Title: Kalevala näyttämöllä: III sarja (of 3)
Editor: Eino Leino
Release date: July 8, 2016 [eBook #52527]
Language: Finnish
Credits: E-text prepared by Jari Koivisto
E-text prepared by Jari Koivisto
Sovittanut
Helsingissä, Yrjö Weilin & Kumpp. Osakeyhtiö, 1911.
"Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto."
Näyttämö kuvaa helkanurmea, jonka vasemmalla puolen on metsä, oikealla järvenranta. Taustassa laululehto, jonka muodostaa perällä kasvava uhrikuusi ja kaksi sen kahden puolen, hiukan etualalla siitä, kukkivaa pihlajaa. Puiden alla puoli-ympyrässä laulupaadet. Laululehdon takana synkkä vainajien karsikko jonne tiet kahden puolen laululehtoa.
Puvusto kalevalainen, lausujilla nykyaikainen karjalainen. Valaistus vaihteleva eri näytelmien hengen mukaisesti.
(Kuoro paikallaan uhrikuusen alla. Valaistus: riutuva iltapäivä.)
Kasvatti emo kanoja, suuren joukon joutsenia, kanat aialle asetti, joutsenet joelle saattoi; tuli kokko, niin kohotti, tuli haukka, niin hajotti, siipilintu, niin sirotti yhen kantoi Karjalahan, toisen vei Venäjän maalle, kolmannen kotihin heitti.
Minkä vei Venäehelle, siitä kasvoi kaupanmiesi, minkä kantoi Karjalahan, siitä se Kalervo kasvoi; kunkapa kotihin heitti, se sikesi Untamoinen ison päiviksi pahoiksi, emon mielimurtehiksi.
Untamoinen verkot laski
Kalervon kalavetehen;
Kalervoinen verkot katsoi,
kalat konttihin kokosi.
Untamolan uljas uuhi söi Kalervon kaurakylvön; Kalervoisen kärtsä koira repi uuhen Untamolta.
Untamo uhittelevi Kalervolle veljellensä, surmata su'un Kalervon, lyöä suuret, lyöä pienet.
Tuli Untamon urohot, saivat miehet miekka vyöllä, kaatoivat Kalervon joukon, su'un suuren surmasivat, talon polttivat poroksi, tasoittivat tantereksi.
Jäi yksi Kalervon impi kera vatsan vaivaloisen, senpä Untamon urohot veivät kanssansa kotihin pirtin pienen pyyhkijäksi, lattian lakaisijaksi.
Oli aikoa vähäisen, syntyi pieni poikalapsi emollen osattomalle; miksi tuo nimitetähän? Emo kutsui Kullervoksi, Untamo sotijaloksi.
Liekkui lapsi kätkyessä, lapsi liekkui, tukka löyhki, liekkui päivän, liekkui toisen, jopa kohta kolmantena, kun tuo poika potkaisihe, potkaisihe, ponnistihe, katkaisi kapalovyönsä, pääsi päälle peittehensä, särki liekun lehmuksisen, kaikki riepunsa revitti.
Nähtihin hyvä tulevan, keksittihin kelpoavan; Untamola vuottelevi tätä tästä kasvavaksi, mieltyväksi, miestyväksi, oikein urostuvaksi, saavaksi sataisen orjan, tuhantisen turpuvaksi.
Kasvoi kuuta kaksi, kolme, jopa kuuna kolmantena poika polven korkeuisna alkoi itse arvaella: Kunpa saisin suuremmaksi, vahvistuisin varreltani, kostaisin isoni kohlut, maksaisin emoni mahlat.
UNTAMO (tulee vasemmalta)
Tästä saa sukuni surman, tästä kasvavi Kalervo.
Urohot ajattelevat, akat kaikki arvelevat, minne poika pantanehe, kunne surma saatanehe.
Pannahanpa puolikkohon, työnnetähän tynnyrihin, siitä vieähän vetehen, lasketahan lainehesen.
Käyähänpä katsomahan kahen kolmen yön perästä, joko on hukkunut vetehen, kuollut poika puolikkohon.
Poika on päässyt puolikosta, istuvi aaltojen selässä, vapa vaskinen käessä, onkivi meren kaloja, merivettä mittoavi!
(Kuoro nousee hämmästyneenä.)
UNTAMO (kuin itsekseen)
Mihin poika pantanehe, kunne tuo tuhottanehe, kusta surma saatanehe?
Tuli puihin tuiskattihin, roviohon roiskattihin, siihen poika paiskattihin keskelle tulenplavan.
Paloi päivän, tuosta toisen, paloi päivän kolmannenki, käytihin katsastamahan…
Poika on porossa polvin, kypenissä kyynäsvarsin, hiilikoukkunen käessä, millä tulta kiihottavi kutrisen kähertymättä!
UNTAMO (kuin edellä)
Mihin poika pantanehe?
Poika puuhun hirtetähän, tammehen ripustetahan.
UNTAMO (kuten edellä)
Aik' on käyä katsomahan, joko Kullervo katosi, kuoli poika hirsipuuhun.
(Astuu askeleen eteenpäin.)
VUOROLAUSUJAT (yhä enemmän hämmästyneinä)
Ei ole Kullervo kaonnut, kuollut poika hirsipuuhun: poika puuta kirjoittavi pieni piikkonen käessä, koko puu kuvia täynnä, täynnä tammi kirjoitusta, siinä miehet, siinä miekat, siinä keihä'ät sivulla.
Poika ei puutu surman suuhun eikä kuole kuitenkana. Kun elänet kaunihisti aina siivolla asunet, saat olla talossa tässä, orjan töitä toimitella; palkka pannahan jälestä, ansiosta arvatahan, vyöhyt vyöllesi korea tahi korvalle kolahus.
( Kullervo menee nyreänä vasemmalle karsikkoon. Untamo jää miettiväisenä hänen jälkeensä katsomaan.)
Tuopa työlle työnnetähän, raaolle rakennetahan, lapsen pienen katsontahan, sormipienen souantahan.
Katsoi lasta päivän, kaksi, käen katkoi, silmän kaivoi, siitä kohta kolmannella lapsen tau'illa tapatti, rievut viskoi virran vieä, kätkyen tulella poltti.
UNTAMO (päätä pudistaen)
Ei tämä tähän sopiva; en tieä, kuhun panisin, kulle työlle työnteleisin; panenko kasken kaa'antahan?
(Menee vasemmalle karsikkoon. Hetken perästä tulee sieltä esille Kullervo kirves kädessään.)
Äsken lienen mies minäki, kun sain kirvehen kätehen, paljo katsoa parempi, entistäni armahampi, lienen mies viien veroinen, uros kuuen kummallinen.
(Menee vasemmalle.)
Suorihe kasken ajohon korkealle korpimaalle, parahasen parsikkohon, hirveähän hirsikköhön.
Iski puuta kirvehellä, tempasi tasaterällä; kerralla hyvätki hirret, pahat puolella menevi.
(Katsovat hänen jälkeensä.)
KULLERVO (palajaa)
Lempo tuota raatakohon,
Hiisi hirret kaatakohon!
(Hyppää kannon päähän.)
Sini kaski kaatukahan, koivu solki sortukahan, kuni ääni kuulunevi, kuni vierrevi vihellys!
Elköhön vesa venykö, elköhön koretko korsi sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana, kaskessa Kalervon poian, otoksessa oivan miehen!
Ottaisiko maa orahan, nousisiko nuori laiho, elköhön tereä tehkö, varsi päätä valmistako!
(Häviää vasemmalle. Untamo tulee, katsoo vasemmalle päätä pudistaen.)
Ei tämä tähän sopiva; hyvän hirsikön pilasi, kaatoi parsikon parahan; en tieä, kuhun panisin, kulle työlle työnteleisin; panenko aitojen panohon?
(Menee vasemmalle.)
ESILAUSUJA (vasemmalle tähystäen)
Kullervo, Kalervon poika, jopa aitoa panevi, kohastansa kokkahongat, aiaksiksi asettelevi, kokonansa korpikuuset seipähiksi pistelevi, veti vitsakset lujahan pisimmistä pihlajista, pani aian umpinaisen, veräjättömän kyhäsi.
KULLERVO (huutaa vasemmalla)
Ku ei lintuna kohonne, kahen siiven siuotelle, elköhön ylitse pääskö aiasta Kalervon poian!
(Untamo palajaa pahantuulisena vasemmalta.)
Ei ole tästä raatajasta, kulle työlle työntänenki, työnsä tuhmin turmelevi, joko vien Venäehelle, tahi kaupin Karjalahan Ilmariselle sepolle, sepon paljan painajaksi?
(Astuu oikealle. Ilmarinen ja hänen emäntänsä [Pohjan neiti] tulevat oikealta karsikosta. Untamo juttelee heidän kansaan ja viittaa sitten Kullervolle joka aina edelleen yhtä nyreänä ja uhmakkaana, lähestyy puhelevia. Untamo ja Ilmarinen lyövät kättä toisilleen. Untamo palajaa takaisin vasemmalle karsikkoon.)
Möi siitä Kalervon poian, pani kaupan Karjalahan Ilmariselle sepolle, takojalle taitavalle.
Minkä tuosta seppo antoi?
Äijän seppo tuosta antoi: kaksi kattila-rania, kolme koukun puoliskoa, viisi viikate-kulua, kuusi kuokan kuolioa miehestä mitättömästä, orjasta epäpäöstä.
KULLERVO (uhmaten)
Työt tässä nimettäköhön, nimi työlle pantakohon, kulle työlle työntyminen, raaolle rakentuminen.
(Ilmarinen viittaa käskevästi hänelle. Kaikki menevät vasemmalle taustaan. Kuoro istuu.)
Seppo Ilmarin emäntä tuopa tuossa arvelevi, kulle työlle uusi orja, raaolle rahan-alainen; pani orjan paimeneksi, karjan suuren kaitsijaksi.
Tuopa ilkoinen emäntä, leipoi leivän paimenelle, kauran alle, vehnän päälle, keskelle kiven kutovi.
Kakun voiti voiheralla, kuoren rasvalla rakenti, pani orjalle osaksi, palaseksi paimenelle.
(Kullervo tulee kontti selässä ja paimentorvi kädessään. Emäntä seuraa häntä ja ojentaa kakun hänelle.)
Ellös tätä ennen syökö karjan mentyä metsälle!
(Kullervo panee kakun konttiinsa. Emäntä kätensä kohottaen:)
Lasken lehmäni leholle, maion antajat aholle, hatasarvet haavikolle, korusarvet koivikolle.
Kaitse kaunoinen Jumala,
varjele, vakainen luoja,
varjele vahingon tieltä,
kaitse kaikista pahoista!
Suvetar valio vaimo,
Etelätär, luonnon eukko,
Hongatar, hyvä emäntä,
Katajatar, kaunis neiti,
Pihlajatar, piika pieni,
Tuometar, tytär Tapion,
Mielikki, metsän miniä,
Tellervo, Tapion neiti!
Katso'ote karjoani, viitsiöte viljoani kesä kaikki kaunihisti, lehen-aika leppeästi!
(Menee oikealle taustaan.)
KULLERVO (tullen keskinäyttämölle)
Voi minä, poloinen poika, voi poika polon-alainen!
Jo minä johonki jou'uin, jou'uin joutavan jälille, härän hännän paimeneksi, vasikkojen vaalijaksi, joka suon on sotkijaksi, maan pahan matelijaksi.
(Istuu mättäälle.)
Paistapa, Jumalan päivä, Herran kehrä, hellittele sepon karjan kaitsijalle, poloiselle paimenelle, elä Ilmarin tuville, emännällen ensinkänä! Emäntä hyvin elävi, vehnäisiä viiltelevi voita päälle vuolaisevi; paimen parka kuivan leivän, kauraisen kavertelevi, veen lipillä luikkoavi märän mättähän nenästä.
Alene, Jumalan aika, kule, päivä kuusikolle, lennä leppien tasalle, päästä paimenta kotihin voivatia vuolemahan, rieskaa repäisemähän.
(Tähystää taivaalle.)
Jo nyt on aika atrioia, aika ruoalie ruveta, evähiä etsiskellä.
(Kaivaa kakun kontistaan.)
Moni on kakku päältä kaunis, kuorelta kovin sileä, vaan on silkkoa sisässä, akanoita alta kuoren.
(Vetää veitsellään. Veitsi katkee. Kullervo kimpoaa kohoksi ja seisoo hetkisen sanattomana veitsentynkä kädessään.)
Yks oli veitsi veikkoutta, yksi rauta rakkautta, isän saamoa eloa, vanhemman varustamata, senki katkaisin kivehen, karahutin kalliohon, leipähän pahan emännän, pahan vaimon paistamahan!
(Heittää tyngän kädestään, katsoo hurjin silmin ympärilleen.)
Millä nyt maksan naisen naurun, naisen naurun, piian pilkan, akan ilkeän evähät, pahan porton paistannaiset?
(Miettii. Hymyilee julmasti itsekseen.)
Otan vitsan viisikosta, koivun korven notkelmasta, ajan suolle sontareiet, lehmät liejuhun levitän, puolen suurille susille, toisen korven kontioille.
Kaikoan suet kokohon, karhut kaikki katrahasen; suet pistän Pienikiksi, karhut Kyytäksi kylläisen, ajan karjana kotihin, kirjavana kartanolle! Sillä maksan naisen naurun, pahan vaimon parjaukset.
(Pudistaen nyrkkiään oikealle taustaan.)
Malta, malta, Hiien huora! Jos itken isoni veistä, vielä itkenet itseki, itket lypsylehmiäsi.
(Syöksyy vasemmalle. Kuoro nousee hämmästyneenä.)
ESILAUSUJA (vasemmalle tähystäen)
Sorti suohon lehmäkarjan, härät murtohon murenti!
Suet lausui lehmäsiksi, karhut karjaksi rakenti!
Ajoi kontiot kotihin, susikarjan kartanolle.
KULLERVO (huutaa vasemmalla)
Repäise emännän reisi, pure puoli pohkeata, kun tulevi katsomahan, lyykistäikse lypsämähän!
(Iloista paimentorven toitotusta vasemmalta. Emäntä tulee oikealta taustasta.)
Ole kiitetty, Jumala!
Torvi soipi, karja saapi.
KULLERVO (tulee vasemmalta)
Jo nyt on karjasi kujalla, lehmät lääväpellon päässä. saaospa savun panohon, käyös lehmät lypsämähän.
(Jää itse keskinäyttämölle. Emäntä menee takaisin karsikkoon, josta hetken perästä kuuluu kimeä hätähuuto.)
EMÄNTÄ (huutaa taustasta)
Pahoin teit sä paimo-parka, ajoit kontiot kotihin, suet suurille pihoille.
Pahoin tein mä paimen-parka, et hyvin emäntä-parka: leivoit sie kivisen leivän, kakun paistoit kallioisen; ve'in veitseni kivehen, ainoan isoni veitsen.
EMÄNTÄ (kuten edellä)
Kun et jouhi päästämähän, käy pian kerittämähän, kohta kaaun kuoliaaksi, muutun mullan muotoiseksi.
Kun on kuollet, kuolkosipa, kaotkosi, kun kaonnet! Sija on maassa mennehillä maata mahtavaisimmanki.
EMÄNTÄ (kuten edellä)
Oi Ukko, ylijumala! Kaa'a tuo Kalervon poika, ammu kurja kuoliaksi nuolella teräsnenällä, vasamalla vaskisella!
KULLERVO (kätensä kohottaen)
Oi Ukko, ylijumala! Elä sie minua ammu, ammu Ilmarin emäntä, kaota katala nainen siirtymättänsä sijalta, kulkematta kunnekana!
(Pitkä äänettömyys. Kullervo hiipii oikealle ja kurkistaa taustaan. Vavahtaa, pakenee keskinäyttämölle, nostaa vihdoin torven uhmaten huulilleen ja lähtee toitotellen vasemmalle.)
Kullervo, Kalervon poika, sinisukka äijön lapsi, hivus keltainen korea, kengän kauto kaunokainen, läksi soitellen seposta, ilon lyöen Ilman mailta, kullervoiten kankahalla, patakoitellen palolla: suo sorahti, maa järähti, kangas vastahan kajahti Kullervoisen soitantoa, ilkeän ilonpitoa.
Kuului se sepon pajahan, seppo seisottui pajassa, sai kujalle kuulemahan, mikä soitanta salolla.
Jo näki toet totiset, valehettomat vakaiset, näki naisen hukkunehen, kaunoisensa kaatunehen.
Siihen seppo seisottihe, puuttui yöksi itkemähän, mieli ei tervoa parempi, syän ei syttä valkeampi.
Itse Kullervo käveli astui eelle jonne kunne, päivän korpia kovia, Hiien hirsikankahia; illan tullen, yön pimeten, päätyi maahan mättähälle.
(Kullervo tulee vasemmalta ja istuu mättäälle. Painaa pään käsiinsä. Vaitiolo.)
Mikä lie minunki luonut, kuka kurjaisen kuvannut kuuksi päiväksi kululle, iäkseni ilman alle!
Kotihinsa muut menevät, majoillensa matkoavat; mull' on korvessa kotini, kankahalla kartanoni, tuulessa tulisijani, satehessa saunan löyly.
Ellöspä, hyvä Jumala, elkösi sinä ikänä luoko lasta luonnotointa eikä aivan armotointa, isotointa alle ilman, emotointa ensinkänä, niinkuin loit minun, Jumala, minun kurjaisen kuvasit, loit kuin lokkien sekahan, karille meren kajavan!
Päivä pääskyille tulevi, varpusille valkenevi, ilo ilman lintusille, ei minulle milloinkana, tule ei päivä polvenansa, ei ilo sinä ikänä.
En tieä tekijätäni enkä tunne tuojoani, liekö telkkä tielle tehnyt, sorsa suolle suorittanut, tavi rannalle takonut, koskelo kiven kolohon.
Piennä jäin minä emosta, matalana maammostani, iso kuoli, äiti kuoli, kuoli muu sukuni suuri; jätti mulle jäiset kengät, sukut uhkuiset unohti; jätti jäisille jälille, pyöriville portahille, joka suohon sortumahan, likahan litistymähän
(Karkaa ylös.)
Vaan en nyt ijällä tällä, en mä vielä jouakana soille sotkuportahiksi, silloiksi likasijoille; enkä sinnes suohon sorru, kunnes kannan kahta kättä, viittä sormea viritän, kynttä kymmentä ylennän.
(Näyttää nyrkkiään vasemmalle taustaan.)
Vuota, vuota, Untamoinen! Maltapa sukuni surma! Kun tulen minä sotahan, tokko saan tuvat tuhaksi, kartanot kekälehiksi.
(Siniviitta Viian eukko tulee vasemmalta taustasta.)
Kunne läksit, Kullervoinen, kaaloat, Kalervon poika?
Johtui mulle mieleheni käyä Untamon kylähän, kostoa sukuni surma, ison kohlut, maammon mahlat.
Ei ole surmattu sukusi, viel' ei kaatunut Kalervo; on sulla iso elossa, maammo mailla tervehenä.
KULLERVO (säpsähtäen)
Missäpä minun isoni, kussa kaunis kantajani?
Lapin laajalla rajalla, kalalammin laitehella.
Mitenkä mä sinne pääsnen, kuten kulkea osannen?
Hyvä on sinne päästäksesi; vaara vastahan tulevi, käy vaaran vasenta puolta; tuostapa joki tulevi, käy sitä joen sivua, kolmen kosken kuohumitse; tulet niemen tutkaimehen, tupa on niemen tutkaimessa, kalasauna kaiskun päässä, siinäpä iso elävi, siinä kaunis kantajasi, siinäpä sisaresiki, kaksi kaunista tytärtä.
(Häviää vasemmalle. Kullervo miettii hetkisen ja astahtaa sitten päättävästi askeleen vasemmalle. Kalervo ja Äiti tulevat vasemmalta.)
Mistä vieras veen takoa, kusta kulkiain kotoisin?
Etkö tunne poikoasi, tunne et lastasi omoa, jonka Untamon urohot veivät kanssansa kotihin ison vaaksan varrellisna, emon värttinän pituisna?
ÄITI (häntä syleillen)
Ohoh poikani poloinen, ohoh kurja kullansolki! Ettäpäs elävin silmin näitä maita matkaelet, kun jo itkin kuolleheksi, jo kauan kaonneheksi.
KALERVO (pyyhkien kyyneleitään)
Kaks oli poikoa minulla, kaksi kaunista tytärtä, niist' oli osattomalta, kaksi vanhinta kaonnut, poika suurehen sotahan, tyttö tietämättömihin; poikani tuli takaisin, eipä tyttö tullekana.
Kunne tyttösi katosi, kunne sai sisarueni?
Läksi marjahan metsälle, alle vaaran vaapukkahan, sinnepä kana katosi, lintu kuoli liian surman, surmahan sanattomahan, nimen tietämättömähän.
(Menevät nyyhkien vasemmalle karsikkoon. Kullervo seuraa heitä.)
Kullervo, Kalervon poika, sinisukka äijön lapsi, sai tuosta elelemähän alla varjon vanhempien; ei saanut älyämähän, miehen mieltä ottamahan, kun oli kaltoin kasvateltu, tuhmin lasna tuuiteltu luona kalton kasvattajan, tuon on tuhman tuuittajan.
Poika työlle työnteleikse, kaalasi kalastamahan, nuotan suuren souantahan; souti tarmonsa takoa, souti poikki puiset hangat, katajaiset kaaret katkoi, venon haapaisen hajotti.
Kullervo, Kalervon poika, meni nuotan tarvontahan, tarpaisi olantakoa, pani miehuuen nojassa, ve'en velliksi seoitti. tarpoi nuotan tappuroiksi, kalat liinaksi litsotti.
(Kullervo ja Kalervo tulevat vasemmalta karsikosta.)
Ei sinusta tarpojaksi; lähe viemähän vetoja, maarahoja maksamahan! Lienet matkassa parempi, taipalella taitavampi.
(Ojentaa hänelle kangaskimpun ja lippaan. Palajaa takaisin karsikkoon. Kullervo aukaisee lippaan ja jää uteliaana sen sisällystä tutkimaan.)
Kullervo, Kalervon poika, sinisukka äijön lapsi iski virkkua vitsalla, helähytti helmivyöllä, virkku juoksi, matka joutui, reki vieri, tie lyheni; ajavi karittelevi, matkoansa mittelevi noilla Pohjan kankahilla, Lapin laajoilla rajoilla.
(Kullervo sulkee lippaan, pistää sen kainaloonsa, heittää verkakimpun olalleen ja aikoo vihellellen oikealle etualalle. Sisar valjuna, harhailevin silmin tulee vastaan hänelle.)
Käy, neito, rekoseheni, armas alle vilttieni!
SISAR (hiljaisesti)
Vilu on olla viltin alla, kolkko korjassa eleä.
(Kullervo tempoa hänet kainaloonsa)
Päästä pois minua tästä, laske lasta vallallensa, kunnotointa kuulemasta, pahalaista palvomasta!
(Kullervo aukaisee lippaansa. Sisar jää viehättyneenä sen koruja katsomaan. Kullervo levittää maahan verkaviitan.)
Verat veivät neien mielen, raha muutti morsiamen, hopea hukuttelevi, kulta kuihauttelevi.
Siinä neitosen kisasi, tinarinnan riu'utteli. alla vaipan vaskikirjan päällä taljan täplikkäisen.
SISAR (halaten Kullervoa)
Mist' olet sinä sukuisin, kusta, rohkea, rotuisin? Lienet suurtaki sukua, isoa isän aloa?
En ole sukua suurta enkä suurta enkä pientä, olen kerran keskimmäistä, Kalervon katala poika, tuhma poika tuiretuinen.
Vaan sano oma sukusi, oma rohkea rotusi, jos olet sukua suurta, isoa isän aloa.
(Suutelee, tahtoo painaa hänet povelleen. Sisar karkaa ylös kauhistuneena. Myöskin Kullervo nousee.)
En ole sukua suurta enkä suurta enkä pientä, olen kerran keskimmäistä, Kalervon katala tyttö, tyhjä tyttö tuiretuinen.
(Kullervo kääntää kasvonsa pois kauhistuneena. Pitkä vaitiolo.)
Ennen lasna ollessani emon ehtoisen eloilla, läksin marjahan metsälle, alle vaaran vaapukkahan; poimin maasta mansikoita, alta vaaran vaapukoita, poimin päivän, yön lepäsin, poimin päivän, poimin toisen, päivälläpä kolmannella en tiennyt kotihin tietä; tiehyt metsähän veteli, ura saatteli saloille. Siinä istuin, jotta itkin, itkin päivän, jotta toisen, päivänäpä kolmantena nousin suurelle mäelle, korkealle kukkulalle, tuossa huusin, hoilaelin, salot vastahan saneli, kankahat kajahtelivat: "Elä huua, hullu tyttö, ei kuulu kotihin huuto." Päivän päästä kolmen, neljän, viien, kuuen viimeistäki kohennihin kuolemahan; enkä kuollut kuitenkana. Oisin kuollut, kurja raukka, oisin katkennut, katala, äsken tuosta toisna vuonna, kohta kolmanna kesänä, oisin heinänä helynnyt, kukostellut kukkapäänä, maassa marjana hyvänä, punaisena puolukkana, nämä kummat kuulematta, haikeat havaitsematta,
(Syöksyy oikealle.)
Löysi turvan Tuonelassa, armon aaltojen seassa!
(Peittävät kasvonsa kauhistuneina. Kullervo yrittää syöksyä sisaren jälkeen, pysähtyy ja kohottaa kätensä taivasta kohden.)
Voi, poloinen, päiviäni, voipa, kurja, kummiani, kun pi'in sisarueni, turmelin emoni tuoman! Voi isoni, voi emoni, voi on valtavanhempani, minnekä minua loitte, kunne kannoitte katalan! Parempi olisin ollut syntymättä, kasvamatta, ilmahan sikeämättä, maalle tälle täytymättä; eikä surma suorin tehnyt, tauti oikein osannut, kun ei tappanut minua, kaottanut kaksi-öisnä.
(Äiti tulee vasemmalta karsikosta. Kullervo rientää häntä vastaan.)
Oi emoni, kantajani! Kun oisit, emo-kuluni, synnyteltäissä minua pannut saunahan savua, lyönyt saunan salpa päälle, tukahuttanut savuhun, kaottanut kaksi-öisnä!
(Painuu itkien hänen povelleen.)
Mi sinulla, poikaseni?
On kuin Tuonelta tulisit,
Manalalta matkoaisit.
Jo nyt on kummat kuulununna, turmiot tapahtununna, kun pi'in oman sisaren, turmelin emoni tuoman.
(Äiti parahtaa ja eroaa hänestä.)
Se jo surmansa sukesi palavahan pyörtehesen; itse en nyt tieäkänä, kunne kurja kuoletaime.
(Peittää kasvonsa suurimman tuskan vallassa. Molemmat itkevät. Pitkä vaitiolo. Vihdoin lähestyy Äiti häntä hiljaisena ja lempeänä.)
ÄITI (hyväillen hänen kutrejaan)
Onpa suurta Suomen nientä piillä miehen piilojansa, piillä vuotta viisi kuusi, ynnähän yheksän vuotta, kunnes aika armon tuopi, vuoet huolen huojentavi.
Enkä lähe piilemähän, en, paha, pakenemahan; lähen Surman suun esille, Kalman kartanon oville, suurille sotasijoille, miesten tappotanterille: viel' on Unto oikeana, mies katala kaatamatta, kostamatta taaton kohlut, maammon mahlat maksamatta, muistamatta muutki vaivat, itseni hyvin-piännät.
(Menee vasemmalle. Palajaa hetken perästä kypärä päässä ja miekka kädessään. Äiti seuraa häntä.)
Ellös, poikani poloinen, saako suurehen sotahan, menkö miekan melskehesen! Ken suotta sotahan saapi, tahallansa tappelohon, se soassa surmatahan, tapetahan tappelossa, miekkoihin menetetähän, kalpoihinsa kaaetahan.
KULLERVO (miekkaansa välkyttäen)
En mä silloin suohon sorru enkä kaau kankahalle, korppien kotisijoille, variksien vainiolle, kun sorrun sotatiloille, vaivun vainotanterille; somap' on sotahan kuolla, kaunis miekan kalskehesen, sorea sotainen tauti, äkin poika pois tulevi, potematta pois menevi, laihtumatta lankeavi.
Kun sinä sotahan kuolet, mitä jääpi taatollesi vanhan päivänsä varaksi?
Kuolkohon kujarikoille, kaatukohon kartanolle!
ÄITI (valittaen)
Mitä jääpi maammollesi vanhan päivänsä varaksi?
Kuolkohon kupo sylihin, läävähän läkähtyköhön!
ÄITI (aina surkeammin)
Mitä jääpi veikollesi päivän vastaisen varaksi?
Metsähän menettyköhön, vainiolle vaipukohon!
Mitä jääpi siskollesi päivän vastaisen varaksi?
Kaivotielle kaatukohon, sotkutielle sortukohon!
(Kalervo tulee vasemmalta.)
Hyvästi, hyvä isoni! Itketkö sinä minua, koskas kuulet kuolleheksi?
KALERVO (raskaasti)
En minä sinua itke; poika toinen tehtänehe, poika paljoa parempi.
Enkä itke mie sinua; saan minä mokoman taaton, suun savesta, pään kivestä, silmät suolta karpaloista.
(Veli tulee vasemmalta.)
Jää hyvästi, veikkoseni! Itketkö sinä minua, koskas kuulet kuolleheksi?
En itke minä sinua; veli toinen saatanehe, veli paljoa parempi.
KULLERVO (aina katkerampana)
Enkä itke mie sinua; saan minä mokoman veljen hiukset kuivista kuloista, jalat raian haarukasta.
(Toinen sisar tulee vasemmalta.)
Hyvästi, sisarueni! Itketkö sinä minua, koskas kuulet kuolleheksi?
En itke minä sinua; veli toinen saatanehe, veli paljoa parempi.
Enkä itke mie sinua; saan minä mokoman siskon korvat lammin lumpehista, varren vaahteren vesasta!
(Kääntyy äitinsä puoleen.)
Äitiseni, armaiseni, minun kaunis kantajani, kultainen kulettajani! Itketkö sinä minua, koskas kuulet kuolleheksi?
ÄITI (katsoo surullisesti häneen)
Et älyä äitin mieltä, arvoa emon syäntä, itkenpä minä sinua, kun sun kuulen kuolleheksi, itken tulville tupamme, siltalauat lainehille, kujat kaikki kuurullani; lumet itken iljeniksi, iljenet suliksi maiksi, sulat maat vihottaviksi, vihottavat viereviksi.
(Itkee hänet syliinsä. Itkee valtoinaan. Muut kääntyvät hitaasti pois.
Pitkä vaitiolo. Kullervo irtautuu lempeästi hänen syleilystään.
Äiti poistuu itkuaan pidättäen vasemmalle. Kullervo jää murhemielisenä
hänen jälkeensä katsomaan. Äkkiä kuin heräten:)
Viel' on Unto kostamatta, mies katala kaatamatta, ilkeä hävittämättä!
Kullervo, Kalervon poika, sinisukka äijön lapsi, läksi soitellen sotahan, ilotellen tappelohon; soitti suolla, soitti maalla, kajahutti kankahalla, rojahutti ruohikossa, kulahutteli kulossa.
(Kullervon torvi kuuluu vasemmalta karsikosta.)
Saip' on miekan mielehisen, kalvan kaikkien parahan, jolla kaatoi kaiken kansan, joukon Untamon hävitti; tuvat poltteli poroksi, kypeniksi kyyätteli, kivet jätti kiukahista, pitkän pihlajan pihoista.
Kullervo, Kalervon poika, jo tuosta kotihin kääntyi ison entisen tuville, vanhempansa vainioille; tupa on tyhjä tultuansa, autio avattuansa, ei tulla likistämähän, käyä kättä antamahan.
Antoi kättä hiilokselle: hiilet kylmät kiukahassa; tuosta tunsi tultuansa, ei ole emo elossa.
Pisti kättä kiukahalle: kivet kylmät kiukahassa; tuosta tunsi tultuansa, ei ole iso elossa.
Loi on silmät sillan päälle: silta kaikki siivomatta; tuosta tunsi tultuansa, ei ole sisar elossa.
Vieri valkamavesille: ei venettä valkamassa, tuosta tunsi tultuansa, ei ole veli elossa.
(Kullervo tulee synkkänä ja vitkalleen karsikosta.)
Voi minä, poloinen poika, kun kuoli emo minulta, uupui uutimen tekijä, vaipui vaipan kirjoittaja; enk' ollut luona luopuessa, läsnä hengen lähtiessä, lie kuollut kovin viluhun, vainko leivän puuttehesen.
(Siniviitta Viian eukko tulee vasemmalta.)
Jäip' on sulle Musti koira käyäksesi metsämaille; ota koirasi keralle, mene tuonne metsämaille, ylös korpehen kohoa metsän tyttöjen tyköhön, sinipiikojen pihalle, havulinnan liepehille, evähiä etsimähän, antia anelemahan.
(Kullervo nyykäyttää raskasmielisesti päätään hänelle ja etenee vasemmalle etualalle.)
Kullervo, Kalervon poika, otti koiransa keralle, läksi tietä telkkimähän, korpehen kohoamahan; kävi matkoa vähäisen, tuli tuolle saarekselle, kuss' oli piian pillannunna, turmellut emonsa tuoman.
VUOROLAUSUJAT (hiljaa)
Siin' itki ihana nurmi, aho armahin valitti, eikä nousnut nuori heinä, kasvanut kanervan kukka, ylennyt sijalla sillä, tuolla paikalla pahalla, kuss' oli piian pillannunna, emon tuoman turmellunna.
(Kullervo vetää hitaasti miekan huotrastaan ja katsoo synkkänä sen terää.)
Tokko tuon tekisi mieli syöä syyllistä lihoa, viallista verta juoa?
VIIAN EUKKO (hiljaa)
Miks ei söisi mielellänsä, söisi syyllistä lihoa, viallista verta joisi? Syö lihoa syyttömänki, juo verta viattomanki.
(Kullervo lankeaa äkisti miekkaansa.)
Se oli surma nuoren miehen, kuolo Kullervo urohon!
Elkötte, etinen kansa, lasta kaltoin kasvatelko luona tuhman tuuittajan, vierahan väsyttelijän! Lapsi kaltoin kasvattama, poika tuhmin tuuittama, ei tule älyämähän, miehen mieltä ottamahan, vaikka vanhaksi eläisi, varreltansa vahvistuisi.
(Kuoro paikallaan uhrlkuusen alla. Valaistus: hämärtyvä ilta, joku tähti takaisella taivaankannella.)
Se on seppo Ilmarinen naista itki illat kaiket, yöt itki unettomana, päivät einehettömänä, aamut aikaisin valitti, huomeniset huokaeli, kun oli kuollut nuori nainen, kaunis kalmahan katettu, eipä kääntynyt käessä vaskinen vasaran varsi, kuulunut pajasta kalke yhen kuuhuen kululla.
(Ilmarinen tulee hitaasti ja murhemielisenä oikealta karsikosta.)
ILMARINEN (raskaasti)
En tieä, poloinen poika, miten olla, kuin eleä; istun yön eli makoan, äijä on yötä, tunti tuhma, vaivoja, matala mahti.
Ikävät on iltaseni, apeat on aamuseni, äsken yöllä äitelämpi, havatessa haikeampi; ei ole iltoja ikävä, ei apea aamujani, mure muita aikojani: ihanaistani ikävä, apeainen armastani, mure mustakulmaistani.
Jo vainen iällä tällä usein minun utuisen keski-öisissä unissa koura tyhjeä kokevi, käsi vaalivi valetta kupehelta kummaltaki.
(Etenee hitaasti vasemmalle.)
Lähteäksensä lupasi sekä mietti mennäksensä pyytämähän Pohjolasta toista Pohjolan tytärtä.
Sai päivän ajaneheksi, tuosta toisen vierneheksi, päivälläpä kolmannella tuli Pohjolan pihalle.
(Louhi tulee vasemmalta. Ilmarinen tekee torjuvan liikkeen kädellään.)
Ellös nyt, anoppiseni, ellös sie kyselkö tuota elämiä tyttäresi, asuntoa armahasi! Jo sen on surma suin piellyt, kova loppu loukahtanut; maassa on jo marjaseni, kankahassa kaunoseni, mustakulmani kulossa, hopeani heinikossa.
(Voi tuskin pidättää itkuaan enää. Vaitiolo.)
Annapa, anoppiseni, työnnä toinen tyttäresi naisen entisen eloille, sijalle sisaruensa!
LOUHI (voivotellen)
Pahoin tein minä poloinen, kun ma lapseni lupasin, työnsin sulle toisenkana nuorena nukahtamahan, annoin kuin sutosen suuhun, karhun kiljuvan kitahan. (Äkeästi.) En nyt toista annakana nokiesi nuoliojaksi, ennen työnnän tyttäreni, laitan lapseni vakavan koskehen kohisevahan, Tuonen hau'in hampahisin.
(Menee tuimana vasemmalle. Ilmarinen suuttuneena seuraa häntä. Palajaa hetken perästä takaisin allapäin ja pahoilla mielin. Väinämöinen tulee oikealta taustasta.)
Veli, seppo Ilmarinen, mit' olet pahoilla mielin, kahta kallella kypärin Pohjolasta tullessasi? Miten Pohjola elävi?
ILMARINEN (katkerasti)
Mi on Pohjolan eleä, kun on Sampo Pohjolassa! Siin' on kyntö, siin' on kylvö, siinä kasvu kaikenlainen, siinäpä ikuinen onni.
Ohoh seppo Ilmarinen, lähtekämme Pohjolahan hyvän Sammon saa'antahan, kirjokannen katsantahan.
ILMARINEN (päätä pudistaen)
Ei ole Sampo saatavana pimeästä Pohjolasta! Siell' on Sampo saatettuna, kirjokansi kannettuna Pohjolan kivimäkehen, vaaran vaskisen sisähän, yheksän lukon ta'aksi; siihen juuret juurruteltu.
Laatikamme laiva suuri, johon Sampo saatetahan vaaran vaskisen sisästä.
Vakavampi maisin matka, Lempo menköhön merelle, Surma suurelle selälle! Siellä tuuli turjuttaisi, siellä viskaisi vihuri saisi sormet soutimeksi, kämmenet käsimeloiksi.
Vakavampi maisin matka, vakavampi, vaikeampi, vielä muuten mutkaisempi; lysti on venon vesillä, purren juosta jolkutella, ve'et väljät välkytellä; aalto laivoa ajavi, länsituuli läikyttävä, etelä e'elle viepi; vaan kuitenki, kaikitenki, kun et mieline merisin, niin on maisin matkatkamme.
Tao nyt mulle uusi miekka, tee miekka tuliteräinen, jolla hurttia hutelen, Pohjan kansan kaikottelen saaessa otolle Sammon tuonne kylmähän kylähän.
(Menevät oikealle taustaan. Palajavat hetken perästä, Väinämöinen miekka kädessään.)
Onko miekka miestä myöten, kalpa kantajan mukahan?
Olipa miekka miestä myöten, kalpa kantajan mukahan, jonka kuu kärestä paistoi, päivä paistoi lappeasta, tähet västistä välötti, hevonen terällä hirnui, kasi naukui naulan päässä, penu putkessa puhusi.
VÄINÄMÖINEN (miekkaansa hujautellen)
Jo minä terällä tällä vaikka vuoret poikki löisin, kalliot kaha jakaisin.
Milläpä minä poloinen, millä, tuima, turveleime, hyöteleime, vyöteleime maan varalle, veen varalle?
Mies on luustossa lujempi, rautapaiassa parempi, teräsvyössä tenhoisampi.
(Ilmarinen viittaa oikealle taustaan. Orja tuo sotavarukset, joihin hän nopeasti pukeutuu. Lemminkäinen tulee oikealta taustasta ja tervehtii heitä.)
Minnekä menette miehet?
Kohti pohjaista kulemme
Sampoa tapoamahan,
kirjokantta katsomahan
Pohjolan kivimäestä.
LEMMINKÄINEN (Ilahtuen)
Ohoh vanha Väinämöinen! Otapa minua, miestä, urohoksi kolmanneksi kirjokannen kannantahan! Vielä mieli miestä maksan, jos saisi tapella tarve, annan käskyn kämmenille, olkapäilleni opaston.
(Väinämöinen nyykäyttää päätään hänelle. Sankarit neuvottelevat keskenään. Kanteletar näkymättömänä nyyhkii oikealla. Väinämöinen kuuntelee ja viittaa oikealle.)
Siell' on impi itkemässä, kana kaikerrehtamassa.
ILMARINEN (katsoo oikealle)
Onpa pursi itkemässä, venonen valittamassa.
Mitä itket, puinen pursi, vene hankava, valitat, itketkö sa puisuuttasi, hankavuuttasi haveksit?
Vesille venosen mieli tervaisiltaki teloilta, mieli neien miehelähän korkeastaki koista; sitä itken, pursi-raukka, vene vaivainen, valitan, itken viejäistä vesille, laskijata lainehille.
Sanottihin tehtäessä, laulettihin laitettaissa saatavan sotivenettä, vainopurtta puuhattavan, tuovan täyteni eloa, alustani aartehia; ei ole sotahan saatu, eloteillen ensinkänä.
Oisi kahta kaunihimpi olla mäntynä mäellä, petäjänä kankahalla, oksilla oravan juosta, penun alla pyörähellä.
Elä itke, puinen pursi!
Kohta saat sotia käyä.
(Sankarit jatkavat neuvotteluaan.)
Siitä vanha Väinämöinen lauloa hyrähtelevi; lauloi ensin laitapuolen sukapäitä sulhosia, lauloi toisen laitapuolen tinapäitä tyttäriä, tinapäitä, vaskivöitä, kultasormia somia.
Jopa juoksi puinen pursi, pursi juoksi, matka joutui, loitos kuului airon loiske, kauas hankojen havina.
Vaka vanha Väinämöinen laskea karehtelevi, laski laulellen vesiä, ilon lyöen lainehia.
Neiet niemien nenissä katselevat, kuuntelevat: "Mi lienee ilo merellä, mikä laulu lainehilla?"
Laski vanha Väinämöinen laski päivän maavesiä, päivän toisen suovesiä, kolmannen kosen vesiä.
MOLEMMAT (hilpeästi)
Soutavi sorehtelevi, teljot rytkyi, laiat notkui, airot piukki pihlajaiset, airon pyörät pyinä vinkui, terät teirinä kukerti, nenä joikui joutsenena, perä kaarskui kaarnehena, hangat hanhina havisi.
(Sankarit etenevät vasemmalle. Louhi tulee heitä vastaan.)
Mipä miehillä sanoma, urohilla uusi tieto?
Sammosta sanomat miesten, kirjokannesta urosten; saimme Sampuen jaolle, kirjokannen katselulle.
LOUHI (nokkelasti)
Ei pyyssä kahen jakoa, oravassa miehen kolmen; hyvä on Sampuen hyrätä Pohjolan kivimäessä, hyvä olla itseniki Sammon suuren haltiana.
Kun et antane osoa, tuota Sammon toista puolta, niin on kaiken kantanemme, vienemme venehesemme.
(Menevät vasemmalle. Louhi hätääntyneenä seuraa heitä. Kuoro on noussut ja katsoo jännityksellä vasemmalle.)
Saivat Sammon purtehensa, kirjokannen kaarillensa, työntivät venon vesille, satalauan lainehille!
ILMARINEN (huutaa vasemmalta)
Minne Sampo saatetahan?
VÄINÄMÖINEN (vastaa hänelle vasemmalta)
Tuonne Sampo saatetahan nenähän utuisen niemen, päähän saaren terhenisen.
(Louhi syöksyy epätoivoisena vasemmalta.)
LOUHI (kätensä kohottaen)
Ututyttö, terhenneiti! Seulo seulalla utua, laske talma taivahalta, jottei päästä Väinämöisen osata Uvantolaisen!
Iku-Turso, Äijön poika, nosta päätäsi merestä, kaataos Kalevan miehet, hävitä häjyt urohot, saata Sampo Pohjolahan venehestä vierimättä.
Oi Ukko, ylijumala, rakenna rajuinen ilma, nosta suuri säien voima, luo tuuli, lähetä aalto aivan vastahan venettä.
(Näyttämö pimenee.)
ESILAUSUJA (voimakkaasti)
Nousi tuulet tuulemahan, säät rajut rajuamahan; kovin läikkyi länsituuli, luoetuuli tuikutteli, enemmän etelätuuli, itä inkui ilkeästi, kauheasti kaakko karjui, pohjonen kovin porasi.
Tuuli puut lehettömäksi, havupuut havuttomaksi, kanervat kukattomaksi, heinät helpehettömäksi; nosti mustia muria päälle selvien vesien.
Louhi, Pohjolan emäntä, kutsui Pohjolan kokohon, pani joukon jousihinsa, laittoi miehet miekkoihinsa, rakenteli Pohjan purren, suoritti sotavenosen,
Latoi miestä laivahansa suoritti sota-urohot, kuni sotka poikasensa, tavi lapsensa latovi, sata miestä miekallista, tuhat jousella urosta.
Kohenteli purjepuita, vaatevarpoja varasi, nosti puuhun purjehia, vaattehia varpapuihin, kuin on pitkän pilven longan, pilven tönkän taivahalla.
(Näyttämöllä on melkein pimeä. Sankarit, samoin kuin Kuoron jäsenetkin, vain epäselvinä hahmoviivoina.)
ILMARISEN ÄÄNI (kuuluu pimeydestä)
Voi, poloinen, päiviäni! Jo on tukka tuulta nähnyt, hivus säätä hirveätä, parta päiviä pahoja, nähnyt näilläki vesillä; harvoin on havaita tainnut tuulta ennen tuon näköistä.
Itku ei hä'ästä päästä, parku päivistä pahoista.
Oi sie lieto Lemmin poika, nouse purjepuun nenähän, katsaise etinen ilma, tarkkoa takainen taivas, onko selvät ilman rannat.
Selvänä etinen ilma, taakea takainen taivas; pieni on pilvi pohjosessa, pilven lonka luotehessa.
Se on pursi purjehinen; katso toisti tarkemmasti.
Saari kaukoa näkyvi, etähältä haamottavi, havukoita haavat täynnä, koivut kirjokoppeloita.
Ne on Pohjan poikasia; katso tarkoin kolmannesti!
LEMMINKÄISEN ÄÄNI (hätääntyneenä)
Jo tulevi Pohjan pursi, satahanka hakkoavi, sata on miestä soutimilla, tuhat ilman istumassa.
Soua, seppo Ilmarinen, soua, lieto Lemminkäinen, soutakatte, kaikki kansa, jotta juoksisi venonen, pursi eellä ennättäisi!
Lyllyivät melat lylyiset. hangat piukki pihlajaiset, vene honkainen vapisi, nenä hyrski hylkehenä, perä koskena kohisi, vesi kiehui kelloloissa, vaahti palloissa pakeni.
Kilvan kiskoivat urohot, miehet veikaten vetivät; eipä matka eistykänä, ei pakene puinen pursi eestä purren purjehisen tuon on Pohjolan venosen.
Salasaari kasvakohon, johon juosta Pohjan purren!
Lenti poikki puinen pursi, satakaari katkieli, mastot maiskahti merehen, purjehet putoelivat.
Louhi, Pohjolan emäntä, tohti toisiksi ruveta, otti viisi viikatetta, nepä kynsiksi kyhäsi, puolen purtta särkynyttä, senpä allensa asetti, laiat siiviksi sivalti, peräpuikon purstoksensa, sata miestä siiven alle, tuhat purston tutkaimehen, sata miestä miekallista, tuhat ampuja-urosta.
Kokkona kohotteleikse tavoitellen Väinämöistä, siipi pilviä sipaisi, toinen vettä vieprahteli.
ILMARISEN ÄÄNI (parahtaen)
Kaitse, kaunoinen Jumala, ettei poika pois tulisi!
Ohoh Pohjolan emäntä! Joko saat jaolle Sammon nenähän utuisen niemen?
En lähe jakohon Sammon sinun kanssasi, katala, kerallasi, Väinämöinen!
Maahan miehet, maahan miekat, maahan untelot urohot, sa'at miehet siiven alta, kymmenet kynän nenästä!
Vaka vanha Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen, arvasi ajan olevan, tunsi hetken tulleheksi; jo veti melan merestä, tammen lastun lainehesta, sillä kalhaisi kavetta, iski kynsiä kokolta; muut kynnet meni muruiksi, jäi yksi sakarisormi.
Pojat siiviltä putosi, melskahti merehen miehet, sata miestä siiven alta, tuhat purstolta urosta!
Itse kokko kopsahtihe, kapsahutti kaaripuille, kuni puusto koppeloinen, kuusen oksalta orava.
Siitä Sampoa tavoitti sormella nimettömällä.
Sammon vuoalti vetehen, kaatoi kaiken kirjokannen.
Siinä sai muruiksi Sampo, kirjokansi kappaleiksi!
LOUHEN ÄÄNI (parahtaen)
Jo minulta valta vaipui, jo aleni arvioni, eloni meni merehen, Sampo särkyi lainehisin!
(Pitkä vaitiolo. Näyttämö valkenee vähitellen. Väinämöinen näkyy seisovana mietteissään keskinäyttämöllä, Kanteletar nojaavana puun runkoon oikealla.)
Niin meni muruja noita, Sammon suuria paloja, alle vienojen vesien, päälle mustien murien, ne jäivät ve'en varaksi, ahtolaisten aartehiksi; siitäp' ei sinä ikänä, kuuna kullan valkeana, vesi puuttune varoja, ve'en Ahto aartehia.
Jäipä toisia muruja, pienempäisiä paloja selälle meren sinisen, meren laajan lainehille, tuulen tuuiteltavaksi, aaltojen ajeltavaksi.
Niitä tuuli tuuitteli, meren läikkä läikytteli, selällä meren sinisen, meren laajan lainehilla, tuuli maalle työnnytteli, aalto rannallen ajeli.
VÄINÄMÖINEN (miettivästi)
Tuost' on siemenen sikiö, alku onnen ainiaisen, tuosta kyntö, tuosta kylvö, tuosta kasvu kaikenlainen, tuosta kuu kumottamahan, onnen päivä paistamahan Suomen suurille tiloille, Suomen maille mairehille.
(Louhi näkyy puiden lehvien lomitse vasemmalta.)
Vielä ma tuohon mutkan muistan: tungen kuuhuen kivehen, päivän kätken kalliohon!
VÄINÄMÖINEN (kätensä kohottaen)
Anna, luoja, suo Jumala, anna onni ollaksemme, hyvin ain' eleäksemme, kunnialla kuollaksemme suloisessa Suomen maassa, kaunihissa Karjalassa!
(Kuoro kertaa viimeisen säejakson.)
(Kuoro paikallaan uhrikuusen alla. Valaistus: kesäyön hämärä. Kanteletar nojaa puun runkoon vasemmalla etualalla.)
Vaka vanha Väinämöinen kauan soitti kanteletta, sekä soitti, jotta lauloi, jotta ilmankin iloitsi.
Soitto kuului kuun tupihin, ilo päivän ikkunoille, kuu tuvastahan tulevi, astui koivun konkelolle, päivä päätyi linnastansa, loihe latvahan petäjän kanteletta kuulemahan, iloa imehtimähän.
Louhi, Pohjolan emäntä, Pohjan akka harvahammas, siitä päivän kiinni saapi, kuuhuen käsin tavoitti.
Kätki kuun kumottamasta kirjarintahan kivehen, lauloi päivän paistamasta vuorehen teräksisehen.
Jopa valkean varasti, tulen Väinölän tuvilta; sai tuvat tulettomaksi, pirtit valkeattomaksi.
Tukela on tuletta olla, vaiva suuri valkeatta, ikävä inehmisten, ikävä itsen Ukonki.
Jo oli yö alinomainen, pitkä, pilkkosen pimeä; oli yö Kalevalassa, noilla Väinölän tuvilla, sekä tuolla taivahassa, Ukon ilman istuimilla.
ESILAUSUJA (nousee)
Tuo Ukko, ylijumala, itse ilman suuri luoja, alkoi tuota ouostella, arvelee, ajattelevi, mikä kumma kuun e'essä, mikä terhen päivän tiessä, kun ei kuu kumottakana eikä päivä paistakana.
(Väinämöinen tulee mietteissään vasemmalta karsikosta.)
Ain' on päivä paistamatta, kuu-kulta kumottamatta, noilla Väinölän tuvilla, Kalevalan kankahilla; vilu viljalle tulevi, karjoille olo kamala, outo ilman lintusille, ikävä imehnosille, kun ei konsa päivyt paista eikä kuuhuet kumota.
Hauki tiesi hauan pohjat, kokko lintujen kulennan, tuuli haahen päiväyksen; ei tieä imehnon lapset, milloin aamu alkanevi, milloin yö yrittänevi nenässä utuisen niemen, päässä saaren terhenisen Jos ma nyt lähen Pohjolahan, Pohjan poikien poluille, saan ma kuun kumottamahan, päivä-kullan paistamahan,
(Etenee yli näyttämön vasemmalle. Louhi tulee häntä vastaan.)
Ku sanoma kurjan miehen?
VÄINÄMÖINEN (ankarasti)
Kuusta on sanomat kummat, päivästä iki-imehet; minnes meiltä päivä päätyi, kunnes meiltä kuu katosi?
Tuonne teiltä päivä päätyi, tuonne teiltä kuu katosi, kirjarintahan kivehen, rautaisehen kalliohon; sielt' ei pääse päästämättä, selviä selittämättä.
VÄINÄMÖINEN (vetäen miekkansa)
Kun ei kuu kivestä pääsne, pääsne päivä kalliosta, käykämme käsirysyhyn, ruvetkamme miekkasille!
(Menee päättävästi vasemmalle. Louhi säikähtyneenä väistyy hänen edellään.)
KANTELETAR (vienosti)
Marjatta, korea kuopus, se kauan kotona kasvoi, korkean ison kotona, emon tuttavan tuvilla; piti viiet vitjat poikki, kuuet renkahat kulutti isonsa avaimilla, helmassa helottavilla.
Puolen kynnystä kulutti helevillä helmoillansa, puolen hirttä päänsä päältä sileillä silkillänsä, puolet pihtipuolisia hienoilla hiansa suilla, siltalaahkon lattiata kautokengän kannoillansa.
Marjatta, korea kuopus, aina piikoina elävä, neitosena niekottava, päätyi karjan paimeneksi, läksi lammasten keralle.
Lampahat meni mäkeä, vuonat vuoren kukkulata, neiti asteli ahoa, lepikköä leyhytteli, keksi marjasen mäeltä, punapuolan kankahalta.
(Äiti ja Piika pikkarainen tulevat vasemmalta taustasta.)
Mi on meiän Marjatalla, kun se pauloitta asuvi, käypi saunassa saloa, pimeissä pisteleikse?
Se on meiän Marjatalla, kun oli paljon paimenessa, kauan karjassa käveli.
(Marjatta tulee vasemmalta taustasta ja painautuu äitinsä povelle.)
Oi emoni, armahani! Laita suojoa sijoa, lämpymyttä huonehutta piian pieniksi pyhiksi, vaimon vaivahuoneheksi.
ÄITI (inholla)
Kenen oot makaelema, ootko miehen naimattoman eli nainehen urohon?
En ole miehen naimattoman enkä nainehen urohon; menin marjahan mäelle, punapuolan poimentahan, otin marjan mielelläni, toisen kerran kielelläni, se kävi kerustimille, siitä vatsahan valahti.
ÄITI (kuten edellä)
Mene, portto, poikemmaksi, tulen lautta, tuonnemmaksi, kontion kivikoloihin, karhun louhikammioihin, sinne, portto, poikimahan, tulen lautta, lapsimahan!
En mä portto ollekana, tulen lautta lienekämi, olen miehen suuren saava, jalon synnyn synnyttävä, joll' on valta vallallenki, väki Väinämöisellenki.
(Äiti tehden halveksivan liikkeen, palajaa taustaan.)
Piltti, pienin piikojani! Käypä kylpyä kylästä, saunoa Sara-ojalta, jossa huono hoivan saisi.
Ei ole kylpyä kylässä, saunoa Sara-ojalla; ruma Ruotuksen emäntä sanan virkkoi, noin nimesi "Ei kylyt kylähän joua, ei saunat Sarajan suulta; on kyly kytömäellä, hepohuone hongikossa tuliporton poiat saa'a, lautan lapsensa latoa; kun heponen hengähtävi, niin on siinä kylpeköhön."
MARJATTA (valittaen)
Lähteä minun tulevi niinkuin muinenki kasakan eli orjan palkollisen, lähteä kytömäelle, käyä hongikkokeolle.
(Menee oikealle taustaan. Piika pikkarainen tukee häntä.)
Marjatta, matala neiti, teki tuonne pienen poian, heinille hevosen luoksi, sorajouhen seimen päähän.
Piiletteli pojuttansa, kasvatteli kaunoistansa, sylissänsä syöttelevi, käsissänsä kääntelevi
Siitä meiän Marjatalle kasvoi poika kaunokainen; ei tieä nimeä tuolle, millä mainita nimellä.
Etsittihin ristijätä, katsottihin kastajata; tuli ukko ristimähän, Virokannas kastamahan.
(Ilmarinen tulee kiireesti oikealta taustasta, Väinämöinen mietteissään vasemmalta.)
Ohoh vanha Väinämöinen, laulaja iän-ikuinen! Käypä kuuta katsomahan, päiveä tähyämähän, jo ovat tarkoin taivahilla, sijoillansa muinaisilla.
VÄINÄMÖINEN (päänsä kohottaen)
Terve, kuu, kumottamasta, kaunis, kasvot näyttämästä, päivä-kulta koittamasta, aurinko ylenemästä!
Kuu-kulta kivestä pääsit, päivä kaunis, kalliosta, nousit kullaisna käkenä, hopeisna kyyhkyläisnä elollesi entiselle, matkoillesi muinaisille.
Nouse aina aamusilla tämän päivänki perästä; teepä meille terveyttä, siirrä saama saatavihin, pyyntö päähän peukalomme, onni onkemme nenähän!
Käy nyt tiesi tervehenä, matkasi imantehena, päätä kaari kaunihisti, pääse illalla ilohon!
(Näyttämö on valjennut vähitellen taustasta. Marjatta, lapsi sylissään, Virokannas, Lemminkäinen y.m. kansaa.)
En mä risti riivattua, katalata kastakana, kun ei ensin tutkittane, tutkittane, tuomittane.
Kenpä tuohon tutkijaksi, tutkijaksi, tuomariksi?
Vaka vanha Väinämöinen
tutkijaksi, tuomariksi.
(Marjatta lapsineen y.m. kansa lähestyy Väinämöistä ja keskustelee hänen kanssaan, Väinämöinen kuuntelee hetkisen heidän puhettaan.)
Kun lie poika suolta saatu, maalta marjasta siennyt, poika maahan pantakohon, marjamättähän sivulle, tahi suolle vietäköhön, puulla päähän lyötäköhön!
(Liikettä kansanjoukossa. Kuoro nousee hämmästyneenä.)
Puhui poika puolikuinen, kaksiviikkoinen kajahui!
KANTELETAR (jalolla suuttumuksella).
Ohoh sinua, ukko utra, kun olet tuhmin tuominnunna, väärin laskenna lakia! Eipä syistä suuremmista, töistä tuhmemmistakana itseäsi suolle viety eikä puulla päähän lyöty, kun sa miesnä nuorempana menettelit neiet nuoret alle aaltojen syvien, päälle mustien mutien.
(Pois oikealle. Kansa polvistuu keskinäyttämölle.)
Ukko ristii ripsahutti, kastoi lapsen kapsahutti Karjalan kuninkahaksi, kaiken vallan vartiaksi.
Siitä suuttui Väinämöinen, jopa suuttui ja häpesi, lauloin vaskisem venehen, kuparisen umpipurren.
(Väinämöinen on siirtynyt oikealle. Marjatta, Virokannas ja kansa jäänyt keskinäyttämölle)
VÄINÄMÖINEN (kätensä kohottaen)
Annapas ajan kulua, päivän mennä, toisen tulla, taas minua tarvitahan, katsotahan, kaivatahan uuen Sammon saattajaksi, uuen soiton suorijaksi, uuen kuun kulettajaksi, uuen päivän päästäjäksi, kun ei kuuta, aurinkoa, eikä ilmaista iloa.
Siitä vanha Väinämöinen laskea karehtelevi venehellä vaskisella, kuutilla kuparisella yläisihin maa-emihin, alaisihin taivosihin.
VÄINÄMÖISEN ÄÄNI (oikealta)
Vaan kuitenki, kaikitenki laun hiihin laulajoille, laun hiihin, latvan taitoin, oksat karsin, tien osoitin.
Jätti kantelon jälille, soiton Suomelle sorean, kansalle ilon ikuisen, laulut suuret lapsillensa.
Siitäpä nyt tie menevi, ura uusi urkenevi laajemmille, laulajoille, runsahammille runoille nuorisossa nousevassa, kansassa kasuavassa.