin he
luulisivat meidän pelkäävän. Hei, hyvä ystävä, uskalsimmehan kohdata
viisikymmentä vihollista maantiellä; tottapahan rohkenemme mennä Place
Royalelle tapaamaan kahta ystävää."

"Niinpä kyllä", myönsi d'Artagnan; "mutta he ovat liittyneet prinssin
puolueeseen ilmoittamatta meille siitä: Atos ja Aramis ovat pitäneet
minun kanssani peliä, joka huolestuttaa minua. Eilen saimme selon
heidän kannastaan. Miksi siis tänään mennä kuulemaan vielä lisää?"

"Epäilet heitä siis tosiaankin?" kysyi Portos.

"Aramista epäilen, siitä saakka kun hänestä on tullut abbé. Et voi
kuvitellakaan, veikkonen, kuinka suuresti hän on muuttunut. Hän katsoo
meidän olevan piispansauvansa tiellä, ja kenties hän ei kovinkaan
vastenmielisesti nitistäisi meitä."

"Ka, Aramiin laita onkin toinen", myönsi Portos, "eikä se minua
ollenkaan ihmetyttäisi."

"Ja herra de Beaufort saattaa myös vuorostaan yrittää meidän
pidättämistämme."

"Pyh, hänhän oli jo saanut meidät valtaansa, mutta laski menemään!
Olkaamme sentään varuillamme, aseistautukaamme, ja tulkoon Planchet
mukaan ratsupyssyinensä."

"Planchet on frondelainen", muistutti d'Artagnan.

"Hiisi kaikki kansalaiskiistat periköön!" sadatti Portos; "nykyään ei
voi enää luottaa ystäviinsä eikä palvelijoihinsa. Voi, kunpa
Mousqueton-poloinen olisi täällä! Siinä ainakin on mies, joka ei minua
milloinkaan hylkää."

"Niin kauan kuin pysyt rikkaana. Tiedätkös, veikkoseni,
kansalaiskiistat eivät meitä ole hajaannuttaneet. Seikka on se,
että me emme enää ole kahdenkymmenen vuoden ikäisiä; nuoruuden
iloinen innostus on kadonnut, saaden sijalleen omanvoitonpyynnin
kehoitukset, kunnianhimon kannustuksen, itsekkyyden neuvot. Niin, sinä
olet oikeassa. Portos; lähtekäämme sinne, mutta kunnollisesti
aseistautuneina. Jollemme saapuisi niin he sanoisivat meidän pelkäävän.
Planchet, hoi!"

Planchet ilmestyi paikalle.

"Toimita hevoset satuloiduiksi ja ota ratsupyssysi."

"Mutta sanokaahan ensin, monsieur, ketä vastaan lähdemmekään!"

"Emme ketään vastaan", vastasi d'Artagnan; "se on vain varokeino, koska
meitä voitaisiin ahdistaa."

"Tiedättekö, monsieur, että on tahdottu surmata parlamenttineuvos
Broussel, kansan isä?"

"Mitä ihmettä?" kummeksui d'Artagnan.

"Ihan varmasti, mutta hän sai hyvän koston, sillä hänet vietiin
takaisin kotiinsa kansan kantamana. Eilispäivästä saakka on hänen
talossaan kuhissut kävijöitä. Hänen luokseen ovat pistäytyneet
koadjutori, herra de Longueville ja prinssi Conti. Madame de Chevreuse
ja madame de Vendôme ovat lähettäneet käyntikorttinsa, ja milloin hän
vain nyt haluaa..."

"No niin, milloin hän vain haluaa..."

Planchet alkoi laulaa:

    "Nous fronde-tuuli
    nyt aamusella,
    jo kardinaali
    tais luimistella.
    Nous fronde-tuuli
    nyt aamusella!"

"Minua ei kummastuta", virkkoi d'Artagnan hiljaa Portokselle, "että
Mazarin olisi mieluummin nähnyt minun kokonaan rusentavan
parlamenttineuvoksensa."

"Ymmärrättehän, monsieur", jatkoi Planchet, "että jos pyytäisitte minua
ottamaan ratsupyssyni jotakin sellaista yritystä varten kuin herra
Brousselia vastaan hankittiin..."

"Ei, ole huoletta; mutta keltä olet tuon kaiken kuullut?"

"Varmasta lähteestä, monsieur. Friquet kertoi minulle."

"Friquet?" toisti d'Artagnan. "Sen nimen tunnen."

"Hän on herra Brousselin palvelijattaren poika, reipas vekara joka
kyllä hoitaisi osaansa metelissä, sen takaan."

"Eikö hän ole kuoripoikana Notre-Damessa?" kysyi d'Artagnan.

"On kyllä, Bazinin hoivassa."

"Kas, nytpä tiedänkin", sanoi d'Artagnan. "Ja hän toimi sarkkapoikana
Rue de la Calandren viinituvassa?"

"Aivan."

"Mitä tekemistä sinulla on sellaisen jolpin kanssa?" tiedusti Portos.

"Ka, hän on antanut minulle hyviä tietoja", vastasi d'Artagnan,
"tilaisuuden tullen saattaa hän antaa minulle lisää."

"Sinulle, joka olit vähällä ratsastaa kuoliaaksi hänen isäntänsä?"

"Kuka hänelle sen sanoisi?"

"Olet oikeassa."

Samaan aikaan saapuivat Atos ja Aramis Pariisiin Saint-Antoinen
esikaupungin kautta. He olivat virkistäytyneet matkan varrella ja
jouduttivat nyt kulkuansa, jotteivät myöhästyisi kohtauksesta. Bazin
saattoi heitä yksinään. Kuten muistetaan oli Grimaud jäänyt hoitelemaan
Mousquetonia ja ollut sitten lähdössä suoraan nuoren varakreivi de
Bragelonnen luo, joka oli matkannut Flandrian armeijaan.

"Nyt pitää meidän poiketa johonkin majataloon", sanoi Atos
"pukeutuaksemme siviilivaatteisiin, jättääksemme pois pistoolimme ja
miekkamme ja antaaksemme palvelijammekin riisua aseensa."

"Emmehän toki; siinä seikassa et ainoastaan salline minun olla toista
mieltä, vaan vieläpä yrittänet omaksua minun käsitykseni."

"Mutta miksi?"

"Koska olemme lähdössä sotaiseen kohtaukseen."

"Mitä tarkoitat Aramis?"

"Että Place Royale on Vendômoisin maantien jatkoa, ei muuta."

"Mitä! Ystävämme..."

"Ovat käyneet vaarallisimmiksi vihollisiksemme, Atos; usko minua,
meidän on epäiltävä heitä, ja epäile etenkin sinä."

"Oh, hyvä d'Herblay!"

"Kuka menee takaamaan, että d'Artagnan ei ole pannut tappioitaan meidän
syyksemme ja antanut kardinaalille vihiä kohtauksestamme? Kuka voi
sanoa, että kardinaali ei käytä tätä tilaisuutta meidän
vangitsemiseksemme?"

"Mitä ihmettä, Aramis! Pidätkö mahdollisena, että d'Artagnan, että
Portos antautuisivat niin häpeälliseen kätyritoimeen?"

"Ystävysten kesken, hyvä Atos, se olisi alhaista, siinä olet oikeassa;
mutta vihollisia kohtaan se on vain viekkautta."

Atos laski kätensä ristiin ja antoi kauniin päänsä painua rinnalle.

"Mikäs auttaa, Atos!" pitkitti Aramis; "sellaisia ovat ihmiset, he
eivät ole ikuisesti kaksikymmenvuotiaita. Tiedäthän, että olemme
julmasti loukanneet sitä itserakkautta, joka sokeasti johtelee
d'Artagnanin toimia. Hänet on voitettu. Etkö kuullut, kuinka hän
tuskitteli maantiellä? Mitä Portokseen tulee, niin hänen parooniarvonsa
kenties riippui juuri tämän jutun menestyksestä. No niin, hän tapasi
meidät tiellänsä eikä pääse tälläkään kertaa parooniksi. Kuka tietää,
eikö tuo paljonpuhuttu paroonius voisi koitua tämäniltaisesta
kohtauksesta? Ryhtykäämme varokeinoihin, Atos!"

"Mutta jos he tulevat aseettomina? Mikä häpeä silloin meille, Aramis!"

"Oh, älä ole huolissasi, veikkonen; minä vastaan siitä, että niin ei
käy! Onhan meillä muuten aina puolustuksenamme, että tulemme matkalta
ja olemme kapinoitsijoita!"

"Puolustuksena! Meidän on siis otettava lukuun se mahdollisuus, että
meidän on puolustauduttava d'Artagnanin ja Portoksen edessä! Voi,
Aramis, Aramis", pitkitti Atos murheellisesti pudistaen päätänsä,
"kautta sieluni, sinä teet minut ihmisistä onnettomimmaksi. Sinä
riistät erhekuvat sydämeltä, joka ei vielä ollut tyyten ummistunut
ystävyydeltä! Tiedätkös, Aramis, melkein soisin yhtä mielelläni, että
se reväistäisiin rinnastani, sen vannon. Tee kuten haluat, Aramis. Minä
ainakin lähden aseettomana."

"Ei, sitä en minä salli. Sillä heikkoudella et ainoastaan kavaltaisi
yhtä miestä, ei ainoastaan Atosta tai kreivi de la Fèreä, vaan
kokonaisen puolueen, johon kuulut ja joka luottaa sinuun."

"Olkoon sitten menneeksi, niinkuin sinä sanot", vastasi Atos
alakuloisena.

Ja he pitkittivät kulkunsa.

Tuskin olivat he Pas-de-la-Mule-katua pitkin saapuneet aution aukion
ristikkoportille, kun he pilarikatoksen alla Sainte-Catherinekadun
päässä huomasivat kolme ratsumiestä.

D'Artagnan ja Portos sieltä tulivat levätteihinsä kääriytyneinä, mutta
näiden alta pistivät kuitenkin miekat esiin. Heidän takanaan asteli
Planchet, musketti kupeellaan.

Atos ja Aramis laskeusivat ratsailta, kun näkivät d'Artagnanin ja
Portoksen.

Nämä tekivät samaten. D'Artagnan havaitsi, että noita kolmea hevosta ei
jätetty Bazinin pideltäviksi; ne sidottiin pilarikäytävän renkaisiin.
Hän käski Planchetin menetellä samoin kuin Bazin.

Palvelijain saattamina astuivat he nyt kaksi kahta vasten tapaamaan
toisiansa ja tervehtivät kohteliaasti.

"Missä haluatte keskustella, hyvät herrat?" kysyi Atos, joka huomasi
useiden ohikulkijain pysähtyvän katselemaan heitä, niinkuin olisi ollut
kysymyksessä tuollainen kuuluisa kaksintaistelu, joita oli vielä
säilynyt parisilaisten muistissa, olletikin niiden, jotka asuivat Place
Royalen äärellä.

"Ristikkoportti on teljetty", huomautti Aramis, "mutta jos herrat
pitävät puiston raikkaasta ilmasta ja häiritsemättömästä
yksinäisyydestä, niin haen Hôtel de Rohanista avaimen, ja siellä
viihdymme mainiosti."

D'Artagnan vilkaisi ympärilleen aukion pimeyteen, ja Portos uskalsi
pistää päänsä kahden ristikkokangen lomitse, yrittääkseen tutkia
sisäpuolella vallitsevaa synkkyyttä.

"Jos pidätte jotakuta muuta paikkaa parempana, messieurs", virkkoi Atos
ylväällä ja vakuuttavalla äänellään, "niin valitkaa itse."

"Tämä paikka on minun nähdäkseni kaikkein soveliain, jos d'Herblay saa
hankituksi avaimen."

Aramis lähti heti, varoittaen Atosta jäämästä yksinään d'Artagnanin
ja Portoksen ulottuviin; mutta neuvon saaja hymyili sille halveksivasti
ja astahti vanhoja ystäviänsä kohti, jotka molemmat jäivät
liikkumattomiksi paikalleen.

Aramis oli tosiaan mennyt kolkuttamaan Hôtel de Rohanin ovelle; hän
ilmestyi tuotapikaa takaisin, mukanaan mies, joka sanoi:

"Vannottehan sen, monsieur?"

"Kas tuossa", vastasi Aramis ojentaen hänelle louisdorin.

"Vai niin, ette siis tahdo vannoa, herra aatelismies?" jatkoi
portinvartija päätänsä pudistaen.

"Kas, voiko ihminen vannoa mitään?" huomautti Aramis. "Vakuutan teille
ainoastaan, että nämä herrat tällähaavaa ovat ystäviä."

"Kyllä, epäilemättä", sanoivat Atos, d'Artagnan ja Portos
kylmäkiskoisesti.

D'Artagnan oli kuullut keskustelun ja tajunnut tarkoituksen.

"Näetkös?" hän virkkoi Portokselle.

"Mitä niin?"

"Että hän ei tahtonut vannoa."

"Vannoa mitä?"

"Tuo mies tahtoi Aramista vannomaan, että me emme olleet menossa
taistelemaan Place Royalelle."

"Ja Aramis ei tahtonut vannoa?"

"Ei."

"Valppautta siis!"

Atos ei kadottanut keskustelijoita näkyvistään. Aramis avasi portin
ja siirtyi syrjään, antaakseen tilaa d'Artagnanille ja Portokselle.
Kun d'Artagnan astui sisälle, tarttui hänen miekankahvansa
portinristikkoon, ja hänen oli pakko levittää auki viittansa. Silloin
paljastuivat näkyviin hänen ristikkäin riippuvat pistoolinsa, joihin
kuun säteet heijastuivat.

"Näetkö?" virkkoi Aramis koskettaen toisella kädellään Atoksen
olkapäätä ja toisella osoittaen, mitä asevarastoa d'Artagnan kantoi
vyössään.

"Voi, kyllä!" vastasi Atos raskaasti huoaten.

Hän astui puistoon kolmantena. Aramis tuli viimeisenä ja lukitsi portin
takanaan. Molemmat palvelijat jäivät ulkopuolelle, mutta pysyttelivät
erillään ikäänkuin olisivat hekin epäilleet toisiansa.




KOLMASKYMMENES LUKU

Place Royale


Vaiteliaina käveltiin keskellä aukiota; mutta kun kuu samassa pistäytyi
esiin pilvestä, tuli ajatelluksi, että tällä avoimella paikalla oli
helppo nähdä liikkujat, joten he vetäysivätkin lehmuksien juurelle,
missä oli tummempaa varjoa.

Useihin kohtiin oli asetettu penkkejä; sellaisen eteen pysähtyivät nuo
neljä kävelijää. Atos viittasi, d'Artagnan ja Portos istuutuivat. Atos
ja Aramis jäivät seisomaan.

Syntyi hetkiseksi vaitiolo, jollaikaa kukin tunsi, kuinka kiusallista
oli aloittaa selittely.

"Hyvät herrat", virkkoi sitten Atos, "läsnäolomme tässä kohtauksessa on
todisteena vanhan ystävyytemme voimasta. Ei ainoakaan ole jäänyt pois;
kellään ei siis ole mitään moitteita tehtävänä itselleen."

"Kuulehan, kreiviseni", sanoi d'Artagnan, "sen sijaan että lausuisimme
toisillemme kohteliaisuuksia, joita kenties ei kukaan meistä ansaitse,
käykäämme vilpittömästi selittämään suhteitamme."

"En parempaa pyydä", vastasi Atos. "Olen avomielinen; puhu siis sinäkin
aivan vilpittömästi: onko sinulla mitään moittimista minua tai abbé
d'Herblayta vastaan?"

"Kyllä on", sanoi d'Artagnan. "Kun minulla oli kunnia kohdata sinut
Bragelonnen linnassa, tein sinulle ehdotuksia, jotka sinä varsin hyvin
käsitit, mutta sen sijaan että olisit vastannut minulle kuten
ystävälle, teit sinä minusta pilaa kuin lapsesta. Se ystävyys, josta
ylvästelet, ei särkynyt eilen miekkojemme osuessa yhteen, vaan
teeskentelyn johdosta, johon antausit linnassasi."

"D'Artagnan!" virkahti Atos lempeän moittivasti.

"Sinä pyysit minua olemaan vilpitön", pitkitti d'Artagnan; "sitä olen
nyt ollut. Sinä kysyt, mitä ajattelen; sen sanon avoimesti. Ja nyt olen
samassa mitassa valmis palvelemaan sinua, abbé d'Herblay. Menettelin
samaten sinua kohtaan, ja sinäkin petit minua."

"Puhutpa tosiaan kummallisesti", vastasi Aramis. "Sinä tulit tekemään
minulle ehdotuksia, mutta teitkö niitä? Et; sinä vain tutkistelit
minua, siinä kaikki. No niin, mitä minä vastasinkaan? Että Mazarin oli
heittiö ja että minä en tahtonut häntä palvella. Mutta siinä oli myös
kaikki. Sanoinko silti, että minä en tahtonut palvella ketään muuta?
Päin vastoin annoin luullakseni sinun ymmärtää, että olin liittynyt
prinssien puolueeseen. Ellen erehdy, niin me laskettelimme hyvin
hauskasti leikkiä siitä varsin todennäköisestä tapauksesta, että sinä
saisit kardinaalilta toimeksesi vangita minut. Etkö sinä ollut
puoluemies? Epäilemättä. No, miksemme mekin kuuluisi puolueeseen?
Sinulla oli salaisuutesi, samaten meillä omamme; sitä parempi, -- se
osoittaa, että me osaamme säilyttää ne."

"En moiti sinussa mitään", sanoi d'Artagnan; "ainoastaan sen johdosta,
että kreivi de la Fère puhui ystävyydestä, tahdoin ilmaista
menettelytapasi."

"Ja millaisena sitä pidät?" kysyi Aramis korskeasti.

Veri kohahti heti d'Artagnanin ohimoihin; hän nousi seisaalle ja
vastasi:

"Minun nähdäkseni se soveltuu varsin hyvin jesuiittain oppilaalle."

Nähdessään d'Artagnanin nousevan kohottausi Portoskin. Kaikki neljä
seisoivat nyt siten uhkaavina toisiansa vastassa.

D'Artagnanin vastatessa liikahti Aramis ikäänkuin tarttuakseen
miekkaansa.

Atos pidätti hänet.

"D'Artagnan", hän sanoi, "sinä tulet puheillemme tänä iltana vielä
raivostuksissasi eilispäivän seikkailujen tuloksesta. Minä luulin, että
sinulla oli kyllin jalo sydän, jotta kaksikymmenvuotinen ystävyys
kykenisi vastustamaan neljännestunnin tappiota, joka oli kohdannut
itserakkauttasi. Kuulehan, sano minulle rehellisesti: luuletko sinä
todellakin saaneesi jotakin moittimisen aihetta minua vastaan? Jos olen
rikkonut, d'Artagnan, niin tahdon tunnustaa vikani."

Atoksen vakavalla ja soinnukkaalla äänellä oli vielä entinen tehonsa
d'Artagnaniin, kun häntä sitävastoin ärsytti Aramiin ääni, joka hänen
ollessaan huonolla tuulella kävi käreäksi ja kimeäksi. Hän vastasi sen
vuoksi Atokselle:

"Minä, luulen, kreivi, että sinulla oli jotakin uskottavana minulle
Bragelonnen linnassa, ja että tuolla miehellä", hän jatkoi Aramiiseen
viitaten, "myös oli jotakin uskottavana minulle luostarissaan. Jos
minulle olisi suotu ne luottamukset, niin en olisi heittäytynyt
seikkailuun, jossa te suljitte minulta tien. Mutta jos olenkin ollut
vaitelias, ei minua silti sovi katsoa kovin yksinkertaiseksi. Jos
olisin tahtonut tutkia, miten erilaisia ovat ne henkilöt, joita
d'Herblay vastaanottaa nuoraportaita myöten, ja ne, jotka saavat
käyttää tikkaita, niin olisin kyllä pakottanut hänet puhumaan."

"Mihin sekaannutkaan?" huudahti Aramis vihasta vaaleten, sillä hän
pelkäsi, että d'Artagnan oli vakoillut häntä ja nähnyt hänet madame de
Longuevillen seuralaisena.

"Minä sekaannun ainoastaan sellaiseen, mikä koskee itseäni,
ja osaan kyllä tekeytyä näkemättömäksi asioissa, jotka eivät minuun
kuulu. Mutta minä vihaan ulkokullattuja, ja siihen luokkaan luen
muskettisoturit, jotka näyttelevät abbén osaa, ja abbét, jotka
tekeytyvät muskettisotureiksi; ja tämä herrasmies on samaa mieltä", hän
lisäsi Portokseen kääntyen.

Portos, joka ei ollut vielä puuttunut keskusteluun, vastasi yhdellä
ainoalla sanalla ja liikkeellä.

Hän sanoi: "niin" ja tarttui miekkaansa.

Aramis astahti taaksepäin ja veti aseensa hänkin. D'Artagnan kumarsi,
valmiina hyökkäykseen tai puolustautumiseen.

Silloin ojensi Atos kätensä, ilmaisten liikkeellään sitä
vastustamatonta käskeväisyyttä, joka oli ainoastaan hänellä, veti
hitaasti esille miekkansa huotrineen, katkaisi polveansa vasten sekä
terän että huotran ja viskasi kappaleet oikealle puolelleen.

Sitten hän kääntyi Aramiiseen.

"Aramis", hän sanoi, "taita säiläsi."

Aramis epäröitsi.

"Sinun täytyy", tiukkasi Atos ja lisäsi matalammalla ja lempeämmällä
äänellä: "Minä tahdon."

Vielä kalpeampana, mutta tuon liikkeen lannistamana ja tuon äänen
voittamana katkaisi Aramis taipuvan terän käsissään, laski sitten
käsivartensa rinnalle ristiin ja odotti raivosta vavisten, mitä oli
tulossa.

Tämä liike sai d'Artagnanin ja Portoksen peräytymään. D'Artagnan ei
vetänyt miekkaansa, ja Portos pisti omansa takaisin huotraan.

"Ei koskaan", haastoi Atos hitaasti kohottaen oikean kätensä taivasta
kohti, "ei koskaan, -- sen vannon tänä juhlallisena iltana Jumalan
edessä, joka näkee ja kuulee meidät, -- ei koskaan saa miekkani iskeä
teidän miekkoihinne, ei koskaan saa silmäni luoda suuttunutta katsetta
teihin, ei koskaan saa sydämeni tuntea vihaa teitä kohtaan. Me olemme
eläneet kumppanuksina, vihanneet ja rakastaneet, yhteisesti
vuodattaneet ja sekoittaneet vertamme; ja minun pitänee lisätä, että
kenties on välillämme vielä lujempi side kuin ystävyyden, kenties on
välillämme rikollinen liittoutuminen, sillä me kaikki neljä olemme
tuominneet ja teloittaneet inhimillisen olennon, jota meillä kenties ei
ollut oikeus eroittaa elämästä, vaikka hän näyttikin pikemmin kuuluvan
kadotukseen kuin tähän maailmaan. D'Artagnan, minä olen aina rakastanut
sinua kuin poikaani; Portos, me olemme kymmenen vuotta nukkuneet
vierekkäin; Aramis on teidän veljenne niinkuin minunkin, sillä Aramis
on rakastanut teitä kuten minä vielä rakastan ja tulen aina
rakastamaan. Mitä merkitseekään kardinaali Mazarin meille, jotka olemme
voittaneet sellaisen miehen kuin Richelieun käden ja sydämen? Mitä
merkitsee mikään prinssi meille, jotka olemme lujittaneet kruunun
kuningattaren päähän? D'Artagnan, pyydän sinua suomaan anteeksi, että
eilen olin miekkasilla kanssasi; Aramis myös pyytää anteeksi
Portokselta. Ja nyt, vihatkaa minua, jos voitte, mutta minä -- minä
vannon, että vihastanne huolimatta olen tunteva ainoastaan kunnioitusta
ja ystävyyttä teitä kohtaan. Toista nyt minun sanani, Aramis, ja jos he
sitten tahtovat ja sinä itse tahdot, niin eritkäämme ainiaaksi
vanhoista ystävistämme."

Syntyi toviksi juhlallinen vaitiolo, jonka Aramis keskeytti.

"Minä vannon", hän sanoi levollisen näköisenä ja katsannoltaan
vilpittömänä, mutta hänen äänensä vapisi vielä kiivaasta
mielenliikutuksesta, "minä vannon, etten enää kanna mitään kaunaa
niille, jotka olivat ystäviäni; pahoittelen, että jouduin otteluun
kanssasi, Portos; vannon vielä, että miekkani ei enää ikinä suuntaudu
rintaanne kohti, vieläpä että salaisimmissa ajatuksissanikaan ei pääse
ilmestymään nyreyden häivääkään teitä kohtaan. Tule, Atos."

Atos liikahti ikäänkuin poistuakseen.

"Voi, ei, ei, älkää menkö!" huudahti d'Artagnan haltioituneena
tuollaisesta vastustamattomasta mielenkuohusta, jollaiset ilmaisivat
hänen sydämensä lämpöä ja sielunsa luontaista jaloutta; "älkää menkö,
sillä minullakin on vala tehtävänä. Minä vannon vuodattavani vereni
viimeiseen pisaraan asti ja uhraavani ruumiistani viimeisenkin hitusen,
ollakseni yhä edelleen sellaisen miehen arvossapitämänä kuin sinä olet,
Atos, ja sinunlaisesi miehen ystävyydessä, Aramis."

Ja hän syöksähti Atoksen syliin.

"Poikani!" huudahti Atos painaen hänet sydäntään vasten.

"Ja minä", sopersi Portos, "minä en vanno mitään, mutta tukehdun, hiisi
vieköön! Jos taistelisin teitä vastaan, niin luulenpa, että
vastustamatta antaisin survaista miekan lävitseni, sillä minä en ole
ikimaailmassa rakastanut ketään enemmän kuin teitä."

Kelpo Portos puhkesi kyyneliin ja heittäysi Aramiin kaulaan.

"Hyvät ystävät", puheli Atos, "kas tätä minä toivoin, tätä odotin
kahdelta sellaiselta sydämeltä kuin teidän; niin, olen sanonut ja sanon
vielä kerran, että meidän kohtalomme ovat epuuttamattomasti yhdistetyt,
jos vaellammekin eri teitä. Minä pidän arvossa mielipidettäsi,
d'Artagnan; pidän arvossa vakaumustasi, Portos; mutta vaikka
taistelemme vastakkaisten tarkoitusperien hyväksi, niin pysykäämme
kuitenkin ystävyksinä. Ministerit, prinssit, kuninkaat katoavat kuin
virran laine, kansalaissota sammuu kuin liekki, mutta me -- jäämmekö me
jäljelle? Niin aavistelen."

"Niin", yhtyi d'Artagnan, "olkaamme aina muskettisotureita ja
pitäkäämme ainoana lippunamme kuuluisaa Saint-Gervaisin vallinsarven
ruokaliinaa, johon suuri kardinaali toimitti ommelluksi kolme liljaa."

"Niin", virkkoi Aramis, "kardinaalilaisuus tai frondelaisuus -- mitä
se meihin kuuluu! Löytäkäämme jälleen hyvät sekundanttimme
kaksintaisteluissa, hartaat ystävämme vakavissa asioissa ja hilpeät
toverimme raton hetkinä!"

"Ja aina kun kohtaamme toisemme käsirysyssä", pitkitti Atos,
"ottakaamme vain Place Royalea mainittaessa miekka vasempaan käteen ja
ojentakaamme kumppanillemme oikea vaikkapa keskellä luotituiskua!"

"Sinä puhut jumalallisesti!" kiitti Portos.

"Sinä olet miehistä suurin", vahvisti d'Artagnan, "ja kymmenkertaisesti
verrempi meitä."

Atoksen myhäily ilmaisi sanomatonta iloa.

"Se on siis päätetty", hän sanoi. "Kas niin, hyvät herrat, kätenne!
Oletteko hieman kristityitä?"

"Totta hitossa!" vastasi d'Artagnan.

"Olemme ainakin tässä tilaisuudessa, pitääksemme valamme", sanoi
Aramis.

"Oih, minä olen valmis vannomaan missä nimessä hyvänsä", virkahti
Portos, "jopa Muhametin parran kautta! Piru minut vieköön, jos olen
koskaan tuntenut itseäni niin onnelliseksi kuin tällä hetkellä!"

Ja kunnon Portos pyyhkieli vieläkin kosteita silmiään.

"Onko kellään teistä ristiä?" kysyi Atos.

Portos ja d'Artagnan katsoivat toisiinsa, pudistaen päätänsä ikäänkuin
aivan valmistautumattomina sellaiseen.

Aramis hymyili ja otti esille timanttiristin, joka helminauhaan
sovitettuna riippui hänen kaulassaan.

"Tässä on", hän sanoi.

"No niin", pitkitti Atos, "vannokaa tämän ristin kautta, joka
aineestansa huolimatta kuitenkin aina on risti, vannokaa kaiken uhalla
ja ikuisesti olevanne ystävyksiä, älköönkä tämä vala sitoko ainoastaan
meitä itseämme, vaan meidän jälkeläisiämmekin! Tahdotteko tehdä tämän
valan?"

"Tahdomme", vastasivat kaikki yhteen ääneen.

"Kas, sinua kavaltajaa!" supatti d'Artagnan Aramiin korvaan; "sinä olet
pannut meidät vannomaan frondelaisella ristiinnaulitunkuvalla."




YHDEKSÄSNELJÄTTÄ LUKU

Oise-virran lautta


Toivoaksemme ei lukija ole aivan kokonaan unohtanut nuorta matkailijaa,
jonka jätimme Flandriaan vievälle tielle.

Kun Raoul oli kadottanut näkyvistään suojelijansa, joka oli jäänyt
kuninkaallisen hautakirkon luo seisomaan katsellen nuorukaisen jälkeen,
kannusti hän hevostaan, osaksi tuskallisia ajatuksiaan karkoittaakseen,
osaksi Olivainilta salatakseen liikutusta, joka vääristi hänen
kasvonpiirteitään.

Tunnin nopea ratsastus hälvensi kuitenkin pian kaikki ne tummat
hattarat, jotka olivat synkistäneet nuoren miehen rikasta
mielikuvitusta. Tähän asti tuntemattomana nautintona vapaus, -- ja
tällähän on viehätyksensä niillekin, jotka eivät ole milloinkaan
kärsineet mistään riippuvaisuudesta, -- kultasi Raoulin silmissä sekä
taivaan että maan, mutta etenkin elämän kaukaisen sinihohteisen
näköpiirin, jota sanotaan tulevaisuudeksi.

Sitten hän huomasi, useasti yritettyään keskustelua Olivainin kanssa,
että monet siten vietetyt päivät kävisivät hänelle kovin ikäviksi, ja
kreivin miellyttävä, opettavainen ja hupainen haastelu muistui aina
hänen mieleensä kaupunkien ohi kuljettaessa, joista ei kukaan nyttemmin
voinut antaa yhtä luotettavia tietoja kuin hän olisi saanut Atokselta,
seuralaisista tietorikkaimmalta ja hauskimmalta.

Vielä toinenkin muisto teki Raoulin alakuloiseksi. Louvresiin
tullessaan hän oli erään poppelimetsikön takaa nähnyt pienen linnan,
joka oli niin elävästi johtanut hänen mieleensä La Vallièren, että hän
oli pysähtynyt ja katsellut sitä lähes kymmenen minuuttia; huoaten oli
hän sitten jatkanut matkaansa edes vastaamatta Olivainille, joka oli
kunnioittavasti kysynyt sellaisen huomaavaisuuden syytä. Ulkonaisten
esineiden silmääminen on salaperäinen ajatusten johtaja, joka
järkyttelee muistin jänteitä ja toisinaan panee ne väräjämään vastoin
tahtoamme. Tämä johtolanka kerran löydettynä vie meidät, kuten Ariadnen
rihma, ajatusten harhalinnaan, jossa eksyy seuratessaan tätä muistoksi
nimitettyä menneisyyden varjoa. Tuon rakennuksen näkeminen oli vienyt
Raoulin viidenkymmenen lieuen taipaleen takaisin länteen päin ja saanut
hänet katsastamaan taaksepäin koko elämänsä siitä hetkestä asti,
jolloin hän oli lausunut jäähyväiset pikku Louiselle, aina siihen
saakka kun hän oli tytön ensi kerran nähnyt, ja jokainen pieni
tammilehto, jokainoa liuskakaton harjalla kieppuva tuuliviiri muistutti
hänelle, että hän sen sijaan, että olisi palannut lapsuutensa ystävien
luokse nyt joka hetki yhä enemmän eteni heistä, niin että hän kenties
olikin jättänyt heidät ainiaaksi.

Paisuvin sydämin ja pää raskaana hän antoi käskyn Olivainille viedä
hevoset pieneen majataloon, jonka oli nähnyt tien varrella noin puolen
musketinkantaman päässä edempänä siitä paikasta, missä he olivat.
Itse hän laskeutui hevosen selästä, pysähtyi kauniin, kukkivan
kastanjaryhmän varjoon, missä surisi parvi mehiläisiä, ja käski
Olivainin toimittaa majatalon isännän tuomaan paperia ja mustetta
siellä olevalle pöydälle, joka näytti varsin mukavalta kirjoittamiseen.

Olivain teki työtä käskettyä ja pitkitti kulkuaan, sillävälin kun Raoul
istuutui kyynärpää pöytään nojattuna ja katse ilman päämäärää
harhaillen yli viehättävän maiseman, jossa vihreät niityt ja metsiköt
vaihtelivat; silloin tällöin hän karisti kiharoiltaan kukkasia, joita
lumisateen tavoin leijui hänen päähänsä.

Raoul oli istunut siinä noin kymmenen minuutin ajan ja viisi minuuttia
haaveiluunsa vaipuneena, kun hän hajamielisen katseensa piirissä näki
punakan olennon, joka ruokaliina käsivarrella ja valkoinen latuskalakki
päässä lähestyi häntä, tuoden paperia, mustetta ja kynän.

"Kas vain", sanoi tulija, "kaikilla aatelismiehillä näyttää olevan
samat mielijohteet, sillä siitä ei ole neljännestuntiakaan, kun eräs
nuori herrasmies, hyvissä ratsastustamineissa ja ylhäisen näköinen
kuten tekin ja melkein teidän ikäisennekin, niinikään pysähtyi näiden
puiden siimekseen ja antoi kantaa tänne pöydän ja tämän tuolin. Täällä
hän vanhan herrasmiehen kanssa, joka näytti olevan hänen kasvattajansa,
söi piirakan, josta ei jäänyt muruakaan jäljelle, ja joi pullon vanhaa
macon-viiniä, josta ei myöskään jäänyt tilkkaakaan; mutta onneksi
meillä kuitenkin on vielä varastossa samaa viiniä ja piirakoita, ja jos
vain herra suvaitsee tehdä tilauksen, niin..."

"Ei, ystäväiseni", vastasi Raoul hymyillen, "minä kiitän teitä, mutta
tällähaavaa tarvitsen ainoastaan mitä jo olen pyytänyt. Olisin vain
peräti hyvilläni, jos muste olisi mustaa ja kynä kunnollinen; siinä
tapauksessa maksan kynästä viinipullon hinnan ja musteesta saman kuin
piirakasta."

"No hyvä, monsieur", jatkoi isäntä, "minä annan palvelijallenne piirakan
ja viinipullon; siten saatte kynän ja musteen kaupanpäälliseksi."

"Tehkää kuten haluatte", sanoi Raoul. Nuorukainen vasta aloitti
tutustumisensa tähän aivan erikoiseen yhteiskuntaluokkaan, joka silloin
kun vielä oli maantierosvoja, oli liitossa näiden kanssa, mutta nyt
heidän hävittyään oli menestyksellä asettunut sijalle.

Ansionhalussaan tyydytettynä isäntä laski pöydälle paperin, musteen ja
kynän. Kynä sattui olemaan välttävä, ja Raoul ryhtyi kirjoittamaan.

Isäntä oli jäänyt seisomaan hänen eteensä ja katseli ikäänkuin
väkisinkin ihaillen noita viehättäviä kasvoja, niin vakavia ja samalla
niin lempeitä. Kauneus on aina ollut ja on aina oleva valtias.

"Tämä vieras ei ole samanlainen kuin äskeinen", virkkoi isäntä
Olivainille, joka nyt tuli takaisin kuulemaan, tarvitsiko Raoul mitään
muuta; "teidän nuorella isännällänne ei ole ruokahalua, ei."

"Herrallani oli hyvä ruokahalu kolme päivää sitten, mutta mitä tehdä.
Hän menetti sen toissapäivänä."

Olivain ja isäntä menivät majataloon, ja kuten tavallisesti palvelijat,
jotka ovat tyytyväisiä asemaansa, Olivain kertoili isännälle nuoresta
aatelismiehestä kaikkea, mitä luuli voivansa jutella.

Raoul kirjoitti sillävälin seuraavasti:

    Monsieur! Neljän tunnin ratsastuksen jälkeen pysähdyn
    kirjoittaakseni teille, sillä minä kaipaan teitä joka hetki,
    ja olen aina kääntämäisilläni päätäni kuin vastatakseni
    puhutteluunne. Olin niin hämmennyksissäni teidän matkustuksestanne
    ja niin suruissani erostamme, että sain ainoastaan heikosti
    ilmaistuksi sitä rakkautta ja kiitollisuutta, jota tunnen teitä
    kohtaan. Te suotte minulle varmaan anteeksi, monsieur, sillä
    teidän sydämenne on niin jalo, että kyllä näitte, mitä sielussani
    liikkui. Kirjoittakaa minulle, monsieur, minä pyydän, sillä
    teidän neuvonne ovat osana elämästäni; sitäpaitsi, jos uskallan
    teille sen sanoa, olen kovin levoton: minusta tuntui kuin
    olisitte tekin valmistautunut jollekin vaaralliselle retkelle,
    josta en rohjennut kysyä teiltä, kun ette itse puhunut siitä
    minulle. Huomaatte siis, että minulla on suuri tarvis saada
    tietoja teistä. Sen jälkeen kun ette enää ole ollut rinnallani
    pelkään joka hetki hairahtuvani. Te olitte minulle niin voimakas
    tuki, ja minä vakuutan, että tunnen itseni nyt hyvin yksinäiseksi.

    Tahtoisitteko olla niin hyvä, monsieur, että jos saatte joitakin
    tietoja Bloisista, mainitsette minulle jonkun sanan pikku
    ystävättärestäni mademoiselle de la Vallièresta, jonka terveys
    meidän matkustaessamme, kuten muistatte, saattoi hiukan
    huolestuttaa? Te arvannette, jalo suojelijani, kuinka kalliita
    ja häipymättömiä ovat minulle muistot siltä ajalta, minkä
    vietin luonanne. Minä toivon, että tekin toisinaan ajattelette
    minua; ja jos jolloinkin kaipaisitte minua, jos tuntisitte pikku
    ikävän tapaista poissaoloni vuoksi, täyttyisi sydämeni ilosta
    ajatellessani teidän huomanneen rakkauteni ja kiintymykseni
    teihin ja voineeni saada sen teille tajutuksi, kun minulla oli
    onni elää lähellänne.

Kirjeensä lopetettuaan tunsi Raoul itsensä rauhallisemmaksi; hän katsoi
tarkkaan, pitivätkö Olivain ja isäntä häntä silmällä, painoi suudelman
paperille, sanattomaksi ja liikuttavaksi hyväilyksi, jonka Atoksen
sydän kykeni aavistamaan hänen avatessaan kirjeen.

Sillävälin oli Olivain tyhjentänyt viinipullonsa ja syönyt piirakkansa;
hevoset olivat myös saaneet virkistäytyä. Raoul viittasi isännän
luokseen, heitti pöydälle écu'n, nousi ratsaille ja pani kirjeen
postiin Senlisissä.

Ratsastajien ja hevosten saama levähdys salli heidän pitkittää matkaa
pysähtymättä. Verberiessä käski Raoul Olivainin hankkia tietoja
nuoresta aatelismiehestä, joka matkusti heidän edellään. Hänen oli
nähty kulkevan ohitse tuskin kolmea neljännestuntia aikaisemmin; mutta
hänellä oli, kuten majatalon isäntä jo oli kertonut, hyvä juoksija,
jolla hän piti vinhan vauhdin.

"Koettakaamme tavoittaa tuo aatelismies", sanoi Raoul Olivainille; "hän
on matkalla armeijaan kuten mekin, ja hänestä voimme saada mieluisan
matkakumppanin."

Kello oli neljä iltapäivällä, kun Raoul saapui Compiègneen; hän söi
siellä päivällistä hyvällä ruokahalulla ja kyseli nuoresta
aatelismiehestä, joka ratsasti edellä. Tämäkin oli, kuten Raoul,
pysähtynyt "Kellon ja Pullon" majataloon, joka oli Compiègnen paras, ja
sitten ratsastanut edelleen, sanoen aikovansa yöpyä Noyonissa.

"Olkaamme mekin yötä Noyonissa", sanoi Raoul.

"Monsieur", esteli Olivain kunnioittavasti, "sallikaa minun huomauttaa,
että me jo aamupäivällä olemme varsin suuresti rasittaneet hevosiamme.
Luullakseni olisi parasta jäädä tänne yöksi ja aamulla varhain jatkaa
matkaa. Kahdeksantoista lieuen taival riittää ensimmäiseksi
päivämatkaksi."

"Kreivi de la Fère haluaa, että kiirehdin", vastasi Raoul, "ehtiäkseni
prinssin luo jo neljännen päivän aamuna. Ratsastakaamme senvuoksi
Noyoniin asti; siitä tulee yhtä pitkä päivämatka kuin rientäessämme
Bloisista Pariisiin. Saavumme sinne kello kahdeksan. Hevoset saavat
levätä koko yön, ja kello viisi aamulla lähdemme taas taipaleelle."

Olivain ei uskaltanut vastustaa tätä päätöstä, mutta hän seurasi
nurkuen.

"Mennään vain, mennään!" mutisi hän hampaittensa raosta; "tuhlatkaa
pois voimanne ensimmäisenä päivänä. Huomenna ei lyhenekään taival
kahdellakymmenellä lieuellä, vaan kymmenellä, ylihuomenna riittää
viisi, ja kolmen päivän päästä makaatte vuoteen omana. Silloin kyllä
lepäätte. Kaikki nuoret ihmiset ovat oikeita pöyhkyreitä."

Kyllä näkee, ettei Olivain ollut kasvanut Planchetin ja Grimaudin
koulussa.

Raoul tunsi todellakin väsymystä, mutta hän tahtoi koetella voimiaan;
Atoksen periaatteiden mukaan kasvatettuna oli hän tuhansia kertoja
kuullut kreivin puhuvan kahdenkymmenenviiden lieuen päivämatkoista,
joten hän ei tahtonut jäädä jälkeen esikuvastaan. D'Artagnan, tuo
raudanluja mies, joka tuntui olevan pelkkiä jänterenä ja lihaksia, oli
hänessä aina herättänyt suurta ihailua.

Raoul pitkitti senvuoksi ratsastustaan, ja Olivainin vastaväitteistä
huolimatta hoputti hän yhä enemmän ja enemmän hevosen vauhtia. Hän
seurasi pientä, kaunista sivutietä, joka johti eräälle lautalle ja
lyhensi matkaa kokonaisella lieuellä, kuten hänelle oli vakuutettu.
Erään mäen päältä hän näki virran piankin edessään. Pikku ryhmä
ratsastajia näkyi rannalla, valmiina siirtymään lautalle. Raoul ei
epäillyt, että siellä oli aatelismies ja tämän seuralainen; hän huusi,
mutta oli vielä liian etäällä saadakseen ääntänsä kuuluviin. Vaikka
hevonen olikin uuvuksissa, pani Raoul sen laukkaamaan, mutta tiellä oli
notko, ja pian menetti hän matkustavaiset näkyvistään. Kun hän pääsi
uuden mäen päälle, oli lautta lähtenyt rannasta ja solui nyt toista
kohti.

Huomatessaan, ettei hän voinut ehtiä lautalle samalla kertaa kun
matkustavaiset, pysähtyi Raoul odottamaan Olivainia.

Samassa kuului kirkaus, joka tuntui tulevan virralta. Raoul kääntyi
sinne päin ja huudahti, varjostaessaan silmiään, joita huikaisivat
laskeutuvan auringon säteet:

"Olivaïn, mitä näenkään tuolla alhaalla?"

Uusi kirkaisu kuului, vielä vihlovampi kuin edellinen.

"Voi, monsieur", vastasi Olivain, "lauttaköysi on katkennut, ja lautta
painuu virran vietäväksi. Mutta mitä onkaan vedessä? Se liikkuu."

"Niin, epäilemättä", huudahti Raoul, suunnaten katseensa sille kohdalle
virtaa, mistä vedenpinta oli häikäisevän auringon loisteessa, "siellä
on hevonen ja ratsastaja."

"Ne vajoavat!" huusi Olivain vuorostaan.

Niin oli tosiaan asian laita; Raoulkin varmistui siitä, että
onnettomuus oli tapahtunut ja että ihminen oli hukkumaisillaan. Hän
hellitti ohjaksia ja iski kannukset hevosen kupeisiin; kivun
kiristämänä ja tuntien vapautuneensa pidätyksestä elukka hyppäsi
aidakkeen yli, joka ympäröi laituria, ja syöksyi veteen, loiskauttaen
ympärilleen vaahtoavia laineita.

"Voi, monsieur!" hätäili Olivain; "hyvä Jumala, mitä teettekään?"

Raoul ohjasi hevostaan tapaturman tavoittamaa kohti, jonka asema oli
arveluttava. Kasvaneena Loire-virran rannoilla oli nuorukainen
melkeinpä sen aalloilla tuuditeltu, satoja kertoja oli hän kulkenut
virran poikki ratsain ja tuhansia kertoja uinut sen yli. Pitäen
silmällä kreivin tulevaista sotilasuraa oli Atos tahtonut totuttaa
häntä sellaisiin koetuksiin.

"Taivaan tähden!" huusi Olivain epätoivoissaan, "mitä sanoisikaan
kreivi, jos näkisi teidät nyt?"

"Kreivi tekisi kuten minäkin", vastasi Raoul, kiivaasti hoputtaessaan
hevostaan.

"Mutta minä, minä!" valitteli Olivain kalpeana ja epätoivoisena
ratsastellessaan pitkin rantaa; "kuinka pääsen minä yli?"

"Hyppää, pelkuri!" huusi Raoul, hevosen uidessa eteenpäin.

Sitten hän sanoi vieraalle, joka kahdenkymmenen askeleen päässä hänestä
taisteli kaikin voimin pysytelläkseen pinnalla:

"Rohkeutta, monsieur, rohkeutta, täältä tulee apua!"

Olivain ratsasti eteenpäin, peräytyi, pakotti hevosen kohoamaan
takajaloilleen ja antoi sen taas kääntyä takaisin; häpeän ahdistamana
karautti hänkin viimein veteen, mutta hoki samalla:

"Minä kuolen, me olemme tuhon omia!"

Sillävälin etääntyi lautta nopeasti virran kuljettamana, ja sen mukana
ajelehtivain huudot kajahtelivat hätäisinä.

Harmaapäinen mies oli heittäytynyt lautalta virtaan ja ui kaikin voimin
hukkuvaa kohti; mutta matka edistyi hitaasti, sillä hänen oli
rynnistettävä vastavirtaan.

Raoul pitkitti kulkuansa ja silminnähtävästi läheni päämääräänsä, mutta
sekä hevonen että ratsastaja, joita hän ei ollut päästänyt näkyvistään,
vajosivat yhä enemmän ja enemmän. Hevosella oli vain sieraimet veden
pinnan yläpuolella, ratsastaja oli päästänyt ohjakset ponnistellessaan,
kohotti kätensä ja antoi päänsä painua taaksepäin. Hetki vielä, niin
kaikki olisi ollut lopussa.

"Rohkeutta!" huusi Raoul, "rohkeutta!"

"Myöhäistä!" mutisi nuori mies, "myöhäistä jo!"

Vesi nousi jo yli hänen päänsä ja tukehdutti äänen.

Raoul heittäysi hevosensa selästä ja jätti sen oman onnensa nojaan.
Kolmella tai neljällä uintiliikkeellä hän pääsi aivan lähelle
aatelismiestä. Heti tarttui hän hevosen päitsiin ja kohotti
sen pään veden pinnalle; hevonen hengitti vapaammin ja ponnisti
kaksinkertaisesti, kuin olisi se käsittänyt, että apu oli saapunut.
Samassa sieppasi Raoul nuorta miestä toisesta kädestä ja vei sen
hevosenharjalle, johon tämä tarttui kiinni hukkuvan lujalla
kouraisulla. Varmana siitä, ettei ratsastaja hellittäisi otettaan,
puuhaili Raoul nyt vain hevosen kanssa, jota hän alkoi ohjata
vastakkaiselle rannalle, auttaen eläintä veden halkomisella ja koettaen
elvyttää sitä maiskutuksilla.

Äkkiä tapasi hevonen matalikon ja sai jalkansa hiekkapohjalle.

"Pelastettu!" huudahti harmaatukkainen mies, kun hänkin tapasi kovan
pohjan.

"Pelastettu!" mutisi aatelismies koneellisesti, samassa kun käsi
irtautui hevosen harjasta, ja hän luisui satulasta Raoulin syliin.

Raoul oli ainoastaan kymmenen askeleen päässä rannasta; hän kantoi
sinne taintuneen aatelismiehen, laskien hänet ruohopenkereelle, avasi
hänen kaulahuivinsa ja päästi ihokkaan napit auki.

Hetkisen kuluttua oli harmaatukkainenkin mies hänen vieressään.

Monet ristinmerkit tehtyään oli myös Olivain vihdoin päässyt rannalle,
ja lautturit sauvoivat parastaan pannen maata kohti, lautalla
sattumalta olleen seipään avulla.

Raoulin ja sen henkilön vaalimana, joka seurasi nuorta ratsastajaa,
palasi vähitellen veri kalmankalpeille poskille; hän avasi silmänsä,
jotka aluksi näyttivät hämmentyneiltä, mutta pian kohdistuivat
pelastajaansa.

"Voi, monsieur, teitä minä katseellani etsin; ilman teitä olisin
kuollut, moneen kertaan kuollut."

"Mutta, kuten huomaatte, monsieur, teidät on herätetty henkiin; me
pääsimme kaikin jutusta kylvyllä."

"Hyväinen aika, monsieur, missä kiitollisuudenvelassa olemmekaan
teille!" huudahti harmaatukkainen mies.

"Kas, tekö siinä, hyvä d'Arminges! Pelästytin teidät kai pahasti, vai
mitä? Mutta se oli teidän oma syynne. Te olitte opettajani; miksi ette
opettanut minua paremmin uimaan?"

"Voi, herra kreivi", vastasi vanhus, "jos onnettomuus olisi teitä
kohdannut, niin en olisi milloinkaan uskaltanut näyttäytyä marskille."

"Mutta miten se oikeastaan sattui?" kysyi Raoul.

"No, mitä yksinkertaisimmin", selitti kreiviksi puhuteltu. "Olimme
kulkeneet kolmanneksen joen leveyttä, kun hinausköysi katkesi.
Lautturien kesken syntynyttä liikettä ja hälinää säikkyen hevoseni
hyppäsi veteen. Minä olen huono uimari, enkä uskaltanut heittäytyä
virtaan. Sen sijaan, että olisin helpottanut hevosen liikkeitä,
vaikeutin niitä, ja olin hukkumaisillani juuri kun te tulitte parahiksi
vetämään minut ylös vedestä. Jos suvaitsette, monsieur, niin olemme
tästälähtein ystävyksiä elämässä ja kuolemassa."

"Monsieur", vastasi Raoul kumartaen, "olen valmis palvelemaan teitä,
sen vakuutan."

"Minä olen kreivi de Guiche", jatkoi nuori mies, "isäni on marski de
Grammont. Ja nyt, kun tiedätte, kuka olen, pyydän saada kunnian kuulla
myöskin teidän nimenne."

"Olen varakreivi de Bragelonne", sanoi Raoul punastuen, kun ei voinut
ilmoittaa isänsä nimeä, kuten kreivi de Guiche oli tehnyt.

"Varakreivi, teidän kasvonne, jalo sydämenne ja rohkeutenne vetää minua
puoleenne; kiitollisuuteni te olette jo ansainnut. Syleilkäämme
toisiamme, ja sallikaa minun pyytää ystävyyttänne."

"Monsieur", virkkoi Raoul, vastatessaan kreivin syleilyyn, "pidän
teistä jo kaikesta sydämestäni, ja pyydän sentähden saada lukeutua
uskollisiin ystäviinne."

"Minne olette nyt menossa varakreivi?" kysyi de Guiche.

"Hänen ylhäisyytensä prinssin armeijaan, kreivi."

"Sinne minäkin!" huudahti nuori mies ilahtuen. "Sitä parempi, saamme
siis yhdessä ampua ensimmäisen pistoolinlaukauksen."

"Oikein! Rakastakaa toisianne!" haastoi kasvattaja; "te olette nuoria
molemmat, sama tähti kenties johtaa kohtaloltanne, niin että teidän on
täytynyt yhtyä toisiinne."

Molemmat nuorukaiset hymyilivät nuoruuden itseluottamusta.

"Ja nyt pitää teidän vaihtaa vaatteenne", jatkoi kasvattaja;
"lakeijanne, joille annoin heti käskyn, kun maihin tulivat, ovat jo
varmaan saapuneet majataloon, -- liinavaatteenne ja viini ovat
lämpiämässä, tulkaa."

Tätä ehdotusta eivät nuorukaiset vastustaneet; päinvastoin pitivät he
sitä varsin oivallisena. He nousivat siis heti ratsaille, silmäillen
toisiaan molemminpuolisen ihailun valtaamina. He olivatkin uljas
ritaripari, pitkä ja solakka; heillä oli molemmilla jalot
kasvonpiirteet ja avoin otsa, lempeä, ylpeä katse ja vilpitön,
miellyttävä hymy. De Guiche oli noin kahdeksantoista ikäinen, mutta
tuskin pitempi Raoulia, joka oli ainoastaan viidentoista.

Sisäisen taipumuksen johdosta ojentaen käden toisilleen he kannustivat
hevosiaan ja ratsastivat rinnatusten koko matkan virralta majataloon,
toinen tuntien elämän, jonka hän äsken oli ollut menettämäisillään,
ihanaksi ja hymyileväksi, toisen kiittäessä Jumalaa, joka oli antanut
hänen elää kyllin kauan, hänen voidakseen tehdä jotakin, mistä
suojelijansa saattaisi iloita.

Olivain oli ainoa, joka ei ollut täysin tyytyväinen herransa jaloon
urotyöhön. Hän kiersi vettä mekkonsa hihoista ja liepeistä, miettien,
että jos he olisivat pysähtyneet Compiègneen, olisi hän säästynyt siitä
vaarasta, mistä hän nyt oli hädin suoriutunut, sekä hengenahdistuksesta
ja luuvalosta, joiden täytyi koitua siitä seurauksiksi.




KAHDESNELJÄTTÄ LUKU

Kahakka


Noyonissa viivähdettiin vain tuokioksi; kaikki makasivat siellä
sikeässä unessa. Raoul oli käskenyt herättää hänet Grimaudin tullessa,
mutta tätäpä ei kuulunut.

Hevosetkin puolestaan pitivät epäilemättä arvossa sitä kahdeksan tunnin
häiriintymätöntä lepoa ja yltäkylläistä apetta, mikä niille suotiin.
Kreivi de Guichen herätti kello viisi aamulla Raoul, joka tuli
toivottamaan hyvää huomenta. Aamiainen syötiin kiireesti, ja kello
kuudelta oli jo katkaistu kahden lieuen taival.

Nuoren kreivin haastelu tuotti Raoulille mitä suurinta huvia. Hän
kuunteli sitä halukkaasti, ja nuori kreivi jutteli yhtämittaa. Hänet
oli kasvatettu Pariisissa, missä Raoul oli vain kerran käynyt, ja
hovissa, jota hänen nuori kumppaninsa ei ollut koskaan nähnyt. Niinpä
olikin hänellä mitä hauskinta kerrottavaa Raoulille hupaisista
seikkailuistaan hovipoikana ja kahdesta kaksintaistelustaan, joihin hän
oli saanut otetuksi osaa kaksintaistelukiellosta huolimatta ja
kasvattajansakin uhalla. Raoul oli Pariisissa vieraillut ainoastaan
Scarronin luona; hän luetteli de Guichelle, mitä henkilöitä hän oli
siellä tavannut. Guiche tunsi nämä kaikki: rouva de Neuillanin, neiti
d'Aubignén, de Scudéryn ja Pauletin, herttuatar de Chevreusen. Hän
lasketteli sukkeluuksia kaikkien kustannuksella, ja Raoulia vapisutti
pelko, että nuori kreivi kohdistaisi pilapuheensa madame de
Chevreuseenkin, joka oli hänessä herättänyt todellista ja syvää
myötätuntoa; mutta joko vaiston tai herttuatarta kohtaan tuntemansa
kiintymyksen johdosta virkkoikin hän vain kaikkea mahdollista hyvää
kuningattaren entisestä ystävättärestä. Tämä ylistys sai Raoulin yhä
hartaammin mieltymään kumppaniinsa.

Puhe kääntyi keimailuun ja rakkausseikkailuihin. Tästäkin aiheesta oli
Bragelonnella paljoa enemmän kuultavaa kuin sanottavaa. Hän jäi
senvuoksi kuuntelijaksi ja oli muutamista jokseenkin tajuttavista
seikkailuista huomaavinaan, että kreivillä oli sydämensä kätkössä
salaisuus kuten hänelläkin.

Kuten jo olemme maininneet, Guiche oli kasvatettu hovissa ja tunsi
kaikki sen vehkeet. Hovista oli Raoul peräti usein kuullut kreivi de la
Fèren puhuvan, mutta siellä oli paljon muuttunut siitä asti kun Atos
oli siellä oleskellut. Kreivin kertomuksissa oli sen vuoksi kaikki
uutta hänen matkakumppanilleen. Nuori kreivi oli sukkela ja leikkisä,
ja hän otti tarkastellakseen kaikkia arvohenkilöitä. Hän kuvasi madame
de Longuevillen rakkausseikkailua Colignyn kanssa ja tämän kohtalokasta
kaksintaistelua Place Royalella, jolloin madame de Longueville oli itse
ollut katselijana sälekaihtimen lomitse. Siitä hän siirtyi puhumaan
herttuattaren myöhemmästä lempijutusta Marcillacin ruhtinaan kanssa,
jota hän väitti niin mustasukkaiseksi, että ylimys muka tahtoi
ottaa hengiltä kaikki ihmiset, näihin luettuna hänen lemmittynsä
rippi-isäkin, abbé d'Herblay. Niinikään hän jutteli Walesin prinssin
seikkailusta Mademoisellen (kuninkaan tädin) kanssa, jolle annettiin
myöhemmin nimitykseksi _la grande Mademoiselle_, ennen kuin hän oli
tullut vielä kuuluisammaksi menemällä salaiseen avioliittoon Lauzunin
kanssa. Itse kuningatarkaan ei säästynyt, ja kardinaali Mazarinkin sai
osansa leikistä.

Päivä kului nopeasti kuin tunti. Kreivin kasvattaja, elämänhaluinen
maailmanmies ja rikkiviisas, kuten hänen oppilaansa sanoi, johdatti
Raoulin mieleen usein Atoksen perusteelliset tiedot ja purevan
leikkisyyden, mutta soreuden, hienotuntoisuuden ja ylvään esiintymisen
puolesta ei ketään voinut verrata kreivi de la Fèreen.

Hevosia säästeltiin nyt enemmän kuin edellisenä päivänä, ja ne saivat
pysähtyä kello neljältä iltapäivällä Arrasissa. Oltiin jo lähestymässä
sotanäyttämöä, ja seurue päätti huomiseen asti viipyä tässä
kaupungissa, olletikin kun espanjalaiset sissijoukot toisinaan tekivät
yöllisiä retkeilyjä Arrasin seudulle asti.

Ranskalainen armeija ulottui Pont-à-Marcista aina Valenciennesiin
saakka, mistä se muodosti kulman Douain taholle. Itse prinssin
sanottiin oleskelevan Béthunessa.

Vihollisarmeija levisi Casselista Courtrayn kaupungin luo; se harjoitti
kaikenlaatuista rosvousta ja väkivaltaa, joten onneton rajaväestö jätti
yksinäiset asuntonsa ja turvautui linnoitettuihin kaupunkeihin,
saadakseen niistä suojaa. Arras oli täpösen täynnä pakolaisia.

Puheltiin taistelun olevan tulossa ja pääteltiin sitä ratkaisevaksi
koetukseksi, varsinkin kun hänen ylhäisyytensä prinssi oli tähän asti
tehnyt vain varovaisia liikkeitä, odottaessaan lisäväkeä, jota oli nyt
vihdoinkin saapunut. Molemmat nuoret miehet onnittelivat itseänsä
siitä, että tulivat niin otollisella hetkellä.

He illastivat yhdessä ja makasivat samassa huoneessa. Sillä iällä
solmitaan ystävyyssiteitä nopeasti, ja heistä tuntui kuin olisivat he
tunteneet toisensa syntymästään asti ja kuin olisi heidän mahdoton enää
koskaan eritä.

Ilta vietettiin haastelemalla sodasta. Palvelijat kiilloittivat heidän
aseitaan, nuoret miehet panostivat pistoolinsa kahakan varalta, ja
aamulla havahtuessaan olivat he epätoivoisia, koska molemmat olivat
nähneet unta, että he saapuivat liian myöhään perille, päästäkseen
ottamaan osaa taisteluun.

Aamulla levisi huhu, että Condén prinssi oli poistunut Béthunesta
peräytyäkseen Carviniin, jätettyään edelliseen kaupunkiin kuitenkin
varusmiehistön. Mutta kun tässä huhussa ei ollut mitään varmaa,
päättivät nuoret miehet pitkittää matkaansa Béthunea kohti, olletikin
kun he saattoivat taipaleella kääntyä oikealle ja ratsastaa Carviniin.

Kreivi de Guichen kasvattaja tunsi täydellisesti seudun. Hän ehdotti
senvuoksi lähdettäväksi syrjätietä myöten, joka kulki Lensin ja
Béthunen teiden keskitse. Ablainissa tiedusteltaisiin asemaa. Grimaudia
varten jätettiin majataloon matkasuunnitelma.

Kello seitsemältä aamulla lähdettiin ratsastamaan.

De Guiche, joka oli nuori ja vilkas, virkkoi Raoulille:

"Meitä on kolme isäntää ja kolme palvelijaa; palvelijamme ovat hyvin
aseistettuja, ja teidän miehenne näyttää olevan varsin terhakka."

"En ole milloinkaan nähnyt häntä koetuksessa", vastasi Raoul, "mutta
hän on bretagnelainen, ja se herättää hyviä toiveita."

"Niin, oikein", pitkitti de Guiche, "ja minä olen vakuuttunut siitä,
että hän laukaisee muskettinsa tarpeen tullen. Minulla taasen on kaksi
taattua miestä, jotka ovat olleet sotaretkellä isäni kanssa. Meitä on
siis kuusi soturia; jos kohtaisimme pikku sissijoukon, joka
lukumäärältään vastaisi meidän matkuettamme tai vaikkapa voittaisikin
meidät miesluvultaan, niin emmekö hyökkäisi heidän kimppuunsa, Raoul?"

"Totta kai", arveli varakreivi.

"Seis, nuoret herrat, seis!" puuttui nyt puheeseen kasvattaja. "Jopa te
olette yltiöpäitä. Entä minulle annetut ohjeet, herra kreivi?
Unohdatteko, että olen saanut määräyksen viedä teidät eheänä ja
turvallisesti hänen korkeutensa prinssin luo? Kerran armeijaan
päästyänne surmauttakaa itsenne, jos mielenne tekee; mutta siihen asti
täytyy minun muistuttaa teille, että minä kenraalina käsken peräytyä ja
käännän selkäni ensimmäisen kypärätöyhdön ilmestyessä näkyviin."

De Guiche ja Raoul iskivät hymyillen silmää toisilleen. Tienoo kävi
jokseenkin metsäiseksi; tuon tuostakin tuli vastaan pieniä
maalaisryhmiä, jotka peräytyivät uhatulta alueelta, kaahaten karjaansa
edellään ja kuljettaen kalleinta irtaintansa kärryillä tai kantamuksina
selässään.

Seikkailutta saavuttiin Ablainiin. Kuulustelemalla saatiin nyt
vahvistetuksi, että prinssi oli todellakin lähtenyt Béthunesta ja
oleskeli Cambrinin ja la Venthien välillä. Grimaudin varalle jätettiin
taaskin matkasuunnitelma ja siirryttiin oikotielle, joka puolessa
tunnissa johti pikku matkueen Lys-virtaan laskevan pienen joen
rannalle.

Seutu oli kaunis ja smaragdivihreiden laaksojen halkoma. Tuolloin
tällöin pistäysi tie pikku metsikköön. Tällaisiin tiheikköihin antoi
väijytystä varova kasvattaja kreivin kahden palvelijan ratsastaa edellä
jonkunlaisena etujoukkona. Kasvattaja ja molemmat nuoret miehet
edustivat pääosastoa, ja jälkijoukkona oli Olivain, ratsupyssy polvella
ja silmä valppaasti vaanivana.

Jokseenkin tiheä metsä oli tuokion ollut näkyvissä taivaanrannalla.
Sadan askeleen päähän tästä metsästä saavuttuaan ryhtyi herra
d'Arminges tavallisiin varokeinoihinsa ja lähetti kreivin kaksi
lakeijaa edeltäpäin liikkeelle.

Nämä olivat kadonneet puiden joukkoon, nuoret miehet ja kasvattaja
seurasivat naureskellen ja jutellen noin sataa askelta taampana.
Olivain pysytteli yhtä pitkän matkan päässä heidän takanaan, kun äkkiä
pamahti viisi tai kuusi musketin laukausta. Kasvattaja käski seisahtua,
nuoret miehet tottelivat ja pidättivät ratsunsa. Samassa nähtiin
lakeijain palaavan täyttä neliä.

Maltittomina tietämään muskettitulen aihetta kiirehtivät molemmat
nuoret miehet palvelijoita vastaan. Kasvattaja seurasi heitä.

"Onko teidät pysäytetty?" kysyivät vilkkaasti nuorukaiset.

"Ei", vastasivat lakeijat. "Onpa luultavaa, että meitä ei ole edes
nähty. Laukaukset ammuttiin sadan askeleen päässä edellämme, jokseenkin
tiheimmässä paikassa metsää, ja me palasimme kysymään toimintaohjeita."

"Minun neuvonani", sanoi herra d'Arminges, "ja tarpeen tullen
vaatimuksenakin on, että heti peräydymme; tässä metsässä voi olla
väijytys tekeillä."

"Ettekö siis ole nähneet mitään?" kysyi kreivi lakeijoilta.

"Minä olin näkevinäni keltapukuisia ratsumiehiä hiipimässä joen
rannalla", vastasi toinen.

"Siinäpä se", virkkoi kasvattaja, "me olemme osuneet espanjalaisen
joukkueen tielle. Takaisin, hyvät herrat, takaisin!"

Nuoret miehet neuvottelivat keskenään syrjäsilmäyksin; samassa kuului
pistoolinlaukaus, jota seurasi pari kolme avunhuutoa.

Vieläkin vilkaistuaan toisiinsa olivat molemmat nuorukaiset selvillä
siitä, että heistä ei kumpainenkaan halunnut peräytyä, ja kasvattajan
jo käännettyä hevosensa ratsastivat he molemmat eteenpäin, Raoulin
huutaessa: "Seuraa minua, Olivain!" samalla kun kreivi de Guiche käski:
"Mukaan, Urbain ja Blanchet!"

Ennenkuin kasvattaja tointui hämmästyksestään, olivat he jo kadonneet
metsään.

Ratsujansa kannustaessaan olivat nuoret miehet myöskin siepanneet
pistoolin käteensä.

Viiden minuutin kuluttua he saapuivat paikalle, mistä hälytys tuntui
tulleen. He pidättelivät nyt hevosiansa ja lähestyivät varovasti.

"Hiljaa!" varoitti de Guiche, "ratsumiehiä."

"Niin, kolme satulassa ja kolme ratsailta laskeutunutta."

"Mitä he tekevät? Näetkö sinä?"

"Luullakseni he rosvoavat miestä, joka on haavoittunut tai kuollut."

"Siinä on joku kurja murha tapahtumassa", arveli de Guiche.

"He ovat kuitenkin sotureita", huomautti de Bragelonne.

"Niin kyllä, mutta sissejä, toisin sanoen maantierosvoja."

"Eteenpäin!" sanoi Raoul.

"Eteenpäin!" toisti de Guiche.

"Hyvät herrat", huusi kasvattaja-parka, "Luojan tähden, hyvät,
herrat..."

Mutta nuoret miehet eivät kuunnelleet. He ratsastivat kilpaa ja
kasvattajan huuto tehosi vain varoituksena espanjalaisille.

Ratsailla istuvat kolme sissiä hyökkäsivät heti nuoria miehiä vastaan,
kolmen muun yhä rosvotessa molempia matkustavaisia, sillä lähestyessään
huomasivat nuorukaiset kaksi ruumista makaamassa pitkin pituuttaan
maassa, luultuaan rosvojen käsiin vain yhden uhrin joutuneen.

Kymmenen askeleen matkalta ampui de Guiche ensimmäisenä, ja harhaan.
Raoulia vastaan ratsastava espanjalainen ampui myös, ja Raoul tunsi
vasemmassa käsivarressaan piiskan sivallusta muistuttavaa kipua. Neljän
askeleen päästä laukaisi hän; espanjalainen sai luodin rintaansa,
ojensi käsivartensa ja kaatui taaksepäin hevosen päälle, joka pyörsi
takaisin ja vei hänet mukanaan.

Samassa näki Raoul ikäänkuin pilven läpi musketinpiipun suuntautuvan
vastaansa. Hän muisti silloin Atoksen kehoituksen; nopeasti kuin salama
pakotti hän hevosensa nousemaan takajaloilleen, juuri kun laukaus
pamahti.

Hevonen hypähti syrjään, horjui ja keikahti seuraavassa
silmänräpäyksessä nurin, likistäen Raoulin säären allensa.

Espanjalainen tarttui muskettinsa piippuun ja ryntäsi esiin, perällä
musertaakseen Raoulilta pään.

Asennossaan ei Raoul kovaksi onneksi kyennyt vetämään miekkaansa
huotrasta tai ottamaan pistoolia kotelosta. Hän näki musketinperän
heilahtavan päänsä yli ja sulki väkisinkin silmänsä. Mutta samassa
karautti de Guiche yhdellä hyppäyksellä espanjalaisen kohdalle ja
asetti pistoolinsa hänen rintaansa vasten.

"Antautukaa", hän sanoi, "tai olette kuoleman oma!"

Musketti heltisi soturin kädestä; hän mukautui heti.

De Guiche huusi paikalle toisen palvelijansa, jätti hänen talteensa
vangin, joka oli ammuttava, jos hän tekisi vähäisintäkään paon
yritystä, ja hyppäsi sitten ratsailta, kiirehtien Raoulin apuun.

"Tosiaankin, hyvä ystävä", sanoi Raoul hymyillen, vaikka hänen
kalpeutensa ilmaisi ensimmäisen ottelun ehdotonta järkytystä, "sinäpä
olet joutuisa maksamaan velkasi ja vapautumaan sitoumuksistasi minulle.
Ilman sinua", lisäsi hän toistaen kreivin sanat, "olisin kuollut,
moneen kertaan kuollut."

"Minun viholliseni kapaisi pakoon", selitti de Guiche, "joten minun oli
peräti helppo tulla auttamaan sinua. Mutta sanohan, oletko
vaarallisesti haavoittunut -- sinusta näkyy vuotavan verta?"

"Lienen saanut pikku nirhaman käsivarteeni", vastasi Raoul. "Auta minut
vain irti hevosestani, niin ei toivoakseni mikään estä meitä
pitkittämästä matkaamme."

Herra d'Arminges ja Olivain olivat jo laskeutuneet ratsailta ja
kohottivat nyt hevosta, joka taisteli henkitoreissaan. Raoul sai
vedetyksi jalkansa jalustimesta ja säärensä hevosen alta, kohoutuen
heti seisaalle.

"Etkö ole saanut pahempaa vammaa?" kysyi de Guiche.

"En, Jumalan kiitos!" vastasi Raoul. "Mutta miten kävi niiden
onnettomien, jotka joutuivat roistojen valtaan?"

"Me tulimme liian myöhään. Luulen rosvojen surmanneen heidät ja
paenneen saaliinensa; molemmat palvelijat seisovat tuolla murhattujen
vieressä."

"Menkää katsomaan, ovatko he ihan hengettömiä ja eikö heille voi antaa
mitään apua", sanoi Raoul. "Olivain, me olemme perineet kaksi hevosta,
mutta minä olen menettänyt omani; ota sinä parempi noista kahdesta
itsellesi ja anna minulle hevosesi."

He lähestyivät nyt paikkaa, missä uhrit viruivat.




KOLMASNELJÄTTÄ LUKU

Munkki


Kaksi miestä makasi maassa, toinen liikkumattomana suullaan, kolmen
luodin lävistämänä ja verissään -- hän oli hengetön.

Toisen olivat lakeijat asettaneet istumaan selkä puunrunkoa vasten. Hän
kohotti silmänsä taivasta kohti ja rukoili hartaasti kädet ristissä.
Häneen osunut kuula oli musertanut reisiluun yläosan.

Molemmat nuoret miehet astuivat ensin kuolleen luo ja katsoivat
kummastuneina toisiinsa.

"Hän on pappi", virkkoi de Bragelonne, "hänen kiireensä on ajeltu. Haa,
niitä roistoja -- Herran palvelijoitakaan he eivät säästä?"

"Tulkaa tänne, monsieur", pyysi Urbain, vanha soturi, joka oli ollut
kaikilla kardinaaliherttuan sotaretkillä, "tulkaa tänne! Sille toiselle
ei voi mitään, mutta tämä kenties on pelastettavissa."

Haavoitettu hymyili surumielisesti.

"Minäkö pelastettavissa!" sanoi hän. "Ei, voitte ainoastaan auttaa
minua kuolemaan."

"Oletteko pappi?" kysyi Raoul.

"En, monsieur."

"Onneton kumppaninne näkyy olevan kirkon miehiä", jatkoi Raoul.

"Hän oli Béthunen kirkkoherra, monsieur. Hänen piti viedä varmaan
säilytyspaikkaan kirkon pyhät astiat ja rahasto, sillä hänen
korkeutensa prinssi lähti tänään kaupungistamme; espanjalaiset
tunkeutuvat sinne kenties huomenna. Kun tiedettiin, että vihollisen
sissijoukkoja kierteli tienoolla, joten tehtävä oli vaarallinen, ei
kukaan uskaltanut lähteä hänen saattajakseen; silloin tarjousin minä
mukaan."

"Ja nuo konnat ovat hyökänneet päällenne, ampuneet pappia!"

"Messieurs", sanoi haavoittunut silmäten ympärilleen, "tuskani ovat
tuimat, mutta kuitenkin haluaisin tulla viedyksi lähimpään taloon."

"Jotta teitä voitaisiin auttaa?"

"Ei, vaan tahtoisin saada ripitetyksi itseni."

"Mutta kenties ette olekaan niin vaarallisesti haavoittunut kuin
luulette?" arveli Raoul.

"Olen kyllä, uskokaa minua, monsieur", vakuutti haavoittunut. "Tässä ei
ole hetkeäkään hukattavana; kuula on rusentanut reisiluun ja
tunkeutunut sisuksiin."

"Oletteko lääkäri?" kysyi de Guiche.

"En", vastasi kuoleva, "mutta ymmärrän jonkun verran vammoja, ja minun
haavani on kuolettava. Yrittäkää senvuoksi toimittaa minut jonnekin,
missä voisin tavata papin, tai ottakaa vaivaksenne tuoda tänne
hengenmies. Jumala palkitsee teille sen siunauksellisen työn; sieluni
on pelastettava, sillä ruumiini on hukassa."

"Kuolla hyväntyön hetkenä -- mahdotonta! Kyllä Jumala auttaa teitä."

"Taivaan nimessä, messieurs", haastoi haavoittunut, ponnistaen kaikki
voimansa ikäänkuin noustakseen ylös, "älkäämme tuhlatko kallista aikaa
hyödyttömiin puheisiin. Auttakaa minut läheisimpään kylään tai vannokaa
minulle autuutenne kautta lähettävänne tänne ensimmäisen munkin,
ensimmäisen pastorin tai muun hengenmiehen, mitä tapaatte. Mutta",
lisäsi hän epätoivoisesti, "kenties ei kukaan uskallakaan tulla tänne,
kun tiedetään espanjalaisia kuljeskelevan seudulla, ja minä kuolen
ilman synninpäästöä. Hyvä Jumala, hyvä Jumala!" tuskitteli hän niin
kauhistuneesti, että molempia nuoria miehiä värisytti, "sitähän ette
toki tahdo sallia? Ei, se olisi liian hirveätä!"

"Rauhoittukaa, monsieur", tyynnytti de Guiche; "minä vannon, että
teidän pitää saada anomanne lohdutus. Sanokaa meille vain, missä on
joku talo, josta voimme pyytää apua teille ja joku kylä, mistä voimme
noutaa papin."

"Kiitos, ja Jumala teille palkitkoon! Puolen lieuen päässä tämän tien
varrella on majatalo ja noin lieuen verran edempänä Greneyn kylä.
Ratsastakaa sinne ja tavoittakaa pastoria; jollei hän ole kotona, niin
käykää augustinilaisluostarissa, joka on kauppalan viimeinen talo
oikealla, ja tuokaa luokseni veljeskunnan jäsen. Munkki tai pastori,
sillä ei ole väliä, kunhan hän on vain saanut pyhältä kirkoltamme luvan
synninpäästön antamiseen _in articulo mortis_."

"Herra d'Arminges", sanoi de Guiche, "jääkää te tämän onnettoman luo ja
pitäkää huolta siitä, että hänet siirretään niin varovasti kuin
mahdollista. Teettäkää kantotuoli puunoksista ja levittäkää kaikki
viittamme aluseksi; kaksi palvelijaamme olkoot kantomiehinä, ja kolmas
pysytelköön varalla astumaan sijalle, kun jompikumpi uupuu. Varakreivi
ja minä noudamme papin."

"Tehkää niin, herra kreivi", myöntyi kasvattaja, "mutta Luojan tähden,
älkää antautuko vaaraan!"

"Olkaa huoletta. Olemmehan muuten turvassa täksi päivää; tunnettehan
sananparren: _Non bis in idem_."

"Miehuutta, monsieur!" virkkoi Raoul haavoittuneelle; "me lähdemme
täyttämään toivomustanne."

"Jumala teitä siunatkoon, hyvät herrat!" vastasi kuoleva sanomattoman
kiitollisena.

Nuoret miehet nelistivät neuvottuun suuntaan, kreivi de Guichen
kasvattajan ryhtyessä valmistuttamaan kantotuolia.

Kymmenen minuuttia ratsastettuaan saivat nuoret miehet näkyviinsä
majatalon.

Ratsailta laskeutumatta huusi Raoul esille isännän, ilmoitti hänelle,
että majataloon oltiin tuomassa haavoitettua, pyysi tätä sillävälin
laittamaan kuntoon kaikki, mitä voitiin tarvita hänen sitomisekseen,
nimittäin vuoteen, sidekaistoja ja liinanukkaa, ja sitoutui maksamaan
sanansaattajan palkkion, jos isäntä tunsi jonkun paikkakunnalla asuvan
lääkärin, haavurin tai sairaanhoitajan ja lähetti häntä hakemaan.

Havaitessaan puhuttelijoinansa kaksi nuorta, rikkaasti puettua
herrasmiestä lupasi isäntä toimittaa kaikki, mitä pyydettiin, ja
nähtyään vastaanottoa jo valmisteltavan lähtivät ratsastajamme jälleen
liikkeelle ja karauttivat vinhaa vauhtia Greneyn taholle.

He olivat edenneet runsaan lieuen verran ja eroittivat jo kylän
ensimmäiset talot, joiden punaiset tiilikatot pistivät silmään
ympäristönsä vihreiden puitten taustalta, kun näkivät muulilla
ratsastavan munkin tulevan vastaansa; leveälierisestä hatusta ja
harmaasta villakauhtanasta he päättelivät hänet augustiinilaisluostarin
veljeksi. Tällä kertaa näytti sattuma lähettävän heille, mitä he
hakivat. He ratsastivat munkin luo.

Tämä oli kahden- tai kolmenkolmatta ikäinen mies, mutta ulkonäöstään
päättäen oli hän ennen aikojaan vanhentunut hartaudenharjoitusten
voivuttamana. Hän oli valju, mutta verettömyys ei ollut sitä himmeää
kalpeutta, joka tekee kasvot kauneiksi, vaan kelmeyttä; lyhyt tukka
riippui tuskin sen kehän alapuolella, jonka hattu muodosti pään
ympärille, ja oli väriltään vaaleankeltainen; heleänsiniset silmät
näyttivät tyyten ilmeettömiltä.

"Monsieur", kysyi Raoul sävyltään kohteliaana kuten tavallisesti,
"kuulutteko hengelliseen säätyyn?"

"Miksi sitä kysytte?" vastasi vieras melkein säädyttömän
välinpitämättömästi.

"Saadaksemme tietää sen", selitti kreivi de Guiche korskeasti.

Vieras hoputti muuliansa korollaan ja pitkitti matkaansa.

De Guiche siirrähti yhdellä hyppäyksellä hänen eteensä ja sulki häneltä
tien.

"Vastatkaa, monsieur", tiukkasi hän; "me kysyimme teiltä kohteliaasti,
ja jokainen kysymys ansaitsee vastauksen."

"Luullakseni on minulla vapaus sanoa tai olla sanomatta, kuka olen,
kahdelle uppo-oudolle henkilölle, joiden päähän pälkähtää minua
kuulustella."

De Guichen oli kovin työläs hillitä voimakasta haluansa munkin
kurittamiseksi.

"Ensiksikään", virkkoi hän väkisinkin malttaen mielensä, "emme me ole
uppo-outoja; tämä ystäväni on varakreivi de Bragelonne, ja minä olen
kreivi de Guiche. Toisekseen emme tee kysymystämme minkään päähänpiston
vuoksi, sillä muuan haavoitettu ja kuoleva ihminen pyytää kirkon apua.
Jos te olette pappi, niin kehoitan teitä ihmisyyden nimessä seuraamaan
minua sen miehen auttajaksi; jos ette ole, niin asia on toinen. Silloin
varoitan teitä, että minä säädyllisyyden nimessä, josta te näytte
olevan aivan tietämätön, aion kurittaa teitä hävyttömyydestänne."

Munkin vaaleat kasvot saivat nyt mustansinervän synkkyyden, ja hän
hymyili niin kummallisesti, että Raoul kiinteästi pitäessään häntä
silmällä havaitsi tuon myhäilyn yhtä julkeaksi kuin loukkauksen.

"Hän on joku espanjalainen tai flaamilainen vakooja", virkahti hän
kouraisten pistoolinsa perää.

Salaman tavoin leimahtaen oli uhkaava katse vastauksena Raoulille.

"No niin, monsieur", tiukkasi de Guiche, "suvaitsetteko vastata?"

"Olen pappi, messieurs", ilmoitti nuori mies.

Hänen kasvonsa saivat sitten takaisin tavallisen järkähtämättömyytensä.

"Siinä tapauksessa, arvoisa isä", sanoi Raoul, pistäen tuppeen
pistoolinsa ja antaen sanoilleen kunnioittavan sävyn, joka ei
kuitenkaan tullut sydämestä, "jos olette pappi, niin saatte tilaisuuden
harjoittaa kutsumustanne, kuten ystäväni jo on sanonut: me jätimme
vastikään onnettoman haavoittuneen, joka kannetaan lähimpään
majataloon. Hän pyytää Herran palvelijan apua; palvelijamme saattavat
häntä."

"Lähden sinne", vastasi munkki.

Ja hän kannusti taas muuliansa korollaan.

"Jos ette lopulta lähdekään sinne, monsieur", lisäsi de Guiche, "niin
olkaa varma siitä, että meillä on kyllin hyvät ratsut tavoittaaksemme
muulinne ja kylliksi vaikutusvaltaa otattaaksemme teidät kiinni, missä
ja milloin teidät tavattaneenkin; ja minä vannon, että juttunne silloin
päättyy lyhyeen: puun ja narun löytää missä hyvänsä."

Munkin silmät salamoitsivat taas, mutta siinä kaikki; hän uudisti
huomautuksensa: "lähden sinne", ja poistui sitten.

"Seuratkaamme häntä", esitti de Guiche; "se olisi varmempaa."

"Samaa juuri aioin ehdottaa", vahvisti de Bragelonne.

Molemmat nuoret miehet lähtivät nyt jälleen liikkeelle ja sovittivat
vauhtinsa munkin kulun mukaan, saatellen häntä pistoolinkantaman
päässä.

Viiden minuutin kuluttua kääntyi munkki katsomaan, pidettiinkö häntä
silmällä.

"Näetkös, -- oikein teimme!" sanoi Raoul.

"Kuinka ilkeät kasvot tuolla munkilla onkaan!" huudahti kreivi de
Guiche.

"Niin on", vastasi Raoul, "ja millainen katsanto! Keltainen tukka,
synkät silmät, huulet, jotka vääntyvät hänen virkkaessaan sanankaan..."

"Niin, niin", sanoi de Guiche, joka oli vähemmin kuin Raoul tarkannut
kaikkia näitä yksityiskohtia, syystä että Raoul silmäili munkkia de
Guichen puhellessa hänen kanssaan; "niin, kovin kummalliset kasvot --
mutta nuo munkit viettävät pakosta niin turmiollista elämää: paastot
kalventavat heitä, ankara kirkkokuri tekee heistä ulkokultaisia, ja
heidän silmänsä sumenevat siitä, että he surevat elämän hyvyyttä, jonka
ovat menettäneet, meidän saadessamme sitä nauttia."

"Vihdoinkin saa mies-poloinen papin", jatkoi Raoul; "mutta kautta
taivaan, näyttääpä ripitettävällä olevan vähemmin huono omatunto kuin
hänen rippi-isällään! Minä puolestani olen tottunut näkemään papit ihan
toisenlaisiksi kuin tuo on, sen sanon."

"Kas", virkkoi de Guiche, "etkö nähnyt, että tämä on tuollainen
kuljeksiva luostariveli, jotka kiertelevät kerjäämässä maanteillä,
kunnes heille putoaa joku leipäpala taivaasta? He ovat enimmäkseen
ulkomaalaisia, skotlantilaisia, irlantilaisia, tanskalaisia. Minulle on
toisinaan osoitettu sellaisia."

"Niin kolkko kuin tuo?"

"Ei, mutta sentään melkoisen rumia."

"Kuinka surkeata onkaan miesrukan joutua kuolemaan tuollaisen munkin
käsissä!"

"Pyh!" vähitteli de Guiche, "synninpäästö ei tule sen lausujalta, vaan
Jumalalta. Mutta sanonko sinulle totuuden? No niin, minä tahtoisin
mieluummin heittää henkeni ripittämättömänä kuin joutua tekemisiin
tuollaisen rippi-isän kanssa. Olethan samaa mieltä, varakreivi? Ja minä
näinkin sinun kopeloivan pistooliasi, niinkuin olisit tuntenut
kiusausta rusentaa häneltä pään."

"Niin, kreivi, se oli kummallista, ja vielä enemmän ihmetyttänee sinua,
että tuon miehen katseleminen herätti minussa kuvaamatonta kauhua.
Oletko milloinkaan tavannut käärmettä tielläsi?"

"En koskaan", vastasi de Guiche.

"No, sellaista on sattunut minulle Blaisois-metsissämme, ja minä
muistan, miten ensimmäisen käärmeen nähdessäni, joka tähysti minua
sameilla silmillään kiemurrellessaan ja heilutellessaan päätänsä
vipajavin kielin, pysähdyin hievahtamattomaksi, kalpeana ja ikäänkuin
lumottuna aina siihen hetkeen saakka, jolloin kreivi de la Fère..."

"Isäsi?" kysyi de Guiche.

"Ei, holhoojani", vastasi Raoul punastuen.

"Vai niin."

"Aina siihen hetkeen saakka", pitkitti Raoul, "jolloin kreivi de la
Fère sanoi minulle: No niin, Bragelonne, iskehän! Vasta silloin juoksin
käärmeen luo ja sivalsin sen kahtia, samassa kun se sähisten kohoutui
pyrstölleen, itse heittäytyäkseen minun kimppuuni. No, minä vannon
kokeneeni ihan samaa tunnetta, katsellessani tuota miestä, kun hän
sanoi: _Miksi sitä kysytte_? ja silmäili minua."

"Sinua siis kaduttaa, ettet sivaltanut häntä kahtia, kuten teit
käärmeelle?"

"Niinpä melkein", myönsi Raoul.

Tällöin oli tultu niin pitkälle, että pikku majatalo oli näkyvissä, ja
sen toiselta puolen läheni nyt haavoittunutta kuljettava saattue herra
d'Armingesin johtamana. Kaksi miestä kantoi kuolevaa, kolmannen
taluttaessa hevosia.

Nuoret miehet kannustivat ratsujaan.

"Tuolla tuodaankin haavoitettua", virkkoi de Guiche ratsastaessaan
augustinilaismunkin ohi; "suvaitkaa kiirehtiä hiukan, herra munkki."

Raoul sitävastoin etääntyi munkista niin loitos kuin saattoi tien
toiselle reunalle ja pitkitti ratsastustaan, samalla kun hän inhoten
käänsi pois kasvonsa.

Nuoret miehet riensivät nyt munkin edellä, sen sijaan että olisivat
häntä seuranneet. He saapuivat haavoittuneen luo ja ilmoittivat hänelle
ilahduttavan sanoman. Mies kohoutui katsomaan mainitulle suunnalle,
näki munkin, joka hoputti muulinsa kulkua, ja vaipui takaisin
kantotuolissaan, mielihyvän kirkastaessa hänen kasvojaan.

"Nyt", huomauttivat nuorukaiset, "olemme tehneet hyväksenne kaiken
voitavamme, ja kun meillä on kiire prinssin armeijaan, täytyy meidän
pitkittää matkaamme; suonettehan anteeksi, monsieur? Sanotaan taistelun
olevan tulossa, ja me emme tahdo päätyä perille päivääkään
myöhästyneinä."

"Kiirehtikää, hyvät nuoret herrat", vastasi haavoittunut; "Jumala teitä
sääliväisyydestänne siunatkoon! Te olette tosiaan, kuten sanoitte,
tehnyt hyväkseni kaiken voitavanne; saatan sanoa teille vain vielä
kerran: Jumala teitä varjelkoon ja niitä, jotka ovat teille rakkaita!"

"Monsieur", huomautti de Guiche kasvattajalleen, "me ratsastamme
edeltä, ja te tulette perästämme Cambrinin tietä."

Isäntä seisoi ovella, laitettuaan kuntoon kaikki valmistukset
haavoittuneen vastaanotoksi; muuan tallirenki oli lähtenyt Lensiin,
lähimpään kaupunkiin, noutamaan lääkäriä.

"Hyvä", sanoi isäntä, "me toimimme toivomustenne mukaan; mutta ettekö
te jää sidottamaan vammaanne?" lisäsi hän de Bragelonneen päin
kääntyen.

"Ka, haavani on vähäpätöinen", vastasi varakreivi. "Lähimmässä
pysähdyspaikassa ehdin kyllä pitää huolta siitä. Mutta jos näette
ratsumiehen, joka kysyy ruodikolla ratsastavaa ja lakeijan saattamaa
nuorta miestä, niin olkaa hyvä ja sanokaa hänelle, että olette
minut kyllä tavannut, mutta että pitkitin matkaani ja aion syödä
päivällistä Mazingarbessa ja yöpyä Cambriniin. Se ratsumies on minun
palveluksessani."

"Eikö olisi parempi ja varmempi minun tiedustaa hänen nimeään ja sanoa
hänelle omanne?" ehdotti isäntä.

"Liiallisestakaan varovaisuudesta ei ole haittaa", arveli Raoul. "Olen
varakreivi de Bragelonne, ja hänen nimensä on Grimaud."

Samassa saapui haavoitettu toiselta puolelta ja munkki toiselta.
Molemmat nuoret miehet peräytyivät suodakseen tilaa kantotuolille;
munkki puolestaan laskeusi muulin selästä ja käski panna sen talliin
riisumatta siltä satulaa.

"Herra munkki", virkkoi de Guiche, "ripittäkää kunnollisesti tuo kelpo
mies älkääkä huolehtiko omista ja muulinne kuluista, kaikki on
maksettu."

"Kiitos, monsieur!" vastasi munkki, huulet jälleen hymyssä, joka oli
värisyttänyt de Bragelonnea.

"Tule, kreivi", sanoi Raoul, jonka vaisto ei näyttänyt kykenevän
sietämään augustinilaismunkin läsnäoloa; "tule, voin täällä pahoin."

"Vielä kerran kiitos, kunnon nuoret herrat", sanoi haavoitettu,
"älkääkä unohtako minua rukouksissanne."

"Emme suinkaan", vastasi de Guiche kannustaen hevostaan, saavuttaakseen
de Bragelonnen, joka oli ehtinyt jo parikymmentä askelta edelle.

Tällöin kantoivat molemmat palvelijat taakkansa sisälle taloon. Isäntä
ja hänen niinikään esille rientänyt vaimonsa seisoivat portailla.
Onneton väijytyksen uhri näytti kärsivän kovia tuskia; kuitenkaan ei
hän mitään muuta ajatellut kuin saada tietää, seurasiko munkki häntä.

Valjun ja verisen miehen nähdessään tarttui emäntä miestänsä kiivaasti
käsivarteen.

"No, mitä nyt?" kysyi jälkimmäinen. "Käännytkö sairaaksi?"

"En, mutta katsohan", vastasi emäntä, viitaten haavoitettuun.

"Niin", myönsi mies, "hänen tilansa näyttää pahalta."

"Sitä en aikonut sanoa", jatkoi vaimo vapisten; "kysyn etkö tunne
häntä."

"Tuota miestäkö? Maltas..."

"Voi, nyt näen, että tunnet hänet", sanoi vaimo, "sillä sinäkin
kalpenet."

"Oikeassa olet", huudahti isäntä; "voi taloani! Hän on Béthunen entinen
pyöveli."

"Béthunen entinen pyöveli!" jupisi nuori munkki hätkähtäen taaksepäin,
kasvojensa ilmaistessa hänen ripitettävänsä herättämää inhoa.

Ovelle seisomaan jäänyt herra d'Arminges huomasi hänen epäröimisensä.

"Herra munkki", hän sanoi, "jos tuo onneton onkin tai on ollut pyöveli,
niin hän on silti ihminen. Tehkää hänelle siis se viimeinen palvelus,
jota hän teiltä pyytää, ja työnne on sitä ansiollisempi."

Munkki ei vastannut, vaan lähti vaiteliaana astelemaan siihen alakerran
huoneeseen, jonne palvelijat olivat kuolevan jo laskeneet vuoteelle.

Nähdessään hengenmiehen lähestyvän haavoittuneen päänalusta poistuivat
palvelijat ja sulkivat oven, jättäen munkin ja hänen ripitettävänsä
kahden kesken.

D'Arminges ja Olivain odottivat heitä. Kaikki nousivat taas ratsaille
ja laskettivat ravia eteenpäin seuraten samaa tietä, jota myöten Raoul
oli kadonnut matkakumppaninsa keralla.

Juuri kun kasvattaja ja hänen saattueensa vuorostaan hävisivät
näkyvistä, pysähtyi uusi matkustavainen ravintolan portille.

"Mitä herra haluaa?" kysyi isäntä vielä kalpeana ja tutisevana
äskeisestä havainnostaan.

Matkustavainen teki juomista ilmaisevan merkin, hyppäsi maahan,
viittasi hevoseensa ja oli hierovinaan kädellään.

"Hitto", tuumi isäntä itsekseen, "tuo näyttää olevan mykkä! Missä
sitten tahdotte juoda?" hän kysyi.

"Täällä", vastasi matkustavainen, osoittaen likeistä pöytää.

"Minä erehdyin", oikaisi isäntä arveluaan, "hän ei ole aivan mykkä."

Hän kumarsi ja kävi noutamassa pullon viiniä ja korppuja, jotka asetti
harvasanaisen vieraansa eteen.

"Haluaako herra mitään muuta?" hän kysyi.

"Kyllä", vastasi matkustavainen.

"Mitä herra haluaa?"

"Tietää, oletteko nähnyt viisitoistavuotiaan aatelismiehen ratsastavan
tästä ohi raudikolla ja lakeijan saattamana."

"Varakreivi de Bragelonnen?" tiedusti isäntä.

"Aivan."

"Te olette siis herra Grimaud?"

Matkustavainen nyökkäsi.

"No niin", jatkoi isäntä, "nuori herranne oli täällä vasta
neljännestunti takaperin. Hän syö päivällistä Mazingarbessa ja pysähtyy
yöksi Cambriniin."

"Pitkäkö matka täältä on Mazingarbeen?"

"Puolenkolmatta lieuen verran."

"Kiitos!"

Tietäessään jo illaksi tapaavansa nuoren herransa näytti Grimaud nyt
tyynemmältä. Hän pyyhki otsaansa ja kaatoi itselleen lasillisen viiniä,
tyhjentäen sen äänettömänä.

Hän oli vastikään laskenut lasin pöydälle ja laittausi täyttämään sen
toistamiseen, kun hirvittävä kirkaisu tunkeusi huoneesta, missä munkki
ja kuoleva olivat.

Grimaud kavahti seisaalle.

"Mitä tuo on?" hän kysyi; "mistä kuului huuto?"

"Haavoitetun kamarista", vastasi isäntä.

"Minkä haavoitetun?" tiedusti Grimaud.

"Béthunen entisen pyövelin, joka joutui espanjalaisten soturien käsiin.
Hänet on kannettu tänne, ja häntä ripittää nyt muuan augustinilaisveli;
pahasti haavoittunut hän näytti olevan."

"Béthunen entinen pyöveli", mutisi Grimaud, yrittäen koota muistojaan.
"Viidenkuudetta ja kuudenkymmenen ikävuoden väliltä, pitkä, vanttera,
tummaihoinen mies, hiukset ja parta tummat?"

"Aivan niin, paitsi että parta on harmaantunut ja tukka valjennut.
Tunnetteko hänet?" kysyi isäntä.

"Olen kerran nähnyt hänet", vastasi Grimaud, ja hänen kasvojaan
synkistytti kuva, jonka tuo muisto loihti hänen eteensä.

Vapiseva emäntä riensi paikalle.

"Kuulitko sinä?" hän kysyi mieheltään.

"Kuulin", vastasi isäntä, levottomasti silmäillen ovelle päin.

Samassa kajahti taas huuto, vähemmin vihlova kuin äsken, mutta sitä
seurasi pitkällinen voihkaus.

Kaikki kolme kuuntelijaa silmäilivät toisiaan hirmustuneina.

"Meidän täytyy katsoa, mikä siellä on hätänä", virkkoi Grimaud.

"Voisi luulla miestä siellä murhattavan", murisi isäntä.

"Jeesus!" huudahti emäntä, tehden ristinmerkin.

Jos Grimaud puhuikin niukasti, niin tiedetään vanhastaan, että hän
toimi sitä enemmän. Hän ryntäsi ovelle ja jyskytti sitä kiivaasti,
mutta se oli lukittu sisäpuolelta.

"Avatkaa", kirkui isäntä, "avatkaa, herra munkki, heti!"

Ei vastausta.

"Ovi auki, tai lyön sen säpäleiksi!" huusi Grimaud.

Sama hiljaisuus.

Grimaud vilkaisi ympärilleen ja huomasi rautakangen, joka oli
sattumalta jätetty nurkkaan. Hän syöksähti soppeen, tempasi käsiinsä
aseen ja survaisi oven auki, ennenkuin isäntä ehti asettua hänen
aikomustansa vastaan.

Lattia oli patjalta virtaavan veren tahrima. Haavoitettu ei enää
puhunut, hän korisi; munkki oli kadonnut.

"Munkki? Missä on munkki?" huusi isäntä.

Grimaud säntäsi avoimen ikkunan ääreen, joka oli pihan puolella.

"Hän on paennut tästä", huudahti Grimaud.

"Niinkö luulette?" sanoi tyrmistynyt isäntä.

"Tarjoilija, katsokaa, onko munkin muuli tallissa."

"Ei ole muulia siellä!" huusi mies, jolle käsky oli annettu.

Grimaud rypisti silmäkulmiaan, isäntä pani kätensä ristiin ja katseli
epäluuloisesti ympärilleen. Hänen vaimonsa ei ollut uskaltanut tulla
huoneeseen, vaan seisoi säikkyneenä ovella.

Grimaud lähestyi haavoitettua ja katseli tämän teräväpiirteisiä
kasvoja, jotka hänessä herättivät niin kamalan muiston.

Vaiteliaana ja synkkänä tovin tarkasteltuaan kuolevaa hän sanoi
viimein:

"Ei enää epäilystäkään; hän se on."

"Elääkö hän vielä?" kysyi isäntä.

Vastaamatta avasi Grimaud hänen takkinsa tunnustellakseen, sykkikö
sydän, samalla kun isäntäkin lähestyi. Mutta molemmat kavahtivat
taaksepäin, isännän huudahtaessa kauhistuneena ja Grimaudin kalvetessa.

Tikari oli vartta myöten tunkeutuneena pyövelin rintaan vasemmalle
puolelle.

"Kiirehtikää hankkimaan apua", sanoi Grimaud; "minä jään hänen
luokseen."

Isäntä lähti huoneesta aivan sekaannuksissa; hänen vaimonsa oli paennut
kuullessaan miehensä huudahduksen.




NELJÄSKOLMATTA LUKU

Ripitys


Tapahtunut oli seuraavaa:

Olemme jo nähneet, että munkki ei ollut vapaaehtoisesti, vaan varsin
vastahakoisesti seurannut haavoitettua, joka oli niin kummallisella
tavalla uskottu hänen hengelliseen hoivaansa. Hän olisi kenties
yrittänyt päästä tehtävästä eroon, jos se olisi vain ollut mahdollista;
mutta noiden kahden nuoren ylimyksen uhkaukset, heidän saattueensa,
joka oli jäänyt majataloon heidän lähdettyään ja arvattavasti saanut
toimintaohjeita, toisin sanoen harkintasyyt olivat nähtävästi saaneet
munkin liian suurta vastustelua ilmaisematta loppuun asti näyttelemään
rippi-isän osaa. Heti kamariin tultuaan oli hän senvuoksi astunut
haavoittuneen päänalusen ääreen.

Ihmisillä, jotka tuntevat olevansa kuolemaisillaan ja joilla senvuoksi
ei ole hetkeäkään hukattavana, on nopea havaintokyky. Sellaisella
katseella tähysti pyöveli sen henkilön kasvoja, josta piti tulla hänen
hengellinen lohduttajansa; hän liikahti kummastuksesta ja sanoi:

"Te olette hyvin nuori, isä."

"Minun vaateparttani käyttävillä ei ole mitään määrättyä ikää", vastasi
munkki kuivakiskoisesti.

"Voi, puhukaa minulle lempeämmin, isä!" pyysi haavoittunut; "tarvitsen
ystävää viimeisinä hetkinäni."

"Teillä on suuret tuskat?" kysyi munkki.

"Niin on, mutta sieluni kärsii kahta kauheammin kuin ruumiini."

"Me pelastamme sielunne", vakuutti nuori mies. "Mutta oletteko tosiaan
Béthunen pyöveli, kuten nuo ihmiset väittivät?"

"Kyllähän olen ollut", vastasi haavoittunut, joka varmaankin pelkäsi,
että pyövelin nimi riistäisi häneltä viimeisen haluamansa avun, "mutta
en ole enää; siitä on nyt viisitoista vuotta, kun jätin palveluksen.
Olen vielä ollut saapuvilla teloituksissa, vaan en ole ottanut osaa
toimituksiin -- oi, en, en!"

"Kammoatte siis ammattianne?"

Pyöveli huokasi raskaasti.

"Niin kauan kuin teloitin ihmisiä ainoastaan lain ja oikeuden nimessä",
selitti hän, "salli ammattini minun nukkua rauhallisesti, olletikin kun
minulla oli oikeuden ja lain suoja; mutta siitä hirveästä yöstä asti,
jolloin olin yksityisen koston välikappaleena ja vihan vallassa kohotin
miekkani Jumalan luoman olennon pään menoksi ... siitä saakka..."

Pyöveli vaikeni, epätoivoisen näköisenä pudistaen päätänsä.

"Puhukaa", kehoitti munkki, joka oli istuutunut vuoteen jalkopäähän ja
näytti saavan mielenkiintoa kertomuksen kuulemiseen, tämän alettua niin
kummallisesti.

"Voi!" huudahti kuoleva, ja hänen äänessään purkausi kauan hillitty
tuska, "ja minä olen kuitenkin yrittänyt kahdenkymmenen vuoden
hurskaalla elämänlaadulla huumata omantunnon soimausta. Olen häätänyt
sielustani sen rajuuden, joka on veren vuodattajille luonnollinen;
kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa olen pannut henkeni alttiiksi,
pelastaakseni vaaran uhkaamia; olen maailmalle säilyttänyt useita
ihmisolentoja hyvitykseksi siitä, jonka tempasin pois. Eikä vielä sillä
hyvä: ammattini harjoittamisessa ansaitsemani omaisuuden olen jakanut
köyhille; olen ahkeraan käynyt kirkossa; ne jotka ennen kaihtoivat
minua, ovat tottuneet näkemään minua; kaikki ovat antaneet minulle
anteeksi, jotkut ovat minuun kiintyneetkin. Mutta kuitenkin luulen,
että Jumala ei ole minulle leppynyt, sillä tuon mestauksen muisto
vainoaa minua lakkaamatta, ja minä olen joka yö näkevinäni tuon naisen
haamun kohoavan eteeni."

"Naisen! Siis olettekin naisen murhannut!" huudahti munkki.

"Tekin", voihkaisi pyöveli, "tekin käytätte sitä sanaa, joka ainiaan
kaikuu korvissani: murhannut! Olen siis murhannut, enkä mestannut --
olen siis murhamies, enkä oikeuden toimeenpanija!"

Hän ummisti silmänsä, huokaisten syvään. Munkki nähtävästi pelkäsi
hänen kuolevan kertomustansa jatkamatta, sillä hän huomautti
vilkkaasti:

"Jatkakaa, minä en tiedä mitään; kun olette lopettanut kertomuksenne,
tuomitsemme Jumala ja minä asiassanne."

"Voi, hyvä isä!" pitkitti pyöveli silmiänsä avaamatta, ikäänkuin hän
olisi pelännyt näkevänsä jonkun hirveän ilmestyksen; "etenkin pimeässä
ja jonkun virran yli mennessäni tämä minulle voittamaton kauhu yltyy
kaksinkertaiseksi. Silloin tuntuu minusta käteni tulevan yhtä raskaaksi
kuin pitelisi se vieläkin miekkaa, vesi kuvastuu veripunaisena, ja
kaikki luonnon äänet -- puitten humina, tuulen kohina, aaltojen loiske
-- yltyvät itkeväksi, epätoivoiseksi, hirveäksi ääneksi, joka huutaa
minulle: Tapahtukoon Jumalan oikeus!"

"Hän hourii!" mutisi munkki päätänsä pudistaen.

Pyöveli avasi silmänsä, liikahti kääntyäkseen nuoreen mieheen päin ja
tarttui häntä käsivarteen.

"Hourin", hän toisti, "hourin, sanotte? Ei, ei, sillä illalla minä
heitin hänen ruumiinsa virtaan, ja nuo sanat, joita tunnontuska hokee
minulle, lausuin silloin röyhkeydessäni; oltuani inhimillisen oikeuden
välikappaleena luulin tulleeni jumalallisenkin tahdon täyttäjäksi."

"Mutta sanokaahan siis, miten se kävi. Puhukaa!" käski munkki.

"Se tapahtui illalla; muuan mies tuli noutamaan minua, näyttäen
määräyksen. Seurasin häntä. Neljä muuta herrasmiestä odotti minua.
He veivät minut mukanaan naamioituna. Pidätin itselleni kuitenkin
oikeuden kieltäytyä, jos minulta vaadittu tehtävä näyttäisi väärältä.
Ratsastimme viiden tai kuuden lieuen matkan, vaiteliaina, synkkinä,
tuskin sanaakaan vaihtaen. Vihdoin he osoittivat minulle pienen mökin
ikkunasta naista, joka istui kyynäspää pöytään tuettuna, ja he sanoivat
minulle: 'Tuossa on se, joka teidän tulee mestata.'"

"Hirveätä!" huudahti munkki. "Ja te tottelitte käskyä?"

"Pyhä isä, se nainen oli epäsikiö; hänen väitettiin myrkyttäneen
toisen miehensä, yrittäneen murhata lankonsa, joka oli nyt
mukana saattolaisteni joukossa; hän oli äskettäin myrkyttänyt
kilpailijattarekseen katsomansa nuoren naisen, ja hyvällä syyllä
epäiltiin, että hän oli ennen Englannista lähtöään murhauttanut
kuninkaan suosikin."

"Buckinghamin?" huudahti munkki.

"Niin, Buckingham oli hänen nimensä."

"Se nainen oli siis englannitar?"

"Ei, hän oli ranskatar, mutta hän oli mennyt naimisiin Englannissa."

Munkki vaaleni, pyyhki otsaansa ja meni lukitsemaan oven. Pyöveli luuli
tulevansa hylätyksi ja vaipui huoaten taaksepäin vuoteelleen.

"Ei, ei tässä minä olen", huomautti munkki, nopeasti palaten hänen
luokseen. "Jatkakaa, -- keitä olivat ne miehet?"

"Yksi oli ulkomaalainen, luullakseni englantilainen. Muut neljä olivat
ranskalaisia ja käyttivät muskettisoturin univormua."

"Heidän nimensä?" kysyi munkki.

"En tuntenut heitä. Tiedän vain, että nuo neljä muuta herrasmiestä
puhuttelivat englantilaista mylordiksi."

"Oliko hän kaunis, tuo nainen?"

"Oli, nuori ja kaunis, -- voi, hyvin kaunis! Näen hänet vieläkin, kun
hän polvilleen vaipuneena ja pää taaksepäin painuneena rukoili
jalkojeni juuressa. En ole sen koommin kyennyt käsittämään, kuinka
hennoin hakata poikki niin ihanan ja kalpean pään."

Munkkia näytti eriskummainen liikutus järkyttelevän. Hän vapisi joka
jäsenessään; näköjään tahtoi hän tehdä kysymyksen, muttei rohjennut.

Viimein virkkoi hän rajusti ponnistaen:

"Mikä oli se nainen nimeltään?"

"Sitä en tiedä. Niinkuin jo sanoin, hän lienee ollut kahdesti
naimisissa, ensin Ranskassa ja sitten Englannissa."

"Hän oli nuori, sanotte?"

"Viidenkolmatta vanha."

"Kaunis?"

"Viehättävä."

"Vaaleaverinen?"

"Niin."

"Hänellä oli pitkä tukka, joka valui alas hartioille?"

"Niin oli."

"Silmissä ihailtava ilme?"

"Milloin hän tahtoi. Voi, aivan niin!"

"Hänen äänellään oli ihmeellisen suloinen sointu?"

"Kuinka te sen tiedätte?"

Pyöveli nojasi kyynärpäähänsä ja kohdisti hirmustuneen katseensa
munkkiin, jonka kasvot olivat kamalasti synkistyneet.

"Ja te surmasitte hänet!" sanoi munkki; "te antausitte välikappaleeksi
noille roistoille, jotka eivät itse uskaltaneet murhata häntä! Teissä
ei herättänyt sääliä hänen nuoruutensa, kauneutensa, heikkoutensa! Te
tapoitte sen naisen!"

"Voi, olenhan jo sanonut teille, pyhä isä", puolustausi pyöveli, "että
siinä naisessa piileksi viehättävän pinnan alla turman henki, ja
nähdessäni hänet, -- muistaessani, mitä kaikkea pahaa hän oli tuottanut
minulle itselleni..."

"Teillekö? Mitä pahaa hän oli saattanut teille aiheuttaa? Sanokaa!"

"Hän oli vietellyt ja syössyt tuhoon veljeni, joka oli pappi! Hän oli
houkutellut veljeni karkaamaan luostarista."

"Kanssansako?"

"Niin. Veljeni oli hänen ensimmäinen rakastajansa; hän aiheutti veljeni
kuoleman. Voi, pyhä isä, älkää katsoko minuun tuolla tavoin! Voi,
olenko siis suurestikin rikollinen? Oi, ettekö siis anna minulle
anteeksi?"

Munkki pakotti kasvonpiirteensä lauhkeammiksi.

"Kyllä, kyllä", hän vastasi, "annan teille anteeksi, jos sanotte
kaikki."

"Kyllä", huudahti pyöveli, "kaikki, kaikki, kaikki!"

"Vastatkaa minulle siis! Jos hän vietteli veljenne ... sanoittehan
hänen vietelleen?"

"Niin."

"Jos hän aiheutti veljenne kuoleman ... sanoittehan niin tapahtuneen?"

"Sanoin", toisti pyöveli.

"Silloin täytyy teidän myöskin tietää hänen tyttönimensä."

"Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala!" vaikersi pyöveli; "luulen kuolevani
tähän paikkaan. Synninpäästö, pyhä isä, synninpäästö!"

"Sanokaa minulle hänen nimensä", tiukkasi munkki, "niin annan sen
teille."

"Hänen nimensä oli ... laupias taivas, armahda minua!" mutisi pyöveli
vaipuen hervottomana vuoteelleen, kalpeana ja vapisten kuin viimeistä
hetkeänsä lähenevä.

"Hänen nimensä!" vaati munkki kumartuen pyövelin yli ikäänkuin
pakottaakseen tämän lausumaan sen, jos hän tahtoi vastustaa; "hänen
nimensä? ... Sanokaa se, muutoin ei mitään synninpäästöä!"

Kuoleva näytti keräävän kaikki voimansa. Munkin silmät salamoitsivat.

"Anne de Bueil", jupisi haavoittunut.

"Anne de Bueil!" huudahti munkki, nousten seisaalle ja kohottaen
kätensä taivasta kohti; "Anne de Bueil! Sanoit Anne de Bueil? Niinhän?"

"Niin, niin, se oli hänen nimensä. Antakaa minulle nyt synninpäästö,
sillä minä kuolen!"

"Minäkö antaisin sinulle synninpäästön?" huudahti munkki, ja hänen
ivanaurunsa sai kuolevan hiukset nousemaan pystyyn; "vai synninpäästön!
En ole mikään pappi."

"Ettekö olekaan pappi!" kauhistui pyöveli; "kuka te sitten olette?"

"Sen sanon sinulle vuorostani, konna!"

"Voi, taivasten tekijä!"

"Olen John Francis Winter."

"En tunne teitä", voihkaisi pyöveli.

"Odota, odota, kyllä pian tulet tuntemaan minut: olen John Francis
Winter", hän toisti, "ja se nainen..."

"No, se nainen?"

"Oli äitini!"

Silloin puhkesi pyövelin rinnasta hänen ensimmäinen huutonsa, se kamala
kirkaisu, joka oli hätkähdyttänyt kuulijoita.

"Voi, antakaa anteeksi, antakaa anteeksi", vaikeroi hän, "jollette
Jumalan, niin ainakin omassa nimessänne, -- jollette pappina, niin toki
poikana!"

"Sinulleko anteeksi!" huudahti munkiksi tekeytynyt; "vai niin! Jumala
kenties antaa sinulle anteeksi, mutta en ikinä minä."

"Armeliaisuudesta!" rukoili pyöveli ja ojensi kätensä häntä kohti.

"Ei mitään armeliaisuutta sitä kohtaan, joka ei itse ollut armelias!
Kuole ripittämättömänä, epätoivoisena, kuole ja ole kirottu!" Hän
sieppasi tikarin ja survaisi sen avuttoman rintaan. "Tuossa", hän
sanoi, "tuossa synninpäästösi!"

Silloin kuului edellämainittu heikompi parkaisu, jota seurasi
pitkällinen korina.

Pyöveli oli noussut koholle, mutta painui nyt jälleen taaksepäin
vuoteelleen. Tempaamatta tikaria haavasta riensi munkki ikkunan luo,
avasi sen, hyppäsi alas pikku puutarhan kukkalavojen keskelle, hiipi
talliin, otti muulinsa, ratsasti ulos takaveräjästä ja kiirehti
lähimpään metsikköön. Siellä hän viskasi pois munkinpukunsa, otti
matkalaukustaan täydellisen herrasmiehen asun ylleen ja lähti jalkaisin
lähimmälle kyytiasemalle, missä hän hankki itselleen hevosen ja
pitkitti mitä joutuisimmin matkaansa Pariisiin.




VIIDESNELJÄTTÄ LUKU

Grimaud puhuu


Grimaud jäi yksikseen pyövelin luo; isäntä oli lähtenyt hakemaan apua,
ja hänen vaimonsa rukoili.

Tovin kuluttua avasi haavoittunut jälleen silmänsä.

"Apua!" voihki hän; "apua! Voi, hyvä Jumala, enkö siis tässä maailmassa
voi tavata ainoatakaan ihmistä, joka auttaisi minua elämään tai
kuolemaan?"

Vaivaloisesti siirsi hän kätensä rinnalleen; se osui tikarin varteen.

"Haa!" äännähti hän kuin jotakin muistaen. Ja hän antoi kätensä pudota
jälleen alas.

"Miehuutta!" rohkaisi Grimaud; "apua on menty hakemaan."

"Kuka te olette?" kysyi haavoittunut, suurin silmin tuijottaen
viihdyttelijäänsä.

"Vanha tuttava", vastasi Grimaud.

"Te?"

Haavoittunut yritti muistuttaa mieleensä puhujan kasvonpiirteitä.

"Missä oloissa olemme tavanneet toisemme?" tiedusti hän.

"Eräänä yönä kaksikymmentä vuotta takaperin. Isäntäni oli noutanut
teidät Béthunesta ja toi teidät Armentièresiin."

"Jo tunnenkin", sanoi pyöveli; "te olitte niiden neljän palvelijan
joukossa."

"Niin."

"Mistä tulette?"

"Matkustin tätä tietä ja pysähdyin majataloon syöttämään hevostani.
Minulle kerrottiin, että Béthunen pyöveli makasi täällä pahasti
haavoittuneena, ja kuulin teidän huutavan kahdesti. Ensimmäisen huudon
jälkeen riensimme ovelle, toinen sai meidät iskemään sen auki."

"Entä munkki?" kysyi pyöveli; "oletteko nähnyt munkkia?"

"Mitä munkkia?"

"Munkkia, joka oli sulkeutunut tänne luokseni."

"En, hän ei enää ollut täällä. Hän on arvattavasti paennut tuosta
ikkunasta. Hänkö se työnsi rintaanne tikarin?"

"Niin", vastasi pyöveli.

Grimaud liikahti lähteäkseen ulos.

"Mitä aiotte tehdä?" hätääntyi haavoittunut.

"Meidän täytyy ajaa häntä takaa."

"Ei, varokaa sitä!"

"Minkätähden?"

"Hän kosti, ja siinä hän teki oikein. Nyt toivon Jumalan antavan
minulle anteeksi, sillä minä olen sovittanut rikokseni."

"Selittäkää lähemmin", kehoitti Grimaud.

"Se nainen, jonka teidän herranne ja te panitte minut surmaamaan..."

"Mylady?"

"Niin mylady; siksihän te häntä tosiaan puhuttelitte..."

"Mitä yhteyttä myladylla on munkin kanssa?"

Grimaud horjahti ja katseli kuolevaa synkällä, melkein sammuneella
silmäyksellä.

"Sen miehen äitikö?" hän kertasi.

"Niin, hänen äitinsä."

"Hän siis tietää sen salaisuuden?"

"Pidin häntä munkkina ja ilmaisin sen hänelle ripissäni."

"Onneton!" huudahti Grimaud, jonka otsalle sai kihoilemaan hikihelmiä
pelkkä ajatus, mitä seurauksia sellaisesta ilmitulosta saattoi koitua;
"onneton! Toivottavasti ette ole ilmaissut kenenkään nimeä?"

"En ilmaissut, kun en tuntenut joukostanne ainoatakaan. Hänen äitinsä
tyttönimen vain sanoin, ja siitä hän saikin selville asian. Mutta hän
tietää setänsä kuuluneen tuomareihin."

Hän vaipui taas voipuneena alas; Grimaud tahtoi auttaa häntä ja ojensi
kätensä tikarin vartta kohden.

"Älkää koskeko minuun", kielsi pyöveli, "jos vetäisitte ulos tikarin,
niin kuolisin heti."

Grimaud seisoi käsi koholla; sitten hän äkkiä löi nyrkillään otsaansa.

"Haa! Jos se mies koskaan tietää, keitä ne toiset olivat, niin herrani
on hukassa."

"Rientäkää, rientäkää!" huudahti pyöveli; "varoittakaa häntä, jos hän
vielä elää. Varoittakaa hänen ystäviänsä. Uskokaa, mitä teille sanon:
minun kuolemani ei ole tämän hirveän seikkailun loppuna."

"Minne hän lähti?" kysyi Grimaud.

"Pariisiin."

"Kuka hänet teidän luoksenne toi?"

"Kaksi nuorta aatelismiestä, jotka olivat menossa armeijaan. Toinen oli
varakreivi de Bragelonne; kuulin hänen kumppaninsa puhuttelevan häntä
siksi."

"Ja se nuori mies toi munkin luoksenne?"

"Niin."

Grimaud loi katseensa ylöspäin.

"Se oli siis Jumalan tahto!" hän sanoi.

"Epäilemättä", vahvisti haavoitettu.

"Se olisi kamalaa", mutisi Grimaud; "ja kuitenkin oli tuo nainen
ansainnut kohtalonsa. Ettekö tekin ole sitä mieltä?"

"Kuoleman hetkellä", vastasi pyöveli, "ihminen huomaa muiden rikokset
omiensa rinnalla vähäpätöisiksi."

Ja hän ummisti jälleen voipuneena silmänsä.

Sääli kielsi vanhaa palvelijaa jättämästä miestä avuttomaksi, kun
taasen pelko velvoitti häntä viivyttelemättä viemään kreivi de la
Fèrelle tiedon tapahtuneesta. Epäröidessään kuuli Grimaud melua
käytävästä ja näki isännän astuvan jälleen sisälle, kintereillään
haavuri, joka oli vihdoinkin saatu käsiin.

Uteliaisuus oli houkutellut heidän mukaansa useita ihmisiä, sillä tästä
harvinaisesta tapauksesta oli huhu jo alkanut levitä.

Haavuri lähestyi kuolevaa, joka näytti pyörtyneen.

"Ensin täytyy meidän vetää teräs hänen rinnastaan", hän sanoi
merkitsevästi pudistaen päätänsä.

Grimaud muisti haavoittuneen lausuman ennustuksen ja käänsi pois
kasvonsa.

Haavuri avasi hoidettavaltaan takin, repi rikki paidan ja paljasti
rinnan.

Tikari oli tunkeutunut ruumiiseen vartta myöten, kuten jo olemme
maininneet.

Haavuri tarttui sen päähän; sikäli kuin hän veti pois tikaria
avautuivat haavoittuneen silmät hirveään tuijotukseen. Terän tultua
kokonaan vedetyksi pois haavasta kuohahti hänen suupieliinsä punertavaa
vaahtoa, ja samassa kun hän hengähti, puhkesi haavasta verivirta
valumaan. Kuoleva tähtäsi kreivin luottamusmieheen katseen, jossa
kuvastui mitä kummallisin ilme, ja heitti henkensä heti jälkeenpäin
kumeaan korinaan.

Silloin otti Grimaud tikarin, josta veri kaikkien kauhuksi tippui
lattialle, ja viittasi isäntää mukaansa. Hän suoritti laskunsa niin
anteliaasti, että se olisi vastannut hänen isäntänsäkin arvoa, ja nousi
jälleen ratsaille.

Grimaud aikoi ensin heti pyörtää takaisin Pariisiin. Mutta hän tuli
ajatelleeksi, mitä levottomuutta hänen pitkällisempi poissaolonsa
tuottaisi Raoulille. Hän muisti tämän olevan ainoastaan parin lieuen
päässä. Neljännestunnissa saattoi ehtiä hänen luokseen, ja sekä meno
että paluu selityksineen ei vaatisi tuntiakaan. Hän kannusti senvuoksi
hevosensa laukkaan, ja kymmentä minuuttia myöhemmin hän laskeusi
ratsailta Mazingarben ainoan ravintolan "Seppelöidyn muulin" edustalla.

Jo ensimmäisistä sanoista, jotka hän vaihtoi isännän kanssa, sai hän
selville, että etsitty oleskeli siellä.

Raoul istui pöydässä kreivi de Guichen ja herra d'Armingesin kanssa,
mutta aamupäivän kamala seikkailu oli jättänyt heidän nuorille
otsilleen synkkyyden, jota ei kyennyt hilpeydellään haihduttamaan
kasvattajakaan, niin paljoa paremmin kuin hän kykenikin järkeilemään
tuollaisten näytelmien auttamattomuudesta, ollen sellaisiin tottunut.

Äkkiä avautui ovi, ja Grimaud näyttäysi kalpeana, pölyttyneenä,
onnettoman haavoittuneen vereen vieläkin tahriutuneena.

"Grimaud, kelpo Grimaud", huudahti Raoul, "vihdoinkin olet täällä!
Suokaa anteeksi, messieurs, -- hän ei ole palkollinen, vaan ystävä."

Hän nousi seisaalle ja riensi tulijan luo.

"Kuinka jaksaa kreivi?" pitkitti Raoul; "kaipaako hän minua joskus?
Oletko tavannut häntä sen jälkeen kun me erosimme? Vastaahan, --
minulla on kovin paljon sanottavaa sinulle. Kolmena päivänä on sattunut
monia tapauksia. Mutta mikä sinua vaivaa? Kuinka kalpea oletkaan!
Verta! Mistä tuo veri?"

"Niin, se on tosiaan verta", sanoi kreivi nousten.

"Oletko haavoittunut, hyvä mies?"

"En, monsieur", vastasi Grimaud; "se ei ole minun vertani."

"Kenen sitten?" kysyi Raoul.

"Sen onnettoman, jonka jätitte majataloon; hän kuoli syliini."

"Kuoliko hän sinun syliisi! Tiedätkö, kuka hän olikaan?"

"Kyllä", vastasi Grimaud.

"Hänhän oli Béthunen entinen pyöveli."

"Sen tiedän."

"Sinä tunsit hänet?"

"Niin, tunsin."

"Ja hän on kuollut?"

"Niin."

Molemmat nuoret miehet katsoivat toisiinsa.

"No, mitäpä siitä sen enempää, messieurs!" huomautti d'Arminges; "se on
kaikille yhteinen laki, josta ei vapaudu, vaikka on ollut pyövelinäkin.
Päättelin hänen haavastaan heti pahinta, ja tiedättehän hänen
ajatelleen itse samaa, koska halusi lohduttajakseen munkkia."

Munkkia mainittaessa Grimaud yhäti kalpeni.

"Käykäämme nyt jälleen pöytään", jatkoi d'Arminges, joka sen ajan
miesten ja varsinkin ikäistensä tavoin oli vastahakoinen sietämään
mitään tunnepurkauksia aterian aikana.

"Niin, te olette oikeassa, monsieur", myönsi Raoul. "Pyydä sinäkin
ruokaa, Grimaud; tilaa, käske, ja kunnolleen levähdettyäsi saamme
puhella."

"Ei, herra varakreivi, ei", epäsi Grimaud, "minä en voi viipyä
hetkeäkään -- minun on heti palattava Pariisiin."

"Mitä! Pariisiinko? Sinä erehdyt, hyvä mies. Olivain lähtee, ja sinä
jäät."

"Ei, Olivain jää, ja minä lähden. Tulin tänne vain sanomaan teille
sen."

"Mutta mistä tämä muutos?"

"Sitä en voi teille mainita."

"Selitä toki."

"En voi selittää."

"Mutta mitä pilantekoa tämä on?"

"Herra kreivi tietää, että minä en milloinkaan laske leikkiä."

"Kyllä, mutta tiedän myöskin kreivi de la Fèren sanoneen, että sinä
jäät luokseni ja Olivain palaa Pariisiin. Minä menettelen kreivin
käskyn mukaan."

"Ette tässä tapauksessa, herra varakreivi."

"Osoittautuisitko kenties tottelemattomaksi minua kohtaan?"

"Kyllä, herra varakreivi, minun ei auta muu."

"Pysyt siis itsepintaisena?"

"Niin, minä lähden matkalle; seuratkoon onni teitä, herra varakreivi!"

Grimaud kumarsi ja kääntyi ovea kohti, tehden lähtöä. Sekä suuttuneena
että levottomana riensi Raoul hänen jälkeensä ja tarttui häntä
käsivarteen.

"Grimaud", huudahti Raoul, "pysähdy, minä tahdon!"

"Sitten tahdotte myös, että sallin surmata kreivin", sanoi Grimaud.

Hän kumarsi jälleen ja hankkiutui poistumaan.

"Grimaud, hyvä mies", huusi varakreivi, "noin et saa mennä; sinä et saa
jättää minua niin ahdistavaan huolestukseen. Puhu, Grimaud, taivaan
tähden, puhu!"

Raoul horjui ja vaipui nojatuoliin.

"Voin sanoa teille vain yhden seikan, herra varakreivi, sillä minun ei
ole salaisuus, jota pyydätte saada tietää. Tehän tapasitte erään
munkin?"

"Niin."

Molemmat nuoret miehet katsoivat toisiinsa säikähtäen.

"Veitte hänet haavoittuneen luo?"

"Niin."

"Silloin teillä arvatenkin myös oli tilaisuutta katsella häntä?"

"Oli kyllä."

"Ja kenties tuntisitte hänet jälleen, jos vastedes kohtaisitte hänet?"

"Kyllä, sen vannon", vastasi Raoul.

"Minä myös", vakuutti de Guiche.

"No niin", jatkoi Grimaud, "jos koskaan tapaatte hänet, tapahtukoon se
missä hyvänsä, -- maantiellä, kadulla, kirkossa, -- kaikkialla, missä
hän on ja te olette, polkekaa hänet maahan ja rusentakaa hänet armotta
ja säälittä, niinkuin musertaisitte kyykäärmeen. Niin, murskatkaa
hänet, älkääkä päästäkö häntä ennenkuin hän on hengetön, sillä niin
kauan kuin hän elää, olen minä epävarma viiden ihmisen hengestä."

Sen enempää virkkamatta käytti Grimaud hyväkseen kuulijainsa
kummastusta ja säikähdystä, syöksyäkseen suoraa päätä ulos huoneesta.

"Kas, kreivi", virkkoi Raoul Guicheen kääntyen, "enkö sanonut sinulle,
että munkki vaikutti minuun samaten kuin käärme?"

Kahta minuuttia myöhemmin kuultiin hevosen laukkaavan tiellä. Raoul
kiirehti ikkunaan.

Grimaud siellä teki paluuta Pariisiin. Hattuansa heilauttaen tervehti
hän varakreiviä ja katosi heti jälkeenpäin tienmutkan taakse.

Kerran taipaleelle päästyään otti Grimaud huomioon kaksi seikkaa:
ensiksikään hänen hevosensa ei voinut kestää kymmenen lieuen kiidätystä
pitemmälle nykyisellä vauhdilla, ja toisekseen hän oli rahaton. Jos
Grimaud puhuikin vähän, niin hän ajatteli sitä enemmän.

Ensimmäisellä kyytiasemalla hän möi hevosensa; siitä saamillansa
rahoilla hän alkoi käyttää kievarihevosia.




KUUDESNELJÄTTÄ LUKU

Taistelun aatto


Raoulin herätti synkistä mietteistä isäntä, astuen hätäisesti
huoneeseen, missä vasta kertomamme kohtaus oli tapahtunut, ja huutaen:
"Espanjalaiset, espanjalaiset!"

Se hälytys oli kyllin tärkeä, häätääkseen kaikki muut ajatukset niiden
tieltä, joilla oli yhteyttä sen kanssa. Nuoret miehet kysyivät lähempiä
tietoja ja saivat kuulla, että vihollinen oli tosiaan tulossa Houdinin
ja Béthunen kautta.

Herra d'Arminges antoi käskyn laittaa lähtövalmiiksi hevoset, joita
parhaillaan ruokittiin. Sillävälin nuorukaiset nousivat talon
korkeimmalla sijaitseviin ikkunoihin, joista oli laaja näköala, ja
näkivät Marsinin ja Lensin taholta tosiaan vilahtelevan suuren joukon
jalka- ja ratsuväkeä. Tällä kertaa ei siellä liikkunut sissijoukkue,
vaan kokonainen armeija.

Ei siis voinut asettua muulle kannalle kuin noudattaa herra
d'Armingesin viisasta neuvoa ja peräytyä.

Nuoret miehet astuivat nopeasti alas. Herra d'Arminges istui jo
satulassa. Olivain piteli nuorten herrain hevosia, ja kreivi de Guichen
lakeijat vartioitsivat tarkoin espanjalaista vankia, joka istui häntä
varten ostetulla ratsulla. Varmuuden vuoksi oli häneltä sidottu kädet.

Pikku joukko lähti ravia Cambriniin päin, missä prinssin toivottiin
olevan tavattavissa. Mutta hän ei ollut oleksinut siellä edellisestä
illasta saakka, vaan vetäytynyt takaisin la Basséen tienoolle, syystä
että väärä tieto oli ilmoittanut vihollisen aikovan mennä Lys-virran
yli Estairen kohdalta.

Tämän ilmoituksen harhaannuttamana oli prinssi antanut joukkojensa
marssia Béthunesta ja keskittänyt koko voimansa Vieille-Chapellen ja la
Venthien välille. Käytyään marski de Grammontin kanssa tarkastamassa
koko rintamaa oli hänen korkeutensa vastikään palannut ja istuutunut
pöytään, kysellen upseereilta, jotka olivat saaneet sijan hänen
vieressään, missä määrin kukin oli onnistunut heille uskotuissa
tiedusteluissa; mutta kellään ei ollut mitään varmoja uutisia
kerrottavana. Vihollisarmeija oli ollut kaksi vuorokautta kadoksissa,
ja sitä ei tuntunut enää olevankaan.

Vihollisarmeija ei ole koskaan niin likellä ja niin vaarallinen kuin
tyyten kadottuansa. Prinssi oli senvuoksi vastoin tapaansa tyytymätön
ja huolestunut, kun muuan päivystäjäupseeri astui sisälle ja ilmoitti
marski de Grammontille, että joku halusi puhutella häntä.

Grammontin herttua sai katseella prinssin luvan ja lähti ulos.

Prinssi tähysti hänen jälkeensä, ja hänen silmänsä suuntautuivat
herkeämättä oveen. Kukaan ei rohjennut virkkaa mitään, peläten
häiritsevänsä hänen mietiskelyään.

Äkkiä kuului kumeata jymyä; prinssi nousi heti seisaalle ja ojensi
kätensä sille suunnalle, mistä ääni kuului. Se kaiku oli hänelle varsin
tuttu; se oli kanuunain pauketta.

Kaikki nousivat ylös kuten hänkin.

Samassa avautui ovi.

"Monseigneur", sanoi marski de Grammont säihkyvin silmin, "salliiko
teidän korkeutenne, että poikani, kreivi de Guiche ja hänen
matkakumppaninsa, varakreivi de Bragelonne, saapuvat antamaan tietoja
vihollisesta, jota me turhaan etsimme, ja jonka he ovat keksineet?"

"Mitä", huudahti prinssi vilkkaasti, "sallinko muka! En ainoastaan
salli, vaan haluankin. Tulkoot he sisälle."

Marski toi huoneeseen molemmat nuoret miehet, jotka nyt seisoivat
prinssin edessä.

"Puhukaa, messieurs", kehoitti prinssi tervehtien heitä, "puhukaa
ensin; sitten suoriudumme kohteliaisuuksista. Tärkeintä meille kaikille
on nyt saada tietää, missä vihollinen oleksii ja mitä se puuhailee."

Kreivi de Guichen oli luonnollisesti esiinnyttävä puhujana; hän ei
ainoastaan ollut matkakumppaniansa vanhempi, vaan hänet oli sitäpaitsi
jo isänsä esitellyt prinssille. Hän muuten tunsikin jo pitkältä ajalta
prinssin, jonka Raoul nyt näki ensi kertaa.

Hän kertoi siis prinssille, mitä he olivat nähneet Mazingarben
majatalossa.

Sillaikaa katseli Raoul nuorta sotapäällikköä, joka jo oli tullut
peräti kuuluisaksi Rocroyn, Freiburgin ja Nördlingenin taisteluista.

Bourbonin Ludvig, prinssi de Condé, jolla isänsä Henrikin kuoltua oli
lyhyyden vuoksi ja sen ajan tavan mukaan puhuttelunimityksenään
_monsieur le prince_, oli tuskin kuuden- tai seitsemänkolmatta ikäinen
nuori mies. Hänellä oli kotkan katse, _a gl'occhi grifani_, kuten Dante
sanoo, kyömynenä, pitkä kiemuroiksi valuva tukka, keskimittainen,
mutta sorea vartalo. Hänessä yhtyivät suuren soturin kaikki
ominaisuudet, nimittäin salamannopea tajunta, rivakka päättäväisyys ja
uskomaton miehuus. Se ei kuitenkaan estänyt, että hän oli myöskin
loistelias ja nerokas mies. Paitsi sitä mullistusta, jonka hän oli
toimeenpanemillansa uusilla menetelmillä saanut aikaan sotataidossa,
oli hän tuottanut kumouksen Pariisissakin nuorten hoviherrain joukossa,
joiden luonnollisena johtajana hän oli; näillä oli nimityksenään
_petitsmaitres_ eroitukseksi vanhan hovin teikareista, joiden esikuvina
olivat olleet Bassompierre, Bellegarde ja Angoulêmen herttua.

Heti ensimmäisistä kreivi de Guichen virkkamista sanoista ja äskeisen
kanuunanjyskeen suunnasta oivalsi prinssi kaikki. Vihollinen oli
ilmeisesti tullut Lys-virran yli Saint-Venantin luona ja marssi nyt
Lensiä kohti, varmaankin vallatakseen tämän kaupungin ja katkaistakseen
ranskalaiselta armeijalta tien Ranskaan. Ne kanuunat, joiden jymy
toisinaan vaimensi muiden jyskeen, olivat järeitä pitkapiippuisia,
jotka vastasivat espanjalaiseen ja lotringilaiseen tykkituleen.

Mutta kuinka voimakas oli tuo joukko? Oliko se vihollisen huomiota
hairahduttamaan lähetetty osasto vai ryntäsikö siellä kokonainen
armeija?

Tämä oli prinssin viimeisenä kysymyksenä, ja siihen oli de Guichen
mahdoton vastata.

Kun se kuitenkin oli tärkein, olisi prinssi erityisesti juuri siitä
halunnut täsmällisen selvityksen.

Raoul tukahdutti silloin sen luonnollisen ujostelun tunteen, joka häntä
väkisinkin valtasi prinssin edessä, ja virkkoi lähestyen häntä:

"Salliiko monseigneur, että minä tässä asiassa rohkenen virkkaa
muutamia sanoja, jotka kenties voisivat auttaa teitä pulasta?"

Prinssi kääntyi katsomaan ja näytti yhdellä ainoalla silmäyksellä
käsittävän nuoren puhuttelijansa koko olemuksen; hän hymyili
havaitessaan tämän tuskin viisitoistavuotiaaksi nuorukaiseksi.

"Kyllä, monsieur, puhukaa vain", hän vastasi yrittäen lieventää jämeätä
ja terävää ääntänsä, ikäänkuin olisi tällä kertaa puhunut naiselle.

"Monseigneur", ehdotti Raoul punastuen, "voisi kuulustaa espanjalaista
vankia."

"Mitä! Oletteko te saaneet espanjalaisen vangiksi?" huudahti prinssi.

"Olemme, monseigneur."

"Se on totta!" virkahti de Guiche; "sen unohdin."

"Se on varsin luonnollista, sillä kreivi hänet vangitsikin", huomautti
Raoul hymyillen.

Vanha marski kääntyi varakreiviin kiitollisena tästä pojalleen
suodusta ylistyksestä, prinssin huudahtaessa:

"Nuori mies on oikeassa; tuotakoon vanki tänne."

Sillävälin vei prinssi de Guichen syrjään ja kysyi häneltä, millä
tavoin vanki oli saatu ja kuka tuo nuori mies oli.

"Monsieur", lausui prinssi jälleen kääntyen Raouliin, "minä tiedän,
että teillä on kirje sisareltani, madame de Longuevilleltä; mutta
huomaankin teidän mieluummin tahtoneen suositella itseänne antamalla
minulle hyvän neuvon."

"Monseigneur", vastasi Raoul punastuen, "en tahtonut keskeyttää teidän
korkeuttanne, ollessanne niin tärkeässä keskustelussa kreivin kanssa.
Mutta tässä on kirje."

"Hyvä", virkkoi prinssi, "sen voitte jättää minulle sittemmin. Tuossa
tulee vanki; käykäämme käsiksi tärkeimpään."

Samassa tuotiinkin huoneeseen vanki. Hän oli niitä vielä tähän aikaan
käytettyjä palkkasotureita, jotka möivät verensä ostajille ja
kuluttivat koko ikänsä sotaharjoituksiin ja rosvouksiin. Kiinni
jouduttuaan hän ei ollut hiiskunut sanaakaan; siksipä ei edes tiedetty,
mihin kansallisuuteen hän kuului.

Prinssi katseli häntä peräti epäluuloisesti.

"Mikä sinä olet miehiäsi?" hän kysyi.

Vanki vastasi joitakuita sanoja vieraalla kielellä.

"Vai niin, hän kuulostaa espanjalaiselta. Puhutteko te espanjankieltä,
de Grammont?"

"Hyvin vähän, monseigneur",

"Ja minä en ollenkaan", ilmoitti prinssi nauraen. "Messieurs", hän
lisäsi ympäristöönsä kääntyen, "onko joukossanne ketään, joka puhuu
espanjankieltä ja tahtoo palvella tulkkinani?"

"Kyllä, monseigneur", vastasi Raoul.

"Kas, te puhutte espanjaa?"

"Luullakseni sen verran, että kykenen tässä tilaisuudessa täyttämään
teidän korkeutenne käskyn."

Kaiken aikaa oli vanki seissyt aivan hievahtamattomana, ikäänkuin hän
ei olisi vähääkään käsittänyt, mistä oli kysymys.

"Monseigneur tiedustaa kansallisuuttanne", virkkoi nuori mies mitä
puhtaimmalla kastilialaisella murteella.

"Ich bin ein deutscher"_, vastasi vanki.

"Mitä hittoa hän lasketteleekaan?" kummeksui prinssi; "mitä uutta
mongerrusta se on?"

"Hän sanoo olevansa saksalainen, monseigneur", selitti Raoul, "mutta
sitä epäilen, sillä hän ei äännä oikein."

"Puhutte siis saksaakin?" kysyi prinssi.

"Kyllä, monseigneur", vastasi Raoul.

"Sen verran, että voitte tutkia häntä sillä kielellä?"

"Kyllä, monseigneur."

"No, kuulustakaa häntä siis."

Raoul aloitti kuulustelun, mutta hänen oletuksensa osoittausi pian
oikeaksi. Vanki ei kuullut tai ollut kuulevinaan, mitä Raoul hänelle
sanoi; hänkään puolestaan ei kyennyt oikein ymmärtämään vangin
vastauksia, joissa flaamilainen ja elsassilainen murre sekaantuivat
toisiinsa.

Vaikka vanki kaikin mokomin yritti kiemurrella erilleen kunnollisesta
kuulustelusta, keksi Raoul kuitenkin hänen kansallisuutensa.

"_Non siete spagnuolo_", hän väitti, "_non siete tedesco, siete
italiano_."

Vanki säpsähti ja puri huultansa.

"Hei, tuon minä ymmärrän varsin hyvin", tokaisi Condén prinssi, "ja
koska hän on italialainen, niin pitkitänkin kuulustelua itse.
Kiitoksia, herra varakreivi", jatkoi prinssi nauraen; "nimitän teidät
tästä hetkestä alkaen tulkikseni."

Mutta vanki oli yhtä vähän halukas vastaamaan italiaksi kuin muillakaan
kielillä; hänen ainoana tarkoituksenaan oli vältellä kysymyksiä. Niinpä
hän ei tiennytkään mitään, ei vihollisen voimakkuutta, päälliköiden
nimiä tai armeijan aikeita.

"Vai niin", virkkoi prinssi, joka oivalsi tuon tietämättömyyden aiheen;
"mies siepattiin kiinni rosvouksesta ja murhasta, hän olisi voinut
pelastaa henkensä, jos olisi puhunut. Hän ei tahdo; viekää hänet pois
ja ampukaa."

Vanki kalpeni. Ne kaksi sotamiestä, jotka olivat tuoneet hänet sisälle,
tarttuivat häntä kumpaiseenkin käsivarteen ja taluttivat häntä ovelle
päin. Prinssi kääntyi marski de Grammontiin ja näytti jo unohtaneen
antamansa määräyksen.

Kynnykselle tultuaan vanki seisahtui. Ohjeitansa sokeasti tottelevat
sotamiehet tahtoivat pakottaa hänet astumaan eteenpäin.

"Malttakaa!" sanoi vanki ranskaksi, "olen valmis puhumaan,
monseigneur."

"Kas, kas", nauroi prinssi, "arvasinhan joutuvamme siihen. Tiedän
ihmeellisen keinon kielten kirvoittamiseen; käyttäkää tekin sitä,
messieurs, kun teille vuorostanne tulee päällikkyys."

"Mutta sillä ehdolla", pitkitti vanki, "että teidän korkeutenne vannoo
säästävänsä henkeni."

"Siitä annan aatelismiehen sanan", vakuutti prinssi.

"Kysykää minulta siis, monseigneur."

"Missä meni armeija Lysin yli?"

"Saint-Venantin ja Airen välillä."

"Kuka johtaa sitä?"

"Kreivi Fuonsaldagna, kenraali Beck ja itse arkkiherttua."

"Kuinka suuri se on?"

"Siihen kuuluu kahdeksantoistatuhatta miestä ja kuusineljättä
kanuunaa."

"Minne se marssii?"

"Lensiin."

"Kuuletteko sitä, messieurs?" virkkoi prinssi voitonriemuisesti
kääntyen marski de Grammontiin ja toisiin upseereihin.

"Kyllä, monseigneur", vastasi marski; "te olitte arvannut kaikki, mitä
oli ihmisjärjen oivallettavissa."

"Kutsukaa tänne Le Plessis, Bellièvre, Villequier ja d'Erlac", käski
prinssi. "Kutsukaa tänne kaikki joukot, mitä on Lysin tällä puolella,
jotta ne pysyttelevät ensi yön lähtövalmiina; luultavasti hyökkäämme
vihollisen kimppuun huomenna."

"Mutta, monseigneur", huomautti marski de Grammont, "muistakaa, että
jos yhdistäisimmekin koko käytettävissä olevan voimamme, on meillä
kuitenkaan tuskin kolmeatoistatuhatta miestä."

"Herra marski", vastasi prinssi, ja hänen silmissään välähti se
ihailtava katse, jollainen oli ainoastaan hänellä, "juuri pienillä
armeijoilla voitetaan usein suuria taisteluita."

Sitten hän kääntyi vankiin.

"Viekää pois tuo mies ja vartioitkaa häntä tarkoin. Hänen henkensä
riippuu niistä tiedoista, joita hän on meille antanut. Jos ne ovat
tosia, niin hän pääsee vapaaksi; jos hän valehteli, niin hänet
ammutaan."

Vanki korjattiin talteen.

"Kreivi de Guiche", pitkitti prinssi, "siitä on pitkä aika, kun
tapasitte isänne; jääkää hänen luokseen. Monsieur", hän jatkoi Raouliin
kääntyen, "ellette ole kovin väsyksissä, niin seuratkaa minua."

"Maailman ääriin asti, monseigneur", huudahti Raoul; hän tunsi sokeata
kiintymystä nuoreen kenraaliin, joka hänestä näytti täydellisesti
ansainneen loistavan maineensa.

Prinssi hymyili; hän halveksi imartelijoita, mutta piti hehkuvaa
innostusta suuressa arvossa.

"Hyvä on, monsieur", hän virkkoi; "te olette taitava neuvonantaja, sen
olemme jo nähneet; huomenna saamme tarkastaa, miten käyttäydytte
ottelussa."

"Entä minä, monseigneur", kysyi marski, "mitä on minun tehtävä?"

"Jääkää tänne vastaanottamaan joukkoja. Joko palaan itse noutamaan ne
tai lähetän pikaviestin, jotta te tuotte ne luokseni. Saattueekseni en
tarvitse enempää kuin kaksikymmentä kaartilaista vantterain ratsujen
selässä."

"Se on kovin vähän", huomautti marski.

"Se riittää", vakuutti prinssi. "Onko teillä hyvä hevonen, herra de
Bragelonne?"

"Hevoseni surmattiin aamulla, monseigneur, ja toistaiseksi käytän
palvelijani ratsua."

"Pyytäkää ja valitkaa itse tallistani hevonen, joka soveltuu teille. Ei
mitään väärää kainoutta! Ottakaa se, josta pidätte parhaiten. Joudutte
kenties tänä iltana tarvitsemaan sitä, varmasti ainakin huomenna."

Raoul ei odottanut toista käskyä; hän tiesi, että esimiehiä ja etenkin
prinssejä kohtaan ollaan parhaiten säädyllisiä, jos totellaan heti ja
vastaan väittämättä. Hän meni senvuoksi alas talliin, valitsi
andalusialaisen hiirakon, satuloitsi ja suitsitti sen itse, sillä Atos
oli varoittanut häntä uskomasta vaaran hetkinä noita tärkeitä hommia
kellekään muulle. Sitten hän palasi prinssin luo, joka samassa nousi
ratsaille.

"Nyt, monsieur", hän virkkoi Raoulille, "jättänette minulle tuomanne
kirjeen."

Raoul ojensi prinssille lähetyksensä.

"Pysytelkää ihan lähelläni, monsieur", käski prinssi.

Hän iski molemmat kannukset hevosensa kupeisiin, kiinnitti ohjakset
satulanuppiin, kuten hänellä oli tapana silloin kun tahtoi pitää
kätensä vapaina, mursi auki madame de Longuevillen kirjeen ja nelisti
pitkin tietä Lensiin päin. Häntä saattoi Raoul ja pikku vartioväki,
samalla kun ne lähetit, joiden piti kutsua koolle joukot, karauttivat
eri suunnille.

Prinssi luki ratsastaessaan.

"Monsieur", hän sanoi tuokion kuluttua, "teistä puhutaan hyvin
suotuisasti. Minun on vain sanottava teille, että vähäisen näkemäni ja
kuulemani jälkeen ajattelen teistä vielä suotuisammin kuin kirjeessä
lausutaan."

Raoul kumarsi.

Mitä lähemmäksi pikku joukkue pääsi Lensiä, sitä selvemmin kumahtelivat
kanuunat. Prinssin katse tähtäsi jymyä kohti kiinteästi kuin
petolinnun. Olisi luullut hänen kykenevän lävistämään silmäyksellään ne
puitten esiriput, jotka levisivät hänen edessään näköpiiriä
rajoittamassa.

Prinssin sieraimet laajenivat kuin hän olisi kaivannut ruudinsavun
hengittämistä, ja hän huohotti kuin hevosensa.

Vihdoin kuuluivat kanuunanlaukaukset niin likeltä, että he ilmeisesti
eivät voineet olla etäämpänä kuin lieuen päässä taistelukentältä. Tien
käänteestä ilmestyikin näkyviin pieni Aunayn kylä.

Talonpojat olivat joutuneet suunnattomaan sekasortoon. Espanjalaisten
julmuudesta levinnyt huhu oli herättänyt yleistä kauhua. Naiset olivat
jo paenneet Vitryn taholle; vain joitakuita miehiä oli jäljellä.

Prinssin nähdessään ryntäsivät he esille; muuan tunsi hänet.

"Voi, monseigneur", hän sanoi, "tuletteko karkoittamaan pois kaikki nuo
kurjat espanjalaiset ja lotringilaiset rosvot?"

"Tulen", vastasi prinssi, "jos sinä rupeat oppaakseni."

"Mielelläni, monseigneur; minne tahtoo teidän korkeutenne minua
näyttämään teille tietä?"

"Jollekulle ylänteelle, mistä voin nähdä Lensin ympäristöineen."

"Sepä onkin sitten helposti tehty."

"Voinhan luottaa sinuun -- olethan kunnon ranskalainen?"

"Olen vanha Rocroyn soturi, monseigneur."

"Kas tuossa", sanoi prinssi ojentaen hänelle kukkaronsa, "tuossa
Rocroyn tähden. Tahdotko nyt hevosen vai tuletko mieluummin kävellen?"

"Kävellen, monsieur, kävellen, -- olen aina palvellut jalkaväessä. Aion
muuten viedä teidän korkeutenne sellaisia teitä myöten, missä on
pakostakin laskeuduttava ratsailta."

"Tulehan siis", sanoi prinssi, "älkäämme hukatko aikaa."

Talonpoika juoksi prinssin hevosen edellä; sadan askeleen päässä
kylästä hän poikkesi kapealle tielle, joka johti kauniiseen laaksoon.
Puolen lieuen verran pitkitettiin ratsastusta metsän halki, ja kanuunat
jymisivät niin lähellä, että jokaisen laukauksen pamahtaessa odotti
kuulevansa kuulan viuhuvan. Vihdoin tultiin polulle, joka vei tieltä
suoraan ylös vuoren rinnettä. Talonpoika poikkesi polulle ja pyysi
prinssiä mukaan. Tämä hyppäsi maahan, käskien Raoulin ja erään
ajutanttinsa tehdä samaten; muiden piti odottaa hänen määräyksiään,
ollen varuillaan ja pitäen tarkoin silmällä ympäristöä. Sitten hän
alkoi kavuta ylös polkua.

Kymmenen minuutin kuluttua saavuttiin vanhan linnan raunioille; nämä
sijaitsivat huipulla, mistä oli laaja näköala yli tienoon. Tuskin
neljänneslieuen päässä näkyi Lens, sortumaisillaan, ja kaupungin
edustalla koko vihollisarmeija.

Yhdellä ainoalla silmäyksellä käsitti prinssi koko aseman, joka
levittäysi hänen katseilleen Lensistä Vimyyn asti. Silmänräpäyksessä
laati hän päässään koko suunnitelman taistelua varten, joka seuraavana
päivänä toistamiseen pelasti vihollisten maahanryntäykseltä Ranskan.
Hän otti lyijykynän, repäisi lehden muistikirjastaan ja kirjoitti:

    Hyvä marski!

    Tunnin kuluttua on Lens vihollisen hallussa. Tulkaa yhtymään
    minuun ja tuokaa mukananne koko armeija. Menen Vendiniin,
    järjestääkseni sen kuntoon. Huomenna valloitamme takaisin
    Lensin ja hajoitamme vihollisen.

Sitten hän sanoi Raouliin kääntyen:

"Kiirehtikää, monsieur, ratsastakaa täyttä vauhtia viemään tämä herra
de Grammontille."

Raoul kumarsi, otti kirjeen, riensi alas rinnettä, hyppäsi ratsunsa
selkään ja karautti taipaleelle.

Neljännestunnin kuluttua hän oli marskin luona.

Osa joukkoja oli jo saapunut, toisia odotettiin joka hetki. Marski de
Grammont asettui kaikkien käytettävissään olevien jalkaväki- ja
ratsujoukkojen etunenään sekä suuntasi kulkunsa Vendiniin, jätettyään
Châtillonin herttuan odottamaan loppuja osastoja ja tulemaan niiden
kanssa perästäpäin.

Koko tykkiväestö oli valmiina heti lähtemään liikkeelle, joten se
aloittikin marssin.

Kello oli seitsemän illalla, kun marski saapui määräpaikalle, missä
prinssi häntä odotti. Kuten tämä oli ennakolta oivaltanut, oli Lens
melkein heti Raoulin lähdettyä joutunut vihollisen valtaan.
Kanuunatulen taukoaminen olikin muuten ilmoittanut tämän tapauksen
kaikille.

Varrottiin yötä. Pimeän lisääntyessä saapuivat vähitellen prinssin
kutsumat joukot. Niitä oli kielletty pärryttämästä rumpujaan tai
toitottamasta torviaan.

Kello yhdeksältä alkoi täysi yö. Kuitenkin valaisi tasankoa vielä
hämärän häivä. Lähdettiin hiljaa liikkeelle, ja prinssi johti kolonnaa.

Aunayn toiselle puolelle tultuaan sai armeija näkyviinsä Lensin. Pari
kolme taloa paloi, ja soturien korviin tunkeusi kumeata kohua, joka
ilmaisi väkirynnäköllä vallatun kaupungin kuolonvoihketta.

Prinssi osoitti kullekin paikan. Marski de Grammontin piti komentaa
vasenta siipeä ja nojautua Méricourtiin, Châtillonin herttua johti
keskustaa, ja oikean siiven etunenässä seisoi prinssi Aunayn edustalla.
Seuraavan päivän taistelujärjestyksen piti olla sama kuin armeijan
edellisenä iltana omaksuma asento. Kunkin tuli herätessään olla sillä
alalla, missä hän oli saanut määräyksen toimia.

Järjestely tapahtui mitä hiljaisimmin ja täsmällisimmin. Kello kymmenen
illalla oli jokainen asettuneena paikalleen. Puoli yhdeltätoista
tarkasti prinssi asemat ja antoi määräyksensä seuraavaa päivää varten.

Päälliköt olivat ennen kaikkea saaneet tehtäväkseen pitää varmaa huolta
siitä, että soturit tarkoin noudattivat kolmea ohjetta. Ensiksikin piti
eri osastojen huolellisesti tarkata toistensa marssijärjestystä, jotta
ratsuväki ja jalkaväki saattoivat pysytellä samassa rintamassa,
säilyttäen yhtä suuria aukkoja välissään.

Toiseksi oli hyökkäys aloitettava vain käyden.

Kolmanneksi oli vihollisen annettava ampua ensin.

Prinssi uskoi kreivi de Guichen hänen isänsä huostaan ja piti de
Bragelonnen luonansa; mutta nuoret miehet pyysivät saada viettää yön
yhdessä, ja se myönnettiin heille.

Ystävyksille pystytettiin teltta ihan lähelle marskin makuusijaa.
Vaikka päivä oli ollut väsyttävä, ei kumpainenkaan tuntenut nukkumisen
tarvetta.

Sitäpaitsi on taistelun aattoilta vanhoillekin sotureille vakava ja
juhlallinen; mitä sitten näille kahdelle nuorukaiselle, jotka nyt
olivat ensi kertaa joutumassa esiintymään tuollaisessa hirveässä
näytelmässä!

Taistelun aattoiltana ajatellaan tuhansia asioita, jotka unohduksissa
oltuaan palajavat silloin mieleen. Taistelun aattoiltana tulee
vieraista ihmisistä ystäviämme ja ystävistä veljiämme.

Siten on luonnollista, että jos ihmisellä on sydämensä syvyydessä joku
hellempi tunne, tämä silloin kohoaa korkeimpaan innostukseen.

Luultavasti koki kumpainenkin noista nuorista miehistä jotakin
sellaista mielenliikutusta, sillä tovin kuluttua istuutui kumpainenkin
eri soppeen telttaa ja alkoi kirjoittaa polveansa vasten.

Kirjeistä tuli pitkät; postiarkin neljä sivua täyttyivät vähitellen
hienoilla ja tiheillä kirjaimilla. Tuolloin tällöin katsahtivat nuoret
miehet toisiinsa hymyillen. He ymmärsivät toisiansa mitään virkkamatta;
nämä kaksi henkevää ja keskenään myötätuntoista luonnetta haastoivat
toisilleen sanojen välityksettä.

Kun kirjeet olivat valmiit, pani kumpainenkin omansa kaksinkertaiseen
koteloon, niin että kukaan ei voinut lukea osoitetta, ennen kuin
ulkokuori oli reväisty pois. Sitten he lähestyivät toisiansa ja
vaihtoivat kirjeensä hymyhuulin.

"Jos joku onnettomuus sattuu minulle..." virkahti de Bragelonne.

"Jos kaadun..." sanoi de Guiche.

"Ole huoletta", takasivat molemmat.

He syleilivät toisiansa kuin veljekset, kääriytyivät viittoihinsa ja
vaipuivat siihen keveään ja mieluisaan uneen, joka on suotu linnuille,
kukkasille ja lapsille.




SEITSEMÄSNELJÄTTÄ LUKU

Päivällinen entiseen aikaan


Entisten muskettisoturien toinen kohtaus ei ollut yhtä jäykkämuotoinen
ja uhkaava kuin edellinen. Atoksen ainiaan ilmenevä älyllinen ylemmyys
tajusi, että pöytä oli nopein ja täydellisin yhteenliittäjä, ja
juuri kun hänen ystävänsä pelkäilivät hänen arvokkuuttansa ja
kohtuullisuuttansa eivätkä rohjenneet muistuttaa mieliin muinaisia joko
Pomme du Pinissä tai Parpaillotissa nautittuja hyviä päivällisiänsä,
ehdotti hän itse, että he istuutuisivat kunnollisesti varustetun pöydän
ääreen ja ilman mitään pakkoa seuraisivat kukin taipumuksiansa ja
tapojansa, jollainen vapaus oli pitänyt voimassa heidän hyvää sopuansa
entiseen aikaan ja antanut heille eroittamattomien nimen.

Esitys miellytti kaikkia ja olletikin d'Artagnania. Tämä halusi
hartaasti tavata uudestaan sitä hyvää sävyä ja rattoisuutta, joka oli
vallinnut heidän nuoruutensa seurustelussa, sillä hänen hilpeä ja
herkkä mielensä oli jo kauan saanut varsin riittämätöntä tyydytystä,
kehnoa ravintoa, kuten hän itse lausui. Parooniksi pyrkivää Portosta
ihastutti tämä tilaisuus saada Atoksen ja Aramiin seurassa tutkia
hienon maailman esiintymistapoja. Aramis tahtoi d'Artagnanin ja
Portoksen välityksellä kuulustaa tietoja Palais-Royalista ja kaikkien
mahdollisuuksien varalle säilyttää puolellaan nämä niin uskolliset
ystävät, jotka olivat vanhaan aikaan tukeneet hänen kiistojaan
rivakoilla ja voittamattomilla miekoillaan.

Atos sitävastoin oli ainoa, jolla ei ollut mitään odotettavaa eikä
saatavaa toisilta; häntä johtivat ainoastaan jalot vaikuttimet ja
puhdas ystävyys.

Sovittiin siis, että kukin jättäisi kumppaneille tarkan osoitteensa ja
että he jonkun ystävyksen tarvitessa tapaisivat toisensa erään
kuuluisan ravintolanisännän luona Rue de la Monnaien varrella,
l'Ermitage-nimisessä majatalossa. Ensimmäinen kohtaus määrättiin
seuraavaksi keskiviikoksi täsmälleen kello kahdeksalta illalla.

Sinä päivänä saapuivatkin nuo neljä ystävystä säntillisesti
määräaikana, kukin omalta taholtaan. Portos oli koetellut uutta
hevosta, d'Artagnan tuli vartiovuorolta Louvresta, Aramis oli käynyt
ripittämässä erästä naisholhottiansa lähitienoolla, ja Guénégaud-kadun
varrelle majoittuneella Atoksella oli vain pikku matka kohtauspaikalle.
He hämmästyivätkin sen vuoksi, kun osuivat yhteen l'Ermitagen portilla,
Atos tullen Pont-Neufilta, Portos Roule-kadulta, d'Artagnan Rue des
Fossés-Saint-Germain-l'Auxerroisilta ja Aramis Béthisykadulta.

Ystävysten ensimmäiset lauselmat olivat hiukan väkinäisiä juuri sen
teennäisen herttaisuuden johdosta, jota kukin tavoitteli sävyssään ja
käyttäytymisessään; aterioiminen alkoi sentähden hieman jäykästi.
Näytti siltä, että d'Artagnan pakottausi nauramaan, Atos juomaan,
Aramis kertoilemaan ja Portos vaikenemaan. Atos huomasi tämän
hämillisyyden ja tilasi neljä pulloa samppanjaa, nopeasti
häivyttääkseen sen.

Gascognelaisen katsanto kirkastui, ja Portoksen otsarypyt silisivät
käskystä, jonka Atos antoi tyynesti kuten tavallista.

Aramis kummastui. Hän ei ainoastaan tiennyt, että Atos ei enää junnut,
vaan myöskin, että kreivissä herätti viini inhoakin.

Tämä ihmetys lisääntyi, kun hän näki Atoksen täyttävän lasinsa ihan
reunoja myöten ja tyhjentävän sen yhtä innostuneesti kuin entiseenkin
aikaan. D'Artagnan täytti ja tyhjensi myös heti omansa. Portos ja
Aramis kilistivät laseja keskenään. Tuossa tuokiossa olivat nuo neljä
pulloa tyhjentyneet. Olisi voinut luulla, että vierailla oli kiire
huuhtoa salatut ajatuksensa alas.

Hetkisen kuluttua olikin tämä oivallinen keino hälventänyt
vähäisimmänkin sumun, mitä vielä oli saattanut jäädä heidän sydämensä
pohjukkoihin. Ystävykset alkoivat haastella äänekkäämmin, puuttuvat
kursailematta toistensa puheisiin ja heittäysivät kukin pöydän ääressä
mieliasentoonsa. Ja pianpa Aramis -- ihmeellistä sanoa -- avasi kaksi
nauhasolmua ihokkaastaan; sen nähdessään Portos purki auki kaikki
omansa.

Heidän entiset tappelunsa, pitkät matkansa, saamansa ja antamansa
miekaniskut olivat ensimmäisinä puheenaineina. Sitten siirryttiin
tarinoimaan niistä salaisista kamppailuista, joita he olivat kestäneet
nyt suureksi kardinaaliksi nimitettyä mahtimiestä vastaan.

"Kautta kunniani", sanoi Aramis nauraen, "emmeköhän jo olekin kylliksi
kiitelleet vainajia; panetelkaamme nyt hiukan eläviä. Mieleni tekisi
puhua pikkuisen pahaa Mazarinista. Onko se sallittua?"

"Aina", myöntyi d'Artagnan, purskahtaen nauruun, "aina; kerrohan
juttusi, ja jos se on hyvä, niin taputan käsiäni."

"Muuan kuuluisa ruhtinas", kertoi Aramis, "jonka kanssa Mazarin halusi
päästä väleihin, sai jälkimmäiseltä kehoituksen lähettää hänelle
kirjallisesti ehdot, joiden pohjalla hän myöntyisi suomaan
kardinaalille kunnian seurustella hänen kanssaan. Ruhtinas oli
vastahakoinen rupeamaan tekemisiin sellaisen myyrän kanssa; hän laati
kuitenkin, vaikka varsin väkinäisesti, pyydetyn kirjoitelman ja lähetti
sen hänelle. Tässä luettelossa oli kolme ehtoa, jotka eivät
miellyttäneet Mazarinia; siksi hän tiedusti ruhtinaalta, eikö tämä
kymmenentuhannen écun korvausta vastaan luopuisi niistä."

"Ha, ha, ha!" huudahtivat kuulijat, "sepä ei ollut kallista, -- hänen
ei tarvinnut pelätä joutuvansa kiinni sanoistaan. Mitä teki ruhtinas?"

"Ruhtinas lähetti heti viisikymmentätuhatta livreä Mazarinille ja pyysi
häntä olemaan enää koskaan kirjoittamatta hänelle; lisäksi tarjosi hän
tälle kaksikymmentätuhatta livreä, jos hän sitoutuisi pidättymään enää
koskaan puhuttelemastakaan ruhtinasta."

"Mitä teki Mazarin?"

"Hän kai pahastui?" arveli Atos.

"Ruoskitti varmaankin sanansaattajan?" oletti Portos.

"Hän arvattavasti otti vastaan rahat?" virkkoi d'Artagnan.

"Sinä arvasit oikein, d'Artagnan", sanoi Aramis.

Kaikki remahtivat nauramaan niin jyrisevästi, että isäntä ilmestyi
paikalle ja kysyi, tarvitsivatko herrat mitään.

Hän luuli seurueen joutuneen käsirysyyn.

Vihdoin vaimeni heidän iloisuutensa.

"Saako letkauttaa herra de Beaufortia?" kysyi d'Artagnan; "minulla on
siihen hyvä halu."

"Kyllä, puhu pois", vastasi Aramis. Hän tunsi perinpohjin tuon älykkään
ja reippaan gascognelaisen luonteen, joka ei koskaan perääntynyt
askeltakaan, liikkuipa hän millä maaperällä tahansa.

"Entä sinä, Atos?" kysyi d'Artagnan.

"Vannon aateliskunniani nimessä, että me nauramme, jos kaskusi on
hauska", vastasi Atos.

"Aloitan siis", sanoi d'Artagnan. "Herra de Beaufort puheli kerran
erään _monsieur le princen_ ystävän kanssa ja sanoi tälle, että hän oli
Mazarinin ensimmäisten parlamenttiriitojen johdosta joutunut kiistaan
herra de Chavignyn kanssa, ja huomatessaan tämän olevan uuden
kardinaalin miehiä hän oli kelpo lailla _suominut_ herra de Chavignyä,
koska hän monestakin syystä piti arvossa edellistä kardinaalia.

"Mainittu ystävä tunsi herra de Beaufortin hyvin kuumaveriseksi eikä
suurestikaan ihmetellyt tapausta, mutta meni heti kertomaan sen hänen
korkeudelleen prinssille. Asia tuli yleiseen tunnetuksi, ja tuttavat
alkoivat syrjiä herra de Chavignyä. Tämä koetti saada selitystä
kylmäkiskoisuuteen, jota hänelle yleisesti osoitettiin. Sen aihetta
epäröitiin ilmaista hänelle: viimein rohkeni kuitenkin joku huomauttaa
kaikkien kummastelevan, että hän oli antanut herra de Beaufortin
_suomia_ itseänsä, vaikka tämä kyllä olikin prinssi.

"'Kuka sanoo, että prinssi on _suominut_ minua?' kysyi de Chavigny.

"'Prinssi itse', vastasi ystävä.

"Huhun lähdettä tutkitaan, ja saadaan selko henkilöstä, jolle prinssi
on väitteensä lausunut. Kunniansa kautta kehoitettuna puhumaan totta
hän toistaa ja vahvistaa sen.

"Epätoivoisena tuollaisesta panettelusta, josta hän ei mitään
käsittänyt, selitti de Chavigny ystävilleen tahtovansa mieluummin
kuolla kuin sietää sellaista häväistystä. Niinpä hän lähetti kaksi
todistajaa kysymään prinssiltä, oliko hän todellakin sanonut
_suomineensa_ herra de Chavignyä.

"'Kyllä, sen olen sanonut, ja sanassani pysyn', vastasi prinssi, 'sillä
se on silkkaa totta'.

"'Monseigneur', vastasi silloin toinen de Chavignyn sekundanteista,
'sallikaa minun sanoa teidän korkeudellenne, että aatelismiehelle
annettu kuritus halventaa yhtä suuresti antajaa kuin saajaakin.
Kuningas Ludvig kolmastoista ei tahtonut ottaa kamaripalvelijoita
säätyläisperheistä, ollakseen oikeutettu tarpeen tullen ojentamaan
heitä ruumiillisella rangaistuksella.'

"'Mutta', kysyi herra de Beaufort ihmeissään, 'kuka tässä onkaan saanut
kuritusta ja kuka puhuu ruumiillisesta rangaistuksesta?'

"'Te, monseigneur, joka väitätte ruoskineenne...'

"'Ketä?'

"'Herra de Chavignyä.'

"'Minäkö?'

"'Ettekö te ole suominut herra de Chavignyä, ainakin omien sanojenne
mukaan, monseigneur?'

"'Kyllä.'

"'No niin, hän kieltää sen.'

"'Onko se mahdollista?' kummeksui prinssi. 'Ja kuitenkin olen suominut
häntä oikein kunnollisesti. Omat sanani kuuluivat näin', selitti herra
de Beaufort niin arvokkaasti kuin tiedätte hänen parhaimmillaan
kykenevän:

"-- Hyvä Chavigny, on kovin väärin, että annatte kannatusta sellaiselle
mokomalle kuin tuolle Mazarinille.

"'Voi, monseigneur', huudahti toinen sekundantti, 'nyt ymmärrän! Te
tahdoitte sanoa _soimanneenne_ häntä.'

"'_Soimannut_ tai _suominut_, onko tuossa nyt erikoisempaa eroa? tuumi
prinssi. 'Eikö se ole samaa? Kylläpä totisesti ovat sanaseppämme kovin
tyystiä jokaisesta äänestä!'"

Tämä herra de Beaufortin kieliopillinen hairahdus herätti paljon
naurua; sellaiset prinssin kompastukset alkoivatkin tulla
puheenparsiksi. Nyt sovittiin, että puoluehenki oli tästälähtein
ainiaaksi kielletty näistä ystävällisistä kohtauksista, -- d'Artagnanin
ja Portoksen piti saada lasketella leikkiä prinsseistä sillä ehdolla,
että Atos ja Aramis saisivat _suomia_ Mazarinia.

"Totta tosiaan", huomautti d'Artagnan molemmille ystävilleen, "syytä
onkin teillä kantaa kaunaa Mazarinia kohtaan, sillä vakuutanpa, että
hän puolestaan ei suinkaan ajattele teille hyvää."

"Niinkö?" virkkoi Atos. "Jos luulisin, että se lurjus tuntee nimeni,
niin ottaisin toisen, jottei minulla arveltaisi olevan mitään
tuttavuutta hänen kanssaan."

"Hän ei tunne sinua niineltäsi, mutta hän on kuullut urotöistäsi. Hän
tietää kahden aatelismiehen erikoisesti auttaneen herra de Beaufortin
pakoa, ja heitä nyt innokkaasti tavoituttaakin kiinni."

"Kenen välityksellä?"

"Minun."

"Mitä! Sinullako se on toimena?"

"Niin, tänä aamunakin hän kutsutti minut luoksensa ja kysyi oliko
minulla mitään tietoja."

"Niistä kahdesta aatelismiehestä?"

"Niin."

"Ja mitä vastasit hänelle?"

"Että minä en ollut vielä kuullut heistä, mutta sanoin aikovani syödä
päivällistä kahden henkilön kanssa, jotka kenties voivat antaa minulle
tietoja."

"Niinkö vastasit hänelle?" sanoi Portos, ja hänen leveille kasvoilleen
levittäysi järeä hymy äärestä toiseen. "Hyvä! Ja sinä et säiky, Atos?"

"En", vastasi tämä, "Mazarinin vaanimista en pelkää."

"Sinäkö pelkäisit?" virkkoi Aramis. "Pelkäätkö siis mitään?"

"En ainakaan minkään nykyisen takia, se on kyllä totta."

"Menneisyydenkö siis?" kysyi Portos.

"Menneisyys on toista", vastasi Atos huoaten; "menneen ja tulevaisen
takia."

"Oletko kenties peloissasi nuoren Raoulin tähden?" tiedusti Aramis.

"Kah", sanoi d'Artagnan, "mies ei koskaan kaadu ensimmäisessä
taistelussaan."

"Eikä toisessakaan", lisäsi Aramis.

"Ei vielä kolmannessakaan", täydensi Portos. "Ja surmattunakin tulee
kummitelleeksi uudestaan jalkeilla; todistuksena siitä olemme nyt
täällä."

"Ei", lausui Atos, "ei minulle myöskään Raoul tuota huolia, sillä minä
toivon hänen käyttäytyvän kuten aatelismies, ja jos hän kaatuu, niin se
tapahtuu kunniakkaasti. Mutta katsokaas, jos hänelle se onnettomuus
sattuisi, niin...."

Atos pyyhkäisi kalpeata otsaansa kädellään.

"No?" kysyi Aramis.

"Silloin minä pitäisin tätä onnettomuutta sovintouhrina."

"Ahaa", tokaisi d'Artagnan, "kyllä ymmärrän, mitä tahdot sanoa."

"Minä myös", puuttui puheeseen Aramis; "mutta älähän huoli ajatella
sitä asiaa, Atos, -- mennyttä ei kutsu takaisin."

"Minä puolestani en käsitä", sanoi Portos.

"Armentièresin tapaus", valaisi d'Artagnan hiljaa.

"Armentièresin tapaus?" kummasteli Portos. "Mylady..."

"Kas", vastasi Portos, "se on totta, olin unohtanut."

Atos tähtäsi häneen syvän katseensa.

"Sen olit sinä unohtanut, Portos?" hän sanoi.

"Niin, toden totta!" vakuutti Portos. "Siitä on niin pitkä aika."

"Se asia ei siis paina omaatuntoasi?"

"Ei, ei lainkaan", vastasi Portos.

"Entä sinun Aramis?"

"Ajattelen sitä toisinaan", ilmoitti tämä, "sellaisena
omantunnonkysymyksenä, joka mitä parhaiten soveltuu tutkisteltavaksi."

"Ja sinun, d'Artagnan?"

"Minä puolestani tunnustan, että tuota kamalaa aikaa ajatellessani en
muistele muuta kuin rouva Bonacieux-paran kuolemaa. Niin", jupisi hän,
"olen usein tuntenut karvasta surua uhrin tähden, vaan en milloinkaan
tunnonvaivoja murhaajattaren kohtalosta."

Atos pudisti epäilevästi päätänsä.

"Sinun tulee oivaltaa", haastoi Aramis, "että jos hyväksytään todeksi
jumalallisen oikeuden olemassaolo ja sen sekaantuminen maailman
tapahtumiin, niin tuo nainenhan sai rangaistuksensa Jumalan tahdosta.
Me olimme välikappaleina, siinä kaikki."

"Entä vapaa tahto, Aramis?"

"Mitä tekee tuomari? Hänelläkin on vapaa tahtonsa, ja hän tuomitsee
pelotta. Mitä tekee pyöveli? Hän vallitsee käsivarttansa, ja kuitenkin
hän mestaa tunnonvaivoitta."

"Pyöveli..." mutisi Atos; näkyi, että hän kiintyi siihen muistoon.

"Hirveätä se kyllä on", puheli d'Artagnan; "mutta kun otan huomioon,
että me olemme surmanneet englantilaisia, La Rochellen asukkaita,
espanjalaisia, vieläpä ranskalaisia, jotka eivät ole milloinkaan
tehneet meille muuta pahaa kuin että ovat tähdänneet meihin ja ampuneet
ohi, tai tuottaneet meille muuta vahinkoa kuin että ovat mitelleet
miekkoja kanssamme eivätkä ole kyenneet väistämään kyllin nopeasti,
silloin minäkin totisesti pidän puolustettavana osallisuuteni sen
naisen kuolemaan."

"Minä", tokaisi Portos, "näen nyt jälleen, -- sitten kun sinä, Atos
muistutit sitä minulle, -- koko kohtauksen edessäni niinkuin olisin
itse paikalla. Mylady istui, missä nyt sinä" -- Atos kalpeni --
"minulla oli d'Artagnanin nykyinen sija, -- kupeellani oli miekka
terävä kuin damaskolainen säilä, -- senhän muistanetkin, Aramis,
sillä sinä nimitit sitä Balizardeksi? No niin, vannon teille
kaikille kolmelle, että jollei Béthunen pyöveli olisi ollut
siellä... Béthunestahan hänet tuotiin? ... niin, hitto, Béthunesta
varmastikin! ... olisin minä katkaissut kaulan siltä pahantekijältä
katumatta, vieläpä vaikka minun olisi täytynyt katuakin. Hän oli
kunnoton nainen."

"Mitä muuten hyödyttääkään hautoa tuota kaikkea?" sanoi Aramis
huolettomaan järkeilevään tapaansa, jonka hän oli omaksunut tultuansa
kirkon mieheksi ja jossa oli paljon enemmän epäuskoisuutta kuin
kristillisyyttä. "Tehty kuin tehty. Kuolemamme hetkellä esiintyy se
toimenpide ripissämme, ja Jumala tuomitsee paremmin kuin me, oliko se
rikos, virhe vai ansiokas teko. Katuisinko? En millään muotoa. Kautta
kunniani ja pyhän ristin, minua kaduttaa ainoastaan se, että hän oli
nainen!"

"Viihdyttävintä tässä kaikessa on se, että menneisyys ei ole jättänyt
mitään jälkiä", huomautti d'Artagnan.

"Hänellä oli poika", muistutti Atos.

"Niin, sen kyllä tiedän", vastasi d'Artagnan, "ja sinä sen minulle
sanoitkin; mutta kuka tietää, miten hänen on käynyt? Käärmeen
heittäessä henkensä kuolee sen sikiökin. Luuletko, että hänen setänsä,
Winter, on ottanut kasvattaakseen mokomaa kyynpoikasta? Winter on kyllä
tuominnut pojan kuten äidinkin."

"Voi silloin Winteriä!" sanoi Atos, "lapsi ei ollut mitään pahaa
tehnyt."

"Hiisi minut periköön, ellei se lapsi ole kuollut!" vannoi Portos.

"Siinä kelvottomassa maassa on niin turkasen sumuista, ainakin mikäli
d'Artagnan väittää..."

Samassa kun tämä Portoksen johtopäätös olisi kenties saanut
palautetuksi hilpeyden kaikille noille enemmän tai vähemmän
synkistyneille kasvoille, kuului portailta askelten kopinaa, ja ovelle
koputettiin.

"Sisälle", sanoi Atos.

"Messieurs", ilmoitti isäntä, "muuan mies, jolla on hyvin kiire, pyytää
saada puhutella erästä teistä."

"Ketä?" kysyivät ystävykset.

"Kreivi de la Fèreä."

"Se olen minä", vastasi Atos. "Mikä se mies on nimeltään?"

"Grimaud."

"Mitä!" huudahti Atos kalveten; "jo palannut? Mitä onkaan siis
tapahtunut Bragelonnelle!"

"Tulkoon hän sisälle", sanoi d'Artagnan, "tulkoon sisälle."

Grimaud oli jo noussut portaat ja odotti ulkopuolella; hän ryntäsi nyt
huoneeseen ja antoi isännälle merkin poistua.

Isäntä sulki jälleen oven, ystävykset jäivät jännittyneeseen
odotukseen. Grimaudin mielenkuohu, hänen kalpeutensa, kasvojen
hiestyminen, vaatteitten pölyisyys -- kaikki ilmaisi, että hänellä oli
joku tärkeä ja kamala viesti.

"Messieurs", hän sanoi, "sillä naisella oli lapsi, -- lapsesta on
tullut mies; naarastiikerillä oli penikka, -- tiikeri on jäljillä. Se
etsii teitä, pitäkää varanne!"

Atos katsoi ystäviinsä raskasmielisesti hymyillen. Portos hapuili
kupeeltaan miekkaa, joka riippui seinällä, Aramis tempasi veitsen ja
d'Artagnan kavahti seisaalle.

"Mitä tarkoitat, Grimaud?" huudahti viimeksimainittu.

"Että myladyn poika on lähtenyt Englannista, -- että hän on Ranskassa,
tulossa Pariisiin, jollei hän jo olekin täällä."

"Perhana, oletko varma siitä?" kysyi Portos.

"Varma olen", vakuutti Grimaud.

Ilmoitusta seurasi pitkällinen äänettömyys. Grimaud oli niin
hengästynyt ja uuvuksissa, että hän vaipui tuolille.

Atos täytti lasillisen samppanjaa ja vei hänelle.

"No, olkoon niinkin", tuumi d'Artagnan, "jos hän elääkin ja tulee
Pariisiin, niin me olemme pahempaakin kohdanneet. Tulkoon vain."

"Niin", matki Portos, luoden hyväilevän katseen seinälle ripustamaansa
miekkaan, "me odotamme häntä; tulkoon vain!"

"Hänhän muuten onkin pelkkä lapsukainen", huomautti Aramis.

Grimaud nousi.

"Lapsukainen!" hän toisti; "tiedättekö, mitä se lapsukainen on tehnyt?
Munkiksi pukeutuneena sai hän ilmi koko jutun, ripittäessään Béthunen
pyöveliä, ja kun tämä oli ilmaissut hänelle kaikki, survaisi hän
synninpäästöksi tämän tikarin ripitettävänsä sydämeen. Katsokaa, se on
vielä punainen ja kostea verestä, sillä siitä ei ole kolmeakaankymmentä
tuntia, kun se vedettiin haavasta."

Grimaud heitti pöydälle tikarin, jonka munkki oli jättänyt pyövelin
haavaan.

D'Artagnan, Portos ja Aramis kavahtivat liikkeelle ja riensivät saman
tunteen ajamina käsiksi miekkoihinsa.

Atos yksinään istui paikallaan, tyynenä ja mietteissään.

"Ja sinä sanot, että hän on pukeutunut munkiksi, Grimaud?"

"Niin, augustinilaismunkiksi."

"Minkä näköinen hän on?"

"Hän on minun mittaiseni, mikäli ravintolanisäntä kertoi, -- laiha,
kelmeä, silmät vaaleansiniset ja tukka keltainen."

"Eihän hän lienee nähnyt Raoulia?" kysyi Atos.

"Päinvastoin, he ovat tavanneet toisensa; juuri varakreivi itse vei
hänet kuolinvuoteen ääreen."

Atos nousi seisaalle sanaakaan virkkamatta ja meni hänkin vuorostaan
ottamaan miekkansa.

"Hm, messieurs", sanoi d'Artagnan yrittäen nauraa, "tiedättekös, me
käyttäydymme raukkojen lailla! Me neljä miestä, jotka olemme silmää
räväyttämättä pitäneet puoliamme kokonaisia armeijoita vastaan, me
vapisemme nyt lapsen takia!"

"Niin", väitti Atos, "mutta se lapsi tulee Jumalan nimessä."

Ja he kiirehtivät pois ravintolasta.




KAHDEKSASNELJÄTTÄ LUKU

Kaarlo I:n kirje


Lukijamme suvaitkoot nyt seurata meitä Seine-virran yli,
Saint-Jacques-kadun varrella sijaitsevan karmeliittiluostarin portille.

Kello on yksitoista aamupäivällä, ja hurskaat sisaret ovat vastikään
päättäneet messun kuningas Kaarlo I:n aseitten menestykseksi.

Muuan vallasnainen ja nuori tyttö, molemmat puettuina mustiin -- toinen
leskenkuosiin, toinen orvon tavoin, -- ovat palanneet kirkosta
kammioonsa.

Vallasnainen on polvistunut puusta veistetylle rukousjakkaralle;
muutaman askeleen päässä hänestä seisoo nuori tyttö nojaten tuoliin ja
itkien. Vallasnainen on ollut kaunis, mutta hänestä näkee, että
kyyneleet ovat vanhentaneet häntä. Nuori tyttö on viehättävä, ja
kyyneleet kaunistavat häntä vielä enemmän. Edellinen näyttää olevan
neljänkymmenen vanha, jälkimmäinen neljäntoista.

"Laupias Jumala", anoi polvistunut rukoilija, "suojele miestäni,
poikaani, mutta ota oma surullinen ja viheliäinen elämäni!"

"Voi taivas", toivotti nuori tyttö, "säilytä äitini minulle!"

"Äitisi ei kykene enää tekemään hyväksesi mitään tässä maailmassa,
Henriette", sanoi murheellinen rukoilija, kääntyen tyttäreensä. "Ei ole
äidilläsi enää valtaistuinta, ei puolisoa, poikaa, varoja, ystäviä;
koko maailma on hylännyt äitisi, lapsirukka."

Ja vaipuen kannattajakseen rientäneen tyttären syliin antoi hän vapaan
vallan nyyhkytyksilleen.

"Miehuutta, äitini!" rohkaisi nuori tyttö.

"Voi, kuninkaat ovat kovaonnisia tänä vuonna", huudahti äiti nojaten
päätänsä tyttären olkapäähän, "ja tässä maassa ei kukaan ajattele
meitä; kaikilla on vain omat asiansa mielessään. Niin kauan kuin
veljesi oli luonamme, tuki hän meitä, mutta nyt on veljesi poissa; hän
ei nykyään voi antaa tietoja oloistaan minulle tai isälleenkään. Olen
pantannut viimeiset jalokiveni ja myynyt meidän molempien vaatteet
maksaakseni palkan niille palvelijoille, jotka kieltäysivät saattamasta
häntä, jollen tehnyt sitä uhrausta. Nyt on meidän pakko elää Herran
tyttärien kustannuksella. Me olemme köyhiä, jotka nautimme avustusta
Jumalalta."

"Mutta minkätähden ette vetoa kälyynne, kuningattareen?" kysyi nuori
tyttö.

"Voi", vastasi hädänalainen, "kälyni ei enää ole kuningatar, lapsonen;
toinen hallitsee hänen nimessään. Aikanaan sen kyllä ymmärrät."

"No, kääntykää sitten veljenpoikanne, kuninkaan puoleen. Tahdotteko,
että minä puhuttelen häntä? Tiedättehän, että hän pitää minusta, äiti?"

"Voi, veljenpoikani ei vielä ole kuningas, ja sinä tiedät, mitä Laporte
kahteenkinkymmeneen kertaan on sanonut meille, -- että hän itse kärsii
kaiken puutetta."

"Turvautukaamme siis Jumalaan", jatkoi nuori tyttö.

Ja hän polvistui äitinsä viereen.

Nämä kaksi naista, jotka siten rukoilivat samalla polvijakkaralla
olivat Henrik IV:n tytär ja tyttärentytär, Kaarlo I:n puoliso ja tytär.

He lopettivat yhteisen rukouksensa, juuri kun muuan nunna hiljaa
koputti kammion ovelle.

"Tulkaa sisälle, sisar", sanoi naisista vanhempi, nousten seisaalle ja
kuivaten kyyneleensä.

Nunna avasi kunnioittavasti oven puolitiehen.

"Teidän majesteettinne suvaitkoon antaa anteeksi, että häiritsen
hartauttanne", hän lausui, "mutta vastaanottohuoneessa odottaa vieras
herrasmies, joka tulee Englannista ja pyytää kunniaa saada toimittaa
teidän majesteetillenne kirjeen."

"Oi, kirje! Kenties kuninkaalta! Luultavasti tietoja isältäsi!
Kuuletko, Henriette?"

"Kyllä, minä kuulen ja toivon."

"Mutta sanokaa, kuka onkaan se herrasmies?"

"Viidenneljättä tai viidenkymmenen ikäinen aatelismies."

"Hänen nimensä? Sanoiko hän sitä?"

"Loordi Winter."

"Loordi Winter!" huudahti kuningatar; "mieheni ystävä! Voi, antakaa
hänen tulla, antakaa hänen tulla!"

Kuningatar astui lähettiä vastaan ja tarttui innokkaasti hänen
käteensä.

Kammioon astuessaan polvistui loordi Winter ja ojensi kuningattarelle
kirjeen, joka oli kierretty kultakoteloon.

"Voi, mylord", huudahti kuningatar, "te tuotte meille kolme lahjaa,
jollaisia emme ole nähneet pitkään aikaan: kultaa, uskollisen ystävän
ja kirjeen kuninkaalta, herraltamme ja puolisoltamme!"

Winter kumarsi jälleen, mutta oli niin liikuttunut, ettei kyennyt
vastaamaan.

"Mylord", pitkitti kuningatar näyttäen kirjettä, "oivallattehan, että
olen kiihkeä tietämään, mitä tämä sisältää?"

"Minä vetäydyn syrjään, madame", vastasi Winter.

"Ei, jääkää tänne", pyysi kuningatar; "me luemme sen teidän
läsnäollessanne. Ettekö ymmärrä, että minulla on tuhansia kysymyksiä
tehtävänä teille?"

Winter peräytyi muutamia askeleita ja seisoi äänettömänä.

Äiti ja tytär siirtyivät ikkunakomeroon; tytär nojautui äidin
käsivarteen, ja mitä jännittyneimmän tarkkaavasti lukivat he seuraavan
kirjeen:

    Madame ja rakastettu puoliso!

    Nyt olemme joutuneet loppuun. Kaikki apukeinot, mitä Jumala on
    vielä jättänyt minulle, ovat nyt koolla täällä Nasebyn leirissä,
    mistä suurimmassa kiireessä kirjoitan teille. Täällä odotan
    kapinallisten alamaisteni armeijaa ja käyn heitä vastaan viimeiseen
    taisteluuni. Voittajaksi joutuen täydentäisin menestykseni; jos
    häviän, niin olen kerrassaan hukassa. Jälkimmäisessä tapauksessa
    -- voi, näin pitkälle koettuansa täytyy olla valmistautunut
    kaikkeen! -- aion pyrkiä Ranskan rannikolle. Mutta voidaanko ja
    tahdotaanko siellä vastaanottaa onnetonta kuningasta, joka
    antaa niin surkean esimerkin jo ennestään sisäisten kiistojen
    häiritsemälle maalle? Teidän järkevyytenne ja kiintymyksenne
    olkoot oppainani. Tämän kirjeen tuoja ilmoittaa teille, madame,
    mitä minä en ole rohjennut panna julkisuuden vaaraan mahdollisen
    tapaturman tähden. Hän selittää, mitä toimenpiteitä odotan teiltä.
    Jätän hänen tehtäväkseen myös tuoda siunaukseni lapsilleni ja
    tulkita sydämeni kaikkia tunteita teille, madame ja rakastettu
    puoliso.

Kirjeen allekirjoituksena ei ollut: "Kaarlo, kuningas", vaan "Kaarlo,
vielä kuningas."

Tämä surullinen kirje, jonka vaikutelmat Winter luki kuningattaren
kasvoista, sytytti hänen silmissään kuitenkin toivonsäteen.

"Vaikkapa hän ei olisikaan enää kuningas", huudahti uskollinen puoliso,
"tulkoon hän voitetuksikin, maanpakolaiseksi, kulkuriksi, kunhan hän
vain saa pitää henkensä! Voi, valtaistuin on nykyään liian vaarallinen
paikka minun toivoakseni sen pysyvän hänellä! Mutta sanokaa minulle
kaikki, mylord", jatkoi kuningatar, "älkää salatko minulta mitään.
Miten jaksaa kuningas? Onko hänen asemansa tosiaankin niin epätoivoinen
kuin hän itse luulee?"

"Valitettavasti vielä toivottomampi, madame, kuin hän itse olettaa.
Hänen majesteetillaan on niin jalo sydän, että se ei voi käsittää
vihaa, -- niin rehellinen, että se ei epäile kavallusta. Englannin on
vallannut hourio, jonka pelkään olevan ainoastaan verellä
vaimennettavissa."

"Mutta loordi Montrose?" pitkitti kuningatar. "Olen kuullut kerrottavan
suurista ja nopeista menestyksistä, -- Inverlochyn, Auldearnin,
Alfondin ja Kilsythin voitokkaista taisteluista. Olen kuullut
sanottavan, että hän marssi rajaa kohti, yhtyäkseen kuninkaaseensa."

"Kyllä, madame, mutta rajalla hän kohtasi Leslien. Hän oli monilla
yli-inhimillisillä yrityksillä uuvuttanut Voitottaren, joka senvuoksi
hylkäsi hänet. Montrose joutui tappiolle Philiphaughin luona; hänen
täytyi lähettää hajalle armeijansa jäännös ja lakeijaksi pukeutuneena
lähteä pakosalle. Hän on nyt Bergenissä Norjassa."

"Jumala häntä suojelkoon!" toivotti kuningatar. "On ainakin lohdutus
tietää, että ne, jotka ovat niin usein panneet henkensä alttiiksi
meidän tähtemme, ovat turvassa. Ja nyt, mylord, kun näen kuninkaan
aseman sellaisena kuin se todella on, nimittäin epätoivoisena, sanokaa
minulle, mitä kuninkaallinen puolisoni on jättänyt suullisesti
ilmoitettavaksenne."

"No niin, madame", vastasi Winter, "kuningas haluaa, että yritätte
tiedustella, mikä on Ranskan kuninkaan ja kuningattaren kanta hänen
suhteensa."

"Voi", huokasi kuningatar, "tiedättehän, että kuningas on vasta lapsi,
että kuningatar on heikko nainen, ja hyvinkin heikko! Mazarin on kaikki
kaikessa."

"Tahtoisiko hän siis Ranskassa näytellä samaa osaa kuin Cromwell
Englannissa?"

"Ei toki, hän on vain näppärä ja ovela italialainen, joka kenties voi
ajatella rikosta, vaan ei koskaan rohkene tehdä sitä; päin vastoin kuin
Cromwell, joka käskee koko parlamenttia, on Mazarin saanut
taistelussaan tuekseen ainoastaan kuningattaren."

"Silloin on hänellä sitä suurempi syy suojella sellaista kuningasta,
jota parlamentti vainoaa."

Peräti suruissaan pudisti kuningatar päätänsä.

"Jos minun on pääteltävä sen mukaan kuin olen jo kuullut, mylord", hän
sanoi, "niin kardinaali ei tee mitään; kenties hän esiintyy meitä
vastaankin. Minun ja tyttäreni oleskelu Ranskassa on jo vastenmielinen
hänelle; kuninkaan asettuminen tänne pahastuttaisi häntä siis yhä
enemmän. Mylord", lisäsi Henriette alakuloisesti hymyillen, "sitä on
surkea, melkein häpeäkin mainita, mutta me olemme Louvressa viettäneet
talven rahattomina, ilman liinavaatteita, melkein leivättöminä, ja
usein emme tulen puutteessa päässeet nousemaan makuulta."

"Kauheata!" huudahti Winter. "Henrik neljännen tytär, Kaarlo-kuninkaan
puoliso! Minkätähden ette sitten vedonnut kehen tahansa meistä?"

"Sellaista vieraanvaraisuutta täällä kuningatar saa osakseen
ministeriltä, jolta kuningaskin nyt tahtoo sitä pyytää."

"Mutta minä kuulin puhuttavan hänen korkeutensa Walesin prinssin ja
Orleansin prinsessan kihlauksesta", sanoi Winter.

"Niin, minäkin toivoin sitä vähän aikaa. Nuoret rakastivat toisiansa,
ja kuningatar oli ensimmältä suosiollinen sellaiselle liitolle, mutta
joutui sittemmin toiselle kannalle; ja vaikka Orleansin herttuakin oli
alussa edistänyt heidän tuttavallisuuttaan, kielsi hän myöhemmällä
tyttärensä enää ajattelemasta tätä naimasopimusta. Voi, mylord",
pitkitti kuningatar huolimatta edes pyyhkiä pois kyyneleitään, "parempi
on silloin taistella, kuten kuningas on ponnistellut, ja kuolla, kuten
hänelle kenties tapahtuu, kuin minun tavallani elää kerjäläisenä."

"Rohkeutta, madame!" kehoitti Winter, "rohkeutta! Älkää antautuko
epätoivoon! Ranskan kruunun edut, jotka tällähaavaa ovat niin pahasti
uhattuja, vaativat vastustamaan naapurikansan kapinoitsemista. Mazarin
on valtiomies, ja hän kyllä älyää sen välttämättömäksi."

"Mutta oletteko varma siitä, että teidän edellenne ei ole ehditty?"
kysyi kuningatar epäilevästi.

"Kuka sen olisi tehnyt?" tiedusti Winter.

"Joku Joyce, Pridge tai Cromwell."

"Räätäli, ajuri, oluenpanija! Ei, madame, toivoakseni ei kardinaali
lyöttäydy liittoon sellaisten miesten kanssa."

"Mutta mitä on hän itsekään?" kysyi madame Henriette.

"Mutta kuninkaan ja kuningattaren vuoksi..."

"No, toivokaamme, että hän tekee jotakin heidän kunniansa vuoksi",
vastasi madame Henriette. "Ystävän sanat ovat niin kaunopuheisia,
mylord, että te todellakin tyynnytätte mieltäni. Ojentakaa minulle
kätenne, ja käykäämme ministerin puheilla."

"Madame", sanoi Winter kumartuen, "tulen ihan hämilleni tästä
kunniasta."

"Mutta ajatelkaahan, jos hän epäisi anomuksemme ja kuningas menettäisi
taistelun!" huudahti madame Henriette.

"Silloin pakenisi hänen majesteettinsa Hollantiin, missä olen kuullut
hänen korkeutensa Walesin prinssin oleskelevan."

"Ja voisiko hänen majesteettinsa odottaa pakoonsa montakaan sellaista
luotettavaa auttajaa kuin te olette?"

"Kovaksi onneksi ei, madame", vastasi Winter, "mutta me olemme ottaneet
lukuun tämän tapauksen, ja minä tulin Ranskaan hankkimaan
liittolaisia."

"Liittolaisia!" toisti kuningatar päätänsä pudistaen.

"Madame", jatkoi Winter, "jos saan käsiini muutamia entisiä ystäviäni,
niin vastaan kaikesta."

"No, niin, mylord", toivotti kuningatar äänessään tuskallinen epäily
kuten ainakin ihmisellä, joka on kauan ollut onneton, "kuulkoon teitä
Jumala!"

Kuningatar nousi vaunuihinsa, ja kahden lakeijan saattamana ratsasti
Winter vaununoven vieressä.




YHDEKSÄSNELJÄTTÄ LUKU

Cromwellin kirje


Samalla hetkellä, jolloin madame Henriette lähti
karmeliittiluostarista, mennäkseen Palais-Royaliin, laskeutui muuan
ratsumies hevosensa selästä tämän kuninkaallisen asunnon portilla ja
ilmoitti vartiolle, että hänellä oli tärkeä sanoma kardinaali
Mazarinille.

Vaikka kardinaalia usein vaivasi pelko, oli hän kuitenkin vielä
useammin neuvojen ja tietojen tarpeessa, joten hänen puheilleen oli
helppo päästä. Ensimmäisestä ovesta ei ollut juuri ollenkaan vaikea
suoriutua; toinenkin avattiin jokseenkin vähällä, mutta kolmannen
ääressä valvoi vartion ja palvelijain lisäksi vielä uskollinen
Bernouin, -- ja hän oli kerberos, jota ei voitu hellyttää millään
sanoilla, ei lumota millään taikasauvalla, vaikka se olisi ollut
kultaakin.

Kolmannella ovella täytyi siis antautua suoranaiseen kuulusteluun sen,
joka anoi tai vaati puheillepääsyä.

Ratsastaja, joka oli sitonut hevosensa ristikkoporttiin, astui ylös
pääportaita ja virkkoi, ulompaan suojamaan asetettuihin kaartilaisiin
kääntyen:

"Herra kardinaali Mazarin?"

"Menkää vain", vastasivat kaartilaiset katsahtamattakaan puhujaan,
toiset kiintyneinä kortteihinsa, toiset arpanoppiinsa, ja kaikki
sitäpaitsi mielellään osoittaen, että heille ei kuulunut lakeijan
virka.

Ratsastaja eteni toiseen suojamaan. Sitä vartioitsivat muskettisoturit
ja palvelijat.

Vieras uudisti kysymyksensä.

"Onko teillä mitään kirjettä, joka oikeuttaa puheillepääsyyn?" tiedusti
muuan palvelija, astuen tulijaa vastaan.

"Kirje on, vaan ei kardinaali Mazarinilta."

"Astukaa sisälle ja kysykää herra Bernouinia", neuvoi palvelija.

Ja hän avasi kolmannen suojanaan oven.

Joko sattumalta tai tavallisella paikallaan ollen oli Bernouin seissyt
tämän oven takana ja kuullut kaikki.

"Etsitte minua, monsieur", hän sanoi. "Keneltä tuotte kirjeen hänen
ylhäisyydelleen?"

"Kenraali Oliver Cromwellilta", vastasi vieras. "Olkaa hyvä ja
ilmoittakaa se nimi hänen ylhäisyydellensä sekä sanokaa minulle sitten,
tahtooko hän ottaa minut vastaan vai eikö."

Hän piti yhä sen vakavan ja ylpeän ryhdin, joka oli puritaaneille
erikoinen.

Tutkivasti silmäiltyään nuorta miestä kiireestä kantapäähän astui
Bernouin kardinaalin työhuoneeseen ja kertoi tälle sanansaattajan
tervehdyksen.

"Mies, joka tuo kirjeen Oliver Cromwellilta?" kysyi Mazarin; "mitä
lajia miestä se on?"

"Aito englantilainen, monseigneur: tukka vaalea, punertava pikemmin
punainen kuin keltainen, sinisenharmaat silmät, kuitenkin enemmän
harmaat kuin siniset, -- muuten korskea ja jäykkä."

"Pyydä häntä jättämään kirje."

"Monseigneur pyytää saada kirjeen", sanoi Bernouin tullessaan
työhuoneesta takaisin eteishuoneeseen.

"Monseigneur ei saa nähdä kirjettä ilman sen tuojaa", vastasi nuori
mies; "mutta varmistuaksenne siitä, että todellakin tuon kirjeen,
katsokaa tätä!"

Bernouin silmäili sinettiä, ja nähdessään kirjeen tosiaan tulevan
kenraali Oliver Cromwellilta oli hän jälleen lähdössä Mazarinin luo.

"Lisätkää", sanoi nuori mies, "että minä en ole tavallinen
sanansaattaja, vaan erityinen lähettiläs."

Bernouin meni taas työhuoneeseen, palaten jonkun silmänräpäyksen
kuluttua.

"Astukaa sisälle, monsieur", hän sanoi avaten oven.

Mazarin oli tarvinnut kaikkia näitä valmistuksia tointuakseen
järkytyksestä, jota tieto tästä kirjeestä oli herättänyt hänen
mielessään; mutta niin älykäs kuin hän olikin, yritti hän turhaan
aprikoida selville, mikä oli voinut saada Cromwellin asettumaan
yhteyteen hänen kanssaan.

Nuori mies näyttäytyi nyt työhuoneen kynnyksellä; hän piteli hattua
toisessa kädessään ja kirjettä toisessa.

Mazarin nousi seisaalle.

"Teillä on puoltokirje minulle, monsieur?" hän virkkoi.

"Tässä se on, monseigneur", vastasi nuori mies.

Mazarin otti kirjeen, mursi sen auki ja luki:

    Herra Mordaunt, kuuluen käsikirjureihini, jättää tämän
    esittelykirjeen hänen ylhäisyydelleen kardinaali Mazarinille
    Pariisissa; hän tuo sitäpaitsi toisen, tuttavallisen kirjeen
    hänen ylhäisyydelleen.

"Hyvä, herra Mordaunt", virkkoi Mazarin; "antakaa minulle se toinenkin
kirje ja istuutukaa."

Nuori mies otti taskustaan toisen kirjeen, ojensi sen kardinaalille ja
istuutui.

Kokonaan omiin mietteisiinsä vaipuneena otti kardinaali kirjeen ja
käänteli sitä kädessään avaamattomana, samalla kun hän kuitenkin
tapansa mukaan alkoi urkkia selvyyttä sanansaattajalta, tehden hänelle
kysymyksiä; kokemus olikin saanut hänet vakuutetuksi siitä, että
harvojen ihmisten onnistui salata häneltä mitään, kun hän yhtaikaa
kuulusteli ja tähysti heitä.

"Te olette hyvin nuori, herra Mordaunt", hän sanoi, "vaikeaan
lähettilään ammattiin, jossa toisinaan vanhimmatkin valtiomiehet
menestyvät huonosti."

"Olen kolmenkolmatta vanha, monseigneur, mutta teidän ylhäisyytenne
erehtyy sanoessanne minua nuoreksi. Olen vanhempi teitä, vaikka minulla
ei ole teidän viisauttanne."

"Kuinka niin, monsieur?" kummeksui Mazarin; "en ymmärrä teitä."

"Tahdon sillä lausua, monseigneur, että onnettomuus tekee vuodet
kaksinkertaisiksi, ja kaksikymmentä vuotta olen ollut onneton."

"Oi, niin, minä käsitän", vastasi Mazarin; "varallisuuden puute. Te
olette köyhä, niinhän?"

Ja itsekseen hän lisäsi:

Nuo englantilaiset kapinoitsijat ovat kaikki kerjäläisiä ja heittiöitä.

"Monseigneur, minun olisi pitänyt joutua kuuden miljoonan omistajaksi,
mutta se omaisuus on riistetty minulta."

"Ette siis olekaan kansan miehiä?" kysyi Mazarin ihmetellen.

"Jos käyttäisin arvonimeäni, niin olisin loordi; jos kulkisin
sukunimelläni, niin olisitte kuullut erään koko Englannin
loistavimpia."

"Mikä siis onkaan nimenne?" tiedusti Mazarin.

"Nimeni on Mordaunt", vastasi nuori mies kumartaen.

Mazarin huomasi, että Cromwellin lähetti tahtoi pysyä tuntemattomana.

Hän vaikeni hetkiseksi, mutta silmäili vierasta tällävälin yhä
huomaavaisemmin.

Nuori mies pysyi hievahtamattomana.

"Hiton puritaanit!" jupisi Mazarinin aivan hiljaa; "ne ovat kuin
marmoripatsaita."

Sitten hän lisäsi kovaa:

"Mutta teillä on kai ainakin sukulaisia?"

"Kyllä, on yksi, monseigneur."

"Silloin hän varmaan auttaakin teitä?"

"Olen kolmasti käynyt hänen luonaan vetoamassa hänen apuunsa, ja
kolmasti on hän antanut palvelijainsa häätää minut ulos."

"Voi, hyvä Jumala, parahin herra Mordaunt", sanoi Mazarin, joka toivoi
näennäisellä osanotollaan voivansa houkutella nuoren miehen johonkin
ansaan, "hyvä Jumala, kertomuksennehan on peräti liikuttava! Ette siis
tunne syntyperäänne?"

"Olen tuntenut sen vasta vähän aikaa."

"Ja sitä ennen..."

"Sitä ennen pidin itseäni hyljättynä lapsena."

"Ette siis ole koskaan nähnyt äitiänne?"

"Kyllä, monseigneur. Lapsuudessani hän tuli kolmasti hoitajattareni
luo; viimeisen kerran muistan yhtä elävästi kuin olisi se tapahtunut
tänään."

"Teillä on hyvä muisti", jatkoi Mazarin.

"On, monseigneur", vahvisti nuori mies niin kummallisella
äänensoinnulla, että kardinaali tunsi kylmiä väreitä selkäpiissään.

"Kuka siis kasvatti teidät?" urkki Mazarin.

"Ranskalainen imettäjätär, joka lähetti minut pois viisivuotiaana, kun
ei enää saanut maksua, ja silloin hän ilmoitti minulle sen sukulaisen
nimen, josta äitini oli usein puhellut hänelle."

"Mihin sitten jouduitte?"

"Minä itkin ja kerjäsin maanteillä. Viimein otti minut hoivaan muuan
pappi Kingstonissa, opetti minulle kalvinilaisuutta, antoi minulle
kaikki tiedot, mitä hänellä itselläänkin oli, ja auttoi minua
sukututkimuksissani."

"Ja ne tutkimukset..."

"Olivat hyödyttömiä; sattuma paljasti kaikki."

"Te saitte selville, miten äitinne oli käynyt?"

"Sain kuulla, että hänet oli murhannut tuo sukulainen neljän ystävänsä
avustamana; mutta jo ennestään tiesin, että kuningas Kaarlo ensimmäinen
oli riistänyt minulta aateluuteni ja kaiken perintöni."

"Ahaa, nyt ymmärrän, minkätähden palvelette Cromwellia! Te vihaatte
kuningasta."

"Niin, monseigneur, minä vihaan häntä", vastasi nuori mies.

Mazarin näki ihmeekseen sen pirullisen ilmeen, johon nuoren miehen
kasvot synkistyivät hänen lausuessaan nuo sanat; niinkuin tavallisia
kasvoja värittää veri, sai sappi hänen kasvonsa tummansinisiksi.

"Se oli kamala juttu, herra Mordaunt, ja se tekee minuun syvän
vaikutuksen; mutta onneksenne palvelette kaikkivaltiasta miestä. Hän
kyllä auttaa teitä tutkimuksissanne. Meillä on niin monia keinoja
tiedonhankinnassa, meillä korkeassa asemassa olevilla."

"Monseigneur, hyvärotuiselle koiralle tarvitsee vain näyttää jäljet,
jotta hän pian etsii esille saaliin."

"Mutta mitä mainitsemaanne sukulaiseen tulee, niin tahdotteko, että
puhuttelen häntä?" kysyi Mazarin, joka halusi saada Cromwellin
ympäristöstä ystävän.

"Kiitos, monseigneur, puhuttelen häntä kyllä itse."

"Mutta sanoittehan, että hän kohteli teitä pahoin?"

"Kyllä hän kohtelee minua paremmin ensi kerralla tavatessamme."

"Teillä on siis joku keino hänen hellyttämisekseen?"

"Minulla on keino hänen peloittamisekseen."

Mazarin tähysteli yhä tiukemmin nuorta miestä, mutta kun tämän silmistä
leimahti salama, painoi hän alas päänsä, ja ikäänkuin tuntien tukalaksi
pitkittää tuollaista keskustelua hän avasi Cromwellin kirjeen.

Vähitellen kävivät nuoren miehen silmät yhtä himmeiksi ja lasittuneiksi
kuin tavallista, ja hän vaipui syviin mietteisiin. Silmättyään kirjeen
ensimmäiset rivit yritti Mazarin syrjäkatseella saada selville, eikö
Mordaunt vakoillut hänen kasvojaan, mutta havaitessaan vieraansa
välinpitämättömyyden hän virkkoi itsekseen, huomaamattomasti kohauttaen
olkapäitänsä:

-- Kyllä kannattaa jättää asiansa hoidettavaksi henkilöille, jotka
samalla kertaa pitävät huolta omistaan! Katsokaamme, mitä tämä kirje
sisältää.

Me julkaisemme sen kirjaimellisesti:

      Hänen ylhäisyydelleen
      monseigneur kardinaali Mazarinille.

    Olen halunnut tutustua teidän mielipiteisiinne Englannin
    nykyisistä oloista, monseigneur. Molemmat valtakunnat ovat niin
    likekkäin, että Ranska luonnollisesti pitää silmällä meidän
    asemaamme niinkuin mekin puolestamme Ranskan. Melkein kaikki
    englantilaiset ovat yhtyneet taistelemaan Kaarlo-kuninkaan ja
    hänen kannattajiensa hirmuvaltaa vastaan. Yleisen luottamuksen
    asettamana tämän liikkeen etunenään osaankin paremmin kuin kukaan
    arvostella sen luonnetta ja seurauksia. Nykyhetkellä varustaudun
    taisteluun ja pakotan Kaarlo-kuninkaan ratkaisevaan voimien
    koetukseen. Minä voitan siinä, sillä kansan toivo ja Herran henki
    tukevat minua. Tämän taistelun menetettyään ei kuninkaalla ole
    enää mitään apulähteitä Englannissa tai Skotlannissa, ja jollei
    hän joudu vangiksi tai menetä henkeään, yrittää hän tulla Ranskaan
    pestaamaan sotureita ja uudestaan hankkimaan aseita ja rahoja.
    Ranska on jo ottanut vastaan kuningatar Henrietten ja --
    luultavasti tahtomattaan -- pitänyt vireillä kansalaissodan
    liekkejä isänmaassani; mutta madame Henriette on ranskalaisen
    kuninkaan tytär, ja Ranskalla oli vieraanvaraisuuden velvollisuus
    häntä kohtaan. Mutta toisin on Kaarlo-kuninkaan laita. Jos Ranska
    vastaanottaisi hänet ja kannattaisi häntä, paheksuisi se siten
    avoimesti Englannin kansan menettelyä ja vahingoittaisi siinä
    määrin Englantia, -- olletikin sitä hallitusta, jonka se aikoo
    itselleen antaa, -- että sellainen tapaus olisi samaa kuin
    julkisten vihollisuuksien aloittaminen.

Hyvin rauhattomana kirjeen saamasta käänteestä keskeytti Mazarin
jälleen lukemisensa ja silmäili vaivihkaa nuorta miestä.

Tämä on yhä vaipunut syvään aprikoimiseensa.

Mazarin pitkitti lukemistansa.

    On senvuoksi perin tärkeätä, monseigneur, minun saada tietää,
    mitä minun tulee ajatella Ranskan aikeista. Molempien valtakuntain
    edut ovat vastakkaisiin suuntiinkin johdettuina kuitenkin lähempänä
    toisiaan kuin luulisi. Englanti tarvitsee sisäistä rauhaa
    voidakseen täydentää kuninkaansa karkoittamisen; Ranska tarvitsee
    tätä rauhaa voidakseen lujittaa nuoren hallitsijansa valtaistuimen.
    Te tarvitsette yhtä kipeästi kuin mekin tätä sisäistä tyventä,
    jonka me hallituksemme voimakkuuden johdosta jo olemmekin
    saavuttamaisillamme.

    Kiistanne parlamentin kanssa, meluisat riitanne prinssien kanssa,
    jotka tänään taistelevat puolestanne ja huomenna vastaanne, kansan
    uppiniskaisuus, jota johtelee koadjutori, presidentti Blancmesnil
    ja parlamenttineuvos Broussel, -- sanalla sanoen valtioruumiin
    kaikissa osissa kuohuva epäjärjestys ehdottomasti saanee teidät
    levottomasti ajattelemaan ulkomaisen sodan mahdollisuutta,
    sillä uusien aatteiden voiman elvyttämä ja innostama Englanti
    liittoutuisi silloin Espanjan kanssa, joka jo tavoittelee tätä
    yhtymistä. Tuntien teidän varovaisuutenne, monseigneur, ja sen
    kokonaan henkilöllisen aseman, johon tapaukset ovat nykyisin
    toimittaneet teidät, olen siis arvellut, että te mieluummin
    tahtoisitte vahvistaa valtaanne Ranskassa ja antaa Englannin
    uuden hallituksen edistyä häiritsemättömästi ladullaan. Tämä
    puolueettomuus edellyttää vain, että Kaarlo-kuningas torjutaan
    Ranskan alueelta ja että tätä maallenne vento vierasta
    hallitsijaa ei auteta aseilla, rahoilla tai miehillä.

    Kirjeeni on siten aivan tuttavallinen, joten lähetänkin sen
    tuojaksi miehen, jolla on erityinen luottamukseni; aiheen siihen
    voi teidän ylhäisyytenne helposti käsittää, ja vastauksesta
    riippuu, mihin toimenpiteisiin saatan katsoa tarpeelliseksi
    ryhtyä. Oliver Cromwell on arvellut, että järkisyyt helpommin
    saavuttaisivat ymmärrystä Mazarinin kaltaisen älykkään miehen
    punnitsemina kuin tosin terävyydestään ihaillulle, mutta
    syntyperän ja jumalallisen vallan ennakkoluulojen liiaksi
    hallitsemalle kuningattarelle esitettyinä.

    Hyvästi, monseigneur! Ellen neljäntoista päivän kuluessa saa
    vastausta, niin katson kirjeeni joutuneen hukkateille.

                                              Oliver Cromwell.

"Herra Mordaunt", sanoi kardinaali korottaen ääntänsä ikäänkuin
havahduttaakseen mietiskelijän, "vastaukseni tulee sitä tyydyttävämpi
kenraali Cromwellille, mitä varmempi voin olla siitä, että
kukaan ei saa tietää kirjoittaneeni hänelle. Lähtekää senvuoksi
Boulogne-sur-Meriin, odottakaa vastaustani ja luvatkaa matkustaa jo
huomenna varhain."

"Sen lupaan, monseigneur", vastasi Mordaunt; "mutta montako päivää
antaa teidän ylhäisyytenne minun varrota vastausta?"

"Jollette saa sitä kymmenen päivän kuluessa, niin voitte lähteä
matkallenne."

Mordaunt kumarsi.

"Siinä ei ole kuitenkaan vielä kaikki, monsieur", jatkoi Mazarin.
"Yksityiset asianne ovat herättäneet minussa suurta myötätuntoa; herra
Cromwellin kirjekin antaa minulle edullisen käsityksen teistä
lähettiläänä. Kysyn teiltä vielä kerran: mitä voin tehdä hyväksenne?"

Mordaunt mietti tuokion, ja ilmeisesti epäröityään aikoi hän juuri
avata suunsa puhuakseen, kun Bernouin astui kiivaasti sisälle, kumartui
kardinaalin korvan lähelle ja virkkoi hänelle hiljaa:

"Monseigneur, kuningatar Henriette saapui juuri nyt Palais-Royaliin
erään englantilaisen ylimyksen saattamana."

Mazarin hätkähti tuolillaan; nuori mies huomasi sen, ja se havainto
pidätti luottamuksen, jota hän nähtävästi aikoi osoittaa kardinaalille.

"Monsieur", sanoi kardinaali, "kuulittehan mitä sanoin? Valitsin
Boulognen siinä käsityksessä, että kaikki Ranskan kaupungit soveltuvat
oleskeluunne yhtä hyvin. Jos pidätte jotakin muuta kaupunkia
mukavampana, niin mainitkaa se; mutta te oivallatte kyllä, että minä
kaikenlaisten vaikutusten saartamana, joita kykenen karttelemaan
ainoastaan mitä suurimmalla varovaisuudella, haluan kaikilta salata
oleskelunne Pariisissa."

"Minä matkustan, monsieur", vastasi Mordaunt lähestyen samaa ovea,
josta oli tullutkin.

"Ei, minä pyydän, ei sitä tietä!" pidätti kardinaali vilkkaasti; "olkaa
hyvä ja menkää tuon käytävän kautta, josta sitten tulette eteiseen. En
tahdo kenenkään näkevän lähtöänne; keskustelumme tulee pysyä salassa."

Mordaunt seurasi Bernouinia, joka vei hänet läheiseen suojamaan ja
jätti hänet palvelijan haltuun osoittaen hänelle, mistä ovesta hänen
oli mentävä ulos.

Sitten hän palasi kiireesti herransa luo, viedäkseen hänen puheilleen
kuningatar Henrietten, joka jo asteli lasiovisen lehterin yli.




NELJÄSKYMMENES LUKU

Mazarin ja madame Henriette


Kardinaali nousi seisaalle ja riensi vastaanottamaan Englannin
kuningatarta. Hän tuli tätä vastaan puolivälissä lehteriä, joka oli
lähinnä työhuonetta.

Hän osoitti sitä suurempaa kunnioitusta tätä saattueetonta ja
loistotonta kuningatarta kohtaan, kun tiesi todella olleensa
moitittavan itara ja sydämetön maanpakolaisen kohtelussa.

Mutta rukoilevat voivat antaa kasvoilleen kaikkinaisia ilmeitä: Henrik
IV:n tytär hymyili lähestyessään miestä, jota hän vihasi ja halveksi.

-- Kas, -- tuumi Mazarin itsekseen, -- onpa hän omaksunut herttaisen
sävyn! Tuleekohan hän lainaamaan minulta rahaa?

Hän loi levottoman silmäyksen kassakirstunsa kanteen ja käänsi
sisäänpäin sormukseensa kiinnitetyn komean timantin loisteellaan
kohdistamasta huomiota hänen käteensä, joka muuten oli hyvin valkoinen
ja siro. Valitettavasti ei tällä korulla ollut samaa ominaisuutta kuin
Gygeksen sormuksella, joka teki omistajansa näkymättömäksi, kun sitä
kierrettiin.

Mazarin olisi mielellään ollut näkymättömissä tällä hetkellä, sillä hän
arvasi, että madame Henriette tuli pyytämään häneltä jotakin; kun
kuningatar, jota hän oli siten kohdellut, näyttäysi katsannoltaan
hymyilevänä eikä uhkaavana, silloin tuli hän varmasti anojana.

"Herra kardinaali", lausui korkea vieras, "aioin ensin puhua kälyni,
kuningattaren, kanssa asiasta, joka on toimittanut minut luoksenne,
mutta tulin ajatelleeksi, että valtiolliset kysymykset oikeastaan
kuuluvat miehille."

"Madame", vastasi Mazarin, "olkaa vakuutettu siitä, että teidän
majesteettinne hämmennyttää minua näin suuren kunnian osoittamisella."

-- Hän on kovin kohtelias, -- ajatteli kuningatar; -- olisikohan hän
arvannut aikomukseni?

Nyt oli tultu kardinaalin työhuoneeseen. Hän pyysi kuningatarta
istuutumaan, ja tämän asetuttua hänen lepotuoliinsa virkkoi hän:

"Ilmoittakaa nyt käskynne kaikista palvelijoistanne
kunnioittavimmalle."

"Voi, monsieur", vastasi kuningatar, "minä olen vieraantunut
käskemisestä ja sen sijaan tottunut rukoilemaan. Tulen tännekin
rukoilemaan ja pidän itseäni hyvin onnellisena, jos kuulette minua."

"Minä kuuntelen, madame", sanoi Mazarin.

"Herra kardinaali, kysymys on sodasta, jota kuninkaallinen puolisoni
käy kapinallisia alamaisiaan vastaan. Ette kenties tiedä, että
Englannissa on kansalaissota puhjennut", jatkoi kuningatar synkästi
hymyillen, "ja että tätä sotaa tullaan piakkoin käymään vielä
ratkaisevammalla tavalla kuin tähän asti."

"Siitä olen ihan tietämätön, madame", vastasi kardinaali, samalla
keveästi kohauttaen olkapäitänsä. "Omat levottomuutemme, surullista
kyllä, vaativat niin paljon aikaa ja vaivaa sellaiselta heikolta ja
kehnolta ministeriltä kuin minä olen!"

"No niin, herra kardinaali", pitkitti kuningatar, "sanon siis teille,
että puolisoni, Kaarlo ensimmäinen, on aikeissa antautua ratkaisevaan
taisteluun. Jos siinä tulee häviö" -- Mazarin liikahti -- "niin, kaikki
on otettava lukuun ... jos siitä tulee tappio, niin hän haluaa paeta
Ranskaan ja elää täällä yksityisenä kansalaisena. Mitä te sanotte tästä
ehdotuksesta?"

Kardinaali kuunteli kuningatarta kasvojensa ainoankaan väreen
ilmaisematta puhujan sanojen vaikutusta; huulilla leikki yhäti sama
petollinen ja huoleton hymyily kuin tavallisesti, ja kuningattaren
lopetettua hän lausui maireimmalla äänensoinnullaan:

"Luuletteko siis, madame, että Ranska, niin järkkyneenä ja kuohuvana
kuin se on nykyhetkellä, voi soveltua valtaistuimelta syöstyn kuninkaan
mukavaksi turvapaikaksi? Kruunu ei nytkään ole kovin taattu Ludvig
neljännentoista päässä; miten hän siis voisi kestää kaksinkertaista
painoa?"

"Se paino ei ole ollut kovinkaan raskas, ainakaan mitä minuun tulee",
keskeytti kuningatar tuskallisesti hymyillen, "ja minä en pyydä, että
puolisoni hyväksi tehtäisiin enemmän kuin minunkaan. Huomaattehan siis,
että me olemme hyvin vaatimattomia kuninkaallisia henkilöitä,
monsieur?"

"Teidän asemanne, madame", kiirehti kardinaali vastaamaan,
keskeyttääkseen lyhyeen kaikki aavistamansa selitykset, "teidän
asemanne on aivan toinen; Henrik neljännen tytär, tuon suuren, ylvään
ja kunniakkaan kuninkaan..."

"Mikä ei kuitenkaan estä teitä epäämästä hänen vävyltään
vieraanvaraisuutta, niinkö, monsieur? Teidän tulisi kuitenkin muistaa,
että tuo suuri ylväs ja kunniakas kuningas maanpakolaisena, jollaiseksi
minunkin puolisoni kenties pian joutuu, kerran pyysi apua Englannilta
ja että Englanti auttoi häntä; tosin ei kuningatar Elisabet ollut hänen
veljentyttärensä."

"_Peccato_!" virkahti Mazarin tuon selkeän päätelmän typerryttämänä.
"Teidän majesteettinne ei ymmärrä minua; te käsitätte väärin aikeeni,
luultavasti syystä että minä tulkitsen ajatuksiani niin kehnosti
ranskankielellä."

"Puhukaa siis italiankieltä, monsieur; äitimme, kuningatar Maria dei
Medici, opetti meille sitä kieltä, ennen kuin teidän edeltäjänne
lähetti hänet maanpakoon kuolemaan. Jos suuri, ylväs ja kunniakas
Henrik-kuningas, josta juuri puhuitte, kuulee meitä, niin hän
varmaankin suuresti ihmettelee teidän ilmaisemaanne suurta ihailua
häntä kohtaan, kun samalla osoitatte niin vähäistä sääliä hänen
suvulleen."

Hiki herui suurina pisaroina Mazarinin otsalle.

"Se ihailuni on päinvastoin niin suuri ja todellinen, madame", vastasi
Mazarin omaksumatta kuningattaren ehdotusta puhekielen muuttamisesta,
"että jos kuningas Kaarlo ensimmäinen, jota Jumala kaikilta
onnettomuuksilta varjelkoon, saapuisi Ranskaan, tarjoaisin minä hänelle
oman taloni, -- mutta voi, se olisi hyvin epävarma turvapaikka! Ihmiset
sytyttävät vielä tuleen tämän rakennuksen, niinkuin polttivat marski
d'Ancren talon. Concino Concini-parka! Hän ei kuitenkaan halunnut
mitään muuta kuin Ranskan parasta."

"Niin, monseigneur, kuten tekin", huomautti kuningatar ivallisesti.

Mazarin ei ollut oivaltavinaan oman lauselmansa kaksimielisyyttä ja
säälitteli yhä Concino Concinin kohtaloa.

"Mutta sanokaahan siis, herra kardinaali", virkkoi kuningatar
kärsimättömästi, "mitä vastaatte minulle?"

"Madame", huudahti Mazarin yhä enemmän liikuttuneena, "salliiko teidän
majesteettinne minun antaa teille neuvon? Tietysti, ennenkuin sitä
rohkenen, asetan teidän majesteettinne jalkojen juureen kaikki, mitä
teidän majesteettinne voi toivoa minulta."

"Puhukaa, herra kardinaali", vastasi kuningatar; "noin viisaan miehen
neuvon täytyy olla hyvä."

"Uskokaa minua, madame, kuninkaan pitää puolustautua viimeiseen asti."

"Sen on hän tehnyt, monsieur, ja kun hän nyt aikoo ryhtyä lopulliseen
kamppailuun paljoa vähäisemmin voimin kuin hänen vihollisillaan on
käytettävissä, on se todistuksena siitä, että hän ei taivu antautumaan
vastarinnatta. Mutta jos hän joutuu tappiolle...?"

"No niin, madame, siinä tapauksessa on neuvonani... Tiedän hyvin,
kuinka rohkeata minun on pyrkiä neuvomaan teidän majesteettianne ...
mutta neuvonani on, että kuninkaan ei sopisi peräytyä valtakunnastaan.
Poissaolevat kuninkaat unohtuvat pian; jos hän tulee Ranskaan, niin
hänen asiansa on hukassa."

"Mutta", vastasi kuningatar, "jos annatte tämän neuvon ja todellakin
tunnette jotakin harrastusta häntä kohtaan, niin lähettäkää hänelle
toki hiukan apua -- miehiä ja rahaa, sillä minä en voi tehdä enää
mitään hänen hyväkseen. Häntä auttaakseni olen myynyt kalleuteni
viimeiseen timanttiin asti; tiedätte, ettei minulla enää ole mitään, --
tiedätte paremmin kuin kukaan, monsieur. Jos minulla olisi ollut mitään
koruja jäljellä, niin olisin niillä ostanut polttopuita, voidakseni nyt
kuluneena talvena pitää huonetta lämpimänä itselleni ja tyttärelleni."

"Voi, madame", pahoitteli Mazarin, "teidän majesteettinne ei tiedä,
mitä teidän majesteettinne minulta pyytää. Siitä päivästä saakka,
jolloin kuninkaan täytyy käyttää vierasta apua päästäkseen jälleen
valtaistuimelle, on hän itse tunnustanut, että hänellä ei ole enää
mitään apua odotettavana alamaistensa rakkaudelta."

"Asiaan, herra kardinaali", sanoi kuningatar kyllästyneenä seuraamaan
kekseliästä valtiomiestä siinä sanojen sokkelossa, johon tämä aina
pyrki pujahtamaan, "asiaan! Vastatkaa minulle myöntäen tai kieltäen!
Jos kuningas pysyy päätöksessään jäädä Englantiin, niin lähetättekö
hänelle silloin hiukan apua? Jos hän tulee Ranskaan, niin suotteko
hänelle silloin vieraanvaraisuutta?"

"Madame", vastasi kardinaali mitä suurinta vilpittömyyttä
teeskennellen, "toivon saavani teidän majesteettinne vakuutetuksi
siitä, kuinka suuresti harrastan asiaanne ja kuinka hartaasti haluan
noudattaa toivomuksianne hankkeessa, joka on teille niin rakas; sitten
ei teidän majesteettinne toivoakseni epäile intoani teidän
palvelemisessanne."

Kuningatar puraisi huultansa ja liikahteli maltittomasti
lepotuolissaan.

"No, mitä siis aiotte tehdä?" kysyi hän viimein; "puhukaa!"

"Aion lähteä heti neuvottelemaan kuningattaren kanssa, ja me jätämme
asian kiireimmiten parlamentin ratkaistavaksi."

"Jonka kanssa te olette julkisessa kiistassa, eikö niin? Te jätätte
Brousselin tehtäväksi asian esittelemisen! Riittää, herra kardinaali,
riittää! Minä ymmärrän teidät, tai oikeastaan olen väärässä; vedotkaa
tosiaankin parlamenttiin, sillä siltä kuninkaille vihamieliseltä
parlamentilta suuren, ylvään ja kunniakkaan Henrik neljännen --
suuresti ihailemanne hallitsijan -- tytär sai ainoan avun, joka esti
häntä talvella menehtymästä nälkään ja viluun."

Näin sanoen kuningatar nousi, ja hänen kasvonsa kuvastivat arvokasta
pahastusta.

Kardinaali ojensi häntä kohti ristiinliitetyt kätensä.

"Voi, madame, madame! Hyvä Jumala, kuinka väärin te tulkitsette minua!"

Mutta edes kääntymättä noiden ulkokultaisten kyynelten pusertajaan
lähestyi kuningatar Henriette ovea ja avasi sen itse. Hänen
ylhäisyytensä lukuisan vartion keskitse, niiden hovilaisten välitse,
jotka olivat pyrkimässä kardinaalin puheille, ja luomatta mitään
huomiota kuningasvallan komeuden kanssa kilpailevaan loistokkuuteen
astui hän nyt eteenpäin ja tarttui erillään seisovan loordi Winterin
käteen, -- kukistunut kuningatar-poloinen, jolle seurasääntöjen
johdosta vielä kaikki kumarsivat, mutta jolla todellisuudessa oli vain
yksi ainoa käsivarsi tukenaan!

"Olipa menneeksi", virkkoi Mazarin jäätyään yksikseen, "se oli kiperä
juttu; minulla oli vaikea osa näyteltävänä. Mutta minä en ole sanonut
mitään toiselle sen enempää kuin toisellekaan. Hm, Cromwell on
kovakourainen kuningasvihaaja; surkuttelen hänen ministereitään, jos
hän koskaan hankkii itselleen sellaisia. Bernouin!"

Bernouin ilmestyi esille.

"Katsohan, onko se mustanuttuinen keropää nuori mies, jonka äsken toit
luokseni, vielä täällä palatsissa."

Bernouin astui ulos. Kardinaali huvitteli hänen poissaollessaan
kääntämällä sormuksensa korun ulospäin, hieromalla timanttia kirkkaaksi
ja ihailemalla sen hohtoa, ja kun hänen silmissään vielä muuan kyynel
hämärsi näköä, pudisti hän päätänsä, tipauttaakseen sen pois.

Bernouin saapui jälleen, mukanaan Comminges, jolla oli päivystysvuoro.

"Monseigneur", ilmoitti Comminges, "kun saatoin sitä nuorta miestä,
jota teidän ylhäisyytenne kysyy, lähestyi hän lehterin lasiovea ja
silmäili hyvin ihmeissään jotakin esinettä, luultavasti Rafaelin
kaunista taulua, joka riippui vastapäätä ovea; sitten hän seisoi
kotvasen mietteissään ja astui alas portaita. Olin näkevinäni hänen
nousevan harmaan hevosen selkään ja ratsastavan ulos linnanpihalta;
mutta eikö monseigneur aio lähteä kuningattaren luo?"

"Mitä varten?"

"Enoni, herra de Guitaut, sanoi minulle äsken, että hänen
majesteettinsa on saanut tietoja armeijasta."

"Vai niin, sitten kiirehdinkin hänen puheilleen."

Samassa saapui herra de Villequier juuri kuningattaren puolesta
tavoittamaan kardinaalia.

Comminges oli nähnyt aivan oikein; Mordaunt oli tosiaan menetellyt
kuten hän oli kertonut. Astuessaan pitkin käytävää suuren lasiovisen
lehterin vieritse oli hän huomannut Winterin, joka odotti kuningattaren
puhuttelun päättymistä.

Se havainto sai nuoren miehen pysähtymään äkkiä, ei ihailemaan Rafaelin
taulua, vaan ikäänkuin jonkun hirveän ilmestyksen kahlitsemana. Hänen
silmänsä laajenivat, koko ruumista puistatti väristys. Olisi voinut
luulla, että hän tahtoi murtaa lasiseinän, joka eroitti hänet
vihollisestaan; sillä jos Comminges olisi nähnyt, kuinka vimmaisesti
nuoren miehen katseet suuntautuivat Winteriin, ei hän olisi hetkeäkään
epäillyt, että tuo englantilainen oli hänen verivihollisensa.

Mutta hän pidättyi kuitenkin, nähtävästi harkiten paremmin, sillä
vaikka hänen ensimmäisenä tunteenaan oli ollut lähteä suoraan loordi
Winterin luo, laskeusikin hän verkalleen alas portaita, poistui pää
kumarassa palatsista ja nousi satulaan. Hän ohjasi hevosensa
Richelieukadun kulmaan ja piti tiukasti silmällä ristikkoporttia,
odottaen näkevänsä kuningattaren vaunujen vierivän esille
linnanpihalta.

Hänen ei tarvinnutkaan varrota pitkää aikaa, sillä kuningatar viipyi
Mazarinin luona tuskin neljännestuntiakaan; mutta sekin tuokio tuntui
odottajasta vuosisadalta. Vihdoin jymisi ulos ristikkoportista se
raskas koneisto, jota siihen aikaan sanottiin vaunuiksi, ja hevosensa
selässä istuen kumartui Winter jälleen vaununoveen päin, haastellakseen
hänen majesteettinsa kanssa.

Hevoset saivat juosta ravia Louvreen päin, jonka pihalle
vaunut ajoivat. Ennen kuin madame Henriette oli lähtenyt
karmeliittiluostarista, oli hän käskenyt tyttärensä odottaa palatsissa,
jossa kuningatar oli asunut kauan, muuttaakseen sieltä vain sentähden,
että heidän hätänsä oli noissa kullatuissa suojamissa tuntunut hänestä
yhä painostavammalta.

Mordaunt seurasi vaunuja. Nähtyään niiden vierivän synkkään
holvikäytävään ratsasti hän erään muurin juurelle, joka oli varjossa,
ja pysyi siellä hievahtamattomana Jean Goujonin koruveistoksien
keskellä kuin ratsumiestä esittävä korkokuva.

Hän odotteli, kuten oli jo tehnyt Palais-Royalin edustalla.




ENSIMMÄINENVIIDETTÄ LUKU

Miten toisinaan onnettomat pitävät sattumaa sallimana


"No niin, madame?" kysyi Winter, kun kuningatar oli lähettänyt pois
palvelijansa.

"Kuten aavistin, siten tosiaan kävi, mylord."

"Hän kieltäytyy?"

"Sitähän jo sanoin ennakolta."

"Kardinaali siis kieltäytyy vastaanottamasta kuningasta, Ranska epää
onnettomalta hallitsijalta vieraanvaraisuuden? Ensi kertaa tapahtuu
sellaista, madame."

"En syyttänyt Ranskaa, mylord, vaan puhuin kardinaalista, joka ei edes
ole ranskalainen."

"Mutta kuningatar -- oletteko tavannut häntä?"

"Turhaa", vastasi madame Henriette murheellisesti pudistaen päätänsä;
"kuningatar ei milloinkaan vastaa myöntävästi, kun kardinaali on
antanut hylkäävän päätöksen. Ettekö siis tiedä, että tuo italialainen
hallitsee kaikessa, sekä ulkoisissa että sisäisissä asioissa? Ja minä
palaan vielä jo sanomaani: minua ei ihmetyttäisi, jos Cromwell olisi
ehättänyt edellemme; Mazarin näytti olevan hämillään, puhellessaan
kanssani, ja kuitenkin oli hän vakaa kieltäytymisessään. Ettekö
sitäpaitsi huomannut Palais-Royalissa vallitsevaa kuhinaa, -- miten
siellä alituiseen liikkui joukko kiirehtiviä ihmisiä edes takaisin?
Lienevätköhän he saaneet joitakin tietoja, mylord?"

"Eivät mitenkään Englannista, madame; olen pitänyt niin suurta
kiirettä, että minun edelleni ei varmastikaan ole voitu päästä. Lähdin
matkalle kolme päivää takaperin, pujahdin kuin ihmeen avulla
puritaanien armeijan keskitse, käytin kyytihevosia Tony-palvelijani
kanssa ja ostin vasta Pariisissa ne hevoset, joilla ratsastamme. Olen
muuten varma siitä, että kuningas ei tahdo panna mitään alttiiksi
odottamatta teidän majesteettinne vastausta."

"Sanokaa hänelle, mylord", kehoitti kuningatar epätoivoisena, "että
minä en voi mitään, että olen kärsinyt yhtä paljon kuin hänkin, vieläpä
enemmän, olletikin kun minun on ollut pakko syödä maanpakolaisen leipää
ja vieraanvaraisuuden saamiseksi turvautua petollisiin ystäviin, jotka
nauravat kyynelilleni, ja että mitä hänen omaan kuninkaalliseen
persoonaansa tulee, täytyy hänen ylväästi uhrautua ja kuninkaana
kuolla. Minä lähden kuolemaan hänen vierellään."

"Madame, madame!" huudahti Winter. "Teidän majesteettinne antaa
miehuutensa lannistua; vielä on meillä kenties jotakin toivoa."

"Ei mitään ystäviä enää, mylord, ei ainoatakaan ystävää koko maailmassa
muuta kuin te! Voi, laupias Jumala!" huudahti madame Henriette
kohottaen silmänsä taivasta kohti, "oletko siis kutsunut takaisin
luoksesi kaikki jalot sydämet, joita oli maan päällä?"

"Toivoakseni ei", vastasi Winter aprikoiden; "puhuin teidän
majesteettinne kanssa neljästä miehestä."

"Mitä tahdotte tehdä neljällä miehellä, mylord?"

"Neljä harrasta miestä, joilla on miehuutta uhrata henkensä, pystyy
paljoon, -- olkaa vakuutettu siitä, madame; ja ne, joista puhun, saivat
siihen aikaan suuria toimeen."

"Missä sitten ovat nuo neljä miestä?"

"Sitä en tiedä, ikävä kyllä. En ole nähnyt heitä lähes kahteenkymmeneen
vuoteen, ja kuitenkin olen ajatellut heitä kaikissa tilaisuuksissa,
milloin olen nähnyt kuninkaan olevan vaarassa."

"Ja ne miehet olivat ystäviänne?"

"Eräällä heistä oli henkeni hallussaan, ja hän lahjoitti minulle sen.
En tiedä, onko hän jäänyt ystäväkseni, mutta minä ainakin olen siitä
hetkestä saakka ollut häneen kiintynyt."

"Ja ne miehet ovat Ranskassa, mylord?"

"Niin, ainakin luulen."

"Sanokaa minulle heidän nimensä; olen kenties jo kuullut heitä
mainittavankin, joten ehkä voisin avustaa teitä etsiskelyssänne."

"Muuan heistä oli chevalier d'Artagnan."

"Voi, mylord, ellen erehdy, chevalier d'Artagnan on muskettisoturien
luutnantti -- olen kuullut hänen nimensä; mutta huomatkaa: minä
pelkään, että se mies on täydellisesti kardinaalin puolella."

"Siinä olisi taas onnettomuus lisää", vastasi Winter, "ja silloin
tuntisin kiusausta uskoa, että me todellakin olemme Jumalan hylkäämiä."

"Mutta toiset", jatkoi kuningatar, joka tarttui tähän viimeiseen
toivoon niinkuin haaksirikkoiset ajalehteviin sirpaleihin, "toiset,
mylord?"

"Toisesta kuulin sattumalta erästä nimeä mainittavan, sillä ennen kuin
nuo neljä aatelismiestä ryhtyivät taisteluun kanssamme, sanoivat he
meille nimensä; hän oli kreivi de la Fère. Mutta mitä muihin kahteen
tulee, niin olen tullut unohtaneeksi heidän todelliset nimensä, kun
totuin puhuttelemaan heitä salanimillään."

"Voi, hyvä Jumala! Olisi kuitenkin peräti tärkeätä tavata heitä
uudestaan", sanoi kuningatar, "koska kerran luulette, että ne arvoisat
aatelismiehet voivat tuottaa hyötyä kuninkaalle."

"Niin kyllä", jatkoi Winter, "jos he ovat pysyneet entisellään.
Kuunnelkaahan, madame, ja ponnistakaa muistianne! Kenties olette
kuullut kerrottavan, että Itävallan Anna muinoin pelastui suurimmasta
vaarasta, missä yksikään kuningatar on koskaan ollut?"

"Kyllä, siihen aikaan kun hänellä oli rakkausjuttu Buckinghamin
herttuan kanssa; muistaakseni koski asia joitakuita timantteja."

"Aivan oikein, madame; nuo miehet ne pelastivat hänet, ja minä hymyilen
säälistä, kun ajattelen, että jos te ette tiedä noiden urhojen nimiä,
on syynä ainoastaan se, että kuningatar on unohtanut heidät, vaikka
hänen olisi pitänyt tehdä heistä valtakuntansa ensimmäisiä herroja."

"No niin, mylord, heistä tulee koettaa saada selko; mutta mihin
kykeneekään neljä miestä eli oikeammin kolme -- sillä sanon vieläkin,
että teidän ei sovi luottaa d'Artagnanin apuun?"

"Se merkitsisi yhden hyvän säilän vähennystä, madame, mutta
ne kolme muuta jäisivät kuitenkin jäljelle, minua lukuunottamatta;
neljä harrasta miestä kuninkaan lähellä, -- suojelemassa häntä
vihollisiltansa, ympäröimässä häntä taistelun tuoksinassa, auttamassa
häntä hyvillä neuvoilla, saattamassa häntä pakoretkellä, -- se ei
kylläkään riittäisi tekemään kuninkaasta voittajaa, mutta pelastamaan
hänet, jos hänet voitetaan, ja auttamaan hänet meren yli. Mazarin
sanokoon mitä hyvänsä, -- jos teidän kuninkaallinen puolisonne vain
tulisi ranskalaiselle maaperälle, tapaisi hän täältä yhtä monta
tyyssijaa ja suojapaikkaa kuin merilintu myrskysäällä."

"Etsikää, mylord, etsikää niitä aatelismiehiä, ja jos löydätte heidät,
jos he suostuvat lähtemään kanssanne Englantiin, annan minä heille sinä
päivänä, jona jälleen nousemme valtaistuimelle, kullekin herttuakunnan
ja lisäksi niin paljon kultaa kuin tarvittaisiin Whitehallin linnan
ostamiseen. Haeskelkaa heitä siis, mylord; tehkää se, minä vannotan
teitä."

"Etsisin kyllä, madame", vastasi Winter, "ja luultavasti löytäisinkin
heidät, mutta minulta puuttuu aikaa. Unohtaako teidän majesteettinne,
että kuningas odottaa vastausta -- ja tuskallisesti?"

"Voi, olemme siis hukassa!" huudahti kuningatar särkyvin sydämin.

Samassa avautui ovi, ja nuori Henriette astui huoneeseen. Sillä
ihmeellisellä voimalla, joka on äitien sankaruutena, tukahutti
kuningatar kyyneleensä sydämen syvyyteen ja viittasi Winteria
vaihtamaan puheenainetta.

Mutta hänen nopeasti häivytetty liikutuksensa ei silti välttynyt nuoren
prinsessan katseilta; tämä pysähtyi kynnykselle, huokasi ja sanoi
kuningattareen kääntyen:

"Minkätähden te alituiseen salailette minulta kyyneleitänne, äitini?"

Kuningatar hymyili sen sijaan että olisi vastannut hänelle.

"Kuulkaahan vain, Winter", hän virkkoi, "olen voittanut ainakin yhden
edun siitä, että olen ainoastaan puolittain kuningatar; lapseni
puhuttelevat minua nykyään madamen sijasta äidiksi."

Sitten hän jatkoi tyttäreensä kääntyen:

"Mitä tahdot, Henriette?"

"Äitini", vastasi nuori prinsessa, "muuan ritari saapui juuri Louvreen
ja pyytää nyt saada osoittaa teidän majesteetillenne kunnioitustansa.
Hän tulee armeijasta ja sanoo saaneensa kirjeen toimitettavaksi teille,
-- se on marski de Grammontilta, luullakseni."

"Ah", sanoi kuningatar Winterille, "se Grammont on uskollisia
ystäviäni, -- mutta ettekö nyt näe, mylord, kuinka niukka meillä on
palveluskunta, kun tyttäreni täytyy tuoda kävijöitä luokseni?"

"Säälikää minua, madame", sanoi Winter, "se on tuskallista."

"Kuka se ritari on, Henriette?" kysyi kuningatar.

"Näin hänet ikkunasta, madame; hän on nuori mies, näköjään tuskin
kuuttatoista täyttänyt, ja nimeltään varakreivi de Bragelonne."

Kuningatar taivutti hymyillen päätänsä, nuori prinsessa avasi jälleen
oven, ja Raoul näyttäysi kynnyksellä.

Hän astui muutaman askeleen kuningatarta kohti ja vaipui toisen
polvensa varaan.

"Madame", hän ilmoitti, "minä tuon teidän majesteetillenne kirjeen
ystävältäni, kreivi de Guicheltä, joka sanoo saaneensa kunnian olla
palveluksessanne; tämä kirje sisältää tärkeän sanoman ja ilmaisee hänen
syvää kunnioitustansa teitä kohtaan."

Kreivi de Guichen nimeä mainittaessa levisi nuoren prinsessan poskille
punehdus; kuningatar loi häneen vakavan silmäyksen.

"Sanoithan, Henriette, että kirje oli marski de Grammontilta?"
muistutti kuningatar.

"Sitä luulinkin, madame", sopersi nuori tyttö.

"Se on minun vikani, madame", tokaisi Raoul. "Ilmoittausin tosiaankin
marski de Grammontin sanansaattajana, mutta oikeaan käsivarteen
haavoittuneena ei hän voinut itse kirjoittaa; senvuoksi toimi kreivi de
Guiche hänen käsikirjurinansa."

"On siis taisteltu?" kysyi kuningatar antaen Raoulille merkin nousta.

"Niin, madame", vastasi nuori mies, ojentaessaan kirjeen loordi
Winterille, joka lähestyi ottamaan sitä ja sitten ojensi sen
kuningattarelle.

Tieto tapahtuneesta taistelusta avasi nuoren prinsessan suun
kysymykseen, joka epäilemättä jännitti hänen mieltänsä; mutta hän sulki
sen jälleen hiiskumatta sanaakaan, ruusujen vähitellen kadotessa hänen
poskiltaan.

Kuningatar näki kaikki nämä eleet, jotka hänen äidillinen sydämensä
varmaankin osasi tulkita, sillä hän sanoi kääntyen taas Raouliin:

"Ja mitään onnettomuutta ei ole tapahtunut nuorelle kreivi de
Guichelle? Sillä hän ei ainoastaan ole uskollisia palvelijoitamme,
kuten hän on sanonut teille, monsieur, vaan myöskin ystäviämme."

"Ei, madame", vastasi Raoul; "hän päinvastoin sai siitä päivästä
loistavaa kunniaa, ja hänelle tapahtui sellainen huomionosoitus, että
hänen korkeutensa prinssi syleili häntä itse taistelukentällä."

Nuori prinsessa löi kätensä yhteen, mutta häntä hävetti heti, että oli
viehättynyt sellaiseen riemastuksen ilmaukseen; hän kääntyi puolittain
ja kumartui ruusumaljakon yli ikäänkuin hengittämään kukkien tuoksua.

"Katsotaanpa siis, mitä kreivi kirjoittaa", virkkoi kuningatar.

"Minulla on ollut kunnia sanoa teidän majesteetillenne, että hän
kirjoitti isänsä nimessä."

"Aivan, monsieur."

Kuningatar mursi sinetin ja luki:

    Madame ja korkea kuningatar!

    Kun minulla oikeaan käsivarteen saamani haavan johdosta ei voi
    itselläni olla kunnia kirjoittaa teille, teen sen poikani,
    kreivi de Guichen välityksellä, jonka tiedätte yhtä hartaaksi
    palvelijaksenne kuin minäkin olen, ilmoittaakseni teille, että
    me olemme voittaneet taistelussa Lensin luona ja että tämä
    voitto ei voi olla antamatta kardinaali Mazarinille ja
    kuningattarelle suurta vaikutusvaltaa Euroopan yleiseen asemaan.
    Käyttäköön siis teidän majesteettinne, jos suvaitsette noudattaa
    neuvoani, tätä hetkeä yrittääksenne saada kuninkaallisen
    hallituksen toimimaan korkean puolisonne hyväksi. Varakreivi de
    Bragelonne, jolla on kunnia tuoda teille tämä kirje, on poikani
    ystävä ja pelasti kaiken todennäköisyyden mukaan äskettäin hänen
    henkensäkin; hän on aatelismies, johon teidän majesteettinne voi
    täydellisesti luottaa siltä varalta, että tahdotte lähettää
    minulle jonkun suullisen tai kirjallisen käskyn.

    Minulla on armo pysyä kunnioittaen j.n.e.

                                            marski de Gramont.

Silloin kun mainittiin palveluksesta, jonka Raoul oli tehnyt kreiville,
ei sanansaattaja voinut pidättyä kääntämästä päätänsä nuoreen
prinsessaan päin, ja hän luki tämän silmistä ääretöntä kiitollisuutta
kohtaansa. Ei ollut enää epäilystäkään: kuningas Kaarlo I:n tytär
rakasti hänen ystäväänsä.

"Taistelu Lensin luona on siis ollut voitto!" huudahti kuningatar.
"Täällä ollaan onnellisia, voitetaan taisteluita. Niin, marski de
Grammont on oikeassa; se muuttaa aseman täällä, mutta minä pelkään
suuresti, että se ei vaikuta mitään meidän hyväksemme, vaan kenties
vahingoittaakin meitä. Tämä tieto on aivan veres monsieur", jatkoi
kuningatar; "minä kiitän teitä siitä, että olette kiirehtinyt tuomaan
sen minulle, -- ilman teitä ja tätä kirjettä olisin vasta huomenna tai
kenties ylihuomenna, Pariisin asukkaista viimeisenä, kuullut sen."

"Madame", vastasi Raoul. "Louvre on järjestyksessä toinen paikka, mihin
tämä tieto on saapunut; vielä ei kellään ole siitä vihiä, ja minä
vannoin kreivi de Guichelle jättäväni tämän kirjeen teidän
majesteettinne käsiin ennen kuin edes syleilisin holhoojaani."

"Holhoojaanne -- onko hän Bragelonne kuten tekin?" kysyi loordi Winter.
"Tunsin entiseen aikaan erään Bragelonnen; elääkö hän vielä?"

"Ei, monsieur, hän on kuollut, ja häneltä holhoojani, joka luullakseni
on jokseenkin likeinen sukulainen, onkin perinyt kartanon, jonka nimeä
kannan."

"Ja holhoojanne, monsieur", kysyi kuningatar, jonka harrastusta kaunis
nuorukainen ei voinut olla melkoisesti herättämättä, "mikä hän on
nimeltään?"

"Kreivi de la Fère, madame", vastasi nuorukainen kumartaen.

Winter hätkähti hämmästyen, kuningatar katsoi häneen säihkyvin silmin.

Winter ei ollut uskoa korviaan.

"Kreivi de la Fère!" hän huudahti; "ettekö maininnut juuri sitä nimeä
minulle?"

"Kreivi de la Fère!" huudahti hänkin vuorostaan. "Olkaa hyvä ja sanokaa
minulle, monsieur, eikö kreivi de la Fère ole urhoollinen ja ylväs
aatelismies, joka palveli Ludvig kolmannentoista muskettiväessä ja
saattaa nyt olla seitsemän- tai kahdeksanneljättä vuoden ikäinen?"

"Kyllä, monsieur, tuo kyllä soveltuu häneen."

"Ja hän palveli salanimellä?"

"Niin, Atoksena hänet tunnettiin. Kuulin ihan äskettäin erään hänen
ystävänsä, herra d'Artagnanin, puhuttelevan häntä sillä nimellä."

"Hän on sama, madame, selvästi sama. Taivas olkoon kiitetty! Ja hän on
Pariisissa?" jatkoi loordi Raouliin kääntyen, mutta lisäsi samassa
kuningattarelle: "Toivokaa vielä, toivokaa, madame! Sallima suosii
meitä, koska olen näin ihmeellisellä tavalla saanut jälleen selon siitä
urheasta ylimyksestä. Missä hän asuu, monsieur? Olkaa hyvä ja sanokaa
minulle se."

"Kreivi de la Fère asuu Guénégaud-kadun varrella Kaarlo Suuren
hotellissa."

"Kiitos ilmoituksestanne, monsieur! Huomauttakaa arvoisalle
ystävällenne, jotta hän pysyy kotona; lähden hetimiten syleilemään
häntä."

"Monsieur, täytän toivomuksenne mitä mieluisimmin, jos hänen
majesteettinsa sallii minun poistua."

"Menkää, varakreivi de Bragelonne", vastasi kuningatar, "menkää ja
olkaa varma suosiollisuudestamme."

Raoul kumarsi kunnioittavasti molemmille valtiattarille, tervehti
Winteria ja poistui huoneesta.

Winter ja kuningatar pitkittivät keskustelua tuokion matalalla äänellä,
jotta nuori prinsessa ei kuulisi heitä; mutta tämä varovaisuus oli
tarpeeton, sillä hän oli kokonaan omien ajatustensa vallassa.

Kun Winter sitten teki lähtöä, sanoi kuningatar:

"Kuulkaa, mylord, -- olen säilyttänyt tämän timanttiristin, jonka sain
äidiltäni, ja Pyhän Mikaelin ritarikunnan rintatähden, jonka sain
puolisoltani; ne ovat arvoltaan noin viisikymmentätuhatta livreä. Olin
vannonut ennen kuolevani nälkään kuin menettäväni nämä kalliit muistot;
mutta nyt, kun näistä kahdesta korusta voi olla hyötyä hänelle tai
hänen puolustajilleen, täytyy kaikki uhrata tämän toivon tähden.
Ottakaa ne, ja jos yritykseenne tarvitaan rahoja, niin myykää ne
empimättä, mylord. Mutta jos keksitte keinon niiden säilyttämiseksi,
niin muistakaa, että minä katson teidän tehneen minulle suurimman
palveluksen, mitä aatelismies voi tehdä kuningattarelleen, ja että minä
ja lapseni siunaamme sitä, joka onnellisempina päivinä palauttaa
minulle tämän rintatähden ja ristin."

"Madame", vastasi Winter, "teidän majesteettianne palvelee herrasmies.
Kiirehdin tallettamaan turvalliseen paikkaan nämä kaksi kalleutta,
joita en ottaisi vastaan, jos minulla olisi vielä mitään jäljellä
entisestä varallisuudestani; mutta tilukseni on valtio tuominnut
takavarikkoon, käteiset ovat käytetyt, ja minunkin on ollut pakko myydä
kaikki, mitä minulla oli. Tunnin kuluttua lähden kreivi de la Fèren
luo, ja huomenna teidän majesteettinne saa ratkaisevan vastauksen."

Kuningatar ojensi loordi Winterille kätensä, jota tämä kunnioittavasti
suuteli, ja sanoi tyttäreensä kääntyen:

"Mylord, teillähän oli tehtävänä tuoda tälle lapselle jotakin hänen
isänsä puolesta?"

Winter seisoi ihmeissään; hän ei tiennyt, mitä kuningatar tarkoitti.

Nuori Henriette lähestyi hymyillen ja punastellen ja ojensi otsansa
aatelismiehelle.

"Sanokaa isälleni", virkkoi nuori prinsessa, "että olkoon hän
kuninkaana tai pakolaisena, voittajana tai voitettuna, rikkaana tai
köyhänä, minä olen kuitenkin hänen kuuliainen ja rakastava tyttärensä."

"Siitä olen varma, madame", vastasi Winter, huulillaan koskettaen
Henrietten otsaa.

Sitten hän poistui ja meni saattamattomana avarien, autioitten ja
pimeitten huoneiden läpi, pyyhkien kyyneleitä, joita hän ei
viisikymmenvuotisenkaan hovielämän terästämänä kyennyt pidättämään,
nähdessään tämän ylvään kuningasperheen suuria onnettomuuksia.




TOINENVIIDETTÄ LUKU

Setä ja veljenpoika


Loordi Winterin hevonen ja lakeija odottivat portilla. Mietteissään ja
tuon tuostakin kääntyen silmäilemään Louvren hiljaista ja synkkää
julkipuolta lähti Winter nyt asuntoonsa. Silloin näki hän ratsumiehen
ikäänkuin irtautuvan muurista ja alkavan seurata jonkun matkan päässä;
hän muisti huomanneensa melkein samanlaisen varjon, ratsastaessaan ulos
Palais-Royalista.

Loordi Winterin lakeija, joka tuli muutamaa askelta taampana, katseli
myös ratsastajaa levottomasti.

"Tony!" sanoi loordi antaen palvelijalle merkin lähestyä.

"Tässä olen, mylord."

Ja lakeija ratsasti nyt ihan herransa vieressä.

"Oletko pitänyt silmällä tuota miestä, joka seuraa meitä?"

"Kyllä, mylord."

"Kuka hän on?"

"En tiedä, mutta hän on pysytellyt teidän armollisuutenne jäljillä
Palais-Royalista asti; hän pysähtyi Louvren luo ja odotti, kunnes
teidän armollisuutenne tuli ulos, jolloin hän lähti sieltäkin
saattamaan teitä."

-- Joku kardinaalin kätyri, -- virkkoi Winter itsekseen; -- enpä ole
huomaavinanikaan hänen vakoiluansa.

Hän kannusti hevostaan ja tunkeusi niiden katujen sokkeloon, jotka
johtivat hänen hotelliinsa. Se sijaitsi le Maraisin kaupunginosassa;
kun loordi Winter oli kauan asunut Place Royalen varrella, oli hän
luonnollisesti nytkin majoittunut vanhan asuntonsa läheisyyteen.

Tuntematon hoputti hevosensa laukkaan.

Winter laskeusi ratsailta hotellin edustalla ja meni huoneisiinsa,
päättäen pitää valppaasti silmällä vakoojaa. Mutta juuri kun hän laski
sormikkaansa ja hattunsa pöydälle, näki hän vastapäisen seinän
kuvastimesta, että joku seisoi kynnyksellä.

Hän käännähti, ja Mordaunt oli hänen edessään.

Winter kalpeni ja seisoi kuin naulittu; Mordaunt pysyi paikallaan
oviaukossa, kylmäkiskoisena, uhkaavana ja Don Juanin kauhuksi
ilmestynyttä haamupatsasta muistuttavana.

Kotvasen tähystivät miehet toisiaan sanaakaan hiiskumatta.

"Monsieur", aloitti sitten Winter, "minä luulin jo antaneeni teidän
ymmärtää, että kiusaamisenne vaivaa minua; menkää siis, -- muutoin
huudan väkeäni ajamaan teidät tiehenne kuten Lontoossa. Minä en ole
setänne, en tunne teitä."

"Te erehdytte, setä", vastasi Mordaunt raa'asti ja ivallisesti. "Tällä
kertaa ette karkoita minua, niinkuin teitte Lontoossa; ette uskalla. Ja
ennen kuin kiellätte, että olen veljenne poika, ajatelkaa kuitenkin
kahdesti, sillä nyt olen saanut tietää paljon, mistä olin vuosi sitten
tietämätön."

"Mitä teidän tietonne minuun kuuluvat?" sanoi Winter.

"Ne koskevat teitä hyvinkin läheisesti, setä, siitä olen varma, ja pian
olette kyllä tekin samaa mieltä", lisäsi hän, huulillaan hymy, joka sai
puhutellun värähtämään. "Ensi kertaa saapuessani luoksenne Lontoossa
tahdoin kysyä, mihin omaisuuteni oli joutunut; seuraavalla kerralla
tulin tiedustamaan, mikä oli tahrannut nimeni. Nyt teen teille vielä
kamalamman kysymyksen kuin edelliset olivat, tulin sanomaan teille
niinkuin Jumala lausui ensimmäiselle murhaajalle: 'Kain, kussa on Abel,
sinun veljesi?' Mylord, mitä olette tehnyt kälyllenne, joka oli minun
äitini?"

Hänen leimuava katseensa sai Winterin kavahtamaan taaksepäin.

"Äitinne?" hän sanoi.

"Niin, äitini, mylord!" vastasi nuori mies, pontevasti nyökäten.

Winter hillitsi järkkymystänsä lujalla ponnistuksella, muistutteli
mieleensä entisiä päiviä vihansa elvyttämiseksi ja huudahti:

"Ottakaa selko siitä, mihin hän on joutunut, onneton, ja kysykää sitä
hornasta, -- kenties sieltä vastataan teille."

Nuori mies lähestyi nyt, kunnes hän seisoi kasvoista kasvoihin loordi
Winterin edessä, ja laski käsivartensa rinnalle ristiin.

"Olen kysynyt sitä Béthunen pyöveliltä", vastasi Mordaunt kumealla
äänellä ja kasvot tummansinervinä tuskasta ja vimmasta, "ja Béthunen
pyöveli vastasi minulle."

Winter lysähti tuolille kuin salaman iskemä ja yritti turhaan vastata.

"Niin, eikö totta?" jatkoi nuori mies; "se sana selittää kaikki, se
avain aukaisee hornan. Äitini oli saanut periä miehensä ja te
murhasitte äitini. Nimeni takasi minulle isänperinnön, mutta te
riistitte sen minulta. Ottaessanne minulta nimen veitte minulta
omaisuudenkin. Nyt ei minua ihmetytä, että te ette tunnustanut minua
sukulaiseksenne, -- että te kieltäysitte tuntemasta minua. Rosvon ei
ole hauska sanoa uhriansa veljenpojaksi; murhaaja ei halua nimittää
äidin mukaan miestä, jonka on tehnyt orvoksi."

Näillä sanoilla oli aivan toisenlainen vaikutus kuin Mordaunt oli
odottanut. Winter muisti nyt, mikä epäsikiö mylady oli ollut; hän nousi
tyynenä ja vakavana, ankaralla silmäyksellä lannistaen nuoren miehen
hehkuvan katseen.

"Te tahdotte tunkeutua siihen hirveään salaisuuteen?" lausui Winter.
"No, olkoon menneeksi! Tietäkää siis, mitä lajia naista se oli, josta
nyt vaaditte minulta tiliä. Se nainen oli kaiken todennäköisyyden
mukaan surmannut veljeni, ja minut periäkseen hän aikoi murhata
minutkin, -- siitä on minulla todistuksia. Mitä siitä sanotte?"

"Minä sanon, että hän oli äitini!"

"Ranskaan palattuansa hän myrkytti Béthunen augustinilaisluostarissa
nuoren naisen, jota eräs hänen vihollisensa rakasti. Eikö se rikos saa
teitä vakuutetuksi hänen rangaistuksensa oikeudellisuudesta? Siitäkin
teosta on minulla todistukset."

"Hän oli äitini!" huudahti nuori mies yhä voimakkaammin.

"Verenvian raskauttamana, irstaisuuteen vaipuneena, kaikkien vihaamana,
mutta silti yhä uhkaavana kuin verenhimoinen pantteri, hän lopulta
sortui miesten tieltä, jotka hän oli pakottanut äärimmäisiin keinoihin,
vaikka he eivät olleet milloinkaan tuottaneet hänelle vähäisintäkään
vahinkoa. Hänen kohtalonsa ratkaisivat tuomarit, jotka hän oli
nostattanut esiin kamalilla rikoksillaan, -- ja se pyöveli, jonka te
olette tavannut ja joka on väitteenne mukaan kertonut teille kaikki, se
pyöveli on kai myös sanonut teille, että hän vapisi ilosta, saadessaan
tuomitulle kostaa veljensä häväistyksen ja itsemurhan. Ollen
turmeltunut tyttönä, uskoton puolisona, luonnoton käly, murhaajatar ja
myrkynsekoittaja, kaikkien inhoama, jotka hänet tunsivat, niiden
kansallisuuksien kammoama, jotka olivat suoneet hänelle turvapaikan,
kuoli hän taivaan ja maan kiroamana. Kas sellainen se nainen oli!"

Mordauntin luja tahto ei kyennyt pidättämään nyyhkytystä, joka puhkesi
hänen rinnastaan ja säväytti veren hänen sinertäviin kasvoihinsa. Hän
puristi kätensä nyrkkiin, ja hiestyneenä, hiukset harillaan
otsanrajassa kuin Hamletilla, huudahti hän raivosta vapisten:

"Vaietkaa, hän oli äitini! Minä en tunne hänen huikenteluaan,
paheitaan, rikoksiaan. Mutta sen tiedän, että minulla oli äiti, että
viisi miestä, jotka olivat tehneet salaliiton yhtä naista vastaan,
murhasi hänet salassa ja mitä julmimmalla tavalla, kurjien konnien
tavoin. Sen tiedän, että te olitte yksi joukosta, setä, ja että te
muiden tavoin, vieläpä kumppaneitanne äänekkäimmin sanoitte: _Hänen
täytyy kuolla_! Sanon teille senvuoksi, -- ja kuunnelkaa tarkoin
sanojani ja painakaa ne mieleenne unohtumattomiksi: siitä murhasta,
joka on riistänyt minulta kaikki, -- murhasta, joka on tehnyt minusta
nimettömän, tehnyt keppikerjäläisen, tehnyt turmeltuneen, häijyn,
leppymättömän, siitä murhasta toimitan minä ensin tilille teidät ja
sitten rikoskumppaninne, niin pian kuin saan heistä selon."

Silmät vihasta leimuavina, suupielet vaahdossa, nyrkkiään puistaen
astahti Mordaunt lähemmäksi, tehden hirveän ja uhkaavan liikkeen
Winteria kohti.

Tämä kouraisi miekkansa kahvaa ja hymyili kuten mies, joka on
kolmekymmentä vuotta leikkinyt kuoleman kanssa.

"Tahdotteko surmata minut?" hän ivasi. "Silloin tunnustan teidät
veljenpojakseni, sillä silloin olette äitinne aito sikiö."

"En", vastasi Mordaunt pakottaen kasvonsa kaikki piirteet ja ruumiinsa
kaikki lihakset tavalliseen asentoonsa ja väkisinkin tyynnyttäytyen,
"en surmaa teitä ainakaan tällä hetkellä, sillä ilman teitä en voisi
keksiä noita toisia. Mutta saatuani heistä tiedon vapiskaa! Tapoin
Béthunen pyövelin tikariniskulla, tapoin hänet säälittä, armotta, -- ja
hän oli kuitenkin vähimmin rikollinen teistä kaikista."

Näin sanoen poistui nuori mies ja meni alas portaita niin
rauhallisesti, ettei hänen esiintymisensä herättänyt huomiota.
Alimmalle sillakkeelle tultuaan hän astui Tonyn ohi, joka seisoi
kaidepuuhun nojaten ja odotti vain herransa kutsua, rientääkseen hänen
luokseen.

Mutta Winter ei huutanut; musertuneena ja voimattomana seisoi hän vielä
heristäen korviaan. Vasta kuultuaan ratsumiehen karauttavan matkoihinsa
vaipui hän lepotuoliin ja huokasi:

"Armias Jumala, minä kiitän sinua, että hän ei tunne ketään muuta kuin
minut!"




KOLMASVIIDETTÄ LUKU

Isänsydän


Tämän kamalan kohtauksen sattuessa loordi Winterin luona istui Atos
huoneensa ikkunan ääressä, kyynäspää pöytään tuettuna ja pää käden
varassa, ja kuunteli ja katseli Raoulia, kun tämä kertoili hänelle
matkaseikkailujaan ja taistelun yksityiskohtia.

Aatelismiehen jalot ja kauniit kasvot ilmaisivat sanomatonta onnea,
toisen kuvaillessa noita ensimmäisiä raikkaita ja puhtaita tunnelmia;
viehättyneenä kuunteli hän nuorekkaan äänen sointua, joka jo elähteli
ylväistä aatoksista niinkuin soitannon sävelmien säestämänä. Hän
unohti, mitä menneisyydessä oli synkkää ja tulevaisuudessa hämärää.
Olisi voinut luulla, että rakastetun nuorukaisen paluu oli vaihtanut
hänen pelkonsa toivoksi. Atos tunsi itsensä onnelliseksi,
onnellisemmaksi kuin oli koskaan ollut.

"Ja sinä olit apuna ja otit osaa siihen suureen taisteluun,
Bragelonne?" kysyi entinen muskettisoturi.

"Niin, kreivi."

"Ja se oli tuima, sanot?"

"Hänen korkeutensa prinssi hyökkäsi itse yksitoista kertaa."

"Hän on suuri soturi, Bragelonne."

"Hän on sankari, kreivi; en hetkeksikään kadottanut häntä näkyvistäni.
Voi, kylläpä on ihanaa olla nimeltään Condé ja siten kannatella
nimeänsä!"

"Rauhallinen ja säteilevä, eikö niin?"

"Rauhallinen kuin harjoituskentällä ja säteilevä kuin juhlassa. Me
ryntäsimme vihollista vastaan käymäjalkaa; meitä oli kielletty
ampumasta ensin, ja musketti lanteilla lähestyimme espanjalaisia, jotka
olivat ottaneet haltuunsa erään ylänteen. Tultuamme kolmenkymmenen
askeleen päähän heistä kääntyi prinssi sotureihin ja sanoi: 'Pojat,
teidän on kestettävä kamala tuiskahdus, mutta olkaa levollisia, sillä
sitten tulette helposti toimeen niiden kaikkien kanssa.' Oli syntynyt
niin syvä hiljaisuus, että ystävät kuten vihollisetkin kuulivat nämä
sanat. Senjälkeen hän kohotti miekkansa ja käski: 'Puhaltakaa
torviin!'"

"Hyvä, hyvä! Tilaisuuden tullen menettelisit sinä samaten, Raoul, vai
mitä?"

"Sitä epäilen, kreivi, sillä minä havaitsin sen niin suurenmoiseksi ja
hurmaavaksi. Kahdenkymmenen askeleen välimatkalle lähestyttyämme näimme
kaikkien muskettien alenevan ikäänkuin loistavana viiruna, sillä
aurinko heijastui luikkujen piippuihin. 'Käyden, lapsukaiset, käyden!'
sanoi prinssi; 'nyt on hetki käsissä'."

"Peloittiko sinua, Raoul?" kysyi kreivi.

"Kyllä, kreivi", vastasi nuori mies avomielisesti, "tunsin ikäänkuin
hyytävää vilua sydämessäni, ja kun vihollisen riveistä kajahti
espanjankielellä käsky ampua, ummistin silmäni ja ajattelin teitä."

"Oikeinko totta, Raoul?" kysyi Atos puristaen hänen kättänsä.

"Niin, kreivi. Samassa kuului sellainen jyminä, että olisi voinut
luulla hornan revenneen auki, ja ne, jotka eivät menettäneet henkeänsä,
tunsivat tulen kuumuuden. Avasin jälleen silmäni ja ihmettelin, etten
ollut kuollut tai ainakin haavoittunut; kolmannes osastoa virui maassa,
silvottuna ja verissään. Silloin kohtasin prinssin katseen; ajattelin
vain sitä, että hän silmäili minua. Kannustin ratsuani ja pian olin
vihollisten keskellä."

"Ja prinssi oli tyytyväinen sinuun?"

"Niin hän ainakin sanoi, antaessaan toimekseni saattaa Pariisiin herra
de Châtillonia, joka on tullut tänne tuomaan kuningattarelle selonteon
taistelusta ja luovuttamaan vallatut liput. 'Matkustakaa', sanoi
prinssi minulle, 'vihollinen ei ehdi jälleen tointua kahteen viikkoon.
Siihen asti en teitä tarvitse. Matkustakaa syleilemään niitä, joita
rakastatte ja jotka rakastavat teitä, ja sanokaa sisarelleni, madame de
Longuevillelle, että minä kiitän häntä saamastani lahjasta, kun hän
lähetti minulle teidät.' Ja täällä nyt olen", lisäsi Raoul katsoen
kreiviin, huulillaan mitä hartainta rakkautta ilmaiseva myhäily, "sillä
minä arvelin, että mieltänne suuresti keventäisi nähdä minut jälleen."

Atos veti nuoren miehen luokseen ja suuteli häntä otsalle kuin olisi
nuorukainen ollut tyttönen.

"Sinä olet siis jo hyvällä tolalla, Raoul", hän lausui; "sinulla on
herttuoita ystävinäsi, valtakunnanmarski suojelijanasi, täysverinen
prinssi kenraalinasi, ja palatessasi olet yhden päivän kuluessa päässyt
kahden kuningattaren puheille: se on hyvää vauhtia alokkaalle."

"Oi, kreivi", huomautti Raoul pikaisesti, "te johdatte mieleeni seikan,
jonka unohdin ollessani innostunut kertomaan omia urotekojani: hänen
majesteettinsa Englannin kuningattaren luona tapasin aatelismiehen,
joka teidän nimeänne mainitessani huudahti hämmästyksestä ja
ilahduksesta. Hän sanoi olevansa ystäviänne, kysyi osoitettanne ja
aikoo tulla luoksenne."

"Mikä on hänen nimensä?"

"Sitä en rohjennut häneltä kysyä; mutta vaikka hän puhuu hyvin
sujuvasti ranskaa, huomasin hänen ääntämisestään kuitenkin, että hän
oli englantilainen."

"Vai niin!" äännähti Atos.

Hän laski alas päänsä ikäänkuin muistellakseen. Kun hän sitten jälleen
katsoi ylös, kohtasivat hänen katseensa miehen, joka seisoi
puoliavoimessa ovessa ja silmäili häntä liikuttuneen näköisenä.

"Loordi Winter!" huudahti kreivi.

"Atos, hyvä ystävä!"

Ystävykset syleilivät toisiaan; sitten tarttui Atos tulijan molempiin
käsiin ja sanoi häntä tähystellen:

"Mikä teitä vaivaa, mylord? Näytätte yhtä synkältä kuin minä olen
iloinen."

"Totta kyllä, ystävä, ja vieläpä voin sanoa, että teidän näkemisenne
lisää pelkoani."

Winter katsoi ympärilleen ikäänkuin ilmaistakseen toivomuksen jäädä
kahden kesken kreivin kanssa. Raoul oivalsi, että ystävyksillä oli
joitakin erityistä puheltavaa, ja poistui huomaamattomasti.

"Nyt, kun olemme yksiksemme", virkkoi Atos, "puhukaamme teistä."

"Rauhassa ollessamme puhukaamme meistä", vastasi Winter. "Hän on
täällä."

"Kuka?"

"Myladyn poika."

Jälleen tuon nimen kohtaamana, joka tuntui vainoavan häntä pahaenteisen
kaiun lailla, Atos epäröitsi hetkisen, rypisti hiukan silmäkulmiaan ja
sanoi sitten tyynesti:

"Tiedän sen jo."

"Tiedättekö sen?"

"Grimaud tapasi hänet Béthunen ja Arrasin välillä ja nelisti tänne
ilmoittamaan minulle hänen tulostaan."

"Grimaud siis tunsi hänet!"

"Ei, mutta hän auttoi kuolinvuoteen ääressä miestä, joka hänet tunsi."

"Béthunen pyöveliä!" huudahti Winter.

"Te siis tiedätte sen?" kummeksui Atos vuorostaan..

"Mies lähti luotani vastikään", kertoi Winter; "hän ilmaisi minulle
kaikki. Voi, hyvä ystävä, sepä oli kamala kohtaus! Miksemme surmanneet
häntä lapsena äitinsä kanssa!"

Kaikkien jalojen luonteiden tavoin tahtoi Atos muilta salata ikäviä
vaikutelmiaan; sulkien ne omaan poveensa hän päinvastoin antoi toisille
toiveita ja lohtua. Oli kuin olisi hänen omakohtainen tuskansa
muuttunut iloksi muille, tunkeutuessaan esiin hänen sielustaan.

"Mitä pelkäätte?" virkkoi hän harkinnalla halliten aluksi tuntemaansa
vaistomaista säikkyä; "emmekö me kykene puolustautumaan? Onko se mies
ammatillinen murhaaja, kylmäverinen konna? Hän saattoi raivostuksensa
purkauksessa surmata Béthunen pyövelin, mutta nyt on hänen vimmansa
talttunut."

Winter hymyili synkästi ja pudisti päätänsä.

"Ette siis enää tunne sitä sukujuurta?" hän sanoi.

"Joutavia!" tuumi Atos yrittäen hänkin hymyillä; "se on toisessa
polvessa menettänyt julmuutensa. Onhan muuten kaitselmus varoittanut
meitä, hyvä ystävä, ollaksemme varuillamme. Emme voi tehdä muuta kuin
varrota asiain kehitystä. Odottakaamme. Mutta puhukaamme teistä, kuten
jo äsken esitin. Mikä teidät on Pariisiin tuonut?"

"Muutamat tärkeät asiat, joista puhun sittemmin. Mutta mitä kuulinkaan
hänen majesteettinsa Englannin kuningattaren luona? Herra d'Artagnan
kuuluu Mazarinin puolueeseen? Suokaa anteeksi suoruuteni, hyvä ystävä:
minä en vihaa enkä moiti kardinaalia, ja teidän mielipidettänne
pidän aina arvossa -- kuuluisitteko sattumalta tekin sen miehen
kannattajiin!"

"Herra d'Artagnan on palveluksessa", vastasi Atos, "hän on soturi,
hänen on toteltava esivaltaa. Herra d'Artagnan ei ole rikas, ja hänen
on elettävä luutnantinpalkallaan. Teidänlaisenne miljoonamiehet,
mylord, ovat harvinaisia Ranskassa."

"Voi", huudahti Winter, "minä olen nyt yhtä köyhä ja köyhempikin kuin
hän! Mutta palatkaamme teihin."

"No niin, te tahdotte tietää, olenko Mazarinin miehiä. En, tuhanteen
kertaan en! Suokaa tekin anteeksi minun suoruuteni, mylord."

Winter nousi seisaalle ja syleili Atosta.

"Kiitos, kreivi!" hän sanoi; "kiitos tästä riemullisesta tiedosta!
Näette minut nyt onnellisena ja nuortuneena. Oi, te ette siis ole
mazarinilainen -- sepä onni! Ja eihän se ollut mahdollistakaan. Mutta
sallikaa minun vielä kysyä: oletteko vapaa?"

"Mitä tarkoitatte vapaalla?"

"Ettehän liene naimisissa?"

"En, en suinkaan", vastasi Atos hymyillen.

"Minä luulin, että tuo nuorukainen, niin kaunis, niin loistava ja
miellyttävä..."

"Hän on kasvattini eikä edes tunne isäänsä."

"Oivallista, te olette siis aina sama hyvä Atos, aina suuri ja jalo."

"Sanokaa siis, mylord, mitä pyydätte minulta?"

"Teillä on vielä ystävinänne Portos ja Aramis?"

"Ja lisätkää d'Artagnan, mylord. Me neljä olemme yhäti ystävyksiä,
toisiimme yhtä hartaasti kiintyneitä kuin ennenkin; mutta kun on
kysymys kardinaalin palvelemisesta tai vastustamisesta, Mazarinin tai
frondelaisten kannattamisesta, silloin on meitä ainoastaan kaksi."

"Herra Aramis on siis d'Artagnanin kannalla?" kysyi loordi Winter.

"Ei", vastasi Atos, "herra Aramis on kunnioittanut minua yhtymällä
käsityksiini."

"Voitteko toimittaa minut väleihin tuon herttaisen ja nerokkaan
ystävänne kanssa?"

"Kyllä, milloin vain haluatte."

"Onko hän yhtään muuttunut?"

"Hänestä on tullut abbé, siinä kaikki."

"Te peloitatte minua; hänen säätynsä on siis kaiketi saanut hänet
luopumaan kaikista suurista yrityksistä?"

"Päinvastoin", kertoi Atos hymyillen, "hän ei ole koskaan ollut enempää
muskettisoturi kuin abbéksi tultuaan, ja te tapaatte hänessä todellisen
Galaorin. Tahdotteko, että lähetän Raoulin kutsumaan häntä?"

"Ei, kiitos, kreivi! Tähän aikaan hän ei varmaankaan ole kotosalla.
Mutta kun luulette voivanne vastata hänestä..."

"Kyllä, niinkuin itsestäni."

"Voitteko luvata tuoda hänet mukananne huomenna kello kymmenen
Louvre-sillalle?"

"Ahaa", huomautti Atos hymyillen, "teillä on kaksintaistelu?"

"Niin, kreivi, varsin kunniakas kaksintaistelu, johon toivon teidänkin
ottavan osaa."

"Minne lähdemme, mylord?"

"Hänen majesteettinsa Englannin kuningattaren luo, joka on pyytänyt
minua esittelemään teidät asunnossaan, kreivi."

"Hänen majesteettinsa siis tuntee minut?"

"Minä tunnen teidät, minä."

"Arvoitus kerrassaan!" virkkoi Atos; "mutta mitäpä siitä, -- koska te
tiedätte ratkaisun, en huoli asiasta sen enempää. Suvaitsetteko
illastaa kanssani, mylord?"

"Ei, kiitos, kreivi!" kieltäysi Winter; "tunnustan, että tuon nuoren
miehen vierailu on vienyt ruokahaluni ja luultavasti riistää unenikin.
Mikä yritys on hänet houkutellut Pariisiin? Minua tavatakseen ei hän
tänne tullut, sillä hän ei tiennyt matkastani mitään. Tuo nuori mies
kammoksuttaa minua, kreivi, -- hän ennustaa meille veristä
tulevaisuutta."

"Mitä hän Englannissa hommailee?"

"Hän on Oliver Cromwellin innokkaimpia puoluelaisia."

"Mikä onkaan voinut saada hänet yhtymään siihen puolueeseen? Sekä hänen
äitinsä että isänsä olivat luullakseni katolilaisia."

"Hän vihaa kuningasta."

"Kuningastako?"

"Niin, kuningas on selittänyt hänet aviottomaksi lapseksi, otattanut
häneltä omaisuuden ja kieltänyt hänet käyttämästä Winterin nimeä."

"Mikä hänellä siis nyt on nimenään?"

"Mordaunt."

"Puritaani ja kuitenkin munkin valepuvussa matkustellessaan yksinään
Ranskassa."

"Munkin valepuvussa, sanotte?"

"Niin, ettekö sitä tiedä?"

"En tiedä sen enempää kuin hän minulle sanoi."

"Siitä syystä ja sattumalta -- Jumala minulle antakoon anteeksi, jos
tulen puhuneeksi syntisesti -- hän joutui ripittämään Béthunen
pyöveliä."

"Silloin arvaankin kaikki -- hän on Cromwellin lähettämä."

"Kenen luo?"

"Mazarinin; kuningatar arvasi oikein: meidän edellemme on ehditty --
kaikki on minulle nyt selvillä. Hyvästi kreivi, huomiseen!"

"Mutta yö on hyvin pimeä", sanoi Atos nähdessään loordi Winterin olevan
levottomamman kuin tämä halusi ilmaista, "ja teillä ei kenties ole
lakeijoita saattueenanne?"

"Minulla on Tony, rehellinen, mutta yksinkertainen nuorukainen"

"Kuulkaahan, Olivain, Grimaud, Blaisois -- ottakaa muskettinne ja
kutsukaa tänne varakreivi."

Blaisois oli se vanttera nuori mies, puolittain lakeija ja puolittain
talonpoika, jonka olemme jo nähneet Bragelonnen linnassa, kun hän tuli
ilmoittamaan, että päivällispöytä oli katettu; Atos oli antanut hänelle
nimen sen maakunnan mukaan, missä hän oli syntynyt.

Viiden minuutin kuluttua astui huoneeseen Raoul.

"Varakreivi", sanoi Atos, "sinä saatat mylordia hänen asuntoonsa etkä
salli kenenkään lähestyä häntä."

"Voi, kreivi", sanoi Winter, "miksi luulettekaan minua?"

"Muukalaiseksi, joka ei ollenkaan tunne Pariisia", vastasi Atos, "ja
jolle varakreivi saa näyttää tietä."

Winter puristi hänen kättänsä.

"Grimaud", käski Atos, "asetu joukkueen etunenään ja varo munkkia."

Grimaud hätkähti, nyökäytti päätänsä ja odotti lähtöä, vaiteliaan
kaunopuheisesti sivellen muskettinsa perää.

"Huomiseen, kreivi", sanoi Winter.

"Niin, mylord."

Pikku osasto lähti liikkeelle Saint-Louis-kadulle päin. Olivainia
vapisutti jokainen epäilyttävä valontuikahdus, Blaisois oli jokseenkin
miehuullinen, hän kun ei tiennyt mitään vaaraa olevan uhkaamassa, Tony
vilkui oikealle ja vasemmalle, vaan ei kyennyt virkkamaan sanaakaan
siitä pätevästä syystä, että hän ei osannut ranskaa.

Winter ja Raoul astelivat vierekkäin ja puhelivat keskenään.

Grimaud käveli Atoksen määräyksen mukaan kulkueen etunenässä, soihtu
toisessa kädessä ja musketti toisessa. Hän saapui Winterin asunnolle,
kolkutti portille ja avaamaan tultaessa kumarsi mylordille äänettömänä.

He palasivat samassa järjestyksessä, ja Grimaudin terävät katseet eivät
keksineet mitään epäilyttävää; jonkunlainen varjo vain näytti väijyvän
Guénégaud-kadun ja laiturin kulmassa. Grimaud luuli jo menomatkalla
nähneensä tämän yöllisen vaanijan, joka nyt herätti hänen huomiotansa.
Hän riensi urkkijaa kohti, mutta ennen kuin hän ehti paikalle, oli
varjo vilahtanut syrjäkujaan, johon Grimaud ei pitänyt turvallisena
tunkeutua. Atokselle ilmoitettiin yrityksen onnellisesta päättymisestä,
ja kun kello oli jo kymmenen illalla, vetäysi kukin huoneeseensa.

Seuraavana päivänä oli kreivin vuoro nähdä Raoul päänalusensa ääressä,
kun hän avasi silmänsä. Nuori mies oli täysissä pukeissa ja lueskeli
vastikään ilmestynyttä Chapelainin teosta.

"Jo jalkeilla, Raoul?" sanoi kreivi.

"Niin, kreivi", vastasi nuori mies hieman empien. "En ole nukkunut
hyvin."

"Sinäkö, Raoul, et ole nukkunut hyvin! Jokin siis painoi mieltäsi?"
kysyi Atos.

"Te varmaankin sanotte, kreivi, että minulla on kovin kiire jättää
teidät, kun olen juuri vasta tullut, mutta..."

"Sinulla on siis ainoastaan kahden päivän loma, Raoul?"

"Ei, ei suinkaan, kreivi, sain kymmenen päivää. Ja leiriin en haluakaan
nyt lähteä."

Atos hymyili.

"Minne siis -- ellei se ole salaisuus, varakreivi?" hän tiedusti. "Sinä
olet nyt melkein jo mies, Raoul, suoritettuasi ensimmäiset asetyösi, ja
niillä olet hankkinut itsellesi oikeuden liikkua vapaasti, minulle
mitään sanomatta."

"En koskaan, kreivi", vastasi Raoul; "niin kauan kuin minulla on onni
pitää teitä suojelijanani, en katso saaneeni oikeutta välttää holhuuta,
joka on minulle niin rakas. Toivoisin vain saavani viettää päivän
Bloisissa. Te katselette minua ja aiotte nauraa minulle?"

"En suinkaan", kielsi Atos tukahuttaen huokauksensa; "en, minä en
naura, varakreivi. Ikävöitset nähdä jälleen kotiseutua, mutta sehän on
aivan luonnollista."

"Sallitte sen siis?" huudahti Raoul ilahtuneena.

"Tietysti, Raoul."

"Ettekö ole ollenkaan tyytymätön siitä itseksenne, kreivi?"

"En millään muotoa. Minkätähden olisin tyytymätön siitä, mikä tuottaa
sinulle iloa?"

"Voi, kuinka hyvä te olette, kreivi!" huudahti nuori mies, ja hän
liikahti syleilläkseen Atosta, mutta kunnioitus pidätti häntä.

Atos avasi hänelle sylinsä.

"Saan siis lähteä heti?"

"Milloin tahdot, Raoul."

Raoul astui kolme askelta ovelle päin.

"Olen ajatellut erästä seikkaa, kreivi", virkkoi hän sitten pysähtyen,
"nimittäin, että minun on kiitettävä hänen korkeudelleen prinssille
tuomastani suosituksesta Chevreusen herttuatarta, joka on ollut niin
suopea minua kohtaan."

"Ja sinä pidät velvollisuutenasi käydä kiittämässä häntä, vai mitä,
Raoul?"

"Siltä minusta tuntuu, kreivi; sen saatte kuitenkin te päättää."

"Poikkea ohimennessäsi Hôtel de Luynesiin, Raoul, kysymään, ottaako
herttuatar vastaan. Kuulen hyvillä mielin, että sinä et unohda
säädyllisyyden vaatimuksia. Mukaasi otat Grimaudin ja Olivainin."

"Molemmatko, kreivi?" kummeksui Raoul.

Toisen nyökätessä hän kumarsi ja lähti.

Atos huokasi nähdessään hänen sulkevan oven ja kuullessaan hänen
huutavan palvelijoita iloisella ja väräjävällä äänellään.

"Hyvinpä joutuin hän sentään jättää minut", hän ajatteli päätänsä
pudistaen; "mutta hän tottelee yleistä lakia. Sellainen on ihmisen
luonto; se katsoo eteenpäin. Hän rakastaa ilmeisesti tuota nuorta
tyttöä, mutta rakastaako hän minua vähemmin sen johdosta, että hänellä
on muuta rakkautta?"

Ja Atos tunnusti itselleen, että hän ei ollut laisinkaan ottanut lukuun
näin äkillistä lähtöä. Mutta Raoul oli niin onnellinen, että Atos sitä
ajatellessaan unohti kaiken muun.

Kello kymmeneksi oli kaikki valmista matkaa varten.

Kun Atos näki Raoulin nousevan ratsaille, tuli lakeija tuomaan madame
de Chevreusen tervehdyksen. Hän oli saanut toimekseen ilmoittaa kreivi
de la Fèrelle, että hän oli kuullut nuoren suojattinsa palanneen
suuresti kunnostautuneena taistelusta ja halusi onnitella häntä.

"Sanokaa herttuattarelle", vastasi Atos, "että herra varakreivi juuri
nyt nousi satulaan, tullakseen Hôtel de Luynesiin."

Annettuaan vielä joitakuita ohjeita Grimaudille viittasi Atos kädellään
Raoulille, että tämän sopi lähteä liikkeelle.

Tarkemmin ajatellessaan arveli Atos sitäpaitsi, ettei kenties ollutkaan
hullumpaa Raoulin poistua tällä haavaa Pariisista.




NELJÄSVIIDETTÄ LUKU

Taaskin apua pyytävä kuningatar


Heti aamulla oli Atos lähettänyt kirjeen Aramiille hänen
valmistautuakseen, viejänä Blaisois, ainoa hänen käytettäväkseen jäänyt
palvelija. Blaisois tapasi Bazinin juuri kun tämä veti ylleen
pedellinkaapua, sillä hänellä oli sinä päivänä palvelusvuoro
Notre-Damessa.

Atos oli käskenyt Blaisoisin yrittää päästä itse Aramiin puheille.
Yksinkertainen palvelija oli sokeasti totellut saamaansa määräystä ja
siis kysynyt abbé d'Herblayta, ja vaikka Bazin oli vakuutellut, että
hänen herransa ei ollut kotona, oli tavoittelija pysynyt niin
itsepintaisena, että Bazin kerrassaan ärtyi. Blaisois, joka näki
Bazinin kirkollisessa asussa, ei ollut millänsäkään tämän kiertelystä
ja pyrki kaikin mokomin sisälle, koska hän arveli, että hänen
puhuttelemallaan henkilöllä oli kaikki asuun kuuluvat hyveet, etenkin
kärsivällisyyttä ja kristillistä rakkautta.

Mutta Bazin oli aina muskettisoturin lakeija, kun hänen isot silmänsä
tulistuivat. Hän sieppasi luudan ja hosui tunkeutujaa sen varrella,
hokien:

"Sinä olet häväissyt kirkkoa, mies, olet häväissyt kirkkoa,"

Harvinainen melu sai Aramiin varovasti raottamaan makuuhuoneensa ovea.

Bazin asetti silloin kunnioittavasti luudan ylösalaisin pystyyn
niinkuin oli nähnyt Notre-Damessa sveitsiläissoturin menettelevän
piilukeihäällä, ja luoden nuhtelevan silmäyksen tähän kerberokseen otti
Blaisois kirjeen taskustaan ja ojensi sen Aramiille.

"Kreivi de la Fèreltä?" sanoi Aramis; "hyvä on."

Sitten hän vetäysi huoneeseensa edes kysymättä metelin syytä.

Blaisois palasi nolona Kaarle Suuren ravintolaan. Atos tiedusti
häneltä, miten hän oli suorittanut tehtävänsä, ja Blaisois kertoi
silloin seikkailunsa.

"Sinua nautaa", sanoi Atos nauraen, "et siis ilmoittanut tulleesi minun
lähettämänäni?"

"En, monsieur."

"No, mitä sanoi Bazin kuullessaan, että olit minun palveluksessani?"

"Ka, monsieur, hän pyyteli kaikin tavoin anteeksi ja pakotti minut
juomaan kaksi lasillista peräti hyvää muskattiviiniä, johon sain kastaa
kolme tai neljä oivallista korppua; mutta hiivatin raju hän kuitenkin
on. Sellainen pedelli! Hyi sentään!"

-- Hyvä, -- ajatteli Atos, -- kun Aramis kerran on saanut kirjeeni,
saapuu hän kyllä paikalle, olkoon hänellä kuinkakin paljon puuhia.

Ainiaan täsmällisenä oli Atos kello kymmeneltä Louvre-sillalla. Hän
tapasi siellä loordi Winterin, joka saapui samaan aikaan.

He odottivat kymmenisen minuuttia.

Loordi Winter alkoi pelätä, että Aramis ei tulisikaan.

"Kärsivällisyyttä", sanoi Atos, joka katseli Rue du Bacille päin;
"kärsivällisyyttä -- tuolla tulee abbé, joka hotaisee erästä miestä ja
tervehtii vallasnaista: siinä varmastikin on Aramis."

Hän se tosiaan oli; muuan nuori porvari, joka käveli taivastellen
pitkin katua, osui tielle ja räiskäytti katulokaa Aramiin päälle, joka
heti iski häntä nyrkillään niin lujasti, että hän poukkosi kymmenen
askeleen päähän. Samassa astui ohi muuan hänen naispuolisista
rippilapsistaan, ja koska tämä oli nuori ja kaunis, tervehti Aramis
häntä kaikkein herttaisimmalla hymyllään.

Ja pian ilmestyi hän odottajien luo.

On arvattavissa, että hän ja loordi Winter nyt syleilivät toisiaan mitä
sydämellisimmin.

"Minne menemme?" tiedusti Aramis; "onko kysymys tappelemisesta, hitto
vieköön? Minulla ei tänä aamuna ole säilää mukana, mutta saanhan
haetuksi kotoa."

"Ei", vastasi Winter, "me lähdemme hänen majesteettinsa Englannin
kuningattaren puheille."

"Kas, sepä hauskaa!" virkkoi Aramis; "ja mikä on tämän käynnin
tarkoituksena?" kuiskasi hän Atokselle.

"Siitä ei minulla totisesti ole aavistustakaan; kenties pyydetään
meiltä jotakin todistusta."

"Olisikohan kenties nyt edessä se kirottu juttu?" tuumi Aramis. "Siinä
tapauksessa ei minulla ole erityistä halua lähteä sinne, sillä silloin
saisin kai kuulla nuhdesaarnan, ja sitten kun olen ruvennut pitämään
sellaisia muille, en mielelläni kuuntele niitä."

"Jos niin olisi asian laita", huomautti Atos, "niin ei loordi Winter
olisi viemässä meitä hänen majesteettinsa luo, sillä hänkin saisi siitä
osansa; olihan hän mukana."

"Se on totta. Menkäämme siis."

Heidän tultuansa Louvreen astui Winter ensimmäisenä sisälle; portilla
olikin vain yksi ainoa vahtisotilas. Atos, Aramis ja englantilainen
itse saivat nyt päivänvalolla tarkatuksi, kuinka kamalan rapistuneen
asunnon niukka armeliaisuus oli luovuttanut onnettomalle
kuningattarelle. Suuret suojamat aivan kalustamattomina, ränstyneet
seinät, joilla vielä paikotellen välkkyi hoidottomuudelta säilyneitä
kultakoristeitten rippeitä, ikkunat, joita ei enää voitu sulkea
ja joista oli ruutuja pirstoutunut, ei missään mattoja, ei
henkivartijoita, ei mitään palveluskuntaa, -- kaikki tuo oudostutti
heti Atosta, ja hän käänsi siihen myös hiljaa saattolaisensa huomion,
survaisten häntä kyynäspäällään ja osoitellen silmäniskuina hänelle
tätä kurjuutta.

"Mazarin asuu mukavammin", sanoi Aramis.

"Mazarin on melkein kuningas", virkkoi Atos, "ja madame Henriette ei
melkein enää ole kuningatar."

"Jos sinä tahtoisit alentua olemaan sukkela, Atos", kehaisi Aramis,
"niin luulenpa tosiaan, että siinä taidossa voittaisit herra
Voiture-paran."

Atos hymyili.

Kuningatar näytti odottavan kärsimättömästi, sillä heti kun hän kuuli
liikettä suojamasta makuuhuoneensa ulkopuolelta, näyttäysi hän
kynnyksellä, ottaakseen vastaan hovilaiset, jotka muistivat häntä
onnettomuudessa.

"Astukaa sisälle ja olkaa tervetulleita, hyvät herrat", hän tervehti.

Aatelismiehet astuivat huoneeseen ja jäivät seisomaan, mutta kun
kuningatar viittasi heitä istuutumaan, antoi Atos muille esimerkin
tottelevaisuudesta. Hän oli tyyni ja vakava, mutta Aramis
kuohuksissaan; tämä kuninkaallinen viheliäisyys katkeroitti häntä, ja
hänen katseensa kiintyi jokaiseen uuteen laiminlyönnin merkkiin, mitä
hän huomasi.

"Tarkastelette loistoani?" virkkoi madame Henriette luoden suruisen
silmäyksen ympärilleen.

"Madame", vastasi Aramis, "pyydän teidän majesteetiltanne anteeksi,
mutta minä en voi salata pahastustani, kun näen, millä tavoin Ranskan
hovissa kohdellaan Henrik neljännen tytärtä."

"Tämä herrasmies ei ole soturi!" sanoi kuningatar loordi Winterille.

"Hän on abbé d'Herblay", vastasi Winter.

Aramis punastui.

"Madame", hän selitti, "olen kyllä abbé, mutta vastoin tahtoani. En ole
milloinkaan tuntenut kutsumusta papinkauluksen kantamiseen; kauhtanani
on vain yhdessä napissa, ja minä olen aina valmis lyöttäytymään jälleen
muskettisoturiksi. Tänä aamuna, kun en vielä tiennyt saavani kunniaa
joutua teidän majesteettinne puheille, vedin ylleni nämä vaatteet,
mutta silti havaitsee teidän majesteettinne minut hartaimmaksi
palvelijaksenne, mitä hyvänsä teidän majesteettinne suvaitsee käskeä."

"Chevalier d'Herblay", pitkitti Winter, "on niitä kuningas Ludvig
kolmannentoista urheita muskettisotureita, joista jo olen puhunut
teidän majesteetillenne."

Sitten hän lisäsi Atokseen kääntyen:

"Tämä herrasmies on jalo kreivi de la Fère, jonka loistava maine on
teidän majesteetillenne niin tuttu."

"Hyvät herrat!" lausui kuningatar, "minulla oli joitakuita vuosia
sitten käytettävissäni aatelismiehiä, aarteita ja armeijoita; käteni
viittausta odottaen oli se kaikki varallani. Mutta tänään -- katselkaa
ympärillenne, ja teitä varmaankin hämmästyttää, että minulla henkeni
pelastusta koskevan suunnitelman toteuttamiseen on ainoastaan loordi
Winter, kahdenkymmenen vuoden aikana koeteltu ystävä, ja te kaksi,
messieurs, jotka näen ensi kertaa ja ainoastaan tunnen maanmiehikseni."

"Siinä on kylliksi, madame", vastasi Atos kumartaen syvään, "mikäli
kolmen ihmisen henki kykenee pelastamaan omanne."

"Kiitos, hyvät herrat! Mutta kuulkaa minua", jatkoi hän. "Minä en
ainoastaan ole kuningattarista surkuteltavin, vaan myöskin äideistä
onnettomin, puolisoista epätoivoisin: lapseni, ainakin kaksi, -- Yorkin
herttua ja prinsessa Charlotte, ovat kaukana luotani, alttiina
kunnianhimoisten vehkeilijäin ja vihollisten vainolle; mieheni,
kuningas, viettää Englannissa niin säälittävää elämää, että minä sanon
teille liian vähän kun vakuutan, että hän tavoittelee kuolemaa
toivottavana päämääränä. Katsokaa tässä, messieurs, tämän kirjeen hän
lähetti minulle loordi Winterin myötä. Lukekaa!"

Atos ja Aramis estelivät.

"Lukekaa", toisti kuningatar.

Atos luki ääneen jo tuntemamme kirjeen, jossa Kaarlo-kuningas kysyi,
suotaisiinko hänelle Ranskassa vieraanvaraisuutta.

"No niin?" kysyi Atos lopetettuaan lukemisen.

"Hän on kieltäytynyt", sanoi kuningatar.

Ystävykset vaihtoivat keskenään halveksivan hymyn.

"Ja mitä pitää meidän nyt tehdä, madame?" kysyi Atos.

"Tunnetteko mitään sääliä näin raskaan kohtalon johdosta?" sanoi
kuningatar liikuttuneena.

"Minulla on kunnia kysyä teidän majesteetiltanne, mitä toivotte, herra
d'Herblayn ja minun tekevän palvelukseksenne; me olemme valmiit."

"Voi, monsieur, teillä on tosiaan jalo sydän!" huudahti kuningatar
kiihkeän kiitollisesti, loordi Winterin katseen näyttäessä lausuvan
hänelle: "Enkö mennyt takuuseen heistä?"

"Mutta te, monsieur?" virkkoi kuningatar Aramiille.

"Madame", vastasi tämä, "kaikkialle, minne kreivi menee, vaikkapa
kuolemaan, seuraan minä häntä syytä kysymättä, mutta kun on palveltava
teidän majesteettianne", lisäsi hän katsahtaen kuningattareen kaiken
nuoruudenaikaisen viehättelynsä saaneena, "silloin riennän kreivin
edelle."

"No niin, messieurs", puheli kuningatar, "koska todellakin tahdotte
omistaa palveluksenne koko maailman hylkäämälle onnettomalle
valtiattarelle, niin kuulkaa, mitä voitte tehdä hyväkseni. Kuningas on
muutamien aatelismiesten kanssa, jotka hän joka päivä pelkää
menettävänsä, avuttomana skotlantilaisten keskellä, joita hän epäilee,
vaikka hän itse on skotlantilainen. Loordi Winterin lähdettyä hänen
luotansa en saa rahtuakaan rauhaa, messieurs. No niin, pyydän paljon,
kenties liikaa, sillä minulla ei ole oikeutta pyytää yhtään mitään:
lähtekää Englantiin, yhtykää kuninkaaseen, ruvetkaa hänen ystävikseen,
suojelusvartiokseen, -- seuratkaa häntä taistelussa, ympäröikää häntä
kotona, missä väijytykset joka päivä uhkaavat häntä paljoa
vaarallisempina kuin kaikki sodan vaihtelut, ja tekemänne uhrauksen
hyvitykseksi en lupaa palkita teitä, sillä se sana luullakseni tuntuisi
teistä loukkaavalta, vaan rakastaa teitä kuin veljiä ja pitää teitä
kaikkein suurimmassa arvossa puolisoni ja lasteni jälkeen, sen vannon
kautta taivaan!"

Ja kuningatar kohotti hitaasti ja juhlallisesti katseensa taivasta
kohti.

"Madame", sanoi Atos, "milloin lähdemme?"

"Te siis suostutte!?" huudahti kuningatar ilahtuen.

"Niin, madame. Minusta vain tuntuu, että teidän majesteettinne menee
liian pitkälle, luvatessanne meille suosiollisuutta niin paljon yli
sen, mitä ansaitsemme. Me palvelemme Jumalaa, madame, kun palvelemme
niin kovaonnista hallitsijaa ja niin ylvästä kuningatarta. Madame, me
kuulumme teille ruumiinemme ja sieluinemme."

"Oi, messieurs", huudahti kuningatar kyyneliin heltyneenä, "tämä on
ensimmäinen ilon ja toivon hetki mitä olen saanut kokea viiteen
vuoteen. Niin, te palvelette Jumalaa, ja kun minun valtani on liiaksi
rajoitettu voidakseni palkita sellaista palvelusta, antaakin teille
hyvityksen Hän, joka sydämestäni lukee, kuinka kiitollinen olen Hänelle
ja teille. Pelastakaa mieheni, pelastakaa kuningas, ja vaikka te ette
pidä väliä palkinnolla, mikä saattaa tulla osaksenne maan päällä siitä
jalosta teosta, niin sallikaa minun kuitenkin elää siinä toivossa, että
kerran näen teidät jälleen, voidakseni itse kiittää teitä. Sitä päivää
odottaen jään tänne. Onko teillä mitään pyydettävää minulta? Olen tästä
hetkestä saakka ystävänne, ja kun omistatte minulle palveluksenne,
pitää minunkin vuorostani palvella teitä."

"Madame", sanoi Atos, "minä en pyydä mitään muuta kuin että teidän
majesteettinne suvaitsee muistaa minua rukouksissanne."

"Ja minä", virkkoi Aramis, "olen yksinäni maailmassa, ilman muuta
palveltavaa kuin teidän majesteettinne."

Kuningatar ojensi heille kätensä, jota he suutelivat, ja huomautti
hiljaa Winterille:

"Jos tarvitsette rahaa, niin älkää empikö hetkeäkään. Hajoittakaa
teille jättämäni kalleudet, irroittakaa timantit ja myykää ne
jollekulle juutalaiselle. Saatte niistä viisi- tai kuusikymmentätuhatta
livreä; käyttäkää ne, mikäli tarvitaan, mutta etusijassa kohdeltakoon
näitä aatelismiehiä niinkuin he ansaitsevat, nimittäin kuten
kuninkaita."

Kuningattarella oli valmiina kaksi kirjettä, toinen hänen omaa
käsialaansa, toinen prinsessa Henrietten. Molemmat olivat osoitetut
Kaarlo-kuninkaalle. Hän luovutti toisen Atokselle ja toisen Aramiille,
jotta heillä olisi esittelykirje kuninkaalle siinäkin tapauksessa, että
sattuma eroittaisi heidät. Sitten he poistuivat.

Portaiden alapäässä pysähtyi Winter.

"Nyt lähdemme eri tahoille, messieurs", hän esitti, "jottemme
herättäisi epäluuloja; ja tavatkaamme toisemme kello yhdeksältä illalla
Saint-Denisin tulliportilla. Ratsastamme minun hevosillani niin
pitkälle kuin ne jaksavat; sitten käytämme kievarikyytiä. Vielä kerran
kiitos, hyvät ystävät! Kiitän teitä omassa ja kuningattaren nimessä."

Aatelismiehet puristivat toistensa kättä; loordi Winter lähti
Saint-Honoré-katua pitkin, Atos ja Aramis jäivät kahden kesken.

"No niin", virkkoi nyt Aramis, "mitä sanot tästä asiasta, kreivi hyvä?"

"Tukala, hyvin tukala asia", vastasi Atos.

"Mutta sinä otit sen kuitenkin innostuneena ajettavaksesi?"

"Niinkuin aina otan puolustaakseni tähdellistä periaatetta, hyvä
d'Herblay. Kuninkaat eivät voi olla mahtavia muutoin kuin aatelin
avulla, mutta aatelissäätykään ei voi loistaa ilman kuninkaita.
Tukekaamme senvuoksi yksinvaltiutta, sillä siten kannattelemme
itseämme."

"Me lähdemme murhauttamaan itsemme tuonne meren taa", sanoi Aramis.
"Minä vihaan englantilaisia, he ovat raakimuksia niinkuin kaikki
oluenjuojat."

"Olisiko siis parempi jäädä tänne", muistutti Atos, "ja joutua
kyyditetyksi Bastiljiin tai Vincennesin vankitorniin, koska olemme
avustaneet herra de Beaufortin pakoa? Ei, hiisi vieköön, usko minua,
Aramis, siinä ei ole mitään katumista. Me vältämme vankilan ja toimimme
sankareina; valinta on helppo."

"Totta kyllä, mutta silti on minun palattava pääkysymykseen, jonka
tiedän ylen yksinkertaiseksi, mutta samalla tuiki tarpeelliseksi,
veikkonen: onko sinulla rahoja?"

"Suunnilleen sata pistolia, jotka vuokraajani lähetti minulle päivää
ennen lähtöäni Bragelonnesta. Mutta siitä on minun jätettävä
viitisenkymmentä Raoulille: nuoren aatelismiehen on elettävä arvonsa
mukaisesti. Minulla on siis käyttövaroja ainoastaan viidenkymmenen
pistolin vaiheille. Entä sinulla?"

"Olen varma siitä, että jos käännän kaikki taskuni nurin ja kopeloitsen
kaikki laatikkoni, en löydä kokoon kymmentä louisdoria. Onneksi on
loordi Winter rikas."

"Loordi Winter on joutunut häviöön, sillä Cromwell kantaa hänen
tulonsa."

"Nyt olisi parooni Portos hyvä olemassa", toivotti Aramis.

"Nyt kaipaan d'Artagnania", sanoi Atos.

"Niin pullea massi!"

"Niin osuva säilä!"

"Houkutelkaamme heidät mukaan!"

"Tämä salaisuus ei ole meidän, Aramis; usko minua, meidän ei sovi ottaa
ketään luottamukseemme. Ja näyttäisimmekin muuten epäilevän itseämme,
jos sen tekisimme. Kaivatkaamme heitä keskenämme, mutta älkäämme puhuko
siitä."

"Olet oikeassa. Mitä teet iltaan asti? Minun on pakko lykätä kaksi
hommaa."

"Ovatko ne mahdollisia lykätä?"

"Hitto, täytyyhän!"

"Mitä puuhia ne ovat?"

"Ensiksikin miekanpisto koadjutorille; tapasin hänet eilen illalla
madame de Rambouilletin luona, ja hän tuntui omaksuvan minua kohtaan
kummallisen sävyn."

"Uh, toki! Kiista pappien kesken! Kaksintaistelu liittolaisten
välillä!"

"Niin, mikäs auttaa, veikkonen? Hän on rehentelijä, ja minä samaten.
Hän juoksentelee lempiseikkailussa, ja minä myös. Hänen kauhtanansa
tuntuu kantajastaan kiusalliselta, ja minäkin lienen kyllästynyt
omaani; toisinaan kuvittelen, että hän on Aramis ja minä koadjutori --
niin suuresti olemme toistemme kaltaisia. Tuo toinen minäni
ikävystyttää minua kerrassaan ja toimittaa minut varjoon; muuten hän on
rettelöitsijä, joka vielä tuottaa tuhon puolueellemme. Olen vakuutettu
siitä, että jos antaisin hänelle korvapuustin, kuten aamupäivällä pikku
porvarille, joka räiskytti lokaa päälleni, niin se saisi yleisen aseman
näyttämään toiselta."

"Ja minä luulen, hyvä Aramis", huomautti Atos tyynesti, "että se saisi
vain herra de Retzin näyttämään toiselta. Luota siis minuun, jätä
mieluummin kaikki silleen; sitäpaitsi ette enää kumpainenkaan ole ihan
itsenäisiä toimimaan. Sinä kuulut Englannin kuningattarelle ja hän
frondelle. Jos siis toinenkaan homma, jonka laiminlyömistä pahoittelet,
ei ole edellistä tärkeämpi..."

"Kyllä se on hyvin tärkeä."

"Suoriudu siitä siis heti."

"Valitettavasti ei minun vallassani ole toimittaa sitä millä hetkellä
hyvänsä. Sen täytyy tapahtua illalla, myöhään illalla."

"Ymmärrän", sanoi Atos hymyillen, "keskiyöllä."

"Jokseenkin."

"No, veikkonen, voidaanhan sellaisiakin hommia siirtää tuonnemmaksi,
ja se sinun on tehtävä, olletikin kun sinulla palatessasi on hyvä
puolustus esitettävänä."

"Niin, jos palaan."

"Ka, jos jäät sille tielle, niin mitä se sinua sitten liikuttaakaan?
Ole toki hieman järkevä. Kuulehan, Aramis, sinä et ole enää
kaksikymmenvuotias, veikkonen."

"Lempo soikoon, sen kyllä tiedän suureksi surukseni; voi jospa
olisinkin!"

"Niin", sanoi Atos, "silloin sinä kait hulluttelisit peräti
teikarimaisesti. Mutta nyt on meidän erittävä. Minulla puolestani on
pari vieraskäyntiä tehtävänä ja kirje kyhättävänä. Tule hakemaan minua
kahdeksalta, vai onko sinulle mieluisampaa, että odotan sinua
illalliselle kello seitsemäksi?"

"Se käy laatuun; minulla taasen", vastasi Aramis, "on kaksikymmentä
vieraskäyntiä huolenani ja yhtä monta kirjettä lähetettävänä."

Niin sanoen he erosivat toisistaan. Atos meni pistäytymään madame de
Vendômen luona, käski merkitä nimensä madame de Chevreusen
käyntikirjaan ja kyhäsi näin kuuluvan kirjelipun d'Artagnanille:

    Hyvä ystävä! Matkustan pois Aramiin kanssa tärkeälle asialle.
    Kävisin mielelläni jättämässä sinulle hyvästi; mutta siihen ei
    minulla ole aikaa. Älä unohda, että kirjoitan lausuakseni
    sinulle vielä kerran, kuinka hartaasti olen kiintynyt sinuun.

    Raoul on mennyt Bloisin tienoolle eikä tiedä lähdöstäni. Pidä
    häntä poissaollessani silmällä niin paljon kuin voit, ja jollet
    kuule minusta kolmeen kuukauteen, niin käske hänen avata omalla
    osoitteellaan varustettu sinetöity käärö, jonka hän löytää
    pronssilippaastani kotikartanossa; avaimen lähetän tässä
    sinulle.

    Syleile Portosta Aramiin ja minun puolestani. Hyvästi näkemiin
    asti tai kenties ainiaaksi!

Blaisois sai viedäkseen kirjeen.

Aramis saapui määrähetkellä. Hän oli pukeutunut ritariksi, kupeellaan
vanha säilänsä, jonka hän oli niin usein paljastanut ja jota hän oli
nyt kiihkeämmin kuin koskaan halukas väläyttelemään.

"Mutta luulen kuitenkin ehdottomasti", sanoi hän, "että me teemme
väärin lähtiessämme taipaleelle tällä tavoin, jättämättä ainoatakaan
hyvästelyn sanaa Portokselle ja d'Artagnanille."

"Se on jo suoritettu, veikkonen", vastasi Atos. "Olen pitänyt huolta
siitä asiasta ja syleillyt kumpaistakin meidän molempien puolesta."

"Sinä olet ihailtava, kreiviseni", kiitti Aramis; "ajattelet kaikkea."

"No niin, oletko tehnyt päätöksesi matkasta?"

"Täydellisesti, ja nyt paremmin harkittuani olen varsia tyytyväinenkin
siitä, että tulen poistuneeksi Pariisista."

"Minä samaten", virkkoi Atos. "Olen vain pahoillani, että sain
ainoastaan kirjallisesti syleillyksi d'Artagnania, mutta se veitikka on
niin ovela, että hän olisi arvannut aikeemme."

Illallisen loppupuolella palasi Blaisois.

"Monsieur", hän ilmoitti, "tässä on vastaus herra d'Artagnanilta."

"Mutta enhän sanonut, että siihen piti tulla vastaus, senkin tyhmyri!"
ärähti Atos.

"Tieheni minä läksinkin sitä odottamatta, mutta hän kutsutti minut
takaisin ja antoi minulle tämän."

Ja hän ojensi Atokselle nahkakukkaron, joka oli hyvinkin pullea ja
helisi käsissä.

Atos avasi sen ja otti ensiksi esiin kirjelmän, joka kuului
seuraavasti:

    Hyvä kreivi!

    Kun ihminen lähtee matkalle, varsinkin kolmeksi kuukaudeksi,
    ei hänellä koskaan ole kylliksi rahaa. Muistan entisen pulailumme
    ja lähetän sinulle tässä puolet kukkarollisestani; ne rahat olen
    saanut puserretuksi Mazarinista. Älä siis käytä niitä aivan
    pahoin, minä pyydän.

    Mitä siihen tulee, ettemme muka kenties enää tapaisi toisiamme,
    niin sitä en usko hetkeksikään; sinun uljuudellasi ja miekallasi
    suoriutuu kaikesta.

    Näkemiin siis, eikä ainiaaksi hyvästi.

    On sanomattakin selvää, että olen rakastanut Raoulia kuin omaa
    poikaani siitä päivästä asti, kun hänet ensi kerran näin; ole
    sentään vakuutettu siitä, että vilpittömästi rukoilen Jumalaa
    säästämään minua hänen isyydestään, niin ylpeä kuin olisinkin
    sellaisesta pojasta.

                                          Veikkosi d'Artagnan.

    J.K. -- Tietysti kuuluvat lähettämäni viisikymmentä louisdoria
    sinulle kuten Aramiillekin, Aramiille kuten sinullekin.

Atos hymyili, ja hänen kauniit silmänsä kyyneltyivät. D'Artagnan, josta
hän on aina sydämellisesti pitänyt, oli siis yhäti kiintynyt häneen,
Mazarinin puoluelaisenakin.

"Kautta kunniani, viisikymmentä louisdoria tosiaan", sanoi Aramis
tyhjentäen pöydälle kukkaron, "kaikki Ludvig kolmannentoista
rintakuvalla leimattuja. No, mitä teet näillä rahoilla, kreivi? Pidätkö
ne vai lähetätkö takaisin?"

"Minä pidän ne, Aramis, ja pitäisin, vaikken niitä tarvitsisikaan. Mitä
hyvästä sydämestä tarjotaan, se on aina sydämellisesti otettava
vastaan. Ota sinä viisikolmatta, Aramis, ja anna loput minulle."

"Kas sillä tavalla; minua ilahduttaa, että olemme yhtä mieltä. No,
lähdemmekö nyt matkalle?"

"Milloin vain haluat; mutta eikö sinulla olekaan lakeijaa?"

"Ei, kun tuo Bazin epatto on tyhmyyksissään ruvennut pedelliksi,
niinkuin tiedät, joten hän ei enää pääse irti Notre-Damesta."

"Hyvä, otatkin siis Blaisoisin, jota en osaa mihinkään toimittaa, kun
minulla jo on Grimaud."

"Oivallista", vastasi Aramis.

Samassa ilmestyi Grimaud ovelle.

"Valmista", hän virkahti harvasanaisena kuten tavallisesti.

"Taipaleelle siis", sanoi Atos.

Hevoset olivat jo satuloidut. Ystävykset nousivat ratsaille, ja
lakeijat noudattivat esimerkkiä.

Laiturin kulmassa he kohtasivat Bazinin, joka juoksi hengästyneenä
vastaan.

"Voi, monsieur", huohotti Bazin. "Jumalan kiitos, että ehdin perille
ajoissa!"

"Mikä on hätänä?"

"Herra Portos kävi meillä äsken ja jätti tämän teitä varten sanoen
olevan hyvin tärkeätä, että se toimitettaisiin käsiinne ennen
lähtöänne."

"Hyvä!" sanoi Aramis ottaen Bazinin ojentaman kukkaron; "mitä tämä
merkitsee?"

"Malttakaa, herra abbé, minulla on myös kirje."

"Olenhan jo sanonut sinulle, että jos puhuttelet minua muuksi kuin
ritariksi, niin ruhjon sinulta raajat. Katsotaanpa siis kirjettä."

"Kuinka voit nyt lukea?" kysyi Atos. "Onhan pimeä kuin säkissä."

"Odottakaa hiukan", sanoi Bazin.

Ja hän iski tulta ja viritti vahapuikon, jolla hänellä oli tapana
sytyttää kynttilöitänsä.

Vahapuikon loimussa luki Aramis:

    Hyvä d'Herblay!

    Kuulin d'Artagnanilta, joka on syleillyt minua sinun ja kreivi
    de la Fèren puolesta, että sinä lähdet kahdesta kolmeen kuukauteen
    kestävälle seikkailumatkalle. Kun tiedän, että sinä et mielelläsi
    lainaa ystäviltäsi, tarjoan sinulle nämä kaksisataa pistolia,
    vapaasti käytettäväksesi ja tilaisuuden tullen maksettavaksesi
    takaisin. Älä pelkää, että toimitan itseni pulaan, sillä jos
    tarvitsen rahoja, käsken lähettää niitä itselleni jostakin
    linnastani: yksistään Bracieuxissa on minulla kaksikymmentätuhatta
    livreä kullassa. Enemmänkin lähettäisin sinulle, ellen pelkäisi,
    että sinä et huolisi suuremmasta erästä.

    Käännyn sinun puoleesi, sillä tiedäthän, että kreivi de la Fère
    väkisinkin herättää minussa aina erityistä kunnioitusta, vaikka
    pidän hänestä hartaasti. Mutta se on selvä seikka, että mitä
    tarjoan sinulle, tarjoan hänellekin.

    Minä olen, kuten toivoakseni et epäile, uskollinen ystäväsi

                            Du Vallon de Bracieux de Pierrefonds.

"No, mitäs tästä sanot?" kysyi Aramis.

"Sanon, hyvä d'Herblay, että olisi melkein jumalatonta epäillä
kaitselmusta, kun ihmisellä on sellaisia ystäviä."

"Siis?"

"Siis jaamme Portoksen pistolit, niinkuin jo tasasimme d'Artagnanin
louisdorit."

Jako toimitettiin Bazinin vahapuikon hohteessa, ja ystävykset lähtivät
ratsastamaan.

Neljännestunnin kuluttua he olivat Saint-Denisin tulliportilla, missä
Winter odotti heitä.




VIIDESVIIDETTÄ LUKU

Ensimmäinen vaikutelma on aina paras


Matkalaiset kääntyivät Picardien tielle, joka niin tuttuna johdatti
Aatoksen ja Aramiin muistiin muutamia heidän jännittävimpiä
nuoruudenseikkailujaan.

"Jos Mousqueton olisi mukana", sanoi Atos heidän tullessaan paikalle,
missä muskettisoturit olivat joutuneet riitaan tienkorjaajien kanssa,
"niin kylläpä hän tutisisi ratsastaessaan tästä ohi! Muistathan,
Aramis, että hän sai tässä sen merkillisen luodin?"

"Hitto, minä en sanoisi siitä mitään", vastasi Aramis, "sillä minuakin
värisyttää se muisto; katsos, tuolla, tuon puun takana, on pikku aukio,
jolla luulin loppuni tulleen."

Kuljettiin edelleen. Pian tuli Grimaudin vuoro muistella menneitä
vaiheita. Heidän ollessaan ravintolan kohdalla, missä kreivi ja hän
olivat entiseen aikaan suorittaneet tavattoman juominkinsa, hän
lähestyi Atosta ja virkahti kellarinluukkuun viitaten:

"Makkaroita."

Atos purskahti nauruun, ja tämä nuoruudenhullutus huvitti häntä nyt
yhtä suuresti kuin hän olisi kuullut sitä kerrottavan kaskuna
jostakusta muusta.

Kaksi päivää ja yhden yön ratsastettuaan he viimein eräänä ihanana
ehtoopäivänä saapuivat Boulogneen, joka oli silloin melkein autio
kaupunki ja kokonaan ylänteelle rakennettu; nykyistä alikaupunkia ei
vielä ollut. Boulognella oli valloittamaton asema.

Heidän tullessaan kaupunginportille sanoi Winter:

"Hyvät herrat, menetelkäämme täällä kuten Pariisissakin. Eritkäämme
epäluulojen välttämiseksi. Tiedän verrattain vähäliikkeisen majatalon,
jonka omistaja on minulle täysin uskollinen; lähden sinne, sillä siellä
odotan saavani kirjeitä. Te voitte poiketa kaupungin parhaaseen
ravintolaan, 'Suuren Henrikin miekkaan'; nauttikaa virvokkeita ja
tulkaa kahden tunnin kuluttua alas satamaan, missä veneemme on
lähtövalmiina."

Niin sovittiin. Loordi Winter pitkitti kulkuansa ulkoviertotietä
myöten, ratsastaakseen kaupunkiin toisesta portista, sillävälin kun
molemmat toiset käyttivät kohdallaan olevaa pääsytietä. Parinsadan
askeleen päässä he näkivät neuvotun ravintolan.

Hevoset saivat haukata, mutta satuloita ei niiltä riisuttu. Lakeijat
söivät illallista, kun alkoi jo olla myöhä, ja heidän isäntänsä, jotka
olivat kiihkeitä pääsemään ulapalle, käskivät heidän tulla jälkeenpäin
satamaan, millään ehdolla antautumatta puheisiin kenenkään kanssa.
Tietenkin koski tämä kielto ainoastaan Blaisoisia; Grimaudille se oli
aikapäiviä ollut tarpeeton.

Atos ja Aramis lähtivät satamaan päin.

Pölyisillä vaatteillaan ja huolettomalla ryhdillään, josta aina tuntee
matkoihin tottuneet henkilöt, ystävykset herättivät muutamien
ohikulkijain huomiota.

He havaitsivat tulonsa tehoavan varsinkin erääseen henkilöön. Ensiksi
panivat he merkille tämän miehen samasta syystä, mikä oli heidätkin
saanut huomatuiksi, nähdessään hänen alakuloisena astelevan edes
takaisin satamassa. Heti kun hän oli huomannut heidät, ei hän
puolestaan lakannut tuijottamasta heihin, ja hänellä näytti olevan kova
halu puhutella heitä.

Mies oli nuori ja kelmeä; hänen silmiensä sini oli niin epämääräinen,
että ne näyttivät vivahtelevan kuten tiikerin, mikäli heijastivat eri
värejä; hitaista ja epävakaisista käänteistä huolimatta oli hänen
ryhtinsä suora ja rohkea; hänellä oli musta puku ja jokseenkin soreasti
heilahteleva pitkä miekka.

Alas satamaan tultuaan pysähtyivät Atos ja Aramis katselemaan pikku
venettä, joka oli kiinnitetty paaluun ja täydellisesti varustettu
ikäänkuin piammiten tapahtuvaa lähtöä varten.

"Tuossa on arvattavasti meidän veneemme", virkkoi Atos.

"Niin", vastasi Aramis, "ja pursi, joka valmistautuu retkelle tuolla
ulohtaalla, on luultavasti se, joka vie meidät määräpaikkaamme. Kunhan
nyt vain Winter ei siekailisi", hän jatkoi. "Täällä ei ole hauska
viipyä; ei ainoatakaan naista mene ohi."

"Hiljaa!" käski Atos; "meitä kuunnellaan."

Kävelijä oli ystävysten tarkastellessa venettä astellut muutamaan
kertaan heidän taitseen, mutta tosiaan seisahtunut loordi Winteria
mainittaessa. Hänen kasvonsa eivät kuitenkaan ilmaisseet mitään
liikutusta, joten hänen pysähtymisensä saattoi yhtä hyvin johtua
pelkästä sattumasta.

"Messieurs", sanoi nuori mies tervehtien kohteliaasti ja huolettomasti,
"suokaa anteeksi uteliaisuuteni, mutta näen tulevanne Pariisista tai
ainakin olevanne vieraita Boulognessa."

"Kyllä, monsieur, me tulemme Pariisista", vastasi Atos yhtä
kohteliaasti. "Millä voimme palvella teitä?"

"Monsieur", virkkoi nuori mies, "suvaitsisitteko ilmoittaa minulle,
onko totta, että kardinaali Mazarin ei enää ole ministeri?"

"Sepä kummallinen kysymys", tokaisi Aramis.

"Hän sekä on että ei ole", vastasi Atos, "kun seikka on sellainen, että
puoli Ranskaa tahtoo ajaa hänet pois, mutta hän toisen puolen tukemana
saa pysytellyksi paikallaan kaikenlaisten vehkeiden ja lupausten
avulla. Tätä saattaa vielä kestää hyvinkin kauan, kuten huomannette."

"Hän ei siis ole pakosalla eikä vankilassa, monsieur?" pitkitti vieras.

"Ei, monsieur, ei ainakaan juuri tällähaavaa."

"Kiitän kohteliaisuudestanne, messieurs", sanoi nuori mies poistuen.

"Mitä sanot tuosta utelijasta?" virkkoi Aramis.

"Että hän on ikävystynyt pikkukaupunkilainen tai kuulusteleva vakooja."

"Ja sinä vastasit hänelle tuolla tavoin?"

"Mikään ei oikeuttanut minua vastaamaan toisin. Hän esiintyi
kohteliaasti, ja minä olin samaten säädyllinen."

"Mutta kuitenkin, jos hän on vakooja..."

"Mitä luulet vakoojan voivan tehdä nykyään? Emme elä enää kardinaali de
Richelieun aikoina, -- hänen, joka pelkän epäluulon nojalla suljetti
satamat."

"Silti teit väärin vastatessasi hänelle sillä lailla", väitti Aramis,
seuraten katseillaan nuorta miestä, joka katosi hietakumpujen taakse.

"Ja sinä unohdat itse olleesi vielä varomattomampi, kun nimittäin
lausuit loordi Winterin nimen. Etkö huomannut, että juuri hänen
mainitsemisensa sai miehen pysähtymään?"

"Sitä suurempi syy käskeä hänen laputtaa tiehensä, kun hän puhutteli
sinua."

"Tehdä riitaa?" sanoi Atos.

"Milloin olet sinä pelännyt riitaa?"

"Pelkään kaikkea rettelöä, kun minua odotetaan jossakin ja häiriö
saattaa estää minut pääsemästä perille. Sitäpaitsi on minun
tunnustettava sinulle eräs seikka: olin myöskin utelias tähystämään
sitä nuorta miestä ihan läheltä."

"Minkätähden?"

"Aramis, sinä kenties naurat minulle, sanot ainiaan hokevani samaa
asiaa, moitit kaikista henkinäkijöistä arimmaksi."

"No?"

"Kenen näköinen on tuo mies mielestäsi?"

"Rumuuden vai kauneuden puolesta?" kysyi Aramis nauraen.

"Rumuuden, ja niin suuresti kuin mies voi muistuttaa naista."

"Hiisi vieköön!" huudahti Aramis; "sinä saat minut ajattelemaan sitä.
Ei, sinä et tosiaankaan ole nyt henkinäkijänä, veikkonen, ja
miettiessäni huomaan sinun olevan oikeassa, kautta kunniani; nuo ohuet
ja yhteenpuristuneet huulet, nuo silmät, jotka tuntuvat ainiaan
tottelevan järkeä eivätkä milloinkaan sydäntä ... hän on joku myladyn
heimoa."

"Sinä naurat, Aramis?"

"Vanhasta tavasta vain, sillä vannonpa, että minulle on yhtä
vastenmielistä kuin sinullekin tuon käärmeenpoikasen kohtaaminen
tielläni."

"Kas, tuolla tulee Winter!" huudahti Atos.

"Hyvä", sanoi Aramis; "nyt puuttuisi vain, että joutuisimme
odottelemaan lakeijoitamme."

"Ei", huomautti Atos, "minä näen heidätkin, parinkymmenen askeleen
päässä loordin takana. Tunnen kankeasta kaulasta ja pitkistä koivista
Grimaudin. Tony kantaa muskettejamme."

"Lähdemme siis merelle tänä iltana?" kysyi Aramis, luoden silmäyksen
länttä kohti, missä aurinko taivaanrannan alle painuessaan oli jättänyt
jälkeensä vain kultaisen pilven, jonka hohde hiipui vähitellen.

"Luultavasti", vastasi Atos.

"Perhana!" noitui Aramis. "En paljoakaan pidä merestä päivisin, mutta
vielä vähemmän yöllä; aaltojen pauhu, tuulten ulvonta, aluksen ilkeä
vaaruminen ... tunnustanpa, että Noisyn luostari on minusta
mieluisampi."

Atos myhäili suruista hymyään, sillä hän kuuli ystävänsä sanat, vaikka
ilmeisesti ajattelikin jotakin muuta. Hän meni Winteria vastaan.

Aramis kääntyi mukaan.

"Mikä vaivaakaan ystäväämme?" oudoksui Aramis. "Hän muistuttaa Danten
kadotettuja, joilta sielunvihollinen on kiertänyt niskat, niin että he
katselevat kantapäitänsä. Mitä lempoa hän niin tiukasti tähystelee
taaksensa?"

Kun Winter vuorostaan huomasi toiset, joudutti hän askeleitansa ja
lähestyi heitä ihmeteltävän nopeasti.

"Mikä on hätänä, mylord?" kysyi Atos; "miksi olette niin
hengästyksissä?"

"Ei mikään", vastasi Winter, "ei mikään. Luulin vain hietakumpujen ohi
tullessani..."

Ja hän kääntyi taas katsomaan.

Atos katsoi kumppaniinsa.

"Mutta lähtekäämme", jatkoi Winter; "lähtekäämme, vene on valmiina, ja
tuolla on purtemme ankkurissa -- näettekö sen täältä? Soisinpa jo
olevani ulapalla."

Ja taaskin kääntyi hän katsomaan.

"Mutta, hiisi vieköön", sanoi Aramis, "olette siis unohtanut jotakin?"

"Ei, olen vain hajamielinen."

"Hän on nähnyt sen miehen", virkkoi Atos hiljaa Aramiille.

Tällävälin oli tultu portaille, jotka johtivat veneeseen. Winter antoi
lakeijain mennä edeltä aseineen ja kantajien seurata heitä reppuineen,
ennen kuin alkoi itse laskeutua alas heidän perässään.

Samassa huomasi Atos miehen, joka asteli pitkin merenrantaa
yhdensuuntaisesti satamahaaran vieritse ja joudutti käyntiänsä,
ikäänkuin katsellakseen heidän lähtöänsä sataman toiselta sivulta,
tuskin kahdenkymmenen askeleen päästä.

Leviävästä pimeydestä huolimatta oli Atos tuntevinaan sen nuoren
miehen, joka oli äsken puhutellut heitä.

-- Kas vain, -- tuumi hän itsekseen, -- oliko hän todellakin vakooja ja
aikooko hän estää meitä lähtemästä liikkeelle?

Mutta kun oli jo jokseenkin myöhä toteuttaa sitä aikomusta, jos vieras
sellaista suunnitteli, astui Atos vuorostaan alas portaita, silti
menettämättä nuorta miestä näkyvistään. Lyhyimmän tien valiten
näyttäysi tämä nyt likeisimmän sulun ääressä.

-- Meitä hän varmasti tavoittelee, -- tuumi Atos, -- mutta menkäämme
kuitenkin veneeseen; kerran ulapalle päästyämme sopii hänen tulla.

Atos hyppäsi veneeseen, joka heti loittoni rannasta neljän voimakkaan
miehen soutamana.

Nuori mies alkoi saattaa venettä tai oikeammin kävellä sen
edellä. Veneen piti pujahtaa vastasytytetyn majakan valaiseman
satamanhaaranpään ja mereen äkkijyrkästi laskeutuvan kallion välitse.
Hänen nähtiin etäällä kapuavan kalliolle, voidakseen seistä veneen
yläpuolella, tämän soluessa ohitse.

"Mutta, hitto vieköön", sanoi Aramis Atokselle, "tuo nuori mies on
selvästi vakooja!"

"Mikä nuori mies se on?" kysyi Winter kääntyen katsomaan.

"No, hän puhutteli meitä ja lähti sitten pitämään lähtöämme silmällä,
odottaen nyt tuolla -- katsokaa!"

Winter tähysti Aramiin sormen suuntaan. Majakka levitti hohdettansa
pikku aukkoon, josta veneen piti mennä, ja kalliolle, jolla nuori mies
seisoi odottamassa avopäin ja käsivarret rinnalla ristikkäin.

"Hän se on", huudahti loordi Winter tarttuen Atoksen käsivarteen, "hän
se on! Minä olinkin tuntevinani hänet enkä siis erehtynyt."

"Kuka hän?" kysyi Aramis.

"Myladyn poika", vastasi Atos.

"Munkki?" huudahti Grimaud.

Nuori mies kuuli nämä sanat; olisi voinut luulla hänen tahtovan syöksyä
alas, kun hän nojautui merelle päin ihan kallion äärimmäiseltä
reunalta.

"Niin, minä se olen, setä, -- minä, myladyn poika, munkki, Cromwellin
kirjuri ja ystävä, ja minä tunnen teidät ja saattolaisenne."

Veneessä oli tosin kolme säikkymätöntä miestä, joiden urheutta ei
kukaan olisi uskaltanut epäillä, mutta heitäkin värisytti tuo ääni,
sävy ja asento.

Grimaud tunsi tukkansa nousevan pystyyn, ja hiki helmeili hänen
otsallaan.

"Kas", sanoi Aramis, "se on siis veljenpoika, munkki, myladyn poika,
kuten hän itse sanoi!"

"Voi, niin!" mutisi Winter.

"Malttakaahan!" jatkoi Aramis.

Hirvittävän kylmäverisenä, kuten aina tärkeissä tilanteissa, hän otti
Tonyn kädestä musketin, viritti hanan ja tähtäsi nuoreen mieheen, joka
seisoi suorana kalliolla kuin kadotuksen enkeli.

"Ampukaa!" huusi Grimaud kuohuksissaan.

Atos heittäysi musketinpiipun yli ja esti laukaisemasta.

"Hiisi sinut vieköön!" huudahti Aramis. "Olin saanut niin varman
tähtäyksen; luoti olisi lentänyt keskelle rintaa."

"Se riittää, että olemme surmanneet äidin", huomautti Atos kumeasti.

"Äiti oli rikollinen nainen, joka teki meille kaikille pahaa, -- meille
tai niille, jotka olivat meille rakkaita."

"Niin kyllä, mutta poika ei ole tehnyt meille mitään."

Grimaud oli noussut seisaalle katsomaan laukauksen tehoa, mutta vaipui
nyt alakuloisena istualleen, lyöden kätensä yhteen.

Nuori mies puhkesi ivanauruun.

"Vai niin, te siellä olettekin", huusi hän, "te tosiaan, ja nyt tunnen
teidät."

Tuuli vei hänen vihlovan naurunsa ja uhkaavat sanansa veneen yli kauas
ulapalle.

Aramis värähti.

"Ole levollinen", sanoi Atos. "Hitto, emmekö siis enää ole miehiä!"

"Kyllä", vastasi Aramis, "mutta tuo on hornanhenki. Ja kysypäs hänen
sedältään, olinko väärässä, kun tahdoin vapauttaa hänet rakkaasta
veljenpojastaan."

Winter vastasi vain huokauksella.

"Kaikki olisi silloin ollut selvänä", jatkoi Aramis. "Voi, pelkään
toden teolla, että sinun viisautesi, Atos, pakotti minut menettelemään
tyhmästi!"

Atos tarttui Winterin käteen ja yritti kääntää puheen toisaanne.

"Milloin astumme maihin Englannissa?" kysyi hän ylimykseltä, mutta tämä
ei kuullut eikä vastannut.

"Kuulehan, Atos", esitti Aramis, "kenties olisi vielä aika. Katso, hän
seisoo yhä samalla paikalla."

Atos kääntyi vastahakoisesti, nuoren miehen näkeminen oli hänelle
ilmeisesti kiusallinen.

Kostaja seisoi tosiaan vielä kalliollansa, ja majakka loi ikäänkuin
sädekehän hänen ympärilleen.

"Mutta mitä hän Boulognessa tekee?" kysyi Atos, joka ainiaan järkevänä
etsi kaiken syytä, vähemmin välittäen seurauksesta.

"Hän väijyi minua, hän väijyi minua", vastasi Winter, joka oli tällä
kertaa kuullut Atoksen äänen, kun se oli sopusoinnussa hänen omien
ajatustensa kanssa.

"Väijyäksensä teitä, hyvä ystävä", huomautti Atos, "olisi hänen
täytynyt tietää meidän lähtömme; mutta kaikesta päättäen on hän päin
vastoin tullut tänne edellämme."

"Sitten en ymmärrä koko asiaa", sanoi englantilainen pudistaen päätänsä
kuten mies, joka katsoo turhaksi yrittää taistella yliluonnollista
voimaa vastaan.

"Aramis", myönsi nyt Atos, "luulen tosiaan tehneeni väärin, kun en
antanut sinun toimia."

"Vaikene!" vastasi Aramis; "sinä voisit saada minut itkemään, jos
siihen kykenisin."

Grimaud murisi kumeasti kuin saaliinsa menettänyt peto.

Samassa huusi heille ääni purresta. Peräsimessä istuva luotsi vastasi,
ja vene asettui aluksen kupeelle.

Tuossa tuokiossa olivat herrat, palvelijat ja kapineet kannella.
Laivuri oli odottanut vain matkustajiansa, lähteäkseen purjehtimaan, ja
tuskin olivat he tulleet, kun suunta jo ohjattiin Hastingsia kohti,
missä aiottiin nousta maihin.

Lähtöhetkellä loivat kaikki kolme ystävystä väkisinkin jäähyväiskatseen
kalliolle, missä heitä vainoava uhkaava varjo vielä kuvastui selvästi.

Silloin tunkeutui heidän kuuluviinsa ääni, joka lähetti heille tämän
viimeisen uhkauksen:

"Me tapaamme toisemme, hyvät herrat, Englannissa!"




KUUDESVIIDETTÄ LUKU

Te Deum Lensin voiton johdosta


Kaikki se kuhina, jonka madame Henriette oli huomannut, turhaan
aprikoiden sen aihetta, johtui Lensin luona saadusta voitosta, kun
hänen korkeutensa prinssi oli lähettänyt siinä kunniakkaasti
esiintyneen Châtillonin herttuan tuomaan siitä sanoman. Herttua oli
sitäpaitsi saanut toimekseen ripustuttaa Notre-Damen holveihin
kaksikolmatta lippua, jotka oli anastettu lotringilaisilta ja
espanjalaisilta.

Tämä viesti oli ratkaiseva; se katkaisi äkkiä hovin eduksi parlamentin
kanssa käydyn kiistan. Kaikki umpimähkäisesti vahvistetut rasitukset,
joita parlamentti vastusti, perustuivat aina Ranskan kunnian
puoltamisen välttämättömyyteen ja siihen epävarmaan toiveeseen, että
vihollinen joutuisi häviölle. Kun nyt oli Nördlingenin taistelusta
saakka koettu pelkkiä vastoinkäymisiä, oli parlamentilla ollut vapaa
tilaisuus tehdä Mazarinille välikysymyksiä aina luvatuista ja aina
viivästyvistä voitoista; mutta tällä kertaa oli vihdoinkin jouduttu
taisteluun ja saatu siinä täydellinen menestys. Kaikki olivatkin niin
hyvin oivaltaneet tuon ratkaisun hoville kaksinkertaiseksi voitoksi, --
voitoksi sekä ulkoisista että sisäisistä vihollisista, -- että nuori
kuningaskin oli huudahtanut kuullessaan suuren uutisen:

"Hei, parlamenttiherrat, saammepa nyt nähdä, mitä sanotte!"

Kuningatar painoi silloin sydäntään vasten kuninkaallisen lapsen, jonka
ylpeä ja lannistumaton luonne niin hyvin vastasi hänen omaansa. Samana
iltana pidettiin neuvottelu, johon oli kutsuttu marski de la Meilleraie
ja herra de Villeroy Mazarinin miehinä, Chavigny ja Seguier parlamentin
vihaajina sekä Guitaut ja Comminges kuningattaren ystävinä.

Tämän neuvottelun päätöksistä ei kuulunut mitään. Tiedettiin vain, että
seuraavana sunnuntaina veisattaisiin Notre-Damessa Te Deum Lensin
vastasaadun voiton johdosta.

Seuraavana sunnuntaina heräsivät siis pariisilaiset riemuun ja rattoon;
kiitosjumalanpalvelus oli siihen aikaan hyvinkin suurenmoinen
tilaisuus. Tätä hartausmenoa ei vielä silloin käytetty väärin, ja se
teki asianmukaisen tehonsa. Aurinkokin näytti puolestaan ottavan osaa
juhlaan ja oli noussut säihkyvänä kultaamaan kaupungin komeimman kirkon
tummia torneja, hartaussuojaman jo ollessa suunnattoman väenpaljouden
täyttämä. Keskikaupungin vähäpätöisimmätkin kadut olivat saaneet
juhlallisen näön, ja pitkin laitureita nähtiin loppumattomana jonona
porvareita, käsityöläisiä, naisia ja lapsia solumassa Notre-Dameen
tulvan tavoin, joka virtaa takaisin lähteeseensä.

Myymälät olivat tyhjillään, talot lukittuina; kaikki tahtoivat nähdä
nuoren kuninkaan, hänen äitinsä ja kuuluisan kardinaali Mazarinin, jota
vihattiin siinä määrin, ettei kukaan tahtonut jäädä osattomaksi hänen
katselemisestaan.

Mitä suurin vapaus vallitsi muuten tässä epälukuisessa
ihmispaljoudessa; kaikenlaisia mielipiteitä lausuttiin avoimesti ja
ikäänkuin soiteltiin siten katumeteliin, niinkuin Pariisin kaupungin
kaikkien kirkkojen tuhannet kellot kutsuivat kiitosjumalanpalvelukseen.
Kun järjestyksen säilyttäminen oli kaupungin omassa hallussa, ei mikään
uhannut häiritä yleisen vihan sopusointua tai jäähdyttää herjauksia.

Jo kello kahdeksan aamulla olivat kuningattaren kaartilaiset Guitautin
ja hänen sisarenpoikansa Commingesin johtamina lähteneet liikkeelle
rummuin ja torvin ja asettuneet eri osastoiksi säännöllisten
välimatkain päähän toisistaan, ulottuen siten Palais-Royalista
Notre-Dameen saakka. Sitä järjestäytymistä olivat pariisilaiset
katselleet levollisesti, halukkaina kuten aina kuulemaan sotilassoittoa
ja näkemään loistavia univormuja.

Vanha tuttavamme Friquet, pikku tarjoilija ja kuoripoika, oli
pyhäasussa, ja esimieheltään Bazinilta oli hän hankkinut lomaa koko
päiväksi paiseen perusteella, jonka hän oli tähän tarpeeseen muovannut
sullomalla toiseen suupieleensä tavattoman määrän kirsikansiemeniä.

Bazin oli aluksi evännyt, sillä hän oli pahalla tuulella ensiksikin
siitä, että Aramis oli lähtenyt matkalle sanomatta hänelle
päämääräänsä, ja toisekseen syystä, että hänen oli avustettava messun
toimittamisessa sellaisen voiton kunniaksi, joka ei ollut hänen
katsantokannalleen mieluinen. Muistettaneen, että Bazin oli
frondelainen, ja jos olisi ollut mitenkään mahdollista pedellin
pysytellä poissa tuollaisesta juhlallisuudesta kuten pelkän kuoripojan,
olisi Bazin varmaan esittänyt arkkipiispalle saman anomuksen, jonka
Friquet oli vastikään tehnyt hänelle. Hän oli, kuten sanottu, aluksi
evännyt kaiken vapautuksen, mutta ihan Bazinin omissa silmissä oli
Friquetin poski yhäti turvonnut siinä määrin, että hän oli vihdoin
nurkuen taipunut, jotta tuollainen rumentava piirre ei olisi häväissyt
kuoripoikien arvokkuutta. Kirkonoven ulkopuolella sylkäisi Friquet
paisumansa katuojaan ja omisti Bazinille tuollaisen eleen, joilla
pariisilainen vekara ylläpitää ylemmyyttänsä maailman kaikkiin muihin
katupoikiin verraten. Viinituvassa palvelemasta oli hän luonnollisesti
päässyt vapaaksi siten, että sanoi avustavansa Notre-Damen messussa.

Friquet oli siis vapaa ja parhaimpiinsa pukeutunut, kuten jo olemme
kuulleet. Erityisenä ulkonaisena kaunistuksenaan hän käytti tuollaista
päähinettä, joita on mahdoton kuvata, keskiajan kypärilakkien ja Ludvig
XIII:n aikana sommiteltujen hattujen välimuotoa. Hänen äitinsä,
parlamenttineuvos Brousselin vanha emännöitsijä, oli hänelle
valmistanut tämän kummallisen päähineen, ja joko oikun takia tai
samanlaisen kankaan puutteessa ei hän ollut huolinut valita soveliaita
värejä, joten tämän seitsemännentoista vuosisadan hattutehtailun
mestarituote oli toiselta sivulta keltainen ja vihreä, toiselta valkea
ja punainen. Mutta Friquet oli aina pitänyt räikeistä väriyhtymistä ja
tunsi itsensä sitä ylpeämmäksi ja mahtavammaksi päähineensä johdosta.

Bazinin jätettyään juoksi Friquet minkä jaksoi Palais-Royalin luo,
saapuen perille juuri kun kaartilaiset lähtivät liikkeelle. Tulleena
ainoastaan nauttimaan heidän näkemisestään ja kuulemaan soittoa asettui
hän osaston etunenään, rummutti kahdella liuskakiven sirpaleella ja
siirtyi tästä harjoittelusta toitotukseen, matkien torven ääntä
suullaan samaan tapaan, jolla hän oli jo useasti ansainnut ylistystä
hyvän jäljittelyn harrastajilta.

Tätä huvia kesti Barrière-Sergentsistä aina Notre-Damen aukiolle asti,
ja Friquetillä oli hyvin hauskaa. Mutta kun rykmentti pysähtyi ja
komppaniat jakaantuivat, tunkeutuen ihan keskikaupungille ja ulottuen
Saint-Christophe-kadun päähän asti, lähelle Cocatrix-katua, jonka
varrella Broussel asui, silloin muisti Friquet, että hän ei ollut
murkinoinut. Hän mietti, mille taholle suuntaisi askeleensa
toteuttaakseen tämän tärkeän toimituksen, ja päätti tarkoin
harkittuaan, että Brousselin piti tällä kertaa kustantaa hänen
aamiaisensa.

Niinpä hän porhalsi täyteen juoksuun, säntäsi hengästyneenä
parlamenttineuvoksen ulko-ovelle ja kolkutti kiivaasti. Hänen äitinsä
tuli avaamaan.

"Mitä sinä täältä haet, epäkelpo", kysyi hän, "ja minkätähden et ole
Notre-Damessa?"

"Minä olin siellä, äiti Nanette", vastasi Friquet, "mutta näin siellä
sellaista hommaa, josta parlamenttineuvos Brousselin tulee saada tieto,
ja herra Bazinin luvalla -- tiedättehän herra Bazinin, pedellin, äiti
Nanette? -- tulen nyt puhuttelemaan herra Brousselia."

"Mitä pitäisi sinun sanoa herra Brousselille, senkin apina?"

"Tahdon puhutella häntä itseään."

"Se ei käy päinsä, hän tekee työtä."

"Sitten minä odotan", sanoi Friquet, jolle viivytys soveltui sitä
paremmin, kun hän kyllä tiesi osaavansa käyttää aikaa edukseen.

Hän nousi nopeasti ylös portaita, ja Nanette-muori seurasi hitaasti
perässä.

"Mutta sanohan minulle, mitä tahdot herra Brousselista?"

"Tahdon sanoa hänelle", kirkui Friquet täyttä kurkkua, "että koko
kaartilaisjoukko marssii tälle tienoolle. Ja kun olen kuullut
kaikkialla sanottavan, että hovilla on pahaa mielessä häntä kohtaan,
tulen ilmoittamaan hänelle, jotta hän tietää olla varuillaan."

Broussel kuuli nuoren jolpin huudon, ja ihastuksissaan tämän
erinomaisesta innosta tuli hän alas ensimmäiseen huonekertaan, sillä
hän oli tosiaan puuhaillut työhuoneessaan portaita ylempänä.

"Kuules, pikku mies", hän sanoi, "mitä tekemistä meillä on
kaartilaisten kanssa, ja etkö ole hupsu, kun pidät sellaista ääntä?
Etkö tiedä, että noiden herrain menettely on tavallista ja että
kaartilla on aina määränä asettua riveihin pitkin kuninkaan tietä?"

Friquet teeskenteli ihmettelyä ja hieroi uutta päähinettä käsiensä
välissä.

"Ei ole ihme, että te tiedätte sen, herra Broussel, te kun tiedätte
kaikki; mutta vannon hyvän Jumalan nimessä, että minä en tietänyt, vaan
luulin antavani teille hyvän neuvon. Hyvä on Broussel, älkää panko
pahaksenne."

"Päin vastoin, poikani, päin vastoin, olen hyvilläni harrastuksestasi.
Matami Nanette, hakekaa ne aprikoosit, jotka madame de Longueville
lähetti meille eilen Noisystä, ja antakaa pojallenne niistä puoli
tusinaa pehmeän leivänviipaleen keralla."

"Voi, kiitoksia, herra Broussel!" sanoi Friquet. "Kiitos, minä pidän
ihan erityisesti aprikooseista."

Broussel meni nyt vaimonsa luo ja pyysi aamiaistansa. Kello oli puoli
kymmenen aamupäivällä. Parlamenttineuvos asettui ikkunan ääreen. Katu
oli aivan tyhjillään, mutta etäältä kuului ikäänkuin tulvavirran kohua,
kun väkijoukon aallot soristen yhäti lisääntyivät Notre-Damen
ympärillä.

Melu yltyi vielä enemmän, kun d'Artagnan toi komppanian
muskettisotureita ja asettui Notre-Damen portille, pitääkseen huolta
kirkon sisäpuolen vartioimisesta. Hän oli kehoittanut Portosta
käyttämään hyväkseen tilaisuutta juhlamenojen katselemiseen, ja Portos
olikin loistavimmassa asussaan noussut komeimman ratsunsa selkään ja
tullut mukaan kunniasoturiksi, jollaisena d'Artagnan oli entiseen
aikaan useasti esiintynyt. Tämän komppanian kersantti, Espanjan sodassa
koeteltu urho, tunsi vanhan kumppaninsa Portoksen ja kertoi pian
kaikille käskettävilleen, mitä merkillisiä urotöitä tämä jättiläinen
oli tehnyt ollessaan Trévillen entisten muskettisoturien merkkimiehiä.
Komppania kohteli Portosta senvuoksi ystävällisesti ja silmäili häntä
ihaillenkin.

Kello kymmenen ilmoittivat Louvren kanuunat, että kuningas lähti
sieltä. Niinkuin puiden latvat taipuvat ja huojuvat myrskypuuskan
tuivertamina, samaten nyt liikehti väkijoukko, joka tunkeili
kaartilaisten liikkumattomain muskettien takana. Vihdoin ilmestyivät
kuningas ja kuningatar näkyviin kauttaaltaan kullatuissa vaunuissa.
Kymmenen muuta ajoneuvoa tuli perässä, väkenänsä hovilaiset,
arvohenkilöt ja muut hovin jäsenet.

"Eläköön kuningas!" huudettiin joka taholta.

Nuori kuningas katsoi juhlallisesti vaununovesta, antoi näkyä
jokseenkin kiitollisen pikku hymyn, vieläpä alentui keveään
tervehdykseen, joka innostutti väkijoukon hurraamaan kahta huikeammin.

Kulkue eteni vitkallisesti ja tarvitsi lähes puoli tuntia ehtiäkseen
Louvresta Notre-Damen aukiolle. Sinne saavuttuaan se vähitellen astui
hämärän kirkon jättiläisholvin alle, ja jumalanpalvelus alkoi.

Samassa kun hovi asettui paikoilleen poistuivat Commingesin vaakunalla
koristetut vaunut hovivaunujen rivistä ja vierivät hiljalleen aivan
tyhjän Saint-Christophe-kadun päähän. Perille tultua astuivat
saattueena olleet neljä kaartilaista ja poliisikivalteri tuohon
raskaaseen koneeseen ja sulkivat nahkavarjostimet; sitten alkoi
kivalteri tähyillä pitkin Cocatrix-katua aukosta, joka oli varovasti
sovitettu kaihtimien väliin. Hän ikäänkuin odotti jotakuta saapuvaksi.

Kaikki ihmiset olivat kohdistaneet huomionsa juhlamenoihin, niin että
kukaan ei pannut merkille vaunuja tai niissä istuvien varokeinoja.
Friquet, jonka ainiaan vaaniva silmä yksin olisi voinut havaita tuon
kaiken, istui aprikoosejansa nauttimassa erään rakennuksen kivijalan
reunalla vastapäätä Notre-Damen porttia. Sieltä hän näki kuninkaan,
kuningattaren ja herra Mazarinin sekä kuuli messun yhtä hyvin kuin
olisi hän itse ollut sitä avustamassa.

Jumalanpalveluksen lopulla, kun kuningatar näki lähellään seisovan
Commingesin odottavan vahvistusta käskylle, jonka hän oli soturille
antanut ennen kuin lähti Louvresta, sanoi hän puoliääneen:

"Menkää, Comminges, ja Jumala olkoon kanssanne!"

Comminges lähti heti, astui ulos kirkosta ja poikkesi
Saint-Christophe-kadulle.

Friquet huomasi komean upseerin, jota saattoi kaksi kaartilaista. Häntä
huvitti lähteä mukaan, sitäkin enemmän, kun juhlamenot juuri samassa
päättyivät ja kuningas jälleen istuutui vaunuihinsa.

Heti kun kivalteri näki Commingesin tulevan Cocatrix-kadun alkupäässä,
virkkoi hän ajurille sanan, ja liikkeelle lähtien rämisivät vaunut
Brousselin ulko-ovelle.

Comminges kolkutti tälle ovelle juuri kun kaleesit pysähtyivät sen
edustalle.

Friquet odotti Commingesin takana oven avaamista.

"Mitä sinä täällä teet, roikale?" kysyi Comminges.

"Odotan pääsyä herra Brousselin luo, herra upseeri", vastasi Friquet
omaksuen sen mielistelevän sävyn, jota pariisilaispoika tarpeen tullen
osaa erinomaisesti käyttää.

"On siis varmaa, että hän asuu täällä?" kysyi Comminges.

"Kyllä, monsieur."

"Missä huonekerrassa hän asuu?"

"Hän asuu koko talossa", vastasi Friquet; "rakennus on hänen omansa."

"Mutta missä häntä yleensä tapaa?"

"Työskennellessään hän on toisessa huonekerrassa; aterioimaan hän tulee
ensimmäiseen ja tällähaavaa hän kai syökin puolipäivällistä, sillä
kello on kaksitoista."

"Hyvä!" sanoi Comminges.

Samassa avautui ovi. Upseeri kysyi palvelijalta ja sai kuulla, että
herra Broussel oli kotona, tosiaankin syömässä puolipäivällistä.
Comminges seurasi lakeijaa ja Friquet Commingesia.

Broussel istui pöydässä perheensä parissa; vastapäätä häntä istui hänen
puolisonsa, hänen vieressään molemmat tyttäret ja pöydän toisessa
päässä hänen poikansa, Louvières. Vanhus oli jo täydellisesti toipunut
ennenmainitusta tapaturmasta ja maisteli parhaillaan madame de
Longuevillen lähettämiä kauniita hedelmiä.

Comminges oli tarttunut palvelijan käsivarteen, kun tämä tahtoi avata
oven ilmoittaakseen hänet; hän avasi sen itse ja ilmestyi keskelle tätä
perhepiiriä.

Upseerin nähdessään tunsi Broussel hiukan levottomuutta, mutta kun tämä
tervehti kohteliaasti, nousi hänkin tervehtimään.

Tästä molemminpuolisesta kohteliaisuudesta huolimatta kuvastui naisten
kasvoilla rauhattomuutta. Louvières kävi hyvin kalpeaksi ja odotti
kärsimättömästi selitystä upseerilta.

"Monsieur", sanoi Comminges, "tuon kuninkaallisen määräyksen."

"Hyvä on, monsieur", vastasi Broussel. "Ja mitä se sisältää?"

Hän ojensi kätensä.

"Olen saanut toimekseni ottaa huostaani teidät, monsieur", ilmoitti
Comminges yhäti yhtä tyynesti ja kohteliaasti; "ja jos noudatatte minun
neuvoani, niin ette turhaan vaivaudu lukemalla pitkää kirjettä, vaan
seuraatte minua heti."

Jos salama olisi iskenyt näiden hiljaisten ja rauhallisesti
kokoontuneiden ihmisten keskelle, ei se olisi aiheuttanut suurempaa
järkkymystä. Broussel hätkähti vapisten taaksepäin. Siihen aikaan oli
kamalaa joutua vangituksi kuninkaallisen epäsuosion johdosta. Louvières
liikahti ikäänkuin juostakseen sieppaamaan miekkansa, joka oli tuolilla
huoneen etäisimmässä sopessa, mutta hurjamielisen aikeen pidätti
katseellaan vanha Broussel, joka yllätettynäkään ei menettänyt
malttiansa. Rouva Broussel, jonka eroitti miehestään pöydän leveys,
niiskutti haikeasti, ja molemmat nuoret tytöt syleilivät isäänsä.

"Kas niin, monsieur", sanoi Comminges, "kiirehtikäämme! Kuningasta on
toteltava."

"Monsieur", vastasi Broussel, "olen huonovointinen enkä saata tässä
tilassa antautua vangiksi; pyydän lykkäystä."

"Mahdotonta", epäsi Comminges; "määräys on selvä ja heti
toimeenpantava."

"Mahdotontako!" huudahti Louvières; "varokaa ahdistamasta meitä
epätoivoon, monsieur!"

"Mahdotontako!" kirkaisi kimakka ääni huoneen perältä.

Comminges kääntyi katsomaan ja näki muori Nanetten vihasta hehkuvat
silmät, tämän seistessä varsiluuta ojolla.

"Hyvä Nanette, pysykää rauhallisena", sanoi Broussel, "minä pyydän."

"Minäkö pysyisin rauhallisena, kun isäntäni vangitaan, -- köyhän kansan
tuki, vapauttaja ja isä! Kyllä kai! Hyvin te minut tunnettekin...
Menettekö tiehenne?" hän tiuskasi Commingesille.

Comminges hymyili.

"Kuulkaa nyt, monsieur", hän virkkoi Brousseliin kääntyen, "vaientakaa
tuo nainen ja seuratkaa minua."

"Minutko vaiennettaisiin! minut!" ärjyi Nanette; "jopa jotakin! Siihen
tarvittaisiin toisenlainen lintu kuin tuollainen hovihippiäinen!
Saattepa nähdä."

Ja muori Nanette ryntäsi ikkunaan, avasi sen ja kirkui niin vihlovalla
äänellä, että se kuului Notre-Dameen asti:

"Apua! Isäntäni vangitaan -- parlamenttineuvos Broussel vangitaan!
Apua!"

"Monsieur", tiukkasi Comminges, "selittäkää heti kantanne: totteletteko
vai aiotteko vastustaa kuningasta?"

"Tottelen, tottelen, monsieur", huudahti Broussel yrittäen irroittautua
tyttäriensä syleilystä ja katseellaan pidätellä poikaansa, joka oli
hädin hallittavissa.

"Siinä tapauksessa pakottakaa akka sulkemaan suunsa", vaati Comminges.

"Vai akka!" tulistui Nanette ja sydäntyi kiljumaan kaikin voimin,
pidellen kiinni ikkunan puitteista:

"Auttakaa! auttakaa! Herra Broussel vangitaan kansan puolustajana!
Auttakaa!"

Comminges sieppasi palkollista vyötäisiltä ja tahtoi kiskaista hänet
taamma, mutta samassa kuului alemmasta huonekerrasta vinkuvaa
luikkausta:

"Murhaa! tulipalo! salamurhaajia! Herra Broussel tapetaan! herra
Broussel kuristetaan!"

Se oli Friquetin ääni. Havaitessaan saaneensa kannatusta alkoi muori
Nanette uusin voimin säestää häntä.

Ikkunoissa näkyi jo uteliaita päitä. Kadun päähän puikahtaneita ihmisiä
riensi paikalle, ensin joitakuita, sitten ryhminä ja viimein sankkana
parvena; kuultiin huudot, nähtiin vaunut, mutta asemaa ei oivallettu.
Friquet hyppäsi välikerrasta vaunujen katolle.

"Ne tahtovat vangita herra Brousselin!" huikkasi hän; "vaunuissa on
kaartilaisia, ja upseeri on yläkerrassa."

Väkijoukko alkoi nurista ja lähestyi hevosia. Ne kaksi kaartilaista,
jotka olivat jääneet ovikäytävään, kiirehtivät ylös Commingesin avuksi,
kaleeseissa istuvat avasivat vaunuovet ja laskivat peitsensä tanaan.

"Näettekö niitä?" kirkui Friquet; "näettekö niitä? Siinä ne ovat!"

Ajaja kääntyi päin ja hotaisi poikaa ruoskalla, niin että tämä kiljahti
kivusta.

"Sinua ajajan paholaista!" ärjäisi Friquet; "sekaannutko sinäkin
jupakkaan! Maltahan!"

Ja hän loikkasi takaisin välikertaan, mistä alkoi pommitella ajajaa
kaikilla käsiinsä osuvilla kapineilla.

Kaartilaisten vihamielisestä asennosta huolimatta ja kenties juuri sen
johdosta alkoi väkijoukko uhkaavasti murista, yhä läheten hevosia.
Kaartilaiset torjuivat pahimpia tungettelijoita kiivailla peisten
survaisuilla.

Meteli yltyi taukoomatta; kadulle eivät enää mahtuneet kaikkialta
tulvivat katselijat, ja ahdinko anasti tilan, jonka kaartilaisten
peloittavat peitset olivat muodostaneet vaunujen ympärille. Sotamiehet
työnnettiin takaisin ikäänkuin elävien muurien likistäminä, ja he
olivat rusentua kuoliaiksi pyörännapoja ja vaununkehystä vasten.
Hyvinkin kahteenkymmeneen kertaan hoki poliisikivalteri huutoansa:
"kuninkaan nimessä!" -- mutta se ei ollenkaan säikyttänyt tätä valtavaa
väenpaljoutta, vaan näytti vain kiihdyttävän sitä yhä enemmän. Mutta
huutojen johdosta kiirehti muuan ratsumies paikalle ja nähdessään
sotureita hätyytettävän ryntäsi mylläkkään miekka kädessä, tuoden
odottamatonta apua kaartilaisille.

Ratsastaja oli nuori mies, tuskin viiden- tai kuudentoista ikäinen, ja
hän oli vaalea suuttumuksesta. Hän laskeusi ratsailta kuten
kaartilaisetkin nyt ponnistelivat jalkaisin, asettui selin aisaa
vasten, sijoitti hevosensa etuvarustuksekseen, veti satulakoteloista
pistoolit esille ja pisti ne vyöhönsä sekä alkoi heilutella
lyömämiekkaansa miehen tavoin, jolle sen aseen käyttö on tuttua.

Kymmenen minuutin ajan pidätteli nuori mies yksinään koko joukon
yrityksiä.

Silloin nähtiin Commingesin ilmestyvän, työntäen Brousselia edellään.

"Särkekäämme vaunut!" kiljuttiin väkijoukosta.

"Apua!" kirkui vanha palkoillinen.

"Murhaa!" luikkasi Friquet, yhä viskellen kaartilaisia kaikella
heltiävällä.

"Kuninkaan nimessä!" karjui Comminges.

"Ensimmäinen, joka lähestyy, on kuoleman oma!" uhkasi Raoul;
tuntiessaan olevansa liiaksi puserruksissa hän kutkutti miekkansa
kärjellä erästä jättiläistä, joka oli ollut vähällä likistää hänet
kuoliaaksi ja nyt haavoittuessaan kavahti ulvoen taaksepäin.

Raoul se tosiaan oli kreivi de la Fèrelle antamansa lupauksen
mukaisesti palannut Bloisista, viisi päivää poissa oltuaan, ja tahtonut
pikimältään katsastaa juhlamenoja. Ratsastaessaan pitkin katuja, jotka
johtivat lyhyintä tietä Notre-Damen luo, hän oli Cocatrix-kadun
lähistölle tultuaan joutunut väenvirtaukseen ja kuullut huudeltavan:
"kuninkaan nimessä!" Hän oli silloin muistanut Atoksen sanat: "palvele
kuningasta" ja rientänyt taistelemaan kuninkaan puolesta, jonka
kaartilaisia rääkättiin.

Comminges ikäänkuin viskasi vaunuihin Brousselin ja hyppäsi hänen
perässään ylös. Samassa pamahti kiväärinlaukaus; luoti lävisti
Commingesin hatun ja mursi eräältä kaartilaiselta käsivarren. Comminges
kohotti päätänsä ja näki ruudinsavun keskeltä Louvièresin uhkaavat
kasvot toisen huonekerran ikkunassa.

"Hyvä on, monsieur", äännähti Comminges, "saatte kuulla minusta!"

"Samoin te, monsieur", vastasi Louvières, "ja silloin näemme, kumpiko
puhuu äänekkäämmin."

Friquet ja Nanette kiljuivat yhäti; huudot, laukaus ja ainiaan
päihdyttävä ruudinsavu tekivät tehonsa.

"Kuolema upseereille! kuolema!" karjui väkijoukko.

Syntyi raju sekasorto.

"Vielä askel", huusi Comminges työntäen sivulle nahkasuojustimet, jotta
vaunuihin voitiin nähdä, ja asettaen miekkansa Brousselin rintaa
vasten, "vielä askel, niin minä surmaan vangin! Minulla on käsky tuoda
hänet elävänä tai kuolleena -- vien hänet kuolleena, siinä kaikki!"

Kajahti kamala kirkaus. Brousselin vaimo ja tyttäret ojensivat kätensä
rukoilevasti metelöitsijöitä kohti.

Väkijoukko oivalsi, että kalpea, mutta sävyltään jyrkän päättäväinen
upseeri aikoi menetellä sanojensa mukaan; uhkailtiin, mutta
vetäydyttiin pois tieltä.

Comminges antoi haavoittuneen kaartilaisen nousta luokseen vaunuihin ja
käski toisten sulkea vaununovet.

"Aja palatsiin", sanoi hän ajajalle, joka oli enemmän kuollut kuin
elävä.

Tämä ruoski hevosia, jotka avasivat leveän tien väkijoukkoon; mutta
rantakadulla oli pysähdyttävä. Vaunut kaatuivat, tungos valtasi,
tukehdutti ja rusensi hevoset. Raoul oli kulkenut mukana jalkaisin,
sillä hän ei ollut saanut aikaa nousta jälleen ratsaille; hän väsyi
jakelemaan iskuja miekkansa lappeella, niinkuin kaartilaiset peitsien
reunoilla, ja alkoi käyttää kärkeä kuten nyt hekin. Mutta tämä kamala
ja viimeinen keino vain ärsytti joukkoa. Alettiin nähdä siellä täällä
väenpaljoudessakin musketinpiipun tai säilänterän välkkyvän; pamahti
joitakuita laukauksia, epäilemättä ilmaan ammuttuja, mutta niiden kaiku
kuohutti kuitenkin mieliä; heittoaseita sateli yhä ikkunoista. Kuultiin
ääniä, joita kaikuu vain kapinapäivinä; nähtiin kasvoja, joita ilmestyy
esille ainoastaan veren vuotaessa. Huudot: "kuolema, kuolema
kaartilaisille! Seine-virtaan upseeri!" pauhasivat yli kaiken tämän
melun, niin huumaavaa kuin se olikin. Revityin hatuin ja verisin
kasvoin tunsi Raoul, että häneltä alkoi loppua sekä voimat että
tajunta; hänen silmissään häämötti punertavaa usmaa, jonka läpi hän
näki satojen käsivarsien kurottautuvan uhkaavasti, valmiina tarttumaan
häneen uhrinsa kaatuessa. Kumoutuneissa vaunuissa repi Comminges
raivoissaan tukkaansa. Kaartilaiset eivät kyenneet auttamaan ketään,
kun kullakin oli täysi työ omassa puolustautumisessaan. Kaikki oli
hukassa: vaunut, hevoset, kaartilaiset ja kenties vankikin olivat tulla
revityiksi, kun äkkiä kuului Raoulille tuttu ääni, ja ilmassa välähti
pitkä miekka; samassa avautui väkijoukko, sivulle työnnettynä, kumoon
survaistuna tai kasaan iskettynä; muskettisoturien upseeri, joka huitoi
ja sohi oikealle ja vasemmalle, riensi Raoulin luo ja kaappasi hänet
syliinsä juuri kun nuorukainen oli lyyhistymäisillään.

"Taivaan vallat!" huudahti upseeri; "ovatko ne murhanneet hänet? Siinä
tapauksessa heidät paha perii!"

Ja hän kääntyi ahdistajiin niin hirmuisen voimallisena, vimmastuneena
ja uhkaavana, että hurjimmatkin kapinoitsijat säntäsivät toistensa yli
pakosalle, ja muutamia kierähti alas virtaankin.

"Herra d'Artagnan!" mutisi Raoul.

"Niin, kautta taivaan, minä omassa persoonassani, ja parahiksi sinulle,
kuten näyttää, nuori ystäväni! Kas niin, tänne te toiset!" huusi hän
kohottautuen jalustimissa ja nostaen korkealle miekkansa, sekä äänellä
että eleellä kutsuakseen paikalle ne muskettisoturit, jotka eivät
olleet pysyneet hänen nopean ratsastuksensa tasalla. "Muistakaakin
lakaista pois kaikki tuo! Tarttukaa musketteihin! Valmiiksi asentoon!
Tähdätkää..."

Se käskysana sai kasautuneet laumat hajautumaan niin kiireesti, että
d'Artagnan ei voinut olla remahtamatta nauruun.

"Kiitos, d'Artagnan!" sanoi Comminges puolittain kumartuen ulos
kumoutuneiden vaunujen ovesta; "kiitos, nuori aatelismies! Nimenne,
ilmoittaakseni sen kuningattarelle?"

Raoul oli vastaamaisillaan, kun d'Artagnan kallisti päänsä hänen
korvansa lähelle.

"Vaikene", hän neuvoi, "ja anna minun vastata."

Sitten hän kääntyi Commingesiin.

"Älkää menettäkö aikaa, Comminges", hän sanoi; "astukaa ulos vaunuista,
jos voitte, ja hankkikaa tänne toiset ajoneuvot."

"Mutta mitkä?"

"Hitto, ensimmäiset, mitä Pont-Neufillä näette! Siellä ajelevat ovat
luullakseni onnellisia, jos saavat luovuttaa vaununsa kuninkaan
palvelukseen."

"Hm", arveli Comminges, "ties hänet."

"Kiirehtikää toki, muutoin nuo rähisijät tulevat kaikki viiden minuutin
kuluttua takaisin miekoin ja musketein. Teidät surmataan, ja vankinne
vapautetaan. Menkää! Kas, tuolla alhaalla juuri tuleekin vaunut."

Ja jälleen Raoulin puoleen kumartuen hän kuiskasi:

"Älä millään ehdolla ilmaise nimeäsi!"

Nuori mies katseli häntä ihmeissään.

"Hyvä, minä juoksen", päätti Comminges, "ja jos he palaavat, niin
ampukaa."

"Ei, ei", vastasi d'Artagnan; "päin vastoin, älköön ainoakaan
hievahtako! Yksi tällä hetkellä ammuttu laukaus olisi huomenna liian
kalliisti maksettava."

Comminges otti neljä kaartilaistansa ja yhtä monta muskettisoturia ja
kiirehti vaunujen luo. Hän pakotti niissä istuvat herrasmiehet astumaan
ulos ja toi heidät mukanaan kumoutuneiden vaunujen lähelle.

Mutta kun hänen piti siirrättää Broussel rikkoutuneista kaleeseista
toisiin, huomasi väkijoukko miehen, jota se sanoi vapauttajakseen,
puhkesi hurjiin huutoihin ja ryntäsi jälleen paikalle.

"Lähtekää!" käski d'Artagnan. "Ottakaa kymmenen muskettisoturia
saattueeksenne, minä pidän kaksikymmentä väkijoukon hallitsemiseksi;
lähtekää minuuttiakaan siekailematta! Kymmenen miestä herra de
Commingesin matkaan!"

Määrätty ryhmä erosi muusta joukosta, saarsi uudet vaunut ja karautti
liikkeelle.

Vaunujen lähtiessä yltyi pauhina kahta hullummaksi; runsaasti kymmenen
tuhatta ihmistä sulloutui laiturille, sulkien Pont-Neufin ja likeiset
kadut.

Pamahti joitakuita laukauksia. Muuan muskettisoturi haavoittui.

"Eteenpäin!" karjaisi d'Artagnan äärimmäisyyteen häädettynä ja
pureskellen viiksiään.

Ja hän teki kahdenkymmenen miehensä etunenässä hyökkäyksen koko tätä
väenpaljoutta vastaan, joka pelästyen tulvahti taaksepäin. Yksi ainoa
mies jäi paikalleen, musketti kädessä.

"Haa!" huudahti mies; "sinä se jo kerran tahdoit surmata hänet!
Maltahan!"

Ja hän alensi muskettinsa d'Artagnania kohti, joka täyttä neliä läheni
häntä.

D'Artagnan paiskautui hevosensa kaulalle, nuori mies laukaisi, ja luoti
katkaisi hänen hatustaan töyhdön.

Esiin ryntäävä hevonen survaisi seinää vasten yltiöpään, joka oli
yksinään yrittänyt pidättää myrskyä.

D'Artagnan pysähdytti äkisti hevosensa, ja muskettisoturiensa
pitkittäessä rynnäkköä hän palasi miekka koholla miestä kohti, jonka
oli ratsastanut nurin.

"Voi, monsieur", huudahti Raoul, joka tunsi nuoren miehen, nähtyään
hänet Cocatrix-kadulla, "säästäkää häntä -- hän on vangitun poika!"

D'Artagnan pidätti käsivartensa, joka oli ollut survaisemaisillaan.

"Kas, vai hänen poikansa!" hän sanoi; "se muuttaa asian."

"Monsieur, minä antaudun", virkkoi Louvières ojentaen laukaistun
muskettinsa upseerille.

"Älkää toki! Hiisi vieköön, älkää antautuko! Livistäkää, päin vastoin,
ja heti; jos minä nappaan teidät, niin joudutte hirteen."

Tätä ei tarvinnut nuorelle miehelle kahdesti sanoa; hän livahti hevosen
kaulan alitse ja katosi Guénégaud-kadun kulmasta.

"Kautta sieluni", sanoi d'Artagnan Raoulille, "jopa olikin aika sinun
pysähdyttää käsivarteni! Hän oli kuoleman oma, ja olisin totisesti
katunut hänen loppuansa, kun olisin sitten kuullut, kuka hän oli."

"Voi, monsieur", vastasi Raoul, "sallikaa minun kiittää teitä sekä
nuorukais-paran puolesta että omastani! Minäkin, monsieur, olin lähellä
kuolemaa teidän tullessanne."

"Maltas, maltas, nuori mies, äläkä väsytä itseäsi puhumisella." Hän
otti toisesta pistoolikotelostaan täysinäisen pullollisen espanjalaista
viiniä. "Juo tästä pari kulausta", hän sanoi.

Raoul joi ja tahtoi palata kiitoksiinsa.

"Ystäväiseni", esti d'Artagnan, "siitä asiasta puhumme toisella
kertaa."

Nähdessään nyt, että muskettisoturit olivat puhdistaneet laiturin
Pont-Neufiltä Saint-Michelin laiturille asti ja että he olivat jo
tulossa takaisin, hän kohotti säilänsä, jotta he jouduttaisivat
kulkuaan.

Muskettisoturit saapuivat ravia; samassa tuli myös laiturin toiselta
puolelta se kymmenmiehinen saattue, jonka d'Artagnan oli antanut
Commingesille.

"Hoi!" huusi d'Artagnan näille; "onko mitään uutta tapahtunut?"

"Ka, monsieur", vastasi kersantti, "niiltä meni vaunut vielä kerran
hajalle; ihan se on kirottu peli."

D'Artagnan kohautti olkapäitänsä.

"Niitä patuksia!" sanoi hän; "vaunuja valitessa on katsottava, että ne
ovat tukevat -- sellaisten vaunujen, joissa viedään Brousselia
vankilaan, pitää kantaa kymmenenkintuhatta ihmistä."

"Mitä käskette, herra luutnantti?"

"Ottakaa osaston johto ja viekää se kasarmiin."

"Te siis lähdette kotiin yksin?"

"Tietenkin. Ettehän luulle, että minä tarvitsen saattuetta?"

"Mutta..."

"Menkää!"

Muskettisoturit ratsastivat pois, ja d'Artagnan jäi kahden kesken
Raoulin kanssa.

"Tunnetko kipua?" hän kysyi tältä.

"Kyllä tunnen, monsieur -- päätäni jumottaa ja kuumottaa."

"Mikä siis onkaan päähän tullut?" sanoi d'Artagnan, kohottaen hattua.
"Kas vain, ruhjevamma!"

"Niin, taisin saada kukkaruukun takaraivooni."

"Senkin riiviöt!" tuumi d'Artagnan. "Mutta sinulla on kannukset --
tulitko siis ratsain?"

"Tulin, mutta laskeusin maahan puolustamaan herra de Commingesia, ja
hevoseni on viety. Kas, tuolla se onkin!"

Samassa ilmestyikin näkyviin Raoulin hevonen, ratsastajanaan Friquet,
joka karautti neliä ohitse, heilutellen neliväristä lakkiaan ja
luikaten:

"Broussel! Broussel!"

"Hei! Seis, vintiö!" huusi d'Artagnan; "tänne se hevonen!"

Friquet kuuli kyllä, mutta hän ei ollut kuulevinaan, vaan yritti
pitkittää ratsastustansa.

D'Artagnanin teki ensi hetkenä mieli karauttaa veitikan perässä, mutta
hän ei tahtonut jättää Raoulia yksikseen; hän tyytyi senvuoksi
sieppaamaan kotelostansa pistoolin ja virittämään hanan.

Friquetilla oli nopea katse ja tarkka korva; hän näki d'Artagnanin
liikkeen, kuuli hanan napsahduksen ja pysähdytti äkkiä ratsunsa.

"Kas, tekö siinä, herra upseeri!" hän huudahti lähestyen d'Artagnania;
"olipa hyvä, että tapasin teidät."

D'Artagnan tähysti veitikkaa tiukasti ja tunsi hänet pikku
tarjoilijaksi Rue de la Calandren varrelta.

"Vai niin, sinäkö se oletkin, vekkuli", hän virkkoi; "tules tänne."

"Niin, minä se olen, herra upseeri", vastasi Friquet mielistelevästi.

"Olet siis vaihtanut ammattia? Et ole enää kuoripoika tai
tarjoilijakaan? Sinusta on tullut hevosvaras?"

"Voi, herra upseeri, mitä te sanottekaan!" huudahti Friquet. "Hain
aatelismiestä, jolle tämä hevonen kuuluu, -- komeata nuorta ritaria,
urhoollista kuin Caesar..."

Nyt hän vasta oli huomaavinansa Raoulin.

"Hei, mutta ellen erehdy", hän jatkoi, "hän onkin tuossa! Monsieur,
ettehän unohda poikaa?"

Raoul pisti käden taskuunsa.

"Mitä aiot tehdä?" kysyi d'Artagnan.

"Antaa kymmenen livreä kelpo pojalle", vastasi Raoul ottaen taskustaan
kultarahan.

"Kymmenen potkua hän ansaitsee", sanoi d'Artagnan. "Tiehesi, lurjus,
äläkä unohda, että minulla on osoitteesi!"

Friquet ei ollut odottanut pääsevänsä niin vähällä; hän poukkosi
yhdellä ainoalla harppauksella laiturilta Dauphine-kadulle ja katosi
sinne. Raoul nousi jälleen satulaan, ja käymäjalkaa ratsastaen
suuntasivat molemmat kulkunsa Tiquetonne-kadulle, d'Artagnanin
suojellessa nuorta miestä kuin omaa poikaansa.

Pitkin matkaa kuului kyllä kumeata sorinaa ja etäisiä uhkauksia; mutta
kun nähtiin tämä sotilaallisen ryhdikäs upseeri ja hankkilukseen
ripustettu vankka säilä ranteen vieressä heilumassa, väistyttiin aina
tieltä, ja mitään vakavaa hyökkäystä ei tehty noita kahta ratsumiestä
vastaan.

Seikkailuitta siis saavuttiin la Chevrette-hotelliin.

Sievä Madeleine ilmoitti d'Artagnanille, että Planchet oli palannut ja
tuonut mukanaan Mousquetonin, joka oli sankarillisesti kestänyt luodin
poistamisen ja jaksoi niin hyvin kuin hänen tilansa vain salli.

D'Artagnan käski silloin kutsua Planchetin, mutta mihinkään huhuiluun
ei Planchet vastannut: hän oli kadoksissa.

"No, tuokaa viiniä!" käski d'Artagnan.

Viinin tultua, ja jäätyään Raoulin kanssa kahden kesken d'Artagnan
silmäili nuorukaista vakavasti ja virkkoi:

"Olet kai hyvin tyytyväinen itseesi, vai mitä?"

"Olen toki", vastasi Raoul; "nähdäkseni olen tehnyt velvollisuuteni.
Enkö ole puoltanut kuningasta?"

"Ja kuka on sanonut, että sinun pitää puoltaa kuningasta?"

"No, kreivi de la Fère itse."

"Niin, kuningasta kylläkin; mutta tänään et ole puoltanut kuningasta,
vaan Mazarinia, mikä on aivan toista."

"Mutta, monsieur..."

"Sinä olet kompastunut pahasti, nuori mies; olet sekaantunut asioihin,
jotka eivät sinuun kuuluneet."

"Kuitenkin te itse..."

"Oh, minun laitani on toisin; minun on toteltava kapteenini määräyksiä.
Sinun päällikkösi on hänen korkeutensa prinssi. Paina se mieleesi, --
sinulla ei ole muuta esivaltaa. Onko nähtykään moista huimapäätä, joka
tekeytyy mazarinilaiseksi ja auttaa Brousselin vangitsemisessa! Älä
toki hiisku tästä sanaakaan; muutoin kreivi de la Fère raivostuisi."

"Luuletteko, että kreivi pahastuisi minulle?"

"Luulenko muka! Olen varma siitä. Muutoin kiittäisin sinua, sillä
olethan toiminut meidän hyväksemme. Torun sinua nyt hänen sijaisenaan;
usko minua, myrsky pauhaa täten lievempänä. Käytänkin, poikaseni",
lisäsi d'Artagnan, "etuoikeutta, jonka holhoojasi on minulle suonut."

"En käsitä teitä, monsieur", sanoi Raoul.

D'Artagnan nousi, astui kirjoituspöytänsä ääreen, haki kirjeen ja
ojensi sen Raoulille.

Nuorukaisen katseet sumenivat hänen silmättyänsä sisällön.

"Voi, hyvä Jumala", hän virkahti luoden d'Artagnaniin kauniit,
kyynelten kostuttamat silmänsä, "kreivi on siis lähtenyt Pariisista
minua tapaamatta?"

"Hän matkusti neljä päivää sitten", ilmoitti d'Artagnan.

"Mutta hänen kirjeensä tuntuu ilmaisevan, että hän antautuu
hengenvaaraan."

"Mitä vielä, hänkö hengenvaaraan! Ei, ole huoletta: hän matkustaa
liikeasioissa ja tulee tuotapikaa takaisin; toivoakseni et ole
vastahakoinen sillävälin tunnustamaan minua holhoojaksesi?"

"Oi, en, herra d'Artagnan", vakuutti Raoul; "te olette niin urhea
aatelismies, ja kreivi de la Fère pitää teistä kovin paljon!"

"No, taivaan nimessä, pidä sinäkin minusta; enpä juuri kiusaa sinua,
kunhan lyöttäydyt frondelaiseksi, nuori ystäväni, ja oikein
innokkaaksi."

"Mutta voinko edelleenkin käydä madame de Chevreusen luona?"

"Sen uskon hiton hyvin! Ja herra koadjutorinkin sekä madame de
Longuevillen; ja jos täällä olisi kunnon Broussel, jonka vangitsemista
niin päätäpahkaa autoit, niin sanoisin sinulle: Pyydä heti anteeksi
herra Brousselilta ja suutele häntä molemmille poskille."

"Hyvä, monsieur, minä tottelen teitä, vaikken ymmärräkään."

"Turha sinun onkaan ymmärtää. Kas", jatkoi d'Artagnan kääntyen
avautuvaa ovea kohti, "tässäpä tulee herra du Vallon ihan revityin
vaattein."

"Niin kyllä", sanoi Portos hikisenä ja tomuisena, "mutta vastavuoroon
olen repinyt monelta nahan. Eivätkös vain tahtoneet ne hylyt riistää
minulta miekkaani! Hitto, mikä mylläkkä!" pitkitti jättiläinen
rauhallisesti: "mutta runsaasti kaksikymmentä minä nitistin Balizarden
nupilla... Tilkka viiniä, d'Artagnan!"

"Sen sinusta kyllä uskon", sanoi gascognelainen täyttäen Portoksen
lasin reunoja myöten; "mutta juotuasi kysyn mielipidettäsi."

Portos tyhjensi lasin yhtenä siemauksena; laskettuaan sen pöydälle ja
pyyhittyään viiksensä hän kysyi:

"Mistä niin?"

"No, katsohan", selitti d'Artagnan, "tässä on herra de Bragelonne, joka
tahtoi kaikin voimin auttaa Brousselin vangitsemisessa, ja hädin sain
hänet pidätetyksi puolustamasta herra de Commingesia!"

"Hiisi vieköön!" virkkoi Portos; "mitä sanoisikaan sen kuullessaan
holhooja?"

"Siinä kuulet!" keskeytti d'Artagnan; "frondeile, ystäväiseni,
frondeile, ja muista tulleeni kaikin puolin kreivin sijaiseksi."

Ja hän helisytti kukkaroansa.

Sitten hän virkkoi kumppaniinsa kääntyen:

"Tuletko mukaan, Portos?"

"Minne sitten?" kysyi Portos, kaataen itselleen toisen lasillisen
viiniä.

"Osoittamaan alamaisuuttamme kardinaalille."

Portos tyhjensi toisen lasillisen yhtä levollisesti kuin
ensimmäisenkin, otti hattunsa, jonka oli laskenut tuolille, ja seurasi
d'Artagnania.

Raoul jäi ihan hämmennyksiinsä näkemästänsä; d'Artagnan oli kieltänyt
häntä lähtemästä huoneesta ennen kuin mieltenkuohu oli kokonaan
laannut.




SEITSEMÄSVIIDETTÄ LUKU

Saint-Eustachen kerjäläinen


D'Artagnan oli menetellyt harkitusti, kun ei ollut heti lähtenyt
Palais-Royaliin: hän oli jättänyt Commingesille aikaa ehtiä sinne
edellään, hänen ilmoittaakseen kardinaalille, kuinka hyviä palveluksia
d'Artagnan oli ystävänsä keralla tehnyt aamun kuluessa kuningattaren
puolueelle.

Heidät ottikin erinomaisen suosiollisesti vastaan Mazarin, joka lausui
heille monia kohteliaisuuksia ja ilmoitti, että he olivat jo enemmän
kuin puolitiessä toiveittensa täyttymistä, nimittäin d'Artagnan
kapteeninarvoaan ja Portos parooniuttansa.

D'Artagnan olisi enemmän pitänyt rahoista kuin tästä kaikesta, sillä
hän tiesi, että Mazarin lupasi kielellään, vaan ei pitänyt mielellään:
niinpä hän pitikin kardinaalin korusanoja utukuvina, mutta tekeysi
varsin tyytyväisen näköiseksi Portoksen silmissä, jonka mielialaa hän
ei tahtonut masentaa.

Ystävysten ollessa kardinaalin luona lähetti kuningatar kutsumaan
häntä. Kardinaali arveli kannustavansa kahden puoltajansa innokkuutta,
jos hankki heille itse kuningattaren kiitokset; hän viittasi heidät
senvuoksi mukaansa. D'Artagnan ja Portos näyttivät hänelle pölyisiä,
revittyjä pukujaan, mutta kardinaali pudisti päätänsä.

"Nuo puvut", hän virkkoi, "ovat arvokkaampia kuin useimpien
hoviherrojen, joita tapaatte kuningattaren luona, sillä ne ovat
taisteluasuja."

D'Artagnan ja Portos tottelivat.

Itävallan Annan hovi oli lukuisa ja hilpeästi hälisevä, sillä olihan
espanjalaisten kukistamisen jälkeen nyt päästy voitolle kansastakin.
Broussel oli ilman vastarintaa viety Pariisin ulkopuolelle ja asusti
kaiketi jo parhaillaan Saint-Germainin vankilassa; samaan aikaan oli
Blancmesnil vangittu, mutta hiljaisesti ja vaivattomasti, ja hänet oli
merkitty Vincennesin linnan asukasluetteloon.

Comminges seisoi kuningattaren lähellä, tämän kysellessä häneltä
yrityksen yksityiskohtia, ja kaikki kuuntelivat hänen kertomustaan, kun
hän näki kardinaalin saapuvan d'Artagnanin ja Portoksen saattamana.

"Kas, madame", hän huudahti rientäen d'Artagnanin luo, "tässä on mies,
joka kykenee kuvaamaan sen teille paremmin kuin minä, sillä hän on
pelastajani. Hänettä olisin tällähaavaa luultavasti takertuneena
kalaverkkoihin Saint-Cloudin luona, sillä kysymys ei ollut vähemmästä
kuin minun heittämisestäni virtaan. Puhukaa, d'Artagnan, puhukaa!"

Muskettisoturien luutnantiksi tultuaan oli d'Artagnan ollut kenties,
satakin kertaa samassa huoneessa kuin kuningatar, mutta tämä ei ollut
vielä koskaan puhutellut häntä.

"No niin, monsieur, tehtyänne minulle niin suuren palveluksen te
vaikenette?" sanoi Itävallan Anna.

"Madame", vastasi d'Artagnan, "minulla ei ole mitään sanottavana,
paitsi että elämäni on teidän majesteettinne käytettävissä ja että minä
en ole onnellinen ennen kuin sinä päivänä, jona menetän sen teidän
puolestanne."

"Tiedän sen, monsieur, tiedän sen", virkkoi kuningatar, "ja jo pitkältä
ajalta. Olenkin hyvilläni, kun voin antaa teille tämän julkisen
tunnustuksen kunnioituksestani ja kiitollisuudestani."

"Sallikaa minun, madame", huomautti d'Artagnan, "siirtää siitä osa
ystävälleni, -- entiselle Trévillen komppanian muskettisoturille kuten
minäkin --" hän korosti näitä sanoja --, "joka on tehnyt ihmeitä."

"Hänen nimensä?" kysyi kuningatar.

"Muskettiväessä", vastasi d'Artagnan, "hänet tunnettiin Portoksena", --
kuningatar säpsähti --, "mutta hänen todellinen nimensä on chevalier du
Vallon."

"De Bracieux de Pierrefonds", lisäsi Portos.

"Näin monta nimeä en jaksa muistaa, ja minä painan mieleeni vain
ensimmäisen", sanoi kuningatar armollisesti.

Portos kumarsi. D'Artagnan peräytyi kaksi askelta.

Samassa ilmoitettiin koadjutori.

Kuninkaallinen seurue puhkesi kummastuksen huudahdukseen. Vaikka
koadjutori oli saarnannut samana aamuna, tiedettiin hänen varsin
suuresti kallistuvan frondelaisuuteen, ja pyytäessään Pariisin
arkkipiispaa uskomaan saarnan pitämisen veljenpojalleen oli Mazarin
ilmeisesti tarkoittanut herra de Retzille tuollaista salakavalaa
letkausta, jollaiset suuresti huvittivat häntä.

Notre-Damesta lähtiessään olikin koadjutori kuullut, mitä oli
tapahtunut. Vaikka hän oli melkein jo liitossa frondelaisten johtajien
kanssa, ei hän kuitenkaan ollut niin sitoutunut, ettei olisi voinut
peräytyä, jos hovi tarjosi hänelle kaipaamiansa etuja, joihin
koadjutorinvirka oli vain valmistuksena. Herra de Retz tahtoi kohota
arkkipiispaksi setänsä jälkeen ja kardinaaliksi kuten Mazarin. Mutta
kansanpuolue tuskin kykeni toimittamaan hänelle näitä kokonaan
kuningasvallasta riippuvaisia suosionosoituksia. Hän saapui senvuoksi
nyt palatsiin onnittelemaan kuningatarta Lensin taistelun johdosta,
ennakolta päättäneenä toimia hovin puoltajana tai vastustajana, mikäli
hänen onnittelunsa vastaanotettaisiin suosiollisesti tai karsaasti.

Koadjutori siis ilmoitettiin tulleeksi; hän astui
vastaanottohuoneeseen, ja hänen näkemisensä kiihdytti koko
voitonriemuisen hovin uteliaisuutta kuulemaan hänen sanojansa.

Koadjutorilla oli yksinään jokseenkin yhtä paljon nerokkuutta kuin
kaikilla niillä yhteensä, jotka olivat tulleet koolle tekemään hänestä
pilaa. Hänen puhelunsa olikin niin peräti luontevaa, että läsnäolijat
hyvästä naurunhalustaan huolimatta eivät saaneet tartutuksi mihinkään.
Hän lopetti vakuutuksella, että hän tahtoi omistaa kaiken heikon
kykynsä hänen majesteettinsa palvelukseen.

Koadjutorin puheen aikana näytti kuningatar hyvinkin mieltyneeltä,
mutta kun se päättyi tuohon lauselmaan, ainoaan, joka saattoi antaa
aihetta kompasanoihin, Anna kääntyi hovilaisiin ja ilmaisi
silmäniskulla suosikeilleen, että hän luovutti koadjutorin heidän
haltuunsa. Heti olivat hovin sukkelukset valmiina naljailuun. Hovinarri
Nogent-Beautin huudahti kuningattaren olevan hyvin onnellisen,
saadessaan tällaisena hetkenä uskonnon apua. Kaikki puhkesivat
nauramaan.

Kreivi de Villeroy ei sanonut käsittävänsä, kuinka oli voitu hetkeäkään
pelätä, kun hovin puolustajana parlamenttia ja Pariisin porvareita
vastaan oli koadjutori, joka kätensä viittauksella kykeni nostattamaan
liikkeelle kokonaisen armeijan pappeja, suntioita ja pedellejä.

Marski de la Meilleraie lisäsi, että jos jouduttaisiin käsirysyyn ja
herra koadjutori lyöttäytyisi leikkiin, olisi vain ikävää, että
mylläkässä ei voitaisi punaisesta hatusta tuntea herra koadjutoria
kuten Henrik IV Ivryn taistelussa tunnettiin valkoisesta töyhdöstään.

Tämän alkurynnäkön aikana, jonka Gondy olisi helposti pystynyt
musertavana kilpistyttämään ilvehtijöihin, pysyi hän tyynenä ja
totisena. Silloin kysyi häneltä kuningatar, oliko hänellä mitään
lisättävää äskeiseen kauniiseen puheeseensa.

"Kyllä, madame", vastasi koadjutori; "pyydän teitä ajattelemaan
kahdesti, ennen kuin sytytätte kansalaissodan kuningaskunnassa."

Kuningatar käänsi hänelle selkänsä, ja alettiin jälleen nauraa.
Koadjutori kumarsi ja poistui palatsista, luoden häntä katselevaan
kardinaaliin verivihollisen silmäyksen. Se katse oli niin tuima,
että se tunkeusi Mazarinin sydänpohjukkaan asti; tajuten sen
sodanjulistukseksi hän tarttui d'Artagnanin käsivarteen ja sanoi tälle:

"Tarpeen tullen, monsieur, tunnette kai jälleen tuon miehen, joka lähti
ulos, vai mitä?"

"Kyllä, monseigneur", takasi d'Artagnan.

Sitten hän virkkoi vuorostaan Portokseen kääntyen:

"Hitto, tämä menee pilalle; en pidä kiistoista kirkonmiesten kesken."

Gondy peräytyi jaellen siunauksia kaikille sivuuttamillensa ja suoden
itselleen sen häijyn mielihyvän, että pani vihollistensa palvelijatkin
polvistumaan eteensä.

"Ah", mutisi hän astuessaan palatsin kynnyksen yli, "kiittämätön,
kavala, raukkamainen hovi! Huomenna opetan sinut nauramaan toisessa
äänilajissa!"

Mutta sillävälin kun Palais-Royalissa ilmaistiin ylenpalttista
iloisuutta kuningattaren hilpeyden säestykseksi ei Mazarin hukannut
aikaansa tyhjään ja vaaralliseen pilantekoon, -- järkevänä miehenä,
jolla sitäpaitsi oli pelkurin huolellinen varovaisuus, hän poistui heti
koadjutorin jälkeen, toimitti tilinsä talteen, lukitsi kultansa säilyyn
ja koverrutti luotettavilla käsityöläisillä kätköpaikkoja seiniinsä.

Kotiin tullessaan kuuli koadjutori, että muuan nuori mies oli saapunut
hänen lähdettyään ja odotteli häntä; hän kysyi vieraan nimeä ja
säpsähti ilahtuneesti, kun sai tietää, että tämä oli ilmoittautunut
Louvièresiksi.

Hän kiirehti heti työhuoneeseensa; siellä oli tosiaan Brousselin poika,
vielä ihan raivostuksissaan ja verissään taistelustansa kuninkaan väen
kanssa. Ainoaksi varokeinokseen hän ennen arkkipiispalaan tuloansa oli
jättänyt muskettinsa erään ystävän luo.

Koadjutori astui hänen luokseen ja ojensi kätensä. Nuori mies tähysti
häntä ikäänkuin tahtoen nähdä hänen sielunsa syvyyteen.

"Hyvä herra Louvières", virkkoi koadjutori, "olkaa vakuutettu siitä,
että minä otan lämpimästi osaa teitä kohdanneeseen onnettomuuteen."

"Onko se totta ja puhutteko vakavasti?" kysyi Louvières.

"Sydämeni pohjasta", vastasi Gondy.

"Siinä tapauksessa, monseigneur, on pelkkien sanojen aika mennyttä ja
toiminnan hetki tullut; jos te tahdotte, monseigneur, niin isäni on
kolmen päivän päästä vapaalla jalalla ja te kuuden kuukauden kuluttua
kardinaali."

Koadjutori hätkähti.

"Ka, puhukaamme avomielisesti", jatkoi Louvières, "ja kääntäkäämme
kortit pöydälle. Ei jaeta kolmeakymmentätuhatta écu'ta almuina,
kuten te olette tehnyt viimeisinä kuutena kuukautena, yksistään
kristillisestä armeliaisuudesta, sillä se olisi kerrassaan liian
kaunista. Te olette kunnianhimoinen, ja se on aivan luonnollista:
olettehan nerokas mies ja tunnette ansiokkuutenne. Minä puolestani
vihaan hovia ja haluan tällä hetkellä ainoastaan kostoa. Antakaa meille
papisto ja rahvas, jotka ovat teidän käskettävissänne, niin minä annan
teille porvariston ja parlamentin; näiden neljän aineksen avulla on
Pariisi kahdeksassa päivässä meidän, ja uskokaa minua, herra
koadjutori, hovi antaa pelosta, mitä se ei anna suosiosta."

Koadjutori silmäili vuorostaan Louvièresiä läpitunkevalla katseellaan.

"Mutta tiedättekö, herra Louvières, että te ehdotatte minulle
suorastaan kansalaissotaa?"

"Te olette valmistellut sitä niin kauan, monseigneur, että sen täytyy
nyt olla teille tervetullut."

"Vaikka vain", sanoi koadjutori, "mutta käsittänette kuitenkin, että
tämä vaatii mietintää?"

"Ja montako tuntia tarvitsette siihen?"

"Kaksitoista, monsieur. Onko se liikaa?"

"Nyt on puolipäivä; tulen luoksenne keskiyöllä."

"Ellen ole silloin palannut, niin odottakaa minua."

"Mainiota. Keskiyöllä, monseigneur."

"Keskiyöllä, hyvä herra Louvières."

Yksin jäätyään Gondy kutsui luokseen kaikki ne papit, joiden kanssa hän
oli jonkunlaisissa väleissä. Kahden tunnin kuluttua hän oli koonnut
asuntoonsa kolmekymmentä sielunpaimenta Pariisin väkirikkaimmista ja
siis levottomimmista seurakunnista.

Gondy kertoi heille, miten häntä oli häväisty Palais-Royalissa, ja
toisti de Beautinin, kreivi de Villeroyn ja marski de la Meilleraien
kokkapuheet. Pastorit kysyivät, mitä oli tehtävä.

"Seikka on selvä", vastasi koadjutori. "Te vallitsette omiatuntoja --
no niin: järkyttäkää niissä kuninkaitten pelkäämisen ja kunnioittamisen
viheliäinen ennakkoluulo; valaiskaa lampaillenne, että kuningatar on
tyranni, ja hokekaa kaikkien kuuluviin, että Ranskan onnettomuudet
johtuvat Mazarinista, hänen rakastajastaan ja turmelijastaan.
Aloittakaa työnne tänään, -- niin, nyt heti, ja kolmen päivän kuluessa
odotan tuloksia. Jos muuten jollakulla teistä on hyvä neuvo antaa
minulle, niin hän jääköön; minä kuuntelen sitä mielelläni."

Kolme pastoria jäi: Saint-Merrin, Saint-Sulpicen ja Saint-Eustachen
seurakuntien. Toiset poistuivat.

"Luulette siis kykenevänne auttamaan minua vielä tehokkaammin kuin
virkaveljenne?" kysyi Gondy.

"Niin toivomme", vastasivat papit.

"Antakaahan kuulua; aloittakaa te, Saint-Merrin herra pastori."

"Monseigneur, minun alueellani on mies, joka voisi tuottaa teille mitä
suurinta hyötyä."

"Kuka se on?"

"Muuan Rue des Lombardsin kauppias, jolla on hyvin suuri vaikutusvalta
seudun pikku elinkeinolaisiin."

"Mikä hänen nimensä on?"

"Planchet; hän aiheutti yksinään mellakan noin kuusi viikkoa sitten,
mutta kun häntä sen johdosta etsiskeltiin hirtettäväksi, katosi hän."

"Ja voitteko te saada hänestä selon?"

"Niin toivon; en luule hänen joutuneen kiinni, ja hänen vaimonsa
rippi-isänä saan kyllä tietooni, missä hän on, jos vaimo sen tietää."

"Hyvä; etsikää käsiinne se mies, herra pastori, ja jos tapaatte, niin
tuokaa hänet minun luokseni."

"Mihin aikaan, monseigneur?"

"Kello kuudelta, jos teille sopii."

"Tulemme tänne kello kuusi, monseigneur."

"Menkää, hyvä pastori, menkää, ja Jumala olkoon kanssanne!"

Pappi lähti.

"Entä te, monsieur?" virkkoi Gondy Saint-Sulpicen pastoriin kääntyen.

"Minä, monseigneur", vastasi tämä, "tunnen miehen, joka on tehnyt
suuria palveluksia hyvin suositulle prinssille; hänestä tulisi
erinomainen päällikkö, ja hänet voin asettaa käytettäväksenne."

"Kuka se mies on?"

"Kreivi de Rochefort."

"Hänet tunnen minäkin; pahaksi onneksi ei hän ole Pariisissa."

"Monseigneur, hän asuu Cassette-kadun varrella."

"Mistä saakka?"

"Jo kolmatta päivää."

"Ja miksei hän ole pistäytynyt puheillani?"

"Hänelle oli sanottu ... monseigneur suonee minulle anteeksi..."

"Tietysti, puhukaa."

"Että monseigneur pyrki sopimukseen hovin kanssa."

Gondy puraisi huultansa.

"Häntä on petetty. Tuokaa hänet luokseni kello kahdeksalta, herra
pastori, ja Jumala teitä siunatkoon kuten minäkin!"

Toinen pappi kumarsi ja lähti.

"Nyt on teidän vuoronne, monsieur", virkkoi koadjutori kääntyen
viimeiseen vieraaseensa. "Onko teillä yhtä hyvää tarjottavaa minulle
kuin noilla kahdella herrasmiehellä, jotka ovat lähteneet täältä
viimeksi?"

"Parempaa, monseigneur."

"Jopa jotakin! Ajatelkaa, että siten sitoudutte varsin paljoon: toinen
tarjosi minulle kauppiaan, toinen kreivin -- teillä kai siis on prinssi
varalla?"

"Tarjoan teille kerjäläisen, monseigneur."

"Niin, aivan", virkahti Gondy miettivästi, "olette oikeassa, herra
pastori -- jonkun, joka kykenisi yllyttämään liikkeelle Pariisin
risteyksissä kuhisevan köyhälistön armeijan ja saamaan sen kirkumaan
koko Ranskan kuuluviin, että Mazarin heidät on mierolle toimittanut."

"Juuri sellaisen miehen tunnen."

"Hyvä! Ja kuka se on?"

"Pelkkä kerjäläinen, kuten jo sanoin, monseigneur; hän on kuuden vuoden
ajan anellut almuja, jakaessaan vihkivettä Saint-Eustachen kirkon
portailla."

"Ja te sanotte, että hänellä on suuri vaikutus vertaisiinsa?"

"Tiedättekö, monseigneur, että kerjäläiset ovat järjestyneet
yhdyskunnaksi, jonkunlaiseksi varattomien liitoksi omistavia luokkia
vastaan, ammattiseuraksi, jolle kukin suorittaa pikku jäsenmaksun ja
jota johtelee päällikkö!?"

"Kyllä olen kuullut sitä kerrottavan", vastasi koadjutori.

"No, tarjoamani mies on yhdyskunnan pää."

"Ja mitä tiedätte hänestä?"

"En mitään muuta, monseigneur, kuin että hänellä näyttää olevan
tunnonvaivoja."

"Mistä olette siihen käsitykseen johtunut?"

"Jokaisen kuukauden kahdeksantenakolmatta päivänä hän luetuttaa minulla
sielumessun jonkun puolesta, joka on saanut väkivaltaisen kuoleman;
viimeksi luin sen eilen."

"Ja häntä nimitetään?"

"Maillardiksi, mutta minä en luule, että se on hänen todellinen
nimensä."

"Luuletteko tapaavanne hänet paikallaan tällä hetkellä?"

"Varmasti."

"Lähtekäämme katsomaan kerjäläistänne, herra pastori, ja jos hän on
sellainen kuin sanotte, olette tosiaan keksinyt aarteen."

Gondy pukeutui herrasmieheksi, painoi leveälierisen punatöyhtöisen
hatun päähänsä, kiinnitti vyötäisilleen pitkän miekan ja saappaisiinsa
kannukset, kietoutui väljään viittaan ja seurasi pastoria.

Edetessään kaikkia niitä katuja myöten, jotka johtivat arkkipiispan
talolta Saint-Eustachen kirkolle, koadjutori ja hänen saattolaisensa
tutkivat tarkoin kansan mielialaa. Väki oli kiihdyksissään, mutta
näytti säikytetyn mehiläisparven tavoin olevan ymmällä, mihin asettua,
ja oli ilmeistä, että kaikki päättyisi pelkkään surinaan, jollei
joukoille saataisi johtajia.

Heidän saapuessaan Rue des Prouvairesille pastori ojensi kätensä kirkon
edustaa kohti.

"Kas, tuolla hän on asemapaikallaan", hän virkkoi.

Gondy tähysti osoitetulle paikalle ja näki ryysyläisen, joka istui
tuolilla, selkä seinäkoristetta vasten, hänellä oli vieressään pikku
allas ja kädessään pirskoitushuiska.

"Oleskeleeko hän tuolla jonkun etuoikeuden perusteella?" kysyi Gondy.

"Ei, monseigneur", vastasi pappi; "hän on edeltäjältään ostanut tämän
vihkivesi-jakopaikan."

"Ostanut?"

"Niin, nämä paikat ovat liike-etuja; tuo mies on maksanut hyvinkin sata
pistolia tästä edusta."

"Se heittiö on siis varakas?"

"Jotkut tuollaiset jättävät kuollessaan kaksikymmentä-,
viisikolmatta- ja kolmekinkymmentätuhatta livreä, vieläpä siitäkin
yli."

"Hm", tuumi Gondy nauraen, "enpä luullut tallettavani almujani niin
hyvin."

He olivat sillävälin lähestyneet kirkkoa; pastorin ja koadjutorin
laskiessa jalkansa ensimmäiselle porrasaskelmalle nousi kerjäläinen
seisaalle ja ojensi huiskansa.

Hän oli lyhytkasvuinen, jokseenkin tanakka, kuudesta
kahdeksaanseitsemättä iältään; tukka oli harmaa, silmät vaaleanruskeat.
Kasvot ilmaisivat kahden vastakkaisen vaikuttimen taistelua, -- häijyn
luonteen, jota taltutti tahto, kenties katumus.

Nähdessään pappia saattavan herrasmiehen hän hiukan säpsähti ja katseli
tätä hämmästyneenä.

Pastori ja koadjutori koskettivat vihkihuiskaa sormenpäällä ja tekivät
ristinmerkin; koadjutori heitti hopealantin hattuun, joka oli laskettu
portaille.

"Maillard", sanoi pastori, "monsieur ja minä olemme tulleet
haastelemaan hetkisen sinun kanssasi."

"Minun kanssani?" vastasi kerjäläinen; "se on liian suuri kunnia
köyhälle vihkiveden jakelijalle."

Kerjäläisen äänessä oli ivallinen sointu, jota hän ei kyennyt kokonaan
pidättämään, ja se ihmetytti koadjutoria.

"Niin", pitkitti pastori, joka näytti olevan tottunut tähän sävyyn,
"tahtoisimme tietää, mitä sinä ajattelet tämänpäiväisistä tapauksista
ja mitä olet kuullut kirkossakävijäin virkkavan niistä."

Kerjäläinen pudisti päätänsä.

"Ne ovat surkeita tapauksia, herra pastori, ja köyhää kansaa ne
kohtaavat nyt kuten aina. Mitäkö niistä sanotaan? No, kaikki ovat
tyytymättömiä, kaikki haikailevat, mutta kaikki on samaa kuin ei
kukaan."

"Selittäkää käskystänne, hyvä mies", pyysi koadjutori.

"Minä sanon, että kaikki nuo huudot, kaikki tuo surkeilu, kaikki
sadatukset saavat aikaan vain jyrinää ja leimahtelua, mutta salama ei
iske alas ennenkuin on johtaja ohjaamassa sitä."

"Ystäväiseni", sanoi Gondy, "te näytätte minusta keinokkaalta mieheltä.
Olisitteko taipuvainen ottamaan osaa pikku kansalaissotaan, jos
sellainen syttyisi, ja asettamaan tuon johtajan käytettäväksi, jos
sellaisen keksimme, omakohtaisen kykynne ja sen vaikutusvallan, joka
teillä on tovereihinne?"

"Kyllä, monsieur, kunhan sen sodan hyväksyy kirkko, jotta se voisi
johtaa tavoittamaani päämäärään, nimittäin syntieni anteeksisaamiseen."

"Tätä sotaa ei kirkko ainoastaan hyväksy, vaan se ohjaileekin sitä.
Mitä synninpäästöönne tulee, niin meillä on puolellamme Pariisin
arkkipiispa, joka on saanut Rooman hovilta täydet valtuudet, ja myöskin
koadjutori, jolla on täydellinen aneoikeus; kehoittaisimme teitä
kääntymään hänen puoleensa."

"Muista, Maillard", sanoi pastori, "että minä olen suositellut sinua
tälle herrasmiehelle, joka on mahtimies, ja tavallaan mennyt vastuuseen
sinusta."

"Minä tiedän, herra pastori", vastasi kerjäläinen, "että te olette aina
ollut varsin hyväntahtoinen minua kohtaan, ja minä olenkin puolestani
hyvin halukas tekemään mieliksenne."

"Ja arveletteko tosiaan olevanne niin vaikutusvaltainen
ammattiveljienne keskuudessa kuin herra pastori minulle äsken
vakuutti?"

"Luulen heidän pitävän minua jossakin arvossa", vastasi kerjäläinen
ylpeästi; "he eivät ainoastaan tehne kaikkea, mitä annan heille
toimeksi, vaan seurannevatkin minua kaikkialle, minne menen."

"Voitteko hankkia viisikymmentä rivakkaa miestä, oikeita häliseviä
tyhjäntoimittajia, kiljujia, jotka kykenisivät luhistuttamaan
Palais-Royalin seinät huutamalla alas Mazarinia, niinkuin muinoin
Jerikon muurit sortuivat?"

"Luullakseni sietää minulle antaa vaikeampiakin ja tärkeämpiä tehtäviä
kuin se", vastasi kerjäläinen.

"Vai niin!" sanoi Gondy. "Ottaisitte siis ehkä rakennuttaaksenne
yhdessä yössä kymmenkunnan katusulkua?"

"Ottaisin viisikinkymmentä ja päivän tullen puolustaakseni niitä."

"Kautta taivaan", huudahti Gondy, "te puhutte miellyttävän varmasti, ja
koska herra pastori vastaa teistä..."

"Kyllä vastaan", vahvisti pastori.

"Kas, tässä kukkaro, joka sisältää viisisataa kultapistolia: tehkää
kaikki valmistuksenne ja sanokaa, missä voin tavata teidät tänä iltana
kello kymmenen."

"Sen pitäisi tapahtua jollakulla ylänteellä, mistä saa merkin näkymään
kaikkiin Pariisin osiin."

"Annanko sinulle kirjallisesti pari sanaa Saint-Jacques-la-Boucherien
kappalaista varten, jotta hän päästää sinut johonkin tornin kammioon?"
esitti pastori.

"Se sopii", vastasi kerjäläinen.

"Illalla kello kymmenen siis", lopetti koadjutori; "ja jos olen teihin
tyytyväinen, saatte viisisataa pistolia lisää."

Kerjäläisen silmissä leimahti ahneus, mutta hän tukahdutti sen tunteen.

"Tänä iltana, monsieur", hän vastasi, "tulee kaikki kuntoon."

Hän kantoi tuolinsa kirkkoon, asetti tuolin viereen altaansa ja
pirskoitushuiskansa, meni ottamaan vettä kirkon vihkivesiastiasta
ikäänkuin ei olisi luottanut omaansa ja poistui sitten.




KAHDEKSASVIIDETTÄ LUKU

Saint-Jacques-la-Boucherien torni


Neljännestä vailla kuusi oli herra de Gondy suoriutunut kaupungilta ja
palannut arkkipiispalaan.

Kello kuudelta ilmoitettiin Saint-Merrin pastori.

Koadjutori loi nopean katseen taaksensa ja näki, että häntä seurasi
toinen mies.

"Tulkoot sisälle", hän sanoi.

Pastori astui huoneeseen ja Planchet hänen mukanaan.

"Monseigneur", aloitti Saint-Merrin pastori, "tässä on se henkilö,
josta minulla on ollut kunnia puhua teille."

Planchet tervehti sellaisen miehen tavoin, joka on liikkunut
säätyläisperheissä.

"Ja te olette halullinen palvelemaan kansan asiaa?" kysyi Gondy.

"Olen kuin olenkin", vastasi Planchet; "olen frondelainen kaikesta
sydämestäni. Onpa minut jo tuomittu hirteenkin, monseigneur."

"Mistä syystä?"

"Riistin Mazarinin vartion kynsistä aatelismiehen, jota oltiin viemässä
takaisin Bastiljiin, missä hän oli istunut viisi vuotta."

"Kuka hän olikaan?"

"Ka, te tunnette hänet hyvin, monseigneur; se oli kreivi de Rochefort."

"Kas, tosiaankin!" huudahti koadjutori; "olen kuullut siitä
tapauksesta: te yllytitte meteliin koko korttelin, sanotaan?"

"Melkeinpä", vastasi Planchet itsetyytyväisen näköisenä.

"Ja te olette ammatiltanne...?"

"Sokerileipuri, Rue des Lombardsin varrella."

"Selittäkäänhän minulle, miten noin rauhallisen toimen harjoittaja
tulee olleeksi niin sotainen taipumuksiltaan!"

"Mistä se johtuu, että te kirkon miehenä, monseigneur, nyt
vastaanotatte minut ritarin asussa, miekka kupeella ja kannukset
saappaissa?"

"Eipä ollut huonosti vastattu, totta tosiaan!" huudahti Gondy
hymyillen, "mutta tiedättehän, että minä papinkauluksestani huolimatta
olen aina pitänyt asetoimista."

"No niin, monseigneur, ennen kuin rupesin sokerileipuriksi, olin minä
kolme vuotta kersanttina Piemontin rykmentissä ja sitä ennen
kahdeksantoista kuukautta herra d'Artagnanin palvelijana."

"Muskettisoturien luutnantin?" kysyi Gondy.

"Saman, monseigneur."

"Mutta häntä väitetään villityksi mazarinilaiseksi?"

"Hm..." rykäisi Planchet.

"Mitä tahdotte sanoa?"

"En mitään, monseigneur. Herra d'Artagnan on palveluksessa; herra
d'Artagnan saa elantonsa puoltamalla Mazarinia, joka pitää häntä
palkoissa, niinkuin meillä porvareilla on tehtävänä ahdistaa Mazarinia,
joka rosvoaa meitä."

"Te olette älykäs mies, ystäväiseni; voiko teidän apuunne luottaa?"

"Luulin", vastasi Planchet, "että herra pastori on mennyt teille
takuuseen minusta."

"Niin onkin, mutta mieleni tekee saada se vakuutus omasta suustanne."

"Saatte luottaa minuun, monseigneur, jos on kysymys metelin
nostattamisesta kaupungissa."

"Siitä juuri on kysymys. Montako miestä luulette voivanne koota yöllä?"

"Kaksisataa muskettia ja viisisataa pertuskaa."

"Jos vain on jokaisessa korttelissa yksi mies, joka tekee saman, niin
meillä on huomenna melkoinen armeija."

"Niinpä kyllä."

"Suostuisitteko kreivi de Rochefortin johdettavaksi?"

"Häntä seuraisin vaikka hornaan, ja se ei merkitse vähän, sillä uskon
hänet tosiaan kykeneväksi menemään sinne."

"Mainiota!"

"Mistä merkistä voi huomenna eroittaa ystävät ja viholliset?"

"Kaikki frondelaiset asettakoot keltaisen nauharuusun hattuunsa."

"Hyvä. Antakaa minulle toimintaohje."

"Tarvitsetteko rahoja?"

"Rahoista ei ole koskaan ollut haittaa missään asiassa, monseigneur.
Jollei niitä ole, niin on tultava toimeen ilman; jos on, niin hommat
luistavat sitä joutuisammin ja paremmin."

Gondy astui lippaan ääreen ja otti siitä kukkaron.

"Tässä on viisisataa pistolia", hän sanoi; "ja jos asiat menestyvät
hyvin, niin saatte huomenna odottaa saman verran lisää."

"Teen monseigneurille rehellisen tilin näistä rahoista", vastasi
Planchet pistäen massin kainaloonsa.

"Hyvä on, suosittelen kardinaalia teidän hoivaanne."

"Olkaa huoletta, hän on hyvissä käsissä."

Planchet lähti; pastori viivähti vielä hetkisen.

"Oletteko tyytyväinen, monseigneur?" hän kysyi.

"Kyllä, tuo mies näyttää päättäväiseltä veitikalta."

"Niin, hän tekee enemmänkin kuin on luvannut."

"Sepä oivallista."

Pastori yhtyi nyt suojattiinsa, joka odotti häntä portailla. Kymmenen
minuutin kuluttua ilmoitettiin Saint-Sulpicen pastori.

Heti kun Gondyn työhuoneen ovi avautui, ryntäsi sinne mies; hän oli
kreivi de Rochefort.

"Tekö siinä, hyvä kreivi!" virkkoi Gondy ojentaen hänelle kätensä.

"Olette siis viimeinkin tehnyt päätöksenne, monseigneur?" sanoi
Rochefort.

"En ole kahden vaiheilla ollutkaan", vastasi Gondy.

"Älkäämme siis enää puhuko siitä: kun te sen sanotte, niin uskon.
Toimitamme siis tanssit Mazarinille?"

"Niinpä toivon."

"Ja milloin alkaa karkelo?"

"Kutsu on annettu täksi yöksi", selitti koadjutori, "mutta viulut
alkavat vinkua vasta huomisaamuna."

"Voitte ottaa lukuun minut ja viisikymmentä soturia, jotka chevalier
d'Humières on luvannut minulle milloin vain tarvitsen."

"Viisikymmentä soturia?"

"Niin; hän pestaa tarjokkaita ja lainaa ne minulle -- jos puuttuu
joitakuita juhlan päättyessä, niin hankin toisia sijalle."

"Hyvä on, hyvä Rochefort; mutta siinä ei ole vielä kylliksi."

"Mitä puuttuu?" kysyi Rochefort hymyillen.

"Herra de Beaufort -- minne olette hänet sijoittanut?"

"Hän on Vendômisissa odottelemassa, kunnes kirjeellisesti kutsun hänet
takaisin Pariisiin."

"Kirjoittakaa hänelle, nyt on aika."

"Olette siis varma asiastanne?"

"Olen, mutta hänen pitää kiirehtiä, sillä niin pian kuin Pariisin
väestö on kerran noussut liikkeelle, saamme yhden sijasta kymmenen
prinssiä, jotka tahtovat asettua sen etunenään. Jos hän viivästyy, niin
hän huomaa paikkansa otetuksi."

"Saanko ilmoittaa hänelle mielipiteenne?"

"Kyllä, kernaasti."

"Saanko sanoa hänelle, että hän voi vedota teihin?"

"Sanokaa vain."

"Ja te annatte hänelle täyden valtuuden?"

"Sotaa varten, kyllä; mutta mitä politiikkaan tulee..."

"Te tiedätte, että se ei ole hänen vahva puolensa."

"Hänen on annettava minun sopia omalla tavallani kardinaalinhatustani."

"Te pidätte siitä vielä kiinni?"

"Niin, koska minut pakotetaan käyttämään sellaista hatunkuosia, joka ei
minulle sovellu", vastasi Gondy, "niin olkoon se hattu ainakin
punainen."

"Ei käy kiistäminen makuasioista", arveli Rochefort nauraen; "vastaan
hänen suostumuksestaan."

"Ja te kirjoitatte hänelle tänä iltana?"

"Teen paremminkin, -- lähetän sanansaattajan."

"Monenko päivän kuluttua hän voi olla täällä?"

"Viiden päivän."

"Tulkoon siis, ja hän näkee aseman täällä suuresti muuttuneeksi."

"Niin toivon."

"Minä takaan sen."

"Ja edelleen?"

"Menkää kokoamaan viisikymmentä miestänne ja pysytelkää valmiina."

"Mihin?"

"Kaikkeen."

"Onko mitään puoluemerkkiä?"

"Keltainen nauharuusuke hatussa."

"Hyvä. Näkemiin, monseigneur."

"Jumalan haltuun, hyvä Rochefort."

"Haa, mosjöö Mazarin, mosjöö Mazarin!" virkkoi Rochefort vetäen
mukaansa pastorinsa, joka ei ollut saanut osutetuksi sanaakaan tähän
keskusteluun; "nyt saat nähdä olenko minä liian vanha toimimaan!"

Kello oli puoli kymmenen; koadjutori tarvitsi hyvinkin puoli tuntia
ehtiäkseen arkkipiispalasta Saint-Jasques-la-Boucherien torniin.

Koadjutori huomasi, että eräässä tornin ylemmistä ikkunoista tuikutti
kynttilä.

-- Hyvä on, -- hän tuumi, -- kerjäläiskuninkaamme on paikallaan.

Hän kolkutti, tultiin avaamaan. Itse kappalainen odotti häntä ja valaisi
hänelle tietä tornin huippuun asti. Heidän tultuaan sinne hän viittasi
pieneen oveen, asetti kynttilän muurinnurkkaan, jotta koadjutori
lähtiessään löytäisi sen, ja laskeutui jälleen alas portaita.

Vaikka ovessa oli avain, koputti koadjutori kuitenkin.

"Sisälle!" lausui ääni, josta koadjutori tunsi kerjäläisen.

De Gondy astui kammioon. Siellä tosiaan oli Saint-Eustachen vihkiveden
jakelija. Hän odotteli lojuen kurjalla makuulavalla.

Nähdessään koadjutorin astuvan sisälle hän nousi seisaalle.

Kello löi kymmenen.

"No niin", kysyi Gondy, "oletko pitänyt sanasi?"

"En aivan tarkoin", vastasi kerjäläinen.

"Kuinka niin?"

"Tehän pyysitte minulta viittäsataa miestä?"

"Niin, entä sitten?"

"No, saatte kaksituhatta."

"Ethän vain kersku?"

"Tahdotteko todisteen?"

"Kyllä."

Kolme kynttilää paloi kukin ikkunassaan, la Citén, Palais-Royalin ja
Saint-Denis-kadun puolella.

Mies lähestyi äänettömänä kaikkia kolmea kynttilää peräkkäin ja puhalsi
ne sammuksiin.

Koadjutori oli hämyssä; kammiota valaisi nyt ainoastaan himmeillä
säteillään kuu, joka oli vetäytynyt paksujen, mustien pilvien huntuun,
koristaen niiden reunoja hopearipsuilla.

"Mitä olet tehnyt?" kysyi koadjutori.

"Olen antanut merkin."

"Mihin?"

"Katusulkujen rakentajille."

"Ahaa!"

"Lähtiessänne täältä näette väkeni työssä. Pitäkää vain varanne, jotta
ette loukkaa säärtänne johonkin ketjuun tai putoa aavistamattomaan
kuoppaan."

"Hyvä on! Tässä on luvattu summa, saman verran kuin jo olet saanut.
Muista nyt olevasi päällikkö äläkä mene ryyppäämään."

"En ole kahteenkymmeneen vuoteen juonut muuta kuin vettä."

Mies vastaanotti massin koadjutorilta, joka kilinästä kuuli hänen
kopeloivan ja tunnustelevan kultarahoja.

"Kas, kas!" virkkoi koadjutori; "sinä, veijari, oletkin ahnas!"

Kerjäläinen huokasi ja heitti massin luotansa.

"Pysynkö siis ainiaan samana!" hän huudahti; "enkö ikinä saa
riisuutuneeksi vanhasta ihmisestä? Voi viheliäisyyttä, voi turhuutta!"

"Otat sen kuitenkin."

"Niin, mutta vannon teidän edessänne, että käytän jäännöksen
hyväntekeväisyyteen."

Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja pingoittuneet, ilmaisten sisäistä
taistelua.

"Kummallinen mies!" mutisi Gondy.

Ja hän otti hattunsa lähteäkseen, mutta ovelle kääntyessään hän näki
tiellään kerjäläisen.

Hänen ensimmäisenä ajatuksenaan oli, että mies tahtoi hänelle jotakin
pahaa.

Mutta pian hän päinvastoin huomasi tämän liittävän kätensä ristiin ja
polvistuvan.

"Monseigneur", pyysi kerjäläinen, "ennen kuin lähdette täältä, rukoilen
siunaustanne."

"Monseigneur!" huudahti Gondy. "Hyvä mies, sinä otaksut minut
joksikuksi toiseksi."

"Ei, monseigneur, minä puhuttelen herra koadjutoria; tunsin teidät heti
ensi silmäyksellä."

Gondy hymyili.

"Ja sinä tahdot siunaustani?" hän virkkoi.

"Niin, tarvitsen sitä."

Kerjäläinen lausui tämän niin peräti nöyrästi ja niin hartaan
katuvasti, että Gondy ojensi kätensä hänen ylitseen ja antoi hänelle
siunauksensa niin sydämellisesti kuin suinkin kykeni.

"Nyt on meidän välillämme yhdysside", lausui koadjutori. "Olen
siunannut sinua, ja sinä olet minulle pyhitetty, niinkuin minäkin
sinulle. Annahan kuulla, -- oletko tehnyt jonkun rikoksen, jonka
maallisilta seuraamuksilta voin sinua suojella?"

Kerjäläinen pudisti päätänsä.

"Rikokseni, monseigneur, ei kuulu inhimillisen oikeuden tuomiovaltaan,
ja te ette voi vapauttaa minua siitä muutoin kuin siunaamalla minua
useasti samaten kuin äsken."

"Kuulehan, ole vilpitön", kehoitti koadjutori; "sinä et ole koko ikääsi
ollut nykyisessä ammatissasi?"

"En, monseigneur; vasta kuusi vuotta on minulla tämä ollut."

"Missä olit sitä ennen?"

"Bastiljissa."

"Ja ennen kuin jouduit Bastiljiin?"

"Sen sanon teille, monseigneur, sinä päivänä, jolloin suvaitsette
kuunnella rippiäni."

"Hyvä on; ilmoittaudu millä hyvänsä vuorokauden hetkellä, niin olen
valmis myöntämään sinulle synninpäästön."

"Kiitos, monseigneur", vastasi kerjäläinen kumealla äänellä; "mutta
vielä en ole valmis vastaanottamaan sitä."

"Sovittu siis. Hyvästi."

"Hyvästi, monseigneur", sanoi kerjäläinen avaten oven ja kumartaen
kirkkoruhtinaalle.

Koadjutori otti kynttilän, astui alas portaita ja poistui syvissä
mietteissä.




YHDEKSÄSVIIDETTÄ LUKU

Mellakka


Kello oli noin yksitoista illalla. Gondy ei ollut edennyt sataa askelta
Pariisin kaduilla, kun hän jo huomasi ihmeellisen muutoksen olevan
tekeillä.

Koko kaupunki näytti haaveellisten olentojen asumalta; äänettömät
varjot mursivat katukivitystä, toiset laahasivat esiin ja käänsivät
kumoon kärryjä, toiset taasen loivat kaivantoja, jollaiset saattoivat
niellä komppanioittain ratsuväkeä. Kaikki nämä innokkaat puuhailijat
menivät, tulivat, juoksivat kuin johonkin salamyhkäiseen työhön
ryhtyneet hornanhenget: he olivat Ihmehovin[20] kerjäläisiä,
Saint-Eustachen vihkiveden jakelijan asiamiehiä, jotka laittoivat
seuraavaksi päiväksi kuntoon katusulkuja.

Gondy katseli hiukan säikkyen näitä hämyn olentoja, näitä öisiä
ahertajia; hän kysyi itseltään, pystyisikö hän, joka oli toimittanut
kaikki nämä ryysyläiset liikkeelle heidän tyyssijoistaan, myöskin
palauttamaan heidät niihin. Kun joku heistä lähestyi häntä, oli hän
valmis tekemään ristinmerkin.

Hän pääsi Saint-Honoré-kadulle ja kulki sitä pitkin Rue de la
Ferronnerielle päin. Siellä vaihtui näyttämö, kauppamiehet
juoksentelivat siellä myymälästä toiseen; ovet näyttivät olevan
lukittuja kuten ikkunaluukutkin, mutta ne olivat vain työnnettyjä
kiinni, jotta ne heti avautuivat ja sulkeutuivat laskeakseen kulkemaan
miehiä, jotka eivät näyttäneet tahtovan antaa ilmi kantamuksiaan; he
olivat rihkamakauppiaita, joilla oli aseita lainata niiden puutteessa
oleville.

Muuan mieshenkilö riensi ovelta ovelle, horjuen raskaan taakkansa alla
-- miekoilla, musketeilla, ratsupyssyillä ja kaikenlaatuisilla aseilla
sälytettynä, salavihkaa jaellen niitä tarpeen mukaan. Lyhdyn valossa
tunsi koadjutori hänet Planchetiksi.

Koadjutori tuli Rue de la Monnaien kautta laiturille. Siellä seisoi
liikkumattomina ryhminä musta- ja harmaaviittaisia porvareita, mikäli
kuuluivat ylempään tai alempaan liikemiesluokkaan, ja yksinäisiä miehiä
käveli ryhmästä toiseen. Kaikkien noiden viittojen takaliepeen alta
pisti esiin miekankärki ja etupuolelta ratsupyssyn tai musketin suu.

Pont-Neufille tultuaan koadjutori huomasi sillan vartioiduksi; muuan
mies lähestyi häntä ja kysyi:

"Kuka te olette? En tunne teitä meikäläiseksi."

"Te ette siis tunne ystäviänne, hyvä herra Louvières", vastasi
koadjutori kohottaen hattuaan.

Louvières näki nyt paremmin ja kumarsi.

Gondy pitkitti kierrostaan ja käveli alas Nesle-tornille asti. Siellä
hän näki pitkän rivin ihmisiä hiipimässä muureja pitkin. Niitä olisi
voinut luulla haamukulkueeksi, sillä kaikki olivat kääriytyneet
valkoisiin kauhtanoihin. Määrätylle kohdalle päästyään näyttivät he
perätysten hupenevan olemattomiin ikäänkuin olisi maa avautunut
heidän jalkainsa alla. Gondy nojautui erästä nurkkausta vasten ja
katseli heidän katoamistansa ensimmäisestä viimeisen edelliseen saakka.

Viimeinen kohotti katseensa, kaiketikin varmistuakseen siitä, että
häntä tovereineen ei vakoiltu, ja hämyssäkin hän huomasi Gondyn. Hän
astui suoraan tätä kohti ja asetti pistoolin hänen rintaansa vasten.

"Hei, herra de Rochefort", virkahti Gondy nauraen, "älkäämme leikkikö
ampuma-aseilla."

Rochefort tunsi äänen.

"Kas, tekö siinä, monseigneur?" sanoi hän.

"Minä itse. Mitä väkeä te tuolla tavoin viette maan uumeniin?"

"Chevalier d'Humièresilta lainaamiani viittäkymmentä tarjokasta, jotka
on aiottu keveään ratsuväkeen; he eivät ole vielä saaneet muita
varustuksiaan kuin valkoiset kauhtanansa."

"Ja te lähdette...?"

"Tutun kuvanveistäjän luo; astumme vain laskuluukulle, jolla hän ottaa
marmoritarpeet työpajaansa."

"Hyvin keksitty!" kiitti Gondy.

Ja hän paiskasi Rochefortille kättä; tämäkin laskeusi sitten
salaportaille ja sulki laskuluukun perässään.

Koadjutori palasi kotiin. Kello oli yksi aamulla. Hän aukaisi ikkunansa
ja kumartui kuuntelemaan.

Koko kaupungissa kuului kummallista, käsittämätöntä kohua; saattoi
oivaltaa, että jotakin tavatonta ja kamalaa tapahtui kaikilla noilla
kaduilla, jotka olivat pimeinä kuin kadotuksen kuilu. Tuon tuostakin
jymisi kuin rajuilman noustessa tai hyökyaallon lähetessä, mutta
mahdoton oli saada ilmiöstä mitään selvää ja määriteltyä mielikuvaa:
olisi kenties saattanut arvella, että salaperäinen maanalainen jumu oli
ennustelemassa maanjäristystä.

Siten jatkui mullistustyötä läpi yön. Seuraavana aamuna havahtuessaan
tuntui Pariisi hätkähtävän omasta ulkomuodostaan. Sitä olisi voinut
luulla piiritetyksi kaupungiksi. Aseelliset miehet pitivät uhkaavin
katsein ja musketti olalla katusulkuja hallussaan; käskysanat,
patrullit, pidätykset ja rankaisutkin -- sellaisia kohtasi vaeltaja
joka askeleella. Pysäyteltiin töyhtöhattuisia ja kullatuilla miekoilla
komeilevia miehiä, kovistellen heitä huutamaan: "Eläköön Broussel! alas
Mazarin!" Kieltäytyjä sai osakseen vihellyksiä ja herjauksia,
syljeskelyjä ja lyöntejäkin. Surmattu ei vielä, mutta näkyi kyllä, että
halua siihen ei puuttunut.

Katusulkuja oli rakennettu Palais-Royaliin asti. Rue des Bons
Enfantsilta Rue de la Ferronnerielle, Saint-Thomas-du-Louvre-kadulta
Pont-Neufille, Richelieu-kadulta Saint-Honoré-portille saakka oli
asettunut runsaasti kymmenentuhatta aseellista miestä, joista
etummaiset kirkuivat uhmaavia sanoja rauhallisille kaartilaisrykmentin
vartioille, joita oli aseteltu Palais-Royalin ympärille; tämän
ristikkoportit oli suljettu heidän takanaan, ja se varokeino teki
heidän asemansa täpäräksi. Kaikkialla kierteli lisäksi sadan,
sadanviidenkymmenen, kahdensadan miehen suuruisina parvina riutuneita,
kelmeitä ryysyläisiä, kantaen eräänlaisia lippuja, joissa näkyi sanat:
_Katsokaa kansan kurjuutta_! Missä hyvänsä tämä kurjalisto kulki,
siellä kajahti huikeita huutoja; ja tuollaisia joukkueita oli niin
paljon, että kaikkialla karjuttiin.

Itävallan Annan ja Mazarinin hämmästys oli suuri heidän herätessään,
kun tultiin ilmoittamaan, että keskikaupunki, jonka he olivat
edellisenä iltana nähneet aivan rauhallisena, oli noussut kuumeisena ja
kuohuvana; kumpainenkaan ei tahtonut uskoa sitä kuvausta, vaan
vastasivat luottavansa ainoastaan omiin silmiinsä ja korviinsa. Heille
avattiin ikkuna: he näkivät, kuulivat ja tulivat vakuutetuiksi.

Mazarin kohautti olkapäitänsä ja teeskenteli syvää halveksumista tätä
rahvasta kohtaan, mutta kalpeni silmin nähden, kiiruhti vapisevana
työhuoneeseensa, lukitsi kultansa ja jalokivensä lippaisiin ja pisti
kauneimmat timanttisormukset sormiinsa. Kuningatar sitävastoin,
raivostuksissaan ja oman tahtonsa varaan jätettynä, kutsutti luokseen
marski de la Meilleraien, käskien tämän ottaa mukaansa niin monta
miestä kuin halusi ja lähteä katsomaan, mitä tuo _pila_ merkitsi.

Marski oli tavallisesti hyvin uskalias eikä nyt aavistellut
mitään vaaraa, sillä senaikuisten miekkamiesten tavoin hän piti
kaupunkilaisväestöä varsin vähäisessä arvossa. Hän otti senvuoksi
saattueeseen ainoastaan puolitoistasataa miestä ja tahtoi marssia
Louvre-sillan yli. Mutta siellä hän kohtasi Rochefortin ja tämän
viisikymmentä kevytaseista ratsumiestä, joita seurasi enemmän kuin
viisisataa jalankulkijaa. Ei ollut mitään keinoa tuollaisen sulun
avaamiseen. Marski ei edes yrittänyt, vaan peräytyi laiturille.

Mutta Pont-Neufillä hän tapasi Louvièresin porvareinensa. Tällä kertaa
marski yritti rynnäkköä, mutta se vastaanotettiin musketinlaukauksilla,
samalla kun kaikista ikkunoista sateli kiviä. Paikalle sortui kolme
miestä.

Hän peräytyi nyt halleihin päin, mutta kohtasi siellä Planchetin ja
tämän pertuskaosaston. Tapparakeihäät painuivat uhkaavina tanaan; hän
tahtoi raivata tiensä kaikkien noiden harmaaviittaisten yli, mutta
harmaaviittaiset pitivät puoliaan, ja marskin oli vetäydyttävä takaisin
Saint-Honoré-kadulle päin, jättäen tantereelle neljä kaartilaistansa,
jotka oli surmattu kaikessa hiljaisuudessa teräaseilla.

Hän tunkeusi sitten Saint-Honoré-kadulle, mutta siellä hän kohtasi
Saint-Eustachen kerjäläisen katusulut. Niitä vartioimassa ei ollut
ainoastaan aseellisia miehiä, vaan naisiakin ja lapsia. Nuori herra
Friquet oli saanut Louvièresilta lahjaksi pistoolin ja miekan, ja hän
oli omasta piiristään haalinut kokoon osaston, joka piti huumaavaa
meteliä.

Marski luuli tätä kohtaa vartioittavan huonommin kuin toisia ja aikoi
murtautua lävitse. Hän käski kahdenkymmenen miehen laskeutua ratsailta
sekä vallata väkirynnäköllä ja avata tämän katusulun, jollaikaa hän
muun joukkonsa kanssa ratsain suojaisi hyökkääjiä. Nuo kaksikymmentä
marssivatkin suoraa estettä vastaan, mutta pölkkyjen takaa,
kärrynpyörien välitse ja kivikasan päältä tuiskahti nyt hirveä
muskettituli, ja sen räiske hälytti Planchetin pertuskamiehet Les
Innocents-hautuumaan nurkkaan ja Louvièresin porvarit Rue de la
Monnaien kulmaan.

Marski de la Meilleraie oli joutunut kahden tulen väliin.

Marski de la Meilleraie oli urhoollinen mies, ja hän päättikin kaatua
paikallaan. Hän maksoi laukaukset laukauksilla, ja vaikerrusta alkoi
kuulua väkijoukosta. Paremmin harjaantuneina kaartilaiset ampuivat
tarkemmin, mutta ylivoimaiset porvarit rusensivat heidät todellisella
rautamyrskyllä. Miehiä kaatui hänen ympärillään kuin olisi oltu Rocroyn
tai Leridan taistelukentällä. Fontraillesilta, hänen ajutantiltaan,
musertui käsivarsi, hänen hevoseltaan lävisti luoti kaulan, joten hänen
oli hyvin vaikea ohjata sitä, sillä kipu yllytti sen melkein
suunniltaan. Viimein oli tultu siihen äärimmäiseen hetkeen, jolloin
säikkymättöminkin tuntee väristystä suonissaan ja kylmän hien
kihoilevan otsalleen. Silloin väkijoukko äkkiä avautui Rue de
l'Arbre-Secin puolelta, huudellen: "Eläköön koadjutori!" ja Gondy
ilmestyi näkyviin kuorikaavussaan ja vaipassaan, levollisena samoten
keskellä muskettitulta ja jaellen siunauksiaan oikeaan ja vasempaan
yhtä rauhallisesti kuin olisi johtanut Kristuksen ruumiinjuhlan
kulkuetta.

Kaikki polvistuivat.

Marski tunsi tulijan ja kiirehti hänen luokseen.

"Auttakaa minut tästä, taivaan nimessä", pyysi hän, "muutoin maksaa
leikki minulle ja kaikille miehilleni hengen!"

Syntyi melu, joka ei olisi päästänyt ukkosenjyrinääkään kuuluviin.
Gondy kohotti kätensä ja vaati hiljaisuutta. Kaikki vaikenivat.

"Lapseni", hän lausui, "tässä näette herra marski de la Meilleraien,
jonka aikeista te olette erehtyneet. Hän sitoutuu Louvreen palatessaan
pyytämään teidän nimessänne kuningattarelta Brousselimme vapauttamista.
Sitoudutteko siihen, marski?" lisäsi Gondy de la Meilleraieen kääntyen.

"Hitto!" huudahti tämä; "totta kai! En toivonut pääseväni näin
huokealla."

Marski kohotti kätensä suostumuksen merkiksi.

"Eläköön koadjutori!" hoilasi väkijoukko. Lisäsivätpä jotkut äänet:
"Eläköön marski!" Mutta kaikki kirkuivat sitten yhteen suuhun: "Alas
Mazarin!"

Tungos avautui; Saint-Honoré-katua myöten oli tie lyhin. Katusulkujen
läpi jätettiin pääsy auki, ja marski peräytyi joukkonsa jäännöksen
kanssa; edeltä marssi Friquet nulikoinensa, joista toiset olivat
lyövinään rumpua ja toiset matkivat torventoitotusta.

Se oli melkein voittokulkue; kaartilaisten takana ummistuivat jälleen
katusulut; marski pureskeli kynsiään.

Tällävälin oli Mazarin, kuten jo sanottu, järjestellyt pikku
yksityisasioitansa työhuoneessaan. Hän oli tiedustanut d'Artagnania,
mutta tällaisen mellakan aikana ei hän voinut toivoa tapaavansa tätä,
kun d'Artagnanilla ei ollut palvelusvuoroaan. Kymmenen minuutin
kuluttua ilmestyi luutnantti kuitenkin kynnykselle, eriämättömän
Portoksensa saattamana.

"Hei, tervetuloa, tervetuloa, mosjöö d'Artagnan", huudahti kardinaali,
"ja hauska on nähdä ystävännekin! Mutta mitä tässä kirotussa Pariisissa
nyt hommataankaan?"

"Mitäkö hommataan, monseigneur! Eipä mitään hyvää", vastasi d'Artagnan
päätänsä pudistaen. "Kaupunki on täydessä kapinassa, ja kun vastikään
kuljin Montorgueil-katua pitkin herra du Vallonin seurassa, joka on
teidän harras palvelijanne, vaadittiin meitä minun univormustani
huolimatta tai kenties juuri sen takia huutamaan: 'Eläköön Broussel!'
ja pitääkö minun sanoakaan, monseigneur, mitä muuta huutamaan meitä
kovisteltiin?"

"Sanokaa, sanokaa."

"'Alas Mazarin!' No, hiisi, nyt se paha asia on sanottu!"

Mazarin hymyili, mutta hän oli käynyt hyvin vaaleaksi.

"Ja te huusitte?" hän sanoi.

"Emmehän toki", vastasi d'Artagnan. "Minä en ollut äänessä; herra du
Vallon on saanut nuhan, ja hänkään ei huutanut. Silloin monseigneur..."

"Mitä silloin?" kysyi Mazarin.

"Katsokaa hattuani ja levättiäni."

Ja d'Artagnan näytti neljä luodinreikää levätissään ja kaksi hatussaan.
Portokselta oli pertuskan isku repäissyt takin halki sivulta, ja
pistoolinlaukaus oli katkaissut hänen töyhtönsä.

"_Diavolo_!" noitui kardinaali miettivänä, teeskentelemättömän
ihailevasti silmäillen ystävyksiä, "minä olisin huutanut, minä!"

Samassa kuului meteli yhä lähempää.

Mazarin pyyhki otsaansa ja vilkui ympärilleen. Hänen teki mieli astua
ikkunan ääreen, mutta hän ei rohjennut.

"Katsokaahan, mitä on tekeillä herra d'Artagnan", hän sanoi.

D'Artagnan meni ikkunan luo huolettomasti kuten tavallista.

"Kas, kas", hän huudahti, "mitä tuo merkitsee? Marski de la Meilleraie
on tulossa takaisin hatutta päin. Fontrailles kantaa käsivarttansa
siteessä, kaartilaisia on haavoittunut, hevosia näkyy verissään... Ka,
mutta ... mitä tekevätkään etuvartijat! He tähtäävät, aikovat ampua!"

"Heille on annettu määräys ampua väkijoukkoon", huudahti Mazarin, "jos
se lähestyy Palais-Royalia."

"Mutta jos he laukaisevat, on kaikki hukassa!" huudahti d'Artagnan.

"Meillä on ristikkoportit."

"Ristikkoportit! On viideksi minuutiksi, kunnes ne temmataan irti,
väännetään sivulle, hakataan mäsäksi!... Älkää hitossa ampuko!"
huikkasi d'Artagnan avaten ikkunan.

Tästä kehoituksesta huolimatta, jota ei voitu siinä melussa kuullakaan,
pamahti kolme tai neljä musketinlaukausta, joita seurasi kamala
kiväärituli; luotien kuultiin ropisevan Palais-Royalin julkipuoleen,
muuan kuula viuhahti d'Artagnanin kainalon alitse ja murskasi
kuvastimen, josta Portos tyytyväisenä ihasteli itseään.

"Voi minua!" parahti kardinaali; "se oli venetsialaista lasia!"

"Oh, monseigneur", sanoi d'Artagnan tyynesti sulkiessaan ikkunan,
"älkää vielä surkeilko, sillä se ei kannata, koska on luultavaa, että
tunnin kuluttua ei Palais-Royalissa ole enää ainoatakaan kuvastinta,
venetsialaista sen paremmin kuin pariisilaistakaan."

"Mutta mikä siis on neuvonne?" kysyi kardinaali vapisten.

"Hitto, antakaa heille takaisin Broussel, koska he häntä pyytävät! Mitä
lempoa tekisittekään millään parlamenttineuvoksella? Mokomasta ei ole
mihinkään."

"Ja te, herra du Vallon, neuvotteko tekin samaa? Mitä te tekisitte?"

"Luovuttaisin Brousselin", vastasi Portos.

"Tulkaa, tulkaa, hyvät herrat", huudahti Mazarin, "minä lähden puhumaan
asiasta kuningattarelle."

Hän pysähtyi käytävän päässä.

"Voihan luottaa teidän toimintaanne, messieurs?" sanoi hän.

"Me emme lupaa palvelustamme kahdesti", vastasi d'Artagnan, "olemme
luvanneet sen teille, -- käskekää, me tottelemme."

"No niin", virkkoi Mazarin, "astukaa tuohon kamariin ja odottakaa."

Ja kiertoteitse meni hän vastaanottohuoneeseen toisesta ovesta.




VIIDESKYMMENES LUKU

Mellakka yltyy kapinaksi


Kamari, johon d'Artagnan ja Portos oli osoitettu, oli ainoastaan
oviverhoilla eroitettu vastaanottohuoneesta, jossa kuningatar oleksi.
Niiden läpi saattoi kuulla kaikki mitä sisemmällä tapahtui, ja pikku
raosta sai sinne katselluksikin.

Kuningatar seisoi lattialla, kalpeana suuttumuksesta; mutta hän kykeni
kuitenkin niin lujasti hillitsemään itsensä, että hänessä ei havainnut
vähäisintäkään mielenliikutusta. Hänen takanaan seisoivat Comminges,
Villequier ja Guitaut sekä näiden takana hoviväkeä.

Hänen edessään oli kansleri Seguier, sama mies, joka oli kaksikymmentä
vuotta sitten niin katkerasti vainonnut häntä, ja kertoi nyt, että
hänen vaununsa oli pirstattu ja että häntä oli ajettu takaa. Hän oli
paennut erääseen loistoasuntoon, jonne väkijoukko oli murtautunut,
hävittäen ja rosvoten; onneksi oli hän ehtinyt piiloutua seinäverhojen
peittämään kammioon, jonne muuan vanha eukko oli sulkenut hänet ja
hänen veljensä, Meauxin piispan. Vaara oli ollut niin suuri,
hurjistuneet hätyyttäjät olivat niin kamalin uhkauksin lähestyneet
kammiota, että kansleri oli luullut viimeisen hetkensä tulleen ja
ripittänyt itsensä veljelleen, ollakseen ilmitulon varalta valmis
kuolemaan. Häntä ei kuitenkaan ollut keksitty: ahdistajat luulivat
hänen pujahtaneen ulos jostakin takaovesta, vetäytyivät pois ja
jättivät hänelle peräytymistien avoimeksi. Hän oli silloin pukeutunut
talon omistajan vaatteisiin ja lähtenyt kätköstään, jolloin hänen oli
täytynyt kiivetä poliisivirkamiehensä ja kahden kaartilaisen yli,
näiden saatua surmansa katuovea puolustaessaan.

Tämän kertomuksen aikana oli Mazarin astunut sisälle ja ihan hiljaa
hiipinyt kuningattaren luo kuuntelemaan.

"No", kysyi kuningatar kanslerin lopetettua, "mitä ajattelette tuosta?"

"Pidän asemaa varsin vakavana, madame."

"Mutta mitä neuvotte?"

"Tekisi mieleni tehdä ehdotus teidän majesteetillenne, mutta minä en
uskalla."

"Uskaltakaa vain huoletta, monsieur", sanoi kuningatar katkerasti
hymyilleni "olette te enemmänkin uskaltanut."

Kansleri punastui ja sopersi joitakuita sanoja.

"Nyt ei ole puhetta menneisyydestä, vaan nykyisestä tilanteesta", sanoi
kuningatar. "Te huomautitte, että teillä olisi ehdotus lausuttavana
minulle; mikä se on!"

"Madame", vastasi kansleri epäröiden, "esittäisin vapautettavaksi
Brousselin."

Vaikka kuningatar jo oli kovin kalpea, vaaleni hän silminnähtävästi
vieläkin, ja hänen kasvonsa jäykistyivät.

"Vapauttaisinko Brousselin!" hän huudahti; "en koskaan!"

Samassa kuului askeleita etuhuoneesta, ja ilmoittautumatta näyttäysi
marski de la Meilleraie kynnyksellä.

"Ah, teko siellä, marski!" huudahti Itävallan Anna ilahtuen. "Te olette
toivottavasti saanut roskaväen järkiinsä?"

"Madame", vastasi marski, "jätin kolme kaatunutta Pont-Neufille, neljä
kauppahallien luo, kuusi Rue de l'Arbre-Secin kulmaan ja kaksi teidän
palatsinne portille, kaikkiaan siis menettäen viisitoista. Tuon
mukanani kymmenen tai kaksitoista haavoitettua. Hattuni jäi jonnekin
kuulan tuiskauttamana, ja kaiken todennäköisyyden mukaan olisi minun
käynyt samoin, ellei herra koadjutori olisi tullut pelastamaan minua
pinteestä."

"Kas, minua tosiaan ihmetyttäisi, ellen näkisi tuota vääräsääristä
mäyräkoiraa sekaantuneeksi tuohon kaikkeen", virkahti kuningatar.

"Madame", sanoi la Meilleraie nauraen, "älkää puhuko hänestä liian
pahaa minun kuulteni, sillä hänen apunsa on minulla vielä vereksessä
muistissa."

"Hyvä on", vastasi kuningatar; "olkaa te niin kiitollinen häntä kohtaan
kuin tahdotte, mutta se ei sido minua mihinkään. Te olette suoriutunut
eheänä metelistä, siinä kaikki mitä toivon; ette ole ainoastaan
tervetullut, vaan kunnialla palannut."

"Niin, madame, olen päässyt kunniallisesti palaamaan, mutta vain sillä
ehdolla, että ilmoitan teille kansan tahdon."

"Tahdon!" sanoi Itävallan Anna silmäkulmiansa rypistäen. "Kas vain,
herra marski, jopa lienettekin ollut kovin täpärässä vaarassa, kun
olette voinut omaksua noin kummallisen luottamustoimen!"

Näiden sanojen ivallinen sävy ei välttänyt marskin huomiota.

"Suokaa anteeksi, madame", selitti marski, "minä en ole asianajaja.
Olen soturi ja ymmärrän senvuoksi kenties vaillinaisesti sanantapojen
merkityksen; minun olisi pitänyt puhua kansan _toivomuksesta_ eikä
tahdosta. Ja mitä tulee vastaukseen, jolla olette minua kunnioittanut,
niin luulen tahtoneenne vihjata, että minua on peloittanut."

Kuningatar hymyili.

"No niin, madame, minua tosiaan peloitti. Kolmannen kerran tapahtui
minulle sellaista elämässäni, ja kuitenkin olen ottanut osaa
kahteentoista varsinaiseen kenttätaisteluun ja epälukuisiin pienempiin
otteluihin ja kahakoihin. Niin, minua peloitti, ja minä seison
mieluummin teidän majesteettinne edessä, olkoon hymynne kuinkakin
uhkaava, kun noita hornanhenkiä vastassa, jotka ovat saattaneet minua
tänne asti, ties mistä keräytyneinä."

"Mainiota!" virkkoi d'Artagnan hiljaa Portokselle; "hyvin vastattu."

"No niin", sanoi kuningatar puristaen huultansa, hovilaisten
katsellessa toisiansa ihmeissään, "mikä on se kansani toivomus?"

"Että Broussel annetaan heille takaisin, madame", vastasi marski.

"Ei koskaan", epäsi kuningatar, "ei koskaan!"

"Teidän majesteettinne on valtiatar", sanoi la Meilleraie kumartuen ja
peräytyen askeleen.

"Minne menette, marski?" kysyi kuningatar.

"Menen ilmoittamaan teidän majesteettinne vastauksen niille, jotka sitä
odottavat."

"Jääkää, marski; en tahdo olla tavallaan väleissä kapinallisten
kanssa."

"Madame, olen antanut sanani", vastasi marski.

"Mitä se merkitsee?..."

"Että minun on mentävä takaisin, ellette vangituta minua."

Itävallan Annan silmät salamoitsivat.

"Oh, jos asia siitä riippuu, monsieur", virkkoi hän, "niin olen
pidätyttänyt isoisempiakin. Guitaut!"

Mazarin kiirehti esiin.

"Madame", hän sanoi, "jos minäkin vuorostani uskaltaisin antaa teille
neuvon..."

"Kuuluisiko sekin, että luovuttaisin Brousselin, monsieur? Siinä
tapauksessa on teidän turha vaivautua."

"Ei", vastasi Mazarin, "vaikka se neuvo kenties olisi yhtä hyvä kuin
mikään muukaan."

"Mitä siis esitätte?"

"Että tänne kutsuttaisiin herra koadjutori."

"Koadjutori!" huudahti kuningatar; "tuo inhoittava rettelöitsijä! Hän
se on saanut toimeen koko tämän kapinan."

"Sitä suurempi syy", arveli Mazarin; "jos hän on toimeenpanija, niin
hän kykenee sen lopettamaankin."

"Kas, madame", huomautti Comminges seistessään ikkunan ääressä, josta
hän silmäili ulos, "tilaisuus onkin suotuisa, sillä tuolla hän
parhaillaan jakelee siunauksiansa, Palais-Royalin edustalla."

Kuningatar riensi ikkunan luo.

"Se on totta", hän sanoi; "katsokaa sitä teeskentelijää!"

"Minä näen", sanoi Mazarin, "että kaikki polvistuvat hänen edessään,
vaikka hän on vain koadjutori; jos minä olisin hänen sijassaan, niin
minut revittäisiin kappaleiksi, vaikka olen kardinaali. Pysyn sen
vuoksi, madame, _toivomuksessani_" -- Mazarin korosti tämän sanan --
"että teidän majesteettinne vastaanottaisi koadjutorin."

"Ja miksette tekin puhu _tahdostanne_?" vastasi kuningatar hiljaa.

Mazarin vain kumarsi.

Kuningatar seisoi kotvan mietteissään. Sitten hän nosti päänsä ja
sanoi:

"Herra marski, menkää noutamaan luokseni herra koadjutori."

"Ja mitä saan sanoa kansalle?" kysyi marski.

"Että sen on oltava kärsivällinen", vastasi Itävallan Anna; "niinhän
totisesti olen minäkin!"

Ylpeän espanjattaren ääni oli niin käskevä, että marski ei lausunut
mitään vastaväitettä; hän kumarsi ja lähti.

D'Artagnan kääntyi Portokseen.

"Kuinkahan tämä päättyy?" virkkoi hän.

"Saammehan nähdä", vastasi Portos järkkymättömän tyynenä.

Sillävälin Itävallan Anna astui Commingesin luo ja puhui hänen kanssaan
hiljaa.

Mazarin vilkui levottomasti d'Artagnanin ja Portoksen taholle.

Muu seurue vaihtoi joitakuita sanoja matalalla äänellä. Ovi avautui
jälleen; marski astui sisälle koadjutorin saattamana.

"Tässä, madame", hän sanoi, "tulee herra de Gondy, kiirehtien kuulemaan
teidän majesteettinne määräyksiä."

Kuningatar astui muutaman askeleen häntä kohti ja pysähtyi
kylmäkiskoisena, totisena, liikkumattomana ja alahuuli halveksivasti
työntyneenä eteenpäin.

Gondy kumarsi kunnioittavasti.

"No, monsieur", kysyi kuningatar, "mitä te sanotte tästä mellakasta?"

"Että se ei enää ole mellakkaa, madame", vastasi koadjutori, "vaan
kapinaa."

"Kapinaa se on niiden mielestä, jotka kuvittelevat, että minun kansani
pystyy kapinoimaan!" huudahti Anna kykenemättömänä teeskentelemään
koadjutorin edessä, jota hän hyvällä syyllä katsoi koko metelin
aiheuttajaksi. "Kapinaksi sitä nimittävät ne, jotka kapinaa haluten
ovat panneet toimeen epäjärjestystä; mutta odottakaa, odottakaa, kyllä
kuninkuus sen tasaannuttaa."

"Tätäkö minulle sanoaksenne, madame", vastasi Gondy kylmäkiskoisesti,
"teidän majesteettinne kunnioitti minua kutsullanne?"

"Ei, hyvä koadjutori", tokaisi Mazarin, "me tahdoimme pyytää neuvoanne
siinä kiusallisessa asemassa, jossa nyt olemme."

"Onko totta", kysyi de Gondy hämmästystä teeskennellen, "että teidän
majesteettinne on kutsuttanut minut kysyäksenne neuvoani?"

"Kyllä", vastasi kuningatar, "sitä on minulta tahdottu."

Koadjutori kumarsi.

"Teidän majesteettinne haluaa siis...?"

"Että te sanotte hänelle, mitä tekisitte hänen sijassaan", kiirehti
Mazarin vastaamaan.

Koadjutori katsahti kuningattareen, joka teki myöntävän eleen.

"Hänen majesteettinsa sijassa", sanoi Gondy jäykästi, "minä en
epäröitsisi, vaan vapauttaisin Brousselin."

"Ja jos en sitä tee", huudahti kuningatar, "niin mitä luulette
tapahtuvan?"

"Minä luulen, että huomenna ei ole kiveäkään kiven päällä Pariisissa",
huomautti marski.

"Teiltä en kysynyt", virkkoi kuningatar kuivakiskoisesti ja edes
kääntymättä, "vaan herra de Gondyltä."

"Jos teidän majesteettinne kysyy minulta", vastasi koadjutori yhä yhtä
tyynesti, "niin sanon olevani täydellisesti herra marskin kannalla."

Kuningattaren kasvot punehtuivat, hänen kauniit siniset silmänsä
näyttivät pyrkivän tunkeutumaan ulos kuopistaan, punaiset huulet, joita
kaikki sen ajan runoilijat vertasivat granaattikukkiin, vaalenivat ja
vapisivat raivosta; hän melkein säikähdytti itse Mazariniakin, joka
kuitenkin oli myrskyisessä avioliitossaan tottunut rajuihin kotoisiin
kohtauksiin.

"Vapauttaisinko Brousselin!" huudahti hän kamalasti hymyillen; "kaunis
neuvo, kautta kunniani! Kyllä kuulee, että se tulee papin suusta!"

Gondy pysyi lujana. Tämän päivän loukkaukset näyttivät lipuvan hänen
ohitseen kuin eilispäivän kokkapuheet; mutta viha ja kostonhalu
keräytyivät hiljaisesti pisaroittain hänen sydämensä syvyyteen.
Kylmäkiskoisesti katseli hän kuningatarta, joka nyhkäisi Mazarinia,
jotta tämäkin vuorostaan virkkaisi jotakin.

Tapansa mukaan Mazarin ajatteli paljon ja puhui vähän.

"He, he!" sanoi hän; "se on hyvä neuvo, ystävän neuvo. Minäkin antaisin
hänet takaisin, tuon kunnon mosjöö Brousselin, elävänä tai kuolleena,
ja silloin olisi kaikki lopussa."

"Jos antaisitte hänet takaisin kuolleena, niin kaikki olisi lopussa
kuten sanotte, monseigneur, mutta toisella tavoin kuin te tarkoitatte."

"Sanoinko elävänä tai kuolleena?" huomautti Mazarin; "se oli vain
puheentapa: tiedättehän, että minä en oikein hyvin ymmärrä kieltä, kun
te sitävastoin puhutte ja kirjoitatte erinomaisen huolitellusti,
mosjöö koadjutori."

"Siinä on oikein valtioneuvottelu", sanoi d'Artagnan Portokselle;
"mutta parempia olemme me pitäneet La Rochellessa Atoksen ja Aramiin
kanssa."

"Saint-Gervaisin vallinsarvella", sanoi Portos.

"Siellä ja muualla."

Koadjutori antoi sadekuuron mennä ohi ja lausui yhä järkkymättömyytensä
säilyttäen:

"Madame, jos teidän majesteettinne ei pidä siitä neuvosta, jonka olen
alistanut mietittäväksenne, niin on teillä epäilemättä parempi
noudatettavana; tunnen kuningattaren ja hänen neuvonantajiensa
viisauden liian hyvin, voidakseni olettaa, että pääkaupunkia
pitkäksikään aikaa jätettäisiin epäjärjestykseen, joka voisi johtaa
vallankumoukseen."

"Teidän mielipiteenne on siis", sanoi espanjatar pilkallisesti nauraen,
samalla kun hän suuttuneesti puraisi huultansa, "että eilispäivän
mellakka, joka tänään on jo kapinaa, saattaa huomenna koitua
vallankumoukselliseksi?"

"Niin, madame", vastasi koadjutori vakavasti.

"Mutta teidän käsityksenne mukaan, monsieur, on kansa siis käynyt ihan
hillittömäksi?"

"Tämä vuosi on nurja kuninkaille", sanoi Gondy päätänsä pudistaen;
"katsokaa Englantia, madame."

"Niin, mutta onneksi ei meillä Ranskassa ole mitään Oliver Cromwellia",
vastasi kuningatar.

"Kuka tietää?" sanoi Gondy; "sellaiset miehet ovat kuin salama: heistä
ei tiedä ennen kuin iskevät."

Jokaista värisytti, ja syntyi tuokion äänettömyys.

Sillävälin kuningatar laski käsivartensa ristiin rinnalle; oli
ilmeistä, että hän tahtoi tyynnyttää sydämensä rajua tykytystä.

"Portos", kuiskasi d'Artagnan, "katso tarkkaan tuota pappia."

"Niin, kyllä näen", vastasi Portos. "Entä sitten?"

"No, siinä on mies!"

Portos katsoi kummastuneena d'Artagnaniin; näkyi selvästi, että hän ei
oikein käsittänyt, mitä hänen ystävänsä tarkoitti.

"Teidän majesteettinne", pitkitti koadjutori säälimättömästi, "ryhtyy
siis noihin toimenpiteisiin, jotka ovat soveliaita. Mutta minä näen
ennakolta, että niistä tulee hirveitä, -- sellaisia, että ne vain yhä
ärsyttävät kapinallisia."

"No, silloin te, herra koadjutori, kun teillä on niin suuri
vaikutusvalta heihin ja olette meidän ystävämme", sanoi kuningatar
ivallisesti, "silloin te rauhoitatte heitä, jaellessanne heille
siunauksianne."

"Kenties on silloin myöhäistä", vastasi Gondy yhä kylmäkiskoisesti;
"kenties olen itsekin silloin jo menettänyt kaiken vaikutusvaltani, kun
sitävastoin luovuttamalla heille Brousselinsa takaisin teidän
majesteettinne katkaisee kapinalta kaikki juuret ja hankkii oikeuden
rangaista ankarasti jokaista kiihtymyksen leimahtamista uuteen
liekkiin."

"Eikö minulla nyt sitten ole sitä oikeutta?" huudahti kuningatar.

"Jos on, niin käyttäkää sitä", vastasi Gondy.

"Hiisi vieköön", sanoi d'Artagnan Portokselle, "siinä on luonne,
jollaisesta minä pidän! Miksei hän ole ministeri ja minä hänen
d'Artagnaninsa, sen sijaan että palvelen tuota viheliäistä Mazarinia!
Tuhat tulimmaista, mitä suurtöitä saisimmekaan yhdessä aikaan!"

"Niin", vastasi Portos.

Kädenliikkeellä lähetti kuningatar hovinsa pois, paitsi Mazarinia.
Gondy kumarsi ja aikoi peräytyä kuten toisetkin.

"Jääkää, monsieur!" virkkoi kuningatar.

-- Ähä, -- sanoi Gondy itsekseen, -- hän aikoo myöntyä.

"Hän aikoo kai surmauttaa miehen", sanoi d'Artagnan Portokselle, "mutta
olipa miten hyvänsä, minun välitykselläni se ei ainakaan tapahdu.
Päinvastoin vannon, että jos hänen päälleen hyökätään, karkaan minä
ahdistajien kimppuun."

"Minä myös", yhtyi Portos.

"Kas niin", mutisi Mazarin itsekseen, ottaen tuolin, "nyt saamme kuulla
jotakin uutta."

Kuningatar seurasi katseellaan poistuvia. Kun viimeinen oli sulkenut
oven perässään, kääntyi hän päin. Näki hyvin, että hän ponnisti
kaikkensa taltuttaakseen suuttumuksensa; hän leyhytteli viuhkallaan,
haisteli hajuvesirasiaansa ja käveli edestakaisin huoneessa. Mazarin
istui miettivässä asennossa tuolillaan. Gondy, joka alkoi käydä
levottomaksi, loi tutkivia katseita seinäverhoihin, tunnusteli
rintahaarniskaa, jota hän kantoi pitkän kauhtanansa alla, ja
varmistausi tuon tuostakin siitä, että uumatakin alle kätketyn
espanjalaisen tikarin varsi oli mukavasti käden ulottuvissa.

"Kuulkaahan", sanoi kuningatar vihdoin pysähtyen, "nyt kun olemme
yksinämme, toistakaa neuvonne, herra koadjutori."

"Se kuuluu näin, madame: sanokaa miettineenne asiaa ja tunnustakaa
julkisesti erehtyneenne, mikä on voimakkaiden hallitusten voimana,
päästäkää Broussel vankilasta ja antakaa hänet takaisin kansalle."

"Voi", huudahti Itävallan Anna, "alentaisinko siinä määrin itseni!
Olenko kuningatar vai enkö! Onko tuo ulvova roskajoukko alamaisiani vai
eikö? Onko minulla ystäviä, henkivartiota? Ei, kautta Pyhän Neitsyen,
kuten kuningatar Katarina vannoi", hän jatkoi kiihdyttäen itseänsä
omilla sanoillaan, "mieluummin kuin antaisin heille takaisin tuon
kurjan Brousselin kuristaisin hänet omin käsin!"

Ja kädet nyrkissä hän syöksähti koadjutoria kohti, jota hän sillä
hetkellä varmasti inhosi ainakin yhtä syvästi kuin Brousselia.

Gondy pysyi hievahtamattomana, ainoakaan lihas ei värähtänyt hänen
kasvoissaan; mutta hänen jääkylmä katseensa kohtasi kuningattaren
raivoisan silmäyksen kuin miekka.

"Hän on kuoleman oma, jos hovissa on vielä joku Vitry ja se Vitry astuu
sisälle tällä hetkellä", sanoi gascognelainen. "Mutta ennen kuin hän
pääsee käsiksi tuohon kunnon kirkkoruhtinaaseen, surmaan minä sen
Vitryn, ja sillä hyvä! Kardinaali Mazarin on siitä minulle äärettömän
kiitollinen."

"Hiljaa", sanoi Portos, "kuunnelkaamme!"

"Madame", huudahti kardinaali tarttuen Itävallan Annaan ja vetäen hänet
takaisin, "mitä teettekään, madame?"

Sitten hän lisäsi espanjaksi:

"Anna, oletko järjiltäsi? Sinähän haastat tässä riitaa kuin
porvarisnainen, sinä, kuningatar! Etkö näe, että edessäsi on tuon papin
hahmossa koko Pariisin väestö, jota tällä hetkellä on hyvin vaarallinen
loukata, ja että jos tuo pappi tahtoo, ei sinulla enää tunnin kuluttua
ole kruunua? Maltahan, myöhemmällä, toisessa tilaisuudessa, voit
osoittautua lujaksi ja taipumattomaksi, mutta tänään se ei käy laatuun;
imartele ja mielistele tänään, muutoin olet vain tavallinen nainen."

Jo tämän puhuttelun ensimmäiset sanat saivat d'Artagnanin tarttumaan
Portoksen käsivarteen, jota hän sitten puristi yhä kovemmin; Mazarinin
vaiettua hän sanoi hiljaa:

"Portos, älä milloinkaan ilmaise Mazarinille, että minä ymmärrän
espanjankieltä, -- muutoin olen mennyttä miestä ja sinä samaten."

"Hyvä", vastasi Portos.

Tämä karkea nuhde lausuttiin niin kaunopuheisesti kuin Mazarinin oli
tapana käyttää italian- tai espanjankieltä, ranskaksi haastaessaan
menettäen sen taitonsa kerrassaan. Mutta se ei aiheuttanut puhujan
kasvoilla mitään sellaista ilmettä, että Gondy taitavana
ihmistuntijanakaan olisi kyennyt siinä aavistamaan muuta kuin
yksinkertaista kehoitusta suurempaan kohtuullisuuteen.

Ankarasti soimattu kuningatar tyynnyttäysikin yhtäkkiä; hän antoi niin
sanoen tulen sammua silmissään, veren kadota poskiltaan ja sanarikkaan
suuttumuksen kuoleutua huuliltaan. Hän istuutui ja virkkoi
kyyneleisellä äänellä, käsivarsiensa vaipuessa voimattomina sivulle:

"Suokaa minulle anteeksi, herra koadjutori, ja uskokaa tämän rajuuden
johtuvan vain tämän hetken kärsimyksistä. Naisena olen sukupuoleni
heikkouksien alainen, joten minua säikähdyttää kansalaissodan ajatus;
kuningattarena ja tottuneena näkemään kuuliaisuutta kiihdyn
ensimmäisestä vastustelusta."

"Madame", vastasi Gondy kumartaen, "teidän majesteettinne erehtyy
katsoessaan vilpittömiä mielipiteitäni vastusteluksi. Teidän
majesteetillanne on vain nöyriä ja kunnioittavia alamaisia.
Kuningattarelleen ei kansa tahdo mitään pahaa, se kaipaa Brousselia,
siinä kaikki, -- tuntien itsensä peräti onnelliseksi teidän
majesteettinne hallittavana, kunhan teidän majesteettinne vain antaa
sille Brousselin", lisäsi Gondy hymyillen.

Kuullessaan sanat _kuningattarelleen ei kansa tahdo mitään pahaa_ oli
Mazarin jo heristänyt korviansa siinä oletuksessa, että koadjutori
ottaisi puheeksi huudot: "Alas Mazarin!" Hän oli hyvillään Gondyn
pidättyväisyydestä ja virkkoi pehmeimmällä äänellään ja sovittaen
kasvonsa maireimpaan hymyynsä:

"Madame, uskokaa koadjutoria, joka on meidän taitavimpia
valtiomiehiämme; ensimmäinen joutilaaksi tuleva kardinaalihattu näyttää
olevan tehty hänen ylvästä päätänsä varten."

-- Kas, kuinka kipeästi sinä minua tarvitsetkin, kavala heittiö! --
mietti Gondy.

"Ja mitä lupaakaan hän meille sinä päivänä, jona hänet tahdotaan
tappaa?" sanoi d'Artagnan. "Hitto, jos hän tuolla tavoin jakelee
hattuja, niin käyttäkäämme tilaisuutta, Portos, ja pyytäkäämme jo
huomenna kumpainenkin itsellemme oman rykmentin päällikkyys. Perhana,
kunhan kansalaissotaa kestäisi vain vuodenkin päivät, niin
kultauttaisin itselleni konnetabelimiekan!"

"Entä minä?" virkkoi Portos.

"Sinulle minä hankin herra de la Meilleraien marskinsauvan, hän kun ei
tällä haavaa näy olevan suuressakaan suosiossa."

"Pelkäätte siis ihan vakavasti yleistä kansan kiihtymystä, monsieur?"
sanoi kuningatar.

"Ihan vakavasti, madame", vakuutti Gondy ihmeissään siitä, ettei ollut
vielä päässyt pitemmälle; "minä pelkään, että tulvavirta patonsa
särjettyään tuottaa suuria tuhoja."

"Ja minä", vastasi kuningatar, "luulen siinä tapauksessa
välttämättömäksi rakentaa uusia patoja sitä vastaan. Menkää, mietin
kyllä asiaa."

Gondy katseli Mazarinia hämmästyneenä. Mazarin lähestyi kuningatarta,
puhutellakseen häntä. Samassa kuului hirveätä melua Palais-Royalin
edustalta.

Gondy hymyili, kuningattaren katse leimahti, Mazarin vaaleni
huomattavasti.

"Mitä nyt taas?" jupisi hän.

Comminges säntäsi huoneeseen.

"Suokaa anteeksi, madame", virkkoi hän hätäisesti kuningattarelle,
"mutta väkijoukko on rusentanut etuvartijat ristikkoaitaa vasten ja
murtaa nyt portteja. Mitä käskette?"

"Kuunnelkaa, madame", sanoi Gondy.

Aaltojen meuru, ukkosen jyrinä, tulivuoren ryminä eivät ole mitään
niiden huutojen myrskyyn verraten, jotka nyt kajahtivat ilmoille.

"Mitäkö käsken?" toisti kuningatar.

"Niin, hetki on täpärä."

"Montako miestä teillä on suunnilleen Palais-Royalissa!"

"Kuusisataa."

"Asettakaa sata miestä kuninkaan ympärille ja lopulla väellä lakaiskaa
pois tuo roskalauma."

"Madame", sanoi Mazarin, "mitä teettekään?"

"Menkää!" käski kuningatar.

Comminges astui ulos huoneesta sokean kuuliaisena kuin soturi ainakin.

Silloin kuului hirmuinen romahdus, porteista alkoi eräs myödätä.

"Voi, madame", surkeili Mazarin, "te syöksette turmioon meidät kaikki,
kuninkaan, itsenne ja minut!"

Itävallan Anna pelästyi vuorostaan tästä huudahduksesta, joka puhkesi
kardinaalin kauhistuneen sielun syvyydestä; hän kutsui takaisin
Commingesin.

"Se on myöhäistä!" hätäili Mazarin tukkaansa repien; "se on myöhäistä!"

Portti myötäsi, ja väkijoukon kuultiin hurraavan riemuissaan.
D'Artagnan veti miekkansa ja viittasi Portosta tekemään samaten.

"Pelastakaa kuningatar!" huusi Mazarin koadjutoriin kääntyen.

Gondy ryntäsi ikkunan ääreen ja avasi sen; hän tunsi Louvièresin
kolmen- tai neljäntuhannen miehen suuruisen joukon etunenässä.

"Ei askeltakaan pitemmälle!" hän huikkasi; "kuningatar kirjoittaa
alle."

"Mitä sanottekaan?" huudahti kuningatar.

"Totta, madame", vastasi Mazarin ojentaen hänelle kynän ja paperin; "se
täytyy tehdä." Sitten hän lisäsi: "Kirjoittakaa, Anna, minä pyydän,
minä tahdon!"

Kuningatar vaipui tuolille, otti kynän ja kirjoitti.

Louvièresin pidättämänä ei kansa tunkeutunut pitemmälle, mutta se
kamala pauhina, joka ilmaisee väenpaljouden suuttumusta, kohisi
entisellään.

Kuningatar kirjoitti:

"Saint-Germainin vankilan kaitsija laskekoon vapauteen parlamenttineuvos
Brousselin." Ja hän vahvisti määräyksen nimikirjoituksellaan.

Koadjutorin katse seurasi tarkoin kaikkia hänen liikkeitään. Hän otti
paperin heti kun se oli kunnossa, palasi ikkunan ääreen ja huusi
heiluttaen sitä kädessään:

"Tässä on määräys!"

Koko Pariisi tuntui ratkeavan rajattoman riemastuksen huutoon; sitten
kajahteli: "Eläköön Broussel! Eläköön koadjutori!"

"Eläköön kuningatar!" lisäsi koadjutori.

Jotkut huudot vastasivat siihen, mutta harvoina ja heikkoina. Kenties
oli koadjutori kohottanut sen huudon ainoastaan saadakseen Itävallan
Annan tuntemaan valtansa vähäisyyden.

"Ja nyt saatuanne mitä tahdoitte", virkkoi hän, "menkää, herra de
Gondy!"

"Kun kuningatar jälleen tarvitsee minua", sanoi koadjutori kumartaen,
"tietää teidän majesteettinne olevani käytettävissä."

Kuningatar antoi merkin päällään, Gondy vetäytyi pois.

"Sinua kirottua pappia!" huudahti Itävallan Anna ojentaen kätensä juuri
sulkeutunutta ovea kohti; "panen sinut vielä tyhjentämään lopun
kalkista, jonka olet tänään tarjonnut nautittavakseni."

Mazarin tahtoi lähestyä häntä.

"Jättäkää minut!" kivahti kuningatar, "te ette ole mies!"

Ja hän poistui huoneesta.

"Sinä se et ole nainen", mutisi Mazarin.

Sitten hän hetkisen mietittyään muisti, että d'Artagnanin ja Portoksen
piti olla saapuvilla, joten he siis olivat kuulleet kaikki. Hän rypisti
kulmiansa ja astui suoraan esiripun luo, kohottaen sitä; kammio oli
tyhjä.

Kuningattaren viime sanan kuullessaan oli d'Artagnan tarttunut
Portoksen käteen ja vetänyt hänet mukanaan lehterille.

Mazarin saapui vuorostaan lehterille ja tapasi ystävykset kävelemässä
siellä.

"Minkätähden olette lähteneet kammiosta, herra d'Artagnan?" kysyi
Mazarin.

"Syystä että kuningatar käski kaikkien poistua", vastasi d'Artagnan,
"ja minä ajattelin määräyksen koskevan meitä kuten muitakin."

"Olette siis olleet täällä...?"

"Noin neljännestunnin", virkkoi d'Artagnan katsoen Portokseen ja
ilmaisten tälle merkillä, että toisen oli pysyttävä hänen puolellaan.

Mazarin huomasi merkin ja jäi vakuutetuksi siitä, että d'Artagnan oli
nähnyt ja kuullut kaikki; mutta hän oli hyvillään siitä valheesta.

"Te, herra d'Artagnan, olette tosiaankin se mies, jota tavoittelin, ja
voitte luottaa minuun kuten ystävännekin."

Sitten hän tervehti kumppanuksia herttaisimmalla hymyllään ja lähti
rauhallisempana takaisin työhuoneeseensa, sillä Gondyn poistuessa oli
meteli tauonnut kuin loihdittuna.




YHDESKUUDETTA LUKU

Vastoinkäyminen virkistää muistia


Itävallan Anna oli raivostuksissaan palannut rukoushuoneeseensa.

"Mitä!" huudahti hän väännellen kauniita käsiään, "mitä! Kansa on
nähnyt anoppini Maria dei Medicin vangituttavan Condén, täysiverisen
prinssin; se on nähnyt kardinaalin häätävän anoppini, entisen
hallitsijattarensa; se on nähnyt herra de Vendômen, Henrik neljännen
pojan, suljettuna Vincennesiin; se ei ole sanonut mitään, kun
häväistiin, teljettiin tyrmään ja uhattiin noita ylhäisiä henkilöitä!
Mutta jonkun Brousselin vuoksi ... hyvä Jumala, mihin onkaan joutunut
kuninkuus!"

Ajattelemattaan kosketti Anna juuri polttavaa kysymystä. Kansa ei ollut
virkkanut sanaakaan prinssien puolesta, mutta se nousi Brousselin
vuoksi sentähden, että oli kysymyksessä kansan mies, joten kansa tunsi
vaistomaisesti, että se Brousselia puolustaessaan varjeli itseään.

Sillaikaa Mazarin käveli edes takaisin työhuoneessaan, tuon tuostakin
katsoen kauniiseen venetsialaiseen kuvastimeensa, joka oli ihan
sirpaleina.

"Hm", hän sanoi, "ikäväähän kyllä on joutua siten mukautumaan, mutta me
saamme vielä hyvityksemme: mitä väliä on Brousselilla? Se on pelkkä
nimi eikä mikään asia."

Niin ovela valtiomies kuin Mazarin olikin, erehtyi hän kuitenkin tällä
kertaa: Broussel edusti todellakin asiaa eikä ainoastaan nimeä.

Niinpä, kun Broussel seuraavana aamuna saapui Pariisiin suurissa
vaunuissaan, vierellään poikansa Louvières ja vaunujen takana Friquet,
ryntäsikin kansa aseissaan häntä vastaanottamaan. Huudot: "Eläköön
Broussel! Eläköön isämme!" kajahtelivat kaikkialla ja kuuluivat kuolon
sanomalta Mazarinin korvissa. Joka taholta kertoivat kardinaalin ja
kuningattaren vakoojat huonoja uutisia, jotka järkyttivät ministeriä,
mutta jättivät kuningattaren aivan rauhalliseksi. Kuningatar näytti
hautovan jotakin suurta päätöstä, ja lisäsi Mazarinin levottomuutta.
Ministeri tunsi hänen ylpeän luonteensa ja pelkäsi pahoin Itävallan
Annan itsenäisiä aikeita.

Koadjutori oli taas tullut parlamenttiin enemmän kuninkaana kuin
kuningas, kuningatar ja kardinaali kaikki yhteensä. Hänen lausuntonsa
perusteella oli parlamentin julistuksella kehoitettu porvareita
laskemaan pois aseensa ja poistamaan katusulut: he tiesivät nyt, että
tarvittiin vain tunti uuteen aseistautumiseen ja yksi yö uusien
katusulkujen rakentamiseen.

Planchet oli palannut myymäläänsä; voitto tuo aina armahduksen.
Planchet ei siis enää pelännyt joutuvansa hirteen; hän oli vakuutettu
siitä, että jos häntä vain yritettäisiinkään pidättää, nousisi kansa
hänen puolestaan niinkuin se oli Brousselista mellakan nostanut.

Rochefort oli luovuttanut keveät ratsumiehensä takaisin chevalier
d'Humièresille; kaksi puuttui nimihuudossa, mutta chevalier oli
sydämeltään frondelainen eikä tahtonut kuulla puhuttavankaan mistään
vahingonkorvauksesta.

Kerjäläinen oli asettunut jälleen paikalleen Saint-Eustachen edustalle,
yhä jaellen vihkivettänsä toisella kädellä ja pyytäen almuja toisella;
kukaan ei aavistanut, että nuo kaksi kättä olivat vastikään olleet
murtamassa yhteiskuntarakennuksesta irti kuninkuuden peruskiveä.

Louvières tunsi itsensä ylpeäksi ja tyytyväiseksi. Hän oli kostanut
Mazarinille, jota hän inhosi, ja voimakkaasti auttanut isänsä
vapauttamista vankilasta; hänen nimeänsä oli kauhistuneesti mainittu
Palais-Royalissa, ja hän virkkoi nauraen parlamenttineuvokselle, kun
tämä oli taas päässyt perheensä pariin:

"Uskotko, isä, että jos pyytäisin kuningattarelta komppaniaa, hän
antaisi sen minulle?"

D'Artagnan oli käyttänyt hetken rauhaa lähettääkseen pois Raoulin, jota
hänen oli ollut mellakan aikana kovin työläs pidätellä huoneessaan, kun
tämä oli ehdottomasti tahtonut paljastaa miekkansa jommankumman
puolueen hyväksi. Raoul oli alussa vastustellut, mutta d'Artagnan oli
puhunut kreivi de la Fèren nimessä. Nuorukainen oli pistäytynyt
vieraisille madame de Chevreusen luo ja sitten lähtenyt takaisin
armeijaan.

Ainoastaan Rochefort katsoi jutun päättyneen jokseenkin nolosti: hän
oli kirjeellisesti kutsunut Beaufortin herttuan, tämä oli nyt tulossa,
tavatakseen Pariisin rauhallisena.

Hän meni tapaamaan koadjutoria, kysyäkseen tältä, eikö hänen ollut
ilmoitettava prinssille, jotta tämä pysähtyisi matkallaan; mutta Gondy
mietti tuokion ja vastasi:

"Antakaa hänen vain tulla."

"Mutta eikö siis kaikki ole lopussa?" kysyi Rochefort.

"Voi, hyvä kreivi, me olemme vasta alussa."

"Mikä teidät saa siihen käsitykseen?"

"Se tuntemus, mikä minulla on kuningattaren sydämestä: hän ei tahdo
jäädä häviölle."

"Onko hänellä siis jotakin mielessään?"

"Toivoakseni."

"Mitä tiedätte siitä, antakaahan kuulla?"

"Tiedän hänen kirjoittaneen Condén prinssille ja pyytäneen tätä
kiireimmiten tulemaan takaisin armeijan kanssa."

"Kas, kas!" sanoi Rochefort; "te olette oikeassa, herra de Beaufortin
on tultava."

Samana iltana, jona tämä keskustelu tapahtui, levisi huhu, että hänen
korkeutensa prinssi oli saapunut kaupunkiin.

Tieto oli varsin yksinkertainen ja luonnollinen, mutta se herätti
kuitenkin tavatonta huomiota. Sanottiin madame de Longuevillen tulleen
virkkaneeksi muutamia varomattomia viittauksia: hänellä muka oli
prinssin luottamus, -- tämänhän syytettiin tuntevan sisartansa kohtaan
hellyyttä, joka meni yli veljellisen ystävyyden rajojen.

Ne viittaukset ilmaisivat pahaenteisiä suunnitelmia kuningattaren
taholta.

Ja samana iltana kiersivät huomattavammat porvarit, raatimiehet ja
korttelinvanhimmat tuttaviensa luona, haastellen:

"Miksemme ottaisi haltuumme kuningasta ja veisi häntä kaupungintaloon?
On väärin jättää häntä vihollistemme kasvatettavaksi: he antavat
hänelle huonoja neuvoja, kun hän sitävastoin esimerkiksi herra
koadjutorin ohjaamana saisi kansallisia periaatteita ja oppisi
rakastamaan kansaansa."

Kaiken yötä kuului kumeata kohua; seuraavana päivänä nähtiin jälleen
harmaat ja mustat kauhtanat, aseellisten kauppiasten patrullit ja
kerjäläisjoukot.

Kuningatar oli viettänyt yön kahdenkeskisessä neuvottelussa hänen
korkeutensa prinssin kanssa; puoliyön aikaan oli prinssi saatettu
kuningattaren rukoushuoneeseen, josta hän oli poistunut vasta viiden
tienoissa aamulla.

Kello viideltä kuningatar lähti kardinaalin työhuoneeseen. Jos
kuningatar ei ollut vielä mennyt levolle, niin oli sitävastoin
kardinaali jo noussut jalkeille.

Hän oli laatimassa vastausta Cromwellille; kuusi päivää oli jo kulunut
kymmenestä, jotka hän oli vaatinut Mordauntilta miettimisajakseen.

-- Pyh, -- sanoi hän itsekseen, -- olen kyllä antanut hänen hiukan
odottaa, mutta herra Cromwell tietää hyvin, mitä kapinoiminen
merkitsee, suodakseen minulle anteeksi.

Hän tarkisti sitten tyytyväisenä kirjelmänsä ensimmäistä kappaletta,
kun koputettiin hiljaa ovelle, joka johti kuningattaren huoneisiin.
Ainoastaan Itävallan Anna saattoi tulla siitä ovesta. Kardinaali nousi
ja meni avaamaan.

Kuningattarella oli yllään aamupuku, mutta se soveltui hänelle
erinomaisesti, sillä Diana de Poitiersin ja Ninonin tavoin säilytti
Itävallan Anna pysyväisen kauneuden etuoikeutenaan; tänä aamuna hän
vain oli tavallista kauniimpi, sillä hänen silmissään oli kaikki se
loiste, mitä sisäinen ilo voi katseille antaa.

"Mitä on tekeillä, madame?" kysyi Mazarin levottomasti; "sävynne on
kovin ylpeä?"

"Niin, Giulio", vastasi hän, "olen ylpeä ja onnellinen, sillä minä olen
keksinyt keinon tukehduttaakseni tuon satapäisen hirviön."

"Te olette suuri valtiotaidossa, kuningattareni", sanoi Mazarin;
"sallikaa minunkin kuulla se keino."

Ja hän salasi, mitä oli kirjoittanut, piilottaen aloitetun kirjeen
papereihinsa.

"Tiedättekö, että he tahtovat ottaa minulta pois kuninkaan?" kysyi
kuningatar.

"Voi, kyllä! Ja minut hirttää."

"He eivät saa kuningasta."

"Eivätkä hirtä minua, _benone_."

"Kuulkaahan: aion riistää heiltä poikani, itseni ja mukanani teidät.
Tahdon, että tämä tapaus, joka tänään tai huomenna muuttaa asiain
kulun, toteutetaan kenenkään muun kuin teidän, minun ja erään kolmannen
henkilön tietämättä."

"Ja kuka on tuo kolmas henkilö?"

"Hänen korkeutensa prinssi."

"Hän on siis saapunut, kuten minulle jo on kerrottukin."

"Niin on, eilen illalla."

"Ja te olette tavannut hänet?"

"Erkanin hänestä vastikään."

"Hän antaa apunsa tähän aikeeseen?"

"Hän antoi sen neuvon itse."

"Ja Pariisi?"

"Hän pakottaa sen nälällä antautumaan armoille."

"Ehdotukselta ei puutu suurenmoisuutta, ja nähdäkseni on sen
toteuttamisessa vain yksi vastus."

"Mikä sitten?"

"Mahdottomuus."

"Se on tyhjä sana. Mikään ei ole mahdotonta."

"Ehdottaa, ei."

"Toteuttaa. Onko meillä rahoja?"

"Hiukan", vastasi Mazarin vapisten pelosta, että Itävallan Anna
turvautuisi hänen kukkaroonsa.

"Onko meillä sotaväkeä?"

"Viisi- tai kuusituhatta miestä."

"Onko meillä rohkeutta?"

"Paljon."

"Sitten on asia helppo. Voi, ymmärrättekö, Giulio? Pariisi, tämä
vihattava Pariisi, herää jonakuna aamuna ilman kuningatarta ja
kuningasta saarrettuna, piiritettynä, nälän uhkaamana, ainoana
turvanaan typerä parlamenttinsa ja kuivettunut vääräsäärinen
koadjutorinsa."

"Erinomaista, erinomaista!" huudahti Mazarin; "minä käsitän
vaikutuksen, mutten näe mitään keinoa, jolla päästäisiin siihen."

"Sen kyllä keksin minä!"

"Te tiedätte, että se on sotaa, kansalaissotaa, hehkuvaa, silmitöntä,
leppymätöntä."

"Niin, niin, sotaa", vastasi Itävallan Anna; "niin, minä tahdon
hävittää tämän kapinallisen kaupungin tuhaksi, verellä tahdon sammuttaa
tulen, kamala esimerkki ikuistakoon rikoksen ja rangaistuksen. Pariisi,
minä vihaan, inhoan sinua!"

"Hiljaa, hiljaa, Anna, jopa olette verenhimoinen! Pitäkää varanne, me
emme nyt elä Malatestain ja Czastruccio Castracanien aikoja; te panette
vaaraan päänne, kaunis kuningattareni, ja se olisi suuri vahinko."

"Laskette leikkiä."

"Varsin vähän. On vaarallista käydä sotaa kokonaista kansakuntaa
vastaan: katsokaa lankoanne Kaarlo-kuningasta, hän on peräti pahassa
pinteessä."

"Me olemme Ranskassa, ja minä olen espanjatar."

"Sitä pahempi, _per Baccho_, sitä pahempi! Soisin mieluummin olevanne
ranskalainen ja itseni samaten; silloin vihattaisiin meitä molempia
vähemmin."

"Hyväksytte kuitenkin esitykseni?"

"Kyllä, jos näen hankkeen mahdolliseksi."

"Se on mahdollinen, sanon teille; valmistautukaa vain matkalle."

"Minäkö! Olen aina lähtövalmis, mutta tiedättehän että minä en
milloinkaan lähde ... ja tällä kertaa en luultavasti sen paremmin kuin
ennenkään."

"Mutta jos minä matkustan, tuletteko mukaan?"

"Kyllä koetan."

"Te kuoletatte minut pelkäilyllänne, Giulio; ja mitä pelkäättekään
tapahtuvan?"

"Monia seikkoja."

"Millaisia?"

Mazarinin kasvot, joilla tähän asti oli ollut leikkisä ilme,
synkistyivät.

"Anna", hän sanoi, "te olette nainen ja voitte senvuoksi loukata miehiä
mielenne mukaan, varmana kajoamattomuudestanne. Te syytätte minua
pelkuruudesta; olen kuitenkin vähemmän peloissani kuin te, koska en
pyri pakoon. Ketä vastaan kiljutaan? Teitäkö vain minua? Kenet
tahdotaan hirttää, teidätkö vai minut? No niin, minä uhmaan kuitenkin
myrskyä, minä, jota te soimaatte raukkamaiseksi, enkä pöyhistelyllä,
sillä se ei ole tapojani, vaan sitkeydellä. Seuratkaa esimerkkiäni:
vähemmän pauhua, enemmän tehoa. Te huudatte äänekkäästi, mutta ette
saavuta mitään. Puhutte paosta!" Mazarin kohautti olkapäitään, tarttui
kuningatarta kädestä ja vei hänet ikkunan ääreen. "Katsokaa!"

"No niin?" kysyi kuningatar itsepintaisuutensa sokaisemana.

"No, mitä näette tästä ikkunasta? Ellen erehdy, parveilee tuolla
porvareita haarniskoissa ja kypäreissä, hyvillä musketeilla
varustettuina kuten liigan päivinä, pitäen niin tarkasti silmällä
ikkunaa, josta heitä katselette, että teidät varmasti nähdään, jos
nostatte kaihdinta noin korkealle. Tulkaa nyt tähän toiseen ikkunaan;
mitä näette? Kansan miehiä tapparakeihäineen vartioimassa porttejanne.
Jokaisesta tämän palatsin aukosta, minkä luo teidät johtaisin,
näkisitte samaa. Niin, porttinne ovat vartioituja, kellariluukkunne
ovat vartioittuja, ja minä sanon teille vuorostani, mitä kunnon La
Ramée huomautti minulle herra de Beaufortista: Jollette voi tekeytyä
linnuksi tai hiireksi, niin ette pääse livahtamaan täältä."

"Hän livahti kuitenkin."

"Ajatteletteko lähteä samaan tapaan?"

"Olen siis vankina?"

"_Parbleu_!" virkahti Mazarin; "tunnin ajan olen teille sitä
todistellut."

Ja tyynesti otti Mazarin aloitetun kirjelmänsä ja jatkoi kohdasta,
johon se oli keskeytynyt.

Suuttumuksesta vapisten ja nöyryytyksestä punehtuneena lahti Anna
työhuoneesta, paiskaten oven perässään kiivaasti kiinni.

Huoneisiinsa palattuaan kuningatar vaipui leposohvalle ja alkoi itkeä.

Sitten hänen mieleensä juolahti äkillinen aatos.

-- Olen pelastettu, -- hän sanoi nousten ylös. -- Oi, niin, niin, --
tunnen miehen, joka osaa toimittaa minut pois Pariisista, miehen, jonka
olen unohtanut liian pitkäksi aikaa.

Ja mietteissään, vaikka ilahtuneen luottamuksen elähyttämänä, hän
lisäsi:

-- Kuinka kiittämätön olenkaan! Olen kahdenkymmenen vuoden ajaksi
unohtanut miehen, josta minun olisi pitänyt tehdä Ranskan marski.
Anoppini tuhlasi kultaa, arvonimiä ja ystävyyden osoituksia Concinille,
joka tuotti hänelle turmion; kuningas korotti murhasta Ranskan
marskiksi Vitryn, ja minä olen jättänyt unohdukseen ja puutteeseen
jalon d'Artagnanin, joka on minut pelastanut!

Hän kiirehti pöydän ääreen, jolla oli paperia ja mustetta, ja alkoi
kirjoittaa.




KAHDESKUUDETTA LUKU

Puheillepääsy


Sinä aamuna d'Artagnan makasi Portoksen huoneessa. Ystävykset olivat
levottomuuksien alettua ottaneet sen tavan. Päänalusensa alla heillä
oli miekkansa, pöydällä käden ulottuvissa pistoolit.

D'Artagnan nukkui vielä ja näki unta, että taivas peittyi suureen
keltaiseen pilveen, joka puhkesi satamaan kultaa, ja että hän piteli
hattuansa räystään alla.

Portos puolestaan näki unta, että hänen vaunujensa pääty ei ollut
kyllin leveä sille vaakunalle, jonka hän aikoi siihen maalauttaa.

Heidät herätti seitsemän aikaan livreijaton palvelija, joka toi kirjeen
d'Artagnanille.

"Keltä kirje on?" kysyi gascognelainen.

"Kuningattarelta", vastasi palvelija.

"Hä?" huudahti Portos kohoten vuoteeltaan; "mitä hän sanookaan?"

D'Artagnan käski palvelijan mennä viereiseen huoneeseen, ja niin pian
kuin tämä oli sulkenut oven, hyppäsi d'Artagnan vuoteeltaan ja luki
kirjeen kiireisesti, Portoksen katsellessa häntä silmät suurina ja
uskaltamatta tehdä hänelle mitään kysymyksiä.

"Portos-veikkonen", sanoi d'Artagnan ojentaessaan hänelle
kirjeen, "tällä kertaa saat olla varma parooniudestasi ja minä
kapteenivaltuudestani. Katso tuossa, lue ja päätä itse!"

Portos kurkottausi ottamaan kirjeen ja luki vapisevalla äänellä
seuraavat sanat:

    "Kuningatar tahtoo puhutella herra d'Artagnania; hän
    seuratkoon kirjeen tuojaa."

"Hm", sanoi Portos, "minä en näe tässä mitään erikoista."

"Minä näen, ja aivan erikoista", huomautti d'Artagnan. "Kun minua
kutsutaan, niin asiat ovat pahasti sotkeutuneet. Ajattelehan, mikä
mullistus on täytynyt tapahtua kuningattaren mielessä, kun minä
kahdenkymmenen vuoden kuluttua olen pulpahtanut pinnalle hänen
muistissaan!"

"Se on totta", myönsi Portos.

"Teroita miekkasi, parooni, panosta pistoolisi ja anna hevosillesi
kauroja, sillä minä takaan sinulle, että tässä tapahtuu jotakin uutta
ennen huomispäivää; ja _hiljaa_ kuin muuri!"

"Mutta eihän meille vain viritettäne ansaa, jotta meistä päästäisiin
eroon!" muistutti Portos, joka aina ajatteli, mitä kiusaa hänen
tulevaisesta suuruudestaan täytyi olla muille.

"Jos se on ansa", vakuutti d'Artagnan, "niin kyllä minä sen vainuan;
ole huoletta! Jos Mazarin onkin italialainen, niin olenpa minä
Gascognesta kotoisin."

Ja hän pukeutui tuossa tuokiossa.

Kun Portos yhä maaten kiinnitti hakasiin hänen viittaansa, koputettiin
ovelle toistamiseen.

"Sisälle!" sanoi d'Artagnan.

Toinen palvelija ilmestyi esille.

"Hänen ylhäisyydeltään kardinaali Mazarinilta", ilmoitti tämä.

D'Artagnan katsoi Portokseen.

"Jopa mutkistuu", virkahti Portos; "kumpaisesta on aloitettava?"

"Tämä sopii erinomaisesti", vastasi d'Artagnan; "hänen ylhäisyytensä
kutsuu minua saapumaan puheilleen puolen tunnin kuluttua."

"Hyvä!"

"Ystäväiseni", virkkoi d'Artagnan palvelijaan kääntyen, "sanokaa hänen
ylhäisyydelleen, että olen puolen tunnin kuluttua hänen
käytettävissään."

Palvelija kumarsi ja lähti.

"Onpa hyvä, että hän ei saanut nähdä tuota toista", tuumi d'Artagnan.

"Luulet siis, että he molemmat eivät lähetä noutamaan sinua samalla
asialla?"

"En luule, vaan olen varma siitä."

"Kas niin, d'Artagnan, rivakasti nyt! Muista, että kuningatar odottaa
sinua, kuningattaren jälkeen kardinaali ja kardinaalin jälkeen minä."

D'Artagnan kutsui jälleen huoneeseen Itävallan Annan palvelijan.

"Valmis olen, ystäväiseni", hän sanoi, "opastakaa minua."

Lakeija vei hänet Rue des Petits Champsia pitkin, poikkesi sitten
vasemmalle ja antoi hänen astua sisälle Richelieu-kadun puoleisesta
pikku puutarhaveräjästä; sieltä he menivät salaportaita myöten
rukouskammioon.

Selittämätön tunne sai luutnantin sydämen pamppailemaan. Hänellä ei
enää ollut nuoruuden luottavaisuutta, ja kokemus oli opettanut hänet
oivaltamaan äskeisten tapahtumien tärkeyden. Hän tiesi, mitä
ruhtinaitten korkeus ja kuninkaitten majesteettisuus merkitsi; hän oli
tottunut asettamaan keskinkertaisuutensa alemmaksi rikkauden ja
ylhäisen syntyperän loistoa. Entiseen aikaan hän oli lähestynyt
Itävallan Annaa kuin nuori mies, joka käy tervehtimässä naista. Tänään
oli asema toinen: hän saapui kuningattaren puheille kuin halpa sotamies
kuuluisan päällikön luo.

Hisahdus häiritsi kappelin hiljaisuutta. D'Artagnan säpsähti ja näki
valkoisen käden kohottavan oviverhoa; sen muodosta, valkoisuudesta ja
kauneudesta hän tunsi kuninkaallisen käden, joka oli aikoinaan
ojennettu hänelle suudeltavaksi.

Kuningatar astui sisälle.

"Te se olette, herra d'Artagnan", hän sanoi luoden upseeriin leppeätä
suruisuutta kuvastavan katseen, "te se olette, ja minä tunnen teidät
hyvin. Katselkaa nyt te minua, olen kuningatar, -- tunnetteko minua?"

"En, madame", vastasi d'Artagnan.

"Mutta ettekö siis enää muista", pitkitti Itävallan Anna sillä
miellyttävällä sävyllä, jonka hän tarpeen tullen osasi antaa äänelleen,
"että kuningatar aikoinaan tarvitsi nuorta ja uskollista urhoa, että
hän tapasi sen ritarin ja että hän on aina säilyttänyt tälle sijan
sydämensä syvyydessä, vaikka tämä on saattanut luulla jääneensä
unohduksiin?"

"En, madame, siitä olen tietämätön", vastasi muskettisoturi.

"Sepä vahinko, monsieur", sanoi Itävallan Anna, "sepä vahinko, ainakin
kuningattarelle, sillä kuningatar tarvitsee nyt samaa uljuutta ja
samaa uskollisuutta."

"Mitä!" virkahti d'Artagnan; "kuningatarko, niin harrasten palvelijain,
niin viisasten neuvonantajain, sanalla sanoen niin etevien tai
likeisten miesten ympäröimänä, suvaitsee katsahtaakaan halpaan
soturiin!"

Anna käsitti verhotun moitteen, mutta häntä se pikemmin liikutti kuin
ärsytti. Gascognelaisen aatelismiehen suuri uhrautuvaisuus ja
tavoittelemattomuus olivat useana kertana nöyryyttäneet häntä; hän oli
antanut voittaa itsensä jalomielisyydessä.

"Saattaa olla totta, mitä minulle sanotte ympäristöstäni, herra
d'Artagnan", hän lausui; "mutta minä en luota muihin kuin ainoastaan
teihin. Tiedän teidän kuuluvan herra kardinaalin palvelukseen, mutta
olkaa minunkin apunani, niin otan pitääkseni huolta ylenemisestänne.
Sanokaa, tekisittekö hyväkseni tänään, mitä se entinen aatelismies teki
kuningattarensa puolesta?"

"Teen kaikkea, mitä teidän majesteettinne käskee", vastasi d'Artagnan.

Kuningatar mietti tovin ja sanoi nähdessään muskettisoturin varovaisen
esiintymisen:

"Haluatte kenties mieluummin levätä?"

"Enpä tiedä, sillä minä en ole milloinkaan levännyt, madame."

"Onko teillä ystäviä?"

"Minulla oli kolme: kaksi on lähtenyt Pariisista, en tiedä minne; yksi
ainoa on jäljellä, mutta hän on niitä, jotka luullakseni tunsivat sen
entisen ritarin, miehen, jonka mainitsemisella teidän majesteettinne
minua äsken kunnioitti."

"Hyvä on", jatkoi kuningatar; "te ja ystävänne vastaatte armeijaa."

"Mitä minun on tehtävä, madame?"

"Tulkaa takaisin kello viideltä, jolloin sanon sen teille; mutta älkää
hiiskuko ainoallekaan elolliselle olennolle kohtauksesta, jonka teille
myönnän, monsieur."

"En, madame."

"Vannokaa se Kristuksen nimessä."

"Madame, minä en ole milloinkaan syönyt sanaani; kun lupaan, niin se
pitää."

Vaikka ihmeissään tästä puheenlaadusta, johon hovilaiset eivät olleet
häntä totuttaneet, näki kuningatar siinä onnellisen enteen innosta,
jota d'Artagnan osoittaisi hänen hankkeensa toimeenpanossa.
Gascognelaisen temppuja oli toisinaan kätkeä terävä oveluutensa
uskollisen karkeapintaisuuden verhoon.

"Kuningattarella ei tällähaavaa ole muuta käskettävää?" kysyi soturi.

"Ei, monsieur", vastasi Itävallan Anna; "voitte poistua mainitsemaani
määrähetkeen asti."

D'Artagnan kumarsi ja vetäytyi pois.

-- Perhana, -- hän tuumi ovella; -- näyttää siltä kuin minua
tarvittaisiin täällä tosiaankin kipeästi.

Puoli tuntia oli jo kulunut, joten hän astui lehterin yli ja meni
koputtamaan kardinaalin huoneiston ovelle.

Bernouin vei hänet herransa eteen.

"Tulin kuulemaan määräyksiänne, monseigneur", sanoi d'Artagnan.

Ja tapansa mukaan hän loi nopean silmäyksen ympärilleen ja huomasi,
että Mazarinilla oli sinetöitty kirje kädessään. Mutta se oli alassuin
kirjoituspöydällä, joten oli mahdoton nähdä osoitetta.

"Tulette kuningattaren luota?" kysyi Mazarin tähystäen d'Artagnania
tiukasti.

"Minäkö, monseigneur! Kuka sitä on sanonut?"

"Ei kukaan, mutta tiedän sen."

"Minua surettaa sanoa teidän ylhäisyydellenne, että te erehdytte",
vastasi gascognelainen häikäilemättömästi, lujana sen lupauksen
johdosta, jonka oli antanut Itävallan Annalle.

"Avasin itse eteishuoneen oven ja näin teidän tulevan lehterin päässä."

"Se johtui siitä, että minut johdettiin tänne salaportaita myöten."

"Minkätähden?"

"En tiedä, nähtävästi siinä oli joku väärinkäsitys."

Mazarin tiesi, ettei ollut helppo saada d'Artagnania ilmaisemaan, mitä
tämä tahtoi salata; hän luopuikin siksi kertaa yrittämästä tunkeutua
gascognelaisen salamyhkäisyyteen.

"Puhukaamme minun asioistani", virkkoi kardinaali, "koska te ette tahdo
hiiskua mitään omistanne."

D'Artagnan kumarsi.

"Pidättekö matkoista?" kysyi kardinaali.

"Olen viettänyt suuren osan elämääni maantiellä."

"Pidätteleekö teitä mikään Pariisissa?"

"Minua ei voisi pidätellä mikään muu kuin käsky korkeammasta paikasta."

"Hyvä! Kas tässä kirje, joka on toimitettava osoitteen mukaisiin
käsiin."

"Osoitteen, monseigneur? Mutta sitähän siinä ei ole."

Kuoren etupuolellekaan ei tosiaan ollut kirjoitettu mitään.

"Seikka on sellainen", huomautti Mazarin, "että kirje on
kaksinkertaisessa kotelossa."

"Ymmärrän, ja minun on murrettava ulkokuori vasta kun olen saapunut
määrättyyn paikkaan."

"Aivan. Ottakaa ja lähtekää. Teillä on muuan ystävä, herra du Vallon,
josta pidän paljon; lähteköön hän mukaanne."

-- Lempo! -- ajatteli d'Artagnan; -- hän tietää, että me kuulimme hänen
keskustelunsa eilen, ja tahtoo nyt loitontaa meidät Pariisista.

"Epäröitsettekö?" kysyi Mazarin.

"En, monseigneur; lähden päätähavin. Soisin vain..."

"Mitä niin? Sanokaa."

"Että teidän ylhäisyytenne pistäytyisi kuningattaren luona."

"Milloin?"

"Nyt heti."

"Mitä varten?"

"Lausuaksenne hänelle ainoastaan nämä sanat: 'Lähetän herra
d'Artagnanin matkalle, ja hänen on lähdettävä suoraa päätä.'"

"Nyt kai myönnätte", huomautti Mazarin, "että olette tavannut
kuningattaren?"

"Minulla on ollut kunnia sanoa teidän ylhäisyydellenne, että joku
väärinkäsitys on kenties tapahtunut."

"Mitä se merkitsee?" kysyi Mazarin.

"Rohkenenko uudistaa pyyntöni teidän ylhäisyydellenne?"

"Hyvä, minä lähden. Odottakaa täällä."

Mazarin katsoi huolellisesti, oliko mitään avainta unohtunut
kaappeihin, ja poistui.

Kului kymmenen minuuttia, jollaikaa d'Artagnan ponnisti kaiken kykynsä
lukeakseen kirjeen ulkokuoren läpi, mitä sisempään oli kirjoitettu,
mutta onnistumatta.

Mazarin palasi kalpeana ja kuohuksissaan; hän meni istuutumaan
kirjoituspöytänsä ääreen. D'Artagnan yritti lukea hänen sävynsä kuten
äsken kirjelmän osoitetta, mutta kardinaalin kasvonpiirteet olivat
melkein yhtä läpitunkemattomat kuin kotelokin.

-- Kas, kas! -- tuumi gascognelainen; -- hän näyttää ärtyneeltä.
Minuako vastaan? Hän miettii -- lähettääkseenkö minut Bastiljiin?
Siivolla, monseigneur! Jos virkat sanankaan sellaisesta, niin kuristan
sinut heti ja lyöttäydyn frondelaiseksi. Silloin minua kannetaan
riemusaatossa kuin herra Brousselia, ja Atos julistaa minut Ranskan
Brutukseksi. Olisi sekin jotain!

Ainiaan nelistävällä mielikuvituksellaan oli gascognelainen jo
laskenut, mitä etuja hän voisi saada asemasta.

Mutta Mazarin ei antanut mitään sellaista määräystä; hän päin vastoin
omaksui herttaisen sävyn d'Artagnania kohtaan.

"Olitte oikeassa", hän sanoi, "hyvä mosjöö d'Artagnan; te ette voi
lähteä vielä."

"Kas!" virkahti d'Artagnan.

"Antakaahan minulle siis takaisin se kirje."

D'Artagnan totteli. Mazarin varmistausi siitä, että sinetti oli
koskematon.

"Tarvitsen teitä tänä iltana", hän sanoi; "tulkaa takaisin kello
viideltä."

"Kello viideltä, monseigneur", vastasi d'Artagnan, "minulla on kohtaus,
josta en voi jäädä pois."

"Se älköön teitä huolestuttako", virkkoi Mazarin; "se saa jäädä."

-- Hyvä! -- ajatteli d'Artagnan; -- sen saatoin arvatakin.

"Palatkaa siis kello viisi ja tuokaa mukananne kunnon herra du Vallon;
mutta jättäkää hänet eteishuoneeseen: tahdon puhua kanssanne kahden
kesken."

D'Artagnan kumarsi.

Kumartaessaan hän virkkoi itsekseen:

-- Molemmilla sama määräys, molemmat samalla hetkellä, molemmat
Palais-Royalissa: kyllä aavistelen. Voi, tässäpä salaisuus, josta herra
de Gondy maksaisi satatuhatta livreä!

"Te harkitsette?" virkahti Mazarin levottomasti.

"Niin, tulin tuumineeksi pitäisikö meidän olla aseistettuina vai eikö."

"Aseissa hampaita myöten", vastasi Mazarin.

"Hyvä monseigneur, kyllä ollaan."

D'Artagnan kumarsi, poistui huoneesta ja kiirehti toistamaan
ystävälleen Mazarinin imartelevia lupauksia, jotka saivat Portoksen
tavattomaan hurmioon.




KOLMASKUUDETTA LUKU

Pako


Kaupungissa havaittiin kyllä kiihtymyksen merkkejä, mutta
Palais-Royalissa näkyi riemu olevan valloillaan, kun d'Artagnan lähti
sinne kellon lähetessä viittä ehtoopäivällä. Eikä ihmekään: olihan
kuningatar antanut kansalle takaisin Brousselin ja Blancmesnilin.
Hänellä ei senvuoksi ollut todella mitään pelkäämistä, koska kansalla
ei enää ollut mitään vaadittavaa. Hänen nykyinen mielenkuohunsa oli
vain jäännöstä järkkymyksestä, joka tarvitsi aikaa tyyntyäkseen,
niinkuin myrskyn jälkeen toisinaan kuluu päiväkausia ennen kuin
maininki tasaantuu.

Linnassa vietettiin suurta juhlaa, jolle oli verukkeena Lensin
voittajan paluu. Prinssit ja prinsessat olivat kutsuttuja; vaunut
täyttivät linnanpihat puolipäivästä asti. Päivällisen jälkeen aiottiin
kuningattaren luona pelata korttia.

Itävallan Anna oli tänä päivänä harvinaisen herttainen ja sukkela;
häntä ei ollut milloinkaan nähty iloisemmalla tuulella. Hehkuva
kostonhimo säihkyi hänen silmissään ja väreili hänen huulillaan.

Samassa kun noustiin pöydästä hiipi Mazarin pois; d'Artagnan oli jo
paikallaan ja odotti häntä eteishuoneessa. Kardinaali ilmestyi sinne
hymyillen, tarttui häntä kädestä ja johti hänet työhuoneeseensa.

"Hyvä mosjöö d'Artagnan", virkkoi ministeri istuutuen, "aion nyt antaa
teille todisteen suurimmasta luottamuksesta, mitä ministeri voi
osoittaa upseerille."

D'Artagnan kumarsi.

"Minä toivon", hän vastasi, "että teidän ylhäisyytenne antaa sen
minulle ilman sivutarkoituksia ja vakuutettuna ansiollisuudestani siinä
suhteessa."

"Olette kaikkein ansiollisin, hyvä ystävä, koska kerran käännyn teidän
puoleenne."

"No niin", virkkoi d'Artagnan, "tunnustan teille, monseigneur, että
olen jo kauan odottanut sellaista tilaisuutta. Ilmoittakaa minulle
senvuoksi heti, mitä teillä on sanottavaa."

"Te saatte, hyvä mosjöö d'Artagnan", aloitti Mazarin, "tänä iltana
haltuunne koko valtion menestyksen."

Hän pysähtyi.

"Selittäkää tarkoituksenne, monseigneur, minä odotan."

"Kuningatar on päättänyt tehdä kuninkaan kanssa pikku matkan
Saint-Germainiin."

"Vai niin!" vastasi d'Artagnan; "kuningatar siis aikoo jättää
Pariisin."

"Naisen oikku, ymmärrättehän."

"Kyllä ymmärrän varsin hyvin", vastasi d'Artagnan.

"Sentähden hän kutsutti teidät luokseen aamulla ja pyysi tulemaan
jälleen viideltä."

-- Kyllä kannatti vaatia minua vannomaan, etten hiisku siitä
kohtauksesta kellekään! jupisi d'Artagnan. -- Voi niitä naisia --
kuningattarinakin he aina ovat naisia!

"Paheksutteko tätä pikku matkaa, hyvä mosjöö d'Artagnan?" kysyi Mazarin
levottomasti.

"Minäkö, monseigneur!" virkahti d'Artagnan; "kuinka niin?"

"Te kohautitte olkapäitänne."

"Se on tapanani, kun haastan itsekseni, monseigneur."

"Hyväksytte siis matkan?"

"En hyväksy enkä paheksu, monseigneur; odotan määräyksiänne."

"Hyvä. Teidät siis olen valinnut viemään kuninkaan ja kuningattaren
Saint-Germainiin."

-- Siinäpä lurjus kerrassaan! -- tuumi d'Artagnan itsekseen.

"Näettehän", jatkoi Mazarin huomatessaan d'Artagnanin umpimielisyyden,
"että valtion menestys joutuu teidän huostaanne, kuten jo sanoin."

"Kyllä, monseigneur, ja tunnen täydellisesti sen luottamustoimen
vastuun."

"Otatte kuitenkin vastaan?"

"Otan aina vastaan."

"Katsotte hankkeen mahdolliseksi?"

"Kaikki on mahdollista."

"Hätyytettäneenköhän teitä tiellä?"

"Luultavasti."

"Mutta miten menettelette siinä tapauksessa?"

"Tunkeudun niiden välitse, jotka karkaavat kimppuuni."

"Mutta jos ette pääse?"

"Sen pahempi silloin heille, -- menen heidän ylitseen."

"Ja te viette kuninkaan ja kuningattaren vahingoittumattomina
Saint-Germainiin?"

"Niin."

"Henkenne kaupalla?"

"Henkeni kaupalla."

"Te olette sankari, ystäväiseni!" virkahti Mazarin, ihailevasti
katsellen muskettisoturia.

D'Artagnan hymyili.

"Entä minä?" tiedusti Mazarin oltuaan tovin vaiti ja tähystäen
d'Artagnania tiukasti.

"Miten, monseigneur?"

"Entä jos minäkin tahdon lähteä?"

"Se käy vaikeammaksi."

"Kuinka niin?"

"Teidän ylhäisyytenne voidaan tuntea."

"Tässä valepuvussakin?" kysyi Mazarin.

Ja hän kohotti viittaa lepotuolilta, jolle oli asetettu täydellinen
helmiharmaa ja granaatinvärinen herrasmiehen vaatekerta
hopeapunoksineen.

"Jos teidän ylhäisyytenne käyttää valepukua, niin yritys käy
helpommaksi."

"Ah!" huoahti Mazarin huojentuneesti.

"Mutta teidän ylhäisyytenne tulee tehdä, mitä sanojenne mukaan olisitte
äskettäin tehnyt meidän sijassamme."

"Mitä minun tulee tehdä?"

"Huutaa: _A bas Mazarin_!"[21]

"Kyllä huudan."

"Ranskaksi, sointuvaksi ranskaksi, monseigneur. Pitäkää tarkkaa huolta
ääntämisestä; Sisiliassa surmattiin kuusituhatta anjoulaista, kun
heidät tunnettiin murteellisesta italiankielen ääntämisestä. Varokaa,
etteivät ranskalaiset nyt teille kosta Sisilian iltamessua."

"Teen parhaani."

"Kaduilla kuhisee aseellista väkeä", pitkitti d'Artagnan; "oletteko
varma siitä, että kukaan ei tiedä kuningattaren suunnitelmaa?"

Mazarin mietti.

"Esittämänne homma olisi hyvin tuottoisa kavaltajalle, monseigneur;
hyökkäyksen satunnaisuudet kelpaisivat peittelyksi."

Mazarinia värisytti; mutta hän tuli ajatelleeksi, että kavallusta
hankkiva mies ei varoittaisi ennakolta.

"Sentähden en luotakaan kaikkiin", hän huomautti vilkkaasti, "ja niinpä
olenkin valinnut teidät saattolaisekseni."

"Ettekö lähde kuningattaren mukana?"

"En", vastasi Mazarin.

"Lähdette siis myöhemmällä?"

"En", kertasi Mazarin.

"Ahaa!" sanoi d'Artagnan, alkaen käsittää.

"Niin, minulla on omat suunnitelmani", jatkoi kardinaali.
"Kuningattaren seurassa minä vain lisäisin turmion mahdollisuudet
kaksinkertaisiksi; myöhemmin taasen aiheuttaisi hänen matkansa minun
mahdollisuuksilleni saman tuloksen. Sitä paitsi voitaisiin minut
unohtaa, hovin tultua kerran pelastetuksi: isoiset ovat
kiittämättömiä."

"Totta kyllä", myönsi d'Artagnan, vastoin tahtoansa luoden silmäyksen
kuningattaren timanttisormukseen, jota Mazarin piti sormessaan.

Mazarin seurasi hänen katseensa suuntaa ja käänsi hiljaa sormuksensa
kannan sisällepäin.

"Tahdon siis", virkkoi Mazarin viekkaasti hymyillen, "estää heitä
olemasta kiittämättömiä minua kohtaan."

"Kristityn velvollisuus kieltää johtamasta lähimmäistänsä kiusaukseen",
sanoi d'Artagnan.

"Juuri sentähden tahdon lähteä heidän edellään", täydensi Mazarin.

D'Artagnan myhäili; hän oli mies oivaltamaan varsin hyvin tätä
italialaista keinokkuutta.

Mazarin näki hänen hymyilevän ja käytti hyväkseen tilaisuutta.

"Aloitatte siis viemällä ensin minut Pariisista, niinhän, hyvä mosjöö
d'Artagnan?"

"Kiperä tehtävä, monseigneur!" tuumi d'Artagnan omaksuen jälleen
totisen katsantonsa.

"Mutta", sanoi Mazarin pitäen häntä tarkoin silmällä, jotta soturin
kasvojen ainoakaan ilme ei välttäisi hänen huomiotansa, "mutta te ette
ollenkaan vastustellut kuninkaan ja kuningattaren hankkeesta
puhuttaessa?"

"Kuningas ja kuningatar ovat minun kuningattareni ja kuninkaani,
monseigneur", vastasi muskettisoturi, "henkeni kuuluu heille, minä olen
velvollinen uhraamaan sen heidän hyväkseen. He vaativat sitä, ja siihen
ei minulla ole mitään sanomista."

-- Aivan oikein, -- jupisi Mazarin itsekseen; -- mutta kun henkesi ei
kuulu minulle, on minun se tietenkin ostettava.

Ja syvään huoaten hän alkoi jälleen kääntää sormuksensa kantaa
ulospäin.

D'Artagnan hymyili.

Nämä kaksi miestä olivat toistensa tasalla eräässä kohdassa;
oveluudessa. Jos heillä olisi ollut urheuskin yhteisenä, olisi toinen
saanut toisen tekemään suurtöitä.

"Mutta käsittänettehän myös", sanoi Mazarin, "että jos pyydän teiltä
tätä palvelusta, aion antaa siitä tunnustukseni."

"Eikö teidän ylhäisyytenne ole vielä ehtinyt aietta pitemmälle?" kysyi
d'Artagnan.

"Malttakaas", virkkoi Mazarin vetäen sormuksen sormestaan; "hyvä mosjöö
d'Artagnan, kas tässä timantti, joka on aikoinaan ollut teidän, -- on
kohtuullista, että saatte sen takaisin: ottakaa se, olkaa hyvä."

D'Artagnan ei tuottanut Mazarinille vaivaa kursailulla. Hän otti
sormuksen ja katseli koristetta nähdäkseen, oliko se sama; ja tultuaan
vakuutetuksi timantin puhtaudesta hän pisti sen sormeensa sanomattoman
mielissään.

"Pidin sitä suuressa arvossa", virkkoi Mazarin luoden kalleuteen
jäähyväissilmäyksen; "mutta eipä väliä, annan sen teille auliista
sydämestä."

"Ja minä, monseigneur", vastasi d'Artagnan, "otan sen samaten vastaan.
No, puhukaamme siis pikku asioistanne. Tahdotte lähteä ennen kaikkia
muita?"

"Niin, se on päätökseni."

"Mihin aikaan?"

"Kello kymmenen."

"Ja milloin lähtee kuningatar?"

"Keskiyöllä."

"Se käy laatuun: vien ensin teidät, jätän teidät tulliportin
ulkopuolelle ja palaan noutamaan häntä."

"Oikein, mutta millä tavoin pääsen ulos kaupungista?"

"Oh, se on jätettävä minun huolekseni."

"Annan teille avoimen valtuuden; ottakaa niin voimakas saattue kuin
haluatte."

D'Artagnan pudisti päätänsä.

"Minusta se kuitenkin näyttää varmimmalta keinolta", sanoi Mazarin.

"Niin, teille kyllä, monseigneur, muttei kuningattarelle."

Mazarin puraisi huultansa.

"Miten siis menettelemme?" hän kysyi.

"Se on jätettävä minun huolekseni, monseigneur."

"Hm!" empi Mazarin.

"Minun johdettavakseni on jätettävä koko yritys."

"Mutta..."

"Tai käännyttävä jonkun muun puoleen", jatkoi d'Artagnan pyörähtäen
poispäin.

-- Äh! -- hätääntyi Mazarin itsekseen; -- hän taitaa tosiaan mennä
matkoihinsa timantteineen.

Ja hän kutsui soturin takaisin.

"Mosjöö d'Artagnan, hyvä mosjöö d'Artagnan!" hän virkahti
mielistelevällä äänellä.

"Monseigneur?"

"Vastaatteko minulle kaikesta?"

"En vastaa mistään, panen parastani."

"Parastanne!?"

"Niin."

"No, minä luotan teihin."

-- Sepä hyvä, -- tuumi d'Artagnan itsekseen.

"Olette siis täällä puoli kymmeneltä."

"Ja tapaan teidän ylhäisyytenne valmiina?"

"Varmasti, ihan valmiina."

"Sovittu. Suvaitseeko teidän ylhäisyytenne nyt toimittaa minut
kuningattaren puheille?"

"Mitä varten?"

"Haluaisin kuulla hänen majesteettinsa määräykset hänen omasta
suustaan."

"Hän on antanut niiden ilmoittamisen minun toimekseni."

"Hän on saattanut unohtaa jotain."

"Tahdotte siis ehdottomasti tavata hänet?"

"Kyllä se on välttämätöntä, monseigneur."

Mazarin epäröi tovin; d'Artagnan pysyi itsepintaisen järkkymättömänä.

"No hyvä", sanoi Mazarin, "lähden saattamaan teitä, mutta ei sanaakaan
keskustelustamme!"

"Mitä meidän kesken on puhuttu, se koskee ainoastaan meitä,
monseigneur", virkkoi d'Artagnan.

"Vannotte vaikenevanne?"

"En milloinkaan vanno, monseigneur. Vakuutan tai epään, ja
aatelismiehenä pysyn sanassani."

"No, minä huomaan, että minun on uskottava itseni täydellisesti teidän
huostaanne."

"Niin on parempi, uskokaa minua, monseigneur."

"Tulkaahan", sanoi Mazarin.

Mazarin vei d'Artagnanin kuningattaren rukouskammioon ja pyysi häntä
odottamaan siellä.

D'Artagnanin ei tarvinnut varrota pitkää aikaa. Viiden minuutin
kuluttua saapui kuningatar hienossa juhlapuvussa. Siten somistautuneena
hän näytti tuskin viidenneljättä vanhalta ja oli yhä vielä kaunis.

"Tehän se olettekin, herra d'Artagnan", hän virkkoi armollisesti
hymyillen; "kiitän teitä siitä, että teitte vaatimuksen
puheiilepääsystä."

"Pyydän anteeksi teidän majesteetiltanne", sanoi d'Artagnan, "mutta
halusin omasta suustanne kuulla ohjeeni."

"Tiedätte, mistä on kysymys?"

"Kyllä, madame."

"Otatte vastaan tehtävän, jonka uskon teille?"

"Kyllä, kiitollisesti."

"Hyvä; saapukaa tänne puoliyön aikaan."

"Kyllä tulen."

"Herra d'Artagnan", jatkoi kuningatar, "tunnen liian hyvin
uhrautuvaisuutenne, puhuakseni tällä hetkellä kiitollisuudestani, mutta
vannon teille, etten unohda tätä toista palvelusta, kuten unohdin
ensimmäisen."

"Teidän majesteetillanne on vapaus muistaa ja unohtaa, ja minä en
tiedä, mitä teidän majesteettinne tarkoittaa."

Ja d'Artagnan kumarsi.

"Menkää, monsieur", sanoi kuningatar mitä suopeimmin hymyillen, "menkää
ja tulkaa takaisin puoliyön aikaan."

Hän viittasi jäähyväisiksi kädellään, ja d'Artagnan poistui; mutta
mennessään hän vilkaisi oviverhoon, jonka takaa kuningatar oli tullut,
ja näki sen alta samettikengän kärjen pistävän esiin.

-- Ahaa! -- tuumi hän, -- Mazarin siis kuunteli urkkiakseen,
pettäisinkö hänet. Tuo italialainen tanssimestari ei totisesti ole
kunniallisen miehen palveluksen arvoinen.

Silti saapui d'Artagnan täsmälleen määrähetkellä; puoli kymmeneltä hän
astui eteishuoneeseen.

Bernouin oli odottamassa ja vei hänet sisälle.

Hän tapasi kardinaalin hienoksi herraksi pukeutuneena. Tämä vaateparsi
soveltui hänelle erinomaisesti, ja hän käyttikin sitä luontevasti,
kuten jo olemme maininneet. Silti hän oli kovin kalpea ja vapisikin.

"Ihan yksinkö?" kysyi Mazarin.

"Niin, monsieur."

"Ja kelpo herra du Vallon, eikö hänenkin seuransa saa meitä ilahuttaa?"

"Kyllä, monsieur; hän odottaa vaunuissaan."

"Missä sitten?"

"Palais-Royalin puutarhaveräjällä."

"Lähdemme siis hänen vaunuissaan?"

"Niin, monseigneur."

"Ja ilman muuta vartiota kuin teitä kahta?"

"Eikö siinä ole kylliksi? Yksikin meistä riittäisi!"

"Totisesti, hyvä herra d'Artagnan", sanoi Mazarin, "te peloitatte minua
kylmäverisyydellänne."

"Olisin päin vastoin luullut, että sen pitäisi herättää teissä
luottamusta."

"Entä Bernouin, -- enkö voi ottaa häntä mukaan?"

"Hänelle ei ole tilaa; hän saa jälkeenpäin yhtyä teidän
ylhäisyyteenne."

"Olkoon menneeksi", virkkoi Mazarin; "minunhan tulee kaikessa tehdä
tahtonne mukaan."

"Monseigneur, vielä on aika peräytyä", sanoi d'Artagnan, "ja teidän
ylhäisyydellänne on siihen täysi vapaus."

"Ei, ei", vastasi Mazarin, "lähtekäämme."

Molemmat menivät alas salaportaita, Mazarin pistäen kätensä
d'Artagnanin kainaloon, ja muskettisoturi tunsi, että se käsi vapisi.

He astuivat linnanpihan yli, missä vielä oli joidenkuiden myöhempään
viipyneiden juhlijain vaunut, saapuivat puutarhaan ja lopuksi pienelle
veräjälle.

Mazarin yritti avata sitä avaimella, jonka otti taskustaan, mutta hänen
kätensä vapisi niin, että hän ei tavannut avaimenreikää.

"Antakaa tänne", sanoi d'Artagnan.

Mazarin ojensi hänelle avaimen; d'Artagnan avasi ja pisti avaimen
taskuunsa, aikoen mennä samaa tietä takaisin.

Astuinlauta oli käännetty alas, ja vaununovi oli auki; Mousqueton
seisoi ovikaihtimen vieressä, ja Portos istui vaunujen perällä.

"Nouskaa vaunuihin, monseigneur", kehoitti d'Artagnan.

Mazarinia ei tarvinnut pyytää kahdesti: hän hyppäsi heti vaunuihin.

D'Artagnan nousi hänen perässään; Mousqueton sulki vaununoven ja
kiipesi huokaillen vaunujen taakse. Hän oli jonkun verran vastustellut
matkallelähtöä sillä syyllä, että hän kärsi vielä kipua vammastaan,
mutta d'Artagnan oli sanonut hänelle:

"Jääkää vain, jos haluatte, hyvä herra Mouston, mutta huomautan teille
ennakolta, että Pariisi palaa tänä yönä tuhkaksi."

Silloin ei Mousqueton ollut enää estellyt, vaan selittänyt olevansa
valmis seuraamaan isäntäänsä ja herra d'Artagnania vaikkapa maailman
ääriin.

Vaunut vierivät tasaista vauhtia eteenpäin, jotta kukaan ei voinut
aavistaa, kuinka kiireisiä matkalaisia niissä istui. Kardinaali pyyhki
otsaansa nenäliinalla ja katseli ympärilleen.

Vasemmallaan hänellä oli Portos ja oikeallaan d'Artagnan; kumpainenkin
vartioitsi vaununoveansa, ollen hänelle etuvarustuksena.

Vastapäätä oli takaistuimella kaksi pistooliparia, toinen Portoksen ja
toinen d'Artagnanin edessä, ystävyksillä oli lisäksi miekka kupeellaan.

Sadan askeleen päässä Palais-Royalista muuan patrulli pysähdytti
vaunut.

"Ken kulkee?" huusi johtaja.

"Mazarin!" vastasi d'Artagnan remahtaen nauruun.

Kardinaali tunsi tukkansa nousevan pystyyn.

Pila tuntui porvareista hauskalta; nähdessään nuo vaakunattomat vaunut
ilman saattuetta eivät he olisi mitenkään voineet uskoa moista
varomattomuutta mahdolliseksi.

"Onnea matkalle!" huusivat he.

Ja he antoivat vaunujen vieriä edelleen.

"No", virkahti d'Artagnan, "mitä ajattelee teidän ylhäisyytenne siitä
vastauksesta?"

"Te olette kekseliäs mies", kiitti kardinaali.

"En totisesti käsitä..." tuumiskeli Portos.

Rue des Petits-Champsin keskivaiheilla pidätti vaunut toinen patrulli.

"Ken siellä?" huusi patrullin johtaja.

"Vetäytykää sisemmä, monseigneur", sanoi d'Artagnan.

Mazarin painausi ystävysten väliin ihan näkymättömäksi.

"Ken siellä?" toisti sama ääni kärsimättömästi.

Ja d'Artagnan huomasi, että miehiä karkasi hevosten pääpuoleen.

Hän nojausi puolittain ulos vaunuista.

"Hei, Planchet!" hän huudahti.

Johtaja lähestyi; hän oli tosiaan Planchet. D'Artagnan oli äänestä
tuntenut entisen lakeijansa.

"Mitä! Tekö siinä, monsieur!" kysyi Planchet.

"Voi, hyvä Jumala, niin, ystäväiseni! Portos-veikkonen sai
miekanpiston, ja minä olen viemässä häntä maataloonsa Saint-Cloudiin."

"Voi, niinkö?" pahoitteli Planchet.

"Portos", jatkoi d'Artagnan, "jos kykenet vielä puhumaan, hyvä Portos,
niin virkahan sananen kunnon Planchetille."

"Planchet, ystäväiseni", sopersi Portos surkealla äänellä, "olen
kurjassa tilassa, ja jos tapaat jonkun lääkärin, tee minulle se
palvelus, että lähetät hänet luokseni."

"Taivasten tekijä!" surkutteli Planchet; "mikä onnettomuus! Kuinka se
sattuikaan?"

"Kyllä kerron sittemmin", virkkoi Mousqueton.

Portos huokasi tärisyttävästi.

"Toimita meille pääsy, Planchet", sanoi d'Artagnan hiljaa; "muutoin hän
ei pääse elävänä perille: keuhkot ovat vahingoittuneet, ystäväiseni."

Planchet pudisti päätänsä ikäänkuin tahtoen sanoa: Siinä tapauksessa on
asia aivan arveluttava.

Sitten hän virkkoi väkeensä kääntyen:

"Antakaa mennä, ne ovat ystäviä."

Vaunut lähtivät jälleen liikkeelle, ja Mazarin, joka oli pidätellyt
hengitystään, uskalsi jälleen huoahtaa.

"_Bricconi_!" jupisi hän.

Joitakuita askeleita Saint-Honorén tulliportin sisäpuolella kohdattiin
kolmas ryhmä: siihen kuului pelkkiä epäilyttävän näköisiä miehiä, jotka
pikemmin muistuttivat rosvoja kuin mitään muuta: se oli Saint-Eustachen
kerjäläisen väkeä.

"Pidä varasi, Portos!" virkkoi d'Artagnan.

Portos ojensi kätensä pistoolejansa kohti.

"Mitä on tekeillä?" kysyi Mazarin.

"Monseigneur, luulen meidän joutuneen huonoon seuraan."

Vaununoven luo astui mies, jolla oli jonkunlainen viikate kädessä.

"Ken siellä?" tiedusti tunkeutuja.

"Mitä, heittiö!" ärähti d'Artagnan; "etkö tunne hänen korkeutensa
prinssin vaunuja?"

"Prinssi tai ei", vastasi mies, "avatkaa! Me vartioitsemme porttia, ja
kukaan ei pääse lähtemään tästä meidän tuntemattamme menijöitä."

"Mitä on tehtävä?" kysyi Portos.

"Hitto, mentävä?" vastasi d'Artagnan.

"Mutta miten mentävä?" tiedusti Mazarin.

"Välitse tai ylitse. Ajaja, täyttä laukkaa!"

Ajaja heilautti ruoskaansa.

"Ei askeltakaan edemmäksi", kielsi mies, joka näytti olevan johtaja,
"tai sivallan kinnerjänteet poikki hevosiltanne!"

"Horna!" sadatti Portos; "se olisi vahinko, sillä elukat maksavat
minulle sata pistolia kumpainenkin!"

"Minä annan teille niistä kaksisataa", lupasi Mazarin.

"Niin, mutta katkaistuaan niiltä kinnerjänteet he kaiketi leikkaavat
meiltä kaulan. Tältä puolelta lähestyy muuan", jatkoi Portos; "tapanko
hänet?"

"Tee se, mutta nyrkillä iskien, jos voit: älkäämme ampuko ennen kuin
äärimmäisessä hätätilassa."

"Siihen kyllä pystyn", vakuutti Portos.

"Tulkaa siis avaamaan", sanoi d'Artagnan viikatemiehelle, tarttuen
toiseen pistooliinsa piipusta ja valmistautuen iskemään sen perällä.

Mies lähestyi.

Ollakseen vapaampi liikkeissään ojentausi d'Artagnan puoliksi ulos
vaununovesta, ja hänen silmänsä tähystivät nyt kerjäläistä, jonka
kasvoille osui lyhdyn valo.

Epäilemättä tämä tunsi muskettisoturin, sillä hän kävi kovin kalpeaksi,
ja nähtävästi d'Artagnankin tunsi kerjäläisen, sillä hänen tukkansa
nousi pystyyn.

"Herra d'Artagnan!" huudahti tulija hätkähtäen askeleen taaksepäin;
"herra d'Artagnan! Tie auki!"

Kenties aikoi d'Artagnan puolestaan vastata, mutta samassa kuului
jysähdys kuin härän päähän tähdätty nuijan lyönti: Portos siinä iski
miehensä maahan.

D'Artagnan kääntyi katsomaan ja näki onnettoman viruvan neljän askeleen
päässä vaunuista.

"Nyt neliä!" huudahti hän ajajalle; "huitele menemään!"

Ajaja läimäytti lujasti hevosia, rivakat elukat syöksähtivät eteenpäin.
Kuului huutoja kuin olisi ihmisiä tuiskahtanut nurin. Sitten tuntui
kaksinkertainen täräys: kaksi pyörää oli mennyt jonkin pehmeän ja
liereän yli.

Syntyi tovin hiljaisuus. Vaunut vierivät portista.

"Cours-la-Reinelle!" huusi d'Artagnan ajajalle.

Sitten hän kääntyi Mazariniin.

"Nyt, monseigneur", hän sanoi, "voitte lausua viisi _Paternosteria_ ja
viisi _Ave Mariaa_ kiitokseksi pelastuksestanne. Olette turvassa,
olette vapaa!"

Mazarin vastasi vain huokaisulla; hän ei kyennyt uskomaan sellaista
ihmettä.

Viiden minuutin kuluttua vaunut pysähtyivät; oli tultu
Cours-la-Reinelle.

"Onko teidän ylhäisyytenne tyytyväinen saattueeseenne?" kysyi
muskettisoturi.

"Ihastuksissani, mosjöö", vastasi Mazarin uskaltaen pistää päänsä
vaununovesta; "tehkää nyt sama palvelus kuningattarelle."

"Se käy vähemmin vaikeaksi", vastasi d'Artagnan hypäten maahan. "Herra
du Vallon, jätän hänen ylhäisyytensä teidän huostaanne."

"Ole huoletta", sanoi Portos ojentaen kätensä.

D'Artagnan tarttui Portoksen käteen ja puristi sitä.

"Ai!" älähti Portos.

D'Artagnan katseli ystäväänsä ihmeissään.

"Mikä sinua vaivaa?" kysyi hän.

"Taisin nyrjäyttää ranteeni", vastasi Portos.

"Lempo soikoon, sinä isketkin armottomasti!"

"Täytyihän, kun se miekkonen aikoi laukaista minuun pistoolinsa; mutta
miten sinä suoriuduit vastustajastasi?"

"Kas, hän ei ollut mikään ihminen", sanoi d'Artagnan.

"Mikä se sitten oli?"

"Olipahan aave."

"Ja..."

"Ja minä manasin sen pois."

Sen enempää selittämättä d'Artagnan otti pistooliparinsa
takaistuimelta, pisti ne vyöhönsä, kääriytyi viittaansa ja lähti
Richelieu-porttia kohti, hän kun ei tahtonut palata samaa tietä kuin
oli tullut.




NELJÄSKUUDETTA LUKU

Herra koadjutorin vaunut


Richelieu-portilla tultiin d'Artagnania vastaan, ja kun töyhtöhatusta
ja kultanauhaisesta viitasta nähtiin, että hän oli muskettisoturien
upseeri, saarrettiin hänet aikeessa pakottaa tulija huutamaan: "Alas
Mazarin!" Tämä ensimmäinen mielenosoitus herätti hänessä aluksi
rauhattomuutta; mutta saadessaan tietää, mistä oli kysymys, hän huusi
niin kaikuvalla äänellä, että vaateliaimmatkin tyytyivät.

Hän seurasi Richelieu-katua ja pohti, millä tavoin hänen oli
toimitettava vuorostaan kuningatar kaupungista, sillä ei käynyt
ajatteleminenkaan viedä häntä hovivaunuissa. Samassa hän huomasi
ajoneuvot madame de Guéménéen rakennuksen portilla.

-- Hitto, -- hän virkahti itsekseen, -- se olisi luvallinen sotajuoni!

Ja hän lähestyi kuomuvaunuja ja silmäili vaununoviin maalattua vaakunaa
sekä ajopukilla istuvan miehen livreijaa.

Tämä tarkastus oli sitä helpompi, kun ajaja oli uinahtanut sikeästi.

-- Nehän ovat herra koadjutorin vaunut, -- tuumi hän; -- kautta
kunniani, alanpa uskoa, että Kaitselmus on puolellamme.

Hän nousi hiljaa vaunuihin ja sanoi vetäen silkkirihmasta, joka johti
ajajan pikkusormeen:

"Palais-Royaliin!"

Nopeasti havahtuen ajoi mies käskettyyn suuntaan, vähääkään
aavistamatta, että käsky ei ollut hänen isäntänsä antama. Sveitsiläinen
huovi oli juuri sulkemaisillaan ristikkoportit; mutta nähdessään uhkeat
ajopelit luuli hän jonkun ylhäisen vieraan saapuvan ja antoi vaunujen
vieriä pylväskäytävään, jonne ne pysähtyivät.

Vasta siellä huomasi ajaja, että vaunujen takana ei seissytkään
lakeijoita.

Hän luuli nyt, että koadjutori oli lähettänyt heidät pois, hyppäsi alas
ajopukilta ohjaksia hellittämättä ja tuli avaamaan vaununovea.

D'Artagnan hyppäsi nyt vuorostaan maahan, ja samassa kun ajaja
isäntänsä näkemisessä pettyneenä kavahti pelästyen taaksepäin, tarttui
anastaja vasemmalla kädellään hänen kaulukseensa ja asetti oikealla
pistoolin hänen rintaansa vasten.

"Jos hiiskut sanankaan", varoitti d'Artagnan, "niin olet kuoleman oma!"

Ajaja näki puhuttelijansa kasvonilmeestä, että hän oli joutunut ansaan,
ja hän jäi seisomaan avosuin ja silmät suurina.

Pihalla käveli kaksi muskettisoturia; d'Artagnan huusi heitä nimeltä.

"Herra de Bellière", hän virkkoi toiselle, "suvaitkaa ottaa ohjakset
tuon kelpo miehen kädestä, nouskaa ajopukille, ajakaa vaunut
salaportaiden ovelle ja odottakaa minua siellä, asia on tärkeä ja
kuuluu kuninkaan palvelukseen."

Muskettisoturi tiesi, että hänen luutnanttinsa ei voinut
palvelustoimissa tehdä mitään huonoa pilaa; hän totteli sanaakaan
virkkamatta, vaikka määräys tuntui hänestä kummalliselta.

D'Artagnan kääntyi toiseen muskettisoturiin.

"Herra du Verger", hän sanoi, "auttakaa minua viemään tämä mies
talteen."

Muskettisoturi arveli luutnanttinsa pidättäneen jonkun valepukuisen
prinssin; hän kumarsi, veti miekkansa ja ilmaisi merkillä olevansa
valmis.

D'Artagnan nousi ylös portaita vankinsa saattamana, jota taasen saattoi
muskettisoturi, astui eteiskäytävän poikki ja saapui Mazarinin
odotushuoneeseen.

Bernouin odotti kärsimättömästi tietoja herrastaan.

"No, miten kävi, monsieur?" hän kysyi.

"Mainiosti, hyvä Bernouin; mutta tässä on mies, joka teidän tulee
toimittaa hyvään turvaan."

"Mihin sitten?"

"Mihin hyvänsä, kunhan valitsemassanne paikassa on munalukoilla
ummistettavat ikkunaluukut ja avaimella lukittava ovi."

"Sellainen meillä on, monsieur", vastasi Bernouin.

Ja ajaja-parka vietiin kammioon, jonka ikkunoissa oli ristikot ja joka
hyvin suuresti muistutti vankilaa.

"Nyt, hyvä ystävä", virkkoi d'Artagnan, "pyydän teitä suosiollisesti
luovuttamaan minulle hattunne ja viittanne."

Ajaja ei luonnollisesti tehnyt vähintäkään vastarintaa; hän oli muuten
niin ällistyksissäänkin seikkailustaan, että hoippui ja soperteli kuin
päihtynyt. D'Artagnan laski tarvitsemansa vaatekappaleet
kamaripalvelijan käsivarrelle.

"Nyt, herra du Verger", sanoi d'Artagnan, "sulkeutukaa te tämän miehen
seuraan, kunnes herra Bernouin tulee avaamaan oven. Siitä tulee
jokseenkin pitkällinen ja ikävänlainen palvelusvuoro, sen tiedän, mutta
ymmärrättehän", hän lisäsi vakavasti, "että se tapahtuu kuninkaan
asioissa."

"Kuten käskette, herra luutnantti", vastasi muskettisoturi, joka
oivalsi tehtävänsä tärkeyden.

"Vielä muuan seikka", jatkoi d'Artagnan; "jos tämä mies yrittää paeta
tai huutaa, niin lävistäkää hänet miekallanne."

Muskettisoturi teki päällään liikkeen ilmaistakseen, että hän tahtoi
säntillisesti totella ohjeitaan.

D'Artagnan poistui Bernouinin kanssa.

Kello löi kaksitoista.

"Viekää minut kuningattaren kappeliin", hän sanoi, "ilmoittakaa
hänelle, että olen täällä, ja pankaa tuo kääry sekä panostettu musketti
niiden vaunujen ajopukille, jotka odottavat salaportaiden juurella."

Bernouin vei d'Artagnanin rukouskammioon; siellä hän istuutui
mietteissään.

Palais-Royalissa oli kaikki mennyt tavallista menoansa. Kello
kymmeneltä olivat melkein kaikki juhlavieraat poistuneet, kuten olemme
jo maininneet; ne, joiden piti paeta hovin mukana, olivat saaneet
ohjeensa, ja kunkin oli käsketty saapua keskiyön ja kello yhden välillä
Cours-la-Reinelle.

Kello kymmenen lähti Itävallan Anna kuninkaan luo. Anjoun herttua oli
toimitettu levolle, mutta nuori Louis oli vielä jalkeilla, huvitellen
tinasotamiesten järjestämisellä taistelurintamaan; se ajanvietto oli
hänelle hyvin mieluista. Kaksi hovipoikaa leikki hänen kanssaan.

"Laporte", sanoi kuningatar, "on aika toimittaa hänen majesteettinsa
makuulle."

Kuningas pyysi saada olla vielä ylhäällä, häntä kun muka ei lainkaan
unettanut; mutta kuningatar oli itsepintainen.

"Sinunhan on kello kuusi huomisaamuna lähdettävä Conflansiin kylpemään,
Ludvig? Pyysit sitä itse."

"Olette oikeassa, madame", vastasi kuningas, "ja valmis olenkin
vetäytymään huoneeseeni, jahka olette syleillyt minua. Laporte, antakaa
kynttilänjalka chevalier de Coislinille."

Kuningatar painoi huulensa valkoiselle ja sileälle otsalle, jonka
hänelle tarjosi kuninkaallinen lapsi niin vakavana sävyltään, että hän
ilmeisesti jo tunsi hovikaavan vaikutusta.

"Nuku joutuin, Ludvig", kehoitti kuningatar, "sillä sinut herätetään
varhain."

"Teen parhaani totellakseni teitä, madame", lupasi nuori Ludvig, "mutta
minua ei ollenkaan nukuta."

"Laporte", virkkoi Itävallan Anna hiljaa, "hakekaa joku hyvin ikävä
kirja hänen majesteettinsa luettavaksi, mutta älkää riisuutuko."

Kuningas lähti ritari de Coislinin saattamana, joka kantoi
kynttilänjalkaa. Toinen hovipoika vietiin huoneeseensa.

Kuningatar palasi huoneustoonsa. Hänen hovinaisensa -- nimittäin madame
de Brègy, mademoiselle de Beaumont, madame de Motteville ja tämän sisar
Socratine, joka oli järkevyytensä perusteella saanut tämän lisänimen --
toivat hänelle pukeutumishuoneeseen päivällisen jäännökset, jotka
tavallisuuden mukaan olivat kuningattaren illallisateriana.

Kuningatar antoi sitten määräyksensä, puheli päivällisistä, joihin
hänet oli markiisi de Villequier kutsunut ylihuomiseksi, nimesi
henkilöt, jotka hän oli valinnut saattueekseen siihen tilaisuuteen, ja
ilmoitti lisäksi, että hän aikoi seuraavana päivänä käydä Val-de-Gracen
kappelissa rukoilemassa sekä käski ensimmäisen kamaripalvelijansa
Béringhenin tulla mukaan sille retkelle.

Naisten lopetettua ateriansa oli kuningatar olevinaan hyvin väsynyt ja
siirtyi makuuhuoneeseensa. Madame de Motteville, jolla tänä iltana
oli vasituinen palvelusvuoro, seurasi häntä sinne ja auttoi
riisuutumisessa. Kuningatar laskeusi sitten vuoteelle, haastoi muutaman
minuutin ajan ystävällisesti hovinaisen kanssa ja toivotti tälle hyvää
yötä.

Juuri silloin saapui d'Artagnan Palais-Royalin pihalle koadjutorin
vaunuissa.

Hetkisen kuluttua vierivät hovinaisten ajopelit pois, ja ristikkoportti
suljettiin heidän jälkeensä.

Puoliyön hetki kajahti.

Viittä minuuttia myöhemmin Bernouin koputti kuningattaren makuuhuoneen
oveen, tullen kardinaalin salakäytävää myöten.

Itävallan Anna meni itse avaamaan.

Hän oli jo pukeutunut, nimittäin vetänyt jalkaansa sukat ja kietoutunut
pitkään aamuvirttään.

"Tekö siellä, Bernouin?" hän virkkoi; "onko herra d'Artagnan tullut?"

"On, madame; hän odottaa rukoushuoneessa teidän majesteettinne
valmistautumista."

"Olen valmis. Menkää sanomaan Laportelle, että hänen pitää herättää ja
pukea kuningas; poiketkaa sitten marski de Villoroyn luo ja pyytäkää
häntä olemaan valmiina minun puolestani."

Bernouin kumarsi ja lähti.

Kuningatar astui kappeliinsa, jota valaisi vain yksinkertainen
venetsialainen lasilamppu. Hän näki d'Artagnanin seisovan odottamassa.

"Tekö siinä?" virkkoi kuningatar.

"Niin, madame."

"Oletteko valmis?"

"Kyllä olen."

"Ja herra kardinaali?"

"On päässyt kaupungista ilman tapaturmaa. Hän odottaa teidän
majesteettianne Cours-la-Reinellä."

"Mutta missä ajoneuvoissa lähdemme matkalle?"

"Kaikki on kunnossa; kuomuvaunut odottavat teidän majesteettianne
tuolla alhaalla."

"Lähtekäämme kuninkaan luo."

D'Artagnan kumarsi ja seurasi kuningatarta.

Nuori Ludvig oli jo pukeutunut, kenkiä ja ihokasta lukuunottamatta;
ihmeissään antoi hän menetellä kanssaan miten haluttiin, tehden
kysymyksiä Laportelle, joka vastaili ainoastaan:

"Sire, se tapahtuu kuningattaren käskystä."

Vuodepeite oli heitetty sivulle, ja kuninkaan hurstit paljastuivat niin
kuluneina, että niissä näkyi paikoitellen reikiä.

Sekin oli Mazarinin itaruuden tuloksia.

Kuningatar astui sisälle, ja d'Artagnan seisahtui kynnykselle.
Kuningattaren nähdessään lapsi irroittausi Laporten käsistä ja riensi
hänen luokseen.

Kuningatar viittasi d'Artagnania lähestymään.

D'Artagnan totteli.

"Poikani", lausui Itävallan Anna osoittaen muskettisoturia, joka seisoi
tyynenä ja avopäin, "tässä on herra d'Artagnan, yhtä urhoollinen mies
kuin ne muinaiset sankarit, joiden seikkailuista niin mielelläsi
kuuntelet hovinaisteni kertomuksia. Muista tarkoin hänen nimensä ja
paina mieleesi hänen kasvonsa, jotta sinä et unohda hänen ulkomuotoaan,
sillä hän tekee meille tänä yönä suuren palveluksen."

Nuori kuningas katseli upseeria suurilla, ylpeillä silmillään ja
toisti:

"Herra d'Artagnan?"

"Niin, se on hänen nimensä, poikani."

Kuningas kohotti hitaasti pikku kätensä ja ojensi sen
muskettisoturille; tämä painui toisen polvensa varaan ja suuteli kättä.

"Herra d'Artagnan", kertasi Ludvig vielä; "hyvä on, madame."

Samassa kuului kohua, joka tuntui lähenevän.

"Mitä nyt?" virkahti kuningatar.

"Kas vain!" vastasi d'Artagnan heristäen tarkkaa korvaansa ja
teroittaen varman katseensa; "tuo on levottoman kansanjoukon
mellakkaa."

"Meidän on paettava", sanoi kuningatar.

"Teidän majesteettinne on uskonut minulle tämän hankkeen johdon; meidän
tulee jäädä ja ottaa selville, mitä on tekeillä."

"Herra d'Artagnan!"

"Vastaan kaikesta."

Mikään ei vaikuta toisen mieleen niin nopeasti kuin varma esiintyminen.
Kuningatar, ollen itse luonteeltaan luja ja miehuullinen, osasi varsin
hyvin pitää arvossa noita kahta avua toisissakin.

"Tehkää kuten tahdotte", hän myöntyi; "turvaudun teihin."

"Suvaitseeko teidän majesteettinne sallia, että minä koko tässä asiassa
annan käskyjä teidän nimessänne?"

"Määräilkää vain, monsieur."

"Mitä siis jälleen tahtookaan kansa?" kysyi kuningas.

"Sen saamme piankin tietää, sire", vastasi d'Artagnan.

Ja hän meni joutuisasti ulos huoneesta.

Meteli yltyi; se tuntui saartavan Palais-Royalin joka taholta.
Sisäpuolelta kuului huutoja, joiden merkitystä ei voinut käsittää. Oli
ilmeistä, että tyytymättömyyttä ja kapinoimista oli vallalla. Puoleksi
pukeutunut kuningas, kuningatar ja Laporte jäivät kaikki siihen tilaan
ja melkein siihen paikkaankin, missä olivat, kuunnellen ja odottaen.

Comminges, joka oli tänä yönä vartiovuorolla Palais-Royalissa, kiirehti
sisälle; hänellä oli noin kaksisataa miestä linnanpihoilla ja
talleissa, ja hän asetti ne kuningattaren käytettäviksi.

"No niin", kysyi Itävallan Anna nähdessään d'Artagnanin palaavan, "mikä
on hätänä?"

"Madame, on levinnyt huhu, että kuningatar on poistunut
Palais-Royalista, vieden mukanaan kuninkaan. Sentähden kansa vaatii
nähdäkseen todisteen, että niin ei ole asian laita, uhaten muussa
tapauksessa hajoittaa koko palatsin."

"Haa, jo menee liian pitkälle!" huudahti kuningatar; "kyllä näytän
heille, että minä en ole poistunut."

Kuningattaren kasvonilmeestä huomasi d'Artagnan, että hän aikoi antaa
jonkun väkivaltaisen käskyn. Hän lähestyi kuningatarta ja sanoi hiljaa:

"Vieläkö teidän majesteettinne luottaa minuun?"

Tämä ääni sai Annan säpsähtämään.

"Kyllä, monsieur, täydellisesti", hän vastasi. "Puhukaa!"

"Suvaitseeko kuningatar toimia neuvojeni mukaan?"

"Puhukaa vain!"

"Teidän majesteettinne suvaitkoon lähettää pois herra de Commingesin,
käskien hänen sulkeutua miehinensä päävartioon ja talleihin."

Comminges loi d'Artagnaniin sen kateellisen katseen, jolla jokainen
hovimies näkee uuden suosikin ilmestyvän.

"Te kuulitte, Comminges?" virkkoi kuningatar.

D'Artagnan astui soturin luo; terävänäköisenä oli hän havainnut tuon
levottoman silmäyksen.

"Suokaa minulle anteeksi, herra de Comminges", hän sanoi; "olemmehan
molemmin kuningattaren palvelijoita? Nyt on minun vuoroni toimia hänen
hyödykseen; älkää siis kadehtiko tätä onneani."

Comminges poistui kumartaen.

-- Kas niin --, arveli d'Artagnan itsekseen, -- siinäpä minulle
vihamies lisää!

"Ja nyt", virkkoi kuningatar d'Artagnaniin kääntyen, "mitä on tehtävä?
Sillä kuulettehan, että melu ei suinkaan vaimene, vaan yltyy yhäti."

"Madame", vastasi d'Artagnan, "kansa tahtoo nähdä kuninkaan ja sen on
nähtävä hänet."

"Kuinka! Nähtävä hänet! Missä sitten? Parvekkeella?"

"Ei, madame, vaan täällä, vuoteellaan nukkumassa."

"Voi, teidän majesteettinne, herra d'Artagnan on aivan oikeassa!"
huudahti Laporte.

Kuningatar mietti ja myhäili naisen tavoin, jolle teeskentely ei ollut
vierasta.

"Tosiaankin", hän jupisi.

"Herra Laporte", määräsi d'Artagnan, "menkää Palais-Royalin
ristikkoportista ulos ilmoittamaan kansalle, että sen toivomus
täytetään ja että se viiden minuutin kuluttua ei ainoastaan saa nähdä
kuningasta, vaan vieläpä makaamassa vuoteellaan. Lisätkää, että
kuningas nukkuu ja että kuningatar pyytää olemaan hiljaa, jotta hän ei
heräisi."

"Mutta eiväthän kaikki, vaan kahden tai neljän henkilön lähetystö?"

"Kaikki, madame."

"Mutta ajatelkaa toki, ne pidättelevät meitä päivänkoittoon asti."

"Selviämme siitä neljännestunnissa. Minä vastaan kaikesta, madame;
uskokaa minua, tunnen kansan: se on suuri lapsi, jota tarvitsee vain
hemmotella. Nukkuvan kuninkaan edessä se on mykkä, sävyisä ja lauhkea
kuin karitsa."

"Menkää, Laporte", käski kuningatar.

Nuori kuningas lähestyi äitiänsä.

"Miksi tehdä kaikkea mitä nuo ihmiset tahtovat?" hän kysyi.

"Täytyy, poikani", vastasi Itävallan Anna.

"Mutta jos minulle sanotaan _täytyy_, niin enhän enää olekaan
kuningas?"

Kuningatar seisoi sanattomana.

"Sire", virkkoi d'Artagnan, "salliiko teidän majesteettinne minun tehdä
erään kysymyksen?"

Ludvig XIV kääntyi päin, ihmeissään siitä, että häntä rohjettiin
puhutella; kuningatar puristi lapsen kättä.

"Kyllä, monsieur", vastasi tämä.

"Muistaako teidän majesteettinne Fontainebleaun puistossa tai
Versaillesin palatsin linnanpihalla leikkiessänne joskus nähneenne
taivaan äkkiä synkistyvän ja kuulleenne ukkosen jyrinää?"

"Muistan kyllä."

"No niin, tuo ukkonen sanoi teidän majesteetillenne, vaikka
halusittekin suuresti pitkittää leikkiänne: Menkää sisälle, sire,
teidän täytyy!"

"Totta kyllä, monsieur; mutta minulle onkin sanottu, että ukkosen
jyrinä on Jumalan ääni."

"No, sire", pitkitti d'Artagnan, "kuunnelkaa kansan kohua, niin
huomaatte, että se elävästi muistuttaa ukkosta."

Samassa tosiaan kuului kamalaa jymyä, jonka kaikua yötuulahdus
kuljetti.

Äkkiä se taukosi.

"Sire", huomautti d'Artagnan, "kansalle on nyt sanottu, että te
nukutte; näettehän, että yhäti olette kuningas?"

Kuningatar katseli ihmetellen tätä kummallista miestä, jonka loistava
uljuus kohotti suurimpien urhojen tasalle, samalla kun hänen terävä
älynsä veti vertoja kelle hyvänsä.

Laporte astui huoneeseen.

"No niin, Laporte?" kysyi kuningatar.

"Madame", vastasi tämä, "herra d'Artagnanin ennustus piti paikkansa; ne
rauhoittuivat kuin loihdittuina. Niille avataan nyt portit, ja viiden
minuutin kuluttua ne ovat täällä."

"Laporte", esitti kuningatar, "jos te panisitte jonkun pojistanne
kuninkaan sijalle, niin me voisimme sillaikaa paeta."

"Jos teidän majesteettinne käskee", vastasi Laporte, "niin poikani ovat
kuningattaren käytettävissä kuten minäkin."

"Se ei käy laatuun", epäsi d'Artagnan, "sillä jos joku heistä tuntisi
hänen majesteettinsa ja keksisi juonen, olisi kaikki hukassa."

"Olette oikeassa, monsieur, olette aina oikeassa", myönsi Itävallan
Anna. "Viekää kuningas levolle, Laporte."

Laporte asetti kuninkaan pukeutuneena vuoteelle, peittäen hänet sitten
olkapäitä myöten.

Kuningatar kumartui suutelemaan kuningasta otsalle.

"Ole nukkuvinasi, Ludvig", hän sanoi.

"Kyllä", vastasi kuningas, "mutta minä en tahdo, että yksikään noista
ihmisistä kajoo minuun."

"Sire, minä olen saapuvilla", virkkoi d'Artagnan, "ja takaan teille,
että jos ainoakaan yrittää sitä julkeutta, hän saa maksaa sen
hengellään."

"Mitä on nyt tehtävä", kysyi kuningatar, "sillä minä kuulen niiden
tulevan?"

"Herra Laporte, menkää heitä vastaan ja pyytäkää heitä uudestaan
olemaan hiljaa. Madame, odottakaa tuossa ovella. Minä seison kuninkaan
päänalusen vieressä, valmiina kuolemaan hänen edestään."

Laporte meni ulos, kuningatar asettui oviverhojen ääreen, d'Artagnan
hiipi uutimien taakse.

Sitten kuului suuren väkijoukon kumeata ja tasaista tömistelyä;
kuningatar itse kohotti oviverhoa, laskien sormensa huulilleen.

Kuningattaren nähdessään miehet pysähtyivät kunnioittavaan asentoon.

"Astukaa sisälle, hyvät herrat, astukaa sisälle!" sanoi kuningatar.

Joukon valtasi silloin epäröimisen tunne, joka läheni häpeilyä:
tunkeutujat olivat valmistautuneet kohtaamaan vastarintaa ja
vastaväitteitä, murtamaan auki ristikkoportit ja suistamaan vartijat
nurin; mutta portit olivat avautuneet itsestään, ja kuninkaalla ei
ainakaan näköjään ollut mitään muuta vartiota vuoteensa äärellä kuin
äitinsä.

Etunenään asettuneet sopersivat jotain ja yrittivät peräytyä.

"Astukaa vain sisälle, hyvät herrat"; kehoitti Laporte, "koska
kuningatar sen sallii."

Muuan toisia rohkeampi uskaltausi kynnyksen yli ja lähestyi
varpaisillaan. Muut seurasivat nyt hänen esimerkkiään, ja huone täyttyi
hiljaisesti ikäänkuin olisivat kaikki nuo tulijat olleet mitä nöyrintä
ja hartainta hoviväkeä. Ulkopuolella kurottausi pitkä jono päitä, kun
ne, jotka eivät olleet mahtuneet sisälle, nousivat varpailleen
katselemaan. D'Artagnan näki tämän kaiken aukosta, jonka hän oli
sohaissut uutimeen; ensimmäisen tulijan hän tunsi Planchetiksi.

"Monsieur", virkkoi tälle kuningatar, käsittäen hänet joukon
johtajaksi, "te olette halunnut nähdä kuninkaan, ja minä tahdoin itse
näyttää hänet teille. Astukaa lähemmäksi, katsokaa häntä ja sanokaa,
näkyykö täällä pakoaikeita."

"Ei suinkaan", vastasi Planchet hiukan hämmennyksissään hänelle
suodusta odottamattomasta kunniasta.

"Sanokaa siis hyville ja uskollisille pariisilaisilleni", pitkitti
Itävallan Anna, huulillaan hymy, jonka ilmeestä d'Artagnan ei
erehtynyt, "että olette nähnyt kuninkaan makuulla ja nukkumassa sekä
kuningattarenkin lähdössä levolle."

"Sanon kyllä, madame, ja samaa tahtovat vakuuttaa kaikki täällä olleet,
mutta..."

"Mutta mitä?" kysyi Itävallan Anna.

"Suokoon teidän majesteettinne minulle anteeksi", sanoi Planchet,
"mutta onko tuossa todellakin kuningas nukkumassa vuoteella?"

Kuningatar hätkähti.

"Jos teidän joukossanne on ketään, joka tuntee kuninkaan", hän virkkoi,
"niin hän astukoon esiin ja ilmoittakoon, makaako tässä varmasti hänen
majesteettinsa."

Viittaan kääriytynyt mies, joka peitti kauluksella kasvojansakin,
lähestyi, kumartui vuoteen yli ja katseli kuningasta.

D'Artagnan luuli hetkiseksi, että miehellä oli pahaa mielessä, ja
kouraisi miekkansa kahvaa; mutta kumartuessaan tuli tämä hiukan
paljastaneeksi kasvojaan ja d'Artagnan tunsi koadjutorin.

"Kyllä siinä on kuningas", vakuutti tarkastaja kohoutuen. "Jumala hänen
majesteettiansa siunatkoon."

Ja kaikki nämä miehet, jotka olivat saapuneet raivostuneina, heltyivät
nyt suuttumuksesta sääliin ja toivottivat vuorostaan taivaan siunausta
kuninkaalliselle lapselle.

"Kiittäkäämme nyt kuningatarta, hyvät ystävät", virkkoi Planchet, "ja
poistukaamme."

Kaikki kumarsivat ja vetäytyivät vähitellen ulos yhtä hiljaisesti kuin
olivat tulleetkin. Ensimmäisenä saapunut Planchet poistu viimeisenä.

Kuningatar pidätti hänet.

"Mikä on nimenne, hyvä mies?" kysyi hän.

Planchet kääntyi päin, tyrmistyneenä tiedustuksesta.

"Niin", pitkitti kuningatar; "katson tämäniltaisen käyntinne yhtä
suureksi kunniaksi itselleni kuin olisitte ollut prinssi, ja haluan
saada tietää nimenne."

-- Kyllä kai minua sitten myös prinssin lailla kohdeltaisiinkin --
ajatteli Planchet; -- ei, kiitos!

D'Artagnania vapisutti pelko, että Planchet sadun korpin tavoin
mielisteltynä virkkaisi nimensä ja että kuningatar myös samalla saisi
tietää Planchetin olleen hänen palveluksessaan.

"Madame", vastasi Planchet kunnioittavasti, "nimeni on Dulaurier,
palveluksessanne."

"Kiitän, herra Dulaurier", sanoi kuningatar. "Ja mikä on ammattinne?"

"Madame, olen vaatekauppias Rue des Bourdonnaisin varrella."

"Sitä vain tahdoin tietää", lopetti kuningatar; "olen teille hyvin
kiitollinen, hyvä herra Dulaurier, ja saatte vielä kuulla minusta."

-- Kas, kas! -- jupisi d'Artagnan astuessaan esille uutimien takaa, --
mestari Planchet ei totisesti ole mikään taulapää; näkee kyllä, että
hän on käynyt hyvän koulun.

Tämän oudon kohtauksen eri esittäjät katselivat tovin toisiansa
sanaakaan virkkamatta, kuningatar seisten ovella, d'Artagnan astuneena
puolittain esiin piilostaan, kuningas kohoutuneena kyynäspäänsä varaan
ja valmiina vaipumaan takaisin vuoteelleen, jos vähäisinkään melu
ilmaisi väenpaljouden palaavan; mutta kohu etääntyikin yhä enemmän ja
kuoleutui viimein kokonaan kuuluvista.

Kuningatar hengitti huojentuneesti; d'Artagnan kuivasi kosteata
otsaansa, ja kuningas lipui alas makuusijaltaan, sanoen:

"Lähtekäämme!"

Samassa saapui Laporte takaisin.

"No?" kysyi kuningatar.

"Teidän majesteettinne", vastasi kamaripalvelija, "seurasin heitä
ristikkoporteille asti; he ilmoittivat kaikille tovereilleen nähneensä
kuninkaan ja puhutelleensa kuningatarta, ja joukko poistui ylpeänä ja
mahtavana."

"Niitä kurjia!" mutisi kuningatar; "he saavat kalliisti maksaa
julkeutensa, sen lupaan heille!"

Sitten hän virkkoi d'Artagnaniin kääntyen:

"Monsieur, te olette tänä iltana antanut minulle parhaat neuvot, mitä
olen eläissäni saanut. Pitkittäkää: mitä tulee meidän nyt tehdä?"

"Herra Laporte", määräsi d'Artagnan, "täydentäkää nyt hänen
majesteettinsa pukeutuminen."

"Voimme siis lähteä matkalle?" kysyi kuningatar.

"Milloin teidän majesteettinne suvaitsee; tarvitsee vain laskeutua alas
salaportaita, minä odotan veräjällä."

"Menkää, monsieur", sanoi kuningatar; "tulen hetimiten."

D'Artagnan lähti; vaunut olivat paikallaan, muskettisoturi istui
ajopukilla.

D'Artagnan otti mytyn, jonka Bernouin oli hänen käskystään vienyt
muskettisoturin jalkoihin. Siinähän oli, kuten muistettaneen, herra de
Gondyn ajurin hattu ja viitta.

Hän heitti viitan hartioilleen ja painoi hatun päähänsä.

Muskettisoturi laskeusi ajopukilta.

"Monsieur", haastoi d'Artagnan, "nyt menette päästämään vapaaksi
toverinne, joka vartioitsee ajajaa. Nousette sitten ratsaille ja
lähdette Tiquetonne-kadulle, la Cheyxette-hotelliin, noutaaksenne minun
ja herra du Vallonin hevoset. Te satuloitsette ne kenttäkuntoon,
ratsastatte ulos Pariisista taluttaen niitä suitsista ja tulette
Cours-la-Reinelle. Jollette tapaa siellä ketään, niin pitkitätte matkaa
Saint-Germainiin asti. Se tapahtuu kuninkaan palveluksessa."

Muskettisoturi kohotti kätensä hatunreunaan ja lähti panemaan toimeen
saamiansa määräyksiä.

D'Artagnan nousi ajopukille.

Hänellä oli pistoolipari vyössään, musketti jaloissaan ja paljastettu
miekka takanaan.

Kuningatar ilmestyi esiin; hänen takanaan tulivat kuningas ja tämän
veli, Anjoun herttua.

"Koadjutorin kuomuvaunut!" huudahti Itävallan Anna hätkähtäen askeleen
taaksepäin.

"Niin, madame", vastasi d'Artagnan, "mutta tulkaa huoletta: minä olen
ajamassa."

Kuningatar huudahti kummastuneena ja nousi vaunuihin. Kuningas ja
monsieur tulivat hänen perässään ja istuutuivat molemmin puolin häntä.

"Tulkaa, Laporte", käski kuningatar.

"Kuinka, madame?" epäröitsi kamaripalvelija; "samoihin vaunuihinko kuin
majesteetit?"

"Tänä yönä ei tule kysymykseen kuninkaallinen sovinnaisuus, vaan
ainoastaan kuninkaan pelastus. Nouskaa tänne, Laporte!"

Laporte totteli.

"Sulkekaa suojustimet", sanoi d'Artagnan.

"Mutta eikö se herätä epäluuloja, monsieur?" kysyi kuningatar.

"Teidän majesteettinne olkoon huoletta", vakuutti d'Artagnan; "minulla
on vastaukseni valmiina."

Suojustimet ummistettiin hakasilla, ja hevoset kiitivät laukkaa
Richelieu-katua pitkin. Tulliportille tultaessa astui esiin vartion
johtaja kahdentoista miehen etunenässä ja pidellen lyhtyä.

D'Artagnan viittasi häntä lähemmäksi.

"Tunnetteko vaunut?" hän kysyi kersantilta.

"En", vastasi tämä.

"Katsokaa vaakunaa."

Kersantti valaisi lyhdyllään vaununovea.

"Herra koadjutorin vaakuna?!" hän sanoi.

"Hiljaa! Hän on liikkeellä lemmenseikkailussa madame de Guéménéen
kanssa."

Kersantti alkoi nauraa.

"Avatkaa portti", hän käski; "tiedän kulkijat."

Sitten hän lähestyi alaslaskettua suojustinta.

"Toivotan onnea, monseigneur!" hän virkkoi.

"Teitä ajattelematonta!" sanoi d'Artagnan; "toimitatte minulle potkut."

Tulliportti kirskui saranoillaan, ja nähdessään tien olevan auki
huitaisi d'Artagnan hevosia, jotka porhalsivat vinhaan raviin.

Viittä minuuttia myöhemmin tavoitettiin kardinaalin vaunut.

"Mousqueton", huusi d'Artagnan, "päästä auki hänen majesteettinsa
vaunujen suojustimet!"

"Hän siellä on", sanoi Portos.

"Ajurina!" huudahti Mazarin.

"Ja koadjutorin vaunuilla!" lisäsi kuningatar.

"_Corpo di Dio_, mosjöö d'Artagnan", ihmetteli Mazarin, "te vastaatte
painoanne kullassa!"




VIIDESKUUDETTA LUKU

D'Artagnan ja Portos tekevät oivallisia olkikauppoja


Mazarin tahtoi heti pitkittää matkaa Saint-Germainiin, mutta kuningatar
selitti odottavansa niitä henkilöitä, joille hän oli antanut
kohtaamiskäskyn. Silti hän tarjosi kardinaalille Laporten paikan.
Kardinaali suostui, siirtyen toisista vaunuista toisiin.

Aiheettomasti ei ollut levinnyt se huhu, että kuningas oli yöllä
jättämässä Pariisin: kymmenen tai kaksitoista henkilöä oli jo kuusi
tuntia pitänyt tämän paon salaisuutta tietonaan, ja kaikessa
vaiteliaisuudessaankaan eivät he olleet kyenneet antamaan
lähtöohjeitaan siten, että hankkeesta ei olisi tullut liikkeelle mitään
aavistusta. Sitäpaitsi kukin näistä henkilöistä tunsi harrastusta
joitakuita muita kohtaan, ja kun arvailtiin, että kuningatar oli
poistumassa Pariisista kamalin kostosuunnitelmin, oli jokainen
varoittanut ystäviänsä tai omaisiansa, mistä oli tuloksena, että huhu
tästä matkasta pian levisi pitkin kaupunkia kuin kulovalkeana.

Ensimmäiset vaunut, jotka saapuivat kuningattaren tultua, olivat hänen
korkeutensa prinssin; niissä ajoivat herra de Condé; hänen korkeutensa
prinsessa ja leskiprinsessa. Molemmat oli herätetty keskellä yötä,
heidän tietämättänsä, mitä oli tekeillä.

Toisissa vaunuissa tulivat Orleansin herttua, herttuatar, _la grande
Mademoiselle_ -- tämän tytär -- ja abbé de la Rivière, herttuan
eriämätön suosikki ja uskottu.

Kolmantena ryhmänä ilmestyivät herra de Longueville ja prinssi de
Conti, hänen korkeutensa prinssin lanko ja veli. He astuivat maahan,
lähestyivät kuninkaan ja kuningattaren vaunuja ja osoittivat hänen
majesteetillensa kunnioitustaan.

Kuningatar loi katseensa vaunujen perälle, kun niiden ovi oli jäänyt
auki, ja näki ajoneuvojen olevan tyhjillään.

"Mutta missä siis onkaan madame de Longueville?" hän kysäisi.

"Tosiaankin, missä on sisareni?" tiedusti hänen korkeutensa prinssi.

"Madame de Longueville on pahoinvointinen, madame", vastasi terttua,
"ja hän pyysi minua ilmoittamaan esteensä teidän majesteetillenne."

Anna loi nopean silmäyksen Mazariniin, joka vastasi huomaamattomalla
päänliikkeellä.

"Mitä te sanotte siitä?" kysyi kuningatar.

"Että siinä on pariisilaisille panttivanki", vastasi kardinaali.

"Miksei hän tullut?" kysyi hänen korkeutensa prinssi hiljaa veljeltään.

"Vaiti!" vastasi jälkimmäinen; "hänellä tietenkin on syynsä."

"Hän syöksee meidät turmioon", mutisi prinssi.

"Hän pelastaa meidät", sanoi Conti.

Vaunuja saapui nyt parvena. Marski de la Meilleraie, marski de
Villeroy, Guitaut, Villequier ja Comminges tulivat peräkkäin; molemmat
muskettisoturitkin ilmestyivät vuorostaan, pidellen d'Artagnanin ja
Portoksen hevosia. Ystävykset nousivat satulaan. Portoksen ajomies
siirtyi d'Artagnanin sijaan kuninkaallisten vaunujen ajopukille,
Mousqueton otti ajomiehen paikan ja hoiti tehtäväänsä seisovassa
asennossa -- syystä, jonka hän itse parhaiten tunsi -- kuten muinaiset
automedonit.

Vaikka kuningattarella oli tuhansia seikkoja mietittävänään, etsi hänen
katseensa d'Artagnania; mutta gascognelainen oli tavallisen
ymmärtäväisyytensä perusteella jo sekautunut joukkoon.

"Olkaamme etuosastona", sanoi hän Portokselle, "ja hankkikaamme
itsellemme hyvä yösija Saint-Germainissa, sillä kukaan ei ajattele
meitä. Olen peräti väsyksissä."

"Minä", vastasi Portos, "sorrun kerrassaan unen tarpeeseen. Mutta
ajatteles, että me emme saaneet vähääkään tapella! Pariisilaiset ovat
totisesti kovin tyhmiä."

"Mutta eiköhän se oikeammin johtune siitä, että me olemme kovin
nokkelia?" sanoi d'Artagnan.

"Kenties."

"Entä ranteesi, miten on sen laita?"

"Parempi; mutta luuletko, että me tällä kertaa saamme ne?"

"Mitkä?"

"Ka, sinä ylennyksesi ja minä arvonimeni!?"

"Tottahan toki, siitä melkein löisin vetoa. Sitäpaitsi, jos he eivät
muista, niin kyllä minä muistutan."

"Kuulen kuningattaren äänen", huomautti Portos. "Hän luullakseni pyytää
päästä ratsaille."

"Niin, kyllähän; mutta..."

"Mutta mitä?"

"Mutta kardinaalipa ei tahdo. Hyvät herrat", jatkoi d'Artagnan kääntyen
molempiin muskettisotureihin, "saattakaa kuningattaren vaunuja
älkääkä jättäytykö niiden viereltä. Me lähdemme pitämään huolta
yömajoituksesta."

Ja d'Artagnan kannusti ratsuansa Saint-Germainia kohti, Portos
kintereillään.

"Lähtekäämme, hyvät herrat!" virkkoi kuningatar.

Kuninkaalliset vaunut vierivät nyt taipaleelle, saattueenaan kaikki
muut ajoneuvot ja runsaasti viisikymmentä ratsastajaa.

Saint-Germainiin tultiin seikkailutta; maahan laskeutuessaan kuningatar
tapasi hänen korkeutensa prinssin, joka odotti seisten ja avopäin,
tarjotakseen hänen tuekseen kätensä.

"Outo herääminen pariisilaisille!" huudahti Itävallan Anna säteilevänä.

"Siitä tulee sota", virkkoi prinssi.

"No, tulkoon! Eikö meillä ole puolellamme Rocroyn, Nördlingenin ja
Lensin voittaja?"

Prinssi kumarsi kiitokseksi.

Kello oli kolme aamulla. Kuningatar astui ensimmäisenä linnaan; häntä
seurasivat kaikki muut: noin kaksisataa henkeä oli saattanut häntä
pakoretkelle.

"Messieurs", lausui kuningatar nauraen, "majoittukaa linnaan, -- se on
tilava, ja sijaa ei teiltä puutu; mutta kun tulomme oli aavistamaton,
ilmoitetaan minulle nyt, että täällä on ainoastaan kolme vuodetta,
kuninkaalle, minulle..."

"Ja Mazarinille", virkahti prinssi hiljaa.

"Ja minä saan siis maata lattialla?" kysyi Gaston d'Orléans kovin
kiusaantuneesti hymyillen.

"Ei, monseigneur", tokaisi Mazarin, "sillä kolmas vuode on tarkoitettu
teidän korkeudellenne."

"Mutta te?" kysyi prinssi.

"Ka, minä en menekään levolle", vastasi Mazarin; "minulla on työtä
suoritettavana."

Gaston antoi opastaa itsensä huoneeseen, jossa mainittu makuusija oli,
huolehtimatta siitä, miten hänen puolisonsa ja tyttärensä viettäisivät
yönsä.

"Kas niin, nyt minä lähden makuulle", sanoi d'Artagnan. "Tule mukaan,
Portos."

Portos seurasi d'Artagnania siinä järkkymättömässä luottamuksessa, jota
hänessä herätti ystävänsä erinomainen älykkyys.

He kävelivät rinnakkain linnanpihan poikki; Portos katseli suurin
silmin d'Artagnania, joka laskeskeli sormillaan.

"Neljäsataa yhden pistolin mukaan kappaleelta tekee neljäsataa
pistolia."

"Niin", mukasi Portos, "neljäsataa pistolia; mutta mikä se tekee
neljäsataa pistolia?"

"Yksi pistoli ei riitä", jatkoi d'Artagnan; "sietää saada louisdori."

"Mistä sietää saada louisdori?"

"Neljäsataa louisdorin mukaan kappaleelta tekee neljäsataa louisdoria."

"Neljäsataa?" kertasi Portos.

"Niin, niitä on kaksisataa, ja kukin tarvitsee vähintään kaksi. Kahden
mukaan hengeltä menee kaikkiaan neljäsataa."

"Mutta neljäsataa mitä?"

"Kuulehan", sanoi d'Artagnan.

Ja kun kaikenlaista väkeä oli keräytynyt ällistelemään hovin tuloa,
supatti hän Portoksen korvaan lauseensa lopun.

"Kyllä ymmärrän", vastasi Portos, "ymmärrän aivan hyvin, kautta
kunniani! Kaksisataa louisdoria kummallekin, se on sievoinen ansio;
mutta mitä siitä sanottaneen?"

"Sanottakoon mitä hyvänsä; sitäpaitsi ei kukaan saa tietää, että
keinottelu on meidän."

"Mutta kuka ottaa myynnin välittääkseen?"

"Eikö meillä ole Mousqueton?"

"Mutta minun livreijani?" sanoi Portos; "livreijani tunnetaan."

"Hän voi kääntää takkinsa nurin."

"Sinä olet aina järkevä, veikkoseni!" huudahti Portos. "Mistä hitosta
saatkaan kaikki aatoksesi?"

D'Artagnan hymyili.

Ystävykset lähtivät marssimaan ensimmäistä katua, jolle joutuivat;
Portos kolkutti lähimmän rakennuksen ulko-oveen oikealla puolella,
d'Artagnanin tehdessä saman tempun vastapäätä.

"Tarvitsemme olkia!" he sanoivat.

"Meillä ei ole olkia, monsieur", vastasivat avaamaan tulleet; "mutta
kääntykää rehukauppiaan puoleen."

"Ja missä on rehukauppias?"

"Viimeisessä isossa talossa tämän kadun varrella."

"Oikealla vai vasemmalla?"

"Vasemmalla."

"Onko täällä Saint-Germainissa muitakin, joilta voisi ostaa olkia?"

"On 'Palkitun Pässin' isäntä ja vuokratilallinen Gros-Louis."

"Missä he asuvat?"

"Rue des Ursulinesin varrella."

"Molemmatko?"

"Niin."

"Mainiota!"

Ystävykset hankkivat yhtä tarkan selvityksen jälkimmäisistä osoitteista
kuin olivat saaneet ensimmäisestäkin. Sitten d'Artagnan lähti
rehukauppiaan puheille ja osti kolmella pistolilla ne sataviisikymmentä
lyhdettä olkia, mitä tällä oli varastossa. Sieltä hän poikkesi
majataloon, missä tapasi Portoksen, joka oli jokseenkin samasta erästä
ostanut kaksisataa lyhdettä. Lopuksi he saivat vuokratilalliselta
satakahdeksankymmentä lisää, joten heillä oli kaikkiaan hallussaan
neljäsataa kolmekymmentä.

Koko Saint-Germainissa ei enää ollut olkia jäljellä.

Tämä saalistus ei ollut vienyt heiltä puolta tuntia enempää aikaa.
Asianmukaisesti evästettynä sai Mousqueton hoitaakseen tilapäisen
myyntiliikkeen. Häntä kiellettiin hellittämästä ainoatakaan lyhdettä
alle louisdorin, joten hänen huostaansa uskotun varaston arvo muka
nousi neljäänsataankolmeenkymmeneen kultarahaan.

Mousqueton ravisteli päätänsä, hän kun ei käsittänyt rahtuakaan
ystävysten keinottelusta.

D'Artagnan kaappasi kolme lyhdettä syliinsä ja palasi linnaan, missä
kaikki vilusta hytisten ja väsymykseen menehtymäisillään näkivät
kademielin kuninkaan, kuningattaren ja Monsieurin makaavan
telttasängyssä.

D'Artagnanin tulo suureen suojamaan herätti yleistä naurua, mutta
olematta huomaavinaankaan, että häntä tarkkailtiin, alkoi hän niin
rivakasti ja kätevästi laittaa olkivuodettaan, että kaikkien noiden
unettomuuteen tuomittujen uneliaiden kielelle herahti vesi.

"Olkia!" he huusivat, "olkia! Mistä saa olkia?"

"Minä näytän", tarjousi Portos.

Ja hän johti halulliset Mousquetonin luo, joka auliisti jakeli
lyhteitään lousdorista kappaleen. Hintaa kyllä pidettiin kutakuinkin
kalliina, mutta kuka ei olisi maksanut kahta tai kolmea louisdoria
muutaman tunnin hyvästä unesta, tuntiessaan sitä kipeästi
tarvitsevansa?

D'Artagnan luovutti vuoteensa kelle hyvänsä havittelijalle, uudistaen
sen ainekset kymmeneen kertaan peräkkäin; ja koska hänen katsottiin
muiden tavoin maksaneen louisdorin lyhteeltä, pisti hänkin vajaassa
tunnissa taskuunsa kolmekymmentä louisdoria. Kello viideltä aamulla
olivat oljet kahdeksankymmenen livren hinnassa lyhde, mutta ne
loppuivat kesken.

D'Artagnan oli älynnyt panna syrjään neljä lyhdettä omaan lukuunsa. Hän
otti taskustaan säilytyshuoneensa avaimen ja palasi Portoksen
saattamana tekemään tiliä Mousquetonin kanssa, joka vakavasti ja
arvokkaana kuten kunnon intendentti ainakin luovutti heille
neljäsataakolmekymmentä louisdoria ja piti vielä sata kultarahaa omina
hyvinään.

Mousqueton ei tiennyt, mitä linnassa oli tapahtunut; hän vain
ihmetteli, ettei hän ollut ennemmin älynnyt ruveta myymään olkia.

D'Artagnan kokosi kullan hattuunsa ja tasasi paluumatkalla saannoksensa
Portoksen kanssa. Kumpaisellekin jäi kaksisataaviisitoista louisdoria.

Vasta nyt huomasi Portos, että hänellä ei ollutkaan itselleen varattuna
olkia; hän pyörsi takaisin Mousquetonin luo, mutta tämä oli myynyt
viimeistä kortta myöten, jättämättä mitään omiksi tarpeiksi.

Hän tuli uudestaan tapaamaan d'Artagnania, joka neljän olkilyhteensä
avulla parhaillaan suloisin ennakkoaistimuksin valmisti vuodetta niin
pehmeätä, pääpuoli niin pöyhittynä ja jalkopää niin hyvin peitettynä,
että sitä olisi itse kuningaskin kadehtinut, ellei tämä olisi jo
nukahtanut omalle vuoteelleen.

D'Artagnan ei tahtonut mistään hinnasta tärvellä vuodettaan Portoksen
hyväksi, mutta neljästä louisdorista, jotka jälkimmäinen luki hänelle
kouraan, hän suostui päästämään Portoksen makuukumppanikseen.

Hän asetti miekkansa päänalusen viereen, laski pistoolit sivulleen,
levitti viitan jalkainsa päälle, pani viitan päälle hattunsa ja
ojentausi nautinnokseen oljille, jotka rauskahtivat hänen
allaan. Hyvillä mielin hän jo ajatteli, mitä herttaisia unia
kahdensadanyhdeksäntoista louisdorin voittaminen neljännestunnissa
mahtoikaan tuottaa, kun suojaman ovelta kajahtava ääni hätkähdytti
häntä.

"Herra d'Artagnan!" huudettiin; "herra d'Artagnan!"

"Täällä", vastasi Portos, "täällä!"

Portos oivalsi, että jos d'Artagnanin oli lähdettävä jonnekin, vuode
jäisi kokonaan hänen haltuunsa.

Muuan upseeri lähestyi.

D'Artagnan kohoutui kyynäspäänsä varaan.

"Tekö olette herra d'Artagnan?" kysyi häiritsijä.

"Niin, monsieur; mitä tahdotte?"

"Tulin noutamaan teitä."

"Kenen asialla?"

"Hänen ylhäisyytensä."

"Sanokaa monseigneurille, että aion nukkua ja että ystävänä neuvon
häntä tekemään samaten."

"Hänen ylhäisyytensä ei ole mennyt makuulle ja aikoo pysyäkin
jalkeilla; hän tarvitsee teitä nyt heti."

-- Rutto periköön tuon Mazarinin, joka ei osaa oikealla ajalla
nukkuakaan! -- mutisi d'Artagnan. -- Mitä hän minusta tahtonee?
Tehdäkseenkö minusta kapteenin? Siinä tapauksessa annan hänelle
anteeksi.

Ja muskettisoturi nousi nurkuen, otti miekkansa, hattunsa, pistoolinsa
ja viittansa sekä seurasi sitten upseeria, sillaikaa kun Portos vuoteen
yksinomaiseksi haltijaksi jäätyään yritti jäljitellä ystävänsä mukavaa
järjestelyä.

"Mosjöö d'Artagnan", virkkoi kardinaali havaitessaan näin hankalana
hetkenä kutsumansa miehen, "en ole unohtanut, kuinka innokkaasti olette
palvellut minua, ja tahdon antaa teille siitä todisteen."

-- Hyvä! -- ajatteli d'Artagnan; -- tuo kuulostaa joltakin.

Mazarin tähysti muskettisoturia ja näki hänen kasvojensa kirkastuvan.

"Ah, monseigneur..."

"Herra d'Artagnan", jatkoi kardinaali, "haluatteko tosiaan
kapteeniksi?"

"Kyllä, monseigneur!"

"Ja vieläkö ystävänne kaipaa parooniarvoa?"

"Tällä hetkellä, monseigneur, hän näkee siitä unta!"

"Siispä", sanoi Mazarin ottaen salkusta kirjeen, jota hän oli jo
näyttänyt d'Artagnanille, "ottakaa tämä asiakirja ja viekää se
Englantiin."

D'Artagnan silmäili kuorta: siinä ei ollut mitään osoitetta.

"Enkö saa tietää, kelle minun on se annettava?"

"Kyllä Lontooseen tultuanne; vasta siellä avaatte päällyskuoren."

"Ja mitä muita ohjeita saan?"

"Teidän tulee kaikin kohdin totella henkilöä, jolle kirje on
osoitettu."

D'Artagnan aikoi kysellä lisää, kun Mazarin lisäsi:

"Lähdette Boulogneen; siellä tapaatte 'Englannin Vaakunassa' nuoren
herrasmiehen, joka on nimeltään Mordaunt."

"Niin, monseigneur, ja miten pitää minun menetellä sen herrasmiehen
suhteen?"

"Seuratkaa häntä, minne hän vie teidät."

D'Artagnan katsoi kardinaaliin tyrmistyneenä.

"Kaikki on siis selvänä", virkkoi Mazarin; "kiirehtikää!"

"Kiirehtikää -- sepä helposti sanottu", vastasi d'Artagnan; "mutta
matkustukseen tarvitaan rahaa, ja siitä on minulla puute."

"Äh!" virkahti Mazarin korvallistaan raapien; "teillä on puute rahasta,
sanotte?"

"Niin, monseigneur."

"Entä eilen illalla lahjoittamani timantti?"

"Sen haluaa säilyttää muistona teidän ylhäisyydeltänne."

Mazarin huokasi.

"Englannissa on eleskely kallista, monseigneur, olletikin erityisenä
lähettiläänä."

"Hm", jupisi Mazarin, "se on hyvinkin vakava maa, ja vallankumouksesta
saakka siellä eletään mitä yksinkertaisimmin; mutta olkoon menneeksi!"

Hän veti lipastosta auki laatikon ja otti siitä kukkaron.

"Mitä sanotte näistä tuhannesta écu'sta?"

D'Artagnan työnsi alahuulensa tavattomasti ulospäin.

"Minä sanon, monseigneur, että se ei ole paljoa, kun en varmaankaan
lähde yksin."

"Otan kyllä lukuun", vastasi Mazarin, "että herra du Vallon tulee
mukaanne, -- se kunnon aatelismies, sillä teidän jälkeenne, hyvä mosjöö
d'Artagnan, hän on totisesti se mies, jota Ranskassa enimmin rakastan
ja pidän arvossa."

"Silloin, monseigneur", huomautti d'Artagnan osoittaen kukkaroa, jota
Mazarin ei ollut vielä hellittänyt kädestään, "koska niin suuresti
rakastatte ja pidätte arvossa häntä, käsittänette myös..."

"No, hänen tähtensä lisään kaksisataa écu'ta."

-- Visukinttu! -- mutisi d'Artagnan. "Mutta palatessamme", hän lisäsi
ääneen, "voinemme ainakin luottaa herra Portoksen parooniuden ja minun
kapteenivaltuuteni myöntämiseen?"

"Kautta Mazarinin kunnian!"

-- Parempi vakuus olisi minulle enemmän mieleen, -- tuumi d'Artagnan
itsekseen, virkkaen sitten ääneen:

"Enkö saa ilmaista kunnioitustani hänen majesteetilleen
kuningattarelle?"

"Hänen majesteettinsa nukkuu", vastasi Mazarin vilkkaasti, "ja teidän
on lähdettävä viipymättä. Hyvästi siis, monsieur!"

"Vielä sananen, monseigneur: jos siellä tapellaan, missä liikun, niin
otanko osaa?"

"Noudatatte kaikessa sen henkilön määräyksiä, jonka luokse teidät
lähetän."

"Hyvä on, monseigneur", vastasi d'Artagnan ojentaen kätensä
vastaanottamaan kukkaroa; "vakuutan teille syvää kunnioitustani."

Hän solutti massin hiljalleen tilavaan taskuunsa ja virkkoi upseeriin
kääntyen:

"Monsieur, menisittekö nyt herättämään hänen ylhäisyytensä puolesta
herra du Valloninkin ja sanomaan hänelle, että odotan häntä tallissa?"

Upseeri kiirehti asialleen niin innokkaasti, että moinen kerkeys näytti
d'Artagnanista hieman itsekkäältä.

Portos oli vuorostaan ojentautunut olkivuoteelleen ja alkanut tapansa
mukaan kuorsata kaikuvasti, kun hän tunsi jonkun naputtavan
olkapäähänsä.

Hän luuli sitä d'Artagnaniksi eikä hievahtanut.

"Kardinaalin asialla", ilmoitti upseeri.

"Häh", huudahti Portos levittäen silmänsä suuriksi; "mitä sanottekaan?"

"Sanon, että hänen ylhäisyytensä lähettää teidät Englantiin ja että
herra d'Artagnan odottaa teitä tallissa."

Portos huokasi raskaasti, nousi seisaalle, otti hattunsa, pistoolinsa,
säilänsä ja viittansa sekä vilkaisi lähtiessään kaihomielisesti
vuoteeseen, jolla hän oli toivonut nauttivansa mitä makeinta unta.

Tuskin oli hän kääntänyt selkänsä, kun upseeri omaksui hänen paikkansa,
ja hän ei ollut vielä ehtinyt kynnyksen yli, kun hänen jälkeläisensä jo
vuorostaan vetää jyryytteli hirsiä. Se olikin varsin luonnollista, hän
kun oli kuningasta, kuningatarta ja monseigneur Gaston d'Orléansia
lukuunottamatta koko seurueesta ainoa, joka nukkui ilmaiseksi.




KUUDESKUUDETTA LUKU

Kirje Atokselta ja jälkikirjoitus Aramiilta


D'Artagnan oli mennyt suoraa päätä talliin. Päivä oli alkanut valjeta;
hän näki molemmat hevoset, omansa ja Portoksen, sidottuina tyhjiin
pilttuisiin. Hänen tuli sääli elukkaparkoja, ja hän astui tallin
loukkoon, jossa näki vähän olkia häämöttävän, nähtävästi säästyneinä
yön saalistuksesta; mutta kun hän jalallaan kaappi olkia kasaan, osui
hänen kengänkärkensä johonkin pyöreään esineeseen, joka luultavasti
arkaan paikkaan satutettuna kiljaisi ja nousi polvilleen silmiänsä
hieroen. Se oli Mousqueton, joka itse puille paljaille jäätyään oli
käyttänyt hyväkseen hevosille aiotut oljet.

"Mousqueton", virkkoi d'Artagnan, "lähdetään; matkalle, matkalle!"

Tuntiessaan isäntänsä ystävän äänen Mousqueton nousi kiireesti
seisaalle, mutta pudotti tällöin muutamia yöllisissä olkikaupoissa
laittomasti ansaitsemiansa louisdoreja.

"Ahaa!" sanoi d'Artagnan ottaen maasta yhden louisdorin ja haistellen
sitä; "tälläpä kullalla on kummallinen haju: se tuoksahtaa oljelta."

Mousqueton punastui häpeissään ja näytti niin neuvottomalta, että
gascognelainen purskahti nauruun ja sanoi hänelle:

"Portos kiukustuisi, hyvä herra Mousqueton, mutta minä annan teille
anteeksi; muistakaa vain, että tämän kullan tulee olla paranteena
vammallenne, ja näyttäkää siis hilpeältä, pian!"

Mousqueton omaksui heti mitä iloisimman katsannon, satuloitsi
vikkelästi hevosen ja nousi omansa selkään kovinkaan pahasti
irvistelemättä.

Sillävälin saapui Portos jokseenkin synkkänä ja hämmästyi aikalailla,
kun näki d'Artagnanin alistuvaisena ja Mousquetonin melkein
riemastuneena.

"Hei", sanoi hän, "sinulla siis on kapteeniarvosi ja minulla
parooniuteni?"

"Lähdemme juuri noutamaan valtakirjoja", vastasi d'Artagnan, "ja
palatessamme signor Mazarini kirjoittaa alle."

"Ja minne lähdemme?" kysyi Portos.

"Aluksi Pariisiin", vastasi d'Artagnan; "tahdon siellä järjestää
muutamia asioita."

"No, Pariisiin siis!" virkahti Portos.

Tulliportille tultaessa ihmetytti heitä kaupungin esittämä uhkaava
näky. Sirpaleiksi rikottujen vaunujen ympärillä syyti väkijoukko
sadatuksia, pidättäen vankina niitä henkilöitä, jotka olivat tahtoneet
paeta, -- vanhaa miestä ja kahta vallasnaista.

Sitävastoin imarreltiin kaikin tavoin d'Artagnania ja Portosta kun nämä
pyysivät pääsyä kaupunkiin. Heitä arveltiin kuningasmielisestä
puolueesta eronneiksi karkureiksi ja yritettiin voittaa omalle
puolelle.

"Mitä kuningas tekee?" kysyttiin.

"Nukkuu."

"Entä espanjatar?"

"Haaveilee."

"Ja se kirottu italialainen?"

"Hän valvoo. Pysykää siis lujina, sillä kun he ovat poistuneet
kaupungista, on heillä varmasti jotain mielessä. Mutta kun te joka
tapauksessa olette ylivoimana", pitkitti d'Artagnan, "niin älkää
piitatko naisista ja ukoista, vaan ryhtykää vakaviin toimiin."

Väkijoukko kuuli nämä sanat hyvillä mielin ja päästi menemään naiset,
jotka kiittivät d'Artagnania kaunopuheisella katseella.

"Nyt eteenpäin!" sanoi d'Artagnan.

He pitkittivät matkaansa, ratsastivat katusulkujen ja ketjujen yli,
välttelivät tyrkkäyksiä tungoksessa, vastailivat kysymyksiin ja
kyselivät vuorostaan.

Palais-Royalin edustalla d'Artagnan näki kersantin, joka toimeenpani
harjoituksia viiden- tai kuudensadan porvarin kanssa; se oli Planchet,
joka nyt käytti Piemontin rykmentin muistoja kaupungin nostoväen
hyväksi.

Marssiessaan d'Artagnanin ohi hän tunsi entisen isäntänsä.

"Hyvää päivää, herra d'Artagnan!" tervehti Planchet ylpeän näköisenä.

"Hyvää päivää, herra Dulaurier!" vastasi d'Artagnan.

Planchet seisahtui kuin naulittu, tähystäen d'Artagnania suurin silmin;
nähdessään päällikkönsä pysähtyvän teki ensimmäinen rivi samoin, ja
sitten kaikki muutkin viimeistä myöten.

"Nuo porvarit ovat kerrassaan hullunkurisia", virkkoi d'Artagnan
Portokselle.

Ja hän ratsasti edelleen.

Viiden minuutin kuluttua hän laskeusi ratsailta la Chevrette-hotellin
luona.

Sievä Madeleine säntäsi d'Artagnania vastaan.

"Hyvä rouva Turquaine", sanoi d'Artagnan, "jos teillä on rahoja, niin
kaivakaa ne kiireesti maahan; jos teillä on kalleuksia, niin kätkekää
ne heti; perikää joutuin kaikki saatavanne ja jättäkää velkanne
toistaiseksi maksamatta."

"Minkätähden?" kysyi Madeleine.

"Syystä että Pariisi pannaan piankin tuhkaksi niinkuin Babylon, josta
olette varmaankin kuullut puhuttavan."

"Ja te jätätte minut tällaisena hetkenä?"

"Ihan heti", vastasi d'Artagnan.

"Ja minne lähdette?"

"Kas, jos voisitte sanoa sen minulle, niin tekisitte minulle todellisen
palveluksen."

"Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala!"

"Onko teillä kirjeitä minulle?" tiedusti d'Artagnan, ilmaisten
kädenliikkeellä emännälleen, että tämän piti säästää valituksiaan,
koska niistä ei ollut apua.

"Yksi tuli juuri äsken."

Hän ojensi kirjeen d'Artagnanille.

"Atokselta!" huudahti d'Artagnan tuntien ystävänsä vakaan ja venytetyn
käsialan.

"Hei!" virkahti Portos; "katsotaanpa, mitä hänellä on kerrottavana."

D'Artagnan avasi kirjeen ja luki:

    Hyvä d'Artagnan, hyvä du Vallon, rakkaat ystävät! Kenties nyt
    viimeisen kerran saatte tietoja minulta. Aramis ja minä olemme
    kovin onnettomia; mutta Jumala, rohkeutemme ja meidän ystävyytemme
    muisto tukee meitä. Älkää unohtako Raoulia. Uskon teidän hoitoonne
    asiakirjat, jotka ovat Bloisissa ja jollette puolenkolmatta
    kuukauden aikana saa mitään tietoja meiltä, niin tutustukaa niiden
    sisältöön. Syleilkää varakreiviä kaikesta sydämestänne teidän
    hartaan ystävänne puolesta.

                                                      Atos.

"Sen uskon hiivatin hyvin, että häntä syleilen!" sanoi d'Artagnan.
"Tapaammehan hänet matkamme varrella; ja jos hän on onnettomuudekseen
menettää Atos-parkamme, niin hänestä tulee siitä päivästä lähtien minun
poikani."

"Ja minä teen hänestä yleisperilliseni", virkkoi Portos.

"Kas, mitä lisääkään vielä Atos?"

    Jos matkoillanne sattumalta tapaatte erään herra Mordauntin,
    niin epäilkää häntä. Kirjeessä en voi sanoa teille enempää.

"Herra Mordauntin!" äännähti d'Artagnan ihmeissään.

"Mordaunt, hyvä on", tuumi Portos, "kyllä muistetaan. Mutta katsohan,
siinä on jälkikirjoitus Aramiilta."

"Tosiaankin", sanoi d'Artagnan.

Ja hän luki:

    Me salaamme teiltä olopaikkamme, hyvät ystävät, sillä tuntien
    veljellisen kiintymyksenne tiedämme hyvin, että te rientäisitte
    tänne kuolemaan kerallamme.

"_Sacrebleu_!" keskeytti Portos niin kiukkuisella kirouksella, että
Mousqueton huoneen toisessa päässä hypähti koholle; "ovatko he siis
hengenvaarassa?"

D'Artagnan pitkitti:

    Atos testamenttaa teille Raoulin, ja minä puolestani testamenttaan
    teille kostotehtävän. Jos onnellisen sattuman avulla osutte yhteen
    erään Mordauntin kanssa, niin vieköön Portos hänet johonkin soppeen
    ja vääntäköön häneltä niskat nurin. En rohkene lausua enempää
    kirjeessä.

                                                    Aramis.

"Jollei enempää tarvita", sanoi Portos, "niin sepä on helposti tehty."

"Päin vastoin", ilmoitti d'Artagnan synkän näköisenä, "se on
mahdotonta."

"Kuinka niin?"

"No, juuri tuota herra Mordauntia tapaamaan me lähdemme Boulogneen,
matkustaaksemme hänen kanssaan Englantiin."

"Entä jos me siis tuohon Mordauntiin yhtymättä lähtisimmekin ystäviemme
luokse!" esitti Portos, tehden liikkeen, joka olisi voinut peloittaa
kokonaista armeijaa.

"Olen tosin ajatellut sitä", vastasi d'Artagnan, "mutta kirjeessä ei
ole päivämäärää eikä postileimaa."

"Aivan oikein", myönsi Portos.

Ja hän alkoi reuhtoa huoneessa kuin mieletön, tehden kiivaita eleitä ja
tuon tuostakin vetäen miekkansa kolmannekseksi huotrasta.

D'Artagnan seisoi tyrmistyneenä, ja hänen kasvonsa kuvastivat mitä
syvintä murhetta.

"Voi, tämä on surkeata!" pahoitteli hän; "Atos loukkaa meitä, hän
tahtoo kuolla yksinään, ja siinä hän tekee pahasti."

Nähdessään nämä kaksi epätoivoista pillahti Mousqueton itkuun
sopessaan.

"Ei", virkkoi d'Artagnan, "tästä ei ole mihinkään. Lähtekäämme,
menkäämme syleilemään Raoulia kuten sovittu, ja kenties hän on saanut
muita tietoja Atokselta."

"Hei, sinäpä sen sanoit", ilahtui Portos. "Totisesti, hyvä d'Artagnan,
en tiedä, miten sinä menettelet, mutta aina sinulla on onnellisia
aatoksia. Menkäämme syleilemään Raoulia."

-- Varokoon kukaan tällä hetkellä katsomasta isäntääni karsaasti, tuumi
Mousqueton itsekseen; -- en antaisi penniäkään hänen nahastaan.

Noustiin ratsaille ja lähdettiin liikkeelle. Saint-Denis-kadulle
tullessaan ystävykset tapasivat siellä suuren väkijoukon. Herra de
Beaufort oli nimittäin saapunut Vendômoisista ja koadjutori näytti
häntä nyt ihmetteleville ja riemastuneille pariisilaisille.

Saatuaan mukaansa herra de Beaufortin nämä pitivät itseänsä
voittamattomina.

Ystävykset poikkesivat syrjäkadulle, väistääkseen prinssiä, ja tulivat
Saint-Denisin tulliportille.

"Onko totta", kysyivät vartijat noilta kahdelta ratsumieheltä, "että
herra de Beaufort on saapunut Pariisiin?"

"On vainkin", vastasi d'Artagnan, "ja siitä on todistuksena, että hän
lähettää meidät vastaanottamaan isäänsä, Vendômen herraa, joka hänkin
nyt tulee tänne."

"Eläköön herra de Beaufort!" huusivat vartijat.

Ja he astuivat kunnioittavasti syrjään, tehdäkseen tilaa suuren
prinssin läheteille.

Tulliportista suoriuduttuaan ystävykset karauttivat taipaleelle kuin
eivät olisi tunteneet mitään väsymystä tai alakuloisuutta. Ratsut
kiitivät tuulena, kannustajiensa alituiseen haastellessa Atoksesta ja
Aramiista.

Mousqueton kärsi hirveitä kipuja, mutta kunnon palvelija lohduttausi
ajatuksella, että hänen molemmat herransa kokivat vielä pahempaa
tuskaa, -- hän oli nimittäin alkanut pitää d'Artagnania toisena
isäntänään ja totteli tätä vielä rivakamminkin ja auliimmin kuin
Portosta.

Leiri sijaitsi Saint-Omerin ja Lamben välillä; ystävykset tekivät
mutkan leiriin ja toivat armeijalle yksityiskohtaiset tiedot kuninkaan
ja kuningattaren paosta; siitä oli hämärä huhu levinnyt tänne asti. He
tapasivat Raoulin makaamassa telttansa lähellä heinäkuvolla, josta
hänen hevosensa sieppoi tukkoja salavihkaa. Nuoren miehen silmät olivat
punaiset, ja hän näytti masentuneelta. Marski de Grammont ja kreivi de
Guiche olivat palanneet Pariisiin, ja nuorukainen tunsi olonsa
yksinäiseksi.

Hetkisen kuluttua Raoul kohotti katseensa ja näki silloin nuo kaksi
ratsumiestä, jotka olivat pysähtyneet silmäilemään häntä; hän tunsi
heidät heti ja juoksi avosylin heitä vastaan.

"Voi, tekö siellä, hyvät ystävät!" hän huudahti; "tulitteko hakemaan
minua? Viettekö minut mukaanne? Tuotteko tietoja holhoojastani?"

"Etkö siis itse ole saanut kuulla uutta?" kysyi nuorukaiselta
d'Artagnan.

"Oi, en, monsieur, enkä tosiaankaan tiedä mihin hän on joutunut.
Sentähden, voi, olen niin rauhaton, että minua ihan itkettää!"

Ja kaksi isoa kyyneltä kierähti tosiaan nuorukaisen ruskettuneille
poskille.

Portos käänsi pois päänsä, jotta hänen karkeat, rehelliset kasvonsa
eivät olisi ilmaisseet, mitä hänen sydämessään liikkui.

"Hiisi vieköön!" virkkoi d'Artagnan enemmän liikuttuneena kuin hän oli
ollut pitkään aikaan; "älä heittäydy toivottomaksi, ystäväiseni: jollet
sinä olekaan saanut kirjeitä kreiviltä, niin olemmepa me saaneet ...
yhden vastikään..."

"Voi, niinkö?" huudahti Raoul.

"Ja hyvin rauhoittavaa laatuakin", lisäsi d'Artagnan nähdessään, kuinka
suuresti tämä tieto elähytti nuorukaista.

"Onko se teillä?" kysyi Raoul.

"Onhan tietenkin, taikka ainakin oli", vastasi d'Artagnan, ollen
etsivinään. "Maltas, täällähän sen täytyy olla taskussa; hän puhui
siinä paluustansa, eikö puhunutkin, Portos?"

Gascognelaisenakaan ei d'Artagnan tahtonut yksinään kantaa tämän
valheen taakkaa.

"Sen teki", vahvisti Portos yskäisten.

"Oi, antakaa se minulle!" pyysi nuorukainen.

"Ka, juurikaanhan minä sen vielä luin. Olisikohan tuo joutunut hukkaan!
Ai, peijakas, taskustani on pohja revennyt!"

"Voi, niin, monsieur Raoul", tokaisi Mousqueton, "kovasti lohdullinen
kirje se oli; herrat lukivat sen minulle, ja minä itkin ilosta."

"Mutta tiedätte ainakin, herra d'Artagnan, missä hän oleskelee?"
tiedusti Raoul puolittain rauhoittuneena.

"Ka, tottahan toki", vastasi d'Artagnan; "mutta se on salaisuus."

"Ei toivoakseni minulle?"

"Ei, ei sinulle; kyllä sen sinulle ilmaisen."

Portos katseli d'Artagnania ihmeissään.

-- Missä lemmossa sanoisinkaan hänen olevan, jotta poikanen ei yritä
taivaltaa hänen luokseen? -- mutisi d'Artagnan itsekseen.

"No, missä hän siis on, monsieur?" kysyi Raoul pehmeällä ja lempeällä
äänellään.

"Hän on Konstantinopolissa!"

"Turkkilaisten seassa!" huudahti Raoul säikähtyneenä. "Taivas, mitä
kuulenkaan!"

"Ka, mitä pelättävää siinä on?" sanoi d'Artagnan. "Pyh, eihän
turkkilaisista ole mihinkään sellaisten miesten tiellä kuin kreivi de
la Fère ja abbé d'Herblay ovat."

"Vai niin, hänen ystävänsä on siis hänen kanssaan?" virkkoi Raoul; "se
tyynnyttää minua hiukan."

-- Onpa hän kekseliäs, tuo penteleen d'Artagnan! -- jupisi Portos
ihmeissään ystävänsä oveluudesta.

"Ja nyt", jatkoi d'Artagnan, jolla oli kiire vaihtaa puheenaihetta,
"tässä on viisikymmentä pistolia, jotka kreivi lähetti sinulle saman
tuojan mukana. Arvattavasti ei sinulla enää ole rahoja jäljellä, joten
tämä erä on tervetullut."

"On minulla vielä kaksikymmentä pistolia, monsieur."

"No, ota kuitenkin, niin sinulla on seitsemänkymmentä."

"Ja jos tahdotte lisää..." virkahti Portos pistäen käden
housuntaskuunsa.

"Ei, kiitos", vastasi Raoul punehtuen; "tuhansia kiitoksia
hyväntahtoisuudestanne, monsieur."

Samassa ilmestyi Olivain näkyviin.

"Sivumennen sanoen", huomautti d'Artagnan niin kovaa, että lakeija
saattoi kuulla, "oletko tyytyväinen Olivainiin?"

"Kyllähän, jotakuinkin."

Olivain ei ollut kuulevinaan mitään ja astui telttaan.

"Mitä moittimista sinulla on tuossa heittiössä?"

"Hän on herkkusuu", vastasi Raoul.

"Voi, monsieur!" tokaisi Olivain ilmestyen jälleen esille tuon
syytöksen johdosta.

"Hän on hiukan pitkäkyntinen."

"Oi, voi monsieur!"

"Ja ennen kaikkea hän on suuri jänishousu."

"Oi, voi, monsieur, te häpäisette minua", surkeili Olivain.

"Saakeli!" kirosi d'Artagnan; "ottakaa onkeenne, Olivain, että
meidänlaisemme miehet eivät tahdo pitää jänishousuja palveluksessaan.
Näpistelkää isännältänne, maistelkaa hänen namusiansa, juokaa hänen
viiniänsä, mutta -- tuhannen tulimmaista! -- älkää olko pelkuri,
muutoin leikkaan teiltä korvat. Ottakaa esimerkkiä herra Moustonista,
pyytäkää häntä näyttämään teille, mitä kunniallisia vammoja hän on
saanut, ja katsokaa, mitä arvokkuutta hänen ainainen urheutensa on
painanut hänen kasvojensa leimaksi!"

Mousqueton oli kolmannessa taivaassa, ja hän olisi syleillyt
d'Artagnania, jos olisi uskaltanut; itsekseen hän vannoi syöksyvänsä
surman suuhun hänen tähtensä, jos siihen tarjoutuisi tilaisuutta.

"Lähetä tiehensä tuo heittiö, Raoul", lopetti d'Artagnan, "sillä jos
hän on pelkuri, häpäisee hän itsensä jonakuna päivänä."

"Monsieur sanoo minua jänishousuksi vain sentähden", huudahti Olivain,
"että hän tahtoi hiljakkoin tapella erään de Grammontin rykmentin
kornetin kanssa ja minä kieltäysin saattamasta häntä."

"Olivain ystäväiseni, lakeija ei saa koskaan niskuroida", sanoi
d'Artagnan ankarasti.

Ja vetäen hänet syrjään hän lisäsi:

"Teit aivan oikein, jos isäntäsi kerran oli väärässä, ja tästä saat
écu'n; mutta jos häntä koskaan loukataan ja sinä et anna hakata itseäsi
kappaleiksi hänen puolestaan, niin leikkaan sinulta kielen ja pyyhin
sillä naamasi. Pane se mieleesi."

Olivain kumarsi ja pisti kolikon taskuunsa.

"Ja nyt, hyvä Raoul", pitkitti d'Artagnan tälle, "me lähdemme
matkalle lähettiläinä, herra du Vallon ja minä. En voi ilmoittaa
sinulle, mikä on matkamme määränä, kun en tiedä sitä itsekään; mutta
jos tarvitset jotakin, niin kirjoita madame Turquainelle la
Chevrette-hotelliin Tiquetonne-kadun varrelle ja aseta maksuosoituksia
hänen kassansa suoritettavaksi niinkuin käyttäisit pankkiluottoa, --
silti säästellen, sillä huomautan sinulle heti, että se ei ole aivan
yhtä hyvin varustettu kuin herra d'Émeryn."

Ja syleiltyään tilapäistä holhottiaan hän luovutti nuorukaisen
Portoksen vantterille käsivarsille, jotka nostivat hänet maasta ja
pitivät häntä hetkisen puserrettuna peloittavan jättiläisen jaloa
sydäntä vasten.

"Kas niin", virkkoi d'Artagnan, "taipaleelle!"

Ja he suuntasivat kulkunsa Boulognea kohti, jonka edustalle
ehtoopuolella pysähdyttivät hiostuneet ja vaahtotäpläiset hevosensa.

Kymmenisen askeleen päässä paikasta, johon he seisahtuivat ennen kuin
ratsastivat kaupunkiin, seisoi nuori mustapukuinen mies, joka näytti
odottavan jotakuta ja oli tähystellyt heitä herkeämättä siitä saakka
kun ensin sai heidät näkyviinsä.

D'Artagnan lähestyi häntä ja virkkoi havaitessaan, että tuntematon ei
kääntänyt hänestä katsettaan:

"Hei ystäväiseni, minä en pidä siitä, että minua tuolla tavoin
mittaillaan."

"Monsieur", sanoi nuori mies vastaamatta d'Artagnanin huomautukseen,
"ettekö tule Pariisista, jos saan luvan kysyä?"

D'Artagnan arveli jonkun uteliaan siinä haluavan tiedustaa pääkaupungin
kuulumisia.

"Kyllä, monsieur", hän vastasi suopeammin.

"Ettekö aio asettua 'Englannin Vaakunaan'?"

"Kyllä, monsieur."

"Eikö teillä ole lähetystoimi hänen ylhäisyytensä kardinaali Mazarinin
asioilla?"

"On, monsieur."

"Siinä tapauksessa", jatkoi nuori mies, "teillä onkin tekemistä minun
kanssani: nimeni on Mordaunt."

-- Kas, tuumi d'Artagnan itsekseen, -- sama mies, jota Atos kehoittaa
epäilemään.

-- Kas, -- jupisi Portos, -- sama mies, joka minun pitäisi Aramiin
pyynnöstä kuristaa.

Molemmat katselivat nuorta miestä tarkkaavasti.

Tämä erehtyi heidän katseittensa ilmeestä.

"Epäilettekö sanaani?" hän kysyi; "siinä tapauksessa olen valmis
antamaan teille täydet todisteet."

"Emme suinkaan, monsieur", vastasi d'Artagnan, "ja me asetumme
käytettäväksenne."

"No niin, hyvät herrat", virkkoi Mordaunt, "me matkustamme viipymättä,
sillä tänään on menossa viimeinen päivä kardinaalin pyytämästä
lykkäyksestä. Alukseni on lähtövalmiina, ja jollette te olisi tulleet,
olisin purjehtinut ilman teitä, sillä kenraali Oliver Cromwell on
varmastikin jo hyvin kärsimätön matkani pitkistymisestä."

"Vai niin", tokaisi d'Artagnan, "meidät onkin siis lähetetty kenraali
Oliver Cromwellin luo?"

"Eikö teillä ole kirjettä hänelle?" kysyi nuori mies.

"Minulla on kirje, jonka ulkokuori minun piti murtaa Lontoossa; mutta
koska nyt sanotte minulle, kelle se on osoitettu, on minun turha
odottaa siihen asti."

D'Artagnan repäisi kirjeen päällyksen auki.

Sisäkuoressa oli tosiaankin osoitteena:

"Herra Oliver Cromwellille, Englannin kansallisarmeijan
ylipäällikölle."

"Kas", huudahti d'Artagnan, "onpa se omituinen luottamustoimi!"

"Kuka se Oliver Cromwell on?" kysyi Portos hiljaa.

"Entinen oluenpanija", vastasi d'Artagnan.

"Aikoneeko Mazarin keinotella nyt oluella niinkuin me äsken oljilla?"
kummasteli Portos.

"Kas niin, messieurs", sanoi Mordaunt maltittomana, "lähtekäämme jo."

"Mitä, ilman illallistako?" päivitteli Portos. "Eikö herra Cromwell
siis voi siunaaman aikaa odottaa?"

"Kyllä, mutta minä?" vastasi Mordaunt.

"Te! Mitä sitten teistä?" tiukkasi Portos.

"Minulla on kiire."

"Joutavia! Jos asia vain teitä koskee", arveli Portos, "niin se ei
erityisesti kuulu minuun; minä syön illallista luvallanne tai
luvattanne."

Nuoren miehen harhaileva katse leimahti ja näytti olevan iskemäisillään
salaman, mutta hän hillitsi itsensä.

"Monsieur", pitkitti d'Artagnan, "teidän tulee suoda anteeksi
nälkäisille matkustavaisille. Ateriamme ei muuten tuota teille
suurtakaan viivykkiä; karautamme nyt suoraa päätä majataloon. Menkää te
sillävälin jalkaisin satamaan; me haukkaamme hiukan ruokaa ja ehdimme
perille samaan aikaan kuin tekin."

"Kuten haluatte, messieurs, kunhan vain lähdemme", sanoi Mordaunt.

"Hyvä juttu", jupisi Portos. "Mikä on alus nimeltään?" kysyi
d'Artagnan.

"Standard."

"Hyvä. Puolen tunnin kuluttua olemme kannella."

Ystävykset kannustivat ratsujansa ja lähtivät kiitämään "Englannin
Vaakunaa" kohti.

"Mitä sanot tuosta nuoresta miehestä?" kysyi d'Artagnan matkalla.

"Hän ei vähääkään miellytä minua", vastasi Portos, "ja sormeni syhyivät
Aramiin pyynnön täyttämiseen."

"Varo tekemästä sitä, hyvä Portos! Tuo mies on kenraali Cromwellin
lähetti, ja me saisimme luullakseni verrattain nuivan vastaanoton, jos
tulisimme hänen luokseen sellaisin viestein, että olemme vääntäneet
niskat nurin hänen uskotultaan."

"Vaikka vain", intti Portos, "mutta minä olen aina havainnut Aramiin
viisaaksi neuvojaksi."

"Kuulehan", virkkoi d'Artagnan, "kun lähetystoimemme on päättynyt..."

"No?"

"Jos hän johtaa meidät takaisin Ranskaan..."

"Niin mitä?"

"Niin saammehan nähdä!"

Ystävykset saapuivat hotelliin, missä he aterioitsivat mitä parhaalla
ruokahalulla, sitten viipymättä lähtien satamaan. Siellä oli priki
purjehdusvalmiina, ja aluksen kannella he tunsivat Mordauntin, joka
kärsimättömästi asteli edes takaisin.

-- On ihmeellistä, -- tuumi d'Artagnan itsekseen, kun häntä soudettiin
veneellä "Standardiin" -- kerrassaan hämmästyttävää, kuinka
tavattomasti tuo nuori mies muistuttaa jotakuta henkilöä, jonka olen
tuntenut, vaikken osaa sanoa ketä.

He pääsivät nuoraportaiden juurelle ja olivat seuraavana hetkenä
kannella.

Mutta hevosten laivaaminen oli työläämpää, ja priki sai nostetuksi
ankkurinsa vasta kello kahdeksan illalla.

Nuori mies polki jalkaa maltittomana ja käski avata purjeet.

Kolmen unettoman yön ja seitsemänkymmenen lieuen ratsastuksen
näännyttämänä oli Portos vetäytynyt hyttiinsä ja nukkui.

D'Artagnan yritti voittaa vastenmielisyytensä Mordauntia kohtaan ja
käveli tämän kanssa kannella, kertoillen hänelle senkin seitsemän
kaskua, pakottaakseen hänet puhelemaan.

Mousqueton oli merikipeä.




SEITSEMÄSKUUDETTA LUKU

Skotlantilainen petti valansa ja möi kuninkaansa


Ja nyt jättäkööt lukijamme "Standardin" rauhassa viilettämään -- ei
Lontooseen, jonne d'Artagnan ja Portos luulivat olevansa matkalla, vaan
Durhamiin, jonne Mordaunt oli Boulognessa oleskellessaan määrätty
saapumaan Englannista tulleella kirjeellä -- ja seuratkoot meitä
kuninkaalliseen leiriin, joka sijaitsi Newcastlen kaupungin luona tällä
puolen Tyne-jokea.

Siellä leviävät pienen armeijan telttarivit kahden joen välissä
Skotlannin rajalla, mutta vielä englantilaisella alueella. On keskiyö.
Jotkut sotamiehet, jotka paljaista sääristään, lyhyistä hameistaan,
ristiraitaisista leväteistään ja töyhtölakeistaan ovat helposti
tunnettavia Skotlannin ylämaalaisiksi, pitävät huoletonta vartiota. Kuu
pilkistelee tuolloin tällöin pilvivuorten takaa kimmeltelemään
vartijain musketinpiipuissa ja esittämään voimakkaina ääriviivoina sen
kaupungin muurit, katot ja kirkontornit, jonka Kaarlo I on äskettäin
luovuttanut parlamentin joukoille kuten Oxfordinkin ja Newarkin, näiden
oltua siihen saakka hänen puolellaan sovinnon toivossa.

Leirin toisessa päässä -- lähellä tavattoman isoa telttaa, jossa
skotlantilaiset upseerit pitävät jonkunlaista neuvottelua,
puheenjohtajanaan päällikkönsä, vanha Levinin jaarli, -- makaa
ritaripukuinen mies nurmikolla, nukkuessaan pitäen oikeata kättään
miekan kahvassa.

Noin viidenkymmenen askeleen päässä hänestä juttelee niinikään
ritaripukuinen mies erään skotlantilaisen vartiosoturin kanssa; tämä
tosin vastailee Perthin kreivikunnan murteella, mutta puhuttelija saa
siitä tolkun sen tuntemuksen avulla, jonka hän näkyy hankkineen
englanninkielestä, vaikka onkin muukalainen.

Kun kello löi yksi Newcastlen kaupungissa, havahtui nukkuja, ja
liikehdittyään kuin ainakin ihminen, joka avaa silmänsä sikeästä
unesta, hän tähyili tarkkaavasti ympärilleen. Nähdessään olevansa yksin
hän nousi seisaalle ja astui mutkan tehden sen ritarin ohi, joka
puhutteli vartiosoturia. Ritari oli kaiketikin päässyt kysymystensä
loppuun, sillä hetkisen kuluttua hän lausui hyvästi sotamiehelle ja
lähti välinpitämättömästi samalle suunnalle kuin olemme nähneet
edellisenkin ritarin astelleen.

Erään tiepuolessa olevan teltan varjossa he yhtyivät.

"No niin, hyvä ystävä?" virkkoi viimeksi tullut puhtaimmalla
ranskankielellä, mitä on milloinkaan puhuttu Rouenin ja Toursin
välillä.

"Ei ole aikaa menetettävissä, veikkonen, vaan meidän on ilmoitettava
kuninkaalle."

"Mitä siis on tekeillä?"

"Sitä kävisi liian pitkäksi kertoa sinulle; kuulethan sen muutenkin
tuotapikaa. Sitäpaitsi voi vähäisinkin täällä virketty sana helposti
tärvellä kaikki. Lähtekäämme tapaamaan loordi Winteria."

Ja he lähtivät leirin vastakkaiselle kolkalle; mutta kun koko leiri ei
peittänyt viittäsataa neliöjalkaa laajempaa alaa, ehtivät he
tavoittelemansa miehen teltalle hyvin pian.

"Nukkuuko herranne, Tony?" kysyi toinen herrasmies englanninkielellä
palvelijalta, joka makasi eteishuoneeksi varatussa ulko-osastossa.

"Ei, herra kreivi", vastasi lakeija, "en luule, -- taikka jos juurikään
lie nukahtanut, sillä hän käveli edes takaisin runsaasti kaksi tuntia
sen jälkeen kun oli palannut kuninkaan luota, ja hänen askeleensa
taukosivat kuulumasta tuskin kymmenen minuuttia takaperin. Muuten", hän
lisäsi kohottaen teltan väliverhoa, "voittehan katsoa itse."

Winter istuikin aukon ääressä, joka ikkunan virkaa toimittaen päästi
yöilman virtaamaan sisälle; siitä hän suruisin silmin tarkkasi kuuta,
jonka vastikään huomautimme aika-ajoin kadonneen raskaitten mustien
pilvien taakse.

Ystävykset lähestyivät Winteria, joka nojasi päätänsä käteen,
tähystellessään taivasta; hän ei kuullut heidän tuloaan ja jäi samaan
asentoon, kunnes tunsi käden laskeutuvan olalleen. Kääntyessään hän
tunsi Atoksen ja Aramiin, paiskaten heidän kanssaan kättä.

"Oletteko huomanneet", hän virkahti, "kuinka veripunainen on tänä yönä
kuu?"

"Minusta se on ollut entisensä näköinen", vastasi Atos.

"Katsokaa, chevalier!" jatkoi Winter.

"Tunnustan kreivi de la Fèren tavoin", sanoi Aramis, "etten näe sen
muodossa mitään erikoista."

"Mylord", huomautti Atos, "meidän täpärässä asemassamme on huomio
kohdistettava maan päälle eikä yläilmoihin. Oletteko tutkinut
skotlantilaisiamme ja pidättekö heitä taattuina?"

"Skotlantilaiset?" kysyi Winter; "mitkä skotlantilaiset?"

"Ka, hitto, meikäläiset!" vastasi Atos; "Levenin jaarlin
skotlantilaiset, joiden huostaan kuningas on uskonut itsensä."

"En", virkkoi Winter. "Mutta", hän lisäsi, "sanokaa minulle, ettekö näe
-- kuten minä -- tuota punerrusta, joka kattaa taivaan?"

"Emme ollenkaan", vastasivat Atos ja Aramis yhteen suuhun.

"Sanokaahan", pitkitti Winter yhä saman aatoksen vallassa, "eikö
Ranskassa ole taruna, että päivää ennen murhaansa Henrik neljäs pelasi
shakkia herra de Bassompierren kanssa ja näki verilaikkuja
shakkilaudalla?"

"Kyllä", vastasi Atos, "ja marski itse on sen minulle kertonut
monastikin."

"Niinpä niin", mutisi Winter, "ja seuraavana päivänä murhattiin Henrik
neljäs."

"Mutta mitä yhteyttä teillä on Henrik neljännen näyn kanssa, mylord?"
kysyi Aramis.

"Ei minkäänmoista, messieurs, ja totisesti olenkin hupsu puhuessani
teille mokomista asioista, kun tulonne tällä vuorokauden hetkellä
telttaani ilmaisee, että tuotte jonkun tärkeän tiedon."

"Niin, mylord", vastasi Atos, "tahtoisin puhutella kuningasta."

"Kuningasta? Mutta hän nukkuu."

"Minun on hänelle ilmoitettava hyvin tähdellisiä asioita."

"Eikö niitä voi lykätä huomiseen?"

"Ei, hänen pitää saada tietää ne heti, ja kenties on jo nytkin
myöhäistä."

"Lähtekäämme siis, messieurs", mukautui Winter.

Winterin teltta oli pystytetty kuninkaallisen teltan viereen;
jonkunlainen käytävä yhdisti niitä. Käytävää ei vartioinut
vahtisotamies, vaan muuan Kaarlo I:n uskottu lakeija, jotta kuningas
tarpeen tullen pääsi heti puhuttelemaan taattua palvelijaansa.

"Nämä herrat kuuluvat minun seurueeseeni", virkkoi Winter.

Lakeija kumarsi ja päästi heidät ohitseen.

Kaarlo-kuningas oli tosiaan lannistunut vastustamattomaan unen
tarpeeseen ja nukkui nyt telttavuoteella, pukeutuneena mustaan
ihokkaaseensa ja korkeihin saappaisiinsa, vyö hellitettynä ja hattu
vierellään. Miehet lähestyivät, ja etummaisena astuva Atos silmäili
tovin sanattomana noita ylväitä, kalpeita kasvoja, joita reunustivat
pitkät mustat kiharat levottoman unen hiostuttamina kiinni ohimoihin ja
juovittivat marmorimaisiksi isot siniset suonet, näköjään kyynelten
pullistamina hänen uupuneitten silmiensä alla.

Atokselta puhkesi syvä huokaus, joka herätti kuninkaan, -- niin keveätä
oli hallitsijan uni.

Hän avasi silmänsä.

"Ah, tekö siinä, kreivi de la Fère?" hän virkkoi kohoutuen kyynäspään
nojaan.

"Niin, sire", vastasi Atos.

"Te valvotte minun nukkuessani ja tulette nyt tuomaan minulle jotakin
sanomaa?"

"Voi, sire", vastasi Atos, "teidän majesteettinne on arvannut oikein."

"Viesti on siis surullinen?" jatkoi kuningas kaihomielisesti hymyillen.

"Niin, sire."

"Ei väliä, sanansaattaja on tervetullut, ja tunnen aina erityistä
mielihyvää, kun te saavutte luokseni, -- te, jonka kiintymys kohdistuu
muukalaiseenkin ja onnettomaan; ja teidäthän on Henriette lähettänyt
tuekseni. Olkoon sanomanne mikä hyvänsä, puhukaa siis huoletta."

"Sire, Cromwell on tänä yönä saapunut Newcastleen."

"Vai niin!" huudahti kuningas; "hyökätäkseen kimppuuni?"

"Ei, sire, vaan ostaakseen teidät."

"Mitä sanottekaan?"

"Sanon, sire, että skotlantilaisella armeijallanne on
neljänsadantuhannen punnan saatava."

"Maksamatonta palkkaa, niin, sen tiedän. Lähes vuoden ajan ovat urheat
ja uskolliset skotlantilaiseni jo taistelleet pelkästään kunnian
vuoksi."

Atos hymyili.

"No niin, sire, vaikka kunnia on kaunis saavutus, ovat he väsyneet
taistelemaan yksinomaan siitä hyvityksestä, ja tänä yönä he ovat
myyneet teidät kahdestasadastatuhannesta punnasta, puolesta
saamisestaan."

"Mahdotonta!" huudahti kuningas; "skotlantilaisetko möisivät
kuninkaansa kahdestasadastatuhannesta punnasta!"

"Juutalaiset möivät Vapahtajan kolmestakymmenestä hopearahasta."

"Ja kuka on se Judas, joka on päättänyt tämän häpeällisen kaupan?"

"Levenin jaarli."

"Oletteko varma siitä, monsieur?"

"Kuulin sen omin korvin."

Kuningas huokasi syvään kuin olisi hänen sydämensä pakahtunut ja antoi
päänsä painua käsiensä väliin.

"Voi, skotlantilaiset!" hän valitti; "skotlantilaiset, joita minä
sanoin uskollisiksi uroikseni! Skotlantilaiset, joiden haltuun uskoin
itseni, kun olisin voinut paeta Oxfordiin! Skotlantilaiset,
maanmieheni, veljeni! Mutta oletteko ihan varma, monsieur?"

"Makasin Levenin jaarlin teltan takana, josta olin kohottanut liepukan;
siten sekä näin että kuulin kaikki."

"Ja milloin pitäisi sen kurjan kaupan toteutua?"

"Tänä aamuna. Kuten teidän majesteettinne näkee, ei ole aikaa
hukattavissa."

"Mitä tehdäkseni, kun kerran sanotte olevani myyty?"

"Mennäksenne Tynen yli, jotta Skotlantiin päästyänne voisitte yhtyä
loordi Montroseen, joka totisesti ei teitä myy!"

"Ja mitä minä Skotlannissa tekisin? Kävisinkö sissisotaa? Sellainen
rynnistely on kuninkaalle arvotonta."

"Robert Brucen esimerkki kelpaa puolustukseksenne, sire."

"Ei, ei! Olen taistellut liian kauan; jos he ovat minut myyneet, niin
luovuttakootkin minut, ja kohdatkoon heitä ikuinen häpeä
kavalluksestaan!"

"Sire", muistutti Atos, "kenties pitäisi kuninkaan toimia siten,
muttei puolison ja isän. Olen tullut tänne vaimonne ja tyttärenne
nimessä, ja vaimonne ja tyttärenne sekä vielä Lontoossa asuvien kahden
muun lapsenne nimessä sanon teille: Eläkää, sire, se on Jumalan tahto!"

Kuningas nousi seisaalle, kiinnitti vyönsä soljen, ripusti miekkansa
hankkilukseen ja pyyhki nenäliinalla kosteata otsaansa.

"No niin", hän virkkoi, "mitä on tehtävä?"

"Sire, onko teillä koko armeijassa mitään rykmenttiä, johon voitte
luottaa?"

"Winter", kysyi kuningas, "uskotteko te omanne horjumattomuuteen?"

"Sire, he ovat vain ihmisiä, ja ihmiset ovat käyneet kovin heikoiksi
tai ilkeiksi. Uskon heidät kyllä horjumattomiksi, mutta en mene
takuuseen heistä; oman henkeni luovuttaisin heidän haltuunsa, mutta
epäröitsen uskoa heille teidän majesteettinne turvallisuutta."

"No niin", huomautti Atos, "rykmentin puutteessa on meitä tässä kolme
harrasta miestä, ja se riittää. Teidän majesteettinne nouskoon
ratsaille ja asettukoon meidän keskellemme; me menemme Tynen yli,
tulemme Skotlantiin ja olemme turvassa."

"Onko se teidänkin neuvonne, Winter?" kysyi kuningas.

"On, sire."

"Entä teidän, herra d'Herblay?"

"Samoin, sire."

"Tapahtukoon siis tahtonne. Antakaa tarvittavat määräykset, Winter."

Winter astui ulos; sillaikaa kuningas täydensi pukeutumisensa. Päivän
ensimmäinen kajastus alkoi tunkeutua teltan aukoista, kun Winter
palasi.

"Kaikki on valmiina, sire", hän ilmoitti.

"Entä me?" kysyi Atos.

"Grimaud ja Blaisois pitelevät hevosianne satuloittuina."

"Siinä tapauksessa", sanoi Atos, "älkäämme menettäkö
silmänräpäystäkään, vaan lähtekäämme."

"Lähtekäämme", yhtyi kuningas.

"Sire", muistutti Aramis, "eikö teidän majesteettinne ilmoita tästä
askeleesta ystävillenne?"

"Ystävilleni?" vastasi Kaarlo I murheellisesti pudistaen päätänsä;
"minulla ei ole enää muita kuin te kolme: kahdenkymmenen vuoden ystävä,
joka ei ole koskaan unohtanut minua, kaksi kahdeksan päivän ystävää,
joita minä en eläissäni unohda. Tulkaa, hyvät herrat, tulkaa."

Kuningas astui ulos teltastaan ja tapasi ratsunsa valmiina. Hän
ratsasti tällä voikolla jo kolmatta vuotta ja oli suuresti kiintynyt
siihen.

Hänet nähdessään hevonen hirnahti mielihyvästä.

"Voi, minä olin kohtuuton!" sanoi kuningas; "tuossakin on minua
rakastava olento, jollei juuri ystävä. Sinä pysyt minulle uskollisena,
vai mitä, Arthus?"

Ja ikäänkuin käsittäen nämä sanat hevonen painoi höyryävät sieraimensa
lähelle kuninkaan kasvoja, avasi huulensa ja näytti hilpeästi valkoisia
hampaitaan.

"Niin, niin", puheli kuningas taputtaen elukkaa kädellään, "niin, hyvä
on, Arthus, -- olen sinuun tyytyväinen."

Kaarlo oli Euroopan parhaita ratsastajia; keveästi hyppäsi hän satulaan
ja virkkoi kolmeen kannattajaansa kääntyen:

"No, hyvät herrat, odotan teitä."

Mutta Atos seisoi liikahtamattomana, tuijottavin katsein ja käsi
ojennettuna mustaa viirua kohti, joka reunusti Tynen rantaa ja ulottui
kahta vertaa pitemmälle kuin leiri levisi.

"Mikä onkaan tuo viiru?" virkkoi Atos, jota yön viimeiset huurut päivän
ensimmäisten valojuovien kanssa taistellessaan estivät vielä näkemästä
selvästi. "Mikä onkaan tuo viiru? Sitä en nähnyt eilen."

"Kaiketi virralta nousevaa usmaa", arveli kuningas.

"Sire, se on jotakin tiiviimpää kuin usmaa."

"Tosiaankin näen ikäänkuin punertavan muurin", tokaisi Winter.

"Vihollinen siellä on lähtenyt liikkeelle Newcastlesta ja saartaa
meidät!" huudahti Atos.

"Vihollinen?" toisti kuningas.

"Niin, vihollinen. Hankkeemme myöhästyi. Katsokaa, katsokaa! Näettekö
tuolla kaupungin taholla auringon säteissä rautakylkien välähtelyä?"

Siten nimitettiin huoveja, jotka olivat Cromwellin henkivartioina.

"Haa!" sanoi kuningas; "nyt saamme tietää, onko totta, että
skotlantilaiseni pettävät minut."

"Mitä aiotte tehdä?" kysyi Atos.

"Antaa heille hyökkäyskäskyn ja rynnätä heidän kerallaan noita kurjia
kapinoitsijoita vastaan."

Ja ratsuansa kannustaen kuningas karautti Levenin jaarlin teltalle
päin.

"Seuratkaamme häntä!" sanoi Atos.

"Niin, tulkaa", huudahti Aramis.

"Onkohan kuningas haavoittunut?" virkahti Winter. "Näen veritäpliä
maassa."

Hän säntäsi ystävysten perään. Atos pysäytti hänet.

"Menkää kokoamaan rykmenttinne", hän sanoi; "aavistan piammiten
tarvitsevamme sitä."

Winter käänsi hevosensa, ja molemmat ystävykset jatkoivat matkaansa.
Kahdessa sekunnissa oli kuningas saapunut skotlantilaisten armeijan
ylipäällikön teltalle. Hän hyppäsi maahan ja astui sisälle.

Kenraalilla oli etevimmät päälliköt ympärillään.

"Kuningas!" huudahtivat kaikki nousten seisaalle ja katsellen
tyrmistyneinä toisiaan.

Kaarlo seisoi nyt todellakin heidän edessään, hattu päässä, silmäkulmat
rypyssä, ja sivalteli ratsuraipallaan saapasvarttaan.

"Niin, hyvät herrat", hän vastasi, "kuningas itse; kuningas tulee nyt
vaatimaan teiltä tiliä siitä, mitä on tekeillä."

"Mitäkö on tekeillä, sire?" kysyi Levenin jaarli.

"Herra jaarli", vastasi kuningas, joka antoi vallan suuttumukselleen,
"kenraali Cromwell on saapunut tänä yönä Newcastleen. Te tiesitte sen,
mutta minulle sitä ei ilmoitettu. Vihollinen marssii nyt kaupungista ja
sulkee meiltä pääsytien Tyne-virran poikki; teidän vahtisoturinne on
täytynyt huomata heidän liikkeensä, mutta minä en ole saanut siitä
tietoa. Te olette myyneet minut kurjalla kauppasopimuksella
kahdestasadastatuhannesta punnasta parlamentille, mutta ainakin tästä
olen minä saanut kuulla. Sellaista on tapahtunut, hyvät herrat;
vastatkaa nyt tai puhdistautukaa, sillä minä syytän teitä."

"Sire", änkytti Levenin jaarli, "sire, teidän majesteettianne on
petetty jollakin väärällä ilmoituksella."

"Olen omin silmin nähnyt vihollisen armeijan levittäytyvän minun ja
Skotlannin välille", vastasi Kaarlo, "ja voinpa melkein sanoa omin
korvin kuulleeni kaupanteon ehtoja pohdittavan."

Skotlantilaiset päälliköt katsoivat toisiinsa, vuorostaan rypistäen
kulmiansa.

"Sire", mutisi Levenin jaarli häpeän painamana, "sire, olemme valmiit
antamaan teille kaikki mahdolliset todisteet..."

"Pyydän yhtä ainoata", keskeytti kuningas. "Asettakaa armeija
taistelujärjestykseen ja marssikaamme vihollista vastaan."

"Se ei käy laatuun, sire", sanoi jaarli.

"Kuinka? Eikö se käy laatuun? Mikä sitten on esteenä?" huudahti Kaarlo
ensimmäinen.

"Teidän majesteettinne tietää hyvin, että meidän ja Englannin armeijan
välillä on sovittu aselepo", vastasi jaarli.

"Englannin armeija on rikkonut aselevon, kun se on lähtenyt kaupungista
vastoin sopimusta, että sen oli pysyttävä siellä; ja minä sanon siis
teille, että teidän tulee minun kanssani hyökätä tuon armeijan läpi ja
palata Skotlantiin. Jos kieltäydytte siitä, -- no niin, valitkaa
silloin jompikumpi kahdesta nimityksestä, jotka tuottavat ihmisten
silmissä ylenkatsetta ja inhoa: joko olette pelkureita tai sitten
pettureita!"

Skotlantilaisten silmät leimahtivat, ja kuten usein tapahtuu
tuollaisissa tilanteissa heidän suunnaton häpeilynsä muuttui
äärimmäiseksi julkeudeksi. Kaksi heimopäällikköä lähestyi kumpainenkin
taholtaan kuningasta, sanoen:

"No hyvä, -- niin, me olemme luvanneet vapauttaa Skotlannin ja
Englannin miehestä, joka on jo viisikolmatta vuotta imenyt
skotlantilaisten ja englantilaisten verta ja ryöstänyt heidät puille
paljaille. Me olemme luvanneet sen ja pidämme myös sanamme. Kuningas
Kaarlo Stuart, olette vankimme!"

Molemmat ojensivat yhtaikaa kätensä tarttuakseen kuninkaaseen; mutta
ennen kuin heidän sormenpäänsä kajosivat hänen persoonaansa, kaatuivat
he molemmat, toinen tajuttomana ja toinen kuolleena.

Atos oli pistoolinsa perällä nujertanut toisen ja Aramis lävistänyt
toisen miekallaan.

Levenin jaarlin ja muiden päälliköiden kavahtaessa taaksepäin,
pelästyneinä odottamattomasta avusta, jonka taivas näytti suoneen
heidän luullulle vangilleen, Atos ja Aramis vetivät kuninkaan ulos
petollisesta teltasta, jonne hän oli varomattomuudessaan uskaltautunut.
Kaikki kolme hyppäsivät hevosten selkään, joita lakeijat pitivät
varalla, ja ratsastivat takaisin kuninkaalliselle teltalle.

Matkalla he näkivät Winterin rientävän esiin rykmenttinsä etunenässä.
Kuningas antoi hänelle merkin seurata heitä.




KAHDEKSASKUUDETTA LUKU

Kostaja


Kaikki neljä menivät telttaan. Ei ollut vielä mitään
toimintasuunnitelmaa; täytyi sopia sellaisesta.

Kuningas heittäysi nojatuoliin.

"Olen hukassa", hän virkahti.

"Ei, sire", vastasi Atos; "teidät on vain petetty."

Kuningas huokasi syvään.

"Petetty, minut ovat pettäneet skotlantilaiset, joiden maassa olen
syntynyt ja jotka olen aina asettanut englantilaisten edelle! Voi niitä
kurjia!"

"Sire", lausui Atos, "tässä ei ole aikaa syytöksiin; hetki on tullut
näyttääksenne, että olette kuningas ja aatelismies. Nouskaa, sire,
nouskaa, sillä teillä on tässä ainakin kolme miestä, jotka eivät petä
teitä, siitä voitte olla varma. Voi, jos meitä vain olisi viis!" mutisi
Atos ajatellen d'Artagnania ja Portosta.

"Mitä sanotte?" kysyi Kaarlo nousten ylös.

"Sanon, sire, että on ainoastaan yksi keino. Loordi Winter vastaa
rykmentistään, ainakin likipitäin, -- älkäämme tarpeettomasti väitelkö
sanoista: hän asettuu miestensä etunenään; me asetumme teidän
majesteettinne rinnalle, me murtaudumme Cromwellin armeijan läpi ja
tunkeudumme Skotlantiin."

"On toinenkin keino", lisäsi Aramis, "nimittäin, että joku meistä ottaa
kuninkaan puvun ja hevosen; sillaikaa kun häntä ajetaan takaa, pääsee
kuningas kenties pakenemaan."

"Neuvo on hyvä", sanoi Atos, "ja jos teidän majesteettinne suo
jollekulle meistä kunnian, niin olemme siitä hyvin kiitollisia."

"Mitä ajattelette te tästä neuvosta, Winter?" kysyi kuningas ja
silmäili ihaillen noita kahta miestä, joiden ainoana pyrkimyksenä oli
vierittää päälleen häntä uhkaavat vaarat.

"Sire, jos on mitään keinoa teidän majesteettinne pelastamiseksi, niin
herra d'Herblayn esittämä pätee siihen. Rukoilen senvuoksi mitä
nöyrimmin, että teidän majesteettinne tekee viivyttelemättä valintansa,
sillä meillä ei ole aikaa hukata."

"Mutta jos suostun ehdotukseen, niin kohtaa kuolema tai ainakin vankeus
sitä, joka asettuu minun paikalleni."

"On suuri kunnia pelastaa kuninkaansa!" huudahti Winter.

Kyynelsilmin katseli kuningas vanhaa ystäväänsä, irroitti Pyhän Hengen
ritarikunnan nauhan, jota hän kantoi kohteliaisuudesta saattueensa
kahta ranskalaista kohtaan, ja kiinnitti sen Winterin kaulaan, joka
polvistuneena otti vastaan tuon peloittavan merkin hallitsijansa
ystävyydestä ja luottamuksesta.

"Se on kohtuudenmukaista", sanoi Atos; "hän on palvellut kauemmin kuin
me."

Kuningas kuuli nämä sanat ja kääntyi kyyneleisin silmin.

"Hyvät herrat", hän sanoi, "odottakaa hetkinen; minulla on myös teille
kumpaisellekin ritarinauha annettavana."

Hän meni kaapille, jossa säilytettiin hänen omia ritarimerkkejään, ja
otti sieltä kaksi Sukkanauha-ritarikunnan tunnusta.

"Nämä ritarimerkit eivät voi olla meitä varten", huomautti Atos.

"Ja miksei, monsieur?" kysyi Kaarlo.

"Tuollaiset kunniamerkit ovat melkein kuninkaallisia, ja me olemme vain
aatelismiehiä."

"Ajatelkaa kaikkia maailman valtaistuimia", lausui kuningas, "ja
mainitkaa minulle, mitkä niistä voivat esittää jalompia sydämiä kuin
teidän. Ei, te ette ole oikeudenmukaisia itseänne kohtaan, messieurs,
mutta minä teen teille oikeutta. Polvillenne, kreivi!"

Atos taivutti polvensa, kuningas kiinnitti ritarinauhan oikealta
vasemmalle kuten tapa on, ja kohottaen miekkansa hän tavallisen kaavan
sijasta: "lyön teidät ritariksi, olkaa urhea, uskollinen ja alamainen";
lausui:

"Te olette urhea, uskollinen ja alamainen, lyön teidät ritariksi, herra
kreivi."

Sitten hän kääntyi Aramiiseen.

"Nyt on teidän vuoronne, herra chevalier", hän sanoi.

Hän uudisti saman toimituksen samoin sanoin, jollaikaa Winter riisui
kuninkaan aseenkantajan avulla vaskihaarniskansa, paremmin käydäkseen
kuninkaasta.

Aramiistakin suoriuduttuaan kuningas syleili molempia vastalyötyjä
ritareja.

"Sire", virkkoi Winter, joka suurta uhrautumista ajatellessaan oli
saanut takaisin kaiken voimansa ja rohkeutensa, "me olemme valmiit."

Kuningas katsoi noihin kolmeen aatelismieheen.

"Meidän täytyy siis paeta?" hän kysyi.

"Armeijan läpi pakenemista, sire", huomautti Atos, "sanotaan kaikkialla
maailmassa rynnäköksi."

"Kuolen siis miekka kädessä", virkkoi Kaarlo. "Herra kreivi, herra
chevalier, jos vielä jolloinkin nousen valtaistuimelle..."

"Sire, te olette jo kunnioittanut meitä enemmän kuin on tavalliselle
aatelismiehelle kuuluvaa; kiitollisuudenvelka on siis meidän
puolellamme. Mutta älkäämme menettäkö aikaa; olemme viipyneet jo
liiaksi."

Kuningas ojensi viimeisen kerran kätensä noille kolmelle, vaihtoi
päähinettä Winterin kanssa ja meni ulos.

Winterin rykmentti oli asettunut pengermälle, joka hallitsi leiriä;
kolmen ystävänsä seuraamana suuntasi kuningas kulkunsa tätä pengermää
kohti.

Skotlantilainen leiri näytti vihdoinkin heränneen; väki oli lähtenyt
teltoistaan ja asettunut riveihin kuin taistelua varten.

"Näettekö", virkkoi kuningas, "kenties he katuvat ja ovat valmiina
marssimaan."

"Jos he katuvat, sire", vastasi Atos, "niin he seuraavat meitä."

"Hyvä!" sanoi kuningas; "mitä siis teemme?"

"Pitäkäämme silmällä vihollisen armeijaa", vastasi Atos.

Pikku ryhmä kohdisti heti katseensa siihen viiruun, jota oli aamun
sarastuksessa otaksuttu usmaksi ja joka nyt auringon ensimmäisissä
säteissä paljastui taistelurintamaan järjestetyksi armeijaksi. Ilma oli
puhdas ja sees kuten tavallisesti tähän aikaan aamusta. Voitiin
selvästi eroittaa rykmentit, liput, vieläpä univormujen ja hevosten
värit.

Nyt näyttäysi myös pienellä kummulla hiukan edelläpäin
vihollisarmeijasta lyhytkasvuinen ja kömpelö mies, jonka ympärillä
seisoi muutamia upseereja. Hän suuntasi kaukoputkensa ryhmään, jossa
kuningas oli.

"Tunteeko teidän majesteettinne omakohtaisesti tuon miehen?" kysyi
Aramis.

Kaarlo hymyili.

"Siinä on Cromwell", hän vastasi.

"Painakaa siis otsalle päähineenne, sire, jottei vaihdos pistäisi hänen
silmäänsä."

"Voi", virkkoi Atos, "olemme menettäneet paljon aikaa."

"Ei siis muuta kuin määräys", sanoi kuningas, "ja lähtekäämme."

"Annatteko te sen, sire?" kysyi Atos.

"En, minä nimitän teidät kenraaliluutnantikseni", vastasi kuningas.

"Kuulkaa siis, loordi Winter", lausui Atos. "Suvaitkaa etääntyä, sire,
sillä meidän puhelumme ei koske teidän majesteettianne."

Hymyillen peräytyi kuningas kolme askelta.

"Ehdotukseni on tällainen", jatkoi Atos. "Me jaamme rykmenttinne
kahdeksi osastoksi. Te asetutte edellisen etunenään, hänen
majesteettinsa ja me toisen. Jos meiltä ei suljeta tietä, niin me
ryntäämme kaikin yhdessä murtaaksemme vihollisen rintaman ja
syöstäksemme Tyne-virtaan, jonka yli menemme kahlaten tai uiden. Jos
sitävastoin kohtaamme esteitä tiellämme, niin te miehinenne annatte
surmata itsenne viimeistä myöten, ja me pitkitämme rynnäkköämme
kuninkaan kanssa. Kerran rantaan päästyämme jää muu meidän asiaksemme,
vaikka vihollinen seisoisi kolminkertaisina riveinä, kunhan teidän
osastonne tekee velvollisuutensa."

"Ratsaille!" käski Winter.

"Ratsaille!" toisti Atos; "kaikki on otettu lukuun ja päätetty."

"Eteenpäin siis, messieurs", sanoi kuningas, "ja ponnistakaamme Ranskan
vanhan sotahuudon elähdyttäminä: _Montjoie et Saint-Denis_! Englannin
taistelutunnusta hokemassa on nykyään liian monta petturia."

Noustiin ratsaille, kuningas Winterin hevosen selkään ja Winter
kuninkaan. Sitten asettui Winter ensimmäisen osaston eturiviin ja
kuningas toisen, Atos ja Aramis vasemmalla puolellaan.

Koko skotlantilainen armeija katseli näitä valmistuksia häpeilevän
hievahtamattomana ja äänettömästi.

Nähtiin muutamien päällikköjen astuvan esille riveistä ja katkaisevan
miekkansa.

"No", virkahti kuningas, "se minua sentään lohduttaa, että he eivät
kaikki ole kavaltajia."

Samassa kajahti Winterin ääni.

"Eteenpäin!" hän huusi.

Ensimmäinen osasto lähti liikkeelle, toinen seurasi ja laskeusi alas
pengermältä. Melkein yhtä lukuisa joukko haarniskahuoveja levittäysi
kummun takaa ja karautti heitä kohti.

Kuningas kiinnitti Atoksen ja Aramiin huomiota siihen.

"Sire", virkkoi Atos, "tapaus oli otettu ennakolta lukuun, ja jos
Winterin väki vain tekee velvollisuutensa, niin tämä liike pelastaa
meidät sen sijaan että syöksisi meidät tuhoon."

Silloin kajahti Winterin ääni hevosten tömistelyn ja hirnumisen yli:

"Miekka käteen!"

Kaikki säilät leimahtivat huotristaan kuin salamoina.

"Hei, messieurs", huudahti kuningas vuorostaan, melun ja näyttämön
innostuttamana, "no niin, miekka käteen meilläkin!"

Mutta tätä käskyä, josta kuningas itse antoi esimerkin, tottelivat
ainoastaan Atos ja Aramis.

"Meidät on kavallettu", virkkoi kuningas hiljaa.

"Odottakaamme hetkinen", huomautti Atos; "kenties he eivät
ole tunteneet teidän majesteettinne ääntä, vaan odottavat
osastopäällikkönsä käskyä."

"Eivätkö he muka ole kuulleet everstinsä käskyä! Mutta katsokaa!"
huudahti kuningas pysähdyttäen hevosensa niin kiivaalla tempaisulla,
että sen kintereet hetkuivat, ja tarttuen Atoksen ratsun ohjaksiin.

"Voi pelkureita, kurjia kavaltajia!" huusi Winter, jonka ääni kajahti
selvästi, kun hänen miehensä hajautuivat riveistä ja levisivät
tasangolle päin.

Tuskin viisitoista miestä oli vielä koolla hänen ympärillään
odottamassa Cromwellin huovien hyökkäystä.

"Kuolkaamme heidän kanssaan!" huudahti kuningas.

"Niin, kuolkaamme!" toistivat Atos ja Aramis.

"Tänne kaikki uskolliset sydämet!" huusi Winter.

Tämä ääni tunkeusi ystävysten korviin asti, ja he karauttivat laukkaan.

"Ei mitään armoa!" ärjäisi ranskaksi vastaten Winterin huutoon ääni,
joka sai heidät hätkähtämään.

Winter taasen vaaleni sen kuullessaan ja jäykistyi kuin kivettyneenä.

Huutaja oli muhkean mustan ratsun selässä englantilaisten hyökkääjien
etummaisena ja kiihdyksissään karauttanut kymmenen askelta rykmenttinsä
edelle.

"Se on hän!" mutisi Winter tuijottavin silmin ja antaen miekkansa
vaipua alas.

"Kuningas, kuningas!" huusivat monet äänet Winterin sinisen
ritarinauhan ja kellanruskean hevosen pettäminä; "ottakaa hänet
elävänä!"

"Ei, siinä ei ole kuningas!" karjaisi ratsumies; "älkää antako
harhaannuttaa itseänne. Ettehän te ole kuningas, loordi Winter?
Setänihän te olette, vai mitä?"

Ja samassa Mordaunt -- sillä hän se oli -- tähtäsi pistoolinsa Winteriä
kohti. Laukaus pamahti; luoti lävisti vanhan aatelismiehen rinnan; hän
hypähti satulassa ja kaatui Atoksen syliin, jupisten:

"Kostaja!"

"Muista äitiäni!" karjaisi Mordaunt kiitäessään edelleen ratsunsa
hurjistuneen vauhdin lennättämänä.

"Konna!" kiljaisi Aramis näpsäyttäen pistoolinsa liipasinta aseen
melkein koskiessa Mordauntiin, kun tämä kiiti hänen ohitseen; mutta
ainoastaan sankkiruuti syttyi synnyttämättä laukausta.

Samassa heittäysi koko rykmentti niitä harvoja vastaan, jotka olivat
pysyneet paikallaan, ja molemmat ranskalaiset saarrettiin ja
puserrettiin tungokseen. Varmistauduttuaan siitä, että Winter oli
hengetön, Atos hellitti ruumiin ja veti miekkansa.

"No siis, Aramis, Ranskan kunnian puolesta!"

Ja ne kaksi englantilaista, jotka olivat ranskalaisia aatelismiehiä
lähinnä, kaatuivat kuolettavasti haavoitettuina.

Silloin kajahti kamala hurraus, ja kolmisenkymmentä säilää välähti
heidän päänsä päällä.

Nopeasti syöksähtää mies englantilaisista riveistä, jotka hän survaisee
syrjään, karkaa Atoksen kimppuun, kytkee hänet jänteviin käsiinsä,
tempaa häneltä miekan ja kuiskaa hänen korvaansa:

"Vaikene ja antaudu! Minulle antautuminen ei mitään merkitse."

Jättimäinen soturi tarttuu niinikään Aramiin ranteisiin, ja tämä
yrittää turhaan irtautua peloittavasta puristuksesta.

"Antaudu!" sanoo hän tähystäen vankiansa tiukasti.

Aramis kohotti päänsä, Atos kääntyi katsomaan.

"D'Art..." huudahti Atos, mutta gascognelainen sulki häneltä suun
kädellään.

"Minä antaudun", vastasi Aramis ojentaen Portokselle miekkansa.

"Ampukaa, ampukaa!" karjui Mordaunt palaten ryhmän luo, jossa molemmat
ystävykset olivat.

"Miksi ampuisimme?" kysyi eversti; "kaikkihan ovat antautuneet."

"Siinä on myladyn poika", virkkoi Atos d'Artagnanille.

"Olen tuntenut hänet siksi."

"Se on se munkki", selitti Portos Aramiille.

"Kyllä tiedän."

Samassa alkoivat rivit avautua. D'Artagnan piteli Atoksen hevosta
suitsista ja Portos Aramiin. Kumpainenkin yritti laahata vankiansa pois
taistelukentältä.

Tämä liike paljasti paikan, missä Winterin ruumis makasi. Vihan
vaistolla oli Mordaunt löytänyt sen jälleen ja katseli nyt uhriansa
kamalasti hymyillen, kumartuneena hevosensa yli.

Niin tyyni kuin Atos olikin, liikahti hänen kätensä kopeloimaan
satulakotelostaan pistoolia.

"Mitä teetkään?" kysyi d'Artagnan.

"Anna minun tappaa hänet."

"Älä ainoallakaan eleellä ilmaise tuntevasi häntä, muutoin olemme
hukassa kaikki neljä."

Sitten hän kääntyi nuoreen mieheen.

"Oiva saalis!" hän huudahti; "oiva saalis, hyvä herra Mordaunt! Meillä
on kumpaisellakin vanki, herra du Vallonilla ja minulla, ja vielä
Sukkanauhan ritareita molemmat."

"Mutta", huudahti Mordaunt hehkuvin silmin katsellen Aramista ja
Atosta, "mutta he näyttävät olevan ranskalaisia!"

"Siitäpä ei minulla ole tietoja. Oletteko ranskalainen, hyvä herra?"
kysyi hän Atokselta.

"Olen kyllä", vastasi tämä vakavasti.

"No niin, monsieur, olettepa siis joutuneet maanmiehenne vangiksi."

"Mutta kuningas?" tiedusti Atos tuskaisesti; "kuningas?"

D'Artagnan puristi lujasti vankinsa kättä ja vastasi hänelle:

"Ka, hän on meidän tallessamme, kuningas!"

"Niin", virkahti Aramis, "häpeällisen kavalluksen avulla."

Portos kouraisi ystävänsä rannetta ja sanoi tälle hymyillen:

"Niinpä niin, monsieur! Sotaa käydään sekä viekkaudella että voimalla:
katsokaa vain!"

Samassa nähtiinkin sen osaston, jonka piti suojella Kaarlon
peräytymistä, etenevän kohtaamaan englantilaista rykmenttiä, saartaen
kuningasta, joka kulki yksinään jalkaisin avoimeksi jätetyssä piirissä.
Hallitsija oli näköjään levollinen, mutta oli ilmeistä, että se tyyneys
oli hänelle tukalaa: hiki helmeili hänen otsallaan, ja hän pyyhki
ohimoitansa ja huuliaan nenäliinalla, jossa näkyi veritäpliä aina kun
hän otti sen suultansa.

"Katsokaa Nebukadnetsaria!" huudahti muuan Cromwellin vanha puritaani,
jonka silmät säkenöitsivät nähdessään miehen, jota sanottiin
tyranniksi.

"Mitä, Nebukadnetsarko?" virkkoi Mordaunt ilkeästi hymyillen. "Ei,
siinä on kuningas Kaarlo ensimmäinen, meidän kelpo kuninkaamme, joka
ryöstää alamaisiaan periäkseen heidät."

Kaarlo kohotti katseensa hävytöntä puhujaa kohti, mutta ei tuntenut
tätä. Kuitenkin sai hänen kasvojensa tyyni ja kunnioitusta herättävä
majesteetillisuus Mordauntin luomaan silmänsä alas.

"Hyvästi, messieurs!" lausui kuningas noille kahdelle aatelismiehelle,
joita hän näki d'Artagnanin ja Portoksen pitelevän. "Tämä on ollut
onneton päivä, mutta teissä ei ole siihen syytä, Jumalan kiitos! Missä
on vanha Winterini?"

Aatelismiehet käänsivät pois päänsä ja olivat vaiti.

"Siellä, missä Strafford!" vastasi Mordauntin käreä ääni.

Kaarlo hätkähti: hornanhenki oli osannut kipeimpään kohtaan. Strafford
oli hallitsijan ainaisena tunnonvaivana, hänen päiviensä varjona ja
öittensä aaveena.

Kuningas katsoi ympärilleen ja näki jaloissaan ruumiin. Siinä makasi
Winter.

Kaarlo ei äännähtänytkään, ei vuodattanut ainoatakaan kyyneltä, mutta
vielä verettömämpi kalpeus vaalensi hänen kasvojaan. Hän painui toisen
polvensa varaan, kohotti Winterin päätä, suuteli otsaa, otti takaisin
Pyhän Hengen ritarikunnan nauhan, jonka oli kiinnittänyt uskollisen
saattolaisensa kaulaan, ja pisti sen vakavasti povelleen.

"Winter on siis surmattu?" sanoi d'Artagnan suunnaten katseensa
ruumiiseen.

"Niin", vastasi Atos, "hänet ampui veljensä poika."

"Hän siis oli meistä ensimmäinen lähtijä", mutisi d'Artagnan:
"levätköön rauhassa urhoollinen mies!"

"Kaarlo Stuart", sanoi englantilaisen rykmentin eversti lähestyen
kuningasta, joka oli nyt jälleen omaksunut kuninkuutensa tunnukset,
"antaudutteko vangiksi?"

"Eversti Tomlinson", vastasi Kaarlo, "kuningas ei antaudu; ihminen
alistuu ylivoimaan, siinä kaikki."

"Miekkanne."

Kuningas veti säilänsä ja katkaisi sen polveansa vasten.

Tällöin ryntäsi hevonen esiin ilman ratsastajaa, vaahdoten, leimuavin
silmin ja laajennein sieraimin. Se tunsi herransa, seisahtui hänen
viereensä ja hirnui ilosta; se oli Arthus.

Kuningas hymyili, taputti ratsua kädellään ja hyppäsi keveästi
satulaan.

"Kas niin, hyvät herrat", hän sanoi, "viekää minut nyt minne haluatte."

Sitten hän äkkiä käännähti.

"Malttakaa", hän virkkoi, "minusta näytti Winter liikahtavan; jos hän
vielä elää, niin kautta kaiken, mikä teille on pyhintä, älkää hylätkö
tuota jaloa ylimystä!"

"Oh, olkaa huoletta, kuningas Kaarlo", vastasi Mordaunt; "luoti lävisti
sydämen."

"Älkää hiiskuko sanaakaan, älkää tehkö ainoatakaan liikettä, älkää
luoko silmäystäkään minuun tai Portokseen", huomautti d'Artagnan
Atokselle ja Aramiille, "sillä mylady ei ole kuollut, ja hänen sielunsa
elää tuon pannahisen ruumiissa!"

Osasto marssi kaupunkia kohti kuninkaallisine saaliineen; mutta
puolitiessä tuli muuan kenraali Cromwellin ajutantti tuomaan eversti
Tomlinsonille määräyksen kuninkaan viemisestä Holdenby-linnaan.

Samaan aikaan lähetettiin kuriireja joka taholle ilmoittamaan
Englannille ja koko Euroopalle, että kuningas Kaarlo Stuart oli
kenraali Oliver Cromwellin vankina.




YHDEKSÄSKUUDETTA LUKU

Oliver Cromwell


"Tuletteko kenraalin luo?" kysyi Mordaunt d'Artagnanilta ja
Portokselta; "tiedättehän, että hän tahtoi puhutella teitä taistelun
jälkeen."

"Ensin menemme toimittamaan vankimme talteen", vastasi d'Artagnan.
"Tietäkää, monsieur, että nämä aatelismiehet voivat hyvinkin suorittaa
viisitoistasataa pistolia kumpainenkin lunnaikseen."

"Oh, olkaa huoletta", sanoi Mordaunt katsellen heitä silmäyksin, joiden
hurjamielisyyttä hän turhaan yritti taltuttaa; "huovini kyllä
vartioivat heitä, ja hyvin, sen takaan."

"Minä vartioitsen heitä vielä paremmin itse", väitti d'Artagnan. "Mitä
muuten tarvitaankaan? Vain kunnollinen huone ja pari vartijaa tai
pelkkä heidän kunniasanansa, että he eivät pyri pakoon. Minä menen
järjestämään sen; sitten on meillä kunnia esittäytyä kenraalille ja
pyytää hänen ilmoituksiansa herra kardinaalille."

"Aiotte siis matkustaa piammiten?" kysyi Mordaunt.

"Toimemme on suoritettu, ja meitä ei pidätä Englannissa mikään muu kuin
sen suuren miehen suosiollisuus, jonka luo meidät on lähetetty."

Nuori mies puraisi huultaan ja kumartui kuiskaamaan kersantin korvaan:

"Seuratkaa näitä miehiä älkääkä päästäkö heitä näkyvistänne, ja
saatuanne tietää, minne he ovat majoittuneet, palatkaa kaupungin
portille odottamaan."

Kersantti ilmaisi merkillä tottelevansa.

Sen sijaan että olisi saattanut vankijoukkoa, jota vietiin kaupunkiin,
Mordaunt suuntasi nyt kulkunsa kummulle, jolta Cromwell oli pitänyt
silmällä taistelua; ylipäällikkö oli käskenyt pystyttää sinne
telttansa.

Cromwell oli kieltänyt päästämästä ketään luokseen, mutta vahtisotamies
tiesi Mordauntin olevan kenraalinsa likeisimpiä uskottuja ja arveli,
että kielto ei voinut koskea nuorta miestä.

Mordaunt kohotti siis teltan esirippua ja näki Cromwellin istumassa
selin häneen pöydän ääressä, pää käsien väliin painuneena.

Kuulipa hän Mordauntin tulon tai ei, Cromwell ei kääntynyt.

Mordaunt jäi seisomaan oviaukon luo.

Tovin kuluttua Cromwell nosti ajatusten painostaman otsansa, ja
ikäänkuin vaistomaisesti tajuten jonkun olevan lähellä hän käänsi
hitaasti päänsä.

"Olin ilmoittanut tahtovani olla yksin!" hän huudahti nähdessään nuoren
miehen.

"Sen kiellon ei oletettu koskevan minua, sir", vastasi Mordaunt; "mutta
jos määräätte, poistun heti."

"Kas, tekö siinä, Mordaunt!" virkkoi Cromwell, ikäänkuin lujalla
ponnistuksella hälventäen usman, joka hämärrytti hänen silmiään; "koska
olette kerran tullut, niin hyvä on, jääkää."

"Tulin onnittelemaan teitä."

"Onnittelemaan! Ja mistä?"

"Kaarlo Stuartin vangitsemisesta. Te olette nyt Englannin valtias."

"Paremmin olin kaksi tuntia takaperin", sanoi Cromwell.

"Kuinka niin, kenraali?"

"Englanti tarvitsi minua silloin tyrannin kytkemiseen; nyt on tyranni
sen hallussa. Oletteko nähnyt häntä?"

"Kyllä, sir", vastasi Mordaunt.

"Millainen hän on sävyltään?"

Mordaunt epäröitsi, mutta totuus näytti väkisinkin tunkeutuvan hänen
huuliltaan.

"Tyyni ja arvokas", hän tunnusti.

"Mitä sanoi hän?"

"Vain joitakuita hyvästelyjä ystävilleen."

"Ystävilleen!" jupisi Cromwell; "hänellä siis on ystäviä!"

Sitten hän lisäsi ääneen:

"Puolustausiko hän?"

"Ei, sir; hänet hylkäsivät kaikki, paitsi kolme tai neljä miestä, joten
vastarinta oli mahdotonta."

"Kelle hän luovutti miekkansa?"

"Hän ei luovuttanut sitä, vaan väänsi poikki."

"Siinä hän teki oikein; mutta katkaisemisen asemesta hän olisi tehnyt
vielä paremmin, jos olisi käyttänyt sitä tehokkaammin."

Syntyi tovin vaitiolo.

"Kuninkaan saattueena olleen rykmentin eversti lienee saanut surmansa?"
virkkoi sitten Cromwell katsellen Mordauntia kiinteästi.

"Niin, sir."

"Kenen kädestä?" kysyi Cromwell.

"Minun."

"Mikä hänen nimensä oli?"

"Hän oli loordi Winter."

"Setänne?" huudahti Cromwell.

"Setänikö!" tokaisi Mordaunt, "Englannin kavaltajia en omaksu sukuuni."

Cromwell jäi hetkeksi mietteisiinsä, silmäillen nuorta miestä; sitten
hän virkkoi vaipuneena siihen syvään kaihomielisyyteen, jota
Shakespeare osaa niin erinomaisesti kuvata:

"Mordaunt, te olette kauhea palvelija."

"Kun Herra käskee", vastasi Mordaunt, "ei Hänen tahtoansa vastaan sovi
sotia. Abraham kohotti veitsensä Iisakkia iskemään, ja Iisak oli hänen
poikansa."

"Niin", huomautti Cromwell, "mutta Herra ei sallinut uhrauksen
toteutua."

"Minä silmäsin ympärilleni", vastasi Mordaunt, "mutta en nähnyt oinasta
tai vohlaa tarttuneena mihinkään tasangon pensaaseen."

Cromwell taivutti päätänsä.

"Te olette väkevä väkevien seassa, Mordaunt", hän sanoi. "Entä nuo
ranskalaiset, miten he käyttäysivät?"

"Urhojen tavoin, sir", kiitti Mordaunt.

"Niin, niin", jupisi Cromwell, "ranskalaiset tappelevat hyvin, ja jos
saan luottaa kaukoputkeeni, niin he olivat ensimmäisessä rivissä."

"Niin olivat", vahvisti Mordaunt.

"Jäljelläpäin teistä kuitenkin", huomautti Cromwell.

"Se oli heidän hevostensa vika eikä heidän."

Oltiin jälleen tovi vaiti.

"Ja skotlantilaiset?" virkahti Cromwell.

"He pitivät sanansa", vastasi Mordaunt; "he eivät hievahtaneet
paikaltaan."

"Niitä kurjia!" mutisi Cromwell.

"Heidän upseerinsa pyytävät päästä puheillenne, sir."

"Minulla ei ole aikaa. Ovatko he saaneet maksunsa?"

"Saivat yöllä."

"Lähtekööt siis tiehensä, palatkoot vuoristoonsa ja peitelkööt siellä
häpeäänsä, jos sikäläiset tunturit ovat kyllin korkeita sen kattajiksi!
Minulla ei enää ole tekemistä heidän kanssaan eikä heillä minun
kanssani. Ja nyt jättäkää minut, Mordaunt."

"Ennen lähtöäni", sanoi Mordaunt, "minulla on muutamia kysymyksiä
tehtävänä teille, sir, ja eräs pyyntökin, valtiaani."

"Minulle?"

Mordaunt kumarsi.

"Tulen luoksenne, sankarini, suojelijani, isäni, ja sanon: Oletteko
tyytyväinen minuun, valtiaani?"

Cromwell katseli häntä kummastuneena.

Nuori mies seisoi liikkumattomana.

"Kyllä", vastasi Cromwell, "siitä asti kun olen tullut tuntemaan
teidät, ette ole ainoastaan tehnyt velvollisuuttanne, vaan enemmänkin;
te olette ollut uskollinen ystävä, taitava asiamies ja urhoollinen
soturi."

"Muistatteko, sir, että minä se ensimmäisenä keksin aatteen
kaupanhieromisesta skotlantilaisten kanssa, heidän kuninkaansa
luovuttamiseksi?"

"Niin, se on totta, se aatos lähti teistä; minä en ollut ehtinyt vielä
niin pitkälle ihmisten halveksimisessa."

"Olenko kunnollisesti suoriutunut lähetystoimestani Ranskassa?"

"Kyllä, ja te saitte Mazarinilta mitä pyysin."

"Enkö ole aina innokkaasti taistellut teidän maineenne ja
harrastustenne puolesta?"

"Kenties liiankin innokkaasti; siitä juuri soimasin teitä äsken. Mutta
mihin tähtäätte kaikilla näillä kysymyksillä?"

"Sanoakseni teille, mylord, että hetki on tullut, jolloin voitte
yhdellä ainoalla sanalla palkita kaikki palvelukseni."

"Ahaa!" vastasi Cromwell liikahtaen hiukan ylenkatseellisesti; "se on
totta, minä unohdin, että kaikki palvelukset on palkittava, että te
olette palvellut minua ja jäänyt vielä hyvitystänne vaille."

"Sir, voin heti saada hyvitykseni ja yli toivomustenikin."

"Millä tavoin?"

"Minulla on palkinto jo melkein käsissäni."

"Mikä palkinto se sitten on?" kysyi Cromwell. "Tahdotteko kultaa?
Toivotteko arvoastetta, hallinnollista virkaa?"

"Suostutteko pyyntööni, sir?"

"Antakaa ensin kuulua, mitä se koskee."

"Sir, kun te olette sanonut minulle: saatte minulta käskyn
toimeenpannaksenne, olenko milloinkaan vastannut: minun on harkittava
sitä käskyä?"

"Entä jos toivomuksenne olisi mahdoton toteuttaa?"

"Kun teillä on ollut toivomus ja te olette jättänyt sen minun
toteutettavakseni, olenko milloinkaan vastannut teille: Se on
mahdoton?"

"Mutta noin erikoisella johdannolla perusteltu pyyntö..."

"Hoo, olkaa huoletta, sir", vastasi Mordaunt synkästi: "ei se vie teitä
häviöön."

"No hyvä", sanoi Cromwell, "minä lupaan suostua pyyntöönne, mikäli sen
täyttäminen on minun vallassani; puhukaa."

"Sir", aloitti Mordaunt, "tänä aamuna saatiin kaksi vankia, joita
pyydän teiltä."

"He ovat siis tarjonneet melkoisia lunnaita?" arveli Cromwell.

"Päin vastoin luulen heidän olevan köyhiä, sir."

"Mutta siinä tapauksessa he lienevät ystäviänne?"

"Niin, sir", huudahti Mordaunt, "he ovat ystäviäni, rakkaita ystäviä,
ja minä antaisin henkeni heidän hengestään."

"Hyvä, Mordaunt", virkkoi Cromwell, ilmeisen ilahtuneesti saaden
paremman käsityksen nuoresta miehestä; "hyvä, minä luovutan heidät
teille. En tahdo edes tietää, keitä he ovat; tehkää heidän suhteensa
miten mielitte."

"Kiitoksia, sir", huudahti Mordaunt, "kiitoksia! Elämäni kuuluu tästä
hetkestä lähtien teille, ja sen menettäessäni jäisin teille vieläkin
kiitollisuudenvelkaan. Kiitos, te olette suurenmoisesti palkinnut
palvelukseni."

Ja hän heittäysi polvilleen Cromwellin eteen ja tarttui hänen käteensä,
suudellen sitä puritaanikenraalin vastustuksesta huolimatta, tämä kun
ei tahtonut tai ollut tahtovinaan sallia melkein kuninkaallisen kunnian
osoittamista itselleen.

"Mitä!" virkahti Cromwell, vuorostaan pidättäen nuoren miehen hänen
noustessaan; "eikö mitään muuta korvausta -- kultaa, arvoasemaa?"

"Olette antanut minulle kaikki, mitä voitte minulle suoda, mylord, ja
tästä päivästä alkaen katson maksaneenne vastaisenkin elämäntyöni."

Ja Mordaunt säntäsi ulos kenraalin teltasta sydän tulvillaan ilosta ja
säihkyvin silmin.

Cromwell seurasi häntä katseellaan.

-- Hän on surmannut setänsä! -- hän sanoi itsekseen; -- voi, millaisia
ovatkaan palvelijani? Kenties tuo, joka ei minulta mitään vaadi
ainakaan näköjään, on Jumalan edessä pyytänyt enemmän kuin ne, jotka
tulevat vaatimaan maakuntien aarteita ja onnettomien leipää; kukaan ei
minua palvele ilmaiseksi. Kaarlolla, joka on vankinani, on kenties
vielä ystäviä, mutta minulla ei ole.

Ja huoahtaen hän jälleen syventyi mietiskelyynsä, jonka Mordaunt oli
keskeyttänyt.




KUUDESKYMMENES LUKU

Aatelismiehet


Mordauntin lähtiessä Cromwellin teltalle kuljettivat d'Artagnan ja
Portos vankinsa siihen taloon, joka heille oli Newcastlessa osoitettu
asunnoksi.

Mordauntin kehoitus kersantille ei ollut välttänyt gascognelaisen
huomiota; hän olikin katseellaan teroittanut Atoksen ja Aramiin
mieleen, että oli noudatettava mitä suurinta varovaisuutta. Nämä
seurasivat senvuoksi äänettöminä voittajiaan, mikä ei ollutkaan heille
vaikeata, sillä kullakin oli tarpeeksi tekemistä omissa ajatuksissaan.

Jos ihminen on milloinkaan peräti hämmästynyt, niin ainakin Mousqueton
ovelta nähdessään noiden neljän ystävyksen lähestyvän kersantin ja
kymmenkunnan sotamiehen saattamina. Hän hieroi silmiään, sillä hänestä
tuntui mahdottomalta, että siinä olivat Atos ja Aramis, mutta lopulta
hänen täytyi luottaa näkimiensä todistukseen. Hän aikoikin puhjeta
ihmetteleviin huudahduksiin, mutta Portos mykistytti hänet
silmäyksellä, jota ei käynyt vastustaminen.

Mousqueton jäi seisomaan ovelle kuin naulittu odottaen selitystä näin
kummalliseen ilmiöön; erityisesti ällistytti häntä se havainto, että
ystävykset eivät näkyneet tuntevan toisiaan.

Talossa, johon d'Artagnan ja Portos veivät Atoksen ja Aramiin, olivat
he asuneet edellisestä päivästä saakka, kenraali Cromwellin tarjouksen
mukaan; se sijaitsi kadun kulmassa, ja sivukadun puolella oli
jonkunlainen puutarha ja talli.

Pohjakerran ikkunat oli varustettu rautaristikoilla, joita usein
käytetään pienissä maaseutukaupungeissa, ja senvuoksi ne suuresti
muistuttivat vankilan ikkunoita.

Molemmat ystävykset antoivat vankien astua sisälle edellään ja
pysähtyivät kynnykselle, käskettyään Mousquetonin viedä kaikki neljä
hevosta talliin.

"Miksemme me mene taloon heidän kerallaan?" kysyi Portos.

"Siksi että meidän on ensin nähtävä, mitä tuo kersantti miehineen
meistä tahtoo."

Kersantti asettui väkensä kanssa pikku puutarhaan.

D'Artagnan tiedusti heiltä, mitä he halusivat ja mitä varten he siellä
oleksivat.

"Meidät on määrätty auttamaan teitä vankienne vartioimisessa", ilmoitti
kersantti.

Siihen ei ollut mitään sanomista; se oli päin vastoin hienotuntoista
huomaavaisuutta, josta piti tekeytyä mielistyneeksi. D'Artagnan kiitti
kersanttia ja antoi hänelle kruunun, jotta hän saisi juoda kenraali
Cromwellin maljan.

Kersantti vastasi, että puritaanit eivät ollenkaan ryypänneet, mutta
pisti kolikon taskuunsa.

"Voi, mikä hirveä päivä, hyvä d'Artagnan!" pahoitteli Portos.

"Mitä sanotkaan, Portos? Mikä hirveä päivä se on, jona olemme löytäneet
ystävämme!"

"Niin, mutta millaisissa olosuhteissa!"

"On totta, että tilanne on kiusallinen", myönsi d'Artagnan; "mutta
eipä väliä, menkäämme heidän luokseen ja yrittäkäämme saada selvyyttä
asemaamme."

"Se on kovin sekava", sanoi Portos, "ja nyt oivallan, minkätähden
Aramis kehoitti minua kuristamaan tuon kamalan Mordauntin."

"Hiljaa!" varoitti d'Artagnan; "älä lausu sitä nimeä."

"Mutta", väitti Portos, "minähän puhun ranskaa, ja he ovat
englantilaisia!"

D'Artagnan katseli Portosta niin ihmettelevän näköisenä kuin järkevä
mies aina kohtelee kaikenlaisia päättömyyksiä.

Kun Portos puolestaan silmäili häntä takaisin ollenkaan käsittämättä
hänen ihmetystään, tyrkkäsi d'Artagnan häntä ja sanoi:

"Mennään sisälle."

Portos astui taloon edellä ja d'Artagnan hänen kintereillään, lukiten
huolellisesti oven, ennenkuin sulki molemmat ystävänsä syliinsä vuoron
jälkeen.

Atos oli murheen masentama. Aramis silmäili vuorotellen Portosta ja
d'Artagnania sanaakaan virkkamatta, mutta hänen katseensa oli niin
kaunopuheinen, että d'Artagnan käsitti sen.

"Tahdot tietää, miten me tulemme olleiksi täällä? Ka, hyvä Jumala,
sehän on helppo arvata! Mazarin antoi toimeksemme tuoda kirjeen
kenraali Cromwellille."

"Mutta miten on mahdollista, että tapaamme teidät Mordauntin vierellä?"
kysyi Atos; "Mordauntin, josta varoitin sinua, d'Artagnan?"

"Ja jolta minä kehoitin sinua vääntämään niskat nurin, Portos", lisäsi
Aramis.

"Siitäkin saamme kiittää Mazarinia. Cromwell oli lähettänyt hänet
Mazarinin luo, ja Mazarin toimitti meidät Cromwellin puheille. Onneton
kohtalo tässä johtelee kaikkea."

"Niin, olet oikeassa, d'Artagnan, onneton kohtalo hajaannuttaa ja
syöksee meidät tuhoon. Älkäämme senvuoksi enää puhukokaan siitä, hyvä
Aramis, vaan valmistautukaamme kokemaan oma osamme."

"_Sang-Diou_, päin vastoin puhukaamme siitä, sillä onhan kerta
kaikkiaan sovittu, että me pidämme aina yhtä, vaikka ajammekin
vastakkaisia asioita."

"Niin, kerrassaan vastakkaisia tosiaankin", virkkoi Atos hymyillen,
"sillä tekeepä mieleni kysyä, mitä asiaa te ajatte täällä? Voi,
d'Artagnan, näethän, mihin tuo kurja Mazarin käyttää teitä! Tiedätkö,
mihin rikokseen olette tehneet itsenne syypäiksi? Kuninkaan
vangitsemiseen, hänen häpäisemiseensä, kuolemaansa."

"Oho", tokaisi Portos, "niinkö luulet?"

"Sinä liioittelet, Atos", väitti d'Artagnan; "eihän sitä toki siinä
asti olla."

"Kautta taivaan, siihen sitä ollaan juuri tulossa. Minkätähden
vangitaan kuningas? Kun häntä tahdotaan kunnioittaa valtiaana,
silloin häntä ei osteta kuin orjaa. Luuletko, että Cromwell lunasti
hänet kahdellasadallatuhannella punnalla jälleen kohottaakseen
valtaistuimelle? Hyvät ystävät, olkaa vakuutettuja siitä, että he
surmaavat hänet, ja se on kuitenkin vähäisempi rikos kuin he voisivat
tehdä. Parempi on mestata kuningas kuin rusikoida."

"En mene sitä kieltämään, ja se on lopultakin mahdollista", myönsi nyt
d'Artagnan; "mutta mitä se meihin kuuluu? Minä olen täällä, koska olen
soturi ja palvelen herrojani, nimittäin niitä, jotka maksavat palkkani.
Olen vannonut tottelevani ja tottelen; mutta te, jotka ette ole tehneet
valaa, minkätähden olette täällä ja mitä asiaa te ajatte?"

"Maailman pyhintä asiaa", vastasi Atos; "onnettomuuden, kuninkuuden ja
uskonnon. Muuan ystävä, eräs aviopuoliso ja tytär ovat kunnioittaneet
meitä kutsumalla meidät avukseen. Me olemme palvelleet heitä heikon
kykymme mukaan, ja Jumala ottaa lukuun hyvän tahtomme, joskin meiltä on
puuttunut voimia. Sinä voit ajatella toisin, d'Artagnan, katsella
asioita toiselta näkökannalta, veikkonen; en tahdo käännyttää sinua,
mutta pahoittelen menettelyäsi."

"Joutavia!" sanoi d'Artagnan; "mitä tekemistä minulla oikeastaan on
siinä, että herra Cromwell, joka on englantilainen, nousee kapinaan
kuningastansa vastaan, joka on skotlantilainen? Minä olen ranskalainen,
minä, tuo kaikki ei koske minua; kuinka siis voit vetää minut
vastuuseen siitä?"

"Niin tosiaan", virkahti Portos.

"Koska kaikki aatelismiehet ovat veljeksiä, koska sinä olet
aatelismies, koska kaikkien maiden kuninkaat ovat aatelismiesten
joukossa ensimmäisinä, koska sokea, kiittämätön ja raaka rahvas pitää
aina huvinaan ylempiensä alentamista; ja sinä, sinä, d'Artagnan, mies
vanhaa aatelia, kunniakkaan nimen ja kelpo säilän kantaja, sinä olet
avittanut kuninkaan luovuttamisessa oluenpanijoille, vaattureille ja
ajureille! Voi, aatelismiehenä olet hairahtunut, sen sanon sinulle."

D'Artagnan pureksi kukkavanaa, ei vastannut ja tunsi olonsa
kiusalliseksi, sillä kääntäessään silmänsä Atoksesta hän kohtasi
Aramiin katseen.

"Ja sinä, Portos", pitkitti kreivi ikäänkuin säälien d'Artagnanin
hämiä, "sinä, paras sydän, paras ystävä, paras soturi, mitä tunnen, --
sinä, joka olisit sielusi puolesta ansainnut syntyä valtaistuimen
portailla ja joka ennemmin tai myöhemmin saat ymmärtäväiseltä
kuninkaalta palkinnon, -- sinä, hyvä Portos, aatelismies tavoiltasi,
taipumuksiltasi ja miehuudeltasi, sinä olet yhtä suuresti moitittava
kuin d'Artagnan."

Portos punastui, mutta pikemmin mielihyvästä kuin nolostuksesta;
kuitenkin hän painoi alas päänsä kuin nöyryytettynä ja myönsi:

"Niin, kyllä, lienetpä oikeassa, kreiviseni."

Atos nousi seisaalle.

"Kas niin", hän lausui astuen d'Artagnanin luo ja ojentaen tälle
kätensä, "älä murjottele, poikani, sillä kaiken virkkamani olen sanonut
ainakin isän sydämellä, jollen isän äänellä. Minulle olisi ollut
helpompaa, usko minua, ainoastaan kiittää sinua henkeni pelastamisesta
ja olla sanallakaan kajoamatta mielipiteisiini."

"Epäilemättä, epäilemättä, Atos", vastasi d'Artagnan puristaen
vuorostaan hänen kättänsä; "mutta sinulla onkin penteleen omituisia
mielipiteitä, joihin koko muu maailma ei voi yhtyä. Kuka osaisikaan
kuvitella, että järkevä mies jättää kotinsa, Ranskan, holhottinsa, --
viehättävän nuorukaisen, jonka luokse pistäysimme leiriin, --
lähteäkseen minne? Tukemaan lahonnutta ja madonsyömää valtaistuinta,
joka piankin luhistuu kuin vanha hökkeli. Se ajatuskanta, johon vetoat,
on kyllä kaunis, mutta niin kaunis, että se on yli-inhimillinen."

"Olipa se muuten millainen hyvänsä, d'Artagnan", vastasi Atos menemättä
ansaan, jonka hänen ystävänsä gascognelainen oveluus viritti Atoksen
isälliselle hellyydelle Raoulia kohtaan, "sinä tunnet ainakin sydämesi
syvyydessä, että se ajatuskanta on oikea; mutta väärin teen
väitellessäni herrani kanssa. Olen vankisi, d'Artagnan, kohtele minua
sellaisena."

"Äh, hitto", sanoi d'Artagnan, "tiedät kyllä, että sinä et pitkäksi
aikaa jää vangikseni."

"Ei", huomautti Aramis, "sillä meitä kohdellaan arvattavasti kuten
niitä, jotka saatiin vangiksi Philliphaughin luona."

"Ja miten niille kävi?" kysyi d'Artagnan.

"Ka, puolet hirtettiin", vastasi Aramis, "ja toiset puolet ammuttiin."

"Vai niin!" sanoi d'Artagnan; "mutta minä takaan, että teitä ei hirtetä
eikä ammuta niin kauan kuin minulla on pisaraakaan verta suonissani.
_Sang-Diou_, tulkoothan! Sitäpaitsi, näetkö tuota ovea, Atos?"

"Entä sitten?"

"No, siitä marssitte te ulos milloin haluatte, sillä tästä hetkestä
lähtien sinä ja Aramis olette vapaita kuin ilman linnut."

"Tuosta tunnen sinut hyvin, kunnon d'Artagnan", vastasi Atos; "mutta
sinä et enää vallitse meitä: tuo ovi on vartioitu, d'Artagnan, senhän
tiedät."

"No niin, te hyökkäätte läpi", huomautti Portos. "Montako heitä onkaan?
Korkeintaan kymmenen miestä."

"Se ei merkitsisi mitään meille neljälle, mutta liikaa se on meille
kahdelle. Ei, kuulkaahan, täten hajaantuneina meidän täytyy joutua
hukkaan. Ajatelkaa, kuinka nurjaksi kohtalo on kääntynyt: Vendômoisin
tiellä sinä, d'Artagnan, niin urhea, ja sinä, Portos, niin järkkymätön
ja voimakas, jouduitte tappiolle; tänään olemme Aramis ja minä
sortuneet alakynteen, on tullut meidän vuoromme. Sellaista ei meille
milloinkaan tapahtunut ollessamme yhdessä kaikki neljä; kuolkaamme siis
kuten Winter kuoli, -- minä puolestani vakuutan, etten suostu
pakenemaan, jollemme lähde kokonaisena neljän kumppanuutena."

"Mahdotonta", virkahti d'Artagnan; "me olemme Mazarinin asioilla."

"Sen tiedän, enkä tahdokaan sen enempää suostutella teitä. Järkeilyni
ei ole ollenkaan tehonnut; perusteeni olivat epäilemättä huonoja, koska
ne eivät saaneet mitään vaikutusta niin rehellisiin mieliin kuin
teidän."

"Ja muuten, vaikka ne olisivatkin jotain tehonneetkin", huomautti
Aramis, "ei kuitenkaan sovi panna alttiiksi kahta niin oivallista
ystävää kuin d'Artagnan ja Portos ovat. Olkaa huoletta, veikkoset, me
tuotamme teille kunniaa kuollessamme. Minä puolestani tunnen itseni
ylpeäksi, saadessani käydä kohtaamaan luoteja tai silmukkaakin sinun
kanssasi, Atos, sillä sinä et ole minusta milloinkaan näyttänyt niin
suurelta kuin tänään."

D'Artagnan ei hiiskunut sanaakaan, mutta pureksittuaan rikki
kukkavanansa hän järsi kynsiään.

"Voitteko ajatella", aloitti hän viimein, "että teidät surmattaisiin?
Mitä hyötyä siitä olisi? Kuka haluaisi teidän kuolemaanne? Olettehan
muuten meidän vankejamme."

"Hupsu, kolminkertainen hupsu!" huudahti Aramis; "etkö siis tunne
Mordauntia? Kas, minä olen vaihtanut yhden ainoan katseen hänen
kanssaan ja nähnyt siitä silmäyksestä, että me olimme tuomittuja."

"Minua kaivelee totisesti, etten kuristanut häntä pyyntösi mukaan,
Aramis", pahoitteli Portos.

"Pyh, viisi minä Mordauntista!" huudahti d'Artagnan; "_cap de Diou_,
jos hän tunkeutuu liian likelle minua, niin rusennan hänet, sen itikan!
Älkää siis paetko, se on turhaa, sillä minä vannon, että te olette
täällä yhtä turvallisia kuin kaksikymmentä vuotta takaperin sinä, Atos,
olit Férou-kadun varrella ja sinä, Aramis, Rue de Vaugirardin."

"Malttakaas", virkkoi Atos ojentaen kätensä toista ristikkoikkunaa
kohti niistä kahdesta, jotka päästivät valoa huoneeseen, "saatte
hetimiten tietää, mitä teidän on siitä seikasta ajateltava, sillä
tuolta hän tuleekin."

"Kuka?"

"Mordaunt."

Seuratessaan Atoksen käden suuntaa näki d'Artagnan ratsumiehen
lähenevän täyttä laukkaa.

Se oli tosiaan Mordaunt.

D'Artagnan syöksyi ulos.

Portos tahtoi saattaa häntä.

"Jää tänne", käski d'Artagnan, "äläkä tule ennen kuin kuulet minun
rummuttavan sormillani ovea."




YHDESSEITSEMÄTTÄ LUKU

Herra armahda!


Saapuessaan talon edustalle Mordaunt näki d'Artagnanin seisovan ovella
ja sotamiesten loikovan aseineen siellä täällä puutarhan nurmikolla.

"Hei!" huusi hän kiireisen vauhdin tukahduttamalla äänellä, "ovatko
vangit vielä täällä?"

"Kyllä, sir", vastasi kersantti nousten joutuisasti seisaalle miestensä
kanssa, ja kaikki tekivät rivakasti kunniaa.

"Hyvä! Neljä miestä ottamaan heidät viedäkseen heti minun asuntooni!"

Neljä miestä valmistausi tehtävään.

"Mitä halutaan?" kysyi d'Artagnan siihen ivalliseen tapaan, jonka
lukijamme lienevät jo usein havainneet hänellä siitä asti kun häneen
tutustuivat. "Mitä on tekeillä, jos saan kysyä?"

"Sitä vain, monsieur", vastasi Mordaunt, "että käskin neljän miehen
viedä asuntooni vangit, jotka saimme tänä aamuna."

"Ja minkätähden?" tiedusti d'Artagnan. "Suokaa anteeksi uteliaisuuteni,
mutta käsittänettehän, että asia herättää harrastustani."

"Syystä että vangit ovat nyt minun", vastasi Mordaunt korskeasti, "ja
että minä menettelen heidän suhteensa mieleni mukaan."

"Sallikaa minun huomauttaa, nuori herraseni", virkkoi d'Artagnan, "että
te nähdäkseni erehdytte; vangit kuuluvat tavanmukaisesti niille, jotka
ovat heidät ottaneet, eivätkä niille, jotka ovat nähneet heitä
otettavan. Teillä oli saatavissa vangiksenne loordi Winter, joka oli
setänne, mikäli kerrotaan, mutta te surmasitte hänet mieluummin, ja se
on oma asianne; herra du Vallon ja minä olisimme voineet surmata nuo
kaksi aatelismiestä, mutta meille oli mieluisampaa vangita heidät, --
makunsa kullakin."

Mordauntin huulet vaalenivat.

D'Artagnan oivalsi, että tilanne oli saamassa vakavan käänteen, ja hän
alkoi rummuttaa kaartilaismarssia oveen.

Siekalematta ilmestyi Portos ulos ja asettui toiseen pihtipieleen,
jonka hänen kookas mittansa kokonaan peitti.

Tämä temppu ei välttänyt Mordauntin huomiota.

"Monsieur", hän sanoi, ja hänen kiukkunsa alkoi purkautua, "vastustus
olisi hyödytöntä: nuo vangit antoi minulle vastikään korkea
suojelijani, ylipäällikkö Oliver Cromwell."

Nämä sanat vaikuttivat d'Artagnaniin kuin salaman isku. Veri sävähti
hänen ohimoihinsa, pilvi hämärsi hänen silmiään, hän älysi nuoren
miehen verenhimoiset toiveet, ja hänen kätensä laskeutui vaistomaisesti
miekan kahvaan.

Portos piti silmällä d'Artagnania nähdäkseen, mitä oli tehtävä, ja
sovittaakseen liikkeensä kumppanin esiintymisen mukaan.

Tuo Portoksen katse huolestutti enemmän kuin viihdytti d'Artagnania, ja
hän alkoi pahoitella, että oli vedonnut Portoksen raakaan voimaan
asiassa, missä näytti ennen kaikkea viekkaus tarpeelliselta.

-- Väkivalta, -- tuumi hän itsekseen, -- syöksisi meidät kaikki tuhoon;
d'Artagnan veikkonen, näytäppäs tuolle käärmeenpoikaselle, että sinä et
ainoastaan ole väkevämpi kuin hän, vaan nokkelampikin.

"Voi", hän virkkoi ääneen ja kumarsi syvään, "miksette sitä heti
sanonut, herra Mordaunt? Mitä, te tulette siis herra Oliver Cromwellin
vakuuttamana, aikakautemme loistavimman sotapäällikön nimessä?"

"Lähdin hänen luotansa ihan äsken, monsieur", vastasi Mordaunt hypäten
maahan ja jättäen hevosensa erään sotamiehen pideltäväksi; "tulen
suoraa päätä hänen teltastaan."

"Kun ette sitä oitis sanonut, hyvä herra Mordaunt!" pitkitti
d'Artagnan. "Koko Englanti kuuluu herra Cromwellille, ja koska tulette
minulta pyytämään vankejani hänen nimessään, niin mukaudun, monsieur,
-- ottakaa heidät, he ovat teidän."

Mordaunt lähestyi säteilevänä, ja Portos, joka seisoi ihan masentuneena
ja katseli d'Artagnania tyrmistyksissään, avasi suunsa puhuakseen.

D'Artagnan polkaisi Portosta jalalle; silloin tämä ymmärsi, että hänen
ystävänsä näytteli ilvettä.

Mordaunt laski jalkansa ensimmäiselle porrasaskelmalle, ja hattu
kädessä oli hän astumaisillaan ystävysten välitse, viitaten neljää
apuriansa tulemaan mukaansa.

"Mutta suokaa anteeksi", huomautti d'Artagnan hymyillen mitä
herttaisimmin ja laskien kätensä nuoren miehen olalle, "jos mainehikas
kenraali Oliver Cromwell oli määrännyt vankimme teidän huostaanne, niin
hän on kaiketi tehnyt lahjoituksensa kirjallisesti?"

Mordaunt pysähtyi äkkiä.

"Häh on tietenkin antanut tuodaksenne jonkun kirjelmän minulle, edes
pikku paperilappusen, joka todistaa tulevanne hänen nimessään. Suvatkaa
uskoa minulle se paperi, voidakseni edes verukkeella puolustaa
maanmiesteni luovutusta. Muutoinhan, -- sen käsittänette -- vaikka
olenkin varma siitä, että kenraali Cromwell ei voi tahtoa heille mitään
pahaa, menettelyni tekisi huonon vaikutuksen."

Mordaunt kavahti taaksepäin, tuntien iskun, ja loi kamalan silmäyksen
d'Artagnaniin, mutta tämä vastasi siihen kohteliaimmalla ja
sydämellisimmällä sävyllä, mikä on milloinkaan ihmisen kasvoja
kirkastanut.

"Kun sanon teille jotakin, monsieur", virkkoi Mordaunt, "niin
kehtaisitteko loukata minua epäilyksellä?"

"Minäkö!" huudahti d'Artagnan; "minäkö epäilisin sanaanne! Taivas minua
siitä varjelkoon, hyvä herra Mordaunt! Päinvastoin on minulla täysi syy
pitää teitä kunniallisena ja mallikelpoisena herrasmiehenä, ja
tahdotteko, monsieur, että puhun teille avoimesti?" pitkitti d'Artagnan
vilpittömän näköisenä.

"Puhukaa, monsieur", sanoi Mordaunt.

"Herra du Vallon tässä on rikas mies; hänellä on neljänkymmenen
tuhannen livren vuosikorot, joten hän ei pidä väliä rahoilla; senvuoksi
en puhu hänen puolestaan, vaan omastani."

"No niin, monsieur?"

"No, minä taasen en ole rikas. Gascognessa se ei ole mikään häpeä,
monsieur; siellä ei kukaan ole varoissaan, ja Henrik neljännellä,
muistossa loistokkaalla, joka oli gascognelaisten kuningas niinkuin
hänen majesteettinsa Filip neljäs on kaikkien espanjalaisten kuningas,
ei ollut koskaan penniäkään taskussaan."

"Jatkakaa, monsieur", kehoitti Mordaunt; "näen pyrkimyksenne, ja jos
välillämme tosiaan on vain se mitä luulen, niin se vastus on helposti
poistettavissa."

"Ah, tiesinhän, että te olette järkimies!" ihastui d'Artagnan. "No,
sellainen on seikka; siitä se kenkä likistää, kuten sanotaan. Minä olen
tyhjästä aloittanut upseeri, en sen enempää; en saa muuta kuin mitä
miekkani tuottaa eli paljoa enemmän iskuja kuin pankinseteleitä. Mutta
kun tänä aamuna otin vangiksi kaksi ranskalaista, jotka näyttivät
olevan ylhäistä syntyperää, vieläpä Sukkanauharitareita, sanoin
itselleni: Onneni on luotu. Sanon kaksi, koska herra du Vallon
varakkaana miehenä tällaisissa olosuhteissa luovuttaa vankinsa aina
minulle."

D'Artagnanin monisanaisen avomielisyyden täydellisesti eksyttämänä
Mordaunt hymyili kuten mies, joka varsin hyvin oivaltaa hänelle
esitetyt perusteet, ja vastasi säveästi:

"Toimitan hetimiten allekirjoitetun määräyksen, monsieur, ja sen mukana
kaksituhatta pistolia; mutta sillävälin, monsieur, sallikaa minun viedä
mukanani vangit."

"Ei", arveli d'Artagnan, "mitä merkitseekään teille puolen tunnin
lykkäys? Olen järjestystä rakastava mies, monsieur; toimikaamme siis
säännönmukaisesti."

"Voisin kuitenkin pakottaa teidät siihen, monsieur", muistutti
Mordaunt, "sillä minä käsken täällä."

"Voi, monsieur", haastoi d'Artagnan sävyisästi hymyillen, "kylläpä
näkee, että te ette tunne meitä, vaikka herra du Vallonilla ja minulla
on ollut kunnia matkustaa teidän seurassanne. Me olemme aatelismiehiä,
me pystymme kaksin surmaamaan teidät ja kahdeksan miestänne. Luojan
nimessä, herra Mordaunt, älkää olko uppiniskainen, sillä uhmattuna
uhittelen minäkin, ja silloin käyn julman itsepintaiseksi; ja
katsokaas, monsieur", pitkitti d'Artagnan, "tämä kumppanini on
sellaisessa tapauksessa vielä itsepintaisempi ja hurjaluontoisempi kuin
minä, -- siitä puhumattakaan, että meidät on lähettänyt tänne
kardinaali Mazarin, joka edustaa Ranskan kuningasta; siten olemme me
tällä hetkellä kuninkaan ja kardinaalin edustajia ja lähettiläinä
kajoamattomia, kuten varmasti käsittää herra Oliver Cromwell, ollen
tietenkin yhtä suuri valtiomies kuin sotapäällikkökin. Pyytäkää siis
kirjallinen määräys. Eihän siitä ole teille suurtakaan vaivaa, hyvä
herra Mordaunt?"

"Niin, kirjallinen määräys", yhtyi Portos, joka nyt alkoi älytä
d'Artagnanin aikomuksen; "muuta emme halua."

Niin suuresti kuin Mordauntin tekikin mieli turvautua väkivaltaan,
oivalsi hän kuitenkin aivan hyvin d'Artagnanin esittämien syiden
pätevyyden. Lisäksi tehosi häneen tämän maine, ja aamullinen kohtaus
oli antanut sille maineelle tukea, saaden hänet arvelevalle päälle. Ja
olihan hän aivan tietämätön noiden neljän ranskalaisen hartaasta
ystävyysliitosta, joten hänen koko levottomuutensa oli hälventynyt
lunnaiden ilmetessä selkeänä vaikuttimena.

Hän päätti senvuoksi sekä noutaa määräyksen että ne kaksituhatta
pistoliakin, joiden arvoisiksi hän oli itse harkinnut nuo kaksi vankia.

Mordaunt nousi siis jälleen ratsaille, ja kehoitettuaan kersanttia
pitämään tarkkaa vartiota hän kääntyi pois ja karautti tiehensä.

-- Hyvä! -- ajatteli d'Artagnan; -- neljännestunti ratsastukseen
teltalle, toinen mokoma paluuseen, siinä on pitempi loma kuin
tarvitsemmekaan.

Hän kääntyi sitten Portokseen, kasvojensa ilmaisematta vähäisintäkään
muutosta, joten niiden, jotka vakoilivat häntä, täytyi uskoa hänen
pitkittävän samaa keskustelua.

"Veikkoseni", hän virkkoi katsoen Portosta suoraan silmiin,
"kuuntelehan tarkoin. Ensiksikään ei sanaakaan ystävillemme siitä, mitä
olet kuullut; heidän on turha tietää, minkä palveluksen heille teemme."

"Hyvä", vastasi Portos, "kyllä ymmärrän."

"Mene talliin, missä tapaat Mousquetonin; te satuloitsette hevoset,
asetatte pistoolit koteloihin, talutatte ratsut ulos ja viette ne
sivukadulle, jotta tarvitsee vain nousta niiden selkään. Muu jää minun
asiakseni."

Portos ei tehnyt mitään muistutusta, vaan totteli siinä rajattomassa
luottamuksessa, jota ystävä hänessä herätti.

"Minä menen", hän virkkoi; "mutta tulenko enää huoneeseen, missä
ystävämme ovat?"

"Et, se on turhaa."

"No, otahan siis sinä kukkaroni, jonka jätin uuninreunukselle."

"Kyllä, ole huoletta."

Portos käveli säntillisin ja tyynin askelin tallia kohti, sotamiesten
keskitse, jotka eivät hänen ranskalaisuudestaan huolimatta voineet olla
ihailematta aatelismiehen kookasta vartta ja voimakasta rakennetta.
Kadunkulmassa hän kohtasi Mousquetonin, jonka otti mukaansa.

Sitten d'Artagnan meni jälleen sisälle, viheltäen sävelmää, jonka oli
aloittanut Portoksen lähtiessä.

"Hyvä Atos, olen harkinnut järkeilyäsi, ja se on saanut minut
vakuutetuksi; pahoittelen tosiaan, että olen sekaantunut koko tähän
juttuun. Kuten sanoit, Mazarin on myyrä. Olen senvuoksi päättänyt paeta
teidän kanssanne. Ei mitään vastaväitteitä, olkaa valmiina; miekkanne
ovat tuolla nurkassa, älkää unohtako niitä, sillä ne työkapineet
saattavat olla hyvinkin tarpeellisia nykyisissä olosuhteissamme. Siitä
johtuu mieleeni Portoksen kukkaro. Kas, tuossa se onkin."

Ja d'Artagnan pisti kukkaron taskuunsa. Molemmat ystävykset katselivat
häntä hämmästyneinä.

"No, mitä merkillistä tässä on?" virkkoi d'Artagnan; "tekisipä mieleni
tietää! Olin sokea: Atos avasi silmäni, siinä kaikki. Tulkaa tänne."

Molemmat ystävykset lähestyivät.

"Näettekö tuon sivukadun?" sanoi d'Artagnan. "Hevoset tuodaan
odottamaan sinne; te lähdette ulos ovesta, käännytte vasemmalle,
hyppäätte satulaan, ja sillä hyvä. Älkää välittäkö mistään muusta kuin
että kuuntelette tunnussanaa. Minä nimittäin huudan lähtömerkiksi:
_Herra armahda!_"

"Mutta sinun, d'Artagnan, pitää antaa meille kunniasanasi, että tulet
mukaan!" huomautti Atos.

"Sen vannon kautta taivaan!"

"Sovittu!" huudahti Aramis. "Kun ulkoa kajahtaa '_Herra armahda_!' me
säntäämme ulos, iskemme kumoon kaikki mitä osuu tiellemme, juoksemme
hevosten luo, hyppäämme ratsaille ja kannustamme menemään; eikö niin?"

"Aivan."

"Näetkös, Aramis", virkkoi Atos, "olen aina sanonut sinulle, että
d'Artagnan on paras meistä kaikista."

"Kas, kohteliaisuuksia!" sanoi d'Artagnan; "silloin minä lähden
tieheni. Hyvästi!"

"Ja sinä pakenet kanssamme, niinhän?"

"Se on selvä. Älkää unohtako tunnussanaa: _Herra armahda_!"

Ja hän astui ulos yhtä huolettomana kuin oli tullutkin, viheltäen
jälleen samaa sävelmää siitä kohdasta, mihin oli sen keskeyttänyt.

Sotamiehet pelasivat keskenään tai nukkuivat; kaksi hyräili eräässä
nurkassa väärin virttä _Super flumina Babylonis_.

D'Artagnan huusi kersanttia.

"Hyvä herra", sanoi hän tälle, "kenraali Cromwell on kutsuttanut minut
luokseen herra Mordauntin välityksellä; pyydän teitä pitämään tarkoin
silmällä vankeja."

Kersantti ilmaisi merkillä, että hän ei ymmärtänyt ranskaa.

Silloin yritti d'Artagnan tulkita hänelle sanojensa sisällön eleillä.

Kersantti ilmaisi tajuavansa merkkikielen.

D'Artagnan meni alas talliin; siellä hän tapasi kaikki viisi ratsua
satuloittuina, omansa kuten muutkin.

"Tarttukaa nyt kumpainenkin yhtä hevosta suitsista", hän sanoi
Portokselle ja Mousquetonille, "ja kääntykää vasemmalle, jotta Atos ja
Aramis näkevät teidät ikkunastaan."

"He ovat siis tulossa?" kysyi Portos.

"Niin, aivan pian."

"Ethän unohtanut kukkaroani?"

"En, ole huoletta."

"Hyvä!"

Ja Portos ja Mousqueton lähtivät vartiopaikalleen, kumpainenkin
taluttaen varahevosta mukanaan.

Yksin jäätyänsä d'Artagnan sieppasi tulukset ja iski tulta
taulapalaseen, joka oli kahden herneen kokoinen. Hän nousi hevosensa
selkään ja ratsasti oven edustalle sotamiesten keskelle.

Siinä pysähtyen hän kumartui taputtamaan elukkaa kädellään ja sujautti
taulapalasen sen korvaan.

Ainoastaan d'Artagnanin kaltainen taitava ratsastaja saattoi uskaltaa
sellaisen kokeen, sillä tuskin oli elukka tuntenut polttavan
kirvellyksen, kun se kiljahti kivusta, hypähti koholle ja alkoi
teutaroida kuin villiintyneenä.

Sotamiehet etääntyivät päätähavin, ollessaan rusentua hevosen
kavioihin.

"Apua, apua!" huikkasi d'Artagnan. "Pidättäkää, pidättäkää! Hevoseni on
tullut virmapääksi."

Ja elukan silmät näyttivätkin hetimiten veristävän, ja se kävi
valkeaksi vaahdosta.

"Auttakaa!" kirkui d'Artagnan yhäti, sotamiesten uskaltamatta lähestyä
häntä. "Auttakaa! Annatteko minun joutua surman suuhun? _Herra
armahda_!"

Tuskin oli d'Artagnan päästänyt sen huudon, kun ovi avautui ja Atos ja
Aramis säntäsivät ulos miekka kädessä. Mutta d'Artagnanin viekkauden
ansiosta oli tie vapaa.

"Vangit pakenevat! Vangit pakenevat!" karjui kersantti.

"Ottakaa kiinni! Ottakaa kiinni", kiljui d'Artagnan hellittäen
ohjaksia, jolloin vauhko hevonen porhalsi menemään ja survaisi nurin
pari kolme miestä.

"_Stop, stop_!" huusivat sotamiehet juosten tempaamaan aseitansa.

Mutta vangit istuivat jo satulassa, ja sittenpä he eivät menettäneet
aikaa, vaan karauttivat likeisintä kaupunginporttia kohti.
Keskivaiheilla katua he näkivät Grimaudin ja Blaisoisin, jotka tulivat
tavoittamaan isäntiänsä.

Viittauksella sai Atos kaikki selväksi Grimaudille, joka pyörähti
saattamaan pikku ryhmää; tämä muistutti myrskypuuskaa, ja d'Artagnan
yhäti hoputti sitä takimmaisena huudoillaan. He vilahtivat portista
kuin varjot, vartijain edes ehtimättä ajatella heidän pidättämistään,
ja pääsivät avoimelle kedolle.

Kaiken aikaa sotamiehet huutelivat: _Stop, stop!_ ja kersantti, joka
alkoi käsittää joutuneensa ansaan, repi tukkaansa.

Samassa näkyi ratsastaja lähestyvän täyttä laukkaa, heiluttaen paperia
kädessään.

Mordaunt siinä toi määräyksen.

"Vangit?" hän huusi hypäten alas satulasta.

Kersantilla ei ollut voimia vastata hänelle; hän viittasi avoimeen
oveen ja tyhjään huoneeseen. Mordaunt ryntäsi portaille, käsitti
kaikki, parkaisi kuin olisi häneltä reväisty sisälmykset ja kaatui
tajuttomana porraskivelle.




KAHDESSEITSEMÄTTÄ LUKU

Uljaat sydämet eivät tukalimmissakaan tilanteissa menetä miehuuttansa
eivätkä hyvät vatsat ruokahaluaan


Sanaakaan vaihtamatta, taaksensa vilkaisematta, pikku joukko kiiti
siten eteenpäin vinhaa laukkaa, kahlasi pienen joen yli, jonka nimeä
kukaan ei tiennyt, ja jätti vasemmalleen kaupungin, jota Atos väitti
Durhamiksi.

Lopulta he näkivät metsikön, ja kannustivat hevosia viimeisen kerran,
ohjaten niitä sille suunnalle.

Kadottuaan lehvistön taakse, joka oli kyllin tiheä kätkeäkseen
heidät mahdollisten takaa-ajajien katseilta, he pysähtyivät heti
neuvottelemaan; hevoset jätettiin kahden lakeijan lepuutettaviksi,
riisumatta niiltä satulaa tai suitsia, ja Grimaud asetettiin
tähystäjäksi.

"Tule ensin syleiltäväkseni, veikkoseni", virkkoi Atos d'Artagnanille,
"sinä meidän pelastajamme, joka olet todellinen sankari meidän
joukossamme!"

"Atos on oikeassa, ja minä ihailen sinua", sanoi vuorostaan Aramis
sulkien hänet syliinsä; "mitä ei olisikaan voinut odottaa noin
älykkäältä päältä, erehtymättömältä silmältä, teräksiseltä käsivarrelta
ja voittamattomalta tarmolta!"

"Nyt se käy laatuun", vastasi gascognelainen, "otan vastaan omasta ja
Portoksen puolesta kaikkityyni, syleilyt ja kiitokset: meillä on hyvää
aikaa, antakaa tulla vain!"

D'Artagnanin muistuttamina, että he olivat kiitollisuudenvelassa
Portoksellekin, molemmat ystävykset puristivat tämänkin kättä.

"Nyt", sanoi Atos, "ei sovi enää vilistää umpimähkään ja kuten
päättömät, vaan on laadittava suunnitelma. Mitä teemme?"

"Mitäkö teemme, perhanassa! Sitäpä ei ole vaikea sanoa."

"Sano siis, d'Artagnan."

"Riennämme lähimpään satamapaikkaan, panemme yhteen kaikki pikku
varamme, vuokraamme aluksen ja purjehdimme Ranskaan. Minä ainakin panen
likoon viimeisen lanttinikin. Paras aarre on kuitenkin elämä, ja
myönnettävä on, että meidän elämämme nyt on hiuskarvan varassa."

"Mitä sinä siitä sanot, du Vallon?" kysyi Atos.

"Minä", vastasi Portos, "olen täydellisesti d'Artagnanin kannalla; tämä
Englanti on kehno maa."

"Olet siis päättänyt jättää sen?" tiedusti Atos d'Artagnanilta.

"_Sang-Diou_", vannoi d'Artagnan, "enpä näe, mikä minua pidättelisi!"

Atos ja Aramis vilkaisivat toisiinsa.

"Lähtekää siis, hyvät ystävät", virkkoi edellinen huokaisten.

"Mitä! Lähtekää?" toisti d'Artagnan. "Lähtekäämme, piti sanomasi!"

"Ei, veikkoseni", vastasi Atos; "meidän on erottava."

"Erottava!" huudahti d'Artagnan hämmästyneenä tästä odottamattomasta
tiedosta.

"Joutavia!" tokaisi Portos; "miksi eriäisimme, kun nyt olemme koolla?"

"Syystä että teidän tehtävänne on täytetty, joten te voitte ja teidän
tuleekin palata Ranskaan; mutta meidän on vielä kesken."

"Vielä keskenkö?" ihmetteli d'Artagnan.

"Niin, veikkonen", vastasi Atos säveästi, mutta lujasti. "Me tulimme
tänne puolustamaan Kaarlo-kuningasta; siitä tehtävästä suoriuduimme
huonosti, ja nyt on jäänyt osallemme pelastaa hänet."

"Pelastaa kuningas!" huudahti d'Artagnan silmäillen Aramista yhtä
suuresti ihmetellen kuin äsken Atosta.

Aramis vain nyökkäsi.

D'Artagnanin kasvoille tuli syvän säälin ilme; hän alkoi uskoa
puhuttelevansa kahta mielenvikaista.

"Sinä et voi puhua tosissasi, Atos", lausui d'Artagnan. "Kuningas on
kokonaisen armeijan keskellä, joka vie hänet Lontooseen. Sen armeijan
päällikkönä on muuan teurastaja tai teurastajan poika, mikä lieneekään,
-- eversti Harrison. Hänen majesteettinsa asetetaan heti Lontooseen
tultuansa tuomioistuimen tutkittavaksi, sen takaan teille; olen kuullut
Oliver Cromwellin virkkavan siitä seikasta moniaan sanan, jotta osaan
kyllä oivaltaa sen asian."

Atos ja Aramis vilkaisivat jälleen toisiinsa.

"Ja oikeudenkäynnin kerran alettua ei kestä pitkääkään aikaa, kun jo
tuomio pannaan täytäntöön", jatkoi d'Artagnan. "Herrat puritaanit ovat
totisesti rivakkaa väkeä puuhissaan."

"Ja mihin rangaistukseen luulet kuninkaan tulevan tuomituksi?" kysyi
Atos.

"Pelkään suuresti, että se vaatii häneltä hengen; he ovat tuottaneet
hänelle liian paljon pahaa, jotta hän voisi antaa heille anteeksi, ja
heillä ei senvuoksi ole muuta keinoa kuin surmata hänet. Etkö ole
kuullut, mitä herra Oliver Cromwell virkkoi, kun hänelle Pariisissa
käydessään näytettiin Vincennesin vankitornia, jossa herra de Vendôme
istui teljettynä?"

"Mitä hän sanoi?" kysyi Portos. "Ruhtinaihin ei sovi koskaan kajota,
paitsi päähän."

"Sen olen kyllä kuullut", sanoi Atos. "Ja sinä luulet, että hän ei pane
mietelmäänsä täytäntöön, kun hänellä nyt on kuningas hallussaan?"

"Päin vastoin, mutta sitä suurempi syy on meillä pysyä uhatun
majesteetin puolella."

"Atos, sinä olet menettämässä järkesi."

"En, veikkonen", vastasi aatelismies säveästi; "mutta Winter haki
meidät puhuteltavakseen Ranskassa ja vei meidät madame Henrietten luo.
Hänen majesteettinsa soi d'Herblaylle ja minulle sen kunnian, että
pyysi meitä auttamaan puolisoansa; me lupasimme, ja siihen lupaukseen
sisältyi kaikki. Voimamme, ymmärryksemme ja henkemmekin me siten
liitimme siihen sitoumukseen; meidän on pidettävä sanamme. Eikö se ole
sinunkin käsityksesi, d'Herblay?"

"On", vastasi Aramis, "me lupasimme ilman ehtoja."

"Ja meillä on toinenkin syy", pitkitti Atos. "Kuulkaahan, mitä sanon.
Ranskassa on tällä haavaa kaikki kurjaa ja surkeata. Meillä on
kymmenvuotias kuningas, joka ei vielä tiedä, mitä hän tahtoo; meillä on
kuningatar, jonka sokaisee myöhäinen intohimo; meillä on ministeri,
joka hoitelee Ranskaa kuin laajaa vuokratilaa, yrittäen vain pusertaa
maasta mahdollisimman paljon kultaa, italialaisella vehkeilyllä ja
kavaluudella; meillä on prinssejä ja ruhtinaita, jotka tekevät
omakohtaista ja itsekästä vastarintaa, mutta eivät saa muuta aikaan
kuin temmatuksi Mazarinin käsistä joitakuita kultaharkkoja, muutamia
mahdin murusia. Olen palvellut heitä, en suinkaan innostuksesta, --
Jumala tietää, että minä arvostelen heitä ansionsa mukaan ja että minä
en katso heitä suurenkaan arvoisiksi, -- vaan periaatteesta. Täällä on
toista; täällä kohtaan tielläni suuren, kuninkaallisen, eurooppalaisen
onnettomuuden, ja minä kiinnyn siihen. Jos meidän onnistuu pelastaa
kuningas, niin se on kaunista; jos kuolemme hänen tähtensä, niin se on
suurta."

"Tiedätte ennakolta, että siitä koituu tuhonne", sanoi d'Artagnan.

"Arvattavasti, ja ainoana surunamme on kuolla kaukana teistä."

"Mitä aiotte saada toimeen vieraassa, vihamielisessä maassa?"

"Nuorena matkustelin Englannissa; puhun englanninkieltä kuin
maassasyntynyt, ja Aramiillekaan ei se kieli ole tuntematon. Voi, jospa
vain saisimme teidätkin mukaamme, veikkoset! Me kaikki neljä ensi
kertaa kahteenkymmeneen vuoteen yhtyneinä emme ainoastaan pystyisi
pitämään puoliamme Englantia, vaan kaikkia kolmea kuningaskuntaa
vastaan!"

"Oletteko luvanneet tuolle kuningattarelle", kysyi d'Artagnan
kiivaasti, "vallata väkirynnäköllä Towerin, surmata satatuhatta
sotamiestä, voitollisesti vastustaa kokonaisen kansan tahtoa ja
sellaisen miehen kuin Cromwellin kunnianhimoa? Sinä et ole nähnyt sitä
miestä, Atos, etkä sinä, Aramis. Tietäkää, hän on nerokas mies, joka
johti mieleeni meidän kardinaalimme, sen toisen, suuren, ymmärrättehän.
Älkää siis liioitelko sitoumuksenne laajuutta. Taivaan tähden, hyvä
Atos, älä uhraudu suotta. Kun katselen sinua, luulen tosiaankin
näkeväni järkevän miehen, mutta kuunnellessani vastauksiasi tuntuu
minusta siltä kuin olisin tekemisissä kaistapään kanssa. Kuules,
Portos, tule sinä tuekseni. Mitä ajattelet tästä jutusta, sanohan
suoraan?"

"En mitään hyvää", vastasi Portos.

"Kuulehan", jatkoi d'Artagnan kärsimättömänä siitä, että Atos ei
näkynyt kuuntelevan hänen sanojaan, vaan hänen rinnassaan puhuvaa
ääntä, "sinä et ole milloinkaan saanut haittaa neuvoistani. No niin,
usko minua nytkin, Atos, teidän toimenne on päättynyt, ylevästi
päättynyt; palatkaa meidän kanssamme Ranskaan."

"Hyvä ystävä", vakuutti Atos, "päätöksemme on peruuttamaton."

"Mutta teillä on siis joku muu vaikutin, jota me emme tunne?"

Atos hymyili.

D'Artagnan löi suuttuneesti rintaansa ja mutisi vakuuttavimpia
perusteita, mitä kykeni keksimään; mutta Atos vastasi niihin vain
tyynellä ja säveällä hymyllä ja Aramis päänsä liikkeillä.

"No niin", huudahti d'Artagnan viimein ähmissään, "no, koska niin
tahdotte, niin jättäkäämme siis luumme tähän viheliäiseen maahan, missä
kauniina säänä on sumu, sumuna sade, sateena vedenpaisumus, -- missä
aurinko muistuttaa kuuta ja kuu kermajuustoa! Eipä tosiaankaan ole
väliä, kuoleeko täällä vai muualla, kun kumminkin on kuoltava."

"Mutta ajattele kuitenkin, hyvä ystävä", huomautti Atos, "että se
kuolema on ennenaikainen."

"Pyh, hetkistä varemmin tai myöhemmin, siitäpä ei kannata pitää
suukopua."

"Jos mikään minua ihmetyttää", virkkoi Portos viisaasti, "niin se, että
sitä ei ole tapahtunut."

"Ka, kyllä se tulee, Portos, ole huoletta!" vastasi d'Artagnan. "Se on
siis selvillä", jatkoi gascognelainen, "ja jollei Portos pane
vastaan..."

"Minä teen kuten sinä tahdot", sanoi Portos. "Minusta muuten kuulosti
kovin kauniilta se, mitä kreivi de la Fère vastikään virkkoi."

"Mutta sinun tulevaisuutesi, d'Artagnan, ja sinun kunnianhimosi,
Portos?"

"Meidän tulevaisuutemme, kunnianhimomme!" vastasi d'Artagnan
kuumeellisen kaunopuheisesti; "tarvitseeko meidän ajatella sellaista,
kun pelastamme kuninkaan? Kuninkaan pelastuttua me keräämme koolle
hänen ystävänsä, annamme selkään puritaaneille, valloitamme takaisin
Englannin, samoamme hänen kanssaan Lontooseen, asetamme hänet jälleen
tukevasti valtaistuimelleen..."

"Ja hän tekee meistä silloin herttuoita ja päärejä", tokaisi Portos
säihkyvin silmin, vaikka hän katseli tätä tulevaisuutta mielikuvituksen
kuvastimesta.

"Tai unohtaa meidät", lisäsi d'Artagnan.

"Uh!" äännähti Portos.

"Lempo, sellaista on nähty ennenkin, veikkonen; minusta näyttää siltä,
että me entiseen aikaan teimme Itävallan Annalle palveluksen, joka
jokseenkin veti vertoja sille, minkä nyt aiomme tehdä Kaarlo I:lle,
mutta se ei estänyt kuningatarta unohtamasta meitä lähes
kahdeksikymmeneksi vuodeksi."

"Mutta oletko silti, d'Artagnan", virkkoi Atos, "pahoillasi siitä, että
teit hänelle sen palveluksen?"

"En, totisesti", vastasi d'Artagnan; "päin vastoin tunnustan, että
usein huonolla tuulella ollessani olen saanut siitä muistosta
lohdutusta."

"Näet siis, d'Artagnan, että ruhtinaalliset henkilöt ovat monasti
kiittämättömiä, mutta Jumala ei koskaan."

"Kuulehan, Atos", sanoi d'Artagnan, "luulenpa, että jos kohtaisit maan
päällä vihtahousun, osaisit sinä sovittaa niin hyvin, että saisit hänet
vedetyksi kanssasi taivaaseen."

"Niinpä siis...?" virkkoi Atos ojentaen d'Artagnanille kätensä. "Niinpä
siis on sovittu", vastasi d'Artagnan; "huomaan Englannin ihanaksi
maaksi ja jään tänne, mutta yhdellä ehdolla."

"Mikä se on?"

"Että minua ei pakoteta opettelemaan englanninkieltä."

"No niin", lausui Atos voitokkaasti, "nyt vannon, hyvä ystävä, kautta
sen Jumalan, joka kuulee meitä, kautta nimeni, jonka katson
tahrattomaksi, että minä uskon korkeamman voiman valvovan puolestamme
ja toivon koko kumppanuutemme näkevän jälleen Ranskan."

"Hyvin mahdollista", arveli d'Artagnan; "mutta minä tunnustan, että oma
vakaumukseni on päinvastainen."

"Kunnon d'Artagnan", tokaisi Aramis, "edustaa meidän keskuudessamme
parlamentin vastustusmiehiä, jotka aina sanovat _ei_ ja aina tekevät
_kyllä_."

"Niin, mutta pelastavatkin isänmaan", lisäsi Atos.

"No niin, kun nyt kaikki on selvillä", huomautti Portos hykertäen
kämmeniänsä, "jos ajattelisimme päivällistäkin! Muistelen elämämme
arveluttavimmissakin käänteissä aina syöneemme päivällistä."

"Ka, kannattaako puhuakaan aterioimisesta maassa, missä kaikkena
ruokana käytetään keitettyä lampaanlihaa ja juomana pelkkää olutta!
Miten hitossa saatoitkaan lähteä tämmöiseen maahan, Atos? Ai,
anteeksi", lisäsi d'Artagnan hymyillen, "minä unohdin, että sinä et
enää ole Atos. Mutta annahan silti kuulua päivällissuunnitelmasi,
Portos."

"Suunnitelmani!"

"Niin, eikö sinulle ole suunnitelmaa?"

"Ei, vaan nälkä, siinä kaikki."

"Hitto, jollei muusta ole kysymys, niin samaten on minunkin laitani;
mutta ruokahalu ei riitä, on saatava syötävää, ja ellemme käy
rouskuttelemaan ruohoa kuten hevosemme..."

"Voi", tokaisi Aramis, joka ei ollut niin kylmäkiskoinen maallisille
nautinnoille kuin Atos, "muistatteko, kuinka herkullisia ostereita me
söimme Parpaillot-ravintolassa?"

"Entä suolalampien lampaanreisiä?" lisäsi Portos huuliansa lipoen.

"Mutta", huomautti d'Artagnan, "eikö meillä ole täällä
Mousqueton-ystävämme, joka toimitti sinulle niin kylläiset oltavat
Chantillyssä, Portos?"

"Tosiaankin", vastasi Portos, "meillä on Mousqueton; mutta
intendentiksi tultuaan hän on käynyt kovin raskasliikkeiseksi.
Kutsukaamme hänet kuitenkin."

Ja varmistuttaakseen, että palvelija vastaisi auliisti, Portos huusi:

"Hei, Mouston?"

Mousqueton ilmestyi hyvin surkean näköisenä.

"Mikä teitä vaivaakaan, hyvä herra Mouston?" kysyi d'Artagnan;
"oletteko sairas?"

"Monsieur, minulla on hurja nälkä", vastasi Mousqueton.

"No niin, juuri sentähden me kutsuimme teidät tänne, hyvä herra
Mouston. Ettekö te voisi pyydystää meille juoksusilmukalla moniaita
tuollaisia muheita kaniineja ja joitakuita sulavia peltopyitä,
jollaisista te valmistitte viilokkeita ja muhennoksia hotelli ...
pentele, mikä hotelli se taas olikaan nimeltään?"

"Hotelli...", kertasi Portos; "pentele, en minäkään enää muista!"

"Eipä väliä, -- ja suopungilla muutamia pulloja sitä vanhaa burgundia,
joka niin väleen paransi herranne jännesvenähdyksen?"

"Voi, monsieur", huokasi Mousqueton, "minä pelkään, että tässä
kamalassa maassa on kovin niukalti sitä kaikkea, mitä minulta nyt
pyydätte, ja minä luulen, että meidän olisi parempi lähteä anomaan
vieraanvaraisuutta tuon pikku talon isännältä, joka pilkottaa tuolta
metsänreunasta."

"Mitä! Onko täällä talo lähistöllä?" kysyi d'Artagnan.

"On, monsieur", vastasi Mousqueton.

"No niin, lähtekäämme siis, kuten sanotte, hyvä ystävä, tarjoutumaan
päivälliselle sen talon isännän luokse. Mitä ajattelette siitä,
messieurs? Eikö herra Moustonin neuvo tunnu teistä peräti järkevältä?"

"Hm!" tuumi Aramis; "entä jos isäntä on puritaani?"

"Sen parempi, _mordioux_!" vastasi d'Artagnan; "jos hän on puritaani,
niin me ilmoitamme kuninkaan vangitsemisen, ja sen tiedon kunniaksi hän
antaa meille valkoiset kanansa."

"Mutta jos hän on kuninkaan miehiä?" sanoi Portos.

"Siinä tapauksessa otamme murheellisen katsannon ja kynimme hänen
mustat kanansa."

"Onnellinen sinä", virkkoi Atos ja hymyili vastoin tahtoansa
lannistumattoman gascognelaisen hyväntuulisuudelle; "sinä näet kaikki
valoisalta puolelta."

"Mitäs muutakaan?" arveli d'Artagnan; "olen seudulta, missä ei ole
pilven hattaraa taivaalla."

"Se ei ole tämän maan kaltainen", huomautti Portos ojentaen kätensä
tunnustelemaan, johtuiko hänen poskellaan tuntuva kylmän väre
tosiaankin sadepisarasta.

"Hei, sitä suurempi syy on meillä siis lähteä liikkeelle", sanoi
d'Artagnan. "Grimaud, hoi!"

Grimaud saapui esille.

"No, Grimaud, hyvä mies, oletko nähnyt mitään?" kysyi d'Artagnan.

"En mitään", vastasi Grimaud.

"Niitä epattoja!" virkkoi Portos; "he eivät ole edes ajaneet meitä
takaa. Olisimmepa me olleet heidän sijassaan!"

"He menettelevät kovin väärin", myönsi d'Artagnan; "olisin mielelläni
virkkanut pari sanaa Mordauntille tässä viehättävässä lehdossa.
Katsokaa, kuinka oivallinen paikka tuossa on miehen kunnolliseen
keikistämiseen!"

"Luulen tosiaankin, messieurs", huomautti Aramis, "että pojassa ei ole
samaa sisua kuin äidissä."

"Oh, maltahan vain, veikkonen", vastasi Atos; "vastahan siitä on tuskin
kahta tuntia, kun hänet jätimme. Hän ei vielä tiedä, mille taholle
olemme pyrkimässä; olopaikkamme on hänelle tuntematon. Vasta silloin
voimme sanoa, että hän jää äidistään alakynteen, jos jälleen eheinä
astumme Ranskan kamaralle, saamatta sitä ennen loppuamme aseesta tai
myrkystä."

"Syökäämme sillävälin päivällistä", virkahti Portos.

"Se kelpaa", yhtyi Atos, "sillä minulla on kova nälkä."

"Surma mustille kanoille!" toivotti Aramis.

Ja ystävykset lähtivät Mousquetonin saattamina taloa kohti; he olivat
jo melkein saaneet takaisin entisen huolettomuutensa, sillä nyt he
olivat kaikki neljä jälleen yhtyneitä ja yksituumaisia, kuten Atos oli
huomauttanut.




KOLMASSEITSEMÄTTÄ LUKU

Tervehdys kukistuneelle majesteetille


Taloa lähestyessään pakolaisemme näkivät maan tallatuksi kuin olisi
melkoinen ratsujoukko kulkenut siitä heidän edellään. Oven edustalla
näkyivät jäljet vielä selvemmin, tuo joukko, mikä lienee ollutkaan, oli
pysähtynyt siinä.

"Hitto!" virkahti d'Artagnan; "asia on selvä: kuningas ja hänen
saattueensa ovat menneet tätä kautta."

"Saakeli!" kirosi Portos; "siinä tapauksessa he ovat syöneet kaikki
suihinsa."

"No, kai sentään yhden kanan verran ovat jättäneet", lohdutti
d'Artagnan.

Hän hyppäsi maahan ja koputti oveen, mutta kukaan ei vastannut. Hän
työnsi auki oven, joka ei ollut lukittu, ja näki etuhuoneen olevan
tyhjillään.

"No niin?" kysyi Portos.

"En näe ketään", vastasi d'Artagnan. "Ah, kah!"

"Mitä siellä?"

Sen sanan kuullessaan hyppäsivät kaikki kolme ystävystä ratsailta ja
astuivat etuhuoneeseen; mutta d'Artagnan oli jo työntänyt auki
perähuoneen oven, ja hänen kasvojensa ilme osoitti selvästi, että hän
havaitsi siellä jotakin tavatonta.

Toiset lähestyivät ja huomasivat vielä nuoren miehen viruvan lattialla
verissään.

Hän näkyi tahtoneen laahautua vuoteelleen, mutta voimiensa pettäessä
kaatuneen sen eteen.

"No?" kysyi d'Artagnan.

"Jos hän on kuollut", virkkoi Atos, "niin siitä ei ole pitkääkään
aikaa, sillä hän on vielä lämmin. Mutta ei, hänen sydämensä sykkii.
Hei, hyvä mies!"

Haavoittunut huokasi raskaasti; d'Artagnan otti vettä kouraansa ja
viskasi sen hänen kasvoihinsa.

Mies avasi silmänsä ja yritti kohottaa päätänsä, mutta painui jälleen
alas.

Atos koetti sitten nostaa hänen päätänsä polvelleen, mutta huomasi,
että vamma oli hiukan pienten aivojen yläpuolella ja että pääkuori oli
rusentunut; verta vuoti siitä runsaasti.

Aramis kastoi ruokaliinan veteen ja laski sen haavalle; viileys
toinnutti loukkaantuneen: hän avasi jälleen silmänsä.

Ihmetellen hän katseli miehiä, jotka näyttivät säälivän häntä ja
yrittävän parhaansa mukaan huojentaa hänen tilaansa.

"Te olette ystävien keskellä", sanoi Atos englanninkielellä;
"tyyntykää, ja jos teillä on voimia, niin kertokaa meille, mitä on
tapahtunut."

"Kuningas", mutisi haavoittunut, "kuningas on vankina."

"Oletteko nähnyt hänet?" kysyi Aramis samalla kielellä.

Mies ei vastannut.

"Olkaa huoletta", ilmoitti Atos, "me olemme hänen majesteettinsa
uskollisia palvelijoita."

"Puhutteko totta?" kysyi haavoittunut.

"Kautta aateliskunniamme!"

"Voin siis puhua teille vapaasti?"

"Aivan epäilemättä."

"Olen Parryn veli, hänen majesteettinsa kamaripalvelijan."

Atos ja Aramis muistivat, että Winter oli sillä nimellä puhutellut
lakeijaa, jonka he olivat tavanneet kuninkaallisen teltan käytävässä.

"Me tunnemme hänet", sanoi Atos; "hän ei milloinkaan väistynyt
kuninkaan viereltä."

"Niin, aivan", haastoi haavoitettu. "No niin, nähdessään kuninkaan
joutuneen vangiksi hän ajatteli minua; tämän talon ohi kuljettaessa hän
vaati kuninkaan nimessä pysähdyttäväksi. Siihen suostuttiin. Kuninkaan
oli muka nälkä; hänet tuotiin huoneeseen, jossa nyt olen, jotta hän
saisi aterioida, ja ovien ja ikkunain eteen asetettiin vartijat. Parry
tunsi tämän kamarin, sillä hänen majesteettinsa oleskellessa
Newcastlessa hän oli usein pistäytynyt minua tapaamaan. Hän tiesi, että
täällä on laskuluukku, joka johtaa kellariin, ja että kellarista pääsee
puutarhaan. Hän teki minulle merkin. Oivalsin sen. Mutta se merkki ei
nähtävästi välttänyt kuninkaan vartijainkaan huomiota ja sai heidät
epäluuloisiksi. Tietämättömänä siitä, että vihollisilla oli mitään
aavistusta, minulla ei ollut muuta toivomusta kuin hänen majesteettinsa
pelastaminen. Olin senvuoksi lähtevinäni ulos noutamaan puita, koska
mielestäni ei ollut hetkeäkään menetettävissä. Astuin maanalaiseen
käytävään, joka johti salaluukun yhteydessä olevaan kellariin. Kohotin
luukkua päälläni, ja Parryn hiljaa työntäessä oven eteen teljen annoin
kuninkaalle merkin seurata minua. Voi, hän ei tahtonut; tällainen pako
näytti olevan hänelle vastenmielinen. Mutta Parry liitti kätensä
ristiin ja rukoili häntä pakenemaan; minä puolestani myös yritin
suostutella häntä käyttämään näin hyvää tilaisuutta. Vihdoin hän päätti
seurata minua. Minä menin onneksi edellä; kuningas tuli jonkun askelen
päässä takanani, kun äkkiä näin maanalaisessa käytävässä ikäänkuin ison
varjon nousevan eteeni. Aioin huutaa varoittaakseni kuningasta, mutta
siihen en saanut aikaa. Tunsin iskun, kuin olisi koko talo romahtanut
päälleni, ja kaaduin tajuttomana."

"Kunnon englantilainen! Uskollinen alamainen!" huudahti Atos.

"Jälleen tointuessani makasin samassa paikassa. Laahauduin pihalle;
kuningas ja hänen saattueensa olivat poissa. Minulta lienee mennyt
tunnin vaiheille, päästäkseni pihalta tänne; mutta voimani uupuivat
sitten kerrassaan, ja minä pyörryin toistamiseen."

"Miltä tuntuu vointinne?"

"Hyvin huonolta", vastasi haavoittunut.

"Voimmeko tehdä mitään hyväksenne?" kysyi Atos.

"Auttakaa minut vuoteelle; luullakseni se huojentaisi tuskiani."

"Onko teillä ketään avuksenne?"

"Vaimoni on Durhamissa ja palaa kyllä piammiten. Mutta te itse --
ettekö te tarvitse tai halua mitään?"

"Tulimme tänne aikoen pyytää teiltä ruokaa."

"Voi, he veivät kaikki; talossa ei ole leivän palaakaan."

"Kuuletko, d'Artagnan?" sanoi Atos; "meidän on etsittävä päivällistämme
jostakin muualta."

"Nyt se on minulle aivan yhdentekevää", vastasi d'Artagnan; "en ole
enää nälissäni."

"En totisesti minäkään", tokaisi Portos.

He nostivat miehen vuoteelle. Grimaud sai tulla sitomaan hänen
vammansa. Grimaud oli noita neljää ystävystä palvellessaan joutunut
niin usein laittamaan kuntoon liinanöyhtää ja kääreitä, että häneen oli
tarttunut melkoinen määrä haavurin taitoa.

Sillaikaa olivat pakolaiset palanneet etuhuoneeseen ja pitivät siellä
neuvottelua.

"Nyt on meillä asema selvillä", sanoi Aramis. "Kuningas ja hänen
saattueensa ovat menneet tätä tietä; meidän on suunnattava kulkumme
vastakkaiselle taholle. Etkö ole samaa mieltä, Atos?"

Atos ei vastannut, hän vain mietti.

"Niin", yhtyi Portos, "lähtekäämme vastakkaiselle suunnalle. Jos
seuraamme saattuetta, niin näemme kaiken ahmituksi ja menehdymme
lopulta nälkään. Kirottu maa tämä Englanti! Ensikertaa olen jäänyt
päivällisettä, ja se on minun paras ateriani."

"Mitä sinä ajattelet, d'Artagnan?" kysyi Atos; "oletko Aramiin
kannalla?"

"En ole", vastasi d'Artagnan, "vaan päinvastaisella."

"Mitä! Tahdot samota saattueen perässä?" virkahti Portos pelästyneenä.

"En, vaan matkustaa sen mukana."

Atoksen silmät välähtivät ilosta.

"Saattueen mukanako?" huudahti Aramis.

"Anna d'Artagnanin puhua; tiedäthän hänet keinokkaaksi mieheksi",
virkkoi Atos.

"Tietenkin oli meidän suunnattava matkamme sinne, mistä meitä ei
etsitä", selitti d'Artagnan. "Ja tuskinpa meitä osataan puritaanien
joukosta tavoitella; yhtykäämme senvuoksi heihin."

"Mainiota, veikkonen! Se on erinomainen neuvo", kiitti Atos; "olin
esittämäisilläni samaa, mutta sinä ehätit edelle."

"Se on siis sinunkin ajatuksesi?" kysyi Aramis.

"Niin. Meidän arvellaan tahtovan poistua Englannista, meitä nuuskitaan
satamapaikoista. Sillaikaa me saavumme Lontooseen kuninkaan mukana, ja
kerran sinne päästyämme olemme taatusti kadoksissa; miljoonan ihmisen
joukkoon ei ole vaikea kätkeytyä, siitä puhumattakaan", lisäsi Atos
vilkaisten Aramiiseen, "mitä mahdollisuuksia se matka meille tarjoaa."

"Kyllä ymmärrän", vastasi Aramis.

"Minäpä en ymmärrä", huomautti Portos, "mutta sillä ei ole väliäkään;
koska se neuvo on sekä d'Artagnanin että Atoksen kannattama, niin sen
täytyy olla paras."

"Mutta emmekö me näytä epäiltäviltä eversti Harrisonista?" muistutti
Aramis.

"Juuri häneenhän minä luotan, lempo soikoon!" vastasi d'Artagnan.
"Eversti Harrison on ystäviämme; me olemme kahdesti nähneet hänet
kenraali Cromwellin luona. Hän tietää, että Mazarin on lähettänyt
meidät tänne Ranskasta, joten hän pitää meitä veljinään. Ja onhan hän
muuten teurastajan poika, eikö olekin? No niin, Portos näyttäköön
hänelle, miten nuijataan härkä nyrkin iskulla, ja minä olen valmis
osoittamaan, kuinka sonni kellistetään käymällä sitä sarvista kiinni;
siten saavutamme hänen luottamuksensa."

Atos hymyili.

"Sinä olet paras kumppani mitä tunnen, d'Artagnan", hän sanoi ojentaen
gascognelaiselle kätensä, "ja olen onnellinen siitä, että tapasin sinut
jälleen, poikani."

Sillä nimityksellä Atos, kuten tiedetään, puhutteli d'Artagnania
silloin kun hän ilmaisi sydämensä sisimpiä tunteita.

Samassa tuli Grimaud ulos sisähuoneesta. Haavoittunut oli nyt sidottu,
ja hänen vointinsa oli parempi.

Ystävykset jättivät hänelle hyvästi ja kysyivät, oliko hänellä mitään
sanomaa lähetettävänä veljelleen.

"Pyytäkää häntä ilmoittamaan kuninkaalle", vastasi kelpo mies, "että ne
eivät ihan tappaneet minua; niin vähäpätöinen kuin olenkin, luulen
kuitenkin, että hänen majesteettinsa suree minua ja soimaa itseänsä
kuolemastani."

"Olkaa huoletta", vastasi d'Artagnan, "ennen iltaa saa hän sen tietää."

Pikku ryhmä lähti taipaleelle. Ei voinut erehtyä tiestä; heidän
seuraamansa tie näkyi selvästi tasangon poikki.

Kaksi tuntia ratsastettiin äänettöminä, kunnes d'Artagnan muiden
etunenässä pysähtyi tienmutkaan.

"Kas", hän virkahti, "tuolla onkin väkemme."

Melkoinen ratsujoukko näkyi noin puolen lieuen päässä.

"Veikkoset", määräsi d'Artagnan, "antakaa miekkanne herra Moustonille,
joka ajan ja paikan tullen luovuttaa ne teille takaisin, älkääkä
unohtako, että te olette vankejamme."

Sitten hoputettiin jo väsyvät hevoset raviin, ja pian tavoitettiin
saattue.

Kuningas oli saanut sijansa ensimmäisessä rivissä, ympärillään osa
eversti Harrisonin rykmenttiä; hän kulki eteenpäin välinpitämättömänä,
mutta yhä arvokkaana ja ikäänkuin vapaasta tahdostaan.

Hänen kalvenneille kasvoilleen levisi mielihyvän punehdus, kun hän
huomasi Atoksen ja Aramiin, joita hänen ei ollut suotu edes hyvästellä;
hän luki molempien aatelismiesten katseista, että hänellä oli vielä
ystäviä vain muutaman askeleen päässä, vaikka hän oli luullut näiden
joutuneen vankilaan.

D'Artagnan ratsasti kolonnan etupäähän, jätti ystävänsä Portoksen
vartioittaviksi ja meni suoraan Harrisonin luo, joka tosiaan muisti
nähneensä hänet Cromwellin luona ja vastaanotti hänet niin kohteliaasti
kuin saattoi siinä asemassa ja hänen luontoiseltaan mieheltä
odottaakaan. D'Artagnanin arvelu piti paikkansa: everstillä ei ollut
eikä voinutkaan olla mitään epäluuloa.

Pysähdyttiin kuninkaan päivällislomaa varten. Mutta tällä kertaa
ryhdyttiin varokeinoihin, jotta hän ei yrittäisi pelastua. Ravintolan
isoon suojamaan katettiin pieni pöytä hänelle ja suuri upseereille.

"Syöttekö päivällistä minun kanssani?" kysyi Harrison d'Artagnanilta.

"Sen tekisin hiton mielelläni", selitti d'Artagnan, "mutta minulla on
kumppanini herra du Vallon ja kaksi vankiani, joita en voi jättää,
ja he ottaisivat liian suuren sijan teidän pöydässänne. Mutta
sovittakaamme paremmin: toimittakaa meille pöytä katetuksi johonkin
nurkkaan ja lähettäkää meille mitä hyväksi näette omasta pöydästänne,
sillä muutoin meitä uhkaa nälkäkuolema. Siten saamme silti yhteiset
päivälliset, kun syömme samassa huoneessa."

"Olkoon menneeksi", vastasi Harrison.

Asia järjestettiin d'Artagnanin toivomuksen mukaan. Palatessaan sisälle
everstin luo hän näki kuninkaan jo istuvan pikku pöydän ääressä Parryn
palvelemana; Harrisonilla ja hänen upseereillaan oli yhteinen pöytä, ja
nurkkaan oli varattu paikat d'Artagnanille ja tämän seurueelle.

Puritaaniupseerit olivat saaneet ympyriäisen pöydän, ja joko sattumalta
tai töykeyttä osoittaakseen Harrison istui selin kuninkaaseen.

Hallitsija näki noiden neljän aatelismiehen tulevan, mutta hän ei ollut
heitä huomaavinaankaan.

He menivät istuutumaan heille katetun pöydän ääreen ja asettuivat
siten, etteivät kääntäneet selkäänsä kellekään. Heillä oli
tarkattavinaan sekä upseerien että kuninkaan pöytä.

Osoittaakseen kunnioitusta vieraitansa kohtaan Harrison lähetti heille
parhaita ruokalajeja pöydästään. Ystävysten kovaksi onneksi puuttui
viini. Seikka näytti Atoksesta aivan yhdentekevältä, mutta d'Artagnan,
Portos ja Aramis irvistivät joka kerta kun heidän täytyi kulauttaa
olutta, puritaanilaista juomaa.

"Totisesti, eversti", sanoi d'Artagnan, "olemmepa teille kovin
kiitollisia suosiollisesta kutsustanne, sillä ilman teitä olisimme
nähtävästi jääneet päivällisettäkin, kuten jo aamiaisetta, ja ystäväni
herra du Vallon yhtyy kiitokseeni, sillä hän oli julmasti nälissään."

"Niin olen vieläkin", virkkoi Portos kumartaen eversti Harrisonille.

"Miten teille saattoi niin kamalasti käydä, että jäitte aamiaista
vaille?" kysyi eversti nauraen.

"Peräti yksinkertaisesta syystä, eversti", vastasi d'Artagnan. "Minulla
oli kiire saavuttaa teidät, ja sentähden lähdin samaa tietä kuin tekin.
Sitä ei olisi minunlaiseni vanhan muonanhankkijan sopinut tehdä, kun
minun piti tietää, että missä on kulkenut sellainen ravakka
ja reima rykmentti kuin teidän, sieltä ei ole mitään jälkisatoa
korjattavissa. Käsitättehän siis pettymyksemme, kun saapuessamme metsän
laidassa sijaitsevaan pikku taloon, joka oli etäältä ollut mitä
kodikkaimman toivorikas silmissämme punaisine kattoineen ja vihreine
ikkunaluukkuineen, emme tavanneetkaan kanoja, jotka olimme päättäneet
käristää, ja kinkkuja, joista meidän piti kiireimmiten paistaa
viipaleita, vaan ainoastaan miehen pahuksen virumassa verisenä... Haa,
hiisi vieköön, eversti, ilmaiskaa kunnioitukseni sille upseerillenne,
joka antoi sen iskun; se oli naseva kolaus, niin naseva, että se
herätti ystävänikin ihailua, herra du Vallonin, joka myös jakelee kelpo
lyöntejä."

"Niin", vastasi Harrison nauraen, ja hän vilkaisi erääseen pöydän
ääressä istuvaan upseeriin, "kun Groslow ottaa sellaisen homman
huolekseen, silloin ei toisen tarvitse siihen enää puuttua."

"Kas, tekö se olitte, monsieur!" sanoi d'Artagnan kumartaen upseerille;
"pahoittelen, että monsieur ei puhu ranskaa, jotta voisin itse lausua
hänelle tunnustukseni."

"Olen valmis vastaanottamaan sen ja vastaamaan siihen, monsieur",
virkkoi upseeri jokseenkin hyvällä ranskankielellä, "sillä minä olen
asunut kolme vuotta Pariisissa."

"No niin, monsieur, kiirehdin sanomaan teille", jatkoi d'Artagnan,
"että isku oli erinomaisen tehokkaasti tähdätty: te melkein tapoitte
miehenne."

"Luulin tappaneenikin hänet kerrassaan", vastasi Groslow.

"Ei paljoa puuttunut, se on tosi, mutta kuollut hän ei ole."

Nämä sanat virkkaessaan d'Artagnan loi silmäyksen Parryyn, joka seisoi
kalman kalpeana kuninkaan edessä, siten ilmaistakseen, että tieto oli
aiottu hänelle.

Sanomattoman tuskan kouristaessa sydäntään oli kuningas kuunnellut koko
tätä keskustelua. Hän ei tiennyt ranskalaisen tarkoitusta, joten hänen
mieltänsä kuohuttivat nuo julmat yksityiskohdat, jotka esitettiin
näennäisen huolettomasti.

Vasta d'Artagnanin viime sanat saivat kuninkaan hengittämään keveämmin.

"Voi peijakas!" noitui Groslow; "paremmin minä luulin onnistuneeni.
Jollei sen heittiön asunto olisi jo niin kaukana, niin ratsastaisin
takaisin lopettamaan hänet."

"Ja siinä tekisitte oikein, jos pelkäätte hänen toipuvan", huomautti
d'Artagnan, "sillä te tiedätte, että milloin pääkuoren vammat eivät ole
heti kuolettavia, ne yleensä paranevat kahdeksassa päivässä."

D'Artagnan vilkaisi jälleen Parryyn, jonka kasvot saivat niin iloisen
ilmeen, että Kaarlo hymyillen ojensi hänelle kätensä.

Parry kumartui suutelemaan sitä kunnioittavasti.

"Tosiaankin, d'Artagnan", virkkoi Atos, "sinä olet sekä liukaskielinen
että sukkela. Mutta mitä sanot kuninkaasta?"

"Hänen kasvonsa miellyttävät minua suuresti", vastasi d'Artagnan; "hän
näyttää sekä ylevältä että hyväntahtoiselta."

"Niin, mutta hän antoi ottaa itsensä vangiksi", tokaisi Portos; "se oli
virhe."

"Minulla on hyvä halu juoda kuninkaan malja", huomautti Atos.

"Salli siis minun ehdottaa se malja", esitti d'Artagnan.

"Tee se", sanoi Aramis.

Portos katseli d'Artagnania ihan ällistyksissään toverinsa
ehtymättömästä gascognelaisesta keinokkuudesta.

D'Artagnan otti tinapikarinsa, täytti sen ja nousi seisaalle.

"Hyvät herrat", hän lausui kumppaneilleen, "juokaamme tämän aterian
antajan terveydeksi, ja olkoon everstimme vakuutettu siitä, että me
asetumme hänen palvelukseensa Lontooseen saakka ja pitemmällekin!"

Nämä sanat virkkaessaan d'Artagnan katsoi Harrisoniin, joten
tämä luuli maljalauselman koskevan häntä, nousi seisaalle ja kumarsi
noille neljälle ystävykselle; mutta nämä suuntasivat katseensa
Kaarlo-kuninkaaseen ja tyhjensivät yhtaikaa pikarinsa, Harrisonin
tyhjentäessä puolestaan omansa ilman vähäisintäkään epäluuloa.

Kaarlo vuorostaan ojensi lasinsa Parrylle, joka kaatoi siihen muutamia
pisaroita olutta, sillä kuninkaan täytyi tyytyä siihen, mitä muille
suotiin; nostaen lasin huulilleen hän tyhjensi sen, katsoen noihin
neljään aatelismieheen ja ilmaisten heille kiitollisuuttansa ylväällä
hymyllään.

"Kas niin, hyvät herrat", huudahti Harrison laskien pikarinsa takaisin
pöydälle ja vähääkään välittämättä korkeasta vangistaan, "nyt
taipaleelle!"

"Missä olemme yötä, eversti?"

"Thirskissä", vastasi Harrison.

"Parry", virkkoi kuningas nousten seisaalle hänkin ja kääntyen
kamaripalvelijaansa, "toimita hevoseni valmiiksi; tahdon ratsastaa
Thirskiin."

"Kautta kunniani", vakuutti d'Artagnan Atokselle, "kuninkaasi on
voittanut minut puolelleen; antaudun täydellisesti hänen
palvelukseensa."

"Jos sanot sen vilpittömästi", vastasi Atos, "niin hän ei saavu
Lontooseen."

"Kuinka niin?"

"No, sitä ennen me sieppaamme hänet pois."

"Oi, totta toisen kerran, Atos", arveli d'Artagnan, "jo nyt olet ihan
järjiltäsi!"

"Onko sinulla siis mitään suunnitelmaa valmiina?" kysyi Aramis.

"Niin", tokaisi Portos, "hanke ei ole mahdoton, jos olisi hyvä
suunnitelma olemassa."

"Sitä ei minulla ole", sanoi Atos, "mutta kyllä d'Artagnan keksii."

D'Artagnan kohautti olkapäitänsä, ja lähdettiin jälleen matkalle




NELJÄSSEITSEMÄTTÄ LUKU

D'Artagnan keksii suunnitelman


Atos tunsi d'Artagnanin kenties paremmin kuin tämä tunsi itsensä. Hän
tiesi, että pelkän vihjauksen virkkaminen riitti miehelle, jolla oli
niin rohkea ja seikkailunhaluinen luonne kuin gascognelaisella, samoin
kuin muheaan ja hedelmälliseen maaperään tarvitsee vain pudottaa jyvä,
jotta sen itäminen on varma. Hän näki senvuoksi aivan rauhallisena
ystävänsä kohauttavan olkapäitään ja pitkitti matkaa keskustellen hänen
kanssaan Raoulista, puheenaineesta, jonka hän oli toisessa
tilaisuudessa, kuten muistettaneen, antanut kokonaan raueta.

Yön jo yllätettyä matkalaiset saavuttiin Thirskiin. Nuo neljä ystävystä
olivat näköjään aivan vieraita ja välinpitämättömiä niihin
varokeinoihin nähden, joihin ryhdyttiin kuninkaan vartioimiseksi. He
asettuivat yksityiseen taloon, ja kun heidän täytyi joka hetki varoa
turvallisuuttansa, majoittuivat he yhteen ainoaan huoneeseen, josta
heillä oli vapaa pääsy kadulle, hyökkäyksen varalta. Lakeijat
asetettiin eri paikkoihin. Grimaud makasi olkikuvolla ihan oven edessä.

D'Artagnan oli mietteissään ja näytti hetkeksi menettäneen tavallisen
puheliaisuutensa. Hän ei virkkanut sanaakaan ja vihelteli herkeämättä,
astellen edes takaisin vuoteensa ja ikkunan väliä. Portos, joka ei
koskaan nähnyt muuta kuin kourin koeteltavaa, puheli hänelle kuten
tavallista. D'Artagnan vastaili yksitavuisesti. Atos ja Aramis
silmäilivät toisiaan hymyillen.

Päivä oli ollut uuvuttava, mutta ystävykset nukkuivat kuitenkin
huonosti, Portosta lukuunottamatta, jonka uni oli yhtä häilymätön kuin
hänen ruokahalunsakin.

Seuraavana aamuna oli d'Artagnan ensimmäisenä jalkeilla. Hän oli mennyt
talliin, tarkastanut hevosia ja antanut kaikki tarpeelliset määräykset
matkaa varten, ennen kuin Atos ja Aramis olivat nousseet ja Portoksen
vielä kuorsatessa.

Kello kahdeksalta aamulla lähdettiin taipaleelle samassa järjestyksessä
kuin edellisenäkin päivänä. Ainoana eroituksena oli, että d'Artagnan
jätti ystävänsä ratsastamaan omalla tahollaan, itse lähtien lujittamaan
eilispäiväistä tutustumistansa Groslowin kanssa.

Jälkimmäisen sydäntä olivat hänen ylistävät lauselmansa suloisesti
hivelleet, joten hän tervehti ranskalaista upseeria kohteliaalla
hymyllä.

"Tosiaankin, monsieur", aloitti d'Artagnan, "tunnen itseni
onnelliseksi, kun olen tavannut henkilön, jonka kanssa saan puhua
vaivaisella äidinkielelläni. Ystäväni, herra du Vallon, on kovin
raskasluontoinen; häneltä ei saa päivän mittaan neljää sanaa
heltiämään. Mitä taasen kahteen vankiimme tulee, niin käsitätte kyllä,
että he eivät ole halukkaita keskusteluun."

"He ovat villittyjä kuninkaan kannattajia", sanoi Groslow.

"Sitä suurempi syy heillä on murjotella meille siitä, että sieppasimme
kiinni Stuartin, jolle te toivoakseni luetatte lyhyen virren."

"_Damn_!" kirosi Groslow; "sitä kuulemaan me hänet viemme Lontooseen."

"Ja te arvattavasti ette päästä häntä näkyvistänne?"

"Emme, jumaliste! Näettehän", lisäsi upseeri nauraen, "että hänellä on
tosiaan kuninkaallinen saattue."

"Niin, päivällä ei voi olla pelkoa hänen karkaamisestaan; mutta
yöllä..."

"Yöksi tehdään varokeinot kaksinkertaisiksi."

"Ja millaista vartioimista te käytätte?"

"Kahdeksan miestä oleskelee hänen huoneessaan."

"Saakeli, se on visua vartioimista!" kiitti d'Artagnan. "Mutta paitsi
noita kahdeksaa miestä te kaiketi asetatte vartion ulkopuolellekin?
Sellaisen vangin suhteen ei voi ryhtyä liikanaisiin varokeinoihin."

"Oh, emme sentään. Ajatelkaa toki: mitä voi kaksi aseetonta miestä
kahdeksaa aseellista vastaan?"

"Miten kaksi?"

"No, kuningas ja hänen kamaripalvelijansa."

"Kamaripalvelija on siis saanut pysyä hänen luonaan?"

"Niin, Stuart pyysi tätä suosionosoitusta, ja eversti Harrison myöntyi
siihen. Muka kuninkaana hän ei nähtävästi voi pukeutua tai riisuutua
omin käsin."

"Totta tosiaan, kapteeni", haastoi d'Artagnan, päättäen pitkittää
englantilaisen upseerin järjestelmällistä ylistelyä, jossa hän oli
onnistunut niin hyvin, "mitä enemmän kuuntelen teitä, sitä
hämmästyttävämmältä minusta tuntuu, että puhutte ranskankieltä niin
sujuvasti ja hienostuneesti. Olette tosin asunut Pariisissa kolme
vuotta; mutta vaikka minä oleskelisin Lontoossa ikäni kaiken, en
varmaankaan pääsisi noin korkealle tasolle vieraan kielen
omaksumisessa. Mitä teittekään Pariisissa?"

"Isäni, joka on kauppias, asetti minut liiketuttavansa palvelukseen,
kun taasen tämä lähetti poikansa isäni luo; sellaiset vaihdokset ovat
liikemiesten kesken tavallisia."

"Ja miellyttikö teitä Pariisi, monsieur?"

"Kyllä. Mutta te tarvitsisitte kipeästi samanlaista vallankumousta kuin
meillä on ollut, -- ette kuningastanne vastaan, joka on vain lapsi,
vaan tuota italialaista idartajaa vastaan, joka on kuningattarenne
rakastaja."

"Voi, olen täydellisesti yhtä mieltä kanssanne, monsieur, ja se olisi
piankin tehty, jos meillä vain olisi kaksitoista teidänlaistanne
upseeria, tervejärkistä, valpasta, horjumatonta! Ah, kyllä me väleen
suoriutuisimme Mazarinista ja tekisimme jutun hänen kanssaan yhtä
lyhyeksi kuin te aiotte menetellä kuninkaanne kanssa."

"Mutta minä luulin", huomautti upseeri, "että te olitte hänen
palveluksessaan ja että hän se lähetti teidät kenraali Cromwellin luo?"

"Seikka on sellainen, että minä olen kuninkaan palveluksessa, ja
tietäessäni jonkun tulevan lähetetyksi Englantiin pyysin tätä
luottamustointa, sillä minä olin kovin halukas tutustumaan siihen
nerokkaaseen mieheen, joka tällä hetkellä vallitsee kolmea
kuningaskuntaa. Te olettekin nähnyt, kuinka innokkaita herra du Vallon
ja minä olimme, kun hän ehdotti meille, että paljastaisimme miekkamme
vanhan Englannin kunniaksi."

"Niin, minä tiedän, että te hyökkäsitte herra Mordauntin vieressä."

"Hänen oikealla ja vasemmalla puolellaan, monsieur. Pentele, urhea ja
kunnollinen nuori mies hän onkin! Näittekö, miten hän nitisti setänsä?"

"Tunnetteko herra Mordauntin?" kysyi upseeri.

"Varsin hyvin; voinpa sanoa, että olemme likeisiäkin tuttavuuksia:
herra du Vallon ja minä tulimme hänen seurassaan Ranskasta."

"Näyttepä panneen hänet melkoisen kauan odottamaankin teitä
Boulognessa?"

"Mikäs auttoi", vastasi d'Artagnan; "minulla oli kuningas kaittavana
kuten teilläkin."

"Vai niin!" vilkastui Groslow; "ja mikä kuningas?"

"Meidän, perhanassa -- pikku _king_, neljästoista Ludvig."

Ja d'Artagnan otti hatun päästään. Englantilainen teki kohteliaasti
samaten.

"Kuinka kauan kaitsitte häntä?"

"Kolme yötä, ja niitä öitä muistelen totisesti aina erityisellä
mielihyvällä."

"Nuori kuningas on siis hyvin herttainen?"

"Kuningas! Hän nukkuu kädet nyrkissä illasta aamuun."

"Mutta mistä sitten se mielihyvänne johtui?"

"No, moniaat ystäväni, kaartin ja muskettiväen upseereita kaikki,
tulivat pitämään minulle seuraa, ja me vietimme yömme juomingeilla ja
peluulla."

"Voi, niin", virkkoi englantilainen huoaten, "on totta, että te
ranskalaiset olette aina hauskoja kumppaneita."

"Ettekö siis tekin pelaa vartiovuoroillanne?"

"Emme koskaan", vastasi englantilainen.

"Siinä tapauksessa on olonne kaiketi ylen ikävää, ja minä surkuttelen
teitä", sanoi d'Artagnan.

"On totinen tosi", myönsi upseeri, "että minä jonkunlaiseksi hirmukseni
näen vartiovuoroni tulevan. Käy kovin pitkästyttäväksi valvoa
kokonainen yö."

"Niin, kun valvoo yksinään tai typerien sotamiesten kanssa, mutta kun
on mukana hauska toveri, kun antaa kullan ja noppien kieriä pöydällä,
silloin yö menee kuin unennäkö. Ettekö siis pidä pelaamisesta?"

"Päin vastoin."

"Esimerkiksi _lansquenet_-pelistä?"

"Siihen olen ihan hullaantunut, pelasin sitä melkein kaikki illat
Ranskassa."

"Entä Englantiin tultuanne?"

"En ole kajonnutkaan noppaan tai korttiin."

"Minun käy säälikseni", virkkoi d'Artagnan hyvin surkuttelevasti.

"Kuulkaahan", aloitti englantilainen, "tehkääpäs muuan temppu."

"No?"

"Huomenna olen vartiovuorolla."

"Stuartin luona?"

"Niin. Tulkaa viettämään yö minun kanssani!"

"Mahdotonta."

"Mahdotontako?"

"Kerrassaan mahdotonta."

"Kuinka niin?"

"Minä pelaan joka yö herra du Vallonin kanssa. Toisinaan emme käy
ollenkaan levolle... Tänä aamunakin pelasimme vielä päivän valjetessa."

"No niin?"

"Ka, hän ikävystyisi, jollen olisi pelaamassa hänen kanssaan."

"Onko hän reima pelaaja?"

"Olen nähnyt hänen menettävän kaksituhatta pistolia ja nauravan sille
katketakseen."

"Ottakaa hänet siis mukaan."

"Mitä ihmettä? Entä vankimme?"

"Se on totta, hiisi vieköön!" sanoi upseeri. "Mutta antakaa lakeijainne
vartioida heitä."

"Jotta he karkaisivat!" vastasi d'Artagnan; "kyllä käskisi."

"He ovat siis säätyhenkilöitä, koska pidätte heistä niin tarkkaa
vaaria?"

"Niin, perhanassa: toinen on rikas tourainelainen kartanonherra, toinen
taasen maltalaisritari ja ylhäistä sukua. Me olemme sopineet
kumpaisenkin lunnaista: kaksituhatta puntaa heidän saapuessaan
Ranskaan. Senvuoksi emme voi hetkeksikään eritä heistä, sillä
lakeijamme tietävät, että he ovat miljoonamiehiä. Me kopeloitsimme
heitä hiukan, saadessamme heidät siepatuksi, ja minä tunnustan, että
heidän kukkarollaan herra du Vallon ja minä nykyään pelaamme; mutta he
ovat voineet kätkeä meiltä jonkun kalliin kiven, komean timantin, ja me
pidämme heitä silmällä kuin saiturit aarrettaan. Vartioitsemme heitä
hellittämättömästi, ja du Vallon ja minä nukumme vain vuorotellen."

"Kas, kas!" äännähti Groslow.

"Käsittänette nyt, minkätähden minun on kieltäydyttävä
kohteliaisuudestanne, josta muuten olen sitä kiitollisempi, kun mikään
ei ole ikävystyttävämpää kuin ainainen pelaaminen saman henkilön
kanssa: mahdollisuudet tasaantuvat ikuisesti, ja kuukauden lopulla
huomaa aina, ettei ole voitolla eikä häviöllä."

"Voi", virkkoi Groslow huoaten, "on ikävämpääkin, nimittäin pysyä
kokonaan pelaamatta."

"Sen kyllä ymmärrän", myönsi d'Artagnan.

"Mutta sanokaahan", kysyi englantilainen, "ovatko nuo vankinne
vaarallisia?"

"Missä suhteessa?"

"Kykenisivätkö he yrittämään väkivaltaista yllätystä?"

D'Artagnan puhkesi nauramaan.

"Hyväinen aika!" hän huudahti; "toista vaivaa horkka, hän kun ei ole
kyennyt tottumaan teidän asumaanne ihastuttavaan maahan, ja toinen on
maltalaisritari, ujo kuin nuori tyttö. Varmemmaksi vakuudeksi olemme
ottaneet heiltä linkkuveitsetkin ja taskuaseet pois."

"No niin", esitti Groslow, "ottakaa siis heidät mukaan."

"Mitä! Te tahdotte sitä?" virkahti d'Artagnan.

"Niin, onhan minulla kahdeksan miestä."

"Mitä sitten?"

"Neljä vartioitsee heitä ja neljä kuningasta."

"Tosiaan, siten olisi kyllä järjestettävissä", myönsi d'Artagnan,
"mutta siitä koituisi teille melkoista kiusaa.".

"Mitä vielä! Tulkaa kaikin mokomin; saatte nähdä, miten huokeasti
hoidan sen asian."

"Ka, en minä levoton olekaan", sanoi d'Artagnan; "teidänlaisellenne
miehelle uskon itseni sidotuin silmin."

Tämä viimeinen imartelu houkutteli upseerilta tuollaisen tyytyväisen
naurahduksen, joka ilmaisee sydämellisyyttä aiheuttajaansa kohtaan,
ollen mielistellyn turhamaisuuden purkausta.

"Mutta", huomautti d'Artagnan, "johtuupa mieleeni, -- mikä estää meitä
aloittamasta ja tänä iltana?"

"Ei ikinä mikään", vastasi Groslow.

"No, tulkaa illalla meidän luoksemme, niin me teemme vastavierailun
huomenna. Jos vankimme tuottavat teille mitään häiriöitä, he kun kerran
ovat kiivaita kuningasmielisiä, niin silloinpa emme puhu sen enempää
niistä hommista, ja olemme kuitenkin viettäneet hauskan yön."

"Oivallista! Tänä iltana teillä, huomenna Stuartin luona, ylihuomenna
minun luonani."

"Ja seuraavina päivinä Lontoossa. Lempo soikoon", lisäsi d'Artagnan,
"nyt näette, että iloista elämää voi viettää kaikkialla!"

"Kyllä, kun tapaa ranskalaisia ja eritoten sellaisia ranskalaisia kuin
te olette", kehaisi Groslow.

"Ja herra du Vallon; saatte nähdä, millainen huimapää hän on miehiään:
hurja frondelainen, joka likistää Mazarinin kuoliaaksi kahden oven
väliin. Häntä käytetään juuri sentähden, että häntä pelätään."

"Niin", myönsi Groslow, "hän on kasvoiltaan rehti, ja minä ihan pidän
hänestä, vaikken ole hänelle esiteltykään."

"Vasta te häneen oikein miellytte, kun tulette hänet tuntemaan. Kas,
nyt hän kutsuukin minua. Suokaa anteeksi, me olemme niin kiintyneet
toisiimme, että hän ei tule toimeen ilman minua. Sallittehan minun
poistua?"

"Tottahan toki!"

"Tänä iltana."

"Teidän luonanne?"

"Minun luonani."

Herrasmiehet kumarsivat hyvästiksi, ja d'Artagnan palasi toveriensa
luo.

"Mitä lemmon puheltavaa sinulla saattoi olla tuon verikoiran kanssa?"
kummeksui Portos.

"Veikkoseni, älä puhu sillä tavoin herra Groslowista: hän on
likeisimpiä ystäviäni."

"Ystävä!" huudahti Portos; "tuo talonpoikien teurastaja!"

"Hiljaa, hyvä Portos! Niin, kyllähän herra Groslow on hiukan
kiivasluontoinen, mutta minä olen hänen sielunsa syvyydestä keksinyt
kaksi oivallista ominaisuutta: hän on tyhmä ja pöyhkeä."

Portos levitti silmänsä suitsirenkaiksi, Atos ja Aramis silmäilivät
toisiansa hymyillen; he tunsivat d'Artagnanin ja tiesivät, että hän ei
milloinkaan toiminut ilman päämäärää.

"Mutta sinä saat itse tilaisuuden punnita hänen ansioitaan", jatkoi
d'Artagnan.

"Kuinka niin?"

"Minä esittelen hänet sinulle tänä iltana; hän tulee pelaamaan
kanssamme."

"Älä nyt!" ihastui Portos ja hänen silmänsä säihkyivät; "ja onko hän
äveriäs?"

"Hänen isänsä on Lontoon vauraimpia kauppiaita."

"Ja onko hänelle _lansquenet_ tuttua?"

"Hän on ihastunut siihen."

"_Bassette_?"

"Se on hänen intohimojaan."

"_Biribi_!"

"Siinä hän on mestari."

"Hyvä", tuumi Portos; "me vietämme hauskan yön."

"Sitä hauskemman, kun se lupaa meille vielä paremman yön."

"Mitä sanotkaan?"

"No, me tarjoamme hänelle tilaisuuden tänä iltana ja hän meille
pelitilaisuuden huomenna."

"Missä sitten?"

"Sen kuulet sittemmin. Ajatelkaamme nyt vain yhtä seikkaa, -- miten
voimme asianmukaisesti vastaanottaa sen kunnian, jota herra Groslow
meille osoittaa. Me pysähdymme illalla Derbyyn; lähteköön Mousqueton
ennakolta ja jos koko kaupungissa on ainoakaan viinipullo, niin
ostakoon sen. Ei myöskään ole hullumpaa hänen valmistaa näpsä
illallinen, johon sinä Atos et saa horkaltasi otetuksi osaa, yhtä vähän
kuin sinä, Aramis, voit maltalaisritarina pysyä kuuntelemassa
meidänlaistemme sotauroitten haastelua, joka saisi sinut punastelemaan.
Kuulittehan?"

"Kyllä", vastasi Portos; "mutta lempo minut vieköön, jos ymmärrän."

"Portos veikkoseni, sinä tiedät, että minä isän puolelta polveudun
profeetoista ja äidin puolelta sibylloista, -- että minä puhun
ainoastaan vertauskuvien ja tunnustähtien kautta ja että ne, joilla
korvat on, kuulevat, ja ne, joilla silmät on, näkevät. Enempää en voi
tällä hetkellä virkkaa."

"Järjestele vain, hyvä ystävä", sanoi Atos; "olen varma siitä, että
mitä teet, se on paikallaan."

"Entä sinä, Aramis, oletko samaa mieltä?"

"Kerrassaan, hyvä d'Artagnan."

"Mainiota", tuumi d'Artagnan, "siinäpä totisia uskovaisia, joille ihan
iltikseen tekee ihmetöitä; te ette ole niinkuin tuo epäilijä Portos,
joka uskoakseen tahtoo aina nähdä ja tunnustella."

"On kyllä totta", myönsi Portos ovelan näköisenä, "että minä olen kovin
heikkouskoinen."

D'Artagnan läimäytti häntä olalle, ja keskustelu jäi siihen, kun
saavuttiin samassa aamiaisasemalle.

Kello viiden tienoissa ehtoopäivällä Mousqueton lähetettiin matkaan
ennakolta, kuten oli sovittu. Mousqueton ei puhunut englanninkieltä,
mutta oli päässyt selville eräästä seikasta, nimittäin että Grimaud oli
merkkikielellään melkein kokonaan korvannut sanojen käytön. Hän oli
senvuoksi alkanut opiskella elehtimistä Grimaudin johdolla, ja mestarin
harvinaisen taitavuuden ansiosta oli hän päässyt melkoisen pitkälle jo
muutamien luentojen jälkeen. Blaisois saattoi häntä.

Ratsastaessaan Derbyn pääkatua pitkin nuo neljä ystävystä huomasivat
Blaisoisin seisomassa erään komean rakennuksen kynnyksellä; siellä oli
heille asunto varattu.

Koko päivänä eivät he olleet lähestyneet kuningasta peläten
herättävänsä epäluuloja, ja sen sijaan että olisivat syöneet
päivällistä eversti Harrisonin seurassa, kuten edellisenä päivänä, he
olivat nyt aterioineet erillään.

Groslow saapui sovitulla hetkellä. D'Artagnan vastaanotti hänet kuin
kaksikymmenvuotisen ystävän. Portos mitteli häntä kiireestä kantapäähän
ja hymyili havaitessaan, että Groslow Parryn veljelle antamastansa
merkillisestä iskusta huolimatta ei voinut voimakkuudessa vetää vertoja
hänelle. Atos ja Aramis tekivät kaiken voitavansa salatakseen inhoa,
jota heissä herätti miehen raakamainen ja törkeä luonne.

Sanalla sanoen Groslow oli tyytyväinen vastaanottoonsa.

Atos ja Aramis pysyivät näyttelemissään osissaan. Puoliyön hetkenä
he vetäytyivät huoneeseensa, jonka ovi jätettiin auki muka
hyväntahtoisuudesta. Sitäpaitsi d'Artagnan saattoi heitä sinne ja jätti
Portoksen pelaamaan Groslowin kanssa.

Portos voitti viisikymmentä pistolia Groslowilta ja jäi tämän
poistuessa siihen käsitykseen, että englantilaisen seura oli
mieluisampaa kuin hän oli ensimmältä voinut uskoa.

Groslow taasen päätti ottaa seuraavana päivänä d'Artagnanilta hyvitystä
siitä, mitä oli Portokselle menettänyt, ja hyvästellessään hän
muistutti gascognelaista illaksi sovitusta kohtauksesta.

Illaksi, niin, sillä pelaajat erosivat toisistaan kello neljä aamulla.

Päivä kului tavalliseen tapaan; d'Artagnan ratsasti kapteeni Groslowin
luota eversti Harrisonin luo ja jälkimmäisen seurasta ystäviensä
pariin. Ne, jotka eivät tunteneet d'Artagnania, eivät voineet hänessä
havaita mitään tavatonta; ystävistä, nimittäin Atoksesta ja Aramiista,
hänen hilpeytensä oli kuumeellista.

"Mitä hän juonineekaan?" virkahti Aramis.

"Odottakaamme!" vastasi Atos.

Portos ei hiiskunut mitään, vaan laskeskeli yksitellen taskussaan
Groslowilta voittamiansa viittäkymmentä pistolia, kasvojensa
kuvastaessa herttaista tyytyväisyyttä.

Kun illalla tultiin Roystoniin, keräsi d'Artagnan ystävänsä koolle.
Hänen kasvonsa olivat nyt menettäneet sen huolettoman hyväntuulisuuden
leiman, jota hän oli kaiken päivää käyttänyt naamarina. Atos puristi
Aramiin kättä.

"Hetki lähestyy", hän virkkoi.

"Niin", vastasi d'Artagnan kuullen sen, "niin, hetki lähestyy: tänä
yönä, veikkoset, me vapautamme kuninkaan."

Atos hätkähti, hänen silmänsä leimahtivat.

"D'Artagnan", hän sanoi, alkaen nyt epäillä oltuaan toiveikas, "ethän
laskene leikkiä? Se olisi minulle kovin tuskallista."

"Oletpa kummallinen, Atos", lausui d'Artagnan, "kun voit epäillä
sellaista minusta. Missä ja milloin olet nähnyt minun tekevän pilaa
ystävän sydämestä ja kuninkaan hengestä? Olen sanonut sinulle ja
toistan sen, että me tänä yönä pelastamme Kaarlo ensimmäisen. Sinä
jätit minun huolekseni keksiä keinon; se on selvillä."

Portos katseli d'Artagnania suunnattoman ihailevasti. Aramis hymyili
toivorikkaasti. Atos oli kalpea kuin kuolema ja vapisi kauttaaltaan.

"Puhu", pyysi Atos.

Portos remahdutti auki isot silmänsä, Aramis tarkkasi jännittyneenä
d'Artagnanin huulia.

"Meidät on kutsuttu viettämään yömme Groslowin luona, senhän tiedätte?"

"Niin", vastasi Portos, "hän pani meidät lupaamaan, että myönnämme
hänelle hyvitystilaisuuden."

"Mutta tiedättekö, missä me myönnämme hänelle sen tilaisuuden?"

"Emme."

"Kuninkaan luona."

"Kuninkaan luona!" huudahti Atos.

"Niin, messieurs, kuninkaan luona. Kapteeni Groslow on tänä iltana
vartiovuorolla hänen majesteettinsa luona, ja saadakseen hauskemmin
valvotuksi hän kutsuu meidät seurakseen."

"Kaikki neljä!" kysyi Atos.

"Totta hitossa, kaikki neljä; jättäisimmekö me vankejamme!"

"Ahaa!" äännähti Aramis.

"Selitähän", sanoi Atos väristen.

"Lähdemme siis Groslowin luo, me miekkoinemme ja te tikareinenne;
neljään mieheen me yllätämme nuo kahdeksan epattoa ja heidän typerän
päällikkönsä. Mitä sanot siitä, Portos?"

"Se on helppo juttu", arveli Portos.

"Me annamme kuninkaan pukeutua Groslowin vaatteisiin; Mousqueton,
Grimaud ja Blaisois pitelevät lähimmässä kadunkulmassa satuloittuja
hevosia varallamme, me nousemme ratsaille ja ennen päivänkoittoa olemme
kahdenkymmenen lieuen päässä täältä. Hei, onko juonessa vikaa, Atos?"

Atos laski molemmat kätensä d'Artagnanin olkapäille ja silmäili häntä,
huulet tyynessä ja säveässä hymyssään.

"Minä väitän, ystäväni", hän sanoi, "että taivaan kannen alla ei ole
olentoa, joka vetäisi sinulle vertoja ylevyydessä ja urheudessa;
luullessamme sinut välinpitämättömäksi murheestamme, jota kunniantunto
ei vaatinut sinua jakamaan kanssamme, keksit sinä yksinäsi sen, mitä me
olemme turhaan tavoitelleet. Vakuutan sinulle siis vielä kerran,
d'Artagnan, että sinä olet paras meistä kaikista, ja minä siunaan ja
rakastan sinua, poikani."

"Ajatella, että minä en tuota hoksannut", päivitteli Portos lyöden
otsaansa, "ja sehän on niin yksinkertaista!"

"Mutta jos olen ymmärtänyt oikein", huomautti Aramis, "niin me tapamme
heidät kaikki, vai mitä?"

Atos värähti ja vaaleni.

"_Mordioux_!" vasasi d'Artagnan; "täytyyhän. Olen kauan pohtinut, eikö
sitä voisi mitenkään välttää, mutta tunnustan, etten ole kyennyt
muutakaan neuvoa keksimään."

"Kuulehan", sanoi Aramis, "tässä ei sovi pitkälti jaaritella; miten
menettelemme?"

"Olen laatinut kaksi suunnitemaa", kertoi d'Artagnan.

"Kuulkaamme ensimmäinen", virkkoi Aramis.

"Jos olemme kaikki neljä yhdessä, kun annan merkin, -- ja tämä merkki
on sana _vihdoinkin_, -- niin te kaksi survaisette tikarinne
kumpainenkin lähimmän sotamiehen sydämeen; me puolestamme teemme
samaten. Siioin on jo neljä miestä poissa tieltä. Ottelu käy siten
tasaväkiseksi, koska meitä jää neljä viittä vastaan; nämä viisi
antautuvat, ja heille pannaan kapula suuhun, tai puolustautuvat,
jolloin heidät surmataan. Jos isäntämme sattumalta muuttaa mielensä ja
vastaanottaa peliseuraan ainoastaan Portoksen ja minut, silloin meidän
täytyy, hiisi vieköön, pinnistää kaikkemme ja hosua kaksinkertaisin
voimin; se on hiukan pitkällisempää ja aiheuttaa jonkun verran ääntä,
mutta teidän tulee väijyä ulkopuolella paljain miekoin ja rynnätä
sisälle heti kun kuulette nujakkaa."

"Mutta jos meidät itse survaistaan maahan?" huomautti Atos.

"Mahdotonta!" vakuutti d'Artagnan; "nuo oluensärpijät ovat liian
raskasliikkeisiä ja kömpelöitä. Sinun on sitäpaitsi survaistava
kurkkuun, Portos; sellainen isku tappaa joutuisammin ja estää
kirkumasta."

"Hyvä juttu!" arveli Portos; "siitä tulee hauska pikku kurkunleikkuu."

"Kauheata, kauheata!" huudahti Atos.

"Joutavia, sinä tunteellinen sielu", sanoi d'Artagnan, "pahempaakin
sinä tekisit taistelukentällä. Sitäpaitsi, veikkonen", hän jatkoi, "jos
sinusta tuntuu, että kuninkaan henki ei ole sen arvoinen, mitä se
leikki voi tulla maksamaan, niin siitä asiasta emme puhu sen enempää,
ja minä ilmoitan Groslowille, että voin pahoin."

"Ei", vastasi Atos, "olen väärässä, hyvä ystävä, ja sinä olet oikeassa;
suo anteeksi!"

Samassa avautui ovi, ja huoneeseen astui muuan sotamies.

"Herra kapteeni Groslow", solkkasi hän kehnolla ranskankielellä,
"ilmoittaa herra d'Artagnanille ja herra du Vallonille, että hän
odottaa heitä."

"Missä?" kysyi d'Artagnan.

"Englantilaisen Nebukadnesarin huoneessa", vastasi jyrkkä
puritaanilainen sotamies.

"Hyvä on", virkkoi sujuvalla englanninkielellä Atos, jonka kasvot
olivat punehtuneet tästä kuninkaallisen majesteetin loukkauksesta;
"hyvä on, sanokaa kapteeni Groslowille, että me tulemme."

Puritaanin poistuttua annettiin lakeijoille käsky satuloida kahdeksan
hevosta ja mennä odottamaan erääseen kadunkulmaan noin kahdenkymmenen
askeleen päähän talosta, johon kuningas oli majoitettu, hajaantumatta
ja ratsailta laskeutumatta.




VIIDESSEITSEMÄTTÄ LUKU

Peliseura


Kello oli yhdeksän illalla; vartiot oli vaihdettu kahdeksalta, joten
kapteeni Groslowin vahtipalvelusta oli kestänyt jo tunnin.

D'Artagnan ja Portos miekkoineen sekä Atos ja Aramis, joilla oli
kumpaisellakin tikari kätkettynä povelleen, lähtivät taloa kohti, jota
sinä yönä käytettiin Kaarlo Stuartin vankilana. Molemmat jälkimmäiset
seurasivat voittajiaan nöyrästi ja näköjään aseettomina kuten vangit
ainakin.

"Totisesti", virkkoi Groslow heidät nähdessään, "tuskinpa enää rohkenin
odottaakaan tuloanne."

D'Artagnan lähestyi häntä ja sanoi hiljaa:

"Niin, herra du Vallon ja minä epäröitsimmekin jo tovin."

"Ja minkätähden?" kysyi Groslow.

D'Artagnan vilkaisi Atokseen ja Aramiiseen päin.

"Ahaa!" arveli Groslow; "heidän valtiollisten mielipiteittensä takia?
Mitäpä minä niistä! Päin vastoin", hän lisäsi nauraen, "jos he tahtovat
nähdä Stuartinsa, niin sehän käy nyt päinsä."

"Vietämmekö siis yömme kuninkaan kamarissa?" kysyi d'Artagnan.

"Emme, vaan viereisessä huoneessa; mutta kun ovea pidetään auki, olemme
ihan kuin samassa huoneessa. Oletteko varustaneet rahoja mukaanne?
Vakuutanpa teille, että aion tänään pelata oikein uhkatuulella."

"Kuuletteko?" kysyi d'Artagnan helisyttäen kultarahoja taskuissaan.

"_Very good_!" ilostui Groslow, ja hän avasi huoneen oven.
"Näyttääkseni teille tietä, messieurs", hän lisäsi ja astui sisälle
etummaisena.

D'Artagnan kääntyi ystäviinsä päin. Portos oli huoleton kuin
tavalliseen peliseuraan menevä; Atos oli kalpea, mutta päättäväinen;
Aramis pyyhki nenäliinalla hiukan kosteata otsaansa.

Kaikki kahdeksan vahtisotamiestä olivat paikoillaan: neljä kuninkaan
kamarissa, kaksi väliovella ja kaksi sillä ovella, josta ystävykset
astuivat sisälle. Atos hymyili nähdessään paljastetut miekat; ei ollut
siis tulossa teurastus, vaan ottelu.

Siitä hetkestä alkaen hän näytti saaneen takaisin hyväntuulisuutensa.

Kaarlo, joka näkyi avoimesta ovesta, makasi täysissä pukeissa
vuoteellaan, mutta hänen ylitseen oli heitetty villapeite.

Päänalusen vieressä istui Parry lukien katolilaista raamattua matalalla
äänellä, mutta siksi selvästi, että Kaarlo saattoi ummistunein silmin
antautua seuraamaan hänen lausuntaansa.

Mustalle pöydälle asetettu kehno talikynttilä valaisi kuninkaan tyyniä
kasvoja ja hänen uskollisen palvelijansa paljoa vähemmin levollisia
piirteitä.

Tuon tuostakin Parry keskeytti lukemisen siinä luulossa, että kuningas
oli tosiaan nukahtanut, mutta jälkimmäinen avasi silloin silmänsä ja
kehoitti hymyillen:

"Jatka, hyvä Parry, minä kuuntelen."

Groslow astui kuninkaan kamarin kynnykselle asti, painoi vasiten
jälleen päähänsä hatun, jota oli pitänyt kädessään vieraittensa
tullessa, ja tähysti tovin halveksivasti tätä yksinkertaista ja
liikuttavaa kohtausta, jossa vanha palvelija luki raamattua vangitulle
kuninkaalleen. Hän silmäsi, että kukin mies oli määrätyllä paikallaan,
kääntyi jälleen d'Artagnaniin ja katsoi voitonriemuisesti ranskalaiseen
ikäänkuin odottaen ylistystä viisaasta järjestelystään.

"Mainiota", kehaisi gascognelainen; "_cap de Diou_, tepä toimitte kuin
parahin kenraali!"

"Luuletteko", kysyi Groslow, "että Stuart pakenee minun vartioidessani
häntä?"

"En, totisesti", vastasi d'Artagnan, "jollei hänelle sada ystäviä
taivaasta."

Groslowin kasvot säihkyivät.

Kun Kaarlo Stuartin silmät olivat pysyneet ummessa koko kohtauksen
ajan, ei voi sanoa, oliko hän huomannut puritaanikapteenin
häpeämättömyyden vai ei. Mutta kuullessaan d'Artagnanin helposti
tunnettavan äänensoinnun hänen silmänsä väkisinkin avautuivat.

Parry puolestaan hätkähti ja keskeytti lukemisensa.

"Mitä ajattelet, kun keskeytät?" kysyi kuningas. "Jatkahan, hyvä Parry,
ellet ole väsynyt."

"En ollenkaan, sir", vastasi kamaripalvelija.

Ja hän ryhtyi jälleen lukemiseensa.

Etuhuoneeseen oli asetettu pöytä ja sen valkoiselle verholle kaksi
sytytettyä kynttilää, korttipinkka ja kaksi noppapikaria.

"Istuutukaa, hyvät herrat, minä pyydän", sanoi Groslow. "Minä asetun
vastapäätä Stuartia, jota niin mielikseni katselen, liiatenkin
nykyisissä oloissaan; istukaa te vastapäätä minua, herra d'Artagnan."

Atos karahti punaiseksi suuttumuksesta, d'Artagnan katsoi häneen
rypistetyin silmäkulmin.

"Oikein", vastasi d'Artagnan; "te, herra kreivi de la Fère saatte
sijanne herra Groslowin oikealla puolella ja te, herra chevalier
d'Herblay, vasemmalla; sinä, du Vallon, asetut viereeni. Sinä veikkaat
minun puolestani ja nämä herrat Groslowin puolesta."

D'Artagnanilla oli siten Portos vasemmalla puolellaan, jotta hän sai
haastelluksi tämän kanssa polvikielellä, ja Atos ja Aramis vastapäätä,
puhuakseen heidän kanssaan katseilla.

Kuullessaan mainittavan kreivi de la Fèren ja chevalier d'Herblayn
nimet Kaarlo avasi jälleen silmänsä; hän ei voinut olla kohottamatta
ylvästä päätänsä, yhdellä ainoalla katsahduksella saadakseen selvän
käsityksen etuhuoneen kohtauksen kaikista henkilöistä.

Samassa käänsi Parry muutamia lehtiä raamatusta ja luki kovalla äänellä
Jeremiaan värssyn:

"Näin sanoo Herra: että te kuulette minun palvelijaini profeettain
sanat, jotka minä varhain ja useasti lähettänyt olen."

Nuo neljä ystävystä vilkaisivat toisiinsa. Parryn lukema lause ilmaisi
heille, että kuningas tajusi oikein heidän läsnäolonsa.

D'Artagnanin silmät loistivat ilosta.

"Te kysyitte minulta äsken, olenko varoissani", hän virkkoi laskien
parikymmentä pistolia pöydälle.

"Niin", vastasi Groslow.

"No", jatkoi d'Artagnan, "minä puolestani sanon teille: pitäkää vaaria
aarteestanne, hyvä herra Groslow, sillä minä vakuutan teille, että me
emme lähde täältä viemättä sitä mukanamme."

"Se ei ainakaan tapahdu minun puolustautumattani", huomautti Groslow.

"Sen parempi", sanoi d'Artagnan. "Taistelu, hyvä herra kapteeni,
taistelu! Te tiedätte tai ette kenties tiedäkään, että juuri sitä me
haluamme."

"Ka, tiedän hyvinkin", vakuutti Groslow rähähtäen nauruun; "te
ranskalaiset ette havittele muuta kuin haavoja ja kuhmuja."

Kaarlo oli kuullut ja käsittänyt kaikki. Hänen poskilleen kohosi heikko
puna. Häntä vartioitsevat sotamiehet näkivät hänen piankin venyttelevän
väsyneitä jäseniään; sitten hän valitti tulikuumasta rautauunista
lähtevän liiallista lämpöä ja työnsi vähitellen yltään skotlantilaisen
peitteen, jonka alla hän makasi täysissä pukeissa, kuten jo
mainitsemme.

Atos ja Aramis hätkähtivät ilosta, kun näkivät kuninkaan menneen
makuulle vaatteissaan.

Peli alkoi. Tänä iltana oli onni kääntynyt Groslowin puolelle; hän
veikkasi kuinka paljon hyvänsä ja voitti aina. Satakunta pistolia
siirtyi siten pöydän toiselta puolelta toiselle. Groslow oli
ihastuksissaan.

Portos, joka oli menettänyt edellisenä iltana voittamansa viisikymmentä
pistolia sekä lisäksi kolmisenkymmentä omista varoistaan, oli kovin
nyreällä päällä ja nyhki d'Artagnania polvellaan ikäänkuin kysyäkseen,
eikö jo ollut piankin aika muuttaa peliä; Atos ja Aramis taas loivat
häneen tutkivia silmäyksiä, mutta d'Artagnan pysyi järkkymättömänä.

Kello löi kymmenen. Kuultiin kiertovahdin kulkevan.

"Montako tuollaista kiertokatsastusta te toimitatte?" kysyi d'Artagnan
kaivaen lisää pistoleja taskustaan.

"Viisi", vastasi Groslow, "joka toinen tunti."

"Vai niin", virkkoi d'Artagnan; "se on hyvin järkevää."

Ja hän vuorostaan iski silmää Atokselle ja Aramiille.

Kuului patrullin tömistelyä, joka etääntyi.

Ensi kertaa vastasi nyt d'Artagnan Portoksen tönäyksiin samanlaisella
polven nyhkäisyllä.

Pelin viehätys ja kaikkiin ihmisiin niin valtavasti vaikuttavan kullan
näkeminen oli sillävälin houkutellut kuninkaan kamarissa vartioitsevat
sotamiehet vähitellen lähestymään ovea, missä he varpailleen
kohottautuen katselivat d'Artagnanin ja Portoksen olkapäiden yli;
ovelle asetetut vartijat olivat niinikään lähestyneet, siten esiintyen
ihan ystävysten toivomuksen mukaan, jotka mieluummin näkivät heidät
lähellään kuin ajattelivat pakolliseksi juosta heidän kimppuunsa joka
taholle huonetta. Ulko-ovelle asetetut nojausivat nyt aseittensa
kärkiin ja pitivät silmällä pelaajia.

Atos näytti tyyntyvän sikäli kuin hetki läheni; hänen valkoiset ja
hienot kätensä leikkivät louisdoreilla, joita hän taivutteli ja jälleen
suoritteli niin helposti kuin olisivat ne olleet tinalevyjä. Vähemmin
halliten itseänsä tunnusteli Aramis yhtämittaa poveansa, ja ainaisesta
häviämisestään kärsimättömänä Portos tyrkki d'Artagnania ehtimiseen.

D'Artagnan kääntyi koneellisesti katsomaan taaksensa ja näki kahden
sotamiehen välitse, että Parry oli noussut seisaalle ja että Kaarlo
näytti ristissä käsin ja kyynäspäähänsä nojautuen palavasti rukoilevan.
D'Artagnan käsitti toiminnan hetken tulleen; jokainen oli varuillaan,
ja odotettiin ainoastaan sanaa: "Vihdoinkin!" joka oli rynnäkön
tunnuksena, kuten muistettaneen.

Hän loi valmistavan silmäyksen Atokseen ja Aramiiseen, ja molemmat
työnsivät hiljaa tuolinsa taaksepäin, ollakseen vapaita liikkeissään.

Hän nykäisi Portosta toistamiseen polvellaan; tämä nousi seisaalle
ikäänkuin oikoakseen jäseniänsä ja varmistausi tällöin siitä, että
hänen säilänsä oli helposti sivallettavissa huotrasta.

"No saakeli!" kirosi d'Artagnan; "taaskin hävisin kaksikymmentä
pistolia! Totisesti, kapteeni Groslow, teiltä on liian hyvä onni; sitä
ei voine kestää pitkälle."

Ja hän otti toiset kaksikymmentä pistolia taskustaan.

"Viimeinen ote, kapteeni! Nämä kaksikymmentä pistolia yhteen vetoon,
yhteen ainoaan, viimeiseen."

"Olkoon menneeksi kaksikymmentä pistolia", myöntyi Groslow.

Ja hän käänsi tavan mukaan kaksi korttia, kuninkaan d'Artagnanille ja
ässän itselleen.

"Kuningas", virkkoi d'Artagnan, "sepä hyvä enne. Herra Groslow", hän
lisäsi, "varokaa kuningasta!"

D'Artagnanin itsehillinnästä huolimatta sai hänen äänensä omituisen
vavahduksen, joka säpsähdytti hänen vastapelaajaansa.

Groslow alkoi yksitellen kääntää kortteja. Jos ensin ilmestyi ässä,
niin hän voitti; jos kuningas, niin hän hävisi.

Kuningas kääntyi pöytään.

"Vihdoinkin!" virkahti d'Artagnan.

Samassa nousivat Atos ja Aramis; Portos astahti askeleen taaksepäin.

Tikarit ja säilät olivat välähtämäisillään, mutta äkkiä avautui ovi, ja
Harrison näyttäysi kynnyksellä viittaan kietoutuneen miehen saattamana.

Tämän miehen takana välkkyi viiden tai kuuden sotamiehen musketit.

Groslow nousi nopeasti, häpeissään siitä, että hänet oli yllätetty
viinin, korttien ja noppien ääressä. Mutta Harrison ei omistanut
hänelle vähäisintäkään huomiota, vaan astui kumppaninsa seuraamana
kuninkaan kamariin.

"Kaarlo Stuart", hän ilmoitti, "sain juuri määräyksen viedä teidät
Lontooseen hetkeksikään pysähtelemättä päivällä tai yöllä. Laittautukaa
siis heti lähtöön."

"Ja kuka on sen määräyksen antanut?" kysyi kuningas; "kenraali Oliver
Cromwellko?"

"Niin", vastasi Harrison, "ja tässä on herra Mordaunt, joka sen toi ja
on saanut sen toimeenpantavakseen."

"Mordaunt!" jupisivat ystävykset vilkaisten toisiinsa.

D'Artagnan kaappasi pöydältä kaikki rahat, jotka hän ja Portos olivat
menettäneet, ja sulloi ne tilavaan taskuunsa; Atos ja Aramis asettuivat
hänen taakseen. Se liike sai Mordauntin kääntymään; hän tunsi heidät ja
huudahti hurjasta ilosta.

"Taisimme joutua kiikkiin", sanoi d'Artagnan hiljaa ystävilleen.

"Emmehän vielä", tuumi Portos.

"Eversti, eversti!" huusi Mordaunt; "antakaa saartaa tämä huone, sillä
teidät on petetty! Nuo neljä ranskalaista ovat karanneet Newcastlesta
ja aikovat epäilemättä riistää pois kuninkaan. Heidät on pidätettävä!"

"Ka, nuori mies", virkkoi d'Artagnan paljastaen miekkansa, "sepä on
helpommin sanottu kuin tehty."

Peloittavasti viuhtoen miekallaan hän huusi sitten:

"Peräytykää, veikkoset; peräytykää!"

Samassa hän ryntäsi ovelle ja survaisi nurin kaksi sitä vartioitsevaa
sotamiestä, ennen kuin nämä ehtivät virittää muskettiensa hanaa. Atos
ja Aramis seurasivat häntä; Portos oli jälkijoukkona, ja kaikki neljä
olivat ulkona kadulla, ennen kuin sotamiehet, upseerit ja eversti
oivalsivatkaan.

"Ampukaa!" kiljaisi Mordaunt; "ampukaa heidät!"

Kaksi tai kolme laukausta pamahtikin, mutta ilman muuta tehoa kuin että
ne näyttivät hänelle nuo neljä pakolaista kääntymässä eheinä turvaan
kadunkulman taakse.

Hevoset olivat määräpaikalla; palvelijain tarvitsi vain heittää
ohjakset isännilleen, jotka hyppäsivät satulaan keveästi kuin tottuneet
ratsastajat ainakin.

"Eteenpäin!" huusi d'Artagnan; "kannustakaa!"

He kiitivät siten d'Artagnanin perässä ja valitsivat saman tien, jota
olivat jo päivällä kulkeneet, suunnaten kulkunsa Skotlantia kohti.
Kauppalassa ei ollut portteja eikä muureja, joten he pääsivät sieltä
vaivattomasti.

Viidenkymmenen askeleen päässä viimeisestä talosta d'Artagnan pysähtyi.

"Seis!" käski hän.

"Mitä seis?" huudahti Portos. "Täyttä karkua, tarkoitat?"

"En suinkaan", vastasi d'Artagnan. "Tällä kertaa meitä varmasti ajetaan
takaa; antakaamme heidän tulla kauppalasta ja karauttaa jälkeemme
Skotlannin tietä, ja nähtyämme heidän kiitävän ohitsemme käännymme
vastakkaiselle taholle."

Muutaman askeleen päässä oli joki ja sen yli silta; d'Artagnan vei
hevosen siltaholvin alle, ja hänen ystävänsä noudattivat esimerkkiä.

Ei ollut kulunut kymmentäkään minuuttia, kun he kuulivat ratsujoukon
kiivaan töminän lähestyvän. Viittä minuuttia myöhemmin tämä joukko
karautti heidän päänsä yli, vähääkään aavistamatta, että ainoastaan
siltaholvi eroitti heidät takaa-ajetuista.




KUUDESSEITSEMÄTTÄ LUKU

Lontoossa


Kavioiden kumun kuoleuduttua etäisyyteen d'Artagnan palasi pikku joen
rannalle ja ratsasti sitten ulos lakeudelle, mahdollisuuden mukaan
suunnaten kulkunsa Lontoota kohti. Hänen kolme ystäväänsä seurasivat
häntä äänettöminä, kunnes he laajan puolikehän kierrettyään olivat
jättäneet kauppalan kauas taakseen.

"Tällä kertaa", virkkoi d'Artagnan katsoessaan vihdoinkin ehtineensä
kyllin etäälle lähtökohdasta, jotta nelistys voitiin hiljentää
hölkkäjuoksuksi, "luulen tosiaan kaiken toivon olevan hukassa, joten
meidän on paras palata Ranskaan. Mitä sanot siitä ehdotuksesta, Atos?
Etkö pidä sitä järkevänä?"'

"Kyllä, hyvä ystävä", vastasi Atos; "mutta äskettäin lausuit pari
sanaa, jotka olivat enemmän kuin järkeviä, -- ylvään ja jalomielisen
lauselman. Sinä sanoit: 'Kuolkaamme täällä!' Muistutan sinulle nyt
sitä."

"Oh", tokaisi Portos, "kuolema ei ole mitään, ja kuoleminen ei saa
meitä huolestuttaa, etenkin kun tiedämme, mitä se on; mutta minua
kiusaa tappion ajatus. Asiain saamasta käänteestä näen varsin hyvin,
että meidän täytyy käydä taisteluun Lontoota, maakuntia ja koko
Englantia vastaan, ja me emme voi olla lopultakaan joutumatta
häviölle."

"Meidän on seurattava suuren murhenäytelmän kehitystä loppuun asti",
huomautti Atos, "ja olkoon se millainen hyvänsä, me emme lähde
Englannista ennen ratkaisua. Ajatteletko samaten kuin minäkin, Aramis?"

"Kaikin puolin, kreiviseni. Tunnustan muuten, että hyvinkin halukkaasti
tapaisin uudestaan tuon Mordauntin; meillä on mielestäni tilinteko
hänen kanssaan kesken, ja meidän tapojemme mukaista ei ole poistua
mistään maasta tämänlaisia velkoja maksamatta."

"Kas, se on toinen asia", sanoi d'Artagnan, "ja se peruste tuntuu
minusta pätevältä. Minä puolestani tunnustan, että viipyisin tarpeen
tullen vuodenkin Lontoossa, tavatakseni tuon Mordauntin. Hankkikaamme
vain asunto jonkun taatun henkilön luona, jottemme herätä epäluuloja,
sillä nyt herra Cromwell itse etsittää meitä, ja minun käsitykseni
mukaan ei hänen kanssaan käy leikitteleminen. Atos, tiedätkö koko
kaupungissa mitään majataloa, jossa saa puhtaita hursteja, välttävää
pihvipaistia ja sellaista viiniä, joka ei ole humalista eikä
katajanmarjoista tehtyä?"

"Luulenpa tietäväni", vastasi Atos. "Winter vei meidät erään miehen
luo, sanoen häntä vanhaksi espanjalaiseksi, joka on uusien
maanmiestensä guineain avulla saanut Englannin kansalaisoikeudet. Mitä
arvelet, Aramis?"

"Minusta näyttää señor Perezin luokse asettuminen varsin viisaalta, ja
sen esityksen hyväksyn mielelläni. Me verestämme hänen mielessään
Winter-paran muiston; hän näytti suuresti kunnioittavan loordia.
Sanomme tulleemme asianharrastajina pitämään silmällä tapausten kulkua
ja kulutamme hänelle kukin guinean päivässä. Näiden varokeinojen avulla
luulen voivamme asustaa siellä jokseenkin turvallisina."

"Unohdat erään varsin tärkeän varokeinon, Aramis."

"Minkä siis?"

"Vaateparsien muuttamisen."

"Joutavia", väitti Portos; "minkätähden me pukuja vaihtaisimme? Mehän
viihdymme nykyisissämme mainiosti!"

"Jotta ei meitä tunnettaisi", selitti d'Artagnan. "Vaateparsillamme on
erikoinen kuosi ja melkein erikoinen värikin, joka heti ensi
silmäyksellä ilmaisee, että me olemme ranskalaisia. Mutta minä en pidä
niin suuressa arvossa ihokkaani muotoa tai housujeni väriä, että
niiden takia antautuisin alttiiksi Tyburnin hirsipuulle tai
rangaistussiirtolalle. Minä ostan kastanjanruskean takin; olen
havainnut, että kaikki nuo paksupäiset puritaanit ovat ihastuneita
siihen väriin."

"Mutta löytänetkö sen miehen?" kysyi Aramis Atokselta.

"Kyllä, varmasti; hänen majatalonsa oli _Bedford's Tavern_
Green-Hallin kadulla. Kykenisinpä muuten sidotuin silmin kulkemaan
keskikaupungilla."

"Soisin jo olevamme siellä", virkkoi d'Artagnan, "ja meidän olisi
yritettävä ehtiä Lontooseen ennen päivänkoittoa, vaikka hevosemme
sortuisivat."

"Kiirehtikäämme siis", sanoi Atos, "sillä jollen laske väärin, olemme
tuskin kahdeksan tai kymmenen lieuen päässä sieltä."

Ystävykset hoputtivat hevosiaan ja päätyivätkin perille noin kello
viisi aamulla. Kaupungin portilla heidät pidätti vartio; Atos vastasi
sujuvalla englanninkielellä, että heidät oli eversti Harrison
lähettänyt ilmoittamaan virkaveljelleen Pridelle kuninkaan pikaisesta
saapumisesta. Tämä vastaus aiheutti muutamia kysymyksiä kuninkaan
vangitsemisesta, ja Atos mainitsi siitä niin tarkkoja ja selviä
yksityiskohtia, että vartion epäluulot haihtuivat täydellisesti, jos he
olivat mitään epäilleetkään. Ystävykset päästettiin siis kaupunkiin
kaikenlaisin puritaanilaisin onnitteluin.

Atos oli puhunut totta; hän vei heidät suoraan edellämainittuun
majataloon ja ilmoittausi isännälle, joka niin suuresti ihastui
nähdessään hänen palaavan noin lukuisan ja komean saattueen keralla,
että hän toimitti heti kuntoon kaksi parasta huonettaan.

Vaikka päivä ei ollut vielä valjennut, olivat neljä matkalaistamme
Lontooseen saapuessaan tavanneet vilkasta kuhinaa kaupungilla. Jo
edellisenä iltana oli huhu levinnyt, että kuningas oli eversti
Harrisonin vartioitsemana tulossa pääkaupunkiin, ja monet eivät olleet
menneet makuulle siinä pelossa, että Stuart -- kuten he häntä
nimittivät -- saapuisi yöllä, joten heiltä jäisi hänen tuomitsemisensa
näkemättä.

Ehdotus vaatteiden vaihtamisesta oli hyväksytty yksimielisesti, kuten
muistetaan, Portoksen vähäpätöistä vastaväitettä lukuunottamatta. Sitä
ryhdyttiin siis toteuttamaan. Isäntä tuotti luokseen kaikenlaisia,
vaatekappaleita ikäänkuin olisi tahtonut uudistaa vaatevarastonsa; Atos
valitsi mustan takin, joka teki hänestä kunnianarvoisan porvarin,
Aramis ei tahtonut jättää miekkaansa, vaan valitsi tummanvihreän
soturimaisen puvun; Portos ihastui punaiseen ihokkaaseen ja vihreihin
housuihin; d'Artagnan, jolla oli ennakolta väri selvillä, tarvitsi vain
tarkastaa sen eri vivahduksia, ja haluamassaan kastanjanruskeassa
asussa hän edusti mainiosti liikealalta syrjäytynyttä maustekauppiasta.

Grimaud ja Mousqueton olivat jo täydellisessä valepuvussa, he kun eivät
vieraalla maalla käyttäneet livreijaa. Grimaud muistutti muutenkin
kaikin puolin tyyntä, kuivakiskoista, jäykkää ja varovaista
englantilaista; Mousquetonissa taasen nähtiin pyylevän, pöyhkeän ja
laiskan englantilaisen perikuva.

"Nyt kaikkein tärkeimpään toimitukseen", virkkoi d'Artagnan;
"leikkauttakaamme tukkamme, jotta meitä ei rahvas häpäise. Kun emme
enää aatelismiesten tavoin kanna miekkaa, niin olkaamme keropäitä kuten
puritaanitkin. Sehän on, kuten tiedätte, kansanpuolueen
silmäänpistävimpänä eroituksena kuningasmielisistä."

Tässä tähdellisessä kohdassa d'Artagnan tapasi sitkeätä vastarintaa
Aramiin taholta; tämä tahtoi kaikin mokomin säästää pitkän tukkansa,
joka oli hyvin kaunis ja huolellisesti hoidettu. Atoksen, jolle kaikki
nämä kysymykset olivat yhdentekeviä, täytyi näyttää hänelle hyvää
esimerkkiä. Portos luovutti nurkumatta päänsä Mousquetonin
pideltäväksi, joka keritsi suuria tukkuja isäntänsä pörröisistä
harjaksista. D'Artagnan leikkasi itse tukkansa oman maun mukaan, ja
sitten hänen päänsä suurestikin muistutti Frans I:n tai Kaarle IX:n
rahoihin leimattua kuvaa.

"Me näytämme kamalilta", sanoi Atos.

"Ja minusta tuntuu kuin käryäisimme puritaanilta, jotta värisyttää",
päivitteli Aramis.

"Päätäni palelee", surkeili Portos.

"Ja minä tunnen kutsumusta ruveta saarnaamaan", lisäsi d'Artagnan.

"Nyt", esitti Atos, "kun emme edes tunne itseämme, joten meidän ei
tarvitse pelätä muidenkaan meitä tuntevan, lähtekäämme katsomaan
kuninkaan tuloa; jos hän on ollut liikkeellä kaiken yötä, niin hän ei
voi enää olla kaukanakaan Lontoosta."

Ystävykset eivät olleetkaan vielä kahta tuntia liikkuneet väkijoukossa,
kun äänekkäät huudot ja vilkas liikehtiminen ilmoittivat Kaarlon
saapuvan. Häntä vastaan oli lähetetty vaunut, ja jättimäinen Portos,
joka oli päätänsä pitempi kaikkea muuta kansaa, ilmoitti näkevänsä
kuninkaallisten kaleesien tulevan kaukana; d'Artagnan nousi silloin
varpailleen, mutta Atos ja Aramis kuuntelivat yleistä sorinaa,
päästäkseen selville väkijoukon mielialasta. Vaunujen vieriessä ohitse
d'Artagnan tunsi toisen vaununoven kohdalla Harrisonin ja toisen
ääressä Mordauntin. Mitä taasen kansaan tulee, josta Atos ja Aramis
keräsivät vaikutelmia, niin joka taholta syydettiin hurjia sadatuksia
Kaarloa vastaan.

Atos palasi epätoivoisena.

"Hyvä ystävä", virkkoi hänelle d'Artagnan, "sinä olet hyödyttömästi
itsepintainen; vakuutan sinulle, että tilanne on tuiki tukala. Minä
puolestani olen käynyt kuninkaan puolelle ainoastaan sinun tähtesi ja
yleisestä taiteellisesta tappelunharrastuksesta; olisi kyllä peräti
hauskaa temmata uhri noilta kaikilta kiljujilta ja tehdä heistä pilaa.
Mietinpä asiaa."

Jo seuraavana päivänä, kun Atos seisoi ikkunassa, joka avautui
keskikaupungin väkirikkaimmille kaduille päin, kuultiin huudettavan
_Parliament's billistä_, jonka nojalla entinen kuningas Kaarlo I
valtiopetoksesta ja kuningasvallan väärinkäyttämisestä syytettynä
haastettiin tuomiolle.

D'Artagnan seisoi Atoksen vieressä, Aramis silmäili karttaa ja Portos
oli syventynyt lopettamaan maukkaan aamiaisen viimeisiä herkkupaloja.

"Parlamentti!" huudahti Atos; "ei ole mahdollista, että parlamentti on
julkaissut sellaisen säännöksen."

"Kuulehan", sanoi d'Artagnan, "minä osaan hyvin vähän englanninkieltä;
mutta kun englanninkieli on vain huonosti lausuttua ranskaa ei tuo
_Parliament's bill_ voi minun käsitykseni mukaan merkitä muuta kuin
parlamentin päätöstä, tai taivas minut kirotkoon eli _God damn_, kuten
täällä sanotaan."

Samassa astui huoneeseen isäntä; Atos viittasi häntä lähestymään.

"Onko parlamentti julkaissut tuon säännöksen?" kysyi Atos
englanninkielellä.

"On, mylord, -- puhdas parlamentti."

"Mitä! Puhdasko parlamentti? Onko siis kaksi parlamenttia?"

"Hyvä mies", keskeytti d'Artagnan, "kun minä en ymmärrä
englanninkieltä, mutta me kaikki osaamme espanjaa, niin suvaitkaa
keskustella kanssamme tällä kielellä, koska arvattavasti puhutte
mielellännekin äidinkieltänne, milloin vain saatte tilaisuutta."

"Aivan oikein", virkkoi Aramis.

Portoksen kaikki huomio oli yhä kiintynyt kyljysluuhun, josta hän
kalusi lihaista kuorta.

"Kysyitte siis...?" aloitti isäntä espanjaksi.

"Minä kysyin", sanoi Atos samalla kielellä, "onko täällä kaksi
parlamenttia, puhdas ja puhdistamaton."

"Jo nyt otti lempo!" virkahti Portos kohottaen verkalleen päätänsä ja
silmäillen ystäviänsä ällistyneenä; "minä siis ymmärrän nyt
englanninkieltä? Käsitänhän puheenne."

"Syystä että me haastelemme espanjaksi, veikkonen", selitti Atos
vakavana kuten aina.

"Oh, turkanen!" pahoitteli Portos; "sepä noloa, sillä muutoin olisin
osannut yhden kielen lisää."

"Kun mainitsin puhdasta parlamenttia, señor", selitti isäntä,
"tarkoitin sitä, jonka eversti Pride on puhdistanut."

"Ka, täälläpä totisesti ollaan nokkelia", tokaisi d'Artagnan;
"minun pitää Ranskaan palattuani opettaa se keino Mazarinille ja
koadjutorille. Toinen puhdistaa hovin nimessä ja toinen kansan; sillä
tavoin siitä parlamentista päästään kerrassaan."

"Mikä se eversti Pride on miehiään", kysyi Aramis, "ja miten hän
menetteli parlamentin puhdistamisessa?"

"Eversti Pride", kertoi espanjalainen, "on entinen ajuri, hyvin
järkevä mies, joka oli kärryillä kulkiessaan pannut merkille
erään seikan, nimittäin että kiven osuessa hänen tielleen oli
viisaampaa siirtää pois kivi kuin yrittää ajaa sen ylitse.
Parlamentin kahdestasadastaviidestäkymmenestäyhdestä jäsenestä
oli satayhdeksänkymmentäyksi hänen tiellään ja nämä olisivat
voineet keikauttaa nurin hänen valtiolliset kärrynsä. Hän poimi
heidät senvuoksi kuin entiseen aikaan kivet ja viskasi ulos
edustajahuoneesta."

"Erinomaista!" virkahti d'Artagnan, joka älykkäänä miehenä piti
suuressa arvossa muidenkin järkevyyttä, missä sitä vain tapasi.

"Ja kaikki nuo karkoitetut olivat kuningasmielisiä?" kysyi Atos.

"Aivan epäilemättä, señor, ja te käsitätte, että he olisivat
julistaneet kuninkaalle vapauttavan tuomion."

"Totisesti", huomautti Portos majesteetillisesti, "he olivat
enemmistönä."

"Ja te luulette", virkkoi Aramis, "että hän suostuu asettumaan
sellaisen tuomioistuimen eteen?"

"Hänenhän täytyy", vastasi espanjalainen; "jos hän yrittäisi
kieltäytyä, niin kansa pakottaisi hänet siihen."

"Kiitos, herra Perez", sanoi Atos; "nyt olen saanut riittävästi
valaistusta."

"Alatko jo vihdoinkin uskoa, että asia on auttamaton, Atos", kysyi
d'Artagnan, "ja että me emme ikinä kykene pitämään puoliamme
Harrisonin, Joycen, Priden ja Cromwellin kaltaisia miehiä vastaan?"

"Tuomioistuin vapauttaa kuninkaan", väitti Atos; "hänen puoluelaistensa
äänettömyyskin osoittaa salaisen sopimuksen syntyneen."

D'Artagnan kohautti olkapäitänsä.

"Mutta", huomautti Aramis, "jos he uskaltaisivat tuomita kuninkaansa,
niin rangaistuksena olisi kai lopultakin maanpako tai vankila, siinä
kaikki."

D'Artagnan vihelsi epäuskoisesti.

"Saammehan nähdä", virkkoi Atos, "sillä me kaiketi lähdemme istuntoon
saapuville."

"Teidän ei olekaan tarvis kauan odottaa", ilmoitti isäntä, "sillä se
alkaa huomenna."

"Vai niin", sanoi Atos, "oikeudenkäynti oli siis jo valmisteltu ennen
kuin kuningas saatiin vangiksi?"

"Epäilemättä", arveli d'Artagnan; "siihen tietenkin ryhdyttiin samana
päivänä kuin hänet ostettiin."

"Te tiedätte", muistutti Aramis, "että jos Mordaunt-ystävämme ei
päättänyt itse kauppaa, hän ainakin hoiti tuon pikku keinottelun
alkuhommia."

"Tiedätte myös", lisäsi d'Artagnan, "että missä hyvänsä herra Mordaunt
osuu tielleni, minä surmaan hänet."

"Hyi, mokomaa heittiötä!" virkahti Atos.

"Surmaan hänet juuri sen vuoksi, että hän on heittiö", vakuutti
d'Artagnan "Voi, hyvä ystävä, minä teen niin paljon sinun mieliksesi,
että sinunkin tulee osoittaa suvaitsevaisuutta omille mieliteoilleni;
sanonkin sinulle nyt, -- ajattele siitä mitä tahansa, -- että minä
tapan tuon Mordauntin eikä kukaan muu."

"Ja minä", tokaisi Portos.

"Minä myös", lisäsi Aramis.

"Liikuttavaa yksimielisyyttä!" huudahti d'Artagnan; "sellainen
soveltuukin meidänlaisillemme kunnon porvareille. Tehkäämme nyt kierros
kaupungilla; tässä sumussa ei itse Mordauntkaan tunne meitä neljän
askeleen päästä. Lähtekäämme haukkomaan hiukan usmaa."

"Niin, oluen muutteeksi", sanoi Portos.

Ja ystävykset läksivät jaloittelemaan.




SEITSEMÄSSEITSEMÄTTÄ LUKU

Oikeudenkäynti


Seuraavana päivänä vei lukuisa vartio Kaarlo I:n sen korkean
tuomioistuimen eteen, jonka piti ratkaista hänen kohtalonsa..

Kadut täytti tungos, ja Westminster-palatsin lähellä sijaitsevat
rakennukset olivat täynnä katselijoita. Heti ensi askeleillaan
kohtasivat neljä ystävystämme melkein voittamattomana esteenä tuon
elävän muurin. Muutamat vantterat ja tuimat kansanmiehet tyrkkäsivät
Aramista niin töykeästi, että Portos kohotti peloittavan nyrkkinsä ja
antoi sen pudota erään leipurin jauhoisille kasvoille, jotka heti
muuttivat väriä ja muistuttivat rusennettuja punaviinin rypäleitä.
Tapaus aiheutti suurta hälinää; kolme miestä tahtoi käydä käsiksi
Portokseen, mutta Atos paiskasi sivulle yhden, d'Artagnan toisen, ja
Portos sinkautti päänsä yli kolmannen. Jotkut jaloa nyrkkeilytaitoa
harrastavat englantilaiset ihailivat tämän tempun kätevyyttä ja
joutuisuutta ja taputtivat käsiään. Vähältä piti, että Portos ja hänen
ystävänsä eivät tulleet kannetuksi riemusaatossa, sen sijaan että
olivat alkaneet pelätä joutuvansa tallatuiksi; mutta neljän
matkalaisemme, jotka varoivat kaikkea ilmitulon mahdollisuutta,
onnistui väistää tällaista kunnianosoitusta. Voimannäytteestä oli
kuitenkin se hyöty, että väkijoukko avautui heidän tieltään, niin että
he saavuttivat päämääränsä, joka oli vastikään näyttänyt heistä
mahdottomalta, päästen puikkelehtimaan palatsin luo.

Koko Lontoo tunkeili lehterien ovilla; ensimmäiset kolme penkkiriviä
olivatkin jo otetut, kun ystävykset saivat sulloutuneiksi sisälle.
Tämä ei ollut suurikaan haitta miehille, jotka halusivat pysyä,
tuntemattomina; he istuutuivat senvuoksi hyvinkin tyytyväisinä,
lukuunottamatta Portosta, jonka olisi tehnyt mieli näytellä punaista
ihokastaan ja vihreitä housujaan, joten häntä suretti, että hän ei
ollut saanut sijaa ensimmäisellä rivillä.

Penkit oli asetettu puolikehään, ja ystävykset näkivät paikaltaan koko
yleisön. Sattumalta olivat he joutuneet keskimmäiselle lehterille ja
istuivat vastapäätä Kaarlo I:lle varattua nojatuolia. Noin kello
yksitoista aamupäivällä ilmestyi kuningas istuntosalin ovelle. Hän
astui sisälle vartion ympäröimänä, mutta hattu päässä ja levollisen
näköisenä, luoden rauhallisia silmäyksiä joka taholle ikäänkuin
saapuneena kuuliaisten alamaisten edustajakunnan puheenjohtajaksi eikä
haastettuna vastaamaan kapinallisen tuomioistuimen eteen.

Tuomarit olivat ylpeitä siitä, että heillä oli kuningas
nöyryytettävänään, ja he nähtävästi valmistausivatkin käyttämään
anastettua oikeutta. Niinpä tuli oikeudenpalvelija ilmoittamaan Kaarlo
I:lle, että tapa vaati syytettyä paljastamaan päänsä tuomarien edessä.

Sanaakaan sanomatta Kaarlo painoi hatun syvemmälle päähänsä ja kääntyi
toisaanne; oikeudenpalvelijan poistuttua hän istuutui puheenjohtajan
eteen asetettuun lepotuoliin ja sivalteli saapasvarttaan pienellä
ruokokepillä, joka hänellä oli kädessään.

Mukana tullut Parry seisoi hänen takanaan.

Kaikkia näitä alkutoimia tarkkaamatta d'Artagnan tähysteli Atosta;
tämän kasvot kuvastivat kaikkia niitä tunteita, jotka kuningas sai
lujalla itsehillinnällään häädetyksi omilta piirteiltään. D'Artagnania
peloitti Atoksen kiihtymys, kun kreivi muutoin oli niin kylmäverinen ja
levollinen.

"Toivottavasti", hän kumartui kuiskaamaan Atoksen korvaan, "sinä otat
esimerkkiä hänen majesteetistaan etkä typerästi toimita itseäsi surman
suuhun tässä häkissä."

"Ole huoletta", vastasi Atos.

"Kas, kas", jatkoi d'Artagnan, "näyttää siltä kuin pelättäisiin
jotakin, sillä vartiot lisätään kaksinkertaisiksi; äsken nähtiin vain
pertuskamiehiä, mutta nyt on muskettiväkeäkin seassa. Kaikille on
varattu osuutensa: pertuskat on tarkoitettu permannon yleisölle ja
musketit tehoavat tänne lehtereille."

"Kolmekymmentä, neljäkymmentä, viisikymmentä, seitsemänkymmentä
miestä", lateli Portos laskien vastatulleita.

"Hei", tokaisi Aramis, "sinä unohdat upseerin, Portos; nähdäkseni
kannattaa hänetkin lukea mukaan."

"Istu ja pala!" murahti d'Artagnan, ja hän vaaleni kiukusta, sillä hän
oli tuntenut Mordauntin, kun tämä paljastetuin miekoin johti
muskettisotureita, jotka asettuivat kuninkaan taakse, siis vastapäätä
lehtereitä.

"Lieneekö hän tuntenut meidät?" pitkitti d'Artagnan; "siinä tapauksessa
esitän kiireesti peräydyttäväksi. Minä en pidä siitä, että minulle
tyrkytetään erityinen kuolemantapa; tahdon kuolla oman valintani
mukaan. Ja häkissä ampumista minä en valitsisi."

"Ei", vastasi Aramis, "hän ei ole nähnyt meitä. Hän ei näe muuta kuin
kuninkaan. Hitto, millaisin silmäyksin se hävytön häntä katseleekaan!
Vihaako hän kenties kuningasta yhtä katkerasti kuin meitäkin?"

"Katkeramminkin", vastasi Atos; "me olemme ottaneet häneltä ainoastaan
äidin, kuningas sitävastoin nimen ja omaisuuden."

"Se on totta", myönsi Aramis; "mutta hiljaa, presidentti puhuttelee
kuningasta."

Presidentti Bradshaw olikin jo kääntynyt korkean syytetyn puoleen.

"Stuart", hän virkkoi, "kuulkaa nyt tuomarienne nimihuuto ja esittäkää
oikeudelle, mitä muistutuksia teillä saattaa olla tehtävänä."

Kuningas kääntyi toiselle taholle, ikäänkuin eivät nuo sanat olisikaan
olleet hänelle lausuttuja.

Presidentti odotti, ja syntyi tovin hiljaisuus, kun ei mitään vastausta
kuulunut.

Sadastakuudestakymmenestäkolmesta valitusta jäsenestä kykeni ainoastaan
seitsemänkymmentäkolme vastaamaan, sillä toiset oli tuollaisen toimen
osallisuuden pelko pidättänyt saapumasta.

"Ryhdyn siis nimihuutoon", huomautti Bradshaw olematta näkevinään, että
jäsenistä puuttui kolme viidennestä.

Hän alkoi yksitellen lausua läsnäolevien ja poisjääneiden nimiä.
Edelliset vastailivat lujemmalla tai heikommalla äänellä sen mukaan
kuin kullakin oli miehuutta vakaumuksensa ilmaisemiseen. Lyhyt
äänettömyys seurasi poissaolevien nimiä, jotka luettiin kahteen
kertaan.

Tuli eversti Fairfaxin nimen vuoro. Sitäkin seurasi tuo lyhyt, mutta
juhlallinen hiljaisuus, joka ilmoitti, kutka jäsenet eivät olleet
tahtoneet omakohtaisesti yhtyä kuninkaan tuomitsemiseen.

"Eversti Fairfax?" toisti Bradshaw.

"Fairfax?" vastasi pilkallinen ääni, jonka hopeasointu ilmoitti puhujan
naiseksi; "hän on liian järkevä tullakseen tänne."

Tavaton naurun remakka tervehti sanoja, jotka lausuttiin sillä
rohkeudella, mitä nainen saa omasta heikkoudestaan, se kun suojelee
häntä kaikelta kostolta.

"Naisen ääni!" huudahti Aramis. "Ah, kautta kunniani, kunhan hän olisi
nuori ja kaunis!"

Ja hän nousi penkille tähyilläkseen lehteriä, jolta ääni oli kuulunut.

"Kautta sieluni", jatkoi Aramis, "hän on viehättävä! Katsohan,
d'Artagnan, kaikki ihmiset silmäilevät häntä, ja Bradshawin
tuijotuksesta huolimatta hän ei kalpene."

"Hän on lady Fairfax itse", ilmoitti d'Artagnan. "Muistathan hänet,
Portos? Me näimme hänet miehensä keralla kenraali Cromwellin luona."

Tuokion kuluttua palasi tuon omituisen välikohtauksen häiritsemä rauha,
ja nimihuutoa jatkettiin.

"Noiden konnien täytyy keskeyttää istunto, kun he huomaavat, että
koolla ei ole riittävää lukumäärää", huomautti kreivi de la Fère.

"Sinä et tunne heitä, Atos. Katsohan, kuinka Mordaunt hymyilee, kuinka
hän silmäilee kuningasta. Näyttääkö hän pelkäävän, että uhri pääsee
hänen käsistään? Ei, ei, tuo on tyydytetyn vihan, pian sammutettavan
kostonjanon hymyä. Sinua kirottua basiliskia, onnekas on minulle se
hetki, jolloin saan mitellä sinua muullakin kuin katseella!"

"Kuningas on todella komea", virkkoi Portos, "ja katsokaa, kuinka
huolellisesti hän on puettu vankinakin. Hänen hattutöyhtönsä maksaa
vähintään viisikymmentä pistolia; katsohan, Aramis!"

Nimihuudon päätyttyä presidentti antoi käskyn ryhtyä lukemaan
kannekirjaa.

Atos kalpeni; hän oli siis taaskin pettynyt odotuksessaan. Vaikka
tuomareita oli riittämätön lukumäärä, aiottiin kuitenkin aloittaa
oikeudenkäynti; kuningas oli siis tuomittu ennakolta.

"Sanoinhan sen sinulle, Atos", virkkoi d'Artagnan olkapäitään
kohauttaen. "Mutta sinä epäilet aina. Rohkaise nyt luontosi ja kuuntele
-- liiaksi tulistumatta, minä pyydän -- mitä pikku kamaluuksia tuo
mustapukuinen herrasmies käy lausuilemaan kuninkaastansa asianomaisella
luvalla ja etuoikeudella."

Ei ollutkaan vielä koskaan niin raakamainen syyttely, niin kurja
häväistysten sarja, niin pikkumainen vääristely loukannut
kuninkaallista majesteettia. Siihen asti oli tyydytty murhaamaan
kuninkaita, mutta ainoastaan heidän hengettömiä ruumiitaan oli saatettu
häväistä.

Kaarlo I kuunteli syyttäjän puhetta hyvin tarkkaavasti, antoi
herjausten luistaa ohi ja painoi mieleensä varsinaiset syytöskohdat;
kun viha kuohahteli liian selvästi, -- kun syyttäjä tekeysi ennakolta
pyöveliksi, -- silloin kuningas vastasi halveksivalla hymyllä. Se oli
silti hirveä koettelemus, jossa onneton kuningas näki kaikki
varomattomuutensa leimattuina salakavaliksi aikeiksi, erehdyksensä
kuvattuina tahallisiksi rikoksiksi.

D'Artagnan kuunteli solvaustulvaa niin halveksivasti kuin se
ansaitsikin, mutta pysähtyi kuitenkin kohdistamaan selkeätä
järkevyyttään muutamiin syyttäjän väitteisiin.

"Totta on", hän virkkoi, "että jos varomattomuudesta ja
kevytmielisyydestä rangaistaan, niin kuningas-parka ansaitsee
rangaistuksen; mutta minusta tuntuu siltä, että kaikesta on riittävänä
hyvityksenä jo se, mitä hän tällä hetkellä kärsii."

"Missään tapauksessa", vastasi Aramis, "ei rangaistus saisi kohdistua
kuninkaaseen, vaan hänen ministereihinsä, koska Englannin perustuslain
ensimmäinen pykälä kuuluu: _Kuningas ei voi rikkoa_."

"Minä", jupisi Portos katsellen Mordauntia ja ajatellen ainoastaan
häntä, "minä puolestani -- jollen siten häiritsisi tilaisuuden
juhlallisuutta -- hyppäisin heti alas lehteriltä, karkaisin kolmella
loikkauksella Mordauntin niskaan ja kuristaisin hänet; sitten
sieppaisin häntä jaloista ja löisin hänellä kuoliaaksi kaikki nuo
viheliäiset muskettisoturit, jotka ovat ranskalaisten irvikuvia.
Sillaikaa d'Artagnan nokkelana ja kekseliäänä kenties saisi haudotuksi
keinon kuninkaan pelastamiseksi. Minun täytyy puhua siitä hänen
kanssaan."

Atos taasen istui hehkuvin kasvoin, kädet nyrkissä ja verisiksi
pureskelluin huulin; hän kuohui raivosta, kuunnellessaan tuota
loppumatonta parlamentaarista häpäisemistä ja tarkatessaan tuota
pitkällistä kuninkaallista kärsivällisyyttä. Kreivin horjumaton käsi ja
järkkymätön sydän olivat nyt vapistuksen vallassa.

Samassa lopetti syyttäjä puheensa seuraavin sanoin:

"Tämän kanteen esitämme Englannin kansan nimessä."

Ne sanat aiheuttivat sorinaa lehtereillä, ja toinen ääni -- ei naisen,
vaan raivostuneen miehen -- kajahti d'Artagnanin takaa.

"Sinä valehtelet!" karjaisi tämä ääni; "yhdeksän kymmenesosaa Englannin
kansasta inhoaa noita herjauksia!"

Tämä kiihkeä purkaus käänsi kuninkaan, tuomarien, koko yleisön katseet
sitä lehteriä kohti, jolla neljä ystävystämme olivat. Mordaunt tähysti
sinne kuten muutkin ja tunsi aatelismiehen, jonka ympärillä nuo kolme
muutakin ranskalaista olivat nousseet kalpeina ja uhkaavina. Hänen
silmänsä leimahtivat ilosta, kun hän nyt jälleen oli löytänyt miehet,
joiden etsimiselle ja surmaamiselle hän oli omistanut elämänsä.
Kiivaalla liikkeellä hän kutsui luokseen kaksikymmentä muskettisoturia
ja huusi osoittaen sormellaan lehteriä, jolla hänen vihollisensa
olivat:

"Ampukaa tuolle lehterille!"

Mutta nopeana kuin ajatus sieppasi d'Artagnan Atosta vyötäisiltä,
Portoksen temmatessa Aramiin; he hyppäsivät alas penkiltä, syöksähtivät
käytäviin, vilistivät alas portaita ja katosivat väkijoukkoon,
sillaikaa kun tähdätyt musketit salissa uhkasivat kolmeatuhatta
katsojaa, joiden armonpyynnöt ja vihlovat tuskanhuudot pidättivät jo
määrätyn verilöylyn.

Kaarlo oli myös tuntenut nuo neljä ranskalaista; hän painoi toisella
kädellään sydäntänsä, hillitäkseen sen rajua sykkimistä, ja peitti
toisella silmänsä, jottei näkisi uskollisia ystäviään surmattavan.

Kalpeana ja raivosta vapisten hyökkäsi Mordaunt paljastettu miekka
kädessään ulos salista kymmenen pertuskamiehen saattamana; läähättäen
haki ja kyseli hän väkijoukosta, mutta hänen oli palattava tyhjin
toimin.

Istuntosalissa pauhasi sanoin kuvaamaton meteli. Puoleen tuntiin ei
kukaan saanut ääntänsä kuuluviin. Tuomarit luulivat lehterin romahtavan
alas. Lehteriyleisö näki vastaansa tähdätyt musketit ja pysyi pelon ja
uteliaisuuden vaiheella meluisana ja kiihdyksissään.

Vihdoin palasi rauhallisuus.

"Mitä on teillä sanottavana puolustukseksenne?" kysyi Bradshaw
kuninkaalta.

Yhä pitäen hatun päässään kuningas nousi seisaalle, ei nöyrästi, vaan
majesteetillisen arvokkaasti, ja vastasi tuomarin eikä syytetyn
sävyllä:

"Ennen kuin kysytte minulta, vastatkaa te minulle. Olin vapaa
Newcastlessa, missä olin tehnyt parlamentin kanssa sopimuksen. Omasta
puolestanne täyttämättä sitä sopimusta, jota minä taholtani noudatin,
te ostitte minut skotlantilaisilta, ette kalliisti, sen kyllä tiedän,
ja se tuottaa kunniaa hallintonne säästeliäisyydelle. Mutta jos
olettekin maksaneet minusta orjan hinnan, niin luuletteko minun silti
lakanneen olemasta kuninkaanne? En suinkaan. Teille vastaaminen olisi
sen unohtamista. En siis vastaa teille ennen kuin te olette todistaneet
minulle oikeutenne kuulustella minua. Vastaukseen ryhtyminen olisi
teidän tunnustamistanne tuomareikseni, mutta minä myönnän teidät vain
pyöveleikseni."

Ja haudanhiljaisuuden vallitessa Kaarlo istuutui jälleen lepotuoliinsa
tyynenä, ylväänä ja hattu yhä päässä.

"Kunpa ranskalaiseni vielä olisivat täällä!" mutisi Kaarlo ylpeästi,
suunnatessaan katseensa lehterille, jolla he olivat silmänräpäykseksi
näyttäytyneet; "he näkisivät, että heidän ystävänsä ansaitsee elävänä
puoltajia ja kuolleena murehtijoita."

Mutta turhaan tähysti hän väkijoukkoa ja näytti ikäänkuin anovan
Jumalalta ystäviensä rohkaisevaa ja lohduttavaa läsnäoloa; hän näki
ainoastaan tylsiä ja pelokkaita kasvoja ja tunsi kohtaavansa pelkkää
vihaa ja säälittömyyttä.

"No niin", virkkoi presidentti nähdessään Kaarlon päättäneen
ehdottomasti pysyä puhumattomana, "me tuomitsemme teidät
vaikenemisestanne huolimatta. Teitä syytetään valtiopetoksesta,
valtanne väärinkäyttämisestä ja murhasta. Valallisia todistuksia tulee
kuultavaksi. Menkää, seuraava istunto taivuttaa teidät siihen, mistä
nyt kieltäydytte."

Kaarlo nousi ja sanoi kääntyen Parryyn, joka seisoi kalpeana ja ohimot
hiestä kosteina:

"No, hyvä Parry, mikä sinua vaivaa? Mikä saattaa sinua noin
kiihdyttää?"

"Voi, sire", vastasi Parry kyynelsilmin ja rukoilevalla äänellä, "sire,
älkää katsoko vasemmalle, kun astutte ulos."

"Minkätähden, Parry?"

"Älkää katsoko, minä rukoilen, armollinen kuninkaani!"

"Mutta mikä siellä on? Sano!" pyysi Kaarlo yrittäen katseellaan tunkea
tiheän vartion läpi, joka seisoi hänen takanaan.

"Siellä on -- mutta ettehän katso sinne päin, sire? -- siellä pöydällä
on nähtävänä piilukirves, jolla rikollisia mestataan. Se näky on
hirveä; älkää katsoko siihen, sire, minä rukoilen."

"Niitä houkkioita!" huudahti Kaarlo; "he luulevat minua siis yhtä
raukkamaiseksi kuin itsekin ovat. Teit oikein, kun ilmoitit ennakolta;
kiitos, Parry!"

Kuningas astui salista vartionsa saattamana. Oven vasemmalla
puolella välkkyi tosiaan mestauskirveen kirkas terä pyövelin käden
kiilloittamine pitkine varsineen; punaiselta pöytäverholta se sai
kolkkoa heijastusta.

Sen kohdalle tultuaan Kaarlo pysähtyi ja kääntyi hymyillen katsomaan.

"Kas vain", hän sanoi nauraen, "piilu! Nerokas kauhukuva ja omiaan
niille, jotka eivät tiedä, mitä aatelismies on! Sinä et minua peloita,
pyövelin piilu", hän lisäsi sivaltaen sitä ohuella ja notkealla
ruokokepillään, "ja minä lyön sinua, kristillisen kärsivällisesti
odottaen, että sinä annat minulle takaisin."

Ja kuninkaallisen halveksivasti kohauttaen olkapäitänsä hän astui
edelleen, jättäen ihan tyrmistyneiksi kaikki ne, jotka olivat
sulloutuneet pöydän ympärille katselemaan, minkä vaikutuksen
kuninkaaseen tekisi mestauskirves, jonka piti katkaista hänen kaulansa.

"Tosiaankin, Parry", pitkitti kuningas poistuessaan, "kaikki nuo
ihmiset, Jumala minulle suokoon anteeksi, näkyvät pitävän minua
intialaisena puuvillakauppiaana eikä aatelismiehenä, joka on tottunut
näkemään teräksen välähtelevän! Eivätkö he siis usko, että minä olen
yhtä karski kuin teurastaja!"

Nämä sanat virkkaessaan hän saapui portille. Sinne oli kasautunut pitkä
rivi ihmisiä, jotka eivät olleet mahtuneet lehterille, mutta tahtoivat
nähdä ainakin lopun näytelmästä, jonka mielenkiintoisimman osan olivat
menettäneet. Tämä suunnaton väenpaljous, jonka rivissä näkyi uhkaavia
kasvoja, sai kuninkaan huoahtamaan.

-- Mikä suunnaton väkijoukko, -- hän ajatteli -- eikä ainoatakaan
harrasta ystävää!

Hänen virkkaessaan itsekseen nämä epäilyksen ja alakuloisuuden sanat
vastasi hänelle ääni ihan läheltä:

"Kunnia kukistuneelle majesteetille!"

Kuningas kääntyi nopeasti, kyynelsilmin ja sydän tulvillaan.

Siinä oli muuan vanha soturi hänen henkivartiostaan; mies ei ollut
tahtonut nähdä vangitun kuninkaansa astuvan ohitseen hänen
osoittamattansa tätä viimeistä alamaisen kunnioitusta.

Mutta samassa iskettiin onneton melkein kuoliaaksi miekannupilla.

Lyöjien joukossa kuningas tunsi kapteeni Groslowin.

"Voi", huudahti Kaarlo, "se oli kovin ankara rangaistus pienestä
virheestä."

Ahdistunein sydämin hän sitten pitkitti matkaansa, mutta hän ei ollut
edennyt sataakaan askelta, kun muuan raivopää kurottausi sotamiesten
muodostamaan kujaan ja sylki kuningasta kasvoihin niinkuin entiseen
aikaan inhoittava ja kirottu juutalainen oli kohdellut Jesus
Natsaretilaista.

Kaikuvaa naurun rähäkkää ja kumeata sorinaa kuului yhtaikaa; väkijoukko
jakautui, sulkeutui jälleen, aaltoili kuin myrskyinen meri, ja kuningas
luuli elävästä tyrskeestä näkevänsä Atoksen salamoitsevat silmät.

Kaarlo pyyhki kasvojaan ja lausui surumielisesti hymyillen:

"Sitä onnetonta! Hopearahasta hän tekisi saman isälleen."

Kuningas ei ollut erehtynyt; hän oli tosiaan nähnyt Atoksen ja tämän
ystävät, jotka olivat jälleen sekautuneet väkijoukkoon ja nyt
viimeisellä katseellaan saattoivat marttyyrihallitsijaa.

Sotamiehen tervehtiessä Kaarloa Atoksen sydän paisui ilosta, ja
tointuessaan tapasi kovaonninen taskustaan kymmenen guineaa, jotka
ranskalainen aatelismies oli sinne sujauttanut. Mutta hurjan herjaajan
sylkiessä kuninkaallista vankia kasvoihin Atos tapaili tikariansa.

Silloin d'Artagnan pidätti hänen kätensä ja sanoi karmealla äänellä:

"Odota!"

Milloinkaan ei d'Artagnan ollut käyttänyt jyrkkää sävyä kreivi de la
Fèreä kohtaan.

Atos malttoi mielensä.

D'Artagnan nojautui Atokseen, viittasi Portosta ja Aramista pysymään
paikalla ja asettui äskeisen miehen taakse, joka paljailla
käsivarsillaan huitoen vielä nauroi kurjalle kepposelleen ja
vastaanotti muiden villiintyneiden onnitteluja.

Mies lähti keskikaupungille päin. Yhä Atokseen nojautuen d'Artagnan
seurasi häntä, viitaten Portosta ja Aramista mukaansa.

Kuninkaan häpäisijä, joka näytti teurastajanrengiltä, poikkesi kahden
kumppanin kanssa kapealle syrjäkadulle, joka loivasti laskeusi
jokivarteen.

D'Artagnan oli hellittänyt Atoksen käsikynkästä ja asteli raakimuksen
takana.

Lähelle virtaa tultuaan huomasivat nuo kolme miestä, että heitä
seurattiin; he pysähtyivät, katselivat ranskalaisia röyhkeästi ja
virkkoivat muutamia kokkapuheita keskenään.

"Minä en osaa englanninkieltä, Atos", virkkoi d'Artagnan, "mutta sen
taitajana saat sinä olla tulkkinani."

Samassa he jouduttivat askeleitaan ja kävelivät noiden kolmen ohi.
Mutta yhtäkkiä kääntyen d'Artagnan astui suoraan teurastajanrengin
eteen kosketti miehen rintaa etusormensa päällä ja virkkoi Atokselle:

"Sano hänelle tämä: 'Sinä olet kurja ryökäle, olet häväissyt turvatonta
miestä, olet tahrannut kuninkaasi kasvoja, sinun on kuoltava!'"

Kalpeana kuin aave ja d'Artagnanin pitelemänä ranteesta Atos tulkitsi
nuo vieraskieliset sanat miehelle, joka uhkaavat valmistukset ja
d'Artagnanin kamalan katseen nähdessään tahtoi asettua vastarintaan. Se
liike sai Aramiin tavoittamaan miekkaansa.

"Ei, ei terästä, ei terästä!" huudahti d'Artagnan; "teräs on
herrasmiehiä varten."

Hän tarttui teurastajanrenkiä kurkusta ja sanoi:

"Portos, nujerra tämä kurja yhdellä nyrkiniskulla."

Portos kohotti peloittavan käsivartensa, viuhautti sitä ilmassa kuin
moukaria, ja raskas möhkäle jymähti heittiön pääkuoreen, joka musertui.

Mies suistui maahan kuin nuijalla isketty härkä.

Hänen kumppaninsa tahtoivat huutaa ja kapaista pakoon, mutta heidän
äänensä petti, ja vapisevat raajat epäsivät palveluksensa.

"Sano heille vielä tämä, Atos", jatkoi d'Artagnan: "'Siten pitää kuolla
kaikkien, jotka unohtavat, että kahlehdittu mies on pyhä ja että
vangittu kuningas on kaksin verroin Herran edustaja'."

Atos toisti d'Artagnanin sanat.

Mykkinä ja harittavin hiuksin katselivat nuo kaksi miestä kumppaninsa
ruumista, joka virui tummassa verilaimiskassa; mutta pian he saivat
takaisin äänensä ja liikuntakykynsä, paeten kirkuvina ja kädet
ristissä.

"Oikeus on pantu täytäntöön!" virkkoi Portos otsaansa kuivaten.

"Ja nyt", sanoi d'Artagnan Atokselle, "älä epäile minua, vaan ole
levollinen: minä otan huolekseni kaikki, mikä koskee kuningasta."




KAHDEKSASSEITSEMÄTTÄ LUKU

Whitehall


Parlamentti tuomitsi Kaarlo Stuartin kuolemaan, kuten oli ollut helppo
nähdä ennakolta. Valtiolliset tuomiot ovat melkein aina tyhjiä
muodollisuuksia, sillä samat intohimot, jotka ovat aiheuttaneet
syytöksen, määräävät myöskin tuomion. Sellainen on vallankumousten
kamala johdonmukaisuus.

Vaikka ystävyksemme olivat valmistuneet tähän ratkaisuun, herätti se
heissä kuitenkin syvää murhetta. D'Artagnan, jonka nokkeluus ei
milloinkaan ollut keinokkaampi kuin juuri arveluttavimmissa käänteissä,
vannoi uudestaan yrittävänsä mitä ihminen yrittää voi, ehkäistäkseen
verisen murhenäytelmän loppukohtauksen. Mutta millä tavoin? Se häämötti
hänelle vasta epäselvästi. Kaikki oli olosuhteista riippuvaa.
Täydellisen suunnitelman laatimistilaisuutta odottaessa täytyi hinnalla
millä hyvänsä voittaa aikaa esteiden asettamisella mestauksen
toimeenpanolle, jonka tuomarit olivat päättäneet tapahtuvaksi
seuraavana päivänä. Ainoana keinona oli toimittaa pois tieltä Lontoon
pyöveli.

Pyövelin kadottua ei tuomiota voitaisi pahna täytäntöön. Epäilemättä
noudettaisiin pyöveli lähimmästä kaupungista, mutta siten olisi ainakin
yksi päivä voitettu, ja päivä saattoi tällaisessa tapauksessa merkitä
pelastusta. D'Artagnan otti huolekseen tämän enemmän kuin vaikean
tehtävän.

Vähemmän tärkeätä ei ollut ilmoittaa Kaarlo Stuartille, että hänen
pelastamistaan aiottiin yrittää, jotta hän mahdollisuutta myöten
helpottaisi puolustajiensa puuhia tai ei ainakaan ryhtyisi mihinkään,
mikä voisi vaikeuttaa heidän ponnistuksiaan. Aramis otti vastuulleen
tämän vaarallisen toimen. Kaarlo Stuart oli kysynyt, oliko piispa
Juxonille sallittua käydä hänen vankilassaan Whitehall-palatsissa.
Mordaunt oli samana iltana ilmoittanut piispalle kuninkaan lausuman
hurskasmielisen toivomuksen ja Cromwellin suostumuksen siihen. Aramis
päätti joko uhkauksilla tai suostuttelulla taivuttaa piispan sallimaan
hänen lähteä Whitehall-palatsiin kirkkoruhtinaan sijasta ja hänen
papilliseen asuunsa puettuna.

Atos vihdoin otti tehtäväkseen hankkia kaiken varalta tilaisuuden
poistua Englannista, onnistuipa yritys tai ei.

Pimeän tultua päätettiin tulla koolle hotelliin kello yksitoista
illalla, ja kukin lähti suorittamaan vaarallista tehtäväänsä.

Whitehallia vartioitsi kolme ratsuväen rykmenttiä ja vielä enemmän
Cromwellin ainainen levottomuus; hän tuli ja meni sekä lähetteli
palatsiin kenraaleitansa tai asiamiehiänsä.

Yksinään, tavallisessa huoneessaan, jota kaksi vahakynttilää valaisi,
istui kuolemaan tuomittu hallitsija surumielisesti katsellen kadonneen
suuruutensa loistoa, niinkuin monikin viimeisenä hetkenään havaitsee
elämän kuvan kirkkaammaksi ja mieluisammaksi kuin koskaan.

Parry ei ollut jättänyt isäntäänsä, ja tuomion jälkeen olivat hänen
kyyneleensä virranneet herkeämättä.

Kaarlo Stuart nojasi kyynäspäätänsä pöytään ja silmäili ympyräkuvaa,
johon oli vierekkäin maalattu hänen puolisonsa ja tyttärensä; hän
odotti ensin Juxonia ja sitten marttyyrikuolemaa.

Toisinaan hänen ajatuksensa pysähtyivät noihin uljaihin ranskalaisiin
aatelismiehiin, jotka jo tuntuivat hänestä penikulmien päähän
kaikonneilta, satumaisilta, haaveellisilta, ja muistuttivat niitä
olentoja, joita näkee unessa ja jotka häipyvät herätessä.

Väliin kysyikin Kaarlo itseltään, eikö kaikki hänelle tapahtunut ollut
vain unta tai ainakin kuumehouretta.

Tämä ajatus sai hänet nousemaan seisaalle; hän harppasi muutamia
askeleita huoneessa ikäänkuin tointuakseen horroksista ja asettui
ikkunan ääreen, mutta näki silloin heti sotamiesten muskettien
välähtelevän ulkopuolella. Hänen täytyi nyt tunnustaa itselleen, että
hän oli aivan valveilla, joten hänen ahdistava unensa oli täyttä
todellisuutta.

Kaarlo palasi äänettömänä lepotuoliinsa, nojasi taas kyynäspäänsä
pöytään, antoi päänsä vaipua käden varaan ja mietiskeli jälleen.

-- Voi, sanoi hän itsekseen, -- jos minulla edes olisi rippi-isänäni
joku noista kirkon valaisijoista, joiden sielu on tutkistellut kaikki
elämän salaisuudet, kaikki suuruuden mitättömyydet, niin hänen äänensä
kenties vaimentaisi sen kuiskeen, joka lakkaamatta valittaa sielussani!
Mutta minä saan tietenkin arkiaikaisen papin, jolta kova onneni on
tärvellyt uran ja maallisen onnen. Hän tulee puhumaan minulle Jumalasta
ja kuolemasta niinkuin hän puhuu muille kuolevaisille, -- hän ei osaa
oivaltaa, että kuninkaan kuolema jättää anastajalle valtaistuimen,
hänen lastensa jäädessä leivättömiksi.

Hän kohotti muotokuvan huulilleen ja mutisi hiljaa lastensa nimiä.

Oli sumuinen ja pimeä yö. Tunnit kajahtelivat verkalleen lähimmän
kirkon tornista. Kahden vahakynttilän valju hohde siroitteli avaraan ja
korkeaan huoneeseen kummallisten heijasteiden valaisemia varjokuvia.
Nämä varjokuvat olivat Kaarlo-kuninkaan esi-isiä, jotka astuivat esille
kullatuista puitteistaan, ja heijasteet heitti hiipuvan hiilivalkean
viimeinen sinertävä kimmellys.

Murtava alakuloisuus valtasi Kaarlon. Hän peitti otsansa käsillään ja
ajatteli maailmaa, niin kaunista, kun sen jättää tai oikeammin kun se
jättää meidät, lasten hyväilyjä, jotka tuntuvat suloisimmilta silloin
kun on eriämässä heistä ainiaaksi, -- puolisoa, ylvästä ja urheata
naista, joka oli viimeiseen asti rohkaissut hänen mieltänsä. Hän otti
poveltaan timanttiristin ja Sukkanauha-ritarikunnan rintatähden, jotka
kuningatar oli lähettänyt hänelle noiden jalojen ranskalaisten mukana,
ja suuteli niitä; sitten muistaessaan, että Henriette ei ollut näkevä
näitä esineitä ennen kuin hän makaisi kylmänä ja silvottuna haudassaan,
tunsi hän jäätävää väristystä, kuin olisi kalma jo heittänyt
ensimmäisen harsonsa hänen ylleen.

Tässä suojamassa, joka johdatti hänen mieleensä niin monia
kuninkaallisia muistoja ja missä häntä olivat niin monet hovilaiset ja
imartelijat ympäröineet, -- yksinään lohduttoman palvelijan kanssa,
jonka heikko sielu ei kyennyt tukemaan häntä, kuninkaan miehuus painui
palvelijan heikkouden, huoneen hämäryyden ja talvisen kylmyyden
tasalle; ja sanonemmekokaan, että tämä kuningas, joka kuoli niin
suurena, niin ylväänä, alistumisen hymy huulillaan, pyyhkäisi hämyssä
pois kyyneleen, joka oli tipahtanut pöydälle ja värisi verhon
kultaompeleella.

Äkkiä kuului askeleita käytävästä, ovi avautui, soihdut levittivät
huoneeseen savuista hohdetta, ja piispalliseen asuun pukeutunut
hengenmies astui sisälle kahden vahtisotamiehen saattamana, joille
Kaarlo teki käskevän liikkeen kädellään.

Vahtisoturit peräytyivät; hämy palasi huoneeseen.

"Juxon!" huudahti Kaarlo; "Juxon! Kiitos, viimeinen ystäväni, tulette
juuri parahiksi."

Piispa loi levottoman syrjäsilmäyksen mieheen, joka nyyhkytti tulisijan
nurkassa.

"Kas niin, Parry", sanoi kuningas, "älä nyt enää itke; Jumala tulee
lohduttajaksemme."

"Jos se on Parry", virkkoi piispa, "niin minulla ei ole mitään
pelättävänä; sallikaa minun siis, sire, tervehtiä teidän
majesteettianne ja ilmoittaa teille, kuka olen ja minkätähden tulin."

Se näky ja ääni oli saada Kaarlon huudahtamaan, mutta Aramis kohotti
sormensa huulilleen ja kumarsi syvään Englannin kuninkaalle.

"Ritari!" sopersi Kaarlo.

"Niin, sire", keskeytti Aramis ääntänsä korottaen; "niin, piispa Juxon,
Kristuksen uskollinen ritari, ja tulen teidän majesteettinne
toivomuksia noudattaen."

Kaarlo liitti kätensä ristiin. Hän oli tuntenut d'Herblayn; hän seisoi
tyrmistyneenä ja ymmällä, ajatellessaan näitä miehiä, jotka siten
taistelivat kansan tahtoa ja kuninkaan kohtaloa vastaan, vaikka olivat
muukalaisia ja ilman muuta vaikutinta kuin omantuntonsa vaatima
velvollisuus.

"Te", äännähti hän, "te! Miten teidän on onnistunut tulla tänne? Hyvä
Jumala, jos teidät tunnettaisiin, niin olisitte hukassa!"

Parry nousi seisaalle; koko hänen olemuksensa ilmaisi vilpitöntä ja
ääretöntä ihailua.

"Älkää ajatelko minua, sire", vastasi Aramis jälleen kehoittaen
eleellään kuningasta vaikenemaan; "ajatelkaa ainoastaan itseänne.
Näettehän, että ystävänne valvovat; vielä en tiedä, mihin ryhdymme,
mutta neljä päättäväistä miestä pystyy paljoon. Älkää kuitenkaan
ummistako silmiänne tänä yönä, älkää ihmetelkö mitään ja olkaa
valmistautunut kaikkeen."

Kaarlo pudisti päätänsä.

"Hyvä ystävä", hän sanoi, "te tiedätte, että tässä ei ole aikaa
hukattavana ja että teidän on toimittava kiireisesti, jos aiotte mitään
yrittää. Onko tiedossanne, että minun on kuoltava huomenna kello
kymmenen?"

"Sire, sitä ennen tapahtuu jotakin, mikä tekee mestauksen
mahdottomaksi."

Kuningas katseli Aramista hämmästyneenä.

Samassa kuului kuninkaan ikkunan alta kummallista jymyä, niinkuin olisi
purettu rakennuspuita vankkureilta.

"Kuuletteko?" virkahti kuningas.

Jumua seurasi tuskanhuuto.

"Kyllä kuulen", vastasi Aramis; "mutta minä en käsitä, mitä melua se
oli, ja vielä kummallisempi oli tuo parahdus."

"En minäkään tiedä, kuka siellä kiljahti", sanoi kuningas, "mutta
jyrinän voin teille selittää. Tiedättekö, että minut mestataan tämän
ikkunan edustalla?" lisäsi Kaarlo ojentaen kätensä synkkää autiota
toria kohti, jolla liikehti ainoastaan sotamiehiä ja vartijoita.

"Kyllä, sire", vastasi Aramis, "sen tiedän."

"No, niin, siinä tuotiin rakennuspuita niiksi palkeiksi, joista
mestauslavani pystytetään. Joku työmies lienee vahingoittunut kuormaa
purettaessa."

Aramis ei voinut olla värähtämättä.

"Nähnette nyt", jatkoi Kaarlo, "että teidän on turha ponnistella
pitemmälle; olen tuomittu, jättäkää minut kokemaan kohtaloni."

"Sir", vastasi Aramis palautuen entiseen tyyneyteensä, joka oli
hetkiseksi järkkynyt, "he voivat kyllä rakentaa mestauslavan, mutta
mestaajaa he eivät saa käsiinsä."

"Mitä tarkoitatte?" kysyi kuningas.

"Tällä hetkellä, sire, on Lontoon pyöveli joko siepattu talteen tai
lahjottu; huomenna on mestauslava valmiina, mutta pyöveliä puuttuu,
joten mestaus on lykättävä ylihuomiseen."

"Entä sitten?" tiedusti kuningas.

"No, ensi yönä me viemme teidät pois", vastasi Aramis.

"Millä tavoin?" huudahti kuningas, jonka kasvoja valaisi ilon välähdys
vastoin hänen tahtoansakin.

"Voi, hyvä herra", sopersi Parry ristissä käsin, "siunattuja olkaa te
ja ystävänne!"

"Millä tavoin siis?" toisti kuningas; "minun tulee se tietää,
voidakseni auttaa yritystänne, jos käy tarpeelliseksi."

"Sitä en vielä tiedä, sire", vastasi Aramis; "mutta nokkelin,
urhoollisin, uskollisin meistä neljästä lausui eritessäni hänestä:
'Chevalier, sano kuninkaalle, että me huomisiltana kello kymmenen
vapautamme hänet.' Ja mitä hän lupaa, sen hän pitää."

"Ilmoittakaa minulle tuon jalomielisen ystävän nimi", pyysi kuningas,
"tunteakseni häntä kohtaan ikuista kiitollisuutta, onnistukoon hän tai
ei."

"D'Artagnan, sire, sama, joka oli pelastamaisillaan teidät, kun eversti
Harrison ilmestyi juuri pahimmoikseen."

"Te olette tosiaan ihmeellisiä miehiä!" kummasteli kuningas; "jos
minulle olisi kerrottu sellaisia asioita, niin en olisi uskonut."

"Kuulkaahan nyt, sire", jatkoi Aramis. "Älkää hetkeksikään unohtako,
että me valvomme pelastukseksenne; tarkatkaa vähäisintäkin elettä,
hyräilyä, merkkiä niiden taholta, jotka lähestyvät teitä; tähyilkää
kaikkea, kuunnelkaa kaikkea, tehkää johtopäätöksiä kaikesta."

"Voi, chevalier", huudahti kuningas, "mitä voinkaan lausua teille?
Mitkään sanat eivät kykenisi ilmaisemaan kiitollisuuttani, vaikka ne
tulisivat sydämeni syvyydestä. Jos onnistutte, niin en sano teidän
pelastaneen kuninkaan -- ei, kuninkuus on vähäpätöinen asia, kun sitä
katselee mestauslavalta kuten minä, sen vakuutan -- vaan te säästätte
puolisolle miehen, lapsilleen isän. Chevalier, ottakaa käteni, se on
ystävän, joka rakastaa teitä viimeiseen hengähdykseen asti."

Aramis tahtoi suudella kuninkaan kättä, mutta kuningas tarttui hänen
käteensä ja painoi sen sydämelleen.

Samassa astui sisälle mies, joka ei ollut edes koputtanut ovelle;
Aramis tahtoi vetää kätensä takaisin, mutta kuningas pidätteli sitä.

Tulija oli noita puolittain papillisia, puolittain sotilaallisia
puritaaneja, joita kuhisi Cromwellin ympärillä.

"Mitä tahdotte, sir?" kysyi kuningas.

"Haluan tietää, onko Kaarlo Stuartin ripitys päättynyt", vastasi
tulokas.

"Mitä te siitä välitätte?" sanoi kuningas; "mehän emme ole samaa
uskontoa."

"Kaikki ihmiset ovat veljeksiä", virkkoi puritaani. "Muuan veljeni
lähestyy loppuansa, ja minä tulin valmistamaan häntä kuolemaan."

"Riittää", tokaisi Parry; "kuningas ei voi käyttää hyödykseen teidän
kehoituksianne."

"Puhutelkaa häntä sävyisästi, sire", pyysi Aramis hiljaa; "hän on kai
joku vakooja."

"Kunnianarvoisan tohtorin ja piispan jälkeen", sanoi kuningas,
"kuuntelen teitä mielelläni, sir."

Vaanivakatseinen mies peräytyi, ensin kuitenkin kohdistettuaan Juxoniin
huomiota, joka ei jäänyt kuninkaalta näkemättä.

"Chevalier", virkkoi hän oven sulkeuduttua, "luulen olleeni oikeassa,
-- tuo mies varmaankin tuli tänne pahoissa aikeissa. Pitäkää poistuessa
varanne, että teille ei tapahdu onnettomuutta."

"Sire", vastasi Aramis, "kiitän teidän majesteettianne, mutta suvaitkaa
olla huoletta, sillä minulla on tämän kauhtanan alla teräspaita ja
tikari."

"Menkää siis, monsieur, ja ottakoon Jumala teidät pyhään
varjelukseensa, kuten sanoin siihen aikaan, kun olin kuninkaana!"

Aramis lähti; Kaarlo saattoi häntä kynnykselle asti. Aramis antoi
siunauksensa, joka sai vartiosoturit kumartamaan, asteli juhlallisesti
sotamiesten täyttämien etuhuoneiden läpi, nousi jälleen vaunuihinsa,
joihin häntä seurasivat äskeiset kaksi vartiosoturia, ja käski ajaa
takaisin piispantalolle, missä he jättivät hänet.

Juxon odotti huolissaan.

"No?" kysäisi hän nähdessään Aramiin.

"Kaikki on onnistunut toiveitteni mukaan", vastasi tämä. "Vakoojat,
kaartilaiset, saattolaiset uskoivat minut teiksi, ja kuningas siunaa
teitä siinä odotuksessa, että tekin suotte siunauksenne hänelle."

"Jumala teitä suojelkoon, poikani, sillä teidän esimerkkinne on antanut
minulle sekä toivoa että miehuutta!"

Aramis otti jälleen yllensä oman vaatepartensa ja levättinsä ja poistui
mainittuaan Juxonille, että hän aikoi vielä kerran kääntyä tämän
puoleen.

Hän oli edennyt tuskin kymmentä askelta kadulla, kun huomasi
kintereillään väljään viittaan kääriytyneen miehen; hän tapaili
tikariansa ja pysähtyi. Mies astui suoraan hänen luokseen. Se oli
Portos.

"Sinäkö, veikkonen!" virkahti Aramis ojentaen hänelle kätensä.

"Katsos, ystäväiseni", vastasi Portos, "kullakin meistä oli tehtävänsä;
minun toimeni oli suojata sinua, ja sen olen tehnyt. Tapasitko
kuninkaan?"

"Tapasin kyllä, ja kaikki käy hyvin. Missä ovat ystävämme?"

"Meidän piti tulla koolle hotelliin kello yksitoista."

"Sitten ei ole aikaa menetettävänä", sanoi Aramis.

Paavalin-kirkon tornikello löikin juuri puoli yksitoista. Kiirehtimällä
päätyivät nuo kaksi ystävystä kuitenkin ensimmäisinä perille.

Heidän jälkeensä saapui Atos.

"Kaikki käy hyvin", hän ilmoitti ennen kuin toverit ehtivät häneltä
mitään kysyäkään.

"Mitä olet toimittanut?" sanoi Aramis.

"Olen vuokrannut pikku aluksen, kapean kuin palkovene ja kepeän kuin
pääskynen. Se odottelee meitä Greenwichissä, vastapäätä Koirasaarta.
Väestönä on laivuri ja neljä matruusia, jotka viidenkymmenen punnan
palkkiosta pysyvät käytettävissämme kolme yötä peräkkäin. Heti kun
olemme astuneet alukseen kuninkaan kanssa, me käytämme pakovettä
purjehtiaksemme alas Thamesia ja olemme kahden tunnin kuluttua
ulapalla. Merirosvojen tavoin me sitten viiletämme pitkin rannikkoa,
pysytellen rantakallioiden suojassa, kunnes kulku näyttää vapaalta
suoraan Boulogneen. Kuolemani varalta ilmoitan, että kapteenin nimi on
Roger ja aluksen _The Lightning_, 'Salama'. Näiden tietojen johdolla
löydätte helposti kumpaisenkin. Tunnustuksena on kaikista kulmistaan
solmuun vedetty nenäliina."

Hetkisen kuluttua saapui d'Artagnankin.

"Tyhjentäkää taskunne", hän sanoi, "kunnes saamme kokoon sata puntaa,
sillä mitä minun varoihini tulee..."

Ja hän käänsi taskunsa nurin tyhjillään.

Erä oli koolla silmänräpäyksessä; d'Artagnan meni ulos, mutta palasi
aivan heti.

"Kas niin, siitä on päästy", virkkoi hän.

"Uh, vaivatonta se ei ollut!"

"Onko pyöveli lähtenyt Lontoosta?" kysyi Atos.

"Ka, se ei olisi kyllin taattu. Hän olisi voinut lähteä toisesta
portista ja palata toisesta."

"Missä hän siis on?" tiedusteli Atos.

"Kellarissa."

"Missä ihmeen kellarissa?"

"Isäntämme kellarissa! Mousqueton istuu kynnyksellä, ja tässä on
avain."

"Mainiota!" sanoi Aramis. "Mutta miten sait miehen taivutetuksi
katoamaan?"

"Siten kuin koko maailmaa taivutellaan, -- rahalla; kalliiksi se
minulle kävi, mutta hän suostui viimein."

"Ja paljonko se siis maksoi, hyvä ystävä?" kysyi Atos;
"sillä käsitäthän, että nyt ollessamme oikeastaan vain köyhiä
muskettisotureita ilman taloa tai tointa, kaikki kulut on jaettava
yhteisesti."

"Se maksoi minulle kaksitoistatuhatta livreä", ilmoitti d'Artagnan.

"Ja mistä ne sait?" urkki Atos; "oliko sinulla niin suuri summa
hallussasi?"

"Olipa kuningattaren kuuluisa timantti!" vastasi d'Artagnan huoahtaen.

"Niin, se on totta", puuttui puheeseen Aramis; "tunsin sen sormessasi."

"Olit siis ostanut sen takaisin herra Desessartsilta?" kysyi Portos.

"Niin, hyvä Jumala!" vastasi d'Artagnan; "mutta kohtalon kirjaan on
merkitty, että minä en voi pitää sitä hallussani. Mikäs auttaa!
Timanteilla näkyy olevan myötätuntoiset ja haluttomat oikkunsa kuten
ihmisilläkin; tuo kalleus tuntuu tosiaan olleen minulle yrmeä."

"No, pyövelistä siis on suoriuduttu", huomautti Atos; "mutta
valitettavasti on kaikilla pyöveleillä apulainen, renki, tietääkseni."

"Apulainen oli tälläkin, mutta meillä on ollut onni puolellamme."

"Kuinka niin?"

"Luullessani juuri, että minulla oli vielä toinen kauppa hierottavana,
kannettiin tuo hylky kotiin säärensä taittaneena. Liiallisessa
innossaan oli hän saattanut kuninkaan ikkunain edustalle asti
vankkureita, joilla kuljetettiin palkkeja ja riukuja; hänen koivelleen
vierähti palkki ja murskasi sen."

"Ahaa!" sanoi Aramis; "hän se siis päästi parahduksen, jonka kuulin
kuninkaan huoneeseen?"

"Niin kai", vastasi d'Artagnan; "mutta huolellisena miehenä hän
poistuessaan lupasi lähettää sijaansa neljä tottunutta ja näppärää
työmiestä niiden avuksi, jotka olivat jo ryhtyneet puuhaan, ja
isäntänsä luokse palatessaan hän vammastaan huolimatta kirjoitti heti
mestari Tom Lowille, tutulle kirvesmiehelle, ja pyysi tätä lähettämään
Whitehalliin täyttämään hänen lupauksensa. Tässä on kirje, jonka hän
lähetti erään sanansaattajan myötä; tämän piti viedä se perille
kymmenestä pennystä, mutta hän möi sen minulle louisdorista."

"Ja mitä lempoa aiot tehdä kirjeellä?" kysyi Atos.

"Etkö sitä arvaa?" sanoi d'Artagnan, ja hänen silmistään säihkyi
nerokkuus.

"En, kautta sieluni!"

"No, hyvä Atos, sinä, joka puhut englanninkieltä kuin itse John Bull,
sinä olet mestari Tom Low, ja me olemme sinun kolme kumppaniasi;
ymmärrätkö?"

Atos huudahti ilahtuen ja ihaillen ja kiirehti vaatekomeroon, josta
otti esille yksinkertaisia työpukuja. Ystävykset pukeutuivat heti
niihin ja lähtivät hotellista, Atos kantaen sahaa, Portos rautakankea,
Aramis kirvestä ja d'Artagnan vasaraa ja vaarnoja.

Pyövelin apulaisen kirje riitti vakuuttamaan työnjohtajalle, että
tulijat olivat todellakin hänen odottamansa miehet.




YHDEKSÄSSEITSEMÄTTÄ LUKU

Työmiehet


Keskellä yötä kuuli Kaarlo kovaa paukkinaa ja jyrinää ikkunansa alta:
vasaroimista, kirveeniskuja, kankoamista ja sahan tirskunaa.

Hän oli laskeutunut riisuutumatta vuoteelleen ja juuri nukahtanut kun
hänet äkkiä havahdutti tämä melu, joka ulkonaisesta kiusallisuudestaan
puhumattakaan herätti kamalaa kaikua hänen sielussaan, niin että
edellisen päivän kammottavat ajatukset alkoivat jälleen ahdistaa häntä.
Yksinään, pimeyden ympäröimänä ja maailmasta eristettynä, hänellä ei
ollut voimia kestää tätä uutta kidutusta, joka ei kuulunut hänelle
tuomittuun rangaistukseen; hän lähetti Parryn pyytämään vartiosoturia
huomauttamaan työmiehille, että heidän piti vältellä melua ja sääliä
entisen kuninkaansa viimeistä unta.

Vartiosoturi ei tahtonut lähteä oveltaan, vaan antoi Parryn mennä
edelleen.

Kierrettyään palatsin ja tultuaan ikkunan edustalle Parry näki
parvekkeen tasalla, jolta oli kaide poistettu, ison puolivalmiin
mestauslavan, jolle jo alettiin naulata mustaa sarssiverhoa.

Mestauslava, joka kohosi ikkunan tasalle eli lähes kaksikymmentä jalkaa
korkealle, oli rakennettu kahtena kerroksena. Niin hirveä kuin tämä
näky olikin Parrylle, yritti hän kuitenkin noiden kahdeksan tai
kymmenen työmiehen joukosta keksiä ne, jotka kauheata telinettä
kyhätessään enimmin häiritsivät kuningasta jyskytyksellään.
Yläpermannolla hän näki silloin kaksi miestä, jotka rautakangen avulla
murtivat rautaisen parvekekaiteen viimeisiä kannattimia. Toinen heistä,
jättiläinen varreltaan, työskenteli kuin muinaisen ajan muurinmurtimet,
joita käytettiin kiviseinien puhkomiseen. Hänen kankensa jokaisella
iskulla sinkoili kivensiruja ympärille. Toinen oli polvillaan ja
korjasi sivulle kangen höllentämiä kiviä.

Oli ilmeistä, että nämä miehet ne aiheuttivat sen jyskeen, josta
kuningas valitti.

"Hyvät ystävät", hän sanoi, "ettekö työskentelisi hiukan hiljaisemmin,
minä pyydän? Kuningas nukkuu, ja hän tarvitsee unta."

Rautakankea käytellyt mies pysähtyi työstään ja kääntyi puolittain;
mutta kun hän oli seisaallaan, ei Parry voinut nähdä hänen kasvojaan
hämyssä, joka oli katonrajassa sankempi.

Polvillaan ahertava mies kääntyi myöskin, ja kun hänen kasvonsa olivat
alempana kuin kumppaninsa, osui niille lyhdyn valo, joten Parry eroitti
työmiehen piirteet.

Mies tähysti kuninkaan kamaripalvelijaa tiukasti ja laski sormensa
huulilleen.

Parry kavahti tyrmistyneenä taaksepäin.

"Hyvä, hyvä", virkkoi työmies sujuvalla englanninkielellä; "sanokaa
kuninkaalle, että jos hän nukkuu huonosti tänä yönä, on uni ensi yönä
sikeämpää."

Näitä kovia sanoja, jotka kirjaimellisesti ymmärrettyinä saivat kamalan
merkityksen, säesti sivuilla ja alipermannolla työskentelevien miesten
hurja naurunhörähdys.

Parry poistui, luullen uneksivansa.

Kaarlo odotti häntä kärsimättömästi.

Samassa kun hän palasi, pisti ovelle asetettu vartiosoturi uteliaana
päänsä sisälle raosta, nähdäkseen mitä kuningas teki.

Kuningas makasi kyynäspäähänsä nojautuen vuoteellaan. Parry sulki oven
ja astui kuninkaan luo ilosta säteilevin kasvoin.

"Sire", hän sanoi hiljaa, "tiedättekö, keitä ne työmiehet ovat, jotka
aiheuttavat niin suurta jyskettä?"

"En", vastasi Kaarlo surumielisesti pudistaen päätänsä; "mistä sen
tietäisin? Tunnenko niitä miehiä?"

"Sire", ilmoitti Parry kumartuen herransa vuoteen yli supattamaan vielä
hiljaisemmin, "sire, he ovat kreivi de la Fère ja hänen kumppaninsa."

"Rakentamassa minun mestauslavaani!" virkahti kuningas hämmästyneenä.

"Niin, ja samassa puhkaisten aukon muuriin."

"Hiljaa!" varoitti kuningas katsahtaen pelästyneesti ympärilleen. "Sinä
näit heidät?"

"Puhuttelin heitä."

Kuningas liitti kätensä ristiin ja kohotti silmänsä taivasta kohti.
Lyhyen ja palavan rukouksen jälkeen hän sitten heittäysi alas
vuoteeltaan, astui ikkunan ääreen ja veti kaihtimet sivulle.
Parvekkeella seisoivat yhä vartiosoturit, ja parvekkeen takana levisi
tumma lava, jolla näkyi liikkuvan varjoja edes takaisin.

Kaarlo ei kyennyt eroittamaan mitään, mutta hän tunsi jalkainsa alla
ystäviensä iskujen tärinää. Kaikki nuo iskut saivat vastakaikua hänen
sydämessään.

Parry ei ollut erehtynyt, hän oli tosiaan tuntenut Atoksen. Portoksen
avulla oli tämä kovertamassa aukkoa, johon muuan poikkiparru oli
kiinnitettävä.

Seinän aukko johti onttoon välikköön ihan kuninkaan huoneen permannon
alle. Tähän välikköön päästessä, joka muistutti hyvin matalaa
välikertaa, voitiin rautakangen ja tukevien olkapäiden avulla kohottaa
permannosta palkki, ja se oli Portoksen tehtäviä. Kuningas saattoi
silloin pujahtaa tästä aukosta, seurata vapauttajiansa kokonaan
mustalla verhotun mestauslavan osastoon, siellä pukeutua hänelle
varattuun työläisasuun ja huolettomasti laskeutua alas neljän
kumppaninsa kanssa.

Vartiosoturit sallisivat heidän mennä ilman mitään epäluuloa,
nähdessään työmiehet, jotka olivat olleet mestauslavaa rakentamassa.

Lähimmässä satamassa oli alus valmiina purjehtimaan, kuten jo olemme
maininneet.

Tämä suunnitelma oli rohkea, mutta yksinkertainen ja helppo niinkuin
kaikki, jotka johtuvat häikäilemättömästä päättäväisyydestä. Atos
raateli kauniit valkoiset kätensä verille työssään, siirtäessään pois
Portoksen järkyttelemiä kiviä. Hän sai jo pistetyksi päänsä niiden
koristeitten alle, jotka somistivat parvekkeen kannattimia. Kahden
tunnin aherruksen jälkeen tiesi hän saavansa tungetuksi koko ruumiinsa
muuriin. Ennen päivän valkenemista olisi aukko valmiina ja peittyisi
sen sisäpuolisen verhon poimuihin, joka oli d'Artagnanin kiinnitettävä.
D'Artagnan oli ilmoittautunut ranskalaiseksi työmieheksi ja vasaroitsi
naulojaan näppärästi kuin mitä taitavin verhoilija. Aramis leikkasi
sarssista liikaerän, jotta sen laita ulottui juuri maahan, kätkien
näkyvistä mestauslavan rungon.

Päivä alkoi jo valaista katonharjoja. Turpeista ja kivihiilistä kasattu
roihuava nuotio oli auttanut työmiehiä kestämään tämän, tammikuun 29 ja
30 p:n välisen purevan pakkasyön; uutterimmatkin pistäysivät ehtimiseen
sen ääreen lämmittelemään. Atos ja Portos olivat ainoat, jotka eivät
olleet keskeyttäneet aherrustaan. Niinpä olikin aukko valmiina aamun
ensi sarastuksessa. Atos ryömi sisälle, vieden kainalossaan kuninkaalle
varatut vaatteet mustaan sarssikaistaleeseen käärittyinä. Portos ojensi
hänelle rautakangen, ja d'Artagnan naulasi aukolle ja sinne lymynneelle
peitteeksi sisäpuolisen sarssiverhon, mikä oli suuri, mutta erittäin
tarpeellinen ylellisyys.

Atokselle jäi enää kahden tunnin työ hänen voidakseen päästä yhteyteen
kuninkaan kanssa, ja ystävysten laskelman mukaan oli heillä koko päivä
aikaa, koska pyövelin puutteessa oli sellainen haettava Bristolista.

D'Artagnan meni jälleen ottamaan ylleen kastanjanruskean takkinsa ja
Portos punaisen ihokkaansa; Aramis taasen lähti Juxonin luo,
tunkeutuakseen hänen mukanaan kuninkaan puheille, jos mahdollista.

Kaikki kolme olivat päättäneet tavata toisensa kello kaksitoista
Whitehallin edustalla, nähdäkseen mitä tapahtuisi.

Ennen mestauslavalta poistumistaan oli Aramis lähestynyt aukkoa, johon
Atos oli kätkeytynyt, ilmoittaakseen hänelle aikovansa jälleen pyrkiä
kuninkaan luo.

"Hyvästi siis, ja pysy hyvällä mielellä", toivotti Atos. "Kerro
kuninkaalle, millä kannalla asiat ovat; sano hänelle, että hänen tulee
heti yksikseen jäätyänsä polkea lattiaan, jotta voin varmemmin
pitkittää työtäni. Jos Parry saisi autetuksi minua irroittamalla
ennakolta tulisijan aluspaaden, joka arvattavasti on marmorilaaka, niin
se tuntuisi paljon. Yritä pysytellä kuninkaan seurassa, Aramis. Puhukaa
kovaa, hyvin kovaa, sillä ovelta kuunnellaan teitä. Jos huoneessa
pidetään vartijaa, niin surmaa hänet surkeilematta; jos heitä on kaksi,
niin Parry tappakoon toisen ja suoriudu sinä toisesta; jos kolme, niin
älkää välittäkö hengestänne, mutta pelastakaa kuningas."

"Ole huoletta", vastasi Aramis, "minä vien mukanani kaksi tikaria,
antaakseni Parrylle toisen. Siinäkö kaikki?"

"Niin, menehän; mutta teroita kuninkaan mieleen, että hänen ei sovi
osoittaa mitään väärää jalomielisyyttä. Teidän taistellessanne, jos
ottelu syntyy, pitää hänen paeta; kun paasi on vain laskettu
paikoilleen hänen päänsä yli, ja sinä olet elävänä tai kuolleena sillä
paadella, niin tarvitaan vähintään kymmenen minuuttia sen aukon
keksimiseksi, mistä hän on pujahtanut pakoon. Siinä ajassa olemme
ehtineet loitolle, ja kuningas on pelastunut."

"Sanojesi mukaan, Atos. Kätesi, sillä kenties emme enää näe toisiamme."

Atos kietaisi kätensä Aramiin kaulaan ja syleili häntä. "Tämä sinulle",
hän sanoi; "jos kuolen, niin sano d'Artagnanille, että minä rakastan
häntä kuin poikaani, ja syleile häntä minun puolestani. Syleile myös
kunnon Portosta. Hyvästi!"

"Hyvästi!" vastasi Aramis. "Nyt olen yhtä varma siitä, että kuningas
pelastuu, kuin tiedän varmaksi, että puristan maailman uskollisinta
kättä."

Aramis jätti Atoksen, laskeusi vuorostaan alas mestauslavalta ja palasi
hotelliin viheltäen Cromwellin ylistykseksi sepitetyn laulun säveltä.
Hän tapasi kaksi ystäväänsä istumassa pöydän ääressä hauskan
takkavalkean edessä; he kallistelivat portviini-pulloa ja haukkoivat
kylmää kananpaistia. Portos syödessään sadatteli äkäisesti parlamentin
kehnoutta; d'Artagnan oli vaiti, mutta hautoi mielessään mitä
rohkeimpia suunnitelmia.

Aramis ilmoitti hänelle, mitä oli sovittu; d'Artagnan hyväksyi sen
nyökkäyksellä ja Portos sanoilla.

"Mainiota!" virkkoi jälkimmäinen; "me muuten olemmekin paikalla
pakohetkellä: on helppo kätkeytyä mestauslavan alle, ja me voimme
oleksia siellä. D'Artagnan, minä, Grimaud ja Mousqueton tapamme
hyvinkin kahdeksan; Blaisois-parasta en tahdo puhua, sillä hän ei
kelpaa muuhun kuin hevosten pitelijäksi. Kaksi minuuttia mieheen tekee
yhteensä neljä minuuttia; Mousqueton saanee puolestaan minuutin
hävitetyksi, se tekee viisi, ja niiden viiden minuutin aikana ehditte
te neljänneslieuen päähän."

Aramis nautti nopeasti palasen ruokaa, joi lasin viiniä ja vaihtoi
pukua.

"Nyt lähden hänen kunnianarvoisuutensa luo", hän sanoi. "Laita sinä
aseet kuntoon, Portos, ja d'Artagnan vartioikoon visusti pyöveliä."

"Eipä hätää; Grimaud on ottanut vartiovuoron Mousquetonilta ja pitää
häntä valppaasti silmällä."

"Huolehdi kuitenkin yhä suuremmasta valppaudesta äläkä ole hetkeäkään
toimettomana."

"Toimettomanako! Hyvä ystävä, kysy Portokselta: enhän suo itselleni
hetkenkään lepoa, leiskun herkeämättömästi jalkeilla kuin
tanssimestari. Voi hitto, kylläpä rakastan tällä hetkellä Ranskaa, ja
onpa hyvä, että ihmisellä on isänmaa, kun muiden isänmaassa viihtyy
niin huonosti!"

Aramis erosi heistä samaan tapaan kuin vastikään Atoksesta, nimittäin
syleillen heitä; sitten hän lähti piispa Juxonin luo ja esitti tälle
pyyntönsä. Juxon suostui sitäkin helpommin, kun hänelle oli jo
ilmoitettu apulaispappia tarvittavan sen varman tapauksen varalta, että
kuningas tahtoi nauttia Herran ehtoollisen, ja olletikin siinä
tapauksessa, että hän halusi kuulla messua.

Piispa astui vaunuihinsa samassa asussa kuin Aramis edellisenä päivänä.
Aramis istuutui hänen viereensä vielä tuntemattomampana kalpeutensa ja
alakuloisuutensa kuin diakonipukunsa johdosta. Ajoneuvot pysähtyivät
Whitehallin edustalle; kello oli noin yhdeksän aamulla. Mitään muutosta
ei näkynyt; etuhuoneet ja käytävät olivat täynnä vartiosotureita kuten
edellisenä iltanakin. Kaksi huovia seisoi kuninkaan huoneen ovella, ja
kaksi muuta käveli parvekkeen edessä mestauslavalla, jonne
pyövelinpölkky oli jo nostettu.

Kuningas oli toivehikkaana, ja Aramiin ilmestyessä vaihtuivat hänen
toiveensa riemastukseksi. Hän syleili Juxonia ja puristi Aramiin kättä.
Piispa puhui kovalla äänellä kaikkien kuullen heidän oletetusta
eilispäiväisestä kohtauksestaan. Kuningas vastasi hänelle, että silloin
lausutut sanat olivat vaikuttaneet paljon hyvää ja että hän kaipasi
vieläkin sellaista keskustelua. Juxon kääntyi läsnäoleviin ja pyysi
heitä jättämään hänet häiritsemättömäksi kuninkaan kanssa. Kaikki
peräytyivät.

Heti kun ovi oli sulkeutunut, virkkoi Aramis nopeasti:

"Sire, te olette pelastettu! Lontoon pyöveli on kadonnut, hänen
apulaisensa katkaisi eilen säärensä teidän majesteettinne ikkunan alla.
Kuulemanne parahdus puhkesi häneltä. Epäilemättä on pyövelin häviäminen
jo havaittu, mutta mitään pyöveliä ei ole lähempänä kuin Bristolissa,
ja tämän noutamiseen menee aikaa. Meillä on siis toimimistilaisuutta
ainakin huomiseen."

"Mutta kreivi de la Fère?" kysyi kuningas.

"Hän on kahden jalan päässä allanne, sire. Suvaitkaa ottaa hiilihanko
ja kopauttakaa kolmasti lattiaan, niin kuulette hänen vastaavan."

Vapisevin käsin tarttui kuningas kohennusrautaan ja survaisi kolmasti
lattiaan säännöllisin väliajoin. Heti kuului altapäin kumeita ja
varovaisia nakutuksia vastaukseksi.

"Se, joka vastaa minulle", virkkoi kuningas, "on siis...?"

"Kreivi de la Fère, sire", sanoi Aramis. "Hän raivaa tietä, jota teidän
majesteettinne pääsee pakenemaan. Parry taasen kohottakoon tuon
marmorilevyn, ja silloin on täältä pääsy avoinna."

"Mutta minulla ei ole mitään työkalua", huomautti Parry.

"Ottakaa tämä väkipuukko", vastasi Aramis; "mutta varokaa tylsyttämästä
sitä liiaksi, sillä te voitte tarvita sitä muunkin puhkaisemiseen kuin
kiskoksen."

"Oi, Juxon", sanoi Kaarlo kääntyen piispaan ja tarttuen hänen molempiin
käsiinsä, "Juxon, pitäkää mielessänne sen miehen rukous, joka on ollut
kuninkaanne..."

"Joka on vieläkin ja ainiaan", virkahti Juxon suudellen hallitsijan
kättä.

"Rukoilkaa koko elämänne aikana tämän aatelismiehen puolesta, jonka
näette tässä, sen puolesta, jonka kuulette jalkojenne alla, ja niiden
kahden muun puolesta, jotka valvovat minun hyväkseni, missä
oleksivatkaan, siitä olen vakuuttunut."

"Sire", vastasi Juxon, "toivomuksenne täytetään. Niin kauan kuin elän,
lähetän joka päivä Jumalalle hartaan rukouksen näiden uskollisten
ystävienne puolesta."

Maanalainen raivaaja pitkitti vielä jonkun aikaa työtänsä, joka kuului
vakaasti lähenevän. Mutta äkkiä tunkeusi käytävästä odottamatonta
melua. Aramis sieppasi hiilihangon ja antoi keskeyttämismerkin.

Melu lähestyi; se kuului useiden ihmisten säännöllisten ja tasaisten
askelten töminältä. Nuo neljä miestä seisoivat liikkumattomina;
kaikkien silmät suuntautuivat oveen, joka avautui verkalleen ja
tavallaan juhlallisesti.

Huoveja oli asetettu kujaksi kuninkaan huoneen eteissuojamaan. Sisälle
astui parlamentin valtuutettu pukeutuneena mustaan ja pahaenteisen
totisena, tervehti kuningasta, kiersi auki pergamenttikääryn ja luki
hänen tuomionsa, kuten on tapana silloin kun tuomitun on noustava
mestauslavalle.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi Aramis Juxonilta.

Juxon ilmaisi eleellä, että hän oli kaikin puolin yhtä tietämätön kuin
Aramiskin.

"Se tapahtuu siis tänään?" virkkoi kuningas ja hänen liikutuksensa oli
huomattava ainoastaan Juxonille ja Aramiille.

"Eikö teille ollut ilmoitettu, sire, että mestaus oli määrätty täksi
aamupäiväksi?" vastasi mustapukuinen mies.

"Minun on siis kuoltava tavallisen pahantekijän tavoin", huudahti
kuningas, "Lontoon pyövelin käsissä?"

"Lontoon pyöveli on kadonnut, sire", ilmoitti parlamentin valtuutettu,
"mutta hänen sijaansa on tarjoutunut muuan mies. Mestausta ei senvuoksi
lykätä pitemmälle kuin te tarvitsette järjestääksenne ajalliset ja
hengelliset asianne."

Lievä hiostus, joka kihoili kuninkaan hiusmartoon, oli ainoana
liikutuksen ilmauksena, mitä hänessä näkyi tämän tiedon johdosta.

Mutta Aramiin kasvot kävivät tuhkanharmaiksi. Hänen sydämensä ei enää
sykkinyt; hän ummisti silmänsä ja nojasi kättänsä pöytään. Nähdessään
tämän musertavan tuskan Kaarlo näytti unohtavan omansa.

Hän astui aatelismiehen luo, tarttui hänen käteensä ja syleili häntä.

"Kas niin, hyvä ystävä", hän sanoi sydämellisesti ja suruisesti
hymyillen, "olkaa miehuullinen!"

Sitten hän kääntyi valtuutettuun ja lausui:

"Olen valmis, sir. Minulla on vain kaksi toivomusta, jotka eivät
luullakseni aiheuta pitkääkään viivytystä; haluan ensiksikin nauttia
Herran ehtoollisen ja toiseksi syleillä lapsiani sekä hyvästellä heitä
viimeisen kerran. Onko se minulle sallittua?"

"Kyllä, sire", vastasi parlamentin valtuutettu.

Ja hän vetäytyi pois.

Tointuessaan puristi Aramis kyntensä lihaan, ja raskas huokaus kohosi
hänen rinnastaan.

"Voi, herra piispa", hän huudahti tarttuen Juxonin käsiin "missä on
Jumala? Missä on Jumala?"

"Poikani", vastasi piispa lujasti, "te ette näe häntä, syystä että
maailman intohimot hämärryttävät katsettanne."

"Ystäväni", haastoi kuningas Aramiille, "älä heittäydy noin
toivottomaksi! Sinä kysyt, missä Jumala on? Jumala näkee sinun
uskollisuutesi ja minun marttyyrikuolemani; usko minua, me saamme
palkintomme kumpainenkin. Syytä senvuoksi ihmisiä siitä, mitä tapahtuu,
äläkä Jumalaa. Ihmiset ne syöksevät minut surmaan ja tuottavat sinulle
murhetta."

"Niin, sire", myönsi Aramis, "niin, te olette oikeassa; ihmiset minun
on otettava tästä tilille, ja sen teenkin."

"Istuutukaa, Juxon", sanoi kuningas vaipuen polvilleen, "sillä nyt on
teidän kuunneltava rippiäni. Jääkää", hän virkkoi Aramiille, joka
liikahti poistuakseen; "samoin sinä, Parry. Minulla ei ole
salaripissäkään sanottavana mitään sellaista, mitä en voisi virkkaa
kaikkien kuullen; jääkää, ja pahoittelen ainoastaan, että koko maailma
ei voi kuulla minua kuten te ja teidän kanssanne."

Juxon istuutui; kuningas polvistui hänen eteensä kuin halvin uskovainen
ja aloitti rippinsä.




SEITSEMÄSKYMMENES LUKU

Remember!


Ripityksensä päätyttyä Kaarlo nautti pyhän ehtoollisen ja pyysi sitten
saada nähdä lapsensa. Kello löi kymmenen; viivytys ei ollut siis käynyt
pitkälliseksi, kuten kuningas oli vakuuttanutkin.

Kuitenkin odotteli kansa jo; mestauksen tiedettiin olevan määrätty
kello kymmeneksi, ja palatsia ympäröiville kaduille sullouduttiin
suurin joukoin. Kuningas alkoi eroittaa sitä etäistä pauhua, jota
väenpaljous ja meri aiheuttivat, kun edellistä intohimot kuohuttelevat
ja jälkimmäistä myrskyt.

Kuninkaan lapset saapuivat, -- prinsessa Charlotte ja Gloucesterin
herttua; edellinen oli vaaleaverinen, kaunis pikku tyttö, silmät
kyynelissä, jälkimmäinen taasen kahdeksan tai yhdeksän vuoden vanha
poika, jonka kuivat silmät ja halveksivasti rypistynyt huuli ilmaisivat
itävää ylpeyttä. Lapsi oli itkenyt kaiken yötä, mutta näiden ihmisten
nähden hän ei antanut luontonsa heltyä.

Kaarlo tunsi sydämensä pakahtuvan näiden kahden lapsensa ilmestyessä,
joita hän ei ollut nähnyt kahteen vuoteen ja jotka nyt saapuivat hänen
luokseen vasta kuolinhetkellä. Kyynel herahti hänen silmäänsä, ja hän
kääntyi pyyhkäisemään sen pois, sillä hän tahtoi näyttäytyä lujana
niiden edessä, joille hän jätti kärsimysten ja onnettomuuksien raskaan
perinnön.

Hän puhutteli ensin tyttöä; vetäen pienokaisen luokseen hän kehoitti
tätä hurskauteen, alistuvaisuuteen ja tyttärelliseen rakkauteen. Sitten
hän otti nuoren Gloucesterin herttuan polvelleen, samalla painaakseen
hänet sydäntään vasten ja suudellakseen häntä.

"Poikani", hän sanoi, "tänne tullessasi olet nähnyt paljon ihmisiä
kaduilla ja eteishuoneissa; nämä ihmiset katkaisevat nyt pään isältäsi,
älä sitä koskaan unohda. Kenties he jonakuna päivänä, nähdessään sinut
luonansa ja pitäessään sinua vallassaan, tahtovat korottaa sinut
kuninkaaksi, syrjäyttäen vallanperimyksestä Walesin prinssin tai Yorkin
herttuan, vanhemmat veljesi, joista toinen on Ranskassa ja toinen
tietymättömissä; mutta sinä et ole kuningas, poikani, etkä voisi siksi
tulla muutoin kuin heidän kuolemansa kautta. Vanno minulle siis, että
sinä et anna asettaa kruunua päähäsi ennen kuin sinulla on laillinen
oikeus sen kantamiseen, sillä jos sen tekisit, -- kuuntele minua
tarkoin poikani, -- jos sen tekisit, koittaisi vielä päivä, jona he
ottaisivat sekä kruunusi että pääsi, ja sinä päivänä et voisi kuolla
levollisesti ja tunnonvaivoitta, niinkuin minä nyt kuolen. Vanno,
poikani."

Lapsi laski kätösensä isän käteen ja sanoi:

"Sire, minä vannon teidän majesteetillenne..."

Kaarlo keskeytti hänet.

"Henry", hän sanoi, "puhuttele minua isäksesi."

"Isä", toisti lapsi, "minä vannon, että he mieluummin saavat tappaa
minut kuin tehdä minusta kuninkaan."

"Hyvä on, poikani", virkkoi Kaarlo. "Syleile minua nyt, ja sinä myös,
Charlotte, älkääkä unohtako minua."

"Voi, emme koskaan, emme koskaan!" huudahtivat molemmat lapset kietoen
käsivartensa kuninkaan kaulaan.

"Hyvästi!" toivotti Kaarlo; "hyvästi, lapseni! Viekää heidät pois,
Juxon; heidän kyyneleensä masentavat minulta miehuuden kuolla."

Juxon otti lapsipoloiset isän sylistä ja jätti heidät tuojiensa
huostaan.

Ovet avattiin heidän takanaan, ja kaikilla oli nyt tilaisuus tunkeutua
sisälle.

Nähdessään olevansa yksinään huovien ja uteliaiden keskellä kuningas
muisti, että kreivi de la Fère oli ihan lähellä lattian alla, missä hän
ei voinut nähdä mitään asiain kulusta ja kenties yhä pysyi hyvissä
toiveissa.

Hän vapisi ajatellessaan, että vähäisinkin melu voisi Atoksesta tuntua
merkiltä ja että tämä kavaltaisi itsensä, jos ryhtyisi jälleen
työhönsä. Kuningas pysyi senvuoksi ihan liikkumattomana ja sai
esimerkillään kaikki läsnäolijat seisomaan hiljaa.

Kaarlo ei erehtynyt; Atos oli tosiaan hänen jalkojensa alla ja
kuunteli, käyden jo epätoivoiseksi, kun merkkiä ei kuulunut.
Kärsimättömyydessään hän alkoi toisinaan jälleen hellitellä kiviä,
mutta pidättyi heti ilmitulon pelosta.

Tätä kamalaa toimettomuutta kesti kaksi tuntia. Kuolonhiljaisuus
vallitsi kuninkaan huoneessa.

Silloin Atos päätti tutkia, mikä saattoi olla aiheena tuohon kolkkoon
ja mykkään pysähdykseen, jota ainoastaan väkijoukon valtava sorina
häiritsi. Hän siirsi hiukan sivulle kangasverhoa, joka peitti muurin
aukkoa, ja laskeutui mestauslavan välipermannolle. Tuskin neljän tuuman
päässä hänen päänsä yllä oli katto, joka parvekkeen tasalla levisi
mestauslavan permantona.

Sorina, jonka hän oli äskeiseen kätköönsä kuullut kumeasti ja
epäselvästi, kaikui nyt kaameana ja uhkaavana ja sai hänet säikkyen
hätkähtämään. Hän astui ihan mestauslavan reunalle asti, veti mustaa
verhoa varovasti syrjään ja näki ratsumiehiä asettuneen selin kamalaan
telineeseen, ratsumiesten takana rivin pertuskamiehiä, näiden takana
muskettisotureita ja vielä edempänä väkijoukon eturivit, jotka
lainehtivat ja kohosivat kuin meuruava ulappa.

-- Mitä onkaan tapahtunut? -- oudosteli Atos vapisten vielä enemmän
kuin verho, jonka poimuja hän rypisteli. -- Väki tunkeilee, sotamiehet
ovat aseissa, ja katsojien joukossa, jotka kaikki tuijottavat ikkunaan,
näen d'Artagnanin! Mitä hän odottaa? Mitä hän katselee? Hyvä Jumala,
ovatkohan he antaneet pyövelin pujahtaa käsistään!

Äkkiä kuului kumeata ja kolkkoa rummutusta torilta; raskaita ja
verkallisia askeleita kuului hänen päänsä yltä. Hänestä tuntui kuin
olisi suuri kulkue tallannut Whitehallin lattioita; pian kuuli hän itse
mestauslavan palkkien natisevan. Hän loi vielä silmäyksen aukiolle, ja
katsojain eleet ilmaisivat hänelle, mitä viimeinen toivon häivä hänen
sydämensä syvyydessä oli estänyt arvaamasta.

Yleisön sorina oli kerrassaan tauonnut. Kaikki silmät olivat tähdätyt
Whitehallin ikkunaan; puoliavoimet suut ja hengitystä pidättelevät
ilmeet osoittivat, että odotettiin kamalaa näytelmää.

Niiden askelten töminä, jotka Atos oli äskeisessä kätköpaikassaan
kuninkaan huoneen alla kuullut ihan yläpuoleltaan, siirtyi nyt hänen
kohdalleen mestauslavalle, joka taipui painonsa alla, niin että palkit
melkein koskettivat onnettoman aatelismiehen päätä. Kaksi huoviriviä
siinä nähtävästi asettui paikoilleen.

Samassa kuului aatelismiehelle hyvin tuttu ylväs ääni hänen
yläpuolellaan lausuvan seuraavat sanat:

"Herra eversti, haluan puhua kansalle."

Atos värisi kiireestä kantapäähän: kuningas siis puhui
mestauslavallaan.

Kaarlo, kyllästyneenä odottamaan kuolemaa, olikin siemaistuaan
kulauksen viiniä ja nautittuaan palasen leipää päättänyt astua suoraa
päätä kuolemaan ja antanut lähtömerkin.

Silloin oli parvekkeelle johtavan ikkunan molemmat puoliskot avattu, ja
kansa oli nähnyt naamioidun miehen astuvan hiljaa esille suuren
suojaman taustalta; hänet oli tunnettu pyöveliksi piilukirveestä, jota
hän piti kädessään. Mies oli lähestynyt mestauspölkkyä ja laskenut
sille piilunsa.

Se oli aiheuttanut ensimmäisen pauhinan, jonka Atos oli kuullut. Tämän
miehen perässä oli tullut Kaarlo Stuart, tosin kalpeana, mutta
levollisesti ja varmoin askelin kävellen kahden papin välissä, takanaan
muutamia ylempiä upseereja, jotka olivat saaneet toimekseen johtaa
mestausta, ja saattueena kaksi riviä pertuskamiehiä, jotka järjestyivät
mestauslavan kumpaisellekin sivulle.

Naamioidun miehen näkeminen oli aiheuttanut pitkällistä sorinaa. Kaikki
olivat kovin uteliaita tietämään, kuka tuo tuntematon pyöveli oli, joka
oli tarjoutunut niin parahiksi, jotta kansalle luvattu kauhunäytelmä
saattoi tapahtua, kun oli jo luultu, että tämä julma toimitus oli
lykätty seuraavaan päivään. Jokainen tähysti häntä senvuoksi tarkoin,
mutta muuta ei ollut havaittavissa kuin että tuntematon oli kokonaan
mustaan pukeutunut keskimittainen mies ja näköjään jo elähtänyt, sillä
kasvoja peittävän naamion alta riippui harmahtava parta.

Mutta kuninkaan ilmestyminen niin tyynenä, jalona ja arvokkaana oli
palauttanut niin hisahtamattoman hiljaisuuden, että kaikki kuulivat
hänen lausumansa toivomuksen saada puhua kansalle.

Tähän pyyntöön oli puhuteltu henkilö epäilemättä vastannut myöntävällä
merkillä, sillä kuningas alkoi nyt puhua lujalla ja sointuvalla
äänellä, joka värähdytteli Atoksen sydäntä.

Hän selitti käyttäytymistänsä kansalle ja antoi sille neuvoja Englannin
menestykseksi.

-- Voi, sanoi Atos itsekseen, -- onko mahdollista, että minä kuulen ja
näen valveilla? Onko mahdollista, että Jumala on siinä määrin hylännyt
edustajansa täällä maan päällä, -- että hän antaa tämän kuolla näin
kurjasti?... Ja minä kun en häntä nähnyt, en saanut hänelle jäähyväisiä
lausua!

Kuului rasahdus, ikäänkuin olisi surma-asetta liikutettu
mestauspölkyllä.

Kuningas keskeytti hyvästelynsä.

"Älkää kajotko piiluun!" kielsi hän.

Ja hän jatkoi puhettaan äskeisestä kohdasta.

Hänen lopetettuaan levisi hyytävä hiljaisuus kreivin yläpuolelle. Hän
laski kätensä otsalleen, ja käden ja otsan välitse tihkui hikihelmiä,
vaikka ilma oli purevan kylmä.

Se hiljaisuus ilmaisi viimeisiä valmistuksia.

Vaiettuaan oli kuningas luonut säälivän katseen väkijoukkoon, ja
irroittaen rintatähtensä, saman timanttikoristeen, jonka kuningatar oli
hänelle lähettänyt, hän ojensi sen Juxonia saattaneelle papille. Sitten
hän otti povestaan pienen timanttiristin, jonka hän niinikään oli
saanut madame Henrietteltä.

"Tämän ristin", hän virkkoi papille, "minä pidän kädessäni viimeiseen
hetkeen asti; kuoltuani te otatte sen minulta."

"Kyllä, sire", vastasi ääni, josta Atos tunsi Aramiin.

Kaarlo oli siihen asti seissyt hattu päässä, mutta heitti sen nyt
viereensä; sitten hän yksitellen avasi ihokkaansa napit, riisui sen
yltään ja laski lähelleen. Pakkasen takia hän pyysi yönuttuaan, joka
hänelle annettiin.

Kaikki nämä valmistukset olivat tapahtuneet hirvittävän tyynesti.

Olisi voinut luulla, että kuningas oli laskeutumassa vuoteelleen eikä
ruumiskirstuunsa.

Vihdoin hän kohotti hiuksiansa kädellään.

"Ovatko ne tiellänne, sir?" kysyi hän pyöveliltä; "siinä tapauksessa ne
voitaisiin sitoa rihmalla."

Sen virkkaessaan Kaarlo loi tuntemattomaan katseen, joka näytti
tahtovan tunkeutua hänen naamarinsa läpi. Tuo niin jalo, tyyni ja luja
silmäys pakotti miehen kääntämään pois päänsä. Mutta kuninkaan syvän
katseen takana hän kohtasi Aramiin hehkuvan tuijotuksen.

Pyövelin jäädessä sanattomaksi kuningas uudisti kysymyksensä.

"Jos pyyhkäisette ne pois kaulalta", vastasi mies kumealla äänellä,
"niin se riittää."

Kuningas siirsi hiuksensa sivulle molemmin käsin ja sanoi
mestauspölkkyä silmäillen:

"Tuo pölkky on hyvinkin matala; eikö ole korkeampaa?"

"Se on tavallisesti käytetty", vastasi naamioitu mies.

"Luuletteko katkaisevanne pääni yhdellä iskulla?" kysyi kuningas.

"Niin toivon", vastasi mestaaja.

Nuo kaksi sanaa _niin toivon_ lausuttiin niin kummallisella
äänenpainolla, että kaikki värähtivät, kuningasta lukuunottamatta.

"Hyvä on", virkkoi kuningas, "ja kuulehan nyt, pyöveli!"

Naamioitu mies astui askeleen kuningasta kohti ja nojasi piiluun.

"En tahdo, että yllätät minut", jatkoi Kaarlo. "Minä polvistun
rukoilemaan; älä vielä silloin iske."

"Ja milloin isken?" tiedusti naamioitu mies.

"Kun lasken kaulani pölkylle ja levitän käsivarteni sanoen:
_Remember_![22] Iske silloin voimakkaasti."

Naamioitu kumarsi hiukan.

"Nyt on tullut hetki eritä maailmasta", virkkoi kuningas ympärillä
seisoville. "Hyvät herrat, minä jätän teidät keskelle myrskyä ja lähden
edellänne ikuisen tyvenen maahan. Hyvästi!"

Hän katsoi Aramiiseen ja nyökkäsi tälle erityisesti.

"Pyydän teitä nyt etääntymään", hän jatkoi, "jättääksenne minut
hiljaiseen häiriintymättömään rukoukseen. Loittone sinäkin", hän lisäsi
naamioidulle miehelle; "se tapahtuu vain hetkiseksi, ja minä tiedän
kyllä, että olen omasi. Mutta muista, ettet iske ennen kuin kuulet
merkkini."

Kaarlo polvistui, teki ristinmerkin ja painoi päänsä permantoa kohti
ikäänkuin suudellakseen sitä; sitten hän nojasi toisella kädellään
siihen ja toisella pölkkyyn, supattaen ranskaksi:

"Kreivi de la Fère, oletteko siellä ja voinko puhua teille?"

Ääni viilsi Atoksen sydäntä kuin jääkylmä teräs.

"Kyllä, teidän majesteettinne", hän vastasi vapisten.

"Uskollinen ystävä, jalo sydän", pitkitti kuningas, "minua ei voitu
pelastaa, sillä säädetty oli toisin. Nyt, vaikka menettelisin
jumalattomastikin, täytyy minun lausua pari sanaa sinulle; olen puhunut
kansalle, olen puhunut Jumalalle, sinulle puhun viimeksi. Tahtoessani
puoltaa pyhäksi katsomaani asiaa olen menettänyt isieni valtaistuimen
ja hävittänyt lasteni perinnön. Miljoona puntaa kullassa on minulla
vielä; sen aarteen kaivoin Newcastlen linnankellariin, lähtiessäni
siitä kaupungista. Sinä yksin tiedät nyt, missä rahat ovat; käytä ne
vanhimman poikani hyväksi sellaiseen aikaan, jolloin katsot sen olevan
hänelle hyödyllisintä. Ja nyt sano minulle hyvästi, kreivi de la Fère!"

"Hyvästi, pyhä marttyyrikuningas!" sopersi Atos kauhun hyytämänä.

Syntyi tovin hiljaisuus, jollaikaa Atoksesta tuntui, että kuningas
nousi ja muutti asentoansa.

Täyteläisellä ja sointuvalla äänellä, joka mestauslavan yli kuului
torillekin, lausui kuningas sitten:

"_Remember_!"

Tuskin oli se sana kajahtanut, kun hirveä isku täräytti mestauslavan
permantoa, jotta tomupilvi pöllähti telineen verhosta ja sokaisi
onnettoman aatelismiehen. Koneellisesti kohotti hän sitten äkkiä
silmänsä ja päänsä, ja lämmin pisara tipahti hänen otsalleen. Atos
kavahti taaksepäin hirmustuneena, samalla kun pisarat karttuivat
tummaksi suihkuksi, joka virtasi lattialle.

Polvilleen lyyhistyneenä Atos jäi hetkiseksi hervottomaan
tainnostilaan. Heikkenevästä sorinasta huomasi hän piankin, että
väkijoukko hajaantui; hän pysyi kuitenkin vielä tuokion
hievahtamattomana, mykkänä ja murtuneena. Sitten hän kääntyi kastamaan
nenäliinansa kulman marttyyrikuninkaan vereen, ja yleisön loitotessa
yhä enemmän hän astui alas, siirsi verhoa sivulle, pujahti kahden
hevosen välitse väen sekaan, jonka pukua hän käytti, ja saapui
ensimmäisenä majataloon.

Huoneeseen tultuaan hän vilkaisi kuvastimeen, näki otsallaan punaisen
laikun, painoi käden otsalleen, veti sen pois kuninkaan vereen
tahrautuneena ja pyörtyi.




YHDESKAHDEKSATTA LUKU

Naamioitu mies


Vaikka kello oli vasta neljä ehtoopäivällä, oli jo ihan pimeä; lunta
tuprusi isoina hiutaleina jääkylmän tuulen myötä. Aramis ilmestyi nyt
vuorostaan ja tapasi Atoksen menehdyksissään, jollei aivan tajuttomana.

Jo ystävän ensimmäiset sanat toinnuttivat kreivin siitä horrostilasta,
johon hän oli sortunut.

"No niin", virkkoi Aramis, "hävisimme kohtalon pakosta."

"Hävisimme, niin!" vastasi Atos. "Jalo ja kovaonninen kuningas!"

"Mitä, oletko haavoittunut?" kysäisi Aramis.

"En, tämä veri on hänen."

Kreivi pyyhki otsansa.

"Missä siis olitkaan?"

"Minne minut jätit, -- mestauslavan alla."

"Ja sinä näit kaikki?"

"En, mutta kuulin kaikki. Jumala varjelkoon minua kokemasta toista
samanlaista tuntia kuin siellä vietin! Eikö tukkani ole vaalennut?"

"Tiedät siis, että minä pysyin hänen luonansa?"

"Kuulin äänesi viimeiseen hetkeen asti."

"Tässä on rintatähti, jonka hän antoi minulle", sanoi Aramis, "ja tässä
risti, jonka otin hänen kädestään; hän tahtoi, että nämä kalleudet
palautettaisiin kuningattarelle."

"Ja tässä on nenäliina niiden kääreeksi", virkkoi Atos.

Ja hän otti taskustaan nenäliinan, jonka oli kastanut kuninkaan vereen.

"Miten on ruumiin suhteen menetelty?" tiedusti hän sitten.

"Cromwellin käskystä se haudataan kuninkaallisin kunnianosoituksin. Me
asetimme ruumiin lyijykirstuun, ja lääkärit palsamoivat nyt onnettoman
hallitsijan maallisia jäännöksiä. Heidän työnsä päätyttyä kuningas
asetetaan surukappeliin näytteille."

"Sitä ivaa!" mutisi Atos synkästi; "kuninkaallisia kunnianosoituksia
sille, jonka he ovat murhanneet!"

"Se todistaa", virkkoi Aramis, "että vaikka kuningas kuolee, kuninkuus
ei kuole."

"Voi!" huudahti Atos, "siinä meni kenties viimeinen ritarikuningas,
mitä maailma saa nähdä."

"No, älä antaudu epätoivoon, kreivi", sanoi karkea ääni portailta,
mistä kuului Portoksen raskasta tömistelyä; "me olemme kaikki
kuolevaisia, ystävä-kullat."

"Tuletpa myöhään, hyvä Portos", huomautti kreivi de la Fère.

"Niin", vastasi Portos, "tapasin tielläni ihmisiä, jotka viivyttivät
minua. Ne tanssivat, senkin hylyt! Kaappasin erästä kaulasta ja taisin
kuristaa häntä hiukan. Samassa ilmestyi paikalle patrulli. Erityisesti
pitelemäni mies ei onneksi kyennyt hisahtamaan muutamaan minuuttiin.
Käytin sitä etua livahtaakseni sivukadulle. Se pikku katu johti minut
vielä soukempaan kujaan. Sitten eksyin. En suurestikaan tunne Lontoota
enkä osaa englanninkieltä; pelkäsin joutuneeni kerrassaan hukkateille,
mutta täällä nyt vihdoinkin olen."

"Entä d'Artagnan?" kysyi Aramis; "etkö ole häntä nähnyt? Olisikohan
hänelle tapahtunut jotakin!"

"Me jouduimme erillemme tungoksessa", kertoi Portos, "ja sitten en enää
mitenkään saanut häntä tavoitetuksi."

"Oh", sanoi Atos hiukan katkerasti, "minä kyllä näin hänet, hän seisoi
etummaisena väkijoukossa ja oli saanut erinomaisen paikan katsellakseen
kaikkea, ja kun näytelmä oli sentään varsin merkillinen, tahtoi hän kai
seurata sen kulkua ihan loppuun saakka."

"Kas, kreivi de la Fère", virkkoi tyyni, vaikka kiivaasta vauhdista
läähättävä ääni, "sinäkö puhut pahaa poissaolevista?"

Tämä moite vihlaisi Atoksen sydäntä. Mutta kun d'Artagnanin näkeminen
raa'an ja julman rahvaan etummaisena oli tosiaan vaikuttanut häneen
syvästi, vastasi hän ainoastaan:

"En puhu sinusta pahaa, hyvä ystävä. Olimme sinusta levottomia, ja minä
vain huomautin, missä olit. Sinä et tuntenut Kaarlo-kuningasta; hän oli
sinulle pelkkä muukalainen, ja sinä et ollut velvollinen rakastamaan
häntä."

Nämä sanat virkkaessaan Atos ojensi kätensä ystävälleen. Mutta
d'Artagnan ei ollut näkevinään tätä liikettä ja piti kätensä viitan
alla.

Atos antoi kätensä hiljaa painua sivulle.

"Uh, kun väsyttää!" huoahti d'Artagnan istuutuen.

"Juo lasillinen portviiniä", esitti Aramis nostaen pöydältä pullon ja
kaataen lasiin; "juo, se virkistää sinua."

"Niin, juokaamme", virkkoi Atos, joka gascognelaisen tyytymättömyydestä
pahoillaan tahtoi kilistää lasia hänen kanssaan, "juokaamme ja sitten
jättäkäämme tämä inhottava maa. Alus odottaa meitä, tiedättehän;
lähtekäämme matkalle tänä iltana, -- meillä ei enää ole täällä mitään
tekemistä."

"Sinullapa on kiire, kreiviseni", virkkoi d'Artagnan.

"Tämä verinen kamara polttaa jalkojani", vastasi Atos.

"Lumi ei tehoa samaten minuun", sanoi gascognelainen levollisesti.

"Mutta mitä soisit meidän vielä tekevän, kun kuningas on kuollut?"
kysyi Atos.

"Sinä et siis katso meille jääneen mitään tehtävää Englannissa,
kreiviseni?" tiedusti d'Artagnan välinpitämättömästi.

"En mitään", vastasi Atos, "muuta kuin epäillä Jumalan laupeutta ja
halveksia omia voimiani."

"No niin", pitkitti d'Artagnan, "minä sitävastoin -- minä kehno
sielu, minä raakamainen töllistelijä, joka lähestyin mestauslavaa
kolmenkymmenen jalan päähän paremmin nähdäkseni muukalaiskuninkaan pään
putoavan, kun en tietenkään säälinyt hänen kohtaloansa -- minä
ajattelen toisin kuin kreivi tässä ... minä jään!"

Atos kalpeni kalpenemistaan; jokainen ystävän lausuma moite värähdytti
hänen sydäntään.

"Vai niin, sinä jäät Lontooseen?" virkkoi Portos d'Artagnanille.

"Niin", vahvisti tämä. "Entä sinä?"

"Perhana", tuumi Portos hiukan hämillään Atoksen ja Aramiin tähden,
"jos sinä jäät, minun tultuani tänne sinun matkassasi, niin en lähde
ilman sinua takaisin; enhän toki jätä sinua yksiksesi tähän ilkeään
maahan."

"Kiitos, oiva veikkonen! Silloin esitänkin sinulle pikku yrityksen,
jonka toteutamme yhdessä kreivin lähdettyä; se juolahti mieleeni tuota
äskeistä näytelmää katsellessani."

"Millainen se on?"

"Mieleni tekee saada selville, kuka tuo naamioitu mies oli, joka niin
auliisti tarjoutui katkaisemaan kuninkaalta kaulan."

"Naamioitu mies!" huudahti Atos; "et siis päästänyt pyöveliä
livahtamaan käsistäsi?"

"Pyöveliäkö?" vastasi d'Artagnan; "hän on yhäti kellarissa,
arvattavasti hyväillen isäntämme viinipulloja. Mutta siitäpä
muistankin..."

Hän astui ovelle.

"Mousqueton!" huusi hän.

"Monsieur!" kuului ääni ikäänkuin maan uumenista.

"Päästä irti vanki", käski d'Artagnan; "kaikki on lopussa."

"Mutta", tokaisi Atos, "kuka siis oli se kurja, joka kohotti kätensä
kuninkaan pään menoksi?"

"Pyövelinviran harrastaja, joka muuten piteli piilua tottuneesti",
huomautti Aramis, "sillä yksi isku riitti, kuten hän _toivoikin_."

"Ettekö nähneet hänen kasvojaan?" kysyi Atos.

"Hänellä oli naamio", vastasi d'Artagnan.

"Mutta sinä, Aramis, joka olit niin lähellä?"

"En nähnyt muuta kuin harmahtavan parran, joka ulottui naamion
alapuolelle."

"Hän oli siis elähtänyt mies?" kysyi Atos.

"Ka, se ei todista mitään", vastasi d'Artagnan. "Kun ottaa itselleen
naamarin, voi siihen lisätä parrankin."

"Minua kiukuttaa, etten seurannut häntä", virkahti Portos.

"Kas, hyvä Portos", ilmoitti d'Artagnan, "juuri se aatos pälkähti minun
päähäni."

Atos oivalsi nyt kaikki; hän nousi seisaalle.

"Suo minulle anteeksi, d'Artagnan", pyysi hän; "olen epäillyt Jumalaa,
joten saatoin epäillä sinuakin. Suo anteeksi, veikkonen!"

"Siitä saamme hetimiten puhua", vastasi d'Artagnan puolittain
hymyillen.

"Kerrohan", hoputti Aramis.

"No niin", haastoi d'Artagnan, "seistessäni siinä katselemassa, en
kuningasta, niinkuin kreivi tässä arveli -- sillä minä tiedän jo, mitä
ihmisen kuoleman näkeminen on, ja se koskee minuun aina pahasti, vaikka
minun pitäisi olla tottunut sellaiseen -- vaan naamioitua pyöveliä,
johtui mieleeni kuten sanoin, että minun pitäisi tutkia, kuka hän oli.
Kun meillä on aina tapana vedota toisiimme ja käyttää toistemme apua,
niinkuin ihminen ottaa toisen kätensä auttamaan toista, silmäilin
koneellisesti ympärilleni tavoittaen Portosta nähdäkseni, sillä minä
olin tuntenut sinut seisomassa kuninkaan vieressä, Aramis, ja kreivin
tiesin olevan mestauslavan alla. Sentähden annankin sinulle anteeksi",
lisäsi hän ojentaen kätensä Atokselle, "sillä sinun on täytynyt kärsiä
hirveästi. Katselin siis ympärilleni, kunnes näin oikeallani pään, joka
oli ollut halkaistuna, mutta välttävästi paikattu kokoon mustalla
kääreellä. 'Lempo soikoon', tuumasin itsekseni, 'tuo sauma näyttää
omaan kuosiini tehdyltä, ja lienenkin joskus ommellut kokoon tuon
kallon'. Siinä seisoi tosiaan se kovaonninen skotlantilainen, Parryn
veli, muistattehan, johon Groslow huvikseen koetti voimaansa, ja jolla
oli vain puoli nuppia ehjänä, kun me hänet tapasimme."

"Aivan oikein", tokaisi Portos, "se mustakanainen mies."

"Sinäpä sen sanoit, sama juuri. Hän viittoi toiselle miehelle, joka
seisoi vasemmallani; käännyin katsomaan ja tunsin kelpo Grimaudin, joka
yksinomaan tähysti tiukasti pyöveliä kuten minäkin."

"'Hei!'" virkoin hänelle. "Kun kreivi aina käyttää tätä yksitavuista
sanaa häntä puhutellessaan, käsitti Grimaud heti, että häntä
tarkoitettiin; hän kiepahti päin ikäänkuin joustimen kieräyttämänä,
tunsi vuorostaan minut ja sanoi naamioituun mieheen viitaten:

"'Hm?' mikä merkitsi: 'Näettekö?'

"'Totta hitossa!' vastasin minä.

"Me ymmärsimme toisiamme täydellisesti.

"Käännyin jälleen skotlantilaiseemme; hänenkin katseensa puhuivat
selvää kieltä.

"Lyhyeen sanoen, kaikki päättyi surkeasti, kuten tiedätte. Väki
poistui; tuli vähitellen ilta. Minä olin vetäytynyt erääseen torin
soppeen Grimaudin ja skotlantilaisen kanssa, jota olin viitannut
jäämään seuraamme. Sieltä näin pyövelin, joka kuninkaan kamariin
mentyään vaihtoi pukua; hänen vaatteensa olivat kai ryvettyneet vereen.
Sitten hän painoi päähänsä mustan hatun, kääriytyi viittaan ja katosi.
Arvasin hänen olevan tulossa ulos ja riensin portin edustalle. Viiden
minuutin kuluttua näimmekin hänen laskeutuvan alas portaita."

"Ja sinä seurasit häntä?" huudahti Atos.

"Tottahan toki!" vastasi d'Artagnan; "mutta vaivatonta se ei ollut.
Tuon tuostakin kääntyi hän katsomaan taaksensa, ja meidän oli pakko
piiloutua tai tekeytyä välinpitämättömäksi. Olisin kyllä saavuttanut ja
surmannutkin hänet; mutta minä en ole itsekäs, ja tahdoin säästää sen
virkistyksen teille, Aramis ja Atos, hiukan lohduttaakseni teitä.
Viimein hän puolisen tuntia samottuaan keskikaupungin mutkikkaimpia
katuja saapui yksinäisen pikku rakennuksen edustalle, missä ei
vähäisinkään melu tai ainoakaan valo ilmoittanut kenenkään asuvan.

"Grimaud veti väljistä housuistaan pistoolin.

"'Hm?' äännähti hän näyttäen asetta.

"'Ei', kielsin minä ja pidätin hänen käsivartensa.

"Olen jo sanonut teille, että minulla oli oma aatokseni. Naamioitu mies
seisahtui matalan ulko-oven eteen ja otti taskustaan avaimen; mutta hän
ei pistänyt sitä lukkoon ennen kuin kääntyi katsomaan, vakoiliko häntä
kukaan. Minä olin kumartunut puun taakse, Grimaudia peitti kivipilari,
ja skotlantilainen heittäysi paremman piilon puutteessa pitkäkseen
kadulle.

"Miekkosemme arveli nähtävästi olevansa yksin, sillä heti jälkeenpäin
kuulin avaimen kiertyvän lukossa, ovi aukesi, ja hän katosi."

"Sitä roistoa!" ärähti Aramis; "mutta nyt sinun palattuasi on hän
saattanut paeta, ja silloin emme häntä enää tapaa."

"Älä nyt, Aramis!" vastasi d'Artagnan; "sinä otaksut minut toiseksi."

"Mutta", huomautti Atos, "tällaikaa..."

"No, eikö minulla ollut täksi aikaa Grimaud ja skotlantilainen
sijaisekseni? Ennen kuin hän oli ehtinyt astua kymmentä askelta talosta
olin minä puolestani kiertänyt koko rakennuksen. Sille ovelle, josta
hän oli mennyt sisälle, asetin skotlantilaisemme ja neuvoin häntä
eleillä, että jos saattamamme mies tulisi ulos, pitäisi hänen seurata
tätä kaikkialle, Grimaudin pysytellessä vuorostaan hänen jäljillään,
sitten palatakseen odottamaan meitä täällä. Grimaudin asetin toiselle
pääsyaukolle, antaen hänelle saman ohjeen, ja tässä nyt olen. Otus on
kierroksessa; kuka nyt tahtoo olla kaadannassa mukana?"

Atos syöksähti syleilemään d'Artagnania, joka pyyhki otsaansa.

"Hyvä ystävä", sanoi hän, "sinä olet tosiaan liian hyvä, kun annat
minulle anteeksi. Olin väärässä, satakertaisesti väärässä; minun olisi
pitänyt tuntea sinut paremmin. Mutta meissä on pohjalla jotakin häijyä,
mikä alituiseen yllyttää meissä epäluuloisuutta."

"Hm", tuumi Portos, "eiköhän tuo pyöveli voine olla herra Cromwell,
joka työn kunnollisesta täyttämisestä varmistuakseen on tahtonut itse
suorittaa sen?"

"Vielä mitä! Cromwell on lyhyt ja pönäkkä, mutta tämä pitkähkö ja
solakka."

"Joku kuolemaan tuomittu sotamies kai, jolle on siitä hinnasta luvattu
armahdus", arveli Atos, "niinkuin onnettoman Chalaisin suhteen
meneteltiin."

"Ei, ei", väitti d'Artagnan, "hän ei astele kuin sotamies eikä huoju
ratsumiehen tavoin. Hänellä on sirot raajat ja ylväs ryhti, kaikesta
huolimatta. Erehdyn pahoin, tai me olemme tekemisissä aatelismiehen
kanssa."

"Aatelismiehenkö!" huudahti Atos; "mahdotonta! Se olisi tahra koko
säädylle."

"Oiva ajo!" ihasteli Portos remahtaen nauruun, joka tärisytti
ikkunoita: "hemmetin hauska ajo!"

"Matkustatko nyt, Atos?" kysyi d'Artagnan.

"En, minä jään", vastasi aatelismies, ja hänen uhkaava eleensä ei
luvannut mitään hyvää henkilölle, jota se tarkoitti.

"Miekat vyölle vain!" sanoi Aramis; "miekat vyölle, -- älkäämme
menettäkö hetkeäkään."

Ystävykset pukeutuivat jälleen ripeästi herrasmiehen asuun,
kiinnittivät miekkansa, kutsuivat yläkertaan Mousquetonin ja Blaisoisin
ja käskivät näiden järjestää heidän tilinsä isännän kanssa ja laittaa
kaikki lähtökuntoon, koska he luultavasti jo samana yönä olivat
jättämässä Lontoon taaksensa.

Pimeys oli tummunut yhä synkemmäksi, vielä putoilevat
lumihiutaleet näyttivät kietovan suunnattomaan käärinliinaan
kuningasmurhaaja-kaupungin. Kello oli noin seitsemän illalla, ja
kaduilla liikkui tuskin ketään; kukin istui kotinsa perhepiirissä ja
puheli hiljaa kamalan päivän tapauksista.

Levätteihinsä verhoutuneina ystävykset samosivat aukioiden poikki ja
katuja pitkin, jotka päivällä olivat olleet niin tulvillaan väkeä,
mutta nyt levisivät autioina. D'Artagnan kulki edellä, alituiseen
etsien ristejä, joita hän oli tikarillaan raapaissut seiniin; mutta oli
niin pimeä, että hänen oli hyvin vaikea tuntea niitä. Kuitenkin oli
d'Artagnan niin hyvin painanut mieleensä jokaisen pylvään,
suihkulähteen ja kyltin, että hän puolen tunnin kuluttua päätyi
ennenmainitun yksinäisen talon edustalle kolmen kumppaninsa keralla.

D'Artagnan luuli ensi hetkellä, että Parryn veli oli kadonnut, mutta
hän erehtyi: kotimaansa tunturijäätikköihin tottunut skotlantilainen
oli oikaissut vartalonsa pilaria vasten, ja ikäänkuin jalustaltaan
suistettuna kuvapatsaana oli kylmien säiden karaisema mies antanut
lumen kasautua vaipaksi ylleen. Ystävysten lähestyessä hän astahti
esiin.

"Kas", virkkoi Atos, "siinähän uskollinen palvelija! Kautta taivaan,
kunnon ihmiset ovat vähemmän harvinaisia kuin luullaan; tämä on
rohkaisevaa."

"Älkäämme kovin kerkeästi sitoko seppeleitä skotlantilaisellemme",
huomautti d'Artagnan; "minä luulen, että se veitikka on täällä omissa
asioissaan. Olen kuullut sanottavan, että ne herrat, jotka ovat tulleet
maailmaan toisella puolella Tweedia, ovat pitkävihaisia. Pitäköön
Groslow varansa; hänelle voisi käydä huonosti, jos hän tapaisi tämän
miehen."

Eroten ystävistään hän lähestyi skotlantilaista ja ilmoittausi tälle.
Sitten hän viittasi kumppaneitansa tulemaan paikalle.

"_Well_?" kysyi Atos englanninkielellä.

"Ketään ei ole tullut ulos", vastasi Parryn veli.

"Hyvä; jää sinä tämän miehen luo, Portos, ja sinä myös, Aramis.
D'Artagnan opastaa minut Grimaudin luo."

Grimaud ei ollut vähemmän nokkela kuin skotlantilainen; hän oli
kyyristynyt onttoa halavaa vasten, jota käytti vahtikojuna. D'Artagnan
luuli hetkiseksi kuten edellisellekin vartiopaikalle tullessaan, että
naamioitu mies oli ilmestynyt esiin ja saanut vakoojan kintereilleen.

Äkkiä pistäysi näkyviin pää, ja kuului hiljainen vihellys.

"Hei!" virkahti Atos.

"Niin", vastasi Grimaud.

He lähestyivät halavaa.

"No", kysyi d'Artagnan, "onko ketään tullut ulos?"

"Ei, vaan mennyt sisälle", vastasi Grimaud.

"Mieskö vai nainen?"

"Mies."

"Ahaa", sanoi d'Artagnan, "heitä on siis kaksi!"

"Soisin olevan neljä", virkkoi Atos, "jotta olisimme edes muodollisesti
tasaväkisiä."

"Kenties heitä onkin neljä", huomautti d'Artagnan.

"Kuinka niin?"

"Eikö muita miehiä ole voinut olla talossa odottelemassa näiden kahden
tuloa?"

"Sen voi nähdä", sanoi Grimaud viitaten ikkunaan, jonka luukuista
tunkeusi muutamia valonsäteitä.

"Olet oikeassa", vastasi d'Artagnan; "kutsukaamme toisetkin tänne."

He kiersivät rakennuksen antaakseen Portokselle ja Aramiille merkin
tulla toiselle puolelle.

Nämä kiirehtivät sinne innoissaan.

"Oletteko nähneet jotakin?" he kysyivät.

"Emme, mutta näemme pian", vastasi d'Artagnan osoittaen Grimaudia, joka
kiviseinän rosoihin tarraten oli jo kavunnut viisi tai kuusi jalkaa
korkealle maasta.

Kaikki neljä lähestyivät. Grimaud pitkitti nousuansa ketterästi kuin
kissa. Viimein hän sai siepatuksi kiinni koukusta, jota käytettiin
ikkunaluukun kiinnittämiseksi seinään sen ollessa auki. Samalla kertaa
tapasi hänen jalkansa reunuksen, joka näytti suovan hänelle riittävän
tukikohdan, sillä hän ilmaisi merkillä päässeensä määränpäähän. Sitten
hän painoi silmänsä luukun raolle.

"No?" tiedusti d'Artagnan.

Grimaud haritti kaksi sormea kädestään.

"Puhu", käski Atos; "merkkisi eivät näy. Montako heitä on?"

Grimaud teki ponnistuksen.

"Kaksi", hän vastasi. "Toinen on kääntynyt tänne päin, ja toinen on
selin minuun."

"Hyvä! Ja kuka se on, jonka kasvot näet?"

"Sama mies, jonka näin tulevan."

"Tunnetko häntä?"

"Luulin jo äsken tuntevani enkä erehtynyt: hän on pönäkkä ja lyhyt."

"Ken se on?" kysyivät kaikki ystävykset yhtaikaa matalalla äänellä.

"Kenraali Oliver Cromwell."

Ystävykset katsoivat toisiinsa.

"Entä toinen?" kysyi Atos.

"Laiha ja solakka."

"Se on pyöveli", virkkoivat d'Artagnan ja Aramis yhteen suuhun.

"Näen ainoastaan selkäpuolen", jatkoi Grimaud; "mutta malttakaa, hän
liikahtaa, hän kääntyy, -- ja jos hän on pannut pois naamarinsa, voin
nähdä ... ah!"

Niinkuin sydämeen iskettynä hellitti Grimaud rautakoukun ja putosi
selkä edellä alas kumeasti huoaten. Portos vastaanotti hänet syliinsä.

"Näitkö hänet?" kysyivät ystävykset.

"Näin", vastasi Grimaud tukka pystyssä ja hiki otsalla.

"Sen laihan miehen?" sanoi d'Artagnan.

"Niin."

"Pyövelin?" lisäsi Aramis.

"Niin."

"Ja kuka se on?" tiedusti Portos.

"Hän! hän!" änkkäsi Grimaud kalpeana kuin ruumis ja vapisevin käsin
tarttuen herransa käteen.

"Kuka hän?" kysyi Atos.

"Mordaunt!..." vastasi Grimaud.

D'Artagnan, Portos ja Aramis huudahtivat ilahtuneina.

Atos astui askeleen taaksepäin ja laski kätensä otsalleen.

"Sallimus!" jupisi hän.




KAHDESKAHDEKSATTA LUKU

Cromwellin talo


Mordauntia oli d'Artagnan tosiaan väijynyt häntä tuntematta.

Taloon mennessään hän oli riisunut naamarinsa ja harmaan tekopartansa,
joita oli käyttänyt valeasunaan, noussut ylös portaita, avannut oven ja
astunut huoneeseen, jonka tummia seinäverhoja valaisi lamppu. Siellä
istui pöydän ääressä mies kirjoittamassa.

Tämä mies oli Cromwell.

Cromwellilla tiedetään Lontoossa olleen pari kolme hänen ystävilleenkin
yleensä tuntematonta olopaikkaa, jotka hän ilmaisi ainoastaan
likeisimmille uskotuilleen. Muistettaneen, että Mordaunt voitiin lukea
jälkimmäisiin.

Hänen tullessaan Cromwell kohotti päätänsä.

"Tekö siinä, Mordaunt!" virkkoi hän; "tulette myöhään."

"Kenraali", vastasi Mordaunt, "tahdoin nähdä loppuun asti toimituksen,
ja se viivytti minua."

"Vai niin", sanoi Cromwell; "en ole yleensä luullut teitä noin
uteliaaksi."

"Olen aina utelias näkemään teidän ylhäisyytenne vihollisia kukistuvan,
ja tämä ei ollut niistä vähäpätöisimpiä. Mutta te, kenraali, ettekö te
ollut Whitehallissa?"

"En", vastasi Cromwell.

Syntyi hetkisen äänettömyys.

"Oletteko kuullut mitään yksityiskohtia?" kysyi Mordaunt.

"En ollenkaan. Olen ollut täällä aamusta asti. Tiedän ainoastaan, että
suunniteltiin yritystä kuninkaan pelastamiseksi."

"Ah, te tiesitte sen?" virkahti Mordaunt.

"Sillä ei ollut erityisempää merkitystä. Neljän työmiehiksi pukeutuneen
miehen piti siepata kuningas vankeudesta ja viedä hänet Greenwichiin,
missä häntä odotti alus."

"Ja kaiken tämän tietäessänne teidän ylhäisyytenne pysytteli täällä,
kaukana syrjässä, tyynenä ja toimettomana!"

"Tyynenä kyllä", vastasi Cromwell, "mutta kuka sanoo, että olin
toimeton?"

"Mutta jos salajuoni olisikin onnistunut?"

"Sen olisin suonut."

"Minä ajattelin, että teidän ylhäisyytenne piti Kaarlo I:n kuolemaa
Englannin menestykselle välttämättömänä pahana."

"Niin", vastasi Cromwell, "se on vieläkin käsitykseni. Mutta muuta ei
tarvittu kuin että hän vain kuoli; parempi olisi kenties ollut, että se
ei olisi tapahtunut mestauslavalla."

"Minkätähden, teidän ylhäisyytenne?"

Cromwell hymyili.

"Suokaa anteeksi", tiukkasi Mordaunt, "mutta te tiedätte, kenraali,
että opiskelen valtiotaitoa ja haluan kaikissa olosuhteissa käyttää
hyödykseni opetusta, mitä herrani suvaitsee minulle antaa."

"No, sentähden, että olisi sanottu minun tuomituttaneen hänet lain
nimessä, mutta armosta päästäneen hänet pakenemaan."

"Mutta jos hän olisikin paennut tapaamattomiin?"

"Mahdotonta."

"Mahdotontako?"

"Niin, olin ryhtynyt varokeinoihin."

"Ja tunteeko teidän ylhäisyytenne ne neljä miestä, jotka olivat
yrittämässä kuninkaan vapautusta?"

"Ne olivat ne neljä ranskalaista, joista madame Henriette oli
lähettänyt kaksi puolisonsa seurueeseen ja Mazarin kaksi minun
luokseni."

"Luuletteko, sir, että Mazarin oli valtuuttanut heidät toimimaan
siten?"

"Hyvin mahdollista, mutta hän asettuu heistä eroon."

"Niinkö luulette?"

"Olen varma siitä."

"Miksi?"

"Koska heidän hankkeensa meni myttyyn."

"Teidän ylhäisyytenne antoi minulle noista ranskalaisista kaksi silloin
kun he eivät olleet tehneet muuta rikkomusta kuin olleet aseissa Kaarlo
I:n puolesta. Luovuttaisiko teidän ylhäisyytenne nyt, kun he ovat
hommanneet valtiopetosta, minulle kaikki neljä?"

"Ottakaa vain", vastasi Cromwell.

Mordaunt kumarsi, huulet julman voitonriemun hymyssä.

"Mutta", virkkoi Cromwell huomatessaan, että Mordaunt aikoi kiittää
häntä, "palatkaamme onnettomaan Kaarloon. Kuuluiko väkijoukossa
huutoja?"

"Hyvin vähän, ja kaikui myös: 'Eläköön Cromwell'"

"Minne te olitte asettunut?"

Mordaunt tähysti kenraalia tovin ja yritti lukea tämän silmistä, oliko
valtiomies kysynyt vain näön vuoksi ja kaikki jo tietäen.

Mutta Mordauntin hehkuva katse ei kyennyt tunkeutumaan Cromwellin
silmän tummaan syvyyteen.

"Minulla oli paikka, mistä sain nähdyksi ja kuulluksi kaikki", vastasi
Mordaunt.

Nyt oli Cromwellin vuoro tuijottaa tiukasti Mordauntiin ja tämän
tekeytyä tutkimattomaksi. Jonkun sekunnin silmättyään ylipäällikkö
käänsi katseensa välinpitämättömästi.

"Tilapäinen pyöveli näkyy suoriutuneen tehtävästänsä varsin hyvin", hän
sanoi. "Isku kuuluu olleen mestarin kädestä annettu."

Mordaunt muisti Cromwellin maininneen, että hän ei ollut kuullut mitään
yksityiskohtia mestauksesta, ja hän johtui siihen vakaumukseen, että
kenraali oli ollut sitä katselemassa jonkun uutimen tai kaihtimen
taakse kätkeytyneenä.

"Niin", vastasi Mordaunt levollisella äänellä ja järkkymättömin
kasvoin, "yksi isku riitti."

"Kenties se oli hänen alaansa", huomautti Cromwell.

"Niinkö luulette, sir?"

"Miksen?"

"Mutta hänellä ei ollut pyövelin käytöstapaa."

"Ja kuka muu kuin pyöveli olisi voinut tarjoutua noin kamalaan
ammattiin?" kysyi Cromwell.

"Mutta", selitti Mordaunt, "kenties joku Kaarlo-kuninkaan omakohtainen
vihamies oli vannonut kostoa ja tahtoi nyt pitää valansa; kenties joku
aatelismies, jolla oli vakavat syyt vihata kukistunutta kuningasta,
tiesi hänen aikovan paeta ja asettui tuolla tavoin hänen tielleen
naamari kasvoilla ja piilu kädessä, ei pyövelin varamiehenä, vaan
sallimuksen valtuutettuna."

"Mahdollista kyllä", myönsi Cromwell.

"Ja jos seikka olisi sellainen", jatkoi Mordaunt, "tuomitsisiko teidän
ylhäisyytenne silloin hänen tekonsa?"

"Sen arvosteleminen ei kuulu minulle", vastasi Cromwell. "Se jää hänen
ja Jumalan asiaksi."

"Mutta jos teidän ylhäisyytenne tuntisi sen aatelismiehen?"

"Minä en häntä tunne, sir", vastasi Cromwell, "enkä tahdo tulla
tuntemaan. Mitä minä välitän, oliko se tuo tai tämä? Kun Kaarlo kerran
oli tuomittu, ei häneltä mies katkaissut päätä, vaan piilu."

"Mutta ilman sitä miestä olisi kuningas kuitenkin pelastunut",
muistutti Mordaunt.

Cromwell hymyili.

"Ehdottomasti", väitti toinen; "olettehan itse sanonut, että hänet
olisi siepattu vankeudesta."

"Ja viety Greenwichiin. Siellä hän olisi neljän pelastajansa kanssa
astunut erääseen alukseen. Mutta siinä aluksessa oli neljä minun
miestäni ja viisi tynnyrillistä valtion ruutia. Merellä nämä neljä
olisivat laskeutuneet purteen, ja te olette jo siksi taitava
valtiomiehen alokas, että minun ei tarvitse selittää enempää."

"Ulapalla olisivat he kaikin singonneet ilmaan."

"Aivan. Räjähdys olisi suorittanut, mitä piilu ei ollut saanut tehdä.
Kaarlo-kuningas olisi kadonnut jäljettömiin. Olisi sanottu, että hän
oli päässyt inhimillistä oikeutta pakoon, mutta että taivaallinen kosto
oli seurannut häntä ja tavoittanut hänet; me olisimme olleet vain
tuomareina ja Jumala itse pyövelinä. Nähkääs, sen suunnitelman minulta
tärveli teidän naamioitu aatelismiehenne, Mordaunt. Huomaatte siis
olleeni oikeassa, kun en tahtonut tulla tuntemaan häntä, sillä hänen
hyvästä harrastuksestaan huolimatta en totisesti osaisi olla hänelle
kiitollinen palveluksestaan."

"Kumarran kuten aina ja nöyryytän itseni teidän edessänne, sir",
virkkoi Mordaunt: "te olette syvämielinen ajattelija, ja teidän
ajatuksenne miinoitetusta aluksesta on suurenmoinen", hän lisäsi.

"Järjetön", väitti Cromwell, "koska se jäi hyödyttömäksi.
Valtiollisessa elämässä on ainoastaan sellainen aatos suuri, joka
kantaa hedelmiä; kaikki onnistumattomat hankkeet ovat tyhmiä ja
kypsymättömiä. Tänä iltana lähdette senvuoksi Greenwichiin, Mordaunt",
jatkoi Cromwell nousten; "te kysytte 'Salaman' laivuria, näytätte
hänelle kaikista kulmistaan solmittua valkoista nenäliinaa, joka oli
sovittuna merkkinä, käskette väen palata maihin ja toimitatte ruudin
viedyksi takaisin arsenaliin, ellei..."

"Ellei...?" kertasi Mordaunt, jonka kasvot olivat Cromwellin puhuessa
kirkastuneet rajusta ilosta.

"Ellei alus nykyisessä kunnossaan sovellu yksityisiin aikeisiinne."

"Voi, mylord, mylord!" huudahti Mordaunt. "Ottaessaan teidät
valitukseen Jumala antoi teille katseensa, jota ei mikään vältä."

"Taidattepa puhutella minua mylordiksi!" sanoi Cromwell nauraen.
"Olkoon menneeksi näin kahden kesken, mutta pitäkää tarkoin varanne,
että sellainen sana ei pujahda kieleltänne yksinkertaisten
puritaaniemme kuullen."

"Eikö teidän ylhäisyyttänne jo pian julkisestikin puhutella siten?"

"Sitä ainakin toivon", myönsi Cromwell, "mutta vielä ei ole aika
tullut."

Hän otti viitan ylleen.

"Te lähdette, sir?" kysyi Mordaunt.

"Niin", vastasi Cromwell; "olen maannut täällä eilen ja toissapäivänä,
ja te tiedätte, että tapani ei ole nukkua kolmea yötä peräkkäin samalla
vuoteella."

"Teidän ylhäisyytenne suo minulle siis vapautta koko yöksi?" sanoi
Mordaunt.

"Ja huomispäiväksikin, jos on tarvis", vastasi Cromwell. "Eilisillasta
asti", hän lisäsi hymyillen, "te olette tehnyt kylliksi minun tiliini,
ja jos teillä on mitään yksityisiä asioita järjestettävänä, on
kohtuullista teidän saada lomaa."

"Kiitos, sir; se tulee toivoakseni hyvin käytetyksi."

Cromwell teki Mordauntille merkin päällään. Sitten hän virkkoi
kääntyen:

"Oletteko aseistettu?"

"Minulla on miekkani", vastasi Mordaunt.

"Ja teillä ei ole ketään odottamassa ulko-ovella?"

"Ei ketään."

"Silloin pitänee teidän tulla minun kanssani, Mordaunt."

"Kiitän tarjouksesta, sir; mutta ne mutkat, joita teidän on tehtävä
käyttäessänne maanalaista käytävää, viivyttäisivät minua, ja sen
jälkeen mitä äsken kerroitte olen kenties jo menettänyt liiaksikin
aikaa. Minä lähden katuovesta."

"Menkää siis", myöntyi Cromwell.

Ja painamalla salaista nastaa hän avasi oven, joka oli niin
huolellisesti kätketty laudoitukseen, että tottuneinkaan silmä ei olisi
kyennyt sitä keksimään.

Tämä teräsjoustimen varassa liikkuva ovi sulkeutui jälleen hänen
takanaan.

Se oli noita kätkettyjä pääsyteitä, joita historia mainitsee olleen
kaikissa Cromwellin asumissa salaperäisissä taloissa.

Sieltä kulki käytävä sivukadun alitse sokkeloiseen luolaan, jonka aukko
oli toisen rakennuksen puutarhassa sadan askeleen päässä siitä, mistä
tulevainen protektori oli vastikään lähtenyt.

Vasta tuon kohtauksen loppupuolella oli Grimaud huolimattomasti kokoon
vedettyjen uutimien raosta nähnyt nuo kaksi miestä ja perätysten
tuntenut Cromwellin ja Mordauntin.

Olemme jo maininneet, mikä teho sillä tiedolla oli neljään ystävykseen.

D'Artagnan oli ensimmäinen, joka malttoi mielensä.

"Mordaunt!" virkkoi hän; "kautta taivaan, Jumala itse lähettää hänet
meille."

"Niin", sanoi Portos; "lyökäämme säpäleiksi ovi ja hyökätkäämme hänen
kimppuunsa."

"Päin vastoin", esti d'Artagnan, "älkäämme mäikyttäkö mitään, sillä
melu hälyttäisi tänne väkeä; jos hän, kuten Grimaud sanoo, on arvoisan
valtiaansa seurassa, niin täällä varmaankin on viidenkymmenen askeleen
päässä joku rautakylkinen vartio kätkettynä. Hei, Grimaud, tule tänne
ja yritä pysyä ketaroillasi!"

Grimaud lähestyi. Hänen vimmastuksensa oli palannut tajun mukana, mutta
hän kykeni kuitenkin hallitsemaan itsensä.

"Kas niin", jatkoi d'Artagnan, "nouse nyt jälleen ylös ja sano meille,
onko Mordauntilla vielä seuraa, valmistautuuko hän lähtemään ulos tai
menemään makuulle. Jos hänellä on seuraa, niin me odotamme, kunnes
tapaamme hänet yksinään; jos hän lähtee ulos, niin sieppaamme hänet
kadulta, -- jos hän jää taloon, niin särjemme ikkunan. Se aiheuttaa
toki vähemmän melua ja on helpompaa kuin oven murtaminen."

Grimaud alkoi hiljaa kavuta ikkunaan.

"Vartioitkaa te toista pääsytietä, Atos ja Aramis; me jäämme tänne
Portoksen kanssa."

Molemmat ystävykset noudattivat kehoitusta.

"No, Grimaud?" kysyi d'Artagnan.

"Hän on yksin", ilmoitti Grimaud.

"Oletko varma siitä?"

"Olen."

"Mutta me emme ole nähneet hänen kumppaninsa poistumista."

"Kenties hän on lähtenyt toisesta ovesta."

"Mitä hän tekee?"

"Kääriytyy viittaansa ja vetää sormikkaita käsiinsä."

"Silmät auki!" mutisi d'Artagnan.

Portos kouraisi tikariansa, vetäen sen koneellisesti tupesta.

"Takaisin tikarisi, veikkoseni", sanoi d'Artagnan; "iskeminen ei tässä
tule ensimmäisenä kysymykseen. Hän on hallussamme, toimikaamme hyvässä
järjestyksessä. Meillä on muutamia molemminpuolisia selityksiä
vaadittavana toisiltamme, ja tästä tulee Armentièresin kohtauksen
toisinto; toivokaamme vain, että tällä hornanhengellä ei ole mitään
sikiötä ja että hänen mukanaan rusentuu lopullisesti koko pesye."

"Hiljaa!" virkkoi Grimaud; "nyt hän tekee lähtöä. Hän lähestyy lamppua,
puhaltaa sen sammuksiin, -- en näe mitään."

"Alas siis, alas!"

Grimaud hyppäsi takaperin alas ja putosi jaloilleen. Lumi tukahutti
jysäyksen. Ei kuulunut mitään melua.

"Mene sanomaan Atokselle ja Aramiille, että he asettukoot molemmin
puolin oveansa, niinkuin myöskin Portos ja minä teemme; taputtakoot
käsiään, kun ovat siepanneet hänet; me menettelemme samaten, jos hän
joutuu meidän saaliiksemme."

Grimaud katosi.

"Portos, Portos", varoitti d'Artagnan, "vedä paremmin kokoon leveät
hartiasi, hyvä ystävä; hän ei saa ulos astuessaan nähdä mitään."

"Kunpahan tulisi tätä kautta!"

"Vaiti!" kielsi d'Artagnan.

Portos painautui muuriin kuin tahtoen tunkeutua sen sisälle. D'Artagnan
teki samaten.

Nyt kuultiin Mordauntin kaikuvat askeleet portailta. Huomaamatta jäänyt
oviluukku siirtyi uurroksestaan naristen sivulle. Mordaunt tähyili
ympärilleen, mutta ystävysten varokeinojen johdosta hän ei nähnyt
mitään. Sitten hän pisti avaimen lukkoon; ovi avautui, ja hän ilmestyi
kynnykselle.

Samassa hän seisoi kasvoista kasvoihin d'Artagnanin edessä. Hän tahtoi
vetää oven kiinni. Portos ryntäsi käsiksi ripaan ja tempasi oven
selkiselälleen.

Portos taputti kolmasti käsiänsä. Atos ja Aramis juoksivat paikalle.

Mordaunt vaaleni tuhkanharmaaksi, mutta hän ei äännähtänytkään, ei
huutanut apua.

D'Artagnan astui suoraan Mordauntia kohti ja ikäänkuin työnsi hänet
rinnallaan takaperin ylös portaita, joita valaisi lamppu, niin että
gascognelainen ei hetkeksikään menettänyt Mordauntin käsiä näkyvistään;
mutta Mordaunt oivalsikin kyllä, että jos hän olisi saanut surmatuksi
d'Artagnanin, olisi häntä vastassa ollut vielä kolme muuta vihollista.
Hän ei senvuoksi liikahtanutkaan puolustautuakseen, ei tehnyt
ainoatakaan uhkaavaa elettä. Sisäovelle tullessaan Mordaunt tunsi
selkänsä tölmäävän sitä vasten ja arveli kai loppunsa tulevan siinä;
mutta hän erehtyi, sillä d'Artagnan ojensi kätensä ja avasi oven.
Mordaunt ja hän olivat nyt huoneessa, missä nuori mies oli kymmenen
minuuttia takaperin haastellut Cromwellin kanssa.

Portos astui sisälle hänen perässään; hän oli kurottautunut ottamaan
alas riippulampun ja sytytti nyt sen avulla huoneessa olevan
pöytälampun.

Atos ja Aramis ilmestyivät ovelle ja lukitsivat sen avaimella.

"Suvaitkaahan istuutua", kehoitti d'Artagnan ojentaen nuorelle miehelle
tuolin.

Tämä otti sen d'Artagnanin kädestä ja istuutui kalpeana, mutta tyynenä.
Aramis asetti kolmen askeleen päähän hänestä kolme tuolia, --
itselleen, d'Artagnanille ja Portokselle.

Atos meni istuutumaan huoneen etäisimpään nurkkaan ja näytti päättäneen
jäädä syrjästä katsomaan alkavaa kohtausta.

Portos asettui d'Artagnanin vasemmalle ja Aramis oikealle puolelle.

Atos näytti alakuloiselta. Portos hykerteli kämmeniään kuumeellisen
kärsimättömänä.

Aramis pureskeli hymyillen huultansa, kunnes siitä tiukkui verta.

D'Artagnan oli ainoa, joka ainakin ulkonaisesti hillitsi itsensä.

"Herra Mordaunt", hän virkkoi nuorelle miehelle, "kun sattuma
vihdoinkin toimitti meidät koolle, hukattuamme näin monta päivää
toistemme kintereillä juoksemiseen, niin pakiskaamme hiukan, jos
suvaitsette."




KOLMASKAHDEKSATTA LUKU

Keskustelu


Mordaunt oli yllätetty niin aavistamattomasti, hän oli peräytynyt ylös
portaita vielä niin sekavin tuntein, että hän ei ollut kyennyt
harkitsemaan asemaansa; hänen ensimmäisenä vaikutelmanaan oli vain
ollut se mielenkuohu, se hämmästys ja voittamaton säikky, jotka
valtaavat jokaisen ihmisen, kun hänen käsivarteensa tarttuu vimmainen
ja ylivoimainen vihollinen juuri hetkellä, jolloin hän luulee tämän
vihollisen oleskelevan ihan muualla ja muissa toimissa.

Mutta istuuduttuaan, huomattuaan saaneensa lykkäystä missä mielessä
hyvänsä, hän kokosi ajatuksensa ja ponnisti kaikki sielunvoimansa
käytäntöön.

D'Artagnanin hehkuva katse ei nyt enää pelottanut häntä, vaan ikäänkuin
elvytti häntä sähköisesti, sillä vaikka tämä katse leimusi häntä
vastaan uhkaa, oli se kuitenkin vilpitön vihassaan ja äkäännyksessään.
Valmiina käyttämään jokaista tarjoutuvaa tilaisuutta selviytyäkseen
jutusta joko väkivallalla tai viekkaudella vetäysi Mordaunt siis kokoon
kuin karhu, kun tämä pesänsä suojasta näköjään liikkumattomalla
silmällään vakoilee kaikkia saartajansa liikkeitä.

Nopeasti suuntausi hänen silmänsä kuitenkin pitkään ja tukevaan
miekkaan, joka riippui hänen kupeellaan; huomaamattomasti laski hän
vasemman kätensä sen kahvaan, siirsi sen oikean kätensä ulottuviin ja
istuutui, kuten d'Artagnan pyysi.

Jälkimmäinen epäilemättä odotti kuulevansa jonkun äkäisen
mielenilmauksen, siitä aloittaakseen tuollaisen ivallisen tai murhaavan
keskustelun, jollaisia hän osasi niin taitavasti pitää vireillä. Aramis
virkkoi hiljaa itsekseen: "Nyt saamme kuulla kuluneita lauseparsia."
Portos pureskeli viiksiään ja jupisi: "Joutavia metkuja, perhanassa,
mokoman käärmeenpoikasen musertamiseksi!" Atos vetäysi vielä enemmän
soppeensa, liikkumattomana ja kalpeana kuin marmorikuva, mutta
kuitenkin tuntien hien kihoilevan otsalleen.

Mordaunt ei hiiskunut sanaakaan; varmistuttuaan siitä, että miekka oli
mukavasti käden tavattavissa, hän vain tyynesti laski säärensä ristiin
ja odotti.

Hiljaisuutta ei voinut jatkua pitempään sen käymättä naurettavaksi.
D'Artagnan käsitti sen, ja koska hän oli pyytänyt Mordauntia
istuutumaan _pakinalle_, katsoi hän olevansa asiallinen aloittamaan
keskustelunkin.

"Te näytte, monsieur", hän virkkoi pilkallisen kohteliaasti, "vaihtavan
asua melkein yhtä joutuisasti kuin olen nähnyt niiden italialaisten
näyttelijäin tekevän, joita kardinaali Mazarin on kutsunut Bergamosta
ja joita kaiketi tekin olette katsellut oleskellessanne Ranskassa."

Mordaunt ei vastannut.

"Äsken", jatkoi d'Artagnan, "te käytitte valepukunanne tai ehkä
oikeastaan varsinaisena vaatepartenanne murhamiehen asua, ja nyt..."

"Ja nyt sitävastoin näyttäydyn murhattavan miehen vaatteissa, niinkö?"
vastasi Mordaunt tyynesti ja lyhyeen.

"Voi, monsieur", pahoitteli d'Artagnan, "kuinka voittekaan sanoa niin,
kun olette aatelismiesten seurassa ja kannatte noin vankkaa säilää
kupeellanne!"

"Ei ole niin vankkaa säilää, monsieur, että se vastaisi neljää miekkaa
ja neljää tikaria, ottamattakaan lukuun ulkona odottelevien
saattolaistenne kalpoja ja väkipuukkoja."

"Suokaa anteeksi, monsieur", huomautti d'Artagnan, "te erehdytte:
katuovelle jääneet eivät ole saattolaisiamme, vaan lakeijoitamme.
Mieleni tekee nähdä kaikki määritellyksi tunnollisesti oikeilla
nimityksillään."

Mordaunt vastasi vain hymyllä, joka ivallisesti rypisti hänen huuliaan.

"Mutta se ei kuulu tähän", aloitti d'Artagnan jälleen, "ja minä palaan
kysymykseeni. Minulla oli kunnia tiedustaa teiltä, monsieur,
minkätähden te olette vaihtanut asuanne. Naamarinne näytti minusta
soveltuvan teille oivallisesti, harmaa parta täydensi mainiosti
ulkomuotoanne, ja tuo piilu, jolla teitte niin kunniakkaan iskun, ei
nähdäkseni myöskään olisi teille tällä hetkellä haitaksi. Minkätähden
olette pannut sen pois?"

"Syystä että minä Armentièresin kohtausta muistellen arvelin tapaavani
neljä piilua yhtä vastaan, joutuessani neljän pyövelin pariin."

"Monsieur", vastasi d'Artagnan mitä levollisimmin, vaikka silmäkulmien
pikku kohautus ilmaisi hänen alkavan lämmetä, "monsieur, lopen
rikollisena ja turmeltuneenakin olette vielä kovin nuori, ja sentähden
en piittaa kevytmielisistä puheistanne. Kevytmielisistä, niin, sillä
nykyisellä tilanteella ei ole vähäisintäkään yhteyttä Armentièresin
tapauksen kanssa. Emmehän voineet tarjota miekkaa arvoisalle äidillenne
ja pyytää häntä mittelemään voimiansa meitä vastaan. Mutta te,
monsieur, olette nuori herrasmies, jonka olemme nähneet varsin
kätevästi pitelevän tikaria ja pistoolia, ja teillä keikkuu kunnon
säilä kyljellänne; kellä hyvänsä on siis täysi oikeus vaatia teiltä
sitä suosiota, että käytte hänen kanssaan kilpasille."

"Ahaa", äännähti Mordaunt, "kaksintaistelua siis tahdottekin?"

Ja hän nousi salamoivin silmin, ikäänkuin olisi ollut halukas heti
vastaamaan haasteeseen.

Portos nousi myös, aina kerkeänä tällaisiin seikkailuihin.

"Suokaa anteeksi, suokaa anteeksi", pyysi d'Artagnan yhä yhtä
kylmäverisesti, "älkäämme hätäilkö, sillä jokainen meistä halunnee,
että asia järjestetään kaikkia sääntöjä noudattaen. Istuudu siis
jälleen, hyvä Portos, ja te, herra Mordaunt, suvaitkaa pysyä
levollisena. Me sovitamme tämän jutun mitä parhaiten, ja tahdon olla
vilpitön teitä kohtaan. Myöntäkää, herra Mordaunt, että teillä on hyvä
halu surmata meidät, toista sen paremmin kuin toistakaan
surkeilematta."

"Yhtä kaikki", myönsi Mordaunt.

D'Artagnan kääntyi Aramiiseen ja virkkoi tälle:

"Eikö ole suuri onni, hyvä Aramis, että herra Mordaunt käsittää niin
hyvin kaikki kielemme käänteet? Ei voi ainakaan syntyä mitään
väärinymmärrystä välillämme, ja kohtauksemme järjestäminen käy
mainiosti laatuun."

Hän kääntyi jälleen Mordauntiin ja jatkoi:

"Hyvä herra Mordaunt, voin sanoa teille, että nämä herrat vastaavat
suopeihin tunteisiinne ja surmaisivat niinikään teidät ilomielin.
Vieläpä he sen tehnevätkin; mutta sen pitää toki tapahtua kunnon
aatelismiehen tavoin, ja parhaana todisteena siitä on tämä."

Niin sanoen d'Artagnan heitti hattunsa matolle, työnsi tuolinsa seinää
vasten, viittasi ystäviänsä tekemään samaten ja tervehti Mordauntia
aito ranskalaisella kohteliaisuudella.

"Palvelukseksenne, monsieur", hän sanoi, "sillä jos teillä ei ole
mitään sitä kunniaa vastaan, jota pyydän osalleni, niin sallikaa minun
aloittaa. Miekkani on tosin lyhyempi kuin teidän, mutta siitä viisi;
toivoakseni täydentää käsivarteni, mitä aseesta puuttuu."

"Seis!" tokaisi Portos astuen esille; "minä aloitan, ja ilman
korupuheita."

"Salli minun, Portos", virkahti Aramis.

Atos istui hievahtamattomana; häntä olisi voinut luulla patsaaksi, ja
hänen hengityksensäkin näytti salpaantuneen.

"Hyvät herrat, hyvät herrat", haastoi d'Artagnan, "olkaa malttavaisia,
teille tulee vuoronne. Katselkaa tuon herran silmiä ja lukekaa niistä,
kuinka onnekasta kiukkua me hänessä herätämme; nähkää, miten
tottuneesti hän on sivaltanut miekkansa; ihmetelkää, kuinka
huolellisesti hän tarkkailee ympärilleen, osatakseen karttaa esteitä
väistöliikkeissään. No, eikö tämä kaikki todista teille, että herra
Mordaunt on erinomainen miekkailija ja että pääsette piankin minun
sijalleni, jos vain annan hänen huitoa? Pysykää senvuoksi alallanne
niinkuin Atos, jonka tyyneyttä en voi kylliksi suositella teille, ja
luovuttakaa minulle jo ottamani aloite. Minulla muuten", hän jatkoi
temmaten miekkansa kamalalla liikkeellä, "on yksityinenkin asia tämän
herrasmiehen kanssa, ja minä aloitan. Se on haluni, tahtoni!"

Ensi kertaa käytti d'Artagnan tällaista puhetapaa ystävilleen. Tähän
asti hän oli tyytynyt vain ajattelemaan siten.

Portos peräytyi, Aramis pisti miekan kainaloonsa. Atos jäi
liikkumattomaksi hämärään soppeensa, ei tyynenä, kuten d'Artagnan oli
arvellut, vaan tukehtumaisillaan mielenliikutuksesta, povi paisuneena.

"Pistä miekkasi takaisin huotraan, chevalier", sanoi d'Artagnan
Aramiille; "herrasemme voi muutoin epäillä sinua aikeista, joita
sinulla ei ole."

Sitten hän virkkoi Mordauntiin kääntyen:

"Odotan teitä, monsieur."

"Ja minä ihmettelen teitä, messieurs. Te väittelette siitä, kuka
aloittaa taistelun minua vastaan, mutta minun kanssani ette siitä
neuvottele, vaikka asia tuntuu hiukan koskevan minuakin. On kyllä
totta, että vihaan teitä kaikkia, mutta silti eri tavoin. Toivon
saavani surmatuksi kaikki neljä, mutta minulla on enemmän
mahdollisuutta tappaa ensimmäinen kuin toinen, toinen kuin kolmas,
kolmas kuin viimeinen. Vaadin senvuoksi oikeutta valita itse
vastustajani. Jos epäätte minulta sen oikeuden, niin murhatkaa minut;
en käy taisteluun muulla ehdolla."

Ystävykset silmäilivät toisiaan.

"Se on kohtuullista", myönsivät Portos ja Aramis, jotka toivoivat
valinnan osuvan heihin.

Atos ja d'Artagnan eivät virkkaneet mitään, mutta heidän vaitiolonsakin
merkitsi mukaantumista.

"No niin", pitkitti Mordaunt keskeyttäen syvän ja juhlallisen
hiljaisuuden, joka vallitsi tässä salaperäisessä talossa, "minä
valitsen ensimmäiseksi vastustajakseni sen teistä, joka nimitytti
itseänsä Atokseksi, kun ei enää katsonut olevansa arvollinen käyttämään
kreivi de la Fèren nimeä!"

Atos ponnahti seisaalle kuin joustimen pakottamana, mutta ystäviensä
suureksi kummastukseksi hän vastasi päätänsä pudistaen, oltuaan
liikkumattomana ja vaiti:

"Herra Mordaunt, kaikkinainen kaksintaistelu meidän keskemme on
mahdoton; osoittakaa jollekulle muulle se kunnia, jota aiotte minulle."

Ja hän istuutui jälleen.

"Kas", virkahti Mordaunt, "siinäpä jo yksi, jota jänistää!"

"_Mille tonnerres_", kirosi d'Artagnan hypähtäen nuorta miestä vastaan,
"kuka uskaltaakaan sanoa, että Atos tuntee pelkoa!"

"Anna hänen lörpötellä, d'Artagnan", pyysi Atos surumielisesti ja
halveksivasti hymyillen.

"Onko se päätöksesi, Atos?" tiukkasi gascognelainen.

"Peruuttamattomasti."

"Hyvä on, ei siitä sen enempää."

Hän kääntyi Mordauntiin sanoen:

"Olette kuullut, monsieur, että kreivi de la Fère ei tahdo suoda teille
kunniaa taistella kanssaan. Valitkaa meistä joku hänen sijaansa."

"Kun en saa taistella hänen kanssaan", vastasi Mordaunt, "niin en
suurestikaan välitä, kuka tulee vastustajakseni. Asettakaa nimenne
hattuun, niin otan lapun umpimähkään."

"Siinäpä aatos", sanoi d'Artagnan.

"Se keino tosiaan tepsii", yhtyi Aramis.

"Kun en minä sitä hoksannut", päivitteli Portos, "ja kuitenkin se oli
niin yksinkertainen."

"Kuulehan, Aramis", pyysi d'Artagnan, "kirjoita sinä meidän nimemme
sillä hienolla kauniilla käsialalla, jolla kirjoitit Marie Michonille
varoituksen, että tämän herran äiti aikoi murhauttaa Buckinghamin
herttuan."

Mordaunt kuuli tämän uuden letkauksen luimistelematta; hän seisoi
käsivarret rinnalla ristissä ja näytti niin levolliselta kuin ihminen
voikaan olla tuollaisessa tilanteessa. Jollei se ollut urheutta, niin
se oli ainakin ylpeyttä, joka paljonkin muistuttaa sitä.

Aramis astui Cromwellin kirjoituspöydän ääreen, repäisi paperipalan
kolmeksi samankokoiseksi lappuseksi, kirjoitti niihin kaikkien kolmen
nimet ja näytti niitä sitten avoimina Mordauntille, joka lukematta
nyökkäsi merkiksi, että hän täydellisesti luotti toisen rehellisyyteen.
Aramis kiersi lappuset kokoon, pani ne hattuun ja tarjosi tätä nuorelle
miehelle.

Mordaunt pisti kätensä hattuun ja otti sieltä lapun, jonka hän
halveksivasti pudotti pöydälle katsomatta.

"Sinua käärmeen sikiötä!" mutisi d'Artagnan; "luopuisin kaikista
kapteeniarvon mahdollisuuksista, kunhan tuossa lapussa vain olisi minun
nimeni!"

Aramis avasi paperin; mutta niin tyyneksi ja kylmäveriseksi kuin hän
tekeysikin, vapisi hänen äänensä kuitenkin vihasta ja taistelunhalusta.

"D'Artagnan!" hän luki kaikuvasti.

D'Artagnan huudahti ilosta.

"Ah", kiitti hän, "taivaassa on siis oikeutta!"

Hän lisäsi Mordauntiin kääntyen:

"Toivottavasti, monsieur, teillä ei ole mitään vastaväitettä
tehtävänä?"

"Ei mitään, monsieur", vastasi Mordaunt vetäen hänkin vuorostaan
miekkansa ja laskien kärjen saapastaan vasten.

Siitä hetkestä alkaen, jolloin d'Artagnan tiesi toiveensa täyttyvän ja
vihollisen joutuneen lopullisesti haltuunsa, hän palasi tavalliseen
tyyneyteensä ja siihen vitkallisuuteenkin, jota hän aina noudatti
valmistautuessaan kaksintaisteluksi nimitettyyn vakavaan toimitukseen.
Hän kiersi huolellisesti ylös kalvosimensa ja hiersi oikean jalkansa
anturaa lattiaan, mikä ei estänyt häntä huomaamasta, että Mordaunt jo
toistamiseen loi ympärilleen sen kummallisen silmäyksen, jonka hän oli
äskenkin havainnut.

"Oletteko valmis, monsieur?" kysyi hän viimein.

"Minähän odotan teitä, monsieur", vastasi Mordaunt kohottaen päätänsä
ja suunnaten d'Artagnaniin selittämättömän katseen.

"Pitäkää siis varanne, monsieur", kehoitti gascognelainen, "sillä minä
käyttelen säilää melko hyvin."

"Samat sanat", vastasi Mordaunt.

"Sen parempi, se rauhoittaa omaatuntoani. Asentoon!"

"Vielä hetkinen", pyysi nuori mies; "antakaa minulle kunniasananne,
messieurs, että te ette hätyytä minua muutoin kuin yksitellen."

"Meitä häväistäksesi sinä sen anomuksesi teet, pikku käärme!" kivahti
Portos.

"En, vaan jotta minulla olisi levollinen omatunto, kuten tämä
herrasmies äsken sanoi."

"Siihen täytyy olla muu peruste", jupisi d'Artagnan päätänsä pudistaen
ja silmäillen hiukan levottomasti ympärilleen.

"Kautta aateliskunniani!" virkahtivat Aramis ja Portos yhtaikaa.

"Siinä tapauksessa, messieurs", esitti Mordaunt, "suvaitkaa asettua
johonkin nurkkaan ja suoda meille tilaa kuten kreivi de la Fère, joka
taisteluun haluttomanakin näkyy toki tuntevan kaksintaistelun säännöt,
muutoin tässä tulee ahdasta."

"Olkoon menneeksi", myöntyi Aramis.

"Tämäpä metkuilua", murisi Portos.

"Siirtykää, hyvät herrat", kehoitti d'Artagnan; "ei sovi jättää
isännällemme vähäisintäkään veruketta hänen käyttäytyäkseen huonosti,
mihin hänellä näyttää olevan hyvä halu, -- se minun on sanottava
kaikesta kunnioituksesta huolimatta, mitä olen hänelle velkaa."

Tämäkin pisto kilpistyi Mordauntin järkkymättömistä kasvoista. Portos
ja Aramis asettuivat nurkkaan samalle seinävierelle kuin Atoskin, jotta
kaksintaistelijat jäivät keskilattialle, huoneen valoisimpaan osaan,
kun molemmat lamput oli asetettu Cromwellin kirjoituspöydälle.
Valaistus luonnollisesti heikkeni mikäli loitottiin sen keskipiiristä.

"No", kysyi d'Artagnan jälleen, "oletteko viimeinkin valmis monsieur?"

"Valmis olen", vastasi Mordaunt.

Kumpainenkin eteni yhtaikaa askeleen, ja tämä liike sai säilät heti
kalahtamaan ristikkäin.

D'Artagnan oli liian etevä miekkailija haaskatakseen aikaa
vastustajansa tunnusteluun, kuten koulutettujen kesken sanotaan. Hän
teki äkkiä näppärän eksytysliikkeen; Mordaunt torjui sen.

"Kas, kas!" virkahti gascognelainen tyytyväisesti hymyillen. Ja luullen
vastustajansa paljastuneen äskeisessä väistössään hän hetkeäkään
menettämättä survaisi suoran työnnön, nopean ja leimahtavan kuin
salama.

Mordaunt suoriutui siitä niin täsmällisellä väistöllä, että
miekankärjen heilahdus ei olisi ulottunut nuoren tytön sormustimen
ulkopuolelle.

"Alanpa luulla, että meille koituu hauska leikki", sanoi d'Artagnan.

"Niin", mutisi Aramis, "mutta huvittele silmät auki!"

"_Sangdieu_, pidä varasi, veikkonen!" kehoitti Portos.

Mordaunt hymyili vuorostaan.

"Teillä on totisesti ruokoton hymy, monsieur!" arvosteli d'Artagnan.
"Itse lempo kai teidät on opettanut siten virnistelemään, vai mitä?"

Mordaunt vastasi ainoastaan yrittämällä kietoa d'Artagnanin miekkaa,
osoittaen sitä voimakkuutta, jota gascognelainen ei ollut odottanut
tapaavansa näköjään niin heiverössä ruumiissa; mutta torjumistempulla,
joka ei ollut hänen vastustajansa äskeistä huonompi, hän otti ajoissa
vastaan Mordauntin säilän, joka luisti pitkin hänen miekkansa terää,
sattumatta rintaan.

Mordaunt astahti askeleen taaksepäin.

"Kas, te muutatte juonta", puheli d'Artagnan, "te käännytte? Kuten
haluatte; voitanhan siitä ainakin sen, että pääsen näkemästä ilkeätä
hymyänne. Nyt seison varjossa; sen parempi! Ette voi aavistaakaan,
kuinka petollinen katse teillä on, monsieur, semminkin silloin kun
olette peloissanne. Vilkaiskaahan minun silmiini, niin näette jotakin,
mitä teidän kuvastimenne ei meille milloinkaan osoita, nimittäin
rehellisyyttä ja avomielisyyttä."

Tähän sanatulvaan, joka ei kenties vastannut oikean säädyllisyyden
vaatimuksia, joskin d'Artagnan oli totuttautunut käyttämään sitä
vastustajansa tarkkaavaisuuden valtaamiseksi, Mordaunt ei hiiskunut
mitään; hän vain peräytyi alituisin kiertoliikkein, kunnes lopulta tuli
vaihtaneeksi paikkaa d'Artagnanin kanssa.

Hän myhäili yhä pirullisemmin. Tämä hymyileminen alkoi huolestuttaa
gascognelaista.

"Kas niin, nyt pitää lopettaa tämä", sanoi d'Artagnan; "sillä
veitikalla on teräksiset kintereet. Esiin suuret survaisut!"

Ja hän puolestaan ahdisti Mordauntia, joka pitkitti peräytymistänsä,
mutta ilmeisesti jotain aikoen, harhaantumatta ainoaankaan virheeseen,
ja miekkansa kertaakaan syrjäytymättä suunnalta. Kun taistelu kuitenkin
tapahtui huoneen rajoitetussa tilassa, kosketti Mordauntin jalka
piankin seinää, johon hän samassa nojasi vasemmalla kädellään.

"Ahaa", huudahti d'Artagnan, "sen pitemmälle ette pääse puikkimaan,
ystäväiseni! Hyvät herrat", hän jatkoi puristaen huulensa yhteen ja
rypistäen silmäkulmiaan, "oletteko koskaan nähnyt skorpionin naulattuna
seinään? Ettekö? No, nyt sen saatte nähdä..."

Ja sekunnissa d'Artagnan survaisi kolme kamalaa työntöä Mordauntiin.
Kaikki kolme osuivat, mutta vain nirhaten häntä. D'Artagnan ei kyennyt
käsittämään tätä puolustuskuntoa. Ystävykset tarkkasivat taistelun
kulkua huohottavin povin ja hiestynein otsin.

D'Artagnan oli viime liikkeissään joutunut liian liki Mordauntia.
Hänkin vuorostaan peräytyi askeleen valmistaakseen neljättä survaisua
tai oikeastaan suorittaakseen sen, sillä d'Artagnanille oli miekkailu
kuin shakkipeliä, jonka kaikki yksityiskohdat seurasivat toisiaan
luonnollisena jaksona. Mutta siinä silmänräpäyksessä, kun hän keveän ja
nopean eksytysliikkeen jälkeen hyökkäsi kuin salamana iskien, näytti
seinä jakautuvan; Mordaunt katosi ammottavasta aukosta, ja
ovenpuoliskojen väliin osuen sälähti d'Artagnanin miekka poikki kuin se
olisi ollut lasia.

D'Artagnan kavahti taaksepäin, seinän jälleen ummistuessa.

Mordaunt oli puolustautuessaan liikehtinyt siten, että hän oli joutunut
selin salaoveen, josta olemme nähneet Cromwellin lähtevän ulos. Sen
kohdalle päästyään hän oli vasemmalla kädellään tavoittanut nastaa ja
painaltanut sitä; sitten hän oli hävinnyt näkymättömiin niinkuin
teatterissa näkee pahojen henkien kykenevän kulkemaan seinäin läpi.

Gascognelainen purki nolostuksensa vimmaiseksi sadatukseksi, johon
rautaoven takaa vastasi pahaenteinen nauru, saaden epäilijä Aramiinkin
veren jähmettymään suonissa.

"Tänne, veikkoset!" huusi d'Artagnan; "murtamaan tämä ovi!"

"Se on itse paholainen", virkahti Aramis rientäen auttamaan ystäväänsä.

"Hän pinttää meiltä pakoon, perhanassa, hän pinttää pakoon!" karjui
Portos tölmäisten leveän hartiansa seinäluukkua vasten, joka jonkun
kätketyn joustimen pidättämänä ei myödännyt tuumaakaan.

"Sen parempi", jupisi Atos kumeasti.

"Sitä aavistinkin, _mordioux_!" noitui d'Artagnan väsyttäen itseään
turhilla ponnistuksilla; "sitä aavistinkin! Kun se hylky kierteli
pitkin huonetta, arvasin jonkun kurjan juonen olevan tekeillä, huomasin
hänen hautovan jotakin kolttosta, mutta kuka olisikaan älynnyt
tällaista?"

"Se on onnettomuus, jonka meille on toimittanut hänen ystävänsä,
pimeyden ruhtinas!" huudahti Aramis.

"Se on ilmeinen onni, jonka meille on Jumala suonut!" virkkoi Atos
ilahdustaan salaamatta.

"Totta toisen kerran", vastasi d'Artagnan olkapäitänsä kohauttaen ja
jättäen silleen oven, jota näytti olevan mahdoton murtaa, "sinä
heikkonet, Atos! Miten hornassa voit sanoa tuollaista meikäläisille! Et
siis oivalla asemaamme?"

"Mitä nyt -- mitä asemaa?" kysyi Portos.

"Ken ei tällaisessa leikissä tapa, hänet tapetaan", jatkoi d'Artagnan.
"Ja kuuluuko nyt sovintoveisuusi sekin, veikkonen, että herra Mordaunt
uhraa meidät pojanrakkaudelleen? Jos se on mielipiteesi, niin sano
suoraan!"

"Voi, d'Artagnan, hyvä ystävä!"

"Niin, surkeata on tosiaan katsella asioita siltä kannalta. Se epäkelpo
lähettää nyt niskaamme sata rautakylkeä, jotka survovat meidät kuin
suurimoina tässä herra Cromwellin huhmaressa. Hei, tulkaa! Pois täältä!
Jos viivymme vielä viisi minuuttia, niin olemme hukassa."

"Olet oikeassa, lähdetään!" yhtyivät Atos ja Aramis.

"Ja minne?" tiedusti Portos.

"Majataloon, hyvä ystävä, ottamaan vaatteemme ja hevosemme, ja sitten
-- jos Jumala suo -- Ranskaan, missä ainakin tunnen talojen rakenteen.
Aluksemme odottaa meitä; se on toki lohdutuksena näissä
vastoinkäymisissä."

Ja ensimmäisenä noudattaen omaa kehoitustaan d'Artagnan pisti
miekantyngän huotraansa, sieppasi hattunsa, avasi portaille johtavan
oven ja riensi alas kolmen kumppaninsa seuraamana.

Katuovella pakolaiset tapasivat lakeijansa ja kysyivät Mordauntia,
mutta nämä eivät olleet nähneet kenenkään tulevan ulos.




NELJÄSKAHDERSATTA LUKU

Priki "Salama"


D'Artagnan oli arvannut oikein; Mordauntilla ei ollut aikaa
menetettävänä eikä hän ollut hukannut hetkeäkään. Hän tunsi
vihollistensa nopean päättäväisyyden ja vireän toiminnan; hän tahtoi
ehättää edelle. Muskettisoturit olivat tällä kertaa tavanneet
arvoisensa vastustajan.

Huolellisesti suljettuaan oven perässään Mordaunt hiipi maanalaiseen
käytävään, työntäen hyödyttömäksi käyneen kalpansa huotraan.

Naapuritaloon päästyään hän pysähtyi tunnustelemaan ruumistaan ja
hengähtämään.

-- Hyvä! -- tuumi hän; -- eipä juuri mitään vahinkoa tullut: jokunen
naarmu vain, kaksi käsivarteen ja kolmas rintaan. Pahempia vammoja
minä annan! Sen voivat todistaa Béthunen pyöveli, Winter-setä ja
Kaarlo-kuningas. Mutta nyt minun ei sovi hukata silmänräpäystäkään,
sillä sekuntikin voisi heidät pelastaa, -- ja heidän on kuoltava,
kaikki neljä yhdellä iskulla, ihmisten ukkosen iskeminä, koska taivas
on heitä säästellyt. Heidän täytyy kadota musertuneina, siruiksi
hajaantuneina. Minun on riennettävä niin kauan kuin raajani kestävät,
niin kauan kuin sydän sykkii rinnassani, kunhan vain ennätän heidän
edelleen!

Ja Mordaunt alkoi samota joutuisin, mutta säntillisin askelin lähintä
ratsuväen kasarmia kohti, joka sijaitsi noin neljänneslieuen päässä.
Vajaassa viidessä minuutissa kulki hän tämän taipaleen.

Kasarmille tultuaan hän ilmoittausi päivystäjälle, otti parhaan hevosen
tallista, hyppäsi satulaan ja karautti taipaleelle. Neljännestunnin
kuluttua hän oli Greenwichissä.

"Tuossa on satama", hän jupisi; "tuolla häämöttää Koirasaari. Hyvä,
olen heistä voitolla puoli tuntia ... kenties tunnin. Minua pöhköä,
olinpa saada halvauksen silmittömästä hopustani! Nyt", lisäsi hän
kohottautuen jalustimessa ikäänkuin kyetäkseen näkemään edemmäksi
köysien ja mastojen välitse, "'Salama', missä onkaan 'Salama'?"

Juuri kun hän ajatuksissaan virkkoi nämä sanat, sai hän ikäänkuin
vastauksen mietteisiinsä; köysitullolla maannut mies nousi seisaalle ja
läheni Mordauntia muutamin askelin.

Mordaunt veti nenäliinan taskustaan ja antoi sen liehua hetkisen
ilmassa. Mies näytti tarkkaavaiselta, mutta seisoi alallaan,
siirtymättä askeltakaan eteen- tai taaksepäin.

Mordaunt veti nenäliinansa jokaisen kulman solmuun; mies tuli nyt ihan
hänen eteensä. Tämä oli sovittu merkki, kuten muistettaneen. Merimies
oli kääriytynyt väljään villakaapuun, joka kätki hänen vartalonsa ja
verhosi hänen kasvonsa.

"Tuletteko ehkä Lontoosta, sir", kysyi hän, "pistäytyäksenne pikkuisen
merelle?"

"Suoraa päätä", vastasi Mordaunt, "ja Koirasaarelle päin menossa."

"Aivan oikein. Ja varmaankin teillä on joku erityinen mieliteko, sir?
Taitaa joku alus kelvata paremmin kuin toinen? Pitänee olla hyvä
katkaisemaan taivalta, nopea..."

"Kuin salama", vastasi Mordaunt.

"No, sittenpä haettekin minun prikiäni; minä olen se laivuri, jota
tarvitsette."

"Niin alan uskoa", sanoi Mordaunt, "etenkin jos te ette ole unohtanut
erästä tunnusmerkkiä."

"Se oli tällainen, sir", vastasi merimies vetäen kaapunsa taskusta
nenäliinan, jonka kaikki kulmat olivat solmussa.

"Hyvä, hyvä!" huudahti Mordaunt hypäten alas ratsailta. "Meillä ei ole
hetkeäkään menetettävänä. Toimittakaa hevoseni lähimpään majataloon ja
viekää minut alukseenne."

"Entä kumppaninne?" kysyi merimies; "teitä piti tietääkseni olla neljä,
ja lakeijoita lisänä."

"Kuulkaahan", virkkoi Mordaunt lähestyen merimiestä, "minä en ole se,
jota odotatte, yhtä vähän kuin te olette sama mies, jonka ne toiset
luulevat tapaavansa. Te olette asettunut laivuri Rogerin sijalle,
niinhän? Te olette täällä kenraali Cromwellin käskystä, ja minä tulen
hänen asioillaan."

"Tosiaan", vastasi laivuri, "minä tunnenkin teidät; olette kapteeni
Mordaunt."

Mordaunt hätkähti.

"Ka, mitäs pelkäämistä siinä on", virkkoi laivuri laskien alas kaapunsa
kauluksen ja paljastaen kasvonsa, "ystäviähän ollaan."

"Kapteeni Groslow!" huudahti Mordaunt.

"Sama. Kenraali muisti, että olen aikoinani ollut meriväessä, ja hän
uskoi hoitooni tämän homman. Onko mitään muutosta tapahtunut?"

"Ei, ei; kaikki on ennallaan."

"Ajattelin vain, että kuninkaan kuolema..."

"Kuninkaan kuolema jouduttaa heidän pakoansa; neljännestunnin tai
kenties kymmenen minuutinkin kuluttua he ovat täällä."

"Mitä varten sitten te tulette tänne?"

"Astuakseni alukseen teidän kanssanne."

"Ahaa, epäileekö kenraali minun intoani?"

"Ei, mutta minä tahdon itse hoidella kostonhankettani. Eikö täällä ole
ketään, joka voisi ottaa hoteisiinsa hevoseni?"

Groslow vihelsi; muuan matruusi astui esiin.

"Patrick", virkkoi Groslow, "vie tämä ratsu lähimmän majatalon talliin.
Jos sinulta kysytään, kenen se on, niin sanoi, että sillä tuli muuan
irlantilainen herrasmies."

Merikarhu poistui sanaakaan virkkamatta.

"Ettekö pelkää, että he tuntevat teidät?" kysyi Mordaunt.

"Ei ole vaaraa tässä asussa, kun olen kääriytynyt kaapuun ja yö on näin
pimeä. Ettehän muuten tekään tuntenut minua, vielä vähemmän he."

"Totta kyllä", myönsi Mordaunt, "ja he eivät tule teitä
ajatelleeksikaan. Kaikki lienee valmiina?"

"On."

"Lasti on saatu?"

"On."

"Viisi täyttä tynnyriä?"

"Ja viisikymmentä tyhjää."

"Oikein."

"Viemme portviiniä Antwerpeniin."

"Oivallista! Toimittakaa minut nyt alukseen ja palatkaa
vartiopaikallenne sillä he saapunevat piankin."

"Valmis olen."

"Väestänne ei kukaan saisi nähdä tuloani."

"Aluksessa on vain yksi mies, ja häneen voin luottaa kuin itseeni. Hän
ei muuten tunne teitä, ja kumppaniensa tavoin hän on valmis
noudattamaan määräyksiämme mistään tietämättä."

"Hyvä on. Lähtekäämme siis."

He astuivat Thamesin rantaan. Pieni pursi oli kiinnitetty
laituripatsaaseen rautavitjoilla. Groslow veti sen lähelle ja piteli
sitä paikoillaan, kunnes Mordaunt laskeusi siihen. Sitten hän
vuorostaan hyppäsi purteen, tarttui miltei samassa airoihin ja alkoi
soutaa niin tottuneesti, että Mordaunt näki hänen äsken puhuneen totta
merikasvatuksestaan.

Viiden minuutin kuluttua he olivat selviytyneet epälukuisten aluksien
liudasta, joka jo siihen aikaan täytti Lontoon ulkosatamia, ja Mordaunt
eroitti tummana täplänä pikku prikin, joka huojui ankkuroituna neljän
tai viiden kaapelinmitan päässä Koirasaaresta.

Heidän lähetessään "Salamaa" Groslow vihelsi erityiseen tapaan ja näki
miehen pään ilmestyvän parraspuun reunalle.

"Tekö siellä, kapteeni?" kysyi mies.

"Niin; heitä alas nuoratikkaat."

Vene kiiti keveästi ja nopeasti kuin pääskynen keulapuomin alle ja
painui laivan kupeelle.

"Astukaa ylös", virkkoi Groslow kumppanilleen.

Vastaamatta tarttui Mordaunt köyteen ja kapusi kannelle niin ketterästi
ja huolettomasti, että sellaista varmuutta harvoin näkee merielämään
tottumattomilla; mutta hänen kostonhimonsa korvasi harjaannuksen
puutteen ja teki hänet kykeneväksi kaikkeen.

Kuten Groslow oli taannut, ei vartiovuorolla oleva matruusi näkynyt
edes huomaavan, että hänen kapteenillaan oli saattolainen mukanaan.

Mordaunt ja Groslow menivät kapteenin asumukseen. Se oli jonkunlainen
tilapäinen koju, laudoista kyhätty kannelle.

Kapteeni Roger oli nimittäin luovuttanut varsinaisen kajuutan
matkustajille.

"Ja he", kysyi Mordaunt, "missä he saavat asuntonsa?"

"Aluksen toisessa päässä", vastasi Groslow.

"Ja heillä ei ole mitään tekemistä tällä puolella?"

"Ei yhtään mitään."

"Mainiota! Minä piiloudunkin sitten teidän luoksenne. Palatkaa nyt
Greenwichiin, tuodaksenne heidät tänne. Teillä kai on purjevene?"

"On se, jolla tulimme."

"Se näytti minusta kyllä keveältä ja hyvin rakennetulta."

"Oikea piroogi se on."

"Kiinnittäkää se köydellä perään ja asettakaa siihen airot, jotta se
kelluu vanavedessä ja tarvitsee vain katkaista kiinnike lähtiessä.
Varustakaa vene rommilla ja laivakorpuilla. Jos sää sattuu kääntymään
ilkeämmäksi, niin miehenne eivät ole pahoillaan saadessaan jotakin
vahvistavaa."

"Kyllä tehdään, niinkuin haluatte. Tahdotteko tarkastaa ruutisäiliön?"

"Vasta palattuanne. Tahdon itse asettaa sytyttimen, ollakseni varma
siitä, että se ei pala liian pitkää aikaa. Peitelkää vain visusti
kasvojanne, jotta he eivät tunne teitä."

"Kyllä minä varon!"

"Kiirehtikää siis; kello lyö kymmenen Greenwichissä."

Torninkellon kymmenesti uudistuvat värähdykset kaikuivatkin samassa
hämyn läpi, jota isot pilvet tiivistivät, äänettömien aaltojen tavoin
vieriessään taivaanlaella.

Groslow painoi perässään kiinni oven, jonka Mordaunt lukitsi
sisäpuolelta; edellinen kehoitti sitten kansivahtia pitämään mitä
huolellisinta tähystystä ja laskeusi purteensa, joka etääntyi nopeasti,
veden vaahdotessa jäntevistä aironvedoista.

Oli kylmä tuuli, ja laiturinhaara levisi autiona, kun Groslow pääsi
maihin Greenwichissä; useita aluksia oli vastikään lähtenyt merelle
pakoveden mukana. Juuri laiturille astuessaan kuuli Groslow ikäänkuin
nelistävien hevosten kapsetta viertotien mukulakivitykseltä.

"Hei, Mordaunt teki oikein, kun hoputti minua", tuumi hän. "Ei ollut
aikaa menetettävänä; tuolta ne jo tulevat."

Siellä tosiaan saapuivat ystävämme tai oikeastaan etujoukkona
d'Artagnan ja Atos. Groslowin kohdalle päästessään he pysähtyivät
ikäänkuin arvaten, että siinä oli mies, jolle heillä oli asiaa. Atos
hyppäsi maahan ja levitti tyynesti auki nenäliinan, jonka kulmat oli
vedetty solmuun; hän antoi sen liehua tuulessa, sillaikaa kun aina
varovainen d'Artagnan istui yhä satulassa, puolittain kumartuneena
hevosensa yli, toinen käsi pistoolikoteloon ojennettuna.

Epätietoisena siitä, olivatko ratsumiehet hänen odottamansa, oli
Groslow kyyristynyt vanhan kanuunan taakse, jollaisia oli aseteltu
satamaan pystyyn touvien kiinnityspatsaiksi; sovitun merkin nähdessään
hän suoristausi täyteen mittaansa ja astui aatelismiesten luo. Hän oli
niin hyvin kääriytynyt kaapuunsa, että hänen kasvojaan oli mahdoton
nähdä. Sitäpaitsi oli yö niin pimeä, että se varokeino oli melkein
tarpeetonkin.

Hämyssäkin havaitsi sentään Atoksen terävä silmä, että tulija ei ollut
Roger.

"Mitä tahdotte?" hän kysyi Groslowilta, astuen askeleen taaksepäin.

"Tahdon sanoa teille, mylord", vastasi Groslow koettaen matkia
irlantilaista murretta, "että te tavoitatte laivuri Rogeria, mutta se
on turha vaiva."

"Kuinka niin?" kysyi Atos.

"Syystä että hän aamulla putosi saalingista ja taittoi säärensä. Mutta
minä olen hänen serkkunsa; hän ilmoitti minulle pulansa ja pyysi minua
puolestaan ilmoittautumaan niille herrasmiehille, jotka näyttäisivät
minulle kaikista kulmistaan solmittua nenäliinaa; sellaisen näen nyt
teidän kädessänne, ja samanlainen on minulla taskussani. Minun piti
sitten viedä ne herrat, minne he halusivat."

Ja Groslow veti taskustaan nenäliinan, jota oli jo näyttänyt
Mordauntille.

"Siinäkö kaikki?" kysyi Atos.

"Ei, mylord, sillä seitsemänkymmentaviisi puntaa on lisäksi luvassa,
jos toimitan teidät turvallisina maihin Boulognessa tai missä tahansa
muussa paikassa Ranskan rannikolla, määräyksenne mukaan."

"Mitä sinä siitä sanot, d'Artagnan?" kysyi Atos ranskaksi.

"Mitä ensiksikin hän puhelee?" tiedusti tämä vastaan.

"Ka, se on totta", virkahti Atos, "minä unohdin, että sinä et ymmärrä
englanninkieltä."

Ja hän selosti kumppanilleen äskeisen keskustelunsa laivurin kanssa.

"Tuo näyttää minusta hyvinkin todenmukaiselta", arveli gascognelainen.

"Niin minustakin", yhtyi Atos.

"Muuten", lisäsi d'Artagnan, "jos mies pettää meitä, niin voimmehan
milloin hyvänsä ampua häneltä aivot mäsäksi."

"Ja kuka sitten hoitaa alusta?"

"Sinä, Atos; sinä olet niin selvillä kaikesta, etten epäile osaavasi
ohjata purjelaivaakin."

"Totta tosiaan", virkkoi Atos hymyillen, "leikkiäkin laskiessasi olet
melkein osannut oikeaan, veikkonen: isäni oli päättänyt tehdä minusta
meriväen upseerin, ja minulla on jonkun verran käsitystä perämiehen
ammatista."

"Siinäpä se!" huudahti d'Artagnan.

"Ratsasta siis noutamaan ystävämme, d'Artagnan, ja pidä kiirettä; kello
on jo yksitoista, ja meidän ei sovi siekailla hetkeäkään."

D'Artagnan karautti takaisin kahden ratsumiehen luo, jotka olivat
pistooli kädessä asettuneet ratsuvahdeiksi kaupungin ulkoreunaan
keskelle tietä ja kääntyneinä jonkunlaiseen vaunuvajaan päin, missä
kolme muuta ratsastajaa näkyi niinikään odottelevan väijyksissä.

Keskitielle jääneet tähystäjät olivat Portos ja Aramis.

Vaunuvajan seinustalla olivat vaanimassa Mousqueton, Blaisois ja
Grimaud; mutta viimeksimainittu esiintyi lähemmältä katsoen
kaksinkertaisena, sillä hevosen lautasilla istui hänen takanaan Parry,
jonka piti viedä takaisin Lontooseen aatelismiesten ja palvelijain
ratsut, ne kun oli myyty majatalon isännälle heidän velkojensa
maksamiseksi. Tämän kaupan johdosta ystävykset saivat vielä
matkakassankin, joka ei tosin ollut suuri, mutta riitti kuitenkin
viivytysten ja muiden sattumien varalle.

D'Artagnan ilmoitti Portokselle ja Aramiille tien olevan selvänä, ja
nämä viittasivat lakeijoillensa laskeutumaan ratsailta ja irroittamaan
satuloista matkareput.

Parry ei kaipuutta eronnut ystävistään; häntä oli kehoitettu tulemaan
mukana Ranskaan, mutta siitä hän oli itsepintaisesti kieltäytynyt.

"Sehän on luonnollista", huomautti Mousqueton; "hänellä on mielessään
jotakin Groslowin varalle."

Kapteeni Groslowin muistettaneen olleen se mies, joka oli ollut
musertamaisillaan häneltä pään.

Pikku ryhmä yhtyi pian Atokseen. Mutta d'Artagnan oli jo saanut
takaisin luontaisen epäluuloisuutensa; hänestä tuntui laituri liian
autiolta, yö liian pimeältä, laivuri liian mukautuvalta.

Hän oli kertonut Aramiille äskeisen kohtauksen, ja Aramis oli yhtä
epäluuloisena vahvistanut hänen arvelujaan.

Kielensä maiskauttamisella tulkitsi gascognelainen levottomuutensa
Atokselle.

"Meillä ei ole aikaa epäilyksiin", sanoi Atos; "pursi odottaa, meidän
on lähdettävä."

"Ja mikä muuten estääkään meitä olemasta epäluuloisia ja silti
astumasta veneeseen?" virkkoi Aramis. "Pidämme valppaasti silmällä
laivuria."

"Ja jos hän kieräilee, niin mojautan hänet kuoliaaksi, vähääkään
kursailematta."

"Hyvin sanottu, Portos", vastasi d'Artagnan. "Lähtekäämme siis;
Mousqueton menköön edellä."

Ja d'Artagnan pidätti ystävänsä, antaen palvelijain astua ensin
koettelemaan lankkua, joka johti laiturilta purteen. Nämä suoriutuivat
yrityksestä seikkailutta.

Atos seurasi heitä, sitten Portos ja Aramis. D'Artagnan tuli
viimeisenä, yhä pudistellen päätänsä.

"Mikä lempo sinua vaivaakaan, veikkonen?" kummeksui Portos; "ihan sinä
hätäännyttäisit itse Caesarinkin."

"Se minua kiusaa", selitti d'Artagnan, "että minä en näe koko satamassa
kaitsijaa, vartijaa tai edes tullinuuskijaa."

"Siitäkö pitää valittaa!" sanoi Portos; "kaikkihan luistaa
oivallisesti."

"Liian oivallisesti, Portos. No, herran haltuun se nyt on jätettävä!"

Heti kun lankku oli vedetty takaisin purteen istuutui laivuri peräsimen
ääreen ja viittasi toiselle matruusilleen, joka kynsisauvoimella
varustettuna alkoi toimitella venettä selville aluksien välitse, sen
jouduttua niiden sokkeloon.

Toinen merimies istui jo vasemmalla sivulla airo kädessään.

Väljemmälle vedelle päästyä tuli kumppani hänen rinnalleen, ja vene
alkoi kiitää vinhemmin.

"Vihdoinkin siis lähdemme tästä maasta!" virkahti Portos.

"Mutta voi", huokasi kreivi de la Fère, "me lähdemme yksinämme!"

"Niin kyllä, mutta olemme kuitenkin kaikki neljä nyt yhdessä ja eheinä;
se on lohdutuksenamme."

"Emme ole vielä perillä", muistutti d'Artagnan; "varokaamme
kohtaamisia!"

"Äh, sinä koikut korppina, hyvä ystävä!" sanoi Portos; "aina sinä
uumoilet pahaa. Kuka voisi meitä kohdata tänä pimeänä yönä, kun ei näe
kahtakymmentä askelta eteensä?"

"Mutta huomisaamuna!" intti d'Artagnan.

"Huomenna varhain olemme Boulognessa."

"Sitä toivon kaikesta sydämestäni", vastasi gascognelainen, "ja
tunnustan heikkouteni. Sinä varmaankin naurat minulle, Atos, mutta
tiedätkös, niin kauan kuin olimme luodinkantaman päässä laiturista tai
noista aluksista, odotin joka hetki kamalaa musketinräiskettä meidän
kaikkien surmaksi."

"Mutta sehän on mahdotonta", tokaisi Portos yksinkertaisen järkensä
kannalta, "sillä samassa rymäkässä olisivat laivuri ja matruusit
menettäneet henkensä."

"Joutavia! Se olisi ollut loistava juttu Mordauntille, ja luuletko,
että hän olisi raskinnut asettua niin tarkkatuntoiseksi!?"

"Se minua kuitenkin ilahduttaa, että d'Artagnan myöntää olleensa
peloissaan", tuumi Portos.

"En ainoastaan myönnä sitä, vaan ylpeilenkin siitä. Minä en ole
sellainen virtahepo kuin sinä. Hei, mikä tuolla on?"

"'Salama'", ilmoitti laivuri.

"Olemme siis perillä?" virkkoi Atos englanninkielellä.

"Kohtsiltään", vastasi laivuri.

Kolmella aironvedolla jo päästiinkin pikku aluksen kupeelle.

Matruusi odotti, köysitikkaat olivat jo alhaalla, sillä hän oli
tuntenut purren.

Atos astui ylös ensimmäisenä, nuoruusvuosiensa merikasvatuksen
auttamana; toisena kapusi Aramis vikkelästi kuin ainakin mies, joka on
monet vuodet käytellyt nuoraportaita ja muita kiellettyjen teiden
enemmän tai vähemmän kekseliäitä kulkuneuvoja. D'Artagnan kiipesi kuin
peloton vuorikauriin metsästäjä, ja Portos turvausi voimiinsa, jotka
hänelle korvasivat kaikkea.

Palvelijoille se temppu oli työläämpi, -- ei tosin Grimaudille, joka
oli laiha ja hoikka kuin kulkukissa, kyeten senvuoksi kapuilemaan missä
hyvänsä, vaan Mousquetonille ja Blaisoisille, joita matruusien oli
kannettava käsivarsillaan, kunnes heihin ulottui Portoksen käsi; tämä
kouraisi heitä kauluksesta ja nosti heidät yhdellä tempaisulla kannelle
kumpaisenkin.

Laivuri opasti matkustajansa heille varattuun asuntoon; siihen kuului
yksi ainoa suoja, jossa heidän oli oleskeltava yhteisesti. Hän tahtoi
sitten kiireimmiten poistua, koska hänellä muka oli käskyjä
annettavana.

"Malttakaa hetkinen", pyysi d'Artagnan; "montako miestä prikiin kuuluu,
kapteeni?"

"En ymmärrä", vastasi tämä englanninkielellä.

"Kysy sinä häneltä omalla kielellään, Atos."

Atos esitti d'Artagnanin tiedustuksen.

"Kolme", vastasi Groslow, "itseäni lukematta."

D'Artagnan käsitti sanat, sillä laivuri oli samalla kohottanut kolme
sormea.

"Vai kolme", virkkoi d'Artagnan; "no alanpa rauhoittua. Mutta teidän
majoittuessanne haluan kuitenkin tehdä kierroksen aluksessa."

"Ja minä", selitti Portos, "aion ryhtyä illastamispuuhaan."

"Kaunis ja ylväs hanke, Portos; pane se täytäntöön vain. Lainaa sinä,
Atos, minulle Grimaud, joka on Parry-ystävänsä seurassa oppinut hiukan
englanninkieltä; hän solkatkoon tulkkinani."

"Mene siis, Grimaud", käski Atos.

Kannella oli lyhty; d'Artagnan otti sen toiseen käteensä ja pistoolin
toiseen, virkkaen laivurille:

"_Come_!"

Se ja _God damn_ olivat jokseenkin kaikkena d'Artagnanin tietona
englanninkielestä.

D'Artagnan meni luukulle ja laskeusi ruumaan.

Tämä oli jaettu kolmeen osastoon. Takimmainen, johon d'Artagnan oli nyt
pistäytynyt, ulottui jokseenkin perämaston kohdalta takapartaaseen
asti, kattonaan siis sen huoneen lattia, missä Atos, Portos ja Aramis
parhaillaan valmistausivat viettämään yötänsä. Ruuman keskimmäinen
osasto oli määrätty palvelijain asumukseksi, ja kolmas ulottui
keulapäähän kapteenille tilapäisesti kyhätyn kajuutan alitse, missä nyt
Mordaunt lymysi.

"Kas, kas", puheli d'Artagnan laskeutuessaan luukulta alas portaita ja
kaiken aikaa valaistessaan tietä lyhdyllään, "onpa täällä tynnyreitä!
Voisi luulla olevansa Ali Baban luolassa."

"Tuhannen yksi yötä" oli hiljakkoin ensi kertaa käännetty ranskaksi ja
tullut hyvin suosituksi.

"Mitä sanotte?" kysyi laivuri englanninkielellä.

D'Artagnan käsitti hänet äänenpainosta.

"Haluan tietää, mitä noissa tynnyreissä on", tiedusti hän laskien
lyhtynsä eräälle niistä.

Laivuri liikahti ikäänkuin hyökätäkseen takaisin ylös portaita, mutta
malttoi mielensä.

"Portviiniä", vastasi hän.

"Vai sitä lajia tavaraa!" tuumi d'Artagnan. "Hyvä tietää; emme siis
kuole janoon."

Sitten hän kääntyi laivuriin, joka pyyhki suuria hikipisaroita
otsaltaan.

"Ovatko ne täynnä?" hän kysyi.

Grimaud tulkitsi kysymyksen.

"Toiset täynnä, toiset tyhjillään", vastasi Groslow äänellä, jossa
hänen ponnistuksistaan huolimatta ilmeni levottomuutta.

D'Artagnan koputti rystysillään tynnyreitä, havaiten tällöin viisi
täysinäisiksi ja loput tyhjiksi; sitten hän englantilaisen yhä
suuremmaksi kauhuksi ojensi lyhtynsä astiain välikköihin ja virkkoi
huomatessaan nämä kolot lakaistuiksi:

"Kas niin, menkäämme eteenpäin", ja hän lähestyi ovea, joka johti
ruuman keskiosastoon.

"Malttakaa", sanoi englantilainen, joka oli jäänyt hiukan taamma
säikähdyksen vallassa, "malttakaa, minulla on sen oven avain."

Hän astui nopeasti d'Artagnanin ja Grimaudin ohi ja työnsi vapisevalla
kädellä lukkoon avaimen. Seurue saapui toiseen osastoon, missä
Mousqueton ja Blaisois laittausivat aterioimaan.

Siellä ei nähtävästi ollut mitään tutkittavaa; arvoisia kumppanuksia
valaisevan lampun hohde ulottui jokaiseen nurkkaan ja soppeen.

D'Artagnan siirtyi senvuoksi heti kolmanteen osastoon. Siellä majaili
miehistö.

Kolme tai neljä huojuvaa riippumattoa taustalla, molemmista päistään
kaksinkertaisen köyden varaan ripustettu pöytä sekä pari lahonnutta ja
ontuvaa lavitsaa oli koko kalustona. D'Artagnan meni kohottamaan paria
kolmea vanhaa purjetta, jotka riippuivat seinillä, ja kun hän ei
nytkään huomannut mitään epäiltävää, palasi hän luukusta kannelle.

"Entä tämä suoja?" kysyi d'Artagnan.

Grimaud tulkitsi muskettisoturin sanat englanninkielellä.

"Se on minun asuntoni", vastasi laivuri; "tahdotteko pistäytyä sinne?"

"Avatkaa ovi", pyysi d'Artagnan.

Englantilainen totteli kehoitusta; d'Artagnan ojensi sisälle lyhtyä
pitelevän käsivartensa, pisti sinne sitten päänsäkin puoliavoimesta
ovesta ja tuumi nähdessään, että huone oli vain pikku komero:

"Totisesti, jos laivassa on armeija kätkettynä, niin täällä se ei
piileksi. Käynkin katsomaan jo, onko Portos löytänyt mitään
haukattavaa."

Hän kiitti laivuria nyökkäyksellä ja palasi kajuuttaan, missä hänen
ystävänsä oleskelivat.

Portos ei nähtävästi ollut saanut mitään, tai jos oli jotakin itselleen
keksinytkin, oli uupumus voittanut nälän; hän nukkui sikeästi
viittaansa kääriytyneenä, kun d'Artagnan astui sisälle.

Ensimmäisten merenaaltojen pehmoisen keinutuksen liekuttamina olivat
Atos ja Aramis niinikään jo alkaneet torkkua, mutta avasivat jälleen
silmänsä, kun kuulivat kumppaninsa tulon.

"No?" kysyi Aramis.

"Kaikki hyvin", vastasi d'Artagnan; "me voimme maata levollisesti."

Tämän tiedon tyynnyttämänä Aramis antoi päänsä jälleen vaipua, ja Atos
nyökkäsi ystävällisesti. Portoksen tavoin tunsi myöskin d'Artagnan
enemmän unen kuin illallisen tarvista; hän lähetti pois Grimaudin ja
laskeusi levolle viitassaan, paljastetuin miekoin ja sellaiseen
asentoon, että hänen ruumiinsa sulki pääsytien, joten huoneeseen oli
mahdoton tulla häneen tölmäämättä.




VIIDESKAHDEKSATTA LUKU

Portviini


Kymmenen minuutin kuluttua herrat nukkuivat, mutta niin ei ollut
nälkäisten ja etenkin janoisten palvelijain laita.

Blaisois ja Mousqueton valmistausivat laittamaan vuodettaan, jona oli
lankku ja matkareppu, sillaikaa kun olutruukku ja kolme lasia keinui
aluksen vaarumisen mukaan pöydällä, joka oli ripustettu samaan tapaan
kuin viereisessäkin osastossa.

"Kirottu kiikkuminen!" päivitteli Blaisois. "Tunnen sen iskevän minuun
nyt jälleen kuten tulomatkallakin."

"Ja kun ei ole merikivun vastustukseksi muuta kuin ohraleipää ja
humalaviiniä!" surkeili Mousqueton; "huh!"

"Mutta vasupullonne, herra Mouston!" tiedusti Blaisois, joka oli saanut
vuoteensa kuntoon ja hoippui pöydän luo, Mousquetonin jo istuessa sen
ääressä niinkuin hänenkin onnistui lysähtää istumaan; "vasupullonne --
oletteko hukannut sen?"

"En", vastasi Mousqueton, "mutta sen piti Parry. Nuo penteleen
skotlantilaiset ovat aina janoissaan. Entä sinä, Grimaud", tiedusti
Mousqueton toveriltaan, joka juuri palasi d'Artagnanin kanssa
tekemältänsä kierrokselta, "janottaako sinuakin?"

"Kuin skotlantilaista", vastasi Grimaud lyhyeen.

Hän istuutui Blaisoisin ja Mousquetonin viereen, veti muistikirjan
taskustaan ja alkoi laatia seurueen tilejä, toimien sen
taloudenhoitajana.

"Hui, kuinka ellottaa sydänalaani!" valitti Blaisois.

"Jos niin on asia", sanoi Mousqueton opettavaisesti, "niin nauti hiukan
ravintoa."

"Sanotteko tätä ravinnoksi?" vastasi Blaisois ja viittasi surkean
halveksivasti ohraleipään ja olutruukkuun.

"Blaisois", selitteli Mousqueton, "sinun tulee muistaa, että leipä on
ranskalaisen oikea ravinto, vaikka hänellä ei aina ole sitä; kysy
Grimaudilta."

"Niin, mutta olut", tokaisi Blaisois niin kerkeästi, että hänen
kekseliäisyytensä ansaitsi kiitosta, "onko olut ranskalaisen oikeata
juomaa?"

"Mitä siihen tulee", vastasi Mousqueton hiukan ymmällä tästä
muistutuksesta, "niin minun on kyllä tunnustettava, että olut
on ranskalaiselle tosiaan yhtä vastenmielistä kuin viini
englantilaiselle."

"Mitä, herra Mouston", ihmetteli Blaisois, tällä kertaa epäillen
Mousquetonin suurta tietorikkautta, jota hän tavallisissa oloissa
ihaili rajattomasti, "mitä, herra Mouston, eivätkö englantilaiset muka
pidä viinistä?"

"He inhoavat sitä."

"Mutta kuitenkin olen nähnyt heidän sitä juovan."

"Rangaistuksekseen, ja sen todisteena", jatkoi Mousqueton rintaansa
röyhistäen, "tahdon vain mainita, että kerrankin muuan englantilainen
prinssi kuoli malvasirsammioon.[23] Olen kuullut abbé d'Herblayn
kertovan siitä tapauksesta."

"Sitä epäpäteä!" virkahti Blaisois; "olisinpa minä ollut hänen
sijassaan!"

"Kyllä voit", tokaisi Grimaud laskiessaan yhteen pitkää numeroriviä.

"Mitä!" ällistyi Blaisois, "minäkö voin?"

"Niin", jatkoi Grimaud, saaden neljä muistiin ja siirtäen tämän luvun
vasemmanpuoliselle numeroriville.

"Ettäkö minä voin? Selittäkäähän, herra Grimaud?"

Mousqueton pysyi vaiti Blaisoisin kysellessä, mutta hänen kasvojensa
ilmeestä oli helppo nähdä, että välinpitämättömyys ei ollut syynä.

Grimaud pitkitti laskemistaan ja merkitsi loppusumman.

"Portviiniä", huomautti hän sitten ojentaen kätensä takaosastoon päin,
missä d'Artagnan ja hän olivat käyneet laivurin seurassa.

"Mitä! Nuo tynnyritkö, jotka näin oven raosta?"

"Portviiniä", toisti Grimaud ja aloitti uuden laskutehtävän.

"Olen kuullut", huomautti Blaisois Mousquetoniin kääntyen, "että
portviini on oivallista espanjalaista tuotetta."

"Oivallista kyllä", vahvisti Mousqueton huuliansa nuollen, "kerrassaan
oivallista. Sitä on parooni de Bracieuxin kellarissa."

"Jos pyytäisimme noita englantilaisia myymään meille pullollisen?"
esitti rehellinen Blaisois.

"Myymäänkö!" äännähti Mousqueton, jonka vanha sissivaisto jälleen
valpastui. "Kyllä kuulee, nuori mies, että sinulla ei vielä ole mitään
elämänkokemusta. Miksi ostaa, kun voi ottaa?"

"Ottaa!" muistutti Blaisois; "lähimmäisensä omaisuuden himoitseminen on
kai kiellettyä."

"Missä niin?" tiukkasi Mousqueton.

"Jumalan tai kirkon käskyissä, en enää tiedä tarkkaan. Mutta sen
muistan, että lähimmäisen tavaraa ei saa himoita, eikä hänen
vaimoansa."

"Se on peräti lapsellinen syy, hyvä Blaisois", virkkoi Mousqueton mitä
isällisimmin. "Niin, lapsellinen, en paremminkaan sano. Mistä
raamatusta olet lukenut, että englantilaiset ovat sinun lähimmäisesi,
-- minä vain kysyn?"

"Sitä ei missään sanota, totta kyllä", myönsi Blaisois, "ainakaan
muistaakseni."

"Kerrassaan lapsellinen syy, sanon vieläkin", jatkoi Mousqueton. "Jos
sinä olisit kuten Grimaud ja minä kulkenut kymmenen vuotta sodissa,
hyvä Blaisois, niin olisitpa oppinut eroittamaan lähimmäisen omaisuuden
ja vihollisen tavarat. Englantilaiset ovat tietääkseni vihollisiamme,
ja tuo portviini kuuluu englantilaisille. Siispä se sotasäännön mukaan
kuuluu meille, kun kerran olemme ranskalaisia. Etkö tunne puheenpartta:
Viholliselta viedään mitä saadaan?"

Tämä suulaus, joka sai tukea Mousquetonin pitkällisen kokemuksen
tuottamasta arvovallasta, mykistytti Blaisoisin. Hän laski päänsä alas
ikäänkuin miettiäkseen, mutta äkkiä hän jälleen kohotti sen ja näytti
saaneen kumoamattoman vastaväitteen.

"Entä herramme", hän tokaisi, "ovatko he teidän kannallanne, herra
Mouston?"

Mousqueton hymyili halveksivasti.

"Pitäisi kenties", hän ivasi, "mennä häiritsemään noiden korkeitten
miesten unta ja sanoa heille: 'Armolliset herrat, palvelijaanne
Mousquetonia janottaa; sallitteko hänen juoda?' Mitä välittää -- minä
kysyn -- herra de Bracieux siitä, janottaako minua vai eikö?"

"Se on hyvin kallista viiniä", huomautti Blaisois päätänsä pudistaen.

"Vaikka se olisi sulaa kultaa, hyvä Blaisois", vastasi Mousqueton,
"eivät herramme kieltäisi sitä itseltään. Ota huomioon, että herra de
Bracieux on yksinään kyllin rikas juodakseen kokonaisen aamillisen
portviiniä, vaikka hänen pitäisi maksaa pistoli pisaralta. Enkä voi
nähdä", pitkitti hän yhä mahtailevampana, "minkätähden palvelijat
kieltäytyisivät siitä, mitä heidän herransa eivät lykkäisi luotansa."

Ja Mousqueton nousi seisaalle, sieppasi olutruukun, jonka tyhjensi
kaatoreikään viimeistä pisaraa myöten, ja astui rennosti ovelle, joka
johti takaosastoon.

"Kas, lukossa!" murahti hän. "Kylläpä nuo vietävän englantilaiset
kehtaavat olla epäluuloisia!"

"Lukossa!" säesti Blaisois yhtä nyreänä kuin opettajansakin. "Voi
hitto, se vasta ikävää! Ka, sisäkalujani kaivelee yhä hullummin."

Mousqueton kääntyi häneen niin surkean näköisenä, että hän ilmeisesti
suuressa määrin yhtyi kunnon nuorukaisen apeuteen.

"Lukossa!" toisti hän.

"Mutta minä olen kuullut teidän kertovan, herra Mouston", rohkeni
Blaisois vihjata, "että te kerran nuoruudessanne, Chantillyssä se
täisikin tapahtua, elätitte herraanne ja itseänne pyydystämällä
peltopyitä juoksusilmukalla, karppeja ongella ja pulloja suopungilla."

"Totta kyllä", myönsi Mousqueton, "se pitää paikkansa, ja sen voi
Grimaud todistaa. Mutta kellariin johti luukku, ja viini oli pulloissa.
Minä en voi heittää suopunkia tämän seinän läpi, yhtä vähän kuin
nykäistä siimaan viiniastiaa, joka painaa kenties kaksi sentneriä."

"Ette kyllä, mutta te voitte irroittaa pari kolme lautaa väliseinästä",
huomautti Blaisois, "ja nävertää läven tynnyriin."

Mousqueton levitti pyöreät silmänsä suhdattoman suuriksi ja katseli
oppilastaan ihmeissään siitä, että havaitsi hänessä aavistamattomia
sielullisia kykyjä.

"Se tosiaan käy laatuun", arveli hän; "mutta mistä saisi lankkujen
vääntämiseen taltan ja tynnyrin nävertämiseen kairan?"

"Kalukimppu", virkahti Grimaud yhä selvitellen tilejään.

"Kas, oikein, -- kalukimppu!" huudahti Mousqueton; "ja minä kun en
tullut sitä ajatelleeksi!"

Grimaud ei ainoastaan ollut seurueen taloudenhoitaja, vaan sen
seppäkin; paitsi tilikirjaansa oli hänellä kimpullinen työkaluja. Ja
kun Grimaud oli peräti huolellinen mies, oli hän matkarepussaan
säilyttämäänsä kimppuun varannut kaikkinaisia tarpeellisimpia
välineitä.

Siinä oli siten välttävän iso kairakin. Mousqueton haki sen esille.

Talttaa hänen ei tarvinnut etsiä kaukaa; väkipuukko, joka hänellä oli
vyössään, kelpasi siihen tarkoitukseen. Mousqueton sai pian keksityksi
laudoituksesta raon ja ryhtyi heti työhön.

Blaisois tarkkasi hänen työtänsä ihailevasti, mutta samalla
kärsimättömästikin; hän rohkeni tuolloin tällöin virkkaa järkevyyttä ja
huomiokykyä osoittavia viittauksia, miten oli helpointa kiskoa irti
joku naula tai kangeta ylös laudanpää.

Tovin kuluttua oli Mousqueton saanut kolme lautaa heltiämään.

Mutta Grimaud oli tällävälin lopettanut tilinsä ja noussut. Puuha oli
herättänyt hänen vilkasta harrastustaan; hän oli lähestynyt
kumppanuksia ja nähnyt Mousquetonin turhaan ponnistelevan luvattuun
maahan.

"Minä", virkahti Grimaud.

Hän teki ystävällisen eleen Mousquetonille, pyytääkseen tältä anteeksi,
että hän otti saattaakseen loppuun yrityksen, jonka toinen oli niin
loistavasti pannut alulle. Sitten hän pujahti aukosta kuin käärme ja
katosi pimeään.

Blaisois oli ihastuksen hurmiossa. Heidän tultuaan Englantiin olivat ne
merkilliset miehet, joita hänellä kumppaneineen oli ollut kunnia
saattaa, suorittaneet monia urotöitä, mutta tämä temppu näytti hänestä
ehdottomasti niitä kaikkia ihmeellisemmältä.

"Nyt saat nähdä", virkkoi Mousqueton, ja hänen sävyssään ilmeni
ylimielisyyttä, johon Blaisois vastustamatta alistui, "nyt saat nähdä,
Blaisois, kuinka me vanhat soturit juomme, kun meitä janottaa."

"Tuossa hän on."

Samassa tosiaan Grimaud työnsi aukolta syrjään viitan ja ojensi esiin
tuhkanharmaat kasvonsa, joissa kauhistuksen laajentamat silmät
tuijottivat ison valkoisen kehän ympäröiminä pieninä terinä. Kädessään
hän piti olutruukkua, joka oli täynnä jotain ainetta, kohotti sen
savuavan lampun valoon ja äännähti: _Oh_! niin hirmustuneesti, että
Mousqueton kavahti säikkyen taaksepäin ja Blaisois luuli pyörtyvänsä.

Molemmat loivat kuitenkin uteliaan silmäyksen sarkkaan: se oli täynnä
ruutia.

Tultuaan vakuuttuneeksi siitä, että laiva oli viinin sijasta lastattu
ruudilla, Grimaud säntäsi kansiluukulle ja pääsi yhdellä loikkauksella
herrojensa asuman kajuutan eteen. Hän työnsi hiljaa oven auki, jolloin
d'Artagnan sen takana maaten heti havahtui.

Grimaudin vääristyneet kasvot nähdessään hän tajusi, että jotakin
tavatonta oli tekeillä, ja tahtoi huudahtaa; mutta sanaakin nopeammalla
liikkeellä Grimaud laski etusormensa huulilleen ja sammutti kolmen
askeleen päästä pikku yölampun voimakkaammalla puhalluksella kuin olisi
voinut niin hennosta ruumiista uskoa.

D'Artagnan kohoutui kyynäspäänsä varaan; Grimaud kyyristyi toiselle
polvelleen, ja kaula ojolla ja kiihtymyksen järkyttämänä hän kumartui
kuiskaamaan soturin korvaan kertomuksen, joka olikin kyllin jännittävä,
kiinnittääkseen mieltä ilman eleitäkin ja kasvonilmeitä.

Kertomuksen aikana Atos, Portos ja Aramis nukkuivat niin sikeästi kuin
eivät olisi kahdeksaan vuorokauteen saaneet unta silmiinsä, ja
keskiruumassa Mousqueton varovaisuuden vuoksi siteli kurenauhojaan,
Blaisoisin yrittäessä tehdä samoin, kauhun puistattelemana ja tukka
pystyssä.




KUUDESKAHDEKSATTA LUKU

Väistetty salahanke


Grimaudille oli sattunut tällainen seikkailu:

Heti takaruumaan tultuansa etsi hän hapuillen käsiinsä tynnyrin. Hän
koputti sitä, astia oli tyhjä. Hän siirtyi toisen ääreen, ja sekin oli
tyhjä; mutta kolmas, jota hän koetti, kumahti niin heikosti, että sen
sisällöstä ei voinut erehtyä. Grimaud käsitti löytäneensä, mitä oli
hakemassa.

Hän pysähtyi tämän tynnyrin ääreen, tunnusteli sopivaa kohtaa
kairalleen ja tuli silloin laskeneeksi kätensä hanalle.

-- Hyvä! -- ajatteli hän; -- tämäpä säästää minulta sen vaivan.

Ja hän ojensi alle olutruukkunsa, kiersi hanaa ja tunsi, että sisältö
solui hiljaa toisesta astiasta toiseen.

Huolellisesti väännettyään jälleen kiinni hanan aikoi Grimaud juuri
kohottaa sarkan huulilleen, -- sillä hän ei tunnollisena miehenä
tahtonut viedä kumppaneilleen juomaa, jonka laadusta hän ei olisi
kyennyt vastaamaan, -- kun kuuli kiertovahdin lähestyvän, kyyristyi
kahden tynnyrin väliin ja lymysi toisen taakse.

Tuossa tuokiossa avattiinkin ovi ja lukittiin jälleen sitten kun siitä
oli tullut kaksi levättiin kääriytynyttä miestä.

Toinen kantoi lasiruuduilla varustettua lyhtyä, joka oli huolellisesti
suljettu ja siksi korkea, että liekki ei voinut ulottua yläpäähän. Itse
ruudut olivat sitäpaitsi katetut valkoisella paperiarkilla, joka
himmentäen valoa ehkäisi melkein kokonaan lämmön.

Tämä mies oli Groslow.

Toinen piteli kädessään jotakin pitkähköä, taipuisaa, ikäänkuin
vaalahtavaksi punokseksi kierrettyä. Hänen kasvojaan varjosti
leveälierinen hattu. Grimaud arveli, että miehet olivat tulleet sinne
samoissa aikeissa kuin hänkin ja tahtoivat maistella portviiniä; hän
painautui yhä tiukemmin tynnyrin taakse ja tyynnytti mieltänsä sillä
ajatuksella, että jos hänet keksittäisiinkin, ei rikos olisi kovinkaan
suuri.

Tulijat pysähtyivät sen tynnyrin kohdalle, jonka suojaan Grimaud oli
kätkeytynyt.

"Teillähän on sytytin?" virkkoi lyhdyn kantaja englannin kielellä.

"On tässä", vastasi toinen.

Jälkimmäisen äänensointu sai Grimaudin hätkähtämään, ja hän tunsi
kylmiä väreitä selkäpiissään; hän kohottausi hiljaa, kunnes sai
silmänsä yläreunalle, ja leveän hatun alta hän tunsi Mordauntin kalpeat
kasvot.

"Kauankohan tämä sytytin voinee palaa?" kysyi tämä.

"Ka, noin viisi minuuttia", vastasi laivuri.

Tämäkään ääni ei ollut kuuntelijalle vieras. Grimaudin pilkistys
siirtyi nyt toiseen puhujaan, ja Mordauntin jälkeen hän tunsi
Groslowin.

"Kun kello on neljännestä yli kahdentoista, keräätte siis miehenne ja
laskeudutte purteen kaikkea melua karttaen..."

"Pistettyäni tulen sytyttimeen?"

"Se jää minun huolekseni. Tahdon olla varma kostostani. Onhan airot
veneessä?"

"Kaikki on kunnossa."

"Hyvä."

"Sovittu siis."

Mordaunt painui polvensa varaan ja kiinnitti hanaan sytytyslangan
toisen pään, jotta hänen tarvitsisi vain virittää tuli toiseen.

Sen tehtyään hän silmäsi kelloaan.

"Kuulittehan? Neljännestä yli kahdentoista", hän sanoi nousten; "siis
kahdenkymmenen minuutin kuluttua."

"Selvä juttu, sir", vastasi Groslow; "minun täytyy vain vieläkin
huomauttaa teille, että ottamanne tehtävä on jossakin määrin
vaarallinen ja että olisi parempi määrätä joku miehistämme sytyttämään
ilotulitus."

"Hyvä Groslow", intti Mordaunt, "te tunnette ranskalaisen sananlaskun:
_On n'est bien servi que par soi-même_.[24] Sen mukaan olen päättänyt
toimia nyt."

Grimaud oli kuullut kaikki, jollei ymmärtänyt kaikkea. Mutta hänen
terävä silmänsä oli korvannut täydellisen kielitaidon puutteen. Hän oli
nähnyt ja tuntenut muskettisoturien kaksi verivihollista; hän oli
havainnut, että Mordaunt kiinnitti sytyttimen, ja kyennyt tekemään
johtopäätöksensä sananlaskusta, jota Mordaunt ei ollut huolinut kääntää
äidinkielelleen. Hän koetteli viimein sarkkansa sisältöä, ja
Mousquetonin ja Blaisoisin odottaman nesteen sijasta hän tunsi karkeita
ruutijyväsiä hiertyvän rikki hyppysissään.

Mordaunt poistui laivurin kanssa. Ovella hän pysähtyi kuuntelemaan.

"Kuuletteko, kuinka ne vetelevät unia?" virkkoi hän.

Portoksen kuorsaus tunkeusi tosiaan lattian läpi.

"Itse Jumala luovuttaa heidät meille", arveli Groslow.

"Ja tällä kertaa ei heitä voisi itse paholainenkaan pelastaa!" vakuutti
Mordaunt.

He astuivat yhdessä ulos.

Grimaud odotti, kunnes kuuli salvan kirskahtavan lukossa;
varmistuttuaan siitä, että hän oli yksin, hän suoristausi hitaasti
seinää vasten.

-- Ah, -- huoahti hän pyyhkäistessään hihallaan hikikarpaloita
otsaltaan, -- kylläpä oli onni, että Mousquetonia janotti!

D'Artagnan, sen arvaa, kuunteli näitä yksityiskohtia yltyvän
jännittyneesti, ja Grimaudin selvityksen loppua odottamatta hän nousi
hiljaa ja kumartui supattamaan Aramiille, joka nukkui hänen vasemmalla
puolellaan, samalla kun hän pikaisia liikahduksia estääkseen kosketti
ystävänsä olkapäätä:

"Chevalier, nousehan, mutta vältä melua."

Aramis heräsi. D'Artagnan uudisti kehoituksensa, puristaen hänen
kättänsä. Aramis nousi varovasti.

"Atos nukkuu vasemmallasi", kuiskasi d'Artagnan; "valmistele häntä
niinkuin minä valpastutin sinut."

Aramis herätti helposti Atoksen, jonka uni oli keveätä kuten
hienoluontoisten ja tunteellisten ihmisten yleensä; mutta vaikeampaa
oli Portoksen palauttaminen tajulleen. Hän aikoi juuri tiedustaa
aihetta unensa keskeytykseen, joka tuntui hänestä kerrassaan
epämieluisalta, mutta selitykseen ryhtymättä d'Artagnan laski kätensä
hänen suulleen.

Gascognelaisemme ojensi nyt käsivartensa ja sulki niiden kehään kolmen
ystävänsä päät, niin että ne melkein koskivat toisiinsa.

"Ystävät", hän virkkoi, "meidän täytyy heti poistua tästä aluksesta,
muutoin olemme kuoleman omia."

"Hm! Taasko?" epäili Atos.

"Tiedättekö, kuka on laivurinamme?"

"En."

"Kapteeni Groslow."

Kaikkien kolmen värähdys ilmaisi d'Artagnanille, että hänen puheensa
alkoi tehota ystäviin.

"Groslow!" toisti Aramis; "lempo!"

"Mikä se on miehiään, -- Groslow?" kysyi Portos; "en muista sellaista
nimeä."

"Sama mies, joka puhkaisi Parrylta pääkuoren, ja parhaillaan hän
valmistautuu ruhjomaan meidät."

"Ah! kah!"

"Ja hänen perämiehensä, -- tiedättekö, kuka se on?"

"Perämiehensäkö? Sellaista hänellä ei olekaan", väitti Atos. "Neljän
miehen prikissä ei käytetä perämiestä."

"Ei, mutta herra Groslow ei ole tavallinen kapteeni; hänellä on
perämies, ja tämän nimi on Mordaunt."

Tällä kertaa ei muskettisoturien mielenliikutus ilmennyt pelkkänä
värähdyksenä, se melkein puhkesi huudoksi. Nämä voittamattomat miehet
eivät kyenneet vastustamaan sitä salaperäistä ja pahaenteistä
vaikutusta, jolla tuo nimi tehosi heihin; yksistään sen sointu järkytti
heidän mieltänsä.

"Mitä tehdä?" kysy Atos.

"Vallata priki", esitti Aramis.

"Ja tappaa hänet", lisäsi Portos.

"Priki on miinoitettu", huomautti d'Artagnan. "Astiat, joiden minä
uskoin sisältävän portviiniä, ovatkin ruutitynnyreitä. Huomatessaan
tulleensa ilmi Mordaunt räjäyttää kaikki ilmaan, ystävät ja viholliset,
ja se herrasmies on totta tosiaan liian kehnoa seuraa, halutakseni
esittäytyä hänen kanssaan taivaan tai helvetin portilla."

"Sinulla on siis joku suunnitelma?" virkkoi Atos.

"On."

"Millainen?"

"Luotatteko järjestelyyni?"

"Käske", vastasivat kaikki kolme yhteen suuhun.

"No, tulkaa!"

D'Artagnan astui peräikkunan luo, joka oli niin alhaalla, että se
muistutti valoreikää, mutta kyllin iso miehen ryömiä läpi; hän avasi
sen hiljaa.

"Tässä on tie", ilmoitti hän.

"Hitto, se tulee viluinen, veikkoseni", sanoi Aramis.

"Jää tänne, jos tahdot, mutta takaanpa sinulle, että täällä tulee ylen
kuumat oltavat."

"Mutta me emme jaksa uida maihin."

"Pursi hinautuu aluksen vanavedessä; me uimme siihen ja katkaisemme
köyden, siinä kaikki. Kas niin, hyvät herrat!"

"Malta", virkahti Atos, "lakeijamme..."

"Me olemme täällä", vastasivat Mousqueton ja Blaisois, jotka Grimaud
oli käynyt noutamassa, kootakseen koko voiman kajuuttaan; he olivat
saapuneet huomaamattomina luukusta, joka oli kajuutan oven lähellä.

Ystävykset olivat seisseet liikkumattomina sen kaamean näyn edessä,
jonka d'Artagnan oli osoittanut heille ahtaasta ikkuna-aukosta.

Tämän näytelmän kerran nähnyt tietää, että mikään ei voi vaikuttaa
mieleen syvällisemmin kuin kuohuva meri, joka kumeasti kohisten
vyöryttelee mustia aaltojaan valjussa talvisessa kuutamossa.

"_Mordieu_!" sadatti d'Artagnan; "luulenpa, että me epäröimme! Ja jos
meitä epäilyttää, niin miten menettelevätkään lakeijamme?"

"En minä emmi", vakuutti Grimaud.

"Monsieur", tokaisi Blaisois, "minä osaan uida ainoastaan jo'issa, se
minun täytyy sanoa."

"Ja minä en osaa uida ollenkaan", ilmoitti Mousqueton.

Sillaikaa oli d'Artagnan solunut alas aukosta.

"Olet siis tehnyt päätöksesi, hyvä ystävä?" kysyi Atos.

"Niin", vastasi gascognelainen. "No, Atos, sinä kun olet täydellinen
ihminen, käske hengen hallita ainetta. Sinä, Aramis, neuvot lakeijoita,
ja Portos tappakoon kaikki, jotka asettuvat tiellemme."

Ja puristettuaan Atoksen kättä d'Artagnan käytti hetkeä, jolloin priki
kiikkuessaan painoi peränsä alas, niin että hänen tarvitsi vain lipua
veteen, joka ulottui hänen vyötäisiinsä.

Atos seurasi häntä jo ennen kuin prikin peräpää oli jälleen kohonnut;
hänen lähtiessään uimaan se nousi ylemmä, ja silloin nähtiin purteen
kiinnitetyn köyden pingoittuneena pistäytyvän ylös vedestä.

D'Artagnan ui kiinnitysköyden luo.

Siellä hän pysähtyi odottamaan, pidellen toisella kädellään köydestä,
ainoastaan pää koholla vedenpinnasta.

Sekunnin kuluttua yhtyi häneen Atos.

Sitten nähtiin prikin heilahtaessa kahden muun pään pistäytyvän esiin.
Siinä tulivat Aramis ja Grimaud.

"Blaisois tuottaa minulle huolta", virkkoi Atos. "Etkö kuullut,
d'Artagnan, että hän sanoi osaavansa uida ainoastaan jo'issa?"

"Kunhan vain osaa uida, niin voi uida kaikkialla", vastasi d'Artagnan;
"veneeseen, veneeseen!"

"Mutta Portos? En näe häntä."

"Portos kyllä tulee, ole huoletta; hän ui kuin valaskala."

Portosta ei tosiaankaan näkynyt, sillä hänen, Mousquetonin ja
Blaisoisin kesken oli syntynyt puolittain hullunkurinen, puolittain
draamallinen kohtaus.

Aaltojen kohinan, vinkuvan tuulen ja tummina kurimuksina vilisevän
veden kauhistuttamina nämä kavahtivat takaisin, kun heidän piti lähteä
liikkeelle.

"No, no!" kovisti Portos, "veteen siitä!"

"Mutta monsieur", vastusti Mousqueton, "minä en osaa uida; jättäkää
minut tänne."

"Ja minut myöskin, monsieur", sanoi Blaisois. "Vakuutan, että minusta
koituu pelkkää kiusaa tuossa pikku veneessä", jatkoi Mousqueton.

"Ja minä hukun varmasti ennen kuin pääsen siihen", pitkitti Blaisois.

"Kas niin, minä kuristan teidät molemmat, jollette lähde tästä", uhkasi
Portos ja tarttui heitä kurkkuun. "Eteenpäin, Blaisois!"

Portoksen rautakouran tukahuttama voihkaus oli Blaisoisin ainoana
vastauksena, sillä pidellen häntä kaulasta ja jaloista työnsi
jättiläinen hänet päistikkaa ulos ikkuna-aukosta kuin laudanpätkän.

"Nyt, Mouston", virkkoi Portos, "et toivoakseni hylkää isäntääsi."

"Voi, monsieur", vastasi Mousqueton kyynelsilmin, "miksi palasittekaan
palvelukseen? Meidän oli niin hyvä olla Pierrefondsin linnassa!"

Ja enemmittä nuhteitta -- lakeaksi ja tottelevaksi masentuneena joko
todellisesta kiintymyksestä herraansa tai palveluskumppaniinsa
sovelletusta esimerkistä -- Mousqueton syöksähti päätähavin mereen; se
oli joka tapauksessa ylevä teko, sillä Mousqueton uskoi nyt
ehdottomasti suistuneensa surman suuhun.

Mutta Portos ei ollut mies hylkäämään siten uskollista saattolaistaan.
Isäntä seurasi niin rivakasti palvelijaansa, että molempien putoaminen
kuului yhtenä luiskahduksena, ja kun Mousqueton ihan sokaistuneena
kohosi jälleen pinnalle, huomasi hän kelluvansa Portoksen ison nyrkin
varassa ja pääsi ilman vähäisintäkään ponnistelua lähestymään
kiinnitysköyttä majesteetillisesti kuin merenjumala.

Samassa näki Portos jotakin vellomista kätensä ulottuvissa. Hän
kahmaisi kiinni Blaisoisin tukkaan, Atoksen jo lähdettyä häntä
auttamaan.

"Takaisin, takaisin, kreivi", käski Portos; "tulen toimeen yksin."

Portos potkaisi lujasti kinnerjänteillään, kohottui kuin
Adamastor-jättiläinen ylös aallosta ja pääsi kolmella ponnistuksella
kumppaniensa luo.

D'Artagnan, Aramis ja Grimaud auttoivat veneeseen Mousquetonin ja
Blaisoisin; mutta Portos oli keikauttaa nurin pikku purren, kun hän
kiipesi laidan yli.

"Entä Atos?" kysyi d'Artagnan.

"Täällä olen!" vastasi Atos, joka peräytymistä suojelevan kenraalin
tavoin oli tahtonut tulla veneeseen vasta viimeisenä ja nyt piteli
kiinni sen reunasta. "Oletteko kaikki koolla?"

"Kaikki", vastasi d'Artagnan. "Onko sinulla tikari mukanasi, Atos?"

"On."

"Katkaise siis köysi ja tule."

Atos veti terävän väkipuukon vyöstään ja sivalsi poikki
kiinnitysköyden. Priki etääntyi; pursi jäi aaltojen keinuteltavaksi
paikoilleen.

"Tule, Atos!" kehoitti d'Artagnan jälleen.

Ja hän ojensi kätensä kreivi de la Fèrelle, joka vuorostaan nousi
veneeseen.

"Jo oli aikakin", virkkoi gascognelainen; "nyt saatte nähdä jotakin
ihmeellistä."




SEITSEMÄSKAHDEKSATTA LUKU

Sallimus


Tuskin olikaan d'Artagnan virkkanut nämä sanat, kun kuului kimeä
vihellys prikistä, joka alkoi kadota hämyyn.

"Tuo merkitsee jotakin, niinkuin voitte ymmärtää", lisäsi
gascognelainen.

Samassa ilmestyi kannelle lyhty, jonka pilkoitukseen kuvastui varjoja
aluksen peräpäästä.

Äkkiä vihlaisi ilmaa kamala huuto, epätoivon parahdus, ja niinkuin se
olisi halkaissut pilvet, hajosi kuun verhona ollut usvahuntu, niin että
ystävykset näkivät valjun kumotuksen hopeoimaa taivasta vasten prikin
harmaat purjeet ja mustan köysistön.

Varjoja juoksenteli kauhistuneina pitkin alusta, ja surkeat hätähuudot
säestivät tätä tarkoituksetonta tuoksinaa.

Sekasorron keskelle ilmestyi peräkannen reunaan Mordaunt, soihtu
kädessä.

Nuo epätoivoisina hyörivät varjot olivat Groslow ja hänen miehensä,
jotka oli kutsuttu koolle Mordauntin määräämänä hetkenä. Jälkimmäinen
oli sillävälin kuunnellut kajuutan ovella, vieläkö muskettisoturit
nukkuivat rauhallisesti, ja hiljaisuuden tyynnyttämänä laskeutunut
varastosuojaan.

Kuka olisikaan osannut aavistaa, mitä oli tapahtunut?

Mordaunt oli siis avannut luukun ja rientänyt sytyttimen ääreen;
kostonhimossaan kiihkeänä ja toimistaan varmana kuten kaikki, jotka
Jumala lyö sokeudella, hän oli pistänyt tulen rikkinauhaan.

Sillaikaa olivat Groslow ja hänen matruusinsa nousseet peräkannelle.

Muuan matruusi kiipesi parraspuun yli, tarttui köyteen ja alkoi vetää,
mutta se ei tehnyt vähäisintäkään vastusta.

"Köysi on katkaistu!" huusi merimies; "vene on poissa!"

"Mitä! Venekö poissa?" huudahti Groslow vuorostaan syöksähtäen
partaalle; "mahdotonta!"

"Niin on kuitenkin asia", vakuutti merimies; "katsokaa itse:
vanavedessä ei näy mitään, ja tässä muuten onkin köyden pää."

Silloin oli Groslowilta puhjennut se parkaisu, jonka muskettisoturit
olivat kuulleet.

Mordaunt vastasi vain kamalalla naurulla; kasvonpiirteet vääristyneinä
vielä enemmän vihasta kuin kauhusta hän loi hurjat silmänsä taivasta
kohti ikäänkuin viimeiseksi herjaukseksi, viskasi soihtunsa mereen ja
syöksähti itse perässä.

Samassa silmänräpäyksessä, ja juuri kun Groslow laski jalkansa luukun
tikkaille, avautui laiva kuin tulivuoren aukko; liekkipatsas leimahti
korkealle, ja ilmaa halkaisi kuin sadan kanuunan yhteinen jyrähdys.
Palavia pirstaleita sinkosi joka taholle, sitten sammui kamala loimu,
sirpaleet putoilivat sihisten aaltoihin, ja ilman värinä oli hetkisen
kuluttua ainoana merkkinä siitä, että jotain oli tapahtunut.

Mutta priki oli kadonnut meren pinnalta; Groslow ja hänen kolme
matruusiansa olivat saaneet loppunsa.

Neljältä ystävykseltämme ei ollut jäänyt näkemättä tämän kamalan
murhenäytelmän vähäisinkään seikka. Hetkisen ollessaan sen huikaisevan
leimahduksen piirissä, joka oli valaissut ulappaa runsaasti
meripenikulman alalla, näkyivät he kaikki eri asennoissa ilmaisevan
sitä hirmustusta, jota he säikkymättömästä miehuudestaan huolimatta
eivät kyenneet häätämään. Piankin putoili liekkisade heidän
ympärilleen, sitten sammui tulivuori, kuten mainitsimme, ja kaikki
palasi pimeään, -- keinuva vene ja aaltoileva meri.

He istuivat tovin äänettöminä ja synkkinä. Portos ja d'Artagnan, jotka
olivat kumpainenkin ottaneet airon, pitelivät sitä koneellisesti
ylhäällä vedestä, nojautuen siihen ruumiinsa koko painolla ja pusertaen
sitä kouristuneesti.

"Totisesti", virkkoi Aramis ensimmäisenä keskeyttäen kaamean
hiljaisuuden, "tällä kertaa lienee kaikki päättynyt."

"Auttakaa, messieurs! Apua!" kaikui surkea ääni, jonka sointu tunkeusi
ystävysten korviin kuin jonkun vetehisen huhuilu.

"Taaskin hän!" tokaisi Portos huohottaen kuin palje. "Hitto, onko se
mies rautaa?"

"Voi, hyvä Jumala!" mutisi Atos.

Aramis ja d'Artagnan kuiskasivat jotakin keskenään.

"Oi armoa ... älkää jättäkö minua, messieurs ... armoa ... säälikää
minua!" kirkui nuori mies, jonka läähätys toisinaan puhalsi poreita
hyytävän veden pintaan, kun hänen päänsä katosi näkyvistä.

D'Artagnan oli pitänyt silmällä Mordauntin jokaista liikettä ja nousi
nyt seisaalle, lopetettuaan neuvottelunsa Aramiin kanssa.

"Monsieur", hän sanoi uimarille, "suvaitkaa poistua. Katumuksenne on
liian veres, herättääkseen meissä suurtakaan luottamusta; muistakaa,
että alus, jossa tahdoitte meidät kärventää, savuaa vielä aaltojen alla
ja että nykyinen asemanne on kukkaisvuode siihen verraten, johon
aioitte toimittaa meidät, vaikka sijallemme joutuivatkin herra Groslow
ja hänen kumppaninsa."

"Messieurs", valitti Mordaunt yhä epätoivoisemmin, "minä vannon, että
katumukseni on vilpitön. Messieurs, olen niin nuori, vasta
kolmekolmatta täyttänyt! Minua kannusti aivan luonnollinen tunne;
tahdoin kostaa äitini puolesta, ja te olisitte kaikki tehneet mitä
minäkin tein."

"Hyvät ystävät", huudahti Atos vastustamattoman säälin valtaamana,
"olkaa ihmisiä, olkaa kristittyjä!"

D'Artagnan huokasi kuin voihkaten, Aramis laski miekkansa alas ja
Portos istuutui jälleen.

"Katsokaa", jatkoi Atos, "kuinka kuolema kuvastuu hänen kasvoillaan;
hän on menehdyksissään, -- minuutti vielä, ja hän vaipuu kadotuksen
kuiluun. Voi, älkää toimittako minulle sitä kamalaa tunnonvaivaa, älkää
pakottako minua kuolemaan häpeään, hyvät ystävät, lahjoittakaa minulle
tuon onnettoman henki, niin siunaan teitä ja..."

"Minä kuolen!" sopersi Mordaunt; "auttakaa! ... auttakaa!..."

"Voittakaamme ainoastaan minuutti", supatti Aramis d'Artagnanille,
kumartuen vasemmalle; "vetäisy airolla", hän lisäsi nojautuen oikealle
Portokseen päin.

D'Artagnan ei vastannut sanoin eikä elein; häntä alkoi järkyttää osaksi
Atoksen tuskaannus ja osaksi se julma näytelmä, joka hänellä oli
silmiensä edessä. Portos yksinään vetäisi airolla, mutta kun siihen ei
vastattu toiselta laidalta, kääntyi vene ympäri, ja se liike lähensi
Atosta kuolevaan päin.

"Herra kreivi de la Fère!" huusi Mordaunt; "herra de la Fère, teidän
puoleenne minä käännyn, teitä minä rukoilen, armahtakaa minua!... Missä
olette, herra kreivi de la Fère? En näe teitä enää ... minä kuolen...
Auttakaa, auttakaa!"

"Tässä olen, monsieur", vastasi Atos kurottautuen ojentamaan kätensä
Mordauntille niin ylväänä ja arvokkaana sävyltään kuin oli hänelle
tavanmukaista; "tässä olen, -- tarttukaa käteeni ja tulkaa veneeseen."

Mordaunt kahmaisi kouristuneilla sormillaan kiinni Atoksen kauluksesta.

"Kas niin, monsieur", virkkoi kreivi, "nyt olette pelastettu;
tyyntykää."

"Ah, äitini", huudahti Mordaunt hehkuvin katsein ja sammumatonta vihaa
ilmaisevalla äänellä, "saan tarjotuksi sinulle vain yhden uhrin, mutta
se on ainakin sama, jonka olisit itse valinnut!"

Ja d'Artagnanin kiljaistessa, Portoksen kohottaessa aironsa ja Aramiin
yrittäessä saada tilaa huitaisulleen keikautti tuima potkaisu venettä,
Atos horjahti veteen, ja Mordaunt puristi voitonriemuisesti huudahtaen
uhriansa kurkusta, samalla kun hän tämän liikkeitä estääkseen kietoi
säärensä toisen raajoihin niinkuin ainoastaan käärme olisi voinut
kietoa saaliinsa.

Äännähtämättä, apua huutamatta, Atos yritti pysytellä veden päällä,
mutta raskaan painon kahlitsemana hän vähitellen vaipui; piankin näkyi
ainoastaan hänen pitkä liehuva tukkansa, sitten hävisi kaikki
näkyvistä, ja vain muutamat kuplat, jotka nekin vuorostaan hupenivat,
osoittivat paikkaa, mihin nuo kaksi olivat uponneet.

Kauhun mykistyttäminä, liikahtamattomina, suunniltaan suuttumuksesta ja
hirmusta, istuivat kaikki kolme ystävystä avosuin, tuijottavin silmin
ja käsivarret ojolla: he muistuttivat kuvapatsaita, mutta heidän
hievahtamattomuudestaan huolimatta kuului kuitenkin sydänten jyskytys.
Portos tointui ensimmäisenä ja repi kourallisina tukkaansa.

"Voi, Atos, Atos!" huusi hän puhjeten nyyhkytykseen, joka oli sitä
järisyttävämpi, kun se valtasi tuollaisen miehen; "jalo sydän!
Onnettomat me, kun annoimme sinun kuolla!"

"Oi, niin", toisti d'Artagnan, "onnettomat me!"

"Meitä onnettomia!" mutisi Aramis.

Samassa näkyi kuutamon valaisemalla äärettömällä ulapalla neljän tai
viiden sylen päässä veneestä jälleen samanlainen pyörre kuin oli
havaittu parin upotessa, ja näkyviin pistäysivät nyt ensin hiukset,
sitten kalpeat kasvot avoimine mutta elottomine silmineen, ja lopulta
ruumis, joka noustuaan rintaan asti ylös merenpinnasta painui hiljaa
selälleen aallon heittelemänä.

Ruumiin rintaan oli isketty tikari, jonka kullattu pää välkkyi
kuutamossa.

"Mordaunt! Mordaunt! Mordaunt!" huudahtivat kaikki kolme; "se on
Mordaunt!"

"Mutta Atos?" ihmetteli d'Artagnan.

Äkkiä kallisti venettä vasemmalle uusi ja odottamaton paino, ja Grimaud
ulvahti ilosta; kaikki kääntyivät katsomaan ja näkivät Atoksen, joka
sinertävin kasvoin, sammuvin katsein ja vapisevin käsin tarttui
veneenlaitaan levähtämään. Kahdeksan jäntevää kättä veti hänet heti
ylös ja laski purteen, missä Atos tuotapikaa tunsi lämpiävänsä,
elpyvänsä, uudestaan syntyvänsä ilon huumamien ystäviensä hyväilyistä
ja syleilyistä.




KAHDEKSASKAHDEKSATTA LUKU

Täpärästi päästyään paistumasta Mousqueton on silti tulemaisillaan
syödyksi


Syvä hiljaisuus vallitsi kauan veneessä vastakerrotun hirveän
kohtauksen jälkeen. Kuu, joka oli tuokioksi näyttäytynyt ikäänkuin
olisi taivas tahtonut, että tapauksen ainoakaan piirre ei jäisi
katsojain silmiltä salatuksi, kätkeytyi jälleen pilvivaippaan kaiken
yli levittäysi taas pimeys, joka tuntuu niin painostavalta aavikolla ja
etenkin valtamereksi sanotulla keinuvalla lakeudella, ja kuului
ainoastaan länsituulen viuhumista aallonharjoilla.

Portos aloitti puhelun.

"Olen nähnyt paljonkin", hän virkkoi, "mutta mikään ei ole järkyttänyt
minua siinä määrin kuin äsken näkemäni. Mutta niin kuohuksissani kuin
olenkin, tunnustan sentään tuntevani sanomatonta onnekkuutta.
Rinnaltani on kirvonnut vähintään sentnerin paino, ja viimeinkin saan
hengitetyksi vapaasti."

Ja Portos huohottikin niin äänekkäästi, että se näyte tuotti kunniaa
hänen keuhkojensa laajuudelle.

"Älä veisaa voitonvirttä liian aikaisin, Portos", huomautti d'Artagnan;
"me emme ole milloinkaan olleet suuremmassa vaarassa kuin tällä
hetkellä, sillä ihminen kykenee kyllä nujertamaan omaa lajiansa, vaan
ei luonnonvoimia. Olemme joutuneet yön selkään ulapalle, haperaan
veneeseen ilman opasta; tuulenpuuska voi helposti kaataa purtemme ja
silloin olemme hukassa."

Mousqueton huokasi raskaasti.

"Sinä olet kiittämätön, d'Artagnan", muistutti Atos; "niin,
kiittämättömyyttä on Kaitselmuksen epäileminen juuri silloin, kun se on
niin ihmeellisellä tavalla pelastanut meidät. Luuletko sen ohjanneen
meitä selviytymään niin monista vaaroista, sitten hylätäkseen meidät?
Ei suinkaan. Me lähdimme purjehtimaan länsituulella, ja sama puhaltaa
vieläkin." Atos otti Pohjantähden avulla selon ilmansuunnasta. "Tuolla
on Otava, ja sillä taholla siis on Ranska. Ajautukaamme tuulen mukana;
se kuljettaa meitä Calaisin tai Boulognen tienoolle päin niin kauan
kuin tuuli pysyy kääntymättä. Jos vene menee kumoon, niin me olemme
kyllin voimakkaita ja kyllin hyviä uimareita -- viisi meistä ainakin --
että saamme sen jälleen kölilleen tai pysytellyksi sen varassa, jos se
ponnistus osoittautuu liian raskaaksi. Olemme sillä väylällä, jota
kaikki laivat käyttävät kulkiessaan Doverin ja Calaisin tai
Portsmouthin ja Boulognen väliä; jos vesi säilyttäisi niiden jäljet,
niin vanavesi aukenisi juuri tällä kohdalla. On senvuoksi mahdotonta,
että me emme päivän valjettua tapaisi jotakuta kalastaja-alusta, joka
korjaa meidät."

"Mutta jos emme kumminkaan tule tavanneeksi ja tuuli sattuu kääntymään
pohjoiseen!"

"Silloin kävisi toisin", myönsi Atos; "pääsisimme maihin vasta Atlantin
takana."

"Toisin sanoen me kuolisimme nälkään", virkahti Aramis.

"Se on enemmän kuin luultavaa", vastasi kreivi de la Fère.

Mousqueton huokasi vielä murheellisemmin kuin äsken.

"Mitä nyt, Mouston", kysyi Portos, "miksi ähkit niin ehtimiseen? Se käy
kyllästyttäväksi!"

"Minun on vilu, monsieur", ilmoitti Mousqueton.

"Mahdotonta", väitti Portos.

"Mahdotontako?" kummeksui Mousqueton.

"Varmasti. Peittäähän koko ruumistasi rasvakerros, joka suojelee sitä
sään vaikutuksilta. Jokin muu sinua vaivaa; sano suoraan!"

"No, niin monsieur, juuri tämä kiittämänne rasvakerros minua
peloittaa!"

"Ja miksi, Mouston? Puhu avoimesti, nämä herrat sallivat sen."

"Mieleeni johtui, monsieur, että Bracieuxin linnan kirjastossa on
joukko matkakuvauksia, joista erään oli kirjoittanut Jean Mocquet,
kuuluisa matkustelija Henrik neljännen päiviltä."

"Entä sitten?"

"Ka, monsieur", jatkoi Mousqueton, "noissa kirjoissa puhutaan
paljon meriseikkailuista ja vaaroista, samanlaisista kuin meillä nyt on
edessämme."

"Jatkahan, Mouston", kehoitti Portos; "tuo yhtäläisyys tuntuu hyvin
mielenkiintoiselta."

"Sellaisessa tapauksessa, monsieur, nälkiintyneillä matkalaisilla on
Jean Mocquetin mukaan hirmuisena tapana syödä toisensa ja aloittaa..."

"Lihavimmasta!" huudahti d'Artagnan kykenemättä pidättämään nauruansa
aseman vakavuudesta huolimatta.

"Niin, monsieur", vastasi Mousqueton hiukan ällistyneenä tästä
hilpeydestä, "ja sallikaa minun sanoa, että minä en huomaa siinä mitään
naurettavaa."

"Kunnon Mouston on ruumiillistettu uskollisuus!" virkkoi Portos.
"Lyönpä vetoa, että sinä ajatuksissasi jo näit olevasi pilputtuna
suupaloiksi herrasi eteen?"

"Niin, monsieur, vaikka siihen tyydytykseen, jota luulette minun
kokevan, sekaantuu mielipahaakin, sen tunnustan. En sentään paljoakaan
pahoittelisi monsieur, jos minulla kuollessani olisi varmana tietona,
että siten vielä hyödyttäisin teitä."

"Mouston", lausui Portos liikuttuneena, "jos vielä koskaan näemme
Pierrefonds-linnaani, niin saat täydellisesti omaksesi ja
jälkeläisillesi perinnöksi sen pienen aidatun viinitarhan, joka on
vuokratilan ylärinteellä."

"Ja nimitä se Uskollisuuden tarhaksi, Mouston", ehdotti Aramis, "jotta
uhrauksesi muisto säilyy kaukaiseen tulevaisuuteen asti."

"Chevalier", sanoi d'Artagnan vuorostaan nauraen, "sinä söisit kai
Moustonia suurestikaan surkeilematta, pari kolme päivää paastottuasi?"

"En, kautta kunniani", vakuutti Aramis; "parempana pitäisin Blaisoisin,
sillä hänet olen tuntenut vähemmän aikaa."

On arvattavissa, että tämän pilanteon aikana, jonka varsinaisena
tarkoituksena oli häivyttää äskeistä kohtausta Atoksen mielestä,
palvelijat eivät voineet olla tuntematta levottomuutta, paitsi Grimaud,
joka tiesi välttävänsä vaaran, olipa se kuinkakin uhkaava.

Mykkänä kuten tavallista, ollenkaan puuttumatta keskusteluun, Grimaud
uurastikin kaikin voimin, airo kumpaisessakin kädessään.

"Sinä siis soudat, sinä?" virkkoi Aramis.

Grimaud nyökkäsi.

"Minkätähden?"

"Lämpimikseni."

Ja muiden haaksirikkoisten hytistessä vilusta hikoili vaitelias
Grimaud.

Äkkiä Mousqueton huudahti ilosta, kohottaen ilmaan kätensä, jossa oli
pullo.

"Voi", sanoi hän ojentaen pullon Portokselle, "voi, monsieur, me olemme
pelastettuja! Veneessä on elintarpeita."

Hän kaivoi kiihkeästi teljon alta, mistä hänen käteensä oli jo osunut
kallisarvoinen näyte, ja otti sieltä yhteen menoon tusinan samanlaisia
pulloja sekä leipää ja kämpäleen suolaista lihaa.

Turha sanoakaan, että tämä löytö sai kaikki jälleen hyvälle tuulelle,
Atosta lukuunottamatta.

"Peijakas", tuumi Portos, jonka muistettaneen olleen nälissään jo
prikiin tullessaan, "onpa ihmeellistä, kuinka hiukaisevia suuret
mielenkuohut ovat!"

Ja hän tyhjensi pullon yhdellä siemauksella ja söi yksinään
kolmanneksen leivästä ja suolalihasta.

Päivän ensimmäinen kajastus alkoi luoda vaaleata hohdetta sinertävällä
ulapalle, ja noin kymmenen musketinkantaman päässä näkyi edessäpäin
musta röykkiö, jonka yli levittäysi kolmikulmainen purje sirona ja
venyneenä kuin pääskysen siipi.

"Laiva!" huudahtivat ystävykset yhtaikaa, ja lakeijatkin puolestaan
ilmaisivat eri tavoin riemastustaan.

Dunkerquelainen rahtilaiva siinä oli matkalla Boulogneen.

Kaikki neljä isäntää, Blaisois ja Mousqueton yhdistivät äänensä
huudoksi, joka kiiri aaltojen kimmoista pintaa pitkin, kun sitävastoin
Grimaud sanaakaan virkkamatta pani hattunsa airon päähän, kääntääkseen
puoleensa niiden katseet, joiden korviin huuto oli aiottu.

Neljännestunnin kuluttua saapui rahtilaivan vene hinaamaan heitä, ja
piankin he istuivat pikku aluksen kannella. Grimaud tarjosi laivurille
isäntänsä puolesta kaksikymmentä guineaa, ja myötäisen tuulen suosimana
ranskalaisemme laskivat jalkansa isänmaan kamaralle kello yhdeksän
aamulla.




YHDEKSÄSKAHDEKSATTA LUKU

Kotoisella maaperällä


"Hiisi vieköön, kylläpä tämän jälkeen tunnen itseni voimakkaaksi!"
virkkoi Portos polkaisten isot jalkansa hiekkaan. "Yritettäköön nyt
mukista minulle, katsoa minuun karsaasti tai ärsyttää minua, niin
nähdäänpä, kenen kanssa ollaan tekemisissä! Tuhannen tulimmaista, minä
uhmaisin kokonaista valtakuntaa!"

"Ja minä varoitan sinua julistelemasta haastettasi liian äänekkäästi,
Portos", muistutti d'Artagnan, "sillä minusta tuntuu kuin pidettäisiin
meitä täällä tarkoin silmällä."

"Lempo soikoon, meitä ihaillaan!" vakuutti Portos.

"Tiedätkös, se ei ollenkaan hivele turhamaisuuttani, usko pois,
Portos", vastasi d'Artagnan. "Tuolla näen mustakaapuisia miehiä, ja
meidän asemassamme sellaiset ilmiöt peloittavat minua, sen tunnustan."

"Ne ovat sataman kauppalaivojen tullaajia", huomautti Aramis.

"Toisen kardinaalin aikana, sen suuren", sanoi Atos, "olisi meille
omistettu suurempaa huomiota kuin tavaroille. Mutta te voitte olla
huoletta, hyvät ystävät, nykyisenä aikana pidetään tarkemmin silmällä
kauppaa kuin meitä."

"Siihen en luota", virkkoi d'Artagnan, "ja minä lähden hietaharjuille."

"Miksei kaupunkiin?" kysyi Portos. "Minä pitäisin enemmän hyvästä
majatalosta kuin noista kamalista hietakummuista, jotka Jumala on
luonut vain kaniineja varten. Sitäpaitsi olen nälissäni."

"Tee miten tahdot, Portos", sanoi d'Artagnan; "minä puolestani olen
vakuuttunut siitä, että avoin keto on turvallisempi meidän asemassamme
oleville miehille."

Ja d'Artagnan lähti nousemaan hietaharjuille Portoksen vastausta
odottamatta, varmana siitä, että enemmistö oli hänen puolellaan.

Pikku ryhmä seurasi häntä ja katosi pian hänen mukanaan hietakunnaiden
taakse ennen kuin oli ehtinyt herättää yleistä huomiota.

"Pakiskaamme", esitti Aramis heidän taivallettuaan neljänneslieuen
verran.

"Ei, paetkaamme", vastasi d'Artagnan. "Me olemme suoriutuneet
Cromwellista, Mordauntista, merestä, -- noista kolmesta kuilusta, jotka
uhkasivat niellä meidät, -- mutta Mazarinista me emme selviydy niin
vähällä."

"Olet oikeassa, d'Artagnan", myönsi Aramis, "ja minun neuvoni on, että
paremmaksi varmuudeksi eriämme."

"Niin, niin, Aramis", yhtyi d'Artagnan, "eritkäämme."

Portos tahtoi lausua jotakin tämän päätöksen vastustamiseksi, mutta
d'Artagnan puristi hänen kättään vaikenemisen merkiksi. Portos oli
tottunut kuuliaiseksi näille kumppaninsa vihjauksille, sillä hän
tunnusti tavallisella suopeudellaan d'Artagnanin älyllisen ylemmyyden.
Hän pidätti senvuoksi sanat, jotka hänellä jo oli huulillaan.

"Mutta miksi eriäisimme?" kysyi Atos.

"Siitä syystä", vastasi d'Artagnan, "että Mazarin lähetti meidät
Cromwellin luo, Portoksen ja minut, ja että me emme palvelleetkaan
Cromwellia, vaan Kaarlo-kuningasta, mikä ei ole ihan sama asia. Jos nyt
palaamme herrojen de la Fèren ja d'Herblayn seurassa, niin rikoksemme
on ilmeinen; kaksin palatessamme jää horjahduksemme epätietoiseksi, ja
epäselvissä olosuhteissa voi johtaa ihmisten käsityksiä hyvin pitkälle.
Siten olen päättänyt menetellä Mazarinin kanssa."

"Ihan niin", mukasi Portos, "hän on oikeassa."

"Mutta", sanoi d'Artagnan, "luuletko, Atos, että ihminen voi
kylmäverisesti erota kahdesta sellaisesta ystävästä kuin sinä ja Aramis
olette, ja hetkellä, joka ei ole vaarojansa vailla?"

"En", vastasi Atos; "tulekin syliini, poikani!"

"Voi piru!" nyyhkäisi Portos; "luulenpa vetisteleväni, -- kyllä tämä on
tyhmää!"

Ja kaikki neljä ystävystä heittäysivät yhtaikaa toistensa syliin.
Näillä veljellisyyden yhdistämillä neljällä miehellä oli varmaankin
tällä hetkellä vain yksi sielu.

Blaisoisin ja Grimaudin piti seurata Atosta ja Aramista.

Mousqueton riitti Portokselle ja d'Artagnanille.

Heidän ainaisen tapansa mukaan jaettiin nyt rahat tunnollisesti, ja
paiskattuaan toisilleen kättä ja uudistettuaan ikuisen ystävyyden
lupauksen kumppanukset erkanivat lähteäkseen sopimuksen mukaisesti
kahtena ryhmänä eri teitä. Kuitenkin he moneen kertaan kääntyivät
katsomaan taakseen ja huutamaan toisilleen muutamia sydämellisiä
sanoja, joita hietaharjujen kaiut kertasivat.

Viimein he menettivät toisensa näkyvistään.

"_Sacrebleu_, d'Artagnan", virkkoi nyt Portos, "minun pitää oitis
lausua sinulle ajatukseni, sillä minä en pystyisi koskaan säilyttämään
sydämelläni mitään sinua vastaan. Tiedätkös, minä en tuntenut sinua
äskeisessä kohtauksessa!"

"Kuinka niin?" kysyi d'Artagnan hienosti hymyillen.

"Kas, jos Atosta ja Aramista uhkaa todellinen vaara kuten sanot, niin
eihän hetki ollut sovelias erotaksemme heistä. Sanon sinulle suoraan,
että minä puolestani olin halukas saattamaan heitä ja että vieläkin
tekisi mieleni tavoittaa heidät maailman kaikista Mazarineista
huolimatta."

"Sinä olisit oikeassa, Portos, jos asian laita olisi todella
sellainen", vastasi d'Artagnan. "Mutta kuulehan nyt muuan pikku seikka,
joka vähäpätöisenäkin kaiketi muuttaa mielipiteesi; he eivät ole
suuremmassa vaarassa, vaan me. Kumppaneistamme emme eronneet
hylätäksemme heitä, vaan varoaksemme pahentamasta heidän asemaansa."

"Niinkö?" ihmetteli Portos silmät suurina.

"Ehdottomasti; jos heidät pidätetään, niin heitä uhkaa pelkkä
Bastilji, mutta jos meille sattuu sama tapaus, niin saammekin marssia
Grève-torille".[25]

"Pentele", virkahti Portos, "se on aivan toista kuin parooninkruunu,
jonka minulle lupasit, d'Artagnan!"

"Mitä vielä; eroitus ei kenties ole niin suuri kuin luulet, Portos.
Tunnethan sananlaskun: kaikki tiet johtavat Roomaan."

"Mutta minkätähden on meidän asemamme vaarallisempi kuin Atoksen ja
Aramiin?" tiedusti Portos.

"Syystä että he eivät ole tehneet muuta kuin täyttäneet kuningatar
Henrietteltä saamansa lähetystoimen, kun me sitävastoin olemme
pettäneet Mazarinin antaman tehtävän. Cromwellin luo lähteneinä
lähettiläinä me siirryimme Kaarlo-kuninkaan kannattajiksi, ja sen
sijaan, että olisimme auttaneet kuningasta mestauslavalle, jonne hänet
olivat tuominneet sellaiset roistot kuin Mazarin, Cromwell, Joyce,
Pride ja muut, olimme vähällä pelastaa hänet."

"Perhana", tokaisi Portos, "mitä sanommekaan Mazarinille?"

"Anna minun huolehtia siitä, minulla on jo suunnitelmani; se nauraa
parhaiten, joka nauraa viimeiseksi. Cromwell on hyvin mahtava, Mazarin
on varsin viekas, mutta mieluummin kuitenkin olen tekemisissä heidän
kanssaan kuin herra Mordaunt-vainajan."

"Hei, onpa hauskaa puhua herra _Mordaunt-vainajasta_!" huudahti Portos.

"On vainkin", myönsi d'Artagnan; "mutta nyt taipaleelle!"

Ja hetkeäkään menettämättä molemmat kumppanukset suuntasivat kulkunsa
umpimähkään Pariisia kohti, saattolaisinaan Mousqueton, joka kaiken
yötä paleltuaan alkoi neljännestunnissa hikoilla.




KAHDEKSASKYMMENES LUKU

Paluu


Atos ja Aramis noudattivat d'Artagnanin esittämää matkasuunnitelmaa ja
jouduttivat kulkuaan parhaansa mukaan. Heistä tuntui edullisemmalta
joutua pidätetyksi lähellä Pariisia kuin loitolla sieltä.

Joka ilta he yöllisen vangitsemisen pelossa piirsivät sovitun
tunnusmerkin seinään tai ikkunaan: mutta joka aamu he suureksi
hämmästyksekseen heräsivät vapaina.

Sitä mukaa kuin he lähestyivät Pariisia häipyivät unten tavoin ne
suuret tapaukset, joihin he olivat ottaneet osaa Englannin valtakunnan
järkkyessä, samalla kun etualalle siirtyivät ne selkkaukset, jotka
olivat heidän poissaollessaan kuohuttaneet Pariisia ja maaseutua.

Näiden kuuden viikon aikana oli Ranskassa sattunut niin paljon pikku
seikkoja, että ne yhteensä melkein merkitsivät suurta. Aamulla
havahtuessaan ilman kuningatarta ja kuningasta tunsivat pariisilaiset
suurta levottomuutta tästä hylkäämisestä, ja Mazarinin niin kiihkeästi
haluttu poistuminen ei korvannut noiden kahden korkean pakolaisen
puuttumista.

Ensimmäisenä vaikutelmana, joka valtasi Pariisin, kun kuultiin
lukijoillemme kuvattu pako Saint-Germainiin, oli senvuoksi tuollaista
säikähdystä, joka vavahduttelee lapsia, kun he heräävät yöllä tai
yksinäisyydessä. Parlamentti joutui kuohuksiin, ja päätettiin toimittaa
lähetystö rukoilemaan kuningatarta, että hän ei pitkäksi aikaa
riistäisi Pariisilta kuninkaallista läsnäoloaan.

Mutta kuningatarta elähdytti vielä se kaksinainen vaikutelma, minkä hän
oli saanut Lensin voitosta ja onnellisesti suoritetun paon
tyydyttämästä turhamaisuudesta. Lähetystö ei ainoastaan menettänyt
puheillepääsyn kunniaa, vaan sen annettiin odottaa maantiellä, kunnes
kansleri Séguier saapui ilmoittamaan hovin ultimatumin: jos parlamentti
ei nöyrtyisi kuninkaallisen majesteetin edessä tunnustamaan kohta
kohdalta erehtyneensä riidanalaisissa kysymyksissä, niin Pariisia
alettaisiin seuraavana päivänä piirittää; siinä mielessä oli Orleansin
herttua jo miehittänyt Saint-Cloudin sillan, ja Condén prinssi piti
hallussaan Charentonia ja Saint-Denisiä.

Hovi valmistautui siis hyökkäämään ja Pariisi puolustautumaan. Porvarit
puuhasivat parhaillaan kapina-aikojen tavallisessa kaupunkilaistyössä,
ketjujen jännittämisessä katujen poikki ja kivityksen repimisessä, kun
näkivät Condén prinssin veljen -- prinssi de Contin -- ja hänen
lankonsa Longuevillen herttuan kiirehtivän avukseen koadjutorin
saattamina. Siitä lähtein he tyyntyivät, sillä heillä oli nyt
puolellaan kaksi täysiveristä prinssiä ja lukumäärän ylivoima.
Tammikuun 10 p:nä pariisilaiset saivat tämän odottamattoman tuen.

Myrskyisen neuvottelun jälkeen nimitettiin prinssi de Conti kuninkaan
armeijan ylipäälliköksi Pariisin ulkopuolella, kenraaliluutnantteinaan
d'Elboeufin ja Bouillonin herttuat sekä marski de la Mothe.
Longuevillen herttua tyytyi ilman päällikkyyttä ja arvonimeä prinssin
apumiehen toimeen.

Herra de Beaufort taasen oli saapunut Vendômoisista ja toi senaikuisen
kronikan sanoja käyttääksemme mukanaan ylvään ryhtinsä, kauniit ja
pitkät hiuksensa sekä sen kansanomaisuuden, joka teki hänestä
esikaupunkien kuninkaan.

Pariisilainen armeija oli järjestäytynyt niin rivakasti kuin porvarit
aina laittautuvat sotamiehiksi, milloin siihen esiintyy erityistä
aihetta. Tammikuun 19 p:nä oli tilapäinen armeija tehnyt hyökkäyksen
ulos kaupungista, pikemmin varmistuttaakseen itseänsä ja muita
olemassaolostaan kuin missään vakavassa tarkoituksessa, ja joukon
etunenässä liehui lippu, jossa näkyi omituisena tunnuslauselmana: _Me
etsimme kuningastamme_.

Seuraavat päivät käytettiin muutamiin pikku partioretkiin, joista
ei ollut muuta tulosta kuin että siepattiin joitakuita karjalaumoja ja
poltettiin pari kolme rakennusta.

Sitten jouduttiin helmikuun alkupäiviin, ja sen kuukauden ensimmäisenä
päivänä olivat neljä ystävystämme astuneet maihin Boulognessa ja
lähteneet kahtena eri ryhmänä Pariisia kohti.

Neljännen päivämatkansa lopulla Atos ja Aramis varovasti väistivät
Nanterren kaupunkia, jotteivät kohtaisi kuningattaren väkeä.

Vastoin taipumustaan turvausi Atos tällaisiin varokeinoihin, mutta
Aramis oli varsin järkevästi huomauttanut hänelle, että heillä ei ollut
oikeutta antautua mihinkään varomattomuuteen, kun Kaarlo-kuningas oli
uskonut heille pyhän ja tärkeän tehtävän, joka mestauslavalla
vastaanotettuna voitiin täyttää ainoastaan kuningattaren edessä.

Atos mukautui senvuoksi.

Esikaupungeissa matkalaisemme tapasivat vartiostoja kaikkialla; koko
Pariisi oli aseissa. Etuvartija ei tahtonut laskea kahta aatelismiestä
ohitseen, vaan huusi kersanttia.

Kersantti tuli heti ulos vartioasemalta, ja omaksuen kaiken sen
mahtipontisuuden, jota porvarit mielellään pitävät sävynään, kun heillä
on onni esiintyä sotilaallisessa arvoasemassa, hän kysyi:

"Keitä te olette, messieurs?"

"Kaksi aatelismiestä", vastasi Atos.

"Mistä te tulette?"

"Lontoosta."

"Mitä asiaa teillä on Pariisissa?"

"Lähetystoimi hänen majesteettinsa Englannin kuningattaren luona."

"Kas, kaikkihan ihmiset aikovatkin tänään Englannin kuningattaren luo!"
ihmetteli kersantti. "Meillä on jo vahtimajassa kolme aatelismiestä,
joiden passeja tarkastetaan, ja hekin ovat menossa hänen majesteettinsa
puheille. Missä ovat teidän passinne?"

"Niitä ei meillä ole."

"Mitä! Eikö ole?"

"Ei, me tulemme Englannista, niinkuin jo mainitsimme, ja olemme aivan
tietämättömiä täkäläisestä valtiollisesta asemasta, sillä me
matkustimme Pariisista ennen kuninkaan lähtöä."

"Ahaa!" tuumi kersantti ovelan näköisenä; "te olette mazarinilaisia ja
pyritte kai Pariisiin vakoilemaan meitä."

"Hyvä ystävä", virkkoi Atos, joka oli viimeksi antanut Aramiin
vastailla, "jos me olisimme mazarinilaisia, niin meillä päin vastoin
olisi kaikki mahdolliset passit. Uskokaa minua, nykyisessä asemassanne
tulee teidän ennen kaikkea epäillä niitä, joiden paperit ovat
täydellisessä kunnossa."

"Astukaa päävahtiin", sanoi kersantti; "selitelkää siellä asianne
vartioston päällikölle."

Hän antoi etuvartijalle merkin, ja tämä siirtyi syrjään; kersantti meni
edellä, ja molemmat aatelismiehet seurasivat häntä vahtimajaan.

Siellä näkyi pelkkiä porvareita ja kansan miehiä; muutamat pelasivat,
toiset joivat, ja toiset pitivät puheita.

Eräässä nurkassa ja melkein vartioituina seisoivat vastamainitut kolme
aikaisemmin saapunutta aatelismiestä, joiden passeja tutki upseeri.
Tämä oleskeli viereisessä kamarissa, sillä hänen arvoasemansa oikeutti
hänet saamaan erityisen huoneen.

Sekä vastatulleiden että aikaisemmin saapuneiden ensimmäisenä
ajatuksena oli luoda vahtimajan vastapäisiltä seinävieriltä nopea ja
tutkiva silmäys toisiinsa. Ensimmäisinä tulleet olivat huolellisesti
kääriytyneet pitkien levättiensä laskoksiin. Muuan heistä,
kumppaneitansa lyhyempi varreltaan, pysytteli taampana varjossa.

Kun kersantti ilmoitti, että hän kaiken todennäköisyyden mukaan oli
tavannut kaksi mazarinilaista, heristivät nuo kolme aatelismiestä
korviansa ja jännittivät tarkkaavaisuuttaan. Lyhytkasvuisin, joka oli
astunut kaksi askelta eteenpäin, peräytyi nyt jälleen varjoon.

Vastatulleiden esiintyessä passittomina näkyi vartioston yksimielisenä
käsityksenä olevan, että heitä ei sopinut päästää kaupunkiin.

"Kyllä kaiketi sentään", virkkoi Atos; "on mielestäni hyvinkin
luonnollista, että meille myönnetään pääsy, sillä me näymme olevan
tekemisissä järkevien miesten kanssa. On hyvin yksinkertainen keino
käytettävissä; ilmoitettakoon nimemme hänen majesteetilleen Englannin
kuningattarelle, ja jos hän vastaa meistä, ette te toivoakseni enää näe
mitään estettä pääsyllemme."

Nämä sanat saivat varjoon vetäytyneen aatelismiehen yhä
tarkkaavaisemmaksi, ja hän liikahtikin kummastuksesta, niin että
häneltä putosi päästä hattu, kun sitä oli työntänyt ylös levätti, johon
hän oli entistä huolellisemmin kääriytynyt; hän kumartui nopeasti
ottamaan sen lattialta.

"Hyvä Jumala!" virkahti Aramis nyhjäisten Atosta kyynärpäällään;
"näitkö?"

"Mitä niin?" kysyi Atos.

"Tuon lyhyimmän aatelismiehen kasvoja?"

"En."

"Minusta näytti ... mutta se on mahdotonta..."

Samassa palasi kersantti, joka oli mennyt viereiseen huoneeseen,
kuulemaan vartiosto-upseerin määräyksiä, ja sanoi jättäen mainitulle
kolmelle aatelismiehelle jonkun paperin:

"Passit ovat kunnossa; nämä herrasmiehet saavat lähteä esteettömästi."

Luvan saaneet nyökkäsivät kiitokseksi ja kiirehtivät käyttämään pääsyä,
joka kersantin käskystä avautui heidän eteensä.

Aramis seurasi heitä katseellaan; lyhyimmän astuessa hänen ohitseen hän
puristi kiivaasti Atoksen kättä.

"Mikä sinun on, hyvä ystävä?" kysyi tämä.

"Minä ... mutta ehdottomasti se oli näköhäiriö."

Sitten hän lisäsi kersanttiin kääntyen:

"Sanokaahan, monsieur, tunnetteko te noita kolmea herrasmiestä, jotka
nyt lähtivät täältä?"

"Tunnen passiensa mukaan; he ovat herrat de Flamarens, de Châtillon ja
de Bruy, kolme frondelaista aatelismiestä, jotka aikovat liittyä
Longuevillen herttuaan."

"Sepä merkillistä", virkkoi Aramis vastaten pikemmin omaan ajatukseensa
kuin kersantin ilmoitukseen; "minä luulin tuntevani itse Mazarinin."

Kersantti purskahti nauruun.

"Hänkö siten uskaltautuisi tänne hirtettäväksi!" hän sanoi; "niin tyhmä
hän ei ole!"

"No, saatoin hyvinkin erehtyä", mutisi Aramis; "minulla ei ole
d'Artagnanin terävää katsetta."

"Kuka puhuu täällä d'Artagnanista?" kysyi upseeri, joka samalla
näyttäysi huoneensa ovella.

"Oh!" äännähti Grimaud suurin silmin.

"Mitä nyt?" kysyivät Aramis ja Atos yhtaikaa.

"Planchet?" ihmetteli Grimaud; "Planchet, ja röyhelö kaulassa!"

"Kreivi de la Fère ja chevalier d'Herblay jälleen Pariisissa!" huudahti
upseeri. "Oi, sepä hauskaa, messieurs, sillä te varmaankin tulitte
yhtymään prinsseihin!"

"Niinkuin näet, hyvä Planchet", vastasi Aramis, ja Atosta hymyilytti se
korkea arvo, jonka Mousquetonin, Bazinin ja Grimaudin muinainen
kumppani oli nyt saanut porvariarmeijassa.

"Entä herra d'Artagnan, jota äsken mainitsitte, herra d'Herblay, --
saanko kysyä, onko teillä mitään tietoja hänestä?"

"Erosimme hänestä neljä päivää takaperin, hyvä ystävä, ja meillä on
täysi syy olettaa, että hän on ehtinyt Pariisiin meidän edellämme."

"Ei, monsieur, tiedän varmasti, että hän ei ole palannut pääkaupunkiin;
kenties hän on lopultakin jäänyt Saint-Germainiin."

"Sitä en luule; olemme sopineet kohtauksen jo Chevrette-hotelliin."

"Siellä kävin juuri tänään."

"Ja sievä Madeleine ei ollut hänestä kuullut mitään?" tiedusti Aramis
hymyillen.

"Ei, monsieur, ja minun ei sovi salata teiltä, että hän näytti kovin
levottomalta."

"Oikeastaan", tyynnytti Aramis, "ei vielä ole aikaa mennyt hukkaan, ja
me olemme suuresti jouduttaneet tuloamme. Sallit siis, hyvä Atos, että
minä enempää kyselemättä ystävästämme lausun nyt onnitteluni herra
Planchetille."

"Oh, herra chevalier!" vastasi Planchet kumartaen.

"Luutnantti!" sanoi Aramis.

"Luutnantti, ja kapteenin arvo luvassa."

"Se on varsin kaunista", kiitti Aramis; "ja kuinka olet saanut kaiken
tämän kunnian?"

"Ensiksikin tietänette, messieurs, että minä pelastin herra de
Rochefortin?"

"Kyllä hitossa, sen hän on meille itse kertonut."

"Silloin olin vähällä joutua Mazarinin hirtettäväksi, ja se
luonnollisesti tuotti minulle vielä suurempaa kansansuosiota kuin
minulla oli ennestään."

"Ja sen kansansuosion perusteella..."

"Ei, vaan paremmin ansion nojalla. Tiedätte muuten, messieurs, että
minä olen palvellut Piemontin rykmentissä, jossa minulla oli kunnia
toimia kersanttina."

"Kyllä."

"No niin, eräänä päivänä, kun kukaan ei kyennyt opettamaan aseellista
porvariosastoa marssimaan rivissä, syystä että toiset aloittivat
vasemmalla jalalla ja toiset oikealla, onnistui minun saada
heidät kulkemaan tasajalkaa, ja minusta tehtiin luutnantti --
harjoituskentällä."

"Se seikka siis on selvillä", virkkoi Aramis.

"Teillä lienee myös joukko aatelia puolellanne?" tiedusti Atos.

"On toki! Meillä on ensiksikin, niinkuin kai tiedättekin, jo prinssi de
Conti, Longuevillen herttua, Beaufortin herttua, Elboeufin herttua,
Bouillonin herttua, Chevreusen herttua, herra de Brissac, marski de la
Mothe, herra de Luynes, Vitryn markiisi, Marcillacin ruhtinas,
Noirmoutiersin markiisi, kreivi de Fiesque, Laiguesin markiisi, kreivi
de Montrésor, Sévignén markiisi ja kuka niitä kaikkia muistaakaan."

"Entä herra Raoul de Bragelonne?" kysyi Atos värähtävällä äänellä;
"d'Artagnan sanoi minulle, että hän oli lähtiessään suosittanut
nuorukaista teidän hoivaanne, hyvä Planchet."

"Tosiaan, herra kreivi, aivan kuin olisi varakreivi ollut hänen oma
poikansa, ja voinkin vakuuttaa, että minä en ole hetkeksikään
menettänyt häntä näkyvistäni."

"Hän siis jakselee hyvin?" sanoi Atos ilahtuen; "hänelle ei liene
tapahtunut mitään?"

"Ei mitään, monsieur."

"Ja hän asuu..."

"'Kaarlo Suuressa' kuten ennenkin."

"Ja miten hän viettää päivänsä?"

"Milloin Englannin kuningattaren, milloin madame de Chevreusen luona.
Hän ja kreivi de Guiche ovat eriämättömiä."

"Kiitos, Planchet, kiitos!" sanoi Atos ojentaen hänelle kätensä.

"Oh, herra kreivi", vastasi Planchet koskettaen kättä sormenpäillä.

"No, mitä ajatteletkaan, kreivi? Kättelet entistä lakeijaa!" supatti
Aramis.

"Veikkoseni", vastasi Atos, "antoihan hän minulle tietoja Raoulista."

"Ja nyt, messieurs", kysyi Planchet, joka ei ollut kuullut Aramiin
huomautusta, "mitä aiotte tehdä?"

"Lähteä Pariisiin, jos annatte meille siihen luvan, hyvä herra
Planchet", vastasi Atos.

"Mitä! Jos muka annan teille luvan! Te teette pilaa minusta, herra
kreivi; en ole muuta kuin palvelijanne."

Ja hän kumarsi.

Sitten hän lausui miehistöön kääntyen:

"Antakaa näiden herrojen mennä esteettömästi; minä tunnen heidät, he
ovat herra de Beaufortin ystäviä."

"Eläköön herra de Beaufort!" huusi koko vartiosto yhteen suuhun, avaten
tien Atokselle ja Aramiille.

Mutta kersantti astui Planchetin luo.

"Kuinka! Ilman passia?" mutisi hän.

"Ilman passia", vastasi Planchet.

"Ottakaa huomioon, kapteeni", pitkitti kersantti antaen Planchetille
ennakolta arvonimen, joka oli hänelle luvattu, "ottakaa huomioon, että
muuan noista kolmesta miehestä, jotka äsken lähtivät täältä, hiljaa
kehoitti minua epäilemään näitä kahta."

"Mutta minä", takasi Planchet arvokkaasti, "minä tunnen heidät ja
vastaan heistä."




YHDESYHDEKSÄTTÄ LUKU

Lähettiläät


Molemmat ystävykset lähtivät heti matkalle ja ratsastivat
etukaupungista alas rinnettä; mutta rinteen juurelle tultuaan he
näkivät suureksi kummastuksekseen, että kadut olivat Pariisissa
muuttuneet jo'iksi ja torit järviksi. Tammikuun runsaiden sateitten
johdosta oli Seine-virta tulvinut yli äyräittensä ja lopulta anastanut
alakseen puolet kaupunkia.

Atos ja Aramis tunkeusivat urheasti ratsuineen tulvaveteen, mutta
piankin se nousi elukka-parkojen ryntäille, ja herrasmiesten oli
mukauduttava jättämään hevosensa ja siirtymään veneeseen; lakeijat
saivat käskyn odotella hallien luona.

Veneellä he siis saapuivat Louvre-palatsiin. Oli tullut yö, ja Pariisi
-- nähtynä siten muutamien tärisevien lyhtyjen valjussa tuikkeessa,
keskellään lukuisia lampia, joilla kuljetettiin veneissä patrulleja
kimeltävine aseineen, vartiostojen huhuillessa toisilleen pimeään, --
esiintyi näyttämönä, joka tenhosi Aramista, hänen mielensä kun oli
herkempi sotaisille vaikutuksille kuin kenenkään.

Ystävykset astuivat kuningattaren huoneistoon, mutta heidän oli
odotettava etuhuoneessa, syystä että hänen majesteettinsa oli vastikään
suonut puheillepääsyn joillekuille aatelismiehille, jotka toivat
tietoja Englannista.

"Mekin", virkkoi Atos palvelijalle, jolta hän sai tämän vastauksen,
"mekin tuomme tietoja Englannista, vieläpä tulemme sieltä itse."

"Mikä on nimenne, messieurs?" kysyi lakeija.

"Kreivi de la Fère ja chevalier d'Herblay", ilmoitti Aramis.

"Kas, siinä tapauksessa, messieurs", vastasi lakeija kuullessaan nämä
nimet, joita kuningatar oli toivon hetkinä niin usein lausunut, "siinä
tapauksessa asia on toinen, ja minä luulen, että hänen majesteettinsa
ei antaisi minulle anteeksi, jos sallisin teidän odottaa hetkeäkään.
Tulkaa, minä pyydän."

Ja hän astui edellä, Atoksen ja Aramiin seuraamana.

Heidän päästyään sen kamarin ovelle, missä kuningatar oli, lakeija
viittasi heitä odottamaan ja sanoi avaten oven:

"Madame, toivon teidän majesteettinne suovan minulle anteeksi, että
minä en noudattanut määräystänne, kun teidän majesteettinne saa tietää,
että ne henkilöt, jotka nyt tulen ilmoittamaan, ovat kreivi de la Fère
ja chevalier d'Herblay."

Nämä kaksi nimeä kuullessaan kuningatar puhkesi ilahtuneeseen
huudahdukseen, joka tunkeusi odottajien korviin.

"Kuningatar-parka!" mutisi Atos.

"Voi, tulkoot he sisälle, tulkoot he sisälle!" huudahti nuori prinsessa
vuorostaan, rientäen ovelle.

Lapsi-poloinen ei milloinkaan jättänyt äitiään ja yritti
tyttärellisellä hellyydellä korvata molempien veljiensä ja sisarensa
poissaoloa.

"Astukaa sisälle, messieurs", kutsui hän, itse avaten oven.

Atos ja Aramis ilmestyivät esiin. Kuningatar istui lepotuolissa, ja
hänen edessään seisoi kaksi niistä kolmesta aatelismiehestä, jotka he
olivat nähneet vahtimajassa.

Nämä olivat de Flamarens ja Gaspard de Coligny, Châtillonin herttua,
jonka veli oli seitsemän tai kahdeksan vuotta aikaisemmin saanut
surmansa madame Longuevillen tähden syntyneessä kaksintaistelussa Place
Royalella.

Kun kaksi ystävystämme ilmoitettiin, kavahtivat toiset taaksepäin ja
vaihtoivat keskenään hiljaa muutamia sanoja rauhattoman näköisinä.

"Tervetuloa, messieurs!" huudahti Englannin kuningatar nähdessään
Atoksen ja Aramiin. "Vihdoinkin olette siis täällä, uskolliset
ystäväni; mutta valtion kuriirit kulkevat kuitenkin vielä nopeammin
kuin te. Hovi sai kuulla Lontoon tapauksista samalla hetkellä kuin te
pääsitte Pariisin porteille, ja tässä näette herrat de Flamarensin ja
de Châtillonin, jotka ovat hänen majesteettinsa Itävallan Annan
toimesta nyt tuoneet minulle vereksimmät uutiset."

Aramis ja Atos katsoivat toisiinsa; heitä tyrmistytti kuningattaren
silmissä kuvastuva tyyneys, jossa hohteli iloakin.

"Kertokaa edelleen", sanoi kuningatar kääntyen de Flamarensiin ja de
Châtilloniin; "sanoitte siis, että hänen majesteettinsa Kaarlo
ensimmäinen, korkea puolisoni, tuomittiin kuolemaan vastoin
englantilaisten alamaisten enemmistön tahtoa?"

"Niin, madame", sopersi Châtillon.

Atos ja Aramis silmäilivät toisiaan yhä enemmän hämmästyksissään.

"Ja että kun hänet jo oli viety mestauslavalle", jatkoi kuningatar,
"mestauslavalle! ... oi taivas, voi kuningastani! ... ja että hänen jo
seistessään mestauslavalla, kansa kuohuksissaan pelasti hänet?"

"Niin, madame", vastasi de Châtillon niin matalalla äänellä, että
molemmat aatelismiehet tarkkaavaisinakin hädin kuulivat tämän
vakuutuksen.

Kuningatar liitti kätensä ristiin heltyneen kiitollisena, ja samalla
hänen tyttärensä kietaisi toisen kätensä äidin kaulaan ja suuteli häntä
ilosta loistavin silmin.

"Meidän on nyt enää ilmaistava, teidän majesteettinne, nöyrä
kunnioituksemme", hyvästeli de Châtillon, jota näyteltävä osa tuntui
kiusaavan, ja hän punastui Atoksen tiukasta ja läpitunkevasta
katseesta.

"Hetkinen vielä, messieurs", virkkoi kuningatar pidättäen heidät
viittauksella. "Hetkinen vielä, minä pyydän, sillä tässä ovat herrat de
la Fère ja d'Herblay, jotka Lontoosta tulleina silminnäkijöinä voivat
kertoa teille tuntemattomia yksityiskohtia. Te saatte ilmoittaa
lisätiedot hyvälle kälylleni kuningattarelle. Puhukaa, messieurs,
puhukaa, minä kuuntelen. Älkää salatko mitään, älkää ollenkaan
säästelkö minua. Kun hänen majesteettinsa vielä elää ja kuninkaallinen
kunnia on säilynyt loukkaamattomana, niin kaikki muu on minulle
yhdentekevää."

Atos kalpeni ja laski kätensä sydämelleen.

"No niin", tiukkasi kuningatar, joka näki hänen liikkeensä ja
vaaleutensa, "puhukaahan, monsieur, minä pyydän."

"Suokaa anteeksi, madame", sanoi Atos, "mutta minä en tahdo lisätä
mitään näiden herrasmiesten kertomukseen ennen kuin he ovat
tunnustaneet, että he kenties ovat erehtyneet."

"Erehtyneetkö!" huudahti kuningatar tukahtuneesti; "erehtyneet!... Mitä
onkaan tapahtunut, -- voi taivas!"

"Monsieur", virkkoi de Flamares Atokselle, "jos me erehdymme, niin
erehdys tulee kuningattarelta, ja teidän aikeenanne ei voine olla
oikaista hänen tietojaan, sillä se olisi hänen majesteettinsa
syyttämistä perättömyyksistä."

"Kuningattareltako, monsieur?" lausui Atos tyynellä ja soinnukkaalla
äänellään.

"Niin", jupisi Flamarens luoden alas silmänsä.

Atos huokasi murheellisesti.

"Eikö se pikemmin tulle siltä henkilöltä, jonka me näimme teidän
mukananne Barrière du Roulen päävahdissa?" tokaisi Aramis ivallisen
kohteliaasti; "sillä jos me emme nähneet väärin, kreivi de la Fère ja
minä, oli teitä kolme, kun tulitte Pariisiin."

Châtillon ja Flamarens hätkähtivät.

"Mutta selittäkäähän, kreivi!" huudahti kuningatar, jonka tuska yltyi
hetki hetkeltä; "kasvoistanne luen epätoivoa, suunne epäröitsee
ilmoittaa minulle jotakin kamalaa sanomaa, kätenne vapisevat... Voi,
hyvä Jumala, hyvä Jumala! Mitä onkaan tapahtunut?"

"Laupias Luoja", rukoili nuori prinsessa polvistuen äitinsä viereen,
"armahda meitä!"

"Monsieur", sanoi Châtillon, "jos teillä on joku synkkä viesti, niin
olisi julmaa ilmoittaa se kuningattarelle."

Aramis astui niin lähelle Châtillonia, että he melkein koskettivat
toisiaan.

"Monsieur", hän virkkoi tälle hammasta purren ja leimuavin katsein,
"ettehän kehdanne muistuttaa kreivi de la Fèrelle ja minulle, mitä
meidän on sanottava täällä?"

Tämän lyhyen väittelyn aikana Atos lähestyi kuningatarta, käsi yhä
sydämellä ja pää painuneena kumaraan, ja haastoi järkkyneellä äänellä:

"Madame, ruhtinaalliset henkilöt, jotka ovat syntyään muiden ihmisten
yläpuolella, ovat saaneet taivaalta sydämen, joka kykenee kestämään
suurempia onnettomuuksia kuin tavalliset ihmiset, sillä se kuuluu
heidän ylemmyyteensä. Minun mielestäni ei senvuoksi sovi menetellä
teidän majesteettinne kaltaisen suuren kuningattaren suhteen samaten
kuin holhotaan meidän säätymme naista. Kuningatar, kohtalon pakottamana
kaikkiin kärsimyksiin maan päällä, tässä on tulos lähetystoimesta,
jolla kunnioititte meitä."

Ja polvistuen vapisevan ja kauhun hyytämän kuningattaren eteen Atos
otti povestaan samaan koteloon suljettuina sen timanteilla koristetun
rintatähden, jonka kuningatar oli jättänyt loordi Winterille ennen
tämän lähtöä, ja vihkisormuksen, jonka Kaarlo oli ennen kuolemaansa
uskonut Aramiin haltuun; siitä saakka kun Atos oli ottanut vastaan nämä
kaksi esinettä, ei hän ollut jättänyt niitä luotansa.

Hän avasi kotelon ja ojensi kalleudet kuningattarelle mykän ja
syvällisen tuskan valtaamana.

Kuningatar kurotti kätensä, otti sormuksen ja nosti sen kouristuneesti
huulilleen ja kykenemättä huoahtamaankaan, ehtimättä nyyhkäistäkään,
hän levitti sylinsä, vaaleni ja kaatui tajuttomana kamarineitonsa ja
tyttärensä kannateltavaksi.

Atos suuteli onnettoman leskikuningattaren kauhtanan päärmettä ja sanoi
noustessaan ylös, -- niin arvokkaasti, että hänen vakuutuksensa teki
syvän vaikutuksen kaikkiin läsnäolijoihin:

"Minä, kreivi de la Fère, aatelismies, joka en milloinkaan ole
valehdellut, vannon ensin Jumalan ja sitten tämän kovasti koetellun
kuningattaren edessä, että me Englannissa teimme kaikki mitä tehtävissä
oli kuninkaan pelastamiseksi. Nyt, chevalier", hän lisäsi d'Herblayhin
kääntyen, "lähtekäämme, sillä me olemme täyttäneet velvollisuutemme."

"Emme vielä", vastasi Aramis; "meillä on lopuksi sananen virkettavana
näille herrasmiehille."

Ja hän lisäsi Châtilloniin kääntyen:

"Monsieur, ettekö suvaitsisi tulla ulos edes hetkiseksi, kuullaksenne
pari sanaa, joita en voi lausua kuningattaren ollessa saapuvilla?"

Châtillon kumarsi myöntymykseksi, sen enempää vastaamatta. Atos ja
Aramis poistuivat edellä, Châtillon ja Flamarens seurasivat heitä.
Sanattomina he astuivat pikku eteishuoneen läpi, mutta heidän tultuaan
erään lasioven tasalla leviävän pengermän kohdalle Aramis astui tälle
yksinäiselle pengermälle, pysähtyi heti lasioven luo ja sanoi
Châtillonin herttuaan kääntyen:

"Monsieur, te suvaitsitte vastikään mielestäni kohdella meitä
jokseenkin ylimielisesti. Sellainen käytöstapa ei ole sovelias missään
tilaisuudessa, mutta vielä sopimattomampi on se sävy miehillä, jotka
tulevat tuomaan kuningattarelle valehtelijan sanomaa."

"Monsieur!" kivahti Châtillon.

"Mihin olettekaan jättäneet herra de Bruyn?" kysyi Aramis ivallisesti.
"Eiköhän hän liene mennyt muuttamaan kasvojansa, jotka liiaksi
muistuttivat Mazarinia? Tiedetään, että Palais-Royalissa on melkoinen
vaihtovarasto italialaisia naamareita, huvinäytelmän hulluttelijoista
tomppeleihin asti."

"Te haastatte meidän kanssamme riitaa, luulen!" virkahti Flamarens.

"Kas, te vain luulette, messieurs?"

"Haa, te kuulette, Flamarens!" huudahti Châtillon; "vastaamatta
jääminen olisi tahra nimelleni ja kunnialleni."

"Samaa minäkin ajattelen", virkkoi Aramis.

"Teidän ei sovi kuitenkaan vastata, ja minä olen varma siitä, että nämä
herrat piankin yhtyvät käsitykseeni."

Aramis pudisti päätänsä uskomattoman pilkallisesti.

Châtillon näki tämän liikkeen ja kouraisi miekkansa kahvaa.

"Herttua", huomautti Flamarens, "te unohdatte, että teidän on huomenna
johdettava mitä tärkeintä yritystä ja että te hänen korkeutensa
prinssin valitsemana ja kuningattaren hyväksymänä ette huomisiltaan
asti kuulu itsellenne."

"Olkoon menneeksi, -- jääköön siis ylihuomisaamuun", myöntyi Aramis.

Nuo neljä aatelismiestä kumarsivat toisilleen, mutta tällä kertaa
Châtillon ja Flamarens poistuivat Louvresta edellä, Atoksen ja Aramiin
seuratessa heitä.

"Mennään, mennään, Atos, mennään!"

"Minne?"

"Herra de Beaufortin ja herra de Bouillonin luo; ilmoitamme heille,
millä kannalla asiat ovat."

"Sama se, mutta sillä ehdolla, että aloitamme kaodjutorista. Hän on
pappi; hän osaa tutkia omantunnon asioita, ja me kerromme hänelle
epäilyksemme."

"Uh", vastasi Aramis, "hän pilaisi koko jutun, anastaen itselleen
kaiken kunnian; lopettakaamme hänen luonaan, vaan älkäämme aloittako
hanketta hänestä."

Atos hymyili. Hän näkyi sydämessään kätkevän ajatusta, jota hän ei
ilmaissut.

"No, olkoon menneeksi", taipui hän; "kenestä aloitamme?"

"Herra de Bouillonista, jos suvaitset; hän esiintyy ensimmäisenä
tiellämme."

"Sallithan minulle ensin erään tehtävän?"

"Minkä sitten?"

"Tahtoisin välillä pistäytyä 'Kaarlo Suureen' syleilemään Raoulia."

"Tottahan toki! Minä tulen mukaan; syleilemme häntä yhdessä."

Ystävykset astuivat jälleen veneeseen, jolla olivat saapuneet, ja
soudattivat itsensä nyt hallien luo. Siellä he tapasivat Grimaudin ja
Blaisoisin, jotka pitelivät heidän hevosiaan, ja kaikki neljä
ratsastivat Guénégaud-kadulle.

Mutta Raoul ei ollut tavattavissa Kaarlo Suuren ravintolasta; hän oli
päivemmällä saanut sanoman hänen korkeudeltaan prinssiltä ja heti
lähtenyt matkalle Olivainin kanssa.




KAHDESYHDEKSÄTTÄ LUKU

Ylipäällikön kolme kenraaliluutnanttia


Atos ja Aramis eivät olleet ratsastaneet sataakaan askelta, kun heidät
pidättivät katusululle asetetut etuvartijat, jotka kysyivät heiltä
tunnussanaa. He olivat vastanneet olevansa menossa ilmoittamaan
tärkeätä sanomaa herra de Bouillonille, ja etuvartio oli tyytynyt
toimittamaan heidän matkaansa saattolaisen, muka oppaaksi ja pääsyn
helpottajaksi, vaikka hänen oli määrä pitää heitä valppaasti silmällä.

Hôtel de Bouillonia lähestyessään he kohtasivat kolmimiehisen
ratsastajaryhmän, joka oli selvillä tunnussanoista, sillä he kulkivat
ilman opasta ja saattuetta, ja katusululle saapuessaan heidän tarvitsi
vain vaihtaa muutamia sanoja vartion kanssa, jotta heidän annettiin
heti pitkittää matkaansa, niin suurta kohteliaisuutta osoittaen kuin
heidän arvoasemalleen näytti kuuluvankin. Heidät nähdessään Atos ja
Aramis pysähtyivät.

"Kas, kas!" virkahti Aramis; "näetkö, kreivi?"

"Kyllä", vastasi Atos.

"Mitä sanot noista kolmesta ratsumiehestä?"

"Mitä sanot sinä, Aramis?"

"Että he ovat meidän miehemme."

"Et erehdy; tunsin ihan hyvin herra de Flamarensin."

"Ja minä herra de Châtillonin."

"Ja ruskeaviittainen ratsastaja..."

"Oli kardinaali."

"Omassa persoonassaan."

"Kuinka lemmossa he voivat siten uskaltautua Hôtel de Bouillonin
lähistölle?" kummasteli Aramis.

Atos hymyili, mutta vaikeni. Viiden minuutin kuluttua he kolkuttivat
herttuan portille.

Sitä vartioimassa oli vahtisotilas kuten ylempiarvoisen henkilön
asuntoa ainakin; pikku vartio oli pihallakin, valmiina noudattamaan
hänen korkeutensa prinssi de Contin kenraaliluutnantin määräyksiä.

Niinkuin laulussa oli mainittu, Bouillonin herttuaa vaivasi todellakin
jäsensärky. Hän oli makuulla, mutta tukalasta taudistaan huolimatta,
joka oli jo kuukauden ajan -- siis Pariisin piirityksen alusta asti --
estänyt häntä nousemasta ratsaille, hän ilmoitti ottavansa vastaan
kreivi de la Fèren ja chevalier d'Herblayn.

Ystävykset opastettiin herttuan luo. Potilas makasi vuoteella
huoneessaan, mutta ympäristö oli niin sotaisa kuin ajatella voi.
Seinillä riippui yltyleensä miekkoja, pistooleja, haarniskoja ja
musketteja, ja oli helppo nähdä, että Bouillonin herra aikoi heti
luuvalosta suoriuduttuaan antaa parlamentin vihollisille kovan pähkinän
purtavaksi. Sitä odottaessaan hän sanoi suuresti kärsivänsä
toimettomasta makaamisestaan.

"Voi, messieurs!" hän huudahti nähdessään kaksi vierastansa ja yritti
kohouma vuoteellaan, mutta painui takaisin irvistäen kivusta; "kyllä
teidän kelpaa, kun voitte ratsastella, liikkua vapaasti, taistella
kansan asian puolesta. Mutta minä olen naulittu vuoteeseeni, niinkuin
näette. Oi, kirottu kolotus!" voihkaisi hän jälleen; "kirottu vaiva!"

"Monseigneur", ilmoitti Atos, "me tulemme Englannista, ja ensimmäisenä
ajatuksenamme oli Pariisiin saavuttuamme tiedustaa vointianne."

"Paljon kiitoksia, messieurs, kiitän kaikesta sydämestäni!" vastasi
herttua. "Jaksan huonosti, kuten näette ... lemmon särky! Vai niin, te
tulette Englannista? Ja Kaarlo-kuningas voi hyvin, mikäli äsken
kuulin?"

"Hän on kuollut, monseigneur", sanoi Aramis.

"Eihän!" virkahti herttua hämmästyneenä.

"Kuollut mestauslavalla, parlamentin tuomitsemana."

"Mahdotonta!"

"Ja teloitus tapahtui meidän nähtemme."

"Mitä siis puhuikaan minulle herra de Flamarens?"

"Herra de Flamarens!" huudahti Aramis.

"Niin, hän lähti juuri täältä."

Atos hymyili.

"Kahden kumppanin keralla?" hän huomautti.

"Kahden kumppanin kanssa kyllä", myönsi herttua. Sitten hän lisäsi
hieman rauhattomasti: "Kohtasitteko heidät?"

"Siltä minusta näytti, -- kadulla", vastasi Atos. Ja hän vilkaisi
myhäillen Aramiiseen, joka puolestaan katseli häntä hiukan ihmeissään.

"Kirottu luuvalo!" murahti herra de Bouillon ilmeisesti kiusaantuneena
ja hämillään.

"Monseigneur", virkkoi Atos, "tarvitaan tosiaan kaikkea harrastustanne
pariisilaisten pyrkimyksiä kohtaan, voidaksenne sairaanakin pysyä
armeijan johdossa, ja se sitkeys herättää meidän vilpitöntä ihailuamme,
herra d'Herblayn ja minun."

"Mikäs auttaa, messieurs! Täytyyhän ... ja te olette itse esimerkkinä
samasta, te niin urheat ja uskolliset miehet, joita rakas
arvokumppanini Beaufortin herttua saa kiittää vapaudestaan ja kenties
hengestäänkin ... yhteisen hyvän puolesta on uhrauduttava. Sen teenkin,
kuten näette; mutta minä tunnustan, että voimani ovat lopussa. Sydän on
kyllä paikallaan, pää on kunnossa, mutta tämä kamala nivelpolte tappaa
minut, ja sanon suoraan, että jos hovi myöntyisi anomukseeni, -- aivan
kohtuulliseen vaatimukseen, koska minä en pyydä muuta kuin itse vanhan
kardinaalin lupaamaa vahingonkorvausta Sedanin ruhtinuuden
menetyksestä, -- niin minä tunnustan, että jos minulle annettaisiin
samanarvoiset tilukset, jos minua hyvitettäisiin tuon alueen tuloista
siitä saakka kun se minulta riistettiin eli kahdeksan vuoden ajalta, --
jos sukuni jäsenille annettaisiin ruhtinaan arvonimi ja veljeni
Turennen herttua saisi jälleen päällikkyytensä armeijassa, niin
vetäytyisin heti takaisin maatiloilleni ja antaisin hovin ja
parlamentin sopia keskenään miten haluavat."

"Ja siinä te tekisitte oikein, monseigneur", oli Atos myöntävinään.

"Te olette siis samaa mieltä, kreivi de la Fère?"

"Ehdottomasti."

"Ja te myös, chevalier d'Herblay?"

"Täydellisesti."

"No niin, ilmoitan teille, messieurs", jatkoi herttua, "että minä
kaiken todennäköisyyden mukaan omaksun sen menettelytavan. Hovi tekee
minulle parhaillaan esityksiä; minun tarvitsee vain hyväksyä ne. Tähän
asti olen asettunut hylkäävälle kannalle, mutta kun teidänlaisenne
miehet arvelevat minun olevan siinä kohden väärässä, ja etenkin kun
tämä kirottu luuvalo estää minua palvelemasta pariisilaisten etuja,
tekee totta tosiaan mieleni noudattaa neuvoanne ja suostua herra de
Châtillonin äskeiseen tarjoukseen."

"Suostukaa, ruhtinas", kehoitti Aramis, "suostukaa!"

"Kautta kunniani, sen teen! Olenkin pahoillani, että tänä iltana
melkein hylkäsin ... mutta huomenna tapahtuu uusi neuvottelu, ja
saammehan nähdä."

Ystävykset kumarsivat herttualle.

"Menkää, messieurs", hyvästeli tämä, "menkää, teidän täytyy olla
väsyksissä matkastanne. Onneton Kaarlo-kuningas! Mutta hän oli
lopultakin osittain itse syypää kukistumiseensa, ja meillä on
lohdutuksena se tieto, että Ranskan ei tarvitse moittia itseänsä
asiasta, koska se on tehnyt kaikkensa hänen pelastamisekseen."

"Niin, mitä siihen tulee", huomautti Aramis, "olemme me sen todistajia;
ja ennen kaikkea on herra Mazarin..."

"Kas, siinä näette! Minua ilahduttaa, että annatte hänestä sen
todistuksen; kardinaali on pohjaltaan hyvä ihminen, ja jollei hän olisi
ulkomaalainen ... no, silloin hänelle tehtäisiin oikeutta. Ai, lemmon
leini!"

Atos ja Aramis poistuivat, mutta eteishuoneeseen saakka seurasi heitä
Bouillonin herran vaikerrus; herttua-parka kärsi nähtävästi kadotuksen
tuskia.

Heidän tultuaan portille virkkoi Aramis Atokselle:

"No, mitä ajattelet?"

"Sinä huomasitkin", sanoi Aramis, "että minä en maininnut hänelle
mitään siitä asiasta, joka oli meidät toimittanut hänen luokseen."

"Siinä teit viisaasti; olisit aiheuttanut hänelle yhä pahempia kipuja.
Lähtekäämme herra de Beaufortin luo."

Ystävykset suuntasivat kulkunsa Hôtel de Vendômea kohti. Kello löi
kymmenen heidän päätyessään perille. Hôtel de Vendôme oli yhtä
huolellisesti vartioitu ja yhtä sotaisan näköinen kuin Bouilloninkin
herttuan asuintalo. Vahtisotamies seisoi portilla, pihalla näkyi
vartio muskettikeon ympärillä, satuloituja hevosia oli sidottu
kytkyrenkaisiin. Kahden ratsastajan, jotka lähtivät liikkeelle juuri
Atoksen ja Aramiin saapuessa, oli pakko peräyttää hevosiansa hiukan,
suodakseen heille tilaa.

"Ahaa, hyvät herrat!" virkkoi Aramis; "tämä yö näkyy ihan olevan
määrätty meidän keskinäisiin kohtauksiimme, ja kylläpä meillä olisi
huono onni, ellemme näin usein osuttuamme yhteen tänä iltana saisi
ollenkaan tavatuksi toisiamme huomenna."

"Oh, mitä siihen asiaan tulee, monsieur, niin voitte olla huoletta",
vastasi Châtillon, sillä hän se oli Flamarensin kanssa tulossa
Beaufortin herttuan luota; "jos tavoittamatta tapailemme toisiamme
yöllä, niin voimme olla sitä varmempia kohtauksestamme päivällä, kun
etsimme molemmin puolin."

"Sitä toivon, monsieur", sanoi Aramis.

"Ja minä olen siitä vakuuttunut", vastasi herttua.

Flamarens ja Châtillon pitkittivät matkaansa, ja Atos ja Aramis
hyppäsivät alas ratsailta.

Juuri kun he olivat heittäneet ohjakset lakeijoilleen ja riisuneet
viittansa, lähestyi muuan mies, joka tovin silmäiltyään tulijoita pihan
keskelle ripustetun lyhdyn himmeässä valossa huudahti kummastuksesta ja
kiirehti heittäytymään heidän syliinsä.

"Kreivi de la Fère!" ihmetteli mies; "chevalier d'Herblay, -- miten
olette te täällä, Pariisissa?"

"Rochefort!" virkkoivat ystävykset yhtaikaa.

"Niin kyllä. Niinkuin jo tiedätte, me tulimme neljä tai viisi päivää
takaperin Vendômoisista ja valmistaudumme toimittamaan Mazarinille
puuhaa. Olette kaiketi yhä meikäläisiä?"

"Entistä enemmän. Entä herttua?"

"Hän on raivostuksissaan kardinaalille. Tiedättehän, kuinka tavaton
menestys rakkaalla herttuallamme on ollut? Hän on Pariisin todellisena
kuninkaana; hän ei voi näyttäytyä kaduilla joutumatta syleilijäin
tukahduttamaksi."

"Hei, sitä parempi!" tokaisi Aramis; "mutta sanokaa minulle, eivätkö
täältä juurikään lähteneet Flamarens ja Châtillon?"

"Kyllä, he kävivät herttuan puheilla; tulivat tietenkin Mazarinin
asioilla, mutta tapasivatpa miehen, joka osasi vastata heille, sen
takaan."

"Hyvä!" virkkoi Atos; "voisikohan saada kunnian tavata hänen
korkeuttaan?"

"Tietysti, aivan heti! Te tiedätte, että hän on aina teidän
tavattavissanne. Seuratkaa minua, pyydän saada kunnian ilmoittaa
teidät."

Rochefort meni edellä. Kaikki ovet avautuivat hänelle ja hänen
molemmille ystävilleen. Heidän tullessaan oli herra de Beaufort
istuutumaisillaan pöytään. Illan monet hommat olivat tähän asti
viivyttäneet hänen ateriaansa, mutta tärkeästä toimituksesta huolimatta
oli prinssi tuskin kuullut Rochefortin ilmoittamat kaksi nimeä, kun hän
heti nousi tuoliltaan, jota oli ollut siirtämässä pöydän ääreen, ja
astui vilkkaasti ystävyksiä vastaan.

"Ah, hitto, olkaa tervetulleita, messieurs!" puheli hän. "Otattehan
osaa illalliseeni? Boisjoli, ilmoita Noirmontille, että minulla on
kaksi pöytäkumppania. Tunnette kai Noirmontin, messieurs? Hän on
hovimestarini, ukko Marteaun seuraaja, joka leipoi ne oivalliset
piirakat, muistattehan. Boisjoli, pyydä häntä lähettämään joku
sellainen valmisteensa, muttei ihan samaa lajia kuin hän paistoi La
Ramée-rukalle. Nyt, Jumalan kiitos, emme enää tarvitse nuoratikkaita,
tikareita tai suukapuloita!"

"Monseigneur", esteli Atos, "älkää meidän takiamme vaivatko kuuluisaa
hovimestarianne, jonka monet erilaiset lahjat me tunnemme. Teidän
korkeutenne luvalla puhuen on meillä tänä iltana ainoastaan kunnia
kysyä, kuinka voitte, ja pyytää määräyksiänne."

"Mitä vointiini tulee, niin näette, että jakselen oivallisesti,
messieurs. Terveys, joka on kestänyt viisi vuotta vankeutta herra de
Chavignyn seurassa, pystyy uhmaamaan kaikkea. Mitä määräyksiini tulee,
niin tunnustanpa kautta kunniani, että minun on kovin vaikea antaa
teille mitään ohjeita, kun jokainen määräilee täällä, jos tällaista
menoa jatkuu, niin heitän kaiken johtelun sikseen."

"Teidän korkeutenne on luonnollisesti hyvin tyytymätön tuollaiseen
peliin?" sanoi Atos iskien silmää Aramille.

"Tyytymätönkö, kreivi? Sanokaa pikemmin, että minun korkeuteni on
raivostunut. Siinä määrin, kuulkaa, -- sanon sen teille, mutta muille
en siitä hiiskuisi, -- siinä määrin, että jos kuningas tunnustaisi
tehneensä minulle vääryyttä, kutsuisi takaisin maanpaosta äitini ja
antaisi minulle isäni amiraaliarvon, joka oli luvattu minulle hänen
kuollessaan, niin melkeinpä en olisi haluton kasvattamaan koiria,
opettaakseni niitä ilmoittamaan, että Ranskassa on vielä suurempiakin
varkaita kuin herra Mazarin."

Atos ja Aramis eivät nyt ainoastaan iskeneet silmää toisilleen, vaan
hymyilivätkin; vaikka he eivät olisikaan tavanneet Châtillonia ja
Flamarensia, olisivat he silti arvanneet, että nämä olivat käyneet
täällä. Sentähden eivät he hiiskuneet sanaakaan siitä, että Mazarin oli
Pariisissa.

"Monseigneur", lausui Atos, "asiamme on toimitettu. Teidän korkeutenne
luokse näin myöhäisenä hetkenä saapuessamme oli tarkoituksenamme
ainoastaan osoittaa kiintymystämme ja ilmoittaa teille että me olemme
teidän käytettävissänne uskollisimpina palvelijoinanne."

"Uskollisimpina ystävinäni, messieurs, uskollisimpina ystävinäni, sen
olette todistaneet; ja jos koskaan pääsen sovintoon hovin kanssa, niin
toivon saavani teidät vakuutetuiksi siitä, että minäkin olen jäänyt
teidän ystäväksenne, niinkuin noiden toistenkin herrojen -- mikä
peijakas niiden nimi olikaan ... d'Artagnan kai, ja Portos?"

"D'Artagnan ja Portos."

"Niin, aivan oikein. Käsitätte siis, kreivi de la Fère ja chevalier
d'Herblay, että minä olen täydellisesti ja aina kiintynyt teihin."

Atos ja Aramis kumarsivat ja lähtivät.

"Hyvä Atos", virkkoi Aramis, "luulenpa, Jumala paratkoon, että sinä
suostuit seuralaisekseni ainoastaan antaaksesi minulle läksytyksen?"

"Maltahan vielä, veikkoseni", vastasi Atos; "kerkiät huomaaman sen
sitten kun tulemme koadjutorin luota."

"Pistäytykäämme siis arkkipiispalaan", esitti Aramis.

Ja he suuntasivat kulkunsa keskikaupungille.

Pariisin kehtoa lähestyessään Atos ja Aramis huomasivat katujen olevan
tulvillaan, ja heidän täytyi taas turvautua veneeseen.

Arkkipiispalan koko pohjakerros oli tulvan vallassa, mutta seiniä
vasten oli pystytetty jonkunlaisia tikkaita, niin että tulvan
aiheuttamana ainoana muutoksena oli ikkunain käyttäminen pääsyovina.

Tätä tietä Atos ja Aramis tulivat kirkkoruhtinaan eteishuoneeseen. Se
oli täynnä lakeijoita, sillä kymmenkunta ylimystä istui odotushuoneessa
pyrkimässä vuorolleen.

"Taivasten tekijä!" virkahti Aramis; "katsohan, Atos, tuo koadjutorin
pahus näkyy mahtailevan ystäviensä odotuttamisella eteishuoneessaan?"

Atos hymyili.

"Veikkoseni", hän vastasi, "ihmisiä on arvosteltava heidän asemansa
hankaluuksien mukaan. Koadjutori kuuluu tällähaavaa niiden seitsemän
tai kahdeksan kuninkaan joukkoon, jotka hallitsevat Pariisia; hänellä
on oma hovinsa."

"Niin, mutta me emme ole hänen hovimiehiään", väitti Aramis vastaan.

"Ilmoittautukaamme siis, ja jos hän ei nimemme kuullessaan anna meille
soveliasta vastausta, niin jätämme hänet parhaansa mukaan hoitamaan
Ranskan asioita ja omiaan. Meidän tarvitsee vain kutsua tänne lakeija
ja pistää puoli pistolia hänen käteensä."

"Ka, jopa nyt!" huudahti Aramis; "minä en erehdy ... niin ... ei ...
tosiaankin on siinä Bazin! Tule tänne, heittiö!"

Bazin, joka juuri astui mahtavasti eteishuoneen poikki kirkollisessa
asussaan, kääntyi rypistynein silmäkulmin katsomaan, kuka hävytön häntä
sillä tavoin puhutteli. Mutta tuskin hän tunsi Aramiin, kun tiikeristä
tuli karitsa, ja hän sopersi lähestyessään aatelismiehiä:

"Mitä, tekö täällä, herra chevalier ja herra kreivi? Tulette juuri kun
teidän suhteenne on oltu kovin levottomia! Voi, kuinka onnelliseksi nyt
tunnenkaan itseni!"

"Hyvä, hyvä, Bazin!" vastasi Aramis; "lopeta jo kohteliaisuudet.
Tulimme tapaamaan koadjutoria, mutta meillä on kiire, joten meidän
olisi saatava heti puhutella häntä."

"Tietysti!" sanoi Bazin; "heti, epäilemättä, -- teidänlaisianne herroja
ei jätetä odottamaan eteisessä. Mutta hänellä on parhaillaan salainen
neuvottelu erään herra de Bruyn kanssa."

"De Bruyn!" äännähtivät Atos ja Aramis yhteen suuhun.

"Niin, minä hänet ilmoitin, ja muistan hänen nimensä aivan hyvin.
Tunnetteko hänet, monsieur?" lisäsi Bazin Aramiiseen kääntyen.

"Luulen tuntevani."

"Sitä en voi minä sanoa", pitkitti Bazin, "sillä hän oli kääriytynyt
niin visusti levättiinsä, että minä en mitenkään saanut edes
vilahdukselta nähdyksi hänen kasvojaan. Mutta minä menen ilmoittamaan
teidät, ja tällä kertaa minulla kenties on parempi onni."

"Ei ole tarvis", peruutti Aramis; "me luovumme täksi iltaa
toivomuksestamme saada tavata koadjutoria, -- vai mitä; Atos?"

"Miten vain haluat", vastasi kreivi.

"Niin, hänellä on peräti tärkeätä puheltavaa tuon herra de Bruyn
kanssa."

"Mainitsenko hänelle herrain käynnistä?"

"Se olisi turha vaiva", arveli Aramis; "tule, Atos."

Ja ystävykset raivasivat tiensä palvelijaryhmän läpi ja poistuivat
arkkipiispan palatsista, saattajanaan Bazin, joka antoi läsnäolijoille
korkean käsityksen heidän arvoasemastaan, kumarrellessaan heille joka
askeleella.

"No niin", kysyi Atos, kun hän ja Aramis istuivat veneessä, "alatko jo
uskoa, hyvä ystävä, että me olisimme tehneet näille herrasmiehille
häijyn kolttosen, jos olisimme siepanneet kiinni Mazarinin?"

"Sinä olet itse viisaus, Atos", myönsi Aramis.

Enimmin oli ystävyksiämme oudoksuttanut se vähäinen merkitys, mitä
Ranskan hovi antoi Englannin verisille tapauksille, vaikka niiden olisi
heidän mielestään pitänyt herättää koko Euroopan huomiota.

Paitsi onnetonta leskeä ja isätöntä prinsessaa, jotka itkivät Louvren
sopessa, ei tosiaan kukaan näyttänyt edes tietävän, että maailmassa oli
ollut kuninkaana Kaarlo I ja että tämä hallitsija oli vastikään
menettänyt henkensä mestauslavalla.

Ystävykset päättivät tavata toisensa kello kymmeneltä aamulla, sillä
vaikka yö oli kulunut pitkälle heidän saapuessaan ravintolan portille,
ilmoitti Aramis vielä suorittavansa muutamia tärkeitä käyntejä ja antoi
senvuoksi Atoksen mennä yksinään sisälle.

Kellon lyödessä kymmenen seuraavana aamupäivänä he olivat jälleen
yhdessä. Atos puolestaan oli ollut kaupungilla kello kuudesta asti.

"No, oletko saanut mitään tietoja?" kysyi Atos.

"En ollenkaan; d'Artagnania ei ole nähty missään, eikä ole
Portoksestakaan kuultu. Entä sinä?"

"Sama tulos."

"Mutta Raoul?" muistutti Aramis.

Keveä pilvi vilahti kreivin otsalla.

"Raoulista olen hyvinkin huolissani", hän vastasi. "Hän sai eilen
sanoman Condén prinssiltä, lähti prinssin luo Saint-Cloudiin eikä ole
vielä palannut."

"Etkö ole tavannut madame de Chevreuseä?"

"Hän ei ollut kotona. Ja sinä, Aramis, lienet käynyt madame de
Longuevillen luona?"

"Kävin kyllä."

"No?"

"Hänkään ei ollut kotona, mutta hän oli ainakin jättänyt jälkeensä
uuden asuntonsa osoitteen."

"Missä hän nyt asui?"

"Arvaappas!"

"Mistä minä tietäisin, missä frondelaisnaisista kaunein ja puuhaikkain
oleksii keskiyöllä -- sillä arvattavasti erosit minusta mennäksesi
suoraa päätä hänen puheilleen?"

"Kaupungintalolla, veikkonen!"

"Mitä, kaupungintalolla! Onko hänet siis nimitetty pormestariksi?"

"Ei, mutta hänestä on tehty Pariisin väliaikainen kuningatar, ja kun
hän ei rohjennut heti asettua Palais-Royaliin tai Tuileriehin, otti hän
asuntonsa raatihuoneelta, missä hän aikoo piammiten lahjoittaa kunnon
herttualle perillisen."

"Siitä et ollut minulle puhunut mitään, Aramis", virkahti Atos.

"Enkö todellakaan? Se on ollut unohdus, suo anteeksi."

"Mitä nyt teemme iltaan asti?" kysyi Atos. "Meillä ei näy olevan mitään
toimitettavaa."

"Sinä unohdat, hyvä ystävä, että hommamme on määrätty täsmälleen."

"Miten niin?"

"Charentonin tienoolla, _morbleu_! Toivon siellä lupauksen mukaisesti
tapaavani erään herra de Châtillonin, jota olen vihannut jo kauan
aikaa."

"Mistä hyvästä?"

"Syystä että hän on erään herra de Colignyn veli."

"Niin, aivan oikein, sen unohdin ... hänen, joka väitti saaneensa.
kunnian olla sinun kilpailijasi. Mutta hän sai kovan rangaistuksen
julkeudestaan, veikkonen, ja siihen saisit tyytyä."

"Kyllähän, mutta sisulleni en mitään mahda. Olen pitkävihainen;
ainoastaan se ominaisuus minussa muistuttaa kirkon miestä. Nyt käsität,
Atos, että sinulla ei ole mitään pakkoa tulla mukaani."

"No, no", sanoi Atos, "sinä lasket leikkiä!"

"Siinä tapauksessa, veikkonen, jos olet päättänyt saattaa minua, ei ole
aikaa hukattavissa. Rummut ovat jo pärisseet, näin laahattavan
kanuunia, näin porvareita järjestymässä taistelurintamaan
kaupungintalon torilla; taistelu syntyy varmasti Charentonin
ympäristöllä, niin kuin Châtillonin herttua eilen sanoi."

"Olisin luullut viime yön neuvottelujen aiheuttaneen jotakin muutosta
noissa sotaisissa valmistuksissa", huomautti Atos.

"Kai niillä on tehonsa ollutkin, mutta silti tapellaan ainakin noiden
neuvottelujen peittelemiseksi."

"Ihmis-parat", säälitteli Atos, "jotka syöksyvät surman suuhun, jotta
herra de Bouillon saisi Sedanin takaisin, herra de Beaufort
amiraalinarvon ja koadjutori kardinaalinhatun!"

"No, ystäväiseni", virkkoi Aramis, "tunnusta pois, että sinä et olisi
noin järkeilevällä päällä, jollei Raoulisi näkyisi olevan sotkeutunut
samaan rettelöön."

"Kenties olet oikeassa, Aramis."

"No niin, lähtekäämme siis taistotantereelle, -- se on varma keino
d'Artagnanin, Portoksen, ehkä Raoulinkin tapaamiseen."

"Voi!" huokasi Atos.

"Eikö sinullakin ole pari sanaa lausuttavana herra de Flamarensille?"

"Ystäväiseni", vastasi Atos, "olen tehnyt sellaisen päätöksen, etten
enää paljasta miekkaani muulloin kuin ehdottoman pakon vaatiessa."

"Mistä asti?"

"Siitä saakka kun sivalsin tikarini."

"Kas, taaskin muisto herra Mordauntista! No niin, hyvä ystävä, puuttuu
vain, että kärsit tunnonvaivoja hänen surmaamisestaan!"

"Hiljaa!" kielsi Atos laskien sormensa huulilleen ja hymyillen
surumieliseen tapaansa; "älkäämme enää puhuko herra Mordauntista, -- se
tuottaisi meille onnettomuutta."

Ja Atos kannusti hevostaan Charentoniin päin, ratsastaen koko
esikaupungin läpi ja sitten edelleen pitkin Fécampin laaksoa, joka oli
mustanaan aseellisia kaupunkilaisia.

Sanomattakin on selvää, että Aramis seurasi häntä puolen hevosenmitan
päässä.




KOLMASYHDEKSÄTTÄ LUKU

Charentonin taistelu


Sitä mukaa kuin Atos ja Aramis pääsivät edemmäksi pitkin tietä
plutoonittain aseteltujen eri osastojen ohitse, näkivät he
kiilloitettuina välkkyvien haarniskain vaihtuvan ruosteisten aseitten
sijalle ja musketinpiippuja kimmeltelemässä vanhojen pertuskain
asemesta.

"Täällä lienee varsinainen taistelukenttä", virkkoi Aramis: "näetkö
tuota ratsuväen osastoa, joka pysyttelee sillan edessä pistooleineen?
Kas, varohan, nyt saapuu tykistö."

"Mutta mihin oletkaan vienyt meidät, ystäväiseni?" ihmetteli Atos.
"Olen yltympärillä näkevinäni kasvoja, jotka kuuluvat kuninkaallisen
armeijan upseereille. Eikö tuolta tule herra de Châtillon itse noiden
kahden alemman upseerin kanssa?"

Ja Atos veti miekkansa, samalla kun Aramis laski kätensä
pistoolikotelolle siinä oletuksessa, että hän oli tosiaan tunkeutunut
pariisilaisten leirin rajojen yli.

"Hyvää päivää, messieurs", toivotti herttua lähestyen; "huomaan, että
te ette käsitä, mitä on tekeillä, mutta pari sanaa selittää teille
kaikki. Meillä on parhaillaan aselepo; pidetään neuvottelua; hänen
korkeutensa prinssi sekä herrat de Retz, de Beaufort ja de Bouillon
puhelevat politiikasta. On siis kaksi vaihtoehtoa: joko ei synny
sovintoa, ja silloin tapaamme toisemme, chevalier, tai saadaan rauha
solmituksi, ja silloin tulemme yhteen joka tapauksessa niin pian kuin
olen päässyt eroon päällikkyydestäni."

"Monsieur", vastasi Aramis, "te esitätte aseman oivallisesti. Sallikaa
minun vain tehdä teille eräs kysymys."

"Kernaasti, monsieur."

"Missä ovat valtuutetut?"

"Itse Charentonissa, toisessa rakennuksessa oikealla Pariisista päin
lukien."

"Ja tätä kokousta ei ajateltu aikaisemmin?"

"Ei, messieurs. Se näkyy johtuneen uusista esityksistä, jotka herra
Mazarin eilen antoi pariisilaisten tiedoksi."

Atos ja Aramis katsoivat toisiinsa hymyillen; he tiesivät paremmin kuin
kukaan, mitä esityksiä ne olivat, kelle ne oli tehty ja kuka oli ollut
niitä tekemässä.

"Monsieur", sanoi Atos, "koska teillä on ratsuväen päällikkyys..."

"Suokaa anteeksi, minulla on ylipäällikkyys."

"Vielä parempi! Silloin tietysti tunnettekin kaikki upseerinne,
huomattavammat, tarkoitan."

"Jokseenkin."

"Olkaa siis hyvä ja sanokaa minulle, eikö teillä ole upseerikunnassanne
chevalier d'Artagnan, muskettiväen luutnantti?"

"Ei, monsieur, hän ei ole meidän mukanamme. Runsaasti kuusi viikkoa
sitten hän lähti Pariisista, ja hänen kerrotaan olevan lähetystoimissa
Englannissa."

"Sen tiesin, mutta luulin hänen palanneen."

"Ei, monsieur, en tiedä kenenkään nähneen häntä. Voin sitä varmemmin
vastata teille tästä seikasta, kun muskettisoturit kuuluvat minun
osastooni ja herra de Cambon väliaikaisesti hoitaa herra d'Artagnanin
palvelusta."

Ystävykset katsoivat toisiinsa.

"Näethän!" virkkoi Atos.

"Kummallista!" sanoi Aramis.

"Hänelle on varmasti tapahtunut joku onnettomuus taipaleella."

"No, tänä iltanahan päättyy sovittu odotusaika. Jollemme siihen
mennessä saa mitään tietoja, niin lähdemme matkalle huomenna varhain."

Atos nyökäytti päätänsä ja kääntyi jälleen Châtilloniin.

"Entä herra de Bragelonne, muuan viidentoista vanha nuorukainen, joka
kuului hänen korkeutensa prinssin seurueeseen", kysyi hän melkein
hämillään siitä, että hänen paatuneen Aramiin läsnäollessa oli
ilmaistava isällisiä huoliaan, "onko hänellä kunnia olla teidän
tuntemanne, herra herttua?"

"Kyllä tunnen", vastasi Châtillon; "hän saapui tänä aamuna hänen
korkeutensa prinssin kanssa. Miellyttävä nuori mies! Onko hän
ystäviänne, herra kreivi?"

"On, monsieur", vastasi Atos hiukan liikuttuneena, "ja minun tekisi
mieleni tavata häntä. Käykö se laatuun?"

"Aivan hyvin, monsieur. Suvaitkaa seurata minua, niin pääsette
päämajaan."

"Hei!" huudahti Aramis kääntyen; "takaapäin tuntuu kuuluvan aimo
tömistelyä."

"Sieltä lähestyy tosiaan ratsujoukko", sanoi Châtillon.

"Frondelaishatusta tunnen koadjutorin."

"Ja minä valkoisista töyhdöistään herra de Beaufortin."

"He tulevat täyttä neliä. Hänen korkeutensa prinssi on mukana. Kas, nyt
hän jättää heidät!"

"Torvet toitottavat taisteluasentoon!" huudahti Châtillon. "Kuuletteko?
Meidän täytyy tiedustaa."

Soturien nähtiinkin rientävän sieppaamaan aseensa ja maahan
laskeutuneiden ratsumiesten nousevan satulaan; torvet raikuivat, rummut
pärisivät, herra de Beaufort paljasti miekkansa.

Prinssi puolestaan antoi myös järjestäytymistoitotuksen kajahdella, ja
kaikki kuninkaallisen armeijan upseerit, jotka olivat hetkellisesti
sekaantuneet pariisilaisten joukkoon, riensivät hänen luokseen.

"Messieurs", virkkoi Châtillon, "näkyy selvästi, että aselepo on
lopetettu; syntyy taistelu. Peräytykää siis Charentoniin, sillä minä
teen piankin hyökkäyksen. Tuolla näette merkin, jonka hänen korkeutensa
prinssi antaa minulle."

Muuan kornetti kohottikin prinssin lippua kolmasti ilmaan. Puolen
tunnin kuluttua oli taistelu alkanut joka taholla. Herra de Beaufortin
urhoollisuuden maineesta kateellisena oli koadjutori tempautunut edelle
ja teki itse uljuuden ihmeitä. Hänen varsinainen kutsumuksensa olikin
soturin ura, kuten tunnettua, ja hän tunsi itsensä aina onnelliseksi,
kun sai paljastaa miekkansa kenen tai minkä hyväksi tahansa. Mutta jos
hän tässä tilaisuudessa täyttikin hyvin velvollisuutensa soturina,
suoritti hän huonosti tehtävänsä everstinä. Seitsemän- tai
kahdeksansadan miehen etunenässä hän oli heittäytynyt kolmeatuhatta
vastaan, jotka olivat puolestaan rynnänneet eteenpäin tiheänä joukkona
ja helposti pyyhkäisseet tieltään koadjutorin parven; hajallisena
tungettiin tämä takaisin valleja kohti. Mutta Chanleun tykistötuli
pysähdytti äkkiä kuninkaallisen armeijan, joka näkyi tuokion epäröivän.
Tätä horjumista ei kuitenkaan kestänyt pitkälle, ja osasto vetäytyi
erään taloryhmän ja pikku metsikön taakse järjestäytymään uudestaan.

Chanleu luuli vuoronsa tulleen. Hän ryntäsi kahden rykmentin etunenässä
ajamaan takaa kuninkaallista armeijaa; mutta se oli sillävälin jo
järjestynyt ja uudisti nyt hyökkäyksensä, Châtillonin johtamana.
Ryntäys oli niin voimakas ja niin taitavasti suoritettu, että Chanleu
miehineen joutui melkein saarretuksi. Chanleu antoi merkin
peräytymiseen, jota ryhdyttiin suorittamaan askel askeleelta.
Onnettomuudeksi Chanleu hetkisen kuluttua kaatui, kuolettavasti
haavoittuneena.

Châtillon näki hänen kaatuvan ja julisti kaikuvalla äänellä hänen
kuolemansa; se elähdytti kuninkaallisen armeijan miehuutta ja
masensi kokonaan ne kaksi rykmenttiä, joilla Chanleu oli tehnyt
uloshyökkäyksensä. Jokainen ajatteli nyt vain omaa pelastustaan, ja
kaikki pyrkivät pakenemaan etuvarustuksiin, joiden edustalla koadjutori
yritti jälleen järjestää ruhjottua rykmenttiänsä.

Yhtäkkiä karkasi osasto ratsuväkeä voittajia vastaan, jotka pakolaisten
kanssa sekaisin tunkeusivat etuvarustuksiin. Atos ja Aramis ratsastivat
hyökkääjien etunenässä, Aramiilla miekka ja pistooli kädessään, kun
Atos sitävastoin piti miekkaa yhä huotrassa ja pistooleja koteloissa.
Atos oli levollinen ja kylmäkiskoinen kuin harjoituskentällä, mutta
hänen kauniit ja ylväät kasvonsa synkistyivät, kun hän näki niin
monen ihmishengen saavan surmansa, toiselta puolen uhrattuina
kuninkaalliselle itsepintaisuudelle ja toisaalta prinssien
katkeruudelle. Aramis sitävastoin antausi verileikkiin ja tulistui
vähitellen tapansa mukaan. Hänen eloisat silmänsä alkoivat hehkua,
hienopiirteisille huulille tuli kaamea myhäily, laajenneet sieraimet
hengittivät veren huurua; hänen jokainen miekanpistonsa oli tarkoin
tähdätty, ja pistoolinsa perällä hän antoi viimeisen iskun
haavoitetuille, jotka yrittivät jälleen kohota.

Vastakkaisella puolella, kuninkaallisen armeijan ensimmäisessä
rivissä, ryntäsi kaksi ratsastajaa, toinen kullatussa haarniskassa,
toinen yksinkertaisessa költerissä, josta pistivät esiin sinisen
sametti-ihokkaan hihat. Edellinen hyökkäsi Aramista kohti ja suuntasi
häneen miekanpiston, jonka Aramis torjui tavallisella taitavuudellaan.

"Kas, tekö siinä, herra de Châtillon!" huudahti chevalier; "tervetuloa,
minä odotin teitä!"

"Toivoakseni en ole antanut teidän odottaa liiaksi, monsieur", vastasi
herttua; "tässä nyt ainakin olen."

"Herra de Châtillon", virkkoi Aramis ottaen kotelosta toisen
pistoolinsa, jonka oli varannut tähän tilaisuuteen, "luulenpa, että jos
pistoolinne on laukaistu, te olette kuoleman oma."

"Ei, Jumalan kiitos", vastasi Châtillon, "kyllä se on vielä
panostettu."

Ja kohottaen pistoolinsa Aramista kohti herttua tähtäsi ja laukaisi.
Mutta Aramis painoi alas päänsä samassa kun näki herttuan laskevan
sormensa liipasimelle, ja luoti viuhahti hänen ylitseen.

"Hei, te ammuitte harhaan!" sanoi Aramis. "Mutta vannon kautta taivaan,
että minä en tee samaten."

"Jos jätän teille siihen aikaa!" huudahti Châtillon kannustaen
hevostaan ja miekka ojolla syöksähtäen häntä vastaan.

Aramis odotti häntä, huulillaan se kamala hymy, jota tuollaiset
tilanteet hänellä aina aiheuttivat, ja Atos, joka näki Châtillonin
törmäävän Aramiin kimppuun nopeana kuin salama, avasi suunsa
huutaakseen: "Ammu! mutta ammuhan toki!" Silloin paukahtikin laukaus.
Châtillon avasi sylinsä ja kaatui taaksepäin hevosensa lautasille.

Luoti oli tunkeutunut rintaan haarniskan kaarteesta.

"Olen mennyttä!" jupisi herttua. Ja hän luisui ratsailta maahan.

"Sanoinhan teille sen, monsieur, ja nyt pahoittelen, että pidin sanani
niin hyvin. Voinko millään tavoin palvella teitä?"

Châtillon viittasi kädellään, ja Aramis aikoi laskeutua maahan, kun hän
äkkiä sai kiivaan survaisun kylkeensä; se oli miekanpisto, mutta
haarniska torjui sen.

Hän käännähti ja tarttui uutta ahdistajaansa ranteeseen, mutta samalla
kajahti kaksi huutoa yhtaikaa, toinen hänen huuliltaan ja toinen
Atoksen:

"Raoul!"

Nuori mies tunsi samalla kertaa chevalier d'Herblayn kasvot ja isänsä
äänen; hän laski heti miekkansa alas. Useat pariisilaisarmeijan
ratsurit hyökkäsivät samassa Raoulia vastaan, mutta Aramis suojeli
häntä miekallaan.

"Minun vankini! Kääntykää muuanne!" huusi hän.

Kaikki kolme ratsastajaa karauttivat liikkeelle.

Nuori mies oli vapissut ilosta, nähdessään jälleen isänsä. He
nelistivät nyt rinnakkain, nuoren miehen vasen käsi Atoksen oikeassa.

Heidän päästyään kappaleen matkaa taistelukentältä kysyi Atos
nuorukaiselta:

"Mitä tekemistä sinulla oli keskellä tulisinta kahakkaa, ystäväiseni?
Minun mielestäni ei siellä ollut sinun paikkasi, kun et ollut paremmin
aseistettu taistelua varten."

"Minun ei pitänytkään taistella tänään, monsieur. Olin saanut
viedäkseni sanoman kardinaalille ja olin matkalla Rueiliin,
kun näin herra de Châtillonin etenevän hyökkäykseen ja innostuin
ryntäämään hänen vierellään. Silloin hän sanoi minulle, että kaksi
pariisilaisarmeijan aatelismiestä etsi minua, ja toisen hän ilmoitti
kreivi de la Fèreksi."

"Mitä! Sinä tiesit, että me olimme täällä ja tahdoit kuitenkin surmata
ystäväsi, chevalierin?"

"En tuntenut herra chevalieria hänen varuksissaan", vastasi Raoul
punehtuen, "vaikka minun olisi kyllä pitänyt hänet tuntea
taitavuudestaan ja kylmäverisyydestään."

"Kiitos kohteliaisuudesta, nuori ystäväni", sanoi Aramis; "kyllä
kuulee, kuka teille on antanut opetusta käyttäytymisessä. Mutta sanotte
olevanne matkalla Rueiliin?"

"Niin."

"Kardinaalin luo?"

"Niin, minulla on hänen ylhäisyydelleen sanoma prinssiltä."

"Se on toimitettava perille", virkkoi Atos.

"Ka, malttakaa sentään hetkinen", tokaisi Aramis, "ei mitään väärää
jalomielisyyttä, kreivi! Lempo soikoon, meidän kohtalomme ja -- mikä
vielä tärkeämpää -- ystäviemme kohtalo kenties riippuu tuosta
sanomasta."

"Mutta nuorukainen ei saa pettää velvollisuuttaan", vastusti Atos.

"Ensiksikin se nuorukainen on vanki -- sen unohdat, kreiviseni. Me
menettelemme vain rehellisen sotatavan mukaan. Sitäpaitsi ei
voitettujen sovi olla kovin tunnokkaita keinojen valinnassa. Antakaa
tänne se sanomanne, Raoul."

Raoul epäröitsi ja katsoi Atokseen ikäänkuin nähdäkseen hänen
silmistään käyttäytymisohjeen.

"Luovuta kirjelmäsi, Raoul", neuvoi Atos, "sinä olet chevalier
d'Herblayn vanki."

Raoul taipui vastahakoisesti, mutta Aramis, vähemmän arkaluontoisena
kuin kreivi de la Fère, sieppasi innokkaasti kirjelmän, silmäsi sitä ja
sanoi antaen sen sitten Atokselle:

"Sinä, joka olet uskovainen, lue ja tutki harkiten, eikö tässä
kirjeessä ole jotakin, mitä Kaitselmus katsoi tähdelliseksi toimittaa
meidän tietoomme."

Atos otti kirjeen kauniita silmäkulmiaan rypistäen, mutta ajatus, että
kirje saattoi koskea d'Artagnania, auttoi häntä voittamaan
vastenmielisyytensä sen lukemiseen.

Kirje kuului seuraavasti:

    Monseigneur, herra de Commingesin saattueen vahvistamiseksi lähetän
    teidän ylhäisyydellenne tänä iltana pyytämänne kymmenen miestä. He
    ovat rivakoita sotureita ja pystyvät kyllä hoitelemaan niitä kahta
    rajua uskalikkoa, joiden taitavuutta ja päättäväisyyttä teidän
    ylhäisyytenne pelkää.

"Ahaa!" äännähti Atos.

"No", kysyi Aramis, "mitä ajattelet noista kahdesta uskalikosta, joiden
vartioimiseen tarvitaan kymmenen rivakkaa soturia Commingesin saattueen
lisäksi? Eivätkö he muistuta d'Artagnania ja Portosta ihan pilkulleen?"

"Me kiertelemme pitkin Pariisia kaiken päivää", esitti Atos, "ja
jollemme iltaan asti ole saaneet mitään tietoja, lähdemme Picardien
tienoolle, ja minä takaan, että d'Artagnanin neuvokkuuden johdosta
piankin keksimme jotakin vihiä, joka hälventää epätietoisuutemme."




NELJÄSYHDEKSÄTTÄ LUKU

Picardien tie


Atos ja Aramis, jotka Pariisissa olivat taatussa turvassa, käsittivät
peräti hyvin, että he kaupungin ulkopuolelle uskaltautuessaan
antausivat suuriin vaaroihin; mutta tiedetäänhän, minkä verran vaarat
merkitsivät sellaisille miehille. Sitäpaitsi he arvasivat, että tämän
selkkauksen ratkaisu oli lähenemässä ja että siihen tarvittiin vain
viimeinen ponnistus.

Molemmat aatelismiehet ratsastivat kiertoteitä, ensiksikin väistääkseen
Ile de Francen maakunnassa hajallaan liikkuvia mazarinilaisia ja
toisekseen karttaakseen Normandiaa vallitsevia frondelaisiakin, jotka
ehdottomasti olisivat vieneet heidät herra de Longuevillen luo
saadakseen selville, olivatko he ystäviä vai vihamiehiä. Molemmista
vaaroista suoriuduttuaan he poikkesivat jälleen Boulognesta Abbevilleen
johtavalle tielle ja seurasivat sitä askel askeleelta.

Jonkun aikaa he olivat epätietoisia; he olivat jo kuulustelleet parin
kolmen majatalon isäntää, saamatta vähäisintäkään vihiä etsintänsä
johdoksi. Mutta Montreuilissa Atos tunsi hienoilla sormillaan
koskevansa pöydässä johonkin epätasaiseen. Hän kohotti pöytäliinan ja
luki veitsenkärjellä syvälle puuhun leikattuina merkit: _Port ... --
d'Art ... -- 2 helm_.

"Mainiota!" virkkoi Atos osoittaen piirtoja Aramiille; "me aioimme
jäädä tänne yöksi, mutta se on tarpeetonta. Ratsastakaamme edelleen."

He nousivat jälleen satulaan ja pitkittivät matkaansa Peronneen asti.

Atos alkoi käydä toivottomaksi. Tämä ylväs ja hieno luonne moitti
itseänsä siitä pimeydestä, jossa Aramis ja hän hapuilivat. He olivat
kai etsineet huolimattomasti; varmaankaan he eivät olleet pysyneet
kyllin itsepintaisina tiedustuksissa, tehneet tarpeeksi teräviä
havaintoja. He olivat palaamaisillaan samaa tietä kuin olivat
tulleetkin, kun Atos heidän ratsastaessaan kaupunginporteille johtavan
esikaupungin läpi näki vallin vieritse kulkevan kadun valkoisessa
kulmamuurissa kivihiilellä luonnostetun piirustuksen. Koruttomasti kuin
lapsen ensimmäiset yritelmät se esitti kahta hurjasti nelistävää
ratsumiestä; toinen oli pitelevinään kädessään paperilappua, johon oli
kirjoitettu espanjaksi sanat: _Meitä ajetaan takaa_.

"Kas vain!" virkkoi Atos; "tuo on selvää kuin päivä. Takaa-ajettunakin
d'Artagnan on pysähtynyt tähän viideksi minuutiksi; se todistaa, että
häntä ei ahdistettu läheltä, ja kenties hänen on onnistunut pujahtaa
tiehensä."

Aramis pudisti päätänsä.

"Jos hän olisi päässyt selviytymään vainoojistaan, niin olisimme hänet
nähneet tai ainakin kuulleet hänestä jotakin."

"Olet oikeassa, Aramis; lähtekäämme eteenpäin."

Mahdotonta olisi kuvata molempien aatelismiesten rauhattomuutta ja
kärsimättömyyttä. Levottomuus oli luonnollista Atoksen hellälle ja
ystäviinsä kiintyneelle sydämelle, maltittomuus taasen kiusasi Aramiin
hermostunutta ja äkkipikaista luonnetta. He porhalsivat molemmin kolme
tai neljä tuntia yhtä vinhasti kuin muuriin piirretty ratsastajapari.
Äkkiä he näkivät kahden vierun väliin avautuneessa soukassa rotkossa
tien puolittain tukkeutuneeksi tavattoman isosta kivestä. Sen
alkuperäinen sija näkyi toisella rinteellä, ja jälkeen jäänyt kuoppa
osoitti, että se ei ollut voinut vieriä alas itsestään, samalla kun sen
jyhkeydestä saattoi päättää, että sen liikuttamiseen oli tarvittu
jonkun Enkeladoksen tai Briareuksen käsivartta.

Aramis pysähtyi.

"Hm", hän virkkoi katsellen kiveä, "tämä on Telamonin Aiaksen työtä tai
sitten Portoksen. Laskeutukaamme ratsailta, kreiviseni, ja tutkikaamme
tätä lohkaretta."

He hyppäsivät maahan. Kivi oli ilmeisesti vyörytetty sulkemaan tietä
ratsastajilta. Se oli nimittäin ensin asetettu poikittain, mutta esteen
kohdatessaan olivat ratsumiehet laskeutuneet satulasta ja vääntäneet
sen sivuttain.

Ystävykset tarkastivat kiveä kaikilta näkyviltä puolilta; siinä ei
ilmennyt mitään huomattavaa. Silloin he kutsuivat avukseen Blaisoisin
ja Grimaudin, ja kaikkien neljän onnistui saada kivi käännetyksi.
Alipintaan oli kirjoitettu:

"Kahdeksan rakuunaa ajaa meitä takaa. Jos ehdimme Compiègneen asti,
niin asetumme Kruunattuun Riikinkukkoon; isäntä on ystäviämme."

"Tämähän kerrankin on selvä tieto", sanoi Atos; "kumpaisessakin
tapauksessa olemme nyt varmalla tolalla. Lähtekäämme siis Kruunattuun
Riikinkukkoon."

"Hyvä on", vastasi Aramis; "mutta jos tahdomme saapua sinne, on parasta
ensin hiukan lepuuttaa hevosiamme, sillä ne ovat jo menehtymäisillään."

Aramis oli oikeassa. Sen vuoksi pysähdyttiin ensimmäiseen majataloon ja
toimitettiin jokaiselle ratsulle kaksinkertainen mitta viinillä
kostutettuja kauroja; niiden levättyä kolme tuntia lähdettiin jälleen
matkalle. Ratsastajat olivat itse kovin uuvuksissa, mutta toivo elvytti
heitä.

Kuutta tuntia myöhemmin Atos ja Aramis pääsivät Compiègneen ja
tiedustivat "Kruunattua Riikinkukkoa." Heille osoitettiin kylttiä, joka
kuvasi Pan-jumalaa kruunu päässä.

Ystävykset hyppäsivät ratsailta, kiinnittämättä huomiotaan
vaateliaaseen kylttiin, jota Aramis muulloin olisi purevasti ivannut.
He tapasivat kunnon ravintoloitsijan, kaljupään ja isomahaisen kuin
kiinalaisen puujumalan, ja tiedustivat häneltä, oliko hänen luokseen
poikennut kaksi aatelismiestä, joita rakuunat hätyyttivät. Sanaakaan
vastaamatta isäntä kaivoi kaapistaan miekanterän puolikkaan.

"Tunnetteko tätä?" kysyi hän.

Atos vain vilkaisi miekantynkään.

"Se on d'Artagnanin säilä", hän vastasi.

"Pitkänkö vai lyhyen?" kysyi isäntä.

"Lyhyen", vastasi Atos.

"Minä näen, että te olette noiden herrojen ystäviä."

"No niin, mitä heille on tapahtunut?"

"He ratsastivat pihalle uupunein hevosin, ja ennenkuin he olivat
ehtineet sulkea ajoporttia karautti heidän kintereillään sisälle
kahdeksan rakuunaa."

"Kahdeksan!" huudahti Aramis. "Minua hämmästyttää, että kaksi niin
urheata miestä kuin d'Artagnan ja Portos antausivat vangiksi
kahdeksalle miehelle."

"Tietenkin, monsieur, ja noilta kahdeksalta ei se yritys olisi
käynytkään, mutta he ottivat kaupungista avukseen kaksikymmentä
sotamiestä kuninkaallisesta italialaisrykmentistä, joka on täällä
varusväkenä; teidän kaksi ystäväänne suorastaan rutistettiin ylivoiman
alle."

"Vangittuna!" virkkoi Atos; "ja tiedetäänkö syytä?"

"Ei, monsieur; heidät vietiin heti pois, ja heillä ei ollut aikaa sanoa
minulle mitään. Mutta heidän lähdettyään löysin taistelukentältä tämän
miekantyngän, auttaessani kuljettamaan pois kahta kuollutta ja viittä
tai kuutta haavoitettua."

"Entä he?" kysyi Aramis; "eikö heille tullut mitään vahinkoa?"

"Ei, monsieur, en luule."

"No, se sentään lohduttaa", arveli Aramis.

"Tiedättekö, minne heidät vietiin?" tiedusti Atos.

"Louvresin taholle."

"Jättäkäämme Blaisois ja Grimaud tänne", esitti Atos. "He palatkoot
huomenna Pariisiin hevosten kanssa, jotka olivat tänään jättämäisillään
meidät taipaleelle; meidän on parempi ottaa kyytihevoset."

"Ottakaamme vain", yhtyi Aramis.

Lähetettiin hakemaan hevosia. Sillaikaa ystävykset söivät kiireimmiten
päivällistä; jos saisivat Louvresissa jotakin tietoa, alkoivat he
sitten pitkittää matkaansa.

He saapuivat Louvresiin. Siellä oli vain yksi majatalo. Siinä saatiin
likööriä, joka on pysynyt maineessa meidän päiviimme asti; sitä
valmistettiin jo siihen aikaan.

"Laskeutukaamme ratsailta täällä", ehdotti Atos; "d'Artagnan ei
kaiketikaan ole lyönyt laimin tätä tilaisuutta, ei maistaakseen
likööriä, vaan jättääkseen meille jonkun merkin."

He astuivat majataloon ja tilasivat kaksi lasillista likööriä
ryyppypöydälle, niinkuin arvelivat vangittujen ystäviensäkin tehneen.
Pöytä, jonka ääressä tavallisesti juotiin seisaaltaan, oli katettu
tinalevyllä. Levyyn oli piirretty ison äimän kärjellä: _Rueil, D_.

"He ovat Rueilissa!" virkkoi Aramis, joka ensimmäisenä huomasi tämän
kirjoitelman.

"Lähtekäämme siis Rueiliin", esitti Atos.

"Se olisi heittäytymistä suden kitaan", muistutti Aramis.

"Jos olisin ollut Jonaksen ystävä kuten olen d'Artagnanin", vastasi
Atos, "niin olisin seurannut häntä valaskalan vatsaan, ja sinä olisit
tehnyt samaten, Aramis."

"Luulen tosiaan, kreiviseni, että sinä teet minusta paremman kuin olen.
Jos olisin yksinäni, niin tuskinpa lähtisin siten Rueiliin ilman suuria
varokeinoja; mutta minne sinä menet, sinne minäkin."

He ottivat uudet hevoset ja ratsastivat Rueiliin.

Aavistamattaan oli Atos antanut Aramiille parhaan neuvon, mitä
sillähaavaa olisi voinut noudattaa. Parlamentin valtuutettuja oli
vastikään saapunut Rueiliin niitä kuuluisia neuvotteluja varten, jotka
sitten kolme pitkää kuukautta kestettyään tuottivat vajavan rauhan ja
johtivat hänen korkeutensa prinssin vangitsemiseen. Rueil oli
pariisilaisten taholta täyttynyt asianajajilla, tuomareilla,
neuvosmiehillä ja kaikenlaatuisilla virkaherroilla sekä hovin puolesta
aatelismiehillä, upseereilla ja vartiosotureilla. Sellaisen kuhinan
keskellä oli helppo pysytellä niin huomaamattomana kuin vain halusi.
Neuvottelut olivat myös saaneet aikaan aselevon, ja kahden
aatelismiehen vangitseminen tässä tilanteessa olisi ollut
kansanoikeuden loukkaamista, vaikka he olisivatkin olleet hyvin
tunnettuja frondelaisia.

Molemmat ystävyksemme luulivat kaikkien ihmisten mielessä olevan saman
ajatuksen, joka kiusasi heitä. He sekaantuivat ryhmiin siinä toivossa,
että kuulisivat puhuttavan jotakin d'Artagnanista ja ja Portoksesta;
mutta jokainen pohti yksinomaan rauhansopimuksen pykäliä ja lisäyksiä.
Atos arveli, että oli käännyttävä suoraan ministerin puoleen.

"Hyvä ystävä", vastusti Aramis, "sanasi ovat varsin kauniita, mutta
pidä varasi, -- meidän turvallisuutemme perustuu juuri syrjäisyyteemme.
Jos tavalla tai toisella toimitamme itsemme tunnetuiksi, niin meidät
viedään suoraan päätä ystäviemme luo johonkin syvään vankiluolaan,
mistä itse paholainenkaan ei pystyisi auttamaan meitä ulos.
Yrittäkäämme löytää heidät jonkun harkitsemamme suunnitelman avulla,
jättämättä asiaa ikävän sattuman varaan. Compiègnessä vangittuina on
heidät tuotu Rueiliin, kuten Louvresissa saimme varmaksi tiedoksemme;
heidän tultuaan Rueiliin on kardinaali kuulustellut heitä ja sitten
joko pidättänyt heidät lähellään tai lähettänyt Saint-Germainiin.
Bastiljissa he eivät ole, koska Bastilji kuuluu frondelaisille ja
Brousselin poika on siellä päällikkönä. Kuolleet he eivät ole, sillä
d'Artagnanin kuolema olisi herättänyt melua; ja mitä Portokseen tulee,
niin luulen hänet yhtä ikuiseksi kuin Jumalan, vaikka hän on vähemmän
pitkämielinen. Älkäämme heittäytykö toivottomiksi, vaan jääkäämme
Rueiliin odottamaan, sillä minä olen vakuuttunut siitä, että he ovat
täällä. Mutta mikä sinua vaivaa? Kalpenet!"

"Muistui vain mieleeni", vastasi Atos melkein vapisevalla äänellä,
"että herra de Richelieun teettämänä on Rueilin linnassa kamala
_oubliette_"...[26]

"Oh, ole huoletta", tyynnytti Aramis, "herra de Richelieu oli
aatelismies, syntyperältään kaikkien meikäläisten vertainen ja
asemaltaan meitä ylempi. Hän uskalsi kuninkaallisesti käydä päähän
kiinni ylhäisimpiäkin meistä ja panna sen pään horjumaan hartioilla.
Mutta Mazarin on kehno sielu, joka voi korkeintaan tarttua meitä
kaulukseen kuten oikeudenpalvelija. Rauhoitu siis, veikkonen; minä
pysyn sanassani, että d'Artagnan ja Portos ovat Rueilissa elävinä ja
eheinä."

"Joka tapauksessa", huomautti Atos, "meidän tulee hankkia koadjutorilta
lupa olla saapuvilla neuvotteluissa, jotta pääsemme esteettömästi
Rueiliin."

"Kaikkien noiden ikävien musteentöhrijäin seassa! Mitä ajatteletkaan,
ystäväiseni! Ja luuletko, että he ovat millänsäkään d'Artagnanin ja
Portoksen vapaudesta tai vankeudesta? Ei, kyllä meidän pitää keksiä
joku muu keino."

"No niin", jatkoi Atos, "palaankin ensimmäiseen ajatukseeni; en tiedä
parempaa keinoa kuin toimia avoimesti rehellisen alamaisen tavoin. En
lähde Mazarinin puheille, vaan kuningattaren luo, ja sanon hänelle:
'Madame, antakaa meille takaisin kaksi palvelijaanne ja meidän kaksi
ystäväämme.'"

"Kuningattaren puheille päästäksemme", muistutti Aramis, "pitäisi
meidän ensin tavoittaa kardinaalia, ja heti kun olemme hänet nähneet --
ota se huomioosi, Atos, -- meidät kyllä toimitetaan ystäviemme luo,
mutta toisin kuin haluamme. Tuo yhtymistapa miellyttää minua varsin
vähän, sen tunnustan. Toimikaamme vapaalla jalalla, voidaksemme toimia
hyvin ja rivakasti."

"Minä uhraan itseni, hyvä ystävä, ja lähden pyrkimään Itävallan Annan
puheille."

"Hyvästi, Atos, minä lähden kokoamaan armeijaa."

"Mitä varten?"

"Rueilin piirittämiseksi."

"Missä tavataan?"

"Kardinaalin hirsipuun juurella."

Ja ystävykset erosivat, Aramis palatakseen Pariisiin, Atos raivatakseen
muutamilla valmistavilla toimenpiteillä itselleen tien kuningattaren
luo.




VIIDESYHDEKSÄTTÄ LUKU

Itävallan Annan kiitollisuus


Kuningattaren luo huomasi Atos pääsevänsä paljon helpommin kuin hän oli
odottanut; kaikki näytti käyvän suotuisasti heti ensi askeleelta, ja
pyydetty puhuttelu myönnettiin seuraavaksi päiväksi suuren vastaanoton
jälkeen, johon hän oli syntynsä perusteella oikeutettu ottamaan osaa.

Lukuisa parvi tungeksi Saint-Germainin huoneissa; kuningatar ei ollut
koskaan Louvressa tai Palais-Royalissa nähnyt ympärillään suurempaa
hovilaisten joukkoa. Kuitenkin oli se muutos tapahtunut, että tämä
paijaus kuului ylipäänsä vain alempaan aateliin, kun sitävastoin
Ranskan etevimmät ylimykset olivat prinssi de Contin, Beaufortin
herttuan ja koadjutorin seurueena.

Kun kreivi de la Fèren piti päästä toimittamaan asiansa, ilmoitettiin
hänelle, että puheillepääsy kyllä suotaisiin, mutta hänen piti odottaa
vielä hetkinen, koska kuningattarella oli neuvottelu ministerin kanssa.

Neuvottelun päätyttyä kuningatar kutsutti hänet työhuoneeseensa.

Atos opastettiin sisälle ja ilmoitti nimensä. Se nimi oli liian usein
kajahtanut hänen majesteettinsa korvissa ja värähdyttänyt hänen
sydäntään, jotta Itävallan Anna ei olisi sitä tuntenut; kuitenkin hän
jäi kylmäkiskoisena katselemaan aatelismiestä niin tiukasti kuin on
sallittua ainoastaan naisille, jotka ovat kuningattaria joko
kauneutensa tai syntynsä perusteella.

"Te siis tarjoudutte tekemään meille palveluksen, kreivi?" kysyi
Itävallan Anna tovin vaitiolon jälkeen.

"Niin, madame, vieläkin palveluksen", vastasi Atos pahastuksissaan
siitä, että kuningatar ei ollut häntä tuntevinaan.

Atos oli ylväsluontoinen ritari ja senvuoksi peräti huono hovimies.

Anna rypisti silmäkulmiaan. Mazarin, joka pöydän ääressä istuen selaili
papereita kuin tavallinen valtiosihteeri, kohotti päätänsä.

"Puhukaa", käski kuningatar.

Mazarin alkoi jälleen penkoa papereitaan.

"Madame", aloitti Atos, "kaksi ystäväämme, kaksi teidän majesteettinne
urheinta palvelijaa, herrat d'Artagnan ja du Vallon, jotka herra
kardinaali lähetti Englantiin, ovat äkkiä kadonneet juuri kun laskivat
jälleen jalkansa ranskalaiselle maaperälle, ja heidän kohtalostaan ei
ole mitään tietoa."

"No niin?" kysyi kuningatar.

"No niin", jatkoi Atos, "minä vetoan teidän majesteettinne
hyväntahtoisuuteen saadakseni tietää, miten noille kahdelle
aatelismiehelle on käynyt, vedotakseni sitten oikeudentuntoonne, jos
tarvitaan."

"Monsieur", vastasi Itävallan Anna, ja hänen sävyssään ilmeni se
korskeus, joka erityisiä henkilöitä kohtaan käytettynä oli loukkausta,
"sitäkö varten te siis tulette häiritsemään meitä tärkeissä
toimitettavissamme? Poliisijuttu! Te tiedätte hyvin tai teidän
pitäisi tietää, monsieur, että meillä ei enää ole järjestysvaltaa
käytettävissämme siitä saakka kuin poistuimme Pariisista."

"Luullakseni ei teidän majesteettinne tarvitsisi kääntyä
järjestysvallan puoleen saadaksenne kuulla, mihin herrat d'Artagnan ja
du Vallon ovat joutuneet", vastasi Atos kylmäkiskoisen kunnioittavasti
kumartaen; "jos te suvaitsisitte kysyä noista kahdesta aatelismiehestä
herra kardinaalilta, niin hän varmaankin voisi vastata teille
hankkimatta tietoja muualta kuin omasta muististaan."

"Mutta, Jumala paratkoon", virkahti Itävallan Anna halveksivasti
nytkäyttäen huuliansa kuten hänellä oli tapana, "luulenpa, että te itse
toimitatte kuulustelua!"

"Niin, madame, ja minulla on siihen melkein oikeus, kun asia koskee
herra d'Artagnania, -- herra d'Artagnania, ymmärrättehän, madame?"
lisäsi hän sellaiseen tapaan kuin olisi tahtonut taivuttaa
kuningattaren ylpeän pään hänen muistojensa painoon.

Mazarin oivalsi, että nyt oli aika tulla Itävallan Annan avuksi.

"Mosjöö kreivi", tokaisi hän, "voin kyllä ilmoittaa teille seikan,
josta hänen majesteettinsa on tietämätön, nimittäin noiden kahden
aatelismiehen aseman. He ovat olleet tottelemattomia, ja heidät on
vangittu."

"Anon siis teidän majesteetiltanne", sanoi Atos yhä hievahtamattomana
ja Mazarinille vastaamatta, "että herrat d'Artagnan ja du Vallon
päästettäisiin vapaiksi."

"Pyyntönne koskee sotakuria eikä kuulu minuun, monsieur", vastasi
kuningatar.

"Siten ei koskaan vastannut herra d'Artagnan, kun oli kysymys teidän
majesteettinne palvelemisesta", virkkoi Atos arvokkaasti kumartaen.

Ja hän peräytyi kaksi askelta ovea kohti. Mazarin pysähdytti hänet.

"Tehän tulette niinikään Englannista, monsieur?" kysyi hän tehden
merkin kuningattarelle, joka silminnähtävästi kalpeni ja oli
antamaisillaan ankaran määräyksen.

"Ja minä olin saapuvilla kuningas Kaarlo ensimmäisen viimeisellä
hetkellä", kertoi Atos. "Onneton kuningas, joka oli korkeintaan syypää
heikkouteen ja sai kovin ankaran rangaistuksen alamaisiltaan! Monetkin
valtaistuimet järkkyvät tällä hetkellä, ja helppoa ei ole uskollisten
sydänten palvella ruhtinaitten etuja. Jo toisen kerran kävi herra
d'Artagnan Englannissa; ensimmäisen matkansa hän teki suuren
kuningattaren kunnian vuoksi, ja toisella hän pani kaikki alttiiksi
suuren kuninkaan tähden."

"Monsieur", huomautti Itävallan Anna Mazarinille, ja hänen harjaantunut
teeskentelytaitonsa ei kyennyt häivyttämään äänenpainosta sen
todellista ilmettä, "katsokaa, voidaanko tehdä jotakin näiden
aatelismiesten hyväksi."

"Madame", vastasi Mazarin, "teen mitä teidän majesteettinne vain
haluaa."

"Tehkää mitä kreivi de la Fère pyytää; sitenhän nimitätte itseänne,
monsieur?"

"Madame", virkkoi Mazarin, ja hänen hymynsä ilmaisi, että hän ymmärsi
yskän, "voitte olla huoletta; toivomuksenne täytetään."

"Menkäähän siis, monsieur", sanoi kuningatar eroten Atoksesta
kädenliikkeellä; "te olette saanut mitä halusitte ja tiedämme kaikki,
mitä meidän tarvitsi tietää."

Oviverhon ummistuttua Atoksen jälkeen kuningatar kääntyi Mazariniin.

"Kardinaali", hän virkahti, "vangituttakaa tuo julkea aatelismies,
ennen kuin hän poistuu palatsista."

"Ajattelin sitä jo", vastasi Mazarin, "ja pidän itseäni onnellisena,
kun teidän majesteettinne antoi minulle määräyksen, jota aioin teiltä
pyytääkin. Meillä on suurta kiusaa noista yltiöpäistä, jotka
tyrkyttävät meidän aikakaudellemme edellisen hallituksen perimätapoja;
ja kun on jo kaksi heistä siepattu kiinni, niin toimitettakoon seuraan
kolmas."

Atos ei ollut antanut kuningattaren puheen kokonaan eksyttää itseänsä.
Itävallan Annan sävyssä oli ollut jotakin oudoksuttavaa ja lupaavanakin
uhkaavaa. Mutta hän ei ollut mies vetäytymään tiehensä pelkän epäluulon
perusteella, semminkin kun hänelle oli selvästi sanottu, että hän saisi
nähdä jälleen ystävänsä. Hän jäi senvuoksi erääseen suojamaan
työhuoneen likellä ja odotti, että hänen luokseen tuotaisiin d'Artagnan
ja Portos tai tultaisiin noutamaan häntä heidän luokseen.

Odottaessaan hän oli lähestynyt ikkunaa ja silmäili koneellisesti
pihalle. Hän näki pariisilaisten lähetystön, joka saapui sopimaan
lopullisesti neuvottelujen paikasta ja tervehtimään kuningatarta. Siinä
oli parlamenttineuvoksia, tuomareita ja asianajajia; olipa joukkoon
eksynyt joitakuita sotilashenkilöitäkin. Mahtava saattue odotti heitä
ristikkoportaiden takana.

Atos jännitti huomaavaisuuttaan, kun hän oli parven keskellä näkevinään
tutut kasvot. Samassa hän tunsi keveän kosketuksen olallaan.

Hän kääntyi.

"Kas, herra de Comminges!" hän virkahti.

"Niin, herra kreivi, minä juuri, ja minut lähetettiin tänne asialla,
josta minun täytyy pyytää teiltä anteeksi sydämeni pohjasta."

"Millä asialla, monsieur?" tiedusti Atos.

"Suvaitkaa luovuttaa minulle miekkanne, kreivi."

Atos hymyili ja huusi avaten ikkunan:

"Aramis!"

Muuan aatelismies kääntyi katsomaan; Atos oli aivan oikein arvellut
äsken tunteneensa Aramiin. Hän tervehti ystävällisesti kreiviä.

"Aramis", ilmoitti Atos, "minut vangitaan."

"Hyvä!" vastasi Aramis levollisesti.

"Monsieur", jatkoi Atos kääntyen Commingesiin ja kohteliaasti ojentaen
hänelle kärjestä miekkansa, "tässä on säiläni; olkaa hyvä ja
tallettakaa sitä huolellisesti, voidaksenne luovuttaa sen minulle
takaisin, kun pääsen vankilasta. Pidän sitä suuressa arvossa, sillä
kuningas Frans ensimmäinen antoi sen isoisälleni. Hänen aikanaan
aseistettiin aatelismiehiä, heiltä ei riisuttu aseita. Minne minut nyt
viette?"

"Ka ... ensin omaan huoneeseeni", vastasi Comminges. "Kuningatar
päättää sittemmin olopaikastanne."

Atos seurasi Commingesia sanaakaan lisäämättä.




KUUDESYHDEKSÄTTÄ LUKU

Mazarinin kuninkuus


Atoksen vangitseminen ei ollut aiheuttanut vähäisintäkään melua; se ei
ollut herättänyt mitään pahennusta, vaan jäänyt melkein tuntemattomaksi
tapahtumaksi. Niinpä se ei häirinnytkään asiain kulkua, ja Pariisin
kaupungin lähetystölle ilmoitettiin juhlallisesti, että se sai saapua
kuningattaren eteen.

Kuningatar vastaanotti valtuutetut mykkänä ja korskeana kuten aina; hän
kuunteli heidän valituksiaan ja anomuksiaan, mutta heidän puhuttuaan
loppuun näyttivät Itävallan Annan kasvot niin välinpitämättömiltä,
ettei kukaan olisi voinut sanoa, oliko hän tosiaan tarkannut, mitä
hänelle oli esitetty.

Mazarin, joka oli saapuvilla tässä esittelyssä, kuuli sitävastoin
erittäin hyvin, mitä lähetystö pyysi. Se nimittäin vaati selvin ja
täsmällisin sanoin hänen karkoitustaan; vähempään ei tyydytty.

Kun lähetystö oli lausunut sanottavansa ja kuningatar pysyi vaiti,
virkkoi Mazarin:

"Hyvät herrat, minä yhdyn teidän kanssanne anomaan kuningattarelta,
että hän asettaisi rajan alamaistensa onnettomuuksille. Olen tehnyt
kaikkeni niiden lieventämiseksi, ja kuitenkin on teidän sanojenne
mukaan yleisenä käsityksenä, että ne johtuvat minusta, halvasta
ulkomaalaisesta, jonka ei ole onnistunut miellyttää ranskalaisia. Voi,
minua ei ole ymmärretty, ja siihen on syynä se, että jouduin
seuraajaksi suurimmalle miehelle, mikä milloinkaan on tukenut Ranskan
kuninkaitten valtikkaa. Herra de Richelieun muisto musertaa minut. Jos
olisin kunnianhimoinen, niin taistelisin turhaan sitä muistoa vastaan,
-- mutta minä en ole, ja siitä tahdon antaa todisteen. Selitän olevani
voitettu. Alistun kaikkeen, mitä kansa vaatii. Jos pariisilaiset ovat
tehneet joitakuita erehdyksiä, -- ja kuka ei hairahtelisi, hyvät
herrat? -- niin Pariisi on saanut siitä riittävän rangaistuksen;
kylliksi on vuotanut verta, kuninkaansa ja oikeuden menettäneenä on
kaupunki kokenut jo tarpeeksi paljon kovaa. Röyhkeätä olisi minun,
yksityisen miehen, tekeytyä niin tärkeäksi, että kuningattaren ja hänen
valtakuntansa välit siitä särkyisivät. Koska ehtonanne on, että minä
poistun, niin olkoon menneeksi, -- minä vetäydyn syrjään!"

"Silloinhan", kuiskasi Aramis naapurinsa korvaan, "rauha on saatu ja
kaikki neuvottelut käyvät turhiksi. Tarvitsee vain lähettää herra
Mazarin vankasti vartioittuna etäisimmälle rajalle ja valvoa, että hän
ei palaa maahan miltään suunnalta."

"Hetkinen vielä, monsieur, malttakaa hiukan", vastasi se virkamies,
jota Aramis oli puhutellut. "Hitto, tepä olette pikainen! Kyllä näkee,
että te olette soturi. Vielähän on sovittava palkkioista ja
vahingonkorvauksista."

"Herra kansleri", sanoi kuningatar kääntyen vanhaan tuttavaamme
Séguieriin, "te saatte avata neuvottelut; ne pidetään Rueilissa. Herra
kardinaalin lausunto on hyvin suuresti järkyttänyt mieltäni. Sentähden
en vastaa teille pitempään. Mitä tulee kardinaalin jäämiseen tai
matkustamiseen, niin vaatii kiitollisuuteni minua myöntämään hänelle
täydellisen vapauden kaikissa toimissaan. Herra kardinaali tehköön
tahtonsa mukaan."

Äkillinen kalpeus vilahti pääministerin älykkäillä kasvoilla. Hän
katseli kuningatarta rauhattomasti. Tämän kasvonpiirteet olivat niin
jäykät, että kardinaali ei sen paremmin kuin muutkaan kyennyt niistä
lukemaan, mitä hänen sydämessään liikkui.

"Mutta herra de Mazarinin päätöstä odoteltaessa", lisäsi kuningatar,
"pyydän teitä harkitsemaan ainoastaan kuninkaan etuja."

Valtuutetut kumarsivat ja poistuivat.

"Mitä kuulenkaan!" virkahti kuningatar, kun viimeinen heistä oli
lähtenyt; "taipuisitteko te noiden musteentuhrijain ja asianajajien
tieltä!"

"Kun teidän majesteettinne menestys on kysymyksessä, madame", vastasi
Mazarin suunnaten kuningattareen terävän silmäyksensä, "ei ole mitään
uhrausta, johon en olisi altis."

"Monsieur", virkkoi kuningatar, "enkö sanonut ja ettekö kuullut
sanovani noille ihmisille, että te saatte tehdä tahtonne mukaan?"

"Siinä tapauksessa", vastasi Mazarin, "luulen tahtovani jäädä
paikalleni. Se ei ainoastaan ole minun etuni mukaista, vaan rohkenenpa
väittää, että siitä riippuu teidänkin turvallisuutenne."

"Jääkää siis, monsieur, en toisin toivokaan; mutta älkää silloin
salliko loukata minua."

"Te tarkoitatte kapinallisten vaatimuksia ja sitä sävyä, jolla he niitä
ilmaisevat? Kärsivällisyyttä! He ovat valinneet alan, jolla minä olen
taitavampi kenraali kuin he: neuvottelut. Me voitamme heidät pelkästään
ajan kuluttamisella. He kärsivät jo nälänhätää; kahdeksan päivän
kuluttua on heidän asemansa vielä paljoa pahempi."

"Voi, hyvä Jumala, kyllähän tiedän, että se rettelö päättyy siihen!
Mutta ei ole kysymys ainoastaan heistä; he eivät minulle toimita
sietämättömimpiä loukkauksia."

"Ah, minä ymmärrän! Te tarkoitatte muistoja, joita nuo kolme tai neljä
aatelismiestä alituiseen herättävät. Mutta hehän ovat hallussamme
vankeina, ja he ovat juuri kyllin rikollisia, voidaksemme pitää heitä
kytkettyinä niin kauan kuin hyväksi näemme. Yksi ainoa on vielä vapaana
ja uhmaa meitä, mutta kyllä me hänetkin saamme toimitetuksi
kumppaniensa seuraan, kautta kaiken! Olemme onnistuneet vaikeammissakin
tehtävissä, nähdäkseni. Varovaisuuden vuoksi olen ensiksikin
suljettanut kaksi lannistumattominta Rueiliin, siis ihan lähelleni,
omin silmin valvottaviksi, oman käteni ulottuviin. Tänään liittyy
heihin kolmas."

"Kaikki on hyvin niin kauan kuin he istuvat telkien takana", arveli
Itävallan Anna, "mutta jonakuna päivänä he pääsevät vapaiksi."

"Kyllä, jos teidän majesteettinne päästää heidät."

"Voi!" jatkoi Itävallan Anna vastaten omaan ajatukseensa; "täällä tulee
sentään kaivanneeksi Pariisia!"

"Ja minkätähden?"

"Bastiljin tähden, joka on niin varma ja vaientava säilytyspaikka,
monsieur."

"Madame, neuvottelut tuottavat meille rauhan, rauha luovuttaa haltuumme
Pariisin, ja Pariisin mukana saamme Bastiljin. Siellä lahotkoot neljä
rehentelijäämme."




SEITSEMÄSYHDEKSÄTTÄ LUKU

Varokeinoja


Saint-Germainista lähti Mazarin jälleen Rueiliin, missä hänellä oli
asuntonsa. Näin levottomana aikana kulki hän vankan saattueen suojassa
ja usein valepukuisenakin. Olemme jo maininneet, että kardinaali oli
soturin asussa varsin komea urho.

Vanhan linnan pihalla hän nousi vaunuihin ja saapui Seine-virran
rantaan Chatoun luona. Hänen korkeutensa prinssi oli antanut hänen
saattueekseen viisikymmentä rakuunaa, ei niin suuresti suojelukseksi
kuin näyttääkseen valtuutetuille kuinka esteettömästi kuningattaren
kenraalit käyttelivät joukkojaan ja saattoivat mielensä mukaan
lähetellä väkeänsä liikkeelle.

Commingesin vartioitsemana seurasi Atos sanattomana kardinaalia ratsain
ja ilman miekkaa. Isäntänsä jättämänä linnanportille oli Grimaud
kuullut hänen vangitsemisensa, kun Atos huusi Aramiille, ja kreivin
viittauksen johdosta oli hän ääneti siirtynyt Aramiin saattolaiseksi
ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunut.

Mutta Grimaud oli kahdenkolmatta vuoden aikana isäntäänsä palvellessaan
nähnyt tämän suoriutuvan niin monista seikkailuista, että mikään ei
huolestuttanut häntä.

Heti puheillepääsynsä päätyttyä olivat valtuutetut lähteneet
paluumatkalle Pariisiin, kulkien noin viisisataa askelta kardinaalin
edellä. Eteensä katsellessaan saattoi Atos siis nähdä selkäpuolelta
Aramiin, jonka kullattu hankkilus ja ylpeä ryhti kiinnittivät hänen
katseitaan ryhmässä yhtä paljon kuin hänen herättämänsä pelastuksenkin
toivo, tottumus hänen seuraansa ja hartaan ystävyyden ainainen
vetovoima.

Aramis päin vastoin ei näkynyt vähääkään välittävän siitä, seurasiko
Atos häntä. Vain kerran hän kääntyi katsomaan, nimittäin heidän
saapuessaan jokivarteen, sillä hän oletti, että Mazarin jättäisi uuden
vankinsa siihen pikku linnoitukseen, joka suojeli siltaa; siinä oli
muuan kuningattaren kapteeni päällikkönä. Mutta niin ei tapahtunut.
Atos sivuutti kardinaalin saattueessa Chatoun.

Pariisin ja Rueilin teitten risteyksessä Aramis kääntyi jälleen
katsomaan. Tällä kertaa hän ei erehtynyt otaksumassaan. Mazarin
poikkesi oikealle, ja Aramis näki vangin katoavan puistokujan
käänteestä. Samanlaisen ajatuksen vaikutuksesta silmäili Atos silloin
taakseen. Ystävykset tekivät toisilleen pikku merkin päällään, ja
Aramis kohotti sormensa hatunreunaan ikäänkuin tervehtiäkseen.
Ainoastaan Atos oivalti kumppaninsa tahtovan ilmoittaa, että hänellä
oli suunnitelma valmistumassa.

Kymmenen minuutin kuluttua Mazarin saapui sen linnan pihalle, jonka
hänen edeltäjänään ollut kardinaali oli varustuttanut itselleen
Rueilissa.

Samassa kun hän portaiden juurella laskeusi ratsailta, lähestyi häntä
Comminges.

"Monseigneur", kysyi tämä, "minne käskee teidän ylhäisyytenne meidän
majoittaa kreivi de la Fèren?"

"Kasvihuoneen siivekkeeseen vastapäätä sitä kylkirakennusta, johon
vartio on majoitettu. Herra kreivi de la Fèrelle on osoitettava kaikkea
kunnioitusta, vaikka hän onkin hänen majesteettinsa vanki."

"Monseigneur", rohkeni Comminges huomauttaa, "hän pyytää, että hänet
suosiollisesti vietäisiin herra d'Artagnanin luo, jota teidän
ylhäisyytenne käskyn mukaisesti vartioidaan metsästysmajassa vastapäätä
kasvihuonetta."

Mazarin mietti tovin.

"Nuo herrasmiehet eivät ole vankejani, Comminges", selitti Mazarin
ovelasti myhäillen, "vaan vieraitani -- ja niin suuriarvoisia vieraita,
että minä olen jättänyt rautaristikot heidän asuntonsa ikkunoihin ja
teljet sen oviin, koska pelkään suuresti, että he kyllästyvät olemaan
seuranani. Mutta varmaa on, että -- jos he ensi näkemällä tuntuvatkin
olevan vankeja -- pidän heitä suuressa arvossa, ja siitä on todisteena,
että haluan pistäytyä herra de la Fèren luo puhelemaan kahden kesken.
Jotta meitä ei häirittäisi haastelussamme, viette te hänet kasvihuoneen
siivekkeeseen, niinkuin jo sanoin. Te tiedätte, että teen tavallisen
kävelyni sille taholle; no niin, kävelyltä poikkean hänen luokseen
pakinoimaan. Vaikka häntä luullaan vihollisekseni, on hän kuitenkin
herättänyt myötätuntoani, ja jos hän on järkevä, saamme kenties jotakin
toimeen yhdessä."

Comminges kumarsi ja meni takaisin Atoksen luo, joka odotti neuvottelun
päättymistä näennäisen tyynenä, mutta mieleltään rauhattomana.

"No niin?" kysyi hän kaartinluutnantilta.

"Monsieur", ilmoitti Comminges, "se näkyy olevan mahdotonta."

"Herra de Comminges", virkkoi Atos, "olen ollut soturi koko ikäni;
tiedän siis, mitä käyttäytymisohje merkitsee. Mutta sen ulkopuolella
voisitte tehdä minulle erään palveluksen."

"Siihen olen aulis kaikesta sydämestäni, monsieur", vastasi Comminges.
"Siitä asti kun kuulin, kuka te olette ja mitä palveluksia te olette
entiseen aikaan toimittanut hänen majesteetilleen -- sitten kun sain
tietää, kuinka läheisessä suhteessa teihin on se nuori mies, joka niin
uljaasti tuli avukseni vanhaa Broussel-rahjusta vangitessani --
vakuutan olevani kaikin puolin teidän käytettävissänne, mikäli
ohjesääntöni suinkin sallii."

"Kiitos, monsieur, muuta en haluakaan; pyydän teiltä vain
suosionosoitusta, joka ei millään tavoin voi saattaa teitä alttiiksi
epäilyksille."

"Jos hiukan saattaisikin, monsieur", vastasi Comminges, "niin pyytäkää
kuitenkin. En pidä italialaisestamme juuri enempää kuin tekään:
palvelen kuningatarta, ja se sitoo minut luonnollisesti palvelemaan
kardinaaliakin, mutta edellistä palvelen ilomielin ja jälkimmäistä
kovin vastahakoisesti. Puhukaa siis, olkaa hyvä, olen tarkkaavainen."

"Koska ei ole mitään haittaa siitä, että tiedän herra d'Artagnanin
olevan täällä", virkkoi Atos, "niin ei liene vahinkoa siitäkään, että
hän saa kuulla minun joutuneen tänne?"

"Siinä kohden en ole saanut mitään määräystä, monsieur."

"No niin, viekää siis hyväntahtoisesti tervehdykseni hänelle ja
ilmoittakaa, että asustan hänen naapurinaan. Kertokaa hänelle samalla,
mitä vastikään kuulin teiltä, -- että kardinaali on majoittanut minut
kasvihuoneen siivekkeeseen, käydäkseen luonani, ja että aion käyttää
täten suotua kunniaa, yrittääkseni hankkia jotakin lievennystä
vankeuteemme."

Comminges vei nyt kreivin erääseen pohjakerran huoneeseen siihen
kylkirakennukseen, joka liittyi kasvihuoneeseen ja oli tämän tasalla.
Kasvihuoneeseen päästiin avaran pihan yli, jolla kuhisi sotamiehiä ja
hovilaisia. Keskellä tämän hevosenkengän muotoisen linnanpihan kehää
sijaitsivat Mazarinin asuinhuoneet, ja kumpaisellakin sivulla
kylkirakennukset -- metsästysmaja, johon d'Artagnan oli sijoitettu, ja
Atoksen uudeksi asunnoksi luovutettu kasvihuoneen siiveke.
Kylkirakennuksen takana levisi puisto.

Tultuaan huoneeseen, joka oli määrätty hänen talletuspaikakseen, Atos
näki ristikolla varustetuista ikkunoista muureja ja kattoja.

"Mikä rakennus tuolla on?" hän tiedusti.

"Se on metsästysmajan takasivu; sinne on molemmat ystävänne suljettu",
vastasi Comminges. "Valitettavasti muurattiin tämänpuoliset ikkunat
umpeen edellisen kardinaalin aikana, sillä kumpaistakin rakennusta on
useaan kertaan käytetty vankilana, ja kun herra Mazarin telkesi näihin
teidät, noudatti hän vain edeltäjänsä esimerkkiä. Jos noita ikkunoita
ei olisi ummistettu, niin teillä olisi se viihdytys, että voisitte
keskustella merkeillä ystävienne kanssa."

"Ja oletteko varma, herra de Comminges", sanoi Atos, "että kardinaali
kunnioittaa minua käynnillään?"

"Sen hän ainakin vakuutti tekevänsä, monsieur."

Atos huokasi katsellessaan ikkunaristikkoja.

"Niin, se on totta", jatkoi Comminges, "tämä on melkein samaa kuin
vankila; mitään ei puutu, ei edes rautakankia ikkunoista. Mutta miten
saatoittekaan te, aatelin parhaita miehiä, joutua niin kummalliseen
päähänpistoon, että lähditte tuhlaamaan urhouttanne ja kuntoanne
fronden vätystäjien parissa? Tosiaan, kreivi, jos olisin koskaan
ajatellut näkeväni jonkun ystävän ihan varmasti kuninkaallisen armeijan
riveissä, niin olisitte te heti tullut mieleeni. Te lyöttäytyneenä
frondelaiseksi, kreivi de la Fère, te samaa puoluetta kuin joku
Broussel, Blancmesnil tai Viole! Hyi toki -- se voisi saada luulemaan,
että teidän arvoisa äitinne oli jonkun kirjuripahaisen tytär! Te
frondelaisena!"

"Totta tosiaan, hyvä herra de Comminges", vastasi Atos, "täytyyhän
nykyään olla mazarinilainen tai frondelainen. Kauan annoin molempien
nimitysten sointua korvissani, ja jälkimmäinen miellytti minua
paremmin; se on ainakin ranskalainen leima miehelle. En muuten ole
frondelainen herrain Brousselin, Blancmesnilin ja Violen kanssa, vaan
Beaufortin, Bouillonin ja Elboeufin herttuain kanssa, -- prinssien
seurassa, vaan ei tuomarien, parlamentinneuvoksien ja kirjurien.
Kylläpä sitäpaitsi kannattaisi palvella kardinaalia! Katsokaa tuota
ikkunatonta muuria, herra de Comminges, -- se haastaa teille selvää
kieltä mazarinilaisesta kiitollisuudesta."

"Kyllähän", myönsi Comminges nauraen, "olletikin jos se kertaa kaikki
ne sadatukset, joilla herra d'Artagnan on sitä kahdeksan päivää
pommittanut."

"D'Artagnan-parka!" huoahti Atos, ja hänen sävyssään ilmeni se
sydämellinen kaihomielisyys, joka oli hänen olemuksensa pääpiirteenä;
"niin kunnokas urho, niin peloittava niille, jotka eivät rakasta hänen
rakastamiansa! Teillä on tuolla kaksi työläästi kaittavaa vankia, jos
teidät on pantu vastuuseen noista lannistumattomista miehistä."

"Lannistumattomista!" toisti Comminges hymyillen. "Kas, monsieur, te
tahdotte säikytellä minua. Ensimmäisenä vankeutensa päivänä herra
d'Artagnan ärsytteli kaikkia sotamiehiä ja aliupseereita, varmaankin
saadakseen säilän; sitä kesti seuraavan päivän ja osan kolmattakin,
mutta sitten hän tyyntyi lakeaksi kuin lammas. Nyt hän hyräilee
gascognelaisia laulunpätkiä, joille nauramme katketaksemme."

"Entä herra du Vallon?" kysyi Atos.

"No, hänen laitansa on toinen! Hän on kamala mies, se minun täytyy
tunnustaa. Ensimmäisenä päivänä hän survaisi auki kaikki ovet yhdellä
olkapäänsä painalluksella, ja odotin milloin hyvänsä näkeväni hänen
marssivan Rueilista niinkuin Simson lähti Gazasta. Mutta hänen
mielialansa sai saman käänteen kuin herra d'Artagnaninkin. Nyt hän ei
ainoastaan ole tottunut vankeuteen, vaan laskee siitä leikkiäkin."

"Sen parempi", virkahti Atos, "sen parempi!"




KAHDEKSASYHDEKSÄTTÄ LUKU

Tyytymättömät kumppanukset


Siirtykäämme nyt kasvihuoneen kylkirakennuksesta metsästysmajaan.

Pihan perällä näki joonilaisten pilarien pylväskäytävästä koiratarhan,
kun taasen vasemmalla kohosi pitkulainen rakennus, joka näytti
käsivarren tavoin ojentuvan toista käsivartta kohti -- kasvihuoneen
lisäkkeeseen päin, muodostaen sen kanssa linnanpihaa saartavan
puolikehän.

Tämän kylkirakennuksen pohjakerrassa olivat Portos ja d'Artagnan
telkien takana, yhdessä viettäen kumpaisenkin luonteelle tuiki
vastenmielisen vankeuden pitkiä tunteja.

Tuijottavin katsein ja tuon tuostakin kumeasti muristen d'Artagnan
asteli kuin tiikeri edes takaisin sisäpihalle avautuvan ison ikkunan
rautaristikon ohi.

Portos sulatteli vaiteliaana vankkaa päivällistä, jonka jäännökset oli
äsken korjattu pois.

Toinen näytti olevan järjiltään, mutta hän mietiskeli; toinen taasen
näytti syvällisesti aprikoivan, mutta hän nukkui. Hänen unensa oli
kuitenkin kovin rauhatonta, kuten saattoi päättää hänen säännöttömästä
ja katkonaisesta kuorsauksestaan.

"Kas niin", virkkoi d'Artagnan, "aurinko alkaa jo mennä mailleen. Kello
lienee neljän vaiheilla. Kohtsiltään tulemme olleeksi täällä
satakahdeksankymmentä kolme tuntia."

"Hm!" äännähti Portos ollakseen jotakin vastaavinaan.

"Kuuletko, senkin unikeko?" huudahti d'Artagnan kärsimättömänä siitä,
että toinen kykeni antautumaan unen helmoihin päivällä, kun hän
sitävastoin hädin tuskin sai unta yölläkään.

"Mitä niin?" sanoi Portos.

"Mitä sanon."

"Mitä siis sanot?"

"Minä sanon", aloitti d'Artagnan jälleen, "että tulee kuluneeksi
satakahdeksankymmentäkolme tuntia siitä kun meidät tuotiin tänne."

"Oma vikasi", vastasi Portos.

"Mitä! Minunko vikani se on?"

"Niin, ehdotinhan sinulle, että lähtisimme täältä tiehemme."

"Irroittaen rautakangen tai murtaen oven?"

"Niin juuri."

"Portos, meidänlaisemme miehet eivät voi paeta noin yksinkertaisesti ja
mutkattomasti."

"Totisesti", vakuutti Portos, "minä kyllä lähtisin tuolla
yksinkertaisella ja mutkattomalla tavalla, jota sinä näyt halveksivan
aivan liiaksi."

"Veikkoseni", kysyi d'Artagnan, "tiedätkö, minkätähden pasteijaleipurit
eivät koskaan omin käsin ryhdy työhön."

"En", vastasi Portos, "mutta mielelläni sen kuulisin."

"No, he pelkäävät oppipoikiensa läsnäollessa polttavansa joitakuita
leivoksia tai pilaavansa hyytelön."

"Entä sitten?"

"Sitten heille ilkuttaisiin, ja se ei käy laatuun, että
pasteijaleipurille ilkutaan."

"Sinä tyynnytät mieltäni, d'Artagnan."

"No niin, tekeydy siis hyvälle tuulelle kuten minäkin, laskekaamme
leikkiä vartijaimme kanssa, hauskuttakaamme sotamiehiä, koska emme voi
heitä lahjoa; mielistele heitä enemmän kuin tähän asti, Portos, kun he
tulevat ikkunaristikkojemme edustalle. Tähän asti olet vain puinut
nyrkkiä heille, ja mitä kunnioittavampi sinun nyrkkisi on, Portos, sitä
vähemmän se vetää puoleensa. Voi, antaisinpa paljon siitä, että minulla
nyt olisi viisisataa louisdoria!"

"Ja minä myös", sanoi Portos, joka ei tahtonut jäädä d'Artagnanista
jälkeen anteliaisuudessa; "minä antaisin hyvinkin sata pistolia."

Niin pitkälle olivat kumppanukset päässeet keskustelussaan, kun
Comminges astui sisälle, edellään kersantti ja kaksi miestä, jotka
kantoivat vangeille illallisen kulhoilla ja vadeilla täytetyssä
vasussa.




YHDEKSÄSYHDEKSÄTTÄ LUKU

D'Artagnan kuulee uutisia


"Kas", virkahti Portos, "taaskin lammasta!"

"Hyvä herra de Comminges", lausui d'Artagnan, "minun on sanottava
teille, että ystäväni herra du Vallon on päättänyt ryhtyä jyrkkiin
äärimmäisyyksiin, jos herra Mazarin itsepintaisesti pitää häntä näin
yksitoikkoisessa ruuassa."

"Vakuutanpa vielä", lisäsi Portos, "etten syö mitään muutakaan, ellei
sitä heti paikalla korjata pois."

"Viekää pois lampaanliha", käski Comminges; "toivoakseni herra du
Vallon nyt illastaa mieluisasti, etenkin kun minulla on ilmoitettavana
hänelle uutinen, joka varmaankin antaa hänelle ruokahalua."

"Olisiko Mazarin kuollut?" kysyi Portos.

"Ei, minun täytyy päin vastoin mielipahakseni sanoa teille, että hän
jaksaa erinomaisesti."

"Sen pahempi!" murahti Portos.

"Mikä uutinen se sitten on?" kysyi d'Artagnan. "Uutisen kuuleminen
on vankilassa niin harvinainen onni, että suonette anteeksi
kärsimättömyyteni, herra de Comminges, olletikin kun annoitte meidän
ymmärtää, että se uutinen on hyvä."

"Ilahduttaisiko teitä kuulla, että kreivi de la Fère jaksaa hyvin?"
vastasi Comminges.

D'Artagnanin pienet silmät remahtivat tavattoman suuriksi.

"Ilahduttaisiko se minua!" huudahti hän; "tulisin enemmän kuin
iloiseksi, suorastaan autuaaksi."

"No hyvä, hän on itse antanut minulle toimeksi tuoda teille terveisensä
ja sanoa, että hän on mitä parhaassa voinnissa."

D'Artagnan oli hypähtää riemastuksesta. Nopea silmänisku tulkitsi hänen
ajatuksensa Portokselle. -- Jos Atos tietää, missä me olemme -- sanoi
tuo katse, -- jos hän lähettää meille terveisiä, niin silloin hän myös
toimii piakkoin.

Portos ei ollut kovinkaan harjaantunut käsittämään merkkikieltä, mutta
kun Atoksen mainitseminen teki häneen saman vaikutuksen kuin
d'Artagnaniinkin, oivalsi hän tällä kertaa tarkoituksen.

"Vai niin", sanoi gascognelainen hiljaisesti, "kreivi de la Fère on
pyytänyt teitä lausumaan terveisensä herra du Vallonille ja minulle?"

"Niin on, monsieur."

"Te olette siis tavannut hänet?"

"Olen kyllä."

"Missä, jos sitä sopii kysyä?"

"Ihan tässä likellä", vastasi Comminges hymyillen.

"Tässä likellä?" toisti d'Artagnan, jonka silmät säihkyivät.

"Niin likellä, että jos kasvihuoneen puolisia ikkunoita ei olisi
muurattu umpeen, te voisitte nähdä hänet täältä."

-- Hän kiertelee linnan lähistöllä, -- ajatteli d'Artagnan. Sitten hän
lisäsi ääneen:

"Olette kenties tavannut hänet puistossa metsästämässä?"

"Ei, vielä lähempänä, paljoa lähempänä. Tämän muurin toisella
puolella", sanoi Comminges lyöden seinään.

"Tämän muurin toisella puolella? Mikä siellä sitten onkaan? Minut
tuotiin tänne yöllä, niin että pahus minut periköön, jos tiedän missä
olen."

"No", jatkoi Comminges, "otaksukaapa eräs seikka."

"Otaksun mitä hyvänsä tahdotte."

"Otaksukaa, että tässä seinässä olisi ikkuna."

"No?"

"No, siitä ikkunasta näkisitte kreivi de la Fèren omassaan."

"Herra de la Fère siis asuu linnassa?"

"Niin."

"Millä asialla?"

"Samalla asialla kuin tekin."

"Atos on vankina?"

"Te tiedätte hyvin", sanoi Comminges nauraen, "että Rueilissa ei ole
vankeja, koska täällä ei ole mitään vankilaa."

"Älkäämme leikkikö sanoilla, monsieur. Atos on vangittu?"

"Niin, eilen Saint-Germainissa, kun hän tuli kuningattaren puheilta."

D'Artagnanin kädet vaipuivat hervottomina sivuille. Hän seisoi kuin
ukkosen iskemänä.

"Ja miltä hän näytti?" tiedusti Portos, joka d'Artagnanin vaietessa
käytti tilaisuutta puuttuakseen keskusteluun.

"Hän näytti olevan varsin hyvällä tuulella", vastasi Comminges.
"Ensimmältä tuntui hän kovin murheelliselta kuten tekin; mutta
kuullessaan, että herra kardinaali aikoi tänä iltana käydä hänen
luonaan..."

"Ahaa", huudahti d'Artagnan, "kardinaali aikoo käydä kreivi de la Fèren
luona?"

"Niin, hän on lähettänyt kreiville sanan, ja sen kuullessaan kreivi de
la Fère pyysi minua ilmoittamaan teille, että hän käyttää kardinaalin
osoittamaa suosiollisuutta puhuakseen teidän kaikkien puolesta."

"Sitä kunnon kreiviä!" kiitti d'Artagnan.

"Onpa tuokin nyt muka jotakin", murisi Portos, "suurikin
suosionosoitus! Hiisi vieköön, kreivi de la Fère, jonka sukujuuret
ulottuvat Montmorencyihin ja Rohaneihin, on toki Mazarinin arvoinen!"

"Olkoon vain, hyvä du Vallon", sanoi d'Artagnan mielistelevimmällä
äänellään; "mutta kun asiaa oikein ajattelee, niin se on sentään suuri
kunnia kreivi de la Fèrelle. Ja siitä voi toivoa paljonkin, --
kardinaalin vierailusta! Minun mielestäni se on niin suuri kunnia
vangille, että olen taipuvainen uskomaan herra Commingesin erehtyneen."

"Kuinka? Minäkö olisin erehtynyt?"

"Ei suinkaan herra Mazarin aio käydä kreivi de la Fèren luona, vaan
kreivi lienee kutsuttu Mazarinin puheille?"

"Ei ei", vakuutti Comminges, joka piti tärkeänä esittää asian oikeassa
valossa. "Kuulin aivan hyvin, mitä kardinaali sanoi minulle. Hän se
todella poikkeaa puhuttelemaan kreivi de la Fèreä."

D'Artagnan yritti tavoittaa Portoksen katsetta nähdäkseen, oivalsiko
hänen ystävänsä tuon vierailun merkitystä, mutta Portos ei
vilkaissutkaan häneen päin.

"Kardinaalilla on siis tapana kävellä kasvihuoneessaan?" alkoi
d'Artagnan urkkia.

"Hän sulkeutuu sinne joka ilta", vastasi Comminges. "Hän kai pohtii
siellä valtion asioita."

"Sitten alan uskoa, että herra de la Fère todella saa luokseen hänen
ylhäisyytensä", myönsi d'Artagnan; "sitäpaitsi hänellä epäilemättä on
saattue mukanaan."

"On kaksi sotamiestä."

"Voi, monsieur", virkkoi d'Artagnan ikäänkuin pitkän keskustelun
lyhyeksi ytimeksi, "kunhan hänen ylhäisyytensä vain leppyisi suomaan
herra de la Fèrelle meidän vapautemme!"

"Toivon sitä kaikesta sydämestäni", vastasi Comminges.

"Jos hän unohtaisi tuon käynnin, niin olisiko teidän hankala muistuttaa
häntä siitä?"

"Ei ollenkaan; päin vastoin."

"No, se sentään rauhoittaa minua."

Tämä taitava puhelun käänne olisi tuntunut erinomaiselta tempulta
jokaisesta, joka olisi kyennyt näkemään gascognelaisen sieluun.

"Hyvästi, messieurs", toivotti Comminges. "Nukkukaa hyvin!"

"Kyllä yritämme."

Comminges kumarsi ja lähti. D'Artagnan seurasi häntä katseellaan
samassa nöyrässä asennossaan ja sama alistuvaisuuden ilme kasvoillaan.
Mutta tuskin oli ovi sulkeutunut kaartinkapteenin jälkeen, kun
d'Artagnan syöksähti syleilemään Portosta niin riemastuneen näköisenä,
että hänen tunteistaan ei voinut erehtyä.

"Kas, kas!" ihmetteli Portos; "mitä nyt? Oletko järjiltäsi,
ystävä-parka?"

"Me olemme pelastettuja!" julisti d'Artagnan.

"Sitä en voi ollenkaan havaita", väitti Portos. "Päin vastoin huomaan,
että me olemme kaikki vankina, Aramista lukuunottamatta, ja että meidän
mahdollisuutemme päästä vapaalle jalalle ovat melkoisesti vähentyneet
sitten kun Mazarin on saanut yhden rotan lisää loukkuunsa."

"Ei suinkaan, Portos veikkoseni; tämä rotanloukku vältti kahdelle,
mutta se on liian heikko kolmelle."

"En ymmärrä vähääkään", päivitteli Portos.

"Se onkin turhaa", vastasi d'Artagnan. "Istuutukaamme pöytään ja
kootkaamme voimia, sillä me tarvitsemme niitä tänä yönä."

"Mitäs siis teemme tänä yönä?" tiedusti Portos yhä enemmän ihmeissään.

"Lähdemme luultavasti matkalle."

"Mutta..."

"Istuutukaamme pöytään, hyvä ystävä; aatokset johtuvat mieleen
syödessä. Illallisen jälkeen, kun olen saanut riittävästi aatoksia,
ilmoitan ne sinulle."

Portos oli kovin utelias kuulemaan d'Artagnanin suunnitelmaa, mutta
tuntien kumppaninsa menettelytavan istuutui hän aterialle sen enempää
vastustelematta ja söi ruokahalulla, joka tuotti kunniaa d'Artagnanin
kekseliäisyyden herättämälle luottamukselle.




YHDEKSÄSKYMMENES LUKU

Järki ja jännervoima


Ateria nautittiin ääneti, muttei painostuneella mielellä, sillä
d'Artagnanin kasvoja valaisi tuon tuostakin sellainen viekas myhäily,
joka oli hänellä tavallista hyvällä tuulella ollessaan. Portoksen
huomiota ei välttänyt ainoakaan noista hymyilyistä, ja hän säesti niitä
joka kerta jollakin huudahduksella, joka ilmaisi hänen ystävälleen,
että vaikka voimamies ei käsittänytkään ilahduksen merkitystä, hän
tahtoi kuitenkin tarkoin seurata sen ajatuksen kulkua, joka nyt pyöri
järkimiehen aivoissa.

Jälkiruokaan päästyä d'Artagnan nojausi taaksepäin tuolillaan, laski
säärensä ristiin ja huojui edes takaisin näköjään mitä tyytyväisimpänä
itseensä.

Portos laski leukansa molempien käsien varaan, tuki kyynäspäitänsä
pöytään ja silmäili d'Artagnania sillä luottavaisella katseella, joka
antoi tälle jättiläiselle niin herttaisen suopeuden sävyn.

"No?" virkahti d'Artagnan tovin kuluttua.

"No?" kertasi Portos.

"Sinullahan on vielä yhtä jäntevät käsivarret kuin ennenkin, Portos,
vai mitä?"

Portos avasi takinhihojensa napit, kääri ylös paidan hihansa ja
silmäili tyytyväisenä vankkoja käsivarsiaan, jotka olivat yhtä paksut
kuin tavallisen miehen reidet.

"Kyllähän näillä vielä tulee toimeen", vastasi hän.

"Kykenisit kai suuremmattakaan vaivatta vääntämään vanteen näistä
hiilipihdeistä ja kiertämään tästä kohennusraudasta tulppavääntiön?"

"Varmastikin", vakuutti Portos.

"Katsotaanpa", pyysi d'Artagnan.

Jättiläinen otti mainitut kaksi esinettä ja toteutti mitä helpoimmin ja
ilman näkyvää ponnistusta kumppaninsa haluamat muodonvaihdokset.

"Noin!" virkahti Portos.

"Suurenmoista!" kehaisi d'Artagnan; "sinä olet tosiaan saanut luonnolta
runsaat antimet, Portos."

"Olen kuullut puhuttavan", kertoi Portos, "eräästä Krotonin Milosta,
joka teki tavattomia voimatemppuja, -- sitoen nuoran otsalleen ja
pingoittaen sen poikki päälihaksillaan, tappaen härän nyrkiniskulla ja
kantaen sen kotiin olallaan, pysähdyttäen juoksevan hevosen
takajaloista ja niin edelleen. Kaikki nuo näytteet annoin kertoa
itselleni Pierrefondsissa ja tein perässä ne temput, paitsi että nuoraa
minä en saanut katkaistuksi ohimoitteni pullistuksella."

"Se johtuu siitä, että sinulla ei ole voima päässäsi, Portos",
huomautti d'Artagnan.

"Ei, se on käsivarsissani ja hartioissani", vastasi Portos
yksinkertaisesti.

"No niin, hyvä ystävä, lähestykäämme ikkunaa, ja käytä voimaasi yhden
rautakangen irroittamiseen. Odota, kunnes sammutan lampun."

Portos astui ikkunan ääreen, tarttui molemmin käsin rautakankeen, veti
sitä itseensä päin ja taivutti sen kaarelle, jotta molemmat päät
heltisivät muurin syvennyksistä, joihin ne olivat olleet iskostettuina
kolmekymmentä vuotta.

"Oivallista, hyvä ystävä!" kiitti d'Artagnan; "siinäpä temppu, johon
kardinaali ei koskaan pystyisi, niin nerokas kuin hän onkin."

"Irroitanko lisää?" kysyi Portos.

"Ei, tuo riittää; mies mahtuu nyt aukosta."

Portos yritti ja pisti ulos koko yläruumiinsa.

"Kyllä mahtuu", hän sanoi.

"Aikamoinen läpi siihen tosiaan tulikin. Ojenna nyt käsivartesi."

"Mihin?"

"Ulos aukosta."

"Miksi?"

"Sen saat hetimiten tietää. Tee kuten sanoin."

Portos totteli sokeasti kuin sotamies ja ojensi käsivartensa ristikon
läpi.

"Mainiota!" tuumi d'Artagnan.

"Näkyy siis luistavan?"

"Kuin öljytty, veikkonen."

"Hyvä on. Mitä minun on nyt tehtävä?"

"Ei mitään."

"Onko siis kaikki valmista?"

"Ei vielä."

"Tekisi kuitenkin mieleni ymmärtää", sanoi Portos.

"Kuulehan siis, hyvä ystävä, ja parilla sanalla selviää sinulle koko
juttu. Vartiohuoneen ovi avautuu, kuten näet."

"Näen kyllä."

"Nyt lähetetään meidän pihallemme, jonka poikki Mazarinin täytyy astua
mennessään kasvihuoneeseen, ne kaksi kaartilaista, jotka saattavat
häntä."

"Kas tuolla he astuvatkin ulos."

"Kunhan vain sulkisivat vartiohuoneen oven perässään! Hyvä, he painavat
sen kiinni."

"Edelleen?"

"Hiljaa! He voisivat kuulla."

"Mutta silloin en saa tietää mitään."

"Saat kyllä, sillä sikäli kuin panet hommaa täytäntöön, käsität jutun."

"Mieluisampaa olisi kuitenkin..."

"Hauskempaa on nauttia yllätyksestä."

"Aivan oikein, se kyllä on totta", myönsi Portos.

"Vaiti nyt!"

Portos jäi mykäksi ja hievahtamattomaksi.

Molemmat sotamiehet lähestyivät tosiaan ikkunaa, hieroen käsiään, sillä
helmikuun ilta oli jokseenkin kylmä.

Samassa avautui vartiohuoneen ovi jälleen, ja toista sotamiestä
huudettiin takaisin. Tämä jätti kumppaninsa ja palasi vartiohuoneeseen.

"Käykö se vieläkin laatuun?" kysyi Portos.

"Paremmin kuin koskaan", vastasi d'Artagnan. "Kuulehan nyt: minä huudan
tänne tuon sotamiehen, puhellakseni hänen kanssaan, niinkuin eilen
kutsuin erään hänen kumppaninsa, muistathan?"

"Kyllä, mutta minä en vain ymmärtänyt sanaakaan hänen puheestaan."

"Niin, hänen ääntämisensä oli hyvinkin murteellista. Mutta ota nyt
huomioon jokainen sana, mitä sinulle virkan; kaikki riippuu
toimeenpanemisesta, Portos."

"Hyvä! Toimeenpaneminen on juuri vahvana puolenani."

"Sen tiedän hiton hyvin; sentähden luotankin sinuun."

"Puhu pois."

"Minä siis kutsun sotamiehen tänne ja juttelen hänen kanssaan."

"Sen olet jo sanonut."

"Minä käännyn vasemmalle, jotta hän joutuu oikealle puolellesi,
noustessaan penkille."

"Mutta jollei hän nousekaan?"

"Nousee kyllä, ole huoletta. Samassa kun hän nousee penkille, ojennat
sinä peloittavan käsivartesi ja tartut häntä kurkkuun. Sitten vedät
hänet huoneeseemme niinkuin Tobias kiskoi kalan maalle kitusista, mutta
muista kouristaa niin lujasti, että hän ei pääse älähtämään."

"Kyllä", lupasi Portos; "mutta jos kuristan hänet?"

"No, sitten olisi yhtä sveitsiläistä vähemmän; mutta toivottavasti et
sentään tule häntä tukehduttaneeksi. Sinä lasket hänet hiljaa
pitkäkseen täällä, me sullomme kapulan hänen suuhunsa ja sidomme hänet
johonkin kiinni. Sillä tavoin saamme heti univormun ja miekan."

"Mainiota!" virkahti Portos katsellen d'Artagnania ihailevasti.

"Eikö olekin?" vastasi gascognelainen.

"Niin", älysi Portos muistuttaa, "mutta yksi univormu ja miekka ei
riitä meille kahdelle."

"No, onhan hänellä kumppani!"

"Aivan oikein", huomasi Portos.

"Kun yskäisen, kurottaudu kaappaamaan; silloin on oikea hetki."




YHDESSADATTA LUKU

Jännervoima ja järki


Ystävykset asettuivat kumpainenkin määräpaikalleen. Asemassaan oli
Portos kokonaan ikkunansoppeen kätkeytyneenä.

"Hyvää iltaa, kumppani!" tervehti d'Artagnan mielistelevimmällä
äänellään.

"Hyve ilda, monsir", vastasi sotamies.

"Ei taida nyt olla kovinkaan lämmin kävellä", sanoi d'Artagnan.

"Brrrr!" päristi kaartilainen.

"Lasillinen viiniä ei kenties olisi haitaksi?"

"Lashilinen fiini -- she maishtuis."

"Kala tärppii, -- jo puraisee!" jupisi d'Artagnan Portokselle.

"Kyllä ymmärrän", vastasi Portos.

"Minulla on täällä pullo", ilmoitti d'Artagnan.

"Bullo!"

"Niin."

"Däysh bullo?"

"Ihan täysi, ja lahjoitan sen teille, jos juotte terveydekseni."

"Hehee, juon gyllä!" vakuutti sveitsiläinen lähestyen.

"No, tulkaa ottamaan, veikkonen", kehoitti gascognelainen.

"Gyllä dulen. Duoll ongin benkki."

"Totta tosiaan, ihan kuin vasiten asetettuna sitä varten. Nouskaa
penkille ... kas noin, veikkonen."

Ja d'Artagnan yskäisi.

Samassa iski Portoksen käsivarsi alas; hänen rautainen kouransa
sieppasi sotamiestä kaulasta nopeasti kuin salama ja tukevasti kuin
ruuvipihti sekä veti hänet ylös aukosta toisen kykenemättä
äännähtämäänkään ja ollessa tukehtumaisillaan matkalla. Voimamies
asetti hänet pitkäkseen lattialle, d'Artagnan jätti hänelle juuri sen
verran aikaa, että hän pääsi hengähtämään, tukki häneltä sitten suun
huivillaan ja alkoi riisua uhriaan niin joutuisasti ja kätevästi kuin
ainakin mies, joka oli oppinut ammattinsa taistelukentällä.

Sidottuna ja kapuloituna kannettiin sotamies liedelle, mistä ystävykset
olivat ennakolta sammuttaneet tulen.

"Saatiinhan toki yksi säilä ja asu", virkahti Portos.

"Ne otan minä", sanoi d'Artagnan. "Jos sinä tahdot univormun ja miekan
lisää, niin meidän on uudistettava temppumme. Pidä varasi! Näen toisen
juuri tulevan vahtihuoneesta ja suuntaavan askeleensa tänne päin."

"Minä pelkään, että olisi varomatonta ryhtyä toistamiseen sellaiseen
kepposeen", epäili Portos. "Sama keino ei onnistu kahdesti, väitetään.
Jos tempaisuni sattuisi harhaan, niin kaikki olisi hukassa. Mieluummin
ryömin ulos, kaappaan hänet kiinni aavistamattomalla hetkellä ja
työnnän hänet sinulle kapuloittuna."

"Parempi on", yhtyi gascognelainen.

"Pysyttele siis valmiina", sanoi Portos luisuen alas aukosta.

Hanke toteutui Portoksen lupauksen mukaan. Jättiläinen piiloutui
sotamiehen tien varteen, ja tämän astuessa ohitse hän kaappasi miestä
niskasta, sulloi hänelle kapulan suuhun, työnsi hänet kuin muumion
ikkunaristikon lävestä ja kapusi itse sisälle hänen perässään.

Toinen vanki riisuttiin kuten äskeinenkin. Hänet laskettiin
makuusijalle ja sidottiin kaksinkertaisilla vöillä vankkoihin tammisiin
vuodepatsaisiin, joten hänen suhteensa saattoi olla yhtä huoleton kuin
edellisenkin.

"Kas niin", puheli d'Artagnan, "tämähän sujuu oivallisesti! Yritä nyt
vetää yllesi tuon juuttaan asu, Portos. Luulen mahtuvasi siihen, mutta
jos se on liian ahdas, niin eipä hätää: silloin riittäköön hankkilus ja
punatöyhtöinen hattu."

Sattumalta oli toinen sotamies jättimäinen sveitsiläinen, niin että
hänen univormunsa sopi Portokselle erinomaisesti, paitsi että saumoja
ratkeili joistakuista kohdista.

Tuokioon ei kuulunut muuta kuin vaatteiden kahinaa, kun Portos ja
d'Artagnan pukeutuivat kiireimmiten.

"Tehty!" virkahtivat he yhtaikaa. "Teille, kumppanit", he lisäsivät
molempiin kaartilaisiin kääntyen, "ei tapahdu mitään pahaa, jos pysytte
hiljaa, mutta jos yritätte rimpuilla, niin olette kuoleman omia."

Sotamiehet pysyivät hievahtamattomina. Portoksen koura oli saanut
heidät käsittämään, että asia oli mitä vakavinta laatua ja että tästä
oli leikki kaukana.

"Seuraa minua", vastasi d'Artagnan.

Ja työntyen ulos aukosta hän solui keveästi pihalle. Portos seurasi
samaa tietä, vaikka vaivaloisemmin ja vitkallisemmin.

Huoneeseen kytketyt sotamiehet värisivät pelosta.

Tuskin olivat d'Artagnan ja Portos laskeneet jalkansa maahan, kun eräs
ovi avautui ja kamaripalvelijan ääni huusi:

"Vartio!"

Samassa avautui myöskin vahtihuoneen ovi, ja kaikuva ääni käski:

"La Bruyère ja du Barthois, lähtekää!"

"Minä olen nähtävästi nimeltäni la Bruyère", supatti d'Artagnan.

"Ja minä du Barthois", lisäsi Portos.

"Missä olettekaan?" kysyi kamaripalvelija, joka kirkkaasta valosta
tultuaan ei nähtävästi vielä kyennyt eroittamaan kahta sankariamme
hämystä.

"Täällä!" vastasi d'Artagnan.

Ja Portokseen kääntyen hän kysäisi:

"Mitä tästä sanot, hyvä du Vallon?"

"Hiisi vieköön, kunpahan jatkuisi näin, niin tämä olisi hupaista
peliä!"

Molemmat tilapäiset sotamiehet astelivat totisina kamaripalvelijan
takana; tämä avasi heille eteisen oven ja sitten toisen, joka näytti
johtavan odotushuoneeseen, sekä osoitti heille kahta töyrytuolia.

"Ohjesääntö on ihan yksinkertainen", hän sanoi. "Te sallitte ainoastaan
yhden henkilön tulla tänne, kuuletteko? Yhden ainoan, ei ketään muuta;
ja häntä te tottelette kaikessa. Mitä paluuseenne tulee, niin siitä
ette voi erehtyä, sillä teidän tarvitsee vain odottaa, kunnes minä
tulen päästämään teidät palveluksesta."

D'Artagnan oli hyvin tunnettu tälle kamaripalvelijalle, joka ei ollut
kukaan muu kuin Bernouin; kuuden tai kahdeksan kuukauden aikana oli
tämä hyvinkin kymmeneen kertaan johtanut hänet kardinaalin luo.
Vastaamisen sijasta hän senvuoksi murahti vain _jaa_! koettaen saada
tämän saksalaisen myönnytyssanan lausutuksi niin vähän gascognelaisesti
kuin suinkin.

Portokselta taasen oli d'Artagnan ottanut lupauksen, että hän ei
puhuisi missään tapauksessa. Äärimmäisyyteen ahdistettuna oli hänelle
sallittua vain sadattaa juhlallisen kumeasti: _Teufel_.

Bernouin poistui lukiten oven jälkeensä.

"Ohoh", äännähti Portos kuullessaan avaimen kiertyvän lukossa, "täällä
näkyy olevan tapana teljetä huoneisiin kaikki ihmiset. Minusta näyttää,
että me olemme vain vaihtaneet vankilaa; äskeisestä kopistamme olemme
siirtyneet pidätetyiksi kasvihuoneeseen. En tiedä, tokko olemme
kostuneet siitä kaupasta."

"Hiljaa!" varoitti d'Artagnan; "tuolta tulee se ilmoitettu joku."

Eteisestä kuului keveitä askeleita. Ovi narisi saranoillaan, ja
huoneeseen astui herrasmieheksi pukeutunut henkilö kääriytyneenä
ruskeaan levättiin, leveä hattu painettuna silmille ja lyhty kädessä.

Portos painautui seinää vasten, mutta hän ei kyennyt tekeytymään niin
näkymättömäksi, että tulija ei olisi häntä huomannut; hän ojensi
Portokselle lyhtynsä ja käski:

"Sytyttäkää riippulamppu."

Sitten hän lisäsi d'Artagnaniin kääntyen:

"Tunnettehan ohjesäännön?"

"_Ja_", vastasi gascognelainen, päättäneenä turvautua tähän ainoaan
saksankieliseen näytteeseen.

"_Tedesco_", mutisi tulija; "_va bene_."

Ja lähestyen vastapäistä ovea hän avasi sen ja katosi, mutta lukitsi
sen jälleen jälkeensä.

"Ja mitä nyt teemme?" kysyi Portos.

"Nyt, veikkoseni, käytämme olkapäätäsi, jos tämä ovi on lukossa.
Kaikella on aikansa, ja kaikki tulee oikealla hetkellä sille, joka osaa
odottaa. Mutta teljetkäämme ensin sopivalla tavalla ulko-ovi,
seurataksemme sitten isäntäämme."

Ystävykset ryhtyivät heti puuhaan ja kasasivat ovea vasten kaikki
huonekalut, joten pääsy huoneeseen kävi sitä mahdottomammaksi, kun ovi
oli sisäänpäin aukeava.

"Noin", tuumi d'Artagnan; "nyt saamme olla varmoja siitä, että meitä ei
yllätetä takaapäin. Eteenpäin siis!"




KAHDESSADATTA LUKU

Mazarinin salaluolat


He saapuivat ovelle, josta Mazarin oli kadonnut; d'Artagnan yritti
turhaan avata sitä.

"Nyt on koeteltava sinun hartiaväkeäsi", sanoi d'Artagnan. "Työnnä,
veikkonen, mutta tasaisesti, melua välttäen; älä murra mitään, tyrkkää
vain ovipuoliskot erilleen, siinä kaikki."

Portos painoi vankan olkansa ovipuoliskoa vasten, joka heti myötäsi, ja
d'Artagnan pisti silloin miekkansa kärjen salvan ja sinkilän väliin.
Salvan vinoksi hiottu syrjä luiskahti sivulle, ja ovi avautui.

"Sanoinhan sinulle, Portos, että naisten ja ovien kanssa tulee toimeen
kaikessa, kun niitä pitelee tasaisesti."

"Sinä olet suuri järkeilijä", vastasi Portos, "se on totinen tosi."

"Astukaamme sisälle", virkkoi d'Artagnan.

He hiipivät eteenpäin. Lasisen väliseinän takana pilkoitti kardinaalin
lyhty lattialta suojaman keskikohdalta, missä Rueilin linnan
pomeranssi- ja granaattipuut pitkiin riveihin asetettuina muodostivat
leveän puistokujan ja kaksi soukempaa sivukujaa.

"Kardinaalia ei näy missään", huomautti d'Artagnan; "pelkkä lyhty on
jäljellä. Missä lemmossa hän onkaan?"

Ja hän alkoi tutkia toista sivukäytävää, viitattuaan Portosta
tarkastelemaan toista. Äkkiä hän näki vasemmallaan paikoiltaan
siirretyn säiliön, ja sen entisellä sijalla ison aukon.

Kymmenen miestä olisi vaivoin kyennyt siirtämään säiliötä syrjään,
mutta jonkun koneiston avulla oli se kääntynyt sivulle aluslevyineen.

D'Artagnan näki, kuten sanottu, säiliön sijalla suuren aukon, ja sen
reunasta pisti näkyviin kiertoportaiden ensimmäiset askelmat.

Hän viittasi luokseen Portoksen ja osoitti hänelle havaintonsa.

Kumppanukset katselivat toisiaan tyrmistyneinä.

"Jos haluaisimme ainoastaan kultaa", supatti d'Artagnan, "niin olisimme
nyt löytäneet mitä tahdoimme ja pysyisimme äveriäinä koko ikämme."

"Kuinka niin?"

"Etkö käsitä, Portos, että kardinaali kaiken todennäköisyyden mukaan
säilyttää näiden portaiden juurella sitä kuuluisaa aarretta, josta niin
paljon puhutaan? Meidän tarvitsisi vain laskeutua holviin, tyhjentää
joku rahakirstu, sulkea kardinaali kaksinkertaisten lukkojen taakse,
lähteä tiehemme kultataakkoinemme ja kääntää tuo pomeranssipuu takaisin
paikalleen, ainoankaan ihmisen kysymättä meiltä, mistä olemme saaneet
rikkautemme, -- itse kardinaalinkaan."

"Se olisi hyvä kaappaus kelmeille", vastasi Portos, "mutta minun
nähdäkseni arvoton aatelismiehille."

"Samaa mieltä olen minäkin", vahvisti d'Artagnan; "minä sanoinkin: 'jos
haluaisimme ainoastaan kultaa', mutta me haluamme muuta."

Samassa, ja juuri kun d'Artagnan kumartui kellaria kohti kuuntelemaan,
tunkeusi hänen korvaansa metallisointuista kilinää, niinkuin olisi
liikuteltu kultarahoilla täytettyä säkkiä. Hän hätkähti, ja heti
jälkeenpäin sulkeutui joku ovi. Portailta alkoi näkyä valon kajastusta.

Mazarin oli jättänyt lyhtynsä kasvihuoneeseen uskotellakseen muille,
että hän oleskeli siellä. Mutta mukanaan hänellä oli vahakynttilä,
jonka avulla hän tarkasteli salaista aartehistoaan.

"He, he!" haastoi hän itsekseen italiankielellä, hitaasti noustessaan
portaita ja silmäillessään pulleata espanjalaisilla realeilla täytettyä
pussia. "Näillä saa maksetuksi viisi parlamentinneuvosta ja kaksi
Pariisin kenraalia. Minäkin olen suuri päällikkö, vaikka käyn sotaa
omalla tavallani."

D'Artagnan ja Portos olivat kumpainenkin lymynneet omaan sivukujaansa
säiliön taakse ja odottivat.

Kolmen askeleen päässä d'Artagnanista Mazarin painoi seinään kätkettyä
joustinta. Aluslevy kääntyi, ja sen kannattama pomeranssipuu siirtyi
itsestään varsinaiselle paikalleen.

Sitten kardinaali sammutti kynttilänsä, pisti sen taskuunsa, ja
virkahti ottaen jälleen lyhdyn:

"Menkäämme katsomaan herra de la Fèreä."

"Hyvä! Se on meidänkin tiemme", ajatteli d'Artagnan; "me pidämme
seuraa."

Kaikki kolme lähtivät liikkeelle. Mazarin asteli keskikujassa, Portos
ja d'Artagnan hiipivät rinnakkaisia sivukujia myöten. Ystävykset
karttelivat huolellisesti niitä valojuovia, joita kardinaalin lyhty loi
kasvisäiliöiden väliin.

Kardinaali saapui toiselle lasiovelle ihan tietämättömänä
saattueestaan, sillä pehmeä hiekka tukahdutti askeleiden kaiun.

Hän kääntyi sitten vasemmalle ja poikkesi käytävään, jota Portos ja
d'Artagnan eivät olleet vielä huomanneet. Mutta juuri kun hänen piti
avata ovi, pysähtyi hän miettiväisenä.

"Äh, _diavolo_!" pahoitteli hän; "unohdin Commingesin neuvon. Minun on
kutsuttava tänne sotamiehet ja asetettava heidät ovelle, jotten antaudu
tuon uskalikon valtaan. Täytyy palata."

Ja kärsimättömästi liikahtaen hän kääntyi mennäkseen takaisin samaa
tietä kuin oli tullutkin.

"Älkää huoliko vaivautua, monseigneur", sanoi d'Artagnan astahtaen
askeleen eteenpäin hattu kädessä ja kohtelias hymy huulillaan; "me
olemme saattaneet teidän ylhäisyyttänne askel askeleelta, ja tässä
olemme."

"Niin, tässä olemme", yhtyi Portos.

Ja hän kumarsi yhtä herttaisesti kuin kumppaninsakin.

Mazarin loi säikkyneen katseensa toisesta toiseen, tunsi kumpaisenkin
ja pudotti lyhtynsä pelästyneesti huoahtaen.

D'Artagnan otti lyhdyn, joka ei ollut onneksi sammunut.

"Voi, kuinka varomatonta, monseigneur!" hän huudahti; "täällä ei ole
hyvä liikkua ilman valoa! Teidän ylhäisyytenne voisi törmätä jotain
säiliötä vasten tai suistua johonkin kuoppaan."

"Herra d'Artagnan!" sopersi Mazarin, joka ei kyennyt tointumaan
hämmästyksestään.

"Niin, monseigneur, minä itse, ja minulla on kunnia esitellä teille
herra du Vallon, kelpo ystäväni, jota kohtaan teidän ylhäisyytenne on
aikaisemmin suvainnut osoittaa vilkasta harrastusta."

Ja d'Artagnan antoi valon sattua Portoksen ilahtuneille kasvoille;
jättiläinen alkoi nyt käsittää kaikki ja tunsi itsensä ylen ylpeäksi
retkeilystään.

"Te aiotte pistäytyä herra de la Fèren luo", jatkoi d'Artagnan. "Älkää
antako meidän häiritä vierailuanne, monseigneur. Näyttäkää meille vain
tietä, kyllä tulemme perässä."

Mazarin toipui vähitellen.

"Oletteko kauankin olleet kasvihuoneessa, messieurs?" hän kysyi
vapisevalla äänellä, ajatellessaan käyntiä, jonka hän oli tehnyt
aarrekammioonsa.

Portos avasi suunsa vastatakseen. D'Artagnan teki hänelle merkin, ja
mykäksi jääden sulkeutui Portoksen suu hiljalleen.

"Tulimme juuri nyt, monseigneur", vastasi d'Artagnan.

Mazarin hengitti keveämmin; hän ei ollut enää levoton aarteestaan, vaan
pelkäsi ainoastaan oman turvallisuutensa tähden. Väkinäinen hymy
vilahti hänen huulillaan.

"Monseigneur", jatkoi d'Artagnan, "teidän ylhäisyytenne näkee, kuinka
säädyllisesti me esiinnymme. Mutta meidän on pakko ilmoittaa, että
meillä ei ole aikaa hukata. Avatkaa siis, monseigneur, olkaa hyvä, ja
muistakaa hyväntahtoisesti kerta kaikkiaan, että vähäisinkin
pakoliikkeenne, heikoinkin avunhuutonne voisi tässä poikkeuksellisessa
asemassamme johtaa meidät johonkin äärimmäisyyteen, jota teidän ei sovi
siinä tapauksessa panna pahaksenne."

"Olkaa huoletta, messieurs", vakuutti Mazarin; "minä en yritä mitään,
siitä annan kunniasanani."

D'Artagnan antoi Portokselle merkin pysyä kaksin verroin valppaana ja
lausui sitten Mazariniin kääntyen:

"Menkäämme nyt sisälle, monseigneur, jos suvaitsette."




KOLMASSADATTA LUKU

Kardinaalilla on aavistamaton neuvottelu


Mazarin avasi lukitun kaksoisoven, jonka kynnyksellä Atos seisoi
valmiina vastaanottamaan korkean vieraansa Commingesilta saamansa
ilmoituksen johdosta.

Mazarinin nähdessään hän kumarsi.

"Teidän ylhäisyytenne olisi voinut säästää itseltänne saattueen", hän
sanoi; "minulle osoittamanne kunnia on liian suuri, voidakseni sitä
koskaan unohtaa."

"Hänen ylhäisyytensä ei tosiaan tahtonut olla tietääkseenkään meistä,
hyvä kreivi", tokaisi d'Artagnan; "seikka on sellainen, että du Vallon
ja minä kenties sopimattomastikin lyöttäysimme mukaan, kun olimme kovin
halukkaita tapaamaan sinua."

Tämä ääni, sen pilkallinen sävy ja puhujan tuttu kädenliike sai Atoksen
hypähtämään kummastuksesta.

"D'Artagnan! Portos!" huudahti hän.

"Samat miehet, veikkonen."

"Samat", toisti Portos.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi kreivi.

"Se merkitsee", vastasi Mazarin yrittäen hymyillä kuten äskenkin, mutta
samalla puraisten huultansa, "se merkitsee, että osat ovat vaihtuneet
ja että näiden herrasmiesten oltua vankejani olen minä nyt heidän
vallassaan, joten minun on vastaanotettava heiltä määräyksiä sen sijaan
että heitä käskisin. Mutta minun on sanottava teille, messieurs, että
voittonne ei ole pitkällinen, ellette suorastaan tapa minua; tulee taas
minunkin vuoroni, väkeni..."

"Voi, monseigneur", keskeytti d'Artagnan, "älkää uhatko: se on kovin
huono esimerkki. Mehän olemme niin säveitä ja myötämielisiä teidän
ylhäisyyttänne kohtaan! Kuulkaahan, heittäkäämme sikseen kaikki
pahantuulisuus, jättäkäämme kaikki kauna, ja pakiskaamme kauniisti."

"En parempaa pyydä, messieurs", vastasi Mazarin. "Mutta
lunastussummastani keskusteltaessa en soisi teidän katsovan asemaanne
edullisemmaksi kuin se on; saadessanne minut ansaan te jouduitte siihen
itsekin. Miten pääsisitte poistumaan täältä? Katsokaa noita
rautaristikkoja, noita ovia, ajatelkaa ovien ja ristikkojen takana
valvovia vartijoita, pihoilla kuhisevia sotamiehiä, ja sitten tehkäämme
sovinto. Malttakaa, tahdon näyttää teille, että tarkoitukseni on
rehellinen."

-- Ahaa! -- ajatteli d'Artagnan; -- olkaamme varuillamme, nyt hän
miettii jotakin kepposta.

"Tarjosin teille vapautenne", jatkoi ministeri, "ja tarjoan vieläkin.
Tahdotteko sen? Tunnin kuluttua te olette ilmitulleita, pidätettyjä,
pakotettuja surmaamaan minut, mikä olisi inhoittava rikos ja ihan
arvoton teidänlaisillenne kunnon aatelismiehille."

-- Hän on oikeassa, -- ajatteli Atos.

Ja niinkuin kaikki, mitä liikkui tuossa ainoastaan ylevien ajatusten
elähdyttämässä sielussa, kuvastui tämäkin ajatus hänen katseissaan.

"Siihen väkivaltaan ryhdymmekin vain äärimmäisessä hätätilassa",
virkkoi d'Artagnan tukahduttaakseen toivon, jonka Atoksen hiljainen
myönnytys oli herättänyt Mazarinin mielessä.

"Jos päin vastoin", pitkitti Mazarin, "päästätte minut ja otatte
vastaan vapautenne..."

"Mitä!" keskeytti d'Artagnan; "tahdotteko meitä tyytymään vapauteemme,
jonka te voisitte jälleen riistää meiltä viittä minuuttia myöhemmin,
kuten itse sanoitte? Ja mikäli teitä tunnen, monseigneur", hän lisäsi,
"niin sen te tekisittekin."

"En, kautta kardinaalin kunnian? Ettekö usko minua?"

"Monseigneur, minä en luota kardinaaleihin, jotka eivät kuulu
hengelliseen säätyyn."

"No niin, kautta ministerin kunnian!"

"Te ette ole enää ministeri, monseigneur; olette vanki."

"Kautta Mazarinin kunnian sitten! Se olen ja sinä pysyn aina,
toivoakseni."

"Hm", hymähti d'Artagnan, "olen kuullut puhuttavan eräästä Mazarinista,
joka ei pitänyt valojaan kovinkaan pyhinä, ja minä pelkään, että hän
oli joku teidän ylhäisyytenne esi-isä."

"Te olette hyvin järkevä mies, herra d'Artagnan", sanoi Mazarin, "ja
pahoittelen tosiaan, että olen joutunut ikävyyteen teidän kanssanne."

"Palatkaamme siis sopuun, monseigneur, parempaa en tahdo."

"No niin", jatkoi Mazarin, "jos toimitan teidät turvaan todellisella,
selkeällä tavalla?"

"Kas, se on toista!" tokaisi Portos.

"Antakaahan kuulla", sanoi Atos.

"Niin, antakaahan kuulla", yhtyi d'Artagnan.

"Ensiksikin, suostutteko?" kysyi kardinaali.

"Selittäkää suunnitelmanne, monseigneur, niin saamme nähdä."

"Ottakaa huomioon, että olette vankeina, telkien takana."

"Te tiedätte hyvin, monseigneur", huomautti d'Artagnan, "että meillä on
aina käytettävissämme viimeinen keino."

"Mikä sitten?"

"Se, että kuolemme yhdessä."

Mazarin värähti.

"Kuulkaa", hän sanoi; "käytävän päässä on ovi, johon minulla on avain,
ja se johtaa puistoon. Ottakaa tämä avain ja lähtekää. Te olette
ketteriä, voimakkaita, aseistettuja. Kun käännytte vasempaan,
saavutatte sadan askeleen päässä puistoa ympäröivän muurin; kiivetkää
sen yli, ja kolmella hyppäyksellä olette maantiellä ja vapaina. Nyt
tunnen teidät kyllin hyvin tietääkseni, että vaikka teidät
yllätettäisiinkin, ei se estäisi teitä pakenemasta."

"Hiisi vieköön, monseigneur", vastasi d'Artagnan, "olkoon menneeksi, se
on selvää puhetta! Missä onkaan avain, jonka suvaitsette tarjota
meille?"

"Tässä."

"Ah, monseigneur", lisäsi d'Artagnan, "te kai suosiollisesti vielä
opastatte meidät itse tuolle ovelle?"

"Hyvin mielelläni", vastasi ministeri, "jos se on tarpeellista teidän
rauhoittumiseksenne."

Mazarin, joka ei ollut toivonutkaan pääsevänsä niin huokealla hinnalla,
astui säteilevin kasvoin käytävään ja avasi oven.

Se johti todella puistoon, kuten kolme pakolaistamme huomasivat
kylmästä yötuulesta, joka käytävään tunkeutuen tuprutti lunta heidän
silmilleen.

"Istu ja pala, nyt on kamala yö, monseigneur!" sanoi d'Artagnan. "Me
emme tunne seutua emmekä mitenkään löytäisi tietä. Kun teidän
ylhäisyytenne on suvainnut tulla tänne asti, niin tulkaahan vielä
muutama askel, monseigneur, johtakaa meidät muurin luo."

"Olkoon menneeksi", myöntyi kardinaali.

Hän suuntasi askeleensa suoraan eteenpäin ja kiirehti muuria kohti,
jonka juurella kaikki neljä seisoivat hetkisen kuluttua.

"Oletteko nyt tyytyväisiä, messieurs?" kysyi Mazarin.

"Olemme toki! Muutoin olisimmekin kovin vaateliaita. Hitto, mikä kunnia
meille! Kolmea köyhää aatelismiestä saattelemassa kirkkoruhtinas!
Muuten, monseigneur, sanoittehan äsken, että me olemme ketteriä,
voimakkaita ja aseistettuja?"

"Niin."

"Te erehdytte, ainoastaan herra du Vallon ja minä olemme aseistettuja;
kreivi on aseeton, ja jos sattuisimme tapaamaan jonkun patrullin,
pitäisi meidän kyetä puolustautumaan."

"Se on luonnollista."

"Mutta mistä saisimme miekan?" kysyi Portos.

"Monseigneur", arveli d'Artagnan, "lainannee kreiville omansa, jota hän
ei itse tarvitse."

"Varsin mielelläni", mukautui kardinaali; "vieläpä pyydän, että kreivi
suosiollisesti pitäisi sen muistona minulta."

"Se on mielestäni peräti kohteliasta, hyvä kreivi!" huomautti
d'Artagnan.

"Minä lupaankin, monseigneur, etten milloinkaan luovu siitä", vastasi
Atos.

"Oikein sanottu", tuumi d'Artagnan; "sepä liikuttavaa molemminpuolista
kohteliaisuutta! Eikö sinulla ole silmät kyynelissä, Portos?"

"On kyllä", vastasi Portos, "mutta minä en tiedä, sekö ne on pusertanut
esiin vai tuuli. Pikemmin luulen sen johtuvan tuulesta."

"Kiipeä nyt ylös, Atos", sanoi d'Artagnan, "ja kiirehdi."

Portoksen avulla, joka kohotti hänet keveästi kuin höyhenen, pääsi Atos
muurinharjalle.

"Hyppää nyt, Atos."

Atos hyppäsi näkyvistä toiselle puolelle muuria.

"Oletko maassa?" kysyi d'Artagnan.

"Olen."

"Ilman tapaturmaa?"

"Aivan eheänä."

"Portos, pidä silmällä herra kardinaalia sillävälin kun minä kiipeän
ylös; ei, en tarvitse apuasi, nousen kyllä omin neuvoin. Mutta pidä
vain silmällä herra kardinaalia, siinä kaikki."

"Kyllä pidän", takasi Portos. "No?"

"Olet oikeassa; yritys on vaikeampi kuin luulin. Lainaa minulle
selkääsi, mutta älä hellitä herra kardinaalia."

"Enkä hellitä."

Portos tarjosi selkänsä d'Artagnanille, joka tämän tuen avulla tovin
kuluttua istui harareisin muurilla. Mazarin oli nauravinaan.

"Oletko perillä?" kysyi Portos.

"Olen, veikkonen, ja nyt..."

"Nyt mitä?"

"Ojenna minulle herra kardinaali ja vähäisimmästäkin älähdyksestä
tukehduta hänet."

Mazarin tahtoi huutaa, mutta Portos pusersi häntä molemmin käsin ja
nosti hänet d'Artagnanin ulottuviin, joka vuorostaan tarttui häntä
kaulukseen ja asetti hänet viereensä istumaan. Sitten hän käski
uhkaavasti:

"Monsieur, hypätkää heti alas herra de la Fèren luo, tai surmaan teidät
niin totta kuin olen aatelismies!"

"Mosjöö, mosjöö", huudahti Mazarin, "te rikotte lupauksenne?"

"Minäkö! Missä minä olen teille mitään luvannut, monseigneur."

Mazarin ähkäisi.

"Te saitte vapautenne minulta, monsieur", hän muistutti; "teidän
vapautenne oli minun lunastuksenani."

"Myönnetään; mutta lunnaat kasvihuoneeseen kätketystä suunnattomasta
aarteesta, salaluolasta, jonne päästään painamalla seinään sovitettua
joustinta ja siten siirtämällä kiertoportaiden päältä syrjään säiliö,
-- eikö niistäkin kannata hiukan puhua, sanokaahan, monseigneur?"

"Jeesus!" kirahti Mazarin tukahtuneesti ja liittäen kätensä ristiin.
"Jeesus, armias Jumala! Minä olen hukassa."

Mutta hänen valituksistaan välittämättä d'Artagnan tarttui häntä
kainalosta ja solutti hänet hiljaa Atoksen syliin, sillä kreivi oli
jäänyt seisomaan hievahtamattomana muurin juurelle.

Sitten virkkoi d'Artagnan Portokseen kääntyen:

"Ota kiinni kädestäni; minä pitelen muurista."

Portos teki ponnistuksen, joka sai muurin huojumaan, ja pääsi
vuorostaan harjalle.

"En ollut käsittänyt täydellisesti", hän sanoi; "mutta nyt käsitän.
Tämä on tavattoman hauska juttu."

"Siltäkö tuntuu?" sanoi d'Artagnan; "sen parempi! Mutta jotta se
pysyisi hauskana loppuun asti, älkäämme menettäkö aikaa..."

Ja hän hyppäsi alas muurilta.

Portos teki samaten.

"Saattakaa herra kardinaalia, messieurs", määräsi d'Artagnan; "minä
tarkastan seutua."

Gascognelainen veti miekkansa ja marssi etunenässä.

"Monseigneur", tiedusti hän, "missä on käännyttävä, jotta pääsisi
valtamaantielle? Ajatelkaa tarkoin ennen kuin vastaatte, sillä jos
teidän ylhäisyytenne erehtyisi, voisi siitä koitua arveluttavia
haittoja ei ainoastaan meille, vaan teillekin."

"Kulkekaa pitkin muuria, monsieur", neuvoi Mazarin, "niin ette voi
joutua harhaan."

Ystävykset jouduttivat askeleitaan, mutta hetkisen kuluttua heidän oli
pakko hiljentää vauhtiansa; parhaallakaan tahdollaan ei kardinaali
saanut pysytellyksi mukana.

Äkkiä d'Artagnan törmäsi johonkin pehmeään, joka liikahti.

"Kas, hevonen!" ihmetteli hän; "olen tavannut hevosen, messieurs!"

"Minä samoin!" ilmoitti Atos.

"Ja minä myös!" yhtyi Portos, joka ohjettansa totellen yhä piteli
kardinaalia kainalosta.

"Tätä voi tosiaan sanoa onnenpotkaukseksi, monseigneur", puheli
d'Artagnan. "Juuri kun teidän ylhäisyytenne pahoitteli, että teidän oli
pakko kiirehtää jalkaisin..."

Mutta hänen puhuessaan painui pistoolin piippu hänen rintaansa vasten,
ja hän kuuli vakavasti lausutun varoituksen:

"Älkää koskeko!"

"Grimaud!" huudahti d'Artagnan; "Grimaud, mitä sinä täällä teet?
Taivasko sinut on lähettänyt?"

"Ei, monsieur", vastasi kunnon palvelija; "herra Aramis käski minun
vartioida hevosia."

"Aramis on siis täällä?"

"Niin, monsieur, eilisestä saakka."

"Mitä te täällä teette?"

"Vakoilemme."

"Mitä! Onko Aramis täällä?" toisti Atos.

"On, pienellä linnanportilla. Se on hänen vartiopaikkansa."

"Teitä on siis oikein joukko?"

"Kuusikymmentä."

"Anna hänelle tieto."

"Heti, monsieur."

Ja ajatellen, että kukaan ei pystynyt siihen tehtävään paremmin kuin
hän, Grimaud porhalsi juoksuun, kolmen ystävyksemme jäädessä odottamaan
ilahtuneina siitä, että he taas vihdoinkin olivat kaikin koolla.

Koko ryhmästä ainoastaan herra Mazarin oli kovin huonolla tuulella.




NELJÄSSADATTA LUKU

Alkaa jo näyttää varmalta, että Portoksesta vihdoinkin tulee parooni ja
d'Artagnanista kapteeni


Kymmenen minuutin kuluttua Aramis saapui Grimaudin ja kymmenkunnan
aatelismiehen saattamana. Riemastuneena hän syleili ystäviään.

"Olette siis vapaita, veljet, vapaita minun avuttani! Kaikista
ponnistuksistani huolimatta en olekaan kyennyt tekemään mitään
hyväksenne!"

"Älä siitä välitä, hyvä ystävä; apusi tulee vielä tarpeeseen. Me emme
ole valmiita hommastamme."

"Olin kyllä ryhtynyt tehokkaihin toimenpiteisiin", kertoi Aramis. "Sain
koadjutorilta kuusikymmentä miestä, kaksikymmentä vartioitsee puiston
muureja, kaksikymmentä on asetettu Rueilin ja Saint-Germainin tien
varteen ja kaksikymmentä siroiteltu metsään. Tämän strategisen
järjestelyn avulla olen siepannut kaksi kuriiria, jotka Mazarin oli
lähettänyt kuningattaren luo."

Mazarin heristi korviaan.

"Mutta toivoakseni olet kunniallisesti toimittanut heidät takaisin
kardinaalin luo?" kysyi d'Artagnan.

"Kyllä käskisi!" vastasi Aramis; "juuri häntä kohtaan kai tekisi
mieleni osoittaa sellaista hienotuntoisuutta! Toisessa sanomassaan
kardinaali selittää kuningattarelle, että kassat ovat tyhjillään ja
että hänen majesteetillaan ei enää ole varoja; toisessa hän ilmoittaa
siirrättävänsä vankinsa Meluniin, koska Rueil ei hänestä tunnu kyllin
varmalta talletuspaikalta. Käsitäthän, veikkonen, että jälkimmäinen
kirjelmä herätti minussa hyviä toiveita? Asetuin väijyksiin
kuudenkymmenen mieheni kanssa, saarsin linnan, toimitin paikalle
muutamia varahevosia, jotka uskoin järkevän Grimaudin huostaan, ja
odottelin tuloanne. Tosin en arvellut sen juuri tapahtuvan ennen kuin
huomenna aamulla, ja toivoin saavani teidät vapautetuksi ilman
kahakkaa. Mutta nyt olette vapaina jo tänä iltana, vapaina ilman mitään
selkkausta, -- sen parempi! Miten saitte livistetyksi tuolta Mazarinin
pahukselta? Teillä lienee paljon valittamista häntä vastaan."

"Eipä erityisesti", vastasi d'Artagnan.

"Mitä ihmettä?"

"Vieläpä täytyy minun sanoa, että meillä on aihetta kiitelläkin häntä."

"Mahdotonta!"

"Niin vain on asia; hänen toimestaan me nyt olemme vapaalla jalalla."

"Hänen toimestaanko?"

"Niin, hän antoi kamaripalvelijansa Bernouinin viedä meidät
kasvihuoneeseen, ja sieltä seurasimme häntä kreivi de la Fèren luo.
Silloin hän tarjoutui antamaan meille takaisin vapautemme, me
vastaanotimme tarjouksen, ja hän osoitti meille suosiollisuuttaan niin
pitkälle, että näytti meille tietäkin ja johti meidät puistomuurin luo,
jonka yli olimme juuri hyvillä mielin kavunneet, kun kohtasimme
Grimaudin."

"Kas vain!" kummeksui Aramis; "se lepyttää minua, ja soisinpa hänen
olevan tässä, saadakseni sanoa hänelle, etten luullut häntä kykeneväksi
niin kauniiseen menettelyyn."

"Monseigneur", virkkoi d'Artagnan, joka ei saanut enää hillityksi
itseään, "sallikaa minun esitellä teille herra chevalier d'Herblay,
joka haluaa -- kuten jo kuulittekin -- lausua teidän ylhäisyydellenne
kunnioittavan kiitollisuutensa."

Ja hän vetäysi sivulle, paljastaen Aramiin hämmästyneille katseille
Mazarinin hämmentyneet kasvot.

"Ka, hei!" äännähti Aramis; "kardinaali? Oiva saalis! Hoi, ystävät!
Hevosia, hevosia!"

Muutamia ratsumiehiä kiirehti esiin.

"Hiisi vieköön", jatkoi Aramis, "olen kuitenkin tuottanut jotakin
hyötyä. Monseigneur, suvaitkaa vastaanottaa alamainen kunnioitukseni!
Lyön vetoa, että voimallinen Portos on tehnyt tämän kelpo kaappauksen!
Mutta minä unohdin..."

Hän antoi hiljaa käskyn eräälle ratsumiehelle.

"Luullakseni olisi viisasta lähteä", huomautti d'Artagnan.

"Kyllä, mutta odotan vielä erästä ... Atoksen ystävää."

"Ystävää?" toisti kreivi. "Ja tuolta hän nelistääkin näreikön halki."

"Herra kreivi! Herra kreivi!" huusi nuorekas ääni, joka hätkähdytti
Atosta.

"Raoul! Raoul!" huusi hän vastaan.

Nuori mies unohti silmänräpäykseksi tavanmukaisen kunnioituksensa ja
heittäysi isänsä kaulaan.

"Katsokaa, herra kardinaali, -- eikö olisi vahinko eroittaa ihmisiä,
jotka rakastavat toisiansa niinkuin me! Messieurs", jatkoi Aramis
kääntyen ratsumiehiin, jotka yhä lukuisampina keräytyivät paikalle,
"asettukaa hänen ylhäisyytensä ympärille kunniasaatoksi; hän suvaitsee
suosia meitä seurallaan, ja toivoakseni olette hänelle siitä
kiitollisia. Portos, älä kadota hänen ylhäisyyttään näkyvistäsi."

Ja Aramis yhtyi neuvottelemaan d'Artagnanin ja Atoksen kanssa.

"No niin", virkkoi d'Artagnan heidän keskusteltuaan pari minuuttia,
"taipaleelle!"

"Minne lähdemme?" kysyi Portos.

"Sinun luoksesi, ystäväiseni, Pierrefondsiin; kaunis linnasi kykenee
tarjoamaan hänen ylhäisyydelleen suurenmoista vieraanvaraisuutta.
Sitäpaitsi se on varsin hyvällä paikalla, ei liian lähellä Pariisia
eikä liian kaukana sieltä, joten saa parahiksi olluksi yhteydessä
pääkaupungin kanssa. Tulkaa, monseigneur, siellä asutte kuin ruhtinas,
ja sehän olettekin."

"Kukistunut ruhtinas", vastasi Mazarin surkealla äänellä.

"Sotaonni vaihtelee, monseigneur", sanoi Atos, "mutta olkaa varma
siitä, että me emme käytä väärin menestystämme."

"Emme, mutta me käytämme sitä hyväksemme", lisäsi d'Artagnan.

Koko lopun yötä ystävykset ratsastivat niin väsymättömän joutuisasti
kuin entiseenkin aikaan. Synkkänä ja miettiväisenä antoi Mazarin
laahata itseään ratsastavassa aavekulkueessa.

Kello kahdentoista aikaan he saapuivat Portoksen linnan puistokujaan.

"Ah", virkahti Mousqueton, jonka paikka oli d'Artagnanin vierellä ja
joka ei ollut hiiskunut sanaakaan koko matkalla, "ah, uskokaa, jos
tahdotte, monsieur, mutta ensi kertaa nyt hengitän keveästi sen jälkeen
kun lähdin Pierrefondsista!"

Hän kannusti hevosensa laukkaan, ilmoittaakseen palveluskunnalle herra
du Vallonin ja tämän ystävien tulon.

"Meitä on neljä", sanoi d'Artagnan kumppaneilleen; "meidän on
vuorotellen vartioittava monseigneuria, ja kukin valvokoon kolme tuntia
kerrallaan. Atos saa tarkastaa linnan, joka on varustettava
valloittamattomaan kuntoon piirityksen varalta. Portos pitää huolen
muonittamisesta ja Aramis linnoitusväen sijottamisesta. Toisin sanoen
Atoksesta tulee yli-insinööri, Portoksesta ylimuonanhankkija ja
Aramiista paikan linnanpäällikkö."

Mazarin majoitettiin linnan kauneimpiin huoneisiin.

"Messieurs", hän sanoi saatuaan asuntonsa, "arvattavasti
ei aikomuksenanne ole pitää minua täällä pitkääkään aikaa
tietymättömissä?"

"Ei, monseigneur", vastasi d'Artagnan, "aiomme piammiten saattaa
julkisuuteen, että te olette meidän vallassamme."

"Silloin teidät piiritetään."

"Sen otamme lukuun."

"Ja mitä silloin teette?"

"Me puolustaudumme. Jos kardinaali Richelieu vielä eläisi, niin hän
voisi kertoa teille tarinan Saint-Gervaisin vallinsarvesta, jossa me
neljä neljän lakeijamme ja kahdentoista ruumiin avulla pidimme
puoliamme kokonaista armeijaa vastaan."

"Sellaiset urotyöt käyvät päinsä kerran, monsieur, mutta ne eivät
uudistu."

"Nyt ei meidän tarvitsekaan olla niin sankarillisia; huomenna
ilmoitetaan asia pariisilaisarmeijalle, ja ylihuomenna se on täällä.
Sen sijaan että taistelu syttyisi Saint-Denisin tai Charentonin
seuduilla, tapahtuukin se silloin Compiègnen tai Villers-Cotteretsin
lähellä."

"Hänen korkeutensa prinssi on siinä voitollinen kuten aina."

"Hyvin mahdollista, monseigneur; mutta taistelun edellä me siirrämme
teidän ylhäisyytenne toiseen herra du Vallonin linnaan ja hänellä on
kolme tällaista. Me emme tahdo panna teidän ylhäisyyttänne alttiiksi
sodan vaaroille."

"No niin", mukautui Mazarin, "minä näen, että minun on antauduttava."

"Ennen piiritystä?"

"Niin, saadakseni kenties paremmat ehdot."

"Ka, mitä ehtoihin tulee, monseigneur, niin huomaatte meidät hyvin
kohtuullisiksi."

"No, antakaa minun siis kuulla ne."

"Levähtäkää ensin, monseigneur, niin mietimme sillaikaa."

"En kaipaa lepoa, messieurs; haluan vain tietää, olenko ystävien
käsissä vai vihollisten."

"Ystävien, monseigneur, ystävien!"

"No, sanokaa minulle siis heti, mitä tahdotte, voidakseni päättää onko
meidän keskemme sovinto mahdollinen. Puhukaa, kreivi de la Fère."

"Monseigneur", vastasi Atos, "minulla ei ole mitään pyydettävää
itselleni, ja Ranskalle vaatisin liian paljon. Sen vuoksi jäävään
itseni ja luovutan puhevuoron chevalier d'Herblaylle."

Atos vetäytyi kumartaen askeleen taaksepäin ja jäi seisomaan tulisijaan
nojautuneena pelkäksi neuvottelun kuuntelijaksi.

"Puhukaa siis te, chevalier d'Herblay", pyysi kardinaali. "Mitä
haluatte? Jättäkää sikseen kaikki kiertely, kaikki kaksimielisyys.
Lausukaa asianne selvästi, lyhyeen ja täsmällisesti."

"Minä lyön heti kortit pöydälle, monseigneur."

"Näyttäkää siis pelinne."

"Minulla on taskussani niiden ehtojen luonnos, joita toispäiväinen
lähetystö tuli Saint-Germainiin määräämään teille; olin silloin mukana.
Pitäkäämme ensiksikin kunniassa vanhoja oikeuksia; tässä ohjelmassa
mainittuihin vaatimuksiin on suostuttava."

"Olimme jo melkein päässeetkin sovintoon niistä", myöntyi Mazarin;
"siirtykäämme siis yksityisiin ehtoihin."

"Luulette siis niitäkin olevan?" virkkoi Aramis hymyillen.

"Minä luulen, että te ette kaikki ole yhtä välinpitämättömiä omista
eduistanne kuin kreivi de la Fère", vastasi Mazarin kääntyen Atokseen
ja kumartaen tälle.

"Olette oikeassa, monseigneur", pitkitti Aramis, "ja minua ilahduttaa,
että te vihdoinkin teette oikeutta kreiville. Kreivi de la Fère on
harvinainen olento, yläpuolella kaikkien alhaisten pyyteitten ja
inhimillisten intohimojen; hän on entisen ajan ylväitä sieluja. Kreivi
ei ole muiden ihmisten kaltainen. Te olette oikeassa, monseigneur, --
me emme voi verrata itseämme häneen, ja sen tunnustamme ensimmäisinä."

"Teetkö pilaa, Aramis?" kysyi Atos.

"En, hyvä kreivi, en; sanon ainoastaan, mitä ajattelemme ja mitä kaikki
ajattelevat, jotka tuntevat sinut. Mutta sinä olet oikeassa, tässä ei
ole kysymys sinusta, vaan monseigneurista ja hänen arvottomasta
palvelijastaan chevalier d'Herblaysta."

"No niin, mitä haluatte, monsieur, paitsi noita yleisiä ehtoja, joihin
palaamme sittemmin?"

"Minä haluan, monseigneur, että madame de Longuevillelle myönnetään
Normandia sekä täydellinen anteeksianto ja viisisataatuhatta livreä.
Haluan, että hänen majesteettinsa kuningas suvaitsee olla kummina
pojalle, joka madamelle on vastikään syntynyt, ja että monseigneur
kastetoimituksessa mukana oltuaan lähtee osoittamaan kunnioitustansa
pyhälle isällemme paaville."

"Toisin sanoen tahdotte, että minä eroan ministerivirastani, että
poistun Ranskasta ja vetäydyn maanpakoon?"

"Toivomukseni on, että monseigneur kohoaa seuraavaksi paaviksemme, ja
minä pidätän itselleni oikeuden anoa silloin rajatonta synninpäästöä
itselleni ja ystävilleni."

Mazarinin huulet rypistyivät irvistykseen, jota on mahdoton kuvata.

"Entä te monsieur?" kysyi hän d'Artagnanilta.

"Minä, monsieur", vastasi gascognelainen, "yhdyn kaikin puolin
chevalier d'Herblayn lausuntoon, viimeistä pykälää lukuunottamatta,
sillä siinä kohdassa olen ihan eri mieltä kuin hän. Minä en suinkaan
tahdo, että monseigneur jättää Ranskan; päin vastoin soisin teidän
jäävän Pariisiin. Paavia en teidän ylhäisyydestänne toivo ollenkaan
niin mielelläni kuin että pysytte pääministerinä, sillä monseigneur on
suuri valtiomies. Mikäli minusta riippuu, koetan vielä auttaa teitä
voitolle koko frondelaisliikkeestäkin, mutta sillä ehdolla, että te
hiukan muistatte kuninkaan uskollisia palvelijoita ja että annatte
ensimmäisen muskettisoturi-komppanian päällikkyyden henkilölle, jonka
minä määrään. Entä sinä, du Vallon?"

"Niin, nyt on teidän vuoronne, monsieur", sanoi Mazarin; "puhukaa!"

"Minä haluaisin", vastasi Portos, "että herra kardinaali
kunnioittaakseen taloani, joka on suonut hänelle turvapaikan,
suvaitsisi tätä seikkailua muistellen kohottaa maatilani
paroonikunnaksi ja luvata Pyhän Hengen tähdistön jäsenyyden eräälle
ystävälleni ensimmäisessä hänen majesteettinsa kuningattaren
nimitystilaisuudessa."

"Te tiedätte, monsieur, että siihen tähdistöön pääsemiseksi täytyy
suorittaa kokeita."

"Ystäväni suorittaa ne. Sitäpaitsi, jos se on ihan välttämätöntä,
osoittaa monseigneur kyllä hänelle, miten sitä mahdollisuutta sopii
kiertää."

Mazarin puri huultansa, sillä pisto osui kipeään kohtaan. Hän aloitti
jälleen jokseenkin kuivakiskoisesti:

"Kaikki tuo näyttää minusta soveltuvan hyvin huonosti yhteen,
messieurs, sillä jos tyydytän toisia, täytyy minun pahastuttaa toisia.
Jos jään Pariisiin, niin en voi lähteä Roomaan; jos käännyn
paavilliselle uralle, niin en voi pysyä ministerinä, ja jollen olen
ministeri, en voi tehdä herra d'Artagnanista kapteenia ja herra du
Vallonista paroonia."

"Se on totta", myönsi Aramis. "Ja kun olen vähemmistönä, peruutankin
ehdotukseni mikäli se koski monseigneurin Rooman-matkaa ja virkaeroa."

"Saan siis jäädä ministeriksi?" kysyi Mazarin.

"Ministeriksi jäätte, se on sovittu, monseigneur", vastasi d'Artagnan;

"Ranska tarvitsee teitä."

"Luovun vaatimuksistani", jatkoi Aramis. "Teidän ylhäisyytenne jää
pääministeriksi ja kuningattaren suosikiksikin, jos myönnätte minulle
ja ystävilleni, mitä pyydämme Ranskalle ja itsellemme."

"Ajatelkaa vain itseänne, messieurs, ja antakaa Ranskan järjestää
asiansa minun kanssani parhaansa mukaan", esitti Mazarin.

"Ei, ei", intti Aramis; "meidän täytyy saada aikaan sopimus
frondelaisten hyväksi. Teidän ylhäisyytenne tulee laatia ja meidän
läsnäollessamme allekirjoittaa se, samalla sitoutuen toimittamaan sille
kuningattaren vahvistuksen."

"Voin vastata ainoastaan itsestäni", väitti Mazarin, "en kuningattaren
puolesta. Jos hänen majesteettinsa kieltäytyy..."

"Oh, monseigneur tietää hyvin, että hänen majesteettinsa ei voi evätä
teiltä mitään", tokaisi d'Artagnan.

"Kuulkaahan, monseigneur", tiukkasi Aramis, "tässä on
frondelaislähetystön ehdottama rauhansopimus; suvaitseeko teidän
ylhäisyytenne lukea ja tarkastaa sen?"

"Tunnen sen jo", vastasi Mazarin.

"Kirjoittakaa siis alle."

"Mutta ajatelkaa, messieurs, että näissä olosuhteissa annettua,
allekirjoitusta voitaisiin katsoa väkivallalla kiristetyksi."

"Monseigneur voi todistaa, että olette kirjoittanut vapaasta
tahdostanne."

"Mutta jos kieltäydyn kirjoittamasta?"

"Silloin, monseigneur", vastasi d'Artagnan, "teidän ylhäisyytenne
suvaitkoon syyttää itseänsä seurauksista."

"Rohkenisitteko tehdä väkivaltaa kardinaalille?"

"Te olette tehnyt väkivaltaa hänen majesteettinsa muskettisotureille,
monseigneur!"

"Kuningatar kostaa minun puolestani, hyvät herrat!"

"Sitä en usko, vaikken epäile häneltä puuttuvan siihen halua; me
lähdemme Pariisiin teidän ylhäisyytenne keralla, ja pariisilaiset
pystyvät kyllä puolustamaan meitä..."

"Kylläpä nyt oltaneen levottomia Rueilissa ja Saint-Germainissa!"
kiusasi Aramis. "Sielläkös kysellään, missä kardinaali on, mihin
ministeri on joutunut, missä suosikki viettää aikansa! Joka sopesta ja
kolosta siellä nyt haeskellaan teidän ylhäisyyttänne. Juttuja tulee
liikkeelle jos jonkinlaisia, ja jos frondelaiset ovat jo kuulleet
katoamisestanne, on heidän leirissään rajaton riemu valloillaan!"

"Hirveätä!" mutisi Mazarin.

"Kirjoittakaa siis alle, monseigneur", kovisti Aramis.

"Mutta jos minä kirjoitan ja kuningatar kieltää vahvistuksensa?"

"Minä otan lähteäkseni hänen majesteettinsa luo", tarjousi d'Artagnan,
"ja hankkiakseni hänen nimikirjoituksensa."

"Varokaa saamasta Saint-Germainissa toisenlaista vastaanottoa kuin
luulette ansaitsevanne", sanoi Mazarin.

"Joutavia!" vakuutti d'Artagnan; "kyllä osaan toimittaa itseni
tervetulleeksi, -- tiedän siihen keinon."

"Minkä niin?"

"Vien hänen majesteetilleen sen kirjeen, jossa monseigneur ilmoittaa
rahavarojen täydellisen ehtymisen."

"Entä sitten?" sopersi Mazarin kalveten.

"Kun sitten näen hänen majesteettinsa tuskallisen neuvottomuuden,
vien hänet Rueiliin, annan hänen astua kasvihuoneeseen ja näytän
hänelle joustimen, joka panee liikkeeseen erään puusäiliön."

"Riittää, monsieur", jupisi kardinaali, "riittää! Missä on
sopimuskirja?"

"Se on tässä", vastasi Aramis.

"Te näette, että me olemme jalomielisiä", huomautti d'Artagnan, "sillä
me voisimme varata itsellemme suurta etua sellaisesta salaisuudesta."

"Kirjoittakaa siis alle", ahdisti Aramis tarjoten hänelle kynää.

Mazarin nousi astelemaan hetkiseksi edes takaisin pikemmin mietteissään
kuin masentuneena. Sitten hän äkkiä pysähtyen virkahti:

"Ja kun olen kirjoittanut alle, messieurs, niin mitä on minulla
vakuutena?"

"Minun kunniasanani, monsieur", lausui Atos.

Mazarin hätkähti, kääntyi kreivi de la Fèreen päin, silmäsi noita
yleviä ja rehellisiä kasvoja ja sanoi tarttuen kynään:

"Se riittää minulle, herra kreivi."

Hän piirsi nimensä.

"Ja nyt, herra d'Artagnan", lisäsi hän, "valmistautukaa ratsastamaan
Saint-Germainiin, viedäksenne minulta kirjeen kuningattarelle."




VIIDESSADATTA LUKU

Odottamaton sanansaattaja


D'Artagnan tunsi sananlaskun, että rauta on taottava kuumana ja hän ei
ollut mies päästämään tilaisuutta käsistään. Hän laati täsmällisen ja
taatun matkasuunnitelman, lähettäen ennakolta varahevosia Chantillyn
kaupunkiin, ehtiäkseen Pariisiin viidessä tai kuudessa tunnissa. Mutta
ennen lähtöään hän tuli ajatelleeksi, että järkevän ja kokeneen miehen
olisi omituista antautua epätoivoiseen asemaan ja jättää varma
taakseen.

-- Totta tosiaan, -- hän tuumi ollessaan juuri nousemaisillaan satulaan
vaarallisen tehtävänsä aloittamiseksi, -- Atos on jalomielisyydessään
oikea romaanisankari. Portoksella on oivallinen, mutta herkkä
mielenlaatu, ja Aramiilla on hieroglyfiset kasvot, -- niitä on aina
mahdoton lukea. Mitä saavatkaan aikaan nuo kolme ainesta, kun minä en
ole pitämässä niitä koossa? ... kardinaalin vapautuksen kenties. Mutta
kardinaalin pelastuminen olisi meidän toiveittemme hukka, ja toiveemme
ovat tähän saakka ainoana palkkiona kahdenkymmenen vuoden
ponnistuksista, joihin verraten Herkuleen suurtyöt olivat kääpiön
näperrystä.

Hän haki käsiinsä Aramiin.

"Sinä, hyvä d'Herblay", hän virkkoi, "olet ruumiillistettu
frondelaisuus. Epäile siis Atosta, joka ei tahdo hoitaa kenenkään
asioita, ei omiansakaan. Epäile vielä enemmän Portosta, joka pitää
kreiviä jumalallisena olentona ja auttaisi mielellään häntä Mazarinin
hellittämisessä hallustamme, jos tämä vain hoksaa vetistellä tai
näytellä ritarillisuutta."

Aramis myhäili viekasta ja samalla päättäväistä hymyään.

"Älä pelkää mitään", tyynnytti hän; "minulla on ehtoni valvottavina. En
työskentele omaksi hyväkseni, vaan muiden eduksi, ja pikku
kunnianhimoni vaatii etupäässä oikeuden voittoa."

-- Hyvä! -- ajatteli d'Artagnan; -- siltä taholta ei minun tarvitse
olla huolissani.

Hän puristi Aramiin kättä ja lähti tapaamaan Portosta.

"Hyvä ystävä", hän haastoi, "sinä olet uurastanut minun kanssani
onnemme perustamiseksi niin innokkaasti, että nyt ollessamme juuri
korjaamaisillamme vaivojemme palkinnon olisi naurettavaa, jos antaisit
Aramiin eksyttää itseäsi viekkaudellaan; se ei ole aina vapaata
itsekkyydestä, kuten voimme sanoa näin kahden kesken. Samoin olisi
tyhmää sinun ottaa vaikutuksia Atokselta; hän on ylväs ja omaa
voittoaan tavoittamaton mies, mutta myöskin veltto luonteeltaan. Hän
kun ei enää halua mitään itselleen, ei hän myöskään käsitä, että muilla
voi olla toivomuksia. Mitä sanoisitkaan, jos kahdesta ystävästämme
jompikumpi ehdottaisi sinulle, että Mazarinin annettaisiin mennä
matkoihinsa?"

"Minä sanoisin nähneemme hänen sieppaamisessaan niin paljon vaivaa,
ettei häntä niin vain lasketa livistämään."

"Mainiota, Portos! Ja oikeassa olisitkin, veikkonen, sillä hänen
mukanaan hellittäisit parooniutesi, joka sinulla nyt on hallussasi, --
siitä puhumattakaan, että Mazarin siten päästyään täältä hirttäisi
sinut."

"Kas, niinkö luulet?"

"Olen varma siitä."

"Silloin surmaisinkin hänet mieluummin kuin laskisin hänet pakoon."

"Se olisi ainoa oikea menettely. Eihän käy laatuun, -- sen käsität, --
että me luullessamme hoitavamme omia asioitamme ajaisimmekin
frondelaisten etuja, he kun muuten eivät kykene arvostelemaan
valtiollisia kysymyksiä niinkuin me vanhat soturit."

"Älä ole ollenkaan hädissäsi, veikkonen", takasi Portos, "ikkunasta
katselen lähtöäsi, kunnes katoat näkyvistä, ja sitten palaan
kardinaalin oven eteen, sen lasioven, joka johtaa hänen huoneeseensa.
Pidän silmällä kaikkea mitä siellä tapahtuu, ja vähäisimmästäkin
epäiltävästä eleestä nitistän hänet."

-- Oivallista! -- ajatteli d'Artagnan; -- siltä taholta luulen
kardinaalia vartioittavan visusti.

Hän puristi Pierrefondsin herran kättä ja meni puhuttelemaan Atosta.

"Hyvä Atos", hän sanoi, "nyt lähden matkalle. Minun on vain
huomautettava sinulle eräästä seikasta: sinä tunnet Itävallan Annan;
Mazarinin vankeus on henkeni ainoana takuuna, -- jos päästät hänet
menemään, niin olen myyty mies."

"Ei tarvittaisi muuta kuin tämä vaikutin, hyvä d'Artagnan, taivuttamaan
minua lujaksi vanginvartijaksi. Vakuutan sinulle kautta kunniani, että
palatessasi tapaat kardinaalin täältä."

-- Tuo rauhoittaa minua enemmän kuin kaikki kuninkaalliset
allekirjoitukset, -- ajatteli d'Artagnan. -- Nyt voin lähteä
turvallisena, kun Atos antoi sanansa.

D'Artagnan lähti tosiaan yksinään, ilman muuta suojelusta kuin
miekkansa ja se yksinkertainen todistuskirjelmä, jonka Mazarin oli
kyhännyt hankkiakseen hänelle pääsyn kuningattaren luo.

Kuuden tunnin kuluttua hän oli Saint-Germainissa.

Mazarinin katoaminen oli vielä tuntematon tapaus; ainoastaan Itävallan
Anna tiesi sen ja salasi levottomuutensa läheisimmältäkin ympäristöltä.
D'Artagnanin ja Portoksen huoneesta oli löydetty molemmat sidotut ja
kapuloidut sotamiehet. Heille oli heti palautettu raajojensa käyttö ja
puhelahja, mutta he eivät olleet kyenneet ilmaisemaan muuta kuin mitä
tiesivät, nimittäin miten heidät oli pyydystetty, kytketty ja riisuttu.
Mutta mitä Portos ja d'Artagnan olivat tehneet lähdettyään ulos samaa
tietä kuin sotamiehet olivat joutuneet sisälle, siitä he olivat yhtä
tietämättömiä kuin linnan muutkin asukkaat.

Bernouin yksin tiesi hiukan enemmän kuin muut. Kun hänen herraansa ei
kuulunut takaisin ja kello löi kaksitoista, oli hän päättänyt itse
tunkeutua kasvihuoneeseen.

Jo ensimmäisellä ovella, joka oli teljetty huonekaluilla, oli hänessä
herännyt epäluuloja; mutta hän ei ollut tahtonut ilmoittaa arveluitansa
kellekään, vaan oli kärsivällisesti raivannut tiensä sulun läpi. Sitten
hän oli saapunut käytävään, jonka kaikki ovet olivat auki. Samoin
havaitsi hän Atoksen kamariin ja puistoon johtavat ovet avoimiksi.
Puistoon tultuaan oli hänen ollut helppo seurata askelten jälkiä
lumessa. Hän näki niiden johtavan muurin juurelle; sen toisella
puolella hän tapasi ne jälleen, huomasi sitten kavionjälkiä ja sai
piankin selville, että lähistöltä oli kokonainen ratsujoukko poistunut
Enghieniin päin. Siitä hetkestä alkaen ei hän ollut enää epäillyt, että
nuo kolme vankia olivat riistäneet mukaansa kardinaalin, koska he
olivat kadonneet hänen kanssaan, ja hän oli rientänyt Saint-Germainiin
ilmoittamaan kuningattarelle tapauksesta.

Itävallan Anna oli velvoittanut hänet pysymään vaiti, ja Bernouin oli
tunnollisesti totellut käskyä. Kuningatar oli ainoastaan kutsunut
luokseen hänen korkeutensa prinssin, jolle hän oli kertonut kaikki, ja
prinssi oli heti lähettänyt liikkeelle viisi- tai kuusisataa
ratsumiestä, joiden piti tarkoin tutkia ympäristöä ja tuoda
Saint-Germainiin jokainen epäiltävä joukko, joka oli etääntynyt
Rueilista mille suunnalle hyvänsä.

Mutta kun d'Artagnan ei ollut mikään joukko, -- kun hän oli yksinään
eikä etääntynyt Rueilista, vaan päin vastoin ratsasti Saint-Germainiin
päin, ei häneen kohdistettu mitään huomiota, ja hänelle ei tullut
esteitä matkallaan.

Vanhan linnan pihalle saapuessaan näki sanansaattajamme ensimmäiseksi
itse Bernouinin, joka seisoi ovella ja odotti tietoja kadonneesta
herrastaan.

Huomatessaan d'Artagnanin ratsastavan linnanpihalle hieroi Bernouin
silmiään ja luuli erehtyvänsä. Mutta d'Artagnan nyökkäsi hänelle
ystävällisesti, hyppäsi ratsailta, heitti ohjakset ohikulkevalle
lakeijalle ja lähestyi kamaripalvelijaa hymyhuulin.

"Herra d'Artagnan", huudahti tämä kuin painajaisen ahdistama mies, joka
kiljaisee unissaan; "herra d'Artagnan!"

"Hän itse, herra Bernouin."

"Mikä teidät tänne tuo?"

"Tuon tietoja herra Mazarinilta, ja kaikkein vereksimpiä."

"Miten on hänen käynyt?"

"Hän jakselee kuten te ja minä."

"Hänelle ei ole siis tapahtunut mitään ikävää?"

"Ei ollenkaan. Hän vain tunsi tarvista tehdä pikku retkeilyn
Ile-de-Francen tienoille ja pyysi saattajikseen meitä, kreivi de la
Fèreä, herra du Vallonia ja minua. Hänen hartaina palvelijoinaan emme
voineet kieltäytyä pyynnöstä. Lähdimme matkalle eilen illalla, ja nyt
olen tässä."

"Ja nyt olette tässä!"

"Hänen ylhäisyydellään oli jotakin ilmoitettavana hänen
majesteetilleen, jotakin salaista luottamusasiaa; sellainen
lähetystoimi voitiin uskoa ainoastaan taatulle miehelle, joten hän
lähetti minut Saint-Germainiin. Jos siis tahdotte tehdä herranne
mieliksi, hyvä herra Bernouin, niin ilmoittakaa hänen majesteetilleen,
että minä olen saapunut, ja sanokaa hänelle millä asialla."

Puhuipa d'Artagnan tosissaan tai leikkiä, oli kuitenkin selvää, että
hän oli tällähaavaa ainoa ihminen, joka kykeni hälventämään Itävallan
Annan rauhattomuutta. Sentähden ei Bernouin vähääkään vastustellut,
vaan meni heti kertomaan hallitsijattarelle tästä merkillisestä
lähetystoimesta, ja kuten hän oli arvannutkin, kuningatar antoi käskyn
tuoda d'Artagnanin viipymättä puheilleen.

Mitä syvintä kunnioitusta ilmaisten lähestyi d'Artagnan kuningatartaan.

Kolmen askeleen päähän tultuaan hän painui toisen polvensa varaan ja
ojensi hänen majesteetilleen kirjeen.

Tämä Mazarinin kirjelmä oli sävyltään puolittain esittelevä, puolittain
suositteleva. Kuningatar luki sen ja tunsi aivan hyvin kardinaalin
käsialan, vaikka se olikin kyhätty hiukan vapisevalla kynällä; mutta
kun kirjeessä ei mainittu mitään tapahtuneesta, tiedusti hän
yksityiskohtia.

D'Artagnan kertoi hänelle kaikki niin suoraluontoisen ja
teeskentelemättömän näköisenä kuin hän osasi erityisissä tilanteissa
omaksua sävykseen.

Kuningatar katseli häntä yhä hämmästyneempänä, mitä pitemmälle soturi
ehti selityksessään; hän ei voinut käsittää, kuinka kukaan rohkeni
ryhtyä niin huimaan yritykseen, ja vielä ihmeellisemmältä tuntui
hänestä, että sama henkilö uskalsi itse tehdä selvää tuosta kaikesta
hänelle, jonka etu ja melkein velvollisuus vaati moisen
nurjamielisyyden rankaisemista.

"Mitä, monsieur!" huudahti hän punehtuen suuttumuksesta, kun d'Artagnan
oli lopettanut kertomuksensa; "te julkeatte tunnustaa minulle
rikoksenne, mainita kavalluksenne!"

"Suokaa anteeksi, madame, mutta minä olen nähtävästi selittänyt asian
huonosti tai teidän majesteettinne ei ole käsittänyt minua; tässä ei
ole mitään rikosta tai kavallusta. Herra Mazarin piti meitä
vankeudessa, herra du Vallonia ja minua, koska me emme olleet voineet
uskoa, että hän oli lähettänyt meidät Englantiin rauhallisesti
katselemaan kuningas Kaarlo ensimmäisen mestausta, teidän
kuninkaallisen puoliso-vainajanne langon, vieraananne asuvan kälynne
rakastetun veristä loppua, ja koska me olimme tehneet kaikkemme
marttyyrikuninkaan pelastamiseksi. Ystäväni ja minä pidimme senvuoksi
varmana, että me olimme joutuneet jonkun erehdyksen uhriksi, joten
meidän ja hänen ylhäisyytensä kesken oli selitys tarpeellinen. Mutta
jotta selittely tuottaisi tyydyttäviä tuloksia, tulee sen tapahtua
rauhallisesti, kaukana maailman melusta ja tungettelijoista. Niinpä
veimmekin kardinaalin herra du Vallonin linnaan, ja siellä ryhdyimme
selittelemään. No niin, madame, kävi kuten arvasimme: oli tosiaan
tapahtunut erehdys. Herra Mazarin oli luullut, että me Kaarlo-kuninkaan
palvelemisen sijasta olimmekin palvelleet kenraali Cromwellia. Se olisi
ollut häpeä, joka olisi meistä siirtynyt kardinaaliin ja hänestä teidän
majesteettiinne, -- kehnous, joka olisi tahrannut teidän loistokkaan
poikanne kuninkaallisuutta. Me todistimme kardinaalille, että olimme
toimineet päin vastoin, ja valmiita olemme antamaan siitä todisteen
teidän majesteetillennekin, vetoamalla korkeaan leskeen, joka vuodattaa
kyyneleitä Louvressa, missä teidän kuninkaallinen jalomielisyytenne on
suonut hänelle turvapaikan. Todistelumme oli kardinaalille niin
tyydyttävä, että hän -- kuten teidän majesteettinne näkee --
mielihyvänsä osoitukseksi lähetti minut keskustelemaan teidän kanssanne
siitä hyvityksestä, jota väärin arvostellut ja kohtuuttomasti vainotut
aatelismiehet luonnollisesti ansaitsevat."

"Minä kuuntelen teitä ihmetellen, monsieur", sanoi Itävallan Anna.
"Olen tosiaan harvoin nähnyt noin suunnatonta häpeämättömyyttä."

"Ah", virkkoi d'Artagnan, "nyt on tullut teidän majesteettinne vuoro
ymmärtää meitä väärin niinkuin äskettäin herra Mazarinin."

"Te erehdytte, monsieur", vakuutti kuningatar, "ja minä ymmärrän teitä
niin oikein, että te olette kymmenen minuutin kuluttua vangittu ja että
minä tunnin päästä lähden armeijani etunenässä vapauttamaan
ministeriäni."

"Olen varma siitä, että teidän majesteettinne ei ryhdy sellaiseen
varomattomuuteen", vastasi d'Artagnan, "sillä sehän olisi ihan hyödytön
ja tuottaisi mitä arveluttavimpia seurauksia. Ennen vapautumistansa
kardinaali olisi ruumiina, ja hänen ylhäisyytensä on niin lujasti
vakuutettu huomautukseni todellisuudesta, että hän on päin vastoin
pyytänyt minua, jos huomaisin teidän majesteettinne ajattelevan
tuollaista menettelyä, tekemään kaikkeni päätöksenne muuttamiseksi."

"Luulenpa", sanoi Itävallan Anna luoden häneen katseensa, joka jo
naisella korskeana kävi kuningattarella peloittavaksi, "luulenpa, että
te uhkaatte kuninkaanne äitiä!"

"Madame", vastasi d'Artagnan, "minä uhkaan, kun minut pakotetaan
siihen. Minä ylentäydyn, kun minun on asetuttava tapausten ja
henkilöiden tasalle. Mutta olkaa vakuutettu eräästä seikasta, madame,
-- niin totta kuin tässä rinnassa vielä on sydän, joka sykkii teidän
hyväksenne, olkaa vakuutettu siitä, että te olette ollut elämämme
ainaisena epäjumalana, -- että me olemme hyvinkin kaksikymmentä kertaa
panneet alttiiksi henkemme teidän majesteettinne tähden. Hyvä Jumala,
senhän kyllä tiedätte! Madame, eikö teidän majesteettinne tule sääli
palvelijoitaan, jotka ovat kaksikymmentä vuotta viettäneet
huomaamatonta elämää, ainoallakaan huokauksella kavaltamatta niitä
pyhiä ja kalliita salaisuuksianne, joihin heillä on ollut onni päästä
osallisiksi? Katsokaa minua, joka puhun teille, madame, -- minua, jota
te syytätte ääneni korottamisesta ja uhkaavan sävyn omaksumisesta. Mitä
olenkaan minä? Köyhä upseeri-parka ilman turvaa ja tulevaisuutta,
jollei kuningattareni katse, jota olen niin kauan tavoittanut, alennu
hetkiseksi minuun. Katsokaa kreivi de la Fèreä, kunnon aatelismiehen
esikuvaa, ritariston valiomiestä, -- hän on valinnut kantansa
kuningatarta vastaan tai oikeastaan hänen ministeriänsä vastaan, ja
omasta puolestaan ei hänellä luullakseni olekaan mitään yksityisiä
vaatimuksia. Katsokaa edelleen herra du Vallonia tuota uskollista
urhoa, -- hän on jo kaksikymmentä vuotta odottanut teidän huuliltanne
sanaa, joka kohottaisi hänet ulkonaiselta arvoasemaltaan sille tasolle,
millä hän jo on mielenlaatunsa ja kuntonsa puolesta. Katsokaa lopuksi
kansaanne, joka toki merkitsee jotakin kuningattarelle, kansaanne, joka
rakastaa teitä ja kuitenkin kärsii, jota te rakastatte ja kuitenkin
raskautatte, joka ei pyydä parempaa kuin saada siunata teitä ja
kuitenkin... Ei, olen väärässä; kansanne ei koskaan voi johtua
kiroamaan teitä, madame. No niin, virkkakaa sana, jotta kaikki päättyy,
-- rauha seuraa sotaa, ilo kyyneleitä, auvo onnettomuuksia."

Itävallan Anna silmäili hiukan hämmästyneenä d'Artagnanin sotaisia
kasvoja, joilla kuvastui harvinaista mielenliikutusta.

"Minkätähden ette sanonut kaikkea tätä ennen kuin kävitte toimimaan?"
kysäisi hän.

"Syystä, että meidän oli selvitettävä teidän majesteetillenne eräs
seikka, josta näytitte olevan epätietoinen, nimittäin, että meillä
vielä on jonkun verran urheutta, joten on kohtuullista, että meitä
pidetään jossakin arvossa."

"Ja se urheus ei nähtävästi horjuisi missään olosuhteissa?" virkkoi
Itävallan Anna.

"Se ei ole horjunut ennenkään", vastasi d'Artagnan; "vielä vähemmin se
kai voisi pettää vastedes."

"Ja jos kieltäydyn ja siten aiheutan taistelun, ei se urheus häikäilisi
edes riistää minua hovini keskeltä luovutettavaksi frondelaisille,
niinkuin olette valmiit jättämään heidän haltuunsa ministerini?"

"Sitä emme ole koskaan ajatelleet, madame", vastasi d'Artagnan, ja
hänen sävyssään ilmeni tuo gascognelainen mahtailu, joka oli hänellä
mitä luonnollisinta; "mutta jos me neljä päättäisimme siten,
toteuttaisimme sen myöskin."

"Se minun olisi pitänyt tietää", mutisi Itävallan Anna; "nuo miehet
ovat rautaisia luonteeltaan."

"Voi, madame", huomautti d'Artagnan, "vasta tänään näkyy teidän
majesteettinne saavan meistä oikean käsityksen."

"Hyvä", virkkoi Anna, "mutta jos tosiaan saan sen käsityksen..."

"Silloin teidän majesteettinne tekee meille oikeutta. Silloin ette enää
kohtele meitä kuin jokapäiväisiä ihmisiä. Silloin näette minussa niiden
korkeiden etujen arvoisen lähettilään, joista olen saanut toimekseni
keskustella kanssanne."

"Missä on sopimus?"

"Se on tässä."




KUUDESSADATTA LUKU

Kynällä ja uhkauksella on joutuisampi ja parempi teho kuin miekalla ja
uhrautuvaisuudella


Itävallan Anna katsahti paperiin, jonka d'Artagnan oli hänelle
ojentanut.

"Näen tässä ainoastaan yleisiä rauhanehtoja", hän sanoi. "Herra de
Contin, de Beaufortin, de Bouillonin, d'Elboeufin ja koadjutorin edut
otetaan niissä lukuun. Mutta teidän omanne?"

"Madame, me osaamme asettua oikeaan asemaamme. Emme katsoneet olevamme
ansiollisia esiintymään noin loistavien nimien rinnalla."

"Mutta arvattavasti ette ole luopunut esittämästä vaatimuksianne
suullisesti?"

"Minä uskon, että te olette suuri ja mahtava kuningatar, madame, ja
että olisi arvotonta teidän suuruudellenne ja mahtavuudellenne jättää
soveliaasti palkitsematta ne miehet, jotka tuovat hänen ylhäisyytensä
takaisin Saint-Germainiin."

"Palkita aionkin", vastasi kuningatar; "antakaa siis kuulua."

"Se, joka on johtavana tehnyt sopimuksen -- suokaa anteeksi, että
aloitan itsestäni, mutta siten en itse omaksu tärkeyttä, vaan suon
itselleni sen merkityksen, jonka muut ovat minulle antaneet -- se mies,
joka on tehnyt sopimuksen kardinaalin lunnaista, on nähdäkseni teidän
majesteettinne kunnollisesti häntä palkitessa nimitettävä kaartien
päälliköksi, muskettisoturien kapteenin arvolla."

"Pyydätte herra de Trévillen paikkaa!"

"Se paikka on avoinna, madame; sitä ei ole täytetty sen koommin kun
herra de Tréville otti eronsa vuosi takaperin."

"Mutta sehän on korkeimpia sotilasvirkoja kuninkaan hovissa!"

"Herra de Tréville oli yksinkertainen gascognelainen aatelismies kuten
minäkin, madame, ja hän oli siinä virassa kaksikymmentä vuotta."

"Teillä on kaikkeen vastaus varalla, monsieur", virkkoi Itävallan Anna.

Hän otti kirjoituspöydältä valtakirjan lomakkeen, täytti sen ja
vahvisti sen nimikirjoituksellaan.

"Tämä on tosin kaunis ja ylevä palkinto, madame", sanoi d'Artagnan
ottaen valtakirjan ja kumartaen; "mutta tässä maailmassa on kaikki
epävakaista, ja mies, joka joutuisi teidän majesteettinne epäsuosioon,
menettäisi tämän paikan seuraavana päivänä."

"Mitä siis vielä tahdotte?" kysyi kuningatar punastuen, kun näki
tavanneensa viekkaudessa vertaisensa, joka kykeni lukemaan hänen
ajatuksiaan.

"Satatuhatta livreä köyhälle muskettisoturien kapteenille,
maksettavaksi sinä päivänä, jona hänen palveluksensa ei enää miellytä
teidän majesteettianne."

Anna epäröitsi.

"Ja pariisilaiset kun parlamentin päätöksen perusteella", lisäsi
d'Artagnan, "äsken tarjosivat kuusisataatuhatta livreä kardinaalista
elävänä tai kuolleena -- elävänä hirtettäväksi, kuolleena heitettäväksi
teloitettujen ruumistarhaan!"

"No", myöntyi kuningatar, "vaatimuksenne on siis kohtuullinen, koska
pyydätte hallitsijattareltanne vain kuudettaosaa parlamentin
palkinnosta."

Ja hän kirjoitti ehdollisen maksumääräyksen sadalletuhannelle livrelle.

"Edelleen?" tiedusti hän.

"Madame, ystäväni du Vallon on rikas eikä senvuoksi halua mitään
aineellista etua; mutta muistelen hänen ja herra Mazarinin kesken
olleen puhetta hänen moisionsa korottamisesta paroonikunnaksi.
Tietääkseni se on hänelle luvattukin."

"Nousukas!" äännähti Itävallan Anna. "Sille nauretaan."

"Vaikka vain", huomautti d'Artagnan, "mutta siitä olen varma, että ne,
jotka nauravat hänen nähtensä, eivät ilku toistamiseen."

"Olkoon menneeksi", taipui kuningatar ja vahvisti aateliskirjan.

"Nyt on jäljellä chevalier tai abbé d'Herblay, kumpaiseksi teidän
majesteettinne vain suvainnee häntä ajatella."

"Hän tietenkin pyrkii piispaksi?"

"Ei, madame, hänellä on paljoa helpommin toteutettava toivomus."

"Mikä se on?"

"Että kuningas suvaitsee olla kummina madame de Longuevillen pojalle."

Kuningatar hymyili.

"Herra de Longueville on kuninkaallista syntyperää, madame", huomautti
d'Artagnan.

"Niin", muistutti kuningatar, "mutta poika?"

"Poika, madame ... kaiketikin mitä äitinsä puoliso?"

"Ja ystävänne ei pyydä mitään muuta madame de Longuevillelle?"

"Ei, madame, sillä hän olettaa, että hänen majesteettinsa kuningas
armollisesti esiintyessään hänen lapsensa kummina ei äidin
kirkkoonotto-tilaisuudessa anna hänelle vähäisempää lahjaa kuin
viisisataatuhatta livreä, samalla luonnollisesti nimittäen isän jälleen
Normandian kuvernööriksi."

"Normandian maaherruuden luulen voivani luvata", vastasi kuningatar,
"mutta mitä noihin viiteensataantuhanteen livreen tulee, kardinaali
vakuuttelee minulle alinomaa, että valtiorahastossa ei ole varoja."

"Me etsimme yhdessä, madame, jos teidän majesteettinne sallii, ja
silloin kyllä löydämme."

"Sitten?"

"Sitten, madame?..."

"Jatkakaa."

"Kaikki on lueteltu."

"Eikö teitä kumppanuksia ole neljäskin?"

"On kyllä, madame, -- kreivi de la Fère."

"Mitä hän pyytää?"

"Hän ei pyydä mitään."

"Eikö mitään?"

"Ei."

"Maailmassa on siis ihminen, joka ei halua mitään silloin kun hänellä
on tarjolla?"

"On kreivi de la Fère, madame; mutta hän ei oikeastaan ole ihminen."

"Mikä hän siis on?"

"Tavallaan puolijumala."

"Eikö hänellä ole poika, sukulainen, holhotti, jota Comminges on
minulle kiittänyt uljaaksi nuoreksi mieheksi ja joka herra de
Châtillonin kanssa toi tänne Lensin luona vallatut liput?"

"Kyllä, hänellä on kuten teidän majesteettinne sanoi holhotti, --
Bragelonnen varakreivi."

"Jos tuolle nuorelle miehelle annettaisiin rykmentti, niin mitä sanoisi
hänen holhoojansa?"

"Kenties hän vastaanottaisi suosionosoituksen."

"Kenties!"

"Niin, jos teidän majesteettinne itse pyytäisi."

"Hän on tosiaan kummallinen mies, kuten sanoitte, monsieur. No niin,
ajattelemmepa asiaa ja kenties pyydämme. Oletteko nyt tyytyväinen,
monsieur?"

"Olen, teidän majesteettinne. Mutta yksi toimenpide on vielä
kuningattaren nimikirjoitusta vailla."

"Mikä niin?"

"Ja se on kaikkein tärkein."

"Suostumus rauhansopimukseen?"

"Niin."

"Sehän on turhaa, kun huomenna allekirjoitan itse sopimuskirjan."

"Luulen voivani vakuuttaa teidän majesteetillenne", sanoi d'Artagnan,
"että jos teidän majesteettinne ei tänään kirjallisesti vahvista
suostumustaan, siihen ei tule tilaisuutta myöhemmällä. Suvaitkaa siis,
minä pyydän, merkitä tämän lauselman alle, jonka näette olevan
kauttaaltaan herra Mazarinin käsialaa:

"'Suostun vahvistamaan pariisilaisten esittämän sopimuksen!'"

Anna oli ahdistettu umpikujaan, hän ei päässyt peräytymään, hän
kirjoitti. Mutta tuskin oli hän piirtänyt nimensä, kun korskeus
kuohahti valloilleen hänen sielussaan kuin myrsky, ja hän puhkesi
itkuun.

D'Artagnan hätkähti nähdessään nuo kyyneleet. Siihen aikaan
kuningattaret itkivät kuin tavalliset naiset.

Gascognelainen pudisti päätänsä. Kuninkaalliset kyyneleet tuntuivat
kirvelevän hänen sydäntään.

"Madame", sanoi hän polvistuen, "katsokaa onnetonta aatelismiestä
jalkainne juuressa; hän rukoilee teitä uskomaan, että hän tekisi mitä
hyvänsä teidän majesteettinne vähäisimmästäkin viittauksesta. Hän
luottaa itseensä, hän luottaa ystäviinsä, hän tahtoo luottaa myöskin
kuningattareensa, ja näyttääkseen, että hän ei pelkää mitään, -- että
hänellä ei ole mitään itsekästä tarkoitusta, tuo hän herra Mazarinin
teidän majesteettinne luo ilman ehtoja. Tuossa, madame, ovat teidän
majesteettinne pyhät nimikirjoitukset; jos katsotte sopivaksi luovuttaa
ne minulle takaisin, niin tehkää se. Mutta tästä hetkestä lähtien ne
eivät sido teitä mihinkään."

Ja yhä polvistuneena d'Artagnan ylpeydestä ja miehekkäästä
säikkymättömyydestä leimuavin katsein ojensi Itävallan Annalle takaisin
kaikki nuo paperit, joiden saamiseksi hän oli nähnyt niin paljon
vaivaa.

On hetkiä, -- sillä joskaan kaikki ei ole tässä maailmassa hyvää, ei
kaikki ole pahaakaan, -- on hetkiä, jolloin kuivettuneimmissakin ja
jäähtyneimmissä sydämissä itää järkyttävän mielenliikutuksen kyynelten
kostuttamana jalomielinen tunne, joskin itsekäs harkinta ja ylpeys
helposti tukahuttavat sen, ellei sitä heti käy toinen tunne
suojelemaan. Annalla oli nyt sellainen hetki. Kun d'Artagnan taipui
omaan liikutukseensa, joka oli sopusoinnussa kuningattaren mielialan
kanssa, oli hän täydentänyt työnsä erinomaisella valtiotaidolla; hän
saikin heti palkinnon taidokkuudestaan tai uhrautuvaisuudestaan, --
pantakoon hänen vaikuttimensa järjen tai sydämen ansioksi.

"Te olitte oikeassa, monsieur", virkkoi Anna, "minä olen tuntenut teitä
huonosti. Tässä allekirjoittamani paperit, jotka annan teille takaisin
vapaaehtoisesti; menkää nyt tuomaan kardinaali kiireimmiten luokseni."

"Madame", muistutti d'Artagnan, "kaksikymmentä vuotta takaperin --
sillä minulla on hyvä muisti -- minulla oli kunnia kaupungintalon
seinäverhon takaa suudella toista noista kauneista käsistä."

"Tässä toinenkin", vastasi kuningatar, "ja jotta vasen ei olisi
vähemmän antelias kuin oikea", -- hän veti sormestaan jokseenkin
samanlaisen timanttisormuksen kuin tuonnoisellakin kerralla, --
"ottakaa ja säilyttäkää tämä sormus muistona minulta."

"Madame", vakuutti d'Artagnan nousten, "minulla on enää vain yksi
toivomus, nimittäin että ensimmäiseksi palveluksekseni pyydätte
henkeni."

Ja ryhdikkäästi suoristautuneena hän poistui huoneesta.

-- En ole tuntenut noita miehiä oikein, -- pahoitteli Itävallan Anna
nähdessään d'Artagnanin lähtevän, -- ja nyt on myöhäistä käyttää heitä:
vuoden kuluttua kuningas on täysi-ikäinen!

Viittätoista tuntia myöhemmin d'Artagnan ja Portos toivat Mazarinin
kuningattaren luo ja vastaanottivat virallisesti palkkionsa, toinen
muskettisoturien kapteenin nimityskirjan ja toinen paroonidiploomin.

"No niin, oletteko tyytyväisiä?" kysyi Itävallan Anna.

D'Artagnan kumarsi. Portos pyöritteli diploomiansa hyppysissään
Mazarinia katsellen.

"Mitä vielä puuttuu?" tiedusti ministeri.

"Oli puhetta Pyhän Hengen ritarikunnan merkistä, joka piti antaa
ensimmäisessä nimitystilaisuudessa, monseigneur."

"Mutta sanoinhan", huomautti Mazarin, "että sitä ei voi myöntää ilman
määrättyjä kokeita, herra parooni."

"Ka, en minä itselleni sininauhaa pyydäkään, monseigneur", selitti
Portos.

"No, kelle sitten?" kysyi Mazarin.

"Ystävälleni kreivi de la Fèrelle."

"Kas, hänen laitansa on toisin", puuttui puheeseen kuningatar; "hän on
jo suorittanut kokeensa."

"Hän saa sen?"

"Se on myönnetty."

Samana päivänä allekirjoitettiin rauhansopimus pariisilaisten kanssa,
ja kaikkialle levitettiin tietoa, että kardinaali oli sulkeutunut
kolmeksi päiväksi kammioonsa, voidakseen valmistella sitä
mahdollisimman huolellisesti.

Seuraavia etuja voitti kukin sopimuksesta:

Prinssi de Conti sai Damvilliersin, ja koska hän oli nyt näyttänyt
kuntoa sotapäällikkönä, sallittiin hänen jäädä soturin uralle, joten
hänen ei tarvinnut sukeutua kardinaaliksi. Vieläpä kuiskittiin
avioliitosta Mazarinin sisarentyttären kanssa ja tämä puhe ei ollut
vastenmielistä prinssille, hän kun ei suurestikaan välittänyt, kenen
kanssa hänet naitettiin, kunhan vain sai vaimon.

Beaufortin herttua palasi hoviin niin hyvitettynä kuin hänen kärsimänsä
loukkaukset vaativatkin sovituksekseen ja niin suurin kunnianosoituksin
kuin hänen arvoasemaansa kuului. Hän sai täydellisen ja ehdottoman
armahduksen kaikille pakonsa auttajille, isältään Vendômen herttualta
periytyneen amiraaliarvon ja vahingonkorvauksen rakennuksistaan ja
linnoistaan, jotka Bretagnen parlamentti oli revittänyt.

Bouillonin herttua sai Sedanin ruhtinaskuntaa vastaavan alueen
kruununtiluksia, korvauksen niiltä kahdeksalta vuodelta, joiden aikana
ei ollut kantanut tuloja ruhtinaskunnastaan, ja koko suvulleen
periytyvän ruhtinaallisen arvonimen.

Longuevillen herttuasta tuli Pont-de-l'Archen kuvernööri; hänen
puolisolleen maksettiin viisisataatuhatta livreä yksityiseksi
omaisuudeksi, jotapaitsi herttua sai kunnian nähdä nuoren kuninkaan ja
Englannin nuoren Henriette-prinsessan esiintyvän sylikummeina poikansa
kastetoimituksessa.

Aramis pidätti itselleen sen määräysvallan, että Bazinin oli palveltava
tässä juhlatilaisuudessa ja että makeiset siihen oli tilattava
Planchetilta.

Elboeufin herttua sai suorituksen muutamista puolisonsa saatavista sekä
lisäksi satatuhatta livreä vanhimmalle pojalleen ja viisikolmattatuhatta
kullekin kolmelle nuoremmalle.

Ainoastaan koadjutori jäi osattomaksi; tosin luvattiin sopia paavin
kanssa hänen kardinaalihatustaan, mutta hän tiesi, minkä verran saattoi
luottaa tuollaisiin hommiin, kun lupaajina olivat kuningatar ja
Mazarin. Päin vastoin kuin prinssi de Conti oli hänen pysyttävä
miekkamiehenä syystä että hän ei päässyt kardinaaliksi.

Ja koko Pariisin iloitessa kuninkaan seuraavaksi päiväksi määrätystä
paluusta olikin Gondy yleisen raton keskellä yksinään niin huonolla
tuulella, että hän lähetti heti noutamaan kahta henkilöä, joita hänellä
oli tapana puhutella aina kun sattui sille päälle.

Nämä kaksi olivat kreivi de Rochefort ja Saint-Eustachen kerjäläinen.

He saapuivat säntilleen kuten tavallista, ja koadjutori vietti osan
yötä heidän kanssaan.




SEITSEMÄSSADATTA LUKU

Kuninkaitten on toisinaan vaikeampi palata pääkaupunkiinsa kuin poistua
sieltä


Sillaikaa kun d'Artagnan ja Portos veivät kardinaalin Saint-Germainiin,
palasivat Atos ja Aramis Pariisiin, erottuaan heistä Saint-Denisissä.

Kumpaisellakin oli vieraskäynti tehtävänä.

Matkapukunsa vaihdettuaan riensi Aramis kiireimmiten kaupungintalolle,
missä madame de Longueville asui. Rauhanteosta kuullessaan puhkesi
kaunis herttuatar heti äänekkäihin valituksiin. Sota oli tehnyt hänestä
kuningattaren, rauha suisti hänet vallasta; hän vakuutti, että hän ei
voinut ikinä suostua sopimukseen, vaan tahtoi ikuista sotaa.

Mutta kun Aramis esitti hänelle tämän rauhan oikeassa
valossaan, kaikkine etuineen, -- kun hän Pariisin epävarman ja
kiistanalaisen kuninkuuden vastapainoksi kuvasi, millaista oli
elellä Pont-de-l'Archen kuvernöörin rinnalla eli toisin sanoen koko
Normandian varakuningattarena, -- kun hän antoi kardinaalin lupaamien
viidensadantuhannen livren kilistä tyytymättömän korvissa ja loihti
hänen näkyviinsä sen kunnian, mitä kuningas aikoi hänelle osoittaa
pitelemällä hänen pienokaistaan kastetoimituksessa, silloin madame de
Longueville vastusteli enää vain tavan vuoksi, niinkuin kaunottaret
aina tahtovat pitää oman päänsä, ja puolustausi ainoastaan lopulta
antautuakseen.

Aramis oli uskovinaan hänen vastustuksensa todelliseksi eikä tahtonut
hänen omissa silmissään jäädä hänen taivuttelunsa ansiota vaille.

"Madame", hän haastoi, "te olette tahtonut kerrankin kunnolleen voittaa
veljenne, hänen korkeutensa prinssin, aikakautemme suurimman
sotapäällikön, ja mitä nerokkaat naiset tahtovat, se heille aina
onnistuu. Tekin olette saanut tahtonne täytäntöön, prinssi on hävinnyt,
koska hän ei voi enää käydä sotaa. Taivutelkaa nyt hänet meidän
puolellemme. Eroittakaa hänet hiljalleen kuningattaresta, jota hän ei
rakasta, ja herra Mazarinista, jota hän halveksii. Frondeliike on
huvinäytelmä, josta me olemme esittäneet vasta ensimmäisen näytöksen.
Odottakaamme, kunnes saamme nähdä Mazarinin loppukohtauksessa -- kunnes
eteemme tulee se päivä, jolloin hänen korkeutensa prinssi on teidän
ansiostanne kääntynyt hovia vastaan."

Madame de Longueville tuli suostutelluksi. Frondelainen herttuatar oli
niin lujasti vakuutettu kauniiden silmiensä voimasta, että hän ei
epäillyt niiden vaikutusta Condén prinssiinkään, ja sen ajan
juorupuheet kertovat, että hän ei siinä kohden luullutkaan liikoja
tehostaan.

Erottuaan Aramiista Place Royalilla oli Atos lähtenyt madame de
Chevreusen luo. Tämäkin oli suostuteltava frondetar, mutta vaikeampi
saada vakuutetuksi kuin hänen nuori kilpailijattarensa, kun hänen
hyväkseen ei ollut sovittu mitään ehtoja. Herra de Chevreusea ei ollut
nimitetty minkään maakunnan kuvernööriksi, ja jos kuningatar olisi
suostunut hänen huonekuntaansa kummiäidiksi, olisi se kunnia voinut
kohdata ainoastaan lapsenlasta.

Jo ensimmäisestä rauhantekoa koskevasta sanasta rypistikin madame de
Chevreuse silmäkulmiaan, ja vaikka Atos koetti mitä valaisevimmin
osoittaa hänelle, että pitkällisempi sota oli mahdoton, puolsi hän yhä
vihollisuuksien jatkamista.

"Kaunis ystävättäreni", lausui Atos, "sallikaa minun sanoa teille, että
kaikki ovat jo kyllästyneet sotaan, -- kaikki haluavat rauhaa, teitä ja
kenties koadjutoria lukuunottamatta. Te toimitatte itsenne
karkoitetuksi maanpakoon kuten edellisen kuninkaan aikana. Uskokaa
minua, meiltä on jo jäänyt taaksemme onnistuvan vehkeilyn ikäkausi, ja
teidän kauniiden silmienne ei sovi himmentyä itkuun Pariisin kaipuussa,
pääkaupunkimme, missä on aina kaksi kuningatarta niin kauan kuin te
pysytte täällä."

"Oh", huudahti herttuatar, "jollen voi yksinäni käydä sotaa, niin voin
kuitenkin kostaa tuolle kiittämättömälle kuningattarelle ja
kunnianhimoiselle suosikille, ja ... niin totta kuin olen herttuatar,
minä kostan!"

"Madame", vetosi Atos, "minä rukoilen, älkää tuottako vastuksia herra
de Bragelonnen tulevaisuudelle; hän on nyt hyvällä tolalla, hänen
korkeutensa prinssi tahtoo hänen parastaan, hän on nuori, antakaamme
nuoren kuninkaan tarttua valtikkaan. Voi, suokaa anteeksi heikkouteni,
madame, -- on hetkiä, jolloin ihminen virkoaa uuteen eloon ja nuortuu
lapsissaan!"

Herttuatar hymyili puolittain hellästi, puolittain ivallisesti.

"Kreivi", hän sanoi, "minä pelkään, että teidät on voitettu
hovipuolueen mieheksi. Eikö teillä ole jotakin sininauhaa taskussanne?"

"Kyllä, madame", myönsi Atos, "minulla on Sukkanauhan ritarikunnan
merkki, jonka sain Kaarlo-kuninkaalta muutamia päiviä ennen hänen
kuolemaansa."

Kreivi puhui totta; hän ei ollut kuullut Portoksen tekemästä pyynnöstä
eikä tiennyt muusta kunniamerkistä.

"Niin, tässä täytyy siis alistua tulemaan vanhaksi naiseksi!" virkahti
herttuatar haaveksien.

Atos tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä. Hän huokasi katsellen
kreiviä.

"Kreivi", hän sanoi, "Bragelonne lienee viehättävä asuinpaikka. Teillä
on hyvä aisti; kartanossanne on varmaankin vettä, metsiä, puutarhoja?"

Hän huokasi jälleen ja nojasi viehättävää päätänsä keimailevasti
taivutettuun käteen, joka oli yhä säilyttänyt siroutensa ja
valkoisuutensa.

"Madame", vastasi kreivi, "mitä sanoittekaan äsken? En ole koskaan
nähnyt teitä nuorempana, en koskaan kauniimpana."

Herttuatar pudisti päätänsä.

"Jääkö herra de Bragelonne Pariisiin?" hän kysyi.

"Miten pitäisi hänen mielestänne menetellä?"

"Uskokaa hänet minun huostaani", esitti herttuatar.

"Se ei käy laatuun, madame; jos olette unohtanut Oidipoksen tarun, niin
minä muistan sen."

"Te olette tosiaan kovin kohtelias, kreivi, ja mielelläni viettäisin
kuukauden Bragelonnessa."

"Ettekö pelkää toimittavanne minulle liiaksi kadehtijoita, herttuatar?"
vastasi Atos hilpeästi.

"En, minä lähden tuntemattomana, kreivi, Marie Michonin nimeä
käyttäen."

"Olette ihailtava, madame!"

"Mutta älkää antako Raoulin oleskella luonanne."

"Miksen?"

"Syystä että hän on rakastunut."

"Hän, -- lapsi!"

"Lasta hän rakastaakin."

Atos joutui mietteisiin.

"Te olette oikeassa, herttuatar; tuo omituinen kiintymys
seitsenvuotiaaseen tyttöseen voisi myöhemmällä tehdä hänet
onnettomaksi. Flandriassa tulee taisteluita, hän menköön sinne."

"Palattuaan lähettäkää hänet minun luokseni; minä terästän hänet
rakkautta vastaan."

"Voi, madame", vastasi Atos, "nykyään on rakkauden laita kuten
sodankin: haarniska on käynyt hyödyttömäksi."

Samassa saapui Raoul ilmoittamaan kreiville ja herttuattarelle
kuulleensa ystävältään kreivi de Guichelta, että kuninkaan,
kuningattaren ja ministerin juhlallinen saapuminen Pariisiin oli
määrätty seuraavaksi päiväksi.

Aamun valjetessa valmistausikin hovi lähtemään Saint-Germainista.

Edellisenä iltana oli kuningatar kutsunut luokseen d'Artagnanin.

"Monsieur", oli hän sanonut tälle, "minulle vakuutetaan, että Pariisi
ei ole vielä rauhoittunut. Pelkään kuninkaan tähden; ratsastakaa te
oikeanpuolisen vaununoven ääressä."

"Teidän majesteettinne olkoon huoletta", takasi d'Artagnan; "minä
vastaan kuninkaasta."

Hänen tullessaan Itävallan Annan luota saapui Bernouin ilmoittamaan
d'Artagnanille, että kardinaali odotti häntä tärkeällä asialla.

Hän lähti suoraa päätä kardinaalin puheille.

"Monsieur", huomautti Mazarin, "puhutaan Pariisissa metelöitävän. Minä
istun kuninkaan vasemmalla puolella, ja kun vaara uhkaa etusijassa
minua, niin pysytelkää te vasemmanpuolisen vaununoven vieressä."

"Teidän ylhäisyytenne saa olla ihan huoletta", vakuutti d'Artagnan; "ei
kajota ainoaankaan hiuskarvaanne."

"Hitto!" murisi hän eteishuoneeseen tultuaan; "miten selviänkään tästä?
En voi yhtaikaa ratsastaa vaunujen molemmilla sivuilla. Ah, jo
tiedänkin, -- minä suojelen kuningasta ja Portos kardinaalia."

Tämä järjestely miellytti kaikkia, harvinaista kyllä. Kuningatar luotti
d'Artagnanin miehuuteen, jonka hän tunsi, ja kardinaali Portoksen
voimiin, joita hän oli saanut kokea.

Kulkue läksi liikkeelle Pariisia kohti ennakolta sovitussa
järjestyksessä. Guitaut ja Comminges ratsastivat ensimmäisinä
kaartilaisten etunenässä; sitten tulivat kuninkaalliset vaunut,
d'Artagnan toisen ja Portos toisen vaununoven kaitsijana, ja
jälkijoukkona olivat muskettisoturit, joiden kapteeniksi d'Artagnan oli
edellisenä päivänä tullut, oltuaan heidän luutnanttinaan jo
kaksikymmentä vuotta.

Tulliportilla tervehdittiin vaunuja voimakkailla huudoilla: "Eläköön
kuningas!" ja: "Eläköön kuningatar!" Joitakuita kirkaisuja: "Eläköön
Mazarin!" sekaantui mukaan, mutta niitä tuskin kuulikaan.

Lähdettiin Notre-Damen tuomiokirkkoon päin, missä piti veisata _Te
Deum_.

Pariisin koko väestö tunkeili kaduilla. Sveitsiläisiä oli asetettu
kujaksi pitkin matkaa, mutta kun taival oli pitkä, täytyi heidän seistä
yksitellen kuuden tai kahdeksan askeleen päässä toisistaan.
Suojelusvartio oli senvuoksi aivan riittämätön, ja väentulvan tuon
tuostakin murtama ketju oli jälleen järjestettävissä vain kovin
työläästi.

Tuollaiset murtautumiset olivat laatuaan hyväntahtoisia, sillä niiden
vaikuttimena oli ainoastaan pariisilaisten uteliaisuus nähdä jälleen
kuninkaansa ja kuningattarensa, joista he olivat olleet erillään jo
vuoden ajan. Mutta kansan siten liikehtiessä Itävallan Anna aina katsoi
levottomasti d'Artagnaniin, joka tyynnytti häntä hymyilyllään.

Mazarin oli antanut jakaa tuhannen louisdoria saadakseen
huudelluksi: "Eläköön Mazarin!" Kuulemiansa huutoja hän ei arvioinut
kahteenkymmeneenkään pistoliin ja silmäili niinikään rauhattomasti
Portokseen; mutta jättimäinen henkivartija vastasi hänen katseeseensa
niin soinnukkaalla bassoäänellä: "Olkaa huoletta, monseigneur", että
Mazarin tosiaan tyyntyi yhä enemmän.

Palais-Royalin edustalle tultaessa oli väkijoukko vielä runsaampi; sitä
oli kertynyt tälle paikalle kaikilta lähikaduilta, ja koko
väenpaljouden nähtiin tulvavyöryn tavoin kuohahtavan vaunuja vastaan
Saint-Honoré-katua myöten.

Aukiolle saavuttaessa kajahti huikeita huutoja: "Eläköön heidän
majesteettinsa!" Mazarin kumartui ulos vaununovesta. Pari kolme huutoa:
"Eläköön kardinaali!" tervehti häntä, mutta ne tukahdutettiin heti
armottomasti vihellyksiin ja pilkkarähinään. Mazarin kalpeni ja
heittäysi kiireesti takakenoon vaunuihin.

"Niitä hylkyjä!" jupisi Portos.

D'Artagnan ei virkannut mitään, mutta hän sipaisi viiksiään erikoisella
liikkeellä, joka ilmaisi, että hänen gascognelainen sisunsa alkoi
kuohua.

Itävallan Anna kumartui supattamaan nuoren kuninkaan korvaan:

"Tee ystävällinen ele, poikani, ja lausu muutamia sanoja herra
d'Artagnanille."

Nuori kuningas kumartui ulos vaununovesta.

"En ole vielä toivottanut teille hyvää huomenta, herra d'Artagnan",
sanoi hän, "ja kuitenkin tunsin teidät heti. Te seisoitte vuoteeni
uutimien takana sinä yönä kun pariisilaiset tahtoivat nähdä minut
nukkumassa."

"Ja jos kuningas sallii", vastasi d'Artagnan, "olen hänen luonaan aina
kun uhkaa joku vaara."

"Monsieur"; virkahti Mazarin Portokselle, "mitä te tekisitte, jos koko
väkijoukko ryntäisi päällemme?"

"Tappaisin heitä kiireen kautta, monseigneur", vastasi Portos.

"Hm", huomautti Mazarin, "niin urhoollinen ja väkevä kuin olettekin,
ette kuitenkaan voisi surmata kaikkia."

"Se on totta", myönsi Portos kohoutuen jalustimissa, voidakseen
paremmin nähdä mittaamattoman väkimeren yli, "se on totta, niitä on
tavaton liuta."

-- Luulen sentään, että pitäisin paremmin tuosta toisesta, -- päätteli
Mazarin.

Ja hän vetäytyi vaunujen perimmäiseen soppeen.

Kuningattarella ja hänen ministerillään oli tosiaan syytä olla jonkun
verran levottomia, ainakin jälkimmäisellä. Väkijoukko alkoi
meluta, vaikka se ulkonaisesti säilytti kunnioituksensa ja
myötätuntoisuutensakin kuningasta ja hallitsijatarta kohtaan. Kuului
sitä kumeata kohua, joka meren ulapalla ennustaa myrskyä ja
väkijoukossa mellakkaa.

D'Artagnan kääntyi muskettisotureihin ja antoi silmäniskulla tälle
urhealle valiojoukolle selvästi ymmärrettävän merkin, jota yleisö ei
voinut havaita.

Ratsujen rivit sulkeutuivat, ja miesten parvessa näkyi liikehtimistä.

Barrière-des-Sergentsin luona oli pysähdyttävä; saattueen etunenässä
ratsastanut Comminges peräytyi kuningattaren vaunujen luo. Kuningatar
kysyi d'Artagnanin neuvoa katseellaan; d'Artagnan vastasi hänelle
samalla kielellä.

"Ratsastakaa eteenpäin", käski kuningatar.

Comminges asettui jälleen paikalleen. Tehtiin ponnistus, ja elävä sulku
murrettiin väkivaltaisesti.

Yleisöstä kuului napinaa, joka tällä kertaa kohdistui sekä kuningasta
että ministeriä vastaan.

"Eteenpäin!" huusi d'Artagnan kaikuvalla äänellä.

"Eteenpäin!" toisti Portos.

Mutta ikäänkuin olisi väenpaljous vain odottanut tätä käskyä
heittäytyäkseen valtoimeksi, puhkesivat nyt kaikki sen vihamieliset
tunteet ilmoille. Huutoja: "Alas Mazarin! Kuolema kardinaalille!"
kaikui joka taholta.




KADEKSASSADATTA LUKU

Kahden rauhattoman loppu


Grenelle-Saint-Honoré-kadulta ja Rue du Coqilta ryntäsi esiin
kaksoisvirta, joka mursi sveitsiläisen kaartin heikon ketjun ja
aaltoili d'Artagnanin ja Portoksen hevosten jalkoihin asti.

Tämä uusi murtautuminen oli vaarallisempi kuin edelliset, sillä
hyökkääjät olivat aseellisia miehiä, ja paremminkin aseistettuja kuin
rahvas tuollaisissa tilanteissa yleensä on. Viime liike ei voinut olla
satunnaista tyytymättömyyden kasautumista samaan kohtaan, vaan
vihamielisen johtelun järjestämää hyökkäystä.

Kumpaisellakin joukolla oli päällikkö, joista toinen ei nähtävästi
kuulunut tavalliseen kansanjoukkoon, vaan kerjäläisten kunnianarvoisaan
ammattikuntaan, ja toinen oli helposti tunnettavissa aatelismieheksi,
vaikka hän yrittikin jäljitellä alemman kansan käytöstapaa.

Molemmat toimivat ilmeisesti saman suunnitelman mukaan.

Tuli kiivas yhteentörmäys, joka tuntui kuninkaallisissa vaunuissa asti;
sitten kohosi ilmoille tuhansia huutoja yhtämittaisena pauhuna, jossa
eroitti pari kolme musketinlaukausta.

"Tänne, muskettisoturit!" huusi d'Artagnan.

Suojelusvartio jakautui kahdeksi osastoksi; toinen vaunujen oikealle,
toinen vasemmalle puolelle, kokoontuen d'Artagnanin ja Portoksen
ympärille.

Sitten alkoi käsirysy, -- sitä kamalampi, kun sillä ei ollut mitään
tarkoitusperää, sitä surkeampi, kun ei tiedetty, minkä tai kenen
puolesta oteltiin.

Tuon väkijoukon rynnäkkö oli hirvittävä kuten kaikkikin kansanmetelit;
harvalukuiset muskettisoturit, joiden rivit oli murrettu, eivät voineet
käännellä hevosiaan ja alkoivat juuttua ahdinkoon tikahtamattomiksi.

D'Artagnan tahtoi laskea alas vaunujen nahkasuojustimet, mutta nuori
kuningas ojensi käsivartensa ja sanoi:

"Ei, herra d'Artagnan, tahdon nähdä."

"Teidän majesteettinne tahtoo nähdä?" vastasi d'Artagnan; "no, katsokaa
siis!"

Ja kääntyen niin vimmaisesti kuin peloittavina hetkinään ainakin
d'Artagnan karautti metelin johtajan kimppuun, joka pistooli toisessa
kädessä ja iso säilä toisessa yritti raivata tietänsä vaununovelle,
taistellen kahta muskettisoturia vastaan.

"Pois tieltä, _mordioux_!" karjaisi d'Artagnan; "tilaa!"

Pistoolia ja isoa säilää pitelevä mies kohotti päätänsä sen äänen
kuullessaan, mutta se oli jo myöhäistä: d'Artagnanin survaisu oli
osunut, miekka oli lävistänyt hänen rintansa.

"Ah, tuhannen pentelettä!" kirkaisi d'Artagnan, yrittäessään liian
myöhään pidättää pistoaan; "mitä lempoa teidän pitikään tehdä täällä,
kreivi?"

"Tulin täydentämään kohtaloani", vastasi Rochefort painuen toisen
polvensa varaan. "Olen toipunut kolmesta miekanpistostanne, mutta
neljäs teki lopun."

"Kreivi", virkkoi d'Artagnan hiukan liikuttuneena, "survaistessani en
tuntenut teitä. Jos kuolette, niin en soisi kuolevanne vihoissanne
minulle."

Rochefort ojensi d'Artagnanille kätensä, johon tämä tarttui. Kreivi
tahtoi lausua jotakin, mutta verensyöksy tukahdutti hänen puheensa; hän
suoristausi kouristuneesti ja heitti henkensä.

"Takaisin, heittiöt!" kiljaisi d'Artagnan. "Päällikkönne on kuollut, ja
teillä ei enää ole mitään tekemistä täällä."

Tuntui tosiaan siltä kuin olisi kreivi de Rochefort ollut
hyökkäysliikkeen sieluna tällä puolen kuninkaan vaunuja, sillä koko se
parvi, joka oli seurannut häntä ja noudattanut hänen käskyjään,
hajautui pakosalle nähdessään hänen kaatuvan. D'Artagnan teki
kahdenkymmenen muskettisoturin etunenässä hyökkäyksen Rue
de Coqille, ja tämä osa metelöitsijöitä katosi kuin savuna
Saint-Germain-l'Auxerrois-torille ja laitureille päin.

D'Artagnan palasi katsomaan, tarvitsisiko Portos apua; mutta Portos oli
omalla tahollaan toiminut yhtä rivakasti kuin kumppaninsakin. Vaunujen
vasen puoli oli lakaistu puhtaaksi kuten oikeakin, ja parhaillaan
vedettiin jälleen ylös suojustimet, jotka Mazarin oli varokeinoksi
laskenut alas vähemmän sotaisena kuin kuningas.

Portos näytti kovin synkältä.

"Mikä helkkarin pilvi onkaan kasvoillasi, Portos? Tuonko näköinen sopii
olla voittajan!"

"Entä sinä itse?" vastasi Portos; "näytät järkkyneeltä!"

"Syystä kyllä, _mordioux_! Tulin surmanneeksi vanhan ystävän."

"Niinkö!" virkahti Portos. "Kenet?"

"Kreivi de Rochefort-paran."

"No, samaten sattui minullekin: sohaisin miestä, jonka kasvoja en
varmaankaan nähnyt ensi kertaa. Valitettavasti satutin päähän, niin
että kasvot heti peittyivät vereen."

"Eikö hän virkkanut mitään kaatuessaan?"

"Kyllä, hän sanoi: Uh!"

"Jo käsitän", huomautti d'Artagnan, joka ei voinut olla naurahtamatta,
"että jos hän ei virkkanut sen enempää, et siitä saanut suurtakaan
valaistusta."

"No, monsieur?" kysyi kuningatar.

"Madame", selitti d'Artagnan, "tie on nyt aivan vapaa, ja teidän
majesteettinne voi jälleen edetä."

Koko kulkue päätyikin sen enemmittä seikkailuitta Notre-Damen
tuomiokirkolle, jonka pääovella koko papisto koadjutorin johtamana
odotti kuningasta, kuningatarta ja ministeriä, jotta näiden onnellisen
paluun johdosta veisattaisiin kiitosvirsi.

Jumalanpalveluksen loppupuolella ilmestyi kirkkoon säikähtynyt poika,
riensi sakastiin, pukeutui hätäisesti kuoripojaksi ja pääsi
kunnianarvoisan asunsa perusteella tunkeutumaan temppeliin ahtautuneen
yleisön läpi Bazinin luo, joka sinisessä kauhtanassaan ja hopeahelainen
sauva kädessään seisoi juhlallisena vastapäätä kirkonvartijaa
kuorikäytävän päässä.

Bazin tunsi nykäisyn hihassaan. Hän käänsi maata kohti silmänsä, jotka
oli hartaasti kohottanut taivaaseen päin, ja tunsi Friquetin.

"No, jolppi, mikä on hätänä, kun uskallat häiritä minua
virkatoimissani?" kysyi pedelli.

"Herra Bazin", vastasi Friquet, "tiedättehän Maillardin, joka on
jaellut Saint-Eustachen vihkivettä..."

"Kyllä, mitä sitten?"

"Häntä iskettiin katukahakassa miekalla päähän; tuo jättiläinen, joka
seisoo tuolla kultaompeleisena, se häntä löi."

"Vai niin", sanoi Bazin; "siinä tapauksessa hänen tilansa on varmaankin
hyvin huono."

"Niin huono, että hän kuolee, mutta sitä ennen hän tahtoisi ripittää
itsensä herra koadjutorille, jolla sanotaan olevan valta päästää
suurista synneistä."

"Ja hän kuvittelee, että herra koadjutori vaivautuisi hänen takiaan?"

"Niin kyllä, koska herra koadjutori kuuluu luvanneen hänelle."

"Kuka sinulle on sen sanonut?"

"Maillard itse."

"Olet siis nähnyt hänet?"

"Tottahan toki, kun olin saapuvilla hänen kaatuessaan."

"Mitä sinä siellä teit?"

"Ka, kiljuin: 'Alas Mazarin! Kuolema kardinaalille! Hirteen
italialainen!' Ettekö käskenyt minun sillä tavoin huutaa?"

"Vaiti siinä, pikku lurjus!" sähähti Bazin silmäillen levottomasti
ympärilleen.

"Maillard-parka sanoi minulle: 'Mene hakemaan herra koadjutoria,
Friquet, ja jos tuot hänet luokseni, saat periä minut.' Ajatelkaas'
isä Bazin, -- minä saan periä herra Maillardin, Saint-Eustachen
vihkiveden jakelijan! Hei, eipä ole minun enää tarvis tehdä muuta kuin
laskea käsivarteni ristiin! Mutta eipä väliä, tahtoisin kuitenkin tehdä
hänelle sen palveluksen. Mitä sanotte?"

"Menen ilmoittamaan herra koadjutorille", vastasi Bazin.

Kunnioittavasti ja verkalleen lähestyi hän kirkkoruhtinasta, kuiskasi
hänelle muutamia sanoja, joihin tämä vastasi nyökkäyksellä, ja palasi
sitten yhtä hiljaa kuin oli mennytkin.

"Ilmoita kuolevalle, että hänen pitää olla kärsivällinen; monseigneur
tulee hänen luokseen tunnin kuluessa."

"Hyvä", vastasi Friquet, "nyt pääsen varoihini!"

"Kuules vielä", kysyi Bazin, "minne hän on antanut kantaa itsensä?"

"Saint-Jacques-la-Boucherien torniin."

Lähetystoimensa menestyksestä hyvillään Friquet lähti ulos
kirkosta, riisumatta kuoripukuaan, jonka avulla hän sai helpommin
raivatuksi tiensä. Kadulle tultuaan hän porhalsi juoksemaan
Saint-Jacques-la-Boucherien tornia kohti.

Kiitospalveluksen päätyttyä koadjutori lupauksensa mukaan ja papillista
asuansakaan vaihtamatta suuntasi vuorostaan askeleensa vanhaan torniin
päin, jonka hän niin hyvin tunsi.

Hän ehti perille ajoissa. Hetki hetkeltä voipuneenakin oli haavoittunut
vielä hengissä.

Koadjutorille avattiin sen kammion ovi, jossa kerjäläinen virui
henkitoreissaan.

Seuraavassa tuokiossa lähti sieltä Friquet, pidellen isoa nahkamassia.
Heti ulos päästyään hän avasi sen, ja hänen suureksi hämmästyksekseen
se oli täytetty kultarahoilla.

Kerjäläinen oli pitänyt sanansa ja tehnyt hänet perillisekseen.

"Voi, muori Nanette!" huudahti Friquet tukahtuneesti; "voi, muori
Nanette!"

Hän ei kyennyt hiiskumaan enempää, mutta vaikka ääni petti, kykeni hän
kuitenkin toimimaan. Kuin mieletön kapaisi hän vauhtiin, ja niinkuin
Maratonin kentältä juossut kreikkalainen kaatui laakeriseppele
kädessään Ateenan turulle, samaten Friquet suistui nurin saapuessaan
parlamenttineuvos Brousselin asunnon ovelle. Täysinäisestä massista
kierähti silloin päällimmäisiä louisdoreja lattialle.

Muori Nanette poimi ensin näppiinsä kultarahat ja auttoi sitten ylös
Friquetin.

Kuninkaallinen kulkue palasi sillävälin Palais-Royaliin.

"Tuo d'Artagnan on hyvin urhoollinen mies, äitini", sanoi nuori
kuningas.

"Niin on, poikani, ja hän on tehnyt suuria palveluksia isällesi.
Säilytä hänet senvuoksi puolellasi vastaisen varalle."

"Herra kapteeni", virkkoi nuori kuningas d'Artagnanille, astuessaan
alas vaunuista, "kuningatar on antanut toimekseni käskeä teidät ja
ystävänne, parooni du Vallonin, päivällisillemme tänään."

Tämä oli suuri kunnia d'Artagnanille ja Portokselle; jälkimmäinen
joutuikin ihan hurmioon. Mutta koko juhla-aterian aikana näytti arvoisa
ylimys kuitenkin kovin miettiväiseltä.

"Mikä vaivaakaan paroonia?" virkkoi hänelle d'Artagnan laskeutuessaan
alas Palais-Royalin portaita; "näytit tavattoman huolestuneelta
päivällisillä."

"Yritin muistutella mieleeni", vastasi Portos, "missä olin nähnyt tuon
kerjäläisen, jonka varmaankin surmasin."

"Ja sinä et saanut hänestä tolkkua?"

"En."

"No, muistuttele, veikkonen, muistuttele, ja kun pääset selville,
ilmoitat minullekin, niinhän?"

"Totta hitossa!" vakuutti Portos.




Loppusanat


Asuntoonsa tullessaan ystävykset tapasivat kirjeen Atokselta, joka
pyysi saada puhutella heitä "Kaarlo Suuren ravintolassa" seuraavan
päivän aamuna.

He menivät varhain levolle, mutta kumpainenkaan ei saanut nukutuksi.
Ihminen ei pääse toivomustensa perille menettämättä sen saavutuksen
johdosta ainakin ensimmäisen yön unta.

Seuraavana päivänä he määrähetkellä lähtivät Atoksen luo. He tapasivat
kreivin ja Aramiin matkapukuisina.

"Kas", virkkoi Portos, "lähdemmekin siis kaikki taipaleelle? Minäkin
olen tehnyt valmistukseni täksi aamuksi."

"Voi, hyvä Jumala, niin!" vastasi Aramis. "Täällä Pariisissa ei ole
enää mitään tekemistä frondeliikkeen loputtua. Madame de Longueville on
kutsunut minut viettämään joitakuita päiviä Normandiassa ja antanut
toimekseni laittaa kuntoon hänen asuntonsa Rouenissa, kunnes hänen
poikansa kastetaan. Suoritan sen tehtävän, ja jollei sitten kuulu
mitään uutta, palaan hautautumaan luostariini Noisyle-Seciin."

"Ja minä palaan Bragelonneen", huomautti Atos. "Sinä tiedät, hyvä
d'Artagnan, että minä olen nykyään pelkästään toimeentuleva
tilanomistaja. Raoulilla ei ole mitään muuta omaisuutta kuin minun,
poika-paralla, ja minun täytyy valvoa sen hoitoa, koska se on
jonkunlainen uskotunmiehen velvollisuus."

"Ja Raoul -- mitä hänestä teet?"

"Hänet uskon sinun hoivaasi, veikkonen. Flandriassa käydään sotimaan,
ja sinä viet hänet sinne; pelkään, että pitempi oleskelu Bloisin
lähistöllä voisi koitua vaaralliseksi hänen nuorelle sydämelleen. Ota
hänet mukaasi ja kasvata hänestä urhea ja uskollinen mies kuten itsekin
olet."

"Jollen enää saa pitää sinua kumppaninani, Atos", vastasi d'Artagnan,
"niin saan siis kuitenkin seurustella tuon herttaisen vaaleakutrisen
kanssa; ja vaikka hän onkin vain lapsi, kuvastuu hänessä täydellisesti
sinun sielusi, parahin veikkonen, joten minusta tuntuu aina, että sinä
olet lähelläni saattamassa ja tukemassa minua."

Kaikki neljä ystävystä syleilivät toisiaan kyynelsilmin.

Sitten he erosivat tietämättä, tapaisivatko enää koskaan toisiansa.

D'Artagnan palasi Portoksen kanssa Tiquetonne-kadulle; jälkimmäinen oli
yhä mietteissään ja yritti muistutella, kuka se mies oli, jonka hän oli
surmannut. Heidän saapuessaan la Chevrette-hotellin edustalle oli
paroonin ratsu lähtökunnossa, ja Mousqueton istui jo satulassa.

"Kuulehan, d'Artagnan", esitti Portos, "pane pois miekka ja tule minun
kanssani Pierrefondsin, Bracieuxin tai Vallonin linnaan; siellä
vanhenemme yhdessä, tarinoiden tovereistamme."

"Ei, kiitos!" kieltäysi d'Artagnan. "Hitto, kohdakkoin alkaa sotaretki
ja minä tahdon olla mukana! Toivon voittavani siitä jotakin."

"Miksi siis toivot yleneväsi?"

"Ranskan marskiksi, hiisi vieköön!"

"Kah, kah!" äännähti Portos katsellen d'Artagnania, jonka mahtailuun
hän ei ollut koskaan saanut oikein totutuksi.

"Tule mukaan, Portos", ehdotti d'Artagnan, "niin teen sinusta
herttuan."

"Ei", epäsi Portos, "Mouston ei enää välitä sodista. Minulle on
sitäpaitsi järjestetty suurenmoinen tervehdysjuhla, joka saa kaikki
naapurini pakahtumaan kateudesta."

"Ei sitten auta", virkkoi d'Artagnan, joka tunsi uuden paroonin
turhamaisuuden. "Näkemiin siis, veikkonen!"

"Näkemiin, kapteeni!" vastasi Portos. "Sinä tiedät olevasi aina
tervetullut paroonikuntaani, kun tahdot pistäytyä katsomaan minua."

"Kyllä tulenkin sotaretkeltä palatessani", lupasi d'Artagnan.

Ystävykset puristivat toistensa kättä jäähyväisiksi. D'Artagnan jäi
ovelle seisomaan, seuraten kaihomielisin katsein Portosta tämän
etääntyessä.

Mutta kahdenkymmenen askeleen päässä Portos pysähtyi äkkiä, löi
otsaansa ja pyörsi takaisin.

"Nyt muistan", hän sanoi.

"Mitä?" kysyi d'Artagnan.

"Kuka se kerjäläinen oli, jonka tapoin."

"Kas, niinkö? Kuka hän siis oli?"

"Se vietävän Bonacieux."

Ja peräti hyvillään siitä, että mikään ei enää painanut hänen mieltään,
Portos läksi jälleen Mousquetonin luo ja katosi tämän kanssa
kadunkulmasta.

D'Artagnan pysyi tovin liikkumattomana ja mietteissään. Sitten hän
kääntyi ja näki sievän Madeleinen, joka seisoi kynnyksellä d'Artagnanin
uudesta arvoasemasta huolissaan.

"Madeleine", sanoi gascognelainen, "anna minulle nyt alakerran huoneet;
muskettikapteenina täytyy minun edustaa arvoani. Mutta pidä yhä
varallani se viidennen huonekerran kamari; ei tiedä, mitä voi sattua."




VIITESELITYKSET:


[1] D'Artagnanin käynnistä Richelieun luona -- kts. johdantoa.

[2] Tiedetään että Mazarin, joka ei ollut vastaanottanut avioliitolle
esteellisiä papillisia säätyarvoja, oli vihitty Itävallan Annan kanssa.
(Katso Laporten ja pfalzilaisprinsessan muistelmia). -- _Tekijä_.

[3] Rouva de Mottevillen muistelmat. -- _Tekijä_.

[4] _Livre_ vastaa markkaa, _pistole_ kymmentä. -- _Suom_.

[5] Tavallisten rikollisten teloituspaikka. -- _Suom_.

[6] Richelieun sepittämä viisinäytöksinen murhenäytelmä. -- _Suom_.

[7] Ranskaksi _fronde_.

[8] Geusit (_les gueux_, kerjäläiset) olivat kansanpuolueena
Alankomaiden kärsiessä Espanjan herruuden sortoa. -- _Suom_.

[9] _Monsieur_ merkitsee puhuttelusanana: "hyvä herra", mutta
arvonimenä se on kuninkaan lähimmällä veljellä, -- tässä romaanissa
sedällä, Orleansin herttualla. -- _Suom_.

[10] Kanelilla, sokerilla ja mausteilla höystettyä viiniä.

[11] _Lieue_ vastaa alkuaan vajaata puolta penikulmaa. -- _Suom_.

[12] _Mousqueton_ on suomeksi musketti. -- _Suom_.

[13] _Mademoiselle_ on neiti, _madame_ rouva. _Suom_.

[14] Kuvanveistäjä, jonka luoma ihannenainen sai elon. -- _Suom_.

[15] Kardinaalin asuun kuuluu punainen kauhtana. -- _Suom_.

[16] "Hätäpäärynä" oli verraton suukapula; se oli mainitun hedelmän
muotoinen, työnnettiin suuhun ja laajennettiin joustimensa avulla
siten, että leukapielet tulivat mahdollisimman ammolle. -- _Tekijä_.

[17] Hotelli merkitsi entiseen aikaan yksityistä, tavallista komeampaa
asuinrakennusta. -- _Suom_.

[18] Isä Vincent oli kuningattaren rippi-isä.

[19] Sitten Scarronin puoliso ja leskeksi jäätyään kuninkaan puoliso
(madame de Maintenon). -- _Suom_.

[20] _La Cour des Miracles_, Pariisin kerjäläisten kokouspaikan nimi.
_Suom_.

[21] Alas Mazarin!

[22] Muistakaa!

[23] Englannin kuningas Edward IV tuomitsi v. 1478 kuolemaan veljensä
Georgen Clarencen herttuan: saaden itse valita kuolintapansa tämä
ylimielisesti ilmoitti haluavansa tulla hukutetuksi mieliviiniinsä
malvasiriin. Siitä järkyttävä kohtaus Shakespearen "Rikhard III:ssa."
-- _Suom_.

[24] Ainoastaan itse on hyvä palvelija. -- _Suom_.

[25] Teloituspaikka Pariisissa. -- _Suom_.

[26] Salaluukun kattama vankiluola; siihen suistetaan ne, joista
haluttiin päästä eroon huomaamattomasti. -- _Suom_.










*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MYLADYN POIKA: HISTORIALLINEN ROMAANI ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.