The Project Gutenberg eBook of Markiisitar: Kertomus, by George Sand

George Sand, eli kuten hänen tyttönimensä kuului Amantine Lucile Aurore Dupin, syntyi Pariisissa 1804. Hänen vanhempansa olivat luutnantti Dupin, kuuluisan sotapäällikön Moritz Saksilaisen jälkeläinen ja eräs rahvaannainen, Sophie Delaborde. Isän puolelta peri kirjailijatar kirjailijalahjansa ja yltiöpäisyytensä, äidinpuolelta "rahvaan vaistoja". Suurimman osan nuoruuttaan vietti George Sand Berrissa Nohantin maatilalla isoäitinsä hoivissa, joka vallasnainen lämpimästi ihaili valistusajan filosofisia ja uskonnollisia mielipiteitä. Niinpä nuori tyttö kasvoikin kaikessa mahdollisessa vapaudessa, viettäen suurimman osan ajastaan retkeilyillä metsissä ja takamailla. Mitään varsinaista opetusta ei hän saanut, paitsi mitä silloin tällöin luki latinaa ja luonnonhistoriaa. Chateaubriandin "Atala" ja Bernardin de Saint-Pierren "Paul et Virginie" olivat hänen lempikirjojaan. — 1817 hänet pantiin "Couvent des augustines anglaises"-nimiseen luostarikouluun Pariisissa. Täällä valtasi hänet jonkun ajan kuluttua haaveellinen uskonnollisuus, päättipä hän ruveta nunnaksikin. Tuumasta olisikin ehkä tullut tosi, ellei isoäiti, joka pelkäsi pojantyttärensä sielunterveyttä, olisi 1820 palauttanut häntä Nohantiin. Ja nyt kuluivat tulevan kirjailijattaren päivät entiseen tapaan: hän samoili metsissä, luki mitä käsiin sattui ja lyöttäytyi jälleen seudun nuorison pariin, kunnes 1822 meni naimisiin berrilaisen maatilanomistajan, herra Dudevantin kanssa.

Yhdeksän vuotta kestänyt avioliitto ei ollut onnellisimpia — siksi olivat aviopuolisoiden sielunlahjat ja taipumukset liian erilaiset. Heillä oli kaksi lasta. Lopulta kävi yhdyselämä nuorelle rouvalle niin sietämättömäksi, että hän jätti miehensä ja lähti Pariisiin aikoen elättää itsensä kirjailulla. Tämä tapahtui 1831.

Avustettuaan jonkun aikaa "Figaro"-lehteä rupesi alkava kirjailijatar Jules Sandeaun kirjalliseksi yhtiökumppaniksi. Heidän yhteistyönsä tulos oli romaani "Rose et Blanche", mikä ei kuitenkaan herättänyt erikoisempaa huomiota. Paljon suuremman menestyksen saavutti hänen yksin kirjoittamansa "Indiana", joka ensi kerran teki tunnetuksi hänen kirjailijanimensä George Sand. Seuraavat romaanit olivat "Valentine" ja "Lélia". Viimemainittu on tunnusmerkillisin hänen silloiselle kumouksellisuudelleen. Hän kirjoitti sen murtuneena, uskonnollisten ja valtiollisten seikkojen herpaisemana. Se on hurja ylistyslaulu, intohimoinen hätähuuto suusta naisen, jonka tunteita on syvästi loukattu ja joka maailmassa näkee vain tylyyttä ja jumalattomuutta. — 1833-34 oleskeli George Sand Italiassa Alfred de Mussetin seurassa, joka vaikutti kehittävästi etenkin hänen muotoaistiinsa — tästä lähin alkoi George Sand panna enemmän huolta tekotapaan, jonka hän ensimäisissä teoksissaan oli tarkoitusperäisyyden rinnalla laiminlyönyt. Suhde särkyi pian jättäen syvät, häviämättömät jäljet kumpaiseenkin asianomaiseen. Teoksessaan "Elle et lui" kuvailee George Sand tätä suhdetta. Vaikutelmiaan etelän mailta hän kertoo kirjoissaan "Jaques" (1834), "André" (1835), "Léone Léoni" (samana vuonna), "Simon" (1836) ja "Lettres d'un voyageur" (1837). — 1835 hän tutustui asianajaja Micheliin, joka vaikutti häneen sosialistiseen suuntaan. Teoksessa "Mauprat" (1837) on Michelin vaikutus havaittavissa ja samana vuonna ilmestyneessä "Lettres à Marcie" hän ylistää Lamennaisin suurpiirteistä katolilaisuutta. 1838 ilmestynyt "Spiridon" taas on kirjoitettu George Sandin entiseen tunteisiin perustuvaan, dogmeista riippumattomaan deistiseen henkeen. "Consuelo" 1842, "La comtesse de Rudolstadt" (1843-45) ja "Lucrezia Floriani" ovat kirjoitetut Chopinin vaikutuksen alaisena — "Le compagnon du tour de France" (1840) ja "Le meunier d'Augibault" ovat taas sosialistissävyisiä. Mainittakoon vielä kyläkertomukset "Moyny Robin", "Melchior", "La mare au diable", "Jeanne," "François le champi" ja "La petite Fadette". — Georg Sand kuoli 1876 sukutilallaan Nohantissa, missä hän oli viettänyt viimeiset kaksikymmentä elinvuottansa.

Kävisi liian pitkäksi tässä luetella kaikkia George Sandin teoksia. Sitäpaitsi on hänen teostensa joukossa monta taiteellisesti vähemmän arvokastakin. Mutta on sellaisiakin, jotka yhä vieläkin tenhoavat lukijan ja — mikä on ihmeellisempää — on sellaisiakin teoksia, joissa esitetyt aatteet yhä vielä herättävät vastustusta muutamissa piireissä — vaikka enemmän kuin sata vuotta on kulunut kirjoittajan syntymästä. Hänen kirjallisen toimintansa keskeisenä problemina on kysymys miehen ja naisen suhteesta — avioliittokysymys. Hän pohtii ja erittelee teoksissaan avioliittoa — ja etenkin ranskalaista lemmetöntä sovinnaisavioliittoa. Pyrintömääräksi tapoja ja lakeja luovalle yhteiskunnalle hän asettaa avioliiton, joka perustuu yksinomaan ja ainoastaan rakkauteen ja molemminpuoliseen täydelliseen ymmärtämykseen, tuomiten kaikki tästä ihanteesta poikkeavat avioliitot epäsiveellisiksi, yksilöitä alentaviksi ja yhteiskunnalle vahingollisiksi. Tästä oli luonnollinen johtopäätös, ettei avioliitto saanut olla purkamaton, sillä eihän ihminen voi mennä takaukseen tunteittensa kestäväisyydestä. Päinvastoin piti George Sand paljon kokeneena naisena elämänkestävää rakkautta vain erinomaisen suotuisten olosuhteitten tuloksena. Hänelle oli rakkaus taivainen liekki, joka on lähtöisin Jumalasta ja joka valtaa ihmisen ilman hänen omaa syytään ja myös jättää hänet tahdosta riippumatta, ihmisen voimatta vangita sitä hetkeksikään lakisäännöksillä tai tapojen vaatimuksilla.

Markiisitar de R—— ei ollut erittäin henkevä, vaikkakin on kirjallisuudessa totuttu siihen, että vanhojen naisten tulee olla säkenöivän älykkäitä. Hänen tietämättömyytensä kaikista niistä asioista, joita ei osanotto seuraelämään ollut hänelle ilmaissut, oli tavaton. Vielä vähemmän oli hänellä tuota erikoisen hienotunteista esiintymistapaa, tuota täydellistä ihmistuntemusta, tuota ihmeteltävää tahtia, joka, kuten kerrotaan, on ominaista paljon kokeneille naisille. Hän oli päinvastoin ajattelematon, kiivas, suorapuheinen, vieläpä toisinaan kyynillinenkin. Hän kumosi täydellisesti kaikki ajatukseni entisen hyvän ajan markiisittaresta. Ja kuitenkin kaikitenkin oli hän markiisitar ja oli elänyt Ludvig XV:n hovissa. Mutta koska hän siihen aikaan oli ollut poikkeusluonne, niin pyydän, ettette hänen tarinaansa pidä vakavana tutkielmana aikakauden tavoista. Minusta on kaikkina aikoina ollut niin vaikeata tuntea hyvin ja kuvata hyvin yhteiskuntaa, etten lainkaan aijo siihen ryhtyä. Rajoitun kertomaan erinäisistä sellaisista tapahtumista, jotka perustuvat kaikkien aikojen ja kaikkien yhteiskuntakerrosten ihmisten välisiin eittämättömiin myötätunnon ilmauksiin.

Tämän markiisittaren seura ei ollut milloinkaan tarjonnut minulle suurta viehätystä. Minusta ei hänessä ollut muuta merkillistä kuin tavaton muisti, jonka hän oli säilyttänyt nuoruutensa päiviltä ja miehevä selvyys, jolla hän kertoi muistoistaan. Muuten unohti hän, kuten kaikki vanhukset, eiliset asiat eikä välittänyt muista kuin sellaisista tapahtumista, jotka suoranaisesti vaikuttivat hänen kohtaloonsa.

Hän ei ollut tuollainen viehättävä kaunotar, jonka kauneus ei ole loistava eikä säännöllinen ja joka ei saata olla henkevyyttä vailla. Sellaisen naisen on pakko olla henkevä näyttääkseen yhtä kauniilta kuin ne, jotka ovat kauniimpia. Markiisitar sitävastoin oli onnettomuudekseen ollut kiistämättömän kaunis. Olen nähnyt vain yhden hänen muotokuvansa, jonka hän vanhojen naisten turhamaisuudella oli ripustanut huoneensa seinälle kaikkien katseltavaksi. Hän oli kuvattu siinä metsänhaltijattareksi, jolla oli tiikerintaljaa jäljittelevä satiiniliivi, pitsihihat, santelipuinen jousi ja helmistä tehty puolikuu käherretyillä hiuksilla. Se oli kaikesta huolimatta ihailtava maalaus ja etenkin ihailtava nainen: pitkä, solakka, tumma, mustasilmäinen, vakava- ja jalopiirteinen, suu punainen ja kädet sellaiset, että ne olivat saattaneet Lamballen ruhtinattaren epätoivoon. Ilman pitsejä, satiinia ja puuteria olisi hän todellakin ollut yksi noita ylpeitä ja kepeitä keijukaisia, joita kuolevaiset näkevät metsien kätköissä ja vuorten rinteillä, tullen rakkaudesta ja kaihosta hulluiksi.

Markiisittarella ei ollut kuitenkaan ollut paljon seikkailuja. Oman tunnustuksensa mukaan oli häntä pidetty typeränä. Sen ajan veltostuneet miehet rakastivat vähemmin kauneutta sen itsensä vuoksi kuin keimailun kiihoitusten vuoksi. Monin verroin vähemmin ihaillut naiset olivat riistäneet häneltä kaikki hänen ihailijansa ja kumma kyllä ei hän tuntunut suuresti siitä piittaavan. Siitä, mitä hän katkonaisesti oli kertonut elämästään, päätin, ettei hänen sydämensä ollut milloinkaan ollut nuori ja että kylmä itsekkäisyys oli tukahuttanut kaikki muut sielunkyvyt. Kuitenkin näin hänen ympärillään vanhukselle kylläkin lämpimiä ystäviä: hänen lapsenlapsensa hellivät häntä ja hän teki salaisuudessa hyvää, mutta koskei hän kerskaillut periaatteilla ja tunnusti, ettei milloinkaan ollut rakastanut rakastajaansa kreivi de Larrieuxia, en voinut keksiä muuta selitystä hänen luonteelleen.

Eräänä iltana näin hänet tavallista puheliaampana. Hänen ajatuksensa olivat surunvoittoiset.

— Rakas lapsi, sanoi hän, kreivi de Larrieux on juuri kuollut luuvaloon. Se on suuri suru minulle, joka kuusikymmentä vuotta olin hänen ystävättärensä. Ja sitten on niin peloittavaa nähdä kuinka ihmisiä kuolee! Eihän se ole ihme, hänhän oli niin vanha!

— Kahdeksankymmentäneljä vuotta. Minä olen kahdeksankymmentä, — mutta minä en ole sairaaloinen niinkuin hän, minä saatan toivoa eläväni vanhemmaksi kuin hän. Yhdentekevää, tänä vuonna on useita ystäviäni mennyt manalle, ja vaikka kuvitteleekin olevansa nuorempi ja vahvempi, niin ei voi häätää pelkoa nähdessään aikalaisensa kuolevan.

