The Project Gutenberg eBook of Vankien ystävä: Piirteitä Mathilda Wreden elämästä ja toiminnasta, by Evy Fogelberg

Alkusanat.
Tarina Wrede-suvun alkuperästä.
Lapsuus.
Uusi elämä.
Laajenevia työaloja.
Muistoja ensimmäiseltä käynniltä Kakolassa.
Jäähyväiset Siperiaan lähteville.
Vankilakäynnit tohtori Henry Lansdellin kanssa.
Keskeymättömässä työssä.
Helsingissä.
Hämeenlinnassa.
Toivolan koti.
Vankilamatkoja vv. 1886-1888.
Menestystä ja vastoinkäymisiä.
Pietarin kansainvälinen penitentsiäärikongressi.
Koponen.
Englannissa.
Kotona jälleen.
Työtä ja lepoa.
Helsinkiin muutettua.
Reima.
Matti Haapoja.
Piirteitä Mathilda Wreden arkielämästä.
"Järp.-N." eli Pyypoika.
Bobrikovin aikana.
Immanuel Karppinen.
Elämyksiä ja kokemuksia kesämatkoilta.
Joulu Kakolassa.
"Mathilda Wreden malja" ja muita kertomuksia.
Seurustelu ystävien kera.
Erämaissa.
Sosialistijohtajia ja valtiopäivämiehiä.
Erään vangin uni.
Hajanaisia tapahtumia Mathilda Wreden toiminnasta.
Vankilan portit suljetaan.
Sanomalehtien lausuntoja kiellon johdosta.
Mathilda Wreden 50-vuotispäivä.
Uusia suruja ja koettelemuksia.
Veljelä.
Mathilda Wrede kertoo.
Venäjän vallankumouksen aikana.
"Punaisena" aikana.
Rauhan miehellä on tulevaisuus.

Sairaana ja suruisena istuin eräänä iltana silmäillen vanhaa päiväkirjaani. Muistot menneiltä päiviltä vierivät sisäisen silmäni editse kirjavana sekaisena vyyhtenä ja jo kauan sitten unohtuneet tapaukset sukelsivat esiin muistin kätköistä. Siellä ja täällä oli joku "vankien ystävän" kertoma pieni juttu, todellisuuskuva hänen omasta rikkaasta elämästään, jonka olin muistista pannut paperille. Ja ihmetellen kyselin itseltäni: Miksi ei parempi kynä kuin minun ole piirtänyt noita valtavia elämyksiä, jotka ovat täynnä korkeaa, syvää tunnelmaa? Muistin kuinka Mathilda Wrede oli lämpimästi ja samalla leikillisesti kertonut "pojistaan", ja siihen verrattuna oli kaikki, mitä olin kirjoittanut, kalpeaa ja väritöntä. Ja kuitenkin heräsi minussa juuri silloin ajatus koota ja julkaista piirteitä Mathilda Wreden elämästä ja toiminnasta. En saattanut silloin ollenkaan aavistaa, kuinka paljon tuskaa ja sisäisiä ristiriitoja hänelle oli tuottava suostumuksensa antaminen siihen. Hän teki sen kuitenkin tuottaakseen minulle iloa ja askartelua pitkällisenä ja vaikeana toipumisaikanani.

Lähteet, jotka ovat olleet käytettävissäni ja joista olen saanut aineiston tähän teokseen, ovat seuraavat:

1. Mathilda Wreden muistelmat vuosilta 1884-1889. (Hän kirjoitti muistelmansa veljeänsä Henrik Wredeä varten, joka silloin oleskeli Siperiassa Englannin ja ulkomaan bibliaseuran lähettinä perustaakseen sinne raamattujen varasto- ja jakelutoimistoja.)

3. Aikaisemmin ilmestyneet kirjoitelmat "vankien ystävästä" (esim. "Lapsuus" on ote eräästä v. 1914 Pääskysessä julkaistusta kirjoituksesta, jota on sitten vain täydennetty lisäämällä muutamia pieniä tapahtumia Mathildan aikaisimmilta lapsuusvuosilta.)

Ja nyt kiitos kaikille, jotka tietoisesti tahi tietämättään ovat auttaneet aineistoa koottaessa! Minun suurena etuoikeutenani on ollut koota ja liittää hajanaiset lehdet yhteen. Toivoisin, että työ olisi tullut paremmin suoritetuksi, olenhan täysin tietoinen sen suurista vajavaisuuksista.

Kun tämä teos lähtee maailmalle, on harras toivoni ja rukoukseni, että Jumalan siunaus saisi seurata sitä.

Ennen aavistamattomista syistä on käsikirjoitus jäänyt makaamaan laatikkoon. Kun se nyt lähtee julkisuuteen, on se paljon laajentunut.

Paitsi lähteitä, jotka aikaisemmin ovat olleet käytettävissäni, on minun myöhemmin sallittu lukea joukko kirjeitä, jotka Mathilda Wrede on kirjoittanut ja neiti Helena Wrede säilyttänyt kuolemaan saakka. Ja sittemmin on minulla ollut tilaisuus kuulemaan erilaisia elämyksiä, joita Mathilda Wrede on kertonut seurapiireissä ja yksityisissä keskusteluissa.

E. F.

14:nnellä sataluvulla eli Italiassa kuuluisa sotaherra Colonna. Hän oli vanhaa aatelissukua, joka aina 11:nneltä vuosisadalta asti oli näytellyt tärkeää osaa Roomassa. Colonna-suku kuului ghibelliineihin eli keisarillismielisiin ja oli ainaisessa sodassa guelfejä vastaan, jotka taas muodostivat vastakkaisen eli kansallisen puolueen.

Colonnalla oli poika, isänsä ylpeys ja tulevaisuuden toivo. Hän oli harvinaisen jalo, lämminsydäminen ja lujaluonteinen nuorukainen, aina valmis uhraamaan oman etunsa toisten hyväksi, mutta horjumaton, kun oli kysymyksessä oikea tai väärä.

Sattuipa sitten eräänä päivänä, että nuori Colonna tuli isänsä luokse kertoen luottavasti hänelle antaneensa sydämensä jalolle ja hyvälle naiselle. Mutta hän ei ollut prinsessa, kuten isä oli toivonut, vaan halpasäätyinen.

Ylpeä sotaherra kieltäytyi antamasta suostumustaan heidän liitolleen. Niin, vieläpä hän uhkasi hylätäkin poikansa ja tehdä hänet perinnöttömäksi, jos tämä vastoin isän tahtoa naisi kihlattunsa. Mutta poika pysyi järkähtämättä päätöksessään, konsaan hän ei pettäisi naista, jolle oli vannonut uskollisuutta — ja hiljaa, jäähyväisiä sanomatta hän katosi kotoaan tuntemattomien kohtaloiden kouriin.

Ghibelliinit ja guelfit kävivät raivoisia taisteluita keskenään. Missä hätä oli suurin ja kuoleva nääntyi janoon, missä luodit vinkuivat tiheimmässä ja haavoittuneet voihkivat tuskissaan, nähtiin vihreään sotisopaan puettu ritari, joka silmikko laskettuna riensi apuun. Hän ei näyttänyt pelkäävän mitään ja oli aina saapuvilla auttamassa ja pelastamassa. Kaikki kärsivät olivat hänen ystäviään, ei kenkään hänen vihollisensa.

Ken hän oli? Sitä ei tiennyt kukaan. Mutta häntä alettiin yleisesti nimittää "Il cavalliero verde", vihreäksi ritariksi.

Eräänä päivänä hän kaatui taistelun tuoksinassa kuolettavan luodin lävistämänä. Kun hänen kasvonsa paljastettiin, huomattiin, että hän oli nuori Colonna.

Hänen jälkeläisensä ottivat nimen Verde, joka merkitsee vihreää. Silloisen ajan puutteellisen kirjoitustaidon takia muuttui nimi vuosien kuluessa Wredeksi.

Tuon suvun jälkeläisiä asettui jo 14:nnellä vuosisadalla asumaan Rheinin maakuntiin. Eräs sukuhaara muutti myöhemmin Itämerenmaakuntiin, missä heistä tuli useiden maatilojen omistajia, m.m. Wredesitzin, joka 1600-luvulla kuului Henrik Wredelle, liiviläiselle aatelismiehelle, joka uhraamalla henkensä pelasti Kaarle IX:n Kirkholman taistelussa joutumasta puolalaisten käsiin. Hänen leskelleen antoi kuningas silloin kiitollisuutensa osoitukseksi Elimäen neljännestilan Suomesta läänitykseksi, ja siten siirtyi Wrede-suku tähän maahan.

Väliin sattuu, että jo lapsen elämässä saattaa havaita piirteitä, jotka selvästi viittaavat hänen tulevaan kutsumukseensa. Kertomukset ja tapahtumat Mathilda Wreden lapsuudesta ja hänen aikaisemmilta nuoruusvuosiltaan osoittavat epäämättömästi johtoa siihen suuntaan, jolla hänen erikoislaatuinen lahjakkuutensa oli pääsevä purkautumaan siunaukselliseen elämäntyöhön.

Hänen isänsä, vapaaherra Karl Gustav Wrede, hienosti sivistynyt, jalosti ajatteleva ja suuressa arvossa pidetty mies, oli Vaasan läänin maaherrana. Siihen aikaan käytettiin vankeja kaikenlaisiin töihin vankilan ulkopuolella ja he saivat silloin osan työpalkasta. Joka kerran kun vangit vartijan seuraamina tulivat maaherran pihaan halonhakkuuseen tahi muuhun työhön, kohdeltiin heitä ystävällisesti ja kestittiin kahvilla. Kun Vaasan rantapuisto rakennettiin maaherran talon eteen, käytettiin siihenkin työhön vankeja.

Silloin tällöin ilmestyi työskentelevien miesten näkyviin suloiset lapsenkasvot korkean puutarhan muurin takaa. Siellä oli pieni tyttönen, joka nyökkäili ja hymyili heille, samalla kuin hän innokkaasti seurasi heidän toimiaan. Välistä hänellä oli muassaan kakkuja ja appelsiineja, joita hän tarjoili heille. Hän oli pikku Mathilda, yhdeksästä sisaruksesta nuorin, vilkas, suloinen ja tavattoman kiltti lapsi.

Hänen äitinsä, Eleonora Wrede, synt. Glansenstjerna, kuoli joulukuussa 1864 Mathildan ollessa vain yhdeksän kuukauden vanha. Hieman aikaisemmin oli vanhin sisar, Helena, täyttänyt 17 vuotta. Syntymäpäivän aamuna laski sairas äiti pienen avuttoman lapsukaisensa tyttären syliin sanoen: "Tämä on minun syntymäpäivälahjani sinulle. Hoida huolellisesti pikku siskoasi ja kasvata hänet hyväksi ihmiseksi!" Pari viikkoa myöhemmin oli äiti kuollut. Suuren perheen saattamana vietiin vainaja hevosella 56 peninkulmaa pitkä taipale Vaasasta Anjalaan, jossa tomumaja kätkettiin perhehautaan Anjalan kirkkomaalle. Oli sydäntalven aika ja kova pakkanen, mutta "pikku Tilda" suoriutui vahingoittumattomana ensimmäiseltä pitkältä, surulliselta matkaltaan.

Helenan seitsentoistavuotisille hartioille laskettiin nyt suuren kodin ja lukuisan lapsilauman hoito. Kuinka hellä ja hyvä "sisko-äiti", kuten Mathilda häntä kutsui, oli nuorempia sisaruksiaan kohtaan, käy selvästi ilmi siitä, että Mathilda sanoo vain harvoin kaivanneensa äitiään.

Pikku tyttö oli lämpimästi kiintynyt myöskin isäänsä. Usein lähti hän häntä vastaan hänen palatessaan lääninhallituksesta. Mutta eräänä päivänä, juostuaan tapansa mukaan kelkkoineen tiehensä, ei hän palannutkaan isänsä mukana. Kotona syntyi silloin suuri hälinä, mutta pitkän etsinnän jälkeen hänet löydettiin lopulta — paluumatkalta lääninvankilasta, jonne hän oli lähtenyt erään pienen pojan kera.

Oppiminen ei tuottanut Mathildalle vähintäkään vaivaa ja lukeminen oli hänen rakkaimpia toimiaan — vain matematiikka tuotti jonkun verran vaikeuksia. Nukkein kanssa hän ei leikkinyt koskaan. Kun hänelle oli kerran annettu nukke, kantoi hän sen rantalautalle, sitoi nuoran nuken kaulaan ja uitti sitä, kuten hän oli nähnyt renkien tekevän talon hevosille ja kuten hänen itsensä oli tapana tehdä puuhevosilleen — "jotta sillä olisi oikein hyvä ja viileä olla" — sillä silloin oli kuuma kesäpäivä.

Kerran — hän oli silloin seitsenvuotias — hän sai nähdä jotakin, mikä järkytti voimakkaasti hänen tunteellista mieltään. Hänen oli tapana kaksi kertaa viikossa harjoittaa laskentoa erään opettajattaren johdolla, joka asui kaupungin ulkolaidalla. Eräänä päivänä saapui hän niin aikaisin tunnille, ettei opettajatar ollut vielä tullut kotiin. Odotellessaan hän asettui ikkunan ääreen ja katseli kadun toiselle puolen, missä oli paja. Samassa kuljetettiin erästä vankia ohi, jonka kahleet oli juotettava kiinni. Siihen aikaan piti vankien aina laahata mukanaan raskaita kalisevia kahleita, ja kauhistunut tyttönen katseli, kuinka seppä kuumennetulla kolvilla juotti kiinni rautarenkaan, joka oli miehen nilkkojen ympärillä. Kauhusta ja säälistä kangistuneena hän seisoi yhä ikkunassa, kun opettajatar saapui. Tämä kutsui hänet heti pois, sillä pajan luona avautuva näky ei ollut lapsille sopiva. Mutta tyttö vastasi ikäänkuin aavistaen tulevan kutsumuksensa: "Jos vanki voi kärsiä sellaista, niin pitää minun voida nähdä sitä."

Hyvin aikaisin hän osoitti omaavansa sydämen, joka sääli sekä ihmisten että eläinten kärsimyksiä. Kaikki koirat olivat hänen ystäviään, mutta hevosia hän rakasti aivan erikoisesti. Hän tunsi Vaasan jokaisen hevosen nimeltä ja tiesi, kuka oli minkin omistaja. Siksi olikin hänen ilonsa rajaton, kun isä lahjoitti hänelle varsan, joka pian seurasi häntä kuin koira, minne hän vain meni.

Hevonen oli koko talon ystävä ja sitä kohdeltiin kuin perheenjäsentä. Eräänä juhannuspäivänä järjesti "siskoäiti" nuorten iloksi puutarhaan syntymäpäiväpöydän hevoselle, joka oli syntynyt juhannuksen aikaan. Keskellä pöytää komeili suuri hapanleipärinkilä ja hevonen talutettiin harja ja häntä koristettuna koreilla kukkakimpuilla ihastuneen omistajattarensa luokse.

Kesät perhe vietti Etelä-Suomessa Kymijoen varrella Rabbelugnissa, joka oli aikaisemmin ollut Wredein suuren tilan Anjalan yhtenä osana. Siellä sai Mathilda viettää raitista elämää luonnon helmassa ja se oli omiaan vahvistamaan hänen muuten heikkoa ruumiinrakennettaan. Ellei hän oleskellut tallissa hoitelemassa hevosia — rengit eivät katselleet koskaan karsain silmin lasta, joka hääräsi joka nurkassa ja tahtoi päästä kaikesta selville — ratsasti hän metsissä ja mailla tahi oli pelloilla ja niityillä, missä elonkorjaajille tarjoiltiin kahvia.

Alustalaisten ja isäntäväen välit olivat mitä parhaat eikä herraskartanosta ajettu milloinkaan pois ketään, joka pyysi neuvoa tahi apua.

Mathildan ollessa kymmenvuotias pani maaherra Wrede tyttärensä maatilan suomalaiseen kansakouluun. Hän teki sen osoittaakseen hyvää esimerkkiä alustalaisilleen, jotka eivät aluksi välittäneet tuosta sivistyksen ahjosta. Yhdessä renkien lasten kanssa lähetettiin pieni tyttö nyt vuoden ajan joka aamu kouluun ja hänet varustettiin samanlaisella eväspussilla kuin heidätkin. Siinä oli maitoa, voileipiä ja savustettua lihaa.

Tovereitten joukossa oli eräs pieni tyttö — Blyn Maiju, josta Mathilda erityisesti piti. Eräänä päivänä, kun maaherra Wredeä odotettiin kotiin matkalta, saivat molemmat lapset luvan mennä häntä vastaan eräälle läheiselle torpalle. Kun vaunut lähestyivät, kiiruhtivat he niiden luo ja hyppäsivät porrasaskelmalle. Lapsen ilo oli sanomattoman suuri, kun hän näki taas rakkaan isänsä ja vielä suuremmaksi se tuli, kun isä otti pussin ja antoi kummallekin pikku tytölle suuren Duchesse-päärynän. Mathilda sattui saamaan kauniin keltaisen päärynän, kun taas toinen oli rusentunut ja siinä oli ruskea pilkku. Kun isä huomasi sen, sanoi hän: "Tyttöseni, vaihda päärynäsi Maijun kanssa!" — Mathilda katsoi hämmästyneenä isäänsä — pitikö isä sitten enemmän Maijusta kuin hänestä? "Minun on keltainen ja kaunis ja Maijun on mädäntynyt", hän sanoi alakuloisesti. "Siksi sinun juuri pitääkin vaihtaa", kuului isän vastaus. "Minun pikku tyttöni saa niin usein makeisia, mutta Maiju ei saa, siksi hänelle pitääkin nyt antaa paras ja kaunein päärynä." Tapaus jätti Mathildan mieleen unohtumattoman syvän jäljen ja se vaikutti tulevina vuosina usein ratkaisevasti hänen toimintatapaansa. [Niinpä sattui talvella 1918, tuona kovana elintarpeitten puutteen aikana, että eräs vaimo tuli hänen luokseen ja pyysi ruokaa. Hänellä oli ollut vaikeaa ja varsinkin kaipasi hän perunoita, joita hän ei ollut syönyt moniin aikoihin. Siihen tiesi Mathilda neuvon. Hän oli juuri saanut maalta kaksi pussillista perunoita. Toisen sisällys oli hieman paleltunut matkalla ja hän toi sen eukolle. Mutta äkkiä hän pysähtyi keskelle huonetta, polki jalkaansa ja lausui: "Hyi, Mathilda". Kääntyi, otti hyvät perunat ja antoi ne vaimolle.]

Kansan lasten kanssa pikku tyttönen jakoi niin ilot kuin surutkin ja sinä aikana hänen sydämeensä juurtui rakkaus Suomen kansaan, ja se on sitten myöhemmin ilmennyt niin syvällä ja kauniilla tavalla hänen elämässään.

Yhdentoista vuoden vanhana lähetettiin Mathilda Haminan yksityiseen tyttökouluun, jonne hänet otettiin sisäoppilaana täysihoitoon. Opettajattaret kohtelivat häntä erittäin ystävällisesti. He eivät esim. raatsineet koskaan kieltää häntä pitämästä pieniä "asukkeja" makuusalissa, nähdessään kuinka rakkaita ne hänelle olivat. Niinpä hänellä oli pieni kesy orava, joka nukkui usein hänen esiliinansa taskussa ja hyppeli hänen olkapäillään. Kerran hän pelasti kissan, jonka eräs julma pieni poika oli aikonut tappaa. Sekin otettiin täysihoitolaisena laitokseen. Sitäpaitsi hänellä oli leppäkerttu ja muutamia vesiliskoja, jotka eräs katupoika oli antanut hänelle.

Toveripiirissä Mathilda oli varsin yksinäinen, sillä vain aniharvat ymmärsivät hänen rakkauttaan eläimiin, eikä hän taas puolestaan tuntenut samaa harrastusta kuin useimmat muut tytöt kadetteihin ja heidän kutsuihinsa. Lukukausien aikana Mathilda sentähden usein kaipasi kotia ja siellä olevia rakkaitaan. Varsinkin keväällä, kun luonto rupesi heräämään, kasvoi hänen koti-ikävänsä kaksinverroin voimakkaaksi.

Hänen ilonsa oli suuri, kun hän koulunkäyntinsä päätyttyä sai palata rakkaaseen kotiinsa Vaasaan. Silloin löysi hän huoneestaan uudet valkeat huonekalut, jotka oli tilattu lääninvankilasta. Ne olivat isän tervetuliaislahja tyttärelleen. Tyttären sydämen täytti kaihonsekainen kiitollisuus. Pakosta olivat onnettomat vangit valmistaneet ne hänen ilokseen! — Kuinka hän voisi koskaan tuntea itseään onnelliseksi tässä huoneessa, jossa kaikki muistutti häntä sanomattomasta kärsimyksestä!

Isä ja "sisko-äiti" toivoivat nyt saavansa edes jonkun aikaa pitää rakkaansa kotona. Eivät he saattaneet aavistaakaan, mikä vakava ja suuri elämäntehtävä oli erottava hänet pian heistä ja vaativa hänen kaikki voimansa jakoko aikansa.

Talvella 1883 kulki voimakas hengellisen herätyksen aalto yli maamme ja tempasi monet nuoret mukaansa. Wredein kotia oli aina leimannut valoisa ja lämmin jumalanpelko. Avoimesti ja vapaasti keskustelivat isä ja lapset usein keskenään hengellisistä asioista. Mutta Mathilda ei ollut koskaan ennen niinkuin nyt isonnut vanhurskautta ja kaivannut elävää Jumalaa.

Merimiessaarnaaja Orest piti silloin herätyskokouksia Kahdeksantoistavuotias Mathilda kävi välistä hänen kokouksissaan, ja niinpä kerran hänen kuunnellessaan sanomaa Jumalan rakkaudesta sarasti valo hänen sieluunsa, ja hän näki pelastuksen tien kirkkaana edessään.

Samana iltana oli iltahuvit sen johdosta, että muutamia senaattoreja ja korkeita virkamiehiä vieraili kaupungissa pohtiakseen kysymystä Vaasan rautatien rakentamisesta. Oli sovittu, että Mathilda saapuisi jumalanpalveluksen jälkeen juhlaan Helena-sisarensa kanssa.

Juhlasalissa istui naisia ja herroja pienten pöytien ääressä iloisesti jutellen molempien sisarusten astuessa sisään. Heitä pyydettiin istumaan muitten joukkoon ja Mathilda oli pian pienessä iloisessa seurassa, jossa hänelle sateli leikillisiä kysymyksiä: Mitä tuo ruotsalainen pappi oli oikein sanonut? — Oliko hänellä ollut hauskaa kokouksessa j.n.e.?

"Minä kerron mielelläni, jos haluatte kuulla", vastasi Mathilda. Nähtävästi odotettiin jotakin hauskaa, sillä hän oli tunnettu hyvänä kertojana. Koko esitelmä oli kuin tulikirjaimin syöpynyt hänen mieleensä ja hän toisti sana sanalta, mitä oli kuullut kokouksessa, kyynelten virratessa vuolaina pitkin hänen poskiaan. Vasta lopetettuaan hän huomasi, että pieni seurue näytti kiusaantuneelta.

Hän nousi silloin nopeasti ja meni viereiseen huoneeseen, jossa hänen isänsä istui herrojen parissa teelasinsa ääressä. Huomatessaan tyttärensä kasvoilla kiihtyneen ilmeen hän nousi ja kysyi levottomana, oliko hän sairas. —. "Ei, päinvastoin", vastasi tytär. "Minä olen ollut sairas, mutta luulen, että olen nyt tulemaisillani terveeksi." — Sitten, hän pyysi isäänsä saattamaan hänet kotiin. Tiellä hän kertoi hänelle kokouksessa saamistaan vaikutelmista ja sanoi elävästi tuntevansa, että nyt tahi ei koskaan oli hänen päästävä elämässään ratkaisuun.

Kun maaherra Wrede oli saattanut tyttärensä kotiin, palasi hän takaisin juhlaan ja Mathilda kiiruhti huoneeseensa. Hän riisuutui, makasi hetken ja koetti koota ajatuksiaan, mutta nousi sitten jälleen ja polvistui vuoteensa viereen: "Jumala, tässä minä nyt olen", aloitti hän rukouksensa. "Jos on totta, että voit auttaa minua, niin tee se nyt! Jos on totta, että olet kaikkitietävä, silloin tiedät myös, kuinka olen koettanut tulla paremmaksi, mutta olenkin käynyt vain pahemmaksi. Jos tahdot ottaa minut vastaan nyt, niin antaun minä sinulle juuri sellaisena kuin olen, ajaksi ja iankaikkisuudeksi."

Kauan hän makasi siinä rukoukseen vaipuneena. Kun hän vihdoin nousi, oli hän antanut sielunsa Jumalalle ja tiesi, että Hän oli ottanut hänen lahjansa vastaan. Hänet valtasi suuri ihmeellinen rauha ja vähän senjälkeen hän vaipui uneen.

Aikaisin seuraavana aamuna hän heräsi niin ylitsevuotavan iloisena, että hänestä tuntui kuin sydän pakahtuisi onnesta. Hän syöksyi ylös vuoteesta ja riensi isänsä luokse — hän ymmärsi häntä ja oli ottava osaa hänen autuaalliseen riemuunsa.

Useita vuosia myöhemmin hän kirjoittaa siitä eräässä Sotahuudon numerossa:

"Maaliskuun 5 p:nä 1883 eräs synnin vanki astui vapauteen ja valoon.
Tuo vanki olin minä itse.

"En ollut koskaan vanki tuon sanan tavallisessa merkityksessä. Koskaan en ole istunut vankilan lukkojen ja ristikoiden takana. Ei, päinvastoin oli lapsuuteni mitä onnellisin ja kotini parhaita maan päällä. Ja kuitenkin huomasin jo nuoruudessani olevani vanki — onneton, rauhaton synnin vanki. Silloin tuli Jeesus, Vapahtaja, ja vapautti minut, ja minä lähdin ihanaan uuteen elämään täysin onnellisena, Jumalan käden ohjaamana ja tukemana.

"Siihen aikaan huomasin itsessäni uuden tunteen, hartaan halun, että jokainen ihminen, jonka näin, saisi kokea samaa kuvaamatonta onnea ja rauhaa, joka minulla oli. Tuo toivomus kasvoi yhä suuremmaksi, kun näin ja puhuttelin köyhiä, sairaita tai vankeja. Niin vangit, nuo yhteiskunnan kovaosaiset lapset, ne saivat koko sisimpäni palamaan säälistä, osanotosta ja rakkaudesta. Luulen, että taivaallisen rakkauden kipinä sytytti silloin sydämeni rakastamaan — ei syntiä, vaan syntistä.

"Kun Jumala ja ihmiset sallivat minun sitten käydä tervehtimässä Suomen vangittuja lapsia, kun minä Jeesuksen rauha omassa sydämessäni sain mennä noihin surun ja häpeän synkkiin asuntoihin todistaakseni elävästä, rakastavasta ja anteeksiantavasta Vapahtajasta, ja kun näin toivon säteen hajoittavan pimeyden syntisen sielusta, silloin syttyi riemu sisimmässä olennossani ja minä ajattelin: suloisin osa maailmassa ja ihaninta työtä on varmasti se, kun saa todistaa Jeesuksen rakkaudesta ja tuoda iankaikkisuusvaloa vangeille, noille poloisille, joiden yllä rikoksen ja häpeän varjot lepäävät niin raskaina ja pimeinä.

"Usein kuulen ajattelemattomia lausuntoja, sellaisia kuin: 'Kuinka on mahdollista tuntea harrastusta rikollisia kohtaan!' 'Voitko todella rakastaa varkaita ja murhamiehiä?' — 'Heidän oma syynsähän on, että ovat joutuneet vankilaan, kun ovat käyttäytyneet niin pahoin; niin kuin kylvävät, niin saavat niittääkin', j.n.e. — Niin, totta on että he ovat rikkoneet, rikkoneet paljossa, mutta jos jokainen saisi jo täällä ajassa niittää sen, mitä on kylvänyt, (sillä ihmisten parhaatkin ovat elämänsä kuluessa tehneet erehdyksiä, hairahduksia ja syntiä), jollemme olisi löytäneet anteeksiantamusta, ellemme me olisi koskaan saaneet nauttia rakkautta — missähän olisimme silloin itse? Niin, missä?

"Minä rakastan vankeja, en häpeä tunnustaa sitä, rakastan heitä enemmän tänä päivänä kuin kymmenen ja puoli vuotta sitten, silloin, kun ensin opin heitä tuntemaan. Minä rakastan vankeja juuri siksi, että he ovat niin yksinäisiä ja onnettomia, rakastan heidän kuolemattomia sielujaan. Minä rakastan heitä, koska Jumalani rakastaa heitä huolimatta kaikista rikoksista, synneistä ja harha-askeleista. Elämäni suuri ilo on saada Jeesuksen Kristuksen rakkaudella lämmittää vankien kylmiä, harhaantuneita sydämiä, niin että he oppisivat tuntemaan Jumalan Karitsan, joka ei unohtanut ainoatakaan heidän synneistään kärsiessään ja kuollessaan heidän puolestaan." —

Ajattelematta ollenkaan ulkonaista toimintaa, totellen vain Hengen ääntä sielussaan, seurasi Mathilda Herraansa ja Mestariansa niin pitkälle kuin ymmärsi. Hän itse kertoo, kuinka hänet kohta kääntymyksen jälkeen johdettiin vankien luo:

"Huoneeni oven lukko oli rikki ja eräs vanki, joka oli sekä seppä että puuseppä, oli tuotu korjaamaan sitä. Minusta tuntui tuskallisen vaikealta saadessani tietää, että kahleita kantava mies työskenteli valkeassa huoneessani. Mutta isäni pyysi, että koettaisin voittaa itseni, puhelisin ystävällisesti miesparan kanssa ja tarjoisin hänelle kahvia. Silloin voitin vastenmielisyyteni ja menin. Suureksi ilokseni huomasin miehessä paljon kaunista, ja hän kuunteli mielellään, kun puhuin Jumalasta ja uusista ihanista kokemuksistani. Me erosimme hyvinä ystävinä, ja hän oli saanut minun lupaukseni, että menisin tervehtimään häntä seuraavana sunnuntaina.

"Kun puhuin siitä isälleni, vastusti hän sitä jyrkästi. — 'Mutta isä, ininähän olen luvannut', väitin minä. Isäni seisoi hetken hiljaa ja taisteli itsekseen. 'Jos olet luvannut, pitää sinun tietysti pitää lupauksesi', sanoi hän lopulta, 'mutta vahtimestarin pitää seurata sinua koko ajan'."

Seuraavana sunnuntaina Mathilda kävi vahtimestarin ja vartijan seuraamana ensi kerran Vaasan lääninvankilassa. Sitä käyntiä seurasi pian useita muita. Vastustamattoman kaipuun ajamana saada viedä sanomaa Jumalan rakkaudesta noille yhteiskunnan kovaosaisille lapsille hän voitti kaikki esteet. Isä ja "sisko-äiti" vapisivat, mutta eivät rohjenneet pidättää rakkaintaan.

Eräänä päivänä hän oli ollut vankilassa ja luvannut siellä eräälle vangille tulla häntä tervehtimään seuraavana aamuna kello kymmenen. Tultuaan kotiin hän löysi huoneestaan kirjelipun eräältä ystävältään, joka kirjoitti, että merimiessaarnaaja Orest saapuu seuraavana aamuna Vaasaan matkustaessaan sen kautta ja kysyi, eikö Mathilda tule tervehtimään häntä hänen viivähtäessään hetken kaupungissa. Se oli vaikea kiusaus. Nuori tyttö tuumi hetken ja arveli lopulta, ettei varmaan ole vaarallista, jos vanki tuon ainoan kerran saa odottaa jonkun tunnin. Niin ajatellen hän meni illalla levolle ja nukahti.

Näkikö hän unta vai näynkö? — Eräs vanki astui hänen huoneeseensa ja hän kuuli selvästi kahleitten kalinan. Vanki pysähtyi ja katseli häntä liikuttavan suruisesti. Mathilda ei tiennyt, puhuiko vanki, mutta hän oli selvästi kuulevinaan sanat: "Tuhannet ja taas tuhannet sieluparat huokailevat kaivaten elämää ja rauhaa, sano heille joku sana Jeesuksesta, niin kauan kuin sinulla vielä on aikaa!" — ja sitten hän katosi.

Tuskaisena heittelehti hän vuoteellaan kysellen itseltään: "Mitä Jumala tahtoo? Pitikö hänen todellakin lähettää tämä näky, muistuttaakseen minulle, etten saisi rikkoa lupaustani vangille?" — Hän avasi raamattunsa umpimähkään ja hänen katseensa osui sanoihin: "Ja minä sanoin: voi Herra, Herra! Katso, en minä osaa puhua, sillä minä olen nuori. — Niin Herra sanoi minulle: älä sano: 'minä olen nuori', vaan mene kaikkien tykö, mihin minä sinut lähetän ja puhu kaikki, mitä Minä sinulle käsken. Älä pelkää heitä; sillä Minä olen kanssasi pelastamassa sinua, sanoo Herra." Jer. 6: 7, 8.

Ja taas hän aukaisi raamattunsa, tällä kertaa rukoillen, että Jumala osoittaisi hänelle tahtonsa, ja hän sai tämän vastauksen: "Minä teen sinun otsasi niinkuin timantin, kalliota kovemmaksi; älä pelkää heitä, äläkä hämmästy heidän edessänsä, sillä he ovat vastahakoinen suku. Ja hän sanoi minulle: Ihmisen poika, ota sydämeesi ja kuule korvillasi kaikki minun sanani, jotka minä sinulle puhun. Lähde, mene vankien, kansasi lasten tykö ja puhu heille ja sano heille: 'näin sanoo Herra, Herra' — jos he kuulevat tai ovat kuulematta." Hes. 3: 8-11.

Syvästi järkytettynä hän kyseli itseltään: "Onko todella Jumalan tarkoitus, että vangit tulevat minulle ensi sijaan ja tärkeimmiksi?"

Ajatukset ja tunteet valtasivat hänet kokonaan. Nopeasti hän nousi, pukeutui ja riensi ulos kirkkaaseen kylmään maaliskuun aamuun. Alhaalla rannalla hän käveli edes takaisin tunnin toisensa jälkeen taistellen elämänsä suuren taistelun. Lopulta palasi rauha hänen sisimpäänsä — hän oli halukas menemään juuri sinne, minne Jumala oli hänet lähettävä.

Kello 10 hän kävi vangin luona, kuten oli luvannut. Siitä päivästä tuli vangin elämän käännekohta.

Jumala oli laskenut Vaasan vankien kohtalon aivan erikoisesti hänen sydämelleen, sen hän nyt tunsi. Mutta elämänkutsumustaan hän ei vielä aavistanut.

Syksyllä 1884 maaherra Wrede erosi virastaan Vaasan läänissä, ja jo edellisenä kesänä muutti perhe Rabbelugniin.

Syvästi kaivaten Mathilda sanoi jäähyväiset lääninvankilassa oleville ystävilleen, sillä hän uskoi aivan varmasti, että hänen työnsä vankien keskuudessa oli nyt päättynyt.

Kesällä hän toimi pyhäkoulutyössä, raittiustyössä j.n.e. Mutta sydän oli vankilassa ja hän kirjoitti usein kirjeitä siellä oleville ystävilleen.

Kova hammassärky vei hänet saman vuoden marraskuussa Helsinkiin saamaan siellä lääkärin apua. Vähänpä hän aavisti, että tuo matka tulisi ratkaisevaksi hänen tulevalle elämälleen. Eräänä päivänä hän tapasi kadulla muutamia vankeja vartijoineen. Hänen sydämensä valtasi sääli noita, ihmispoloisia kohtaan ja samalla hän tunsi valtavaa häpeää ajatellessaan monia ystäviään, jotka olivat hajallaan Suomen vankiloissa. Kuinka hän oli saattanut jättää heidät!

Tehden nopeasti päätöksen hän meni vankilaintarkastajan, hovioikeudenneuvos Grotenfeltin luo ja pyysi lupaa saada käydä kaikissa Suomen rangaistus- ja työvankiloissa, sillä niissähän oli monta hänen onnettomista vaasalaisista ystävistään. Käyntiensä tarkoituksena hän sanoi olevan koettaa ystävänä vaikuttaa vankien sieluntilaan. Se tapahtuisi sekä keskustelun kautta että jakamalla heille uusia testamentteja ja muuta hyvää kristillistä kirjallisuutta.

Hovioikeudenneuvos Grotenfelt kuunteli ystävällisesti, mitä hänellä oli sanottavaa ja kysyi sitten, mitä hänen isänsä arveli asiasta. Totuuden mukaisesti täytyi Mathildan myöntää, ettei isä tiennyt hänen aikomuksestaan, mutta että hän oli hänen suostumuksellaan käynyt jo vuoden ajan Vaasan lääninvankilassa, ja että Jumala oli siunannut hänen työnsä siellä. Grotenfelt kysyi silloin, kuinka vanha hän oli. Hänen vastatessaan: "Kaksikymmentä vuotta", hän näytti epäröivän ja lisäsi: "Ei se ole juuri korkea ikä." — "Se asia paranee kyllä aikojen kuluessa", puuttui silloin Mathilda puheeseen.

Pitkän, vakavan keskustelun jälkeen hän suostui kuitenkin Mathildan pyyntöön ja antoi hänelle lupalipun ja suosituksen Turun, Hämeenlinnan, Lappeenrannan ja Helsingin vankiloiden johtajille.

Viipyessään kymmenen päivää Helsingissä Mathilda kävi kahdessa siellä olevassa vankilassa ja poliisivankilassa, jakoi lentolehtisiä ja raamatunlausekortteja vangeille ja puheli heidän kanssaan yksityisesti sekä kaikille yhdessä. Sörnäisten vankilassa oli monta hänen vaasalaista ystäväänsä ja ilo oli molemmin puolin suuri, kun he näkivät toisensa. Myöskin vankilassa toimivat virkamiehet ottivat hänet ystävällisesti vastaan.

Ensimmäisen varsinaisen vankilamatkansa Mathilda teki tammikuussa 1885 Lappeenrannan työvankilaan. Siellä säilytettiin vain irtolaisia ja työvankeja, jotka työllään korvasivat varastamansa omaisuuden arvon. Sitäpaitsi pidettiin siellä vangittuina henkilöitä, joiden rangaistusaika ei ollut kahta vuotta pitempi.

Sekä johtaja että pastori olivat hänelle persoonallisesti ystävällisiä, mutta hänen työtään he eivät ensinkään ymmärtäneet.

Hän oli toivonut saavansa puhutella kahden kesken joitakin entisiä tuttuja vaasalaisia vankeja, mutta siitä ei tullut mitään, sillä pastori oli koko ajan mukana. Mathildaa ilahdutti suuresti, kun hän näki, että yksi hänen ystävistään oli edistynyt, ja kuuli vankilan virkamiesten ja vankitoverien yhdestä suusta todistavan, että hän oli "oikea kristitty". Mutta tuntui vastenmieliseltä, kun häntä lehtisiä jaellessaan seurasi johtaja, pastori, vahtimestari ja useita vartijoita. "Jumala auttoi minua kuitenkin, niin että saatoin rohkeasti todistaa hänestä vangeille ja herroille", kirjoittaa hän siitä veljelleen.

Pian sen jälkeen Mathilda kävi Viipurin lääninvankilassa sekä huhtikuussa Kakolassa, Turun suuressa rangaistusvankilassa.

Kakolaan, Suomen suurimpaan vankilaan, mahtui silloin noin 500 vankia. Siellä säilytetään kaikki rikolliset, joiden rangaistusaika on yli neljä vuotta, ja enemmän kuin puolet heistä on elinkautisia vankeja.

Kakolan johtaja otti hänet erittäin kohteliaasti vastaan. Luettuaan ihmetellen hänen suosituskirjeensä näytti hän hänelle koko vankilan sekä salli hänen itsensä päättää, miten hän halusi työtään tehdä. Pastorikaan ei näyttänyt haluavan vastustaa hänen työtään, mikä suuresti ilahdutti Mathildaa.

Tulonsa jälkeisenä päivänä — silloin oli pitkäperjantai — Mathilda lähti Kakolaan jakamaan lehtisiään yöselli- ja "komppaniavangeille". Nämä työskentelevät arkipäivisin työpajoissa ja käytävissä ja Mathilda koetti aina niin vähän kuin suinkin häiritä heitä heidän työssään. Hänen kysymykseensä, kuinka lehtisiä voisi parhaiten jakaa, ehdotettiin hänelle, että koska hän halusi puhuakin vangeille, heidät koottaisiin yksi komppaniahuone [Huoneita joissa asuu määrätty määrä vankeja, sanottiin komppaniahuoneiksi eli yhteishuoneiksi.] kerrallaan vankilan kirkkoon.

"Minun täytyy kyllä myöntää, että istuessani sakaristossa odottamassa vankien kokoontumista sydämeni sykki kovemmin kuin milloinkaan ennen. Tuntuu sentään niin ihmeelliseltä, kun on ensi kerran puhuttava suurelle ihmisjoukolle." [Kun Mathilda Wrede sanoi jäähyväiset Vaasan vangeille, oli hän myös puhunut vankilan kirkossa.] — — —

"Kun olin rukoillut Herraa Jeesusta olemaan minua lähellä, niin että voisin rohkeasti todistaa hänestä ja hänen rakkaudestaan, sekä että hän auttaisi minua myös suomenkielessä, jota minun oli puhuessani käytettävä, menin kirkkoon ja tervehdin vankeja näillä sanoilla: 'Armo olkoon teille ja rauha Jumalalta, meidän Isältämme, ja Herralta Jeesukselta Kristukselta!' (1 Kor. 1, 3). — — — Samassa oli koko levottomuuteni kadonnut ja minä tunsin Jumalan läsnäolon niin selvästi ja suloisesti, etten ollut sitä koskaan ennen kokenut."

Eräästä toisesta tuollaisesta kokouksesta hän kirjoittaa: "Tänäkin päivänä oli Herra minua lähellä Henkensä kautta, ja minusta tuntui, että oikea helluntaituuli puhalsi näiden häpeän, surun ja rauhattomuuden asumusten läpi herättäen eloon 'kuolleet luut'. — — — Tänä päivänä oli helppo puhua. Herra pani suorastaan sanat suuhuni, ja minä tunsin olevani vain puhetorvi hänen kädessään. Suomenkielikin sujui oikein hyvin, sanottiin, ja monet vangeista itkivät kuin lapset."

Nyt alkoi nuorelle naiselle ankara työ. Huhtikuun ensimmäisestä yhdeksänteen päivään, saakka hän oli aikaisesta aamusta myöhäiseen iltaan, jolloin vankilan portit suljettiin, Kakolassa, auttaakseen onnettomia lähimmäisiään, sikäli kuin voi, sekä hengellisesti että aineellisesti.

"Tuo mies on kuin nahkaa, häneen ei pysty mikään", sanoi vankilan pastori eräästä miehestä, jota Mathilda Wrede aikoi juuri käydä tapaamassa, ja johtajakin vakuutti, ettei hän ollut koskaan ollut tekemisissä niin itsepäisen ja taipumattoman vangin kanssa kuin tämä oli. Hän valmisteli neiti Wredeä myös siihen, että vanki oli tavattoman kovasti kahlehdittu.

Kun Mathilda Wrede astui hänen selliinsä, näki hän jättiläisen seisovan edessään. Jos vanki oli suuri, ei ollut rautapukukaan, jota hän kantoi, varustettu tavallista ihmistä varten. Leveitä kaula- ja vyötäisrautoja yhdisti kahdet paksut rinnan ja samoin selän yli kulkevat kahleet. Vyötäisraudoista lähti molemmilla sivuilla riippuvat jotenkin lyhyet ketjut, joihin taas käsiraudat oli kiinnitetty. Sitäpaitsi oli hänellä jalkaraudatkin. Lukuunottamatta joitakin lyhyitä väliaikoja hän oli kantanut rautojaan kahdeksantoista kuukautta.

Tuo rautainen mies näytti hyvin hämmästyneeltä, kun Mathilda tuli sisään yksinään. Ensin hän katseli oveen, ikäänkuin olisi odottanut, että joku tulisi sisään suojelemaan tulijaa. Kun niin ei käynyt, heitti hän häneen pitkän ja kysyvän, mutta hyvin ystävällisen katseen.

Kun Mathilda oli tervehtinyt ja sanonut tulleensa antamaan hänelle pienen lehtisen ja puhellakseen hänen kanssaan, istuutui hän vangin sänkyyn [Yleensä piti vankien aamuisin nostaa rautasänkynsä pystyyn seinää vastaan, johon ne kiinnitettiin haalla, jotta he eivät saisi maata päivisin, mutta tämä mies oli saanut raskaitten rautojen vuoksi luvan pitää vuoteensa paikoillaan.], sillä tuolia ei huoneessa ollut, ja pyysi vankia istumaan viereensä, mutta tämä vastasi yksitoikkoisella äänellä: "Meidän vankien on seisottava, kun joku on sellissä." Kun Mathilda vakuutti, ettei mies jaksaisi seisoa koko sitä aikaa, jonka hän aikoi viipyä hänen luonaan, istuutui tämä lopultakin. Mathilda rupesi nyt puhelemaan hänelle ja hän kuunteli hetken hiljaa. Mutta äkkiä hän keskeytti Mathildan, viittasi seinään ja sanoi: "Arvatkaapa kuinka tuo suuri syvä merkki on tullut tuohon?"

Mathildan oli mahdoton selittää, miten se oli syntynyt, ja silloin mies jatkoi: "Siihen aikaan, jolloin minä sain vielä työskennellä täällä kopissani, tein minä puusepän töitä. Eräänä päivänä, kun vahtimestari tuli tänne, päätin minä tappaa hänet. Minä otin kirveeni ja tähtäsin hänen päähänsä, mutta terä irtaantui varresta ja iskeytyi seinään. Kuten neiti näkee", lisäsi hän naurahtaen lyhyesti ja kamalasti, "oli se voimakas isku. Se olisi kyllä voinut halkaista vahtimestarin pään aina kaulaan asti."

Puhuessaan hän tarkasteli Mathildaa terävästi ja kysyi sitten: "Kuinka neiti, joka on vielä melkein lapsi, uskaltaa tulla tällaiseen paikkaan, joka on täynnä kaikenlaisia roistoja? Ette varmastikaan tiedä, että minä olen J. B. pahin vanki, mitä nyt on koko Kakolassa ja siis myös koko Suomen pahin mies. Ettekö edes nyt pelkää?"

Ei, Mathilda ei pelännyt, sillä hän oli koko ajan tuntenut selvästi Jumalan läheisyyttä ja hän vastasi totuudenmukaisesti: "Rakas B., en vähintäkään, vaikka tiedän, kuka olette, sillä ette halua tehdä minulle pahaa. Sitäpaitsi minä tiedän, että Jumala on kanssani, ja kun hän suojelee minua, niin ei minun tarvitse peljätä mitään."

Konsanaan ei Mathilda ollut saattanut aavistaa, mikä vaikutus noilla yksinkertaisilla sanoilla oli oleva "kivikovaan" mieheen. "Tämä on ihmeellisintä, mitä olen eläissäni kuullut ja nähnyt", hän sanoi ja sitten purskahti itkuun. Väliin hän mutisi: "Te olette varmaan kristitty. — Minäkin tahdon tulla kristityksi, jos se on vielä minulle mahdollista. — Minä kun luulin, ettei maan päällä eikä taivaassa ole ketään, joka välittää minusta, ja nyt minä saan kuulla, että Jumala rakastaa minua ja saan nähdä ihmisen, joka tahtoo parastani. — En koskaan koko elämässäni ole saanut kokea niin paljon ystävällisyyttä kuin tänään", j.n.e.

He keskustelivat kauan. Mutta äkkiä vanki ryntäsi pystyyn, tarttui vyötäisrautaansa ja pudisteli sitä niin kiivaasti, että mitä kammottavin kalina kaikui kopissa. "Jos on totta, että Jumala antaa anteeksi, miksi eivät sitten ihmiset tee sitä? Luulevatko he todellakin, että nämä raudat, jotka kalvavat rikki ruumiini, tekevät minut paremmaksi? Ei, näin minusta tulee vain pahempi ja paatuneempi, niin, minusta tulee perkelettäkin pahempi." Hänen pienet mustat silmänsä säkenöivät mitä ilkeimmin ja sellaisena kuin hän silloin seisoi Mathildan edessä, oli hän todellakin kuin joku pimeyden henki.

Tuntien mitä syvintä sääliä miestä kohtaan, meni Mathilda Wrede hänen luokseen, laski kätensä hänen olalleen ja puheli hänelle ystävällisesti. Kun hän oli lopulta rauhoittunut, sanoi Mathilda hyvästi ja pyysi häntä lukemaan uutta testamenttiaan, sillä siitä hän oppisi tuntemaan Jeesuksen ja hänen rakkautensa meihin syntisiin ihmisiin. B. näytti olevan hämillään ja kertoi sitten, että eräänä päivänä, kun hän oli kovin kiukustunut erääseen vartijaan, hän oli viskannut kaikki kirjansa hänen kasvoihinsa. Siitä lähtien hän ei ollut saanut pitää mitään kirjoja kopissaan. [Määräyksen mukaan oli joka sellissä uusi testamentti, virsikirja sekä eräs Fjellstedtin kirja nimeltään "Hartauskirja vangeille" (v:lta 1885).]

Mathilda ojensi hänelle uuden testamentin kysyen, tahtoiko hän ottaa sen lahjaksi häneltä. "Kyllä, kovin mielelläni", vastasi mies. "Minä luen sitä joka päivä, eikä neidin tarvitse koskaan peljätä, että minä hävittäisin kirjan, jonka te olette antanut minulle."

Samana päivänä Mathilda Wrede kävi myös erään vanhan sivistyneen vangin luona. Hän kirjoittaa käynnistään:

"Minusta tuntui hyvin vaikealta mennä majuri C:n luokse Mutta kun hänellekin sivistyksestään huolimatta oli tarpeen oppia tuntemaan Jeesus Vapahtajakseen, täytyi minun voittaa sekä vastenmielisyyteni että ujouteni. — — — Majuri istui juuri syömässä päivällistään. Oli totisesti vaikeaa nähdä hienosti, sivistynyt harmaapäinen mies istumassa vangin vaatteissa ja syömässä puukupista puuroa ilman maitoa. Hän oli minulle hyvin ystävällinen, mutta kun aloin puhua Jeesuksesta, hän sanoi: 'Anteeksi, parahin vapaaherratar, mutta minä olen ratsionalisti.' Me seisoimme siis aivan täydellisesti eri pohjalla ja, surullista kyllä, asiain tila jäi sellaiseksi erotessammekin."

Pääsiäispäivänä Mathilda Wrede lähti lehtisineen ja raamatunlausekortteineen Turun linnaan. [Tuo kunnianarvoisa torneilla koristettu linna, joka on täynnä historiallisia muistoja, mainitaan ensi kerran v. 1308 ja sitä pidettiin aina 1600-luvulle saakka Suomen avaimena. Myöhempinä aikoina vuoteen 1890 asti käytettiin linnaa vankilana, jonka jälkeen se luovutettiin Turun kaupungin historialliselle museolle.] "Linnavallesmanni" [Linnavallesmanni vastasi johtajaa. (Suoment. muist.)] ja pastori olivat sielläkin suopeita, mutta he seurasivat häntä huoneesta huoneeseen hänen jakaessaan lehtisiä ja se tietysti vaivasi häntä. Vankila teki häneen erittäin kaamean vaikutuksen. [Tohtori Lansdell sanoo kirjassaan "Siperian halki", että hän on nähnyt vain yhden vankilan, jota synkkyyteensä nähden voidaan verrata Turun linnaan, ja se oli Mongoliassa.] Tuo vanha harmaakivinen kolossi on rakennettu keskiajan tyyliin hyvin kapeine käytävineen, jyrkkine portaineen ja epäsäännöllisine ulonnuksineen ja korokkeineen. Huoneet monine nurkkauksilleen ja pienine akkunoineen ovat niin pimeät, ettei aluksi voinut erottaa vankeja, kun meni heidän luokseen. Vain ilkeä raudan kalina ilmaisi heidän olevan läsnä. Vartija lyhty mukanaan saatteli vierailijoita ja käytävissä paloi useita kynttilöitä, vaikka silloin oli kaunis ja kirkas huhtikuun päivä.

"Jaettuani lehtisiä ja raamatunlausekortteja kaikille tutkintovangeille, joita oli noin sata, menin linnarakennuksen toiseen osaan, jossa säilytetään kolmekymmentäkahdeksan vanhaa työkyvytöntä tahi parantumattomasti sairasta elinkautista vankia. He kuuluvat Kakolaan, vaikka heidät on tilanahtauden takia siirretty linnaan, jossa he asuvat kahdessa suuressa valoisassa huoneessa. Oli surkeata nähdä noita vanhoja miespoloisia! Heistä tunsin vain yhden, joka oli kauan sitten tuomittu Siperiaan, mutta oli koti-ikävän tähden karannut sieltä, otettu kiinni ja armahdettu (!) — elinkautiseen vankeuteen Kakolaan. Muuan vanha mies makasi kuolinvuoteellaan. Oli sydäntä särkevää nähdä hänen lepäävän siinä, kaukana kodistaan ja omaisistaan, odottamassa kuolemaa, ainoaa, joka saattoi vapauttaa hänet elinkautisesta vankeudesta, ja vielä kuollessaankin puettuna kauheihin, peloittaviin vanginvaatteisiin. En voinut puhella hänen kanssaan, sillä hänen järkensä oli jo sumentunut — — — Varmaa on, että se, joka käy vankiloissa, saa silmätä elämän kaikkein surullisimpiin, järkyttävimpiin ja kauneimpiin kohtaloihin. Mutta on myös suuri armo saada astua noiden muurien sisäpuolelle Jumalan rauha sydämessään ja saada todistaa Hänestä onnettomille raukoille. Niin, Jumalalle kiitos suuresta ihanasta tehtävästä, jonka hän on uskonut minun heikkoihin arvottomiin käsiini! Uskon, että minun osani on ihanin maailmassa!

"Aamupäivällä kuuntelin saarnaa vankilan kirkossa. Oli ihmeellistä istua tuossa ikivanhassa temppelissä. Mitä olisivatkaan sen muurit voineet kertoa! Tuntui kuin olisi tullut siirretyksi kauas menneisiin aikoihin. Vaikutelman tehoa lisäsivät vanhat maalaukset ja kilvet, jotka koristivat saarnastuolia ja seiniä, sekä rautojen kalina, joka syntyi vankien liikahdellessa — — —."

Edelleen hän kertoo Kakolassa tavanneensa useita tuttaviaan Vaasan vankilasta ja kuulleensa sekä johtajalta ja pastorilta että vahtimestarilta, että he olivat käyttäytyneet huomattavasti paremmin kuin ne vangit, jotka olivat aikaisemmin olleet siellä.

Kertoessaan tapahtumia Kakolassa käynneiltään mainitsee Mathilda
Wrede muitten muassa seuraavankin:

Eräässä sellissä istui kaksikymmentäkaksivuotias elinkautinen vanki Kuopiosta. Kun Mathilda astui sisään ja ojensi hänelle lehtisen, näytti, hän hyvin hämmästyneeltä ja kysyi, saisiko hän sen todellakin. Kun Mathilda myönsi ja sanoi tulleensa Kakolaan varta vasten jakaakseen kirjasia, huudahti mies: "Kuinka te sellaisesta välitätte ja kuinka uskallatte tulla tänne? Te näytätte niin onnelliselta, ette te sovi ollenkaan tällaiseen synkkään ja kolkkoon paikkaan. Sanokaapa minulle, miksi te olette oikeastaan tullut?" Mathilda koetti silloin selittää hänelle, kuinka hän opittuaan tuntemaan ja rakastamaan Jeesusta halusi puhua hänestä muillekin. Silloin sanoi mies: "Uskooko neiti todellakin Jeesukseen? Minä en usko koko kertomusta hänestä. Kuinkapa Jumala olisi lähettänyt poikansa tänne maan päälle pelastamaan ihmisiä? Ei Jumala välitä syntisistä ihmisistä, siitä olen varma." — Mathilda koetti todistaa hänelle päinvastaista, mutta mies vastasi vain: "Kyllähän minä uskon, että Jumala rakastaa ja pelastaa teidät, joka olette niin kiltti neiti, mutta ei hän välitä ollenkaan miehistä ja vankeja hän ei ajattele koskaan; — kuinkapa hän sitä tekisikään?" — "Lukekaa uutta testamenttianne, siitä näette kuinka Jumala hartaasti tahtoo, että kaikki pelastuisivat ja kuinka hän rakastaa meitä syntisiä ihmisiä!" sanoi Mathilda vakuuttavasti. Hetken mietittyään vanki vastasi: "Te olette ollut hyvä minulle. Ilahduttaakseni teitä tahdon minä alkaa lukea raamattua ja uskoa Jumalaan. Minusta on Jumala aina ollut ilkeä, mutta koska te sanotte, että hän on hyvä, niin uskon minä senkin, sillä te ette ole tullut tänne valehdellaksenne meille, sen näen teistä, vaan minkä sanotte, sen itse uskotte." Säikähtyneenä keskustelun saamasta käänteestä koetti Mathilda selvittää hänelle, ettei hän saisi rakentaa uskoaan häneen ja hänen sanoihinsa, vaan yksin Jumalaan ja Jumalan sanaan. Mutta mies vastasi: "Teidän sananne minä ymmärrän ja voin siksi uskoa, mutta Jumalan sanaa en ymmärrä ja silloin on hyvin vaikea uskoakin sitä, vai kuinka?" — "Te opitte kyllä ymmärtämään raamattua, kunhan vain tahdotte rukoilla Jumalan Henkeä kirkastamaan sen teille sitä lukiessanne", vakuutti Mathilda. Mies katsoi häneen hyvin hämmästyneenä ja nuhtelevasti. "Sitä vastausta en olisi odottanut teiltä", sanoi hän. "Ette näytä ollenkaan muistavan äsken sanoneeni, etten usko Jumalan kuulevan rukouksiani. Miksi minä siis rukoilisin? Olen kyllä hyvin huono ihminen, mutta teeskennellä ja ulkokullailla en osaa enkä tahdokaan."

Miehen avomielinen rehellisyys hämmästytti ja ilahdutti Mathildaa, sillä hänen sanoissaan ei ollut vilpillisyyden varjoakaan. Vankilassa pidettiin häntä hyvin uhkamielisenä ja hillittömänä ja avoimesti oli hänen tapana osoittaa halveksumistaan pappia ja kirkkoa kohtaan.

Äkkiä heidän keskustellessaan valahti syvän raskasmielisyyden ilme hänen kasvoilleen. "On niin kauhean vaikeaa istua täällä yksin ja ajatella mennyttä elämäänsä, sillä en ole milloinkaan tehnyt muuta kuin pahaa", sanoi hän. "Olen kyllä välistä ollut mukana tuomassa salaa tupakkaa tänne Kakolaan, mutta kun sellainen on ankarasti kiellettyä, on sekin avustus varmaan ollut väärää. Olisi niin paljon helpompaa, jos minulla olisi edes yksi hyvä työ, jota joskus voisin muistella."

Mathilda koetti selittää hänelle, etteivät hyvät työt kelpaa onnemme perustukseksi, vaan että pelastus tarjotaan armosta ja ilmaiseksi jokaiselle, joka tunnustaa syntinsä ja antaa sydämensä Jumalalle. Kun hän puhui, työskenteli hänen ajatuksensa kuitenkin toisella taholla. Hänen täytyi jollakin keinoin hankkia miehelle tilaisuus tehdä joku ihmisystävällinen teko ja siten saada edes "yksi hyvä työ, jota voisi joskus ajatella". Äkkiä juolahti hänelle mieleen tuuma, tosin sitä oli vaikea toteuttaa, mutta mitäpä se teki, kunhan hän vain voisi auttaa lähimmäistään. Hän tiesi, että vangit saivat joka aamu ja ilta pienen tuopillisen kaljaa. Nyt kääntyi hän mieheen päin sanoen: "Rakas ystävä, tahtoisitteko olla hyvä ja antaa minulle vähän juoda! Minä olen niin janoissani."

Mies katsoi Mathildaan ja punastui, mutta ei vastannut eikä antanut hänelle juotavaakaan. Mathilda uudisti pyyntönsä ja silloin sanoi vanki: "Minä tiedän, ettei tuo ole ivaa, vaan leikkiä vain, mutta kyllä me vangit muistamme alennuksemme ilmankin, että meille sitä muistutetaan. Kuinka te, joka olette Vaasan maaherran tytär, tahtoisitte juoda vangin tuopista? Kerran kävi eräs maaherra kahden tyttärensä kanssa Kakolassa. Neidit olivat niin hienoja! He kannattivat koko ajan helmojaan, etteivät vain tahraisi niitä, vaikka täällä oli juuri pesty lattiat ja puhdasta kaikkialla. Me olimme kaikki niin kiukustuneita heihin, sillä paitsi sitä, että he näyttivät pelkäävän, puhuivat he meistä kaikenlaista ranskankielellä ja näyttivät kammoavan meitä pahemmin kuin ruttoa. Eivät ne neidit olisi juoneet meidän kaljaamme, ettekä tekään sitä halua."

Mathilda vakuutti, että hän oli täydellä todella pyytänyt juotavaa. Lopulta nousi mies, otti epämiellyttävältä näyttävän tuopin hyllyltä ja ojensi sen hänelle. Nähdessään Mathildan juovan kirkastuivat hänen kasvonsa, ja kun Mathilda sitten kiitti häntä, sanoi hän: "Älkää kiittäkö, sillä minulla on ollut oikein hauska päivä!"

Tuo mies oli ollut monta vuotta Kakolassa. Jonkun aikaa mainitun käynnin jälkeen Mathilda tuli jälleen eräänä päivänä, saman vangin luokse. Koskaan ennen ei hän ollut nähnyt häntä sellaisessa tilassa; sokean epätoivon ja hädän vallassa ryntäili hän ähkien edestakaisin kopissaan. "Rakas ystävä, mikä nyt on?" kysyi Mathilda häneltä osaaottavasti ja meni hänen luokseen. Ei vastausta. Mies jatkoi ähkimistään ikäänkuin olisi tuskin huomannutkaan häntä ja vetäytyi loitommas. "Sanokaa minulle, mikä teidän on?" pyysi Mathilda jälleen. Silloin mies pysähtyi ja katsoi häneen avuttoman tuskaisena: "Tänään kiipesin ikkunaan ja näin ensi kerran kahdeksaan vuoteen naisen", vastasi hän.

"Jumalani", ajatteli Mathilda Wrede, "sinä se pidätät heidän silmänsä, niin etteivät he näe, ja kun sinä olet kanssani, mitä silloin pelkäisin? Kiitos ja kunnia ja ylistys!"

Kerran kun Mathilda Wrede tuli erään elinkautisen vangin luokse, jonka oli määrä kaksi kuukautta myöhemmin joutua Siperiaan, mittaili tämä häntä tutkivin katsein kiireestä kantapäähän ja sanoi lopulta: "Vai niin, te siis olette se vaasalainen neiti! Ne, jotka tuntevat teidät, ovat sanoneet, että te olette hyvä ihminen ja että teihin voi luottaa. Nyt kun näen teidät, uskon, että se on totta." Myöhemmin hän puhui eräästä asiasta, joka oli kauan painanut raskaana hänen sydäntään. — Oli kysymys hänen äidistään, jota hän rakasti — ja jota hän pyysi Mathilda Wreden muistamaan ja auttamaan, kun hän itse olisi poissa.

Monet "yhteishuoneitten" vangit olivat pyytäneet yksityistä keskustelua Mathildan kanssa. Käytännöllisistä syistä hän ei ollut kuitenkaan voinut suostua heidän pyyntöönsä. Mutta eräänä päivänä vankilan pastori tuli tarjoten hänelle oman huoneensa tarkoitusta varten. Iloisena ja kiitollisena suostui Mathilda tarjoukseen, sillä nyt hän saattoi häiriytymättä puhella onnettomien ystäviensä kanssa ja monet, jotka pian senjälkeen lähetettiin Siperiaan, kävivät niinä päivinä hänen luonaan.

Eräänä päivänä ollessaan vastaanottoajalla hetkisen yksinään huoneessa hän otti taskustaan leipäpalan ja rupesi syömään, sillä, silloin oli jo iltapäivä käsissä, eikä hän ollut nauttinut mitään sitten aamun.

Samassa silmänräpäyksessä avattiin ovi kiivaasti ja jättiläismäinen mies astui sisään. Mathildan huomiota oli pitkänäperjantaina kirkossa kiinnittänyt tuon miehen ulkomuoto hänen istuessaan suu auki ja tuijottaessaan häneen suurilla tummanruskeilla, rajuilla silmillään. Mies vetäytyi nopeasti pois nähdessään hänen syövän, mutta palasi taas ja suljettuaan oven huolellisesti ja tarkastettuaan, ettei avaimen reiästä voitu katsoa huoneeseen, syöksyi hänen luokseen, otti hänen kätensä omiinsa ja sanoi: "Onko aivan totta, että Jumala tahtoo pelastaa niin suuren syntisen kuin minä olen?"

Raamatun sanojen avulla Mathilda koetti johtaa häntä Vapahtajan luo ja huomasi suureksi ilokseen, että mies kuunteli halukkaasti ja että sanat tunkivat hänen sydämeensä. He keskustelivat kauan toistensa kanssa. Kun mies lopulta sanoi hyvästi, lausui hän: "Nyt minä menen ja rukoilen Jumalalta, voimia alkamaan uutta elämää. Jospa minulle pian kirkastuisi!

"Hänen mentyään en voinut muuta kuin kiittää Jumalaa tuosta sielusta, sillä minussa oli syntynyt varmuus, että hänestä tulisi elävä kristitty, joka hänestä tulikin ja hän yhä vielä on", kirjoittaa Mathilda samasta miehestä.

Erään toisen kerran tapahtui seuraava kohtaus vastaanottoajalla pastorin huoneessa. Eräs mies, joka näytti harvinaisen epämiellyttävältä ja ilkeältä, astui huoneeseen. Hän oli lyhytkasvuinen ja hyvin hartiakas, kasvot rokonarpiset, suu ulkoneva ja silmät merkillisen levottomat. Mies ei nähtävästikään ollut tullut puhumaan uskonnon asioista.

Pitkän aikaa Mathilda puheli hänelle ystävällisesti saamatta vastausta. "Te olette aika omituinen ihminen", sanoi hän lopulta, "en ymmärrä teitä ollenkaan. Kun en voi tehdä hyväksenne muuta, niin annan teille kuitenkin pienen hyvän kirjan, jonka toivon teidän ajatellen lukevan."

Etsiessään kirjaa koristaan hän huomasi, että mies heitti nopean silmäyksen ensin häneen ja sitten oveen, jonka jälkeen hän läheni Mathildaa hitaasti käsi nyrkissä, otsa rypyssä, huulet tiukasti yhteen puserrettuina ja katse luotuna lattiaan.

Mathilda ei pelännyt, sillä hän ei saattanut uskoa, että kukaan Kakolan asukkaista tahtoisi tehdä hänelle pahaa. Mutta oli kuitenkin aika ilkeätä katsella, kuinka mies läheni lähenemistään, kunnes pysähtyi aivan hänen viereensä ja sanomatta sanaakaan laski nyrkkinsä pöydälle Mathildan eteen. Silloin ojensi Mathilda hänelle kirjan ja pannen kätensä hänen kätensä päälle sanoi: "Eiköhän teidän olisi hyvä saada Jumalan rauha sieluunne? Teidän ei tarvitsisi milloinkaan katua, jos aukaisisitte sydämenne Jeesukselle, Vapahtajalle!"

Mies ei vastannut mitään, tarttui vain hänen käteensä ja puristi sitä kovasti, otti sitten kirjan ja kääntyi äkisti lähteäkseen. Mutta ovelle saavuttuaan hän kuitenkin pysähtyi ja katsoi Mathildaan kyynelsilmin sanoen: "Se olisi kyllä parasta, mutta minä olen niin hirveän paha." Sitten hän riensi ulos, mutta huusi vielä kynnykseltä: "Anteeksi, neiti!"

Tuo mies oli tullut peloittaakseen Mathilda Wredeä. Vangit olivat nimittäin puhelleet hänestä ja ihmetelleet, ettei hän pelännyt heitä, ja joku oli sanonut: "Osaakohan se ihminen ollenkaan peljätä?" Siihen mainittu mies oli vastannut: "Varmasti hän peljästyy, jos minä vain teille näyttääkseni säikäyttäisin häntä vähän." Toiset olivat pyytäneet häntä olemaan tekemättä sitä, mutta hän vastasi: "En minä halua tehdä hänelle pahaa, tahdon vain nähdä, mitä kristitty tekee, kun hän pelkää" — ja hän heitti vaanivan katseen muutamiin uskovaisiin vankeihin, jotka olivat huoneessa.

Eräänä päivänä, kun Mathilda ja joku hänen ystävistään olivat syventyneet pitkään keskusteluun, kuului pihalta tavatonta hälinää. Mathilda riensi ikkunaan ja näki, että "komppaniavangit" oli koottu pihalle. Silloin hän muisti, että vanha sairas elinkautinen vanki oli kuollut linnassa ja että hänet piti haudattaman tuona päivänä. Hän lupasi miehelle jatkaa keskeytynyttä keskustelua hänen kanssaan hetken kuluttua ja heittäen päällysvaatteet nopeasti ylleen riensi pihalle.

Noin kolmesataa vankia seisoi hevosenkengän muotoon järjestettyinä keskelle pihaa kylmien, synkkien vankilanmuurien ympäröiminä. Pastori seisoi kasvot heihin päin käännettyinä ja hänen eteensä oli sijoitettu ruumiskirstu. Vähän kauempana näkyi noin kaksikymmenhenkinen joukko laulajia. Syvästi järkyttävä oli hetki, jolloin elinkautiset vangit virittivät virren kuolleen toverinsa paarien ääressä. Kun laulu oli vaiennut, toimitettiin hautaus ja sen jälkeen vallitsi hetken aikaa juhlallinen hiljaisuus. Vihdoin pastori komensi: "Lakit päähän!" Miehet panivat lakit päähänsä ja marssivat järjestyneissä riveissä takaisin työpajoihin.

Ruumis vietiin asemalle lähetettäväksi Helsingin leikkaushuoneeseen, jonne kaikki vankiloissa kuolevat lähetetään. Vain vuoden kaikkein kuumimpana aikana vainajat haudataan.

Torstaina huhtikuun 9:ntenä 1885 oli Mathilda Wredellä runsaitten ja ihmeellisten kokemusten päivä.

Aamulla hän kävi linnan vanhusten ja heikkojen työkyvyttömien luona. Kulkiessaan jyrkkiä, pimeitä ja kuluneita portaita hänen jalkansa luiskahti ja hän kaatui. Sääressään tuntemansa kova tuska osoitti hänelle, että sääriluu oli katkennut. Mutta hänen istuessaan kivilattialla kovan pakotuksen kiusaamana täyttyi hänen sielunsa yht'äkkiä selittämättömällä ilolla ja riemuiten kiitti hän Jumalaa, "että kaikki Herran tiet ovat armo ja totuus niille, jotka häntä rakastavat". Silloin juolahti hänen mieleensä kertomus miehestä, jonka Pietari paransi, ja hän toisti itsekseen sanat: "Jeesuksen Kristuksen Natsaretilaisen nimessä minä nyt nousen ja käyn." Ilman inhimillistä apua hän nousi, vei päällysvaatteensa vartijan huoneeseen ja jatkoi sitten kulkuaan ylös portaita, jotka veivät vankien huoneisiin. Jalkaa tosin pakotti kovasti, mutta sisällinen ilo ja tunne Jumalan läheisyydestä auttoivat häntä kestämään tuskan.

Yläkerrassa kokoontuivat vangit hänen ympärilleen ja koettivat kaikin tavoin osoittaa osanottoaan. Hänen puhuessaan sai eräs heidän joukossaan oleva kaatuvatautinen vaikean kohtauksen. "Sitä oli todella kauheaa katsella", kirjoittaa hän siitä. "Jumala oli kuitenkin lähelläni ja vahvisti sekä sieluani että ruumistani." Paakarin tulo keskeytti hänet vielä kerran. Hän kävi oikein levottomaksi: mitähän jos lääkäri huomaisi, että hän oli loukannut jalkansa ja pakottaisi hänet matkustamaan heti kotiin! Mutta lääkäri ei huomannut mitään. Pian senjälkeen hän sanoi jäähyväiset ystävilleen ja kulki hyvin vaivalloisesti monet ja jyrkät portaat linnanportille, jossa hevonen odotti.

Mitä hän nyt tekisi? Menisikö Kakolaan vaiko kotiin? Nyt kun hän istui rattailla ja hänellä oli aikaa ajatella itseään, pakotti jalkaa sietämättömästi. Hän oli luvannut keskustella seitsemän Kakolan vangin kanssa sinä päivänä; rikkoisiko hän lupauksensa heille? Hän rukoili Jumalan johtoa ja silloin hänelle selvisi, että hänen oli mentävä Kakolaan. "Ihmisparat", ajatteli hän, "ovat henkisesti sairaita ja minulla on vain kipeä jalka. Minä tahdon ja minun täytyy mennä heidän luokseen! Jumala tietää, etten tee sitä uhkamielin, ja hän on kyllä auttava minua kestämään tuskan kärsivällisesti." Sanottu ja tehty. Hän meni Kakolaan ja kulki taas ilman apua päiväsellikäytävään, jossa oli eräs käyttämätön selli pantu kuntoon häntä varten. Taas tapasi hän lääkärin, joka oli myös lähtenyt linnasta suoraan Kakolaan, mutta tämä ei nytkään huomannut neiti Wreden olevan sairaan.

Kun hän oli lopettanut lupaamansa keskustelut seitsemän vangin kanssa, astui selliin nuori mies. "Hyvää päivää, neiti!" sanoi hän. "Minun nimeni on P. Kaikki sanovat, että te olette kovin viisas, vaikka olette vielä vain lapsi, ja että voitte vastata kaikkiin kysymyksiin. Sentähden minäkin olen tullut tänne, sillä minun täytyy saada tietää eräs asia, mutta muistakaa että minä haluan saada oikein hyvän ja viisaan vastauksen." Puhuessaan hän teki liikkeitä käsillään, siristeli silmiään ja hänen kasvojensa ilmeet olivat yhtä lystikkäät kuin hänen sanansakin. Mathilda ei voinut millään pysyä vakavana. Kun mies näki hänen nauravan, näytti hän käyvän hyvin tyytyväiseksi, niiasi syvään ja pyysi: "Rakas neiti kulta, vastatkaa nyt minulle oikein hyvin!" Silloin Mathilda ymmärsi, että hänen edessään oli mielipuoli.

Kovan säryn uuvuttamana ja heikentämänä Mathilda ei mitenkään olisi tahtonut olla yksinään mielipuolen kanssa.

Hän kääntyi kuitenkin hänen puoleensa ja sanoi ystävällisesti: "Sanokaapa nyt minulle, rakas P. mitä te haluatte tietää, niin minä vastaan siihen niin hyvin kuin voin." Silloin mies katseli arasti ympärilleen ja kysyi kuiskaten: "Voiko perkele näyttäytyä Jumalan näyissä?" — "Olkaa hyvä ja kertokaa mitä 'Jumalan näyt' ovat! Ovatko ne kenties unia?" kysyi Mathilda. "Ei", kuului vastaus, "mutta minäpä kerron koko asian. Sen jälkeen kuin te tulitte tänne Kakolaan, ovat kaikki täällä ja minä myös alkaneet lukea enemmän Jumalan sanaa kuin ennen. Mutta joka kerran kun avaan kirjan lukeakseni, en näekään ollenkaan kirjaimia, vaan ainoastaan pieniä mustia piruja, jotka hyppelevät silmieni edessä. Jumalako lähettää nuo hirveät näyt minulle, vai mistä ne tulevat? Rakas, kultainen, viisas neiti, jos tiedätte, niin sanokaa, mutta puhukaa oikein selvästi, sillä minä raukka olen niin hirveän tyhmä, niin sanovat muut vangit usein."

Täynnä osanottoa Mathilda koetti syventyä kokonaan hänen ajatusjuoksuunsa ja vastasi hänelle niin yksinkertaisesti ja helppotajuisesti kuin mahdollista: "Älkää luulko, rakas L. että tuollaiset näyt tulevat Jumalalta. Uskon aivan varmasti, että L:n vanha isäntä, perkele, lähettää ne. L:han on tähän saakka palvellut häntä, vai kuinka?" — "Kyllä, neiti, niin olen tehnyt ja luulenpa olleeni oikein herrani mielipalvelija." Ja mielettömästi nauraen hän hyppeli permannolla. Mutta Mathilda jatkoi: "Nyt L:n vanha isäntä ankarasti pelkää kadottavansa yhden palvelijoistaan ja ehkenpä hän ajattelee näin: Jos L. saa häiritsemättä lukea Jumalan rakkaudesta ja siitä, kuinka on hyvä olla Jeesuksen opetuslapsi, niin hän varmaan eroaa palveluksestani ja rupeaa seuraamaan Jeesusta. Siksi hän muuttaa kirjaimet pahoiksi hengiksi pelästyttääkseen L:a lukemasta kirjaa, joka kertoo Jumalasta ja Jeesuksesta."

Sitten kertoi Mathilda hänelle Vapahtajan rakkaudesta, kuinka Jeesus oli jo kauan ikävöinyt saada pelastaa hänet kaikista ansoista ja tehdä hänet onnelliseksi ajaksi ja iankaikkisuudeksi. Edelleen hän kuvaili iloista elämää, joka syntyy, kun on antautunut Jumalalle, ja kuinka raskaalta synnin orjasta olemassaolo tuntuu. "Niin", sanoi L., "sen olen kokenut ja palkaksi siitä, että olen palvellut pahaa, saan nyt istua täällä Kakolassa koko jäljellä olevan elämäni ajan. Mutta minä ymmärrän", huudahti hän äkkiä, ja oli kuin olisi valonsäde tunkeutunut hänen pimentyneeseen järkeensä, "että minä vielä voin vaihtaa isäntää ja sen tahdonkin tehdä. Minä rukoilen Jumalaa karkoittamaan kauheat näyt ja luen uutta testamenttia ja vielä sitten, kun en enää jaksa lukea, pitelen kirjaa kädessäni, tehdäkseni vain kiusaa vanhalle, huonolle isännälleni". Hän tuntui pitkän aikaa jotenkin selvältä, mutta sitten hänen kuvitelmansa alkoivat jälleen. Lopuksi hän sanoi: "Luulen että hitunen neidin suurta viisautta on hypännyt päähäni", ja huutaen: "Jeesuksen luokse, Jeesuksen luokse minä tahdon mennä," hän syöksyi ulos.

Ovi avautui taasen. Suureksi ilokseen Mathilda näki saman jättiläismäisen miehen, joka pari päivää aikaisemmin oli käynyt hänen luonaan, astuvan sisään. Hänen kasvoiltaan oli hävinnyt niiden levoton ilme ja ne aivan säteilivät iloa. "Nyt on Jeesus minun ja minä olen hänen!" hän huudahti. Enempää hän ei voinutkaan sanoa, sillä kyyneleet tukahduttivat hänen äänensä. Oli kummallista nähdä tuon jättiläisen seisovan siinä ja itkevän ilosta! Hetken kuluttua hän jatkoi: "Minun on pian sanottava hyvästi, sillä monet odottavat pääsyä tänne, mutta tahtooko neiti sitä ennen tehdä minulle oikein suuren ilon?" Kyllä, eihän hän mitään muuta tahtonut. "Se mitä toivon, ei ole väärää", jatkoi hän, "eikä vastoin vankilan sääntöjä." Samassa hän otti taskustaan paperisuikaleen ja lisäsi: "Minä olen suutari ja nyt aion ottaa neidin jalasta mitan — sallikaa minun tehdä, kuten tahdon! Ja koska neiti on luvannut saattaa meitä Siperiaan meneviä Viipuriin, niin otan kengät mukaani sinne." Mathildan oli mahdotonta kieltää ja hän vastasi: "Kiitos, rakas ystävä, että tahdotte ommella minulle kengät! Kun tapaamme Viipurissa, niin maksan ne!" Silloin oikaisihe mies täyteen pituuteensa ja sanoi hyvin ylpeästi ja nuhtelevasti: "Näitä kenkiä ei makseta koskaan, sillä neiti ei ole tilannut niitä. Minä en myöskään halua ansaita niillä, sillä niiden pitää aivan yksinkertaisesti olla pienenä todistuksena F:in kiitollisuudesta hänen parhaalle maalliselle ystävälleen." Sitten hän jatkoi ystävällisesti, mutta surumielin: "Ymmärrän kyllä, miksi neiti ei tahtonut ottaa minulta lahjaa. — Ylpeyttä se ei ollut, — mutta neiti ajatteli varmaan, että tällainen vanki raukka tarvitsisi kyllä rahansa siellä kaukana Siperiassa. Mutta sitä ette saa ajatella! Saanko nyt ottaa mitan jalasta?" — Mathilda oli liian liikutettu voidakseen vastata. Ääneti hän ojensi jalkansa muistamatta, että se oli kovin kipeä ja turvonnut. Mies kumartui iloisena ottamaan mittaa, mutta nousi samassa, tuijotti Mathildaan kalmankalpeana ja kysyi: "Mikä neitiä vaivaa? Kenkähän on poissa ja jalka on turvonnut kuin tukki." Mathilda kertoi silloin koko tapahtuman. "Ja kaikki tuo kärsimys meidän tähtemme!" mies huudahti. Hän torui vielä vähän Mathildaa, ettei tämä ollut heti mennyt lääkärin luo, mutta lisäsi sitten: "Mutta kyllä oli sentään siunattu asia, että neiti tuli tänne Kakolaan, luulen että neiti teki aivan oikein."

Kun hän vielä toisen kerran pyysi saada ottaa kengän mitan ja
Mathilda aikoi ojentaa terveen jalkansa, sanoi mies: "Ei, ei sitä!
Sallikaa minun ottaa mitta siitä jalasta, joka katkesi vankien
tähden!"

Kun he sitten olivat päättäneet tavata toisensa kesäkuun 9:ntenä, jolloin Siperiaan menevät vangit saapuivat Viipuriin, poistui mies.

Ne, jotka kävivät Mathildaa puheilla F:n mentyä sieltä, tiesivät kaikki, että hän oli katkaissut jalkansa. Viimein hän hyvästeli käytäviin kokoontuneita ja mennä nilkutti ajoneuvoihin, jotka odottivat vankilan portilla. Hän ajoi nyt sukulaistensa luo maaherran taloon ja sai siellä osakseen rakastavaa hoitoa niinä neljänä viikkona, jotka hänen oli maattava vuoteessa.

"Herra oli minua koko ajan hyvin, hyvin lähellä, mutta ajatukseni olivat enimmäkseen ystävieni luona Kakolassa", kirjoittaa hän veljelleen tuosta ajasta.

Mathilda oli toivonut, että "Jumala yksin olisi hänen lääkärinsä". Vastoin hänen tahtoaan lähetti kuitenkin hänen isällinen ystävänsä, maaherra Creutz, hakemaan lääkäriä. Tämä kirosi nähdessään katkenneen jalan ja kysyi tuimasti: "Milloin tämä on tapahtunut? Jalka on ollut kauan poikki." Kun Mathilda selitti onnettomuuden tapahtuneen kello 10 aamulla, ja että hän oli ollut koko päivän Turun linnassa ja Kakolassa, kirosi lääkäri jälleen tapansa mukaan. Sidottuaan jalan hän kysyi, oliko häntä tapaturman jälkeen kannettu. Mathilda vastasi: "Ei", ja lääkäri vaikeni.

Kun lääkäri seuraavana aamuna kävi potilaansa luona, kohteli hän tätä erittäin ystävällisesti ja hienotunteisesti. Mathilda sai myöhemmin tietää, että lääkäri tullakseen vakuutetuksi, että potilas oli kävellyt sairaalla jalalla, oli varta vasten mennyt Kakolaan ja linnaan ja saanut siellä kuulla, että asia todellakin oli niin.

Seuraavina viikkoina Mathilda sai monta todistusta vankien rakkaudesta ja osanotosta. Eräänä päivänä esim. tuli vankilan pastori ojentaen "omasta ja vankien puolesta" kauniin lippaan "vankien työkyvyn osoitteeksi sekä muistoksi Kakolassa käynnistä". Pastori kertoi myös, että kaikki olivat tulleet kovin liikutetuiksi kuultuaan, että jalka todella oli poikki. Vangit pyysivät silloin lähetystönsä kautta johtajan lupaa saada valmistaa matkalaukun neiti. Wredelle, johon johtaja olikin antanut suostumuksensa.

Neljän viikon kuluttua Mathilda oli jo niin parantunut, että hänet voitiin siirtää kotiinsa Rabbelugniin. Toipumisaikanaan hän kirjoitteli kirjeitä vankiloissa oleville ystävilleen ja kutoi ahkerasti huiveja ja kalvostimia Siperiaan lähtijöille.

Ainoa mikä saattoi hänet levottomaksi sairaana maatessaan oli ajatus, ettei hän ennättäisi parantua kesäkuun kahdeksanteen päivään mennessä, jolloin vankien oli lähdettävä pitkälle matkalleen. Jumala kuuli kuitenkin hänen rukouksensa, ja määrättynä päivänä saattoi hän matkustaa Viipuriin, vaikka tosin pahasti ontuen ja keppiin nojaten.

Kaksi vankivaunua seurasi Viipurin junaa, toisessa oli Sörnäisten vankilasta tulevat miehet, toisessa Hämeenlinnasta tulevat naiset. Kakolan vangit saapuivat eräällä myöhäisemmällä junalla. Vasta Kaipiaisissa sai Mathilda tilaisuuden käydä tervehtimässä ystäviään vankivaunuissa. Jälleennäkemiseen yhtyi sekä iloa että surua. Nuoreen tyttöön koski erityisen kipeästi kun hän näki miesten olevan kahlehdittuina kaksittain toisiinsa kiinni. Naiset istuivat kuitenkin vapaina vaunussa.

Mathilda Wrede viipyi Viipurissa kesäkuun kahdeksannesta viidenteentoista päivään. Hän kävi siellä kahdenkymmenen yhdeksän Kakolasta tulleen, kymmenen Sörnäisistä, seitsemäntoista Lappeenrannasta sekä yhdeksän Hämeenlinnasta tulleen vangin luona, jotka kaikki oli siirtolaisina lähetettävä Siperiaan. Joukossa oli sitäpaitsi eräs murhamies Virolahdelta matkalla Nertsinskin kaivoksiin pakkotyöhön sekä kolme onnetonta miestä, jotka olivat karanneet Siperiasta ja jotka nyt lähetettiin sinne uudestaan.

Ensi töikseen Mathilda Wrede Viipurissa lähetti linnavallesmannin luvalla suuren korinteilla maustetun vehnäleivän joka vangille — jota ystävällisyyden osoitusta he pitivät erittäin suuriarvoisena.

Samana päivänä, jolloin Mathilda oli saapunut Viipuriin, tuli Kakolan vahtimestari ja antoi hänelle erinomaisen kauniin matkalaukun, jonka vangit olivat valmistaneet. Sitäpaitsi hän sai myös F:n kengät, joita hänellä sitten oli monen monta vuotta tapana käyttää muistorikkaana kesäkuun 9:ntenä päivänä, ja muilta hän sai vielä taulun, pienen korin ja sinetin. Hän tahtoi maksaa ne, mutta vangit suorastaan pakottivat hänet ottamaan kaikki lahjaksi. Vahtimestari kertoi myös, että B. oli tykkänään muuttunut. Hän oli ollut hiljainen ja kunnollinen ja oli pyytänyt johtajalta ja muilta anteeksi. Vartaloraudat oli otettu pois ja yleisesti ihmeteltiin hänessä tapahtunutta muutosta.

Vahtimestari mainitsi vielä, kuinka suuresti vangit olivat ikävöineet saada nähdä hänet ennen Siperiaan lähtöään. Vaunussa, jossa heillä oli kovin ahdasta ja vaikeaa, kun olivat kahlehditut parittain, olivat he työntäytyneet vielä ahtaammalle, jotta neiti Wredellä olisi kylliksi tilaa. Kun juna läheni Kymin asemaa, koettivat kaikki rientää ikkunaan nähdäkseen hänestä edes vilahduksen. Ja kun hän ei ollutkaan siellä, oli heidän pettymyksensä ollut suuri. Pian sen jälkeen he saivat kuitenkin ilokseen kuulla, että hän oli jo mennyt Viipuriin.

Viipurin vankilassa oli hirveän kylmä. Raivosi kova myrsky ja pyry, vaikka oltiin jo pitkällä kesäkuussa, ja kesti kolme päivää, ennenkuin lämpöjohdot voivat toimia. Eräänä päivänä, kun hovioikeudenneuvos Grotenfelt näki Mathildan tulevan kylmästä sinisenä eräästä sellistä, kysyi hän, miksei hänellä ollut päällysvaatteita yllään. Mathilda vastasi, että hänen oli mahdotonta pukeutua lämpimästi, kun hänen ystäviensä täytyi palella. He saattaisivat silloin kenties vain kadehtia hänen lämpimiä vaatteitaan eikä ollenkaan kuunnella, mitä hänellä oli sanottavaa.

Muutamat vangit, jotka olivat seisoneet "yläkäytävässä" ja kuulleet keskustelun, kertoivat sen tovereilleen. Että Mathilda Wrede paleli, koska hän ei tahtonut, että hänellä olisi parempi kuin heilläkään, hämmästytti ja liikutti heitä suuresti.

"He ovat niin kummallisia, nuo rakkaat vangit! Sitä mitä minä pidän aivan luonnollisena, pitävät he mitä suurimpana ystävällisyytenä tahi jopa suorastaan uhrauksena", kirjoittaa hän tämän johdosta ja jatkaa sitten kuvaten vaikutelmiaan "tuolta muistorikkaalta Viipurinmatkalta":

"Ikävöin kovasti saada nähdä jälleen F:iä, kakolalaista, ystävääni. Vartijan avatessa ovea seisoin minä mitä suurimmassa jännityksessä ajatellen: Onkohan hän edistynyt vaiko mennyt taaksepäin? Mutta niin pian kuin sain nähdä hänet, muuttui levottomuuteni iloksi. Siinä hän seisoi rauhallisena, arvokkaana ja niin säteilevän onnellinen ilme kasvoillaan, jommoinen on vain sillä, joka on saanut kokea Jumalan rauhaa mitä runsaimmassa määrin. Yhtä suin päin kuin hän ennen oli syöksynyt turmion kuiluun, näytti hän nyt juoksevan kilparadalla taivaallista päämäärää kohden. Eräänä päivänä, jolloin olin hänen luonaan, hän sanoi muun muassa: 'Yhdeksän viikkoa sitten en olisi ikinä voinut uskoa, että kellään ihmisellä olisi rohkeutta olla yksin vanki F:n kanssa, kaikkein vähimmän kellään niin nuorella neidillä. Hämmästyin kovin kuullessani, ettei neidillä ollut vartijaa mukanaan, vaan että aina olitte yksin puhuttelemanne vangin kanssa. Kun näimme ettette epäillyt meitä, heräsi meidän luottamuksemme uskontoonne'." Niiden monien joukossa, joita Mathilda Wrede kävi Viipurin vankilassa tapaamassa, oli myös eräs mies Oulusta, lyhyt, hartiakas, kasvoilla vilpillinen, ilkeä ja synkkä ilme. Kun hän näki Mathildan tulevan, kiiruhti hän hänen luokseen sanoen: "No, olipa hyvä, että neiti vihdoinkin tuli! Olin jo tulla oikein vihaiseksi. Miksi ette tullut jo eilen?" Kun Mathilda vastasi, että hänen oli mahdotonta ennättää käydä kaikkien luona yhtenä päivänä, sanoi mies: "Teille itsellenne olisi kyllä ollut parasta, jos olisitte tullut jo eilen, sillä silloin olin hyvällä tuulella, mutta nyt" — hän nauroi lyhyeen ja ilkeästi — "on minussa seitsemän perkelettä, enkä voi vastata, mitä teen. Tänä aamuna aioin kuristaa vartijan ja vähän aikaa sitten ajattelin päättää itse päiväni." Vaikka hänen ulkonäkönsä ja puheensakin olivat hyvin vähän luottamusta herättäviä, eivät ne peloittaneet Mathildaa, sillä hän ajatteli: "Ensiksikään hän ei uskalla tehdä minulle mitään pahaa, siihen hän näyttää liian raukkamaiselta; toiseksi hän ei hennokaan sitä ja kolmanneksi tiedän kyllä, että Jumala varjelee minua."

Hän lähestyi miestä ja sanoi: "Jumala olkoon kiitetty, silloinhan tulin juuri oikeana hetkenä. Nyt saatte itse nähdä, että Jumala on lähettänyt minut sanomaan teille, että hän on yhtä voimakas kuin halukaskin karkoittamaan nuo seitsemän pahaa henkeä, jotka riehuvat sydämessänne." Silloin astahti mies askeleen taaksepäin ja näytti hämmästyneen keskustelun saamaa käännettä.

Mathilda viipyi kauan hänen luonaan ja mies kertoi hänelle olleensa kerran uskovainen ja vieläpä itsekin pitäneensä useita raamatunselityksiä. Mutta sitten hän oli luopunut uskostaan, ja viimeinen villitys oli tullut ensimmäistä pahemmaksi.

Myöhemmin sai Mathilda Wrede kuitenkin kuulla, että sama vanki oli päivää jälkeen heidän keskustelunsa sanonut kahdelle toverilleen: "Älkää panko niin suuresti mieleenne ja muistiinne kaikkea, mitä neiti sanoo. Hän on vielä hirveän lapsellinen. Kyllä hän itse uskoo siihen, mitä sanoo, mutta lapsi hän on ja lapsellisuudessaan hän puhuu. Ainoa mikä minua aika lailla ihmetyttää on, ettei hän ollenkaan pelkää meitä. Sitä muotia minä en ymmärrä naisessa ja kaikkein vähimmin niin hienossa ja nuoressa neidissä."

Siperiaan lähtijöiden joukossa oli myös eräs Hollolasta kotoisin oleva elinkautinen vanki, joka muistutti ulkomuodoltaan suuresti edellämainittua, vaikkei hänen kasvoissaan ollut samaa vilpillistä ilmettä kuin hänellä. Kun Mathilda tuli hänen luokseen, sanoi vanki heti: "Kas, siinähän se neiti onkin! Äskettäin sain teidän vehnäleipänne. Kiitos ystävällisyydestänne ja tervetuloa! Olen odottanut teitä koko päivän ja miettinyt joukon kysymyksiä, jotka tahtoisin tehdä teille. Heti alunpitäen täytyy minun kuitenkin sanoa teille, etten usko mihinkään, en Jumalaan enkä Jeesukseen." — Näin sanoessaan hän katsahti vieraaseensa hyvin tutkivasti. Mutta äkkiä näytti kuitenkin hänen mielensä muuttuvan ja hän jatkoi: "Kyllä minä sentään uskon paholaiseen, sillä minä tunnen olevani kokonaan sen pauloissa."

Tämän lausunnon Mathilda otti keskustelun lähtökohdaksi ja rupesi selittämään, ettei miehen suinkaan tarvinnut jäädä paholaisen pauloihin, sillä Jeesus oli kyllin voimakas pelastamaan sielunvihollisen ansoista. Mies vastasi: "Kuinka neiti tietää, että Jumala on voimakkaampi kuin perkele, ja että Jeesus tahtoo pelastaa meidät ihmiset?" — "Sen tiedän ensiksikin siitä, että raamatussa sanotaan niin", vastasi Mathilda, "ja toiseksi, koska olen itse kokenut Jumalan vapahtavaa voimaa ja hänen Vapahtajarakkauttaan omassa sydämessäni." Mies teki vielä monta samanlaista kysymystä, jotka todistivat rehellistä mieltä ja uskonnollisten asioiden tajua. Kun Mathilda vihdoin tunnin kuluttua sanoi hänelle hyvästi ja lausui toivomuksen, että vaikka he erosivatkin tämän elämän ajaksi, he kuitenkin vielä kerran saisivat nähdä toisensa Jumalan valtakunnassa, alkoivat kyyneleet tipahdella pitkin miehen kasvoja. Ja kun Mathilda rukoili, että Jumala varjelisi häntä koko hänen jäljellä olevan elämänsä ajan, ei hän enää kyennyt hillitsemään itseään, vaan itki valtoimenaan. Koko hänen ruumiinsa vapisi hänen sanoessaan nyyhkyttäen: "Hyvästi, sinä rakastetun isänmaamme tytär ja vankien ainoa tosi ystävä." Oli järkyttävää nähdä miesparan tuskaa, kun hänen oli ainaiseksi jätettävä Suomi, vaimonsa ja lapsensa. Mathilda viipyi sentähden vielä hetkisen ja koetti saada häntä ymmärtämään, ettei hän, Mathilda Wrede, suinkaan ollut "vankien ainoa, todellinen ystävä", vaan että heillä oli Jeesuksessa paljon voimakkaampi ja parempi ystävä, jonka puoleen saattoi kääntyä rakastavan luottavana. Hänen onnistuikin rauhoittaa mies ja heidän erotessaan olivat tämän viimeiset sanat: "Kiitos kaikesta ja rukoilkaa Jeesustanne aukaisemaan minun silmäni, jotta minäkin oppisin tuntemaan hänet ja palvelemaan häntä!"

"Minulla oli monta omituista ja mielenkiintoista keskustelua Siperiaan lähtijöiden kanssa", kirjoittaa Mathilda, ja hän jatkaa muistiinpanoissaan: "Viimeinen päivä Viipurissa oli minulle sanomattoman vaikea ja raskas. En saata koskaan unohtaa surua ja epätoivoa, joka vallitsi vankilassa noina muutamina päivinä ennenkuin oli lähdettävä pitkälle ja vaikealle Siperian matkalle. Valmistuksiin kuului muun muassa, että puolet vankien päästä ajeltiin. Kaikki pitävät hirveästi rumentavaa hiusten ajelua suurimpana ja häpeällisimpänä loukkauksena. Sitäpaitsi puetaan heidät pitkiin musta- ja harmaajuovaisiin takkeihin. Eräs noista onnettomista sanoi minulle: 'Niin hauskaa kuin olisikin, että neiti viipyisi siksi, kunnes matkustamme, on kuitenkin parasta, ettei neiti näe surullisia jäähyväisiämme kaikesta, mitä rakastamme maan päällä, sillä se järkyttäisi teitä liian syvästi. Sitäpaitsi näytämme me niin kauheilta ajeltuine päinemme, pitkine takkeinemme ja jalkarautoinemme. Tällaisina meidät lähetetään ainiaaksi pois rakkaasta isänmaastamme:' — Tätä sanoessaan puhkesi mies äänekkääseen itkuun.

"Eräs toinen heistä lausui: 'Olen jo vanhahko mies, mutta te olette ensimmäinen ihminen, joka on pitkän elämäni aikana osoittanut minulle sydämestä lähtevää ystävällisyyttä ja hyväntahtoisuutta.' Sitten hän kertoi surullisen tarinansa: Hänen äitinsä oli kuollut hänen ollessaan aivan pieni, isää ei hän ollut koskaan tuntenut. Hän kasvoi hyvin turmeltuneiden ihmisten joukossa ja sai jo aikaisin hengittää kaikkea huonoa. Milloinkaan hän ei ollut saanut kuulla ystävällistä sanaa, vaan pelkkiä kirouksia ja rivouksia. Niin alkoi kulku alaspäin rikosten ja paheitten teillä, kunnes hän päätyi elinkautisena vankina Kakolaan. — 'Se on todella surullinen tarina, mutta tosi se on ja yhteinen niin monille ystäväraukoille', lopetti hän kertomuksensa."

Jäähyväishetkistään vanki F:n kanssa mainitsi Mathilda seuraavaa: "Harvoin minulla on ollut niin opettavaisia hetkiä kuin ne, jotka vietin hänen pienessä kopissaan. Olimme vähitellen tulleet oikein hyviksi ystäviksi. Hän todisti niin rohkeasti Vapahtajastaan virkamiehille, että he ihmettelivät, ja eräs hänen tovereistaan tuli kääntymykseen hänen kauttaan. — — — Meidän puhuessamme hengellisistä asioista hän sanoi yht'äkkiä: 'Minun on hirveän vaikea sanoa Teille hyvästi. Mutta minä tiedän, että se on raskasta neidillekin. Minä kuvittelen, että Teistä tuntuu kuten äidistä, jonka täytyy sanoa ainaiseksi hyvästi lapsilleen.' — Niin, ero oli todellakin hyvin raskas, mutta me emme kuitenkaan surreet 'niinkuin ne, joilla ei toivoa ole', sillä F. ja minä olimme vakuutettuja siitä, että Jumala varjelee meitä ja me saamme iankaikkisuuksien iankaikkisuuksissa kiittää Häntä hänen rajattomasta rakkaudestaan — — —.

"Illalla lähtiessäni vankilasta seisoivat kaikki vangit ikkunoissa ja ojensivat käsiään ristikon läpi viime jäähyväisiksi. Olin kaikesta sinä päivänä näkemästäni, kuulemastani ja kokemastani aivan ylenmäärin järkytetty. En ollut milloinkaan ennen tuntenut niin syvää surua ja sellaista osanottoa kuin nyt, kun näin poloisten ystävieni rajattoman epätoivon. F:n oli kenties vaikeinta erota minusta, mutta hän kykeni kuitenkin parhaiten hillitsemään itsensä. Tosin vuotivat kyyneleet pitkin hänen poskiaan ja sanat tarttuivat kurkkuun, mutta hän puhui kuitenkin rauhallisesti, toivorikkaasti ja lohduttaen. Hänen urhokas, miehekäs sydämensä tukahdutti oman tuskansa, jottei tekisi minulle eroa vielä vaikeammaksi —. Jälestäpäin sain kuulla, että hän oli maannut koko yön vuoteellaan ja itkenyt ääneensä —."

"Mutta miksi kuvailisin niin tarkoin näitä tapahtumia", puhkeaa Mathilda puhumaan päiväkirjamuistiinpanoissaan. "Ei kukaan muu kuin se, joka on itse saanut katsahtaa särkyneihin, vertavuotaviin sydänparkoihin, voi täysin ymmärtää niitä. Voi miten sydämestäni rakastan noita onnettomia raukkoja, noita yleensä niin kammotuita ja pelättyjä ihmisiä, ja miten onnellinen olenkaan minä, joka saan viedä heille pelastuksen sanomaa. Niin kauan kuin Herra antaa minun elää, on suurin iloni oleva johtaa heitä Jumalan luokse ja antaa heille rakkautta ja osanottoa heidän surullisessa elämässään!" — — —

Kohta Viipurinmatkan jälkeen Mathilda teki taas retken Kymistä Kaipiaisiin saadakseen vielä kerran puhua erään vaasalaisen kaksikymmentäkuusivuotiaan elinkautisen vangin kanssa.

Tämä oli ilman mitään syytä ja aivan selvänä, vain murhan halusta — niin kertoi hän itse — surmannut erään vanhahkon miehen, joka oli matkustanut Vaasan markkinoille. Sitten kun hänet oli vangittu ja viety Vaasan vankilaan, oli Mathilda käynyt siellä tervehtimässä häntä. Mies oli hyvin epätoivoinen, mutta ei rikoksensa tähden, vaan siksi, että hänet oli huomattu syylliseksi ja vangittu. Mathilda kävi usein Vaasassa asuessaan hänen luonaan, mutta huomasi suureksi surukseen, ettei hänen omatuntonsa ollut lainkaan herännyt. Hänen ajatuksensa olivat alituiseen kiinni muussa. Hänellä oli morsian, hyvin ikävä henkilö, jonka luokse hän usein lähetti Mathildan viemään terveisiä. Kun oli kulunut joitakin päiviä, ilman että Mathilda Wrede oli käynyt hänen luonaan tervehti mies häntä kerrankin näillä sanoilla: "No vihdoinkin tulette minun onnettoman luokse! Täytyy sanoa, että te olette aika omituinen ihminen. Joka päivä olen kuullut askeleenne käytävästä. Miksi te menette mieluummin 'yhteishuoneitten' vankien kuin minun luokseni, vaikka tiedätte, että minulla, jota pidetään sellissä, niin etten saa puhella kenenkään kanssa, on paljon vaikeampaa kuin heillä? Neiti ei ole ollenkaan kiltti minua kohtaan." Mathilda vastasi, että hän löysi yhteishuonevankien joukosta aina jonkun, joka mielellään kuunteli hänen lukiessaan raamattua tahi puhuessaan Jeesuksesta, jota vastoin tämä ei näyttänyt ollenkaan välittävän sellaisesta. Kun hän halusi puhua hengellisistä asioista, oli tämä huvitettu kaikesta muusta. Mies näytti aika nololta ja sanoi hetken kuluttua: "Jos neiti lupaa tulla oikein usein luokseni, niin lupaan minäkin kuunnella vain sitä, mitä neiti sanoo." "Ei, rakas ystävä, sellaiseen sopimukseen minä en suostu", vastasi Mathilda, "sillä se ei olisi oikeudenmukainen. Mutta sopikaamme, että te saatte ensin puolen aikaa siitä, minkä luonanne viivyn, puhella siitä, mitä teillä on sydämellänne ja silloin kuuntelen minä tarkkaavaisesti. Mutta toisen puolen aikaa saan minä puhua Jeesuksesta ja mitä muuta haluan ja silloin pitää teidän vuorostanne kuunnella, mitä minä sanon. Suostutteko siihen?" — "Kyllä, sen teen", vastasi mies nauraen. Siihen saakka kun Mathilda muutti Vaasasta, pitivät molemmat uskollisesti lupauksen, jonka olivat toisilleen antaneet. Mies oli hyvin liikutettu, kun Mathilda paikkakunnalta lähtiessään sanoi hänelle hyvästit, ja lupasi ilmoittaa, minä päivänä hän kulkisi Kymin ohi matkalla Siperian kaivoksiin, sekä pyysi Mathildaa tulemaan silloin asemalle sanoakseen hänelle jäähyväiset. Nyt Mathilda oli saanut sähkösanoman ja mukanaan vähän evästä matkamiehelle hän seisoi asemalla odotellen junaa. Kun se lähestyi, näki hän miehen seisovan ikkunassa ja katselevan etsien asemasillalla olevaa väkijoukkoa. Niin pian kuin hän huomasi Mathildan, huusi hän ääneensä: "Kas, tuolla on neiti Wrede! Hän ei petä vankeja. Hän muistaa kyllä, mitä on heille luvannut!"

Mathilda meni sitten hänen luokseen vankivaunuun ja sanoi aikovansa saattaa häntä Kaipiaisiin saakka. Mies näytti ilmeisesti tulevan iloiseksi, mutta kursaili ensin vähän vastaan. "Eihän käy laatuun, että neiti istuu tässä vaunussa, silloinhan ihmiset voisivat luulla, että tekin olette vanki."

Vankiparka oli tavattoman kovasti kahlehdittu. Paitsi kaula- ja vartalorautoja, jalka- ja käsirautoja, oli hänellä vielä hyvin painava rautapallo nilkkojen kohdalla, joka esti häntä kokonaan kävelemästä. Sitäpaitsi oli linnavallesmanni, joka oli erittäin häikäilemätön mies, jättänyt antamatta hänelle täytetyn kaulapussin. Se tapaa vangeilla olla aina kaularaudan alla, jossa vartaloraudat riippuvat. Junan kulkiessa oli kaularengas alituisessa liikkeessä kalvaen niin, että miehen olkapäät olivat aivan rikki. Sitäpaitsi olivat jalkapainojen renkaat niin ruosteiset ja ahtaat, että painot eivät ollenkaan juosseet ja estivät siten jalkojen liikkeet kokonaan. [Mathildaa järkytti niin koko sisintä myöten tuo epäinhimillinen kohtelu, ettei hän voinut olla mainitsematta asiaa hovioikeudenneuvos Grotenfeltille, joka lupasikin puuttua siihen.] Niin pian kuin Mathilda huomasi, kuinka mies kärsi, otti hän kaulaliinansa ja nenäliinansa ja pani ne kaularenkaan alle lievittääkseen, mikäli mahdollista, vankiraukan tuskia. — Suureksi surukseen hän huomasi, että mies oli yhä edelleen välinpitämätön hengellisistä asioista. Hänen sydämensä tuntui kovalta kuin kivi. "Kyllä minä turmelin pahasti elämäni, kun otin tuon ukkorähjän hengiltä", sanoi hän keskustelun kuluessa, mutta itse asia ei häntä huolettanut.

Kaipiaisten asemalla Mathilda kiiruhti ulos tilatakseen hänelle neljä kuppia kahvia arvellen, että se oli kenties viimeinen kerta, jolloin hän saisi maistaa sitä juomaa. Hänen palatessaan oli suuri joukko naisia, herroja, upseereja, lapsia, ukkoja ja mummoja kerääntynyt asemasillalle ja kaikki tungeksivat ihmetellen ja uteliaina vankivaunun ulkopuolella töllistelläkseen raskaassa rautapuvussa olevaa miestä, ja heidän puheensa olivat kaikkea muuta kuin hienotunteisia. Mieli kiihdyksissä riensi Mathilda väkijoukon läpi vaunuun ja käski vartijan asettua ikkunan eteen suojaksi uteliaita katseita vastaan. Pian senjälkeen täytyi hänenkin sanoa jäähyväiset, sillä hänen oli määrä palata kotiin junalla, joka oli jo saapunut asemalle. Poistuessaan piti hänen usean kerran kääntyä taakseen heittääkseen vankiin vielä katseen viime hyvästiksi. Ja hän näki miehen seisovan ristikon takana tarkastellen pilkallisesti ja uhkamielisesti joukkoa, joka oli vaistomaisesti vetäytynyt kauemmaksi, niin kauhealta ja peloittavalta hän näytti. Mutta sitten sattui hänen katseensa Mathildaan ja samassa muuttui hänen ilmeensä. "Hyvästi, hyvästi", huusi hän. "Kirjoitan jo huomenna Viipurista!"

Englantilaisen teologian tohtori Henry Lansdellin — joka oli tullut
Suomeen ja toivoi saavansa nähdä vankilalaitostamme — ja Mr.
Allcroftin kanssa Mathilda Wrede kävi Sörnäisten vankilassa elokuun
alussa vuonna 1885 ja senjälkeen Turussa, Hämeenlinnassa ja Vaasassa.

Ensimmäisenä aamuna Turussa hän riensi jo kello seitsemän Kakolaan ennättääkseen puhella muutamien ystäviensä kanssa, ennenkuin englantilaiset tulisivat sinne. Kun hän ajoi Kakolan mäkeä ylös, kohtasi hän joukon vankeja menossa kivilouhokselle. Kun he näkivät hänet, unohtivat he kaikki järjestysmääräykset, kääntyivät ja huusivat: "Ei, mutta katsokaapas meidän omaa neitiämme! — Tervetuloa! — Joko jalka on terve?" j.n.e. Kohtaus oli niin liikuttava, että ajurikin, joka kyyditsi Mathildaa, sanoi kyynelsilmin: "Nuo raukat taitavat pitää kovin neidistä!"

Vankilassa kohtasi häntä surullinen viesti, että B. oli tullut mielenvikaiseksi. Häntä vaivasi päähänpisto, että hänen ruokansa ja juomansa oli myrkytetty, niin että hän tuskin uskalsi koskea kumpaankaan. Mathilda meni heti hänen luokseen, ja kun B. näki hänet, ryntäsi hän ylös ja sanoi ilosta säteillen: "Odotukseni ei ole ollut turha! Minä tiesin, että neiti tulisi tänään." Hän oli uneksinut eräänä yönä, että elokuun yhdennentoista päivän aamu toisi hänelle suuren ilon, ja silloin hän tiesi, että hänen neitinsä tulisi sinä päivänä, Sillä hänen ainoana ilonaanhan maailmassa oli saada olla yhdessä hänen kanssaan. Ei kukaan hämmästynytkään Mathildan tulosta Kakolaan sinä päivänä, vaikkei hän ollut sitä edeltäpäin ilmoittanut, sillä kaikki olivat uskoneet B:n ennustukseen.

Ja nyt B. kertoi kuiskaten, että katto, lattia, seinät ja vuodevaatteet olivat myrkytetyt. Lopuksi hän otti esille puolen leipää ja sanoi: "Jos tästä syö pienenkään palasen, niin joutuu mitä kauneimpiin tuskiin." Vakuuttaakseen hänelle, että leipä oli hyvää, pyysi Mathilda saada siitä palan, mutta B. vastasi: "Ei neiti, sillä kuka tulee silloin vankien luo, jos te kuolette?" Lopulta sai Mathilda hänet houkutelluksi antamaan hänelle palasen leipäänsä ja rupesi syömään. B. tarkasti häntä hetken terävästi, sitten hän nousi kiivaasti ja kiskaisi leivän hänen kädestään. "Ei, neiti ei saa syödä enää ainoatakaan palaa tätä vaarallista leipää! Kyllä minä tiedän, että neiti tahtoo mielellään kuolla, mutta sitä ette saa tehdä, sillä vangit tarvitsevat teitä." He alkoivat sitten puhua hengellisistä asioista ja Mathilda huomasi suureksi ilokseen, että hänen ajatusjuoksunsa oli aivan selvä, kun keskustelu liikkui sillä alalla. Erotessa hän itki katkerasti sanoen: "Neiti ei saa enää koskaan tässä elämässä nähdä Jakob B:ia, sillä pian minä kuolen kaikesta myrkystä, mitä he ovat minulle syöttäneet."

Kun englantilaiset olivat saapuneet, saatteli Mathilda heitä kaikkialle vankilassa, jolloin tohtori Lansdell mainitsi, ettei hän ollut nähnyt missään muualla pantavan vankeja niin raskaisiin rautakahleisiin kuin Suomessa. Kun he kulkivat työpajojen läpi, huomasi Mr. Allcroft muutamia miehiä, jotka olivat erikoisen vastenmielisiä ulkomuodoltaan, ja kääntyen Mathildaan hän sanoi: "Teidän ystävänne näyttävät aika ilkeiltä, minä en haluaisi olla heidän kanssaan yksinäni edes viittä minuuttia." — "Uskokaa minua, he eivät ole ollenkaan ilkeitä! He rakastavat minua ja minä rakastan heitä, eikä minun tarvitse peljätä mitään, kun olen yksin heidän kanssaan", vastasi Mathilda ajattelematta, että vankien joukossa oli muutamia merimiehiä, jotka ymmärsivät englantia. Nämä kertoivat koko keskustelun tovereilleen, ja kaikkia oli loukannut vierasten epähieno arvostelu ja samalla he olivat iloinneet Mathildan vastauksesta.

Saman vuoden syyskuun toisesta päivästä joulukuun toiseen päivään oli Mathilda Wrede keskeymättömässä toiminnassa. Hän kävi silloin Lappeenrannan, Mikkelin, Helsingin, Hämeenlinnan ja Turun vankiloissa.

Lappeenrannassa hän viipyi vain muutamia päiviä, sillä siellä rajoitettiin hänen työtään yhtä suuresti kuin ennenkin. Jyrkästi lausutun toivomuksensa johdosta hän sai kuitenkin käydä yksinään sellivankien luona. Eräs heistä, A. V. suurikasvuinen, kaksikymmenkuusivuotias mies Pohjanmaalta, jota pidettiin erittäin taipumattomana, julkeana ja vaarallisena, seisoi ikkunan ääressä Mathildan astuessa sisään. Vanki mittaili häntä hämmästynein ja ivallisin katsein. Mathilda aikoi ystävällisesti tervehtien mennä hänen luokseen, mutta kompastui samassa suureen rautarenkaaseen, joka oli kiinnitetty lattiaan. Mies seisoi liikkumattomana ja sanoi halveksivasti virnistäen: "Neiti raukka, joka oli kaatua! Te ette ole tottunut tällaisiin lattian koristuksiin. Ne ovat kuitenkin yhteiskunnan turvallisuudelle erittäin hyödyllisiä kapineita. Noita", lisäsi hän ja viittasi renkaaseen ja siihen kiinnitettyyn ketjuun, "käytetään estämään minua pakenemasta. Nämä paksut muurit eivät anna tarpeeksi suojaa sellaista petoa vastaan kuin minä olen, siksi kytketään minun toinen jalkani joka ilta kahleeseen, joka on kiinnitetty tuohon renkaaseen."

Vaikka hän puhui ivallisesti ja katkerasti, oli hänen kasvoillaan kuitenkin surumielinen ilme. Ensi hetkestä alkaen heräsi Mathildassa harras mielenkiinto miestä kohtaan. Hän antoi hänelle pienen kirjan ja raamatunlausekortin ja alkoi puhua hänelle Jumalasta. Mies tuntui kuitenkin niin hajamieliseltä ja välinpitämättömältä, että Mathildan täytyi etsiä keskustelulle joku toinen kiinnekohta. Äkkiä hän vaihtoi puheenainetta ja alkoi kertoa F:stä. Kun hän lopuksi mainitsi, että hänestä oli tullut kristitty, elpyi V. ja kuunteli erittäin huvitettuna. Hän oli itse tuntenut F:n, jota sanottiin "Pohjanmaan kauhuksi", vieläpä ollut hänen mukanaankin hänen seikkailurikkailla retkillään. Kun Mathilda sitten toi F:n terveiset kaikille hänen entisille ystävilleen sekä kehoituksen, että hekin jättäytyisivät Jumalalle saadakseen saman rauhan ja siunauksen, minkä hän oli löytänyt — loppui V:n itsehillintä. Kyyneleet kimaltelivat hänen silmissään, ja huulet nytkähtelivät suonenvedontapaisesti sisäisestä liikutuksesta. Mutta juuri silloin kurkisti vartija ovesta, ja mies, joka ei tahtonut näyttää, miten liikutettu hän oli, kääntyi nopeasti ikkunaan päin, ojensi Mathilda Wredelle kätensä ja sanoi lyhyesti: "Hyvästi, neiti!"

Lappeenrannasta Mathilda jatkoi matkaansa Mikkeliin, jossa hän kävi lääninvankilassa. Ensin koottiin kaikki vangit vankilan kirkkoon, jossa hän puhui heille yhteisesti ja sitten hänelle tarjottiin tilaisuus keskustella yksityisesti jokaisen kanssa.

"Vangit ovat täällä mielestäni vastaanottavampia vaikutelmille kuin tutkintovankiloissa yleensä. Suomen tutkintovankilat tullaan nyt järjestämään uudelleen, eikä se olekaan liian aikaista, sillä ne ovat olleet tähän saakka hyvin huonossa kunnossa eivätkä ollenkaan tarkoitustaan vastaavia. Sitäpaitsi ovat ne olleet suorastaan kaikenlaisten rikosten kouluja, kun vankeja on säilytetty yhteisissä huoneissa. Usein on esim. aivan viattomia asukkaita teljetty samaan huoneeseen kehittyneiden rikollisten kanssa. Kuluttaakseen aikaa nämä kertovat kerskuen kaikista kujeistaan ja urotöistään ja tekevät sen sellaisella tavalla, että he esiintyvät toverien silmissä oikein urhoina. Muutaman viikon oleskelun jälkeen tuollaisten taitavien veijarien parissa sattuu, että moni heikko luonne, joka on viattomasti joutunut vankilaan, lähtee sieltä täysinoppineena rikollisena.

"Tutkintovankilan yhteydessä tahdon vielä kosketella erästä asiaa, jota olen paljon ajatellut ja josta olen lukenut. Meidän maassamme ei ole minkäänlaista lakia, joka suojelee viattomasti vangittua joutumasta kärsimään loukatusta kunniasta, vankilassa kestämästään tuskasta, kadotetusta vapaudesta, osasta elämää, joka niin sanoaksemme on ryöstetty häneltä, ja vaurioista, jotka ovat olleet seurauksena siitä, että hänen asiansa ovat jääneet hoitamatta tahi uskotut vieraitten käsiin, sekä syvästä tuskasta, jota hänen täytyy kärsiä ollessaan erotettuna vaimosta ja lapsista. Vielä tänäkin päivänä saattaa syytetty, vaikka olisikin täydellisesti viaton, joutua useita kuukausia kestävän tutkimuksen alaiseksi. Oikeuden jako käy hitaasti, eikä vangitun tuska ja levottomuus voi sitä kiiruhtaa."

Syyskuun 23:nnen ja lokakuun 10:nnen välisenä aikana samana vuonna Mathilda Wrede kävi Helsingin vankiloissa. Hän kirjoittaa käynneistään:

"Päiväsellivankeja kävin puhuttelemassa heidän selleissään, muut olivat eräänä sunnuntai-iltapäivänä kirkossa, jossa puhuin heille 1 Kor. 2: 1-2:n johdolla. Myöhemmin keskustelin yksityisesti jokaisen heidän kanssaan. Yleensä olen ollut huomaavinani, etteivät Sörnäisten vangit ole läheskään niin alttiita Jumalan vaikutuksille kuin Kakolan vangit, vaikka pikemminkin luulisi olevan päinvastoin. Sillä Sörnäisten vankilassa säilytetään miespuolisia vankeja, jotka on tuomittu korkeintaan neljän vuoden kuritushuonerangaistukseen ja pitäisi heidän siis olla vähemmän rikollisia kuin Kakolan vankien, jotka ovat tuomitut joko elinkautiseen vankeuteen tahi yli neljä vuotta kestävään kuritushuonerangaistukseen. Niin ei kuitenkaan todellisuudessa ole. Edelliset toivovat vielä elämältä paljon ja odottavat vapauduttuaan saavansa nauttia jälleen maailman iloja. Jälkimmäiset taas, joilla ei ole minkäänlaista toivoa tässä maailmassa, ottavat yleensä mielellään vastaan Jumalan sanan. Tosin oli Sörnäisissäkin muutamia hyvin miellyttäviä kristittyjä vankeja ja useita, joihin Jumalan Henki oli koskettanut, mutta heitä oli kuitenkin vain harvoja Kakolaan verrattuna." — —

Mathilda Wrede mainitsee muistiinpanoissaan Sörnäisten vankilasta erään epämiellyttävän seikkailun, joka olisi saattanut päättyä huonostikin.

Kun hän aina pelkää vaivata muita, ei hän tahtonut, että päivystävä vartija, vanhahko mies, joka näytti kovin väsyneeltä, pitäisi silmällä ovia hänen kulkiessaan huoneesta huoneeseen. Siksi hän pyysi, että vartija avaisi, muutamia kerrallaan ja sulkisi ne suurilla haoilla, jotka hän itse voisi irroittaa ja sulkea. Silloin sattui, että hän tuli selliin, jossa istui mies sängyssään nyppien niinikuituja. Suljettuaan oven meni Mathilda hänen luokseen. Mies oli kietonut joukon niintä päänsä ympäri ja näytti epämiellyttävältä. Hän oli silmäpuoli ja ainoalla silmällään hän tarkasteli häijyn näköisenä Mathildaa. Mathildan tervehdittyä mies kysyi heti: "Mitä teillä on täällä tekemistä?" Hän tahtoi selittää käyntinsä tarkoituksen, mutta mies keskeytti hänet: "Hukkaan pantua aikaa ja hukkaan menneitä vaivoja! Minä en voi sietää Jeesusta enkä tahdo hänestä kuulla." Sitten hän alkoi kertoa pitkää kummallista tarinaa, mutta lopetti äkkiä, tarttui molemmin käsin kiivaasti päähänsä ja huusi: "Ai, ai, nyt se putoaa. Antakaa minulle vahva nuora ja sitokaa pääni, sillä tämä niinikuitu ei kestä!"

Nyt Mathilda ymmärsi, että hänellä oli taas mielipuoli edessään, ja kun hän tiesi, ettei vartija ollut läheisyydessä, piti hän viisaimpana poistua niin pian kuin mahdollista. Hän ojensi miehelle sentähden lehtisen ja aikoi sanoa hyvästi, mutta niin helposti ei asia käynytkään.

Otettuaan lehtisen katsoi mies nimilehteä ja punastui kovasti. Heittäen Mathildaan häijyn katseen hän viskasi kirjasen pöydälle sanoen: "Miksi te olette tuonut tuon kirjan tänne? Mitä oikeutta teillä on kiusata minua sillä?" Puhuessaan kiihdytti hän itseään siihen määrin, että häntä oli kauhea nähdä.

Pakottautuen rauhalliseksi Mathilda otti kirjan pöydältä ja kysyi, mistä mies ei siinä pitänyt. Tämä viittasi erääseen suurilla kirjaimilla painettuun raamatunlauseeseen: "Tänään, jos te kuulette Herran äänen, niin älkää paaduttako sydämiänne!"

Mathilda huomasi nyt, ettei mies tuntenut raamatunlausetta, vaan luuli hänen painattaneen sanat varta vasten vangeille. "Rakas ystäväni", sanoi Mathilda, "ei teidän pidä olla minulle vihoissanne noista sanoista, sillä ne eivät ole minun kirjoittamiani, ne ovat iankaikkisuussanoja, jotka suuri Jumalan mies on kirjoittanut raamattuun."

"Mutta kas nyt te varmasti valehtelette päästäksenne helpommin koko asiasta", sanoi mies suuttuneena, "ja Jumala armahtakoon teitä, ellei se ole totta! Te sanotte, että nämä sanat ovat raamatussa. No hyvä, silloinpa teidän pitää myös tietää, missä ne on kirjoitettuna" — hän otti raamatun hyllyltä ja ojensi sen Mathildalle. — "Sanokaa nyt minulle, missä sellaista on raamatussa kirjoitettuna!" — Sitten hän asettui Mathildan ja oven väliin, johon soittokello oli kiinnitetty. Hän näytti uhkaavalta seisoessaan siinä käsi kohotettuna, valmiina lyömään, jos Mathilda olisi "valehdellut".

Mathilda oli mennyt ikkunan ääreen etsiäkseen mainitun paikan uudesta testamentista ja rukoili samalla koko sydämestään, että Jumala auttaisi häntä muistamaan sen. Ilokseen löysikin hän heti lainatut sanat. Mutta asian käänne oli sen sijaan suuri pettymys vangille, joka puri huultaan tultuaan vakuutetuksi, että Mathilda oli oikeassa, sitten hän sanoi äkäisesti häijyin katsein: "Te olette puhunut totta."

Mathilda tahtoi niin pian kuin mahdollista päästä huoneesta, jotta ei uudelleen herättäisi sairaan miehen vihaa. Hän otti hitaasti kellonsa, katsoi sitä ja sanoi: "Nyt on aika jo kulunut niin pitkälle, että minun täytyy mennä, sillä minun on tänä päivänä käytävä vielä useassa paikassa." — "Mutta mitenkäs neiti pääsee täältä? Te paiskasitte oven kiinni tullessanne ja sitä ei saa sisäpuolelta auki." Ja nauraa hohottaen hän jatkoi: "Ei maksa vaivaa soittaakaan, sillä kello on rikki. [Asianlaita ei luultavastakaan ollut niin, sillä vankilassa vallitsi hyvä järjestys, mutta mies tahtoi peloitella nuorta tyttöä.] Kyllä neidin on jäätävä tänne siksi, kunnes vartija tulee. Kunpa teidän ei vain tulisi kovin ikävä täällä minun kanssani sillä aikaa!"

Silmäys oveen, jossa ei ollut kädensijaa sisäpuolella, vakuutti Mathildalle oven sulkeutuneen niin lujasti, että hänen oli mahdotonta saada sitä auki omin voimin.

"'Älä pelkää heitä, sillä Minä olen kanssasi pelastamassa sinua', sanoo Herra!" (Jer. 1: 8). Nuo ihanat sanat juolahtivat hänen mieleensä ja muistuttivat hänelle, että Herra on läsnä. Ja silloin hän oli täysin rauhallinen.

Mies, joka oli huomannut Mathildan vilkaisseen oveen, sanoi yhä nauraen: "Kyllä se on kiinni. Ette te täältä pääse ulos."

"Niin, enhän minä voi yksin aukaista ovea", vastasi Mathilda, "mutta minähän tiedän, että te autatte minua, ja jos me molemmat koetamme, niin kyllä onnistumme."

"Luuleeko neiti, että minä auttaisin Teitä?" kysyi mies, ja Mathildan vakuutukseen, että hän oli siitä varma, lisäsi hän: "En minä tee sitä mielelläni, sillä on paljon hauskempaa, kun te olette täällä, kuin jos olen aivan yksin." Hän näytti epäröivän mitä tehdä.

Mathilda ei ollut kuulevinaan, mitä mies vastasi, vaan meni ovelle ja koetti aukaista sitä hiusneulalla. Mutta se ei onnistunut.

Mies seisoi vieressä ja katseli hänen turhia yrityksiään. "Rakas ystävä", sanoi Mathilda silloin, "olette aivan oikeassa siinä, ettei yksi henkilö voi aukaista ovea, mutta kuinkahan olisi, jos te auttaisitte minua? Olkaa hyvä ja ottakaa tuo pieni tikku, joka on tuossa lattialla ja koettakaa pistää sillä ovenrakoon alhaalla samalla kuin minä koetan täältä ylhäältä."

Monien vastaväitteiden jälkeen mies vihdoin tuli auttamaan Mathildaa, ja helpotuksesta huoahtaen näki Mathilda oven avautuvan. Hän oli vapaa.

Erään toisen kerran Mathilda tuli suuren virkamiesjoukon saattamana vankien luokse, juuri kun he söivät päivällistään. [Tämä ei tapahtunut kuitenkaan Helsingissä, vaan Lappeenrannan työvankilassa.] He istuivat pitkien pöytien ääressä, mutta kaikki nousivat herrojen tullessa huoneeseen. Mathilda tervehti ja alkoi sitten jakaa lehtisiä. Kun hän oli juuri lopettanut jakelun erään pöydän ääressä ja aikoi mennä toisen luo, sanoi joku vangeista: "Anteeksi, neiti, mutta ei maksa vaivaa ottaa noita lehtisiä." "Kuinka niin?" kysyi Mathilda. "Me saamme ne pitää mahdollisesti vain siihen asti, kun te matkustatte kaupungista. Niin pian kuin virkamiehet saavat tietää, että olette mennyt, ottavat he ne varmaan takaisin, kuten ennenkin. Sellaisia he ovat!" Vaikka Mathildasta tuntui kovin pahalta, koetti hän kuitenkin vastata rauhallisesti: "Se on kovin ikävää kuulla, mutta otaksun, että siihen on ollut jotain syytä." Ja kääntyen johtajaan hän kysyi: "Herra johtaja, onko totta, että lehtiset otettiin heiltä pois viime kerralla?"

Johtaja ja pastori alkoivat nyt yht'aikaa selittää asiaa. Oli peljätty, että lehtiset aiheuttaisivat vallattomuutta, ja että vangit polttaisivat ne joko tupakan kanssa tahi ilmankin sitä.

Vangin ja virkamiesten välillä syntyi sananvaihtoa ja tilanne kävi yhä epämiellyttävämmäksi.

"Kuulkaa nyt, kaikki ystävät!" huudahti Mathilda. "Jos johtaja suostuu siihen, että te saatte tästä päivästä lähtien pitää lehtiset, tahdotteko silloin myös luvata, ettei kukaan teistä polta niitä?" Ja ennenkuin kukaan oli ennättänyt vastata, kääntyi? hän johtajan puoleen sanoen: "Herra johtaja, pyydän, sallikaa heidän pitää ne." Johtaja lupasi, ja vangit vastasivat kuorossa: "Me emme polta lehtisiä."

Tämä oli ensimmäinen vankien ja virkamiesten välinen kahnaus, jonka todistajana Mathilda Wrede sai olla, mutta valitettavasti se ei ollut viimeinen.

Hämeenlinnassa Mathilda Wrede työskenteli vankiloissa kello kahdeksasta aamusta kello seitsemään illalla pitäen vain kolmenneljännestunnin päivällislevon.

Muutamia harvoja poikkeuksia lukuunottamatta olivat hänen naisten kuritushuoneesta saamansa kokemukset erittäin masentavia. Useimmat väittivät olevansa "aivan viattomia" eivätkä olleet rehellisiä suhteessaan Jumalaan. Kun hän kirjoittaa veljelleen Hämeenlinnan kuritushuoneesta saamistaan kokemuksista, sanoo hän muun muassa; "En tahdo kirjoittaa pitemmälti näistä vangeista, sillä silloin saisin kertoa melkein yksinomaan ikäviä asioita ja sellaiset on varmaan paras sivuuttaa vaikenemalla." Ja sitten hän lisää: "Mutta Hämeenlinnassa oli kuitenkin muutamia oikein hauskoja vankeja, heidän joukossaan eräs nainen, joka oli ollut kovin hillitön ja senvuoksi pantu jalkarautoihin. Kun olin hänen luonaan, tuntui hän sävyisältä ja vastaanottavalta, ja toivon myös, että hänen uskonsa katse suuntautui Jeesukseen."

Muitten muassa oli siellä myös eräs aivan nuori oululainen nainen joka oli käyttäytynyt niin pahoin ja ollut niin raju, että hänet oli rangaistukseksi kahlehdittu kiinni "vanhan linnan" [Hämeenlinnasta puhutaan ensi kerran v. 1307 ja se on ollut vuodesta 1830 lähtien naisvankien rangaistuslaitoksena.] eristettyyn osaan. Kun Mathilda tuli tuohon hämärään huoneeseen, ei hän aluksi nähnyt mitään, mutta huomasi sitten nuoren tytön istumassa vuoteellaan kahlehdittuna seinään kiinni rautarenkaasta, joka ympäröi hänen kaulaansa. Ensin hän oli aika epäystävällinen, mutta kun Mathilda Wrede oli puhellut hänelle hetkisen, kävi hän oikein kiltiksi, ja vierailijan lähtiessä hänen luotaan oli tyttö sulanut kokonaan ja jumalalliset totuudet, jotka hän oli saanut kuulla, näyttivät liikuttaneen häntä.

Maaherra Ammondtin kehoituksesta Mathilda Wrede kävi tapaamassa erästä miestä Hämeenlinnan tutkintovankilassa. Tämä oli menetellyt kovin pahoin ja istui nyt raudoissa. Mathildan tullessa hänen luokseen hän nousi heti seisomaan ja seisoi koko ajan, kun hänelle puhuttiin, mutta tuntui aivan välinpitämättömältä, ikäänkuin ei olisi ollenkaan kuunnellut, mitä hänelle sanottiin. Mathilda rukoili Jumalalta apua voidakseen saada miehen tarkkaavaisuuden hereille ja hänen rukouksensa tulikin kuulluksi.

Miesparka, jolla oli ensi kertaa elämässään vartaloraudat, oli niin lopen uupunut raskaasta taakastaan, että hiki valui hänen otsaltaan ja poskiltaan. Mathilda ajatteli: "Häneen eivät ystävälliset sanat pysty, niitä hän pitää vilpillisinä, mutta pientä ystävällistä tekoa hän ei voi selittää väärin." Sitten hän otti tuolin, jolla mies oli istunut hänen tullessaan selliin ja asetti sen miehen viereen. Ennenkuin hän oli ennättänyt pyytää häntä istuutumaan, katkaisi mies hiljaisuuden kysyen: "Mitä neiti aikoo tehdä tuolilla?" — "Minä näen että seisominen väsyttää teitä, siksi minä tahdon, että te istuudutte", vastasi hän. Mies näytti hyvin hämmästyneeltä ja sanoi: "Kuinka te keksitte nostaa tuolin minulle, joka olen vanki? Mitä teitä liikuttaa, olenko väsynyt vai en? Te olette totisesti sangen ihmeellinen neiti, se minun täytyy sanoa. Mutta vaikka olisin kaksi kertaa niin väsynyt, niin en voisi kuitenkaan istua ja antaa teidän seisoa." Eikä mies sallinut houkutella itseään istumaan, vaikka hän oli nääntyä väsymyksestä. Lopulta Mathilda istuutui pöydälle. Silloin mieskin istuutui tuolille, ja nyt he keskustelivat pitkän aikaa elämän tärkeimmästä kysymyksestä.

Samassa vankilassa oli mies, joka oli kolmaskertaisesta varkaudesta tuomittu elinkautiseen vankeuteen. Hän oli matkalla käräjille murhannut vanginkuljettajan. Mathilda odotti näkevänsä hänet hyvin paatuneena ja hämmästyi sentähden kovasti, kun ovi aukeni ja hän näki edessään aivan nuoren ja sangen kauniin pojan, joka askarteli huoneessaan valmistaen tulitikkulaatikolta. Hän keskeytti heti työnsä ja nousi vankilamääräysten mukaisesti seisomaan. Mutta kun ovi oli suljettu ja he olivat yksin, vetäytyi hän erääseen huoneen nurkkaan ja tarkasteli Mathildaa sieltä aroin katsein, aivan kuin olisi peljännyt häntä. Eräs pikku tapaus sai aikaan sen, että hänen arkuutensa muuttui luottamukseksi. Sattui näet, että Mathilda tahtomattaan tallasi hänen tulitikkulaatikkonsa, joka oli lattialla, niin että se meni aivan pilalle. Hän tiesi, että tutkintovangit saavat määrätyn prosentin työnsä tuottamista tuloista, ja siksi koski vahinko häneen erityisen kovasti. Sydämellisesti pyysi hän anteeksi aiheuttamaansa vahinkoa, ja mies oli varmaan tuntenut, että hän todella tarkoitti totta, sillä samassa silmänräpäyksessä näytti siltä, että hän alkoi luottaa Mathildaan.

Mathilda kävi useita kertoja nuoren miehen luona, ja oli ilmeistä, että hänessä oli tapahtunut täydellinen muutos. Kun hän sanoi miehelle hyvästi jatkaakseen matkaansa Turkuun, kertoi tämä hänelle, kuinka hän oli peljännyt häntä hänen ensi käynnillään. "Nyt minä ymmärrän, että minussa oleva paha se pelkäsi, sillä se tunsi, että se voitettaisiin." Ja sitten hän lisäsi: "Pian saan tietää tuomioni. Luultavasti minut tuomitaan pakkotyöhön johonkin Siperian kaivokseen tahi, kukaties, aiotaan minut mestata muille varoitukseksi. Miten käyneekin, niin älkää olko minusta levoton, sillä mitä tapahtuneekin tälle syntiselle ruumiille, sielu kuuluu kuitenkin Jumalalle."

Loppuarvostelunsa Hämeenlinnan lääninvankilasta. Mathilda Wrede antaa seuraavin sanoin:

"Eräs asia, joka on suuresti ilahduttanut minua, ja joka vaikuttaa että Hämeenlinnan lääninvankila on paras kaikista muista Suomen vankiloista — en tiedä miten on Oulun ja Kuopion lääninvankiloiden laita, koska en ole vielä ollut niissä — on, että ei ainoastaan linnavallesmanni, vaan myös useat vartijoista ovat kristittyjä. Niin pitäisi olla kaikissa vankiloissa, sillä silloin voitaisiin vankeja todella parantaa heidän vankeusaikanaan."

Oli maaliskuun 14 päivä 1886. Talvinen aurinko loisti kirkkaana ja siroitteli säteileviä timantteja lumikentille. Puut seisoivat huurteisina ihanimmassa talvipuvussaan.

Rabbelugnin suuressa valoisassa salissa istui maaherra Wrede tyttäriensä Helenan ja Mathildan kanssa yksinkertaisen, mutta aivan kuin juhlaa varten katetun kahvipöydän ääressä. Vietettiin "pikku Tildan" nimipäivää, ja tunnelma oli lämmin ja tuttavallinen. "Tule, tyttöseni, niin menemme kävelemään!" sanoi isä lopuksi nousten paikaltaan. Mathilda oli heti valmis, ja niin he kulkivat yhdessä laajojen peltojen yli pitkin Kymijoen rantaa, kunnes tulivat Tuomenojan torpalle. Siellä isä pysähtyi sanoen: "Torppari on kuollut. Vaimo ja lapset saavat muuttaa taloon, ja tänne me perustamme kodin vapautuneille vangeille. Sinä olet monta kertaa sanonut, että ystävilläsi on melkein ylivoimaisia vaikeuksia, ja että heidät melkein pakotetaan lankeamaan uudelleen rikoksiin, kun he vankiloista vapautuessaan jäävät maailmalle kodittomina ja yksinäisinä. Samaa kirjoittaa myös Henrik. Nyt, kun hän pian palaa Siperiasta, tarvitsee hän työtä, joka voi tyydyttää häntä, ja minä luulen, että hän mielellään ottaa hoitoonsa kodin, jonka nyt annan teille molemmille ja joka, kuten toivon, saa olla avuksi ja nousemiseksi monille onnettomille ystävillesi."

Syksyllä palasi parooni Henrik Wrede Suomeen oleskeltuaan Siperiassa kaksi ja puoli vuotta. Seuraavana kesänä avattiin Tuomenojan torpassa koti, joka sai nimen "Toivola". Koko harrastuksensa ja koko rakkautensa antoi Mathilda nyt tuohon työhön, silloin kuin hän ei ollut vankilamatkoillaan. Usein hän otti väen mukana osaa heidän töihinsä.

Sattuipa kerran keväällä, kun kevätkaura oli jyrästettävä, että parooni Henrik oli matkoilla ja Mathilda valvoi yksinään miesten töitä. Illalla hän sanoi eräälle miehistä: "Huomenna L. on hyvä ja jyrästää kauran, muuten se kasvaa liian korkeaksi." "Kuka tulee toiseksi?" kysyi mies. "Olen ajatellut, että L. tekisi sen yksinään. Tämä työ pitäisi yhdenkin miehen voida suorittaa." "Semmoista se on, kun herrasväki puhuu", kuohahti L. "Huomenna tulen minä ja jyrästän kauran", sanoi silloin tuo kaksikymmenkolmevuotias tyttö. "Jos kerran olen sitä mieltä, että yhden ihmisen tulee ennättää tehdä se, näytän minä myös, että asia on niin. L. saa muuta tehtävää."

Kun kello läheni viittä seuraavana aamuna, oli Mathilda Wrede Toivolassa. Miehet olivat nähneet hänen tulevan ja hevonen oli juuri valjastettu, kun hän saapui perille. Kaikki seisoivat odottaen. Heidän mielestään oli kauhean hauska nähdä hänet työssä. Mathilda aloitti. Käänteessä riensi V. hänen luokseen: "Minä tulen kääntämään jyrän", sanoi hän. "Ei, kiitos, teillähän on muuta tehtävää", kuului vastaus. Mathilda ajoi hevosen ojan yli ja käänsi siellä, siten hänen ei tarvinnut turvautua muitten apuun. "Minä menen hakemaan neidille heinäsäkin istuimeksi", sanoi L. Sen Mathilda oli kokonaan unohtanut, mutta hän vastasi sen olevan tarpeetonta. Sitten tuotiin hänelle kaljaa. Hän kiitti, mutta jatkoi jyrästämistä.

Kun Mathilda Wrede tuli päivälliselle, oli hänen ruumiinsa kuin piesty, mutta hän oli liian ylpeä lakatakseen työstä. Sitten hän otti levänneen hevosen, ja kello neljänneksen yli seitsemän oli päivätyö tehty. Taas seisoivat kaikki miehet katselemassa. — Mathildan oli pitkän aikaa tämän voimannäytöksen jälkeen vaikea liikkua.

Syksyllä oli parooni Henrik kirkolliskokouksessa ja jälleen hoiti Mathilda Toivolaa yksin. Miesten käytös ei suinkaan täyttänyt toiveita.

Tiet ja vainiot olivat sateen liottamat, jonka tähden Mathilda oli pyytänyt kahta miehistä, H:ta ja V:tä vetämään taloon hiekkaa. Kun he olivat tulleet kuormineen, näki hän heidän työskentelevän pienet lapiot kädessä. "Ettekö tiedä, miehet, kuinka kuorma tyhjennetään?" kysyi Mathilda silloin avaten kärryjen luukun ja kaatoi hiekan maahan.

Miehet suuttuivat. V. ajoi pois, kun taas toinen jätti hevosensa pihalle ja meni työpajaan, jossa oli muutamia miehiä. Mathilda meni perästä. H. oli istuutunut rahille tahkon viereen, ja kirves oli maassa hänen jaloissaan. "H. älkää antako hevosen seisoa tarpeettomasti pihalla!" sanoi Mathilda. Samassa silmänräpäyksessä syöksyi H. penkiltä, tempasi kirveen ja tähtäsi häneen. Mathilda suorastaan lensi miestä kohden hirvittävän kiihtyneenä. "Kirves alas paikalla!" huusi hän. "Mitä te ajattelette, kun kohotatte kirveen?" H. hämmästyi niin, että käsi vaipui. Muut miehet näyttivät pelästyneiltä. "P. menkää pihalle ja riisukaa hevonen! Tuo mies ei saa ajaa sitä, koska hän on niin raaka." Ja vilkaisten H:ään virkkoi hän: "Tämän jälkeen toivon saavani puhella kanssanne." Hän kääntyi ja meni veljensä huoneeseen.

Mitä hän tekee, jos H. tulee hänen luokseen? Ja mitä hänen oli tehtävä, ellei hän tullut? Henrik veli oli poissa ja hänen isänsä oli poissa, mutta miehet eivät saa luulotella, että hänen kanssaan voi leikitellä.

Puolen tunnin kuluttua tuli H. Mathilda, joka istui kirjoituspöydän ääressä, katsahti työstään "Otaksun että H:lla on jotain sanomista", sanoi hän. H. vaikeni ja näytti nyreältä. "Kun H. haluaa puhua, niin keskeyttäkää minut! Minä kirjoitan sillä aikaa." Hän kirjoitti nimensä yhä uudelleen ja uudelleen kovassa jännityksessä. Mies yritti istuutua. "Te ette istuudu ennen kuin olette sanonut asianne!" H. ei mennyt tiehensä, kuten hän oli luullut, vaan sanoi lopulta: "Pahasti olen käyttäytynyt!" — "Hyvä, että huomaatte sen", oli Mathildan lyhyt vastaus. "Hyvästi!" H. meni ääneti huoneesta hänen jäädessään istumaan.

Kun maaherra Wrede kotiin tultuaan sai kuulla, mitä oli tapahtunut, oli hän sydämestään iloinen, että kaikki oli käynyt hyvin.

Parooni Henrikin ollessa vielä kirkolliskokouksessa makasi Mathilda Wrede eräänä pimeänä lokakuun yönä ja heittelehti vuoteellaan saamatta unta silmiinsä. Syvän tuskan ahdistamalla hän ajatteli Toivolan väkeä, sillä hän tunsi että jotakin oli tapahtunut. Hänen täytyi lähteä katsomaan; "Lord" ohjaisi häntä kyllä pimeässä. Niin häh nousi, pukeutui ja kutsui suuren, valkean englantilaisen setterikoiransa. "Lord", sanoi hän, "Toivolaan!" Viisas eläin ymmärsi heti, mikä oli tarkoituksena, ja niin he kulkivat yhdessä keskellä yötä pari kilometriä pitkän taipaleen.

Päästyään Toivolaan hän ei löytänyt kotoa muuta kuin yhden miehistä. Hän odotti jännityksellä aamua. Kaksi miestä palasi hetken kuluttua, mutta he olivat aivan avuttomassa tilassa. Kun alkoi valjeta, valjasti Mathilda "Stjärnan", hevosensa, ajopelien eteen ja lähti etsimään muita. Olivatko he karanneet, vai oliko heillä jotain muita kujeita mielessä? Kauan etsittyään hän löysi kaksi miestä mitä surkeimmassa tilassa. Vaivoin hän sai juopuneet miehet nousemaan ajopelien takaistuimelle, jonka jälkeen lähdettiin Toivolaan, ja pian oli hänellä sitten taas koko joukkonsa kotona jälleen.

Eräänä päivänä Mathilda meni talliin katsoakseen hevosia ja löysi vanhan "Stjärnan" aivan ruokkoamattomana. Hevonen, jonka hän oli saanut varsana jo pienenä tyttönä ollessaan isältään, oli aina ollut äksy.

"Miksi 'Stjärna' on ruokkoamatta?" kysyi hän suurelta karkeatekoiselta mieheltä, joka seisoi tallimäellä. "En minä uskalla mennä sen luo", vastasi mies, "se vain puree ja potkii, kun minä tulen lähelle." — "Vai niin", arveli Mathilda Wrede, joka heti ymmärsi, ettei se ollut hänen laiminlyömisensä syynä, "V:n pitää luonnollisesti olla varovainen ja huolehtia hengestään, mutta 'Stjärna' on tottunut siihen, että se ruokotaan joka päivä, ja siksi minä teen sen nyt. Me olemme vanhoja hyviä ystäviä, minulle se ei tee pahaa."

Hän talutti hevosen tallista. "Nyt saa V. katsella, kun minä teen kokeen", sanoi hän, "mutta asettukaa niin kauaksi siitä, ettei se yletä potkaisemaan eikä puremaan teitä." Mathilda rupesi harjaamaan ja hevonen seisoi aivan rauhallisena ja hiljaa. "Kummallinen hevonen tämä", sanoi hän, "minä koettelen sualla." V. näytti nololta. "Antakaa minun sukia hevonen", pyysi hän. "Ei vielä, minun pitää ensin katsoa, voiko siihen varmasti luottaa", ja hän jatkoi yhä sukimistaan. "Nyt voi V. jatkaa", sanoi hän lopulta. "Tuo merkillinen hevonen ei näytä tänään olevan pahalla tuulella." Ja hän ojensi harjan ja suan miehelle, joka oli hyvin häpeissään.

Erään toisen kerran Mathilda lähti postiin suuri rahakirje mukanaan. Ajomies ei näyttänyt suinkaan luotettavalta istuessaan synkissä mietteissään kuskipukilla. Tie kulki aution metsän läpi ja ylt'ympäri vallitsi hiljaisuus, vain hevosen kavioiden kapse maata vasten häiritsi hiljaisuutta.

"Onko todellakin totta, että neiti on matkalla postiin suuri rahakirje muassaan?" kysyi kuski äkkiä. "On", kuului vastaus. Mies jatkoi: "Kuinka neiti uskaltaa kulkea yksin minun kanssani metsän läpi, vaikka tiedätte, että minä olen tehnyt ryöstön saadakseni jonkun markan, lukuunottamatta kaikkia murtoja, joissa olen ollut mukana? Eikö neiti ollenkaan pelkää?" — "En, V., en vähintäkään, sillä minä tiedän, että mies, joka teki nuo huonot teot, oli itse huono, mutta nyt hän ei enää ole, ja minä luotan häneen." Nuori tyttö lausui sanat hyvin rauhallisesti.

Oltiin jälleen ääneti. Kuului vain kaukaisen kosken pauhu ja hevosen kavioiden kopina. Mutta äkkiä katkaisivat kiivaat nyyhkytykset hiljaisuuden — kuskipukilla istuva mies ei jaksanut enää hillitä itseään. "Hän uskoo minuun!" nyyhkytti hän. "Jumala, auta minua! Minä tahdon, minusta täytyy tulla parempi ihminen!"

Kun jonkun aikaa oli kulunut, ja Mathildalle kerääntyi yhä enemmän työtä vangeista ja heidän perheistään, ymmärsi hän paremmaksi, että vain yksi henkilö hoitaisi Toivolaa, ja hän jätti sen kokonaan veljelleen, joka jatkoi siellä toimintaa useita vuosia.

Toukokuun 21:stä päivästä kesäkuun 2:een päivään 1886 Mathilda Wrede oleskeli Helsingin vankiloissa. Tällä kertaa hän kuitenkin oli niin sairas, ettei jaksanut puhella kaikkien Sörnäisten vankien kanssa.

Kesäkuun 7:ntenä hän tuli Lappeenrantaan ja jatkoi sieltä matkaansa Viipuriin yhdessä yhdeksän vangin kanssa, jotka aiottiin lähettää Siperiaan. Vankivaunussa, jossa hän istui teljettynä noiden onnettomien ihmisten kanssa, lukivat he yhdessä raamattua, keskustelivat ja heillä oli "oikein hyvä olla". Viipurissa hän viipyi viikon.

"Heinäkuun viidennestä kymmenenteen päivään olin Viipurissa, sillä suuri vankijoukko lähetettiin Siperiaan", kirjoittaa hän päiväkirjassaan. "Vangit tulivat Kakolasta ja minä yhdyin heihin Kymin asemalla, sitten saatoin heitä Viipurista Perkjärvelle. Ero oli hyvin raskas."

Marraskuussa hän matkusti kolmannen kerran Viipuriin tavatakseen siellä erään lapsenmurhaajan, joka oli matkalla Siperiaan. Hän viipyi Viipurissa kaksi viikkoa.

Tällä käynnillään Viipurissa hän tapasi myös miehen, josta hänellä oli ollut mitä parhaita toiveita. Kuusi kuukautta ennen hänen rangaistusaikansa päättymistä oli Mathilda omalla vastuullaan ottanut hänet Lappeenrannan työvankilasta. Mies oli lyhyen aikaa hänen palveluksessaan, sitten hän jälleen lankesi rikoksiin, vangittiin ja istui nyt jälleen tutkittavana Viipurissa. Paljon surua, levottomuutta ja häpeää oli Mathilda saanut kärsiä, ja olipa hänellä ollut suuria rahallisia kulujakin hänen tähtensä.

Nyt koetti mies kaikin tavoin hyvittää, mitä oli rikkonut. Eräänä päivänä esimerkiksi, kun Mathilda oli aikaisesta aamusta asti ollut vankilassa, kysyi mies, kun Mathilda myöhemmin päivällä tuli hänen selliinsä: "Onko neiti syönyt tänään päivällistä?" ja kun hän sai kuulla, ettei Mathilda ollut sitä tehnyt ja että hän aikoi viipyä vankilassa siksi, kunnes portti illalla suljettaisiin, otti mies esille kirjeen pyytäen hänen lukemaan sen. Sillä aikaa hän soitti kelloa ja kun vartija tuli, puhelivat he hetkisen kuiskaillen keskenään. Vartija poistui sitten, mutta palasi mukanaan sanomalehteen pistetty käärö sekä malja, jotka hän jätti vangille. "Rakas neiti", sanoi tämä avattuaan käärön, "olkaa hyvä ja syökää! Minulla oli vielä hiukan jälellä omia rahoja, niillä pyysin vartijan ostamaan voita, maitoa ja suolalihaa, leipää olen säästänyt päivälliseltä. Vaikka niin mielelläni haluaisin, en voi tarjota parempaa ruokaa."

Mathilda kiitti ja koetti syödä, mutta oli hyvin vastenmielistä levittää sormella vanhaa voita päivälliseltä jääneelle leipäpalalle ja juoda maitoa rikkinäisestä ja likaisesta kulhosta. Vaikeaa sitä oli nähdä, mutta vielä vaikeampi maistaa. Hän teki sen kuitenkin, sillä hän huomasi, miten suuren ilon miehelle tuotti se, että hän saattoi tarjota hänelle päivällistä.

Tullessaan eräänä toisena päivänä vankilaan hän meni suoraa päätä saman miehen luokse ja puheltuaan hetken hänen kanssaan jätti päällysvaatteensa hänen selliinsä ja jatkoi sitten käyntejään muiden vankien luona.

Kun hän palasi takaisin, otti vanki hänet vastaan sanomalla: "Anteeksi, neiti, mutta minun pitäisi oikein torua teitä! Kuinka voi olla niin lapsellisen varomaton, että jättää vankikoppiin kukkaronsa, varsinkin kun siinä on niin paljon rahaa kuin teillä on." Mathilda, joka tunsi syyllisyytensä, vastasi: "Siinä on V. aivan oikeassa, mutta kuinka te oikeastaan tiedätte, että minun kukkaroni on päällystakkini taskussa ja että siinä on paljon rahaa?" Mies vastasi: "Minä näin, että takkinne oli tomuinen ja koetin puhdistaa sitä, silloin kukkaro putosi lattialle, lukko aukeni ja minä näin siellä useita viiden markan seteleitä." Mathilda kiitti V:ia siitä, että hän oli tomuttanut hänen takkinsa, puki sen ylleen ja aikoi lähteä. "Eikö neiti laske, ovatko kaikki rahat kukkarossa!" kysyi vanki hämmästyneenä. "Miksipä minä sen tekisin? Eihän täällä ole ollut ketään muita kuin te." — "Mutta minähän juuri olenkin epäluotettava ihminen, suurvaras." "Sen kyllä tiedän, mutta tiedän myös, että voin omasta puolestani luottaa teihin, ja täällä minun kukkaroni on ollut yhtä hyvässä säilössä kuin omassa hallussani." Nuo sanat kuullessaan punastui V. kovasti: "Voi, rakas neiti", sanoi hän, "kuinka te saatatte vielä uskoa minuun ja kuinka tahdotte osoittaa minulle niin suurta rakkautta, vaikka olen käyttäytynyt niin pahoin?" Tämän tapauksen johdosta Mathilda Wrede kirjoittaa: "Ei mikään vaikuta vankeihin niin paljon kuin heille osoitettu luottamus ja rakkaus. Jesajan 38: 17:ssa sanotaan, erään uuden käännöksen mukaan: 'Sinä olet rakastanut minut ylös turmeluksen kuopasta, sillä sinä heitit kaikki minun syntini selkäsi taakse.' Samoin luulen, että meidän pelastustyömme menestymisen salaisuus on, että me rakastamme niitä, jotka on pelastettava, juuri sellaisina kuin he ovat, odottamatta siksi, kunnes löydämme heissä jotain rakastettavaa. Me saamme myös kykymme mukaan heittää heidän syntinsä taaksemme, jos haluamme seurata Jeesuksen jäljissä ja astua alas heidän luokseen nostaaksemme heidät ylös rakkauden käsivarsilla. Ja mitä olisi meistä tullut, ellei Kristus olisi rakastanut meitä ja astunut alas avuksemme juuri sinne, missä makasimme kuolleina rikoksissamme ja synneissämme." Efes. 2:1.

Vuoden 1887 alussa Mathilda Wrede teki lähes kaksi kuukautta kestäneen vankilamatkan Turkuun, Hämeenlinnaan ja Helsinkiin.

Kun tunnettu evankelista, tohtori Baedecker kävi toisen kerran Suomessa, kehoitti Mathilda Wrede häntä eräänä päivänä tulemaan hänen kanssaan Katajanokan vankilaan ja puhumaan "suloista evankeliumia" vangeille. Hetken epäröinnin jälkeen — hän ei ollut milloinkaan ennen ollut vankilassa — suostui hän hänen pyyntöönsä.

Tuon käynnin aikana, kesäkuun 3:ntena 1887, heräsi tohtori Baedeckerin suuri harrastus vankilatyöhön. Mathildan seuratessa tulkkina tohtori B. saarnasi sitten vangeille Helsingissä, Hämeenlinnassa, Turussa, Lappeenrannassa ja Vaasassa, jonka jälkeen hän matkusti Pietariin, pyysi ja sai luvan jakaa Venäjän ja Siperian vankiloissa uusia testamentteja ja evankeliumeja. Hän antautui siunattuun työhönsä muutamiksi vuosiksi. Parooni Paul Nicolay jatkoi sitten jonkun aikaa samaa työtä Venäjän vankiloissa.

Kirjeissä, jotka Mathilda Wrede on saanut tohtori Baedeckeriltä, kutsuu tämä häntä "vankilaäidikseen."

Seuraava vankilamatka suuntautui Kakolaan, jonne Mathilda lähti elokuun alussa. Kun hän ensimmäisenä aamuna aivan odottamatta tuli vankilaan ja astui käytävään, näki hän vanhan miehen tulevan vastaansa kantaen sorvattuja tuolinjalkoja. Kun ukko tuli niin lähelle, että hän tunsi hänet, säpsähti hän kovasti ja unohtaen vankilajärjestyksen heitti tuolinjalat lattialle sekä kiiruhti Mathildan luokse. Tervehtimisen jälkeen näytti uusi ajatus valtaavan ukon, sillä hänen kasvoiltaan katosi niiden iloinen ilme ja hän muuttui äkkiä vakavaksi ja juhlalliseksi. Sitten hän pani kätensä hiljaa Mathildan pään päälle ja katsoen ylöspäin sanoi: "Jumala siunatkoon teitä, rakas lapsi, parhaimmalla siunauksellaan, kun niin usein muistatte meitä täällä kurjuudessamme. Raamatussa sanotaan: 'Kuinka suloiset ovat evankeliumin saarnaajan jalat vuorilla, joka rauhaa julistaa, hyvää sanomaa saarnaa, autuuden ilmoittaa', ja ne sanat ovat todet. Vahvistakoon Jumala edelleenkin teidän ruumistanne ja sieluanne, kuten hän on tähänkin saakka tehnyt!" Sitten hän poimi tuolinjalat lattialta ja lähti nopeasti käytävästä.

Milloinkaan ennen ei Mathildaa oltu otettu sellaisella tavalla vastaan, ja elinkautisen vangin siunaus jätti häneen voimakkaan ja unohtumattoman vaikutuksen. Ja yhtä muistettavaksi kuin vastaanotto muodostui koko hänen silloinen oleskelunsa Kakolassa. Hän viipyi siellä kuusitoista päivää, ja hänellä oli monta mielenkiintoista ja omitusta keskustelua rakkaitten ystäviensä kanssa. Turusta hän jatkoi matkaansa Viipuriin ja myöhemmin syksyllä hän kävi Helsingin ja Lappeenrannan vankiloissa.

Tammikuussa 1888 oli Mathilda Wrede kolme viikkoa vankien luona Turussa. Keväällä hän kävi kahteen eri otteeseen Helsingin vankiloissa ja kesäkuun alussa hän matkusti Viipuriin.

Eräänä päivänä ollessaan Viipurin lääninvankilassa hän tuli huoneeseen, jossa pidettiin neljääkymmentäkahta sotilasta vangittuina kapinahankkeista. He seisoivat kaikki suorina kuin kepit ja nauruaan pidätellen hänen astuessaan sisään. Heistä oli tuntunut niin peräti naurettavalta, että joku nuori neiti pitäisi heille hengellisen esitelmän kuten oli kerrottu hänen tekevän. Mathilda tervehti ja kysyi, olivatko he kaikki Viipurin pataljoonan miehistöä. Vastaukseksi tuli äänekäs: "Ollaan, herra fröökinä." Hän kysyi edelleen, eivätkö jotkut heistä haluaisi lähteä vapaaehtoisina Jeesuksen Kristuksen sotajoukkoon seuratakseen siitä päivästä lähtien hänen ristilippuaan? Hän kuvaili heille kristityn sotavarustuksen Efes. 6: 13-17:n johdolla ja sanoi, että he Jumalan omalla johdolla saisivat oppia taistelemaan omaa minää, syntiä ja perkelettä vastaan. Kun hän puhui, kävivät miehet yhä tarkkaavaisemmiksi, ainoastaan yksi heistä näytti välinpitämättömältä ja väsyneeltä. Hetken kuluttua meni Mathilda hänen luokseen sanoen: "Näyttää siltä, että te ette välitä ollenkaan siitä, mitä sanon. Koko ajan kuin olen puhunut, olette te ajatellut näin: Tuo saattaa sopia vaimoille ja lapsille mutta ei suinkaan miehille ja kaikkein vähimmän sotilaille. Eikö niin?" Mies myönsi niin olleen. Mathilda koetti nyt todistaa hänelle, että miehille oli yhtä tärkeää kuin naisillekin seurata Jeesus Natsaretilaista, ja ettei kukaan kadota silti miehuullisuuttaan, vaan tulee päinvastoin lujemmaksi ja luotettavammaksi.

Hän keskusteli kauan sotilaitten kanssa, ja hänestä tuntui, kuin olisivat he todella ymmärtäneet, mitä hän sanoi ja miettineet sitä.

Kesäkuun 23:nnesta päivästä elokuun 11:nteen päivään mennessä
Mathilda Wrede kävi Helsingissä, Viipurissa, Lappeenrannassa, ja
Turussa sekä myöhemmin syksyllä jälleen Helsingissä ja Viipurissa.

Kesäkuun alussa 1888 myönnettiin Mathilda Wredelle vapaalippu Suomen valtion rautateillä, ja siitä lähtien laajeni hänen työmaansa yhä. Usein hän matkusti viemään terveisiä vankien perheille tahi kävi tervehtimässä vapautuneita ystäviään, jotka olivat avun tahi rohkaisun tarpeessa. Usein hän taivalsi penikulmamääriä autioissa erämaissa johonkin pieneen pirttiin, jossa hän tiesi onnettomien ihmisten odottavan häntä. Ja minne hän meni, siellä loisti toivon säde synnin ja surun pimittämiin sydämiin.

Tammikuun keskivaiheilla 1889 Mathilda Wrede saapui Hämeenlinnaan. Hotellissa, jossa hän asusti, sai hän huhuna kuulla, ettei hänen sallittaisi käydä linnassa olevien naisvankien luona. Yöllä hän ei saanut minkäänlaista rauhaa odotellessaan aamua. Silloin hän kirjoitti päiväkirjaansa:

"Jumalan avulla en tyydy enää työskentelemään vankiloissa vain 'en amateur' [Tilapäisharrastajana.], vaan koko elämäni tulee olla tästä lähtien vain pyrkimystä vetää sieluja Jumalan luo. Tulevan vuoteni tunnuslause on oleva: 'Herran henki on päälläni, sillä hän on voidellut minut julistamaan evankeliumia köyhille; hän on lähettänyt minut saarnaamaan vangeille vapautusta ja sokeille näön saamista, laskemaan sorretut vapauteen, saarnaamaan Herran otollista vuotta' (Luuk. 4: 18-19). Voi miten kaipaankaan saada Jumalan rakkaudella lämmittää kaikkia kylmiä, harhaanjohdettuja sydämiä.

"Olen usein tuskaa tuntien ajatellut, kuinka nurinkurinen meidän vankeinhoitomme usein on. Kuta kovempia ja kylmempiä vankiraukkojen sydämet ovat, sitä enemmän pitäisi heidän saada osakseen pehmittävää ja lämmittävää rakkautta. Samoin kuin ihmisten ja eläinten jälkeläiset ovat samanluontoisia kuin vanhemmat, samoin on myös hengellisten hedelmien laita. Jos vanki häiritsee rauhaa, ja minä haluan häntä rangaista, tulee kai rangaistuksen tarkoituksena olla, ei yhteiskunnan kosto sille, joka on sen lakeja rikkonut, vaan parannus, rauhallisuuteen, sovinnollisuuteen ja ihmisrakkauteen palauttaminen. Mutta jos mieli sellaisia hedelmiä saada, niin on myös kylvettävä samanlaatuisia siemeniä, mutta se jätetään kuitenkin huomioonottamatta. Usein pannaan mitä ärtyisimmät, kovimmat ja välinpitämättömimmät johtajat ja vartijat noiden raukkojen hoitajiksi. Millaista satoa siitä tulee? 'Mitä ihminen kylvää, sen hän niittää', eikä mitään muuta. Varkaalle jota tahdotaan kasvattaa, on annettava tilaisuus osoittaa, onko hän parantunut. Mutta sen sijaan hänet tehdään 'vaarattomaksi', teljetään lukkojen taakse, häntä vartioidaan ja kohdellaan epäluuloisesti. Kuinka sellainen voi synnyttää muuta kuin kostosuunnitelmia ja uusia yrityksiä varastaa ensi tilaisuuden tullen."

Seuraavana aamuna hän meni aikaisin vankilaan. Vanha äreä vanginvartija aukaisi oven raolleen ja kurkisti siitä. Mathilda, joka ymmärsi, mikä oli tarkoituksena, tervehti iloisesti: "Hyvää päivää! En ole ollut oikeudenmukainen, kun en ole käynyt tässä vankilassa niin pitkään aikaan, mutta nyt viivynkin sen sijaan kolme viikkoa Hämeenlinnassa." Vartija hämmästyi niin, että hän aukaisi portin, Mathilda kiiruhti sisään ja vartijarouva otti hänet erittäin ystävällisesti vastaan. Hän riisui päällysvaatteensa ja lähti ystäviensä luokse.

Ote senaikuisista päiväkirjamuistiinpanoista antaa meidän silmätä sikäläisiin oloihin.

Tänään on tapahtunut jotakin sangen merkillistä. Olin juuri käynyt muutamien vankien luona, kun tuli tieto, että vankilan johtaja halusi puhella kanssani. Tapasin hänet kansliahuoneessa yksinään. Hän oli aika ystävällinen, mutta hieman pidättyväinen, ja minä ymmärsin heti mistä oli kysymys. Hetken perästä hän kertoi, että vankilan saarnaaja oli pyytänyt hänen ilmoittamaan minulle, ettei hän aikonut sallia minun keskustella yksityisesti vankien kanssa. Hän tulisi joko itse olemaan mukana, tahi en saisi ollenkaan käydä Hämeenlinnan kuritushuoneessa. Johtaja mainitsi myös, että ellen tahtoisi alistua näihin ehtoihin, niin saattaisin valittaa tuomiokapituliin.

En tiedä vielä, mitä minun on tehtävä, mutta kaikki tuntuu minusta sangen omituiselta.

Rukoiltuani hartaasti Jumalan johtoa menin tänään johtajan luokse ja pyysin hänen antamaan minulle pastorin kiellon kirjallisesti. Pidin parhaana saada kaiken "mustalla valkoiselle", sillä silloin heidän täytyy vastata teoistaan. Johtaja näytti hämmästyvän pyynnöstäni aika lailla, mutta lupasi täyttää sen. Pastorin kanssa puhuin myöskin. Hänen kanssaan ei ole hauska olla tekemisissä, mutta keskustelu oli kuitenkin rauhallisempi kuin olin odottanut. Tekisi kyllä mieleni jättää tämä vankila, sillä työtä minulla on kyllä muutenkin. Koska pastori tahtoo tietää, mitä puhun vangeille, olisi kenties paras koota heidät kaikki kirkkoon ja puhua heille siellä. Herra on varmaan osoittava, mikä on parasta.

Kuinka onkaan kummallista nähdä kateutta ja puolueellisuutta niinsanotuissa kristityissäkin. Osa vankilansaarnaajia ei pidä siitä, että vangit luottavat minuun, toisia loukkaa se, että polvistun rukoillessani heidän kanssaan. Ja sitten he nimittävät minua halveksivasti "vankiapostoliksi" tahi antavat muita rumia ja loukkaavia lisänimiä. Jos isä ja sisarukset aavistaisivat kaikki ikävyydet ja vaikeudet, joita saan melkein joka päivä kokea matkoillani, niin tuskin luulen, että he sallisivat minun jatkaa tätä työtä, Mutta "tähän asti on Herra auttanut minua".

'Että minä tämän vankilan saarnaajan, Varapastori G. R. B:n pyynnöstä olen tänään ilmoittanut Neiti Mathilda Wredelle, että hänen keskustelunsa täällä olevien vankien kanssa saavat tapahtua ainoastaan Varapastori B:n läsnäollessa, koska hänen mielipiteensä eivät Varapastori B:n käsityksen mukaan ole yhtäpitäviä puhtaan lutherilaisen opin kanssa ja Neiti Wreden toiminta vankilassa tulisi siis aiheuttamaan monenlaista sekaannusta, todistetaan täten pyynnöstä.

Minun mielestäni tuo paperi on sangen epäjohdonmukainen ja hapuileva. Kun minä olen lähes kuusi vuotta täsmälleen samoja mielipiteitä esittäen kuin nytkin työskennellyt vankiloissa, ilman että on syntynyt minkäänlaista sekaannusta, en ymmärrä tällaiseen kieltoon olevan mitään syytä. Ei kukaan voi myöskään todistaa, että minun käyntini vankien luona ja keskusteluni heidän kanssaan olisi mitenkään vaikuttanut heihin huonosti hengellisessä tahi maallisessa suhteessa. En aio jättää vankilatyötäni, ennenkuin Jumala itse näyttää minulle jotakin muuta.

Kielto tuntuu olevan tyhjä uhkaus, sillä nyt kun pastori on nähnyt, etten minä anna pelästyttää itseäni, on hän sanonut minulle, että siellä on niin "kivikovia" vankeja, että hän on aivan väsynyt heihin. "He ovat niin huonoja, etteivät voi enää tulla huonommiksi", ja niiden kanssa minä saan puhua.

Tänään sain luettelon "kivikovista"; heitä on satakaksi irtolaista! Jumala antakoon minulle voimia ja kestävyyttä jaksaakseni noiden sieluparkojen kanssa!

Nyt on pastori "väsynyt" minuunkin. Hän näkee, etten minä jätä työtäni, ja siksi hän on alkanut "peräytyä". Tänään lienee hän sanonut vartijarouvalle: "Menkööt nyt kaikki vangit neiti Wreden luokse." Näen kyllä selvästi, että jos Jumala on puolellamme, ei kukaan voi olla meitä vastaan!

Hämeenlinnan lääninvankilan saarnaajaa pahoitti niin kohtelu, jota Mathilda Wrede oli saanut osakseen linnassa, että hän meni hänen luokseen pyytäen hänet kotiinsa. Mathilda asuikin kahden viikon ajan vieraana tuon ystävällisen miehen kodissa.

Saman vuoden joulukuussa Mathilda lähetti ensi kerran "joulukirjeensä" vankiloihin, joulukirjeet, joita Suomen vangit sitten niin monta vuotta rakastivat ja aina kaivaten odottivat. Mutta Hämeenlinnan kuritushuoneessa niitä ei jaettu. Vangit, jotka siistivät kanslian, näkivät niiden makaavan kasoissa lattialla ja kaikki odottivat niitä ilomielin. Jouluaatto tuli ja uudenvuoden aatto seurasi sitä, mutta joulukirjeet vain eivät tulleet.

Kun Mathilda Wrede sai kuulla siitä eräältä vapautuneelta naisvangilta, joka kävi hänen luonaan, joutui hän suunniltaan, meni vankeinhoitohallitukseen ja kertoi koko tapauksen hovioikeudenneuvos Grotenfeltille. Tämä lupasi heti selvittää asian, ja uutena vuotena jaettiin joulukirjeet Hämeenlinnan kuritushuoneessa.

Tämän jälkeen Mathilda kävi yhä harvemmin Hämeenlinnan kuritushuoneessa. Hänestä tuntui hirveän vastenmieliseltä mennä sinne kaiken sen jälkeen, mitä oli siellä kokenut, ja toiselta puolen oli Hämeenlinnan kuritushuoneessa vartijarouva ja muutamia opettajattaria, hyviä kunnon ihmisiä, jotka osoittivat vangeille ymmärtämystä. Siksi hän keskittikin voimansa toiselle taholle. Kakola, jossa säilytettiin onnettomat elinkautiset vangit, oli aina hänen sydäntään lähinnä. Ensi hetkestä alkaen hän tunsi, että nuo poloiset ihmiset häntä eniten tarvitsivat, istuessaan siellä kylmien kivimuurien ympäröiminä vailla toivoa tässä elämässä, erotettuina kaikesta, mitä rakastivat maan päällä. Sitäpaitsi oli Mathilda Wredeä kohdeltu Kakolassa kunnioittaen, hyväntahtoisesti ja luottamuksella, ja sekin tietysti osaltaan vaikutti, että hän viihtyi siellä niin hyvin työssään.

Kun Mathilda Wrede syksyllä 1889 jätti senaattiin anomuksen saada jatkuvasti vapaalippu valtion rautateillä, pelkäsi moni, että se evättäisiin häneltä kiusallisen huomion takia, jonka oli aiheuttanut Hämeenlinnassa annettu kielto. Kakolan johtaja H. antoi, ilman että häneltä oli sitä pyydetty, eräänä päivänä kirjelmän Mathildalle toivoen, että hän lähettäisi sen senaattiin anomuksensa ohella. Se oli seuraavanlainen:

Useiden vuosien kuluessa on Neiti Mathilda Wrede käynyt lukuisia kertoja vuodessa tässä kuritushuoneessa ja koettanut silloin keskustelemalla vankien kanssa uskonnollisista asioista herättää heissä hengellistä elämää ja halua tehdä parannus. Neiti Wreden harras ja uhrautuva toiminta on kokemuksemme mukaan vaikuttanut siunauksellisesti ja voimakkaasti vankijoukkoon yleensä ja varsinkin yksityisiin henkilöihin, jotka ovat yksinomaan Neiti Wreden syvällä uskonnollisella vakavuudella ja erityisellä kohtuullisuudella suoritetun työn johdosta tehneet siveellisen ja uskonnollisen parannuksen ja tulleet kääntymykseen.

Tunnemme tyydytystä voidessamme täten todistaa, että Neiti Wreden työ ja toiminta kuritushuoneessa ei ole missään suhteessa vaikuttanut häiritsevästi kurinpitoon, ei järjestykseen eikä myöskään aiheuttanut ollenkaan ristiriitaa vankilan yleisen sielunhoidon kanssa; ja katsomme me sitäpaitsi olevamme velvolliset lisäämään, ettei Neiti Wrede itse ole pyytänyt eikä antanut mitenkään aihetta tämän todistuksen laatimiseen, vaan on se tapahtunut ainoastaan siksi, että toivomme hänelle suotavan helpotusta työssään ja tilaisuutta jatkaa uhrautuvalla rakkaudella ja tunnustusta ansaitsevalla menestyksellä suorittamaansa toimintaa.

Mathilda Wreden anomukseen saada vapaalippu suostuttiinkin, mutta ei vain siksi vuodeksi, vaan "jokaiseksi vuodeksi eteenkinpäin, jolloin hän ilmoittaa rautatiehallitukselle olevansa halukas käymään edellämainitussa tarkoituksessa maan vankeuslaitoksissa", ja sitäpaitsi myönnettiin, "anojalle oikeus kuljettaa vapaasti mukanaan matkatavaroita ja uskonnollisia kirjasia", kuten senaatin kirjelmässä rautatiehallitukselle sanottiin.

Vielä tänäkin päivänä täyttää Mathildan sydämen mitä syvin kiitollisuus ja ilo, kun hän ajattelee sitä ymmärtämystä ja myötätuntoa, jota hän oli työssään saanut osakseen johtajalta, sittemmin senaattori H:lta ja hänen perheeltään ja muistellessaan lepo- ja virkistyshetkiä, joita oli viettänyt heidän kodissaan Kakolassa.

Kesällä 1890 Mathilda Wrede otti osaa Pietarissa pidettyyn suureen kansainväliseen penitentsiäärikokoukseen. Sen ajan hän asui eversti Pashkovin kodissa rakkaitten vanhojen ystäviensä luona.

Oli tullut päivä, jolloin piti vietettämän kongressin juhlallisia avajaisia. Yksinkertaiseen juhlapukuunsa pukeutuneena Mathilda astui aivan yksin Aatelisklubin suureen loistavaan juhlasaliin. Häntä huimasi, kun hän näki kaiken tuon ylellisyyden ja suorastaan kultaan puetut herrat. Paitsi kongressin osanottajia pääsivät myös kaikki ulkomaitten lähettiläät, ministerit sekä muut korkeat ylimykset näihin juhlallisuuksiin. Ovella otti Mathildan vastaan vanha kenraali L., joka tarjosi hänelle käsivartensa ja talutti hänet hänelle varatulle paikalle. Loistava oli ihmisjoukko, joka hetken kuluttua täytti suuren salin.

Kun keisari, jonka oli määrä avata kongressi, saapui keisarinnan, Kreikan kuningattaren, perintöruhtinaan, suuriruhtinas Vladimirin, Oldenburgin prinssiparin ja monien muiden kera, nousi koko yleisö ja jäi seisomaan, kunnes he olivat asettuneet paikoilleen keisarilliseen aitioon. Lyhyen tervehdyspuheen jälkeen julistettiin kongressi avatuksi ja osanottajat hajautuivat.

Pian sen jälkeen kokoonnuttiin uudelleen Mihailovin maneesiin, jonne oli järjestetty suuri vankilanäyttely. Mathilda Wreden kulkiessa yksin ja katsellessa kaikkea herätti hänen mielenkiintoaan enimmän Siperian osasto kaivoksineen ynnä muine laitoksineen.

Kun hän astui erääseen suureen huoneeseen, kiinnitti hänen huomiotaan nuori tyttö, joka ihaili näyttelyä. Hän erosi kaikista muista yksinkertaisella puvullaan, ja Mathildan mielestä hän näytti hauskalta. Hänen mielenkiintonsa lisääntyi vielä, kun kenraali L. yhdessä erään japanilaisen kanssa, jonka hän oli kuullut olevan älykkäimmän Venäjän hovissa olevista lähettiläistä, läheni tuntematonta naista. Äkkiä Mathilda kuuli mainittavan nimeään ja kääntyessään hän näki kenraali L:n seisovan edessään. Hän oli tullut esitelläkseen Japanin lähettilään hänelle. Hyvin hämmästyneenä Mathilda käsitti silmänräpäyksessä, että hän oli katsellut omaa peilikuvaansa.

Illalla oli suuri juhla kongressin avaamisen johdosta. Siitä hän kirjoittaa omaisilleen Rabbelugniin:

"Minulla on ollut niin erinomaisen hauskaa ja minä näen ja tunnen, että olen tänä aikana saanut kulkea taivaallisen Kuninkaani asioilla. Olen puhunut useiden näiden vankilavirkamiesten kanssa Jumalasta ja hengellisen työn tärkeydestä vankien keskuudessa ja olen koettanut kiinnittää heidän huomionsa siihen, että tärkein ja varmin keino, millä rikollisista saadaan rehellisiä kunnon kansalaisia, on, että heidät saadaan antaumaan Jumalalle, jonka arvoisat valtuutetut täydellisesti unohtavat."

Seuraavana aamuna alkoivat eri jaostojen kokoukset. Tapansa mukaan Mathilda oli ensimmäisiä kokouspaikalla. Hän istuutui pitkän, vihreällä veralla peitetyn pöydän ääreen. Muutamia herroja tuli sisään ja he katsoivat hämmästyneinä yksinäistä, nuorta naista. "He eivät ole hyvillään täälläolostani", ajatteli Mathilda, "mutta niin helposti en anna peloittaa itseäni pois." Hetken kuluttua saapui Japanin lähettiläs, prinssi N., pyytäen saada istuutua Mathildan viereen ja Italian vankeinhoidon päällikkö B. S. asettui hänen toiselle puolelleen. Vähitellen olivat kaikki kokoontuneet, noin viisikymmentä herraa ja Mathilda Wrede, ainoa nainen, joka kuului siihen jaostoon, jolla oli ohjelmanaan kysymys vankeinhoidosta ja vankiloista. Kokous alkoi ja keskustelu oli pian täydessä käynnissä.

"Kysymys, josta meidän jaostossamme keskusteltiin, oli erittäin tärkeä ja keskustelu oli mielenkiintoista, mutta väliin olin surullinen ja toisinaan oikein vihainen, sillä ei ainoakaan näistä rikoslain tuntijoista ja muista näytä rakentavan työtään vankien keskuudessa Jumalaan, vaan yksinomaan järjestelmiin, lakeihin, laitoksiin j.m.s. Minä jo nostin käteni merkiksi, että pyysin puheenvuoroa, mutta kaksi muuta ennätti ennen minua ja sitten en toistanut enää pyyntöäni. Heti keskustelun jälkeen tuli useita herroja luokseni kysyen, miksi en pysynyt aikomuksessani lausua ajatukseni; he olivat selvästi nähneet, että minulla oli ollut oma mielipiteeni asiasta, ja että olin kalvennut hra H:n lausunnon aikana. Pieni piiri kokoontui ympärilleni ja sille minä lausuin ajatukseni. He olivat huvitettuja asiasta mutta samalla hämillään, kun olivat joutuneet osallisiksi uskonnolliseen keskusteluun, sillä he olivat odottaneet vain yleisiä ihmisystävällisiä mielipiteitä."

"Kello kahdeksan tänä aamuna lähdin kotoa ja saavuin puoli tuntia sen jälkeen jaostoon. 'Oberregierungsrath I. aus Berlin' [Ylihallintoneuvos I. Berliinistä. (Suoment. muist.)] tuli samassa pyytämään minua kanssaan viereiseen huoneeseen, jossa pidettiin yksityinen keskustelu. Ymmärtämättä hituistakaan, mikä ennen kuulumaton kunnia tuli osakseni, astuin keskusteluhuoneeseen ja näin siellä hämmästyksekseni ainoastaan neljä herraa. Ne olivat jaoston kaikkein harjaantuneimmat vankilamiehet, nimittäin: I., kenraaliprokurööri [Vastaa ylijohtajaa. (Suoment. muist.)] L. Gratzista, Ranskan vankeinhoidon päällikkö, hra H., kommodoori B. S., Italian vankeinhoidon päällikkö, ja minä. Tuo yksityinen keskustelu oli enemmän kuin mielenkiintoinen, ja voit uskoa, että minä olin ylpeä saadessani olla siinä mukana. Kun kolmenneljännestunnin kuluttua astuimme jälleen suureen saliin, loivat kaikki hämmästyneet ja kateelliset katseensa minuun, joka olin saanut kuulla Euroopan suurimpien vankila-asioiden erikoistuntijain keskustelun." Muutamia päiviä myöhemmin piti Ranskan vankeinhoidon päällikkö, hra H., esitelmän kaikille jaostoille yhteisesti aineesta: "Parantumattomien rikollisten käsittely." Hän oli erinomainen kaunopuhuja ja erittäin arvossapidetty kongressissa ollen Ranskan edustaja.

Kun H. astui sisään, oli niin hyvin sali kuin parvekkeetkin täynnä asiaa harrastavia kuulijoita. Helisevän kauniilla ranskankielellä, joka vaikutti mukaansatempaavasti, hän sanoi muun muassa, että oli parantumattomia rikollisia, joihin lait ja vankilat eivät pystyneet vaikuttamaan ja että siksi oli mietittävä uusia keinoja j.n.e.

Mathilda Wreden sisimmässä kohisi ja kiehui. Koko tuo loistava joukko edusti vankilavirkamiehiä lakeineen. Hän yksin edusti vankeja. He olivat antaneet hänelle kunnianimen "Vankien ystävä". — Oliko hän todella tuon nimen arvoinen, jollei hän uskaltanut tämän suuren kuulijakunnan edessä vastustaa avoimesti noita kovia, tunteettomia lausuntoja?

Niin pian kuin hra H. oli lopettanut esityksensä, nousi Mathilda. Kumartaen puheenjohtajalle hän ilmoitti haluavansa käyttää puheenvuoroa, jolloin kaikkien silmät kohdistuivat häneen.

Sydän rajusti lyöden hän odotti, kun kaksi muuta henkilöä, jotka olivat jo aikaisemmin pyytäneet puheenvuoroa, lausuivat samaan suuntaan käyvän mielipiteensä kuin hra H. Mathilda oli aivan kuin lamaannuksissa eikä tietänyt, mitä sanoa. Ei hän kyennyt edes rukoilemaan Jumalalta apua siinä istuessaan ja odottaessaan tuskaisessa jännityksessä. Mutta yhden hän tiesi: Hän oli "Vankien ystävä" ja sellaisena hän oli puhuva.

Nyt tuli hänen vuoronsa. Hän nousi. Samassa hetkessä hän oli täysin rauhallinen. "Messieurs!" alkoi hän. "Il y a un moyen, par lequel chaque criminel peut être transformè, même ceux qu'on appelle incorrigibles. C'est la force de Dieu. Les lois et les systèmes ne peuvent pas changer le coeur d'un seul criminel, mais Dieu le peut. Je suis persuadée qu'on devrait s'occuper bien plus et même avant tout, des âmes des prisonniers et de leur vie spirituelle." [On keino, jonka avulla jokainen rikollinen voidaan muuttaa, jopa nekin, joita sanotaan parantumattomiksi. Se on Jumalan voima. Lait ja järjestelmät eivät pysty muuttamaan yhden ainoankaan rikollisen sydäntä, mutta Jumala sen voi tehdä. Olen vakuutettu, että pitäisi työskennellä paljon enemmän, niin ennen kaikkea, juuri vankien sielujen ja heidän hengellisen elämänsä hyväksi.] Hän istuutui.

Hänen vaiettuaan kaikui sali kättentaputuksista. Hänet valtasi rajattoman mielipahan tunne, ja hän alkoi vavista, sillä hän ymmärsi, että taputukset johtuivat yksinomaan kohteliaisuudesta eivätkä hänen saavuttamastaan tunnustuksesta.

Kokouksen loputtua hän sai kuitenkin kokea, että jotkut ymmärsivät häntä ja hyväksyivät hänen menettelynsä. Ensin tuli eräs rakastettava, vanha belgialainen johtaja ja ojensi hänelle kätensä sanoen: "Minun täytyy pyytää saada ilmituoda suuri myötätuntoni rohkean lausuntonne johdosta Monet meistä ovat kyllä ajatelleet aivan samoin, mutta ei kellään muulla kuin teillä ole ollut rohkeutta sanoa ajatuksiaan julki." Hänen vielä puhuessaan tuli italialainen B. S., hänkin vanha mies, ja sanoi: "Herra S. on ehtinyt ennen minua, pyydän saada kiittää teitä ja sanoa, että olette oikeassa."

Mathildan yrittäessä poistua kokoushuoneistosta pidätettiin hänet vielä kerran. Sihteeri sen tällä kertaa teki pyytäen hänen lausuntoaan kirjallisesti, koska kaikki, mitä kongressissa oli puhuttu, merkittiin muistiin ja säilytettiin. Ei auttanut, että Mathilda selitti puhuneensa aivan valmistautumatta ja ettei hän hallinnut ranskaa kirjallisesti. Hädässään hän lähti suoraan hyvän ystävänsä Paul Nicolayn luokse saadakseen häneltä apua käännöstä laatiessaan. Kun tämä kuuli Mathildan puhuneen kongressissa, sanoi hän vain: "Jumalalle kiitos!"

Seuraavana päivänä olivat kongressin osanottajat kutsutut Pietarhovin keisarilliseen linnaan. Matka tehtiin sinne keisarillisilla höyrylaivoilla.

Matkalla joku ehdotti, että yksi kunkin maan edustajista lausuisi maansa kielellä kansallislaulunsa tahi lukisi jonkun merkkilauseen. Siitä syntyi oikein eri kielten sekasotku. Leo Mechelin lausui ruotsiksi yhden säkeistön "Maamme laulusta", ja Mathilda Wrede ajatteli: "Ei kukaan ole sanonut ainoatakaan sanaa suomeksi." Seuraten hetken mielijohdetta hän lausui: "Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainoan Poikansa, että jokaisen, joka uskoo häneen, ei pidä hukkuman, vaan iankaikkisen elämän saaman."

Kun he lähenivät matkan päämäärää, kohtasi heitä kaunis näky. Mitä ihanimpia hevosia ja mitä koreimpia ajopelejä seisoi odottaen rannalla. Mathildaa, joka rakasti hevosia, hämmästytti erityisesti kaksi valjakkoa, toinen mustine, toinen valkoisine hevosineen. Joku tiesi kertoa, että jälkimmäiset olivat kruunajaishevoset, ja että keisarinna oli saanut ne häälahjaksi monta vuotta sitten.

Veneet laskivat maihin. Airueet tulivat ja näyttivät kullekin oman paikkansa ja Mathildan suureksi hämmästykseksi osoitettiin hänelle ja eräälle portugalilaiselle kreivittärelle kunniapaikat ajoneuvoissa, joita veti juuri tuo ihanien valkoisten hevosten muodostama nelivaljakko. Molempien vasemmanpuoleisten hevosten selässä istui esiratsastaja, ja kullalla kirjaillut hovilakeijat seisoivat ajoneuvojen takana. Ja niin lähdettiin keisarilliseen linnaan. Kun siellä oli katseltu kaikki taideaarteet, nautittiin illallinen kauniissa "Mon plaisir" nimisessä huvilassa, joka oli rakennettu mereen. Oldenburgin prinssi, kongressin kunniapresidentti, toimi keisarin sijasta isäntänä. Aterian jälkeen astui Venäjän vankeinhoidon päällikkö G.-V. Mathilda Wreden luokse ilmoittaen, että prinssi toivoi saavansa nähdä hänet. Hän tarjosi Mathildalle käsivartensa ja saattoi hänet suurenpuoleiselle parvekkeelle, jossa prinssi seisoi.

Vähän myöhemmin tuli Ranskan vankeinhoidon päällikkö hra H. Mathildan luokse kantaen joitakin kirjoja. "Hyvä neiti", hän sanoi, "me olimme eilen eri mieltä, mutta toivon kuitenkin, että tahdotte olla hyvä ja ottaa tämän kirjan." — hän ojensi Mathildalle kirjan, joka oli kauniisti sidottu valkeisiin nahkakansiin ja kullalla koristettu. "Tässä käsittelen samaa ainetta, josta eilen esitelmöin. Näitä niteitä olen tilannut vain kaksitoista kappaletta. Yhden on Hänen Majesteettinsa Keisari ottanut armollisesti vastaan, ja nyt pyydän neitiä olemaan ystävällinen ja ottamaan tämän." — "Monsieur, minä kiitän teitä suuresta ystävällisyydestänne", vastasi Mathilda, "mutta meillä on niin kokonaan erilaiset mielipiteet, etten koskaan ymmärtäisi kirjaanne, ja koska sitä on vain niin harvoja kappaleita, niin onhan viisaampaa, että annatte ne jollekin, joka paremmin kuin minä voi pitää kirjaanne arvossa."

"Tänään jätettiin minulle kutsukortti päivällisille, jotka pidetään huomenna Talvipalatsissa. Kortissa sanotaan: 'Naiset juhlapuvussa.' Kun huomenna on sitä paitsi sunnuntai, päätin olla menemättä sinne. Menin kongressin toimistoon ja ilmoitin: 'La baronne de Wrede n'a pas la possibilité d'assister au grand diner du palais.' [Vapaaherratar Wrede ei ole tilaisuudessa ottamaan osaa palatsissa pidettäviin suuriin päivällisiin.] Kysyttiin syytä ja minä vastasin luonnollisesti totuuden mukaisesti. Virkamies oli hyvin onneton ja selitti, että oli vaikea lähettää peruutusta, sillä paikkani oli jo määrätty. 'La place de baronne est à la table imperiale' [Vapaaherrattaren paikka on keisarillisessa pöydässä.], sanoi hän. Minä kieltäysin kuitenkin, sillä luulen että siellä tullaan juomaan viiniä, kenties on tanssiaisetkin ja muuta sellaista, mikä ei sovi minulle. Aion tehdä jotain aivan muuta huomenna, aion istua taivaallisen Kuninkaani pöydässä ja viettää Jeesuksen muistojuhlaa yhdessä rakkaitten, vaatimattomien ja lämpimästi uskovien 'Pashkovilaisten' kanssa."

Viimeisessä kirjeessään tästä kongressista hän kirjoittaa
Helena-sisarelleen:

"Huomenna matkustamme erääseen nuoria rikollisia varten perustettuun maanviljelyssiirtolaan. Varjelkoon Jumala minua joutumasta ajamaan yhdessä tuon etevimmän ja kaikkein eniten juhlitun julkisen edustajan, ranskalaisen hra H:n kanssa. Hän on pirullisin ihminen, minkä olen koko elämässäni nähnyt, mutta tavattoman nerokas ja harvinainen puhuja. Aina kun hän puhuu, taputtavat muut, mutta minä en voi tehdä sitä. Kerran sattuivat katseemme yhteen, se tapahtui minun puhuessani 'Jumalan voimasta', ja silloin hän punastui."

Tälläkin kertaa Mathildan sisällinen vaisto johti häntä oikeaan. Pian senjälkeen kävi ilmi, ettei hra H. ollutkaan sellainen mies, jollaiseksi häntä oli luultu.

Koko ajan kun kongressia kesti, kiusasi Mathilda Wredeä eräs vakoilija, joka pysytteli hänen kintereillään. Todennäköisesti oli jo se herättänyt huomiota, että hän, nuori nainen ja mitä yksinkertaisimmin puettu, asui maasta karkoitetun uskonsankarin, eversti Pashkovin kodissa. Kun hän sen lisäksi vielä oli kongressin toisen jaoston ainoa naisjäsen ja oli rohkeasti taistellut mielipiteittensä puolesta, niin oli siinä kylliksi syitä tekemään hänet Venäjällä epäluulonalaiseksi.

Jo heti ensi päivänä kongressin avaamisen jälkeen, jolloin Mathildan piti matkustaa erään tutun perheen luokse Levashovon aseman läheisyyteen Suomen rautatien varrella, kiintyi hänen huomionsa erääseen epämiellyttävän näköiseen herraan, joka heti junan lähdettyä liikkeelle asettui sohvalle häntä vastapäätä.

Kun Mathilda Wrede otti esille vapaalippunsa näyttääkseen sitä junailijalle, kiskaisi herra sen hänen kädestään ja tarkastettuaan lippua ojensi sen takaisin sanoen: "Anteeksi, mutta tahdoin tietää, miltä suomalainen vapaalippu näyttää. Olin eilen kongressissa ja huomioni kiintyi teihin ja olen erittäin huvitettu työstänne. Tahtoisin mielelläni tietää, onko Suomen vankiloissa paljon valtiollisia vankeja." — — "Ei ainoatakaan", vastasi Mathilda. "Tietysti täytyy Suomessa olla valtiollisia vankeja, se maahan on kärsinyt niin paljon Venäjän ikeen alla. Minun kanssani voitte puhua aivan avoimesti, sillä minäkin olen ollut karkoitettuna maasta valtiollisista syistä." — "Suomessa ei kukaan yritä asettua lakien yläpuolelle, ja siksi meillä ei Suomessa ole valtiollisia vankeja", vastasi Mathilda, "mutta kuinka on mahdollista, että te, joka olette maasta karkoitettu, olette ollut kongressin kokouksissa? Niissähän on mukana vain kutsutut jäsenet." Vieras ei vastannut siihen kysymykseen mitään, vaan vaihtoi puheenaihetta. "Anteeksi, että olen ollut niin epäkohtelias, etten ole sanonut nimeäni, vaikka olen ottanut selvän teidän niinestänne! Nimeni on Vodovozov", sanoi hän, junan pysähtyessä asemalle. Se ei kuitenkaan ollut hänen todellinen nimensä, kuten Mathilda sai myöhemmin tietää.

Kun hänen piti illalla palata Pietariin, eivät hänen ystävänsä sallineet hänen lähteä yksin. He matkustivat hänen kanssaan junassa ja saattoivat häntä sitten aina taloon saakka, missä hän asui.

Erään toisen kerran, kun Mathilda kulki yksin kadulla, valtasi hänet yht'äkkiä hyvin vastenmielinen tunne, ja kun hän kääntyi katsomaan taakseen, näki hän saman henkilön taas jäljissään. Ei koskaan ennen elämässään hän ollut tuntenut olevansa niin suuressa vaarassa kuin silloin. Samassa silmänräpäyksessä hän huomasi kahden suomalaisen kongressin osanottajan tulevan pitkin katua. Hän aivan juoksi heitä vastaan ja pyysi, että he saattaisivat häntä jonkun matkaa. Kuultuaan, miten asia oli, saattoivat he hänet kotiin saakka.

Kun hän myöhemmin yhdessä kongressin osanottajien kanssa lähti matkalle, joka tehtiin nuoria rikollisia varten perustettuun maanviljelyssiirtolaan, istui hänen edessään olevien vaunujen vastapäisellä istuimella sama mies muutamien senaattorien seurassa pitäen Mathildaa lakkaamatta silmällä, niin että muut vaunussa olijat, eräs belgialainen, portugalilainen ja italialainen joutuivat kiihdyksiin ja pitivät tilannetta levottomuutta herättävänä. Paluumatkalla hän ajoi jälleen heidän edellään kulkevien vaunujen vastapäisellä istuimella ja tarkasteli Mathildaa samalla tavoin. Silloin neuvoi belgialainen, johtaja S., Mathildaa jättämään Pietarin ensi tilassa. Kun he sitten kulkivat sen kaupunginosan ohi, jossa Mathilda asui ja heidän juuri piti kääntyä kadunkulmasta, jonka taakse edelliset ajoneuvot olivat jo kadonneet, seisauttivat he hevoset. Mathilda hyppäsi vaunuista, kiiruhti kotiin ja rakkaittensa saattamana lähti heti asemalle palatakseen ensimmäisellä junalla Suomeen.

Oli juhannuksen aika 1891. Mathilda oli juuri lähdössä Englantiin. Hevoset oli uitettu ja tuotu kotiin, matka-arkku ja laukku täytetyt ja vaunut seisoivat tallimäellä. Tunnit, jotka olivat vielä jäljellä ennen matkaa, aikoi hän viettää rauhassa omaistensa piirissä.

Heidän istuessaan koolla ja tuntiessaan kuinka lämmin ja hyvä oli olla yhdessä, tuli palvelijatar ja ilmoitti kummallisen miehen, joka tahtoi puhua neiti Wreden kanssa, seisovan pihalla. Hänen lakkinsa oli vedetty silmille ja hän puhui merkillisellä äänellä, kertoi tyttö. "Pyydä häntä sisään", sanoi Mathilda nousten ja lähtien huoneesta. Maaherra Wrede, joka oli levoton tyttärensä tähden ja tahtoi näyttää muukalaiselle, että talossa oli voimakas mieskin, seurasi tytärtään.

Mathildaa vastaan tuli eteisessä mies, jolla oli omituinen, melkein kammottava ulkomuoto. Mathilda pyysi häntä huoneeseensa. Kun hän oli sulkenut oven, kysyi mies, oliko ketään ihmistä läheisyydessä. Hän vastasi kieltävästi ja silloin mies pyysi häntä sulkemaan ikkunan. Kun se oli tehty, heittäytyi tämä tuolille ja puhkesi kiihkeään itkuun.

Hän oli Siperiasta karannut vanki. Rajattoman koti-ikävän ajamana hän oli kulkenut tuon pitkän matkan. Tultuaan Suomen rajan yli hän oli piiloutunut erään suuren talonpoikaistalon läheisyyteen. Oli ihana lauantai-ilta kevätkesällä. Piilopaikastaan näki hän väen menevän saunaan ja kärryt, jotka seisoivat tallin edessä valmiina sunnuntain kirkkomatkaa varten. Hänen aivoissaan heräsi hurjia ajatuksia. Rikas talonpoikaistalo! Sieltä sopi ryöstää siperialaiseen tapaan, niin pian kuin yö oli tullut.

Hän odotti, kunnes oli laskenut, että kaikki olivat nukkuneet; silloin hän hiipi hiljaa taloon. Ovi ei ollut lukossa. Hän meni pirttiin ja näki koko perheen nukkuvan. — Kuinka toista kuin Siperiassa, siellä oli kaikilla vahvat lukot ovissaan! Hänen sydämensä valtasi omituinen liikutus — ei, täältä hän ei voinut varastaa eikä ryöstää. Yhtä hiljaa kuin oli tullutkin hiipi hän ulos. Hän meni talliin, sekään ei ollut lukittu, eikä myöskään navetta. Omituinen ahdistuksen tunne mielessä hän vetäytyi yhä pitemmälle ja pitemmälle metsään. Lopulta hän heittäytyi maahan pitkin pituuttaan ja puhkesi hillittömään itkuun. Ei, omilta maanmiehiltään Suomessa hän ei voinut enää koskaan varastaa!

Joksikin aikaa hän otti paikan Valamossa ja sitten Konevitsassa, varasti munkeilta ja jätti heidät sitten.

Siperiassa olevilta suomalaisilta hän oli kuullut Mathilda Wredestä ja nyt hän oli tullut hänen luokseen pyytääkseen neuvoa. Kauan hän ei voinut pysyä Suomessa salassa, pian hänet keksittäisiin ja passitettaisiin takaisin Siperiaan. Mitä oli tehtävä? Mathilda neuvoi häntä kulkemaan samaa tietä takaisin Venäjälle, niin ettei kukaan saisi tietää hänen ilman lupaa palanneen Suomeen. Palattuaan Englannista lupasi Mathilda jättää hänen puolestaan armonanomuksen senaattiin ja kirjeellisesti voisi hän sitten päästä yhteyteen hänen kanssaan.

Hetken kuluttua hänen mentyään löysi Mathilda huoneestaan lompakon, joka sisälsi kuusikymmentä markkaa. "Mies raukka!" ajatteli hän, "kuinka hän voi selviytyä ilman rahaa." Kiireesti lähetti hän sananviejän ratsain hänen jälkeensä. Hetken kuluttua mies palasikin kalmankalpeana ja jäykkänä kuin jää. Hän luuli olevansa petetty, ja että poliisi ottaisi hänet nyt huostaansa. Mutta kun Mathilda meni häntä vastaan lompakko kädessä ja sanoi, että hän oli itse tahtonut antaa sen hänelle, kirkastuivat miehen kasvot ja hän oli sitten hyvin ystävällinen.

Hänen poistuttuaan oli aika jo kulunut pitkälle, ja sanottuaan kiireesti jäähyväiset Mathilda riensi vaunuihin, ja niin lähdettiin asemalle.

Mathilda Wredeä oli hänen ystävänsä, vanha tohtori Baedecker pyytänyt useita kertoja kotiinsa Englannin lounaisosaan. Muutamat uskonsoturit hänen ystäviensä joukossa, kuten lordi Radstock, mr. Newbury y.m., olivat lausuneet toivovansa saada nähdä tuon nuoren naisen, joka eli Suomen vankien hyväksi. Nyt hän oli saanut rakkaan isänsä luvan matkustaa ja riemuitsevassa kirjeessään tohtori Baedeckerille hän kertoi: "Minä tulen!"

Ote Mathildan kirjeenvaihdosta Helena-sisarensa kanssa antaa meille selvän kuvan hänen Englannissa saamistaan elämyksistä ja kokemuksista.

"Olen ollut erotettuna sinusta ja kodista vain muutamia päiviä, mutta olen jo ennättänyt kokea paljon. Vankeinhoitohallituksessa Tukholmassa otti ylijohtaja V. minut erittäin kohteliaasti vastaan ja antoi minulle luvan käydä kaupungin kaikissa vankiloissa. Toissapäivänä aloitin sinulle kirjeen Pohjanmerellä, mutta raju tuulenpuuska tempaisi paperin kädestäni tehden siten lopun koko kirjoituksesta. En ollut koskaan saattanut aavistaa, että meri tulisi niin miellyttämään minua. Kuinka tuollainen suuri, mutkaton ja ääretön vaikuttaakaan valtavasti ihmissydämeen! Minä istuin melkein aamusta iltaan ylhäällä kannella, hengitin terveyttä ja nautin sanomattomasti.

"Matkaseuranani oli kolmetoista pelastusarmeijan upseeria Suomesta ja Ruotsista. Meillä oli ihana kokous laivalla Minun kirjeeni mr. C:lle lienee kadonnut, sillä minua ei ollut kukaan vastassa, kun laskimme maihin Tilburyn laivatokkaan. Seurasin sen vuoksi matkatovereitani pelastusarmeijan päämajaan lentoon luoteisosaan. Me saavuimme perille kello 11 illalla nähtyämme osan Lontoon hirvittävintä elämää. Tämä 'Training Home'; jossa nyt asun, on jättiläistalo. Siinä on huoneita useita satoja kadetteja varten. Täällä saan perinpohjin tutustua merkilliseen, valtavaan pelastusarmeijaan. Pyydä, ettei isä ole missään suhteessa levoton minusta. Toistaiseksi on vain Jumala päällikkönäni ja Suomen vangit työmaanani. Kyllä Jumala on niin ihmeellisen hyvä minua kohtaan. Tokko maailmassa on toista kauttaaltaan mm onnellista ihmistä kuin minä. 'Hyvyys ja laupeus ovat seuranneet minua kaikkina elinpäivinäni ja minä saan asua Herran huoneessa iankaikkisesti'."

"Paddingtonin, Bathin ja Bristolin kautta saavuin eilisiltana Weston-super-Mareen. Kun oikein aitoenglantilaisella varmuudella etsin yksinäni Bristolin junaa, olisin toivonut omaisteni näkevän 'pikku Tildansa'. Kyllä Herra on tähän saakka ihmeellisesti auttanut minua! Junassa oli kuuma mutta minä nautin sanomattomasti ihanista seuduista joiden läpi kuljimme. Kello puoli seitsemän olin perillä Westonissa. Rakas Baedecker oli itse minua vastassa ja vei minut ihastuttavaan pieneen kotiinsa Wart-Eckiin. Täällä on niin kaunista. Me asumme korkealla vuorella puutarhassa, jossa on etelämaisia puita. Kaupunki ja ihana Bristol-lahti ovat alapuolellamme. Tässä kodissa oleskeleminen on kuin keskeymätöntä jumalanpalvelusta. Kaikki on niin ihanaa, minusta tämä on melkein kuin taivaan esimakua. Toivoisin vain, että te kotona olevat rakkaani saisitte nähdä, kuulla ja nauttia kuten minä.

"Tänään tuli eräs vanha herra tänne tervehtimään minua. Hän on ollut aikaisemmin vankeinhoidon päällikkö ja sittemmin kuvernöörinä Intiassa. Hän lupasi viedä minut suureen vankilaan Exeterissä sekä kirjoitti Lontooseen pyytäen, että minulle näytettäisiin vanhat vankilat kuten Newgate, Tower y.m., mikä ei yleensä ole vieraille sallittua. Täällä Englannissakin näyttävät kaikki ovet olevan minulle auki. Ihmeellistä tosiaankin!"

"Vaelsin yksin Jumalani kanssa tänään erästä korkeata vuorta ylös, kunnes saavuin sen huipulle. Ja mikä näköala! Ihania, laajoja seutuja ja rajaton, ylpeä Atlantin valtameri kaukaisuudessa. Nautin sanomattomasti, kun saan kulkea yksinäni ulkona. Silloin voin antaa kaikkien tunteitteni vapaasti kuohuta tarvitsematta hävetä. Saan nauraa ja itkeä, laulaa ja vaieta, aivan kuten haluan. Juuri kun istuin siellä ja nautin täysin siemauksin, heräsi minussa sellainen ikävä teidän kaikkien luo ja minusta melkein tuntui rikokselta rakasta Suomeani kohtaan, että saatoin niin ihailla Englantia."

"Eilisaamuna matkustimme Baedecker ja minä Bristoliin, jossa kävimme tutkintovankilassa. Sieltä jatkoimme Cliftonin kaupunkiin ja katselimme George Müllerin kotia isättömiä ja äidittömiä lapsia varten. Ensi keskiviikkona palaan takaisin Lontooseen. Sitten käyn monessa eri paikassa, m.m. Richmondissa tavatakseni vanhan, yhdeksänkymmenenyhden vuotiaan mrs. Hanburyn, joka on ollut nuoruudessaan Elisabeth Fryn parhaita ystäviä, ja jolla oli tapana hänen kanssaan käydä vankiloissa. Se tulee varmaan olemaan hyvin mielenkiintoista."

Palattuaan Lontooseen kävi Mathilda eräänä päivänä yhdessä mr. C:n kanssa suuressa Court-session-Housessa ollakseen siellä läsnä juryoikeuden istunnossa. Muiden esillä olevien oikeusjuttujen joukossa oli myös varkaus, jonka oli tehnyt joku belgialainen tyttö. Ennenkuin tuomio julistettiin, astui eräs vanha herra puheenjohtajan luokse ja keskusteli hänen kanssaan. Äkkiä suuntasi hän kysyvän ja terävän katseen Mathilda Wredeen, tuli sitten suoraan hänen luokseen, esitteli itsensä ja kysyi, osasiko hän ranskaa. Hänen nimensä oli W. ja hän oli yksi Lontoon tuomioistuinfilantrooppeja. [Filantrooppi =ihmisystävä. (Suoment, muist.)] Hän oli persoonallisesti tuttu mr. C:n, Mathildan seuralaisen kanssa, joka taas oli kertonut hänelle Mathildan elämänharrastuksesta. Kun Mathilda myönsi osaavansa ranskaa, sanoi hän: "Minä näen, että Jumala on lähettänyt teidät tänne auttamaan minua selvittäessäni tämän nuoren tytön asiaa. Tahdotteko seurata minua?" Mathilda nousi hyvin hämmästyneenä. Mr. W. kulki edeltä ja Mathilda hänen jäljessään läpi suuren oikeussalin syytettyjen aidattuun osastoon ja kaikkien silmät suuntautuivat Mathildaan. Se tuntui hänestä hirvittävän epämiellyttävältä, mutta vieläkin kauheammaksi kävi tilanne, kun mr. W. vei hänet korkeita pimeitä portaita alas hänen ollenkaan tietämättä, minne mentiin. "Yksinäni Lontoossa!" Ajatus iski häneen kuin salama ja täytti hänen sielunsa hetkellisellä vavistuksella, mutta samassa hän ymmärsi, ettei mikään vaara voinut uhata, hänhän tuli suoraan englantilaisesta oikeussalista. Lopulta hän huomasi olevansa maakerroksessa olevassa vankilassa ja kohta tunsi Mathilda olevansa siellä kuin kotona.

Belgialainen tyttö oli jo aikaisemmin viety takaisin selliinsä. He menivät nyt hänen luokseen ja Mathildan toimiessa tulkkina ehdotettiin hänelle, että hän saisi mr. W:n kustannuksella palata kotiinsa Belgiaan sen sijaan, että hänet sijoitettaisiin vankilaan. Tyttö oli luonnollisesti onnellinen.

Kun Mathilda vihdoin poistui, pyysi mr. W. häntä saapumaan sinne uudelleen seuraavana aamuna, Mathilda, joka oli iloissaan, kun sai olla mukana mielenkiintoisessa ja opettavassa oikeudenkäynnissä, lupasikin tulla, ymmärtämättä, mitä häneltä vaadittiin.

Määrättyyn aikaan Mathilda Wrede astui oikeussaliin, ja hänet otettiin erittäin kohteliaasti vastaan. Häntä pyydettiin istuutumaan erityiselle penkille mr. W:n kanssa. Valtavan suureen amfiteatterin muotoiseen saliin oli kokoontunut tavattoman lukuisa kuulijakunta, sillä erään hyvin etevän ja kuulun lakimiehen oli määrä johtaa oikeudenkäyntiä sinä päivänä.

Muut juryoikeuden jäsenet, jotka olivat puettuina omituisiin keskiaikaisiin pukuihin, olivat asettuneet paikoilleen ja oikeudenkäynti alkoi. Äkkiä kääntyi oikeuden puheenjohtaja Mathilda Wredeen ja pyysi häntä astumaan esiin. Ollen äärettömän hämmästynyt ei hän totellut kutsua, ennenkuin puheenjohtaja oli sen toistanut. Silloin hän nousi. Hänet osoitettiin pienelle korokkeelle vastapäätä, syytettyjä. Sitten hänelle ojennettiin uusi testamentti, jota häntä pyydettiin suutelemaan. Hämillään hän teki sen kaikkien nähden, ihmetellen mitä sitten seuraisi. Puheenjohtaja sanoi nuorelle belgialaistytölle, että mr. W. oli luvannut auttaa häntä pääsemään meren yli Belgiaan ja esitti hänelle muutamia ehtoja. Tämä oli Mathildan tulkittava koko yleisön läsnäollessa.

Oikeussalista menivät mr. W. ja Mathilda jälleen alas vankilaan hakemaan tyttöä, allekirjoittivat muutamia papereita, jonka jälkeen he kaikki kolme lähtivät erääseen mr. W:n laitoksista. Iltajunalla lähetettiin tyttö kotimaahansa.

Käytyään vankiloissa ja erilaisissa ihmisystävällisissä laitoksissa niin hyvin Lontoossa kuin muillakin seuduilla lähti Mathilda Waxwell Farmiin, Pinneriin, jonne hänet oli kutsuttu. Sieltä hän kirjoittaa kotiin sisarelleen:

"Nyt olen maalla erään hyvin suloisen herrasväki T:n luona. Rouva on Ruotsin kuningattaren hyvä ystävä, hän tuntee venäläiset kristityt ja tutustui keväällä Paul Nicolayhin. He toivovat, että viipyisin täällä pitemmän aikaa, mutta vaikka nautinkin sanomattomasti, niin alan kuitenkin jo ikävöidä kotiin teidän, rakkaitteni ja vankieni luokse.

"Tunnin kuluttua alkaa täällä kokous työläisille ja he toivovat, että minä puhuisin siellä. Vähän myöhemmin matkustan mr. T:n kanssa Lontooseen; pidämme kokouksen 560 ryysyläiselle East-Endissä. Huomenna saan tutustua erääseen erittäin mielenkiintoiseen mieheen, sosialistiin, ruhtinas Peter Krapotkiniin.

"Eilen sain sisäministeriöltä kirjeen ja luvan saada käydä Englannin kaikissa vankiloissa. Keskiviikkona matkustan suureen Wokingissa olevaan naisvankilaan, torstaina Portsmouthin miesvankilaan ja maanantaina kenties Edinburghiin, sillä tahtoisin mielelläni tutustua myös Skotlannin vankilajärjestelmään."

Oleskeltuaan muutamia päiviä mainitussa kodissa Mathilda Wrede palasi
Lontooseen.

"Olen sanomattoman onnellinen. Maljani on ylitsevuotavainen!" kirjoittaa hän sieltä ja jatkaa sitten: "Mr. T. ja minä olimme viime sunnuntaina East End Whitechaplessa, jossa kävimme kahdessa n.s. lodging-housessa. Molempiin niihin sopi viisisataa Lontoon kaikkein viheliäisintä miestä. Voi sitä kurjuutta! Ensin he olivat hyvin meluavia, tupakoivat, juttelivat ja nauroivat, mutta kun mr. T. viittasi minuun ja sanoi, että olin toiminut kahdeksan vuotta vankien keskuudessa, kävivät he uteliaiksi, ja kun minä kerroin heille murteellisella englanninkielelläni muutamia tapahtumia vankilakäynneistäni, virtasivat ryysyläiset kaikista loukoista esille puhettani kuuntelemaan, ja minä tunsin viihtyväni hyvin täällä Lontoon pohjasakan keskellä.

"Tänään käyn Wokingin suuressa vankilassa ja huomenna samoin.
Portsmouthissa. Sieltä menen lordi Radstockin kanssa hänen
maatilalleen Mayfieldiin Southamptonin kaupungin läheisyyteen.
Ajattele miten hauskaa!

"Olen kyllä ottanut täällä selville kaiken, mikä koskee vankiloita, ja toivon voivani saada avartaa Suomen vankeinhoitomiesten näköaloja. Olen usein ajatellut Marian alabasteripulloa, jonka sisällön hän vuodatti Jeesuksen jalkoihin: Nyt kun minut on täytetty, toivon pääseväni kotiin ja saavani vuodattaa sieluni rakkailleni, vapaille ja vangituille. Ruumiini on kenties sortuva, mutta mitäpä se tekee, jos vain muut saavat se kautta siunauksen. Elämäni, ajatukseni, aikani ja voimani — kaikki Jumalalle ja sieluille! Ensi viikon lopulla matkustan Portsmouthiin. Kokoukset pidetään suuressa sotalaivassa, ja sunnuntain olen lordi Radstockin kanssa Wight-saarella."

"Nyt olen Surreyn kauniissa seudussa koko maailman tunteman ja nerokkaan lady Henry Somersetin luona. Mrs. H. Pearsoll Smith, tunnettu amerikkalainen kirjailijatar, joka on kirjoittanut 'Onnellisen elämän salaisuuden', on myös täällä.

"Kyllä minä saan nähdä enemmän, kuin mitä olin uskaltanut rohkeimmissakaan ajatuksissani suunnitella.

"Sunnuntaina olin erään neekerin, mr. D:n johtamassa kokouksessa. Hän on yksi kahdestakymmenestä riemulaulajasta, jotka ovat matkustaneet ja laulaneet useimmissa Euroopan hoveissa kootakseen varoja Amerikkaan perustettavaa neekeriyliopistoa varten. Hän on erittäin lahjakas mies, ja on lähinnä Sankeytä maailman suurin laulajaevankelista. Hän on monta kertaa laulanut kuningatar Viktorialle.

"Yöt läpeensä uneksin armaista omaisistani ja rakkaista vangeistani. Aikani ei ole pitkä täällä alhaalla. Siksi minun onkin tehtävä työtä eikä nautittava. Lepo ylhäällä on oleva sitä ihanampi."

Kun Mathilda Wrede palasi lady Somersetin luota Lontooseen, jossa hän asui lordi Radstockin sisaren luona, yllätti hänet joukko Englannin korkeimpiin piireihin kuuluvia naisia ja herroja, jotka olivat hänen tietämättään kokoontuneet "five o'clock tealle" ["Five o'clock tea" tarkoittaa englantilaisten tapaa juoda teensä kello viideltä. (Suoment. muist.)] kuullakseen hänen kertovan sekä kääntymisestään että toiminnastaan Suomessa. Hän täytti tietysti mielellään heidän pyyntönsä.

Sen johdosta hän kirjoittaa: "Englantilaiset tahtovat saada minut tänne takaisin pitämään 'drawing-room' kokouksia ylimystölle. He sanovat, että minä olen juuri oikea henkilö puhumaan heille, ja että täälläoloni on ollut suureksi siunaukseksi. Tiedän vain, että Jumala on ollut minua lähellä, sekä että minulla on ollut enemmän henkistä työtä kuin koskaan ennen."

Uupumaton ponnistus kulutti kovin Mathildan heikkoja voimia. Viimeisessä kirjeessään Lontoosta koskettaa hän ohimennen sitä seikkaa. "Tänään olen taas terve, mutta olin toissapäivänä niin sairas, että minun oli maattava lakanoitten välissä. Eilen olin sisällä, mutta tänään minulla on ollut oikein hauska päivä. Aamiaisen jälkeen matkustin mrs. T:n kanssa herttuatar B:n luokse, joka tahtoi välttämättä tavata minua. Hän on kauneimpia ja suloisimpia naisia, mitä olen nähnyt. Huomenna tulee tuo rakas ihminen hakemaan minua ihanilla ajoneuvoillaan, ja sitten me ajamme katsomaan erästä pelastusarmeijan vapautuneille vangeille perustamaa kotia. Herttuattaren luota me ajoimme mr. M:n luokse, jonka isä on hovitallimestari, ja hän lupasi näyttää minulle kuningattaren tallin. Se tulee olemaan erittäin hauskaa.

"Minun täytyy nyt valmistaa teitä rakkahimpani siihen, että kaikki työ täällä Englannissa on kovasti kuluttanut voimiani. Minä olen käynyt todellakin hirveän laihaksi. Lepo ja meri-ilma muuttavat kotimatkalla, niin toivon, täydellisesti ulkomuotoni. Kaipaan niin saada olla Jumalani kanssa merellä, se on niin suurta ja opettavaista. Saada kaikkivaltias, ikiaikojen Jumala ystäväkseen, isäkseen, kas se on jotakin!"

Muutamia päiviä myöhemmin Mathilda jätti Englannin ja suuntasi kulkunsa kotia kohden.

Väsyneenä mutta onnellisena Mathilda palasi kotiinsa Rabbelugniin. Rakkaittensa parissa piti hänen nyt saada nauttia hyvin tarvitsemaansa lepoa, sitä toivoivat ainakin hänen isänsä ja Helena-sisarensa. Mutta niin ei käynyt. Jo seuraavana päivänä hän sai Tampereelta Koposelta kirjeen, jossa tämä pyysi Mathildaa tulemaan sinne niin pian kuin suinkin. — Hän ei ollut voinut pakottautua jättämään synnyinmaataan. — Kirjeen alla oli "Narrailija", koska hän oli "aina pyrkinyt eteenpäin valehdellen ja pettäen", kuten hän itse sanoi.

Oltuaan kotonaan puolitoista päivää Mathilda sanoi taas hyvästi omaisilleen ja matkusti Tampereelle. Koponen, joka ei ollut merkinnyt kirjeeseensä minkäänlaista osoitetta, oli ilmoittanut saaneensa paikan eräässä tehtaassa. Punnittuaan kauan asiaa Mathilda päätti mennä työläisiä vastaan heidän tullessaan työmaaltaan päivällistunnille. Hän kulki hitaasti pitkin katua koskelle päin ja pysähtyi sitten selin putoukseen samalla koko ajan tarkaten väkeä, joka virtasi tehtaasta ulos. Monet miehistä hän tunsi vankiloista, mutta ei uskaltanut tervehtiä peljäten jotenkin paljastavansa heidät. Vihdoin hän näki Koposen tulevan, kahden muun miehen seurassa. Mathilda rupesi kulkemaan katua pitkin samaan suuntaan kuin hekin. Mieskin huomasi Mathilda Wreden ja jättäytyi tovereistaan jälkeen. Kulkiessaan miehen ohitse hän sanoi hiljaa: "Tulkaa illalla", antoi osoitteensa ja jatkoi kulkuaan.

Koponen tuli päivätyön päätyttyä. Hän oli hyvin onneton ja kertoi päättäneensä antaa itse itsensä ilmi poliisille. Kun hän ei ollut tehnyt mitään pahaa — sillä kukaan ei tiennyt hänen varastaneen luostarin munkeilta — toivoi hän, että hänet lähetettäisiin kruunun kyydillä Siperiaan. Mathilda Wrede myönsi, että se oli parasta, mitä hän voi tehdä. Sitten Koponen pyysi, että Mathilda tulisi hänen kanssaan poliisikamariin seuraavana aamuna. Se oli hyvin vaikeaa ja raskasta, mutta Mathildalla ei ollut sydäntä kieltää, kun hän näki, kuinka hartaasti hän sitä toivoi.

Miehen mentyä Mathilda soitti poliisimestarille, valmisti häntä heidän käyntinsä varalta sekä pyysi häntä ottamaan tuon onnettoman miehen ystävällisesti vastaan. Seuraavana aamuna he menivät yhdessä poliisikamariin. — Siellä heidän oli erottava.

Kun Mathilda Wrede palasi kotiin, tapasi hän sattumalta veljensä — lakimiehen — junassa ja kysyi häneltä, mitä hän voisi tehdä tuon miesparan hyväksi. Veli neuvoi, että hän lähettäisi ensi tilassa senaattiin armonanomuksen hänen puolestaan. Mathilda teki niin ja kirjoitti samalla eräälle tutulle virkamiehelle Helsinkiin pyytäen hänen heti ilmoittamaan, kun asia oli ollut esillä senaatissa. Jonkun ajan kuluttua hän sai sähkösanoman. Päätös oli langetettu, mutta se oli kieltävä.

Ensimmäisellä junalla matkusti Mathilda Wrede Helsinkiin, meni senaattiin ja pyysi saada nähdä asiakirjat. Niistä kävi ilmi, ettei suomalaisella taholla voitu tehdä mitään, koska Koponen oli Siperian siirtolaisia. Ensi tilassa sähkötti Mathilda parooni Nicolaylle Pietariin ja pyysi häntä kääntymään asiassa Venäjän keisarillisen senaatin puoleen. Hän teki niin, mutta vastaus oli jälleen kieltävä. Koposen aika oli ollut Siperiassa liian lyhyt, jotta armahtaminen olisi voinut tulla kysymykseen. Mathilda sähkötti uudelleen: "Vetoa keisariin!" Sekin tehtiin.

Keisarin esittelijä, kenraali R., sanoi kuultuaan, millainen asia oli: "Mikäli minusta riippuu, armahdetaan mies." Mutta seuraavana päivänä määrättiin hänet tarkastusmatkalle Moskovaan, ja Koposen asian esitteli sama henkilö, joka oli kaksi päivää aikaisemmin langettanut senaatissa kielteisen päätöksen. Häntä suututti kovasti, että jo loppuun käsitelty asia oli otettu jälleen esille. Eräs vankijoukko oli vähän aikaa sitten lähetetty Siperiaan, ja nyt pantiin Koponen kiireesti taipaleelle, jotta hän saavuttaisi sen matkalla. Kun kenraali R. palasi tarkastusmatkaltaan ja sai kuulla, kuinka asian oli käynyt, puhkesi hän loukkaantuneena sanomaan: "Kyllä minä määrään tässä asiassa", jonka jälkeen hän lähetti sähköteitse erääseen vankilaan, minne hän tiesi vankijoukon pysähtyvän lepäämään matkallaan, määräyksen Koposen kiireellisestä vapauttamisesta, koska hänet oli armahdettu.

Mathilda ja kaikki hänen omaisensa seurasivat suurella mielenkiinnolla miehen kohtaloa, ja Mathildan vanhin veli oli luvannut ottaa Koposen metsänvartijaksi tilalleen niin pian kuin hän palaisi Suomeen. Mutta turhaan odotettiin kuitenkin hänen paluutaan — hänestä ei kuulunut enää milloinkaan mitään, eikä kukaan tiedä, mikä kohtalo hänen osakseen oli tullut.

Mathilda Wrede säilyttää viimeisen käyntinsä Koposen luona valoisassa ja kauniissa muistossa. Tämä sanoi silloin muun muassa: "Neiti on auttanut minua niin paljon ja osoittanut minulle tien Jumalan luokse, joka antaa syntiselle anteeksi. Maksoi kyllä vaivan tulla Suomeen. Hetki sitten istuin täällä yksinäni ja ajattelin: Pian tulee ystäväni. Sitten muistin oman asemani ja teidän ja sanoin ääneen itselleni: 'Äh, roisto, pysy aisoissa!'"

Heinäkuun 18:ntena päivänä 1892 maaherra, vapaaherra Karl Gustav Wrede jätti maisen kotinsa muuttaen ylhäisempään ja parempaan elämään. Omaisten suru oli suuri, mutta ei toivoton.

Hautajaispäivä oli painunut iltaan. Wredein sukuhaudassa Anjalan kirkkomaalla lepäsi rakas isä. Ruumiillisesti ja sielullisesti väsyneenä Mathilda meni huoneeseensa kaivaten yksinäisyyttä ja hiljaisuutta. Kuten tavallisestikin hän pakeni elävän Jumalansa turviin, ja hän, "joka antaa väsyneille voiman", tuli hänen luokseen. Niin Mathilda avasi Raamattunsa ja hänen katseensa kiintyi sanoihin: "Minun palvelijani Mooses on kuollut, niin nouse nyt ja mene tämän Jordanin ylitse, sinä ja kaikki tämä kansa, siihen maahan, jonka minä annan Israelin lapsille." Jos. 1: 2. "Ei siis ensinkään lepoa eikä hiljaisuutta", tuumi Mathilda itsekseen. "Niin, minä laittaudun valmiiksi mennäkseni tämän kansan kanssa. Ylihuomenna matkustan Kakolaan."

Sisarusten pettymys oli suuri, kun Mathilda pysyi päätöksessään matkustaa Turkuun. Hän olisi kipeästi tarvinnut lepoajan, jonka oli aikonut suoda itselleen vanhassa kodissaan, se kun kohta ei enää ollut hänen niin kuin ennen.

Kakolassa ottivat sekä vangit että virkamiehet hänet erittäin suurella rakkaudella vastaan, ja nähdessään onnettomain ystäviensä ilon siitä, että hän taas oli heidän joukossaan, hän unohti itsensä antautuen jälleen kokonaan työhön heidän hyväkseen.

"Rakas, rakas Kakolani", kirjoittaa hän sieltä sisarelleen. "Minun oikea paikkani täällä maailmassa on surun tyyssijoissa. Niissä minua tarvitaan ja niissä voin olla hyödyksikin, iloksi ja avuksi. Kiitän Jumalaa ihanasta tehtävästä, jonka hän on rakkaudessaan antanut minulle." Ja sitten hän lisää: "Usein kiitävät ajatukseni taaksepäin siihen aikaan, jolloin rakkaan isämme kärsimykset lähenivät loppuaan ja hänen väsynyt henkensä seisoi iankaikkisuuden rajamailla. Ajatus ei pysty tajuamaan, että me ylösnousemisen aamuna saamme jälleen katsella noihin silmiin, jotka ovat niin usein rakastavina levänneet meissä ja jotka kuolema on sulkenut. Helena, rakkaani, isämme otettiin meiltä vähäksi aikaa, jotta me saisimme 'pitää hänet iankaikkisesti'." — — —

Aamusta iltaan Mathilda oli Kakolassa ja hänestä tuntui melkein kuin olisi "varastanut jotakin vangeilta", jos hän soi itselleen tunninkaan levon.

Päivää ennen kuin Mathilda Wrede aikoi lähteä Turusta, hän istui useita tunteja erään elinkautisen vangin kuolinvuoteen ääressä. Elon kipinän sammuttua, kun häntä ei enää tarvittu siellä, hän meni jatkamaan työtään toiselle osastolle. Mutta vankilan pihalla rupesi häntä kovasti pyörryttämään ja sydänkohtaus pakotti hänet istuutumaan ja levähtämään. Muutamat vangit, jotka olivat pihalla, näkivät sen ja kuin kulovalkea levisi huhu miehestä mieheen, että "vankien ystävä" oli sairastunut.

Myöhemmin päivällä, kun vangit ryhmittäin kävelivät pihalla, Mathilda meni sanomaan heille hyvästit ennenkuin matkustaisi pois. Silloin eräs leveäharteinen vanhahko mies astui hänen luokseen sanoen ylpeänä saadessaan puhua tovereittensa puolesta: "Neiti Wrede! Tunnustaako neiti sanoneensa, että Jumala on kaikkitietävä?" "Tunnustan", kuului vastaus. "Neitihän on myös sanonut meille, että Jumala on rakkaus?" "Olen", vastasi Mathilda. "Ja että Jumala on kaikkivoipa?" mies jatkoi. "Kyllä, sen olen sanonut. Hän voi tehdä kaiken." "No", jatkoi mies yhä, "jos on totta, että Jumala on kaikkitietävä, silloinhan myös tietää neidin olevan ainoan ystävämme. Jos hän on rakkaus, ei hän henno ottaa meiltä ainoaa, mikä meillä on. Jos hän on kaikkivoipa, ei hänelle maksa mitään, vaikka antaakin meidän pitää neidin. Tähän saakka emme ole välittäneet paljoakaan Jumalasta, mutta jos neiti nyt kuolee, silloin me rupeamme oikein vihaamaan häntä."

Mathilda seisoi ääneti ja kyyneleet sumensivat hänen silmänsä. Sitten vastaus tuli nopeasti ja selvästi: "Saattaa käydä niin, että kuolen, saattaa sattua, etten saa enää milloinkaan nähdä teitä, mutta — jos kuolen, on se teidän syynne."

Vanki hätkähti ja muut näyttivät olevan ihmeissään. "Niin, nähkääs", Mathilda jatkoi, "totta on, että Jumala on kaikkitietävä. Siksi hän tietääkin, että te annatte minulle parhaimmat ja lämpimimmät tunteenne, ja se tekee elämänne kyllä valoisammaksi. Mutta hän tietää myös, että jos te sen sijaan antaisitte sydämenne rakkauden hänelle, niin kävisi elämänne vielä paljon rikkaammaksi, monin kerroin valoisammaksi. Jumala on rakkaus, ja jos hän näkee minun olevan teidän ja hänen välillään, silloin hän ottaa minut pois, hän ottaa vähemmän antaakseen suuremman, juuri siksi että hän rakastaa teitä."

Hän vaikeni eikä kellään ollut mitään vastaväitteitä. Sitten hän lisäsi: "Jos Jumala näkee, etten minä ole teille esteenä, niin hän varmaan suo minun tulla tänne vielä, mutta se riippuu kokonaan teistä. Siksi onkin teidän syynne, jos minä kuolen."

Koko syksyn ja seuraavan talven Mathilda tunsi itsensä hyvin raihnaiseksi. Siitä huolimatta hän oli alituisesti toiminnassa, milloin vankilamatkoilla, milloin vapautuneitten vankien tahi muiden tarvitsevien luona.

Eräällä sellaisella matkallaan hän saapui Kuopioon, ja käydessään sikäläisessä lääninvankilassa hän tapasi muitten muassa miehen, josta vallesmanni oli sanonut, että hän oli tavattoman kova. Mies oli pitkä, kapeaharteinen, omituisen ja epämiellyttävän näköinen. Kun Mathilda Wrede tervehti, ei tämä vastannut, vaan seisoi jäykkänä ja liikkumattomana tarkastellen häntä ilkein ja arvostelevin katsein. Mathilda meni lähemmäs, puhutteli häntä ystävällisesti kertoen tulleensa siksi, että hän itse oli löytänyt Jumalan ja tullut onnelliseksi ja halusi nyt niin mielellään auttaa häntäkin saavuttamaan saman onnen.

Silloin mies keskeytti hänet. "Minä tunnustan, ettei kukaan koko elämässäni ole puhellut minulle niin ystävällisesti kuin te tänään. Mutta kuinka voi puhua siten ja olla samalla niin ylpeä kuin te olette. Sopiiko se yhteen? Heti kun tulitte, minä ajattelin: 'Sanokoon tuo ihminen mitä tahansa, minä en välitä siitä, koska hän on niin ylpeä:'" — "Olkaa hyvä ja sanokaa mitä tarkoitatte ylpeydellä, jotta voisin luopua siitä", Mathilda vastasi, "sillä ei sen, joka kulkee Jumalan asioilla, pidä olla ylpeä." — "Mitäs ylpeys on, ellei sitä, että kantaa sukunsa vaakunaa rintaneulana" (Mathilda Wrede oli monta vuotta käyttänyt kilvenmuotoista rintaneulaa). — "Luuletteko, että tämä on vaakunakilpi?" — "Luulenpa kyllä", mies vastasi. "Minä olen ollut Helsingissä ritarihuoneessa ja nähnyt siellä vaakunakilvet, ja minä ymmärsin heti, mikä oli rintaneulanne tarkoituksena. Siinähän on vielä kunniakkaan sukunne tunnuslausekin aivan niinkuin vaakunakilvessäkin." — "Nyt olette aivan väärillä urilla", Mathilda Wrede arveli. "Ettekö ole koskaan lukenut Raamatusta, että meidän tulee pukeutua uskon kilpeen. Tämän rintaneulan tulee olla minulle muistutuksena ylevästä, ihanasta uskostani, eikä kirjoitus ole suinkaan 'kunniakas', vaan englantilainen sana, joka merkitsee 'lunastettu'." — "Onko aivan totta, että se on englantia?" kysyi mies. — "On, aivan totta." — "Voinko luottaa siihen?" — "Voitte." Mies seisoi hetkisen ääneti ikäänkuin hän olisi miettinyt jotakin ja sanoi sitten hiljaa: "Kyllä minäkin tahdon oppia tuntemaan sen herran, jota te palvelette."

Nyt selvisi Mathilda Wredelle, ettei hänen tullut kantaa rintaneulaa ulkomaalaisine sanoineen, ja hän lupasi miehelle hankkivansa toisen kilven, jossa olisi sellainen tunnus, että tämä ja jokainen muukin vanki sen ymmärtäisi. Siitä lähtien hän on käyttänyt suurta kilpeä, jossa on suomalainen lause, ja moni vanki on kuolinhetkellään toistanut sanat, jotka siinä ovat: "Armo ja rauha."

Seuraavana kesänä Mathilda soi itselleen ensi kerran pitempiaikaisen levon. Kun sisarukset olivat kehoittaneet häntä noudattamaan kutsua ruhtinatar Liewenin kotiin Liivinmaalle, hän matkusti noiden rakkaitten ystäviensä luokse ja viipyi kaksi kuukautta heidän kodissaan ihanassa Kremonin linnassa.

"Tänä aamuna minä saavuin Segewoldiin, jossa ruhtinatar itse oli minua vastassa", hän kirjoittaa ensimmäisessä kirjeessään kotiin. "Asemalta kuljimme harmaan hevosparin vetäminä ja pian näimme edessämme ruhtinas Krapotkinin linnan, Segewoldin, korkealla vuorella. Vähän kauempana kohosi Treiden ja korkealla sen yläpuolella Kremon ikivanhoine pakanuuden ajoilta saakka polveutuvine raunioineen mitä ihanimman metsän ympäröimänä. Kremonin ja Segewoldin välillä virtaa syvällä laakson pohjalla Aa-virta, jonka yli kuljimme lautalla. Niin väsynyt kuin olinkin matkan jälkeen, tuntui minusta kaikki kuin sadulta. Metsän suloiset tuoksut täyttivät ilman ja satakielet koettivat voittaa toinen toisensa laulussa. — — — Huoneeni on toisessa kerroksessa, mutta en ole milloinkaan ennen asunut niin korkealla kuin nyt, niin lähellä taivasta kuin täällä. Jumalan huolenpito minusta ja työstäni on ihmeellinen sekä levon että työn aikana. Sieluni ylistää häntä!"

"Tämä on oikein ihannekoti: Täällä ei vain lueta ja puhuta Jumalasta, vaan täällä eletään koko päivä hänen kanssaan. Rintaneulassani olevat sanat 'armo ja rauha' kuvaavat parhaiten miltä minusta tuntuu. Liewenien ja minun välinen ystävyys näyttää käyvän päivä päivältä syvemmäksi. Minä viihdyn sanomattoman hyvin. Niin hyvin hengellisesti kuin ruumiillisestikin minä 'syön rasvaisia ruokia ja juon hunajaa'. Aion palata Suomeen nuorena jalopeurana sekä ruumiiltani että sielultani ja jatkaa ihanaa työtäni. — — —

"Eilen oli hirveän hauskaa. Me kävelimme kolme virstaa mitä kauneimmassa puistossa suunnattoman suuren hiekkakivivuoren reunalla. Vuori on täynnä mitä ihmeellisimpiä luolia. Olin juuri alkanut tuumia mielessäni, kuinka jaksan kävellä takaisin, kun kuului iloista hirnuntaa, ja mitä ihastuttavimmat ajoneuvot tulivat samassa meitä vastaan. Kaksi pikimustaa, rajun eloisaa leikkihevosta, paljon pienempiä kuin ponyt, messingillä ja punaisella koristettuine valkeine siloineen oli valjastettu neli-istuimisten metsästysvaunujen eteen. Niiden jäljessä tuli samanlainen pienikokoinen hevonen vetäen pyörillä kulkevaa korituolia. Nuo kolme pientä hevosta hirnuivat ja tepastelivat, niin että sitä ilokseen katseli. Tytöt ja minä ajoimme edeltä ja minä pidin ohjia. Me kuljimme joen vartta pitkin tietöntä niittyä ja sitten korkeaa mäkeä ylös Kremoniin. — — —

"Eilen teimme aivan harvinaisen hauskan huvimatkan. Me ajoimme harmaalla nelivaljakolla ja oli hullunkurista nähdä, kuinka haikaroille tuli kiire pois tieltä meidän kiitäessämme eteenpäin. En milloinkaan ennen kuin täällä ole nähnyt noita lystikkäitä lintuja. Matkustimme eräälle luolalle, josta lumi ei milloinkaan sula. Ensin me ajoimme kaksi peninkulmaa ja sitten kävelimme. Mentiin ylös ja taas alas mitä jyrkimpiä hiekkakivikunnaita. Vuorten väri vaihtelee kuparinruskeasta vaaleankeltaiseen, vivahduksin joita ei ainoakaan maallinen maalari kykenisi jäljittelemään. Kun istun noissa syvissä luolissa, joissa usein näkee pienen lirisevän lähteensilmän, tuntuu minusta kuin olisin siirtynyt luomisen aamuun, jolloin ikiaikojen Jumala muovaili maata. — Kiitos ja ylistys, että hän on minunkin sydämeeni luonut luolan, huoneen, jossa hän asuu."

Vaikka Mathilda usein kaipasi rakkaitaan ja työtään, kului aika kuitenkin nopeasti. Loppukesällä hän palasi voimistuneena kotiin saatuaan kreivitär Heydenin välityksellä tilaisuuden käydä Pietarin kaikissa vankiloissa. Pian sen jälkeen hän oli taas täydessä työssä vangittujen ystäviensä hyväksi.

Seuraavana vuonna Mathilda vuokrasi itselleen pienen huoneen eräältä Helsingin syrjäkadulta ystäviltään, Suomen pelastusarmeijan johtajalta Hedvig von Haartmanilta ja hänen adjutantiltaan. Hänen ylen pienen huoneensa kalustona olivat vuode, pöytä, lipasto, kaappi ja kaksi tuolia. Siellä hän asui muutamia vuosia.

Hänen tarkoituksenaan ei ollut antautua mihinkään hurskaaseen ruumiinkidutukseen, hän tahtoi säästää niin paljon kuin mahdollista voidakseen jakaa muillekin jotakin. Sitäpaitsi hän arveli voivansa parhaiten vaikuttaa väkeensä, ellei hän elänyt paremmin kuin hekään. Siksi hän päätti myös elää samalla rahaerällä kuin Kakolan vangitkin, siis kolmellakymmenelläkahdella pennillä päivän. Mutta hän ei ottanut huomioon, että ruoka, joka ostetaan sadoille vangeille yht'aikaa, tulee halvemmaksi kuin yhdelle henkilölle hankittu.

Aikaisesta aamusta Mathilda työskenteli vankiloissa, kulki vankien asioilla, kävi köyhien sairasten ja muitten luona, joita hän saattoi auttaa tahi ilahduttaa, ja iltaisin hänellä oli vastaanotto kotonaan.

Eräänä päivänä Mathilda Wreden ollessa ulkona käynneillään hän tapasi vapautuneen vangin, jätkän, joka näytti tavattoman siivottomalta ja huolimattomalta. "Rakas ystävä, te olette aina yhtä likainen", Mathilda tervehti. "Tehkää minulle se ilo, että peseydytte kerran päivässä!"

Pian sen jälkeen soitti sama mies eräänä iltana hänen ovikelloaan. Hän oli puhdas ja siisti, ja pää oli kammattu vedellä kiiltäväksi. "Kas, tuollaiselta pitää näyttää, noin hauskalta ja hienolta!" Mathilda tervehti hänen astuessaan sisään. Mies otti juhlallisesti taskustaan käärön ja ojensi sen hänelle sanoen: "Tämä on neidille!" — "Minulle! Mitä siinä on?" Hän avasi käärön. Se sisälsi Duchesse-päärynän täynnä suuria ruskeita tahroja miehen kovista sormista. "Onko tämä minulle?" — "Niin, nähkääs, neiti on niin hyvä ihminen. Minä kuljin Shoshkovin kaupan ohi ja näin tämän päärynän. Ajattelin silloin heti: Tuo pitää neiti Wreden saada, ja se maksoi kuusikymmentä penniä. Sitten minä muistin, että hän on niin tarkka siitä puhtaudesta, ja niin minä menin paperikauppaan, ostin viidellä pennillä arkin kirjepaperia ja sitten minä palasin takaisin kauppaan ja sanoin: Käärikääpäs tuo päärynä tähän!"

Erään toisen kerran Mathilda Wrede sai kuulla, että eräs äskettäin vapautunut vanki oli alkanut "löytää" jos jotakin, milloin hevosvaljaita, milloin loimia ja milloin taas jotakin muuta. Mathilda lähetti sanan pyytäen häntä luokseen.

Hän tulikin. "Rakas ystävä", Mathilda sanoi miehen istuuduttua hänen huoneeseensa. "Olen kuullut, että olette alkanut 'löytää' niin paljon, ja minä pelkään, että jos jatkatte sillä tapaa, löydän pian teidät Kakolasta." Mies näytti käyvän hämilleen ja rupesi "selittämään", mutta lopulta johduttiin täydelliseen tunnustukseen, että hän oli varastanut. Mutta Mathilda huomasi hänen silmissään välähdyksen, joka todisti miehen keksineen sopivan puolustuksen. "Eikö neiti ole koskaan kuullut puhuttavan sairaudesta, jota sanotaan kleptomaniaksi?" kysyi hän. — "Olenpa kyllä. Vaivaako teitä se tauti?" — "Niin tuota, nähkääs, neiti, minä poden juuri sitä." — "Ihmisparka! Sehän on hirveää. Ihmisethän voivat luulla, että te varastatte. Tunnetteko etukäteen, kun tauti alkaa saada teidät valtoihinsa?" — "Kyllä, kyllähän sen tuntee jo ennakolta." — "Kuinka paljon ennen? Puoli tuntia vaiko koko tunnin, vai pitemmänkö aikaa ennen?" — "Tuntia ennen." — "Sepä oli oikein hyvä, silloin tiedän neuvon. Kun te ensi kerran tunnette sairauden oireita, niin ottakaa silloin ajuri, olkoonpa sitten yö tahi päivä, tahi juoskaa suoraan luokseni! Jos olen kotona, niin saatte ottaa täältä mitä haluatte. Minähän tiedän, että se johtuu sairauskohtauksesta, mutta jos menette muitten luokse, niin he eivät ymmärrä sitä. Minä näytän teille, missä avain on, niin että pääsette sisään, vaikken olisi kotona. Tulkaapa katsomaan!" He menivät porraskäytävään. "Se on piilossa täällä maton alla kolmannella portaalla. Mutta muistakaa, ettette saa mennä muihin huoneisiin kuin minun. Kirjoituspöytään ette myöskään saa koskea, sillä siinä on papereita, joita ei kukaan saa nähdä, lipastosta ja kaapista saatte ottaa niin paljon kuin haluatte. Jos sitten palaan kotiin ja näen jotakin olevan poissa, niin tiedän, että olette sairas ja että tuotte kaiken takaisin tultuanne jälleen terveeksi." Mies punastui ja kalpeni vuoroon ja oli kovin häpeissään.

"Muistatteko, kuinka Kakolassa lupasitte Jumalalle, minulle ja itsellenne aloittaa uutta elämää? Oletteko jo unohtanut sen?" Mathilda kysyi heidän palattuaan hänen huoneeseensa. "Eiköhän teidän olisi paras alkaa taas alusta ja totella Jumalan ääntä omassatunnossanne?" He keskustelivat kauan ja vakavasti, ja syvästi liikutettuna mies lähti vihdoin Mathildan luota.

Siitä on vuosia kulunut, mutta Mathilda ei ole milloinkaan enää kuullut mitään pahaa siitä miehestä.

Aikaisin eräänä aamuna Mathilda Wreden luokse tuli kaksi naista, jotka olivat edellisenä päivänä päässeet Hämeenlinnan kuritushuoneesta. He sanoivat olevansa hirveän nälissään ja pyysivät rahaa. "Rahaa te ette saa eikä minulla ole ruokaakaan, mutta tulkaa niin menemme tässä talossa olevaan kauppaan ja ostamme, mitä tarvitsette." Naiset näyttivät tyytymättömiltä.

Mathilda osti heille juustoa, riisisuurimoita, makkaraa ja leipää, meni sitten kotiinsa ja valmistautui lähtemään Sörnäisiin. Tultuaan kadulle hän näki jonkun matkan päässä molemmat hämeenlinnalaiset ystävänsä keskustelemassa erään kolmannen naisen kanssa, ja toinen käärö toisensa jälkeen siirrettiin tämän koriin, lähetessään heitä Mathilda huomasi, että nainen, joka oli saanut kääröt, antoi rahaa noille kahdelle muulle. "Mitä tämä merkitsee, ja mitä rouva tekee?" Mathilda huudahti. "Ette te saa ottaa kahden nälkäisen ihmisen ruokaa, vaan menkää itse ja ostakaa mitä tarvitsette!" — "Mutta minähän olen jo maksanut sen", nainen vastasi. — "Olkaa hyvä ja antakaa rahat takaisin, ja rouva antaa kyllä ruokakääröt teille jälleen!" Molemmat naiset olivat myyneet ruoan markkaa huokeammalla kuin mitä se oli maksanut. He odottivat ilmeisesti, että Mathilda rupeaisi sättimään heitä, mutta hän sanoi vain: "Te olette niin hirveän nälkäisiä ja sitten te kuitenkin annatte ruokanne vanhalle tutulle auttaaksenne häntä. Minä maksan teille matkan raitiovaunussa, niin ajamme yhdessä. Viivyn hetkisen Kalliossa ja sitten tulen luoksenne ja saan nähdä, osaatteko keittää hyvää puuroa." — "Aikooko neiti häväistä meidät raitiovaunussa?" kuiskasi toinen naisista.

He ajoivat yhdessä Sörnäisiin ja erosivat siellä hetkiseksi. Mathilda Wredellä ei ollut aikaa syödä heidän puuroaan, mutta kyllä se kuitenkin keitettiin joka tapauksessa.

Eräs ehdollisesti vapautettu vanki tuli muutamana aamuna hyvin hädissään Mathildan luokse. "Tehkää tälle mitä parhaaksi näette", hän sanoi ottaen taskustaan hopeisen teelusikan ja ojentaen sen hänelle. "Eilen olin muutamien tovereitten seurassa. Me ryypiskelimme hirveästi, tupakoimme ja haastelimme tyhmyyksiä. Kun heräsin tänä aamuna, löysin lusikan taskustani. Olen kenties itse pannut sen sinne, mutta epäilen, että joku noista toisista on tehnyt sen vahingoittaakseen minua. Puolen tunnin kuluttua alkaa työni. Mitä minun on tehtävä?"

Miehen luottamus liikutti syvästi Mathildaa, sillä hän käsitti, kuinka mies nyt jätti kohtalonsa kokonaan hänen käsiinsä. "Tulkaa illalla takaisin, silloin kerron mitä olen tehnyt", Mathilda sanoi.

Mies meni työhönsä ja Mathilda istuutui lusikka kädessä miettimään, mitä oli tehtävä. Jos hän istuu siinä kauan, oli hän varastetun tavaran piilottaja, jos taas asia tulisi ilmi, suljettaisiin mies telkien taa koko loppuiäkseen. "Siinä talossa, sillä kadulla he ovat ryypiskelleet — minä menen sinne", puhui hän itsekseen.

Hän puki nopeasti päällystakin ja hatun ylleen ja taivalsi lusikka taskussaan taloon, jossa mies oli kertonut heidän olleen edellisen yön. Pihalla oli matala puutalo, ja hän kuuli avoimesta ikkunasta, kuinka eräs rouva torui kimeällä äänellä palvelijatartaan. Hopealusikka oli kadonnut, ja kukapa muu kuin tyttö oli saattanut ottaa sen?

Mathilda Wrede aukaisi oven astuen sisään. "Anteeksi, että olen joutunut keskustelunne todistajaksi", hän sanoi. "Tätäkö rouva etsii?" ja hän ojensi hänelle lusikan. "Siinähän se juuri on", kirkaisi rouva. "Sitä hän ei ole löytänyt. Mistä hän on saanut sen?" Sen sijaan että olisi vastannut, Mathilda kysyi: "Kuinka kauan te olette kaivannut lusikkaa?" — "Se oli minulla vielä eilisiltana, mutta kun minä noin kaksikymmentä minuuttia sitten olisin tarvinnut sitä, ei sitä enää löytynyt." "Onko lusikkaan tullut jokin kuhmu tahi naarmu?" Rouva tarkasti sitä huolellisesti ja vastasi: "Ei."

Mathilda Wrede sanoi hyvästi aikoen lähteä, mutta silloin rouva raivostui ja kysyi uhittelevalla äänellä, kuinka hän oli saanut lusikan. "Sitä en voi selittää", kuului vastaus. Silloin eukko rupesi syytämään hänelle kaikenlaisia solvauksia ja uhkasi ilmoittaa asian poliisille. Hetkisen Mathilda kuunteli hänen puhettaan, mutta keskeytti hänet lopulta: "Nyt rouva on häijy", hän sanoi. "Rouvan pitäisi sanoa minulle: Kiitos, hyvä neiti Wrede, joka olette antanut minulle lusikkani takaisin. Ilmoittakaa asia, jos teitä haluttaa, mutta minä en tule milloinkaan sanomaan, kuinka olen saanut lusikan, ja te tiedätte, etten minä ole ottanut sitä. Mutta muistakaa, että silloin on myös ilmoitettava, että neiti Wrede toi lusikan kaksikymmentä minuuttia sen jälkeen kun olitte huomannut sen kadonneen ja ettei siihen ollut tullut yhtään kuhmua eikä naarmua sinä aikana." Hän sanoi hyvästi ja läksi.

Mies tuli illalla. "Vangitaanko minut ja viedäänkö takaisin?" oli hänen ensimmäinen kysymyksensä. — "Ei, kaikki on selvää", sai hän vastaukseksi, "mutta älkää enää menkö sellaisiin seuroihin, sillä kuka tahansa ystävistänne voi panna taskuihinne mitä hyvänsä tehden teidät onnettomaksi."

Siitä on jo monta vuotta kulunut. Hän on nyt kelpo ihminen ja elää rehellisellä työllään.

Mathilda Wrede kesti aika kauan elämää, joka oli täynnä kieltäymyksiä ja puutteita. Lopulta kuitenkin ruumiinvoimat pettivät ja yhä useammin hän joutui vuoteen omaksi.

Kerran, kun hän taas makasi sairaana Helsingissä, hän kirjoitti omaisilleen maalle:

"Älkää olko minusta levottomia, koetan kyllä olla varovainen! Lääkäri sanoo, että olen parempi. Minulla ei ole aikaa kuolla, sen Herra Jumala tietää. Hän tahtoo vain nähdä, ajattelenko minä enemmän omaa ruumistani kuin muitten sieluja. Kiitos ja ylistys! Hän on auttanut minua voittamaan ruumiillisen heikkouden ja tuskan. Kun sitten tulee aika mennä kotiin, tahdon minä, että minut löydettäisiin vartiopaikaltani, jolla sodin Jumalan ja vankien, noiden turvattomuuden lasten puolesta."

Hänen sairautensa sai kuitenkin hyvin vakavan käänteen, ja hän makasi jonkun aikaa elämän ja kuoleman vaiheilla. Silloin vallitsi hänen ystäväparkojensa joukossa suru ja levottomuus, ja hän sai joka päivä mitä liikuttavimpia kirjeitä. Eräs heistä, sivistynyt mies, kirjoitti parooni Henrik Wredelle, jolta hän oli tiedustellut Mathildan vointia, seuraavasisältöisen kirjeen:

"Minä kiitän teitä, Herra Parooni, sydämellisesti Herra Paroonin kirjeestä, jonka sain eilisiltana. Tulin sen saadessani niin sydämestäni iloiseksi, sillä Herra Paroonin edellisen ystävällisen ilmoituksen johdosta pidin varmana, ettei ollut enää ollenkaan toiveita Neiti Wreden paranemisesta. Jumala olkoon hartaasti kiitetty, että on vielä edes jonkun verran toivoa. Antakoon Hän, Kaikkivaltias, Neidille takaisin terveytensä ja voimansa, jotta hän voisi vielä kauan suorittaa Hänen rakkauden töitään onnettomien vankien keskuudessa. Vain se, joka on itse ollut vankien osaveljenä, pystyy täysin käsittämään Neidin työn arvon. Sitähän voi kyllä elävästi kuvitella mielessään, mutta se on ja pysyy sittenkin vain kuvitteluna. Vain Jumala ja vangit sen todella tuntevat."

Reima oli kaunis ja viisas hevonen, Mathildan ylpeys ja ilo. Ystävällinen ja vilkas eläin oli hänen isänsä antama lahja ja jo siksikin hänelle erityisen rakas. Se seurasi häntä kuin uskollinen koira minne ikinä hän meni.

Kun pelastusarmeija aloitti työnsä Suomessa ja vietti ensimmäistä kieltäytymisviikkoansa, koetti Mathildakin kaikin mahdollisin tavoin harjoittaa itsensäkieltämistä kootakseen varoja ystäviensä työtä varten. Mutta ei siinä kyllin, Reimankin piti luopua kauroistaan. Se sai elää kokonaisen viikon heinillä ja silppuappeella ja rahat, jotka olisivat menneet kauroihin, siirrettiin pelastusarmeijan kieltäytymisrahastoon.

Sillä viikolla Reima oli vihainen. Se seisoi korvat humussa ja sieraimet levällään tömistellen pilttuussaan. Ei edes Mathildaa otettu ystävällisemmin vastaan.

Eräänä päivänä Mathilda Wrede keskusteli vanki P:n kanssa Sörnäisten vankilassa. Mies sanoi vakaasti päättäneensä aloittaa uutta elämää. Hänet aiottiin vapauttaa muutamien päivien kuluttua, ja hänen mielensä paloi Amerikkaan. Hän arveli näet, että vieraassa ympäristössä olisi paljon helpompi voittaa kiusaukset. Mutta mistä hän saisi matkarahat? Voisikohan neiti Wrede auttaa?

Samassa kun Mathilda vastasi, ettei hänellä ollut rahaa, kaikui ääni hänen sisimmässään: "On kyllä totta, ettei sinulla ole rahaa, mutta sinullahan on Reima. Myy se, silloin voit auttaa ihmistä, joka ikävöi saada aloittaa uutta ja parempaa elämää!" — "Sitä en voi tehdä", hän vastasi. "Reima on ystäväni, eikä ystäviä myydä." — "Totta kyllä on Reima ystäväsi", sanoi taas sisäinen ääni, "mutta sinähän voit saada Reimalle hyvän kodin. Kuka auttaa tätä ihmissielua, ellet sinä tee sitä?"

Kokonaisen viikon hän taisteli itsensä kanssa, sitten hän matkusti maalle myyden Reiman.

Kun hän palasi Helsinkiin, odotti häntä siellä kirje eräältä äidiltä Porvoosta. Äiti kirjoitti nuoren poikansa joutuneen harhatielle ja että hän oli mahdollisesti eksynyt Helsinkiin. Nyt hän rukoili, että Mathilda tekisi kaiken voitavansa pelastaakseen hänen lapsensa ja lähettääkseen hänet kotiin, mikäli se oli mahdollista.

Eräs ryysyihin puettu nuori mies tuli samana päivänä Mathilda Wreden luo. Hän kertoi vieneensä vaatteensa panttilaitokseen ja pyysi rahaa lunastaakseen ne takaisin. Keskustelun kuluessa kävi ilmi, että hän oli sama poika, josta onneton äiti oli kirjoittanut.

Mathilda kertoi saaneensa kirjeen hänen äidiltään, joka oli kovin levoton ja murheissaan poikansa tähden ja sanoi vielä, että hän, Mathilda, aikoi saattaa pojan ensimmäiseen Porvooseen menevään junaan, sillä pojan oli lähdettävä kotiin. Hänen vaatteensa hän kyllä sitten lunastaisi ja lähettäisi ne perästä Porvooseen, mutta nyt oli pojan tarvis hävetä ja mennä kotiin juuri niin repaleisena ja kurjana kuin oli.

Heidän puhellessaan ovikello soi ja P. astui sisään. "Laiva lähtee tänä iltana ja minä pyytäisin rahaa lipun ostoon", hän sanoi. — "Ei, minä tulen itse illalla laivalle ja ostan sen teille", Mathilda vastasi. — "Ei millään muotoa", mies jatkoi, "sehän olisi aivan liikaa tällaisessa rankkasateessa. Olen juuri sitä varten tullut, ettei neiti vaivautuisi rantaan minun tähteni."

Sade valui virtanaan ja Mathildan oli saatettava porvoolainen nuorukainen asemalle. Yhtä hyvinhän hän saattoi jo nyt sanoa P:lle hyvästi ja antaa hänelle samalla rahat, koska tämä oli ollut niin hienotunteinen ja tahtonut säästää häntä lähtemästä rankkasateeseen.

Aika kului. Mathilda alkoi odottaa kirjettä Amerikasta. Turha odotus. Hän oli hyvin ihmeissään. Mikä P:tä vaivasi? Ehkenpä joku onnettomuus oli sattunut miesparalle.

Eräänä päivänä Mathilda kulki pitkin Unioninkatua Tähtitorninmäkeä kohden. Hänen edellään hoippui juopunut mies. Mathilda katsoi ja katsoi, ja mies tuntui hänestä tutulta. Ihmeellistä, kuinka hän muistutti P:ta, mutta hänhän oli jo kauan sitten Amerikassa. Mies meni erääseen kapakkaan ja Mathilda kiiruhti perästä. Se oli kauhea paikka. Ilma oli paksuna savusta ja pienten peltien ääressä istuskeli juopuneita ryypiskeleviä miehiä, meluten äänekkäästi. Siellä hän näki useita ystäviään, mutta ei sitä, jota haki.

"Mitä teillä miespoloisilla on täällä tekemistä?" Mathilda kysyi lähestyessään pöytää, jonka ääressä hänen muutamia "poikiaan" istui lasit kädessä. Miehet nauroivat ja eräs heistä vastasi: "Minun mielestäni me voisimme pikemminkin kysyä mitä neidillä on täällä tekemistä?" — "Minä etsin P:tä. Oletteko nähneet häntä?" — "Olemme, hän istuu tuolla nurkassa."

Mathilda riensi sinne ja aivan oikein, siellä P. istui. Mathildassa kiehahti. "Reima parkani! Pitikö minun todellakin myydä ystäväni, jotta P. saisi viinaa!" Sitten hän kääntyi juopuneeseen mieheen sanoen: "Tämäkö on Amerikka? Ovatko kaikki rahat lopussa?" P. katsoi maahan vastaten: "Ei, kyllä minulla on vielä taskussani seitsemäntoista markkaa." "Nyt P. tulee heti täältä, sillä minä tahdon puhua kanssanne", Mathilda sanoi hyvin päättävästi. P. nousi toverien ivanaurun kajahdellessa ja seurasi häntä ulos.

Sitten hän hoiperteli Mathildan vierellä, kunnes päästiin hänen kotiinsa. Mathilda ajatteli Reimaa eikä voinut unohtaa tulleensa petetyksi. Ollessaan niin kovin kiihtynyt ei hän tahtonut puhua juopuneen miehen kanssa. Hän sijoitti hänet huoneeseensa istumaan ja meni itse rauhoittumaan ystäviensä luokse, joiden kodissa asui. Palatessaan hetken kuluttua hän löysi miehen nukkumasta.

Vilkkaalla humoristisella luonteellaan Mathilda heti tajusi tilanteen naurettavan puolen. Hän lähti keittiöön. "Roosa hyvä", hän sanoi palvelijattarelle, "P. ilkiö on juonut Reimasta saamani rahat, ja kun nyt menin huoneeseeni toruakseni häntä, oli hän nukahtanut tuoliini. Keittäkää nyt oikein voimakasta kahvia. Siihen minä sekoitan sinappia, väkevää pippuria ja jos jotakin. Kyllä minä saan hänet hereille."

"Kas niin, P., juokaapa nyt tämä, niin heräätte!" Mathilda kehoitteli hetken kuluttua ojentaen nukkuvalle miehelle suuren kupin kahvia. P. aukaisi silmänsä ja maisteli kahvia. "Se maistuu pahalta", hän sanoi ja työnsi kupin pois. — "Ei se tee mitään. Juokaa pois vain!" väitti Mathilda. P. joi ja irvisteli, mutta Mathilda pysyi järkähtämättömänä.

Kun mies oli lopulta täysin valveilla ja Mathilda nuhteli kiihtyneenä häntä hänen rumasta menettelystään, sanoi mies nöyrästi: "Niin, kyllä se oli kauheata. Ei kukaan ole varmaan milloinkaan käyttäytynyt niin häpeämättömästi. Mutta koettakaa unohtaa!"

P. lähti todella sitten kerran Amerikkaan, mutta kauan hän ei siellä viipynyt. Muutamia vuosia sen jälkeen, kun hän oli palannut Suomeen, hän kuoli eräässä sairaalassa keuhkotautiin. Mathilda Wrede oli mukana maahanpaniaisissa ja laski kauniin kieloista tehdyn ristin hänen haudalleen.

Mathilda Wrede seisoi muutamana päivänä erään juuri saapuneen vangin sellin ovella Katajanokan vankilassa pyytäen päästä sisään. Hänen molemmat vartijansa epäröivät. He eivät uskaltaneet ottaa vastatakseen sellaisen käynnin seurauksista, sillä mies oli hillitön, raju ja vaarallinen. "Jumala, jonka asioilla kuljen, kantaa minusta edesvastuun, ettekä te", kuului Mathildan vaatimaton vastaus.

Monien vastaväitteiden jälkeen hänet lopulta laskettiin sisään ja ovi suljettiin hänen jälkeensä. Vuoteella makasi jättiläismäinen olento harmaajuovainen huopapeitto vedettynä pään yli. Hän ei liikahtanut vähääkään ovea avattaessa. Mathilda yskäisi, odotti hetken ja kulki sitten hitain, mutta kuuluvin askelin hänen vuoteelleen — turhaan, mies ei näyttänyt kuulevan mitään. Silloin Mathilda laski kätensä hänen olalleen sanoen: "Nukkuuko Haapoja, vai kuinka on laitanne?"

Kuin nuoli mies syöksähti vuoteesta huolimatta raskaista vartaloraudoistaan, heitti peiton yltään ja seisoi lattialla Mathildan edessä. Hän oli oikea jättiläinen, solakka, sorjavartaloinen ja harvinaisen kaunis. "Kuka te olette ja mitä te teette täällä?" hän kiljaisi. — "Minä olen vain ihminen, joka olen kuullut teidän olleen Siperiassa. Olette varmaan tavannut siellä suomalaisia, ehkenpä Sandin, Ronkaisen ja Forsbergin?" — "Kyllä minä sitten arvaan kuka te olette", vanki jatkoi. "Te olette Mathilda Wrede." Ja heittäen mitä halveksuvimman ja musertavimman katseen hän lisäsi: "Te tulette saarnataksenne minulle. Turhaa ajan hukkaa ja turhaa vaivaa. Menkää muitten luokse. Älkää vaivatko itseänne minun tähteni!" ja hän istuutui vuoteen reunalle.

Sitten ääni aivan muuttui ja hän jatkoi: "Minä tahdon heti alusta alkaen sanoa suoraan, että on aivan turhaa yrittää käännyttää minua. Sydämeni on kova kuin kivi, mutta syntiensä suuruuteen katsoen se on jo kasvanut vuoren korkuiseksi." — "Jumalalle olkoon kiitos siitä!" Mathilda vastasi. "Kivelle ei voi kylvää siemeniä, mutta vuorissa on aina halkeamia, joihin kerääntyy multaa ja joissa siemen saattaa itää. Minä olen nähnyt ruohon, puiden ja pensaiden kasvavan sellaisissa paikoissa. Nyt me etsimme sellaisen kohdan teidän sydämestänne."

Mies ei näyttänyt olevan oikein tyytyväinen keskustelun saamaan käänteeseen ja mittaillen Mathildaa vaanivin katsein kiireestä kantapäähän hän kysyi: "Olettekos te sen Vaasan maaherran tytär?" — "Olen, tunsiko Haapoja hänet?" — "Hän oli komein mies, mitä olen nähnyt. Kyllä tekin olette pitkä, kuten hän, mutta miltäs te näytätte? Laihalta ja rumalta, ja millainen nenäkin teillä on!" — "Eivät kaikki voi olla yhtä kauniita kuin isäni ja te." Mathilda seisoi hetkisen ääneti, sitten hän jatkoi: "Kyllä te olette minusta vähän epäystävällinen, kun annatte minun seisoa ja istutte itse." — "Täällähän ei ole tuolia. Uskaltaisitteko todella istua Matti Haapojan vieressä?" hän kysyi hämmästyksen valtaamana. — "Siirtykää hieman, niin että minullekin jää tilaa", Mathilda vastasi. Vanki näytti hyvin kummastuneelta, vetäytyi hiukan kauemmas, ja Mathilda Wrede istuutui hänen viereensä.

Sen sijaan että olisi "saarnannut", kuten mies oli odottanut, Mathilda rupesi kyselemään Siperiasta ja kaikista siellä olevista ystävistään, ja aika kului nopeasti siihen asti, kun hänen oli lähdettävä.

Tätä käyntiä seurasi useita muita ja eräänä päivänä Mathilda seisoi hänen sellissään suuri suomalainen raamattu kädessään. Hän tervehti iloisesti, mutta Haapoja ei vastannut, vaan seisoi hymyillen halveksivasti ja tuijotti kirjaan. Lopulta he istuutuivat ja Mathilda alkoi puhua. "Kuulutteko te niihin, jotka luulevat, että jokaisesta raamatun paikasta voi olla hyötyä sielulle?" Haapoja keskeytti hänet. — "Luulen." — "Teidän täällä istuessanne ja puhuessanne minulle raamattu on auennut useita kertoja samasta kohdasta. Lukekaa se, niin saamme nähdä, voitteko saada siitä jotakin minulle!"

"Mitenkähän tässä oikein käy?" Mathilda ihmetteli itsekseen. Ääneen hän sanoi tuntevansa vielä niin vähän raamattua, ettei hän mahdollisesti osannut selittää sitä paikkaa. Hän otti raamatun, jonka ensi sivu oli avautunut ja luki: "Alussa Jumala loi taivaan ja maan. Ja maa oli autio ja tyhjä, ja pimeys oli syvyyden päällä ja Jumalan henki liikkui vetten päällä. Ja Jumala sanoi: Tulkoon valkeus. Ja valkeus tuli." — "Kuinka nuo sanat ilahduttavatkaan minua!" Mathilda huudahti. "Alussa oli autiota ja tyhjää, mutta Jumalan Henki liikkui suuren tyhjyyden yllä. Juuri niin on jokaisen ihmisenkin laita, ennen kuin hänen sielussaan syntyy selvyys ja kirkkaus. Siellä on autiota ja tyhjää, mutta Jumalan Henki leijailee pimeitten syvyyksien yllä. Katsokaapa omaan sydämeenne juuri nyt! Tehkää se rehellisesti, rohkeasti ja syvästi ja te olette huomaava, että siellä on aika surullista, täysi sekamelska, autiota, tyhjää, pimeää ja kylmää siellä on. Mutta sallikaapa Jumalan sanoa: Tulkoon valkeus! Silloin tulee valoisaa. Niin kaikki selvenee. Syntyy maailma."

Kauan hän puheli siten vakuuttavasti ja hellytellen, kuten se, joka tietää tuovansa sanomaa elävältä Jumalalta. Yht'äkkiä Haapoja syöksähti pystyyn ja heittäytyi suinpäin lattialle kahleitten kalistessa hirvittävästi.

Vahtimestari kurkisti ovessa olevasta tarkastusreiästä. Hän oli kuullut melun ja pelkäsi jotain tapahtuneen. Mathilda antoi hänelle merkin kadota ja nähdessään, ettei vaaraa ollut, hän vetäytyikin pois.

Nyt alkoi sieluntaistelu, epätoivoinen ja valtava. Tuo jättiläinen vääntelehti, nyyhkytti ja ähki mitä suurimmassa tuskassa. Mitä oli tehtävä? Puhua Mathilda ei uskaltanut miehen suuren taistelun aikana, ei koskea pyhimpään, ihmisen syvään hengelliseen hätään. Jos mies äkkiä heräisi jännityksestään ja huomaisi, että hänet on siinä tilassa nähty, hän saattaisi tuntea tulleensa loukatuksi koko elämäkseen. — Mathilda istui siinä hiljaa, itkien osanotosta ja tuskasta ja huusi Jumalalta apua.

Lopulta mies nousi ja istuutui vuoteelle. "Miltä tuntuu, Haapoja?" Mathilda kysyi. — "En tunne kerrassaan mitään", kuului vastaus. "Sen mukaan kuin te olette puhunut, minä olen tehnyt, mitä minulle kuuluu, nyt on Jumalan asia auttaa minua, jos se on mahdollista. Minulla on teille suuri pyyntö. Tahdotteko jäädä tänne siksi, kunnes ovet illalla suljetaan? Sillä kun vartijat ovat kuulleet minun itkevän, hyökkäisivät sekä pappi että virkamiehet tänne, enkä minä halua nähdä ketään heistä. Ainoa turvani olisi, että te viipyisitte täällä luonani. Istukaa hiljaa! Täällä on leipää ja maitoa ja kirja, jota voitte lukea."

Mathilda jäi, kuten mies pyysi. Koko aikana kello kahdestatoista päivällä kello kuuteen illalla ei sanottu ainoatakaan sanaa.

Eräänä uudenvuoden aamuna Mathilda Wrede matkusti Hämeenlinnaan mennäkseen tapaamaan ystäväänsä Matti Haapojaa, joka oli siirretty sinne tutkittavaksi ja odotti Mathildaa juuri mainittuna päivänä.

Heidän istuessa ja puhellessa keskustelu siirtyi huomaamatta menneisyyteen. "Elämässäni on tapauksia, joita en ole milloinkaan kertonut kellekään", hän sanoi, "mutta nyt tunnen suurta halua vetää ne esiin piiloistaan. Voitteko kuulla hirveitä asioita?" — "Kyllä, jos se on teille avuksi."

Haapoja alkoi kuvailla mitä kauheimpia tapauksia. Hän paljasti
Siperian elämän kauhuja, joita hän oli itse kokenut ja elänyt.
Mathilda istui jäykkänä kauhusta ja kuunteli.

Lopetettuaan hän istui hetken hiljaa ikäänkuin olisi miettinyt jotakin. "Eikö olekin tapana, että kuolemaan tuomitun viimeinen pyyntö täytetään?" hän kysyi. — "Kyllä, sen kyllä uskon." — "Jos minut mestataan, niin en millään ehdolla tahdo joutua tekemisiin papin kanssa", jatkoi Haapoja. "En ole sietänyt heitä milloinkaan eikä minulla ole koskaan ollut heistä mitään apua. Minulla on eräs toive. Saanko lausua sen? Viimeinen, jonka haluaisin nähdä, ennenkuin menen tekemään tilin elämäni toimista, olette te. Voitteko olla saapuvilla?" — "Voin kyllä, jos se on avuksi toiseen maailmaan lähtevälle." — "Kiitos!"

Kello oli noin kolme, kun Haapoja nousi, soitti vartijaa ja kuiskasi hänelle muutamia sanoja hänen raottaessaan ovea. Hetken kuluttua vartija palasi kantaen paikattua posliinituoppia kuorittuine maitoineen ja sanomalehteä, jossa oli erittäin vastenmielisen näköinen keltainen voipala.

"Aion tarjota teille päivällistä", sanoi Haapoja. "Te ette ole syönyt mitään vielä tänään ja palaatte pian Helsinkiin. Minulla oli kymmenen penniä omaa rahaa ja pyysin vartijan tuomaan maitoa viidellä pennillä ja voita viidellä pennillä. Leivän sain aamiaiseksi." Hän meni hyllyn luo ottaen raamattunsa — leipä oli sen kannella. "Kun vartija jakoi meille tänään leipää", hän jatkoi tullen Mathildan luokse, "ojensin minä raamattuni — teidän lahjanne — ja sen kannelle hän sen pani, sillä minä en tahtonut koskea verisillä käsilläni leipään, jonka te tulisitte syömään." Mathildan koettaessa syödä vanki jatkoi kertomustaan.

Pyhäiltoina oli Siperiassa Verhne Suetukin siirtolassa oleskelevilla suomalaisilla tapana kokoontua kapakkaan. Puheltiin kodista, urotöistä ja rikoksista, toinen toisistaan kauheammista; juotiin, pelattiin ja kiroiltiin. Itse hän ei koskaan juonut itseään humalaan, sillä se on häpeällistä. Hän arveli, ettei eläinkään käyttäydy milloinkaan niinkuin juopunut ihminen.

Tovereitten maatessa tukkihumalassa oli hänen tapana mennä suomalaiselle kirkkomaalle, joka oli vähän matkaa kaupungin ulkopuolella. Se oli ihmeellinen paikka. Siellä oli riippakoivuja valkeine runkoineen aivan kuin Suomessakin ja saman muotoisia kuin sielläkin. Ne olivat imeneet voimaa Suomen parmailta ja siksi ne Siperiassakin olivat suomalaisia.

Eräänä lauantai-iltana hän oli jälleen ollut kapakassa. Hän kuljeskeli kirkkomaalle vievää tietä rinnassaan jäytävä tunne siitä, että oli auttanut maamiehiään juomaan itsensä juovuksiin. Oli satanut. Hänen katseensa kiintyi risteihin, vanhoihin risteihin, uusiin risteihin ja kaikenlaatuisiin risteihin — yhdessä puumerkki, toisessa kirjain tahi nimi. — Siellä lepäsi yksinomaan hänen maamiehiään, suomalaisia, mutta vain halveksittuja vankeja! Kaikilla heillä oli kuitenkin ollut äiti, ja he olivat kenties olleet vanhempainsa toivo. Mutta sitten elämä tuli kiusauksineen, lankeemuksilleen ja rikoksineen ja sitten vankila — Siperia. Täällä heidän elämänsä päättyi; he katosivat maine tahrattuna, unohdettuina, halveksittuina suureen tuntemattomaan. Täällä hänet itsensäkin kenties kerran lasketaan maan poveen. — Oli hiljainen kesäyö. Tuulen leyhkä suhahti koivussa, jonka juurella hän istui ja joka oli kaunein kaikista. Pieniä vesipisaroita putoili lehdiltä, ainoat kyyneleet, jotka on vuodatettu täällä lepäävien tähden, mutta ne olivatkin puhtaita, suloisia kyyneleitä! Tuntui kuin hänessä olisi särkynyt jotakin hänen maatessaan siinä maassa. Hän ei ollut itkenyt sitten kuin nuorena, nyt oli kuin kaikki patoutuneet sulut olisivat auenneet ja hän itki, itki hillittömästi nyyhkyttäen aamuun saakka.

Hän pelkäsi, että joku suomalaisista saattaisi tulla kirkkomaalle sunnuntaiaamuna ja näkisi hänet heikkouden hetkenään. Turha pelko, he nukkuivat vielä kaikki yöllisen mässäyksen uuvuttamina.

Niin hän vuodatti sielunsa tuskan ja syvän epätoivonsa hukatun elämänsä tähden.

Keväällä Mathilda Wrede sai kirjeen Hämeenlinnasta Matti Haapojalta. Sitä hän säilyttää yhä kalleimpien aarteittensa joukossa. Se on alkuperäisessä muodossaan seuraavanlainen:

O sitä Jumalan rikkauden, ja viisauden, ja tunnon syvyyttä, kuinka tutkimattomat ovat hänen tuomionsa ja käsittämättömät hänen tiensä. Rom. 11: 33.

Tässä kiitän teitä sen kauniin kirjan erestä jonka sain vastaan ottaa se 22 päivä, mutta ensinmäisellä sivulla kun alotin kirjatanne lukemaan niin kyynneleet häämärtivät silmäni, ja mitä muuten tulepii niin kirjanne oli hyvin kaunis sillä se puhuipi ja hehkuipi siitää hengestä jota harvat voivat saavuttaa. O kuinka te Matilda olette onnellinen kukapa voisi olla onnellisenpi kun te, sillä te olette täytänyt meidän kalliin Herramme saanat kuin hän saanopii hyvä paimen antaa henkensä lammasten erestä ja kukapa meistä sitä ei tietäisi teistä, ihminen vaimosta syntynyt elää täälä vähän aikaa, ja vaikkapa niinkin että Jumala tahtoisikin kutsua teitiä täältä poikes, niin sittenkin olette onnellisenpi muita ihmisiä, sillä minä tässä tarkoitan sitä kukkais seppelettä jota ei ihmis käsi taira koota, jonka noi taivaan Enkelit kantavat teitin haurallenne ja kukittavat teidän hautakumpunne noitten kurjaan ihmisraukan kyynneillä. Jos he saisivat sen sanoman kuulla että heitin hyväntekiänsä on laskettu hauran pohjaan, o mikä surusanoma se olisi, jotka voisivat heitin kyynneleet olla toristaja, että hän on heissä saanut herämään nukkuneet hienommat ihmis tunteet. Vaika sitä minä en usko että Jumala tahtoisi teitä kutsua täältä vielä poikes sillä hän tahtoisi teitin valistaa, ja valistaa niitä viheliäisiä ja onnettomia ihmis raukkoja jotka ovat menetäneet kaiken maallisen ja jankaikisen toivonsa että he vielä orottavat saavansa kuulla jonkin lohruttavaisen sanan siitä jalost kirkautesta joka tunkepi etäisiimpi yksinäisyyteen jota ei estä vallihaurat eikä rauta salvat. Ja kuinka voisi olla se mahdollista että jumala antaisi hänen niin pian lakastua, kuin hän on kerran antanut kasvaa yhten Saronin kukkaisen tänne kylmillen pohjalan Kraniitti vuorillen, ja joka paneepi Europaan sivistyneemmät ja Jumalan hengeltä valistuneet kansalaiset luomaa miettiväisen katsannon, ja arvostelemaa kuinka on voinut kasvaa täällä kyylmän pohjan lahdenrannoilla niin kaunis kukkainen ja kukoistaapi täällä Revontulien valosa, (Kork. v. 4: 15, 16.) Ja mitä muuten tuleepi minun ellämäänni niin se kuluupi aina hiljanlensa. Jesuksen Kristuksen kautta jolle olkoon kunnia ijankaikkisesta ijankaikkiseen. Sydämmellisiä terveisiä teille lähettää ystävänne Psalmi 25.

Myöhemmin Haapoja vietiin Kakolaan. Kun Mathilda Wrede kerran kävi hänen luonaan siellä, kertoi mies, että eräs Siperiassa tekemänsä paha työ vaivasi hänen omaatuntoaan. Hän arveli, että hänet olisi lähetettävä sinne takaisin, jotta hän olisi voinut antaa tietoja yhdestä ja toisesta seikasta, mitä siellä oli tapahtunut useita vuosia sitten. Hän oli puhunut prokuraattorin kanssa ja tunnustanut olleensa mukana eräissä Siperiassa tehdyissä rikoksissa pyytäen tulla lähetetyksi sinne kerrottuaan loputkin. Prokuraattori, joka tahtoi saada tietää lisää, lupasi sen, mutta ei ollenkaan ajatellutkaan ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin vangin lähettämiseksi. Se katkeroitti Haapojaa, joka ihmetteli, että vankeja vaadittiin pysymään totuudessa ja pitämään sanansa, mutta itse ei ajateltukaan pitää lupauksia. "Minä olen sitä mieltä, että minun on päästävä Siperiaan", hän väitti, "ja ellei minua sinne lähetetä, niin minä lähden ilman lupaa."

Useita kuukausia kului; silloin Matti Haapoja teki karkausyrityksensä. Hän hankki suutarinpuukon, pisti sen muurin rakoihin ja oli jo päässyt niin korkealle pitkin muuria, että vartijat ylettyivät hänen jalkoihinsa, kun hänet vihdoin huomattiin.

Raivostuneena siitä, että hänet estettiin karkaamasta, hän iski puukolla vartijaa ja sitten itseään. Sanottiin että useat pistot olivat sattuneet itse sydämeen ja ihmeteltiin, että hän eli.

Lukuisten haavojen runtelema mies pantiin raskaimpaan rautapukuun ja heitettiin olkisäkille lattialle.

Eräänä päivänä astui muuan korkea virkamies johtajan, vahtimestarin ja useitten muitten seuraamana selliin. Herrat katselivat surkeasti runneltua, raskaisiin rautoihin pantua jättiläistä, ja häneltä kysyttiin: "Kadutteko?" Ei vastausta. "Ettekö kadu?" Ei nytkään vastausta. Joku läsnäolevista jatkoi: "Ettekö kuule, mitä teiltä kysytään?" — "Mikä lapsellinen kysymys", olivat miehen ainoat sanat. Hän ei voinut paljastaa sydämensä epätoivoista tuskaa korkeille, välinpitämättömille herroille, eikä hän tahtonut kuitenkaan vastata kieltävästikään.

Mathilda Wrede tuli näiden tapahtumien jälkeen Turkuun. Kakolan johtaja, mies joka oli aina ollut aivan erikoisen hieno ja avulias Mathildaa kohtaan, ei ollut tällä kertaa oikein tyytyväinen, kun tämä halusi käydä Haapojaa tapaamassa. Mathilda vakuutti, ettei mikään vaara uhannut häntä siellä, ja johtaja salli hänen lopulta mennä.

Kun Matti Haapoja näki Mathildan tulevan sisään, hän veti vaivalloisesti kahlehdituilla käsillään huopapeiton niin, ettei hänen kaulaansa ympäröivää rengasta näkynyt ja käänsi häneen kalpeat, sairaat, surulliset ja kauniit kasvonsa. Hänellä oli kerrottavana merkillisiä asioita. "Muistatteko että annoitte minulle kerran lupauksen?" hän kysyi. Mathilda myönsi ja mies jatkoi: "Nyt tapahtuu se, mikä ei tapahtunut vielä muutamia vuosia sitten. Sittemmin on tullut monta rikosta lisää. Nyt annetaan kuolemanrangaistus. Minä tiedän, että kuultuanne viimeisen pyyntöni te tulette pitämään lupauksenne. Mutta minä tiedän myös, että se on teille liian vaikea. Te ette kestäisi sitä koskaan, te saisitte sydänhalvauksen. Minun tähteni se ei saa tapahtua. Mieluummin lopetan itse elämäni."

Mathilda pyysi ja rukoili, ettei hän tekisi sitä, mutta hänen vastauksensa oli vain: "Jumala, joka tietää miksi minä sen teen, antaa myös anteeksi viimeisenkin verisen työni." Hän kertoi myös, minä päivänä hän surmaisi itsensä. Sen päivän Mathilda istui hänen luonaan eikä sitä tapahtunut, mutta kolme viikkoa myöhemmin oli Matti Haapoja siirtynyt pois ajallisuuden maasta.

Kun Mathilda Wrede tuli seuraavan kerran Kakolaan, kohtasi hän johtajan. Tätä vaivasi kovasti, että hän oli kieltäytynyt täyttämästä Matti Haapojan viimeistä pyyntöä. Matti oli nimittäin päivää ennen hirttäytymistään pyytänyt kaksi kertaa saada kirjoittaa Mathilda Wredelle.

Vuonna 1899 Mathilda Wrede muutti suureen ja aurinkoiseen huoneeseen. Hänen läheisensä, jotka olivat levottomia hänen terveydestään, olivat hankkineet sen hänelle. Siinä huoneessa oli melkein kaikki vankien valmistamaa, ja joka esineellä oli oma tarinansa kerrottavana.

Kirjoituspöydällä oli metallinen paperipuristin, vangin valmistama lahja. Se esitti puuta, jonka kirves oli halkaissut. Terä oli kirkas, mutta varsi taittunut. "Me olemme tuo puu", oli vanki sanonut. "Neiti tuli luoksemme Jumalan sana — kirveen terä — mukanaan. Se on tunkeutunut sydämiimme eikä vahingoittunut iskusta, mutta varsi — neidin ruumis — se murtui." Uunihyllyllä oli pieni, hiottu harmaa kivi. Sen hän oli saanut eräältä vangilta Turusta. "Pitäisikö neiti sellaisesta hautakivestä?" hän oli kysynyt ja Mathildan myönnettyä ja sanottua, että se oli hänestä erinomaisen kaunis, mies lisäsi: "Jos neiti pitää tästä muodosta, niin minä teen sen aivan samanlaiseksi. Tämän palasen minä olen hakannut luvalla eikä se ole ylimääräistä työtä." Sitäpaitsi oli huoneessa kaikenlaisia esineitä, mitä kauneimpia puuhun leikattuja kaluja, keitetyistä luista valmistettuja paperiveitsiä, katkenneesta luudan varresta tehty kynänvarsi, tauluja ja mitä erilaisimpia koruesineitä. Ei ollut ihmeellistä, että Mathilda viihtyi kodissa, missä kaikki todisti rakkautta ja uskollisuutta.

Oli myrskyinen sadepäivä. Mathilda oli yksin kotona ja valmistautui juuri lähtemään Sörnäisten vankilaan, kun ovikello soi. Hän aukaisi ja suuri, hyvin puettu mies, jonka silmät pyörivät luonnottomasti, astui sisään. "Minä tahdon saada rahaa", sanoi hän käskevällä äänellä. Mathilda katsoi häntä suoraan silmiin ja vastasi: "Mutta luulenpa, etten anna." — "Kyllä on paras, että rouva antaa heti, sillä minä poden sellaista tautia, että ellen saa mitä haluan, niin tulen aivan hulluksi ja silloin en vastaa teoistani." — "Ihmisraukka! Oletteko ollut kauan noin hirveän sairas?" kysyi Mathilda samassa kuin hän puki kiireesti ylleen päällysvaatteet, avasi oven astui ulos ja pyysi miestä tulemaan kanssaan. — "No, eikös rouva anna minulle rahoja?" jatkoi mies röyhkeästi ja uhkailevan näköisenä. — "Niin sairaan ihmisen kuin teidän pitää saada paljon parempaa kuin mitä rahat ovat", Mathilda vastasi, "enhän voi sallia teidän kulkevan näin ilman hoitoa. Minä aion heti saattaa teidät lähimmän lääkärin luo. Jos jaksatte, niin kävelemme yhdessä, muuten minä pyydän teitä ajamaan kanssani."

Samassa mies huomasi Mathildan rintaneulan "armo ja rauha", sillä tämä ei ollut vielä ennättänyt napittaa päällystakkiaan. Mies säpsähti ja kysyi: "Ettehän vain ole neiti Wrede?" — "Olen kyllä." — "Pyydän anteeksi", mies sanoi aivan muuttuneella äänellä. "Olen erehtynyt. Minä en tiennyt, että te olitte neiti Wrede. Minua ei vaivaa mikään, olen aivan terve." Ja hän katosi nopeasti portaita alas.

Mathilda aloitti taivalluksensa taistellen tuulta vastaan, mutta eteenpäin hänen oli päästävä, sillä eräs hänen ystäviään, nuori sivistynyt mies, odotti häntä Sörnäisten vankilassa. Oli hänen syntymäpäivänsä ja kaikki merkkipäivät, jotka herättävät niin paljon muistoja menneiltä ajoilta ovat kaikkein raskaimmat ja synkimmät vankilan muurien sisällä.

Hän istui kauan nuoren miehen luona. Oli jo päästy melkein syntymäpäivätunnelmaan, kun eräs vanginvartija astui selliin. Hän esitti asiansa Mathilda Wredelle poistuen sitten, mutta nuori mies, joka oli hetki sitten unohtanut surullisen tilansa, oli jälleen herännyt todellisuuteen ja näytti kiusaantuneelta ja häiriytyneeltä.

"Ei", Mathilda tuumi, "tätä pientä ilohetkeä ei saa särkeä." Kääntyen nuorukaiseen hän sanoi leikillisesti: "Pelkäättekö vanhoja tätejä?" Mies näytti kysyvältä. "Minä vain tässä tuumin, haluaisittekohan pitää minua tätinänne?" — "Onko se todellakin totta? Voiko sellainen tulla kysymykseenkään?" mies huudahti hämmästyneenä ja säteilevän iloisena. "En ole puhunut kenenkään ihmisen kanssa koko maailmassa niin avoimesti kuin neidin, ja kun nyt saan vankina ollen kutsua teitä tädikseni, niin se on kannustava minua koettamaan elää sivistyneelle ihmiselle sopivaa elämää." Sitten he jatkoivat keskeytynyttä keskusteluaan unohtaen, että selli oli ahdas ja että monta pitkää kuukautta oli kuluva, ennenkuin vankilan portti avautuisi nuorelle miehelle.

Ilma oli edelleen hyvin ikävä, kun Mathilda suuntasi illalla kulkunsa kotiin päin, ja pimeää myöskin oli. Pitkään sadetakkiin puettuna ja sateenvarjo kädessä hän kiiruhti tietä eteenpäin. Silloin hän näki kaksi miestä tulevan hoippuen häntä kohden. "Hei sinä siellä! Oletko nainen vai mies?" huusi toinen heistä jo pitkän matkan päästä. "Hiljaa, hiljaa", sanoi toinen nykäisten toveriaan kylkeen, "sehän on hän, joka käy vankien luona." — "Vai niin, hänkö se on", jatkoi mies, joka oli ensin puhunut, "sen ihmisen edessä minä otan hatun päästäni." Sanomatta enää sanaakaan hän nosti lakkiaan ja sitten he jatkoivat ääneti kulkuaan.

Sillä matkalla Mathilda vilustui kovasti ja oli pakotettu menemään vuoteeseen. Eräänä yönä hän houri. Huoneessa oli muutamia kasveja, ne olivat hänen mielestään vankeja, ja hän oli matkalla Siperiaan erään vankiryhmän muassa. Mutta mitä merkitsi se, että hän makasi hyvässä vuoteessa, kun kaikki muut seisoivat. "Siinä taas se huutava vääryys. Tässä minä makaan ja minulla on hyvä olla samalla kuin muut seisovat. Vääryyttä, vääryyttä! Kello on kaksi yöllä, kello viisi jatkamme matkaa. Kaikkien pitää saada levätä vuorotellen. Nyt minä nousen ja joku muu vuoteeseen!"

Mathilda tuli tajuihinsa tuntiessaan palelevansa hirveästi ja huomasi makaavansa lattian korkkimatolla. Hän oli houreissaan noussut, pyörtynyt ja jäänyt makaamaan lattialle. Siitä oli seurauksena keuhkovika. Mutta hänen sydäntään ilahdutti, että hän oli houreissaankin ajatellut hankkia vangeille oikeutta.

Hänen sairautensa aikana kävi hänen luonaan usein professori J. W. Runeberg, joka piti hänen käyttämiään kasvisruokia liian heikkona ravintona, kun hän kerran eli niin toimeliasta elämää, ja koetti saada häntä luopumaan niistä. Mutta Mathilda oli järkähtämätön, kuten tavallista. "Kyllä te olette vähän hullu", professori silloin sanoi kaikkein ystävällisimmällä äänellään, "mutta maailma tarvitsee juuri sellaisia ja kuinka pidänkään sellaisista ihmisistä!"

Mathildan ollessa hyvin sairas soitettiin eräänä päivänä ovikelloa, ja hän kuuli, että ovi avattiin. Sitten kuului ääni: "Minun pitää saada tavata hänet!" — "Hän on sairas eikä voi ottaa ketään vastaan." — "Mutta minun täytyy saada puhutella häntä!" Sen jälkeen seurasi juopuneen miehen kirouksia ja sadatteluja.

Mathilda huusi palvelijatarta kysyen, mitä asia koski. "Siellä on juopunut mies, joka tahtoo tavata neitiä." — "No, antakaa hänen tulla, mutta vain ovelle!"

Mies — joku jätkä — tuli sisään, katsoi Mathildaa ja sanoi: "Kas, onko neiti noin hirveän sairas?" — "Miksi te niin kiroilette ja torutte siivoa palvelijatartani? Hyi!" — "Vai niin, vai noin sairas. Saanko luvan kysyä, minne neiti haudataan?" Mathilda Wredestä, jolla on leikillinen ja iloinen mieli, oli kysymys kovin hassunkurinen ja hän syventyi heti miehen ajatusjuoksuun. "Sitä en todellakaan tiedä", hän sanoi, "mutta luultavasti Anjalaan." Mies hieroi lakkia otsaansa sanoen: "Se on kovin väärin." — "Miksi niin?" — "Niin, tuo Helin on ollut Anjalassa ja kertonut, että siellä kirkkomaalla on pieni punainen kivikirkko, jonne kaikki Wredet on haudattu. Siinä on maalatut akkunat ja munalukko ovessa. On aivan väärin, että neiti suljetaan sinne." — "Mihin teidän mielestänne olisi sitten paras haudata minut"? — "Tänne Helsingin hautausmaahan". — "Miksi niin?" — "Niin, katsokaas, siitä tulisi niin hieno sunnuntaipaikka. Siellä me istuisimme joka sunnuntai." — "Kävisittekö te kaikki siellä sunnuntaisin? Menisitteköhän oikein reilusti ja säädyllisesti; ettehän vaan ottaisi pulloja mukaan?" Jätkä nipisti otsaansa katsoen ylöspäin: "Ei ikinä pulloa sille haudalle", hän sanoi. —

Mathilda oli jälleen täydessä työssä ja eräänä sateisena ja pimeänä lokakuun iltana hän palasi käynniltään Munkkisaaren kadulta. Tiellä hän tapasi miehen, joka puhutteli häntä: "Anteeksi, neiti Wrede! Älkää menkö tuolle nurkalle, sillä siellä seisoo useita juopuneita lurjuksia!" Mathilda ei tuntenut pimeässä puhujaa, mutta kiitti häntä ystävällisyydestä ja sanoi, että hänen tiensä vei juuri sen nurkan ohi, mutta ettei hän ollenkaan peljännyt. Tuntematon pyysi silloin saada saattaa hänet vaarallisen paikan ohi.

Kun he lähestyivät nurkkaa, seisoi lyhtypatsaan ympärillä todellakin joukko juopuneita räyhääviä miehiä. Mutta Mathilda ei mennyt kadun yli, vaan kulki suoraan joukkoa kohden. Juuri kun hän meni heidän ohitseen, sattui lyhdyn valo hänen kasvoihinsa. Miehet tunsivat hänet ja eräs ääni kuului sopertavan: "Ei, mutta näettekös pojat, tuollahan tulee itse Mathilda!" He siirtyivät molemmille sivuille. Mathilda kulki suoraan joukon välitse nyökkäillen oikealle ja vasemmalle. "Hyvää iltaa, hyvää iltaa!" ja kaikki koettivat ottaa lakin päästään ja mutista vastaukseksi "hyvää iltaa".

Mathilda Wrede erosi saattajastaan. Ken hän oli, sitä hän ei saanut koskaan tietää — luultavasti joku vapautunut vanki.

Hänen nimensä oli Matti N. Ruotsalaiset toverit nimittivät häntä "Järp-N:ksi", suomalaiset "Pyypojaksi". Hän oli noin kahdeksan-yhdeksäntoistavuotias poika, kun Mathilda Wrede tutustui häneen Sörnäisten vankilassa, jossa häntä pidettiin mitä julkeimpana veitikkana. Virkamiehille ja vartijoille hän vastaili nenäkkäästi, mutta Mathildaa kohtaan hän oli erittäin siivo.

N. vapautui joulukuun alussa, eikä Mathilda ollut onnistunut saamaan hänelle minkäänlaista tointa. Ystävällinen leipuri W. oli luvannut ottaa hänet oppiin helmikuun ensi päivästä, mutta siihen mennessä piti hänelle hankkia sekä ruokaa että työtä. N:stä tuli Mathildan apulainen. Hän toimitti hänen asioitaan, vaihtoi rahaa ja käyttäytyi erinomaisen moitteettomasti.

Tulipa sitten jouluaaton aatto. Seuraavana päivänä Mathildan piti matkustaa Hämeenlinnaan jakaakseen jouluiloa "linnan" naisvangeille.

Hän oli juuri täyttänyt matkalaukkunsa ja aikoi mennä levolle, kun joku koputti kiivaasti ovelle. Mathilda huusi, että siihen aikaan vuorokautta oli tapana antaa ihmisten olla rauhassa, mutta aukaisi kuitenkin, ja N. astui sisään nippu pyitä kädessään. Mathilda kysyi, miksi hän tuli niin myöhään ja mistä hän oli saanut pyyt. "Minä olen ollut kummini luona Hermannissa", kertoi Matti, "ja hän antoi minulle viisi markkaa joulurahoiksi. Tiellä tapasin erään maalaisen, joka oli myynyt lintuja ja hänellä oli jäljellä neljä pyytä. Mies lupasi antaa ne huokealla ja minä arvelin että jos maksan niistä viisi markkaa, niin saan kaupungissa paljon enemmän. Mutta kukaan ei ole ostanut niitä". — "On hyvin tyhmää, että N. tekee sellaisia kauppoja. Minun kai pitää ottaa ne. Mutta muistakaa, että tämä on viimeinen kerta", nuhteli Mathilda ojentaen pojalle viidenmarkan paperirahan. "Huomenna N. saa viedä kaksi pyytä veljelleni ja toiset kaksi serkulleni."

Mathilda matkusti Hämeenlinnaan ja palasi sieltä joulun jälkeen. Häntä kiitettiin pyistä, ne olivat kyllä olleet hyviä, vaikka hieman vanhoja.

Matti N. oli edelleen siivo ja hyvä kaikin puolin. Helmikuussa hän sai paikan leipurin liikkeessä ja käyttäytyi työssään erittäin moitteettomasti.

Eräänä päivänä hän tuli Mathildan luokse. "Minulla on kova kiire", kertoi hän, "mutta minäpä ilmoitan neidille, ettei pidä koskaan syödä tällaisia pieniä, pyöreitä leivoksia!" — "Mikä niitä sitten vaivaa?" — "Ne on tehty palaneista leivoksista, ylijääneistä palasista ja muottien reunoihin tarttuneesta taikinasta." Erään toisen kerran, kun Mathilda oli juuri palannut matkoilta, N. tuli hänen luokseen suuri käärö mukanaan ja veti siitä esille Runebergin rintakuvan, jonka antoi Mathildalle. "Tiedän kyllä, että neiti olisi pitänyt enemmän Thorvaldsenin 'Kristuksesta', mutta eihän haittaa saada vähän isänmaallistakin." Maaliskuun 14:ntenä — Mathildan päivänä — hän toi kakun, johon oli valkoisesta sokerista muovailtu koristeeksi "Mathilda".

Jonkun aikaa myöhemmin Mathilda tapasi leipuri W:n vanhan äidin.
Tämä kertoi, että Matti N., "se kiltti poika" on poliisikamarissa.
"Sanotaan hänen varastaneen."

Mathilda ei tahtonut uskoa sitä ja meni heti poliisikamariin. Kun hän saapui sinne, istui huoneessa joukko poliiseja. Mathildan kysymykseen, oliko siellä N. niminen poika, vastattiin myöntävästi. "Mistä häntä syytetään?" — "Hän on varastanut." Mathilda oli varma Matistaan. "On onnetonta, että ihmistä heti epäillään siksi että hän on äskettäin päässyt vankilasta", sanoi hän. Poliisit näyttivät hyvin huvitetuilta; eräs heistä, joka istui kirjoittamassa, nousi ja ojentaen Mathildalle paperin sanoi: "Kas tässä on luettelo siitä, mitä Matti on varastanut! Kaiken tämän hän on tunnustanut." Matti ja jotkut muut pojat olivat tehneet kaksikymmentäseitsemän varkautta.

Poliisi kysyi, oliko Mathilda Wrede ostanut pyyt. Olihan hän, mutta N. oli ostanut ne kummiltaan saamillaan rahoilla. — "N. on tunnustanut, että pyyt tulivat suoraan tohtori N:n ruokasäiliöstä neiti Wredelle", huomautti poliisi.

Samassa N. oli tullut saapuville. "Hyvä N., kuinka kauhean ikävää!" huudahti Mathilda. "Ja kuulkaapas N., miten oli nimipäiväkakkuni laita?" — "Kyllä se oli rehellinen kakku." — "Entä pyyt?" — "Pyyt minä olin varastanut."

N. istui vankilassa odottaen tutkintoa ja tuomiota ja Mathilda Wrede haastettiin oikeuteen, kun hän oli ostanut varastettua tavaraa huonomaineiseksi tunnetulta henkilöltä.

Mathilda Wrede asui silloin tilapäisesti ulkomaalaisen ystävättärensä, kreivitär S:n luona, joka joutui aivan suunniltaan kuultuaan haasteesta. Hänen mielestään se oli ennen kuulumaton häväistys. Hän arveli myös, ettei Mathildan sopinut mitenkään mennä yksinään oikeuteen, Hyvää tarkoittava kreivitär aikoi tulla hänen kanssaan ja "olla hänen puolellaan", vaikkei ymmärtänyt sanaakaan maan kieltä.

Mathilda kutsuttiin raastuvanoikeuden istuntosaliin, Oven vasemmalla puolella seisoivat vahdit ja useita hänen "poikiaan." Heistä näytti tuntuvan pahalta, kun huomasivat ystävänsä joutuneen syytteeseen. Mathilda seisoi oikealla puolella yhdessä kahden muun henkilön kanssa, jotka myös olivat ostaneet varastettua tavaraa, toinen kuparisen kahvipannun kahdeksallakymmenellä pennillä ja toinen kinkun markalla kuudellakymmenellä pennillä. Ja Mathildan takana seisoi pieni lihava kreivitär puolustusasennossa. Tilanne oli vastenmielisen jännittävä ja samalla hyvin lystikäs.

Puheenjohtaja lausui: "Raastuvanoikeus on katsonut olevansa velvollinen kuulustelemaan tässä asiassa myös neiti Mathilda Wredeä. Mitä neiti Wrede tietää asiasta?" Mathilda kertoi kaiken, minkä tiesi kummijutusta, rahoista, pyistä j.n.e. Kertoessaan hän kuuli erään varkaan solvaavan N:ää. "Sinut pitäisi hirttää, kun olet laittanut niin, että neiti Wrede on joutunut oikeuteen!" — "Jos minut on hirtettävä, on sinut hirtettävä viereeni", vastasi N. Mathildan oli vaikea pidättää nauruaan. Hänen annettuaan selityksensä puheenjohtaja sanoi: "N. on kuullut, mitä neiti Wrede on kertonut." — "Minä peruutan kaikki. Neiti Wrede on oikeassa. Uskokaa häntä!" virkkoi poika. Puheenjohtaja kumarsi ja Mathilda Wrede sai mennä. N. ja hänen toverinsa tuomittiin yli neljän vuoden vankeusrangaistukseen. Kun N. tuli Kakolaan ja vangit saivat kuulla Mathildan joutuneen haastetuksi oikeuteen siksi, että N. oli myynyt hänelle varastettuja tavaroita, sai N. perinpohjin selkäänsä. Siitä lähtien häntä nimitettiin "Järp-N:ksi", ja "Pyypojaksi".

Heti kun Matti N. pääsi vankilasta, vei hän Mathildalle myrtin, jonka hän oli istuttanut ja hoitanut Kakolassa. "Tämä on neidille siitä, että olin niin hävytön, vaikka neiti oli minulle hyvä", sanoi hän.

Pyypoika rupesi käymään usein Mathildan luona. Ja eräänä päivänä tultuaan taas hänen kotiinsa hän virkkoi: "Minä tarvitsen sinisen merimiespuseron, se maksaa yhdeksän markkaa. Onko neidillä yhdeksän markkaa?" — "Kyllä minulla on kolmetoista", kuului vastaus, "mutta yhtä välttämättä kuin N. tarvitsee puseron, tarvitsen minä päällyskengät, ja ne maksavat kahdeksan markkaa. Mitä meidän nyt on tehtävä? Koska ne ovat minun rahojani, niin minä olen jäävi ratkaisemaan asian. Tästä N. saa kukkaroni, mutta muistakaa, että teidän on jaettava oikeudenmukaisesti."

Puhelin soi samassa toisessa huoneessa ja Mathilda riensi sinne. Kun hän tuli takaisin eteiseen, seisoi N. siellä avonainen kukkaro kädessään. "Tässäkö neidin kaikki rahat ovat?" kysyi hän. — "Siinä." — "Milloin neiti saa lisää?" — "Sitä en tiedä." — "Kyllä minulla on kotona rikkinäinen sininen pusero", tuumi poika, "mutta se voi kyllä vielä kelvata, kun äiti paikkaa sen. Minä luulin, että neidin raha-asiat olivat hyvällä kannalla, mutta en minä ota neidin viimeisiä", ja hän ojensi kukkaron takaisin Mathildalle.

Aikaisin eräänä syysaamuna soitettiin Mathilda Wreden ovikelloa kiihkeästi ja sama nuori mies syöksähti sisään. Hengästyneenä ja kalpeana hän läähätti: "Poliisi ajaa minua takaa!" Hän oli kaupitellut kulta- ja hopeaesineitä, joita toverit olivat varastaneet. Koko yön hän oli pysytellyt piilossa. Lopen väsyneenä ja nälkäisenä hän pyysi nyt saada levätä hetkisen, ennenkuin jatkoi pakoaan.

"Kuulkaapas, poikani", sanoi Mathilda Wrede, "ruokaa te tulette saamaan ja lepoa tulette saamaan ja oikein aika nuhteet tulette myös saamaan. Te ette voi jatkaa näin! Ja millaisiin ikävyyksiin saatattekaan minut! Ajatelkaapa, jos poliisi tulisi tänne!" — "Neitihän on viaton", keskeytti poika nopeasti.

Mathilda soitti erääseen samassa talossa olevaan kahvilaan ja pyysi lähettämään heti kulhollisen keittoa ja voileipiä. Sitten poika sai istua syömään. Mathilda puheli hänelle sillä aikaa ankarasti ja kehoittavasti. "Muistatteko kuinka te vankilassa lupasitte tulla kunnon mieheksi? Teidänhän piti vapaaksi päästyänne aloittaa elämä aivan alusta. Te lupasitte sitä ja lupasitte tätä. Oletteko jo unohtanut kaiken?" Poika söi virkkamatta sanaakaan. Kun hän oli lopettanut, Mathilda huomautti: "Nyt saatte mennä, en tahdo pitää teitä täällä kauempaa."

Kului jonkun aikaa. Silloin Mathilda sai kirjeen, joka oli päivätty Itämerellä. Se oli N:ltä ja alkoi näin: "Neidin pitää saada tietää se heti. Minä matkustan nyt sisareni vaatteisiin puettuna Tanskaan." Myöhemmin tuli kirje Italiasta, ja siinä hän kirjoittaa muun muassa: "Kyllä neiti on paras ihminen, minkä olen koskaan tavannut." Kapkaupungista N. lähetti kirjeen, jossa oli erittäin kaunis kirjanmerkki ja lupasi lähettää Mathildalle muiston joka maasta, minne joutui. Hän makasi parhaillaan hyvin sairaana eräässä neekerikylässä lähellä kaupunkia ja kaipasi kovasti omaisiaan, varsinkin uskovaa äitiään ja Mathilda Wredeä. Nyt vaivasivat muistot, ilkityöt ja monenlaiset rikokset hänen omaatuntoaan. Hänellä ei ollut ketään, joka olisi voinut auttaa, ja kirje loppui sanoihin: "Minä onneton, kadotettu poika."

Mathilda sai häneltä tervehdyksen myös Austraaliasta ja jonkun ajan kuluttua tiedon, että hän oli ostanut ponyn ja aikoi hankkia vielä farminkin. [Farmi = maatila.]

Sen jälkeen ei Mathilda Wrede ole kuullut "Pyypojasta". Hän on luultavasti kuollut.

Vähän aikaa sen jälkeen kuin Suomen kenraalikuvernööri kreivi Heyden oli kuollut, oli Mathilda Wrede Pietarissa ja kuuli siellä Venäjän entiseltä oikeusministeriltä, kreivi C. von der P:lta, että ruhtinas Svjatopolk-Mirski, ruhtinas Galitsin ja kenraali Bobrikov olivat ehdolla kenraalikuvernöörinvirkaan. Kreivi P. lisäsi: "Bobrikov on leskikeisarinnan ehdokas ja jos hän tulee Suomeen, niin en onnittele teitä." — "Millainen hän sitten on?" kysyi Mathilda Wrede. "Sivistymätön, mahdoton sivistää ja vielä paljon muuta", kuului vastaus. — "Kreivi P.", sanoi Mathilda, "Te olette Itämeren maakunnista. Te ymmärrätte Suomen aseman, teillä on oikeusministerinä ja kruunajaismarsalkkana suuri vaikutusvalta. Tarjoutukaa Suomen kenraalikuvernööriksi!" Kreivi P. hymyili ystävällisesti vastaten: "Mahdotonta, minä tunnen tilanteen ja pelkään, että siellä aiotaan saada valtaan uusi järjestelmä. Minä en ryhdy sellaiseen."

Niin tuli Bobrikovista Suomen päämies. Voidakseen saada lakeja loukkaaville toimilleen oikeuden varjon koetti hän todistaa, että maassa vallitsi kapinallinen mieliala. Niinpä lahjottiin muun muassa joukko huonoimman kansanaineksen jäseniä rahalla tahi houkuttelevilla tulevaisuuden lupauksilla järjestämään levottomuuksia suurten kansanjoukkojen ollessa liikkeellä.

Mathilda Wrede joutui epätoivoon Kuinka hänen "poika"-raukkansa, jotka olivat niin heikkoja, pystyisivät vastustamaan moisia houkuttelevia kiusauksia? Jotkut, joista hänellä oli ollut hyviä toiveita, olivat jo langenneet uusien ansojen yllättäminä.

Niinpä Mathilda sai eräänä päivänä kuulla, että kaksi hänen miehistään oli saanut kolmekymmentä markkaa kumpikin ehdolla, että he venäläisten pääsiäisyönä, jolloin oli tavattoman paljon väkeä liikkeellä, tahrisivat Aleksanterinpatsaan Helsingissä. Iloissaan helposti saaduista rahoista toinen heistä oli juonut niin, että hän jo keskellä päivää joutui poliisiputkaan. Kerrottiin myös, etteivät nuo kaksi olleet ainoita.

"Sinä yönä minä tulen vartioimaan Aleksanterinpatsasta", ajatteli Mathilda Wrede. Monet tulivat hyvin huvitetuiksi asiasta kuullessaan hänen päätöksensä ja tarjoutuivat saattamaan häntä yöllisellä vaelluksellaan. Mutta hän vastasi leikillisesti aikovansa suorittaa vartiopalveluksen yksinään. Olisi kuitenkin hyvä saada ajuri, arveli hän, niin voisi välistä levätä tai mahdollisesti lähettää jonkun miehen kotiin, jos niin tarvittaisiin. Hänen veljensä, joka oli hyvin huvitettu sisarensa suunnitelmasta, lupasi heti hankkia hevosen, sillä Mathildalla oli siihen aikaan sangen niukalti rahaa.

Siitä muodostui ihmeellinen yö monine erilaisine elämyksineen. "Miksi G. kuljeskelee täällä keskellä yötä?" kysyi hän eräältä mieheltä, joka tuli epävarmoin askelin häntä vastaan. — "Minusta on niinkuin neidistäkin hauskaa kulkea pääsiäisyönä ulkosalla", vastasi mies. — "Asuuko G. vielä samassa paikassa kuin ennenkin?" — "Asun." — "Silloin G. pääsee ajelemaan!" Mathilda huusi ajuria. "Olkaa hyvä ja ajakaa tämä mies kotiinsa. Hän asuu kaupungin portin tuolla puolen ensimmäisessä talossa vasemmalla. Tulkaa sitten takaisin, kenties tarvitsen teitä vielä." He lähtivät ja Mathilda jatkoi kävelyään.

Merkillisten kokemusten ja elämysten jälkeen Mathilda ajoi aamupuolella kotiin väsyneenä ja vakavana. Hän ajatteli onnetonta maataan ja ystäväraukkojaan. Milloinkaan ei tulevaisuus ollut näyttänyt hänestä niin pimeältä ja huolestuttavalta kuin nyt. Jaksaisiko hänen rakas Suomen kansansa kestää sellaisen koetuksen, vai vajoaisiko se alennustilaan? Ajatukset kulkivat taaksepäin. Useita vuosia sitten hänen oleskellessaan Pietarissa pyydettiin hänet Suomen oikeauskoisen arkkipiispan Antoniuksen luo, joka halusi keskustella hänen kanssaan Suomessa olevista kreikkalaiskatolisista vangeista. Pari vuotta myöhemmin Mathilda oli matkalla. Kun hän tuli Tampereen asemalle, seisoi siellä ylimääräinen juna, joka oli juuri tullut Pietarista ja kerrottiin, että Suomen arkkipiispa oli saapunut sillä Tampereelle, jossa aiottiin vihkiä uusi kreikkalaiskatolinen kirkko. Hän istui parhaillaan ravintolassa syöden aamiaista. Kun Mathilda kulki huoneen läpi, nousi arkkipiispa ja huudahti erittäin ystävällisellä äänellä: "Mathilda Wrede!" ja tuli sitten tervehtimään Mathildaa. Hän sanoi muun muassa: "Jos voin joskus olla teille avuksi, niin olette sydämellisesti tervetullut luokseni." Nyt tuo mies oli nimitetty Pietarin metropoliitaksi. Mitähän jos hän tahtoisi käyttää suurta vaikutusvaltaansa tsaariin Suomen hyväksi, jos hän, Mathilda, pyytäisi sitä. Nyt hän näki tien selvänä edessään. Hän matkustaa Pietariin. Metropoliitta kuuntelee varmaan hänen pyyntöään. Niissä, jotka saivat kuulla asiasta, herätti se suurta mielenkiintoa. Niinpä esim. Leo Mechelin lähetti hänelle tervehdyksen, että jos Mathilda haluaa neuvotella hänen kanssaan, niin hän on käytettävissä. Mathilda Wrede kiitti ja vastasi: "Jumala on neuvonantajani."

Hän matkusti. Hän oli syvässä surupuvussa osoittaakseen omaa ja koko Suomen surua. Pietarissa hän asui paroonitar Nicolayn kodissa, jossa kuunneltiin suurella mielenkiinnolla hänen esittämiään suunnitelmia.

Ennenkuin hän seuraavana aamuna lähti metropoliitan luokse, purettiin hänen päällystakistaan pois ripustin, sillä siihen oli painettu ompelijattaren nimi ja "Helsinki". Samoin poistettiin nimet päällyskengistä, sillä metropoliitan luona oli joukoittain vakoilijoita. Metropoliitta aloitti vastaanottonsa kello yhdeksän, ja kun matka oli pitkä, seisoivat hevoset, joiden oli määrä viedä Mathilda Wrede sinne, jo kello kahdeksan aamulla portaitten edessä. Mathildaa seurasi parooni Paul Nicolay tulkkina metropoliitan luokse. "Ajakaa pitkin Newskiä!" oli paroonin lyhyt määräys kuskille. Hän ei tahtonut ilmoittaa osoitetta tarkemmin ovenvartijan kuullen, sillä useimmat niistä olivat palkattuja vakoilijoita.

He ajoivat Aleksanteri Newskin luostariin. Se oli ihmeellinen paikka. Oli ajettava useiden hautausmaiden läpi ennenkuin tultiin metropoliitan palatsiin. Siellä asui Antonius, elämän kovasti koettelema, lahjakas ja syvästi hengellinen mies. Hän oli korkeasta asemastaan huolimatta kuitenkin kuin vanki, jonka pienintäkin sanaa ja tointa vartioitiin.

Heidät vietiin useiden salien läpi, joissa joukko ihmisiä odotti puheille pääsyä, suureen ja komeaan saliin. Siellä oli vain kaksi odottelijaa, eräs pappi puettuna pitkäliepeiseen, sinipunervaan kaapuun ja muuan askeetti, pieni kuihtunut vanha ukko, sanomattoman laiha, keltainen ja ryppyinen. Salissa vallitsi omituinen tunnelma.

Palvelija näyttäytyi ovessa. Hän tunsi heti parooni Nicolayn, sillä hän oli ollut Suomen arkkipiispan mukana tämän käydessä kerran Monrepoossa. Parooni Nicolay otti käyntikorttinsa, kirjoitti siihen lyijykynällä: "Mathilda Wrede", ja ojensi sen palvelijalle, joka katosi.

Pian ovi avautui. Metropoliitta itse seisoi siellä juhlallisena ja kunnioitusta herättävänä. Hänen kauniitten kasvojensa ilme oli syvästi hengellinen ja surullinen. Puettuna mustaan pitkäliepeiseen pukuun, suuri valkea päähine päässä ja timanttiristi otsalla hän oli kuin ilmestys vanhan testamentin ajoilta. Heittäen nopean ilmehikkään ja ystävällisen silmäyksen ja nyökäten melkein huomaamatta päällään hän kääntyi Mathilda Wredeen. "Paroonitar", hän sanoi ja katsoen Mathildan naapuriin: "Nicolay". Tottuneena vakoiluun ja siitä johtuviin vaaroihin hän ei tahtonut paljastaa Mathilda Wredeä sanomalla hänen nimeään, jolloin läsnäolijat olisivat saattaneet aavistaa, että Mathilda tuli hänen luokseen Suomen asioissa.

He nousivat molemmat ja astuivat loisteliaaseen salonkiin, josta metropoliitta vei heidät sisähuoneisiin. Mathilda esitti asiansa. Ollen vankien ystävä hän painosti suurta vahinkoa, joka oli Suomessa toimeenpannun uuden järjestelmän kautta jo nyt aiheutettu hänen heikoille, onnettomille ystävilleen. Hän kosketti samalla myös hirvittävää siveellistä vaaraa, joka uhkasi hänen rakasta Suomen, kansaansa ja pyysi metropoliittaa käyttämään koko vaikutusvoimansa tsaariin Suomen hyväksi.

Metropoliitta kuunteli vakavasti ja ystävällisesti hänen sanojaan vastaten, ettei hänen valtansa ollut niin suuri kuin luultiin. Sitäpaitsi katsoi hän asialla olevan kaksi puolta, venäläisen ja suomalaisen. Hän lupasi kuitenkin koettaa tehdä, voitavansa. Enemmän kuin puoli tuntia kestäneen keskustelun jälkeen he poistuivat samaa tietä kuin olivat tulleetkin läsnäolijoiden uteliaiden ja hämmästyneiden katseiden seuraamina.

Eteisessä ovenvartija, joka auttoi heidän ylleen päällystakkeja, kysyi parooni Nicolaylta, mistä he olivat. Ei vastausta. Hän toisti kysymyksensä hyvin jyrkästi. "Me puhumme ruotsia", vastasi parooni Nicolay, jonka mielestä oli viisaampaa sanoa jotakin kuin ei mitään.

Kun he istuivat jälleen vaunuissa matkalla kotiin, kertoi ajaja, että sama ovenvartija oli heidän ollessaan palatsissa tullut ulos ja kysellyt häneltä, ketä he olivat, mistä tulivat j.n.e.

Metropoliitta Antonius oli todellakin käynyt tsaarin luona aikoen esittää hänelle Mathilda Wreden epäilykset Suomessa harjoitetusta myyräntyöstä. Mutta keisari ei ollut antautunut ollenkaan keskusteluun asiasta, vaan lähettänyt hänet kiivaalla kädenliikkeellä luotaan.

Yksi niitä vankeja, joita Mathilda Wreden oli vaikea käydä puhuttelemassa, oli Pekonen. Hän oli ollut suomalainen ylioppilas, mutta meni Bobrikovin aikana poliisilaitoksen palvelukseen ja kohosi Helsingin poliisimestariksi. Sitten hän istui joittenkin virassaan tekemiensä rumien virheitten takia vähän aikaa vankilassa.

Sinä aikana, jolloin monet maamme parhaista miehistä ajettiin Suomesta maanpakoon, vangittiin myös, kuten tunnettua, lakitieteen professori R. A. Wrede, vietiin Pietariin ja siellä Plehven eteen sekä karkoitettiin Tallinnaan. Kotitarkastuksessa, joka toimitettiin Wredebyssä, otettiin kaikki laatikoissa ja kaapeissa olevat paperit ja kuljetettiin Helsinkiin.

Muutamia kuukausia myöhemmin soi Mathilda Wreden puhelin. Poliisimestari Pekonen kysyi, oliko ketään parooni Wreden perheestä kaupungissa. "Kuinka niin?" — "Takavarikoidut paperit voitaisiin nyt hakea poliisikamarista." — "Minä tulen itse hakemaan ne", vastasi Mathilda, joka ei suinkaan tahtonut, että joku hänen omaisistaan joutuisi tekemisiin Pekosen kanssa. — "Eikö ole ketään läheisempää?" kysyi Pekonen. — "Kyllä montakin, mutta kuten sanottu, minä haen paperit ja te tiedätte, että ne ovat silloin varmoissa käsissä."

Määrättiin aika, ja kun Mathilda Wrede saapui poliisikamariin, koetti Pekonen saada keskustelua käyntiin. "Saanko kysyä, kuinka parooni Wrede voi?" Mathilda katsoi häntä suoraan silmiin ja vastasi hitaasti ja painolla: "Kunniallinen ja jalo mies voi aina hyvin." Pekonen otti silloin vähän nolona esille kaksi suurta koria, jotka olivat täynnä papereita, sanoen: "Olkaa hyvä ja kirjoittakaa kuitti, että neiti on saanut kaikki." — "Mahdotonta. Kuinka minä voin tietää, onko tässä kaikki, varsinkin kun näen kuinka huolimattomasti te näitä papereita säilytätte. Te saatte puolestanne antaa minulle todistuksen siitä, mitä nyt jätetään minulle." — "Sitä ei kukaan ole vaatinut tähän saakka." — "Mutta minä vaadin", kuului vastaus ja hänelle annettiin todella jonkinlainen todistus.

"En minä selviä yksinäni näitten korien kanssa, en portaita alas täällä enkä taas niitä ylös kotonani. Mutta täällä on kai teidän toimettomia urkkijoitanne, jotka voivat kantaa ne", sanoi Mathilda sitten enemmän suorasukaisesti kuin viisaasti. Ja aivan oikein. Pekosen käskystä tuli ulommasta huoneesta kaksi miestä, jotka kantoivat Mathildan puolesta korit kadulle sekä kutsuivat ajurin. Mathilda Wrede ajoi kallisarvoisine papereineen edeltä ja miehet seurasivat häntä toisella hevosella.

Kun he olivat saapuneet Mathilda Wreden kotiin Lapinlahdenkadulle, aikoivat salapoliisit maksaa molemmat hevoset, mutta Mathilda vastusti sanoen: "Nykyinen poliisikamari ei ikinä maksa lankoni paperien kuljetusta. Minun suuri etuoikeuteni on saada tehdä se."

Joulun 1905 Mathilda Wrede vietti vankien kanssa, uudenvuodenpäivän hän oli omaistensa parissa ja venäläiseksi jouluksi hän lähti ystäviensä, ruhtinasperhe Liewenin luo Kremoniin Liivinmaalle saadakseen siellä levätä.

Siellä ollessaan hän sai Suomesta kirjeellisen tiedon, että hänen serkkunsa, kreivi C., joka oli ollut nuoren poikansa kanssa karkoitettuna maasta, oli saapunut Ruotsista muutamien muiden suomalaisten kanssa, voidakseen jos mahdollista päästä edustajapaikalleen Suomen valtiopäiville. Venäläiset santarmit olivat pidättäneet molemmat kreivi C:t Hyvinkään asemalla ja lähettäneet heidät takaisin Ruotsiin.

Tuollainen väkivalta koski kovin Mathildaan. Liewenin perheen sekä heidän vieraansa kreivitär K:n kanssa yhdessä neuvoteltua tehtiin suunnitelma. Mathilda koettaisi päästä keisarin puheille kreivi C:n asiassa ja saisi kenties samalla tilaisuuden esittää isänmaansa suuren hädän. Sisäministeri Svjatopolk-Mirskille lähetettiin Pietariin kirje luotettavan palvelijan muassa yöjunalla. Mutta Svjatopolk-Mirski oli kuollut äkkiä edellisenä iltana.

Tämän uuden vaikeuden johdosta päätti tarmokas kreivitär K. saattaa Mathildan Pietariin ja auttaa häntä pääsemään keisarin puheille. Kun he saapuivat pääkaupunkiin, oli parooni Paul Nicolay heitä vastassa ilmoittaen, että koko hanke oli aivan mahdoton, sillä silloin juuri oli johtavissa venäläisissä piireissä suuri katkeruus kaikkea suomalaista kohtaan nousukohdassaan, ja keisari itse oli erityisen kiihtynyt ja vihainen murhayrityksestä korkeassa asemassa olevaa venäläistä virkamiestä vastaan, joka oli tehty Suomessa edellisenä päivänä.

Sellaisissa olosuhteissa Mathilda ei voinut ryhtyä mihinkään ja niin hän palasi Suomeen välittääkseen sähkösanoma- ja kirjevaihtoa Pietarin ja Ruotsissa oleskelevan kreivi C:n välillä.

Kreivitär K. työskenteli puolestaan Pietarissa ja hänen onnistui saada palatsin komendantti v. H. ja keisarin yksityisen kanslian päällikkö, parooni B. suopeiksi kreivi C:n asialle.

Mathildalle alkoi nyt äärimmäisen jännittävä ja väsyttävä aika, hän kun itse huolehti sähkösanomien lähettämisestä niin hyvin päivällä kuin yölläkin, sillä hän ei tahtonut saattaa ketään muita venäläisten vakoilijoiden epäilysten alaiseksi. Kuinka voimaperäistä työ oli, käy ilmi siitä, että Mathilda Wrede lähetti muutamissa viikoissa kaksikymmentäkahdeksan kirjettä ja sähkösanomaa sekä otti vastaan kolmekymmentäkaksi. Tuloksena oli, että hän sai eräänä huhtikuun päivänä näin kuuluvan sähkösanoman Suomen silloiselta ministerivaltiosihteeri Linderiltä: "Kreivi C. saa palata."

Oltuaan muutamia viikkoja Turussa Mathilda Wrede lähti jälleen kotimatkalle Helsinkiin. Karjan asemalla hänen huomionsa kiintyi erääseen sotamieheen, joka seisoi kolmannen luokan vaunusillalla puettuna paksuun sinelliin, vaikka oli kuuma kesäpäivä. Mies oli paljain päin, silmät loistivat kammottavasti punaisissa ja pöhöttyneissä kasvoissa ja hän huojui edestakaisin.

Mathildaa kiusasi katsella miestä, jonka hän luuli olevan kovasti humalassa ja hän sanoi suomeksi: "Älkää seisoko siinä, se on vaarallista teille itsellenne ja kiusallista muille. Menkää sisään!" Ei vastausta. Mathilda toisti sanansa ruotsiksi ja silloin muuan nuori mies, joka myös seisoi vaunusillalla, vastasi: "Hän ei ymmärrä, hän on kasakka ja hirveän sairas. Erään aliupseerin piti saattaa hänet Turusta Helsingin sotilassairaalaan, mutta niin pian kuin sairas oli sijoitettu penkille, meni aliupseeri tiehensä saadakseen ravintolasta lasin viiniä. Ja juna lähti. Nyt juuri lienee tullut määräys, ettei kasakka saa missään tapauksessa matkustaa Helsinkiin ilman hoitajaa. Hyvinkään asemalla pitää hänen odottaa saattajaansa, joka saapuu Toijalan junalla."

Mathilda Wreden valtasi suuttumus ja sääli. Nuoren miehen avulla hän järjesti sairaalle, orenburgilaiselle kasakalle, niin mukavan tilan kuin voi ja toi appelsiineja sammuttaakseen kuumetautisen janon. Junan pysähtyessä Hyvinkäällä hän auttoi hoipertelevan sotilaan odotushuoneeseen, vuokrasi hänelle pieluksen ja huopapeitteen asettaen vielä suuren kannullisen teetä hänen viereensä.

Mathilda Wreden asetuttua jälleen paikalleen vaunuun tulivat epämiellyttävä aseman santarmi ja poliisi tehden hänelle kunniaa, ja poliisi tulkitsi santarmin kiitoksen "omituiselle suomalaiselle naiselle, joka tahtoi näinä vihan päivinä hoidella lavantautia sairastavaa kasakkaa".

Mathilda sai kolme viikkoa myöhemmin lämminsydämisen, liikuttavan kiitoskirjeen kasakalta, jota hoidettiin silloin Helsingin venäläisessä sotilassairaalassa.

Kolme vapautunutta vankia tuli muutamana iltapäivänä "ystävänsä" luo. He sanoivat ensimmäiseksi avatessaan oven: "Me puhuimme tullessamme vankilaoloista ja teistä ja huomasimme, että eräs virolainen vakooja seurasi meitä kuunnellen uteliaasti puhettamme. Nyt hän on täällä ulkopuolella, sillä kun raoitimme alaovea, näimme me hänen tulevan tännepäin."

Hetken kuluttua soitettiin ovikelloa. Vieras mies tuli sisään. Hän selitti, että vaikka olikin virolainen, hän oli kuullut puhuttavan paljon Mathilda Wredestä ja toivonut kauan saavansa puhua hänen kanssaan. Nyt hän oli kovin sairas ja pyysi saada levätä.

Mathilda ymmärsi samassa silmänräpäyksessä, että hänellä oli mainittu vakooja edessään. "Tietysti saatte levätä", sanoi hän, "mutta minä tahdon tietää, mikä teitä vaivaa." — "Koko ruumis on kipeä ja minua pyörryttää", vastasi mies. — "Ihmisparka! Istukaa tuonne keinutuoliini! Minä tiedän teille erinomaisen parannuskeinon. Sulkekaa silmänne ja levätkää kunnes tuon lääkkeen."

Mathildaa huvitti sanomattomasti, kun hän sekoitti, kuppiin terveyssuolaa, kiinaa, kamferttitippoja ja valerianaa. "Maistukoon tämä hirveältä ja kirvelköön hänen viekasta kieltään", ajatteli hän ojentaessaan kupin vieraalleen. "Ottakaa tämä ilman vettä! Se tekee hyvää." Miehen kasvot vääntyivät. Hän tahtoi nousta, mutta Mathilda määräsi: "Teidän täytyy istua muutamia minuutteja silmät ummessa."

Ei kestänyt kauan, ennenkuin mies nousi. "Nyt tunnen voivani paremmin ja voin mennä", sanoi hän ja lähti tulematta enää milloinkaan takaisin.

Tavallinen vapautuneille vangeille viritetty ansa oli noina aikoina se, että venäläiset urkkijat pitivät heitä silmällä värvätäkseen heidät sitten uhkausten avulla ajamaan suunnitelmiaan.

Mathilda Wrede oli käynyt muutamia kertoja Lennart Hohenthalin luona, jota pidettiin prokuraattori Soisalon-Soinisen murhasta vangittuna Katajanokan tutkintovankilassa odottamassa tuomiotaan.

Eräänä päivänä hän huomasi nuoren vangin olevan hermostuneen vilkkaan ja eloisan ja otaksui hänen tahtovan salata levottomuuttaan tullessaan mahdollisesti pian siirretyksi kuritushuoneeseen. Mathildan hyvästellessä vanki pyysi: "Jos neidillä on aikaa, niin kirjoittakaa rakkaalle äidilleni, joka varmaan tarvitsee ymmärtävän sielun suomaa lohdutusta surressaan minun tähteni." Kun Mathilda muutamia tunteja myöhemmin lähti vankilasta, oli juuri vankien kävelyaika ja Hohenthal, joka käveli yksinään edestakaisin pitkin vankilan sivua, kumarsi ja heilutti hänelle hattuaan.

Seuraavana aamuna kerrottiin sanomalehdissä, että Hohenthal oli yöllä sahannut sellinsä ikkunaristikon ja päässyt käsittämättömällä tavalla pakenemaan.

Mathilda Wrede kertoi myöhemmin, että häntä, kun hän kuuli Hohenthalin paosta, huimasi ja sydän oli lakata lyömästä. Miten kävisikään tuolle nuorelle, uhkarohkealle vangille! Mikä edesvastuu tulisikaan tunnollisen, kunnon vankilanjohtajan ja vartijoiden kannettavaksi, ja kenties voitaisiin häntä itseäänkin epäillä, kun hän oli juuri päivää ennen käynyt Hohenthalin luona? Ja aivan oikein. Salassa hiiviskelevä huhu tiesi myöhemmin kertoa Mathilda Wreden vieneen mukanaan viilan, jolla ristikko oli sahattu poikki.

Tuollainen hämärä syytös painoi Mathildaa raskaasti, ja, omituista kyllä, ei kukaan niistä, jotka olisivat voineet sen tehdä, koettanutkaan nostaa taakkaa pois hänen väsyneiltä, uskollisilta hartioiltaan. Sillä niin valmis kuin hän olikin auttamaan vankeja, ei hän milloinkaan tehnyt sitä epäoikeutetulla ja väärällä tavalla.

Kakolassa oli muuan erittäin vaarallinen vanki. Vähään aikaan ei oltu selvillä, ken hän oli, eikä kukaan saanut häntä sanomaan nimeään. Kun häntä kehoitettiin ottamaan edes joku nimi, virkkoi hän: "Sanottakoon minua sitten 'Pilveksi', sillä kenkään ei tiedä, mistä pilvi tulee tahi minne se menee."

Jonkun ajan kuluttua eräs vartija kuitenkin tunsi hänet. Hän oli mies, jonka tunnolla oli murha, ja kuritushuoneessakin häntä yleisesti peljättiin. Hän oli peloittavan näköinen ja usein hän hyökkäsi sekä vahtimestarin että vartijoiden kimppuun. Siksi hänen sellinsä olikin aivan typötyhjä, sillä hän käytti aseena jokaista esinettä, minkä käsiinsä sai. Puhutteluun hän yleensä vastasi vain kahdella lailla: "En jaksa selittää", tahi "nämä kahleet estävät minua vastaamasta". Sitäpaitsi hän tahtoi etukäteen määrätä ajan, jolloin hänen luonaan voitaisiin käydä, mutta kaikki tiesivät, että se oli vain salajuoni, ja siksi varottiin menemästä hänen selliinsä hänen määrääminään aikoina. Kun Mathilda Wrede kävi ensi kerran puhuttelemassa miestä, makasi tämä tyhjän sellin lattialla vankilan raskaimpaan rautapukuun puettuna. Hän ei sanonut sanaakaan Mathildan astuessa sisään, vaan jäi makaamaan liikkumattomana lattialle tuijottaen häneen samalla kertaa jääkylmillä ja palavilla silmillään.

Kun Karppinen ei vastannut mitään Mathildan puheeseen, juolahti tämän mieleen yht'äkkiä koettaa voittaa hänet toisella tavalla. Hän kutsui vartijan ja pyysi hänen tuomaan selkänojalla varustetun puutuolin. Vartija pudisti päätään. "Mahdotonta, sitä hän käyttää heti aseena." Mathilda toisti pyyntönsä ikäänkuin ei olisi kuullut vartijan arveluita, ja kun tämä vihdoin toi tuolin, kääntyi Mathilda vankiin sanoen: "Olkaa hyvä nyt ja nouskaa!" Mies katsoi häneen vihamielisesti, mutta totteli. "Istuutukaa!" kehoitti Mathilda sitten rauhallisesti, "se tekee teille hyvää. Teistä tuntuu hyvältä muuttaa asentoa, ja minä seison täällä kunnes tunnette levänneenne." Ennenkuulumaton hämmästys kuvastui miehen kovista kasvoista hänen istuutuessaan Mathildan uudistettua pyyntönsä. Mathilda Wrede ei ollut milloinkaan nähnyt kenenkään istuutuvan suuremmalla nautinnolla kaikkein mukavimpaankaan tuoliin.

Joka kerran kun hän oli Kakolassa, kävi hän Karppisen luona ja muutamana päivänä hänen taas astuessaan tämän selliin ja ystävällisesti kysyessään kuulumisia mies vastasi: "Nämä kahleet estävät minua puhumasta tänään, ettekö voisi tulla toisen kerran?" — "Voin kyllä", Mathilda vastasi, vaikka häntä oli varoitettu menemästä miehen luokse tämän määräämään aikaan. — "Voitteko tulla perjantaina?" — "Kyllä, sopii erinomaisesti. Aamu- vaiko iltapäivällä Karppinen toivoo minun tulevan?" — "Aamupäivällä." — "Hyvä." — "Tuletteko varmasti?" — "Tietysti", Mathilda vastasi, sanoi hyvästi ja lähti.

Kakolassa oli laulukuoro, johon kuului kahdeksantoista laulajaa. Nämä olivat pyytäneet johtajalta luvan saada maaliskuun läntenä — Mathildan päivänä — ottaa "vankien ystävä" vastaan laululla, kun hän tuli aamulla vankilaan. Juuri sinä päivänä Mathilda oli luvannut käydä Karppisen luona.

Mathildan astuessa eteisestä keskihuoneeseen kuoro viritti laulun. Hän tuli syvästi liikutetuksi ja valmistaakseen niin monelle kuin mahdollista tilaisuuden nauttia kauniista laulusta hän pyysi vartijoita, jotka myös olivat läsnä, avaamaan niinhyvin päivä- kuin yöselliosastojenkin ovet.

Laulun jälkeen hän lähti heti Karppisen luokse. Vahtimestari kielsi häntä jyrkästi, mutta hän ei sallinut peloittaa itseään. Hän oli antanut miehelle lupauksensa ja tahtoi pitää sen.

Kun hän tuli päivän valosta Karppisen hämärään selliin, ei hän ensin nähnyt mitään. Hän meni sentähden pari askelta edemmäksi. Pienen ikkunan alla olevassa loukossa istui vanki raskaissa raudoissaan maahan kyyristyneenä ja takki vedettynä pään yli. Se oli kauhea näky. Huolimatta raudoista mies nousi äänettömästi, läheni hitaasti, paljasti hirvittävät kasvonsa ja sanoi haudankumealla äänellä: "Nehän lauloivat jo teidän kuolinlaulunne, ja tässä näette kuolemanne merkin." Hän oli vetänyt mustan viivan hiusrajasta leukaan ja toisen viivan silmien yli, niin että viivat muodostivat suuren mustan ristin yli koko kasvojen. Mies näytti kammottavalta jäykkine, tuijottavine silmineen, jotka olivat jääkylmät ja samalla polttavat.

Mathilda Wredeä puistatti, kun hän seisoi tuon hirveän olennon edessä, mutta hän vastasi aivan yksinkertaisesti: "Rakas ystävä, ovatko korvanne erehtyneet? Luulitteko sitä kuolinvirreksi? Sehän oli minun, nimipäivälauluni. Ettekö kuullut, kuinka kauniisti he lauloivat?" Mies tuli askeleen lähemmäksi. "Mutta Karppinen, mistä te olette saanut tuon hirveän töherryksen?" Ei vastausta. Mies seisoi ääneti ja tuijotti Mathildaan. "Nytpä minä tiedän", puhkesi tämä puhumaan. "Te annoitte lampun savuta eilisiltana ja sitten te sekoititte noen kaljaan. Pitääpä olla nokkela Karppinen keksiäkseen tuollaista." Mies näytti hämmästyneeltä.

Nyt vasta Mathilda alkoi tuntea itsensä rauhallisemmaksi. "Ettekö te pelkää kuolemaa?" Karppinen kysyi. — "Enpä juuri!" — "Eikö olisi hirveää kuolla Kakolassa?" — "Eihän merkitse mitään, missä se tapahtuu, sillä Jumala on sama kaikkialla ja kuolema myöskin. Olen elänyt suuren osan myöhempää elämääni täällä, miksi en silloin voisi täällä kuoliakin?" — "Eikö teillä ole veljiä? Kuinka he antavat teidän tulla tänne?" — "Ei kukaan estä minua, sillä he tietävät Jumalan lähettäneen minut."

Heidän sanoessaan jäähyväiset Karppinen oli tällä kertaa melkein ystävällinen.

Jonkun aikaa myöhemmin Mathilda tuli jälleen Kakolaan. Kun hän meni Karppisen luokse, kysyi tämä heti: "Onko neidillä joku englantilainen kirja?" — "Osaako Karppinen englantia?" kysyi Mathilda puolestaan. — "Osaan." — "Tällä kertaa minulla on mukanani vain yksi englantilainen kirja 'Kristityn vaellus'. Olen saanut sen äskettäin ja pidän sitä suuressa arvossa. Vaikka en ole vielä itsekään lukenut sitä loppuun, saa Karppinen lainata sen. Tehän pidätte sitä oikein hyvin, kun tiedätte, kuinka kallisarvoinen se on minulle ja se on sitäpaitsi sidottu hyvin kauniisti punaisiin kullalla koristettuihin kansiin."

Kun hän taas muutamia päiviä myöhemmin tuli Karppisen luokse ja kysyi, mitä tämä oli pitänyt kirjasta, vastasi vanki: "En ole lukenut sitä. Henget ovat turmelleet sen." — "Millaiset henget?" — "Täällä sisällä olevat henget ovat tehneet sen." Hän otti esille rievun käärien sen auki. Sen sisällä oli osa lehtiä, mutta kannet olivat muuttuneet punaisen ja kullanhohtaviksi pieniksi hiutaleiksi. "Tässäkö on kaunis kirjani?" — "Niin".

Viha kuohahti silmänräpäykseksi Mathildan sisimmässä, mutta samassa hän jälleen tyyntyi. "Jos siitä on ollut teille hetkiseksi ajanvietettä ja iloa, niin kaikki on hyvin", sanoi hän.

Mathilda oli jälleen kerran Karppisen luona. Hän tervehti ja ojensi miehelle kätensä. Sen sijaan että vanki olisi tarttunut siihen, hän kurotti Mathildalle paperin, jossa oli merkillinen piirustus. Se esitti omituista ihmisjoukkoa ja kolmea henkilöä, jotka kantoivat mustaa laatikkoa. Sen kannessa oli tavattoman suuri sulkamainen viuhka. "Ymmärrättekö, mikä tämä on?" kysyi Karppinen. — "En, en ymmärrä ollenkaan!" — "Se mikä on piirretty tähän paperiin, tapahtuu heti, kun olen surmannut teidät." Mies viittasi mustaan laatikkoon. "Tuo on teidän ruumisarkkunne." — "Minun ruumisarkkuniko? Olisipa se voinut olla hieman sievempi."

Mathildasta tuntui kaamealta ja ilkeältä, mutta hän jatkoi reippaasti: "Mikäs höyhen minun ruumisarkustani nousee?" — "Ei se ole mikään höyhen. Te osoititte eläessänne suurta ystävällisyyttä vangeille ja ehkenpä muillekin ja saitte paljon rakkautta osaksenne vastalahjaksi. Se kaikki ei voi mahtua kirstuun, vaan nousee ylöspäin muistona." — "Mutta mikä tämä on?" Mathilda osoitti ihmisjoukkoa. — "Sureva Kakola", vastasi mies.

Sitten hän pyysi paperilapun, johon hän kirjoitti "muistorunon". Sen viimeinen säkeistö kuului:

"Vaan povesta maan mä pääni nostan ja tehdyt vääryydet kaikki kostan. Ja silloin vihani kuohuvan mä ihmisverihin sammutan."

Karppinen oli ollut hyvin väkivaltainen ja vaikea oli ollut häntä käsitellä. Hänet oli suljettu rangaistuskoppiin raskaimpaan rauta-asuun puettuna. Mathilda Wrede kävi hänen luonaan siellä. Mies seisoi synkkänä ja raivoisana rautapuvussaan kiroillen ja sadatellen. Mathilda tervehti ystävällisesti, mutta Karppinen ei ollut kuulevinaankaan, vaan jatkoi vain sähisten yhteenpurtujen hampaittensa välitse: "Iankaikkisesti kirotut olkoot tämän talon pedot!"

— "Eikö Karppisella ole minulle mitään muuta sanottavaa tänään?" kysyi Mathilda. — "Olkoot ne iankaikkisesti kirotut", toisti mies. — "Ei, rakas Karppinen, en minä lähde täältä teidän hirveitten sadatustenne seuraamana. Kyllä teidän pitää sanoa minulle jotakin muutakin", pyysi Mathilda. — "Olkoot kaikki ihmiset iankaikkisesti kirotut — paitsi te", kuului ääni.

Joku kieli oli kenties sittenkin ruvennut hänessä väräjämään. Siinä tilassa missä hän nyt oli, ei Mathilda voinut tehdä enää muuta hänen hyväkseen, siksi hän sanoi vain hyvästi ja poistui.

Karppinen oli monta vuotta erikoissellissä Kakolassa ja vietiin sitten Helsingin köyhäintalon mielisairaalaan. Sielläkin Mathilda kävi muutamia kertoja hänen luonaan vieden pähkinöitä ja muuta hyvää poloisen sairaan iloksi ja ajankuluksi.

Useimmat kesät Mathilda Wrede vietti käymällä vapautuneitten ystäviensä tahi vankien perheitten luona ja niillä matkoillaan hän oppi yhä enemmän tuntemaan ja rakastamaan omaa Suomen kansaansa.

Hänellä oli ihmeellinen taito löytää ihmissydänten avain ja jokaista sielua, joka hänelle avautui, hän ohjasi omalla erikoisella tavallaan. Jos hän tapasi merimiehen, vertasi hän jumalallista ajatusta puhtaaseen, terveyttä tuovaan ja kirkkaaseen veteen. Jos hän puheli lappalaisen kanssa, huomasi hän, että tässä herätti voimakkaimman vastakaiun ajatus valkeista lumiaavikoista ja revontulista. "Pese minua, että tulisin lunta valkeammaksi!" Mikä voi tulla vieläkin valkoisemmaksi? Erämaan asukas herätettiin näkemään Jumalan kaikkivalta ja rakkaus valtavan suuressa hiljaisuudessa, metsän majesteetillisuudessa ja kesäisen kirkkauden kauneudessa. Useimpiin nähden hän sai kokea, että äiti oli sydämen avain, monille myös koti ja lapset. Erämaitten väkeä hän kunnioittaen rakasti, sillä heidän joukossaan hän tunsi löytävänsä suuripiirteisimmät ihmiset, ne ihmiset, jotka taistelussaan köyhyyttä ja hätää vastaan olivat kasvaneet väkeviksi ja oppineet erämaan hiljaisuudessa kantamaan vaieten elämänsä kuorman. Melkein joka vuosi kului osa Mathildan kesästä syvissä erämaissa. Kerran, kun hänen oli määrä levätä muutamia päiviä kotonaan Rabbelugnissa, ennenkuin lähti Pielisjärvelle, jonne hän oli jo lähettänyt yhden käärön uusia testamentteja, tunsi hän äkkiä vastustamattomasti kehoitusta lähteä jo heti, vaikkei tiennyt minne. Tottuneena tottelemaan mielijohteitaan hän laittautui kuntoon ja lähti iltajunalla Kouvolaan, jossa hänen oli odotettava yöjunia. Hänen Isänsä ilmoittaisi hänelle varmaan, kun aika oli tullut, mitä tietä hänen oli jatkettava.

Kun hän asemalla istui ja odotti, selvisi hänelle, että hänen piti lähteä Kuopioon.

Hän meni sinne tultuaan suoraan vankilaan. Siellä eräs suuressa hädässä oleva vanki sai avun, jota hän juuri silloin tarvitsi. Sinne Mathildan ei kuitenkaan ollut pysähdyttävä. Siksi hän taivalsi laivarantaan tavaroita kantavan pojan seuraamana. Kuopiossa oli juuri päättynyt maanviljelysnäyttely. Satamassa oli monta laivaa täynnä ihmisiä ja eläimiä. Mihinkähän niistä hän menisi? "Tuuli puhaltaa minne se tahtoo ja sinä kuulet sen humun, mutta et tiedä mistä se tulee ja minne se menee", Mathilda tuumiskeli. Eräs laiva, jossa oli enemmän lastia kuin muissa, oli juuri lähtemäisillään rannasta. "Sillä minä lähden", sanoi hän itsekseen. Hän meni laivaan ja kuuli sen olevan matkalla Tuovilanlahteen.

Oli ahdasta. Mutta juuri siksi hän tuli saaneeksi puhua niin monen kanssa. Ihmiset olivat huomanneet hänen rintaneulansa "Armo ja rauha", ja hän kuuli kuiskailtavan: "Mathilda Wrede." — "Vankien ystävä." Heidän jättäessään kaupungin taakseen eräs mies kysyi viitaten vankilarakennuksiin: "Tunnetteko tuon paikan?" Ja kun Mathilda myönsi, mies lisäsi: "Sen aavistin heti, kun astuitte laivaan. Kyllä minä tiedän, kuka te olette."

Yhä useampien kanssa hän joutui keskusteluun, ja moni sielu avautui hänelle sillä matkalla. Kaikissa pysähdyspaikoissa meni ihmisiä hevosineen, vasikoineen, kanoineen ja muineen maihin. Sanoessaan hyvästi pyysivät monet, että Mathilda Wrede kävisi heidän luonaan. Ja vielä laivan lähdettyä laiturista kuului huuto: "Tulkaa meille!"

Hän jäi yöksi Tuovilanlahden majataloon ja jatkoi sieltä aikaisin seuraavana aamuna matkaansa Pielavedelle. Kun hän tuli siellä majataloon, osoitettiin hänelle huone, josta eräs matkustavainen oli juuri lähtenyt. Oli paahtavan kuuma kesäpäivä. Ikkuna oli tilkitty kiinni, ja kärpäsparvi surisi pöydän ympärillä maistellen äsken lopetetun aterian jätteitä. Vuode oli korjaamatta, ja ilma oli paksuna tupakansavusta. Sinne ei Mathilda Wrede voinut jäädä. Hän kysyi lyhintä tietä nimismiehen taloon, josta hän toivoi saavansa tietoja muutamista vapautuneista vangeista, ja hänelle näytettiin vainioiden ja peltojen poikki kulkeva oikotie.

Hänen edessään oli pian suuri talo ja kaivolla seisoi kaksi hyvin vanhaa mummoa nostaen vettä. Mathilda tervehti ja kysyi kuinka he, niin vanhat ihmiset, saattoivat tehdä niin raskasta työtä. "Meitä on tässä talossa monta vanhaa", vastasivat he. "Tämä on köyhäintalo." — "Minun on niin jano", sanoi Mathilda. "Tahdotteko antaa minulle hiukan vettä?" Hän pyysi mummoja panemaan astian kaivonreunalle, mutta mummot olivat itsepäisiä ja tahtoivat pidellä sitä. Mathilda rupesi juomaan, mutta eukotpa eivät olleetkaan niin vahvoja kuin luulivat, ja kylmä vesi läikähti äkkiä Mathildan kasvoille ja vaatteille. Eukot säikähtivät hirveästi, mutta rauhoittuivat Mathildan sanoessa: "Kiitos, rakkaat ystävät! Te olitte oikein kilttejä, kun virkistitte minua kylmällä vedellä. Huomenna minä tulen vuorostani luoksenne ja tarjoan kahvia teille kaikille." — "Onko neiti niin rikas?" mummot ihmettelivät. "Meille ei ole kukaan tarjonnut kahvia sen jälkeen, kun rovasti kuoli kaksi vuotta sitten."

Mathilda jatkoi kulkuaan ja hänet otettiin nimismiehen talossa erittäin ystävällisesti vastaan ja pyydettiin jäämään yöksi.

Seuraavana aamuna nimismiehen rouva lainasi kaksi suurta kahvipannua. Puodista ostettiin kahvia, sokeria ja suuria vehnäsiä vanhuksille ja niin lähdettiin köyhäintaloon.

Siellä kaikki olivat iloisia ja kiitollisia kestityksestä ja eräs nyrpeä mies mutisi: "Kuopion maaherra oli kyllä kerran täällä, mutta ei hän ymmärtänyt tarjota kahvia."

Niin Mathilda Wrede jatkoi matkaansa majatalosta toiseen. Kaikkialla, missä hän kuuli olevan köyhiä, sairaita ja vapautuneita vankeja tahi muita onnettomia, hän kävi heidän kodeissaan pelkäämättä pitkiä vaivalloisia teitä, jotka usein veivät raivaamattomiin seutuihin, suomaille ja autioihin metsiin.

Mathilda Wredellä oli sillä kertaa runsaasti rahaa. Sukulaisten ja ystävien, jotka ymmärsivät hänen lähetystyönsä merkityksen, oli tapana antaa hänelle rahaa sellaisia matkoja varten, ja siten hän saattoi avustaa köyhiä ja puutteessa olevia ei vain hengellisesti vaan aineellisestikin.

Niinpä hän sai eräänä päivänä kuulla hyvin köyhästä perheestä, joka asui suuren metsän toisella puolen. Hän tilasi hevosen ja lähti sinne. Kuljettiin syvälle metsään. Vihdoin tie loppui. Ajaja riisui hevosen sanoen, että heidän oli mentävä jalan jäljellä oleva osa tiestä. Mathildalla oli matkalaukkunsa ja käärö uusia testamentteja rattailla, ja hän kysyi, uskalsiko tavarat jättää sinne siksi aikaa kuin he lähtivät mökille. Mies katsahti, kirkkaalle taivaalle. "Ei tänään sadetta tule", hän vastasi käsittämättä, että mikään muu vaara voisi uhata.

He palasivat kurjasta metsäpirtistä iloisen ja kiitollisen väen seuraamana. Vaimo kertoi sairaasta lehmästään, ja Mathilda, joka aina oli ollut suuri eläinten ystävä ja ymmärsi niiden hoitoa, antoi vaimolle neuvoja, kuinka tämä hoitaisi sitä. Mathildan heittäessä heille lavasti sanoi eukko: "Kuulkaapas, olettekos te oikeata herrasväkeä?" — "Vähän sinnepäin", vastasi Mathilda nousten kärryihin.

Oltiin elokuun lopulla ja yöt olivat jo pimeät. Taivas oli pilvessä ja oli alkanut sataa tihuuttaa. Mathilda Wrede istui eräässä majatalossa tuumien, olisiko viisaampaa odottaa seuraavaan aamuun vai pitäisikö hänen lähteä heti tuolle kaksikymmentäkaksi kilometriä pitkälle taipaleelle seuraavaan majataloon, jonne palaava kyytipoika oli juuri menossa. Taivas oli tasaisessa pilvessä. Aamulla saattaisi rankka sade tehdä kulun mahdottomaksi.

Oli jo pimeä, kun Mathilda lähti taipaleelle pienen Otto-nimisen kyytipojan kera. Sumu laskeutui yhä tiheämpänä ja metsä kävi aina synkemmäksi ja syvemmäksi. Maantien varressa asui muuan vapautunut vanki; häntäkin tahtoi Mathilda käydä tapaamassa saman tien.

"Kuules, poikaseni", Mathilda Wrede sanoi kääntyen Ottoon, "kun joudumme Kuopion ja Vaasan läänien rajapylväille, niin pysähdytä hevonen. Sitten sytytämme tulitikun, niin että saan nähdä rakkaan Vaasan läänin. Siellä minä olen syntynyt ja siellä olen kauan asunut." Hevonen mennä hölkytteli hiljakseen tihusateessa. "Tässä raja on", sanoi poika lopulta pysäyttäen hevosen. He raapasivat tulitikkuun tulta ja lapsuudenmuistojen lämmin laine tulvahti Mathildan mieleen. Ajopoika maiskautti hevoselle, ja se jatkoi taas väsyneenä keskeytynyttä taivalta.

Jonkun tunnin kuluttua poika pysäytti jälleen. "R. asuu tässä." Mathilda, joka luuli, että miehen tupa oli aivan maantien vieressä, pyysi Ottoa menemään ja ilmoittamaan, että hän istui rattailla ja halusi puhella R:n kanssa.

Poika meni. Mathilda odotti ja odotti. Tuntui niin autiolta ja kolkolta hänen istuessaan siinä yksin metsässä. Hevonen kävi levottomaksi ja työnsi rattaita edes takaisin, eikä Mathilda saanut sitä rauhoittumaan. Hänestä tuntui, että oli kulunut kokonainen iankaikkisuus siitä, kun kyytipoika oli hänet jättänyt.

Vihdoin kuului kaukaa juoksua. "Onko siellä Otto?" huusi Mathilda. Ei vastausta; juoksu taukosi. Pimeässä lähestyi joku rattaita, joissa hän istui. Se oli onneksi R. Mikä ilo, kun he tunsivat toisensa jälleen! R. oli jo mennyt levolle ja nukahtanut, kun poika koputti hänen mökkinsä ovelle. Mökki oli metsässä jonkun matkan päässä. Avatessaan hän sai kuulla, että muuan maantiellä odottava matkustaja tahtoi puhua hänen kanssaan. R. oli ehdollisesti vapaa vanki ja ihmetteli pelästyneenä, oliko nimismiehellä kenties jotakin asioita selvitettävänä hänen kanssaan. Hän pukeutui kuitenkin heti ja juoksi osoitetulle paikalla perässään poika, joka tallusteli kaikessa rauhassa. Mathildan ja miehen erotessa hetkisen kuluttua Mathilda pyysi häntä seuraavana aamuna luokseen aamiaiselle majataloon. Yö oli kulunut pitkälle, ennenkuin he saapuivat perille. Mathilda vietiin huoneeseen. Äkkiä hän kuuli, kuinka emäntä torui eteisessä poikaa, kun tämä oli viipynyt niin kauan ja kuinka poika kertoi käynnistä metsässä R:n luona j.n.e. Pian sen jälkeen tuli emäntä Mathildan huoneeseen, katsoi häneen kunnioittavasti, otti kaikki vaatteet vuoteesta ja vei ne pois. Hetken kuluttua hän palasi kantaen uusia makuuvaatteita ja rupesi laittamaan vuodetta mitä huolellisimmin. Seinään vuoteen yläpuolelle hän kiinnitti valkean vaatteen, johon oli kirjailtu suurin kirjaimin "Hyvää yötä." Sen tehtyään hän kääntyi Mathildaan sanoen: "Minä tiedän, että te olette entisen maaherramme tytär ja että olette 'vankien ystävä'. Siksi tahdoin laittaa teille vuoteen parhaista makuuvaatteistani ja vaikka onkin yö, niin valmistan teille hyvän illallisen, sillä te olette varmaan sekä nälkäinen että kylmissänne sellaisen matkan jälkeen."

Sitten emäntä tuli taas sisään tuoden leipää, voita, maitoa ja lämpimiä perunoita tarjottimella.

Seuraavana aamuna Mathilda söi aamiaisen R:n kanssa ja sanottuaan hyvästit ystävälliselle isäntäväelleen jatkoi matkaansa.

Pian hän tuli taloon, jossa nuori isäntä, kakolanaikuinen ystävä, parhaillaan tervasi kärrinpyöriä. Samassa silmänräpäyksessä kuin mies näki Mathildan ajavan pihaan, hän heitti pyörän luotaan rientäen avoimin sylin häntä vastaan, nosti hänet kärryistä ja kantoi juosten tupaan, missä hänen vaimonsa ja pieni lapsensa olivat. "Nyt saan vihdoinkin näyttää hänet teille!" huudahti hän laskien Mathildan heidän eteensä lattialle.

Mathildan käynnistä riemuittiin kovasti ja isäntäväen kiitollisuus ja hyväntahtoisuus ilmenivät jos jollakin tavoin. Kaikki oli näytettävä hänelle. Hänen piti kiipeillä aitojen ja hypätä ojien yli, sillä varsa oli syömässä niityllä. Ja lehmä ja vasikat ja kanat ja porsaat, kaikki oli katseltava. Oli oikein vaikea erota rakkaista ystävistä, mutta Mathildalla oli vielä pitkä matka edessään.

Kaikissa köyhäintaloissa, joitten ohi hän kulki, hän pani toimeen kahvikestit. Kaikkialla hän tapasi surujen raskauttamia ja haparoivan, epämääräisen kaipuun täyttämiä ihmisiä. He aukaisivat luottavasti sydämensä vieraalle, joka aina keksi jonkun pääsytien heidän vaikeuksissaan ja otti niin lämpimästi osaa heidän koettelemuksiinsa.

Hän oli juuri käynyt eräässä mökissä ja kun hän aikoi sieltä lähteä kysyi muuan nainen: "Mikä teidän nimenne on?" — "Mathilda", kuului vastaus. — "Lieneehän teillä joku muukin nimi", vaimo jatkoi kuulusteluaan. — "On kyllä, mutta sitä on niin vaikea lausua suomeksi." — "Sanokaa se kuitenkin", tiukkasi vaimo. — "Nimeni on Wrede." — "Wrede!" vaimo huudahti, "tunnettu nimi ja tunnettu henkilö. Se oli maaherrammekin nimi. Te olette varmaan hänen tyttärensä ja 'vankien ystävä'!"

Eräässä toisessa paikassa muuan ruotiukko tuli sanomaan hyvästi. "Hyvästi nyt, neiti!" hän sanoi ja viitaten merkitsevästi ylöspäin jatkoi: "Minä olen vanha ja saan pian muuttaa tuonne ylös ja silloin minä vien terveisiä neidiltä." Syvästi liikutettuna ja samalla uteliaana Mathilda kysyi, mitä ukko aikoi sanoa häneltä terveisiksi sinne ylös tultuaan. "Minä sanon", ukko vastasi kynsäisten korvallistaan, "että kyllä hän tietysti tulee perästä, kunhan hän vain joutuu joukkoineen."

Mathildan joukko lisääntyy päivä päivältä ja kerran hän on vievä lyhteensä ja laskeva ne Vapahtajan jalkojen juureen — silloin, "kun ymmärtäväiset loistavat kuten taivaan avaruus ja ne, jotka ovat johtaneet monta vanhurskauteen, kuten tähdet, aina ja iankaikkisesti."

Erään joulun Mathilda vietti jälleen Kakolassa. Hän kaipasi kovin rakkaitaan ja tiesi heidänkin ikävöivän häntä, ja kuitenkin hänen täytyi jäädä sinne surun asunnoihin. Jouluaaton aattona hän kirjoitti Helena-sisarelleen:

"Olen melkein kateellinen itselleni kaikista niistä monista eduista, joita minulla on elämässäni — elämässä, joka hyväilee minua ja lyö heitä. Se synnyttää polttavan tunteen, että olen velkaa. — Ja velka olisi suoritettava niin, että koettaisin opettaa heitä tuntemaan oikein elävästi ja lämpimästi olemassaolon suuren, valtavan ja häikäisevän ihanuuden, alituisen tietoisen seurustelun ikiaikojen Jumalan kanssa. — — Vaikeaa täällä on ollut, mutta minä tiedän, että oikea paikkani on sittekin täällä. Olen vähän väsynyt ja sydäntä pakottaa ja kirvelee, mutta kalpeat, kärsivät kasvot kirkastuvat minne ikinä käännyn. Minua odottaa jättiläistyö, mutta tunnen, että 'Herran Henki on päälläni ja Hän on voidellut minut saarnaamaan vangeille vapautta, sokeille näkönsä saamista, särjetyille lunastusta ja saarnaamaan Herran otollista vuotta'. Niin kiitollinen kuin olenkin saadessani olla täällä, en kuitenkaan toivoisi tänne ketään muuta, sillä jouluilo ja joulutunnelma eivät viihdy Kakolassa."

Seuraavana aamuna Mathilda oli aikaisin vankilassa. Hän oli juuri aloittanut joulukirjeitten jakelun, kun tuli sana, että häntä odotettiin leivintupaan, sillä siellä ei voitu aloittaa leipomista, ennenkuin neiti oli maistanut taikinaa. Ei auttanut vastustella. Vaippa heitettynä hartioille hän kiiruhti sinne.

Leipomossa seisoi useita miehiä valkoisiin myssyihin ja esiliinoihin puettuina odottaen häntä. He näyttivät oikein hauskoilta. B., itse leipurimestari, näytti taikinaa kysyen, oliko se Mathildan mielestä sellaista kuin taikinan piti olla "vapaalla jalalla" oltaessa. "Melkein", Mathilda vastasi. "Mutta kaapisitteko sitten lopuksi reunoista vähän taikinaa ja leipoisitte minullekin joulupullan? Olisi niin hauska saada joululahja." — "Sitä ei neidin olisi pitänyt sanoa", vastasi B. "Mekö kaapisimme neidille laidoista! Ei ikinä. Me olemme yhteisesti sopineet, että neidin on saatava ensimmäinen vehnänen, joka leivotaan, ja siihen me olemme saaneet vahtimestarin rouvalta muutamia sokeripaloja ja munan."

Mathilda Wrede saikin heiltä myöhemmin päivällä oikein kauniin vehnäpullan.

Kun hän palasi vankilaan, kohtasi häntä tieto: "N. on kuolemaisillaan", ja Mathilda kiiruhti miehen luo. Hän oli mitä hirveimpien tautien kiusaama mies. Jottei levittäisi muihin tartuntaa, ei häntä oltu otettu sairasosastolle. Hän makasi yksinään sellissään olkipatjalla. Houreissaan hän oli usein heittäytynyt pois sängystä ja ettei se uusiintuisi, oli hänelle laitettu vuode lattialle. Mies oli hyvin kuuro. Mathilda ryömi polvilleen hänen vuoteensa ääreen ja alkoi puhua hänelle niin kovaa kuin voi. Mies koetti liikuttamalla huuliaan osoittaa ymmärtävänsä, sillä hän ei voinut enää puhua. Hän oli niin likainen siinä maatessaan. Mathilda kasteli nenäliinansa veteen, pesi hänen otsansa ja antoi hänelle maitoa juoda.

Tullessaan vihdoin takaisin käytävään Mathilda kuuli hurjaa huutoa ja kirouksia. "Mikä nyt?" kysyi hän vahtimestarilta. — "M. on raivoissaan", tämä vastasi. "Kun hänen piti työnsä lopetettuaan antaa työkalunsa pois, piti hän suutarinpuukon, vaikka me tahdoimme ottaa sen. Nyt hän kulkee kopissaan edes takaisin, kiroaa, huitoo ympärilleen puukolla ja sanoo, että tänä iltana pitää Kakolassa olla yhtä ihmishenkeä vähemmän, joko hän ottaa jonkun virkamiehen tahi sitten oman henkensä. Me aiomme nyt juuri mennä hänen luokseen ja painaa hänet patjan avulla seinää vasten, niin että voimme panna hänet käsirautoihin ja viedä maakerrokseen." — "Ei", Mathilda sanoi. "Se ei saa tapahtua. Nyt on jouluaatto, eikä tänään viedä ketään maakerrokseen. Minä menen hänen luokseen."

Vahtimestari aukaisi sellin oven Mathildan seisoessa ulkopuolella ja kuullessa M:n hirveät huudot ja kiroukset. "Hiljaa M.! Olkaa rauhassa! Minä täällä vain olen", puheli Mathilda. — "Eikö kukaan muu tule mukaanne?" huusi mies vastaan. —

"No mikä nyt on, kun M. käyttäytyy tällä tavoin?" kysyi Mathilda. — "Minä olen vannonut, että tänään otetaan yksi elämä, joko jonkun muun tahi minun", vastasi mies. — "Silloin meillä kahdella on aivan eri mielipide", sanoi Mathilda. "M. tahtoo ryöstää elämän ja minä tahtoisin auttaa elämän antamisessa. Täällä ei tänään surmata ketään, vaan elävä Jumala sytyttää uuden, ihanan ja puhtaan elämän. Ja muistakaa, että M:llä on sydänvika. Jos M. huutaa ja elämöi noin, niin voi kuolema tulla silmänräpäyksessä, eikä M. voi nykyisessä mielentilassaan astua Jumalan eteen. Olkaa nyt hyvä ja antakaa puukko heti minulle!" — "En minä anna sitä, minä aion peloitella heitä", vastasi mies. — "Ketä M. aikoo peloittaa? Ei ainakaan minua", jatkoi Mathilda. "On aivan lapsellista luulla voivansa peloitella ihmisiä mokomalla pikku puukolla. Kas niin, antakaa se nyt minulle!" — "Ei, sitä en tee. Neitihän on sanonut, että on aina pidettävä sanansa, ja minä olen vannonut, etten anna sitä." — "Vai niin, aikooko M. ruveta niin oivaksi mieheksi, ettei riko koskaan sanaansa? Sitäpä oli oikein hauska kuulla. Mutta mitähän jos M. kuitenkin antaisi puukon minulle, minä tarvitsen kyllä saada joululahjan. Leipurikin antaa vehnäsen, ja minusta tuntuu, että M. voisi antaa puukon."

Vanki oli jo rauhoittunut huomattavasti. Mutta yhä hän vain väitti vastaan. "Ei, en anna sitä." — "Vai niin", Mathilda Wrede sanoi. "Ellei M. anna sitä, niin minä otan sen. Ojentakaapa kätenne, niin koetan!" M. rupesi nauramaan ojentaen kätensä, Mathilda tarttui siihen ja alkoi hitaasti suoristaa sormia, mutta mies painoi ne samassa taas alas. "Jos olen kerran avannut käden, niin M. ei saa sulkea sitä uudelleen. Muuten tämä käy liian vaikeaksi ja vie liian paljon aikaa", sanoi Mathilda. "Kas noin! Sepä oli hyvä, yksi — kaksi — kolme — juuri niin. Nyt koko käsi on auki ja tässä on puukko!"

Hetkisen he sitten istuivat jutellen. Kun Mathilda jätti hänet, M. oli aivan rauhallinen ja ystävällinen.

Käytävässä Mathilda tapasi vartijan. "Älkää ilmoittako tätä asiaa!" pyysi hän. "Luvatkaa se minulle! Nythän on jouluaatto. M. aikoo tästä lähtien ruveta niin siivoksi mieheksi, että pitää aina sanansa. Sentähden hän vain ei antanut puukkoa pois, kun oli vannonut, ettei sitä tee." Mathilda ojensi puukon vartijalle eikä M:n tarvinnut viettää jouluaan rangaistuskopissa.

Niin Mathilda kulki sellistä selliin käyden joka vangin luona. Hän toivotti heille rauhallista joulua, antoi kullekin joulukirjeen ja puristi heidän kättään.

Kun vankilan portit illalla suljettiin, meni hän ulos. Hän oli saanut katsahtaa tuskan ja avuttoman epätoivon maailmaan ja hänen sielussaan paloi rakkaus ja osanotto noihin laiminlyötyihin ja elämän kylmyyden kangistamiin ihmislapsiin. Väsyneenä hän taivalsi edestakaisin Kakolan ja lääninvankilan väliä. Hänen allaan lepäsi kaupunki lukemattomine säteilevine valoineen. Hän muisteli kotiaan ja kaikkia rakkaitaan. Hän ajatteli jouluiloa, joka vallitsi ihmissieluissa.

Mennessään toisaalle hän näki valkean valon tuikkivan lääninvankilan ikkunoista, ja ajatus kiiti ihmispoloisten luo, jotka istuivat siellä odottaen tuskaisin mielin tuomiotaan. Hän huusi Jumalalta apua ja laupeutta itkien osanotosta.

Kääntyessään taas toiselle taholle oli Kakola hänen edessään ja valot loistivat sellien pienistä ikkunoista. Voi, mikä epätoivo siellä ristikkojen takana! — vanki raukkojen itsesyytökset, heidän kaipuunsa ja kalvavat omantunnontuskansa! Hän kamppaili Jumalan kanssa rukouksessa heidän puolestaan. Hän anoi ja kerjäsi, että Herra tunkeutuisi heidän synkkiin selleihinsä vieden sinne rakkautensa ja hajoittaen niistä pimeyden.

Lopulta hän palasi asuntoonsa. Hän asusti eräässä johtajan huoneustoon kuuluvassa pienessä kamarissa, siellä olivat hänen joululahjansa, vankien yhteinen vehnäpulla ja erään vangin valmistama lipas. Mathilda istuutui kirjoittamaan Helena-sisarelleen:

"Sydän on liian täynnä voidakseni kuvailla sinulle, miten joulua vietettiin. Olin valmistautunut viettämään vankilan joulua, mutta todellisuus oli kuvitteluja raskaampi. Käytävän ikkunoista saattoi nähdä kaupungin tuhannet jouluvalot ja minä kuvittelin mielessäni onnellisten, lämpöisien kotien helmassa vallitsevan sykähtelevän ylivuotavan ilon. Kakolassa oli kuin aina ennenkin: Kahleet kalisivat, kyyneleet kimaltelivat, mutta kärsimys ja kaipuu olivat liian syvät ja voimakkaat, jotta niitä olisi voinut tuoda sanoin ja kaikkein vähimmin valituksin ilmi. Minä rakastan, niin, ihailen Kakolassa olevien ystävieni kykyä hillitä itseään. Tiedän kyllä, että he tekivät sen minun tähteni — he ovat ihmeellisen hienotunteisia! Kaikki vangit olivat niin ystävällisiä. Yksinpä Karppinenkin sanoi: 'Jumala palkitkoon!'

"Olin aivan terve alkaessani joulukirjeitten jakelun, mutta heti oltuani erään parhaillaan kuolemaa tekevän miehen luona, silitettyäni hänen otsaansa ja sanottuani hänen korvaansa joitakin sanoja, tunsin rintaani vihlaisevan kovin ja pian sen jälkeen tuli suuni täyteen verta, mutta tuntui melkein hyvältä saada ruumiillisestikin niin sanoakseni antaa sydänvereni ystävieni puolesta. Jaksoin kuitenkin kello kuuteen saakka.

"Oman Helenani ei pidä olla levoton eikä pahoillaan! Jumala on tuova minut kotiin luoksesi, kun vain työni täällä päättyy. Helena, rakkaani, toisaalta vedät sinä puoleesi koko sydämeni ja toisaalta taas tuntee se kiintymystä maani langenneihin, vangittuihin ja halveksittuihin lapsiin. Mutta vaikka aikani meneekin enimmäkseen vankien kanssa työskennellessä, niin he eivät kuitenkaan vei vallata vähintäkään osaa tunteista, jotka ovat kaikkein syvimpänä sydämessäni. Ensimmäinen kuva, joka on painettu sydämeeni, on siellä yhä vieläkin, ja se on Helenani kuva ja muisto hänen rakkaudestaan. Eivät edes vangit pääse sille alueelle, sillä se oli valloitettu ja täysi jo kauan ennen kuin he saivat ystävänsä.

"Vaikka olenkin niin kiitollinen Jumalalle saamastani ihanasta työstä enkä suinkaan haluaisi vaihtaa osaani kenenkään kanssa, tunnen kuitenkin itseni välistä niin yksinäiseksi, niin rajattoman yksinäiseksi kylmässä vieraassa maailmassa. 'Vain Jumalassa sieluni löytää levon'."

Oli yö — ja vihdoin nukahti "vankien ystävä" yksinään Jumalansa kanssa ja sydän ylen täynnä.

Muutamana paahtavan kuumana kesäpäivänä Mathilda Wrede kulki yksinään ja uupuneena kivistä katua, joka vie Tähtitorninmäelle Helsingissä.

Lähestyessään vihreää mäkeä hän näki kaksi ränstyneen näköistä miestä lojuvan ruohikossa olutpullo välissään. He koettivat innokkaasti avata korkkia neulalla. "Ihmisparat", Mathilda ajatteli kulkiessaan tietä eteenpäin, "jospa minä voisin tehdä jotain heidän hyväkseen!" Juuri kun hänen piti kulkea heidän ohitseen, nykäisi toinen miehistä toveriaan kylkeen sanoen: "Näitkös silmiä?" — "Tämä toimitus ei ole mieleen", vastasi toinen. Sitten hän huusi käheällä ja venyttelevällä äänellä: "Neiti!" Mathilda kääntyi. Mies oli juuri saanut korkin auki. "Maljanne, Mathilda Wrede!" Ja hän käänsi pullon samassa alassuin, niin että sisällys valui maahan.

Samassa silmänräpäyksessä Mathilda Wrede seisoi heidän edessään kysyen: "Minunko tähteni te todella kaadoitte maahan tuon ilkeän nesteen, jonka juomisesta tiedän teidän niin iloinneen?" — "Neitihän kiivailee niin sen raittiuden puolesta", mies vastasi. "Mutta kyllä oli vahinko hyvää olutta", lisäsi toinen. — "Tiedättekös, miehet", puuttui Mathilda Wrede puheeseen, "että minulla on tänään ollut hyvin vaikea päivä ja kuljin juuri tuumien, että tarvitsisin jonkun ilon, ja nyt se tuli teidän kauttanne suurempana ja kauniimpana kuin olin voinut ajatellakaan. Ymmärrättekö, ystäväni, että äskeinen työnne on kenties kaunein mitä koko elämässänne olette tehneet? Te olette luopuneet omasta nautinnostanne ilahduttaaksenne minua. Ja nyt minä kutsun teidät kahville." Toinen miehistä vastasi: "Me emme ole oikein siinä kunnossa, että voisimme tulla." — "Ne kaksi, jotka ovat olleet siinä kunnossa, että ovat voineet valmistaa minulle suuren ilon, voivat kyllä tulla kanssani juomaan kahvia", virkkoi Mathilda.

Miehet näyttivät iloisen hämmästyneiltä, nousivat hitaasti ja seurasivat Mathildaa horjuvin askelin pieneen lähellä olevaan kahvilaan.

Juodessaan kahvia he aukaisivat sydämensä Mathildalle ja kertoivat avoimesti suruistaan ja vaikeuksistaan.

Muutamana iltana myöhään syyspuolella, kun Mathilda Wrede oli juuri aikeissa mennä nukkumaan, soitettiin ovikelloa ja mies astui sisään. "Hyvä neiti, antakaa vähän rahaa minulle raukalle ja toverilleni, joka odottelee kadulla", alkoi hän mankuvalla äänellä. "Tänä iltana on niin kylmä. Meillä ei ole kattoa pään päälle eikä ruokaakaan. Antakaa, kiltti neiti, meille molemmille kolmekymmentä penniä yösijaa varten ja kaksikymmentä penniä ruokaan, siitä tulee yhteensä markka." — "En minä anna", vastasi Mathilda. "Kyllä minä tunnen teidät, te ette pyydä rahoja yömajaa ja ruokaa varten, vaan saadaksenne väkeviä." Mies ei päästänyt häntä niin vähällä. Yhtä surkealla äänellä hän jatkoi: "Voiko neiti todellakin mennä nukkumaan suloiseen vuoteeseensa, vaikka neiti tietää, että kaksi miesraukkaa kuljeksii pakkasessa ja palelee ja näkee nälkää?" — "Ei, sitä en todellakaan voi", Mathilda vastasi. "Tästä saatte sitten markan. Hankkikaa itsellenne yösija ja ruokaa, mutta muistakaa, että minun rahojani ette saa käyttää viinaan."

Mies kiitti ja meni, mutta hetkisen kuluttua soitettiin taas. Äh, Mathilda ajatteli, hän on varmasti kertonut, kuinka helposti minua voi narrata, ja nyt tulee joku toinen. Hän aukaisi ja sama mies tuli sisään. "No, taasko te olette täällä?" — "Niin, katsokaas neiti", mies sopersi ja hypisteli kulunutta lakkiaan, "tuota, minä valehtelin sittenkin. Meidän piti ostaa punssia eräältä toverilta ja meillä oli markan verran liian vähän rahaa, ja silloin me keksimme jutun. Mutta meidän tuli niin paha olla, emmekä me saata ottaa neidin rahoja punssiin." Hän ojensi rahan takaisin Mathildalle.

Muutamana toisena iltana soitettiin taas ovelle, ja kun Mathilda Wrede aukaisi, seisoi ulkona äskettäin vapautunut vanki suuri kirves kainalossaan. "Mikäs tuo on?" osoitti Mathilda kirvestä. — "Se on kirves." — "Mitä F. aikoo sillä tehdä?" — "Minä olen vuokrannut sen viidestäkymmenestä pennistä ja aion mennä säikyttelemään ihmisiä, että he antaisivat minulle rahaa." — "Vai säikyttelemään ihmisiä! Se ei saa tapahtua. Antakaa se minulle!" — "Ei." — "No, antakaa minun vuokrata se markalla!" — "Ei, en minä anna", väitti mies. Mutta monien houkuttelujen ja vastaväitteiden jälkeen Mathilda sittenkin sai sen. Ennenkuin poistui, mies pyysi kirveestä vuokraa markan. Mutta Mathilda Wrede vastasi, ettei hän antanut sinä iltana, sillä rahat menisivät viinaan. Mies rupesi itkemään ja sanoi nyyhkyttäen: "Saanko edes nenäliinan!" — "Sen kyllä saatte."

Sitten F. poistui, mutta pysähtyi vielä ovessa ja rallatti: "Farväl, min hulda vän, snart råkas vi igen." [Hyvästi, sulo ystäväin, me tapaamme niin pian ain'.]

Erään toisen kerran F. tuli pyytämään rahaa ostaakseen uuden hatun. "Olisiko teillä todella tuntoa ottaa niin paljon rahaa, kun tiedätte, että on niin monta naista ja lasta jotka tarvitsevat ne paljon paremmin?" Mies väänteli vanhaa kulunutta lakki-reuhkaansa ja sanoi hitaasti: "Kyllähän minä tiedän, että monet muut tarvitsevat ne paremmin kuin minä, mutta on minulla kuitenkin tuntoa ottaa ne. Kyllä olisi hyvä saada hattu." — "No, lupaatteko olla oikein siivo, niin että ette peloittele ketään ettekä tee muuta pahaa?" Mies lupasi.

Seuraavana päivänä Mathilda meni hänen mukaansa ja osti hatun. F. oli onnellinen kuin pieni lapsi.

Kun taas oli kulunut jonkun aikaa, tuli hän jälleen Mathildan luo kertoen poliisin olevan hänen kintereillään. Oli varastettu kenkäpari ja häntä epäiltiin varkaudesta, mutta tällä kertaa hän ei ollut tehnyt mitään pahaa. "Miksi ette sano, ettette ole varastanut niitä?" kysyi Mathilda. Mies vastasi surkean naurettavan näköisenä: "Kyllä minä olen sanonut, mutta kukaan ei usko minua, sillä minulla on aina tapana kieltää. Mutta hattua on sääli, jos joudun kiinni."

Vierähti vähän aikaa ja taas F. tuli vieraisille "vankien ystävän" luokse. Hän jäi oven suuhun ja sanoi itku kurkussa: "Minun pitää aina tulla kertomaan neidille, kun olen tehnyt jotain pahaa, ja eilen minä olin taas juovuksissa." — "Mutta F:hän ei ole selvä vielä nytkään", vastasi Mathilda. "Niin nähkääs, enhän minä uskalla tulla selvänä ollessani kertomaan neidille tehneeni pahoja, siksi minun täytyi ryypätä itseni humalaan tänäänkin."

F. oli istunut useita vuosia vankilassa, mutta hänet vapautettiin Venäjän vallankumouksen tapahduttua, ja kohta sen jälkeen hän tuli eräänä iltana tapaamaan vanhaa ystäväänsä. Hän oli juovuksissa ja itkeskeli, kuten tavallisesti.

"Kuinka voitte olla noin vastenmielinen, sehän on oikein surullista?" kuului Mathilda Wreden tervehdys. — "Minun täytyi tulla sanomaan jäähyväiset", mutisi mies, "ja sitten minun piti kertoa, että veljeni, jonka neiti näki vankilassa ja joka armahdettiin toukokuussa, oli yksi niitä miehiä, jotka varastivat ja joivat patologin ruumisspriitä ja kuolivat." — "Vai niin, ja nyt F. aikoo tehdä samoin kuin hänkin ja ryypätä itsensä kuoliaaksi". — "En, mutta enkö saa tulla sisään?" — "No tulkaa sitten ja istukaa, eihän F. jaksa seisoa." — "Minä olen tehnyt niin hirveän paljon pahaa ja huomenna otan itseni hengiltä tahi joudun kiinni."

Rouva E. raoitti keittiön ovea kovaäänisen puhelun säikäyttämänä.
Tehden torjuvan liikkeen F. huudahti: "Sanokaa, että hän menee pois!"
— "Hyvä rouva E., menkää vain! F:lla on kerrottavana salaisuuksia",
kehoitti Mathilda Wrede.

Heidän jäätyään yksin mies alkoi taas: "Mitä minusta tullee, kun olen oikein syntynyt roistoksi?" — "Älkää syyttäkö sitä!" tuumi Mathilda, "F. voi kyllä olla hyvä kunnon mies, kun vain tahtoo, ja kuitenkin F. juo ja tekee kaikenlaisia tyhmyyksiä." — "Niin, minä olen tehnyt niin hirveitä tekoja." — "Eihän F. vain liene varastanut kenenkään ullakolta?" — "Monelta", vastasi tämä surkean ruikuttavasti.

Hetkisen kuluttua Mathilda sanoi: "Nyt F. saa mennä. En halua, että poliisi vangitsee teidät täällä. Kiitos, että tahdoitte tulla kertomaan veljestänne ja kiitos, että halusitte myös sanoa hyvästi. Jos F. elää huomenna ja on vapaa ja selvä, niin tulkaa tänne, että saamme jutella, mutta nyt hyvästi!"

F. meni. Mutta Mathilda kuuli hänen mumisevan oven takana: "Kyllä
Wrede on sentään kiltti ihminen."

Sittemmin Mathilda ei ole kuullut miehestä mitään. Hän joko istuu vankilassa tahi on kuollut.

Mathilda Wrede oli tietoinen suuresta etuoikeudestaan, saada olla ikäänkuin kaikkien surujen "varastohuoneena", mutta häntä vaivasi usein arka asemansa "rippiäitinä."

Kakolassa Mathilda tuli muutamana päivänä erään Pohjanmaan ruotsalaisen luo. Hän tervehti ystävällisesti, mutta mies vetäytyi ylpeän näköisenä ja kädet selän takana syrjään tarkastellen Mathildaa samalla kiireestä kantapäähän ja lausuen lopuksi: "Oletteko te se, jota sanotaan vankien ystäväksi?" — "Kyllä jotkut nimittävät minua siksi." — "Minä olen kuullut puhuttavan teistä." — "Mitä te olette sitten kuullut?" — "Että te olette kiltti ihminen, mutta että puhutte ikävistä asioista, Jumalasta ja sen semmoisesta. Kyllä vankilassa on muutenkin vaikeaa. Jos pitää vielä ruveta ajattelemaan sieluaan ja syntejään, niin käy täällä olo aivan sietämättömäksi."

Hetkisen perästä mies jatkoi. "Oletteko te tehnyt tätä kauankin?" — "Olen, kauan." — "Onko se hauskaa?" — "Siihen kysymykseen on vaikea vastata mitään." — "Te saatte varmaan hyvän maksun?" — "Mitä luulette minun saavan?" — "Kaikki herrasväet saavat hyvän palkan. Ehkenpä teillä on sata markkaa kuussa?" — "Ei ole." — "Mitäs teillä sitten on?" — "Minulla on vapaalippu valtion rautateillä ja paljon suurta iloa, mutta kyllä minulla on suuria menojakin ja huolia." — "Minä tahdon tietää, paljonko te saatte rahapalkkaa?" — "En mitään." — "Onko se totta?" — "On." — "Voinko uskoa sen?" — "Voitte kyllä." Silloin mies ojensi molemmat kätensä sanoen: "No tervetuloa sitten, jos tulette ystävällisyydestä ja vapaasta halustanne! Kas, minä luulin, että olitte tuollainen palkattu sielunpaimen."

Eräänä kesäpäivänä Mathilda Wrede seisoi vankijoukon kera Kakolan pihalla. Silloin eräs vanha mies kysyi: "Neiti, eikös nyt ole näyttely Tukholmassa?" — "On", kuului vastaus. Tehden tovereihin päin suurenmoisen liikkeen mies jatkoi: "Eikö teidänkin mielestänne, pojat, ole niin, että paras, minkä Suomi voisi lähettää näyttelyyn, olisi tämä meidän neitimme?" Ja "pojat" vastasivat yhdestä suusta: "On!"

Sörnäisten kuritushuoneessa oli vanki, joka ei ollut täysijärkinen, mutta häntä käsiteltiin niin kuin hän olisi ollut vain ilkeäluontoinen ihminen. Rangaistuskopista, jossa hän istui kahleissa, hän oli huutanut pihalla oleville vartijoille ja vahtimestarille rivouksia. Hänelle pantiin kaularaudat ja hänet kahlehdittiin kiinni seinään; siten hänet estettiin pääsemästä ikkunaan. Eräänä "hernekeittopäivänä" hän heitti keiton vihoissaan vartijan kasvoille. Rangaistukseksi jätettiin hänen sellinsä siivoamatta. Siitä oli tietysti seurauksena hirveä löyhkä ja mitä innoittavin siivottomuus. Mies kiroili ja huusi.

Mathilda Wrede, joka kuuli tapauksesta, päätti mennä tapaamaan vankia. Vartija selitti sen olevan mahdotonta sellin ollessa niin huonossa siivossa. Mathilda ei tapansa mukaan kuitenkaan antanut peloittaa itseään, mutta oli aivan tukahtua hirvittävästä löyhkästä astuessaan miehen koppiin. Lattia, jota ei oltu lakaistu kolmeen päivään, oli ainoastaan pöydän ympäriltä edes jossain määrin siisti.

Nuori mies raukka näytti käyvän hyvin hämilleen, kun ovi aukeni ja Mathilda tuli sisään. Tämä puhutteli miestä ystävällisesti kysyen, saisiko hän jäädä hetkeksi hänen luokseen. "Ei, näin hirveässä huoneessahan on mahdoton olla. Kuinka hän sietäisikään sellaista?" Jos kerran vanki saattoi olla siellä, niin pitihän hänenkin, Mathildan, voida viivähtää siellä hetkinen. Mies rupesi heti kertomaan käyttäytyneensä kovin pahoin ja pyysi anteeksi, että selli oli sen näköinen. Hän oli katunut monta kertaa ja häpesi itseään, mutta "koira ei tule paremmaksi kahleissa", ja nyt hän tunsi itsensä oikein "perkeleeksi".

Hetkisen keskustelun jälkeen mies kysyi, mistä johtui, että Mathilda Wrede kohteli häntä ihmisenä. "Siitä, että te olette ihminen ja että minä näen kaikkein syvimmällä sisimmässänne hyvää ja hienoa, kunhan vain annatte sen päästä esille."

Äkkiä nuorimies nousi. "Onko neidin tapana rukoilla?" kysyi hän. — "On" kuului vastaus. — "Uskotteko te siis, että Jumala voi auttaa?" — "Uskon varmasti." — "Tahtoisittekohan te sitten rukoilla minun puolestani?" — "Mielelläni, jos te sitä toivotte." — "Minä tunnen nyt niin suurta tarvetta, että joku hyvä ihminen rukoilisi puolestani oikein polvillaan", virkkoi mies. — "Jumalani kuulee rukoukseni yhtä hyvin, lausuinpa sen istualta tahi seisoalta, mutta jos haluatte, että me ulkonaisestikin nöyrrymme Jumalan edessä, niin teen sen mielelläni."

"Sillä kertaa", kertoo Mathilda Wrede, "lähetin minä ylös taivaaseen hyvin maallisen sähkösanoman ennenkuin polvistuin, sillä minulla oli ylläni uusi puku ja häpeän sanoa ensimmäisen ajatukseni olleen: voi hame parkaani!" Mutta heittämättä enää silmäystäkään hirveälle lattialle hän polvistui rukoukseen.

Heidän rukoiltuaan mies nousi: "Jumalan avulla on minusta tuleva parempi ihminen."

Ei ainoatakaan hernettä eikä pienintäkään tahraa ollut tarttunut
Mathildan hameeseen.

Kun Mathilda eräänä päivänä ajoi raitiovaunussa Sörnäisissä, näki hän juoksevan miehen, joka viittoili hänelle. Mathilda nousi seuraavalla pysäkillä vaunusta kysyen, mitä mies tahtoi. "Tulkaa, neiti hyvä, heti meille kotiin. Vaimoni on niin ilkeä. Hän ivailee minua kaikkien kuullen ja nimittelee minua 'vanhaksi vanki-junkkariksi'. Tulkaa torumaan häntä, ehkenpä hänet voi saada käännytetyksi."

Mathilda tietysti meni ja löysi kauhukseen vaimon juovuksissa ja hakkaamassa kirveellä täyttä kyytiä patjaansa. Höyhenet lentelivät ympäri huonetta, jossa vallitsi hirveä epäjärjestys.

Kun juopunut vaimo näki Mathildan tulevan sisään, huusi hän: "Miksei neiti ole tullut tänne aikaisemmin, kun täällä oli kaikki järjestyksessä? Nyt minä olen hävittänyt kaiken enkä tahdo enää elää. Minä olen niin huono, ja mieheni on ehken vielä pahempi." Mathilda tunsi onnettoman vanhaksi tutuksi, joka oli ollut useita kertoja vangittuna irtolaisuudesta ja mennyt sitten naimisiin vapautetun elinkautisen vangin kanssa.

Sillä aikaa olivat suuren talon muut vuokralaiset nähtyään Mathildan menevän huoneeseen ja kuultuaan metelin syöksyneet portaita ylös. He seisoivat nyt ovessa ja katselivat uteliaina kohtausta.

Mathilda, joka tunsi monet kasvot, meni eteiseen ja pyysi heitä ystävällisesti: "Rakkaat ystävät, ei teidän pidä nauraa eikä härnätä vanhaa Manda-raukkaa! Eiköhän joku teistä voisi järjestää jotakin talon huonetta ja keittää suuren pannun kahvia. Minä maksan kestit. Sitten tuotte Mandalle kupillisen ja minä tulen juomaan kahvia kanssanne ja puhun teille vähän iankaikkisesta elämästä ja Jumalasta."

Mathilda viipyi kolme tuntia talossa ja palasi hyvin tyytyväisenä käyntiinsä. Mutta Manda ei kääntynyt, kuten mies toivoi.

Kerran taas kohta junan lähdettyä Peipohjan asemalta ja Mathilda Wreden istuessa puhelemassa erään herran kanssa tuli junailija hänen luokseen pyytäen häntä kanssaan kolmannen luokan vaunuun. "Tämä on kovin surullinen tapaus", hän selitti ja katsoi merkitsevästi tunnettuun rikkaaseen herraan.

Mathildan tullessa vaunuun syöksähti eräs nainen penkiltä, syleili häntä itkien ja huudahti: "Onko paras ystäväni mukana junassa? Jumalalle kiitos siitä onnesta!" Nainen, muuan entinen vanki, kertoi, että hänen tyttärensä oli matkustanut miehineen pois ja jättänyt kolme lastaan aivan puille paljaille. Nyt isoäiti oli heidän kanssaan matkalla Pohjanmaalle, Kälviälle. Hän oli voinut maksaa ainoastaan oman lippunsa. Yhtä kuukauden vanhaa lasta ja toista kaksivuotiasta hän saattoi pitää sylissään, mutta seitsenvuotiaan junailija oli uhannut jättää ensimmäiselle asemalle, ellei lunastettaisi lippua. Nainen oli epätoivoinen ja Mathilda aika levoton, sillä hänellä oli edessään pitkä matka ja rahavarat olivat niukat. Helpotuksekseen hän huomasi, että edellämainittu herrasmies oli seurannut häntä uteliaisuudesta nähdäkseen, mitä oli tekeillä. Mathilda uskoi lujasti, että tämä kuultuaan naisen kertomuksen ja junailijan uhkauksen menisi ensi asemalla ostamaan lipun, mutta hänpä ei tehnytkään sitä. Hämmästyneenä moisesta ahneudesta ja sydämettömyydestä Mathilda silloin osti itse lipun lapselle.

Kertoessaan tapauksen hän lisäsi: "Minä häpeän usein niin sanottujen sivistyneiden käytöstä, häpeän välistä itse kuulua 'herrasväkeen'. Joka on saanut paljon, häneltä myös paljon vaaditaan!"

Pekka K. oli tuomittu Kakolaan "lieventävien asianhaarojen vallitessa" tapahtuneesta isänmurhasta. Oltuaan vankilassa vain lyhyen aikaa hän tuli mielenvikaiseksi. Hän lauloi yötä päivää: "En tyydy päätökseeni!" Perintöruhtinaan syntymän johdosta hänet vapautettiin ja hän oli silloin vähemmän hermostunut.

Kesällä 1910 Mathilda lähti erään nuoren ylioppilaan kera tavallisille kesämatkoilleen.

He ottivat kylän kirkonisännältä hevosen lähtiessään tervehtimään Pekkaa. Tämän kodin sanottiin olevan synkällä paikalla aivan mustavetisen järven rannalla. Siellä ei kasvanut ainoatakaan koivua, vaan pelkkää synkkää kuusimetsää, ja tuossa kaameassa paikassa asusti seitsemän veljestä ja yksi sisar äitineen. Kuusi veljestä oli ollut enemmän tahi vähemmän sekaisin, Pekka oli heistä tervein. Isä oli ollut pitäjän häijyin mies, äiti sitävastoin erittäin hyvä ihminen.

Heidän tilatessaan hevosta kirkonisännältä kysyttiin heiltä ihmetellen aikoivatko he lähteä K——sten luo. "Kyllä, me aiomme mennä tapaamaan Pekkaa", oli heidän vastauksensa. Kirkonisäntä ja muut vaikenivat. Niin he jatkoivat matkaansa rantaan, josta heidän oli soudettava pienen järven yli. Kun kirkonisäntä työnsi veneen rannasta, kysyi hän vielä: "Lähdettekö te sinne vain kahden?"

Vene, jolla he soutivat, oli kiikkerä ja vuotava ja täyttyi matkan kuluessa yhä enemmän ja enemmän vedellä. Mutta he pääsivät kuitenkin onnellisesti toiselle rannalle.

Kulkiessaan mäkeä ylös taloon he näkivät naisen seisovan tuvan edessä ja ikkunasta näkyi mies, joka kulki edestakaisin tuvassa. "Et saa katsella taloon päin", Mathilda Wrede sanoi matkatoverilleen. "Meidän pitää ihailla seutua ja pysähdellä väliin, niin he saavat aikaa rauhoittua." Vanha nainen seisoi mäellä. Vierasten lähestyessä hän katosi pirttiin. Kaikesta huokui kaamea tunnelma, joka ei ollut vaikuttamatta matkamiehiin. He saapuivat kahden pirtin välillä olevaan kapeaan käytävään. Toisessa pirtissä oli kolme ikkunaa. He avasivat sinne vievän oven. Suuren pöydän ääressä istui sama nainen, jonka he olivat nähneet pihalla. Nuori, voimakas ja erinomaisen kaunis mies hypähti penkiltä heidän astuessaan huoneeseen.

Mathilda meni edeltä, hänen matkatoverinsa seurasi perästä. "Rauha tälle talolle!" tervehti Mathilda. Nuori jättiläinen tuli heitä vastaan huutaen: "Mikä teidän nimenne on ja mitä te täällä teette?" He sanoivat nimensä selittäen miehelle tulleensa tervehtimään Pekkaa. Mathilda alkoi yhä selvemmin ymmärtää, että mies oli pähkähullu. Vanha vaimo pyysi heitä istumaan. Hän kertoi Pekan tuvan olevan hieman kauempana.

"Saammeko jättää päällysvaatteemme tänne siksi kunnes palaamme?" kysyi Mathilda. Nuori mies otti vaatteet ja he seurasivat häntä pihalle, jossa hän lukitsi ne valtavalla avaimella aittaan.

Heidän piti kulkea aitan nurkitse mennessään Pekan luokse ja siinä he tapasivat toisen veljen. Tämä oli kuitenkin säyseä ja saattoi heitä rauhallisesti.

Niin he saapuivat Pekan torpalle. Pekka oli hyvin tyytyväinen vierailuun. He tapasivat hänen mielisairaan vaimonsakin ja lapsensa sekä neljännen mielipuolen veljen. Miehet rupesivat kuiskailemaan keskenään. Keskustelu päättyi siihen, että Pekka kääntyi Mathildaan pyytäen rahaa. Tällä oli sata markkaa kukkarossaan, mutta hän ei uskaltanut aukaista sitä peljäten molempien veljesten käyvän kimppuunsa. Hän vastasi siksi: "Huomenna, kun Pekka menee kirkkoon, niin tulkaa majataloon, siellä Pekka saa rahaa." Sitten he sanoivat hyvästi keksien tekosyyksi sen, että hevonen odotti järven toisella rannalla.

Talonväet tulivat kaikki saattamaan matkustavaisia. Kävely oli äärettömän jännittävää. Aitan luona Mathilda tovereineen sai päällysvaatteensa ja siellä liittyi äitikin joukkoon. Mathilda pelkäsi, etteivät he ikinä pääsisi sieltä onnellisesti pois.

Pekka tarjoutui soutamaan heidät järven yli paremmalla venheellä. Mathilda koetti koko ajan rohkaista häntä puhumalla rahoista, jotka hän saisi seuraavana aamuna, sillä hän pelkäsi taudinkohtauksen puhkeamista.

Km he olivat kulkeneet jonkun matkaa, lakkasi Pekka soutamasta ja lepuutti airoja. "Nyt vasta minä olen rauhassa puolestanne", puhkesi hän puhumaan. "Te näitte Juho-veljeni ja millainen hän on. Hän on aina sairain heinäkuussa, kuumimpana aikana, ja minä pelkäsin kovin, että hän saisi raivokohtauksen teidän ollessanne meillä." Sitten Pekka tarttui taas airoihin ruveten uudelleen soutamaan.

Vihdoin he pääsivät onnellisesti maihin. Mathilda riensi rattaitten luo, otti käärön, ojensi sen Pekalle ja samalla suurehkon setelin.

Majataloon ajettaessa Mathilda lausui ihmettelevänsä sitä, että kirkonisäntä oli sallinut heidän lähteä veljesten luo. Kunnallisena toimihenkilönä hänen olisi pitänyt kyllä ymmärtää asia. Kirkonisäntä vastasi luulleensa heidän täydelleen tietävän, miten noiden ihmisten laita oli, ja kertoi että yksi heistä oli aina mätäkuussa hengenvaarallinen, eikä yksikään ihminen ollut uskaltanut mennä silloin heidän luokseen.

Paluumatkalla he kävivät muun muassa 86-vuotiaan Sippo P:n luona, joka asui pienessä töllissä Pankajärven rannalla vaimonsa, poikansa ja tyttärensä kanssa. Sippo-vanhus oli "Jumalan lapsi", vanhaa hyvää körttiläisjuurta. Mutta "kyllä hänen taivaallinen Isänsä oli rakkaudessaan puhdistanut ja koetellut häntä", kertoi hän Mathilda Wredelle. Kaikki hänen omaisensa olivat mielipuolia. Hyvät ihmiset auttoivat heitä antaen ruokaa ja vaatteita. Ja päivää jälkeen Mathildan käynnin tuotiin ukon tupaan kaikenlaista tavaraa.

"Vanha Sippo väikkyy mielessäni melkein kuin pyhimys horjumattomassa luottamuksessaan Jumalan rakkauteen huolimatta kaikista suruistaan ja kärsimyksistään", sanoi Mathilda Wrede monta vuotta jälkeenpäin kertoessaan ystävästään.

Seuraavana aamuna jatkettiin matkaa, sillä Mathildan oli vielä suoritettava muuan tehtävä.

Hän oli Kakolassa joutunut tekemisiin erään nuoren miehen kanssa, joka oli tuomittu kymmeneksi vuodeksi vankeuteen kälynsä murhaamisesta.

Heidän välinsä olivat jo kauan olleet kireät. Sitten nuorukainen sairastui kovaan päänsärkyyn ja kuumeeseen, mutta kukaan ei käsittänyt, kuinka sairas hän oli. Oli heinänteon aika, eikä hän jaksanut mennä väen mukana niitylle. "Mikä mies sinä olet, joka jäät vähäisen päänkivun takia pois heinänteosta?" oli käly virkkanut. Koko päivän liikkuivat mitä katkerimmat ajatukset väkivaltaisina nuorukaisen aivoissa ja kuume nousi. Yöllä hän iski kälynsä kuoliaaksi.

Hän heräsi melkein heti tajuntaan ja ilmoitti syyllisyytensä. Kirkonkylän vankilassa hän oli ollut hirveän järkytetty ja pyytänyt, että rovasti kehoittaisi seurakuntaa rukoilemaan hänen puolestaan. Koko pitäjä oli yhtä mieltä siitä, että sairaus oli aiheuttanut onnettoman teon, sillä R:n talon väkeä pidettiin koko seudun parhaimpana.

Tältä mieheltä Mathilda oli saanut tehtäväkseen viedä terveisiä iäkkäille vanhemmille.

Pastorin hyväntahtoinen rouva ja lapset saattoivat Mathildaa ja hänen seuralaistaan pienestä pappilasta lähdettäessä. He kulkivat ihanan metsän läpi ja tulivat pienelle niitylle, jonka toiselta puolen näkyi talo metsäiseltä mäeltä. Se oli heidän matkansa määränpää.

Niityllä käveli kunnianarvoisa vanha mies niittäen heinää. Hän tuli heidän luokseen ja oli juuri tuon onnettoman miehen isä. Mathilda, joka tahtoi kertoa terveisensä kahden kesken vanhukselle, jäi hänen luokseen muiden lähtiessä taloon. He istuutuivat maahan. Mathilda toi pojan terveiset kertoen kaiken, minkä tiesi hänestä. Sitten hekin menivät taloon.

Nämäkin ihmiset kuuluivat vanhoihin kunnon heränneisiin ja heidän hienot lausuntonsa ja ylevät ajatuksensa elämästä olivat syvästi vaikuttavia. He puhelivat niin rakkaasti pojastaan ja pitivät hirmutekoa hänen sairautensa aiheuttamana. Kun vierailijat sanoivat hyvästi, sai Mathilda viedäkseen vanhusten terveiset heidän pojalleen. Äiti sanoi: "Kun ennen lähetimme lapset kirkonkylän kouluun, oli meillä tapana antaa heille evästä mukaan. Nyt saan myös lähettää neidin mukana evästä pojalleni sydämeni syvimmästä lähtevine tervehdyksineen" — ja hän luki muutamia raamatunlauseita, jotka hän pyysi Mathildan sanomaan pojalle. "Hän on nyt Jumalan koulussa", jatkoi äiti, "se on raskas ja vaikea, ja minä rukoilen joka päivä, että hän oppisi ymmärtämään Jumalan tarkoituksen hänen antaessaan tällaisen läksyn, ja sitten saan hänet jälleen kotiin täysin oppineena." Samoin isä ja iso-isäkin lähettivät rakkaalle vangille rohkaisevia sanoja.

Mathilda Wreden laajan työn yhtenä puolena oli juuri ylläpitää sydänsuhteita perheen jäsenten välillä, jotka kova elämä oli erottanut.

Turun lääninvankilassa Mathilda Wrede joutui kerran erääseen selliin. Oli päivällisaika ja vanki oli juuri saanut keittonsa. "Hyvää päivää", tervehti Mathilda. "Anteeksi! Tulen varmaan sopimattomaan aikaan. Olkaa vain hyvä ja sanokaa, voinhan tulla myöhemminkin." — "Jääkää vain! Ette te kuitenkaan viivy täällä niin kauan, että keittoni jäähtyy", vastasi vanki. "Nimeni on E. S. Kyllä minä tiedän, kuka te olette, sillä kukaan muu kuin Mathilda Wrede ei tule tällaiseen paikkaan. Mutta tahdon huomauttaa teille, että on aivan tarpeetonta saarnata minulle. Minä olen sosialisti ja olen täysin tyytyväinen ja onnellinen siitä, mitä minulla en." — "Sanotteko niin!" Mathilda huudahti. "Silloinpa meitä on kaksi oikein onnellista ihmistä tässä huoneessa, te sosialisminenne ja minä kristinuskoineni." He pudistivat toistensa kättä. "Tepä olette hauska", tuumi mies, "en luullut teitä sellaiseksi."

Mathilda kävi usein hänen luonaan, ja he keskustelivat eri aineista, niinhyvin sosialismista kuin puhtaasti hengellisistäkin asioista.

Muutamana iltana, kun Mathilda Wrede tuli vankilasta ja oli juuri asettunut kaikessa rauhassa huoneeseensa hotellissa, koputettiin ovelle ja eräs herra tuli sisään. "Te, neiti, ymmärrätte surua ja tuskaa", alkoi hän, "siksi olenkin tullut luoksenne, minä olen S. N."

Hän kertoi sitten kadottaneensa aivan äskettäin rakkaan vaimonsa ja pienen lapsensa. Mathildan suuri sydän avautui kokonaan yksinäisen miehen surulle, ja siitä päivästä lähtien he olivat ystäviä.

Kerran kun S. N. oli kovin synkkä ja raskasmielinen, pyysi Mathilda häntä tulemaan seuraavana aamuna luokseen kahviaamiaiselle. Hän vastasi: "Ellen tule, niin johtuu se siitä, etten jaksanut enää elää kauempaa. Antakaa minulle sekin anteeksi. Mutta jos niin kävisi, saanko silloin vaivata neitiä ottamaan huostaansa muutamia pikku esineitä, jotka ovat täällä hoteliin huoneessa, ja antamaan ne Helsingissä oleville sukulaisilleni?"

Seuraavana aamuna Mathilda odotti turhaan kahvivierastaan. Hän koputti tämän ovelle. Ei vastausta. Hän meni sisään ja näki huoneen olevan tyhjän. Aavistus sanoi hänelle, että suru ja tuska olivat ajaneet poloisen rakkaittensa haudoille ja Mathilda otti samassa ajurin lähtien hautausmaalle.

Hän kulki etsien, kunnes huomasi miehen makaamassa eräällä haudalla. Saadakseen hienotunteisella tavalla selville, miten hänen laitansa oli, Mathilda istuutui kappaleen matkan päähän alkaen lukea uutta testamenttiaan, mutta yskäsi jonkun kerran. Suureksi helpotuksekseen hän näki miehen nousevan. Tämä läheni kysyen kummastuneena: "Kuinka neiti on täällä?" Mathilda vastasi: "Voimakas sisäinen ääni ajoi minut juuri tähän paikkaan." Osanoton ja ymmärtämyksen syvästi liikuttamana mies seurasi Mathildaa kaupunkiin.

Jonkun ajan kuluttua hänet tuomittiin erään kyhäämänsä sanomalehtikirjoituksen johdosta muutamiksi kuukausiksi vankeuteen. Hän asui samassa sellissä erään toisen sivistyneen miehen kanssa, joka oli vangittu samantapaisesta rikkomuksesta. Mathilda Wrede kävi usein tervehtimässä näitä kahta.

Vuosipäivänä, jolloin Mathilda tuli olleeksi kaksikymmentäseitsemän vuotta vankien ystävänä, nämä ilahduttivat häntä antamalla hänelle muistiinpanokirjan. He olivat itse sitoneet sen, maalanneet ja kirjoittaneet siihen omia sepittämiään kauniita runoja.

Kun N. rangaistuksen kärsittyään palasi Helsinkiin, meni hän suoraan Palokunnantalolle, jossa Suomen eduskunta oli koolla ja jossa hän oli edustaja. Eräänä iltapäivänä soitettiin Mathilda Wredelle puhelimessa ja N. pyysi häntä heti saapumaan istuntoon, jossa hän tuli kuvailemaan vankilaoloja sellaisina, miksi hän ne omasta kokemuksestaan tiesi.

Mathilda lähti tietysti sinne ja useat eri puolueiden edustajat kävivät puhuttelemassa häntä hänen istuessaan lehterillä. Kun N. sitten käsitteli vankiloiden epäkohtia ja lopetti sanoilla: "Yhdessä suhteessa Suomen vangeilla on parempi kuin muissa maissa — heillä on Mathilda Wrede", katsoi hän tarkoituksellisesti ylös lehterille ja sai kaikkien katseet kääntymään sinne päin saattaen Mathilda Wreden kiusallisen hämilleen.

Muutamia vuosia myöhemmin N. matkusti Amerikkaan eikä Mathilda ole saanut häneltä enää ainoatakaan elonmerkkiä.

"Surullisten ajatusten uuvuttamana laskeuduin illalla vuoteeseen nukkumaan. Nukkuessani näin unta. Uneksuin olevani korkeassa huoneessa, jossa ei ollut kattoa ensinkään, koska tähtitaivas selvästi näkyi. Kiviseinät olivat vaalean keltaisiksi maalatut ja niiden yläreunat piirtelivät pilviä. — Ympäristöni oli hiljaista, vain heikkoa kitinää kuului jostain seinän takaa, Aloin tarkata, mistä se sai alkunsa ja kauhukseni huomasin, että huoneen sivuseinät verkallensa lähestyivät toinen toistansa. Niitä kuljetti joku salaperäinen voima ja ääni syntyi toisen kulkevan seinän hankauksesta paikoillaan olevaa päätyseinää vasten.

"Huone kapeni kapenemistansa ja ponnistukseni seinän pysäyttämiseksi olivat turhia. Minut valtasi kamala pelko. Kauheaahan olisi tulla rutistetuksi kahden seinän väliin kuin rotta loukkuun.

"Tähtitaivas tosin kaareili huimaavassa korkeudessaan, mutta vain lintu olisi sen kautta voinut päästä pois. Pelastuksekseni en mitään keinoa tiennyt. Ovea ei ollut eikä ikkunoita, joista olisi voinut paeta. Ei minkäänlaista syvennystä, johon olisi voinut kätkeytyä. Joka puolella vain sileät kiviseinät, jotka pian olivat sulkevat minut kamalaan syleilyynsä.

"Kuoleman kauhun valtaamana ponnistin kaikki voimani ja vielä kerran puskin liikkuvaa seinää. Turha vaiva! Se lähestyi hiljaa ja varmasti. Lattia oli enää tuskin metrin levyinen. Menin sen toiseen päähän, käänsin kasvoni seinään päin ja ummistin silmäni. Odotin milloin rutistus alkaa. Kunpahan tappaisi nopeasti!

"Mutta yhtäkkiä, kun kaiken toivoni olin jo heittänyt, kuulin tutun äänen takanani: 'Hyvää päivää! Otetaanko vierasta vastaan?'

"Pyörähdin niinkuin remmillä vedettynä ja näin neiti Mathilda Wreden seisovan kujan keskipalkoilla, huulet hymyssä ja silmät säteillen herttaisen ystävällisesti. Hän oli niin levollinen kuin ei mitään vaaraa olisi olemassakaan.

"Minä olin aivan suunniltani ihmetyksestä ja huusin: 'Neiti, me rutistumme täällä!'

"Surullisen säälivästi hän katsahti minuun, samalla kuin sormellaan sileää seinää koskettaen virkkoi: 'Pökerö, onhan tuossa ovi!'

"Ja siihen kohtaan seinää, johon hänen sormensa koski, avautui leveä kaksipuolinen ovi. Yhdellä hyppäyksellä seisoin sen kynnyksellä Oven takana alkoivat kahdet rautarappuset: toiset alas, toiset suoraan ylöspäin.

"'Menkää yksinänne', hän sanoi, 'minä tahdon olla siellä, jossa rakkauden tarjoamaa apua tarvitaan.'

"Hänen äänensä värisi rakkaudesta kaikkia kärsiviä kohtaan. Näin ovien sulkeutuvan ja neiti Wreden jäävän niiden taakse. Sain kiinni hänen ranteestansa ja kiskoin siitä häntä mukaani. En onnistunut. Hän jäi sinne, josta itse juuri pelastuin, mutta kuulin hänen äänensä oven takaa sanovan:

"'Jos rutistun tänne syvyyksiin, toivon sen saavani tehdä monen kärsivän puolesta. Ja teiltäkin pyydän, pyrkikää ylöspäin, suoraan valkeutta kohden.'

"Samassa heräsin vankilan käytävällä kuuluvaan kellonsoittoon ja nousin vuoteestani. Mutta silloin vasta tunsin uneni tuottaman rauhattomuuden mielestäni kadonneen, kun neiti Wrede astui terveenä koppiini ja iloisesti tervehti:

Nuori suomeapuhuva pohjalainen, Matti R., kirjoitti tämän unensa muistiin ja antoi paperin Mathilda Wredelle, joka on säilyttänyt sen aarteittensa joukossa.

Hämärässä vankikopissa istui vanki katkerasti itkien. Hänet oli tuomittu neljäskertaisesta varkaudesta elinkautiseen vankeuteen. Kun hän Vaasan markkinoilla oli myyskennellyt puupyttyjä ja vuolemiaan puulusikoita, oli hänelle tarjottu viinaa. Hoiperrellen pitkin katuja hän sitten sattui erääseen kauppapuotiin. Portailla oli kannu täynnä perunoita ja ajattelematta ollenkaan mitä teki, hän tarttui kannuun, joka kaikkine sisältöineen oli 1 markan 60 pennin arvoinen. "Ottakaa varas kiinni!" huusi samassa eräs palvelijatar. Nyt mies istui Kakolassa ja muisteli vaimoaan ja lapsiaan, jotka olivat Ylihärmässä. Hänen lähtiessään kotoa oli vartaassa ollut vain jokunen leipä — mitähän jos he kuolisivat nälkään! Sitä ajatusta hän ei jaksanut kestää. Vankilaan tultuaan hän ei ollut syönyt muruakaan keitettyä ruokaa. Kaikki yritykset saada hänet ottamaan sitä olivat olleet turhat.

Eräänä päivänä Mathilda Wrede tuli hänen koppiinsa juuri kun päivällinen oli jaettu. Miehen kasvot olivat aivan turvonneet itkusta ja voimakas mielenliikutus puistatti häntä. "Rakas ystäväni", sanoi Mathilda, "kuulkaapa nyt, mitä sanon! Te voitte ansaita perheellenne elatuksen joksikin aikaa eteenpäin, jos syötte keiton ja leivän, jotka on pantu teille, mutta teidän pitää syödä kaikki tyyni." Hän otti sitten rauhallisesti paperia ja kynän, kirjoitti vangin vaimolle kirjeen antaen miehen lukea sen. Pani sitten kirjeen kuoreen ja kaikki rahat mitä hänellä oli mukanaan.

Kakolassa oli onneton mies, joka oli tuomittu elinkautiseen vankeuteen. Hän oli hyvin pieni, viallinen mies, joka kärsi siitä, että kuulohäiriöt aiheuttivat harha-aistimuksia. Hän oli istunut vuosikausia kopissa, sillä hänet oli pakko pitää muista erillään epäpuhtaitten mielikuvien ja jos jonkinlaisten huonojen tapojen tähden. Mutta pohjimmaltaan hän oli oikeastaan hyvänsävyinen ihminen. Käytävään asti saattoi kuulla, kuinka hän lauloi ja huuteli hirveitä kuvittelujaan, ja sekä vartijoille että vangeille oli kiusallista kuunnella sitä päivät pitkät, jonka tähden hänen ei sallittu edes kävellä ulkona.

Mathilda meni miehen luo toivoen voivansa suunnata hänen ajatuksensa johonkin muuhun. Heistä tulikin pian hyvät ystävät. Mies ei puhutellut häntä milloinkaan muuten kuin: "korkeasti kunnioitettu, arvoisa neiti Wrede" ja itsestään hän sanoi: "minä kurja vanki pikku kopissani". Mathilda Wrede oli pannut merkille, että mies huuteli usein tyhmyyksiään runomittaisina ja eräällä ensi käynneistään hän sanoi miehelle: "Tuntuu kuin F:n olisi kovin helppo kirjoittaa runoja."

"Koettakaapa vain! Uskonpa että onnistutte. Miettikää jotain valmiiksi, kirjoittakaa se kivitaululle ja lähettäkää vartijan muassa minulle!"

Ja F. alkoi kirjoittaa maailman hullunkurisimpia runoja. Niissä puhuttiin usein Mathilda Wredestä, pitkästä, valkeasta liljasta, j.n.e.

Mutta F:n mielestä ei Mathilda käynyt kyllin usein katsomassa häntä ja kerran, kun tämä vähän pitemmän poissaolon jälkeen tuli hänen luokseen, tervehti F. häntä seuraavilla säkeillä:

"Hur helig bland fångarna här hon månd vandra,
för felen man henne dock litet får klandra."

[Kuinka pyhänä hän kulkeneekaan täällä vankien parissa,
saa häntä kuitenkin moittia hieman virheistä.]

F. kirjoitteli ahkerasti ja Mathildan parannuskeinolla oli tarkoitettu vaikutuksensa. F. oppi ajattelemaan runomitalla ja se askartelu johti hänen mielikuvansa toiseen suuntaan.

Kun Mathilda taas pitempiaikaisen poissaolon jälkeen kävi Kakolassa, pyysi vahtimestari, että hän menisi F:n luo niin pian kuin suinkin, sillä tämä oli ollut useita viikkoja kuulevinaan joka päivä Mathildan askeleet "pikku koppinsa" edustalla. Vartijoiden vakuutukset, ettei Mathilda ollut siellä, eivät hyödyttäneet mitään. F. uskoi vain omaan mielijohteeseensa.

Mathildan tavalliseen tervehdykseen: "Hyvää päivää taas, F.!" vastasi vanki juhlallisesti "Hyvää päivää korkeasti kunnioitettu, arvoisa neiti Wrede! Milloin Te olette tullut taloon?" — "Minä tulin eilisiltana kaupunkiin, olen juuri nyt saapunut tänne ja F. on ensimmäinen, jonka luona käyn". — "Korkeasti kunnioiteta, arvoisa neiti Wrede valehtelee! Te olette ollut täällä monta viikkoa ja minä olen joka päivä kuullut Teidän askeleenne 'pikku koppini' ulkopuolella." Mathilda koetti turhaan vakuuttaa hänelle, ettei ollut käynyt Kakolassa. Syntyi pitkä sananvaihto, joka päättyi siten, että mies epätoivoisena Mathilda Wreden valheellisuudesta pani kätensä ristiin, katsoi kattoon ja lausui:

Himlafader god och mild, vad du får arbet' med Mathild'! Du bruka får båd tukt och ris, förr'n du får henne sann och vis.

[Hyvä lempeä taivaallinen Isä, kuinka saatkaan Mathildasta paljon työtä ja vaivaa, saat käyttää sekä kuritusta että vitsaa, ennenkuin saat hänestä totuudellisen ja viisaan.]

[Mutta vaikka hän kulkee täällä ja narrailee,
niin on hän meille kuitenkin niin rakas.]

Mathilda puhkesi ihastuneena sanomaan: "Sepä oli hyvä runo, F.! Se minun pitää saada kirjoittaa muistiin." — "Ei se ollut mikään runo vaan rukous", sanoi F. "Minun käy niin sääli Jumalaa, jolla on niin huono palvelijatar."

Vielä useita vuosia myöhemmin hän toisteli väitettään: "Hän oli täällä, hän oli täällä!"

F. joutui lopulta Pitkäänniemeen. Hän kuului noihin moniin onnettomiin, sielullisesti aivan vajakykyisiin, jotka asuttavat vankiloitamme. Kakolassa oli yhteen aikaan noin kuusikymmentä vajaakykyistä vankia.

Kakolan vieressä olevalla kivilouhoksella työskentelee noin 150 vankia. Päivätyön päätyttyä miehet viedään sieltä leivintuvan yläpuolella olevalle tavattoman suurelle ullakolle, jossa he saavat viettää aikansa illalliseen asti. Parturi käy siellä ajelemassa "komppaniamiesten" hiukset ja parrat. Jotkut heistä kuorivat perunoita; muuten he puhelevat jonninjoutavia ja pitävät hirveää meteliä.

Mathilda oli kuullut "pakarinvintillä" vietetystä elämästä ja päätti eräänä iltapäivänä lähteä sinne. Vartijat, jotka, pitivät paikkaa vaarallisena, varoittivat häntä, mutta hän seurasi sisäistä kehoitusta ja meni kuitenkin.

Portaat veivät nelikulmaisen aukon läpi tavattoman suureen huoneeseen, joka tuntui pimeältä, vaikka siellä täällä paloi pieni lamppu. Huoneen ilma oli hirvittävä. Oli satanut, vangit olivat riisuneet päällystakkinsa, ja heikossa valossa saattoi nähdä, kuinka märät vaatteet höyrysivät. — Harmaata, harmaata, harmaata kaikkialla! Harmaita kasvoja, harmaita muureja, harmaita takkeja!

Mathilda huusi tultuaan huoneeseen niin kovaa kuin suinkin jaksoi:
"Hyvää iltaa, ystäväni!"

Tuli hiljaista ja harmaat olennot siirtyivät lähemmäksi. "Haluatteko kuunnella, jos kerron teille vähän?" alkoi hän. "Siitä ei tule raamatunselitys." — "Kyllä, kyllä", kuului joka puolelta yhteen ääneen.

"Minä olen kuullut niin hienon kertomuksen erään kalastajan huomioista, kun hän seisoi muutamana aamuna rannalla askarrellessaan verkkonsa kanssa. Siinä seisoessaan hän näki nuoren ylpeän kotkan, joka oli laskeutunut läheiselle kivirauniolle. Mies keskeytti työnsä ihaillakseen kaunista, voimakasta lintua. Äkkiä hän näki sen kiivaasti säpsähtävän ja kohoavan nuolen nopeudella ilmaan. Kalastaja seurasi katseellaan linnun nopeata lentoa, ja pian näytti kotka vain pieneltä mustalta pisteeltä kirkkaalla taivaalla. Valmiina työntämään veneensä rannasta mies näki pilkun siellä ylhäällä käyvän yhä suuremmaksi ja suuremmaksi, ja pian hän huomasi, ettei lintu voinut enää pysytellä ylhäällä. Se syöksyi suin päin alas ja putosi veteen. Kalastaja souti kiireesti paikalle, otti linnun ja näki ihmeekseen, että ylpeä nuori kotka oli kuollut. Ja tutkittuaan sitä tarkemmin hän löysi pienen kyykäärmeen, joka oli puristautunut kotkan rintaan. Linnun levätessä kivirauniolla oli käärmeen poikanen ryöminyt lämpimien höyhenten alle ja lopettanut myrkyllisillä pistoillaan ylpeän lennon, nuoren voimakkaan elämän. Lintujen kuningas oli levon ja ruuan houkuttelemana jättänyt kotipaikkansa puhtaan vapaan ilman ylhäällä kukkuloilla ja laskeutunut maan kivikoille, joissa käärme vaanii uhriaan."

"Minä ajattelin: Eiköhän jokainen meistä voi tuntea itseään tuossa kotkassa? Emmeköhän liene itse kukin ajatelleet elämää ihanana ja suurena, hyvänä ja hienona? Ja kaipuumme on pyrkinyt ylöspäin, korkeisiin puhtaisiin ilmapiireihin — — —. Mutta alhaalla kivikoissa — maailman arvottomassa ilohumussa — oli käärmeitä ja vaanivia vaaroja. Me uuvuimme ja halusimme levätä ja istuessamme tulivat käärmeenpoikaset ja pistivät meitä siiven alle sydämeen. Sinä kenties näitkin sen matelevan esiin, mutta pidit sitä liian pienenä ja vaarattomana ja sinua ehken huvitti leikitellä sen kanssa. Ja äkkiä sinua olikin pistetty — pistetty käteen, jalkaan, päähän tahi sydämeen! Kertomuksessamme kalastaja näki kotkan kuolevan. Meitä on purtu ja me olemme sairaita. Jotkut meistä olivat hyvinkin huonossa kunnossa, mutta meillä on vielä vähän jäljellä. Me voimme vielä saada lääkettä käärmeenpistoon. Vaikkakin siipi on murtunut, voimme kuitenkin päästä jotenkin eteenpäin. Emmekö, ystävät, päättäisi, ettemme viivyttele vaarallisilla paikoilla? Se päätös antaisi meille voimia uuteen korkeuslentoon ja kantaisi meidät kauemmaksi kuin ennen."

Ja taas kuului joka puolelta: "Kyllä, kyllä!" Jotta ei turmelisi vaikutusta, jonka kertomus oli ilmeisesti tehnyt, ei Mathilda Wrede kajonnut mihinkään muuhun keskustelun aiheeseen, vaan kysyi, oliko laulukuoron jäseniä läsnä. Saatuaan myöntävän vastauksen hän sanoi: "Jos tahdotte oikein ilahduttaa minua, niin laulakaa joku kansanlaulu!" Vankien oli tavallisesti tapana laulaa hänen mielikseen hengellisiä lauluja, mutta niissä tuntuu usein hänen mielestään olevan väärä kaiku. Laulun vaiettua pyydettiin häntä innokkaasti kertomaan lisää. Hän puheli silloin, kuinka ihania ihmisiä hän oli kesämatkoillaan tavannut korpiseuduissa, osoittaakseen, että suuret korvet luovat suuripiirteisempiä persoonallisuuksia kuin kaupungit.

Puhuessaan hän huomasi kauimpana huoneessa omituista liikettä. Joku huusi: "Älä!" toiset nauroivat ja tunnelma särkyi.

"B. tahtoo tulla seisomaan neidin viereen." — "No miksei hän sitten saa tulla?" — "Tuo tattari! Senkin musta mies. Ei, ei hän saa." — "Jos B. haluaa tulla, niin tulkaa vain! Mehän olemme vanhoja ystäviä", kehoitteli Mathilda.

B. oli heistä kaikkein rumin; tiheä tukka riippui hyvin matalalla otsalla ja trakomi [Trakomi on eräs silmätauti.] vaivasi silmiä. Hänen tullessaan esiin kaikki nauroivat hänelle. Mutta hän oli ylpeä ja säteilevän iloinen saadessaan seisoa Mathilda Wreden vieressä.

"Nyt saatte jo lakata nauramasta", sanoi Mathilda. "Tiedättekö, että on olemassa maa, jota kutsutaan Intiaksi, ja että siellä on hienoja ihmisiä. Ja tiedättekö, että 'romaanit' ovat tulleet sieltä? He ovat kukaties paljon jalompaa ja hienompaa ihmislajia kuin me!"

"Mutta mitenkäs he elävät täällä? Kulkevat ympäri, valehtelevat ja varastavat", huudahti joku joukosta. — "Se on meidän syymme", Mathilda selitti, "ja nyt ei enää sanaakaan romaaneista."

B. pöyhistelihe eikä kukaan nauranut, ja hauskaa heillä oli kaikilla "pakarinvintillä".

Kun Mathilda kerran myöhemmin meni pakarinvintille, sattui olemaan hyvin liukasta. Menomatkalla, jolloin oli vielä valoisaa, saattoi hän kiertää vaarallisimmat paikat, mutta ihmetteli itsekseen, miten kävisi paluumatkalla iltapimeässä. Hänen varustautuessaan lähtemään, tuli muuan vanki sanoen: "Minä vien neidin turvallisesti toiselle puolen. Olen piilottanut hiekkaa taskuuni sirotellakseni tielle, jota neiti kulkee."

Niin Mathilda Wrede kulkee "tähtikulkuaan kautta Suomen vankiloiden", kuten tanskalainen kirjailijatar Ingeborg Maria Sick sanoo. Hän on sepittänyt "Hus og Hjem" aikakauskirjaan kauniin kirjoitelman vankien ystävästä "Mathildasta." Hän vertaa Mathildaa kimaltelevaan tähteen, joka vilkkuu vankilan ristikoittenkin läpi sellien, yössä kahleissaan istuvalle yksinäiselle miehelle. "Sen lempeä loiste on kuin ystävän tervehdys, kuin hiljainen kosketus. Se tulee jakamaan hänen yksinäisyytensä ja hajoittamaan pimeyden hänen ajatusmaailmastaan."

Kirjoitelman sepittäjä pitää mahdottomana kuvata Mathilda Wredeä. "Sillä henkeä ei voi kuvailla, se on tunnettava, valoa ei voi selittää, se on nähtävä. Hänen persoonallisuutensa on niin elävä, että se on koettava."

Mutta Mathilda Wreden persoonallisuuden voiman kokee jokainen, joka joutuu hänen kanssaan kosketuksiin — se voima annettiin hänelle silloin, kun hän antoi itsensä.

Kesällä 1912, kun Mathilda Wrede kävi Kakolassa, tuli hän nuoren vangin luo, joka makasi kuumeessa. Hän oli yksi viidestä lättiläisestä, jotka olivat ryöstäneet Helsingin venäläisen pankin.

Heti kun mies näki Mathildan, hän sanoi: "Minä olen nähnyt hyvin omituisen unen ja tunnen, että se toteutuu. Minä olin olevinani saunamies ja me olimme juuri pesemässä lattiaa, kun neiti kulki siitä ohi ja tuli sisään. Samassa tuli joku ilkiö ja valoi vettä kuumille kiville, ja voimakas kuuma höyry löyhähti neidin kasvoille. Minä huusin: 'Menkää pian täältä, se polttaa teidät kuoliaaksi!' Mutta juuri kun höyrypilvi oli aivan neidin edessä, seisahtui se ja jokainen vesipisara muuttui mitä kauneimmaksi tähdeksi. Ne olivat mitä ihmeellisimmän värisiä tähtiä, mutta valkoiset olivat kuitenkin kauneimpia. Minä huusin miehille: 'Tulkaa katsomaan! Tulkaa katsomaan! Tulikuuma höyrykään ei voi vahingoittaa häntä!' —

"Minä heräsin ja ymmärsin, että uni toteutuisi jollakin tavoin ja että se, mikä oli aiottu tuhoamaan neidin, muuttuisi tähdiksi."

Jo siitä lähtien, kun Mathilda Wrede aloitti työnsä Suomen vankiloissa, pantiin liikkeelle voimia estämään ja, mikäli mahdollista, kokonaan lopettamaan hänen toimintansa.

Jo vuonna 1897 hän kirjoitti sen johdosta sisarelleen Helenalle: "Olen saanut selville oikean myyräntyön, joka on pantu eräältä taholta alulle kaikessa salaisuudessa minua vastaan. Kierot, alhaiset ja raukkamaiset ihmiset ovat inhoittavia ja sellaista on työkin, jota he koettavat hiljaisuudessa tehdä. Tähän uuteenkin salaliittoon näytään sekaannuttavan sellaiselta taholta, jota en olisi kaksi vuotta sitten voinut pitää ollenkaan mahdollisena. Se on mitä vastenmielisintä, mutta en minä pelkää ensinkään. Sieluni on onnellinen. Minä luotan Jumalaan ja vaellan hänen kanssaan niin hyvin kuin ymmärrän. Hän on minun voimani vaivan ja kärsimyksen aikoina, kallioni koettelemusten myrskyissä, ystäväni yksinäisyyden hetkinä. Hän on valkeuteni silloin, kun ihmiset minua ylistävät. Hän on aurinkoni, kun he minusta valhetta puhuvat. Vapahtajani ymmärtää minua ja minä lepään hänessä."

Vankiloissa oli ilmennyt useita epäkohtia. Kakolassa, missä Mathilda työskenteli eniten, olivat sairasosaston olot järkyttäneet häntä aivan erikoisesti. Ja kun hän kulki kaikkialla vankilassa, näki hän enemmän kuin oli toivottavaa.

Hän puheli avoimesti sekä johtajan että pastorin kanssa sekä vankeinhoitohallituksessa Helsingissä. Paljon parannuksia tehtiinkin, mutta paljon jätettiin myös kokonaan huomioonottamatta. Epätoivoisena keskusteli Mathilda kerran tohtori Gustav Mattsonin kanssa Kakolassa vallitsevista ikävistä epäkohdista. Tohtori Mattsson rupesi silloin heti työskentelemään asian puolesta ja kirjoitti "Argukseen" Kakolan sairashoidosta. Tuloksena oli suuret muutokset parempaan päin.

Siihen saakka Mathilda Wrede oli saanut käyttää kuin omanaan pientä johtajan huoneustoon kuuluvaa kamaria ja usein hän asui suorastaan johtajan kodissakin Kakolassa käydessään. Nuo edut otettiin vähitellen pois ja hän sai asua jossakin Turun hotellissa ja tuntea, kuinka tilanne rupesi kärjistymään yhä enemmän.

Syksyllä 1912 Mathilda tuli taas Turkuun. Ensimmäisenä päivänä Kakolaan mentyään hänellä oli aina tapana mennä johtajan vastaanottohuoneeseen, ei juuri ilmoittautuakseen, vaan käydäkseen tervehtimässä häntä. Kun hän tälläkin kertaa meni tapansa mukaan kansliaan, ei johtaja ollut siellä. Päivän toisensa jälkeen Mathilda turhaan etsi häntä ja tavattuaan hänet lopulta huudahti: "Vihdoinkin tapasin johtajan. Olen etsinyt teitä yhdeksän kertaa. Vaikea on saada käsiinsä Kakolan johtajaa."

Mathilda viipyi Kakolassa kolme viikkoa ja tunnelma kävi päivä päivältä yhä kiusallisemmaksi. Kesällä hän palasi taas, mutta tunsi selvästi, ettei hän ollut tervetullut vieras.

Tammikuun alussa 1913 Mathilda Wrede lähti uudelleen Kakolaan. Hänen tarkoituksenaan ei ollut silloin viipyä kauempaa, hän halusi vain tavata muutamia vankeja. Suurella ovella sanottiin hänelle, että johtaja oli kotonaan. Hän meni suoraan sinne ja otettiin vastaan mitä ystävällisimmin. Johtaja, joka oli edellisillä käynneillä näyttänyt ankaralta, oli nyt niin rakastettava kuin olla saattaa. Mathildalle tarjottiin kahvia ja hän ihmetteli johtajan muuttunutta käytöstä. "Nytpä täällä istuminen tuntuu aivan samalta kuin ennen aikaan", sanoi Mathilda, "ja se tekee hyvää, sillä mennyt vuosi on ollut ikävä ja viime käyntini aivan sietämätön."

Äkkiä johtaja sitten kääntyi Mathildaan sanoen: "Minun on puhuttava neidin kanssa eräästä asiasta." Hän nousi, meni kirjoituspöytänsä luo, otti laatikosta erään paperin ja jatkoi "Olen saanut tämän kiertokirjeen Vankeinhoitohallitukselta. Se sisältää johtokunnalle määräyksen, koska vankilat ovat ylen täydet ja Kakolassa on tapahtunut levottomuuksia, tarkoin valvomaan, ettei kukaan vankilan ulkopuolella oleva henkilö pääse vankilaan muutoin kuin johtajan tahi jonkun hänen määräämänsä henkilön läsnäollessa. Niidenkin, joilla on aikaisemmin ollut siihen lupa, täytyy alistua tähän määräykseen."

Mathilda oli noussut: "Mitä kieroutta tämä on?" huudahti hän. "Tämä ei tule Vankeinhoitohallitukselta, se on saanut alkunsa täältä. Kuinka kurjaa, ettei uskalleta mainita Mathilda Wredeä nimeltä." — "Käyhän täällä muitakin, pappeja esimerkiksi, joilla on seurakuntalaisiaan vankilassa!" kuului johtajan vastaus. — "Saanko kuulla kiertokirjeen vielä kerran! Minä tunnen selvästi, että te täällä Kakolassa olette saaneet tämän aikaan", väitti Mathilda Wrede. — "Meidän on vain toimittava Vankeinhoitohallituksen määräysten mukaan." — "Olen kerran elämässäni ollut läsnä teatterinäytännössä, tämä on toinen kerta."

Johtaja alkoi käydä hieman epävarmaksi. Mathilda kysyi: "Mitä aiotte nyt tehdä?" — "Pääsy on vapaa toisen läsnäollessa." — "Minä en luonnollisestikaan käy ikinä onnettoman vangin luona, jotta hän avaisi sydämensä ja paljastaisi surunsa kolmannen henkilön läsnäollessa", Mathilda vastasi. "Muuten tuskin luulen, että Kakolassa on montakaan niin alhaista henkilöä, joka saattaisi ajatellakaan olla läsnä, kun puhuttelen vankeja. Sellaiseen en suostu. Huomenna tulen uudestaan vankilaan nähdäkseni, kuinka otatte minut vastaan." Johtaja näytti synkältä vastatessaan: "Ellette alistu määräykseen, on minulla keinoja kieltää teiltä kokonaan pääsy vankien luokse."

Niin Mathilda Wrede lähti Kakolasta. Paroonit Karl August Wrede ja Paul Nicolay pitivät samana iltana hengellistä kokousta Turun juhlasalissa. Hän lähti sinne kertoen heille, mitä oli tapahtunut. He olivat molemmat surullisen hämmästyneitä ja parooni Nicolay arveli hiljaisella tavallaan: "Ja sellaisia vaikeuksia kolmenkymmenen vuoden työn jälkeen."

Seuraavana aamuna Mathilda ajoi Kakolaan mennen suoraan vankilaan. Vahtimestari, joka aukaisi oven, tervehti ystävällisesti, ja Mathilda lähti suoraa tietä kansliaan. "Tässä minä nyt olen", sanoi hän johtajalle. "Mitenkäs nyt tehdään?" — "Jokainen vanki, jota neiti Wrede haluaa puhutella, tuodaan tänne kansliaan ja keskustelu saa tapahtua minun läsnäollessani", kuului vastaus. — "Tämä on viekas ja kavala petos Vankeinhoitohallitusta ja vankeja kohtaan. Kyllä sanomalehdet saavat tietää tämän ja vangit myös. Silloin teidän ei ole hyvä olla. Eikä ole sanottu, että asia pysyy tietona vain Suomessa, sillä saattaa tapahtua, että minä vetoan korkeammalle, aina keisariin asti."

Johtaja kävi vähän hämilleen ja vastasi: "Siirtykäämme sisähuoneisiin." Heidän tultuaan sinne pyysi johtaja: "Osoittakaa kristillistä nöyryyttä!" — "Älkää puhuko kristinuskosta näin toimiessanne!" vastasi Mathilda. — "Minä voin kertoa, että lääkäri on tyytymätön teihin. Hän on suunnattomasti loukkaantunut, kun te sekaannuitte hänen työhönsä ja hän vastustaa toimintaanne, samoin kuin pastori, joka on myös valittanut, että neiti Wrede kohtelee häntä kuin hän olisi ilmaa vain." — "Minä en ole ollut hänelle milloinkaan epäystävällinen", vastasi Mathilda, "mutta meillä ei ole mitään sanomista toisillemme hengellisissä asioissa. Mutta ei syy ole yksinomaan sillä taholla, kyllä johtajakin on osaltaan vikapää tähän."

Milloinkaan ennen ei taistelu ollut ollut niin katkera ja kova, milloinkaan eivät kapinalliset hyökyaallot olleet käyneet niin korkeina Mathildan sisimmässä, kuin hänen kulkiessaan Kakolan mäkeä alas.

Omituista kyllä kului pitkän aikaa ilman että ainoakaan ääni nousi annettua kieltoa vastaan. Moni luuli sen syynä olevan venäläiseltä taholta tulleen määräyksen, mutta niin ei ollut laita. Oli selvää, että vankilaviranomaiset ja muut, jotka olivat työskennelleet kukistaakseen Mathilda Wreden vaikutuksen, toivoivat mieluimmin, että asia voitaisiin sivuuttaa vaitiololla, mutta se, ettei kukaan muukaan vastustanut kieltoa, voidaan selittää vain siten, että odotettiin sen tulevan kumotuksi.

Elokuun alussa 1913 tohtori Gustav Mattsson kirjoitti "Dagens Tidningiin" kirjoituksen, jonka otsikkona oli: "Mathilda Wredelle annettu kielto." Se kuului seuraavasti:

"Saatamme täten yleisön tietoon vankeinhoitomme alalla sattuneen tapahtuman, joka on senlaatuinen, ettei sitä sovi vaieten sivuuttaa.

"Tämän vuoden tammikuun 13:ntena päivänä saapui
Vankeinhoitohallitukselle seuraavanlainen kirjelmä":

Kun minä tämän kuun 8:ntena päivänä aioin käydä tapaamassa Kakolan kuritushuoneessa olevia vankeja, sain minä vankilan johtajalta mitä suurimmaksi hämmästyksekseni tietää, että minun sallittaisiin ainoastaan jonkun vankilan virkamiehen läsnäollessa tavata vankeja, ehto, johon en tietystikään voinut suostua, kun juuri suurin osa lohtua, jota olen voinut vangeille antaa, on riippunut siitä, että he ovat olleet tilaisuudessa aukaisemaan minulle koko sydämensä, antamaan sielunsa sisimpien kielien soida, tietäen ehdottoman varmasti, että heillä oli minussa ymmärtävä ystävä, joka säilytti kiitollisesti ja vilpittömästi heidän uskomansa asiat. Kun sellaisella yrityksellä koettaa estää minun nyt jo lähes kolmikymmenvuotista toimintaani täytyy epäilemättä olla aiheena jokin Vankeinhoitohallituksen toimenpide, saan täten pyytää selontekoa syistä kieltoon, joka on minulle kaksinverroin loukkaava, kun se minun kauttani kohtaa niitä onnettomia, joille minä — kuten Vankeinhoitohallitus tietänee — olen omistanut parhaan osan elämääni.

Saapuneen kirjelmän johdosta saa Vankeinhoitohallitus tehdä kysyjälle, Neiti Mathilda Wredelle tiettäväksi, että Hallitus, katsoen siihen, että Turun Kuritushuone on niin täpötäynnä väkeä ja että siellä on kuluneena vuonna tapahtunut vakavia järjestyshäiriöitä, kirjelmässään Turun Kuritushuoneen johtajalle joulukuun 31 päivältä 1912 on teroittanut, että vankilan ulkopuolella olevien on päästäkseen tapaamaan vankeja hankittava siihen joka kerran johtajan erikoinen lupa, ja että tapaaminen saa tapahtua yleensä vain johtajan tahi hänen siihen määräämänsä vankilaviranomaisen läsnäollessa, sekä että nämä määräykset toistaiseksi tarkoittavat niitäkin, joilla tähän asti on mahdollisesti ollut asianomainen lupa käydä vankien luona; eikä Vankeinhoitohallitus ole katsonut olevan syytä tehdä Neiti Wredeen nähden poikkeusta siitä, mitä Hallitus on edellä olevassa nähnyt tarpeelliseksi säätää.

"Neiti Wreden kirjelmän Vankeinhoitohallitukselle aiheutti tällainen, hänelle ensin suullisesti ja sitten pyynnöstä kirjallisesti laadittu kielto":

Kun käsitän Vankeinhoitohallituksen kirjelmän joulukuun 31:seltä päivältä 1912 senkin luvan peruuttamiseksi, jonka nojalla neiti Mathilda Wreden on sallittu lähes kolmenkymmenen vuoden ajan liikkua vapaasti maamme vankiloissa jakamassa hengellistä lohdutusta vangeille ja avustamassa aineellisestikin vapautuneita, olen tänään selittänyt neiti Wredelle sanotun kirjelmän sisällön ilmoittaen samalla, ettei hän saa vastaisuudessa tavata vankeja muutoin kuin minun itseni tahi jonkun määräämäni vankilaviranomaisen läsnäollessa.

Tämän tulkintani ilmoitan täten kunnioittaen neiti Mathilda Wredelle pyynnöstä myöskin kirjallisesti. Turussa tammikuun 9:ntenä päivänä 1913.

V. N.

"Edellisen yhteydessä annettiin myös seuraava kirjallinen ilmoitus, joka tarkoittaa maisteri E. M:iä, [Maisteri M. seurasi Mathilda Wredeä jonkun aikaa hänen matkoillaan, ja neiti Wrede toivoi, että hänkin uhraisi koko elämäntyönsä vangeille.] joka oli ollut muutamia vuosia neiti Wreden apulaisena ja oikeana kätenä työssä vankien hyväksi":

Vankeinhoitohallituksen joulukuun 31:senä päivänä 1912 antaman kirjelmän nojalla ilmoitan täten pyynnöstä myös kirjallisesti, etten voi toistaiseksi sallia Maisteri E. M:n tavata vankeja johtamassani kuritushuoneessa muutoin kuin itseni tahi jonkun valitsemani virkamiehen läsnäollessa.

V. N.

"Tahdomme kaiken väärinkäsityksen välttämiseksi ilmoittaa, että edelläolevien neljän kirjelmän julkaiseminen ei ole tapahtunut ei suorasti eikä epäsuorasti neiti Wreden eikä maisteri M:n aloitteesta, vaan on toimitus, jonka tietoon tässä mainitut tapahtumat ovat sattumalta tulleet, päinvastoin saanut ne vasta niiden kauan epäröityä, joita kielto on kohdannut, ja toimituksen selitettyä, että sen käsityksen mukaan tällainen asia ei enää ole yksityisluontoinen vaan kuuluu julkisuuteen.

"Vankeinhoitohallituksen kirjelmässä mainitut vakavat järjestyshäiriöt, jotka esitetään syyksi Neiti Mathilda Wreden ja hänen apulaisensa karkoittamiseen Kakolan suuresta kuritushuoneesta, jonka pitkäaikaiseen vankeuteen tuomittujen ja yhä uudelleen rikoksiin langenneiden vankien keskuudessa hän oli suorittanut kenties merkittävimmän osan työstään, olivat kolme vankien tekemää lakkoa.

"Ensimmäinen oli se, että kieltäydyttiin juomasta vankilan kaljaa, erittäin epäilyttävää ja monelle vangille suorastaan vahingollista osaa ravinnosta. Vangit olivat pyytäneet useita kertoja saada mainitun juoman asemasta jotakin muuta ruokaa, jolla olisi jotenkin sama ravintoarvo. Kun ei heidän esityksistään välitetty, jättivät vangit kahtena päivänä kaljan koskematta. Tuloksena oli, että sen sijaan annettiin jauhovelliä.

"Toinen lakko koski keittoa, joka valmistettiin niin kehnosti, ettei siinä ollut makua eikä voimaa. Silloinkin ilmeni epäjärjestys siten, että vangit alkoivat jättää keittonsa koskematta. Vankilan johdon taholta huomattiin parhaimmaksi tehdä parannus — joka lienee käynyt hyvin helposti päinsä jo käytettävissä olevin keinoin — ja niin oli asia selvä.

"Kolmas lakko taas kohdistui lääkärinhoitoa vastaan. Emme nyt halua kosketella lähemmin tuota arkaluontoista asiaa, josta viime syksynä oli 'Arbetet' lehdessä yksityiskohtainen selostus siihen liittyvine tohtori K:n selityksineen. Mainitsemme vain vankien sopineen keskenään olevansa mieluummin sairaita ja avuttomia kuin kääntyvänsä sairaalan silloisen lääkärin puoleen ja vasta suoranaisen vaaran sattuessa pyytävänsä vankilan johtajan kutsumaan jonkun lääkärin vankilan ulkopuolelta. Tämän päätöksensä, jonka seurauksista heille itselleen vangit tietysti olivat aivan tietoisia, he esittivät kirjelmässä, jonka yksi heistä luki. Se aiheutti ankaria rangaistustoimenpiteitä vankilan johdon taholta ja neljältäkymmeneltä vangilta, joiden ilmoitettiin olevan mainitun mielipiteen ilmaisun aikaansaajia, peruutettiin heidän n.s. luokkaetunsa, mitkä saavutetaan pitkäaikaisen hyvän käytöksen perusteella, ja vietiin heidät lääninvankilan yksityisiin koppeihin. On yleisesti tunnettua, että Kakolan vankien suhde heidän lääkäriinsä on jo pitkän aikaa ollut toisenlainen kuin vastaava suhde maan muissa vankiloissa, seikka, joka antaa ulkopuolella olevalle osittain toisen käsityksen mainitun kuritushuoneen 'lääkärilakosta' kuin mitä kuvaus tapahtumien kulusta sinänsä voi jättää.

"Edellämainitunlaiset ovat siis häiriöt, joihin Vankeinhoitohallitus vetoaa. Ja kun neiti Mathilda Wredelle ja maisteri M:lle annettua kieltoa perustellaan viittaamalla mainittuihin häiriöihin, ei Vankeinhoitohallituksen ajatuksen kulusta voi tulla muuta kuin yhteen lopputulokseen. Kuinka kukaan muu tässä maassa tahtoo otaksua, että neiti Wrede kruunaisi loistavan työnsä, uskollisen toimintansa vankien keskuudessa siten, että hän kolmikymmenvuotisen rauhoittavan ja sovittavan työn jälkeen kiihoittaisi heitä viranomaisia vastaan, sitä uskallamme jyrkästi epäillä. Ja se joka tuntee persoonallisesti hänen nuoren apulaisensa, ei voi antaa hänestä muuta arvostelua, kuin että hän täyttää hienosti, moitteettomasti ja arvokkaasti paikkansa neiti Wreden vierellä. Emme voi sentähden käsittää Vankeinhoitohallituksen toimenpidettä sen estäessä nämä kaksi suorittamasta työtään maan suurimmassa kuritushuoneessa. Ja mikään viranomaisten puolelta tullut määräys ei ole peruuttanut kieltoa, vaikka aluksi suullisesti viitattiin siihen, että kielto olisi voimassa vain kevätpuolelle, ja neiti Wrede katsoo olevansa edelleen suljettu pois elämäntyönsä tärkeimmältä paikalta.

"Me teemme Vankeinhoitohallitukselle kohteliaan kysymyksen, kuinka sen toiminta Suomen vankeinhoidon etevintä nostavaa voimaa vastaan ja tuollainen sensuroimistoimenpide maan lakeja syvästi kunnioittavaa apulaista kohtaan on selitettävissä ja kuinka perustellaan se, ettei hänen toimintaansa ole myöhemmin minkään virallisen määräyksen kautta tehty mahdolliseksi.

"Niin pian kuin me, kuten uskallamme toivoa, olemme saaneet suosiollisen vastauksen näihin kahteen kysymykseen, palaamme vielä muutamiin asian yhteydessä oleviin periaatteellisiin näkökohtiin."

Nyt vasta aukenivat silmät ja toinen lehti toisensa jälkeen alkoi lausua ihmetyksensä ja paheksumisensa Vankeinhoitohallituksen menettelystä. Mutta myös ulkomaitten lehdet osoittivat suurta mielenkiintoa kysymyksen lopulliseen ratkaisuun. Niinpä oli esim. "Stockholms Dagbladissa" pitkä kirjoitus, jossa käsiteltiin "vankien ystävälle" annettua kieltoa. Se päättyi seuraavasti:

"Kaikki pohjoismaissa olevat ihmisystävällisen vankeinhoidon ystävät seuraavat varmaan harrastuksella asian kehittymistä, sillä heidän joukossaan on Mathilda Wredellä ollut kunniasija jo kauan ja hänen nimensä johtaa ajatuksen itsestään ei kehenkään vähempään kuin Florence Nightingaleen."

Kun oli kulunut jonkun aikaa ja tohtori Mattsson oli turhaan odottanut Vankeinhoitohallituksen vastausta Dagens Tidningin kirjoitukseen, kirjoitti hän toisen artikkelin "Vastaamattomalle Vankeinhoitohallitukselle". Sekin kirjoitus esitetään tässä kokonaisuudessaan:

"Elokuun 20:ntenä päivänä julkaisi Dagens Tidning muutamia asiakirjoja, jotka koskivat neiti Wredelle ja hänen apulaiselleen annettua kieltoa, etteivät saisi muuten kuin vankilaviranomaisten läsnäollessa käydä Kakolan kuritushuoneen vankien luona. Sen johdosta että Vankeinhoitohallitus on huomiotaherättävällä tavalla sekaantunut maan etevimmän kyvyn suorittamaan työhön kohottavan vankeinhoidon alalla, teimme me Vankeinhoitohallitukselle kohteliaan kysymyksen, kuinka tuo toimenpide oli selitettävissä ja sitä paitsi, kuinka perusteltiin se, ettei neiti Wreden työtä Kakolan kuritushuoneessa oltu vieläkään tehty mahdolliseksi minkäänlaisella virallisella määräyksellä.

"Tähän asiallisesti perustettuun ja maltillisesti laadittuun vetoomukseen Vankeinhoitohallitus ei ole katsonut olevan tarpeen vastata. Kun nyt on kulunut puolen kuukautta, eikä ole saatu minkäänlaista selitystä, katsomme me olevamme oikeutetut tarttumaan uudelleen asiaan, emmekä tällä kertaa enää luonnollisestikaan kysyvänä puolena.

"Käydessämme arvostelemaan Vankeinhoitohallituksen menettelyä, joka on kaikkialla maassamme, vieläpä Ruotsissakin, herättänyt huomiota, saamme jonkinlaiseksi pohjaksi muiden pääkaupungin lehtien lausunnot (N. Pr., Hbl., U. S.), jotka selostavat asianomaisten antamia selityksiä mainittujen lehtien tekemien kyselyjen johdosta. Näistä lausunnoista oli kaksi laadittu niin löyhästi, että ne olivat aivan arvottomia voidaksemme niiden perusteella arvostella Vankeinhoitohallituksen vaikuttimia. Uudessa Suomettaressa olleella selostuksella oli kuitenkin puolittain virallinen leima ja sen tarkoituksena oli mahdollisesti olla tuo pyydetty selitys. Se on siis ainoa, johon voimme nojautua.

"Me olemme (elok. 21:senä) kysyneet Vankeinhoitohallitukselta asian kulkua ja todenneet, että on kysymys vain lakimääräysten teroittamisesta sen johdosta, että vankilat ovat olleet ennen armahdusmääräysten toimeenpanoa ylenmäärin täydet ja että Turun kuritushuoneessa on ilmennyt levottomuuksia. Lain mukaan vankilanjohtaja on edesvastuussa vangeista ja vain hänen harkinnastaan riippuu, kenen hän sallii käydä vankien luona ja millä ehdoilla se saa tapahtua. Tämän lakimääräyksen mukaan ei kukaan ole siihen nähden erikoisasemassa. Neiti Wrede on pitkän toimintansa ajan vankien keskuudessa saanut suullisen luvan perusteella käydä vapaasti vankien luona ilman johtajan suostumusta. Nyt on häneen nähden tapahtunut sellainen muutos, että hänenkin on järjestettävä käyntinsä johtajan välityksellä. Hän onkin tietääksemme käynyt tämänkin uuden järjestelyn jälkeen muissa vankiloissa, vaikkakaan ei Kakolassa. Sinnekin hän kyllä saa mennä, kunhan vain ilmoittaa siitä asianomaiselle johtajalle. Ja joskaan hän ei saisi puhutella kaikkia vankeja, jää hänelle kuitenkin sekä siellä että muissa vankiloissa kylliksi työmaata. Yleistä lupaa käydä vankiloissa hän ei ole edes pyytänytkään."

Niin kuuluu U. S:n selonteko. Sitä seuraa sitten vain Vankeinhoitohallituksen kiertokirje maan kaikille vankilanjohtajille, joka aiheutti sulkemistoimenpiteen ja jonka tarkoitus ilmenee päätöksestä, minkä neiti Wrede sai hallitukselta (julkaistu elok. 20:ntenä D. T:gissä.)

Tarkkaava lukija on ilman muuta havainnut, että U. S:n selitys sivuuttaa kokonaan meidän kaksi kysymystämme. Se ei ilmoita neiti Wredelle annetun kiellon syytä eikä myöskään miksi sitä ei oltu jo kauan sitten kumottu. Huomautetaan että toimenpide oli tarkoittanut vain lakimääräysten teroittamista vankilanjohtajan oikeudesta valvoa ulkopuolella olevien käyntejä vankien luona. Kukapa olisikaan epäillyt sellaisen oikeuden olemassaoloa? Eihän ole ensinkään kysymys siitä. Kellä vankilanjohtajallamme tahansa on laillinen oikeus kieltää asianomaisia valvomasta neiti Wreden käyntejä. Kysymys kuului — pitääkö se todellakin toistaa, jotta se selviäisi — kuinka perustellaan tuo erityisesti neiti Wredeen kohdistuva toimenpide?

Puhutaan siitä, että vankilat ovat ylenmäärin täydet. Mitä johdonmukaisuutta siinä on? Eikö Mathilda Wredellä ole yhtä paljon tekemistä täydessä vankilassa kuin vähemmän täydessä? Eikö hänen lohduttava ja rauhoittava vaikutuksensa ole vielä tarpeellisempi ja toivottavampi kuritushuoneessa, missä vangit elävät yhteen sullottuina ja mieliala on jo senkin tähden kiihtynyt?

Puhutaan levottomuuksista. Ne kuvasimme lyhyesti jo edellisessä. Molemmat edellisethän, "kaljalakon" ja "keittolakon" vankilan johto tunnusti oikeutetuiksi, koska vankien laillinen menettely kieltäytyessään sopimattomasta ravinnosta johti suoranaisesti parannuksiin. Kolmas lakko, pidättyminen käyttämästä vankilan silloista lääkäriä, tohtori K——a, perustui juurtuneeseen vastenmielisyyteen häntä kohtaan, mutta puhkesi vasta sattumalta ilmi, kun eräs vanki, joka oli pyytänyt useita kertoja lääkäriltä, että hänet pahoinvointinsa takia otettaisiin sairasosastolle ja jonka lääkäri oli väittänyt teeskentelevän kehoittaen häntä menemään työhönsä, surmasi itsensä. Muitten vankien levottomuus purkautui pyynnöksi, että tapausta tutkittaisiin lähemmin. Nyt kysymme jälleen, tahtooko Vankeinhoitohallitus vielä salaa viittailla siihen, että neiti Wrede olisi jotenkuten syypää "lakkojen" syntymiseen, joista kaksi ensimmäistä jäävät oikeutettuina pois laskuista ja joista kolmannen ratkaisi vankilan muurien sisällä sattunut surullinen tapahtuma? Sellainen olettamus on järjenvastainen, jotta emme antaisi sille vielä oikeampaa nimeä. Vankien joukossa on monta sivistynyttä henkilöä, jotka kyllä itsestään tarkkaavat vankilaohjesäännön määräyksiä ruuasta y.m. ja voivat selvittää asian alkuperäisemmällä kannalla oleville asukeille. Olettamus, että neiti Wrede 30-vuotisen lähetystyön jälkeen, josta tuhannet kurjat häntä siunaavat ja josta vankeuslaitoksellamme on ollut mitä suurin hyöty, kävisi vanhoilla päivillään rikkomaan tarkasti noudattamaansa hienotunteisuutta ja rupeaisi harjoittamaan kiihoitusta viranomaisia vastaan, on virkavaltaista byrokratiaa, niin vastenmielistä ja samalla typerää, että jokainen ajatteleva kansalainen, jolla on sydäntä, tuntee mielipahaa sen johdosta.

U. S:n antama tieto, ettei neiti Wrede mahdollisesti saisi edes virkakunnan läsnäollessa tavata kaikkia vankeja, on omiaan lisäämään paheksumistamme. Sellaiseen lausuntoon kätkeytyy uudelleen salainen ajatus, että jo neiti Wreden läsnäolokin voisi aiheuttaa kurinpitorikoksia. Onko sellaisessa mitään järkeä? Vankeinhoitoviranomaiset suorastaan sotajalalla yksinäistä naista vastaan — mikä todistus hänen työnsä voimasta ja hallituksen oman toiminnan tyhjyydestä vankien henkiseksi kohottamiseksi! Ja kuinka tuo tyhjyys paljastetaankaan yhä ilmeisemmin viitattaessa siihen, että neiti Wredellä on kyllä Kakolan ulkopuolellakin kylliksi vaikutusalaa. Hänellä on sitä epäilemättä, hän saattaa hätätilassa mennä Siperiaankin, eikö totta? Mutta mikä antaa Vankeinhoitohallitukselle oikeuden ryöstää vangeilta hengellisen avun, minkä neiti Wrede on voinut ja yhä edelleen voi antaa? Tätä kysymystä ei korosteta suinkaan tunneherkässä sävyssä, vaan puhtaasti kriminaalipoliittiselta kannalta.

Hallitus sanoo U. S:n kautta, ettei neiti Wrede ole anonutkaan yleistä lupalippua vankiloihin. Oivallinen vaatimus v. 1913 sille, joka on vuodesta 1883 lähtien kaikkien viranomaisten rajattomalla suostumuksella käynyt keskeytymättä puhuttelemassa vankeja.

Hallitus kertoo neiti Wreden vielä kiellon voimaan astuttuakin käyneen muissa vankiloissa. Se ei ole totta. Hän ei ole, saatuaan Kakolaan pyrkiessään tuon hämmästyttävän kiellon, voinut muihin vankiloihin yrittämällä antautua alttiiksi mahdollisesti uusille nöyryytyksille. Kiertokirjehän on lähetetty kaikille johtajille. Sitä paitsi Vankeinhoitohallituksen lähettämä päätös neiti Wredelle oli hänen koko elämän kestäneeseen työhönsä nähden niin loukkaava sanamuodoltaan, ettei se jättänyt mitään mahdollisuutta käsittää sitä muuten kuin siten kuin hän sen teki, nim. Suomen vankilat ovat häneltä suljetut. Eikä kieltoa ole vielä tänäkään päivänä kumottu huolimatta suullisista lupauksista päästä maaliskuussa uudelleen työhön. Vapautuneitten ja vankien perheiden keskuudessa Mathilda Wrede jatkaa kuten ennenkin uhrautuvaa työtään.

Tarvinnemme tuskin enää huomauttaa, että vankien tapaaminen henkilökunnan läsnäollessa, olisi suorastaan ivaa Mathilda Wreden ydintehtävää kohtaan. Vanki katselee viranomaisia vihamielisesti, epäluuloisesti tahi ainakin kylmästi. Hengellisen auttajan käynnillä on arvoa vain silloin, kuin vanki voi aukaista hänelle sielunsa sisimmän täysin luottavasti. Sen neiti Wrede ilmoittikin lyhyesti ja syvän vakuuttavasti meidän julkaisemassamme kirjeessä Vankeinhoitohallitukselle.

Vankeinhoitohallitus ei ole tahtonut vastata perusteltuihin kysymyksiimme Wrede-asiassa;

perusteluksi on esitetty neiti Wreden asiaan ollenkaan kuulumaton vankilan liika-asutus, johon muutoin aina uuden rikoslain käytäntöön ottamisesta alkaen, siis 19 vuotta, on vedottu pitäen sitä pääasiallisimpana esteenä vaadittuja uudistuksia toimeenpantaessa;

sekä levottomuudet, joiden syntymiseen on ollut syynä hallinnon laiminlyönti ja paheksumista herättävä lääkärinhoito, eikä neiti Wrede;

Vankeinhoitohallituksen "selitys" osoittaa väärine tietoineen käynneistä muissa vankiloissa, viitatessaan "jälellä olevaan työmaahan", välinpitämättömyydellään erotukseen nähden, mikä on yksityisten ja valvonnan alaisten käyntien välillä, äkillisellä vaatimuksellaan, että neiti Wreden olisi anottava yleistä lupaa, sekä viitatessaan aivan asian ulkopuolella johtajien lailliseen oikeuteen valvoa käyntejä, kuinka mahdotonta hallituksen on ollut selvästi ja tyydyttävästi selittää menettelyään neiti Wredeä kohtaan;

Vankeinhoitohallitus jättää edelleen kokonaan vastaamatta, miksi toimenpidettä ei ole kumottu, vaikka sen aiheuttaneet syyt (liika-asutus ja levottomuudet) ovat kauan sitten lakanneet vaikuttamasta.

Tämä selostuksemme, jota ei voitane asiallisesti kumota, oikeuttaa meidät pitämään Vankeinhoitohallituksen aiheetonta ja jatkuvaa menettelyä sen arvoa alentavana.

Maaliskuun 8:ntena päivänä 1914 Mathilda Wrede vietti 50-vuotispäiväänsä sisarustensa parissa Värälässä.

Sekä Suomessa että ulkomailla olevilta ystäviltä virtasi sähkösanomia ja kirjeitä puolivuosisataisjuhlaan, todistaen kuinka yleisesti tunnettu ja kunnioitettu hän oli. Mutta eniten liikuttivat hänen sydäntään vankien erilaiset yritykset ilahduttaa nyt vuorostaan tervehdyksin, kirjein y.m. häntä, tuota erikoisluontoista vankia, jota viranomaisten valtakäsky nyt piti vangittuna.

Lukemattomat olivat sekä Suomen että ulkomaitten sanomalehdissä julaistut myötätunnon ilmaisut ja monet niistä todistivat mitä lämpimintä ihailua, ymmärtämystä ja rakkautta. Niinpä "Teoloogisessa Aikakauskirjassa" oli professori G. G. Rosenqvistin kirjoitus. Hän kirjoitti otsakkeella "Mathilda Wrede":

"Hän, jonka nimi on otsakkeessa, on varmaan maamme huomattavimpia naisia ja huomattava on myös elämäntyö, jonka hän on suorittanut ja yhä vieläkin suorittaa.

"Meidän päivinämme, jolloin hyväntekeväisyystyö, kuten moni muukin tapahtuu yhdistyselämän merkeissä, on jo se merkillepantavaa, että Mathilda Wrede on yksinäisenä naisena suorittanut mitä vaikeimmalla ja vaativimmalla työmaalla harvinaisen rikkaan elämäntyön.

"Vielä enemmän merkillepantava on puhtaasti persoonallinen osa hänen työtään. Ei kukaan muu olisi siinä suhteessa kyennyt astumaan hänen sijaansa. On kenties voitu helpoittaa sitä, tukea sitä, tehdä se vähemmän rasittavaksi, mutta suorittaa se, suorittaa se niin, ettei se olisi kadottanut parasta ja oleellisinta sisältöään, muuttunut oleellisesti toiseksi, ei ole ollut mahdollista. Elämäntyöhönsä — antamaan uhrilahjansa ihmisyyden alttarille — häntä on harjoitettu ja kasvatettu aikaisimmasta nuoruudesta alkaen. Eikä mikään ole päässyt turmelemaan eikä särkemään työtä, joka on vaatimattomuudessaan niin suuri ja kaikessa yksitoikkoisuudessaan niin rikas.

"Se mitä me kutsumme suureksi ja jota me ihmiset ylistämme, kohtaa meitä niin monilla aloilla. Pascal on puhunut kolmenlaisesta suuruudesta. Aleksanteri tulee — hän sanoo — loistossaan ja häikäisee silmämme ja lyö lihallisten ihmisten mielikuvituksen hämmästyksellä. Arkimedes ei tarvitse Aleksanterin prameutta loistaakseen hengen silmille. Hänen suuruutensa, joka on kokonaan järkeä, kuuluu toiseen luokkaan. Kristus on tullut ilman sekä Aleksanterin että Arkimedeen loistoa. Hänen suuruutensa on vielä aivan erilaista. Se on niin erilaista; ettei voittajan kunnia ja neron voima lisäisi sitä hiukkasenkaan vertaa. Hän oli nöyrä, kärsivällinen, lempeä, pyhä Jumalan edessä, laupias ihmisiä kohtaan, hirvittävä pahan valtoja vastaan. Ilman syntiä, ilman ulkonaisia lahjoja, ilman tiedon luomaa lisää hän on aivan omalaatuisensa suuruudessaan.

"Näin kirjoittaa Pascal kolmesta eri suuruuden asteesta ihmismaailmassa. Sellaisessa elämäntyössä kuin Mathilda Wreden on, kohtaa meitä jotakin tuosta kolmannen asteen suuruudesta. Hänen onnistumisensa salaisuus, että hän on löytänyt tien mitä paatuneimpiin mieliin, mitä kovettuneimpiin sydämiin, että hän on houkutellut kyyneleitä silmiin, joista kukatiesi ei ole puristunut niitä sitten lapsuuden päivien, että hän on sytyttänyt elämän rohkeutta ja tulevaisuuden toivoa epätoivoisiin sieluihin, riippuu varmaan siitä, että hän on omaksunut ja voittanut jotakin siitä suuruudesta, mitä Ihmisen Poika on hengen täyteydessään toteuttanut, suuruudesta, joka on ihmiselämän väkevin ja ylevin voima.

"Sen suuruuden omistaminen ja voittaminen ei ole vaarallista persoonallisuudelle. Se ei tee pöyhkeileväksi eikä pintapuoliseksi, vaan laajentaa ja syventää; se ei pane ylpeilemään, vaan luo hengen köyhyyden, vanhurskauden nälän ja janon; se tukee niin hyvin Getsemanessa kuin kirkastusvuorellakin.

"Sellaista suuruutta ei luo se, mitä meidän on tapana kutsua 'täksi maailmaksi'. Voimat, jotka sen luovat, ovat 'näkymättömiä', kuuluvat todellisuusmaailmaan, 'jota ei yksikään silmä ole nähnyt eikä yksikään korva kuullut', mutta jonka olemassaoloa ja vaikutusta ei yksikään oikea ihminen saata epäillä.

"Sellaisena Mathilda Wrede on kulkenut taikasauva, rakkauden taikasauva kädessään korpia ja erämaita. Ihmistä hän on etsinyt murhaajassakin, väärentäjässä, varkaassa, ihmisten ja yhteiskunnan hylkiössä, vakuutettuna siitä, että kaikkialla ja kaikissa on jotakin ihmisen arvoista ja talteen otettavaa. Ja aivan varmasti hän on yhä uudelleen ja uudelleen löytänyt lähteensuonia siellä, missä ei kukaan muu ole voinut huomata tahi edes aavistaakaan niitä olevan.

"Sellainen työ synnyttää varmasti monta kertaa pettymystä ja toivottomuutta, mutta se on samalla myös jos mikään omiaan kasvattamaan ja lujittamaan kannattavaa elämänuskoa, jota me kaikki tarvitsemme ja joka yksin 'voittaa maailman'.

"Ei yksikään hyvä työ putoa hedelmättömänä maahan, eikä ainoakaan ihmissydämeen tehty jalo kylvö ole jättämättä jälkeä. Hedelmä saattaa kyllä näyttäytyä vasta tulevissa maailmoissa, joissa ne vaikuttimet, mitkä ovat turmelleet ja alentaneet ihmiselämää, ovat menettäneet tuhoisan voimansa.

"Mathilda Wredenkin elämäntyölle ovat vallat ja voimat koettaneet panna rajan. Siinä on toimittu aivan johdonmukaisesti. Hänen tapaisensa valosoihdun kantaja, elämän edistäjä ei sovi järjestelmään, joka palvelee pimeyttä, joka hieroo kauppaa ihmisarvosta, joka sitoo ja surmaa sielut.

"Muinaisaika puhui Nemesiksestä, koston jumalattaresta. Ihmisteoista on sanottu, että ne joko nousevat kuten näkymättömät sähköhiukkaset aurinkoa kohden, vahvistavat sen valoa ja herättävät elämää ja liikettä maailmassa, tahi kokoontuvat synkiksi pilviksi, ääneti, hitaasti, huomaamatta, kunnes pilvi on ladattu, purkautuu odottamatta ja tuhoaa.

"Aurinkoa kohden käy jokaisen sellaisen teon kulku, jollaisia Mathilda Wreden teot ovat. Pilviä kokoova on jokainen kansaa hävittävä voima, joka loukkaa oikeudentuntoa ja vanhurskautta, joka osoittaa halveksivansa vapautta ja ihmisarvoa. Mutta näkymätön tuomari kulkee äänetönnä kansojen joukossa. Kerran, kenties jo pian, tullaan hänen kätensä tuntemaan meidänkin keskuudessamme. Silloin on paljon muuttuva ja silloin on Mathilda? Wredenkin tapaiselle työlle oleva sijaa."

"Mitä vankiloihimme tulee, täytyy sanoa, ettei vangin, sielunelämästä juuri huolehdita. Sellaisesta ei kannata puhuakaan! Siksi vangit kaipaavatkin ihmistä, joka heitä ymmärtää, joka voi elähdyttää ja vahvistaa heitä. Kokemus on osoittanut, että Mathilda Wrede on oikea henkilö tähän työhön, joka vaatii paljon vaivaa ja jalon mielen. Ei kukaan muu kuin hän pysty niin helposti voittamaan kovimmankin vangin sydämen. Ei kukaan muu kuin hän voi niin lohduttaa, herättää ja kannustaa sitä, joka on luopunut kaikesta toivosta ja elämän uskalluksesta. Mathilda Wrede on tehnyt sen niin usein ja vain muutamalla sanalla. Hän tietää mikä kuhunkin vaikuttaa ja löytää aina oikean lähtökohdan.

"Kuinka ihmeellisen hienosti hän osaakaan sanoa sanottavansa ja kuinka varovasti mutta varmasti hän tunkeekaan onnettomien sydämen pohjaan, kuinka selvästi hän näkeekään kaikkien sydänsopukoiden valopilkut! Ja kirkas, aina rehellinen ja vapaa katse, jonka hän luo puhuteltavaansa! Jo se on kukistanut monen uhkamielisen vangin, monen kaikkein peljätyimmistä — taivuttanut hänet ja tehnyt hänestä samalla miehen. Olen ollut usein tilaisuudessa kuulemaan miehiltä itseltään tuon jalon ihmisen katseesta, johon kätkeytyy syvästi osaaottava tahi nostava ja toivoa herättävä sielu, joka on herättänyt ja pelastanut niin monen vankilaelämän sisältämistä suurista vaaroista. Parhaiten tunnen kuitenkin omasta kokemuksestani tuon ihmisen ihanat sanat. Hänen, jalon ystäväni, vaikutus minuun on ollut niin suuri, niin puhdas ja syvä, etten saata sitä sanoin kuvailla. Minä tunsin vain sinä hetkenä, jolloin tapasin hänet ensi kerran sellini ovella, kuin päivän valo olisi virrannut sisään ja kesä ruvennut kukkimaan keskellä synkintä syksyä.

"Sydämessänikin vallitsi hänen tullessaan mitä syksyisin autius. Ei valon välähdystäkään, ei toivon säkenettä! Sieluni valo oli sammumaisillaan.

"Silloin hän tuli tuoden valoa, lämpöä ja elämää. Ja keväisiä tuulahduksia; ne hajoittivat mustat pilvet, jotka olivat uhanneet minua joka hetki kuolettavilla salamoillaan!

"— — — Ja kesää kesti koko pitkän ajan, mikä minun vielä piti viettää tuossa kärsimyksen ja sielunhädän asunnossa. Joka kerran kun hän tuli luokseni, puhalsi minuun keväinen tuuli. Minulla oli toivoa ja mahdollisuuksia elää ja tehdä työtä. Minäkin saisin tulevaisuudessa elää valoisia päiviä. Ne ovat jo alkaneet, ja minä näen niiden ulottuvan kauas tulevaisuuteen. Hän on saanut ne alkamaan, hän on antanut minulle lyhdyn käteen. Kaikki riippuu siitä, tahdonko itse kantaa sitä ja antaa sen valon loistaa tielleni. Ja minä tahdon!

"Parempaa kiitosta ei jalolle ystävälleni voi antaa. Viisikymmenvuotispäivänänne tahdon toivoa Teille, Mathilda Wrede, pitkällistä toimintakautta ja paljon siunausta työssänne köyhän maamme kaikkein onnettomimpien ihmisten joukossa.

"Paljon hyvää Te olette tehnyt! Ja paljon, hyvin paljon Teiltä vielä odotetaan. Katsokaa! Sadat kädet ojentuvat Mathilda Wredeä kohden! Kiiruhtakaa auttamaan ja lohduttamaan! Te voitte sen tehdä. He tietävät sen ja huutavat siksi tukeanne ja apuanne!"

Helena-sisarelleen, joka ei ollut tilaisuudessa olemaan juhlassa läsnä, Mathilda kirjoitti edellisenä iltana yksinkertaisuudessaan syvästi vaikuttavan kirjeen:

"Lämpimin kiitokseni sydämen pyhimmistä piiloista entää tänä päivänä aivan erikoisella tavalla 'Äiti-siskoni' luo. En yritäkään muovailla tunteitani sanoiksi — mitkään sanat eivät kuitenkaan pystyisi ilmaisemaan, mitä tahtoisin lausua. Mutta minä käsitän ja pidän arvossa ainoalaatuista, uhrautuvaa rakkautta, jota sinä, Helenani, jättiläissuurine sydäminesi olet koko elämäni ajan tuhlaillut minulle. — Kiitos 50 vuodesta, jotka olen saanut elää, minä pikku raukka, joka olin alituiseen sairas ja sain aina sinulta, rakas Helena, hoitoa ja rakkautta! Ja kiitos, että sain kulkea omaa tietäni — sitä tietä, minkä Jumala oli minulle viitoittanut — ilman että oma levottomuutesi pikku siskosta asettui milloinkaan estävänä väliin. — Niin, en saata laskeakaan köyhän kiitokseni satoja syitä, mutta kenties Helenan suuri sydän sittenkin ymmärtää! — —

"Ja sitten, armas, kaikki ilkeydet, itsekkyyden, laiskuuden, kärsimättömyyden, pikavihaisuuden y.m., nehän sinä annat kaikki anteeksi? Ethän voi kieltää itseäsi. — Minä toivon, että 50-vuotias muuttuu paremmaksi kuin kaikki muut 'vuotiaat' ovat olleet! Jumalan avulla hän on yrittävä!

"Ensimmäiset ajatukset 50-vuotispäivänäni rientävät Jumalani ja
Helenani luokse."

Ja lopuksi jokunen sana, joihin eräs "Dagens Tidningissä" ollut ylevä ja hieno kirjoitus päättyi:

"Mathilda Wredeä pitäisi juhlia viemällä hänelle yksi ainoa kukkanen, jonka kuvussa kimaltelisi vain yksi yksinäinen kastepisara, joka olisi hellävaroen tuotu katoamattomuuden pyhäköstä."

Istuessaan syntymäpäivänsä edellisenä iltana yksinään kirjoittamassa sisarelleen Helenalle Mathilda Wrede ei aavistanut, että se oli hänen viimeinen kirjeensä sille, jota hän rakasti eniten maailmassa.

Neiti Helena Wrede oli ollut kauan hyvin sairas, vaikka hän oli hiljaisen sankarillisesti kantanut kärsimyksensä. Mathildan palattua Värälästä Helsinkiin eivät molemmat sisarukset eronneet, ennenkuin kuolon enkeli saapui vieden vapautetun hengen "synnyinmaahansa".

Se tapahtui heinäkuun 22:sena päivänä 1914. Mathilda ei kuitenkaan antautunut itsekkään surun valtaan, mutta eivät edes hänen lähimpänsä saattaneet aavistaa, kuinka syvästi hän kärsi.

Hänen oli hyvin vaikea erota Kasarmintorin varrella olevasta tyhjästä kodista, vaikka kesä olikin silloin ihanimmillaan. Toimeton hän ei kuitenkaan ollut. Kuten ennenkin, hän kävi tervehtimässä ystäviään köyhäin asunnoissa ja he taas puolestaan kävivät hänen luonaan.

Juuri siihen aikaan puhkesi sota, ja ikkunastaan hän näki joka päivä joukoittain sotilaita ja hevosia, jotka lähetettiin sotanäyttämölle. — Voi tuota sotaa, kuinka se raastoikaan hänen sydäntään! Usein hän näki pappien siunaavan lähtevät joukot. Hän huusi Jumalalle noiden ihmisten puolesta, jotka lähetettiin kuin lampaat tarkoituksettomasti teurastettaviksi. Ja kun liput vihittiin uskonnollisin juhlamenoin, tuntui hänestä kuin olisi pilkattu elävää Jumalaa.

Öisin hän lepäsi valveillaan lähettäen parhaimmat ajatuksensa tuntemattomien äitien, vaimojen, lasten, haavoittuneiden ja kuolevien luo vakuutettuna siitä, että hänen ajatuksensa ja rukouksensa löysivät tien Isän Jumalan sydämen kautta saavuttaen vihdoin nuo onnettomat avun ja siunauksen muodossa.

Hänen oli myös kovin vaikeaa nähdä hevosten kärsivän. Ei hän voinut milloinkaan mennä ohi niiden seistessä pihoilla ja toreilla hyväilemättä niitä tahi sanomatta jonkun ystävällisen sanan. Kerran kun hän kulki erään ystävänsä kera Kasarminkatua, seisoi maneesin edessä joukko hevosia, jotka oli ostettu Suomesta sotaan lähetettäviksi. "Tuolla ovat hevoseni", Mathilda Wrede sanoi. "Minun pitää mennä kadun yli tervehtimään niitä! Minä ymmärrän, kuinka ikävä niillä on vieraassa ympäristössä, kun ne eivät ymmärrä venäjää, ja minulla on aina tapana puhutella niitä ohi mennessäni. Kun huudan: Hyvää päivää, hevosraukat, tuntevat ne kielen ja kääntävät päänsä minuun päin."

Aika kului. Tammikuussa 1915 oli Mathilda eräällä Karjalanmatkalla saanut vaikean tarttuvan taudin, jonka tähden hänen piti mennä sairaalaan. Siellä hän makasi viikon toisensa jälkeen ja sai kestää vaikeita leikkauksia.

Niin pian kuin hän oli jossain määrin toipunut, alkoivat vankilanaikuiset ja muut ystävät käydä häntä tervehtimässä. Eräänä päivänä, kun hänen luonaan oli poliittisen rikoksen takia vankilassa ollut herra, tuli kurjan ja ruokottoman näköinen mies sisään. "Vanha ystäväni herra K. ja maisteri E.", esitteli Mathilda. Vastatullut joutui hämilleen nähdessään hienon herran edessään, nykäisi Mathildaa käsivarresta ja sanoi ääneen: "Älkää kertoko hänelle, että olen ollut vankilassa!" — "Se ei ole ensinkään vaarallista", Mathilda vastasi, "tämä herra on myöskin ollut siellä." — "Ei suinkaan, onko hän todella ollut?" huudahti K. kiiruhtaen hänen luokseen. Ja he pudistivat toistensa käsiä kuin vanhat toverit ainakin.

Jonkun ajan perästä Mathilda oli siksi terve, että hän sai lähteä sairaalasta, ja vähitellen hän palasi tavalliseen elämäänsä.

Kesällä ja syksyllä Mathilda oli matkoilla. Sielullisesti ja ruumiillisesti rasittuneena hän palasi lokakuussa Helsinkiin. Pian sen jälkeen hän sairastui ankarasti ja makasi kauan elämän ja kuoleman vaiheilla.

Mutta muutamien viikkojen kuluttua kääntyi tauti parempaan päin. Silloin Mathilda ei katsonut enää tarvitsevansa sairaanhoitajattaria. Keittiössä asuva vaimo auttaisi häntä kyllä aamuisin ja iltaisin ollessaan kotona, ja kun eteisen ovi ei ollut lukossa, voi lääkäri, hänen omat ystävänsä sekä apua tarvitsevat tulla ja mennä. Lääkäri selitti, että Mathildan piti vielä pysytellä vuoteessa ja että hän tarvitsi kipeästi hiljaisuutta ja lepoa. Mutta ei auttanut. Ei hänellä ollut oikeutta ajatella niin paljon itseään, kun niin monet kärsivät puutetta. Ainakin piti hänen kokeilla.

Mathilda Wrede makasi sitten useita viikkoja ovet auki ja ihmisiä — venäläisiä sotamiehenvaimoja lapsineen, mustalaisia y.m. — tuli ja meni.

Muutamana päivänä astui joku eteiseen. "Onko siellä lääkäri?" kysyi Mathilda. Ei vastausta. Hän uudisti kysymyksensä. Silloin hän kuuli raskaiden askeleiden lähestyvän, ja mies näyttäytyi huoneen ovessa. Takkuinen tukka riippui kasvoilla ja hän näytti peloittavan raa'alta ja rajulta.

"Oletteko te Mathilda Wrede?" hän kysyi. — "Olen." — "Oletteko te se oikea, jota ne kutsuvat 'vankien ystäväksi'?" — "Olen." — "Mikä teitä vaivaa?" — "Olen sairas." — "Kuinka vanha te olette?" — "Niin hirveän vanha, käyn jo kuudettakymmentä. Mutta nyt on minun vuoroni kysyä: Kuka te olette ja mitä minulta tahdotte?" — "Minä olen tuntenut neidin monta vuotta, vaikka emme ole tavanneet, ennenkuin nyt. Minä olen oleskellut jonkun aikaa melkein kaikissa Suomen vankiloissa, mutta kun tulin johonkin niistä, oli neiti juuri lähtenyt sieltä. Muistatteko erään miehen Lappeenrannan vankilasta, joka oli huonolla käytöksellään menettänyt säästörahansa ja joka kirjoitti teille pyytäen apua, kun hänen piti päästä vapauteen. Te lähetitte silloin kaksikymmentä markkaa Matti K:lle, ja minä olen se mies", sanoi hän tehden epämiellyttävän liikkeen.

Mathilda Wredeä värisytti, sillä hän oli kuullut vankiloissa tuosta rajusta miehestä, joka oli hyvin häijy ja vaarallinen silloinkin, kun hänellä ei ollut raivokohtauksia. Mutta tottuneena odottamattomiin tilanteihin hän hillitsi itsensä sanoen: "Hyvää päivää sitten, Matti K.! Tulkaa ja ojentakaa minulle kätenne! Olen kuullut teistä niin paljon." He tervehtivät ja Mathilda jatkoi: "Ottakaa nyt tuoli ja asettakaa se uunin ääreen, siinä teillä on lämmintä ja siitä voin nähdä teidät. Ja kertokaa kaikki, minkä tiedätte Kakolasta, sillä minä olen niin ikävöinyt saada kuulla sieltä jotain." Mies otti tuolin, istuutui ja kertoili hetken juttujaan.

Lopulta sairas väsyi kovasti. "Te tarvitsette varmaan rahaa", hän sanoi. "Pöydällä on kukkaroni. Tahdotteko antaa sen minulle." Mies toi sen ja Mathilda jatkoi: "Minulla ei ole paljoa, mutta me ja'amme sen, mitä on." Hän aukaisi kukkaron tyhjentäen sisällön peitteelle. "Minä tarvitsen itse välttämättä 2 markkaa 75 penniä, loput kuuluvat teille. Nyt teidän pitää olla kiltti ja mennä, mutta tulkaa toisen kerran uudelleen, niin saamme puhella yhdessä."

Mies hyvästeli. Kyynel kimalteli silmässä hänen mutistessaan: "Olipa hyvä, että sain nähdä teidät ennenkuin kuolette."

Seuraavana päivänä vangittiin hänet uudelleen, kun hän oli jossain porraskäytävässä ryöstänyt erään naisen käsilaukun.

Muutamana yönä Mathilda Wreden valtasi kova tuska erään mielien tähden, joka asusti kaukana pohjoisessa. Hänelle oli varmasti tapahtunut jotain, mutta mitä? Seuraavana aamuna lähetettiin miehelle rahakirje postissa.

Tuon miehen, Oskar T:n, hän oli tuntenut monta vuotta. Kerran Kakolassa Mathildan mennessä toiselta osastolta toiselle, kävelivät yösellivangit pihalla piirissä. Silloin eräs heistä astui äkkiä rivistä kysyen: "Tunnetteko minut? Minä olen yksi niitä poikia, jotka vuonna 1899 soutivat teidät Pielisjärveltä Kolille." Nyt hänet oli tuomittu moneksi vuodeksi vankeuteen.

Pian Oskar T:n palattua kotiinsa Mathilda Wrede sai häneltä kirjeen, joka alkoi: "Nyt minä aion ottaa itselleni elämänkumppanin. Hänen nimensä on Anna Kaisa ja hän on kiltti, hiljainen ja toimelias. Hän rakastaa minua ja minä rakastan häntä, mutta mitä neiti sanoo?" Mathilda vastasi, että se oli oiva ajatus ja että kaikki kuulosti hyvältä. Samalla hän lähetti vähän rahaa pastorin rouvalle, jonka tunsi, pyytäen häntä pitämään heille kahvikestit heidän tullessaan pappilaan vihille.

Kului jonkun aikaa. Sitten tuli jälleen kirje kertoen heidän odottavan lasta; jos tulisi tyttö, niin sen nimeksi pantaisiin Tilda Mathilda. Vähän myöhemmin saapui sanoma, että maaliskuun 14:ntenä — Mathildan päivänä — oli syntynyt tytär. Mutta äiti oli kovin sairaana, ja hän oli luultavasti kuoleva. Hänen muistokseen pantiin lapsen nimeksi myös Anna ja siksi hänet kastettiin Anna Mathildaksi. Mathilda Wredestä tuli pikku tyttösen kummi.

Pian sitten Oskar T. kirjoitti, että hänen vaimonsa oli tullut mielisairaaksi. Hän oli kuullut miehensä kertovan "vankien ystävästä" ja nyt hän oli saanut päähänpiston, ettei hän ikinä paranisi, ellei Mathilda Wrede lähettäisi hänelle lääkkeitä Helsingistä. Mathilda meni hermolääkärin luokse, kertoi tapauksen ja pyysi häntä määräämään jotain vahvistavaa ja rauhoittavaa. Sitten hän lähetti lääkemääräyksen ja rahaa sairaalle. Ei kestänyt kauan ennenkuin tuli tieto: "Nyt hän on terve."

Juuri sille miehelle Mathilda Wrede oli lähettänyt rahakirjeen. Jokseenkin pian saapui vastaus, joka ilmoitti Anna Kaisan kuolleen samana yönä, jolloin Mathilda makasi valveillaan ajatellen häntä. Mies oli hyvin onneton eikä tiennyt, mistä saisi kirstu- ja hautajaisrahat. Nyt kuten niin usein ennen hänen uskollinen ystävänsä oli tullut avuksi, kun hätä oli suurimmillaan.

Toisen kerran tuli muuan taiteilijan rouva Mathildan luo mukanaan taulu, johon oli kauniisti maalattu Tagoren ajatelmia. Mathilda luki ne ja vapisi, sillä hän tiesi kokemuksesta, että Jumala antaa lastensa vastata sanoistaan. Voisiko hän, Mathilda Wrede, lausua amenensa siihen, mitä tuossa sanottiin. Hän makasi hiljaa miettien. Lopulta hän virkkoi reippaalla tavallaan: "Juuri sen taulun pitää riippua seinälläni, sillä" — hän luki — "Tämä on rukoukseni sinulle, Herra: lyö, iske, jotta satuttaisit köyhyyden juureen sydämessäni.

"Anna minulle voimia tekemään rakkauteni hedelmälliseksi sinun palveluksessasi.

"Anna minulle voimia, etten milloinkaan kieltäisi köyhää enkä konsanaan polvistuisi ylimielisen voiman edessä.

"Anna minulle voimia kohottamaan mieleni arkielämän pieniä huolia ylemmäksi.

"Ja anna minulle voimia luovuttamaan voimani sinun tahtosi hallittavaksi rakkaudessa."

Ja elämä tuli antaen iskun iskun jälkeen, mutta "kuitenkin Herra on tähän asti auttanut ja Hän on auttava edelleenkin, vahvistava ja kantava."

Surujen ja monenlaisten kärsimysten aikana oli huolenpito Veljelän talosta suurena apuna Mathilda Wredelle. Tuolla pienellä talolla kaukana Karjalassa oli oma tarinansa.

Mathilda tutustui Kakolassa nuoreen, herkkätunteiseen ja jalosti ajattelevaan mieheen, joka oli joutunut vankilaan valtiollisista syistä. Useiden vuosien kuluttua vapauden hetki koitti hänelle, mutta nuori mies tunsi itsensä yksinäiseksi ja häväistyksi maailmassa. Hänen mielensä paloi erämaihin — pois kylmästä tuomitsevasta maailmasta.

Mathilda Wrede otti hänet vastaan sydän tulvillaan osanottoa ja pää täynnä tulevaisuuden suunnitelmia. Nuoresta miehestä tulisi hänen työnjohtajansa — eikö hän rupeaisikin siksi? — sillä hän, Mathilda, aikoi ostaa pienen maatilan. Ottaisikohan nuorukainen valitakseen paikan jossakin, missä kansa oli köyhää ja kamppaili karun luonnon kanssa? He loisivat oikean mallitalon, opastukseksi ja hyödyksi ympäristön asukkaille.

Tahtoiko hän! Sepä oli kysymys. Koko nuoruutensa voimalla hän antautuisi sellaiseen työhön. Milloinkaan hän ei ollut uskaltanut uneksia niin valoisia tulevaisuuden unelmia.

Kaukana Karjalassa, lähellä Venäjän rajaa, oli pieni tila Jänisjärven rannalla. Sieltä nuorukainen valitsi työmaansa ja talo ostettiin. Hän aikoi koettaa opettaa kansalle järjestystä, maanviljelystä, veistotaitoa, vegetarianismia ja jumalanpelkoa ja seisoa muurina idästä uhkaavaa oikeaoppisuuden sortoa vastaan. Sellainen hänen ohjelmansa oli.

Pian sen jälkeen hän matkusti Ruotsiin. Siellä hän meni naimisiin nuoren ruotsalaisen tytön kanssa, ja jonkun ajan kuluttua nuori pari muutti Veljelään, molemmat täynnä intoa uuteen lähetystyöhönsä kaukaisen Karjalan väestön keskuudessa.

Kaikki Veljelään hankitut eläimet olivat parasta rotua. Työkalut ja siemenet ensiluokkaiset. Pirtti oli vanha. Rakennettiin uusi pirtti ja huone myös Mathilda Wredeä varten. Sinne hän meni välistä täysihoitolaiseksi rohkaistakseen ja auttaakseen ystäviään heidän työssään. Hän viihtyi hyvin heidän luonaan. Hän oli aina rakastanut korpiseutuja ja ympäristön väestön hyväksi hän työskenteli ja suunnitteli sydän rakkautta hehkuen. Mutta milloinkaan hän ei puhunut siitä, mitä uhrauksia ja kieltäymyksiä hänelle tuotti talon ostaminen ja sen kunnossa pitäminen.

Ensin hänen ystävänsä oli työnjohtajana talossa. Sitten hänestä tuli sen vuokraaja ilman velvollisuutta maksaa vuokraa, "jotta hän tuntisi itsensä vapaammaksi". Vihdoin hän sai lahjaksi kaikki talon eläimet.

Kului pari vuotta. Veljelän talo oli vaurastunut joka suhteessa. Silloin valtasi koti-ikävä nuoren rouvan. Se oli niin voimakas ja vastustamaton, että työskentely vieraassa maassa kävi hänelle sietämättömäksi. Hänen täytyi lähteä kotiin isän ja äidin luokse, hän ei kestänyt enää elämää erämaassa. Asia järjestettiin niin, että hän saattoi lähteä käymään rakkaittensa luona kotimaassa. Mutta hän ei palannutkaan sieltä milloinkaan. Hän koetti kirjeissään taivuttaa miestään muuttamaan Ruotsiin. Toistaiseksi hän oli saava työtä kotitalossa vaimonsa vanhempien luona.

Mitä miehen oli tehtävä? Sydän ja velvollisuus vetivät Ruotsiin. Sydän ja velvollisuus pidättivät häntä Veljelässä, synnyinmaassa. Suuri kaipaus tunkeutui miehen sieluun ja olihan hän vannonut vaimolleen uskollisuutta koko elämäksi. Mutta kuinka hän voisi jättää talon? Eikö hänen rakas vapaaherrattarensa ollut ostanut sitä juuri hänen tähtensä? Taistelu syttyi hänen sielussaan.

Hänen täytyi puhua kaikesta vanhalle uskolliselle ystävälleen. Varmasti hän osasi neuvoa nyt, niinkuin niin usein ennenkin. Ja Mathilda tiesi neuvon — hän ei koskaan tahtonut sitoa miestä. Tämä oli täysin vapaa matkustamaan sinne, minne sydän ja velvollisuus kutsuivat. Elukat myytiin, nehän olivat vuokraajan, ja niin hän muutti Veljelästä.

Se tapahtui juuri siihen aikaan, jolloin olisi pitänyt aloittaa kevättyöt. Mathilda Wrede sai silloin kannettavakseen monta uutta huolta.

"Tapasin juuri tutun henkilön kadulla. Hän tuli hyvin ystävällisesti luokseni haluten puhua kanssani. Hän kertoi, että eräässä tilaisuudessa oli otettu puheeksi nimien kerääminen adressiin, joka aiottiin lähettää senaattiin. Minulle pyydettiin siinä lupaa saada jälleen ryhtyä työhöni Suomen vankien keskuudessa.

"Kun vankeinhoitohallitus oli saanut vihiä tuosta päätöksestä, oli sen puolelta esitetty toivomus, ettei käännyttäisi senaattiin, vaan suoraan vankeinhoitohallituksen puoleen, koska vankilavirkamiehet itse halusivat sopia kanssani, ja luulenpa melkein, että mainittu herra oli valittu välittämään asiaa. Iloitsin suuresti asian käänteestä ja lausuin sen julkikin. Mutta en voinut kuitenkaan olla sanomatta käsitystäni, että minä katsoin suurimmaksi rikokseksi Suomessa rikosta Suomen rikollisia vastaan, sillä heiltä oli otettu heidän ainoa ystävänsä maailmassa.

"Ja minä jatkoin: Minua persoonallisesti vankilavirkamiehet ovat sanomattoman syvästi loukanneet myyräntyöllään selkäni takana, mutta vielä syvemmin se on koskenut minuun vankien tähden ja Jumalan tähden, jonka asiaa tahdon palvella. Mestarini Jeesus Kristus ei seisonut nöyränä vääryyden edessä enkä minäkään voi tehdä sitä. Minulla on oikeus puolellani — he ovat olleet raukkamaisia ja valonarkoja. Siksi minä yksinäisenä naisenakin voin seisoa heitä kaikkia vastaan, sillä totuus, rakkaus ja oikeus ovat minun puolellani. Minä tiedän, että he tahtoisivat saada minut varkain kaikessa hiljaisuudessa takaisin vankilatyöhöni, mutta vankien tähden se ei saa tapahtua. Vankilavirkamiehet, jotka ovat antaneet vankien, vartijoiden ja muun henkilökunnan tietää, että minä muka olen vapaaehtoisesti jättänyt onnettomat ystäväni, saavat myös ilmoittaa heille, että minut on siihen pakotettu. Yhtä avoin kuin erottamiseni on ollut, yhtä avoimesti on se myös peruutettava.

"He ovat vaatineet, että minä puhuttelisin todistajain läsnäollessa vankeja. Mitä minä sanon ystävilleni vankiloissa, voitaisiin sanoa keskellä toria, mutta en tule milloinkaan olemaan niin epähieno heitä kohtaan, että saattaisin heidät aukaisemaan sielujensa sisimmät syvyydet ja uskomaan arimmat kokemuksensa minulle todistajain läsnäollessa. Eikä ne ole virkamiesten heränneet omattunnot, jotka nytkään ajavat heitä pyrkimään sovintoon, vaan raukkamaisuus, pelko ulkoa tulevan painostuksen takia. Sydämeni on tuntenut katkeraa harmia heidän työnsä tähden ja synnynnäistä ylpeyttäni on syvästi loukattu, mutta vielä enemmänkin, sydämeni itkee ajatellessaan, mitä vangit ovat menettäneet ja olen kiusauksessa sanoa: 'Voi teitä, te kirjanoppineet ja farisealaiset.'

"Sama henkilö kertoi myös Kakolan johtajan antaneen hänen ymmärtää, että minä olin ollut siellä tapahtuneiden lakkojen ja häiriöiden syynä. Se on kurjaa, sillä hän tietää yhtä hyvin kuin minäkin, ettei se ole totta. Sörnäistenkin vankilassa on ollut levotonta. Suurlakon aikana vartijat kantoivat johtajan ulos vankilasta jättäen hänet porttien taakse. Mutta hän oli rehellisempi, siksi hän ei syyttänyt minua, kuten nämä nyt tekevät. Asia oli yksinkertaisesti niin, että minä näin liian paljon ja kävin vankilavirkamiehille kiusalliseksi. Siksi he tahtoivat saada minut tieltään." Muutamia päiviä myöhemmin:

"Nuori pappismies tuli luokseni tiedustelumatkalle. Hän kysyi muun muassa, enkö tahtoisi rakkaudesta vankeihin palata työhöni vankiloissa. Minä vastasin, että hän oli liian nuori käsittääkseen tilannetta ja että olin juuri rakkaudesta vankeihin palaamatta siihen ilman muuta.

"Puhuessamme kiintyi katseeni kirjoituspöytäni yläpuolella olevaan kuvaan, jossa Jeesus istuu yksinään katsellen alas Jerusalemiin ja minä ajattelin:

"Kaiken suuren, mitä pyritään toteuttamaan, on tapahduttava uhrien tietä. Mutta sen jälkeen kun mestarini oli uhrannut henkensä kuolemaan, hän ei enää ryhtynyt työhönsä, vaikka hän palasi takaisin elämään. Ja kuitenkin hänen elämäntyönsä alkoi kantaa hedelmiä vasta silloin. Minä olen hänestä vain tomuhiukkasen pienoiskuva, mutta minullekin on käynyt niin, että vasta sitten, kun minut pidätettiin käymästä vankiloissa, ovat he huomanneet välttämättömäksi paljon sellaista, jonka hyväksi minä olin aikanani turhaan työskennellyt, ja nyt se on toteutettu. Kenties mestarini tie on oleva minunkin. Kenties minä en ole enää palaava työhöni vaikka ovet avattaisiinkin. — Minä jätän kaiken täysin luottavana Jumalan väkeviin, puhtaisiin, pyhiin käsiin."

Sovitteluyritykset eivät johtaneet minkäänlaisiin tuloksiin, sillä pian niiden jälkeen puhkesi Venäjän vallankumous.

Venäjän vallankumouksen puhjetessa talvella 1917 hyökkäsi joukoittain venäläisiä sotilaita Kakolan mäkeä ylös; he tunkeutuivat vankilaan, vapauttivat maanmiehensä, riisuivat vartijoilta aseet ja ottivat "valtiollisten" vankien avulla raudat kaikilta, joilla niitä oli. Venäläiset antoivat muillekin vangeille lupauksen piakkoin tulevasta armahduksesta.

Nyt portit olivat auki. Vapaus houkutteli ja monet joutuivat kiusaukseen paeta. Silloin "valtiolliset" vangit päättivät ottaa johdon käsiinsä ja sanoivat muille vankilassa oleville: "Toverit! Jos me nyt pakenemme, niin meidät otetaan varmasti kiinni ja teljetään tänne uudelleen, mutta jos me odotamme, kunnes saamme armahduksen, niin olemme todella vapaita."

Siten heidän onnistui rauhoittaa Kakolan väki. Johtajalle he sanoivat: "Me vastaamme järjestyksestä Kakolassa, jos te myönnätte meille täyden toimintavapauden. Meidän täytyy saada tilaisuutta mennä kaupunkiin neuvotellaksemme työläis- ja sotilasneuvoston kanssa. Me annamme kunniasanamme että palaamme." Säikähtynyt johtaja suostui kaikkeen. Virkamiehet toivat päällystakkinsa ja viittansa, jotka miehet pukivat vanginvaatteidensa peitoksi ja lähtivät.

He palasivat. Myöhemmin päivällä johtaja halusi puhua vangeille, jotka koottiin kirkkoon. Hän puhui heille kauniisti, kehoittaen heitä pysymään rauhallisina odottaessaan armahdusta ja Kakolassa vallitsi mallikelpoinen järjestys vallankumouspäivien aikana Turussa.

Mutta vangit saivat odottaa kauan ja heidän mielensä alkoivat kuohua. Johtajan asema kävi erittäin vaikeaksi; hän päätti ottaa virkavapautta. Maisteri E. M. otti tehtäväkseen toimia virkavapauden aikana Kakolan johtajana. Se suretti syvästi Mathilda Wredeä, joka oli odottanut nuorelta apulaiseltaan, että tämä uhraisi koko elämänsä ollakseen vankien ystävä ja heidän hengellinen vapauttajansa, mutta nyt oli virkavalallaan sitoutunut vankilanjohtajan ankaraan tehtävään.

Levottomuus Kakolan vankien keskuudessa kävi yhä suuremmaksi ja kerta toisensa jälkeen käännyttiin Mathilda Wreden puoleen Helsingissä ja pyydettiin häntä tekemään voitavansa kiiruhtaakseen armahduksen toimeenpanoa. Hän jätti yhdessä erään niitten miesten kanssa, jotka olivat vallankumouksen aikana ylläpitäneet Kakolassa järjestystä, asiasta prokuraattorille kirjelmän. Sitäpaitsi hän huomautti prokuraattorille, senaattoreille y.m. että armahdus oli luvattu vangeille.

Pian sen jälkeen kävi hänen luonaan muutamia kakolalaisia ystäviä, valtiollisia rikollisia, jotka oli vapautettu vallankumouksen aikana. He pyysivät häntä aloittamaan uudelleen työnsä vankiloissa. Hän vastasi liikutettuna: "Sydämeni on yhä edelleen yhtä lämmin vangeille kuin ennenkin, mutta olen vanha ja sairas ja vain kaikkien noiden paikkojen näkeminenkin järkyttäisi minua niin, että pelkään, etteivät voimani riittäisi siihen." Eräs vieraista vastasi: "On kyllä totta, että saattaisi käydä huonosti, mutta voisipa käydä niinkin, että neiti nuortuisi uudelleen."

Muutamia päiviä myöhemmin saapui postissa Kakolan vankien adressi, jossa oli 725 omakätistä allekirjoitusta. Kannen käsinmaalatulla sisäsivulla oli: "Rientäkää! Allekirjoittaneet odottavat Kakolassa innolla ja kaivaten."

Eräänä päivänä uusi vankeinhoidon päällikkö tuli Mathildan suureksi iloksi hänen luokseen sanoen: "Ollessani Kakolassa kävi kymmenhenkinen vankilähetystö luonani. Heidän esittämistään toivomuksista oli ensimmäinen se, että neiti Wrede rupeaisi jälleen käymään vankiloissa, ja minä yhdyn heidän pyyntöönsä."

Mathilda Wreden oli vaikea kieltää mitään, mitä vangit toivoivat. Hän pyysi senvuoksi vankeinhoidon päällikköä ilmoittamaan kaikille maan vankilanjohtajille, että hänen käyntinsä vankien luona jatkuisivat kuten aikaisemminkin.

Kohta sen jälkeen Mathilda Wrede matkusti Kakolaan vapautetun kuritushuonevangin kanssa, joka oli hänen kanssaan lähettänyt kirjelmän prokuraattorille.

Turkuun saavuttua he ajoivat Kakolaan, jossa noin 300 vankia otti heidät vastaan laululla vankilan pihalla. "Kiitos, rakkaat, ystävällisestä vastaanotostanne", hän lausui laulun vaiettua, "ja kiitos adressista, joka on syvästi ilahduttanut ja liikuttanut sydäntäni. Tuskinpa kukaan on kulkenut raskasta Kakolan mäkeä — suuren murheen tietä — niin iloisin ja kiitollisin sydämin kuin minä. Niin pitkälle kuin voimani sallivat, minä tahdon kuten ennenkin elää teille ja omaisillenne, maallisen hyvinvointinne ja sielujenne hyväksi!" Koko voimallaan ja tunteensa hehkulla hän puhui heille rohkaisevasti, toivehikkaasti ja reippaasti, kunnes vaikeni mielenliikutuksen ja ponnistuksen uuvuttamana.

Silloin eräs vanki riensi joukon läpi kantaen tuolia, jolle oli levitetty puhdas pyyhinliina ja pyysi Mathildaa istuutumaan. Samassa toinenkin vanki lähestyi ja ojensi hänelle omasta ja toveriensa puolesta kimpun Kakolassa kasvaneita punaisia ruusuja.

Kun oli vielä laulettu kaksi laulua, nostivat väkevät kädet tuolin, jolla Mathilda Wrede istui, ja "eläköön" ja "hurraa" huutojen kaikuessa kannettiin "vankien ystävä" vankilaan. Juuri saattueen lähtiessä liikkeelle muuan mielipuoli mies ryntäsi esiin huutaen: "Kuinka uskallatte koskea häneen syntisillä käsillänne? Minä ammun teidät, ellette päästä häntä!"

Vankilassa hänet otettiin vastaan yhtä lämpimästi ja sydämellisesti ja kun hän oli puhunut muutamia sanoja ja tervehtinyt ystäviään, kannettiin hänet uudelleen pihalle.

Seuraavana päivänä hän kävi selliosaston kaikkien asukkien luona. Siellä oli muitten muassa mies, joka oli kantanut viisi vuotta raskaita vartalokahleita, sillä häntä oli pidetty hyvin vaarallisena ja vaikeana, mutta hänet oli vapautettu niistä vallankumouksen aikana. Heti kun Mathilda Wrede tuli hänen koppiinsa, mies riensi häntä vastaan, tarttui hänen molempiin käsiinsä ja huudahti: "Nyt Jumala on kostanut ilman puukkoa!" Hän oli miettinyt kostoa siitä lähtien, kun Mathilda oli estetty käymästä Kakolassa. "Siitä meidän ei pidä puhua eikä sitä ajatellakaan", Mathilda sanoi. "Minä olen niin iloinen ja kiitollinen saadessani taas olla täällä teidän rakkaitten ystävieni luona, emmekä me saa antaa menneitten asioiden häiritä iloamme ja kiitollisuuttamme!"

Järjestyskomitea tuli samana päivänä Mathildan luo ilmoittaen, että heidän nuori johtajansa oli aikeissa jättää heidät muutamien viikkojen päästä, mutta he toivoivat kaikki, että Mathilda, jonka apulaisena hän oli ollut niin kauan, kehoittaisi häntä pysymään paikallaan, kunnes armahdus olisi myönnetty. Mathilda suostui siihen ottaen huomioon vankien edun.

Jonkun aikaa mainitun vankilankäynnin jälkeen Mathilda Wrede sai Kakolassa olevilta ystäviltään lahjaksi kauniin kultaisen muistokotelon sekä hopeisen pikarin. Yksi antajista lausui: "Kiitollisuuden osoitukseksi vangeilta sille, joka on tyhjentänyt kärsimyksen kalkin ja jonka herrat ovat vanginneet keskellä hänen rakkaudentyötään."

Kiitollisuus ja tuska taistelivat ylivallasta Mathildan mielessä. Kuinka hän voisi ottaa vastaan lahjoja, joihin hänen köyhät ystävänsä olivat uhranneet pienet, vaivalla kootut säästörahansa.

Nopeasti hän teki päätöksensä — ehkenpä hän siten voisi jotenkuten rauhoittaa levottomia vankeja heidän pitkänä, raskaana odotusaikanaan ennen armahduksen tuloa. Lämpimän kiitoksensa ohella kauniista lahjoista hän samalla lähetti Kakolan jokaiselle vangille viisi markkaa.

Se oli sangen tuntuva summa Mathilda Wreden niukoille rahavaroille ja merkitsi hänelle monta persoonallista kieltäymystä.

Sörnäistenkin vankilasta tuli "vankien ystävälle" tervehdys, että he kaikki odottivat häntä määrättynä päivänä.

Hänen saapuessaan vankilaan vangit tervehtivät häntä laulamalla: "Tee työtä, yö jo joutuu." Sielläkin vallitsi innostunut mieliala, ja jälleennäkemisen ilo oli suuri.

Mathilda Wrede kulki osastolta osastolle ja huoneesta huoneeseen, tervehti yksinäisiä heidän kopeissaan ja puhui yhteishuonevangeille. Eräässä yhteishuoneessa oli muun muassa nuori hysteerinen poika, joka juuri Mathildan astuessa sisään purskahti hermostuneeseen nauruun. Välittämättä siitä sen enempää Mathilda alkoi puhua läsnäoleville ja jatkoi sitten käyntejään muitten luona.

Kun hän lopulta aikoi poistua vankilasta, seisoi kaksi vankia ovella mainittu poika välissään. He näyttivät kaikki hyvin vakavilta. Mathildan lähestyessä poika astui esiin pyytäen anteeksi, että oli nauranut. Miehet kertoivat sitten, että kaikki mukana olleet vangit olivat vaatineet, että poika pyytäisi anteeksi, vaikka tiesivät hänen olevan sairaan, sillä he eivät tahtoneet että "vankien ystävä" olisi luullut kenenkään vankilassa nauraneen hänelle.

Vähän myöhemmin tuotiin Mathilda Wredelle hänen suureksi hämmästyksekseen Sörnäisten vankilasta lahjaksi kaunis hopeainen kahvikalusto muistokirjoituksineen.

Kun armahduksesta vihdoin tuli tosi ja vangit oli vapautettu, virtasi vieraita Mathilda Wreden kotiin aamusta iltaan. Sillä kaikki he tahtoivat nähdä rakkaan kaivatun ystävänsä.

Muutamana päivänä oli kahvikestit hänen kolmelle onnelliselle ystävälleen, jotka olivat juuri päässeet vankilasta. "Vapaus on ihana, mutta vanhoille vangeille on Mathilda Wrede sentään paras kaikista", selitti eräs heistä loistaen tyytyväisyydestä natustellessaan suurta vehnäpullaa. "Ette voi aavistaa, mitä hän on ollut minulle ja kaikille omaisilleni", toinen virkkoi kyyneleet silmissä. Ja kolmas näytti hyvin miettiväiseltä lisätessään: "Kyllä neidillä on aika monta poikaa."

Niin, monta niitä oli ja kaikki he tarvitsivat rahaa, vaatteita ja työkaluja, ja Mathildan rahavarat olivat sangen rajoitetut. "Rakkaat ystävät", hän sanoi vierailleen, jotka olivat juuri selittäneet hänelle, mitä kaikkea he tarvitsivat. "Minä olen vanha ja väsynyt ja te jaksatte juosta paremmin kuin minä. Sitäpaitsi minulla on niin paljon tehtävää. Tässä on pankkikirjani. Ottakaa sillä, mitä tarvitsette, mutta ei enempää kuin aivan välttämättömän, sillä rahan pitää riittää niin monelle." Miehet olivat iloisia, ylpeitä ja kiitollisia heille osoitetusta luottamuksesta.

Mutta päivät menivät menojaan, — yksi, kaksi jopa kolmaskin — mitä merkitsi se, ettei hän saanut pankkikirjaansa takaisin? Neljäntenä päivänä he tulivat. "Katsokaas, neiti", he selittivät, "meillä ei ole ollut milloinkaan ennen pankkikirjaa, emmekä voineet ikinä ajatella, että joku uskoisi meille sellaisen. Siksi me kaikki tahdoimme pitää sitä. Sitten sovimme, että kukin pitää sitä vuorokauden ja siksi on kestänyt niin kauan, ennenkuin neiti sai kirjansa takaisin."

He olivat olleet hyvin arkoja, etteivät vain ottaisi enempää kuin aivan välttämättömän. Hänellä, joka otti enimmän — 140 markkaa —, oli sekä vaimo että lapsia ja hän tarvitsi niin hyvin työvaatteita kuin työkalujakin.

Eräänä iltana tuli muuan Mathildan "pojista" tärkeälle asialle. Hänen ryhtinsä oli ylpeä ja hieman ylimielinen ja hän näytti voitonvarmalta heittäytyessään tuoliin, jonka Mathilda Wrede oli siirtänyt hänelle. "Minä olen kirjoittanut runoja", sanoi hän, "ja ajattelin pyytää neitiä kustantamaan painatuksen." — — "Osaatteko te kirjoittaa runoja?"

— "Kukapa sitä ei osaisi!" vastasi hän tekeytyen vaatimattomaksi. —
"Olkaa hyvä ja lukekaa jotakin kirjoittamaanne!"

Poika otti esille pinkan pitkiä kapeita paperisuikaleita, joihin oli kirjoitettu vain toiselle puolelle, ja luki: "Herää, Suomen köyhälistö!" ja sitten puhuttiin verestä ja kuolemasta porvareille ja sortajille j.n.e. — "Lukekaa vielä yksi", Mathilda pyysi. Mies otti esille pitkän sepustuksen, joka loppui seuraavasti: "Alas muhamettilaiset Suomen korkeista viroista." — "Onko Suomen korkeissa viroissa muhamettilaisia?" kysyi Mathilda. — "On, eivätkös juutalaiset ole juuri muhamettilaisia?" — "Lienee siinä sentään pieni ero. Kuinka paljon runojenne painatus tulisi maksamaan?" — "Yhdeksänsataa tai tuhat markkaa." — "Kuinka monta kappaletta painettaisiin?" — "Kolmekymmentätuhatta." — "Kuinka olette uskaltanut tulla luokseni sellaisessa asiassa? Luuletteko todellakin että minä autan teitä siinä? Siltäkö puolelta te olette oppinut tuntemaan minut kahdentoista vuoden tuttavuuden aikana? Koko elämäni pyrkimyksenä on ollut koettaa luoda rauhaa ihmisten kesken ja rauhaa heidän sydämiinsä. Olen niin murheissani, kun saatatte luulla, että minä tahdon tukea työtä, joka pyrkii kylvämään epäsopua ja kiihoittamaan kansaamme taisteluun."

Mies meni näyttäen hieman nololta, mutta vihainen hän ei ollut
Mathilda Wredelle. Eikä niitä runoja painettu milloinkaan.

Eräälle miehelle, joka oli istunut Kakolassa neljätoista vuotta, Mathilda lähetti rahakirjeen heti kun oli saanut kuulla hänen vapautuneen. Mies kirjoitti kahden päivän kuluttua:

"Rahat eivät olisi voineet milloinkaan tulla sen sopivampaan aikaan, mutta minä toivon, ettei neiti ymmärrä minua väärin, kun sanon, että minun on mahdotonta ottaa niitä vastaan muutoin kuin lainaksi. On niin monta vanhaa ja sairasta, jotka tarvitsevat ne paremmin kuin minä, joka olen voimakas ja terve ja täynnä työintoa. Eilen panin sanomalehteen näin kuuluvan ilmoituksen: 'Jos on joku, joka tahtoisi antaa minulle työvaatteet ja työkalut niin minä annan työtä sijaan?' Mutta en ole vielä saanut vastausta."

Mathilda riemuitsi nähdessään niin monessa ystävässään hauskoja ja luotettavia piirteitä.

Niinä päivinä kävi Mathilda Wreden luona myös virkamiehiä, jotka aikaisemmin hänen ollessaan karkoitettuna vankiloista, olisivat voineet sekä rohkaista että auttaa häntä, mutta jotka pysyttelivät silloin varovaisesti syrjässä. Nyt he tarvitsivat häntä jouduttuaan itse hätään.

Mathilda kohteli heitä osaaottavasti ja ymmärtämyksellä, koskettelematta menneisyyttä.

Puhelin soi. Karkea ääni kysyi: "Onko siellä Mathilda Wrede?" — "On." — "Otatteko vastaan anarkisteja?" — "Luonnollisesti." — "Saako meitä tulla useampia?" — "Niin monta kuin huoneeseeni mahtuu." — "Me tulemme suoraan työstä." — "Tervetuloa! Mutta silloin olette varmaan nälissänne. Laitanko kahvia vai teetä?" — "Kahvi on parempaa."

Sovittuun aikaan ilmestyi vain kaksi miestä. He pitivät Mathildaa kyllin hyvänä valaistakseen häntä anarkismin opilla ja selittivät hänelle mielipiteensä.

Sitten hänkin pyysi käytettäväkseen muutamia minuutteja antaakseen vastauksensa. "Anarkistit", hän alkoi, "kääntäkää tuolinne! Nyt me kaikki katselemme taulua, joka on tuolla kirjoituspöydän yläpuolella. Siellä istuu Jeesus, jumalihminen, yksinään yössä katsellen Jerusalemia alhaalla laaksossa. Hänen suuri lämmin sydämensä 'säälii kaupunkia', ja hänen kaikkikäsittävä ajatuksensa askartelee pelastussuunnitelman kanssa. Hän oli sosialisti ja minä koetan seurata hänen oppiaan. Hänestä sanotaan: 'Hän kulki ympäri tehden hyvää ja auttaen kaikkia.' Hänen elämänsä oli antamista, vain antamista. Siitä, mitä te olette sanoneet, tuntuu minusta kuin suuri osa opistanne olisi ottamista — ja taas ottamista. Ero on suuri. Jeesus on ollut kauan mestarini ja jää siksi ja minä odotan, että tekin tulette minun puolelleni."

Toinen miehistä virkkoi heidän mennessään: "Minä tulen huomenna takaisin, mutta silloin tulen yksin."

Mathilda Wrede sai kerran eräältä omituiselta ja hyvin mielenkiintoiselta mieheltä, joka myös sanoi itseään "anarkistiksi", seuraavansisältöisen kirjeen:

"Minä en ole istunut Kakolassa, ihmeellistä kyllä, kun minulla kerran on sellainen luonto kuin on, mutta rakkauteni Teihin ei silti ole pienempi. Niin, uskallanpa väittää, että se on todellakin puhdas ja sekoittumaton. Ja minä tunnen itseni sanomattoman onnelliseksi saadessani kutsua Teitä ystäväkseni. — Sanoin sekoittumaton. Kenties kun oikein ajattelen, rakkauteen joskus sekoittuu ylpeyttä, pöyhkeyttä ja itserakkautta, mutta myös nöyryyttä. No, se on joka tapauksessa rehellistä. Te tunnette vankiloissa viruvat ystävänne — arvioikaa minut heidän arvoisekseen!

"Yksi elämänohjeitani on: Ole ylpeä ylhäisiä kohtaan ja nöyrä alhaisia kohtaan, mutta usein sattuu, että vajoaa niin syvälle, että tuntee olevansa kaikkein alhaisin ja silloin muuttuu kapinalliseksi — niin minä tulen ylpeäksi kaikkia ihmisiä kohtaan. Jeesuksesta tulee Mooses, evankeliumista laki, ja kun minun pitäisi katsoa pikku-ihmisiin ylhäältä taivaasta päin, niin huomaankin tarkastelevani heitä alhaalta helvetistä käsin. Vanhan taivaan minä olen repinyt alas enkä ole kyllin voimakas luomaan uutta. Tunnen itseni niin laiskaksi ja hidas kieleni väsyy ja tulee kipeäksi toistaessaan alituiseen kaikenlaisia monimutkaisia arvonimiä. Haluan kyllä antaa keisarille mikä keisarin on ja Jumalalle mikä Jumalan on sekä narrille, mitä hän toivoo, mutta kun näen viimeksimainitun ryöstävän hyväntekeväisyyden nimessä köyhältä, niin raivostun. Ja sellaisessa tapauksessa minun on hyvin vaikea erottaa oikeutta ja kostonhalua. — — —

"Tunnen melkein kaikki Suomen hienoimmat ihmiset ja suunnattoman paljon sen hurjinta pohjasakkaa, mutta tunnen vain yhden hienon ihmisen, joka ei ole kömpelö, en tahdo sanoa, kuka hän on — ja minä olen vihainen itselleni ja kaikille ihmisille, kun meidän täytyy aina luottaa häneen.

"'Jos niin tarvitaan, niin annan henkeni puolestanne.' Eräässä Helsingissä pidetyssä kokouksessa oli ollut muitten muassa mies, jolla oli mitä merkillisimmät mielipiteet, jotka hän rohkeasti esitti ja puolsikin niitä. 'Millainen usko teillä on?' kysyi kokouksen johtaja, ja mies vastasi: 'Minulla on Mathilda Wreden usko.' — 'Selittäkää tarkemmin, mitä tarkoitatte?' — 'Mathilda Wreden mielestä pitää olla ystävällinen ja avulias kaikkia ihmisiä kohtaan eikä vain rikkaita, ja se on minunkin mielipiteeni'."

Mathilda Wrede sai pari päivää myöhemmin kuulla tuntemattomasta uskonveljestään, ja seuraavana päivänä pyydettiin hänet Mathildan luokse.

Mies alkoi käydä siellä silloin tällöin ja hänen ihailunsa ja rakkautensa kasvoivat kerta kerralta. Kerran hän kysyi: "Vieraileeko neiti nykyisin herrasperheissä?" Ja Mathildan vastattua, että hänellä oli ollut siihen hyvin vähän aikaa, mies jatkoi: "Se on vahinko, sillä he eivät ymmärrä mitään, neidin pitäisi neuvoa heitä!"

Erään toisen kerran hän koetti kaikin tavoin osoittaa myötätuntoaan ja ihailuaan. "Älkää sanoko niin", Mathilda keskeytti, "ettekö ymmärrä, että voitte vahingoittaa minua antaessanne niin paljon tunnustusta." — "Ei", mies vastasi, "siihen Te olette liian suuri. Ruhtinatar te olette kansan joukossa, eikä sellaisia synny maailmaan kuin kerran tuhannessa vuodessa. En ole milloinkaan tietoisesti valehdellut ja tarkoitan aina sitä, mitä sanon." — "Sen kyllä tiedän", Mathilda virkkoi, "mutta te olette tehnyt niin loppumattoman monta ja suurta erehdystä niin monella eri taholla. Ja tämäkin on yksi sellainen."

Ovelle soitettiin ja eräs hänen ystäviään, jota hän ei ollut nähnyt sitten kesän, tuli sisään.

"Onko neiti lukenut ilmoituksen?" kysyi tulija heti. — "Minkä ilmoituksen?" — "Ollessani täällä viime kesänä juuri kun Sörnäisten vankien lahja tuli minä näin, kuinka liikutettu ja iloinen neiti oli siitä. Ja sitten neiti sanoi: 'Kuinka voinkaan kiittää heitä? Nyt minun on juuri matkustettava maalle enkä edes ennätä mennä heidän luokseen.' Aha, minä ajattelin, nyt minäkin voin kerran auttaa neitiä ja tuottaa hänelle iloa. Menin sanomalehden konttoriin ja jätin sinne näin suuren ilmoituksen — hän näytti sormillaan — se maksoi kolme markkaa ja kuului:

"'Saan täten lausua lämpimän kiitokseni Sörnäisten kuritushuoneen vangeille heidän suuresta lahjastaan, hopeaisesta kahvikannusta, kermakannusta ja sokeriastiasta. Kunnioittaen Mathilda Wrede'."

Mathilda oli epätoivoissaan ja liikutettu samalla kertaa. "Rakas ystävä", sanoi hän, "oletteko todellakin tehnyt sen minun tähteni? Ajatelkaas, kuinka paljon teillä on ollut kuluja tähteni! Sallikaa minun edes maksaa ilmoitus." — "Ei," mies vastasi, "minä en ota neidiltä rahaa", ja hän suorastaan säteili tyytyväisyydestä.

"Minä ymmärrän niin hyvin rakkautenne ja hyvän tahtonne", Mathilda jatkoi, "mutta jos tekisitte jollekin muulle samoin, eivät he ymmärtäisi teitä, vaan pitäisivät sitä nimen väärentämisenä, ja te joutuisitte ikävyyksiin. Ja ajatelkaapas, jos olisinkin tahtonut kirjoittaa toisella tavalla." — "Ei", mies tuumi, "näin oli oikein hyvä, juuri siten on tapana kirjoittaa."

Yöllä Mathilda heräsi ahdistavaan tunteeseen: "Mitä on tapahtunut? Miksi tuntuu niin vastenmieliseltä?" hän kyseli itseltään. Sitten hän muisti kiitosilmoituksen. Mutta samassa hän ajatteli miehen suurta iloa ja puhkesi äänekkääseen nauruun.

"Mitä rakkaus on maailmassani rakentanut, sitä en revi alas." Nuo sanat juolahtivat hänen mieleensä ja hän nukahti sitten kaikessa rauhassa.

Mathilda Wrede luki eräänä aamuna lehdistä, että "punakaarti" oli vanginnut useita valkoisia ja vienyt heidät poliisikamariin. "Saavatkohan he nähdä nälkää?" Sellaiset ajatukset eivät antaneet hänelle ollenkaan lepoa. Hänen täytyi ottaa selko asiasta.

Palvelijatar tuli huoneeseen tuoden aamiaistarjottimen. Samassa soitettiin ovikelloa. Tyttö aukaisi, mutta vetäytyi pelästyneenä takaisin, tuli horjuen Mathildan luokse ja sanoi: "Tuolla ulkona seisoo miehiä, jotka näyttävät oikein peloittavilta ja ilkeiltä." — "Pyytäkää heitä tulemaan sisään!" Mathilda vastasi, "ja istuutukaa sitten tuonne keinutuoliin lepuuttamaan hermojanne, niin minä menen ottamaan heidät vastaan." Mathilda meni eteiseen. Siellä seisoi kolme nuorta miestä. "Hyvää huomenta, pojat, ja lakit päästä!" hän virkkoi ystävällisesti, mutta vakavasti. "Siellä ulkonahan on useampia. Tulkaa pian sisään ja sulkekaa ovi, niin ettei tule kylmä."

He tulivat. "Mitä te tahdotte? Nuorten ja vahvojen miestenhän olisi pitänyt olla työssä jo aikoja sitten." — "Me tahdomme rahaa", vastasi yksi joukosta. Mathilda katsoi tutkivasti heihin jokaiseen. "Mutta luulenpa, etten anna", hän virkkoi. — "Eikö teillä ole rahaa?" miehet kysyivät jälleen. — "On kyllä ja enemmänkin kuin tavallisesti, mutta ettekö te nuoret, väkevät miehet häpeä pyytää rahaa, kun tiedätte, että on niin monta vanhaa, sairasta ja lasta, jotka näkevät nälkää näinä vaikeina aikoina?"

"Me olemme myös nälissämme." — "Niin minäkin olen. Minulle on juuri tuotu aamiaiseni. Jos luulette, että se riittää meille kaikille, niin jaetaan se. Minun mielestäni siinä on melkein liian vähän yhdellekin. Tulkaa katsomaan!" Tarjottimella oli hiukan kaalia ja leipäpala.

Miehet rupesivat nauramaan ja Mathilda kuuli heidän kuiskailevan: "Me olemme joutuneet Mathilda Wreden luo." — "Niin, minä olen todellakin Mathilda Wrede ja nyt sanon teille: En anna teille rahaa eikä minulla ole sattumalta ruokaakaan niin monelle. Minulla on tänään paljon tehtävää, mutta illalla olette tervetulleita. Silloin voimme neuvotella, kuinka teistä tulisi oikeita kunnon miehiä, ja voin ehken tarjota teetäkin."

He menivät iloisina ja tyytyväisinä, vaikkeivät olleetkaan saaneet mitään ja Mathilda lähti poliisikamariin.

Useita nuoria aseistettuja miehiä seisoi ovella hänen tullessaan sinne. He näyttivät raaoilta ja epämiellyttäviltä, mutta väistyivät melkein kunnioittavasti tieltä sallien hänen kulkea ohitse. Hän meni portaita ylös toiseen kerrokseen. Sinnekin oli asetettu joukko punaisia vahtiin.

Samassa muuan nuori mies tuli juosten portaita alas yläkerrasta. Nähdessään Mathildan hän pysähtyi sanoen ystävällisesti: "Anteeksi, neiti Wrede, tahdoin vain kertoa, että tänään vapautetaan useat meistä." — "Sepä hauskaa. Sanokaapa, millaista teillä on ollut?" — "Aika hyvä." — "Oletteko saaneet tarpeeksi ruokaa?" — "Olemme." Oli kummallista huomata, kuinka punaisten kasvot kirkastuivat tuon lyhyen keskustelun kuluessa. "Vapaaherratar Wrede — vapaaherratar Wrede", hän kuuli kuiskailtavan.

Nuori mies katosi ja Mathilda kääntyi vahdin puoleen pyytäen tavata heidän päällikköänsä. "Hän ei ole täällä." — "No, sallikaa minun tavata joku muu," — "Tutkintokomitealla on kokous. On kovin vaikea häiritä heitä nyt juuri." — "Sitä ei voi auttaa. Minun pitää saada puhua heidän kanssaan."

Mathilda Wredeä kehoitettiin menemään erääseen suureen huoneeseen ja hetkisen kuluttua muuan komitean jäsenistä tuli sisään. He istuutuivat sohvaan. "Minä olen tullut ottamaan selville, kuinka te kohtelette vankejanne ja annatteko heidän nähdä nälkää", sanoi Mathilda. "Minulla on muassani rahaa hankkiakseni heille ruokaa ja kahvia", ja hän pani muutamia seteleitä pöydälle miehen eteen. Mutta tämä työnsi ne takaisin vastaten: "Neiti Wreden rahat tarvitaan kyllä muuhun. Me hankimme vangeille ruokaa kolmasti päivässä ja kahvia he saavat myöskin!"

Sitten mies kertoi, että samana päivänä vapautettaisiin niin monta kuin mahdollista ja loput niin pian kuin heidän asiansa oli tutkittu.

"Ettekö te johtajat voi tehdä jotain estääksenne tätä hirveää virtaa kuohumasta yli laitojensa?" kysyi Mathilda. "Emme", mies vastasi, "se on mahdotonta, sillä työttömät, entiset vallityöläiset ja huligaanit ovat saaneet ylivallan ja me seisomme voimattomina. Nuo harjaantumattomat ainekset hallitsevat sosialistista sanomalehdistöäkin, eikä meillä ole minkäänlaista valtaa."

Mathilda Wrede sanoi hyvästi. Kun pidätetyt pian aiottiin vapauttaa, ei hän käynyt kenenkään heidän luonaan.

Hän kulki kotiin veristävin sydämin. Mitä hänen rakkaasta Suomen kansastaan oli tuleva, kun se hankki itselleen sellaisen hirvittävän kirouksen veljesvihallaan? Hän oli vakuutettu, että se nousisi alennustilastaan. "Valkoisten" ja "punaisten" välinen kuilu oli täytettävä, mutta miten? Hän lupasi Jumalalleen ja itselleen, että sikäli kuin hän ymmärsi ja sikäli kuin voi, hän sovittaisi taistelevia veljiä, rakentaisi rauhaa heidän välilleen ja kärsisi mitä tahansa, jos vain siten voisi auttaa kahtiajakautunutta kansaansa.

Äkkiä hän kuuli äänen: "Neiti Wrede!" ja hän näki miehen kiiruhtavan kadun yli häntä vastaan. Mathilda pysähtyi. "Tehän olette Mathilda Wrede?", mies kysyi. — "Olen kyllä." — "Minulla on jotakin sanottavaa teille." — "Olkaa hyvä vain. Jos voitte sanoa sen lyhyesti, niin puhukaa asianne tässä, muussa tapauksessa olette tervetullut kotiini." — "Minulla on vain vähän sanottavaa, tahdoin vain huomauttaa, että vaikka olette uskovainen, me sosialistit luotamme teihin kuitenkin." — "Kuinka on mahdollista, että te voitte luottaa minuun, vaikka olen uskovainen?" — "Teidän elämänne ja pitkä työnne osoittavat, että olette köyhien ja sorrettujen tosi ystävä." Tuntematon kumarsi ja meni. Mathilda ei ole milloinkaan sitä ennen eikä sen jälkeen nähnyt miestä.

Syksy oli kulunut ja talvi oli tullut. Menneet kuukaudet olivat tuoneet mukanaan paljon surua ja epätoivoa tuhansiin sydämiin ja koteihin maassamme.

Mathilda Wrede meni syvästi suruissaan aikaisin eräänä aamuna tammikuussa 1918 kenraalikuvernöörin taloon, joka silloin oli "punaisten" päämaja. Hänen täytyi saada tietää, kuinka he kohtelivat vankejaan.

Hän joutui matkallaan kulkemaan erään pankin ohi. Siellä seisoi joukko raa'an näköisiä nuorukaisia. Heillä oli punaiset rievut ja nauhat hatuissaan ja käsivarsissaan, he seisoivat aseet käsissä ja näyttivät hyvin törkeiltä.

Mathilda Wrede pysähtyi tarkastellen toista toisensa jälkeen ikäänkuin häntä olisi haluttanut sanoa jotakin, mutta juuri silloin hän havaitsi erään miehistään tulevan kadulla. "Päivää, Matti", tervehti hän ojentaen kätensä. "Miksi te kuljette täällä turhaa taivallellen? Ei vanhan Matin pidä ottaa osaa tällaiseen poikasten kujeiluun." — "Ei, en minä sitä teekään", vastasi Matti. "Olen oppinut tarpeeksi Kakolassa, eikä minulla ole enää halua tällaiseen, enkä minä aio liittyä heihin." — "Se on oikein, Matti on kunnon mies!" Ja niin heidän tiensä erosivat.

"Trött och ensam kämpe i sitt blod den man, som lyfte sköld till värn för denna världens små. Och ju himlen närmare han syfte, desto tyngre fjät han måste gå."

    [Uupuneena ja yksinäisenä
    saa taistella verissään mies, joka nosti
    kilpensä tämän maailman pienten suojaksi.
    Ja mitä lähemmä taivasta hän tarkoitti,
    sitä raskaampia teitä hänen oli kuljettava.]

Kenraalikuvernöörin talon edustalla punaiset seisoivat paljastetut miekat käsissään. "Tässäkö on päämaja?" Mathilda Wrede kysyi. — "Tässä." — "Ovatko johtajat saapuvilla?" — "Mitkä johtajat?" — "Joku korkeimmista?" — "Tällä kertaa ei kukaan ole täällä, mutta heidän pitäisi tulla aivan pian", vastasivat he.

Mathilda seisoi yhä kadulla. "Nyt olette katselleet minua kyllin kauan ja luulenpa, että ainakin joku teistä tuntee minut. Minä olen vanha ja väsynyt enkä jaksa seisoa kauempaa. Olkaa hyvät ja siirtykää hieman, että pääsen portaita ylös ja saan istua tuonne penkille, kunnes voin tavata jonkun johtajan." He vetäytyivät ystävällisesti hymyillen syrjään tehden tilaa.

Hetken kuluttua ovi avautui ja suun väkevä mies tuli sisään. Joku sanoi: "Yksi johtajista tulee." Oliko hän johtaja? Äärimmilleen hämmästyneenä Mathilda huudahti: "Oletteko te täällä? Oletteko korkein johtaja?" Mies oli istunut Kakolassa "valtiollisesta" rikoksesta. Kyllä hän oli yksi johtajia, vaikkei korkein. "Minulla on puhuttavana tärkeitä asioita kanssanne", huomautti Mathilda miehelle.

Heidän oli noustava portaat. Mies tiesi vanhastaan, että Mathildalla oli kipeä jalka ja nähdessään, kuinka hän ontui, hän sanoi huomaavaisesti: "Saanko taluttaa neitiä?" Mathilda nojasi kiitollisena hänen käsivarteensa, ja niin he kulkivat portaita ylös kaksinkertaisen "punakaartilaisrivin" läpi, joka tervehti kunnioittavasti.

"Olette varmaan ennenkin kulkenut näitä portaita?" mies virkkoi. — "Olen kyllä, mutta silloin ne olivat puhtaat ja hyvin hoidetut ja näyttivät paremmilta kuin nyt." He kulkivat salien läpi, jossa kaikki kertoi painokkaasti menneestä loistosta ja hävityksestä. Siellä täällä makaili ja istui likaisia miehiä puolipukeissaan kiväärit käsissä ja kaikki katselivat Mathildaa uteliaasti. Mies komensi jonkun järjestämään yksityisen huoneen, jossa he voisivat keskustella.

Huone oli valmis hetkisen perästä. He istuutuivat ja Mathilda Wrede sanoi tulleensa puhumaan vangeista. "Minulla ei ole mitään tekemistä sen asian kanssa", mies vastasi. "Menkää hakemaan vankien päällikköä."

Mies poistui huoneesta ja palasi jättiläisen kokoisen miehen kera. Mathilda huudahti hämmästyneenä ja yllätettynä: "R.; oletteko te täällä? Tekö olette nyt vankien päällikkö?" — "Minä." — Hänkin oli Mathildan kakolalaisia ystäviä. Hänellä oli ollut johtajan asema Viaporin kapinassa. Hän oli antanut viiksiensä kasvaa pitkiksi ja näytti oikein uljaalta.

Hänen istuutuessaan Mathilda Wrede ilmoitti käyntinsä koskevan vankeja ja että hän tahtoi tietää, missä he olivat, kuinka heitä kohdeltiin ja saivatko he kylliksi ruokaa. Hän puheli miehen kanssa kauan ja vakavasti muistuttaen hänelle, että hän, joka oli itsekin ollut vankina, tiesi kuinka Mathilda sääli kaikkia vangituita. Mies lupasi tehdä puolestaan mitä voi, jotta heitä kohdeltaisiin hyvin. Mathilda tahtoi antaa hänelle rahaa ruuan ostamiseksi "valkoisille" vangeille, mutta päällikkö vastasi: "Kyllä meillä on rahaa ja jos tarvitsemme enemmän, niin otamme pankeista."

Mathilda Wrede tiesi, että R:n parhaisiin tunteisiin oli koskettu ja että hän tarkoitti todella, mitä sanoi ja lupasi. Mutta ei hän ollut yhtä varma, mitä tämä tekisi jouduttuaan jälleen ylempiensä vaikutuksen alaiseksi ja Mathildan käännettyä selkänsä.

Mathilda nousi lähteäkseen ja sama "punainen johtaja" saattoi hänet taas portaita alas.

Pari viikkoa myöhemmin Mathilda taas oli kenraalikuvernöörin talossa. Hän pyysi saada tavata R:a ja hänet vietiin suureen huoneeseen, jossa istui joukko punaisia pitäen kokousta. Sitten Mathildan viime käynnin oli kaikki muuttunut uskomattoman nopeasti suurempaan likaisuuteen ja raakuuteen päin. Kauan odotettuaan hän sai kuulla, ettei R. ollut siellä, vaan sattumalta lääninvankilassa.

Mathildan tultua etuhuoneeseen ja aikoessa juuri mennä portaita alas avattiin katuovi ja satakunta hirveätä venäläistä "mustaa" anarkistia ryntäsi sisään meluten ja hoilaten. He olivat juuri tulleet Pietarista ja olivat venäläisten joukkojen pohjasakkaa. Puku, hiukset ja epäinhimillisen raa'at kasvojen ilmeet todistivat sitä.

Tuon näyn järkyttämänä sisimpäänsä myöten Mathilda ihmetteli itsekseen, mihin ryssät nyt mahtoivat aikoa ryhtyä ja meni suoraa tietä Katajanokan vankilaan tavatakseen R:n.

Kun hän rupesi puhumaan R:n kanssa vangeista ja pyysi käydä heidän luonaan, vastasi tämä, ettei hän voinut ratkaista asiaa yksinään, koska hän sai ohjeet komitealta, jolla oli ylin määräämisvalta. Komiteassa oli sanottu muun muassa: "Herrat ovat estäneet Mathilda Wreden käymästä vangittujen kansanlasten luona. He eivät ole milloinkaan ymmärtäneet arvostaa hänen työtään, me emme nyt myöskään salli porvarillisten vankien saada häneltä lohdutusta ja rohkaisua. Kova kovaa vastaan."

Mathilda sanoi alakuloisena hyvästi kääntyen kotiin päin. Ilta oli pimeä, sillä yksinäiset lyhdyt siellä täällä olivat maalatut ja liukasta oli myös. Hänen piti yrittää kadun yli, mutta ei ollut lainkaan helppoa säilyttää tasapainoa jäisillä kivillä. Muutamia miehiä seisoi keskellä katua puhellen päivän tapahtumista.

"Hyvä miliisi!" huudahti Mathilda, "tulkaa auttamaan minut kadun yli!" — "En minä ole mikään miliisi", vastasi yksi heistä ärtyisesti. — "Anteeksi, anteeksi, mutta tulkaa kuitenkin! Minun vanhan ihmisen on niin vaikea päästä kipeällä jalallani näin liukkaan kadun yli ja sitäpaitsi haluaisin mielelläni kuulla lähemmin tapauksen, josta puhuitte."

Mies tuli, tarttui aika töykeästi Mathildan käteen ja rupesi taluttamaan häntä toiselle puolelle. Samassa sattui heihin maalatusta lyhdystä tuleva heikko valo. "Kas, tehän olette neiti Wrede", mies huudahti ja nosti hattuaan. "En tiennyt sitä. Olen tuntenut neidin jo kauan, vaikka emme ole tavanneet milloinkaan ennen." Ja vakavasti keskustellen hän saattoi Mathildan varovasti kotiin.

Eräänä iltana koputti joku Mathilda Wreden ovessa olevaan lasiin, sitten seurasi soitto. Antti V., joka oli veljessodan päivinä päässyt vapaaksi istuttuaan lyhyin väliajoin 37 vuotta eri vankiloissa, seisoi oven takana. Hän tuli vapauduttuaan suoraan Helsinkiin ja Mathilda Wreden luo.

Hänet päästettiin sisään ja toivotettiin tervetulleeksi ja siitä päivästä lähtien hän oli jokapäiväinen vieras Mathildan kodissa. Hän tarvitsi sekä rahaa että ruokaa, sillä "punaiset" eivät antaneet hänelle leipäkorttia, ellei hän sitoutunut lähtemään rintamalle, ja sitä ei Mathilda Wrede olisi mitenkään suonut hänen tekevän. Mies oli joka suhteessa epämiellyttävä eikä ehken aivan täysijärkinenkään.

Toisena iltana hän tuli tavalliselle asialleen, mutta hänellä oli uutinenkin kerrottavana. Hänet oli otettu "punakaartiin". Mathilda Wrede kysyi, oliko hän "punainen" aatteen vaiko rahojen tähden, ja mies vastasi nauraen: "Vain rahojen takia. Ja ne pakottivat minut."

Ukko kertoi uudesta elämästään. Hän oli vahdissa neljän kilometrin päässä Helsingistä ja sai hyvää ruokaa, mutta ei ollenkaan rahaa. Joka yö oli yksi punakaartilainen edesvastuussa järjestyksestä ja viime yönä hän oli ollut luottamusmiehenä.

Se huvitti Mathildaa, niin että hän puhkesi nauramaan. "Vai niin, V. vastasi järjestyksestä viime yönä!" sanoi hän. — "Niin." — "Oliko V:llä aseita?" — "Oli." — "Luulevatko he, että V. on rehellinen mies?" — "Luulevat, ne hullut." Mutta nyt oli Mathildan leikillisyys tarttunut häneenkin ja hän nauroi oikein sydämellisesti itselleen ja asemalleen.

"Kuulkaapas nyt, V.", sanoi Mathilda Wrede, "pysykää siellä paikallanne älkääkä tulko kaupunkiin, sillä jos näkisin V:n seisovan ja vahtivan pankkia, niin nauraisin itseni kuoliaaksi ja siitä syntyisi oikein helsinkiläispila, jos kaikki saisivat tietää, kuka V. on." — "Ei, ei, kyllä ne pitävät minut maalla", tuumi ukko naureskellen viekkaasti.

Hetken kuluttua hän virkkoi: "Minä tulen niin kovin tupakankipeäksi, kun seison vahdissa. Saanko lainata 15 markkaa?" — "Ei, en ole milloinkaan antanut rahaa tupakkaan ja kaikkein vähimmän annan nyt sotilaille näinä vaikeina ja köyhinä aikoina." — "Ei kai Mathilda Wrede ole tullut niin kovaksi, ettei antaisi vähän tupakkaa vanhalle poloiselle Kakolan pojalle, jota kiusataan vartiopalveluksella. Sehän olisi vain laina." — "Vanhus raukka! Meidän pitänee tarkastaa, mitä minulla on." Paperirasia otettiin esille ja siinä oli todella 10 markan seteli. Mathilda Wrede huomautti: "Täällä näkyy olevan, mutta ei kai V. tahdo ottaa sitä?" — "Kyllä minä otan", tuumi ukko.

Kaksi päivää myöhemmin koputettiin jälleen ovelle, ja V tuli
Mathildan suureksi ihmeeksi maksamaan velkansa. Hänellä oli
sitäpaitsi mukanaan kolme litraa maitoa, jonka hän oli kantanut
Haglundista saakka.

"Oletteko kantanut tämän minulle?" Mathilda kysäisi. — "Olen." — "Anteeksi, että kysyn, mutta onko maito maksettu?" — "Teille en anna milloinkaan varastettua. Olen maksanut maidosta 85 penniä litrasta, ne eivät pyydä enempää 'punaisilta', sillä he pelkäävät. Te olette ravinnut niin monta suuta, nyt olette vanha ja sairas ja tarvitsette ruokaa. Tämä on minun kiitoslahjani teille."

Ovikello soi taasen ja vanha K., jonka hän oli nähnyt viimeksi maatessaan sairaana kirurgisella laitoksella, astui sisään. "Helsinki on nykyään helvetti. Minua peloittaa täällä", mies virkkoi. — Hän oli tullut kaupunkiin aamulla toimittamaan asioita.

K. oli tehnyt monta suurta rikosta pitkän elämänsä aikana. Viimeisen uhrinsa hän oli surmannut iskemällä häneen monta kirveenlyöntiä, ja kaikki ihmiset ja hän itsekin olivat tuominneet teon mustimmaksi synniksi. Nyt tehtiin samoin ja vielä pahemminkin, mutta sanottiin, että se oli oikein ja hyvin tehty. Sellaista vanha K. ei voinut ymmärtää ja siksi hän oli peloissaan.

Hän oli turhaan etsinyt itselleen yösijaa ja nyt hän oli tullut pyytääkseen Mathildaa hankkimaan hänelle katon pään päälle. Mathilda soitti ilman tulosta toisesta yömajasta toiseen. K:n pitää kai saada nukkua tämä yö täällä eteisessä, arveli hän vihdoin. En tiedä muuta neuvoa. Mies oli hyvin tyytyväinen ehdotukseen.

He sanoivat toisilleen hyvää yötä. Mathilda meni omaan huoneeseensa ja lukitsi oven, mutta nukkua hän ei voinut. K. makasi eteisessä ja yski ja tupakoi. Lopulta Mathilda nousi, koputti oveen ja sanoi: "K. ei saa polttaa täällä!"

Eräs punakaartilainen seisoi Sohlbergin työpajan edustalla vahtimassa Mathildan mennessä siitä ohi. Tämä kuuli silloin ystävällisen, surullisen äänen huutavan: "Neiti Wrede, neiti Wrede!" Mathilda kääntyi ja näki vahtisotilaan rientävän häntä kohti. "Minä en saa poistua paikaltani", sanoi mies, "mutta muistatteko, mitä sanoitte minulle Jumalasta ja sielustani kaksikymmentäyksi vuotta sitten Kakolassa?" — "En, en jaksa muistaa sitä", Mathilda vastasi. — "Minä en unohda sitä milloinkaan." — "Ja nyt olette kuitenkin täällä!" — "Minun täytyy", puhkesi mies sanomaan surusta ja tyydyttämättömistä toiveista väräjävällä äänellä.

Selittämättä enempää hän palasi takaisin vartiopaikalleen ja Mathilda jatkoi kulkuaan.

Silloin hän tapasi erään entisen koulutoverinsa. Tämä puristeli intohimoisesti nyrkkejään ja sanoi säkenöivin silmin: "Mathilda Wrede! Mitä sanot sinä nyt heistä?" — "Kenestä?" — "Sosialisteista." — "Mitä sanoin ennen?" — "Sinä rakastit heitä." — "Teen sitä yhä edelleen." — "Ja minä vihaan heitä." — — "Minä surkuttelen sinua, vanha koulutoveri parka, joka taivallat ympäri kuin elävä viha." Ja niin he erosivat.

Erään raitiotievaihteen luona hän näki vanhan tuttavan, yhden sosialistien johtajista. Tämä tuli ystävällisesti hänen luokseen kysyen: "Kuinka voitte?" — "Huonosti", Mathilda vastasi, "suru siitä, mitä nyt tapahtuu tässä maassa, on repinyt sydäntäni." — "Sen voin kyllä ymmärtää", vastasi toinen. Mathilda puheli hetken vakavasti miehen kuunnellessa kärsivällisesti ja tarkkaavasti. Hän lopetti sanomalla: "Kiitos, että laskitte yhden vaunun ohitse kuunnellaksenne minua!" — "Teitä kuuntelen tietysti aina. Me tiedämme kaikki, että neiti on uskonsa varassa kaikkien puolueiden yläpuolella."

Uuden ajatuksen valtaamana mies jatkoi: "Tahtooko neiti sanoa minulle, kuinka olette sukua Wredelle, joka istuu parhaillaan Katajanokan vankilassa?" — "Minun isäni ja hänen isänsä olivat serkuksia." — "Muutamana päivänä tuli eräs hieno nainen, joka sanoi olevansa hänen vaimonsa, ja tahtoi tavata miestään. Minä vastasin sen olevan mahdotonta, koska ei ollut vierailuaika. Samassa ajattelin teitä ja kysyin, oliko hän sukua Mathildalle. Rouvan myöntäessä minä lisäsin: 'Silloin minun täytyy kertoa teille, että minäkin olen ollut vanki ja neiti Wrede on ollut minulle hyvä. Hänen siunatun nimensä tähden saatte mennä selliin.'"

Mathilda Wrede kuuli myöhemmin, että oli todellakin käynyt niin kuin mies oli kertonut.

Kun raitiovaunu, jolla miehen piti jatkaa matkaa, lähestyi, sanoi hän: "Meillä vangeilla oli aina tapana muistaa teidän nimipäivänne ja viime viikolla olin aikonut kirjoittaa teille onnittelun, mutta sitten minun pitikin matkustaa Kotkaan tärkeille asioille."

"Onnittelu minun nimipäiväkseni juuri kun teillä oli selvitettävänä niin monta 'punaista' juttua. Ihmeellistä, että voitte samalla kertaa olla niin ystävällinen minua ja niin vihamielinen muita kohtaan." — "Teidän raamattunnehan opettaa, että mitä ihminen kylvää, sitä hän saa niittääkin", vastasi mies.

Oli kevät v. 1918. Saksalaiset olivat tulleet Suomeen. Punaisten valta oli kukistettu ja "valkoinen" voitonriemu kaikui kautta maan. Mutta Mathilda Wrede ei voinut iloita, sillä hän kuuli voitonriemussa vihlovan väärän soinnun — vihan — koston — ja päivin ja öin kuului hänen korviinsa Viaporista paljon merkitseviä laukauksia. Tuhansittain ihmisiä vaikersi ja nääntyi vankileireillä ja vankiloissa, tuhannet kodit olivat menettäneet tukensa, tuhannet lapset näkivät nälkää ilman hoitoa ja rakkautta, ja tuskaisten ihmisten povista nousi hädän ja koston huuto taivaalle. Osaisivatkohan ne, joilla nyt oli valta, olla kyllin jaloja käyttääkseen sitä oikein?

Mathilda Wrede rakasti "valkoisia". Valkoisena hän oli syntynyt ja heidän joukossaan hänellä oli kaikki omaisensa ja monet ystävät. Hän rakasti kansaa, josta "punaiset" olivat nousseet. Heidän hyväkseen hän oli työskennellyt koko elämänsä, antanut heille aikansa, rahansa ja voimansa. Hän rakasti molempia kansanluokkia, ei heidän syntejään, heidän vallanhaluaan ja vihamielisiä ajatuksiaan, vaan heissä olevaa iankaikkisuusolentoa, joka kaipaa puhtautta. Hän ymmärsi myös, että jos etsi punaisten vihan juuren, vihan, joka nyt oli leimahtanut niin tuhoisaan liekkiin, niin saa palata vuosisatoja taaksepäin. Mathilda ei voinut pakottautua olemaan mukana loistavissa juhlissa kenraali Mannerheimin tullessa Helsinkiin, vaikka hän oli saanut lipun erittäin hyvälle paikalle. Hän ei voinut ottaa osaa joukkojen iloon, kun toinen osa hänen kansaansa vaikeroi voitettuna ja halveksittuna tahi raivosi vankileirissä ja tyhjissä "punaisissa" kodeissa.

Sen päivän Mathilda istui näiden rivien kirjoittajan luona. Hän puheli Jumalalleen tuskaisin sydämin ja kivistävin päin.

Mathilda Wreden oli tapana noina aikoina usein toistaa raamatun sanoja: "Paavali asui vuokraamassaan talossa ja otti vastaan kaikki, jotka tulivat hänen luokseen." Niin Mathildakin teki. Kaikki, jotka surivat kuolleitaan tahi vangittuja omaisiaan, saattoivat turvallisesti vuodattaa hänelle tuskansa ja epätoivonsa, sillä hänen oma kiusattu sydämensä ymmärsi heitä.

Jo talvella ja myöhemminkin kävi hänen luonaan sivistyneitä ja sivistymättömiä, ruotsalaisia ja suomalaisia, punaisia ja valkoisia loppumattomana virtana. Heidät kaikki hän tahtoi rakkaudellaan yhdistää kansallensa siunaukseksi.

Hänellä oli vastaanottohuoneensa pöydällä sinä aikana aina valkoinen ja punainen kukka samassa maljakossa. Molemmat olivat yhtä elinvoimaiset, yhtä kauniit ja yhtä tuoksuvat. Niiden piti saarnata kaikille sinne tuleville: Valkeat ja punaiset viihtyvät yhdessä, elävät samasta vedestä ja levittävät kukin omalla erikoisella tavallaan sulotuoksujaan. Eikö siis myös veljien, saman kansan lasten pidä voida elää rauhassa ja sovussa, vaikka ovatkin eri värisiä?

Häneltä kysyttiin punaisena aikana, voisiko hän piiloittaa "valkoisen" kotiinsa. Hän vastasi: "Minun oveni ovat aina auki kaikille, kaikki saavat ymmärtämystä, rakkautta ja kaiken avun, minkä voin antaa, mutta piiloittaa en voi ketään." Valkoisten voitettua ja suuren puhdistuksen alettua kysyttiin myös, voisiko hän suojella jotain takaa-ajettua punaista. Vastaus oli sama. Hänen ovensa oli avoin ja hänen sydämensä myös, mutta veljesten kesken käydyssä sodassa hän ei voinut asettua kummankaan puolelle.

Katkeria "väritettyjä" lausuntoja kuullessaan hän koetti aina löytää jotain hyvää vastapuolueessa ja usein taistellessaan poissaolevan puolesta saattoi hän vilkkaudessaan joutua liiallisuuksiin. Siitä johtui, että valkoiset pitivät häntä punaisena ja punaiset valkoisena. Hän oli heittäytynyt kuiluun auttaakseen sen täyttämisessä. Ja hän jäi sinne.

Häntä ymmärrettiin yhä vähemmän ja yksinään hän sai tietään kulkea. Hänelle kävi kuten Johannes Müller kirjoittaa: "Jeesuksen kärsimisen tie on kaikkien ihmiseksitulemisen kannattajain kohtalo. Sillä he joutuvat alituiseen ristiriitaan vanhimpain, ylimmäisten pappien ja kirjanoppineiden, s.o. vallitsevan katsantokannan ja voimassa olevan järjestyksen edustajien kanssa. Se on luonnon pakko, sillä uusi syntyminen on vallitsevien olojen, elämäntapojen ja arvonmittareiden vastakohta. — — — Jos yleisesti voimassa olevan ja historialliseksi tulleen edustajat ovat yhtä mieltä kanssamme, silloin he joko eivät ole ymmärtäneet meitä tahi me olemme menettäneet itsemme."

Hän virkkoi usein suuren sielullisen yksinäisyytensä aikana: "Jossain maailmassa on henkilöitä, jotka ymmärtävät minut täydellisesti ja ovat samaa mieltä kanssani. Minä tunnen olevani voimakkaassa näkymättömässä yhteydessä heidän kanssaan."

Heinäkuun lopulla 1919 hän sai Hollannista kirjeen, jossa häntä kutsuttiin kansainväliseen rauhan- ja sovintokonferenssiin. Kutsun allekirjoittajat olivat hänelle aivan vieraita, mutta kirjeen muoto ja henki vaikuttivat häneen kuin virkistävä laine. Hänelle selvisi silmänräpäyksessä: "Siinä on minun kansani, heidän kanssaan tahdon työskennellä rauhan ja sovinnon rakentamiseksi. Minä matkustan Hollantiin."

Kohta sen jälkeen hän tapasi vanhan uskollisen ystävänsä Paul Nicolayn. Tämän nähtyä, että "Fellowship of Reconciliation" ja "Brotherhood in Christ" olivat lähettäneet kirjelmän sekä että yhtenä kutsujista oli tohtori Henry Hodgkin, hän virkkoi: "Henry Hodgkin on kaikkein hengellisimpiä ja toimeliaimpia kveekareita. Hänen nimensä takaa, että kokouksesta tulee hyvä ja hengellinen. Voit rauhassa matkustaa sinne ja saat tuntea, että on siunattua seurustella kveekarien kanssa."

Mathilda Wrede oli ollut erikoisen heikko kesän jälkeen, jolloin ei ollut saanut levätä ollenkaan. Usein uudistuvat pyörtymiskohtaukset ja sydänhäiriöt näyttivät panevan esteen kaikille matkasuunnitelmille, mutta hän näki tien selvänä edessään. Sodan repelemä maailma huusi "rauhaa maan päälle ja ihmisille hyvää tahtoa." Koko hänen sielunsa kurottautui yhteistyöhön sen päämäärän saavuttamiseksi. Silloin sairaan ruumiinkin piti seurata mukana. Ja se seurasikin.

Hän tuli omituisen sattuman kautta pyydetyksi osanottajaksi myös Haagin suureen kirkolliskansainväliseen konferenssiin. Siellä hän tutustui useaan hengellisesti pirteään ja lahjakkaaseen henkilöön, joista monella oli sama päämäärä kuin hänelläkin — nimittäin Bilthovenin konferenssi.

Lokakuun 4:ntenä päivänä 1919 avattiin tuo merkillepantava konferenssi Bilthovenin huvilakaupungissa lähellä Utrechtia.

Mathilda oli odottanut paljon yhdessäolosta ja työstä kristityn rauhan- ja sovintoväen kanssa. Mutta todellisuus oli hänen rohkeimpiakin toiveitaan ihanampi. Siellä vallitsi ehdoton yksimielisyys, veljeys, henki, lämpö ja voima. "Bilthovenissa olo on ollut elämäni sunnuntaihetki", hän kirjoitti sieltä, siitä huolimatta, että hän juuri kokouspäivinä sai sydäntäsärkevän tiedon parooni Paul Nicolayn kuolemasta. Koetellun ystävän sijasta odotti häntä Suomeen palattua hauta.

Bilthovenissa vietetyn viikon aikana syntyi koko maailman käsittävä yhtymä "Pyrkimys kristilliseen kansainvälisyyteen" jonka kaikille maille yhteinen kehoitus kuuluu:

Lokakuun 4-11 p:nä pidettiin Bilthovenissa Hollannissa kokous, johon oli kokoontunut miehiä ja naisia Amerikasta. Tanskasta, Suomesta, Ranskasta, Saksasta, Englannista, Hollannista, Unkarista, Norjasta ja Sveitsistä. Tunnustaen kukin oman vastuunalaisuutensa oman maansa synneistä sodan yhteydessä ja niinsanotun rauhanteon yhteydessä, sekä tuntien syvää häpeätä siitä, että heidän kunkin kirkkonsa olivat olleet kykenemättömät sodan aikana ylläpitämään yleismaailmallista yhteishenkeä, katsovat he ajan tulleen ryhtyä työskentelemään Kristillisen Internationalen hyväksi.

Ne, jotka yhtyvät sellaiseen liikkeeseen, asettavat Kristuksen ja ihmiskunnan vaatimukset jokaisen valtion vaatimusten yläpuolelle, palvellen kuitenkin kukin omaa kansaansa kaikella mahdollisella tavalla. He eivät niin ollen voi tappaa veljiään minkään syyn nojalla eivätkä ottaa millään tavoin osaa sotapalvelukseen. He vastustavat viimeiseen saakka kapitalismia ja imperialismia. He haluvat vallankumousta niin perinpohjaista, että jos se väkivalloin pantaisiin toimeen, se varmasti epäonnistuisi. Sorrettujen asia on heidän asiansa. He ovat päättäneet uhrata elämänsä koko ihmiskunnan palvelukseen.

Ne, jotka kohtasivat toisensa Bilthovenissa, tunsivat olevansa täysin yhtä mieltä toistensa kanssa ja tekivät yksimielisesti ylläolevat päätöksensä. He uskoivat, että on paljon niitä, jotka haluavat ottaa osaa sellaiseen liikkeeseen todellisen rauhan ja oikean tasa-arvoisuuden aikaansaamiseksi sen voiman pohjalla, että kaikki ovat veljiä Kristuksessa. Ja niin he lähettävät seuraavan julistuksen koettaen ilmaista siinä yhteisen vakaumuksensa.

Surusta, joka painaa kaikkia sydämiä, vaaroista, jotka uhkaavat tuhota meidät, vihasta ja sosialisesta vääryydestä, jotka rehoittavat kaikissa maissa — onko niistä mitään pelastuksen tietä?

Tie, jota myöten ilo tuodaan maailmaan, on meille se, että kernaasti otamme vastaan vielä enemmän surua avaamalla sydämemme toisten sydämien suruille kaikkialla maailmassa. Tie, jota myöten tuomme turvallisuutta maailmaan, on se, että me kernaasti panemme alttiiksi oman turvallisuutemme ja omaisuutemme ja että me luotamme kaikkiin ihmisiin, kuinka vähän luottamusta ansaitsevia he näyttänevät olevankin.

Tie, jota myöten saatamme oikeuden valtaan, ei ole se, että kostetaan niille, jotka tekevät pahoin, vaan että paha voitetaan rakastamalla ja anteeksiantamalla, katumusta odottamatta.

Tämä on Jeesuksen tie, jota Hän aina seurasi, ja niin tehden hän voitti maailman, voitti sen jopa kuolemassaankin. Se on sovinnon tie, joka vie ihmiset heidän Isänsä luo ja tekee heistä saman perheen veljiä.

Emme ole kulkeneet tätä tietä. Olemme paenneet kärsimyksiä ja vaaroja toisten tuskien ja onnettomuuksien kustannuksella, meiltä on puuttunut rakkautta niin, että väkivalta näytti olevan ainoa pelastuksen tie, me olemme ylläpitäneet omia oikeuksiamme silloin, kun muilta kiellettiin heidän oikeutensa, olemme ylläpitäneet vihaa sen sijaan, että olisimme poistaneet sitä antamalla anteeksi ja rakastamalla. Kaikki seisomme tuomittuina Jumalan edessä. Ei kukaan voi veljeään kivellä heittää.

Näyttää hulluudelta lähteä kulkemaan tätä tietä. Mutta meissä jokaisessa on jotakin, joka kutsuu meitä siihen. Se on Jumalan henki, joka on meissä. Kun tämä henki vallitsee meitä, olemme vapaat.

Emme voi tätä tietä kulkien toivoakaan saavuttavamme myötäkäymistä, rikkautta, valtaa. Emme ehkä voi yhtäkkiä luoda uutta maailmaa. Mutta Kristuksen tie on ainoa toivon tie.

Tämä tietää vallankumousta sovinnon kautta. Jeesus on todellinen vallankumouksellinen, koska hän on todellinen sovittaja. Valitessamme hänen tiensä tulee meistäkin sovittajia ja vallankumouksellisia. Ura on avoinna jokaiselle, joka rakastaa ja uskaltaa. Sellaiset ihmiset ovat kristillisen vallankumouksen uranaukaisijoita ja sellaisia olkaamme kaikki.

Liikkeen "Kristillistä Internationalea kohti" toimisto, Bilthoven,
Hollanti. Lokakuussa 1919.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VANKIEN YSTÄVÄ: PIIRTEITÄ MATHILDA WREDEN ELÄMÄSTÄ JA TOIMINNASTA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.