The Project Gutenberg eBook of Thais, by Anatole France

Siihen aikaan oli erämaa anakoreetteja täynnä. Niilin molemmilla rannoilla oli lukemattomia risu- ja savimajoja, joita erakkojen kädet olivat sinne rakennelleet aina jonkun matkan päähän toisistaan, niin että ne, jotka niissä asuivat, saattoivat elää erikseen ja kuitenkin auttaa toisiaan tarpeen vaatiessa. Siellä täällä häämötti majojen yli ristihuippuisia kirkkoja, joihin munkit vaelsivat juhlapäivinä kunnioittamaan pyhiä menoja ja ottamaan osaa sakramentteihin. Aivan virran vieremällä oli vielä taloja, joissa luostarimunkit asuivat, kukin ahtaaseen koppiinsa sulkeutuneena, ja yhtyivät ainoastaan senjälkeen paremmin nauttiakseen yksinäisyydestä.

Erakot ja luostarimunkit elivät kieltäymyksessä, he aterioivat vasta auringonlaskun jälkeen ja käyttivät ravintonaan vain leipää suolan ja iisopin kera. Muutamat kaivoivat itsensä hiekkaan, asuivat maankoloissa tai haudoissa ja noudattivat vieläkin merkillisempiä elämäntapoja.

Kaikki he säilyttivät puhtautensa, kävivät puettuina karkeaan jouhipaitaan ja päähineviittaan, nukkuivat paljaalla maalla pitkien valvomisien jälestä, rukoilivat, veisasivat virsiä ja sanalla sanoen suorittivat joka päivä katumuksen mestarinäytteitä. Ottaen huomioon perisynnin he kielsivät ruumiiltaan ei ainoastaan kaikki ilot ja tyydytykset, vaan senkin tavallisen hoidon, joka maailman lapsesta tuntuu tuiki välttämättömältä. He olivat sitä mieltä, että jäsentemme taudit parantavat sielumme ja että ruumiilla ei voi olla sen kunniakkaampia koristeita kuin paiseet ja mätähaavat. Näin toteutui mitä profeetat olivat sanoneet: "Erämaa on peittyvä kukkasiin."

Tämän pyhän Thebais-maakunnan asujamista kuluttivat toiset päivänsä askeettisuudessa ja mietiskelyssä, toiset ansaitsivat elatuksensa palmikoimalla palmupuiden kuituja tai palkkautuen töihin lähitienoon maanviljelijöille elonkorjuun aikana. Pakanat olivat siinä väärässä luulossa, että muutamat heistä elivät rosvouksella ja pitivät yhteyttä kuljeskelevien arabialaisten kanssa, jotka ryöstelivät karavaaneja. Mutta todellisuudessa nämä munkit halveksivat kaikkia rikkauksia ja heidän hyveittensä tuoksu uhosi taivaaseen asti.

Sauva kädessä niinkuin matkustavaiset kävivät nuorten miesten näköiset enkelit vieraisilla heidän erakkomajoissaan, jota vastoin pahat henget taas harhailivat heidän ympärillään ethiopilaisten tai eläinten hahmossa johdattaakseen heitä kiusaukseen. Kun munkit aamuisin saviastioineen menivät kaivolle, näkivät he satyyrien ja aigipaanien jalanjälkiä hiekassa. Oikean ja henkisen olemuksensa mukaan käsitettynä oli Thebais-maakunta vain taistelutanner, jolla joka hetki ja etenkin öisin käytiin ihmeellistä sotaa taivaan ja helvetin välillä.

Askeetit, joita kadotettujen legionat hurjasti ahdistivat, puolustivat itseään Jumalan ja enkelien sekä paaston, katumuksen ja lihankidutuksen avulla. Välistä raatelivat lihanhimot heitä niin hirmuisesti, että he karjuivat tuskasta ja heidän valitushuutonsa kohosi tähtitaivaalle yhtyen nälistyneiden hyenoiden ulvontaan. Silloin ilmestyivät heille pahat henget aina hyvin ihanissa muodoissa. Sillä vaikka pahat henget todellisuudessa ovatkin rumia, voivat he välistä verhoutua näennäisen kauneuden hahmoon, joka estää erottamasta heidän todellista luonnettaan. Thebaiksen itsekiduttajat näkivät kauhistuksella, että heidän koppeihinsa tunkeutui nautinnon kuvia sellaisia, joita eivät edes pahimmat maailman hekumoitsijat olleet nähneet. Mutta koska ristinmerkki varjeli heitä, eivät he sentään langenneet kiusaukseen, ja rumat henget ottaen jälleen aamunkoitossa oman muotonsa, menivät häpeissään ja raivoten tiehensä. Ei ollut harvinaista, että aamuisin nähtiin, miten joku heistä aivan itkun hyrskeessä pakeni, vastaten kysyjälle: "Minä itken ja huokaan siksi, että eräs täällä asuvista kristityistä on minut ruoskinut ja häpeällisesti poisajanut."

Korven vanhimmat asukkaat ulottivat valtansa myöskin syntisiin ja jumalattomiin. Heidän hyvyytensä oli välistä hirvittävä. Heillä oli apostoleilta valta rangaista elävää Jumalaa vastaan tehdyt rikokset eikä mikään voinut pelastaa sitä, jonka he olivat tuominneet. Kaupungeissa ja Aleksandrian asujanten keskuudessa tiedettiin kauhistuksella kertoa, että maa avasi sylinsä ja nieli ne syntiset, joita he sauvallaan koskettivat. Niinpä pelkäsivätkin heitä suuresti kaikki, jotka kehnosti elivät, etenkin näyttelijät, ilvehtijät, naineet papit ja ilotytöt.

Niin suuri oli näiden pyhien miesten hyveellisyys, että se pakotti kuuliaisuuteen yksin villit eläimetkin. Kun kuolema lähestyi erakkoa, kaivoi jalopeura hänelle haudan kynsillään. Siitä arvasi pyhä mies, että Jumala kutsui häntä, ja kävi suutelemassa kaikkia veljiä poskelle. Sitten pani hän maata iloisella mielellä nukkuakseen Herrassa.

Senjälkeen kuin toista sataa vuotta vanha Antonius oli vetäytynyt yksinäisyyteen Colzinus-vuorelle rakkaimpien opetuslastensa Makariuksen ja Amathaksen kanssa, ei koko Thebaiksessa ollut ainoatakaan munkkia, joka hyvistä töistään olisi ollut niin kuuluisa kuin Paphnutius, Antinoen apotti. Tosin oli Ephremillä ja Serapionilla suuremmat määrät alimunkkeja ja heidän luostarinsa olivat henkisestä ja maallisesta sivistyksestään erittäin mainittuja. Mutta Paphnutius piti ankarimmat paastot ja oli välistä kolme kokonaista päivää ilman ravintoa. Hän käytti hyvin karkeakarvaista katumuspaitaa, ruoski itseään aamuin ja illoin ja rukoili lakkaamatta polvillaan, otsa maata vasten painettuna.

Hänen kaksikymmentäneljä opetuslastaan, jotka olivat rakentaneet majansa hänen ympärilleen, koettivat jäljitellä hänen ankaria kidutusharjoituksiaan. Hän rakasti heitä hellästi Jesuksessa Kristuksessa ja kehoitti heitä alinomaa katumuksen tekoon. Hänen henkisten lastensa joukossa oli sellaisiakin, jotka ensin harjoitettuaan rosvousta monta vuotta olivat tulleet siihen määrin liikutetuiksi pyhän apotin neuvoista, että olivat ruvenneet munkeiksi. Heidän elämänsä puhtaus vahvisti heidän tovereitaankin. Erittäin huomatuita heidän joukossaan olivat Abyssinian kuningattaren entinen kokki, jonka Antinoen apotti myöskin oli kääntänyt ja joka ei koskaan enää lakannut vuodattamasta kyyneleitä, ja diakoni Flavius, joka oli kirjanoppinut ja taitava puhuja. Mutta kaikkein ihailtavin Paphnutiuksen opetuslapsista oli kuitenkin nuori talonpoika nimeltään Paulus, jota myös kutsuttiin liikanimellä Yksinkertainen hänen tavattoman lapsellisuutensa vuoksi. Ihmiset pilkkasivat hänen herkkäuskoisuuttaan, mutta Jumala osoitti hänelle suosiota lähettämällä hänelle näkyjä ja lahjoittaen hänelle ennustuksen taidon.

Paphnutius pyhitti aikansa opetuslapsien opastamiseen ja askeettisuuden harjoitukseen. Usein hän myös mietiskeli pyhien kirjojen sisältöä löytääkseen sieltä vertauskuvia. Sentähden hän, vaikka vielä nuori ijältään, oli ansioista rikas. Perkeleet, jotka hyviä erakkoja muuten niin ankarasti ahdistavat, eivät uskaltaneet lähestyä häntä. Öisin kuunvalossa istui tavallisesti seitsemän pientä pystykorvaa shakaalia liikkumattomina ja äänettöminä hänen majansa edustalla. Ja luultiin, että ne olivat seitsemän pahaahenkeä, jotka hän pyhyytensä voimalla oli naulinnut kynnykselleen.

Paphnutius oli syntynyt Aleksandriassa ylhäisistä vanhemmista, jotka olivat antaneet hänelle opetusta maallisissa tieteissä. Olivatpa runoilijoiden valheetkin häntä silloin viehättäneet, ja niin hirmuinen oli hänen varhaisimman nuoruutensa aikana ollut hänen henkensä harhatila ja ajatustensa epäjärjestys, että hän oli uskonut ihmiskunnan hukkuneen vedenpaisumukseen Deukalionin hallitessa ja väitellyt oppiveljiensä kanssa Jumalan olemuksen, ominaisuuksien, jopa hänen olemassaolonsakin mahdollisuuksista. Hän eli silloin maailmallisissa huvituksissa pakanoiden tapaan. Ja tätä aikaa muisteli hän ainoastaan häpeällä ja syvällä inholla.

Siihen aikaan, oli hänen tapanaan sanoa veljilleen, kiehuin minä väärien nautintojen kattilassa.

Hän tarkoitti sillä sitä, että hän söi hyvin valmistettuja liharuokia ja kävi yleisissä kylpylaitoksissa. Ja itse asiassa hän olikin aina kahteenkymmenenteen ikävuoteensa asti viettänyt tätä maallista elämää, jota paremmin sopi nimittää kuolemaksi kuin elämäksi. Mutta kuultuaan pappi Macrinuksen saarnaavan hänestä tuli uusi ihminen.

Totuus sai hänet kokonaan valtoihinsa, ja hänen oli tapana sanoa, että se oli tunkenut hänen lävitsensä kuin miekka. Hän kääntyi Golgatan uskoon ja rupesi palvelemaan ristiinnaulittua Jesusta. Kastamisensa jälkeen hän eli vielä vuoden ajan pakanain keskuudessa maailman lasten parissa, joihin häntä kiinnittivät tottumuksen siteet. Mutta eräänä päivänä ollessaan kirkossa hän kuuli diakonin lukevan seuraavaa Raamatun paikkaa: "Jos tahdot olla täydellinen, niin mene ja myy kaikki, mitä sinulla on ja anna rahasi köyhille." Heti möi hän omaisuutensa, jakeli siitä saadut rahat pois almuina ja rupesi itse munkiksi.

Niinä kymmenenä vuotena, jotka hän oli elänyt erillään ihmisistä, ei hän ollut halunnut lihallisia nautintoja, ainoastaan ravinnut itseään katumuksen hyödyllisellä balsamilla.

Eräänä päivänä, kun hän hurskaan tapansa mukaisesti taas muisteli niitä aikoja, jolloin hän oli elänyt kaukana Jumalasta, ja yksitellen tutkiskeli vanhoja syntejään siten paremmin vielä tajutakseen niiden kauheutta, johtui hänen mieleensä äkkiä, että hän ennen muinoin Aleksandrian teatterissa oli nähnyt ihmeen kauniin näyttelijättären, nimeltä Thais. Tämä nainen esiintyi näytöstilaisuuksissa eikä silloin vieronut esittää tansseja, joiden liiankin taitavasti lasketut liikkeet jäljittelivät kaikkein inhoittavimpien intohimojen ilmaisuja. Tai sitten hän kuvasi joitakin niistä häpeällisistä teoista, joita pakanalliset tarut kertovat Venuksesta, Ledasta tai Pasiphaesta. Täten sytytti hän hekuman liekkiin kaikki katsojat, ja kun rakkaudesta sairaat nuoret miehet tai rikkaat vanhukset tulivat hänen luokseen peittäen kukkasiin hänen ovensa kynnyksen, antautui hän heille. Näin hän hukaten oman sielunsa autuuden vielä turmeli suuret määrät muita sieluja.

Vähältä oli pitänyt, ettei hän ollut saanut itse Paphnutiustakin vietellyksi lihan syntiin. Hän oli sytyttänyt himon hänen vereensä, ja jo kerran oli hän lähestynyt Thaiksen asuntoa. Mutta tuo varhaiselle nuoruudelle niin ominainen arkuus oli pysäyttänyt hänet ilonaisen kynnykselle (hän oli silloin viisitoistavuotias), osaksi oli tähän myöskin syynä pelko tulla rahattomana poisajetuksi, sillä hänen vanhempansa pitivät huolta siitä, ettei hän saanut liiaksi tuhlata. Jumala suuressa armossaan oli käyttänyt näitä kahta välikappaletta varjellakseen häntä suuresta rikoksesta. Mutta Paphnutius ei ollut ensin ollut hänelle siitä laisinkaan kiitollinen, sillä siihen aikaan hän ei ymmärtänyt omaa parastaan, vaan himoitsi väärä onnea. Niinpä Paphnutius nyt, polvistuessaan majassa jumalankuvan edessä, joka oli tehty siitä pyhästä puusta, jonka vaa'assa maailman sovitusuhri kerran oli riippunut, rupesi taas ajattelemaan Thaista, koska Thais oli hänen syntinsä. Ja hän pohti mielessään hyvin kauan askeettien sääntöjen mukaisesti niitten lihallisten sulojen hirvittävää rumuutta, joihin tuo nainen oli herättänyt hänessä himon hänen levottomuutensa ja tietämättömyytensä päivinä. Muutaman tunnin tätä mietittyään näki hän Thaiksen kuvan edessään ilmi elävänä. Hän näki hänet jälleen samanlaisena kuin silloin kiusauksen hetkellä, kauniina, lihan silmillä katsoen. Ensin näyttäytyi hän Ledan hahmossa maaten viehkeästi pitkällään hyasinttivuoteella, pää taapäin heitettynä. Hänen kosteat silmänsä salamoivat, sieraimet värähtelivät, suu houkutti puoliavoimena, rinta kukkasen kaltaisena ja käsivarret kiersivät tuoreina kuin kaksi puron vartta. Tämän nähdessään Paphnutius löi rintaansa ja sanoi:

Sillä aikaa vaihtoi kuva huomaamatta ilmettä. Thaiksen huulet vetäytyivät yhteen todistaen yhä selvemmin salaista kärsimystä. Hänen suuret silmänsä välkkyivät kyynelissä, hänen huokausten pakahduttamasta povestaan kohosi huohotus, joka muistutti ensimäistä tuulen henkäilyä myrskyn edellä. Tämän nähdessään Paphnutius tunsi mielensä järkkyvän sydänjuuria myöten. Hän lankesi polvilleen ja rukoili seuraavasti:

— Sinä, joka olet vuodattanut säälin meidän sydämiimme niinkuin aamukasteen kedoille, sinä oikeamielinen ja armollinen Jumala, ole kiitetty! Ylistetty, ylistetty ollos sinä! Perkaa pois palvelijastasi tuo väärä hellyys, joka johdattaa hekumaan ja anna armossasi minulle kyky rakastaa kaikkia luotuja ainoastaan sinun kauttasi, sillä ne kaikki katoovat, mutta sinä pysyt. Jos tunnen osanottoa tuota naista kohtaan, tapahtuu se vain siksi, että hän on sinun työtäsi. Yksin enkelitkin kumartuvat huolehtien hänen puoleensa. Eikö hän ole, oi Herra, sinun suusi henkäys? Ei käy päinsä, että hän yhä pitkittää synnillistä elämäänsä kaikkien maailman ihmisten kera. Suuri sääli on syttynyt sydämessäni häntä kohtaan. Hänen rikoksensa ovat inhoittavat ja yksin niiden ajatuskin jo värisyttää minua niin, että tunnen ihokarvojeni nousevan kauhusta pystyyn. Mutta mitä rikollisempi hän on, sitä enemmän tulee minun häntä sääliä. Minä itken ajatellessani, että perkeleet tulevat vaivaamaan häntä kautta koko iankaikkisuuden.

Kun hän näitä ajatteli, näki hän pienen shakaalin istuvan jalkojensa juuressa. Hän hämmästyi siitä suuresti, sillä hänen koppinsa ovi oli ollut kiinni koko päivän. Eläin näytti lukevan apotin ajatukset ja se heilutti häntäänsä niinkuin koira. Paphnutius teki ristinmerkin: eläin hävisi. Ymmärtäen silloin että nyt oli piru ensimäisen kerran päässyt livahtamaan hänen huoneeseensa, hän toimitti lyhyen rukouksen; sitten rupesi hän uudestaan ajattelemaan Thaista.

Seuraavana aamuna toimitettuaan rukouksensa lähti hän pyhän Palemonin luo, joka jonkun matkan päässä myös vietti erakkoelämää. Hän tapasi hänet rauhallisena ja iloisena kuokkimassa maata tapansa mukaan. Palemon oli jo vanha mies; hän eli pienen puutarhan hoidolla: petoeläimet nuolivat hänen kättään eivätkä perkeleet häntä koskaan ahdistelleet.

— Jumala olkoon ylistetty, veljeni Paphnutius sanoi hän, nojautuen kuokkaansa.

— Jumala olkoon ylistetty! vastasi Paphnutius. Ja olkoon rauha veljeni kanssa!

— Olkoon rauha samoin sinunkin kanssasi! veli Paphnutius, toisti munkki Palemon pyyhkäisten hihallaan hikeä otsaltaan.

— Veli Palemon, olkoon meidän puheittemme ainoana aiheena Hänen ylistämisensä, joka on luvannut olla niiden keskellä, jotka kokoontuvat Hänen nimeensä. Sentähden olen tullut keskustelemaan kanssasi eräästä suunnitelmasta, jonka olen tehnyt Herran kunniaksi.

— Siunatkoon siis Herra sinun suunnitelmasi, Paphnutius, niinkuin hän on siunannut minun vihannekseni. Joka aamu vuodattaa hän minun puutarhani yli armonsa niinkuin kasteen, ja siksi minä ylistän hänen hyvyyttään näissä kurkuissa ja kurbitsoissa, jotka hän minulle antaa. Rukoilkaamme häntä, että hän pysyttää meitä rauhassaan! Sillä mikään ei ole peljättävämpää kuin tuska, joka raastaa rikki meidän sydämemme. Silloin kun tunteet meitä heittelevät, olemme kuin juopuneet miehet, me kuljemme huojuen oikealle ja vasemmalle ja olemme joka hetki vähällä häpeällisesti langeta. Välistä taaskin nämä mielen virmat syöksevät meidät järjettömiin iloihin, ja se, joka niille antautuu, myrkyttää ilman ympäriltään raa'alla, mielettömällä naurunrähäkällä. Tämä surkuteltava iloisuus johdattaa syntisen kaikenlaisiin irstailuihin. Mutta välistä myöskin nämä sielun ja aistien häiriöt upottavat meidät jumalattomaan surumielisyyteen, joka on tuhat vertaa turmiollisempi kuin ilo. Veli Paphnutius, minä olen ainoastaan vaivainen syntinen ihminen, mutta olen pitkän elämäni aikana tullut tuntemaan, että erakoilla ei ole sen pahempaa vihollista kuin surumielisyys. Tarkoitan tällä sitä itsepintaista kaihoa, joka ympäröi sielun niinkuin sumu ja peittää siltä Jumalan valon. Mikään ei ole autuudelle niin vahingollista kuin se, ja suurimman voittonsa saavuttaa perkele silloin, kun hän pääsee levittämään katkeraa ja mustaa mielialaa hurskaan miehen sydämeen. Jos hän ei lähettäisi meille muuta kuin iloisia kiusauksia, ei hän olisi puoleksikaan niin peljättävä. Mutta valitettavasti hän on mestari tekemään meidät epätoivoisiksi. Niinpä hän näytti isällemme Antoniukselle mustan lapsen, joka oli niin kaunis, että se pusersi kyyneleet hänen silmistään. Jumalan avulla isämme Antonius vältti perkeleen paulat. Tunsin hänet siihen aikaan, jolloin hän vielä eli keskuudessamme; hän ilakoitsi opetuslastensa kera eikä koskaan vaipunut alakuloisuuteen. Mutta etkö sinä tullut, veljeni, keskustelemaan kanssani jostakin suunnitelmasta, jota olit mielessäsi hautonut? Osoitat minulle suuren suosion tehdessäsi minut siitä osalliseksi, jos kerran tämän suunnitelman tarkoitus on Jumalan kunnian julistaminen.

— Veli Palemon, tarkoitukseni on todellakin kuuluttaa Herran kunniaa. Vahvista minua neuvoillasi, sillä sinussa asuu viisauden valo, eikä synti vielä koskaan ole himmentänyt henkesi kirkkautta.

— Veli Paphnutius, en ole kelvollinen edes kenkäsi nauhoja päästämään ja minun pahat tekoni ovat lukemattomat niinkuin erämaan hiekka. Mutta minä olen vanha enkä ole kieltävä sinulta apua, minkä kokemukseni saattaa sinulle antaa.

— Niinpä tiedä siis, veli Palemon, että tuska valtaa mieleni aina kun muistan, että Aleksandriassa on eräs ilotyttö nimeltä Thais, joka elää synnissä ja on kansalle ainainen pahennuksen aihe.

— Veli Paphnutius, tuo on todellakin kammottava asia, josta on syytä olla suruissaan. Monet naiset pakanoiden seassa elävät niinkuin hän. Oletko keksinyt jonkun parannuskeinon tähän suureen pahaan.

— Veli Palemon, aion mennä Aleksandriaan tapaamaan tuota naista ja Jumalan avulla olen käännyttävä hänet oikealle tielle. Se on minun suunnitelmani; etkö hyväksy sitä, veljeni?

— Veli Paphnutius, minä en ole muuta kun vaivainen syntinen ihminen, mutta isämme Antoniuksen oli usein tapana sanoa: "Mikä lieneekin paikka, jossa olet, niin älä riennä sitä jättämään muualle mennäksesi."

— Veli Palemon, näetkö jotakin moitittavaa tässä päätöksessä, jonka olen tehnyt?

— Lempeä Paphnutius, Jumala varjelkoon minua epäilemästä veljeni tarkoituksia! Mutta isämme Antonius sanoi vielä: "Kalat, jotka vedetään kuivalle maalle, kuolevat: samoin voi tapahtua, että munkit, jos he jättävät yksinäiset koppinsa ja lähtevät maailmanlasten pariin, helposti unhoittavat hyvät aikeensa."

Tämän sanottuaan Palemon-vanhus painoi taas jalallaan kuokanterän multaan ja rupesi ahkerasti kaivamaan ojaa hedelmiä nuokkuvan viikunapuun ympärille. Hänen siinä kaivaessaan kahahti lehdikkö ja antilopi hyppäsi kevyellä loikkauksella pensas-aidan ylitse puutarhaan. Se seisoi hetkisen hämmentyneenä, levotonna, tutisevin säärin, sitten se parilla harppauksella hypähti vanhuksen viereen ja työnsi hienon päänsä ystävänsä kainaloon.

Ja tuon kevytjalkaisen eläimen seuratessa aivan kantapäillä meni hän majaansa ja toi sieltä mustaa leipää, jota hän syötti antilopille kätensä kourusta.

Paphnutius seisoi hetken paikallaan tuijottaen mietteissään tiepuolen kiviin. Sitten hän lähti hitaasti käymään majalleen takaisin, tutkistellen sydämessään kaikkea sitä, mitä oli kuullut. Hänen aivonsa työskentelivät voimakkaasti.

— Tämä erakko, sanoi hän itselleen, on ymmärtäväinen mies ja varovaisuuden henki asuu hänessä. Ja hän ei pitänyt suunnitelmaani viisaana. Kuitenkin tuntuisi minusta julmalta jättää Thaista pitemmäksi aikaa hänessä asuvan pahanhengen pauloihin. Jumala minua valaiskoon ja johtakoon!

Siinä vaeltaessaan eteenpäin näki hän raukulinnun, joka oli tarttunut hiekalle viritettyyn verkkoon, ja hän huomasi, että se oli naaras, sillä koiras räpäköi verkon ympärillä ja nokki minkä ehti rikki sen silmukoita; vihdoin oli se saanut siihen niin suuren reiän, että toverinsa pääsi irti. Jumalan mies katseli tätä kohtausta ja koska hän pyhyytensä voimalla helposti käsitti olioiden salaisen tarkoituksen, ymmärsi hän, että vangittu lintu ei voinut olla kukaan muu kuin Thais synnillisyyden satimiin kahlehdittuna ja että hänen niinkuin raukulinnun, joka nokallaan katkoi hamppuniidet, tuli voimallisten sanojen avulla katkaista ne näkymättömät siteet, jotka kietoivat Thaiksen syntiin. Sentähden hän kiitti Jumalaa ja tuli vakuutetuksi siitä, että hänen ensimäinen päätöksensä oli oikea. Mutta nähtyään sitten, että koiraslintu itse tarttui jaloistaan kiinni ja jäi pyristelemään samaan verkkoon, jonka se oli särkenyt, tuli hän uudestaan epätietoiseksi.

Hän ei nukkunut koko yönä ja aamulla ennen auringonkoittoa hän näki näyn. Thais ilmestyi hänelle taas. Hänen kasvonsa eivät ilmaisseet mitään rikollista hekumallisuutta eikä hän myöskään nyt ollut puettu tavallisiin läpinäkyviin harsoihinsa. Hän oli kokonaan kiedottu käärinliinoihin, jotka peittivät osan hänen kasvoistaankin, niin että apotti näki ainoastaan kaksi silmää, joista tipahteli suuria, raskaita kyyneleitä.

Sen nähdessään rupesi hän itsekin itkemään ja uskoen tämän näyn Jumalan lähettämäksi ei hän enää epäröinyt. Hän nousi, otti käteensä kristillisen uskonsa tunnusmerkin, ryhmysauvan, astui ulos majastaan ja lukitsi huolellisesti sen oven, jott'eivät aavikolla asuvat eläimet ja ilman linnut pääsisi tahraamaan Jumalan pyhää Kirjaa, jota hän säilytti vuoteensa pääpuolessa. Hän kutsui luokseen diakoni Flaviuksen uskoen hänen huostaansa kaksikymmentäkolme opetuslastaan; ja sitten hän, yllään ainoastaan pitkä karvakaapu, lähti vaeltamaan Niiliä kohti, sillä hänen tarkoituksensa oli kulkea jalan pitkin Libyan rannikkoa aina makedonialaisten rakentamaan suurkaupunkiin saakka. Aamunkoitosta asti oli hän jo polkenut aavikon hiekkaa välittämättä väsymyksestä, nälästä tai janosta; ja aurinko oli painumassa taivaanrannan taakse, kun hän vihdoin näki edessään tuon hirvittävän virran, joka veripunaisin lainein vyöryi kultaisessa ruskotuksessa hehkuvain kallioseinäin lomitse. Hän kulki pitkin virran vartta anellen Jumalan nimeen leipää yksinäisten mökkien ovilla ja ottaen vastaan iloisella mielellä kieltämiset, solvaukset ja uhkaukset. Ei hän kammoksunut rosvoja eikä villieläimiä, mutta varoi sensijaan visusti poikkeamasta niihin kaupunkeihin ja kyliin, jotka sattuivat hänen tielleen. Hän pelkäsi siellä voivansa nähdä lapsia, jotka leikittelevät luupalasilla isänsä huoneen edustalla, tai sinihameisia naisia, jotka kaivon partaalla laskevat ruukkunsa maahan ja hymyilevät. Kaikessa väijyy munkkia turmio, välistä käy hänelle vaaralliseksi yksin se pyhä Raamatun kohtakin, joka kertoo, miten taivaan Mestari aikoinaan kulki kaupungista kaupunkiin ja aterioitsi opetuslastensa kanssa. Ne hyveet, joita anakoreetit niin ahkerasti kirjailevat uskonsa vaatteisiin, ovat yhtä hauraita kuin ihaniakin: pieninkin maailmallinen tuulahdus voi himmentää niiden kallisarvoiset värit. Sentähden karttoi Paphnutius kaupunkeja peljäten sydämensä tulevan heikoksi ihmisten seurassa.

Hän kulki siis asumattomia teitä. Kun päivä laski, saattoi iltatuulen hyväilyssä huojuvain tamariskipensaiden humina hänet värisemään, ja hän peitti kaavullaan silmänsä ollakseen näkemättä luonnon ihanuutta. Käveltyään kuusi päivää saapui hän paikkaan, jonka nimi oli Silsilea. Virta kulkee tällä kohden kapean laakson pohjalla, jota kahden puolen rajoittavat graniittiset vuoriketjut. Siinä olivat egyptiläiset veistäneet epäjumalankuviaan siihen aikaan, jolloin he vielä palvelivat pahoja henkiä. Paphnutius näki siinä vieläkin suunnattoman suuren vuoreen hakatun sfinksin pään. Peläten että siinä ehkä saattoi piillä joku perkeleellinen voima, hän teki ristinmerkin ja lausui Jesuksen nimen; heti pöllähtikin yölepakko ulos eläimen toisesta korvasta ja Paphnutius ymmärsi siitä, että hän oli ajanut pakoon patsaasta pahan hengen, joka vuosisatoja oli siinä asustanut. Siitä hänen intonsa kasvoi ja hän sieppasi suuren kiven ja linkosi sen epäjumalan kasvoihin. Silloin ilmaisivat sfinksin salaperäiset piirteet niin syvää surua, että Paphnutius tuli siitä aivan liikutetuksi. Ja totta olikin, että se yli-inhimillinen tuskan-ilme, joka sillä hetkellä kuvastui näiltä kivikasvoilta, olisi voinut järkyttää kaikkein tunteettomimmankin ihmisen. Sentähden sanoi Paphnutius sfinksille:

— Oi eläin, seuraa niiden satyyrien ja kenttaurien esimerkkiä, jotka isämme Antonius näki korvessa, tunnusta jumalaksesi Jesus Kristus, ja minä olen siunaava sinut nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen!

Näin hän sanoi, ja ruusunpunainen hohde läikähti sfinksin silmistä; eläimen raskaat silmäluomet vavahtivat ja graniittihuulet äänsivät vaivaloisesti, ikäänkuin etäisen ihmisäänen sorinalla, Jesuksen Kristuksen pyhän nimen. Ja silloin Paphnutius ojentaen oikean kätensä siunasi Silsilean sfiksin.

Tämän tehtyään hän jatkoi matkaansa ja näki laakson laajetessa edessään summattoman suuren kaupungin rauniot. Vielä pystyssä seisovia temppeleitä kannattivat pilareiksi kohoavat epäjumalain kuvat, ja Jumala salli noiden lehmänsarvilla varustettujen naisten päiden kiinnittää Paphnutiukseen katseita, jotka saattoivat hänet kalpenemaan. Hän kulki täten seitsemäntoista päivää pureskellen ravinnokseen ainoastaan raakoja ruohoja ja nukkuen yönsä palatsien raunioissa villikissojen ja faraonrottien seurassa. Paitsi niitä näki Paphnutius siellä vielä naisen hahmoja, joiden ruumis päättyi suomuiseen kalanpyrstöön, mutta hän tiesi, että nämä naiset olivat kotoisin helvetistä ja hän karkoitti heidät ristinmerkillä.

Kahdeksantenatoista päivänä keksi hän keskeltä erämaata kaukana kaikista kylistä puolittain ajohiekan peitossa olevan kurjan, palmunlehdistä rakennetun majan. Hän lähestyi sitä toivossa, että sen asukas olisi joku hurskas erakko. Kun ei majassa ollut mitään ovea, näki hän heti, että sen sisustuksen muodosti ruukku, sipulikoko sekä kuivista lehdistä koottu makuusija.

— Nuo ovat, sanoi hän, askeetin huonekaluja. Tavallisesti eivät erakot etäänny kauas majansa kynnykseltä ja pianpa varmaan tapaan tämänkin. Tahdon antaa hänelle rauhan suudelman, niinkuin teki pyhä erakko Antonius, joka erakko Pauluksen luo tultuaan suuteli häntä kolmasti. Sitten keskustelemme iankaikkisuuden kysymyksistä ja ehkäpä Herramme lähettää meille kaarneen kautta leivänkin, jonka isäntäni sitten vieraan varaisesti murtaa kanssani.

Näin itsekseen haastellen kierteli hän majan ympärillä toivoen tapaavansa jonkun ihmisen. Tuskin oli hän kulkenut sataakaan askelta, kun hän jo huomasikin miehen, joka jalat ristissä istui Niilin partaalla. Tämä mies oli alaston; hänen hiuksensa samoin kuin hänen partansakin olivat aivan valkeat ja hänen ruumiinsa punaisempi kuin tiilikivi. Paphnutius ei hetkeäkään epäillyt, ettei tämä olisi juuri hänen etsimänsä erakko. Hän tervehti häntä sanoilla, joita munkit tavallisesti käyttävät kohdatessaan toisensa.

— Olkoon rauha sinun kanssasi, veljeni! Ja suokoon Jumala sinulle kerran suloisen levon paratiisissa!

Mies ei vastannut. Liikkumattomana pysyi hän samassa asennossa eikä näyttänyt kuulevan mitään. Paphnutius luuli, että tämä vaitiolo johtui pyhille miehille ominaisesta haltioitumisen tilasta. Ristissä käsin lankesi hän polvilleen tuntemattoman viereen ja pysyi näin rukouksessa aina auringonlaskuun asti. Silloin, nähdessään ettei hänen toverinsa vieläkään liikahtanut paikaltaan, hän sanoi:

— Isäni, jos jo olet palannut takaisin siitä sielunhurmauksesta, johon olen nähnyt sinut vaipuneena, niin anna minulle siunauksesi Herrassamme Jesuksessa Kristuksessa.

— Muukalainen, en tiedä mitä tarkoitat, enkä tunne laisinkaan tuota
Herraa Jesusta Kristusta.

— Mitä! huudahti Paphnutius. Profeetat ovat hänestä ennustaneet, tuhannet marttyyrit ovat kuolemallaan tunnustaneet hänen nimeään, itse Caesar on lahjoittanut hänelle ihailunsa ja juuri äsken pakotin Silsilean sfinksin julistamaan hänen kunniaansa. Onko mahdollista, ettet häntä tunne!

— Ystäväni, vastasi toinen, se on mahdollista. Se olisi oikeastaan varmaakin, jos maailmassa olisi olemassa jotakin varmuutta.

Paphnutius oli hämmästynyt ja hän tuli kovin murheelliseksi tämän miehen uskomattomasta tietämättömyydestä.

— Jos et tunne Jesusta Kristusta, sanoi hän hänelle, eivät sinun tekosi hyödytä sinua ollenkaan etkä sinä myöskään saa iankaikkista elämää.

— Tehdä tai olla tekemättä on yhtä turhaa, elää tai kuolla yhdentekevää.

— Mitä sanotkaan, kysyi Paphnutius, etkö sinä muka toivoisi iankaikkista elämää? Mutta sanopa minulle, etkö sinä siis asu tässä majassa keskellä korpea niinkuin anakoreetti?

— Olen todellakin luopunut niistä mitättömyyksistä, jotka tavallisesti ovat ihmisten huolehtimisen esineinä.

— Niinpä siis sinä niinkuin minäkin olet köyhä, siveä ja yksinäinen. Etkä ole sitä senvuoksi, että rakastaisit Jumalaa ja ajattelisit iankaikkista autuuttasi, niinkuin minä teen! Sitä en voi ymmärtää. Miksi olet hyveellinen, jos et usko Jesukseen Kristukseen? Miksi kieltäydyt tämän maailman hyvyyksistä, ellet toivo saavuttavasi iankaikkisia iloja?

— Muukalainen, en kiellä itseltäni minkäänlaisia iloja, vaan voinpa kerskata saavuttaneeni jotakuinkin tyydyttävän elämän muodon, joskaan lopullisesti ei ole olemassa hyvää eikä huonoa elämää. Ei mikään ole itsessään kunniallista tai häpeällistä, oikeaa tai väärää, miellyttävää tai vastenmielistä, hyvää tai huonoa. Ainoastaan oma tunteeni määrää olioiden ominaisuudet niinkuin suola ruokalajien maun.

— Siispä sinun käsityksesi mukaan ei ole olemassa mitään varmuutta. Sinä kiellät totuuden, jota sentään yksin epäjumalanpalvelijatkin ovat etsineet. Sinä nukut tietämättömyyden unta niinkuin väsynyt koira, joka loassa loikoo.

— Muukalainen, on yhtä turhaa herjata koiria kuin filosofeja. Emme tiedä, mitä koirat ovat, emmekä myöskään, mitä itse olemme. Emme tiedä yhtään mitään.

— Oi vanhus, kuulutko siis tuohon epäilijöiden naurettavaan lahkokuntaan? Oletko todellakin yksi noista surkuteltavista mielipuolista, jotka kieltävät sekä liikkeen että lepotilan ja jotka eivät osaa erottaa edes auringon valoa yön varjoista.

— Ystäväni, olen todellakin epäilijä. Olen oppilahkoa, joka minun mielestäni on varsin kiitettävä, vaikka sinä pidät sitä naurettavana. Sillä samalla oliolla voi olla erilaisia ilmestysmuotoja. Memphiin pyramiidit ovat ruskottavassa aamussa kuin ruusuiset valokeilat. Auringon laskiessa ne näyttävät mustilta kolmionmuotoisilta varjokuvilta hehkuvaa taivaanrantaa vastaan. Mutta kuka saattaa arvata niiden todellisen oloperän? Soimaat minua siitä, että kiellän ulkonaiset ilmiöt, vaikka ne juuri ovat ainoat tosiasiat, jotka tunnustan. Aurinko näyttää minusta loistavalta, mutta sen olemus on minulle tuntematon. Tunnen, että tuli polttaa, mutta en tiedä miten ja miksi. Ystäväni, ymmärrät minut kovin väärin. Mutta sitäpaitsi on yhdentekevää tuleeko ymmärretyksi niin tai näin.

— Mutta vielä kerran, minkätähden sitten olet korvessa ja elät pelkistä taateleista ja sipulinjuurista? Minkätähden antaudut niin suuriin kärsimyksiin? Minäkin kestän yhtä suuria ja elän niinkuin sinä kieltäymyksessä ja yksinäisyydessä. Mutta minä teen sen kaiken elääkseni Jumalan tahdon mukaan ja ansaitakseni siten iankaikkisen autuuden. Ja se onkin järkevä tarkoitusperä, sillä on viisasta kärsiä, jos sillä voittaa suuren onnen. Sitävastoin on järjetöntä heittäytyä ehdoin tahdoin turhien vaivojen ja tarkoituksettomien kärsimysten alaiseksi. Jos minä en uskoisi, — anna anteeksi tämä herjaava ajatus, sinä iankaikkinen Valo! — jos minä en uskoisi, että on totta kaikki, mitä Jumala on meille ilmoittanut profeettain äänen, Poikansa esimerkin, apostolien tekojen, kirkolliskokousten lausuntojen ja marttyyrien todistusten kautta, jos en tietäisi, että ruumiin kärsimykset ovat välttämättömät sielun terveydelle, jos eläisin niinkuin sinä täydellisessä tietämättömyydessä pyhistä salaisuuksista, niin palaisin minä heti paikalla takaisin maailman syliin ja koettaisin koota itselleni rikkauksia voidakseni elää ylellisyydessä, niinkuin tekevät tämän maailman onnelliset, ja minä sanoisin hekumallisille himoille: "Tulkaa, minun tyttäreni, tulkaa palvelijattareni, tulkaa kaikki ja kaatakaa maljaani viiniä, tahdon päihtyä lemmenjuomienne ja suloisten tuoksujenne hekumasta." Mutta sinä mieletön vanhus, sinä luovut: kaikista eduista, sinä kadotat pyytämättä mitään korvausta: sinä annat ilman takaisinsaamisen toivoa ja matkit naurettavasti anakoreettien ihailtavia tekoja, kuten hävytön apina tuhriessaan seinää luulee jäljentävänsä taitavan maalarin tauluja. Oi, sinä hullupäisin ihmisten joukossa, mitkä voivat olla vaikuttimesi?

— Ystäväni, vastasi hän lempeästi, mitä sinua liikuttaa loassa makaavan koiran tai pahankurisen apinan vaikuttimet?

Paphnutiuksen silmämääränä ei ollut koskaan mikään muu kuin Jumalan kunnia. Ja kun hänen vihansa oli lauhtunut, pyyteli hän sitä anteeksi jalolla nöyryydellä.

Anna minulle anteeksi, sanoi hän, oi armas vanhus, oi veljeni, jos totuuden into on vietellyt minut sopivien rajojen ulkopuolelle. Jumala on todistajani, että vihasin ainoastaan sinun erehdystäsi enkä suinkaan sinua itseäsi. Kärsin nähdessäni sinut pimeydessä, sillä minä rakastan sinua Jesuksessa Kristuksessa ja sielusi autuus huolestuttaa minun sydäntäni. Puhu, ilmaise minulle vaikuttimesi: minä aivan hehkun halusta oppia ne tuntemaan, jotta voisin todistaa ne mitättömiksi.

— Olen yhtä taipuisa puhumaan kuin vaikenemaankin. Ilmaisen siis sinulle vaikuttimeni vaatimatta omiasi vastalahjaksi, sillä sinä et herätä minussa minkäänlaista mielenkiintoa. En välitä onnestasi enkä onnettomuudestasi ja minulle on samantekevää ajatteletko niin tai näin. Ja kuinka voisinkaan sinua rakastaa tai vihata? Vastenmielisyys ja mieltymys ovat kumpikin yhtä arvottomia tunteita viisaalle miehelle. Mutta koska kysyt minulta, niin tiedä siis, että nimeni on Timokles ja olen syntynyt Cos-saarella vanhemmista, jotka olivat kaupalla hankkineet itselleen melkoisen omaisuuden. Isäni oli laivanvarustaja. Älynsä puolesta hän muistutti paljon Aleksanteria, jota myös on nimitetty Suureksi. Kuitenkin hän oli vähemmän paksupäinen. Lyhyesti sanoen, hän oli tavallinen ihminen. Minulla oli kaksi veljeä, joista myös tuli laivanvarustajia. Itse harjoitin viisaustiedettä. Mutta sitten pakotti isämme vanhimman veljeni naimaan erään kaarialaisen naisen nimeltä Timaessa, joka oli hänestä niin vastenmielinen, että hän ei voinut elää hänen kanssaan vaipumatta synkkään alakuloisuuteen. Kuitenkin herätti sama Timaessa nuorimmassa veljessäni rikollisen rakkauden ja tämä intohimo muuttui pian täydelliseksi raivoksi. Kaariatar vihasi kumpaakin yhtä paljon. Mutta hän rakasti erästä huilunsoittajaa ja päästi hänet öisin huoneeseensa. Eräänä aamuna unohti tämä sinne erään seppeleen, jota hän tavallisesti käytti juhlatilaisuuksissa. Löydettyään tämän seppeleen vannoivat molemmat veljet tappavansa huilunsoittajan ja jo seuraavana päivänä ruoskivat he hänet kuoliaaksi huolimatta hänen kyyneleistään ja rukouksistaan. Kälyni joutui siitä sellaisen surun valtaan, että kadotti järkensä, ja sitten nuo kolme kurjaa, eläimiksi vajonnutta olentoa vaeltelivat mielipuolina Cosin rannoilla, ulvoen kuin sudet, suu vaahdossa, katse maahan tähdättynä, ja lapset juoksivat pilkaten heidän jälessään heitellen heitä raakunkuorilla. Vihdoin he kuolivat ja isäni sai omin käsin haudata heidät. Vähän sen jälkeen hänen vatsansa teki lakon kieltäytyen vastaanottamasta mitään ravintoa ja hän kuoli nälkään, vaikka oli niin rikas, että olisi voinut ostaa itselleen kaikki Aasian markkinapaikkain lihakuormat ja hedelmät. Hän oli epätoivoissaan siitä, että hän näin oli pakotettu jättämään minulle omaisuutensa. Käytin sen matkoihin. Harhaelin Italiassa, Kreikassa ja Afrikassa tapaamatta koskaan ainoatakaan viisasta tai onnellista ihmistä. Tutkin filosofiaa Atenassa ja Aleksandriassa ja huumasin itseni väittelyjen hälinällä. Vihdoin jouduttuani matkoillani aina Intiaan asti näin Gangeksen rannalla alastoman miehen, joka oli istunut siinä liikkumattomana jalat ristissä jo kolmekymmentä vuotta. Köynnöskasvit kiertelivät pitkin hänen kuivunutta ruumistaan ja linnut pesivät hänen hiuksissaan. Ja kuitenkin hän eli. Hänet nähdessäni muistuivat mieleeni Timaessa, huilunsoittaja, molemmat veljeni ja isäni, ja minä ymmärsin, että tämä intialainen oli viisas mies. "Ihmiset, sanoin minä itselleni, kärsivät siksi, että heiltä puuttuu se, mitä he luulevat onneksi, tai myös siksi, että he omistavat sen, mutta pelkäävät kadottavansa, tai siksi, että he saavat kestää sellaista, mitä he luulevat pahaksi. Jättäkää kaikki tämänkaltainen usko ja kaikki kärsimykset katoavat." Sentähden päätin olla pitämättä mitään asiaa toistaan parempana, luopua kokonaan tämän maailman hyvyyksien tavoittelusta ja elää tuon intialaisen tavalla yksinäisyydessä ja liikkumattomuudessa.

— Timokles, Cos-saaren mies, vastasi hän, myönnän, että puheesi ei ole vallan järjetöntä. On todellakin viisasta halveksia tämän maailman hyvyyksiä. Mutta olisi mieletöntä samoin halveksia iankaikkisia ihanuuksia ja siten vetää päälleen Jumalan vihaa. Minä surkuttelen tietämättömyyttäsi, Timokles, ja tahdon selittää sinulle, mikä on totuus, jotta sinäkin voisit tunnustaa kolmiyhteisen Jumalan olemassa-olon ja totella tätä Jumalaa niinkuin lapsi isäänsä.

— Muukalainen, pyydän päästä kuulemasta sinun opinkappaleitasi, sillä et kuitenkaan voi pakottaa minun tuntemaan niinkuin sinä tunnet. Kaikki väittely on hedelmätöntä. Minun ainoa mielipiteeni on se, että on oltava ilman mielipidettä. Elän turvassa levottomuuksilta ainoastaan niin kauan kuin elän täydellisessä välinpitämättömyydessä. Jatka siis matkaasi äläkä koeta vietellä minua pois siitä autuaasta tylsyydestä, johon olen vajonnut niinkuin suloiseen kylpyyn raskaan päivätyön jälestä.

Paphnutius oli uskon-asioissa syvästi oppinut mies. Ihmistuntemuksensa avulla hän käsitti, että Jumalan armo ei nyt levännyt Timokles-vanhuksen päällä ja että pelastuksen hetki ei vielä ollut koittanut tälle sielulle, joka riippui kiinni omassa perikadossaan. Hän ei siis vastannut mitään peläten, että parannussaarna saattaisi kääntyä vain pahennukseksi. Sillä tapahtuu joskus väitellessä epäuskoisten kanssa, että johdattaa heidät vain uusiin synteihin, sensijaan että heidät käännyttäisi. Sentähden tulee niiden, jotka totuuden omistavat, levittää sitä varovaisesti.

Ja huoaten raskaasti painui hän jälleen yön selkään pyhälle vaellukselleen.

Aamulla näki hän ibis-lintuja, jotka liikkumattomina ja yhdellä jalalla seisoen peilailivat veden kalvosimessa vaaleanpunaisia kaulojaan. Piilipuut kiersivät rantaa pitkänä, pehmeänharmaana lehtivyönä, kurjet kaartelivat kolmionmuotoisena kiilana kirkkaalla taivaalla ja kaislikosta kuului näkymättömien haikarain huutoja. Levein, viherin lainein vyöryi virta eteenpäin aina silmänkantamattomiin asti ja purjeet liukuivat sen pintaa niinkuin linnun siivet. Siellä täällä kuvastui valkea talo rantatörmältä veteen, joka etempänä häipyi keveiden usvien huntuun. Saarien yllä, palmujen, kukkien ja hedelmäpuiden varjokoista lentoon lehahtaen, parveili joukottain kirkuvia ankkoja, hanhia, flamingoja ja siipisorsia. Vasemmalla alkoi rehevä laakso peltoineen ja runsauden riemua uhkuvine viinitarhoineen, jotka ulottuivat aina erämaan laitaan saakka. Ja aurinko kultasi tähkät ja hedelmällinen maa uhosi ilmaan mehujensa täyteläistä tuoksua. Tämän nähdessään Paphnutius lankesi polvilleen ja huudahti:

— Kiitetty olkoon Herra, joka on antanut matkani hyvin onnistua! Sinä, joka vuodatat kasteesi Arsinoen viikunapuiden lehdille, minun Jumalani, anna armosi auringon paistaa tämän Thaiksen sieluun, jota et ole luonut vähemmällä rakkaudella kuin ketojen kukkasia tai yrttitarhojen puita. Tulkoon hänestä kerran minun avullani kukoistava balsamiruusu sinun taivaalliseen Jerusalemiisi!

Ja joku kerta kun hän näki kukkivan puun tai loistavan värisen linnun, hän muisti Thaista. Tällä tavoin kulkien virran vasenta rantamaa hedelmällisten ja tiheään asuttujen seutujen läpi pääsi hän muutamassa päivässä perille Aleksandriaan, jolle kreikkalaiset ovat antaneet liikanimen kaunis ja kultainen. Aurinko oli jo tunnin aikaa heloittanut aamutaivaalla, kun hän erään kukkulan huipulta äkkiä näki edessään tuon suunnattoman maailmankaupungin, jonka katot säteilivät ruusuisessa autereessa. Hän pysähtyi ja risti kädet rinnalleen:

— Tuolla on siis, sanoi hän, se suloinen olinpaikka, jossa olen synnissä syntynyt, se kimmeltävä ilmakehä, jonka myrkytettyjä tuoksuja olen hengittänyt, se hekuman meri, jossa ennen kuulin seireenien laulavan! Tuolla on siis minun lihallinen kehtoni, minun isänmaani, niinkuin maailma sen käsittää! Seppelöity kehto, mainehikas synnyinmaa ihmisten mielestä! On luonnollista, että lapsesi, oi Aleksandria, lempivät sinua niinkuin äitiään, ja minäkin olen syntynyt sinun kullalla kirjaillussa helmassasi. Mutta askeetti hylkää luonnon ja mystikko halveksii näkyväisiä ilmiöitä, kristitty pitää inhimillistä isänmaataan vain maanpaon paikkana eikä munkki kuulu enää tähän maailmaan. Olen kääntänyt sydämeni rakkauden pois sinusta, Aleksandria. Minä vihaan sinua! Minä vihaan sinua sinun rikkautesi, tieteesi, suloisuutesi ja kauneutesi tähden. Ole kirottu, sinä pahojen henkien temppeli! Sinä pakanain häpeämätön huvivuode, Ariuksen ruttohinen saarnastuoli, ole kirottu! Ja sinä, taivaan siivitetty poika, joka johdatit ennen pyhää Antonius-erakkoa, meidän isäämme, kun hän kaukaa korven äärimmäisestä kolkasta vaelsi tänne epäjumalanpalveluksen pääpesään vahvistamaan marttyyrien ja seurakunnan uskoa, sinä Herran ihana enkeli, näkymätön lapsi, Jumalan ensimäinen hengenpuhallus, lennä edelläni ja puhdista siipiesi leyhytyksellä se turmeltunut ilma, jota nyt käyn hengittämään maailman ja pimeyden ruhtinasten joukossa!

Tämän lausuttuaan jatkoi hän matkaansa. Hän astui sisälle kaupunkiin Auringonportin kautta. Tämä portti oli kivinen ja upean uljas. Mutta sen varjossa kyyrötti köyhiä ihmisraukkoja, jotka ohikulkeville tarjosivat kaupan sitruunia ja viikunoita tai vaivojaan valitellen kerjäsivät lantteja.

Vanha repaleinen vaimo, joka makasi polvillaan maassa, tarttui munkin kaapuun, suuteli sitä ja sanoi:

— Herran mies, siunaa minua, jotta Jumalakin siunaisi minua. Olen saanut paljon kärsiä tässä maailmassa ja tahdon siksi kaikki ilot tulevaisessa. Sinä tulet Jumalan tyköä, oi pyhä mies. Sentähden on jalkaisi tomukin kalliimpi kuin kulta.

Mutta tuskin oli hän kulkenut kahtakymmentä askelta kadulla, ennenkuin sai kinterilleen lauman lapsin, jotka pilkkasivat häntä, heittelivät kivillä ja huusivat:

— Hyh, hyh, millainen ilkeä munkki! Hän on mustempi kuin babiaani ja partaisempi kuin pukki. Kas laiskuria! Miksi ei häntä ripusteta johonkin viinimäkeen linnunpelättimeksi puupriapuksen rinnalle? Vaan eihän toki, hän vetäisi mukanaan raesateen kukkivien omenapuiden päälle. Hän tuottaa onnettomuutta. Korpit saakoot munkin!

— Tuo vanha vaimo minua kunnioittaa, mutta lapset minua halveksivat. Niin erilaisesti saattaa sama olio tulla arvioiduksi täällä ihmisten parissa, sentähden että he ovat epävarmoja arvosteluissaan ja erheen alaisia. Täytyypä tunnustaa, että ollakseen pakana tuo vanha Timokles ei ollut niinkään tyhmä. Jos hän onkin sokea, tietää hän ainakin olevansa valoa vailla. Kuinka paljon korkeammalla hän älynsä puolesta onkaan näitä epäjumalanpalvelijoita, jotka synkän pimeytensä kuilusta huutavat: minä näen auringon! Kaikki tässä maailmassa on pettävää virvatulta ja vierivää hiekkaa. Jumala yksin on muuttumaton.

Samalla hän nopein askelin kiirehti kaupungin katuja. Vaikka hän oli ollutkin kymmenen vuotta poissa, tunsi hän vielä jokaisen kiven ja jokainen kivi oli hänelle kompastuksen kivi, joka muistutti häntä jostakin ennen eletystä synnistä. Sentähden iski hän tuimasti paljaat jalkapohjansa leveän käytävän kivilaattoihin ja nautti voidessaan jättää niihin haavoittuneiden kantapäittensä veriset jäljet. Jättäen taakseen vasemmalle Serapiksen temppelin mahtavat pylvästöt hän kääntyi eräälle tielle, jonka kahden puolen kohosi komeita tuoksuavien lehtojen ympäröimiä rakennuksia. Pinjojen, vaahterain ja tärpättipuiden latvat huojuivat punaisien reunus-aitojen ja kultaisten otsikkokoristeiden takana. Ja puoliavonaisista ovista näkyi vaskisilla kuvapatsailla reunustettuja marmorikäytäviä ja lehvikön keskestä kihoavia suihkulähteitä. Ei mikään melu härinnyt näiden kauniiden lepopaikkojen rauhaa. Ainoastaan kaukaa kuului hiljaista huilunsoittoa. Munkki pysähtyi erään talon edustalle, joka oli verrattain pieni mutta muuten jalosuhtainen. Talon kattoa kannattivat pilarit, jotka siroudessa vetivät vertoja nuorille tytöille, ja sen päätyä koristivat Kreikan kuuluisimpien filosofien pronssiset rintakuvat.

Hän tunsi niistä Platon, Sokrateen, Aristoteleen, Epikuroksen ja Zenon ja kolkutettuaan vasaralla oveen mietiskeli hän siinä odotellessaan:

— Turhaan kunnioi metalli näitä valeviisaita; heidän valheensa ovat mitättömiksi todistetut, heidän sielunsa upotetut helvettiin ja itse kuuluisa Platokin, joka aikoinaan täytti maailman kaunopuheisuutensa maineella, saa nyt enää väitellä ainoastaan perkeleitten kanssa.

Orja tuli avaamaan ovea ja nähdessään mosaiikki-kynnyksellä paljasjalkaisen miehen, sanoi hän tylysti:

— Mene muualle kerjäämään, naurettava munkki, äläkä jää siihen odottamaan, että ajaisin sinut kepillä tiehesi.

— Veljeni, vastasi Antinoen apotti, en pyydä mitään muuta, kuin että viet minut herrasi Nikiaan luo.

— Poikani, vastasi Paphnutius, tee, ole niin hyvä, mitä sinulta pyydän, ja sano herrallesi, että tahdon tavata hänet.

Ja hän kohotti keppinsä pyhää miestä vastaan, joka ristien käsivartensa rinnalleen hievahtamatta otti vastaan iskun vasten kasvoja, sitten hän lempeästi taas toisti:

Nikias oli juuri noussut kylvystä. Kauniit orjattaret hieroivat harjasilla hänen ruumistaan. Hän oli miellyttävän ja hilpeän näköinen mies. Hänen kasvoillaan lepäsi lempeän ivan ilme. Nähdessään munkin hän nousi ja riensi vastaan avatuin sylin:

— Sinäkö se olet, Paphnutius, huudahti hän, sinä minun oppiveljeni ja ystäväni! Oh, tunnenhan sinut toki, vaikka totta puhuen oletkin enemmän eläimen kuin ihmisen näköinen. Tule syliini! Muistatko aikaa, jolloin yhdessä tutkimme gramatiikkaa, retoriikkaa ja filosofiaa? Jo silloin pidettiin sinua synkänluontoisena ja kesyttömänä, mutta minä rakastin sinua sinun suuren rehellisyytesi vuoksi. Meillä oli tapana sanoa, että sinä katselit maailmaa vauhkon hevosen silmillä eikä ollut siis ihme, että olit niin arka. Hyväntapaisuutta sinulta jossakin määrin puuttui, mutta anteliaisuudellasi ei ollut rajoja. Et säästellyt rahojasi etkä elämääsi. Sinussa asui omituinen haltia, harvinainen henki, joka miellytti minua sanomattomasti. Ole tervetullut, rakas Paphnutiukseni, takaisin kymmenen vuoden poissaolon jälestä. Olet siis jättänyt erämaan, luopunut tuosta kristillisestä taikauskosta ja palaat entisiin elämäntapoihisi jälleen. Olen merkitsevä tämän päivän muistiin valkealla kivellä.

"Krobyle ja Myrtale, jatkoi hän kääntyen naisten puoleen, huuhdelkaa rakkaan vieraani jalat, kädet ja parta hyvänhajuisilla vesillä."

Hymyillen alkoivat he jo lähestyä vesiammeineen, voiderasioineen ja metallipeileineen. Mutta Paphnutius pysähdytti heidät käskevällä liikkeellä ja loi katseensa maahan, jotta hänen ei tarvitsisi nähdä heitä, sillä he olivat alasti. Nikias viittasi häntä käymään lepäämään patjoille tarjoten hänelle mitä erilaisimpia ruokia ja juomia, joista Paphnutius kuitenkin halveksien kieltäytyi.

— Nikias, sanoi hän, en ole luopunut siitä opista, jota sinä väärin kutsut kristilliseksi taikauskoksi, mutta joka on totuuksien totuus. Alussa oli Sana ja Sana oli Jumalan tykönä ja Sana oli Jumala. Kaikki on saanut syntynsä hänen kauttaan ja ilman häntä ei ole syntynyt mitään, mikä on syntynyt. Hänessä oli elämä ja elämä oli ihmisten valkeus.

— Rakas Paphnutius, vastasi Nikias, joka juuri oli vetänyt ylleen hyvänhajuisen tunikan, luuletko voivasi hämmästyttää minua lausumalla noita epätaiteellisesti yhteensovitettuja sanoja, jotka eivät ole muuta kuin tyhjää lavertelua? Oletko unohtanut, että minussa itsessänikin on vähän filosofia ja luuletko todellakin tyydyttäväsi minua noilla muutamilla riekaleilla, joita oppimattomat miehet ovat reväisseet itselleen Ameliuksen purppurasta, kun eivät itse Amelius, Porphyrius ja Plato kaikessa kunniassaan voi minua tyydyttää? Viisasten miesten rakentamat järjestelmät ovat ainoastaan satuja, ihmisten parantumattoman lapsuus tilan huvituksia. Niitä täytyy pitää vain hauskutteenaan niinkuin satua Aasista, Pesuammeesta, Efeson Matroonasta ja niinkuin kaikkia muitakin miletolaisia taruja.

Ja tarttuen vierastaan käsipuoleen vei hän hänet erääseen saliin, jossa oli tuhansittain papyroskääryjä koreihin ladottuina.

— Tämä on kirjastoni, sanoi hän, se sisältää vain mitättömän pienen osan niistä järjestelmistä, joita filosofit ovat rakennelleet maailman selitteeksi. Itse Serapeum kaikessa rikkaudessaan ei vielä sisällä niitä kaikkia. Ja valitettavasti ne ovatkin ainoastaan sairaiden sielujen unelmia.

Hän pakotti vieraansa istumaan norsunluiselle tuolille ja istuutui itsekin. Paphnutius heitti kirjoihin synkän silmäyksen ja sanoi:

— Oi, suloinen vieraani, se olisi vahinko! vastasi Nikias, sillä sairaittenkin houreet ovat usein huvittavia. Sitäpaitse, jos pitäisi hävittää maailmasta kaikki ihmisten unelmat ja kuvitelmat, kadottaisi maa muotonsa ja värinsä ja me vaipuisimme hedelmättömään tylsyyteen.

— Varmaa on, että pakanoiden opinkappaleet ovat ainoastaan turhanpäiväisiä valeita. Mutta Jumala, joka on totuus, on ilmoittanut itsensä ihmisille ihmeitten kautta. Hän on tullut lihaksi ja asunut meidän keskellämme.

— Puhut aivan erinomaisesti, rakas Paphnutius, kun sanot, että hän on tullut lihaksi. Jumala, joka ajattelee, toimii, puhuu ja harhailee luonnossa niinkuin muinais-ajan Odysseus myrskyävällä merellä, on jo kokonaan ihminen. Kuinka luulet voivasi uskoa tähän uuteen Jupiteriin, kun eivät edes Atenan poikanulikat Perikleen aikana enää uskoneet vanhaan? Mutta jättäkäämme tämä. Et kai ole tullut tänne, arvaan minä, väitelläksesi kolmiyhteydestä. Millä voin palvella sinua, rakas opintotoverini?

— Voit tehdä minulle suuren palveluksen, vastasi Antinoen apotti. Lainaa minulle tuollainen hyvänhajuinen tunikka, jollaiseen juuri itse pukeuduit. Ja tunikan lisäksi vielä kullatut sandaalit ja rasiallinen öljyä parran ja hiusten voitelemista varten. Sitten voisit vielä antaa minulle tuhat drakmaa sisältävän rahakukkaron. Näitä olen tullut sinulta pyytämään, oi Nikias, Jumalan rakkauden ja vanhan ystävyytemme nimessä.

Nikias lähetti Krobylen ja Myrtalen noutamaan hienointa tunikkaansa; se oli aasialaiseen tyyliin kirjailtu kukkasilla ja eläinten kuvilla. Molemmat naiset pitivät sitä levällään taitavasti välkytellen sen kirkkaita värejä ja odottaen, että Paphnutius heittäisi pois karvaisen kaapunsa, joka peitti hänet kiireestä kantapäähän. Mutta kun munkki selitti, että ennemmin häneltä voitaisiin viedä nahka kuin tämä puku, niin auttoivat he tunikan katumuskaavun päälle. Koska nämä molemmat naiset olivat sangen kauniita, eivät he peljänneet miehiä, vaikka olivatkin orjattaria. He rupesivat nauramaan näin oudosti koristetun munkin muodolle. Krobyle nimitti häntä rakkaaksi satraapikseen ja Myrtale veti häntä parrasta. Mutta Paphnutius rukoili Herraa eikä nähnyt heitä. Pantuaan jalkaansa kultaiset sandaalit ja kiinnitettyään kukkaron vyölleen, sanoi hän Nikiaalle, joka katseli häntä hilpein silmäyksin:

— Oi Nikias, älköön nämä asiat, joita näet, olko pahennukseksi silmillesi. Sillä tiedä, että olen käyttävä tätä tunikkaa, tätä kukkaroa ja näitä sandaaleja pyhään tarkoitukseen.

— Rakkahani, vastasi Nikias, en epäile sinusta mitään pahaa, sillä pidän ihmisiä yhtä kykenemättöminä tekemään pahaa kuin hyvääkin. Hyvää ja pahaa ei ole muualla kuin yleisessä mielipiteessä. Viisas ottaa teoissaan huomioon vain tavan ja tottumuksen. Minä elän niiden ennakkoluulojen mukaisesti, jotka vallitsevat Aleksandriassa. Ja siksi käyn kunniallisesta miehestä. Mene, ystäväiseni, ja elä iloisesti!

— Hän on kaunis, vastasi Nikias, ja oli aika, jolloin hän oli minulle rakas. Möin hänen vuoksensa myllyn ja kaksi viljapeltoa ja kirjoitin hänen kunniakseen kolme kirjaa inhoittavia valitusrunoja. Totta tosiaan kauneus on suurin valta tässä maailmassa ja jos olisimme siinä asemassa, että voisimme sen aina omistaa, niin välittäisimme niin vähän kuin mahdollista demiurgista, logoksesta, aiooneista ja kaikista muista filosofien haaveiluista. Mutta ihailen sinua todellakin, hyvä Paphnutius, siitä että Thebaiksen ääriltä asti saavut luokseni saadaksesi puhua Thaiksesta.

Näin sanottuaan hän huoahti ja Paphnutius katseli häntä kauhulla voimatta ollenkaan käsittää, kuinka ihminen noin rauhallisesti saattoi tunnustaa niin suuren synnin. Hän odotti vain näkevänsä siinä paikassa maan halkeavan ja Nikiaan hukkuvan liekkeihin. Mutta maa pysyi paikoillaan ja aleksandrialainen painoi vaieten käden otsalleen muistellen kaihomielisellä hymyllä kadonneen nuoruutensa kuvia. Munkki nousi ja sanoi vakavalla äänellä:

— Tiedä siis, oi Nikias, että Jumalan avulla olen pelastava tämän
Thaiksen maailman saastaisista himoista ja antava hänet morsioksi
Jesukselle Kristukselle. Ja ellei Pyhä Henki luovu minusta, on Thais
vielä tänäpäivänä jättävä tämän kaupungin mennäkseen luostariin.

— Varo loukkaamasta Venusta, vastasi Nikias, hän on mahtava jumalatar. Hän on suuttuva sinuun, jos riistät häneltä hänen ihanimman papittarensa.

— Jumala on varjeleva minua, sanoi Paphnutius. Valaiskoon hän sinunkin sydämesi, oi Nikias, ja vetäköön sinut ylös siitä kadotuksen kuilusta, johon olet vajonnut!

Ja hän lähti. Mutta Nikias kiiruhti hänen jälkeensä. Ja yllättäen hänet kynnyksellä laski hän kätensä hänen olalleen ja kuiskasi hänen korvaansa:

Halveksien tuollaista kevytmielistä puhetta Paphnutius meni kääntämättä päätään. Nikiaan sanat herättivät hänessä ainoastaan ylenkatsetta; mutta sitä hän ei voinut antaa anteeksi, että hänen entinen ystävänsä oli saanut osakseen Thaiksen hyväilyitä. Synti tämän naisen kanssa oli hänestä synnillisempi kuin kenen muun kanssa tahansa. Hän näki siinä aivan erikoisen ilkimielisyyden ja Nikias tuntui hänestä tämän jälkeen aivan inhoittavalta. Hän oli aina vihannut epäsiveellisyyttä, mutta eivät milloinkaan vielä olleet sen paheet näyttäneet hänestä tähän määrin kammottavilta; ei milloinkaan vielä hän ollut niin täydellä sydämellä ottanut osaa Jesuksen Kristuksen vihaan ja enkelien suruun.

Sitä suuremmalla innolla ajatteli hän vain Thaiksen riistämistä pois pakanain käsistä ja hän hehkui halusta päästä pian näkemään näyttelijätärtä saadakseen pian hänet pelastaa. Mutta voidakseen pyrkiä tämän naisen puheille täytyi hänen odottaa siksi, kunnes paahtavin helle oli ohitse. Päivä oli vielä tuskin puolessakaan ja Paphnutius käveli omia aikojaan pitkin väkirikkaita katuja. Hän oli päättänyt olla nauttimatta mitään ravintoa tänä päivänä ansaitakseen siten paremmin sen armon, jota hän Herralta anoi. Sielunsa suureksi suruksi hän ei uskaltanut astua sisälle ainoaankaan kaupungin kirkoista, sillä hän tiesi ne areiolaisten häväisemiksi, jotka täällä olivat Herran pöydän maahan kaataneet. Ja todella olivatkin nämä harhauskoiset Itä-Rooman keisarin avustuksella karkoittaneet patriarkka Atanasiuksen piispanistuimelta ja täyttivät nyt pelolla ja vapistuksella Aleksandrian kristityt.

Hän käveli siis ilman mitään varsinaista päämäärää, milloin silmät nöyrästi maahan luotuina, milloin taas katse kohotettuna korkeuksiin niinkuin hurmion tilassa ollen. Jonkun aikaa harhailtuaan joutui hän eräälle kaupungin rantakadulle. Satamassa hänen edessään lepäili lukemattomia tummakölisiä laivoja, mutta niiden takana kaartui silmän kantamattomiin aava, petollinen meri välkähdellen kaikissa taivaan ja hopean väreissä. Eräs purjealus, jonka keulassa keinui Nereidi, oli juuri nostanut ankkurinsa. Soutajat velloivat vettä laulaen. Vielä saattoi munkki vilaukselta nähdä merien valkean, vesihelmisen tyttären pakenevan hahmon: se sivuutti luotsinsa ohjaamana sen kapean väylän, joka johtaa Eunostoksen satama-aitaukseen, ja suuntasi kulkunsa ulapalle jättäen jälkeensä vaahtoavan valojuovan.

— Minäkin, ajatteli Paphnutius, tahdoin kerran laskettaa laulaen maailman valtamerelle. Mutta pian huomasin hulluuteni eikä Nereidi saanutkaan minua mukaansa.

Näissä mietteissään istuutui hän köysikasalle ja nukahti. Nukkuessaan hän näki näyn. Hän oli kuulevinaan pasuunan kumean äänen ja kun taivas samassa muuttui verenkarvaiseksi, ymmärsi hän, että aika oli täytetty. Siinä palavasti rukoillessaan Jumalaa, näki hän suunnattoman suuren eläimen, joka tuli häntä kohti kantaen otsallaan säteilevää ristinmerkkiä, ja hän tunsi sen Silsilean sfinksiksi. Eläin tarttui häneen kiinni hampaillaan, sen laisinkaan koskematta, ja nosti hänet suussaan ilmaan aivan niinkuin kissoilla on tapana retuuttaa pentujaan. Tässä asennossa lensi Paphnutius monen valtakunnan halki, yli virtojen ja vuorien, ja saapui vihdoin autiolle paikalle, jossa ei ollut muuta kuin hirmuisia kiviröykkiöitä ja kuumaa tuhkaa. Maassa oli monessa kohden repeytymiä, joista kihosi ilmaan polttavaa höyryä. Hellävaroen laski eläin Paphnutiuksen maahan ja sanoi hänelle:

Paphnutius kumartui yli kuilun reunan ja näki allaan tulisen virran, joka ryöppysi maan sisuksissa kaksinkertaisena ketjuna kiertäväin mustien kallioiden uomassa. Siellä lyijynkarvaisessa kalman valossa paholaiset vaivasivat sieluja. Sieluilla oli yhä vielä niiden ruumiiden ulkomuodot, joissa ne olivat asuneet, vieläpä eräitä vaatekappaleitakin oli jäänyt jälelle. Nämä sielut näyttivät rauhallisilta keskellä tuskiaan. Eräs heistä, suuri, valkoinen, silmät ummessa, side otsalla ja valtikas kädessä, lauloi; hänen äänensä täytti sopusoinnullaan aution rannan; hän lauloi jumalista ja sankareista. Pienet, viheriäiset pirunpoikaset pistelivät häntä huuliin ja rintaan hehkuvilla raudoilla. Ja Homeroksen varjo lauloi siitä huolimatta. Ei kaukana hänestä istui vanha, harmaa ja kaljupäinen Anaxagoras piirrellen sirkilällä kuvioita hiekkaan. Eräs paholainen kaatoi kiehuvaa öljyä hänen korvaansa voimatta silti keskeyttää viisaan miehen aprikoimista. Ja munkki näki vielä paljon muita henkilöitä, jotka tulisen virran synkällä rantamalla kaikessa rauhassa lukivat tai ajattelivat, kävelivät ja keskustelivat aivan kuin konsanaan Akatemian opettajat ja oppilaat plataanipuittensa varjossa. Ainoastaan Timokles-vanhus pysyttäytyi erillään muista pudistaen päätään niinkuin ihminen, joka epäilee. Eräs noista kadotuksen enkeleistä heilutti tulisoihtua aivan hänen silmiensä edessä, mutta Timokles ei tahtonut nähdä enkeliä eikä soihtua.

Hämmästyksestä mykkänä kääntyi Paphnutius tämän nähdessään eläimen puoleen. Se oli kadonnut ja munkki näki sfinksin paikalla verhotun naisen, joka sanoi hänelle:

— Katso ja ymmärrä: Niin suuri on näiden uskottomien itsepäisyys, että he vielä helvetissäkin pysyvät niiden harhaluulojen vallassa, jotka elämässä heidät sokaisivat. Kuolemakaan ei ole voinut heitä oikaista erehdyksestään, sillä on itsestään selvää, ettei pelkkä kuolema riitä Jumalan näkemiseen. Ne, jotka elämässään olivat vailla totuutta, tulevat aina niin olemaan. Mitä ovatkaan nämä sieluja raastavat pahathenget muuta kuin taivaallisen oikeuden ilmestysmuotoja! Sentähden eivät nämä sielut näe eivätkä tunne niitä. Kaikkeen totuuteen mahdottomina he eivät ollenkaan havaitse omaa kadotustaan, ja itse Jumalakaan ei voi pakottaa heitä kärsimään.

— Hän ei voi tehdä järjettömiä, vastasi verhottu nainen. Rangaistakseen heitä pitäisi hänen valaista heidän sielunsa ja jos he taas omaisivat totuuden, olisivat he valittujen kaltaiset.

Täynnä levottomuutta ja kauhua kumartui Paphnutius uudestaan syvyyden yli. Nyt näki hän Nikiaan varjon, joka seisoi hymyillen ja seppel päässä tuhaksi rauenneiden myrtinkarsien alla. Hänen vieressään oli Mileton Aspasia, hieno villavaippa hartioillaan, hän näytti puhuvan yht'aikaa rakkaudesta ja filosofiasta, niin olivat hänen kasvojensa juonteet yht'aikaa sekä lempeät että ylväät. Tulisade, joka putoili heidän päälleen, oli vain kuin virkistävä kaste ja niinkuin hienoa ruohomattoa polkivat heidän jalkansa palavan maan kamaraa. Tämän nähdessään Paphnutius joutui raivoihinsa.

— Lyö häntä, Jumalani, huudahti hän, lyö häntä! Se on Nikias! Syökse hänet itkuun, huokaukseen ja hammasten kiristykseen! Hän on tehnyt syntiä Thaiksen kanssa!

Sinä hetkenä heräsi Paphnutius erään rotevan, Herkuleen kokoisen merimiehen sylissä, joka raahasi häntä jälessään hiekalla huutaen:

— Hiljaa, hiljaa veikkoseni! Proteuksen nimessä, sen vanhan hyljepaimenen, nukutpa sinä levottomasti. Jos en olisi pitänyt sinusta kiinni, olisit pudonnut Eunostoksen lammikkoon. Niin totta kuin äitini möi suolakalaa, olen minä pelastanut henkesi.

Ja hän nousi ja läksi astumaan eteenpäin miettien mielessään sitä näkyä, joka oli välähtänyt halki hänen unensa.

— Tämä näky, sanoi hän itselleen, on kaikesta päättäen pahasta kotoisin; se loukkaa taivaallista hyvyyttä kuvatessaan helvetin todellisuutta puuttuvaksi. On varmaa, että se on perkeleen lähettämä.

Näin hän päätteli siksi, että hän osasi erottaa Jumalan lähettämät unet niistä, joita langenneet enkelit saavat aikaan. Sellainen erittelykyky on varsin tarpeellinen erakolle, joka alituisesti saa elää ilmestysten ympäröimänä, sillä joka pakenee ihmisiä, hän saa olla varma joutuvansa tekemisiin henkien kanssa. Erämaat ovat aaveitten asumia. Kun pyhiinvaeltajat lähestyivät niitä linnanraunioita, joihin pyhä Antonius erakko oli hautautunut, kuulivat he huutoja, jommoisia kuulee vain juhlaöinä kaupunkien markkinatoreilla. Ja näitä huutoja päästelivät perkeleet, jotka olivat tätä pyhää miestä kiusaamassa.

Paphnutius muisteli tätä mieleen painettavaa esimerkkiä. Hän muisteli myös pyhää Johannes Egyptiläistä, jota perkele kokonaista kuusikymmentä ajastaikaa koetti loihduillaan vietellä. Mutta Johannes teki aina tyhjäksi helvetin juonet. Eräänä päivänä kuitenkin pahahenki panihe ihmisen hahmoon, astui kunnianarvoisen Johanneksen luolaan ja sanoi hänelle: "Johannes, sinun pitää pitkittämän paastoamistasi huomen-iltaan saakka." Ja Johannes, joka luuli kuulleensa enkelin äänen, totteli perkeleen käskyä ja paastosi koko seuraavan päivän aina ehtoorukoukseen asti. Se oli ainoa voitto, jonka Pimeyden ruhtinas koskaan sai pyhästä Johannes Egyptiläisestä, ja tämä voitto on sangen pieni. Sentähden ei tule ihmetellä, joskin Paphnutius heti paikalla huomasi sen ilmestyksen vääräksi, mikä hänellä unessaan oli ollut.

Siinä lempeästi soimaillessaan Jumalaa siitä, että tämä näin oli jättänyt hänet pahojen henkien valtaan, huomasi hän joutuneensa suuren väkijoukon jalkoihin. Työntäen ja vetäen häntä mukanaan riensivät kaikki ihmiset samaan suuntaan. Tottumaton kun hän taas oli kävelemään kaupungin kaduilla, heiteltiin häntä kuin elotonta esinettä toisen kulkijan tieltä toisen tielle ja sekaantuen tunikkansa laskoksiin oli hän monta kertaa vähällä kaatua. Haluten tietää, minne kaikki nämä ihmiset menivät, kysyi hän eräältä heistä syytä tähän kiireeseen.

— Muukalainen, etkö sinä tiedä, vastasi tämä hänelle, että näytännöt alkavat ja että Thais esiintyy näyttämöllä? Kaikki nämä kansalaiset menevät teatteriin, minä niinkuin muutkin. Eikö sinun tee mielesi tulla mukaan?

Huomaten äkkiä tarkoitusperilleen sopivaksi nähdä Thaista näyttämöllä Paphnutius seurasi tuota vierasta miestä. Jo kohosi heidän edessään teatterin loistavilla naamioilla kirjailtu pääportti ja sen lukemattomilla veistokuvilla koristettu pitkä muuri-ympyrä. Liukuen virran mukana he astuivat sisälle ahtaaseen käytävään, jonka toisesta päästä säteili vastaan häikäisevästi valaistu amfiteatteri. He ottivat itselleen paikan eräällä niistä pengerriveistä, jotka portaan tavoin laskeutuivat upeasti koristettua, mutta vielä tyhjää näyttämöä kohti. Mikään esirippu ei ollut estämässä näköalaa ja lavalla näkyi multakumpu, jommoisia muinaisajan kansat rakensivat sankariensa varjoille. Tämä kumpu oli leirin keskessä. Telttojen edessä seisoi keihäspyramiideja ja tangoissa riippui laakerin oksilla ja tammen lehvillä somistettuja kultakilpiä. Kaikki siellä alhaalla oli hiljaista niinkuin unessa. Mutta katselijoiden täyttämästä puoliympyrästä kuului äänen kohua, joka muistutti mehiläiskeon surinaa. Kaikki kasvot, punaisina teatterin katossa aaltoavan purppuravaatteen heijastuksesta, olivat täynnä uteliasta odotusta kääntyneet tuota suurta, hiljaista alaa kohti, josta näkyi vain sotatelttoja ja hauta. Naiset nauroivat ja söivät sitruunia, ja varsinaiset teatterinkävijät vaihtoivat ilomielisesti ajatuksiaan riviltä toiselle.

Paphnutius rukoili Jumalaa hiljaisessa mielessään ja pidättäytyi turhista puheista, mutta hänen naapurinsa alkoi valitella teatterin rappiotilaa.

— Ennen aikaan, sanoi hän, lausuivat etevät näyttelijät naamioituina Euripideen ja Menandroksen runoja. Nyt ei enää lausuta näytelmiä ollenkaan. Ne kuvataan elein ja niistä jumalaisista näytelmistä, joilla Bacchusta muinoin Atenassa palveltiin, olemme säilyttäneet ainoastaan sen, minkä barbaari, yksin skytalainenkin voi ymmärtää: asenteen ja liikkeen. Traagillinen naamio, jonka metallinen suutorvi suuresti vahvisti äänenkaikua, kothurnikorokkeet, jotka tekivät ihmiset vartaloltaan jumalien suuruisiksi, traagillinen ylevyys ja kauniiden säkeistöjen sulosointu, kaikki on mennyttä. Pauluksen ja Rosciuksen asemesta esiintyy nyt ilveilijöitä ja paljaskasvoisia tanssijattaria. Mitä olisivatkaan Perikleen aikuiset atenalaiset sanoneet, jos olisivat nähneet naisen näyttäytyvän lavalla? On suorastaan siivotonta, että nainen esiintyy julkisuudessa. Olemme kovin rappiolla, kun siedämme jotakin sellaista. Niin totta kuin nimeni on Dorion, on nainen miehen vihollinen ja maapiirin häpeäpilkku.

— Puhut viisaasti, vastasi Paphnutius, nainen on meidän pahin vihollisemme. Hän viettelee iloon ja on sentähden peljättävä.

— Ikuisten jumalien nimessä, huudahti Dorion, nainen ei tuota miehelle iloa, vaan surua, levottomuutta ja mustaa murhetta! Rakkaus on syynä kaikkein katkerimpiin tuskiimme. Kuule, muukalainen: kävin kerran nuoruudessani Troezenissa Argoliin maakunnassa ja näin siellä erään ihmeen suuren myrttipuun, jonka lehdet olivat täynnä lukemattomia neulanreikiä. Näin kertoivat troezeenit tästä myrtistä: Siihen aikaan, jolloin Phaidra-kuningatar rakasti Hippolytosta, makasi hän riutuen kaiket päivät tämän saman puun alla, joka vielä nykyäänkin on olemassa. Kuolettavassa kaihossaan veti hän vaaleista hiuksistaan irti kuituisen neulan ja pisteli sillä rikki väkevälemuisen puun lehtiä. Vähitellen tulivat kaikki lehdet täyteen reikiä. Kun hän vihdoin oli syössyt perikatoon tuon viattoman uhrinsa, jota hän vainosi sukurutsaisella rakkaudenhimolla, niin päätti hän itse päivänsä kurjasti, niinkuin tiedät. Hän sulkeutui morsiushuoneeseensa ja hirtti itsensä kultavyöstään norsunluiseen naulakkoon. Mutta jumalat tahtoivat, että myrttipuu, joka oli ollut tuon hirvittävän kurjuuden todistaja, kantaisi uusissa lehdissäänkin ijäti samat neulanpistokset. Katkaisin yhden noista lehdistä ja säilytän sitä vuoteessani pääni alla, jotta se aina varoittaisi minua antautumasta rakkauden valtaan ja vahvistaisi minua jumalaisen Epikuroksen minun mestarini opissa, joka sanoo, että himo on peljättävä. Mutta totta puhuen rakkaus on vain maksatauti eikä voi koskaan olla varma siitä, ettei sairastu.

— Minulla on ainoastaan yksi ilo ja myönnän, ettei sekään ole erittäin suuri; se on asioiden mietiskely. Huonovatsaisen ei kannata etsiä muita.

Käyttäen hyväkseen näitä viimeisiä sanoja päätti Paphnutius kertoa epikurolaiselle niistä henkisistä iloista, joita Jumalan sanan tutkisteleminen tuottaa. Hän alkoi:

Näin huudahtaessaan huomasi hän, että joka taholta päät kääntyivät häntä kohti ja häntä viitattiin vaikenemaan. Suuri hiljaisuus vallitsi jo teatterissa ja pian kajahti kuuluville sankarimusiikin sävel.

Näytäntö alkoi. Nähtiin, miten sotamiehet astuivat ulos teltoistaan ja valmistautuivat lähtöön. Silloin tapahtui äkkiä peljättävä ihme ja pilvi varjosti hautakummun kukkulan. Kun pilvi haihtui, näkyi paikalla Akhilleuksen haamu, kultahaarniskaan puettuna. Ojentaen käsivartensa sotamiehiä kohti, se näytti sanovan heille: "Kuinka, te lähdette, Danaoksen lapset, te palaatte isänmaahan, jota minä en enää ole näkevä, ja jätätte hautani lepytysuhria vaille!" Ja kiirehtivät kummun ympärille Kreikan etevimmät sotapäälliköt. Akanas, Theseuksen poika, vanha Nestor, Apamemnon, valtikka kädessä, otsaripa kulmillaan, katselivat tätä ihmettä. Akhilleuksen nuori poika Pyrrhus oli polvistunut maahan. Odysseus, helposti tunnettava suippolakistaan, jonka alta aaltoili esiin kiharainen tukka, osoitti eleillään olevansa samaa mieltä kuin sankarihaamu. Hän väitteli Agamemnonin kanssa ja saattoi hyvin arvata, mitä he sanoivat:

— Akilleus, sanoi Ithakan kuningas, ansaitsee meidän puoleltamme kaiken mahdollisen kunnioituksen, koska hän kuoli kunniakkaasti Hellaan edestä. Ja hän vaatii, että Priamoksen tytär, Polyxena-neitsyt, uhrataan hänen haudallaan. Danaiolaiset, tyydyttäkää sankarivainajan haltiat ja saakoon Peleuksen poika Hadeksessa rauhan.

— Säästäkää troijalaisia neitseitä, joita olemme jo niin paljon raastaneet alttareillemme. Kyllin on jo kylvetty onnettomuutta Priamoksen kuulun heimon keskuuteen.

Näin puhui hän siksi, että hän lepäsi öisin Polyxenan sisaren vuoteessa, ja viisas Odysseus syytti häntä siitä, että hän rakasti enemmän Kassandran vuodetta kuin Akilleuksen keihästä.

Kaikki kreikkalaiset yhtyivät hänen puheeseensa suurella aseiden kalskeella. Polyxenan kuolema päätettiin ja Akilleuksen varjo katosi lepytettynä. Milloin kovana ja kiihkeänä, milloin vienon valittavana säesti soitto henkilöiden ajatusten kulkua. Kuuntelijat puhkesivat voimakkaisiin kättentaputuksiin.

— Tästä tarinasta voidaan nähdä, kuinka julmia väärien jumalien palvelijat olivat.

— Kaikki uskonnot vievät rikoksiin, vastasi hänelle epikurolainen. Onneksi syntyi maailmaan eräs jumalaisen viisas kreikkalainen, joka vapautti ihmiset tuntemattomuuden turhasta pelosta…

Sillä välin oli Hekabe tullut ulos vankiteltastaan, valkoiset hiukset hajallaan, puku rikkirevittynä. Pitkä huokaus kiiri läpi ihmisjoukon, kun tämä onnettomuuden perikuva ilmestyi näyttämölle. Hekabe, joka profeetallisen unen kautta oli saanut tiedon kaikesta, itki ja valitti itsensä ja tyttärensä kohtaloa. Odysseus oli jo hänen vieressään vaatimassa häneltä Polyxenaa. Vanha äiti raastoi hiuksiaan, repeli kynsin poskiaan ja suuteli tuon julman miehen käsiä, joka säilyttäen säälimättömän tyyneytensä näytti sanovan:

— Ole järkevä, Hekabe, ja mukaudu välttämättömyyteen. Meidänkin huoneissamme on vanhoja äitejä, jotka itkevät ijäksi Ida-vuoren alle nukahtaneita lapsiaan.

Ja Kassandra, kerran kukoistavan Aasian kuningatar, nyt voimaton orja, siroitti tuhkaa onnettoman päänsä päälle.

Mutta nyt ilmestyi telttaverhon takaa itse Polyxena-neitsyt. Yhteinen väristys sävähti läpi katselijoiden. He olivat tunteneet Thaiksen. Valkealla käsivarrellaan kannatti hän päänsä yllä raskasta verhoa. Liikkumattomana, kauniin veistokuvan kaltaisena, katsellen rauhallisesti ympärilleen violetin-sinisillä silmillään, lempeänä ja ylpeänä yht'aikaa, hän herätti kaikissa katselijoissa syvän traagillisen kauneuden tunnon.

Suosion hyminä täytti salin ja Paphnutius painoi kättään sydämelleen huoaten:

— Epäilemättä muodostavat ne atoomit, joiden hetkellisestä yhtymästä tämän naisen kokoonpano riippuu, silmälle sangen miellyttävän kokonaisuuden. Se on ainoastaan luonnon leikittelyä ja nämä atoomit eivät tiedä, mitä ne tekevät. Eräänä päivänä ne eroavat samalla välinpitämättömyydellä kuin ovat yhtyneetkin. Missä ovat nyt ne atoomit, jotka aikoinaan muodostivat Laiksen tai Kleopatran? En väitä vastaan: naiset ovat joskus kauniita. Mutta he ovat ikävien sattumien ja inhoittavien epätäydellisyyksien alaisia. Tämän seikan ottavat huomioon kaikki ajattelevat henget, jota vastoin rahvas ei ollenkaan muista sitä. Ja naiset herättävät rakkautta, vaikkakin on järjetöntä heitä rakastaa.

Näillä silmin tutkistelivat filosofi ja askeetti Thaista, omien ajatustensa kulkua seuraten. He eivät olleet kumpikaan nähneet, miten Hekabe sillä välin oli kääntynyt tyttärensä puoleen ja liikkeillään puhunut hänelle seuraavasti:

— Koeta hellyttää julmaa Odysseusta. Rukoile kyyneleilläsi, kauneudellasi, nuoruudellasi!

Thais, tai oikeastaan Polyxena, antoi teltan verhon pudota alas. Hän astui askeleen ja kaikki sydämet antautuivat. Ja kun hän sitten ylhäisin ja kevein askelein lähestyi Odysseusta, niin hänen liikkeittensä rytmi, jota huilujen säveleet säestivät, huikaisi katsojat iloisten mielikuvien auringolla ja hän tuntui sillä hetkellä olevan koko maailman sopusointuisuuden jumalallinen keskipiste. Nähtiin enää ainoastaan häntä, kaikki muu oli hukkunut hänen säteilyynsä. Mutta toiminta lavalla jatkui.

Laerteen varovainen poika käänsi päänsä pois ja piiloitti kätensä
vaipan alle karttaakseen siten rukoilevan katseita ja suuteloita.
Neitsyt antoi hänen ymmärtää, ettei hänellä ollut syytä peljätä.
Hänen levollinen katseensa sanoi:

— Odysseus, olen seuraava sinua siksi, että tahdon totella välttämättömyyttä ja kuolla. Priamoksen tyttärenä ja Hektorin sisarena en ole koskaan ottava muukalaista herraa vuoteelleni, josta ennen kuninkaat turhaan kilpailivat. Luovun vapaaehtoisesti elämän valkeudesta.

Silloin Hekabe, joka oli maannut maassa hervottomana, äkkiä nousi ja syöksyi epätoivoisena tyttäreensä syliksi. Päättävällä lempeydellä irroitti Polyxena vanhat käsivarret, jotka häntä kietoivat. Oli kuin olisi kuullut, miten hän sanoi:

— Äiti, älä antaudu vieraan solvauksille alttiiksi. Älä odota siksi, kunnes hän erottaakseen sinut minusta kohtelee sinua arvottomasti. Mieluummin, rakkahin äiti, ojenna minulle tuo ryppyinen käsi eroon ja lähennä painuneet poskesi suudeltavikseni.

Tuskan ilme oli ihana Thaiksen kasvoilla; ja katselijajoukko tunsi ääretöntä kiitollisuutta tätä naista kohtaan, joka yli-inhimillisellä sulollaan näin verhosi elämän toimet ja muodot. Paphnutius, antaen Thaikselle anteeksi tämän hetkellisen loiston hänen tulevan ja pikaisen nöyryydentilansa vuoksi, oli jo edeltäpäin ylpeä tästä pyhimyksestä, jonka hän oli lahjoittava taivaalle.

Näytelmä lähestyi loppuaan. Hekabe kaatui maahan kuin kuollut ja Polyxena Odysseuksen taluttamana lähestyi verkalleen hautakumpua, jonka ympärille oli muodostettu rengas valiosotureista. Hän astui surulaulujen kaikuessa ylös kumpua, jonka kukkulalla Akhilleuksen poika valmisteli kultamaljakossa uhrijuomaa sankarin hengille. Kun uhripapit nostivat kätensä tarttuakseen häneen, antoi hän merkin, että hän tahtoi kuolla vapaana, niinkuin sopi vanhan kuningassuvun tyttärelle. Sitten, reväisten halki tunikkansa, hän osoitti heille sydämensä paikan. Pyrrhus upotti siihen miekkansa kääntäen pois päänsä, ja taitavan, keinotekoisen tempun avulla purskahti samassa veri ulos häikäisevän valkeasta rinnasta ja neitsyen pää retkahti taaksepäin, silmät särkyivät kuoleman kauhuun ja hän kaatui ylevällä ryhdillä.

Sillä aikaa kuin sotilaat peittivät uhrin sirotellen hänen ylleen liljoja ja vuokkoja, täyttyi sali kauhun huudoista ja nyyhkytyksistä, ja Paphnutius, joka oli noussut seisomaan, profetoi jyrisevällä äänellä:

— Te pakanat, te pahojen henkien palvelijat! Ja te areiolaiset, jotka olette vielä pahemmat kuin epäjumalankuvien kumartajat, ottakaa opiksi! Se, mitä nyt olette nähneet, on kuva ja vertaus. Tällä tarulla on oma salattu tarkoituksensa ja pian on tuo nainen, jonka tuolla näette, oleva ylösnousseen Jumalan autuas uhrikaritsa.

Jo virtasi väkijoukko ovista ulos tummana virtana. Antinoen apotti, jättäen Dorionin hämmästyneenä paikalleen, työntyi myöskin ovea kohden yhä vain ennustaen.

Näyttelijätär asui silloin Rakotiksen ylhäisessä kaupungin-osassa Aleksanterin haudan lähellä, talossa, jota ympäröivät keinotekoisilla rotkoilla ja poppelipuiden varjostamilla puroilla varustetut vilpoiset puutarhat. Vanha musta orjatar, sormet täynnä sormuksia, tuli avaamaan ja kysyi, mitä hän tahtoi.

Tahdon tavata Thaista, vastasi hän. Jumala on todistajani, että olen tullut tänne ainoastaan hänet nähdäkseni.

Koska hän oli puettu hienoon tunikkaan ja puhui sangen käskevästi, niin päästi orjatar hänet sisälle.

PAPYRUS

Thais oli syntynyt vapaista ja köyhistä vanhemmista, jotka harrastivat epäjumalanpalvelusta. Kun hän oli pieni, omisti hänen isänsä Aleksandriassa lähellä Kuunporttia ravintolan, jossa merimiesten oli tapana käydä. Muutamia irrallisia mutta sangen eläviä muistoja oli hänellä vielä jälellä varhaisimmasta lapsuudestaan. Hän näki ilmi elävänä edessään isänsä, miten tämä istui uunin-nurkassa, jalat ristissä, suurena, peljättävänä ja levollisena, aivan kuin joku noista vanhoista faraoista, joista sokeat kadunkulmissa lauloivat. Hän muisti selvästi myöskin laihan surullisen äitinsä, joka hiiviskeli talossaan niinkuin nälkiintynyt kissa täyttäen joka sopen terävän äänensä kaiulla ja fosforisilmiensä välkkeellä. Esikaupungissa kerrottiin, että hän oli noita ja että hän öisin muuttui huuhkajaksi päästäkseen helpommin rakastajiensa luo. Se oli valhetta. Thais, joka usein oli vakoillut äitiään, tiesi varsin hyvin, ettei hän harjoittanut noituutta, mutta että hän ollen intohimoisen saita laski kaiket yöt edellisen päivän tuloja. Tämä tylsän-toimeton isä ja tämä ahne äiti jättivät Thaiksen oman onnensa varaan niinkuin karjapihan elikon. Hän oli tullutkin varsin taitavaksi hellittämään oboleita humalaisten merimiesten vyöhihnasta yhden toisensa jälkeen, osaten huvittaa heitä lapsellisilla lauluilla ja ruokottomilla sanoilla, joiden merkitystä hän ei ymmärtänyt. Tuossa väkeville juomille ja viinileilien pihkalle hajahtavassa anniskelutuvassa hän kiersi polvelta polvelle, kunnes sitten oluesta limaisin ja kovan parransängen särkemin poskin ja tiukasti puristaen oboleita pienessä kädessään hän vihdoin livahti pakoon ja kiiruhti suoraapäätä ostamaan hunajakakkuja eräältä vanhalta eukolta, joka Kuunportilla kyyrötti koriensa takana. Samat näytelmät uudistuivat joka päivä: merimiehet kertoilivat toisilleen, missä vaaroissa he olivat olleet mukana Euros-tuulen möyrytessä valtameren pohjaleviä myöten, tai sitten he pelasivat noppa- ja arpapeliä vaatien tuon tuostakin karkeasti kiroten pöytään parasta Kilikian olutta.

Joka yö heräsi lapsi juomarien mellastukseen. Raivokasten huutojen kaikuessa lingottiin simpukankuorilla yli pöytien otsanahkoja puhki. Välistä näki Thais halki savuisten lamppujen lekotuksen puukkojen välkähtävän ja veren vuotavan.

Koko lapsuutensa aikana ei Thais nähnyt inhimillistä hyvyyttä kenessäkään muussa kuin hiljaisessa Ahmeessa, jonka läsnäolo taltutti hänet itsensäkin nöyräksi ja sävyisäksi. Ahmes, talon orja, oli nubialainen ja mustempi kuin se kattila, jota hän joka päivä sai kiillottaa, ja mieleltään oli hän lempeä kuin yörauha. Usein hän otti Thaiksen polvilleen ja kertoi hänelle vanhoja tarinoita, miten ahneet kuninkaat rakennuttivat maan-alaisia aarreholveja ja murhauttivat sitten muurarit ja rakennusmestarit. Toisissa saduissa kerrottiin taasen taitavista varkaista, jotka naivat kuninkaantyttäriä, ja ilotytöistä, jotka pystyttivät itselleen pyramiideja. Pikku Thais rakasti Ahmesta niinkuin isää, niinkuin äitiä, niinkuin imettäjää ja niinkuin koiraa. Hän riippui kiinni orjan vyöliinassa ja seurasi häntä kellariin viini-ammeiden ääreen ja kanatarhaan laihojen pörröisten kaninpoikien luo, jotka ollen vain pelkkää nokkaa, kynttä ja höyhentä, lensivät pakoon mustan kokin veistä nopeammin kuin kotkat. Usein istui hän yöllä ylhäällä olkivuoteellaan ja käytti lepoon varatut hetkensä rakentaakseen Thaikselle vesimyllyjä ja kädenkorkuisia, mastoilla ja köysillä varustettuja leikkilaivoja.

Ahmes oli aina saanut osakseen isäntiensä puolelta pahaa kohtelua, siksi oli hänen toinen korvansa halki ja koko ruumis täynnä arpia. Kuitenkin oli hänen kasvoillaan iloinen ja rauhallinen ilme. Eikä kukaan hänen ympäristössään tullut kysyneeksi, mistä hänellä oli tämä ihmeellinen sielun tyyneys ja sydämen lepo. Hän oli yksinkertainen kuin lapsi. Tehdessään karkeaa työtään lauleli hän ohuella äänellään virsiä, jotka värisyttivät Thaiksen sielua oudoilla unelmilla. Vakavana ja ilomielisenä hän hyräili itsekseen:

— Sinä silmieni armas valonsäde, minä laulan enkeleistä sentähden, että Jesus meidän Herramme on astunut ylös taivaaseen.

Ahmes oli kristitty. Hän oli myös vastaanottanut kasteen ja häntä nimitettiin Theodorukseksi uskovaisten kokouksissa, joissa hän salaa kävi, silloin kun hänen olisi pitänyt nukkua.

Silloin oli Kirkolla kovan koettelemuksen aika. Keisarin käskystä revittiin basilikat alas, pyhät kirjat poltettiin, pyhät astiat ja kynttiläjalat sulatettiin. Kadotettuaan kaikki ulkonaiset arvo-asemansa kristityt odottivat vain kuolemaa. Kauhu vallitsi Aleksandrian seurakunnassa; vankilat olivat täpösen täynnä uhreja. Ja uskovaisten seassa kerrottiin hirvittäviä juttuja siitä, miten Syyriassa, Arabiassa, Mesopotamiassa, Kappadokiassa ja kaikissa valtakunnan osissa ruoskat, kidutuslavat, kynsiraudat, ristinpuut ja pedot raatelivat pappeja ja neitsyeitä. Silloin Antonius, joka jo oli kuuluisa näyistään ja erakkoelämästään, Egyptin uskovaisten johdattaja ja profeetta, syöksyi kuin kotka jylhän vuoristonsa yksinäisyydestä alas Aleksandrian kaupunkiin ja rientäen kirkosta kirkkoon sytytti hän pyhällä hehkullaan koko seurakunnan tuleen. Pysyen pakanain silmiltä piilossa hän oli läsnä yht'aikaa kaikissa kristittyjen kokouksissa kylväen kaikkialle oman voimansa ja varovaisuutensa henkeä. Aivan erikoisen ankarasti kohdistui vaino orjiin. Kauhun valtaamina kielsivät heistä useat uskonsa. Toiset ja suurin osa pakenivat erämaahan toivoen siellä saavansa elää hurskaan hartautensa rauhassa tai paremman puutteessa rosvouksella. Siitä huolimatta kävi Ahmes niinkuin ennenkin kokouksissa, lohdutti vankeja, hautasi marttyyrit ja tunnusti riemulla uskonsa Kristukseen. Tämän syvän uskoninnon nähdessään suuri Antonius lähtiessään takaisin korpeen sulki mustan orjan syliinsä sekä antoi hänelle rauhan suudelman.

— Hyvä Herra Jumala, puhui hän, asui taivaassa niinkuin farao haareminsa teltoissa ja puutarhojensa siimeksessä. Hän oli vanhoista vanhin, vanhempi vielä kuin koko maailma, ja hänellä oli vain yksi ainoa poika, prinssi Jesus, jota hän kaikesta sydämestään rakasti ja joka oli kauniimpi kuin neitseet ja enkelit. Ja hyvä Herra Jumala sanoi prinssi Jesukselle:

"— Jätä minun haaremini ja minun palatsini, minun taatelilehtoni ja suihkuavat lähteeni. Laskeudu alas maan päälle ihmisten tähden tekemään ihmisiä onnellisiksi. Siellä saat olla niinkuin pieni lapsi ja elää köyhänä köyhien keskellä. Kärsimys on oleva jokapäiväinen leipäsi ja niin paljon pitää sinun itkeä, että kyyneleesi muodostavat virtoja, joissa väsynyt orja voi kylvyllä itsensä virvoittaa. Mene, minun poikani!"

Prinssi Jesus totteli hyvää Herraa ja tuli maan päälle erääseen paikkaan, jota kutsuttiin Juudaan Betlehemiksi. Hän käveli kukoistavilla kedoilla ja puheli seuralaisilleen:

— Autuaat ovat ne, joilla on nälkä, sillä minä olen vievä heidät isäni pöytään! Autuaat ovat joilla on jano, sillä he saavat juoda taivaan vesilähteistä! Autuaat ovat ne, jotka itkevät, sillä minä olen pyyhkivä heidän silmänsä hunnuilla, jotka ovat hienommat kuin tanssijattarien harsot.

Sentähden köyhät rakastivat häntä ja uskoivat häneen, mutta rikkaat vihasivat häntä, sillä he pelkäsivät, että hän korottaisi köyhät heitä itseään ylemmäksi. Siihen aikaan olivat Cleopatra ja Caesar mahtavia maan päällä. He vihasivat kumpikin Jesusta ja antoivat tuomareille ja papeille käskyn, että hänet piti tappaa. Totellakseen Egyptin kuningasta nostattivat syyrialaiset prinssit ristinpuun eräälle korkealle vuorelle ja ristiinnaulitsivat siihen Jesuksen. Mutta naiset huuhtelivat hänen ruumiinsa ja hautasivat hänet ja prinssi Jesus, murtaen rikki hautansa kuoren, astui jälleen ylös taivaaseen hyvän Herran ja isänsä luo.

Ja sitä lähtien pääsevät kaikki, jotka hänessä kuolevat taivaaseen.
Herra Jumala avaa sylinsä ja sanoo heille:

— "Olkaa tervetulleet, koska te rakastatte prinssiä, minun poikaani.
Kylpekää ja sitten syökää!"

He kylpevät ihanan soiton säestyksellä ja aterioidessaan katselevat he tanssijattarien hyppyjä ja kuuntelevat kertojia, joiden tarinoilla ei ole loppua. Hyvä Herra Jumala pitää heitä rakkaampina kuin omain silmiensä valoa, koska he ovat hänen vieraitaan, ja he saavat kukin osansa hänen karavaanikartanonsa matoista ja hänen puutarhojensa granaattiomenoista.

Näin puhui Ahmes useasti ja tällä tavoin tuli Thais tuntemaan totuuden. Suuresti ihmetellen hän sanoi:

— Minä tahtoisin myös mielelläni syödä noita hyvän Herran granaattiomenoita.

— Ainoastaan ne, jotka ovat kastetut Jesuksen nimeen, saavat nauttia taivaan hedelmiä.

Ja Thais pyysi silloin, että hänet kastettaisiin. Huomatessaan tästä, että Thais pani toivonsa Jesukseen, päätti orja opettaa häntä perusteellisemmin, jotta hän voisi ottaa vastaan kasteen ja päästä Kirkon yhteyteen. Ja hän kiintyi syvästi häneen niinkuin ainakin henkiseen tyttäreensä.

Lapsella, jota luonnottomat vanhemmat alati pahasti pitelivät, ei ollut edes omaa vuodetta isän katon alla. Hän nukkui tallin nurkassa yhdessä kotieläinten kanssa. Siellä kävi Ahmes joka yö häntä salaisesti tapaamassa.

Hän lähestyi hiljaa olkimattoa, jolla lapsi makasi, ja vetäen jalat ristiin alleen istuutui hän vartalo ojossa kantapäittensä varaan niinkuin hänen rodullaan oli tapana. Hänen musta naamansa ja ruumiinsa verhoutui kokonaan yön tummuuteen; ainoastaan hänen suuret silmävalkuaisensa paistoivat pimeästä kuin aamunkoitto, joka pilkistää oven halkeamien lomitse. Hän puhui ohuella, laulavalla nuotilla ja hieman nenäänsä, joka antoi hänen äänelleen samallaisen surunvoittoisen kaihomielen, joka on katulaulajien iltasävelissä. Ikäänkuin alempien henkien kuorona säesti evankeliumia saarnaavaa orjaa silloin tällöin aasin henkäys tai lehmän uninen ammunta. Hänen puheensa putoili hiljaisesti yön helmaan, joka täyttyi hartauden ja toivon pyhyydellä. Vastakäännetty opetuslapsi painoi kätensä Ahmeen käteen ja nukkui noiden yksitoikkoisten äänten tuudittamana, hymy huulillaan, rauhalliseen uneen, ympärillään pimeän yön ja pyhien mysteerioiden kultaiset kuvasarjat ja päänsä päällä siemenparrujen välistä tuikkava tähtönen.

Opetusta kesti kokonaisen vuoden aina kristittyjen pääsiäisjuhliin asti. Mutta silloin juhlaviikolla eräänä yönä tunsi Thais, joka jo nukkui olkitilallaan tallissa, miten hänet äkkiä nostettiin ilmaan, ja näki vieressään orjan, jonka silmä loisti ennentuntematonta kirkkautta. Hän oli puettu, ei niinkuin tavallisesti repaleiseen vyöliinaan, vaan pitkään valkeaan vaippaan, jonka sisään hän kääri lapsen kuiskaten matalalla äänellä:

— Tule, minun sieluni ilo, tule silmieni valo, tule pieni sydänkäpyni! Tule pukeutumaan valkeaan kastekaapuun!

Ja hän vei mukanaan lapsen puristaen häntä rintaansa vasten. Peljästyneenä ja uteliaana kiersi Thais käsivartensa nopein askelin kiirehtivän ystävänsä kaulaan, ainoastaan pää ulkona vaipasta. He kulkivat pimeitä kujia läpi juutalaisten kaupungin-osan, he sivuuttivat hautausmaan, jossa huuhkaja päästeli kolkkoja huutojaan. Eräässä kadun kulmauksessa saivat he mennä ristien alitse, joissa riippui kuolemaan tuomittujen ruumiita, ja niiden käsivarsilla koikkui lukemattomia korppeja, jotka siinä kalistelivat nokkiaan. Thais painoi päänsä orjan rintaa vasten. Hän ei uskaltanut enää katsoa ulos koko loppumatkalla. Yht'äkkiä hänestä tuntui kuin olisi laskeuduttu maan alle. Kun hän jälleen avasi silmänsä, huomasi hän olevansa ahtaassa, tulisoihtujen valaisemassa kellarissa; seinillä oli maalauksia, suuria ja jäykkiä henkilökuvia, jotka tulisoihtujen lekotuksessa näyttivät melkein eläviltä ihmisiltä. Siellä näkyi miehiä, jotka puettuina pitkiin vaippoihin seisoivat palmut käsissä karitsain, kyyhkyjen ja viinipuiden ympäröiminä.

Näiden olentojen joukosta tunsi Thais heti Jesus Natsarealaisen siitä, että vuokot kukoistivat hänen jaloissaan. Keskellä salia suuren, reunoihinsa asti täytetyn kivisen vesi-ammeen ääressä seisoi vanha mies, jonka päätä koristi kapea otsaripa ja joka oli puettu kullalla kirjailtuun purppuramantteliin. Hänen laihoja kasvojaan varjosti pitkä parta. Hän oli nöyrän ja lempeän näköinen, vaikka olikin niin kallisarvoisesti puettu. Se oli piispa Vivantius, Kyrenen kirkon maanpakoon ajettu päämies, joka nyt elämänsä pitimiksi harjoitti punojan ammattia ja valmisteli vuohen karvoista karkeita kankaita. Hänen vieressään seisoi kaksi lasta. Aivan lähellä heitä piti vanha neekerivaimo levällään pientä valkeaa hametta. Ahmes asetti lapsen maahan, polvistui piispan eteen ja sanoi:

— Isäni, tässä on se pieni sielu, oman sieluni armas tytär.
Tuon hänet luoksesi, jotta lupauksesi mukaan, ja jos sinun
Korkea-arvoisuutesi katsoo sen otolliseksi, antaisit hänelle elämän
kasteen.

Nämät sanat kuullessaan levitti piispa käsivartensa ja silloin tulivat näkyviin hänen silvotut kätensä. Häneltä oli nimittäin niinä koetuksen päivinä, jolloin hän oli tunnustanut uskonsa, kiskottu kynnet irti sormista. Thais pelstyi ja heittäytyi Ahmeen syliin. Mutta pappi rauhoitti häntä lempeillä sanoilla:

— Älä pelkää mitään, rakas pienoinen, sinulla on täällä luonasi henkinen isäsi Ahmes, jota elävien keskuudessa nimitetään Theodorukseksi, ja sinulla on täällä myös lempeä ja armias äiti, joka omin käsin on valmistanut sinulle valkean puvun.

— Hänen nimensä on Nitida, hän on orja maan päällä. Mutta Jesus on korottava hänet taivaassaan morsiamiensa rinnalle.

— Thais, uskotko Jumalaan, isään kaikkivaltiaaseen, hänen ainoaan poikaansa, joka kuoli meidän edestämme, ja kaikkeen siihen, mitä apostolit ovat opettaneet?

— Uskon, vastasivat yhdellä suulla neekeri ja neekerivaimo, jotka pitivät toisiaan kädestä kiinni.

Piispan käskystä polvistui Nitida ja riisui Thaiksen yltä pois kaikki hänen vaatteensa. Lapsi oli aivan alasti, kaulakoriste ainoana verhonaan. Piispa upotti hänet kolme kertaa kaste-ammeeseen. Kirkonpalvelijat pitivät esillä öljyä, jolla Vivantius toimitti pyhän voitelun, ja suolaa, josta hän otti murenan ja vei sen kastetun huulille. Sitten pyyhittyään kuivaksi tämän ruumiin, joka nyt oli vihitty koetusten kautta käymään iankaikkiseen elämään, puki Nitida-orjatar sen siihen valkoiseen pukuun, jonka hän omin käsin oli kutonut.

Piispa antoi kaikille heille rauhan suudelman, ja kuin toimitus oli päättynyt, riisui hän yltään papilliset koristuksensa.

— Varmasti on meidän ilolla vietettävä tätä päivää, jolloin olemme voineet antaa hyvälle Herra Jumalalle uuden sielun; käykäämme siis sisälle siihen taloon, jossa hänen Korkea-arvoisuutensa seurakunnan paimen Vivantius asuu ja viettäkäämme tämä loppuyö iloisesti.

Ja hän vei tuon pienen joukon asuntoonsa, joka oli aivan lähellä.
Hänellä oli vain yksi ainoa huone, jonka koko kaluston muodosti kaksi
kangaspuuta, karkeatekoinen pöytä ja nukkavieruksi kulunut matto.
Heti kun he olivat päässeet sisälle, huusi nubialainen:

— Nitida, tuo tänne paistinpannu ja öljyastia, niin valmistamme hyvän aterian!

Näin sanoen hän veti vaippansa alta esiin pieniä kaloja, jotka oli salaa tuonut mukanaan. Ja hän sytytti suuren valkean ja pani ne paistumaan. Ja kaikki, piispa, lapsi, molemmat nuoret pojat ja molemmat orjat istuutuivat ympyrään matolle, söivät paistettua kalaa ja ylistivät Herraa. Vivantius kertoi siitä marttyyrikidutuksesta, jonka hän oli saanut kestää, ja ennusti Kirkolle pian lähestyvää voiton päivää. Hänen puheensa oli karua, mutta täynnä sanaleikkejä ja vertauskuvia. Hän vertasi oikeamielisten elämää purppurakankaaseen ja kasteen selitykseksi hän sanoi:

— Jumalan henki liikkui vetten päällä, sentähden käyttävät kristityt vesikastetta. Mutta myöskin pahat henget saattavat asua puroissa. Nymfeille omistetut lähteet ovat kerrassaan peljättäviä ja onpa nähty, että jotkut vedet tuovat mukanaan sekä sielun että ruumiin sairauksia.

Välistä hän taas puhui arvoituksin ja se herätti lapsessa syvää ihailua. Aterian päätyttyä hän tarjosi vähän viiniä vierailleen, joiden kielet siitä niin irroittuivat, että he rupesivat laulamaan sekaisin hengellisiä ja maallisia lauluja. Ahmes ja Nitida nousivat ja tanssivat nubialaisen tanssin, jonka he olivat oppineet lapsina ja jota heidän heimonsa epäilemättä oli tanssinut aina maailman alusta alkaen. Se oli rakkaustanssi; heilutellen käsiään ja liikutellen ruumistaan samassa tahdissa he olivat vuoroin pakenevinaan vuoroin tavoittavinaan kiinni toisiaan. He pyörittelivät silmiään ja näyttivät toisilleen hymyillen hohtavan valkeita hampaitaan.

Hän piti huvituksista ja sikäli kuin hän kasvoi, heräsi hänessä myös kaikenlaisia epämääräisiä haluja. Hän tanssi ja lauloi päivät pitkään vanhoja kertolauluja kadulla kiertelevien lasten kanssa ja yöllä palatessaan isänsä talolle hän vielä hyräili:

Mieluummin kuin lempeän Ahmeen kanssa oli hän nyttemmin nuorten poikain ja ja tyttöjen seurassa. Eikä hän huomannut ollenkaan, että hänen ystävänsäkin tuli häntä tapaamaan harvemmin kuin ennen. Vainot olivat käyneet lievemmiksi ja kristittyjen kokoukset jälleen säännöllisemmiksi, ja numibialainen oli niissä mahdollisimman usein. Hänen uskonnollinen intonsa yhä vain kasvoi ja salaperäisiä, uhkaavia ennustuksia pääsi joskus esille hänen huuliltaan. Hän ennusti, että rikkaat tulisivat kadottamaan omaisuutensa. Hän kävi kaikilla julkisilla paikoilla, joissa halpasäätyisten kristittyjen oli tapana kokoontua, ja siellä keräten ympärilleen kaikki vanhojen muurien suojassa loikovat vaivaiset hän julisti orjien vapautuksen ja pikaisen tuomiopäivän tuloa.

— Jumalan valtakunnassa, sanoi hän, juovat orjat virvoittavaa viiniä ja syövät suloisia hedelmiä, jota vastoin rikkaat makaavat niinkuin koirat heidän jaloissaan nuollen niitä murusia, jotka putoavat heidän pöydältään.

Nämä puheet eivät kauan pysyneet salassa, ne tulivat tunnetuiksi koko esikaupungissa ja talojen isännät alkoivat pelätä, että Ahmes voisi kiihottaa orjat kapinaan. Myös merimieskapakan isäntä kantoi siitä syvää kaunaa, vaikka hän peitti vihansa huolellisesti.

Eräänä päivänä katosi kapakasta hopeinen, kotijumalille pyhitetty suola-astia. Sanottiin, että Ahmes oli varastanut sen vihamielisyydestä isäntäänsä ja valtakunnan jumalia kohtaan. Syytöstä ei voitu todistaa ja Ahmes vakuutti parhaansa mukaan viattomuuttaan. Siitä huolimatta raastettiin hänet oikeuden eteen. Ja koska häntä pidettiin huonona palvelijana, tuomitsi tuomari hänet kuolemaan.

— Sinun kätesi, sanoi hän, joita et ole osannut oikein käyttää, ovat naulittavat paaluun.

Ahmes kuunteli aivan rauhallisesti tätä tuomiota, hyvästeli tuomaria hyvin kunnioittavasti ja vietiin valtion vankilaan. Niinä kolmena päivänä, jotka hän siellä vietti, ei hän lakannut saarnaamasta evankeliumia vangeille ja kerrottiin myöhemmin, että joukko rikollisia ja itse vanginvartiakin hänen sanojensa koskettamina oli kääntynyt ristiinnaulitun Jesuksen uskoon.

Hänet vietiin saman tien risteykseen, josta hän toista vuotta sitten niin iloisesti oli vaeltanut ohi kantaen valkeassa vaipassaan pikku Thaista, lemmikkikukkastaan, sielunsa rakastettua tytärtä. Kun hänen kätensä naulittiin kiinni ristinpuuhun, ei hän kertaakaan valittanut; hän ainoastaan huokasi useamman kerran:

Hänen kuolinkamppauksensa kesti kolme päivää ja kolme yötä. Ei olisi luullut ihmisruumiin jaksavan kestää niin pitkää kidutusta. Monesti jo häntä pidettiin kuolleena; kärpäset istuivat hänen vetisillä silmäluomillaan; äkkiä hän jälleen avasi veriset silmänsä. Neljännen päivän aamuna hän lauloi kirkkaammalla äänellä kuin lapset:

— Tuolla he jo tulevat, hyvän Herran enkelit, He tuovat minulle viiniä ja hedelmiä. Kuinka vilvas on heidän siipiensä löyhytys!

Hänen kasvonsa säilyttivät kuolemassakin autuaan hurmauksen ilmeen. Sotilaihinkin, jotka vartioivat ristinpuuta, se teki syvän vaikutuksen. Vivantius meni muutamien kristiveljien seurassa vaatimaan pois ruumista ja he hautasivat hänet marttyyrijäännösten joukkoon pyhän Johannes Kastajan hautakammioon. Ja Kirkko kunnioittaa vieläkin pyhän Theodorus Nubialaisen muistoa.

Kolme vuotta myöhemmin julkaisi Maxentiuksen voittaja Konstantinus asetuksen, joka turvasi kaikille kristityille rauhan, ja sen jälkeen eivät uskovaisia vainonneet muut kuin harhaoppiset.

Thais oli juuri täyttänyt yhdennentoista ikävuotensa, kun hänen ystävänsä näin surkealla tavalla temmattiin pois. Hän joutui sen johdosta lohduttoman surun ja kauhun valtaan. Hänen sielunsa ei ollut kyllin puhdas käsittääkseen, että Ahmes-orjaa oikeastaan hänen elämänsä ja kuolemansa perustuksella oli pidettävä autuaana. Hänen pieneen sieluunsa jäi itämään vain yksi ajatus, se nimittäin, että tässä maailmassa oli mahdollista olla hyvä ainoastaan hirvittävien kärsimysten hinnalla. Ja hän ei tahtonut olla hyvä, sillä hänen hento ruumiinsa pelkäsi tuskaa.

Jo alaikäisenä hän antautui nuorille satamapojille ja seurasi vanhuksiakin, jotka illoin harhailivat esikaupungissa. Ja sillä rahalla, mitä hän heiltä sai, osti hän itselleen kakkuja ja koristuksia.

Kun hän ei kuitenkaan tuonut kotiin mitään siitä, mitä hän oli ansainnut, sai hän äidiltään osakseen piiskaa ja kovaa kohtelua. Välttääkseen lyöntejä juoksi hän paljasjaloin pakoon aina kaupungin valleille asti kätkeytyen siellä sisiliskojen kera muurin halkeamiin. Sieltä hän katein silmin katseli kaikkia niitä naisia, jotka kallisarvoisesti koristeltuina ja orjajoukon saattamina vaelsivat kantotuolissa ohitse.

Eräänä päivänä kun hän oli saanut tavallista ankarammin selkäänsä ja istua murjotti sentähden itsepäisen liikkumattomana oven edessä, pysähtyi eräs vanha vaimo hänen eteensä; hän tarkasteli häntä jonkun aikaa mitään virkkamatta, sitten hän huudahti:

— Voi suloista kukkaa, voi ihanaista lasta! Onnellinen se isä, joka sinut siitti ja äiti, joka sinut synnytti!

Thais oli vaiti katsellen vain yhä maahan. Hänen silmäluomensa olivat punaiset ja saattoi nähdä, että hän oli itkenyt.

— Valkoinen orvonkukkaseni, jatkoi eukko, eikö äitisi ole onnellinen ruokittuaan maailmalle sellaisen pienen jumalattaren kuin sinä ja eikö isäsi joka kerta, kun hän sinut näkee, täyty ylpeästä riemusta?

Eukko vilkasi oikealle ja vasemmalle tullakseen vakuutetuksi siitä, ettei ollut ketään näkijää. Sitten hän jatkoi hyväilevällä äänellä:

— Sinä makea hyasintin terttu, kaunis valon juoja, tule minun mukaani ja sinun ei tarvitse elääksesi tehdä muuta kuin tanssia ja hymyillä. Minä ruokin sinut hunajaleivillä ja minun poikani, minun oma poikani, on rakastava sinua niinkuin silmäteräistään. Hän on kaunis tuo minun poikani, hän on nuori, hänellä on leuassa vasta ohut parranhaiven, hänen hipiänsä on silkin hieno; hän on, kuten sanotaan, oikea Acharneen lelliporsas.

Tämän naisen nimi oli Moeroe ja hänen ammattinsa oli kuljettaa mukanaan maasta maahan nuoria tyttöjä ja poikia, joita hän opetti tanssimaan ja vuokrasi sitten esiintyjiksi rikkaitten henkilöitten juhlatilaisuuksiin.

Arvaten että Thaiksesta piankin koituisi naisten kaunein, opetti hän hänelle piiskan sivalluksilla säveltaidetta ja runojen lausuntaa ja sutki nahkahihnoilla hänen jumalallisia jalkojaan, jos ne eivät vain nousseet täsmälleen kitaran tahdin mukaan.

Hänen poikansa, suvuton ja ijätön epäsikiö, rääkkäsi vielä lisäksi tätä lasta, jonka hahmossa hän vainosi koko vihaamaansa naissukupuolta. Kilpaillen tanssijattarien kera heidän suosiostaan ja jäljitellen heidän sulouttaan opetti hän Thaista eleillä, kasvojen ilmeillä, liikkeillä ja asenteilla kuvaamaan kaikkia inhimillisiä tunteita ja etenkin rakkauden intohimoja. Vasten tahtoaankin jakeli hän Thaikselle taitavan opettajan neuvoja; mutta ollen mustasukkainen oppilaalleen kynsi hän tämän poskia, nipisti häntä käsivarsista tai pisti häntä pahantapaisten tyttöjen lailla neulalla takapuoleen, etenkin senjälkeen kun hän huomasi, että Thais oli syntynyt maailmaan miesten hekumaksi. Kiitos olkoon hänen opetustensa, tuli Thaiksesta pian taitava soittaja, ilveilijä ja tanssija. Opettajiensa ilkeys ei häntä laisinkaan hämmästyttänyt ja hänestä oli vallan luonnollista tulla pahoin kohdelluksi. Vieläpä hän tunsi jonkinlaista kunnioitustakin tuota vanhaa naista kohtaan, joka ymmärsi säveltaidetta ja joi kreikkalaista viiniä. Asettuen joksikin aikaa Antiokiaan alkoi Moeroe suosittaa oppilastaan tanssijattareksi ja huilunsoittajattareksi kaupungin rikkaille kauppamiehille, jotka panivat toimeen juhlia. Thais tanssi ja saavutti suosiota. Mahtavat pankkiherrat ottivat hänet pöydästä noustessaan mukaansa Oronteen lehtoihin. Hän antautui kaikille osaamatta antaa rakkaudelle mitään arvoa. Mutta eräänä yönä, jolloin hän oli tanssinut muutamille kaupungin ylhäisimmille nuorukaisille, lähestyi häntä varakonsulin nuoruutta ja rakkautta hehkuva poika ja sanoi hänelle äänellä, joka soinnahti suuteloista kostealta:

— Miksi en ole, oi Thais, se seppele, joka kiertää kutrejasi, se vaippa, joka sulkee syliinsä ihanan ruumiisi tai vaikkapa vain kauniin jalkasi sandaali! Mutta minä tahdon, että tallaat minut jalkoihisi niinkuin sandaalin, minä tahdon, että minun hyväilyni ovat sinun vaippasi ja seppeleesi. Tule, kaunis lapsi, tule minun talooni ja unohtakaamme muu maailma!

Hänen puhuessaan tarkasteli Thais häntä ja näki, että hän oli kaunis. Äkkiä hän tunsi kylmän hien nousevan otsalleen; hän tuli viheriäiseksi kuin ruoho; hän horjui ja maailma pimeni hänen silmissään. Mies pyysi pyytämistään. Mutta Thais kieltäytyi häntä seuraamasta. Turhaan hän heitti häneen hehkuvia silmäyksiä ja puhui palavia sanoja, ja kun hän veti hänet syliinsä koettaen väkisin viedä hänet mukaansa, niin työnsi Thais hänet rajusti pois. Silloin hän kävi rukoilevaksi ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Mutta Thais, tuntien suuren, ennen tuntemattoman voiman sydämessään, kieltäytyi.

— Miten järjetöntä! sanoivat muut vieraat. Lollius on ylhäinen; hän on kaunis, hän on rikas ja tuollainen huilunsoittajatar ei huoli hänestä.

Lollius meni yksin kotiinsa, ja yöllä kasvoi hänen rakkautensa pyyde ylenpalttiseksi. Jo aamulla varhain tuli hän kalpeana ja punaisin silmin ripustamaan kukkia huilunsoittajattaren ovelle. Kuitenkin Thais oudon pelon ja levottomuuden vavistamana karttoi Lolliusta, mutta näki hänen kuvansa silti lakkaamatta sielussaan. Hän kärsi eikä ymmärtänyt, miksi hän kärsi. Hän kyseli itseltään, miksi hän oli niin muuttunut ja mistä johtui hänen surumielisyytensä. Hän työnsi luotaan kaikki rakastajansa: he inhoittivat häntä. Hän ei enää tahtonut nähdä auringon valoa, vaan jäi kokonaisiksi päiviksi virumaan vuoteelleen nyyhkyttäen pää tyynyjen välissä. Lollius, joka sentään oli hankkinut itselleen pääsyn Thaiksen luo, tuli usein rukoilemaan ja soimaamaan tätä pahaa lasta. Thais oli hänen läheisyydessään arka niinkuin neitsyt ja toisti vain:

Vihdoin kahden viikon kuluttua hän antautui hänelle ja ymmärsi silloin, että hän rakasti häntä. Hän seurasi Lolliusta hänen taloonsa eikä jättänyt häntä enää. Se oli ihanaa elämää. He viettivät kaiket päivät huoneeseen sulkeutuneina katsoen toistaan silmiin ja puhuen toisilleen asioita, joita vain lapsille sanotaan. Illoin he kävelivät pitkin Oronteen yksinäisiä rantoja painuen syvälle laakerilehtojen siimekseen. Välistä he nousivat jo aamun sarastaessa ja lähtivät poimimaan hyasintteja Silpikuksen rinteelle. He joivat samasta pikarista ja kun Thais pisti suuhunsa viinimarjan, suuteli Lollius pois sen hänen huuliltaan.

— Te tahdotte riistää minulta minun tyttäreni, huusi hän, minun tyttäreni, minun sulotuoksuisen kukkaseni, minun oman sydänkäpyni!

Lollius antoi hänelle suuren summan rahaa ja lähetti hänet pois. Mutta kun hän tuli takaisin vaatien vielä enemmän kultarahoja, niin panetti nuorukainen hänet vankeuteen, ja tuomarit huomatessaan hänet monenlaisiin rikoksiin syypääksi tuomitsivat hänet kuolemaan: ja Moeroe heitettiin petoeläinten raadeltavaksi.

Thais rakasti Lolliusta koko mielikuvituksensa hehkulla ja koko sillä uutuuden viehätyksen voimalla, mikä on ensimäisellä antaumuksella. Hän sanoi hänelle monta kertaa sydämensä syvimmästä vakaumuksesta:

Lumous kesti kuusi kuukautta ja särkyi sitten yhdessä päivässä. Thais tunsi itsensä äkkiä tyhjäksi ja yksinäiseksi. Hän ei tuntenut enää Lolliusta samaksi; hän ajatteli:

— Kuinka on hän noin saattanut muuttua yhdessä hetkessä? Mistä johtuu, että hän nyt muistuttaa kaikkia muita miehiä, eikä enää itseään?

Hän jätti hänet hautoen mielessään salaista toivoa, että hän kenties löytäisi Lolliuksen jostakin toisesta, koska häntä ei enää ollut hänessä itsessään. Hän ajatteli niinkin, että olisi varmaan vähemmän surullista elää jonkun kanssa, jota hän ei koskaan voisi rakastaa, kuin sellaisen kanssa, jota hän oli lakannut rakastamasta. Hän näyttäytyi nyt rikkaiden hekumoitsijain seurassa pyhissä juhlissa, joissa nähtiin miten alastomat neitsytparvet tanssivat uhritansseja temppeleissä ja miten ilotytöt uivat yli Oronteen. Hän otti osaa kaikkiin huvituksiin, mitä tuolla komealla ja hirvittävällä kaupungilla oli tarjottavana; etenkin kävi hän innokkaasti teattereissa, joissa esiintyi taitavia ilveilijöitä kaikista maailman ääristä huvinhaluisen ja ihastuksesta taputtavan yleisön edessä.

Erikoisella mielenkiinnolla tarkasteli Thais aina ilveilijöitä, tanssijoita, näyttelijöitä ja etenkin niitä naisia, jotka murhenäytelmissä esittivät maallisiin nuorukaisiin rakastuneita jumalattaria tai jumalien armastamia kuolevaisia. Keksittyään mitkä ne salaiset keinot olivat, joilla he hurmasivat joukkoja, päätteli hän itsekseen, että koska hän oli heitä kauniimpi, voisi hän näytellä vielä paremmin. Hän meni tapaamaan ilveilijäjoukon johtajaa ja pyysi päästä hänen seurueeseensa. Kiitos olkoon hänen kauneutensa ja vanhan Moeroen opetusten, hyväksyttiin hänet ja hän sai esiintyä lavalla Circen osassa.

Hän saavutti ainoastaan keskinkertaisen menestyksen, sillä häneltä puuttui kokemusta eikä katsojiakaan ollut mikään edeltäpäin käynyt ylistysten maine kiihottamassa ihailuun. Mutta muutamia kuukausia kestäneiden huomaamattomampien alotteiden jälkeen saavutti hänen kauneutensa voima näyttämöllä sellaisen vallan, että koko kaupunki oli hullaantunut. Koko Antiokia tunki teatteriin. Keisarilliset virkamiehetkään, kaikkein korkea-arvoisimmat kansalaisetkaan eivät voineet vastustaa yleistä mielipidettä, vaan menivät katsomaan Thaista. Kuorma-ajurit, luudanlakaisijat ja työmiehet näkivät nälkää säästääkseen itselleen teatteripaikan hinnan. Runoilijat sepittelivät epigrammeja hänen kunniakseen. Partaniekat filosofit väittelivät häntä vastaan kylpylaitoksissa ja painipihoilla; ja kun hän kantotuolissa vaelsi kadulla ohitse, niin käänsivät kristityt papit päänsä pois. Hänen talonsa kynnys peittyi vereen ja kukkasiin. Hän sai rakastajiltaan kultaa ei enää kappale-arvon mukaan, vaan astiamitottain, ja kaikki aarteet, mitä kitsaat vanhukset olivat elämänsä pitkään koonneet, vierivät nyt kuin virrat hänen jalkoihinsa. Sentähden oli hänen sielunsa ylevä ja kirkas. Rauhallisin ja ylpein mielin iloitsi hän tästä yleisestä suosiosta ja jumalien hyvyydestä, ja ollen kaikkien rakastama katsoi hän voivansa myös itse rakastaa itseään.

Nautittuaan useita vuosia antiokialaisten ihailusta ja rakkaudesta rupesi hänen tekemään mielensä jälleen nähdä Aleksandriaa ja näyttää kunniataan sille kaupungille, jossa hän lapsena oli harhaillut kurjuudessa ja häpeässä, laihana ja nälkäisenä niinkuin heinäsirkka pölyisellä maantiellä. Kultainen kaupunki otti hänet riemulla vastaan ja lahjoitti hänelle ylenmäärin uusia rikkauksia. Kun hän esiintyi näyttämöllä, sai hän osakseen suuremmoisen menestyksen. Hän sai lukemattomia ihailijoita ja rakastajia. Mutta hän kohteli heitä välinpitämättömästi, sillä hän oli jo kadottanut kaiken toivonsa oikean Lolliuksen löytämisestä.

Monien muiden keralla kävi hänen luonaan myös filosofi Nikias, joka himoitsi häntä, vaikkakin hänen periaatteisiinsa kuului elää ilman pyyteitä. Rikkaudestaan huolimatta hän oli älykäs ja lempeä. Mutta hän ei voinut hurmata Thaista, ei henkensä sivistyneisyydellä eikä tunteittensa hienoudella. Thais ei rakastanut häntä, vaan vieläpä suuttuikin joskus hänen kohteliaista ivapuheistaan. Hän loukkasi häntä ainaisella epäilyllään. Sillä Nikias ei uskonut mihinkään ja Thais uskoi kaikkeen. Hän uskoi taivaalliseen kaitselmukseen, pahojen henkien kaikki valtaisuuteen, kohtaloon, noituuteen, iankaikkiseen oikeuteen. Hän uskoi Jesukseen Kristukseen ja syyrialaisten hyvään suojelusjumalattareen; hän uskoi vielä, että naaraskoirat haukkuvat silloin, kun synkkä Hekate kiittää tiellä ohitse, ja että nainen voi manata esiin rakkautta, jos hän kaataa lemmenjuoman verisen karitsannahan ympäröimään maljakkoon. Hänellä oli tuntemattoman ikävä; hän huusi avukseen nimettömiä olentoja ja eli alinomaisessa odotuksessa. Tulevaisuus kauhistutti häntä ja hän tahtoi saada siitä tiedon. Hän keräsi ympärilleen Isiksen pappeja, kaldealaisia viisaita, salatietojen kaupittelijoita ja poppamiehiä, jotka pettivät häntä aina, mutta joista hän ei koskaan saanut tarpeekseen. Hän pelkäsi kuolemaa ja näki sen kaikkialla. Keskellä hekumallista antautumista tuntui hänestä äkkiä, että jäinen sormi kosketti hänen paljasta olkapäätään ja häneltä pääsi kauhun huuto rakastajansa sylissä.

— Olkoon, että kohtalomme on painua harmain hiuksin ja kuihtunein poskin ikuiseen yöhön, olkoon, että vielä tämä päivä, joka nyt paistaa äärettömän taivaan kannelta ylitsemme, on viiimeisemme, mitä se meitä liikuttaa, oi armas Thaikseni! Nauttikaamme elämästä! Olemme paljon eläneet, jos olemme paljon tunteneet. Ei ole muuta järkevää kuin aistit: rakastaa ja ymmärtää. Sitä, mistä emme tiedä mitään, ei ole olemassa. Miksi kiusata ajatuksiamme olemattomilla?

— Minä halveksin kaikkia niitä, jotka niinkuin sinä eivät toivo eivätkä pelkää mitään. Minä tahdon selvyyttä, minä tahdon selvyyttä!

Saadakseen selville elämän salaisuuden hän alkoi lukea filosofien kirjoja, mutta ei ymmärtänyt niitä. Mitä kauemmaksi lapsuuden vuodet jäivät hänen taakseen, sitä mieluummin muisteli hän niitä. Häntä huvitti illoin kuljeskella valepuvussa niitä samoja kujia, kiertoteitä ja toreja, joilla hän oli kurjan kasvin-aikansa viettänyt. Hän suri sitä, että oli kadottanut vanhempansa ja etenkin sitä, ettei hän ollut voinut heitä rakastaa. Kun hän kohtasi kristittyjä pappeja, muisti hän kasteensa ja tunsi mielensä aina levottomaksi. Eräänä yönä kun hän taas tapansa mukaan harhaili kaupungin ulko-osissa kääriytyneenä pitkään vaippaansa ja vaaleat hiukset tumman kaavun alla peitossa, joutui hän huomaamattaan Pyhän Johannes Kastajan kirkon edustalle. Hän kuuli sisältä laulua ja näki kirkkaan valon pilkoittavan oven halkeamista. Siinä ei ollut itsessään mitään ihmeellistä, sillä jo kaksikymmentä vuotta olivat kristityt Maxentiuksen voittajan turvissa saaneet viettää julkisia jumalanpalveluksia. Mutta nämä laulut kaikuivat kuumasti ja kutsuvasti. Saaden täten ikäänkuin kehoituksen saapua mysterioihin työnsi näyttelijätär kyynäspäällään oven auki ja astui sisälle. Hän näki siellä lukuisasti ihmisiä koolla, vaimoja, lapsia ja vanhuksia, jotka kaikki olivat polvillaan erään seinän vieressä olevan haudan edessä. Tämän haudan muodosti karkea kivilouhos, jonka kylkeen oli hakattu kömpelösti veistettyjä viinipuun lehtiä ja rypäleterttuja; kuitenkin oli se saanut osakseen suuria kunnianosoituksia: se oli koristettu viheriäisillä palmuilla ja punaisilla ruususeppeleillä. Ylt'ympäri tuikkaili pimeässä lukemattomia valoja ja arabiagummin suitsutuspilvet leijailivat ilmassa niinkuin enkelien helmat ja seiniltä häämötti taivaallisten ilmestysten kaltaisia olentoja. Valkoisiin puetut papit polvistuivat sarkofagin jalkapuolessa. Hymnit, joita he veisasivat seurakunnan kanssa, kertoivat kärsimyksen suloisuudesta ja kätkivät voitokkaan kuoleman ylistykseensä niin paljon riemua ja tuskaa, että Thais niitä kuunnellessaan tunsi yht'aikaa sekä elämän hekuman että kuoleman kauhun värisyttävän herkistyneitä aistejaan.

Laulun loputtua nousivat uskovaiset seisaalleen ja lähestyivät pitkässä rivissä haudan kautta suudellakseen sitä. He olivat kaikki yksinkertaisia ihmisiä, tottuneita ansaitsemaan elatuksensa kättensä työllä. He etenivät raskain askelin, silmät jäykkinä, huulet lerpallaan ja lapsen ilme kasvoillaan. He polvistuivat kukin vuorostaan sarkofagin eteen ja koskettivat huulillaan kiveä. Naiset nostivat syliinsä pienemmät lapset painaen keveästi heidän poskiaan paaden kylkeen.

Hämmästyneenä ja liikutettuna Thais kysyi eräältä diakonilta, miksi he niin tekivät.

— Etkö sinä tiedä, vaimo, vastasi hänelle kirkonpalvelija, että me vietämme tänään tuon autuaan pyhimyksen Theodorus Nubialaisen muistojuhlaa, joka kärsi uskonsa puolesta keisari Diokletianuksen aikana? Hän eli siveästi ja kuoli marttyyrina, sentähden me nyt valkoisissa puvuissa kannamme punaisia ruusuja hänen kunniakkaalle haudalleen.

Nämä sanat kuullessaan Thais lankesi polvilleen maahan ja puhkesi kyyneliin. Ahmeen jo puoleksi sammunut muisto elpyi taas hänen sielussaan. Tämän hämärän, lempeän ja tuskallisen muiston kunniaa kuuluutti siis kaikkien noiden vahakynttilöiden valo, ruusujen tuoksu, pyhänsavun suitsutus, virsien sulosointu ja noiden sielujen nöyrä hartaus. Syvän liikutuksen valtaamana ajatteli Thais: Hän oli hyvä ja nyt hän on lisäksi suuri ja kaunis! Miten on hän näin kohonnut kaikkia muita korkeammalle? Mikä on siis tuo tuntematon jokin, joka on rikkautta ja hekumaakin arvokkaampi?

Hän nousi hitaasti, kiinnitti vielä kerran tuon häntä rakastaneen pyhimyksen hautaan violetti-silmänsä, jotka vahakynttilöiden valossa välkkyivät täynnä kyyneleitä; sitten, pää painuksissa, nöyrästi, hitaasti, kaikkein viimeisimpänä hän suuteli orjan hautakiveä noilla samoilla huulilla, joita koko maailman nautinnonhimo tavoitteli.

Palattuaan kotiinsa tapasi hän siellä Nikiaan, joka tukka hyvänhajuisilla vesillä voideltuna ja tunikka levälleen heitettynä odotteli häntä lukien erästä tutkimusta moraalista. Hän tuli avoimin sylin Thaista vastaan.

— Paha Thais, sanoi hän kisailevalla äänellä, arvaatko mitä minä, sillä aikaa kuin sinä viivyit poissa, näin tässä käsikirjoituksessa, jonka on kirjoittanut vakavin kaikista stoalaisista? Kenties hyveellisiä neuvoja ja yleviä periaatteita! Vielä mitä! Ankaran papyruskäärön pinnalla näin minä tuhansia ja yhä uusia tuhansia pikku Thaiksia. He olivat kaikki sormen pituisia ja kuitenkin oli heidän sulonsa sanomaton ja kaikki he muodostivat yhteensä vain yhden ainoan Thaiksen. Eräät heistä olivat kulta- ja purppurapuvuissa; toiset leijuivat ilmassa läpikuultavissa harsoissa niinkuin valkeat hattarat. Jotkut taas, paremmin herättääkseen hekumaa, seisoivat liikkumattomina taivaallisessa alastomuudessaan ja ilman ainoatakaan ajatusta. Vielä oli kaksi, jotka pitivät toisiaan käsistä kiinni ja olivat niin yhden näköisiä, että oli mahdotonta erottaa heitä toisistaan. He hymyilivät molemmat. Toinen sanoi: "Minä olen rakkaus." Toinen: "Minä olen kuolema."

Näin puhuen piti hän Thaista käsivarsiinsa kiedottuna ja huomaamatta ollenkaan hänen synkkää, maahan luotua katsettaan antoi hän ajatuksen seurata toista huolimatta siitä, että ne menivät hukkaan:

— Niin, kun näin silmieni alla rivin, jossa oli kirjoitettu: "Älköön mikään estäkö sinua kehittämästä henkeäsi", niin minä luin: "Thaiksen suudelmat ovat palavammat kuin liekki ja makeammat kuin hunaja." Sinä, paha lapsi, olet syypää siihen, että filosofi tällä tavoin ymmärtää filosofien kirjoja. Totta muuten on, että me kaikki, niin monta kuin meitä onkin, näemme toisten ajatuksissa vain omamme ja että me kaikki luemme kirjoja vähän samaan tapaan kuin minä äsken…

Thais ei kuunnellut häntä ja hänen sielunsa oli vielä nubialaisen haudalla. Kun Nikias kuuli hänen huokaavan, painoi hän suudelman hänen niskaansa:

— Älä ole surullinen, lapsukaiseni. Maailmassa voi olla onnellinen vain silloin, kun unohtaa maailman. Sitä varten meillä on omat salaiset keinomme. Tule, vetäkäämme elämää nenästä: se maksaa kyllä samalla mitalla. Tule, rakastakaamme toisiamme!

— Rakastakaa toisiamme! huudahti hän katkerasti. Mutta sinähän et ole koskaan rakastanut ketään, sinä! Ja minä en rakasta sinua! Ei, minä en rakasta sinua! Minä vihaan sinua. Mene! Minä vihaan sinua. Minä inhoan ja halveksin kaikkia rikkaita ja onnellisia. Mene, mene! Ainoastaan köyhät ovat hyviä. Lapsena tunsin erään mustan orjan, joka kuoli ristinpuussa. Hän oli hyvä; hän oli täynnä rakkautta ja hän omisti elämän salaisuuden. Sinä et olisi kelvollinen hänen jalkojaan huuhtomaan. Mene! Minä en tahdo enää nähdä sinua.

Hän heittäytyi vatsalleen matolle ja nyyhkytti siinä koko yön, päättäen itsekseen, että hän vastedes eläisi niinkuin pyhä Theodorus köyhyydessä ja yksinkertaisuudessa.

Mutta jo seuraavana päivänä heittäytyi hän uudestaan niiden ilojen pyörteisiin, joiden papittareksi hän oli vihitty. Ja koska hän tiesi, että hänen kauneutensa, joka vielä oli turmeltumaton, ei kestäisi enää kauan, oli hänellä kiire saavuttaa sillä vielä mahdollisimman paljon nautintoa ja kunniaa. Näyttämöllä, jolla hän nyt esiintyi suuremmalla huolella kuin milloinkaan ennen, hän elävöitti kuvanveistäjien, maalaajien, runoilijoiden mielikuvia. Tuntien näyttelijättären muodoissa, asennoissa, liikkeissä ja ryhdissä heijastuksen siitä jumalallisesta sopusoinnusta, joka maailmaa johtaa, lukivat oppineet ja filosofit tämän sulouden täydellisyyden hyveitten joukkoon ja sanoivat: "Myöskin Thais on geometrikko." Oppimattomat, köyhät, arat ja halpasäätyiset, joille hän myös suostui esiintymään, siunasivat häntä siitä niinkuin taivaallisesta armolahjasta. Sentään oli hän surullinen keskellä näitä ylistyksiä ja pelkäsi kuolemaa enemmän kuin milloinkaan. Ei mikään voinut viihdyttää hänen levottomuuttaan, ei edes hänen talonsa eikä puutarhansa, jotka kuitenkin olivat ihanuudestaan niin kuuluisia, että ne olivat tulleet aivan sananparsiksi. Hän oli antanut istuttaa sinne ulkomaan puita, jotka suurilla kustannuksilla olivat tuodut aina Intiasta ja Persiasta asti.

Puiden välissä kierteli loriseva puro antaen tuoreutta niiden juurille ja taitavan arkitehdin rakentamat keinotekoiset pylväsrauniot ja villit kivilouhikot katselivat kuvaistaan järvessä, jonka kalvoon myös rannalla seisovat veistopatsaat heijastuivat. Keskellä puutarhaa kohosi Nymfien luola, joka oli saanut nimensä kolmesta suuresta, värilliseen vahaan valetusta naisen kuvasta, jotka tervehtivät tulijaa kynnyksellä. Nämä naiset irroittelivat vaatteitaan mennäkseen kylpyyn. Levottomina kurkistelivat he ympärilleen peläten tulevansa nähdyiksi ja vaikuttivat aivan eläviltä ihmisiltä. Valo pääsi tähän lymy-paikkaan ainoastaan ohuiden vedenkalvojen kautta, jotka himmensivät sen pehmeäksi, taivaankaaren väreihin särkyväksi hämäräksi. Kaikkialla riippui seinillä niinkuin ainakin pyhitetyissä luolissa seppeleitä, kukkakierteitä ja omistustauluja, jotka ylistivät Thaiksen kauneutta. Siellä näkyi myös kirkkaasti väritettyjä traagillisia ja koomillisia naamioita sekä maalauksia, jotka esittivät kohtauksia näytelmistä, groteskeja olentoja ja tarumaisia ihme-eläimiä. Keskellä kohosi pylväs, joka kannatti pientä norsunluista Erosta, antiikkia, ihmeen ihanaa tekoa. Se oli lahja Nikiaalta. Eräässä seinäkomerossa seisoi mustaan marmoriin veistetty vuohi, jonka agaattisilmät kiiluivat katsojaa vastaan. Kuusi alabasterikaritsaa pyöri sen nisien ympärillä, mutta kohottaen terävän päänsä pystyyn ja kärsimättömästi nostellen halkonaisia kavioitaan sen halu tuntui palavan vuorille. Maa oli verhottu byzantinilaisilla matoilla, keltaisten kathayalaisten kirjailemilla päänalaisilla ja lybialaisilla leijonannahoilla. Kultaiset suitsutusastiat levittivät ilmaan näkymättömän kytönsä tuoksua. Siellä täällä suurissa onyksi-maljakoissa huojui kukoistavia persean oksia. Ja aivan perällä tummassa purppura-hämyssä kiiluivat intialaisen jättiläis-kilpikonnan kultaiset kynnet, ja sen nurin käännetty kuori muodosti näyttelijättären vuoteen. Siellä veden solinan, kukkain ja tuoksujen ympäröimänä lepäili Thais, joka päivä suloisesti pitkällään odotellen illallishetkeä joko keskustellen ystäviensä kanssa tai tuumien yksikseen uusia näyttämö-keinoja tai vuosien nopeaa vierimistä.

Niinpä hän eräänä päivänä lepäili näytäntöjen jälkeen tapansa mukaan Nymfien luolassa. Hän tutki kuvastimesta kauneutensa ensimäisiä lakastuksen merkkejä ja ajatteli kauhulla, että oli tuleva vihdoin sekin aika, jolloin hänellä oli rypyt ja valkeat hiukset. Turhaan koetti hän rauhoittaa mieltään vakuuttamalla itselleen, että ihon nuorentamiseksi ei tarvittu muuta kuin polttaa eräitä ruohoja ja lukea samalla aikaa määrättyjä loihtuja. Joku armoton ääni huusi hänelle: "Sinä vanhenet, Thais, sinä vanhenet!" Ja kylmä kauhun hiki nousi hänen otsalleen. Sitten katsoi hän äärettömän hellästi kuvastimeen uudestaan ja huomasi vielä olevansa kaunis ja rakkauden arvoinen. Hymyillen omalle kuvalleen hän kuiskasi: "Ei ole koko Aleksandriassa ainoatakaan naista, joka voisi kilpailla kanssani vartalon notkeudessa, liikkeiden suloudessa ja käsivarsien upeudessa, ja käsivarret, ah kuvastimeni, ovat juuri ne oikeat lemmenkahleet!"

Näitä ajatellessaan huomasi hän äkkiä edessään laihan, tuntemattoman miehen, jolla oli palavat silmät, hoitamaton parta ja rikkaasti kirjailtu puku yllään. Hän pudotti kuvastimensa ja häneltä pääsi kauhun huudahdus.

Paphnutius seisoi liikkumattomana, ja nähdessään, miten kaunis hän oli, rukoili hän sydämessään seuraavan rukouksen:

— Suo, oi Jumalani, että tämän naisen kasvot eivät olisi minulle pahennukseksi, vaan päinvastoin vahvistaisivat palvelijaasi.

— Thais, asun kaukaisessa maassa ja sinun kauneutesi maine on johdattanut minut luoksesi. Kerrotaan, että sinä olet näyttelijättäristä taitavin ja naisista vastustamattomin. Huhut sinun rikkauksistasi ja rakkauksistasi ovat tarumaisia ja johtavat mieleen vanhan ajan Rhodopiksen, jonka ihmeellisen historian kaikki Niilin laivurit osaavat ulkoa. Sentähden valtasi minut halu oppia sinut tuntemaan ja näen nyt, että todellisuus voittaa maineesi. Olet vielä tuhat vertaa taitavampi ja kauniimpi, kuin mitä on kerrottu. Ja nyt kun näen sinut, täytyy minun sanoa: "Ei kenkään voi lähestyä häntä horjumatta kuin humalainen."

Nämä sanat olivat teeskenneltyjä; mutta munkki pyhän intonsa valtaamana lausui ne vallan todellisella hehkulla. Tällä välin katseli melkein mieltymyksellä tätä omituista olentoa, joka oli häntä ensin niin pahoin pelästyttänyt. Paphnutiuksen karkea ja villi ulkomuoto ja hänen silmiensä synkkä liekehtiminen ihmetyttivät häntä. Ja hän oli utelias tietämään jotakin tällaisen miehen säädystä ja elintavoista, joka niin kokonaan erosi kaikista hänen ennen tuntemistaan henkilöistä. Hän vastasi hempeästi pilaillen:

— Oletpa sinä kerkäs ihailemaan, muukalainen. Varo, ettei katseeni tuli polta sinua luihin asti! Varo vaan, ettet rakastu minuun!

— Minä rakastan sinua, oi Thais! Minä rakastan sinua enemmän kuin elämääni ja itseäni. Sinun tähtesi olen minä jättänyt rakkaan korpeni; sinun tähtesi ovat nämä vaikenemiseen vihityt huulet lausuneet epäpyhiä sanoja; sinun tähtesi olen minä nähnyt sellaista, mitä minun ei olisi pitänyt nähdä, ja kuullut sellaista, jota minua on kielletty kuulemasta; sinun tähtesi on sieluni rauhansa kadottanut ja suljettu sydämeni avautunut ja syössyt esiin ajatuksia, jotka ovat niinkuin elävät vesilähteet, joista kyyhkyset juovat; sinun tähtesi olen kulkenut yötä ja päivää hiekka-aavikoita, joita ainoastaan aaveet ja vampyyrit kansoittavat; sinun tähtesi olen astunut paljaalla jalallani kyykäärmeiden ja skorpionien päälle! Niin, minä rakastan sinua! Minä rakastan sinua, mutta en niinkuin nuo muut miehet, jotka lihallisen himonsa pyyteessä tulevat luoksesi kuin raatelevat sudet tai raivoisat härät. Olet heille rakas niinkuin kauris jalopeuralle. Heidän ruumiillinen rakkautensa kuluttaa sinut sieluun saakka, oi nainen! Mutta minä, minä rakastan sinua hengessä ja totuudessa, minä rakastan sinua Jumalassa ja iankaikkisesta iankaikkiseen; se, mikä täällä rinnassani sykkii sinulle, on oikeaa tulta, on jumalallista rakkautta. Lupaan sinulle parempaa, kuin mitä on hetken hurma tai lyhkäisen yön unelma. Minä lupaan sinulle pyhiä rakkauden aterioita ja taivaallisia hääjuhlia. Se autuus, jonka minä tuon sinulle, ei lopu milloinkaan; se on kuulumaton ja sanoin sanomaton; se on sellainen, että jos tämän maailman onnelliset saisivat nähdä siitä varjonkaan, niin he kuolisivat siihen paikkaan pelkästä hämmästyksestä.

— Ystäväni, sanoi hän, näytä minulle siis tuo merkillinen rakkaus. Joudu! Liian pitkät puheet olisivat loukkaus minun kauneudelleni, Älkäämme kadottako hetkeäkään. Palan kärsimättömyydestä oppia tuntemaan tuon autuuden, josta minulle kerrot; mutta totta puhuen pelkään, etten koskaan tule tuntemaan sitä ja että kaikki, mitä minulle lupaat, oli pelkkää sanahelinää. On helpompi luvata suurta onnea kuin antaa sitä. Jokainen on jollakin alalla etevä. Ja minä luulen, että sinun vahva puolesi on puhetaito. Puhut tuntemattomasta rakkaudesta. Näin pitkä-aikaisen lemmenleikin jälkeen olisi hyvin ihmeellistä, jos rakkaus vielä todellakin kätkisi joitakin salaisuuksia. Näissä asioissa ovat rakastavaiset viisaammat kuin salatieteilijät.

— Thais, älä laske leikkiä. Minä annan sinulle ennen tuntemattoman rakkauden.

— Rakkaus, jonka minä tuon sinulle, on täynnä kunniaa, jota vastoin ne rakkaudet, jotka sinä tunnet, tuottavat ainoastaan häpeää.

Thais katsoi häneen synkällä silmäyksellä; kova ryppy uurtui hänen pieneen otsaansa.

— Olet hyvin rohkea, muukalainen, uskaltaessasi solvaista emäntääsi. Katso minua ja sano minulle, olenko minä sen näköinen, että minua häpeä painaa. Ei! en tunne mitään häpeän tunnetta, eivätkä ketkään niistä muistakaan, jotka elävät kuten minä, tunne häpeää, vaikkakin he ovat vähemmän kauniita ja vähemmän rikkaita kuin minä. Olen kylvänyt nautintoa kaikkialle, mistä olen kulkenut, ja olen sen vuoksi kuuluisa kautta koko maailman. Minun valtani on suurempi kuin suurinten valtaherrojen. Olen nähnyt heidän jalkojeni juureen lankeavan. Katso minua, katso näitä pieniä jalkoja: tuhannet ihmiset olisivat valmiit antamaan verensä saadakseen suudella niitä. En ole kovin korkea enkä ota paljon tilaa maan pinnalla. Niiden silmissä, jotka Serapeumin huipulta näkevät minun kulkevan kadulla, olen pieni kuin riisinjyvä; mutta tämä riisinjyvä on tuottanut ihmisille niin paljon surua, epätoivoa, vihaa ja rikoksia, että koko Tartaros voisi täyttyä niistä. Miten mieletön olet puhuessasi minulle häpeästä, kun kaikki ympärilläni kuuluttaa minun kunniaani!

— Se, mikä on kunnia ihmisten silmissä, on Jumalalle kauhistus. Oi vaimo, olemme eläneet niin erilaisissa seuduissa, että ei ole laisinkaan ihmeellistä, että meidän puheemme ja käsityskantamme ovat niin erilaisia. Kuitenkin on taivas todistajani, että tahdon päästä yksimielisyyteen kanssasi ja että en aio jättää sinua, ennenkun tunteemme ovat samat. Ah, kuka antaisi minun puheilleni sellaisen polton, että sinä sulaisit niinkuin vaha minun henkäyksestäni, oi nainen, ja että minun tahtoni sormet voisivat mielin määrin sinua muovaella! Mikä olisi se hyve, jonka voima luovuttaisi sinut minulle, ah sinä sieluista kallein, jotta se henki, joka minua elähyttää, voisi luoda sinut toisen kerran ja antaa sinulle uuden kauneuden, niin että sinun täytyisi huudahtaa ilosta itkien: "Vasta tänään olen minä syntynyt!" Kuka puhkaisisi nyt minun sydämestäni Siloen lähteen, jossa sinä voisit kylpeä ja löytää takaisin alkuperäisen puhtautesi! Kuka muuttaisi minut Jordaniksi, jonka aallot käyden ylitsesi antaisivat sinulle iankaikkisen elämän!

Tämä mies, ajatteli hän, puhuu iankaikkisesta elämästä ja kaikki, mitä hän sanoo, on nähtävästi kirjoitettu johonkin talismaaniin. Ei ole epäilemistäkään, ettei hän olisi tietäjä, ja hänellä on varmaan salaiset keinonsa vanhuutta ja kuolemaa vastaan.

Ja hän päätti antautua hänelle. Sentähden hän teeskennellen pelkoa etääntyi hänestä muutamia askeleita kauemmas aina luolan perälle saakka. Hän istuutui vuoteen reunalle, kokosi tunikkansa taitaviin poimuihin rinnan yli ja sitten, liikkumattomana, äänettömänä, silmät alas luotuina, hän odotti. Hänen pitkät silmäripsensä loivat pehmeän varjostuksen hänen poskilleen. Koko hänen asentonsa ilmaisi ujoutta; hän keinutteli hiljaa paljaita jalkojaan niinkuin lapsi, joka istuu ja uneksii virran partaalla.

Mutta Paphnutius vain katsoi häneen eikä liikahtanut. Hänen vapisevat polvensa eivät enää tahtoneet kantaa häntä, hänen kielensä oli äkkiä kuivunut kitalakeen ja hirvittävä myrsky myllersi hänen päässään. Äkkiä hänen katseensa hämärtyi ja peittyi sakeaan sumupilveen. Hän päätti siitä, että Jesuksen käsi oli laskeutunut hänen silmilleen kätkeäkseen häneltä tämän naisen. Saaden tästä avustuksesta varmuutensa takaisin hän rohkaistuna ja sisällisesti vahvistettuna sanoi vanhan erakon veroisella vakavuudella:

— Jumala! Kuka käskee hänen aina pitämään silmällä Nymfien luolaa? Kääntyköön pois, jos loukkaamme häntä! Mutta miksi loukkaisimme häntä? Koska hän kerran on meidät luonut, ei hän voi olla suuttunut eikä hämmästynyt nähdessään meidät sellaisina, joiksi hän meidät on tehnyt ja toimimassa sen luonnon mukaan, jonka hän meille on antanut. Puhutaan liian paljon hänen puolestaan ja omistetaan hänelle usein ajatuksia, joita hän koskaan ei ole ajatellut. Sinä itsekin, muukalainen, tunnetko varmasti hänen oikean olemuksensa? Kuka olet sinä puhuaksesi hänen nimessään?

Tähän kysymykseen munkki avaten lainapukunsa ja näyttäen karvakaapunsa vastasi ja sanoi:

— Olen Paphnutius, Antinoen apotti, ja tulen pyhästä erämaasta. Sama käsi, joka johdatti Abrahamin pois Kaldeasta ja Lothin Sodomasta, on minutkin maailmasta vieroittanut. En enää ollut olemassa ihmisille. Mutta sinun kuvasi ilmestyi minulle minun hiekka-aavikkoni Jerusalemissa ja niin sain tietää, että olit täynnä turmelusta ja että kuolema oli sinussa. Ja nyt seison tässä edessäsi, nainen, niinkuin hautakummun edessä ja huudan sinulle: "Thais, nouse!"

Kuullessaan nimet "Paphnutius, munkki, apotti" Thais oli kalvennut kauhusta. Ja hiukset hajallaan, kädet ristissä, itkien ja huokaillen hän nyt ryömi pyhimyksen jaloissa:

— Älä tee minulle pahaa! Miksi olet tullut? Mitä tahdot minulta? Älä tee minulle pahaa? Minä tiedän, että aavikon pyhät inhoavat naisia, jotka kuten minä ovat luodut miellyttämään. Pelkään, että vihaat minua ja tahdot minua vahingoittaa. Mene, en epäile valtaasi. Mutta tiedä, Paphnutius, ettei minua saa halveksia eikä vihata. En ole koskaan, kuten niin monet niistä miehistä, joiden kanssa seurustelen, pilkannut tahallista köyhyyttäsi. Sinä vuorostasi, älä lue rikokseksi minun rikkauttani! Olen kaunis ja taitava näyttelemään. En ole valinnut ammattiani enemmän kuin luonnettanikaan. Olen luotu niitä asioita varten, joita teen. Olen syntynyt hurmaamaan miehiä. Ja sinä itsekin sanoit äsken, että rakastat minua. Älä käytä tietoasi minua vastaan. Älä lausu loihtusanoja, jotka vahingoittavat kauneuttani tai muuttavat minut suolapatsaaksi. Älä pelota minua enää, olen jo liian kauhuissani muutenkin! Älä tuomitse minua kuolemaan! Minä niin pelkään kuolemaa.

— Rauhoitu, lapsi. En ole vetävä ylitsesi häpeää enkä halveksuntaa. Tulen luoksesi Hänen puolestaan, joka istuessaan kaivon reunalla joi samarialaisen vaimon ojentamasta ruukusta ja joka aterioidessaan Simonin huoneessa vastaanotti Maria Magdalenan hyvänhajuiset voiteet. En ole synnitön voidakseni heittää ensimäisen kiven. Olen usein väärinkäyttänyt niitä armolahjoja, joita Jumala on ylleni vuodattanut. Ei viha vaan sääli on tarttunut käteeni johdattaakseen minut sinun luoksesi. Olen valehtelematta voinut tervehtiä sinua rakkauden sanoilla, sillä minun sydämeni poltto ajaa minut sinun luoksesi. Palan hyväntekeväisyyden tulta ja jos nuo sinun liikakarkeisiin näytelmiin tottuneet silmäsi kykenisivät näkemään asioiden salatun olemuksen, esiintyisin minä sinulle oksana siitä palavasta pensaasta, jonka Herra muinoin näytti vuorella Mosekselle saadakseen hänet ymmärtämään todellista rakkautta, sitä, joka liekitsee meidät, mutta ei kuluta, ja joka jättämättä jälkeensä mitään hiiltä tai turhaa tuhkaa puhdistaa ja balsamoi iankaikkisuutta varten kaiken, mihin se koskee.

— Munkki, minä uskon sinua, enkä enää pelkää puoleltasi salajuonia enkä noituutta. Olen usein kuullut puhuttavan Thebaiksen erakoista. Antoniuksen ja Paavalin elämästä on minulle kerrottu ihmeellisiä asioita. Sinun nimesi ei ollut minulle tuntematon ja minulle on sanottu, että jo nuorena olit hyveissä vanhimpain anakoreettien vertainen. Heti kun näin sinut tietämättä kuka olit, tunsin ettet ollut mikään tavallinen ihminen. Sano minulle, voitko tehdä hyväkseni sen, mitä eivät ole voineet Isiksen eivätkä Hermeen eivätkä jumalaisen Junon papit, eivät Kaldean viisaat eivätkä babylonialaiset tietäjät? Munkki, jos minua rakastat, voitko estää minut kuolemasta?

— Nainen, tiedä siis, joka tahtoo elää, hän elää. Pakene noita kauhistavaisia nautintoja, joissa on iankaikkinen kadotuksesi. Riistäydy irti pahoista hengistä, jotka kärventäisivät kamalasti tuon ruumiin, jonka Jumala loi sylestään ja elävöitti omalla hengellään. Väsymyksen raukaisema, tule virkistymään yksinäisyyden siunatuille lähteille, tule juomaan erämaan kätketyistä kaivoista, jotka pursuavat taivaaseen asti! Levoton sielu, tule ja omista vihdoin, mitä olet toivonut! Riemua kaipaava rinta, tule nauttimaan oikeista riemuista, jotka ovat köyhyys, kieltäymys, itsensä unhoitus ja antautuminen Jumalan armohelmaan. Kristuksen vihollinen ja huomenna hänen rakas morsiamensa, tule hänen luokseen! Tule, sinä joka etsit, ja sinä olet sanova: "Olen löytänyt rakkauden."

— Munkki, kysyi hän, jos luovun iloistani ja teen katumuksen, onko varma, että olen tuleva taivaaseen vahingoittumattomin ruumiin, täydessä kukoistuksessani?

— Thais, tuon sinulle iankaikkisen elämän. Usko minua, sillä se mitä julistan on totuus.

— Munkki, tahtoisin uskoa sinua. Sillä tunnustan sinulle, että en ole löytänyt onnea tästä maailmasta. Osani on ollut kauniimpi kuin kuningattaren ja kuitenkin on elämä tuonut minulle paljon surua ja katkeruutta ja nyt olen jo niin sanomattoman väsynyt. Kaikki naiset kadehtivat kohtaloani ja kuitenkin minä välistä kadehdin erästä hampaatonta, vanhaa akkaa, joka minun lapsena ollessani möi hunaja-kakkuja eräällä kaupungin portilla. Usein olenkin miettinyt, että ainoastaan köyhät mahtavat olla hyviä, onnellisia, siunatuita, ja että mahtaa olla hyvin suloista elää halpana ja mitättömänä. Munkki, sinä olet liikuttanut minun sieluni syvyydet ja nostanut pinnalle sen, mikä uinui pohjalla. Voi, ketä uskoa? Ja mitä meistä tulee? Ja mitä on elämä?

Hänen näin puhuessaan Paphnutiuksen hahmo muuttui kokonaan ja taivaallinen riemu säteili hänen kasvoiltaan.

— Kuule minua, sanoi hän, en ole tullut yksin sinun asuntoosi. Toinen seurasi mukana, se Toinen, joka seisoo tässä nyt rinnallani. Häntä et sinä saata nähdä, koska silmäsi vielä ovat arvottomat häntä katselemaan; mutta pian olet saava nähdä hänet koko hänen ihanuudessaan ja silloin olet sanova: "Hän yksin on suloinen." Äsken jos ei hän olisi laskenut lempeää kättään minun silmilleni, olisin kenties langennut syntiin kanssasi, sillä itsestäni minä en ole muuta kuin heikkoutta ja levottomuutta. Mutta hän pelasti meidät molemmat. Hän on yhtä hyvä kuin hän on mahtava ja hänen nimensä on Vapahtaja. David ja Sibylla ovat ennustaneet hänen maailmaan tuloaan, paimenet ja tietäjät kunnioittaneet häntä jo kehdossa, fariseukset ovat ristiinnaulinneet hänet ja pyhät naiset haudanneet, apostolit ilmoittaneet hänet maailmalle ja marttyyrit todistaneet hänestä kuolemallaan. Ja nyt hän saatuaan tietää, että pelkäät kuolemaa, oi nainen, astuu huoneeseesi pelastaakseen sinut kuolemasta! Eikö totta, oi minun Jesukseni, että tällä hetkellä ilmestyt minulle niinkuin ilmestyit Galilean miehille noina ihmeellisinä päivinä, jolloin tähdet laskeutuen kerallasi alas taivaasta olivat niin lähellä maata, että pyhät, viattomat lapset saattoivat poimia niitä käsiinsä leikkiessään äitiensä sylissä Betlehemin penkereillä? Eikö totta, Jesukseni, että olemme nyt sinun seurassasi ja että näytät minulle kalliin ruumiisi todellisuuden? Eikö totta, että tuossa ovat kasvosi, ja että tuo kyynel, joka vierii poskeltasi on todellinen kyynel? Niin, ikuisen oikeuden enkeli on sen siitä poimiva ja se on oleva Thaiksen sielun lunnas. Eikö totta, sinä olet siinä itse, minun Jesukseni? Minun Jesukseni, sinun pyhät huulesi avautuvat. Voit puhua: puhu, minä kuuntelen. Ja sinä Thais, onnellinen Thais! kuule, mitä Vapahtaja itse sinulle sanoo: hän puhuu enkä minä. Hän sanoo: "Olen kauan etsinyt sinua, oi sinä minun kadonnut karitsani! Vihdoinkin löydän sinut. Älä mene enää luotani. Salli, että otan sinut käsivarsilleni, pikku raukka, ja kannan sinut olallani taivaalliselle laitumelle. Tule, minun Thaikseni, tule minun valittuni, tule itkemään kanssani!"

Ja Paphnutius lankesi polvilleen, silmät hehkuen hurmausta. Silloin
Thais näki pyhän miehen kasvoilta elävän Jesuksen heijastuksen.

— Voi, lapsuuteni menneitä päiviä nyyhkytti hän! Oi, sinä lempeä isäni Ahmes ja hyvä pyhä Theodorus, miksi en kuollutkin valkean viittasi alla silloin, kun sinä aamuhämärissä kuljetit kotiin minua, vielä kastevesistä märkää lasia!

— Sinä olet kastettu!… Oi taivaallista Viisautta! Oi Kaitselmusta, oi Jumalan hyvyyttä! Nyt tiedän, mikä se mahti oli, joka minua veti sinua kohti. Nyt tiedän, mikä sinut teki silmilleni niin rakkaaksi ja kauniiksi. Kastevesien voima se oli, joka sai minut jättämään Jumalan varjeluksen, jossa elin, lähteäkseni etsimään sinua maailman myrkytetystä ilmakehästä. Pisarainen siitä vedestä, varmasti on pisarainen siitä vedestä, joka huuhtoi ruumiisi, pirskahtanut minunkin otsalleni. Tule, oi minun sisareni, ja vastaanota veljeltäsi rauhan suudelma!

Sitten hän vaikeni antaen Jumalan yksin haastaa eikä Nymfien luolasta kuulunut muuta kuin Thaiksen nyyhkytykset ja juoksevain purojen solina.

Thais vain itki, pyyhkimättä edes kyyneleitään, kun kaksi mustaa orjatarta astui sisälle kantaen vaatteita, hyvänhajuisia voiteita ja seppeleitä.

— Ei ollut ollenkaan paikallaan nyt itkeä, sanoi hän koettaen hymyillä. Kyyneleet tekevät silmät punaisiksi ja pilaavat ihon, tänä yönä syödään illalliset ystävien kesken ja minä tahdon olla kaunis, sillä siellä tulee olemaan naisia, jotka vakoilevat kasvoiltani väsymystä. Nämä orjat tulevat pukemaan minua. Vetäydy syrjään, isäni, ja anna heidän tehdä tehtävänsä. He ovat taitavia ja tottuneita, mutta kyllä olenkin maksanut heistä paljon. Katsopas tuota, jolla on paksut kultasormukset ja niin valkeanhohtavat hampaat. Hänet olen ryöstänyt prokonsulin puolisolta.

Paphnutius aikoi ensin kaikin voimin vastustaa Thaiksen menoa noille illallisille. Mutta päättäen toimia varovasti, hän kysyi, keitä henkilöitä hän siellä tulisi tapaamaan.

Thais vastasi, että hän tulisi näkemään siellä juhlan isännän, vanhan laivastopäällikön Cottan, Nikiaan ja useita muita väittelynhaluisia filosofeja, runoilija Kallikrateksen, Serapiksen ylimäisen papin ja rikkaita nuorukaisia, jotka enimmästä päästä käyttivät aikansa hevosten taltuttamiseen, sekä vielä lisäksi naisia, joista ei voinut sanoa mitään ja joilla ei ollut muuta hyvettä kuin nuoruus. Silloin saaden äkkiä yliluonnollisen mielijohteen munkki huudahti:

— Mene heidän pariinsa, Thais! Mene! Mutta minä en jätä sinua. Tulen kanssasi tuohon juhlaan ja pysyn koko ajan sanaakaan sanomatta vierelläsi.

Thais purskahti nauruun. Ja molempien mustien orjattarien hyöriessä hänen ympärillään hän huudahti:

— Mitä tulevat he sanomaan nähdessään, että minulla on rakastajana
Thebaiksen munkki?

PIDOT.

Kun Thais Paphnutiuksen seuraamana astui juhlasaliin, olivat useimmat vieraat jo siellä viruen kyynärpäänsä nojassa leposohvilla hevosenkengän muotoisen, välkkyvillä astioilla katetun pöydän ympärillä. Tämän pöydän keskellä oli hopeinen allas ja sen äärillä neljä satyyria kallistamassa leilejä, joista virtasi kastiketta muka uimavedeksi altaassa kelluville, keitetyille kaloille. Thaiksen saapuessa puhkesivat suosion huudot esiin joka taholta.

Kärsimättömyydellä hän odotti, että ylistysten tulva lakkaisi, sitten hän sanoi Cottalle, isännälleen:

— Lucius, tuon luoksesi erään erämaan munkin, Antinoen apotin, Paphnutiuksen; hän on hyvin suuri pyhimys, ja hänen sanansa polttavat kuin tuli.

— Ole tervetullut, Paphnutius, sinä, joka tunnustat kristinoppia. Minä itsekin tunnen jonkinlaista kunnioitusta tuota nyttemmin keisarillista uskontoa kohtaan. Jumalainen Konstantinus kohotti sinun uskonveljesi valtakunnan ensimäisiksi ystäviksi. Latinalainen viisaus sai siis hyväksyä Kristuksesi Pantheoniimme. Esi-isiemme periaatteitten mukaista on, että jokaisessa jumalassa on jotakin jumalallista. Mutta se sikseen. Juokaamme ja iloitkaamme niin kauan kuin vielä on tilaisuutta.

Näin puhui vanha Cotta hilpeästi. Hän oli juuri tutkinut erästä uutta kaleerivenheen mallia ja lopettanut "Karthagon historian" kuudennen kirjan. Ollen varma siitä, ettei hän ollut kuluttanut hukkaan päiväänsä, hän oli tyytyväinen sekä itseensä että jumaliin.

Paphnutius, lisäsi hän, näet täällä useita sangen rakastettavia henkilöitä: Hermodorus, Serapiksen ylimmäinen pappi, filosofit Dorion, Nikias ja Zenothemis, runoilija Kallikrates, nuori Chereas ja nuori Aristobulos, molemmat erään rakkaan nuoruuden ystäväni poikia, ja heidän vieressään Philina ja Drose, joiden kauneus on erinomainen.

— Sanoinhan sinulle, veljeni, että Venus on ylen mahtava. Hänen lempeä väkivaltansa on tuonut sinut tänne vasten tahtoasikin. Kuule, olet kyllä hyvin hurskas mies, mutta ellet tunnusta, että hän on kaikkien jumalien äiti, on tappiosi varma. Tiedä, että vanhalla matemaatikolla Melanthuksella oli tapana sanoa: "En voisi ilman Venuksen apua määritellä edes kolmion ominaisuuksia."

Dorion, joka hetken ajan oli ääneti tarkastanut uutta tulijaa, puhkesi äkkiä kättentaputuksiin ja ihastuksen huutoihin:

— Hän se on, ystäväiseni! Hänen katseensa, hänen partansa, hänen tunikkansa: hän itse ihka ilmielävänä! Tutustuin häneen teatterissa, sill'aikaa kun meidän Thaiksemme siellä näytteli notkeita käsivarsiaan. Hän oli tuimasti kiihdyksissä ja voinpa todistaa, että hän puhui sangen voimakkaasti. Hän on kunnon mies, hän on tasoittava meidän vielä maan tasalle, hänen kaunopuheisuutensa on hirmuinen. Jos Markus on kristittyjen Plato, on Paphnutius heidän Demostheneensa. Epikuros ei pienessä puutarhassaan varmasti koskaan kuullut mitään senkaltaista.

Sill'aikaa Philina ja Drose aivan söivät Thaista silmillään. Vaaleilla hiuksillaan hän kantoi kalpeita, violeteista kierrettyjä seppeleitä, joiden jokainen kukka oli kuin hento heijastus hänen silmiensä väristä, joten olisi saattanut luulla, että kukat olivat sammuneita katseita ja silmät säihkyviä kukkaisteriä. Tämän naisen erikoisuus oli juuri siinä, että kaikki hänessä eli, kaikki oli pelkkää sielua ja sopusointua. Hänen malvan värinen, hopeakutein ommeltu pukunsa kätki pitkiin laskoksiinsa omituisen, melkein surullisen sulon, jota eivät mitkään rannerenkaat tai kaulanauhat kirkastaneet; hänen ainoa häikäisevä koristuksensa olivat paljaat käsivarret. Vasten tahtoaankin täytyi molempien ystävättärien ihailla hänen pukuaan ja hiuslaitettaan, mutta he eivät virkkaneet siitä hänelle mitään.

— Kuinka sinä olet kaunis, sanoi hänelle Philina. Et voinut olla ihanampi Aleksandriaan tullessasikaan. Ja kuitenkin sanoi äitini, joka oli nähnyt sinut silloin, että harvat naiset saattoivat tulla verratuiksi sinuun.

— Mutta kuka on, kysyi Drose, tuo uusi armastelija, jonka tuot seuraamme? Hän on oudon ja villin näköinen. Jos olisi olemassa elefanttipaimenia, niin varmasti olisivat he juuri tuon tapaisia. Mistä oletkaan löytänyt Thais, noin kesyttömän ystävän? Kenties troglodyyttien joukosta, jotka elävät maan alla Hadeksen sauhujen tuhrimina?

— Vaikene, rakkauden mysteriain täytyy jäädä salaisuuksiksi ja on kiellettyä niitä udella. Minä kyllä puolestani sallisin mieluummin vaikka itse hehkuvan Etnan suudella huuliani kuin tuon miehen. Mutta lempeän Thaiksen, joka on kaunis ja rakastettava niinkuin jumalattaret, täytyy niinkuin jumalattarienkin kuulla kaikkien rukoukset eikä ainoastaan miellyttävien miesten kuten meidän on tapamme.

— Varokaa te molemmat! vastasi Thais. Hän on tietäjä ja lumooja. Hän kuulee hiljaakin lausutut puheet ja yksinpä ajatuksetkin. Hän voi reväistä teiltä pois teidän sydämenne, sill'aikaa kuin nukutte, ja panna sijalle sienen ja seuraavana päivänä juodessanne vettä tukehdutte kuoliaaksi.

Hän näki heidän kalpenevan ja käänsi heille selkänsä istuutuen Paphnutiuksen viereen patjalle. Äkkiä kajahti Cottan käskevä ja hyväntahtoinen ääni yli kaiken muun puheensorinan.

— Juokaamme ensin jumalaisen Konstantinuksen ja valtakunnan suojelushengen malja. Isänmaa on asetettava kaiken yläpuolelle, yksinpä jumalienkin, sillä siihen sisältyvät ne kaikki.

Kaikki vieraat veivät täysinäisen maljan huulilleen. Ainoastaan Paphnutius ei juonut mitään, siksi että Konstantinus vainosi paraillaan Nikean oppia ja siksi että kristityn isänmaa ei ollut tästä maailmasta.

— Mitä on isänmaa? Virta, joka vierii. Sen rannat muuttuvat ja sen aallot vaihtuvat alituisesti.

— Tiedän hyvin, Dorion, vastasi laivastonprefekti, ettet sinä pidä arvossa kansalaishyveitä ja arvelet, että viisaan on oltava erillään käytännöllisistä asioista. Minä taas päinvastoin uskon, että kunnon miehellä ei ole mitään sen toivottavampaa päämäärää kuin korkeat valtionvirat. Valtio on mainio juttu!

— Dorion kysyi äsken: Mitä on isänmaa? Minä tahtoisin siihen vastata: Isänmaan muodostavat jumalien alttarit ja esi-isien haudat. Kansalaisveljeys muodostuu yhteisistä muistoista ja yhteisistä tulevaisuudentoiveista.

— Kastorin kautta, olinpa tänään nähnyt kauniin hevosen! Demophonoksen oriin. Sillä on hieno pää, pienet leukaluut ja korkeat etujalat. Se kantaa kaulansa ylpeästi pystyssä niinkuin kukko ikään.

— Se ei ole niin hyvä hevonen kuin miksi kehut. Sillä on heikot kaviot. Nilkat viettävät maahan ja eläin on piankin rampa.

— Ai, ai, olin niellä kalan ruodon, joka oli pitempi ja terävämpi kuin tikari. Kaikeksi onneksi sain sen vedetyksi pois kurkustani ajoissa. Jumalat rakastavat minua!

— Sanotko tosiaan, armas Droseni, että jumalat rakastavat sinua? kysyi Nikias hymyillen. Siis he olisivat yhtä onnettomia kuin ihmisetkin. Rakkaus edellyttää aina omistajassaan jonkinlaisen sisäisen kurjuuden tunnon. Sen kautta pääsee ilmi olennoissa piilevä heikkous. Rakkaus, jota jumalat tuntevat Drosea kohtaan on mahtava todistus heidän epätäydellisyydestään.

— Nikias, sinä puhut hassutuksia, joilla ei ole päätä eikä perää. Tapasi mukaan et milloinkaan ymmärrä, mitä sanotaan, ja vastaat aina järjettömyyksillä.

— Puhu, puhu, armas Droseni. Mitä ikinä sanotkin, täytyy sinulle antaa tunnustus joka kerta, kun vain avaat suusi. Hampaasi ovat niin kauniit!

Tällä hetkellä astui saliin hitain askelin ja pystyssä päin vakavan näköinen, huonosti puettu ukko silmäillen rauhallisin katsein läsnäolevia. Cotta viittasi hänelle paikan vierellään omalla leposohvallaan.

— Eukritus, sanoi hän, ole tervetullut! Oletko tässä kuussa taas laatinut uuden filosofisen tutkielman? Se olisi, jos oikein muistan, jo yhdeksäskymmenestoinen kirjoitus, joka on valunut alas Niilin kaislasta, jota käyttelet todellisen attikalaisen kädellä.

DORION.

Tervehtikäämme kunnioittaen Eukritusta, viimeistä stoalaista! Vakavana ja valkeapäisenä kohoaa hän keskellämme niinkuin haamu. Hän käy yksinäisenä halki kansan joukkojen ja puhuu sanoja, joita ei kukaan ymmärrä.

EUKRITUS.

Erehdyt, Dorion. Hyveen filosofia ei ole vielä kuollut maailmasta. Minulla on lukuisia oppilaita Aleksandriassa, Roomassa ja Konstantinopolissa. Sekä orjissa että Cesarin jälkeläisissä on vielä useita, jotka osaavat hallita itseään, elää vapaina ja nauttia olioista irroittumisessa rajatonta onnea. Monet toteuttavat itsessään Epiktetoksen ja Markus Aureliuksen oppia. Mutta jos olisikin niin, että hyve ainaiseksi olisi kadonnut maan päältä, niin mitä sen häviö liikuttaisi minun onneani, koska ei ollut minun vallassani määrätä, kestikö se vai joutuiko perikatoon? Ainoastaan hullut, Dorion, perustavat onnensa ulkopuolelle omaa voimaansa. Minä en toivo mitään, mitä eivät myös jumalat tahdo, ja toivon kaikkea sitä, mitä he tahtovat. Sen kautta teen itseni heidän kaltaisekseen ja jaan heidän erehtymättömän tyytyväisyytensä. Jos hyve häviää, myönnyn tähän häviöön, ja tämä myöntymys täyttää mieleni riemulla yhtä suurella kuin konsanaan järkeni ja rohkeuteni korkein ponnistus. Kaikissa asioissa jäljittelee minun viisauteni jumalallista viisautta ja jäljennös on varmasti oleva arvokkaampi kuin esikuva, sillä se on vaatinut enemmän huolta ja ponnistusta.

NIKIAS.

Ymmärrän. Sinä liittoudut taivaalliseen sallimukseen. Mutta jos hyve on ainoastaan ponnistusta, Eukritus, jännitystä, jonka kautta Zenon oppilaat väittävät tulevansa jumalien kaltaisiksi, niin sammakko, joka pullistaa itsensä ilmalla tullakseen härän kokoiseksi, esittää stoalaisuuden mestarinäytteen.

EUKRITUS.

Nikias, ivaat kuten tavallisesti, olet mestari pilanteossa. Mutta jos tuo härkä, josta puhut, on todellakin jumala niinkuin Apis tai tuo maan-alainen härkä, jonka ylimäisen papin näemme täällä, ja jos sammakko viisaasti ponnistellen saa itsensä sen kokoiseksi, niin eikö se todellakin ole hyveellisempi kuin härkä, ja voitko kieltäytyä ihailemasta niin ylevätahtoista elukkaa?

Neljä palvelijaa toi nyt pöydälle villisian, jossa vielä harjakset törröttivät. Paistetusta taikinasta tehdyt porsaat, jotka ympäröivät eläintä ikäänkuin pyrkien sitä imemään, osoittivat, että se oli naaras.

— Ystävät, eräs vieras on tullut seuraamme omasta alotteestaan. Kuuluisa Paphnutius, joka muuten yksinäisyydessä viettää ihmeteltävää elämää, on nyt meidän odottamaton vieraamme.

COTTA.

Puhu paremmin Zenothemis! Saakoon hän ensimäisen kunniapaikan, koska hän on tullut kutsumatta.

ZENOTHEMIS.

Sentähden on meidän otettava hänet vastaan, rakas Lucius, aivan erikoisella ystävyydellä ja koetettava keksiä, mikä häntä eniten miellyttää. Onpa varmaa, että sellainen mies on herkempi kauniiden ajatusten tuoksulle kuin paistin kärylle. Tuotamme hänelle epäilemättä ilon, jos johdamme keskustelun siihen uskoon, jota hän tunnustaa, nim. ristiinnaulittuun Jesukseen. Minä puolestani yhdyn siihen sitä kernaammin, kun juuri tämä oppi minua erikoisesti huvittaa niiden moninaisten vertauskuvien tähden, joita se sisältää. Jos vain käsittää kirjaimen alla piilevän ajatuksen, on se täynnä totuuksia, ja minun mielestäni kristittyjen kirjat aivan tulvivat jumalallisia ilmestyksiä. Mutta en oikein voi, Paphnutius, suoda samaa arvoa juutalaisten kirjoille. Niitä ei kirjoittanut, kuten on sanottu, Jumalan henki, vaan eräs paha henki. Jahve, joka ne saneli, oli eräs niitä henkiä, jotka kansoittavat alempia ilmakerrostumia ja ovat syypäät useimpiin niistä tuskista, joita me saamme kärsiä; mutta tämä yksi voitti kaikki muut tietämättömyydessä ja raakuudessa. Sitä vastoin oli se kultasiipinen käärme, joka taivaansinisin suomuin kierteli tiedon puun ympärillä, tehty pelkästä valosta ja rakkaudesta. Sentähden oli taistelu välttämätön näiden kahden mahdin välillä, joista toinen oli valonkimmeltävä, toinen yönpimeä. Se puhkesikin jo ilmi maailman ensimäisinä päivinä. Jumala oli tuskin mennyt lepoonsa, Adam ja Eva, ensimäinen mies ja ensimäinen nainen, elivät onnellisina ja alastomina Edenin yrttitarhassa, kun Jahve heidän onnettomuudekseen tuli siihen päätökseen, että hän tahtoi hallita heitä ja kaikkia niitä sukupolvia, joita Eva kantoi mahtavissa lantioissaan. Koska hän ei omistanut sirkilää eikä lyyryä eikä tuntenut ollenkaan tiedettä, jolla käskeä, eikä taidetta, jolla vallata sydämiä, pelästytti hän noita lapsiparkoja muodottomilla näyillä, oikukkailla uhkauksilla ja ukkosen jyrinällä. Adam ja Eva tuntien hänen varjonsa yllään puristautuivat toisiinsa ja pelko teki heidän rakkautensa kaksinkertaiseksi. Käärmeen tuli heitä sääli ja hän päätti opettaa heitä, jotta omistaen tiedon he eivät enää antaisi valheiden pettää itseään. Yritys vaati aivan erikoista varovaisuutta ja tuon ensimäisen ihmisparin heikkous oli tehdä hänet aivan toivottomaksi. Hyväntahtoinen henki päätti kuitenkin yrittää. Jahven tietämättä, joka väitti näkevänsä kaikki, mutta jonka näkö itse asiassa ei ollut kovinkaan terävä, hän lähestyi noita molempia olentoja ja hurmasi heidän katseensa haarniskansa loistolla ja siipiensä välkkeellä. Sitten hän kiinnitti heidän mieliään muodostelemalla ruumiillaan heidän eteensä säännöllisiä kuvioita sellaisia kuin ympyrä, ellipsi ja kiertopyörö, joiden erinomaiset ominaisuudet kreikkalaiset myöhemmin tulivat tuntemaan. Adam jäi enemmän kuin Eva tuumimaan näitä kuvioita. Mutta kun käärme ruveten puhumaan ilmoitti korkeimmat totuudet, ne, joita ei voi todistaa, huomasi hän, että Adam, joka oli maanmullasta leivottu, oli liian raskasta ainetta käsittääkseen näitä hienoja asioita ja että taas Eva päinvastoin ollen hellempi ja herkempi omisti ne aivan helposti. Niinpä puheli hän siis yksin Evan kanssa, miehen poissa ollessa, saadakseen hänet ensin vakuutetuksi…

DORION.

Salli, Zenothemis, että keskeytän sinut tässä. Ensinnäkin olen keksinyt kertomassasi tarussa erään kohtauksen Pallas Athenen taistelusta jättiläisiä vastaan. Jahve muistuttaa paljon Typhonia ja Pallaan kuvaavat atenalaiset aina käärme vierellään. Mutta tuo, mitä viimeiseksi sanoit, sai minut äkkiä epäilemään kuvaamasi käärmeen älyä ja rehellisiä tarkoitusperiä. Jos hän todellakin olisi omistanut viisauden, niin olisiko hän uskonut sitä pikkuisen naispään haltuun, johon se ei kuitenkaan olisi mahtunut. Tahtoisin mieluummin luulla, että hän oli kuten Jahvekin tietämätön ja valheellinen ja että hän valitsi Evan vain sentähden, että oli helppoa vietellä juuri hänet ja että hän otaksui Adamin olevan älykkäämmän ja ajattelevamman.

ZENOTHEMIS.

Tiedä, Dorion, että kaikkein korkeimpiin ja puhtaimpiin totuuksiin ei päästä ajattelemisen eikä älyn kautta, vaan kylläkin tunteen tietä. Sentähden kohoavatkin naiset, jotka tavallisesti ovat vähemmän ajattelevia mutta herkkätuntoisempia kuin miehet, helpommin jumalallisten asioiden ymmärtämiseen. Heillä on ennustamisen taito, eikä suinkaan turhan tautta kuvata välistä Apollo Kitharoidosta ja Jesus Natsarealaista liehuviin naishameisiin puettuina. Sano mitä tahansa, Dorion, niin oli tietoa levittävä käärme kuitenkin viisas valitessaan karkean Adamin asemesta valontyötään varten tuon Evan, joka oli valkeampi kuin maito ja taivaan tähdet. Hän kuunteli käärmettä kuuliaisesti ja antoi johdattaa itsensä tiedon puun tykö, jonka oksat ulettuivat taivaaseen saakka ja jota jumalallinen henki varjosti niinkuin kaste. Tämä puu oli täynnä lehtiä, jotka puhuivat kaikkia tulevien ihmisten kieliä ja joiden yhteis-äänet muodostivat täydellisesti sopusointuisen yhteissäveleen. Sen täyteläisyyttä herkkyvät hedelmät ilmaisivat valituille syöjilleen metallien, kivien ja kasvien salaisuudet, sekä fyysilliset että moraaliset lait, mutta ne olivat tulen liekkiä jane, jotka pelkäsivät kärsimystä ja kuolemaa, eivät uskaltaneet viedä niitä huulilleen. Mutta Eva kuunneltuaan kuuliaisesti käärmeen opetuksia voitti turhat pelkonsa ja halusi maistaa hedelmiä, jotka antoivat tiedon Jumalasta. Mutta jotta ei Adam, jota hän rakasti, jäisi huonommaksi, tarttui hän hänen käteensä ja vei hänet tuon ihmeellisen puun luo. Siellä otti hän tulisen omenan, puraisi siitä palasen ja ojensi sen sitten toverilleen. Onnettomuudeksi Jahve, joka sattumalta käveli puutarhassa, äkkäsi heidät, ja nähdessään, että he olivat tulemaisillaan viisaiksi, joutui hän hirmuisen raivon valtaan. Mustasukkaisena oli hän juuri eniten peljättävä. Kooten kaikki voimansa sai hän aikaan sellaisen jyryn ali-ilmoissa, että nuo molemmat hennot ihmis-olennot jähmettyivät kauhusta. Hedelmä putosi miehen käsistä ja nainen heittäytyen tuon onnettoman kaulaan sanoi hänelle: "Tahdon olla tietämätön niinkuin sinäkin ja kärsiä kanssasi." Voittava Jahve piti sitten Adamin ja Evan sekä koko heidän siemenensä ainaisen kauhun ja pelon vallassa. Hänen taitonsa, joka supistui karkeiden taivaankappalten takomiseen, voitti käärmeen säveltaiteeseen ja geometriaan perustuvan voiman. Hän opetti ihmisille vääryyttä, tietämättömyyttä ja julmuutta, ja antoi pahalle vallan maailmassa. Hän vainosi Kainia ja hänen poikiaan sentähden, että he olivat toimeliaita, hän hävitti sukupuuttoon filistealaiset sentähden, että he sepittivät orfealaisia lauluja ja tarinoita Aisopoksen tyyliin. Hän oli kaiken kauneuden ja tieteen leppymätön vihollinen ja ihmisrotu sai pitkiä vuosisatoja verellään ja kyynelillään maksaa siivekkään käärmeen tappiosta. Onneksi syntyi kreikkalaisten keskuuteen eräitä henkeviä miehiä, sellaisia kuin Pythagoras ja Plato, jotka neronsa voimalla keksivät uudestaan samat kuviot ja ajatukset, joita Jahven vihollinen turhaan oli koettanut opettaa ensimäiselle naiselle. Käärmeen henki eli heissä, ja sentähden atenalaiset kunnioittivatkin käärmettä, kuten Dorion huomautti. Vihdoin uudempana aikana ilmestyi maan päälle ihmishahmossa kolme taivaallista henkeä: Jesus Galilealainen, Basilides ja Valentinus, joiden oli suotu poimia hehkuvimmat hedelmät tästä tiedon puusta, jonka juuret käyvät kautta maansydämen ja latvat päilyvät taivaan tasalla. Tämä oli minulla vain sanottavana kristittyjen puolustukseksi, joita liiankin usein syytetään juutalaisten erehdyksistä.

DORION.

Jos olen sinut oikein ymmärtänyt, Zenothemis, niin ovat siis nämä kolme erinomaista miestä Jesus, Basilides ja Valentinus saaneet ilmi salaisuuksia, joista Pythagoras, Plato ja kaikki Kreikan filosofit yksinpä jumalainen Epikuroskaan, joka sentään vapautti ihmiset kaikesta turhasta pelvosta, eivät tienneet mitään. Tekisit meille palveluksen, jos tahtoisit sanoa, millä keinoin nämä kolme kuolevaista pääsivät osallisiksi tiedoista, joita ei näiden viisasten ajatus ollut kyennyt selvittämään.

ZENOTHEMIS.

Täytyykö minun toistaa sinulle, Dorion, että tiede ja ajatus ovat vasta tiedon ensimäiset asteet ja että sisällinen hurmaus ainoastaan kohottaa ihmisen ikuisiin totuuksiin.

HERMODORUS.

Totta on, Zenothemis, että sielu elää hurmauksesta niinkuin heinäsirkka kasteesta. Mutta tarkistakaamme paremmin tämä asia: ainoastaan henki yksin on kykevä täydelliseen hurmaustilaan. Sillä ihminen on kolminainen, ollen kokoonpantu aineellisesta ruumiista, hienosyisemmästä mutta samaten aineellisesta sielusta ja kuolemattomasta hengestä. Kun henki lähdettyään ruumiista niinkuin palatsista, joka äkkiä jää hiljaiseksi ja yksinäiseksi, ja lennettyään sitten sielunsa puutarhojen läpi vajoaa Jumalaan, niin nauttii se ennenaikaisen kuoleman tai pikemmin tulevaisen elämän onnea, sillä kuolla on elää, ja tässä tilassa, joka on osuus taivaallisesta puhtaudesta, se omistaa samalla kertaa loputtoman riemun ja korkeimman mahdollisen tiedon. Se sulaa kaiken yhteyteen. Se on täydellinen.

NIKIAS.

Aivan erinomaista. Mutta totta puhuen, Hermodorus, en näe suurtakaan eroa kaiken ja ei mitään käsitteiden välillä. Itse sanat kieltäytyvät esittämästä tätä eroa. Äärettömyys muistuttaa hirvittävästi tyhjyyttä: molemmat ovat järjelle käsittämättömiä. Minun mielestäni tuo täydellisyys on kovin kalliisti ostettava: siitä on maksettava koko olemuksellaan ja omistaakseen sen on lakattava olemasta. Se on tuo kova kohtalo, josta ei edes itse Jumalakaan ole voinut pelastautua, senjälkeen kun filosofit ovat saaneet päähänsä tehdä hänet täydelliseksi. Tästä taas johtuu, että jos emme tiedä mitä on olemattomuus, emme myöskään tiedä mitä on olevaisuus. Emme tiedä mitään. Sanotaan, että ihmisille on mahdotonta olla yhtä mieltä. Minä luulisin päin vastoin, huolimatta väittelyjemme pauhinasta, että heille on mahdotonta olla lopultakin olematta yksimielisiä maatessaan haudassa vieretysten vastaväitteittensä röykkiön alla, jonka he itse ovat kasanneet ylleen niinkuin Pelionin ja Ossan.

COTTA.

Pidän paljon filosofiasta ja tutkin sitä lomahetkinäni. Mutta ainoastaan Ciceron teoksia ymmärrän täydellisesti. Orjattaret, kaatakaa hunajaviiniä!

KALLIKRATES.

Miten merkillistä! Kun olen selvä, ajattelen niitä aikoja, jolloin traagilliset runoilijat istuivat hyvien tyrannien kesteissä, ja vesi herahtaa minulle suuhun. Mutta nyt kun olen maistellut tätä kallista viiniä, jota sinä, jalo Lucius, niin runsaasti meille tarjoat, niin uneksin vain vapaussodasta ja sankarillisista taisteluista. Häpeän elää näin kunniattomassa ajassa ja mielikuvituksessani palvelen vapautta ja vuodatan vertani viimeisten roomalaisten kera Filippoin tantereella.

COTTA.

Tasavallan hävitessä kaatuivat esi-isäni Brutuksen kanssa vapauden puolesta. Mutta ei voi torjua sitä epäilystä, että eikö se, mitä he nimittivät roomalaisen kansan vapaudeksi, itse asiassa ollut vain halua hallita itse. En kiellä, etteikö vapaus olisi kansakunnille korkein hyvä. Mutta mitä kauemmin minä elän, sitä enemmän tulen vakuutetuksi siitä, että ainoastaan voimakas hallitus kykenee sen täydellisesti takaamaan kansalaisille. Olen neljänkymmenen vuoden ajan ollut valtion korkeimmissa viroissa ja pitkä kokemukseni on opettanut minulle, että kansa joutuu sorron alaiseksi aina, kun hallitus on heikko. Senpätähden kaikki ne, jotka jollakin tavoin koettavat heikentää hallitusta kuten useimmat valtiolliset puhujat, tekevät itsensä syypäiksi rumaan rikokseen. Joskin yhden tahto joskus ilmenee turmiollisella tavalla, niin tekee taas kansan myöntyminen kaiken asianratkaisun mahdottomaksi. Ennenkuin roomalaisen rauhan majesteetti valtasi maailman, eivät kansat olleet onnellisia muulloin kuin viisaitten tyrannien hallitessa.

HERMODORUS.

Minä puolestani, Lucius, luulen, ettei ole ollenkaan olemassa mitään hyvää hallitusta ja ettei sitä myöskään voida keksiä, koska kekseliäät kreikkalaisetkin, jotka kuitenkin loivat niin monta erinomaista valtiomuotoa, ovat sitä turhaan saaneet etsiä. Tässä suhteessa ovat meiltä kaikki tulevaisuuden haaveet kiellettyjä. Eräistä varmoista merkeistä voi päättää, että maailma on nykyään vaipumaisillaan tietämättömyyteen ja raakuuteen. Meille, Lucius, oli siis sallittu olla mukana sivistyksen hirvittävässä kuolinkamppauksessa. Kaikista niistä tyydytyksistä, joita äly, tiede ja hyve voivat tuottaa, ei meillä ole muuta jäljellä kuin tuo julma ilo katsella omaa kuolemaamme.

COTTA.

Varmasti ovat kansan nälänhätä ja raakalaisten rohkeus peloittavia vitsauksia. Mutta hyvä laivasto, hyvä sotajoukko ja hyvät raha-asiat…

HERMODORUS.

Mitä hyödyttää itse-imartelu? Kuoleva valtakunta tarjoaa raakalaisille helposti valloitetun saaliin. Humaltuneet villit ovat piankin hävittäneet helleenisen hengen ja latinalaisen kärsivällisyyden rakentamat kaupungit. Maanpäällä ei tule enää löytymään ei taidetta eikä filosofiaa. Jumalien kuvat kaatuvat sekä temppeleissä että ihmissieluissa. On tuleva henkinen yö ja maailman kuolema. Kuinka voisi ajatella todellakaan, että sarmaatit koskaan antautuisivat älylliseen työhön, että germaanit viljelisivät säveltaidetta ja filosofiaa, että quadit ja markomannit palvelisivat kuolemattomia jumalia? Ei! Kaikki painuu kohti perikatoaan. Tämä vanha Egypti, joka oli maailman kehto, on oleva myös sen hauta. Serapis, kuoleman jumala, on ottava vastaan kuolevaisten viimeiset kunnianosoitukset ja minä olen saava olla viimeisen jumalan viimeinen pappi.

Tällä hetkellä kohotti oviverhoa omituinen olento ja vieraat näkivät edessään pienen kyttyräselkäisen miehen, jonka kalju päälaki muodosti terävän kulman. Hän oli puettu aasialaisen tavan mukaan heleänsiniseen vaippaan ja punaisiin, tähdillä pilkuteltuihin polvihousuihin, kuten barbaarit. Heti ensi silmäyksellä tunsi Paphnutius hänet Markus Areiolaiseksi ja peljäten salaman sillä hetkellä iskevän alas, peitti hän päänsä käsillään, kalveten kauhusta. Tämän harhaoppisen pelkkä läsnäolo sai aikaan sen, mitä ei ollut saanut näissä pahojen henkien pidoissa mikään muu, ei pakanoiden herjaukset eikä filosofien kauhistuttavat hairahdukset: hänen rohkeutensa petti. Hänen teki mieli paeta, mutta katsahdettuaan Thaiksen silmään, tunsi hän itsensä taas äkkiä rauhalliseksi. Hän oli nähnyt valittunsa sieluun ja huomannut, että hän, josta pian oli tuleva pyhimys, suojeli häntä nyt jo. Hän tarttui hänen hameensa liepeeseen ja rukoili hengessä Vapahtajaansa Jesusta.

Suosion sorina oli vastaanottanut henkilön, jota nimitettiin kristittyjen Platoksi. Hermodorus puhui hänelle ensiksi:

— Maan kuulu Markus, iloitsemme kaikki suuresti saadessamme nähdä sinut keskuudessamme, ja sen voin sanoa sinulle, että tulet varsin sopivalla hetkellä. Emme tunne kristinopista muuta, kuin mitä julkisuudessa opetetaan. Mutta tietysti ei filosofi niinkuin sinä voi ajatella samoin kuin yhteinen kansa, ja me olemme uteliaita kuulemaan mielipiteitäsi tunnustamasi uskonnon tärkeimmistä mysterioista. Meidän rakas Zenothemiksemme, joka kuten tiedät on heikko vertauskuville, pyyteli äsken kuuluisalta Paphnutiukselta selitystä juutalaisten kirjoihin. Mutta Paphnutius ei ole vastannut hänelle mitään ja sitä älkäämme hämmästykö, koska vieraamme on vihitty vaitioloon ja Jumala on sitonut hänen kielensä erämaassa. Mutta sinä, Markus, joka olet pitänyt puhetta kristittyjen synodeissa ja yksinpä jumalaisen Konstantinuksenkin neuvotteluissa, sinä voit, jos tahdot, tyydyttää uteliaisuutemme ilmaisemalla meille ne filosofiset totuudet, jotka ovat kätketyt kristittyjen taruihin. Eikö ensimäinen näistä totuuksista ole yhden ainoan Jumalan olemassaolo, johon minä puolestani vahvasti uskon?

MARKUS.

Niin, arvoisat veljet, minä uskon yhteen ainoaan Jumalaan, jota ei kukaan ole siittänyt, joka yksin on iankaikkinen ja kaikkien olioiden pohja!

NIKIAS.

Me tiedämme, Markus, että sinun Jumalasi loi maailman. Se oli varmaankin suuri käännekohta hänen elämässään. Kokonaisen iankaikkisuuden oli hän jo ollut olemassa, ennenkuin uskalsi sen päättää. Mutta ollakseni oikeudenmukainen, niin tunnustan, että hänen asemansa olikin niitä kaikkein vaikeimpia. Hänen piti olla toimettomana voidakseen pysyä täydellisenä, ja hänen piti toimia todistaakseen itselleenkin, että hän oli olemassa. Sinä vakuutat minulle, että hän päätti toimia. Tahdon uskoa sinua, joskin se täydellisen Jumalan puolelta oli anteeksiantamaton varomattomuus. Mutta sano meille, Markus, miten hän menetteli luodessaan maailman.

MARKUS.

Ne, jotka olematta kristityitä kuitenkin omistavat tietämisen perusteet kuten Hermodorus ja Zenothemis, tietävät kyllä, ettei Jumala luonut maailmaa suoraan ja välittömästi. Hän antoi elämän ainokaiselle pojalle, jonka kautta luotiin kaikki oliot.

HERMODORUS.

Puhut oikein, Markus, ja tätä poikaa on sitten erotuksetta palveltu
Hermeksen, Mithran, Adoniksen, Apollon ja Jesuksen nimisenä.

MARKUS.

En olisi kristitty jos kutsuisin häntä muilla nimillä kuin Jesus, Kristus ja Vapahtaja. Hän on Jumalan todellinen poika. Mutta hän ei ole iankaikkinen, koska hänellä on ollut alku; mitä siihen taas tulee, että voisi ajatella hänen eläneen jo ennenkuin hänet siitettiin, niin on se sulaa järjettömyyttä, joka on jätettävä Nikean muuleille ja tuolle itsepäiselle aasille, joka liian kauan on hallinnut Aleksandrian kirkkoa kirotun Athanasiuksen nimellä.

Nämä sanat kuullessaan Paphnutius kalmankalpeana teki ristinmerkin ja tuskan hiki juoksi hänen otsaltaan, multa hän pitkitti itsepintaisesti ylevää vaitioloaan.

— On selvää, että Nikean tyhmä uskontunnustus loukkaa ainoan Jumalan majesteettia pakottaessaan hänet jakamaan jakamattomat ominaisuutensa oman siemenensä kanssa, joka on kaikkien luotujen olioiden luomisen välittäjä. Lakkaa pilkkaamasta kristittyjen oikeaa Jumalaa, Nikias, tiedä, että hän ei tee työtä eikä kehrää enempää kuin kukkaset kedolla. Työntekijä ei ole hän, vaan hänen ainokainen poikansa, Jesus, joka luotuaan maailman sittemmin tuli työtään parantelemaan. Sillä luomistyö ei voinut olla täydellinen, ja välttämättömyyden pakosta täytyi siinä pahan sekoittua hyvään.

NIKIAS.

Syntyi hetken vaitiolo, jolloin Hermodorus ryntäillään pöytäliinan päällä näytti pientä Korinthon metallista tehtyä aasia, joka kantoi selässään kahta koria, toinen täynnä valkeita, toinen mustia oliiveja.

— Katsokaa näitä oliiveja, sanoi hän. Meidän silmiämme hivelee miellyttävästi noiden värien vastakohtaisuus ja me olemme mielissämme siitä, että toiset ovat vaaleita ja toiset tummia. Mutta jos ne itse olisivat ajatuksella ja tunteella lahjottuja, sanoisivat valkoiset: on hyvä, jos oliivi on valkoinen, on paha, jos se on musta, ja mustien oliivien kansa vihaisi valkoisten oliivien kansaa. Me voimme arvioida oikeammin, sillä olemme yhtä paljon niitä korkeammalla kuin jumalat ovat meitä. Ihmiselle, joka näkee olioista ainoastaan mitättömän osan, paha on pahaa, mutta Jumalalle, joka käsittää kaikki, paha on hyvää. Epäilemättä on rumuus rumaa eikä kaunista; mutta jos kaikki olisi kaunista, niin ei kokonaisuus olisi kaunista. On siis hyvä, että on olemassa pahaa, niinkuin on todistanut toinen Platomme, joka on varmasti suurempi kuin ensimäinen.

EUKRITUS.

Puhukaamme vakavammin. Paha on pahaa, ei maailmalle, jonka muuttumatonta sopusointua se ei voi hävittää, mutta pahalle ihmiselle itselleen, joka sitä tekee ja joka voisi olla sitä tekemättä.

COTTA.

EUKRITUS.

Maailma on suuremmoisen runoilijan murhenäytelmä. Jumala, joka sen sepitti, on antanut meille jokaiselle oman roolimme näyteltäväksi. Jos hän tahtoo, että olet kerjäläinen, prinssi tai luukkajalka, niin koeta tehdä sinulle uskotusta osasta mahdollisimman hyvä.

NIKIAS.

Tietysti on oikein, että murhenäytelmässä ontuva ontuu niin kuin Hefaistos; on hyvä, että mielenvikainen raivoaa niinkuin Ajax, että sukurutsainen nainen uudistaa Phaidran rikokset, että petturi pettää, valehtelija valehtelee, murhaaja murhaa ja että näytelmän päätyttyä kaikki näyttelijät, sekä oikeamieliset kuninkaat että verenhimoiset tyrannit, sekä hurskaat neitseet että riettaat aviovaimot, sekä ylevät kansalaiset että halpamaiset murhamiehet, saavat runoilijan puolelta yhtä suuret kiitoslauseet.

EUKRITUS.

Sinä väärennät ajatukseni, Nikias, ja muutat kauniin, nuoren tytön iljettäväksi gorgoksi. Minä surkuttelen sinua, joka et tunne jumalien olemusta, et oikeutta etkä ikuisia lakeja.

ZENOTHEMIS.

Minä puolestani, ystäväiseni, uskon hyvän ja pahan tosioloisuuteen. Mutta olen vakuutettu siitä, ettei ole ainoatakaan inhimillistä tekoa, oli se sitten vaikka Judaksen suudelma, joka ei sisältäisi itsessään myös lunastuksen itua. Paha edistää ihmisten lopullista hyvää, se on kotoisin hyvästä ja on osallinen niistä ansioista, jotka tavallisesti hyvälle omistetaan. Tämän ovat kristityt mainiosti esittäneet tarussaan tuosta punatukkaisesta miehestä, joka pettääkseen mestarinsa antoi hänelle rauhansuudelman ja vahvisti tällä teollaan ihmisten pelastuksen. Sentähden ei mikään mielestäni olekaan niin väärä ja turha kuin se viha, jolla muutamat vainoavat tätä Jesuksen onnettominta apostolia, ollenkaan ajattelematta, että Iskariotin suudelma, jonka muuten Jesus itse oli jo edeltäpäin ilmoittanut, oli heidän oman oppinsa mukaan välttämätön ihmisten lunastustyölle ja että jos ei Judas olisi ottanut vastaan tuota kolmeakymmentä hopeapenninkiä sisältävää rahapussia, niin olisi taivaallinen viisaus ollut lyöty, itse Kaitselmus kavallettu, sen aikeet olisivat menneet tyhjiin ja maailma joutunut pahuuden, tietämättömyyden ja kuoleman valtaan.

MARKUS.

Taivaallinen viisaus oli kyllä edeltäpäin nähnyt, että
Judas, vaikkakin hänen vapaassa vallassaan oli olla antamatta
pettäjänsuudelmaa, antaisi sen kuitenkin. Täten on se käyttänyt
Iskariotin rikosta peruskivenä lunastuksen ihmeelliseen rakennukseen.

ZENOTHEMIS.

Puhuin sinulle äsken, Markus, ikäänkuin olisin uskonut, että ihmisten lunastus olisi ristiinnaulitun Jesuksen työtä, koska tiedän, että sellainen on kristittyjen usko ja koetin mukautua tähän ajatukseen siten paremmin käsittääkseni niiden erehdyksen, jotka uskovat Judaksen ikuisesti tuomituksi. Mutta itse asiassa ei Jesus minun silmissäni ole muuta kuin Basilideen ja Valentinuksen edeltäjä. Mitä taas lunastusmysteriaan tulee, niin selitän teille, rakkaat ystävät, jos vain tahdotte kuulla, millä lailla se todellisuudessa maan päällä on suoritettu.

Vieraat antoivat suostumuksen merkin. Cerekselle pyhitettyjä uhreja kantavain Atenan neitseitten tavoin astui silloin sisälle kevein, näkymättömän huilun säestämin askelin kaksitoista nuorta tyttöä, jotka päänsä päällä kantoivat granaateilla ja omenoilla täytettyjä koreja. He asettivat korit pöydälle; huilu vaikeni ja Zenothemis puhui näin:

— Kun Eunoia, Jumalan ajatus, oli luonut maailman, uskoi hän enkeleille sen johdon. Mutta nämä eivät säilyttäneetkään sitä ylevämmyyttä, joka sopii hallitsijoille. Nähdessään että ihmisten tyttäret olivat kauniita, yllättivät he heidät illoin vesilähteitten reunoilla ja sekaantuivat heihin. Näistä avioista syntyi väkivaltainen ihmisrotu, joka täytti maailman vääryydellä ja julmuudella, ja teiden pöly sai juoda viatonta verta. Tämän nähdessään tuli Eunoia äärettömän murheelliseksi.

"— Tuon olen siis minä saanut aikaan, huokasi hän kumartuen maailman puoleen. Minun erehdykseni tähden ovat lapsiraukkani joutuneet kovan kohtalon alaisiksi. Heidän kärsimyksensä on minun syyni ja minä tahdon sen sovittaa. Itse Jumalakaan, joka ajattelee ainoastaan minun kauttani, ei voisi antaa heille enää takaisin heidän entistä puhtauttaan. Mikä on tehty, se on tehty, ja luomistyö on ainaiseksi pilalla. Mutta ainakaan en tule jättämään luotujani. Jos en voikaan tehdä heitä onnellisiksi niinkuin minä olen, voin ainakin tehdä itseni onnettomaksi niinkuin he. Koska olen tehnyt sen erehdyksen, että olen antanut heille ruumiin, joka heidät alentaa, olen ottava itsekin samanlaisen ruumiin ja elävä heidän keskellään."

Näin puhuttuaan Eunoia laskeutui maan päälle ja ruumiillistui erään argolilaisen naisen kohdussa. Hän syntyi sitten maailmaan pienenä ja hentona ja sai nimekseen Helena. Ihmisten töitä toimitellen varttui hän pian suloudessa ja kauneudessa ja tuli himotuimmaksi kaikista naisista, niinkuin hän sen oli päättänytkin, saadakseen kuolevaisessa ruumiissaan kokea kaikki häpeät ja tahrat. Ollen irstaiden ja väkivaltaisten miesten tahdoton saalis mukautui hän ryöstöön, ja aviorikokseen sovittaakseen siten kaikki aviorikokset, kaikki väkivallan työt ja vääryydet ja aiheutti kauneudellaan kokonaisten kansojen perikadon, jotta Jumala voisi antaa anteeksi maailman rikokset. Eikä koskaan taivaallinen ajatus Eunoia ollut niin ihailtava kuin näinä päivinä, jolloin hän naisen hahmossa harjoitti haureutta sekä sankarien että paimenten kera. Runoilijat aavistivat hänen jumaluutensa kuvatessaan hänet niin levolliseksi, niin ylvääksi ja kohtalokkaaksi ja omistaessaan hänelle tämän huudahduksen: "Oi, sielu, hiljainen kuin valtamerten rauha!"

Täten syöksi sääli Eunoian kurjuuteen ja kärsimykseen. Hän kuoli ja argolilaiset näyttävät vieläkin hänen hautaansa, sillä hänen täytyi aistihuumauksen jälkeen oppia tuntemaan myöskin kuolema ja syödä kaikki ne katkerat hedelmät, joita hän oli kylvänyt. Mutta erottuaan Helenan hajoavasta ruumiista pukeutui hän toiseen naishahmoon ja antautui uudestaan tihutöille alttiiksi. Näin kulkien ruumiista ruumiiseen ja jakaen kanssamme ajankuorman, hän ottaa päällensä maailman synnit. Hänen uhrauksensa ei ole joutuva hukkaan. Liittyen meihin lihan siteillä, rakastaen ja itkien yhdessä kanssamme, hän suorittaa omaansa ja meidän lunastustyötämme ja kantaa meidät kerran valkoisella rinnallaan jälleen voitetun taivaan rauhaan.

HERMODORUS.

Tuo taru ei minulle suinkaan ollut tuntematon. Muistan kuulleeni kerrottavan, että tämä jumalallinen Helena erään muodonvaihdoksensa aikana oli tietäjä Simonin luona Tiberiuksen hallituskautena. Luulin kuitenkin, että hänen alennustilansa oi ollut tahallinen ja että enkelit olivat hänet vietelleet omaan lankeemuksensa.

ZENOTHEMIS.

Hermodorus, totta on, että ihmiset, jotka eivät tarpeeksi asti ole syventyneet mysterioihin, ovat luulleet, että surullinen Eunoia ei olisi itse ehdoin tahdoin suostunut alennustilaansa. Mutta, jos asianlaita olisi niin, kuten he väittävät, ei Eunoia olisikaan se sovittava ilonainen, saastaan peitetty pyhä ehtoollinen, meidän häpeämme viinillä kostutettu leipä, se laupias lahja ja ansiokas polttouhri, jonka savu kohoaa Jumalan tykö. Jos eivät hänen syntinsä olisi tahallisia, ei niillä olisi mitään arvoa.

KALLIKRATES.

Mutta eikö tiedetä, Zenothemis, missä maassa, minkä nimisenä ja minkä ihanan muodon alla tämä aina uudestaan syntyvä Helena nykyään elää?

ZENOTHEMIS.

Täytyy olla hyvin viisas päästäkseen sellaisen salaisuuden perille, ja viisaus, Kallikrates, ei ole suotu runoilijoille, jotka elävät muotojen raa'assa maailmassa ja leikkivät niinkuin lapset tyhjällä kilinällä ja turhilla kuvilla.

KALLIKRATES.

Varo loukkaamasta jumalia, sinä jumalaton Zenothemis; runoilijat ovat heille rakkaita. Kuolemattomat itse sepittävät ensimäiset lakinsa runomittaan ja jumalien oraakkelilauseet ovat runoja. Hymnien säveleet miellyttävät taivaallisia korvia. Kuka ei tietäisi, että runoilijat ovat tietäjiä ja että mikään ei ole heille salattua? Koska olen itse runoilija ja Apollon laakerin kruunaama, tahdon ilmaista kaikille Eunoian viimeisen ruumiillistumisen. Ikuinen Helena on aivan lähellänne; hän näkee meidät ja me näemme hänet. Katsokaa tuota leposohvalla patjoihin nojautuvaa naista, joka on niin kaunis ja syvämietteinen ja jonka silmät uivat kyynelissä ja huulet suudelmissa. Se on hän. Hurmaava niinkuin ennen Priamoksen ja Aasian kukoistuksen päivinä! Eunoian nimi on nykyään Thais.

PHILINA.

Mitä sinä sanot, Kallikrates? Olisiko meidän armas Thaiksemme tuntenut Pariksen, Menelaoksen ja nuo uljas-aseiset akaoilaiset! Oliko se suurikin, Thais, tuo Troijan hevonen?

ARISTOBULOS.

Vanha Cotta nukkui ja hänen kalju päänsä painui hiljalleen leveätä olkaa vasten.

Dorion oli jonkun aikaa jo näyttänyt hyvin levottomalta filosofimanttelissaan. Hän lähestyi horjuen Thaiksen leposohvaa:

— Thais, minä rakastan sinua, vaikkakin minulle on arvotonta rakastaa naista.

THAIS.

DORION.

THAIS.

Mutta minä, ystäväraukkani, olen juonut vain silkkaa vettä, suonet siis anteeksi, etten voi sinua rakastaa.

Dorion ei tahtonut kuulla enempää ja hän luisui Drosen vierelle, joka houkutteli häntä katseellaan pois ystävättären luota. Zenothemis anasti hyljätyn paikan suudellen Thaista suulle.

THAIS.

ZENOTHEMIS.

THAIS.

ZENOTHEMIS.

THAIS.

Mene pois! Minä tahdon, että minua rakastetaan sekä ruumiilla että sielulla. Kaikki filosofit ovat pukkeja!

Lamput sammuivat yksitellen. Kelmeä aamusarastus, joka verhojen liitoksista tunki sisälle, valaisi vieraitten kalmankalpeat kasvot ja pöhöttyneet silmäluomet. Aristobulos, joka yhteen puristetuin nyrkein oli kaatunut Chereaksen viereen heitti unissaan tallirenkinsä korpeille. Zenothemis puristi käsivarsissaan viinistä tylsää Philinaa, joka oli aivan lopussa. Dorion tiputteli Drosen paljaalle rinnalle viinipisaroita, jotka vierivät kuin rubiinit alas pitkin naurusta hypähtelevää rintaa ja joita filosofi huulillaan seurasi imaistakseen ne suuhunsa luisuvalta iholta. Eukritus nousi ja laskien kätensä Nikiaan olalle veti tämän mukanaan salin perälle.

— Ystävä, sanoi hän hymyillen, jos vielä ajattelet jotakin, niin mitä ajattelet?

— Etkö tiedä, Eukritus, että naiset joka vuosi istuttavat penkereilleen pieniä puutarhoja omistaen Venuksen rakastajalle myös muutamia oksia saviruukkuun. Nämä oksat viheriöitsevät vähän aikaa ja lakastuvat sitten.

— Jos kauneus on vain varjo, niin pyyde on ainoastaan salama. Miksi olisi hulluutta himoita kauneutta? Eikö päinvastoin ole järkevää, että se, mikä katoaa, yhtyy siihen, mikä ei kestä ja että salama syö ohikulkevan varjon?

— Nikias, minusta olet niinkuin lapsi, joka leikkii luupalasilla.
Usko minua: ole vapaa. Vasta silloin voi olla oikea mies.

Vanhus puhui näin nojaten porfyri-pylvääseen ja ensimäisen aamuruskon ensi säteet valaisivat hänen otsansa. Hermodorus ja Markus olivat myös lähestyneet ja pysähtyivät hänen eteensä Nikiaan viereen, ja juomarien nauruista ja huudoista välittämättä nämä neljä keskustelivat jumalallisista asioista. Eukritus puhui niin viisaasti, että Markus sanoi hänelle:

Minä tahdon, sanoi Eukritus, että se löytää minut itse parantamisen kamppailusta ja kuuliaisena kaikille velvollisuuksilleni. Sen edessä kohotan puhtaat käteni taivaalle ja sanon jumalille: "Jumalat, minä en ole tahrannut niitä kuvianne, jotka olitte sieluni temppeliin asettaneet, niitä olen ajatuksillani koristanut niinkuin toiset kruunuilla, nauhoilla ja seppeleillä. Olen elänyt teidän sallimuksenne mukaisesti. Olen tarpeeksi elänyt."

Näin sanoen hän kohotti kätensä taivasta kohti ja hänen kasvonsa säteilivät kirkkautta. Hetken oli hän ajatuksissaan. Sitten hän syvällä ilontunnolla jatkoi:

— Irroita itsesi elämästä, Eukritus, niinkuin kypsä öljymarja, joka putoaa kiittäen puuta, joka sen on kantanut, ja siunaten maata, ravinnon-antajaansa!

Näin sanoen hän kiskaisi vaippansa laskoksista paljaan tikarin ja syöksi sen rintaansa.

Kun ne, jotka häntä kuuntelivat, yht'aikaa tarttuivat hänen käteensä, oli raudan kärki jo lävistänyt viisaan miehen sydämen. Eukritus oli mennyt lepoonsa. Hermodorus ja Nikias kantoivat kalpean, verisen ruumiin eräälle salin leposohvalle naisten ympärillä kimeästi kirkuessa, unessaan häiriytyneiden vieraiden öristessä ja esirippujen varjokoista tunkevain hekumanhuokausten säestäessä. Vanha Cotta herättyään keveästä sotamiehen-unestaan oli jo vainajan vieressä, hän tutki haavaa ja huusi.

— Eukritusta ei ole enää, sanoi hän. Hän tahtoi kuolla, niinkuin toiset tahtovat rakastaa. Hän on kuten mekin totellut vain vastustamatonta mielihaluaan. Ja nyt on hän jumalien kaltainen, jotka eivät toivo mitään.

— Kuolla! Haluta kuolla, kun vielä voisi palvella valtiota, mikä mielettömyys!

Sillä aikaa seisoivat Paphnutius ja Thais liikkumattomina ja sanattomina toistensa vieressä, sielu tulvillaan inhoa, kauhua ja toivoa.

Äkkiä munkki tarttui näyttelijättären käteen, harppasi hänen kanssaan ylitse maassa makaavain juomarien ja parittuvien olentojen, ja kahlaten viinissä ja veressä hän kuljetti hänet ulos.

Päivä kohosi ruusuisena ylitse kaupungin. Pitkät pylväsrivit ylenivät kahden puolen yksinäistä tietä, jonka etäisessä päässä kohosi Aleksanterin haudan säteilevä kupu. Katukivillä virui siellä täällä repaleisia seppeleitä ja sammuneita soihtuja. Ilmassa tuntui meren raikasta tuulta. Paphnutius riuhtasi inholla yltään komean pukunsa polkien sen siekaleet jalkoihinsa.

— Sinä kuulit, mitä he puhuivat, minun Thaikseni! huudahti hän. He sylkivät suustaan ilmoille kaikki mahdolliset hulluudet ja kauheudet. He alensivat kaikkien luotujen taivaallisen Luojan helvetin perkeleitten tasalle, kielsivät hävyttömästi hyvän ja pahan, herjasivat Jesusta ja kehuivat Judasta. Ja jumalattomin heistä kaikista, tuo pimeyden shakaali, tuo haiseva eläin, tuo areiolainen, joka on täynnä turmelusta ja kuolemaa, levitti suunsa leveäksi kuin avonainen hauta. Minun Thaikseni, sinä näit, miten he matoivat sinua kohden, nuo saastaiset limaeläimet, tahraten sinut tahmealla hiellään; sinä näit, miten nuo iljetykset nukkuivat orjattarien jaloissa, mitan he parittuivat omien oksennuksiensa tahraamilla matoilla, sinä näit, miten tuo mieletön vanhus vuodatti vertaan, joka oli vieläkin huonompaa kuin irstailussa vuotanut viini, ja miten hän heittäytyi suoraan orgiasta kutsumattomana Kristuksen kasvojen eteen! Ylistetty olkoon Jumala! Sinä olet nähnyt synnin ja olet huomannut, että se on inhoittava. Thais, Thais, Thais, muistele noiden filosofien hullutuksia ja sano, tahdotko hourailla heidän kanssaan. Ja muistele heidän naisseuralaistensa, noiden kahden himokkaan ja pahansuovan apinan katseita, liikkeitä ja naurua, ja sano, tahdotko jäädä heidän kaltaisekseen!

Thais, väristen inhosta ajatellessaan edellisen yön tapahtumia ja tuntien sydämessään syvästi miesten välinpitämättömyyden ja raakuuden, naisten ilkeyden ja vuosien painon, huokasi:

— Olen kuoleman väsynyt, oi isäni! Missä löytäisin levon? Minun otsaani polttaa, pää on tyhjä ja käsivarret niin raukeat, etten jaksaisi tarttua kiinni onneen, vaikka se olisi tuossa edessä…

— Rohkeutta, oi sisareni: levon hetki koittaa sinulle, valkea ja puhdas, niinkuin nuo usvat, jotka näet leijuvan puutarhojen ja vetten yllä.

He lähestyivät Thaiksen taloa ja näkivät jo muurien takaa Nymfien luolaa ympäröiväin plataanein ja tärpättipuiden latvat, jotka kastehelmisinä värisivät aamutuulessa. Heidän edessään oli autio tori, jonka ympärillä oli pilareita ja omistuspatsaita ja molemmissa päissä puoliympyrän muotoon asetettuja fantasia-olentojen kannattamia marmoripenkkejä. Thais vaipui eräälle näistä penkeistä. Sitten kohottaen munkkiin tuskaisen katseen hän kysyi:

— Sinun pitää, vastasi munkki, seurata Häntä, joka on tullut sinua etsimään. Hän irroittaa sinut maailmasta niinkuin elonkorjaaja poimii rypäletertun, joka pahentuisi puussa, ja vie sen kuurnaan muuttaakseen sen tuoksuvaksi viiniksi. Kuule minua: kahdentoista tunnin päässä Aleksandriasta, länteen päin lähellä merta on naisluostari, jonka säännöt, ollen viisauden mestariteos, ansaitsisivat tulla lyyrilliseen runoasuun puetuiksi ja lauletuiksi teorbin ja tamburinin säestyksellä. Voi todellakin sanoa siellä elävistä naisista, että heidän jalkansa ovat maassa, mutta otsansa koskettavat taivasta. He elävät jo tässä maailmassa enkelien elämää. He tahtovat olla köyhiä, jotta Jesus heitä rakastaisi, kainoja, jotta hän heitä katselisi, puhtaita, jotta hän heidät kihlaisi. Hän käy joka päivä heitä tervehtimässä puutarhurin puvussa, paljain jaloin ja kauniit kädet levällään, samanlaisena kuin hän ilmestyi Marialle hänen hautamatkallaan. Ja vielä tänä päivänä olen vievä sinut tähän luostariin, oma Thaikseni, ja pian olet kuuluva näiden pyhien naisten yhteyteen ja ottava osaa heidän taivaallisiin keskusteluihinsa. He odottavat sinua kuin sisartaan. Luostarin ovella heidän yhteinen äitinsä, hurskas Albina, on antava sinulle rauhan suudelman ja sanova: "Tyttäreni, ole tervetullut!"

— Hän itse! Albina, vaikka purppurassa syntynyt, puki ylleen karkean karvakaavun, maailman hallitsijan tytär, kohosi Jesuksen Kristuksen palvelijattarien joukkoon. Hän on oleva äitisi.

— Varmasti olen johdattava sinut sinne ja olen sulkeva sinut koppiin, jossa saat itkeä syntejäsi. Sillä sinun ei sovi yhtyä Albinan tyttäriin, ennenkuin olet puhdistautunut synneistäsi. Olen lukitseva sinetillä ovesi ja sitten, onnellinen vanki, saat kyynelöiden odottaa siksi, kunnes Jesus itse tulee ja anteeksi-antamuksensa merkiksi murtaa sinetin, jonka olen ovellesi pannut. Älä epäile, hän tulee kyllä, Thais, ja kuinka onkaan sielusi sisin silloin värähtävä, kun tunnet valonsormien laskeutuvan silmillesi pyyhkiäkseen pois kyyneleesi.

Riemusta paisuvin rinnoin katseli Paphnutius ympärilleen nauttien melkein pelvotta luotujen esineiden kauneudesta, hänen silmänsä joivat ihastuksella Jumalan valoa ja ennen tuntemattomat leyhkät vilvoittivat hänen otsaansa. Äkkiä huomasi hän eräässä torin kulmauksessa pienen portin, jonka kautta mentiin Thaiksen taloon, ja muistaessaan että nuo kauniit puut, joiden latvoja hän ihaili, varjostivat kurtisaanin puutarhoja, näki hän hengessä kaikki ne synnit, jotka siellä olivat myrkyttäneet tuota nyt niin kevyttä ja puhdasta ilmaa ja hänen sielunsa tuli äkkiä niin murheelliseksi, että katkera kyynelkaste kohosi hänen silmiinsä.

— Thais, sanoi hän, paetkaamme katsomatta taaksemme. Mutta älkäämme jättäkö jälkeemme mitään sinun entisten rikoksiesi välikappaleita, todistajia eikä myötärikollisia, näitä paksuja verhoja, vuoteita, mattoja, näitä suitsutus-uurnoja ja lamppuja, jotka julistavat häpeääsi. Tai tahdotko, että niissä asuvain perkeleitten ja kirottujen henkien elävöittäminä nämä rikolliset huonekalut rientävät jälkeesi erämaahan asti? On liiankin totta, että on nähty häpeällisten pöytäin ja rikollisten istuinten olevan paholaisten välikappaleita, on nähty, miten ne ovat liikkuneet, puhuneet, tömistäneet maata ja lentäneet ilmassa. Hävitköön siis kaikki, mikä on nähnyt häpeäsi! Kiiruhda, Thais, ja vielä kaupungin maatessa käske orjiesi rakentaa tämän torin keskelle rovio, jolla poltamme kaiken asunnossasi löytyvän häpeällisen rikkauden.

— Tee mitä tahdot, isäni, sanoi hän. Minä tiedän, että elottomat esineet ovat välistä henkien asuinpaikkoja. Yöllä muutamat huonekalut puhuvat, joko niin, että ne antavat kuulua naputuksen aina säännöllisten väliaikojen päästä, tai niin, että ne heittävät pieniä valonsäkeniä, jotka ovat merkkitulien kaltaisia. Mutta tämä ei ole vielä mitään. Etkö huomannut, isäni, astuessasi sisälle Nymfien luolaan, oikealla erästä patsasta, joka kuvaa alastonta kylpyyn-laskeutuvaa naista? Eräänä päivänä näin omin silmin, miten tämä patsas käänsi päätään kuten elävä ihminen ottaen sitten jälleen entisen asentonsa. Olin vallan jähmettynyt kauhusta. Nikias, jolle kerroin tästä ihmeestä, teki pilkkaa minusta, mutta joka tapauksessa on siinä patsaassa jonkinlaista noituutta, sillä se herätti kuumia pyyteitä eräässä dalmatialaisessa, joka oli aivan kylmä minun kauneudelleni. Varma on, että olen elänyt lumottujen esineiden ympäröimänä ja suurille vaaroille alttiina, sillä onpa nähty sellaistakin, että ihmiset ovat kuolleet rautapatsaiden syleilyyn. Kuitenkin on surku hävittää kallisarvoisia ja erinomaisella taidolla tehtyjä kapineita ja jos kaikki mattoni ja verhoni poltetaan, niin se on suuri vahinko. Niiden joukossa on eräitä, joiden värien kauneus on todellakin ihmeteltävän ihana ja jotka ovat maksaneet suuria summia niille, joilta olen ne saanut. Samoin omistan hyvin arvokkaita maljakoita, veistoksia ja tauluja. En luule, että on tarpeellista niitä hävittää. Mutta sinä tiedät, mikä on välttämätöntä, tee miten tahdot, isäni.

Näin puhuen seurasi hän munkkia sille pienelle portille, jolle niin paljon seppeleitä ja köynnöksiä oli ripustettu, ja avautettuaan sen käski hän portinvartijan kutsumaan kokoon kaikki talon orjat. Ensin ilmestyivät ylikokit, neljä intialaista. Kaikki neljä olivat kelta-ihoisia ja silmäpuolia. Tämä oli tuottanut Thaikselle suurta vaivaa ja iloa saada kootuksi nämä neljä orjaa, kaikki samaa rotua ja saman ruumiinvamman runtelemia. Kun he palvelivat pöydässä, herättivät he heti vieraiden uteliaisuutta, ja Thais pakotti heidät silloin kertomaan elämäntarinansa. He jäivät odottamaan äänettöminä. Heidän apulaisensa tulivat heidän jälkeensä. Sitten saapuivat tallirengit, metsästäjät, tuolinkantajat, pronssipolviset juoksijat, kaksi puutarhuria, jotka olivat karvaisia niinkuin Priapus, kuusi julman näköistä neekeriä, kolme kreikkalaista orjaa, joista ensimäinen oli kieliniekka, toinen runoilija ja kolmas laulaja. He olivat kaikki jo järjestyneet riviin torille, kun neekerinaiset riensivät saapuville uteliaina, levottomina, muljautellen pyöreitä silmiään ja suu virnissä aina korvarenkaisiin asti. Viimeiseksi ilmestyi kuusi kaunista, valkoista orjatarta, tyytymättömän näköisinä asetellen harsojaan ja siirrellen väsyneesti pienillä kultakahleilla kammitsoituja jalkojaan. Kun kaikki olivat koossa, sanoi Thais heille osoittaen Paphnutiusta:

— Tehkää mitä tämä mies teille määrää, sillä Jumalan henki on hänessä ja jos ette tottele häntä, kaadutte kuoliaina paikallanne.

Thais uskoi niin todellakin, koska oli kuullut hänen sanovan, että erämaan pyhät saattoivat upottaa äkisti avautuvan maan tulikitaan jumalattomat, joita he sauvallaan koskettivat.

Paphnutius lähetti pois naiset ja heitä muistuttavat kreikkalaiset orjat ja sanoi muille:

— Tuokaa keskelle toria puita, sytyttäkää suuri valkea ja heittäkää siihen nurin narin kaikki, mitä talo ja luola sisältää.

Hämmästyen he jäivät paikoilleen kysyen katseillaan neuvoa emännältään. Ja kun tämä seisoi vaiti ja välinpitämättömänä, tyrkkivät he toisiaan kyynärpäillään luullen, että kaikki oli vain pilantekoa.

Useat orjista olivat kristityitä. Käsittäen heille annetun käskyn, menivät he talosta hakemaan puita ja sytykkeitä. Toiset seurasivat heidän esimerkkiään ilman vastenmielisyyttä, sillä ollen köyhiä he vihasivat rikkauksia ja nauttivat vaistomaisesti hävittämisestä. Heidän jo rakentaessaan roviota, sanoi Paphnutius Thaikselle:

— Minulla oli hetken ajan mielessäni tuuma kutsuttaa tänne jonkin aleksandrialaisen kirkon rahastonhoitaja (jos vielä yleensä täällä on jälellä ainoatakaan, joka ansaitsee kirkon nimeä ja jota nuo areoilaiset elukat eivät vielä ole saastuttaneet), ja antaa hänelle tavarasi, nainen, jotta hän jakaisi ne leskille ja täten muuttaisi synnin palkan oikeuden aarteiksi. Mutta tämä ajatus ei ollut Jumalasta kotoisin ja minä työnsin sen pois, ja varmasti loukkaisimme sillä syvästi Jesuksen Kristuksen valituita, jos tarjoaisimme heille irstaan ylellisyyden jätteitä. Nielköön tuli viimeiseen asti kaikki, mihin sinä olet koskenut, Thais. Kiitos taivaan eivät nämä vaipat, nämä harsot, jotka ovat nähneet enemmän suuteloita kuin meressä on laineita, tule enää tuntemaan muuta hyväilyä kuin liekkisten kielien! Orjat, kiirehtikää! Lisää puita! Lisää soihtuja ja sytykkeitä! Ja sinä, nainen, mene asuntoosi, riisu yltäsi häpeälliset koristeesi ja pyydä alhaisimmalta orjattareltasi, että hän osoittaisi sinulle sen suuren suosion, että antaisi sinulle puvun, jota hän käyttää lattian pesussa.

Thais totteli. Sill'aikaa kuin intialaiset puhalsivat hehkua hiiliin, heittivät neekerit roviolle avautuvia norsunluisia, eben- ja sedripuisia arkkuja, joista valui esiin otsapauloja, seppeleitä ja kaulanauhoja. Savu kohosi ilmaan mustana patsaana niinkuin vanhan testamentin aikuisissa Jumalalle otollisissa uhreissa. Sitten äkkiä loimahti kytevä tuli ilmiliekkiin mylvähtäen niinkuin hirmueläin ja melkein näkymättömät valkeat alkoivat kuluttaa kallisarvoista ainettaan. Silloin lisääntyi palvelijain työinto, he raahasivat iloisesti kallis-arvoisia mattoja, hopealla kirjailtuja harsoja, kukitettuja verhoja. Keveästi hyppelehtien he kantoivat taakkojaan, pöytiä, nojatuolia, paksuja patjoja ja kultajalkaisia vuoteita. Kolme rotevaa ethiopilaista riensi nyt esille kantaen sylissään noita värillisiä nymfipatsaita, joista yhtä oli rakastettu niinkuin kuolevaista naista; olisi voinut luulla heitä suuriksi apinoiksi, jotka ryöstivät naisia. Ja kun pudotessaan näitten hirviöiden käsistä nuo kauniit, alastomat muodot särkyivät katukiviin, kuului ilmasta huokaus.

Tällä hetkellä ilmestyi Thais, pitkät hiukset irrallaan selässä lainehtien, paljain jaloin ja puettuna rumaan, karkeaan vaippaan, joka kuitenkin ainoastaan kosketettuaan hänen ruumistaan sai taivaallisen sulon. Hänen jälessään tuli puutarhuri kantaen melkein piilossa pitkän partansa sisällä norsunluista Erosta.

Thais antoi miehelle merkin pysähtyä ja lähestyen Paphnutiusta osoitti hän pientä jumalaa:

— Isäni, kysyi hän, pitääkö tuokin heittää tuleen? Se on erinomaisen hienoa, vanhanaikuista työtä ja sen arvo on sata kertaa sen kullan paino. Sen hukkuminen olisi korvaamaton vahinko. Sillä ei enää milloinkaan ole maailma synnyttävä taiteilijaa, joka kykenisi tekemään niin kauniin Eroksen. Ota huomioon vielä lisäksi, isäni, että tämä lapsukainen on itse Rakkauden-jumala ja että sitä ei saa julmasti kohdella. Usko minua: Rakkaus on hyve ja jos minä olen tehnyt syntiä, on se tapahtunut vastoin häntä eikä hänen avullaan. En ole koskaan katuva sitä, mitä hän on minulla teettänyt, suren ainoastaan sitä, minkä olen tehnyt vastoin hänen kieltoaan. Hän ei salli naisten antautua niille, jotka eivät tule hänen nimessään, sentähden täytyy häntä kunnioittaa. Katso, Paphnutius, miten sievä tämä pikku Eros on! Miten somasti se piilottuu puutarhurin partaan! Sen toi minulle kerran Nikias, joka minua silloin vielä rakasti, ja sanoi antaessaan: "Se on puhuva sinulle minusta." Mutta tuo veitikka puhuikin minulle eräästä nuorukaisesta, jonka olin tuntenut Antiokiassa, eikä puhunut minulle mitään Nikiaasta. Kyllin on jo rikkauksia tuhoutunut tällä roviolla, isäni! Säilytä tämä Eros ja aseta se johonkin luostariin. Ne, jotka sen näkevät, kääntävät sydämensä Jumalan puoleen, sillä Rakkaus kohoaa aivan itsestään taivaallisiin ajatuksiin.

Puutarhuri luullen jo pienen Eroksen pelastuneeksi hymyili sille niinkuin lapselle, mutta Paphnutius temmaisten jumalan hänen käsistään heitti sen liekkeihin huutaen:

— Yksin se jo, että Nikias on koskenut siihen, riittää tekemään sen kaikkien myrkkyjen levittäjäksi.

Sitten kahmaisten sylinsä täyteen välkkyviä pukuja, purppuramantteleita, kultasandaaleja, kampoja, pesuharjoja, peilejä, lamppuja, kitaroita, lyyryjä, hän heitti ne kaikki tuohon hiillokseen, joka oli ylellisempi kuin konsanaan Sardanapaluksen rovio, sill'aikaa kuin hävitysriemun huumaamat orjat tanssivat ympärillä ulvoen ilosta kypenä- ja tuhkasateessa.

Toinen toisensa perästä heräsivät naapurit meteliin, avasivat ikkunansa silmiään hieroen ja koettaen saada selville, mistä tuli niin paljon savua. Puolipuettuina he tulivat alas torille ja lähestyivät roviota.

Heidän joukossaan oli kauppiaita, joilta Thaiksen oli tapana ostaa hajuvesiä ja kankaita, ja nämä vallan levottomina kurkoittelivat kuivia, keltaisia naamojaan päästäkseen asiasta perille. Joukko nuoria irstailijoita, jotka orjiensa saattamina palailivat yöpidoista, pysähtyivät siihen kukitetuin otsin ja hulmuavin viitoin, päästellen kovaäänisiä ihmetyksen huutoja. Tämä uteliasten parvi, joka hetki hetkeltä kasvoi, sai pian tietää, että Thais Antinoen apotin kiihotuksesta poltti rikkautensa ennen luostariin vetäytymistään.

— Thais jättää tämän kaupungin; emme siis voi myydä hänelle enää mitään. Sehän on kauhistava ajatus. Mitä meistä tulee ilman häntä? Tämä munkki on sekoittanut hänen järkensä. Hän saattaa meidät perikatoon. Miksi annetaan hänen se tehdä? Mitä varten ovat siis lait olemassa? Eikö ole enää tuomareita Aleksandriassa? Tämä Thais ei välitä mitään meidän, ei vaimojemme eikä lapsiraukkojemme kohtalosta. Hänen käyttäytymisensä on julkinen häväistys. Täytyy pakottaa hänet jäämään vasten tahtoaankin tähän kaupunkiin.

— Jos Thais luopuu näyttelemisestä ja rakkaudesta, ovat parhaimmat huvituksemme lopussa. Hän oli teatterimme ihanin maine ja suloisin kunnia. Hän oli niidenkin riemu, jotka eivät saaneet häntä omistaa. Me rakastimme naisia ainoastaan hänen tähtensä. Ei ole annettu ainoatakaan suudelmaa, josta hän olisi ollut kokonaan poissa, sillä hän oli kaikkien hekumoiden hekuma, ja yksin ajatus, että hän oli meidän joukossamme, kiihotti meitä jo nautintoon.

Näin ajattelivat nuorukaiset ja eräs heistä nimeltään Ceron, joka oli levännyt hänen sylissään, huusi, että tämä oli naisen ryöstöä ja kiroili kristittyjen jumalaa. Kaikki ryhmät tuomitsivat ankarasti Thaiksen käytöstä:

— Kuka on nyt hänen jälkeensä esittävä Iphigeneiaa, Elektraa ja
Polyxenaa? Itse kaunis Polybius ei ole onnistuva niin hyvin kuin hän.

Kaupungin kuuluisimmat kerjäläiset, sokeat, rammat ja raajarikot olivat jo myös kokoutuneet torille ja rikkaitten jaloissa laahustaen he huokailivat.

— Millä me elämme, jos Thais ei enää ole meitä elättämässä? Hänen pöydältään putoavat murut ravitsivat joka päivä kaksi sataa vaivaista ja hänen rakastajansa, jotka tyytyväisinä palasivat hänen luotaan, heittivät meille ohikulkiessaan kokonaisia kourallisia hopearahoja.

Varkaat, jotka myös olivat sekaantuneet väkijoukkoon, päästelivät korviasärkeviä huutoja ja tyrkkivät naapureitaan lisätäkseen sekasortoa ja siten helpommin näpistääkseen jonkun kallisarvoisen esineen.

Ainoastaan vanha Taddeus, joka möi Mileton villaa ja Tarenton liinaa ja jolle Thais oli velkaa suuren rahasumman, pysyi tyynenä ja hiljaisena keskellä meteliä. Korvat pitkällään ja silmät vinossa hän vain hiveli pukinpartaansa, vihdoin hän lähestyi nuorta Ceronia, veti häntä hiasta ja kuiskasi hänelle hiljaa:

Sinä kaunis herra, Thaiksen mielitietty, näyttäydy hänelle äläkä salli munkin ryöstää häntä itseltäsi.

— Nimessä Polluxen ja hänen sisarensa, hän ei ole sitä tekevä! huusi
Ceron. Tahdon puhutella Thaista ja ollenkaan itseäni kehumatta luulen
sentään, että hän kuuntelee minua mieluummin kuin tuota nokipartaista
Lapithia. Väistäkää, väistäkää, roskajoukot!

Ja hosuen nyrkillään ympärilleen, kaataen nurin vanhoja akkoja ja sotkien jalkoihinsa pikkulapsia pääsi hän vihdoin Thaiksen luo ja vetäen hänet syrjään hän sanoi:

— Kaunis tyttö, katso minua, muistele autuuttamme ja sano aiotko todellakin luopua rakkaudesta.

— Jumalaton, huusi hän, olet kuoleman oma, jos vain kosket tähän naiseen, hän on pyhä, hän kuuluu Jumalalle!

— Pois tiehesi, koira, vastasi nuorukainen raivoissaan, ja anna minun puhua ystävättäreni kanssa, muutoin viskaan parrasta ruokottoman luurankosi tuleen ja paistan sinut siinä niinkuin makkaran.

Hän ojensi kätensä tarttuakseen Thaikseen. Mutta munkki työnsi hänet syrjään aivan odottamattomalla kiivaudella, niin että hän horjahti ja kaatui neljän askeleen päähän hiilistöön aivan rovion juurelle.

Sillaikaa kulki vanha Taddeus miehestä mieheen nipistäen orjia korvasta ja suudellen herroja kädelle ja kiihottaen jokaista Paphnutiusta vastaan ja jo oli hän saanut järjestetyksi pienen joukon, joka päättävästi lähestyi ryöväri-munkkia. Ceron nousi pystyyn, kasvot mustina, hiukset kärventyneinä, savusta ja raivosta tukehtumaisillaan. Herjaten jumalia hän syöksyi hyökkääjien parveen, jonka jälessä lynkyttivät kerjäläiset heilutellen kainalosauvojaan. Pian oli Paphnutius kierroksissa puristettujen nyrkkien, kohotettujen keppien ja kuoleman-uhkausten piirittämänä.

— Jumalattomat, huusi hän jyrisevällä äänellä, älkää koettako riistää kyyhkystä Herran kotkan kynsistä. Pikemmin seuratkaa tämän naisen esimerkkiä, ja niinkuin hänkin muuttakaa kuonanne kullaksi. Luopukaa niinkuin hänkin siitä väärästä omaisuudesta, jonka luulette omistavanne, mutta joka omistaakin teidät. Kiirehtikää: aika on lähellä ja taivaallinen kärsivällisyys alkaa väsyä. Katukaa, tunnustakaa häpeänne, itkekää ja rukoilkaa. Seuratkaa Thaiksen jälkiä. Kauhistukaa rikoksianne, jotka ovat yhtä suuret kuin hänenkin. Kuka teistä, olitte te sitten köyhiä tai rikkaita, kauppiaita, sotilaita orjia tai kuuluisia kansalaisia, kuka teistä uskaltaisi sanoa, että hän Jumalan edessä on parempi kuin joku prostitueerattu? Te olette kaikki ainoastaan liikkuvia likaläjiä ja taivaallisen hyvyyden ihmeteltävyyttä saatte kiittää siitä, ett'ette heti paikalla muutu lokaviemäreiksi.

Hänen puhuessaan iskivät hänen silmänsä salamoita, tuliset hiilet näyttivät putoilevan hänen huuliltaan ja kaikki, jotka seisoivat hänen ympärillään, kuuntelivat häntä vasten tahtoaankin. Mutta vanha Taddeuskaan ei pysynyt toimettomana. Hän keräili kiviä ja raakunkuoria vaippansa alle ja kun hän ei itse uskaltanut heittää, pisteli hän niitä kerjäläisten käsiin. Pian alkoivat kivet vinkua ja eräs taitavasti lingottu näkinkenkä osui Paphnutiuksen otsaan. Veri, joka valui alas noilta synkiltä marttyyrikasvoilta, pisaroi niinkuin uusi kaste katujattaren päähän, ja Thais, rutistuksissa munkin sylissä ja hento hipiä verillä hänen karkean kaapunsa hankauksesta, värisi koko ruumiiltaan pelosta ja kauhistuksesta.

Tällä hetkellä tunki raivoisan väkijoukon lävitse paikalle hienosti puettu mies, pää sorsaputkin seppelöitynä, ja huudahti:

Se oli Nikias, joka suljettuaan filosofi Eukrituksen silmät ja kulkiessaan siitä ohitse kotiinsa päin suurestikaan hämmästymättä, (sillä hän ei hämmästynyt mistään) oli nähnyt palavan rovion, Thaiksen orjan puvussa ja Paphnutiuksen kivityksen esineenä.

— Pysähtykää, sanon minä teille, säästäkää vanhaa opintotoveriani, kunnioittakaa toki Paphnutiuksen armasta päätä.

Mutta ollen tottunut vain hienoihin keskusteluihin viisasten kera puuttui häneltä kokonaan se käskijävoima, joka hallitsee kansan mieltä. Häntä ei kuunneltu ollenkaan. Uusi kivi- ja raakunkuori-kuuro putosi munkin ylitse, joka varjellen Thaista ruumiillaan ylisti Herraa, jonka hyvyys muutti haavatkin hyväilyiksi. Huomaten ettei hän tulisi kuulluksi ja varmana siitä, ettei hän voisi pelastaa ystäväänsä ei väkivallalla eikä ylipuhumisella, päätti Nikias jo heittää asian jumalien turviin, joihin hän kuitenkin sangen vähän luotti, kun hänen päähänsä pisti käyttää erästä sotajuonta, jonka hänen ihmishalveksintansa hänelle äkkiä keksi. Hän irroitti vyöstään kukkaron, joka ollen elämäniloisen ja hyväntekeväisen miehen kukkaro oli pullollaan kultaa ja hopeata, sitten riensi hän kaikkien niiden luo, jotka viskelivät kiviä ja helisteli rahoja heidän korvaansa. Ensin he eivät kiinnittäneet siihen mitään huomiota, niin suuri oli heidän raivonsa, mutta vähitellen heidän katseensa suuntautuivat kilisevään kultaan ja pian heidän herpoutuvat käsivartensa lakkasivat ahdistamasta uhriaan. Nähdessään että hän oli vetänyt puoleensa heidän silmänsä ja sydämensä, avasi Nikias kukkaronsa ja rupesi heittelemään kansan sekaan kulta- ja hopearahoja. Ahneimmat kumartuivat heti niitä kokoamaan. Tästä ensimäisestä menestymisestään rohkaistuna heitteli filosofi taitavasti sinne tänne drakmoja ja denareita. Kuullessaan metallirahojen kilisevän katukivillä syöksyi vainoava joukko maahan. Kerjäläiset, orjat ja kauppiaat myllersivät kilpaa yhdessä läjässä, jota vastoin taas patrisit Ceronin ympärille kokoontuneina katselivat tätä näytelmää ääneensä nauraen. Itse Ceronkin unohti vihansa. Hänen ystävänsä rohkaisivat kumarassa poimivia kilpailijoita, he valitsivat heistä itselleen kukin oman taistelijan ja löivät heistä vetoa ja kahakan sattuessa kiihottivat he näitä onnettomia niinkuin ärsytetään tappelevia koiria. Kun eräs rampa oli onnistunut tavoittamaan drakman, nousivat riemuhuudot pilviin asti. Ja nuorukaiset alkoivat itsekin heitellä kultarahoja ja koko torilla ei näkynyt enää muuta kuin hirmuinen määrä selkiä, jotka metallisateessa vyöryivät vastakkain niinkuin myrskyisen meren laineet. Paphnutius oli unhoitettu.

Nikias riensi hänen luokseen, peitti hänet omaan vaippaansa ja vei hänet Thaiksen kera pikku kaduille, joille vaino ei enää ulottunut. He kiirehtivät vähän aikaa äänettöminä eteenpäin, sitten nähtyään olevansa kaiken vaaran ulkopuolella he hiljensivät vauhtiaan ja vähän surumielisellä ivalla Nikias virkahti:

— Asia on siis päätetty. Pluto ryöstää Proserpinan ja Thais tahtoo seurata jylhää ystävääni pois kauas meidän luotamme.

— Se on totta, Nikias, vastasi Thais, minä olen väsynyt elämään tuollaisten hymyilevien, hyväntuoksuisten, hyväntahtoisten ja itsekkäiden ihmisten kanssa kuten sinä. Minä olen väsynyt kaikkeen, mitä tunnen, ja menen etsimään tuntematonta. Olen kokenut, että ilo ei ollutkaan iloa ja nyt tämä mies opettaa minulle, että todellinen ilo on tuskassa. Minä uskon sen, sillä hän omistaa totuuden.

— Ja minä, armas sielu, vastasi Nikias hymyillen, minä omistan totuudet. Hänellä on ainoastaan yksi, minulla on kaikki. Olen rikkaampi kuin hän, mutta totta puhuen en ole ylpeämpi enkä onnellisempi häntä.

— Rakas Paphnutius, älä luule, että pidän sinua vallan naurettavana tai aivan mielettömänä. Ja jos vertaan omaa elämääni sinun elämääsi, en osaa sanoa kumpi niistä on itsessään parempi. Kohta menen ottamaan kylvyn, jonka Krobyle ja Myrtale ovat minua varten valmistaneet, sitten olen syövä Phasuksen fasaaninsiipeä ja lukeva jonkun Apulejuksen tarun tai Porphyriuksen tutkielman, jonka jo olen lukenut sata kertaa. Sinä taaskin palaat kammioosi ja siellä sinä polvistuen niinkuin kuuliainen kameeli märehdit ties mitä loihtulukuja, jotka jo ammoin olet lukemattomaan kertaan lukenut, ja illoin sinä nielaiset pari naurista ilman öljyä. No niin, rakkaani, näitä toimituksia täyttäissämme, niin erilaisilta kuin ne päältä päin näyttävätkin, me tottelemme molemmat samaa tunnetta, sitä, mikä on kaikkien inhimillisten tekojen ainoa vaikutin: me etsimme molemmat itsellemme nautintoa ja pyrimme yhteiseen päämaaliin: onneen, tuohon olemattomaan onneen! Minun ei siis sovi katsoa sinun, rakas ystävä, olevan väärässä, jos kerta katson itse olevani oikeassa.

"Ja sinä, minun Thaikseni, mene ja ole iloinen, ole vielä onnellisempi, jos se on mahdollista, kieltäymyksessä ja puutteessa kuin mitä olet ollut rikkaudessa ja huvituksissa. Ja itse asiassa olet sinä mielestäni suorastaan kadehdittava. Sillä jos Paphnutius ja minä seuraten luontomme vaatimuksia olemme koko elämämme ijän tavoittaneet yhtä ainoaa tyydytyksen lajia, niin sinä, rakas Thais, saat elämässäsi maistaa aivan vastakkaisia nautintoja, joka onni on harvoin sallittu samalle henkilölle. Todellakin, tahtoisin olla edes hetken ajan rakkaan Paphnutiuksen tapainen pyhä mies. Mutta se ei ole minulle sallittu. Hyvästi siis, Thais! Mene, minne sinua johtavat olemuksesi ja kohtalosi salaiset voimat. Lähde ja vie mukanasi Nikiaan onnentoivotukset. Tiedän niiden turhuuden, mutta voinko minä parempaa sinulle antaa kuin hyödyttömän kaipaukseni ja tyhjät toivotukseni palkaksi niistä suloisista harhakuvista, jotka minut ympäröivät muinoin sinun sylissäsi ja joiden varjo minulle jää? Hyvästi hyväntekijättäreni! Jää hyvästi hyvyys, joka et tiedä olemassaolostasi, salaperäinen hyve, hermojen hekuma! Jää hyvästi sinä ihanin ihmiskuva, jonka luonto vielä milloinkaan on heittänyt tuntemattomaan kohtaloon tämän petollisen maapallon kamaralle!"

Hänen näin puhuessaan kiehui synkkä viha koko ajan munkin sydämessä.
Se puhkesi vihdoin kirouksiin.

— Pois, sinä kirottu! Minä halveksin ja vihaan sinua! Mene pois, sinä kadotuksen poika, sinä tuhatta kertaa pahempi kuin nuo raukat harhaantuneet, jotka äsken sadatellen kivittivät minua. He eivät tienneet, mitä he tekivät, ja Jumalan armo, jota minä heille rukoilen, voi vielä kerran astua heidän sydämiinsä. Mutta sinä, inhoittava Nikias, sinä olet ainoastaan petollinen myrkky ja katkera sappi. Sinun suusi henkäys huokuu ilmaan epätoivoa ja kuolemaa. Yksi ainoa sinun hymyistäsi sisältää enemmän herjauksia kuin mitä sadassa vuodessa voi syöstä itse Saatanan savuavilta huulilta. Väisty tieltämme, kadotettu!

— Hyvästi, veljeni, sanoi hän hänelle, säilyttäös aina viimeiseen hengenvetoosi asti uskosi, vihasi ja rakkautesi aarteet! Hyvästi, Thais, turhaan sinä unohdat minut, koska minä kuitenkin säilytän sinun muistosi.

Jätettyään heidät hän lähti mietteissään kulkemaan mutkaisia katuja, jotka ovat lähellä Aleksandrian suurta hautausmaata ja joiden varsilla asuu hauta-uurnojen valajia. Heidän puotinsa olivat täynnä noita kirkasvärisesti maalattuja savi-olentoja, jotka esittävät jumalia, jumalattaria, ilvehtijöitä, naisia ja pieniä siivekkäitä henkiä, jollaisia tavallisesti haudattiin kuolleiden mukaan. Hän tuli ajatelleeksi, että kenties joku noista keveistä kuvajumalista, jotka tuossa olivat hänen silmäinsä edessä, tulisi vielä olemaan hänen viimeisen unensa toveri ja hänestä näytti ikäänkuin olisi eräs pieni alaosansa paljastava Eros pilkallisesti nauranut hänelle. Hän näki etukäteen omat hautajaisensa ja tämä mielikuva oli hänelle hyvin kiusallinen. Poistaakseen surumielisyyttään hän koetti antaa sille filosofisen muodon ja rakenteli tällaisen järkeilyn:

Varmaa on, että aika ei ole mitään tosioloista. Se on pelkkää henkemme kuvittelua, siispä kuinka se, jos sitä ei kerran ole olemassa, saattaisi tuottaa minulle kuoleman? Tahdonko sillä sanoa, että eläisin iankaikkisesti? En suinkaan, mutta päätän siitä, että kuolemani jo on ja on ollut olemassa aivan yhtä suuressa määrin kuin mitä se koskaan tulee olemaan. Minä en tunne sitä vielä, kuitenkin se on jo, enkä minä saa sitä peljätä, sillä olisi hulluus peljätä sellaisen tuloa, joka jo on tullut. Se on olemassa niinkuin viimeinen sivu kirjassa, jota paraillaan luen ja jota en vielä ole lopettanut.

Tämä järkeily askarrutti hänen mieltään koko matkan voimatta sitä silti tehdä iloiseksi ja hänen sielunsa oli vielä synkkä, kun hän saapui asuntonsa ovelle ja kuuli, miten Krobyle ja Myrtale kirkkaasti nauroivat leikkien pallopeliä häntä odotellessaan.

Paphnutius ja Thais astuivat Kuunportin kautta ulos kaupungista ja lähtivät kulkemaan pitkin meren rantaa.

— Nainen, sanoi munkki, koko tuo aava meri ei voisi pestä puhtaaksi sinun tahrojasi.

— Sinä olet saastaisempi kuin nartut ja siat, sillä sinä olet antanut pakanoiden ja epäuskoisten himoille ruumiin, jonka Iankaikkinen oli tehnyt itselleen temppeliksi, ja sinun syntisi ovat niin hirmuiset, että nyt kun sinä tunnet totuuden, et voi enää koskaan yhdistää huuliasi tai ristiä käsiäsi, ilman että olet itse inhosta pakahtumaisillasi.

Thais seurasi häntä kuuliaisesti pitkin karuja teitä paahtavan päivän helteessä. Väsymys raukaisi hänen polviaan ja polttava jano kirveli hänen kitalaessaan. Mutta ollen kaukana siitä väärästä säälintunteesta, joka pehmittää jokapäiväiset sydämet, Paphnutius vain iloitsi tämän rikoksellisen lihan sovituskärsimyksistä. Pyhästi kiihottuneena hän olisi tahtonut piestä raipoilla tuota ruumista, joka yhä vain säilytti kauneutensa räikeänä todistuskappaleena häväistyksestään. Nämä mietteet ylläpitivät hänen hurskasta raivoaan ja muistaessaan, että Thais oli päästänyt Nikiaan vuoteeseensa, muodosti hän siitä mielessään niin inhoittavan kuvan, että kaikki veri pakkautui sydämeen ja hänen rintansa oli vähällä haljeta. Hänen kirouksensa takertuivat kurkkuun antaen sijaa hammasten kiristykselle. Hän hyppi korkealle ilmaan hänen edessään ja ojensi vartensa suoraksi kalpeana, hirmuisena, täynnä Jumalaa, katsoi häntä syvälle sieluun ja sylki hänen kasvoihinsa.

Rauhallisena pyyhki Thais kasvonsa käyntiään pysähtämättä. Nyt Paphnutius seurasi häntä katse uponneena häneen niinkuin syvyyteen. Hän kulki pyhästi suuttuneena. Hän tahtoi kostaa Kristuksen puolesta, jotta Kristus itse ei kostaisi, kun hän äkkiä huomasi veripisaran, joka Thaiksen jalasta vuosi hiekalle. Silloin hän tunsi ikäänkuin tuntemattoman, raikkaan tuulahduksen avoimessa sydämessään, nyyhkytykset tulvahtivat hänen huulilleen, hän itki, lankesi maahan hänen eteensä, kutsui häntä sisarekseen, suuteli vertavuotavia jalkoja. Hän toisti sadat kerrat:

— Taivaan enkelit, kootkaa hellävaroin tämä veripisara ja kantakaa se Herran valtaistuimen eteen. Ja nouskoon ennennäkemätön ihmeruusu hiekalle siihen paikkaan, jota Thaiksen veri on kostuttanut, jotta kaikki ne, jotka näkevät tämän kukkasen, saisivat takaisin sydämensä ja aistiensa puhtauden! Oi, sinä pyhä, pyhä, kaikista pyhin Thais!

Kun hän näin rukoili ja ennusti, kulki siitä nuori poikanen ohitse aasilla. Paphnutius käski hänen nousta alas, istutti Thaiksen aasin selkään, otti ohjakset käteensä ja jatkoi niin matkaansa. Illan seutuvissa he saapuivat kauniiden puiden varjostamalle kanavalle, hän sitoi aasin kiinni taatelipuuhun ja istuutuen sammaleiselle kivelle, hän mursi Thaiksen kanssa leipänsä, jonka he söivät iisopin ja suolan höysteellä. He joivat raikasta vettä kätensä koverosta ja keskustelivat iankaikkisuuden asioista.

— En vielä koskaan ole saanut niin puhdasta vettä enkä hengittänyt näin kevyttä ilmaa ja minä tunnen, että Jumalan henki liikkuu ohikulkevissa tuulahduksissa.

— Katso, on ilta, sisareni. Yön siniset varjot verhoavat vuorten kukkulat. Mutta kohta olet näkevä aamuruskossa elämän temppelien kimmeltävän. Kohta olet näkevä iankaikkisten ruusujen purppuroivan.

He kulkivat koko yön ja nousevan kuun hopeoidessa aaltojen harjoja he lauloivat virsiä ja ylistyshymnejä. Kun aurinko yleni, levisi erämaa heidän eteensä niinkuin ääretön leijonan-nahka libyalaisen maan ylitse. Hiekka-aavikon laidassa näkyi aamun autereessa valkeita majoja palmulehtojen suojassa.

— Sinäpä sen sanoit, tyttäreni ja sisareni. Tuolla on se autuuden huone, johon sinut näillä käsilläni suljen.

Pian he näkivät kaikkialla naisia, jotka katumusmajojensa edustalla touhusivat niinkuin mehiläiset pesiensä ympärillä. Toiset paistoivat leipää, toiset valmistivat vihannesruokaa, monet kehräsivät villaa, ja taivaan valo lankesi heidän ylleen niinkuin Jumalan hymyily. Toiset istuivat sisällisessä mietiskelyssä tamariskien varjossa; heidän valkeat kätensä riippuivat velttoina ja toimettomina, sillä ollen täynnä rakkautta he olivat valinneet Maria Magdalenan osan ja heidän ainoa työnsä oli rukous, mietiskely ja sisällinen hurmaus. Sentähden heitä nimitettiin Marioiksi ja he olivat puettuina valkoisiin. Niitä, jotka käsillään tekivät työtä, nimitettiin Marthoiksi ja he kävivät sinisissä pukimissa. Kaikki olivat hunnutettuja, mutta nuorimpien otsalle oli valahtanut hunnun alta suortuvia ja täytyy otaksua, että he eivät itse sitä tienneet, sillä säännöt eivät sellaista sallineet. Hyvin vanha, pitkä, valkea nainen kulki majasta majaan nojaten jäykkään puusauvaansa. Paphnutius lähestyi häntä, suuteli kunnioittavasti hänen huntunsa palletta ja sanoi:

— Herramme rauha olkoon sinun kanssasi, arvoisa Albina. Siihen sielu-kekoon, jonka kuningatar sinä olet, tuon erään mehiläisen, jonka olen löytänyt eksyksissä kukattomilta teiltä. Olen kantanut häntä käteni kourussa ja lämmittänyt häntä hengitykselläni. Tässä annan minä hänet sinulle.

Ja hän osoitti sormellaan näyttelijätärtä, joka polvistui Cesarien tyttären edessä.

Albina kiinnitti hetkeksi Thaikseen läpitunkevan katseensa, käski hänen nousta, suuteli häntä otsalle, sitten kääntyen munkin puoleen hän sanoi:

Paphnutius kertoi hänelle silloin, mitä teitä Thais oli joutunut autuuden majoihin, pyytäen, että hänet ensi aluksi suljettaisiin yksinäiseen koppiin. Abbedissa suostui siihen, vei katujattaren eräälle majalle, joka oli ollut tyhjillään pyhittäjänsä, neitsyt Laetan kuolemasta asti. Ahtaassa huoneessa ei ollut muuta kuin vuode, pöytä ja ruukku ja heti astuttuaan jalallaan tämän majan kynnykselle tunsi Thais taivaallista iloa rinnassaan.

— Tahdon itse sulkea oven sinetillä, sanoi Paphnutius, jonka Jesus on tuleva murtamaan omilla käsillään.

Ja hän otti lähteen reunalta kourallisen kosteaa savea sekoitti siihen vähän sylkeä ja yhden hiuksistaan ja painoi kaiken sen erääseen oven rakoon. Sitten lähestyen ikkunaa, jonka ääressä Thais istui rauhallisena ja tyytyväisenä, hän lankesi polvilleen, kiitti kolmasti Herraa ja huudahti:

— Kuinka ihana on hän, joka elämän polkuja kulkee! Kuinka hänen jalkansa ovat kauniit ja hänen kasvonsa loistavat!

— Tyttäreni, sanoi hän hänelle, mene viemään Thaikselle, mitä hän tarvitsee: leipää, vettä ja kolmireikäinen huilu.

EUPHORBIA

Paphnutius oli taas palannut pyhään erämaahan. Hän oli Athribiksen kohdalla astunut laivaan, joka kulki Niiliä ylöspäin, kuljettaen ruokavaroja apotti Serapionin luostarille. Kun hän astui maihin laivasta, tulivat hänen opetuslapsensa suurilla riemun-osoituksilla häntä vastaan. Toiset kohottivat kätensä korkeuteen; toiset lankesivat maahan ja suutelivat apotin sandaaleja. Sillä he tiesivät jo, mitä pyhä mies oli aikaansaanut Aleksandriassa. Munkit saivat täten tavallisesti heti outoja, käsittämättömiä teitä myöten tiedon asioista, jotka koskivat Kirkon turvaa tai kunniaa. Uutiset levisivät erämaassa samum-tuulen nopeudella.

Ja Paphnutiuksen astuessa hiekka-aavikkoa kulkivat hänen opetuslapsensa hänen jälessään ylistäen Herraa. Flavius, vanhin veljistä, joutui äkkiä pyhän hurmion valtaan ja rupesi laulamaan innostuksensa luomaa laulua:

"Hän palaa luoksemme uusien ansio-töiden kaunistamana, jotka
luetaan meidänkin hyväksemme!

"Sillä isän hyveet ovat lasten rikkaus ja apotin pyhyys täyttää
suitsutuksellaan kaikki kopit.

"Paphnutius, meidän isämme, on antanut Jesukselle Kristukselle
uuden morsiamen.

— Siunaa meitä, isämme, ja anna jokaiselle se öljymäärä, mikä hänelle tulee, jotta viettäisimme palaamisesi juhlaa.

Ainoastaan Paulus Yksinkertainen jäi seisaalleen ja kysyi: "Mikä on tämä mies?" Eikä hän tuntenut ollenkaan Paphnutiusta. Mutta kenkään ei kiinnittänyt huomiota siihen, mitä hän sanoi, sillä tiedettiin hänen olevan älyltään heikon, joskin täynnä hurskautta.

Antinoen apotti sulkeutui koppiinsa ja ajatteli: — Vihdoinkin olen siis päässyt takaisin rauhan ja onnen turvapaikkaan. Olen siis astunut tyydytykseni linnaan. Mistä johtuu, että tämä rakas kaislakatto ei ota minua vastaan ystävällisesti ja että seinät eivät sano minulle: ole tervetullut! Ei mitään sitten lähtöni ole muuttunut tässä valittujen asuinmajassa. Tuossa on pöytäni ja vuoteeni. Tuossa muumion pää, joka monasti johti mieleeni terveellisiä ajatuksia ja tuossa kirja, josta niin usein olen etsinyt Jumalan ilmestyksiä. Ja kuitenkaan en löydä mitään siitä, minkä jätin. Esineet näyttävät surullisesti riisuneen yltään tavalliset sulonsa, ja minusta tuntuu, kuin näkisin ne tänään vasta ensimäisen kerran. Katsellessani tätä pöytää ja tätä vuodetta, jotka olen omin käsin veistänyt, tätä mustaa kuivettunutta päätä, noita papyrus-kääröjä, jotka ovat täynnä Jumalan sanaa, luulen katselevani jonkun vainajan huonekaluja. Minä, joka tunsin ne niin hyvin, en tunne niitä enää. Koska todellisuus ei ole muuttunut ympärilläni, olen siis valitettavasti itse muuttunut erilaiseksi entisestäni. Olen toinen. Minä olen tuo vainaja. Mitä on hänestä tullut, Jumalani? Mitä on hän vienyt mukanaan? Mitä jättänyt minulle? Ja kuka olen minä?

Etenkin vaivasi häntä se, että tahtomattaankin hänestä koppi tuntui pieneltä, jota vastoin uskon silmillä katsottuna sitä olisi täytynyt pitää äärettömänä, koska siitä alkoi Jumalan äärettömyys.

Hän painoi otsansa maahan ja rupesi rukoilemaan ja se tuotti hänelle hieman iloa. Tuskin tuntiakaan oli hän siten saarnannut, kun Thaiksen kuva liukui hänen silmiensä ohitse. Hän kiitti siitä Jumalaa.

— Jesus, sinä lähetät hänet minulle. Siitä tunnen sinun rajattoman hyvyytesi, sinä tahdot, että hänen näkönsä, jonka olen sinulle antanut, minua iloittaisi, rauhoittaisi ja turvaisi. Sinä näytät silmilleni hänen nyttemmin aseettoman hymynsä, hänen tästä lähin niin viattoman sulonsa, hänen kauneutensa, josta olen piikit riistänyt. Minua hyvittääksesi, oi Jumalani, näytät hänet minulle sellaisena, jollaiseksi olen hänet koristanut ja puhdistanut sinun tahtoasi silmällä pitäen, kuten ystävä ystävälleen hymyillen muistuttaa siitä miellyttävästä lahjasta, minkä on toiselta saanut. Sentähden katsonkin tätä naisen ilmestystä mielihyvällä ollen vakuutettu, että se tulee sinulta. En tahdo hetkeksikään unohtaa, että olen antanut hänet sinulle, minun Jesukseni. Pidä hänet, koska hän sinua miellyttää, äläkä ainakaan salli, että hänen sulonsa loistavat muille kuin sinulle.

Koko yönä hän ei saanut unta silmiinsä ja hän näki Thaiksen selvemmin, kuin mitä hän oli nähnyt hänet Nymfien luolassa. Hän teki siitä tiliä itselleen seuraavilla sanoilla:

Kuitenkin suureksi hämmästyksekseen hänen sydämellään ei ollut rauhaa. Hän huokasi:

— Minkätähden olet sieluni surullinen, ja miksi teet minut niin levottomaksi?

Ja hänen sielunsa pysyi rauhattomana. Kolmekymmentä päivää vietti hän tällaisessa surumielisyyden tilassa, joka erakolle ennustaa hirvittäviä koettelemuksia. Thaiksen kuva ei jättänyt häntä yöllä eikä päivällä. Hän ei karkoittanut sitä pois sentähden, että hän luuli vielä, että se tuli Jumalalta ja oli pyhän naisen kuva. Mutta eräänä aamuna Thais ilmestyi hänelle unessa, hiukset violettivantein kiedottuina niin hirvittävänä kaikessa suloisuudessaan, että Paphnutius huudahti kauhusta ja heräsi kylmän hien peitossa. Hänen silmänsä olivat vielä unen pöpperössä, mutta hän tunsi kostean ja kuuman henkäyksen kasvoillaan: pieni shakaali istuen etukäpälät sängyn laidalla puhalsi hänen nenäänsä pahanhajuista henkäystään nauraen täyttä kurkkua.

Paphnutius oli äärettömästi hämmästynyt ja hänestä tuntui kuin olisi korkea torni romahtanut rikki hänen jalkojensa alla ja itse asiassa hän syöksyikin alas murtuneen itseluottamuksensa korkeuksista. Jonkun aikaa hän oli kykenemätön ajattelemaan mitään, sitten jälleen koottuaan hengenvoimansa lisäsi ajatteleminen vain hänen levottomuuttaan.

— Kaksi mahdollisuutta on, sanoi hän itselleen, joko että tämä ilmestys niinkuin edellisetkin tuli Jumalalta; se oli hyvä ja ainoastaan minun luontainen synnillisyyteni turmeli sen, niinkuin viini happanee epäpuhtaassa astiassa. Minä itse arvottomuudessani muutin ylhäisen häpeälliseksi, jota tapausta pirullinen shakaali heti käytti hyväkseen. Tai sitten tuli tämä ilmestys, ei Jumalalta, vaan päinvastoin paholaiselta ja oli jo alkuaan rikollinen. Tässä tapauksessa on minulla syytä epäillä suuresti, olivatko edellisetkään näyt, kuten olen uskonut, taivaasta kotoisin. Olen siis aivan kykenemätön erottamaan hyvää pahasta, joka askeetille on aivan välttämätöntä. Joka tapauksessa Jumala tahtoo etääntyä minusta ja minä tunnen sen seuraukset voimatta selittää syytä.

— Oikeamielinen Jumala, millä koettelemuksilla aiotkaan rangaista
palvelijoitasi, jos pyhiesi ilmestyksetkin ovat heille vaarallisia?
Ilmaise jollakin ymmärrettävällä merkillä, mikä tulee sinulta ja mikä
Toiselta!

Mutta kun Jumala, jonka aivoitukset ovat tutkimattomat, ei katsonut soveliaaksi valaista palvelijataan, niin päätti epäilyksen kera kamppaileva Paphnutius olla ajattelematta enää Thaista. Mutta tämä päätös raukesi tyhjiin. Poissa-oleva ei antanut hänelle hetkenkään rauhaa. Thais katseli häntä aina, kun hän luki, mietti, rukoili tai tahtoi vajota hartauteen. Aina hänen henkiolentonsa lähestyessä kuului kevyt kahina, sellainen, joka syntyy naisen vaatteiden liikehtimisestä hänen kävellessään, ja nämä näyt olivat selvemmät kuin itse todellisuus, joka on läikehtivä ja hämärä, jota vastoin yksinäisyydessä syntyvät kuvitelmat paljastavat olioiden syvimmän luonteen musertavan muuttumattomuuden. Thais tuli hänen luokseen eri hahmoissa, milloin ajatuksissaan, otsalla viimeksi kantamansa kuihtuva seppele, puettuna niinkuin Aleksandrian pidoissa malvanväriseen, hopeakukilla kirjailtuun pukuun; milloin hekumallisesti keinuen ohuessa harsopilvessään Nymfien luolan lempeiden varjojen valossa; milloin hurskaana karkeassa kaavussaan hohtaen taivaallista iloa, milloin traagillisena, silmissä tyhjyyden ja kuoleman kauhu, näyttäen avatun sydämensä verellä tahratun paljaan povensa. Mikä eniten levottuutti Paphnutiusta näissä näyissä oli se, että ne seppeleet, viitat, harsot, jotka hän omin käsin oli polttanut, saattoivat täten palata takaisin. Hänelle kävi selväksi, että näillä esineilläkin oli katoamaton sielu ja hän huudahti:

Kun hän käänsi päätään, tunsi hän Thaiksen seisovan takanaan ja se teki hänet vain rauhattomammaksi. Hänen kärsimyksensä olivat hirmuiset. Mutta koska hänen sielunsa ja ruumiinsa pysyivät puhtaina kiusausten keskellä, pani hän toivonsa Jumalaan lähettäen hänelle lempeitä soimauksia:

— Jumalani, kun menin häntä etsimään niin kaukaa pakanoiden seasta, niin tapahtui se sinun tähtesi eikä minun. Ei olisi oikein, jos minun pitäisi kärsiä siitä, mitä olen tehnyt sinun hyväksesi. Suojele minua, armas Jesukseni, minun Vapahtajani, pelasta minut! Älä salli haavekuvan tehdä sellaista, mitä ei edes ruumis saanut aikaan. Kun minä kerran voitin lihani, niin älä salli varjon minua langettaa. Tunnen, että olen tällä hetkellä alttiina paljon suuremmille vaaroille, kuin missä vielä milloinkaan olen ollut. Minä tunnen ja tiedän, että unelmalla on suurempi valta kuin todellisuudella. Ja kuinka voisi ollakaan toisin, koska se itsessään on korkein todellisuus? Se on olioiden sielu. Itse Platokin, vaikka hän olikin vain pakana, on tunnustanut ajatusten itsenäisen olemisen. Noissa paholaisten pidoissa, joihin sinä minua seurasit, Herra, kuulin miten miehet, jotka totta kyllä olivat rikosten tahraamia, mutta eivät varmastikaan aina älyn puolesta puutteellisia, olivat yksimielisiä siitä, että tajuamme yksinäisyydessä, miettimisen ja haltioitumisen tietä tosi-olioita, ja sinun sanasi, oi Jumalani, vahvistaa todellakin monet kerrat unien suuren merkityksen ja näkyjen voiman, olivat ne sitten sinun lähettämiäsi, loistava Jumala, tai vastustajasi.

Uusi ihminen oli hänessä, ja hän keskusteli nyttemmin lakkaamatta Jumalan kanssa eikä jumala pitänyt kiirettä valkaista häntä. Hänen yönsä olivat enää vain yksi ainoa pitkä unelma ja hänen päivänsä eivät enää erottuneet öistä. Eräänä aamuna herätessään päästi hän huokauksia semmoisia, joita vain muuten kuuluu kuutamo-öinä rikoksellisten vainajien haudoilla. Thais oli taas tullut näyttäen vertavuotavia jalkojaan ja kun Paphnutius itki, pujahti hän hänen vuoteeseensa. Ei ollut enää epäilystäkään. Thaiksen kuva oli syntinen ilmestys.

Sydän inhoa tulvillaan syöksyi hän pystyyn saastutetulta vuoteeltaan kätkien kasvonsa käsillään, jotta ei näkisi enää päivää. Tunnit vierivät voimatta poistaa hänen häpeäntunnettaan. Kaikki oli hiljaa kopissa. Ensimäisen kerran pitkästä aikaa oli Paphnutius yksin. Haamu oli hänet vihdoinkin jättänyt ja hänen poissaolonsakin oli kauhistavaa. Ei ollut mitään, joka olisi lakaissut pois unen muiston. Hän ajatteli kauhistuneena:

— Kuinka en työntänyt häntä pois? Kuinka en riistäytynyt irti hänen viileistä käsivarsistaan ja polttavan kuumista polvistaan?

Hän ei uskaltanut enää lausua Jumalan nimeä tämän inhoittavan vuoteen ääressä ja hän pelkäsi, että nyt, kun hänen koppinsa kerta oli häväisty, tulisivat paholaiset sinne vapaasti kaikkina aikoina. Eikä hän pettynytkään aavisteluissaan. Ne seitsemän pientä shakaalia, jotka aina ennen olivat pysähtyneet kynnykselle, astuivat jonossa sisälle ja kyyristyivät vuoteen alle. Iltarukouksen hetkellä hän näki kahdeksannen, jonka haju oli aivan ruttoinen. Seuraavana päivänä liittyi vielä yhdeksäs edellisiin ja pian oli niitä kolmekymmentä, sitten kuusikymmentä, sitten kahdeksankymmentä. Ne tulivat pienemmiksi sitä myöten kuin niiden luku lisääntyi ja ollen enää vain rotan kokoisia ne täyttivät lattian, vuoteen ja jakkaran. Eräs niistä hypähti puulavitsalle, joka oli asetettu vuoteen pääpuoleen, istahti neljän käpälänsä varaan pääkallon päälle ja katseli munkkia palavin silmin. Ja joka päivä tuli vain uusia shakaaleja.

Sovittaakseen kamalan unensa ja päästäkseen irti epäpuhtaista ajatuksistaan Paphnutius päätti jättää tuon nyttemmin niin saastaisen koppinsa ja rangaista itseään erämaan perimmäisessä kolkassa ennenkuulumattomalla ankaruudella, toimittaa aivan outoja katumusharjoituksia, tehdä aivan uusia tekoja. Mutta ennen aikeensa täytäntöön panoa lähti hän Palemon vanhuksen luo kysymään tältäkin neuvoa.

Hän tapasi hänet puutarhassa kaaleja kastelemassa. Päivä oli painumassa iltaan. Niili virtasi sinisenä sinipunervain kukkuloiden lomitse. Ukkopahanen asteli hiljaa, jotta ei säikyttäisi pois kyyhkystä, joka oli istahtanut hänen olkapäälleen.

— Herra olkoon sinun kanssasi, veli Paphnutius, sanoi hän! Ihaile hänen hyvyyttään: hän lähettää luokseni luontokappaleet, jotka hän on luonut, jotta saisin keskustella heidän kanssaan hänen teoistaan ja kunnioittaa hänen viisauttaan taivaan linnuissa. Katso tätä kyyhkystä, katsopa sen kaulan vaihtelevia värivivahduksia ja sano, eikö se ole ihana Luojan työ. Mutta tahdotko kenties keskustella kanssani jostakin hurskaasta asiasta? Jos niin on, niin laskenpa maahan ruiskukannun ja kuuntelen sinua.

Paphnutius kertoi vanhukselle matkansa, paluunsa, päiviensä näyt ja öittensä haaveet, salaamatta edes rikollista untaan tai shakaaleja.

— Etkö ole sitä mieltä, isäni, lisäsi hän, että minun on paras painua erämaan pohjukkaan ja siellä toimittamalla aivan erinomaisia sovitustöitä hämmästyttää perkele pois ruumiin kuritusten ankaruudella?

— Minä olen ainoastaan vaivainen syntinen ihminen, vastasi Palemon, ja tunnen sangen vähän ihmisluontoa vietettyäni koko elämäni tässä puutarhassa gasellien, pikku jänöjen ja kyyhkyjen parissa. Mutta minusta näyttää, veljeni, niinkuin johtuisi tautisi etupäässä siitä, että ilman mitään sovittavaa ylimenoa olet siirtynyt maailman melskeestä yksinäisyyden rauhaan. Tällaiset äkilliset muutokset eivät voi muuta tehdä kuin vahingoittaa sielun terveyttä. Sinä olet, veljeni, niinkuin mies, joka melkein yht'aikaa antautuu suureen kuumuuteen ja suureen kylmyyteen. Yskä vaivaa häntä ja kuume ahdistaa. Sinun sijassasi, veli Paphnutius, en ollenkaan heti vetäytyisi johonkin hirvittävään erämaahan, vaan päinvastoin hakisin huvituksia, jotka sopivat munkille ja pyhälle apotille. Kävisin naapuriseutujen luostareita tervehtimässä. Mikäli olen kuullut, ovat eräät niistä aivan erinomaisia. Apotti Serapionin luostarissa on, niin on minulle kerrottu, tuhat neljäsataa kolmekymmentäkaksi koppia, ja munkit ovat jaetut yhtä moneen legionaan kuin kreikkalaisessa kirjaimistossa on kirjaimia. Vakuutetaanpa vielä, että munkkien ja heidän osasto-kirjaimiensa muodon välillä on huomattavissa eräitä yhtäläisyyksiäkin, siten että esim. ne, jotka kulkevat Z kirjaimen nimissä, ovat luonteeltaan mutkistelevia, jota vastoin I:n legionaan kuuluvat ovat mielenlaadultaan mallikelpoisen suorasukaisia. Jos olisin sinun sijassasi, veljeni, niin menisinpä omin silmin ottamaan selvää tuosta eikä minulla olisi rauhaa, ennenkuin olisin tuon ihmeen nähnyt. Ja sitten vielä tutkisin Niilin varsille perustettujen erilaisten seurakuntien järjestyssääntöjä voidakseni verrata niitä toisiinsa. Kas se olisi sopivaa tointa sinun arvoisellesi pyhälle miehelle. Varmasti olet myös kuullut kerrottavan, että apotti Ephrem on koonnut yhteen erinomaisen kauniita hengellisiä sääntöjä. Hänen suostumuksellaan voisit tehdä niistä jäljennöksiä, sinä, joka olet taitava kirjoittaja. Minä en kykenisi sellaiseen, ja minun käteni, jotka ikänsä ovat tottuneet käyttämään kuokkaa, eivät taipuisi koskaan kuljettamaan kirjailijan hentoa ruokoa papyruksen pinnalla. Mutta sinä, minun veljeni, sinä omaat kirjoituksen jalon taidon, ja siitä kiittäkäämme Jumalaa, sillä kaunista kirjoituksen lahjaa ei koskaan voi kyllin ihailla. Jäljentäjän ja lukijan toimi suojelee suuresti huonoilta ajatuksilta. Veli Paphnutius, miksi et kirjoita muistiin isiemme Paavalin ja Antoniuksen opetuksia? Vähitellen saavutat takaisin tässä pyhässä työssä sielusi ja aistiesi rauhan, yksinäisyys tulee taas sydämellesi rakkaaksi ja pian olet taas siinä kunnossa, että voit ryhtyä niihin katumusharjoituksiin, joita ennenkin harjoitit ja jotka matkasi keskeytti. Mutta liikanaisista katumusharjoituksista ei ole suurtakaan siunausta odotettavissa. Siihen aikaan, kun isämme Antonius vielä eli keskuudessamme, oli hänellä tapana sanoa: "Liiallinen paastoaminen tekee heikoksi, ja heikkous siittää velttouden. On munkkeja, jotka turmelevat ruumiinsa mielettömyyteen asti pingoitetulla kieltäymyksellään. Näistä voi sanoa, että he syöksevät tikarin omaan rintaansa ja antautuvat puolikuolleina perkeleen valtaan." Näin puhui pyhä Antonius; minä olen ainoastaan oppimaton mies, mutta Jumalan avulla olen säilyttänyt muistissani isämme puheet.

Paphnutius kiitti Palemonia ja lupasi miettiä hänen neuvojaan. Päästyään pientä puutarhaa ympäröivän kaisla-aidan toiselle puolen hän katsahti taakseen ja näki, miten tuo hyvä puutarhuri taas kasteli salaattejaan kyyhkysen keinuessa hänen kumartuneen selkänsä harjalla. Tämän nähdessään hänen teki mieli itkeä.

Astuessaan takaisin koppiinsa näki hän silmissään oudon kihelmöimisen. Oli niinkuin raju tuuli olisi puhaltanut ilmaan hiekkameren jyväsiä. Ja hän huomasi että ne olivat myriaadeja pieniä shakaaleja. Sinä yönä näki hän unessa korkean kivipylvään, jonka päällä seisoi ihmishahmon kaltainen olento ja hän kuuli äänen sanovan:

Herättyään ja tultuaan vakuutetuksi siitä, että tämä uni oli hänelle taivaasta lähetetty, kokosi hän oppilaansa ja puhui heille seuraavalla tavalla:

— Rakkaat poikani, minä jätän teidät nyt mennäkseni sinne, minne Jumala minut lähettää. Poissaoloni aikana totelkaa Flaviusta niinkuin hän olisi minä itse ja pitäkää huolta veljestämme Pauluksesta. Olkaa siunatut! Jääkää hyvästi!

Hänen lähtiessään olivat kaikki opetuslapset polvillaan maassa ja kun he vihdoin kohottivat päänsä, näkivät he jo hänen korkean mustan varjonsa kuultavan aavikon rantamalla.

Hän kulki yötä ja päivää, kunnes oli päässyt sen temppelin raunioille, jonka epäjumalanpalvelijat muinoin olivat rakentaneet ja jonka turvissa hän tuolla ihmeellisellä matkallaan oli nukkunut skorpionien ja seireenien keskellä. Maagillisilla merkeillä peitetyt seinät olivat vielä pystyssä, kolmekymmentä jättiläispilaria, jotka ylhäällä päättyivät ihmispäihin tai lotuskukka-kapiteeleihin, kannattivat vielä suunnattoman suuria kivipalkkeja. Ainoastaan eräässä temppelinkulmauksessa oli yksi pylväs luonut hartioiltaan ikivanhan taakkansa ja seisoi nyt irrallisena. Sen kapiteelin muodosti naisen pää, jolla oli pitkulaisen vinot silmät, pyöreät, hymyilevät posket ja otsassa lehmän sarvet.

Nähdessään sen tunsi Paphnutius sen samaksi pylvääksi, joka hänelle oli näytetty unissa, ja hän arvioi sen korkeuden noin kolmeksikymmeneksikahdeksi kyynärämitaksi. Hän meni läheiseen kylään, teetti sen korkuiset tikapuut ja kun ne olivat asetetut pylvästä vasten seisomaan, kapusi hän niitä pitkin ylös, polvistui kapiteelin harjalle ja sanoi Herralle:

— Tässä on siis, minun Jumalani, se asuinsija, jonka olet minulle valinnut. Salli minun jäädä tähän armosi paisteeseen kuolemani hetkeen asti.

Hän ei ollut ottanut mukaansa mitään ruokavaroja, sillä hän tahtoi kokonaan antautua taivaallisen Kaitselmuksen turviin. Ja hän arvasi myös, että armeliaat talonpojat antaisivat hänelle sen, mitä hän tarvitsi pysyäkseen hengissä. Ja todellakin seuraavana päivänä nona-hetkellä saapui pilarin luo vaimoja ja lapsia tuoden leipiä, taateleita ja raitista vettä, joita nuoret poikaset lennättivät pylvään harjalle.

Kapiteeli ei ollut niin leveä, että munkki olisi voinut siihen oikaista itsensä koko pituudelleen, joten hän nukkui jalat ristissä, pää rintaa vasten painuneena, ja nukkuminen tuotti hänelle vielä julmempaa väsymystä kuin valvominen. Aamun koitossa riipoivat varpushaukat häntä siivillään ja hän heräsi kauhun ja pelon vallassa.

Sattuipa niin, että puuseppä, joka oli tikapuut tehnyt, oli Jumalaa pelkääväinen mies. Liikutettuna ajatuksesta, että pyhimys saisi olla auringon ja sateen syövytettävänä, ja peläten hänen putoavan unissaan tämä hurskas mies rakensi pylvään päälle katon ja ympärille kaidepuut.

Sill'aikaa maine tästä ihmeellisestä elintavasta levisi kylästä kylään, ja laaksossa asuvat maanviljelijät tulivat sunnuntaina vaimoineen ja lapsineen katsomaan pylväspyhimystä. Paphnutiuksen opetuslapset olivat myöskin ihailulla vastaan ottaneet sanoman hänen ylhäisestä lymypaikastaan ja he lähtivät hänen luokseen ja saivat häneltä suosiollisen luvan rakentaa majansa pylvään juurelle. Joka aamu he kokoontuivat piiriin mestarinsa ympärille, joka saneli heille mieltäylentäviä sanoja.

— Poikani, sanoi hän heille, pysykää niiden pienten lasten kaltaisina, joita Jesus rakasti. Siinä on autuus. Lihan himo on kaikkien syntien lähde ja perisyy, muut sikiävät siitä niinkuin isästä. Ylpeys, ahneus, laiskuus, viha ja kateus ovat sen suosittuja jälkeläisiä. Katsokaa, mitä olen nähnyt Aleksandriassa: kaikki rikkaat olivat vaipuneet ylellisyyden paheeseen, joka niinkuin liejuinen virta veti heidät mukanaan kammottavaan kuiluunsa.

Kun apotit Ephrem ja Serapion kuulivat tästä uudesta keksinnöstä, tahtoivat he nähdä sen omilla silmillään. Erottaen jo kaukaa virran kalvossa kolmikulmaisen purjeen, joka heitä kuljetti häntä kohden, ei Paphnutius voinut kieltää itseltään iloa ajatella, että Jumala oli tehnyt hänestä kaikkien erakkojen esikuvan. Hänet nähtyään eivät molemmat pyhät miehet ollenkaan salanneet hämmästystään. Mutta keskusteltuaan hetkisen keskenään tulivat he yksimielisiksi siitä, että noin oudontapainen katumuksenharjoitus oli hyljättävä, ja he kehoittivat Paphnutiusta tulemaan alas.

— Tuollainen elämisen muoto on vastoin tapoja, sanoivat he, se on eriskummallinen ja kaikkien sääntöjen ulkopuolella.

— Mitä muuta on siis munkkielämä kuin ihmeissä elämistä? Ja eikö munkin töidenkin tule olla eriskummallisia kuten hän itsekin? Jumalan merkin johdosta olen noussut tänne, ainoastaan Jumalan merkki saa minut astumaan alas.

Joka päivä tuli joukottain uusia munkkeja, jotka liittyivät Paphnutiuksen oppilaihin ja rakensivat itselleen suojat tuon ilmassa olevan munkkikopin ympärille. Useat heistä jäljitelläkseen pyhimystä hinasivat itsensä temppelin raunioille, mutta veljiensä soimaamina ja väsymyksen voittamina he pian luopuivat näistä kokeiluista.

Pyhiinvaeltajia tuli tulvimalla. Heidän joukossaan oli sellaisia, jotka tulivat hyvin kaukaa ja heillä oli sekä nälkä että jano. Erään köyhän lesken päähän pälkähti ruveta myymään raikasta vettä ja melooneja. Pylvästä vasten nojaten hän sini- ja valkoraitaisessa teltassaan, punaisten saviruukkujensa, kuppiensa ja hedelmiensä takaa huusi: Kuka tahtoo juoda? Tämän lesken esimerkkiä seuraten eräs leipuri rakensi aivan viereen uunin toivoen saavansa kaupaksi leivoksia ja kakkuja muukalaisille. Kun matkustajien parvet lakkaamatta kasvoivat ja suurista Egyptin kaupungeistakin alkoi saapua matkustajia, niin rakensi eräs ansionhimoinen mies karavaanikatoksen voidakseen antaa yösijaa rikkaille herroille ja heidän palvelijoilleen, kameeleilleen ja muuleilleen. Pian oli pylvään ympärille muodostunut markkinapaikka, jonne Niilin kalastajat toivat kaupan kalojaan ja puutarhurit vihanneksiaan. Eräs parranajaja, joka ajoi partoja taivasalla, huvitti väkijoukkoa hullunkurisilla puheilla. Vanha temppeli, joka niin kauan oli ollut rauhan ja hiljaisuuden ympäröimä, täyttyi täten elämän lukemattomien ilmaisumuotojen metelillä. Kapakanisännät muuttivat sen maan-alaiset salit kellareiksi ja naulasivat antiikkisiin pilareihin kylttejä, joissa oli pyhimys Paphnutiuksen kuva ja seuraava kirjoitus kreikan ja egyptin kielillä: Täällä myydään granaattiviiniä, viikunaviiniä ja Kilikian olutta. Hienoilla ja puhdasviivaisilla veistoksilla koristetuille seinille ripustivat kauppiaat sipulinauhojaan ja savustettuja kaloja, kuolleita jäniksiä ja päättömiä lampaanraatoja. Iltaisin raunioitten vanhat asukkaat, rotat, pakenivat pitkässä rivissä virtaa kohden ja ibislinnut ojentelivat levottomasti kaulojaan nousten epävarmoin askelin temppelin reunuskivelle, jonne tunki keittiöiden savu ja juomarien kaskut ja huudot. Ympäristöllä maanmittarit ajoivat uusia katuja, muurarit rakensivat luostareja, kappeleita ja kirkkoja. Puolen vuoden kuluttua oli perustettu kaupunki, jolla oli oma vartioväki, tuomio-istuin, vankila ja koulu, jota johti eräs sokea kirjuri.

Pyhiinvaeltajien luku oli suunnaton. Piispat ja kuoropapit saapuivat ihaillen ihmettelemään. Antiokian patriarkka, joka silloin oli Egyptissä, tuli koko papistonsa seuraamana. Kiittävin sanoin lausui hän ilmi hyväksymisensä pylväspyhimyksen omituisesta käyttäytymisestä ja Lybian kirkkojen päämiehet yhtyivät Athanasiuksen poissa ollessa patriarkan mielipiteeseen. Saatuaan tietää tämän, kävivät apotit Ephrem ja Serapion Paphnutiuksen jalkain juuressa ensimäistä epäilyään anteeksi pyytämässä. Paphnutius vastasi heille:

— Tietäkää, veljeni, että katumusrangaistus, jota kärsin, ei vielä vedä vertoja ankaruudessa niille kiusauksille, jotka lähetettiin päälleni ja joiden luku ja voima minua hämmästyttävät. Ihminen on ulkoapäin katsottuna pieni ja tämän jalustan päästä, jonne Jumala on minut pannut, ovat ihmisolennot vain muurahaisia. Mutta sisällisesti nähtynä on ihminen ääretön, hän on suuri kuin maailma, sillä hän sisältää sen itsessään. Kaikki, mikä leviää eteeni, nämä luostarit, majatalot, virran kalvossa lipuvat laivat, nämä kylät ja kaikki mitä silmin voin erottaa, kaukaiset kedot, kanavat, hiekka-aavikot ja vuoret, kaikki se ei ole mitään siihen verrattuna, mikä minussa itsessäni on. Minä kannan sydämessäni lukemattomia kaupunkeja ja rajattomia erämaita. Ja synti ja kuolema, jotka lepäävät tämän äärettömyyden yllä, peittävät sen niinkuin yö peittää maan. Minä olen itsessäni kokonainen maailma pahoja ajatuksia…

Seitsemäntenä kuukautena saapui Aleksandriasta, Bubastesta ja Saiksesta naisia, jotka ollen jo kauan hedelmättömiä toivoivat saavansa lapsia pyhän miehen välityksen ja pylvään ihmevoiman avulla. He kihnasivat kiveä vastaan hedelmättömiä kupeitaan. Kaikkialla oli silmän kantamattomiin asti vaunuja, kantotuoleja ja paareja, jotka pysähtyivät, työntyivät, tunkeilivat Jumalan miehen jalkojen juuressa. Niistä astui esiin sairaita, jotka olivat kauhistavia nähdä. Äidit ojensivat Paphnutiukselle poikiaan, joiden jäsenet olivat vääntyneet, silmät pullistuneet ulos, suu vaahdossa ja ääni käheä. Ja hän laski kätensä heidän päälleen. Sokeat lähestyivät ojennetuin käsivarsin ja kohottivat umpimähkään häntä kohti kahden verisen reiän lävistämät kasvonsa. Halvaantuneet toivat hänen nähtäviinsä raskaan liikkumattomuutensa, jäseniensä kuolettavan laihuuden ja inhoittavan typpeyden, ontuvat osoittivat hänelle lynkkäjalkaansa, syöpääpotevaiset repivät auki rintansa ja paljastivat hänelle tuon näkymättömän korppikotkan raateleman povensa. Vesitautiset naiset antoivat laskea itsensä maahan, ja näytti siltä kuin olisi purettu kuormasta viinileilejä. Hän siunasi heitä. Elefanttitaudin saastuttamat nubialaiset lähestyivät painavin askelin ja katsoivat häneen elottomin kasvoin, mutta silmät kyynelissä. Hän teki heidän ylitseen ristinmerkin. Hänen luokseen tuotiin myös kantovuoteella Aphroditopoliksesta eräs nuori tyttö, joka verisyöksyn jälkeen nukkui jo kolmatta päivää. Hän oli niinkuin vahakuva ja hänen vanhempansa, jotka luulivat häntä kuolleeksi, olivat panneet palmunoksan hänen rinnalleen. Paphnutius rukoili Jumalaa, ja tyttö kohotti päänsä ja avasi silmänsä.

Kun kansa kaikkialla puhui pyhimyksen tekemistä ihmetöistä, niin syöksyivät hänen luokseen myöskin lukemattomissa laumoissa kaikista Egyptin osista ne onnettomat, joilla oli se taudinlaji, jota kreikkalaiset nimittävät jumalalliseksi sairaudeksi. Heti kun he näkivät pylvään, saivat he hermokohtauksensa, he vyöryttelivät itseään maassa, kimmahtivat pystyyn ja lysähtivät taas maahan käppyrään.

Ja kuuluu vieläkin uskomattomammalta, että muutkin läsnäolijat saivat saman ankaran hulluuden puuskan, ja he jäljittelivät kaatuvatautisten kiemurtelemisia. Munkit, pyhiinvaeltajat, miehet ja naiset kiertelivät ja heittelehtivät sikin sokin maassa vääntynein jäsenin, suu vaahdossa, niellen kahmalokaupalla multaa ja ennustaen tulevaisia asioita. Ja Paphnutius pylväänsä päässä tunsi myös väristystä jäsenissään ja hän huusi Jumalan puoleen:

— Minä olen maailman syntipukki ja otan päälleni kaikki tämän kansan saastaisuudet ja sentähden, Herra, on ruumiini täynnä pahoja henkiä.

Joka kerta kun joku sairas meni pois parantuneena, tervehtivät läsnäolijat häntä hyvähuudoilla ja kantoivat häntä riemusaatossa alati toistaen:

Jo riippui sadottain kainalosauvoja ihmeitä tekevän pylvään kyljessä. Kiitolliset naiset ripustivat siihen seppeleitä ja omistuskuvia. Kreikkalaiset kaivertivat siihen kekseliäitä distikoneja. Ja kun lisäksi vielä jokainen pyhiinvaeltaja piirsi siihen nimensä, niin oli kivi piankin miehen korkeudelle asti kokonaan latinalaisten, kreikkalaisten, koptilaisten, puunilaisten, hebrealaisten, syrialaisten ja salatieteellisten kirjainmerkkien peitossa.

Pääsiäisjuhlien aikaan oli kansantulva tähän ihmepaikkaan sellainen, että vanhat ihmiset uskoivat pakanallisten mysteerioiden ajan palanneen. Siinä viihtyivät vieretysten egyptiläisten kirjava hame, arabialaisten burnus, nubialaisten valkoinen vyöliina, kreikkalaisten lyhkäinen viitta, roomalaisten pitkälaskoksinen tooga, barbaarin sotalakki ja punaiset housut ja kurtisaanien kullalla kirjaillut tunikat. Hunnutettuja naisia kulki ohitse aasilla ja heidän edellään kulkevat mustat eunukit raivasivat heille tietä kepin sivalluksilla. Ilveilijät olivat levittäneet mattonsa maahan ja tekivät temppujaan ja hyppyjään tarkkaavaiselle katsojajoukolle. Käärmeiden lumoojat kerivät vyyhdelle jännitetyin käsivarsin eläviä vyönauhojaan. Koko tämä ääretön lauma loisteli, välkähteli, tuprutti pölyä ilmaan, kilisteli, huusi ja riiteli. Eläimiään suomivien kameelin-ajajien kiroukset, spitaalia parantavia noitakaluja myyväin kauppiasten huudot, raamatunlauseita messuavien munkkien laulu, profeetalliseen haltioitumisen tilaan langenneiden naisten nauru, vanhoja haaremilauluja jankuttavien kerjäläisten luskutus, lampaiden määkinä, aasien mylvintä, myöhästyneitä matkustajia kutsuvien merimiesten huudot, kaikki nämä sekavat äänet saivat yhdessä aikaan korvia särkevän metelin, josta ylinnä kaikui pienten, paljaiden neekerilasten kimakka kirkuna, jolla he koettivat tarjota kaupaksi tuoreita taateleita.

Ja kaikki nämä erilaiset olennot olivat keskellä kirkasta päivää vähällä tukahtua huonoon ja paksuun ilmaan, joka oli kyllästetty naisten hajuvedellä, neekerien löyhkällä, paistin käryllä ja kummipalasten katkulla, jota uskovaiset ostivat paimenilta suitsuttaakseen pyhimykselle.

Kun yö tuli, syttyi joka taholla tulia, soihtuja ja lyhtyjä eikä näkynyt enää muuta kuin punaisia varjoja ja mustia muotoja. Kokoon kyyristyneiden kuulijoiden keskessä seisoi eräs vanha mies savuisen lampun valossa tarinoiden, miten ennen muinoin Bition lumosi oman sydämensä, riisti sen irti rinnastaan, istutti sen akasiapuuhun ja muutti sitten itsensäkin puuksi. Hän teki käsillään mahtavia eleitä, joita hänen varjonsa toisti naurettavissa muunteluissa, ja ihmettelevä kuulijakunta päästeli vähän väliä ihastuksenhuutoja. Kapakoissa nukkuivat juomarit leposohvilla ja pyydellen tavan takaa olutta ja viiniä. Silmät maalattuina ja vatsa paljaana esittivät tanssijattaret heille vuoroin uskonnollisia, vuoroin irstaita kuvaelmia. Vähän syrjemmässä pelasivat nuoret miehet arpanoppaa ja sormipeliä ja vanhukset hapuilivat pimeässä prostitueerattujen jälkiä. Kaikkien niitten liikehtivien muotojen yläpuolella kohosi yksinäisenä ja liikkumattomana tuo korkea pylväs lehmänsarvineen, pää katseli itsekseen pimeässä ja sen päällä valvoi Paphnutius taivaan ja maan välillä. Äkkiä kohoaa kuu yli Niilin virran ikäänkuin jumalattaren paljas olkapää. Vuoren kukkulat kimmeltävät öisessä sini-autereessa ja Paphnutius luulee näkevänsä Thaiksen hipiän kuultavan virran kalvossa, safiirinsinisessä yökuutamossa.

Täten kuluivat päivät, ja pyhimys istui yhä pylväänsä nenässä. Kun sadeaika saapui, tunki sade katon halkeamien lomitse liottaen läpimäräksi hänen ruumiinsa; hänen jäsenensä kangistuivat liikkumattomiksi. Auringon polttamana, kasteen sierittämänä, hänen ihonsa halkeili, ja ammottavat haavat puhkeilivat hänen käsivarsiinsa ja jalkoihinsa. Mutta himo Thaikseen paloi hänessä yhä ja hän huusi:

— Tämä ei ole vielä kylliksi, kaikkivaltias Jumala! Enemmän kiusauksia! Enemmän vain saastaisia ajatuksia! Enemmän vain luonnottomia pyyteitä! Herra, salli koko ihmiskunnan hekuman vieriä minun lävitseni, jotta minä kaikki sovittaisin! Jos onkin valhetta se, että tuo Argoksen narttu otti päälleen maailman synnit, niinkuin olen kuullut eräiden vääryyden julistajain sanovan, niin on tässä tarussa kuitenkin jonkunlainen salainen totuus, jonka vasta nyt ymmärrän. Sillä totta on, että kansojen pahattyöt siirtyvät lopulta pyhimysten sieluihin hukkuakseen sinne niinkuin lähteen silmään. Ja sentähden onkin oikeamielisten sieluissa paljon enemmän lokaa kuin koskaan voisi mahtua tavallisen syntisen sieluun. Ja sentähden minä sinua ylistän ja kunnioitan, minun Jumalani, että olet tehnyt minusta koko maailman lokaviemärin.

Mutta eräänä päivänä levisi pyhässä kaupungissa tärkeä huhu, jonka hälinä ylti yksin askeetinkin korviin. Eräs hyvin korkea-arvoinen henkilö, maan kuuluisimpia miehiä, Aleksandrian laivaston päällikkö Lucius Aurelius Cotta on tulossa, hän saapuu, lähestyy!

Uutinen oli tosi. Vanha Cotta, joka oli lähtenyt Niilin kanavoita ja laivankulkua tarkastamaan, oli jo pitkät ajat tuntenut halua nähdä pylväspyhimystä ja uutta kaupunkia, jolle oli annettu nimeksi Stylopolis. Eräänä aamuna huomasivat Stylopoliksen asukkaat koko rannan olevan purjeiden peitossa. Kullatussa ja purppuralla verhotussa kaleerivenheessä laivastonsa etunenässä seisoi Cotta. Hän astui maihin seurassaan sihteeri, joka kantoi hänen muistitaulujaan ja lääkäri Aristeus, jonka kanssa hän kernaasti keskusteli.

Monilukuinen saattue kulki hänen jäljessään ja koko rannikko välkkyi virkapukuja ja sotilas-sinellejä. Muutaman askeleen päässä pylväästä hän pysähtyi, kiinnitti katseensa pylväspyhimykseen ja pyyhkäisi hikeä otsaltaan toogansa liepeellä. Ollen luonteeltaan tietopirteä mies hän oli tehnyt moninaisia huomioita pitkillä matkoillaan. Hän muisteli näkemiään mielellään jälestäpäin ja hautoi päässään aietta kirjoittaa puunilais-historian valmistuttua myös kirjan niistä ihmeellisistä asioista, mitä hän oli nähnyt. Hän tuntui olevan hyvin huvitettu tästä näystä.

— Onpa tuo ihmeellistä, sanoi hän, hikoillen ja vetäen henkeään. Ja muistiin pantava seikka on lisäksi se, että tämä mies on kestivieraani. Niinpä niin, sama munkki tuli viime vuonna luokseni illallispitoihin ja ryösti senjälkeen erään näyttelijättären.

— Merkitsepäs tämä muistiin, poikaseni, tauluihin, samoin myös pylvään mittasuhteet, äläkä unohda kapiteelin muotoa.

— Sangen luotettavat henkilöt ovat minulle vakuuttaneet, että munkkimme ei ole hetkeksikään astunut alas pylväältään siitä asti, kun hän vuosi takaperin kiipesi sinne. Aristeus, onko sellainen mahdollista?

— Se on mahdollista hullulle ja sairaalle, vastasi Aristeus, ja se olisi mahdotonta ihmiselle, joka on terve ruumiiltaan ja sielultaan. Etkö tiedä, Lucius, että joskus ruumiin ja sielun sairaudet antavat uhreilleen sellaisia kykyjä, joita eivät terveet ihmiset ollenkaan omista? Ja totta puhuakseni, todellisuudessa ei ole olemassakaan hyvää tai huonoa terveyttä. On vain olemassa elimien erilaisia tiloja. Tutkittuani niin kauan sitä, mitä sanotaan sairaudeksi, olen tullut siihen lopputulokseen, että pidän niitä vain eräinä elämän välttämättöminä muotoina. On olemassa tauteja, joita ei voi tarkata ilman ihastusta ja jotka näennäisen epäjärjestyksensä alla kätkevät syvän sopusointuisuuden, ja esimerkiksi nelipäiväinen kuumetauti on jotakin hyvin kaunista! Välistä eräät ruumiinvammat vaikuttavat hengenvoimien äkillisen lisääntymisen. Tunnethan Kreonin. Lapsena hän oli sammalkieli ja typerä. Mutta kun hän halkaisi kallonsa pudotessaan alas portailta, tuli hän siksi taitavaksi asianajajaksi, jonka nyt tunnet. Tällä munkilla on varmaan joissakin salaisissa elimissä vika. Sitäpaitsi ei hänen elintapansa ole ollenkaan niin ihmeellinen, kuin miltä sinusta näyttää, Lucius. Muistelepas esimerkiksi intialaisia gymnosofisteja, jotka saattavat olla yhtään liikahtamatta, ei ainoastaan vuoden, vaan kaksikymmentä, kolmekymmentä, neljäkymmentäkin vuotta.

— Kautta Jupiterin, huudahti Cotta, se on suuri harhateko! Sillä ihminen on luotu toimintaan ja laiskuus on anteeksiantamaton rikos, koska se tapahtuu valtion kustannuksella. En ymmärrä oikein, mistä uskonnosta voisi johtaa tämän turmiota tuottavan tavan. Todennäköistä on, että se liittyy johonkin aasialaiseen jumalanpalvelukseen. Siihen aikaan, jolloin olin maaherrana Syriassa, olin tilaisuudessa näkemään Heran kaupungin pylväsportille pystytettyjä phalluspatsaita. Kaksi kertaa vuodessa nousee joku mies sellaisen nenään ja viipyy siellä seitsemän päivää. Ja kansa on siinä luulossa, että tämä mies on kanssakäymisessä jumalien kanssa ja lepyttää kohtalon suotuisaksi Syrialle. Tämä tapa oli minusta peräti järjetön, kuitenkaan en tehnyt mitään hävittääkseni sitä. Sillä minun mielestäni ei virkamiehen tule hävittää kansantapoja, vaan päinvastoin pitää huolta niiden noudattamisesta. Hallituksen tehtävä ei ole perustaa uskontoja, sen velvollisuus on olla mieliksi niille, jotka ovat olemassa ja jotka, olivat ne sitten hyviä tai huonoja, ovat muodostuneet ajan, paikan ja rotuhengen vaatimuksista. Jos se ryhtyy niitä vastaan taistelemaan, osoittautuu se hengeltään vallankumoukselliseksi ja toimenpiteiltään hirmuvaltaiseksi ja saavuttaa silloin yleisön oikeudenmukaisen vihan. Ja sitäpaitsi millä muullakaan lailla voisi kohota rahvaan taikauskojen yläpuolelle kuin ymmärtämällä ja sietämällä niitä. Aristeus, olen sitä mieltä, että tämä ilmoissa-istuja on jätettävä paikoilleen avaruuteen vain lintujen häväistyksille alttiiksi. Pakkokeinot eivät tässä hyödytä mitään, mutta kenties ei ole pahaksi panna muistiin hänen ajatuksensa ja uskonsa.

— Lapsi, kirjoita muistiin, että eräät kristityt lahkokunnat pitävät sopivana ryöstää ilonaisia ja elää pylväitten nenissä. Voit lisätä, että nämä tavat nähtävästi johtuvat siittävän voiman jumalien palveluksesta. Mutta tätä kohtaahan voimme kysyä häneltä itseltään.

Sitten kohottaen päänsä ylös ja varjostaen kädellä silmiään sokaisevalta auringonpaisteelta hän korotti äänensä:

— Hoi, Paphnutius, jos muistat, että olet ollut kestivieraani, niin vastaa minulle! Mitä sinä teet siellä ylhäällä? Minkätähden olet sinne kavunnut ja miksi et tule alas? Pidätkö hengessäsi tätä pylvästä siitosvoiman vertauskuvana?

Paphnutius, joka Cottassa näki epäjumalanpalvelijan, ei suvainnut vastata. Mutta Flavius, hänen oppilaansa, lähestyi ja sanoi:

— Korkeasti kunnioitettava Herra, tämä pyhä mies ottaa päälleen maailman synnit ja parantaa taudit.

— Jupiterin kautta! siinä kuulet, Aristeus, huudahti Cotta. Pilvissä keikkuja harjoittaa lääkärin ammattia niinkuin sinäkin. Mitä sanot niin ylhäisestä ammattiveljestä?

— Mahdollista on, että hän parantaa paremmin kuin minä eräitä tauteja, sellaisia esimerkiksi kuin kaatuvatauti, jota rahvas nimittää jumalalliseksi sairaudeksi, vaikka kaikki sairaudet ovat yhtä suuressa määrin jumalallisia, sillä kaikki tulevat ne jumalilta. Mutta tämän taudin syy on osaksi kuvittelussa ja täytyyhän sinun myöntää, Lucius, että tämä jumalattaren pään päällä istuva munkki vaikuttaa sairaiden mielikuvitukseen paljon voimakkaammin kuin minä huhmareitteni ja lääkepullojeni yli kumartuneena. On voimia, Lucius, äärettömän paljon mahtavampia kuin järki ja tiede.

— Harvoin olen nähnyt mitään tämän omituisempaa kuin nyt, jatkoi Cotta, ja minä toivon, että kerran joku etevä kirjailija kertoo Stylopolis kaupungin perustamishistorian. Mutta harvinaisimmatkaan näyt eivät saa liiaksi pidättää vakavaa ja toimeliasta miestä. Menkäämme tarkastamaan kanavia. Hyvästi, hyvä Paphnutius, tai pikemmin: näkemiin! Jos koskaan vielä astut maan päälle ja palaat Aleksandriaan, niin älä unohda, minä pyydän, tulla illalliselle luokseni.

Nämä sanat, jotka läsnäolijatkin kuulivat, kulkivat suusta suuhun, ja uskovaisten tulkitsemina heittivät ne aivan verrattoman loiston Paphnutiuksen maineeseen. Hurskaat mielikuvitukset koristivat ja muuttelivat sanoja ja kerrottiin pian, että pyhimys pylväänsä korkeuksista oli käännyttänyt laivaston päällikön apostolien ja Nikean kirkkoisien uskoon. Uskovaiset antoivat Aurelius Cottan viimeisille sanoille kuvaannollisen merkityksen; heidän suussaan se illallinen, jolle tämä henkilö oli pyytänyt askeettia, muuttui pyhäksi ehtoolliseksi, henkiseksi rakkauden-ateriaksi, taivaalliseksi juhlaksi. Kertomusta tästä kohtauksesta koristettiin ihmeellisillä lisäkuvauksilla, joihin ne, jotka niitä keksivät, itse ensimäiseksi uskoivat. Kerrottiin, että sinä hetkenä, jolloin Cotta pitkän väittelyn jälkeen vihdoin oli tunnustanut totuuden, oli enkeli taivaasta tullut ja pyyhkinyt hien hänen otsaltaan. Lisäksi tiedettiin vielä, että laivaston päällikön kirjuri ja lääkäri olivat seuranneet häntä kääntymyksen tielle. Ja kun ihmetyö oli yleisesti tunnettu tosiseikka, niin liittivät Lybian pääkirkkojen diakonit sen oikeaperäisiin todistuskappaleihin. Silloin voi liioittelematta sanoa, että koko maailma tahtoi nähdä Paphnutiusta ja että sekä Länsi- että Itämailla kaikki kristityt käänsivät häntä kohden häikäistyneet silmänsä. Italian kuuluisimmat kaupungit lähettivät hänen luokseen lähettiläänsä ja Rooman Cesar, jumalainen Constans, joka kannatti kristillistä oikeaoppisuutta, kirjoitti hänelle kirjeen, jonka legaatit hänelle ojensivat suurella juhlallisuudella. Mutta eräänä yönä, kun hänen jalkojensa juurelle puhjennut kaupunki vielä nukkui kastehunnussaan, kuuli hän äänen, joka sanoi:

— Paphnutius, sinä olet kuuluisa tekojesi kautta ja mahtava sanasi voimasta. Jumala on tehnyt sinut kunniansa julistajaksi. Hän on valinnut sinut tekemään ihmetöitä, parantamaan sairaita, kääntämään pakanoita, valaisemaan syntisiä sieluja, hävittämään maan päältä areiolaiset ja vahvistamaan Kirkon rauhan.

— Nouse Paphnutius, mene etsimään palatsistaan jumalatonta Constantiusta, joka sensijaan, että seuraisi veljensä Constansin viisautta, suosii Ariuksen ja Markuksen harhaoppia. Mene! Ja rautaportit avautuvat sinulle ja sinun sandaaliesi askeleet kajahtavat basilikojen kultalattioilla ja Cesarin valtaistuimen edessä ja sinun peljättävä äänesi on kääntävä Constantinuksen pojan sydämen. Ja sinä olet hallitseva rauhoitettua ja mahtavaa Kirkkoa. Ja samoin kuin sielu johtaa ruumista, on Kirkko johtava valtakuntaa. Sinun paikkasi on senaattorien, kreivien ja patrisien yläpuolella. Sinä olet lopettava kansan nälänhädän ja barbaarin rohkeuden. Ja vanha Cotta saadessaan tietää, että sinä olet hallituksen ensimäinen, on pyytävä kunniaa saada pestä sinun jalkasi. Ja kuoltuasi viedään sinun munkinkaapusi Aleksandrian patriarkoille ja tuo kunniassa harmennut, suuri Athanasius on suuteleva sitä niinkuin pyhimyksen jäännöstä. Lähde!

Ja ponnistautuen seisaalleen hän valmistautui laskeutumaan alas.
Mutta ääni, arvaten hänen aikeensa, sanoi hänelle:

— Mutta älä suinkaan laskeudu alas tuota porraspuuta myöten. Se olisi tuiki tavallisen ihmisen teko ja suurten ominaisuuksiesi halveksumista. Arvioi korkeammaksi voimasi, enkelinkaltainen Paphnutius. Sinunlaisesi suuren pyhimyksen on lennettävä ilmassa. Hyppää alas, enkelit kannattavat sinua. Hyppää siis!

Heilutellen pitkiä käsivarsiaan, jotka olivat ojolla niinkuin suuren, sairaan linnun kynityt siivet, hän oli juuri hyppäämäisillään, kun yhtäkkiä iljettävä naurunräkätys tunki hänen korviinsa.

— Ha-ha-ha, luskutti ääni, olemme vasta ystävyytemme alkupäässä, vielä olet kerran tekevä lähempää tuttavuutta kanssani. Rakkahin, minä se olen, joka olen nostattanut sinut tänne, ja täytyypä minun suoda sinulle täysi tunnustus siitä kuuliaisuudesta, millä olet toivomukseni täyttänyt, Paphnutius. Minä olen tyytyväinen sinuun!

— Väisty, väisty! Minä tunnen sinut: sinä olet sama, joka veit Jesuksen temppelin harjalle ja näytit hänelle kaikki maailman valtakunnat.

— Kuinka en tuntenut häntä ennemmin? ajatteli hän. Olen viheliäisempi kuin kaikki ne sokeat, kuurot, halvatut, jotka ovat panneet toivonsa minuun, sillä siihen määrin olen kadottanut kaiken kyvyn käsittää yliluonnollisia asioita, olen turmeltuneempi kuin nuo mielipuolet, jotka syövät multaa ja lähentelevät ruumiita, sillä en erota enää helvetin huutoja taivaan äänestä. Olen kadottanut sen ensimäisen arvostelukyvyn, joka on yksin vastasyntyneelläkin, kun se itkee, jos se vieroitetaan imettäjänsä rinnalta, ja koiralla, joka vainuaa herransa jäljet, kasvilla, joka vaistomaisesti kumartuu aurinkoa kohti. Minä olen perkeleitten leikkikalu. Siis se on Saatana, joka minut on johdattanut tänne. Kun hän hinasi minut tälle harjalle, niin nousivat kanssani rinnan myös hekuma ja ylpeys. Kiusausteni suuruus ei minua kauhistuta. Antonius kärsi vuorellaan yhtä suuria. Ja tahdon kyllä että niiden säilät pistävät puhki lihani enkelien katseitten alla. Olen aivan ruvennut rakastamaan kärsimyksiäni. Mutta Jumala vaikenee ja hänen vaitiolonsa kummastuttaa minua. Hän jättää minut, jolla ei ollut muuta kuin hän; hän jättää minut yksin poissaolonsa kauhistavaan autiuteen. Hän pakenee minua. Tahdon rientää hänen jälessään. Tämä kivi polttaa jalkojani. Pian, pian matkaan, kohti Jumalaa!

Heti tarttui hän tikapuihin, jotka olivat pylvästä vasten pystyssä, asetti niille jalkansa ja laskeuduttuaan yhden portaan oli hän aivan eläimen pään tasalla. Se hymyili omituisesti. Silloin hänelle selveni, että paikka, jota hän oli pitänyt levonsijana, olikin vain hänen levottomuutensa ja tuomionsa pirullinen välikappale. Hän laskeutui kiireesti kaikki portaat ja pääsi maahan. Hänen jalkansa olivat unohtaneet maanpinnan, ne horjuivat. Mutta tuntien yllään tuon kirotun pylvään varjon pakotti hän ne juoksemaan. Kaikki oli unessa vielä. Kenenkään näkemättä kulki hän poikki suuren torin, jota reunustivat kapakat, hotellit ja karavaani-majatalot, siitä hän syöksähti pienelle kujalle, joka hiljalleen kohosi Libyan kukkuloita kohti. Eräs koira, joka haukkuen ajoi takaa häntä, luopui hänestä vasta aro-aavikon laidassa. Ja Paphnutius lähti astumaan asumattoman seudun halki, jossa ei ollut muuta tietä kuin petoeläinten polkemat jäljet. Jättäen taakseen vääränrahantekijäin autioituneet majat jatkoi hän koko yön ja seuraavan päivän epätoivoista pakoonjuoksuaan.

Vihdoin puolikuolleena nälästä, janosta ja väsymyksestä ja tietämättä ollenkaan, oliko Jumala vielä kaukanakin, keksi hän taivaan rannan ruskotuksessa uivan äänettömän kaupungin, joka levisi oikealla ja vasemmalla hänen edessään. Asunnot, jotka olivat pitkän matkan päässä toisistaan ja toinen toisensa kaltaisia, muistuttivat keskeltä katkaistuja pyramiideja. Ne olivat hautoja. Niiden ovipaadet olivat rikkimurretut, holvien pimennoista välkkyi pentujaan ruokkivien hyenojen ja susien silmiä, ja rosvojen ryöstämät, petojen kalvamat raadot viruivat kynnyksellä. Kuljettuaan laidasta laitaan tämän kuolleitten kaupungin vaipui Paphnutius vihdoin voipuneena erään haudan eteen, joka oli vähän syrjässä, palmupuiden varjostaman lähteen juurella. Tämä hauta oli erittäin kauniisti koristeltu ja kun ei siinä enää ollut ovea, saattoi ulkoapäin nähdä maalatun sisäkammion, jossa nyt käärmeet pesivät.

— Tuossa, huokasi hän, on minun valiopaikkani, minun katumukseni ja sovitusuhrini tabernaakkeli.

Hän vetäytyi sinne sisälle, karkoitti jalallaan pois matelijat ja makasi polvillaan lattialla rukouksessa kahdeksantoista tuntia, jonka ajan kuluttua, hän meni ammentamaan lähteestä vettä kämmenensä kourulla. Sitten poimi hän taateleita sekä muutamia lotuksen varsia, joiden jyviä hän pureskeli. Tuumien että tämänlaatuinen elämäntapa oli hyvä otti hän sen säännökseen. Aamusta iltaan ei hän nostanut otsaansa kivilaatalta.

Mutta eräänä päivänä, kun hän näin siinä makasi polvillaan, kuuli hän äänen, joka sanoi:

Silloin hän kohotti päänsä ja näki huoneen seinillä maalauksia, jotka esittivät iloisia ja arkipäiväisiä elämäntapahtumia. Se oli hyvin vanhaa ja ihmeteltävän tarkkaa työtä. Siinä saattoi nähdä miten kokit puhalsivat tuleen, niin että posket pullistuivat, toiset kynivät hanhia tai keittivät kattiloissa lampaan neljänneksiä. Kauempana metsästäjä kantoi olallaan nuolien lävistämää kaurista. Tuolla joukko talonpoikia askaroitsi kylväen, leikaten ja korjaten eloa. Toisessa paikassa taas naiset tanssivat viulujen, huilujen ja harpun säestyksellä. Eräs nuori tyttö soitti teorbia. Lotuskukka kimmelsi hänen mustissa, taidokkaasti palmikoiduissa hiuksissaan. Hänen läpihohtoinen pukunsa näytti hänen ruumiinsa puhtaat muodot. Hänen rintansa ja suunsa olivat kuin kukkasten nuput. Hänen suloinen silmänsä osui suoraan katsojaan, mutta muuten näkyi kasvoista vain äärikuva. Ja tämä olento oli vallan viehkeä. Katseltuaan hetken painoi Paphnutius alas silmänsä ja vastasi äänelle:

— Miksi käsket minun katsella näitä kuvia? Epäilemättä ne esittävät sen epäjumalanpalvelijan maanpäällisiä päiviä, jonka ruumis lepää tässä jalkojeni alla, lähteen pohjalla, mustassa basaltti-arkussa. Ne kertovat kuolleen miehen elämästä ja ovat kirkkaista väreistään huolimatta vain enään varjon varjoja. Kuolleen miehen elämää! Oi turhuutta!

— Hän on kuollut, mutta hän on elänyt, vastasi ääni ja sinä, sinä olet kuoleva, ilman että olet elänyt.

Tästä päivästä lähtien ei Paphnutiuksella ollut enää hetkenkään rauhaa. Ääni puhui hänelle lakkaamatta. Kitaransoittajatar katseli häntä lakkaamatta pitkien ripsiensä alta. Ja hän puhui taas vuorostaan:

— Katso: minä olen salaperäinen ja kaunis. Rakasta minua, vuodata minun syliini rakkaus, joka sinua vaivaa. Mitä hyödyttää pelätä minua? Et pääse minua pakoon, minä olen nimeltäni naiskauneus. Minne luulet voivasi paeta minua, sinä mieletön? Sinä näet minun kuvani kukkien loistossa ja palmupuiden soreudessa, kyyhkysten lennossa, gasellien hypyissä, purojen poimuttelevassa juoksussa, kuun pehmeässä hämärässä, ja jos ummistat silmäsi, näet sen omassa itsessäsikin. Tuhat vuotta on kulunut siitä, kun se mies, joka nyt nukkuu tässä mustassa kivivuoteessa käärinliinain sisällä, on puristanut minua sydäntään vastaan. Tuhat vuotta on kulunut siitä, kun hän sai huuliltani viimeisen suudelman, ja hänen unessaan tuntuu yhä vielä sen suloinen tuoksu. Tunnet minut kyllä, Paphnutius. Kuinka et heti tuntenut minua? Minä olen eräs Thaiksen lukemattomista hahmoista. Sinä olet oppinut munkki ja sinulla on jo suuri asioiden tuntemus. Sinä olet matkustellut ja matkoilla oppii eniten. Useinkin yksi ulkona vietetty päivä tuo enemmän uutta kuin kymmenen vuotta, jotka ihminen viettää kotonaan. Ja olet varmasti kuullut kerrottavan, että Thais ennen muinoin on elänyt Helenan nimisenä. Sataporttisessa Thebassa eli hän toisen elämän. Ja Theban Thais, se olin minä. Kuinka et arvannut sitä? Eläissäni otin itselleni valtavan osan maailman synneistä ja nyt vieläkin varjotilaan vaipuneena voin ottaa omakseni sinun syntisi, armahin munkki. Miksi hämmästyt? Olihan päivän selvää, että minne ikinä menisit, löytäisit aina Thaiksen.

Paphnutius löi otsansa kivilattiaan ja kirkaisi kauhusta. Ja joka yö jätti kitaransoittajatar seinänsä, lähestyi häntä, puhuen kirkkaalla, raikkaiden tuulahdusten tuudittamalla äänellä. Ja kun pyhä mies yhä voitti hänen kiusauksensa, sanoi hän hänelle näin:

— Rakasta minua, antaudu, ystäväni. Niin kauan kuin vastustelet, olen sinua kiusaava. Et tiedä millainen on kuolleen kärsivällisyys. Olen odottava, jos niin on tarvis, vaikka siksi kunnes kuolet. Ollen lumoojatar olen osaava loihtia elottomaan ruumiiseesi hengen, joka sen herättää uudestaan ja joka ei ole kieltävä minulta enää sitä, mitä sinulta nyt olen turhaan pyytänyt. Ja ajattele, Paphnutius, omituista asemaasi silloin, kun autuas sielusi korkealta taivaasta saa nähdä oman ruumiinsa antautuvan syntiin. Itse Jumalakin, joka on luvannut antaa sinulle taas tämän ruumiin takaisin viimeisen tuomion ja ajan kulutuksen jälkeen, on joutuva varmaan sangen pahaan pulaan. Kuinka voi hän johdattaa taivaalliseen ilosaliin ihmishahmon, jossa asuu perkele ja jota hallitsee noitanainen? Et ole ajatellut tätä pulmaa. Ei Jumalakaan kenties. Meidän kesken sanottuna, hän ei ole erittäin hyväpäinen. Yksinkertainenkin lumoojatar pettää hänet helposti, ja jos hän ei omistaisi ukkosta ja taivaan vesisyöksyjä, niin vetäisivät kyläraitin nulikat häntä parrasta. Varma on, että hänellä ei ole yhtä paljon etuja kuin vanhalla käärmeellä, hänen vastustajallaan. Hän on suuremmoinen taiteilija. Olen näin kaunis ainoastaan siksi, että hän on tehnyt minun koristukseni. Hän se on, joka on opettanut minua palmikoimaan hiukseni ja hoitamaan sormeni ruusunpunaisiksi ja kynteni agaatin kaltaisiksi. Olet liian halvaksi arvioinut hänet. Kun asetuit asumaan tähän hautaan, karkoitit jalallasi pois käärmeet, jotka siellä asuivat, tiedustelematta olivatko ne kenties hänen perhettään, ja sinä murjosit heidän munansa. Pelkään, ystävä parkani, että olet hypännyt hulluun pyttyyn. Olihan sinulle sentään sanottu, että hän oli säveltaiteen ja rakkauden suosija. Mitä olet tehnytkään? Rikkonut välisi tieteen ja kauneuden kanssa. Olet kokonaan kurja ja Jahve ei tule avuksesi. Ei ole ainakaan luultavaa, että hän tulee. Ollen yhtä suuri kuin kaikkeus, ei hän voi yhtään liikahtaa tilan puutteessa, ja jos hän, niin mahdotonta kuin se onkin, tekisi pienimmänkin liikkeen, joutuisi koko luomakunta epäjärjestykseen. Kaunis erakkoni, anna minulle suudelma.

Paphnutius ei suinkaan ollut tietämätön salataiteiden ihmeitätekevästä voimasta. Hän ajatteli suurella levottomuudella:

— Kenties se vainaja, joka on haudattu jalkojeni alle, tietää mitä on kirjoitettu siihen salaperäiseen kirjaan, joka on kätketty kuninkaalliseen hautaan täällä lähellä. Tämä kirja antaa kuolleille voiman pukeutua maanpäälliseen hahmoonsa, niin että he taas voivat nähdä auringon valon ja naisen hymyilyn.

Hän pelkäsi, että kitaransoittajatar ja kuollut voisivat yhtyä taas kuten eläissäänkin ja että hän näkisi heidän rakkautensa. Välistä hän luuli kuulevansa suutelojen keveää maiskutusta.

Kaikki oli hänelle hämärää, ja nyt Jumalan ollessa etäällä pelkäsi hän ajatuksiaan yhtä paljon kuin tunteitaankin. Eräänä iltana, jolloin hän tapansa mukaan makasi polvillaan maassa, puhui hänelle tuntematon ääni:

— Paphnutius, maan päällä on enemmän kansoja kuin luuletkaan ja jos näyttäisin sinulle kaikki, mitä minä olen nähnyt, niin kuolisit kauhusta. On ihmisiä, joilla on keskellä otsaa vain yksi ainoa silmä. On ihmisiä, joilla on vain yksi jalka ja jotka liikkuvat hyppimällä. On ihmisiä, jotka muuttavat sukupuolta, ja naisia, jotka puhkeavat miehiksi. On puu-ihmisiä, jotka työntävät juurensa maahan. Ja on ihmisiä, joilla ei ole edes päätä ja joiden silmät, nenä ja suu ovat rinnan kohdalla. Uskotko sinä toden perästä, että Jesus Kristus on kuollut kaikkien noiden ihmisten hyväksi?

Toisen kerran näki hän näyn. Suuren valoautereen keskessä hän näki lavean tien, puroja ja puutarhoja. Tietä pitkin karauttivat täyttä neliä Aristobulos ja Chereas syrialaisten hevosten selässä ja iloisen ratsastuksen into hehkui molempien nuorukaisten poskilla. Eräässä pilariholvikossa Kallikrates lausui runoja. Tyytyväinen ylpeys värähteli hänen äänestään ja loisti hänen silmistään. Puutarhassa Zenothemis poimi kultaisia omenoita ja hyväili taivaan sinisiipistä käärmettä. Valkoisiin puettuna ja säkenöivä otsaripa kulmillaan Hermodorus istui mietteissään pyhän persean alla, joka kantoi oksillaan kukkien asemesta pieniä puhdaspiirteisiä päitä, kaikki koristetut niinkuin Egyptin jumalattaret korppikotkin, varpushaukoin tai kuun välkkyvin sirpein, jota vastoin syrjemmässä lähteen reunalla Nikias taivaan pallosta tutki tähtien sopusointuista liikuntaa.

Sitten hunnutettu nainen lähestyi munkkia kädessään myrtin oksa. Ja hän sanoi:

— Katso, toiset etsivät iankaikkista kauneutta ja johtavat siten ikuisuuden jo lyhkäiseen elämäänsä. Toiset elävät suuriakaan ajattelematta. Mutta jo sen vuoksi, että he antautuvat kauniin luonnon johdettaviksi, he ovat onnellisia ja kauniita, ja pelkällä elämällään he jo kunnioittavat olioiden ylintä mestaria, sillä ihminen on kaunis hymni Jumalalle. Ja kaikista heistä on onni viatonta ja ilo sallittua. Paphnutius, jos he sentään olisivatkin oikeassa, mikä tyhmyri silloin olisit?

Tällaisissa ruumiin ja sielun kiusauksissa eli Paphnutius lakkaamatta. Saatana ei sallinut hänelle hetkenkään rauhaa. Haudan yksinäisyys oli kansoitetumpi kuin suuren kaupungin markkinatori. Perkeleet päästelivät siellä kauheita naurunrämäköitä ja tuhannet madot, nilviäiset ja sala-saivertajat hoitelivat ympärillä elämän jokapäiväisiä toimituksia. Ja kun hän iltaisin meni kaivolle, tanssivat satyyrit ja satyyrittaret hänen ympärillään houkutellen häntä mukaansa irstaihin hyppyihinsä. Pahat henget eivät peljänneet häntä enää. He ahdistivat häntä pilkkapuheilla, sikamaisilla haukkumasanoilla ja iskuilla. Eräänä päivänä muuan piru, joka oli vain käsivarren korkuinen, varasti häneltä köyden vyötäisiltä. Hän ajatteli:

Ja hän päätti ruveta tekemään työtä käsillään hankkiakseen sielulleen rauhan, jota hän tarvitsi. Lähteen ääressä kasvoi palmujen varjossa leveä-lehtisiä banaanipuita. Hän leikkasi niistä oksia ja kantoi ne hautaan. Siellä hän ruhjoi ne kivellä murskaksi eritellen ne sitten hienoiksi kuiduiksi, niinkuin oli nähnyt köydenpunojain tekevän. Sillä hän tahtoi tehdä itselleen uuden köyden sen sijaan, jonka piru oli häneltä varastanut. Tästä paholaiset vähän perettyivät; he lopettivat metelinsä ja itse kitaransoittajatyttökin luopui lumoamistempuistaan ja pysyi paikallaan maalatulla seinällä. Muserrellessaan banaaninvarsia kasvoi taas Paphnutiuksen rohkeus ja usko.

— Taivaan avulla, sanoi hän itselleen, olen pitävä kurissa lihani. Mitä sieluun tulee, niin on se säilyttänyt sentään toivon. Turhaan pirut ja tuo kirottu nainen koettavat herättää minussa epäilystä Jumalan olemusta vastaan. Olen vastaava heille apostoli Johanneksen sanoilla: "Alussa oli sana ja se sana oli Jumala." Siihen minä vakaasti uskon ja jos se, mitä uskon, on mieletöntä, uskon vielä lujemmasti. Ja totta puhuakseni, sen pitää ollakin mieletöntä. Muuten en uskoisi siihen, vaan tietäisin sen. Mutta se, minkä tietää, ei anna elämää, usko yksin voi pelastaa.

Hän levitti auringonpaisteeseen ja kasteeseen varsista irroitetut kuidut, ja joka aamu käänsi hän ne estääkseen niitä mätänemästä, ja hän iloitsi suuresti tuntiessaan itsessään jälleen lapsen yksinkertaisuuden heräävän. Kun hän oli punonut köytensä, leikkasi hän kaisloja tehdäkseen niistä mattoja ja koreja. Hautakammio oli nyt korinpunojan työpajan kaltainen ja Paphnutiuksen oli helppo siirtyä työstä rukoukseen. Kuitenkaan ei Jumala ollut hänelle leppeä, sillä eräänä yönä heräsi hän ääneen, joka sai hänet kauhusta kivettymään: hän oli arvannut sen vainajan ääneksi. Ääni oli nopea ja kutsuva niinkuin hiljainen huohotus:

Äkkiä Paphnutius huomasi, että hänen poskensa lepäsi naisen povella. Hän tunsi kitaransoittajattaren, joka puoleksi vapautuen hänen painostaan kohotti rintaansa. Mutta silloin hän epätoivon vimmalla pusersi syliinsä tämän lämpimän, sulotuoksuisen, kukoistavan ruumiin ja kadotuksen himon palaessa hänen veressään hän huusi:

Mutta nainen oli jo seisaallaan kynnyksellä. Hän nauroi ja kuun säteet hopeoivat hänen hymyään.

— Miksi jäisin? hän sanoi. Varjon varjo jo riittää rakastajalle, jolla on noin vilkas mielikuvitus. Sitä paitsi olethan jo tehnyt syntiä. Mitä tahdot vielä?

Paphnutius itki yön pimeydessä ja kun aurinko nousi, työntyi hänen rinnastaan esille rukous, liikuttavampi kuin valituksen huokaus:

— Jesus, minun Jesukseni, miksi minut hylkäät? Sinä näet vaaran, joka minua uhkaa. Tule minun avukseni, lempeä Vapahtaja. Koska sinun isäsi ei enää rakasta minua, kosk'ei hän enää kuule minua, niin tiedä, ettei minulla ole enää muuta kuin sinä. Hänen ja minun välini ovat mahdottomat, en voi häntä ymmärtää eikä hän sääli tuskaani. Mutta sinä, sinä olet vaimosta syntynyt ja siksi panen toivoni sinuun. Muista, että olet ollut ihminen. Minä rukoilen ja huudan sinua, en siksi, että olet Jumala Jumalasta syntynyt, valo valosta, oikea Jumala oikeasta Jumalasta kotoisin, vaan siksi, että elit köyhänä ja heikkona tämän saman maan päällä, jossa minä nyt kärsin, siksi että Saatana tahtoi kiusata lihaasi, siksi että kuolemantuskien kylmä hiki nousi sinunkin otsallesi. Sinun inhimillisyyttäsi minä rukoilen, minun Jesukseni, minun veljeni Jesus!

Kun hän näin oli rukoillut väännellen käsiään tuskasta, vyörähti kammottava naurunremahdus haudan seinillä ja sama ääni, joka oli kuulunut pylvään harjalle sanoi ilvehtien:

— Se oli todellakin Markus Vääräuskoisen messun arvoinen puhe.
Paphnutius on areiolainen. Paphnutius on areiolainen!

Kun hän avasi silmänsä, näki hän ympärillään mustiin kaapuihin puettuja munkkeja, jotka valelivat vedellä hänen ohimoitaan ja lausuivat manauslukuja. Toiset seisoivat ulkona palmunlehviä käsissä.

— Kun me kuljimme erämaan poikki, sanoi eräs heistä, niin kuulimme huutoa tästä haudasta ja astuessamme sisälle, näimme sinut makaavan tiedottomana lattialla. Varmaankin perkeleet paiskasivat sinut maahan ja pakenivat meidän lähestyessämme.

— Veljeni, keitä olette? Ja minkätähden on teillä palmunlehviä käsissänne? Tuletteko kenties minua hautaamaan? Hänelle vastattiin:

— Veli, etkö sinä tiedä, että isämme Antonius, joka on sadan ja viiden ajastajan vanha ja on saanut Jumalalta ilmoituksen läheisestä lopustaan, laskeutuu nyt alas Colzinus-vuorelta, jonne hän oli maailmaa paennut ja tulee siunaamaan henkensä lukemattomia lapsia. Palmut käsissä menemme siis vastaanottamaan henkistä isäämme. Mutta kuinka sinä, veli, et tiedä mitään niin suuresta tapahtumasta? Kuinka on mahdollista, että enkeli ei ole tuonut sinulle siitä ilmoitusta tähän hautaan?

— Voi minua, vastasi Paphnutius, minä en ansaitse sellaista armon-osoitusta, ja ainoat tässä paikassa käyvät vieraat ovat perkeleet ja vampyyrit. Rukoilkaa minun puolestani. Minä olen Paphnutius, Antinoen apotti, viheliäisin kaikista Herran palvelijoista.

Paphnutiuksen nimen kuullessaan, kaikki leyhyttivät palmun-oksia sopottaen ylistyslauseita. Ja hän, joka jo oli puhunut, huudahti ihaillen:

— Onko mahdollista, että sinä olet se pyhä Paphnutius, joka on kuuluisa sellaisista töistä, että luullaan hänen vielä vetävän vertoja itse suurelle Antoniuksellekin! Sinä suuresti kunnioitettava, sinä olet siis se, joka on kääntänyt Jumalan puoleen kurtisaani Thaiksen ja jonka vihdoin serafit korjasivat korkealta pylväältä. Ne, jotka yöllä valvoivat patsaan juurella, näkivät autuaan ylösnousemuksesi. Enkelien siivet ympäröivät sinut valkealla utupilvellä ja oikea kätesi laskeutui siunaten ihmis-asuntojen ylle. Seuraavana päivänä, kun kansa ei enää nähnyt sinua, kohosi kaikkialta syvät huokaukset pilarin puoleen, jonka kruunu oli poissa. Mutta Flavius, sinun opetuslapsesi, julisti ihmeen kansalle tiettäväksi ja otti sinun jälkeesi käsiinsä munkkien johdon. Ainoastaan eräs vähämielinen mies, nimeltä Paulus, tahtoi panna vastaan yhteistä tunnetta. Hän vakuutti nähneensä unessa, miten paholaiset sinua lennättivät. Kansa tahtoi kivittää hänet, ja ihmeeksi on katsottava, että hän pelasti nahkansa. Minä olen Zozimus, näitten munkkien apotti, jotka näet polvillaan edessäsi. Samoin kuin he notkistan minäkin polveni edessäsi, jotta siunaisit isää lapsien mukana. Sitten voit meille kertoa niistä ihmetöistä, jotka Jumala sinun välitykselläsi on suvainnut tehdä.

— Kaukana siitä että Herra olisi osoittanut minulle armoaan, kuten luulet, sanoi Paphnutius, hän päinvastoin on koetellut minua hirvittävillä kiusauksilla. Enkelit eivät minua noutaneet. Mutta pilvipatsas nousi silmäini eteen ja kulki minun edessäni. Olen elänyt unessa. Ilman Jumalaa on kaikki pelkkää unta. Aleksandrian matkallani kuulin muutaman tunnin ajan kaikenlaisia puheita ja minä huomasin, että erehdysten sotajoukko on ääretön. Se ajaa minua takaa ja paljastetut miekat ympäröivät minua.

— Arvoisa isä, ota huomioon, että pyhät miehet ja etenkin pyhät erakot ovat aina saaneet kestää hirmuisia koettelemuksia. Jos eivät serafien käsivarret kantaneetkaan sinua taivaaseen, niin on sentään varma, että Herra on suonut tämän armon sinun kuvallesi, koska Flavius, munkit ja kansa ovat ylösnousemuksesi todistajia.

— Veli Zozimus, sanoi hän, anna minulle yksi noista palmunlehvistä ja menkäämme isämme eteen.

— Menkäämme, vastasi Zozimus, sotainen järjestys sopii munkeille, jotka ovat juuri etupäässä sotilaita. Sinä ja minä, jotka olemme apotteja, marssimme etunenässä. Ja nuo muut saavat seurata laulaen psalmeja.

He lähtivät matkaan ja Paphnutius sanoi: — Jumala on yksi, sillä hän on totuus, joka on yksi. Maailma on moninainen, sentähden että se on erhettä. Kaikista luonnon näytelmistä on käännyttävä pois, yksin näennäisesti viattomimmistakin. Niiden moninainen kirjavuus, joka tekee ne viehättäviksi, on merkki siitä, että ne ovat pahoja. Sentähden en voi nähdä edes papyrus-kaislikkoa uinuvan lammen rannalla, ilman että sieluni tulee murheelliseksi. Kaikki, minkä aistit voivat havaita, on inhoittavaa. Pienin hiekkajyvänen uhkaa vaaroilla. Jokainen kappale on meille kiusaus. Ja naisessa on kaikki kiusaukset, mitä voi olla keveässä ilmassa, kukkivassa maassa ja kirkkaiden vesien silmissä. Onnellinen se, jonka sielu on suljettu astia! Onnellinen se, joka voi tehdä itsensä mykäksi, kuuroksi ja sokeaksi ja joka ei ymmärrä mitään maailmasta voidakseen ymmärtää Jumalan!

— Arvoisa isä, on soveliasta, että minäkin tunnustan sinulle syntini, koska sinäkin olet näyttänyt minulle sielusi. Siten me ripitämme itsemme toisillemme apostolisen tavan mukaan. Ennenkuin minusta tuli munkki, vietin maailmassa kauhistavaista elämää. Madauran kaupungissa, joka on kuuluisa ilonaisistaan, hain kaikenlaatuista rakkautta. Joka yö aterioitsin nuorten irstailijoiden ja huilunsoittajattarien parissa ja vein sitten kotiini heistä sen, joka oli minua eniten miellyttänyt. Sellaisen pyhän miehen kuin sinä olet on mahdotonta kuvitella, mihin saakka nautinnonhimon raivo saattoi viedä minut. Sanonpa vain sen, että se ei säästänyt edes naituja vaimoja eikä nunnia, vaan purkautui aviorikkomuksiin ja pyhäinhäväistyksiin. Kiihotin viinillä aistieni pyyteitä ja minut mainittiin, syystä kyllä, Madauran suurimmaksi juomariksi. Kuitenkin olin minä kristitty ja säilytin erehdyksissänikin uskon ristiinnaulittuun Jesukseen. Olin jo hukannut omaisuuteni irstailuissa ja köyhyys odotti ovella, kun näin voimakkaimman iloveikkoni äkkiä kuihtuvan pois hirmuisen taudin kalvamana. Hänen polvensa eivät enää kantaneet häntä, hänen vapisevat kätensä kieltäytyivät häntä palvelemasta, hänen lasittuneet silmänsä painuivat umpeen. Ja hän sai kurkustaan esille ainoastaan kamalia mölähdyksiä. Hänen henkensä rampautui vielä enemmän kuin ruumis ja nukkui tylsään uneen. Sillä kurittaakseen häntä siitä, että hän oli elänyt kuin eläin, oli Jumala muuttanut hänet eläimeksi. Omaisuuteni kadottaminen oli jo herättänyt minussa terveellisiä mietteitä, mutta ystäväni esimerkki oli vielä kallisarvoisempi. Se teki sellaisen vaikutuksen sydämeeni, että jätin maailman ja vetäydyin erämaahan, jossa jo kaksikymmentä vuotta olen nauttinut häiriytymätöntä rauhaa. Harjoitan munkkien kera köydenpunojan, arkkitehdin, puusepän ja kirjurinkin ammatteja, vaikka totta puhuakseni, minulla on sangen vähän halua kirjoitustyöhön, koska olen luonteeltani toiminnan enkä ajatuksen mies. Päiväni ovat täynnä iloa ja yöni vailla unia. Ja minä uskon Herran armon paistavan ylleni, siksi että keskellä kauhistavimpia syntejäkin aina säilytin toivon.

Kuullessaan nämä sanat kohotti Paphnutius silmänsä taivasta kohden ja mumisi:

— Herra, tätä miestä siis, joka on niin monella rikoksella itsensä tahrannut, tätä avionrikkojaa, pyhäinhäväisijää sinä katsot lempeydellä ja käännät itsesi pois minusta, joka aina olen pitänyt käskysi! Kuinka sinun oikeutesi on hämärä, oi minun Jumalani, ja kuinka sinun tiesi ovat tutkimattomat!

— Katso, arvoisa isä: miten taivaanranta joka puolella mustottaa, niinkuin muurahaislaumoja vaeltaa ihmisiä. Ne ovat veljemme, jotka tulevat kuten mekin Antoniuksen eteen.

Kun he saapuivat kokouspaikalle, kohtasi heidän silmiään valtava näky. Munkkien armeija muodosti kolmessa rivissä seisten äärettömän puoliympyrän. Ensimäisessä rivissä seisoivat erämaan vanhimmat paimensauva kädessä, ja heidän partansa ulottui maahan saakka. Apotti Ephremin ja Serapionin johtamat munkkikunnat ja kaikki Niilin luostariveljet muodostivat toisen rivin. Heidän takanansa seisoivat vihdoin kaukaisilta kallioiltaan saapuneet askeetit. Toisien mustia ja kuivuneita ruumiita peittivät kurjat repaleet, toisilla oli pukuna köynnöskasvien varsilla yhteennidottuja kaisloja. Useimmat olivat alasti, mutta Jumala oli verhonnut heidät karvaisella villalla, joka oli paksua kuin lammasten turkki. He kantoivat kaikki kädessään viheriäisiä palmunoksia ja muodostivat ikäänkuin smaragdisen taivaankaaren, jota saattoi verrata valittujen kuoroon, Jumalan kaupungin elävään muuriin.

Kokoontuneiden joukossa vallitsi niin täydellinen järjestys, että Paphnutius vaivatta löysi munkit, jotka kuuluivat hänen yliherruutensa alle. Hän asettui heidän viereensä, varovaisuuden vuoksi ensin verhottuaan kasvonsa kaapupussillaan pysyäkseen tuntemattomana ja ollakseen häiritsemättä heidän hurskasta odotustaan. Äkkiä nousi äänekäs meteli.

— Pyhimys! huudettiin joka taholta. Pyhimys, tuolla on se suuri pyhimys, tuolla on hän, jota ei helvetti ole voinut voittaa, Jumalan valittu! Isämme Antonius!

Vuoren harjalta äärettömän erämaan keskeltä näkyi Antonius astuvan alas rakkaimpien opetuslastensa Makariuksen ja Amathaksen tukemana. Hän kulki hitain askelin, mutta hänen vartensa oli vielä pysty ja hänen hahmonsa todisti, että hänen yli-inhimillinen voimansa ei vielä ollut aivan lopussa. Hänen valkea partansa valui tuuheana hänen leveälle rinnalleen ja hänen paljas päälakensa säteili valoa niinkuin Moseksen otsa. Hänen silmissään oli kotkan katse. Mutta lapsen hymy leikki hänen pyöreillä poskillaan. Siunatakseen kansaa hän kohotti ilmaan käsivartensa, joita kokonaisen vuosisadan kestänyt äärettömän työn paljous painosti ja vielä viimeinen kajastus menneistä voiman päivistä väreili hänen äänessään, kun hän sen korotti näihin rakkauden sanoihin:

— Kuinka sinun majasi ovat ihanat, oi Jakob! Kuinka sinun asuinsijasi ovat suloiset, oi Israel!

Heti kajahti vastaan elävän muurin valleilta sulosointuisena ukkosen jyrinänä psalmi: Autuas on se, joka Herraa pelkää!

Sillä aikaa Antonius, Makariuksen ja Amathakson saattamana, kulki vanhimpien, anakoreettien ja zenobiittien rivien ohitse. Tämä henkien näkijä, joka oli nähnyt taivaan ja helvetin, tämä erakko, joka vuoren onkalosta oli hallinnut koko kristittyä Kirkkoa, tämä pyhimys, joka oli pysynyt marttyyri-uskossaan pahimpien vainojen aikana, tämä jumaluusoppinut, joka kaunopuheisuudellaan oli musertanut harhaoppisuuden, puheli nyt lempeästi jokaiselle lapsistaan ja jätti heille isälliset jäähyväiset ennen autuasta kuolemaansa, jonka rakastava Jumala oli hänelle vihdoin armossaan luvannut.

— Te johdatte lukuisia sotajoukkoja ja olette molemmat taitavia sotapäälliköitä. Niinpä teidät taivaassa myös puetaan kultavarustuksiin ja arkkienkeli Mikael on antava teille Kiliarkin arvon sotajoukossaan.

— Tämä on lempein ja parhain minun lapsistani. Hänen sielunsa levittää ympärilleen tuoksua, joka on yhtä makea kuin ne hernekukat, joita hän joka vuosi kylvää.

— Et ole epäillyt taivaallista hyvyyttä, sen tähden on Herran rauha sinun päälläsi. Hyveitten lilja on puhjennut kukoistukseen turmeluksesi tunkiolta.

— Apostoli on nähnyt Jumalan valtaistuimen ympärillä kaksikymmentäneljä vanhusta, jotka istuvat valkoisissa vaatteissa ja kruunu päässä.

Täten hän kulkien pitkin uskollisten poikainsa armeijarintamaa kylvi kehoituksia. Paphnutius, nähdessään hänen lähestyvän, lankesi polvilleen pelon ja toivon raatelemana.

— Minun isäni, minun isäni, huusi hän tuskissaan, minun isäni! Tule minun avukseni, sillä olen kadotuksen partaalla. Olen antanut Jumalalle Thaiksen sielun, olen asunut pylvään päässä ja haudan kolossa. Minun otsani, joka lakkaamatta on maata matanut, on tullut käsnäiseksi kuin kameelin polvi. Ja kuitenkin on Jumala luopunut minusta. Siunaa minua, isäni, ja minä olen pelastettu, viittaa iisoppisauvallasi, ja minä olen puhdas ja valkoinen niinkuin lumi.

Antonius ei vastannut. Hän upotti vain Antinoen munkkiparveen katseensa, jonka läpitunkevaa luistoa ei kenkään kestänyt. Vihdoin pysähtyivät hänen silmänsä Paulukseen, joka myös kutsuttiin Yksinkertaiseksi, hän katsoi häneen kauan, sitten antoi hän hänelle merkin lähestyä. Kun kaikki hämmästelivät sitä, että pyhimys näin kääntyi puhuttelemaan mielipuolta, sanoi Antonius:

— Jumala on antanut tälle enemmän armoa kuin kenellekään teistä. Nosta silmäsi ylös, poikani Paulus, ja sano mitä näet taivaassa tapahtuvan.

Paulus Yksinkertainen kohotti silmänsä, hänen kasvonsa säteilivät ja hänen kielensä paulat irroittuivat.

— Minä näen, sanoi hän, taivaassa purppuralla ja kullalla koristetun vuoteen. Ympärillä kolme neitsyttä pitää valpasta vahtia, ettei sitä kukaan muu sielu saa lähestyä kuin se valittu, jolle vuode on määrätty.

Luullen, että tämä vuode oli hänen autuutensa vertauskuva, Paphnutius jo alkoi ylistää Jumalaa. Mutta Antonius antoi hänelle merkin vaieta ja kuunnella Yksinkertaista, joka haltioituneena sopotti:

— Nuo kolme neitsyttä puhuvat minulle, he sanovat minulle: "Pyhä nainen on jättämäisillään maailman. Thais Aleksandrialainen kuolee. Ja me olemme valmistaneet hänen kunniakseen tämän leposijan, sillä me olemme hänen hyveensä: 'Usko, Pelko ja Rakkaus'."

Paulus kuletti katseensa turhaan zenithistä nadiriin ja lännestä itään, kunnes yhtäkkiä hänen silmänsä kohtasivat Antinoen apotin. Pyhä kauhistus kalvensi hänen kasvonsa ja hänen silmänsä syöksivät näkymättömiä salamoita.

— Minä näen, mutisi hän, kolme perkelettä, jotka jo iloisina lähestyvät kaapatakseen tuon miehen. He ovat näöltään niinkuin torni, nainen ja noita. Kaikissa kolmessa näkyy poltinraudalla painettu nimi; ensimäisellä se on otsassa, toisella vatsassa, kolmannella rinnassa, ja ne nimet ovat: Ylpeys, Irstaus ja Epäilys. Minä olen nähnyt.

Näin puhuttuaan Paulus taas harhailevin katsein ja huuli lerpallaan palasi entiseen yksinkertaisuuteensa.

Ja kun Antinoen munkit katsoivat levottomina Antoniukseen, sanoi pyhimys ainoastaan nämä sanat:

— Jumala on ilmoittanut oikean tuomionsa. Meidän tulee ylistää häntä ja vaieta.

Hän meni eteenpäin siunaten kaikkia mennessään. Taivaan rannalle painuva aurinko ympäröi hänet sädekehällä ja hänen varjonsa, jolle taivas armossaan antoi yliluonnollisen pituuden, jäi hänen jälkeensä niinkuin loputon matto merkiksi siitä pitkästä muistosta, jonka tämä suuri pyhimys oli jättävä itsestään ihmisille.

Seisten paikallaan muserrettuna Paphnutius ei nähnyt, ei kuullut enään mitään. Nämä ainoat sanat kaikuivat vain hänen korvissaan: "Thais kuolee!" Sellainen ajatus ei ollut koskaan edes juolahtanut hänen mieleensä. Kaksikymmentä vuotta oli hän tuijottanut muumion päähän ja nyt tuo ajatus, että kuolema sammuttaisi Thaiksen silmien valon, löi hänen mielensä hämmästyksellä ja epätoivolla.

"Thais kuolee!" Käsittämätön lause! "Thais kuolee!" Miksi siis on olemassa aurinko, kukkaset, purot ja koko luomakunta! "Thais kuolee!" Mitä hyödyttää sitten koko maailma? Äkkiä hän hypähti paikaltaan. Ah nähdä, nähdä hänet vielä kerran! Hän alkoi juosta. Hän ei tiennyt, missä hän oli, ei minne hän meni, mutta vaisto johti häntä erehtymättömällä varmuudella; hän suuntasi kulkunsa suoraan Niiliä kohti. Lukemattomat purjeveneet liukuivat Niilin tulvavesiä myöten. Hän hyppäsi erääseen nubialaisten miehittämään laivaan ja heittäytyi pitkäkseen keulapuoleen. Siinä hän silmät avaruutta syleillen huusi ääneensä tuskasta ja raivosta:

— Minä hullu, hullu, kun en ottanut Thaista silloin, kun vielä olisi ollut aikaa! Minä hullu, joka uskoin, että mailmassa olisi jotakin muuta kuin hän! Oi mielettömyyttä! Olen ajatellut Jumalaa, sieluni pelastusta, iankaikkista elämää, ikäänkuin se muka olisi jonkin arvoista sen jälkeen, kun on nähnyt Thaiksen. Kuinka en heti huomannut, että yksi ainoa tämän naisen suudelmista sisälsi jo iankaikkisen autuuden ja että ilman häntä ei elämällä ole mitään tarkoitusta, vaan on se ainoastaan paha uni! Voi sinua tyhmyriä, sinä näit hänet ja tavoitit kuitenkin toisen maailman hyvyyttä! Oi sinua kurjaa, sinä näit hänet ja pelkäsit Jumalaa! Jumala, taivas, mitä se on? Mitä olisi näillä sinulle tarjottavana, joka olisi edes puoleksi sen arvoista, mitä hän olisi sinulle antanut? Voi sinua viheliäistä raukkaa, joka etsit jumalallista hyvyyttä muualta kuin Thaiksen huulilta! Kenenkä käsi pimittikään silmäsi? Kirottu olkoon hän, joka sinut silloin sokaisi! Kadotuksen hinnalla olisit sinä voinut ostaa yhden hetken hänen rakkauttaan, etkä sinä sitä tehnyt! Hän levitti käsivartensa, joiden hipiä oli kuin silkkiä ja kukkasten tuoksua, etkä sinä antautunut hänen paljastetun povensa sanomattomalle lumoukselle. Sinä kuuntelit kateellista ääntä, joka sanoi sinulle: "Kieltäydy!" Hölmö, hölmö, surkea hölmö! Voi surun suuruutta! Voi katumuksen katkeruutta, voi epätoivon ylenpalttisuutta, kun ei voi viedä mukanaan helvettiin edes yhden ainoan unohtumattoman hetken muiston eikä huutaa Jumalalle: "Polta lihani, kuivaa kaikki suonteni veri, ruhjo luuni, et kuitenkaan voi ottaa minulta pois sitä muistoa, joka on henkeni hurmio ja virkistys iankaikkisesta iankaikkiseen! Thais kuolee! Naurettava jumala, jos sinä tietäisit kuinka vähän minä pelkään sinun helvettiäsi! Thais kuolee eikä hän ole koskaan oleva omani, ei koskaan, koskaan!"

Ja venhe vieri eteenpäin vuolaan virran mukana, mutta Paphnutius makasi päivät pitkään purren pohjalla toistaen itsekseen: Ei koskaan, koskaan, koskaan! Sitten ajatellessaan sitä, että Thais oli antautunut muille eikä hänelle ja että hänen rakkautensa laineet olivat vyöryneet yli maailman, ilman että hän kertaakaan oli saanut kostuttaa niillä huuliaan, hän hypähti pystyyn hurjana, tuskasta mielettömänä ulvoen. Hän raateli kynsillään rintaansa ja iski hampaansa oman käsivartensa lihaan. Ja hän toivoi:

Näiden murhien ajatus täytti hänen mielensä ihanalla vimmalla. Hän kuvitteli, kuinka hän kuristaisi Nikiaan hitaasti, kyllältään nauttien, katsoen häntä koko ajan silmiin. Sitten hänen raivonsa äkkiä lauhtui. Hän itki ja nyyhkytti, hän tuli heikoksi ja hentomieliseksi. Outo hellyys valtasi hänen sielunsa. Hänen teki mieli heittäytyä lapsuutensa toverin kaulaan ja sanoa hänelle: "Nikias, minä rakastan sinua sen tähden, että sinä rakastit häntä. Puhu minulle hänestä! Kerro minulle, mitä hän sinulle sanoi." Ja niinkuin tulinen rauta raatelivat hänen sydäntään lakkaamatta nämä sanat: "Thais kuolee!"

Päivän valkeus, yön hopeiset varjot, tähdet, taivaat, huojuvain puiden latvat, petoeläimet, kotieläimet, tuskanankeat ihmissielut, ettekö kuule: "Thais kuolee!" Haihtukaa pois valot, tuulet ja tuoksut! Hävitkää olemattomiin maailman muodot ja ajatukset! "Thais kuolee!" Hän oli maailman kauneus ja kaikki, mikä häntä lähestyi, tuli kauniiksi hänen suloutensa heijastuksesta. Tuo vanhus ja nuo viisaat miehet, jotka Aleksandrian pidoissa istuivat hänen vierellään, miten he olivatkaan miellyttäviä ja miten heidän puheensa oli sopusointuista! Hilpeät kuvat leijailivat heidän huulillaan ja hekuma siivitti heidän ajatuksensa. Ja koska Thaiksen henki varjosti heidät, niin kaikki, mitä he sanoivat, oli pelkkää rakkautta, kauneutta ja totuutta. Huumaava jumalattomuus henkevöitti heidän puheitaan. Inhimillinen äly loisti heidän keveästä keskustelustaan. Voi, kaikki tämä on enää vain unelmaa! "Thais kuolee!" Oi kuinka mielelläni kuolisin hänen edestään! Mutta voitko sinä edes kuolla, sinä kuivettunut itiö, sinä katkeruudessa ja itkemättömissä kyynelissä kidutettu elämänalku? Kurja epäsikiö, luuletko saavasi kuoleman nautinnon, sinä, joka et tuntenut elämää? Jos Jumala on olemassa, niin tuomitkoon hän minut! Sitä toivon, sitä tahdon, sinä Jumala, jota minä vihaan, kuule minua! Syökse minut kadotukseen. Pakottaakseni sinut siihen syljen sinua vasten kasvoja. Minun täytyy saada iankaikkinen helvetti voidakseni purkaa sen iankaikkisen raivon, joka minut pakahduttaa.

— Olet tervetullut rauhan majoihimme, kunnioitettava isä, sillä varmaankin tulet siunaamaan pyhimystä, jonka olet haltuumme uskonut. Sinä tiedät, että Jumala lempeydessään kutsuu hänet luokseen, ja kuinka et tietäisi tätä uutista, jonka enkelit ovat kuljettaneet erämaasta erämaahan. Se on totta: Thais on lähellä autuasta loppuaan. Hänen työnsä ovat täytetyt ja minä tahdon sinulle muutamin sanoin kertoa hänen olostaan meidän keskuudessamme. Kun hän lähdettyäsi oli suljettuna sinun leimallasi merkittyyn kammioon, lähetin hänelle ravinnon mukana samanlaisen huilun, jota hänen tapaistensa naisten on tapana soittaa juhlissa. Tein sen sentähden, ettei hän vajoaisi surumielisyyteen ja että hän ei näyttäisi vähemmän suloutta ja lahjakkuutta Jumalalle, kuin mitä hän oli näyttänyt ihmisille. Olin toiminut viisaasti. Thais julisti joka päivä huilullaan Herran kiitosta ja neitseet, joita tämän näkymättömän huilun äänet viehättivät, sanoivat: "Me kuulemme taivaallisten lehtojen satakielen, ristiinnaulitun Jesuksen joutsenenlaulun." Näin suoritti Thais sovitustyötään, kun kuudenkymmenen päivän perästä, ovi, jonka olit sinetillä sulkenut, avautui itsestään ja savisinetti murtui, ilman että mikään ihmiskäsi siihen koski. Tästä merkistä huomasin minä, että koetus, jonka olit määrännyt hänelle, oli lopussa ja että Jumala antoi anteeksi huilunsoittajattaren synnit. Siitä alkaen otti hän osaa tyttärieni elämään työskennellen ja rukoillen samoin kuin hekin. Hän tuki heitä käytöksensä ja puheensa nöyryydellä ja seisoi heidän keskellään niinkuin puhtauden patsas. Välistä oli hän surullinen; mutta nämä pilvet menivät ohitse. Kun näin, että hän oli kiintynyt Jumalaan uskon, toivon ja rakkauden siteillä, en peljännyt käyttää hänen taitoaan ja kauneuttaan sisarien mielten ylennykseksi. Pyysin häntä tulkitsemaan meille Raamatun mukaan voimakkaiden naisten ja viisaiden neitseitten tekoja. Hän esitti meille Estheriä, Deboraa, Judithia, Mariaa, Lazaruksen sisarta, ja Mariaa, Jesuksen äitiä. Minä tiedän kunnioitettava isä, että sinun ankarat mielipiteesi eivät hyväksy noita näytelmiä. Mutta olisit itse ollut liikutettu, jos olisit nähnyt hänet noissa hurskaissa kohtauksissa vuodattavan todellisia kyyneleitä ja ojentavan kätensä taivasta kohden kuin palmun oksat. Jo kauan aikaa olen johtanut naisia ja tapani on olla vastustamatta heidän luonnettaan. Kaikki jyvät eivät anna samanlaisia kukkia. Kaikki sielut eivät pyhity samaa tietä. Täytyy vielä ottaa huomioon, että Thais antautuu Jumalalle vielä ollessaan kaunis, ja että sellainen uhraus, ellei se olekaan ainoa laatuaan, on ainakin hyvin harvinainen… Tämä kauneus, hänen luonnollinen vaatetuksensa, ei ole häneltä kadonnut, vaikka hän jo on maannut kolme kuukautta kuumeessa, johon hän nyt kuolee. Kun hän sairautensa aikana on alati pyytänyt saada nähdä taivasta, annan viedä hänet joka aamu pihalle kaivon viereen, vanhan viikunapuun alle, jonka varjossa tämän luostarin abbedissain on tapana pitää kokouksiaan. Sinä tapaat hänet siellä, kunnioitettava isä, mutta riennä, sillä Jumala kutsuu häntä ja vielä tänään peittää käärinliina nämä kasvot, jotka Jumala loi maailman pahennukseksi ja parannukseksi.

Paphnutius seurasi Albinaa aamu-auringon valaisemalle pihalle. Tiilikatoilla istuivat kyyhkyset niinkuin helmirivit. Vuoteellaan viikunapuun alla Thais lepäsi aivan valkeana, kädet ristissä. Hänen vieressään seisoi hunnutettuja naisia, jotka lukivat ääneen kuolinrukouksia.

— Ole minulle armollinen, minun Jumalani, sinun suuren hyvyytesi tähden, pyyhi pois minun vääryyteni sinun suuren laupeutesi tähden!

Hän aukaisi silmäluomensa kääntäen ääntä kohden valkeat silmäteränsä.

Albina antoi merkin hunnutetuille naisille vetäytyä jonkun askeleen taaksepäin.

— Sinäkö se olet, isäni? Muistatko vielä lähdevettä ja taateleita, joita yhdessä poimimme? Sinä päivänä, isäni, heräsin rakkauteen… elämään…

Kuolema teki hänessä työtään ja kalmanhiki helmeili hänen otsallaan. Keskeyttäen juhlallisen hiljaisuuden kyyhkykin päästi valittavan äänen. Sitten munkin nyyhkytykset sekautuivat neitseitten virteen.

— Pese minut saastastani ja puhdista minut synneistäni. Sillä minä tunnen minun vääryyteni ja minun rikokseni kauhistavat minua.

Äkkiä Thais nousi pystyyn vuoteellaan. Hänen violetti-silmänsä avautuivat ammolleen ja katse, kädet suunnattuina kaukaisia kukkuloita kohden, hän sanoi selkeällä, heleällä äänellä:

Hänen silmänsä loistivat ja keveä puna helotti hänen ohimoillaan. Hän oli suloisempi ja kauniimpi kuin milloinkaan. Paphnutius, joka oli vaipunut polvilleen, sulki hänet mustiin käsivarsiinsa.

— Älä kuole, huusi hän vieraalla äänellä, jota hän ei itsekään tuntenut. Minä rakastan sinua, älä kuole! Kuule Thaikseni! Olen pettänyt sinut, olin ainoastaan kurja mielipuoli. Jumala, taivas, kaikki se ei ole mitään. Ei ole muuta todellista kuin maanpäällinen elämä ja elävien olentojen rakkaus. Minä rakastan sinua, älä kuole, se olisi mahdotonta, olet liian kallisarvoinen. Tule, tule minun kanssani! Paetkaamme! Kannan sinut kauas, kauas käsivarsillani. Tule, rakastakaamme toisiamme. Kuule toki minua, minun oma armaani ja sano: "Minä elän, minä tahdon elää." Thais, Thais, nouse!

Hän ei kuullut enää mitään. Hänen silmänsä uivat jo äärettömyyksien hämärissä.

— Taivas avautuu. Minä näen enkelit, profeetat ja pyhät. Hyvä Theodorus on heidän joukossaan, kädet täynnä kukkia; hän hymyilee minulle ja kutsuu luokseen… Kaikki serafit tulevat, ne lähestyvät… miten ne ovat kauniit… Minä näen Jumalan.

Hän henkäisi ilonhuokauksen ja hänen päänsä putosi hervottomana päänalaiselle. Thais oli kuollut. Paphnutius puristi häntä epätoivoisessa syleilyssä, himoiten, raivoten ja rakastaen.

Paphnutius peräytyi horjuen, silmät lieskana päässä ja tuntien maan avautuvan jalkojensa alla.

Äkkiä laulu takertui heidän kurkkuunsa. He olivat nähneet munkin kasvot ja pakenivat kauhun valtaamina parkuen:

Hän oli tullut niin iljettäväksi, että viedessään kätensä kasvoilleen hän tunsi oman rumuutensa.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK THAIS ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.