— Siis, sanoin minä, siinäkö on kaikki kaipaus, minkä te uhraatte tuolle Larrieux-raukalle, joka kuusikymmentä vuotta on teitä jumaloinut, hänelle, joka milloinkaan ei lakannut tuskittelemasta teidän kylmyyttänne ja joka ei milloinkaan menettänyt rohkeuttaan. Siinä oli kerrassaan rakastajan esikuva! Sellaisia miehiä ei enää synny.

— Joutavia, sanoi markiisitar kylmästi hymyillen, miesparalla oli kiihko valitella ja kuvitella itsensä onnettomaksi. Hän ei ollut sitä lainkaan, sen tietää jokainen.

Nähdessäni markiisittaren olevan juttutuulella, ahdistin häntä kysymyksillä kreivi de Larrieuxista ja hänestä itsestään. Tässä se omituinen vastaus, jonka sain:

— Rakas lapseni, tiedän hyvin, että pidätte minua hyvin tyly- ja vaihtelevaluonteisena henkilönä. Voi olla niin. Päättäkää itse: kerron teille koko tarinani, tunnustan teille asioita, joita en ole vielä milloinkaan kenellekään paljastanut. Te, joka olette ennakkoluulottoman ajan lapsi, pidätte minua ehkä vähemmän syyllisenä kuin itse pidän itseäni. Mutta olkoon mielipiteenne minusta mikä tahansa, niin minä en kuole ilman että joku ihminen on tuntenut minut oikein. Ehkä saan teiltä myötätunnon osoituksen, joka lieventää muistojeni suruisuutta. — Minut kasvatettiin Saint-Cyrissa. Siellä saamani loistava kasvatus kantoi todenteolla hyvin vähän hedelmiä. Läksin sieltä kuusitoistavuotisena mennäkseni naimisiin markiisi de R——n kanssa, joka oli neljänkymmenen vuotias. En uskaltanut valittaa, sillä kaikki onnittelivat minua tämän edullisen avioliiton johdosta ja kaikki varattomat tytöt kadehtivat osaani.

En ole milloinkaan ollut kovin älykäs — siihen aikaan olin suorastaan typerä. Luostarikasvatus oli saanut aikaan, että ennestäänkin hitaat luonnonlahjani turtuivat. Minä jätin luostarin yksinkertaisen viattomana — ominaisuus, mikä aivan väärin luetaan meille ansioksi ja mikä usein turmelee koko elämän onnen.

Kokemus, jonka sain kuusikuukautisessa avioliitossa, kohtasi todella niin kehittymättömän älyn, ettei siitä ollut minulle mitään hyötyä. Opin epäilemään itseäni — en tuntemaan elämää. Astuin seuraelämään aivan nurinkurisin ajatuksin ja ennakkoluuloin, joiden vaikutusta ei koko elämäni ole voinut hävittää.

Kuudentoista ja puolen vuoden vanhana olin leski. Anoppini, joka luonteenpuutteeni vuoksi oli mieltynyt minuun, kehoitti minua menemään uusiin naimisiin. On totta, että olin raskaana ja että mitätön leskiosuuteni palautuisi mieheni suvulle siinä tapauksessa, että hankkisin isäpuolen hänen perilliselleen. Suruaikani päätyttyä minut siis vietiin seuraelämään ja siellä minut ympäröitiin ihailijoilla. Olin siihen aikaan kauneuteni täydessä kukoistuksessa ja kaikkien naisten tunnustuksen mukaan ei ollut ainoatakaan, jonka kasvoja ja vartaloa olisi voinut verrata minun kasvoihini ja vartalooni.

Mutta puolisoni, tuo vanha ja veltostunut elostelija, joka ei ollut milloinkaan tuntenut minua kohtaan muuta kuin ivallista halveksumista, oli istuttanut minuun sellaisen vastenmielisyyden avioliittoa kohtaan, etten milloinkaan aikonut suostua sitoutumaan uusiin siteisiin. Tietämättömyydessäni elämästä kuvittelin, että kaikki miehet olivat samanlaisia, että kaikilla olisi samallainen kova sydän, samallainen säälimätön ivallisuus, samallaiset kylmät ja loukkaavat hyväilyt, jotka niin suuresti olivat minua nöyryyttäneet. Niin lyhytnäköinen kuin olinkin, olin vallan hyvin ymmärtänyt, että mieheni harvat hellyydenpuuskat olivat vain kohdistuneet kauniiseen naiseen — sieluaan ei hän niihin pannut. Lopulta olin hänen silmissään tyhmeliini, jota hän julkisuudessa häpesi, ja jota hän ei olisi tahtonut tunnustaa vaimokseen.

Tämä elämäni onneton alku vapautti minut ainaiseksi harhaluuloistani. Sydämeni, jolle sellainen kylmyys ei kukaties ollut luonnollista, kutistui kokoon ja panssaroitsi itsensä epäluuloisuudella. Tunsin miehiä kohtaan vastenmielisyyttä ja inhoa. Heidän kunnioituksensa loukkasi minua, minun silmissäni olivat he vain roistoja, jotka tekeytyivät orjiksi päästäkseen tyranneiksi. Vannoin heille ikuista vastenmielisyyttä ja vihaa.

Kun ihminen ei tunne tarvetta olla siveä, ei hän ole sitä, siinä syy miksi minä ankarine tapoineni en ollut siveellinen. Kuinka surinkaan sitä, etten voinut sellainen olla, kuinka kadehdinkaan tuota siveellistä ja uskonnollista voimaa, joka lannistaa intohimot ja värittää elämän — omani oli niin kylmä ja tyhjä! Mitä olisinkaan antanut intohimoista, joita minun olisi pitänyt masentaa, taistelusta, joka minun olisi pitänyt taistella! Mitä olisinkaan antanut, jos olisin voinut laskeutua polvilleni ja rukoilla kuten ne nuoret naiset, joiden näin luostarista lähdettyään pysyvän muutaman vuoden siveinä maailmassa jumalanpelvon ja lujuuden avulla! Mitä oli minulla poloisella maanpäällä tekemistä? Pukeutua, näyttää itseäni ja kärsiä ikävää. Minulla ei ollut sydäntä, omantunnon nuhteita, pelkoa; suojelusenkelini nukkui sensijaan että olisi valvonut. Pyhä neitsyt ja hänen puhtaat pyhimyksensä eivät minulle tarjonneet lohtua eikä runollisuutta. En tarvinnut taivaallisia suojelijoita: vaarat eivät olleet sellaisia, että ne olisivat minua uhanneet, ja minä halveksin itseäni sen johdosta, josta minun olisi pitänyt olla ylpeä.

Sillä minun on kerrottava teille, että syytin itseäni yhtäpaljon kuin muita nähdessäni, että tahto olla rakastamatta oli muuttunut kykenemättömyydeksi. Olin usein uskonut naisille, jotka kehoittivat minua valitsemaan miehen tai rakastajan, että miesten kiittämättömyys, itsekkäisyys ja raakuus peloitti minua. He nauroivat minulle vasten kasvoja kun niin puhuin, ja vakuuttivat, etteivät kaikki miehet olleet minun vanhan puolisoni kaltaisia ja että heillä oli salaisuuksia, joiden vuoksi saattoi antaa anteeksi heidän vikansa ja puutteensa. Tällainen puhetapa sai minut kuohuksiin, minusta oli nöyryyttävää olla nainen ja kuulla toisten naisten niin halvasti puhuvan tunneasioista ja nauravan kuin mielettömät, kun suuttumus kuvastui kasvoissani. Hetken aikaa kuvittelin olevani kaikkia heitä parempi.

Ja sitten sulkeuduin kärsien itseeni; ikävä kalvoi minua. Muut elivät täysinäistä elämäänsä, minun elämäni oli tyhjä ja hyödytön. Syytin itseäni mielettömyydestä ja kohtuuttomista vaatimuksista, koetin uskoa, mitä sanoivat nuo iloiset ja järkevät naiset, jotka sopivat niin hyvin aikaansa. Sanoin itselleni, että tietämättömyys oli turmellut elämäni, että olin hautonut haaveellisia toiveita, uneksinut uskollisista ja erinomaisista miehistä, joita ei maailmassa ollutkaan. Sanalla sanoen, syytin itseäni kaikista niistä vääryyksistä, joita oli minua kohtaan tehty.

Niin kauvan kuin naiset otaksuivat minun pian omaksuvan heidän periaatteensa, ja sen mitä he nimittivät viisaudekseen, sietivät he minua. Moni toivoi minun kauttani tulevansa omissa silmissään itse vähemmän syylliseksi, moni, joka oli ankarasta hyveestä liukunut julkiseen suhteeseen, uskotteli itselleen, että minä tulisin antamaan maailmalle esimerkin kevytmielisyydestä, joka tekisi hänen oman kevytmielisyytensä anteeksiannettavammaksi.

Mutta kun he näkivät, etteivät nämät toiveet toteutuneetkaan, kun olin jo kaksikymmentävuotias ja yhä vielä turmeltumaton, alkoivat he inhota minua. He väittivät, että minä olin heidän kiivas ja ankara tuomarinsa. He tekivät minut rakastajainsa kera naurettavaksi ja minun valloittamiseni tuli mitä häpeällisimpien suunnitelmien ja mitä siveettömimpien yritysten esineeksi. Ylhäiset naiset eivät hävenneet nauraen punoa salajuonia minua vastaan ja maalla tapojen vapaudessa ahdisteltiin minua kaikin tavoin, himolla, jonka kiihkeys muistutti vihaa. Oli miehiä, jotka olivat luvanneet rakastajattarilleen kesyttävänsä minut ja naisia, jotka sallivat rakastajainsa yrittää. Oli emäntiä, jotka koettivat illallispöydän viinien avulla hämmentää järkeni. Minulla oli ystäviä, ja sukulaisia, jotka minua koetellakseen hankkivat minulle hyvin kauniita miehiä vaunujeni ajajiksi. Kun viattomuudessani olin paljastanut heille sydämeni, tiesivät he varsin hyvin, että minua ei pidättänyt uskonnollisuus eikä kunniantunto, eikä entinen rakkaus, vaan epäluuloisuus ja vaistomainen inhontunne. He eivät laiminlyöneet levittämästä tietoja minun luonteestani ja ottamatta huomioon sieluni epävarmuutta ja tuskaa, väittivät he, että minä halveksin kaikkia miehiä. Miehiä ei mikään niin suuresti loukkaa kuin tämä tunne, he antavat ennemmin anteeksi kevytmieliset tavat ja korskeuden. He yhtyivätkin naisten minua kohtaan tuntemaan vastenmielisyyteen, ja etsivät seuraani vain pannakseen toimeen kostonsa ja saadakseen minut lopultakin naurettavaan valoon. Minä näin ivallisuutta ja teeskentelyä kaikkien otsalla ja ihmisvihani kasvoi päivä päivältä.

Muuan älykäs nainen on tämän asian suhteen määrännyt kantansa. Hän pysyi lujana ellei muun vuoksi niin lisätäkseen kilpailijattariensa raivoa. Hän antautui julkisesti hartaudenharjoituksiin liittyäkseen harvalukuisten siveiden naisten seuraan, joka tuonakin aikana toimi kunniallisten ihmisten mielenylennykseksi. Mutta minussa ei ollut kylliksi luonteenlujuutta seisoakseni myrskyä vastaan, joka kiihtyi ympärilläni. Tunsin olevani hyljätty, väärinymmärretty, vihattu, maineeni oli jo alttiina hirmuisille ja omituisille moitteille. Eräät naiset, jotka olivat vaipuneet mitä hillittömimpään irstailuun olivat pelkäävinään vaaraa ollessaan minun seurassani.

II.

Siihen aikaan tuli maaseudulta mies, jolla ei ollut lahjakkaisuutta, älyä, ei ainoatakaan voimakasta tai viehättävää ominaisuutta, mutta jolla oli minun seurapiirissäni hyvin harvinainen vilpittömyys ja tunteiden suoruus. Olin alkanut uskotella itselleni, että minun vihdoinkin oli, kuten tuttavani sanoivat, valittava. Äiti kun olin, en voinut mennä naimisiin, ja koska en luottanut kenenkään miehen hyvyyteen, en luullut olevani oikeutettukaan siihen. Minun oli siis otettava rakastaja, ollakseni samalla tasolla kuin seurapiiri, johon olin joutunut. Päätin valita tuon maaltatulleen, jonka nimi ja asema takasi minulle kylläkin huomattavan suojeluksen. Se oli kreivi de Larrieux.

Hän rakasti minua sielunsa vilpittömyydessä. Mutta mahtoiko hänellä sitten olla sielua. Hän oli noita kylmiä ja arkipäiväisiä ihmisiä, joilla ei ole edes paheen loistoa eikä valheen henkevyyttä. Hän rakasti minua aina niinkuin mieheni oli joskus minua rakastanut. Hän näki minussa vain kauneuden, eikä katsonut asiakseen etsiä sydäntäni. Hänessä se ei ollut ylenkatsetta vaan kykenemättömyyttä. Jos hän olisi minussa keksinyt kyvyn rakastaa, ei hän olisi voinut siihen vastata.

En usko, että on ollut olemassa miestä, joka olisi täydellisempi aineenorja kuin Larrieux parka. Hän söi nautinnolla, nukkui kaikissa nojatuoleissa ja lopun aikaa hän nuuskasi. Hän tyydytti täten aina jotakin ruumiillista tarvetta. En usko hänellä olleen yhtäkään ajatusta päivän mittaan.

Ennenkuin suhteemme tuli läheiseksi, tunsin ystävyyttä häntä kohtaan, sillä vaikkei hänessä ollutkaan mitään suurta, ei hänessä ollut mitään pahaakaan. Tästä yksinomaan johtuikin hänen paremmuutensa kaikkien muiden rinnalla, jotka minua ympäröivät. Hänen mielistelyjään kuunnellessani uskottelin itselleni, että hän rakentaisi rauhan minun ja ihmiskunnan välille ja luotin hänen uskollisuuteensa. Mutta tuskin olin antanut hänelle nuo oikeudet, joita heikot naiset eivät milloinkaan ota takaisin, kun hän jo alkoi vainota minua eräänlaisella sietämättömällä tungettelevaisuudella ja rajoitti kaiken hellyytensä siihen ainoaan rakkaudenosoitukseen, jota hän osasi pitää arvossa.

Te näette, ystäväni, että olin joutunut Charybdiksesta Scyllaan. Tuo mies, jota hyvän ruokahalunsa ja uneliaisuutensa vuoksi olin luullut niin tyyniveriseksi, ei edes tuntenut sellaista voimakasta ystävyyttä, jota olin toivonut hänessä kohtaavani. Hän sanoi nauraen, että hänen oli mahdotonta tuntea ystävyyttä kaunista naista kohtaan. Ja jospa tietäisitte, mitä hän nimitti rakkaudeksi!…

Minä en luulottele olevani luotu toisenlaisesta aineesta kuin kaikki muut inhimilliset olennot. Nyt kun en enää ole mitään sukupuolta, ajattelen, että olin silloin niin todellinen nainen kuin kuka toinen tahansa, mutta että ominaisuuteni eivät päässeet kehittymään kun en kohdannut miestä, jota olisin voinut rakastaa kyllin luodakseni hiukkasen runollisuutta aistillisen elämän tosiasioitten ylle. Mutta näin ollen ymmärtänette tekin, joka olette mies ja siitä syystä vähemmin arkatuntoinen tunteissanne, inhon, joka valtaa mielen alistuessa rakkauden vaatimuksille ymmärtämättä tarvetta… Kolmessa päivässä tuli kreivi de Larrieux minulle sietämättömäksi.

No, niin, rakkaani, minulla ei ollut milloinkaan tarmoa riistäytyä irti hänestä. Kuudenkymmenen vuoden ajan oli hän kidutukseni lähde ja inhoni esine. Säälistä, heikkoudesta ja ikävyydestä olen häntä sietänyt. Alati tyytymättömänä vastahakoisuudestani ja aina niiden esteiden kannustamana, joita asetin hänen intohimolleen on hän rakastanut minua kärsivällisimmällä, toivehikkaimmalla, kunnioitetuimmalla ja ikävystyttävimmällä rakkaudella, millä mies koskaan on naista rakastanut.

On totta, että siitä lähtien kuin sain suojelijan, oli asemani seuraelämässä koko joukon miellyttävämpi. Miehet eivät uskaltaneet enää minua ahdistaa, sillä kreivi oli peloittava tappelija ja hirveän mustasukkainen. Naiset, jotka olivat ennustaneet, etten minä kykenisi kiinnittämään miestä itseeni, näkivät harmikseen kreivin minun kahleissani. Ja kukaties vaikutti minun kärsivällisyyteeni häntä kohtaan osaltaan tuo turhamaisuus, joka ei salli naisen joutua hyljätyn asemaan. Larrieux-paran olennossa ei kuitenkaan ollut paljon ylistelemisen varaa, mutta hän oli erittäin kaunis mies, hänellä oli sydäntä, hän osasi vaijeta aikanaan ja häneltä ei puuttunut tuota kohtuullista itserakkautta, joka kohottaa naisen arvoa. Sen lisäksi, että naiset eivät lainkaan ylenkatsoneet kreivin ikävää kauneutta, joka minun silmissäni oli hänen päävikansa, hämmästytti heitä hänen minua kohtaan osoittamansa vilpitön uskollisuus ja he julistivat hänet rakastajain esikuvaksi. Olin siis joutunut kadehdittuun asemaan, mutta minä vakuutan teille, että se huonosti korvasi minulle yhteiselämämme ikävyyden. Minä kannoin sen kuitenkin kohtalooni alistuen ja pysyin Larrieuxille moitteettoman uskollisena. Siinä näette, rakas lapseni, olenko niin rikollinen häntä kohtaan kuin ajattelitte.

— Ymmärrän teidät hyvin, vastasin. Minun on sanottava teille, että surkuttelen ja kunnioitan teitä. Te olette tehnyt aikanne tavoille todellisen uhrauksen, ja teitä vainottiin siksi, että olitte parempi kuin nuo tavat. Jos teillä olisi ollut hiukan enemmän siveellistä voimaa, olisitte te hyveessä löytänyt kaiken sen onnen, mitä ette löytänyt salasuhteissa. Mutta sallikaa minun ihmetellä yhtä seikkaa, sitä, ettette elämänne varrella kohdannut ainoatakaan miestä, joka olisi kyennyt teitä ymmärtämään ja joka olisi ollut kelvollinen avaamaan sydämenne todelliselle rakkaudelle. Tuleeko minun siitä päättää, että nykyajan miehet ovat parempia kuin entisen?

— Tuo on suurta itserakkautta teidän puoleltanne, vastasi markiisitar nauraen. Minulla on sangen vähän syytä ylistää oman aikani miehiä, ja kuitenkin minä epäilen, tokko te olette paljonkaan edistyneet. Mutta älkäämme väitelkö. Oli miten oli, onnettomuuteni syy oli kokonaan minun, en ollut kyllin älykäs arvostellakseni asioita. Niin ylpeä kuin olin, olisi minun pitänyt olla harvinainen nainen ja osata kaikkien jokapäiväisten, valheellisten ja tyhjien miesten joukosta kotkansilmäyksin valita joku tuollainen ylevä ja tosi, joka kaikkina aikoina on harvinainen. Olin liian tietämätön, liian typerä siihen. Ijän karttuessa olen saanut enemmän arvostelukykyä, olen ymmärtänyt, että muutamat niistäkin, joihin ulotin vihani, olisivat ansainneet toisia tunteita. Mutta silloin olin jo vanha, ei ollut enää aika sellaista tuumia.

— Mutta ettekö nuorena ollessanne, toistin minä, ainoatakaan kertaa joutunut kiusaukseen tehdä uutta koetta? Eikö tuo ankara vastenmielisyys milloinkaan järkkynyt? Sepä kummallista!

III.

Markiisitar oli vaiti hetkisen. Mutta äkkiä pani hän kovaäänisesti pöydälle kultaisen nuuskarasiansa, jota hän oli kauvan pyöritellyt käsissään, ja sanoi:

— No, koska olen alkanut kerran ripittää itseäni, niin tunnustan kaikki. Kuunnelkaahan siis:

Yhden kerran, yhden ainoan kerran elämässäni olen ollut rakastunut niinkuin ei kukaan muu, olen rakastanut intohimoisella, kukistamattomalla, kaikki nielevällä ja kuitenkin ihanteellisella ja platoonisella rakkaudella. Oh, te olette kummastunut kuullessanne, että kahdeksannentoista vuosisadan markiisitar on koko elämänsä aikana vain kerran rakastanut ja silloinkin platoonisesti. Nähkääs, lapsukaiseni, te nuoret miehet, te luulette hyvin tuntevanne naiset ja te ette ymmärräkään heistä mitään. Jos moni kahdeksankymmenvuotias vanhus kertoisi teille avonaisesti elämänsä, niin ehkä keksisitte te naisen sielussa paheen ja hyveen lähteitä, joista teillä ei ole aavistustakaan.

Arvatkaa nyt, mikä oli arvoltaan se mies, jonka vuoksi minä markiisitar, ja niin ylhäinen ja ylpeä markiisitar kuin kuka tahansa, kadotin kokonaan järkeni.

— Oh, jos te alotatte siten, kestää kolme tuntia ennenkuin ennätätte rakastettuuni. Sanon sen teille kernaimmin: se oli näyttelijä.

— Jaloin ja hienoin kuningas, mikä milloinkaan on liikkunut lavalla.
Eikö se kummastuta teitä?

— Ei kovin. Olen kuullut sanottavan, etteivät tuollaiset suhdattomat liitot olleet harvinaisia edes siihen aikaan kuin ennakkoluulot olivat Ranskassa voimakkaimmillaan. Kuka rouva d'Epinayn ystävättäristä elikään Jeliotten kanssa?

— Kuinka te tunnette aikaamme! Se on surkuteltavaa. Juuri siitä, että nuo piirteet ovat kerrotut muistiinpanoissa ja että niistä hämmästyen puhuttiin, olisi teidän pitänyt voida päättää niiden harvinaisuus ja niiden ristiriitaisuus ajan tapojen kanssa. Olkaa varma siitä, että ne silloinkin herättivät suurta melua; ja kun kuulette puhuttavan Guichen ja Manicampin herttuan ja rouva de Lionnen ja hänen tyttärensä hirveästä turmeluksesta, niin voitte olla vakuutettu siitä, että nuo asiat herättivät yhtäpaljon mielenkuohua silloin kuin ne tapahtuivat, kuin silloin kun te luette niistä. Luuletteko siis, että ne, joiden loukkaantunut kynä on säilyttänyt ne teille, olivat Ranskan ainoat kunnialliset ihmiset?

Minä en uskaltanut väittää markiisitarta vastaan. En tiedä kumpi meistä oli pätevä ratkaisemaan kysymyksen. Minä johdatin hänet takaisin kertomukseensa ja hän jatkoi näin:

— Osoittaakseni teille, kuinka vähän sitä suvaittiin, kerron teille, että kun ensimäisen kerran näin hänet ja ilmaisin ihailuni kreivitär de Ferrièresille, joka istui vieressäni, vastasi hän:

"— Kaunokaiseni, teette viisaasti, kun ette noin tulisesti sano mielipidettänne kenellekään muulle kuin minulle. Teille naurettaisiin julmasti, jos aavistettaisiin teidän unohtavan, että jalosukuisen naisen silmissä ei näyttelijä saa olla mies."

Tämä rouva de Ferrièresin lause jäi mieleeni, en tiedä miksi. Siinä asemassa missä olin, tuntui tuo halveksiva sävy luonnottomalta, ja tuo pelko, että häpäisisin itseni ilmaisemalla ihailuni, oli mielestäni teeskenneltyä ilkeyttä.

Hänen nimensä oli Lélio, hän oli syntyperältään italialainen, mutta hän puhui erinomaisesti ranskaa. Hän saattoi olla kolmekymmentäviisi vuotta vanha, vaikkakin hän näyttämöllä usein tuntui kaksikymmenvuotiaalta. Hän näytteli paremmin Corneillea kuin Racinea, mutta kumpaisenkin kappaleissa oli hän verraton.

— Minua kummastuttaa, sanoin minä keskeyttäen markiisittaren, ettei hänen nimensä ole säilynyt näyttämötaiteen aikakirjoissa.

— Hän ei milloinkaan niittänyt mainetta, vastasi markiisitar, häntä ei suosittu kaupungissa eikä hovissa. Hänen ensi kertoja esiintyessään vihellettiin hänelle häpeällisesti, olen kuullut kerrottavan. Sittemmin otettiin huomioon hänen hehkuva sielunsa ja kehittymispyrkimyksensä, häntä siedettiin, hänelle paukutettiin toisinaan käsiä, mutta ylimalkaan pidettiin häntä aina huonosti onnistuneena näyttelijänä.

Hän oli mies, joka taiteessa yhtä vähän kuului omaan aikaansa kuin minä tapojen suhteen omaani. Siinä olikin kukaties se näkymätön, mutta kaikkivoipa yhdysside, joka yhteiskuntaketjun kahdesta äärimmäisyydestä kiinnitti sielumme toisiinsa. Yleisö ymmärsi yhtävähän Léliota kuin suuri maailma tuomitsi minua oikein.

— Tuo mies liioittelee, sanottiin hänestä, hän teeskentelee, hän ei tunne mitään.

Kuka tietää, vaikka olisimme olleet koko aikakauden voimakkaimmin tuntevat ihmiset?

Siihen aikaan näyteltiin murhenäytelmää säädyllisesti, tuli korvapuustiakin antaessa noudattaa hienoa käytöstapaa, tuli kuolla miellyttävästi ja kaatua viehättävästi. Näytelmätaide oli muodostettu hienoston maun vaatimusten mukaiseksi, näyttelijöiden lausumistapa ja liikkeet olivat sopusoinnussa krinoliinin ja puuterin kanssa, joilla Phedre ja Clytemnestre vielä vaatetettiin. En ollut punninnut enkä huomannut tämän taidesuunnan vikoja. En miettinyt syvemmin asiaa, mutta murhenäytelmä ikävystytti minua hirmuisesti, ja koska olisi ollut sopimatonta sitä tunnustaa, kävin urheasti kaksi kertaa viikossa kärsimässä ikävää. Mutta välinpitämätön ja vaivattu kasvojenilme, jolla kuuntelin tuota loistavaa sanatulvaa, pani liikkeelle huhun, että minä olin tunteeton kauniiden säkeiden viehätysvoimalle.

Olin ollut jokseenkin kauvan poissa Pariisista, kun palasin eräänä iltana Comedie-Françaiseen katsellakseni Cidin esitystä. Maallaoloni aikana oli Lélio liittynyt teatteriin ja minä näin hänet ensi kerran. Hän näytteli Rodriguen osaa. Tuskin olin kuullut hänen äänensä soinnun kun tulin liikutetuksi. Se oli pikemmin viiltävä kuin sointuva, se oli voimakas ja vivahdusrikas ääni. Hänen äänensä oli yksi niistä asioista, jotka luettiin hänelle viaksi. Tahdottiin, että Cidillä piti olla barytoni, samoinkuin tahdottiin, että kaikki vanhan ajan sankarit olivat suurikasvuisia ja voimakkaita. Kuningas, joka ei ollut viittä jalkaa kuutta tuumaa ei voinut kantaa kruunua: se olisi loukannut hyvää makua.

Lélio oli pieni ja hento, hänen kauneutensa ei ollut kasvonpiirteissä, vaan otsan ylevyydessä, asentojen vastustamattomassa suloudessa, käynnin keveydessä, kasvojen ylpeässä ja synkkämielisessä ilmeessä. En ole milloinkaan kuvanveistoksessa, maalauksessa tai miehessä nähnyt ihanteellisempaa ja puhtaampaa kauneutta. Häntä varten olisi pitänyt keksiä sana viehätysvoima, joka ilmeni kaikissa hänen sanoissaan, kaikissa hänen katseissaan ja kaikissa hänen liikkeissään.

Entä sitten? Olin todella lumottu. Tuo mies, joka käveli, puhui ja liikkui ilman suunnitelmaa ja ilman vaatimuksia, joka itki enemmän sydämellään kuin äänellään, joka unohti itsensä vaipuakseen intohimoon, tuo mies, jonka sielu tuntui kuluttavan ja murtavan ja jonka katse kätki kaiken sen rakkauden, mitä turhaan olin suuresta maailmasta etsinyt vaikutti minuun kuin sähkövoima, tuo mies, joka ei ollut syntynyt kunniaan ja myötätuntoon, ja jota eivät muut kuin minä ymmärtäneet ja seuranneet, oli viiden vuoden ajan kuninkaani, jumalani, elämäni, rakkauteni.

En voinut enää elää häntä näkemättä: hän hallitsi ja vallitsi minua. Hän ei ollut minulle mies, mutta minä ymmärsin häntä toisella tavalla kuin rouva de Ferrières, hän oli paljon enemmän: henkinen voima, opettaja, jonka sielu muodosti minun sieluni mielensä mukaan. Pian kävi minulle mahdottomaksi kätkeä hänen herättämiänsä mielenliikutuksia. Jätin aitioni Comedie-Françaisessa, jotten olisi paljastanut itseäni. Tekeydyin uskonnolliseksi ja olin menevinäni iltaisin kirkkoihin rukoilemaan. Sensijaan pukeuduin grisetteksi ja kätkeydyin rahvaan joukkoon saadakseni mieleni mukaan häntä kuunnella ja katsella. Viimein lahjoin erään teatterin virkamiehen ja sain salissa pienen ja kätketyn paikan, jossa ei ainoakaan katse saattanut minua yllättää ja minne pääsin salakäytävää myöten. Paremmaksi varmuudeksi pukeuduin koulupojaksi. Näissä mielettömyyksissä, joita tein miehen tähden, jonka kanssa en milloinkaan ollut vaihettanut sanaa enkä katsetta, oli kaikki salaperäisen vetovoima ja kaikki onnen hurmaus. Kun vierashuoneeni suunnattoman suuri pöytäkello ilmaisi näytännön alkaneen, valtasi minut kiihkeä sydämentykytys. Koetin malttaa mieleni niin kauvan kuin vaununi pantiin kuntoon, kävelin nopeasti ja jos Larrieux oli luonani, kohtelin häntä epäystävällisesti saadakseni hänet lähtemään, karkoitin loppumattomalla kekseliäisyydellä muut, jotka olivat tielläni. On uskomatonta, minkä älykkäisyyden tämä teaatteri-intohimo minussa herätti. Minulla täytyi olla paljon teeskentelytaitoa ja viekkautta kätkeäkseni sen viiden vuoden aikana Larrieuxilta, joka oli miehistä mustasukkaisin ja kaikilta pahansuovilta, jotka minua ympäröivät.

Minun on sanottava teille, että sensijaan, että olisin koettanut intohimoani lannistaa, antauduin siihen mielihyvällä ja ilolla. Olihan se niin puhdas! Miksi olisin sitä hävennyt? Se avasi minulle uuden elämän, se tutustutti minut kaikkeen siihen, mitä olin toivonut tuntevani ja kokevani, se teki minut useissa suhteissa naiseksi.

Olin onnellinen, olin ylpeä tuntiessani vapisevani, olevani tukehtumaisillani, pyörtymäisilläni. Ensimäisen kerran kun kiihkeä sydämentykytys herätti elottoman sydämeni tunsin yhtäpaljon ylpeyttä kuin nuori äiti, joka ensi kerran tuntee lapsensa liikkuvan sydämensä alla. Tulin juroksi, naurunhaluiseksi, häijyksi, vaihtelevaksi. Kelpo Larrieux huomasi, että uskonnollisuuteni antoi aihetta eriskummallisiin päähänpistoihin. Seuraelämässä väitettiin, että minä päivä päivältä yhä kaunistuin, että mustat silmäni saivat sametin loisteen, että hymyilyyni tuli ajatusta, että huomautukseni kaikista asioista olivat oikeammat ja terävämmät, kuin mihin minun luultiin pystyvän. Sitä pidettiin Larrieuxin ansiona, vaikka hän kuitenkin oli siihen tuiki viaton.

Muistelmani ovat hajanaisia, koska elämäni niitä on niin paljon tältä ajanjaksolta. Niistä puhuessani, tuntuu kuin nuortuisin ja kuin sydämeni vieläkin sykkisi Léliota mainittaessa. Kerroin äsken, että kuullessani pöytäkellon lyövän, minä vapisin ilosta ja kärsimättömyydestä. Vielä nytkin olen tuntevinani eräänlaista suloista tukehdusta, joka valtasi minut kun kello alkoi lyödä. Sen jälkeen ovat kohtalon vaiheet pakoittaneet minut tuntemaan itseni onnelliseksi Maraisin pienessä talossa. Niinpä niin, en kaipaa rikkaasta palatsistani, ylhäisestä etukaupungistani ja entisestä ylellisyydestäni muuta kuin niitä esineitä, jotka olisivat muistuttaneet minua tuosta rakkauden ja unelmien ajasta. Olen pelastanut häviöstä muutamia sen aikaisia huonekaluja, joita katselen samalla mielenliikutuksella, kuin jos kello löisi ja hevosteni jalat polkisivat katukivitystä. Oi lapseni, älkää milloinkaan rakastako siten, sellainen rakkaus on kuin myrsky, joka vasta kuolossa laantuu.

Lähdin siis liikkeelle eloisana ja kevyenä ja nuorena ja onnellisena. Aloin antaa arvoa kaikelle sille, mikä muodosti elämäni, ylellisyydelle, nuoruudelle, kauneudelle. Nautin onnesta kaikilla aisteilla, kaikilla huokosilla. Jalat turkiksiin käärittyinä nojasin mukavasti vaunujeni selustaan ja katselin vastapäätä olevasta kultapuitteisesta peilistä komeata ja kauniisti puettua vartaloani. Naisten puku, jota sittemmin on niin ivattu, oli silloin tavattoman loistava ja rikas. Kun sitä aistilla kannettiin ja vältettiin liiallisuuksia antoi se kauneudelle ylevyyttä ja pehmeää suloa, josta maalarit eivät kykene antamaan teille aavistustakaan.

Kaikkine kangas-, töyhtö- ja kukkalaitteineen oli naisen pakko liikkua hitaasti ja arvokkaasti. Olen nähnyt aivan valkopukuisia naisia, joita, kun heidän tukkansa oli puuteroitu valkeaksi, saattoi liioittelematta verrata joutseniin heidän vetäessään perässään pitkää silkkilaahustintaan ja keinutellessaan notkeasti otsalla olevia töyhtöjään. Sanokoon Rousseau mitä tahansa, itse asiassa muistutimme me paljon enemmän lintuja kuin muurahaisia runsaine satiinipoimuinemme, hukkuen musliinin ja pöyhötettyjen kankaiden runsauteen, joka kätkee aivan pienoisen hennon ruumiin, kuten untuva kätkee kyyhkysen, pitkine pitsisiipinemme, jotka putosivat käsivarsilta, kirkkaine väreinemme, jotka tekivät pukumme kirjaviksi, nauhoinemme ja jalokivinemme. Ja kun me liikuimme pitäen jalkamme tasapainossa somissa korkeakantaisissa tohveleissa näytti todella siltä kuin olisimme pelänneet koskettaa maata ja kuin olisimme kävelleet paimentytön ylenkatseellisella varovaisuudella puron reunalla.

Kysymyksessäolevana aikana alettiin käyttää vaaleata puuteria, joka antoi hiuksille pehmeän ja tuhkanharmaan värivivahduksen. Tämä tapa miedontaa tukanvärin räikeyttä teki kasvot hyvin suloisiksi ja antoi silmille erinomaisen loisteen. Otsa, joka oli kokonaan kätkössä, peittyi tämän sovinnaisen tukkalaitteen vaaleisiin värivivahduksiin, se näytti leveämmältä, puhdasmuotoisemmalta, ja kaikki naiset olivat ylhäisen näköisiä. Käherrettyä tukkaa oli seurannut matala tukkalaite, suuret kiharat, jotka työnnettiin eteen ja putosivat olkapäille ja niskaan. Tämä kampaustapa sopi minulle mainiosti ja minä olin tunnettu pukujeni komeudesta ja kekseliäisyydestäni. Läksin ulos puettuna milloin vaaleanpunaiseen untuvilla koristettuun samettipukuun, milloin valkeaan tiikerinnahalla reunustettuun satiinitunikkaan, milloin punasinervään kultakuteiseen kirjosilkkipukuun koristeina helmillä kiinnitetyt valkoiset töyhdöt. Näin puettuna tein muutamia vieraskäyntejä odottaessani toisen kappaleen alkamista, sillä Lélio ei milloinkaan esiintynyt ensimäisessä.

Minä herätin huomiota salongeissa ja kun jälleen nousin vaunuihin, katselin mielihyvällä naista, joka rakasti Léliota ja joka saattoi voittaa hänen rakkautensa. Tähän asti oli herättämäni kateus ollut ainoa kauneuteni tuottama ilo. Vaiva, jonka panin kaunistumiseeni oli jokseenkin lievä kosto niille naisille, jotka olivat punoneet niin hirveitä salajuonia minua vastaan. Mutta siitä alkaen kun rakastin, aloin nauttia kauneudestani itsenikin vuoksi. Saatoin tarjota vain sen Léliolle korvaukseksi kaikista niistä voitoista, jotka Pariisi häneltä kielsi ja minä huvittelin kuvittelemalla tuon pilkatun, väärinymmärretyn ja syrjäytetyn näyttelijäparan iloa ja ylpeyttä saadessaan tietää, että markiisitar de R—— häntä jumaloi.

Nämät ajatukset olivat muuten vain mieluisia ja haihtuvia unelmia, ne olivat ainoa tulos, ainoa voitto, joka johtui mielentilastani. Heti kun ajatukseni saivat kiinteämmän muodon ja kun huomasin jonkun rakkauteni suunnitelman vakaantuvan, tukahutin ne uljaasti ja koko sääty-ylpeyteni tuli avukseni. Te katsotte minuun ihmetellen. Selitän sen teille kohta. Sallikaa minun vielä viivähtää muistojeni lumomaailmoissa.

Kello kahdeksalta poistuin vaunuistani pienen Carmelitilaiskirkon luona lähellä Luxembourgia. Lähetin vaunut pois ja minun luultiin ottavan osaa siellä siihen aikaan pidettyihin uskonnollisiin kokouksiin, mutta minä kuljinkin vain kirkon ja puutarhan läpi ja poistuin toista katua. Menin erään nuoren vinttikamarissa asuvan työläisnaisen luo, jonka nimi oli Florence ja joka oli minulle uskollinen. Sulkeuduin hänen kamariinsa ja laskin hyvillä mielin kaikki kauniit vaatteeni hänen kehnolle vuoteelleen pukeakseni päälleni lyhyen mustan nutun, miekan shagreeninahkaisine huotrineen ja nuoren papinpaikkaa tavoittelevan koulupojan tasasuhtaisen peruukin. Pitkä, tumma, viattoman näköinen kun olin, olin aivan pienen, kömpelön ja ulkokullatun papin näköinen, joka salaa hiipii teatteriin. Florence, joka luuli minulla olevan vireellä todellisen lemmenjuonen, nauroi kanssani muutoksiani ja minä tunnustan, etten olisi tuntenut suurempaa iloa, jos olisinkin kuten kaikki nuoret hupakot mennyt salaisille illallisille pieniin taloihin juopuakseni onnesta ja rakkaudesta.

Otin ajurin ja hiivin aitiooni teatterissa. Ah, silloin sydämentykytykseni, pelkoni, iloni, kärsimättömyyteni lakkasi. Syvä hartaus valtasi minut kokonaan ja esiripun nousuun saakka minä vaivuin suuren juhlan odotukseen.

Niinkuin korppikotka sieppaa peltopyyn magnetisoivassa lennossaan ja pitää sen läähättävänä ja liikkumattomana taikapiirissään, niin kiehtoi Lélion sielu, ylevä murhenäyttelijän ja runoilijan sielu kaikki sielunkykyni ja vaivutti minut ihailun huumeeseen. Kuuntelin kädet ristissä polvien ympäri, nojaten leukaani aition samettiin, otsa hiessä. Pidätin hengitystäni, pahoittelin kynttiläin väsyttävää valoa, joka vaivasi kuivia ja polttavia silmiäni, jotka seurasivat hänen jokaista liikettään, jokaista askeltaan. Olisin tahtonut nähdä hänen jokaisen rintansa tykkeen, hänen otsansa pienimmänkin poimun. Hänen teeskennellyt mielenliikutuksensa, hänen teatterionnettomuutensa koskivat minuun kuin olisivat ne olleet todellisia. Kohta en osannut enää eroittaa erhettä totuudesta. Léliota ei ollut olemassa: oli vain Rodrigue, Hippolyte, Bajazet. Vihasin hänen vihamiehiään, vapisin hänen vaarojaan, hänen surunsa saivat minut vuodattamaan kyynelvirtoja, hänen kuolemansa pusersi minulta huutoja, jotka minun täytyi tukahuttaa puremalla nenäliinaani. Väliajoilla vaivuin uupuneena aitioni selustaa vasten, lepäsin siinä kuin kuollut kunnes kimeä esisoitto ilmaisi esiripun nousemisen. Silloin toinnuin, kävin hulluksi ja palavaksi ihaillakseni, tunteakseni, itkeäkseni. Miten välitön, runollinen ja nuori olikaan tuon miehen kyky! Koko hänen sukupolvensa täytyi olla jäästä kun ei se langennut hänen jalkojensa juureen. Ja sittenkin, vaikka hän loukkasi kaikkia tunnustettuja periaatteita, vaikka hänen oli mahdotonta noudattaa yleisönsä makua, vaikka hän häpäisi naisia pukunsa kehnoudella, vaikka hän loukkasi miehiä ylenkatsomalla heidän typeriä vaatimuksiaan, oli hänellä ylevän voiman ja vastustamattoman lumousvoiman hetkiä, jolloin hän vangitsi katseellaan ja sanoillaan koko tuon vastahakoisen ja kiittämättömän yleisön ja pakoitti sen paukuttamaan käsiään ja vapisemaan. Se oli harvinaista, sillä kokonaisen aikakauden mielipidettä ei niin äkisti muuteta, mutta kun se tapahtui, olivat suosionosoitukset myrskyiset: oli aivankuin pariisilaiset silloin hänen neronsa voittamina olisivat tahtoneet sovittaa kaikki vääryytensä. Minä uskoin kernaimmin, että tuolla miehellä oli aika ajoin ylenluonnollinen voima ja että hänen pinttyneimpien halveksijainsa täytyi vastoin tahtoaan myötävaikuttaa hänen menestykseensä. Tällöin näytti koko Comedie-Françaisen katsomo joutuneen päästään pyörälle, ja poistuttuaan katsoivat ihmiset toisiinsa kummissaan siitä, että olivat taputtaneet käsiä Léliolle. Sellaisina hetkinä päästin minä mielenliikutukseni valloilleen: huusin, itkin, mainitsin intohimoisesti hänen nimeään, kutsuin häntä hurjana. Heikko ääneni hukkui onneksi ympärilläni pauhaavaan myrskyyn.

Toisinaan vihellettiin hänelle sellaisissa kohdissa, joissa hän minusta oli suuremmoinen, ja minä läksin raivoisana teatterista. Tällaiset päivät olivat minulle vaarallisimmat. Tunsin kiihkeätä halua mennä häntä tapaamaan, itkemään hänen kanssaan, sadattelemaan aikakautta ja lohduttamaan häntä ilmaisemalla hänelle rakkauteni ja innostuneen ihailuni.

Eräänä iltana kun astuin ulos salakäytävästäni, näin pienen, laihan miehen nopeasti kulkevan ohitseni ja ohjaavan askeleensa kadulle. Muuan koneenkäyttäjä nosti hänelle lakkiaan ja sanoi:

Innokkaana näkemään lähempää tuota tavatonta miestä, kiiruhdin hänen jälkeensä, kuljin kadun poikki ja välittämättä vaarasta, jolle antauduin alttiiksi, astuin hänen kanssaan erääseen kahvilaan. Onneksi oli se kehnonpuoleinen kahvila, missä minun ei tarvinnut kohdata ainoatakaan omaan säätyyni kuuluvaa henkilöä.

Kun huonon savuavan lampun valossa loin silmäni Lélioon, luulin erehtyneeni ja seuranneeni jotakin toista kuin häntä. Hän oli vähintäin kolmekymmentäviisivuotias, hän oli kellahtava, kuihtunut ja kulunut, huonosti puettu, alhaisen näköinen, hän puhui käheällä ja sortuneella äänellä, kätteli hylkiöitä, joi viinaa ja kiroili hirmuisesti. Minun täytyi moneen kertaan kuulla mainittavan hänen nimeään ennenkuin tulin vakuutetuksi, että siinä edessäni oli teatterin jumala ja suuren Corneillen tulkitsija. En nähnyt hänessä enää mitään niistä viehättäväisyyksistä, jotka olivat minut lumonneet, en edes hänen ylevää, hehkuvaa ja surullista katsettaan. Hänen silmänsä olivat synkät, sammuneet, miltei typerät, hänen painokas puhetapansa tuntui alhaiselta kun hän kääntyi kahvilaviinurin puoleen puhuen pelistä, kapakasta ja tytöistä. Hänen käyntinsä oli veltto, ulkonäkönsä likainen, hänen poskensa olivat huonosti pestyt maalista. Se ei ollut enää Hippolyte, se oli Lélio. Temppeli oli tyhjä ja köyhä, oraakkeli oli ääneti, jumala oli muuttunut mieheksi — ei edes mieheksikään, vaan näyttelijäksi.

Hän poistui ja minä jäin pitkäksi aikaa typertyneenä paikalleni ajattelemattakaan juoda kuumaa maustettua viiniäni, jota olin tilannut näyttääkseni herrasmieheltä. Kun älysin paikan missä olin ja minuun kiinnitetyt katseet, valtasi minut pelko. Ensi kerran elämässäni olin niin epäilyttävässä asemassa ja niin suoranaisissa tekemisissä sen kansaluokan ihmisten kanssa — sittemmin on maanpakolaisuus minut kyllä parantanut tästä arkuudesta.

Nousin ja koetin paeta, mutta unohdin maksaa. Viinuri juoksi jälestäni. Häpesin hirveästi, minun täytyi palata takaisin, selvittäytyä kassanhoitajalle, kestää kaikki minuun suunnatut pahansuovat ja ivalliset katseet. Kun olin poistunut, tuntui minusta, että joku seurasi minua. Etsin turhaan ajuria, niitä ei ollut enää Comedien edustalla. Raskaat askeleet kuuluivat yhä omien askeleitteni ohella. Käännyin, vavisten. Näin pitkän roikaleen, jonka olin nähnyt kahvilan nurkassa ja joka näytti poliisivakoilijalta tai joltakin vielä pahemmalta. Hän puhutteli minua, — en tiedä mitä hän sanoi, sillä kauhu riisti järkeni. Kuitenkin oli minulla kylliksi mielenmalttia päästäkseni hänestä eroon. Pelon suoma rohkeus muutti minut äkkiä sankarittareksi, minä löin häntä nopeasti kepillä kasvoihin ja heittäen heti kepin pois voidakseni paremmin juosta. Silläaikaa kuin mies jäi ihmettelemään rohkeuttani, juoksin kevyenä kuin nuoli ja pysähdyin vasta Florencen luona. Kun seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan heräsin vuoteessani, jossa oli vanulla sisustetut uutimet ja ruusunväriset koristeet pylväänpäissä, luulin nähneeni unta ja tunsin eilisen pettymykseni ja seikkailuni johdosta suurta nöyryytystä. Luulin että olin täydellisesti parantunut rakkaudestani ja koetin iloita sen johdosta, mutta turhaan. Tunsin kuolettavaa surua, ikävä verhosi jälleen elämäni, kaikki näytti pimeältä. Sinä päivänä karkoitin Larrieuxin.

Tuli ilta, mutta se ei tuonut mukanaan muiden iltojen mieluisia mielenliikutuksia. Ihmiset tuntuivat ikäviltä. Menin kirkkoon, kuuntelin keskustelua päättäen tulla jumaliseksi. Minä kylmetyin siellä ja tulin sairaaksi.

Olin muutamia päiviä vuoteenomana. Kreivitär de Ferrières tuli minua katsomaan, vakuutti, ettei minussa ollut lainkaan kuumetta, että vuoteessa-olo teki minut sairaaksi, että piti lähteä ulos, huvitella, mennä teatteriin. Luulen, että hän oli mielistynyt Larrieuxiin ja toivoi minun kuolevan.

— Te ette käy enää teatterissa, sanoi hän, teitä kalvaa hurskaus ja ikävä. Ette ole pitkään aikaan nähnyt Léliota, hän on edistynyt, hän saa toisinaan käsientaputuksia, luulen että hänestä tulee siedettävä.

En tiedä kuinka annoin hänen viedä minut mukanaan. Välinpitämätön kun muuten olin Lélion suhteen, en enää antautunut alttiiksi vaaralle paljastaa itseäni uhmatessani julkisesti hänen viehätysvoimaansa. Pukeuduin erikoisen silmiinpistävästi ja menin etunäyttämön suureen aitioon uhmaamaan vaaraa, jota en enää uskonut olevaksi.

Mutta vaara oli uhkaavampi kuin milloinkaan. Lélio oli jumalallinen, milloinkaan en ollut häneen ollut ihastuneempi. Äskeinen seikkailu tuntui enää vain unennäöltä, Lélio ei saattanut olla toisenlainen kuin minä hän näyttämöllä esiintyi. Vastoin tahtoani jouduin taas kaikkien niiden hirveiden mielenliikutusten valtaan, jotka hän ymmärsi tartuttaa minuun. Minun täytyi itkien kätkeä kasvoni nenäliinaani, hämmennyksissäni tahrasin poskimaalini, revin pois iholaastarini. Kreivitär de Ferrières kehoitti minua siirtymään aition taka-alalle, sillä mielenliikutukseni herätti huomiota katsomossa. Kaikeksi onneksi oli minulla kylliksi viekkautta uskottaakseni ihmisille, että kaiken tämän liikutuksen aiheutti neiti Hippolyte Claironin näytteleminen. Tämä oli minun mielestäni jotakuinkin kylmä ja jäykkä murhenäyttelijätär, luonteeltaan ja kasvatukseltaan ehkä liian ylhäinen näyttelijän kutsumukseen sellaisena kuin se siihen aikaan käsitettiin. Mutta tapa, jolla hän Cinnassa sanoi: "Odota", takasi hänelle suuren maineen.

On totta, että kun hän näytteli Lélion kanssa, voitti hän oman itsensä. Vaikka hänkin osoitti hyvään tapaan kuuluvaa ylenkatsetta Lélion näyttelemistapaa kohtaan, vaikutti häneen tämän nero hänen tietämättään, kun intohimo saattoi heidät näyttämöllä toistensa yhteyteen. Tuona iltana Lélio kiinnitti minuun huomionsa joko pukuni tai mielenliikutukseni vuoksi, sillä näin hänen hetkenä jolloin hän ei näytellyt kumartuvan erään miehen puoleen — näitä istui nimittäin siihen aikaan näyttämöllä — ja kysyvän minun nimeäni. Ymmärsin sen tavasta, millä he katsoivat minuun. Sydämeni löi niin, että olin tukehtua ja minä huomasin, että Lélion silmät näytännön kestäessä useamman kerran suuntautuivat minuun. Mitä olisinkaan antanut saadakseni tietää, mitä aatelismies de Bretillac oli hänelle sanonut minusta, tuo, jolta hän oli tiedustellut, ja joka minuun katsoen oli puhunut hänelle useamman kerran. Lélion kasvot, joiden täytyi pysyä juhlallisina jotteivät olisi rikkoneet osan arvokkaisuutta vastaan, eivät ilmaisseet mitään, mistä olisi voinut päättää hänen minusta saamiensa tietojen laadun. Tunsin muuten hyvin huonosti Bretillacia, kuvittelin, ettei hän ollut osannut minusta sanoa sitä eikä tätä.

Tänä iltana vasta minä ymmärsin minkälaatuinen rakkaus minut Lélioon kahlehti: se oli aivan henkinen ja aivan haaveellinen intohimo. En rakastanut häntä, vaan niitä muinaisajan sankareita, joita hän esitti. Nuo suoruuden, uskollisuuden ja katoamattoman hellyyden tyypit elävöityivät uudelleen hänen kauttaan ja minä siirryin hänen kanssaan ja hänen kauttaan ammoin unhotettujen hyveiden aikakauteen. Ajattelin ylpeydellä, että tuohon aikaan ei minua olisi väärinymmärretty ja häväisty, että sydämeni olisi saattanut antautua, eikä minun olisi tarvinnut tyytyä rakastamaan näytelmäaavetta. Lélio oli minulle vain Cidin varjo, vain entisaikojen ritarillisen lemmen esittäjä, lemmen, jota nyt Ranskassa ivattiin. Häntä itseään, miestä, ilveilijää en pelännyt lainkaan, olin nähnyt hänet, — saatoin rakastaa häntä vain julkisena henkilönä. Minun Lélioni oli keinotekoinen olento, joka häipyi käsistäni kun näytelmän loisto sammui. Hän tarvitsi näyttämön valhemaailmaa, lamppujen valoa, puvun, maalia ollakseen se, jota rakastin. Riisuessaan kaiken tämän hävisi hän olemattomiin, hän sammui niinkuin tähti päivän koittaessa. Näyttämön ulkopuolella en lainkaan tahtonut häntä nähdä, olisinpa ollut siitä pahoillanikin. Se olisi ollut minulle sama kuin katsella suurta miestä, joka on muuttunut kouralliseksi tuhkaa saviastiassa.

Tiheät poissaoloni niihin aikoihin, jolloin minulla oli ollut tapana tavata Larrieuxia ja etenkin nimenomainen kieltäytymiseni olemasta hänelle siitä lähtien muuta kuin ystävätär, herättivät hänessä mustasukkaisuuden puuskan, joka — tunnustan sen — oli oikeutetumpi kuin kaikki entiset. Kun eräänä iltana olin menossa Carmelitilaiskirkkoon pujahtaakseni toisesta sisäänkäytävästä ulos, huomasin hänen seuraavan itseäni ja ymmärsin, että siitälähtien tulisi olemaan miltei mahdotonta kätkeä häneltä yöllisiä retkiäni. Katsoin siis parhaaksi mennä julkisesti teatteriin. Vähitellen saavutin tarpeellisen teeskentelytaidon kätkeäkseni tunteeni ja muuten aloin äänekkäästi puhua Hippolyte Clairon-ihailustani, mikä seikka saattoi johtaa ihmiset harhaan minun todellisten tunteitteni suhteen. Siitä lähtien tunsin olevani häiritty. Kun olin pakoitettu pitämään tarkkaa vaaria itsestäni, oli nautintoni vähemmin voimakas ja syvä. Mutta sen asemasta syntyi toinen, joka tarjosi pikaisen korvauksen. Lélio näki minut, hän piti minua silmällä, kauneuteni teki häneen syvän vaikutuksen, tunneherkkyyteni imarteli hänen itserakkauttaan. Hänen katseensa riistäytyivät vaivoin irti minusta. Välistä oli hänellä hajamielisyyden hetkiä, jotka yleisöä suututtivat. Kohta oli minun mahdotonta enää erehtyä siitä, että hän rakasti minua mielettömyyteen saakka.

Koska ruhtinatar de Vaudemontin oli nähtävästi tehnyt mieli aitiotani, olin luovuttanut sen hänelle ja ottanut pienemmän, joka oli alempana ja paremmassa paikassa. Olin aivan rampin luona, Lélion ainoakaan katse ei mennyt minulta hukkaan ja hänenkin katseensa saattoivat huomiota herättämättä minua etsiä. En muuten tarvinnut enää tätä välinettä tunteakseni hänen tunteitaan. Hänen äänensä soinnusta, hänen huokauksistaan, hänen muutamille säkeille, muutamille sanoille panemastaan painosta ymmärsin, että hän kääntyi minun puoleeni. Olin naisista ylpein ja onnellisin, sillä tuollaisina hetkinä en ollut näyttelijän, vaan sankarin rakastama.

Niinpä niin, kahden vuoden jälkeen, jolloin olin kantanut sieluni sisimmässä tuntematonta ja yksinäistä rakkautta, kului vielä kolme talvea, jolloin tämä rakkaus oli molemminpuolinen ilman että katseeni milloinkaan antoi Léliolle oikeutta toivoa muuta kuin tätä hienoa ja salaperäistä suhdetta. Sittemmin sain tietää, että Lélio oli usein seurannut minua kävelyilläni. Minä en suvainnut nähdä ja eroittaa häntä ihmisjoukosta, niin vähän välitin hänen näkemisestään ulkopuolella teatteria. Nämät viisi vuotta ovat ainoat, jotka olen elänyt kahdeksastakymmenestä.

Viimein luin eräänä päivänä Mercure de Francesta sen uuden näyttelijän nimen, joka oli otettu Lélion sijalle, joka lähti ulkomaille. Tämä uutinen oli kuolettava isku minulle, en käsittänyt kuinka vast'edes saattaisin elää ilman tuota mielenliikutusta, ilman intohimoa ja myrskyä. Tämä kehitti suunnattomasti rakkauttani, olin menettää järkeni.

Siitä lähtien en enää taistellut tukahuttaakseni alkuunsa jokaisen ajatuksen, joka loukkasi säätyarvoani. En enää pitänyt itseäni onnellisena sen johdosta, että Lélio oli se mikä oli. Minä kärsin, napisin salaisesti sitä, ettei hän ollut se miltä näytti näyttämöllä, ja minä menin niin pitkälle, että toivoin hänen olevan niin kauniin ja nuoren, millaiseksi taide teki hänet joka ilta, jotta olisin voinut uhrata hänelle ennakkoluulojeni koko ylpeyden ja elimistöni koko vastenmielisyyden. Nyt, kun olin kadottamaisillani sen henkiolennon, joka niin pitkät ajat oli täyttänyt sieluni, valtasi minut halu toteuttaa kaikki unelmani ja koetella tosielämää vaikkakin sitten rupeisin inhoamaan sekä elämää että Léliota ja itseänikin.

Olin kahdenvaiheilla kun sain kirjeen, jonka käsiala oli minulle outo. Se on ainoa rakkaudenkirje, jonka olen säilyttänyt lukemattomista tuoksuvista tunnustuksista. Se riippuu siitä, että se itseasiassa on ainoa rakkaudenkirje, minkä olen vastaanottanut.

Markiisitar keskeytti kertomuksensa, nousi, avasi vakavin käsin erään koristelippaan ja otti siitä rypistyneen ja ohuen kirjeen, jonka töintuskin saatoin lukea:

Olen sisimmässäni varma siitä, että tämä kirje herättää teissä vain halveksumista; te ette pidä sitä edes suuttumuksenne arvoisena. Mutta mitäpä välittää kuiluun vajoava mies siitä, onko pohjassa yksi kivi enemmän tai vähemmän? Te pidätte minua mielettömänä, ettekä erehdykään. Niin, ehkäpä te salaa säälittekin minua, sillä te ette voine epäillä vilpittömyyttäni. Koska hurskaus on tehnyt teidät nöyräksi, ymmärrätte te ehkä epätoivoni laajuuden. Te tietänette jo rouva, mitä pahaa ja hyvää silmänne voivat saada aikaan.

Niinpä niin, ajattelen, että jos saan teiltä yhden ainoankaan myötätuntoisen ajatuksen, jos tänä iltana kiihkeästi kaivattuna hetkenä, jolloin joka ilta alan taasen elää, näen kasvoissanne hiukankaan sääliä, niin lähden vähemmän onnettomana, vien mukanani Ranskasta muiston, joka kukaties antaa minulle voimia elää muualla ja jatkaa kiittämätöntä ja tuskallista kutsumustani.

Mutta te tietänette sen jo, rouva. On mahdotonta, etteivät levottomuuteni, ihastukseni, vihan ja epätoivon huutoni ole monet kerrat paljastaneet minua näyttämöllä. Te ette ole voinut sytyttää kaikkia noita tulia lainkaan aavistamatta mitä teitte. Ah, te olette kukaties leikkinyt niinkuin tiikeri saaliillaan, teitä on kukaties huvittanut tuskani ja mielettömyyteni. Oi ei, se on liian julkeata. Ei, rouva, en sitä usko. Te ette ole milloinkaan sitä ajatellut. Te olette ihaillut suurta Corneillea, te olette elänyt murhenäytelmän ylevissä intohimoissa, siinä kaikki. Ja minä, mieletön, olen uskaltanut uskoa, että minun äänenikin yksin on joskus herättänyt myötätuntoanne, että sydämeni löysi vastakaikua teidän sydämessänne, että teidän ja minun välillä oli jotakin muuta kuin minun ja yleisön välillä. Oi se oli suunnatonta, mutta suloista mielettömyyttä! Sallikaa minun se pitää, rouva, vähänpä se teitä liikuttaa. Ettehän peljänne, että rupeisin sillä kehuskelemaan? Mitä oikeutta olisi minulla sitä tehdä ja kuinka saisin ihmiset uskomaan sanani. Sen kautta joutuisin vain järkevien ihmisten pilkattavaksi. Sallikaa minun pitää tämä vakaumus, jota vavisten tervehdin ja joka yksin on tuottanut minulle enemmän onnea kuin yleisön kovuus minua kohtaan on minulle tuottanut murhetta. Sallikaa minun siunata teitä ja polvillani kiittää teitä alttiudesta, jonka olen havainnut sielussanne, ja jota ei kukaan muu ole minulle osoittanut, kyyneleistä, joita olen nähnyt teidän vuodattavan minun teatterionnettomuuksieni johdosta, noista aroista katseista, jotka — ainakin olen niin luullut — koettivat lohduttaa minua kuulijakuntani kylmyyden vuoksi.

Oi miksi olette te syntynyt loistossa ja komeudessa, miksi olen minä vain köyhä, nimetön ja maineeton taiteilija? Miksei ole minulla yleisön suosiota ja rahamiehen rikkautta asetettavana vastineeksi nimelle, arvonimelle, jota tähän asti olen ylenkatsonut. Ehkä saattaisin silloin tavoitella teitä. Ennen asetin lahjakkaisuuden kaikkea muuta korkeammalle, kysyin itseltäni mitä hyödytti olla aatelismies tai markiisi, jos oli typerä, itserakas ja röyhkeä. Minä vihasin ylhäisten ylpeyttä ja luulin kostavani kylliksi heidän ylenkatseensa, jos neroni avulla kohoaisin heidän yläpuolelleen.

Haaveita ja pettyneitä toiveita! Voimani ovat pettäneet mielettömän kunnianhimoni. Olen jäänyt tuntemattomaksi, minulle on käynyt vielä huonommin! olen hipaissut menestystä ja päästänyt sen livahtamaan käsistäni: Luulin olevani suuri ja minut on heitetty tomuun, kuvittelin olevani ylevä ja minut on tehty naurettavaksi. Kohtalo on tehnyt tyhjäksi kohtuuttomat unelmani ja rohkeuteni, se on murtanut minut kuin korren. Minä olen hyvin onneton mies! Mutta suurin mielettömyyksistäni on se, että olen luonut katseeni tuon rampin tuollepuolen, joka muodostaa ylipääsemättömän rajaviivan minun ja muun yhteiskunnan välille. Se on minulle Popiliuksen ympyrä. Olen tahtonut astua sen yli. Minä, näyttelijä, olen uskaltanut käyttää silmiäni ja kiinnittää ne kauniiseen naiseen, niin nuoreen, ylevään, rakastettavaan, korkeasäätyiseen naiseen — sillä tiedän, rouva, että te olette kaikkea tätä. Ihmiset syyttävät teitä tyhmyydestä ja teeskennellystä hurskaudesta, minä yksin teille osaan antaa oikean arvon, minä yksin tunnen teidät. Yksi ainoa katseenne, yksi ainoa kyyneleenne on riittänyt kumoamaan ne typerät valheet, joita muuan aatelismies de Bretillac on minulle kertonut teistä.

Mutta mikä onkaan teidän kohtalonne? Mikä outo onnettomuus painaa niin teitä kuin minuakin, koska te keskellä loistavaa ja valistuneeksi itseään sanovaa maailmaa olette löytänyt vain poloisen näyttelijän sydämen, joka teitä kohtaan on oikeudenmukainen. Niin, ei mikään riistä minulta sitä surullista ja lohdullista ajatusta, että jos olisimme syntyneet samalla yhteiskunnallisella tasolla, ette te olisi voinut minua välttää, vaikka kilpailijani olisivat olleet millaisia tahansa ja vaikka olisin ollut kuinka keskinkertainen tahansa. Minun olisi täytynyt saada teidät vakuutetuksi siitä totuudesta, että minussa on jotakin suurempaa kuin heidän rikkautensa ja arvonimensä, kyky rakastaa teitä.

— Tämä kirje, jatkoi markiisitar, joka oli outo sinä aikana, jolloin se kirjoitettiin, tuntui minusta huolimatta muutamista kohdista alussa, joissa Racinen vaikutus ilmenee, niin voimakkaalta ja todelta, se henki niin uutta ja rohkeata intohimoa, että jouduin siitä kokonaan suunniltani. Ylpeyteni jäännös, joka kamppaili minussa, hälveni. Olisin antanut koko elämäni yhdestä sellaisen rakkauden hetkestä. En kerro teille huoliani, kuvittelujani, pelkojani, en voisi kertoa niistä järjestyksessä ja yhtenäisesti. Vastasin muutaman sanan, mikäli muistan seuraavaan tapaan:

"En syytä teitä, Lélio, syytän kohtaloa, en sääli teitä yksin, säälin itseänikin. En tahtoisi mistään ylpeyden, varovaisuuden tai väärän kainouden syistä riistää teiltä sitä lohdutusta, että pidän teitä arvossa. Pitäkää se, sillä se on ainoa, minkä voin teille antaa. En voisi milloinkaan suostua teitä kohtaamaan."

Seuraavana päivänä sain kirjeen, jonka luin kiireesti ja jonka tuskin ennätin heittää tuleen kätkeäkseni sen Larrieuxilta, joka yllätti minut sitä lukemassa. Se oli jokseenkin näin kuuluva.

Yksi kerta, yksi ainoa kerta, vain hetkinen, jos tahdotte. Miksi pelkäätte kohtausta, koska luotatte kunniaani ja vaiteliaisuuteeni? Rouva, minä tiedän, kuka te olette, tunnen tapojenne ankaruuden, tunnen hurskautenne, vieläpä tunnen tunteenne kreivi de Larrieuxia kohtaan. En ole siksi hävytön, että toivoisin teiltä muuta kuin säälivän sanan, mutta sen täytyy tulla teidän huuliltanne. Sydämeni täytyy se vastaanottaa tai se murtuu.

Sanon sen kunniakseni — sillä kaikki jalo ja uljas luottamus on vaarassa kunniakasta — etten hetkeäkään pelännyt olevani tekemisissä hävyttömän elostelijan kanssa. Uskoin hartaasti Lélion nöyrään vilpittömyyteen. Olinhan muuten kalliisti maksanut uskoni omaan voimaani. Päätin tavata häntä. Olin täydellisesti unohtanut hänen kuihtuneet kasvonsa, hänen epähienon käytöstapansa, hänen alhaisen ulkonäkönsä; en tuntenut hänestä enää muuta kuin hänen neronsa lumousvoiman, hänen kirjeensä ja rakkautensa. Vastasin hänelle:

"Suostun kohtaamaan teidät, etsikää varma paikka. Mutta älkää odottako minulta muuta kuin mitä nyt pyydätte. Uskon teihin kuin Jumalaan. Olisitte kurja, jos koettaisitte väärinkäyttää luottamustani, mutta minä en teitä pelkää."

"Teidän luottamuksenne pelastaisi teidät kurjimmastakin roistosta. Te saatte nähdä, rouva, että olen sen ansaitseva. Herttua de ——— on hyväntahtoisesti tarjonnut minun käytettäväkseni talonsa Valois-kadun varrella. Mitä olisin sillä tehnyt? Kolmeen vuoteen on minulle ollut olemassa vain yksi nainen taivaan alla. Suvaitkaa saapua kohtaukseen näytännön päätyttyä."

Minä sain tämän kirjeen kello neljän aikaan. Koko tämä kirjeenvaihto oli tapahtunut yhden vuorokauden kuluessa. Olin viettänyt päivän kulkien ympäri huoneitani kuin järkensä menettänyt ihminen; olin kuumeessa. Tämä tapausten ja päätösten nopeus, joka oli niin vastakkaista viiden vuoden järkevälle lujuudelle, tuntui unennäöltä. Ja kun viimein olin tehnyt ratkaisevan päätöksen, kun näin, että olin antanut lupaukseni, ja ettei enää ollut aikaa peräytyä, vaivuin lopen uupuneena sohvalleni, hengittämättä ja tuntien huoneen liikkuvan jalkojeni alla.

Rupesin todella voimaan pahoin, oli noudettava kirurgi, joka iski minulta suonta. Kielsin palvelijoitani hiiskumasta sanaakaan pahoinvoinnistani, pelkäsin neuvonantajoiden tungettelevaisuutta ja että minut estettäisiin menemästä illalla ulos. Odottaessani kellonlyömää laskeuduin vuoteelleni ja kielsin Larrieuxiltakin sisällepääsyn.

Suonenisku oli tuottanut huojennusta ruumiillisesti heikontaessaan minua. Vaivuin syvään sielulliseen raukeudentilaan, kaikki haaveeni pakenivat kuumeen kiihoituksen kera. Harkintani ja muistini palasivat. Muistin hirveän pettymykseni kahvilassa, Lélion kurjan käytöstavan; lopulta häpesin järjettömyyttäni, putosin haaveitteni korkeuksista rumaan ja jokapäiväiseen todellisuuteen. En voinut enää ymmärtää kuinka olin päättänyt vaihettaa tuon uljaan ja haaveellisen hellyyden inhoon, joka minua odotti ja häpeään, joka tulisi myrkyttämään kaikki muistoni. Tunsin kuolettavaa surua tekoni johdosta, itkin sammunutta innostustani, rakkauselämääni, puhtaan ja sydämellisen tyydytyksen tulevaisuutta, jonka tein tyhjäksi. Ennenkaikkea itkin Léliota, sitä että kadottaisin hänet ainaiseksi, että olin ollut viisi vuotta niin onnellinen häntä rakastaessani ja että en enää voinut muutamia tunteja häntä rakastaa.

Murheessani vääntelin käsivarsiani, haavani aukeni, veri alkoi rajusti vuotaa. Tuskin ennätin soittaa kamarineitoani, joka tapasi minut pyörtyneenä vuoteeni vierestä. Syvä ja raskas uni, jota turhaan koetin vastustaa, valtasi minut. En uneksinut, en kärsinyt, olin muutaman tunnin kuin kuollut. Kun avasin silmäni, oli huoneeni pimeä, taloni äänetön, palvelijattareni nukkui nojatuolilla vuoteeni jalkopäässä. Hetken aikaa olin niin raukea ja voimaton, etten kyennyt muistamaan mitään, en edes ajattelemaan. Yht'äkkiä muistini palasi, kysyin itseltäni, oliko kohtauksen päivä ja aika ohi, olinko nukkunut tunnin tai vuosisadan, oliko päivä vai yö, oliko lupaukseni rikkominen surmannut Lélion, oliko vielä aikaa. Koetin nousta, mutta voimani pettivät, ponnistelin kotvan kuin painajaisen vallassa. Viimein kokosin koko tahdonvoimani pakoittaakseni raukeat jäseneni tottelemaan. Astuin lattialle, raoitin akkunaverhoja, näin kuun kumottavan puutarhani puitten yläpuolella, kiiruhdin kellon luo, se oli kymmenen. Syöksyin kamarineitoni kimppuun, ravistin häntä ja sain hänet kavahtaen heräämään: — Quinette, mikä päivä nyt on? Hän nousi huutaen tuoliltaan ja aikoi paeta, sillä hän luuli minun hourailevan. Minä pidätin häntä, sain hänet rauhoittumaan, sain tietää, että olin nukkunut vain kolme tuntia. Kiitin Jumalaa. Käsken valjastamaan hevoseni. Quinette tuijottaa minuun ällistyneenä. Viimein tulee hän vakuutetuksi, että olen täydessä järjessäni, hän ilmoittaa käskyni ja rupeaa minua pukemaan.

Valitsin yksinkertaisimman ja kainoimman puvun, en asettanut mitään koristuksia tukkaani, kieltäydyin panemasta punaa poskiini. Tahdoin ennenkaikkea herättää Léliossa kunnioitusta, joka oli minulle kalliimpi kuin hänen rakkautensa. Yhtäkaikki aavistin miellyttäväni, koska Quinette, hämmästyneenä kaikesta siitä, mitä mielessäni liikkui, sanoi tarkastellen minua kiireestä kantapäähän:

— Totta tosiaan, rouva, en tiedä miten te menettelette. Teillä on vaan yksinkertainen valkea puku ilman laahustinta ja krinoliinia, te olette sairas ja kalpea kuin kuolema, te ette ole tahtonut panna edes yhtä ainoata kauneuslaastaria enkä kuitenkaan ole milloinkaan nähnyt teitä kauniimpana kuin tänä iltana. Säälin miehiä, jotka teitä katselevat.

— Oi, rouva markiisitar, minä rukoilen joka päivä taivasta, että tulisin teidän kaltaiseksenne, mutta tähän mennessä…

Puolenyön aikaan olin Valois-kadun talossa. Olin huolellisesti hunnutettu. Jonkunlainen kamaripalvelija otti minut vastaan, hän oli tämän salaperäisen asumuksen ainoa näkyväinen isäntä. Hän vei minut mutkikasta käytävää pitkin puutarhan läpi pimeyteen ja hiljaisuuteen vaipuneeseen huvimajaan. Asetettuaan viheriäsilkkisen lyhtynsä eteiseen, avasi hän hämärän ja avaran huoneen oven, osoitti kunnioittavalla liikkeellä ja järkähtämättömän näköisenä valon sädettä, joka tuli huonerivin päästä ja sanoi matalalla äänellä aivankuin olisi pelännyt herättävänsä uinuvia kaikuja.

— Rouva on yksin, ei kukaan ole vielä tullut. Rouva löytää kesähuoneesta soittokellon, jonka kutsua minä heti noudatan, jos hän jotakin tarvitsee.

Minut valtasi kamala pelko, pelkäsin joutuneeni ansaan. Kutsuin häntä; hän tuli heti, hänen juhlallisen tyhmä ulkonäkönsä rauhoitti minut. Kysyin häneltä mitä kello oli, vaikka tiesin sen aivan hyvin, olin useammin kuin kymmenen kertaa katsonut matkalla kelloani. — Kello on kaksitoista, vastasi hän kohottamatta katsettaan minuun.

Näin, että tuo mies oli erinomaisesti perehtynyt tehtävänsä velvollisuuksiin. Päätin astua kesähuoneeseen ja tulin vakuutetuksi pelkoni aiheettomuudesta nähdessäni, että kaikki puutarhaan vievät ovet sulki vain itämaalaiseen tapaan maalattu silkkiverho. Ei ollut mitään viehättävämpää kuin tuo kammio, joka, totta puhuen, oli kuin maailman säädyllisin musiikkihuone. Seinät olivat lumivalkoista marmorisekoa, akkunankehykset himmeätä hopeaa, tavattoman komeita soittokoneita oli pitkin huonekaluilla, jotka olivat päällystetyt valkealla sametilla ja koristetut helmitupsuilla. Kaikki valo tuli ylhäältä, mutta sitä vaimensivat alabasterilevyt, jotka muodostivat pyörryköntapaisen katoksen. Olisi voinut luulla tuota himmeätä ja pehmeätä valoa kuutamoksi. Tarkastelin uteliaasti ja mielenkiinnolla tuota suojaa, jonka kaltaista en ollut milloinkaan ennen nähnyt, Se oli ainoa kerta elämässäni, jolloin astuin tuollaiseen pikku taloon, mutta joko ei tämä huone ollut tarkoitettu salaperäisten rakkausseikkailujen temppeliksi, tai oli Lélio poistanut kaikki esineet, jotka olisivat voineet loukata silmääni ja muistuttaa minua asemastani, joka tapauksessa osoitti tuo huone aiheettomaksi vastenmielisyyden tunteen, jota olin tuntenut sisäänastuessani. Yksi ainoa veistokuva valkoisesta marmorista koristi keskustaa, se oli antiikki ja kuvasi hunnutettua Isistä sormi suulla. Peilit, jotka kuvastivat sen ja minut — molemmat kalpeat ja valkopukuiset ja kainosti verhotut — synnyttivät niin täydellisen harhakuvan, että minun täytyi liikkua eroittaakseni kuvapatsaan kuvan omasta kuvastani.

Äkkiä tämä samalla kertaa synkkä, peloittava ja suloinen hiljaisuus rikkoontui. Perällä oleva ovi avautui ja sulkeutui jälleen, lattialla narisivat hiljaa kevyet askeleet. Minä vaivuin nojatuoliin enemmän kuolleena kuin elävänä, tulisin siis kohta näkemään Lélion läheltä, ulkopuolella teaatteria. Suljin silmäni ja sanoin hänelle sydämessäni jäähyväiset ennenkuin ne jälleen avasin.

Mutta kuinka hämmästyinkään! Lélio oli kaunis kuin enkeli, hän ei ollut malttanut riisua teaatteripukuaan, joka oli hienoin mitä olin hänellä nähnyt. Hänen hento ja notkea vartalonsa oli verhottu espanjalaiseen takkiin valkeasta satiinista. Hänen olkapäillään ja sukissaan oli kirsikanpunaiset nauharuusut, samanvärinen viitta liehui hänen hartioillaan. Hänellä oli suunnaton rintaröyhelö englantilaisesta pitsistä, hänen hiuksensa olivat lyhyet ja puuteroimattomat. Hänen otsallaan, jossa loisti jalokiviruusu, oli valkeiden töyhtöjen varjostama lakki. Tässä puvussa oli hän juuri näytellyt don Juania kappaleessa Festin de Pierre. En ollut milloinkaan nähnyt häntä niin kauniina, niin nuorena, niin runollisena kuin sillä hetkellä. Velasquez olisi iki-ihastunut saadessaan sellaisen mallin.

Hän laskeutui polvilleen. En voinut olla ojentamatta hänelle kättäni. Hän oli niin aran ja nöyrän näköinen! Että ihailtu mies tunsi arkuutta naisen seurassa oli niin harvinaista siihen aikaan — ja sen lisäksi vielä kolmekymmentäviisivuotias mies, näyttelijä!

Yhdentekevää: minusta tuntui, minusta tuntuu yhä vieläkin, että hänessä oli nuoruuden koko tuoreus. Valkeissa vaatteissaan muistutti hän nuorta hovipoikaa, hänen otsallaan oli ensi lemmen koko puhtaus ja hänen sydämessään sen koko tulisuus. Hän tarttui käsiini ja peitti ne kiihkeillä suudelmilla. Silloin minä menetin järkeni, vedin hänen päänsä polvilleni, hyväilin hänen polttavaa otsaansa, hänen karkeata mustaa tukkaansa, hänen ruskeata kaulaansa, joka peittäytyi hänen kauluksensa pehmoiseen valkeuteen… mutta Lélio ei käynyt rohkeammaksi. Koko hänen hurmauksensa keskittyi hänen sydämeensä, hän alkoi itkeä kuin nainen, hänen nyyhkytyksensä eivät tahtoneet lakata.

Oi, minä vakuutan, että nautinnolla itkin hänen kerallaan. Pakoitin hänet kohottamaan päänsä ja katsomaan minua. Suuri Jumala, kuinka hän oli kaunis, kuinka hänen silmänsä loistivat hellyydestä! Hänen tosi ja ylevä sielunsa loi suloutta hänen vartalonsa vioille ja vuosien ja yönvalvonnan hävityksille. Oi sielunvoima! Ken ei ole käsittänyt sen ihmetekoja, ei ole milloinkaan rakastanut. Nähdessäni liian aikaiset rypyt hänen kauniilla otsallaan, hänen hymyilynsä kaihomielisyyden, hänen huuliensa kalpeuden, tunsin liikutusta. Teki mieleni itkeä hänen surujaan, hänen vastoinkäymisiään ja hänen elämänsä työtaakkaa; tunsin omikseni kaikki hänen kärsimyksensä, vieläpä nekin, jotka saivat alkunsa hänen pitkällisestä, toivottomasta rakkaudestaan minuun, ja minussa vallitsi enää vain yksi halu — korjata se paha, minkä hän oli kärsinyt.

— Rakas Lélioni, suuri Rodrigueni, kaunis don Juanini! sanoin hämmästyksissäni.

Hänen silmäyksensä polttivat minua. Hän puhui, hän kertoi minulle rakkautensa vaiheet ja kehityksen. Hän sanoi, että irstailevasta näyttelijästä olin minä tehnyt hänet tuliseksi ja voimakkaaksi, että olin kohottanut häntä hänen omissa silmissään, antanut hänelle takaisin nuoruuden rohkeuden ja unelmat. Hän kuvaili kunnioitustaan minua kohtaan, kertoi halveksivansa tavaksi tulleita typeriä lemmenjuonia. Sanoi, että antaisi kaikki jäljellä olevat elinpäivänsä yhdestä ainoasta hetkestä minun sylissäni, mutta että hän uhraa tuon hetken ja nuo päivät pelosta, että loukkaisi minua. Milloinkaan ei enemmän sydämeenkäyvä kaunopuheisuus ole naissydäntä järkytellyt, milloinkaan ei hellä Racine ole puhunut rakkaudesta niin vakuuttavasti, niin runollisesti, niin voimakkaasti. Kaiken sen mitä intohimo voi keksiä hienoa ja vakavaa, suloista ja kiihkeää, ilmaisivat minulle hänen sanansa, äänensä, silmänsä, hyväilynsä ja nöyryytensä. Oi, mahtoiko hän pettää itseään? Näyttelikö hän?

Hän näytti puhuessaan nuortuvan, karistavan päältään sata vuottansa kuin Urgele-haltijatar. Kuka onkaan sanonut, että naisen sydämessä ei ole ryppyjä.

— Kuunnelkaa loppuun, sanoi hän. Hämmentyneenä, menettäen itsehillitsemiskykyni hänen puhuessaan, syleilin häntä, värisin koskettaessani hänen pukunsa satiinia, hengittäessäni hänen hiustensa tuoksua. Pääni meni sekaisin. Kaikki se, mikä oli jäänyt minulle salaisuudeksi, mitä en luullut voivani tuntea, heräsi minussa. Mutta se oli liian voimakasta … minä menin tainnoksiin…

Hän sai minut nopeasti tointumaan. Näin hänet jalkojeni juuressa, entistä ujompana ja liikutetumpana.

Mutta kaikki tämän niin vaiherikkaan päivän kuluessa kokemani hermotärähdykset aiheuttivat, että minä siirryin nopeasti tilasta toiseen. Tämä uuden elämän nopea välähdys oli vaalennut, vereni oli tyyntynyt, todellisen rakkauden hienous pääsi voitolle.

— Kuulkaa minua Lélio, sanoin hänelle; ylenkatseesta en minä teidän hurmauksestanne riistäydy irti. Kukaties on minussa kaikki se arkatuntoisuus, joka istutetaan meihin lapsena ja tulee kuin toiseksi luonnoksemme, mutta tällä hetkellä se ei vaikuta asiaan, koska luontonikin on muuttunut toiseksi, minulle ennen tuntemattomaksi. Jos rakastatte minua, niin auttakaa minua teitä vastustamaan. Antakaa minun viedä mukanani suloinen tyydytys, että olen rakastanut teitä vain sydämellä. Ellen olisi kuulunut kenellekään, niin kukaties antautuisin teille ilolla. Mutta tietäkää, että Larrieux on minut häväissyt, tietäkää, että kamalan välttämättömyyden pakoittamana tekemään kuten kaikki muutkin ihmiset, olen kärsinyt sellaisen miehen hyväilyjä, jota en ole milloinkaan rakastanut. Tietäkää, että sen johdosta tuntemani inho on sammuttanut minussa mielikuvituksen siinä määrin, että ehkä vihaisin teitä nyt, jos olisin langennut äsken. Ah, älkäämme tehkö tuota julmaa koetta! Tahdon säilyttää teidät puhtaana sydämessäni ja muistossani. Erotkaamme ijäksi ja viekäämme täältä mukanamme kokonainen tulevaisuus täynnä kirkkaita ajatuksia ja jumalaisia muistoja. Lélio, minä vannon kuolemaan asti teitä rakastavani. Tunnen, ettei vanhuuden jää tule sammuttamaan tätä hehkuvaa liekkiä. Vannon myöskin, etten milloinkaan tule antautumaan kenellekään toiselle miehelle sen jälkeen kun olen kieltäytynyt teille antautumasta. Se ei ole minulle vaikeata, te voitte minua uskoa.

Lélio polvistui eteeni. Hän ei rukoillut eikä soimannut, hän sanoi, ettei hän ollut toivonut kaikkea sitä onnea, minkä minä olin hänelle suonut, ja ettei hänellä ollut oikeutta vaatia enempää. Kuitenkin pelästyttivät minua jäähyväisiä jättäessäni hänen toivottomuutensa ja hänen äänessään ilmenevä liikutus. Kysyin häneltä, eikö hän ajattelisi minua onnellisena, eikö tämän yön autuus levittäisi suloa hänen koko elämäänsä, eivätkö hänen entiset ja tulevat kärsimyksensä vaimentuisi joka kerta kun hän palauttaisi sen mieleensä. Hän sai uutta eloa ja vannoi ja lupasi kaikki mitä tahdoin. Hän lankesi vielä kerran jalkoihini ja suuteli pukuani kiihkoisasti. Tunsin horjuvani, viittasin hänelle ja hän poistui. Vaunut, joita olin lähettänyt hakemaan, saapuivat. Tämän salaperäisen talon automaattinen palvelija kolkutti kolme kertaa oven ulkopuolella, ilmoittaakseen sen minulle. Lélio syöksyi epätoivoissaan oven eteen, hän näytti aaveelta. Työnsin hänet lempeästi syrjään ja hän väistyi. Sitten astuin ulos ovesta ja kun hän tahtoi minua seurata, osoitin hänelle nojatuolia keskellä huonetta Isiksen kuvan vieressä. Hän istuutui sille. Intohimoinen hymyily väreili hänen huulillaan, hänen silmänsä loistivat viimeisen kerran kiitollisuudesta ja rakkaudesta. Vielä oli hän kaunis, nuori, vielä oli hän Espanjan grandi. Muutaman askeleen päässä, ennenkuin kadotin hänet ainaisesti näkyvistäni, minä käännyin ja loin häneen viimeisen katseen. Epätoivo oli hänet murtanut. Hän oli tullut vanhaksi, rumaksi, hirvittäväksi. Hänen ruumiinsa näytti halvaantuneelta, hänen kokoonpainuneet huulensa yrittivät hymyillä, hänen silmänsä olivat sammuneet ja lasimaiset. Hän oli enää vain Lélio, rakastajan ja prinssin varjo.

Markiisitar vaikeni. Sitten jatkoi hän kutistuen itsekin kokoon kuin luhistuva raunio:

Markiisitar vaikeni taas, kauvemmin kuin edellisellä kerralla. Mutta pitkien vuosien, koko elämän kestävän rakkauden tai lähestyvän kuoleman suomalla voimalla pakoittautui hän jälleen hilpeäksi ja sanoi hymyillen:

— Rouva, vastasin minä, ei tee mieleni sitä epäillä. Kuitenkin sanoisin ehkä, jos olisin vähemmin liikutettu, että te teitte viisaasti antaessanne sinä päivänä iskeä suontanne.

— Kurjat miehet! sanoi markiisitar. Sydämen tarinasta ette te ymmärrä hitustakaan.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MARKIISITAR: KERTOMUS ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Markiisitar: Kertomus

MARKIISITAR

GEORGE SAND

I.

II.

III.

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE