The Project Gutenberg eBook of Viuluniekka: Kolmilohkoinen näytelmä, by Rudolf Kneifel

Martti Miettinen, rikas talonpoikainen leskimies.
Kalle, Martin poika.
Hanna, emäntäpiika Martin talossa.
Olli Miettinen, Martin veli, kuleksiva viuluniekka.
Laura, Ollin tytär.
Neilikka, vallesmanni.
Lotta, sen tytär.
Pullonen, Martin naapuri.
Turunen, kyläkunnan soittoniekka.
Aro |
Jaakko | Martti Miettisen renkiä.
Leena, piika.
Anni, vanha leski.
Paukku, sotamies. |
Risto, räätäli | Olli Miettisen
Amos, metsän vartija | nuoruuden aikuisia
Lassi, mylläri Neilikan myllyllä | ystäviä.
kyläläisiä, soittoniekkoja ja nuorta väkeä.

[Martin talo. Näytelmä sillan perällä on korkea piste-aita ja siinä portti keskellä. Oikealla puolen (näyttäjöistä päin katsoen, niin kuin oikea ja vasen tässä aina merkitään) asuinhuoneen ovi. Huoneen ja portin välillä on korotettu istuinpötykkä soittoniekkoja varten. Oikealla puolen edustata penkki, vasemmalla toinen sekä pöytä ja pöydällä kukka-vihkoja maljakoissa. Huoneen seinä, varsinki oven pielet, soittoniekkain istuimen kaiteet, portin pielet ja päällys ovat kukkakiertämillä koristetut; portin päältä näkyy vaakunoita.]

(Aro istua nuukottaa oikean puoleisella penkillä eteensä katsoen. Jaakko, Leena ja muut palvelijat lopettamaisillansa soittoniekkain istuimen koristelemista. Hanna, sievä tyttö talonpoikaisissa vaatteissa, tulla hyöpsyttelee huoneen ovesta.)

Hanna. Joko saatte valmiiksi? Hyvä! Kas tuo on isännälle mieluista. Sanoppas Jaakko oletteko ennen milloinkaan tässä talossa ollessanne isännän syntymäpäivänä koristelleet seiniä näin juhlallisesti?

Jaakko. En minä suinkaan muista. Se täytyy myöntää, että sinä somat asiat hyvästi ymmärrät, (hymyilee.) Mutta työnhän isäntä osaa kiittääkkin tuota sievää ja suloista Hanna neitsyttänsä.

Hanna (oletellen). Mitä sinä hulluttelet semmoisia puhuen. Senki sata kertaa saan minä kuulla olevani isännä mielestä sievä ja suloinen. Mitä minä sille taidan, jos — (keksii Aron, keskeyttäin). Mutta olkootpahan pilapuheet sillänsä, menkäätte nyt kyökkiin ja kellariin katsomaan, ettei mitään puuttuisi vierasten tullessa. (Tähän asti ovat näyttäjät oleksineet perällä. Palvelusväki menee nyt pois).

Hanna (hykähtäin). Ajattele ennen sitä, että kaikki oli juhlan alkaessa järjestyksessään. Eihän täällä vielä näy olevan viiniäkään.

Aro. Näyt jo luopuneen kaupunkilaisvaatteistasi. Se se tekee minut sangen onnelliseksi. Olen jo niin kauvan pyytänytkin sinua jälleen talonpoikaisittain vaatteutumaan. Kas kuinka kaunis sin' olet, kuinka pienoinen jalkasi, kuinka nuo ruusunauhatki ovat sulle somia, — ja nuo silmät! — (hyvin ihastuksissaan) kuinka suloiset, kuinka kauniit!

Aro. Ah, ja kuinka minä rakastan sinua! Kuinka mun sydämeni rupee kiehumaan, kun tulet lähelleni.

Aro. Muinoin, — mutta silloin et vielä ollut kaupungissa käynytkään, etkä oppinut tuota sivistelemistä. Silloin leikittelimme kotona niityllä — olimme vielä lapsia — muistathan sen vanhan niinipuun ja penkin sen luona, jolla istuen ensikerran lupasimme mennä toisillemme.

Aro. Ja vanhempasiki kuin kuolivat! Sun täytyi mennä kaupunkiin palvelukseen, tulla sieltä taas tänne rikkaan Miettisen emäntäpiijaksi. Minä pyrin hälle rengiksi, päästäkseni olemaan sinua lähellä, nähdäkseni sinua aina — — — sillä sinutta minä joutuisin hukkaan, ja minun täytyisi kuolla, ellet tulisi minulle.

Aro (säikähtäen, toisella äänellä). Niin oikein kolmekymmentä putelliahan minun pitikin tuoman kellarista! Paikalla, paikalla! (yrittää menemään, kääntyy takaisin). Kuuleppas Hanna!

Aro. Minä pyytäisin vähä. Rupeisitkohan sinä Hanna kulta tekemään mulle sen sydämellisen ilon?

Aro. Nykyjään, kun vein kaupunkiin ruoka-aineita, se oli juuri markkina-aikana, näin minä eräässä puodissa — Mutta elä nyt suutu minuun —

Aro. Näin minä parin korvarenkaita. Minä ostin ne, ja jos sinä huolisit ottaa ne vastaan — kas se olisi mulle oikein sydämellinen ilo. (On jo kaivanut lakkaristansa paperin ja ottanut siitä korvarengasparin). Kappas tuossa ne ovat!

Aro (vaikeroipi, koruja kiikutellen). Mutta ne ovat niin kauniit ja olisivat tukallesi niin soveliaat.

Hanna. Hm, mukailtuja koruja min' en pidä: eiväthän nuo ole kuin lasia ja messinkiä.

Aro (suruisesti). Lasia ja messinkiä. Sitäpä en ajatellutkaan. Ajattelin vaan huvittaakseni sinua. — Niin, — kuitenki, kuitenki — lasia ja messinkiä — Hyi! (viskaa renkaat vihoissaan maahan ja tallaa jaloin).

Aro. Hulluna? Hm! niinpä minäkin luulen monta kertaa. — — Jospa olisin rikas, niin mä ostaisin sulle hohtokiviset korvarenkaat!

Hanna. Kiitoksia siitä hyväntahtoisuudestasi. Mutta rikastapa sinusta ei taida tullakkaan. Joka aina uneksii ja laiskottelee eikä ryhdy mihinkään toimeen enemmän kuin sinäkään, se ei kelpaa mihinkään eikä siitä tule mitään — ei edes oivallista talonpojan renkiäkään.

Aro. Mitä nyt sanot, olet vaan isännän kuullut sanovan. Mitä se tietää?
Ja kuka sen on sanonut, että min' olen syntynyt talonpojan rengiksi?

Aro (toimessansa päätänsä pudistaen). En niinkään! En tiedä, mitä tehnen ja toimittanen, vaan ollessani yksin metsässä tahi kedolla, viskaun minä nurmikolle katselemaan sinertävätä taivasta, ja tuuli puhaltelee ohitseni, ja se helisee ja humisee ja kumajaa, ikään kuin enkelit soittelisivat, ja minulla on niin ikävä — ja se on kuin pikku satu. — Tiedätkös, Hanna kulta, mitä minä haluaisin tehdä? Minä haluaisin aina sillä lailla uneksia!

Hanna (kovasti nauraen). Hahhahhah! No uneksljahan sinusta sitten tuleekin? Onpa tuo koko virkine!

Hanna. Hyvä, kuin sen havaitset. Heittäkäämme nyt hullutukset sillensä. Minulla on huolenpito, ettei rakas isäntämme olisi mitään vailla — kyllä se kohta tuleekin.

Aro (uskotellen). Rakas isäntämme. Kylläpä sinä pidätkin hänestä sangen suurta huolta. — Sanoppas nyt, Hanna, onko se totta, mitä kylässä puhutaan? —

Aro. Että sinä ja isäntä muka olette sangen hyvät toisillenne, ja että — —

Aro (pikaisesti). En, en, sinun pitää vastata minulle, Sano, onko siinä perää? Onko se vanhus sinusta mieluinen? Hitto perii sinut, ellet sano!

Aro. Paikalla! (Menee vasemmalle puolelle, katsoen Hannaan, joka käännäikse hänestä).

Kalle (katsoo kummeksien Aron silmäelemistä). Ahaa, mitähän sinä,
Hanna, Aron kanssa juttelit? Se näkyi katsovan sinuun kummasti!

Hanna. Entäs sitten? Kylläpä silloin olisi tekemistä, jos kajoisi kaikkiin, jotka meihin rakastuvat.

Kalle. Sinuna minä ottaisin Aron miehekseni, se on siivo potka ja vielä vilkas järkinenki.

Kalle. No, no, Hanna, Kreivikö sulle vasta kelpaisi? Ole toki järkevä — säätyänsä ylemmä ei pidä pyrkiäkkään.

Hanna (pilkaten). Paremmin ylemmä kuin alemma, paremmin kunnon piikatyttönenki tekee vaikka Kreiville menee, kuin kunnon taloinen poika viuluniekan tyttöä köytäillen.

Hanna. Sinulle taikka muille. Minä vaan tahdoin osoittaa, ettet sinä ole mies muistuttamaan minua olemaan järkevä; kaiketikin olen kyllin järkevä havaitsemaan jotkut salaisuudet.

Kalle (vakaisesti). Niin salaisuudet? Sitäkö sinä muka tarkoitat, että minä pidän Laura-serkkuni rakkaana. Sitä ei tarvitse salata keltään.

Kalle (yhä toimessaan ja hyvin huoletotoinna). Vielä vähä, minä en ole vielä eläissäni pelännyt mitään, pelkoa en tunnekkaan. Ja onhan mulla hyvä omatunto.

Kalle. Mutta sanoppas nyt, Hanna, minkä tähden isäni viettää tätä syntymäpäiväänsä näin juhlallisesti!

Kalle (nauraen). Ei. Mutta sinähän sille olet vallan mieluinen ystävä, ja tiedät jo siis varmaanki.

Hanna. Tiedän kyllä; mutta en nyt kuitenkaan ilmaise. Ka tuoltapa tuo tuleekin — kysyppäs itseltään — ehkä se sanoo sinulle.

Martti. Tässä minä nyt olen, Henna kulta, eikä siihen tarvita kauvan kuin vieraatkin ovat täällä. Johan kyökki ja kellari lienevät laitoksessaan?

Hanna (hyvin iloissa). Jopa kyllä aivan käskynne mukaan. Ettekö isäntä tahdo mennä tupaan levähtämään?

Hanna. No antanettehan hattunne ja keppinne viedäkseni tupaan.
Kauvanhan te olitteki poikessa.

Martti. Elä lapsukaiseni siitä paheksi. Tuo vallesmanni Neilikka pidätti minua. Mutta nytpä mä vasta näenki olevasi talonpoikaisissa vaatteissa eikä enää kaupunkilaisissa.

Hanna. Sitähän te isäntä kulta tahdoitte eilen, ja minä teen mielelläni, mitä arvaan olevan teille mieluista.

Martti. Kas sitä tyttöä! Etpäs usko, kuinka viehättävältä tuossa puvussasi näytät (taputtelee tytön poskia miellytellen). Enköhän jo suutele — —

Martti. Ahaa. (Kääntyy Kalleen päin, joka yrittää menemään). No hulivili! Minneskä sinulla on kiire?

Hanna. Kalle on siitä pahoillaan kun ei tiedä, minkä tähden tätä syntymäpäiväänne niin juhlallisesti vietätte.

Hanna. Kyllä se jo tiedusteli minulta, vaan minä en tahtonut ilmoittaa, mitä te minulle olette uskonut.

Martti. Aivan oikein, Hanna kulta, eihän tuommoiset nokkaviisaat tarvitse tietää kaikkia.

Kalle (kylmäkiskoisesti). Enpä tuota pahoin pyrikkään utelemaan, sillä tokkopa se lie kovinkaan tärkeätä, koska jo palvelusväkikin tietää.

Martti. Ehkäpä kuitenki jokseenki somaa — mutta kohtahan siitä saat sinäkin tiedon.

Hanna. Niinpä minä menen siksi ajaksi tupaan. Palvelusväen ei tarvitse tietää kaikkia, mitä isäntä pojallensa juttelee.

Martti (pikkuisen aikaa äänettä oltuaan Kallelle vihaisesti). Kas niin, nyt sinä suututit Hannan!

Martti. Niinpä kyllä, sinä tolvana. Minusta et näytä suvaitsevan kärsiä tuota hyvää tyttöistä.

Kalle. Siinä olette isä oikeassa. Se tungeikse joka paikkaan, on tietävinänsä kaikki paremmin kuin muut, on teille mieliksi ja kaikille muille kopea.

Martti. Etkö jo tuki suutasi? Hanna on hyväsydäminen tyttö, ja sinun, niin kuin muidenki täytyy pitää häntä kunniassa. Tyttö on niin viisas kuin vanha koulumestarimme ja niin kaunis kuin ruusunkukka.

Kalle (hymyillen). Isä hoi, ettekös olleet minulle sanova, miksikä tätä syntymäpäiväänne niin juhlallisesti vietätte?

Martti. Niinpä kyllä. — Kuuleppas Kalle minä voin sanoa, että olen koko elinkauteni rehellisesti täyttänyt velvollisuuteni. Minä olen tehnyt työtä ja — työn teko on ihmisen tärkein velvollisuus. — Aatra ja lapio olivat minusta jo lasna mieluisia, ja ne ovat olleet minulle raskaat tähän päivään asti. Niillä minä olen sen omaisuuden ja talouden, jonka isä vainajani jätti minulle, kaksin kerroin enentänyt. Minä en ole, niin kuin monikin näkyy tekevän, ansainnut mitään koiran koukuilla tahi, niinkuin ne sanovat, kauppa-neuvoissa — en niin mitään — työllä ja vaivalla ja säästämällä ja otsani hiellä olen tarkoitukseni perille pääsnyt.

Kalle. Sen tiedän, isä kulta, aivan hyvästi, ja sen tähden kaikki teitä pitävätkin uutteruuden esikuvana.

Martti. No, rakas poikani, tänä päivänä minä täytän viisikymmentä vuotta, ja luulen jo ansainneeni nautita vanhoilla päivilläni josko ei juuri työttömyyttä, niin kuitenki rauhaa ja levollisuutta. Sen tähden minä olen päättänyt antaa tapahtua kanssani jonkun — tahi useammanki — niin sanoakseni — muutoksen.

Martti. No, minä mielin — mutta eläpähän huoli! Ennen kuin itsestäni puhun, tahdon minä puhella sinusta.

Kalle (sukkelasti). Jopa luulen arvaavani, minkälaista muutosta te isä tarkoitatte.

Martti. Ole vait' poika, eläkä nyt keskeytä minua. — Omaa muutostani ennen tahdon minä pitää huolta sinusta. Sinun pitää nyt päästä erillesi omituista taloasi hallitsemaan, sanalla sanoen, minä tahdon, että sinä otat emännän.

Kalle (sukkelasti). Kuinka te isä sanotte — eihän se vaan liene tuo meidän Hanna?

Martti (äimistyen). Hä? Sinuahan on pöllöpää; kuinka sinä semmoista ajattelet?

Kalle. No, minä luulin sentähden, kuin te äsken Hannan kasvoja lemmitellen taputtelitte.

Martti (itsekseen). No tuohan on vasta pirullinen poika. — Kaikki se näkee ja keksiikin. (Julkisesti). Ei sinne päinkään; — sinun pitää naida tuo vallesmanni Neilikan Lotta.

Martti. Hä? Eikö? — Mitä sull' on sitä vastaan sanomista? Se on kuitenki oiva tyttö.

Kalle. Ja kuitenki on se niin viisas kuin ruusun kukka ja niin kaunis kuin vanha koulumestarimme.

Martti. Kalle! Kalle! Sinä vaan pilkoittelet. Lotta on rikas. Neilikka antaa sen mukana langoltaan perimänsä talon, ja isänsä kuoltua saapi Lotta vielä Neilikan talon kokonaan.

Kalle. Mutta kuulkaapas isä, rikkaus ei sitä kuitenkaan tee viisaammaksi ja häntä on niin tuhma kuin pökkelö. Ja nyt — koska olemme niin pitkälle tulleet — täytyy minun sanoa teille, että — että —

Kalle. Aivan niin, isä kulta. Sen katsanto on mitä suloisinta sydämelle ja sen puhe kuin enkelitten soitanto.

Martti. Maltappahan, — siihen soitantoon minä tulen keppineni rumpun paukuttajaksi.

Kalle. Minun täytyy varmaanki silloin olla rumppuna. Mutta kuulkaapas isä, Lauraa ette voi kuitenkaan paukuttaa sydämestäni ulos. Ja mistä syystä minä en saa sitä rakastaa.

Kalle. Senpätähden lastenne nyt sopii rakastaa toisiansa, että väärät kohtalot suoriaisivat.

Martti. Olli oli pienuudesta pitäin renttu. Aatra ja lapio olivat hänestä rasittavia. Hän vingutti vaan päiväkaudet viuluansa, jolloin ei rentalehellut kapakassa eli metsässä. Viimenki ajoi isä vainajamme hänet kotoa pois, mutta hän ei siitäkään parannut. Hän otti akan ja kuleksi viuluinensa ympäri kyliä kuin mustilainen. Akka kuoli häneltä nälkään ja huoleen; Olli meni pitkin mieron tietä ja heitti lapsensa vieraan varaan. Sitten se juoksi tiehensä viulu kädessä, kuuletko sinä? — se kirottu viulu kädessä!

Kalle. Kyllä kuulen. Mutta enhän minä tahdo naida hänen viuluansa; minä en tahdo muuta kuin hänen tyttärensä.

Martti (julmistuneena). Ennen perkeleen ämmän — Jumala minua armahtakoon! Kuule nyt! Sinä nait Neilikan Lotan.

Martti. Kalle hoi, valitse nyt kumpi hyvänsä: Naitko sinä Lotan, vai pitääkö minun ruhtoa sinulta joka kylkiluu poikki?

Kalle (panee miettien sormen nenävarrellensa). Niinpä minä valitsen — minä valitsen ennen ne poikkonaiset kylkiluut.

Hanna (tullen huoneesta). Herra Jumala siunatkoon. Mikä täällä nyt on hätänä?

Kalle (vikkelästi Hannalle). Sano, Hanna, isälle, ellei hän suostu minun naimiseeni Lauran kanssa, niin en minäkään suostu hänen naimiseensa sinun kanssasi.

Kalle (paikalla). Kyllä minä olen nähnyt kaikki. Koska isä Hannan poskia taputtelee ja suutelee häntä, voin minäkin tehdä samalla lailla Lauran kanssa. "Seuratkaat vanhempainne hyvää esimerkkiä", sanoi koulumestari meille nuorille. Ja nyt, Hanna, saat tuoda isän kepin, mutta minua tavoitellessanne saatte juosta jokseenkin pitkältä. Huvittaikaatte nyt isä rauhassa.

Martti. Tuohan on pirullinen poika. Kuuleppas nyt Hanna, hän ei huoli Lotasta. Hän on vaan ihastunut veli renttuni viuluniekan tyttöön, ja tahtoo tuoda sen kotiin. Tytön, jonka isä on kaduilla soitteleva viuluniekka, mieroon juosnut heittiö, josta ei ole viiteentoista vuoteen kuulunut ei niin mitään, joka ehkä jo on kuolla kutjahtanut johonkuhun aitovierelle.

Hanna. Voi herra Jumala kuitenki, tuotahan minä jo olen kauvan aavistellutkin — niin se nyt kävi, rakas isäntä rukkani!

Martti. Ja sen lisäksi tuo poika nulikka viisastelekse ja tekee pilkkaa. Se tulee siitä, että minä olen sitä liijan paljon hellitellyt; mutta maltappahan vaan! — No minkä tähden sinä Hanna kulta itket?

Hanna. Jos minun neuvoani olisitte seurannut ja myönyt koko talonne ja tilanne, ja jos me sitten olisimme muuttaneet kaupunkiin — niin koko seikka Kallen kanssa olisi nyt ehkä tapahtumatta.

Martti. Onhan se niinki; mutta ihmisen on vaikea erota siitä talostansa, jossa on syntynyt ja kaiken ikänsä viettänyt. Mutta maltappahan vaan, minä näytän pojalle täyttä totta. Mieleni oli, niin kuin tiedät, ensin naittaa hänet, ja sitten mennä yhteen sinun kanssasi. Nyt se on meidän käännettävä edes takaisin. Kuin me kerran olemme parina, niin Kallelle ei jää, jos hän vaan omituista taloa haluaa, muuta kuin ottaminen Lotta emännäksensä.

Hanna. Ei, isäntä kulta, ensin pitää Kallen naiman ja oleman erillänsä tästä talosta, muutoin ei riiteleminen lopu. — Eikähän Kalle voi minua edes suvaitakkaan. (Itsekseen). Ja ensin on Aro saatava pois.

Martti. Kuuleppas nyt, se rukoukseni sinun pitää täyttää; että kutsut minua täst'edes Martiksi ja sinuksi suorastastaan!

Martti (iloissaan). Kas niin — ja sillä olkoot huoleni Kallesta hitolla, annapa nyt vaan pikku muisku!

Martti (muiskusta säikähtäen). Totta koira vieköön, eiköhän se hulivili ole tuolla aidan takana meitä katsomassa? (Juosta keputtelee aidan luo). Ahaa, vieraamme näkyvät jo tulevan. Mutta tuhatta laivaa! nyt on Kalle juossut tiehensä. Mitä minä nyt Neilikalle sanon? — Tänään oli kihlaus tapahtuva, sen tähden kaikki koristukset!

(Entiset. Vallesmanni Neilikka ja tyttärensä Laura. Mies- ja vaimo-väkeä, Turunen ja pari muuta soittoniekkaa tulevat ilomielin portista sisään.)

Neilikka. Eläköön syntymäpäivän lapsi! Terveyttä ja siunausta vaan taloon!

Martti. Kiitän nöyrimmästi, herra vallesmanni! Terve tulemastanne hyvät naapurit!

Martti. No, Lotta neitoseni, niinhän te näytätte terveeltä ja iloiselta, kuin tammen terho!

Lotta (joka näyttää hyvin tuhmalta ja on tavattomasti koreissa vaatteissaan, niijata jupasuttaa). No niin!

Martti. Istukaatte hyvät naapurit; ja olkaatte kuin kotonanne. Iloitkaatte, tanssikaatte, juokaatte. Hanna, Leena, Jaakko, tuokaatte vieraille juomia, niin että pöytä ruskaa!

Neilikka. Mutta missäs Kalle piiloittelekse? Tyttäreni on jo häntä — tuota leikkitoveriansa kysynyt. Eikö niin, Lotta?

Martti (hämmästyksissään). Mihinkä se lie pistäynnä; eikö tuo kohta tullekkin.

Pullonen. Hyvä päivä, naapurit! Hyvä päivä, kummi Miettinen; minä tuon teille uusia sanomia, joista ette ole voineet uneksiakkaan.

Martti (hämmästyksissään). Hoh, naapuri, nyt olen kuin Ukkosen lyömä!
Etköhän pannekkin leikkiäsi!

Pullonen. Mitäpä siinä lie leikin sijaa? Liekkö neljännes tuntia siitä kuin Olli tuli kestikievariin, repaleissaan ja kurjamaisna, niinkuin lähtiessäänki viisitoista vuotta takaisin. Kestikievarin emäntä oli sen kertonut eukolleni Liisalle ja minä tulin tänne juoksujalassa sitä uutta sanomata ilmoittamaan.

Martti (voipi tuskin hämmästyksestään tointua). Olli! Että se tohtii taas tulla tähän kylään!

Turunen. Olispa soma tietääkseni, mitä tuo nuorikko on oppinut soittamaan viulullaan — ei sillä juuri ollut viuluniekan lahjoja koskaan — oli vaan tietävinänsä kaikki paremmin kuin meikäläiset, jotka kuitenki olemme soitannon tuntijoita.

Martti (jonka hämmästys muuttuu vihaksi). Ja joskopa hän soittaisikin, kuin Enkelit taivaassa — niin ainakin on työmies parempi kuin kaduilla soittelija.

Turunen (itsekseen). Tuohan on vasta pässin pää! (Nousee toisten soittoniekkain kanssa istuinpötykkään.)

Neilikka. Te luullakseni oikaisette häntä tarpeeksi asti, jos hän rohkenee tulla teidän huoneesenne.

Neilikka. Siinä teette naapuri aivan oikein. Semmoinen maankulkija tuottaa vaan häväistystä taloon ja häväistystä kaikille, jotka teidän kanssanne yhteyteen antautuvat. Eikö niin Lotta?

Martti (itsekseen). Olli taas täällä — missä minun on pääni? Ja tuo Kalle poikani tekee minulle nyt tekoisensa, kuin ei tule näköisällekkään.

Pullonen. Vähemmällä tuossa! syntymäpäivälapsen pitää tänä päivänä alottaa tanssi. (Martille). Kummi hoi, teille tulee nyt kunnian tanssi.

Martti (naurussa suin). No nythän on mänö mäntäissä, sukka toisessa jalassa! (Lotalle). Suotteko minulle sen kunnian?

(Martti viepi Lottaa tanssimaan. Toiset parit seuraavat jälestä. Tanssiminen alkaa mitä perempänä.)

Neilikka (vetää sillä aikaa Pullosen edustalle ja juttelee sen kanssa sukkelasti niinkuin seuraa. Se on tietty että soitanto ja tanssiminen tapahtuu hiljaisuudessa). Kuuleppas naapuri, nyt minä olen miettinyt asiata; minä annan Kallelle tyttäreni Lotan.

Neilikka. Martti Miettinen on rahakas mies ja sen poika on pulska ja uuttera nuorukainen. Ellei nyt Ollia vaan olisi.

Neilikka. Minä luulen kuitenki, ettei Olli tohdi tulla veljensä silmäin alle.

(Sillä erää kuuluu muutamia kimakoita viulun ääniä portin takaa. Tanssijat säikäytävät ja hälisten: "Mitä se on? Mitä nyt?" jakautuvat ne kumpaiselleki puolelle. Polskan soitanto taukoutuu. Portista tulee viuluniekka Olli esiin. Hänellä on varrettomat kengät jalassa, lyhyt harmaa nuttu päällä, leveälahkeiset housut, leveä nahkavyö vyöllä, huivi kaulassa, paidan kaitaista kaulusta tapaillen; ja vanha huopahattu päässä. Viulu kädessä, roka toisessa seisahtuu hän käsiänsä levittäen.)

Olli. Aivan niin, viuluniekka Olli. Jumala siunatkoon sinua Martti veikkoni! (Yrittää syleilemään Marttia, mutta tämäpä ei salli sitä). Ahaa, nyt on sinun nimipäiväsi ja minun pitää siis ensin toivottaa sinulle onnea — malta, malta, nyt saat kuulla soman laulun:

    No Jumalapa jatkakoon
    Sun veikko vuosiais.
    Tää viuluni nyt vinkukoon
    Ja surut sulta sortakoon,
    Kun suot mun suojahais.

Martti. Kas niin, naapurit! Eikö se nyt ole Olli ihan elävänä, taaskin pyrkimässä luokseni tuota kirottua viuluansa vinguttamaan!

Pullonen. Olli, totta koira vieköön, se onki, ja ihan niin löyhkänä kuin ennenki.

Hanna (inhotellen). Mutta kovin repaleissaanpa se nyt on. Antakaatte, herra kulta, tuolle kurjalle joku lantti.

Martti. Onpa se koko kunnia kylällemme, että tuo Olli herra on taas täällä. No mitähän tuo nyt toimittanee?

Olli (tuikeesti katseltuansa puhujoita). Mitäkö minä toimitan? (iloisena viuluansa koputellen) Minä vaan kuleksin ja soittelen pitkin maailmata.

Olli. Kaunis ja kultainen! Rakastathan sinäki soitantoa, koska sinulla on soittoniekkoja tuolla yläällä istua kakottamassa.

Turunen (istuimelta huutaen). Ohoh, Olli kulta, eläpä toki vetäykään vertaiseksemme.

Olli. Hahhahhah! — Pappa Turunenhan se näänmä onki! No vieläpähän vanhuskin elää. Martti veikkoni, sinäpä vasta miekkoinen olet; kun Turunen nyt säveltää, niin ei sinulla vielä huomenna ole yhtään rottaa talossasi.

Olli (asuinhuonetta katsellen). Tuo vanha tuttu tupa seisoo vielä yhtä ystävällisenä, kuin viisitoista vuotta takaperinki; mutta, näyttääpä siellä (Hannalle pilkoitellen) olevan somia asukkaita! (Käännäkse ja näkee Pullosen). Ja onpahan naapuri Pullonenki vielä elossa! Hei, vieläkö eukkonne Liisa elää? Oikein; hahahaa, — tervehän se onki kuin karhu — koskahan otsassanne on mustelma. (Näkee vallesmannin.) Ahah nöyrin palvelianne, korkeasti kunnioitettava herra vallesmanni, onpa teillä koko mahan köllönen — (puksauttaa kädellänsä Neilikan paksuun mahaan). Lie siihen jo monta talonpojan sijan lapetta sulanut.

Neilikka (julmana). Martti hoi, annatteko te tuommoisen heittiön parjata ja puukkia vieraitanne?

Olli (somasti). No, no! Elkäätte toki suuttuko! Kun minua entisenä Ollina pidätte, niin minä tervehdin teitä entisen Ollin tavalla. — Mutta minä olenki uusi Olli — ja sen minä vielä näytän, — kunhan tuo rakas veikkoni Martti ensin ottaa minut huoneesensa ja tyydyttää nälkäisen mahani.

Martti (vihassa). Vai niin? Luuletko sinä minua semmoiseksi narriksi että ottaisin mieron hylkyläisen? Sanokaatte nyt, naapurini, voipiko kukaan vaatia sitä minulta.

Kaikki (yht'aikaa). Jumala varjelkoon! naapuri! Vai mieron hylkyläinen.
Ajakaatte hänet pois!

Olli (ei kuulevinansakaan mitä muut sanovat). Martti, eihän tuo liene totta, että sinä tahdot ajaa nälkäisen veljesi pois isämme talosta?

Olli (katkerasti naurahtaen). Tosihan se on — hän sysäsi minut ulos, sillä kun minä rakastin tätä (koputtaa viuluansa) enkä tahtonut siitä luopua. — Mutta muistathan Martti vielä äitimme, joka rakasti meitä kumpaaki yhtäläisesti.

Martti (yhä julmempana). Niin äitimme? Vieläkö sinä sen rakkaudesta kerskaat? Eikö sinun räähkyytesi vienyt sitä hautaan?

Martti. Minä en ole sinun veljesi. Pois minun talostani. Jos sinä tahdot renkinä työn teolla rehellisesti ansaita päiväpalkkasi, niin minä otan sinut ja sinulla ei pidä oleman puutetta; mutta kadulla kitkuttajalle, mieron juoksijalle, joka on laittanut vanhempansa maan poveen, ja jättänyt vaimonsa kuolemaan nälkään — semmoiselle minun oveni on lukittu, ja jos hän vaan tulee jälleen, niin minä ajatan hänet kartanokoirilla tiehensä. — — Naapurit, elkäätte olko millännekään, soittakaatte soittoniekat yläällä — tanssimaan!

Olli (seisoo hetken aikaa hämmästyneenä, ojentaa kätensä huutaen kovasti.) Kirottu olkoon, joka liikahtaa paikaltaan! (Kaikki seisovat kuin naulatut. Silloin hänen luontonsa nousee.) Vai laittanut vanhempansa maan poveen? Vai jättänyt vaimonsa nälkään kuolemaan? Pöllöt, kurjamaiset pöllöt! Te itse olitte syypäät kaikkeen pahuuteen, te tahdoitte sammuttaa minussa sen kipenen, joka kuitenki Jumalan avuin nyt liekkinä leimuaa. Te opetitte minua kiroilemaan, ja kirootte nytki sitä Luojaa, joka minut on tehnyt semmoiseksi, kuin nyt olen! Niinpä jää nyt, sinä, joka oman nälkäisen veljesi sysäät pois kynnykseltäsi. — Jää nyt, sinä olet viimeisen siteen väliltämme ratkaisnut — jää nyt — ja Jumala sinua armahtakoon.

(Köyhämäinen, mutta siisti huone Lauran kodissa. Perällä ovi, vasemmalla puolen näyttäjöistä katsoin ikkuna, oikealla salpausseinä ja siinä ovi, koommin vasemmalla rukki kuontaloineen ja sen luona jakkara; ilta hämärä.)

Anni, vanha leski, istuu oikealla puolen pöydän ääressä silmälasit päässä ja lukea juntustaa erästä kirjettä, piplia pöydällä selällänsä.

Anni. Nyt olen jo senki seitsemän kertaa lukenut tämän kirjeen, enkä sittenkään tiedä, lienenkö oikein lukenut. Kumma kun ei ne vielä ole keksineet semmoisia koneita, joilla kaikki kirjeet painettaisiin niin kuin pipliaki — sittehän niistä saisi paremman selvän. (Lukee.) "Ehkäpä Anni kulta, kohta tulenki kyläänne takaisin. Toivoni on silloin tavata lapseni siveäksi ja siistiksi kasvatettuna tyttönä." Se nyt on tietty! mitähän se mies minusta ajatteleekaan? "Mutta elkäätte virkkako mitään tyttärelleni eikä muillekkaan. Pää-asia on olla vaiti. Olli Miettisenne." Olla vaiti, — olla vaiti — ihan samalla lailla joka kirjeessä. Ikään kuin minä olisin mikään kielen pieksäjä.

Anni. Hä! Rakkauden kirjeitäkö? Katsoppahan tuota pilkkakirvestä — etkö pääse rukin ääreen, jotta saisit tuon rullan täyteen. — Minun pitää vielä lukea luku pipliasta loppuun asti. (Kohennakse Lauraan melkein selin ja panee kirjeen sitte avonaiselle piplialle.)

Laura (istuu rukin ääreen ja kehrää; pikkuisen äänettä oltuaan.) Täti kuulkaapas.

Laura. Siellä nurkkahyllyssä. Siellä ei ollut eilen kuin kolme penniä ja nyt siellä on jo markka.

Anni. Ah, eilen et liene oikein nähnytkään. Rahat lienevät olleet aivan nurkassa. Mut sinä vaan rupatat etkä kehrää — kyllä siellä ei kohta olekkaan rahaa.

Anni (lukee itsekseen kirjettä). "Ehkäpä Anni kulta, kohta tulenki kyläänne takaisin." (Kovasti.) Laura hoi!

Anni. Sehän vasta lie iloisata, kuin yhtäkkiään näkee jälleen rakkaan lemmityisensä, josta on niin kauvan ollut erillänsä.

Laura. Ihii, — luulenpa minäki sen olevan mitä suloisinta. Seisooko siinä pipliassa niin?

Anni. No sinähän olet hupakko — aina sinä vaan naurattelet, pidä ennen huolta rukistasi! (Lukee itsekseen). "Toivoni on silloin tavata lapseni siveäksi ja siistiksi kasvatettuna tyttönä." (Kovasti.) Laura hoi!

Anni (torumalla). Se ei ole minusta ollenkaan mieluista. Siveän ja siistin tytön ei tarvitse kovin paljo nuorten miesten kanssa haastella.

Laura. Mitä te nyt, täti kulta, laskettelettekaan. Pidättehän itsekki
Kallen mieluisena, ja olettehan itse sanonut että se olisi soma, jos
Kalle ja minä menisimme yhteen.

Anni (lukee itsekseen). "Mutta elkäätte virkkako mitään tyttärelleni eikä muillekkaan. Pää-asia on olla vaiti." (Kovasti.) Näätsen nyt Laura, tässäki seisoo: "pää-asia on olla vaiti."

Anni (pistää kirjeen sukkelasti piplian alle). Ah, mitä hupatosta. Pipliassa se seisoo. (Nousee ylös). Pitää jo lähteäni makuusialle, kun olen niin väsyksissä. Hyvää yötä, Laura, ja muistakkin nyt maata mennessäsi sammuttaa kyntteli, sinä olet aina niin hajamielinen.

Laura (juosta kahittaa ottamaan kirjeen piplian alta). Täti, kirjeenne unehtui.

Anni. Voi hyväinen aika! (sieppaa kirjeen käteensä). Noita nykyisiä tyttöjä mitä hupakoita ne ovat! No, hyvää yötä.

Laura (yksinään). Tuosta tätistä min' en tule hullua hurskaammaksi — se olettelekse päivä kauden niin salaisna, ja katsoo aina minuun niin kummasti. Joska minä tietäisin, mitä niissä kirjeissä seisoo, joita täti tuon tuossaki saapi. Kyllähän jo pari kertaa olisin voinut lukeakkin, kun täti aina uneuttaa kirjeensä piiloon panematta; mutta sellainen teko ei olisi oikea. Ja mistähän se niitä rahojakaan mahtanee saada? — nykyjään oli sillä taas muuan kultaraha — — — mikäs se oli? — Eiköhän joku ikkunaan koputtanut?

Kalle. Kuuleppas Laura, minulla on hyvin tärkeätä sanomista. Laskeppas sisään.

Kalle (malttamatoinna). Laske minut vaan sisään. Minä menen paikalla jälleen. Asiani on mitä tärkeintä.

Laura. Terve tultuasi Kalle. Vaan mikä sinulla nyt on? Kovinhan sinä läähätät.

Kalle. Ah kultaiseni, elä nyt vaan säikähdä; minä tuon sinulle pahan sanoman. Voi hyvä Jumala, tuskinpa voinen kielin kertoakkaan.

Kalle. Kuuleppas Laura kulta, isäni tahtoo kiveen kovaan, että — että minun pitää naida.

Laura. Ah, kun olin jo kaatua säikäyksestä! Mutta etkös ole sanonut rakastavasi minua?

Kalle. Olen kyllä. Sitä ei isäni tahtonut kuullakkaan. Hän julmistui kovin, panetteli isääsi ja penäsi, että minun pitää ottaman Lotta.

Kalle (itkuissaan). Ja minulta aikoi isä ruhtoa kylkiluut poikki. Se on vielä inhottavampaa.

Kalle. Lienee se koko näös, kun me kumpainenki sillä keinoin särjetyinä maleksimme. Voi armias Jumala kuitenki!

Laura. Tuotahan min' olen jo aavistellutkin. Nälkää ja kurjuutta ja kaikkia minä ennen kärsisin, ja tekisin työtä päivät päästään; mutta ajatellessani sinun naivan toisen — täytyy minun kuolla.

Kalle. No kultaiseni, ole nyt hyvässä turvassa — muista min' en huoli, vaikka isäni päällänsä peppuroikoon — — sen min' olen jo hänelle sanonutkin ja siitä päätöksestä min' en luovu.

Kalle. Tiedätkös, ei se asia minua niinkään kovin paina — vaan juostessani tänne johtui mieleeni se kylkiluiden ruhtominen, ja se minua varisti niin paljo — johan min' olen aika mies ja isä kuitenki käyttää semmoisia lauseita — ruhtoa kylkiluut! Tuhat tulimainen!

Laura. No koska se ei ole niinkään vaarallista, niin minkä tähden sinä minua sillä lailla säikytät?

Kalle. On se Lotan juttu kuitenki tuhma pula. Mutta kuuleppas Laura, minusta tuntuu vaan, että meidän täytyy päästä kaikista pulista ja viimenki koitua pariksi.

Laura. Niin se minustaki tuntuu — min' olin koko päivän niin ilomielellä — se merkitsee aina jotaki hyvää edeskäsin. Ja minä näin vielä niin kaunista unta mennä yönä —

Kalle. Ah Laura kulta, kuinka sin' olet onnellinen, sinull' on aina niin kauniita unia —

Laura. Minä istuin — näät unissani — aivan yksinäni tässä huoneessa ja olin hyvin huolissani; sillä vanhempani olivat kuolleet eikä sinuakaan näkynyt, ja se oli niin yksinäistä ja minä itkin katkerasti. Silloin muuttui kaikki yht'äkkiään valoisaksi, huone suureni suurenemistaan ja min' olin kuin taivaassa. — Kaikki näytti niin siniseltä ja kuulakalta, joka paikassa oli kulta tähtiä ja hyvin monta enkeliä, niin kuin kirkon alttaritaulussakin — ne katsoivat minuun, ja se minusta tuntui niin viehättävältä ja suloiselta, kuin joku suuri onni olisi minua kohdannut. Eikö niin, se uni merkitsee hyvää? — Minkäslaista unta sinä näit?

Kalle. Maltappahan! aivan oikein — minä näin unta hyvin pitkästä makkarasta, — se — näät — merkitsee, että siitä Lotan jutusta tulee vaan pitkä makkara. — Mutta nyt minun täytyy jo lähteä. Hyvästi nyt, Laura kultaiseni, luota vaan uskollisuuteeni, sinua minä rakastan!

Kalle. Eläkä huoli murehtia, josko meidän täytyneekin odottaa, niin pitää meidän kuitenki saada toisemme puolisoksi.

Laura. Se nyt on tietty — ja vaikka minun pitäisi odottaa sata vuotta.
— Mutta mene nyt, Kalle kulta, jo.

Kalle. Menenhän minä, mutta huomenna tulen jälleen. Jumalan haltuun kultaiseni, ja pidä minut rakkaana.

Kalle (pikkuisen ajan perästä vielä ovesta pilkistäen.) Hyvästi, Laura, hyvästi!

Laura (juoksee ikkunaan.) Hyvää yötä! (äänettömyys.) Nyt se on poikessa, ja nyt minulla ei enää ole uskallusta. Hänenkö pitäisi naiman toinen ja minun jäämän yksinäni? Sh, sepä minun kuolettaisi. Armias Jumala, ethän tuota toki tahtone? rakas taivaallinen isä! eihän minulla ole koko maailmassa muita kuin Kalle, — elä, taivaan herra, ota minulta Kalleani! — — Minua niin huolettaa — — nyt lähden jo vuoteelleni surujani nukkumalla poistamaan — — jos vaan voinen nukkua. —

Olli (tylysti.) Elkäätte hyvä neitsyt pahastuko. Pitkällisesti sisälle pyrkivää käsketään usein pois; sen tähden minä tulen näin suoraan mitään virkkamatta.

Laura. Te olette kovin rohkea mies, ettekä tiedä, kuinka sopimatointa on koputtamatta tulla sisään, varsinkin — —

Olli. Vaimonpuolen luokse — tahtonette sanoa. Hm, voipi olla niinki, että olen rohkea mies, mutta näinpä minä vast'ikään ovestanne tulevan toisenki miehen. — —

Olli (uskotellen.) Sulhaisennekko?! Hy, kuinka sukkelaan nykyiset tyttäret löytävät sanoja!

Olli. Eikö vähä. Minusta vaan oli kummaa, kuinka sillä miehellä — sulhaisellanne piti sanoakseni — oli, minut nähtyänsä, niin kiire piiloittelemaansa, tahikka kuinka se taaksensa pälyen, ikään kuin olisi hänellä ollut paha omatunto, juosta töppöili risukokoin ja pensasten yli.

Laura. Ja siitäkö te nyt ajattelette pahaa? Elkäätte toki siitä luulko mitään pahaa!

Olli. Hm, eipä minun kyllä sitä pitäisi, vaan se näkemäni — mutta mitäpä se minua liikuttanee, min' en tarvitse tietää koko seikkaa.

Laura (sukkelaan.) Enkä minäkään tarvitse sitä teille selittää: mutta minun pitää kuitenki, ettei kukaan ajatteleisi minusta mitään pahaa. — — Se nuorukainen, jonka näitte, on setäni poika, Kalle Miettinen, ja me olemme luvanneet toisillemme tehdä naimiskaupan. Kallen isä on kuitenki sitä vastaan ja tahtoo antaa hänelle rikkaan emännän, ja sitä Kalle nyt kävi täällä sanomassa minulle ja lupasi olla minulle uskollinen ja minä myös hänelle, vaikka mikä olkoon, ja siinä on nyt kaikki. (Hengittäen.) Uskotteko minua nyt?

Olli. Niin, mitäkö tahdon — en muuta, kuin pyytää teiltä yösijaa. Nurmikko on nyt tuolla ulkona niin kasteinen, että tää nuttuni voisi pilautua. Neitsyt kulta, eikö teillä ole minulle jotakin yösijaa huoneessanne?

Laura. Tuvan lakassa on kuivia lehtiä, siellä voitte maata. Mutta ensin minun pitää tuoda teille ruokaa — jos teillä lienee nälkä.

Olli. Kiitoksia, lapsi kulta, vast'ikään söin palaisen leipää ja olen nyt ravittu. Mutta yösijan otan ilolla vastaan, sillä minua väsyttää niin pitkän matkan kulettuani.

Olli. Rakas lapseni! Kukako olen? — Minä olen sangen suuri mies enkä kuitenkaan paljon minkään arvoinen. — Aurinko, kuu ja tähdet palvelevat minua ja nöyryyttävät itsensä sanani mukaan. — Ihmiset ainoastaan eivät minusta pidä mitään. Taikojani tekemällä nousee minulle kulta-aarteita ja hohto-kiviä maan povesta ja meren syvyydestä — ja kumminkin olen iloinen, kuin minulle viskataan joku penni. Pääni on täynnänsä tuhansia satuja, sydämeni myös kummallista harrastusta — mutta mahani on usein tyhjä. Koko maan piiri kaikin vuorinensa, merinensä, kukkinensa, kasvinensa on omani — ja kuitenki minä kerjäten rukoilen yösijaa. Minä olen maailman kuningas, taikka — jos niin tahdotte — mieron kulkija.

Laura (kummeksien.) Minusta näytätte puhuvan sekasotkuja, tahikka vaan pilkannette minua. Min' en ymmärrä teitä ollenkaan.

Olli. Tuo pikkuinen päänne ei ymmärrä minua. Niinpä suokaatte nyt puhuakseni sydämellenne sellaista kieltä, jota kaikki hyvät ihmiset ymmärtävät. Kuunnelkaatte nyt vaan!

    Oon viuluniekka
    En houkko, en hurja,
    Mut huoneeton, hoikka
    Ja kulkeva kurja.
    Mä laulan ja soitan
    Ja leipäni voitan
    Ja kiitän Jumalaa.

    Mulla on yllä
    Nyt ainoa nuttu,
    Mut viuluni kyllä
    Jo maailman tuttu;
    Se kanssani laulaa
    Ja itkee ja nauraa;
    Se on mun ystäväin.

    Viimen kun laulu
    Jo suustani lakkaa,
    Ja kun tämä viulu
    Jo kielittä makaa,
    Niin kaikki on turha,
    Ja Tuonelan tarha
    Mun viuluniekan saa.

Olli (Lauralle, joka on nyyhkien kätkenyt kasvonsa.) Ka, itkettekö te, rakas lapseni?

Laura (vesissä silmin.) Täytyyhän minun itkeä. Laulunne muistutti minulle isääni.

Laura. Hän lähti jo piennä ollessani ja ainoastaan pikkuisen muistan vielä sitä aikaa. Isäni oli viuluniekka kylässämme, vanhempansa olivat hänet hyljänneet ja hän oli sangen köyhä. Tuo vanha Anni täti, jonka luona nyt asun, on usein kertonut minulle, että äitilläni montaki kertaa ei ole ollut antaa minulle leipää, kun olin nälissäni itkenyt. — — Äiti kuoli. — — Ja sen minä vielä muistan niin kuin tämänki päivän, kuinka se tuolla kammarissa makasi olilla niin kalveana ja kylmänä. Mutta minä vaan luulin sen nukkuvan ja nykötin vieressä polvillani ja Anni täti toi minulle kukkia, antaakseni ne äitille hautaan. Ja sen minä vielä muistan, että isä silloin tuli äitivainaan ääreen ja nyyhki kovasti äitiä syleillen ja itki ja huusi: "Liisa, elä mene pois! Liisa, jää luokseni!"

Laura. Hän suuteli sitten minua, jätti minut Anni tätin huomaan ja meni maailmalle. Kuu paistoi silloin kirkkaasti ja laulurastas viserteli niin kovasti ikkunan takana, että minä pahastuin, luullen sen herättävän äitin nukkumasta, — ja ulkona soitti isä vielä kerran viuluansa — sen ääni vaikeni vaikenemistansa — ja silloin ne veivät äitiniki pois — ja minä jäin yksinäni — aivan yksinäni —

Laura. Joska minä vaan tietäisin, missä hän makaa, niin veisinmähän kukkia hänenki haudallensa.

Laura (vihassa.) Hyi teitä! Puhutteko tekin niin kuin muut? Isäni ei ole heittiö, sanokaatpa muutki mitä tahansa. Min' olen nähnyt hänen itkevän ja kuullut hänen huutavan: "Liisa, elä mene pois! Liisa, jää luokseni!" Sen tiedän varmaan, ettei hän ole heittiö.

Laura (innossaan.) Niinpä minä tekisin hänen edestänsä työtä, hoitaisin häntä, jotta hän saisi rauhan vanhoilla päivillään. Tahi jos hän tahtoisi mennä jälleen pitkin maailmata vaeltamaan, lähtisin minäkin mukaan, ja opetteleisin harppua, niin kuin olen kaupungin torilla nähnyt monenki tyttären tekevän — ja isälläni ei olisi mitään puutetta.

Olli (liikutuksiansa hilliten.) Niin soittamaan harppua? Hahhaa! Mieron kuleksimista, aivan niin!

Laura (vihaisesti katsoen.) Mitä se teitä liikuttaa? (Puheensa keskeyttäen.) Mutta nyt on jo myöhä, minä pistän lyhtiin tulen ja lähden saattaman teitä makuusijallenne. (Ottaa lyhdin ja sytyttää siinä olevan kynttelinpään pöydällä palavasta kynttelistä, jonka hän sammuttaa.) Tulkaatte nyt!

Olli (ei enää voiden liikutuksiansa hallita.) Niin soittamaan harppua, — kaupunkien torilla ja mieron tiellä? Tahtoisitko sinä Laura sillä keinoin auttaa isääsi?

Olli. Sitä en koskaan ole unhottanut. Joka paikassa vaeltaessani, joko metsissä ja kedoilla, tahi kaupunkiloissa ja kylissä olen sitä muistutellut sydämessäni ja lauluissani. Voisiko isä unhottaa lapsensa nimen? Laura, isäsi on tullut takaisin — tässä se nyt on — — — minä olen isäsi! — —

    (Kyntteli sammuu, ikkunasta paistaa kuu selkeästi,
    Laura ja Olli ovat sylitysten, vieno soitanto alkaa
    kuulua näytöksen loppuun asti.)

Olli. Elä virka mitään. — Kyynelesi puhuvat. Kuuletko? Laulurastas visertelee taas tuolla ulkona ja kuu paistaa nyt ikkunan lävitse niin kuin silloinkin ja kaikki on nyt rauhallista. — Äitisi näkee nyt meidät ja on luonamme. (Puhuvinaan puolisolleen.) Näet sen, Liisa, näet sen — min' en ole enää köyhä viuluniekka — min' olen löytänyt sydämen, joka minua rakastaa — min' olen rikas mies! —

(Asuinhuone Martin talossa. Vasemmalla puolen näyttäjöistä päin sivu-ovi ja ikkuna. Oikealla iso vanhanmallinen kaappi. Huonekalut osoittavat rikkautta.)

Hanna. Kauvanpa se Aro viipyykin. Kuinhan se ei vaan viettäisi taas aikaansa uneksimisessa. Kahdeksaan päivään, sitte kuin se vanha viuluniekka kotiutui, on Kallea tuskin näkynytkään kotona. Se varmaanki viettää päivänsä viuluniekan tyttären luona ja vanhus myöntyy siihen rakkauteen. Jospa sen vaan saisin tarkoin tietää, ja siten näyttää Martille, että poikansa vielä yhä kiikkuu siinä tytössä — kas siitäpä minulle olisi suuri etu. Kenties jäisin minä Martin omaisuuden ainoaksi perilliseksi; sillä niin kuin asiat nyt ovat, niin Kalle perii kerran kaikkityyni, vaikka minusta tulisikin Martin emäntä, ja rahat menisivät siis minulta kuin tina tuhkaan. Jos vaan tietäisin — ahaa, Aro jo tuopikin minulle muutamia tietoja.

Aro. Mitä se tekee? Käske minua joltakulta henkeä nitistämään — käske vaan — ja minä teen sen.

Aro. Minä mennä hiipettelin tuvan ikkunan taakse ja katsoin sisään. Laura istui siellä rukkinsa ääressä ja vanhus tämän lähellä — hänellä oli viulu polvien välissä ja hän käänteli sen tappia.

Aro. Ei. Ne olivat kahden kesken. Minä seisoin ulkona ja kuuntelin viulua; se soi niin suloisesti ja surullisesti ja taas niin iloisesti ja somasti. Se tuntui sydämelleni niin hyvältä ja niin vienolta ja onnelliselta — minusta tuntui, kuin olisin ollut jälleen onnellinen pikku lapsi, ja kuin olisin kuullut äitini laulelevan minulle viisuja, kauniita viisuja, ja sen koommin en enää voinut nähdä mitään, sillä silmäni tuntuivat varilta ja kosteilta — sitä se viulun soitanto tekee.

Hanna (vihoissaan.) Sinä pöllö. Mitä minä siitä viulun vingutuksesta pidän! Jos todella rakastaisit minua, niin olisit katsellut, missä Kalle on, vaan sin' et tee, mitä minusta olisi mieluista.

Aro. Kun vanhus ripusti viulunsa jälleen seinälle, niin minä juosta hitistin metsään, ja paluumatkallani tuli Kalle vastaani, se meni Ollin tuvalle päin. Vaan ei se minua nähnyt, sillä min' olin pehkon takana piilossa.

Hanna (itsekseen.) Ähä! ähä! viimenki se minulle onnistuu päästä yksinäni talossa heilumaan ja hallitsemaan.

Aro. Tiedätkös Hanna, miksikä minun tekee mieleni? Se on viuluniekaksi, ja olispa minulla sitte vaan pikku huone jollakulla vuorella ja sinä emäntänäni, niin saisit kuulla, kuinka minä viulua soitteleisin.

Hanna (ei kuulevinansakaan.) Hyvä, hyvä! mene nyt vaan. Isäntä tulee kohta, ja jos se näkee sinut joutilaana, niin se taas aikaa haukkua.

Aro. Haukkukoon vaan! Minun tekee mieleni Ollin rengiksi — hän saisi haukkua ja pieksää minua — kunhan vaan soitteleisi minulle viulua. — — Nyt minä lähden tuonne niitylle keloilemaan ja sinistä taivasta katselemaan, niin voin vieläkin muistella kaikkia, mitä se vanhus soitteli — ja silloin olen mitä onnellisin.

Hanna (yksinään.) Kalle on siis Lauran luona, vasten isänsä kieltoakin. Kunhan Martti tulee, niin kyllä mä sen ilmaisen hänelle — se minua auttaa koko joukon. Minä tahdon olla emäntänä enkä palkollisena. — — Vaan eikös se ole väärin, jos nyt ilmaisen tuon jutun? — Ei! Uskollisen palvelijan on velvollisuus ilmoittaa isännälle kaikki, mitä tietää, ja Kalle tekeekin väärin, kun ei isänsä kieltoa tottele. Ja minä tahdon olla uskollinen palvelija ja ilmoittaa isännälle kaikki, jotta hän voisi kohentaa poikansa pään järjelleen ja jälleen leppyä häneen. Kumma kun ne eivät vielä ole sopineet! Vaan sittehän min' en saisikkaan Martin omaisuutta. Omaisuutta? Eiköhän se olisi väärin hankittua rikkautta? — — eikö vähä! Voisinhan minä sillä kuitenkin tehdä hyvää, ja se olisi varmaanki jumalalle otollista. (Katsoo ikkunasta pihalle.) Kas niin, tuoss' on jo vanha Maija taas anomassa! (Huiskauttaa ulos kädellään huutaen.) He, tuoss' on nyt muutamia penniä. Hm, Maija rukka sanoo: "Kost' Jumala." Ja eiköpä tuo Jumala hyvää hyvällä kostanekkin. Noiden kurjain tauttahan minä rikkautta haluanki, vaan kyllä minä sitten yhtähyvin ostan itselleni uusia, koreita vaatteitakin sekä vaunuja ja hevoisia. — — Ahah! jopahan isäntäkin tulee.

Hanna. Terve tultuanne! Ka, kuinka te, isäntä kulta, nyt olette juosnut päänne aivan hikeen?

Martti (panee hattunsa ja keppinsä pois.) Ah, koko maailmata luulisi paistinuuniksi. — No, eiköhän se vähä ilahuta Hannaa, kun saa kuulla toivotuksensa käyvän toteen.

Hanna (tulee olut tuoppi kädessä.) Täss' on nyt! Ahaa, mut ei sitä paikalla saa juoda variinsa. Istukaatte nyt ensin. Kas niin — ja nyt vaan kolme nielausta — trbruu! ei nyt enää — koht'sillään saatte enemmän.

Martti. Ahaa, Hanna, jopa sinä näytät taivuttelevan minua oman kyöttisi alle.

Hanna. Jumala varjelkoon, isäntä kulta, minua semmoisesta; minä vaan pidän huolta teidän omasta terveydestänne.

Martti (kummeksien.) Minkä tähden sin' et enää minua sinuttele, mutta teittelet vaan yhä?

Hanna. Min' olen sitä seikkaa punninnut sillä keinoin, että se ei ole minulle soveliasta ennen vihkimistämme.

Hanna. Vai niin? Min' olen päättänyt, etten ennen tule teille emännäksi, kuin tuo rakas poikanne Kalle on nainut. — Vaan kyllähän neuvo tuuleen tulee kunhan veneen vesille saapi.

Hanna. Voi hyvä Jumala kuitenki, ihmiset jo työntävät päitänsä yhteen ja nauraa virnottavat kämmeniänsä taputellen. Ah, jos ne vielä luullevat minusta pahaa, niin minun täytyy itkeä silmät päästäni puhki ja morsius puvun sijaan saatte vaan hankkia minulle kuolin-vaatteet.

Martti. No, no, Hanna kulta, elä nyt itke. Minulla on sinulle hyvin suloinen ja hyvä sanoma. Kappas tätä, Hanna, kappas tätä rahalompakkota!

Martti. Niin totta koira vieköön. Minä möin taloni ja tilani kirjoineen, karjoineen. Kauppa tehtiin naapurini Pullosen luona. Talon ostajat olivat kauppiaita kaupungista sekä maksoivat samassa kauppasumman kauniisti; ne eivät tinkineet yhtään, eivätkä tahtoneet vitkoitellen maksaa. Minusta oli se itsestäniki kummaa. Asia oli jo noin viikon päivät sitten alulla, vaan min' en virkkanut sinulle mitään, sillä minun teki mieleni sinua nyt äkkeään ilahuttamaan.

Hanna. Minuako ilahuttamaan? Ah, kylläpä se ilahuttaakin, min' en ymmärrä vielä mitään.

Martti. Kultaiseni! Nousevalla viikolla me muutamme kaupunkiin ja siellä me häämmeki pidämme.

Hanna. Mitenkä? Kaupunkiinko? Häitämmekö pitämään? Ah sitä riemua! Ah sinä rakas Martti kultani, siitä minun pitää suuteleman sinua tuhansin kerroin.

Hanna. Hih! kaupunkiin! Kas nythän minun toivoni toteuntuu — ei, riemu särkee sydämeni. Vaan mitenkäs se talon kauppa niin sukkelaan tapahtui?

Martti. Esinnäkin sen tähden kun sinä, Hanna kulta, pyysit minua muuttamaan kanssasi kaupunkiin, ja kun nyt oli niin hyvä tilaisuus myydä talouteni, ja viimeksi Ollin tautta. Josko olemmeki veljekset, niin emme kuitenkaan voisi elää yksissä, ja koska se nyt on täällä jälleen, niin minulla ei olisi enää rauhallista hetkeä. Minua hävettää olla semmoisen rentun veljenä. Annappas nyt vaan paperia, kynä ja mustetta, niin mä pistän lukunumerot muistokirjaani.

Hanna. Kyllä, kyllä, minä tuon ihan paikalla kaikki-tyyni ja olen sitten apuna.

Martti. Kuuleppas Hanna vielä; se on myös hyvä Kallen tähden, että möin talouteni. Nyt sen hulivilin täytyy viimenki ryhtyä järkinäiseen tuumaan. Vallesmanni antaa tyttärensä mukana mennä vuonna langoltaan perimänsä talon, minä annan sitte vielä sievoisen summan. Niin tuleehan niille nuorille sitte sievä talous. Nykyjään Kalle vaan juoksentelee ja laiskuttelee päiväkaudet — — luulenpa tuon Lauranki vielä sen päätä viiraavan.

Hanna (olevinaan hyvin hämmillä.) Herra Jumala, mitä minä nyt sanoinkaan? Min' en tahdo olla mitään sanoneena — en Jumalan tähden, en niin mitään.

Martti. Ei niin, Hanna; kuin tietänet jotakin, niin elä salaa minulta mitään — vieläkö se hylkiö kiellettyäniki haastelee sen tyttö lämiskön kanssa?

Hanna. Martti kultani, elä häneen suutu — vaan olenhan minä velvollinen sanomaan sinulle kaikki?

Hanna. Niinpä minä nyt sanon sen, että Kalle on jo viikon päivät oleskellut Olli Miettisen ja sen tyttären luona ja on siellä aivan tälläkin hetkellä.

Hanna (hämmillä.) Minä — niin — tuota. — Lähtiessänsä sanoi Kalle minulle — niin, niin oikein Arolleppa se sanoikin, menevänsä Ollin luo.

Martti. Sydämeni kuohuu jo vimmasta. Vai vielä se riiviö juoksentelee siellä. Mutta malta, malta, ihan paikalla minä lähden sinne väliin ukkosena jyrisemään.

Hanna. Hyväinen aika! Elä toki Martti kulta mene. Sinä vaan suuttuisit siellä kovin pahoin.

Martti (innokkaasti.) Minua suututtaa jo kyllä. Vai se mierossa juokseva viuluttaja nyt mielii onkia minulta pojan tyttärelleen? Luuleeko hän tulevansa keloilemaan tähän lämpöiseen pesään, vai tahtonee hän tehdä Kallestakin viuluniekan ja kiertolaisen? Missä hattuni ja keppini ovat? Ihan paikalla lähden sinne.

Martti (vihoissaan.) Malttakaattehan vähä. — Kyllä te opitte tuntemaan
Martin.

Hanna (närkästyvinään.) Niin sinä nyt menet, etkä edes ota hyvästiäkään minulta.

Martti. No, no, kultani, elä toki suutu. Josko olenki pahoilla mielin — niin sinua minä kuitenki rakastan.

(Entiset. Aro tulee sisälle, tuppivyö ja tyhjä tuppi vyöllä ja seisahtaa perälle kuuntelemaan mitä nyt tapahtuu.)

Martti (keksii lompakkonsa, jonka hän oli laskenut pöydälle.) Ka tuhat tulimainen, tuon olin unhottamaisillani, siinä on ne neljäkymmentä tuhatta markkaa ja ne meidän esinnäki pitää panemaan talteen. (Lukitsee lompakkonsa kaapin sisään ja panee avaimen lakkariinsa.) No, Hanna, nyt se ei ole enää mikään salaisuus, että min' olen myönyt taloni, sen saat nyt sanoa vaikka koko maailmalle, vaan elä sano kellekkään, että kauppa summa on tuossa kaapissa. Ja nyt saat myös ilmaista, että me kumpainenki kohta muutamme kaupunkiin, ja että häämme siellä pidetään heti kohta.

Aro (murrettua mieltänsä masentaen.) Kuulkaapas isäntä; vallesmanni on pihalla ja tahtoo puhutella teitä.

Aro. Se sanoi, että hänellä on kiire, ja jos te lähtisitte häntä vähän matkaa saattamaan.

Martti (Hannalle.) Kyllähän se nyt tahtoo sitä nuorikkoimme asiata saada järjestymään ja Kalle riiviö tekee minulle sellaista kiusaa. Minä lähden nyt vallesmannin puheelle. Lähde sinä sitte saattamaan minua vähän matkaa mennessäni Ollin luo. Koht'sillään tulen sinua noutamaan.

Hanna (tarttuu yht'äkkiään Aron käsivarteen ja vetää häntä esille.)
Aro, sinun pitää nyt tehdä minulle pikkuinen hyvä työ. Kun isäntä kysyy
sinulta, niin sano Kallen ilmaisneen sinulle menevänsä tänä iltana
Ollin luo.

Aro. Minä kuulin kaikki, mitä isäntä sinulle jutteli, minä tiedän nyt kaikkityyni!

Aro. Hanna! Jumalan kaikkivaltiaan nimessä, sanoppas nyt, onko se totta? Muutatko sinä isännän kanssa kaupunkiin? Menetkö sinä sille emännäksi?

Hanna (ylpeästi.) No, koska sin' olet kuullut kaikki, niin en minäkään sitä enää salaa. Se on aivan tosi; minä muutan Martti Miettisen kanssa kaupunkiin ja menen hänelle emännäksi.

Aro (vimmassaan.) Se ei ole totta! Tiedätkös, että minun täytyy tulla hulluksi epätoivosta ja murheesta, jos sinä vaan menet hänelle emännäksi?

Hanna. Elä, Aro rukka, huoli puhua semmoisia. Se on kaikki paljasta luulottelemista vaan. Löydäthän sinä jonkun toisen, jota voit rakastaa. — sinun pitää unhottaa minut.

Aro (nousevalla innolla.) Unhottaakko? Haa, unhottaa rakkauteni, sydämeni, sieluni? Unhottaa sen, joka voipi tehdä minut onnelliseksi tahi onnettomaksi? Yhtähyvin voisin unhottaa olevani maailmassa. Hyi! hyi! Eikö sinulla olekkaan sydäntä? Luuletko sinä, unhotettuasi kaikki, sekä lapsuutemme, että äitisi ja rakkauteni ja valasi — luuletko minunkin olevan yhtä kelvottoman kappaleen. Elä toki toista kertaa sano tuota kirottua sanaasi, tahikka silloin tapahtuu onnettomuuksia.

Hanna (riipaisekse irti) Heitä minut! Silmäsi pyörivät niin kummasti. — Kyllähän sinä hullutellessasi voisit tehdä onnettomuuksiakin. Mene jo sukkelaan, minä pelkään sinua.

Aro (hilliten itseänsä.) Mitä min' olen tehnyt? Elä armaani ole minulle vihassa! Min' en tiedä, mitä puhun — min' olen onneton. Hanna kulta — kappas nyt ylös, taivaass' on Jumala, joka näkee ja kuulee kaikki; hän tietää, kuinka minä sinua rakastan; hän tietää, että min' olen jättänyt kaikkityyni sinun tähtesi ja seurannut sinua; hän tietää, kuinka usein minä salaisesti, — niin, niin, vaikka sitä nyt on häpeä sanoakseni — kuinka usein minä salaisesti olen itkenyt perääsi ja katsellut sinua surumielin, ja valvonut yökaudet sydäntä särkevästä epätoivosta — kun sin' olet ollut niin kylmäkiskoinen minua kohtaan. Ah, Hanna, tahdotko sinä tehdä minusta kurjamaisen ja onnettoman ihmisen? Tahdotko sinä survaista minut luotasi ja siten palkita kaiken uskollisen rakkauteni?

Hanna. Rakkautta ei voi omistaa ja hyljätä, miten tahtoo, ja min' en taida sille mitään, etten voi rakastaa sinua.

Aro (vihasta julmistuneena.) Oh! tuhatta laivaa. — Ja sinä vielä minunki edessäni julkiat oletella rakastavinasi tuota vanhaa ukon rahjusta! Hä! sinä hävytön — ikään kuin min' en tietäsi, että sinä tahdot ainoastaan hänen rahojansa.

Hanna. Aro hoi, mene jo tiehesi ihan paikalla eläkä tule enää koskaan silmäini eteen, minä sanon kaikkityyni isännälle.

Aro (ihan vimmastuneena.) Hahhahhah! Aivan niin! Huuda häntä vaan! Viskaa minut ulos! — Haa, tiedätkös — markkinoilla oli mies näyttelemässä isoja kuvia murha jutuista, siinä oli muutamassa semmoinen, joka oli murhannut pahanilkisen ja uskottoman morsiamensa! Katso itseäsi — niin se voipi sinullekin käydä — katso itseäsi — Nyt sinun pitää kuoleman.

Hanna (tulistuen Marttiin kiinni.) Varjele Martti kulta minua, tuo Aro on ihan hulluna. Kauvan aikaa on hän jo vaivannut minua rakkauden ruikutuksillaan, joista min' en milloinkaan ole pitänyt mitään, ja nyt, kuultuansa meneväni sinulle emännäksi, tahtoo hän tappaa minut.

Aro (vihasta vavisten.) Mitä sinull' on minun kanssani tekemistä? Itse olisit hulluhuoneesen salvattava, kun luulet tuon Hannan menettelevän kanssasi kunniallisesti. Pois tieltä — pois — minun pitää tappaa hänet.

Martti (survaisee häntä kovalla kädellä takaisin.) Pois, sinä riivattu mies! (Jalkaa polkien.) Marssi paikalla ulos luotani! Tule pois Hanna, ja jos tuo hullu vielä rohkenee tulla lähellesi, niin minä ajatan hänet ruunun miehiltä päivän paistamattomiin. Lähtään pois!

Aro (joka survaisusta takaperin tuolille kontturoituaan, puristaa sen reunuksia hammasta purren.) Puukkoni! (Haraisee ja katsoo tyhjää tuppeansa.) No missä nyt on puukkoni! (Kumpaisellaki kädellänsä päätänsä puristaen.) Ah, ah, pääni jo halkeaa! Minä tulen hulluksi. — — Kyllähän se ei Marttia rakasta, se tahtoo vaan hänen rikkauttansa; mutta minun pitää tehdä hänet köyhäksi kurjaksi. Hän on varastanut minulta rakkaani, ja pahoin menetellyt kanssani — siitä syystä minä teen hänet köyhäksi. Minä poltan koko talon, kas sen minä teen — se on minulle iloliekki, kosk'ei rakkauden liekistä ole iloa. (On äänettä.) Mutta mitenkäs se olikaan? Eikös se jo ole myynyt koko talonsa — niin — — niin, mutta rahat — kaikki hänen omaisuutensa on tuossa kaapissa — ne minä häneltä otan, ja poltan tahi viskaan koskeen tahikka kaivan metsään, josta niitä ei kukaan löydä. Sitte hän on köyhä ja Hanna ei hänestä huoli enemmän kuin minustakaan. Kas sillä keinoin minä kostan! (Mennä hamputtaa kaapin luokse.) Avain on poikessa — jospa minull' olisi puukkoni tahi rautanaulakaan — äh!

Jaakko. Hei! Aro, mitä sinä nyt olet tekemässä, vai pieksätkö sinä kaappia.

Jaakko. Tässä on nyt, Aro rukka, — kaikki kapineesi — Lienet sinä nyt tehnyt tekosiasi!

Jaakko. Isäntä oli hyvin julmana. Hän käski minun panemaan kaikki kapineesi myttyyn ja antamaan sinulle. Sinun pitää lähteä pois paikalla koko talosta.

Jakko. Se meni isännän kanssa, minne lie mennyt. Ne juttelivat varmaanki sinusta, koskahan mainitsivat nimeäsi ja sitte nauraa katkattivat.

Aro (puristaa julmana nyrkkiänsä.) Nauraa katkattivatko ne? Odotappahan Jaakko vähäsen, kohta niiden ei tee mieli nauramaan, mutta kyllä kulkupojat siihen sijaan saavat nauraa nähdessänsä ne kumpaisetki keppikerjäläisinä — ja minua se naurattaa — hahhahhah!

Aro (hyvin kamalasti naurahtaen.) Niinpä tule nyt Jaakko kanssani kapakkaan, ja Risto otetaan myös ja Hanno ja ne toisetkin. Olkaamme nyt iloiset, tänäpäivänä minä maksan.

Aro. Onpa minulla, kun olen säästänyt häitä pitääkseni, vaan siitä toimesta ei tulekkaan mitään — nyt me niillä iloitsemme. Hih! pois kapakkaan! Tule nyt, Jaakko, tule. (Kumpiki menee.)

(Lakea paikka ulko-ilmassa Lauran kotona. Perältä näkyy kylä, metsää, vuorta j.n.e. Oikealla puolen tupanen. Tuvan edessä puu, sen alla pöytä ja muutamia jakkaroita.)

Kalle (hyvin tyytyväisenä.) Eikö niin setä, eihän teillä ole mitään sanomista naimistamme vastaan?

Olli. Ei mitään, rakkaat lapseni. Min' en ole mikään juonikko, minä vaan iloitsen onnestanne. Ottakaatte Jumalan nimessä toisenne.

Laura (syleilee Ollia.) Ah, isä kulta, kuinka te olette hyvä; jos se olisi mahdollista, niin minä pitäisin teitä kahta mointa rakkaampana. — Kalle kultaiseni! Ah, jos isäsiki vaan suostuisi!

Kalle. Niin, kyllähän siinä vielä hikoillaan. Mutta ole vaan aivan rauhassa, on minulla jo niin suuret silmät päässäni kuin isälläkin, kyllä minä asian oikaisen!

Olli (somasti.) No, ja viimen kun ei muu auttane, niin on minulla vielä muuan keino saada hänet suostumaan toivotuksiimme. (Itsekseen.) Ihminen pysyy ihmisenä, ja kultavasikkata kaikki palvelevat. (Julkisesti.) Iloitkaatte lapset! Elkäätte antako epätoivolle valtaa!

Olli. Ahaa, ne ovat nuoruuden aikuisia ystäviäni, Risto, Amos, Lassi ja vanha Paukku. Minä kutsuin ne tuliaisilleni. Mene sinä Kalle nyt kotiisi. Noista tulevista ei ole sinulle kumppaniksi — niiltä ei opi mitään hyvää.

Kalle. Niinpä hyvästi nyt Olli setä, ja kiitoksia paljo hyvyydestänne. Hyvästi Laura kultaiseni, voi hyvin, ja uneksi tulevana yönä hääkakkaroista.

Olli. Luulen minäki olevanne soveliaat toisillenne. Te olisitte yksituumaiset ja auttaisitte toinen toisenne etevyyttä. Mutta nyt edeskäsin. Tuoppas Laura tuolta tuvan uunin takaa ne pari viiniputellia tänne esiin. Niitä tarvitaan nyt.

Olli (nauraen.) Niinpä kyllä! Minä toin ne äsken muassani. Pitäähän noille vanhoille nuoruuden ystävilleni panna jotakin eteen. Tuossapa ne jo ovatkin; joudu nyt!

(Entiset. Lassi mylläri, Risto räätäli, Amos metsän vartija, Paukku sotamies, tulevat vasemmalta puolelta näyttäjöistä katsoen. Nämä kaikki ovat ikämiehiä ja kullakin omituinen näkönsä. Paukku kävelee puujalalla. Kaikki neljä huutavat yksin ajoin:)

Paukku. Kunnioitusta! Pyssy olalle! (Nostaa keppinsä pystöön suullansa rumputtavinansa.) Trum, trum, trum!

Olli (jonka ympärille ne toiset keräytyvät, naurussa suin.) Ahaa! Tuossahan ne nyt ovat kaikki ne neljä vanhaa kissanhännän vetäjätä ja paini toveriani! Terve tultuanne vanhat ystäväni!

Paukku. Elä veikkonen ole milläsikään, josko ma tahdoin tervehyttää sinua sota-komennon mukaan! vaan nämä miehet eivät näy ymmärtävän siitä mitään.

Olli. Eikö niin, Risto? Nythän me kaikki viisi olemme tässä koolla, ja nähdessäni teidät taas, johtuu entinen aika vilkkaana mieleeni.

Paukku. Niinpä kyllä, ollessani sillä mainiolla sotaretkellä, tuuti hän vielä kätkyessä.

Olli. Aivan niin. Te neljä minut olette oikeastaan saattaneetki elämän tielle. Ja tuo Lassi on nyt jo myllärinä, vaikka ennen paimenessa piipoitteli.

Olli. Hän minun ensimäinen oppi-isäni oli viulun ja huilun soitannossa. Häneltä minä sain ensimäisen huiluni, joka oli pajupilli. Ja Paukku tämä mainio soturi! Kertomuksillansa herätti hän minussa halun vaeltamaan, ja häneltä minä sain tietää maita löytyvän täkäläisten vuorten takanakin.

Olli. Niinpä niin, jo tiedämme, mitä sinä vanha sankari tahdot sanoa. Mutta sotaretkistäpä johtuu mieleeni elämän retket, joita tämä uskollinen herran palvelija Amos opetti minut tuntemaan. Juuri tämä metsän vartija Amos on etevin oppi-isäni.

Olli (toimessaan.) Sinäpä kyllä! Sinulta minä ensimmäisen selkäsaunanki sain.

Amos (naurussa suin.) Niinkuin sinä juoksit toukopellon yli ja puistelit omenoita puista. Mutta oltiinhan me jo sittemmin hyvät ystävät.

Olli. Ja tämä Risto, silloinen kylän kukka, minut saattoi rakkauden piiriin; hän oli, näät, puhemiehenäni.

Risto. Niin tuota Liisa vainaata köytäillessäsi. Käydessäni leikkaamassa sille köllykkätä, sanoin minä hälle ensimäiset tervehdyksesi.

Paukku. "Anna huolia hevoisen, Murehtia mustan ruunan" ja ole nyt vaan iloisena poikana!

Olli. Ryyppyjä tulee koht'sillään; eikähän teillä nyt ole kiirettä minnekkään.

Paukku. Ei minullakaan muuten olisi kiirettä, vaan tuo pitkä Pekka sai lupani, tullakseni hänelle kertomaan sotaretkistäni, mutta kuitenki —

Olli. Jäät nyt tänne "löyhkäpäisten" joukkoon, joiksika meitä muinoin sanottiin, hahhahhah!

(Laura on jo tuonut pöydän lähemmäksi ja kantanut jakkarat sen ympärille sekä pannut pöydälle muutamia putellia ja viisi pikaria, ja sitten jo mennyt jälleen tupaan.)

Olli (kääntyy ja keksii pöydän.) Ka, johan tämä on laitoksessaan.
Istukaat veikkoiset nyt tästä ottelemaan!

Paukku. No totta koira vieköön! Viiniähän se onki. Oletpa sinä nuorikko koko veitikka.

Olli. Tarttukaatte kiinni pulloinne! Nielaus muinaismuiston maljasta.
Nielaus vanhan ystävyyden vuoksi! Hei pojat!

Olli. Niinpä täyttäkäätte nyt pikarinne ja laulakaatte joka värsyn loppusanoja kanssani.

(Pikarit lasketaan pöydälle ja täytetään. Olli ottaa pikarinsa ja toisetkin omansa Ollin alettua laulaa:)

    No tarttukaatte kiinni
    Ja kaatakaatte viini
    Nyt pulloistanne poskihinne kerrassaan.
    Kun linnut juovat vettä
    Ja mehiläiset mettä,
    Niin ystävykset maistelevat maljastaan.
    Viini vanhan virvoittaapi,
    Kielen kannan irti saapi,
    Huolet kaikki huojentaa,
    Nuorikoksi nuorentaa.

    Jos Adamikin häissään
    Jo oisi ollut päissään,
    Niin paratiisin poikia nyt oltaisiin,
    Ja Adamikin oisi
    Nyt kanssamme ja joisi,
    Ja Evan malja ensinnäkin juotaisiin;
    Nyt me istuisimme öillä
    Paratiisin penkkilöissä
    Eikä akkaväki vois
    Viekoitella meitä pois.

    Kun kuoltuani tiette
    Mun arkkuni ja viette
    Jo sillä minut hautumahan hautahan,
    Niin laittakaatte taulu
    Ja siihen juomalaulu
    Ja viini-pullo matkahani multahan.
    Niin se vanha juoma-veikko,
    Vaikka ei nyt vielä heikko,
    Juopi pullon pohjahan
    Tuenelaanki tultuaan.

Martti (katsoa tuirottaa häneen.) Kyllä mä nään sen olevan välttämätöintä, että kylähämme hankitaan jo huoltapitävämpi metsän vartijakin.

Martti (ei näkevinäänkään sitä.) Ja kyllä minä vallesmannille ilmaisen, että hän jo tarvitsee toimeliaamman myllärin myllylleen, ja että hänen ei tarvitse liijaksi annella almua muutamille sotamiehille, joilla näkyy olevan ryyppiminen vaan työnä.

Olli. No, no ystäväni! Näethän, että veljeni tahtoo jutella kanssani — olkaatte siis hyvät ja jättäkäätte meidät kahden kesken — kyllähän me sitte taas tapaamme toisemme. Hyvästi nyt vaan!

(Lassi, Amos, Risto ja Paukku nousevat seisalleen
ja menevät Ollille kättä annettuansa pois.)

Olli (vähä äänettä oltuaan.) No veikkoseni, mistä se kunnia minulle tapahtuu, että sinä tulet luokseni?

Martti. Sitä kunniata ei tapahtuisikkaan, ellen olisi poikaani täältä hakemassa.

Martti (suutuksissa.) Poikaanipa kyllä, jonka te, sinä ja tyttö lutuksesi tahtoisitte kieploitella pauloihinne. Mutta siinä olette turhaan lukua laskeneet. Mihinkä hänet olette uhranneet? Hän lienee tuolla sisässä simasuunsa luona? Eikö niin? Malta, malta, kyllä minä näytän teille.

Olli (estää hänet tielle pistäytymällä.) Et tarvitse vaivata itseäsi.
Poikasi meni jo pois.

Olli. Ja jos sinäki, veikkoni, olet järkevä, ja sydämestäsi rakastat poikaasi, niin sinäki teet samalla lailla.

Martti (äkäisenä.) Ennen minä antaisin poikani surman suuhun kuin sinulle vävyksi!

Olli (pilkaten.) Ahaa, tätä suurta herraa, sinä olettelet, ikään kuin minä olisin joku rosvo! Sanoppa kuitenki, oletko vähääkään parempi minua?

Martti (jyrkästi ja ylpeästi.) Pilkoittele vaan. Minä olen vähä parempi sinua. Minä olen talonpoika, joka teen työtä. Tiedätkö, mitä sillä ymmärretään? Minä olen elänyt työnteolla, pyytäen edistää sitä, joka on tarpeellista ja hyvää. Mitä minulla on, sen olen ansainnut ja hankkinut omin käsin ja vaivoin, minä olen ansainnut leipäni ja pitänyt huolta, että muutkin ovat voineet ansaita leipää itselleen, vaimoilleen ja lapsilleen. Min' en ole töitäni kuulutellut maailmalle, enkä tehnyt itsestäni mitään erikoista huutoa; mutta moni kunnon mies on siunannut minua hiljaisuudessa, kun olen antanut hänelle työtä, ettei hänen ole tarvinnut nälkää nähdä. Kun minusta kerran aika jättää, niin minusta sanotaan "hän oli vaan tuhma talonpoika", mutta siihen täytyy kuitenki lisätäksenne "hän oli tarpeellinen ja toimelias mies!" — Mut mikäs sinä olet? Ja mitä sinä olet viulullasi ansainnut ja toimittanut? Monen laiskurin korvia olet tainnut kutkutella, mutta kenenkään nälkää et ole sammuttanut.

Sinun työstäsi ei lähde mitään hyötyä eikä siunausta; kelvoton mitään hyvää toimittamaan, ei sinulla ole mitään arvoa ja maleksit vaan hylkynä pitkin mieron tietä. Semmoinen eroitus on välillämme — minä olen työmies ja sinä olet kuotoilija! Enkö ole siis vähä parempi sinua, vai hä?

Olli (kylmästi.) Minkä viehättävän tilaisuuden nyt tarjoot minulle, pitääkseni sinulle mitä jaloimman puheen, selvittääkseni sinulle tuon taivaallisen soitannon ylevyyden. Mutta mitäs siitä lähtee? — Sinä olet talonpoika etkä ymmärtäisi minua. Mene nyt ja sano, lavean puheesi solvaisneen minut.

Martti (hänelle kiivaasti huutaen.) Kurja raukka, ole vaan näyttävinäsi ylenkatsetta, vaan kyllä se kuitenki koski sinuun terävästi. Minä olen talonpoika ja voin elää rikkaasti, — sinulla on se tavallinen soitanto ja kerjäät leipää itseksesi toisten ovilla.

Olli (innokkaasti voittoriemulla.) Ahaa, nytpä sin' olet sillä paikalla, jossa voin kanssasi kilvoitella — johan minä sen tiesinkin, että sinä vihdoinki tulisit siihen.

"Kuinkahan paljo tuolla on rahaa?" se on kuitenki viho viimeinen kysymys, jonka jälkeen ihmisen arvo teillä näytään punnittavan — ja kellä on enin, se on teistä parain. (Kiivaasti.) No niinpä käy Euroopan pääkaupunkiloissa ja kysy mikä mies Olli Miettinen on, ja sinulle sanotaan: "Hän on viuluniekkain kuningas!" ja sinulle sanotaan: "hänen soitantonsa on ilahuttanut, lohduttanut ja innostuttanut tuhansia;" sinulle sanotaan: "Ruhtinaat ovat olleet hänelle kohteliaat ja koristelleet hänen rintansa kunnian merkkilöillänsä": sinulle sanotaan: "hänen kuuluisuutensa on jo Euroopasta ennättänyt uuteen maailmaan"; ja sinulle sanotaan — vaan mitäs siitä on sinulle sanoinkaan? Mitä sinä kuuluisuudesta, kunniasta ja jalosta maineesta tiedät? (Ottaa yht'äkkiään taskustaan kourallisen kultarahoja ja viskaa Martin jalkain juureen.) Näätkö nyt — minulla on kultaa, minä olen rikas, kymmentä vertaa rikkaampi sinua! Kelpaako viuluniekan tytär nyt talonpojan pojalle? Minä laitan tyttärelleni sellaisen hääkoristuksenki, joka ei ole pähkinän napulata isompi, mutta kuitenki enemmän arvoinen kuin koko talosi ja tilasi. Min' olen rikkain tässä kylässä, ja eikö niin — (nauraa pajattaa) hahhahhah! nyt minä olen siis parain.

Laura (tulee hätäisenä tuvasta.) Herra Jumala siunatkoon, mitä täällä hilsketään? Isä! Setä!

Martti (ensin hyvin hämmästyneenä Ollin sanoista, rohkaisekse taas ja sanoo pikkuisen äänettä oltuaan kylmästi Lauralle.) Poime nuo kultarahat tuosta pois. Kyllä ne isällesi ovat vielä vasta tarpeen; sillä "Niin syödään kuin saadaanki."

Martti. Voit olla rikkaampi minua, mutta siinä on kuitenki eroitus. Minä olen ansainnut omaisuuteni työlläni — sinä rikastut tarpeettomilla kujeillasi. Minä olen siis parempi sinua, ja poikani ei saa naida viuluniekan tytärtä.

Olli (taukoottaa Martin.) Mies hoi! Ei niin askeltakaan! Heitä jo hitolle tuo talonpoikainen kopeutesi, eläkä sorra sitä viimeistä siltaa, joka vielä ehkä viepi sovinnolle.

Martti (jäykästi.) Sinä itse olet sen sortanut. Josko olisiki vielä ollut joku side välillämme, niin kehumisellasi olet sen nyt rikkonut. Martti Miettisestä ei pidä kenenkään sanoa "hän rakastui veljeensä paikalla, kun vaan näki sen kultarahoja!" — Ja vaikka minä yht'äkkiään joutuisin kerjäläiseksi ja olisin nälkään kuolemaisillani, niin en sittenkään sopisi kanssasi. Mene tiehesi ja sitten vasta, kuin voin sanoa: "Minä saatan pitää viuluniekkaa arvossa, ja siunaan hänen laulujansa — ne ovat tuottaneet ihmiskunnalle hyötyä" — sitten vasta tahdon olla veljesi. Ennen en — vaikka mikä olkoon — en.

Olli (suruissaan.) Niinpä kyllä, sillä sokea ei näe auringon valoa. Nyt minulla on kultaa ja kunniata; mutta lapseni itkee, ja min' en voi häntä lohduttaa, minä olen siis vaan kurjamainen viuluniekka.

Aro (tulla hiipettelee ovesta kalveana ja haralla hapsin ja kilmuilee.) Minua ei ole nähnyt kukaan — kaksi päivää ovat ne jo luulleet minun olevan matkojeni päässä täältä — liekköhän rahat vielä tuossa kaapissa? Ne minä poltan tahikka kätken johonki, jotta Martista tulee yhtä köyhä kuin minäkin olen. (On jo vetäytynyt kaapin luo ja käähää nyt lukon kanssa ja koittaa aukaista sitä tiirikalla.) Hän on minua muokannut ja puukkinut niinkuin koiraa, ja Hanna — se on nauranut minulla, nauranut — malta, malta, ei sinua kohta enää nauratakkaan! (Lukko aukeaa.) Ähäh! Aukesipa se. (Hakelee rahoja ja löytää sen punaisen lompakon.) Ahah! Tuossa ne ovat. (Runttaa kaapin oven kiini ja kiitää keskelle lattiata.) Nämä ne nyt ovat ne kirotut rahat, ja niiden tähden he ovat minut pettäneet ja hyljänneet, ne ovat ne rahat, jotka sen vanhan ukko rahjuksen tekevät kauniiksi ja suloiseksi — nyt hänellä ei ole enää mitään, nyt hän on köyhä ja halveksittava, kurja, niinkuin minäkin olen. — Järveen koko lompakko! — Min' en ole rosvo! Näistä min' en pidä en penniäkään itse; mutta kosto minun pitää heille laatiman! — Järveen koko rahat ja minä itse jälestä — sitten tuo tulinen sydämeni jäähtyy ja saapi rauhan — järveen. (Juoksee keski-ovelle jo vavahtaa.) Joku tulee! (Kääntyy vasemmalle puolelle näyttäjöistä päin.) Noita portaita myöten pääsen tuvan lakkaan — ja kun kaikki herkiävät liikkumasta, niin mä pötkin tieheni ja menen tulemattomiin.

Kalle. Siitä on jo kaksi päivää kuin kielsitte minut käymästä Olli setän luona ja siitämöiten en ole siellä käynyt.

Kalle. Vaikka kaikki kyläläiset tietävät, että Olli on hyvin arvossa pidetty ja rikas mies.

Martti. Se on tarkemmin katsellen myös sangen kaunis ja vielä hyvän tahtoinen sekä lempeä.

Kalle. No niin. Lotta on siis hyvä luontoinen, kaunis, lempeä, järkevä ja rikas. Eikö niin?

Kalle. Ja luuletteko siis, että Lotta voipi tehdä miehensä oikein todella onnelliseksi?

Kalle. Tehkäätte minut ja itsenne onnelliseksi ja naikaatte itse se hyvä Lotta.

Kalle. Ei suinkaan minun tee mieleni naimaan Lottaa, ja sen tunnen paremmin ja paremmin, etten voi Laurasta erota.

Martti. Penikka hoi, kuuleppa viimeinen sanani. Ellet nai Lottaa, niin minä ajan sinut mieroon ja teen aivan perinnöttömäksi.

Kalle. Miksikä te olette niin vihoissanne Ollille; hän on kuitenki rikas ja kunnon mies.

Martti. Hahahaa! Niin kunnon mies? Ja se rikas kunnon mies ei anna itsestään mitään tietoa viiteentoista vuoteen? On muka rikas, ja jättää oman lapsensa viideksitoista vuodeksi kärsimään kurjuutta ja nälkää? Onko semmoinen kunnon mies?

Kalle. Voi isä kulta, sen asian laita onkin aivan toisin. Tuo vanha Anni, joka on kasvattanut Lauran, sanoi minulle kaikki. Olli on usein kirjoittanut Annille ja lähettänyt rahaa; vaan Anni ei ole siitä saanut virkkaa muille mitään, sillä Olli ei ole tahtonut, että Laurakaan tietäisi isänsä olevan rikkaan ja kuuluisan ja ylpeileisi sillä. Hän oli kasvatettava vaan toimeliaaksi ja hyvä sävyiseksi tytöksi, mutta puutosta ja nälkää hänen ei ole tarvinnut kärsiä — Olli on siitä pitänyt huolen Annille rahaa lähettämällä. Hän on vaan erikoinen mies.

Martti. Min' en tahdo kuulla enää mitään. Sinä nait Lotan tahikka menet mieroon luotani.

Kalle (vähäisen äänettä oltuaan.) No koska niin tahdotte, niin minä menen.

Kalle. Hyvä! Päivälliseni minä kuitenki vielä syön ennen kuin lähden — vaan sitten —

Kalle. Hyvästi! (Menee muutamia askelia, kääntyy takaisin.) Kuulkaapas Isä, jos huomenna hakelette minua, niin minä kirjoitan tuonne ulkopuolelle ovea, mistä minut löydetään.

Martti (kävelee vihoissaan edes takaisin.) Tuon poika riivatun kanssahan on pula. Vaan min' en myönny; vaikkapa häviäisin ja kurjana kuolisin, en totta koira vieköön. — Mutta jos se hulivili tekeekin semmoisen kepon, ettei tulekkaan takaisin — se on niin itsepäinen pöykiö, ja tuo viuluniekan matkue on sen riivannut semmoiseksi; — mutta vakaalla tahdolla saadaan kaikki toimitetuksi, ja minun rautapäätäni heidän aikeensa eivät saa ei niin järkähtämään. (Äänettömyys.) Mitäs minä olinkaan tekijä? — ai niin, rahojanihan minun piti järjestää ja kirjoittaa niiden numerot muistokirjaani.

Hanna. Hahhahhah! Niillähän on vehkeet tuon Ollin kanssa — minä olen nauranut katketakseni.

Hanna. Tietänethän, että Lassi mylläri on ajettu pois vallesmannin myllyltä, ja että metsän vartija Amoskin on menettänyt ammattinsa.

Martti. Minähän ne laitoinki sille tolalle vallesmannin puheella käydessäni, sillä ne olivat laiskuria eivätkä pitäneet mitään huolta ammatistaan.

Hanna. Niinpä Olli on tänä aamuna ostanut Kumpulaisen tuvan ja lahjoittanut sen niiden kahden sekä Paukku soltun ja Risto räätälin omaksi, ja antanut heille vielä sievän summan rahaakin. Ne neljä patruunia juoksentelevat nyt kuin mielettömät ympäri kylää, keräten ruhaa rampaa matkaansa, ja kuuluvat tahtovan muka kunnioittaa Ollia, soitellen ja laulellen kulettamalla häntä juhlallisesti ympäri kylää. Hahhahhah! Eikö sillä kelpaa nauraa?

Martti (kokee nauraa kanssa.) Hahhah! Sen ne varmaanki tekevät minulle ja vallesmannille muka mielikarvaudeksi. Vaan annahan olla kyllä sitä Ollinkin rikkaudesta kerran sanotaan: "Meni kuin Mähöisen viina, pitkin Kuittilan kujaa." — Mutta onpa minullaki sinulle vähä uusia — nyt ollaan jo, näet, Kallesta vapaat. Hän on vaan itsepäinen riiviö ja minä ajoin hänet mieroon.

Hanna (iloisesti.) Oikeinko todella? (hillitsee mielensä sukkelaan ja pullahtaa itkemään.) Voi hyvä Jumala kuitenki sitä kurjamaista nuorukaista!

Martti. No, no Hanna kulta, elä häntä huoli itkeä — kyllä tiedän, että sinulla on hyvä sydän.

Hanna (itkuissaan.) Voi, voi mihinkä se poika rukka nyt joutuu, voi, voi! kuollahan sen nyt täytyy mieron tielle.

Martti. Hän on kuitenki koko veitikka. Mennessään sanoi hän tahtovansa kirjoittaa oven ulkopuolelle, mistä hänet löydetään. Kaikkia sillä puhuttaakin.

Hanna. Sitäpä minun tekee mieleni katsomaan. (Kiitää ovelle, ja aukaisee sen aivan selälleen. Siinä on isokirjaiminen liitukirjoitus: "Minä olen Lauran luona.") Kas niin, siinä seisoo: "Minä olen Lauran luona!"

Martti. Nyt min' en häntä enää huoli kotiin, vaikka jäisin aivan yksinäni ja hyljätyksi maailmaan.

Hanna (mairitellen.) Kuolemaan asti, min' en voisi elää sinutta. —
Mutta nojau nyt, kultaiseni, tätä pehmeätä tyynyä vasten.

Martti. Kiitoksia armaani. Sinä minua lohdutat, kun minulla on suru; sinun pitää myös saada viettää kanssani ilon päiviä.

Hanna (mairitellen.) Niinpä niin Martti kultani — voi kuin sinä oletki minusta rakas, ja sinä olet aivan ensimäinen, jota minä oikein sydämeni pohjasta rakastan.

Martti. Tosiaanki? No kyllä sinä kultaiseni saat hyvän palkinnonki.
Sinun pitää saaman periä koko omaisuuteni, kun minä vaan kuolen.

Hanna (pitää Martin suuta kiini.) No, no, no, rakas Martti kultani, elä puhu kuolemasta mitään. Minun täytyisi muuten kuolla itkusta. — Mutta nyt minun pitää jo lähteä keittämään sinulle mieluistasi lientä. Elä nyt pitkästy sillä aikaa odottaissasi! Ja nyt ei niin sanaakaan kuolemasta! Kun minun pitää sinut perimän, niin tee se salaa, etten minä tiedä mitään. — Hyvästi, kultani, koht'sillään olen taas luonasi. (Huiskauttelee hänelle takaperin mennessään heittomuiskuja.) Hyvästi rakkain Martti kultaiseni!

Martti (iloissaan.) Ah; kuinka se on hyvä sydäminen tyttö — sen kanssa minä olen mitä onnellisimpia. (Äänettömyys.) Mut entäs Kalle ja Olli? — Pois kaikki muistelmat niistä! — Huomenna me Hannan kanssa lähdemme kaupunkiin, käykäänpä täälläkin, miten hyvänsä. Ja nyt toimitukseeni. (Menee kaapin luo, kääntelee avainta lukon reijässä oikein onnistumatta, ja saapi viimeinki oven auki.) Lukkokin on jo huono, se minun pitää — (Havaitsee rahansa olevan pois.) Hyvä Jeesus siunatkoon, missä ne nyt ovat? — (Etsii joka laatikosta.) Ei missään, ei niin missään! Voi armias Jumala! rahani, aivan kaikki rahani on nyt varas vienyt. (Vaipuu tuolille äänettä. Kapsahtaa sitte sijalleen ja kiitää ovelle huutamaan.) Hanna! Jaakko! Leena! Tulkaatte tänne! Kaikki tänne!

Martti (tuskissaan.) Rahani, kaikki rahani, neljäkymmentä tuhatta markkaa on tuosta kaapista varastettu!

Martti. Joka paikasta pitää etsiä. Ei yksikään ihminen saa huoneesta liikahtaa. Mun rahani, oh, ah mun rahani!

Jaakko (tulee esille toimessaan.) Kuulkaapas isäntä, minä tiedän kuka on varastanut rahanne?

Jaakko. Sinä iltana kun sen täytyi lähteä tästä talosta pois ja kun minä jätin hänelle vaatemyttynsä, näin minä hänet täällä kaappia pudistelemassa. Ja kysyttyäni, mitä hän teki, oli hän sangen hämmästynyt. Vaan minä en silloin osannut aavistaa mitään pahaa.

Martti. Nytpä aukeavat silmäni, niin nyt muistan; hän oli takanani kun panin rahat kaappiin.

Martti. Kaikki omaisuuteni on viety. Varastaja on entinen renkini Aro.
Se on kaikin puolin luultava aivan todeksi.

Neilikka. Mitä te sanottekaan? Se olisi siis kotivarkaus. Vaan eikös Aro ole jo kaksi päivää ollut teiltä poikessa? Eikö teillä ne rahat ole sittämöiten olleet käsissä?

Neilikka. Ettekö te vielä ole laittaneet etsimään? Ompa siinä etsimistä! Kahteen päivään voipi paeta koko matkan.

Neilikka. Esinnäki pitää minun tarkasti tutkia kaikki asianhaarat järjestyksessään — siihen tarvitaan pari päivää; sitten minä kirjoitan voudille ja se taas kuvernöörille, joka vasta antaa sääntöjä miten asian kanssa on meneteltävä, ja jos Aro on varmaan luultava tämän varkauden tehneeksi, niin häntä voidaan perään kuuluttaa jo muutamain viikkoin kuluttua — —

Neilikka. Eikö vähä; mutta pari kuukautta siihen taitaa mennä, ennen kuin asia oikein selviää.

Martti. Minä möin taloni ja tilani kirjoineen, karjoineen. Ne neljäkymmentä tuhatta markkaa — paljaita paperirahoja, joidenka numeroitakaan en vielä ennättänyt panna muistikirjaani — oli ne hintarahat. Minulla ei ole nyt ei niin mitään. Min' olen aivan kerjäläinen.

Jaakko. Sinä iltana, kun hän ajettiin pois, piti hän kanssamme läksiäisijään tuolla kapakassa. Hän puhui silloin kaikellaisia hullutuksia, joita silloin emme ymmärtäneet oikein, mutta jotka minä nyt käsitän selkeästi. Hän sanoi, näet, kostavansa isännälle ja Hannalle ja laittavansa heidät vielä keppikerjäläisiksi. Hän sanoi myös, että jos hän saisi isännän kaiken omaisuuden käteensä, niin hän ei itse pitäisi ei niin penniäkään, hän muka viskaisi kaikkityyni järveen tahikka polttaisi poroksi; sillä varkaaksi hän ei muka rupeisi milloinkaan!

Martti. Kyllä minäkin luulen, että se mies oli vaan hullumainen kostonpyytäjä; hän oli aina ihan vimmattu ihminen.

Neilikka. Totta koira vieköön! Tämä rikosasia tuntuu olevan hyvin mutkainen.

Martti. Se on minulle vaan aivan selvä, että minulla nyt ei ole mitään omaisuutta. Kaiken ikäni sain siis tehdä työtä ihan turhaan. Minun täytyy nyt ruveta toisen rengiksi tahi kerjätä.

Jaakko. Säälittää minuakin — vaan koska asiat nyt ovat niin huonolla kannalla, niin meidän täytyy lähteä etsimään itsellemme palveluspaikkaa muualta.

Neilikka. Nyt olemme kahden kesken. Sanokaatte nyt, naapuri, onko se tosiaanki niin huonosti, ettei teillä ole mitään omaisuutta jälellä?

Martti. Voi hyvä vallesmanni, vieläkö minun pitää sitä uudestaan penätä? Minä olen aivan kerjäläinen.

Neilikka. Hm, hm, vai niin! — no kyllä se asia vielä oikaistaan. Mut kuulkaapas hyvä Miettinen, mikä nyt johtuu mieleeni. — Se Kalle poikanne kuuluu juoksentelevanki tuon Ollin tyttären Lauran jälessä. Ja koska se on sillä lailla, niin minun täytyy nyt tyttäreni Lotan nimessä kiittää teitä vaan poikanne edestä; kaksinainen rakkaus — se ei käy laatuun.

Martti (katsoo häneen isosilmäisenä.) Ahaa, kyllä ymmärrän — poikani on nyt yhtä köyhä kuin minäkin.

Martti (hyppää ylös.) Niinpä olkoon sitte kihlaus rikottu! Hankkikaatte minulle rahani takaisin, jos se vielä on mahdollista — ja suorittakaatte se asia nyt sukkelaan — joutukaatte — hetikohta!

Neilikka. Sukkelaanko? Luuletteko te, että kaikki järjestys teidän tauttanne on kumottava? Elkäätte hyvä mies sekoittuko laki asioihin! "Ensin asia tutkitaan, ennen kuin miestä hutkitaan."

Martti. Mun rahani! Kaikki mun kauniit rahani! — Kostoon kovaan minä olen kärsinyt niin paljo työtä ja vaivaa — nyt ne menivät kaikkityyni. Ja entäs Hanna, mitäs se nyt sanoo? Koskeehan se häneenki, se sortaa hänenki onnensa — voi, voi kuitenki. Ja entäs Olli, — ah, ah — se on hälle vaan iloksi, hän saa nyt nauraa ja pilkoitella — voih, voih! Parempi olisi, jos paikalla kuolisin, kuin olla tuommoista onnettomuutta kärsimässä.

Hanna. Onko se tosi, mitä vallesmanni sanoi minulle? Onko sinulta varastettu kaikki rahasi — ja että Aro on sen tehnyt ja varastanut rahasi koston pyynnöksi?

Martti. Elä hakelekkaan, se on turhaa. Kaikki omaisuuteni oli siinä isossa punaisessa lompakossa, jonka Aro on vienyt. Hän on tiirikoinut lukon, sillä avainta ei ole taskustani liikutettu.

Hanna. Voi, voi hyvä Jumala! Minunki osani on siis viety. Onko palkkaniki — siitä on jo toista vuotta kun en ole saanut mitään — onko sekin nyt poikessa?

Martti. Kaikki, aivan kaikki on poikessa. Niin se on, meidän täytyy nyt astua vihille köyhinä kurjina ja ansaita sitte leipämme päiväpalkkalaisina.

Hanna. No kuinka sitä tuommoiseen vanhaan kaappi ramiskoon semmoisen rahasumman saattaa jättääkkään? Kuinka sitä voipi panna omaisuutensa semmoisen lukon taakse, jonka kaikki avaimet aukaisevat? Kuinka sinä et ole pitänyt rahoistasi parempata huolta? Ja miks' et kirjoittanut rahain numeroita muistikirjaasi?

Martti. Ah, ah Hanna kulta, sinä olet aivan oikeessa; kyllä minä nyt siedän toria.

Hanna. Min' en ymmärrä, kuinka niin paljo rahaa voipi panna yhteen ainoaan paikkaan? Jakaahan ne toki pitää useimpiin osiin. Ja kuka sitä käskee ottamaan niin suurta summaa paljaina paperirahoina? Eikö sitä saata ottaa jonkun osan kultana ja hopeana? Kuinka sitä voipi pitää semmoista summaa yötä kotona?

Martti. Kuinka sitä! Kuinka sitä! Kyllähän maalla on viisaita, kun merellä vahinko tapahtuu.

Hanna. Ja minunki palkkani meni nyt! Voi sitä Aro heittiötä! — Minkä tähden sinä menettelitkin niin pahasti hänen kanssansa ja ärsytit hänet koston pyyntöön?

Martti (ärtyneenä.) Vai niin? Minuako sinä siitä syytät? Enpä luule tehneeni mitään väärin, ja Aron koston pyyntö on niin hyvin sinua kuin minuakin tarkoittava.

Martti. No eiköhän se ollut mielimurre ja viha hänen rakkautensa halveksimisesta, joka hänet ajoi kostamaan?

Hanna (innoissaan.) Ahaa, sinä tahtonet sillä sanoa, että minä olen rakastanut häntä, että minä olen hyljännyt ja pettänyt sinut? Voi, voi hyvä Jumala!

Hanna (olevinansa parjattuna.) Ah, nyt se on tapahtunut. Minä muka rakastanut Aroa, minä muka pettänyt ja vietellyt sinut! Sinä julma mies olet virkkanut sen hirmuisen sanan, joka meidät eroittaa.

Hanna (innoissaan.) Suu kiinni! Elä nyt enää raasta sydäntäni uusilla parjauksilla! Ja vaikka minä joutuisin ontuvaksi, ja vaikka sinä kantaisit jalkaini juureen miljoonia, niin minun täytyy hyljätä sinut.

Martti. Sinäkö hylkäät minut? Nytkö juuri, kuin minulla on mitä suurin suru. (Lyöpi nyrkillä otsaansa.) Ahaa, nyt minä jo alan ymmärtää.

Hanna (ylpeästi.) Minun täytyy hyljätä sinut! Sinä olet naiskunniani sortanut, olet tunteeni jaloissasi tallannut. Hyvästi nyt mokoma ruoja!

Martti (nauraa pajattaa.) Hahhahhah! Koko talo rymähtää yhteen! Rotat juoksevat tiehensä.

Hanna (suuttuneena.) Hä! Rotaksiko sinä minua sanot? (hammasta purren.) Pitääkö minun vielä semmoisiakin parjauksia kärsiä? Pitääkö minun antaa sillä lailla sättiä itseäni? Vai rotat! Sitä ei voi muut sanoa kuin se, joka on päästä rikki, semmoinen pökkelö, jolla ei ollut mitään muuta kuin ne entiset rahansa, ja joka oli niin tuhma ja antoi varastaa rahansa, ja joka sitten on niin ilkeä, että hän muiden kanssa menettelee pahoin, parjaa, sättii ja haukkuu.

Martti (julmana.) Suus kiinni! Pois paikalla huoneestani, semmoinen naikkonen! Pötki nyt sukkelaan pellolle!

Hanna (räpäköittämällä.) Hä? Te osotatte minulle ovea? Kaikilleppa te näytte näyttävän oven! Esinnäki tuolle kunnolliselle veljellenne, joka kuitenki on kuuluisa ja rikas mies, ja jonka edessä teidän on häpiäminen; sitte pojallenne, joka oli edes niin viisas ja tahtoi naida ikäisensä eikä, niinkuin muutamat vanhat löyhkät, unohtanut kaikkea ikä-eroitusta. Te näytätte nyt minullekin oven! Minulle, joka tahdoin uhrata nuoruuteni ja kukoistukseni ajan teille! Maksakaa te nyt, ylpeä isäntä, kuitenkin esinnä palkkani! Vaan sitä te ette voi. Niinpä minä manuutan teidät kuitenki käräjään, sillä minun ei tee mieleni antamaan esinnä sättiä itseäni ja sitte kadottamaan koko omaisuuteni. Malttakaattehan Miettinen, vielä te muistatte rottiakin, sillä rotat kerran pureksivat teitä kipeesti — niin ne rotat tekevät! Mutta mitäs se rikas Miettinen siitä pitää, hyvästi siis! Rotta sanoo hyvästi!

Martti (huutaa hänelle.) Mene nyt, sinä kyykärmeen sikiö! Te olette vieneet minulta rahani, uskoni ja luottamukseni — — tottahan yksi vielä lienee minulle jäänyt, se on, näet, hirttonuora. (Vaipuu kämmenet silmillä sohvalle.)

Olli. Se on päätetty, huomenna lähdemme tältä paikalta matkalle. Se viimeinen kohtaus veljeni kanssa on näyttänyt minulle, että sopiminen on mahdoton välillämme. Oloni näillä seuduin on minulle rasittavaista. Minä jo kirjoitin, etteivät tarvitse lähettää kalujani tänne, sillä voinhan minä vielä muutaman päivän juoksennella mieron viulu-niekkana. No Laura, paneppas nyt kaikki tavarasi kokoon, mitä mielinet ottaa mukaan — huomenna meidän pitää lähteä.

Olli. Voi lapsi parka, min' en tiedä mitään keinoa teitä yhdistämään.
Minun ei käy ottaminen Kallea vävykseni vasten isänsä tahtoa.

Olli (hellyydellä.) Ole luja, lapseni! Luopuminen on suuri koettelemus, jonka Jumala jäätää meille kuoleville. Luovu siis nyt rakkaastasi! Onhan sinulla turvanasi isä, jota voit rakastaa.

Olli. Eikö niin, olethan sinä luja tyttäreni? Ymmärräthän, että isän kirous kohtaa Kallea, jos sinä vaan kehoitat häntä aikomuksensa täyttämiseen; ja usko minua, se hetki on kerran tuleva, jona Kalle on muistava sen kirouksen, ja siitä lähtien alkaa paha synti liehua välillänne todellisen onnenne myrkyttäjänä. — Ethän toki tahtone tehdä minua Marttia, Kallea ja itseäsi onnettomiksi? Se ei ole mahdollista. Luovu siis, "kyllä aika kaikki haavat parantaa."

Olli. Jumala vahvistakoon sinua siihen. — Minä lähden nyt kylään vielä kerran katsomaan vanhoja nuoruuden ystäviäni, tokko ne jo ovat muuttaneet uudelle asuinpaikalleen. Jää hyvästi, lapseni. (Kääntyy ovesta vielä takaisin.) Kun Kalle tulee, niin sano hänelle, että teidän täytyy luopua toisistanne ja ota häneltä jäähyväiset.

Laura (yksinään.) Se nyt on mennyt. Minun täytyy siis erota tästä rakkaasta tuvasta, tästä niitty-notkelmasta, jossa tuomet tuoksuavat, kukat kasvavat koreesti, pienet linnut laulelevat, lempinensä leikitellen — erota nyt entisistä marjaisista mättähistä sekä vielä viimeiseksi Kalle kultaisestanikin. Hyvästi nyt, onneni, hyvästi! Kaupungissa, sanoo isä, pääsen muka kuuluksi mamseliksi, ja saan ostaa silkkivaatteita ja kultakoruja. Vaan en minä niitä kauvan voi pitää. Sydämeni surua ei silkkivaatteet eikä kultakorut poista. Sitten tulee vielä samallainen yö, kuin se oli, jolloin äiti olilla makasi kylmänä — silloin laulurastas taas laulaa ja kuu paistaa; min' en niitä enää kuule enkä näe. Silloin setä ja isä ehkä tekevät sovinnon ja Kalle, (Kyyneleet keskeyttävät hänet, vaan pikkuisen ajan perästä hän taas rohkaisekse.) Minä lähden nyt äitin haudalle jättämään jäähyväisiä! minun pitää häntä rukoilla, että hän kohta ottaisi minutki luoksensa — aivan kohta.

Kalle (astuu sisään hattu päässä, lintuhäkki lintuineen vasemmassa kädessä, oikeassa nahkainen vaatelaukku.) Tässä minä nyt olen!

Kalle. Minäkö? Minä läksin nyt isän luota pois. Kaiken omaisuuteni otin mukaani niinkuin näet.

Kalle (jättää laukkunsa lattialle ja panee lintuhäkkinsä pöydälle.)
Tuon vaate-laukun minä ostin pappilasta ja panin siihen tavarani.
Tuossa lintuhäkissä on matkatoverini. Sekin läksi pois isän luota.

Kalle. Niin sinä ja setä? — No sepä hyvä! Nytpä meidän syntyy matkustaa!

Laura. Ah Kalle — sanonkohan minä sinulle, ettei meidän käy yhdessä matkustaminen? Meidän täytyy luopua toisistamme.

Laura. Sydämeni on surusta halkeamaisillaan, mutta isä tahtoo meitä luopumaan toisistamme.

Kalle. Eikö käy laatuun? Sen pitää käydä! — Kuka teitä matkallakaan hoitaisi. — Isäsi on vanha mies ja sinä olet vaan heikko tyttönen.

Kalle. Ahaa; sen olin uneuttamaisillani. Vai niin, nyt olette rikkaat, ja sen tähden ette enää tahdo tietää mitään siitä köyhästä Kalle rukasta.

Kalle (pilkoitellen.) Tosihan se on. Semmoisesta köyhästä, isänsä hylkäämästä rentaleesta kuin minä, ei olekaan kullaksi niin rikkaalle mamselille. Eikö niin?

Kalle. Niin sinä et haastele kanssani? Etkö? — No, sen parempi. (Menee pöydän luo ja puhuu linnulleen.) Mitäs sinä, toveri kultani, sanot? No lähtekäämme siis taaskin. (Ottaa häkin ja laukun käsiinsä.) Kuinka sinä, pikku kultaiseni, sanot? Vai niin, — kun ihminen rikastuu, niin sydän kovenee. No, no, ole nyt kultaiseni yhdessä kohti! Johan me lähdemme. — Vai niin, vai niin! Vai luopua toisistamme! Hm! (Menee kaluineen.)

Laura (yksinään.) Hän menee. Hän on jo poikessa, jäähyväisiä ottamatta. Vihoissaan meni hän pois — sitäpä en olisi luullut hänestä. — Mitäs nyt? Jokohan tuo tulee takaisin?

Kalle (aukaisee oven ja tulee ainoastaan lintuhäkki kädessään jälleen Lauran luo, ja vaikeroipi sitte linnulleen.) Kysyppäs, pikku kultaiseni, tuolta rikkaalta neitsyeltä, tokko se köyhä Kalle tohtii jättää hänelle jäähyväisiäkään.

Laura. Sano lintukulta, herrallesi että hän ei ole nyt ollut oikein näppärä.

Kalle (samalla lailla vaikeroiden linnulleen.) Kyllähän minä, kultaiseni, sen tiedän! mutta suru murtaa sydäntäni.

Laura. Kalle! (he syleilevät toisiansa, jolloin Kalle pudottaa lintuhäkin. He sanovat sylitysten ollen:)

Kalle. Ja minä myös. (Riipaisekse irti.) Herrainen aika, linnultani meni niskat nurin. (Nostaa häkin ylös.) Ei toki, vielä tuo elää. — — No, pitääkö meidän tosiaanki erota toisistamme?

Laura. Kyllä se on tosi; meidän täytyy erota. Hyvästi nyt vaan, Jumala varjelkoon sinua!

Laura (yksinään äänettä oltuaan.) Nyt se on tapahtunut. Sydämeni oli haljeta, Kalle oli aina niin hyvä, ja niin rehellinen poika, aina iloinen, ja tiesi tuhat huvitusta laittaa — nyt minun täytyy istua yksin. Ei kukaan tarinoi nyt kanssani. Minä olen kuitenki sangen kurjamainen tyttö. Kalle, Kalle, nyt min' en saa enää nähdä sinua eläissäni.

Kalle (panee laukun ja lintuhäkin pois käsistään.) Kuuleppas, minä olen nyt katsellut asiata toiselta kannalta. Isäsi ei käy kieltäminen minua matkustamasta.

Kalle. Enhän minä tahdokkaan matkustaa kanssanne, mut aivan jälestänne. Sen voin hyvin tehdä. Isälläsi ei ole valtaa kieltää minua sitä tekemästä — maantie on maakunnan yhteinen oma. (Tällöin muuttuu puheleminen sukkelammaksi ja iloisemmaksi.)

Kalle. Siitä tulee häät. Ihan varmaan häät. Kun isät ensin näkevät, ettei heidän kieltonsa auta mitään, täytyy heidän viimein myöntää, ja ne myöntävätki — sen minä tiedän aivan varmaan. Laura kultaiseni, rakastatkos minua aina?

Kalle. Hih! Laurani rakastaa minua! Kas niin kultaiseni, nyt on kaikki hyvästi, ihan järjestyksessään, me jäämme yhdessä olemaan, me pidämme sitte aika häät.

Laura ja Kalle (säikähtyneinä.) Isä! Setä! (He vetäytyvät toinen toiseen nurkkaan päin. Olli seisoo keskellä.)

Laura. Ah, isä kulta, eihän siitä luopumisesta tosiaankaan ole tullut mitään.

Olli. Niinpä tulkaatte nyt lapset kanssani kylään, siellä saatte nähdä enemmän, kaikki kääntyy ehkä vielä hyvin puolin.

Olli. Kyllä minä mennessä selvitän. Käykäätte nyt vaan edellä, vaan elkätte juosko minusta kovin kauvaksi.

Kalle (mennessään Lauralle.) Näet sen nyt Laura, johan minä sanoinki, että kaikki vielä käypi hyvin.

Olli (toimessaan ja sydämellisesti.) Sinä kaikkivaltias Jumala, anna
sen nyt käydä hyvin, eläkä salli tämän uuden toivoni mennä turhaan.
Minä lähden nyt sillä vakaalla luottamuksella, että tekoni on hyvä.
Anna tälle vanhalle viuluniekalle siunauksesi! (Menee.)

(Martti Miettisen talolla. Takalikolle on kuvailtu joki ja sen varrelle peltoja ja niittyjä sekä puita ja pehkoja kahden puolen. Oikealla puolen, näyttäjöistä katsoen, näkyy Martin tuparakennuksen pää ja seinässä iso reikä, jonka lävitse kurkihirren nenään solmittu nuora menee tuvan lakkaan. Vasemmalla puolen on penkki ison puun juurella sekä kumpaisellakin puolella puita ja pehkoja. Vienon soitannon alettua seuraa:)

Aro (kilmuilee tuvan lakanreijästä ulos sekä laskeutuu nuoraa myöten alas. Soitanto loppuu. Aro pälyy ympäriinsä, kilellä silmin ja haralla hapsin, pelon alla kuukuisissaan. Povesta, liivien alta, näkyy se punainen rahalompakko.) Min' en voinut enää olla tuolla yläällä. Joka silmänräpäys tuntui minusta kuin joku nousta kapittaisi tikapuita myöten ylös, minä pelkäsin, että ne löytäisivät minut. Minä kuulin kaukaa viulun soitannon, joka oli niin suloista ja viehättävää — se soittaja oli varmaan vanha Olli, joka ehkä lähestyy. (Mietteissään.) Se on niin köyhä raukka, ja entäs sen tyttö, — enköhän annakkin niille osan tahi vaikka kaikki nämä rahat? Parempihan se on, kuin haudata ne maahan. Mut ei — Olli voisi antaa ne Martti ryökäleelle takaisin ja pettää minut siten — ennen minä poltan ne; Martin ei pidä saada mitään takaisin, ja sen uskottoman naikkosen pitää saada kärsiä kurjuutta. (Säikähtää.) Hä? Olikohan joku liikkeellä? Ei — se oli vaan lintu, joka rapsoi oksilla; voih, kuin sydämeni läpättää niin kovasti. Jospa minua ei vapisuttaisi niin julmasti! Minun täytyy nyt juosta tuonne joen varrelle metsään — siellä minä kätken nämä rahat louhuun ja odotan sitten iltapimeätä, jolloin minä hyppään jokeen, lopettamaan surujani aaltojen alla. (Yrittää menemään vasemmalle, mutta seisahtaa säikähtäen.) Ka, kukas tuolta tulee? Martti saatanan korvennettavahan se näemmä onki! Mihinkä minä nyt pistäyn? (Painautuu jonkun oikean puoleisen pehkon taakse piiloon.)

(Aro piilossaan. Martti tulee kalman kalveana vasemmalta puolelta kiireesti sekä pälyy taaksensa.)

Martti. Kirottu viulu! Josko minne menisin, niin aina sen ääni korvissani turisee joko mäeltä tahi metsästä tahikka aidan takaa — se vaan seuraa kantapäilläni; onkohan se nyt vanha Turunen, vai lie taas Olli löyhkä, joka minua kiusaa nyt viimeisellä hetkelläniki?

Aro (itsekseen.) Hänellä on kalman haamu, posket lökättävät — ähäh — tehoipa se kostoni!

Martti (huokaisee.) Hohoi, — täällä ei kuulu ei niin hiiskaustakaan, minä voin siis rauhassa levähtää, ennen kuin lähden tästä maailmasta pois.

Martti (näppiä lyöden.) Ei! — heidän ei pidä saaman pilkata Martti Miettistä, joka ennen pöyhkeänä käveli kirkkokentällä, mutta nyt on joutunut köyhäksi kurjaksi, jolla ei ole enää mitään muuta jälellä kuin sydäntä särkevät surunsa. Kirotut olkaat ne, jotka minut ovat sellaiseksi saattaneet — kolmesti kirotut!

(Martti katselee ylös puihin. Aro kätkekse sillaikaa näkymättömiin. Olli tulee vasemmalta puolelta perälle näkyviin.)

Martti. Tässä on sovelias kohta. Tämän ison puun oksa, tämä penkki ja tämä — (vetää esille jonkun sylen nuoraa lakkaristaan.) Hum, niin minä nyt menen maailmasta ketään kiittämättä. Hyvästi nyt maailma!

Martti (hyppää penkiltä hämmästyneenä.) Häh! Vai sinä se oletkin! Tuletko sinä taas minua kiusaamaan? Enkö minä saa sinulta rauhaa missään? Jokapaikassako sinun pitää minua vainota?

Martti. Ahaa, kyllä jo ymmärrän, lienet jo saanut tietää onnettomuuteni ja tullet nyt vaan pilkkaamaan minua?

Olli. Se on kelvoton ihminen, joka onnetonta pilkkaa. Minua ajaa tänne sääliväisyys.

Martti (ärtyneenä.) Vai sääliväisyys? Hahhahhah! Olet muka armeliaana! Pilkkaa toki ennen! Olethan sinä rikas mies ja minä olen vaan keppikerjäläinen — ne ovat vieneet ja varastaneet minulta kaikkityyni! Mutta voipi se sinullekkin käydä samalla lailla, elä huoli liion ylpeillä. Voit sinäki vielä kerran joutua köyhäksi kurjaksi!

Olli. Minulta ei voi kukaan ottaa kaikkea omaisuuttani. Huoneeni voipi palaa, rahani saattavat he minulta ryövätä — mutta lauluni ja viulunsoitantoni kulkevat aina matkassani. Taideniekan omaisuus ei ole maapalaiseenkaan kiinnitetty; se kulkee aina hänen matkassansa vaikka maailman ääriin.

Martti. Vai niin? Se tahtoo sanoa, että sinä olet muka parempi minua. Niin, niin tiesinhän minä sen, että sinä tulit vaan häpäisemään ja solvaisemaan minua. Mutta mene nyt tiehesi mokoma. Minä vihaan koko sitä matkuetta, jota kutsutaan ihmiskunnaksi; se on varastanut minulta kaikki, — omaisuuteni, sydämeni rakkauden ja sieluni rauhan — sanalla sanoen kaikkityyni — pane mieleesi, että min' en lakkaa sinua vihaamasta.

Olli (alakuloisesti.) Kyllä tiedän, että sinä vihaat omaa veljeäsi, eikä siitä ole vielä kauvan kuin minullakin oli ikään kuin vihan tunteita sinua vastaan. Vaan tiedätkös Martti, tänäpäivänä minä kävin kirkkomaalla ja näin siellä kaksi hautaa. Sammaltuneiden turpeiden alla makaa niissä kaksi sydäntä, jotka muinoin olivat meille yhtä läheisiä. Ne ovat äiti- ja isä-vainajaimme sydämet. Siellä johtui mieleeni muinainen aika, jolloin vielä olimme siinä onnellisessa lapsuuden ijässä, jolloin eripuraisuus ei vielä ollut välillämme, ja jolloin me vielä, niinkuin veljekset rakastimme toisiamme — — ja kyyneleni vierivät hautoihin, ikään kuin kysymään vanhemmiltani: Onko sovinto meidän veljesten välillä mahdoton? Eikö vihan liekin pidä enää milloinkaan sammua? Ja eikö rakkauden pidä enää tulla sen sijaan? — Ja juuri kuin niitä ajattelin seistessäni hautojen partaalla, tuli haudan kaivaja kylältä ja kertoi minulle onnettomuutesi ja se koski sydämeeni kuin salaman leiskaus. Minä ajattelin heti: "Kas nyt on sovinnon hetki läsnä." (Ilo mielin.) Kuuleppas veikkoni, me olemme samoista vanhemmista syntyneet, ja syrjäisten viha on saattanut sinut onnettomuuteen, niinpä ota nyt puolet minun omaisuudestani! Katsoppas vesikarpaletta silmissäni, koittappas kuinka kovasti sydämeni tykyttää sovinnon tunteista! Heitä pois viha sydämestäsi, ole jälleen se, joksika Jumala on sinut luonut, ole jälleen veljeni!

Martti (oltuaan vähä äänettä, liikutettuna.) En minä sinua vihaa, vaan en minä kuitenkaan saata ottaa apuasi hyväkseni. Martti Miettinen ei ota keltään lahjoja eikä tahdo olla kellekkään velkaa. Ollessani vielä rikkaana olimme kaukana toisistamme ja nyt köyhänä en saata kutsua sinua veljekseni, sillä maailma ei kumminkaan uskoisi rakkauteni olevan puhtaan, ja tuskinpa sinä itsekkään voisit uskoa; mutta kenenkään ei pidä sanoman Martti Miettisestä: hän on kelvoton mies, joka ainoastaan oman hyötynsä vuoksi on rakastavinaan veljeänsä. Minä olen usein parjannut ja haukkunut sinua siitä hullumaisuudesta, kuin olet viuluniekka; pitäisikö minun nyt mieltyä soitantoosi, niinkuin se kuitenkin olisi tehtävä, jos mieli hyvässä sovussa elääksemme. Hyipä toki, en ole vielä milloinkaan ollut kielastelija enkä oletteleva luiruilija enkä tahdo vastakaan ruveta semmoiseksi. En minä sinua vihaa, mutta ennen minä kuitenki lopetan elämäni kerrassaan kuin huolin avustasi.

Olli. Lopetatko kerrassaan? (Nuhdellen.) Kuuleppas velimies, kyllä minä tiedän, mitä ajattelet.

Martti (jäykästi.) Ahaa, vai tiedät? Niinpä pidä itse tietosi ja mene tiehesi; min' en suvaitse sinua olemaan tässä talossa.

Olli. Sinulla ei ole mitään oikeutta häätää minua pois. Koko tämä tarha ja koko talo ja tila ovat minun omani.

Olli. Ne miehet, jotka nykyjään ostivat sinulta tämän talon, olivatkin minun asiamiehiäni. Tilan kirjat ovat jo kaikki minulla omiin nimiini muutettuina ja minä jätän koko talon Kalle pojallesi, kun se naipi tyttäreni.

Martti (hämmästyneenä vaikeroiden.) Niin tämä talo sinun omasi? Vielä sekin puuttui!

Olli. Entäs sitte, jos se nyt onki minun, niin oma poikasihan sen kuitenki saapi kohta omaksensa. Kun sinä hylkäsit ja ajoit hänet pois luotasi, siitä kun hän tytärtäni rakastaa, niin hän olisi jäänyt köyhäksi ja turvattomaksi, varsinkin kun nyt kuuluu jäävän orvoksikin, koska isä lopettaa itsensä, mutta nyt saapi Kalle valmiin talon, jossa hän on syntynyt ja kasvanut.

Martti (katsoo järkähtämättä maahan.) Hm, poikani naipi siis viuluniekan tyttären — koko matkue tulee nyt asumaan minun talooni — ah, syntyy siinä elää!

Olli. Aivan niin veikkoseni, siinä syntyy elää, sillä rakkaus ja sovinto pitää oleman kanssamme; suostu pois veikko sinäkin elämään sovinnossa oman poikasi kanssa onnellisena!

Martti. Se tahtoo sanoa olemaan armoilla luonanne samassa talossa, joka on kerran ollut omani, ja kaikkien mieltä noudattamaan, ettei se vanha elätti kettu mieltänne pahoittaisi. Hahhah! Kas sehän olisi elämätä! Kyllä Martti Miettinen saattaa niin hyvin kuollakkin kuin sillä lailla elää. Hakekaatte Hanna ja Aro luoksenne! Arolla on ehkä vielä rahani, niin että hän saattaa naida Hannan; sitten voitte kaikki elää tässä kelpo lailla. (Nauraa katkattaa.) Hahhahhah!

Olli (katsoo häneen suruisesti.) Onneton, mitä sinä puhut? Sinä kalvenet ja silmäsi luonne on kummallinen. Sin' et ele terve!

Martti (mietteissään.) Elää kelpo lailla! — Ehkä sitten joku teistä muistaa vielä kerran sitä vanhusta, joka löydettiin ulkoa — hän oli hirttänyt itsensä puun oksaan, juuri sama vanhus —? ainoa ystävänsä oli muuan nuoranpää. Sitten saatte nauraa sille vanhukselle, joka yhteen päivään menetti kaikki, sekä omaisuutensa, morsiamensa ja henkensä.

Olli (astuu pari askelta takaisin.) Voi, vei mies rukka, sinua ei voi enää pelastaa. Pöyhkeytesi ja kopeutesi ovat saattaneet sinut hulluksi. Niinpä kuole sitten onneton, kuole.

Martti (järkähtämättä.) Niin — havaitsetko sinäkin nyt, että minun täytyy kuolla? Tekaiseppa nyt minulle kuolin laulu, koska olet soittaja ja laulaja. Jospa minulla vaan olisi jotakin, jolla maksaisin palkkasi, mutta minulla ei ole mitään. Tottahan sinun pitänee maksutta tehdä viimeinen laulu sille köyhälle vanhus vainaalle. (Vaipuu penkille nyyhkien.)

Olli. Niin viimeinen laulu? Ah äiti, oliko se sana nyt sinun viittaamasi? Niin laulu? (Innolla.) No astu haltijani alas ja herätä minussa runon henki — olkoon se laulu nyt joko eroksi tahi sovinnoksi. (Laulaa:)

    Ka miksis oot nyt muuttunut
    Ja syyttömästi suuttunut
    Niin liijan leppymättömäksi?
    No pannos pois jo paatumus
    Ja kuolemalla kaatumus
    Ja leppyös jo lempeäksi!
    Ka kuinka tähti taivahalla loistavi,
    Se siellä meille selkeästi toistavi:
    Te ihmisraukat nyt rakastakaatte,
    Niin taivahasen kerran tulla saatte.

    Kuin toisiamme tärvätään
    Ja muuta juuri mietitään,
    Niin meill' on turvanamme Tuoni.
    Me hautahamme heitetään
    Ja paatuneina peitetään,
    Jos meiss' on aina julma juoni.
    Nyt ei pitäisi mietittämän murhia,
    Kun tuumat eivät vielä oo nyt turhia
    Ja tuulikaan ei haudallamme huuda:
    Nyt on jo surma antanunna suuta!

    Kun kuolon kello kerran lyö
    Ja sulla on jo suuri työ
    Sen kaikkitietäväisen kanssa,
    Niin kuinkas sulle kurja käy,
    Jos sillon ei jo muuta näy,
    Kun kaulassasi köysi-ansa.
    No heitä pois se hirmutyösi haikea
    Ja peitä pois se vanha vaino vaikea,
    Niin rakkaus se riemun vielä antaa,
    Se ainoa sun taivahasen kantaa.

(Toista ja kolmatta värsyä laulettaissa on Aro jo vähitellen tullut näkyviin, haralla hapsin, kilellä silmin ja avossa suin ja rymähtää nyt, se punainen rahalompakko kädessä, Martin eteen polvilleen.)

Aro (itkussa silmin ja nyyhkien.) Minä heitän hirmutyöni ja panen pois vanhan vainoni!

Aro. Tuoss' on isäntä rahanne takaisin (antaa hänelle lompakon.) Minä ryöväsin ne kostaakseni teille ja Hannalle, antakaatte nyt minulle anteeksi (kääntyy Olliin päin.) Mestari, teidän laulunne sanoi minulle, mitä minun piti tekemän. — Minä lähden nyt maailmalle oppimaan viuluniekaksi niinkuin tekin. Laulunne antoi minulle rauhani takaisin. Jumalapa teitä siitä siunatkoon.

Martti (hyvin liikutettuna nousten seisalleen.) Nytpä minäkin, Olli kulta, vasta ymmärrän, että soitannossasi ja laulussasi on paljoa jalompi voima kuin sitä luulisikaan — laulusi pelasti nyt henkeni ja tuotti rahani takaisin. Anna, Olli kulta, anteeksi kaikki pahat tekoni sinua vastahan ja ole jälleen oma rakas veljeni!

Olli (iloissaan.) Ah mun rakas veikkoni! (Katsahtaa syleillessään taivaalle.) Ah armahani, isä ja äiti kultani, tyydyttekö nyt sovintoon?

(Entiset. Kalle ja sittemmin Laura, soittoniekkoja, kyläläisiä, Paukku, Risto, Amos ja Lassi sekä nuorta väkeä.)

Kalle (tulee kiireesti vasemmalta puolelta.) Isä, Isä! Rosvo on meillä jo käsissä, Aro saatiin kiinni.

Martti (naurussa suin.) Niinpä laskekaatte hänet jälleen irti — rahat ovat jo löytyneet — minä olin vaan olevinani köyhä tuon Hannan uskollisuutta koittaakseni.

Olli. Ja tuokaatte Aro sitten luokseni, siitä pojasta minä teen viuluniekan — eikö niin Kalle?

Laura (juoksu jalassa tullen vasemmalta puolelta.) Isä! Kaikki kyläläiset ja nuoruuden ystävänne etunenässä tulevat tänne ja tahtovat pitää teille ison ylistys-juhlan.

    (Kyläläisiä ja soittoniekkoja sekä Paukku, Risto,
    Amos ja Lassi koreilla nauhoilla koristettuina
    tulevat metsästä näkyviin.)

Olli (Martin kättä pidellen.) Minä vietän nyt kauniinta juhlaa elämässäni.

Martti. Niinpä tehkää nyt lapsikullat samalla lailla kuin isännekin.
Antakaatte kätenne toisillenne koko elinkaudeksi.

Kalle. Oikeenko todella? Hih! Laura (iloisesti isälleen.) Ketä me siitä kiitämme? Kuka meidät on tehnyt niin onnellisiksi?

(Kalle ja Laura sekä Olli ja Martti syleilekset. Perällä olijat huutavat hivoo! ja heiluttavat vaakunoitaan. Soittoniekat alkavat säveltää.)

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VIULUNIEKKA: KOLMILOHKOINEN NÄYTELMÄ ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Viuluniekka: Kolmilohkoinen näytelmä

VIULUNIEKKA

NÄYTTÄJÄT:

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE