The Project Gutenberg eBook of Etsivä Samuel, by Upton Sinclair

      I. Vanhempain luona.
     II. Perhe joutuu petkutuksen uhriksi.
    III. Kun Samuelin piti kulkea vapaamatkustajana junassa.
     IV. Ilman työtä ja rahaa.
      V. Poliisioikeudessa.
     VI. Köyhien työläisten parissa.
    VII. Professori Stewart'in luona.
   VIII. Pillastunut hevonen.
     IX. Rohkeus työn palkinto.
      X. Fairviewissä.
     XI. Juhlivia miljoonainomistajia.
    XII. Jälleen poliisin kynsissä.
   XIII. Pako poliisin avulla.
    XIV. Lapsi ja murtovaras.
     XV. Tohtori Vincen luona.
    XVI. Samuelista tulee kirkonpalvelija.
   XVII. Käynti miss Glady Wygantin luona.
  XVIII. Tohtori Vincen kanssa keskustelussa.
    XIX. Uusi käynti miss Gladyn luona.
     XX. Jälleen Charlie Swiftin luona.
    XXI. Samuel hankkii todistuksia.
   XXII. Tohtori Vince osottautuu mahdottomaksi.
  XXIII. Mr Wygantin luona.
   XXIV. Pyhän Matteuksen kirkon sakaristossa.
    XXV. Samuel esiintyy kirkkoneuvostossa.
   XXVI. Kun Samuel aikoi mennä naimisiin neiti Gladyn kanssa.
  XXVII. Kehoitus Pyhän Matteuksen kirkon jäsenille.
XXVIII. Käynti poliisin luona.
   XXIX. Sanomalehtiuutinen ja varotus.
    XXX. Samuel sosialistikokouksessa.
   XXXI. Katukokous.

Nämä sanat hän oli kirjoittanut Samuelin äidin pienelle valokuvalle, joka riippui Samuelin makuuhuoneen, vanhan ullakkokamarin seinällä. Ja niin kasvoi Samuel tietoisena siitä, että hänkin oli etsijä. Mitä hänen tulisi etsiä ja miten, se oli hänelle epätietoista — se sisältyi etsimiseen. Vanha Efraimkaan ei voinut antaa paljon tietoja, sillä etsijät olivat lähteneet länteenpäin, jo ennenkuin hän oli asettunut farmilleen; ja Samuelin äiti oli kuollut hyvin nuorena, ennenkuin hänen miehensä oli ehtinyt omistaa muuta kuin hänen uskonsa alkuperusteet. Samuelin tiedot näistä asioista rajoittuivat siis siihen, että etsijät olivat lämpimästi jumalaapelkääviä miehiä ja naisia, mutta että he olivat katkaisseet siteensä vallitseviin kirkollisiin yhdyskuntiin, kun eivät voineet hyväksyä näitten oppeja. Heidän mielestään oli jokaisen ihmisen velvollisuus itse lukea jumalansanaa ja kulkea sen osoittamaa tietä.

Siten oppi poika käsittämään elämän, ei hiljaiseksi ja rauhalliseksi, vaan seikkailurikkaaksi. Täytyy etsiä, lakkaamatta etsiä; sillä tavalla avautui hänelle lopuksi totuuden tie. Hän voi lukea tämän innon äitinsä kasvoista, jotka yksinkertaisessa valokuvassakin näyttivät kauneilta ja hienoilta. Vanhalla Efraimilla oli joskus hämyhetkinä tapana puhua äidistä, ja silloin kyyneleet vierivät hänen poskilleen. Yhden ainoan vuoden yhdessäolo oli ollut kylliksi antamaan hänen elämälleen aivan uuden suunnan, siitäkin huolimatta, että hän oli yli keski-ikäinen leskimies, jolla oli kaksi lasta. Hän oli tullut työnjohtajaksi suurelle metsänhakkuupaikalle kauas vuoristoon.

Samuel oli aina pitänyt isäänsä vanhana miehenä; vauhko hevonen oli vaikeasti loukannut vanhaa Efraimia, ja siitä pitäen oli hän nopeasti alkanut vanhentua. Hän oli jättänyt tukinhakkuun; ei ollut kestänyt kauvaa, ennenkuin seutu oli puhdistettu metsistä. Nyt olivat vuoret paljaat, ja väestö oli ryhtynyt muilla töillä elättämään itseään.

Samuelin lapsuus oli ollut yksitoikkoinen ja ankara. Talvi oli tähän vuorierämaahan tullut aikaisin. Järvet menivät jäähän, lumi tukki tiet, ja sitten täytyi heidän elää kesäisillä ansioillaan ja sillä metsänriistalla, minkä Samuelin puoliveljet, Dan ja Adam, onnistuivat metsästyksellään hankkimaan. Mutta nyt oli kaikki muuttunut ja unohtunut, sillä järven päässä oli hotelli, ja seudulla runsaasti rahoja. Ei enää kannattanut tehdä heinää vuorenrinteiltä, vaan paljon kannattavampaa oli muuttaa omaisineen ullakolle ja vuokrata pois huoneensa. Muutamat naapurit muuttivat vanhat latonsakin makuuhuoneiksi ja ilmoittivat kaupungin sanomalehdissä vuokralaisia; eikä kestänyt kauvan, ennenkuin heillä oli kaikki maalattua ja hienoa ja uudet talot jo olivat hyvällä alulla omien "hotellien" saamiseen.

Vanhalla Efraimilla ei ollut oikeita edellytyksiä onnistumiseen tällä tavalla. Hän oli raajarikkoinen ja hidas, taipuvainen lihavuuteen, ja näki huonosti toisella silmällä. Samuel tiesi vuokralaisten nauravan hänelle, silloinkin kun he söivät itsensä kylläiseksi hänen ruuastaan ja hankkivat hänestä itselleen kaikenlaista hyötyä. Samuelille se oli ensimmäinen katkera kokemus, sillä hän tiesi, että Efraimilla oli kuninkaallinen sydän. Kerran kuuli poika hänen huoneessaan ullakkokamarin alapuolella sanovan eräälle vuokralaiselleen, leskelle, jonka pienestä tyttärestä ukko paljon piti:

— Luulen ymmärtäväni teillä, rouva, olevan huolia, ja siksi sanon teille, että jos teidän on vaikea olla ilman näitä rahoja, niin näen mieluummin, että pidätte ne itse, sillä en niitä tällä kertaa tarvitse. Voittehan lähettää ne minulle myöhemmin, kun teille paremmin sopii.

Tällä lailla kohteli Efraim Prescott vuokralaisiaan, eikä hänen rikkautensa senvuoksi kasvanutkaan niin nopeasti kuin hänen ylevämielisyytensä.

Vaimonsa oli opettanut hänet lukemaan raamattua. Hän luki sitä iltaisin ja myöskin sunnuntaisin. Ukko ei ymmärtänyt oliko se, mitä hän luki, ylevää runoutta, ja kuuluiko se maailmankirjallisuuden paraisiin tuotteisiin. Hänestä sillä kaikella oli todellinen yhteys hevoskaupan, ruokavieraitten ruuan y.m. samallaisten asiain kanssa. Hän juurrutti Samueliinkin saman käsityksen; ja kun poika kasvoi, voittivat ujous ja saamattomuus hänessä alaa, ja ne siveysopilliset totuudet, joita hän luki kirjojen kirjasta, näyttivät merkitsevän hyvin vähän hänen ympärillään olevassa maailmassa.

Raamatun ja äidin lisäksi oli vielä eräs suuri aine, josta Efraim antoi opetusta pojalleen, ja se oli Amerikka. Amerikka oli Samuelin isänmaa, se maa, jossa hänen esi-isänsä olivat kuolleet. Se oli maa, joka erosi muista maista siinä, että sen täytettävänä oli suuri ja ihmeellinen tehtävä. Se oli vapauden maa. Vapauden puolesta oli tuhansittain urhoollisia miehiä vuodattanut sydänverensä, ja heidän unelmansa ruumiillistuivat laitoksissa, jotka olivat melkein yhtä pyhät kuin itse raamattukin. Samuel oppi virsiä, joissa näitä asioita käsiteltiin, ja hän kuuli niistä komeita puheita. Jokaisen heinäkuun neljäntenä päivänä oli hän, niin kauvan kuin muisti, mennyt kaupungin raatihuoneelle kuulemaan puhetta, ja aina hän häpesi sitä, että silloin sai kyyneleet silmiinsä.

Hän oli nähnyt kyyneleitä myöskin monien kesävieraitten silmissä joskus rauhallisina iltoina, kun vanhuksen päähän pälkähti avata sydämmensä sisimmät kätköt. Sillä Efraim Prescott oli ollut mukana suuressa sodassa. Hän oli seitsemännentoista Pensylvaniarykmentin mukana marssinut Bul Runista Cold Harbouriin, jossa oli kolme kertaa haavottunut, ja hänen muistissaan oli tyhjentymätön varasto rohkeita urotöitä ja vaikuttavia kuvauksia.

Nämä voimat olivat vaikuttamassa Samuelin kasvatukseen. Niitten lisäksi oli hänellä ainoastaan farmi jokapäiväisine töineen ja erämaan luonnon komeus: päivä ja yö, talvi ja kesä vuorilla. Kirjoja oli vähän. Oli risainen kirja, jonka Samuel osasi melkein ulkoa, ja kertoi se miehestä, joka oli joutunut asumattomalle saarelle ja miten hänen siellä onnistui ratkaista vaikea elatuskysymys. Tästä kirjasta Samuel oppi käsittämään elämää rehellisenä työnä ja löytämään mielenkiintoista ja romantista myöskin hyödyllisestä toiminnasta. Ja sitten oli siellä kertomus kristitystä ja hänen vaelluksestaan. Se oli juuri oikea kirja etsijälle, sillä sen kauniit tulevaisuuskuvat eivät olleet liiaksi tarkkoja, eikä se antautunut sellaiseen vaaraan, että olisi luvannut liian aikaista onnea.

Sitten, paljon myöhemmin, unohti joku kesävieras nidoksen James Whitcombe Rileyn "Maanviljelyksen runoutta", ja Samuel joutui taas katsomaan elämää uudelta puolelta. Hän oli ollut onnellinen, mutta nyt vasta hän sen huomasi. Hän oli rakastanut päänsä yläpuolella kaareutuvaa sinistä taivasta, äärettömiä metsiä ja välkkyvää järveä, mutta vasta nyt löysi hän sanoja niitten kuvaamiseen, ja elämän tavallisimmatkin toimet suoritettiin laulun voimalla.

Tästä kaikesta voi huomata, että Samuelin pääominaisuuksiin kuului innokkuus. Hän oli taipuvainen näkemään asiat ruusunpunaisina ja uskomaan, mitä hänelle kerrottiin erittäinkin, jos se oli jotakin kaunista ja puoleensavetävää. Hän oli taipuvainen omaamaan ihanteita ja hyväksymään teorioja. Ylevä periaate voi vaikuttaa häneen voimakkaasti, ja hän voi työskennellä innokkaasti sen soveltamiseksi käytäntöön. Mutta siitä ei pidä vetää johtopäätöstä, että Samuel olisi narri. Päinvastoin, kun asiat olivat hullusti, huomasi hän sen, ja uskontonsa mukaisesti etsi hän syytä, etsi väsymättä ja kaikin voimin. Jos kaikki ihmiset tekisivät niin, olisi maailma pian toisellainen.

Sellaista oli Samuelin elämä, kunnes hän täytti seitsemäntoista vuotta, jolloin perhettä kohtasi surullinen onnettomuus.

Kaupunkilaisvieraat olivat siihen syyllisiä. Kaikki väittivät, että ne toivat paikkakunnalle hyvinvointia, mutta siitä huolimatta vanha Efraim ei lakannut valittamasta sitä seikkaa, että ne milloinkaan olivat sinne joutuneetkaan. Ne polkivat maahan vanhat käsitykset, tekivät lopun entisistä elämäntavoista. Mitä kannatti vääntää kantoja ja viljellä metsämaita, kun voi myydä salakoita pennistä kappale? Kaikista miehistä tuli "Tiennäyttäjiä" ja kaupunkilaisten palvelijoita kesän aikana ja tytöistä palvelijattaria. He saivat entistä hienommat vaatteet ja vilkkaamman puhetavan, mutta he tulivat myöskin ahneemmiksi ja levottomammiksi. He olivat esim. tottuneet ottamaan vastaan juomarahoja, ja useampi kuin yksi tyttö lähti kaupunkiin, jossa useinkin joutuivat sanoin kuvaamattomien, kauheitten kohtalojen alaisiksi.

Kaikilla kesävierailla oli rahoja. Olivatpa ne nuoria tai vanhoja, niin rahoja heiltä juoksi loppumattomana virtana. Heidän ei tarvinnut kyntää eikä kylvää — he ostivat, minkä tarvitsivat; he viettivät aikaansa leikkimällä purjeveneillä, kalastusvehkeillä, polkupyörillä ja automobiileilla ja muissa samanlaatuisissa hommissa.

On vaikea ymmärtää, miten he näihin kaikkiin saivat varoja, mutta he tulivat kaupungista, suuresta pääkaupungista, johon ajatukset yhä itsepäisemmin alkoivat pyrkiä.

Sattui sitten erään vuoden elokuussa, että eräs mies kolkutti tuttaviemme ovea. Hänen nimensä oli Manning, Percival Manning, nuorempi osakas toiminimessä Manning ja Isaacson, joka toimi pankkiirina ja pörssikeinottelijana ja jolla oli osote, mikä löi Prescottin perheen hämmästyksellä. Se oli Wall Street!

Mr Percival Manning oli lihava ja lyhyenläntä mies. Hän oli puettu raitaiseen paitaan ja housuihin, jotka edestäpäin olivat veitsenterän muotoiset; hän säteili hyvinvointia. Hän puhui ainoastaan nerokkaista rahansijoituksista, joitten kautta päivässä koottiin omaisuus. Toiminimi Manning ja Isaacson oli sen kadun vanhimpia ja rikkaimpia, väitti hän; ja toiminimen nuorempi osakas oli muutamien maan suurimpien ja mahtavimpien rahamiesten uskottu. Prescottin perhe raukka, joka ei koskaan ollut lukenut eikä kuullut puhuttavan yhtiökeinottelijoista!

Vanhempi veli, jonka nimi oli Aatami, kuletti mr Manningin kalastamaan Indian Pond-järvelle ja Samuel seurasi mukana kantaen tavaroita. Koko matkalla ei puhuttu muusta kuin ihanasta kaupunkilaiselämästä. Samuel sai tietää kotinsa olevan surkean, Jumalan hylkäämän paikan; samallaista ei hän milloinkaan ollut sanallakaan nähnyt uskonnollisissa kirjoissaan mainittavan. Manning ihmetteli sitä, ettei Aatami ollut hakenut itselleen paikkaa, jossa ihmisellä olisi joitakin mahdollisuuksia. Sitten heitti hän pois puoleksipoltetun sikaarin ja alkoi puhua teattereista ja varieteista; sitten palasi hän jälleen tyhjentymättömään ainesvarastoonsa Wall Streetiin.

Hän oli tänään saanut konttorista hauskoja tietoja. Eräs suuri liikeyritys oli melkein pystyssä; suuri pullotrusti oli valmiina alkamaan toimintansa. Muutamia vuosia sitten oli vanha Henry Lockman…

Aatamin täytyi tunnustaa, ettei hän milloinkaan ollut kuullut puhuttavan Lockman'ista, vanhasta, älykkäästä ja perinpohjaisesta miljoonanomistajasta, joka hiljaisuudessa oli ruvennut ahdistelemaan pullotehdasta ja nyt saanut maan neljäätoistamiljoonaa dollaria edustavan "Pullovakuusyhtiön" kynsiinsä. Ei kukaan vielä tiennyt asiasta, mutta pian kulkisi yritys täysin purjein…

— Ja vanha ahnehtija tulee ansaitsemaan hyvin, uskokaa pois! sanoi
Manning vihellellen.

— Taitaisi olla kannattavaa sijoittaa siihen rahoja? virkkoi Aatami varovasti.

— Onpa niinkin, sen lupaan! vastasi Manning nauraen. Mutta siinä tapauksessa täytyy kiirehtiä.

Ja niin tapahtui, että eräs kaupunkilainen herra osti vanhan Wyckmanin farmin, ja pesänselvitysmiehet tulivat juhlalliselle käynnille Efraimin luo, antoivat kolme ihka uutta tuhannen dollarin seteliä ja veivät mukanaan irtisanotun kiinnityksen. Ja ukko istui, vapisi ja piti kädessään koko elämänsä aikana syntyneitä säästöjä tehden vastaväitteitä kahden vanhimman poikansa innokkaille suunnitelmille.

— Ei lähimainkaan! huudahti Aatami. Ei se ole enempää uhkapeliä, kuin jos minä ostaisin hevosen siksi, että tiedän kevääksi tulevan puutteen hevosista. Se on vain liikeneroa!

— Mutta nuo pullotehtaathan tekevät olut- ja viskypulloja! huudahti ukko. Onko teistä oikein, että me hankimme rahoja semmoisilla keinoilla?

— Ne valmistavat kaikellaisia pulloja, sanoi Aatami; mitä ne sille mahtavat, mihin tarkoitukseen pulloja käytetään.

— Sitäpaitsi, virkkoi Dan mestarillisella valtiotaidolla, tulevat ne kohottamaan pullojen hintaa ja siten saattamaan niitten hankkimisen vaikeammaksi.

— Wall Streetin varrella on menetetty rikkauksia, sanoi isä. Emme voi tietää, miten tämän asian laita on.

— Mutta nyt meillä on hyvä tilaisuus päästä osakkaaksi liikkeeseen.
Sellainen tilaisuus ei tarjoudu kahta kertaa ihmisen elämässä.

— Lue tämä kiertokirje! lisäsi Dan. Jos me annamme tämän tilaisuuden päästä käsistämme, ansaitsisimme joutua elinikäisellä maissin puhdistamisella taittamaan selkämme.

— Tällaisia syitä esitettiin. Vanha Efraim ei milloinkaan ollut edes ajatellut taittunutta selkää maissin puhdistamisen yhteydessä. Mutta tässähän oli kysymys suuresta, nelitoistamiljoonaisesta pullotrustista, jonka omaisuuden väitettiin nousevan kahteenkymmeneenviiteen miljoonaan, tarkastusoikeudesta erääseen maan suurimpaan teollisuudenhaaraan — ja osakkeista, jotka vallan helposti yhtenä ainoana viikkona saattoivat nousta sataanviiteenkymmeneen dollariin!

— Pojat, sanoi ukko synkästi, minä en tahdo olla teidän tiellänne.
Ja jos olette niin halukkaita ryhtymään asiaan…

— En tiedä, mitä minun pitäisi sanoa, vastasi Samuel. Minusta on kolmetuhatta dollaria suuri rahasumma. Emmekä me minun mielestäni tarvitse enempää.

Ja niin oli asia ratkaistu. Kun he tulivat ostamaan osakkeita, tehtiin heille omituinen ehdotus: heidän ei tarvinnut, sanottiin, maksaa koko osakkeita, vaan ostaa ainoastaan niitten arvonnousun. Ja tämän ihmeellisen keksinnön vaikutus olisi, että he tulisivat ansaitsemaan kymmenen kertaa enemmän, kuin mitä olivat laskeneet. On näinollen tarpeetonta sanoa, että he ostivat tällä tavalla.

Ja he hankkivat itselleen jokapäiväisen lehden ja lukivat mitä suurimmalla jännityksellä, miten Pullovakuusyhtiön osakkeiden arvo nousi kuudestakymmenestäkolmesta ja yhdestä kahdeksasosasta kuuteenkymmeneenneljään ja yhteen neljäsosaan. Ja sitten, myöhään eräänä iltana tuli vanha Hiram John, paikkakunnan kauppias tuoden sähkösanoman Manning ja Isaacsonilta, jotka ilmoittivat, että heidän täytyi suorittaa osakkeista vielä lisämaksua, "kurssieroa", sillä Pullovakuusyhtiön osakkeiden arvo oli nyt laskenut viiteenkymmeneenkuuteen ja viiteen kahdeksasosaan. He istuivat koko yön miettimässä, mitä tämä mahtoi merkitä ja yrittivät karkoittaa sitä peloittavaa mörköä, jonka olivat huomaavinaan. Seuraavana päivänä lähti Aatami kaupunkiin ottamaan lähempää selkoa asiasta, mutta tapasi maalaiskirjeenkantajan ja palasi takaisin kotiin mukanaan kirje, jossa välittäjät ilmoittivat, että heidän oli täytynyt myydä osakkeet, joitten arvo nyt oli viidenkymmenen alapuolella. Sanomalehdestä löysivät he uutisen, mikä selitti onnettomuuden: vanha Henry Lockman oli äkillisesti kuollut loistavan liikeuransa kukkuloilla ja pörssikeinottelijat olivat heti rientäneet painamaan alas Pullovakuusyhtiön osakkeiden hintaa.

Kolmetuhatta dollaria olivat siis poissa. He tarvitsivat kolme päivää oikein ymmärtääkseen asian; se oli siinä määrin uskomatonta, että heidän täytyi kirjoittaa välittäjille, joilta saivat vielä yhden kirjeen, jossa nämä mustalla valkealla vakuuttivat, ettei ollut ainoatakaan dollaria heidän rahoistaan jälellä, niin ettei mikään väärinkäsitys siinä asiassa enään voinut tulla kysymykseen. Aatami raivosi ja kiroili kuin hullu, ja Dan poissa suunniltaan vakuutti menevänsä kaupunkiin ja ottavansa hengen Manningilta. Mitä vanhaan Efraimiin tulee, niin kirjoitti hän kirjeen, jossa ilmaisi syvintä suruaan ja samalla ankarinta suuttumusta, mutta Manning vastasi kylmän kohteliaasti selittäen, ettei hänellä ollut mitään tekemistä asian kanssa, että hän oli ollut välittäjä ja ostanut määräyksen mukaan sekä ettei hän ollut voinut edeltäpäin tietää Lockmanin kuolemasta. "Muistanette minun varoittaneen teitä", kirjoitti hän, "markkinain epävarmuudesta ja vaarasta, jolle antauduitte alttiiksi". Efraim ei voinut muistaa mitään sentapaista, mutta sitävastoin ymmärsi hän täysin hyvin, ettei tässä enään mikään auttanut.

Samuel ei paljoa välittänyt rahaosuutensa menettämisestä, mutta sitä enemmän isän surusta, joka oli kauhea nähdä. Kova isku melkein tappoi vanhuksen; hän näytti tämän viikon ajalla vanhentuneen kymmenen vuotta ja riutui talven kuluessa yhä. Keväämmällä vilustui hän ja joutui vuoteeseen; hän sai keuhkotulehduksen, ja ennenkuin osattiin aavistaakaan, oli hän poissa.

Hän lähti etsimään Samuelin äitiä. Tämän hän kuiskasi puristaessaan Samuelin kättä, ja Samuel tiesi sen todeksi, jonka vuoksi ei ollutkaan syytä valittaa. Hän häpesi kauheita yksinäisyyden ja pelon tunteita, jotka häntä ahdistivat; hän polki ne jalkojensa alle, kuivasi kyyneleensä ja pakottautui itsensä näyttämään iloiselta — liiankin iloiselta, arvelivat Aatami ja Dan, jotka enemmän välittivät naapurien ajatuksista kuin Samuelin ihmeellisestä uskonnosta.

Poika oli paljon miettinyt, ja hautauksen jälkeen kutsui hän kokoon perheneuvoston.

— Rakkaat veljeni, sanoi hän, tämä farmi on liian pieni kolmelle miehelle. Dan aikoo jo mennä naimisiin ja emmehän voi kaikki asua täällä iankaiken. Kyllä Manning sanoi oikein…

— Mutta sillä kertaa hän oli oikeassa. Ihmiset tahtovat itsepäisesti pysyä maaseudulla, jakavat maat ja köyhtyvät yhä. Olen senvuoksi päättänyt lähteä tieheni. Menen kaupunkiin ja koetan pyrkiä siellä eteenpäin.

— En tiedä. Aijon tehdä parhaani. Tarkoitukseni ei ole asettua Wall
Streetille rikkauksia kokoamaan.

— Älä yritä olla sukkela! murahti Dan. Mutta Samuelin tarkoitus ei ollenkaan ollut tehdä pilaa.

— Aijon tehdä työtä, sanoi hän. Olen nuori ja voimakas, enkä pelkää työntekoa. Aina kai jotakin työtä saa, ja silloin työskentelen ahkerasti ja hankin itselleni tietoja päästäkseni eteenpäin mailmassa. Olen lukenut pojista, jotka niin ovat tehneet.

— Ainoa vaikeus on, alkoi Samuel arvellen, että minun täytyy saada vähän rahaa päästäkseni alkuun.

— Niin, sanoi poika, tarvitsen siksi paljon, että voin tuntea itseni turvatuksi. Silloin, minä sanon teille, että jos lähden, niin pysyn myös poissa siksi kun olen onnistunut. En aijo käyttäytyä niin kuin lapsikakarat.

— Minun mielestäni me voimme tehdä kaupan — minä myyn teille farmiosuuteni.

— Et voi myydä osuuttasi, sanoi Aatami terävästi. Ethän sinä ole täysi-ikäinen.

— Olkoonpa niin, virkkoi Samuel; mutta joka tapauksessa tunnette minut tarpeeksi tietääksenne, että minä, jos meidän välillämme kauppa syntyy, en milloinkaan tule vaatimaan sitä purettavaksi. Voitte luottaa siihen, etten koskaan tule takaisin teitä siitä soimaamaan.

— Se on kyllä totta, huomautti Dan, mutta… Lähden huomenna kauppalaan katsomaan, mitä voisin tehdä.

— Dan teki niin, kuin oli sanonut, lähti aamulla ja palasi illalla. Uusi perheneuvottelu pidettiin. Dan otti esille kahdeksan uutta kymmenen dollarin seteliä.

— Tässä on kaikki, minkä olen saanut haalituksi kokoon, sanoi hän.
Olisi ikävä, elleivät ne riittäisi…

— Sitten otti veli esille pitkän asiakirjan, mikä näytti hyvin kunnianarvoiselta. Samuel oli liian kohtelias edes lukemaan sitä, vaan umpimähkään allekirjoitti sen, ja niin oli kauppa valmis. Jo samana yönä kääri Samuel vähät matkatavaransa sanomalehtineen, ja ennen auringon nousua lähti hän etsimään.

Hän kulki mytty olalla ja kahdeksankymmentä dollariaan lujasti kiinnitettynä nuppineulalla povitaskuun. Niitten alla tykytti hänen sydämensä kiivaasti ja voimakkaasti. Hän oli nuori ja vapaa, tie oli hänelle avoinna, loppumattomat seikkailut kutsuivat häntä. Jokainen pyhiinvaelluskertomus, jonka hän oli lukenut, teki asian yhä jännittävämmäksi, ja hän seisahti vuorenharjanteelle tarkastellen isänsä vanhaa taloa, hän huiskutti kättään, kääntyi ja alkoi vaelluksensa.

Hevonen tarvittiin auraa vetämään, jonka vuoksi Samuel käyden kulki tuon peninkulman pituisen taipaleen kauppalaan. Täällä pääsi hän postin matkassa pienelle yksinäiselle asemalle. Hänen olisi ollut odotettava kolme tuntia seuraavan junan tuloa, jonka tähden hän päätti säästää 15 senttiä kävelemällä seuraavalle asemalle. Matkan pituus ei Samuelille nykyään suuria merkinnyt.

Kun hän oli päässyt puolitiehen, näki hän tulen pienellä aukeamalla radan vieressä, ja tulen ääressä istui nuori mies rusketuttaen leipää puutikun kärjessä.

Mies ei ollut häntä juuri paljoa vanhempi, mutta hänen vaatteensa olivat likaiset ja hänellä oli pilaantuneet ja irvistelevät kasvot.

— Ei, vastasi poika varovasti. Menen käyden vain seuraavalle asemalle saakka.

— Jaa, mutta teillä ei ole niitä kauvan, jos jatkatte tuollaista elämää, huomautti vieras. Miksi ette kulje ilmaiseksi?

— Niin, katsokaas, vain hölmöt maksavat rautatielipun. Tähän tulee pian tavarajuna, joka pysähtyy vesitornin luo aivan tähän läheisyyteen. Miksette hyppää siihen?

Hän tarjosi kappaleen ruskeasta leivästään, ja Samuel otti sen vastaan kohteliaisuuden vuoksi. Nuori mies oli kolmentoistavuotiaana karannut koulusta ja sitten kulkenut kautta koko Yhdysvaltojen eläen maaseudun kustannuksella. Hän tuli nyt Meksikosta, jossa oli viettänyt talvea. Ja kuunnellessaan kertomusta hänen seikkailuistaan, ei Samuel voinut olla ajattelematta, kuinka suuri osa kuusi ja kolmekymmentäseitsemän on kahdeksastakymmenestä. Ja koko tällaisen summan voi ansaita yhtenä ainoana päivänä.

— Tule nyt! kehoitti nuori maankiertäjä, ja he kävelivät rataa kohden. Tavarajuna antoi merkin jarruttamiseen kauempana ylämäessä. Samuelin sydän tykytti mielenliikutuksesta.

He ryömivät pensasten peitossa radan viereen vesitornin lähistölle. Mutta juna ei pysähtynytkään vettä ottamaan, vaan hiljensi vaan vauhtiaan käänteen varalta ja vyöryi kohisten eteenpäin Samuelin mielestä hirveällä vauhdilla.

— Hyppää! huudahti maankiertäjä ja juoksi rataa kohden. Hän hyppäsi, tarttui kiinni vaunuun ja seurasi junan mukana puoleksi tomupilven peitossa.

Samuelin hermot pettivät. Hän odotti vaunun toisensa jälestä kulkiessa hänen ohitseen. Mutta lopuksi sai hän päättäväisyytensä takaisin. Kyllä hän, jos kukaan, uskalsi. Samuel häpesi pelkoaan.

Hän syöksähti seisoalleen lähtien juoksemaan. Ohitse kulki tyhjä tavaravaunu, jonka ovet olivat avoinna. Samuel hyppäsi ja onnistui tarttumaan kiinni oven syrjään. Juna kiskaisi hänet mukaansa niin voimakkaasti, että hän heti kadotti tuen jalkojensa alta ja kädet olivat heltiämäisillään. Tomu hänet melkein tukahutti, mutta hän piteli epätoivoisesti kiinni ja onnistui käsivoimin kohottamaan itseään. Pian sen jälkeen makasi hän läähättäen ja vavisten vaunun lattialla. Hän oli matkalla kaupunkiin.

Hetken päästä alkoi Samuel ajatella ja tuntea omantunnon tuskia. Hän matkusti ilmaiseksi, mutta eikö tämä todellisuudessa ollut samaa kuin varastaminen? Ja olisiko isänsä hyväksynyt hänen menettelyään? Hän oli alkanut vaelluksensa lankeemalla kiusaukseen! Ja tämä tapahtui sellaisen nuorukaisen neuvosta, joka ylpeili siitä, että joi ja varasti! Jo se että hän teki itselleen tuollaisia kysymyksiä, oli kylliksi Samuelille, ja hän päätti kaupunkiin tultuaan ensi työkseen mennä rautatien matkalipputoimistoon kertomaan, mitä oli tehnyt, ja maksamaan matkansa.

Noin tunnin kuluttua pysähtyi juna ja Samuel kuuli jonkun käyden lähestyvän. Hän piiloutui vaunun nurkkaan, sillä hän häpesi olla siellä. Joku pysähtyi vaunun viereen ja työntöovi sulkeutui, minkä jälkeen askeleet taas etenivät. Kuului kolinaa ja vihellystä, niinkuin vaunuja vaihdettaissa, sitten lakkasivat nämäkin äänet ja hiljaisuus vallitsi.

Samuel odotti tunnin verran, mutta viimein tuli hän levottomaksi, nousi ja tarkasti ovea. Se oli lukossa.

— Nähtävästi saan olla lukon takana New-Yorkiin asti, ajatteli hän.
Mutta miksi ei vaunu kulje?

— Ehkä olemme sivuraiteella odottamassa matkustajajunan sivuuttamista, oli hänen seuraava ajatuksensa.

Ja suuttumuksella hän ajatteli, että sitä junaa hän olisi saanut seurata. Mutta kun tunti toisensa jälkeen kului, eikä vaunu ollenkaan osottanut liikkumishalua, heräsi hänessä pelottava aavistus: ehkä vaunu oli jätetty pois junasta — sivuraiteelle!

Pari kolme junaa meni sivutse, ja joka kerta Samuel oli tuskallisessa odotuksessa. Mutta ne eivät pysähtyneet. Jälleen tuli hiljaisuus, ja hän istui pimeässä, odotti, ihmetteli ja pelkäsi.

Hän ei voinut tietää ajan kulumista, ja aivan varmaan muodostui jokainen tunti tässä asemassa iankaikkisuudeksi. Väliin nousi hän kävelemään edestakaisin kuin petoeläin häkissään, väliin laskeutui hän makaamaan oven viereen heristäen korviaan kuullakseen jotakin ääntä, sillä hän pelkäsi jonkun voivan kulkea ohitse, ilman että askeleet kuuluisivat paksujen vaununseinien lävitse.

Vähitellen tuli hänen nälkä ja hän rupesi syömään niukasta ruokavarastostaan. Sitten, alkoi häntä janottaa, mutta vettä ei ollut.

Hänen mielensä levottomuus kasvoi. Ei ollut leikin asia olla suljettuna vaunuun, kuka tietää kuinkakin yksinäisellä paikalla, ja kärsiä janoa. Hän hypähti seisomaan ja alkoi mielettömästi kolkuttaa ja potkia ovea. Mutta pian hän siihen väsyi, laskeutui jälleen lattialle pitkälleen ja vapisi osaksi pelosta, osaksi kylmästä. Ilma alkoi kylmetä, niin että Samuel tiesi yön alkavan. Täällä vuorilla palelti vielä öisin.

Tuli vieläkin juna, tavarajuna, minkä seikan Samuel voi päättää sen raskaasta käynnistä ja ajasta, minkä se tarvitsi ohitse ehtiäkseen. Hän potkasi ovea ja kiljui, mutta huomasi pian, että oli hyödytöntä huutaa tuollaisessa metelissä.

Jano vainosi häntä yhä pahemmin. Hän koetti olla sitä ajattelematta, mutta ainoana tuloksena tästä yrityksestä oli, että ajatukset tähän asiaan yhä enemmän kiintyivät ja jano tuli yhä voimakkaammaksi. Hän teki itselleen kysymyksen, kuinka kauvan voidaan elää ilman vettä, ja kun kidutus yhä paheni, alkoi hän uskoa kuolevansa. Hän oli myös nälissään, joten hän alkoi miettiä, kumpi oli pahempi ja kumpaan pikemmin voisi kuolla, nälkään vaiko janoon. Hän oli kuullut, että kuolevat ihmiset muistivat koko kuluneen elämänsä, ja niinpä hänkin alkoi muistella omaa elämäänsä omituisella eloisuudella. Erittäinkin muisti hän kaikki tekemänsä rumat teot, ja näihin kuului myöskin tämä rautatiematka, josta nyt tuli rangaistus.

Mutta hänen ajatustensa toinenkin puoli oli toimessa. Se teki suunnitelmia ja etsi. Hän ei voinut kuolla tänne kuin rotta satimeensa! Täytyi päästä pois.

Hän tutki jokaisen neliötuuman alan vaunun lattiasta, katosta ja seinistä. Mutta ei ollut ainoatakaan irtainta lautaa, ei edes säröä, vaunu oli aivan uusi. Ja se tuotti hänelle toisen pelottimen: hänen täytyi tukehtua kuoliaaksi jo ennen, kuin hän kuoli nälkään. Hän alkoi tuntea heikkoutta ja päänkipua.

Olisipa hänellä vaan veitsi. Hän voisi sillä kaivaa ilmareijän, sitten ehkä laajentaa sitä ja repiä laudan irti seinästä. Lattialta hän löysi naulan, jolla alkoi lyödä seiniin, löytääkseen ohuen paikan. Mutta seinät olivat kaikkialta paksut, miten paksut, siitä ei hänellä voinut olla aavistustakaan. Hän alkoi naulalla koettaa repiä lautoja.

Sillä aikaa nälkä ja jano rupesivat häntä yhä enemmän vaivaamaan. Aina pitkien väliaikojen päästä hän hellitti työstään, kun juna jyristen vyöryi ohitse tai kun hän luuli kuulevansa muuta ääntä. Silloin jyskytti hän seiniä ja huusi, kunnes äänensä tuli käheäksi ja alkoi sitten jälleen jatkaa lautojen repimisyrityksiään.

Tätä jatkui pitkät ajat, ainakin pari vuorokautta. Ja Samuel oli pahoinvoipa ja heikko ja hengitti raskaasti, kunnes viimein luuli huomaavansa, että ohitsekulkeva juna piti pienempää melua ja että vaunun täriseminen väheni. Juna valmistautui pysähtymään.

Hän hypähti seisaalleen ja alkoi jyskyttää. Mutta sitten hän huomasi, että hänen täytyi rauhoittua, täytyi säästää voimiaan, siksi kuin juna todella oli pysähtynyt. Mutta jos se heti kohta lähtisi taas liikkeelle? Hän alkoi jälleen jyskyttää ja huutaa kuin hullu.

Juna pysähtyi, ja tuli hiljaisuus, sitten kuului ääniä, jotka osottivat vaunuja yhdistettävän, ja koko ajan jatkoi Samuel potkimistaan vaunun seiniin. Hän oli aivan nääntynyt ja epätoivoinen, kun yht'äkkiä ulkopuolelta kuului kumea huuto:

— Oletteko maankiertäjä? Se on oikein teille. Voitte olla siellä edelleenkin.

— Ei, ei! huusi poika hurjasti peloissaan. Olen melkein nälkään kuollut — olen ollut täällä neljä päivää. Jumalan nimessä päästäkää minut ulos — en enään koskaan näin tee.

— Jos lasken teidät ulos, sanoi ääni, niin on minun velvollisuuteni antaa pidättää teidät.

— Hyvä on! huusi Samuel — tulkoon mitä tahansa, mutta älkää jättäkö minua tänne.

Kuinka epätoivoinen Samuelin asema olikaan, niin saattoi tämä vaatimus hänet kumminkin epäilemään.

— Annan teidän pitää viisi dollaria, sanoi ääni. Suostutteko?
Kiirehtikää!

— Kolautan teitä kalloon, jos yritätte vehkeillä, murisi ääni. Ja poika seisoi vavisten, kun telkeä kohotettiin ja ovi työnnettiin auki. Lyhdyn valo tulvasi sisään oviaukosta ja sokaisi hänen silmänsä.

— Kyllä, virkkoi Samuel, avaten neulan, jolla tasku oli sulettu.
Mutta en näe laskea rahoja.

Samuel veti esiin setelipakan, ahneet sormet sieppasivat sen, valo katosi ja kuului poistuvien juoksuaskelten ääntä.

— Antakaa minun viisidollariani! ulvoi hän, työnsi oven kokonaan auki ja hyppäsi ulos. Hän ehti enään näkemään varjon, joka lyhtyineen katosi radalla seisovien vaunujen joukkoon.

Samuel syöksyi varjon jälkeen, kompastui johonkin esineeseen ja tuupertui pääedellä ojaan. Kun hän taas pääsi jaloilleen, alkoi pitkä vaunujono lähteä liikkeelle, eikä lyhdynvaloa näkynyt enään missään.

Rahat olivat poissa, mutta Samuel kärsi niin paljon janosta ja nälästä, ettei hän joutanut muusta välittämään. Sitten muisti hän olevansa täällä autiolla paikkakunnalla ja että oli juna lähdössä pois. Jos hänen täytyisi jäädä tänne, saisi hän ehkä vielä nähdä nälkää.

Hän juoksi poisvierivää junaa kohden, tarttui tavaravaunun rautaportaisiin ja nousi niitten päälle. Hetken kuluttua kiipesi hän vaunun katolle, mutta siellä puhalsi kylmä tuuli, hän ei voinut olla siellä, joten hänen täytyi jälleen laskeutua alas. Vasta nyt muisti hän, että oli unohtanut tavarakääreensä tyhjään rautatievaunuun.

Onneksi juna tunnin kuluttua hiljensi vauhtiaan, ja kun Samuel kurkisti ulos, näki hän valoa junan edessä. Myöskin ympäristöllä oli valoja, joten Samuel ymmärsi, että oli tultu suureen kaupunkiin. Päivä alkoi sarastaa idässä, ja rakennusten varjot heikosti häämöttivät.

Samuel laskeutui junasta ja lähti varovasti astelemaan asemalle, sillä hän oli sekä kangistunut että heikko.

Asemahuoneessa paloi tuli. Hän katsoi ikkunasta sisään ja näki miehen istuvan pulpetin ääressä ja kirjoittavan ahkerasti. Samuel koputti ovelle.

— Tuolla nurkassa on, sanoi kirjoittaja tuskin kohottaen katsettaan paperista.

Huoneen nurkassa oli vesiastia, ja Samuel oi. Vesi maistui suloiselta, ja Samuel joi niin paljon kuin jaksoi.

— Ulos! huusi mies. Tuo ei onnistu täällä. Tänne ei saa tulla kerjäläisiä!

— En ole kerjäläinen! kiljui hän. Minä… Hän jätti lauseensa kesken. Hän oli sanomaisillaan: aijon maksaa.

Hän astui ulos tuntien polttavaa häpeää, ja hän teki päätöksen, että miten tahansa hänen kävisikään, niin ei hän milloinkaan kerjäisi, ei ainoakaan ruokapala saisi joutua hänen suuhunsa, ennenkuin hän sen oli rehellisesti ansainnut.

Rautatieaseman lähellä oli tori ja leveä katu, jota pitkin kulki raitiotie. Samuel kulki katua myöten, ja kun hän tunsi väsymystä ja näki pimeän porttikäytävän, meni hän sinne ryömien erääseen nurkkaukseen. Siellä makasi hän hetkisen puolinukuksissa, ja hänen noustessaan ylös oli jo selvä päivä, ihmisiä kulki ohitse.

Hän joi lisää vettä eräästä kaivosta ja tunsi voivansa paremmin. Sitten kulki hän erästä sivukatua pitkin. Muuan mies oli juuri avaamassa puotiaan. Ikkunassa oli ruokaa — hedelmiä ja leipää — ja silmäys siihen saattoi hänet tuntemaan mitä voimakkainta nälän tunnetta. Mutta hän pyysi vain työtä, ja mies pudisti päätään.

Samuel jatkoi matkaansa. Hän tuli erään varastohuoneen luo, jossa joukko miehiä paraillaan oli vaunuja täyttämässä. Siellä varmaankin oli työtä!

Hän kääntyi erään paitahihoillaan olevan työnjohtajan puoleen, joka oli kovassa touhussa.

— Ettehän te koskaan ole minulle sellaista sanonut, huomautti Samuel vakavasti.

— Menkää tiehenne! kehoitti mies. Teitä tulee tänne sellainen joukko, ettei teihin kukaan jouda huomiota kiinnittämään.

Tuleeko sellainen joukko! Samuel muisti äkkiä, että hän kadulla oli tavannut joukon köyhän näköisiä miehiä. Etsivätkö ne kaikki työtä onnistumatta saamaan minkäännäköistä? Ehkäpä useimmat niistä keräsivätkin, mutta turhaan.

Samuel jatkoi matkaansa mieli mitä kauneimman epätoivon painostamana. Hän tuli etukaupunkeihin ja kuulusteli työtä, mutta kukaan ei tarvinnut auttajaa. Kello oli nyt 12 päivällä, ja ihmiset söivät puolipäiväistään. Samuelin sieramiin tunki ruuan tuoksu avoimista ovista. Hän palasi takaisin kaupunkiin, sillä hän ei enään jaksanut kestää.

Hän huomasi yhä heikontuvansa ja tunsi kauheata pelkoa. Pian ei hän enään kykenisi työhön!

Samuelista oli outoa, että ihminen voi kuolla nälkään keskellä sivistynyttä yhteiskuntaa. Hän voi sitä tuskin uskoa ja tunsi sellaista mahdollisuutta ajatellessaan päänkipua. Miten tämä tuleekaan päättymään?

Annetaanko hänen laskeutua kadulle kuolemaan. Tai oliko erityinen paikka, jonne nälkäiset ihmiset menivät kuolemaan?

Siten kului päivä ilman, että Samuel löysi enempää työtä kuin ruokaakaan. Muutamat neuvoivat häntä jättämään kaupungin; se ei ollut oikea paikka työn etsijälle, selittivät he. Nähtävästi oli kaupungissa jokin hullusti, mutta ihmiset eivät pysähtyneet hänelle sitä sanomaan.

Tämä oli ensimmäinen suurkaupunki, jossa Samuel oli ollut, ja tavallisissa oloissa olisi hän katsellut sitä ihmetyksellä ja ihailulla. Hän kulki suurten tiili- ja kivirakennusten, raitiotievaunujen, ruiskuhuoneitten ja monien muitten ihmeellisten laitosten ohitse.

Sitten tuli hän terässillalle ja kulki virran ylitse. Katu muuttui yhä leveämmäksi. Samuel laahusti mäkeä ylös ja oli nyt sirpalekivillä lasketulla käytävällä, jonka kummallakin puolella kasvoi puita. Niitten välistä vilkkuivat komeat talot. Täällä asui nähtävästi rikasta väkeä, ja ihmetellen töllisteli Samuel kaikkea tätä komeutta. Hän tuli suurelle "maatilalle", jota ympäröi kymmentä jalkaa korkea rauta-aita ja komea puutarha. Siellä oli ihanasti viheriöiviä ruohokenttiä ja ylvästellen astuvia riikinkukkoja ja herraskartanorakennus valkoisine pilareineen.

Sitten muistutti nälkä taas olemassaolostansa Samuelia. Varmasti täytyi kaiken tämän rikkauden ja loiston keskellä olla hänelläkin jotain toivoa. Hän asteli taloa kohden, mutta ei ollut vielä päässyt puolitiehenkään, ennenkuin kukkia hoitava mies hänet huomasi ja lähti vastaan.

— Mitä sinulla on täällä tekemistä? huusi hän, ennenkuin Samuel oli ennättänyt lähellekään.

— Tahdotko päin silmiä! kiljui mies. Kuinka uskallat tulla tänne tuolla tavalla?

— Tiehesi maankiertäjä! huusi mies. Samuel kääntyi ja poistui nopeasti. Maankiertäjä!

Hän tuli nyt ensi kertaa heittäneeksi silmäyksen vaatteisiinsa, jotka putoamisen johdosta ojaan olivat saviset. Myös kasvot ja kädet olivat likaiset, hiukset pörrössä ja koko hänen ulkonäkönsä vähemmän sopiva työn etsijälle. Joka tapauksessa ei tämä osa kaupunkia ollut oikea paikka työn etsimiselle, jonka vuoksi Samuel palasi samaa tietä takaisin.

Hämärä oli laskeutunut kaupungin ylitse ja myymälöitä alettiin sulkea. Pian olivat ne kiinni kaikkialla. Ja yöllä, sen tunsi Samuel, olisi hänen loppunsa tuleva. Tämä saattoi Samuelin epätoivoon.

Se oli kapakka, ja huone oli tyhjä lukuunottamatta valkopukuista miestä myymäläpöydän takana.

— Sanon, etten ole kerjäläinen. Tulen takaisin ja maksan teille.
Olen nälkään kuolemaisillani, minun täytyy saada jotakin syötävää.

— Saakeli soikoon, nuori ystävä! huudahti kapakoitsija. Te ymmärrätte esittää asianne. Teistä olisi pitänyt tulla näyttelijä. Tulkaa lähemmäksi ja pistelkää suuhunne!

Samuel kääntyi ja näki pöydällä joukon ruokia. Hän hyökkäsi niihin käsiksi. Ensimäistä suupalaa pureskellessa valtasi hänet jonkullainen hulluus, ja hän ahmi kuin villipeto.

Hän jatkoi sitä muutamien minuuttien ajan, ja kapakoitsija katseli uteliaana, kunnes viimein huomautti:

— Sanon, että lopettakaa nyt. Itsenne tähden. Näen, että olette puhuneet totta, eikä pieni pysähdys vahingoittaisi teitä.

Samuel tuijotti kaipauksella ruokaan ja toivoi vielä saavansa sitä kätensä täyteen.

— Minut sulettiin siihen rotanloukkuun keskiviikkoaamuna. Minusta aika tuntui pitemmältä.

— Jouduin ryöstön uhriksi. Eräs mies vei rahani, jatkoi Samuel. Sitten tunsi hän taas samaa häveliäisyyttä kuin aikaisemminkin ja lisäsi: Älkää luulko minua kerjäläiseksi. Tahdon tehdä työtä ja maksaa rehellisesti.

— Eikö teillä ole annettavana minulle mitään työtä? Eikö ole puita pilkottavana.

— Tai jotakin puhdistustyötä? kysyi Samuel katsellen ympärilleen. Huone ei näyttänyt erittäin siistiltä. Minä pesen tämän huoneen lattian.

— Jos tahdotte seurata neuvoani, niin jättäkää tämä kaupunki.
Lockmanville on epäkiitollinen kaupunki työn etsijälle.

— Ilman aikoja, tai oikeastaan siksi, että isäni sijoitti kaikki rahansa Lockmanin yhtiöön ja menetti ne.

— Eivätköhän ne antaisi minulle täällä jotakin työtä, jos puhuisin niille tuosta asiasta.

— Ei, se on sulettuna kesäisin, mutta tänä vuonna sulettiin se jo maaliskuussa. Oli huonot ajat.

— Siksi käy täällä Lockmanvillessä joukko ihmisiä työtä etsimässä, jatkoi isäntä. Myöskin monet muut tehtaat ovat sulettuna puuvillatehdas käy vain puolella työvoimalla.

— Ukko Lockmanin tapana oli sanoa, että maassa on liian paljon lasitehtaita, lisäsi isäntä. Ja kun niitten tehtaitten omistajat, jotka hän oli ostanut, perustivat yhä uusia tehtaita, niin voitte ymmärtää, millainen asema on.

— Hyvä on, vastasi isäntä hymyillen ellette vaan unohda lupaustanne.
Kun muutamia kapakkavieraita nyt tuli sisään, lisäsi hän: kiiruhtakaa!

Ja Samuel lähti tiehensä sitäkin mieluisammin, kun huomasi, että koko ajan oli ollut kapakassa, hänen mielestään kauhean syntisessä paikassa.

Hän kulki taas katua pitkin. Oli alkanut hieno ja jäätävä sade. Mitä pitäisi hänen tehdä?

Voimakkaan ruuan vaikutuksesta tunsi hän ruumiissaan lämpöä. Mutta ei kannattanut kävellä ja kastua. Hän kurkisteli porttikäytäviin, ja kun löysi erään pimeän ja tyhjän, laskeutui hän sinne makuulle.

Ulkopuolelta kuului askeleita. Joku mies tuli porttikäytävään, tunnusteli porttia ja kääntyi jälleen pois. Samuel sattui liikuttamaan jalkaansa.

— Taas maankiertäjä! murahti ääni; ja Samuel näki kauhukseen, että oli joutunut poliisin käsiin.

Mutta poliisi kiskoi hänet ilman muuta mukanaan. Silloin valtasi
Samuelin hurja pelko.

— Mutta minä en ole tehnyt mitään pahaa! Enhän minä sille mitään mahda, että minä…

Hän yritti tehdä vastarintaa, mutta poliisin valtava koura piteli häntä kauluksesta, niin että hän oli tukehtumaisillaan.

Samuel ei enään vastustellut. Mutta häntä vavistuttivat pelosta ja epätoivosta johtuvat suonenvedontapaiset nyyhkytykset, ja häpeän kyyneleet vierivät hänen poskilleen. Hän joutuu vankilaan!

— Mikä teitä vaivaa? kysyi poliisi hetken kuluttua. Miksi ette ole rauhallinen?

— Teillä ei ole syytä minun vangitsemiseeni, valitti poika. En ole tehnyt pahaa, enkä sille mitään voi. Minulla ei ole asuntoa eikä rahaa, mutta se ei ole minun syyni.

— Vaiti! ärähti poliisi ravistaen vielä kerran kauluksesta. Ja
Samuel vaikeni.

— Taas irtolainen! sanoi poliisi, ikäänkuin tahtoisi sillä antaa ymmärtää, ettei ylikonstaapelilla ollut mitään erikoista syytä herätä.

Samuel oli nyt ehtinyt oppia ymmärtämään kaikkien vastaväitteiden hyödyttömyyden. Mykällä epätoivoisuudella hän mukautui kohtaloonsa antaen ylikonstaapelin vaatimat tiedot: Samuel Prescot, seitsemäntoistavuotias, syntynyt ja kirjoissa Euba Gornersissa, ammatiltaan maatyöläinen eikä ennen syytteessä rikoksesta. — Hyvä on, virkkoi ylikonstaapeli, jatkaen taas torkkumistaan. Samuel vietiin pois, ja tämän äkillisen käynnin jälkeen työnnettiin hänet vankikoppiin, jonka rautaovi paukahti kiinni hänen takanaan.

Samuel oli yksin ja voi vapaasti sallia surunsa ilmetä itkussa ja nyyhkytyksessä. Hän ei voinut kuvitella häpeällisempää ja kauheampaa kohtaloa kuin se, minkä uhriksi oli joutunut: ensin hän oli pakotettu kerjäämään ja sitten sulettu vankeuteen. Hän ei tiennyt, mitä oli tapana tehdä ihmisille, jotka ovat työttömiä ja näkevät nälkää.

Itkien makasi Samuel lattialla, kunnes hetken kuluttua kauhistuneena sävähti pystyyn. Hän oli tuntenut ruumiissaan pistävää kipua, mikä saattoi hänet mielettömästi hyppelemään. Viimein huomasi hän, että oli maannut mitä siivottomimmassa kunnossa olevan patjan päällä.

Tämä huomio saattoi hänet pakenemaan aina vankikomeron keskustaan asti. Samuel ei milloinkaan ennen ollut kokenut tuontapaista, sillä hänen kodissaan oli vallinnut mitä suurin siisteys ja puhtaus. Oli alhaisuuden huippu, että hän avuton olento otettiin kiinni ja sulettiin likaluolaan, jossa syöpäläiset uhkasivat syödä elävältä.

Aamulla sai hän kahvia ja leipää ja vietiin jonkun tunnin odotuksen jälkeen poliisioikeuteen.

Se oli suuri, kylmä ja valkeaseinäinen huone. Paitsi tuomaria ja muutamia kirjureita, oli siellä pari poliisikonstaapelia ja joitakin kuuntelijoita. Erikoisessa aitauksessa istui muutamia väsyneen ja välinpitämättömän näköisiä vankeja. Yksi kerrassaan astuivat ne tuomarin eteen, muutamia sanoja mumistiin ja heidät vietiin pois. Kaikki kävi samaan yksitoikkoiseen tapaan, ikäänkuin sitä olisi jo jatkunut iankaikkisuuden ajan. Tuomari, joka oli iäkäs ja harmaapäinen, näytti naamiaispuvussa olevalta ja hyvinvoivalta liikemieheltä.

Tuli Samuelin vuoro, ja hänkin astui esiin. Hänen nimensä luettiin, ja syytös kuului: irtolaisuudesta.

— Teidän korkea-arvoisuutenne, pitää teidän sanoa, kuiskasi poliisi, joka piteli häntä käsivarresta.

— Teidän korkea-arvoisuutenne, sanoi Samuel, kadotin kaikki rahani ja olen koettanut saada työtä, teidän korkea-arvoisuutenne.

— Ymmärrän, sanoi tuomari. Mutta te olette tulleet väärään paikkaan. Me olemme päättäneet tehdä lopun irtolaisuudesta täällä Lockmanvillessä. Kuukausi. Seuraava asia.

— Seuraava asia, toisti tuomari. Poliisikonstaapeli valmistautui viemään Samuelin ulos.

— Teidän korkea-arvoisuutenne, kirkui tämä mieletönnä, älkää lähettäkö minua vankilaan!

— Ei se ole minun syyni — minä olen kunniallinen poika ja olen koettanut saada työtä. En ole tehnyt mitään pahaa. Ja te tapatte minut, lähetätte minut vankilaan. Olkaa armeliaita! Oih! Olkaa armeliaita!

Poliisi ravisteli häntä kiivaasti. Mutta Samuelin valituksessa oli jotakin niin puhdasta, että tuomari sanoi:

— En voinut sille mitään, että minulta varastettiin, jatkoi nuorukainen kiihkeästi. Ja mitä muuta voin tehdä kuin pyytää työtä? Minut on kasvatettu kunniallisuuteen ja rehellisyyteen, teidän korkea-arvoisuutenne. Isäni olisi mennyt hautaan, jos hän olisi tiennyt, että minä joudun vankeuteen. Hän opetti aina, että on ansaittava leipä rehellisellä työllä.

— Hänen nimensä oli Efraim Prescot, ja hän oli maanviljelijä. Kaikki Euba Gornersissa, siellä kotipuolessa, voivat kertoa, mikä mies hän oli. Hän oli mukana taistelussa koko sodan ajan — neljä kertaa hän haavoittui. Ja jos hän olisi täällä, vakuuttaisi hän teidän korkea-arvoisuudellenne, etten minä ansaitse joutua vankilaan. Syntyi hetken äänettömyys.

— Kenraali Andersson s.o. kunnes hän kaatui Chancellorsvillen taistelussa. Isäni otti siihen osaa.

— Isälläni oli tapana kertoa siitä taistelusta, huudahti Samuel innokkaasti. Hänen osastonsa oli oikealla sivustalla, ja heillä oli kaksinkertainen rivi etuvarustuksia. Kapinallisten ratsuväki hyökkäsi asemiamme vastaan. He uudistivat hyökkäyksensä päivän kuluessa ainakin tusinakertaa, ja kuulat kaatoivat suuria puita. Isäni sanoi, että kapinalliset eivät milloinkaan taistelleet hurjimmin kuin silloin.

— Hyvä on, sanoi tuomari lisäten vakavasti: Niin rakas Samuel, te pääsette vapaaksi isänne tähden. Mutta älkää antako minun nähdä teitä täällä enään toista kertaa.

— En, teidän korkea-arvoisuutenne, sanoi Samuel. Sitten lisäsi hän:
Mutta mitä minun pitää tehdä?

— Mutta millä tavalla? Minullahan ei ole rahoja. Eikö teidän korkea-arvoisuutenne voisi auttaa minua johonkin työhön?

— Minä en voi, sanoi tuomari. Olen pahoillani, mutta olen jo tällä viikolla hankkinut työtä kolmelle miehelle enkä tiedä paikkaa enemmälle.

— Teidän korkea-arvoisuutenne, huudahti Samuel loukkaantuneena, en tahdo rahoja lahjaksi!

— Voitte lähettää ne minulle takaisin, kun saatte työtä, sanoi tuomari ottaen esille setelin, ottakaa tämä. Vanki vapautetaan ja lasketaan irti. Seuraava asia.

Samuel otti rahan ja aikoi lähteä, kun eräs herra, joka istui tuolilla lähellä tuomaria, äkkiä kääntyi tuomarin puoleen virkkoen:

— Juuri niin, professori. Samuel, tämä on Lackman-yliopiston professori Stevart.

Samuel oli iloinen päästessään professorin tuttavuuteen. Professori oli sievä pieni herra, jolla oli hyvinhoidettu, musta parta ja kultasankaiset silmälasit.

— Tässä on osoitteeni, sanoi hän, ja jos huomenaamulla varhain käytte kotonani niin katsotaan, mitä voitaisi tehdä.

— Kiitän suuresti, sanoi nuorukainen pistäen kortin taskuunsa. Kun hän näin oli päässyt selville, että poliisi oli päästänyt hänet irti, kääntyi hän ja lähti tiehensä.

— Niin, vastasi tuomari hymyillen. Täälläkin nähkääs toisinaan sattuu sellaisia.

Hänellä oli nyt edessään selvä päämäärä. Hän asteli suorinta tietä ulos kaupungista ja seurasi sitten virran rantaa, kunnes tuli tarpeeksi yksinäiselle paikalle, sitten riisui hän vaatteensa, laskeutui rannalla ja peseytyi mitä huolellisemmin. Hän jatkoi tätä melkein puolituntisen, hieroi päätään hiekalla ja vedellä ja suori hiuksiaan sormillaan. Sitten tarkasti hän vaatteensa pala palalta. Täytyi päästä vapaaksi vankeuden kauheista muistoista.

Sitten puki hän jälleen ylleen, kääntyi takaisin kaupunkiin ja meni heti sisälle ystävällisen kapakoitsijan luo kertoen tälle miksi ei ollut voinut pitää lupaustaan, että tulisi aamulla lattiaa pesemään.

Samuel poikkesi erääseen leipuripuotiin, osti suuren kakun ja istuutui torilla olevalle penkille syöden leipänsä viimeiseen murenaan. Se oli hänen tietensä halvinta ravintoa, ja suuruus oli nyt pääasia.

Sitten täytyi hänen hankkia itselleen yösija. Hänellä ei ollut minkäänlaista kokemusta hotellien ja yömajojen suhteen, jonka vuoksi hän lähti astelemaan työläiskortteleihin, katsellen epäröiden taloja. Viimein näki hän erään naisen seisovan porttikäytävässä. Nainen oli vanhanpuoleinen, laiha ja rasittuneen näköinen, mutta siisti ja puhdas sekä kasvonsa hyväntahtoisuutta ilmaisevat. Samuel pysähtyi.

— Suokaa anteeksi, virkkoi hän, voitteko sanoa, mistä saan vuokrata huoneen?

— En varmasti tiedä. Tarvitsen sitä nyt ensi aluksi yhdeksi yöksi, mutta jos saan työtä, niin voin tulla sitä tarvitsemaan kauvemmankin aikaa, vastasi Samuel.

— Täällä ei voi olla paljoa työtä, sanoi nainen. Minulla on kaksi huonetta, joita minulla on tapana vuokrata, mutta kun lasitehdas sulettiin, muuttivat vuokralaiseni, ja eräs heistä jäi minulle kaupanpäällisiksi kolme dollaria velkaa.

— Astukaa sisälle, kehoitti nainen. Ja Samuel seurasi mukana, istuutui ja kertoi seikkailunsa. Ja nainen kertoi hänelle oman elämänsä vaiheet.

Mrs Stedman oli hänen nimensä, ja miehensä oli ollut lasinpuhaltajana. Hän oli ansainnut hyvin, kiireisenä aikana viisi dollaria päivässä. Mutta hänellä oli työpaikkansa hehkuvan lasialtaan edessä, ja se koskee kovasti ihmiseen. Eräänä päivänä sai pyörtymiskohtauksen ja kaatui, polttaen kuumalla lasiaineella pahasti kasvonsa. Hänet vietiin sairaalaan, jossa häneltä toinen silmä poistettiin. Omaistensa tähden, ja kun työkausi oli loppupuolellaan, palasi hän liian aikaisin työhön, hänen saamansa haavat pahenivat, ja lopuksi kuoli hän verenmyrkytykseen.

— Siitä on nyt kaksi vuotta, enkä minä saanut minkäänlaista vahingonkorvausta, sanoi mrs Stedman. Olemme töintuskin tulleet toimeen. Tämä vuosi on ollut pahin kaikista. Sanotaan, että nyt on liikepula. Näyttää, kuin kaikki tehtaat olisivat suletut.

— Minulla on kolme lasta, kaikki tyttöjä, sanoi mrs Stedman, ja vain yksi voi tehdä työtä. Hän käy puuvillatehtaassa, ja se pantiin käyntiin vasta kuukausi sitten. Väitetään, että se tulee kautta vuoden käymään vain puolella työajalla. Minä ompelen ja autan ihmisiä vähän joka tavalla, mutta sillä ei pitkälle päästä.

Keskustellessaan tämän naisen kanssa unohti Samuel omat huolensa. Hänenhän kotonsa oli kyllä ollut köyhä, mutta siellä ei koskaan oltu tietty tällaisesta kurjuudesta. Ja täällä olivat kadut täynnä ihmisiä, jotka elivät samalla tavalla. Heillä oli perikatonsa aina silmien edessä, heillä ei ollut muuta tulevaisuutta kuin ikuinen ahertaminen, niinkauvan kuin voimat kestivät ja oli jotakin, työtä.

Sovittiin, että Samuelin piti seuraavana päivänä maksaa hänelle kolmekymmentäviisf senttiä illallisesta, yösijasta ja aamiaisesta. Jos hän haluaisi jäädä kauvemmaksi aikaa, saisi hän täysihoidon neljästä dollarista viikossa tai yksinään huoneen yhdestä dollarista.

Molemmat nuoremmat lapset tulivat koulusta. He olivat hoikkia ja pienikasvuisia tyttöjä. Siistit heillä oli vaatteet, mutta niin paikatut, että hirvitti niitä katsoa. Vähän ajan päästä tuli vanhempi tytär Sofia.

Samuel säpsähti hänet nähdessään. Hän oli äsken kuullut tytön työskentelevän puuvillatehtaassa, olevan perheen tuki, ja hän kuvitteli mielessään voimakasta nuorta naista, sellaista, jommoisia oli hänen kotopuolessaan. Sensijaan näki hän edessään heikon ja raihnaisen lapsen, joka ei ollut toisia paljoakaan suurempi. Sofia oli kolmentoista vuoden ikäinen, mutta Samuelin mielestä ei hän näyttänyt kymmenvuotiaaltakaan. Liikkeissään hän oli vakainen ja miettiväinen ja katseli vierasta parilla hyvin suurella ruskealla silmällä.

— Tämä on Samuel Prescott, sanoi äiti. Hän on täällä yötä ja tulee mahdollisesti täysihoitoon luoksemme.

Sofia tervehti, otti sitten liinan päästään ja istuutui nurkkaan. Poika luuli, että se johtui ujoudesta, mutta huomasi myöhemmin, että syynä oli väsymys. Tyttö tuki niin usein kuin voi päätään käsillään eikä yleensä tehnyt mitään sellaista, mikä ei ollut tarpeellista.

Aikaisin seuraavana aamuna astui Samuel reippaana ja virkeänä ystävänsä Finneganin suureksi iloksi kapakkaan. Hän laskeutui polvilleen lattialle ja toimitti lattian suhteen sellaisen pesun, ettei se ollut saanut vertaa koko talon olemassaolon ajalla. Vastapalvelukseksi kutsui Finnegan hänet aamiaiselle, jota kutsua Samuel seurasikin, koska hänen senkautta tarvitsisi mrs Stedman'in luona syödä vain vähän.

Professori Steward ei ollut tarkemmin määrännyt aikaa, milloin Samuelin olisi tullut saapua, vaan pyytänyt häntä vain tulemaan aamulla. Hän asui hienoimmassa kaupunginosassa sillan toisella puolella, ja Samuel oli hänen talonsa edustalla vähää ennen kahdeksaa.

Palvelustytöltä, joka avasi oven, sai hän kuulla, että professorin aivan odottamatta oli täytynyt matkustaa New-Yorkiin, josta hän luuli palaavansa ylihuomenna.

Samuel poistui aivan poissa suunniltaan. Hän oli taas saanut huomata, kuinka vähän mailma kiinnitti häneen huomiota. Nähtävästi oli suuri mies aivan unohtanut hänet.

Ei auttanut muu kuin odottaa, ja koko hänen kassansa nousi vain kuuteenkymmeneen senttiin. Niin paljon oli varmaa, ettei hän voinut jäädä asumaan mrs Stedman'in luo. Mutta kun hän tästä ilmoitti mrs Stedman'ille, teki tämä erään ehdotuksen, josta Samuel oli aikaisemmin maininnut. Talon takana oli muutamia neliömetrejä maata, joka oikeastaan oli vain rikkatunkio, johon heitettiin vanhoja läkkiastioita y.m. törkyä. Jos Samuel kaivaisi tätä maata ja kylväisi sinne vähän puutarhasiemeniä, niin saisi hän sen aikaa ilmaiseksi asua ja syödä mrs Stedman'in luona. Lainattuaan lapion kävi Samuel kohta täysin voimin käsiksi tähän työhön.

Kaksi päivää, kolme päivää kului, eikä professori vielä ollut tullut kotiin. Oli lauvantai-ilta ja Samuel istui eteisen lattialla leväten raskaan päivätyön jälkeen. Hänen rinnallaan istui Sofia silmät sulettuina ja nojautuen seinään. Ilta oli lämpöinen ja kaunis, ja tämä hiljainen rauhallisuus sai hänet vähitellen valtaansa. Niinpä sai Samuel kerrankin vilaukselta nähdä hänen sielunelämäänsä.

— Kaikki eivät pidä, huomautti tyttö. Tarkoitan todellista soittoa; sellaista kun Fredrik soittaa.

— Hän on eräs ystäväni, vastasi Sofia, muuan saksalaisen poika. Hänen isänsä on mallipiirustaja mattotehtaassa. Fredrik soittaa viulua.

— Otan teidät sinne mukanani, lupasi tyttö. Käyn tavallisesti tervehtimässä heitä sunnuntai-iltapäivinä. Se on ainoa vapaa-aika minulla.

Seuraavana päivänä Samuel siis oppi tuntemaan Bremerin perheen. Heidän talonsa oli vähän kauvempana maallapäin, ja ympäröi sitä muutama puu ja kukkalava. Mutta talo ei ollut suuri, tuskinpa riittäväkään perheelle, joka käsitti vanhemmat ja yhdeksän lasta. Johan, isä, oli suuri ja jykevä mies, jolla oli kukoistavat kasvot ja harjamainen tukka. Hän oli kaupungin asukkaitten enemmistön keskuudessa polttomerkillä varustettu, sillä hän kutsui itseään "sosialistiksi"; mutta tätä ei Samuel ymmärtänyt. Hänen vaimonsa oli kovin pieni nainen, jolta yhdeksän lapsivuodetta oli kokonaan riistänyt voimat. Eniten mielenkiintoinen oli Samuelin mielestä Fredrik, joka soitti viulua. Hän oli kalpea, viisitoistavuotias poika, jolla oli haaveileva ulkonäkö, kiharat hiukset ja kauniit silmät. Bremerin perheessä viljeltiin sangen innokkaasti musiikkia. Isä soitti pianoa ja Fredrikin jälkeinen poika selloa. Kun he soittivat, olivat kaikki perheenjäsenet kokoontuneina kuuntelemaan; pienokaisetkin istuivat sanaa puhumatta ja silmät pyöreinä paikoillaan.

Samuel tunsi muutamia isänmaallisia lauluja, joukon psalmeja sekä muutamia säveleitä, joita joskus oli kuullut tanssitilaisuuksissa maalla. Mutta sellainen soitto, kuin hän täällä kuuli, oli jotakin uutta ja ilmaisi tunne-elämää tavalla, josta Samuelilla ei ennen ollut aavistustakaan. Hän kuunteli ihmetyksen ja ihastuksen valtaamana.

Hän ei voinut olla ilmaisematta syvää liikutustaan suureksi iloksi Bremerin perheelle, joka kaipasi ymmärtämystä tällä yksinäisellä paikalla. Hänen kiitollisuutensa antoi siivet heidän innostukselleen, he soittivat koko iltapäivän, ja sitten pyysi Johan heitä jäämään illalliselle, niin että voitaisi senjälkeen jatkaa.

— Teistä olisi pitänyt tulla soittaja, sanoi hän Samuelille. Te olette siksi syntynyt.

Tarjottiin illallinen, jonka vertaista Samuel ei ollut pitkään aikaan saanut. Illallisen jälkeen soitti Fredrik vielä ihmeellisemmin, ja Samuel sai taas luoda silmäyksen perheen elämään ja siihen hillittömään, hurjaan kaipaukseen, minkä Fredrikin sävelet valoivat esille. Isä oli hyväntahtoinen ja miettiväinen, mutta oli vajonnut välinpitämättömyyteen. Äiti oli huolten murtama, ja kaiken tämän painostuksen alla kaipasi pojan sielu mielettömästi elämää.

Kauppa vaati loppumattoman moninaisuuden mattomalleja, ja Johan Bremer seisoi päivät päästään pienillä numeroiduilla neliöillä varustetun suuren paperiarkin ääressä, jolle maalaili monilla väreillä. Hän sai tästä työstä kolmekymmentä dollaria viikossa, ja hänen poikansa hänen apulaisenaan kaksitoista. Hän maalasi samoilla väreillä kaikki määrätyillä numeroilla varustetut neliöt ja valmisti tällä tavoin säännöllisen mallin. Hän teki hyvää työtä, ja Johan kehotti poikaansa käyttämään kaiken kykynsä uusien mallien valmistamiseen. Mutta poika kammosi kaikkea, hän ajatteli ainoastaan musiikkia. Eikä hänen musiikkinsa merkinnyt hänelle hempeämielistä haaveilua, vaan vapautustaistelua tämän mailman orjuudesta. Sellainen oli Johan itsekin nuoruudessaan, jolloin tuli vallankumoukselliseksi, ennenkuin olut, hyvä ruoka ja kodillisuus oli hänet kesyttänyt.

Kukaan ei puhunut sanaakaan. Soitto oli vallannut kaikkien mielet. Samuel loi katseen huoneessaolijoihin ja huomasi erittäin yhden sielun ottavan osaa tähän murhenäytelmään. Sofia ahmi koko voimallaan soittoa, se oli vähitellen saanut eloa hänen kasvoilleen, hänen hengityksensä oli kiivasta, ja toisinaan pyyhki hän salaa kyyneleen kasvoiltaan.

— Mutta jälkeenpäin se saattaa minut onnettomaksi. Se saattaa minut kaipaamaan. Minä tulen levottomaksi, ja kun taas menen tehtaaseen, tuntuu niin paljon raskaammalta.

— Minä olen kehrääjätyttö, ja kehrään lankaa rullille, kun ne ovat tyhjät.

— Ei ole raskasta, niinkuin hyvin voitte ymmärtää. Mutta täytyy koko päivä seistä ja aina tehdä samoja liikkeitä, päivät päästään samoja. Siinä tulee tylsäksi, ei voi ajatella mitään. Ja ilma on täynnä pölyä ja koneitten jyrinää. Siihen tottuu, mutta olen varma, että se on vahingollista.

Samuelista tuntui omituiselta, että tämä pieni tyttö aina puhui itsestään kuin vanhasta ihmisestä.

— Luulen, että olen väsynyt. Mutta minulla on huoneessani joukko kuvia, joita olen leikannut saamistani lehdistä. Kuvia kauniista esineistä: linnuista ja kukista, vanhoista linnoista sekä hienoista rouvista ja herroista. Minun tapanani oli keksiä niistä kertomuksia, kuvitella itseni niitten yhteyteen ja ajatella, että minulle sattui kaikellaisia hauskoja asioita. Haluatteko nähdä tauluni?

— Mietin sellaista kuunnellessani Fredrikkiä. Minulla on urhoollisen ritarin sir Galahadin kuva, hän on hyvin kaunis ja seisoo miekka kädessä hevosensa pään vieressä. Minun tapanani oli ajatella, että joku hänenlaisensa tulisi viemään minut pois sellaiselle paikalle, jossa ei ole tehtaita. Mutta minä luulen, ettei se enään kannata.

— Se on myöhäistä. Minussa on jotakin hullusti. Minä en tosin koskaan puhu mitään, sillä se tekisi äidin onnettomaksi, mutta minä tunnen itseni aina väsyneeksi ja pääni on aina kipeä. Olen niin uninen, niin uninen, mutta kun menen levolle, en sentään voi nukkua — kuulen aina tehtaan koneitten jyrinää.

— En siitä suuresti välitä, sanoi lapsi. Siihen ei ole mitään apukeinoa, niin ettei kannata vaivata sillä asialla itseään. Minä vaan tulen niin liikutetuksi kun kuulen Fredrikin soittavan.

— Uskon sen, vastasi Samuel. Sanokaa, huudahti hän yhtäkkiä, ettekö saisi jotakin muuta työtä?

— Tuskinpa! En ole tarpeeksi voimakas raskaaseen työhön. Ja missä voisin minä ansaita kolme dollaria viikossa?

Maanantaiaamuna löysi Samuel professori Stewart'in kotiutuneena ja hän istui odottamassa suuren miehen työhuoneessa tämän syödessä aamiaista.

Se oli suuri huone, jonka kaikilla seinillä oli täpötäysiä kirjahyllyjä. Keskellä huonetta oli suuri kirjoituspöytä kirjojen ja paperien peitossa. Samuel ei milloinkaan ollut uneksinutkaan mailmassa olevan niin paljon kirjoja. Hän istui töllistellen ympärilleen ja vavistuksella tuntien, että oli tullut viisauden asuinpaikkaan.

Sellainen oli Samuelin tapa. Luonteensa ja kasvatuksen kautta oli hänellä syvä kunnioitus kaikkea auktoriteettia kohtaan. Hän uskoi lakien pyhyyteen. Senvuoksi olikin vangitseminen ja vankikoppiin sulkeminen hänelle kauhean kova isku. Hän piti kirkkoa jumalallisena laitoksena, jonka palvelijat olivat asetetut kansan paimeniksi. Täällä kukkulalla oli suuri yliopisto, opin temppeli. Ja tämän professorin olivat vallanpitäjät kruunanneet ja asettaneet papikseen. Samuel tunsi kaiken tämän vuoksi syvää kiitollisuutta sen kohteliaisuuden johdosta, mitä hänelle osotettiin, ja oli valmis poimimaan kaikki neuvonmurut, jotka vaan hänen ylettyvilleen tulisivat putoamaan.

— Jaha, sanoi professori kuivaten silmälasejaan silkkinenäliinalla,
Samuel… kuinka se olikaan… Samuel…

— Tarkoitukseni oli käskeä sanomaan teille terveisiä, mutta unohdin sen. Lähtökiireessä oli minulla niin paljon muuta ajateltavaa. Minä… minä toivon, ettette ole odottanut minua.

— Asian laita on nyt niin, että minä pelkään ei voivani auttaa teitä niinkuin lupasin.

— Sisareni, nähkääs, sanoi professori vähän hämillään, tarvitsi talonmiestä, mutta nyt olen saanut kuulla, että hän on jo hankkinut sellaisen.

— Kun mies on hänen mieleisensä, niin ymmärrätte, ettei ole sopivaa erottaa häntä.

Samuel istui liikkumattomana paikallaan. Hämmästys ja tuska olivat herpaisseet hänet.

— Sanomattakin tiedätte, virkkoi professori, että se on minulle ikävää, mutta en voi hankkia teille muutakaan työpaikkaa.

— Professori Stewart, sanoi Samuel matalalla äänellä, mitä pitää ihmisen tehdä, kun hän on ilman työtä ja näkee nälkää?

Ja jälleen molemmat vaikenivat. Samuel olisi voinut sen itsekin sanoa, sillä hänellä oli mitä lujin luottamus Jumalaan.

Mutta professorikin näytti huomanneen, että hänen vastauksensa oli sopimaton.

— Täällä Lockmanvillessä, sanoi hän, on aivan erikoiset olot. Muutamat raharikkaat henkilöt yrittivät ottaa haltuunsa koko lasiteollisuuden, tämän vuoksi rakennettiin liian monta lasitehdasta, ja niin syntyi liikatuotantoa. Sitäpaitsi on äskettäin keksitty kone, joka puhaltaa yhtä paljon pulloja kuin tusina ihmisiä.

— Asia järjestyy lopuksi itsestään. Ihmiset saavat antautua toiselle alalle.

— Niin, sinnepäin ollaan menossa, vastasi professori. Luonnollisesti vaikuttavat ulkomaiset markkinat, mutta vaikeus on itse asiassa paljon syvemmällä.

Professori Stewart vaikeni, tarkasteli Samuelia ja mahdollisesti arveli tuhlaavansa oppiaan suotta. Mutta nuorukainen näytti hyvin innostuneelta.

— Useimmat meidän taloustieteilijöistämme lyövät mielellään totuutta korvalle, mutta asianlaita on todella niin, että mailmassa on liian paljon ihmisiä.

Samuel säpsähti. Juuri sama hirveä epäilys oli hänessä itsessään alkanut saada jalansijaa.

— On olemassa, lausui professori, laki, jonka Malthus selvästi esitti, että nimittäin väestö lakkaamatta pyrkii kasvamaan yli elämismahdollisuuksien. Ja silloin täydytään liikaväestö laittaa pois tieltä.

— Se tuntuu siltä — yksilöstä. Ihmissuvulle on se todellisuudessa mitä suurin hyvätyö. Se kuuluu elintoimintaan.

— Olisitteko halukas selittämään minulle tuota asiaa? näytti
Samuelin katse kysyvän.

— Jos tarkastatte luontoa, jatkoi professori, niin huomaatte, että se aina synnyttää paljon useampia yksilöitä, kuin mitä edelleen kehittyy. Lohi laskee miljoonittain munia, tuhansittain nuoria puita itää jokaisessa viidakossa. Ja kaikki nämä yksilöt pyrkivät elämään, mutta vain voimakkaimmat ja elinehtoihin paraiten soveltuvat jäävät elämään. Aivan samallainen on asianlaita ihmisten suhteen, ei ole muuta tapaa, jolla sukua voitaisi parantaa tai edes pitää nykyiselläkään asteella. Ne, jotka sortuvat, uhrataan ihmissuvun hyväksi.

Asianlaita oli niin, kuinka kummalliselta se kuuluneekaan, ettei Samuel koskaan ennen ollut kuullut korulausetta "parhaiten soveltuvien yksilöjen ja lajien säilymisestä". "Luonnollinen valinta" oli hänelle jotakin aivan uutta. Ja hän eli vielä siitä keksinnöstä huolimatta, jonka tieteellinen mailma oli tehnyt viisi- tai kuusikymmentä vuotta sitten. Mikä ihmeellinen yleispätevyys olikaan tässä opissa! Minkä mahtavan alan se käsittikään! Ja kuinka selvältä ja vakuuttavalta se näyttikään! Voi ajatella satoja aivan tuttuja asioita, joihin tämä soveltui. Olemisen taistelu! Parhaiten soveltuvien yksilöitten ja lajien säilyminen!

Muutamia päiviä sitten oli Samuel keksinyt musiikin. Nyt oli hän keksimäisillään tieteen. Kuinka ihmeellinen laitos olikaan ihmisjärki, joka voi selventää elämän moninaiset asiat yhdellä ainoalla suunnattomalla oppisanajoukolla!

— Siis, sanoi Samuel, kun me yritämme muuttaa asioita, esimerkiksi harjoittaa armeliaisuutta, toimimme luontoa vastaan ja saatamme asiat todellisuudessa pahemmiksi.

Samuel huokasi syvään. Kuinka yksinkertainen olikaan kysymys, kun sitä katseltiin tieteen valossa! Tässä oli hän vaivannut aivojaan tuon asian vuoksi, ja koko ajan hän sentään oli ollut luonnon käsissä, hänen tarvitsi ainoastaan asettua makaamaan ja antaa luonnon ratkaista pulma.

— Työttömät ovat niitä, jotka ovat taistelussa epäonnistuneet, sanoi hän.

— Juuri niin, myönsi professori taas. Niinkuin Herbert Spencer lausuu: "Kykenemättömyyttä saaliin hankkimiseen täytyy pitää siitä johtuvana, että kaitselmus ei kyseenalaista yksilöä luodessaan ole saavuttanut päämääräänsä". Ja luonnollista on, että teollisuusyhteiskunnassa "saalis" vastaa juuri työtä.

— Hänet tunnustetaan tällaisten asiain erikoistuntijaksi, vastasi professori.

— Ja siis, arveli Samuel, täytyy niitten, joilla on työtä, olla soveliaita. Ja rikkaat, ne, jotka kokoovat miljoonan miljoonan selkään, ne ovat kaikkein soveliaimpia.

— Ja minun asiani on tämän kautta selvä. Minä olen työtön, minun siis täytyy kuolla.

Professori katsahti Samueliin terävästi, mutta mahdotonta oli erehtyä pojan vilpittömyydestä. Hän ei ollenkaan ajatellut itseään — hän tahtoi saada selville elämän lakeja.

— Olen iloinen siitä, että olette selvittäneet minulle tämän kysymyksen. Mutta niitten tuhansien ihmisten, jotka kuolevat nälkään, pitäisi myös saada tämä tietää.

— Niitten pitäisi oppia ymmärtämään. He kärsivät, mikä heistä tuntuu tarkoituksettomalta ja tyhmältä. Mutta jos te selittäisitte heille, että heidät uhrataan ihmissuvun hyväksi, niin ettekö ymmärrä, mikä ero asialla silloin olisi?

— Minä luulen, etteivät he sitä selitystä ottaisi vastaan erikoisen ystävällisesti, sanoi professori yrittäen heikosti hymyillä.

— Eiköhän kuuluisi vähän ulkokullaiselta, jos sen sanoisi ihminen, jota on onnestanut?

— Ei vähintäkään. Jos te olette onnistunut, niin olette siihen ollut oikeutettu. Eikö niin?

— Teillä on työtä, alkoi Samuel. En tiedä, kuinka professorit saavat työtä, mutta otaksun, että ne miehet, jotka luovat suuria rikkauksia — ne jotka ovat kaikkein viisaimpia ja kyvykkäimpiä — antavat yliopistoille rahoja. Eikö niin?

— No, sitten on teillä oikeus opettaa. Silloinhan voisitte noille ihmisille sanoa: Teitä on liian paljon, teitä ei tarvita, teitä täytyy vähentää.

— Ei, se ei kelpaa, sanoi hän. Samuel mietti, kuten tavallista, ja ymmärsi heti.

— Niin — meidän, jotka olemme epäonnistuneet, täytyy opettaa elämällämme. Tarvitaan jonkunlaista herätystä, ymmärrättekö!

— En käsitä, miksi sellainen olisi tarpeellista, sanoi professori vastentahtoisesti nauraen.

— Ette ymmärrä siksi, että te ette kuulu meihin! huudahti Samuel kiivaasti. Kukaan muu ei sitä voi ymmärtää — ei kukaan! On helppo asia olla sellainen, joka elämässä on saanut osakseen onnea. Teillä on miellyttävä koti ja kyllin ruokaa ja kaikkea. Mutta kun joku epäonnistuu, kun hän on perinpohjin lannistettu, silloin saa hän kärsiä nälkää, vilua ja sairautta. Kaikki on vain yhtä ainoata surua, pelkoa ja epätoivoa — te ette sitä voi käsittää! Olen täällä tutustunut erääseen pieneen tyttöön. Hän työskentelee puuvillatehtaassa. Se on pisara pisaralta imenyt hänestä elämän, ruumiin sekä sielun. Ja siitä huolimatta voi hän nyt saada työtä vain puoleksi päiväksi, ja hänen äitinsä koettaa ompelemalla pitää huolta pikkulapsista, ja kaikki ovat hiljalleen kuolemaisillaan nälkään. Tämä tapahtuu siksi, että te ette tule rehellisesti sanomaan heille totuutta, siksi, että te ette sano heille: Mailma on liian täynnä ja teidän täytyy poistua, jotta meille tulisi mahdollisuus elää. Minä en voi ymmärtää, kuinka teillä, joka asutte täällä ylhäällä, voi olla minkäänlaista iloa, kun tuollaista tapahtuu toisaalla!

— Hm — ei, sanoi professori Stewart katsoen terävästi Samuelia ja rypistäen kulmiaan. Hän ei ymmärtänyt, pitikö hänen olla huvitettu, liikutettu vaiko loukattu.

Mitä Samueliin tulee, niin huomasi hän, ettei professorilta enään ollut mitään odotettavissa. Samuel oli häneltä saanut sen opin, minkä professori voi antaakin. Professori ei hituistakaan ymmärtänyt tätä asiaa, sillä hän kuului toiseen mailmaan, onnellisten ja "soveltuvien" ihmisten mailmaan. Heillä oli omat kysymyksensä ratkaistavana! Että professorilta puuttui oikea käsitys asiasta, selvisi hänen seuraavista sanoistaan:

— Olen pahoillani, kun olen joutunut teitä suotta vaivaamaan, mutta jos pieni raha-apu teitä auttaisi…

— Ei, sanoi Samuel reippaasti. Te ette saa tarjota rahaa. Eihän se ole oikeudenmukaista. Sehän on armeliaisuutta.

— Hm! sanoi professori. Niin. Mutta — ettekö voisi mennä kyökkiin saamaan vähän ruokaa?

— Miksi viivyttäisimme asioita? huudahti Samuel kiivaasti. Eikö minun pidä mennä saarnaamaan sitä oppia, jonka nyt olen saanut?

— Mutta tyhjällä vatsalla ette erittäin kauvaa voi saarnata, huomautti professori.

Sitten poistui hän, ja professori Stewart palasi kirjoituspöytänsä ääreen. Pöydällä oli paksu pino käsikirjoituksia professorin uuteen huomattavaan teokseen: Apukeinot. Teoria ja ohjelma. Muutamia käsikirjoitusliuskoja oli hänen edessään. Päällimmäisessä oli otsakekirjoitus: Kuudeskymmenesensimmäinen luku. — Työttömyys ja yhteiskunnan vastuunalaisuus.

Sillävälin kulki Samuel leveätä, sirpalekivillä laskettua puistikkotietä pitkin miettien suurta tehtäväänsä. Ensi innostus oli ohitse, ja hän käsitti nyt edessä olevat vaikeudet. Teoreettisesti oli asia selvä, mutta sen toteuttaminen käytännössä näytti tulevan sangen kiusalliseksi.

Ensinnäkin tulisi olemaan hyvin vaikea levittää tätä oppia. Sillä, jos koettaisi selittää sitä sanoin, niin pidettäisi häntä ulkokullattuna teeskentelijänä, niinkuin professori oli huomauttanut; ja toiselta puolen, jos hän vain käytännössä antaisi opetusta, niin saisivatkohan ihmiset tästä opista täyttä käsitystä? Otaksutaanpa esim., että hän lähipäivinä kuolisi nälkään, silloin olisi vain yksi ainoa henkilö saatu pois tieltä, mutta ihan varmaan oli tarpeettomia ihmisiä miljoonittain.

Tähän saakka oli Samuel sovittanut oppimansa teorian ainoastaan itseensä. Mutta nyt kuvaili hän menevänsä kotiin mrs Stedman'in luo sanomaan hänelle, että mrs Stedman'in pitää jättää turhat ponnistelunsa ja laittaa itsensä pois tästä mailmasta, niin ettei hän eikä hänen kolme lastaan enään olisi ihmissuvun edistyksen tiellä. Samuel ymmärsi, ettei hän koskaan voisi tuollaista tehtävää täyttää, varmaankin siksi, että hän kuului niihin, jotka eivät olleet soveltuvia. Tarvittiin joku vieras, joku, joka voi käsitellä kysymystä puhtaasti tieteelliseltä kannalta.

Mutta vielä oli eräs vaikeus, ehkä muita vakavampi. Eikö tämä oppi oikeastaan johtanut itsemurhaan? Eikö hänen tehtävänsä olisi yksinkertaisimmin ratkaistu siten, että hän menisi virran rannalle, sitoisi kiven kaulaansa ja heittäytyisi veteen? Samuel pahoitteli, kun ei ollut sitä asiaa kysynyt professorilta. Sillä tuo ajatus peloitti häntä; hän oli oppinut, että hengen ottaminen itseltään on kauhistuttava synti.

Vaikeus näkyi olevan oikeastaan häntä ympäröivän elämän synkeässä ja ihanteellisuutta vailla olevassa luonteessa. Voisipa vaan kuolla jalolla ja sankarillisella tavalla toisten hyväksi! Olisipa esimerkiksi sota ja kehotettaisi kaikkia miehiä tulemaan kuolemaan valleilla! Tai hirvittävä rutto, niin että voisi antautua sairaanhoitajaksi! Mutta ei ollut minkäänlaista muuta, kuin hidas nälkäkuolema — ja tämä silloin, kun toiset elävät ylellisyydessä. Samuel arveli hankkia itselleen jotakin työtä, joka voisi olla vaarallinen elämälle ja jäsenille. Muita vaarallisetkin paikat näyttivät olevan täytetyt. Mailma ei tarvinnut häntä elämässä eikä kuolemassa!

Jälellä ei siis ollut mitään muuta kuin nälän näkeminen. Kun ei Samuel tänään ollut syönyt mitään, oli hän kohta valmis alottamaan. Hän tiukensi nälkävyötään ja puri hampaitaan. Kulkiessa vaivasi häntä toivo löytää joku tilaisuus itsensä uhraamiseen. Ja tämä juuri samaan aikaan, kuin suuri vaara, suurin hänen tähänastisessa elämässään, lähestyi.

Hän oli kulkenut ohi Fairviewin, suuren herrastalon, jolla oli komea rautainen portti ja sen kummallakin puolella valkeat pilarit. Hän oli tullut sen laajojen tilusten ulkopuolelle ja kauvemmaksi maaseudulle. Hän kulki ilman päämäärää, sokeana, hänestä oli yhdentekevää, mihin hän tuli. Silloin kuuli hän yhtäkkiä takanaan hevosen kavioiden kapsetta; hän kääntyi ympäri ja näki edessään tomupilven ja keskellä pilveä mielettömästi kiitävän hevosen. Samuel seisoi ja tirkisteli; hevosen takana oli jonkullaiset ajoneuvot ja ajoneuvoissa ihminen. Yksi ainoa silmäys riitti Samuelille selvittämään, mikä oli kysymyksessä. Pillastunut hevonen!

Samuelille tuli tämä asia taivaan ihmeenä, se oli vastaus hänen rukouksiinsa. Ja hän oli valmis. Hänelle tarjoutui tilaisuus eikä hän aikonut jättää tätä tilaisuutta käyttämättä. Hän ei hetkeäkään epäillyt. Hän tiesi täydelleen, mitä hänen oli tehtävä, ja hän oli valmis, päätöksessään luja, oikealla paikalla ja jännittyneenä.

Hän asettui keskelle tietä. Hevonen tuli mitä hurjinta vauhtia; se oli nopea ravihevonen, pelosta mieletön ja kauhistuttavan näköinen. Samuel levitti kätensä, ja salaman nopeudella syöksähti eläin hänen eteensä.

Päästäkseen hänen ohitseen hypähti hevonen syrjään; nuorukainen ei ollut liikkeissään hitaampi, hän hypähti ja tarttui ohjaksiin. Hänen kätensä olivat repeytymäisillään pois sijoiltaan, mutta hän ei hellittänyt, vaan laahautui mukana, kunnes viimein onnistui pääsemään jaloilleen. Hevonen ravisteli päästäkseen hänestä eroon; silloin tarttui Samuel toisella kädellään voimakkaasti sen sieraimiin ja piti siten itseään koholla itsepäisesti ja silmät suljettuina.

Näin riippui hän vielä, kun pillastunut hevonen pysähtyi ja ajaja hypähti vaunuista kiiruhtaen häntä auttamaan.

— Kuinka herran tähden osasitte pysähdyttää sen? kysyi hän läähättäen.

— Miten voinkaan teitä kiittää! huudahti nuori mies. Olette pelastanut henkeni!

— Ei se olisi pillastunut, ellei toinen ohjas olisi katkennut — katsokaas! sanoi ajaja näyttäen ohjaksen päätä.

— Nähtävästi jotakin paperipalaa. Se on aina ollut niin vauhko, se ryökäle, sanoi nuorukainen, ja pudistaen nyrkkiään hevoselle huudahti hän: odotappas, poikaseni, kyllä minä sinulle vielä näytän!

— Varokaa, ettei se uudelleen pelästy! kehoitti Samuel tarttuen taas kaikin voimin ohjaksiin, kun hevonen näytti haluavan lähteä tiehensä.

— Oh, nyt, kun olen saanut sen kiinni, en sitä päästä, vakuutteli nuorukainen. Kyllä se taas rauhottuu.

— Pidelkää sitä kiinni! kehoitti Samuel vieden käden otsalleen ja horjuen. Minun… minun täytyy hetkeksi istua, tunnen päätäni vähän huimaavan.

— En, vastasi Samuel, mutta… mutta en ole tänään saanut ruokaa ja siksi tunnen olevani vähän heikko.

— Ettekö ole saanut ruokaa? huudahti vieras ihmeissään. Mikä siihen on syynä?

— En, olen aivan äsken tullut tänne. Jätin kotini maalla ja lähdin New-Yorkiin, mutta minulta ryöstettiin kaikki rahani. En ole saanut minkäänlaista työtä ja olin melkein kadottanut kaiken toivon ja valmistautunut kuolemaan.

Vieras katseli häntä ihmetellen. Samuel vastasi katseeseen. Hän oli utelias tietämään, kenen oli pelastanut. Vieras näytti olevan nuorukainen vuoden tai korkeintaan pari häntä vanhempi. Hänen kasvonsa olivat taas saaneet värinsä, ja Samuelista tuntui, että hän oli kaunein ihminen, mitä Samuel milloinkaan oli nähnyt. Vieraan kasvot olivat avoimet ja ujostelemattomat, silmänsä säihkyvät ja tukkansa kauniin vaalea kuin naisella. Hänellä oli urheilupuku: punainen silkkipaita ja flanellivaatteet, kaikki sellaista, jonka Samuel aina oli tottunut asettamaan yhteyteen hyvän aseman ja rikkauden kanssa. Hevonenkin oli jalorotuinen, ja ajoneuvot kummipyörineen ja hopeakoristeisine siloineen lisäsivät varustusten kalleutta. Samuel iloitsi siitä, sillä ne osoittivat, että hän oli pelastanut ihmisen, jolla oli merkitystä jonkun onnellisen ja "soveltuvan" henkilön.

— Kun tunnette kykenevänne, niin olkaa hyvä ja tulkaa pitelemään hevosta, sanoi nuorukainen, että minä saan solmia ohjaksen kiinni. Sitten vien teidät takaisin kaupunkiin ja hankin teille jotakin syötävää.

— Vait'! huudahti mies. Luuletteko todellakin, etten palkitsisi teitä mitenkään?

— Heittäkää pois sellaiset ajatukset! huudahti vieras. Hankin teille työtä, niin että pääsette kunnolliseen alkuun.

Hankittaisiinko hänelle työtä! Samuelin sydän alkoi tykyttää kiivaasti. Hetkeen aikaan ei hän ymmärtänyt, miltä kannalta ottaisi lupauksen, kuinka se sopisi hänen uuteen oppiinsa. Mutta varmaankin oli oikein, että hän otti vastaan työtä. Hän oli sen ansainnut. Vaikkapa joku toinen saisi väistyä — silloinkin, sillä hän oli näyttänyt kuuluvansa soveltuviin. Hän oli voittanut taistelussa. Hänellä oli sija onnistuneitten joukossa ja hän voi auttaa Sofiaa ja tämän äitiä.

— Tulkaa nyt! kehoitti hän. Samuel hyppäsi vaunuihin, ja matka sujui hyvää vauhtia takaisin kaupunkiin.

— Mikä on nimenne? kysyi vieras, ja Samuel sanoi nimensä. Hän kertoi myös, mistä tuli ja mitä hänelle oli tapahtunut. Erittäinkin kertoi hän, kuinka oli ollut vangittuna, sillä hän ei tahtonut peittää mitään. Mutta hänen seuralaisensa kutsui sitä vaan "pirulliseksi väkivallaksi".

— Hän oli läsnä poliisioikeudessa ja sanoi voivansa hankkia minulle työtä, mutta sitten hän huomasikin, ettei voinut. Tunnetteko hänet?

— Olin siellä ennen — isäni kuolemaan asti. Silloin jätin yliopiston. Vihaan opintoja.

— En, sanoi vieras. Isäni ajatteli samoin kuin ukko Stew, mutta minut hän aivan väsytti. Mitä te piditte hänestä?

— Niin, nähkääs, sanoi Samuel, minä en ole yhtä onnellisessa asemassa kuin te. Mielestäni kertoi hän minulle mitä ihmeellisimpiä asioita.

— Hän selitteli mistä se johtuu, että minä olen ilman työtä. Mailmassa on liian paljon ihmisiä, hän sanoi, ja minä kuulun niihin, jotka eivät ole soveltuvia, kuten hän sanoi. Minä olin epäonnistunut olemisen taistelussa, ja siksi minun täytyy tulla syrjäytetyksi, sanoi hän.

— Oh, saakeli, sanoiko hän todella niin! huudahti vieras. Samuel toivoi, ettei nuorukainen olisi käyttänyt niin paljon sopimattomia sanoja, mutta hän otaksui, että tämäkin kuului niitten etuoikeuksiin, joilla tässä mailmassa oli onni mukanaan.

— Olin hänelle hyvin kiitollinen, jatkoi Samuel, sillä en ollut sitä asiaa ennen ymmärtänyt. Mutta kun opin ymmärtämään että se tapahtui ihmissuvun hyväksi, niin en sitä enään ottanut niinkään raskaalta kannalta.

Väittelin hänen kanssaan sekä kauvan että hyvin. Koetin hänet saada ymmärtämään, että hänen pitäisi lähteä opettamaan kansaa. Täällä Lockmanvillessä on tuhansittain nälkää näkeviä ihmisiä. Ja tekisikö teidän mielenne nähdä nälkää tietämättä siihen syytä?

— En, en luulisi, että tahtoisin, vastasi toinen tarkastellen taas seuralaistaan.

Mutta nyt keskustelu taas keskeytyi. He olivat juuri tulleet komean ristikkoportin luo, joka kantoi nimeä Fairview.

Samuel tarkasteli hänelle jo tuttua lehtokujaa mahtavine jalavineen, ruohokenttineen ja visertävine lintuineen.

— Se on Lockmanin. Samuel oli kadottamaisillaan tajuntansa ja tarttui kiinni vaunun istuimeen.

Hän tuijotti edessään olevaa suurta rakennusta, leveitä portteja ja lumivalkeita pilareita. Hän tuskin voi uskoa korviaan.

— Minä olen vanhan Lockmanin poika, lisäsi vieras ystävällisesti.
Nimeni on Albert, ja minua kutsutaan Pertiksi.

Oikein ymmärtääksemme sen voimakkaan vaikutuksen, minkä tämä ilmoitus teki Samueliin, täytyy muistaa hänen mielentilansa. Hän etsi kaikin voimin etevintä, ja eräs viisas mies oli hänelle ilmoittanut ne merkit, joista tämän ominaisuuden voi parhaiten tuntea. Ja "olemassaolon taistelussa" oli vanhaa Lockmania onnestanut paremmin kuin ketään muuta ihmistä, josta Samuel oli kuullut. Hän omisti suuren lasitehtaan Lockmanvillessä ja monta muuta muualla mailmassa. Hän omisti raitiotiet, kaasutehtaan ja vesijohtolaitoksen. Kaupungille annettiin hänen nimensä ja yliopistolle samaten. Jo monet vuodet oli hän hallinnut koko kaupunkia, niin sanoi Fienngan. Ja tuossa oli hänen kotinsa — linna, joka kelpaisi vaikka kuninkaalle. Kuinka suuren olikaan sellaisen miehen etevyyden täytynyt olla! Ja mitä hyvää olikaan hänen täytynyt tehdä mailmalle, kun hänet palkittiin tuollaisella vallalla ja kunnialla.

Ja tässä oli hänen poikansa, nuori mies, jonka ulkonäkö täydellisesti vastasi Samuelin odotuksia, syntyperältään todellinen prinssi, mutta kuitenkin ystävällinen, avomielinen ja vaatimaton. Hänelle olivat kaikki nämä hyveet ja etevät ominaisuudet tulleet perintönä ja myöskin rikkaus ja valta ikäänkuin sen merkiksi. Ja nyt oli eräällä tietämättömällä poikaisella ollut onni pelastaa tämän erinomaisen olennon henki. Tällä pojalla oli mahdollisuus saada asua hänen luonaan ja palvella häntä, luoda silmäys hänen elämäänsä ja hankkia tietoonsa hänen etevämmyytensä salaisuus. Samuel sai kyyneleet silmiinsä tätä ajatellessaan.

— Näytä nämä Sandersonnille, jatkoi isäntä, ja kysy, enkö minä valjaistani maksa niin paljon, että kannattaa antaa parempaakin tavaraa, kuin tuollaista roskaa.

He nousivat ja kulkivat leveän pylväskäytävän lävitse, joka oli täynnä nojatuoleja, pöytiä ja mattoja. Eteissalissa oli virkapukuinen palvelija.

— Peters, sanoi nuori mies, tämä on Samuel Prescott. Olin vähän pulassa hevoseni kanssa ja hän auttoi minua. Hän ei tänään ole mitään syönyt, tahdon, että hän saa kelpo aterian.

Sillä aikaa oli Samuelilla tilaisuus silmäillä ympärilleen. Milloinkaan ei hän ollut kuullut eikä uneksinut tällaisesta komeudesta. Se oli häikäisevä, uskomaton! Suuri huone ulettui rakennuksen kattoon saakka. Siinä oli leveät marmoriportaat ja valtavan suuri marmoriuuni sekä talo suihkulähteineen ja mitä komeimpine palmuineen ja kukkineen. Ja molemmilla sivuilla oli joukko huoneita tauluineen, seinäkoristeineen ja huonekaluineen, jotka Samuelin mielestä olivat puhdasta kultaa.

Mutta he eivät olleet päässeet pitemmälle kuin puolitiehen, kun Samuel hämmästyksestä sanatonna pysähtyi erään taulun eteen. Tätä taulua ei tarvitse kuvata seikkaperäisesti, olkoon vaan sanottu, että se esitti aivan alastonta naista luonnollisessa suuruudessa ja ettei Samuel koskaan ollut sellaista nähnyt. Päästyään taulun lähelle, loi Samuel silmänsä maahan.

He kulkivat muuatta käytävää pitkin ja tulivat erääseen häikäisevän kauniiseen huoneeseen. Se oli kokonaan verhottu valkealla satiinikankaalla, etuseinä oli pelkästä lasista ja antoi leveälle parvekkeelle; siellä oli kukkia ja laululintuja ja seinillä mitä kauneimpia maalauksia.

Nuori Lockman heittäytyi nojatuoliin ja alkoi kuulustella seuralaistaan. Hän tahtoi keskustelusta "ukko Stewin" kanssa tietää kaiken, ja kun hän oli arvannut Samuelin käsityksen hänestä itsestään, taivutti hän Samuelin puhumaan siitä, minkä Samuel erittäin vilpittömästi tekikin.

— Te olisitte erinomainen hovinarriksi, huomautti Lockman, kun Samuel oli lopettanut; mutta tämä ei noihin sanoihin kiinnittänyt huomiota.

Pöydän kattaja tuli tuoden ruokia suurella tarjottimella, ja häntä seurasi toinen palvelija, joka kantoi pöytää, ja vielä kolmas auttajana. Mikä paljous hopeakaluja!

— Alkakaappa toimeen, kehoitti isäntä, ja kun hän arvasi vieraansa mielialan, lisäsi hän: teidän ei tarvitse jäädä tarjoomaan, Peters.

— Älkää antako minun häiritä itseänne, sanoi Lockman nauraen, ja jos jotakin haluatte kysyä, niin antakaa vaan kuulua.

Samuel söi hyviä ruokia kelpo ruokahalulla. Kun hän viimeinkin oli lopettanut, virkkoi nuori Lockman:

— Tulkaa sitten mukaan, niin näytän sen teille — jos nimittäin tunnette voivanne kävellä heti ruuan päälle.

Ruoka ei vähintäkään estänyt Samuelia, ja he lähtivät kävelemään. Nuorukainen tapasi nyt olemassaolon mahdollisuuksien uuden ilmenemismuodon.

— Isäni on tämän kaiken luonut, sanoi nuori. Lockman. Hän luuli, että minä olisin innostunut maanviljelykseen.

He menivät katsomaan hevosia, jotka asuivat omassa palatsissaan. Siellä oli lukemattomia pilttuita, ajorata ja äärettömän suuri aidattu paikka.

— Jos olette huvitettu hevosista, niin laitan, että saatte jotakin tehtävää täällä, jatkoi Lockman.

— Kiitän sydämellisesti, sanoi nuorukainen, tuntien itsensä ylenmäärin onnelliseksi. Se on erinomaista!

Hän olisi kulkenut vaikka koko päivän katselemassa ja ihmettelemässä talon monipuolisia laitoksia, mutta hänen isäntänsä oli nyt väsynyt ja palasi takaisin asuinhuoneisiin.

He tulivat jälleen pilarisaliin ja istuutuivat. Yhtäkkiä kuulivat he hevoskavioitten kapsetta ja katsahtivat ulos.

Hevonen juoksi kiivasta vauhtia mäkeä ylös. Ratsastaja istui hajareisin, niin ettei Samuel heti tuntenut häntä naiseksi. Vasta kun hän näki ratsastajan viittaavan kädellään ja kuuli hänen huutavan, oli hän siitä varma.

Nainen pysähdytti hevosensa, ja hänen seurassaan ollut ratsupalvelija otti ohjakset, minkä jälkeen nainen astui pilarisaliin, pysähtyi ja katseli nuorukaisia. Hän oli nuori ja erinomaisen kaunis. Hän hengitti nopeasti, tukka oli valahtanut otsalle, poskilla oli terve puna, ja Samuel päätteli, että hän oli kaunein olento, minkä Samuel oli elämässään nähnyt. Samuel tuijotti kuin lumottuna, hän ei milloinkaan ollut edes uneksinut, että mailmassa voi olla mitään niin ihmeellisen ihanaa. Hehkuvassa ihastuksessaan ymmärsi hän, kuka hänen edessään seisoi: se oli näitten korkeampien sukujen naispuoli, se oli etevä, kaikkia hallitseva nainen.

— Hyvää päivää, vastasi nuorukainen esitellen: serkkuni miss Wygant
— Samuel Prescott.

Tyttö tervehti kevyesti ja kiinnittäen Samueliin katseen, joka sisälsi yhtäpaljon uteliaisuutta kuin ylpeyttä. Hän oli ruskeasilmäinen ja mustatukkainen, kasvonpiirteensä olivat miellyttävät, liikkeensä sulavat ja nopeat. Vilkkautta oli hänen olennossaan; katse oli nopea ja ääni käskevä. Ensi katseesta näkyi, että hän oli tottunut käskemään, kärsimätön ja seikkailuhaluinen, kiihkeä ja ylpeä.

— Minulla on ollut seikkailu, sanoi hänen serkkunsa selittäen.
Samuel on pelastanut henkeni.

Samuel tunsi yliluonnollista onnea nähdessään tytön silmissä pikaisen, osaaottavan silmäyksen.

— Olipahan vaan! Ohjas katkesi. Se lähti laukkaamaan heti puiston portin ulkopuolella ja juoksi sitten runsaasti puolen penikulmaa.

— Se oli loistava urotyö, Glad — rohkein työ, mitä minä milloinkaan olen nähnyt. Hän syöksyi esiin, tarttui suitsiin riippuen kiinni niissä. Aivan varmasti hän pelasti elämäni.

Samuel, joka hämillään oli punastunut, tunsi nuoren tytön innokkaasta osanotosta mitä syvintä riemua.

— Niin kauniisti, niin jalosti tehty! huudahti tyttö. Uskallanko kysyä, mistä te olette?

— Hän on aivan äskettäin tullut kotiseudultaan maalta, sanoi Lockman. Hän oli matkalla New-Yorkiin raivaamaan itselleen uraa. Ja ajatteles, Glad, tiellä hän joutui ryöstön uhriksi ja oli käynyt kaupungissa kyselemässä työtä ja oli kuolemaisillaan nälkään.

— Kertokaa minulle kaikki seikkailunne! sanoi hän, alkaen kuulustella Samuelia.

Samuel raukka oli kuin todistaja syyttäjän käsissä, hän hämmästyi ja pelästyi auttamattomasti. Mutta tyttö ei siitä välittänyt. Lakkaamatta hän jatkoi kyselyjään, kunnes Samuelin koko elämä oli paljastunut.

Mutta viimein he kyllästyivät häneen ja alkoivat puhua tanssiaisista ja tenniskilpailuista, joihin heidän piti ottaa osaa. Samuelilla oli nyt tilaisuus katsella miss Wygantia ja antaa silmiensä nauttia hänen kauneudestaan. Samuel ei voinut uneksia suurempaa nautintoa tässä mailmassa, kuin istua tuntikausia katselemassa tuota naista, tutkimassa hänen muotonsa ja pukunsa jokaista yksityiskohtaa, tarkastelemassa naurun leikkiä hänen huuliensa ja silmiensä ympärillä.

Mutta sitten tuli pöydänkattaja ilmoittamaan, että ateria oli valmis, ja Samuel hypähti kovasti säikähtäen pystyyn. Hän pelkäsi, että hänetkin kutsuttaisi aterioimaan ja siten joutuisi miss Wygantin armottoman tarkastelun esineeksi.

— Vai niin, sanoi nuori Lockman. Mutta ettekö tahdo tulla tänne huomenna aamupäivällä, niin saadaan puhua lähemmin.

— Siksi, että sinä et saa tehdä hänestä tallirenkiä. Hänellä on paljon muitakin mahdollisuuksia. Ensinnäkin on hänellä edullinen ulkomuoto.

Samuel punastui ja laski katseensa lattiaan. Hän tunsi taas tuon tytön läpitunkevan katseen.

— Hänellä ei ole tarpeellisia edellytyksiä, jotta hänestä voitaisi tehdä sisäpalvelija, Glad…

— Ei, mutta ulkona jokin. Eikö hän voisi oppia puutarhurin ammattia?
— Pidättekö kukista, Samuel?

— No, tee hänestä sitten puutarhuri, sanoi miss Wygant; ja se ratkaisi Samuelin kohtalon.

Nuorukainen sanoi hyvästit ja iloissaan melkein juosten riensi kotiin. Hän tunsi olevansa joutunut onnellisuuden kaukaiseen taivaaseen; hän oli istunut jumalten taivaassa — hän saisi jäädä sinne iäksi.

Uusi isäntänsä oli antanut hänelle viidentoista dollarin setelin, ja ennenkuin pääsi perille mrs Stedman'in asuntoon, meni hän kauppapuotiin ahtaen siellä kätensä täyteen paketteja. Sitten sai hän äkillisen päähänpiston, hän meni herrainvaatetusliikkeeseen ja osti sieltä itselleen puhtaan, valkean irtokauluksen ja koreanpunaisen kaulaliinan, joka jo oli valmiiksi solmittu, niin että se aina pysyi järjestyksessä.

Sitten meni hän Stedman'ien luo, ja leski ja hänen nuoremmat tyttärensä asettuivat hänen ympärilleen kuuntelemaan hänen kertomustaan. Sitten tuli Sofia kotiin, ja silloin täytyi hänen kertoa kaikki alusta alkaen.

Kun hän pääsi kertomuksensa loppuun, istui tyttö ihmeissään tuijottaen eteensä.

— Se on lähetyskirkko. Ylhäinen väki ei halua olla meidän kanssamme kirkossa. Hän käy Pyhän Matteuksen kirkossa, tiedätkö — siellä ylhäällä. Mutta hän oli lähetysjuhlassa ja auttoi lahjojen jakamisessa. Ja hän oli puettu aivan punaisiin — pukuun, joka oli tehty jostakin ohuesta, pehmeästä, kankaasta, sellaiseen, joita nähdään unessa. Oi, kuinka kaunis hän olikaan, Samuel! Hänellä oli ruusu hiuksissa — ja hän tuoksusi niin hyvältä ja niin voimakkaasti, oli melkein mahdoton sitä kestää! Ja hän seisoi ja hymyili lapsille ja jakoi heille lahjoja. Hän antoi minullekin, ja hän oli aivan prinssessan näköinen. Olisin mielelläni langennut maahan suutelemaan hänen jalkojaan.

— Ja ajatteleppa, että sinä olet päässyt hänen tuttavakseen ja ollut hänen luonaan! huudahti Sofia hurmaantuneena. Ja puhunut hänen kanssaan! Kuinka voit sinä kestää sitä iloa?

— En koskaan ole kuullut hänen ääntään, sanoi Sofia. Toisella kertaa kun tapasin hänet, puhui hän, mutta koneitten jyske esti hänen äänensä kuulumasta. Se oli tehtaassa. Hän tuli sinne eräitten muitten henkilöitten mukana ja käveli kaikkialla ja katseli kaikkea. Me olimme kaikki niin liikutuksen vallassa. Kuten tiedät, vallitsee hän isänsä tehdasta.

— Hän vallitsee kaikkia mahdollisia asioita täällä Lockmanvillessä. He ovat rikkaita, hyvin rikkaita. Ja tuo tyttö on hänen ainoa tyttärensä ja niin kaunis — kaikki ihmiset häntä ihailevat. Minulla on hänestä kaksi valokuvaa, ne ovat olleet sanomalehdissä. Tule, ne sinun täytyy nähdä.

He juoksivat portaita ylös. Sängyn yläpuolella oli kaksi vaalistunutta sanomalehtileikkausta, toinen esitti miss Gladya iltapuvussa, toinen yksinkertaisemmassa puvussa ja käsivarrellaan kimppu ruusuja.

— Oletko milloinkaan nähnyt mitään noin ihanaa? kysyi tyttö. Minä olen tehnyt hänet hyväksi hengettärekseni, ja minä tunnen hänen puhuvan minulle niin kauniisti. Hänen täytyy olla hyvin kiltti, ymmärrätkö, kukaan ei voi olla noin kaunis olematta samalla hyvin, hyvin kiltti ja hyvä.

— Sofia! huudahti hän. Hän sanoi minulla olevan edullisen ulkomuodon! Mahtaakohan minulla olla?

Samuel meni särkyneen peilin luo, joka riippui seinällä, ja uteliaana tarkasteli itseään.

— Etkö näe, kuinka hyvältä ja voimakkaalta näytät! huudahti Sofia.
Ja kuinka terve väri sinulla onkaan!

— Sitä en ole koskaan ajatellut, vastasi Samuel muistaen punaisen-vihreän kaulaliinan.

— Ja sinä olet puhellut hänen kanssaan! huudahti Sofia mennen taas katselemaan kuvia. Sitten lisäsi hän äkillisen jalomielisyyden valtaamana: Tiedätkös, Samuel, nämä kuvat lahjoitan minä sinulle, niin että voit asettaa ne huoneesi seinälle.

— Kyllä, kyllä. Muistan ne liikaakin, niin että minulle se on yhdentekevää. Ja sinulle ne ovat sitäkin suurempiarvoisia, kun sinä todella olet oppinut tuntemaan hänet.

Seuraavana aamuna saapui Samuel Fairviewiin ja annettiin oppilaaksi ylipuutarhurille.

— Ilmoittakaapa minulle sitten, miten työ käy, olivat nuoren Lockmanin viimeiset sanat hänelle. Ja jos voin tehdä teidän hyväksenne jotakin muuta, niin tulkaa vaan ja sanokaa.

— Paljon kiitoksia, sanoi nuorukainen syvästi kiitollisena, mutta käsittämättä, että nämä isännän sanat, jotka lausuttiin puutarhurin kuullen, tekivät hänet etuoikeutetuksi henkilöksi, kunnioituksen ja kateuden esineeksi muitten palvelijain kesken.

Fairview ja sen palvelushenkilökunta muodosti itsessään pienen mailman. Lukuunottamatta tallihenkilökuntaa ja varsinaisia maanviljelystyöläisiä, tarvittiin kokonaista kaksikymmentäkolme henkilöä huolehtimaan nuoren Lockmanin persoonallisesta palvelemisesta.

Master Albertilla — sillä nimellä palvelusväki häntä kutsui — väitettiin olevan yli seitsemänsadantuhannen dollarin vuositulot. Kukaan ei voinut ymmärtää, mitä hän tuollaisella summalla teki. Hän oli isänsä kuolemasta alkaen elänyt aivan yksinään. Taloutta oli aikaisemmin hoitanut miss Aurelia, vanhan Lockmanin sisko, vanha, luunvaloa sairastava ja häijyluontoinen nainen, mutta hän oli pari vuotta sitten kuollut. Mr Lockman oli ollut hyvin ihastunut karjanhoitoon, mutta vähät välittänyt kodistaan. Viimemainitun ominaisuuden oli vielä suuremmassa määrässä perinyt master Albert, joka paraasta päästä oleskeli New-Yorkissa. Siksi vallitsikin hänen talossaan mitä valitettavin epäjärjestys, ja häneltä varastettiin hirveästi. Mutta sukulaistensa kaikista kehoituksista huolimatta ei hän kuitenkaan tahtonut valita ketään emännäksi taloonsa.

Master Albert oli vielä alaikäinen, ja hänen asioitaan hoiti mr Hickman, perheen lainopillinen neuvonantaja, ja myöskin Albertin eno, mr Wygant. Tämä oli teollisuudenharjoittaja ja kapitalisti, väitettiinpä hänen olevan sangen oppineen miehen. Hänet juuri Samuel oli tuona iltapäivänä nähnyt istuvan automobiilissa. Hän, joka oli pitkä, komea, ylpeännäköinen, harmaaviiksinen mies, asui suuressa valkeassa talossa aivan mäen rinteellä, ja miss Glady oli hänen ainoa tyttärensä. Tytär oli ollut setä Lockmanin — joka oli naimisissa tytön tädin kanssa — suosikki, ja oli Lockman testamentissaankin hänelle määrännyt sangen huomattavan osan omaisuuttaan.

Samuel kantoi taskussaan miss Gladyn kahta kuvaa, hän kuunteli tämän hevosen kavioitten kapsetta ja hänen automobiilinsa ääntä. Eräänä kauniina päivänä Samuelin kantaessa taloudenhoitajattarelle ruusukimppua, juoksi hän suoraan tyttöä vastaan.

Samuelin sydän sykähteli, niin että oikein teki pahaa, ja mitään sanomatta seisoi hän nolona ollen melkein pudottamaisillaan ruusut lattialle.

— Erinomaisesti, vastasi Samuel, mutta heti huomaten, että vastaus oli liiaksi sisällyksetön, lisäsi hän lämpimästi: Tunnen itseni niin onnelliseksi, etten voi sitä sanoin kuvata.

— Se ilahuttaa minua, sanoi tyttö. Ja olen varma, että teette työnne hyvin.

— On kyllä, vastasi Samuel. Mutta, katsokaas, työskentely tapahtuu kukkien parissa, ja minä olen aina paljon pitänyt kukista.

Syntyi uusi hiljaisuus. Sitten sinkautti tyttö Samuelille seuraavan kysymyksen:

— Miksi… miksi… änkytti hän voiden tuskin saada sanaa suustaan.
Miss Glady, enhän minä…

— Minä… minä… se, soperteli hän. Minulla ei tosiaankaan ollut sellaista tarkoitusta… en millään muotoa olisi tahtonut…

Hän vaikeni ollen aivan poissa suunniltaan, mutta miss Wygant seisoi yhä hänen edessään kohdistaen armottoman katseensa häneen.

Tämä saattoi Samuelin nostamaan katseensa. Hän katseli tyttöä kuin lumottuna ja kuiskasi viimein:

— Puhukaa minulle vähän siitä, sanoi tyttö, ja hänen katseensa saattoi Samuelin koko olennon väräjämään.

— Te… te olette kauniimpi kuin kukaan, jonka ennen olen nähnyt, sanoi Samuel huoahtaen.

— Tytöt siellä maalla… kuiskasi Samuel, ovat kyllä miellyttäviä… mutta te… te…

— Niin. Te olette niin kokematon — niin nuori. Te tekisitte minun tähteni mitä tahansa! Ettekö tekisikin?

— Uskaltaisitteko panna elämänne alttiiksi minun tähteni, niinkuin teitte Pertinkin tähden?

— Toivon, että siihen tarjoutuisi tilaisuus, huudahti hän nauraen. Mutta joka päivä on vain nämä kiusalliset ja yksitoikkoiset huvimatkat!

Tyttö otti nipusta ruusun Samuelin katsellessa, miten hän nuppineulalla kiinnitti sen puseroonsa.

— Voitte silloin tällöin antaa minulle yhden tällaisen, sanoi hän omalla tavallaan ihmeellisesti hymyillen. Älkääpä sitä unohtako.

Tämä kosketus tytön lämpimiin, eloisiin sormiin vaikutti Samueliin kuin sähköisku. Siinä oli jotakin erikoista, jotakin, jota Samuel ei koskaan ollut uneksinutkaan. Mutta tyttö poistui huoneesta jättäen hänet miettimään. Samuelin täytyi nojautua pöydän varaan.

Koko päivän kulki Samuel unelmissa. Miss Glady oli hymyillyt hänelle.
Hän oli koskettanut hänen kättään!

Tänä iltana meni Samuel Stedman'in luo ainoastaan sitä varten, että saisi puhua asiasta Sofialle. He istuivat ja juttelivat monta tuntia. Samuel kertoi jutun yhä uudelleen, ja Sofia kuunteli säteilevin silmin, ihastuksen valtaamana.

— Oi, Samuel! kuiskasi hän. Tiesinhän minä, tiesinhän, että hän tulee pitämään sinua arvossa! Hän on niin kaunis — tiesin, että hänen täytyy olla kiltti ja hyvä!

Kului viikko, eikä Samuel kertaakaan nähnyt epäjumalaansa. Hän eli heidän lyhyen keskustelunsa muistoissa ja tasoitellessaan pensas-aitoja uneksi mitä hirveimmistä vaaroista ja ihmeellisimmistä pelastuksista. Ensi kertaa tuntui työ hänestä kiusalliselta. Se tarjosi niin vähän edellytyksiä romaanielämälle!

Samuel jatkoi mietteitään ja tunsi itsensä hirmuisen levottomaksi, kun pelkäsi, että yksitoikkoinen ja kiusallinen todellisuus kokonaan saisi hänet valtaansa. Niin vähän hän osasi uneksia, kuinka lähellä vaihtelua todellisuudessa oli!

Nuori Lockman oli ollut poissa pari päivää käydäkseen tervehtimässä paria ystäväänsä, ja saapui eräänä iltapäivänä aivan odottamatta kotiin. Samuel ymmärsi, ettei häntä oltu odotettu, sillä aina, kun isäntä oli kotona, piti hänen huoneeseensa kantaa suuria kukkakimppuja. Isännän palatessa kotiin oli puutarhuri sattumalta poissa, jonka vuoksi Samuel omasta alotteestaan poimi kukkia ja vei ne sisälle. Hän jätti ne taloudenhoitajattaren työhuoneeseen ja meni sitten tätä etsimään kertoakseen, mitä oli tehnyt. Ruokasalin ovella tapasi hän aavistamattaan nuoren isäntänsä, joka paraikaa oli antamassa Petersille, pöydänkattajalle muutamia määräyksiä.

Vaatimaton puutarhapalvelija kun oli, olisi Samuelin pitänyt lähteä tiehensä. Sensijaan astui hän esiin, ja Pertti hymyili ystävällisesti virkkoen:

— Pidän siitä paljon, sir, vastasi Samuel lisäten anteeksipyydellen:
Olen vienyt sisälle muutamia kukkia.

Isäntä aikoi jatkaa keskustelua Petersin kanssa, ja Samuel oli lähtemäisillään tiehensä, kun samassa ulkoa kuului automobiilin ääntä.

— Mitä nyt! Kukahan mahtaa olla? sanoi Pertti mennen ulos katsomaan.
Peters meni portille, niin että Samuel jäi yksin.

Suuri, punainen matkailija-automobiili oli pysähtynyt portaitten eteen. Se oli täynnä nuorta väkeä, sieltä huiskuteltiin käsiä ja huudettiin:

Luonnollisesti ei Samuelin olisi sopinut seisoa siinä. Hänen olisi pitänyt lähteä tiehensä. Mutta etuoikeutettuna henkilönä ei häntä vielä oltu opetettu tietämään paikkaansa. Ja nuo rikkaitten ja ylhäisten mailman herrat ja naiset olivat niin ihmeellisiä olentoja, että hän tunsi vastustamatonta halua saada kuulla heistä jotakin.

Automobiilissa oli kaksi nuorta herraa, jotka, sekä iällään että komealla ulkonäöllään sangen paljon muistuttivat Samuelin isäntää. Lisäksi oli siellä neljä nuorta, hyvin erikoisennäköistä naista. Kaikki he olivat kauniita — melkein yhtä kauniita kuin miss Glady; ehkä riippui tämä seikka automobiilipuvuista, mutta he tuntuivat melkein vielä enemmän koristelluilta. He olivat mitä kevyemmällä tuulella, nauraen, leikkiälaskien, ilvehtien.

— Et näy olevan erittäin ihastunut meidän näkemiseemme, Pertti, sanoi eräs naisista.

— No, vilkastuppa vähän, vanhapoika — kukaan ei tule meidän päällemme kielittelemään! huudahti toinen nuorista miehistä.

Samuelin huomio kiintyi erityisesti erääseen naisista, joka näytti muita totisemmalta ja ujommalta. Kasvultaan oli hän pienempi kun muut ja ihastuttavasti puettu punaisiin ja valkoisiin; hänen leninkinsä ja hattunsa olivat reunustetut punaisilla nauhoilla. Hänellä oli kauneimmat punaiset posket ja hienoimmat piirteet, mitä Samuel koskaan oli nähnyt.

Hän juoksi nyt nopeasti nuoren Lockmanin luo ja kietoi kätensä tämän kaulaan.

— Pertti! huudahti hän, tämä on minun syyni; minä heidät viekottelin tänne tulemaan! Kaipasin sinua niin kauheasti. Sano, ettet ole meille vihainen!

— No, näytä sitten iloiselta! huudahti tyttö suudellen häntä. Ole nyt kiltti poika — oh, pyydän sinua!

— Ja te olette todella valmistaneet minulle kauhean yllätyksen, vastasi Pertti. Koko seura näytti pitävän vastausta erittäin hauskana, sillä kaikki he sille nauroivat.

— Hän ei pyydä meitä käymään sisälle, sanoi eräs naisista. Tule
Dolly, menkäämme katsomaan, miten hän asuu.

Koko joukko virtasi sisälle, Samuel jäi paikalleen. Hän kuunteli silkkihameitten kahinaa ja hengitti noitten ihmisten jälkeensäjättämää tuoksua, joka oli suloista, kuin olisi tullut suoraan itämaitten puutarhoista. Sitten pakeni hän alempiin ilmakerroksiin.

Toinen noista nuorista herroista oli, mikäli Samuel palvelijain huoneessa sai kuulla, Jack Holliday, samannimisen rautatiekuninkaan nuorin poika. Muuan hänen sisaristaan oli kihloissa erään englantilaisen herttuan kanssa. Toinen nuorista miehistä oli erään lännen tukkikuninkaan poika, ja vaikka hän vasta oli kahdenkymmenen vuoden vanha, oli hän jo ollut osallisena eräässä roskajutussa, jonka seurauksena oli avioero erään näyttelijän ja hänen vaimonsa välillä. Kenelläkään ei näyttänyt olevan tietoa keitä nuoret naiset olivat. Heidän suhteensa vain kuiskailtiin, ja Samuelilta koko juttu pysyi salaisuudessa.

Hetken päästä tuli tieto, että seurue jää päivälliselle. Tuossa tuokiossa joutui koko talo liikkeeseen. Ylhäällä herrasväen huoneissa kävi kyllä kaikki tyyneesti ja rauhallisesti kuin kellokoneisto, mutta alhaalla palvelijain puolella oli kiirettä ja touhua, sillä hienon päivällisen valmistaminen parissa tunnissa seitsemälle hengelle ei ollut niinkään helppo työ. Samuelinkin apua tarvittiin monessa suhteessa. Itse hän oli tähän tyytyväinen, sillä senkautta hän sai tilaisuuden seurata tapahtumain kulkua.

Niinpä näki hän Petersin tulevan viinikellarista mukanaan mies, jolla oli valtavan suuri kantamus pulloja. Tämä antoi Samuelille, joka kaikin voimin kuori suurta astiallista perunoita, aihetta monenlaisiin mietteisiin. Ylhäisen ja rikkaan mailman elämässä oli jotakin, mikä loukkasi Samuelia, ja aivan varmaan vaikutti tähän se huomattava osa, mikä juopottelulla oli tuossa elämässä. Naiset joivat yhtä peittelemättä kuin miehetkin, ja miss Gladykin joi, minkä seikan Samuel piti suoraan sanoen hirveänä.

Päivällinen oli jo kestänyt pari kolme tuntia, ja melu tuli yhä äänekkäämmäksi. Huudettiin ja hoilotettiin, niin että kuului talon ulkopuolellekin. Laulettiin hurjia rekilauluja, joita oli hauska kuulla, mutta jotka kuitenkin kauheasti loukkasivat Samuelia. Nuo onnelliset ihmiset — mielellään soi Samuel heille kuinka suuria nautintoja tahansa — elivät varmaankin aina samaa iloista ja nautintorikasta elämää. Mutta samppanjapullojen korkit paukkuivat vain muutamien minuuttien väliajoilla. Mahtoiko olla oikein että he joivat?

Alkoi olla myöhäinen ilta, ja juomingit jatkuivat yhä. Ulkona raivosi ankara rajuilma. Ne palvelijat, joilla vieraspitojen johdosta ei ollut mitään tehtävää, olivat menneet nukkumaan, mutta Samuel ei saanut unta; levottomana ja kiusaantuneena harhaili hän paikasta toiseen. Koko talo oli, lukuunottamatta seuruetta ruokasalissa, hiljainen ja autio. Silloin hiipi Samuel takaoven kautta taloon ja piiloutui erääseen oviaukkoon, jonne hurja melu ruokasalista kuului.

Hän oli maannut siellä noin kymmenen minuuttia. Sisältä kuului laulua ja huutoja, mutta luonnonvoimien raivoaminen esti erottamasta eri ääniä. Silloin kuului yhtäkkiä melun keskeltä kimakka ja vihlova naisen ääni. Samuel syöksähti seisaalleen ja pakeni oven luota. Johtuiko tuo huuto vihasta, pelosta vaiko tuskasta, sitä ei Samuel voinut sanoa, mutta sen hän tiesi, ettei se ollut ilohuuto.

Vavisten hän seisoi paikallaan. Syntyi kauhea melu, sitten kuului taas naisen ääni:

— Minä revin silmät päästäsi, sinä paholainen! kiljui ensimmäinen ääni, ja sitten seurasi joukko kirouksia. Toinen nainen vastasi samalla tavoin, ja Samuel ymmärsi, että siellä oli jotakin kinaa, että jotkut seuran jäsenet halusivat mennä välittämään, toiset taas kiihottivat riitelijöitä jatkamaan. Kaikki kirkuivat mielettömästi, molemmat naiset ulvoivat kuin hyenat. Samuel kuunteli kauhuissaan. Sitten kuului laseja särettävän, ja lopuksi pahimman melun aikana kuului nuoren Lockmanin ääni: — Ulos täältä!

Ruokasalin ovi avattiin, ja melu sieltä pääsi esteettömästi kuulumaan ulos.

Kauhea näky kohtasi Samuelin katsetta. Ovessa näkyi sama ihastuttavan kaunis nainen, joka oli suudellut Lockmania. Hänen kasvoillaan näkyi nyt vahvojen juomien vaikutus, hän oli raivosta mieletön, hiuksensa olivat hajallaan ja katseensa hurja. Hänen äänensä se oli, joka ensinnä oli Samuelia peloittanut. Lockman painiskeli hänen kanssaan ja koetti saada hänet ulos huoneesta naisen mielettömästi tehdessä vastarintaa ja huutaessa:

— Ulos täältä, sanon minä! huusi Lockman. Nyt on täysi tosi kysymyksessä!

— Ei, nyt tämän täytyy loppua! huusi Pertti. Olen saanut sinusta tarpeekseni. Ja nyt ulos!

Hän kietoi toisen kätensä Lockmanin kaulaan ja tarttui kiinni oven pieleen. Mutta Lockman irroitti hänet ja suorastaan laahasi hänet ulos.

— Mene tiehesi! ärjyi hän. Äläkä enään milloinkaan tule silmieni eteen!

— Ei, ei, Pertti, kirkui nainen. Mutta kooten kaikki voimansa mies melkein heitti hänet ulos pimeään.

Kuului lyhyt sananvaihto, sitten kiiruhti Lockman taas sisälle, löi raskaan portin kiinni ja lukitsi sen.

Tyttö löi ja potki mielettömästi porttia. Mutta Lockman käänsi hänelle selkänsä ja vähän hoiperrellen palasi takaisin.

Voimakkaitten naurunpurskausten ja hurraa-huutojen kaikuessa palasi nuori Lockman ruokasaliin. Eräs naisista syleili häntä hilpeästi, ja Jack Halliday piti ilmassa viinipulloa huutaen:

Hetkeksi jäi Samuel paikalleen kuullen sateen loiskeen ja ukkosen jyrinän ikäänkuin kaikuna oman sielunsa myrskyistä. Oli kuin hänen alleen olisi avautunut kuilu ja kaikki hänen ilmalinnansa sortuneet. Hän seisoi hämmentyneenä ja kauhun valtaamana nähden silmiensä edessä säpäleinä kaiken sen, mihin ennen oli uskonut.

Sitten asteli hän nopeasti toiselle puolelle salia avaten erään portille johtavista lasiovista. Sade tunkeutui suojuskaton allekin, mutta Samuel ei siitä välittänyt, vaan kiiruhti portille.

Tyttö makasi sen ulkopuolella. Myrskyn ulvonnasta ja sateen loiskeestakin huolimatta saattoi Samuel kuulla hänen voimakkaat nyyhkytyksensä. Nuorukainen seisoi hetkisen epäröiden, sitten kumartui hän koskettaen tytön kättä.

— Mutta te ette voi jäädä tänne sateeseen, kiisteli Samuel. Te tapatte itsenne.

Samuel seisoi hetkisen aivan poissa suunniltaan. Mutta uudelleen koskettaessaan tytön märkiä vaatteita, pääsi Samuelin terve järki voitolle ja hän sanoi:

— Hän on hylännyt minut! valitteli hän. Hyvä jumala, mitä minä nyt teen?

Samuel juoksi hakemaan sateenvarjoa. Sitten tarttui hän tyttöä käsivarteen ja nosti hänet seisomaan.

— Tiedän kaupungissa erään, joka voi teitä auttaa, sanoi hän. Ette voi jäädä tähän. Te vilustutatte itsenne.

— Oih! Minkä vuoksi minun kannattaa elää? valitteli tyttö. Mihin minä kelpaan? Hän on ajanut minut pois, enkä voi elää ilman häntä!

Samuel avasi sateensuojan pidellen sitä toisella kädellä, samalla kun hän toinen käsi kierrettynä tytön vyötäisten ympärille melkein kantoi tätä.

— Se oli tuo pirullinen nainen, joka tahtoi saada hänet itselleen! raivosi hän. Ja Jack Halliday viekotteli häntä sellaiseen. Kirottu olkoon hän! Hän on tästä saava palkan!

— Mitä minä välitän, vaikka ihmiset kuulevatkin! Heittäkööt minut vankilaan se on ainoa paikka, mikä minulle sopii. Minä olen juovuksissa, en kelpaa mihinkään — ja hän on suuttunut minuun.

Tällä tavoin puheli tyttö koko matkan. Sillalla pysähtyi hän ja katseli ympärilleen.

— Ei, sanoi tyttö. En tahdo nähdä ketään ihmistä. Ettekö voi viedä minua johonkin hotelliin?

— Kauempana tämän kadun varrella on yksi sellainen, vastasi Samuel.
Lähemmin en sitä tunne.

Sade oli tauonnut. Tyttö pysähtyi kooten märät ja hajalle menneet hiuksensa.

Hotellin alla oli kapakka ja muutamia portaita ylempänä konttori. Heidän astuessaan sisälle istui pulpetin ääressä mies, joka katseli heitä tutkivin silmäyksin.

— Tahtoisin huoneen tälle naiselle, sanoi Samuel. Hän on joutunut sateeseen.

— Vai niin, vastasi mies ottaen naulasta avaimen. Suvaitkaa kirjoittaa nimi tähän kirjaan.

— Mary Smith, vastasi tyttö, ja Samuel tirkisteli häntä ihmeissään siitä, että hänellä oli niin tavallinen nimi. Mary Smith, toisti Samuel kirjoittaen nimen esilläolevaan kirjaan.

Hotellinomistaja kuletti heidät kerrosta ylemmäksi. Kun Samuel oli auttanut tytön tuolille istumaan, sulki hän oven ja seisoi ja odotti. Tyttö heittäytyi vuoteelle purskahtaen voimakkaaseen itkuun. Samuel ei milloinkaan ollut edes kuullut sanaa hysteria, ja häntä pelotti nähdä tuota itkua. Milloinkaan ei hän olisi uskonut, että niin voimakkaaseen ihmisruumiiseen voisi mielenliikutus niin valtavasti vaikuttaa.

— Oi, kiltti neiti, älkää enään itkekö! voivotteli Samuel poissa suunniltaan.

— En voi elää ilman häntä! valitti tyttö lakkaamatta. En voi elää ilman häntä! Mihin minä nyt joudun?

— Samuel tunsi sanomatonta osanottoa. Hän astui tytön luo ja laski kätensä tämän käsivarrelle.

— Hyvä! huudahti tyttö. Miten tahansa! sanokaa hänelle, että minä tulen tappamaan itseni! Ennemmin tapan sekä hänet että Dollyn, kuin annan heidän saada toisiaan! Niin, minä tarkoitan täyttä totta! Hän vannoi, ettei koskaan hylkäisi minua! Ja minä uskoin häntä, luotin häneen!

Alhaalla konttorissa Samuel pysähtyi sanoakseen isännälle lähtevänsä pois. Mutta huoneessa ei näkynyt ketään ihmisiä, ja vähän epäiltyään jatkoi hän matkaansa.

Rajuilma oli ohitse, kuu paistoi ja muutamia pilvenhattaroita ajelehti taivaalla. Samuel käveli takaisin Fairviewiin kädet vielä nyrkissä ja mielessä luja päättäväisyys.

Hän tuli parhaaseen aikaan nähdäkseen automobiilin portin edustalla ja seurueen lähtövalmiina. He kulkivat hänen ohitseen iloisesti laulaen. Sitten seisoi Samuel nuoren herransa edessä.

Valot portaissa sytytettiin, joten Samuel saattoi nähdä herransa kasvot, jotka paljosta juomisesta olivat punaiset, ja hänen hurjassa epäjärjestyksessä olevan tukkansa ja vaatteensa.

— Master Albert, sanoi Samuel hyvin juhlallisesti, saanko puhua kanssanne muutaman sanan?

— Ette saa hylätä häntä, sir? Se jäisi painamaan teidän omaatuntoanne. Te olette vietelleet ja pettäneet hänet.

— Mitä! huudahti Albert tuijottaen Samueliin ihmeissään. Onko hän uskotellut teille tuollaisia ryövärijuttuja?

— Rakas ystävä, sanoi Lockman nauraen, olen auttanut tuota tyttöä. Hän oli köörilaulaja kahdeksantoista dollarin viikkopalkalla, kun jouduin yhteyteen hänen kanssaan.

— Oh, loruja, Samuel — älkää puhuko sellaista. Hänellä oli ollut kolme tai neljä rakastajaa, ennenkuin oli minua nähnytkään.

Syntyi hetken hiljaisuus, kun nuorukainen koitti selvittää itselleen näitä asioita.

— Mutta kuitenkaan, sanoi hän, ette voi hylätä häntä ja antaa hänen kuolla nälkään, master Albert.

— Tyhmyyksiä! huudahti Albert. Kuka on teille sellaista kuvitellut? Annan hänelle niin paljon rahaa, kuin hän tarvitsee, jos se tekee hänet levottomaksi. Sanoiko hän niin?

— Ei, myönsi Samuel hajamielisesti. Mutta, master Albert, hän rakastaa teitä.

— Niin, sen tiedän, vastasi Lockman, ja siinä juuri asian ydin onkin. Hän tahtoisi pitää minua lasikaapissa, mutta minä olen sellaiseen kyllästynyt.

— Se sopisi erinomaisesti, vakuutti Lockman. Minä perustan teille jonkunlaisen pienen liikkeen, ja te elätte erinomaisesti.

— Master Albert!! sanoi nuorukainen läähättäen ja sielunsa sisimpään asti järkytettynä.

— Hän on kaunis, Samuel, sen te tiedätte. Ja kelpo tyttö — vain vähän liiaksi kiivas. Luulen, että te olette juuri oikea mies hallitsemaan häntä.

Lockman vaikeni ja nähdessään, ettei Samuel ottanut asiaa oikein uskoakseen, lisäsi nauraen:

— Odottakaas, kun oikein opitte tuntemaan hänet, niin ehkä te rakastutte häneen.

— Master Albert, sanoi hän alakuloisena, pelkään että te ette ymmärrä syytä, minkävuoksi olen pyytänyt saada puhua kanssanne.

— Tämä… koko tämä asia on, sir… niin, se on koskenut minuun enemmän, kuin voin kuvailla. Tulin tänne palvelemaan teitä, sir. Ette voi ymmärtää, miltä minusta tuntui. Olin valmis tekemään mitä tahansa — tunsin itseni niin onnelliseksi saadessani olla teidän läheisyydessänne. Te olitte rikas ja mahtava, ja kaikki teillä oli niin kaunista — minun käsitykseni mukaan täytyi teidän olla hyvä ja jalo, jotta olisitte oikeutettu niin paljoon hyvään. Ja nyt minä huomaankin, että te olette huono ihminen.

— Ja se on minulle kauhea havainto, jatkoi Samuel. En tiedä, miten sen käsittäisin…

— Kuulkaas Samuel, kuka on lähettänyt teidät läksyttämään minua? kysyi Lockman.

— En ymmärrä, kuinka tämän asian laita on, sanoi Samuel. Te kuulutte soveltuviin ihmisiin, mikäli professori Stewart minulle selitti, mutta kuitenkin tunnen minä muutamia, jotka ovat parempia kuin te, vaikka eivät omista yhtään mitään.

Lockman tuijotti vielä nuorukaisen vakaviin silmiin ja vaipui sitten tuolille istumaan puhjeten nauruun.

— Jos minä kuulun soveltuviin, kuten sanotte, niin mitä oikeutta teillä silloin on pitää minulle siveyssaarnoja?

— Ajatelkaapa vähän! jatkoi Lockman. Minä olen isäntä, ja te olette palvelija. Minä olen saanut kasvatusta ja sivistystä, olen saanut kaikkea, ja te olette maalaistolho. Mutta sentään te julkeette tulla tuomaan tuollaisia mielipiteitä minulle vasten naamaa! Te uskallatte tuomita minua ja sanoa, mitä minun pitää tehdä!

— Ettekö nyt ymmärrä? jatkoi Lockman käyttäen tilaisuutta hyväkseen. Jos todella uskotte, mitä sanotte, niin pitäisi teidän olla minulle kuuliainen. Jos minä sanon, että joku asia on oikein, niin se on oikein. Jos minun ensinnä täytyy kaikkiin asioihin saada teidän hyväksymisenne, niin ettekö te senkautta tule isännäksi ja minä palvelijaksi?

— Yhtähyvinhän minä voisin antaa teille rahani, niin olisi asia selvä, jatkoi Lockman itsepintaisesti. Silloin voisitte järjestää kaiken, niinkuin tahdotte.

— Tuota minä en ollenkaan tarkoita! huudahti nuorukainen. En tiedä, miten teille vastaisin, sir — mutta joka tapauksessa on tässä jotakin väärää.

— Master Albert, huomautti Samuel, se ei voi olla oikein, että te juotte itsenne juovuksiin!

— Ei, se ei voi olla oikein, sir! toisti Samuel. Lockman kohosi kiivaasti tuolissaan.

— Olkoonpa, että se ei ole oikein, mutta mitä on teidän tämän asian kanssa tekemistä?

— Hänen äänensä kuului suuttuneelta ja Samuel pelästyi, niin että vaikeni. Vallitsi hetken hiljaisuus, jonka aikana molemmat tirkistelivät toisiaan.

— Minulla on etuoikeus, sanoi Lockman, ja sen aijon edelleenkin säilyttää, ymmärrättekö? Minä johdan peliä, ja jos minua huvittaa juoda itseni juovuksiin, niin teen sen. Ja te saatte ottaa vastaan käskyt ja hoitaa omia asioitanne. Mitä siitä sanotte?

— Otaksun, sir, sanoi Samuel äänensä aletessa melkein kuiskaukseksi, että minun täytyy jättää palveluksenne.

— Vai niin, ja sitten kuolette nälkään tai menette jonkun muun luo, jolla on rahoja ja pyydätte häneltä työtä. Ja sitten saatte taas ottaa häneltä vastaan käskyjä ja pitää omat mielipiteenne omananne. Ymmärrättekö?

— Hyvä, sanoi Lockman nousten epävarmasti jaloilleen. Ja nyt te ehkä tahdotte olla niin ystävällinen, että menette takaisin Bellen luo viemään hänelle minun tervehdykseni.

— Sanokaa hänelle, että olen tehnyt lopun väleistäni hänen kanssaan enkä enään tahdo häntä nähdä. Lähetän hänelle muutamia satoja dollareita kuukaudessa niinkauvan, kun hän antaa minun olla rauhassa. Jos hän kirjoittaa minulle tai muuten jollakin tavoin vaivaa minua, ei hän saa mitään. Siinä kaikki, mitä minulla on hänelle sanottavaa.

— Ja mitä teihin tulee, niin voi tämä käydä leikistä, mutta se ei saa uusiutua. Tästä alkaen olette te puutarhapalvelua, ettekä enään kertaakaan saa unohtaa paikkaanne.

— Kyllä, sir, sanoi Samuel katsellen nuoren herransa jälkeen, kun tämä astui sisälle.

Hän oli saanut kovan iskun, iskun, joka ei ollut jättänyt jälelle riekalettakaan hänen kuvitteluistaan. Työtään, josta oli ollut niin ylpeä, vihasi hän nyt, ja samoin kaikkea muuta, mikä oli sen yhteydessä. Suuttumus ja tuska oli kokonaan lamauttanut hänet, aivan kuten oli tapahtunut kerran ennenkin, jolloin hän istui vankilassa, ja hänelle selvisi, että laki, jota hän oli kunnioittanut, ei ehkä kuitenkaan ollutkaan muuta kuin vääryyden ja sorron välikappale.

Tällaisessa mielentilassa saapui hän hotelliin. Nytkään ei konttorissa ollut ketään, jonka vuoksi hän meni yläkertaan ja naputti ovelle. Vastausta ei kuulunut. Hän naputti uudelleen ja voimakkaammin.

— Onkohan hän mahtanut mennä matkaansa? ajatteli Samuel vilkaisten uudelleen numeroa ollakseen varma, että oli oikeassa paikassa. Sitten koetti hän varovasti avata ovea. Se aukeni.

Kun ei vastausta kuulunut, astui hän sisälle. Hän arveli tytön nukkuvan. Ei, se ei voinut olla mahdollista. Hän kuunteli kuullakseen hengittikö tyttö. Ei ainoatakaan ääntä kuulunut.

Viimein meni hän sängyn luo laskien sinne kätensä. Hän säpsähti: hän oli koskettanut jotakin lämmintä, märkää ja limaista.

Hän juoksi eteiseen ja oli vähällä kadottaa tajuntansa. Käsi oli yltyleensä veressä.

— Jumalani! huudahti mies syöksyen tytön huoneeseen ja Samuelin seuratessa jäljessä.

Vapisevin käsin sytytti hotellinomistaja kaasun. Samuel heitti sänkyyn yhden ainoan silmäyksen ja kääntyi sitten poispäin mutta oli pakotettu tarttumaan pöytään pysyäkseen pystyssä. Niin voimakkaasti vaikutti häneen kamala näky. Tyttö makasi verilätäkössä kaulassaan ammottava haava, joka ulottui korvasta korvaan.

— Oi! Oi! voivotti Samuel kykenemättömänä muuta sanomaan. En voi katsoa häntä! lisäsi hän tehden toisella kädellään poistyöntävän liikkeen ja peittäen toisella kasvonsa.

— Hm! sanoi hotellinomistaja. Ehkä on asia niin, ehkä ei. Voitte sanoa sen poliisille.

— Poliisilleko! huudahti Samuel lisäten heti pelästyneenä: Ette suinkaan usko, että minä olen tuon tehnyt?

— En voi siitä asiasta sanoa mitään, vastasi hotellinomistaja. Tiedän ainoastaan sen, että te toitte hänet tänne ja että nyt saatte odottaa, kunnes poliisi tulee.

Useita henkilöitä oli melu jo viekotellut huoneeseen. Sanomatta enään sanaakaan laskeutui Samuel tuolille odottamaan. Puolen tunnin päästä oli hän jälleen matkalla poliisiasemalle, tällä kertaa kahden poliisimiehen seurassa, jotka pitelivät hänestä tanakasti kiinni. Ja tällä kertaa kuului syytös: murhasta.

Sama lihava ylikonstaapeli istui kirjoituspöydän ääressä poliisiasemalla, mutta tällä kertaa heräsi hän nopeasti.

— Parasta kysyä komisariukselta tätä asiaa, sanoi hän mennen telefoonin ääreen.

— Kaikki paikat ovat täynnä, sanoi ylikonstaapeli. Pankaa hänet samaan koppiin kuin Charlie Swift. Komisarius on täällä muutaman minuutin päästä.

Ja niin vietiin Samuel vielä kerran vankikoppiin, ja ovi hänen takanaan paukahti kiinni.

Tällä kertaa ei hän kuitenkaan ollut erittäin levoton, sillä hän tiesi, ettei ollut tehnyt itseään syylliseksi mihinkään ja että voi tämän asian todistaa. Mutta hän oli kovasti suruissaan onnettoman tyttöraukan kohtalosta.

Hän alkoi kulkea edestakaisin kopissa, kunnes eräästä nurkasta murahti ääni:

— Minä en sitä tehnyt, selitti nuorukainen hätäisesti. Tyttö otti itse hengen itseltään.

— Master Albert ajoi hänet ulos, sanoi Samuel. Oli rajuilma ja satoi niin voimakkaasti, että autoin häntä ja vein hänet hotelliin.

— Oh! mitä sanottekaan! huudahti Samuelin vankilatoveri kysyen sitten innokkaasti: Puhuitteko tästä ylikonstaapelille?

— Kuulkaa rakas O'Brien, te tiedätte, että Charlie Swift ei ole narri, ja te voitte uskoa minua, että tällä pojalla, jonka olette tänne pistäneet, on hampaankolossa jotakin, jonka ukon täytyy heti saada tietää.

— Sanokaas, sanoi Charlie, oletteko tehneet tälle pojalle minkäänlaisia kyselyjä?

— Hän sanoo, että tyttö oli päivällisellä Lockmanin luona ja että tämä ajoi hänet ulos. Poika sanoo olevansa työssä Lockmanilla.

Pari minuuttia myöhemmin saapui komisarius. Hänen nimensä oli M'Cullagh, ja oli hän pitkä ja paksu, punertavakasvoinen ja pystypartainen. Hän meni Samuelin hio ikäänkuin aikoisi häntä lyödä.

— Te tahdotte uskotella, että tyttö tuli Lockmanin talosta? kivahti komisarius.

— Luuletteko tosiaan tuolla tavalla voivanne pettää minua? sanoi komisarius.

Komisariuksen tapana näkyi olevan epäillä Samuelin jokaista ilmoitusta ja uudistaa tämä epäilyksensä kolme kertaa aina kovemmalla äänellä ja julmemman näköisenä. Jos poika loppuun asti pysyi väitteissään, uskoi hän, että poika puhui totta. Tällaisella perinpohjaisella tavalla jatkettiin kuulustelua loppuun asti ja Samuel vietiin takaisin vankikoppiin.

Ja niin tapahtuikin. Noin tunnin kuluttua tuli ylikonstaapeli taas sisälle. Hän otti molemmat vangit erilleen.

— Sanokaas minulle, nuori mies, sanoi hän puoliääneen Samuelille, onko teillä mitään nuorta Lockmania vastaan?

— Hyvä, sanoi ylikonstaapeli. Ja te, Charlie — te tiedätte, että teidän asianne nyt ovat hullusti.

— Hyvä on. Silloin ymmärrätte myöskin, että olette päässyt helpolla hinnalla.

— Te valmistaudutte livistämään kaupungista ja pidätte sitten suunne kiinni.

— Erinomaista. Tässä on teidän omat työkalunne — laittakaa nyt niin, että olette ennen päivänsarastusta selvinnyt rautaristikoista. Ja tässä on viisikymmentä dollaria. Te otatte tämän nuoren miehen mukaanne New-Yorkiin, jossa te eroatte. Ymmärrättekö?

— Hyvä on, sanoi ylikonstaapeli. Ja muistakaa, ettette toimita meille mitään yllätyksiä.

Enempää odottelematta valitsi hän pussistaan sahan ja alkoi työskennellä ikkunan rautaristikkojen kanssa. Ylikonstaapeli lähti tiehensä, ja Samuel laskeutui lattialle istumaan.

Noin puolen tunnin ajan työskenteli Charlie sanaakaan sanomatta. Sitten tarttui hän ristikkoon ja onnistui kiskomaan poikki erään rautatangoista. Uusi nykäys, ja vielä yksi tanko antoi perään, jonka jälkeen hän pisti työkalut taskuunsa.

— Tätä tietä, kuiskasi mies, ja he kiiruhtivat erästä kujaa pitkin joutuen pimeälle kadulle. Hetkisen kulkivat he äänetönnä, kunnes Charlie astui erään portin luo, otti avaimen taskustaan ja avasi sen. He astuivat pari porrasta ylös ja tulivat näin erääseen pihan puolella olevaan huoneeseen. Charlie sytytti kaasun, riisui takin päältään ja heitti sen sängylle.

— Mitä! Mennäkö tieheni, kun olen saanut lupatodistuksen työskentelyyn koko kaupungissa!

— Otaksutaanpa, että minä myisin tämän jutun jollekin lehdelle? Ei täällä Lockmanvillessä — vaan esim. New-York Howlerille.

— Saakeli soikoon, poika. Milloinkaan ei minulle olisi voitu tehdä suurempaa palvelusta kuin pistämällä sinut samaan koppiin. Nyt minä otan kaikki mitä saan, ymmärrätkö?

— Sinun täytyy oppia meidän ammattiamme, sanoi Charlie nauraen. Se on sama kuin murtovaras.

Samuel katseli ihmetyksissään miestä. Hän oli pitkä ja hoikka, kasvonsa olivat kalpeat ja silmänsä tummat ja levottomat. Vahvasti ulkoneva nenä ja pitkä kaula antoivat hänelle omituisen, valppaan ulkonäön, joka Samuelin mielestä muistutti pelästynyttä peltopyytä.

— Vai et? Minä olen keksinyt niistä kolme. Ja vanha Henry Lockman varasti ne minulta.

— Niin, sanoi toinen. Eikö hän varastanut kaikkea, jonka kanssa joutui kosketuksiin?

— Hän ei nähtävästi koskaan ollut joutunut kosketuksiin sinun kanssasi, sanoi Charlie nauraen. Sanoppa, mistä sinä oikein olet kotoisin. Kerroppas vähän itsestäsi.

Samuel alkoi kertoa juttuaan joutuen pian Pullovakuusyhtiön yhteydessä oleviin tapauksiin.

— Mitä sanotkaan! huudahti Charlie. Mutta muistaakseni sinä äsken sanoit, ettei ukko Lockman koskaan ole varastanut sinulta.

— Mutta kuinka niiden arvo hänen kuollessaan olisi alentunut, ellei hän olisi yleisölle valehdellut niitten arvoa suuremmaksi kuin se todellisuudessa oli.

Samuel kertoi sitten, kuinka oli nähnyt nälkää, käynnistään professori Stewartin luona ja miten tämä oli hänelle sanonut, että hän kuului "soveltumattomiin". Charlie oli ottanut piipun suustaan ja katseli häntä.

— Ja sinä koitit panna niitä toimeen! Sinä lähdit pois kuollaksesi nälkään.

— Oh, sinä pelastajani! huudahti toinen. Voin vakuuttaa sinulle, että ennenkuin minä kuolisin nälkään, keksisin minä varmaan jonkin keinon.

— Jatkappas taas kertomustasi! kehoitti hän sitten hetken hiljaisuuden jälkeen, ja Samuel kertoi, miten hän oli pelastanut nuoren Lockmanin hengen ja mitä sitten oli tapahtunut.

— Hän oli niinmuodoin se täydellisyys, josta sinä olit uneksinut! huudahti toinen. Kylläpäs sinä oikean löysit. Hän on pahin lurjus, mitä voi ajatella, Samuel!

— Sinun pitäisi lukea sanomalehtiä. Tuon penikan kaikkia roistomaisuuksia on nyt parin vuoden ajan kerrottu Tenderloin-lehdessä. Hän ei ansaitse, että sinä hänen tähtensä panisit vaaraan pikkusormeasikaan, saatikka sitten henkeäsi.

— Ainoa vaikeus, mikä sinulla on, huomautti Charlie, on aivan yksinkertaisesti se, että sinä olet liian hyvä elämään: Siihen perustuu tuo loru, että sinä muka et ole sovelias. Katsellaanpa esim. ukko Lockmania. Missä olivat hänen soveliaat ominaisuutensa? Hän oli vanha, viekas susi. Minä olen syntynyt ja kasvanut tässä kaupungissa, ja minun isäni oli hänen koulutoverinsa. Hän alkoi varkautensa kavaltamalla sisariltaan heidän perintönsä. Sitten hankki hän jonkinlaisella petoksella itselleen lasitehtaan ja rupesi liikemieheksi. Hän oli pahin ahnehtija ja kokosi itselleen rahoja. Väitetään hänen pistäneen lasitehtaansa tuleen saadakseen vakuutussumman, mutta siitä asiasta en minä tiedä. Siinä kyllin, että hänestä petostensa kautta tuli monimiljonääri ja että hän pani koko Lockmanvillen tanssimaan pillinsä mukaan. Ja nyt hän on kuollut, ja koko hänen rikkautensa kuuluu master Albertille, joka koko elämässään ei ole tehnyt päivääkään kunniallista työtä eikä kelpaa edes työskentelemään konttoriapulaisena kymmenen dollarin viikkopalkalla. Ja tuollaisen edessä ryömit sinä tomussa antaen hänen sotkea sinut jalkoihinsa, ja mitä useampia piikkejä hänen kengissään on, sitä tyytyväisempi sinä olet! Niin, että nyt tiedät, kuinka sen asian kanssa oikein on.

Samuel oli ihmeissään kuunnellut. Minkä tietämättömyyden kuilun hän olikaan itsessään huomannut.

— Hänellä on näetkös rahaa, sanoi Charlie, ja hän aikoo pitää ne. Ja sitten meillä on poliisi, joka on valmis lyömään sinut rautoihin, jos sinä jollakin tavoin häntä vastustat. Sitä kutsutaan laiksi! Ja sitten palkkaa hän vanhan narrin lörpöttelemään joukon tyhmyyksiä, ettet sinä muka ole "soveltuva". Sitä, näetkös, kutsutaan yliopistoksi! Ymmärrätkö nyt?

— Ainoa vika sinussa oli, että uskoit noita tyhmyyksiä! Siten sinä olit "soveltumaton". Ottakaamme heidän oma todistelutapansa. Otaksukaammepa, että sinä et olisi heittänyt taistelua vaan jatkanut sitä ja lopuksi voittanut. Silloin olisit sinä ollut yhtä hyvä kuin joku noista konnistakin, eikö totta? Ajatellaanpa esimerkiksi, että sinä olisit lyönyt tuota kanaljaa kalloon hiilihangolla ja lähtenyt tiehesi taskussasi hänen kellonsa ja lompakkonsa — silloin olisit sinä ollut varas tai, käyttääksemme hänen omia sanojaan, "soveltuvampi" kuin hän. Enkö ole oikeassa?

Samuel oli lujasti tarttunut tuolinsa selkänojaan ja istui tuijottaen eteensä.

— Sinä et koskaan ole joutunut ajattelemaan tätä asiaa, Sammy, ethän? Mutta minulle juuri on niin käynyt joku vuosi sitten. Minulta oli varastettu jok'ainoa sentti ja minä olin valmis heitettäväksi rikkaläjään. Mutta silloin ajattelin minä: ei, tätä poikaa ei niin vaan heitetä! Minä olin pelannut heidän peliään ja hävinnyt, mutta silloin keksin minä uuden pelin — oh, minä itse tein pelisäännöt, sen voit uskoa!

— Tarkoitan sotaa! vastasi Charley. Ja, kuten näet, elän minä vielä. En minä niin kovin korea ole, enkä minä herraslinnoissakaan asu, mutta minä en myöskään näe nälkää, vaan on minulla vähän vanhuuden varaltakin.

— Luonnollisesti. Minä olen kaksi kertaa joutunut kiinni, mutta se ei minua ole tappanut, ja minä olen vankilassakin oppinut äärettömän paljon.

Syntyi lyhyt hiljaisuus. Sitten nousi Charlie Swift seisoalleen ja pudisti tuhkan piipustaan.

— Ah, niin, tekee mieli ruokaa, sanoi hän. Nuo yölliset seikkailut antavat myös hyvän ruokahalun.

— Käy kiinni! kehoitti hän. Tuo punainen sotku on erinomaista, sanon minä. Paras tyttöni on sen keittänyt. Vankikopissa vaivasi minua kovasti pelko, että ne ryökäleet tämän löytäisivät.

Samuel oli liiaksi järkytetty voidakseen syödä. Mutta hän katseli uskollisesti, kun toverinsa ahtoi vatsansa täyteen korppuja ja juustoa.

— Sinä seuraat minua, vastasi Charlie. Minä opetan sinulle ammatin, jossa sinä tulet taitavaksi, ja siihen asti kuin olet oppinut, annan sinulle neljännen osan saaliista.

— No, sitten sinä varmaankin menet taas hakemaan työtä? Tai ehkä sinulla on aikomus alkaa nuo nälkäsuunnitelmat uudelleen?

— Oh, älkää niistä puhuko! huudahti Samuel kiivaasti. Antakaas, minä vähän ajattelen.

— No, älä nyt ole mikään pässinpää! huudahti Charlie. Sinullahan on professorin oma todistus. Ja mailma on sinulle avoinna. Sinä voit täällä Lockmanvillessä ryhtyä mihin tahansa, ilman, että poliisi uskaltaa nostaa sormeaankaan sinua vastaan. Sinä olet narri, jos jätät niin mainion tilaisuuden käyttämättä.

— Mutta sehän on väärin! huomautti Samuel. Tiedättehän te Itsekin, että se on väärin.

— Hm! sanoi Charlie nauraen sulkien korppulaatikon ja nousten ylös.
Nukuppa nyt asian päälle. Huomen aamuna on sinun nälkä.

— Ehkä ei, sanoi Charlie lisäten naurahtaen. Mutta älä tule pyytämään minulta ruokaa. Se olisi armeliaisuuteen turvautumista, ja jos sinä todellakin olet "ei-soveltuva", niin en minä voi sekaantua luonnon tekoihin.

Koko seuraavan päivän istui Samuel Charlien huoneessa korput, juusto ja hilloastia silmiensä edessä ja miettien kysymystä. Hän ymmärsi, mitä ruuan jakaminen tiesi, ja Charliekin ymmärsi, ja kun hän piti varmana, että Samuel ei voisi olla suostumatta ehtoon, jätti hän ruuan esille, jotta sen haju pääsisi pojan nenään.

Luonnollisesti olisi Samuel voinut mennä ostamaan itselleen vähän ruokaa niillä senteillä, jotka hänellä oli taskussaan. Mutta sillä olisi ratkaisu ainoastaan siirretty, joten se ei kannattanut.

Ja asian teki kymmentä kertaa pahemmaksi se seikka, että Samuel oli
Stedmanille velkaa, sillä hän oli elänyt vastaisen palkan varassa.

Itse asiassa ei Samuelia kiusannut niinpaljoa nälkä kuin puhtaat järkisyyt. Sillä niinkuin tiedämme, oli Samuel henkilö, joka otti periaatteensa vakavalta kannalta; ja Charlien väitteisiin hän ei voinut keksiä vastausta. Lukija varmaankin löytää monta vastausta, mutta Samuel kiusasi aivojaan turhaan. Jos, kuten oppinut professori oli sanonut, elämä on olemisen taistelua ja ne, jotka ovat saaneet rahakukkaronsa paisumaan, ovat voittajia; jos edelleen heillä ei ole mitään muuta tekemistä työttömien kanssa kuin antaa heidän kuolla nälkään tai heittää heidät vankeuteen, niin täytyy toiselta puolen työttömillä olla oikeus huolehtia omasta olemassaolostaan.

Niin meni aamiaisaika, päivällisaika ja tuli illallisen aika. Charlie otti jälleen esille ruokatavaransa, kumartui yli pöydän ja kuiskasi:

— Koetappas kerran, miltä maistuu. Samuel puristi kätensä nyrkkiin ja vastasi:

Hän alkoi syödä. Mutta keskellä ruoka-aikaa taukosi hän, työnsi pois luotaan korpun ja sanoi mielenliikutuksen vallassa:

— Katsos, tässä on se talo, jota olen tutkinut. Se on kulmatalo — nämä ovat katuja, ja tämä on aita. Tässä on takaovi, jonka luulen voivani avata. Tässä on ovi ja myöskin tuolla takaseinässä. Paina tämä mieleesi!

— Jos menet sisälle, on tässä eteishuone. Portaat ovat tässä. Minä haluan perheen pöytähopeita, ja niitä säilytetään kerrosta ylempänä. Siitä asiasta minä itse pidän huolen. Ainoa vaikeus on, että tässä kirjastohuoneen yläpuolella on erään henkilön makuuhuone. En tiedä, kenen se on. Mutta minä jään saliin, ja jos joku makuuhuoneessa liikkuu, niin kiiruhdat sinä portaita ylös ja vihellät. Silloin tulen minä.

— Tämä on seuraava kerros, sanoi Charlie piirustaen uuden nelikulmion. Tässä ovat palvelusväen portaat, ja me voimme palata tähän takaportille, jonka minä jätän avoimeksi, ennenkuin alamme työskennellä. Jos sinä kuulet minun viheltävän ylhäällä, niin täytyy sinun mennä ulos samaa tietä kuin tulimme sisälle. Jos asukkaat toimeenpanevat hälyytyksen, niin saa kumpikin pitää itse itsestään huolen.

— Ymmärrän, sanoi Samuel puristaen kätensä nyrkkiin, jotta ei näkyisi, kuinka hän vapisi.

Charlie otti esille työaseensa ja huomasi, että poliisi ei ollut niistä mitään pidättänyt itselleen. Sitten otti hän piirongin laatikosta revolverinsa, tarkasteli sitä ja pisti sitten taskuunsa.

Sitten hän jälleen istahti ja teki paperille ylimalkaisen piirustuksen Lockmanvillen kaduista, jotta Samuel osaisi takaisin kotiin, jos juttu päättyisi huonosti.

— Meidän ei tarvitse asettaa itseämme vaaroille alttiiksi, sanoi hän. Mutta muista, että jos minut saadaan kiinni, niin en mainitse nimeäsi, se pitää sinunkin luvata.

— Me seisomme ja kaadumme yhdessä! sanoi Charlie juhlallisesti, ja
Samuel kertasi sanat.

— Miten olette päässeet noin hyvin selville talosta? kysyi hän hetken kuluttua.

— Oh, minähän olen asunut Lockmanvillessä ja pitänyt silmäni avoimina. Työskentelin muutamia kuukausia erään lasimestarin apulaisena ja tein silloin muistiinpanoja.

— Kyllä se tuntee, mutta minä katoan aina teon tehtyäni. Ja kun tulen takaisin, olen valepuvussa. Kerran annoin parran kasvaa ja työskentelin sitten päivisin lasitehtaassa ja toimitin omia asioitani öisin. Toisen kerran taas asuin täällä naisena.

— Siinä näet, sanoi Charlie nauraen, että on useampi kuin yksi tapa todistaa kykenevänsä elämään.

Ja hän jatkoi samaan suuntaan kertoen joitakin seikkailujaan tarkoituksella koristaa romanttisella loisteella murtovarkaan ammatin. Samuel kuunteli henkeään pidättäen.

— Parasta on hiukan nukahtaa, sanoi Charlie hetken kuluttua. Me lähdemme kello yhden ajoissa.

Hän heittäytyi pitkäkseen sänkyynsä Samuelin jäädessä istumaan tuolille ja miettimään tehtäväänsä. Sinä yönä ei Samuel hituistakaan nukkunut.

Hänen luja päätöksensä oli olla perääntymättä. Mutta hän ei tulisi ottamaan vastaan osaansa saaliista, vaan ainoastaan senverran, kuin tarvittiin velan maksamiseksi mrs Stedmanille. Eikä hän enään koskaan rupeaisi murtovarkaaksi!

Kello yhdeltä herätti hän toverinsa, ja he lähtivät autioille kaduille. He kulkivat yli sillan rikkaampaan kaupunginosaan. Eräässä kadunkulmassa Charlie pysähtyi.

— Tässä se on, sanoi Charlie viitaten suurta, puutarhan keskessä olevaa taloa.

He katselivat ympärilleen. Tie oli vapaa, ja he kiiruhtivat ovelle, joka oli merkitty piirustuksessa. Samuel hiipi oviaukkoon toisen työskennellessä lukon kanssa. Samuelin polvet vapisivat, niin että hän voi tuskin pysyä pystyssä.

Ovi avautui ilman vähintäkään melua, jonka jälkeen he hiipivät sisälle. He kuuntelivat; huoneessa vallitsi kuolonhiljaisuus. Sitten valaisi Charlie huonetta lyhdyllään, ja Samuelin silmissä vilahteli nopeasti muutamia piirteitä hienosti sisustetusta huoneesta. Sitä ei tietenkään voinut verrata Fairviewiin, mutta se oli hienompi kuin Stewartin koti. Siellä oli kirjastohuone, jossa suuret nahkapäällyksiset nojatuolit, ja ruokasali, jossa peilit ja tahkotut lasit heijastivat kaukaisen lyhdyn valon.

— Tuossa on sinun ovesi, kuiskasi Charlie. Sinä voit seistä näitten oviverhojen takana.

Samuel astui paikalleen; lyhdynvalo katosi, hänen toverinsa meni seuraavaan kerrokseen. Useat kerrat kuuli Samuel portaitten narisevan, ja sydän pyrki hänen kurkkuunsa; mutta sitten taukosivat äänet, ja kaikki oli hiljaista.

Minuutit kuluivat hitaasti, jokainen niistä tuntui ikuisuudelta. Samuel seisoi kuin kiinninaulattuna ja tuijotti pimeään niitten ajatusten lamauttamana, joita näkymätön ovi ja mahdollisesti sen sisäpuolella nukkuva ihminen synnyttivät. Aivan varmasti oli tämä kauhea tapa ansaita leipänsä. Parempi sittenkin olisi menehtyä nälkään, kuin elää ja kärsiä näin kauheita koettelemuksia! Samuel oli melkein mieletönnä pelosta, hän vapisi, häntä puistatti hirvittävästi. Kunniallisen asian puolesta olisi hän uhmannut mitä vaaroja tahansa, mutta tämä oli väärin, hän tiesi, että tämä oli väärin! Ja senvuoksi menetti hän kaiken varmuutensa.

— Mitähän olikaan tekeillä? Minkähän vuoksi viipyi Charlie niin kauvan? Varmaan olisi hän jo ehtinyt tutkia koko talon. Olikohan hän mahtanut mennä ulos toista tietä, olisiko päättänyt lähteä pois kaupungista ja jättää Samuelin satimeen?

Mutta taas kuului portaissa hiljaista narinaa. Tuliko hän takaisin! Tai tuleeko sieltä mahdollisesti joku muu? Samuel ei uskaltanut kuiskata, kauhuissaan hän odotti ja kuuli äänen lähenevän. Oli kuin jokin ilettävä matelija olisi pimeässä hiipinyt hänen kimppuunsa.

Ääni kuului nyt viereisestä huoneesta. Miksi ei Charlie puhunut mitään? Mitä oli hänelle tapahtunut? Mitä…

Kuului yhtäkkiä hiljainen napsahdus, ja huone lensi samassa tuokiossa häikäisevän kirkkaaksi. Samuel säpsähti. Joku seisoi hänen edessään! Hän oli joutunut kiinni.

Hetkisen kesti tämä kuoleman kauhu. Sitten huomasi hän, että hänen edessään seisoi pieni tyttö!

Tyttö katseli häntä, hän tyttöä. Tyttö oli korkeintaan kymmenvuotias. Hänellä oli päällään pitseillä koristettu yöpuku. Hiuksensa olivat loistavan kullankeltaiset, ja kätensä piteli vielä sähkönappulaa.

Minuuttiin aikaan ei kumpikaan liikahtanut. Sitten kuuli Samuel äänen kuiskaavan:

Samuel ei voinut puhua, mutta hän nyökäytti myöntävästi. Sitten kuului taas lapsen ääni:

— Miten hauskaa! huudahti hän uudelleen kirkkaalla ja rakastettavalla äänellä. Olin pyytänyt sitä jumalalta, mutta en enään toivonut, että hän kuulisi minua.

Samuel onnistui saamaan takaisin senverran puhekykyään, että voi änkyttää:

— Niin, niin, äiti luki minulle erään kertomuksen, vastasi lapsi. Siinä puhuttiin pienestä tytöstä, joka kohtasi varkaan, ja siitä alkaen olen minä koko ajan odottanut, että jokin tulisi.

— Olen vain alottelija, sanoi hän. Tämä on todellakin vasta ensi kerta, kun olen mukana.

— Oh! sanoi tyttö, ja hänen äänessään välähti pettymys. Mutta sanokaa, ettekö te kuitenkin kelpaa!

— Teidän täytyy sallia minun parantaa teidät, huudahti lapsi. Tuo pieni tyttö teki juuri niin. Sanokaa, tahdotteko?

— No, kylläkai, sopersi Samuel. Myöskin mi… minun tarkoitukseni on ollut parantaa ihmisiä.

Samuel luuli nyt yläpuolella olevasta huoneesta kuulevansa ääntä. Ja hetken kuluttua näkyi vilaus Charlien kasvoista, kun tämä ihmeissään katseli häntä.

— Minusta näytti… se on… minulla on eräs seuralainen, sopersi
Samuel unohtaen juhlallisen lupauksensa.

— Oh, kaksi varasta! huudahti tyttö ihastuksissaan. Saanko parantaa hänetkin?

— Mutta te — ettehän te vielä lähde? kysyi tyttö hätäisesti. Tehän jäätte juttelemaan minun kanssani?

— Sitä ei teidän tarvitse pelätä. Äiti ja isoäiti lukitsevat huoneensa yöksi, ja isä on poissa.

— Tulkaa, sanoi pikku tyttö istuutuen suurelle nahkapäällyksiselle nojatuolille ja kertokaa, miten teistä tuli varas.

— Olen koko elämäni oleskellut maatalossa, vastasi Samuel. Isäni kuoli ja minä päätin lähteä kaupunkiin koettamaan siellä onneani. Minulta varastettiin kaikki rahani, eikä minulla ollut täällä sukulaisia eikä ystäviä, enkä saanut mitään työtäkään. Olin kuolemaisillani nälkään.

— Ei se olisi ollut kerjäämistä. Hän olisi ollut iloinen voidessaan auttaa teitä.

— Mi… minä en ole häntä tuntenut, sanoi Samuel. Minkätähden olisi hän…?

— Isäni on tohtori Vince, sanoi tyttö katsellen häntä silmät suurina. Ettekö te koskaan ole kuulleet hänestä puhuttavan!

— Pappi! huudahti Samuel hämmästyneenä, ikäänkuin hänestä olisi tuntunut tavallista suuremmalta rikokselta varastaa papilta.

— Ja hän on kiltti ja hyvä! jatkoi lapsi. Hän pitää kaikista ihmisistä ja koettaa auttaa heitä. Jos tekin olisitte tulleet hänen luokseen ja kertoneet hänelle pulastanne, niin olisi hän auttanut teitä saamaan jotakin työtä.

— Lockmanvillessä on hirvittävän monta ihmistä ilman työtä, sanoi
Samuel vakavasti.

— Niin, mutta ne eivät tule isän luo! sanoi lapsi. Teidän täytyy tulla ja antaa hänen teitä auttaa. Lupaatteko sen?

— Ei tee mitään. Te ette tunne isääni. Jos te puhuisitte hänelle, että olette tehneet väärin, ja katuisitte — tehän kadutte, eikö niin?

— No, jos tästä puhuisitte hänelle, niin antaisi hän teille anteeksi — hän tekisi kaikkensa teidän hyväksenne, tiedän sen. Jos hän saisi tietää, että minä olen ollut auttamassa teidän parantamistanne, tulisi hän niin iloiseksi! Olenhan minä vähän auttanut, sanokaapa, enkö olekin!

— Mutta te ette olleetkaan kovin vaikea parannettava, sanoi lapsi arkaillen. Sen pienen tytön siinä kertomuksessa täytyi puhua paljon enemmän. Oletteko varma, että teistä nyt tulee kiltti?

— Teidän vanhempanne ovat kyllä opettaneet teitä olemaan kiltti, huomautti tyttö. Enkä minäkään usko teidän olleen niin kovin pahan. On kai kauheaa nähdä nälkää.

— Minä en koskaan ennen ole tuntenut ketään nälkää näkevää. Jos sellaista tapahtuisi ihmisille usein, niin kyllä olisi useampia varkaita.

— Mikä teidän nimenne on? kysyi sitten tyttö. Minun nimeni on Ethel. Ja nyt minä sanon, kuinka teidän täytyy tehdä. Isä on kotimatkalla. Hänen junansa saapuu aikaisin huomenaamuna. Tulkaa tänne aamiaisen jälkeen — toimitan, että isä odottaa teitä. Silloin voitte kertoa kaikki hänelle ja te pääsette enemmistä huolista. Sanokaa, tahdotteko.

— Oh, kuinka voitte uskoa mitään sellaista? huudahti Ethel loukatun äänellä. Minun isänihän käy ihmisten luona vankiloissa ja koittaa heitä auttaa. Ei hän tule tekemään teille mitään pahaa, sen voin varmasti vakuuttaa.

He erosivat. Samuel oli jälleen kadulla, jossa vapaa taivas hänen päänsä yläpuolella kevensi omaatuntoa. Hän ei enään ollut murtovaras!

Koko yön käveli Samuel kadulla, sillä hän oli vakaasti päättänyt täyttää tytölle antamansa lupauksen eikä hänellä ollut halua palata Charlie Swiftin luo kuulemaan hänen nuhteluaan ja pilkkaansa.

Aamulla jo kello kahdeksalta meni hän soittamaan tohtori Vincen ovikelloa. Ethel itse tuli avaamaan, ja nähdessä hänet loistivat tytön kasvot ilosta ja hän kääntyi huudahtamaan:

— Täällä hän on, isä! huudahti Ethel rajattoman ihastuksen valtaamana. Tässä on minun varkaani!

Tohtori Vince tuli lähemmäksi. Hän oli voimakasrakenteinen, kasvonsa olivat kukoistavat ja partansa tuuhea.

— Ette saa luulla, sir, että olen tullut kerjäämään. Teidän pikku tyttönne pyysi minua…

— Älkäämme siitä puhuko, sanoi tohtori. Jos se, mitä olet Ethelille kertonut, todellakin on totta, olisi minun suuri iloni tehdä kaiken voitavani sinun hyväksesi, poikaseni.

— Sinä siis todellakin murtauduit viime yönä talooni! huudahti tohtori. No, niin! Ja tämä on ensi kerta elämässäsi?

— Minun mukanani oli toinen — ymmärrätte minun mieluimmin haluavan olla hänestä puhumatta.

— En! huudahti Samuel loukkaantuneena. Tohtori Vince huomasi äänen muutoksen.

— Kuinka se olisi voinut olla oikein? Eikö sinua koskaan ole opetettu, että on väärin varastaa?

— On, sir, vastasi nuorukainen. Mutta tämä asia ei olekaan niin yksinkertainen, kuin miltä se voi näyttää. Olen tavannut professori Stewartin…

— Niin, sir, hän sanoi minulle, että ainoastaan ne, joilla on paraat edellytykset "parhaiten soveltuvat", sanoi hän — saavat jäädä eloon, ja että minun täytyy kuolla nälkään siksi, että minä olen eräs epäonnistuneista. Ja sitten, nähkääs, sir, opin minä tuntemaan master Albertin…

— Niin, Albert Lockmanin, sir. Ja professori oli sanonut, että hän oli eräs, joka soveltuu, ja minä näin hänen juovan itsensä juovuksiin ja tekevän muuta hyvin syntistä, ja silloin arvelin minä, ettei ollut oikein, että minä näkisin nälkää. Ja sitten opin minä tuntemaan Char… — tarkoitan — erään miehen, joka tarjoutui opettamaan minulle, miten tullaan murtovarkaaksi.

Tohtori hengähti ja jatkoi taas kuulusteluaan. Hän palasi alkuun ja antoi Samuelin kertoa koko elämäkertansa. Mutta kun tultiin keskusteluun professori Stewartin luona, ei tohtori enään voinut pidättäytyä.

— Sinä olet pelastunut, pelastunut kaitselmuksen avulla, niin uskon minä vahvasti ja vakavasti. Mutta sinä olit aivan kallistumassa elämään, joka on täynnä syntiä ja häpeää, ja niin oli sinun käydä siksi, että meidän yliopistonprofessoriemme annetaan levittää tällaisia pakanallisia ja jumalattomia oppeja, joita he kutsuvat tieteeksi. Sellaista on nykyaikainen sivistys!

Tohtori oli noussut seisomaan ja alkoi mielenliikutuksessaan kävellä edestakaisin huoneessa.

— Olen aina ollut sitä mieltä, että tuollaiset opit tulevat johtamaan kaiken moraalin perikatoon. Ja tässä on todistus! Nuorukainen, joka tähän asti on viettänyt kunniallista elämää, viekoitellaan rikokseen, joka on suoranainen seuraus Herbert Spencerin opeista!

— Aivan niin! huudahti tohtori. Etkö sinä siis tiedä, ettei se ole totta? Eikö sinua ole opetettu lukemaan raamattua? Ja oletko sinä raamatusta lukenut mitään olemassaolon taistelusta? Onko raamattu opettanut sinua, että sinun ainoa velvollisuutesi on taistella muita ihmisiä vastaan omien itsekkäitten tarkoitusperiesi puolesta? Eikö se pikemmin ole selittänyt sinulle, ettei sinun ollenkaan pidä huolehtia omasta hyvinvoinnistasi, vaan taistella toisten puolesta ja mieluimmin kärsiä kuin tehdä väärin? Sanoppa minulle, Samuel, mitä isäsi olisi sanonut, jos hän viime yönä olisi nähnyt sinut — oman rakkaan poikansa, jota hän oli kasvattanut kristillisten oppiemme mukaan?

— Rakas poikani, sanoi tohtori Vince, pyrkimyksenämme tässä mailmassa ei saa olla, että pysyisimme elossa, vaan että hyve jäisi eloon. Sen puolesta pitää meidän elää ja kuoliakin, jos niin tarvitaan. Meidän pitää rakastaa ja palvella toinen toisiamme, meidän täytyy olla nöyriä ja kärsivällisiä, meidän täytyy arvelematta uhrautua. "Parhaiten soveltuvien yksilöitten säilyminen!" Rakas Samuel, koko ajatus on jumaluuden kieltämistä — mitä olemme me, että meitä voidaan kutsua parhaiten soveltuviksi elämään? Tällainen haaveksiminen on samaa kuin antaa vallan kaikille ihmissydämmen alhaisille ominaisuuksille: ahneudelle, kateudelle ja vihalle! Sellaiset opit ovat syynä meidän aikamme synnillisyyteen ja aineellisuuteen — rikoksiin, murhiin ja sotiin! Poikani, oletko missään kohdassa raamattua lukenut että Jesus olisi kuljeskellut miettien saisiko säilyttää henkensä, ja että hän olisi varastanut muilta senvuoksi, että ne olivat vähemmän soveliaita kuin hän jäämään eloon? Ajatteleppa vaan, miten sinun olisi käynyt, jos sinut yöllä olisi kutsuttu hänen luokseen.

— Oh, lopettakaa, lopettakaa, sir! huudahti hän piilottaen kasvonsa käsiinsä. Ymmärrän kaiken! Olen ollut hyvin syntinen!

— En ymmärrä, miten sellaiseen voin suostuakaan, sir, kuiskasi hän.
Olen ollut sokea, olen ollut kadotettu! Olen eksyksissä ollut lammas!

Mielenliikutus valtasi hänet niin voimakkaasti, että hän puhkesi hillittömään itkuun.

— En voi uskoa itsestäni sellaista, huudahti hän tuon tuostakin.
Minä olen ollut poissa järjiltäni!

— Ehkei se ollut yksin sinun syysi, sanoi hän sitten lempeämmin.
Sinut on viekoiteltu…

— Ei, ei! huudahti poika. Kurja minä olen, sen minä huomaan, minun täytyy olla kurja! En koskaan olisi antanut viekotella itseäni, ellen olisi ollut kelvoton! Minä lankesin jo ensimmäiseen kiusaukseen, kun varastin itselleni ilmaisen matkan junassa. Ja kaikki muu on seurannut tätä — pitkä jono huonoja tekoja!

— Olkaamme iloisia siitä, ettei se ole pitempi, sanoi tohtori Vince ja että olet päässyt sen loppuun.

— Etkö olisi? Ethän sinä enään tule antamaan tuollaisten väärien oppien johtaa itseäsi!

— En, sir! Mutta muistakaa, mitä minä olen tehnyt! Luulen, että minut heitetään vankeuteen, ties kuinka pitkäksi ajaksi.

— Tarkoitatko sitä yöllistä? kysyi tohtori. Mutta siitä asiasta ei kukaan tule saamaan tietoa. Voit alottaa uuden ja hurskaan elämän.

— Oi, niin! huudahti Samuel, mutta tämän teon muisto tulee ikuisesti minua seuraamaan — en voi milloinkaan antaa itselleni anteeksi!

— Me olemme hyvin onnellisia, sanoi tohtori juhlallisella vakavuudella, jos meillä on elämämme varrelta vain muutamia asioita, joita me emme voi unohtaa emmekä antaa anteeksi itsellemme.

Kunnianarvoisa tohtori oli odottanut pitkäaikaista taistelua rikoksellisen kääntämisessä. Mutta sensijaan huomasikin hän tarvitsevansa koko voimansa nuoren miehen lohduttamiseksi ja todistellakseen hänelle; ettei hän toivottomasti ollut vajonnut synnin liejuun. Kun Samuel lopuksi oli saatu vakuutetuksi, että hän ehkä voisi alottaa uutta elämää, tahtoi hän ehdottomasti palata takaisin sille asteelle, jossa oli aikaisemmin ollut ja jälleen antautua taisteluun nälän kanssa.

— Minun täytyy todistaa, että voin voittaa, sanoi hän. Olen kerran langennut kiusaukseen, nyt täytyy minun uhmata sitä.

— Mutta, Samuel, huomautti tohtori, kenenkään ihmisen velvollisuus ei ole kuolla nälkään. Sinun täytyy antaa minun auttaa itseäsi ja koittaa löytää sinulle jotakin hyödyllistä työtä. On kyllä ihmisiä, joista tulee sinulle ystäviä.

— Älkää luulko minua epäkiitolliseksi, huudahti nuorukainen, mutta minkätähden suosittaisi juuri minua? Nälkäänäkeviä on niin paljon ja juuri tässä kaupungissa. Mintätähden minun pitäisi tulla autetuksi, kun eivät hekään tule? Eikö se ole minun puoleltani itsekästä?

— Nähkääs, sir, sanoi Samuel, ettekö olekin sentähden niin avulias minua auttamaan, että minä olen ollut niin apeamielinen. Mutta onhan niin monta muuta, joita ei ole autettu, minä tunnen muutamia, jotka tarvitsisivat apua paljon kipeämmin kuin minä ja jotka myöskin ovat sen ansainneet.

— Minusta tuntuu, poikani, kuin sinä olisit liian ankara itsellesi — ja myöskin minulle. Minä en voi lieventää koko mailman hätää. Minä autan lähintä ympäristöäni niin kauvas, kuin minun voimani riittävät, enempää en voi tehdä. Sinua täytyy minun auttaa. Ja etkö huomaa, että minä haluan pitää sinua läheisyydessäni, niin että voin pitää huolta siitä, että sinun hyvin kävisi? Ja ehkäpä — kuka tietää? — voit sinä auttaa minua. "Eloa on runsaasti", kuten olet kuullut, "mutta elonleikkaajia on vähän". Minun kirkossani voit sinä monella tavoin olla apuna.

— Minä tahdon niin aivan varmasti, sanoi tohtori Vince. Sinä olet löytänyt uuden valon, sinä tahdot alkaa uuden elämän. Jää tänne Lockmanvilleen. Koko mailmassa ei ole ainoatakaan paikkaa, jossa sinua paremmin tarvittaisiin.

Koko ajan oli pikku tyttö istunut äänetönnä ja kuunnellut keskustelua. Nyt nousi hän ylös, meni Samuelin luo ja laski kätensä Samuelin käteen.

Sitten alkoivat he keskustella tulevaisuudesta ja mitä tohtori Vince voisi tehdä hänen hyväkseen. Hyvä tohtori oli enemmän huolissaan asiasta, kuin mitä tahtoi Samuelille näyttää.

— Minä kysyn mister Wygantilta, sanoi hän, ehkä hänellä on tehtaissaan sinulle paikka.

— Kuinka! huudahti hän. Silloin täytyy teidän… täytyy teidän olla
Pyhän Matteuksen kirkkoherra.

Poika tunsi itsensä hämmästyksellä lyödyksi. Hän oli nähnyt suuren punaisesta graniitista rakennetun temppelin, paljon ihanamman rakennuksen, kuin mitä hän milloinkaan oli edes uneksinut.

— Etkö sinä koskaan ole käynyt siellä jumalanpalveluksessa? kysyi tohtori.

— Olen kerran ollut lähetyskirkossa, sanoi Samuel tarkottaen sillä pientä kappelia köyhäin kaupunginosassa. Eräs ystäväni käy siellä — Sophie Stedman. Hän työskentelee mister Wygantin pumpulitehtaassa.

— Minäkin sitä haluaisin, vastasi nuorukainen. En varmaan tiennyt, olisiko se minulle sallittua.

— Minua pahoittaa, että olet saanut sellaisen käsityksen, sanoi tohtori Vince. Kirkko avaa sylinsä kaikille.

— Minä tiesin kaikkien rikkaitten käyvän Pyhän Matteuksen kirkossa, sanoi Samuel anteeksipyytäen.

— Kirkko ei kuulu rikkaille, keskeytti tohtori juhlallisella vakavuudella, kirkko kuuluu herralle.

Kiitollisena ja onnellisena lähti Samuel Pyhän Matteuksen kirkkoon.
Ja syvällä hänen sydämessään kuiskasi ääni, että se oli myöskin miss
Gladyn kirkko. Ja hän tahtoi jälleen nähdä jumaloittunsa.

Syvästi liikutettuna palasi Samuel Stedmanin luo kertomaan suuresta onnestaan. Perhe istui piirissä hänen ympärillään kuunnellen hämmästyneenä. Ihmeellistä oli, että heillä oli talossaan henkilö, joka joutui niin monenlaisiin seikkailuihin!

Mutta nuorukainen huomasi, ettei asia näyttänyt tekevän Sofiaan niin syvää vaikutusta kuin hän oli odottanut. Sofia istui ja tuki päätään käsillään. Ja kun muut olivat jättäneet huoneen, sanoi hän:

— Oi, Samuel, minä tunnen itseni tänään niin heikoksi! En tiedä, miten voin kestää.

— Sofia, huudahti Samuel innokkaasti, minä ehkä voin tehdä jotakin puolestasi!

— Ei, mutta hän on niin kiltti kaikkia kohtaan. Ja, niinkuin tiedät, käyvät kaikki rikkaat hänen kirkossaan. Hän haluaa, että minä häntä autan, s.o. että minä teen hänelle sellaisia töitä, joihin kykenen.

Samuel tuhlasi runsaasti kiitosta hyvälle ja ystävälliselle papille ja koetti innostuttaa Sofiaa kuvauksillaan uudesta mailmasta, joka nyt Sofiallekin avautuisi.

— Samuel, lausui tohtori, kun nuorukainen seuraavana aamuna saapui hänen luokseen, minä olen löytänyt sinulle jotakin.

Asianlaita oli niin, että Pyhän Matteuksen kirkon vartija alkoi tulla vanhaksi. Hänen tilalleen ei tahdottu ottaa ketään muuta, mutta hänen täytyi saada apulainen. Palkka ei tulisi olemaan suuri, mutta Samuel saisi tilaisuuden vaikuttaa kirkossa ja oleskella hyväntekijänsä läheisyydessä. Kiitollisuuden kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, kun sai kuulla tämän arvokkaan uutisen.

— Nyt saan nähdä miss Gladyn sitä useammin! kuiskasi innokkaasti ääni hänen sisässään.

Päivää jälkeenpäin, sunnuntaina, alkoi Samuel toimensa kirkossa. Miss Wygant oli siellä häikäisevän kauniissa kevätpuvussaan, mutta samalla kertaa vakavana, mikä hyvin soveltui pyhäpäivään. Hän ei nähnyt ihailijaansa ennenkuin jumalanpalveluksen jälkeen.

— Olenpa niinkin, miss Glady, sanoi Samuel. Olen päässyt tänne kirkonvartijan apulaiseksi.

Miss Wygant seisoi hetkisen puhellen Samuelin kanssa, joka käytti tilaisuutta hyväkseen mainitakseen Sofia Stedmanista. Hän kertoi tytön elämäntarinan. Päästyään loppuun, sai hän äkkinäisen päähänpiston kertoa, miten Sofia oli miss Gladyn käsistä ottanut joululahjansa ja miten hän oli huoneessaan säilyttänyt miss Gladyn muotokuvaa.

— Minä katson, mitä voin hänen hyväkseen tehdä, sanoi hän. Mitä te ehdottaisitte?

— Olen ajatellut, sanoi Samuel rohkeasti, että teillä kotona olisi hänelle mahdollisesti jokin paikka. Se tekisi hänet niin iloiseksi.

— Minä, katson, lupasi tyttö. Tahdotteko tuoda hänet huomenna minun luokseni, Samuel?

Kun Samuel sitten katsoi tyttöön, huomasi hän tämän silmissä saman läpitunkevan katseen kuin kerran ennenkin, ja se saattoi veren syöksähtämään hänen poskilleen ja aikaansai saman omituisen pelottavan tunteen kuin silloinkin. Hän käänsi heti pois katseensa, ja hänen polvensa tutisivat, kun hän astui käytävää pitkin poispäin.

Hän näki miss Gladyn nousevan automobiiliinsa. Sitten kiiruhti hän takaisin sakaristoon.

Tohtori oli juuri riisunut papinkauhtanansa ja pistämässä kalvosimia käsiinsä.

— Herra tohtori, sanoi Samuel, minulla on puhuttavana teille eräästä asiasta.

— Minä olen nyt lähdössä kotiin syömään päivällistä… alkoi pastori.

— Tulen mukananne, jos saan, sanoi Samuel. Se on todella jotakin hyvin tärkeätä.

— Satuin sitä ajattelemaan viime yönä, selitti Samuel heidän
käydessään katua pitkin. Se piti minua hereillä useita tunteja.
Tohtori Vince, minun mielestäni meidän pitäisi kääntää master Albert
Lockman!

— Niin, sir. Hän viettää kauheaa elämää, hän on hyvin huonolla tiellä.

— Meidän täytyy tehdä työtä hänen suhteensa, huudahti Samuel. Hän ei saa jatkaa samalla tavalla!

— Onnettomuudeksi, sanoi tohtori Vince innokkaasti, ei minun sovi tehdä mitään tässä asiassa. Lockmanin perhe, näetkös, on aina kuulunut presbyterianeihin. Heidän sielunhoitajansa on siis tohtori Handy enkä minä!

— Mutta tekeekö tohtori Handy mitään tässä asiassa? jatkoi Samuel itsepäisesti.

— Niin, mutta ellei hän sitä tee, niin täytyy meidän tehdä se, tohtori Vince. Jotakin täytyy tehdä.

— Poikani, sanoi kirkkoherra, ehkei sinun ole helppo tätä ymmärtää, mutta joka tapauksessa on tämä tunneasia. Luuletko, että minun sopisi mennä houkuttelemaan hyvin rikasta jäsentä pois toisesta kirkosta.

— Mutta mitä hänen rikkaudellaan on tämän asian kanssa tekemistä? kysyi nuorukainen.

— Onnettomuudeksi, Samuel, tulee kalliiksi rakentaa kirkkoja, ja useammat papit ovat, näetkös, riippuvaisia palkastaan.

— Hyvä tohtori yritti kääntää asiaa leikiksi, mutta Samuel otti sen mitä vakavimmalta kannalta.

— Toivon, sanoi hän, että te ette ole riippuvainen kenenkään sellaisen ihmisen rahoista, kuin master Albert.

— Olkaa hyvä ja ymmärtäkää minua oikein, jatkoi Samuel. Ei ole kysymys ainoastaan siitä, että master Albert turmelee oman elämänsä. Siihen lienee hänellä oikeus, jos hän tätä oikeutta tahtoo käyttää. Mutta siitä on kysymys, mitä hän tekee muille. On kysymyksessä hänen rahansa, tohtori Vince. Ajatelkaapa vaan. Hänellä on seitsemänsadantuhannen dollarin vuositulot! Eikä hän milloinkaan ole ansainnut senttiäkään siitä, eikä hän tiedä, mitä tekisi rahoillaan. Te tiedätte, herra tohtori, että tämä ei ole oikein!

— Ei, sanoi pappi, se on todellakin hyvin väärin. Mutta minkä sille asialle voi?

— Minä en tiedä. Minä en ole ehtinyt asiaa lähemmin ajattelemaan, olen vain saanut sellaisen päähänpiston. Mutta minä ajattelin, että jos joku sellainen kuin te, herra tohtori, joku jota hän kunnioittaa, voisi esittää hänelle asian, niin käyttäisi hän rahansa johonkin hyvään tarkoitukseen. Ja ellei hän tahdo, niin pitäisi hänen luopua niistä.

Itsepä tässä kaupungissa on ihmisiä, jotka ovat kuolemaisillaan nälkään. Ja hänellä on seitsemänsadantuhannen tulot vuodessa! Voiko tällainen ajanpitkään jatkua?

— Ei, minä toivon, poikani, että se ei jatkuisi. Kerran kaikki kääntyy paremmaksi. Mutta se asia täytyy jättää kehitykselle.

— Kehityksellekö? sanoi Samuel hämmästyneenä. Uskotteko te kehitykseen. Siitä professori Stewartkin puhui.

— Niin, katsos, sanoi kirkkoherra hämillään, minä tarkoitan, että suuret yhteiskunnalliset voimat ovat toiminnassa — suuria muutoksia tapahtuu. Mutta vaikuttavat hyvin hitaasti.

— Minkätähden niin hitaasti? huomautti Samuel. Senkötähden, että niin monet ihmiset eivät välitä mistään?

— Jos kaikki työskentelisivät asian hyväksi, tapahtuisi muutos nopeasti! keskeytti hänet Samuel.

— Samuel, sinä näytät olevan kovin kiintynyt yhteiskunnallisiin kysymyksiin.

— Olen kyllä, sir, vastasi nuorukainen. Olen itse kuulunut köyhiin ja nälkäänäkeviin, ja minä tiedän, miltä se tuntuu. Kukaan muu ei sitä voi ymmärtää, ette edes te, sir, kuinka hyväsydämminen te olettekin. Te ette tiedä, mitä se on, sir, ei, te ette tiedä!

— Ehkä en, poikani, sanoi kirkkoherra. Mutta voin vakuuttaa sinulle, poikani, että minun omatuntoni ei ole läheskään rauhallinen. Kuitenkin on ainoa, mitä voimme tehdä, se, että emme ole liiaksi kärsimättömiä — meidän täytyy opetella odottamaan…

— Mutta, herra tohtori, pitääkö ihmisen odottaa siksi, kun se kuolee nälkään?

Se oli kiusallinen kysymys, ja ehkäpä olikin parasta, että tohtori
Vince nyt seisoi asuntonsa luona.

— Nyt minun täytyy mennä sisälle, sanoi hän. Saamme näistä asioista puhua toisella kertaa.

Tohtori heitti häneen pikaisen silmäyksen. Mutta pojan kasvoilla oli tavallinen ilmeensä, joka kertoi rehellisestä innostuksesta.

Samuel lähti tiehensä vieläkin tuumiskellen vaikeata kysymystä. Jotakin täytyi master Albertin suhteen tehdä, se oli varmaa. Ennenkuin Samuel meni syömään päivällistä, oli hän ehtinyt tehdä vielä toisen suunnitelman. Hän kääntyisi miss Gladyn puoleen! Hän koettaisi saada tämän ryhtymään kadonnutta pelastamaan!

Kello kahdeksan seuraavana aamuna saapuivat Samuel ja Sofia miss Wygantin kotiin saadakseen puhutella häntä. He menivät palvelijain käytävälle, mutta palvelustyttö, joka tuli avaamaan, kehoitti heitä vielä poistumaan, koska miss Glady ei koskaan tavannut nousta ennen kello kymmentä eikä koskaan ennen kello yhtätoista ottanut ketään vastaan.

He siis palasivat kotiin ja tulivat takasin kello yksitoista. Heidät johdettiin erääseen arkihuoneeseen toisessa kerroksessa, ja siellä tuli miss Glady heitä vastaan puettuna tulipunaiseen aamutakkiin.

Ja hän katseli tarkkaan pientä tehtaantyttöä, jonka vartalo oli kutistunut, posket kuopalla ja hame kulunut ja paikkainen. Sofia puolestaan tarkasteli ihmeellistä prinsessaa, joka oli pitkä ja komea, joka säteili terveyttä ja kauneutta.

— Ja sinä työskentelet meidän pumpulitehtaassamme! huudahti miss Glady. Kuinka kauheaa! Ja väitättekö te täydellä todella, Samuel, että tämä lapsi on kolmentoistavuotias?

— Kyllä, miss Glady, vastasi Samuel. Tyttö kääntyi nopeasti ja painoi seinässä olevaa nappulaa.

— Lähettäkää tänne missis Harris, sanoi hän sisään astuvalle palvelijalle.

— Missis Harris on meidän taloudenhoitajattaremme, lisäsi hän kääntyen Samuelin puoleen. Minun täytyy kysyä häneltä neuvoa tässä asiassa.

— Missis Harris, tämä on Sofia Stedman, pieni tyttö, jota minä haluan auttaa. En tiedä, mitä hän osaa tehdä, mutta siitä voitte te ottaa selvän. Minä tahdon, että hän saa jonkinlaisen paikan täällä, mutta kovaa työtä ette saa hänellä teettää.

— Mutta, miss Glady, sanoi taloudenhoitajatar hämmästyneenä, minä en tiedä hänelle mitään työtä.

— Te saatte luvan löytää jotakin, oli nuoren neidin vastaus. Minä tahdon, että hän saa tilaisuuden oppia. Ottakaa hänet mukaanne, niin saatte puhua asiasta.

— Kyllä, miss Glady, sanoi missis Harris, ja niin jäi Samuel yksin jumalattarensa kanssa.

Samuel istui katse kiinnitettynä lattiaan. Hän aikoi juuri ottaa esille sen raskaan kysymyksen, joka hänen mieltään painoi, kun miss Glady virkkoi.

— Lähdin pois siksi, että huomasin hänen juovan itsensä juovuksiin, vastasi Samuel.

— Minä… minä teen sen hyvin vastenmielisesti, soperteli Samuel.
Juttu ei ole sovelias kerrottavaksi hienolle naiselle.

— Tiedän asiasta jo vähän kamaripalvelijani kautta. Jack Holliday oli siellä, eikö niin?

Samuelin oli hyvin vaikea vastata näihin kysymyksiin. Puhuessaan hän punastui. Mutta miss Glady ei ollut ollenkaan hämillään, päinvastoin oli hän halukas kuulemaan asian yksityiskohdista.

— Sanoitte hänen nimensä olleen Belle. Mahtoiko hän olla sama tyttö, joka esiintyi "Mandelayn tytöissä"? Oliko hän tanssijatar, Samuel?

— Kuulkaa, Samuel, sanoi miss Glady. Te tiedätte, että minä olen Pertin serkku. Hän on aivan yksinään mailmassa, ja minä olen hänestä edesvastuussa…

— Oh, miss Glady! huudahti nuorukainen. Kunpa te vaan tahtoisitte häntä auttaa. Minun tarkoitukseni oli juuri kysyä teiltä…

— Mutta kuinka voin minä häntä auttaa, ellette te anna minulle mitään tietää!

— Hän tappoi itsensä! Hän tappoi itsensä! huudahteli hän kyeten tuskin puhumaan.

— Niin, miss Glady, sanoi Samuel. Ja se oli kauheaa! Ette voi käsittää, kuinka kauheaa se oli!

— Luin sanomalehdestä itsemurhasta. Mutta en mitenkään edes aavistanut, että Pertti olisi jotenkin sekaantunut asiaan.

— Hänen täytyy olla kauheasti pelästynyt, virkkoi tyttö lisäten nopeasti: Samuel, ette suinkaan te ole tästä kenellekään puhunut?

— Sanoin hänelle vain, että lähdin master Albertin luota siksi, että hän joi itsensä juovuksiin, ja se oli totta, miss Glady.

— Oli, vastasi tyttö lisäten: Tehän puhutte aina totta, Samuel, ettekö puhukin.

— Te olette hyvin hyvä ihminen, eikö totta? huudahti tyttö. Samuel punastui.

Miss Glady, tarkasteli häntä hetkisen, jonka jälkeen hänen kasvonsa menivät hymyyn.

— Olen kuullut sananlaskun, lausui hän: Jos olet hyvä, tulet onnelliseksi, mutta menetät paljon hauskuutta.

Miss Glady nauroi. Hän jatkoi Samuelin kuulustelemista itsemurha-asiasta ja antoi tyydyttää uteliaisuuttaan viimeisten rumien yksityiskohtien suhteen.

— Minä ostin sen itselleni… Samuel vaikeni hämmentyneenä ja tytön naurunhohotus kaikui huoneessa.

Vapisevin sormin otti Samuel liinan kaulastaan. Ja tyttö irroitti vyötäisiltään kauniin punaisen nauhan leikaten sen sopivan pituiseksi.

— Ottakaa tämä, kehoitti hän Samuelia, niin minä näytän, miten se solmitaan.

Samuel oli kuin unessa. Tyttö oli aivan hänen lähellään, ja hänen sormensa leikkivät Samuelin kaulan ympärillä. Samuel tunsi kasvoillaan hänen henkäyksensä, hänen juovuttava tuoksunsa tunkeutui Samuelin sieramiin. Veri nousi Samuelin päähän, suonet hänen otsallaan paisuivat, ihmeellisiä, outoja ajatuksia liikkui hänen mielessään.

— Kas, nyt on parempi, huudahti tyttö peräytyen askelen voidakseen ihailla työnsä tulosta. Hän hymyili ihastuttavasti Samuelille.

— Älkää pelätkö minua, lisäsi tyttö ystävällisesti. Te ette anna itsellenne puoleksikaan niin paljon arvoa, kuin teidän pitäisi, Samuel.

Sitten kuului ääntä etuhuoneesta, miss Glady kääntyi ympäri, ja sisälle astui taloudenhoitajatar mukanaan Sofia.

— Hän ei osaa yhtään mitään, vastasi mrs Harris. Mutta jos tahdotte, että hänen pitää saada opetusta, niin voihan hän käydä asioilla ja ommella…

— Hyvä on, sanoi miss Glady. Ja maksakaa hänelle hyvin. Oletko tyytyväinen Sofia?

— Kyllä, neiti, kuiskasi lapsi heikolla äänellä ja niin kiintyneenä tämän verrattoman olennon ihailemiseen, että voi tuskin lausua noita kahta sanaa.

— Sitten on kaikki hyvin, sanoi miss Glady. Tulkaa huomenna, Sofia.
Ja hyvästi, Samuel. Nyt minun täytyy lähteä ulos ratsastamaan.

— Hyvästi, miss Glady, sanoi Samuel. Älkää unohtako, mitä teidän piti sanoa master Albertille!.

Samuel palasi kotiin tuntien olevansa seitsemännessä taivaassa. Hän oli saanut paikan sekä itselleen että Sofialle. Ja hän saattoi toivoa, että työ Pertti Lockmanin parantamiseksi myös alkaisi. Eikö kirkko ollutkin suuremmoinen laitos elämän kaikkien arvoitusten ja tehtävien ratkaisu! Ja kuinka onnelliseksi Samuel tunsikaan itsensä ollessaan tätä laitosta niin lähellä!

— Hän pysähtyi erääseen katukulmaan. Hän oli huomannut liikekilven:
John Callahan. Viinejä, Väkijuomia, Bernheimer-olutta.

— Tiedätkös, mikä paikka tämä on? kysyi hän Sofialta. Täällä työskentelee ystäväni Finnegan.

— Kapakanhoitaja, joka antoi minulle ruokaa, kun olin juuri tullut kaupunkiin. Hän on hyvä ihminen, vaikka onkin kapakoitsija.

Samuel oli usein ajatellut Finnegania, sillä hän ei ollenkaan ymmärtänyt, miten henkilö, joka näytti olevan niin hyväntahtoinen, voi myydä väkijuomia. Ja nyt sai hän äkkiä loistavan päähänpiston. Minkätähden pitäisi Finneganin jatkaa väkijuomien myymistä? Heti huomasi Samuel, että hänellä oli tässäkin asiassa velvollisuuksia. Hänen täytyi auttaa Finnegania. Ja unohtaen, että hänellä oli päivällinen vielä syömättä, otti Samuel jäähyväiset Sofialta ja astui sisälle kapakkaan.

— Hyvää päivää, nuori ystäväni! huudahti irlantilainen, ja kasvonsa saivat tyytyväisen ilmeen. Huomattuaan sitten nuorukaisella irtokauluksen ja kaulaliinan, virkkoi hän: Oh saakeli, sinä näytät pääsevän eteenpäin mailmassa!

— Minulla on paikka, vastasi Samuel mahtavasti, minä olen kirkonvartijan apulainen Pyhän Matheuksen kirkossa.

— Mitä sinä sanotkaan! Vai olet sinä joutunut tekemisiin mustamekkojen kanssa.

Samuel ei kiinnittänyt huomiota sohaisevaan lausuntoon. Hän katsahti ympärilleen ja huomasi heidän olevan kahdenkesken. Sitten sanoi hän hyvin vakavasti:

— Eräästä asiasta, jota minä paljon olen miettinyt, vastasi Samuel. Te olitte minulle niin hyvä, ja minä huomasin teidän olevan hyväsydämisen ihmisen. Siksi on minusta aina tuntunut pahalta, että te myytte väkijuomia.

— Oh saakeli! huudahti hän. Oletko aikonut tehdä minustakin kirkonpalvelijan?

— Mister Finnegan, vastasi nuorukainen, pyydän ettette tee minusta narria, sillä puhun teille aivan vakavasti.

— Samuel katseli kapakoitsijaa niin rukoilevasti, että tämä huolimatta asian laadusta tunsi tulevansa liikutetuksi.

— Niin, asia on siten, sanoi Samuel, että on väärin myydä väkijuomia. Ajatelkaapa vaan, miten juoppous vahingoittaa ihmisiä. Näin eräänä iltana juopuneen miehen, ja hänen humalansa johti hänet melkein murhaan. Juoppous tekee ihmiset julmiksi ja itsekkäiksi. Se ryöstää heiltä itsensähillitsemiskyvyn. Se tekee heidät työhönkykenemättömiksi, johtaa heidät syntiin ja paheisiin. Se orjuuttaa ja alentaa heidät. Eikö se ole totta, mister Finnegan?

— On, myönsi Finnegan, kaikki tuo on totta, ja siksi en minä itse maistakaan väkeviä juomia.

— Sentähden, vastasi Finnegan, että minun täytyy elää. Se on minun ammattini, ainoa minkä osaan.

— Ehkäpä, sanoi Finnegan. Mutta muistakaa, ettei se ole mikään ruhtinaallinen ammatti. Saan tarjoilla koko päivän, vieläpä suuren osan yötä ja seistä koko ajan. Minulla ei ole myöskään vapaapäiviä — ja koko palkkani on kaksitoista dollaria viikossa. Ja minulla on vaimo ja äskensyntynyt lapsi, niin että mitä muuta ihminen minun sijassani voisi tehdä?

Ihmeellistä kyllä joutui Samuel nyt katselemaan asiaa uudessa valossa. Hän oli aina luullut, että kapakoitsijat ja kapakan hoitajat olivat luonnostaan turmeltuneita ihmisiä. Oliko mahdollista, että he harjoittivat ammattiaan vain senvuoksi, että heidänkin täytyi elää? Sellainen ajatuskin riitti yhä enemmän innostuttamaan Samuelia.

— Sanokaapa minulle, huudahti hän, tekisittekö parannuksen, jos löytäisin teille jotakin kunniallista työtä, jossa voisitte ansaita elatuksenne?

— Tarkoitatko, että minä jättäisin paikkani täällä Callahanilla?
Aivan varmasti niin tekisin.

— Mutta sen täytyy olla varma paikka, lisäsi toinen. Minä en voi antaa pienen kotini joutua puutteelle alttiiksi.

— En, mutta tohtori Vince on pyytänyt minua häntä auttamaan; minä menen puhumaan hänelle teistä.

Niinpä lähti hän suoraapäätä pappiraukan luo. Samuel esitti asiansa ja tohtori Vince väänteli epätoivoissaan käsiään.

— Samuel, tämä on tosiaankin liikaa, huudahti hän. Enhän minä voi hankkia työtä kaikille Lockmanvillen asukkaille.

— Mutta tohtori, huomautti Samuel, minä luulen että te ette oikein ymmärtänyt tarkoitustani. Tämä mies haluaa viettää kunniallista elämää, mutta ei voi tehdä sitä siksi, että hänellä ei ole tilaisuutta siten ansaita leipäänsä.

— Mutta, herra tohtori, mitä hyödyttää parantaa ihmisiä, kun heidät tuolla tavalla sidotaan?

— Pelkään, että on turhaa työtä selittää sinulle tätä asiaa, sanoi pappi. Mutta sinun täytyy tehdä itsellesi selväksi, että mailmassa on paljon ihmisiä, joilta puuttuu työtä ja että, sitä pahempi, näyttää olevan totta, että on enemmän ihmisiä kuin työtä.

— Niin, sanoi Samuel, mutta sitähän professori Stewartkin minulle opetti. Ja te sanoitte sen olevan syntistä.

— Ettekö huomaa, jatkoi Samuel innokkaasti, että te joudutte suoraan takaisin Herbert Spenceriin. Jos on enemmän ihmisiä kuin työtä, niin täytyy ihmisten tapella työstä. Siinähän se olemassaolon taistelu ja ahneitten sekä itsekkäitten yksilöjen säilyminen on. Jos Finnegan ei haluaisi olla kapakanhoitaja, niin hän ja hänen perheensä kuolisivat nälkään, ja joku muu, joka ei pelkää tuota ilkeätä ammattia, jatkaisi sitä ja eläisi. Nuorukainen seisoi odottaen.

— Ja te olette sanonut minulle, että ainoa tapa välttää tuollaista tulosta on elää muitten hyväksi — palvella ja auttaa niitä? Enkö minäkin pyri tekemään juuri niin?

— Oh, herra tohtori, ettekö te ole kirkkonne pää? Ja ihmiset tulevat teidän luoksenne saamaan neuvoja. Teidän täytyy selitellä niille näitä asioita, jotta muutos saataisi aikaan.

— En minä tiedä, sir. Minä vain hapuilen ja hapuilen ja koetan löytää jotakin. Mutta yhdestä asiasta olen varma — että muutamilla ihmisillä on liian paljon rahaa. Teidän seurakunnassannehan on ihmisiä, joilla on enemmän rahaa, kuin minkä voivat kuluttaa useana satana vuotena.

— Siitäpä juuri riippuukin se, että toisilla ei ole mitään! Ajatelkaapa vaan, että juuri tällä hetkellä kuolee ihmisiä nälkään — vieläpä täällä Lockmanvillessä! He haluavat tehdä työtä, mutta heillä ei ole työtä. Minä voisin mainita teille esimerkkejä tytöistä, jotka haluavat työskennellä mister Wygantin puuvillatehtaassa, mutta hän ei suo heille sitä.

— Mutta, poikaseni, eihän se ole mister Wygantin syy. Se riippuu siitä, että nyt jo on liiaksi puuvillakutomoita.

— Olen ajatellut sitä asiaa, sanoi Samuel vakavasti, eikä tuo selitys tunnu oikealta. On vain liian paljon vaatteiden puutteessa olevia ihmisiä. Sofia-raukka esimerkiksi.

— Niin, luonnollisesti, sanoi tohtori. Mutta heillä ei ole rahoja, joilla ostaisivat vaatteita…

— Niin, niin! huudahti hän. Ja enkö minä juuri äsken sanonut sitä samaa. Heillä ei ole rahaa siksi, että rikkailla on kaikki.

— Aivan varmasti on itsekästä, että mister Wygant sulkee tehtaansa ovet köyhältä väeltä vain senvuoksi, että näillä ei ole rahaa. Eikö hän voisi antaa heidän kutoa kangasta itselleen?

— Siksi, poikani, että he yhtenä päivänä voisivat tehdä enemmän kuin mitä kokonaisessa vuodessa käyttävät.

— Sitä parempi, tohtori. He voisivat antaa ylijäämän muille ihmisille, jotka sitä tarvitsevat — ja muut ihmiset voisivat tehdä heille tavaroita. Esimerkiksi Sofia. Hän ei tarvitse vain vaatteita, hän tarvitsee kenkiä ja ennenkaikkea tarvitsee hän tarpeeksi ruokaa. Ja kysymyksen ollessa riittämättömästä ravinnosta ajatelkaa, mitä tuhlataan esimerkiksi master Albertin talossa! Fairviewissä on tarpeeksi peltomaata tuottamaan leipäravintoa koko kaupungille. Minä tunnen tämän asian, sillä minä olen itse ollut maanviljelijä. Ja sitten on tapana pitää joukko kilpa-ajohevosia, joilla kukaan ei koskaan ratsasta.

— Samuel, sanoi kirkkoherra, se on totta — ja se on väärin. Mutta mitä minä sille voin?

— Tohtori, huudahti hän, en voi kuvata, kuinka ikävä minun on kuulla teidän puhuvan noin!

— Te sanoitte, että meidän täytyy uhrautua ja auttaa muita! Te sanoitte sen olevan meidän ainoan velvollisuutemme! Ja minä uskoin teitä — olin valmis seuraamaan teitä. Ja tässä minä nyt olen minä haluan seurata teitä, mutta ette tahdo johtaa.

Nämä sanat olivat kuin tikarinpisto. Tohtori näytti tuskaantuvan. Myöskin Samuel tuskaantui. Hän tunsi mitä voimakkaimpia sydämmentuskia.

— Se surettaa minua enemmän, kuin mitä voin kuvailla! huudahti hän. Ajatelkaa kärsiviä ihmisiä — ei kukaan heitä sääli! Ja kuinka te voitte vaijeta — kuinka voi Kristuksen paimen vaijeta silloin, kun toiset hänen lampaistaan elävät ylellisyydessä ja loistossa, toiset kuolevat nälkään?

Syntyi pitkäaikainen hiljaisuus. Tohtori Vince istui mykkänä ja jäykkänä ja lujasti puristaen tuolinsa selkänojaa.

— Samuel, sanoi hän, sinä olet oikeassa. Ensi sunnuntaina minä saarnaan tästä työttömyyskysymyksestä.

— Oh, kiitos, sir, tuhannet kiitokset! huudahti Samuel kiitollisuuden kyyneleet silmissään. Ja hän puristi ystävänsä kättä. Mutta sitten pälkähti hänen päähänsä uusi ajatus.

Se, joka on ottanut kannettavakseen kaikki ihmishuolet, niinkuin Samuel oli tehnyt, tulee pian huomaamaan, että se vaatii paljon aikaa. Samuel teki parhaansa pitääkseen ajatuksensa kiinnitettyinä niihin tärkeisiin tehtäviin, joita hänellä oli ratkaistavana. Mutta hän huomasi ajatuksensa tuon tuostakin kiintyvän miss Gladyyn. Kerta kerran perästä nousi hänen kuvansa Samuelin silmien eteen karkottaen pois kaiken muun. Hänen kauneutensa hurmasi Samuelia ja viekotteli hänen mielikuvitustaan kaikenlaisille ihmeellisille harha- ja seikkailuretkille.

Miss Glady oli pyytänyt häntä palaamaan, ja Samuel mietti, miten kauvan hänen pitäisi odottaa. Hänen piti mennä tapaamaan Sofiaa, mutta se oli luonnollisesti vain tekosyy, sillä hän tapasi Sofian joka ilta heidän yhteisessä kodissaan.

Samuel odotti kolme päivää, mutta ei voinut kauvempaa. Kaipaus saada nähdä miss Glady vaikutti kuluttavana tulena hänen sisimmässään.

Hän juoksi rappuja ylös palaten hetken kuluttua takaisin ja pyytäen
Samuelia seuraamaan mukana.

Samuel meni miss Wygantin omaan arkihuoneeseen ja näki hänet pukeutuneena aamutakkiin, vielä kauniimpaan, kuin hänellä viime kerralla oli ollut päällään.

— Ette voi uskoa, kuinka iloinen minä olen nähdessäni teidät, huudahti tyttö.

— Ikävää! huudahti nuorukainen ihmeissään. Täällä — tässä talossa!

— Se on totta, mitä minä sanon. Kaikki, jotka minua ympäröivät, ovat ikäviä, kovin ikäviä — he elävät tyhmää ja ikävää elämää. Minä istun suljettuna tänne kaupunkiin, minun täytyy tänä kesänä viettää täällä koko kuukausi.

Samuel katseli häntä ihmeissään ja alkoi tuntea osanottoa. Hän oli jo ennenkin huomannut, että miss Glady ei ollut onnellinen. Hänellä oli siis tässäkin uusi velvollisuus, hänen täytyi auttaa tätä kaunista, nuorta naista huomaamaan onnellisen asemansa.

— Oh, mitä te sanottekaan, miss Glady! huudahti hän. Muistakaahan toki, kuinka paljon hyvää te teette!

— Minä en ole milloinkaan ennen tuntenut itseäni niin onnelliseksi, vastasi Samuel.

Se ilo, jota hän tunsi, säteili hänen silmistään, ja tyttökin antoi katseensa levätä hänessä. Kauvan he seisoivat ja katselivat toisiaan; sitten astui tyttö nauraen Samuelin luo.

Vielä kerran koskettivat tytön sormet Samuelin kaulaa, hän tunsi kasvoillaan tämän hengityksen, tytön säteilevä kauneus hurmasi hänet. Hänen sydämmensä jyskytti, aivonsa huumaantuivat ja kuin juopuneena, melkein tietämättömänä, mitä teki, ojensi hän kätensä ja veti tytön luokseen.

Mutta samalla hetkellä valtasi hänet kauhu. Mitä hän olikaan tehnyt? Miss Glady tulisi ajamaan hänet pois, karkoittamaan luotaan! Hän oli pilannut kaiken!

Yksi ainoa hetki riitti kuitenkin osoittamaan, ettei niin ollut asianlaita. Tunnevirta kohisi hänessä taasen entistä suuremmalla voimalla. Hänen sielunsa salatuista syvyyksistä kohosi uusia tunteita, jotka äkillisesti olivat heränneet, kauheita ja pelottavia ajatuksia, joista hänellä ennen ei ollut aavistustakaan. Hänen miehuutensa heräsi hän kadotti kainoutensa ja pelkonsa. Tyttö oli hänen, hän voi hänelle tehdä mitä tahtoi! Ja hän painoi tyttöä rintaansa vastaan, melkein tukehutti hänet syleilyynsä. Tyttö sulki silmänsä ja Samuel suuteli häntä poskille ja huulille. Sitten kuuli hän tytön heikosti ja vapisevalla äänellä kuiskaavan: Samuel, minä rakastan sinua! Ja hänen sisimpänsä oli täynnä iloa ja riemua.

Yht'äkkiä kuului askelten ääntä viereisestä huoneesta. He kiiruhtivat pois toistensa luota. Huoneen ovi oli avoinna ja hetkiseksi kohosi kauhun ilme tytön silmiin. Sitten laskeutui hän polvilleen lattialle.

— Niin, sormukseni! uudisti tyttö. Sitten kuului oviaukosta mrs
Harrisin ääni:

— Kumarru ja katso tarkasti, Samuel, komensi tyttö, ja Samuel totteli, mutta ei voinut löytää sormusta.

He jatkoivat etsimistä minuutin verran. Mrs Harris palasi pöydän luo ja huudahti äkkiä:

Samuel oli aivan ihmeissään, mutta vielä ällistyneemmäksi hän tuli, kun jumalattarensa hetkistä myöhemmin sanoi:

— Minä olen valmistanut Sofialle paikan täällä, mutta siinä on myöskin kaikki, mitä voin tehdä, aivan varmaan.

— Teidän ei tosiaankaan pitäisi pyytää minun tekemään mitään muuta. Tiedän sangen hyvin, että tehtaan työväen asema on sangen vaikea ja tulen kaikin voimin koittamaan keventää heidän tilaansa. Mutta enhän minä voi ottaa tänne kaikkia työläisiä — sehän on aivan mahdotonta.

— Siinä kaikki, mitä minulla oli sanottavaa, sanoi miss Glady. Mutta aivan oikein — nuo kukansiemenet teidän täytyy mahdollisimman pian hankkia. Tarvitsen niitä muutaman päivän päästä. Oletteko ymmärtänyt minua?

Hän oli nähnyt tytön heittävän taloudenhoitajattareen nopean katseen ja alkoi viimein ymmärtää.

Hän oli ihmeissään, mutta ei ollut ehtinyt kuin puoliväliin portaita, ennenkuin unohti kaiken muun ja vain uskomattomat sanat: Samuel, minä rakastan sinua! kaikuivat hänen korvissaan.

Hän ei voinut hillitä itseään, ei voinut yksin kantaa sellaista salaisuutta. Kun Sofia saattoi häntä portille, kertoi hän kuiskaten tälle koko salaisuuden.

— Samuel, kuiskasi hän, kyllä hänen tarkoituksensa täytyy olla mennä naimisiin sinun kanssasi.

— Mennä naimisiin minun kanssani! huudahti Samuel voiden tuskin saada sanaa suustaan. Mennä naimisiin minun kanssani!

Samuel ei ollut katsellut asiaa siltä puolelta, mutta hänen täytyi myöntää, että huomautus oli oikea.

— Sinä olet kyllin hyvä kenelle tahansa! huudahti tyttö. Sinä olet jalo ja kaunis sen olen minä tullut huomaamaan. Ja nyt aikoo hän korottaa sinut vertaisekseen.

— Oh, Samuel, tämä on ihan kuin saduissa! kuiskasi lapsi. Sinusta tulee prinssi.

Tyttö jatkoi edelleen keskustelua tästä ihmeellisestä asiasta ja saattoi Samuelin yhä herkemmäksi rakentelemaan pilvilinnoja.

Viimein lähti Samuel pois harhaillen aivan hämmennyksissään kaduilla. Hän menisi naimisiin miss Gladyn kanssa! Niin, sen täytyi olla totta, sillä tyttö oli vakuuttanut häntä rakastavansa! Ja sitten saisi hän arvattavasti asua siellä suuressa palatsissa. Miltähän se mahtaisi tuntua? Mitä tulisi hän tekemään?

Ja hänestä tulisi rikas mies! Hänessä leimahti liekkiin ilo ja ylpeys. Mitähän ihmiset kotopuolessa sanovat, mitä veljet ajattelevat, kun hän tulee heitä tervehtimään ja ehkäpä ostamaan vanhan talon?

Mutta hän karkoitti nämä ajatukset. Hän ei saanut ajatella sellaisia asioita. Ne olivat itsekkäitä ja epäjaloja. Hänen täytyy ajatella sitä hyvää, mitä hän rahoillaan tulisi tekemään. Ehkäpä hän viimeinkin saattaisi auttaa köyhiä. Hän ja miss Glady tulisivat omistamaan elämänsä tälle asialle.

Tyttö rakasti häntä, tulisi olemaan hänen! Ja nopeasti kuin salama muisti hän taas äskeiset tapaukset. Hän jatkoi matkaansa mielihyvästä ja pelosta vavisten. Hänen vereensä oli mennyt jonkunlainen hulluus. Se oli vallannut koko hänen olentonsa. Kulkiessaan kadulla hän levitteli käsiään, sillä hänen tunteensa olivat voimakkaammat, kuin hän voi kantaa.

Keskellä tätä tunteitten hyökyaaltoa kohtasi häntä äkisti näkö, joka palautti hänet takaisin mailmaan. Häntä lähestyi takaapäin harmaapartainen ukko, joka kulki etukumarassa ja kantoi kuljeskelevan kauppiaan koria. Ukko aikoi sivuuttaa Samuelin. Hänen valepukunsa oli erinomainen, mutta ei sentään voinut saattaa Samuelia erehtymään. Hän pysähtyi ja huudahti:

— Ole vaiti! murisi hän jatkaen matkaansa Samuelin jäädessä ihmettelemään.

Joukko uusia ajatuksia valtasi nyt Samuelin mielen. Vain viikko oli kulunut siitä, kun hän vielä oli murtovaras, ja kuitenkin tuntui, kuin siitä olisi kulunut koko iäisyys. Ja kuinka uskomattoman pelottavalta ne muistot tuntuivatkaan! Hän oli kohdakkoin menossa naimisiin miljoonain omistajan tyttären kanssa ystävänsä ja liittolaisensa vielä hiipiessä varjopaikoissa ja piiloutuen poliiseja.

Onnettomista ihmisistä, joita Samuel oli seikkailurikkaan olonsa aikana Lockmanvillessä oppinut tuntemaan, oli Charlie Swift ainoa, jota hän ei millään tavoin ollut hyödyttänyt. Ja vain hänen näkemisensä riitti Samuelissa herättämään uuden kutsumuksen. Kuinka voisi hän kulkea onnekasta rataansa Charlien vielä vaeltaessa synnin ja pahennuksen pimennoissa?

Olento melkein katosi näkyvistä Samuelin taistellessa sisäistä taistelua uudesta tehtävästään. Hän perääntyi, hän pelkäsi Charlie Swiftiä, pelkäsi tämän ivallista hymyä ja armotonta irvistelyä. Mutta velvollisuutensa oli hänelle selvänä, niin selvänä kuin konsaan soturille, joka rakkauden ja riemun keskellä kuulee sotatorvien kutsuvan. Ehkä ei hän voi mitään saada aikaan Charlie Swiftin suhteen. Mutta hänen täytyi koettaa!

— Vai olet sinä taasen sallinut tehdä itsestäsi lähetyslampaan! ihmetteli Charlie Swift heidän istuessaan tämän huoneessa.

— Lähetyslampaan, toisti Charlie. Sellaisen pöllön, joka murehtii ja katuu.

Samuel tunsi, kuinka hänen intonsa tuota pikaa laimeni. Vanha iva oli vielä Charlien kasvoilla. Nuorukainen huomasi, kuinka turmeltunut ja kurja tuo rikoksellinen oli, ja hetkessä hänen rohkeutensa katosi. Finnegan oli viaton pikku lapsi verrattuna Charlie Swiftiin.

Hänen kääntämisensä olisi ollut suurtyö ja todistus innosta ja innostuksesta. Samuel päätti ryhtyä älykkäästi yrittämään.

— Hm! murahti murtovaras lisäten sitten kiihkeästi: Et suinkaan ole puhunut hänelle mitään minusta?

— Hyvä, sanoi Charlie, tahdon vain varottaa sinua. Voithan kyllä mennä niitten kirkkorakkien roikkaan, jos sinulla on halua, mutta muista, ettet mainitse mitään niin sanotuista eksyneistä veljistäsi, jotka ovat menneet helvettiin. Äläkä unohda, että minulla on suuri joukko tohtorin hopeakaluja. Samuel säpsähti.

— Näes, hänellä on rikas vaimo. Kuinka saatoitkaan luulla, että hän olisi sellaisessa paikassa, ellei hänellä olisi muuta kuin palkkansa.

— Hän on naimisissa naisen kanssa, joka kuuluu kaupungin rikkaimpiin. Eikä heiltä mitään puutu.

— En tiedä, vastasi Charlie Swift. En minä ole koskaan hänen kanssaan riidellyt. Mutia minä en pidä hänen ammatistaan.

— Sen uskon, myönsi Charlie. Mutta sinun pitäisi myös huomata, että hänen hyvyytensä ryöstää heiltä miehuuden ja yritteliäisyyden — tekee heistä kerjäläisiä. Mutta minä en kuulu siihen lajiin.

— Varmasti senvuoksi! vakuutti Charlie. Ajatellaanpa esimerkiksi muutamia suurpetkuttajia, jotka käyvät siellä kirkossa. He käyttävät kuusi päivää viikosta kynsiäkseen ihmisiä paljaaksi. Etkö luule olevan mukavaa sitten sunnuntaina ajaa kirkkoon ja pistämällä viiden dollarin setelin kolehtilaatikkoon kuitata koko juttu?

— Perhana, siksi että he eivät välitä mennä. Eivätkä he olisi tervetulleetkaan…

— Poika-rukka! huudahti hän. Mutta sanoppa minulle, mitä sinä oikeastaan olet siellä kirkossa tehnyt.

— Minä olen kirkonvartijan apulainen, vastasi Samuel arvokkaasti ja vakavasti.

— Niin, niin. Mutta tuskinpa sellainen virkamies suuriakaan saa nähdä seurakuntaa.

— Ettekö tahtoisi selittää minulle asiaa, pyysi Samuel hetkisen vaitiolon jälkeen.

— Tuskinpa tiedän, mistä alottaisin, vastasi Charlie. Siellä on niin perhanan suuri valikoima roistoja. Oletko pannut merkille pientä, isovatsaista äijää, jolla on omituinen poskiparta — hän näyttää aivan luumulta?

— Tiedän, että hän on kuuluisa lainoppinut; ja olen kuullut, että hän hoitaa Lockmanien pesää.

— Niin, sanoi Charlie, etkä sinä varmaankaan, tiedä, mitä tämä sisältää.

— Jaa, se sisältää sen, jatkoi Charlie, että hän oli vanhan Lockmanin uskottu, ja että hänen kätensä oli jokaisessa mustassa teossa, jonka tuo vanha petkuttaja viimeisen kolmenkymmenen vuoden kuluessa teki. Edelleen sisältää se sen, että hän nyt hoitaa liikettä ja tekee kaikki ne konnuudet, joita täytyy tehdä, hän esim. lahjoo kaupungin valtuusmiehiä ja paljon muuta.

— Lörpötystä! sanoi Charlie nauraen. Sinä Samuel olet liian yksinkertainen. Mitä tekemistä kirkolla on liikeasiain kanssa? Katsoppa esim. ukko Wygantia — hänkin on kirkkoneuvoston jäsen!

— Niin, vanhan Lockmanin lankoa. Hän on Lockmanin pesän toinen hoitaja. Ja luuletteko, että on tehty mitään konnantyötä, jota hän ei tuntisi. Jos esim. demokraatit ensi vuonna tulevat valtaan, niin tapahtuu se Wygantin varoilla.

— Etupäässä siksi, että hänen täytyy lainlaatijakuntaan saada miehensä äänestämään lapsityötä koskevaa lakiehdotusta vastaan.

— Niin! Sinä kai tiedät, että hän on taistellut sitä vastaan? Tahdotaan kieltää alle neljäntoistavuotisten lasten työ puuvillatehtaissa. Wygant lähetti Jack Pembertonin kongressiin ainoastaan taistelemaan tätä lakia vastaan.

Samuel vään teli käsiään. Hän oli yhtäkkiä nähnyt edessään pikku-Sofian kuihtuneine kasvoineen.

— Mutta minkätähden tahtoo hän pitää tehtaassaan lapsia? huudahti
Samuel.

— Minkätähden! Hyvä jumala, sentähden, että hän voi maksaa heille vähemmän ja panna heidät työskentelemään ankarammin. Luuletko hänen pitävän heitä heidän terveytensä tähden?

Syntyi pitkäaikainen hiljaisuus. Poika taisteli kauheinta kummitusta vastaan, mikä häntä milloinkaan oli pelottanut.

— Minä en usko, että hän siitä tietää! Kuiskasi hän melkein kuin itsekseen.

— Tohtori Vince, vastasi Samuel nousten nopeasti. Minä menen puhumaan asiasta hänelle.

— Menen, hän sanoo minulle totuuden. Charlie tirkisteli häntä leveästi nauraen.

— Minä menen, vastasi nuorukainen päättävästi. Ja huvitettuna istahti murtovaras laatikkonsa päälle.

— Mene vaan, se on oikein! kehoitti hän. Anna hänen kuulla koko juttu ja tule sitten takaisin kertomaan, miten kävi.

— Tohtori on juuri syömässä aamiaista, sanoi palvelustyttö, joka tuli avaamaan ovea Samuelille.

— Sanokaa hänelle, että minun täytyy saada puhutella häntä heti, sanoi Samuel. Asia on kovin tärkeä.

Hän astui sisään istuutuen kirjastohuoneeseen. Tohtori saapui heti levottoman näköisenä.

— Tuskin tiedän, miten sitä kertoisin. Tunnen erään miehen, kauhean syntisen miehen, ja menin häntä kääntämään ja noutamaan kirkon helmaan. Mutta hän vain nauroi minulle ja kirkollekin. Hän sanoi, että Pyhän Matteuksen kirkossa on huonoja ihmisiä! Hän sanoi, keitä ne ovat ja mitä ne tekevät. Ja tohtori, minä en voi uskoa, että te tiedätte tästä — että te antaisitte sellaisen jatkua.

— Rakas poikani, sanoi hän, mailmassa on paljon huonoja ihmisiä, enkä minä voi tietää kaikkea.

— Oh! Mutta se on kamalaa, herra tohtori! Teidän täytyy ottaa selvä asiasta — ettehän voi antaa sellaisten ihmisten kuulua kirkkoon.

— Ettekö tiedä, että hän taisteli lasten työtä koskevaa lakiehdotusta vastaan — että hän tässä tarkoituksessa ratkaisi, kuka valittiin senaattiin.

— Lasten työtä koskeva lakiehdotus! huudahti tohtori. Sitäkö sinä tarkoitit?

— Tiedän että mister Wygant on hyvin vastustavalla kannalla tähän lakiehdotukseen nähden. Hän on avoimesti esiintynyt sitä vastaan. Ja siihen on hän täydellisesti oikeutettu, eikö totta?

— Niin, katsos, hän on hyvin kiintynyt politiikkaan, ja luonnollisesti hän käyttää vaikutusvaltaansa. Miksi ei hän käyttäisi?

— Mutta, poikani, emmekö ole hankkineet Sofialle paikkaa mister
Wygantin omassa talossa?

— Olemme, mutta ne muut! Ajatelkaapa hätää ja kurjuutta tuossa kauheassa tehtaassa! Ja mister Wygant maksaa niin pieniä työpalkkoja. Ja hän on niin rikas mies — hän — voisi auttaa lapsia jos tahtoisi.

Mutta Samuel huomatessaan, että tohtori oli tullut tyytymättömän näköiseksi, jatkoi:

— Ei, rakas Samuel, huudahti hän, tämä menee liian pitkälle. Sinä panet tosiaankin ihmisen kärsivällisyyden kovalle koetukselle!

— Minun mielestäni, jatkoi kirkkoherra, olisi sinun velvollisuutesi toimia hiukan kohteliaammin. Sinua on täällä kohdeltu mitä ystävällisimmin, sinua on suosittu kaikin tavoin…

— Mutta mitä sillä seikalla on tämän asian kanssa tekemistä? huudahti Samuel poissa suunniltaan.

— Sinun pitää vähän paremmin muistaa asemasi. Sinä olet vielä poika ja käskyläisasemassa, niin ettei sinun tosiaankaan sovi tulla soimaamaan minun seurakuntani kirkkoneuvoston jäseniä.

— Käskyläisasemassa! huudahti Samuel hämmästyneenä. Mitä minun toimellani on tämän asian kanssa tekemistä?

— Te ette ymmärrä minua! huudahti hän. Minä en tee tätä itseni tähden. Minun tarkoitukseni on vain pelastaa kirkko.

— Niin, herra tohtori. Ajatelkaapa vaan, minä menin kääntämään erästä miestä, mutta hän vain ilkkui minulle. Hän ei halunnut olla kirkon kanssa missään tekemisissä sentähden, että sellaiset huonot ihmiset kuin mister Hickman kuuluivat siihen. Hän sanoi, että vain heidän rahansa esti heitä tulemasta paljastetuiksi, hän sanoi…

— Hän lahjoi valtuusmiehiä, sir! Hän lahjoi heitä saadakseen vesijohtoehdotuksen hylätyksi.

— Sanokaa, herra tohtori, miten sen asian laita on? kysyi Samuel. Olkaa niin ystävällinen, että sanotte sen! Varmaankaan ette te ole siitä tiennyt.

— Minä luulen, ettet sinä oikein tunne näitä asioita, sanoi hän. Sinä tulet minulle kertomaan tuollaisia juttuja — etkö sinä tiedä, että hän on minun lankoni?

Samuel tuli hämmästyksestä sanattomaksi. Kirkkoherra mittasi edelleen huonetta pitkin askelin.

— Mutta, herra tohtori, te ette siitä tiennyt. Oh, minä olen siitä varma — sanokaa minulle, että ette siitä tiennyt!

— En tiennyt, vastasi tohtori, enkä vieläkään tiedä! Luonnollisesti olen tuollaisia huhuja kuullut. Mister Hickmanilla on paljon vihollisia. Pitääkö minun uskoa kaikkia juttuja, joita hänestä saan kuulla?

— Miten hän tietää sen? Ja millainen ihminen hän on. Onko hän hyvä ihminen?

— Onko hän sellainen ihminen, joka rakastaa ja palvelee muita? Onko hän sellainen ihminen, joka ei koskaan valehtele jota sinä uskoisit asiassa, mikä koskee sinun lähimpiä omaisiasi, uskoisit, jos hän sanoisi sinulle, että minä lahjon ihmisiä, että minä olen roisto?

Samuelin täytyi myöntää, ettei se henkilö, jota tarkoitettiin, ollut tuollainen.

— Tohtori Vince, lausui hän, minä myönnän olevani väärässä. Minä olen tullut teidän luoksenne liian aikaisin. Minä otan näistä asioista lähemmän selvän, ja jos syytökset ovat oikeita, niin minä tuon teille todistuksia. Jolleivät ne ole tosia, niin menen minä häveten tieheni enkä koskaan enään tule teitä vaivaamaan.

Samuel sanoi tämän hyvin nöyrästi, mutta samalla horjumattoman päättävällä äänellä, mikä tohtoriltakaan ei mennyt huomaamatta.

— Mutta, Samuel, jatkoi hän, niiksi… miksi sekaannut sinä näihin asioihin?

— Sekaannun niihin! huudahti Samuel. Luonnollisesti täytyy minun sekaantua jos ne ovat tosia. Ette suinkaan, jos syytökset tulevat todistetuiksi, aijo sellaisten ihmisten antaa kuulua kirkkoon?

— En voi sanoa, vastasi kirkkoherra, mitä tekisin, jos niin kauheata tapahtuu.

— Te olette oikeassa, sanoi Samuel. Ensimmäinen tehtävä on ottaa asiasta selvä.

Samuel otti jäähyväiset. Hän lähti suoraan ystävänsä Finneganin luo. Charlie Swift oli sanonut, että Finneganin isännältä, Callahanilta, joka oli ollut valtuusmies, voi saada tietoja Hickmanista ja hänen kepposistaan.

— Kas, Samuel! huudahti Finnegan ja kysyi sitten leveästi nauraen:
No, miten on sen minun asiani laita?

— Tohtori Vince lupasi katsoa, mitä voitaisi teidän hyväksenne tehdä. Mutta minä en siitä asiasta tiedä sanoa mitään lähempää. Jotakin muuta on tapahtunut.

Hän odotti, kunnes hänen ystävänsä oli tarjoillut eräälle vieraalle ja tämä juonut oluensa sekä poistunut. Sitten vei hän kapakanpitäjän mukanansa erääseen nurkkaan.

— Mister Finnegan, sanoi hän, minun täytyy saada tietää eräs tärkeä asia.

— Olen kuullut sanottavan hänellä olleen jotakin osaa siinä, että eräs vesijohtoehdotus tuli valtuustossa hylätyksi. Oliko hänellä?

— Kuulkaa, sanoi Samuel vakavasti, te tiedätte, että mister Hickman kuuluu samaan kirkkoon kuin minäkin. Ja hän on tohtori Vincen lanko, mikä seikka tekee asian vieläkin sotkuisemmaksi. Tohtori Vince on saanut kuulla näitä kauheita juttuja, ja te ymmärrätte, kuinka vastenmielisiä ne ovat hänelle. Hän ei voi antaa sellaisten tekojen jäädä rangaistuksetta.

— En tiedä, vastasi Samuel. Hän ei ole sanonut. Ensin täytyy hänen päästä varmuuteen siitä, että syytökset ovat tosia. Eikä mister Hickman luonnollisestikaan niistä puhu.

— Eikä tohtorin ole niinkään helppoa ottaa selvää asiasta. Hän on nähkääs pappi ja seurustelee ainoastaan hienojen ihmisten keskuudessa. Mutta minä lupasin hankkia hänelle selvyyden.

— Minun tarvitsee ainoastaan voida sanoa hänelle kuulleeni asiasta sellaiselta henkilöltä, joka on saanut rahoja. Minun ei tarvitse sanoa, kuka se henkilö on, hän uskoo minun kunniasanaani. Mahtaisikohan mister Callahan haluta mitään ilmoittaa tästä asiasta? Kapakanhoitaja mietti hetkisen.

— Odottakaahan vähän. Minä käyn hakemassa isäntääni. Ehkä voin auttaa tohtoria saamaan tietää, mitä hän haluaa.

Samuel istuutui odottamaan, ja muutaman minuutin päästä astui John Callahan sisälle. Hän oli irlantilainen, poskensa kukoistavat ja ulkonäkönsä ystävällinen, eikä ollenkaan sellainen kauhea ihminen, jollaiseksi Samuel oli hänet kuvitellut.

— Kuuleppas, John, sanoi Finnegan. Täällä on eräs poika, joka on palvellut Pertti Lockmanilla. Eräs hänen tuttavansa tyttö palvelee Wygantilla…

— Ja voitko aavistaa, Callahan, jatkoi Finnegan, mitä hän on kuullut ukko Henry Hickmanin sanovan? Hän oli sanonut, että te valtuusmiehet vesijohtokysymyksessä alusta alkaen olitte hänen puolellaan.

— No, sanoi Callahan, siinä tapauksessa hän on valehtelija, sen hän itse tietää paraiten. Se oli yhtiön oma ehdotus, eikä meillä ollut mitään tekemistä sen jättämisen kanssa. Eräs riippumaton vesijohtoyhtiö anoi rakentamisoikeutta — ja se olisi antanut veden kaupungille puolesta hinnasta. Joka kerta, kun maksan vesilaskuni, suututtaa minua, etten tehnyt voitavaani anomuksen kannattamiseksi. Ajanpitkään olisi se käynyt minulle halvemmaksi.

— Hän sanoo sen itselleen maksaneen kuusikymmentätuhatta, huomautti
Finnegan.

— Ehkäpä, sanoi Callahan. Minä en tiedä muuta, kuin että kymmenen valtuusmiestä sai kukin kaksituhatta.

— Kuka, Hickmanko? Ei, hän maksoi rahat Slatterylle ja Slattery tuli tänne konttoristaan. Koittaako hän nyt kiemurrella tästä osasta asiaa?

— Ei, ei aivan, hän vaan pitää hirmuista meteliä siitä, että hänellä on kaupungin hallitusmiehet puolellaan.

— Sen uskon, sanoi Callahan. Hän on saanut oikeuden, ja hän ja Lockmanien pesä kokoovat sillä itselleen kymmenentuhatta kuukaudessa. Ja minun kaksituhattani menivät yhdessä viikossa. Valituksi tuleminen oli minulle maksanut kaksi sen vertaa lukuunottamatta vielä ilmaista juopottelua täällä. Sellaista voittoa tuottaa istuminen raha-asiainvaliokunnassa!

— Minä en enään toista kertaa tule sitä tekemään, vakuutti kapakoitsija. Lopun elämääni olen nyt kunniaton John, ja se saa riittää. Kun ukko Henry Hickman ensi kerralla haluaa mustat suunnitelmansa onnistumaan, niin saa hän hakea jonkun, joka tarvitsee rahoja paremmin kuin minä.

Sitten alkoi Callahan jutella politiikasta Lockmanvillessä ja paljasti sen häikäilemättömyyden ja suurisuuntaisen lahjomisjärjestelmän, mikä vallitsi kaupungin asiain hoidossa. Viime aikoina oli kansa sentään alkanut nostaa päätään. Se oli kyllästynyt siihen, että siitä varastettiin ja saapui vaaliuurnien ääreen tehdäkseen lopun epäkohdista.

Samuel kuunteli ja samalla hänen viimeiset kuvitelmansa toinen toisensa jälkeen särkyivät. Oli ollut oikea kilpajuoksu hankittaessa itselle etuja kaupungin kustannuksella. Ja näitten kilpajuoksijain joukossa näyttivät esiintyvän kaikki ne hurskaat Pyhän Matteuksen seurakunnan jäsenet, joitten nimet Samuel oli kuullut. Siellä oli esim. ukko Curtis, kirkkoneuvoston jäsen, joka joka sunnuntai avasi kolehtilaatikon ja näytti aivan olympolaisen Zeuksen kuvapatsaalta. Hän halusi oikeutta pinota lautoja katukäytävälle varastohuoneensa eteen, ja hän meni Slatteryn luo ja maksoi tälle kaksisataa dollaria.

— Hän on ovela veijari, saatte uskoa! sanoi kapakoitsija nauraen. Ajatelkaapa vain uutta raitiotieoikeutta, jonka hän on ymmärtänyt hankkia itselleen — yhdeksänkymmentäyhdeksän vuotta ja väliajalla kaikki, mitä hän haluaa! Ja kuulla hänen pitävän uudistuspuheita! Voi tulla hulluksi, kun ajattelee niitä veijareita siellä mäen päällä sijaitsevassa kaupunginosassa. He saavat kymmenen dollaria, kun me saamme yhden. Mutta he ovatkin kaupungin pomoja eivätkä halua edes puhutella meitä kadulla. Ja he ovat kunnioitettuja kansalaisia ja kirkon tukipylväitä — kyllä he tosiaankin tekevät ihmisen sairaaksi!

— Kyllä, sanoi Samuel, sen ne juuri tekevätkin — ne saattavat minut sairaaksi!

Samuelilla oli nyt todistuksensa, ja hän lähti suorinta tietä tohtori
Vincen luo.

— Herra tohtori, sanoi hän, nyt voin vakuuttaa teille, että minä olen saanut asian selville. Olen kuullut sen eräältä niistä henkilöistä, jotka saivat rahaa.

— Sitä en minä voi sanoa, vastasi nuorukainen, se ei olisi kunniallisesti tehty. Mutta te tiedätte minun puhuvan totta. Ja se henkilö kertoi itse minulle, että mister Hickman maksoi kaksikymmentätuhatta dollaria Slatterylle, demokraattiselle puoluejohtajalle, jätettäväksi kymmenelle valtuusmiehelle, jotta he äänestäisivät vesijohtoesitystä vastaan.

— Poikani, sanoi tohtori viimein, tämä on minulle kauhea asia.
Mister Hickman on vaimoni veli, vaimoni on häneen hyvin kiintynyt.
Ja hän on minun hyvä ystäväni — minä olen kaikissa kirkonasioissa
riippuvainen hänestä.

— Syntyisi kauhea skandaali, jos se tulisi tunnetuksi, jatkoi kirkkoherra. Ajatteleppa, miten kamalaa se olisi Pyhän Matteuksen seurakunnalle.

— Näin on asia paljoa pahemmin, intti Samuel. Ihmiset kuulevat siitä puhuttavan ja sanovat, että kirkko suojelee rikoksentekijöitä.

— Ajatteleppa, minkä raskaan taakan sinä lasket päälleni! huudahti kirkkoherra syvästi huolissaan. Minun läheinen sukulaiseni!

— Hänestä tulee minulle appiukko, oli Samuel aikonut sanoa; mutta viime tingassa sanoi hänelle joku vaisto, että olisi ehkä viisaampaa antaa miss Gladyn itsensä ilmoittaa asia, milloin hän sen katsoo sopivaksi, ja siksi virkkoi hän: Ajattelin Sofiaa.

— Se ei ollenkaan ole sama asia, sanoi tohtori ja uudisti kysymyksensä: Mitä tahtoisit minun tekevän?

— Minä en tosiaankaan tiedä. Minä itsekin hapuilen pimeässä ja koetan etsiä, mikä on oikein.

— Mutta sinulla täytyy olla jokin tarkoitus, kun tulet luokseni! huudahti kirkkoherra tuskissaan. Tahdotko minun paljastamaan lankoni ja karkoittamaan hänet kirkosta?

— Otaksun, vastasi Samuel vakavana, että hänet pannaan vankeuteen, mutta minun mielestäni ei häntä ole erotettava kirkosta, ei ainakaan, jos hän haluaa katua. Ennenkaikkea pitäisi meidän koettaa taivuttaa häntä.

— Sanon teille, herra tohtori, vastasi nuorukainen nopeasti, että olen paljon tätä asiaa miettinyt. Ja minusta tuntuu, kuin ei olisi oikein hyvä ketään paljastaa taikka rangaista. Sehän synnyttää ainoastaan katkeruutta ja vihaa, eikä meidän pidä vihottaa ketään.

— Pääasia on se huono teko, joka on tehty. Näille varkauksille, joita tehdään kansalta, täytyy asettaa sulku. Tänään tapasin minä sen miehen, joka tuli tänne minun kanssani varastamaan teidän talostanne; ja vasta nyt sain minä tietää, että hän oli vienyt joukon teidän hopeitanne.

— Hän pyysi minua olemaan sanomatta, mitä hän oli tehnyt, ja minä lupasin sen. Minä tunsin häntä kohtaan aivan samaa kuin te lankoanne — minä en halua ilmiantaa häntä enkä toimittaa linnaan. Mutta minä ymmärsin heti, että minun täytyi toimittaa yksi asia, täytyi taivuttaa hänet antamaan takaisin ne tavarat, jotka hän oli varastanut! Eikö se ollut oikein, herra tohtori?

— Hyvä, sanoi Samuel. Sama menettely on oikein myöskin mister Hickmaniin nähden. Hän on varastanut kansalta. Hän on keinotellut itselleen oikeuden, joka hänelle ja Lockmanin pesälle yhteisön kustannuksella tuottaa noin kymmenentuhatta dollaria kuukaudessa. Ja siitä oikeudesta täytyy hänen luopua, heidän täytyy luopua jok'ainoasta dollarista, jonka ovat sen avulla hankkineet. Niin ymmärrän minä asian. Pidettäköön esim. lahjomisesta melua kuinka paljon tahansa, mutta mitään ei ole voitettu niin kauvan, kuin ei ole saatu varastettuja rahoja takaisin.

— Ei hyödytä koettaa, sanoi tohtori. He eivät milloinkaan siihen suostuisi.

Tohtori Vince ei vastannut. Samuel istui odottaen. Äkkiä virkkoi hän alakuloisesti:

— Herra tohtori, minä aijon pakottaa heidät luopumaan niistä. Nyt näen täysin selvästi, että se on velvollisuuteni. Heidän täytyy niistä luopua!

— Tohtori Vince, huudahti nuorukainen hetken kuluttua kärsivällä äänellä, te tulette varmaankin auttamaan minua!

— Eikö minulla ole oikeus puolellani? huudahti nuorukainen poissa suunniltaan, Enkö minä ole puhunut totta?

— En tiedä, vastasi tohtori. Se on liian vaikea kysymys minun vastattavakseni. Tiedän vain, että en katso sellaisten asiain kuuluvan kutsumukseeni. Enkä tahdo olla niitten kanssa missään tekemisissä.

— Te sanotte harjottavanne hyväntekeväisyyttä, sanoi Samuel, te väitätte auttavanne köyhiä! Ja minä annan teille tilaisuuden auttaa, mutta te selitätte ei voivanne auttaa — sentähden että autettavia on liian paljon. Ettekä te osannut sanoa, mistä tämä seikka johtui. Mutta nyt olen minä osoittanut — todistanut, mikä tekee kansan köyhäksi. Kansalta varastetaan, sotketaan se lokaan! Siltä on varastettu oikeus hallita itse itseään ja tätä oikeutta käytetään kansan pettämiseksi! Ettekä te kohota ääntänne kansan puolesta!

— Voitte, voitte! Te ette halua koettaa. Te voisitte ainakin olla auttamatta näitä rikollisia!

— Niin, sir te autatte heitä! Te sallitte heidän kuulua kirkkoon, ja sillä annatte te hyväksymisenne heidän teoilleen. Te suojelette heitä, niin että he tulevat loukkaamattomiksi. Jos minä huomenna lähtisin avaamaan ihmisten silmiä, niin ei kukaan minua kuuntelisi, sentähden, että nämä herrat ovat niin kunnioitettuja — sentähden että he kuuluvat kirkkoon ja ovat teidän ystäviänne ja sukulaisianne.

— Samuel! huudahti pappi. — Ja, mikä pahinta, te otatte vastaan heidän rahojaan, te annatte kirkon olla heistä riippuvaisen. Niin te itse äsken sanoitte. Te annatte heidän rahojaan köyhälle kansalle — samalle kansalle, jolta ne ovat varastetut. Tämä saattaa kansan sokeaksi — se epäilee eikä ymmärrä. Ja siten autatte te kansan pitämistä kahleissaan! Ettekö tätä käsitä, tohtori Vince? Te olette aivan kuin palkattu siihen tehtävään!

— Tosiaankin, huudahti hän, asetat sinä ihmisen liian kovalle koetukselle! Tämä ei voi jatkua! Minä en tahdo tästä asiasta enään kuulla sanaakaan!

— Te siis hylkäätte minut! sanoi hän. Te pakotatte minut suorittamaan tuon tehtävän yksinäni!

— Aluksi etsin minä nuo henkilöt ja koetan saattaa heidät huomaamaan toiminnassaan esiintyvän vääryyden.

— Jos otat tuon askeleen, niin ole ainakin niin ystävällinen, että annat selvästi ilmetä, etten minä ole sinua lähettänyt enkä hyväksy toimenpidettäsi.

Samuel istui hetkisen mitään vastaamatta. Tuo pyyntö tuntui hänestä halpamaisimmalta, mitä hänen ystävänsä oli tähän saakka lausunut. Se ilmaisi, että tohtori Vince oli pelkuriraukka.

— Kyllä, sir, vastasi hän viimein, voitte sen asian suhteen olla rauhassa. Minä otan koko kuorman niskaani. Minulla ei enään ole mitään aihetta vaivata teitä.

Tultuaan ulos valtasi Samuelin voimakas yksinäisyyden tunne. Hänellä oli taasen vastassaan koko mailma.

Hetkisen tunsi hän halua palata takaisin. Olihan hän sentään vain poika; ja mikä hän oli nousemaan rikkaita ja mahtavia vastaan? Mutta sitten palasi hänen mieleensä taasen se ajatus, mikä häntä tähänkin saakka oli kannustanut — hän muisti kärsivän, nälkäänäkevän kansan. Oli varmasti parempi kuolla kuin elää mailmassa, joka oli täynnä hätää ja sortoa. Tosiaankin tahtoi hän mieluummin kuolla kuin olla taistelematta näitä epäkohtia vastaan. Takaisin palaaminen ei siis voinut tulla kysymykseenkään, hänellä ei ollut muuta valittavaa kuin tehdä minkä voi.

Mistä hän alkaisi? Hän ajatteli mr Hickmania, henkilöä, jonka suhteen onnistumisesta oli hyvin vähän toiveita. Samuel oli ensi näkemästä alkaen pelännyt häntä.

Sitten ajatteli hän mr Wygantia; alkaisiko hänestä? Hänen ajatuksensa siirtyivät nyt erääseen henkilöön, joka tapausten hyökylaineikossa oli kokonaan unehtunut. Miss Gladya! Mitä mahtoi hän ajatella näistä asioista? Ja mitä tulisi hän ajattelemaan, kun saisi kuulla isänsä kelvottomuudesta?

Samuelin mieleen juolahti uusi ajatus. Miksi ei hän uskoisi huoliaan miss Gladylle? Hän olisi oikea auttaja. Hänhän oli auttanut Sofiaankin nähden ja luvannut samaa myöskin master Albertin suhteen. Ja varmasti oli tytöllä oikeus kuulla asioista, jotka niin läheisesti koskivat hänen perhettään. Hän kyllä tietäisi, mikä menettely olisi paras hänen isänsä suhteen; Samuel pyytäisi häneltä neuvoa, miten sopivimmin voisi puhutella hänen isäänsä.

— Sano miss Gladylle, että minä haluan keskustella hänen kanssaan, sanoi Samuel. Asia on hyvin tärkeä.

— Samuel, sanoi hänen jumaloimansa olento, ei ole oikein sopivaa, että te tulette minun luokseni iltapäivisin.

— Ei, miss Glady, vastasi Samuel, mutta nyt on kyseessä sangen vakava asia. Tämä ei koske minua itseäni.

Hän kertoi mitä oli saanut tietää. Puhuessaan miss Gladyn isästä tunsi Samuel olevansa pakotettu sivuuttamaan kaikkein raskaimman syytöksen, mutta miss Glady tahtoi kuulla kaikki, näyttipä pettyneeltäkin, kun ei Samuelilla ollut kerrottavana enemmän yksityiskohtia.

— Hickman, niin! huudahti hän iloisesti. Olen aina tiennyt hänen olevan vanhan kelmin. Voin panna vetoa kuinka paljon tahansa siitä, että te ette ole saanut tietää puoliakaan hänen kepposistaan!

— Ja te olette tästä ilmoittaneet tohtori Vincelle! huudahti tyttö hämillään.

— Hän ei tahtonut asian kanssa olla missään tekemisissä, joten minä saan itse hoitaa kaiken.

— Saadakseni hänet käsittämään, kuinka syntisiä nämä teot ovat olleet.

Tyttö tuijotti häneen pelästynein katsein. — Onko tarkoituksenne, kysyi hän, etsiä käsiinne isäni ja keskustella hänen kanssaan siitä miten hän toimii valtiollisissa asioissa?

Miss Glady otti ylös nenäliinansa, kumartui ja kätki siihen kasvonsa. Mielenliikutus oli hänet vallannut, mutta sen laatua oli mahdoton tietää.

— Ei vähintäkään, vastasi tyttö. Menkää vaan ja katsokaa, mitä voitte tehdä. Hän on hyvin turmeltunut, mailmallinen ihminen, ja jos voitte pehmittää hänen sydämmensä, tietää se sangen hyvää meille kaikille.

— Meidän suhteeseemme? huudahti tyttö kummastellen, mutta lisäsi heti: ei, ei vähintäkään. Mutta muistakaa, ettette siitä asiasta sano hänelle mitään. Älkää millään tavoin antako hänen tietää, että tunnette minut.

— Sanokaa hänelle, että tulette kirkosta. Ja kylvettäkää häntä kelpolailla, Samuel, sillä minä olen varma, että hän on tehnyt kaiken sen, mitä te sanotte ja joukon vieläkin pahempia töitä.

— Älkääkä unohtako, Samuel, keskeytti miss Glady, tulla sitten kertomaan minulle, miten kävi, ehkä voin neuvoa teitä, miten teidän sitten pitää menetellä.

Hän puhkesi nauramaan ja nojautui nopeasti kuin lintu Samuelin rintaa vasten koskettaen huulillaan nuorukaisen poskea. Sitten katosi hän kuin salama, ja Samuel oli yksinään ja ihmeissään.

Hän lähti heti mr Wygantin konttoriin. Mutta juuri ennenkuin Samuel ehti sillalle kiisi mr Wygantin automobiili hänen ohitseen. Samuel kääntyi ja asteli hänen taloaan kohden.

— Minä olen Samuel Prescott Pyhän Matteuksen kirkosta, sanoi hän palvelijalle, joka tuli avaamaan ovea, ja minä haluan puhua mister Wygantin kanssa tärkeästä asiasta.

Mr Wygant istui suuressa nojatuolissaan kirjastohuoneensa ikkunan ääressä. Hänen ympärillään oli valtavin kokoelma kirjoja, mitä Samuel milloinkaan oli nähnyt, ja suurella loistolla sisustetussa huoneessa vallitsi syvä rauha. Mr Wygant itse oli pitkä ja komea mies, jolla oli kuvaamattoman ylhäinen ulkonäkö.

— Minä olen Samuel Prescott, kirkonvartijan apulainen, sanoi hän, ja minä haluan keskustella teidän kanssanne eräästä hyvin tärkeästä asiasta.

— Antaa kuulua! kehoitti mr Wygant. Sitten kertoi Samuel taaskin, kuinka hän oli joutunut viekotelluksi huonoihin tekoihin, mutta tohtori Vince hänet kääntänyt. Hän kertoi seikkailunsa yksityiskohtaisesti, jotta mr Wygant ymmärtäisi hänen intonsa. Hän kertoi myöskin tekemistään käännytyksistä ja kuinka oli lopuksi tavannut Charlie Swiftin.

— Eikä tämä mies tahtonut kuulua kirkkoon siksi, että siellä on niin paljon huonoja ihmisiä.

— Ensinnäkin, vastasi Samuel, annatte te pikkulasten työskennellä tehtaassanne, ja te asetitte senaattorin vastustamaan lakiehdotusta alaikäisten työstä. Niinikään pidätte te puheita ja esiinnytte poliittisena reformiystävänä samaan aikaan kuin maksatte Slatterylle, jotta hän antaisi teille etuoikeuksia.

— Mister Wygant, huudahti hän, te suututte! Mutta minä pyydän, ettette paaduttaisi sydäntänne. Olen tullut tänne teidän itsenne tähden, olen tullut siksi, että en voinut kestää sitä, että Pyhän Matteuksen kirkon jäsen tekee sellaisia tekoja.

— Sallikaa minun tehdä eräs kysymys, sanoi hän. Tietääkö tohtori
Vince tästä?

— Minä menin ensinnä puhumaan asiasta tohtori Vincelle, vastasi Samuel. Mutta hän ei halunnut puuttua siihen. Hän sanoi, että, jos minä tulen teidän luoksenne, täytyy minun ilmoittaa, että hän ei hyväksy minun tekoani. Olen tullut omasta vapaasta tahdostani, sir.

— En minä suutu sinuun, sillä sinä olet vasta lapsi etkä tiedä, mitä teet.

— Sinusta tuntuu niin, mutta vain siksi, että sinä tunnet huonosti tällaisia asioita.

— Sen mitä sinä kutsut minun maani hallitukseksi, muodostaa joukko rahaakiskovia poliitikkoja, jotka imevät kaiken, minkä voivat, siltä ammatilta, jota minä edustan.

— Näes, nuori ystäväiseni, jatkoi mr Wygant, minulla on kannettavanani suuri edesvastuu, monet huolet. Ja on aivan kuin minua ympäröisi lauma nälkäisiä susia.

— En tiedä, vastasi Wygant. Minusta tuntuu väliin, että ellei kansa muutu, päättyvät vapaan hallituksen päivät tuota pikaa.

— Sen pitää valita kunniallisia miehiä, joitten kanssa voi olla asioissa, sensijaan että se nyt valitsee kapakoitsijoita ja meluavia kansanjohtajia.

— Miehiä, joitten kanssa voi olla asioissa, sanoi hän — mutta minkälaisissa asioissa te haluatte olla?

— Te menitte noitten poliitikkojen luo ja saitte oikeuden kyniä kansaa mielinmäärin yhdeksänkymmenen yhdeksän vuoden ajan. Luuletteko sen olleen hyvän kaupan kansalle?

— Ja kuinka paljon siitä omaisuudesta, joka on hallussanne, on koottuna muuten kuin tuollaisella tavalla, sir?

Mr Wygant rypisti otsaansa. Mutta kukaan ei voinut, nähdessään
Samuelin kärsineet kasvot, suuttua häneen.

— Poikani, sanoi mr Wygant, voin ainoastaan uudistaa sen mitä äsken sanoin, että sinä et tunne mailmaa. Ellei minua olisi, niin olisivatko olot silloin toisenlaiset? Oikeudet siirtyisivät jollekin toiselle, siinä kaikki. Sellaista on pääoman kilpailu.

— Pääoman kilpailu? huomautti nuorukainen. Toisin sanoen: kiistellään rahoista ja otetaan mitä irti saadaan!

— Ja te arvelette edesvastuun katoavan, kun olette saaneet osan omalle joukollenne?

— Käsitän täydellisesti, sanoi hän sitten alakuloisesti. On vain yksi asia, jota en ymmärrä.

— Minkätähden teidän pitää kuulua kirkkoon, sir? Mitä on tuolla kiistelyllä rahoista tekemistä Jesuksen opin kanssa?

— Nuori mies, minä en todellakaan käsitä, mitä hyödyttäisi jatkaa tätä keskustelua.

— Jättäkäämme tämä keskustelu! lausui mr Wygant ankarasti. Sinä käytät väärin minun hyväntahtoisuuttani. Sinä unohdat asemasi.

— Minua on muistutettu asemastani ennenkin, sanoi Samuel tyyneesti.
Mutta minä en tiedä, mikä minun paikkani on.

— Sen kyllä huomaa, vastasi mr Wygant. Sinun tulee tehdä työsi, osoittaa ylempiäsi kohtaan kunnioitusta ja pitää mielipiteesi ominasi.

— Näen, että suututte minuun, sanoi nuorukainen. En voi saada teitä ymmärtämään, että minä vaan koetan etsiä totuutta. Minä tahdon tehdä oikein, mister Wygant.

— Tahtoisin mielelläni oppia oikein ymmärtämään, mikä kohottaa toisen toisen yläpuolelle.

— Mutta onko se todellakin ikä ja viisaus, mister Wygant? Minä palvelin master Albert Lockmanin luona, ja hän on tuskin vanhempi kuin minäkään. Ja kuitenkin esiintyi hän minun käskijänäni.

— Niin, mister Wygant, hän juopottelee ja seurustelee huonojen naisten kanssa. Ja kuitenkin kuuluu hän niihin yläpuolellaolijoihin.

— Mutta eiköhän hän vaan kuulukin niihin siksi, että hänellä on paljon rahaa? jatkoi Samuel itsepäisesti.

— Ja eikö minun paikkaani määrää se seikka, ettei minulla ole ollenkaan rahaa?

— Kuitenkin näen minä totuuden ja minun täytyy se sanoa! Ja miten voin minä päästä paikkaan, jonne minä todella kuulun?

— Etkö sinä todellakaan voi itse ratkaista sitä kysymystä, sanoi mr
Wygant kylmästi.

— Tietysti pitäisi minun ottaa osaa taisteluun rahasta, kun ainoastaan raha jotakin merkitsee.

— Poikani, sanoi mr Wygant, minä olen pahoillani sinun puolestasi, sillä sinä tulet saamaan monia kovia iskuja mailmalta, ennenkuin olet valmis. Sinun pitää oppia ottamaan elämä sellaisena kuin se on. Ehkäpä monet meistä tahtoisivat tehdä sen toisenlaiseksi, jos saisivat tahtonsa perille. Mutta elämä on, kuten tulet huomaamaan, ankaraa taistelua. Se on taistelua olemassaolosta, ja ne ihmiset, jotka kestävät taistelun, ovat soveliaimmat…

— Kiitoksia paljon mister Wygant, sanoi hän vakavana, mutta kaiken tuon tiedän minä jo ennestään.

— Minä en voisi sitä selittää, sanoi Samuel. Te ette ymmärtäisi minua. Huomaan, että tekin olette Herbert Spencerin kannattaja. Ja se on kyllä hyvä — mutta miksi kuulutte te kirkkoon? Minkätähden rupeatte seuraamaan Jesuksen…

— Ei, tämä menee liian kauvas! sanoi hän. Saan pyytää sinua menemään tiehesi.

Samuel ei ollut sitten aamun syönyt mitään, mutta hänen ei sentään ollut nälkä. Suru ja lohduttomuus olivat tehneet hänet aivan alakuloiseksi. Tavata sellaisen mailmanmiehen kuin mr Wygant, kylmän, armottoman ja kunnianhimoisen — se oli hänelle kauhea koetus. Mies näytti hänestä kuin suurelta pahuuden linnoitukselta; ja mitä muuta voi hän tehdä kuin katsella sitä voimattomassa raivossaan.

— Niin, muisti hän, silloin on kirkkoneuvoston kokous, ja minun täytyy sytyttää. Mutta minä olen kyllästynyt kirkkotyöhön.

— Niin, vastasi hän kertoen hämmästyneille ja säikähtyneille perheenjäsenille seikkailuistaan päivän kuluessa.

— Ja sinä menit mister Wygantin luo! huudahti hän hämmästyksissään.
Oi, Samuel, miten rohkeasti tehty!

— Hän ajoi minut ulos, sanoi nuorukainen katkerasti. Ja tohtori
Vince on suuttunut minuun — minulla ei enään ole ketään apunani.

— Sinulla on meidät, Samuel! huudahti hän. Me kaikki seisomme rinnallasi, eikö totta, äiti?

— Kyllä, sanoi mrs Stedman, mutta mitä voi meidänlaisemme köyhäväki tehdä?

— Miss Glady! huudahti Samuel. Ei suinkaan hän rupea taistelemaan isäänsä vastaan.

— Hän sanoi sinulle rakastavansa sinua, Samuel, sanoi tyttö. Ja hän tietää, että sinä olet oikeassa.

— Minun täytyy mennä hänen luokseen, sanoi Samuel hetken kuluttua.
Lupasin mennä kertomaan, mitä oli tapahtunut.

— Minäkin menen hänen luokseen, sanoi tyttö. Oh, minä olen varma siitä, että hän on sinun puolellasi.

Tytön silmät loistivat mielenliikutuksesta. Samuel kiintyi katselemaan häntä ja huomasi ensi kertaa, että Sofia todellakin oli kaunis. Hänen kasvonsa olivat tulleet täyteläisemmiksi ja saaneet takaisin värinsä senjälkeen kun hän oli alkanut saada syödä yhden aterian päivässä Wygantin luona.

— En tiedä, vastasi mrs Stedman epäillen. Se on kauheaa — minä en voi ymmärtää, miksi tuollaisia asioita tapahtuu.

— Mutta sinä olet kuitenkin sitä mieltä, että Samuel teki oikein, sano, äiti, etkö olekin? kysyi tyttö.

— Otaksun niin, vastasi hän. Se on vaikea sanoa — se tulee synnyttämään niin paljon riitaa, ja jos miss Glady suuttuu, niin sinä voit menettää paikkasi.

— Oi, äiti! huudahti Sofia, ja molemmat nuorikot katsahtivat säikähtyneinä toisiinsa. Sitä eivät he koskaan olleet johtuneet ajattelemaan.

— Sinä et saa puuttua tähän asiaan! virkkoi Samuel. Sinun täytyy jättää se minulle!

— Mutta minkätähden tekisit sinä kaikki uhraukset? vastasi Sofia.
Jos sinä olet siihen oikeutettu, niin enkö minäkin ole.

— Mutta, Sofia, valitti mrs Stedman, jos sinä menettäisit paikkasi, niin saisimme me kaikki kuolla nälkään!

— Sofia, sanoi Samuel, minä kiellän sinua millään tavoin puuttumasta tähän asiaan!

Mutta sydämmessään tunsi hän, että mielellään olisi ollut tuon sanomatta. Myöskin mrs Stedman tunsi samaa ja kalpeni pelosta.

Kaikessa kiireessä söi poika muutamia suupaloja ja meni sitten työhönsä kirkkoon. Mutta hän ei nyt mennytkään ilomielellä kuten tavallista. Tähän asti oli hän tehnyt työtä Herralle, mutta nyt palveli hän ainoastaan sellaisia kuin Wygant ja Hickman — nähtävästi kääntyi kaikki heidän palvelemiselleen sama sitten missä ja milloin toimikoon.

Samuelin sydän löi voimakkaasti. Oliko tohtori mahdollisesti muuttanut mieltään?

— Sinun käyttäytymisesi on enemmän kuin sopimatonta, poika, sinä saatat minut hulluksi.

— Lankoni oli juuri täällä ja piti kauheaa meteliä. Sinä olet soimannut ja häväissyt häntä seurakuntalaisten keskuudessa.

— Herra tohtori, sanoi nuorukainen juhlallisesti, te erehdytte. Minä kävin mr Wygantin luona, kuten sanoin tekevänikin. Muuten en ole asiasta puhunut sanaakaan kenenkään kanssa lukuunottamatta, että kerroin siitä aivan äsken Sofialle ja miss Gladylle.

— Siinäpä se! huudahti tohtori Vince. Miss Glady on mister Hickmanin ystävä ja vanha koulutoveri, ja luonnollisesti meni hän kohta tämän luokse asiasta puhumaan. Ja samaa kertoi hän muillekin tuttavilleen — koko seurakunta tietää sen huomenna.

— Niin, siinä näet, millaista epämieluisuutta sinä valmistat minulle! Ja minä sanon suoraan, että tällainen ei saa jatkua enään minuuttiakaan. Ellet sinä halua luopua hulluista mielipiteistäsi ja hoitaa ainoastaan tehtäviäsi apulaiskirkonvartijana, niin täytyy sinun jättää kirkko.

— Tohtori Vince, tarkoitatteko, että te todellakin koettaisitte saada minut karkotetuksi kirkosta?

— Teillä on oikeus ottaa minulta toimeni; mutta mitä tulee minun karkoittamiseeni kirkosta…

— Samuel, huudahti raivostunut pappi, enkö minä ole seurakunnan kirkkoherra?

— Saanko tehdä erään kysymyksen, tohtori Vince? Kun mister Hickman oli teidän luonanne, niin kielsikö hän tehneensä rikoksen?

— Ette kysynyt häneltä! huudahti nuorukainen hämmästyneenä. Ette edes sen vertaa välittänyt asiasta! Taasen syntyi hiljaisuus.

— Minä kysyin mister Wygantilta, sanoi Samuel sitten alakuloisesti, ja hän tunnusti syyllisyytensä.

— Kyllä hän tunnusti — koko hänen puheensa oli yhtä samaa tunnustusta. Hän sanoi kaikkien tekevän niin senvuoksi, että siten voidaan ansaita rahaa, ja kaikki haluavat rahaa. Hän kutsui sitä pääoman kilpailuksi. Silloin kysyin minä häneltä, minkä tähden hän kävi Kristuksen kirkossa, ja hän ajoi minut ulos.

— Samuel, sanoi pappi, etkö sinä kaikissa tyhmyyksissäsi koskaan ole tullut ajatelleeksi, että olet minulle pienen kiitollisuuden velassa?

— Oh, herra tohtori, huudahti nuorukainen vääntäen käsiään, älkää puhuko niin minulle!

— Minä pelastin sinut, autoin sinua, ja sinä tuotat minulle mitä kauheimpia kärsimyksiä.

— Tohtori, vakuutti Samuel, minä tekisin kaikkeni teidän tähtenne, minä kuolisin puolestanne! Mutta te vaaditte minun lyömään laimin velvollisuuteni, ja miten voin minä suostua sellaiseen?

— Mutta etkö koskaan ole tullut ajatelleeksi, että vanhempi ja viisaampi väki paremmin osaa arvostella asioita kuin sinä?

— Mutta asiahan on niin selvä, sir. Ettekä te koskaan ole vastannut minulle, käskette vaan yksinkertaisesti vaikenemaan.

— Kun minä tulin teidän luoksenne, jatkoi Samuel, niin opetitte te minulle rakkautta ja veljeyttä — että pitää uhrautua ja palvella lähimmäisiään. Ja minä päätin seurata neuvojanne, Jumala on todistajani, etten ole tehnyt muuta kuin koettanut sovittaa käytäntöön, mitä olette minulle opettanut. Olen koettanut auttaa köyhiä ja sorrettuja. Ja miten voin minä tietää, ettette te ajatellut sitä, mitä sanoitte?

— Samuel, huudahti kirkkoherra kiivaasti, sinulla ei ole oikeutta puhua noin. Minä teen kaiken voitavani. Minä saarnaan usein näistä aineista.

— Niin, sanoi nuorukainen, mutta mitä te saarnaatte? Sanotteko rikkaille, jotka käyvät kirkossanne, totuuden? Sanotteko heille: Te varastatte köyhiltä. Teidän on syy kaikkeen siihen hätään, joka vallitsee kaupungissamme. Teidän täytyy lopettaa riistämisenne ja sortamisenne, teidän täytyy luopua niistä rikkauksista, jotka olette kansalta ottaneet. Ei, sitä te ette sano. Ja ettekö ymmärrä, mitä tämä merkitsee, tohtori Vince? Se merkitsee, että kirkko ei täytä tehtäväänsä. Siksi täytyy syntyä uusi kirkko jollain tavoin jonnekin. Sillä tällaisia oloja esiintyy todellakin, niitä esiintyy meidän keskuudessamme, ja jotakin täytyy tehdä!

— Kansa näkee nälkää — aivan meidän keskuudessamme — täällä Lockmanvillessä! Se näkee nälkää, nälkää, nälkää! Ettekö ymmärrä sitä, tohtori Vince? Se näkee nälkää!

— Poika, huudahti hän, tämä ei saa jatkua! Minä en kestä enään kauvempaa!

— Sinun pitää alistua minun johtoni alaiseksi. Kysyn sinulta kerta kaikkiaan: tahdotko luopua hulluista puuhistasi?

— Niin tiedä sitten, että meidän täytyy erota. Sinä jätät paikkasi ja eroat kirkosta.

— Tohtori, huusi Samuel hurjasti, älkää hylätkö minua! Minä rukoilen polvillani, älkää hylätkö minua!

— Sinä olet kuullut, mitä olen sanonut, vastasi pappi puristaen kätensä nyrkkiin.

— Mutta ajatelkaa, mitä teette! Te hylkäätte oman sielunne, te luovutte totuudesta.

— Ajatelkaa, mitä teette! Tässä on kysymys kirkon kukistumisesta. Sillä ettekö ymmärrä, että minä olen pakotettu taistelemaan teitä vastaan! Minä olen pakotettu paljastamaan teidät! Ja minä tulen voimakkaammaksi kuin te, sillä minun puolellani on totuus ja te olette sen hylännyt. Ajatelkaa, mitä teette, kun hylkäätte totuuden!

— En tahdo enään kuulla tästä asiasta! huudahti tohtori Vince raivoissaan. Sinä hulluttelet. Mene tiehesi, sanon minä, mene tiehesi! Pian pois täältä!

Ja Samuel lähti tiehensä nyyhkyttäen ikäänkuin sydämmensä olisi ollut särkymäisillään.

Samuel syöksyi ulos pimeään. Mutta hän ei voinut poistua, hän ei voinut pakottaa itseään uskomaan, että hänet oli ainaiseksi erotettu Pyhän Matteuksen kirkosta. Hän kääntyi takaisin kirkon luo, seisoi ja katseli sitä nyyhkytysten melkein tukehuttamana.

Silloin huomasi hän automobiilin ajavan kirkon sivuovelle ja mr Wygantin astuvan siitä ulos sekä astuvan sisälle, kirkkoon. Tämä näky oli isku Samuelille vasten kasvoja. Siinä oli tuo ylpeä ja rikas mies, uhmaavana ja rankaisemattomana sekä pitäen käsissään kirkon ohjaksia, mutta Samuel, etsijä, oli sieltä karkoitettu.

Samuelissa leimahti liekkiin kapinallinen tunne. Ei, ei, he eivät saa karkoittaa häntä! Hän taistelee heidän kanssaan, taistelee loppuun asti! Kirkko ei ollut heidän kirkkonsa! se oli Jumalan kirkko. Hänellä, Samuelilla, oli myös oikeus kuulua siihen ja sanoa siellä totuus!

Kirkkoneuvoston istunto oli juuri avattu ja alettiin keskustelu uuden sairaanhoitajatarkodin perustamisesta, kun samalla kuului kiihkeä koputus ovelle, ja Samuel astui sisälle hengästyneenä ja silmissään hurja ilme.

— Herrat kirkkoneuvoston jäsenet! huudahti hän. Pyydän saada sanoa muutaman sanan.

— Minut on käsketty jättämään kirkko, selitti Samuel, mutta minä en halua siihen taipua! Minä olen sanonut totuuden enkä aijo antaa niitten väärintekijäin, jotka kuuluvat Pyhän Matteuksen kirkkoon, pakottaa minua vaikenemaan.

— Minä en tahdo mennä tieheni, huusi Samuel. Minä vaadin, että minua kuunnellaan täällä kirkkoneuvostossa. Minulla on siihen oikeus! Minä olen sanonut totuuden, en mitään muuta kuin totuuden.

Se oli mr Hamerton, nuori asianajaja, jonka kauniit ja ystävälliset kasvot usein olivat kiinnittäneet Samuelin huomiota. Kun Samuel nyt hänen katseessaan huomasi uteliaisuutta, niin juoksi hän mr Hamertonin luokse.

— Älkää antako niitten ajaa minua pois, ennenkuin ensin ovat minua kuulleet! pyysi hän.

— Te olette menetellyt väärin! huusi Samuel. Te lahjoitte valtuuston, niin että se hylkäsi vesijohtoesityksen. Se on totta, sen te itse tiedätte, ettekä te uskalla sitä kieltääkään!

— Minä olen puhellut erään henkilön kanssa, joka myös sai rahoja, sanoi Samuel. Rahavaliokunnan jäsenille maksettiin kaksituhatta dollaria kullekin.

— En halua sanoa hänen nimeään, vastasi Samuel. Hän puhui siitä kahdenkeskisenä asiana.

— Se on totta! vastasi Samuel. Tohtori Vince, te tiedätte, että minun tapanani on puhua totta. Mitä syytä minulla olisi keksiä tällaisia juttuja?

— Minä olen sanonut sinulle, valitti tohtori Vince, että minä en halua olla missään tekemisissä tämän asian kanssa.

— Minä olen valmis ottamaan kenen kirkkoneuvoston jäsenen tahansa kanssani kyseessäolevan henkilön luo, niin että voidaan ottaa selvä, miten tämän asian laita on. Mister Wyganthan on itsekin minulle kertonut maksaneensa Slatterylle eräistä oikeuksista.

— Niinhän te sanoitte! huudahti Samuel hämmästyneenä siitä, että mr Wygant nyt kielsi tunnustuksensa. Ettekö sanonutkin minulle niin tänään iltapäivällä?

— Te sanoitte, että kaikki tekevät niin, että kaikkien täytyi tehdä niin. Te kutsuitte sitä pääoman kilpailuksi.

— Tätä kutsun minä vertaansa löytämättömäksi solvaukseksi! huudahti mr Hickman. Ulos täältä!

— Kansa raukka tässä kaupungissa kärsii ja kuolee! huusi Samuel. Kansalta varastetaan ja sitä sorretaan. Tuleeko tällainen kestämään iankaikkisesti?

— Samuel, tämä ei ole oikea paikka sen kysymyksen käsittelemiseen, huomautti tohtori Vince.

— Miksi ei, sir? Rikokselliset ovat viroissa tässä kirkossa. Ne häpäisevät ja halventavat kirkkoa koko mailman edessä. Ja tätä kutsutaan Kristuksen kirkoksi, sir!

— Mutta te ette ryhdy asiaan oikealla tavalla, sanoi mr Hamerton, joka tuli levottomaksi senjohdosta, että Samuel lakkaamatta katseli häntä.

— Miksi ei? vastasi Samuel. Eikö Kristus ruoskaniskuilla ajanut ulos temppelistä rahanvaihtajia ja koronkiskureita?

Se oli epämieluisa vastaus. Syntyi hiljaisuus ikäänkuin jokainen olisi halunnut antaa naapurinsa puhua ensinnä.

— Eikö teitä ole opetettu seuraamaan Kristuksen esimerkkiä, tohtori
Vince? kysyi nuorukainen.

— Tuskin siinä merkityksessä, vastasi kauhistunut pappi. Kristus oli
Jumala, mutta eihän voi juuri edellyttää, että me…

— Oh, tuo on vain tekosyy! keskeytti Samuel. Te sanotte, että Kristus oli Jumala ja pidätte tätä puolustuksena itsellenne, kun ette halua toimia hänen käskyjensä mukaan. Mutta en usko hänen olleen Jumalan siinä merkityksessä. Hän oli ihminen kuten te ja minäkin. Hän oli köyhä ihminen, joka kärsi ja näki nälkää ja hänen aikansa rikkaat halveksivat häntä, sylkivät hänen päälleen ja naulitsivat hänet ristiin.

Nyt astui taisteluun eräs toinen kirkkoneuvoston jäsen. Se oli kunnianarvoisa mr Curtis, joka näytti olympolaisen Zeuksen kuvapatsaalta.

— Poika, sanoi hän ankarasti, sinä olet tyytymätön siihen, että olet erotettu kirkosta, mutta kuitenkin osotat olevasi uskoton.

— Ehkä olen minä uskoton, mister Curtis, vastasi Samuel reippaasti, mutta minä en koskaan ole maksanut Slatterylle kahtasataa dollaria saadakseni poliisilta oikeuden sulkea liikenteeltä kaupungin katukäytäviä.

— Kirkko hylkäsi Jesuksen, jatkoi Samuel, käyttäen hyväkseen tilaisuutta. Ja tämän tekivät kirkon rikkaat ja mahtavat. Hän käytti heistä paljon voimakkaampaa kieltä kuin minä. Voi teitä, te kirjanoppineet ja farisealaiset, te väärintekijät! sanoi hän. Voi teitä, te kyykäärmeitten sikiöt, kuinka voitte te välttää helvetin tulta? Ja jos hän olisi täällä tänä iltana, asettuisi hän täällä minun puolelleni, ja ne rikkaat väärintekijät, jotka istuvat täällä pöydän ympärillä, hylkäisivät hänet taasen. Te olette jo hylänneet hänet. Te olette jo sulkeneet korvanne sorrettujen huudoilta, te pilkkaatte oikeutta ja totuutta! Te naulitsette hänet ristiin joka päivä!

— Tämä menee yli kaikkien rajojen! huudahti mr Hickman. Tämä on herjausta!

— Sen täytyy heti loppua, lisäsi mr Wygant, ja Samuel tiesi, että kun mr Wygant sanoi jotakin, niin hän myös odotti, että häntä toteltiin.

— Eikö täällä siis ole ketään, joka haluaa minua kuunnella? sanoi
Samuel. Mister Hamerton, ettekö te halua auttaa minua?

— Minä haluan, että kirkkoneuvosto tutkii syytökset, ottaa selvän, onko totta, että Pyhän Matteuksen kirkon jäsenet ovat lahjoneet Lockmanvillen hallitusta. Ja jos se on totta, toivon minä, että sellaiset miehet karkoitetaan kirkosta. Heidän oikea paikkansa ei ole kirkossa, sir. Ihmiset, jotka käyttävät kaiken aikansa yrityksiin riistää kansan rahoja! Ihmiset, jotka avoimesti selittävät, kuten mister Wygant teki minulle, olevan välttämätöntä lahjoa lainsäätäjiä rahojen hankkimiseksi itselleen! Sellaiset ihmiset häpäisevät kirkkoa ja estävät sitä tehtävästään. Ne ovat niitä ihmisiä, joita vastaan taisteleminen on kirkon tehtävä…

— Pitääkö meidän istua täällä kuuntelemassa tuon pojan saarnoja? huusi mr Hickman mielettömästi.

— Minä olen sinulle sanonut, että sinä et tuolla tavoin mitään voita. Mene tiehesi!

— Hyvä! huudahti nuorukainen poissa suunniltaan, minä lähden tieheni. Mutta muistakaa, minä en antaudu ilman taistelua. Minä paljastan teidät mailmalle. Kansan täytyy oppia tietämään, keitä te olette kurjia raukkoja ja keinottelijoita, jotka pettävät sen tehtävän, joka heille on uskottu, ryöstävät yleisöä ja lahjovat valtiota!

— Te, Henry Hickman, huusi hän, te olette kaikkein pahin! Niin, juuri te, suuri juristi ja etevä valtiomies! Minä olen oleskellut yhteiskunnan alempien keskuudessa, minä olen seurustellut kapakoitsijain ja rikollisten, puplikaanien ja varasten kanssa mutta milloinkaan ennen en ole tavannut niin armotonta ja kovasydämmistä ihmistä kuin te! Te, kristitty, te olisitte voinut olla se roomalainen sotamies, joka sylki Kristusta kasvoihin!

Näin sanoen käänsi Samuel kokoontuneelle kirkkoneuvostolle selkänsä ja löi kauhealla voimalla oven jälessään kiinni aivan suuren lakimiehen nenän edessä.

Ainakin parin tunnin ajan harhaili Samuel Lockmanvillen kaduilla saadakseen raivonsa ja surunsa asettumaan. Sitten lähti hän kotiin ja huomasi ihmeekseen, että Sofia Stedman oli koko ajan istunut ylhäällä häntä odottamassa.

Henkeään pidättäen kuunteli hän kertomusta Samuelin seikkailuista illan kuluessa. Sitten sanoi hän:

— Niin, hän on sinun ystäväsi, kuten tiedät, ja minä menin pyytämään, ettei hän antaisi isänsä ajaa sinua pois.

— Hän itki, sanoi Sofia, hän oli hirmuisen onneton. Hän sanoi tietävänsä, että sinä olet hyvä poika ja ettei hän väsyisi ennen kuin oli saanut isänsä sallimaan sinun palata takaisin.

— Hän sadatteli minua. Hän oli hyvin suuttunut minuun. Hän sanoi, ettei minulla ollut oikeutta tehdä pikku lasta levottomaksi väärillä syytöksillä hänen enostaan. Eikä hän halunnut kuunnella minua. Hän ajoi minut ulos.

— Luulen, ettei minun käynnistäni ollut mitään hyötyä, sanoi Sofia alakuloisesti. Meidän täytyy nyt tehdä kaiken itse.

Samuel ei koko yönä hitaistakaan nukkunut. Milloinkaan ennen ei hän ollut suudellut ketään naista, mutta nyt oli himo herännyt, ja hänen sisimmästään tulvehti esille mitä odottamattomimpia tunteita riistäen hänet mukanaan. Pelko ja kaipaus raatelivat häntä. Milloin oli hän mitä hurjimman innostuksen vallassa, milloin vajosi hän mitä syvimpään epätoivoon. Hän kaipasi miss Gladya, mutta muut seikat asettuivat hänen tielleen, eikä hän voinut käsittää, miksi joutui niin kovin kärsimään.

Rakastamisessa olisi ollut tarpeeksi, mutta olla sellaisen naisen rakkauden esineenä kuin miss Glady, se oli melkein käsittämätöntä…

Useita tunteja harhailtuaan kadulla meni Samuel häntä tapaamaan.
Tyttö otti hänet vastaan uteliaan näköisenä ja huudahtaen:

— Tuon te sanoitte isälleni! huudahti hän useita kertoja. Ja mister
Hickmanille! Ja ukko Curtisille! Samuel! Samuel!

— En tiedä, vastasi tyttö. Oi, jumalani, mikä meteli tästä nyt tuleekaan!

— Minun täytyy paljastaa heidät kansalle. Miss Glady heitti häneen pikaisen silmäyksen.

— Se ei sovi, Samuel. Ja paljon paremman vaikutuksen tekee puhuminen ihmisten kanssa yksityisesti, kuten olette tähänkin asti tehnyt.

— Minun asiani koskee teidän isäänne ja mister Hickmania, miss
Glady, eivätkä he enään halua kuunnella minua!

— Mitä se hyödyttää, miss Glady? Ettekö tiedä, että heillä vielä on vääryydellä hankkimansa rahat.

— Minä olen tätä asiaa ajatellut, sanoi hetken kuluttua Samuel syvästi huolissaan. Minulle on sälytetty raskas kuorma, ja minun täytyy pitää huolta siitä, että juttu saa kunnollisen lopun. Mutta minä pelkään, että se käy kiusalliseksi teille. Te mahdollisesti arvelette niin, että te ette voi mennä naimisiin minun kanssani.

Nämä sanat saivat miss Gladyn kiivaasti syöksähtämään ylös.
Hämmästyneenä hän tuijotti Samueliin.

— Mennä naimisiin teidän kanssanne! virkkoi hän voiden tuskin saada ääntään kuuluviin.

— Samuel, sanoi tyttö, me olemme olleet kuin kaksi ajattelematonta lasta, mutta me emme saa jatkaa samaan tapaan.

— En minä ollenkaan voinut uskoa, että te ottaisitte asian niin vakavasti, jatkoi tyttö. Minä olenkin tehnyt väärin teitä kohtaan.

— Te siis… te siis ette rakastakaan minua! sanoi nuorukainen läähättäen.

— Tjaa… niin… ehkä, vastasi tyttö; miten minä voisin sen selittää? Mutta ei naimisiin mennä siksi että rakastetaan, Samuel.

— Minä luulin, että me leikimme keskenämme ja että te sen käsititte.
Ehkä ei se ollut aivan viisasta…

— Leikimme keskenämme! kuiskasi nuorukainen äänen melkein kieltäytyessä tottelemasta.

— Te otatte kaiken niin kauhean vakavalta kannalta, virkkoi tyttö.
Minä en todellakaan voi ymmärtää, että teillä oli mitään oikeutta…

Miss Glady! huudahti nuorukainen äkillisen tuskan vallassa, ja tyttö vaikeni katsahtaen häneen kauhistuneena.

— Samuel, sanoi tyttö vapisevalla äänellä, minä olen sekä hämmästynyt että liikutettu. En voinut hetkeäkään ajatella mitään sellaista, ja teidän täytyy asettaa raja tunteillenne, ennenkuin se on liian myöhäistä.

— Niin, vastasi tyttö voimakkaasti liikutettuna, se on kiltisti tehty. Mutta teidän täytyy ottaa huomioon muutamia asioita.

— Te… te sallitte minun syleillä teitä, miss Glady! Te sallitte minun ajatella teistä siten! Mitä pitää miehen tehdä? Kuinka pitää minun tämä ymmärtää? Minä en ollut koskaan ennen rakastanut naista. Ja te… te petitte minut…

— Samuel, te ette saa puhua noin! keskeytti hänet tyttö. En voi kuunnella sitä. Tässä on tapahtunut erehdys, ja teidän täytyy unohtaa kaiken. Teidän täytyy poistua. Me emme enään koskaan saa tavata.

— Te ajatte minut ulos! sanoi hän vetäen raskaasti henkeään. Oh, miten voitte tehdä niin? Ajatelkaa, mitä olette minulle tehnyt!

— Samuel, virkkoi tyttö suuttuneena, tämä on suoraa hullutusta. Teillä ei ole oikeutta jatkaa näin. Teillä ei koskaan ole ollut oikeutta… ajatella sellaisia asioita. Kuinka voitte te siinä määrin unohtaa paikkanne?

— Ymmärrän, ymmärrän! huudahti Samuel. On taasen kysymys minun paikastani. Minulta puuttuu taasen rahoja.

— Siitä se on, ei mistään muusta kuin siitä! Minä olen vain köyhä poika eikä minulla ole mitään mahdollisuuksia. Te sanoitte rakastavanne minua, ja minä uskoin teitä. Te olitte niin kaunis, ja minä uskoin teidän olevan hyvänkin. Minä melkein suutelin sitä maata, jolla te kuljitte! Minä olisin teidän tähtenne tehnyt mitä tahansa, kuollut puolestanne! Minä ajattelin teitä päivät läpeensä, minä näin teissä korkeimman hyvyyden, itse täydellisyyden. Ja nyt — nyt te sanotte ainoastaan leikkineenne kanssani. Te käytitte minua itsekkäisiin huvittelutarkoituksiinne — aivan samaten kuin teette muillekin köyhille ihmisille.

— Aivan samoin kuin teidän isänne tekee lapsille hänen tehtaassaan, kuin teidän serkkunne tekee niille tyttöraukoille, jotka hän viettelee, kuin te itse teette kaikille, joitten kanssa joudutte kosketuksiin.

— Minä uskallan sanoa totuuden kenelle tahansa! Ja tämä on totuus teistä. Te olette samanlainen kuin kaikki muutkin — samanlainen kuin muutkin luokkanne ihmiset. Te olette loisia, verenimiöitä, te puristatte elämän muista ihmisistä. Ja te, miss Glady, te olette pahin kaikista, sillä te olette nainen. Te olette kaunis, ja teidän pitäisi olla sellainen, kuin minä kuvittelin teidän olevan. Mutta te käytätte kauneuttanne ansana te teette sillä lopun ihmisten elämästä.

— Ei, minä en tahdo lopettaa! Teidän täytyy kuunnella minua! Teidän tarkoituksenne oli viekotella minua, te tahdoitte leikkiä kanssani, te tahdoitte nähdä, mitä minä tekisin. Te ette hetkeäkään ajatellut minua tai minun oikeuksiani tai sitä pahaa, mitä voitte tuottaa minulle. Ja nyt olette te väsynyt ja käskette minun lopettamaan. Te pyydätte minun muistamaan asemaani. Mitä muuta tarkoitusta varten olen minä mailmassa kuin huvittaakseni teitä? Mitä muuta varten on työtätekevä kansanluokka olemassa kuin säästääkseen teiltä kaikenlaiset vaivat, pitääkseen teitä kauniina ja onnellisena? Mitä muuta tarkoitusta on köyhillä lapsilla kuin vaatteiden kutominen teille? Ja te — millä korvaatte te heidän hukatun elämänsä, heidän orjuutensa ja kärsimyksensä?

— Samuel Prescott! huudahti tyttö tuntien itsensä syvästi loukatuksi. Minä en tahdo enään kuulla sanaakaan!

— Aivan samoin sanoi teidän isännekin. Ja teidän serkkunne. Ja teidän pappinne. Ja tehän voitte soittaa palvelijaanne ja antaa hänen ajaa minut ulos. Mutta siihen ei tämä asia lopu, siitä voitte olla vakuutettu. Me kyllä löydämme jonkun keinon teitä vastaan, te sortajat! Kansa ei ainiaaksi jää teidän orjaksenne, se ei aina uhraa elämäänsä valmistaakseen teille tilaisuuden laiskuuteen ja ylellisyyteen! Te olette siihen syntynyt, teillä on syntymästänne asti ollut kaikki, mitä te mailmassa olette voinut toivoa. Ja te luulette sen voivan iankaiken jatkua. Mutta muistakaa, että kansa, jota te sorratte, ei ajattele samalla tavoin. Me olemme kyllästyneet sallimaan teidän varastaa ja pilkata meitä. Ja me taistelemme! Me taistelemme! Me emme aijo ikuisesti nähdä nälkää ja kärsiä kidutusta!

Kesken sanatulvaansa vaikeni Samuel katseessaan kauhu, kun yhtäkkiä muisti puhuvansa miss Gladylle. Voimakkaat nyyhkytykset alkoivat häntä vapistuttaa, hän peitti käsillään kasvonsa ja purskahti itkuun. Sitten syöksyi hän tiehensä.

Hän juoksi kadulla kuin ahdistettu eläin, hän oli suunniltaan tuskasta ja etsi paikkaa, johon voisi piiloutua. Ja juostessaan otti hän esiin vaalistuneet kuvat, joita kantoi lähellä sydäntään, repi ne kappaleiksi ja heitti kadulle.

Kun Sofia illalla tuli kotiin, oli Samuel jo tyyntynyt. Hän kertoi seikkailuistaan tytölle äänen hiukkaakaan värähtämättä. Ja se oli onneksi, sillä koskaan ei hän ollut voinut uneksiakaan aiheuttavansa tytössä niin voimakasta mielenliikutusta, kuin kertomus aikaansai. Miss Glady oli ollut Samuelin viimeinen toivo, mutta Sofialle oli hän ollut ainoa ihanne. Tytön koko olemuksen täytti riemu siitä, että sai työskennellä miss Gladyn hyväksi, ja kun hän nyt sai kuulla, miten Samuelia oli kohdeltu, meni hän surusta melkein pois järjiltään.

— Rakas Sofia, sanoi hän kiertäen kätensä tytön vyötäisille, me emme saa unohtaa velvollisuuttamme.

— Minä en enään voi mennä sinne! huudahti lapsi poissa suunniltaan.
Minä kuolisin, jos minun täytyisi vielä nähdä hänet.

— En minä sitä tarkoita, sanoi Samuel nopeasti koettaen johtaa hänen ajatuksiaan muihin asioihin. Mutta sinun täytyy muistaa, mitä minun on tehtävä, ja auttaa minua.

Hän kertoi suunnitelmistaan nousta taisteluun Pyhän Matteuksen kirkon omistamisesta.

— Emmekä me saa antaa katkerien tunteitten vaikuttaa itseemme, sanoi hän. Olisi kovin syntistä, jos me työskentelisimme vihassa.

— Se on kyllä vaikeata, mutta minä olen taistellut itseni kanssa. Me emme saa vihata noita ihmisiä. He ovat tehneet meille pahaa, mutta he eivät sitä huomaa, he ovat kurjia ihmisolentoja kuten me muutkin.

— Minä olen paljon ajatellut sitä asiaa, sanoi hän, minä olen koko päivän kulkenut kadulla ja miettinyt sitä. Enkä minä salli itseni tuntea heitä kohtaan muuta kuin sääliä. He ovat tehneet minulle vääryyttä, mutta se vääryys ei ole mitään sen vääryyden rinnalla, jota he ovat tehneet itselleen.

— Oi, Samuel, kuinka sinä olet hyvä! huudahti Sofia, ja Samuel hämmästyi, sillä juuri samaa miss Gladykin oli sanonut.

— Minun täytyy olla selvillä itsestäni, ja nyt minä olenkin. Minun on välttämätöntä taistella heitä vastaan, mutta minun täytyy samalla olla varma, etten anna omalle kostonhimolleni valtaa.

— Minä esitän asian seurakunnan jäsenille. Elleivät he halua mitään tehdä, niin esitän asian kansalle.

"PYHÄN MATTEUKSEN SEURAKUNNAN JÄSENILLE.

Kirkossa vallitsee lahjomisjärjestelmä. Muutamat kirkkoneuvoston jäsenet ovat lahjoneet kaupungin hallitusta. He varastavat kansalta. Kirkkoneuvosto on kieltäytynyt kuulemasta minua ja sulkenut minut kirkosta. Minä vetoon seurakuntaan. Ensi keskiviikkona kello kahdeksan illalla puhun minä eräässä kokouksessa rakentamattomalla tontilla kirkon vastapäätä ja kerron mitä tiedän.

— Aijon antaa painaa sen pienille paperilipuille ja jakaa ne ihmisille, kun he huomenna aamupäivällä tulevat kirkosta.

— Mutta, Samuel, joka ihminen tulee kokoukseen, väkeä joka puolelta kaupunkia.

— Sitä en voi auttaa, vastasi hän. Minulla ei ole rahaa vuokrata huonetta eikä minun annettaisi puhua kirkossa.

— En tiedä. Täytyy ottaa selvää, kuka sellaisen työn ottaa suorittaakseen.

— Oh, minä tiedän! huudahti Sofia taputtaen käsiään. Fredrik
Bremerillä on painokone.

— Niin, hänen isällään oli tapana tehdä painotöitä. Meidän täytyy kysyä heiltä.

He kiirehtivät, suomatta itselleen aikaa edes syömiseen, Bremerille; ja vanhemmat ja lapset kuuntelivat ihmeissään Samuelin kertomusta. Fredrik kiihtyi kovasti, vanhan Johanin punaiset kasvot hehkuivat.

Hän ja hänen lapsensa auttoivat, eikä viipynyt kauvaa, ennenkuin
Samuelin julistus oli painettu.

Oli jo myöhäinen ilta, kun molemmat lapset astelivat kotiin mukanaan kolmesataa kappaletta vallankumouksellista julistusta, jotka olivat huolellisesti käärityt, jottei kukaan voisi niitä nähdä. Tässä toimessaan he aivan unohtivat miss Gladyn.

Vasta kun Samuel yritti nukkua, alkoi hänen mielessään taas väikkyä miss Gladyn kuva, ja kaikki hänen suloiset toiveensa heräsivät ja alkoivat ilvehtiä hänen kanssaan. Mikä narri hän oli ollutkaan! Kuinka mahdottoman hulluilta tuntuivatkaan hänestä nyt kaikki aikaisemmat kuvitelmat. Näin vietti hän vielä kerran unettoman yön vaipuen vasta päivänkoitteessa levottomaan uneen.

Vajaan tunnin ennen jumalanpalveluksen päättymistä asettui Samuel vastapäätä kirkkoa toiselle puolelle katua. Hänen sydämmensä sykki voimakkaasti. Hän tunsi, se täytyy tunnustaa, melkein samaa kuin mies, joka aikoo toimeenpanna dynamiittiräjähdyksen taikka salamurhan. Ilma oli lämmin ja kirkon ovi avoinna, niin että hän voi kuulla tohtori Vincen kaikuvan äänen. Urkujen säveleet nostivat hänen silmiinsä kyyneleitä. Hän rakasti urkuja, eikä hän enään saisi niistä nauttia!

Viimeinkin loppui jumalanpalvelus, ja "salamurhaaja" asteli kadun yli ottaen sopivan paikan. Ja koko seurakunnasta tuli ensinnä ulos "olympialainen", mr Curtis, hän eikä kukaan muu!

— Saanko jättää yhden kappaleen, sir, virkkoi Samuel sydän kurkussa. Ja mr Curtis, joka kuivasi nenäliinallaan otsaansa, säpsähti kuin olisi nähnyt peikon.

— Poika mitä sinä teet! kivahti hän, mutta Samuel oli jo rientänyt pois ja jakoi papereitaan ihmisjoukolle, joka molempien porttien kautta virtasi ulos. Julistukset otettiin vastaan ja luettiin, pysähdyttiin, ihmeteltiin ja ruvettiin keskustelemaan, niin että portit aivan tukkeutuivat. Kun jo suuri joukko julistuksia oli jaettu, olivat kirkkoneuvoston jäsenet ehtineet käsittää aseman, ja yritys tehtiin jakamisen estämiseksi.

— Tämä on häpeällistä! kirkui mr Curtis koettaen tarttua Samuelia käsivarteen. Mutta poika riuhtasi itsensä irti juosten sivuovelle, josta kansaa virtasi ulos.

— Ottakaa yksi kappale! huuteli hän. Antakaa muillekin! Ilmoittakaa kaikille! Ja niin sai hän jaetuksi vielä muutamia kymmeniä julistuksia. Pitäen tarkoin silmällä mr Curtisia ja muita kirkkoneuvoston jäseniä juoksi hän taas kirkon ympäri etusivulle ja kiersi ihmisjoukon jakaen samalla julistuksiaan niin paljon kuin ennätti. Ilmoittakaa kaikille! huuteli hän kaikuvalla äänellä. Väärintekijät on karkoitettava kirkosta!

Yhtäkkiä tunkeutui mr Hamerton hengästyneenä ja kasvoiltaan punaisena esiin väkijoukosta.

Kamppaillessa putosivat lentolehtiset maahan, ja mr Hamerton kumartui ottamaan niitä ylös. Samuel otti niistä niin monta kuin voi ja riensi taas sivuovelle, jossa useat ihmiset ahnaasti tarttuivat niihin. Hän sai jaetuksi kaikki lehtisensä, ja niille henkilöille, joitten hän näki vielä tulevan kirkosta, huusi hän käsiään heiluttaen:

— Tämän seurakunnan kirkkoneuvostossa löytyy miehiä, jotka ovat lahjoneet Lockmanvillen kaupunginvaltuusmiehiä. Minä aijon paljastaa heidät keskiviikkoiltana toisella puolella katua pidettävässä kokouksessa.

Sen sanottuaan lähti hän tiehensä väistellen erästä hurjistunutta kirkkoneuvoston jäsentä, joka yritti häntä lyödä. Kadulle päästyään juoksi hän nopeasti kuin hirvi kotiinsa.

Samuel syöksyi hengästyneenä kotiin kertoakseen tapahtumasta Sofialle. Sieltä meni hän Bremerin luo, joka oli seurannut kohtausta kauvempana. Molemmissa paikoissa täytyi hänen perinpohjin kertoa jännittävästä tapahtumasta.

Vanha Bremer saapui kotiin ja hän tiesi, että Samuelin täytyi saada poliisilta lupa kokouksen pitämiseen.

Samuel ei tuntenut erityistä halua käydä poliisiasemalla, jonka hän jo ennestään kyllin hyvin tunsi; mutta hän olisi mennyt vaikka leijonain luolaan silloin, kun hänen suuri asiansa sitä vaati. Hän lähtikin seuraavana aamuna hyvissä ajoin poliisiasemalle. Mrs Stedmanin avulla oli hän sitä ennen onnistunut vakuuttamaan Sofialle, että Sofian tuli palata takaisin Wygantin luo.

Poliisiasemalla istui tällä kertaa kirjoituspöydän ääressä eräs toinen ylikonstaapeli, muuan irlantilainen.

— Jotain sanottavaa kansalle? toisti ylikonstaapeli ja kysyi senjälkeen äkkiä:

— Komisarius tahtoo puhua kanssanne, lausui ylikonstaapeli sekä ohjasi Samuelin erityiseen huoneeseen, jossa komisarius McGullagh paksuna ja punakkana istui kirjotuspöydän ääressä. Nähtyään Samuelin hypähti hän ylös.

— Siinä sinä kuitenkin olet? huudahti hän ja lisäsi, viitaten sormellaan konstaapelille:

— Lupasin etten puhu kenellekään herra… herra Albertista. Enkä minä ole lupaustani rikkonut.

— Minä sanoin Charlie Swiftille, että hän veisi sinut mukanaan kaupungista. Miksi et sinä ole mennyt?

Samuel keskeytti. Hän oli luvannut Charlielle, ettei puhuisi kenellekään mitään.

— Mitä! Koetatko salata asiaa minulta? Etkö luule minun tietävän, että hän vielä on kaupungissa ja että sinä ja hän yhdessä olette tehneet kaikenlaisia lurjusmaisuuksia?

— Älä koeta valehdella minulle! uhkaili komisarius. Ymmärrätkö, että minä olen selvillä kaikesta, senkin nulikka.

— Ja sinulla on otsaa tulla tänne, huudahti hän. Mitä sinä oikeastaan tahdot?

— Sanoppa, kuka on antanut sinulle luvan puuhailla puheita tässä kaupungissa?

Samuelilla ei ollut vähintäkään halua tehdä pilkkaa kenestäkään, kaikkein vähimmin komisariuksesta. Hänen kaikki jäsenensä vapisivat. Mies katsoi häneen kuin voimakas gorilla ja hänen punaiset kasvonsa olivat aivan pelottavat katsella.

— Kuuleppa, nuori herraseni, jatkoi komisarius. Sinä et tule saamaan lupaa minkäänlaiseen puhumiseen Lockmanvillessä. Muista se nyt ja aina. Ymmärrätkö?

— Ja vielä lisäksi: sinä et tulekaan pitämään mitään puhetta.
Ymmärrätkö.

— Sinä et tule pitämään ensinkään mitään puhetta, et kaduilla etkä missään muussakaan paikassa koko kaupungissa. Koeta painaa se kalloosi, niin voit välttää ikävyyksiä. Saatuani kuulla, että sinä jakelet joitakin paperilippuja kaduilla, niin pianpa silloin saat toivoa, ettet olisi sitä tehnyt. Siinä kaikki! Ymmärrätkö?

— Se on hyvä, sanoi komisarius. Annan sinulle vielä hyvän neuvon: Lähde pois Lockmanvillestä ensimäisellä junalla äläkä enään koskaan pistä nenääsi tänne. Mene!

Luonnollisesti tulisi hän pitämään puheensa. Hän ei voi antaa poliisin kiellon häiritä itseään. Mutta hänelle selvisi heti, mitä hankaluuksia hänellä oli voitettavana: jos poliisi tulee ja häiritsee häntä, ennen kuin hän vielä on ehtinyt sanoa sanottavaansa, voisi kaikki hänen aikeensa luhistua.

Hänen täytyi kysyä neuvoa joltakin, ja sentähden lähti hän heti Bremerin luo, pieneen huoneeseen, missä isä ja poika puuhailivat piirustuslautojensa ja maalauksiensa kanssa.

— Vai niin on asian laita, sanoi vanha Bremer kuultuaan miten oli käynyt poliisiasemalla. Tulepa mukaan, niin mennään Tom Everleyn luokse.

— Eräs lakimies. Hän voi antaa sinulle niitä tietoja, joita tarvitset. Hän on tämän paikkakunnan sosialistien sihteerinä.

Everleyn pieni konttori sijaitsi eräällä syrjäkadulla. Hän oli reipas, lähes poikamainen, nuori mies ulkonäöltään. Samuel tunsi heti mieltymystä häneen.

— Toveri Everley, sanoi Bremer. Tässä on poika, jota sinun tulee auttaa. Puhu hänelle kaikki, Samuel. Sinä voit luottaa häneen.

Samuel kertoi tarinansa vielä kerran. Everley kuunteli suurella jännityksellä tuon tuostakin ilmaisten kummastusta tai tyytyväisyyttä. Kun poika oli lopettanut, nousi Everley reippaasti ylös ja tarttui hänen käteensä lausuen:

— Silloin te seisotte minun puolellani, huudahti Samuel tuntien taakan putoavan hartijoiltaan.

Senjälkeen hän istuutui uudelleen ja alkoi hermostuneesti rummuttaa kirjotuspöytää lyijykynällään.

— Minä saatan kutsua paikallisen sosialistiosaston kokoon, sanoi hän, ja esittää tämän asian siellä. Hiljaiseksi on Lockmanvillessä käynyt viime aikoina ja taistelu, kuten tämä, on juuri tovereille tarpeen.

Samuel ei ollut siitä oikein selvillä, mutta hän ei tiennyt, kuinka voisi sen esittää.

— Minä voin saada paikallisyhdistyksen kokoon huomisillaksi, jatkoi Everley. Ei ole aikaa tuhlattava. Meidän täytyy nopeasti levittää suuri paljous kokouskutsumuksia kaupunkiin.

— Mutta minä haluaisin kokoukseen vain Pyhän Matteuksen seurakuntalaisia, sanoi Samuel.

— Aina tulee muita myöskin, virkkoi Everley. Ja eikö kansalla ole oikeus saada tietää, kuinka heiltä varastetaan?

— Ja kenties, lisäsi Everley naurahtaen tulee seurakunta paljon halukkaammin asiaa käsittelemään, jos sitä vähäsen painostetaan ulkoapäin. Meidän tehtävämme on panna alkuun vapaa keskustelu tässä asiassa ja avata kaupunkilaisten silmiä. Muuten kenties poliisi tukahuttaa asian alkuunsa ja silloin kansa ei saa koskaan tietää mitään siitä, mitä me olemme tarkottaneet.

— Teidän täytyy olla hyvin varovaisia levittäessänne kokouskutsumuksia, huomautti Bremer. Ne tulevat tukahuttamaan koko puuhan alkuunsa, jos vaan voivat.

— Aivan varmasti, sanoi Everley nauraen. Mitä siihen tulee, niin voitte luottaa tovereihimme. Me tunnemme luotettavan kirjapainon.

Samuel huokasi syvään helpotuksesta. Tässä oli mies, joka ymmärsi asian ja kävi siihen käsiksi koko voimallaan ja vakaumuksellaan. Se oli vain harmillista, että hän oli sosialisti.

Sittenkuin minä olin havainnut, että St. Matteuksen kirkon kirkkoneuvoston johtavat jäsenet ovat lahjoneet kaupungin hallitusta, pyysin tutkimusta asiassa, mutta ainoana seurauksena pyynnöstäni oli, että minut karkotettiin kirkosta.

Silloin kutsuin minä kokouksen valaistakseni seurakunnalle asiaa, mutta minulta kiellettiin lupa kokouksen pitämiseen ja puhumiseen. Poliisi antoi minun ymmärtää, etten koskaan tule pitämään puheita tässä kaupungissa.

Puhun ensitulevana keskiviikkona kello 8 illalla rakentamattomalla tontilla vastapäätä kirkkoa.

— Minä kustannan kokouskutsumuksen levittämisen, lisäsi lakimies. Huolehdin myös siitä, että tiedonanto paikallisosaston jäsenille lähetetään postiin vielä tänä iltana. Tulkaa nyt, niin etsimme käsiimme pari osaston jäsentä keskustellaksemme asiasta heidän kanssaan.

He lähtivät ulos. Bremer palasi kotiin työhönsä, mutta Samuel ja Everley menivät sisään erääseen sikarimyymälään, joka sijaitsi saman kadun varrella. Myymälän omisti eräs vähäinen Venäjän juutalainen, jonka hauskannäköisiltä kasvoilta tumma silmäpari lausui vieraat tervetulleiksi.

Myöskin "toveri Minsky" tuli myymälään pihanpuolella olevasta työhuoneesta. Hän oli sikarintekijä ja hänen paljaat käsivartensa olivat hyvin keltaiset ja näivettyneet. Everley kertoi heille lyhyesti Samuelin seikkailuista ja esitti mitä hän oli aikonut tehdä. Se tulinen kiihko, jolla molemmat kuulijat vastaanottivat Everleyn kertomuksen ja esityksen, ei jättänyt epäilyksen varjoakaan siitä, etteivät he olisi asian puolella. Parisen korttelia etempänä, eräässä kulmauksessa, sijaitsi pieni työhuone, jossa työssään harmaantunut vanha puuseppä, "toveri Begg", tarttui Samuelin käteen ja piti sitä kuin ruuvipihdissä ilmottaessaan hyväksyvänsä hänen menettelynsä. Senjälkeen lähtivät he tohtori Bartonin, erään nuoren lääkärin luo, jonka Everley sanoi olevan tukipisteenä kaupungin paikallisessa sosialistiyhdistyksessä.

— Hän on saanut kasvatuksensa ulkomailla, selitti Everley, joten hänellä ei ole meikäläisten lääkärien ahdasta käsityskantaa. Sen lisäksi on hänen vaimonsa todellinen kaunopuhuja.

Mrs Barton oli nainen, jonka rakastettavat ja lempeät kasvot muistuttivat Samuelille hänen äitinsä valokuvaa. Koko ajan, kun Everley kertoi Samuelin seikkailuja, silmäili nuorukainen mrs Bartonia ja koetti päästä selville hänen mielipiteistään ja siitä kummallisuudesta, että hän oli sosialistipuhuja.

Hetkisen kuluttua tuli tohtori Barton sisälle ja hänelle piti Samuelin seikkailut kertoa uudelleen. Molemmat kiintyivät niin vieraihinsa, että pyysivät heitä jäämään murkinalle. Keskustelussa käsittelivät he kysymystä koko laajuudessaan ja Samuel tunsi saavansa luottamusta asiansa oikeuteen siitä varmuudesta, millä he kävivät asiaan käsiksi. Ei tarvittu pitkiä selittelyjä heidän kanssaan, sillä he näkyivät jo etukäteen tietävän mitä oli tehtävä. He näyttivät omaavan ikäänkuin taika-avaimen, jonka avulla saattoivat päästä tunkeutumaan Lockmanvillen sisäiseen elämään. Ja se teki heille mahdolliseksi ymmärtää kaiken ja tuntea, kuten hän tunsi, sekä käsitellä asiaa kaikkia mahdollisuuksia huomioonottaen.

Kaikki nämät olivat hämmästystä herättäviä kokemuksia Samuelille. Vielä joku tunti sitten oli hän ollut huutavan äänenä korvessa, villiytynyt ja yksinäinen ja täällä oli nyt joukko liittolaisia, mitkä näyttivät nousseen ikäänkuin maasta. He olivat miehiä, jotka tarkasti tiesivät, mitä tarvitaan ja kuinka voidaan saavuttaa se, johon pyritään; miehiä, jotka eivät tarvitse mitään opastusta tarttuakseen työhön käsiksi vahingoittamatta hänen korkeaa asiaansa. He käsittelivät asiaa aivan kuin olisivat sentapaisissa asioissa puuhailleet kaiken ikänsä. Hän tunsi itsensä siinä määrin hämmentyneeksi, että oli vähällä unhottaa minkälaista väkeä he olivat.

Mutta se selvisi taas hänelle äkkiä, kun he olivat palanneet takaisin Everleyn konttoriin. Hän istui ja tuijotti nuorta juristia niin huolestuneella ilmeellä, että tämä kysyi:

— Sanokaa minulle, mister Everley, sanoi nuorukainen, kuinka sellaiset ihmiset, kuin Bartonit, voivat uskoa vapaaseen rakkauteen?

— Uskoa vapaaseen rakkauteen! Mistä ihmeestä te olette tullut siihen käsitykseen?

— Kas, sanoi Samuel, minä olen kaikkialta lukenut että sosialistit uskovat vapaaseen rakkauteen.

— Vartokaa kunnes olette päässeet kunnolliseen alkuun uudistustyössänne, sanoi nuori lakimies nauraen, silloin näette, mitä olette oppineet.

— Mutta, änkytti Samuel hämmästyneenä, eivätkö sitten sosialistit usko vapaaseen rakkauteen?

— Yksi ja toinen heidän joukostaan voi tehdä niin, sanoi Everley. Minä tunnen erään, joka uskoo peikkoon, toisen joka uskoo paaviin ja kolmannen, joka lujasti uskoo Aatamiin ja Eevaan. Enkä minä voi sanoa mihin he kaikki uskovat.

— Nähkääs, jatkoi Everley selittäen, me muodostamme valtiollisen puolueen, joka ei voi estää henkilöitä vapaasti liittymästä meihin. Ja sentähden, kun sosialistipuolue on alati kasvava puolue, lukeutuu kannattajiimme kaikenlaista väkeä, joilla on mitä moninaisimpia ihanteita. Me emme voi sitä auttaa!

— Meillä ei ole mitään tekemistä uskonnon kanssa, vastasi Everley. Me olemme, kuten sanoin, valtiollinen puolue. Jotkut joukostamme ovat huomanneet välttämättömäksi jättää kapitalistien kirkot, mutta siitä ette suinkaan voi meitä moittia.

— Päinvastoin, me tahdomme vahvistaa sitä. Mutta ensiksi täytyy meidän ottaa se pois kapitalisteilta.

Everley selitti, että sosialistit koettavat järjestää ja kasvattaa työväenluokkaa jouduttaakseen välttämätöntä taloudellista muutosta. He haluavat ottaa maan ja kaivokset, rautatiet ja tehtaat kapitalistien käsistä.

— Me katsomme, että sellaiset laitokset eivät saa kuulua yksityisille, vaan koko kansalle. Silloin tulee työtä jokaiselle ja jokainen saa täyden korvauksen työstään eikä kenelläkään ole tilaisuutta elää tekemättä työtä.

— Mutta, huudahti hän hyvin ällistyneenä, sehän on aivan niinkuin minäkin uskon.

— Luonnollisesti, vastasi toinen, se on aivan niinkuin te uskotte ja se on sitä, johon terve järki uskoo.

— Yhdeksänkymmenettäosaa kansasta koko maassa on sosialisteja, vastasi Everley, vaikka eivät vielä ole itse havainneet sitä.

— Mutta kuinka on kansa saanut näin väärän käsityksen sosialisteista, kysyi hän.

— Kansan käsitys on sellainen kuin heidän herransa ja isäntänsä haluaa kansalla olevan.

— Aivan niin, sanoi Everley. Se on hallitsevan luokan liittoutumista kansaa vastaan. He omistavat sanomalehdistön, kirjat, yliopistot, kirkot ja hallituksen, joiden kautta he puhuvat kansalle valheita ja pitävät kansaa heille kuuliaisena.

Samuel seisoi naama naamaa vastaan kapitalismin äärimäisen hirviön kanssa. Se on kyllä huonosti, että kapitalismi omistaa ne varat ja välikappaleet, joilla kansan on elettävä, ja että se niiden avulla nälällä kiduttaa ja hivuttaa työläisten ruumiita. Mutta että kapitalismi omistaa heidän sielunsakin ja johdattaa harhaan heidän henkisen elämänsä?! Pidättää heitä tieltä, jota myöten — kulkemalla voisivat pelastua. Se oli hänelle aivan uutta, sillä se oli hänen mielestään suurin kaikista rikoksista.

— Minä en voi tätä uskoa, sanoi hän mielenliikutuksensa takia vaikeasti hengittäen.

— Tulkaa ja työskennelkää kanssamme jokunen aika, niin saatte sen itse nähdä.

Saavuttuaan kotiinsa sai hän kokea uuden yllätyksen, sillä siellä istui hieno ja hyvin puettu nuori mies, joka odotti häntä saadakseen puhua hänen kanssaan.

— Nimeni on Pollard, sanoi hän, "Lockmanvillen Sanomain" toimituksesta. Haluaisin saada uutisen teistä.

— Niin, haastattelun, selitti mr Pollard. Minä haluan saada vähäsen tietoja siitä kokouksesta, jonka aijotte pitää.

Samuel tunsi itsessään samallaista järkyttävää tunnetta, jota jokainen yhteiskunnallinen uudistaja sekä ennen että vielä myöhemminkin on saanut kokea. Hän istui mrs Stedmanin pienessä arkihuoneessa ja kertoi vielä kerran seikkailunsa. Mr Pollard oli aivan nuori äskettäin yliopistosta saapunut sanomalehtimies ja hänen lyijykynänsä liikkui nopeasti muistiinpanokirjan lehdillä.

Samuelille olivat nämät erinomaisia uutisia. Ne hämmästyttivät häntä niin, ettei hän joutanut niitä lähemmin miettimään. Mitä se kannattaa kutsua kokousta ja pitää puheita, kun voidaan saada asia painetuksi sanomalehteen? Siitähän jokainen saa sen lukea ja pääsee oikeaan käsitykseen kaikesta eikä tarvitse pelätä mitään virheitä ja erehdyksiä. Sitäpaitsi lukevat ihmiset sanomalehtiä vapaahetkinään, jolloin heillä on hyvää aikaa asioita perinpohjin ajatella.

Kun mr Pollard oli lähtenyt, riensi Samuel suurimmalla kiireellä puhumaan asiasta Everleyn kanssa.

— Teidän ei tarvitse painattaa kokouskutsumusta, sanoi hän, minä kerroin hänelle missä kokous tullaan pitämään.

— Me toimitamme kokouskutsumukset jaetuksi kuitenkin, sanoi hän.
Odottakaa siksi kun saatte nähdä mitä "Sanomat" asiasta kertovat.

— Mitä ajattelette? kysyi Samuel. Everley ei halunnut selittää ajatuksiaan lähemmin, vaan kehotti Samuelia odottamaan. Samuelin uutiset eivät näyttäneet tekevän häneen sitä vaikutusta kuin niiden olisi pitänyt tehdä, tuumi Samuel.

Samuel palasi kotiinsa. Myöhemmin iltapäivällä, kun mrs Stedman oli mennyt myymälään ostoksille, naputettiin hänen ovelleen. Samuel riensi avaamaan ja suureksi hämmästyksekseen näki hän Bill Finneganin edessään.

— Olen saanut tietää sen Gallaganilta. Slattery oli puhunut siitä hänelle.

Finnegan katsoi ympärilleen tullakseen vakuutetuksi siitä, että he olivat kahdenkesken.

— Sammy, sanoi hän. Minä olen tullut luoksesi kaikessa ystävyydessä antaakseni sinulle vihjauksen ja toivon sinulla olevan kylliksi ymmärrystä selviytyäksesi puuhasta jälkeenpäin.

— Se on hullua, mitä aijot tehdä, sanoi Finnegan sen jälkeen. Sinä voit luottaa minuun, että sinulle tulee jotakin tapahtumaan, jos sinä aijot jatkaa puuhiasi.

— Niin, — tai saat lyijysateen kalloosi jonakin iltana jossakin pimeässä kujassa. Minä en tosin voi sanoa sinulle mitä tulee tapahtumaan, ainoastaan sen, että sinä et tule pitämään aikomaasi puhetta.

— Minä en voi ymmärtää, minkätähden tahdot tehdä tämän, jatkoi Finnegan, tai kuka on sinun takanasi? Sen mukaan kun minä ymmärrän, olet sinä päässyt selville joistakin rumista asioista, joita sivumennen sanoen, vähäsen on tässä kaupungissa: Slattery, Patt Mc Cullagh, kaupungin valtuusto, Wygant, Hickman ja myöskin Bertie Lockman — eikö totta?

— Eivät he tiedä mistä sinä aijot puhua, mutta heillä ei ole halua asettaa itseään hyökkäystesi alaiseksi. Tämän vuoksi ei aijota antaa sinun ensinkään puhua.

— Mutta voiko todellakin sellaista tapahtua? kysyi poika mielenliikutuksen valtaamana.

— Sellaista sattuu alinomaa ja sehän on aivan luonnollista. Eihän kansa muuten tulisi käsittämäänkään sellaisia asioita ja puhuisi niistä?

— Kyllä, luonnollisesti, vastasi Samuel. Ja se se juuri minua suuresti hämmästyttää.

— Jaa, sanoi Finnegan, mutta heidän ei anneta ymmärtää sitä. Etkö sinä sitä käsitä?

— Katsoppas, Sammy, on olemassa eräs nurkkakopla, joka hallitsee tässä kaupungissa ja he aikovat jatkaa edelleenkin hallitustaan. Etkö luule heillä olevan keinoja, joita käyttämällä saavat tukituksi sinunlaiseltasi suun.

— No niin, sitä ei heidän kuitenkaan tarvitsisi itse tehdä, kuten kai ymmärrät. Kun mister Henry Hickman haluaa saada kananpojan päivällisekseen, ei hänen ole pakko itse vääntää siltä niskoja nurin.

— Minä tunnen nämät hommat, näetkös, sanoi Finnegan, ja minä haluan vaan antaa sinulle ystävällisen neuvon. Ja mitä saakelia tarvitsee sellaisen poikanaskalin, kuin sinä olet, puuhailla toisten hyväksi?

— Tehdä? Hanki itsellesi sopivaa työtä ja nai sellainen tyttö, josta pidät. Sinä et koskaan tule oikein ymmärtämään elämää, ennenkuin olet saanut itsellesi lapsia.

Samuel puristeli vain päätään, sillä tämä ehdotus ei häntä miellyttänyt.

— Minä tahdon koettaa pitää itseni kaukana kaikesta puuhasta, sanoi hän, mutta tämä puhe minun täytyy pitää.

Finnegan lähti tiehensä tuumivaisena puristellen päätänsä ja mutisten itseksensä. Samuel kiirehti takaisin ystävänsä lakimiehen luokse. Seurauksena tästä käynnistä oli, että Everley vaati häneltä juhlallisen lupauksen, ettei hän mene ulos pimeän tultua.

— Minä muistan, mitä tässä kaupungissa tehtiin lakon aikana, sanoi Everley ja minulla ei ole vähintäkään halua asettaa itseäni tai jotakin toista vaaroille alttiiksi. Senjälkeen, kun lopetettiin täkäläiset ammattiyhdistykset, olemme me ainoastaan täällä jälellä.

Samuel pysyttäytyi illan kotona ja kertoi Sofialle kaikki kokemuksensa sekä kuvaili niitä ihmisiä, joita oli oppinut tuntemaan. Tyttö oli aivan haltioissaan ihastuksesta.

— Ah, tiesinhän minä, että apu oli tuleva! Minä tiesin, että apu oli tuleva! huudahteli hän.

Vaikka olikin hyvin väsynyt, saattoi Samuel tuskin nukkua mielenliikutuksensa takia. Aikaisin aamulla nousi hän ylös ja meni ulos ostamaan "Lockmanvillen Sanomain" irtonaisnumeroa.

Hän seisahtui kadun kulmaukseen ja aukasi sanomalehden. Hän heitti silmäyksen "Sanomain" ensi sivulle — siellä ei löytynyt mitään kokouksesta. Hän tarkasti takasivun ja senjälkeen sivun toisensa perästä löytääkseen uutisen. Mutta hän ei löytänyt siitä mitään. Silloin ryhtyi hän uudelleen lukemaan lehteä entistä tarkempaan, tutki jokaisen otsikon, löytämättä sittenkään sitä, mitä etsi. Vielä kolmannen kerran hän kävi läpi lehden lukien tarkasti läpi jokaisen pienimmänkin uutisen, mutta turhaan. Kun hän näin oli kuluttanut "Sanomain" lukemiseen tunnin aikaa löytämättä mitään, tuli hän vihdoinkin vakuutetuksi, ettei hänen asiastaan ollut lehdessä riviäkään.

Kun Everley sinä aamuna saapui konttoriinsa, tapasi hän Samuelin eteisessä odottamassa. Nähdessään sanomalehden hänen kädessään nauroi nuori lakimies.

— Minä arvasin hyvin, että niin sen kanssa tulee käymään, sanoi Everley. Mutta minä katsoin parhaaksi, että te itse voitte hankkia sen kokemuksen itsellenne.

— Se johtuu siitä, että Lockmanvillen hallitusherrain koplalla on satatuhatta dollaria kiinitettynä "Sanomiin".

— Nyt näette mitä se on, kun tahtoo olla sosialistina! sanoi Everley nauraen.

Samana päivänä illallisen jälkeen tuli Everley yhdessä Fredrik Bremerin kanssa noutamaan Samuelia sosialistien kokoukseen, missä hänen tuli kertoa seikkailunsa.

Kokous pidettiin pimeässä salissa ruokatavarakaupan yläkerroksessa. Siellä olivat kaikki ne henkilöt, jotka Samuel oli tullut tuntemaan edellisenä iltana, ja parisenkymmentä muuta henkilöä. Useimmat heistä olivat ammattityömiehiä, mutta olipa joukossa myöskin jokusia, jotka näyttivät hyvin toimeentulevilta myymälänomistajilta tai kirjanpitäjiltä. Samuel pani merkille, että kaikki kutsuivat toisiaan tovereiksi ja jokuset niiden joukossa puhuttelivat häntäkin samalla tavalla, mikä herätti omituisia tunteita hänessä. Kokoukseen tuli myöskin muutamia naisia, joista yksi toimi puheenjohtajana.

Everley piti aluksi puheen sekä luki Samuelin kehotuksen samalla kertoen mistä se oli aiheutunut. Tämän jälkeen pyysi hän Samuelia astumaan esiin. Nuorukainen sävähti. Hetken kuluttua valtasi hänet kuolettava kauhistus. Ajatus, että jos hän kaikkien näiden henkilöiden läsnäollessa ei voisikaan puhua, tunkeutui hänen mieleensä. Jos hän tulisi aivan hervottomaksi, kykenemättömäksi ajatuksiaan esittämään, niin mitähän nuo vieraat henkilöt hänestä silloin sanovat? Hän puristi kätensä nyrkkiin — mitä sillä on väliä, mitä he ajattelevat hänestä! Köyhät kärsivät ja totuus vaatii voimakkaasti päästä oikeuksiinsa! Hän tahtoo puhua ympärillään oleville ihmisille siitä, mikä häntä painosti.

Hän alkoi puhua, kertoen kuinka oli tullut ryöstetyksi, ja kuinka oli turhaan etsinyt työtä sekä siitä, mitenkä poliisi oli hänet pidättänyt ja sulkenut tyrmään. Nähtyään ympärillään olevan ihmisiä, jotka häntä ymmärsivät, tunsi hän itsensä levolliseksi eikä enään ajatellut itseään. Hän puhui lähes puolituntia, ja kun hän lopetti, vallitsi kokoushuoneessa todellinen innostus hänen pyhään ja korkeaan asiaansa.

— Toverit! sanoi hän. Olen jo vuoden ajan vaatinut, että paikallisyhdistyksemme tulee ryhtyä taisteluun lausuntovapauden puolesta tässä kaupungissa. Nyt on oikea hetki taistelun alottamiseksi. Ellemme siihen ryhdy nyt sopivan tilaisuuden tarjoutuessa, saatamme kernaasti luopua kaikista vaatimuksistamme.

— Minä olen ottanut itselleni vapauden tilata kokouskutsumuksia, jatkoi Everley, sillä aikaa ei ole hukattavana, ja minä olen vakuutettu siitä, että toverit tulevat hyväksymään toimenpiteeni. Ehdotan nyt, että paikallisyhdistys päättää panna toimeen kokouksen huomisiltana ja että nämät kaksituhatta kokouskehotusta, jotka minulla täällä on, jaetaan kaupungille salaisesti tänä yönä.

— On merkittävä, lisäsi Everley, että emme tule saamaan mitään apua sanomalehdiltä. Ja meikäläisten, kuten seurakunnan jäsenienkin, tulee saada kuulla tämä juttu kokonaisuudessaan.

— Vielä ehdotan, jatkoi Everley, että yhdistyksemme käyttää tilaisuutta hyväkseen ja taistelee itselleen oikeuden katukokouksien toimeenpanemiseen Lockmanvillessä. Te tiedätte, että poliisi aina työlakosta asti on kieltänyt sellaisten kokouksien pitämisen, mutta minä ehdotan, että me torstai-iltana pidämme kokouksen Tori- ja Isonkadun kulmauksessa, missä ilmotamme yleisölle tämän asian, sekä että me sen jälkeen jatkamme taistelua pitämällä katukokouksia joka ilta niinkauvan, kunnes olemme saaneet itsellemme oikeuden niiden pitämiseen.

Samuel saattoi miesten kasvojen ilmeistä havaita, miten vakava tehty ehdotus heistä oli. Everley piti vielä kiihkeän puheen. Työväestö kaupungissa on menettänyt viimeisenkin toivonsa ammattiyhdistyksiin ja kärsii suuresti vallitsevasta kovasta ja kalliista ajasta. Nyt, jos koskaan, oli sovelias hetki, jolloin työväenluokan silmät voidaan saada näkemään oikeita parannuskeinoja olojen korjaamiseksi. Ja sosialistit ovat voimattomia sentähden, että sallivat poliisin itseään holhoa. Nyt täytyy kansan pitää puolensa poliisi valtaa vastaan.

— Mutta käsitättehän sen, että sellainen menettely on samaa, kuin joutua vankilaan, sanoi tohtori Barton.

— Kyllä minä sen käsitän, vastasi Everley. Vankilaan tulemme otaksuttavasti joutumaan useampia kertoja. Mutta jos me alusta asti, pidämme lujasti kiinni päätöksestämme, niin voimme saavuttaa voiton, sillä me voimme saada kansan puolellemme ja myöskin murtaa sanomalehtien salaliiton olla meistä mitään mainitsematta.

— Tämä on asia, jota meidän tulee tarkoin punnita, sanoi nainen, joka oli puheenjohtajan paikalla.

— Minä olen valmis tekemään sen mitä voin, sanoi lakimies. Minä tarjoon puhujille maksuttomasti apuani oikeuslaitoksissa tai tulen minä myöskin ensimäiseksi antamaan vangita itseni — kumpaa vaan toverit haluavat.

— Sitä meidän täytyy miettiä, sanoi Everley. Te tiedätte hyvin, miten paljon minä tähän asti olen toimintani takia menettänyt.

Samuel kuunteli korvat höröllä ja jännittyneenä keskustelua. Kokoukseen osaaottavat olivat ihmisiä, joiden tulot eivät olleet hänen tulojaan suuremmat, ja jotka mielisuosiolla jättäytyivät samalle mahdille, joka oli hänet ruhjonut. Siellä oli myöskin mies, joka oli menettänyt silmänsä lasitehtaassa, toinen, eräs rautatien jarrumies, joka juuri oli päässyt sairaalasta, kun oli menettänyt toisen jalkansa. Siellä oli myöskin miehiä, valjuja ja nälän surkastuttamia, sekä heidän nälkäisiä vaimojaan ja lapsiaan. Mutta siitä huolimatta uhrasivat he aikansa ja ansionsa, antoivat koko olemassaolonsa ja koko elämänsä ihmisten vapauden ja oikeuksien ylevän asian hyväksi. Oliko hän milloinkaan ennen tavannut sellaisia miehiä, kuin täällä oli koossa? Oliko hän koskaan uneksinutkaan sellaista miestä?

Hän oli ajatellut, että hän oli yksin ja että hän kantaa hartioillaan kaikki ihmisyyden rasitukset. Ja täällä on väkeä, joka on valmiina kannattamaan häntä ja hänen pyrkimyksiään. Keskustelusta voi hän lisäksi havaita, että nämät miehet muodostavat osan laajalle levinneestä järjestöstä, jonka paikallisosastoja löytyy jokaisessa kaupungissa kautta koko maan. Heillä on omat vaalikokouksensa, he äänestävät kaikissa vaaleissa omia ehdokkaitaan, julkaisevat useita sanomalehtiä, aikakauskirjoja ja muuta kirjallisuutta. Ja he muodostavat osan armeijan miehistöstä, armeijan, joka yhteisesti toimii kaikissa sivistysmaissa. Mihinkä tahansa kapitalismi on tunkeutunut hallitsevaksi, siellä myöskin liittyy miehiä yhteiseen taisteluun sitä vastaan; ja joka päivä kasvaa heidän voimansa, — eikä löydy ketään, joka voisi heidän kasvavaa voimaansa ja vaikutustaan hillitä.

Nämät miehet olivat luoneet katseensa uuteen aikaan, joka on lähestymässä, ja heissä paloi vakaumuksen pyhä tuli. Samuel tajusi, miksi he panivat painoa sanalle "toveri", jota he toisiaan puhutellessaan käyttivät; he olivat miehiä, jotka olivat kiinteästi toisiinsa sidotut yhteisten muistojen ja armottomien vihollisien harjottaman vainon ja ahdistamisen kautta. Nämät miehet tiesivät, mikä heitä on uhkaamassa tällä hetkellä: ei ainoastaan poliisi patukkoineen ja sapeleineen, ei ainoastaan rikkaiden ja mahtavain tukeman "Sanoman" harhaan johtavat ja valheelliset tiedot, vaan koko valtiollinen ja taloudellinen valta, joka keskittyy sellaisiin persooniin kuin Hickman ja Wygant ovat. Ne uhkaavat vangitsemisella ja vankilalla, häpeällä ja nöyryytyksillä, ehkäpä taloudellisella tuholla ja nälkäkidutuksellakin. Vain siten menetellen saavat he kansan suun tukituksi ja kansan korvat suljetuiksi.

— Toverit, sanoi nuori lakimies. Jokainen ihmisyyden edistysaskel on riippunut siitä, että on löytynyt miehiä, jotka ovat olleet valmiit uhraamaan itsensä ja elämänsä. Kaikkialla, missä meidän liikkeemme on levinnyt ja kasvanut voimakkaaksi, on se tapahtunut vainojen alaisena ja niiden uhalla. Ennemmin tai myöhemmin täytyy meidän olla siihen valmistuneita; me voimme varrota vuoden, mutta emme koskaan voi saada mitään toimeen, ennenkuin uskallamme uhmata seurauksia. Sen vuoksi pyydän teitä kaikkia yhtymään lupaukseen: että me puhumme Lockmanvillen kaduilla ensi torstai-iltana ja tulemme jatkamaan katupuheita niin kauvan, kun olemme taistelleet itsellemme ne oikeudet, jotka meille Amerikan kansalaisina kuuluvat.

Hetkisen vallitsi huoneessa juhlallinen hiljaisuus Everleyn lopetettua puheensa. Senjälkeen miehet ja naiset toinen toisensa perästä selittivät olevansa taisteluun halukkaita.

— Minä olen ollut ilman työtä neljä kuukautta? selitti eräs miehistä, ja minulle on luvattu tointa ensi viikoksi. Jos tulen vangituksi, niin olen varma, etten sitä työtä tule saamaan. Mutta minä tahdon siitä huolimatta puhua.

— Ja minä olen toimessa Wygantin puuvillatehtaassa, sanoi toinen. En pysy kauvan nuorena ja työkykyisenä, ja kun tulen poisajetuksi työpaikastani, tuntuu se raskaalta. Mutta minä tahdon olla mukana.

— Ja minä myös, pisti väliin Lippman, sikaripuotin omistaja. Vaimoni voi hoitaa liikettäni, lisäsi hän. Ilmoitus otettiin vastaan yleisellä naurulla.

— Isäni on tullut varovaiseksi, huudahti hän, mutta minä tahdon myöskin puhua!

— Ja minä, ilmotti Samuel. Minä uskon, että minusta tulee sosialisti. Sallitteko minun auttaa teitä?

— Pieninkään apu ei tule ylenkatsottua näin ratkaisevalla hetkellä, kuin tämä, sanoi Everley. Meidän täytyy seisoa tykkiemme luona, sillä jos he onnistuvat murskata meidät tällä kerralla, viipyy kauan ennenkuin voimme saada äänemme taasen kuuluviin.

Kokoushuoneen eräästä nurkkauksesta alkoi kuulua laulua. Toiset yhtyivät lauluun, mikä paisui niin valtavaksi hymniksi, että huoneen katto oli ilmaan kohota.

Kokouksesta lähtiessään hajaantuivat toiset kokouksen osanottajat eri suuntiin jakaakseen kiertokirjeitä, mutta Everley ja Fredrik seurasivat uutta ystäväänsä Samuelia tämän kotiin ja odottivat kunnes hän oli saanut lukituksi asuntonsa oven ja siten saapunut varmaan suojapaikkaan. Kokouksessa olivat he jo jättäneet Samuelille muutamia sosialistisia sanomalehtiä ja lentokirjasia, joiden tutkimiseen Samuel käytti suurimman osan seuraavasta päivästä. Ne antoivat hänelle selvän kuvan koko siitä ihmeellisestä liikkeestä, jonka kanssa hän oli viime päivinä joutunut kosketuksiin, ja ne selvittivät hänelle koko sen julman järjestelmän, minkä rattaisiin hän oli kietoutunut.

Se oli kaikkityyni niin täydellisen selvää, että Samuel tunsi itsensä katkeroituneeksi kansalle, joka ei sitä vieläkään ymmärtänyt. Hän kulutti aikaansa sillä, että mielikuvituksessaan taisteli kaikkien niiden kanssa, jotka hän tunsi: veljiensä kanssa, Finneganin, Charlie Swiftin, master Albertin, mr Wygantin, professori Stewartin ja tohtori Vincen kanssa. Kaikkein enin hänen mielikuvituksensa työskenteli miss Gladyn kanssa. Hän kuvitteli, kuinka tulisi olemaan vallankumouksen jälkeen, jolloin hän tulisi olemaan kuuluisa mies ja miss Glady köyhä, ja hän jalomielisesti voisi antaa hänelle anteeksi.

Kun Sofia tuli kotiin, kertoi Samuel kaikki hänelle. Samuelin ei tarvinnut suurestikaan vähäisiä tietojaan ja voimiaan käyttää, saadakseen Sofiasta kumouksellisen. Hänestä tuli, kuten sosialistit sanovat, täysin "luokkatietoinen".

Paikallisen yhdistyksen jäsenet olivat olleet koko päivän levottomia Samuelin vuoksi. Everley oli käynyt hänen luonaan kaksi kertaa iltapäivän kuluessa tullakseen vakuutetuksi siitä, että hän oli turvassa. Ja taas illallisen jälkeen saapui Everley kertoen, että Beggs ja Lippman, sekä Bartonin puolisot ja hän itse tulevat Samuelin henkivartijoiksi ja seuraavat häntä kokoukseen. Kiertokirjeet olivat herättäneet tavatonta huomiota. Koko kaupunki puhui Samuelin asiasta ja poliisi oli aivan suunniltaan kiukusta, kun sitä oli sillä tavalla nenästä vedetty.

Niin joutui kokousaika. Tuntui kuin suuri varjo olisi vetäytynyt kaiken yli. Ihmiset olivat hermostuneita ja levottomia. Samuel mittaili huonettaan pitkin askelin kulkien edestakaisin.

Hänen puheensa järkytti häntä. Hän näki edessään innostuneen joukon, jolle hän paljastaisi kaiken sen vääryyden, joka heitä kohtaan oli harjotettu. Tästä puheesta riippui paljon! Epäonnistuminen puheessa, merkitsi epäonnistumista kaikessa — kaikki, mitä hän tähän asti oli tehnyt, silloin tuhoutuisi. Oi, kun hänellä vaan olisi ääntä huutaakseen orjuutetuille ja vääryyttä kärsineille kaikki ne asiat, jotka hänellä olivat sydämellään!

Hänen ystävänsä olivat sanoneet, että he tulevat neljännestä vailla kahdeksan, mutta he tulivat jo puoli kahdeksan ja istuivat vartoomaan. He katsoivat sopivammaksi, etteivät mene kokoukseen ennenkun juuri kellonlyönnillä. Sillä aikaa tutustuttivat he Samuelia tekemäänsä sotasuunnitelmaan.

Tohtori Barton tulisi avaamaan kokouksen puheella, missä esittelisi Samuelin. Johtaakseen poliisia harhaan, tulisi hän avajaispuheessa ja esittelyssä tarkasti esiintuomaan kaikki ne varsinaiset asianhaarat, jotka tahdottiin kansalle esittää. Hän tulisi kertomaan niistä kahdestakymmenestä tuhannesta dollarista, jotka Hickman maksoi Slatterylle, kuten Wygant oli tunnustanut Samuelille. Ja hän tulisi myös kertomaan, kuinka nuorukainen oli tullut ulosajetuksi Sant Matheuksen kirkosta. Jos poliisi yrittäisi sekaantua puheeseen, tulisi tohtori jatkamaan, kunnes hänet vangittaisiin. Tämän jälkeen tulisivat toiset yrittämään uudelleen puhua useammissa eri paikoissa, kunnes heistä kuusi tulisi pidätetyiksi. Näin menetellen ei Samuel tulisi ensinkään puhumaan, vaan "säästettäisiin" hän vapaaksi tulevia kokouksia varten, ja myöskin Everley, joka tulisi heitä puolustamaan tuomioistuimen edessä. Uusia kiertokirjeitä jaettaisiin seuraavan päivän iltapuolella ja uusi yritys katukokouksen pitämiseen tehtäisiin seuraavan päivän iltana.

Kaikki tämä selosteltiin nuorukaiselle ja sen jälkeen koko pieni seurue Iäksi matkaan. Tohtori Barton ja Everley kulkivat Samuelin kumpaisellakin sivulla, mrs Barton, mrs Stedman ja Sofia heidän takanaan; Beggs ja Lippman lopettivat kulkueen. Siten marssivat he pitkin katua pitäen silmiään avoimina ja joka kerta, kun heidän täytyi sivuuttaa jonkun vastaantulevan, pysyivät he hänestä kohtuullisen matkan päässä.

He tulivat kokouspaikalle. Kadun kulmauksessa seisoi vanha ja nuori Bremer sekä tusinan verran muita kansalaisia, jotka heti ympäröivät äsken saapuneet. Valtava joukko väkeä on noudattanut kutsumusta, sanoivat he. Kokouspaikka on tungokseen asti täynnä ja kansaa tulvailee kaukana kokouspaikkaa rajoittavilla kaduilla. Poliisivoimaa oli vahvasti tuotu paikalle sekä sijotettu eri tahoille kokouspaikalle ja sen ympäristöön. Varmasti oli joukossa myöskin useita etsiviä poliiseja. Kellon kahdeksaa lyödessä saapui paikalle ystäväin pieni joukko. Odottavassa ihmisjoukossa vallitsi jännittävä surina, kun he alkoivat tunkeutua tungoksessa eteenpäin. Samuelin sydän löi raivokkaasti ja hänen polvensa horjuivat, niin että ne tuskin kykenivät häntä kannattamaan. Kansajoukko vetäytyi sivuun päästääkseen heitä esille. Pian olivatkin he keskellä joukkoa, missä muutamia sosialisteja seisoi vartioiden puolta tusinaa laatikkoja, joilta puheet tulisivat pidettäväksi.

Kuluttamatta silmänräpäystäkään, astui tohtori Barton yhdelle laatikoista.

— Kansalaiset! alotti hän selvällä sointuvalla äänellään. Silmänräpäyksessä valtasi ympäröivän kansanjoukon hiljaisuus ja tuhannet kasvot kääntyivät puhujaa kohti.

— Meiltä on kielletty lupa, ilmotti tohtori kansanjoukolle. Me olemme täällä lainkuuliaisina kansalaisina ja vaadimme itsellemme lausuntovapautta, mikä kuuluu meidän rajoittamattomiin ja luonnollisiin oikeuksiimme.

— Te ette saa puhua! selitti poliisimies. — Kaupungin hallitus täällä Lockmanvillessä on antanut lahjoa itseään! huusi tohtori.

— Henry Hickman on maksanut muutamalle valtuusmiehelle kaksikymmentätuhatta dollaria saadakseen ehkäistyksi vesijohtoehdotuksen hyväksymisen, sanoi puhuja.

— Minä en lakkaa puhumasta, muuten kuin väkivallan edessä, selitti tohtori. Minä olen täällä pannakseni vastalauseen lahjomisjärjestelmää vastaan.

— Tämä ilmianto tehtiin Sant Matheuksen kirkon kirkkoneuvostolle, jatkoi puhuja, ja kirkkoneuvosto kieltäytyi toimittamasta minkäänlaista tutkimusta asiassa sekä karkotti kirkosta erään seurakunnan jäsenistä. Ja nyt me olemme täällä…

Tohtori Barton vedettiin alas laatikon päältä kesken puhettaan ja poliisi tarttui hänen kaulukseensa.

Syntyi ankara hälinä kokoontuneessa väkijoukossa. Joukon keskellä näkyi Lippman, toinen järjestyksessä niistä, jotka olivat valitut uhrautumaan. Hän hyppäsi nopeasti erään vanhan kannon päälle vähäsen syrjässä siitä paikasta, missä Barton pidätettiin, sekä huusi täyttä kurkkua:

— Henry Hickman on maksanut Slatterylle kaksikymmentätuhatta dollaria siitä, että on saanut vesijohtoehdotuksen valtuustossa hylätyksi. Ja sen kautta ansaitsee hän sekä Lockmannin pesä itselleen kymmenentuhatta dollaria kuukaudessa. Ja Wygant on tunnustanut päivän pääpuhujalle, että hän pakottaa kaupungin hallituksen tanssimaan hänen pillinsä mukaan voidakseen saada itselleen erityisiä oikeuksia ja etuja…

Näin pitkälle ehdittyään tarttui eräs poliisikonstaapeli Lippmania niskaan ja veti hänen alas puhujapaikalta sekä pakotti hänen vaikenemaan kiukkuisten vastalauseiden kaikuessa ympärillä olevasta väkijoukosta. Oli selvää, että kansa oli saapunut paikalle saadakseen kuulla Samuelin puhetta ja oli kiukustunut siitä, kun tuli narratuksi siinä suhteessa. Se ilmeni kovaäänisinä vastalauseina, joten poliisit tunsivat itsensä iloisiksi siitä, kun olivat niin mieslukuisina paikalle saapuneet.

Näitä jännittäviä tapahtumia olivat Samuel ja Everley seuranneet saippualaatikkojen tarjoomalta vallitsevalta paikalta. Äkkiä tarttui Samuel ystävänsä käsivarteen ja sanoi osottaen:

— Mikä mies tuolla on? Väkijoukon äärimmäiseltä reunalta näkyi suuri ja roteva mies, joka tunkeutui raivokkaasti eteenpäin heilutellen nyrkkejään ilmassa ja huutaen:

— Minä en tiedä, vastasi Everley. Minä en ole koskaan ennen häntä nähnyt.

— Tämä on poliisiväkivaltaa, huusi mies. Lyökää poliiseja! Ruhjokaa heitä! Ajakaa ne pois!

— He ovat lähettäneet miehen tänne, siitä minä olen varma!
Viranomaiset tahtovat saada aikaan epäjärjestystä.

Siinä samassa näki Everley ja Samuel miehen kumartavan ja ottavan maasta tiilikivenkappaleen, minkä heitti keskellä väkijoukkoa olevaa poliisiarmeijaa kohti.

— Pidättäkää tuo mies, huusi Everley osottaen tiilikiven heittäjää. Syvän suuttumuksen valtaamana hyppäsi hän alas laatikolta ja alkoi pyrkiä miehen luokse läpi taajaan sulloutuneen väkijoukon.

Väkijoukko alkoi levottomasti liikehtiä. Kuului erilaisia huutoja. Samuel näki, mitenkä useat miehet painivat epäjärjestystä aikaansaaneen miehen kanssa. Mutta Samuel näki myös, että poliisit olivat jo ottaneet esiin pamppunsa, sekä alkaneet niillä lyödä lähinnä olevia kansanjoukosta. Eräs rotevannäköinen ja paksu ylikonstaapeli komensi poliisijoukkoa ja ajoi takaisin poistuvia kokouksen osanottajia työntämällä kapulallaan heitä vatsaan.

Tämän kestäessä oli seuraava puhuja, eräs nainen, kavunnut eräälle laatikolle, mistä huusi kimeällä äänellä:

— Me olemme sosialisteja! Me muodostamme ainoan valtiollisen puolueen, joka uskaltaa ja tahtoo Lockmanvillessä puhua työväenluokan puolesta! Me panemme vastalauseemme tätä väkivaltaa vastaan! Me vaadimme puhe- ja kokoontumisvapautta! Meidän kaupunginhallituksessamme vallitsee lahjomisjärjestelmä!

Samassa kuuli Samuel takanaan melua. Hän kääntyi äkkiä ympäri — ja ihan oikeassa silmänräpäyksessä. Eräs raa'an näköinen, huonoissa repaleissa oleva mies oli tunkeutunut hänen luokseen läpi taajaan tunkeutuneen kansanjoukon. Samuel näki miehen kohottavan kättään, jossa piteli jotakin mustaa esinettä, ja suuntaavan ruhjoavaa iskua hänen päähänsä.

Samuel kumartui alas nostaen käsivartensa ylös suojakseen. Hän tunsi kovaa, kiivasta kipua ja käsivarsi laskeutui voimattomana sivulle. Jotakin sattui hänen päähänsä tehden otsan yläpuolelle haavan, josta lämmin verisuihku ruiskahti esiin ja sokaisi hänen silmiään. Hän kuuli Beggsin, joka seisoi hänen vieressään, huutavan:

Hän ymmärsi, että hänen henkensä oli vaarassa. Esiintunkeutunut mies tahtoi hänen elämäänsä. Salamannopeudella heittäytyi hän maahan suojellen päätään vahingoittumattomalla kädellään niin hyvin kun hän voi.

Hänen ympärillään käytiin ankaraa taistelua. Ihmiset tunkeutuivat hänen päälleen huutaen ja joku potkasi häntä kipeästi jalkaan. Maassa ryömien pääsi hän jonkun matkaa etenemään, pitäen päätään taistelevien jalkojen tasalla. Hän kuuli Beggsin huutavan apua sekä Johan ja Fredrik Bremerin vastaavan huutoon. Hän kuuli vielä kansanjoukon ulvovan ympärillään, poliisiylikonstaapelin kuuluvat komentohuudot ja poliisien patukkojen ruhjovat iskut, jotka raskaina putosivat miesten ja naisten päähän. Sitten menetti hän tajuntansa ja jäi liikkumattomana makaamaan omasta verestään paikalle muodostuneeseen lätäkköön.

Samaan aikaan oli vielä kolme puhujaa toinen toisensa jälkeen yrittänyt saada äänensä kuuluville. Heidät pidätettiin kuitenkin heti huolimatta raivostuneen kansanjoukon valtavista vastalauseista. Kun puhujat oli pidätetty, alkoi äkkiä väkijoukon keskuudesta kuulua naisäänen laulua. Toiset yhtyivät lauluun, se paisui yhä valtavammaksi, kunnes laulun sointuvat säveleet voimakkaana kaikuivat yli hälinän ja metelin. Laulu oli sama, jonka Samuel oli kuullut sosialistiyhdistyksen kokoushuoneessa. Sen nimi oli "Punainen lippu".

Suuri osa kansanjoukosta ei osannut laulun sanoja, mutta he hyräilivät säveltä, siten paisuttaen sävelien valtavaa mahtia. Kun poliisit kulettivat vankejaan poliisiasemalle, jatkui laulua yhä, ja laulaen saattoi suuri kansanjoukko pidätettyjä oikeuksiensa puolustajia aina poliisiasemalle asti. Tuon tuostakin kuului väkijoukosta paheksumishuutoja poliiseille ja kehotussanoja vangituille.

Kansanjoukko kokoontumispaikalla alkoi laulun kestäessä poistua. Taistelukentälle jäi vain vähäinen joukko peloissaan olevia ihmisiä, jotka ympäröivät kahta maassa makaavaa ihmisruumista. Toinen näistä oli Samuel, joka tunnotonna makasi veressään. Toinen oli Sofia, joka uskollisesti oli pysynyt Samuelin vieressä, ja nyt nyyhkyttäen, surun ja kauhun murtamana, makasi hänen rinnoillaan.

Kaukaa kuului vielä mukaansa tempaavan, innostavan laulun sointuisat säveleet.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ETSIVÄ SAMUEL ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Etsivä Samuel

ETSIVÄ SAMUEL

SISÄLLYS:

"PYHÄN MATTEUKSEN SEURAKUNNAN JÄSENILLE.

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE