The Project Gutenberg eBook of Ange Pitou, by Alexandre Dumas and Auguste Maquet

       I. Mitä kuningatar haaveksi heinäkuun 14 ja 15 päivän
          välisenä yönä
      II. Kuninkaan lääkäri
     III. Neuvo.
      IV. Päätös
       V. Asepaita
      VI. Lähtö
     VII. Matka
    VIII. Mitä Versaillesissa tapahtui kuninkaan kuunnellessa
          valtuuston puheita
      IX. Paluu
       X. Foulon
      XI. Appi
     XII. Vävy
    XIII. Kaikki ei ole ruusunpunaista
     XIV. Pittit
      XV. Medea
     XVI. Mitä kuningatar tahtoi
    XVII. Flandrian rykmentti
   XVIII. Henkikaartin juhla
     XIX. Naiset sekaantuvat asiaan
      XX. Maillard kenraalina
     XXI. Versailles
    XXII. Lokakuun 5 päivä
   XXIII. Lokakuun 5 päivän ilta
    XXIV. Lokakuun 5 ja 6 päivän välinen yö
     XXV. Aamu
    XXVI. Georges de Charny
   XXVII. Pitoun ja Sébastien Gilbertin lähtö, matka ja perilletulo
  XXVIII. Kuinka täti Angélique, joka oli ajanut Pitoun kotoaan
          yhden lausevirheen ja kolmen kielivirheen tähden, kirosi
          hänet uudelleen ja ajoi pois lintupaistin tähden
    XXIX. Pitou vallankumouksellisena
     XXX. Rouva Billot luopuu vallasta
    XXXI. Miksi Pitou päätti jättää maalaistalon ja palata
          Haramontiin, ainoaan oikeaan isänmaahansa
   XXXII. Pitou puhujana
  XXXIII. Pitou salaliittolaisena
   XXXIV. Saamme nähdä apotti Fortierin edustavan kuningasvaltaista
          ja Pitoun vallankumouksellista periaatetta
    XXXV. Pitou valtiomiehenä
   XXXVI. Pitoun voitto
  XXXVII. Ukko Clouis ja Clouis-kallio, tai miten Pitousta tulee
          taktikko ja hän esiintyy ryhdikkäästi
XXXVIII. Catherine puolestaan harrastaa valtiotaitoa
   XXXIX. Hunaja ja Maruna
      XL. Odottamaton loppu

MITÄ KUNINGATAR HAAVEKSI HEINÄKUUN 14 JA 15 PÄIVÄN VÄLISENÄ YÖNÄ

Kuinka pitkäaikainen tämä keskustelu oli, sitä emme voi sanoa. [Romaani on suoranaista jatkoa Bastiljin valloitukselle.] Kauan sitä kuitenkin kesti, sillä vasta kello yhdentoista aikaan illalla näkyi kuningattaren huoneen ovi aukenevan ja kynnyksellä Andrée melkein polvillaan suuteli Marie-Antoinetten kättä.

Ylös nousten nuori nainen kuivasi sitten itkun punaamia silmiään ja kuningatar puolestaan palasi huoneeseensa.

Tästä hetkestä alkaen jäi kuningatar itsekseen. Kun hovineiti astui huoneeseen auttaakseen häntä riisuutumaan, tapasi hän kuningattaren leimuavin silmin ja pitkin askelin kävelemässä huoneessaan.

Hän teki kädellään nopean liikkeen aivan kuin sanoakseen: jättäkää minut yksin!

Nyt jäi kuningatar yksikseen. Hän oli kieltänyt kenenkään häntä häiritsemästä, ellei Pariisista tullut tärkeitä uutisia.

Mitä kuninkaaseen tulee, niin keskusteltuaan La Rochefoucauldin kanssa, joka koetti hänelle selittää, mikä erotus on kapinan ja vallankumouksen välillä, — sanoi hän olevansa väsynyt, meni levolle ja nukkui yhtä tyynesti kuin olisi ollut metsästysretkellä, jolloin hirvi, kuin hyvin kasvatettu hovimies, oli tarttunut sveitsiläisten ansaan.

Kuningatar puolestaan kirjoitti muutamia kirjeitä, meni viereiseen huoneeseen, missä hänen molemmat lapsensa nukkuivat madame de Tourzelin valvonnan alaisina, ja meni levolle, ei suinkaan nukkuakseen niinkuin kuningas, vaan rauhassa unelmoidakseen.

Mutta kohta, kun hiljaisuus oli täyttänyt Versaillesin, kun ääretön palatsi oli uponnut hämärään, kun puiston perältä ei kuulunut muuta kuin vartijan hiekkakäytävillä narskuvat askeleet, kun palatsin pitkissä käytävissä kuului vain kiväärinperän hillitty kolahdus marmorisille lattialiuskoille, Marie-Antoinette, lepoonsa väsyneenä, tuntien halua liikkua, nousi vuoteeltaan, otti jalkaansa samettiset tohvelit ja kietoen ympärilleen valkoisen aamuviitan meni ikkunan luo hengittämään suihkulähteistä nousevaa viileyttä ja kuulemaan ohimennen niitä neuvoja, joita tuuli kuiskaa polttaville otsille ja ahdistetuille sydämille.

Silloin hän kertasi muistissaan kaikki ne odottamattomat tapaukset, mitkä tämä kummallinen päivä oli tuonut mukanaan.

Bastilji, tuo kuningasvallan näkyväinen merkki, oli valloitettu, uskollinen ystävä, tuo intohimoinen vanki de Charny, jota hän vuosikausia oli pitänyt ikeensä alaisena, joka ei koskaan ollut huokunut muuta kuin rakkautta, oli nyt näyttänyt ensi kertaa tuntevan katumusta ja omantunnonvaivoja. Tottuneena kokoamaan vaikutelmansa, kyky, jonka lahjakkaat ihmiset saavat ollessaan tekemisissä ihmisten ja asioiden kanssa, jakoi Marie-Antoinette heti levottomuutensa kahteen osaan: valtiolliseen onnettomuuteen ja sydänsuruun.

Valtiollinen onnettomuus oli tuo suuri uutinen, joka kello kolmen aikaan läksi Pariisista levitäkseen kautta maailman ja hävittääkseen ihmisissä siihen asti pyhänä säilyneen kunnioituksen kuninkaita, Jumalan käskynhaltijoita kohtaan.

Sydänsuru oli se, että Charny oli tylysti vastustanut rakastamansa kuningattaren kaikkivoipaa tahtoa. Tämä herätti aivan kuin aavistuksen siitä, että rakkaus, pysyen kyllä uskollisena ja uhrautuvaisena, lakkaisi olemasta sokea ja saattaisi ruveta arvostelemaan uskollisuuttaan ja uhrautumistaan.

Tämä tunne kouristi kovasti naisen sydäntä ja täytti sen sillä katkeralla sapella, jota sanotaan mustasukkaisuudeksi, syövyttävällä myrkyllä, joka kaivaa haavoittuneeseen sieluun tuhansia mätähaavoja.

Pikemmin järkeily kuin tietoisuus, pikemmin pakko kuin vaisto sai Marie-Antoinetten vakavat ajatukset ensiksi kääntymään valtiollisen tilanteen tuottamiin vaaroihin.

Minne oli käännyttävä? Vihaa ja vallanhimoa vastassaan, heikkoutta ja välinpitämättömyyttä rinnallaan. Vihollisinaan olennot, jotka oltuaan ensin panettelijoita olivat nyt muuttuneet kapinallisiksi.

Kaikesta päättäen he siis olivat henkilöitä, jotka eivät haikailleet, tapahtui mitä tahansa.

Puolustajina oli hänellä ainakin suurimmaksi osaksi miehiä, jotka vähitellen olivat tottuneet kestämään mitä tahansa ja jotka siis eivät enää tuntisi haavojen syvyyttä — henkilöitä, jotka voivat arkailla iskiessään peläten saavansa hälinää aikaan.

Kaikki oli siis haudattava unhotukseen, täytyi olla unhottavinaan ja kuitenkin muistaa, olla antavinaan anteeksi eikä kuitenkaan sitä tehdä.

Tämä ei sopinut Ranskan kuningattaren arvolle eikä etenkään uljaan
Maria Teresian tyttärelle.

Taistella! Taistella! Niin neuvoi kapinoiva kuninkaallinen ylpeys. Mutta oliko taisteleminen viisasta? Voiko vihaa viihdyttää verenvuodatuksella? Olihan Itävaltalaisen nimi kamala! Oliko hänen Isabeaun ja Catharina di Medicin tavoin annettava sille uusi kaiku, kastamalla se yleiseen verivirtaan?

Sellaiset olivat valtiollisen onnettomuuden ohella tämän kuningattaren tuskat, kun hänestä mietteittensä vaihdellessa tuntui siltä kuin nousisi kanervikosta jalkamme herättämä käärme, — kuningattaren tuskien pohjalta nousi naisen epätoivo, naisen, joka luuli, että häntä rakastettiin liian vähän, vaikka hän saikin osakseen liian paljonkin rakkautta.

Charny ei ollut lausunut sitä, mitä kuulimme, vakaumuksesta vaan väsymyksestä. Hän oli monen muun tavoin juonut kyllikseen samasta panettelun maljasta kuin kuningatarkin. Charny, joka ensimmäisen kerran hellin sanoin oli puhunut vaimostaan Andréesta, jonka hän puolisona tähän asti oli unohtanut, Charny oli varmaankin huomannut, että hänen vielä nuori vaimonsa oli yhä kaunis. Ja tuntiessaan tämän ajatuksen, joka poltti häntä aivan kuin vampyyrin kalvava purema, hämmästyi Marie-Antoinette huomatessaan, että onnettomuus ei ollutkaan mitään suruun verrattuna.

Sillä sen, mitä ei onnettomuus ollut saanut aikaan, synnytti sydänsuru: nainen hypähti hurjana nojatuolista, jossa hän oli istunut, kylmänä ja horjuen; kuningatar katsoi onnettomuutta suoraan silmiin.

Hänen sieluntilansa ilmaisi sen, että hän edeltä käsin oli määrätty kärsimään.

Miten voisi hän samalla kertaa välttää sekä onnettomuuden että surun, kysyi hän tuskien lakkaamatta uusiintuessa. Pitäisikö hänen päättää luopua kuninkaallisesta elämästään, elääkseen onnellisena keskinkertaisuudessa? Pitäisikö hänen paeta oikeaan Trianoniinsa ja majaansa, lammen rauhaiseen ympäristöön ja maitolansa hämäriin iloihin? Pitäisikö hänen antaa kansan jakaa kuninkuuden siekaleet, säilyttämällä vain muutamia halpoja paloja, jotka hän naisena voisi omistaa itselleen muutamien uskollisten vastustellessa, jotka kaikesta huolimatta halusivat pysyä vasalleina.

Onnellinen! Olisiko hän onnellinen kuninkaan rinnalla, tuon arkipäiväisen puolison, jolta puuttui kaikki arvovalta ollakseen sankari.

Onnellinen! Kreivi de Charnyn rinnalla, joka olisi ehkä onnellinen jonkun rakastamansa naisen luona, ehkäpä oman vaimonsa rinnalla?

Ja tämä ajatus sytytti naisraukan sydämessä kaikki ne tuliset soihdut, jotka polttivat tuhaksi Dido-raukan pikemmin kuin rovio.

Mutta keskellä tätä kuumeista tuskaa oli kuitenkin lepohetki, keskellä tätä värisyttävää hätää nautintoa. Eiköhän Jumala loppumattomassa hyvyydessään ollut luonut tuskaa vain tunteaksemme sitä selvemmin kaiken hyvän arvon?

Andrée oli tunnustanut kuningattarelle kaikki, paljastanut elämänsä häpeän kilpailijattarelleen. Andrée oli kyynelsilmin ja kasvot maahan painuneina tunnustanut Marie-Antoinettelle, ettei hän enää ollut kunniallisen miehen rakkauden arvoinen. Charny ei siis koskaan enää rakastaisi Andréeta.

Mutta Charny ei tiennyt mitään, ei koskaan saisi tietää tätä Trianonissa sattunutta onnettomuutta ja sen seurauksia. Charnyhin nähden tämä siis merkitsi samaa, kuin ei tätä onnettomuutta olisi tapahtunutkaan.

Ja näitä päätelmiä tehdessään kuningatar tarkasti omantuntonsa peilissä kuihtuvaa kauneuttaan, kadonnutta iloisuuttaan, haihtuneen nuoruutensa tuoreutta.

Ja sitten hän muisteli Andréen kummia, melkein uskomattoman merkillisiä seikkailuja, jotka tämä itse juuri oli kertonut.

Ja hän ihmetteli sokean salliman salaperäistä johtoa, kun se Trianonin perällä, majan pimeydessä, maatalon pihalla, liitti nuoren puutarharengin kohtalon aatelisneidin elämään, jopa kuningattarenkin kohtaloon.

— Siis, — sanoi hän itsekseen, — syvyyksissä piillyt atoomi olisi korkeitten voimien oikun vaikutuksesta timanttisirun tavoin liittynyt tähden taivaalliseen kirkkauteen.

Olihan tämä puutarharenki, tämä Gilbert, elävänä tunnuskuvana kaikesta siitä, mitä tänä hetkenä tapahtui. Tämä kansanmies nousi syntymänsä määräämästä alhaisesta asemasta huolehtimaan kuningaskunnan valtiollisista asioista, nousi kummallisena näyttelijänä, Ranskaa uhkaavan pahan voiman määräyksestä, edustaakseen loukkausta, joka kohdistui aatelistoon, ja hyökkäystä, jonka roskaväki suuntasi kuninkuutta vastaan.

Tämä Gilbert, joka oli tullut oppineeksi, tämä kolmannen säädyn mustaan pukuun verhottu mies, tämä Neckerin neuvonantaja, tämä Ranskan kuninkaan uskottu, joutui vallankumouksen sattumissa saman naisen rinnalle, jonka kunnian hän varkaan tavoin oli eräänä yönä varastanut.

Kuningatar oli jälleen muuttunut naiseksi ja hän värisi muistellessaan Andréen kertomaa kamalaa tarinaa. Kuningatar piti kuin velvollisuutenansa katsoa tätä Gilbertiä suoraan kasvoihin ja itse oppia lukemaan ihmiskasvoista kaiken sen, mitä Jumala piirteillä ilmaisi tämän kummallisen miehen luonteesta. Ja vaikka hän olikin tavallaan iloinen, niinkuin äsken kerroimme, kilpailijattarensa nöyryytyksestä, niin hän tunsi kiihkeää halua saada haavoittaa miestä, joka niin suuressa määrässä oli tuottanut kärsimystä naiselle.

Kukapa tietää, ehkäpä hän halusi katsella, ehkäpä ihaillakin aivan samalla pelolla kuin hirviötä katsellessamme, tuota eriskummaista miestä, joka oli rikoksella rohjennut sekoittaa oman halvan verensä Ranskan korkeimman aateliston vereen. Tuo mies näytti panneen toimeen vallankumouksen, jotta Bastilji avattaisiin hänelle, missä hän epäilemättä ilman vallankumousta olisi ikuisiksi ajoiksi oppinut unohtamaan sen, mitä halpasäätyisellä ei ole oikeutta muistaa.

Nämä ajatukset aivan johdonmukaisesti johdattivat kuningattaren muistamaan valtiollisia tuskiaan, ja hän näki kaikkien kärsimyksiensä vastuun kokoontuvan yhden ainoan ihmisen pään päälle.

Siis kansan kapinan aiheuttaja, kuninkaan vallan horjuttaja, mies, joka valloitti Bastiljin, oli Gilbert, todellakin hän, tuo Gilbert, jonka aatteet olivat antaneet aseen sellaisten miesten käsiin kuin Billot, Maillard, Elie ja Hullin.

Gilbert oli siis samalla kertaa myrkyllinen ja pelottava. Myrkyllinen siksi, että hän rakastajana oli syössyt Andréen turmioon, pelottava siksi, että hän vihamiehenä oli auttanut Bastiljin valloittamista.

Hänet täytyi siis tuntea, voidakseen häntä välttää, tai oikeammin sanoen, tuntea hänet, käyttääkseen häntä hyväkseen.

Tuota miestä täytyi siis millä hinnalla hyvänsä saada puhutella, nähdä läheltä, jotta itse voisi häntä arvostella.

Kaksi kolmannesta yöstä oli kulunut, kello löi kolme, aamun koitto valaisi Versaillesin puiden latvoja ja kuvapatsaiden päitä.

Kuningatar oli viettänyt koko yön nukkumatta. Hänen katseensa harhailivat puiston käytäviin, joita vaalea hohde kultasi.

Hän uneksi kävelevänsä Trianonissa ja että pensaikosta astui esiin pelottavan näköinen kääpiö, jommoisia on saksalaisissa saduissa, ja että tämä ivallisesti naurava kääpiö oli Gilbert, joka ojensi häntä kohden koukkuiset sormensa.

Madame de Tourzel oli kirkaissut. Hän oli tullut kuningattaren huoneeseen ja nähdessään tämän nääntyneenä ja huohottaen makaavan tuolissa, ei hän voinut pidättää tuskaansa ja hämmästystään.

"Kuningatar on sairas!" huudahti hän, "kuningatar kärsii. Kutsunko lääkärin?"

Kuningatar avasi silmänsä. Tämä madame de Tourzelin kysymys kelpasi tyydyttämään hänen uteliaisuuttaan.

"Kyllä, lääkärin", vastasi hän, "tohtori Gilbertin. Kutsukaa tohtori
Gilbert."

"Uusi varalääkäri, joka eilen nimitettiin. Minä luulen, että hän on saapunut Amerikasta."

"Minä luulen tietäväni, ketä hänen majesteettinsa tarkoittaa", rohkeni eräs hovineiti sanoa.

"Mutta miten te hänet tunnette? Hän saapui viikko tai kymmenen päivää sitten Amerikasta, ja eilen vasta hän pääsi Bastiljista."

"Madame, olen lukenut hänen teoksiaan, ja niiden vuoksi tulin uteliaaksi saada nähdä hänet, ja siksi pyysin tänä aamuna näyttämään minulle, kuka hän on."

"Ah!" lausui kuningatar ja hänen äänessään oli samalla paheksumista ja kylmäkiskoisuutta. "Hyvä on! Koska siis tunnette hänet, menkää sanomaan, että olen sairas ja tahdon tavata hänet."

Odottaessaan kuningatar kutsui kamarineitinsä, pukeutui aamupukuun ja korjautti tukkalaitteensa.

KUNINKAAN LÄÄKÄRI

Muutamaa minuuttia kuningattaren lausuman toivomuksen jälkeen, jonka suorittamista hovineiti, jolle se oli lausuttu, piti velvollisuutenaan, astui Gilbert, hämmästyneenä, hiukan levottomana ja syvän mielenliikutuksen vallassa, vaikka ei mitään ilmennytkään hänen kasvoillaan, Marie-Antoinetten eteen.

Ylhäinen ja varma käyttäytyminen, hieno kalpeus, mikä on ominaista tiedemiehelle ja haaveksijalle, jolle tutkistelu muuttuu uudeksi luonteeksi, kalpeus, jota vielä korosti musta, kolmannen säädyn puku, jota eivät ainoastaan käyttäneet kaikki tämän säädyn edustajat, vaan kaikki nekin, jotka kannattivat vallankumouksellisia aatteita; lääkärin valkoinen ja siro käsi, joka näkyi hihojen laskoteltujen kalvosimien alta, siromuotoinen ja kaunis jalka, jonka vertaista ei kukaan hovin odotussalien makutuomareista eikä tuomarittaristakaan voinut näyttää; esiintymisessä arkaa kunnioitusta naista kohtaan, rauhallista rohkeutta potilasta kohtaan, ei mitään kuningattarelle. Kaiken tämän Marie-Antoinette heti paikalla huomasi tohtori Gilbertin olemuksessa ylimyksellisellä älyllään, sinä hetkenä, jona ovi aukeni hänen makuuhuoneeseensa.

Jota hillitympi Gilbert oli esiintymisessään, sitä suuremmaksi tuli kuningattaren viha. Hän oli kuvitellut tämän miehen inhottavaksi, oli uskonut hänet tietysti heti ja vaistomaisesti yhtä häikäilemättömäksi kuin ne, joita hän toisinaan näki läheisyydessään. Andréen tuskien aiheuttajan, Rousseaun halvan oppilaan, tämän mieheksi tulleen hylkiön, tämän oppineeksi tulleen puutarhurin, tämän filosofiksi ja sielujen kesyttäjäksi muuttuneen oksien katkojan kuvitteli Marie-Antoinette vasten tahtoaan Mirabeaun kaltaiseksi, sen miehen kaltaiseksi, jota hän vihasi Rohanin ja Lafayetten jälkeen kaikkein eniten.

Ennenkuin Gilbert oli saapunut, uskoi hän näkevänsä ruumiillisesti karkean olennon jättiläismäisen tahdon kehyksenä.

Mutta kun hän näkikin nuoren, sorjan, hennon, siromuotoisen, lempeän ja herkän näköisen olennon, niin tämä mies tuntui tehneen uuden rikoksen häntä kohtaan valehtelemalla ulkomuodollaan. Gilbert, rahvaan mies, halpasäätyinen, tuntematon; Gilbert, talonpoika, ilkiö, rikollinen, Gilbert oli kuningattaren silmissä syyllinen otettuaan aatelisen ja kunnon miehen ulkomuodon. Ylpeä itävaltalainen, joka vihasi jyrkästi valheellisuutta kaikessa, suuttui ja tunsi äkkiä raivoisaa vihaa tätä onnetonta atoomia kohtaan, jonka monet yhteenliittyvät seikat olivat tehneet hänen vihamiehekseen.

Kuningattaren seuralaiset, jotka olivat tottuneet näkemään sielun tyyneyden tai myrskyt hänen silmistään, huomasivat helposti, että salamoiva ja jyrisevä viha ärjyi hänen sydämessään.

Mutta kuinka kukaan kuolevainen olento, vaikka hän olisi ollut nainenkin, olisi kesken näitä liekkien ja vihan pyörteitä voinut seurata outojen ja vastakkaisten tunteiden jälkiä, jotka kietoutuivat toisiinsa kuningattaren aivoissa, kun hänen rintaansa paisuttivat kaikki ne tappavat myrkyt, joita Homeros kuvaa.

Yhdellä ainoalla katseella kuningatar käski kaikki poistumaan, madame de Miserynkin.

Kuningatar odotti siksi, kunnes ovi oli sulkeutunut viimeisen lähtijän jälkeen. Kun hän jälleen loi katseensa Gilbertiin, huomasi hän tämän katselleen häntä koko ajan.

Tämä lääkärin katse näytti kyllä aivan vaarattomalta, mutta se oli kiinteä, siinä piili jotakin, se painosti siihen määrään, että kuningatar tunsi olevansa pakotettu ryhtymään taistelemaan näin suurta hävyttömyyttä vastaan.

"No, herra", sanoi hän äkkiä, aivan kuin olisi laukaissut pyssyn, "miksi seisotte tuolla tavalla edessäni katsellen minua, sanomatta, mikä minua vaivaa?"

Tämä raivoisa lause, jota tukivat katseen salamat, olisi tuhonnut jokaisen hovilaisen, olisi pakottanut Marie-Antoinetten jalkojen juuressa armoa rukoilemaan Ranskan sotamarsalkan, sankarin, puolijumalan.

"Lääkäri tekee ensin silmillään huomionsa, madame. Katsellessani teidän majesteettianne, joka on kutsuttanut minut luokseen, en tyydytä turhanpäiväistä uteliaisuuttani, täytän vain velvollisuuteni, noudatan teiltä saamiani määräyksiä."

"Ette sanan tavallisessa merkityksessä, mutta teidän majesteettinne on kovasti kiihoittunut."

"Ahaa", sanoi Marie-Antoinette ivallisesti, "miksi ette heti paikalla sano, että olen suuttunut?"

"Koska teidän majesteettinne on kutsunut lääkärin, niin kai sallitaan myös, että hän käyttää lääketieteellisiä sanoja."

"Teidän majesteettinne on siksi älykäs, että tietää lääkärin määrittelevän ruumiillisen taudin laadun kokemuksiensa ja opintojen perustuksella, mutta ettei hän ole taikuri, joka heti ensi silmäyksellä voi tunkeutua sielun syvyyksiin."

"Tarkoitatte siis, että toisella tai kolmannella kerralla voitte sanoa, miksi kärsin, jopa mitä ajattelenkin?"

Kuningatar pysäytti sanansa hätkähtäen. Huomasi, miten sanat olivat polttavina ja purevina tulemaisillaan hänen huuliltaan.

Hän korosti nämä viimeiset sanat niin verisen halveksivaisesti, että
Gilbertin silmistä näytti nyt vuorostaan viha leimahtavan.

Mutta muutaman sekunnin kestävä taistelu riitti, ja tämä mies oli voittanut itsensä.

Sen vuoksi hän ryhtyikin melkein heti puhumaan otsa kirkkaana ja sanat selvinä:

"Teidän majesteettinne on aivan liian hyvä sanoessaan minua oppineeksi mieheksi, vaikka ei ole pannutkaan taitoani koetteelle."

"Ymmärrättehän, etten tiedä, oletteko oppinut", sanoi hän. "Mutta muut sanovat niin, ja minä kertaan vain toisten sanoja."

"Teidän majesteettinne", sanoi Gilbert kunnioittavasti, kumartaen tällä kertaa syvempään kuin hän tähän asti oli tehnyt, "niin älykkään henkilön kuin te olette ei tarvitse sokeasti kerrata, mitä alhaiso sanoo."

"Alhaiso, madame", kertasi Gilbert niin varmasti, että tämän naisen sisimmässä vavahti ja hän tunsi outoa tuskaa, jota ei koskaan ennen ollut tuntenut.

"Siis", lausui kuningatar, "älkäämme väitelkö tästä. Teitä sanotaan oppineeksi, se on pääasia. Missä olette opiskellut?"

"Niinkuin suvaitsette, madame", vastasi tohtori kumartaen. "Eikä tämä vastaus kuitenkaan ole yhtä tarkka kuin sanoessani kaikkialla."

"Vastatkaa siis suoraan", sanoi kuningatar epätoivoissaan, "älkää, minä pyydän, käyttäkö tuollaisia kiertolauseita."

"Kaikkialla! Kaikkialla! Mitä se merkitsee? Sitenhän vastaa petkuttaja, empiristi, markkinalääkäri. Luuletteko vaikuttavanne minuun tuollaisilla suurisuisilla puheenparsilla?"

"Sanoin kaikkialla", vastasi Gilbert kylmästi, "sillä olen todellakin opiskellut kaikkialla, majoissa ja palatseissa, kaupungeissa ja erämaissa, tutkinut ihmisiä ja eläimiä, itseäni ja toisia, niinkuin pitääkin tiedettä rakastavan miehen, joka etsii sitä sieltä, mistä sen löytää, siis kaikkialta."

Kuningatar tunsi jääneensä tappiolle. Hän loi Gilbertiin pelottavan katseen, johon tämä vastasi tuskastuttavan kiinteästi tuijottamalla.

Kuningatar väänteli ruumistaan ja kääntyessään kaasi pienen pöydän, jolla oli hänelle tuotu suklaata Sèvres-kupissa.

Gilbert näki pöydän kaatuvan ja kupin särkyvän, mutta hän ei liikahtanutkaan.

Puna nousi Marie-Antoinetten poskille. Hän nosti kylmän ja kostean kätensä polttavalle otsalleen, ja kun hän jälleen oli valmis katsomaan Gilbertiin, niin hän ei uskaltanutkaan.

Mutta hänen mielestään osoitti Gilbert hänelle hävyttömyyttäkin suurempaa halveksimista.

"Ja minkä opettajan johdolla olette opiskellut?" kysyi kuningatar, jatkaen keskustelua siitä, mihin sen oli lopettanut.

"En tiedä, miten vastaan teidän majesteetillenne, jotta en loukkaisi entistään enemmän."

Kuningatar tunsi, minkä edun Gilbert täten tarjosi hänelle, ja hän ryntäsi käyttämään tilaisuutta hyväkseen aivan kuin naarasleijona hyökkää saaliiseensa.

"Loukata minua, minua! Tekö loukkaisitte minua!" huudahti hän. "Mitä sanottekaan, tekö loukkaisitte kuningatarta! Käsitätte väärin kaikki, sen vannon, herra tohtori Gilbert. Te olette kaikesta päättäen tutkinut ranskankieltä yhtä hyvistä lähteistä kuin lääketiedettä. Minun arvoisiani henkilöitä ei loukata, herra tohtori Gilbert, heitä vain väsytetään, siinä kaikki."

Gilbert kumarsi ja astui askeleen ovea kohden, eikä kuningatar huomannut hänen kasvoillaan pienintäkään vihan tai kärsimättömyyden ilmettä.

Kuningatar puolestaan polki raivoissaan jalkaansa. Hän hypähti kuin pidättääkseen Gilbertin.

"Anteeksi", sanoi hän. "Se on totta, olenhan anteeksiantamattoman suuressa määrässä hairahtunut, sillä olenhan lääkärinä kutsuttu sairaan luokse. Antakaa anteeksi, madame. Ensi kerralla muistan kyllä tämän."

"Teidän majesteettinne", jatkoi hän, "näyttää olevan hyvin lähellä hermokohtausta. Rohkenenko pyytää olemaan antautumatta sen valtaan. Kohta ette voisi enää hillitä itseänne. Tänä hetkenä mahtaa valtimo olla tauonnut ja veri syöksynyt sydämeen. Teidän majesteettinne kärsii, teidän majesteettinne on tukehtumaisillaan, ja ehkä olisi viisainta kutsua tänne joku kamarineideistä."

"Kummallista! Muistan nuoruudestani erään kummallisen seikan, joka epäilemättä loukkaisi teitä kovasti, jos sen sanoisin teille. Samapa tuo on! Jos se teitä haavoittaa, niin pianhan haavanne parannatte, sillä olettehan yhtä suuri filosofi kuin oppinut lääkärikin."

"Juuri niin, madame", sanoi Gilbert, "hymyilkää ja hillitkää vähitellen hermojanne ivan avulla. Älykkään tahdon suurimpia etuja on juuri se, että se voi hillitä itseään. Hillitkää, madame, hillitkää, mutta älkää kuitenkaan ponnistelko liikaa."

Tämä määräys lausuttiin niin herttaisen ystävällisesti, että vaikka kuningatar tunsikin siinä piilevän syvän ivan, ei hän voinut loukkaantua Gilbertin sanoista.

"Olin silloin dauphine [Kruununprinssin (dauphinin) puoliso. — Suom.] ja asuin Trianonissa. Puistossa oli pieni aivan mustatukkainen poika, likainen, ryysyinen, pikku Rousseaun kaltainen käytöksessään, joka haravoi, kuokki, nyppi rikkaruohoja pienillä koukkuisilla sormillaan. Hänen nimensä oli Gilbert."

"Tekö?" sanoi Marie-Antoinette ja hänen kasvoillaan kuvastui viha.
"Olinkin siis oikeassa! Ettehän siis olekaan opiskellut mies!"

"Koska teidän majesteetillanne on niin hyvä muisti, niin hän kai myös ottaa varteen, mitkä ajat silloin olivat", sanoi Gilbert. "Vuonna 1772, ellen erehdy, tuo pieni puutarhurin renki, josta teidän majesteettinne puhuu, ansaitsi elatuksensa kaivelemalla maata Trianonin puistossa. Nyt on vuosi 1789. Siitä on siis nyt seitsemäntoista vuotta. Se on pitkä aika tällaisena aikakautena. Siinä on enemmän kuin mitä tarvitaan, jotta sivistymättömästä tulee oppinut. Sielu ja äly toimivat nopeasti määrätyissä olosuhteissa, aivan samoin kuin kasvit kasvavat lämpimissä lavoissa. Vallankumoukset, madame, ovat älyn kasvihuoneita. Teidän majesteettinne katsoo minuun, ja terävästä katseestanne huolimatta ette näe, että kuudentoista vuotiaasta pojasta on tullut kolmenkymmenen kolmen vuotias mies. Teidän majesteettinne on siis väärässä ihmetellessään, että oppimattomasta, viattomasta Gilbertistä on kahden vallankumouksen pyörteessä tullut oppinut filosofi."

"Oppimaton hän kyllä oli. Mutta viaton, viaton, sanoitte", huudahti kuningatar kiivaasti; "muistaakseni sanoitte pikku Gilbertiä viattomaksi?"

"Jos olen erehtynyt, madame, tai jos olen ylistänyt pikku Gilbertissä ominaisuutta, jota hänellä ei ollutkaan, niin en voi käsittää, miten teidän majesteettinne voi tietää paremmin kuin minä, että hänellä oli vastaava pahe?"

"Tämä on aivan toinen asia", sanoi kuningatar synkistyen. "Ehkä puhelemme tästä jonakin toisena päivänä. Mutta sitä odottaessamme palatkaamme mieheen, oppineeseen mieheen, kehittyneeseen mieheen, täydelliseen olentoon, joka on edessäni."

Gilbert ei ollut huomaavinaan tuota sanaa: täydellinen. Hän käsitti sen varsin hyvin uudeksi loukkaukseksi.

"Palatkaamme vain, madame", vastasi Gilbert tyynesti, "ja ilmoittakaa, missä tarkoituksessa teidän majesteettinne on kutsuttanut hänet luokseen?"

"Pyritte kuninkaan lääkäriksi", sanoi kuningatar. "Ymmärrättehän, että puolisoni terveys on minulle siksi rakas, jotta en voi uskoa sitä kenenkään muun kuin täydellisesti tuntemani henkilön huostaan."

"Olen tarjoutunut, madame", sanoi Gilbert, "ja olen saanut toimen, ilman että teidän majesteettinne millään tavalla voi päästä selville kykenemättömyydestäni tai lahjoistani. Olen etupäässä valtiollinen lääkäri, madame, ja minua on suositellut parooni Necker. Mutta jos kuningas joskus tarvitsee minun tiedettäni, silloin olen hänelle hyvä ruumiin lääkäri, sen mukaan kuin ihmisen tieto voi auttaa luojan luomaa olentoa. Kuninkaalle, madame, olen paitsi hyvä neuvonantaja ja lääkäri, ennen kaikkea muuta hyvä ystävä."

"Hyvä ystävä!" huudahti kuningatar uudelleen ilmaisten halveksumistaan. "Te! Kuninkaan ystävä!"

"Niin, tietystikin salaisten voimienne, salatieteenne avulla", mutisi hän. "Kukapa tietää, ehkä saamme nähdä Jacquerie-kapinan ja Mailleton-kapinan, palaamme ehkä keski-aikaan! Te otatte taas käytäntöön taikajuomat ja loihdut. Te hallitsette Ranskaa loihtujen avulla, teistä tulee toinen Faust tai Nicolas Flamel."

"Olisipa teillä sellainen valta! Kuinka monta Armidan puiston hirviötä julmempaa petoa, Kerberostakin pelottavampaa, vaivuttaisittekaan uneen helvettiimme ovella."

Lausuessaan nuo sanat: vaivuttaisittekaan uneen, loi kuningatar entistään tutkivamman katseen tohtoriin.

Tämä tuotti Marie-Antoinettelle tavattoman suurta iloa. Hän tunsi tällä kertaa iskemänsä iskun osuneen ja haavoittaneen syvälle.

"Sillä tehän vaivutatte uneen", jatkoi kuningatar. "Te, joka olette tutkinut kaikkialla ja kaikkea, olette varmaankin tutkinut magneettista tiedettä aikakautemme uneenvaivuttajien johdolla, niiden johdolla, jotka käyttävät unta petokseen ja toisten unesta lukevat heidän salaisuutensa!"

"Olen todellakin, madame, harjoittanut usein ja kauan opintoja kuuluisan Cagliostron johdolla."

"Siis saman, joka itse harjoitti ja opetti oppilaansakin käyttämään tuota äsken mainitsemaani siveellistä varkautta. Hänhän tuon magneettisen unen avulla, jota minä sanon halpamaisen rikolliseksi, riisti valtaansa toisten sielun ja toisten ruumiin."

Gilbert käsitti nytkin sanojen tarkoituksen, ja tällä kertaa hän punastumisen sijasta kalpeni. Tämän nähdessään kuningatar vapisi ilosta sydämensä pohjia myöten.

"Nyt olen minä haavoittanut sinuakin, konna", mutisi hän itsekseen, "ja minä näen veren vuotavan."

Mutta syvimmätkään mielenliikutukset eivät pitkää aikaa näkyneet Gilbertin kasvoilla. Hän lähestyi siis kuningatarta, joka voitostaan iloissaan katsoi häneen varomattomasti, ja sanoi:

"Madame, teidän majesteettinne tekisi väärin, kieltäessään näiltä oppineilta miehiltä heidän tieteensä kauneimman voiton, tuon kyvyn voida vaivuttaa magneettiseen uneen ei suinkaan uhriaan, vaan esineensä. Tekisitte väärin, jos kieltäisitte heiltä oikeuden kehittää kaikilla tarjona olevilla keinoilla tieteellistä keksintöä, jonka lait kerran järjestettyinä ja selvitettyinä ovat ehkä kutsutut mullistamaan koko maailman."

Ja nyt vuorostaan lähestyen kuningatarta katsoi Gilbert häneen samalla tahdon voimalla, jonka edessä hermostunut Andrée oli sortunut.

"Kirottuja olkoot miehet, jotka käyttävät joitakin salaisia synkkiä keinoja tuhotakseen toisten sielut tai ruumiit", huusi hän… "Kirottu olkoon Cagliostro!…"

"Madame", sanoi Gilbert terävästi, "älkää tuomitko noin ankarasti ihmisolentojen tekemiä hairahduksia."

"Jokainen luotu olento saattaa erehtyä, madame, jokainen olento vahingoittaa toista olentoa, ja ellei olisi yksilöllistä itsekkyyttä, joka takaa yleisen turvallisuuden, niin olisi maailma vain ääretön taistelutanner. Ne ovat parhaimmat, jotka ovat hyviä, siinä kaikki. Toiset sanovat teille: Ne ovat parhaimmat, jotka ovat vähimmän pahoja. Suvaitsevaisuuden pitää tulla sitä suuremmaksi, jota korkeammalla tuomari on. Istuessanne korkealla valtaistuimellanne on teillä vähemmän kuin kellään muulla oikeuksia ankaruuteen tuomitessanne toisten tekoja. Maallisella valtaistuimella olkaa korkein suvaitsevaisuus, aivan samoin kuin Jumala taivaallisella valtaistuimellaan on korkein armo."

"Monsieur", sanoi kuningatar, "minä katselen toisin silmin kuin te oikeuksiani ja varsinkin velvollisuuksiani: olen valtaistuimella rangaistakseni ja palkitakseni."

"Sitä en usko, madame. Minun mielestäni olette valtaistuimella naisena ja kuningattarena sovittamassa ja anteeksiantamassa."

"Olette oikeassa, madame, mutta minähän vain vastaan teidän majesteetillenne. Mitä esimerkiksi tulee tuohon Cagliostroon, josta äsken puhuitte ja jonka taitoa halveksitte, niin muistan, ja tämä muisto on aikaisempi kuin teidän muistonne Trianonista, — muistan, että Taverneyn linnan puistossa hänellä oli tilaisuus antaa näyte taidostaan Ranskan valtakunnan dauphinelle. En tiedä, minkälainen se oli, madame, mutta dauphinen tulisi muistaa se, sillä näyte teki häneen niin syvän vaikutuksen, että hän pyörtyi." [Kohtaus Lääkärin muistelmien 15. luvussa. — Suom.]

Gilbert iski nyt vuorostaan. Hän iski kyllä umpimähkään, mutta hän osui sattumalta oikeaan ja niin syvälle, että kuningatar tuli kalmankalpeaksi.

"Niin kyllä", sanoi hän käheällä äänellä, "hän näytti minulle todellakin unessa hirvittävän koneen, mutta tähän asti en tiedä, onko sellaista konetta todellisuudessa olemassa."

"En tiedä, mitä hän teille näytti, madame", jatkoi Gilbert tyytyväisenä vaikutukseen, jonka hän oli saanut aikaan, "mutta sen tiedän, ettei häneltä voida kieltää oppineen miehen nimeä, koska hänellä on vertaisiinsa sellainen vaikutusvalta."

"Mahdollisesti erehdyn", jatkoi Gilbert, "mutta siinä tapauksessa on hänen vaikutuksensa vieläkin suurempi, koska hän taivuttaa tasalleen pelon ikeen alaisina maan piirin kuninkaitten ja prinssien päät."

"Kirotut! Kirotut! huudan kerran vielä, olkoot ne, jotka käyttävät väärin heikkoutta tai herkkäuskoisuutta."

"Että tuo teidän Cagliostronne on raukkamainen petturi ja hänen niin sanottu magneettinen unensa suoranaista rikollisuutta."

"Niin, rikollisuutta", jatkoi kuningatar, "sillä sen saa aikaan keitos, juoma, myrkky, mutta inhimillinen oikeus, jonka edustaja minä olen, saa kyllä siitä tiedon ja rankaisee sen valmistajan."

"Madame, madame", jatkoi Gilbert yhä vain kärsivällisesti, "olkaa suopea niitä kohtaan, jotka tässä maailmassa ovat rikkoneet."

Kuningatar erehtyi ja Gilbertin äänen pehmeydestä päätti tämän rukoilevan armoa itselleen.

"Mitä!" huudahti hän ja hänen säihkyvä silmäteränsä suureni, jolloin Marie-Antoinetten oli pakko luoda katseensa alaspäin, aivan kuin auringon paisteen silmiin sattuessa.

Kuningatar tuli neuvottomaksi, mutta yhtä kaikki hän vielä ponnisti voimiaan.

"Kuningatarta ei sovi kuulustella, yhtä vähän kuin loukatakaan", sanoi hän. "Tietäkää vielä sekin te, joka olette tulokas hovissa. Mutta tehän muistaakseni puhuitte niistä, jotka ovat hairahtuneet, ja pyysitte heitä kohtaan osoittamaan suopeutta."

"Missä onkaan ihmisolento, josta ei voisi moitteen sanaa sanoa", lausui Gilbert. "Kuka on niin täydellisesti osannut sulkeutua omantuntonsa kuoreen, ettei toisten katse pääse sinne tunkeutumaan? Tätä sanotaan usein hyveeksi. Olkaa suopea, madame."

"Mutta tältä kannalta katsoen", jatkoi kuningatar ajattelemattomuudessaan, "ei siis olekaan mitään hyveellisiä olentoja teidän kaltaisenne mielestä, joiden opettajien katse etsii totuuden vaikka omantunnon pohjalta?"

Kuningatar purskahti nauruun välittämättä peittää naurussaan piilevää halveksumista.

"Koettakaahan muistaa", huudahti kuningatar, "että nyt ette puhu torilla idiooteille, moukille tai patriooteille."

"Osoittakaa siis enemmän kunnioitusta tai enemmän taitoa. Muistelkaahan koko mennyttä elämäänne, tutkikaa omantuntonne sopukat, sillä sehän täytyy olla heidän nerokkuudestaan ja kokeneisuudestaan huolimatta niilläkin miehillä, jotka ovat kaikkialla toimineet, aivan samoin kuin tavallisillakin kuolevaisilla. Muistelkaahan, mitä kaikkea alhaista, vahingollista, rikollista olette ajatellut, mitä julmuuksia, uhkatekoja, jopa rikoksiakin olette tehnyt. Älkää keskeyttäkö minua, ja kun olette tästä kaikesta tehnyt lopputilityksen, herra tohtori, niin painakaa päänne kumaraan, tulkaa nöyräksi, älkää lähestykö noin uhmamielisenä kuninkaallisten henkilöiden asuntoa, jotka Jumala ainakin siihen asti, kunnes toisin määrätään, on asettanut tunkeutumaan rikollisiin sieluihin, tutkimaan omantunnon sokkeloita ja rankaisemaan säälimättömästi ja muuttamattomasta syylliset. Näin teidän pitäisi tehdä, herra tohtori. Silloin teidän katumuksenne otetaan varteen. Uskokaa minua, parhain keino parantaa niin sairas sielu kuin teidän, on yksinäisyys, kaukana loistosta, joka helposti antaa ihmiselle liian suuret ajatukset hänen omasta arvostaan. Neuvoisin siis teitä pysyttelemään poissa hovista ja pidättäytymään kuninkaan hoidosta hänen sairastuessaan. On olemassa muuan parannus, joka Jumalalle on mieluisempi kuin mikään muu parannus, nimittäin oma parantumisenne. Muinaisuudella on tätä varten oma sananpartensakin: Ipse cura medici."

Mutta Gilbert ei noussutkaan kapinaan tätä ehdotusta vastaan, joka kuningattaren mielestä oli nöyryyttävin lopputulos, vaan vastasi lempeästi:

"Madame, olen jo tehnyt kaiken sen, mitä teidän majesteettinne kehoittaa minua tekemään."

"En tiedä, mitä teidän majesteettinne tarkoittaa, mutta minä ymmärrän sittenkin. Kuinkahan monta kertaa minun ikäiseni mies onkaan loukannut Jumalaa?"

"Olen asiaa punninnut, madame, ja niin olen tullut tietämään, etten ole toisia huonompi, sillä jokaisellahan on syntinsä. Olen huomannut tämän selviön, en selaillessani kirjoja, vaan tutkiessani toisten omiatuntoja."

"Madame, en yleistietoinen enkä erehtymätön, mutta tunnen ainakin inhimilliset kärsimykset ja olen kokenut syviä tuskia. Ja tämä on siihen määrään totta, että nähdessäni teidän väsyneitten silmienne ympärillä mustat kehät, tuon viivan, joka ulottuu toisesta silmäkulmasta toiseen, tuon suupieliänne vääntävän viivan, lihasjännityksen, jota jokapäiväisellä ammattikielellä sanotaan rypyksi, — voisin sanoa teille, madame, kuinka raskaita koettelemuksia teilläkin on ollut, kuinka monasti sydämenne on tuskasta sykkinyt, kuinka monta kertaa sydämenne on luottavana antautunut herätäkseenkin pettyneenä."

"Kaiken tuon sanoisin teille silloin, kun tahdotte, madame", jatkoi hän. "Sanoisin sen varmana siitä, että sanojani ei väitettäisi valheeksi. Sanoisin sen luoden teihin katseen, joka tahtoo ja osaa lukea. Ja kun tuntisitte tämän katseen painon, kun tuntisitte tämän uteliaisuuden puikon tunkeutuvan sielunne syvyyksiin, aivan kuin meri tuntee luotiliinan painuvan sen kuiluihin, silloin ymmärtäisitte, että minä voin paljon. Ja jos nyt vaikenen, niin minulle pitäisi osoittaa kiitollisuutta eikä vaatia taisteluun."

Tämä puhe, jota kannatti miehen ja naisen välisen uhkavaatimuksen kammottava jyrkkyys, tämä kaikkien hovisääntöjen halveksiminen kuningattaren läheisyydessä vaikutti merkillisesti Marie-Antoinetteen.

Hän tunsi aivan kuin usvan vaipuvan otsalleen ja jäätävän ajatuksensa, hän tunsi vihansa muuttuvan kauhuksi, hän antoi herpaantuneitten käsiensä vaipua alas ja astui askeleen taapäin paetakseen tuntemattoman vaaran lähenemistä.

"Ja nyt", sanoi Gilbert, — joka selvästi huomasi, mitä hänen sielussaan liikkui, — "ettekö nyt ymmärrä, että minä voisin hyvin helposti saada tietää kaikki ne seikat, jotka salaatte maailmalta, jotka salaatte itseltännekin. Ettekö ymmärrä, että helposti saisin teidät vaipumaan tuolle tuolille, jota sormenne vaistomaisesti etsivät, löytääkseen siitä tukea."

"Oh!" sanoi kuningatar kauhuissaan, sillä hän tunsi outojen väristysten ulottuvan sydämeensä asti.

"Jos lausun itsekseni vain sanan, jota en kuitenkaan tahdo lausua", jatkoi Gilbert, "jos muodostan tahdon, josta kuitenkin luovun, niin te äkkiä vaivutte kuin salaman lyömänä valtaani. Te epäilette, madame. Älkää epäilkö, te voisitte joskus saattaa minut kiusaukseen, ja jos te minut kiusaukseen saatatte… Mutta ettehän epäile, ettehän?"

Pää taapäin painuneena, läähättäen, tuntien tukehtuvansa, mielettömänä kauhusta kuningatar kouristautui tuolin selkänojaan epätoivon tarmolla ja hyödyttömän puolustautumisvimman raivolla.

"Uskokaa sanojani, madame", jatkoi Gilbert; "ellen olisi kunnioittavin, nöyrin, syvimmin alistuva alamaisenne, niin voisin saada teidät vakautuneeksi kamalan kokeilun avulla. Älkää pelätkö mitään! Minä kumarran nöyrästi ja syvempään naisen kuin kuningattaren edessä. Minä värisen, jos ajatukseni voisi teidän ajatustanne vain hipaistakaan, minä kuolisin mieluummin, kuin tuottaisin sielullenne haittaa."

"Monsieur, monsieur", huudahti kuningatar lyöden käsillään ilmaan aivan kuin torjuakseen luotaan Gilbertin, joka seisoi kolmen askeleen päässä hänestä.

"Ja kuitenkin", jatkoi Gilbert, "annoitte sulkea minut Bastiljiin. Te ette sure sen valloittamista minkään muun vuoksi kuin siksi, että samalla rahvas päästi minut vapaaksi. Silmistänne leimuaa viha miestä kohtaan, jota ette omasta puolestanne voi mistään syyttää. Ja katsokaahan, minä tunnen, että hellittäessäni vaikutustani, jonka avulla kahlehdin teitä, te mahdollisesti alatte uudelleen epäillä kyetessänne uudelleen hengittämään."

Heti paikalla kun Gilbert lakkasi katseillaan ja kädellään kahlehtimasta häntä, oikaisi Marie-Antoinette ruumiinsa melkein uhkaavana, aivan kuin lintu, joka päästyään ilmapumpun tukehduttavan vaikutuksen alta yrittää laulaa ja oikoa siipiään.

"Ahaa, te epäilette, pilkkaatte, halveksitte. No niin, sanonko suoraan teille, madame, mikä kamala ajatus nyt heräsi minussa, mitä melkein aioin tehdä. Olisin tuominnut teidät ilmaisemaan minulle arimmat ajatuksenne, kätketyimmät salaisuutenne, olisin pakottanut teidät kirjoittamaan ne tämän pöydän ääressä, johon kätenne nyt koskee. Ja kun sitten olisitte herännyt, olisin omaan käsialaanne vedoten voinut teille todistaa, kuinka todellinen on se voima, jonka näytte kieltävän, ja kuinka suuri onkaan sen miehen jalomielisyys, jota olette loukannut, jota kokonaisen tunnin ajan olette loukannut, vaikka hän ei millään tavalla ole antanut teille siihen syytä tai aihetta."

"Pakottakaa minut nukkumaan, pakottakaa minut puhumaan unessa, minut, minut!" huudahti kuningatar kalveten. "Ja sen te olisitte uskaltanut tehdä? Tiedättekö mitä se on? Ymmärrättekö, kuinka raskauttava uhkauksenne on teille? Sehän on majesteettirikos. Muistakaa, kun kerran olisin herännyt, kun kerran olisin jälleen saanut toimintakykyni, niin olisin rangaissut rikoksenne kuolemalla."

"Madame", sanoi Gilbert katseillaan seuraten kuningattaren huimaavaa kiihkoa, "älkäähän kiirehtikö syyttämään tai uhkailemaan. Olisin kyllä vaivuttanut teidän majesteettinne uneen. Olisin kyllä naiselta siepannut hänen salaisuutensa, mutta uskokaa minua, sitä en olisi tehnyt tämänlaatuisissa oloissa, en kahdenkesken kuningattaren ja alamaisen, naisen ja oudon miehen välillä. Olisin vaivuttanut kuningattaren uneen, sillä mikään ei ole sen helpompaa, mutta en olisi tohtinut nukuttaa häntä, en olisi uskaltanut panna häntä puhumaan muuten kuin todistajan läsnäollessa."

"Niin, madame, todistajan, joka olisi tarkkaan pannut muistiin kaikki sananne ja liikkeenne, kaikki valmistamani kohtauksen yksityiskohdat, siis koko näytelmän, jotta toinnuttuanne ette olisi voinut epäillä mitään."

"Todistajan kuullen", kertasi kuningatar kauhuissaan, "ja kuka olisi ollut tämä todistaja? Mutta ajatelkaahan, että rikos olisi siten ollut kaksinkertainen, sillä silloinhan olisitte hankkinut itsellenne rikostoverin."

"Kuningas!" huudahti Marie-Antoinette sellaisen kauhun vallassa, että aviovaimo siinä ilmaisi syyllisyytensä selvemmin kuin jos hän olisi tunnustanut sen unitilassa. "Oi, herra Gilbert! Oi, herra Gilbert!"

"Kuningas", lisäsi Gilbert rauhallisesti, "kuningas, teidän puolisonne, teidän tukenne, teidän luonnollinen puolustajanne. Kuningas, joka herättyänne olisi kertonut teille, madame, miten kunnioittava ja miten ylpeä samalla olin, voidessani todistaa tieteeni oikeaksi maailman kunnioitettavimmalle hallitsijalle."

Ja sanottuaan tämän Gilbert antoi kuningattarelle tilaisuuden miettiä sen sisällön syvyyttä.

Kuningatar oli muutaman hetken vaiti. Ei kuulunut muuta kuin hänen katkonainen hengityksensä.

"Kaiken sen jälkeen, mitä olette lausunut", sanoi hän viimein, "on luonnollista, että olette leppymätön vihollinen…"

"Ystävyys, joka sitoo alamaisen kuningattareen, ei voi elää muusta kuin siitä luottamuksesta, minkä alamainen herättää. Olette kai jo sanonut itsellenne, ettei se ole vihollinen, jolta ensimmäisellä sanalla voi ottaa vahingoittamisen keinot varsinkin, kun hän ensimmäisenä kieltäytyy aseitaan käyttämästä."

"Voinko uskoa noihin sanoihinne?" lausui kuningatar levottomana ja tarkkaavana, luoden Gilbertiin terävän katseen.

"Miksi ette uskoisi, madame, koska teillä on kaikki todistukset suoruudestani?"

"Madame, olen tehnyt saman lupauksen kuin muutama kuuluisat miehet, ennenkuin vaarallisine aseineen ryhtyivät toimimaan. Minä käytän valtaani vain torjuakseni vääryyttä, jota aiotaan minulle tehdä. Ei hyökkäystä, vaan puolustusta varten; se on vaalilauseeni."

"Ymmärrän teidät, madame. Kärsitte huomatessanne sielunne olevan lääkärin vallassa, sillä nousittehan joskus kapinaan jo silloinkin, kun teidän olisi pitänyt uskoa ruumiinne hänen huostaansa. Rohkaiskaa mielenne, olkaa luottavainen. Olenhan tänään antanut teille todistuksen pitkämielisyydestäni ja tahdon antaa teille neuvojakin. Tahdon rakastaa teitä, madame. Tahdon toistenkin rakastavan teitä. Tahdon kanssanne väitellä niistä ajatuksista, jotka jo olen esittänyt kuninkaalle."

"Olkaa varuillanne, tohtori!" sanoi kuningatar vakavasti. "Olette vienyt minut ansaan. Ensin pelotatte naista ja sitten tahdotte vallita kuningatarta."

"En, madame, en ole kurja onnenonkija. Minulla on omat ajatukseni ja ymmärrän, että teillä on omanne. Minä tahdon heti, aivan alussa, jyrkästi kumota heittämänne syytöksen, josta ette koskaan luopuisi, sen, että pelottaessani teitä olisin tahtonut orjuuttaa järkenne. Sanonpa vielä enemmänkin, te olette ensimmäinen nainen, missä tapaan kaikki naisen intohimot ja kaikki miehen vallanhimoiset ominaisuudet. Te voitte samalla kertaa olla nainen ja ystävä. Koko ihmiskunta keskittyy määrähetkenä teihin. Minä ihailen teitä ja olen valmis teitä palvelemaan. Palvelen teitä saamatta teiltä mitään, teen kaikki vain oppiakseni tuntemaan teidät. Teen vielä enemmänkin hyväksenne. Jos mielestänne olen palatsin huonekalu, joka ottaa liian paljon tilaa, jos tämänpäiväisen vaikutus ei haihdu mielestänne, niin pyydän teitä siirtämään minut loitos luotanne."

"Loitos!" huudahti kuningatar niin iloisesti, että Gilbert ei voinut olla sitä huomaamatta.

"Asia on siis päätetty, madame", jatkoi hän ihmeteltävän kylmäverisesti. "En siis sano kuninkaallekaan, mitä minulla oli hänelle sanottavaa, vaan lähden. Pitääkö minun mennä kauaksikin, ennenkuin voitte olla rauhallinen, madame?"

"Huomaan, mitä teidän majesteettinne ajattelee", sanoi Gilbert. "Käsittäen paremmin kuin uskoisikaan, millainen on etäältäkin magneettinen vaikutus, arvelee teidän majesteettinne, että kauempanakin olisin yhtä vaarallinen ja yhtä pelottava."

"Jos joku tahtoo vahingoittaa niillä keinoilla, joista moititte minua ja mestareitani, niin voisihan hän käyttää vahingoittavaa valtaansa yhtä hyvin sadan penikulman päästä kuin tuhannen tai kolmen askeleen päästä. Älkää pelätkö, madame, niinä en aio sitä käyttää."

Kuningatar mietti hetken. Hän ei tiennyt, mitä vastaisi tälle kummalliselle miehelle, joka sai hänen varmimmatkin päätöksensä horjumaan.

Äkkiä saivat käytävästä kuuluvat askeleet kuningattaren kohottamaan päänsä.

"Vastatkaa siis, madame, olkaa niin hyvä ja vastatkaa, pitääkö minun lähteä vai jäädä?"

"Kiirehtikää, madame. Voin välttää kuningasta, jos niin tahdotte.
Teidän majesteettinne näyttää vain minulle oven, josta voin poistua."

Gilbert kumarsi. Marie-Antoinette koetti lukea hänen kasvoiltaan, ilmenisikö niillä voitonriemu selvemmin kuin viha ja huolestuminen.

III

NEUVO

Hän oli säikähtyneen ja kysyvän näköinen. Tämä ilme oli täydellisesti vastakkainen kuningattaren jääkylmälle jäykkyydelle.

Kuninkaan kasvoilla oli tavallinen tuore värinsä. Aamuvirkkuna ja ylpeänä hyvästä voinnistaan, jota hän oli aamuilmasta imenyt, hän hengitti syvään ja astui voimakkain askelin pitkin permantoa.

"Nukuin kuusi tuntia, sellainen on tapani. Voin oikein hyvin. Ajatus on virkeä. Madame, olette hiukan kalpea. Missä on tohtori, jonka kuulutte kutsuneen luoksenne?"

"Tuossa on tohtori Gilbert", sanoi kuningatar vetäen verhot pois ikkunakomeron edestä, jossa tohtori oli siihen saakka seissyt.

"Ah, unohdin", sanoi hän. "Tehän kutsuitte lääkärin luoksenne, olette kai sairas?"

"Ette käsitä minua oikein. Teillähän on omat mielilääkärinne. Ette ole kutsunut tohtori Gilbertiä minkään muun vuoksi kuin tuntemani halun vuoksi…"

"Ah!" lausui kuningatar hiukan tyyntyen. "Niin", jatkoi Ludvig XVI, "mutta olkaahan varuillanne. Tohtori Gilbert on uskottuni, ja jos hänelle kerrotte jotakin, niin hän ilmaisee sen minulle."

Marie-Antoinette naurahti tuota tukahdutettua naurua, joka ilmaisi, että hän tahtoi vaihtaa keskustelunaihetta tai että se väsytti häntä.

"Koska se näyttää huvittavan kuningatarta", sanoi kuningas, "niin kertokaahan minulle, tohtori, mitä hän sanoi."

"Kysyin tohtorilta", keskeytti Marie-Antoinette, "miksi te olitte käskenyt hänet saapumaan näin varhain. Tunnustan, että hänen olonsa Versaillesissa näin varhain tekee minut uteliaaksi ja levottomaksi."

"Odotin tohtoria", vastasi kuningas muuttuen synkäksi, "keskustellakseni hänen kanssaan politiikasta."

Gilbert kumarsi kuningattarelle syvään ja valmistautui seuraamaan
Ludvig XVI:tta.

"Me emme keskustele hauskoista asioista, madame. Parastahan on säästää kuningattarelta liiat huolet."

"Ja siten herätätte huolestuksen tuskat!" huudahti majesteetillisesti kuningatar.

"Jääkää, minä tahdon sen", sanoi kuningatar. "Toivottavasti, herra
Gilbert, ette jätä tahtoani täyttämättä."

"Herra Gilbertin piti neuvoa minua, hänen piti aivan vapaasti keskustella kanssani omantuntonsa mukaan, mutta nythän hän ei enää voi tehdä sitä."

Gilbert aivan kuin viittasi ja kuningatar pani siihen heti hyvin suuren merkityksen.

"Pelkääkö monsieur Gilbert siis loukkaavansa minua, jos hän puhuu omantuntonsa mukaan?" sanoi hän kuin tukeakseen liikkeen sisällystä.

"Käsittäähän kaikki helposti", sanoi kuningas. "Teillä on oma politiikkanne, se ei aina ole sama kuin minun… ja sitä paitsi…"

"Sitäpaitsi tohtori Gilbertillä on hyvin eriävät mielipiteet minun politiikastani, sanottehan sen aivan selvästi."

"Niin on laita, madame", vastasi Gilbert, "ja sen teidän majesteettinne voi päättää niistä ajatuksistani, jotka hän tuntee. Mutta teidän majesteettinne voi olla aivan varma siitä, että puhun totta yhtä vapaasti hänen kuin kuninkaankin läsnäollessa."

"Sitä emme epäilekään", keskeytti Ludvig XVI. "Mutta jos olette viisas, madame, niin annatte tohtorin puhua aivan vapaasti… sillä se on minulle tarpeellista."

"Sire", vastasi Gilbert, "koska kuningatar vaatii totuutta, koska tunnen hänen majesteettinsa älyn siksi jaloksi ja siksi voimakkaaksi, ettei hän totuutta pelkää, niin puhun mieluummin molempien hallitsijoitteni kuullen."

"Minä luotan teidän majesteettinne viisauteen", sanoi Gilbert kumartaen kuningattarelle. "Nyt on kysymyksessä hänen majesteettinsa kuninkaan kunnia ja onni."

"Tämä tuntuu kyllä hyvin kauniilta", sanoi kuningas, kuitenkin tapansa mukaan itsepäisesti vastustellen, "mutta asia on arkaluontoinen, ja minä tiedän, että teidän läsnäolonne vaikuttaa minuun hyvin tuskastuttavasti."

Kuningatar ei voinut hillitä kärsimättömyyttä ilmaisevaa liikettä. Hän nousi, sitten hän istuutui uudelleen ja suuntasi nopean ja kylmän katseensa tohtorin ajatuksiin.

Kun Ludvig XVI huomasi, ettei hän millään keinolla voinut välttää tavallisia ja odottamattomia kyselyjä, huokasi hän raskaasti ja istuutui nojatuoliin vastapäätä tohtori Gilbertiä.

"Mistä on kysymys?" kysyi kuningatar, kun tämä neuvosto näin oli istuutunut paikoilleen.

Gilbert katsahti vielä viimeisen kerran kuninkaaseen, aivan kuin pyytääkseen lupaa saada puhua aivan suoraan.

"Siis, madame", sanoi tohtori, "ilmoitan lyhyesti teidän majesteetillenne, miksi näin varhain aamulla saavuin Versaillesiin. Tulin kehoittamaan hänen majesteettiaan menemään Pariisiin."

Jos kipinä olisi pudonnut niihin neljäänkymmeneentuhanteen ruutinaulaan, jotka olivat kaupungintalon kellarissa, ei se olisi voinut saada aikaan suurempaa räjähdystä kuin mikä tapahtui kuningattaren sydämessä.

"Kuningas", jatkoi kuningatar, "kuningas kapinallisessa kaupungissa! Kuningas keskellä heinähankoja ja viikatteita! Kuningas miesten joukossa, jotka ovat surmanneet sveitsiläiset, tappaneet Launayn ja de Flessellesin! Kuningas astumassa kaupungintalon torin poikki puolustajiensa veressä! — Olette mieletön puhuessanne sillä tavalla. Niin, sanon sen kerta vielä, olette mieletön."

Gilbert loi katseensa maahan miehen tavoin, jota kunnioitus pidättää puhumasta. Hän ei sanallakaan vastannut.

Liikutettuna sielunsa sisimpiä myöten, kuningas vääntelehti tuolillaan aivan kuin kidutettu inkvisitsionin halstarilla.

"Miten on mahdollista", jatkoi kuningatar, "että tuollainen ajatus voi syntyä älykkään miehen aivoissa ja ranskalaisen sydämessä? Ettekö tiedä puhuvanne pyhän Ludvigin seuraajalle, Ludvig XIV:n lapsenlapselle!"

"En voi kuitenkaan otaksua", jatkoi kuningatar yhä vielä, "että aiotte riistää kuninkaalta hänen armeijansa ja kaartinsa tuen? Ette kai aio kiskoa häntä palatsistaan, joka samalla on linnoitus, astumaan turvattomana kiivaimpien vihollistensa eteen? Ette kai aio viedä kuningasta surmattavaksi, herra Gilbert?"

"Jos teidän majesteettinne vain hetkenkään uskoisi, että saattaisin kyetä sellaiseen petokseen, en olisi mieletön, vaan pitäisin itseäni rikollisena. Mutta, Jumalan kiitos, te uskotte sitä yhtä vähän kuin minäkään. Ei, olen saapunut antamaan tämän neuvon kuninkaalleni, koska pidän sitä hyvänä ja kaikkia muita neuvoja parempana."

Kuningatar puristi sormensa rinnallaan yhteen sellaisella voimalla, että batisti ritisi.

"Mutta, hyvä Jumala", sanoi hän, "kuunnelkaahan häntä madame. Ainahan teillä on aikaa vastata kieltävästi, kuunneltuanne ensin häntä."

"Kuningas on oikeassa", sanoi Gilbert, "sillä teidän majesteettinne ei tiedä, mitä aion sanoa kuninkaalle. Te luulette, madame, olevanne varman, luotettavan, kuolemaan alttiin armeijan keskellä. Se on erehdys! Ranskalaisista rykmenteistä ovat puolet salaliitossa vallanuudistajien kanssa vallankumouksen aatteen hyväksi."

"Päinvastoin, madame", sanoi Gilbert, "ylistän sitä. Mies voi kunnioittaa kuningatartaan ja uhrautua kuninkaalleen ja samalla rakastaa isänmaataan ja uhrautua sen vapauden hyväksi."

"Niin, madame, loukkaa teitä, sen ymmärrän kyllä, sillä otaksuttavasti teidän majesteettinne kuulee sen ensimmäisen kerran."

"Siihen täytyy tottua", mutisi Ludvig XVI, sillä alistuva, terve järki oli hänen suurin voimansa.

"Mutta kuulkaahan, kuulkaahan!" huudahti kuningas. "Minun mielestäni tohtori puhuu aivan järkevästi."

"Sanoin siis, madame, että olen nähnyt Pariisin, mutta te ette ole nähnyt edes Versaillesia. Tiedättekö mitä Pariisi aikoo tänä hetkenä tehdä?"

"Ei se kai aio toista kertaa valloittaa Bastiljia", lausui kuningatar halveksivaisesti.

"Ei suinkaan, madame", jatkoi Gilbert, "mutta kansa tietää toisen linnoituksen itsensä ja kuninkaan välillä. Pariisi aikoo koota edustajat kaikista sen kahdeksastaviidettä piirikunnasta ja lähettää ne Versaillesiin."

"Tulkoot vain, tulkoot vain!" huudahti kuningatar hurjalla ilolla.
"Kyllä he saavat lämpimän vastaanoton!"

"Odottakaa, madame", vastasi Gilbert, "ja olkaa varuillanne. Nuo edustajat eivät tule yksinään."

"Madame, älkää puhuko noin kevytmielisesti tästä järjestöstä. Jonakin päivänä se on mahti, se yhdistää ja hajoittaa."

"Monsieur", jatkoi vuorostaan kuningatar, "teillähän on täällä kymmenentuhatta miestä, jotka vastaavat sataatuhatta kapinallista. Minä sanon, kutsukaa ne, kutsukaa ne kokoon. Kaksikymmentä tuhatta rikollista saavat täällä rangaistuksensa ja ovat pelottavana esimerkkinä koko vallankumoukselliselle roskajoukolle, jonka minä tuhoisin perinpohjin viikon kuluessa, jos minun neuvojani kuunneltaisiin tunnin aika."

"Madame", sanoi hän, "kuinka täydellisesti erehdyttekään, tai oikeammin sanoen, kuinka teitä on viety harhaan. Ajatelkaahan, mitä olisi kuningattaren nostattama kansalaissota! Yksi kuningatar sen uskalsi tehdä ja hän on vienyt mukanaan hautaan kamalan liikanimen 'muukalainen'."

"Minäkö nostattaisin, kuinka voitte sen niin käsittää? Minäkö olen kenenkään yllyttämättä ampunut Bastiljia kohden?"

"Madame", sanoi kuningas, "ennenkuin neuvotte väkivaltaan, kuunnelkaa järkeä."

"Mutta kuunnelkaa, Antoinette", sanoi kuningas ankarasti. "Eihän ole mikään pikkuseikka, jos tänne tulee kaksikymmentä tuhatta miestä, jotka täytyy ampua kuoliaaksi."

"Kaiken vihan, joka suurenee etäisyyden mukana, kaikki kerskailut, jotka muuttuvat urhoollisuudeksi tilaisuuden tullen, kaiken tuon taistelun sekasorron, jonka tulos on epätietoinen, sen, madame, voitte säästää kuninkaalta ja itseltänne", sanoi tohtori. "Lempeydellä voitte estää nuo tapahtumat, jotka väkivaltaisuuksilla vain suurenisivat. Rahvas tahtoo tulla kuninkaan luo, ennättäkäämme ennen heitä. Antakaa kuninkaan mennä rahvaan luo. Kun hänen ympärillään tänään on armeija, niin sallikaa hänen huomenna osoittaa uskallusta ja valtiollista älykkäisyyttä. Nuo mainitsemani kaksikymmentätuhatta miestä voivat ehkä voittaa kuninkaan. Antakaa kuninkaan yksinään voittaa nuo kaksikymmentä tuhatta miestä, sillä he edustavat kansaa."

Kuningas ei voinut olla nyökkäämättä myöntymisen merkiksi. Kuningatar huomasi tämän.

"Onneton!" sanoi hän Gilbertille. "Ette siis tiedä, mitä merkitsisi kuninkaan läsnäolo nykyisenä aikana Pariisissa?"

"Se merkitsee: Hyväksyn… se merkitsee: Teitte oikein surmatessanne sveitsiläiseni… se tietää: Teitte oikein tappaessani upseerini, sytyttäessänne kauniin pääkaupunkini tuleen ja upottaessanne sen vereen, teette oikein syöstessänne minut viimein valtaistuimelta! Kiitos, hyvät herrat, kiitos!"

"Se merkitsee: Kansan tuskassa ilmenee jonkinmoinen oikeutus. Minä annan anteeksi… Minä olen päällikkö ja kuningas. Minä olen Ranskan vallankumouksen etunenässä, aivan samoin kuin Henrik III aikoinaan oli katolisen liigan etunenässä. Teidän kenraalinne ovat minun upseerejani, teidän kansalliskaartinne sotilaitani, teidän virkamiehenne minun virkailijoitani. Sen sijaan että työnnätte minua edellänne, seuratkaa minua, jos voitte. Askelteni suuruus osoittaa kerran vielä, että olen Ranskan kuningas, Kaarle suuren jälkeläinen."

"Oh!" huudahti kuningatar, "sire, älkää kuunnelko tätä miestä, tämä mies on teidän vihollisenne!"

"Madame", sanoi Gilbert, "hänen majesteettinsa kyllä itsekin sanoo, mitä hän ajattelee minun sanoistani."

"Minä ajattelen", lausui kuningas, "että tähän asti olette ollut ainoa, joka on uskaltanut sanoa minulle totuuden."

"Niin juuri, madame", jatkoi Gilbert, "ja uskokaa minua, madame, että tänä hetkenä on totuus ainoa soihtu, joka voi estää valtaistuinta ja kuninkuutta syöksymästä kuiluun."

Ja lausuessaan nämät sanat kumarsi Gilbert nöyrästi Marie-Antoinetten polviin asti.

PÄÄTÖS

Ensimmäisen kerran näytti kuningatar syvemmin liikutetulta. Johtuiko se tohtorin selvittelystä vai hänen osoittamastaan alamaisuudesta?

Kuningas oli noussut päättäväisen näköisenä. Hän ajatteli asian toimeenpanoa.

Mutta koska hän oli tottunut ennen jokaista tekoaan kysymään kuningattaren mielipidettä, sanoi hän:

"Minä en vaadi teiltä kieltäytymistä, madame", sanoi kuningas kärsimättömästi.

"Että nyt on tullut hetki, joka tulee kuningaskunnasta tekemään maailman kurjimman ja halvimman valtion."

"Oho, te liioittelette", sanoi kuningas. "Kurjin, hyvä on; mutta halvin, mahdotonta."

"Monsieur, olette saanut kuninkaallisilta esi-isiltänne synkän perinnön", sanoi Marie-Antoinette alakuloisesti.

"Niin olen", lausui Ludvig XVI, "perinnön, jonka surukseni olen saattanut teidät jakamaan kanssani."

"Sallikaahan, sire", sanoi Gilbert, joka sydämestään sääli näiden molempien toiveissaan pettyneiden hallitsijoiden syvää onnettomuutta, "minun mielestäni ei teidän majesteetillanne ole mitään aihetta nähdä tulevaisuutta noin kamalana. Itsevaltias kuningaskunta on lakannut olemasta, perustuslaillinen valtakunta on astunut sijaan."

"Mutta olenko minä oikea mies perustamaan sellaista valtakuntaa
Ranskaan?" sanoi kuningas.

"Miksi ette olisi, sire?" sanoi kuningatar, joka hiukan rohkaistui
Gilbertin sanoista.

"Madame", sanoi kuningas, "olen tervejärkinen ja oppinut mies. Minä näen selvästi, sen sijaan että koettaisin nähdä hämärästi, ja minä tiedän aivan tarkkaan sen, mitä minun ei tarvitse tietää hallitakseni tätä maata. Sinä päivänä, jona minut syöstään itsevaltiuden kukkuloilta, sinä päivänä, jolloin pelkkä ihminen minussa paljastetaan, kadotan kaiken sen teennäisen voiman, joka yksin oli tarpeellinen Ranskan hallitsemiseen, sillä suoraan sanoen Ludvig XIII, Ludvig XIV ja Ludvig XV ovat pysyneet pystyssä juuri tämän teennäisen voiman avulla. Mitä Ranska tarvitsee tänä hetkenä? Isäntää. Tunnen pystyväni vain isäksi. Mitä vallankumous kaipaa? Miekkaa. Tunnen, että minulta puuttuu voimaa iskeä."

"Tunnette, että teiltä puuttuu voimaa iskeä maahan olennot, jotka ryöstävät lastenne omaisuuden ja jotka rikkovat otsaanne vastaan Ranskan kruunun kaikki liljat perätysten", huudahti kuningatar.

"Mitä vastaisin?" sanoi Ludvig XVI tyynesti. "Vastaisinko kieltävästi? Herättäisin jälleen teissä mielen myrskyt, jotka koko elämäni ajan ovat minua kiusanneet. Te osaatte vihata? sitä parempi teille. Te osaatte olla kohtuutonkin, siitä en moiti teitä, sillä se on tavattoman suuri etu hallitsevissa luonteissa."

"Jos olisitte tavallinen kansalainen, rakas Antoinette, niin ette puhuisi minulle tuolla tavalla."

"Sen vuoksi annankin teille anteeksi, mutta silti en teidän sanojanne hyväksy. Ei, madame, ei, alistukaa! Olemme tulleet Ranskan valtaistuimelle myrskyn hetkellä. Meillä pitäisi olla voimia lykätä eteenpäin viikatteilla varustettuja vaunuja, joita sanotaan vallankumoukseksi, ja meiltä puuttuu voimaa."

"Sitä pahempi!" huudahti Marie-Antoinette, "sillä silloin! ne kulkevat lastemme yli."

"Olkaa varuillanne", sanoi Gilbert syvällä äänensoinnulla, "peräytyessään ne murskaavat teidät."

"Monsieur"; sanoi kuningatar kärsimättömästi, "minä huomaan teidän menevän suorasukaisine neuvoinenne liian pitkälle."

"Antakaahan hänen puhua", sanoi kuningas, "antakaa hänen lausua se, mitä hänellä on sanottavaa, sillä ellei hän ole sitä lukenut ainakin parissakymmenessä sanomalehdessä, jotka sitä viikon ajan ovat huutaneet, niin ei hän ole tahtonut sitä lukea. Olkaa kiitollinen ainakin siitä, ettei hän verhoa katkeruuteen sanojensa totuutta."

"Minä alistun, tai kertaan vielä kerran: menkää Pariisiin omasta aloitteestanne, ja sillä tavalla hyväksytte kaikki, mitä on tapahtunut."

"Siten nöyryytätte, kiellätte armeijanne, joka oli valmis puolustamaan teitä."

"Siten tunnustetaan vastaisuuden varalta, että kapina ja väkivalta saavat määrätä kuninkaan tahdolle minkä suunnan vain kapinalliset ja konnat haluavat."

"Madame, luulen teidän äsken hyväntahtoisesti myöntäneen, että onnistuin saamaan teidät vakuutetuksi."

"Niin kyllä, äsken, sen tunnustan, esiripun kulma kohosi edessäni. Mutta nyt tulen taas, niinkuin te sanotte, sokeaksi, ja mieluummin näen itsessäni kaiken sen loiston, johon kasvatus ja perintätavat ja historia ovat minut totuttaneet. Mieluummin pysyn aina kuningattarena, kuin tunnen olevani huono äiti tälle kansalle, joka minua uhkaa ja vihaa."

"Antoinette, Antoinette", sanoi Ludvig XVI säikähtyen kalpeutta, joka äkkiä ilmestyi kuningattaren poskille ja joka ei ennustanut mitään muuta kuin kiihkeää vihan myrskyä.

Ja silmäkulmallaan vihjasi kuningas Marie-Antoinettelle, että tohtori oli läsnä.

"Tämä herra tietää kyllä kaikki, mitä aion sanoa… Hän tietää senkin, mitä ajattelen", lisäsi hän katkeruudella muistellen kohtausta, mikä oli äsken ollut hänen ja Gilbertin välillä.

"Miksi siis hallitsisin itseäni? Olemmehan hänet sitäpaitsi ottaneet uskotuksemme, enkä käsitä, miksi pelkäisin mitään. Minä tiedän, että teihin vaikutetaan, sire, että teitä johdetaan kuin prinssiä rakkaissa saksalaisissa ballaadeissani. Minne menette? En tiedä. Mutta te menette sinne, mistä ette koskaan palaa!"

"Luuletteko minua hulluksi", sanoi kuningatar kolkon ärtyneellä äänellä. "Te menette Pariisiin, hyvä on. Mutta kuka sanoo, eikö Pariisi ole juuri se kuilu, jota en näe, mutta jonka aavistan? Miksi ei siinä metelissä, joka syntyy ympärillämme voida teitä tappaa? Kuka tietää, mistä eksynyt luoti tulee? Kuka tietää, kenen käsi, sadan tuhannen nyrkin uhatessa, pistää teitä puukolla?"

"Siinä suhteessa ei teidän tarvitse mitään pelätä", huudahti kuningas. "He rakastavat minua!"

"Älkää sanoko niin, sire; minun tulisi teitä sääli. He rakastavat teitä, ja he surmaavat, kuristavat, tappavat ne, jotka edustavat teitä maan päällä, teitä, kuningasta, Jumalan kuvaa! Bastiljin kuvernööri oli teidän edustajanne, oli kuninkaan kuva. Voitte olla varma siitä, etten liioittele; jos he surmasivat Launayn, kunnon ja uskollisen palvelijanne, niin olisivat he surmanneet teidätkin, sire, jos olisitte ollut hänen paikallaan, ja vielä helpommin, sillä teidät he tuntevat ja tietävät, että te ette olisi puolustautunut, vaan paljastanut heille rintanne."

"Madame", sanoi hän, "kuningasta kunnioitetaan siihen määrään Pariisissa ja hänen läsnäolonsa herättää sellaista innostusta, että jos jotakin pelkään, niin en suinkaan pelkää kuninkaan puolesta, vaan niiden intoilijoiden, jotka voivat joutua hänen hevostensa jalkoihin, aivan kuin hindulaiset fakiirit epäjumalansa rattaitten pyörien alle."

"Ja teillä on tietysti kova kiire päästä nauttimaan tästä riemukulusta", huudahti kuningatar.

"Siinä tapauksessa kuningas olisi oikeassa, ja hänen kiireensä todistaisi vain, kuinka selvästi ja suorasti hänen majesteettinsa osaa arvostella ihmisiä ja asioita. Jota pikemmin hänen majesteettinsa joutuu matkalle, sitä suuremmaksi tulee riemu."

"Siitä olen varma, sillä viivytellessään voi kuningas menettää kaiken sen edun, mikä vapaaehtoisesta toimenpiteestä johtuu. Voidaanhan muuallakin tehdä aloite, huomatkaa se, aloite pyyntöön, ja se seikka muuttaisi pariisilaisten silmissä hänen majesteettinsa aseman ja saattaisi hänet tavallaan noudattamaan käskyä."

"Siinä näette", huudahti kuningatar, "tohtori myöntää itse, että teitä käskettäisiin. Käsittäkäähän toki, sire, mitä se merkitsee!"

"Malttia, malttia! Hukatkaa aikaa, sire, ja pyyntö, tai oikeammin sanoen käsky, tulee kyllä."

Gilbert nyrpisti hiukan huuliaan, sillä häntä alkoi suututtaa. Kuningatar huomasi sen niin nopeasti kuin se olikin välähtänyt tohtorin kasvoilla.

"Mitä sanoinkaan", lausui kuningatar, "olenhan hupsu, minähän olen puhunut omaa itseäni vastaan."

"Siten, että lykkäämällä saatan teidät menettämään aloitteenoton edut, ja yhtä kaikki pyydän teitä lykkäämään."

"Madame, madame! Pyytäkää mitä tahansa, vaatikaa kaikkea, mutta älkää sitä!" pyysi Gilbert.

"Antoinette", sanoi kuningas pudistaen päätänsä, "te syöksette minut turmioon."

"Sire", lausui kuningatar moittivasti ja hänen äänessään kuvastui sydämen täysi tuska, "kuinka voitte puhua minulle noin!"

"Ajatelkaa, madame, että tällaisissa tapauksissa sopiva ajankohta merkitsee kaikkea", sanoi Gilbert. "Ajatelkaa, mitä sellaisina hetkinä merkitsevät tunnit, kun kokonainen raivoisa kansa laskee ne sitä mukaa kuin kello lyö."

"Ei tänään, monsieur Gilbert. Huomenna, sire, ei huomenna. Antakaa minulle vielä aikaa huomiseen asti ja minä vannon, etten enää vastusta matkaa."

"Kaksikymmentä neljä tuntia", sanoi Gilbert, "ajatelkaa sitä, ajatelkaa sitä, madame."

"Mutta eihän voi tietää, mitä tapahtuu ennen huomispäivää?" sanoi kuningas aivan onnettomana nähdessään kuningattaren epätoivon.

"Eihän mitään voi tapahtua, eihän?" sanoi kuningatar katsoen kysyvästi Gilbertiin.

"Ei Pariisissa vielä mitään. Vaikka toivo olisikin heikko kuin pilvi, niin he kyllä odottavat huomiseen, mutta…"

"Kansalliskokouksessa", jatkoi kuningas, "niissä sellaiset miehet kuin Monnier, Mirabeau, Sieyès, voivat lähettää minulle adressin, joka riistää minulta kaikki hyvän tahtoni hedelmät."

"Sitä parempi vain silloin", sanoi kuningatar synkän raivon vallassa, "sillä silloin te hylkäätte sen, säilytätte kuninkaallisen arvokkuutenne, ette mene Pariisiin. Ja jos täällä täytyy kestää sotaa, niin me sen kestämme. Jos meidän täytyy täällä kuolla, niin me kuolemme, mutta korkeina ja loukkaamattomina niinkuin olemmekin, kuninkaina, vallitsijoina, kristittyinä, jotka luottavat Jumalaan, jolta ovat kruununsa saaneet."

Ja nähdessään kuningattaren kuumeisen innostuksen, huomasi Ludvig
XVI, että tänä hetkenä hän ei voinut tehdä mitään muuta kuin myöntyä.

Hän viittasi Gilbertille ja lähestyessään Marie-Antoinettea ja tarttuessaan hänen käteensä sanoi:

"Tyyntykää, madame, teidän tahtonne tapahtuu. Tiedättehän, rakas puolisoni, etten tahtoisi tehdä mitään teille vastenmielistä, sillä kiintymykseni teihin on syvä ansioittenne ja varsinkin hyveittenne vuoksi."

Ludvig XVI korosti nämä viime sanat sanomattoman jalosti, siten kaikin voimin kohottaen paljon panetellun kuningattaren arvoa todistajan läsnäollessa, joka tarpeen vaatiessa voisi kertoa, mitä hän oli nähnyt ja kuullut.

Tämä hienotunteisuus vaikutti voimakkaasti Marie-Antoinetteen; hän puristi molemmin käsin kuninkaan tarjoamaa kättä ja sanoi:

"Siis huomiseen, sire, ei pitemmäksi aikaa, kauemmaksi en lykkää, mutta sitä armoa pyydän teiltä polvillani: Huomenna, kun määräämänne hetki koittaa, minä vannon, että te lähdette Pariisiin."

"Että kaipaan saada tietää, kun te näytte olevan alistunut suostumaan, miksi tahdotte lykätä matkan kaksikymmentä neljä tuntia myöhemmäksi. Odotatteko Pariisista joitakin uutisia, tai Saksasta? Onko kysymyksessä…?"

Kuningas oli utelias, samalla tavalla kuin Figaro oli laiska; uteliaisuus tuotti hänelle nautintoa.

"Onko kysymyksessä joukkojen saapuminen, lisäväen tulo, valtiollinen toimenpide…?"

"Se on totta. Miksi ei ole politiikan laita sama kuin filosofiankin? Miksi ei kuninkaitten sallita kohottaa valtiollisia oikkujaan korkeimmaksi laiksi?"

"Kyllä siihen vielä tullaan, olkaa varma. Ainakin minä olen jo joutunut siihen", sanoi kuningas leikillisesti. "Siis huomiseen."

"En, en", lausui kuningatar niin kiihkeästi, että se pakotti
Gilbertin hymyilemään.

Gilbert kumarsi kolmannen kerran Marie-Antoinettelle, joka tällä kertaa vastasi siihen pikemmin naisena kuin kuningattarena.

"Minusta näyttää siltä", sanoi kuningas mennessään suuren gallerian läpi, "että olette hyvässä sovussa kuningattaren kanssa?"

"Sire", vastasi tohtori, "siitä suosiosta saan kiittää teidän majesteettianne."

"Eläköön kuningas!" huusivat hovilaiset, joita jo alkoi kokoontua etuhuoneisiin.

"Eläköön kuningas!" huusi palatsin pihalla joukko upseereja ja ulkomaalaisia sotilaita, jotka tungeksivat palatsin oville.

Nämä jatkuvat ja yhäti kasvavat huudot tuottivat Ludvig XVI:lle suurempaa iloa kuin mitä hän koskaan ennen oli tuntenut samanlaisissa, perin lukuisissa tilaisuuksissa.

Mitä taas kuningattareen tulee, oli hän jäänyt istumaan ikkunan luo, jonka ääressä oli viettänyt niin kamaloita hetkiä. Kun hän kuuli nämä uskollisuutta ja rakkautta ilmaisevat huudot, jotka kaikuivat kuninkaan ohikulkiessa ja haipuivat loitos, portikkoihin ja puiston etäisimpiin varjostoihin, hän sanoi:

"Eläköön kuningas! Niin, eläköön kuningas! Hän on elävä ja sinun tahdostasi huolimatta, sinä inhottava Pariisi. Sinä kauhea kuilu, sinä verinen rotko et saa niellä tätä uhria… Minä riistän sinut häneltä tällä hennolla kädelläni, joka sinua nyt uhkaa, ja jätän sinut, kaupunki, alttiiksi ihmisten kirouksille ja Jumalan kostolle!"

Ja sanoessaan nämä sanat niin väkevällä vihalla, että se olisi kauhistuttanut vallankumouksen raivoisimpiakin puolustajia, jos olisivat olleet tilaisuudessa kuulemaan ja näkemään, kuningatar ojensi Pariisia kohden heikon kätensä, joka loisti pitsien alla aivan kuin huotrastaan vedetty kalpa.

Sitten hän kutsui madame Campanin ja luotettavimmat hovineitinsä, sulkeutui huoneeseensa ja kieltäytyi jyrkästi ottamasta ketään vastaan.

ASEPAITA

Seuraavan päivän aamu koitti säteilevänä ja kirkkaana kuin eilenkin.
Päivä paahtoi ja kultasi Versaillesin hiekkakäytävät ja marmorikuvat.

Linnut, jotka tuhansittain olivat kokoontuneet puiston reunimmaisiin puihin, tervehtivät huumaavalla viserryksellään uutta lämmintä päivää, joka lupasi heille uusia lemmen iloja.

Kuningatar oli noussut kello viideltä. Hän pyysi kuningasta heti noustuaan tulemaan luokseen.

Ludvig XVI oli hiukan väsynyt otettuaan vastaan Kansalliskokouksen eilisen lähetystön, jolle hän oli ollut pakotettu vastaamaan, — tämä oli keskustelujen alkua, — Ludvig XVI oli nukkunut hiukan kauemmin, poistaakseen väsymyksensä ja jotta voitaisiin sanoa, ettei hän jäänyt luonnolle mitään velkaa.

Hän oli juuri ennättänyt pukeutua ja pisti miekkaa kupeelleen, kun kuningattaren sana tuotiin hänelle. Hän rypisti hiukan silmäkulmiaan.

Kuningas nautti ensimmäisen aamiaisensa, johon kuului lihalientä ja hiukan viiniä. Sitten hän meni Marie-Antoinetten luo.

Hän tapasi kuningattaren täydellisesti pukeutuneena, aivan kuin hovijuhlaa varten, kauniina, kalpeana jämähtävänä. Hän tervehti miestään tuolla kylmällä hymyllä, joka loisti talvipäivän auringon tavoin kuningattaren poskilla, kun suurissa vastaanotoissa piti heittää suosion säteitä ympäristöön.

Kuningas ei ymmärtänyt tämän katseen ja tämän hymyn alakuloisuutta. Hän valmistautui jo siihen seikkaan, että Marie-Antoinette mahdollisesti vastustaisi eilen tehtyä päätöstä.

Heti ensimmäisillä sanoillaan kuningatar vahvisti kuninkaassa tätä ajatusta.

"Lähettäkäähän pois kaikki ne, jotka eivät kuulu läheisimpään piiriin."

"Käskinhän teitä tulemaan tänne, ennenkuin olitte pukeutunut. Ja nyt näenkin teidät täällä puettuna takkiin ja miekkaan. Toivoin tapaavani teidät aamupuvussa."

Tämä kuningattaren oikku herätti hänessä joukon outoja ajatuksia, joiden uutuus teki ne vielä mahdottomammiksi.

"Mikä teidän on?" sanoi hän kuningattarelle. "Aiotteko viivyttää tai estää sitä, minkä päätimme eilen yhdessä?"

"Minä pyydän, älkäähän enää laskeko leikkiä näin vakavasta asiasta. Minun täytyy, minä tahdon mennä Pariisiin. En voi enää jättää sitä tekemättä. Olen määrännyt seuralaiseni. Jo eilen ovat kaikki ne valitut, jotka tulevat mukaani."

"Ajatelkaahan", sanoi kuningas aste asteelta kiihoittuen siten rohkaistakseen itseään, "ajatelkaahan, että tieto tulostani on jo ennättänyt Pariisiin, että he valmistautuvat siihen, odottavat minua. Lupaamalla tulla olen herättänyt heissä vain mitä suopeimpia ajatuksia ja ne voivat vaihtua kohtalokkaaksi vihamielisyydeksi. Ajatelkaahan vielä…"

"Mutta, sire, minä en millään tavalla väitä minua kunnioittavia sanojanne vastaan. Minä alistuin eilen ja olen tänäänkin alistunut."

"Puvusta tiedustelin kyllä", sanoi kuningatar ja koetti vielä käyttää hymyä, joka heiketessään muuttui yhä synkemmäksi.

"Eikö se teidän mielestänne ole sopiva? Onhan se violetin väristä silkkiä. Pariisilaiset ovat tottuneet näkemään minut sellaisessa puvussa. He rakastavat tätä väriä ylläni ja sitä vastaan sininen ritarinauha näyttää kauniilta. Olettehan itsekin monta kertaa sanonut samaa."

"Teette minut todella uteliaaksi tuolla ainaisella hymyllänne… vuori… mikä sukkeluus!…"

"Nyt te hypistelette liiviäni, eikö sekään teitä miellytä? Sehän on valkoista silkkiä ja kultaa, ja kirjailut olette itse ommellut, mieluisin liivini."

"Olettepa omituinen! Loukkaako kaulanauha, batistinen koruompeleinen paita siis teitä? Pitäähän minun toki pukeutua hienoksi, mennessäni katsomaan hyvää Pariisin kaupunkia."

Katkera hymy rypisti kuningattaren huulia; varsinkin hänen alahuulensa, jonka vuoksi häntä oli niin paljon soimattu Itävallattareksi, paisui ja ulkoili eteenpäin, aivan kuin kaikki vihan ja suuttumuksen myrkyt olisivat sitä turvottaneet.

"Minä en suinkaan soimaa teidän pukuanne, sire, vaan yhä vain sen vuoria, vuoria."

"Minä siis selitän. Vihattu, häiritsevä kuningas, joka heittäytyy keskelle seitsemääsataa tuhatta, voitostaan ja vallankumouksellisista ajatuksistaan huumautunutta pariisilaista, se kuningas ei ole mikään keski-ajan ruhtinas, ja kuitenkin pitäisi hänen tänään astua Pariisiin puettuna rautaiseen varuspaitaan, joka on tehty hyvästä milanolaisesta teräksestä. Hänen pitäisi olla siten puettu, ettei mikään kuula, nuoli, kivi tai puukko pääsisi koskemaan hänen ihoonsa."

"Se on kyllä totta", sanoi Ludvig XVI mietteissään. "Mutta, rakas ystävä, kun en ole Kaarle VIII, en Frans I, en edes Henrik IV, koska nykyaikaan kuninkuus on aivan alastomana silkin ja sametin alla, niin menen silkkipuvussani, tai paremmin sanoakseni asetan vielä rintaani maalitaulunkin, ritarimerkin sydämeni kohdalle."

"Sire", sanoi hän, "alamme jo käsittää toisiamme. Saattepa nähdä, saattepa nähdä, ettei vaimonne laske leikkiä." Hän viittasi madame Campanille, joka oli pysynyt huoneen perällä ja hän otti kuningattaren kaapin laatikosta pitkähkön, litteän silkkiin käärityn esineen.

"Sire", sanoi kuningatar, "kuninkaan sydän kuuluu ennen kaikkea muuta Ranskalle, se on totta, mutta uskon, että se myös kuuluu hänen vaimolleen ja lapsilleen. Omasta puolestani en tahdo tämän sydämen olevan alttiina vihollisten luodeille. Olen ryhtynyt kaikkiin varokeinoihin, pelastaakseni vaarasta puolisoni, kuninkaani, lasteni isän."

Samassa hän irroitti silkkipeitteen ja otti esiin asepaidan, joka oli laadittu niin hienoista toisiinsa liittyvistä renkaista, että olisi luullut sitä arabialaiseksi kankaaksi: siinä määrin liitelmä muistutti maurilaista silkkiä, siksi joustava ja taipuisa oli sen kudelma.

"Ja siinä on pieni kauluskin, joka on, niinkuin näette, siten valmistettu, että se mukautuu takin kauluksen tai kaulanauhan alle."

Kun kuningatar huomasi tämän suopean tarkkaavaisuuden, tuli hän hyvin iloiseksi.

Kuningas näytti onnellisena laskevan jokaisen renkaan tässä merkillisessä kudelmassa, joka taipui hänen käsissään aivan kuin villakangas.

"Ostin sen eilen eräältä mieheltä, joka jo kauan aikaa oli kaupannut sitä minulle sen tapauksen varalta, että lähtisitte sotaretkelle."

"Tämä on ihmeellinen, ihmeellinen!" sanoi kuningas tarkastellen tuntijan tavoin.

"Ja se sopii yllenne aivan varmaan yhtä hyvin kuin räätälinne tekemä liivi, sire."

Kuningatar vapisi ilosta. Hän auttoi kuningasta laskemaan syrjään ritarikunnan merkit ja madame Campan kaiken muun.

Miekkansa kuningas otti itse vyöltään. Jos joku tänä hetkenä olisi katsellut kuningattaren kasvoja, olisi hän niillä huomannut sen riemuisan kirkkauden, minkä korkein onni synnyttää.

Kuninkaan kaulanauha päästettiin auki ja sen alle kuningattaren hienot kädet sovittelivat teräksisen kauluksen.

Marie-Antoinette kiinnitti itse asepaidan hakaset. Varustus mukaantui aivan erinomaisesti ruumiin mukaan, suojasi kainalot, ja kaikkialla se oli vuorattu hienolla puhvelihärän nahalla, jotta teräs ei pääsisi painamaan ihoa.

Tämä asepaita ulottui alemmaksi kuin tavallinen panssari. Se suojasi koko ruumiin.

Kun sen päälle pantiin liivit, takki ja paita, peittyi se kokonaan. Se ei juuri laisinkaan tehnyt ruumista paksummaksi. Se salli tehdä liikkeitä pienimmättäkään hankaluudetta.

"Eikö tämä ole kerrassaan ihmeellinen?" sanoi kuningatar taputtaen käsiään madame Campanille, joka napitti kuninkaan hihansuita.

"Olen pelastanut kuninkaani!" huudahti Marie-Antoinette. "Pankaahan tämä näkymätön asepaita pöydälle, koettakaa iskeä siihen puukolla, koettakaa lävistää se kuulalla, koettakaa, koettakaa!"

"Onko tarpeetonta todistaa teille, kuinka oivallinen tämä teidän ihmeenne on."

"Sellaisia miehet ovat. Luuletteko, että olisin luottanut sivullisen todistukseen, kun oli kysymyksessä puolisoni henki, Ranskan kuninkaan pelastus?"

"Minun mielestäni näyttää kuitenkin siltä, rakas Antoinette, että olette luottanut toisten arvosteluun."

"Kysykäähän", sanoi hän viitaten huoneessa olevaan naiseen, "kysykäähän kunnon Campanilta, mitä olemme tänä aamuna tehneet."

"Tänä aamuna, oikeammin viime yönä, olimme kuin mielettömät, ajoimme pois kaikki palvelijat ja sulkeuduimme hänen huoneeseensa, joka on hovipoikien osaston takana. Ja hovipojathan läksivät eilen Rambouilletiin. Pidimme huolta siitä, ettei kukaan voinut meitä yllättää, ennenkuin olimme aikeemme täyttäneet."

"Hyvä Jumala, aivanhan te säikytätte minua. Mitä aikeita näillä kahdella Juditilla siis olikaan?"

"Judit sai paljoa vähemmän aikaa", sanoi kuningatar, "ainakin vähemmän melua. Muussa suhteessa vertaus olisikin mainio. Campan piteli säkkiä, jonka ympärille tämä asepaita oli pantu. Minulla oli isäni saksalainen metsästyspuukko, jolla niinkuin tiedätte, on surmattu monta metsäsikaa."

"Juditilla ei ollut sellaista raskasta pistoolia kuin minulla. Otin sen aseittenne joukosta ja käskin Weberin lataamaan sen."

"Juuri niin. Olisittepa nähnyt meidän yöllä pelkureina, peläten pienintäkin ääntä, välttäen syrjäisiä, juoksevan kuin kaksi ahnetta hiirtä pitkin tyhjiä käytäviä."

"Campan sulki kolmet ovet, peitti patjoilla neljännen. Kiinnitimme asepaidan seinää vastaan mallinuken ympärille, jota käytetään pukujeni koetukseen. Ja minä, sen vakuutan teille, iskin varmalla kädellä asepaitaan tikarillani. Terä taipui tikari irtaantui kädestäni ja jäi kauhuksemme lattialle pystyyn."

"Odottakaahan. Campan tarttui tikariin ja sanoi: 'Ette ole kylliksi väkevä, madame, ja kätenne ehkä vapisi; minä olen rotevampi, saattepahan nähdä.' Hän tarttui siis tikariin ja iski sillä seinään kiinnitettyyn mallinukkeen niin voimakkaasti, että kauniin tikarini terä taittui asepaidan renkaita vastaan. Tässä näette molemmat kappaleet. Annan valmistaa tyngästä teille tikarin."

Ja kuningatar alkoi riisua kuninkaan yltä tavattoman sukkelasti, näyttääkseen hänelle lahjansa erinomaisuutta.

"Tässä on hiukan vikaantunut paikka", sanoi kuningas näyttäen sormellaan erästä kohtaa, jossa päällimmäinen kerros oli noin tuuman alalta painunut sisäänpäin.

"Näytän teille litistyneen ja vielä aivan mustan kuulan. Uskotteko nyt, että henkenne on turvassa?"

"Te olette suojelusenkeli", sanoi kuningas alkaen hitaasti päästellä auki asepaitaa, voidakseen huolellisemmin tarkastaa tikarin ja kuulan aiheuttamia naarmuja.

"Ajatelkaahan, rakas kuninkaani", sanoi Marie-Antoinette, "kauhuani, kun minun täytyi laukaista pistooli. Se ei merkinnyt mitään, että syntyi tuo hirveä pamaus, vaan ampuessani teille varattua asepaitaa kohden, tuntui kuin olisin ampunut teihin. Pelkäsin näkeväni reiän renkaissa ja silloin työni, tuskani, toivoni olisivat rauenneet."

"Rakas vaimoni", sanoi Ludvig XVI kokonaan riisuen asepaidan, "kuinka syvästi kiitollinen olenkaan teille!"

Hän tarttui panssariin ja ojensi sen uudelleen kuninkaalle. Mutta tämä vastasi kohteliaasti ja jalosti hymyillen:

"Rakkaani, kun aatelismiehet ovat kahdeksannellatoista vuosisadalla taistelukentällä, niin heillä on kangastakki, liivit ja paita kuulien suojana. Kun he menevät kaksintaisteluun puolustaakseen kunniaansa, niin ei heille jää muuta kuin paita, se riittää miekan turvaksi. Minä olen kuningaskuntani ensimmäinen aatelismies, minä en tee enempää enkä vähempää kuin ystäväni. Erotus on vain siinä, että missä he käyttävät verkaa, on minulla yksin oikeus käyttää silkkiä. Kiitos, rakas vaimoni, kiitos, hyvä kuningattareni, kiitos."

"Oi", huudahti kuningatar samalla kertaa epätoivoissaan ja hurmaantuneena, "miksi ei armeija kuule hänen noin puhuvan!"

Kuningas oli pukenut rauhallisesti vaatteet uudelleen ylleen eikä hän näyttänyt edes käsittävän kuinka sankarillinen hän oli ollut. —

"Onko sellainen kuningaskunta hukassa", sanoi kuningatar, "joka tällaisina hetkinä säilyttää ylpeytensä?"

LÄHTÖ

Kuninkaan lähdettyä kuningattaren luota kerääntyivät hänen ympärilleen heti kaikki ne upseerit ja hovin jäsenet, jotka hän oli määrännyt kanssaan matkustamaan Pariisiin.

Joukon keskellä Gilbert odotti, että Ludvig XVI huomaisi hänet ja loisi ohikulkiessaan häneen katseen.

Selvästi huomasi kaikkien täällä olevien henkilöiden epäilevän, pannaanko päätös toimeen.

Kuningas meni työhuoneeseen, jossa hän työskenteli kaksi tuntia. Sitten hän koko hovin keralla oli messua kuuntelemassa ja kello yhdeksän hän ryhtyi aterioimaan.

Aterioiminen tapahtui tavanmukaisine menoineen. Kuningatar, jonka silmät messun jälkeen olivat itkusta turvonneet ja punaiset, tahtoi olla läsnä aterian aikana, vaikka hän ei siihen ottanutkaan osaa, ollakseen mahdollisimman kauan kuninkaan seurassa.

Kuningatar oli tuonut mukanaan molemmat lapsensa. Äidilliset neuvot olivat jo ehkä liikuttaneet niiden mieliä. Ne katselivat levottomina vuoroin isäänsä, vuoroin upseerien ja kaartilaisten joukkoa.

Äitinsä käskystä lapset toisinaan pyyhkäisivät kyyneleet, jotka helmeilivät heidän silmäripsissään, ja tämä näky herätti toisissa sääliä, toisissa suuttumusta ja kaikissa tuskaa.

Kuningas söi rauhallisesti. Hän puhutteli useamman kerran Gilbertiä katsomatta häneen. Hän puhui melkein koko ajan kuningattaren kanssa hyvin hellästi.

Hän oli juuri lopettamaisillaan ateriansa, kun ilmoitettiin tiheän mieslauman tulevan Pariisista päin jalkaisin. Se näkyi jo suuren käytävän päässä, joka päättyi Asetorille.

Heti paikalla upseerit ja kaartilaiset riensivät salista. Kuningas nousi, katsoi Gilbertiin, mutta nähdessään tämän hymyilevän hän jatkoi rauhallisesti syömistään.

Kuningatar kalpeni, kumartui herra de Beauvaun puoleen pyytäen häntä ottamaan asioista selkoa.

"Sire", sanoi hän. "Pariisin kansalliskaartilaiset, kuultuaan eilen pääkaupungissa huhun liikkuvan teidän majesteettinne aiotusta matkasta Pariisiin, ovat kymmenentuhannen miehen suuruisena joukkona tulleet vastaan. Ja kun teidän majesteettinne viipyi, niin he ovat tulleet Versaillesiin asti."

"Mitä parhaimmat aikeet", vastasi herra de Beauvau. "Vaikkakin!" sanoi kuningatar. "Sulkekaa palatsin pihan portit."

"Ei millään lailla", lausui kuningas. "Kun palatsin ovet suljetaan, riittää se varsin hyvin."

Tämä odotti kuningattaren katsetta, siliä olihan puolet hänen ennustuksestaan jo toteutunut. Hän oli luvannut, että kaksikymmentätuhatta miestä saapuisi, ja kymmenen oli jo saapunut.

"Pitäkää huolta siitä, että näille kunnon miehille tarjotaan virvokkeita", sanoi hän.

"Teidän pariisilaisenne väittelevät kiivaasti herrojen kaartilaisten kanssa."

"Kysymys on vain puhtaasta kohteliaisuudesta. Kun he ovat kuulleet, että teidän majesteettinne lähtee kahden tunnin päästä, tahtovat he odottaa lähtöä ja marssia vaunujen jälessä."

"Mutta", kysyi kuningatar vuorostaan, "hehän ovat luultavasti tulleet jalkaisin?"

"Mutta kuninkaan vaunujen edessä ovat hevoset ja kuningas ajaa nopeasti, hyvin nopeasti. Tiedättehän, että kuninkaan tapana on ajaa nopeasti."

"Teenhän väärin", sanoi Ludvig XVI rauhallisesti, "jos pakotan juoksuun nämä kunnon miehet, jotka ovat tulleet tänne kunnioittaakseen minua. Minä ajan käyden, jopa aivan hitaastikin, jotta kaikki voivat minua seurata."

Läsnäolevat ilmaisivat ihastustaan hyväksyvällä mutinalla. Mutta samalla näkyi myöskin monien kasvoilla paheksumisen ilme, joka nousi kuningattarenkin kasvoille, sillä näin suurta hyväntahtoisuutta piti hän heikkoutena.

Kuningatar kääntyi kummastuneena. Gilbert kuninkaan lääkärinä käytti oikeuttaan avatakseen ikkunan, siten uusiakseen ilman, joka oli käynyt raskaaksi ruuan hajusta ja sataan nousevan ihmisjoukon hengityksestä.

Tohtori asettui tämän ikkunan verhojen taakse ja avoimesta ikkunasta kaikuivat pihalle kokoontuneen joukon huudot.

"Sire", vastasi Gilbert, "kansalliskaartilaiset ovat päivän helteessä keskellä kivettyä pihaa ja heillä taitaa olla hyvin kuuma."

"Miksi ei kutsuta heitä syömään aamiaista kuninkaan kanssa?" kuiskasi kuningatar eräälle lähellään olevalle, suosimalleen upseerille.

"Heidät pitää viedä varjoon, johdattaa marmoripihaan, eteiseen, kaikkialle, missä on varjoisaa", sanoi kuningas.

"Kun jaetaan joka taholle!" huudahti Marie-Antoinette. "Mutta tehän opetatte heille tien makuuhuoneeseenne."

Kauhea ennustus, joka sitten täyttyi Versaillesissa ennen kuin kolme kuukautta oli kulunut.

"Niin, madame, monet ovat tuoneet lapsensa aivankuin kävelyretkelle. Lapset ovat puetut pieniksi kansalliskaartilaisiksi, sillä niin suurella innostuksella on tämä uusi järjestelmä otettu vastaan."

Hänen teki mielensä sanoa jotakin hyvää, mutta ylpeys ja viha estivät häntä siitä.

"Lapsi-raukat!" huudahti kuningas. "Kun he kerran ottavat lapsensa mukaansa, niin he eivät aijo tehdä mitään pahaa perheenisälle. Sitä suurempi syy on johdattaa nuo pienokaiset varjoon. Päästäkää heidät sisään, päästäkää heidät sisään."

"Näin teidän, madame, olisi pitänyt sanoa, sillä tarjosinhan teille siihen tilaisuuden. Lauseenne olisivat kulkeneet suusta suuhun, ja te olisitte sen perustalla ollut kaksi vuotta kansan tosiossa."

Kuningatar ymmärsi tämän Gilbertin mykän puheen ja puna nousi hänen poskilleen.

Hän tunsi menetelleensä väärin, mutta sovittamisen sijasta hän vain katsoi ylpeästi ja uhkaavasti Gilbertiin. Tänä aikana Beauvau kiiruhti viemään kuninkaan määräyksen kansalliskaartilaisille.

Silloin kuului ilohuutoja ja siunauksia väkijoukosta, joka kuninkaan määräyksestä pääsi palatsiin.

Huudot, siunaukset, eläköönhuudot nousivat voimakkaina laineina kuninkaallisten puolisoiden korviin ja he alkoivat rauhoittua pelkäämänsä Pariisin hankkeiden suhteen.

"Sire", sanoi Beauvau, "missä järjestyksessä teidän majesteettinne käskee kulkueen lähteä liikkeelle?"

"Mihin tulokseen ovat kansalliskaartilaiset tulleet keskustelussa upseerieni kanssa?"

"Sire, hikisinä ja uupuneina ovat nuo kunnon ihmiset niin onnellisia, että he nyt sanovat: Me menemme sinne, minne meitä viedään. Kuningas on meidän yhtä hyvin kuin muidenkin; menee hän minne tahansa, on hän kuitenkin meidän kuninkaamme."

Kuningas katsoi Marie-Antoinetteen. Ivallisesti hymyillen kuningatar puri huuleensa.

"Sanokaa kansalliskaartilaisille", lausui Ludvig XVI, "että he saavat asettua mihin tahansa."

"Teidän majesteettinne unohtaa", sanoi kuningatar, "että henkivartiostonne epäämättömänä oikeutena on saada ympäröidä vaunujanne."

Kun upseerit näkivät kuninkaan epäröivän, lähestyivät he tukeakseen kuningattaren mielipidettä.

"Lähtekäämme", sanoi kuningas, "minä teen huomenna työtä. Noiden kunnon ihmisten ei pidä saada odottaa."

Marie-Antoinette avasi sylinsä ja tuli syleilemään kuningasta. Lapset riippuivat itkien isänsä kaulassa. Ludvig XVI koetti hellästi vapautua heidän syleilystään. Hän koetti salata mielenliikutustaan, joka oli puhkeamaisillaan.

Kuningatar pidätteli kaikkia upseereita, tarttui toisia käsivarteen, toisia miekkaan.

"Monsieur", sanoi kuningatar, "te kehoititte kuningasta lähtemään. Te saitte kuninkaan suostumaan, vaikka minä vastustinkin. Ajatelkaa, millaisen suuren edesvastuun olettekaan ottanut puolison ja äidin edessä."

"Ja te tuotte kuninkaan takaisin terveenä ja loukkaantumattomana!" sanoi kuningatar juhlallisesti.

"Muistakaa, päällänne!" lausui Marie-Antoinette uudelleen uhkaavasti ja itsevaltiaan kuningattaren säälimätöntä auktoriteettia käyttäen.

"Päälläni", vastasi tohtori kumartaen, "sen teen, madame. Jos uskoisin kuninkaan olevan vaarassa, niin en antaisi tälle vaatimukselle suurtakaan arvoa. Mutta niinkuin olen sanonut, madame, vien hänen majesteettinsa sinne riemukulussa."

Gilbert kumarsi ja tultuaan suurille portaille tapasi kuninkaan läheisyyteen kuuluvan ajutantin, joka kuninkaan nimessä etsi häntä.

Gilbert hymyili huomatessaan olevansa yksin näissä komeissa, vaakunalla varustetuissa vaunuissa, sillä Beauvau ratsasti kuninkaallisten vaunujen oven vieressä.

Hän oli vielä näissä mietteissään, kun vaunujen vieressä kulkevien kansalliskaartilaisten joukosta kuului kuiskutuksia näiden koettaessa uteliaina nähdä häntä:

"Se merkitsee sitä, että jos vaunuissa on Beauvaun vaakuna niin herra de Beauvau istuu niissä."

"Mutta", jatkoi ensimmäinen vastaaninttäjä, "hän ei ole prinssi. Prinssi on lihava ja tämä on laiha. Prinssillä on kaartin komentajan univormu. Tällä on musta puku. Hän on prinssin intendentti."

Paheksuvaa mutinaa kuului Gilbertin ympäriltä, kun hän oli saanut tämän alentavan arvonimen.

"Eikä ole, hitto vieköön!" kuului voimakas ääni, jonka kuullessaan Gilbert vavahti. Ja muuan mies tyrkkien ja töykkien raivasi itselleen tietä vaunujen luo. "Ei, ei hän ole prinssi de Beauvau eikä hänen intendenttinsä, hän on kunnollinen ja kuuluisa isänmaanystävä, ehkä kaikkein kuuluisin. — Mitä hittoa teette prinssin vaunuissa, tohtori Gilbert?"

"Kas, tekö se olette, ukko Billot", huudahti tohtori. "Enhän minä toki jättänyt tällaista tilaisuutta käyttämättä", sanoi maanviljelijä.

Ja tämän kuullessaan Pitou lähestyi Billotia, raivaten olkapäillään töykkien itselleen tietä ja ihastuneena tervehti Gilbertiä.

"Näin vähäistä on maine!" ajatteli tohtori. "Villers-Colteretsissa olen hyvin tunnettu, mutta en Pariisissa!"

Hän laskeutui vaunuista ja läksi jalan astumaan. Nojautuen Billotin käsivarteen hän jatkoi rahvaan keskellä matkaansa.

Muutamin sanoin hän sitten kertoi maanviljelijälle käynnistään Versaillesissa, kuninkaan ja kuninkaallisen perheen suopeudesta. Muutaman minuutin ajan hän ylisti siihen määrään kuningasvaltaa, että tämä herkkä joukko kunnon ihmisiä, jotka vielä helposti olivat hyvien vaikutelmien alaisia, päästivät voimakkaan huudon; Eläköön kuningas! joka edelläkäypien rivien paisuttamana tavoitti vaunuissaan istuvan Ludvig XVI:n.

"Minun täytyy saada nähdä kuningas", huusi Billot innoissaan, "minun täytyy saada nähdä hänet aivan läheltä. Olen sitä varten lähtenyt matkalle. Tahdon arvostella häntä kasvojen mukaan. Kyllä heti paikalla näkee, kuka on kunnon mies. Lähestykäämme, lähestykäämme, tohtori Gilbert."

"Odottakaa", sanoi Gilbert, "se käy helposti päinsä, sillä näen
Beauvaun ajutantin etsivän jotakuta täältäpäin."

Ratsumies, joka kaikin tavoin koetti varovaisesti pujahdella väsyneen, mutta iloisella tuulella olevan väkijoukon läpi, pyrki Gilbertin jättämien vaunujen ovea kohden.

Nämä sanat lennättivät Billotin silmät selkoselälleen ja avasivat joukkojen rivit. Gilbert pujahti Billotin ja Pitoun seuraamana ratsumiehen jälestä, joka toisti yhä uudelleen:

"Antakaa tietä, hyvät herrat, antakaa tietä. Tilaa kuninkaan nimessä!
Tilaa, hyvät herrat."

Gilbert saapui pian kuninkaan vaunujen ovelle. Vaunut liikkuivat eteenpäin hitaasti kuin merovingilaisten aikuiset härkien vetämät ajoneuvot.

VII

MATKA

Tyrkkien ja toisten tyrkkiminä, mutta yhä vain seuraten ratsastavaa Beauvaun ajutanttia, saapuivat Gilbert, Billot ja Pitou vaunujen lähelle, missä kuningas herrojen Estaingin ja Villeroyn seurassa ajoi yhä lisääntyvän kansanjoukon keskellä eteenpäin.

Kummallinen, outo, tuntematon näky, sillä se tapahtui ensi kerran. Kaikki maaseudun kansalliskaartilaiset, tilapäiset sotilaat, juoksivat ilohuudoin kuningasta vastaan, tervehtivät häntä siunaten, koettivat näyttää itseään hänelle, ja sen sijaan että olisivat palanneet kotiaan, liittäytyivätkin riveihin ja seurasivat jalkaisin kuningasta.

Miksi? Sitä ei kukaan olisi voinut selittää. Seurasivatko he vaistoaan? Jokainen oli jo ennenkin nähnyt, mutta tahtoi yhä uudelleen nähdä rakastetun kuninkaan.

Sillä siihen aikaan Ludvig XVI:tta jumaloitiin. Ja ellei Voltaire olisi ranskalaisissa herättänyt inhoa alttareita kohtaan, niin he olisivat pystyttäneet kuninkaalle alttarin.

Ludvig XVI:lla ei siis ollut mitään alttaria, mutta se johtui yksinomaan siitä, että kaikki älykkäät miehet kunnioittivat häntä siksi paljon, etteivät tahtoneet hänelle valmistaa tätä nöyryytystä.

Ludvig XVI huomasi Billotin käsivarteen nojautuvan Gilbertin. Heidän takanaan asteli Pitou laahaten jälestään pitkää miekkaansa.

Kuningas kohotti päätään ja lausui siinä tarkoituksessa, että toisetkin sen kuulisivat:

"Me kuljemme hyvin hitaasti eteenpäin, mutta mielestäni sittenkin liian nopeasti, sillä en ennätä nähdä kaikkea sitä, mitä tänään on nähtävänä."

"Sire", sanoi herra de Beauvau, "tällä tavalla pääsemme penikulman kolmessa tunnissa. On vaikea kulkea vielä hitaammin."

Hevoset pysähtyivät tuontuostakin. Pidettiin puheita ja lausuttiin innostuneita sanoja. Kansalliskaartilaiset veljeytyivät kuninkaan henkivartioston sotilaitten kanssa.

"Jos veljeydytään henkivartioston kanssa", sanoi Gilbert, joka filosofina katseli tätä outoa näkyä, "niin täytyi heidän siis tätä ennen olla vihamiehiä."

"Kuulkaahan, herra Gilbert", sanoi Billot puoliääneen, "olen tarkkaan katsellut kuningasta ja tarkkaan kuunnellut hänen sanojaan. Minun mielestäni on kuningas kunnon mies."

Ja innoissaan Billot lausui nämä viimeiset sanat niin kovaa, että kuningas ja hänen seuralaisensa sen kuulivat.

"Siinä olettekin oikeassa, sire", sanoi Billot, "sillä niitä sanoja en käytäkään jokaisesta", ja hän ryhtyi keskustelemaan kuninkaan kanssa aivan samoin kuin Michaud Henrik IV:n kanssa.

"Sitä mieluisempaa se on minulle!" sanoi kuningas hyvin hämillään, sillä hän ei tiennyt, miten säilyttäisi kuninkaallisen arvokkaisuutensa pysymällä samalla hyvänä isänmaanystävänä.

Ruhtinas-parka, hän ei vielä ollut tottunut nimittämään itseään ranskalaisten kuninkaaksi.

Innoissaan Billot ei ajatellutkaan, oliko filosofiselta kannalta katsottuna Ludvig luopunut kuninkaan nimestä ollakseen tavallinen ihminen. Billot tunsi, kuinka tämä tällainen suorasukaisuus lähenteli hänen talonpoikaista puhetapaansa, ja hän iloitsi siitä, että kuningas ymmärsi häntä ja hän kuningasta.

Tästä hetkestä alkaen Billot innostui yhä enemmän. Hän joi, käyttääksemme Vergiliuksen tapaista vertausta, kuninkaan kasvoista voimakasta rakkautta perustuslaillista kuningasvaltaa kohtaan, tartutti sen Pitouhun, joka aivan huumaantuneena omasta rakkaudestaan ja Billotin ihastuksesta levitti sitä laajemmalle, ensin huutaen, sitten kiljuen ja viimein kuiskaten:

Pitou oli aivan käheä, kun kulkue saapui Point-du-Jounin, missä Lafayette kuuluisan valkoisen ratsunsa selässä piti kurissa harjoittamattomia ja kiihkeitä kansalliskaartilaisia, jotka kello viidestä asti aamulla olivat olleet täällä koolla seuratakseen kuningasta.

Kuninkaan ja Ranskan armeijan uuden päällikön välinen kohtaaminen tapahtui kaikkien läsnäolleiden mielestä tyydyttävällä tavalla.

Mutta kuningas alkoi jo väsyä. Hän ei enää puhunut, hän tyytyi vain hymyilemään.

Pariisilaisen miliisin päällikkö puolestaan ei enää komentanut, hän huitoi.

Kuningas huomasi tyytyväisyydekseni, että huudettiin melkein yhtä paljon: eläköön kuningas, kuin: eläköön Lafayette. Mutta ikävä kyllä sai hänen itserakkautensa viimeisen kerran nauttia tästä.

Gilbert pysytteli yhä vielä kuninkaan vaunujen oven luona, Billot
Gilbertin vieressä ja Pitou Billotin vieressä.

Gilbert oli lupaukselleen uskollisena ollut tilaisuudessa lähettämään kuningattarelle neljä viestinviejää Versaillesiin.

Nämä viestintuojat olivat kertoneet vain hyviä uutisia, sillä kaikkialla matkansa varrella kuningas näki hattuja heitettävän ilmaan. Mutta kaikissa näissä hatuissa oli kokardi, jossa oli kansallisvärit, soimaten tavallaan niitä valkoisia kokardeja, joita kuninkaallinen kaarti ja kuningas itse piti hatussaan. Keskellä tätä iloa ja innostusta loukkasi Billotia vain tämä kokardien erilaisuus.

Kuninkaan hatussa oli valkoinen. Hallitsijalla ja alamaisella ei siis ollut sama maku.

Tämä ajatus vaivasi häntä siihen määrin, että hän puhui siitä
Gilbertille sinä hetkenä, jona tämä ei puhellut kuninkaan kanssa.

"Siksi, rakas Billot, että kuningas ei tiedä uutta kokardia olevan, ja kuningas arvelee, että hänen käyttämänsä on kansan kokardi."

"Ei ole, ei ole, koska hänen kokardinsa on valkoinen ja meidän on kolmivärinen."

"Odottakaahan", sanoi Gilbert, hilliten Billotia, joka juuri oli ryhtymäisillään käyttämään sanomalehtien tavallisia lauseita kokardeista, "kuninkaan kokardi on valkoinen, sillä Ranskan lippu on valkoinen. Kuningas ei ole siihen syypää. Kokardi ja lippu olivat valkoiset jo ennen kuin hän tulikaan maailmaan. Sitäpaitsi, rakas Billot, sekä kokardilla että lipulla on mainehikas menneisyys. Valkoinen kokardi oli Suffrenin päällikön hatussa, kun hän pystytti lippumme Intian niemimaalle. Valkoinen kokardi oli Assasin hatussa, ja siitä saksalaiset hänet tunsivatkin yöllä, jolloin hän mieluummin antoi surmata itsensä kuin salli vihollisen yllättävän sotilaamme. Valkoinen kokardi oli Saksin marskin hatussa, kun hän Fontenoyn luona voitti englantilaiset. Valkoinen kokardi oli Condénkin hatussa, kun hän voitti keisarilliset Rocroyn, Fribourgin ja Lensin luona. Kaiken tämän ja paljon muutakin on valkoinen kokardi saanut aikaan, rakas Billot, jota vastoin kansalliskokardilla, joka Lafayetten ennustuksen mukaan on kiertävä kautta maapallon, ei ole ollut aikaa tehdä vielä mitään, koska se on ollut olemassa vasta kolme päivää. En tahdo tällä sanoa, että se pysyisi joutilaana, mutta koska se ei vielä ole tehnyt mitään, niin kuninkaalla on oikeus odottaa siksi, kunnes jotakin tapahtuu."

"Mitä, eikö kansalliskokardi ole vielä tehnyt mitään", huudahti
Billot, "eikö se ole valloittanut Bastiljia?"

"Ja katsokaahan, sen vuoksi", sanoi maanviljelijä riemuissaan, "kuninkaan pitäisi kantaa sitä."

Gilbert tyrkkäsi voimakkaasti Billotia kylkeen, sillä hän huomasi kuninkaan kuuntelevan. Sitten hän lisäsi aivan hiljaa:

"Oletteko hullu, ukko Billot? Ja ketä vastaan taisteltiin silloin, kun Bastiljin linna valloitettiin, tietysti kuningasvaltaa vastaan. Ja nytkö tahdotte, että kuningas kantaisi teidän voittonne ja oman tappionsa merkkejä? Olettehan mieletön! Kuningas on hyväntahtoinen, hyväsydäminen ja suora mies, ja te tahdotte hänestä tehdä teeskentelijän."

"Mutta", sanoi Billot hiukan talttuen, vaikka ei hän vielä ollutkaan muuttanut mielipidettään, "eihän Bastiljia valloitettu taistellessa kuningasta, vaan hirmuvaltaa vastaan."

Gilbert kohautti olkapäitään; lahjakkaana miehenä oli hän siksi hienotunteinen, ettei tahtonut polkea itseään heikompaa peläten murskaavansa hänet.

"Ei", jatkoi Billot jälleen kiihottuen, "emme me ole taistelleet hyvää kuningasta, vaan häntä kiertäviä tähtiä vastaan."

Politiikassa käytettiin siihen aikaan kiertotähti-nimitystä sotilaista, aivan samoin kuin teatterissa ratsu-sanaa hevosesta.

"Sitäpaitsi", jatkoi Billot, "hän näennäisesti tuomitsee nuo häntyrinsä, koska hän tulee meidän seurassamme. Jos hän tuomitsee heidät, niin hyväksyy hän tekomme! Olemme toimineet oman onnemme ja hänen kunniansa tähden, me Bastiljin valloittajat."

"Oi!" sanoi Gilbert, joka ei käsittänyt, miten hän sovittaisi sen, mikä ilmeni kuninkaan kasvoilla, siihen, mikä eli hänen sydämessään.

Gilbert, huomatessaan, miten kuningas alkoi tarkkaavasti kuunnella väittelyä, koetti johdattaa Billotin tästä liukkaasta keskustelu-aiheesta toisaanne.

Äkkiä kulkue seisahtui, oli tultu Cours-la-Reineen (Kuningattaren pihaan), entiselle Conference-portille, Champs-Elyséelle.

Täällä joukko valitsijoita ja neuvosherroja, uuden pormestarinsa Baillyn johtamina, seisoi rivissä, mukanaan kolmensadan miehen suuruinen everstin komentama joukko kaartilaisia, ja ainakin kolmesataa Kansalliskokouksen jäsentä, jotka tietystikin suurimmaksi osaksi kuuluivat kolmanteen säätyyn.

Kaksi maistraatin jäsentä ponnisti voimansa pitääkseen tasapainossa suurta kullattua hopealautasta, jolla oli kaksi Henrik IV:n aikuista Pariisin kaupungin avainta.

Tämä valtava näky lopetti kaikki yksityiset keskustelut ja jokainen ryhmässään tai rivissään pyrki parhaimpansa mukaan kuuntelemaan tilaisuudessa pidettäviä puheita.

Bailly, etevä tiedemies, kunnon tähtientutkija, josta vastoin tahtoaan oli tehty kansanedustaja, vasten tahtoaan pormestari ja vasten tahtoaan puhuja, oli valmistanut pitkän kunniapuheen. Retoriikan kaikkein ankarimpien sääntöjen mukaan laadittuna alkoi puhe kuninkaan ylistämisellä Turgotin valtaanastumisesta alkaen Bastiljin valloitukseen asti. Eipä paljoa puuttunut, niin suuri oli kaunopuheisuuden valta, että olisi väitetty kuninkaan ottaneen alotteen kaikkiin näihin tekoihin, joihin muka kansa, vasten tahtoaan, niinkuin mekin olemme nähneet, oli alistunut.

Bailly oli hyvin tyytyväinen puheeseensa, kun muuan tapaus, — Bailly kertoo tämän seikan itse muistelmissaan, — antoi hänelle aiheen uuteen alkuun, mikä oli paljoa erikoisempi kuin valmistamansa. Ja se on muuten ainoa säilynyt, sillä kansa on sen pannut muistiinsa, se kun aina poimii hyvät ja varsinkin kauneimmat lauseet, jos ne vain perustuvat tosiasioihin.

Astuessaan maistraatin jäsenten ja valitsijoiden kanssa kuningasta kohden oli Bailly levoton raskaista avaimista, jotka hänen piti ojentaa kuninkaalle.

"Luuletteko", sanoi hän nauraen, "että näytettyäni nämä muistomerkit kuninkaalle, uuvutan itseni kantamalla ne takaisin Pariisiin?"

"Mitäkö minä teen", lausui Bailly; "minä annan ne teille tai heitän ne ojaan jonkun puun juurelle."

"Älkää mitenkään sitä tehkö", huudahti valitsija kauhuissaan. "Ettekö tiedä, että nämä avaimet ovat samat, jotka Pariisin kaupunki lahjoitti Henrik IV:lle piirityksen jälkeen. Ne ovat kallisarvoisia, ne ovat korvaamattomia muinaisesineitä."

"Olette oikeassa", jatkoi Bailly, "avaimet, jotka ojennettiin Henrik IV:lle hänen valloitettuaan Pariisin, ojennetaan Ludvig XVI:lle, joka…" Mutta, ajatteli kunnon pormestari — tästähän minä saan oivallisen vertauksen.

"Sire, tuon tässä teille Pariisin kaupungin avaimet. Ne ovat samat, jotka annettiin Henrik IV:lle. Hän valloitti kansansa, nyt on kansa valloittanut kuninkaansa."

Lause oli kaunis, oli sattuva, se painui pariisilaisten mieleen. Ja koko Baillyn puheesta, kaikista hänen teoksistaan, onkin vain tämä lause säilynyt.

Ludvig XVI nyökäytti päätänsä kiitokseksi, mutta samalla hän punastui, sillä hän tunsi varsin hyvin ivan, joka kätkeytyi kunnioituksen ja puheen kukkaislauseiden taakse. Hän mutisi itsekseen:

— Marie-Antoinette ei menisi de Baillyn puheen väärän kunnioituksen ansaan, vaan vastaisi kyllä aivan toisella tavalla kuin minä onnettomalle tähtientutkijalle.

Tästä johtui, että Ludvig XVI, joka oli tarkoin kuullut Baillyn puheen alun, ei laisinkaan kuunnellut sen loppua. Eikä hän kuunnellut Delavignenkään, valitsijoiden puheenjohtajan, puheen alkua eikä loppua.

Mutta kun puheet olivat päättyneet, pelkäsi kuningas näyttäneensä liian vähän iloaan kaiken sen kauniin johdosta, mitä hänelle oli sanottu; sen vuoksi hän vastasi hyvin ylevästi, viittaamatta vähääkään siihen, mitä toiset olivat sanoneet, että Pariisin kaupungin ja valitsijoiden kunnianosoitus ilahdutti häntä suuresti.

Sen jälkeen hän antoi merkin matkan jatkamiseen. Mutta ennenkuin lähdettiin matkalle, määräsi hän henkivartiostonsa siirtymään syrjään, täten kohteliaana ja luottavaisena vastatakseen niihin puolinaisiin kohteliaisuuksiin, jotka valitsijat ja Bailly olivat hänelle lausuneet.

Vaunut kulkivat silloin nopeammin eteenpäin kansalliskaartin ja uteliaiden keskellä.

Gilbert ja hänen seuralaisensa Billot pysyttelivät yhä oikeanpuolisen oven luona.

Samassa kuin vaunut ajoivat Ludvig XV:n torin yli, kaikui Seine-virran toiselta puolen laukaus, ja valkoinen sauhu kohosi kuin suitsutuspilvi siniselle taivaalle, haihtuen siellä vähän ajan päästä.

Aivan kuin tämä laukaus olisi löytänyt vastakaiun hänen sisimmässään, Gilbert tunsi voimakkaan töytäisyn. Hänen hengityksensä taukosi, ja hän koski kädellään rintaansa, jossa tuntui kiihkeää kipua.

Samalla kuului tuskanhuuto kuninkaallisten vaunujen ympäriltä. Muuan nainen oli kaatunut, saatuaan kuulan oikeanpuoliseen olkapäähänsä.

Sama kuula osui viistottain Gilbertin takin suureen, mustaan, teräksiseen nappiin, joka sen ajan tavan mukaan oli hiottu särmikkääksi.

Hän oli napista saanut panssarin ja kuula oli ponnahtanut toisaanne.
Siitä johtui Gilbertin tuntema töytäys.

Gilbertin takin napista oli kuula lentänyt onnettomaan naiseen, joka kiireimmän kautta vietiin pois kuolevana ja verissään.

Hän kumartui hymyillen Gilbertin puoleen. "Tuolla poltetaan ruutia minun kunniakseni", sanoi hän. "Niin, sire", vastasi Gilbert.

Mutta hän ei suinkaan sanonut kuninkaalle, mitä hän oikeastaan ajatteli tästä kunnianosoituksesta.

Itsekseen hän tunnusti, että kuningatar oli ollut tavallaan oikeassa pelätessään, koska tämä kuula, joka osui hänen takkinsa nappiin hänen seisoessaan aivan vaunujen oven edessä, muussa tapauksessa olisi osunut kuninkaaseen. Kuka ampui tämän hyvästi tähdätyn kuulan? Silloin ei kukaan tahtonut sitä tietää… sen vuoksi ei sitä nytkään tiedetä.

Billot kalpeni nähdessään, mitä tapahtui. Hänen silmänsä kääntyivät tuon tuostakin Gilbertin rikkinäiseen takkiin ja rikkinäisiin housuihin ja hän pakotti Pitoun huutamaan entistään kovemmin: Eläköön ranskalaisten isä.

Kuninkaan tulo oli siksi suurenmoinen tapaus, että yksityiskohdat piankin unohtuivat.

Lopulta Ludvig XVI saapui kaupungintalolle, kun ensin Pont-Neufiltä oli ammuttu kanuunoilla, joissa ei ainakaan ollut kuulia.

Kaupungintalon seinällä oli suurilla kirjaimilla laadittu kirjoitus, joka päivällä oli musta, mutta joka pimeän tultua valaistuna kuumotti läpinäkyvänä. Tämä kirjoitus oli syntynyt valtuuston kekseliäästä innostuksesta.

Tämä lause oli aivan toisella lailla mahtava kuin Baillyn lausuma, ja se sai kaikki torille kokoontuneet pariisilaiset päästämään ihastuksen huutoja.

Billot pyysi häntä toistamaan sen, aivan kuin hän ensimäisellä kerralla ei olisi sitä oikein kuullut.

"Jos siis kansa on vapaa", huudahti Billot, "niin sillä on oikeus tarjota kokardinsa kuninkaalle."

Ja edeten yhdellä hyppäyksellä kuningasta kohden, joka astui vaunuista kaupungintalon portaitten luona, hän sanoi:

"Sire, näittehän Pont-Neufillä, että Henrik IV:n pronssisella kuvalla on kansalliskokardi."

"Sire, jos Henrik IV käyttää kolmiväristä kokardia, niin voitte tekin sen tehdä."

"Voin kyllä", lausui Ludvig XVI hämillään, "jos minulla vain olisi sellainen."

"No siis", sanoi Billot korottaen ääntään ja nostaen kätensä, "kansan nimessä tarjoan teille tämän omanne sijaan, ottakaa se vastaan."

Kuningas oli kalpea. Hän tunsi, että asiat alkoivat mennä liian pitkälle. Hän kääntyi aivan kuin neuvoa kysyen Baillyn puoleen.

"Siinä tapauksessa otan sen vastaan", lausui kuningas ottaen kokardin
Billotin kädestä.

Hänen mielestään kansa piti liian suurta kiirettä ja kuningas myöntyi liian helposti.

— Kuningas on kuollut, — mutisi Gilbert. — Ranskassa ei ole enää kuningasta.

Miekoista muodostettiin kalpakatos vaunuista saliin asti, missä kuningasta odotettiin.

— Se ei ole mikään kunniakaan, — ajatteli Gilbert, — vaan surman viikatteista tehty kuolemankatos.

VIII

MITÄ VERSAILLESISSA TAPAHTUI KUNINKAAN KUUNNELLESSA VALTUUSTON PUHEITA

Kaupungintalon sisällä kuningasta tervehdittiin hyvin imartelevalla tavalla. Häntä sanottiin vapauden palauttajaksi.

Kun häntä pyydettiin puhumaan, — sillä puheiden pitämisen vimma tuli päivä päivältä yhä suuremmaksi, ja kuningas tahtoi tietää, mitä kukin oikeastaan ajatteli, — laski kuningas vain kätensä sydämelleen ja sanoi:

Kuninkaan kuunnellessa kaupungintalossa hallituksen tiedonantoja, — sillä tästä päivästä alkaen oli Ranskassa todellinen hallitus kuningasvallan ja kansalliskokouksen rinnalla, — katseli kansa torilla kauniita kuninkaallisia hevosia, kullattuja vaunuja, majesteetin lakeijoita ja kuskeja.

Kuninkaan mentyä kaupungintaloon oli Pitou, saatuaan kultarahan Billotilta, huvikseen tehnyt valkoisista, punaisista ja sinisistä nauhoista suuren määrän kaikenkokoisia kokardeja, joilla hän koristeli hevosten korvat, valjaat ja vaunut.

Tämän nähdessään rahvas matkimishalussaan muutti kuninkaan vaunut täydelliseksi kokardi-myymäläksi.

On tunnustettava, että Lafayette, joka oli jäänyt ratsunsa selkään kaupungintalon edustalle, koetti kaikin tavoin estää näitä kansalliskokardin innokkaita levittäjiä, mutta onnistumatta siinä.

"Herra de Lafayette", sanoi kuningas hänelle, "etsin teitä nimittääkseni teidät kansalliskaartin ylipäälliköksi."

Kun Gilbert nyt oli varma kuninkaan kohtalosta, jäi hän istuntosaliin valitsijoiden ja Baillyn seuraan.

Mutta kuullessaan torilta huudot meni hän ikkunaan ja loi viimeisen katseen torille valvoakseen molempien maalaisystäviensä käytöstä.

He olivat, tai ainakin näyttivät olevan, yhä vielä kuninkaan parhaita ystäviä.

Äkkiä Gilbert näki Pelletier-rantakatua myöten kiitävän aivan tomuisen ratsastajan, jonka tieltä nyt vielä tottelevaiset ja kunnioittavat kaupunkilaiset väistyivät.

Ja huudot: "Eläköön kuningas!" tervehtivät upseeria, ja naiset taputtelivat vaahtoavan ratsun kylkiä.

Upseeri tuli vaunujen ovelle juuri sinä hetkenä, jona palvelija sulki sen kuninkaan astuttua sisään.

"Hän on hyvin levoton, sire", vastasi upseeri pistäen päänsä melkein kokonaan vainuihin.

Charny kohotti päänsä ja näki Lafayetten, joka ystävällisesti viittasi hänelle.

Charny meni hänen luokseen ja Lafayette ojensi hänelle kätensä. Tästä johtui, että rahvas vei upseerin ja hänen hevosensa mukanaan rantakadulle asti, missä valppaitten kansalliskaartilaisten toimesta jo muodostui avoin tie kuningasta varten.

Kuningas määräsi, että vaunujen tuli kulkea hitaasti Ludvig XV:n torille asti. Täällä henkivartiostolaiset levottomina odottivat kuninkaan paluuta. Tästä alkaen levottomuus sai vallan kaikissa, ja jota pitemmälle tultiin Versaillesiin johtavalle tielle, sitä kovempaa kyytiä mentiin eteenpäin.

Gilbert oli ikkunasta katsellessaan arvannut, minkä vuoksi upseeri oli saapunut, vaikka hän ei tätä tuntenutkaan. Hän arvasi kyllä, kuinka levoton kuningatar mahtoi olla, sillä kolmeen tuntiin ei ollut voitu lähettää mitään viestiä Versaillesiin herättämättä rahvaassa epäluuloa tai ilmaisematta heikkoutta.

Hän ei aavistanut muuta kuin pienen osan siitä, mitä oli tapahtunut
Versaillesissa.

Johdatamme sinne lukijan emmekä tahdo hänelle liian laveasti selitellä historiaa.

Gilbertin oli onnistunut lähettää se sinä hetkenä, jona kuningas astui miekoista tehdyn kunniakatoksen alle, terveenä ja turvassa mennen kaupungintaloon.

Kuningattaren luona oli kreivitär de Charny, joka vastikään oli noussut vuoteelta, missä hän oli sairaana virunut eilisestä asti.

Hän oli vielä hyvin kalpea. Hän ei vielä oikein jaksanut avata silmiään, vaan luomet painuivat aina alas, aivan kuin tuskan tai häpeän vaikutuksesta.

Nähdessään hänet, hymyili kuningatar. Mutta hänen hymynsä oli tuollainen jäykkä ja kaavamainen, johon hovilaiset ovat tottuneet prinssien ja kuninkaallisten seurassa.

Kun hän oli vielä onnellinen tietäessään Ludvig XVI:n olevan turvassa, sanoi hän seurassaan oleville:

"Madame", sanoi muuan hovilainen, "teidän majesteettinne on aivan suotta levoton. Pariisilaiset tietävät varsin hyvin, mikä edesvastuu heillä on."

"Mutta, madame", sanoi toinen epäilevämpi hovilainen, "onko teidän majesteettinne aivan varma siitä, että nämä uutiset ovat oikeita?"

"Olen kyllä", vastasi kuningatar, "sillä niiden lähettäjä on hengellään luvannut vastata kuninkaan turvallisuudesta. Minä uskon hänet sitäpaitsi kuninkaan ystäväksi."

"Sehän on kuninkaan uusi lääkäri, eikö olekin?" kysyi hän kuningattarelta.

"Gilbert. On kyllä", vastasi kuningatar ajattelemattakaan, että hän samalla suuntasi kamalan iskun lähellä olevaan ystävättäreensä.

"Gilbert!" huudahti Andrée aivan kuin käärme olisi purrut hänen sydämeensä, "Gilbert, teidän majesteettinne ystävä!"

Andrée kääntyi. Hänen silmänsä leimusivat, hänen kätensä olivat puristuneet nyrkkiin, ja hänen katseensa ja ilmeensä syyttivät kuningatarta.

"Madame, madame!" huudahti Andrée ja hänen äänessään sointui mitä katkerin moite.

"Monsieur de Charny", sanoi kuningatar puolikovaa, aivan kuin kehoittaakseen Andréeta hillitsemään itseään.

Charny oli kaikki kuullut, oli kaikki nähnyt. Mutta hän ei ymmärtänyt, mitä kaikki merkitsi.

Hänen ei sopinut mitään kysellä kuningattarelta, mutta Andrée oli hänen vaimonsa, ja tältä siis hän voi tiedustella.

Charny kääntyi silloin kuningattaren puoleen, joka, vaikka hän olikin tottunut vallitsemaan mitä vaikeimpia tilanteita, oli kymmenkunta kertaa koettanut saada hymyä huulilleen, onnistumatta siinä.

"Te näytte epäilevän tohtori Gilbertin uskollisuutta", sanoi Charny Andréelle; "onko teillä joitakin perusteluja epäilläksenne hänen luotettavaisuuttaan?"

"Puhukaa, madame", sanoi hän. "Tällaisessa tapauksessa täytyisi hienotunteisuuttanne ankarasti tuomita. Muistakaa, että nyt on kysymyksessä valtiaamme turvallisuus."

"Te sanoitte, ja minä kuulin sen itse, madame… ja minä otan ruhtinattaren, todistajaksi…" Ja Charny kumarsi madame de Lamballelle. "Te huudahditte: 'Oi, tuo mies! Teidän ystävänne!…'"

"Se on totta, te sanoitte todellakin niin, rakkaani", lausui prinsessa de Gamballe herttaisesti.

"Armahtakaa minua!" lausui Andrée niin hiljaa, että ruhtinatar yksinään sen saattoi kuulla.

"Syy on aivan vähäpätöinen", sanoi kuningatar huomatessaan, että kauemmin viivytellessään hän jättäisi pulaan ystävänsä, "kreivitär lausui aivan epämääräisen epäilyksen siitä, voiko amerikkalainen vallankumouksellinen, Lafayetten ystävä, olla meidän ystävämme."

"Niin, epämääräisen…" sopersi Andrée koneellisesti, "hyvin epämääräisen."

"Samanlaista pelkoa ilmaisivat herrat vähää ennen kuin kreivitär ilmaisi oman mielipiteensä", jatkoi Marie-Antoinette.

Mutta tämä ei riittänyt rauhoittamaan Charnytä. Andrée oli hänen tullessaan ollut aivan liian tuskainen, ja tämä johdatti hänet salaisuuden jäljille.

"Olkoon kuinka tahansa", sanoi hän, "niin velvollisuutenne minun mielestäni on olla sanomatta epämääräisiä epäilyksiä ja sen sijaan määritellä kaikki tarkoin."

"Mitä!" huudahti kuningatar jokseenkin ankarasti. "Joko te taas palaatte tuohon asiaan?"

"Anteeksi, mutta minä näin teidän yhä vielä tutkivan kreivitär de
Charnytä."

"Omaan itserakkauteenne, eikö niin? Monsieur de Charny", lisäsi kuningatar ivalla, jonka kantavuuden kreivi täydellisesti tajusi, "sanokaa suoraan: Te olette mustasukkainen."

"Mustasukkainen!" huudahti Charny punastuen, "kenen vuoksi mustasukkainen? Rohkenen kysyä sitä teidän majesteetiltanne."

"Onhan se luonnollista", jatkoi Marie-Antoinette, "ja kreivittären tähden kannattaakin olla mustasukkainen."

Charny loi kuningattareen katseen, jonka tarkoituksena oli huomauttaa, että hän nyt meni liian pitkälle.

Mutta se oli turhaa vaivaa, aiheetonta varovaisuutta. Kun tämä naarasleijona tunsi haavan poltteen, ei mikään voinut hänessä pidättää naista.

"Kyllä ymmärrän, että te, kreivi, olette mustasukkainen ja levoton.
Siinä tilassahan on aina se sielu, joka rakastaa ja siis vartioi."

"Minäkin tunnen tänä hetkenä aivan samanlaatuista tunnetta. Olen sekä mustasukkainen että levoton." Hän korosti sanan mustasukkainen. "Kuningas on Pariisissa ja olen aivan menehtynyt."

"Mutta, madame", sanoi Charny, joka ei enää ymmärtänyt yhä tiheneviä salamoita sinkoilevaa myrskyä, "olette saanut tietoja kuninkaalta. Nämä tiedot olivat hyviä, teidän tulee olla siis rauhallinen."

"Olitteko te rauhallinen, kun kreivitär ja minä äsken selitimme teille asian?"

Andrée aikoi kohottaa päätänsä. Hän oli samalla kertaa hämmästynyt ja kauhuissaan. Hämmästynyt siitä, mitä hän kuuli, kauhuissaan siitä, mitä hän arveli kaiken takana piilevän.

Samoin kuin läsnäolevat olivat vaienneet Charnyn ensi kertaa kysellessä häneltä, samoin nyt kaikki vaikenivat kuningattaren kysellessä.

"Niin juuri", jatkoi kuningatar jonkinmoisen kiihkon valtaamana, "rakastavien kohtalo on olla ajattelematta mitään muuta kuin rakkautensa esinettä, sydän-raukat olisivat onnelliset, jos saisivat uhrata kaiken, ehdottomasti kaiken tunteen, mikä niissä palaa. Hyvä Jumala, kuinka levoton olenkaan kuninkaan puolesta!"

"Madame", rohkeni muuan läsnäolevista huomauttaa, "kohta saapuu uusia viestejä."

"Miksi en ole Pariisissa sen sijaan että olenkin täällä? Miksi en ole kuninkaan luona", sanoi Marie-Antoinette, joka oli huomannut Charnyn joutuvan hämilleen sen jälkeen, kun hän koetti hänessäkin herättää samaa mustasukkaisuutta, mikä hänen sydäntään kalvoi.

"Ellei mistään muusta ole kysymys", sanoi hän, "niin lähden minä sinne, jos teidän majesteettinne arvelee kuninkaan olevan vaarassa. Jos hänen kallis päänsä on vaarassa, niin olkaa varma siitä, että silloin olen minäkin pannut henkeni vaaraan. Minä lähden."

"Monsieur", huudahti Andrée rientäen kreiviä kohden, "säästäkää itseänne!"

Nyt ei puuttunut enää mitään muuta kuin että Andréen pelkäämät salaisuudet tulisivat äkkiä ilmi.

Tuskin Andrée tunteensa pakottamana ja luopuen tavallisesta kylmäkiskoisuudestaan oli lausunut tämän ajattelemattoman sanan ja siten ilmaissut tähän asti kätkemäänsä levottomuutta miehensä puolesta, kun kuningatar tuli kalmankalpeaksi.

"Madame", sanoi hän Andréelle, "kuinka te rohkenette täällä anastaa itsellenne kuningattaren osan?"

"Minäkö, madame", sopersi Andrée huomatessaan päästäneensä huuliltaan ensi kerran sen hehkun, mikä jo pitkät ajat oli polttanut hänen sieluaan.

"Kuinka?" jatkoi Marie-Antoinette; "miehenne on kuninkaan palveluksessa, hän menee kuningasta tapaamaan. Jos hän panee henkensä vaaraan, tapahtuu se kuninkaan tähden, ja kun on kysymyksessä kuninkaan palveleminen, niin te kehoitatte kreivi de Charnyta säästämään itseään."

Kuullessaan nämä salamoivat lauseet, pyörtyi Andrée. Hän horjui ja olisi vaipunut maahan, ellei Charny olisi temmannut häntä syliinsä.

Charny teki suuttumusta ilmaisevan liikkeen, jota ei voinut hillitä, ja se sai Marie-Antoinetten aivan epätoivoon. Hän luuli olleensa vain vääryyttä kärsivä rakastajatar, vaikka hän olikin ollut kohtuuton kuningatar.

"Kuningatar on oikeassa", lausui Charny lopulta pakotetusti, "ja te rouva kreivitär teitte väärin. Teillä ei ole aviomiestä sinä hetkenä, jona kuninkaan edut ovat kysymyksessä. Ja minun velvollisuuteni olisi ensimäisenä vaatia teitä hillitsemään herkkää mieltänne, jos huomaisin teidän jollakin tavalla pelkäävän minun puolestani."

"Olen kuningattaren käytettävissä", sanoi hän kylmästi, "ja minä lähden. Minä tuon teille uutisia kuninkaalta, hyviä uutisia, madame, tai sitten en tuo niitä laisinkaan."

Tämän lausuttuaan kumarsi hän maahan asti, eikä kuningatar kauhun ja vihan vallassa ennättänyt häntä pidättää.

Vähän ajan päästä kuului pihan kivitykseltä täyttä laukkaa kiitävän hevosen kavioiden kopse.

Kuningatar oli liikkumaton. Sisäinen kuohunta täytti hänen olemuksensa ja se oli sitäkin suurempi, kun hän ponnistaen kaikki voimansa turhaan koetti sitä salata.

Jokainen ymmärtäen tai ymmärtämättä tämän mielenliikutuksen todellista syytä kunnioitti kuitenkin kuningattaren rauhaa ja vetäytyi pois. Hän jäi yksin.

Andrée poistui muiden mukana huoneustosta ja jätti kuningattaren hyväilemään lapsiaan, jotka hänen määräyksestään oli tuotu hänen luokseen.

PALUU

Yö oli tullut, tuoden seuralaisinaan pelon ja säikyttävät näyt, kun äkkiä palatsin toisesta päästä kuului huutoja.

Kuningatar vavahti ja nousi ylös. Ikkuna oli hänen lähettyvillään; hän avasi sen.

Melkein heti sen jälkeen riensi ilon huumaamia palvelijoita sisään huutaen hänen majesteetilleen:

Hän oli Charnyn lähettämä luutnantti, joka saapui täyttä laukkaa
Sèvresistä.

"Hänen majesteettinsa on täällä neljännestunnin päästä", lausui upseeri, joka tuskin jaksoi puhua.

"En, madame, mutta monsieur de Charny sanoi sen minulle lähettäessään minut matkalle."

Kuningatar vavahti uudelleen kuullessaan tämän nimen, jonka sattuma liitti kuninkaan nimeen.

Kuningatar tarttui molempien lastensa käsiin ja meni suurille portaille, jonne jo kokoontuivat kaikki palvelijat ja hovilaiset.

Kuningattaren terävä silmä näki nuoren, kalpean naisen seisovan alimmalla portaalla ja nojautuvan marmoriseen kaidepuuhun ahnain silmin katsellen yön pimeyteen.

Hän oli Andrée, eikä kuningattaren läsnäolo häirinnyt häntä tarkastelussaan.

Vaikka hän aina tavallisesti kiirehti kuningattarensa läheisyyteen, niin nyt hän ei tätä nähnyt tai ei tahtonut olla näkevinään.

Hän oli siis katkeroitunut Marie-Antoinetten kiivauden vuoksi, josta hän oli saanut päivän kuluessa kärsiä.

Tai hän odotti oman voimakkaan tunteensa valtaamana de Charnyn tuloa, jota kohtaan hän oli osoittanut niin syvää ystävällistä kiintymystä.

Nämä molemmat seikat olivat kuin kaksi puukoniskua, jotka avasivat kuningattaren sydämessä ennestään verta vuotavat haavat.

Hän kuunteli vain hajamielisesti toisten ystäviensä ja hovilaisten kohteliaisuuksia ja ilon ilmaisuja.

Hetkiseksi hän myös tunsi, miten koko illan kärsimänsä tuska alkoi talttua. Jonkinmoinen tyyntyminen tapahtui hänessä ajatellessaan kuninkaan matkaa ja siihen liittyviä vaaroja.

Mutta voimakkaan sielunsa avulla kuningatar piankin karkoitti sydämestään kaiken sen, mikä ei ollut oikeutettua tunnetta. Hän laski mustasukkaisuutensa Jumalan jalkojen juureen, hän uhrasi suuttumuksensa ja salaiset ilonsa aviollisen valan pyhyydelle.

Epäilemättä Jumala lähetti hänelle terveelliseksi levoksi ja tueksi kyvyn rakastaa aviopuolisoaan ylitse kaiken muun.

Ainakin tänä hetkenä hän sen tunsi tai uskoi tuntevansa. Kuninkaallinen ylpeys kohotti kuningattaren kaikkien maallisten intohimojen yläpuolelle, hänen rakkautensa kuninkaaseen oli hänen itsekkyyttään.

Hän oli siis kokonaan poistanut sielustaan naisen pikkumaiset kostotuumat ja rakastajattaren kevytmieliset keikailut, kun kulkueen soihdut alkoivat näkyä puistokäytävän päässä. Tulet suurenivat joka sekunti kulkueen vinhaa vauhtia kiitäessä eteenpäin.

Kuului hevosten hirnuntaa ja läähätystä. Maa tärisi yön hiljaisuudessa ratsuväen tasaisesti laukatessa eteenpäin.

Ristikot aukenivat, vartiosotilaat riensivät esiin innostuneina huudoillaan tervehtien kuningasta. Vaunut pysähtyivät äkkiä keskelle suurta pihaa.

Hurmaantuneena, ihastuneena, lumottuna, mielettömänä kaikesta siitä, mitä hän oli tuntenut, kaikesta siitä, mitä hän uudelleen tunsi, riensi kuningatar portaita alas puolisoaan vastaan.

Ludvig XVI astui vaunuista ja nousi portaita ylös mahdollisimman nopeasti upseeriensa saattamana, jotka olivat vielä aivan haltioissaan näkemistään tapauksista ja menestyksistään. Mutta alhaalla kaartilaiset yhdessä renkien ja tallimiesten kanssa irroittivat vaunuista ja valjaista kaikki innostuneitten pariisilaisten asettamat kokardit.

Marmoriportailla kuningas ja kuningatar kohtasivat toisensa. Ilosta ja rakkaudesta huudahtaen kuningatar syleili puolisoaan monta kertaa.

Kuningatar nyyhkytti, aivan kuin hän ei olisikaan enää uskonut tapaavansa miestään.

Tulvehtivan sydämensä riemussa ei hän nähnyt, miten Charny ja Andrée syrjemmässä puristivat toistensa kättä.

Se oli vain kädenpuristus, mutta Andrée oli ensimmäisenä joutunut portaitten alipäähän, ja hänet Charny ensimmäisenä kohtasi.

Kuningatar toi lapsensa kuninkaan luokse ja Ludvig XVI syleili heitä. Silloin dauphin näki isänsä hatussa uuden kokardin, johon soihdut loivat verisen valaistuksen, ja huusi lapsellisen kummastuneena:

Se oli kansallinen, punainen väri. Kirkaisten katsoi kuningatar vuorostaan. Kuningas kumartui suutelemaan tytärtään, oikeastaan siten peittääkseen noloutensa.

Marie-Antoinette irroitti syvän inhon vallassa kokardin, eikä tuo ylhäinen kiihkoilija käsittänyt, että hän siten syvästi haavoitti kansaa, joka kerran oli tämän kostava. "Heittäkää tuo pois, heittäkää tuo pois!" huuteli hän. Ja hän heitti portaille kokardin, jonka päälle astuivat kaikki seurueeseen kuuluvat tullessaan kuninkaan keralla hänen huoneustoonsa.

Tuo outo välikohtaus sammutti kuningattaressa kaiken aviollisen innostuksen. Hän etsi katseillaan, koettaen salata etsimistään, Charnyta, joka seisoi rivissä sotilaan tavoin.

"Kiitän teitä", sanoi kuningatar, kun heidän katseensa yhtyivät, vaikka kreivi sitä olikin koettanut muutaman sekunnin ajan välttää, "kiitän teitä, olette pitänyt lupauksenne."

"Niin, Charny-parka pääsi hyvin vaivaloisesti minun luokseni. Ja…
Gilbert, missä hän on?" lisäsi kuningas.

"Tulkaa illalliselle, sire", sanoi hän, vaihtaen keskustelunaihetta. "Herra de Charny", jatkoi hän, "noutakaa kreivitär de Charny. Tuokaa hänet seurassanne. Me aterioimme tuttavallisesti."

Nyt hän oli jälleen kuningatar. Mutta hän huokasi nähdessään, että
Charnyn surullinen ilme vaihtui iloiseksi.

FOULON

Hän oli valloittanut Bastiljin. Hän oli vapauttanut Gilbertin.
Lafayette oli hänet huomannut ja kutsunut häntä nimeltään.

Harvoja ihmisiä tänä aikakautena vihattiin siihen määrään kuin
Foulonia. Tässä suhteessa saattoi kilpailla ainoastaan hänen vävynsä
Berthier de Savigny.

Foulonin epäsuosion mitan täytti se, että Neckerin erottua hän otti tämän hyveistärikkaan geneveläiaen paikan, millä nimellä Neckeriä siihen aikaan mainittiin, ja oli ollut kolme päivää valtiovarain tarkastajana.

Ensiksi aiottiin ottaa ruumis arkusta ja hirttää se. Mutta Billot oli noussut eräälle pengermälle, puhunut kunnioituksesta kuolleita kohtaan, ja ruumissaattue oli rauhassa saanut jatkaa matkaansa.

Pitou oli Elien ja Hullinin ystävä, ja nämä lähettivät hänet toimittamaan asioitaan.

Hän oli sitäpaitsi Billotin uskottu, ja Lafayette oli, niinkuin olemme kertoneet, osoittanut Billotille erikoista suosiota. Lafayette käytti Pitouta toisinaan läheisyydessään poliisina, antaen hänen leveillä olkapäillään ja suurilla nyrkeillään raivata tietä.

Kuninkaan Pariisissa käynnin jälkeen Gilbert, joka Neckerin välityksellä oli joutunut yhteyteen kansalliskokouksen ja valtuuston huomattavimpien jäsenten kanssa, teki taukoamatta työtä kasvattaakseen tätä lapsuuden tilassa olevaa vallankumousta.

Hän siis jätti Billotin ja Pitoun seuran, jotka vuorostaan liittyivät innolla porvarillisiin kokouksiin, missä keskusteltiin haaveellisista valtiollisista kysymyksistä.

Eräänä päivänä, kun Billot oli kolmen tunnin ajan selittänyt valitsijoille mielipiteitään Pariisin varustamiseksi elintarpeilla ja väsyneenä selvittelyihin, mutta onnellisena siitä, että hänkin oli ollut puhujana, nautti levosta, kuuntelematta seuraavien puhujien yksitoikkoisia esityksiä, tuli Pitou aivan hätääntyneenä kaupungintalon istuntosaliin pujahtaen sisään kuin ankerias ja sanoi väräjävällä äänellä, joka suuresti erosi hänen tavallisesta puhetavastaan:

"Tiedättehän, että kävin 'Hyveellisten klubissa' Fontainebleaun tulliportin luona?"

"Tiedättehän, että tuo roisto Foulon oli muka kuolevinaan ja että hänet muka haudattiinkin!"

"Mitä sanot? Oli kuolevinaan? Muka haudattiinkin? Hän on, hitto vieköön, todella kuollut, ja minä näin hänen hautajaisensa."

"Rakas herra Billot, minä en ole hullu. Tuo roisto Foulon, kansan vihollinen, Ranskan iilimato, sen kiristäjä, ei olekaan kuollut."

"Mutta kerroinhan, että hänet haudattiin saatuaan halvauksen, sanoinhan, että näin hänen hautaussaattonsa ja että estin ottamasta häntä arkusta hirtettäväksi."

"Aivan yhtä selvästi kuin näen teidät, herra Billot. Eräs hänen palvelijoistaan kuoli, ja tälle tuo roisto valmisti ylhäiset hautajaiset. Kaikki on tullut ilmi. Hän pelkäsi kansan kostoa ja menetteli sillä tavalla."

"Tulkaahan, herra Billot, vähäksi aikaa eteiseen, niin voimme siellä paremmin puhella."

"Hyvä. Olin siis 'Hyveellisten klubissa' ja kuuntelin erään isänmaanystävän puhetta. Kylläpä hän puhui virheellistä kieltä! Kyllä näki, ettei hän ollut saanut kasvatustaan apotti Fortierin luona."

"Jatka vain", lausui Billot, "tiedäthän, että ihminen voi olla hyvä isänmaanystävä, vaikka ei osaa lukea eikä kirjoittaa."

"Se on totta", lausui Pitou. "Äkkiä muuan mies saapui aivan hengästyneenä: 'Voitto', huusi hän, 'voitto! Foulon ei olekaan kuollut. Foulon elää yhä vielä, olen löytänyt hänet!' Kaikki olivat samanlaisia kuin tekin, ei kukaan tahtonut ottaa uskoakseen. Toiset sanoivat: 'Mitä! Foulon?' — 'Niin.' Toiset sanoivat: 'Joutavia!' — 'Joutavia! Älkää niin sanoko.' Toiset sanoivat: 'No, koska kerran olit niin pitkällä, olisi sinun samalla pitänyt löytää hänen vävynsäkin, Berthier.'"

"Niin, Berthier de Savigny. Kyllähän te tiedätte, se taloudenhoitajamme Compiègnesta, Isidor de Charnyn ystävä."

"Aivan oikein, sama mies, joka oli kaikille perin ankara ja kovin ystävällinen Catherinelle."

"Juuri sama", lausui Pitou, "oikea hirviö, toinen Ranskan iilimato, inhimillinen loka, sivistyneen maailman häpeä, niinkuin Loustalot sanoo."

"Aivan oikein", sanoi Pitou, "ad eventum festina — se merkitsee, rakas herra Billot: joudu loppua kohden. Minä siis jatkan. Tämä mies saapui 'Hyveellisten klubiin' aivan hengästyneenä huutaen: 'Olen löytänyt Foulonin, olen löytänyt Foulonin!' Siitäpä syntyi hirveä huuto."

"Kuulkaahan toki, kuuma minulla on… Sanon siis, että hän oli muka kuollut ja että hän oli haudannut sijastaan palvelijansa. Kaikeksi onneksi sallimus valvoi."

"Tarkoitin, kansa valvoi", jatkoi Pitou. "Tuo kunnon kansalainen, tuo hengästynyt isänmaanystävä oli hänet nähnyt Vitryssä, missä hän oli piilossa."

"Kun hän tunsi miehen, antoi hän asian ilmi, ja eräs Rappe niminen syndikus vangitsi hänet heti paikalla."

"Ja mikä on tuon kunnon kansalaisen nimi, joka rohkeni tehdä tuollaisen teon?"

"Hän onkin tuon rikollisen Foulonin lakeija. Kuka käski tuota aristokraattia pitämään lakeijaa?"

"Pitou, sinä herätät minussa mielenkiintoa", sanoi Billot lähestyen kertojaa.

"Kiitos vain, herra Billot. Foulon siis annettiin ilmi ja vangittiin. Hänet tuotiin Pariisiin. Ilmiantaja juoksi edeltäpäin ilmoittamaan uutista saadakseen palkkansa. Hänen jälestään Foulon saapui kaupungin muurien luo."

"Niin. Kylläpä hän oli hullunkurisen näköinen. Kaulaliinan sijaan oli annettu hänelle nokkosseppele."

"Siksi, että tuo konna kuului sanoneen: leipä kelpaa ihmisille, kaura hevosille, mutta nokkoset ovat aivan kylliksi hyviä rahvaalle."

"Se ei merkitse paljoakaan sotilaitten kesken", vastasi Pitou kepeästi. "Hän siis kulki jalkaisin ja matkalla iskettiin hänen kylkiinsä ja hänen päähänsä."

"Se oli hyvin huvittavaa", jatkoi Pitou. "Mutta eiväthän kaikki voineet häneen osua, kun hänen jälestään kulki huutaen yli kymmenentuhatta henkeä."

"Ja sitten vietiin Foulon Saint-Marcelin piirin puheenjohtajan luo.
Hän on kunnon mies, niinkuin tiedätte."

"Acloque? Aivan oikein. Tämä määräsi miehen tuotavaksi kaupungintalolle, koska hän ei tietänyt, mitä sille pitäisi tehdä."

"Siksi, että minun jalkani ovat kuusi tuumaa pitemmät kuin hänen. Hän läksi ennen minua, mutta minä pääsin hänen rinnalleen ja sitten hänen ohitseen. Tahdoin ilmoittaa asiasta teille, jotta ilmoittaisitte Baillylle."

"Tuo sama Saint-Jean, joka antoi ilmi Foulonin, on luvannut toimittaa kiinni Berthierinkin, joka on paennut."

"Tietää, sillä tuo Saint-Jean näyttää olevan heidän uskottunsa ja sai paljon rahaa sekä apelta että vävyltä, ne kun tahtoivat lahjoa hänet."

"Tietysti. Ainahan voi aristokraatin rahat ottaa. Mutta hän sanoi:
Oikea isänmaanystävä ei petä kansaa rahan tähden."

"Ei kyllä", mutisi Billot. "Mutta hän pettää isäntänsä. Kuulehan,
Pitou, tuo sinun Saint-Jeanisi näyttää jokseenkin suurelta roistolta."

"Se on kyllä mahdollista, mutta vähät siitä, Berthier joutuu kiinni samoin kuin Foulonkin, ja heidät vedetään hirteen nenät vastatusten. Kylläpä he mahtavat irvistellä nähdessään toisensa."

"Herra Berthier, joka on käynyt talossani, herra Berthier, joka matkoillaan on juonut maitoa meillä ja joka Pariisista on lähettänyt kultaiset korvarenkaat Catherinelle. Ei, ei, häntä ei hirtetä."

"Tietysti hirtetään", lausui Pitou hurjasti, "olihan hän aristokraatti, mielistelijä."

Billot katsoi hämmästyneenä Pitouhun. Billotin katsoessa ei Pitou voinut hillitä punastumistaan.

Äkkiä kunnon maanviljelijä huomasi Baillyn, joka neuvottelun jälkeen meni salista työhuoneeseensa. Billot riensi hänen luokseen ja ilmoitti uutisen.

"Kuulkaahan, herra Bailly", sanoi maanviljelijä, "tässä on Pitou, joka on nähnyt hänet."

"Minä näin hänet, herra pormestari", sanoi Pitou laskien käden sydämelleen ja kumartaen.

"Olkaa turvassa", sanoi Pitou, joka käsitti Baillyn levottomuuden väärin, "vankia on suuri joukko vartioimassa, ei häntä voida tiellä siepata."

"Päälle kaksikymmentä tuhatta, naisia lukuunottamatta", vastasi Pitou innoissaan.

Ja kimakalla, epätoivoisella äänellä hän kutsui luokseen kaikki virastonsa jäsenet.

Syntyi vaitiolo, jolloin alkoi kuulua heikkoa, etäistä, epämääräistä kohinaa kaupungintaloon, niinkuin veren noustessa päähän alkaa korvissa epämääräisesti surista.

Äkkiä vaunut ajoivat nopeasti torille. Niissä oli kaksi aseellista miestä, jotka kuljettivat erästä aivan kalpeaa ja vapisevaa henkilöä.

Vaunujen jälestä juoksi kovasti hengästyneen Saint-Jeanin johtamana satakunta kahdentoista ja kahdeksantoista ikävuoden välillä olevaa kalpeaa, säihkyväsilmäistä nuorta miestä.

Molemmat aseistetut olivat kuitenkin päässeet siksi paljon edelle, että ennättivät lykätä Foulonin kaupungintaloon, jonka portit suljettiin, ja käheä-ääniset karjujat jäivät sen ulkopuolelle.

"Viimeinkin, tässä olemme", sanoivat he valitsijoille, jotka odottivat portaitten yläpäässä. "Hitto vieköön, kylläpä olikin vaikeaa."

"Mutta", lausui Foulon yhä enemmän hätääntyneenä, "kai on olemassa jonkinlainen oikeuslaitos minua puolustamassa?"

"Piilottakaa hänet huolellisesti", sanoi Bailly lähellään oleville, "tai muuten…"

"Kuulkaahan", sanoi hän, "tilanne on siksi vakava, että me emme voi kuulustella teitä. Tahdotteko, — teillä on ehkä vielä siihen aikaa, koettaa paeta kaupungintalon takaoven kautta?"

"Katsotteko parhaimmaksi jäädä meidän luoksemme? Minä ja nämä herrat teemme kaikki, mitä inhimillisesti on mahdollista, puolustaaksemme teitä. Enkö ole oikeassa?"

"Olenhan jo sanonut teille", lausui Bailly arvokkaasti, "että teemme kaikki, mikä inhimillisesti on mahdollista, pelastaaksemme teidät."

Tänä hetkenä nousi suuri huuto torilla ja täytti ilman, tunkeutuen avoimista ikkunoista kaupungintaloon.

Karjuva, pelottavan näköinen kansa tulvehti kaikkia kaupungintalon edessä olevalle torille vieviä katuja myöten, etupäässä Pelletier-rantakatua ja Vannerie-katua pitkin.

Silmät, puukot, peitset, viikatteet ja musketit kiilsivät päivänpaisteessa. Vajaassa kymmenessä minuutissa oli suuri tori tullut aivan täyteen kansaa. Koko Pitoun mainitsema Foulonia saattanut kulkue oli saapunut ja heihin oli liittynyt joukko uteliaita, jotka suuren melun kuullessaan olivat rientäneet Grève-torille aivan kuin keskustaan.

Silloin näki, miten näiden raivokkaitten edellä juosseet sata nuorta miestä osoittivat porttia, josta Foulon oli mennyt sisään. Tämän kimppuun hyökättiin heti, ja sitä alettiin murtaa potkimalla, kiväärintukeilla iskemällä ja kangilla vääntämällä.

Kaupungintalon vartijat riensivät hyökkääjiä vastaan, jotka ensimmäisen kauhun vallassa peräytyivät pajunettien tieltä, ja talon edustalle syntyi aukea paikka.

Upseerit eivät uhkailleet kansaa, vaan puhuivat sille ystävällisesti ja koettivat rauhoittaa sitä.

Bailly oli melkein sekaisin. Tähtientutkija-parka oli ensimmäisen kerran joutunut tekemisiin suuren kansankahakan kanssa.

"Mieletön", sanoi hän, "katsokaa tuota ihmismerta. Te uppoatte sen aaltoihin. Jos aiotte päästä Lafayetten luo, josta en ole varma, niin menkää edes takaoven kautta. Menkää."

APPI

Mutta torilta kuuluvista huudoista saattoi päättää mielten kuohunnan yhä kasvavan. Nyt ei enää vallinnut viha, vaan hirmuisuus, ei enää uhattu, vaan raivottiin.

Huudot: "Alas Foulon! Kuolema Foulonille!" risteilivät aivan kuin kuolettavat kuulat taistelussa. Yhä lisääntyvä kansanjoukko tavallaan tuhahutti vartijat paikoilleen.

Ja jo alkoi tästä joukosta kuulua huutoja, jotka johtavat väkivaltaisuuksiin.

Huudot eivät uhanneet ainoastaan Foulonia, vaan valitsijoitakin, jotka puolustivat häntä.

Bailly käsitti, että koska Lafayette ei tullut, oli olemassa enää vain yksi ainoa keino.

Valitsijoiden täytyi itse mennä torille, liittyä eri ryhmiin ja koettaa rauhoittaa raivoisimpia.

"Ellette näyttäydy kansalle", sanoi Bailly Foulonille, "niin nuo ihmiset luulevat meidän auttaneen teitä pakoon. He murskaavat oven, tulevat sisään, ja jos kerran löytävät teidät, niin en silloin enää voi vastata mistään."

"Minä en tiennyt, että minua vihattiin näin kovasti", sanoi Foulon, antaen käsiensä herpaantuneina vaipua alas.

Kamala huuto kaikui hänen ilmestyessään. Vartijat lykättiin syrjään, ovet murrettiin, ihmisvirta tulvehti portaille, käytäviin ja saleihin, jotka silmänräpäyksessä olivat täynnä kansaa.

Bailly asetti kaikki lähellään olevat vartijat vangin turvaksi ja ryhtyi puhumaan joukolle.

Hän tahtoi näille ihmisille selittää, että murhaaminen voi joskus olla oikeutettua, mutta sillä ei koskaan harjoiteta oikeutta.

Hän onnistuikin siinä tavattomien ponnistusten jälkeen, moneen kertaan pannen oman henkensä vaaraan.

"Niin, niin!" huusivat hyökkääjät. "Hänet on tuomittava! Tuomittava!
Ja hirtettävä!"

Kun nähtiin hänen kolmivärinen töyhtönsä, ensimmäinen, jota kukaan oli kantanut, niin melu ja vihanhuudot vaikenivat.

Kansalliskaartin ylipäällikkö avasi itselleen tien ja kertasi kaiken sen, mitä Bailly oli sanonut, mutta vielä voimakkaammin kuin tämä.

Puhe vaikutti kaikkiin niihin, jotka sen kuulivat, ja valitsijoiden salissa oli Foulonin asia saanut voiton.

Mutta torilla oli kaksikymmentätuhatta raivoisaa miestä; he eivät olleet kuulleet Lafayettea, ja heissä vimma pysyi entisellään.

"Siis", sanoi Lafayette, joka tietysti uskoi, että vaikutus, mikä hänellä oli ollut lähellään oleviin, ulottuisi myös ulkosalle, "siis tämä mies tulee tuomittavaksi!"

Samassa kenraali viittasi kaupungintalon vartijoille ja nämä läksivät kuljettamaan vankia.

Kansa ei ymmärtänyt mitään muuta, kuin että se sai saaliinsa. Se ei voinut ajatellakaan, että se voitaisiin heiltä riistää.

Billot oli asettunut ikkunan ääreen ja siinä hän muutamien valitsijoiden ja Baillyn seurassa katseli, miten vanki meni pihan poikki sotilaitten saattamana.

Matkallaan Foulon silloin tällöin lausui sanan, joka ilmaisi kamalaa kauhua, vaikka hän koetti näyttää luottavalta.

"Jalo kansa", sanoi hän astuessaan portaita alas, "minä en pelkää mitään. Olenhan kansalaisteni keskellä."

Ja jo alkoi kuulua naurua ja solvauksia hänen lähettyviltään, kun hän äkkiä oli tullut synkästä holvista torille johtaville portaille. Aurinko paistoi aivan vasten hänen kasvojaan.

Äkkiä kaikui raivon huuto, uhkauksen karjunta, vihan ulvonta kahdenkymmenentuhannen ihmisen rinnasta. Äkkiä vartijat kiskottiin syrjään, tuhannet kädet tarttuivat Fouloniin, nostivat hänet maasta ja kantoivat erääseen nurkkaukseen lyhtytolpan alle, jota kansa vimmassaan, mitä se kutsuu muka oikeudekseen, käyttää inhottavana hirsipuunaan.

Billot näki sen ikkunasta ja huusi. Valitsijatkin kiihoittivat vartijoita toimimaan, mutta nämä eivät voineet enää saada mitään aikaan.

Lafayette syöksyi epätoivoissaan kaupungintalosta, mutta hän ei voinut päästä edes ensimmäisten rivien läpi kansanjoukossa, joka aivan kuin suurena merenä oli hänen ja lyhtytolpan välillä.

Nousten kohokkeille, tarttuen ikkunoihin, rakennuksen ulkoileviin osiin, kaikkeen, mikä vain tarjosi jalansijan, kiihoittivat katselijat kamalilla huudoillaan toimijoiden vimmaa.

Nämä leikkivät uhrillaan, aivan kuin tiikerilauma leikkii viattomalla saalillaan.

Kaikki tahtoivat käydä käsiksi Fouloniin. Viimein he käsittivät, että jos tahtoivat pitkittää uhrinsa kuolinkamppailua, oli heidän jaettava eri tehtävät toisilleen.

Muussa tapauksessa hän joutuisi kappaleiksi revittäväksi. Toiset nostivat ilmaan Foulonin, joka ei enää jaksanut huutaa.

Toiset, jotka olivat riistäneet häneltä kaulanauhan ja repineet hänen takkinsa, panivat hänen kaulaansa nuoran.

Toiset taas olivat nousseet lyhtytolpan päähän ja sieltä ojensivat nuoran, jonka toverit sitten panivat entisen ministerin kaulaan.

Foulon nostettiin ilmaan ja häntä näytettiin kansalle. Hänen kaulassaan oli nuora ja hänen kätensä olivat sidotut selän taakse.

Kun kansa oli kyllikseen katsellut uhriaan, taputtanut käsiään, annettiin merkki, ja kalpea ja verinen Foulon nostettiin lyhdyn rautaisen poikkitangon kohdalle, kaikkien kamalasti huutaessa hänelle kuolemaa.

Kaikki ne, jotka siihen asti eivät olleet mitään nähneet, huomasivat nyt kansan vihollisen koko joukon yläpuolella.

Uudet huudot kaikuivat. Mutta nämä huudot olivat hirttäjiä vastaan.
Kuolisiko Foulon siis näin pian?

Nuora oli vanha. Näki, miten se pala palalta kehkisi. Kuolinkamppailussaan tempoillessaan katkaisi Foulon viimeisenkin säikeen. Nuora katkesi ja puoliksi kuristunut Foulon putosi maahan.

Tämä oli vasta hänen kärsimystensä alkua; hän oli tullut vasta kuoleman esikartanoon.

Jokainen ryntäsi uhrin luo. Kaikki olivat turvallisia. Hän ei voinut päästä pakoon. Pudotessaan hän taittoi jalkansa polven yläpuolelta.

Ja kuitenkin alkoi kuulua soimauksia. Hirttäjiä syytettiin ja heitä pidettiin kykenemättöminä. Vaikka olivat olleet erittäin taitavia, olivat he valinneet vanhan nuoran toivoen sen katkeavan.

Ja heidän toivonsa oli täyttynyt, niinkuin olemme nähneet. Nuoraan sidottiin solmu ja pantiin uudelleen onnettoman kaulaan. Foulon puolikuolleena, silmät pyörien päässään, ääni käheänä katseli ympärilleen etsien, eikö tässä kaupungissa, jota sanotaan koko maailman sivistyksen keskustaksi, ollut yhtä sen kuninkaan sotilaalle kuuluvaa pajunettia, kuninkaan, jota hän oli ministerinä palvellut ja jolla oli niitä satatuhatta, raivaamassa tietä raakalaisjoukkoon.

Mutta hän ei nähnyt ympärillään mitään muuta kuin vihaa, ei muuta kuin solvausta, ei muuta kuin kuolemaa.

"Tappakaa minut edes, älkää antako minun kärsiä näin kamalaa kidutusta", huusi Foulon epätoivoissaan.

"Miksi me lyhentäisimme sinun tuskiasi", sanoi muuan ääni, "olethan sinäkin pidentänyt meidän tuskiamme."

"Odottakaa, odottakaa!" huusi kolmas, "me tuomme hänen luokseen hänen vävynsä, vastapäisessä lyhtytolpassa on tilaa hänelle."

"Sitten saamme nähdä, millä tavalla appi ja vävy katsovat toisiinsa", lisäsi muuan.

Tänä aikana Bailly ja Lafayette rukoilivat, pyysivät, huusivat koettaessaan päästä kansanjoukon läpi. Äkkiä Foulon nousee uudelleen köyden jatkoksi, ja köysi kätkee taas, ja Baillyn ja Lafayetten rukoilut, pyynnöt ja tuskanhuudot, jotka olivat yhtä vihlovia kuin kuolevankin, hukkuvat, sammuvat, katoavat siihen yleiseen nauruun, joka syntyy nuoran uudelleen katketessa.

Bailly ja Lafayette saattoivat kolme päivää aikaisemmin mielivaltaisesti komentaa kuuttasataa tuhatta pariisilaista, — tänään ei heitä kuuntele lapsikaan. Kansa mutisee, he häiritsevät, keskeyttävät toimituksen.

Billot on turhaan auttanut heitä ruumiillisella väkevyydellään. Väkevä maanviljelijä on kaatanut kymmenen miestä, mutta päästäkseen Foulonin luo, täytyisi hänen kaataa viisikymmentä, sata, kaksisataa, ja hän on jo aivan uupunut, ja kun hän pysähtyy pyyhkimään otsaltaan valuvaa hikeä ja verta, nousee Foulon kolmannen kerran lyhtytolpan poikkirautaan asti.

Puoli minuuttia riitti kansalle tullakseen vakuutetuksi siitä, että henki oli kadonnut. Tiikeri on tappanut, nyt se voi ruveta raatelemaan.

Lyhtytolpasta pudotettu ruumis ei ennättänyt koskeakaan maahan. Sitä ennen se jo revittiin kappaleiksi.

Sekunnissa erotettiin pää ruumiista, ja sekunnissa se nostettiin peitsen päähän. Tähän aikaan oli hyvin tavallista kantaa vihollistensa päitä siten.

Tämän nähdessään Bailly kauhistui. Tämä pää oli hänestä kuin muinaisajan Medusa.

Lafayette kalpeana ja miekka kädessään lykkäsi inhoten syrjään vartijat, jotka koettivat pyydellä anteeksi, etteivät olleet voimakkaampia.

Vihasta puhkuen Billot syöksyi oikealle ja vasemmalle, aivan kuin hullu hevonen, ja palasi kaupungintaloon, jotta ei enää näkisi mitä tapahtui verisellä torilla.

Pitoussa oli kansallinen kostonvimma muuttunut suonenvedontapaiseksi väristykseksi. Hän meni virran rannalle, sulki silmänsä ja peitti korvansa, jotta ei näkisi eikä kuulisi enää mitään.

Kaupungintalolla vallitsi kauhu. Valitsijat huomasivat, etteivät he koskaan voisi johtaa kansan haluja muuta kuin siihen suuntaan, jonne se itse tahtoi mennä.

Äkkiä, juuri kun raivoisat ihmiset huvikseen vetelivät katuojassa Foulonin päätöntä ruumista, kuului uusi huuto, uusi pauhu siltojen toiselta puolen.

Viestintuoja saapuu. Kansa jo tietää hänen uutisensa. Se on ovelimpien johtajiensa viittauksista arvannut kaikki, aivan samoin kuin koiraparvi lähtee siihen suuntaan, minne paras koira johdattaa ne.

Kansa rientää uuden viestintuojan ympärille. Se vainuaa uutta saalista, se aavistaa hänen puhuvan Berthieristä.

Sitten hän menee kaupungintaloon, missä hän ilmoittaa saman asian
Baillylle ja Lafayettelle.

"Me tiesimme sen", sanoo Bailly, "ja me olemme antaneet määräyksen, että hänet pidetään siellä."

"Joita oli kaksi sataa viisikymmentä miestä, eikö niin?" sanoo eräs valitsija. "Siinähän oli aivan tarpeeksi."

"Hyvät herrat", sanoo viestintuoja, "minä tulin teille nimenomaan ilmoittamaan, että sotilasjoukko on hajoitettu ja kansa ryöstänyt vangin."

"Ryöstänyt?" huudahti Lafayette. "Onko sotilasjoukko päästänyt vangitun käsistään?"

"Hänet tuodaan Pariisiin", sano viestintuoja, "hän on tänä hetkenä
Bourgetissa."

"Joutuin, joutuin", huutaa Lafayette, "viisisataa miestä Bourgetiin. Lähettiläät ja Berthier olkoot siellä yötä. Sillä välin ennätämme neuvotella."

"Mutta kuka uskaltaa ottaa tämän toimekseen?" sanoi viestintuoja, joka kauhuissaan katseli ikkunasta ulvovaa merta, jonka jokainen laine uhkasi kuolemalla.

"Mutta itse syöksytte turmioon", huudahti viestintuoja; "tie on aivan mustanaan kansaa."

Silloin kuului Porte Saint-Martinin puolelta kohinaa aivan kuin meren ulvontaa rantakallioita vastaan.

Raivoisa huuto kaikui talojen yli, aivan kuin kuuma höyry nousee kaislikon yläpuolelle.

"Rykmentti, rykmentti!" huusi Lafayette jalon ihmisyyshuumauksensa vallassa, joka oli hänen luonteensa loistavin puoli.

"Hitto vieköön", sanoi Bailly, joka kai ensi kertaa eläissään kirosi, "ettekö muista, että meidän armeijamme on juuri tuo sama, jota tahdotte vastustaa."

Etäältä kaikunut huuto oli tarttunut kaduilla seisoviin ja niistä torilla oleviin nopeasti kuin olisi kulkenut ruutijuovaa myöten.

XII

VÄVY

Silloin näki niiden, jotka häpäisivät Foulonin kuollutta ruumista, jättävän verisen leikkinsä rientääkseen uuteen kostotyöhön.

Läheiset kadut nielivät heti suuren osan tästä ulvovasta joukosta, joka puukot pystyssä ja nyrkit ojossa ryntäsi Saint-Martin-katua kohden uutta kuolemankulkuetta vastaan.

Muutamat näistä Grève-torilla tapaamistamme kekseliäistä miehistä toivat vävyä vastaan hänen appensa pään peitsen nenässä. Berthier tuli Saint-Martin-katua pitkin valtuuston lähettilään kanssa; hän oli melkein Saint-Merry-kadun kohdalla.

Hän oli kepeissä kärryissään, joita hieno maailma siihen aikaan käytti ja joita kansa vihasi tavattomasti, sillä monasti he olivat saaneet valittaa siitä, että keikarit ajoivat liian nopeasti tai että Oopperan tanssijattaret olivat ohjaksissa, ja kun hevonen oli tulinen, niin he usein ajoivat ihmisten päälle ja aina ruiskuttivat kuraa heihin.

Berthier ajoi askel askeleelta eteenpäin huutojen, vihellysten ja uhkausten kaikuessa, puhellen rauhallisesti valitsija Rivièren kanssa, joka oli lähetetty Compiègneen häntä pelastamaan ja joka toverinsa karattua oli töin tuskin voinut pelastaa itsensä.

Kansa oli hyökännyt ensin rattaiden kimppuun, rikkonut sen kuomin, jotta Berthier ja hänen toverinsa olivat kaikkien näkyvissä, kaikkien katsottavissa ja iskettävissä.

Matkalla he muistuttivat hänelle hänen rikoksiaan ja raivon vallassa niitä vielä suurentelivat.

"Hän määräsi kypsymättömän rukiin ja vehnän leikattavaksi, ja kun sitten viljan hinta nousi, niin hän ansaitsi suuret summat."

"Eikä hän ainoastaan tehnyt sitä, vaikka sekin jo riitti, mutta sitäpaitsi hän vehkeili."

Häneltä oli löydetty salkku. Tässä salkussa oli muka tulipalomääräyksiä, surmaamiskäskyjä, todistus siitä, että hänen kätyreilleen oli jaettu kymmenen tuhatta kuulaa.

Tämä oli aivan järjetön syytös, mutta kun kansa kerran on joutunut äärimmäisen vihan valtaan, uskoo se vaikka kuinka mahdottomia asioita.

Mies, jota tästä kaikesta syytettiin, oli vielä nuori, kolmenkymmenen tai kolmenkymmenen kahden vuotias, komeasti puettu, ja hän melkein hymyili keskellä näitä iskuja ja solvauksia; hän katseli ympärilleen aivan huolettomana ja lueskeli hänelle näytettyjä solvaavia kirjoituksia puhellen rauhallisesti Rivièren kanssa.

Kaksi miestä oli ärtynyt hänen rauhallisuudestaan ja he päättivät häntä kauhistuttaa ja halventaa. He asettuivat molemmat rattaiden astinlaudoille ja pitivät kumpikin pajunettinsa kärkeä Berthierin rinnan kohdalla.

Mutta Berthier oli uhkamielisyyteen asti urhoollinen: ei hän niin vähästä säikähtänyt. Hän keskusteli yhä rauhallisesti valitsijan kanssa, aivan kuin nämä molemmat pajunetit eivät olisi olleet kuin rattaisiin kuuluvia vaarattomia osia.

Kansa vimmastui tästä uhmailemisesta, joka oli Foulonin hurjan pelon suora vastakohta. Kansa karjui hänen rattaittensa ympärillä ja odotti kärsimättömänä hetkeä, jona se uhkauksen sijasta voisi tuottaa tuskaa.

Ja silloin Berthierin katse kiintyi muodottomaan ja veriseen esineeseen, jota hänen kasvojensa edessä pidettiin. Hän tunsi äkkiä appensa pään, joka painui melkein hänen huuliaan vastaan.

Berthier kiitti häntä kädenliikkeellä eikä edes kääntynyt katsomaankaan tätä hirvittävää voitonmerkkiä, jota pyövelit kuljettivat hänen kärryjensä takana, hänen päänsä yläpuolella.

Siten saavuttiin Grève-torille. Vartijat oli uudelleen koottu ja heidän kovien ponnistustensa avulla jätettiin vanki valitsijoiden käsiin ja vietiin kaupungintaloon.

Vaarallinen tehtävä, pelottava edesvastuu, joka sai Lafayetten uudelleen kalpenemaan ja Baillyn sävähtämään.

Kun kansa oli hiukan rikkonut kaupungintalon portaitten eteen jääneitä rattaita, asettui se hyville paikoille, tukki kaikki ovet, teki valmistuksensa, hankki uudet köydet lyhtytolpan poikkirautaan.

Kun Billot näki Berthierin tyynesti nousevan kaupungintalon portaita ylös, ei hän voinut olla katkerasti itkemättä ja repimättä tukkaansa.

Pitou oli jättänyt rannan ja tullut kadulle, luultuaan Foulonin kidutuksen loppuneen. Vaikka Pitou vihasikin Berthieriä, joka hänen mielestään oli syyllinen kaikkeen siihen, mistä häntä syytettiin, ja siihenkin, että oli lahjoittanut Catherinelle korvarenkaat, kauhistui hän ja vaipui nyyhkyttäen erään penkin taakse.

Tällä välin Berthier saapui neuvostosaliin aivan kuin olisi ollut kysymys jostakusta muusta kuin hänestä ja keskusteli valitsijoiden kanssa.

Nämä loittonivat hänestä, sillä arat luonteet kauhistuvat joutuessaan yleisessä epäsuosiossa olevan henkilön seuraan.

Hän kuunteli yksityiskohtaisia kertomuksia Foulonin kuolemasta.
Sitten hän kohauttaen olkapäitään lausui:

"Kyllä sen ymmärrän. Meitä vihataan sen vuoksi, että olemme välineitä, joilla kuningasvalta on kansaa kiduttanut."

"Jos olisin tehnyt kaikki ne rikokset, joista minua syytetään", vastasi Berthier, "niin olisin ihmistä pienempi tai suurempi, peto tai demooni. Mutta joudunhan tuomittavaksi, ja silloinhan kaikki selviää."

"Muuta en tahdokaan", sanoi Berthier. "Kirjevaihtoni on jälellä; siitä nähdään, mitä määräyksiä olen totellut, ja edesvastuu lankee syyllisten niskaan."

Silloin Billot tunkeutui Berthierin ympärillä olevan joukon läpi ja ojensi hänelle suuren kätensä sanoen:

"Kas, sinäkö se oletkin, Billot", sanoi Berthier nauraen, tarttuen lujasti hänelle tarjottuun käteen. "Sinä olet siis tullut Pariisiin panemaan kapinoita toimeen, sinä, joka myit suurella voitolla viljaasi Villers-Cotteretsin, Grepyn ja Soissonsin torilla?"

Vaikka Billot olikin kansanvaltainen, ei hän voinut olla ihailematta miestä, joka laski leikkiä silloin, kun hänen henkensä riippui heikosta langasta.

"Istukaa paikoillenne", sanoi Bailly valitsijoille, "me käymme tutkimaan syytettyä."

"Olkoon niin", sanoi Berthier, "mutta huomautan teille, että olen väsynyt. Kahteen päivään en ole nukkunut. Tänään tullessani Compiègnesta Pariisiin on minua kolhittu, lyöty ja pistetty. Kun pyysin ruokaa, tarjottiin minulle heiniä, eivätkä ne ole oikein ravitsevia. Päästäkää minut jonnekin nukkumaan, vaikkapa vain tunnin ajaksi."

Tällöin Lafayette poistui vähäksi aikaa tarkastaakseen ja palasi entistään masentuneempana.

"Rakas Bailly", sanoi hän pormestarille, "vimma on noussut korkeimmilleen. Jos pidämme täällä Berthierin, joudumme piiritetyiksi. Jos puolustamme kaupungintaloa, niin annamme noille hurjille odottamansa tekosyyn. Jos myönnymme, niin näytämme siten joka kerta taipuvamme, kun vain ahdistetaan."

Tällä välin Berthier oli istuutunut ja sitten ruvennut pitkälleen eräälle penkille.

Ikkunasta kaikuivat vimmaiset huudot, mutta ne eivät häntä häirinneet. Hänen kasvoillaan säilyi rauhallisuus, hän tahtoi unohtaa kaikki, antaakseen unen vallata aivonsa.

Lafayette kokosi pian äänet ja kääntyen vangin puoleen, joka oli vaipumaisillaan uneen, hän sanoi:

"Vai sinne. Samapa tuo", lausui taloudenhoitaja. "Mutta", jatkoi hän katsoen hämillään seisoviin valitsijoihin, joiden mielialan hän varsin hyvin käsitti, "tavalla tai toisella, lopettakaamme tämä."

"Ei, hyvät herrat, ei", huudahti Balayette, "me emme päästä häntä tänä hetkenä menemään."

Baillyn sydämessä syntyi rohkea päätös. Hän meni kahden valitsijan kanssa torille ja vaati kaikkia vaikenemaan.

Kansa tiesi kyllä, mitä hän aikoi puhua. Kun se aikoi uusia rikoksen, ei se halunnut kuulla moitteitakaan, ja kun Bailly avasi suunsa, niin joukosta kaikui voimakas huuto, tukkien äänen, ennenkuin hän oli ennättänyt sanaakaan lausua.

Bailly huomasi, ettei hän saisi puhua sanaakaan. Hän palasi kaupungintaloon, ja hänen takanaan kaikuivat huudot: "Berthier! Berthier!"

Äkkiä kuului toisia huutoja näiden huutojen keskeltä, aivan samoin kuin Weberin ja Meyerbeerin oopperoissa demoonien kuorosta: "Lyhtytolppaan, lyhtytolppaan!"

Kun Lafayette näki Baillyn palaavan, meni hän vuorostaan. Hän on nuori, hän on kiihkeä, häntä rakastetaan. Mitä ei vasta eilen suosioon tullut vanhus voinut saada aikaan, sen hän, Washingtonin ja Neckerin ystävä, saa kyllä ensimäisellä sanallaan.

Mutta turhaan kansan kenraali tunkeutui kiivaimpien ryhmään. Turhaan hän puhui oikeuden ja ihmisyyden nimessä. Turhaan hän tuntiessaan tai luullessaan tuntevansa muutamia joukon johtajia, tarttui näiden käsiin pidättääkseen heitä.

Ei ainoatakaan hänen sanaansa kuultu, ei ainoatakaan liikettä! ymmärretty, ei ainoatakaan kyyneltä nähty.

Häntä lykättiin porras portaalta ylöspäin. Ylhäällä hän polvistui ja pyysi näitä tiikereitä, joita hän kutsui kansalaisikseen, olemaan likaamatta kansakunnan kunniaa, tahrimatta itseään, olemaan tekemättä marttyyreitä syyllisistä, joita laki tahtoi rangaista.

Kun hän yhä pyysi, niin alettiin häntä uhata, mutta hän taisteli uhkauksia vastaan. Muutamat vimmaiset puivat silloin hänelle nyrkkiään ja uhkasivat häntä aseillaan.

Kaikki valitsijat olivat nähneet Lafayetten voimattomuuden tämän myrskyn keskellä. Nyt heidän viimeinen varustuksensa oli sortunut.

Ja katsottuaan näihin miehiin syvästi halveksien, hän asettui vartijoiden väliin, kiitettyään kädenliikkeellä Baillytä ja Lafayettea ja käteltyään vielä kerran Billotia.

Bailly kääntyi poispäin silmät täynnä kyyneleitä, Lafayette silmät täynnä suuttumusta.

Berthier astui kaupungintalon portaita alas yhtä tyynesti kuin oli niitä noussutkin.

Kun hän ilmestyi portaitten yläpäähän, niin torilta kaikui kamala huuto, joka sai kiviportaatkin, mille hän astui, vapisemaan.

Mutta hän katseli halveksivaisesti ja tyynesti näitä leimuavia silmiä ja kohauttaen olkapäitään sanoi:

Hän ei vielä ollut ennättänyt lopettaa näitä sanoja, kun hän jo kuului kansalle. Jo portaitten yläpäässä kädet ojentuivat etsiäkseen häntä vartijoiden keskeltä. Rautainen koukku tarttui häneen, hän kadotti tasapainonsa ja kieri viholliseensa syliin, jotka silmänräpäyksessä olivat hajoittaneet niitä seuraavan vartioston.

Sitten vastustamaton laine veti vangin samalle tielle, jota Foulon kaksi tuntia aikaisemmin oli kulkenut.

Mutta Berthieriin oli takertunut toinen mies. Tämä mies jakoi raivoissaan, vimmoissaan iskuja ja kirouksia joka taholle pyöveleihin:

Tämä mies oli Billot, jonka epätoivo oli tehnyt hulluksi ja kahdenkymmenen miehen voimaiseksi.

"Jättäkää hänet tuomittavaksi. Minä takaan hänet. Jos hän pääsee karkuun, saatte hirttää minut hänen siiastaan."

Billot parka! Kunnon mies raukka! Virta riisti hänet ja Berthierin eteenpäin, aivan kuin pyörre vie höyhenen ja oljen voimakkaisiin kierroksiinsa.

Berthier, joka oli kulkenut takaperin, Berthier, jota oli kannettu ilmassa, katsoi ylöspäin huomattuaan pysähdyttävän ja näki kamalan silmukan, joka riippui hänen päänsä päällä.

Odottamattoman väkevällä riuhtaisulla hän irtaantui kuljettajistaan, sieppasi pyssyn eräältä kansalliskaartilaiselta ja iski pistimellä pyöveleihinsä.

Mutta sekunnissa osui tuhannen iskua häneen takaapäin. Hän kaatui ja tuhannen uutta iskua osui häneen ympäröivästä kehästä.

Berthier ei ennättänyt paljoa kärsiä. Hänen verensä ja henkensä poistuivat tuhannesta haavasta.

Silloin Billot näki näyn, joka oli vielä hirveämpi kuin kaikki tähän asti näkemänsä. Hän näki miehen pistävän kätensä uhrin avoimeen rintaan ja kiskaisevan vielä höyryävän sydämen esiin.

Sitten hän kiinnitti sydämen miekkansa kärkeen ja joukon antaessa hänelle ulvoen tietä hän meni neuvoston saliin, missä valitsijat istuivat, ja laski sen pöydälle.

Billot, tuo rautatahtoinen mies, ei kestänyt tätä näkyä. Hän kaatui maahan kymmenen askeleen päähän lyhtytolpasta.

Kun Lafayette näki tällä tavalla häväistävän hänen auktoriteettiaan, häväistävän vallankumousta, jota hän johti tai jota hän uskoi johtavansa, niin hän taittoi miekkansa ja heitti kappaleet murhaajien päähän.

Pitou nosti maanviljelijän maasta, kantoi hänet sylissään pois ja kuiskasi hänen korvaansa:

"Billot, ukko Billot, olkaa varuillanne! Jos he huomaavat teidän voivan pahoin, pitävät he teitä hänen rikostoverinaan ja surmaavat teidätkin. Ja se olisi vahinko… sillä tehän olette suuri isänmaanystävä!"

Sitten hän vei Billotin virran rannalle, piilottaen hänet parhaan kykynsä mukaan muutamilta vimmaisilta, jotka jo alkoivat mutista.

XIII

BILLOT ALKAA HUOMATA, ETTÄ KAIKKI EI OLEKAAN VALLANKUMOUKSESSA RUUSUNPUNAISTA

Billot, joka Pitoun keralla oli tyhjentänyt kaikki kunnian pikarit, alkoi huomata, että nyt oli hänen vuoronsa tullut tyhjentää kalkki.

Nämä sanat, jotka vaikuttivat kuin kunnon ja rauhan tuulahdus, herättivät maanviljelijän, antaen hänelle entiset voimansa lykkiä joukkoa syrjään, ja hän aikoi poistua tästä teurastuspaikasta.

Hän päätti mennä Versaillesiin tapaamaan Gilbertiä, joka kuninkaan paluun jälkeen Pariisista ei ollut mennyt uudelleen kuningattaren luo, vaan oli tullut uudelleen ministeriöön palanneen Neckerin oikeaksi kädeksi, tämän miehen jättäessä oman elämänsä romaanin kaikkien historian vuoksi ja koettaen järjestellä hyvinvointia yleistämällä kurjuuden.

"Hyvä ystävä", kysyi Gilbert Billotilta, "tiedättekö, mistä tämä kylmäverisyyteni johtuu?"

Pitou puolestaan avasi suuret silmänsä selkoselälleen. Hänen mielestään ei tässä väitteessä ollut mitään logiikkaa.

"Kuulkaahan", sanoi Billot raapien suurella kädellään korvansa taustaa, "minä en tätä oikein ymmärrä."

"Lähemmäksi, aivan lähelle, jotta kuulette sanani, mutta jotta kukaan muu ei niitä kuule."

"Entä minä, herra Gilbert", kysyi Pitou arasti, viitaten olevansa valmis poistumaan, jos Gilbert tahtoi.

Pitou avasi korvansa yhtä selälleen kuin silmänsä ja istui ukko
Billotin jalkojen juureen.

Näiden kolmen miehen salainen keskustelu teki oudon vaikutuksen. He istuivat Gilbertin työhuoneessa, pöydän ääressä, jolla oli kasoittain kirjeitä ja papereita, vasta painettuja painotuotteita ja sanomalehtiä. Neljän askeleen päässä heistä oli ovi, jonka takana oli suuri joukko anojia tai valittajia, ja oven vartijana oli vanha, melkein sokea ja yksikätinen palvelija.

"Olen valmis kuuntelemaan", sanoi Billot. "Selittäkäähän siis. Miksi kaikki loppuu huonosti?"

"Katsokaahan tänne, Billot. Tiedättekö, ystäväni, mitä tänä hetkenä teen?"

"Niin, siinä on numeroita. Ja nämä numerot ovat samalla Ranskan turmio ja pelastus."

"Nämä numerot painetaan, huomenna", jatkoi tohtori, "ja menevät kuninkaan palatsiin, aatelisten linnoihin ja köyhien majoihin vaatimaan neljänneksen kaikista heidän tuloistaan."

"Täti Angélique parka", mutisi Pitou, "kylläpä hänen naamansa menee viistoon!"

"Minkä sille mahtaa?" sanoi Gilbert. "Nyt on tehty vallankumous, eikö niin? Se on siis maksettava?"

"Olette vakaumuksen mies", sanoi Gilbert, "eikä vastauksenne siis minua kummastuta. Mutta ne, joilla ei ole vakaumusta…"

"He panevat vastaan", vastasi Billot, sillä hän tiesi vastustavansa kovasti, jos häneltä vaadittaisiin neljännes kaikista tuloista jotakin tarkoitusta varten, jota vastaan hänen vakaumuksensa soti.

Billot katsoi Gilbertiin ensin epäillen, mutta sitten älyn välke loisti hänen silmistään.

"Odottakaahan, Billot", sanoi tohtori. "Tiedän, mitä aiotte minulle sanoa. Aatelisto ja papisto omistavat kaikki, eikö niin?"

"Aateliset eivät maksa suhteellisesti kyllin suurta veroa. Minä, maanviljelijä, maksan kaksi kertaa enemmän veroa yksinäni kuin naapurini kolme Charnyn veljestä, joilla on yhteensä enemmän kuin kahdensadan tuhannen livren vuotuiset tulot."

"Mutta, ettekö arvele", jatkoi Gilbert, "että aateliset ja papit ovat yhtä hyviä ranskalaisia kuin tekin?"

Pitou höristi korviaan tämän väitteen kuullessaan, sillä sehän kuului aivan kerettiläiseltä aikana, jona isänmaallisuuden määräsi nyrkkivoima Grève-torilla.

"Te ette kai sitä voi uskoa? Ette voi tunnustaa, että nämä aateliset ja papit, jotka saavat kaikki, mutia eivät suorita vuorostaan mitään, olisivat yhtä hyviä isänmaanystäviä kuin tekin?"

"Erehdys, ystäväni, erehdys. He ovat suurempiakin, ja minä todistan sen teille."

"Minä siis todistan teille, Billot, että kolmen päivän päästä on suurimmilla etuoikeuksilla varustettu mies Ranskassa se, jolla ei ole mitään."

"Kuulkaahan, Billot. Näissä aatelisissa ja papeissa, joita te syytätte itsekkäisyydestä, alkoi tämä isänmaallisuuden kuume, joka on kiertävä kautta Ranskan. Tänä hetkenä he kokoontuvat aivan kuin lampaat suuren ojan reunalle. He tuumivat. Rohkein hyppää yli ehkä ylihuomenna, huomenna, ehkä jo tänä iltana. Ja sen jälkeen hyppäävät kaikki."

"Että he luopuvat etuoikeuksistaan, läänitysaateliset talonpojistaan, maa-aateliset vuokratiloistaan ja korvauksistaan, kyyhkysaateliset kyyhkyslakoistaan."

"Oho!" huudahti Pitou hämmästyneenä, "luuletteko heidän luopuvan siitä kaikesta?"

"Hitto vieköön!" sanoi Billot hiukan hämillään, "mitä me teemme? Sen saamme sitten nähdä."

"Sen saamme nähdä!" Hän nousi synkän näköisenä ja käveli vaiti vähän aikaa. Sitten hän tuli maanviljelijän luo ja tarttui hänen kyhmyiseen käteensä vakavan, melkein uhkaavan näköisenä ja sanoi:

"Niin, sen saamme nähdä! Niin, sen saamme nähdä. Me näemme kaikki, sinä niinkuin minäkin, minä niinkuin sinäkin, niinä niinkuin hänkin. Juuri sitä niinä ajattelin äsken, kun näit minut synkän näköisenä ja sitä ihmettelit."

"Te kauhistutatte minua! Kun kansa yhtyy, auttaa toistaan, liittyy kiinteäksi kokonaisuudeksi saavuttaakseen yhteisen onnellisuuden, niin sekö teidät saattaa synkäksi, tohtori Gilbert?"

"Siis", jatkoi Billot vuorostaan kysellen, "mitä sanotte te, joka nyt epäilette, te, joka olette kaikki valmistanut Uudessa maailmassa ja annatte vapauden vanhalle?"

"Billot", jatkoi Gilbert, "tietämättäsi lausuit sanan, joka ratkaisee arvoituksen. Sen sanan, jonka Lafayette on lausunut ja jota tuskin kukaan ymmärtää, tuskin hän itsekään, että me olemme antaneet vapauden Uudelle maailmalle."

"Se on kyllä kaunista, mutta se tulee hyvin kalliiksi", sanoi Gilbert surullisesti.

"Joutavia! Rahat on tuhlattu, tili on maksettu", sanoi Billot iloisesti. "Hiukan rahaa, paljon verta, ja velka on suoritettu."

"Sokea!" huudahti Gilbert, "joka et näe tässä Lännen aamunkoitossa meidän kaikkien turmiomme siementä! Miksi syyttäisin heitä, koska en itsekään nähnyt heitä pitemmälle? Kun annoimme vapauden Uudelle maailmalle, Billot, pelkään menettäneemme vanhan maanosan."

"Rerum novus nascitur ordo" [syntyy uusi asiain järjestys. — Suom.], sanoi Pitou perin vallankumouksellisen varmana.

"Oliko englantilaisten kukistaminen siis vaikeampaa kuin ranskalaisten rauhoittaminen?" kysyi Billot.

"Uusi maailma, Amerikka", sanoi Gilbert, "oli tyhjä paikka, puhdas taulu. Siellä ei ollut lakeja, mutta ei myöskään niiden väärinkäyttöä, ei aatteita, ei siis ennakkoluulojakaan. Ranskassa on kolmekymmentä tuhatta neliöpenikulmaa maata kolmeakymmentämiljoonaa kansalaista varten. Jos siis maa jaetaan, tulee kunkin osaksi tuskin muuta kuin kehto ja hauta. Amerikassa on kaksisataa tuhatta neliöpenikulmaa kolmea miljoonaa ihmistä varten. Siellä ihanteellinen kaukaisuus erämaineen, tilavuus ja meri, siis äärettömyys. Näiden kahdensadan tuhannen neliöpenikulman alueella virtoja, joita voidaan purjehtia tuhannen penikulmaa, aarniometsiä, joiden syvyyden Jumala yksinään tietää; siellä on siis kaikki mahdollisuudet elämää, sivistystä ja tulevaisuutta varten. Kuinka helppo onkaan Lafayetten, joka on tottunut käyttämään miekkaa, Washingtonin, joka on tottunut käyttämään ajatusta, kuinka helppo sellaisten on valloittaa puusta, maasta, kivestä tai ihmisistä tehdyt muurit. Mutta kun perustamisen sijasta hävittää, kun näkee vanhaa järjestelmää maahan jaoittaessaan aatteiden muurien sortuvan, kun näkee näiden raunioidenkin taakse pyrkivän turvaan suuren joukon ihmisiä ja etuja; kun on löytänyt ajatuksen ja tahtoo saada kansan sen omaksumaan, huomaakin, että pitäisi supistaa kansan määrää, alkaen vanhuksesta, jolla on muistonsa, lapseen asti, joka vasta opettelee; silloin, Billot, on edessä tehtävä, joka saattaa kaukonäköisimmätkin värisemään. Minä näen kauas, Billot, ja minä värisen."

"Anteeksi", sanoi Billot karun selväjärkisenä; "äsken syytitte minua siitä, että vihasin vallankumousta, mutta nyt teette sen jo ihan inhottavaksi."

"Errare humanum est", mutisi Pitou, "sed perseverare diabolicum." [Erehtyminen on inhimillistä, mutta sen jatkaminen paholaisesta peräisin. — Suom.]

"Minä pidän yhtäkaikki aikeestani kiinni", jatkoi Gilbert, "sillä nähdessäni esteet näen myös päämäärän, ja se on loistava. Minä en uneksi ainoastaan Ranskan, vaan koko maailman vapaudesta; en ruumiillisesta yhdenvertaisuudesta, vaan yhdenvertaisuudesta lain edessä; en kansalaisten veljeydestä, vaan kansojen veljeydestä. Menetän siinä ehkä sieluni ja hukkaan ehkä elämäni", jatkoi Gilbert alakuloisesti, "mutta vähät siitä; sotilas, joka lähetetään valloittamaan linnoitusta, näkee kanuunat, näkee niihin pistettävät kuulat, näkee lähenevän sytyttimen; hän näkee vielä enemmänkin: näkee, mihin suuntaan tähdätään; hän tuntee, että tuo musta rautakappale lävistää hänen rintansa, mutta menee sittenkin eteenpäin, sillä linnoitus on valloitettava. No niin! Mehän kaikki olemme sotilaita, ukko Billot! Eteenpäin! Ja ruumiittemme sillan yli marssikoot kerran lapsemme, joiden etuvartiostoon tämä poika kuuluu."

"En tiedä, miksi oikeastaan olette epätoivoissanne, herra Gilbert?
Siksikö, että muuan onneton tapettiin Grève-torilla?"

"Täytyy olla johdonmukainen. Sinä itse saavuit kalpeana, vapisten, sinä, joka olet urhoollinen ja väkevä, ja sanoit minulle: Minua iljettää kaikki. Minä nauroin vasten kasvojasi, Billot, ja kun selitän sinulle, miksi olit kalpea, miksi kaikki sinua iljetti, naurat sinä vuorostasi minulle."

"Puhukaa, puhukaa! Mutta antakaa minulle edes ensiksi se toivo, että pääsen lähtemään kotiseudulle parantuneena ja lohdutettuna."

"Maaseutu, Billot, on kaiken toivomme perusta. Maaseutu, nukkuva vallankumous, joka herää joka tuhannes vuosi ja huimaa herätessään kuninkaitten päitä. Maaseutu lähtee liikkeelle vuorostaan silloin, kun koittaa hetki, jolloin on voitettava ja hankittava takaisin kaikki mainitsemasi vääryydellä hankittu omaisuus, jolla aatelisto ja kirkko rehentelee. Mutta ennenkuin voi saada maaseudun niittämään aatteita, täytyy saada talonpojat valtaamaan itselleen maata. Omistaessaan jotakin tulee ihminen vapaaksi, ja tullessaan vapaaksi hän tulee myös paremmaksi. Meidän toisten työntekijöiden, etuoikeutettujen, joiden Jumala sallii nostaa tulevaisuuden verhoa, meidän tehtävämme on, hankittuamme kansalle vapauden, hankkia sille myös maata. Tässä, ukko Billot, odottaa meitä ihana työ, mutta ehkä huono palkinto; voimakas toiminnan ja tuskan työ, joka on täynnä mainetta ja häväistystä; vielä nukkuu kaikki kylmää ja voimatonta unta, odottaen äänemme aikaansaamaa heräämistä, meistä lähtevää aamunkoittoa. Kun kerran maaseutu on herännyt, silloin meidän verinen työmme on päättynyt, ja sen rauhallinen työ alkaa."

"Jos tahdot hyödyttää maatasi, kansaasi, veljiäsi, maailmaa, niin jää tänne, Billot. Tartu moukariin ja tee työtä tässä Vulkanuksen pajassa, jossa taotaan salamoita koko maailmaa varten."

"Jäädäkö siis katsomaan murhaamista ja lopulta joutua ehkä itsekin murhaamaan?"

"Ei suinkaan", lausui Gilbert heikosti hymyillen. "Sinäkö murhaisit,
Billot, kuinka sellaista voit puhuakaan?"

"Minä jään siis tänne, niinkuin käskette", sanoi Billot vapisten, "ja ensimmäisen, jonka näen kiinnittävän köyttä lyhtytolppaan, hirtän siihen itse näillä käsilläni."

"Sanohan, Billot, näitkö, miten Losme, Launay, Flesselles, Foulon ja
Berthier murhattiin?"

"Sinä olet oikeassa, jos hirtät, olet kyllä. Mutta jos sinut hirtetään, niin olet väärässä."

Billot painoi päänsä kumaraan tämän iskun saadessaan. Mutta äkkiä hän jalosti kohotti päätään:

"Väitättekö", sanoi hän, "että ne, jotka surmaavat avuttomia ihmisiä muka kansan kunnian tähden, väitättekö, että he ovat yhtä hyviä ranskalaisia kuin minä olen?"

"Se on toinen asia", lausui Gilbert. "Ranskassa on monenlaisia ranskalaisia. Ensiksi on olemassa Ranskan kansa, johon kuuluvat sellaiset kuin Pitou, sinä ja minä; sitäpaitsi on olemassa Ranskan aatelisto ja papisto. Siis kolmenlaatuisia ranskalaisia Ranskassa, jokainen omalta kannaltaan ranskalainen, omien etujensa kannalta, lukuunottamatta Ranskan kuningasta, joka on ranskalainen omalla tavallaan. Katsohan, tässä eri ranskalaisten erilaisessa tavassa olla ranskalainen on oikea vallankumous. Sinä olet ranskalainen omalla tavallasi, apotti Maury omalla tavallaan, Mirabeau on toisenlainen ranskalainen kuin apotti Maury, ja kuningas on toisenlainen ranskalainen kuin Mirabeau. Nyt sinä, Billot, oivallinen ystäväni, urheamielinen ja tervejärkinen mies, olet tullut käsittelemäni kysymyksen toiseen osaan. Katsohan, Billot, tähän."

"Mutta minä osaan", lausui Gilbert, "ja minä käännän tämän paperin teille. Mutta lukekaa ensin allekirjoitus."

XIV

PITTIT

"Kas vain", sanoi Pitou, "sehän se on kuin raamatussa. On siis olemassa Pitt ensimmäinen ja Pitt toinen?"

"Tämä Pitt ensimmäinen oli kolmenkymmentä vuotta Ranskan kiivas vihollinen. Luuvalon kahlehtimana hän työhuoneestaan vastusti Montcalmia ja Vaudreullia Amerikassa, Suffrenia ja Estaingia merellä, Noaillesia ja Broglieta mantereella. Tämän Pittin periaatteena oli, että ranskalaiset oli syöstävä asemastaan Euroopassa. Kolmenkymmenen vuoden aikana hän otti meiltä toisen alusmaan toisensa jälkeen, toisen toimistomme toisensa jälkeen, Intian rannikon, tuhat viisisataa penikulmaa maata Kanadassa. Kun hän näki Ranskan olevan melkein raunioiden partaalla, jätti hän sen lopullisen hävittämisen perinnöksi pojalleen."

"Ahaa!" sanoi Billot, jonka mielenkiinto oli herännyt, "siis se Pitt, joka nyt on…"

"Aivan oikein", jatkoi Gilbert, "hän on sen Pittin poika, joka meillä oli tätä ennen, jonka nyt tunnette, ukko Billot, jonka Pitou tuntee, jonka koko maailma tuntee, ja hän täytti viime toukokuussa kolmekymmentä vuotta."

"Näettehän, ystäväni, kuinka hyvin hän on käyttänyt aikansa. No niin, hän on jo seitsemän vuotta hallinnut Englantia, seitsemän vuoden aikana hän on pannut täytäntöön isänsä periaatteita."

"Niin saammekin, varsinkin kun Pittit ovat hyvin pitkäikäisiä.
Todistan tämän teille."

"Vuonna 1778 kuoli vihollisemme isä. Lääkärit olivat sanoneet hänelle, että hänen henkensä riippui vain langasta ja että tämä lanka katkeaisi, jos hän vain hiukankaan ponnistaisi voimiaan. Silloin juuri keskusteltiin parlamentissa siitä, että amerikkalaisille siirtomaille annettaisiin riippumattomuus, jotta voitaisiin välttää sota, joka ranskalaisten lietsomana oli upottamaisillaan kaikki Suur-Britanian rikkaudet ja sotilaat. Siihen aikaan hyvä kuninkaamme Ludvig XVI, jolle koko kansa on antanut Ranskan vapauden isän nimen, juhlallisesti tunnusti Amerikan riippumattomuuden. Taistelukentällä ja neuvostoissa olivat ranskalainen kalpa ja äly olleet voitolla. Englanti tarjoutui Washingtonille, siis kapinallisten päällikölle, tunnustamaan Amerikan kansakuntaoikeudet, jos uusi valtio kääntyisi ranskalaisia vastaan ja liittyisi Englantiin."

"Mutta", sanoi Billot, "minun mielestäni oli sellaisen ehdotuksen tekeminen ja hyväksyminen kunniatonta."

"Rakas Billot, sellaista sanotaan diplomatiaksi, ja poliittisessa maailmassa ihaillaan suuresti tämänlaatuisia menetelmiä. No niin, Billot, vaikka tämä olikin kunniatonta, niinkuin sanoitte, niin, ellei olisi ollut Washingtonia, maailman kunnollisinta miestä, olisivat ameriikkalaiset ehkä taipuneet ostamaan rauhan, suostumalla Englannin häpeällisiin ehtoihin."

— Mutta lordi Chatham, Pittin isä, tuo tavattoman sairas, kuoleva haamu, joka oli jo polviaan myöten haudassa, Chatham, joka ei näyttänyt pyytävän maan päällä enää mitään muuta kuin rauhaa ennenkuin pääsisi makaamaan muistomerkkinsä alle, tuo vanhus käski viedä itsensä parlamenttiin, jossa asiaa juuri silloin käsiteltiin.

— Hän nojautui silloin 19-vuotiaan poikansa William Pittin ja vävynsä käsivarteen. Hän oli puettu komeaan pukuun, joka turhaan koetti salata hänen kalmamaista laihuuttaan. Kalpeana kuin haamu, silmät puoleksi sammuneina raskaitten silmäluomiensa alla, hän meni penkilleen, ministerien penkille. Kaikki lordit hämmästyivät hänen odottamattomasta tulostaan, kumarsivat ja ihailivat häntä, samoin kuin kaiketi teki Rooman senaatti silloin, kun Tiberius, joka oli jo kuollut ja unohdettu, palasi senaattiin.

— Hän kuunteli vaiti ja hyvin tarkkaavasti lordi Richmondin, ehdotuksen tekijän, puhetta. Ja kun tämä oli lopettanut, silloin Chatham nousi vastaamaan.

— Silloin tällä kuolevalla miehellä oli voimaa puhua kolme tuntia. Sydämensä tulella hän sai katseensa leimuamaan. Sielunsa hehkulla hän sai kaikki sydämet väräjämään.

— Totta kyllä, hän puhui Ranskaa vastaan, totta kyllä, hän yllytti kansalaisiaan vihaan, totta kyllä, hän oli koonnut kaiken voimansa ja hehkunsa tuhotakseen vihaamansa kilpailevan maan. Hän kielsi julistamasta Amerikkaa riippumattomaksi, hän kielsi ryhtymästä mihinkään välittelyihin, hän huusi: sota, sota. Hän puhui samoin kuin Hannibal Roomaa vastaan, kuin Cato Karthagoa vastaan. Hän selitti, että jokaisen isänmaataan rakastavan englantilaisen velvollisuus oli mieluummin kuolla rappiolle joutuneena kuin sallia, että ainoakaan siirtomaa, yksi ainoakaan, irtaantui emämaasta.

— Hän lopetti puheensa, lausui viimeisen uhkauksensa ja kaatui maahan. Hänellä ei enää ollut mitään tehtävää maan päällä. Hänet vietiin pois kuolevana. Muutaman päivän päästä hän oli vainaja.

"Hän oli sen kolmikymmenvuotiaan miehen isä, joka nyt meitä uhkaa", sanoi Gilbert. "Chatham kuoli seitsemänkymmenen vuotiaana. Jos poika elää yhtä kauan, saamme vielä neljäkymmentä vuotta kärsiä William Pittiä. Kas, ukko Billot, sellaisen kanssa me olemme tekemisissä. Sellainen mies hallitsee nyt Englantia, ja hän muistaa Lamethin, Rochambeaun ja Lafayetten nimet, — kukapa tietää, ehkä tänä hetkenä kaikkien kansalliskokouksen jäsenten nimet. Ja hän on vannonut tuottavansa kuoleman Ludvig XVI:lle. Hän laati vuoden 1778:n sopimuksen. Eikä hän hengitä vapaasti, niin kauan kuin Ranskassa on yksikään pyssy ladattuna tai yksikään tasku täynnä. — Alatteko nyt ymmärtää?"

"Minä ymmärrän, että hän kiroo kovasti Ranskaa. Se on kyllä selvää, mutta en ymmärrä vielä kaikkea."

"Älkää välittäkö rahasta", vastasi tohtori. "Ja myöhemmin, palatessaan samaan asiaan: 'Sanokaa, ettei tarvitse säästää rahaa eikä tehdä siitä minulle mitään tiliä.'"

"Jokaiselle ja kaikille. Tätä rahaa annetaan, tuhlataan, jaetaan talonpojille, työmiehille, köyhille, yleensä henkilöille, jotka pilaavat vallankumouksemme."

"Häpeällistä", huudahti Billot. "Olkoon se mies kuinka syyllinen tahansa, niin olisin antanut silpoa itseni pelastaakseni hänet. Ja todistuksena siitä on se, että haavoituin koettaessani häntä puolustaa, ja ellei Pitou olisi minua raahannut virran äyräälle…"

"Se on totta", sanoi Pitou. "Ellei minua olisi ollut, niin ukko
Billotin olisi käynyt hullusti."

"Siinä näette, Billot; monet ihmiset toimisivat teidän tavallanne, jos heidän rinnallaan olisi joku tukemassa, mutta huonoa esimerkkiä noudattaen he muuttuvat pahoiksi, sitten julmiksi, sitten vimmaisiksi. Ja kun rikos on tehty, niin se on tehty."

"Myönnän kyllä", sanoi Billot, "että Pittin rahoilla voi olla jotakin syytä Flessellesin, Foulonin ja Berthierin kuolemaan, mutta mitä hän siitä hyötyy?"

Gilbert alkoi nauraa tuollaisella hiljaisella tavalla, joka kummastuttaa yksinkertaisia ja saa ajattelevat vapisemaan.

"Minä sanon sen teille. Rakastattehan paljon vallankumousta, eikö niin, sillä astuittehan veressä valloittaaksenne Bastiljin?"

"No niin, mutta nyt ette enää rakasta yhtä paljon. Nyt kaipaatte Villers-Cotteretsia, Pisseleuxia, tasankojenne rauhaa, suurten metsienne suojaa."

"No niin! Te, ukko Billot, te maanviljelijä, te maanomistaja, te Ile-de-Francen lapsi ja siis vanhaan Ranskaan kuuluva, te edustatte kolmatta säätyä, kuulutte siihen, jota sanotaan enemmistöksi. Ja teitä tämä alkaa inhottaa!"

"Ja eräänä päivänä te ojennatte kätenne Braunschweigin tai Pittin sotilaille, kun he saapuvat näiden kahden Ranskan vapauttajan nimessä palauttamaan teille järkevän järjestyksen."

"Flesselles, Berthier ja Foulon olivat kuitenkin rikollisia", koetti
Pitou huomauttaa.

"Tietysti, samoin kuin Sartines ja Maurepas olivat rikollisia, samoin kuin d'Argenson ja Philippeaux olivat ennen heitä, samoin kuin Law oli sellainen, samoin kuin Duvernoy, Leblancit ja Parisit, samoin kuin Fouquet ja Mazarin, samoin kuin Semblancey, samoin kuin Enguerrand de Marigny, samoin kuin Brienne on Calonnen mielestä, samoin kuin Calonné on Neckerin mielestä, samoin kuin Necker on sen ministerin mielestä, joka meillä on kahden vuoden päästä."

"Samoin kuin te olette kerran, rakas Billot, nuoren Pitoun mielestä, kun joku Pittin kätyri on selittänyt hänelle ensin muutamia periaatteita tarjoten haarikallisen viinaa ja kymmenen frangia kapinapäivältä. Sanalla rikollinen tarkoitetaan vallankumouksen aikana aina niitä, jotka ajattelevat toisin kuin me. Kaikki saamme sen kerran osaksemme, suuressa tai pienessä määrässä. Muutamat saavat sitä kantaa niin kauan, että kansalaiset kirjoittavat sen heidän haudalleen. Toiset niin kauan, että jälkimaailma saa muuttaa tämän nimityksen. Rakas Billot, tämän kaiken minä huomaan; siksi eivät kunnon miehet saa väistyä."

"Vaikkapa kunnon miehet väistyvätkin", sanoi Billot, "niin vallankumous jatkuu yhtäkaikki, sillä se on kerta kaikkiaan päässyt vauhtiin."

"Suuri lapsi!" sanoi hän. "Te jätätte auran kurjen, päästätte hevoset vapaiksi ja sanotte: Hyvä, ei aura minua tarvitse, aura kyntää yksinäänkin vaon. Mutta, ystäväni, kuka on tämän vallankumouksen pannut toimeen? Kunnon miehet, eikö totta?"

"Sitä suurempi kunnia Ranskalle. Minun mielestäni on Lafayette kunnon
mies, Bailly kunnon mies, Necker on kunnon mies, ja mielestäni ovat
Elie, Hullin ja Maillard, jotka taistelivat kanssani, kunnon miehiä.
Minun mielestäni te itsekin…"

"No siis, Billot, jos kunnon miehet, jos te, minä, Maillard, Hullin,
Elie, Necker, Bailly, Lafayette jättävät kaikki, niin kuka toimii?
Nuo pahantekijät, nuo murhamiehet, nuo rikolliset, joista mainitsin;
Pittin kätyrien kätyrit…"

"Vastatkaahan jotakin tähän, ukko Billot", sanoi Pitou, jonka Gilbert oli sanoillaan voittanut puolelleen.

"Siinä tapauksessa tartutaan aseisiin ja ammutaan niitä kuin koiria", sanoi Billot.

"Billot, Billot, muistakaahan eräs asia, hyvä ystävä. Mistä me tänä hetkenä puhumme?"

"Mutta politiikassa ei ole mitään ehdotonta rikosta. Ihminen on rikollinen tai kunniallinen sen mukaan, loukkaako vai hyödyttääkö hän tuomitsevan etuja. Ne, joita te sanotte rikollisiksi, keksivät teoilleen erikoisen puolustuksen, ja monet, joilla suoranaisesti täi välillisesti on ollut hyötyä näistä rikoksista, tulevat itsestään kunniallisiksi ihmisiksi. Kun näin pitkälle olemme päässeet, olkaamme varuillamme, ukko Billot, olkaamme varuillamme. Kansaa on liikkeellä ja hevosia on auran aisoissa. Ja aura menee ilman meitäkin eteenpäin."

"Sehän on kamalaa", sanoi maanviljelijä. "Mutta jos se menee eteenpäin, niin mihin joudumme?"

"Ellette te tiedä, joka olette oppinut, niin kuinka minä sen tietäisin, joka olen oppimaton? Minä siis arvelen…"

"Minä arvelen, että viisainta on Pitoun ja minun palata Pisseleuxiin. Me tartumme auraan, oikeaan auraan, joka on tehty raudasta ja puusta, jolla käännetään maata, emmekä siihen, joka on luotu luusta ja lihasta ja jota sanotaan Ranskan kansaksi ja joka potkaisee taapäin kuin hurja hevonen. Me kasvatamme viljaa emmekä vuodata verta; me elämme vapaina, iloisina ja omina herroinamme. Selittäkää, selittäkää, herra Gilbert. Minä tahdon toki tietää, mihin suuntaan menen."

"Odottakaahan hetkinen, kunnon ystävä", sanoi Gilbert. "Minä en tiedä, mihin suuntaan menen, senhän sanoin jo äsken. Mutta minä tahdon mennä, yhä vain mennä eteenpäin. Velvollisuuteni on selvä ja elämäni kuuluu Jumalalle. Mutta tekoni ovat velkaa, jonka suoritan isänmaalle, kunhan omatuntoni sanoo: Gilbert, sinä kuljet oikeaa tietä. Muuta en kaipaa. Jos erehdyn, niin ihmiset rankaisevat minua, mutta Jumala antaa anteeksi."

"Mutta joskus ihmiset rankaisevat niitäkin, jotka eivät erehdy.
Sanoittehan sen äsken itse."

"Ja sanon sen uudelleen. Yhtäkaikki, minä pysyn päätöksessäni. Erehdyn tai en, minä jatkan. En voi väittää, että tulos kyllä näyttää voimattomuuteni, sillä Jumala estää minua sellaista väittämästä, mutta onhan Herra sanonut: Ihmisille rauha ja hyvä tahto. Olkaamme siis niitä, joille Herra lupaa rauhan. Katsohan Lafayettea sekä Amerikassa että Ranskassa. Hän käyttää jo kolmatta valkoista hevosta, ottamattakaan lukuun niitä, joita hän vastaisuudessa käyttää. Katso Baillytä, joka käyttää keuhkojaan, katso kuningasta, joka käyttää kansansuosiotaan. Älkäämme, Billot, olko itsekkäitä. Käyttäkäämme hiukan voimiamme. Jää meidän luoksemme, Billot."

"Billot, älä koskaan uusi tuota sanaa, sillä en enää kunnioittaisi sinua yhtä paljon. Olethan sinä saanut tuntea nyrkiniskuja, pyssyntukin tyrkkäyksiä ja painetin pistoksia, tahtoessasi pelastaa Foulonin ja Berthierin."

"Olen kyllä ja oikein runsaasti", vastasi maanviljelijä, koskettaen vieläkin arkoja jäseniään.

"No niin, jos sen sijaan että teitä oli kymmenen, viisitoista, kaksikymmentä yhtä rohkeaa, teitä olisi ollut sata, kaksisataa, kolmesataa, niin olisitte tuon onnettoman pelastaneet kamalasta kuolemasta, olisitte säästäneet kansalta tahran. Juuri sen vuoksi, sen sijaan että menisitte maalle, jossa on jokseenkin rauhallista, Billot, vaadin, niin paljon kuin voin vaatia teiltä, että jäätte Pariisiin, jotta minulla olisi käytettävänä voimakkaat käsivarret ja kunnon sydän, jotta voisin tarkistaa työtäni ja älyäni teidän terveen järkenne ja puhtaan isänmaallisuutenne valossa. Jotta voisimme jakaa, ei rahaa, sillä sitä meillä ei ole, vaan rakkautta isänmaata ja yhteistä hyvää kohtaan, jotta olisit kätyrini noiden onnettomien harhaan eksyneitten keskuudessa, jotta olisit sauvani horjahtaessani, sauvani iskiessäni."

"Minä tiedän, että jätät siten kaikki, omaisuutesi, vaimosi, lapsesi, onnesi, Billot! Mutta en tarvitse sinua kauan aikaa, ole siitä varma."

"Sinä", sanoi Gilbert katsellen lapsellista, kookasta ja vaatimatonta poikaa, "sinä palaat Pisseleuxiin, lohdutat hänen vaimoaan ja selität, minkä jalon tehtävän hän on ottanut suorittaakseen."

"Entä rouva Billot?" sanoi Pitou hämmästyen siitä, että valta tällä tavalla joutui äidiltä tyttärelle.

"Pitou", sanoi Gilbert, joka oli huomannut Billotin ajatuksen huomatessaan heikon punan nousevan hänen otsalleen, "muista tämä arabialainen sananlasku: Kuunnella on samaa kuin totella."

Pitou punastui vuorostaan. Hän oli melkein käsittänyt ja ymmärtänyt epähienoutensa.

"Catherine on perheen älykkäin jäsen", sanoi Billot suorasukaisesti painostaakseen ajatustaan.

"Minä kuuntelen", sanoi Pitou päättäen panna täytäntöön Gilbertin äsken lausuman arabialaisen sananlaskun.

"Sinä viet minulta kirjeen Louis-le-Grandin kouluun", lisäsi Gilbert. "Annat tämän kirjeen apotti Bérardierille. Hän jättää huostaasi Sébastienin. Sinä tuot hänet tänne, minä syleilen häntä ja sinä viet hänet Villers-Cotteretsiin, missä jätät hänet apotti Fortierin huostaan, jotta Sébastien ei käyttäisi aikaansa hukkaan. Sunnuntaisin ja torstaisin hän saa lähteä kanssani kävelemään; liiku hänen kanssaan pelkäämättä tasangoilla ja metsissä. Minun rauhallisuudelleni ja hänen terveydelleen on parempi, että hän on siellä kuin täällä."

"Kyllä ymmärrän", jatkoi Pitou ihastuen siitä, että saisi olla lapsuudenystävänsä seurassa ja saisi ehkä jotakin vastinetta nyt jo varttuneemmille tunteilleen, jotka olivat heränneet, kun hän kuuli Catherinen nimen.

Hän nousi, sanoi jäähyväiset hymyilevälle Gilbertille ja miettivälle
Billotille.

Sitten hän juosten läksi etsimään rintaveljeään Sébastien Gilbertiä apotti Bérardierin luota.

MEDEA

Jonkunlainen lepo oli seurannut Versaillesissa niitä sielullisia ja poliittisia myrskyjä, joita olemme lukijoillemme kuvailleet.

Kuningas hengähti taas vapaasti. Ja vaikka hänen bourbonilainen ylpeytensä olikin saanut kärsiä Pariisin-matkallaan, niin hän samalla iloitsi uudelleen voittamastaan kansansuosiosta.

Tällä välin Necker järjesti asioita ja kadotti omasta puolestaan vähitellen kansan suosion.

Tänä aikana kuningatar, joka tunsi olevansa kaiken vihan esineenä, pysytteli syrjässä. Hän teeskenteli, sillä vaikka hän tiesikin olevansa vihan maalitauluna, tiesi hän samalla olevansa monien toiveiden päämääränä.

Kuninkaan Pariisin-matkan jälkeen hän oli tuskin nähnytkään Gilbertiä. Kerran hän kuitenkin oli tavannut tohtorin kuninkaan etuhuoneessa. Ja kun Gilbert kumarsi syvään, oli kuningatar ensimmäisenä puhutellut häntä.

"Hyvää päivää", sanoi hän, "menettekö kuninkaan luo?" Sitten hän lisäsi hymyillen ja samalla hiukan ivallisesti: "Neuvonantajana vai lääkärinä?"

"Huomaattehan, monsieur", sanoi kuningatar, "että petitte minua, kun eräänä päivänä Pariisin-matkasta puhuttaessa vakuutitte, ettei kuningasta uhkaisi mikään vaara."

"Kaikki sitä kertovat, varsinkin ne, jotka näkivät sen vaimoraukan kaatuvan melkein kuninkaan vaunujen pyörien alle. Kuka sitä kertoi? Beauveau, d'Estang, jotka näkivät repeytyneen takkinne ja lävistetyt liivinne."

"Se kuula, joka hipaisi teitä, olisi voinut surmata kuninkaan, koska se tappoi sen naisparankin, sillä eihän murhaaja halunnut surmata teitä tai naisraukkaa."

"Ehkä ette. Mutta minä uskon", sanoi kuningatar katsoen terävästi
Gilbertiin.

Kuningatar katsoi entistä terävämmin Gilbertiin. "Ja ketä siis siitä on syytettävä? Sanokaahan."

"Madame", jatkoi Gilbert pudistaen päätänsä, "jo jonkun aikaa olen katsellut ja tarkastellut kansaa. Kun kansa vallankumouksen aikana surmaa, tappaa se käsillään. Se on silloin raivoisa tiikeri, ärtynyt leijona. Tiikeri tai leijona ei käytä välittäjiä, kätyreitä voiman ja uhrin välillä. Ne tappavat tappaakseen. Ne vuodattavat verta vuodattaakseen sitä. Ne tahtovat värjätä hampaansa siinä ja kastella siihen kyntensä."

"Todistuksena Foulon ja Berthier, eikö niin? Mutta ammuttiinhan
Flesselles pistoolilla? Ainakin olen kuullut niin kerrottavan.
Mutta", jatkoi kuningatar ivallisesti, "ehkä se ei olekaan totta,
meitä kruunattujahan imartelijat kiertelevät."

"Te uskotte yhtä vähän kuin minäkään, madame, että kansa surmasi
Flessellesin", sanoi hän. "Monelle oli etua hänen kuolemastaan."

"Siis", sanoi Gilbert kumartaen ikäänkuin aikoen tiedustaa, oliko kuningattarella vielä jotakin häneltä kysyttävää.

"Kyllä ymmärrän", sanoi kuningatar pidättäen Gilbertiä melkein ystävällisellä kädenliikkeellä. "Olkoon miten tahansa, sallikaa minun sanoa teille, ettette koskaan voisi pelastaa tieteenne avulla kuningasta yhtä täydellisesti kuin pelastitte hänet kolme päivää sitten ruumiillanne."

Gilbert kumarsi toistamiseen. Mutta kun hän huomasi kuningattaren jäävän, jäi hänkin.

"Minun olisi pitänyt kutsua teidät luokseni", sanoi kuningatar hetkiseksi vaiettuaan.

"Sillä jos vaatimattomuuteni olisi pienempi, olisin rohkeampikin, ja samalla pystyisin siis paremmin suojelemaan ystäviäni ja vahingoittamaan vihollisia."

"Siksi että minulla ei ole vihollisia tai en ainakaan tahdo tunnustaa niitä olevan, jos se minusta riippuu."

"Tarkoitan sillä, että vain ne ovat vihamiehiäni, jotka vihaavat minua", jatkoi Gilbert, "enkä minä vihaa ketään."

"Se on kyllä totta", sanoi hän. "Jumaloin isänmaatani ja olisin sen puolesta valmis tekemään minkä uhrauksen tahansa."

"Ah!" sanoi kuningatar alakuloisesti. "On ollut aika, jolloin ei ainoakaan hyvä ranskalainen olisi ilmaissut tätä tunnetta teidän käyttämillänne sanoilla."

"Tarkoitan sitä, että entiseen aikaan oli mahdotonta rakastaa isänmaataan rakastamatta samalla kuningastaan ja kuningatartaan."

Gilbert punastui, kumarsi ja tunsi sydämessään kuin sen sähkövoiman kosketuksen, joka kuningattaresta virtasi ihmisiin hänen lumotessaan viehkeällä tuttavallisuudellaan.

"Madame", lausui Gilbert, "rohkenen väittää, että rakastan kuningasvaltaa enemmän kuin kukaan muu."

"Mutta, madame, minä pyydän teidän majesteettianne uskomaan, että mitä tahansa kuningas tai kuningatar käskeekään, minä…"

"Ja sen tehdessänne", jatkoi kuningatar tullen vasten tahtoaankin hiukan kopeaksi, "olisitte täyttänyt ainoastaan velvollisuutenne."

"Jumala, joka on antanut kaikkivallan kuninkaille", jatkoi Marie-Antoinette, "on vapauttanut heidät myös kiitollisuudesta niitä kohtaan, jotka täyttävät ainoastaan velvollisuutensa."

"Voi, madame! Se aika tulee vielä", vastasi Gilbert vuorostaan, "jolloin palvelijanne ansaitsevat enemmänkin kuin kiitollisuutenne, jos tekevät ainoastaan velvollisuutensa."

"Sitä, että tällaisena sekasorron ja hävityksen aikana turhaan etsisitte ystäviä sieltä, missä olette tottunut löytämään palvelijoita. Rukoilkaa Jumalaa, madame, että hän lähettää teille toiset palvelijat, toiset turvaajat, toiset ystävät kuin ne, joita teillä nyt on."

"Missä tarkoituksessa olette tullut palvelijakseni? Eihän teidän tapaistanne ole noin äkkiä muuttaa mielipidettä, vakaumusta eikä tunnetta. Te olette pitkämuistinen ja jaksatte odottaa kostoa. Sanokaahan, miksi olette muuttunut."

"Madame, soimasitte äsken minua siitä, että rakastin liian paljon isänmaatani."

"Sitä ei koskaan rakasta liian paljon, monsieur. Pitää vain tietää, millä tavalla rakastaa. Minäkin rakastan isänmaatani. (Gilbert hymyili.) Älkää käsittäkö minua väärin. Minun isänmaani on Ranska, olen sen omistanut. Synnyltäni olen saksalainen, sydämeltäni ranskalainen. Rakastan Ranskaa, mutta rakastan sitä kuninkaan vuoksi, Jumalan kunnioituksen tähden, joka meidät on kruunannut. Nyt on teidän vuoronne vastata."

"Niin, teidän. Ymmärränhän teidät oikein? Teille se ei ole sama asia.
Te rakastatte Ranskaa yksinomaan Ranskan tähden."

"Madame", vastasi Gilbert kumartaen, "ellen vastaisi suoraan, en myöskään kunnioittaisi teidän majesteettianne."

"Mikä hirveä aika", huudahti kuningatar, "jolloin kaikki itseään kunnollisiksi sanovat henkilöt erottavat kaksi asiaa, jotka eivät koskaan ole eronneet toisistaan, kaksi käsitettä, jotka aina ovat kulkeneet rinnatusten: Ranskan ja kuninkaansa. Mutta onhan erään kirjailijanne murhenäytelmässä kohta, jossa kysytään kaikkein hylkäämättä kuningattarelta: mitä teille jää? Ja hän vastaa: oma itseni! No niin, minä olen kuin Medea, minulle jää oma itseni, ja me saamme sen nähdä."

Ja hän läksi pois loukkaantuneena, jättäen hämmästyneen Gilbertin huoneeseen.

Kuningatar oli avannut suuttumuksellaan hiukan sitä verhoa, jonka takana täydellisen vastavallankumouksen toiminta kiehui. — Siis, — tuumi Gilbert mennessään kuninkaan huoneeseen, — kuningattarella on joitakin aikeita.

— Siis, — tuumi kuningatar päästyään huoneisiinsa, — tuota miestä ei voi mihinkään käyttää. Hänellä on voimaa, mutta hänellä ei ole alttiutta.

XVI

MITÄ KUNINGATAR TAHTOI

Gilbert palasi Neckerin luo tavattuaan kuninkaan yhtä rauhallisena kuin kuningatar oli ollut kiihdyksissä.

Kuningas rakenteli lausejaksoja, teki laskelmia, tuumi lakiuudistuksia. Tämä hyväntahtoinen, lempeäkatseinen, suoraluontoinen mies, jonka sydän joskus eksyi harhaan kuninkuuteen liittyvien perinnäisten ennakkoluulojen vuoksi, koetti itsepintaisesti voittaa takaisin pikkuseikkoja, kun pääasiat riistettiin häneltä. Hän katseli lyhytnäköisenä eteensä silloin, kun kuilu ammottavana aukeni hänen jalkojensa alla. Gilbertin tuli tätä miestä syvästi sääli.

Mitä kuningattareen tulee, niin hän ei ollut samanlaatuinen, ja Gilbert tunsi kylmäverisyydestään huolimatta, että hän oli niitä naisia, joita täytyy joko intohimoisesti rakastaa tai kuolemaan asti vihata.

Tultuaan huoneeseensa Marie-Antoinette tunsi kuin raskaan painon putoavan sydämelleen. Eihän hänellä kuningattarena eikä naisena ollut ympärillään mitään täydellistä varmaa, ei mitään mikä auttaisi häntä kantamaan musertavaa taakkaa. Kääntyi minne päin tahansa, oli hän näkevinään arkailua tai epäilystä. Hoviherrat olivat levottomia rikkauksiensa puolesta ja myivät tavaroitaan. Sukulaiset ja ystävät ajattelivat maanpakoa. Kaikkein ylpein nainen, Andrée, loittoni vähitellen sekä vierestä että sydämestä.

Kaikkein jaloin ja rakkain mies, Charny, oli oikun vuoksi loukkaantunut ja epäili. Tämä tilanne vaikutti lamauttavasti häneen, joka oli kuin vaisto ja terävä äly yhdessä. Kuinka olikaan tämä puhdas mies, kuinka tämä horjumaton sydän voinut äkkiä muuttua?

— Ei, — sanoi kuningatar huoaten, — hän ei ole vielä muuttunut, mutta hän muuttuu kohta.

Hän muuttuu kohta! Mikä kamala varmuus naiselle, joka rakastaa ylpeänä? Sillä kuningatar rakasti Charnyta sekä sydämellään että ylpeydellään. Kaksi haavaa tuotti kuningattarelle tuskaa.

Mutta kun hän oli tullut tähän, kun se hetki oli koittanut, jolloin hän huomasi, kuinka väärin hän oli tehnyt, mitä pahaa hän oli saanut aikaan, oli vielä aikaa parantaa kaikki.

Tällä kruunatulla naisella ei kuitenkaan ollut joustavaa sielua. Hän ei voinut edes väärin tehtyään taipua. Ehkä hän jonkun vähäpätöisen seikan takia olisi voinut ja tahtonut näyttää sielun suuruutta ja ehkä toinen silloin olisi pyytänyt anteeksi.

Mutta sille, jota hän oli väkevällä ja puhtaalla tunteellaan kunnioittanut, jolle hän oli avannut salaisimmat ajatuksensa, kuningatar ei voinut tehdä pienimpiäkään myönnytyksiä. Kun kuningattaret alentuvat rakastamaan alamaistaan, on heidän onnettomuutensa siinä, etteivät he koskaan rakasta naisina, vaan kuningattarina. Tämä nainen piti antamaansa tunnetta niin kalliina, ettei sitä voitu millään inhimillisellä korvata, ei edes verellä eikä kyynelillä.

Siitä hetkestä alkaen, jona hän alkoi tuntea mustasukkaisuutta Andréeta kohtaan hän oli moraalisesti alkanut pienetä. Ja tämän alentumisen seurauksena olivat oikut. Ja oikkujen seurauksena suuttumus. Suuttumuksen seurauksena huonot ajatukset, jotka johtavat huonoihin tekoihin.

Charnylla ei ollut aavistustakaan kaikesta siitä, mitä olemme kertoneet, mutta hän oli mies, ja hän oli ymmärtänyt, että Marie-Antoinette oli mustasukkainen ja perin aiheettomasti mustasukkainen hänen vaimolleen. Tälle naiselle, jota hän koskaan ei ollut katsellutkaan.

Ei mikään loukkaa suoraa ja petokseen mahdotonta sydäntä niin kovasti kuin jos se huomaa toisen epäilevän sitä petoksesta. Ei mikään ole niin suuressa määrässä omiaan kääntämään huomiota jonkun puoleen, kuin mustasukkaisuus, jolla tätä kunnioitetaan. Varsinkin, kun tämä mustasukkaisuus on aiheeton.

Silloin se, jota epäillään, alkaa miettiä. Hän katselee vuoroin mustasukkaista sydäntä ja mustasukkaista henkilöä.

Kuinka voisikaan ajatella, että suuri sydän, terävä äly, oikeutettu ylpeys, että kaikki tämä välittäisi tyhjänpäiväisestä tai vähäpätöisestä? Miksi kaunis nainen olisi mustasukkainen? Miksi valta-asemassa oleva nainen olisi mustasukkainen? Miksi älykäs olisi mustasukkainen? Kuinka voisi otaksuakaan, että kaikki tämä välittäisi tyhjänpäiväisestä tai vähäpätöisestä?

Mustasukkainen olento ei ole muuta kuin jahtikoira, joka välinpitämättömälle metsämiehelle näyttää ansat, joita hän ei ollut huomannutkaan.

Charny tiesi, että neiti Andrée de Taverney oli kuningattaren vanha ystävätär, jota aina ennen oli kohdeltu hyvin, joka aina oli saanut etusijan muiden rinnalla. Miksi Marie-Antoinette ei häntä enää rakastanut? Miksi Marie-Antoinette oli hänen tähtensä mustasukkainen?

Hän oli siis huomannut jonkin ihmeellisen kauneussalaisuuden, jota
Charny ei ollut löytänyt, ehkä siksi, ettei hän ollut etsinytkään?

Hän oli siis tuntenut, että Charny voisi katsella tätä naista ja että hän kadottaisi jotakin, josta miehen huomio kääntyisi tähän naiseen?

Vai oliko hän ollut huomaavinaan, että Charny ei enää rakastanut häntä yhtä paljon kuin ennen, vaikka ei mikään ulkonainen seikka ollut tätä tunnetta vähentänyt?

Mustasukkaisille ei mikään ole sen kohtalokkaampaa kuin se, että he antavat toisten huomata sydämensä hehkun, jonka tahtoisivat pitää väkevimmässä voimassa.

Kuinka usein tapahtuukaan, että rakastettu olento, kuullessaan moitetta kylmäkiskoisuudesta, huomaa sen kylmäkiskoisuuden, jota hän alkaa tuntea, selvittämättä sitä itselleen.

Ja kun mies huomaa tämän, kun hän tuntee moittimisen aiheutetuksi, niin sanokaa, madame, kuinka monta kertaa olette voinut uudelleen sytyttää riutuvan tulen?

Oi rakastavaisten taitamattomuutta! Tottahan on, että missä on paljon taitavuutta, siellä tuskin koskaan on kylliksi rakkautta.

Marie-Antoinette oli siis suuttumuksillaan ja väärillä syytöksillään huomauttanut Charnylle, että kreivin sydämessä oli vähemmän rakkautta kuin hän olisi luullut. Ja heti kun Charny sen tiesi, katseli hän ympärilleen nähdäkseen syyn tähän, ja katsellessaan hän tietystikin huomasi heti syyn kuningattaren mustasukkaisuuteen.

Andrée, hyljätty Andrée-parka, puoliso olematta nainen. Hän sääli
Andréeta.

Pariisista paluun jälkeen sattunut kohtaus oli paljastanut tuon mustasukkaisuuden suuren salaisuuden, joka siihen asti oli ollut kaikilta piilossa.

Kuningatarkin huomasi, että kaikki oli tullut ilmi, ja kun hän ei tahtonut taipua Charnyn edessä, käytti hän toista keinoa, joka hänen mielestään voisi johtaa samaan tulokseen. Hän alkoi taas kohdella hyvin Andréeta, otti hänet kaikille kävelyretkilleen mukaansa, piti iltaisin luonaan. Hän hyväili Andréeta, teki hänet kaikkien toisten hovineitien kateuden esineeksi.

Ja Andrée mukautui hämmästyen kaikkeen, tuntematta mitään kiitollisuutta. Hän oli kauan sitten vakuuttanut itselleen, että hän kuului kokonaan kuningattarelle, että kuningatar voisi tehdä hänelle mitä tahansa, ja mukautui siis kaikkeen.

Mutta kun naisen ärtyisyyden täytyi kohdistua johonkuhun, alkoi kuningatar kohdella hyvin pahoin Charnytä. Hän ei tälle enää puhunut lainkaan, oli hänelle tyly, koetti näyttää voivansa elää iltoja, päiviä, viikkoja huomaamattakaan, että toinen oli saapuvilla.

Mutta heti kun Charny oli poissa, tuli naisraukan sydämeen tuska. Silmät etsivät levottomina sitä, josta ne heti kääntyivät pois, kun vain huomasivat hänet.

Jos hänen tarvitsi nojata jonkun käsivarteen, jos hänen täytyi antaa jokin määräys, jos hänellä oli varaa hukata hymy, tuli kaikki se kenen muun hyvänsä osaksi. Tämä kuka tahansa oli myös aina kaunis ja hienokäytöksinen mies. Kuningatar luuli parantuvansa haavastaan haavoittamalla Charnytä.

Charny kärsi ja pysyi vaiti. Hän saattoi aina hillitä itseään. Hän ei tehnyt ainoaakaan vihaa tai kärsimättömyyttä osoittavaa liikettä näiden kamalien kärsimysten aikana.

Silloin näki kummallisen näyn, jommoisen ainoastaan naiset voivat panna toimeen ja ymmärtää.

Andrée tunsi kaikki, mitä hänen miehensä kärsi. Ja kun hän rakasti miestään sillä enkelimäisellä rakkaudella, joka ei koskaan toivo mitään, alkoi hän tätä sääliä ja ilmaisi sen.

Tästä säälistä oli seurauksena suloinen ja armelias lähestyminen. Andrée koetti lohduttaa Charnytä milloinkaan näyttämättä, että hän huomasi miehensä sitä tarvitsevan.

Ja kaikessa tässä ilmeni se hienotunteisuus, jota voi sanoa naiselliseksi, sillä vain naiset siihen pystyvät.

Marie-Antoinette, joka oli pyrkinyt hajoittamalla pääsemään valtaan, huomasikin menneensä väärään suuntaan ja liittävänsä yhteen nämä kaksi sielua, jotka hän oli toisilla keinoilla tahtonut erottaa.

Silloin tätä naista vaivasivat yön hiljaisina ja yksinäisinä hetkinä sellaiset kamalat epätoivon puuskat, että Jumala voi saada hyvin suuret ajatukset voimastaan, koska oli luonut olentoja, jotka olivat kylliksi voimakkaita kestämään sellaisia koettelemuksia.

Kuningatar olisikin varmasti menehtynyt näihin tuskiinsa, ellei hänen olisi ollut huolehdittava politiikastaan. Vuoteensa kovuutta ei valita se, jonka jäsenet ovat väsymyksestä turtuneet.

Tällaisten mielentilojen vallassa kuningatar eli, kuninkaan palattua Versaillesiin, siihen päivään asti, jolloin hän päätti ryhtyä täydellä todella käyttämään valtaansa koko laajuudessaan.

Ylpeydessään hän arveli heikontumisensa syyksi sitä henkistä painostusta, joka oli häntä naisena jonkun aikaa rasittanut.

Tälle toimintahaluiselle luonteelle oli ajatteleminen samaa kuin toiminta. Hän ryhtyi työhön viivyttelemättä. Multa se, mihin hän ryhtyi, johtikin hänet turmioon.

XVII

FLANDRIAN RYKMENTTI

Kuningattaren pahaksi onneksi olivat kaikki ne tapaukset, jotka olemme nähneet, vain satunnaisia. Väkevä ja taitava käsi olisi helposti voinut kaikki parantaa, eikä ollut mistään muusta puhe kuin voimien keskittämisestä.

Kun kuningatar näki, että pariisilaiset olivat muuttuneet sotilaiksi ja näyttivät haluavan sotaa, päätti hän niille osoittaa, mikä on oikea kansalaissota.

"He ovat tähän asti olleet tekemisissä Bastiljin invalidien sekä huonosti komennettujen ja häilyvien sveitsiläisten kanssa. Nyi heille näytetään, mitä on pari hyvää kuningasmielistä ja harjoitettua rykmenttiä. Ehkä näiden rykmenttien joukossa on jo sellainen, joka on kukistanut kapinan, joka on vuodattanut verta kansalaissodassa. Kutsutaan sellainen, kaikkein tunnetuin rykmentti. Pariisilaiset käsittävät silloin, että heille myönnetään yksi ainoa pelastuksen mahdollisuus, täydellinen alistuminen."

Olihan kaikki oikeastaan vain kuninkaan ja kansalliskokouksen välistä riitaa veto-oikeudesta. Kuningas oli kahden kuukauden ajan taistellut pelastaakseen siekaleen kuninkuudestaan. Hän oli yhdessä ministeristön ja Mirabeaun kanssa koettanut heikontaa tasavaltaista kiihkoa, joka koetti hävittää kuningasvallan Ranskasta.

Kuningatar oli kyllästynyt tähän taisteluun, varsinkin sen vuoksi, että hän oli nähnyt kuninkaan jäävän tappiolle. Kuningas oli tässä taistelussa menettänyt valtansa ja kansansuosionsa jäännöksetkin ja kuningatar saanut liikanimen, pilkkanimen.

Eräs näistä kansalle oudoista sanoista, jotka juuri outoutensa vuoksi hivelevät sen korvaa, nimi, joka ei vielä ollut solvaus, mutta josta oli tulossa kaikkein verisin, sukkeluus, joka myöhemmin kävi veriseksi sanaksi: Madame Veto. [Rouva Epäys. — Suom.]

Tämä nimi kiiti vallankumouksellisten laulujen siivillä Saksaan, kauhistuttaen siellä niiden alamaisia ja ystäviä, jotka olivat Ranskaan lähettäneet saksalaisen kuningattaren ja syystä ihmettelivät, miksi häntä soimattiin Itävallattareksi.

Tämä nimi joutui järjettömissä lauluissa säestämään uhrien viimeisiä huutoja ja kuolontuskia verilöylyjen päivinä. Marie-Antoinetten nimi oli tästälähin Madame Veto, siihen päivään asti, jona hän sai nimen Capetin leski.

Hän vaihtoi jo kolmannen kerran nimeä. Kun häntä ensin oli nimitetty
Itävallaltareksi, oli hän ollut välillä Madame Deficit.

Kun kuningatar näiden taistelujen jälkeen oli ystävilleen koettanut huomauttaa, kuinka uhkaavassa vaarassa hekin olivat, huomasi hän ainoastaan sen, että kaupungintalolta oli otettu kuusikymmentä tuhatta passia. Kuusikymmentätuhatta Pariisin ja Ranskan aatelista oli mennyt ulkomaille yhtyäkseen kuningattaren ystäviin ja sukulaisiin. Hyvin merkillinen seikka, joka oli herättänyt kuningattaren huomiota.

Hän ei tästä hetkestä alkaen ajatellutkaan muuta kuin huolellisesti valmistettua pakoa, pakosta tai olosuhteista johtuvaa pakoa, jonka tuloksena olisi pelastus, ja sitten Ranskaan jääneet uskolliset ystävät voisivat ryhtyä kansalaissotaan, s.o. rankaisemaan vallankumouksellisia.

Tuuma ei ollut huono. Se olisi varmasti onnistunut. Mutta kuningattaren takanakin valvoivat pahat voimat.

Kummallinen kohtalo! Tämä nainen, joka herätti tavattoman suurta uhrautuvaisuutta, ei missään kohdannut vaiteliaisuutta.

Pariisissa tiedettiin hänen aikovan paeta jo ennenkuin hän itsekään oli tehnyt varmaa päätöstä.

Ja kun se kerran oli tullut tietoon, ei Marie-Antoinette huomannut, että siitä hetkestä alkaen oli sen toteuttaminen mahdotonta.

Yhtäkaikki saapui kuningasmielisistä tunteistaan kuuluisa rykmentti, Flandrian rykmentti, rientomarssissa Pariisia kohden. Tätä rykmenttiä oli pyytänyt saapumaan Versaillesin valtuusto, joka väsyneenä ylimääräisiin vartioihin, tavantakaa uhatun palatsin pakolliseen vartioimiseen elintarpeitten jakamisen tähden syntyneiden alinomaisten kapinoiden vuoksi, tarvitsi toisenlaista voimaa kuin kansalliskaartin ja miliisin. Palatsia oli vaikea yksinään enää puolustaa.

Tämä Flandrian rykmentti siis saapui, ja jotta se heti saavuttaisi arvovallan, joka sille aiottiin hankkia, oli se otettava vastaan sellaisella tavalla, että se herättäisi kansan huomiota. Amiraali d'Estaing kutsui kokoon kaikki kansalliskaartin ja Versaillesissa olevien joukkojen upseerit ja läksi rykmenttiä vastaan.

Se saapui juhlallisesti Versaillesiin, kanuunoineen, telttoineen ja muonavaroineen. Tämän keskipisteen ympärille kokoontui joukko nuoria aatelismiehiä, jotka eivät kuuluneet mihinkään määrättyyn armeijaan.

He valikoivat itselleen määrätyn univormun tunteakseen toisensa, liittyivät palveluksesta vapaina oleviin upseereihin, kaikkiin Pyhän Ludvigin ritarikunnan ritareihin, jotka vaara tai varovaisuus oli tuonut Versaillesiin. Sieltä he hajaantuivat Pariisiin, joka silloin näki suureksi hämmästyksekseen keskellään joukon ihan uusia vihollisia; he olivat hävyttömiä ja tiesivät salaisuuden, joka sopivassa tilaisuudessa kyllä tuli ilmi.

Sinä hetkenä kuningas saattoi huoleti lähteä. Hänellä olisi ollut tuki, häntä olisi matkalla suojattu, ja ehkä Pariisi, joka ei vielä asiaa tarkoin tiennyt ja oli huonosti valmistautunut, olisi päästänyt hänet menemään. Mutta Itävallattaren pahat henget vartioivat kaikkea.

Liège nousi kapinaan keisariaan vastaan, ja Itävallalla oli tämän tähden siksi paljon vaikeuksia, että Ranskan kuningatar unohtui.

Kuningatar puolestaan arveli, että sellaisena aikana oli hänen hienotunteisena lykättävä pakonsa tuonnemmaksi. Ja silloin asiat, jotka olivat päässeet alkuun, alkoivat kiitää hurjaa vauhtia eteenpäin.

Flandrian rykmentille annettujen suosionosoitusten jälkeen päätti henkivartiosto pitää pidot rykmentin upseereille. Nämä päivälliset, tämä juhla, määrättiin lokakuun ensimmäiseksi päiväksi. Kaikki kaupungin huomattavimmat henkilöt oli kutsuttu juhlaan.

Mistä oli puhe? Veljeytymisestä flandrialaisten sotilaitten kanssa. Miksi eivät sotilaat olisi veljeytyneet keskenään, koska piirikunnat ja maakunnatkin veljeytyvät! Oliko perustuslaissa kielto, joka esti aatelisia veljeytymästä?

Kuningas oli vielä rykmentin ylipäällikkö ja komensi sitä yksinään. Hän omisti vielä yksinään Versaillesin palatsin. Hänellä oli oikeus ottaa sinne vieraakseen kenet halusi.

Miksi hän ei olisi ottanut vastaan näitä kunnon sotilaita ja arvokkaita aatelisia, jotka saapuivat Douaista käyttäydyttyään siellä hyvin? Eihän mikään ollut sen luonnollisempaa. Eikä se ketään kummastuttanut, saatikka säikyttänyt.

Tämän yhteisen aterian tarkoituksena oli lujittaa sitä tunnetta, joka oli kaikilla Ranskan armeijan rykmenteillä, niiden tehtävänä kun oli puolustaa vapauden ohella kuningaskuntaa.

Suurten tapausten jälkeen oli kuningas vapaa; hän oli tehnyt myönnytyksiä eikä enää välittänyt mistään. Häneltä oli riistetty yleisten asioiden taakka. Hän ei enää tahtonut hallita, koska toiset hallitsivat hänen puolestaan, mutta hän ei suostunut istumaan koko päiviä ikävissään.

Sillä välin kun kansalliskokous petollisesti kalvoi ja jyrsi, oli kuningas metsästysretkellä.

Kun herrat aateliset ja piispat elokuun 1 päivänä luopuivat kyyhkyslakoistaan ja läänitysoikeuksistaan, kyyhkysistään ja pergamenttikirjeistään, tahtoi kuningaskin toisten tavoin tehdä uhrauksia ja hävitti kaikki metsästyspäällikköjen toimet, mutta hän metsästi itse yhtäkaikki.

Kun Flandrian rykmentin herrat söisivät henkikaartin herrojen kanssa, olisi kuningas jokapäiväisen tapansa mukaan metsästämässä, ja ateria olisi lopetettu silloin, kun hän palaisi kotiin.

Tämä asia koski niin vähän häntä, ja hän välitti itse siitä niin vähän, että päätettiin Versaillesissa pyytää kuningattarelta lupaa saada pitää juhla palatsissa.

Kuningattaren mielestä ei ollut mitään syytä kieltää vieraanvaraisuutta flandrialaisilta sotilailta. Hän luovutti näytäntösalin ja salli, että tänä päivänä rakennettaisiin sinne irtopermanto suuremman tilan valmistamiseksi sotilaille ja heidän vierailleen.

Kun kuningatar osoittaa vieraanvaraisuutta ranskalaisille aatelismiehille, osoittaa hän sitä täydellisesti. Ruokasali oli siis saatu kuntoon; puuttui vain salonki. Kuningatar luovutti Herkules-salin.

Torstaina lokakuun ensimmäisenä päivänä, niinkuin olemme jo maininneet, pidettiin nämä pidot, jotka historiassa perin selvästi todistavat, kuinka ajattelematon tai sokea kuningasvalta oli.

Kuningas oli metsästämässä. Kuningatar oli sulkeutunut huoneeseensa alakuloisena ja mietteissään. Hän oli päättänyt olla kuuntelematta ainoatakaan lasien kilahdusta tai ainoatakaan ääntä.

Hänen poikansa oli hänellä sylissään, Andrée hänen lähellään. Kaksi naista teki huoneen nurkassa työtä. Siinä oli hänen ympäristönsä.

Vähitellen saapui linnaan häikäiseviä, sulkatöyhtöisiä, kiiltäväaseisia upseereita. Hevoset hirnuivat tallien luona, torvet soivat, Flandrian rykmentin ja henkikaartin soittokunnat täyttivät ilman sävelillä.

Versaillesin porteilla seisoi kalpea, utelias joukko, joka epäluuloisen levottomana vaani, selitteli, tutki sekä iloa että säveleitä. Silloin tällöin tulvehti kuin etäisen myrskyn tuulahduksina avoimista ovista iloisen melun keralla ruokahöyrypilviä.

Ajattelematonta oli sallia tämän nälkiintyneen kansan hengittää lihan ja viinien hajua, antaa synkän kansan nähdä iloa ja toivorikkautta.

Juhlaa jatkui kuitenkin häiriöttä. Alussa upseerit selvinä ollessaan ja kunnioittaen univormuaan olivat puhelleet hiljaa ja ryypänneet vähän. Ensimmäisen neljänneksen aikana suoritettiin ohjelma, siten kuin se edeltäpäin oli suunniteltu.

Herra de Lusignan, Flandrian rykmentin komendantti, ehdotti kolme tervehdysmaljaa juotavaksi: Kuninkaan, kuningattaren, dauphinin ja kuninkaallisen perheen kunniaksi. Neljä kattoon asti kaikuvaa hurraahuutoa kuului ulkona olevien synkkien katselijoiden korviin.

Muuan upseeri nousi. Ehkä hän oli älykäs ja urhea mies, joka terveellä järjellään näki, mihin tämä voisi johtaa: kenties hän rehellisesti rakasti kuninkaallista perhettä, jota nyt sellaisella pauhulla juhlittiin.

Hän ymmärsi, että kaikkien näiden maljapuheiden joukosta oli unohtunut yksi, joka ehdottomasti kuului niihin. Hän ehdotti juotavaksi kansakunnan maljan.

Ja kansakunnan malja hylättiin. Juhla sai siis oikean luonteensa, virta oikean vauhtinsa.

On sanottu ja sanotaan vieläkin, että tämän maljan ehdottaja oli vastakkaisten mielenosoitusten salainen kätyri. Olkoon kuinka tahansa, hänen sanansa saivat aikaan ikävän vaikutuksen. Kansakunnan voi vielä unohtaa. Mutta sen solvaaminen on jo liikaa. Kansakunta kostaa sen.

Kun tästä hetkestä alkaen jää oli murtunut, kun hiljaisuutta seurasivat huudot ja kiihkeät keskustelut, ei kurista enää voinut puhuakaan; sisään kutsuttiin krenatöörit, rakuunat ja sveitsiläiset, kaikki linnassa olevat tavalliset sotilaat.

Viini virtasi: se täytti kymmenen kertaa lasit. Jälkiruoka tuotiin sisään, anastettiin hyökkäämällä. Humaltuminen oli ihan yleistä. Sotilaat unohtivat kilistelevänsä maljoja upseeriensa kanssa. Se oli todellakin veljeytymisen juhla.

Kaikkialla huudettiin: Eläköön kuningas! Eläköön kuningatar! Näin paljon kukkia, näin paljon valoja, näin paljon kullatuista katoista säihkyviä välkkeitä, näin paljon riemukkaiden ajatusten valaisemia kasvoja, näin paljon silmistä loistavaa uskollisuuden välkettä! Se oli todella näky, jonka kuningatar olisi hyvin mielellään nähnyt; se olisi antanut kuninkaalle varmuutta.

Tämä onneton kuningas, tämä alakuloinen kuningatar, miksi he eivät ottaneet juhlaan osaa!

Hovipalveluksessa olevat upseerit poistuivat, juoksivat Marie-Antoinetten luo, kertoivat hänelle liioitellen kaikki, mitä olivat nähneet.

Silloin naisen sammunut katse kirkastui, ja hän nousi. Vielä oli siis uskollisuutta ja kiintymystä ranskalaisten sydämissä. Vielä oli siis toivoa.

Hänen ovelleen alkoi kokoontua palvelijoita. Kuningatarta pyydettiin, rukoiltiin saapumaan, ei muuta kuin vain poikkeamaan tähän juhlaan, missä kaksituhatta miestä innoissaan vakuutti jumaloivansa yksinvaltiutta.

"Kuningas on poissa", sanoi hän alakuloisesti; "minä en voi lähteä yksinäni."

"Dauphinin kanssa", sanoivat muutamat ajattelemattomat, jotka eniten pyysivät häntä lähtemään.

"Madame, madame", kuiskasi muuan ääni hänen korvaansa; "jääkää tänne, minä pyytämällä pyydän, jääkää."

"Mitä", sanoi kuningatar, "ettekö te olekaan noiden urhoollisten miesten seurassa?"

"Olen tullut sieltä, madame. Siellä vallitsee sellainen intoilu, että se voi enemmän vahingoittaa kuin hyödyttää teidän majesteettianne."

Marie-Antoinettella oli oikkujensa päivä. Tänään hänen teki mieli toimia päinvastoin kuin Charny toivoi.

Hän katsoi kreiviin halveksivasti ja aikoi vastata hänelle pisteliäästi, kun Charny teki kunnioittavasti estävän liikkeen sanoen:

"Kuningas! Kuningas!" huusivat monet yhtaikaa. "Kuningas palaa metsästysretkeltä."

Marie-Antoinette nousi, riensi kuningasta vastaan, jolla vielä on saappaat jalassa ja vaatteet pölyssä.

"Monsieur", sanoi hän, "tuolla vietetään juhlaa, joka on Ranskan kuninkaan arvon mukainen. Tulkaa! Tulkaa!"

Ja hän tarttui kuninkaan käsivarteen ja veti hänet mukanaan katsomattakaan Charnyn puoleen, joka raivoissaan tarttui rintaansa niin että kynnet repivät siihen naarmuja.

Taluttaen vasemmalla kädellään poikaansa kuningatar astui portaita alas. Edellä meni suuri lauma hovilaisia, jouduttaen hänen astuntaansa. Hän saapui oopperasalin ovelle sinä hetkenä, jona lasit oli täytetty kahdennenkymmenennen kerran ja ne tyhjennettiin huutaen: eläköön kuningas ja kuningatar!

XVIII

HENKIKAARTIN JUHLA

Sinä hetkenä, jona kuningatar kuninkaan ja poikansa kanssa saapui oopperan permannolle, kaikui niin väkevä huuto yltympäri kuin miina olisi räjähtänyt. Huumaantuneet sotilaat, kiihoittuneet upseerit nostivat hattujaan ja miekkojaan huutaen: Eläköön kuningas! eläköön kuningatar! eläköön dauphin!

Tähän lauluun sisältyvät ajatukset olivat tulleet niin selviksi, ne kuvasivat niin täydellisesti kaikkien mietteitä, niin täydellisesti juhlan tunnelmaa, että kaikki heti laulun alussa yhtyivät siihen.

Kuningatar unohti innoissaan olevansa humalaisten miesten seurassa. Kuningas oli hämmästynyt; selvän järkensä avulla hän varsin hyvin tajusi, ettei hänen paikkansa ollut täällä, että hän asteli tietä, jota omatunto ei sallinut, mutta hän oli heikko, ja mieltä hiveli suosio ja innostus, jota hän ei ollut tottunut enää näkemään kansassaan. Hänkin antautui vähitellen yleisen innostuksen valtaan.

Charny, joka koko aterian aikana ei ollut juonut muuta kuin vettä, nousi kalpeana nähdessään kuninkaan ja kuningattaren. Hän oli toivonut, että kaikki olisi tapahtunut heistä etäällä, ja vähät silloin kaikesta; voisihan väittää sen vääräksi, peruuttaa kaikki, mutta kuninkaan ja kuningattaren läsnäolo muutti sen historiaksi.

Mutta hänen kauhunsa vielä yltyi, kun hän näki veljensä Georgesin lähestyvän kuningatarta ja hymyilyn rohkaisemana puhuvan.

Hän oli siksi kaukana, ettei voinut kuulla, mitä veli sanoi. Mutta liikkeistä hän arvasi, että se oli jokin pyyntö.

Sen kuultuaan kuningatar nyökkäsi myöntävästi ja irroittaen äkkiä kokardin, joka oli hänen päähineessään, antoi sen nuorelle miehelle.

Se ei ollut edes valkoinen kokardi, ranskalainen, jonka kuningatar ojensi ajattelemattomalle upseerille. Se oli musta kokardi, itävaltalainen, vihollisen tunnus.

Tällä kertaa ei kuningattaren teko enää ollut ajattelemattomuutta; se oli petosta.

Mutta nämä intomieliset miesraukat, jotka Jumala tahtoi tuhota, olivat niin mielettömiä, että kun Georges de Charny näytti heille mustaa kokardia, silloin ne, joilla oli valkoinen kokardi heittivät sen syrjään, ja ne, joilla oli kolmivärinen, polkivat sen jalkoihinsa.

Ja silloin huumaus kävi niin suureksi, että peläten tukehtuvansa suudelmiin ja joutuvansa niiden tallattaviksi, jotka polvistuivat heidän eteensä, Flandrian rykmentin ylhäisten vieraitten täytyi poistua omiin huoneisiinsa.

Tämä kaikki oli epäilemättä vain ranskalaista hurjuutta, jolle ranskalaiset aina ovat valmiit antamaan anteeksi, jos hurjastelu olisi päättynyt innostukseen. Mutta kun sivuutettiin innostuskin!

Olivathan nämä kunnon kuningasmieliset hyväillessään kuningasta kynsineet hiukan kansakuntaa, jonka nimessä kuninkaalle tehtiin niin paljon vääryyttä, että laulun sanat olivat täysin oikeassa:

Tätä laulun säveltä soitettaessa kuningas, kuningatar ja dauphin poistuivat.

Heti heidän poistuttuaan juhlan osanottajat yllyttivät toisiaan ja muuttivat juhlasalin piankin valloitetuksi kaupungiksi.

Hyökkäyssoitto, tämä ranskalaisen korville suloinen sävel, muutti Versaillesin oopperasalin taistelukentäksi ja aitioissa istuvat kauniit, helläsydämiset naiset vihollisiksi.

Huuto: "hyökätkää!" kaikui sadoista suista, ja aitioihin alettiin kiivetä. Totta kyllä olivat hyökkääjät kaikkea muuta kuin peloittavat, ja piiritetyt ojensivat heille kätensä.

Ensimmäiseksi saapui parvekkeelle muuan flandrialainen krenatööri.
Perceval otti ristin napinreiästään ja kiinnitti sen hänen rintaansa.
Totta kyllä se oli limburgilainen risti, sellainen, joka ei ole
oikeastaan mikään risti.

Ja tämä kaikki tapahtui itävaltalaisten värien vallitessa, kansallista kokardia kirotessa.

Sieltä täältä kuului uhkaavia huutoja. Mutta nämä huudot, yhtyen laulajien karjuntaan, piirittäjien hurraahuutoihin, torvien räikynään, kaikuivat uhkaavina kansan korviin, joka kuunteli ovilla, ensiksi hämmästyen ja sitten suuttuen.

Sitten levisi tieto ulkosalle, torille, sitten kaduille, että musta kokardi oli tullut valkoisen kokardin sijaan, ja että kolmivärinen oli tallattu maahan.

Saatiin tietää, että muuan kansalliskaartin upseeri, joka kaikista uhkauksista huolimatta oli säilyttänyt kolmivärisen kokardinsa, oli saanut pahan haavan kuninkaan huoneistossa.

Siellä täällä kerrottiin, että yksi ainoa upseeri oli liikkumatta ja surullisena seisonut tämän salin ohella, joka oli muuttunut sirkukseksi, missä kaikki nämä miehet juoksivat raivoissaan. Hän oli katsellut, kuunnellut, astunut uskollisena sotilaana esiin, alistunut enemmistön kaikkivaltaan, ottaen niskoilleen toisten syyn, ottaen edesvastuun kaikesta siitä, mitä armeija Flandrian rykmentin upseerien edustamana oli tehnyt luvatonta. Mutta tämän hullujen keskellä olleen ainoan viisaan upseerin nimeä ei mainittu. Ja jos olisi mainittu, ei kukaan olisi uskonut, että kreivi de Charny, kuningattaren suosikki, oli ollut se, joka valmiina kuolemaan kuningattaren puolesta oli eniten kärsinyt hänen menettelystään.

Kuningatar puolestaan oli palannut huoneisiinsa huumaantuneena tämän kohtauksen taikavaikutuksesta. Hänen ympärilleen kokoontui piankin suuri lauma hoviherroja ja ihailijoita.

"Näettehän", sanottiin hänelle, "näettehän, millainen on oikeastaan joukkomme mieliala. Kun teille puhutaan kansan raivosta anarkististen ihanteiden puolesta, näettehän, ettei se voi taistella ranskalaisten sotilaitten voimakasta, kuningasvaltaa suosivaa intoa vastaan."

Ja kun kaikki nämä sanat sisälsivät juuri sen, mitä kuningatar salaa toivoi, antautui hän haaveittensa valtaan huomaamattakaan, että Charny oli jäänyt kauas hänestä.

Vähitellen melu kuitenkin taukosi. Uni sammutti kaikki juopumuksen virvatulet, kaikki kuvittelut. Kun kuningas ennen levollemenoa kävi tapaamassa kuningatarta, sanoi hän nämä syvää viisautta ilmaisevat sanat: "Saamme nähdä huomenna."

Mikä ajattelemattomuus! Kaikki muut paitsi kuningatar olisivat käsittäneet nämä sanat viisaaksi neuvoksi. Mutta Marie-Antoinettessa ne elähdyttivät puoliksi kuivettuneet vastustuksen ja uhman lähteet.

"Se on totta", ajatteli hän kuninkaan poistuttua, "tämä nyt palatsiin tänä iltana suljettu liekki leviää yöllä Versaillesiin ja sytyttää huomenna koko Ranskan tuleen. Kaikki nämä upseerit, nämä sotilaat, jotka tänä iltana antoivat minulle hehkuvia todistuksia uskollisuudestaan, saavat petturin, kansakuntaa vastaan kapinoivan nimen. Heitä sanotaan isänmaan murhaajiksi, näitä aatelissukujen johtohenkilöitä mainitaan Pittin ja Koburgin kätyreitten apulaisiksi, kuningasvallan kiertotähdiksi, barbaareiksi, pohjoisesta tulleiksi raakalaisiksi. Jokainen näistä päistä, joka otti hattuunsa mustan kokardin, on määrätty koristamaan lyhtypatsaita Grève-torilla. Jokaisen näistä rinnoista, joista kauniina kaikui huuto: eläköön kuningatar! lävistää ensimmäisessä kahakassa katala puukko tai inhoittava peitsi. Ja taas olen minä, yhä vain minä, saanut kaiken tämän aikaan. Minä tuomitsen näin kuolemaan monta kunnon palvelijaa, minä, loukkaamaton kuningatar, jolle edessä teeskennellään, mutta jota takana vihan vimmassa solvaistaan. Ei, ennenkuin olen siihen määrään kiittämätön ainoita ja viimeisiä ystäviä kohtaan, ennenkuin olen niin raukkamainen ja sydämetön, otan kaiken syyn niskoilleni. Minun tähteni tämä kaikki on tapahtunut, minä siis otan myös kaikki vihatkin vastaan. Saamme nähdä, kuinka pitkälle viha vie, saamme nähdä, kuinka korkealle valtaistuimeni portaille uskaltaa tuo likainen virta kohota."

Kun kuningatarta kerran kiihoitti synkistä tuumista raskas unettomuus, ei voinut olla epäilystäkään siitä, millaiseksi seuraava päivä kävisi.

Seuraava päivä saapui katumuksen synkistämänä, napinan täyttämällä. Silloin kansalliskaarti, jolle kuningatar oli lahjoittanut lipun, tuli päät kumarassa ja hämärin katsein kiittämään hänen majesteettiansa.

Helposti huomasi näiden miesten käytöksestä, että he eivät hyväksyneet eilisiä tapauksia, ja että he olisivat niitä suoraan moittineet, jos olisivat uskaltaneet. He olivat ottaneet osaa kulkueeseen, olleet ottamassa vastaan Flandrian rykmenttiä, saaneet kutsun saapua juhlaan ja saapuneetkin. Mutta kun he olivat suuremmassa määrässä kansalaisia kuin sotilaita, olivat he pitojen aikana tohtineet tehdä yrmeitä huomautuksia, joita ei kuitenkaan otettu varteen. Nämä huomautukset olivat nyt muuttuneet moitteeksi, soimaukseksi.

Saapuessaan palatsiin kiittämään kuningatarta oli heidän mukanaan suuri väenpaljous.

Olosuhteiden vakavuus sai aikaan sen, että lipun antaminen tuli vaikuttavaksi tilaisuudeksi. Molemmin puolin saaliin nähdä, kenen kanssa oltiin tekemisissä.

Omasta puolestaan kaikki sotilaat ja upseerit, jotka eilen olivat panneet itsensä vaaraan, tahtoivat tietää, missä määrin kuningatar kannatti heidän ajattelematonta mielenosoitustaan. He olivat asettuneet seisomaan vastapäätä tätä loukkaantunutta kansaa, jota he eilen olivat solvaisseet, saadakseen ensimmäisinä kuulla palatsista kaikuvat viralliset sanat.

Hän saattoi kuitenkin vielä väistää edesvastuun, estää onnettomuuden. Mutta hän, ylpeän rotunsa ylpeimpänä jäsenenä, loi kirkkaan loistavan, varman katseen ympärilleen, ystäviinsä ja vihamiehiinsä ja kääntyi seuraavin sanoin kansalliskaartin upseerien puoleen:

"Hyvät herrat", sanoi hän, "olen hyvin onnellinen saadessani lahjoittaa teille tämän lipun. Kansakunnan ja armeijan tulee rakastaa kuningasta yhtä paljon kuin minä rakastan kansakuntaa ja armeijaa. Olen ollut ihastuksissani eilispäivästä."

Kuningattaren lausuessa nämä sanat kirkkaalla äänellä, kuului joukosta mutinaa ja voimakas kättentaputus paukahti sotilaitten riveistä.

Siis teille, kuningatarparka, ei tuo lokakuun ensimmäisen päivän ilta ollutkaan mitään odottamatonta. Siis, te, onneton kuningatar, ette paheksinut eilistä päivää, ette sitä kadu.

Charny, joka seisoi eräässä ryhmässä, kuuli suureksi surukseen tämän hyväksymisen, vieläpä henkikaartin juominkien ylistämisenkin.

Kääntäessään silmänsä joukon puoleen, kuningatar kohtasi nuoren miehen katseen, ja hän tarkasti rakastettunsa ilmeitä nähdäkseen, minkä vaikutuksen hän oli puheellaan tehnyt.

"Madame, pikemmin olette hullu kuin urhoollinen", vastasi kreivin tuskan synkistämä ilme.

XIX

NAISET SEKAANTUVAT ASIAAN

Versaillesissa valmisteltiin sankarillista mielialaa kansaa vastaan. Pariisissa koottiin ratsuväkeä hovia vastaan. Mutta tämä ratsuväki kuljeksi kaduilla. Nämä kansan ritarit kulkivat ryysyisinä, käsi miekan kahvassa tai pistoolin varressa, ajatellen tyhjiä taskujaan ja kurisevia vatsojaan.

Kun Versaillesissa juotiin liian paljon, ei Pariisissa ollut edes kylliksi ruokaa. Versaillesin pöydissä oli liiaksi viiniä. Pariisin leipureilla ei ollut kylliksi jauhoja.

Kummallinen seikka! Tämä suuri sokeus saisi meikäläiset politikoitsijat, jotka ovat tottuneet näkemään monen valtaistuimen sortumisen, säälistä hymyilemään.

Valmistaa vastavallankumousta ja kiihoittaa taisteluun nälkäisiä ihmisiä! Onhan selvää, sanoo historia, jonka on täytynyt ruveta materialistiseksi filosofiksi, että kansa ei milloinkaan taistele hurjemmin kuin päivällistä syömättä.

Olihan kuitenkin helppo antaa kansalle leipää, ja Versaillesin leipä olisi silloin tuntunut vähemmän katkeralta.

Mutta Corbeilin jauhot eivät saapuneet. Corbeil on niin kovin kaukana Versaillesista! Kukahan kuninkaan ja kuningattaren seurassa olisi ajatellut Corbeilia?

Kaikeksi onnettomuudeksi oli tämän hovin huolimattomuuden tähden nälänhätä, niin vaikeasti nukkuva ja niin helposti heräävä kummitus, tullut kalpeana ja huolestuttavana Pariisin kaduille. Se kuuntelee kaikissa kadunkulmissa, kokoo joukkonsa kiertolaisista ja pahantekijöistä, painaa kasvonsa rikkaitten ja virkailijoitten ikkunaruutuja vasten.

Miehet muistavat kahakoita, jotka maksavat paljon verta, muistavat Bastiljin, Foulonin, Berthierin ja Flessellesin, pelkäävät saavansa kerran vielä murhaajan nimen ja odottavat.

Mutta naiset eivät tähän asti ole vielä tehneet muuta kuin kärsineet kolminkertaisesti: Lapsensa puolesta, joka itkee ja on kärsimätön, koska se ei tunne nälän syytä, ja joka sanoo: Miksi et anna minulle, leipää? Miehensä puolesta, joka synkkänä ja vaiteliaana lähtee aamulla kotoa palatakseen illalla vielä synkempänä ja vaiteliaampana. Lopuksi omasta puolestaan, ajatellen kaikkia perheellisiä ja äidillisiä kärsimyksiään. Mutta nyt naiset tahtovat päästä kostamaan, palvella isänmaata omalla tavallaan.

Naisethan olivat saaneet aikaan lokakuun ensimmäisen päivän Versaillesissa. Naisten vuoro oli panna toimeen lokakuun viides päivä Pariisissa. Gilbert ja Billot olivat Palais-Royalissa Foyn kahvilassa. Siellä tehtiin päätöksiä. Äkkiä kahvilan ovi aukeni; muuan nainen syöksyi sisään kauhuissaan. Hän ilmoitti nähneensä miehiä valkoisine ja mustine kokardeilleen, jotka olivat tulleet Versaillesista Pariisiin. Hän puhui yleisestä vaarasta.

Nähdessään siis naisten sekaantuvan asiaan hän kääntyi Billotin puoleen ja sanoi vain tämän sanan:

Sen keskustelun jälkeen, joka oli ollut Billotin, Gilbertin ja Pitoun
välillä ja jonka seurauksena oli Pitoun paluu pienen Sébastien
Gilbertin seurassa Villers-Cotteretsiin, Billot totteli jokaista
Gilbertin viittausta ja sanaa, sillä hän ymmärsi olevansa voima,
Gilbertin edustaessa järkeä.

Molemmat riensivät kahvilasta, menivät Palais-Royalin puiston poikki, sitten Fontaines-pihan halki Saint-Honoré-kadulle. Hallien kohdalla he näkivät nuoren tytön, joka pärryttäen rumpua tuli Bourdonnais-kadulta. Gilbert pysähtyi ihmeissään.

"Näettehän itse, tohtori", sanoi Billot: "nuori tyttö pärryttää rumpua jokseenkin hyvin."

"Minun on nälkä!" vastasi nuori tyttö heikolla ja kimakalla äänellä.
Ja hän jatkoi matkaansa soittaen rumpuaan.

Ja hän katsoi tarkemmin naisia, jotka seurasivat rumpua lyövää tyttöä. He olivat laihoja, horjuvia, epätoivoisen näköisiä.

Näiden naisten joukossa oli sellaisia, jotka eivät olleet syöneet kolmeenkymmeneen tuntiin. Ja sieltä kuului toisinaan huuto, joka uhkasi heikkoudellaankin, sillä tämän huudon saattoi kuulla tulevan nälkiintyneistä suista.

Ja matkallaan he viittasivat kaikille vastaan tuleville naisille, ja kaikille, jotka he näkivät ikkunoissa.

Vaunut ajoivat ohitse; niissä istui kaksi vallasnaista, jotka pistivät päänsä vaunujen ikkunasta ja alkoivat nauraa.

Rummuttajan kulkue pysähtyi. Parikymmentä naista hyökkäsi vaunujen ovelle, pakotti naiset astumaan kadulle ja liittymään heidän joukkoonsa. Kun he vastustelivat ja estelivät, sai pari kovaa korvapuustia heidät heti tottelemaan.

Näiden naisten jäljestä, jotka etenivät hitaasti, sillä he kokosivat joukkoa pitkin matkaa, asteli mies molemmat kädet housuntaskuissa.

Tämä laihan ja kalpean näköinen, pitkä ja hoikka mies oli puettu teräsharmaaseen takkiin ja mustiin housuihin ja liiveihin. Päässään hänellä oli pieni kolmikulmainen hattu, joka oli hiukan viistossa otsalla. Pitkä miekka kalisi hänen laihoja, mutta voimakkaita sääriään vasten.

"Minähän tunnen tuon miehen", sanoi Billot; "olen nähnyt hänet kaikissa kahakoissa."

"Niin onkin, sama, joka minun jäljestäni astui lautaa pitkin
Bastiljiin. Hän oli minua taitavampi, ei pudonnut vallihautaan."

Billotin teki mieli seurata Maillardia, mutta Gilbert vei hänet mukanaan kaupungintalolle.

Hän oli varma siitä, että sinne jokainen kapina lopulta päättyisi, pankootpa sen toimeen miehet tai naiset. Hän ei seurannut virran rantaa, vaan meni suoraan sen suulle.

Kaupungintalolla tiedettiin, mitä Pariisissa tapahtui. Mutta siitä ei suuriakaan välitetty. Mitä välittikään hidasverinen Bailly ja aristokraattinen Lafayette siitä että nainen oli ryhtynyt rumpua pärryttämään! Sehän oli vain liian varhaista karnevaalia, ei mitään muuta.

Mutta kun tämän rummuttavan tytön jäljestä näkyi saapuvan kaksi tai kolmetuhatta naista, kun joka hetki suurenevan joukon rinnalla näki astelevan yhtä suuren joukon miehiä, jotka hymyilivät synkästi ja pitivät kamalia aseitaan lepoasennossa; kun käsitti, että nämä miehet hymyilivät edeltäpäin kaikelle sille pahalle, mitä nämä naiset saisivat aikaan ja mitä oli sitä vaikeampi korjata, koska järjestysvalta ei ryhtyisi mihinkään, ennenkuin tämä paha olisi tehty eikä laki jälkeenpäin sitä rankaisisi, alettiin ymmärtää tilanteen vakavuus. He hymyilivät sen vuoksi, että mielellään näkivät yhteiskunnan vaarattomamman puolen tekevän sen, mitä he eivät olleet uskaltaneet tehdä.

Puolen tunnin päästä oli kymmenentuhatta naista kokoontunut Grève-torille. He alkoivat neuvotella, kädet kupeilla, huomattuaan olevansa kylliksi taajalukuisina koolla.

Neuvottelu ei ollut rauhallinen. Neuvottelijat olivat pääasiassa porttivahteja, hallimyyjättäriä ja yleisiä naisia. Monet heistä olivat kuningasmielisiä, ja sensijaan, että olisivat tehneet pahaa kuninkaalle tai kuningattarelle, he olisivat olleet valmiit kuolemaan heidän puolestaan. Tämän oudon väittelyn kohu kuului Notre-Damen hiljaisille torneille asti, jotka nähtyään hyvin paljon valmistautuivat näkemään vieläkin erikoisempaa.

Neuvottelun tulos oli seuraava: "Kärventäkäämme kaupungintaloa, missä kirjoitellaan paljon papereita, joilla estetään meitä joka päivä syömästä."

Juuri sinä hetkenä tuomittiin kaupungintalossa leipuria, joka oli myynyt väärin punnitsemaansa leipää.

Ymmärtäähän, että mitä kalliimpaa leipä on, sitä parempi on käyttää tällaisia keinoja, mutta mitä tuottavampi on sellainen keino, sitä vaarallisempi se myös on. Seurauksena olikin, että lyhtytolpan luona muutamat odottivat vanhan tottumuksen mukaan uusi köysi kädessään leipuria.

Kaupungintalon vartiosto koetti pelastaa onnetonta ja käytti kaikki keinonsa. Mutta olemmehan nähneet, että viime aikoina ei tällaisesta ihmisystävällisestä auttamisesta ollut mitään hyötyä.

Naiset hyökkäsivät vartioston kimppuun, hajoittivat sen, tunkeutuivat kaupungintaloon ja alkoivat ryöstää.

He tahtoivat heittää Seine-virtaan kaikki, mitä löysivät, ja polttaa torilla sen, mitä eivät voineet kuljettaa pois. Siis miehet veteen ja talo tuleen! Siinä oli paljon tehtävää. Kaupungintalossa oli paljon kaikenlaista. Siellä oli ensiksikin 300 valitsijaa. Siellä olivat apulaiset. Siellä olivat pormestarit.

"Kestää kauan, ennenkuin ennätämme ne kaikki heittää veteen", sanoi muuan järkevä nainen, jolla oli kiire.

Etsittiin sytykkeitä, pyydettiin tulta. Ja tätä odotellessa, jotta aika ei menisi hukkaan, hirtettiin huvin vuoksi muuan apotti, apotti Lefèvre Ormessonista.

Kaikeksi onneksi harmaapukuinen mies oli saapuvilla. Hän leikkasi nuoran poikki, apotti putosi seitsemäntoista jalan korkeudesta, nyrjäytti jalkansa ja poistui ontuen kaikkien raivottarien nauraessa.

Apotti pääsi näin rauhallisesti poistumaan siksi, että soihdut oli sytytetty, että sytyttäjillä oli jo soihdut käsissään, että he jo lähensivät niitä arkistoon ja että kymmenen minuutin päästä kaikki olisi tulessa.

Äkkiä harmaapukuinen mies syöksyi esiin ja riisti kekäleet sekä soihdut naisten käsistä. Naiset vastustelivat, hän löi näitä soihduilla, ja tulen syttyessä hameisiin hän sammutti liekin, joka jo oli syttynyt papereihin.

Kuka olikaan tuo mies, joka tällä tavalla vastusti kymmenentuhannen raivoisan olennon tahtoa?

Miksi he sallivat tämän miehen komennella? Apotti Lefèvre hirtettiin puoliksi; tämä mies kaiketi hirtettäisiin kokonaan, koska hän ei silloin olisi itse sitä estämässä.

Tämän jälkeen kuului hirveä huuto, joka uhkasi häntä kuolemalla. Ja uhkaukseen liittyi teko. Naiset ympäröivät harmaapukuisen miehen heittäen hänen kaulaansa köyden.

Mutta Billot oli juossut avuksi. Hän aikoi tehdä Maillardille saman palveluksen, jonka tämä oli tehnyt apotille.

Hän tarttui köyteen, ja leikkasi sen parista kolmesta kohdasta poikki hyvin terävällä puukolla, jota nyt käytettiin köyden katkomiseen, mutta joka äärimmäisessä tilassa voisi väkevän käden pitelemänä tehdä muutakin. Ja leikatessaan köyden niin moneksi kappaleeksi kuin suinkin Billot huusi:

"Onnettomat, ettekö tunne yhtä Bastiljin valloittajista! Hän on sama, joka lautaa myöten meni noutamaan antautumispaperia minun jouduttuani vallihautaan rämpimään? Ettekö tunne herra Maillardia?"

Kuullessaan tämän tutun ja pelätyn nimen, kaikki naiset pysähtyivät, katsoivat toisiinsa ja pyyhkivät otsaansa.

Olihan työ ollut raskasta, ja vaikka nyt oli lokakuu, sai hikoilla sitä tehdessään.

"Bastiljin valloittaja! Vieläpä herra Maillard, Châteletîn vahtimestari! Eläköön herra Maillard!"

Uhkaukset muuttuvat hyväilyksi. He syleilevät Maillardia ja huutavat: eläköön Maillard!

Maillard puristaa Billotin kättä ja katsoo häneen. Kädenpuristus merkitsee: Me olemme ystäviä! Katse merkitsee: Jos joskus tarvitsette minua, niin luottakaa minuun!

Maillard on taas saanut tavattoman suuren vaikutusvallan näihin naisiin, ja se johtuu siitä, että naiset tietävät varsin hyvin Maillardilla olevan pikku syntejä heille anteeksiannettavana.

Mutta Maillard on vanha kansanmeren purjehtija. Hän tuntee tämän esikaupunkien meren, joka yhden puuskan vaikutuksesta nousee ja yhden sanan vaikutuksesta tyyntyy. Hän tietää, millä tavoin on ihmismeren aalloille puhuttava, kun vain annetaan tilaisuus puhua.

Nyt juuri onkin sopiva puhumisen hetki. Kaikki vaikeneva Maillardin ympärillä.

Maillard ei tahdo, että pariisilaiset hävittävät valtuuston, koska se on ainoa valta, joka heitä suojelee. Hän ei tahdo, että hävitetään siviililuettelot, koska ne ovat ainoita, jotka todistavat, etteivät heidän lapsensa ole äpäriä.

Ei ketään tapeta, ei mitään polteta. Mutta Versaillesiin he tahtovat mennä.

Siellä on pahan alku, siellä tanssitaan samaan aikaan, kun
Pariisissa nähdään nälkää. Versailleshan nielee kaikki. Pariisilta
puuttuu viljaa ja jauhoja, sillä vilja menee Corbeilista suoraan
Versaillesiin Pariisissa pysähtymättä.

Niin ei olisi asianlaita, jos leipuri, leipurin vaimo ja pikku oppipoika olisivat Pariisissa. Näillä nimillä tarkoitetaan kuningasta, kuningatarta ja dauphinia, luonnollisia kansan leivän jakajia.

Koska naiset ovat järjestyneet joukoksi, koska heillä on pyssyjä, kanuunia ja ruutia ja niillä, joilla ei ole pyssyjä eikä ruutia, on peitsiä ja heinähankoja, pitää nyt saada kenraali.

Lafayette komentaa laiskoja krenatöörejä, jotka näyttävät reserviläisiltä: niin vähän he toimivat silloin, kuin olisi paljon tehtävää. Maillard sensijaan saa komennettavakseen toimivan armeijan.

Hymyilemättä, silmää räpäyttämättä Maillard suostuu. Hän on Pariisin naisten ylikenraali.

MAILLARD KENRAALINA

Sillä oli kanuunia, joissa kyllä ei ollut lavetteja eikä pyöriä, mutta ne oli pantu rattaille. Sillä oli pyssyjä; monesta puuttui kyllä liipaisin tai hana, mutta kaikissa oli pistin. Sillä oli suuri määrä kaikenlaisia kömpelöitä aseita, mutta ne olivat sittenkin aseita. Sillä oli ruutia nenäliinoissa, päähineissä ja taskuissa, ja keskellä tätä elävää ruutikellaria kulkivat kanuunansytyttäjät palavine sytyttimineen.

On suoranainen ihme, ettei koko armeija tällä merkillisellä matkallaan räjähtänyt ilmaan.

Maillard arvosteli yhdellä silmäyksellä armeijansa ominaisuuksia. Hän huomasi, että ainoa, mitä hän voi tehdä, oli estää sitä jäämästä paikalleen Pariisiin, johdattaa se Versaillesiin ja sinne tultuaan estää se paha, mitä se voisi saada aikaan.

Nälkään kuolemaisillaan nuori tyttö ei jaksa sitä enää kantaa. Hän antaa rummun, horjuu pitkin seinäviertä ja vaipuu maahan, pää kiveä vasten. Surullinen päänalainen… nälän päänalainen…

Maillard kysyy tämän naisen nimeä. Hänen nimensä on Madeleine Chambry. Hän on veistellyt puuesineitä kirkkoja varten. Mutta kuka nyt ajatteleekaan lahjoittaa kirkoille kauniita tuoleja, kauniita kuvapatsaita, kauniita korkokuvia, 15. vuosisadan mestariteoksia?

Nälkään kuolemaisillaan hän meni kukkakauppiaaksi Palais-Royaliin. Mutta kuka ostaa kukkia, kun ei ole rahaa, millä ostaa leipää? Kukat, kauniit tähdet rauhan ja runsauden taivaalla kuolevat myrskyjen ja vallankumousten tuulissa.

Kun hän ei enää voinut veistää puusta hedelmiä eikä myydä ruusuja, jasmineja ja liljoja, tarttui hän rumpuun ja pärrytti nälän kamalan merkkisoiton.

Hänet on vietävä Versaillesiin, sillä hänhän on koonnut tämän surullisen lähetystön, mutta kun hän on liian heikko kävelläkseen, kuljetetaan hänet sinne rattailla.

Versaillesiin tultua pyydetään, että hän pääsee kahdentoista muun naisen kanssa palatsiin. Siellä hänen on esiinnyttävä puhujana, hänen on nälkiintyneenä kuninkaalle puhuttava nälkiintyneitten puolesta.

Tällä tavalla Maillard muutamalla lauseella on jo muuttanut vihamieliset aikeet toisiksi.

Ei kukaan tiennyt, miksi mennään Versaillesiin, ei kukaan tiennyt, mitä siellä tehdään.

Nyt se tiedetään: mennään Versaillesiin, jotta kahdentoista naisen suuruinen lähetystö, ja sen etunenässä Madeleine Chambry rukoilisi kuningasta nälän nimessä armahtamaan kansaansa.

Noin seitsemäntuhatta naista on koolla. He lähtevät matkalle, kulkevat pitkin rantakatuja.

"Siksi, että Tuilerie on kuninkaan talo ja hänen puutarhansa, siksi, että kuninkaan luvatta meneminen puutarhan poikki on kuninkaan loukkaamista, siksi, että loukkaamalla kuninkaan persoonaa loukataan meidän kaikkien vapautta."

"Hyvä ystävä", sanoo hän, "sallitteko näiden naisten mennä Tuileriein läpi? Me menemme vain käytävää pitkin eikä mitään vahinkoa tehdä istutuksille eikä kukille."

Vastaukseksi paljastaa vartija pitkän miekkansa ja hyökkää Maillardia kohden. Maillard vetää omansa, joka on jalkaa lyhyempi. Tällä välin eräs nainen lähestyy vartijaa ja iskemällä häntä luudanvarrella päähän kaataa hänet Maillardin jalkoihin.

Maillard pistää oman miekkansa tuppeen, ottaa vartijan miekan kainaloonsa ja eräältä naiselta pyssyn toiseen kainaloonsa, sieppaa taistelun aikana pudonneen hattunsa ja lähtee Tuileriein läpi, missä hänen lupauksensa mukaisesti ei tehty mitään vahinkoa.

Antakaamme heidän jatkaa matkaansa Cours-la-Reinen kautta Sèvresia kohden, missä he jakaantuvat kahteen joukkueeseen, ja katsokaamme, mitä tapahtui Pariisissa.

Nämä seitsemäntuhatta naista eivät olleet turhaan hukuttamaisillaan valitsijoita, hirttämäisillään apotti Lefèvreä ja Maillardia, ja polttamaisillaan kaupungintaloa, saamatta aikaan jonkinlaista hälinää.

Kuultuaan melun, joka ulottui kaupungin kaukaisimpiin osiin, riensi Lafayette paikalle. Hän piti Mars-kentällä jonkinmoista sotilastarkastusta. Kello kahdeksasta asti aamulla hän oli ollut hevosen selässä. Hän saapui kaupungintalolle puolenpäivän aikaan.

Aikakauden pilapiirtäjät kuvasivat Lafayetten kentauriksi. Ruumiina oli hänen valkoinen hevosensa, josta hänet tunnettiin. Pää oli kansalliskaartin päällikön pää.

Vallankumouksen alettua Lafayette puhui hevosen selästä, söi hevosen selässä, komensi hevosen selässä. Toisinaan hän sattui nukkumaankin hevosen selässä. Kun hänen siis joskus onnistui päästä vuoteeseen nukkumaan, nukkui hän hyvin.

Kun Lafayette tuli Pelletier-rantakadulle, pidätti hänet mies, joka ratsasti oivallisella kilpa-ajohevosella.

Tämä mies oli Gilbert. Hän meni Versaillesiin ilmoittamaan kuninkaalle uhkaavasta vaarasta ja asettumaan hänen käytettäväkseen.

Parilla sanalla hän kertoi kaikki Lafayettelle. Sitten kumpikin jatkoi matkaansa, Lafayette kaupungintaloa, Gilbert Versaillesia kohden. Naisten marssiessa virran oikeaa rantaa hän ratsasti pitkin vasenta.

Kaupungintalon tori, josta naiset olivat poistuneet, oli nyt tullut täyteen miehiä. Nämä olivat kansalliskaartilaisia, palkattuja tai palkkaamattomia, pääasiassa entisen ranskalaisen kaartin miehiä. He olivat menneet kansan riveihin ja siten kadottaneet kuninkaan kaartin etuoikeudet, jotka henkikaarti ja sveitsiläiset olivat perineet.

Lafayette meni tämän joukon halki, nousi ratsun selästä portaiden juurella ja välittämättä kättentaputuksista ja uhkaavista huudoista, jotka hänen ilmestyessään kaikuivat, ryhtyi sanelemaan kirjettä kuninkaalle, kertoakseen aamulla tapahtuneesta kapinasta.

Hän oli päässyt kirjeen kuudenteen riviin, kun huoneen ovi aukeni äkkiä. Lafayette kohotti katseensa. Krenatöörien lähetystö pyysi päästä kenraalin puheille.

Lafayette viittasi lähetystöä astumaan sisään, ja se tulikin. Puhetta pitämään valittu krenatööri astui pöydän luo.

"Kenraali", sanoi hän varmalla äänellä, "me edustamme kymmentä krenatöörikomppaniaa. Emme usko teitä petturiksi mutta uskomme, että hallitus pettää meitä. Jo on aika lopettaa tämä. Emme voi kääntää painettejamme naisia vastaan, jotka pyytävät leipää. Elintarvekomitea joko tekee vääryyttä tai on kykenemätön. Olkoon miten tahansa, muutos on saatava aikaan. Kansa on onneton, ja onnettomuuden alkusyy on Versaillesissa. Kuningas on noudettava Pariisiin, Flandrian rykmentti ja henkivartiosto pitää hajoittaa, sillä ne ovat polkeneet jalkoihinsa kansalliskokardin. Jos kuningas on liian heikko kantamaan kruunua, luopukoon siitä. Me kruunaamme hänen poikansa. Nimitetään holhoojahallitus ja kaikki käy hyvin."

Lafayette katsoi kummastuneena puhujaan. Hän oli nähnyt kapinoita, itkenyt murhien tähden, mutta nyt vasta ensi kerran vallankumouksellinen henkäisy osui suoraan hänen kasvoilleen.

Kun kansa pitää kuninkaan erottamista mahdollisena, kummastuttaa se
Lafayettea, jopa saa aikaan enemmänkin: saattaa hänet ymmälle.

"Mitä", huudahti hän, "aiotteko siis ryhtyä sotaan kuningasta vastaan ja pakottaa hänet luopumaan kruunustaan?"

"Kenraali", vastasi puhuja, "me rakastamme ja kunnioitamme kuningasta; ikäväähän olisi, jos hän jättäisi meidät, sillä me rakastamme häntä paljon. Mutta jos hän meidät jättää niin onhan meillä dauphin."

"Hyvät herrat, hyvät herrat", sanoi Lafayette, "varokaa mitä teette. Te kajoatte kruunuun, ja velvollisuuteni kieltää minua sellaista suvaitsemasta."

"Kenraali", vastasi kansalliskaartilainen, "me olisimme valmiit uhraamaan viimeisen veripisaramme teidän tähtenne. Mutta kansa on onneton, ja onnettomuuden alkusyy on Versaillesissa; meidän pitää mennä tuomaan kuningas Pariisiin, sillä kansa tahtoo niin."

Lafayette huomaa, että hänen on pantava persoonallisuutensa vaaraan.
Sen välttämättömyyden edestä hän ei koskaan ollut väistynyt.

Hän menee kaupungintalon edessä olevalle torille ja aikoo puhua kansalle, mutta huudot: Versaillesiin! Versaillesiin! peittävät hänen äänensä.

Äkkiä kuuluu kovaa melua Vannerie-kadun puolelta. Bailly saapuu nyt vuorostaan kaupungintaloon.

Kun joukko näkee hänet, kaikuu joka taholta huutoja: Leipää, leipää!
— Versaillesiin, Versaillesiin!

Kansan keskeen hukkunut Lafayette tuntee, että laine nousee yhä korkeammalle ja tukehuttaa hänet.

Hän lykkää joukkoa syrjään päästäkseen hevosensa luo niin kiihkeästi kuin hukkuva ui tarttuakseen kallioon.

Hän pääsee hevosen luo, nousee satulaan ja yrittää ratsastaa portaiden luo. Mutta tie hänen ja kaupungintalon välillä on tukossa; ihmismuurit ovat kohonneet eteen.

Lafayette epäröi, horjuu. Jos hän menee Versaillesiin, voi hän epäilemättä siellä auttaa kuningasta, mutta voiko hän hallita koko tätä joukkoa, joka häntä vaatii Versaillesiin lähtemään? Voiko hän hillitä tätä tulvaa, joka on riistänyt maan hänen jalkojensa alta ja jota vastaan hän turhaan taistelee pelastaakseen itsensä?

Äkkiä muuan mies astuu portaita alas, lykkää joukon syrjään, pitää kädessään kirjettä ja käyttää niin hyvin nyrkkejään ja jalkojaan, etupäässä kyynärpäitään, että pääsee Lafayetten luo. Tämä mies on uupumaton Billot.

Lafayette ottaa kirjeen, avaa sen ja aikoo lukea sen itsekseen, mutta kaksikymmentä tuhatta ääntä huutaa yhtaikaa: "Ääneen! Ääneen!"

Lafayetten on siis pakko lukea kirje ääneen. Hän viittaa kaikkia vaikenemaan. Samassa, kuin ihmeen kautta, seuraa hiljaisuus tätä tavatonta melua, ja kaikkien kuullen hän lukee seuraavan kirjeen:

"Ottaen varteen olosuhteet ja kansan tahdon sekä ylikenraalin esityksestä, jota emme ole voineet hylätä, valtuutamme täten sekä määräämme ylikenraalin lähteinään Versaillesiin. Neljä valtuuston jäsentä seuraa häntä."

Lafayette-parka ei ollut esittänyt mitään valitsijoille, jotka mielellään siirsivät osan tulevien tapahtumien vastuusta hänen niskoilleen. Mutta kansa uskoi, että hän todellakin oli esittänyt, ja kun tämä kenraalin esitys vastasi sen omaa tahtoa, huusi se: Eläköön Lafayette!

Viisitoistatuhatta miestä seurasi häntä. Heidän innostuksensa ei ollut yhtä meluisa kuin edeltä menneiden naisten, mutta sitä peloittavampi.

Koko tämä joukko oli matkalla Versaillesiin pyytääkseen kuninkaalta leivän murusia, jotka olivat pudonneet henkikaartin juhlapöydästä lokakuun ensimmäisen ja toisen päivän välisenä yönä.

XXI

VERSAILLES

Niinkuin aina, ei Versaillesissa tiedetty mitään siitä, mitä tapahtui
Pariisissa.

Kuvaamiemme kohtausten jälkeen, joiden johdosta kuningatar seuraavana päivänä oli ylpeä, hän lepäsi nyt.

Olihan hänellä armeija, oli puolustajia. Hän oli laskenut vihollisensa ja halusi ryhtyä taisteluun.

Olihan hänellä kostettavana heinäkuun 14 päivän tappio. Täytyihän hänen saada hovinsa ja itsensäkin unohtamaan tuo kuninkaan "Pariisin-matka", jolta hän oli palannut kolmivärinen kokardi hatussaan.

Naisparka! Hän ei osannut odottaa sitä matkaa, joka hänen itsensä oli pakko tehdä.

Sanakiistansa jälkeen Charnyn kanssa hän ei ollut tälle puhunut sanaakaan. Hän oli osoittavinaan Andréelle entistä ystävyyttään, joka oli hetkiseksi himmennyt hänen omassa sydämessään, mutta aina säilyi hänen kilpailijattarensa sielussa.

Mitä Charnyhyn tulee, niin kuningatar ei puhunut hänelle eikä katsonutkaan häneen päin, paitsi silloin, kun hänen oli pakko, pyytäessään häneltä palvelusta tai antaessaan hänelle määräyksiä.

Tämä epäsuosio ei kohdannut sukua, sillä samana aamuna, jona pariisilaiset lähtivät Versaillesiin, nähtiin kuningattaren hyvin ystävällisesti puhuttelevan nuorta Georges de Charnyta, keskimäistä kolmesta veljeksestä, samaa, joka poiketen veljestään Olivierista oli antanut kuningattarelle sotaisia neuvoja Bastiljin valloittamispäivänä.

Kello yhdeksän aikaan aamulla tämä nuori mies meni gallerian kautta ilmoittamaan ylimetsästäjälle kuninkaan lähtevän metsälle, kun Marie-Antoinette, joka palasi messusta, huomasi hänet ja kutsui luokseen.

"En juossut enää silloin, kun näin teidän majesteettinne", vastasi Georges; "päinvastoin, minä pysähdyin nöyränä odottamaan sitä kunniaa, jonka hänen majesteettinsa suo minulle puhuttelemalla minua."

"Madame", vastasi Georges, "olen määrätty seurueeseen. Hänen majesteettinsa lähtee metsästämään ja tulin kuulemaan ylimetsästäjältä, missä on kokoontumispaikka."

"Kuningas lähtee siis vielä tänäänkin metsästämään", sanoi kuningatar katsoen pilviä, jotka vierivät suurina ja mustina, lähestyen Pariisista päin; "siinä hän ei tee oikein. Ilma näyttää uhkaavalta, eikö totta, Andrée?"

"Tapahtukoon kuninkaan tahto metsässä ja maanteillä", vastasi kuningatar luontevan hilpeästi, "älköötkä sydänsurut ja valtiolliset huolet yhdessä pilatko hänen metsästysonneaan."

Tänä hetkenä kreivi de Charny oli astunut sisään. Hän hymyili ystävällisesti Andréelle ja pudistaen päätään rohkeni lausua kuningattarelle:

"Sen kehoituksen veljeni kyllä muistaa, madame, ei ainoastaan keskellä kuninkaan huvituksia, vaan keskellä vaarojakin."

Kuullessaan tämän äänen, joka äkkiä sattui korvaan, sillä hän ei ollut huomannut Charnyn saapumista, kuningatar vavahti ja sanoi kääntyen hänen puoleensa halveksivan tylysti:

"Olisin ihmetellyt, ellei tuo lause olisi tullut kreivi Olivier de
Charnyn suusta."

Andrée kalpeni nähdessään kreivin kalpenevan. Charny kumarsi vastaamatta mitään. Sitten hän virkkoi, nähdessään vaimonsa ihmettelevän näin suurta kärsivällisyyttä:

"Olen hyvin onneton, koska en enää laisinkaan tiedä, miten minun on puhuttava kuningattarelle loukkaamatta häntä."

Tämä sana enää korostettiin samoin kuin näyttämöllä taitava näyttelijä korostaa tärkeät sanat.

Kuningattarella oli siksi herkkä kuuloaisti, että hän heti huomasi, minkä tarkoituksen Charny oli antanut tälle sanalle.

Marie-Antoinette kalpeni vuorostaan ja sanoi vihaisesti, purren hampaitaan yhteen:

Iskettyään tällä tavalla sattuvasti, vaikka ei kunnioittavasti, hän vaikeni.

"Viivytän vastaustani siksi, kunnes kreivi de Charny onnistuu hyökkäyksissään paremmin", sanoi kuningatar.

"Ja minä", vastasi Charny, "odotan siksi, kunnes kuningatar onnistuu valitsemaan palvelijansa paremmin kuin tähän asti on tehnyt."

Andrée tarttui äkkiä miehensä käteen ja valmistautui lähtemään hänen kanssaan.

"Hän aikoi sanoa teidän majesteetillenne, että mentyään kuninkaan käskystä eilen Pariisiin hän huomasi kaupungissa hyvin kummallista kuohuntaa."

"Joko taas!" lausui kuningatar. "Ja mikä nyt on syynä? Pariisilaiset ovat valloittaneet Bastiljin ja hävittävät sitä paraillaan. Mitä he vielä tahtovat? — vastatkaa, kreivi de Charny!"

"Kaikki tuo on totta", vastasi kreivi. "Mutta kun he eivät voi syödä kiviä, sanovat he näkevänsä nälkää."

"Näkevänsä nälkää! Näkevänsä nälkää!" huudahti kuningatar. "Mitä me sille voimme?"

"On ollut aika, madame", sanoi Charny, "jolloin kuningatar ensimmäisenä on säälinyt yleistä hätää ja sitä huojentanut. Oli aika, jolloin hän meni köyhien ullakkohuoneihin, ja köyhien ullakoista nousivat rukoukset Jumalan luo."

"Aivan oikein", vastasi kuningatar katkerasti, "ja olenhan minä saanut runsaan palkinnon säälistäni toisten kurjuutta kohtaan. Suurin onnettomuuteni on johtunut siitä, että menin tuollaiseen ullakkohuoneeseen."

"Jos teidän majesteettinne on kerran erehtynyt", sanoi Charny, "ja osoittanut armoaan ja suosiotaan kelvottomalle olennolle, niin pitääkö yhden heittiön mukaan arvostella koko ihmiskuntaa? Madame, madame, kuinka teitä siihen aikaan rakastettiin!"

"Mitä siis tapahtui eilen Pariisissa?" kysyi hän. "Älkää puhuko minulle muuta kuin mitä olette nähnyt; tahdon olla varma siitä, että puhutte totta."

"Olen nähnyt osan väestöä tungeksivan rantakaduille odottaen turhaan jauholastien saapumista. Olen nähnyt toisen joukon jonottavan leipurien ovilla odottaen turhaan leipää. Olen nähnyt nälkään nääntyvän kansan; miehet katselivat murheellisina vaimojaan, äidit katselivat murheellisina lapsiaan. Mitä olen nähnyt? Puitavan uhkaavia nyrkkejä Versaillesiin päin. Madame, madame, se vaara, josta olen puhunut, tilaisuus saada kuolla teidän majesteettinne puolesta, se onni, jota veljeni ja minä ensimmäisinä vaadimme itsellemme, se vaara, sitä pelkään, on kohta uhkaamassa."

Kuningatar käänsi kärsimättömänä selkänsä Charnylle ja nojasi polttavaa otsaansa marmoripihalle päin olevan ikkunan ruutuun. Tuskin hän oli ennättänyt tehdä tämän liikkeen, kun kaikki näkivät hänen vapisevan.

"Andrée", sanoi hän, "tulkaahan katsomaan, kuka ratsumies tuolta tulee. Hän näyttää tuovan kiireellisiä tietoja."

Andrée lähestyi ikkunaa. Mutta melkein heti hän kalveten astui askelen taapäin.

Charny lähestyi nopeasti ikkunaa. Hän oli huomannut kaikki, mitä äsken tapahtui.

"Tuo ratsastaja", sanoi hän katsoen vuoroin kuningattareen ja
Andréehen, "on tohtori Gilbert."

"Se on totta", sanoi kuningatar sellaisella äänellä, ettei Andréekaan voinut päättää, oliko kuningatar kutsunut hänet ikkunan luo naisellisella tavalla kostaakseen, niinkuin Marie-Antoinette parka toisinaan teki, vai siksi, etteivät hänen valvomisesta ja kyynelistä rasittuneet silmänsä voineet jonkun välimatkan päästä erottaa henkilöitä, joiden tunteminen oli hänelle tärkeätä.

Jäinen vaitiolo tuli tämän kohtauksen päähenkilöiden kesken. Heidän katseensa vain yhä kysyivät ja vastasivat.

Gilbert saapui todellakin, tuoden Charnyn aavistamat synkät uutiset. Vaikka hän olikin nopeasti hypännyt hevosen selästä, vaikka hän juoksi portaita ylös, vaikka kolmen levottomina odottavan henkilön, kuningattaren, Andréen ja Charnyn, katseet olivat kääntyneet portaille vievää ovea kohti, josta tohtorin olisi pitänyt astua sisään, niin ovi ei auennut.

"Madame", sanoi hän, "tohtori Gilbert, joka saapui ilmoittamaan kuninkaalle tärkeitä ja kiireellisiä asioita, pyytää saada kunnian päästä teidän majesteettinne puheille, koska kuningas tunti sitten on lähtenyt Meudoniin."

"Pyytäkää häntä astumaan sisään", sanoi kuningatar luoden oveen kovuuteen asti lujan katseen, Andréen peräytyessä niinkuin hänen luonnollisimpana turvanaan olisi hänen miehensä ja nojautuessa kreivin käsivarteen.

XXII

LOKAKUUN 5 PÄIVÄ

Gilbert loi silmäyksen kaikkiin niihin henkilöihin, jotka olemme asettaneet näyttämölle, ja lähestyi kunnioittavasti kuningatarta.

"Salliiko kuningatar", sanoi hän, "korkean puolisonsa poissaollessa minun ilmoittaa tuomani uutiset?"

"Puhukaa, monsieur", sanoi Marie-Antoinette. "Nähdessäni teidän niin kiireellisesti saapuvan, olen koonnut kaikki voimani avukseni, sillä arvaan teidän tuovan pahoja tietoja."

"Olisiko kuningatar pitänyt enemmän siitä, että olisin hänet yllättänyt? Saatuaan edeltäpäin tiedon, astuu kuningatar terveen järkensä ja luontaisen varman arvostelukyvyn tukemana vaaraa vastaan, ja silloin ehkä vaarakin väistyy hänen tieltään."

"Madame, seitsemän tai kahdeksan tuhatta naista on aseistettuna lähtenyt Pariisista ja saapuu Versaillesiin."

"Seitsemän tai kahdeksan tuhatta naista!" lausui kuningatar halveksivan näköisenä.

"Niin, mutta he ovat pysähtyneet matkalla, ja ehkä heitä on tänne saapuessaan viisitoista tai kaksikymmentä tuhatta."

"Kuninkaalle! Ei mitenkään!" huudahti hän. "Miksi hyväksi saattaisimme hänet vaaraan?"

Tämä huudahdus purkautui Marie-Antoinetten sydämestä vaistomaisesti. Hän ilmaisi sillä oman urhoollisuutensa, tietoisuutensa omasta persoonallisesta voimastaan ja samalla siitä heikkoudesta, jota hänen ei olisi pitänyt nähdä miehessään eikä sitä muillekaan ilmoittaa.

Mutta eihän Charny ollut vieras eikä Gilbert myöskään. Olihan kohtalo oikeastaan valinnut nämä kaksi miestä, toisen suojelemaan kuningatarta ja toisen kuningasta.

Charny vastasi samalla kertaa sekä kuningattarelle että Gilbertille. Hän hallitsi täydellisesti mieltään, sillä hän oli uhrannut ylpeytensä.

"Madame", sanoi hän, "tohtori Gilbert on oikeassa; tästä on ilmoitettava, kuninkaalle. Kuningasta rakastetaan vielä; hän astuu näiden naisten eteen, puhuu heille ja riisuu heiltä aseet."

"Mutta", kysyi kuningatar, "kuka lähtee viemään sanaa kuninkaalle?
Tie on jo varmasti katkaistu, ja tehtävä on vaarallinen."

"Älköön teidän majesteettinne suvaitko nähdä minussa muuta kuin tavallisen sotilaan", keskeytti Charny yksinkertaisesti. "Sotilas on syntynyt surmattavaksi."

Tämän lausuttuaan hän ei odottanut vastausta, ei kuullut huokausta. Hän riensi nopeasti alas, hyppäsi erään kaartilaisen hevosen selkään ja kiiti Meudonia kohden kahden ratsumiehen seurassa.

Tuskin hän oli ennättänyt kadota viitattuaan viimeisen kerran hyvästiksi ikkunan ääressä seisovalle Andréelle, kun alkoi kuulua kaukaista kohinaa, joka muistutti aaltojen pauhua myrskypäivänä, pakottaen kuningattaren tarkasti kuuntelemaan. Tämä kohina näytti tulevan Pariisiin johtavan tien varrella olevista etäisimmistä puista. Siitä huoneesta, missä kuningatar oli, näki usvan läpi tämän tien Versaillesin äärimmäisiin taloihin asti.

Kohta taivaanranta kävi yhtä uhkaavaksi katselijalle kuin kuuntelijallekin. Valkea, pistävä sade alkoi piirtää viiruja usvaan.

Ja sillä välin kerääntyi Versaillesiin väkeä, joka ei välittänyt taivaan uhkaavista merkeistä.

Toinen tiedontuoja toisensa jälkeen saapui palatsiin. Jokainen kertoi suuren joukon saapuvan Pariisista, ja jokainen, ajatellessaan edellisten päivien ilonpitoa ja helppoja riemuvoittoja, tunsi sydämessään toiselta puolen katumusta, toiselta kauhua.

Sotilaat katselivat levottomina toisiinsa ja tarttuivat hitaasti aseisiinsa. Kuin juopuneet olennot, jotka koettavat ravistaa ruumiistaan viinin vaikutusta, hengittivät upseerit, sotilaiden silminnähtävän epätietoisuuden ja joukon melun hämmentäminä, vaivaloisesti tätä pahaenteistä ilmaa, aavistaen onnettomuuksia, joista heitä tultaisiin syyttämään.

Henkivartioston kolmesataa miestä nousi kylmäkiskoisesti ratsaille, hieman hidastellen niinkuin ainakin ymmärtäessään joutuvansa tekemisiin sellaisen vihollisen kanssa, jonka hyökkäämistapaa he eivät tunteneet.

Mitä tehdä naisille, jotka ovat lähteneet uhkaavina ja aseistettuina, mutta jotka saapuvat aseitta, voimatta edes kohottaa käsivarsiaan: siksi uupuneita ja nälkiintyneitä he ovat!

Viimein naiset tulevat näkyviin. He lähestyvät kahta tietä myöten. Puolimatkassa he olivat jakaantuneet, toiset saapuivat Saint-Cloudin, toiset Sèvresin kautta.

Ennen jakaantumistaan he olivat jakaneet kahdeksan leipää: enempää ei
Sèvresistä löytynyt.

Saapuessaan Versaillesiin he tuskin jaksoivat enää laahustaakaan. Kolme neljännestä naisjoukosta oli heittänyt aseensa tielle. Maillard oli saanut viimeisen neljäsosankin jättämään aseensa kaupungin ensimmäisten talojen kohdalle.

Kun oli tultu kaupunkiin, sanoi hän: "Kuulkaahan, jotta olisimme varmoja siitä, että olemme kuningaskunnan ystäviä, laulakaamme: Terve, Henrik IV!"

Ja heikolla äänellä, joka tuskin jaksoi enää pyytää leipää, naiset alkoivat laulaa kuninkaallista laulua.

Palatsissa hämmästyttiinkin kovasti, kun uhkausten ja huutojen sijasta kuuluikin lauluja, kun laulajat horjuivat, sillä muistuttaahan nälkä humalaa, kun rauta-aidan ristikkojen takaa näkyi laihoja, kalpeita, harmaita, likaisia, vettä ja hikeä tippuvia kasvoja, tuhansia päitä toinen toisensa yläpuolella, käsillään tarttuen aitauksen kullattuihin kankiin ja niitä ravistellen.

Sitten tämän oudon ryhmän keskeltä kuului tuon tuostakin kumeaa karjuntaa; kuolevien joukosta leimahti salamoita. Toisinaan taas kaikki kädet irtautuivat kangista ja ojentuivat niiden välistä palatsia kohden.

Sade ja loka vallitsi taivaassa ja maassa. Nälkä ja uhkaukset piirittäjissä. Sääli ja epäröinti puolustajissa.

Odottaessaan Ludvig XVI:tta kuningatar kuumeisesti ja päättävästi käski järjestää puolustuksen. Vähitellen hoviherrat, upseerit, ylhäiset virkailijat kerääntyivät hänen ympärilleen.

"Menkäähän ottamaan selkoa siitä, mitä nuo ihmiset tahtovat", sanoi kuningatar hänelle.

Herra de Saint-Priest meni pihan poikki ja lähestyi aitaa. "Mitä te tahdotte?" kysyi ministeri naisilta.

"Leipää!" toisti Saint-Priest kärsimättömästi. "Kun teillä oli vain yksi valtias, ei teiltä puuttunut leipää. Nyt kun teillä on niitä toista tuhatta, näettehän, mihin olette joutuneet."

Ja Saint-Priest poistui näiden nälkäisten huutaessa, käskien pitämään portit suljettuina.

Mutta saapuu lähetystö, jonka edessä täytyy portti avata. Maillard on naisten puolesta mennyt Kansalliskokoukseen. Hän on saanut aikaan, että puheenjohtaja kahdentoista naisen kanssa lupaa mennä lähetystönä kuninkaan luo.

Samassa kun tämä lähetystö, Mounier etunenässä, lähtee Kansalliskokouksesta, saapuu kuningas täyttä laukkaa talousrakennusten taholta.

"Sire, tänä hetkenä on Versaillesissa kymmenentuhatta Pariisista tullutta naista pyytämässä leipää."

"Jos minulla olisi leipää", sanoi hän, "niin en odottaisi heidän tuloaan Versaillesiin sitä pyytämään".

Tekemättä muita huomautuksia, katsoen kaihomielin siihen suuntaan, mihin oli aiottu lähteä metsästysretkelle, joka nyt oli lopetettava, hän sanoi:

"Sire", huusi Gilbert tullen sisään kalmankalpeana, "henkivartiostonne hyökkää Georges de Charnyn johtamana Kansalliskokouksen puheenjohtajaa ja hänen mukanaan tulevaa lähetystöä vastaan."

XXIII

LOKAKUUN 5 PÄIVÄN ILTA

Mutta tätä käskyä ei täytetty kyllin nopeasti. Kansalliskokouksen puheenjohtaja kaatuu maahan ja tallataan jalkoihin. Hänen vieressään on kaksi lähetystöön kuuluvaa naista haavoittunut.

Gilbert ja Charny rientävät avuksi. Nämä kaksi miestä, joista toinen on lähtenyt yhteiskunnan yläpäästä ja toinen alapäästä, kohtaavat toisensa samassa ympäristössä.

Toinen tahtoo pelastaa kuningattaren rakkaudesta kuningattareen, toinen tahtoo pelastaa kuninkaan rakkaudesta kuninkuuteen.

Porttien auettua ryntäävät naiset pihaan. He heittäytyvät henkivartioston ja Flandrian rykmentin sotilaitten keskeen, uhkaavat, rukoilevat, hyväilevät. Mitenkä miehet voisivatkaan vastustaa naisia, jotka rukoilevat heitä äitiensä ja sisariensa nimessä!

Ja rivit aukenevat päästääkseen läpi Mounierin ja ne onnettomat naiset, joiden kanssa hän tahtoo mennä kuninkaan luo.

Saatuaan edeltäpäin tiedon Charnylta kuningas odottaa lähetystöä kappelin viereisessä salissa.

Mounier aikoo puhua Kansalliskokouksen nimessä. Madeleine Chambry, rummuttava kukkakauppias, aikoo puhua naisten puolesta.

Mounier lausuu muutaman sanan kuninkaalle ja esittää hänelle kukkakauppiaan. Tämä astuu muutaman askeleen eteenpäin, aikoo sanoa jotakin, mutta ei jaksa lausua muuta kuin:

"Pankaa vaunut kuntoon", sanoo hän; "kuningas ja minä lähdemme
Rambouilletiin."

Tällä välin tyttöparka tointuu. Huomatessaan nojautuvansa kuninkaan käsivartta vasten ja saavansa haistella hajusuolaa hän häpeää, huudahtaa ja aikoo suudella kuninkaan kättä.

"Kaunis lapsi", sanoo hän, "sallikaa minun suudella teitä; kyllä te sen ansaitsette."

"Sire, sire, koska olette näin hyvä", sanoo nuori tyttö, "niin antakaa määräys."

"Rakas lapsi", sanoo kuningas, "kyllä kirjoitan pyytämänne määräyksen alle, mutta suoraan sanoen en luule sen teitä paljoakaan auttavan."

Kuningas istui pöydän ääreen ja alkoi kirjoittaa, kun äkkiä kuuluu yksinäinen laukaus ja sitä seuraa kiivas ammunta.

Toista naisryhmää vastaan oli tehty hyökkäys, ja siitä johtui yksinäinen laukaus, jota sitten seurasi ammunta. Tämän yksinäisen laukauksen ampui eräs rahvaanmies ja lävisti kaartinluutnantti Savonnièresin käsivarren juuri sinä hetkenä, jona hän kohotti käsivartensa iskeäkseen nuoreen sotilaaseen, kun tämä oli paennut vajan seinän luo ja levittäen molemmat aseettomat kätensä koetti suojata takanaan polvillaan olevaa naista. Kaartilaiset vastasi viidellä tai kuudella karbiininlaukauksella.

Kaksi kuulaa osui. Eräs nainen kaatui kuolleena maahan. Toinen vietiin pois vaarallisesti haavoittuneena.

Kansaa vastaan ammuntaan, ja vuorostaan kaksi kaartilaisia putoo hevosensa selästä.

Samassa kuuluu huutoja: Tilaa! Tilaa! Saint-Antoinen esikaupungin miehet saapuvat vetäen mukanaan kolmea kanuunaa, jotka he asettavat rinnakkain ristikon eteen.

Kaikeksi onneksi sataa virtanaan, sytytin pistetään turhaan sankkireikään; kostunut ruuti ei ota syttyäkseen.

Gilbert etsii turhaan tämän ilmoittajaa. Mutta mistä tahansa se tieto saapui, se oli hyvä tieto.

Hän katselee ympärilleen, näkee isännättömän hevosen. Se kuuluu toiselle surmatulle kaartilaiselle. Hän hyppää sen selkään ja lähtee täyttä laukkaa ajamaan Pariisia kohden.

Toinen ratsastajaton hevonen tahtoo seurata häntä. Mutta tuskin on hevonen ennättänyt juosta parikymmentä askelta, kun joku tarttuu sen suitsiin. Gilbert arvaa toisten aavistaneen hänen aikeensa ja ajavan häntä takaa. Kiitäessään eteenpäin hän vilkaisee taakseen.

Ei kukaan ajattelekaan takaa-ajoa. Kaikkia vaivaa nälkä. He tahtovat syödä, ja hevonen tapetaan puukoniskuilla.

Hevonen kaatuu ja on muutamassa minuutissa jaettu kahteenkymmeneen kappaleeseen.

Tällä välin oli kuningas saanut saman tiedon kuin Gilbertkin:
Lafayette saapuu!

Kuningas oli Mounierille allekirjoittanut ihmisoikeuksia koskevan säädöksen ja Madeleine Chambrylle määräyksen viljan hankkimisesta.

Saatuaan säädöksen ja määräyksen, joiden luultiin rauhoittavan mieliä, lähtivät Maillard, Madeleine Chambry ja tuhatkunta naista Pariisia kohden.

Kaupungin äärimmäisten talojen kohdalla he tapaavat Lafayetten, joka Gilbertin kiihoittamana saapuu rientomarssissa kansalliskaartin etunenässä.

"Eläköön kuningas!" huutavat Maillard ja naiset heiluttaen päänsä yläpuolella säädöksiä.

"Mitä te puhutte kuningasta uhkaavasta vaarasta?" kysyi Lafayette hämmästyen.

"Tulkaa, tulkaa, kenraali", huudahti Gilbert kiihoittaen häntä yhä eteenpäin. "Saatte itse päättää."

Ja Lafayette kiiruhtaa eteenpäin. Kansalliskaarti saapuu rumpujen soidessa Versaillesiin.

Rummutuksen alkaessa kuulua Versaillesiin kuningas tuntee jonkun kunnioittavasti koskevan häntä käsivarteen.

"Sire, kuningatar pyytää teitä lähtemään, odottamatta pariisilaisia. Henkivartiostonne ja Flandrian rykmentin suojaamana voitte päästä minne tahansa."

Hän jää, ei suinkaan sen vuoksi, että hänellä on rohkeutta jäädä, vaan sen vuoksi, että hänellä ei ole voimaa lähteä.

"Eiköhän olisikin minun parempi kuolla kuin elää", sanoo hän katsoen
Charnyn puoleen.

"Sire", sanoi hän kuninkaalle, "teidän majesteettinne ei tarvitse enää mitään pelätä; Lafayette on tuolla alhaalla."

Kuningas ei pitänyt Lafayettesta, mutta ei mennyt siinä sen pitemmällekään. Kuningatar sitävastoin vihasi Lafayettea eikä salannut vihaansa. Seurauksena tästä oli, että ilmoittaessaan omasta mielestään tänä hetkenä kaikkein tärkeimmän uutisen Gilbert ei saanut mitään vastausta.

Mutta Gilbert ei ollut niitä miehiä, jotka pelkäävät kuninkaallisten vaikenemista.

"Kuuliko teidän majesteettinne?" sanoi hän varmalla äänellä kuninkaalle. "Lafayette on tuolla alhaalla ja teidän majesteettinne käytettävänä."

"Viekää hänelle sana, että kiitän häntä ja pyydän häntä saapumaan luokseni."

Muuan upseeri kumarsi ja poistui. Kuningatar astui kolme askelta taapäin. Mutta melkein käskevällä liikkeellä kuningas pidätti hänet.

Charny ja Gilbert jäivät kuninkaan luokse. Kaikki muut peräytyivät kuningattaren tavoin ja asettuivat hänen taakseen.

Hänen tullessaan syntyi vaitiolo. Sen keskeltä kuului kuningattaren ryhmästä ääni:

Ludvig XVI kääntyi näitä hirveitä ystäviänsä kohti, jotka muuttivat viholliseksi hänen avukseen tulleen miehen. Sitten hän lausui Charnylle:

"Kreivi, minä jään. Herra Lafayetten tultua tänne ei minulla ole enää mitään pelon syytä. Käskekää sotaväkeä siirtymään Rambouilletiin. Kansalliskaarti vartioi palatsin ulkopuolta, henkikaarti sisäpuolta."

Ja näyttäen tietä Lafayettelle ja Gilbertille, hän astui sivuhuoneeseen, jonne molemmat seurasivat häntä.

"Tänään olisi pitänyt paeta! Tänään se vielä olisi voinut tapahtua.
Huomenna se ehkä on jo liian myöhäistä!"

Sillä välin sattui palatsin ikkunoihin väkevä valo, kuin tulipalon kuumotus. Suurella roviolla paistettiin tapetun hevosen kappaleita.

XXIV

LOKAKUUN 5 JA 6 PÄIVÄN VÄLINEN YÖ

Yö oli jokseenkin rauhallinen. Kansalliskokous istui kello kolmeen asti aamulla.

Kello kolme, ennenkuin jäsenet poistuivat, lähettivät he kaksi vartijaa tarkastamaan Versaillesia ja sen lähitienoita ja kiertämään puiston kautta. Kaikki oli tai ainakin näytti olevan rauhallista.

Keskiyön aikaan oli kuningatar aikonut poistua Trianonin portin kautta, mutta kansalliskaartilainen ei päästänyt häntä menemään. Hän selitti pelkäävänsä, mutta hänelle vakuutettiin, että Versaillesissa oli turvallisempaa kuin missään muualla.

Hän siis vetäytyi pieneen huoneistoonsa ja rauhoittui nähdessään kaikkein uskollisimmat henkivartijansa sitä suojaamassa.

Ovellaan hän tapasi Georges de Charnyn. Tämä oli aseissa, nojautuen lyhyeen pyssyyn, jommoisia kaartilaiset käyttivät samoin kuin rakuunatkin. Se oli tapojen vastaista: sisällä ollessaan kantoivat vartijat vain miekkaa.

"Siksi, että hän on suvun päämies, ja sen vuoksi hänellä on oikeus kuolla kuninkaan, valtion päämiehen, puolesta."

"Niin kyllä", sanoi Marie-Antoinette hiukan katkerasti, "jota vastoin teillä on oikeus kuolla kuningattaren puolesta."

"Jos Jumala sallii minun täyttää tämän velvollisuuteni, on se minulle suuri kunnia", vastasi nuori mies kumartaen.

Kuningatar astui askelen poistuakseen, mutta epäluulo kalvoi hänen sydäntään. Hän kääntyi ja kääntäen päänsä puoliksi poispäin, kysyi:

"Kreivitär saapui kymmenen minuuttia sitten ja on käskenyt valmistaa itselleen vuoteen teidän majesteettinne etuhuoneeseen."

Missä tahansa tämän Charnyn perheen kanssa joutui kosketuksiin, aina he olivat velvollisuuttaan täyttämässä.

"Kiitos, monsieur", sanoi kuningatar, tehden hurmaavan liikkeen sekä päällään että kädellään, "kiitos siitä, että huolellisesti suojaatte kuningatartanne. Kiittäkää minun puolestani veljeänne siitä, että hän huolellisesti suojaa kuningasta."

Ja tämän sanottuaan hän poistui. Etuhuoneessa hän tapasi Andréen, ei levolla, vaan seisaallaan, kunnioittavana odottamassa.

"Kiitin juuri äsken lankoanne, Georgesia", sanoi kuningatar. "Pyysin häntä kiittämään miestänne ja kiitän itse teitä."

Andrée niiasi syvään ja väistyi tieltä päästääkseen kuningattaren menemään ohitseen. Tämä poistui makuuhuoneeseensa.

Kuningatar ei pyytänyt häntä seuraamaan. Tämä uskollisuus, josta varsinainen kiintymys oli kadonnut ja joka kylmän tyynenäkin oli yhtäkaikki valmis uhrautumaan kuolemaan asti, vaikutti häneen kiusallisesti.

Gilbert poistui linnasta Lafayetten seurassa, joka oli ollut kaksitoista tuntia hevosen selässä ja nyt oli väsymyksestä nääntymäisillään, Portilla hän kohtasi Billotin, joka oli saapunut kansalliskaartin kanssa. Billot oli nähnyt Gilbertin poistuvan, arvellut tämän tarvitsevan hänen apuaan ja saapunut hänen luokseen niinkuin koira saapuu yksinään lähteneen isäntänsä luo.

Kello kolmen aikaan, niinkuin olemme maininneet, oli kaikki rauhallista, Kansalliskokouskin, vartijoittensa tiedonantojen rauhoittamana, oli poistunut. Kaikki toivoivat, ettei mikään häiritsisi tätä rauhallisuutta. Siinä he erehtyivät.

Melkein jokaisessa kansanliikkeessä, joka valmistaa suurta vallankumousta, on seisahdushetkiä, jolloin kaikki näyttää rauhalliselta ja kaikki uskovat voivansa turvassa nukkua. Siinä he erehtyvät.

Niiden miesten takana, jotka panevat asian alkuun, on toisia, jotka odottavat tämän valmistelun päättymistä, että sen toimihenkilöt joko kyllästyvät tai väsyvät syystä tai toisesta eivätkä tahdo enää mennä sen pitemmälle, vaan asettuvat lepäämään.

Silloin tulee tuntemattomien miesten, kohtalokkaiden intohimojen salaperäisten kätyrien vuoro. He hiipivät pimeässä esiin, tarttuvat kesken jääneeseen toimintaan ja vieden kaikki viimeiseen äärimmäisyyteen asti kauhistuttavat niitä, jotka olivat kesken tietä menneet levolle, uskoen kulkeneensa matkan ja saavuttaneensa päämäärän.

Tänä yönä vallitsi Versaillesissa kaksi vastakkaista mielialaa molemmissa joukoissa, joista toinen saapui sinne illalla ja toinen yöllä.

Ensimmäinen saapui siksi, että se kärsi nälkää ja tahtoi leipää.
Toinen saapui vihan vuoksi ja vaati kostoa.

Mutta kuka johti toista? Historia ei mainitse ketään. Mutta perintätieto sensijaan mainitsee hänen nimensä: Marat!

Olemme tutustuneet häneen, nähneet hänet Marie-Antoinetten häiden aikana leikkaavan jalkoja Ludvig XV:n torilla. Olemme nähneet hänet kaupungintalon torilla yllyttämässä kansaa Bastiljia valloittamaan.

Nyt saamme nähdä hänen hiipivän yöllä, kuin susi hiipii lammaskarsinan luona, odottaen paimenen nukkumista uskaltaakseen tehdä verisen työnsä.

Ensimmäisen kerran mainitsemme tämän nimen. Hän oli epämuotoinen kääpiö, inhoittava kyttyräselkäinen mies, jolla oli epäsuhteiset sääret. Jokaisen yhteiskunnan perustuksia mullistavan myrskyn aikana näki tämän verisen kääpiön nousevan loan mukana pinnalle. Pari kolme kertaa näki hänen kamalina aikakausina ajavan kyyryillään mustan hevosen selässä. Hän muistutti Ilmestyskirjan petoa tai niitä muodottomia paholaisia, jotka Callot on kuvannut kiusaamassa pyhää Antoniusta.

Kerran hän eräässä klubissa pöydällä seisoen ankarasti uhkaili ja syytti Dantonia. Se tapahtui siihen aikaan, jolloin syyskuun toisen päivän miehen kansansuosio alkoi horjua. Tämän myrkyllisen hyökkäyksen aikana Danton huomasi olevansa hukassa, samoin kuin leijona huomaa kahden sormen päässä suustaan myrkyllisen käärmeen pään. Hän katsoi ympärilleen kuin etsien asetta tai tukea. Hän huomasi kaikeksi onneksi toisen kyttyräselkäisen, tarttui heti tämän kainalokuoppiin ja nosti hänet pöydälle toisen eteen.

"Hyvä ystävä", sanoi hän, "vastatkaahan tuolle herralle: minä luovutan teille puheenvuoron."

Perintätieto siis mainitsee, että Marat ja Verrière olivat läsnä. Vieläpä eräs kolmaskin: Aiguillonin herttua, kuningattaren suurimpia vihamiehiä, naiseksi puettuna.

Kuka sitä on väittänyt? Kaikki. Apotti Delille ja apotti Maury, nuo molemmat perin erilaiset apotit. Edellisen väitetään kirjoittaneen seuraavan säkeen:

Maurysta taas mainitaan ihan toista. Kaksi viikkoa kohta kuvattavien tapausten jälkeen tapasi Aiguillonin herttua hänet Feuillants-klubin parvekkeella ja aikoi puhutella häntä.

"Mene tiehesi, portto", sanoi apotti Maury ja erkani majesteetillisena herttuasta.

Kerrotaan siis näiden kolmen miehen saapuneen Versaillesiin kello neljän aikaan aamulla. He johtivat tätä toista mainitsemaamme joukkuetta.

Siihen kuuluivat ne, jotka tulevat voiton vuoksi taistelleiden jäljestä. He saapuvat ryöstämään ja murhaamaan.

Olihan Bastiljissa hiukan murhattu, mutta ei laisinkaan ryöstetty.
Versaillesissa saisi oivallisen korvauksen.

Kello puolikuuden aikaan aamulla palatsi vavahti unestaan.
Marmoripihalla ammuttiin pyssyllä.

Viisi-, kuusisataa miestä oli äkkiä tullut ristikon luo, ja kiihoittaen, lykkien toisiaan, he olivat yhdellä voimanponnistuksella kiivenneet aidan yli tai rikkoneet portit. Silloin vartija oli laukaisemalla antanut hätämerkin.

Yksi hyökkääjistä kuoli, ja hänen ruumiinsa virui pihalla. Tämä laukaus jakoi ryöstäjien ryhmän kahtia: toinen tavoitti palatsin hopea-esineitä, toinen ehkä kuninkaan kruunua. Niinkuin suunnattoman kirveen halkaisemana joukko jakaantui kahteen ryhmään. Toinen ryhmä ryntää kuningattaren huoneita kohti, toinen menee kappeliin päin, siis kuninkaan huoneisiin.

Seuratkaamme ensin sitä, joka menee kuninkaan huoneisiin. Olettehan nähnyt meren nousevan suuren vuoksen aikana? Kansanlaine on samanlaatuinen, siltä erotuksella vain, että se hyökyy aina eteenpäin, painumatta taaksepäin.

Kuninkaan suojana olivat ainoastaan se sotamies, joka vartioi ovella, ja upseeri, joka äkkiä tuli etuhuoneesta kädessään peitsi; sen hän oli siepannut hätääntyneeltä sveitsiläiseltä. "Kuka siellä!" huutaa vartija. "Kuka siellä?" Ja kun hän ei kuule vastausta ja laine yhä nousee, huutaa hän kolmannen kerran:

"Kuka siellä!" Ja hän nostaa pyssyn poskelleen. Upseeri käsittää, mitä seuraa laukauksesta kuninkaan huoneistossa. Hän kohottaa pyssynsä, rientää hyökkääjiä vastaan ja sulkee peitsellään koko portaiden leveyden. "Mitä te tahdotte?" huutaa hän. "Mitä te etsitte?"

"Emme mitään", kuuluu useita pilkallisia ääniä. "Päästäkää meidät menemään. Me olemme hänen majesteettinsa hyviä ystäviä."

Muuan mies tarttuu peitsen varteen, jota upseeri ei tahdo päästää irti. Saadakseen hänet päästämään mies puree häntä käteensä.

Upseeri sieppaa peitsen vastustajansa käsistä, tarttuu molemmin käsin sen varteen kahden jalan päähän tyvestä ja lyö varren täydellä voimalla vastustajansa päähän, halkaisten hänen kallonsa.

Tästä lähin on upseerilla kaksi uutta asetta, keppi ja tikari. Keppiä hän heiluttaa, ja tikarilla hän pistää. Tällä välin on vahtisotamies avannut oven etuhuoneeseen ja kutsuu apua. Viisi kuusi henkikaartilaista tulee.

"Hyvät herrat, hyvät herrat", sanoo vartija, "rientäkää kreivi de
Charnyn avuksi!"

Miekat välähtävät huotristaan, kimaltelevat hetkisen portaiden yläpäässä olevan lampun valossa ja sitten iskevät Charnyn molemmin puolin joukkoon.

Kuuluu tuskanhuutoja, veri purskuu, laine peräytyy portaita alas, jotka nyt ovat veriset ja liukkaat.

"Palatkaa sisään, hyvät herrat, kuningas määrää." Kaartilaiset käyttävät hyväkseen hetken hämminkiä, joka on syntynyt joukossa. He rientävät ovea kohden. Charny menee viimeisenä. Ovi sulkeutuu hänen järjestään, suuret rautaiset teljet painuvat paikoilleen.

Tuhannet iskut osuvat yhtaikaa oveen. Mutta sen taakse kootaan penkkejä, pöytiä, tuoleja. Se voi siten kestää ainakin kymmenen minuuttia.

Kymmenen minuuttia! Sinä aikana voi saapua apu. Katsokaamme, mitä tapahtui kuningattaren luona. Toinen ryhmä ryntäsi pientä huoneistoa kohden. Mutta portaat olivat ahtaat, ja töin tuskin kaksi henkeä rinnatusten voi pihalta päästä käytävään.

Kun hänen kolmanteen kysymykseensä: Ken siellä! ei kuulu mitään vastausta, laukaisee hän.

Laukauksen jälkeen aukenee kuningattaren huoneen ovi. Andrée pistää kalpeana, mutta tyynenä päänsä esiin. "Mitä on tapahtunut?" kysyy hän.

"Madame", huutaa Georges, "pelastakaa hänen majesteettinsa; hänen henkensä on uhattu. Olen täällä yksin tuhatta vastaan. Mutta mitä siitä. Kestän niin kauan kuin mahdollista. Mutta kiirehtikää, kiirehtikää!"

Ja kun hyökkääjät ryntäävät häntä kohden, vetää hän oven kiinni ja huutaa:

"Teljetkää ovi! Minä kestän kyllä niin kauan, että kuningatar ennättää nousta ja paeta."

Ja kääntyessään hän lävistää painetillaan kaksi käytävässä lähinnä olevaa miestä.

Kuningatar on kuullut kaikki, ja kun Andrée tulee hänen huoneeseensa, tapaa hän valtiattarensa jo jalkeilla.

Sitten molemmat naiset vievät salaista käytävää myöten puoliksi puetun kuningattaren kuninkaan huoneisiin. Sinä aikana Andrée tyynesti ja välittämättä omasta vaarastaan telkee jokaisen oven astuessaan Marie-Antoinetten jäljestä.

XXV

AAMU

"Kuningas!" huudahti Marie-Antoinette nähdessään nuoren miehen veriset vaatteet. "Kuningas! Olette luvannut pelastaa kuninkaan!"

"Kuningas on pelastettu, madame", vastasi Charny. Ja katsoen ovien kautta, jotka kuningatar oli jättänyt auki tullessaan Häränsilmä-saliin, missä tänä hetkenä olivat koolla kuningatar, hänen molemmat lapsensa, muutamia henkikaartilaisia, hän aikoi kysyä, missä Andrée oli, kun kuningattaren katse osui häneen. Tämä katse pysäytti kysymyksen hänen huulilleen.

Mutta kuningattaren katse tunkeutui yhä syvemmälle Charnyn sydämeen. Charnyn ei tarvinnut kysyä: Marie-Antoinette aavisti hänen ajatuksensa.

Ja hän juoksi poikansa luo, jonka hän nosti syliinsä. Andrée sulki samassa viimeisen oven ja tuli saliin. Andrée ja Charny eivät vaihtaneet sanaakaan. Toisen hymy vastasi toisen hymyyn, siinä kaikki.

Kummallista! Nämä kaksi kauan erossa ollutta sydäntä alkoivat sykkiä yhdessä.

Tänä aikana kuningatar katsoi ympärilleen. Ja ikäänkuin hän olisi onnellinen saadessaan syyttää Charnyta hän lausui:

"Kuningas etsii teitä", vastasi Charny rauhallisesti. "Hän meni teidän luoksenne toista käytävää myöten, sillaikaa kun te saavuitte toista."

Murhaajat huusivat: Alas Itävallatar! Alas Messalina! Alas Veto! Me tahdomme hänet kuristaa, hirttää!

Sitten kuului kaksi pistoonlinlaukausta, ja kaksi kuulaa lävisti oven eri kohdista. Toinen kuula meni dauphinin pään ohi ja upposi kattokoristeihin.

"Hyvä Jumala, hyvä Jumala!" huudahti kuningatar vaipuen polvilleen.
"Me kuolemme kaikki."

Charnyn viittauksesta nuo viisi tai kuusi henkikaartilaista muodostivat silloin ruumiillaan suojan kuningattarelle ja hänen lapsilleen.

Samassa saapui kuningas kyynelsilmin ja kalpeana, huutaen kuningatarta, niinkuin kuningatar oli huutanut kuningasta. Hän näki kuningattaren ja sulki hänet syliinsä.

"Hänen avullaan, madame", vastasi kuningas osoittaen Charnyta. "Ja kuka teidät on pelastanut?"

"Monsieur", sanoi Ludvig XVI kreiville, "olemme teidän suvullenne niin suuressa kiitollisuudenvelassa, ettemme koskaan voi sitä kuitata."

"Hyvät herrat", sanoi Charny, "meidän täytyy täällä kestää kokonainen tunti. Meitä on seitsemän. Kuluu ainakin tunti, ennenkuin he ovat meidät surmanneet, jos puolustaudumme hyvin. Tunnin kuluttua täytyy saapua apua teidän majesteetillenne."

Sitten kreivi tarttui isoon kaappiin, joka oli nurkassa. Hänen esimerkkiään seurattiin ja pian oli kasattu röykkiö huonekaluja, joiden lomitse sovitettiin ampuma-aukkoja.

Kuningatar otti molemmat lapsensa syliinsä ja kohottaen molemmat kätensä heidän päänsä päälle rukoili. Lapset tukahduttivat itkunsa ja kyyneleensä. Kuningas meni salin vieressä olevaan huoneeseen polttaakseen muutamia tärkeitä papereita, joita hän ei tahtonut jättää hyökkääjien käsiin.

Nämä iskivät yhä oveen. Tavantakaa näki siitä irtaantuvan kappaleita, kun hyökkääjät iskivät kirveellä ja väänsivät pihdeillä.

Siten saadusta aukosta pistettiin punakärkisiä peitsiä, verisiä painetteja ja koetettiin niillä tuottaa kuolemaa.

Samaan aikaan kuulat lävistivät oven yläosan ja pirstoivat kullatun katon rappausta.

Viimein muuan penkki putosi kaapin päältä. Kaappi alkoi horjua. Kokonainen ovipeili, jonka peittona tämä kaappi oli ollut, aukeni kuilun tavoin, ja laajenneesta aukosta näki painettien sijasta verisiä käsiä, jotka tarttuivat aukkoon repien sitä yhä suuremmaksi.

Henkivartijat olivat ampuneet viimeiset kuulansa eivätkä suinkaan suotta, sillä aukosta näkyi käytävän lattia olevan täynnä ruumiita ja haavoittuneita.

Naisten kirkaistessa, sillä he luulivat tämän aukon kautta jo kuoleman tulevan, saapui kuningas.

"Sire", lausui Charny "sulkeutukaa kuningattaren kanssa etäisimpään huoneeseen. Sulkekaa kaikki ovet, asettakaa kaksi meistä ovien taakse. Pyydän saada olla viimeinen ja puolustaa viimeisenä. Takaan meidän kestävän kaksi tuntia. He ovat tarvinneet yli neljäkymmentä minuuttia murtaakseen tämän oven."

Kuningas epäröi. Hänestä tuntui alentavalta paeta tällä tavalla huoneesta huoneeseen, piiloutua jokaisen oven taakse. Ellei kuningatarta olisi ollut, ei hän olisi peräytynyt askeltakaan. Ellei kuningattarella olisi ollut lapsia, olisi hän pysynyt yhtä lujana kuin kuningaskin.

Mutta voi ihmisraukkoja! Ollessamme kuninkaita tai alamaisia on sydämessämme aina salainen aukko, josta rohkeutemme poistuu ja kauhu astuu sisään.

Kuningas aikoi siis antaa määräyksen, poistua etäisimpään huoneeseen, kun kädet vetäytyivät pois, pistimet ja painetit katosivat, huudot ja uhkaukset loittonivat.

Vähän ajan päästä vallitsi täydellinen hiljaisuus, jolloin jokainen seisoi suu auki kuunnellen, pidättäen hengitystään. Sitten kuului säännöllistä sotaväen astuntaa.

"Kreivi de Charny, kreivi de Charny!" huusi ääni. Ja samassa ilmestyi Billotin tuttu naama aukkoon, "Billot!" huudahti Charny. "Tekö se olette, ystäväni!"

Gilbertin nimeä huudettaessa vavahti kaksi naissydäntä, mutta kumpikin eri tavalla. Kuningattaren sydän ja Andréen sydän.

Charny kääntyi vaistomaisesti; hän näki Andréen ja kuningattaren punastuvan tämän nimen kuullessaan. Hän pudisti päätänsä ja huokasi.

"Herrat kansalliskaartilaiset, minä annoin eilisiltana kuninkaalle kunniasanani siitä, ettei millään tavoin vahingoitettaisi sitä, mikä kuuluu hänen majesteetilleen. Jos sallitte henkivartijoita surmattavan, saatatte minut rikkomaan sanani enkä silloin enää ole kelvollinen olemaan teidän päällikkönne."

Oven auettua näkyi kaksi henkilöä: Lafayette ja Gilbert. Hiukan heidän vasemmalla puolellaan oli Billot, iloiten siitä, että oli saanut ottaa osaa kuninkaan vapauttamiseen.

Lafayetten, Gilbertin ja Billotin takana oli kapteeni Gondran Saint
Philippe-du-Boulen keskuskomppanian komendantti.

Prinsessa Adelaide riensi ensimmäisenä Lafayettea vastaan ja kietoi kätensä hänen kaulaansa kauhun herättämän kiitollisuuden vallassa.

Lafayette lähestyi kunnioittavasti astuakseen salin kynnyksen yli.
Mutta eräs upseeri pidätti häntä.

"Anteeksi", kysyi hän, "mutta onko teillä oikeus saapua kuninkaallisiin sisähuoneisiin?"

"Ellei hänellä sitä ole, niin minä sen annan", sanoi kuningas ojentaen hänelle kätensä.

"Olette kovin hyvä muistaessanne minut", sanoi kunnon maanviljelijä. "Niin, niin, minähän olin mukana matkalla Pariisiin. Olisittepa jäänytkin Pariisiin ettekä palannut tänne!" Kuningatar rypisti silmäkulmiaan.

"No, monsieur!" kysyi kuningas Lafayettelta sillä äänellä kuin olisi sanonut: Mitä teidän mielestänne on tehtävä?

"Sire", vastasi Lafayette kunnioittavasti, "luulen parhaimmaksi, että teidän majesteettinne näyttäytyy parvekkeelta."

Kuningas kysyi Gilbertiltä, mutta ainoastaan katseellaan, meni suoraan lasioven luo, avasi sen epäröimättä ja astui parvekkeelle.

Sitten kuului näiden kahden huudon keskellä ääniä, jotka toisinaan ne voittivatkin:

Tämän huudon kuullessaan kaikki vavahtivat. Kuningas kalpeni, samoin
Charny ja Gilbertkin.

Kalpeana, huulet yhteen puristettuina, silmäkulmat rypyssä hän seisoi lasioven luona. Nuori prinsessa nojasi häneen. Hänen edessään seisoi pikku kruununprinssi; lapsen vaalean tukan päällä oli kuningattaren marmorinvalkoinen käsi.

"Oi, älkää menkö, äiti!" sanoi nuori prinsessa kauhuissaan kietoen kätensä kuningattaren kaulaan.

Lafayette hymyili, ja kunnioittavasti, esiintyen siron huomaavasti, jommoisena hän pysyi vanhuuteensa asti, hän irroitti molemmat lapset äidistään ja lykkäsi ne ensimmäisinä parvekkeelle. Sitten hän tarjosi kätensä kuningattarelle sanoen:

"Teidän majesteettinne suvaitsee luottaa minuun, minä vastaan kyllä kaikesta."

Ja hän talutti vuorostaan kuningattaren parvekkeelle. Minkä kamalan näyn tarjosikaan marmoripiha! Se suorastaan pyörrytti. Se oli muuttunut ihmismereksi, jossa lainehti ulvovat aallot.

Kuningattaren nähdessään koko tämä joukko päästi suuren huudon, eikä voinut varmasti sanoa, oliko se uhkausta vai iloa kuvaava huuto.

Lafayette suuteli kuningattaren kättä. Silloin kaikki taputtivat käsiään. Onhan jalossa Ranskan kansassa, sen rahvaanomaisimmissakin suonissa, aina virrannut ritarillisuuden veri.

"Ja minun henkikaartilaiseni, jotka ovat henkeni pelastaneet, ettekö aio tehdä mitään heidän hyväkseen?"

Hän ei tahtonut pyytää anteeksi lokakuun ensimmäisen päivän pitojen tähden. Kun hän kerran ei ollut syyllinen, ei hän kaivannut anteeksiantoakaan.

Andrée tunsi puolestaan samaa. Hän oli ojentanut kätensä pidättääkseen miestään. Hänen kätensä osui kreivin käteen. He puristivat toistensa kättä.

Kuningatar näki sen, vaikka hänellä tänä hetkenä olikin niin paljon muuta katsottavaa.

Hänen silmänsä leimahtivat, ja hän sanoi, rinnan läähättäessä, terävällä äänellä eräälle henkikaartilaiselle:

Tällä ei ollut samoja syitä epäröimiseen kuin Charnyllä. Lafayette vei kaartilaisen parvekkeelle, pani hänen hattuunsa oman kolmivärisen kokardinsa ja syleili häntä.

"Eläköön Lafayette! Eläköön henkikaarti!" huusi viisikymmentätuhatta ääntä.

Muutamat mutisivat vielä kumeasti kuin poistuvan myrskyn viimeisiä uhkauksia. Mutta heidän äänensä hukkuivat yleiseen riemuhuutoon.

"Niin", sanoi kuningas mietteissään, "lähdettävä Versaillesista, eikö niin?"

"Monsieur", sanoi kuningas, "saatte ilmoittaa kansalle, että tunnin päästä lähdemme Pariisiin, minä, kuningatar ja lapsemme."

Tämä määräys näytti johdattavan Charnyn mieleen jotakin tärkeää, kuin lupauksen, jonka hän oli siihen asti unhottanut.

"Mitä aiotte tehdä minun huoneissani?" sanoi kuningatar tylysti; "ei teillä ole sinne mitään asiaa."

"Minun täytyy päästä sinne välttämättä", sanoi Charny, "ja olkaa rauhassa. Ellei minulla ole sinne todella asiaa, en viivy siellä kauan, jotta en läsnäolollani tuottaisi hänen majesteetilleen mielipahaa."

Kuningatar seurasi häntä. Verta oli lattialla; kuningatar näki sen. Kuningatar sulki silmänsä, ja etsiessään jonkun käsivartta tuekseen hän tarttui Charnyn käteen, astuen sitten muutaman askeleen silmät ummessa.

"Teidän majesteettinne suo anteeksi, että irroitan käsivarteni", sanoi Charny. "Olen löytänyt sen, jota saavuin etsimään kuningattaren huoneesta, veljeni Georgesin ruumiin."

Se oli todellakin nuoren miehen ruumis, jonka hänen veljensä oli määrännyt kuolemaan kuningattaren puolesta. Hän oli täsmälleen totellut.

XXVI

GEOKGES DE CHARNY

Esittämämme tapaukset on jo kerrottu sadalla eri tavalla, sillä ne ovat epäilemättä mielenkiintoisimmat tuona ajanjaksona, joka ulottuu 1789:stä 1795:een ja jota sanotaan Ranskan vallankumoukseksi.

Ne kerrotaan vielä sadalla muulla tavalla. Mutta vakuutan, ettei kukaan ole kertonut niitä niin puolueettomasti kuin me olemme tehneet.

Mutta kaikkein näiden kuvausten jälkeen, meidänkin siihen luettuna, jää vielä paljon kertomatta, sillä historia ei koskaan tule täydelliseksi. Sadallatuhannella todistajalla on jokaisella aina oma selityksensä kaikelle. Sadallatuhannella yksityisseikalla on oma merkityksensä ja runoutensa, juuri sentakia, että ne eroavat toisistaan.

Mutta mitä hyötyä on näistä kuvauksista, vaikka ne olisivatkin kuinka todenmukaisia tahansa? Eihän valtiollinen kuvaus ole koskaan opettanut ketään valtiomiestä.

Ovatko kuninkaiden kyyneleet, elämänvaiheet, veri koskaan saaneet edes niin paljoa aikaan kuin vesipisara, joka viimein uurtaa kiveen kolon?

Ei, kuningattaret ovat itkeneet, kuninkaita on surmattu, eivätkä heidän seuraajansa ole koskaan oppineet mitään onnenvaiheilta saamistaan hirveistä opetuksista.

Uskolliset ihmiset ovat tuhlanneet alttiuttaan, eikä niille, jotka kohtalo on määrännyt onnettomuuteen, ole siitä ollut mitään hyötyä. Olemme nähneet kuningattaren melkein kompastuvan surmattuun nuoreen mieheen, jollaisia poistuvat kuninkaat jättävät verensä tielle, kulkiessaan turmiotaan kohti.

Muutama tunti kuningattaren kauhunhuudon jälkeen ja sinä hetkenä, jona hän kuninkaan ja lastensa seurassa jätti Versaillesin, minne hän ei enää koskaan saanut palata, tapahtui eräällä pienellä sivupihalla, joka oli sateesta märkä ja jota kolea syystuuli alkoi kuivata, seuraavaa:

Mustapukuinen mies oli kumartuneena ruumiin puoleen. Kaartin univormuun puettu polvistui sen toisessa päässä. Kolmen askeleen päässä heistä seisoi kolmas olento, puristaen kätensä nyrkkiin ja tuijottaen eteensä.

Kuollut oli kahdenkymmenenkahden tai -kolmen ikäinen nuori mies; veri näytti vuotaneen kuiviin suurista haavoista, joita hän oli saanut rintaansa ja päähänsä. Hänen kuulien lävistämä ja kelmeä rintansa näytti vielä nousevan niinkuin silloin, kun hän halveksien vastustajiaan taisteli toivotonta taisteluaan.

Kun katseli hänen avointa suutaan ja taapäin painunutta päätään, joka ilmaisi tuskaa ja suuttumusta, muistui mieleen tämä muinaisroomalainen kaunis vertaus: "Ja elämä kiiti pitkään valitellen varjojen maata kohden."

Mustapukuinen mies oli Gilbert. Polvistunut upseeri oli Charny.
Seisaallaan oleva mies oli Billot.

Ruumis oli parooni Georges de Charnyn. Ruumiin puoleen kumartunut Gilbert katseli häntä silmissään sama terävä katse, joka kuolevissa melkein pysyttää pakoon valmiin sielun ja kuolleissa melkein kutsuu takaisin paennutta elämää.

Kreivi de Charny päästi käheän valituksen ja painaen rintaansa vasten hengetöntä ruumista purskahti niin sydäntävihloviin nyyhkytyksiin, että lääkäri vavahti ja Billot peitti kasvonsa pienen pihan kulmaukseen.

Sitten kreivi äkkiä nosti ruumiin pystyyn, asetti sen seisomaan seinää vasten, vetäytyi hitaasti loitommalle ja odotti, eikö veli heräisi ja lähtisi astumaan häntä kohden.

Gilbert oli yhä toisella polvellaan, nojaten päätään käteensä, mietteissään, kauhistuneena, liikkumattomana.

Billot poistui silloin synkästä kolkastaan ja tuli Gilbertin luo. Hän ei enää kuullut kreivin huutoja, jotka olivat vihloneet hänen sydäntään.

"Voi, tohtori Gilbert", sanoi hän, "tällaista on todellakin kansalaissota, ja ennustuksenne käyvät toteen. Mutta kaikki toteutuu pikemmin kuin uskoinkaan tai itsekään uskoitte. Olen nähnyt noiden rikollisten tappavan kunnottomia ihmisiä. Nyt näen heidän tappavan kunnon miehiä. Olen nähnyt, kuinka tapettiin Flesselles, Laynay, Foulon, Berthier. Koko ruumiini vapisi, ja minä kauhistuin noita ihmisiä! Ja kuitenkin olivat ne kaikki vain kelvottomia", jatkoi hän. "Ja silloin te, tohtori Gilbert, eräänä päivänä ennustitte minulle, että kerran tapetaan kunnollisiakin. Nyt on parooni de Charny lapettu. Minä en enää vapise, vaan itken. Minä en enää kauhistu toisia, vaan pelkään itseäni."

"Tuossa on nuori miesparka, joka on surmattu. Hän oli sotilas ja taisteli. Hän ei surmannut, mutta hänet he surmasivat."

Billot huokasi niin raskaasti, että se näytti tulevan koko hänen olemuksensa sisimmästä.

"Minä tunsin tuon miesparan jo lapsena, näin hänen ajavan Boursonnesta Villers-Cotteretsiin pienellä harmaalla hevosellaan; hän toi leipää äitinsä puolesta köyhille. Hän oli kaunis lapsi, jolla oli verevät kasvot ja suuret siniset silmät. Hän nauroi aina. Kummallista! Kun olen nähnyt hänet tuossa makaamassa verisenä ja muodottomana en näe häntä enää ruumiina, vaan aina samana hymyilevänä lapsena, jonka vasemmalla käsivarrella oli pieni kori ja oikeassa kädessä kukkaro… Tohtori Gilbert, minä luulen jo tämän riittävän, eikä mieleni tee nähdä enempää, sillä te olette ennustanut meidän tulevan viimein siihen, että näen teidänkin kuolevan, ja silloin…"

Gilbert pudisti hiljaa päätänsä. "Billot", sanoi hän, "ole tyyni; minun aikani ei ole vielä tullut."

"Vaikka ei olisikaan. Mutta minun aikani on tullut, tohtori. Kotona on viljani pelloilla pilaantunut ja vainiot ovat kylvämättä; minulla on siellä omaiset, joita rakastan vielä enemmän nyt, kun näen tämän ruumiin, jota hänen omaisensa surevat."

"Mitä tällä tarkoitatte, rakas Billot? Oletatteko, että minä alan teitä surkutella?"

"En suinkaan", vastasi Billot vilpittömästi, "mutta kun kärsin, silloin valitan, ja kun valittamisestani ei ole mitään hyötyä, aion itse auttaa itseäni omalla tavallani."

"No", sanoi Billot, "eikö jokaisella ole oikeutta ajatella hiukan itseäänkin?"

"Mikä verraton laskelma! Niinkuin kivet eivät vyöryisi! Niinkuin ne eivät vyöryessään murskaisi pitkänkin matkan päässä niitä, jotka pelkureina karkaavat!"

"Billot, Billot, luulin teidän olevan yhtä mieltä minun kanssani siitä, että sillä, joka rakastaa isänmaataan, ei olekaan perheitä."

"Tahtoisinpa tietää, sanoisitteko noin siinä tapauksessa, että poikanne Sébastien olisi tuossa, missä tuo nuori mies nyt makaa?"

"Billot", vastasi Gilbert tyynesti, "kerran koittaa päivä, jolloin poikani Sébastien näkee minut, niinkuin minä nyt näen tuon ruumiin."

"Sitä pahempi hänelle, tohtori, jos hän sinä päivänä on yhtä kylmä kuin te olette tänään."

"Toivon, että hän on minua suurempi, Billot, ja että hän silloin on vielä minua lujempikin, juuri sen vuoksi, että olen esimerkilläni näyttänyt hänelle, mitä on lujuus."

"Te tahdotte siis, että lapsi oppii näkemään verta. Oppikoon hän siis jo pienenä näkemään tulipaloja, hirsipuita, kapinoita, yöllisiä hyökkäyksiä; nähköön, miten solvaistaan kuningattaria ja uhataan kuninkaita. Ja kun hän viimein on kova kuin miekka ja kylmän kylmä kuin se, tahdotteko silloin, että hän teitä rakastaa ja kunnioittaa?"

"Ei, minä en tahdo, että hän näkee tuon kaiken, Billot. Siksi lähetin hänet Villers-Cotteretsiin ja melkein kadun sitä tänään."

"Siksi, että tänään olisi hän itse teossa nähnyt sen Leijonan ja Rotan [tarkoittaa La Fontainen eläinsatua. Suom.] selviön, joka hänelle vielä on vain tarua."

"Hän olisi nähnyt kunnon maanviljelijän, jonka sattuma on tuonut Pariisiin, rehellisen ja kunnon miehen, joka ei osaa lukea eikä kirjoittaa; joka ei koskaan ole kuvitellutkaan, että hänen elämänsä voisi hyvin tai pahoin vaikuttaa niin tärkeisiin kohtaloihin, että hän tuskin tohti niitä silmillään mittailla; sanon, että hän olisi nähnyt tämän miehen, joka jo aikaisemmin halusi lähteä Pariisista, niinkuin hän taas haluaa; sanon, että hän olisi nähnyt tämän mielien todella pelastavan kuninkaan, kuningattaren ja kuninkaalliset lapset."

"Milläkö tavalla, te jalo tyhmeliini? Minä selitän teille. Heräten heti melun kuullessaan, aavistaen, että se tiesi myrskyn puhkeamista Versaillesissa, hän juoksi herättämään Lafayetten, sillä Lafayette nukkui."

"Olihan se luonnollista. Hän oli istunut kaksitoista tuntia hevosen selässä. Hän ei ollut maannut koko vuorokauteen."

"Ja johdatti hänet palatsiin", jatkoi Gilbert, "ja heitti hänet keskelle hyökkääjiä huutaen: Peräytykää, konnat, kostaja saapuu!"

"No niin, Billot, näethän, että olet saanut suurta aikaan. Ellet olekaan voinut estää heitä surmaamasta tätä nuorta miestä, olet ehkä estänyt kuninkaan, kuningattaren ja heidän lastensa surmaamisen! Sinä kiittämätön tahdot jättää paikkasi sinä hetkenä, jona isänmaa sinua palkitsee."

"Mutta tietääkö kukaan koskaan, mitä olen tehnyt, koska en itsekään sitä osannut ajatella?"

"Sinä ja minä, me tiedämme, Billot. Eikö se riitä?" Billot mietti hetkisen. Sitten hän sanoi ojentaen karkean kätensä Gilbertille:

"Olette oikeassa, herra Gilbert. Mutta tiedättehän, että ihminen on itsekäs, heikko ja häilyväinen olento. Te, herra Gilbert, yksinänne olette voimakas, jalo ja luja. Kuka teidät on sellaiseksi tehnyt?"

"Onnettomuus!" sanoi Gilbert hymyillen, ja hänen hymyynsä sisältyi enemmän surua kuin nyyhkytykseen.

"Kummallista", sanoi Billot; "minä uskon, että onnettomuudesta ihmiset käyvät pahoiksi."

"Siinä tapauksessa minä jään. Mutta tiedän, että vielä monta kertaa tulen näin heikoksi."

Sitten luoden viimeisen katseen parooni de Charnyn ruumiiseen, jota palvelijat valmistautuivat viemään paareilla pois, hän lausui:

"Minkäs sille voi! Tuo pikku Georges de Charny oli hyvin kaunis poika istuessaan harmaan hevosensa selässä, kori käsivarrellaan ja kukkaro kädessään."

XXVII

PITOUN JA SÉBASTIEN GILBERTIN LÄHTÖ, MATKA JA PERILLETULO

Olemme nähneet, missä oloissa, paljoa aikaisemmin kuin mihin kertomuksessamme olemme joutuneet, päätettiin Pitoun ja Sébastien Gilbertin matka.

Kun aikomuksemme on hetkiseksi jättää syrjään kertomuksemme päähenkilöt ja seurata näitä kahta nuorta olentoa, suovat lukijamme kai anteeksi, että ryhdymme hiukan selvittämään heidän lähtönsä yksityisseikkoja, matkaansa ja saapumistaan Villers-Cotteretsiin, jonne Pitou uskoi jääneen suuren tyhjyyden hänen lähdettyään Billotin seurassa.

Gilbert oli käskenyt Pitouta tuomaan Sébastienin luokseen. Tämän vuoksi pantiin Pitou ajurin rattaille, ja niinkuin Sébastien oli uskottu Pitoun haltuun, uskottiin Pitou ajurin huostaan.

Gilbert ja Billot odottivat heitä asunnossa, jonka olivat vuokranneet
Saint-Honoré-kadun varrelta, Ylösnousemuksen kirkon läheltä.

Gilbert selitti silloin pojalleen, että tämän piti lähteä vielä samana iltana Pitoun seurassa, ja kysyi, oliko hän iloissaan päästessään jälleen rakastamaansa suureen metsään.

"Olen, isä", vastasi poika, "kun te vain tulisitte
Villers-Cotteretsiin minua katsomaan tai minä pääsisin tänne
Pariisiin teitä tapaamaan."

"Ole rauhassa, lapseni", sanoi Gilbert suudellen poikaansa otsalle. "Tiedäthän, etten enää voi elää vailla seuraasi." Pitou punastui ilosta ajatellessaan, että hän vielä samana iltana saisi lähteä. Hän kalpeni onnesta, kun Gilbert laski hänen toiseen käteensä Sébastienin molemmat kädet ja toiseen kymmenkunnan kultarahaa, joista jokainen oli neljänkymmenenkahdeksan livren arvoinen.

Tohtori antoi paljon neuvoja, pääasiassa terveydellisiä, ja niitä kuunneltiin hartaasti. Sébastien loi suuret kosteat silmänsä maahan. Pitou punnitsi ja kilisteli kultarahoja mahdottoman suuressa taskussaan.

Gilbert antoi holhoojan asemaan joutuneelle Pitoulle kirjeen, joka oli osoitettu apotti Fortierille.

"Tohtori Gilbert", sanoi hän, "on uskonut huostaasi Sébastien sielun, minä hänen ruumiinsa: Sinulla on kovat nyrkit, ja kun tulee tarve, käytä niitä."

"Nyt", sanoi Gilbert, "on minun selvitettävä teille, miten matkustatte, Sébastien ja sinä."

"Eihän Pariisista Villers-Cotteretsiin ole kuin kahdeksantoista penikulmaa", huudahti Pitou; "me juttelemme koko matkan."

Sébastien katsoi isäänsä ikäänkuin kysyäkseen, olisiko hauskaa jutella Pitoun kanssa kävellen kahdeksantoista penikulmaa. Pitou huomasi tämän katseen.

Se oli viattoman olennon korkein ihanne. Monihan olisi sanonut saadessaan kymmenen kultarahaa: "Me ostamme leivoksia."

"Kyllä minä ymmärrän", sanoi jälkimäinen. "Te kysytte, onko Pitou oikea opas, ja arkailette uskoa lapsenne hänen huostaansa."

Gilbert katsoi ylöspäin. Hän oli vielä liiaksi voltairelainen uskaltaakseen sanoa: "Jumalan huostaan!"

Kaikki oli selvää. Päätettiin siis, että muuttamatta mitään Pitoun matkasuunnitelmasta, joka näytti lupaavan nuorelle Gilbertille runsaasti viehätystä, he lähtisivät matkaan seuraavana aamuna.

Gilbert olisi voinut toimittaa poikansa Villers-Cotteretsiin niissä kyytivaunuissa, jotka siihen aikaan välittivät liikennettä Pariisista rajalle, tai omissa vaunuissaan, mutta tiedämmehän, miten hän pelkäsi poikansa vaipuvan liian syviin mietteisiin, eikä mikään siinä määrin houkuttele ihmistä niihin vaipumaan, kuin vaunujen vierintä ja jymy. Hän tyytyi siis saattamaan poikaansa Bourgetiin asti ja osoittaen heille edessä olevaa puiden reunustamaa, päivänpaisteista tietä levitti molemmat käsivartensa ja sanoi:

Pitou läksi siis vieden Sébastienin mukanaan. Tämä kääntyi monta kertaa lähettääkseen lentosuudelmia Gilbertille, joka oli jäänyt seisomaan kädet ristissä rinnalla sille kohtaa, missä pojastaan erosi, ja seurasi häntä silmillään, kuin unelmaa.

Pitou oikaisi koko pitkän vartalonsa. Hän oli hyvin ylpeä osoitetusta luottamuksesta, varsinkin kun sen oli tehnyt siksi huomattava henkilö kuin herra Gilbert, kuninkaan ylimääräinen lääkäri. Niinpä hän valmistautui tunnollisesti täyttämään velvollisuutensa, ollen samalla sekä holhooja että hoitaja.

Hän luotti täydellisesti itseensä. Hän marssi tyynesti kylien läpi, joissa vielä vallitsi kauhu Pariisin tapausten johdosta, sillä olivathan ne niin tuoreita. Olemme kyllä johdattaneet tapaukset jo lokakuun 5 ja 6 päivään asti, mutta muistammehan, että Pitou ja Sébastien läksivät matkalle heinäkuun lopussa tai elokuun alussa.

Pitou oli säilyttänyt päässään kypäränsä ja miekan kupeellaan. Siinä oli kaikki, mitä hän oli voittanut heinäkuun 11 ja 15 päivän tapauksilla. Mutta nämä voitonmerkit tyydyttivät hänen kunnianhimoaan, ja kun hän niiden nojalla kävi mahtavan näköiseksi, takasivat ne hänen turvallisuutensa.

Tämän mahtavan esiintymisen, johon epäilemättä kylläkin vaikuttivat kypärä ja miekka, oli Pitou ilman näitäkin omaksunut. Kun kerran oli ottanut osaa Bastiljin valloitukseen ja ollut taistelussa mukana, tulihan siitä sankarillisen näköiseksi.

Kun oli kuullut kaupungintalolla tehdyt päätökset, Baillyn puheet, Lafayetten kehoitukset, tulihan siitä itsekin puhujaksi, varsinkin kun sitä ennen oli tutkinut latinalaisia conciones, joista ranskalaisten kaunopuheisuus kahdeksannellatoista vuosisadalla oli heikko, mutta jokseenkin tarkka jäljennös.

Kun hän näihin kahteen etuun liitti vielä kaksi hyvää nyrkkiä, miellyttävän hymyn ja hämmästystä herättävän ruokahalun, saattoi hän hyvin hauskalla tavalla matkustaa Villers-Cotteretsiin.

Politiikasta huvitetuille hän voi kertoa uutisia. Tarpeen tullen hän laati niitä itse, sillä olihan hän asunut Pariisissa, jossa näitä valmistettiin tavattoman paljon. Hän kertoi, kuinka Berthier oli haudannut maahan tavattomat rikkaudet, jotka kaupunginhallitus kyllä vielä kerran löytäisi. Kuinka Lafayette, kaiken maineen keskus, maaseudun suuri ylpeys, ei ollut Pariisissa enää muuta kuin puoliksi kulunut nukke, jonka valkoisen hevosen kustannuksella lasketeltiin sukkeluuksia. Kuinka Bailly, jota Lafayette kunnioitti täydellä ystävyydellä, oli samoin kuin koko sukunsakin aristokraatti, ja pahat kielet kertoivat vielä muutakin.

Kertoessaan tällaisia asioita Pitou herätti suuttumuksen myrskyn, mutta hänellä oli kaikkien myrskyjen quos ego; hän kertoi ihan tuoreita juttuja Itävallattaresta.

Tämän loppumattoman vilkkautensa tähden hän hankki itselleen joukon hyviä aterioita Vauciennesiin asti, joka oli viimeinen kylä, ennenkuin tie kääntyi Villers-Cotteretsiin.

Kun Sébastien söi hyvin vähän tai ei laisinkaan, kun hän ei puhunut mitään, kun hän oli sairaloinen ja kalpea lapsi, ihaili jokainen, joka tunsi mielenkiintoa Sébastienia kohtaan, Pitoun isällistä huolenpitoa, hän kun hyväili, palveli, hoiteli poikaa ja kaiken hyvän lisäksi söi vielä hänen ruokaosuutensakin, koettaen silläkin tavalla olla Sébastienin mieliksi.

Vauciennesiin tultua Pitou näytti epäröivän. Hän katsoi Sébastieniin, ja Sébastien katsoi Pitouhun.

Pitou raapi päätään. Sillä tavalla hän ilmaisi olevansa kahden vaiheilla. Sébastien tunsi jo siksi hyvin Pitoun, että käsitti tämänkin merkin.

"Se vain", sanoi Pitou, "että jos sinulle on yhdentekevää ja ellet ole liian väsynyt, emme jatkaisikaan matkaamme ihan suoraan, vaan menemme Villers-Cotteretsiin Haramontin kautta."

Ja kunnon Pitou punastui tätä lausuessaan, niinkuin Catherine olisi punastunut lausuessaan toivomuksia, jotka eivät olleet yhtä viattomia.

"Sehän on totta", sanoi hän; "siellähän meidän äitiraukkamme kuoli.
Tule, veljeni, tule."

Pitou painoi Sébastienin rintaansa vasten sellaisella voimalla, että oli tukehduttamaisillaan hänet, tarttui pojan käteen ja alkoi juosta oikotietä, joka johtaa Wualan laakson kautta, sellaista kyytiä, että sadan askelen päässä Sébastienin täytyi läähättäen pysähtyä ja sanoa:

Pitou pysähtyi. Hän ei ollut huomannut mitään, sillä hän oli kulkenut tavallista vauhtiaan. Nähdessään Sébastienin läähättävän kalpeana hän otti tämän syliinsä, samoin kuin pyhä Kristoffer otti syliinsä Jeesus-lapsen, ja läksi eteenpäin.

Siten he saapuivat Largnyn kylään. Siellä Sébastien tunsi Pitoun rinnan läähättävän kovasti ja selitti olevansa nyt siksi levännyt, että voi astua niin nopeasti kuin Pitou tahtoi. Pitou hidastutti jalomielisenä käyntiään.

Puolen tunnin päästä Pitou oli Haramontin kylän laidassa ja näki kauniin synnyinseutunsa, niinkuin sanotaan suuren runoilijan laulussa, jonka sävel on epäilemättä parempi kuin sanat.

Sinne päästyään molemmat lapset katsoivat ympärilleen tunnustellakseen seutua. Ensimmäiseksi he näkivät ristin, jonka hurskaat talonpojat tavallisesti pystyttävät kylän laitaan.

Haramontissakin tuntui se outo suunta, jota Pariisi kulki Jumalan kieltämistä kohti. Ristiinnaulitun kuvan oikeanpuolisen käden ja jalan naulat olivat ruosteen syöminä taittuneet. Kristus riippui vain vasemmasta kädestään, eikä ainoankaan mieleen ollut juolahtanut panna tätä vapauden, yhdenvertaisuuden ja veljeyden vertauskuvaa uudelleen sille paikalle, jolle juutalaiset olivat hänet asettaneet.

Pitou ei ollut hurskas, mutta hänessä oli lapsuudesta perittyä uskonnollisuutta. Tämän unohdetun Kristuksen näkeminen kouristi hänen sydäntään. Hän etsi pensaikosta sitkeää ja ohutta köynnöstä, joka on lujaa kuin rautalanka, laski ruohikkoon kypäränsä ja miekkansa, kiipesi ristiä myöten ylös, kiinnitti taivaallisen marttyyrin oikean käden ristiin, suuteli hänen jalkojaan ja tuli alas.

Tällä välin Sébastien rukoili polvillaan ristin juurella. Kenen puolesta hän rukoili? Kuka sen tietää. Ehkä tuon lapsuudessaan näkemänsä näyn puolesta, jonka hän toivoi uudelleen näkevänsä metsän tuuheiden puiden suojassa, tuntemattoman äidin puolesta, joka ei koskaan ole tuntematon. Sillä ellei hän ravinnut meitä yhdeksää kuukautta maidollaan, niin hän on ravinnut meitä yhdeksän kuukautta verellään.

Toimitettuaan tämän pyhän tehtävän Pitou pani kypärän päähänsä ja vyötti miekan kupeelleen. Rukouksensa lopetettuaan Sébastien teki ristinmerkin ja tarttui Pitoun käteen. Sitten he molemmat menivät kylään ja lähestyivät majaa, missä Pitou oli syntynyt ja Sébastienia oli imetetty.

Pitou tunsi kyllä tarkoin Haramontin, Jumalan kiitos, mutta sittenkään hän ei löytänyt majaa. Hänen täytyi tiedustella. Hänelle näytettiin pientä kivirakennusta, jolla oli liuskakivinen katto. Tämän talon puutarhaa ympäröi muuri.

Täti Angélique oli myynyt sisarensa talon, ja uusi omistaja oli hävittänyt sen, sillä olihan hänellä siihen oikeus. Kadonneet olivat vanhat savetut seinät, portti, missä oli kolo kissaa varten, vanhat ikkunat, joiden ruudut olivat osaksi lasista, osaksi paperista ja joissa näkyi Pitoun kömpelöitä kirjaimia ja myös vihertävää sammalta kasvava olkikatto ja paksulehtiset kasvit, jotka kukkivat siellä. Uusi omistaja oli hävittänyt kaikki, kaikki! Ovi oli suljettu, ja tämän oven ulkokynnyksellä oli suuri musta koira, joka näytti hampaitaan Pitoulle.

"Tule", sanoi Pitou kyynelsilmin, "tule, Sébastien, tule sinne, missä varmastikaan ei mitään ole muuttunut."

Ja Pitou vei Sébastienia hautuumaata kohden, minne hänen äitinsä oli haudattu.

Poika-parka oli oikeassa: siellä ei mikään ollut muuttunut. Ruoho vain oli kasvanut, ja ruoho kasvaa niin hyvin hautuumailla, että hän pelkäsi äitinsä haudan peittyneen siihen tuntemattomaksi.

Kaikeksi onneksi oli, samalla kuin ruohokin, kyynelpajun oksa kasvanut. Oksasta oli kolmessa neljässä vuodessa tullut puu. Hän meni suoraan tämän puun luokse ja suuteli maata sen varjossa yhtä hartaasti kuin oli suudellut Kristuksen jalkoja.

Noustessaan hän tunsi tuulen heiluttamien oksien häilyvän ympärillään. Silloin hän ojensi kätensä, yhdisti oksat ja painoi ne rintaansa vasten. Ne tuntuivat kuin äidin hiuksilta, joita hän suuteli viimeisen kerran.

Lapset viipyivät täällä kauan. Mutta päivä oli jo pitkälle kulunut. Heidän täytyi lähteä haudalta, ainoalta paikalta, joka näytti muistaneen Pitou-paran.

Lähtiessään Pitou aikoi taittaa pajusta oksan, kiinnittää sen kypäriinsä, mutta juuri kun hän aikoi niin tehdä, hän jättikin sen tekemättä. Hänestä tuntui, kuin hän surettaisi äitiään taittamalla oksan puusta, jonka juuret ehkä ympäröivät lahonnutta arkkua.

Kaikki ihmiset olivat joko pelloillaan tai metsässä, hyvin harvat siis olivat nähneet Pitoun, ja kun hänellä oli kypäränsä ja miekkansa, ei kukaan olisi tuntenut häntä.

Hän läksi siis astumaan Villers-Cotteretsia kohden. Tie vei kahden kolmanneksen penikulman pituudelta metsän halki, eikä mikään elävä olento häirinnyt hänen suruaan. Sébastien asteli miettiväisenä ja vaiti kuin Pitoukin.

XXVIII

KUINKA TÄTI ANGÉLIQUE, JOKA OLI AJANUT PITOUN KOTOAAN YHDEN LAUSEVIRHEEN JA KOLMEN KIELIVIRHEEN TÄHDEN, KIROSI HÄNET UUDELLEEN JA AJOI POIS LINTUPAISTIN TÄHDEN

Pitou saapui Villers-Cotteretsiin tietysti sen puiston osan kautta jota sanotaan fasaanipuistoksi. Hän meni tanssipaikan poikki, joka näin keskellä viikkoa oli tyhjänä ja jonne hän kolme viikkoa sitten oli vienyt Catherinen.

Kuinka paljon olikaan tapahtunet Pitoulle ja Ranskalle näinä kolmena viikkona!

Kastanjakäytävää pitkin hän saapui linnatorille ja meni kolkuttamaan apotti Fortierin koulun takaportille.

Kolme vuotta sitten Pitou oli lähtenyt Haramontista, mutta vasta kolme viikkoa sitten Villers-Cotteretsista. Häntä ei siis kukaan tuntenut Haramontissa, mutta sen sijaan jokainen Villers-Cotteretsissa.

Hyvin pian levisi kaupungissa tieto, että Pitou oli saapunut Sébastien Gilbertin seurassa ja että molemmat olivat menneet apotti Fortierin luo takaportin kautta; että Sébastien oli melkein samanlainen kuin lähtiessäänkin, mutta että Pitoulla oli kypärä ja pitkä miekka.

Tämän vuoksi kerääntyikin suuri joukko suurelle portille, sillä arveltiin, että jos Pitou oli mennyt apotti Fortierin luo takaportista, hän lähtisi pois Soissons-kadun varrella olevan suuren portin kautta. Sitä tietähän mentiin Pleuxiin.

Pitou ei viipynytkään apotti Fortierin luona kuin sen verran, että antoi tämän sisarelle tohtorin kirjeen, uskoi hänen huostaansa Sébastien Gilbertin ja viisi kultarahaa pojan asunnon maksamiseksi.

Apotti Fortierin sisar pelästyi ensin pahanpäiväisesti nähdessään puutarhan portista tulevan peloittavan näköisen sotilaan. Mutta pian hän tunsi, kenen tyynet ja rauhalliset kasvot olivat rakuunan kypärän alla, ja hän rauhoittui hiukan. Sitten hän rauhoittui kokonaan nähdessään viisi kultarahaa.

Tämän vanhanpiian pelon ymmärtää varsin hyvin, kun saa tietää, että apotti Fortier oli lähtenyt kävelemään kaikkien oppilaittensa kanssa ja hän oli ihan yksinään kotona.

Kun Pitou oli antanut kirjeen ja rahat syleili hän Sébastienia ja läksi, painaen sotilaallisen veikeästi kypärän päähänsä.

Sébastien vuodatti muutamia kyyneleitä erotessaan Pitousta, vaikka ero ei tulisikaan olemaan pitkäaikainen ja vaikka hänen seuransa ei millään tavalla ollutkaan kehittävä. Mutta Pitoun iloisuus, rohkeus ja ainainen palvelevaisuus olivat tehneet syvän vaikutuksen nuoreen Gilbertiin. Pitou muistutti suuria newfoundilaisia koiria, jotka kyllä väsyttävät toisinaan, mutta jotka viimein nuoleskelemalla kättä voittavat ja kokonaan sammuttavat suuttumuksen.

Sébastienin surua lievitti Pitoun lupaus tulla häntä usein katsomaan.
Pitoun surua lievensi se, että Sébastien kiitti häntä siitä.

Seuratkaamme nyt hiukan sankariamme. Tullessaan ulos apotti Fortierin luota Pitou tapasi parikymmentä henkilöä odottamassa. Useimmat kokoontuneista tunsivat jo hänen oudon asunsa, josta huhu oli kiertänyt koko kaupungin. Kun nähtiin hänen sellaisena tulevan Pariisista, jossa tapeltiin, otaksui jokainen Pitounkin ottaneen tappeluihin osaa, ja kaikki halusivat kuulla uutisia.

Pitou kertoi näitä uutisia juhlallisesti, tapansa mukaan. Hän kertoi Bastiljin valloittamisesta, Billotin, Maillardin, Elien ja Hullinin suurteoista; kuinka Billot oli pudonnut linnoituksen vallihautaan ja kuinka hän itse oli isännän sieltä kiskonut; ja lopuksi, kuinka tohtori Gilbert, istuttuaan kahdeksan tai kymmenen päivää vankina, oli vapautettu.

Kuulijat tiesivät jo osan siitä, mitä Pitou heille kertoi, sillä he olivat lukeneet sen sanomalehdistä, mutta kertokoon sanomalehtimies kuinka hauskasti tahansa, ei hän vedä vertoa silminnäkijälle, jolta voi kysellä ja joka vastaa.

Pitou siis kertoi, vastasi, antoi yksityistietoja, ystävällisesti ottaen keskeytykset vastaan ja esittäen vastauksensa perin hyväntahtoisesti.

Tästä olikin seurauksena, että kun hän noin tunnin ajan oli kertonut näitä yksityiskohtia apotti Fortierin portilla, Soissons-kadun ollessa täynnä kuuntelijoita, muuan lausui huomatessaan Pitoun kasvoilla hiukan kärsimättömän ilmeen:

"Mutta Pitou-parkahan on väsynyt ja me pidämme häntä seisomassa emmekä päästä häntä tätinsä Angéliquen luo. Se vanhapiika-parka on varmaan hyvin iloinen saadessaan jälleen nähdä Pitoun."

"Minä en ole väsynyt", sanoi Pitou, "mutta minun on nälkä. Minä en koskaan väsy, mutta minun on aina nälkä."

Pitoun annettua viattoman selityksensä kunnioitti joukko hänen vatsansa vaatimuksia, väistyi tieltä, ja Pitou saattoi muutamien kiihkeimmin innostuneitten kuulijoittensa seuraamana lähteä Pleuxiä kohden tätinsä Angéliquen luo.

Täti Angélique oli poissa, epäilemättä kyläilemässä, ja ovi oli lukossa.

Useat henkilöt pyysivät silloin Pitouta tulemaan heille aterialle, jota Pitou tarvitsi, mutta hän hylkäsi ystävälliset tarjoukset jyrkästi.

"Tädin ovi ei voi olla suljettu nöyrän ja nälkäisen sukulaisen edessä", sanoi hän erikoisen tarkoittavasti.

Ja paljastaen pitkän miekkansa, jonka nähdessään naiset ja lapset väistyivät, hän pisti sen kärjen pihtipielen ja lukon väliin, painoi, ja ovi aukeni, jolloin kukaan läsnäolleista ei enää epäillyt Pitoun urotöitä, koska hän näin uljaasti tohti uhmata tätinsä vihaa.

Tuvan sisusta oli samanlainen kuin Pitoun siellä eläessä. Huoneen keskellä oli kuninkaana kuuluisa nahkatuoli; pari kolme viallista tuolia oli sen ontuvana hoviseurana. Huoneen perällä oli leipälaari, oikealla kaappi, vasemmalla liesi.

Pitou astui, huoneeseen herttaisesti hymyillen. Hänellä ei ollut mitään vihamielisyyttä näitä huonekaluja kohtaan. Päinvastoin, olivathan ne hänen lapsuutensa ystäviä. Totta kyllä ne olivat melkein yhtä kovia kuin täti Angélique, mutta kun ne avasi, löysi niiden sisältä aina jotakin hyvää, jotavastoin avatessaan täti Angéliquen olisi huomannut sisustan vielä kuivemmaksi ja kovemmaksi kuin ulkokuoren.

Pitou todisti heti sen, mitä arvelimme häntä seuranneiden henkilöiden ajattelevan. Nähdessään, mitä tapahtui, he kurkistelivat ulkoa uteliaina tietämään, miten kävisi täti Angéliquen tullessa kotiin.

Oli helppo huomata, että nämä muutamat henkilöt olivat perin myötämielisiä Pitoulle.

Olemme sanoneet, että Pitoun oli nälkä, niin nälkä, että sen olivat toisetkin huomanneet hänen kasvojensa ilmeistä. Senvuoksi hän ei heittänytkään aikaansa hukkaan. Hän meni suoraan laarin ja kaapin luo.

Ennen muinoin, — sanomme ennen muinoin, vaikka tuskin kolmea viikkoa oli kulunut Pitoun lähdöstä, sillä meidän mielestämme on aikaa mitattava tapahtumien mukaan eikä sen pituuden perustuksella, — ennen muinoin olisi Pitou, ellei häntä olisi suorastaan paholainen tai vastustamaton nälkä kiusannut, jotka molemmat voimat kovasti muistuttavat toisiaan, istunut nöyrästi suljetun oven eteen ja odottanut täti Angéliquen tuloa. Kun täti sitten olisi saapunut, olisi hän tervehtinyt lempeästi hymyillen ja väistynyt syrjään päästääkseen hänet sisään. Kun täti olisi astunut sisään, olisi hän vuorostaan seurannut ja mennyt noutamaan leivän ja veitsen, jotta saisi leikatuksi hänelle tulevan palan. Kun hän olisi osuutensa saanut, olisi hän luonut ahnaan, kostean ja magneettisen, — ainakin hän luuli katsettaan sellaiseksi, — magneettisen katseen, saadakseen hiukan juustoa tai makeita ruokia, joita oli kaapin hyllyllä.

Mutta nyt mieheksi tultuaan Pitou ei enää menetellytkään siten. Hän avasi rauhallisesti laarin, veti taskustaan pitkän puukkonsa, tarttui leipään ja leikkasi siitä kappaleen, joka painoi ainakin kilon, niinkuin sittemmin hyväksyttyjen painomittojen mukaan notkeasti sanotaan.

Tosin Pitou oli hetkisen kuulevinaan tätinsä torailua. Mutta kaapin sarana narisi, ja kun tämä ääni kuului todellisuuteen, tukahdutti se tuon toisen äänen, joka oli vain kuvittelun synnyttämä.

Pitoun vielä asuessa täällä oli saita täti säästellyt ruokia hankkien toisinaan Marolles-juuston tai rasvapalasen, jonka ympärillä oli suuria kaalinlehtiä. Mutta kun suursyömäri oli näiltä tienoilta lähtenyt, hankki täti saituudestaan huolimatta eräitä ruokia, jotka kestivät hyvinä koko viikon ja olivat jokseenkin arvokkaita. Milloin hänellä oli naudanlihaa, jonka ympärille oli pantu juurikkaita ja edellisestä päivästä jääneessä rasvassa paistettuja sipulia; milloin lampaanpaisti, jonka ympärillä oli maukkaita perunoita, suuria kuin lapsenpää; milloin vasikanjalka, joka oli maustettu etikassa keitetyillä sipuleilla; milloin suuri uunissa paistettu munakas, joka oli koristeltu ruohosipulilla ja persiljalla tai kaunistettu ihraviipaleilla, joista yksikin olisi riittänyt hänen ateriakseen entiseen aikaan.

Koko viikon ajan täti Angélique maisteli tätä ruokaa hyvin säästeliäästi, ottaen joka kerta vain sen verran kuin tarvitsi Joka päivä hän iloitsi siitä, että hän yksinään oli tätä hyvyyttä nauttimassa, ja tämän onnellisen viikon aikana muisteli yhtä monta kertaa Ange Pitouta kuin ojensi kätensä vatia kohden tai pisti palan suuhunsa.

Pitou oli tullut sopivaan aikaan. Oli torstai, jolloin täti Angélique oli riisissä paistanut vanhan kukon, ja tätä hän oli kuumentanut niin kauan taikinakuoressa, että luut olivat irtaantuneet lihasta ja liha oli käynyt melkein pehmeäksi.

Paisti näytti juhlalliselta. Se oli pantu soikeaan vatiin, joka päältäpäin oli musta, mutta sisältä loistava ja houkutteleva. Lihankappaleet näkyivät riisin keskeltä kuin laineet merestä! ja kukon heltta kohosi monien harjojen keskeltä kuin Ceutan riutta Gibraltarin salmessa.

Pitou ei ollut edes niin kohtelias, että olisi päästänyt ihailevan huudon tätä ihmetuotetta katsellessaan. Hän piti oikeassa kädessään leivänkappaletta. Herkkuruokien turmelemana unohti tuo kiittämätön, ettei moinen komeus koskaan ollut asustanut tädin ruokakaapissa. Hän tarttui vatiin ja piti sitä tasapainossa suuren peukalonsa avulla, joka vaipui ensimmäiseen niveleen asti rasvaiseen, hyvältä tuoksuvaan ruokaan. Tänä hetkenä oli Pitou näkevinään varjon asettuvan ovesta tulevan valon ja hänen välilleen. Hän kääntyi hymyillen sillä hän oli sellainen hyväntahtoinen olento, jossa sydämen tyytyväisyys kuvastuu kasvoilla.

Tämä varjo oli täti Angélique. Entistä ahneempi, entistä tylympi, entistä kuivempi täti Angélique.

Ennen — meidän on pakko tavantakaa palata samaan sanamuotoon, vertaukseen nimittäin, koska vain vertauksen avulla voimme ilmaista ajatuksemme, — ennen Pitou olisi tädin nähdessään pudottanut vadin, ja sillä välin kun täti Angélique olisi kumartunut poimimaan kukonkappaleet ja riisin jätteet, olisi hän hypännyt tädin pään yli ja leipä kainalossaan karannut.

Mutta Pitou ei enää ollut sama kuin ennen; kypärä ja miekka olivat ruumiillisesti muuttaneet häntä yhtä paljon kuin seurustelu aikakauden suurimpien filosofien kanssa henkisesti. Sensijaan että olisi kauhuissaan paennut tätiään, lähestyi hän ystävällinen hymy huulillaan, avasi sylinsä, ja vaikka täti koettikin välttää hänen syleilyään, kietoi eukon molempien ulottimiensa väliin, joita sanottiin käsivarsiksi, ja puristi häntä rintaansa vasten; kädet, joista toisessa oli puukko ja toisessa leipä, yhtyivät hänen selkänsä takana.

Ja kun hän oli täyttänyt tämän sukulaisrakkautta ilmaisevan tehtävän, jota hän arveli asemansa veljenpoikana vaativan, hengitti hän syvään ja sanoi:

Täti Angélique ei ollut tottunut syleilyihin; hän siis kuvitteli, että Pitou, jouduttuaan ilkityöstä kiinni, tahtoi kuristaa hänet, niinkuin Herkules kuristi Anteus-jättiläisen.

Hän siis omasta puolestaan hengähti helpotuksesta, kun pääsi ehein nahoin tästä syleilystä. Mutta hän huomasi, että Pitou ei ollut edes ilmaissut ihastustaan nähdessään paistetun kukon. Pitou ei ollut vain kiittämätön, vaan epäkohteliaskin.

Mutta eräs seikka oli toisella lailla viedä häneltä hengen. Sillä Pitou, joka ennen tädin istuessa mahtavana nahkatuolissaan, ei uskaltanut edes istahtaa sen likeisille heiluville raheille tai ontuville tuoleille, meni nyt syleilyn jälkeen tyynesti istumaan nojatuoliin, pani vadin polvelleen ja alkoi tyhjentää sen sisällystä.

Väkevässä kädessään, niinkuin Raamatussa sanotaan, hän piti mainitsemaamme puukkoa. Siinä oli leveä terä, oikea lapio, sellainen, jolla jättiläinen Polyfemos olisi syönyt keitostaan.

Toisessa kädessä oli kolmen sormen levyinen ja kuuden tuuman pituinen leivänpalanen, oikea luuta, jolla hän vadissa lykki riisiä, veitsen toiselta puolen kiitollisena lykätessä lihoja leivän päälle. Tämän taitavan ja säälimättömän menettelyn tulos oli se, että muutaman minuutin päästä näkyi vadin sinisenvalkoinen sisus, jokseenkin kuin luodeveden aikana näkyvät satamalaiturin laivarenkaat ja peruskivet.

Mahdotonta on kuvata täti Angéliquen kamalaa säikähdystä ja epätoivoa. Kuitenkin hän luuli ensin voivansa huutaa, mutta ei saanutkaan ääntä suustaan.

Pitou hymyili niin sähköttävästi, että huuto kuoli täti Angéliquen huulille. Silloin eukko koetti puolestaan hymyillä, yrittäen siten taltuttaa näläksi sanotun pedon, joka asusti hänen sukulaisensa suolissa. Mutta Pitoun nälkäiset sisälmykset pysyivät tunteettomina.

Hymyilemästä päästyään täti rupesi itkemään. Se saattoi Pitoun hiukan hämilleen, mutta ei estänyt häntä syömästä.

"Kylläpä olette hyvä, täti, itkiessänne ilosta nähdessänne minut", sanoi hän. "Kiitos, hyvä täti, kiitos."

Ja hän jatkoi syömistään. Ranskan vallankumous oli selvästi turmellut tämän miehen. Hän söi kaksi kolmannesta kukosta ja jätti hiukan riisiä vadin pohjalle, sanoen:

"Täti hyvä, tehän pidätte enemmän riisistä, eikö totta? Se on hampaillenne pehmeämpää. Minä jätän teille riisin."

Kuullessaan tämän ystävällisyyden, jota hän piti epäilemättä pilkantekona, täti Angélique oli tukehtumaisillaan. Hän astui päättäväisenä nuoren Pitoun luo ja sieppasi häneltä vadin päästäen suustaan kiroustulvan, joka kaksikymmentä vuotta myöhemmin olisi erinomaisesti sopinut vanhan kaartin krenatöörille.

"Täti", sanoi hän juhlallisesti, "aikomukseni ei ole jättää maksamatta. Minulla on rahaa. Jos tahdotte, jään tänne ruokavieraaksenne, mutta siinä tapauksessa tahdon itse määrätä ruokalistan."

"Arvioikaamme annos neljäksi souksi. Olen siis teille velkaa neljä souta riisistä ja kaksi sonta leivästä. Yhteensä kuusi souta."

"Kuusi souta!" huusi täti. "Mutta siinähän oli riisiä yksinään kahdeksan soun edestä ja leipää kuuden soun edestä."

"Minä en olekaan laskenut mitään hintaa kukolle", sanoi Pitou, "sillä se on varmaankin otettu omasta kanatarhastanne. Se on vanha tuttavani; tunsin sen heti heltastaan."

"Se oli yhdeksän vuoden vanha. Minä sen teille varastin emonsa siipien alta. Se oli silloin nyrkin kokoinen, ja te annoitte minulle selkään senvuoksi, etten samalla kertaa tuonut jyviä ruokkiaksenne sitä. Neiti Catherine antoi minulle jyviä. Se on minun omaisuuttani, ja minä söin siis omaani. Olihan minulla siihen oikeus."

Vihanvimmoissaan täti musersi vallankumouksellisen tomuksi katseillaan. Hän oli ihan käheä.

"Heti paikallako, näin vain, syötyäni, antamatta minun edes sulattaa ruokaani. Ettepä, täti, ole kohtelias."

Pitou, joka oli uudelleen istuutunut, nousi. Tyytyväisyydelleen hän huomasi, ettei hänen vatsaansa olisi mahtunut enää riisinjyvääkään.

"Täti", sanoi hän juhlallisesti, "te olette huono sukulainen. Tahdon näyttää teille, että olette minua kohtaan menetellyt yhtä väärin nyt kuin aina ennenkin; olette ollut yhtä tyly ja yhtä saita. Mutta minä en tahdo antaa teille tilaisuutta sanoa, että syön teidät putipuhtaaksi."

Hän asettui ovelle ja lausui jyrisevällä äänellä, jonka kuulivat sekä ne, jotka häntä olivat seuranneet ja katselleet tätä kohtausta, että sivullisetkin, jotka oleksivat viidensadan askelen päässä:

"Minä otan nämä kunnon ihmiset todistajiksi", sanoi hän, "että saavuin jalkaisin Pariisista valloitettuani Bastiljin, että olin väsynyt, että olin nälkäinen, että istuin syömään sukulaiseni luo, että minua soimattiin siihen määrään ruokani tähden, ajettiin niin säälimättömästi tieheni, että minun oli pakko lähteä."

Ja Pitou sanoi tämän kaiken niin voimakkaasti, että lähellä olevat alkoivat mutista uhkauksia tädille.

"Olen kulkijaparka", jatkoi Pitou. "Olen astellut kahdeksantoista penikulmaa. Olen kunniallinen poika, jota herra Billot ja herra Gilbert kunnioittavat luottamuksellaan; olen tuonut Sébastien Gilbertin apotti Fortierin luo, olen Bastiljin valloittaja, Baillyn ystävä, kenraali Lafayetten ystävä! Otan teidät kaikki todistajiksi siitä, että minut on ajettu ulos."

"Ja", jatkoi hän, "koska en ole kerjäläinen, vaikka minua soimataan syömästäni leivästä, niin maksan sen. Tässä on pieni kultaraha, jolla suoritan sen, mitä olen syönyt tätini luona."

Ja näin sanoen Pitou otti mahtavasti kultarahan taskustaan ja heitti pöydälle, josta se kaikkien nähden hyppäsi vatiin ja puoliksi hukkui riisiin.

Tämä viimeinen teko nöyryytti eukon. Hän painoi päänsä kumaraan kuullessaan yleisen paheksumisen, joka ilmeni pitkänä mutinana. Parikymmentä kättä kohottautui Pitouta kohden, joka poistui majasta pyyhkien jalkansa kynnykseen, seurassaan parikymmentä henkilöä, jotka tarjosivat hänelle sekä asunnon että ruoan, onnellisina, kun saivat ilmaiseksi pitää luonaan Bastiljin valloittajaa, Baillyn ja Lafayetten ystävää.

Täti otti kultarahan, pyyhki sen ja pani kupposeen, missä se sai odottaa useiden toisten seurassa siksi, kunnes se vaihdettaisiin vanhaan louisdoriin.

Mutta tallettaessaan tämän rahan, joka oli tullut hänen luokseen näin merkillisellä tavalla, hän huokasi ja arveli, että ehkä Pitoulla oli oikeus syödä kaikki, koska hän niin hyvin maksoikin.

XXIX

PITOU VALLANKUMOUKSELLISENA

Kun Pitou oli tyydyttänyt ensimmäiset ruumiilliset vaatimuksensa, tahtoi hän tyydyttää myös sydämensä vaatimukset.

Suloisinta on totella silloin, kun käskijän vaatimus vastaa tottelijan suloisimpia toiveita.

Hän otti siis jalat allensa ja pitkin kapeaa katua, joka Pleuxista johtaa Lonnet-kadulle, piirtäen molemmin puolin kasvavine puineen kuin viheriäisen vyön tälle puolelle kaupunkia, läksi suoraan peltojen poikki päästäkseen pikemmin Pisseleuxin taloon.

Kun tulee syntymäkaupunkiinsa tai -kyläänsä, astelee keskellä nuoruuttaan, menneiden päivien keskellä, jotka, niinkuin englantilainen runoilija lausuu, asettuvat palavana matkamiehen eteen kuin kunniamatoksi hänen askeliensa alle. Joka askelella herää muisto, ja sydän lyö kiivaasti.

Täällä on kärsinyt, täällä ollut onnellinen. Tuossa on nyyhkyttänyt tuskasta, tuossa itkenyt ilosta.

Vaikka Pitou ei ollutkaan sielunelämän erittelijä, oli hän ainakin ihminen. Hän kokoili muistoja menneisyydestä pitkin tien vartta ja saapui sielu täynnä voimakkaita vaikutelmia muori Billotin taloon.

Kun hän näki sadan askeleen päästä kattojen pitkän rivin, kun hän silmillään mittasi satavuotisia lehmuksia, jotka taivuttivat oksiaan katsellakseen ylhäältäpäin, kuinka sammaltuneista piipuista nousi sauhu, kun hän etäältä kuuli karjan äänet, koiran haukunnan, rattaan kitinän, korjasi hän päässään olevaa kypärää, sitoi rakuunamiekan lujemmin kupeelleen ja koetti ottaa kasvoilleen uljaan ilmeen, niinkuin ainakin on rakastuneella ja sotilaalla.

Ei kukaan tuntenut häntä aluksi. Se siis todisti, että hän oli esiintymisessään hyvin onnistunut.

Renki juotti hevosia lammen luona. Hän kuuli astuntaa, kääntyi ja pajupensaan tiheän latvan läpi näki Pitoun, oikeammin sanoen kypärän ja miekan. Renki jäi sanattomaksi hämmästyksestä.

Renki hämmästyi huomatessaan, että kypärä ja miekka tunsivat hänen nimensä, otti lakin päästään ja siveli tukkaansa. Pitou meni hymyillen hänen ohitseen. Mutta renki ei rauhoittunut. Pitoun ystävällinen hymy oli jäänyt piiloon kypärän alle.

Samalla kertaa huomasi muori Billot sotilaan, katsoessaan ruokasalin ikkunasta. Hän nousi.

Maaseudulla oltiin siihen aikaan varuillaan. Hirveitä huhuja liikkui, puhuttiin rosvoista, jotka hakkasivat metsän maahan ja korjasivat vihannan laihon.

Mitä tiesi tämän sotilaan tulo? Oliko hän hyökkäämässä vai puolustamassa?

Muori Billot tarkasti silmänräpäyksessä koko Pitoun. Hän ihmetteli, kuinka miehellä, jolla oli huonot jalkineet, oli niin kiiltävä kypärä. Ja miettiessään hän kallistui yhtä paljon epäilyksien kuin toivonkin puolelle.

Tämä tuntematon sotilas tuli keittiöön. Muori Billot astui pari askelta vastatullutta kohti. Pitou puolestaan tahtoi olla yhtä kohtelias ja otti kypärän päästään.

Ja hän hymyili ylemmyyttä osoittavin ilmein. Sitten hän katsoi ympärilleen etsien, mitä ei nähnyt.

Muori Billot hymyili. Hän aavisti Pitoun katseiden tarkoituksen ja sanoi yksinkertaisesti: "Etsit kai Catherinea?"

"Niin etsinkin, rouva Billot", sanoi Pitou, "sanoakseni hänelle hyvää päivää."

"Hän on vaatteita kuivattamassa. Mutta istuhan, katso minuun, kerrohan minulle."

"Sen kyllä teen", sanoi Pitou. "Hyvää päivää, päivää, päivää, rouva
Billot!"

Oville ja portaille kerääntyivät hänen ympärilleen kaikki palvelijattaret ja päivätyöläiset, jotka rengin kertomuksen kuultuaan olivat rientäneet saapuville. Ja jokaisen uuden henkilön tullessa kuuli kuiskuteltavan:

Pitou katsoi hyväntahtoisesti kaikkiin entisiin tovereihinsa. Hän hyväili hymyilyllään useimpia heistä.

Pitou pudisti päätänsä ja maiskautti hyvin nöyryyttävästi kuningasvallalle.

"No, kyselkäähän", sanoi Pitou, joka ei tahtonut Catherinen poissaollessa kertoa kaikkia parhaimpia tietojaan.

"Sehän on totta, rouva Billot", sanoi Pitou suojelevaisesti hymyillen, "ettehän te voi tietää, mitä on trofea. Trofea on voitonmerkki, jonka saa, kun on kukistanut vihollisen."

"Vihollisen!" sanoi Pitou halveksivasti. "Hyvä rouva Billot, ettekö siis tiedä, että herra Billot ja minä olemme kahden valloittaneet Bastiljin."

Tämä taikasana sai kuulijakunnan intoihinsa. Pitou tunsi läsnäolevien henkäisyn tukassaan ja heidän kätensä tuolinsa selkänojalla.

"Kerro, kerro hiukan, mitä meidän isäntä on tehnyt", sanoi rouva
Billot samalla vapisten ja ylpeillen.

Häntä loukkasi se, että tällaisten erikoisten uutisten tuojan saapuessa Pariisista neiti Billot ei voinut jättää pesuvaatteita sikseen.

Heti rengit ja piiat ryntäsivät sellaisella kiireellä, että Pitou näki käsissään haarikan, leipää, lihaa ja kaikenlaisia hedelmiä, ennenkuin oli ennättänyt ajatellakaan, mihin pyyntö johtaisi.

Pitoulla oli hyvä ruoansulatus. Mutta kuinka pian tahansa hän sulatti, ei hän vielä ollut ennättänyt sulattaa tätinsä kukkoa, jonka viimeisen palan oli niellyt noin puoli tuntia sitten. Pyynnöllään hän ei siis voittanut paljoakaan aikaa, sillä niin pian tuotiin hänelle kaikki.

Hän huomasi olevansa pakotettu ponnistamaan voimansa viimeiseen asti, ja hän kävi syömään. Mutta vaikka hänen tahtonsa oli kuinka hyvä tahansa, niin vähän ajan päästä hänen oli pakko lopettaa.

Tuo kunnon nainen otaksui, että parin viikon aikana Pitoun olisi
Pariisissa pitänyt oppia ryyppäämään.

"Jos minä kerron, täytyy minun alkaa uudestaan neiti Catherinea varten, ja kertomukseni on pitkä."

Mutta kaikkien juostessa samaan suuntaan Pitou loi koneellisesti katseensa toiseen kerrokseen johtaville portaille, ja kun alhaalta tuleva ilmavirta oli saanut aikaan vedon, oli muuan ovi avautunut, ja hän näki Catherinen katselevan ikkunasta. Catherine katsoi metsään päin, siis Boursonnea kohden. Hän oli siihen määrään vaipunut katselemiseen, ettei huomannut mitään siitä, mitä oli tapahtunut, ettei ollut kuullut, mitä tapahtui talon sisällä tai sen ulkopuolella.

"Ahaa", sanoi Pitou huoaten, "metsään päin, Boursonneen päin, Isidor de Charnyn asunnolle päin, siis sinne."

Tällä kertaa etsijät saapuivat sekä pesutuvasta että muualtakin, missä Catherine olisi voinut olla.

"Rouva Billot", sanoi hän, "kyllä minä tiedän, miksi neiti Catherinea ei löytynyt pesutuvasta."

Ja tarttuen emännän käteen Pitou pakotti hänet astumaan pari kolme askelta portaita ylöspäin ja osoitti hänelle Catherinea, joka istui ikkunalaudalla köynnöskasvien keskellä.

"Tulehan tänne, Catherine", huusi muori Billot aavistamattakaan, minkä vaikutuksen hänen sanansa saivat aikaan. "Ange on tullut Pariisista."

Ja Catherine astui alas portaita, veltosti kuin flaamittaret Van
Ostaden tai Brauwerin maalaamissa tauluissa.

Mitkä ihanat kasvot! Ne olivat ehkä hiukan kalvenneet, mutta yhä ne olivat täyteläiset, ja hipiä oli hieno.

"Minulla on kypärä ja miekka", sanoi hän ylpeästi, "sillä olen taistellut ja surmannut rakuunoita ja sveitsiläisiä, ja jos sitä epäilette, neiti Catherine, niin kysykää isältänne. Siinä kaikki."

Catherine oli niin omissa mietteissään, ettei näyttänyt kuulevan muuta kuin lopun Pitoun vastauksesta.

"Miten isä voi?" kysyi hän, "ja miksi hän ei ole palannut teidän kerallanne? Tuotteko Pariisista huonoja uutisia?"

"Eivätkö kuningas ja kansa ole tulleet yksimielisyyteen? Neckerhän kutsuttiin takaisin?"

"Niin paljon, että kansa on päättänyt ryhtyä itse rankaisemaan ja tappaa kaikki vihollisensa."

"Kaikki vihollisensako?" huudahti Catherine kummastuneena. "Ja ketkä siis ovat kansan vihollisia?"

"Hitto vieköön, tietysti niitä, joilla on suuret tilukset, — joilla on suuret linnat, — jotka näännyttävät kansan nälkään, — jotka omistavat kaikki, kun meillä ei ole mitään."

"Niitä, joilla on komeat hevoset ja kauniit vaunut, kun me saamme kulkea jalan."

"Joka antoi teille kultaiset korvarenkaat, joita kannoitte tanssiessanne herra Isidorin kanssa."

Kamala huuto pääsi kaikkien rinnasta. Catherine vaipui tuolille, johon hän oli tarttunut.

"Niin, tällä hetkellä kai tapetaan ja poltetaan kaikki Pariisin ja
Versaillesin aristokraatit."

"Kamalaa! Miksi se olisi kamalaa? Ettehän te ole mikään aristokraatti, neiti Billot."

"Herra Pitou", sanoi Catherine synkän tarmokkaasti, "minun mielestäni te ette ollut noin julma ennen Pariisiin menoanne."

"Älkää siis kerskailko rikoksista, joita pariisilaiset ovat tehneet, koska ette ole pariisilainen, ettekä ole noita rikoksia tehnyt."

"Minä olen niin vähän syyllinen", sanoi Pitou, "että herra Billot ja minä olimme menettää henkemme koettaessamme puolustaa herra Berthieriä."

"Kunnon isäni! Hyvä isäni. Se on hänen kaltaistaan!" sanoi Catherine innoissaan.

"Kunnon mieheni!" sanoi muori Billot. "Mitä hän siis teki?" Pitou kertoi Grève-torin kauheat tapahtumat, Billotin epätoivon ja halun palata Villers-Cotteretsiin.

"Miksi hän siis ei palaa?" sanoi Catherine sellaisella äänellä, että se vaikutti Pitoun sydämen syvyyksiin, niinkuin kaameat ennustukset, jotka loihtijat osaavat upottaa syvälle sydämien pohjaan.

"Herra Gilbert tahtoo siis syöstä mieheni kuolemaan", sanoi rouva
Billot nyyhkyttäen.

"Tahtooko hän siis hävittää isäni kodin?" sanoi Catherine yhtä synkän alakuloisesti kuin ennenkin.

"Ei suinkaan!" lausui Pitou. "Herra Billot ja herra Gilbert pääsivät kyllä yksimielisyyteen. Herra Billot jää vielä joksikin aikaa Pariisiin lopettamaan vallankumousta."

"Ah", sanoi emäntä ihastuen, "kun hän kerran on herra Lafayetten ja herra Baillyn seurassa, niin…"

"Minä toin apotti Fortierille Sébastien Gilbertin ja olen tullut tänne tuomaan herra Billotin määräyksiä."

Lopettaessaan nämä sanat Pitou nousi diplomaattisen arvokkaasti, minkä ainakin isäntäväki ymmärsi ja ehkä palvelijatkin.

Muori Billot nousi heti ja käski kaikkia poistumaan. Catherine jäi istumaan ja tutkisteli sielunsa syvyyteen asti Pitoun lausetta, ennenkuin kysymys tuli hänen huuliltaan.

XXX

ROUVA BILLOT LUOPUU VALLASTA

Molemmat naiset terästivät kaiken huomionsa kuullakseen kunnioitetun perheen isän määräykset. Pitou kyllä tiesi, kuinka vaikea hänen tehtävänsä oli. Hän oli nähnyt sekä muori Billotin että Catherinen työssä. Hän tunsi toisen hallitsemistottumuksen ja toisen kiihkeän itsenäisyyden.

Catherine, lempeä, työteliäs, hyvä tyttö, oli juuri näillä ominaisuuksillaan saavuttanut hyvin suuren vaikutusvallan kaikkiin talon jäseniin. Mitä onkaan hallitsemishalu muuta kuin luja tahto olla tottelematta?

Toimittaessaan asiansa Pitou tiesi varsin hyvin tuottavansa toiselle suuren tyydytyksen ja toiselle täyden mielipahan.

Kun muori Billot siirrettäisiin vastuuttomaan asemaan, muuttuisi hän tavallaan luonnottomaksi, epäsuhtaiseksi olennoksi. Se suurensi Catherinea Pitoun silmissä. Mutta nykyhetkenä ei Catherine sitä tarvinnut.

Pitou edusti talossa nyt Homeroksen airutta, joka oli suuna, muistina, mutta ei järkenä. Hän lausui asiansa näillä sanoilla:

"Rouva Billot, herra Billotin tarkoitus on, että te näkisitte mahdollisimman vähän vaivaa."

"Sitä", vastasi Pitou, "että tämänlaatuisen talon hoitaminen tuottaa paljon huolta ja vaivaa, että on tehtävä kauppoja…"

"Ja viljan korjaamisessa, no, se on eri asia, täytyy laittaa ruokaa työmiehille, auttaa ajomiehiä…"

"Ei tuo minua säikytä, kun sillä autan kunnon miestäni", huudahti kelpo vaimo.

"Auttakaahan minua, neiti Catherine", sanoi nuori mies, joka huomasi voimiensa vähenevän sitä mukaa kun tilanne kävi vaikeaksi.

"Asian laita on niin", sanoi Pitou, "että herra Billot ei ole valinnut rouva Billotia näkemään niin paljon vaivaa…"

"Kenet siis?" keskeytti emäntä vapisten samalla sekä ihastuksesta että kunnioituksesta.

"Hän on valinnut toisen, joka on voimakkaampi ja joka vastaa samalla itseään ja teitä. Hän on valinnut neiti Catherinen."

"Tyttäreni Catherinen taloa johtamaan!" huudahti vanha emäntä, ja hänen äänessään soi sekä epäluuloa että kateutta.

"Ei, ei", sanoi itsepintaisesti Pitou, joka kerran päästyään vauhtiin osasi jatkaa täydellä voimalla. "Ei suinkaan. Minä toimitan asian ihan tarkalleen. Herra Billot valtuuttaa neiti Catherinen hänen sijastaan ja paikallaan johtamaan kaikkia talon töitä ja asioita."

Nämä totuuden tehostamat sanat tunkeutuivat emännän sydämeen. Ja niin hyvä oli hänen luonteensa, että siinä ei herännyt katkeraa kateutta tai polttavaa suuttumusta; päinvastoin valta-aseman luovuttaminen teki hänet alistuvaiseksi, tottelevammaksi ja miehensä erehtymättömyydestä varmemmaksi.

Nämä kaksi ajatusta vain oli kunnon naisella pantavana omia mietteitään vastaan. Ja koko vastustus raukesi.

Hän katsoi tyttäreensä, jonka silmissä ei näkynyt muuta kuin vaatimattomuutta, luottamusta, hyvää onnistumisen tahtoa, hellyyttä ja horjumatonta kunnioitusta. Ja silloin hän kokonaan alistui.

"Herra Billot on oikeassa", sanoi hän. "Catherine on nuori, hänellä on hyvä pää; onpa hän vielä itsepäinenkin."

"On kyllä", sanoi Pitou, joka tiesi sillä mielistelevänsä Catherinen itserakkautta, samalla kun sai lausua kohteliaisuuden.

"Catherine", jatkoi muori Billot, "liikkuu matkoilla helpommin kuin minä; hän jaksaa paremmin kuin minä juosta päiväkaudet työmiesten jäljestä. Hän myy suuremmalla voitolla ja ostaa huokeammalla. Hän saa kaikki itseään tottelemaan."

"No niin!" jatkoi kunnon nainen tarvitsematta tukahduttaa edes huokausta; "nyt Catherine siis saa juosta pitkin peltoja, hoitaa kukkaroa, olla aina matkoilla! Tyttäreni on muuttunut pojaksi!…"

"Älkää peljätkö mitään neiti Catherinen puolesta. Olenhan minä täällä ja seuraan häntä kaikkialle."

Ange odotti tällä jalolla uhrautumisella tekevänsä syvän vaikutuksen, mutta Catherine katsoikin häneen niin oudosti, että Pitou joutui ymmälle.

Nuori tyttö punastui, mutta ei sillä tavalla kuin nainen kuullessaan mielistelevän lauseen, vaan puna oli hiukan syvempi, ilmaisten sielussa liikkuvan jotakin muuta, suuttumusta ja kärsimättömyyttä, halua puhua ja tarvetta olla vaiti.

Pitou ei ollut hienonmaailman mies eikä näitä erotuksia ymmärtänyt. Mutta kun hän huomasi, ettei Catherinen punastuminen merkinnyt täyttä hyväksymistä, lausui hän:

"No mitä?" Ja hän hymyili herttaisesti, niin että hänen suuret hampaansa näkyivät paksujen huulien välistä. "No, te olette vaiti, neiti Catherine?"

"Herra nähköön", huudahti muori Billot, "ettehän voi toki ajatella tyttäreni liikuskelevan kaikkialla henkivartijoineen!"

"Mutta edes metsässä!" sanoi Pitou niin viattoman varmasti, että synti olisi ollut hänelle nauraa.

"Sisältyykö sekin isännän määräyksiin?" kysyi muori Billot, joka täten osoitti osaavansa laskea leikkiäkin.

"Sellainen toimi olisi laiskan toimi", sanoi Catherine; "isäni ei ole voinut sellaista valita herra Pitoulle, eikä hän sellaista tointa ota vastaan."

Pitou katsoi silmät selällään Catherinesta muori Billotiin. Kaikki hänen kauniit unelmansa romahtivat kasaan. Catherine käsitti todellisena naisena Pitoun pettymyksen täydellisesti.

"Herra Pitou", sanoi hän, "Pariisissako te olette nähnyt nuorten tyttöjen pilaavan maineensa kuljettamalla sillä tavalla nuoria miehiä seurassaan?"

"Mutta ettehän te ole mikään nuori tyttö", lausui Pitou, "koska olette talon emäntä."

"Lopetetaan nyt jo", sanoi muori Billot äkkiä; "talon emännällä on paljon puuhaa ja hommaa. Tulehan tänne, Catherine, niin luovutan sinulle talon isäsi määräysten mukaan."

Pitou katseli liikkumatta ja ihmetellen menoja, jotka maalaisesta yksinkertaisuudestaan huolimatta vaikuttivat juhlallisesti.

Muori Billot otti avaimet esille ja antoi ne toisen toisensa jälkeen Catherinelle, tilittäen hänelle liinavaatteet, viinipullot, huonekalut ja ruokatavarat. Hän vei tyttärensä vanhan kaappipöydän luo, 1738:n tai 1740:n hienoa työtä, jossa ukko Billot säilytti papereitaan, kultarahojaan, kaikkea, mikä kuului perheen rahavaroihin ja arkistoon.

Vakavana Catherine otti vastaan toimeensa kuuluvan vallan ja sen salaisuudet. Hän kyseli tarkasti äidiltään, tuumi jokaisen vastauksen saatuaan, ja näytti siltä kuin hän kerran tiedon saatuaan olisi sen sulkenut muistinsa ja järkensä syvyyteen kuin aseen, jota tarpeen tullen voi käyttää.

Kun esineet olivat tilitetyt, vei muori Billot hänet katsomaan karjaa, joka huolellisesti tarkastettiin. Terveet ja sairaat lampaat, karitsat, vuohet, kanat, kyyhkyset, hevoset, härät ja lehmät.

Mutta tämähän oli vain muodollisuus. Kaikkia näitä talon toimia oli nuori tyttö jo kauan itsekseen hoitanut.

Ei kukaan tuntenut niin hyvin kuin Catherine siipikarjaa kaakotuksen sävystä; karitsat hän tunsi jo kuukauden vanhoina; kyyhkyset tunsivat hänet niin hyvin, että toisinaan keskellä pihamaata alkoivat kierrellen lentää hänen ympärillään, toisinaan taas asettuivat hänen olkapäilleen, tervehdittyään häntä ensin maassa erikoisella nykivällä liikunnallaan.

Hevoset hirnuivat Catherinen lähestyessä. Hän yksinään sai kaikkein äksyimmätkin tottelemaan. Eräs niistä, joka varsasta asti oli talossa kasvatettu ja tullut virmaksi ratsuksi, rikkoi kaikki esteet tallissa päästäkseen Catherinen kädestä syömään tai hänen taskustaan etsimään leivänmuruja, joita siellä aina oli.

Ehdottomasti täytyi hymyillen katsella, kun tämä kaunis, vaaleatukkainen tyttö, jolla oli siniset silmät, valkoinen kaula, pyöreät käsivarret ja somat kätöset, tuli esiliina täynnä jyviä lammen rannalle sille kohtaa, missä paljon astuttu ja kovettunut hiekka rapisi jyviä siihen heitettäessä.

Silloin näki kaikkien kananpoikien, kyyhkysten, vapaina olevien lampaitten kiiruhtavan lammen luo. Lintujen nokat iskivät maahan, karitsojen punainen kieli nuoleksi kauroja tai tattarijyviä. Tämä jyvistä tumma maa tuli parissa minuutissa yhtä valkoiseksi ja puhtaaksi kuin heinämiehen vati hänen lopetettuaan ateriansa.

Muutamilla on silmissään voima, joka joko lumoo tai kauhistuttaa. Ja ne voivat niin väkevästi vaikuttaa eläimeen, että se ei ajattelekaan vastustamista. Onhan moni meistä nähnyt vihaisen härän alakuloisesti katselevan lasta, joka vaaraa ymmärtämättä hymyilee sille! Sen tulee sääli. Onhan moni meistä nähnyt saman härän katselevan kavalasti rotevaan maamieheen, joka sitä tiukasti silmäilee ja sanaakaan sanomatta pitää sitä alallaan. Härkä painaa päänsä alas, näyttää ryhtyvän hyökkäämään, mutta sen jalat ovatkin juurtuneet maahan kiinni; se vapisee, sitä huimaa, se pelkää.

Catherine vaikutti toisella näistä tavoista koko ympäristöönsä. Hän oli samalla niin rauhallinen ja varma, niin voimakas ja tarmokas, niin arkailematon ja peloton, että eläin hänen edessään ei ajatellutkaan tehdä mitään pahaa.

Tätä omituista lumoustaan hän etupäässä käytti ajatteleviin olentoihin. Tämän neidon sulo oli vastustamaton. Ei ainoakaan seudun miehistä ollut hymyillyt puhuessaan Catherinesta, ei kellään pojalla ollut huonoja ajatuksia hänestä; ne, jotka rakastivat häntä, olisivat tahtoneet saada hänet vaimokseen, ja ne, jotka eivät rakastaneet, saada hänet sisarekseen.

Pää kumarassa, kädet riipuksissa, ajatukset siellä täällä, seurasi
Pitou nuorta tyttöä ja hänen äitiään tarkastusmatkalla.

Hänelle ei ollut sanottu sanaakaan. Hän esiintyi kuin murhenäytelmän sotilas, ja hänen kypäränsä tekikin hänet suuressa määrässä sellaisen näköiseksi.

"Rakkaat lapset", sanoi hän, "isäntämme ei palaa vielä Pariisista, mutta hän on valinnut teille käskijän sijaansa. Se on tyttäreni Catherine, joka tässä on nuorena ja voimakkaana. Minä olen vanha, ja muistini on huono. Isäntä on tehnyt oikein. Emäntä on tästälähin Catherine. Hän ottaa rahat vastaan ja maksaa. Minä ensimmäisenä kuulen hänen määräyksensä ja noudatan niitä. Ne, jotka niskoittelevat, joutuvat tekemisiin hänen kanssaan."

Catherine ei lisännyt sanaakaan. Hän suuteli hellästi äitiään. Tämä suudelma vaikutti voimakkaammin kuin kaikki sanat. Muori Billot itki, Pitou oli heltynyt. Kaikki palkolliset osoittivat suosiotaan uudelle hallitukselle.

Heti Catherine ryhtyi toimeen ja jakoi kullekin tehtävänsä. Jokainen sai määräyksensä ja lähti sitä täyttämään parhaansa mukaan, niinkuin aina uuden valtiaan astuessa toimeen.

"Siksi, että olette lukumies, parisilainen herra, jolle maalaistyöt eivät sovellu."

"Miksi, neiti Catherine", sanoi poikaparka epätoivoissaan, "pakotatte minut sen perusteella, että muka olen lukumies, kuolemaan nälkään? Ettekö siis tiedä, että filosofi Epiktetes palveli saadakseen ruokaa, että satujen kirjoittaja Aisopos ansaitsi leipänsä otsansa hiessä? Ja nuo molemmat herrat olivat kuitenkin minua paljon oppineemmat."

"Mutta herra Billot otti minut tänne taloon kuuluvaksi. Sitä varten hän lähetti minut tänne Pariisistakin."

"Niin kai, sillä isäni saattoi kyllä pakottaa teidät tekemään sellaista työtä, jota minä, hänen tyttärensä, en uskalla teillä teettää."

"Mutta silloinhan jäisitte toimettomaksi, ja sitä minä en tohdi sallia. Isälläni oli isäntänä oikeus tehdä, mitä tahtoi, mutta sitä minulla ei ole hänen sijaisenaan. Minä hoidan hänen omaisuuttaan; sen täytyy tuottaa hänelle tuloja."

"Mutta minäkin olen valmis tekemään työtä, ja minä tuotan tuloja.
Näettehän, neiti Catherine, että lauseenne kiertävät väärää kehää."

"Mitä!" sanoi Catherine, joka ei ymmärtänyt Pitoun suuria lauseita.
"Mikä on väärä kehä?"

"Vääräksi kehäksi, neiti, sanotaan huonoa ajattelemista. Ei, antakaa minun jäädä taloon ja teettäkää minulla mitä tahansa. Saatte silloin nähdä, olenko minä lukumies ja laiskuri. Onhan teillä sitäpaitsi kirjat ja tilit kunnossa pidettävinä. Minun erikoisalani onkin laskutiede."

"Eläkää täällä toistaiseksi", sanoi Catherine heltyen: "minä mietin, ja ehkä keksimme jotakin."

"Te tahdotte miettiä tietääksenne, pidättekö minut täällä. Mutta mitä minä olenkaan teille tehnyt, neiti Catherine? Ette te ollut tuollainen ennen."

Hän ei voinut antaa mitään selityksiä Pitoulle, joka huomasi tämän keskustelun väsyttävän häntä. Niinpä Catherine katkaisi sen sanomalla:

Pitou jäi kuin naulattuna paikalleen; hänen päänsä oli kumarassa, ja hän sai estetyksi kyyneleen, joka kuuman öljypisaran tavoin poltti hänen silmäluontaan.

"Minä olen mielestänne muuttunut, neiti Catherine", sanoi Pitou itsekseen, "mutta te vasta olettekin muuttunut ja paljoa enemmän kuin minä."

XXXI

MIKSI PITOU PÄÄTTI JÄTTÄÄ MAALAISTALON JA PALATA HARAMONTIIN, AINOAAN OIKEAAN ISÄNMAAHANSA

Muori Billot taipui olemaan ylimpänä piikana, tarttui työhön vakavasti, ilman mitään katkeruutta, koettaen kaikessa parastaan. Toiminta oli hetkiseksi pysähtynyt järjestetyssä maataloudessa, mutta nyt se taas alkoi matkia mehiläiskeon hyörinää.

Sillä aikaa kun Catherinen hevosta valjastettiin, meni nuori tyttö taloon vilkaisten ohimennen Pitouhun, joka seisoi yhä paikallaan, pään vain kääntyessä viirin tavoin häneen päin siihen asti, kunnes hän oli kadonnut huoneeseensa.

Pitou-parka! Mitäkö varten hän sinne meni? Järjestämään tukkansa, ottamaan valkoisen päähineen, panemaan hienoimmat sukat jalkaansa.

Lopetettuaan tämän pukeutumishommansa ja kuullessaan hevosensa hirnuvan katoksen alla Catherine palasi, suuteli äitiään ja läksi.

Pitoulla ei ollut mitään työtä. Hän ei ollut tyyntynyt siitä puoliksi välinpitämättömästä, puoliksi sääliväisestä katseesta, jonka Catherine lähtiessään oli luonut häneen. Hän ei voinut mitenkään jäädä tällaiseen epävarmuuteen.

Tavattuaan jälleen Catherinen Pitousta oli tuntunut, että Catherinen elämä oli hänelle ihan välttämätön. Sitäpaitsi liikkui tämän raskaan ja uneksivan luonteen pohjalla kuin kellon heiluri jonkinlainen epäluulo.

Viattomat luonteet näkevät kaikki yhtä tärkeänä. Laiskat luonteet ovat yhtä tunneherkkiä kuin muutkin. Erotus on vain siinä, että he tuntevat eivätkä erittele.

Erittely johtuu tottumuksesta nauttimaan ja kärsimään. Ihmisen täytyy ensin olla tottunut tietyssä määrässä ottamaan vastaan vaikutelmia, ennenkuin hän voi katsella kiehuntaa siinä kuilussa, jota sanotaan ihmissydämeksi. Vanhuksilta ei puutu tätä kokemusta.

Kun Pitou kuuli loittonevan hevosen kavioiden kopseen, juoksi hän portille. Hän näki Catherinen ajavan oikotietä; sitä myöten päästiin talosta Ferté-Milonin suurelle maantielle, ja se yhtyi tähän kukkulan luona, jonka huippu hukkui rehevään metsään.

Portilla hän lähetti nuorelle tytölle kaihoisat ja nöyrät jäähyväiset. Mutta heti kun Pitou oli kädellään ja sydämellään lähettänyt nämä jäähyväiset, alkoi hän miettiä erästä asiaa. Catherine oli kieltäytynyt ottamasta Pitouta mukaansa, mutta ei voinut estää häntä juoksemasta jäljestään. Hän saattoi kyllä sanoa Pitoulle: Minä en tahdo teitä nähdä; mutta ei voinut sanoa: Minä kiellän teitä katsomasta minuun.

Pitou arveli siis, että koska hänellä ei ollut mitään työtä, ei mikään estänyt häntä seuraamasta metsän halki sitä tietä, jota nuori tyttö kulki. Piilossa, puiden välitse, voisi siis nähdä hänet.

Talosta oli Ferté-Miloniin ainoastaan puolentoista penikulman matka. Puolitoista penikulmaa sinne ja puolitoista penikulmaa takaisin — mitä se merkitsi Pitoulle?

Catherine ratsasti sitäpaitsi tietä myöten, joka teki kierroksen.
Menemällä suoraan Pitou voitti ainakin neljännespenikulman.
Jäljelle jäi siis ainoastaan puolikolmatta penikulmaa mennäkseen
Ferté-Miloniin ja palatakseen sieltä.

Puolitoista penikulmaa oli pikkuinen matka silloin, kun mies näytti varastaneen penikulmasaappaat Peukaloiselta, joka oli ne siepannut jättiläiseltä.

Catherinen ajaessa suurta tietä myöten Pitou kiiti pajujen suojassa metsää kohden.

Vähän ajan päästä hän oli metsän laidassa, hyppäsi leveän ojan yli ja katosi siimekseen yhtä kepeästi, vaikka ei yhtä sirosti kuin säikähtynyt hirvi.

Hän juoksi tällä tavalla neljännestunnin, ja sitten hän näki aukon, jonka läpi maantie kulki. Hän pysähtyi tähän ja nojautui suureen tammeen, jonka kyhmyinen runko kätki hänet kokonaan. Hän tiesi varmasti päässeensä Catherinen ohitse.

Hän odotti kymmenen minuuttia, jopa neljänneksenkin, eikä nähnyt ketään. Olikohan Catherine unohtanut jotakin kotiin ja kääntynyt takaisin? Se oli kyllä mahdollista.

Pitou lähestyi tavattoman varovasti maantietä, pisti päänsä esiin suuren jalavan takaa, joka kasvoi keskellä ojaa ja oli siten puoliksi maantiellä puoliksi metsässä, suunnaten suoraa tietä pitkin katseensa tasangolle asti, mutta ei nähnyt ketään.

Pitou jatkoi matkaansa. Joko Catherine ei vielä ollut saapunut kotiin, ja silloin hän näkisi tytön menevän taloon, tai hän oli jo sinne ehtinyt, ja silloin hän näkisi Catherinen lähtevän sieltä.

Pitou otti jalat alleen ja läksi mittaamaan matkaa, joka erotti hänet tasangosta.

Juostessaan pitkin tien reunoja, jotka olivat pehmeämmät, hän äkkiä pysähtyi. Catherinen hevonen juoksi hiljaista hölkkää.

Hevonen oli kääntynyt suurelta tieltä, jättänyt tienvierustat ja mennyt pienelle polulle, jonka päässä oli pylväässä seuraava kirjoitus: Polku Ferté-Milonin tieltä Boursonneen.

Pitou kohotti katseensa ja näki tien toisessa päässä, metsän sineä vasten, Catherinen valkoisen hevosen ja punaisen röijyn.

Se oli pitkän matkan päässä, mutta olemmehan sanoneet, etteivät välimatkat merkinneet mitään Pitoulle.

"Ah", tuumi Pitou kiitäen uudelleen metsään, "hän ei siis menekään Ferté-Miloniin, vaan Boursonneen! Mutta enhän erehtynyt. Hän sanoi monen monituista kertaa menevänsä Ferté-Miloniin. Hän sai tehtäväkseen toimittaa siellä asioita. Muori Billotkin puhui Ferté-Milonista."

Ja tätä miettiessään Pitou juoksi. Hän juoksi yhä eteenpäin. Hän juoksi kuin mieletön.

Sillä epäilyksen, mustasukkaisuuden alkutunteen, herättyä Pitou ei enää ollut tavallinen kaksijalkainen olento. Pitou näytti jonkunlaiselta siivelliseltä koneelta, jommoisia varsinkin Daidalos ja ylipäänsä muinaisajan suuret mekanikot hyvin suunnittelivat, mutta ikävä kyllä huonosti toteuttivat. Hän muistutti erehdyttävän suuressa määrässä olkiukkoja, joita tuuli heiluttelee leikkikalukauppiaan myyntikojuissa. Käsivarret, jalat, kaikki liikkuu, kääntyy ja notkuu.

Kovasti harpatessa oli Pitoun askelten väliä viisi jalkaa. Kädet, jotka muistuttivat keppien päihin pantuja kurikoita, halkoivat airojen tavoin ilmaa. Suu, silmät ja sieraimet olivat auki niellen ilmaa, joka taas puhisten tulvi ulos.

Ei mikään hevonen olisi voinut kiitää sellaista vauhtia. Ei mikään leijona olisi sellaisella tahdon vimmalla pyrkinyt tavoittamaan saalistaan.

Pitou oli juossut yli puoli penikulmaa, kun hän näki Catherinen. Catherine oli ennättänyt ajaa vain neljännespenikulman, kun Pitou sensijaan oli juossut puoli. Hän oli siis juossut kahta kertaa nopeammin kuin hevonen hölkkäjuoksussa.

Nyt ei Pitou enää juossut nähdäkseen Catherinen, vaan vakoillakseen häntä.

Oli syy mikä tahansa, Pitou tahtoi saada Catherinen kiinni suorasta valheesta siten hankkiakseen itselleen paremman vaikutusvallan häneen.

Pitou syöksyi pää kumarassa pensaikkoon ja risukkoon, taittoi esteet kypärällään ja tarpeen tullen käytti miekkaansakin.

Kun Catherine nyt ajoi vain kävellen, kuului oksan taittuminen sinne saakka, ja sekä hevonen että ajaja heristivät korviaan.

Silloin Pitou, joka koko ajan piti Catherinea silmällä, pysähtyi ja pidätti hengitystään. Hän tahtoi poistaa kaikki epäluulot.

Pitou kuuli äkkiä Catherinen hevosen hirnuvan, ja siihen vastasi toisen hevosen hirnunta. Ei voinut vielä nähdä toista hirnuvaa hevosta.

Mutta Catherine löi vitsalla Cadetia, ja tämä, joka oli kävellyt, läksi jälleen juoksemaan.

Lisättyään vauhtia Catherine ennätti viiden minuutin päästä ratsastajan luo, joka yhtä nopeasti tuli häntä kohden.

Catherinen uusi kiire oli niin odottamaton, että Pitou-parka jäi liikkumatta paikalleen, nousten vain varpailleen nähdäkseen siten etäämmälle. Mutta hän ei voinut nähdä niin pitkän matkan päähän.

Mitä Pitou ei nähnyt, sen hän kuitenkin tunsi kuin sähköiskuna, nuoren tytön ilon ja punastumisen, ruumiin värisemisen, tavallisesti lempeiden ja tyynten, nyt säkenöivien silmien välkkeen.

Myöskään ei voinut erottaa ratsastajan kasvoja, mutta päättäen hänen ryhdistään, viheriäisestä, samettisesta metsästyslakistaan ja sirosta ja vapaasta päänliikkeestään hän kuului yhteiskunnan ylempiin luokkiin, ja ajatuksissaan Pitou heti muisteli Villers-Cotteretsin kaunista nuorta miestä ja oivallista tanssijaa. Hänen sydämensä, suunsa, kaikki hänen ruumiinsa jänteet värisivät yhtaikaa, ja hän mainitsi Isidor de Charnyn nimen.

Pitoun huokaus muistutti karjuntaa. Piiloutumalla uudelleen pensaikkoon hän pääsi hiipimään kahdenkymmenen askeleen päähän nuorista. Nämä olivat niin kokonaan kiintyneet katselemaan toisiaan, etteivät tulleet miettineeksi, johtuiko metsästä kuuluva kahina nelijalkaisen vai kaksijalkaisen olennon liikkeistä.

Nuori mies kohottautui kyllä satulassaan, katsoi Pitouhun päin ja silmäili ylimalkaisesti ympärilleen. Mutta samassa Pitou heittäytyi vatsalleen ja kätki kasvonsa maahan pysyäkseen piilossa.

Sitten hän mateli kuin käärme pitkin maata, kunnes saapui kymmenen askeleen päähän ja voi erottaa puheen. "Hyvää päivää, herra Isidor", sanoi Catherine. "Herra Isidor! Tiesinhän minä sen!" sopersi Pitou.

Silloin hän tunsi ruumiissaan suuren väsymyksen seuraavan koko tätä tunnin kestävää voimanponnistusta, johon epäilykset, epäluulo ja mustasukkaisuus olivat hänet saattaneet.

Molemmat nuoret olivat vastatusten seisten päästäneet ohjakset ja tarttuneet toistensa käsiin. Väristen, vaiti he näin seisoivat. Molemmat hevoset, jotka epäilemättä olivat tottuneet toisiinsa, hieroivat kuonojaan vastatusten ja kuopivat jaloillaan tien sammalta.

"Tänään!" tuumi Pitou. "Siis hän ei toisina päivinä ole tullut myöhään."

"Ei ole minun syyni, rakas Catherine", vastasi nuori mies, "mutta minua pidätti tänä aamuna veljelläni tullut kirje, johon minun täytyi heti vastata. Mutta älkää pelätkö, huomenna olen täsmällisempi."

"Minäkin olen saanut", lausui Catherine hymyillen. "Sanoittehan eräänä päivänä, että kun kahdelle ihmiselle, jotka rakastavat toisiaan, tapahtuu tällaista ihan samanlaista, nimitetään sitä sympatiaksi."

"Kuka se Pitou on!?" kysyi nuori aatelismies kepeästi ja iloisesti, jolloin Pitoun poskilla ennestään ollut puna muuttui tuliseksi.

"Kyllähän te hänet tunnette", sanoi Catherine. "Hän on se sama poika, jonka isäni otti taloon ja joka eräänä sunnuntaina seurasi minua tanssipaikalle."

"Kyllä minä nyt muistan", sanoi aatelimies. "Se on sama, jolla on polvet kuin ruokaliinan solmut."

Catherine alkoi nauraa. Pitou tunsi itsensä nöyryytetyksi, epätoivoiseksi; hän katseli polviaan, jotka todellakin olivat solmujen näköiset, nousi toisen kätensä nojaan, mutta vaipui jälleen huoaten vatsalleen.

"Älkää tehkö liian paljon pilaa Pitou-raukasta", sanoi Catherine.
"Arvatkaahan, mitä hän ehdotti minulle äsken?"

"En, sillä tiesinhän teidän odottavan minua täällä. Vaikka minähän melkein sain odottaa teitä."

"Tiedättekö, Catherine, että nyt lausuitte ihan kuninkaallisen huomautuksen?" [Viittaus Ludvig XIV:n lausumaan: Olin saamaisillani odottaa. — Suom.]

"Miksi ette suostunut tuon ylvään ritarin tarjoukseen? Hän olisi huvittanut meitä suuresti."

"Olette oikeassa, Catherine", sanoi Isidor luoden kauniiseen kartanonemäntään rakkaudesta hehkuvat silmänsä.

Pitou sulki silmänsä, jotta ei näkisi mitään, mutta hän oli unohtanut sulkea korvansa. Hän kuuli piilopaikkaansa asti suudelman ja tarttui epätoivoissaan tukkaansa, niinkuin ruttotautinen Grosin taulussa, joka esittää Bonaparten käyntiä ruttotautisten luona Jaffassa.

Kun hän jälleen tointui, olivat nuoret panneet hevosensa hiljaa kävelemään ja loittonivat. Viimeiset Pitoun kuulemat sanat olivat seuraavat:

"Olette oikeassa, herra Isodor, ajelkaamme tunnin verran. Kyllä voitan tämän tunnin takaisin jouduttamalla hevostani ja, — lisäsi hän nauraen, — se on hyvä eläin, joka ei kerro mitään."

Siinä kaikki, näky katosi, pimeys sai vallan Pitoun sielussa, niinkuin luonnossakin, ja vääntelehtien pensaikossa nuori mies antautui tuskansa valtaan.

"En palaa taloon", päätti hän. "Minua nöyryytetään siellä ja pilkataan. Siellä saan syödä sen naisen leipää, joka rakastaa toista miestä, ja tunnustan sen suoraan, minua kauniimpaa, rikkaampaa ja sirompaa. Ei, minun paikkani ei ole Pisseleuxissa, vaan Haramontissa, — Haramontissa, syntymäpaikassani, missä ehkä kohtaan sellaisia ihmisiä, jotka eivät huomaa, että polveni ovat kuin solmut."

Ja Pitou hieroi pitkiä sääriään ja läksi Haramontia kohden, jonne huhu hänen tietämättään oli levinnyt hänen kypärästään ja miekastaan, ja häntä odotti siis maine, vaikka ei onni.

Mutta tiedetäänhän, ettei ihminen koskaan saa olla täydellisesti onnellinen.

XXXII

PITOU PUHUJANA

Mutta tullessaan Villers-Cotteretsiin kymmenen aikaan illalla, lähdettyään kuusi tuntia aikaisemmin ja tällä välin tehtyään kuvaamamme pitkän kiertomatkan Pitou ymmärsi, että vaikka se tuntuikin ikävältä, niin parempi oli jäädä Dauphin-hotelliin nukkumaan vuoteeseen kuin taivasalle jonkun jalavan tai tammen suojaan.

Sillä eihän hän pääsisi mihinkään Haramontin taloon nukkumaan, jos hän saapuisi sinne puoliyhdentoista aikaan illalla. Puolitoista tuntia aikaisemmin olivat jo kaikki valot sammutetut ja kaikki ovet suljetut.

Pitou jäi siis Dauphin-hotelliin, missä hän kolmellakymmenellä soulla sai oivallisen vuoteen, neljä naulaa leipää, kappaleen juustoa ja ruukullisen omenaviiniä.

Hän oli samalla kertaa sekä väsynyt että rakastunut, uupunut ja epätoivoissaan. Ruumiin ja sielun välillä syntyi näin taistelu, missä sielu, joka alussa oli ollut voitolla, viimein sortui.

Tämä merkitsi, että kello yhdestätoista kello kahteen Pitou vuoteellaan huokasi, valitti ja vääntelehti. Mutta väsymys sai kello kaksi voiton, ja hän nukkui heräten vasta kello seitsemän.

Samoin kuin puoliyhdentoista aikaan kaikki ihmiset ovat Haramontissa levolla, samoin kaikki Villers-Cotteretsissa ovat seitsemän aikaan aamulla valveilla.

Lähtiessään Dauphin-hotellista Pitou siis huomasi kypäränsä ja miekkansa herättävän taas yleistä huomiota. Astuttuaan satakunta askelta hän oli jälleen suuren joukon keskustana. Pitou oli kaikesta päättäen tullut hyvin suosituksi kotiseudullaan.

Harvoja matkamiehiä kohtaa sellainen onni. Aurinko, jonka sanotaan kaikille loistavan, ei loista yhtä suosiollisesti niille, jotka palaavat kotiseudulleen profeetoiksi.

Mutta eihän kaikilla olekaan äreää ja julmuuteen asti ahnetta tätiä; eihän jokainen, joka pystyy Gargantuan tavoin nielaisemaan riisissä valmistetun kukon, pysty tarjoamaan vahingonkorvaukseksi kultarahaa. Vielä harvemmin sattuu tällaisille kotiinpalaajille, joista varhaisin on Odysseus, että heillä on päässään kypärä ja kupeella miekka, vaikka muu asu ei ole laisinkaan sotilaallinen.

Sanokaamme suoraan, että Pitoun kypärä ja miekka herättivät hänen kotikaupunkilaistensa huomiota.

Muutamat Villers-Cotteretsin asukkaat, jotka edellisenä päivänä olivat saattaneet Pitouta apotti Fortierin ovelta Soissons-kadun varrelta Pleuxiin täti Angéliquen ovelle, päättivät jatkaa suosionosoitustaan ja saattaa hänet Villers-Cotteretsista Haramontiin. Ja he panivat päätöksensä täytäntöön. Seurauksena tästä olikin, että Haramontin asukkaat, nähdessään tämän, alkoivat oikealla tavalla kunnioittaa kyläläistään.

Totta kyllä, maa-ala oli jo valmiina ottamaan siemenen vastaan. Vaikka Pitou olikin nopeasti kulkenut kylän kautta, oli se tehnyt sittenkin vaikutuksensa. Hänen kypäränsä ja miekkansa olivat jääneet niiden mieleen, jotka olivat nähneet hänet koko loistossaan.

Kun siis Haramontin asukkaat näkivät Pitoun suovan heille uuden käynnin, jommoista eivät olleet voineet toivoakaan, ottivat he hänet hyvin kunnioittavasti vastaan; häntä pyydettiin laskemaan sotaiset merkkinsä syrjään ja istumaan kylän torilla neljän kastanjan alle varjoon, niinkuin pyydettiin Marsia tekemään Tessaliassa suurten voittojensa vuosipäivänä. Pitou suostuikin tähän sitä mieluummin kun hänen aikomuksensa oli jäädä asumaan Haramontiin. Hän suostui siis ottamaan vastaan huoneen, jonka muuan kylän sotaintoisista vuokrasi hänelle valmiiksi kalustettuna.

Kalustuksena oli puuvuode, siinä olkia ja patja, sekä kaksi tuolia, pöytä ja vesiruukku. Tämän kaiken omistaja arvioi kuudeksi livreksi vuodessa, jolla hinnalla olisi saanut kaksi vadillista kukkokeittoa.

Kun vuokrasta näin oli sovittu, otti Pitou haltuunsa uuden asunnon ja tarjosi ryypyn kaikille saattajilleen; sitten, kun sekä tapaukset että omenaviini olivat nousseet hänen päähänsä, piti hän heille asuntonsa ovelta puheen. Se oli suuri tapaus: niinpä koko Haramont kokoontui piiriin oven eteen.

Pitou oli ollut pappiskoulussa ja osasi siis puhua kauniisti. Hän tunsi ne kahdeksan sanaa, joilla kansojen järjestäjät, kuten Homeros heitä nimitti, osasivat tähän aikaan saada joukot liikkeelle.

Lafayettesta Pitouhun oli kyllä pitkä matka, mutta onhan Haramontista
Pariisiin myöskin pitkä matka! Tietysti moraalisesti tarkoitettuna.

Pitou alkoi johdannolla, johon apotti Fortier, vaikka olikin vaativainen, olisi epäilemättä ollut tyytyväinen.

"Kansalaiset", sanoi hän, "kansalaiset, suloiselta tuntuu lausua tämä sana! Olen sen jo sanonut toisille ranskalaisille, sillä kaikki ranskalaiset ovat veljiä. Mutta täällä uskon sen sanovani oikeille veljille, ja täällä kohtaan kokonaisen perheen haramontilaisissa maanmiehissäni."

Naiset, joita oli mukana muutamia kuulijoiden joukossa ja jotka eivät olleet hänelle kaikkein suosiollisimpia, koska Pitoun pohkeet olivat vielä liian ohuet ja hänen polvensa liian paksut eikä hän siis voinut ensi hetkessä vaikuttaa naispuolisiin kuulijoihinsa edullisesti, — naiset, kuullessaan tämän sanan "perhe", ajattelivat Pitou-parkaa, orpoa, joka äitinsä kuoltua ei vielä koskaan ollut saanut syödä kyllikseen. Kun tämän sanan "perhe" lausui poika, jolla ei ollut omaisia, sai se väräjämään heissä sen herkän hermon, joka avaa kyynelten lähteet.

Alkulauseen jälkeen Pitou ryhtyi kertomukseen, joka oli hänen esityksensä toisena osana.

Hän kertoi matkastaan Pariisiin, kuvapatsaiden vuoksi syntyneestä kahakasta, Bastiljin valloituksesta ja kansan kostosta. Hän kosketteli vain ohimennen omaa osuuttaan Palais-Royal-torin ja Saint-Antoinen esikaupungin valloituksessa. Mutta mitä vähemmän hän kehui itseään, sitä enemmän hän nousi kansalaistensa silmissä, ja kertomuksen lopulla oli hänen kypäränsä suuri kuin Invalidi-kirkon kupu ja hänen miekkansa pitkä kuin Haramontin kirkon torni.

Kertomuksensa päätettyään Pitou ryhtyi todisteluihin, arkaluontoiseen tehtävään, josta Cicero tunsi oikean puhujan.

Hän todisti, että kansan intohimot olivat syystä heränneet anastajien menettelyn vuoksi. Hän lausui pari sanaa isä ja poika Pittistä, selitti vallankumouksen johtuneen siitä, että aatelisilla ja kirkonmiehillä oli suuret määrät etuoikeuksia ja lopulta kehoitti kaikkia Haramontin asukkaita tekemään samoin, kuin Ranskan kansa kokonaisuudessaan oli tehnyt, liittymään yhteistä vihollista vastaan.

Sitten hän todisteluista siirtyi vakuutteluun, käyttäen mahtavaa keinoa, joka on ominainen suurille puhujille. Hän antoi miekkansa pudota ja nostaessaan sitä kuin sattumalta veti sen huotrasta ulos. Täten hän sai puheeseensa kiihoittavan kohdan, jossa hän kehoitti kunnan asukkaita pariisilaisten esimerkkiä noudattaen tarttumaan aseisiin.

Vallankumous julistettiin siis hyvä-huutojen raikuessa kylässä tapahtuneeksi.

Ne Villers-Cotteretsin asukkaat, jotka olivat olleet puhetta kuulemassa, läksivät kotiinsa sydän täynnä isänmaallista innostusta, laulaen mitä uhkaavimmalla tavalla ja hurjan raivoisasti:

Rouget de Lisle ei vielä ollut säveltänyt Marseljeesiaan, eivätkä vuoden 1790 liittoutuneet vielä olleet herättäneet vanhaa suosittua "Eespäin vaan"-laulua, sillä olihan nyt vasta vuosi 1789.

Pitou luuli pitäneensä ainoastaan puheen, mutta olikin pannut toimeen vallankumouksen.

Hän astui asuntoonsa, söi palan leipää ja loput Dauphin-hotellista saamaansa juustoa, jonka oli huolellisesti tuonut kypäränsä sisällä; sitten hän meni ostamaan nuoraa ja yön tultua laati metsään ansoja.

Samana yönä Pitou sai ansoistaan kaniinin ja kaniininpojan. Hän olisi tahtonut saada jäniksen, mutta ei tavannut jälkiä. Tämän selitti hänelle vanha sananparsi: Koirat, kissat, jänikset ja kaniinit eivät elä yhdessä.

Hänen olisi täytynyt mennä toiseen kyläkuntaan, joka oli neljän penikulman päässä ja jossa oli runsaasti jäniksiä. Mutta Pitou oli liian väsynyt; jalat olivat edellisenä päivänä tehneet kaiken sen, mitä niiltä voi vaatia. Paitsi viittätoista penikulmaa hän oli neljän viiden viimeisen penikulman matkalla ollut tuskan näännyttämä, eikä mikään voi pitkiä sääriä uuvuttaa niin paljoa kuin se.

Kello yhden aikaan hän toi ensimmäisen metsästyssaaliinsa. Hän toivoi saavansa toisen yhtä suuren aamupuolella.

Hän meni levolle, mutta hänessä oli vielä jäljellä niin suuri määrä kirveltävää tuskaa, joka edellisenä päivänä oli uuvuttanut häntä, ettei hän voinut nukkua kuin kuusi tuntia vuoteensa patjalla, jota sen omistaja nimitti untuvaiseksi.

Pitou nukkui kello yhdestä kello seitsemään aamulla. Kun ikkunaluukku oli jäänyt auki, yllätti aurinko hänet.

Tästä luukusta katseli pari-kolmekymmentä Haramontin asukasta hänen nukkumistaan.

Hän heräsi kuin Turenne kanuunalavetillaan, hymyili kansalaisille ja kysyi ystävällisesti, miksi he tulivat hänen luokseen niin suurella joukolla ja niin varhain aamulla.

Eräs heistä ryhtyi puhumaan. Me toistamme tarkoin tämän keskustelun.
Puhuja oli halonhakkaaja Claude Tellier.

"Ange Pitou", sanoi hän, "olemme koko yön tuumineet. Kansalaisten tuleekin, niinkuin eilen sanoit, tarttua aseisiin vapauden puolesta."

"Olemme kuitenkin miettineet, jotta emme menettäisi mietteitämme, ja me aiomme hinnasta mistä tahansa hankkia aseet."

"Lähtiessäni", sanoi Pitou, "oli Haramontissa viisi pyssyä, kolme kivääriä, yksipiippuinen metsästyspyssy ja yksi kaksipiippuinen."

"Jäljellä on vain enää neljä", vastasi puhuja. "Metsästyspyssy halkesi vanhuuttaan kuukausi sitten."

"Niin olikin, ja haljetessaan se rikkoi kaksi sormeani", sanoi Désiré Maniquet kohottaen murskaantuneen kätensä, "ja kun se tapahtui aristokraatin, herra de Longprén kaniinitarhassa, saa hän sen maksaa minulle."

"No, neljällä pyssyllä te voitte aseistaa ainakin viisi miestä", sanoi Pitou.

"Viides saa peitsen. Sillä tavalla Pariisissa tehdään: jokaista neljää pyssyllä varustettua miestä kohti on yksi, jolla on peitsi. Peitsi on hyvin mukava ase, sillä sen kärkeen voi panna katkaistun pään."

"Oho!" huusi muuan iloinen ääni; "toivokaamme, ettemme sentään päitä katko."

"Sitä emme teekään", sanoi Pitou vakavasti, "jos vain osaamme torjua herra Pittien, sekä isän että pojan, kullan. Mutta mehän puhuimme pyssyistä. Pysykäämme asiassa, niinkuin herra Bailly sanoo. Montako asekuntoista miestä on Haramontissa? Oletteko laskeneet?"

"Niin. Ei pariisilaisillakaan ollut aseita. No niin, herra Marat, muuan hyvin oppinut, mutta hyvin ruma lääkäri sanoi missä aseita oli, ja pariisilaiset menivät sinne, minne Marat käski, ja saivat aseita."

"Onko apotti Fortierilla sata pyssyä? Aikooko hän siis aseistaa kuoripoikansa, ne kalottipäiset vekarat?" sanoi Claude Tellier.

Pitou ei tuntenut suurta hellyyttä apotti Fortieria kohtaan, mutta tämä vihamielinen hyökkäys hänen vanhaa opettajaansa vastaan loukkasi häntä.

"Tämä päätelmä on väärä", sanoi Pitou. "Minä olen Bastien Godinetin talossa, eikä kuitenkaan Bastien Godinetin talo ole minun."

"Se on totta", vastasi Bastien, ennenkuin Pitoun tarvitsi erikoisesti vedota häneen.

"Ne ovat apotti Fortierin luona senvuoksi, että apotti Fortierin talo kuuluu kunnalle, joka on sen hänelle antanut käytettäväksi, koska hän opettaa ilmaiseksi köyhien kansalaisten lapsia. Koska siis apotti Fortierin talo kuuluu kunnalle, niin kunnalla on oikeus omassa talossaan ottaa huone pannakseen sinne pyssyt. Siinä se!"

"Niin, sanohan joutuin", lausui toinen ääni; "meidän pitää mennä työhön."

Pitou hengähti syvään; viimeinen puhuja tarjosi hänelle keinon päästä pulasta.

"Työhön!" huudahti Pitou. "Te puhutte aseistautumisesta isänmaan hyväksi ja sitten puhutte töistä!"

Ja Pitou lausui nämä sanat nauraen niin ivallisesti ja halveksivasti, että haramontilaiset katsoivat häpeissään toisiinsa.

"Kyllä me vielä voimme uhrata muutaman päivän päästäksemme vapaiksi, jos se on välttämätöntä."

"Päästäksenne vapaiksi", sanoi Pitou; "sitä varten ei riitä yksi päivä, vaan kaikki päivät pitää uhrata."

"Siis", sanoi Boniface, "kun tehdään työtä vapauden puolesta, niin levätään."

"Boniface", vastasi Pitou ylpeästi kuin loukkaantunut Lafayette, "ne eivät koskaan ansaitse vapauttaan, jotka eivät osaa polkea jalkoihinsa ennakkoluuloja."

"Mielelläni minä olen työtä tekemättä", sanoi Boniface. "Mutta miten on syömisen laita?"

"Siellä syödään sitten, kun on voitettu tyrannit", sanoi Pitou. "Syötiinkö heinäkuun neljäntenätoista päivänä? Kuka sinä päivänä ajatteli syömistä? Ei, siihen ei ollut aikaa."

"Syödä!" jatkoi Pitou halveksivaisesti. "Juoda kyllä. Silloin tuli hiki, ja ruudin sauhu on kitkerää."

"Mutta totta kai seuraavana päivänä syötiin?" kysyi muuan epäilevä olento.

"Siis", jatkoi Boniface riemuissaan, "jos kerran syötiin, niin totta kai oli tehty työtäkin?"

"Herra Boniface", vastasi Pitou, "te puhutte näistä asioista tuntematta niitä. Pariisi ei ole mikään pikku kylä. Siellä ei ole asukkaina maalaisia, jotka ovat tottuneet palvelemaan vain vatsaansa: obedientia veniri, niinkuin me oppineet sanomme latinankielellä. Ei, Pariisi on, niinkuin sanoo herra de Mirabeau, kansakunnan pää, siis aivot, jotka ajattelevat koko maailman puolesta. Aivot eivät koskaan syö, hyvä herra."

"Ja kuitenkin aivot, jotka eivät mitään syö, tulevat ravituiksi", sanoi Pitou.

"Sehän on helppoa", lausui Pitou, "Pariisi on aivot, niinkuin sanoin, maakunnat ovat jäseniä; maakunnat saavat tehdä työtä, juoda ja syödä. Pariisi ajattelee."

"Siinä tapauksessa minä jätän maaseudun ja menen Pariisiin", sanoi
Boniface. "Tuletteko te toiset minun kanssani Pariisiin?" Osa
kuulijakunnasta purskahti nauruun ja näytti liittyvän Bonifaceen.
Pitou huomasi tämän pilkantekijän saattavan hänet epäsuosioon.

"Menkää vain Pariisiin", huudahti hän vuorostaan "ja jos sieltä löydätte edes yhden niin naurettavan kuin te olette, ostan teiltä tällaisia kaniininpoikasia ja maksan louisdorin kappaleesta."

Ja toisella kädellään Pitou näytti kaniininpoikastaan ja toisella kilisteli niitä kultarahoja, jotka hänellä vielä oli jäljellä Gilbertin jalomielisestä lahjoituksesta.

Naurajat olivat nyt Pitoun puolella. Siitä Boniface suuttui vuorostaan tulipunaiseksi.

"Kuulehan, herra Pitou, sinä alat täällä käydä liian koppavaksi, kun sanot ihmisiä naurettaviksi!"

"Jos katselen itseäni", sanoi Pitou, "näen ehkä jotakin yhtä rumaa kuin sinäkin, mutta en koskaan yhtä tyhmää."

Tuskin oli Pitou tämän sanonut, kun Boniface yritti iskeä häntä nyrkillään. Pitou huomasi sen ja väisti notkeasti, vastaten siihen potkaisemalla toista pariisilaisella tavalla. Tätä ensimmäistä potkua seurasi toinen, joka kaatoi vastustajan, maahan.

Pitou kumartui vastustajansa puoleen kuin siten päättääkseen voittonsa mitä kamalimmalla tavalla. Jokainen riensi jo estämään Pitouta, kun tämä oikaisikin vartalonsa ja sanoi:

"Opi tästä, että Bastiljin valloittaja ei käytä nyrkkiään. Minulla on miekka, tartu itse miekkaan, ja lopettakaamme tämä."

Tämän sanottuaan Pitou veti miekan huotrastaan, unohtaen tai ollen unohtavinaan, että Haramontissa oli olemassa vain yksi ainoa miekka, nimittäin maalaispoliisilla, ja sekin oli kokonaista korttelia lyhyempi kuin hänen.

Tasapainoa ylläpitääkseen hän pani päähänsä kypärän. Tämä sielun suuruus vaikutti sähköttävästi ympäristöön. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että Boniface oli tyhmeliini, narri, kelvoton ottamaan osaa väittelyyn yleisistä asioista. Ja siksi hänet ajettiin pois.

"Tässä te näette", sanoi silloin Pitou, "kuvan Pariisin vallankumouksesta. Niinkuin sanoi Prudhomme tai Loustalot, luullakseni sen sanoi kunnon Loustalot… niin, hän sen sanoi, siitä olen varma; 'Ylhäiset näyttävät suurilta senvuoksi, että itse olemme polvillamme. Nouskaamme'."

Tällä lauseella ei ollut mitään tekemistä tilanteen kanssa. Mutta ehkä juuri siksi sen vaikutus olikin valtava.

Epäilevä Boniface, joka seisoi muutaman askeleen päässä, kuuli sen ja tuli nöyränä sanomaan Pitoulle:

"Kyllä sinä todellakin olet oppinut", sanoi Boniface, "ja me kunnioitamme sinua."

"Niin", sanoi hän, "kasvatus ja kokemus ovat asettaneet minut teidän yläpuolellenne ja jos äsken puhuin hiukan ankarasti teille, tapahtui se vain ystävyydestä."

"Te puhuitte äsken työstä", sanoi hän. "Mutta tiedättekö, mitä työ on? Teidän mielestänne on työtä puunhakkuu, viljanleikkuu, kastanjoiden kerääminen, lyhteiden sitominen ja kivien muuraaminen yhteen muurisaven avulla… Tämä on teidän mielestänne työtä. Teidän mielestänne minä siis en tee työtä. Mutta te erehdytte, minä teen yksinäni enemmän työtä kuin te kaikki yhteensä, sillä minä ajattelen teidän vapauttamistanne, uneksin vapauttanne, yhdenvertaisuuttanne. Yksi ainoa minun hetkistäni vastaa siis sataa teidän päivistänne. Työtä tekevät härät menettelevät samoin, mutta työtä tekevä ihminen voittaa kaikki aineen voimat. Minä yksinäni vastaan teitä kaikkia. — Katsokaahan Lafayettea. Hän on hento mies, vaalea, tuskin Claude Tellieriä pitempi. Hänellä on terävä nenä, laihat sääret, käsivarret sellaiset kuin tämän tuolin pienat. Hänen käsistään ja jaloistaan ei kannata puhuakaan; yhtä hyvin voisi olla niitä ilmankin. No niin, se mies on kantanut kahta maailmaa hartioillaan, yhtä enemmän kuin Atlas, ja hänen pienet kätensä ovat taittaneet Amerikan ja Ranskan kahleet… Koska hänen käsivartensa ovat tehneet sen, vaikka ne ovat kuin tuolin pienat, mitä sitten voivatkaan minun käsivarteni tehdä?"

Tähän vertaukseen hän lopetti, ollen varma siitä, että vaikutus oli valtava, vaikka hän ei itse ollutkaan tehnyt mitään loppupäätelmää.

XXXIII

PITOU SALALIITTOLAISENA

Suurin osa siitä, mitä ihmiselle tapahtuu, tuottaen joko suurta onnea tai kunniaa, tulee melkein aina siksi, että hän on joko tahtonut tai halveksinut paljon. Jos tahtoo sovelluttaa tämän määritelmän historian henkilöiden elämään, huomaa kyllä sen syvyyden ja samalla sen totuudenmukaisuuden.

Todistellaksemme tyydymme sovelluttamaan sitä Ange Pitouhun, kertomuksemme päähenkilöön.

Jos astumme muutaman askeleen taapäin ja muistelemme Pitoun saamaa haavaa, niin Pitou oli, päästyään asioista selville metsänrannassa, tuntenut suurta halveksimista kaikkea maallista kohtaan. Hän oli toivonut voivansa saada sielussaan kukoistamaan kalliin ja harvinaisen kukkasen, jonka nimi on rakkaus. Kun hän palasi kotitienoolleen kypäröineen ja miekkoineen, ylpeänä siitä, että oli yhdistänyt Marsin Venukseen, niinkuin hänen kuuluisa tasavaltatoverinsa Demoustier sanoo Kirjeissään Emilielle mytologiasta, huomasi hän suureksi surukseen ja onnettomuudekseen, että Villers-Cotteretsissa ja sen lähistöllä oli mielistelijöitä.

Hän, joka tarmokkaalla tavalla oli ottanut pariisilaisten kanssa osaa ristiretkeen aristokraatteja vastaan, huomasi olevansa perin vähäpätöinen maalaisaatelin edessä, jota edusti Isidor de Charny.

Kuinka kaunis hän olikaan, tuo mies, joka pystyi miellyttämään heti ensi näkemältä, oivallinen ratsastaja nahkahousuilleen ja samettitakkineen! Miten voisi hän taistella sellaista miestä vastaan, jolla oli ratsusaappaat ja niissä kannukset ja jota monet sanoivat hänen ylhäisyydekseen. Täytyihän hänen tuntea sekä häpeää että ihailua, jotka molemmat tunteet tuottavat mustasukkaiselle tuskaa, niin suurta, ettei koskaan ole voitu sanoa, tahtooko mustasukkainen itselleen itseään huonomman vai paremman kilpailijan!

Pitou tunsi siis mustasukkaisuutta, parantumatonta tautia, joka tuotti tähän asti tuntemattomia tuskia kunnon nuorelle miehelle. Mustasukkaisuus, tavattoman myrkyllinen kasvi oli noussut siemenen kylvämättä maasta, missä tähän asti ei ollut itänyt mitään huonoa tunnetta, ei edes itserakkauttakaan, jollainen rikkaruoho täyttää monesti ihan hedelmättömätkin paikat.

Näin raadeltu sydän kaipaa hyvin suurta filosofiaa päästäkseen taas tavalliseen tasapainoonsa.

Oliko Pitou filosofi, hän, joka saatuaan kokea tämän kamalan tuskan, heti seuraavana päivänä meni pyytämään jäniksiä Orleansin herttuan metsästä ja sitä seuraavana päivänä piti suurenmoisia valtiollisia puheita? Oliko hänen sydämensä kova kuin piikivi, josta jokainen isku sytyttää kipinän, vai oliko hän ainoastaan sieni, joka helposti imee itseensä kyyneleet ja pehmenee vikaantumatta vähääkään kolauksia saadessaan?

Tulevaisuus saa sen meille näyttää. Älkäämme edeltäpäin otaksuko mitään. Kertokaamme.

Vieraitten mentyä ja puheitten päätyttyä ryhtyi Pitou, jota nälkä pakotti tarttumaan talouspuuhiin, valmistamaan ruokaa ja söi kaniininpoikasen, surren sitä, ettei se ollut jänis.

No, jos kaniininpoika olisi ollut jänis, ei Pitou olisikaan sitä syönyt, vaan myynyt sen.

Olisihan se ollut oivallinen kauppa. Jäniksestä maksettiin kokonsa mukaan kahdeksantoista tai kaksikymmentä neljä souta, ja vaikka Pitoulla olikin Gilbertin jalomielisesti lahjoittamia kultarahoja ja vaikka hän ei ollutkaan saita kuin täti Angélique, oli hänessä suuri määrä äitinsä säästäväisyyttä, ja Pitou olisi lisännyt nämä kahdeksantoista souta omaisuuteensa, joka siten olisi karttunut.

Sillä Pitou arveli, että miehen ei ole tarpeellista ruveta nauttimaan milloin kolmen livren, milloin kahdeksantoista soun aterioita. Eihän ihminen ole mikään Lueullus, ja Pitou arveli voivansa kahdeksallatoista soulla elää kokonaisen viikon.

Jos hän siis tällä viikolla, otaksuen, että hän heti ensi yönä olisi saanut jäniksen, olisi vielä kolmena viikon seitsemästä päivästä saanut jäniksen, niin hän olisi sillä tavoin ansainnut viikon ruoan. Tällä tavalla laskien hän voisi elää neljälläkymmenellä jäniksellä kokonaisen vuoden. Kaikki muu jäisi puhtaaksi voitoksi.

Tätä Pitou laski syödessään kaniiniaan, joka tuottamatta hänelle mitään, maksoi soun edestä voita ja soun edestä ihraa. Sipulit hän oli poiminut kunnan yhteisiltä mailta.

Syötyä tupakka tai kävely, sanoo sananlasku. Syötyään Pitou meni metsään etsimään kauniin paikan nukkuakseen.

Onhan selvääkin, että kun tämä onneton nuorukainen ei enää ollut tekemisissä politiikan kanssa, vaan oli katujen kesken itsensä kanssa, hänen silmissään oli yhtä mittaa herra Isidor mielistelemässä neiti Catherinea.

Tammet ja lehmukset värisivät hänen huokauksistaan. Luonto, joka aina hymyilee täysivatsaiselle, teki nyt poikkeuksen Pitoun suhteen ja oli hänen mielestään suuri musta erämaa, missä ei ollut mitään muuta kuin jäniksiä, kaniineja ja hirviä.

Levätessään kotiseutunsa suurten puiden suojassa Pitou varmistui yhä enemmän sankarillisen päätöksensä välttämättömyydestä. Hänen piti kadota Catherinen näkyvistä, päästää tyttö vapaaksi, olla tarpeettomasti vaivaamatta läsnäolollaan ja nöyrtymättä enempää kuin oli pakko.

Olihan vaikeata ajatella, ettei enää saisi nähdä neiti Catherinea, mutta pitihän miehen olla mies. Eikä asian laita oikeastaan ollutkaan niin. Eihän hänen suorastaan tarvinnut olla näkemättä neiti Catherinea, vaan päästää Catherine näkemästä häntä.

Mikään ei estänyt rakastavaa miestä huolellisesti piiloutumasta, jolloin hän sattumalta näkisi ylpeän tytön? Ei mikään. Olihan Haramont niin perin lähellä Pisseleuxia. Puolitoista penikulmaa ainoastaan, siis pari harppausta, siinä kaikki.

Yhtä raukkamaista kuin olisi etsiä Catherinen seuraa sen jälkeen, mitä oli näkynyt, yhtä ovelaa olisi pitää silmällä hänen tekojaan ja toimiaan, koska luonto kerran oli tehnyt Pitoun mahdolliseksi sellaiseen voimanponnistukseen.

Sitäpaitsi niissä metsänosissa, jotka olivat Pisseleuxin takana
Boursonneen asti, oli runsaasti jäniksiä.

Pitou voisi aamulla mennä kokemaan pyydyksiään ja joltakin kukkulalta pitäisi silmällä neiti Catherinen lähtöä. Se oli hänen oikeutensa ja tavallaan velvollisuutensa, koska ukko Billot oli antanut hänelle erikoiset valtuudet.

Kun Pitou oli tällä tavalla vahvistunut omaa itseään vastaan, arveli hän voivansa lopettaa huokailunsa. Hän söi tavattoman suuren palan mukanaan tuomaansa leipää, viritti illan tultua tusinan ansoja ja paneutui levolle nurmelle, joka oli vielä lämmin päivänpaisteesta.

Täällä hän nukkui kuin epätoivoon joutunut mies ainakin, siis kuolemaa muistuttavaa unta.

Yön viileys herätti hänet. Hän tarkasti ansat: mitään saalista ei ollut vielä tullut, mutta Pitou ei odottanutkaan mitään ennen aamunkoittoa. Mutta kun hänen päänsä oli hiukan raskas, päätti hän palata asuntoonsa ja tulla aamulla takaisin.

Tämän päivän, joka hänelle oli ollut köyhä tapauksista ja seikkailuista, viettivät kylän asukkaat miettimällä ja tekemällä päätelmiä.

Olisi voinut nähdä keskellä tätä päivää, jona Pitou palasi metsään haaveilemaan, puunhakkaajan nojaavan pölkkyihinsä, pesijän karttuunsa, puusepän pysäyttävän höylänsä keskellä sileää lautaa.

Kaikkien näiden seisahdusten syy oli Pitou. Tämä oli ollut kuin riidan viima ja puhaltanut korsiin, jotka alkoivat heilua. Mutta sen aiheuttaja ei enää itse muistanutkaan, mitä oli tehnyt.

Kun hän asteli asuntoaan kohden, huomasi hän sen likellä oudon ilmiön, vaikka kello jo oli kymmenen, jolloin tavallisesti ainoatakaan valoa ei enää näkynyt, ei ainoakaan silmä valvonut. Siellä oli ryhmiä, jotka istuivat, seisoivat tai kävelivät. Ja kaikissa oli jotakin tavatonta.

Tietämättä siihen syytä Pitou arveli kaikkien näiden ihmisten puhuvan hänestä.

Ja kun hän asteli tietä pitkin, saivat kaikki kuin sähköiskun ja osoittelivat häntä toisilleen.

— Mikä heidän on, — tuumi Pitou. — Eihän päässäni ole edes kypärääkään. — Ja hän astui vaatimattomana asuntoonsa tervehdittyään muutamia.

Tuskin hän oli ennättänyt sulkea asuntonsa jokseenkin hataran oven, kun hän oli kuulevinaan sille kolkutettavan.

Pitou ei sytyttänyt kynttilää ennen levolle menoaan. Kynttilä oli hänen mielestään tarpeeton ylellisyysesine miehelle, jolla ei ollut muuta kuin yksi vuode ja joka siis ei voinut siitä erehtyä; jolla ei ollut kirjoja ja joka ei siis voinut lukea.

Kaikki kolme astuivat ulos. He menivät metsän ensimmäiseen tienhaaraan asti, eikä Pitou vieläkään tiennyt, mitä asiaa heillä oli.

"Katsohan, Ange", sanoi Claude, "me olemme tässä, me kaksi, minä ja
Désiré Maniquet, ja me johdamme tätä seutua. Tahdotko kuulua meihin?"

"Asian laita on tämä. Tule lähemmäksi, Désiré, sinä, joka olet koko sielustasi salametsästäjä, joka erotat kaikki äänet päivällä ja yöllä, tasangolla ja metsässä, katsohan, onko kukaan seurannut meitä; kuuntele, vakoileeko kukaan meitä." Désiré nyökkäsi, käveli piirissä Pitoun ja Clauden ympäri niin hiljaa kuin susi kiertäessään lammaskarsinaa. Vähän ajan päästä hän palasi.

"Hyvät miehet", sanoi Claude, "jokainen Ranskan kunta tahtoo olla aseissa ja toimimassa yhdessä kansalliskaartin kanssa, niinkuin sinä, Pitou, olet sanonut."

"Mutta sanoithan eilen", lausui Pitou, "puhuessasi aseistautumisesta, että Haramontilla ei ole aseita, koska sillä ei ole pyssyjä."

"Kyllä ymmärrän", sanoi Pitou, joka käsitti, mihin Claude tähtäsi, ja huomasi vaaran.

"No niin!" sanoi Claude. "Me olemme tänään tiedustelleet seudun kaikkien nuorten isänmaallisten miesten mielipidettä."

"Olen nähnyt kymmenkunta kertaa kenraali Lafayetten komentavan neljääkymmentätuhatta miestä", vastasi Pitou halveksivasti.

"Hyvä on!" lausui Désiré, joka ei halunnut puhua, mutta tahtoi kuitenkin silloin tällöin pistää sanan väliin.

"Minä saan sellaisen, kunhan mitalit ensin valmistetaan. Herra Billot on luvannut pidättää minun nimessäni minulle kuuluvan."

"Tietysti aion ottaa", vastasi Pitou, jossa innostus sai vallan ja ehkä uusi heräävä tunne, jota nimitetään ylpeydeksi.

"Asia on siis päätetty!" huudahti Claude. "Huomisesta alkaen komennat meitä."

"Silloin teet samoin kuin isänmaanystävät tekivät Invalidissa: sinä otat ne."

"Sinä saat meidän valtakirjamme, ja jos tarvis tulee, autamme käsivoimalla; nostamme koko Villers-Cotteretsen, jos tarvitaan."

"Sinähän olet oppilaana hänen suosiossaan; hän ei voi sinulta mitään kieltää."

"Hän kieltäytyisi, vaikka kuninkaallinen saksalainen eskadroona tulisi vaatimaan… Hän on itsepäinen, injustum et tenacem… Sehän on totta", keskeytti Pitou, "ettehän te osaa edes latinaa."

Mutta molemmat haramontilaiset eivät joutuneet ymmälle latinasta eikä sitä seuranneesta huomautuksesta.

"Kylläpä me olemme kauniin päällikön valinneet itsellemme, Claude", sanoi Désiré. "Hän pelkää kaikkea."

Claude ravisti päätään. Pitou huomasi panevansa korkean asemansa vaaraan. Hän muisti, että onni auttaa rohkeita.

"Oho!" ajatteli Pitou, "nämähän ohjaavat minua jo, ennenkuin olen heidän päällikkönsäkään. Mitähän tapahtuukaan siksi tultuani?"

"Ellei se riitä", sanoi Pitou, "niin koeta itse puolestasi. Luovutan sinulle johdon. Mene apotti Fortierin luo tunnustelemaan hänen pamppuaan."

"Kylläpä kannattaa tulla Pariisista kypäröineen ja miekkoineen, jos pelkää pamppua", sanoi Maniquet halveksivaisesti.

"Eivät kypärä ja miekka ole mikään varustus, ja vaikka olisikin, niin kyllä apotti Fortier löytäisi siitä jonkin raon pamppuaan varten."

Sanaa "poikani" käytetään näillä tienoin suurena ystävyyden tunnusmerkkinä.

"Minä siis suostun", sanoi Pitou. "Mutta ennen kaikkea muuta vaadin kuuliaisuutta."

"Saatpa nähdä, kuinka kuuliaisia me olemme", sanoi Claude, iskien silmää Désirélle.

"Asia on päätetty", sanoi Pitou, joka oli hyvin levoton, mutta jossa kunnianhimo alkoi houkutella uskaltamaan mitä tahansa.

Pitou ojensi kätensä; hänen molemmat toverinsa tekivät samoin. Tällä tavalla päättivät nämä kolme haramontilaista tähtien välkkyessä metsän aukeamassa julistaa kapinaan koko Aisnen piirikunnan, nämä kolme, jotka olivat Wilhelm Tellin ja hänen seuralaistensa viattomia matkijoita.

Kaikkien vaivojensa palkkana Pitou näki saavansa mahtavasti esiintyä puettuna kansalliskaartin päällikön arvomerkkeihin, ja hänen mielestään täytyi näiden merkkien herättää katumusta tai ainakin saattaa neiti Catherine ajattelemaan menettelyään.

Valitsijoittensa tahdon pyhittämällä Pitou siis palasi asuntoonsa miettien keinoja ja tapoja, joilla voisi hankkia aseet kolmellekymmenellekolmelle kansalliskaartilaiselleen.

XXXIV

SAAMME NÄHDÄ APOTTI FORTIERIN EDUSTAVAN KUNINGASVALTAISTA JA PITOUN VALLANKUMOUKSELLISTA PERIAATETTA

Tänä yönä Pitou ajatteli niin paljon osakseen tullutta kunniaa, että hän unohti käydä kokemassa pyydyksiään.

Seuraavana päivänä hän otti kypäränsä ja miekkansa ja lähti
Villers-Cotteretsiin.

Kello oli kuusi aamulla, kun Pitou saapui linnan torille ja varovasti koputti apotti Fortierin puutarhaan johtavalle pienelle portille.

Pitou oli koputtanut kylliksi kovaa, rauhoittaakseen omantuntonsa, mutta kuitenkin niin hiljaa, ettei sitä talossa kuultaisi. Hän toivoi tällä tavalla voittavansa neljännestunnin aikaa, jotta ennättäisi sillä välin koristaa muutamilla kaunopuheisuuden kukkasilla sitä puhetta, jonka hän aikoi pitää apotti Fortierille.

Hänen hämmästyksensä oli suuri, kun portti aukeni, vaikka hän oli kolkuttanut hiljaa. Mutta se haihtui, kun hän tunsi avaajan Sébastien Gilbertiksi.

Poika käveli puutarhassa tutkien aamulla varhain läksyään tai ollen sitä tutkivinaan, sillä kirja roikkui hänen kädessään ja pojan ajatukset harhailivat sinne tänne kaikkea sitä kohden, mitä hän rakasti maailmassa.

Sébastien huudahti ilosta nähdessään Pitoun. He syleilivät toisiaan.
Pojan ensimmäinen kysymys oli:

Hän otti kirjeen poveltaan ja ojensi sen Pitoulle. Jälkikirjoitus kuului näin:

'Billot pyytää Pitouta olemaan häiritsemättä tai ikävystyttämättä
maatilan asukkaita.'

"Tämä pyyntö oli todella tarpeeton", huokasi Pitou. "Minä en voi enää talossa häiritä enkä huvittaa ketään."

Poika kuulosteli, ja vaikka koko pihamaa ja osa puutarhaa erotti hänet portaista, jotka narisivat apotin astuessa niitä alas, sanoi hän:

Pitou meni puutarhasta pihaan, mutta vasta silloin hän kuuli apotin raskaan astunnan. Arvokas opettaja tuli portaita alas lukien sanomalehteään. Uskollinen pamppu riippui hänen vyöllään kuin miekka kapteenin kupeella.

Nenä sanomalehdessä kiinni, sillä hän muisti portaitten lukumäärän ja vanhan talonsa jokaisen kulmauksen ja kolon, hän saapui Ange Pitoun eteen, joka asettui kaikkein mahtavimpaan asentoon valtiollisen vastustajansa eteen.

Ja nyt tilanteesta muutamia sanoja, jotka olisivat pitkittäneet kertomusta muualla, mutta ovat tässä paikallaan. Ne selittävät, miksi apotti Fortierilla oli useita kymmeniä pyssyjä luonaan, joita Pitou ja molemmat hänen toverinsa Claude ja Désiré halusivat.

Apotti Fortier, joka oli entinen linnan kirkkoherra, niinkuin meillä on ollut tilaisuus kerran aikaisemminkin mainita, oli ajan mittaan ja kärsivällisesti odotellen, kuten kirkonmiehet voivat odottaa, tullut linnan tavaroiden ainoaksi hoitajaksi.

Paitsi kirkkoesineitä, kirjastoa, huonekaluja, hän oli myös saanut hoitoonsa Orleansin herttuan, Ludvig-Filipin, sen Ludvig-Filipin isän, joka sittemmin sai nimekseen Egalité (yhdenvertaisuus), kaikki vanhat metsästysvälineet. Muutamat näistä olivat Ludvig XIII:n ja Henrik III:n ajoilta. Kaikki nämä esineet hän oli taiteellisesti järjestänyt erääseen linnan galleriaan, joka tätä tarkoitusta varten oli hänelle luovutettu. Ja jotta kaikki näyttäisi erikoisemmalta, oli hän näiden ympärille koonnut pyöreitä kilpiä, piikkinuijia, tikareita, pitkiä puukkoja ja pyhän liigan aikuisia, norsunluukoristeilla varustettuja musketteja.

Tämän gallerian ovea puolustamassa oli kaksi hopeapronssista kanuunaa, jotka Ludvig XIV oli lahjoittanut sedälleen. Lisäksi siellä oli noin viisikymmentä muskettia, jotka Ludvig Filip oli tuonut voittosaaliina Ouessantin taistelusta. Hän antoi ne valtuustolle. Valtuusto taas, niinkuin olemme kertoneet, antoi asunnon ilmaiseksi apotti Fortierille ja vuorostaan sijoitti nämä musketit muun paremman säilytyspaikan puutteessa erääseen koulun huoneista.

Tätä aarretta vartioi Fortier-niminen lohikäärme, ja sitä uhkasi Ange
Pitou-niminen Jason.

Linnan pieni asevarasto oli siksi kuuluisa seudulla, että teki kyllä mieli anastaa se kustannuksitta. Mutta olemmehan sanoneet, että apotti Fortier oli valpas lohikäärme, eikä hän ollut halukas helposti luovuttamaan millekään Jasonille Hesperidien kultaisia omenoita.

Hän kumarsi hyvin kohteliaasti apotti Fortierille liittäen tervehdykseensä pienen rykäisyn, sellaisen, jolla koetetaan herättää hajamielisten tai muihin töihin vaipuneiden huomiota.

"Palvelukseksenne, jos vain jotenkin voin, herra apotti", lausui
Pitou kohteliaasti.

Apotti käänsi sanomalehtensä kokoon, oikeammin sanoen painoi sen kiinni kuin salkun, sillä tähän aikaan eivät sanomalehdet vielä olleet muuta kuin pieniä kirjasia. Sanomalehden suljettuaan hän pisti sen vyöhönsä pampun vastaiselle puolelle.

"Kiitos vain, mutta pahaksi onneksi sinä et pysty siihen millään tavalla", sanoi apotti naljaillen.

"Tämäpä vasta on jotakin. Tehän yllytätte itsenne vihaan minua kohtaan, jo ennen kuin olen puhunutkaan mitään. Tämä on huono alku, herra apotti."

Sébastien katosi, sillä hän tiesi, mitä apotti viimeisinä päivinä oli lausunut Pitousta jokaiselle ihmiselle, ja oli mieluummin sekaantumatta riitaan, jonka ehdottomasti täytyi kohta puhjeta hänen ystävänsä ja opettajansa välillä. Pitou katseli hieman surumielisesti Sébastienin katoamista. Eihän Sébastien ollut erikoisen voimakas liittolainen, mutta hän kuului kuitenkin samaan valtiolliseen ryhmään.

Kun poika siis katosi oviaukosta, huokasi hän syvään ja kääntyi apotin puoleen sanoen:

"Sanokaahan, herra apotti, miksi nimitätte minua vallankumoukselliseksi? Olenko minä ehkä syypää vallankumoukseen?"

"Herra apotti", sanoi Pitou hyvin arvokkaasti, "jokaisella on ajatuksen vapaus."

"Niin kai, mutta olenko neuvonut sinua tuolla tavalla rääkkäämään roomalaisten kieltä? Sanoppa muuten, mistä johtuu, ettet koskaan koulussa ollessasi puhunut tuolla tavalla?"

"Siksi, että koulussa ollessani te, herra apotti, nujersitte minut; siksi, että te itsevaltiudessanne sekoititte ajatuksissani ja muistissani kaikki, mikä nyt vapaudessa on päässyt esiin. Niin, vapaudessa, kuuletteko", sanoi Pitou kohottaen päätään, "vapaudessa!"

"Herra apotti", sanoi Pitou ja hänen huomautuksensa ei ollut ihan vailla uhkaa, "herra apotti, älkää solvaisko minua. Contumelia non argumentum, sanoo muuan puhuja; solvaus ei ole mikään todistus."

"Näyttää siltä", sanoi apotti kiukuissaan, "että tuo narri uskoo olevan tarpeellista kääntää minulle latinaansa."

"Se ei ole minun latinaani, herra apotti, vaan Ciceron latinaa, joka varmastikin olisi huomannut teidän tekevän hänen kuultensa yhtä paljon virheitä, kuin minä teen teidän kuullenne."

"Ethän toki otaksu", sanoi apotti Fortier, joka tunsi jäävänsä hiukan alakynteen, "ethän toki otaksu minun tässä rupeavan väittelemään sinun kanssasi?"

"Miksi ette, jos väittelystä syntyy valkeus: Abstrusum versis silicum. Tehän kohtelette minua kuin typerää olentoa ja unohdatte, että kaikki ihmiset ovat yhdenvertaisia."

"Minä en koskaan salli tuollaisia solvauksia lausuttavan kuulteni", sanoi hän. "Sinäkö olisit miehen vertainen, jota Jumala ja työ ovat kehittäneet kuusikymmentä vuotta! Ei koskaan, ei koskaan!"

"Niin, vetoa vielä häneen, kuninkaan uskottomaan alamaiseen, kaikkien epäjärjestyksen soihtuun, petturiin!"

"Mitä!" huudahti Pitou kiivastuen, "Lafayetteko olisi kuninkaan uskoton alamainen, Lafayette epäjärjestyksen soihtu, Lafayette petturi! Mutta tehän solvaisette, herra apotti! Oletteko elänyt nämä kolme kuukautta laatikossa? Ettekö tiedä, että tämä kuninkaan uskoton alamainen on ainoa, joka palvelee kuningasta? Että tämä epäjärjestyksen soihtu on yleisen rauhan takeena? Että tämä petturi on parhain ranskalainen?"

"Minä en koskaan olisi uskonut", lausui apotti, "että kuninkaan arvovalta voisi vaipua näin alas, että tuon kaltainen heittiö" — ja hän osoitti Pitouta — "vetoaa Lafayetteen samoin kuin ennen vedottiin Aristoteleesen tai Phokioniin!"

"Saatte kiittää onneanne, herra apotti", sanoi Pitou ajattelemattomuudessaan, "ettei kansa nyt kuule teitä."

"Ahaa", huudahti apotti riemuiten, "sinä paljastat viimeinkin itsesi! Sinä uhkailet! Kansa! Niin, kansa, se, joka raukkamaisesti on tappanut kuninkaan upseereita, joka on penkonut uhriensa sisälmyksiä! Niin, Lafayetten kansa, Baillyn kansa, Pitoun kansa! No, miksi et heti anna minua ilmi Villers-Cotteretsin vallankumouksellisille? Miksi et laahaa minua pitkin Pleuxia? Miksi et kääri hihojasi iskeäksesi minuun nyrkilläsi? Pitou, macte animo, Pitou! Sursum, sursum, Pitou! Missä on köytesi? Missä on hirsipuusi? Tässä on pyöveli: Macte animo, generose Pitoue!"

"Vai tarjoat sinä minulle onnettoman Foulonin ja säälittävän
Berthierin kohtaloa!"

"Sinulla on jo silmukka valmiina, sinä verenhimoinen pyöveli. Sinä kai kaupungintalon torilla nousit lyhtytolpan poikkipuulle ja hirveillä hämmähäkinkäsivarsillasi vedit uhrit hirteen."

"Niin, sinä se olet, ja minä tunnen sinut", jatkoi apotti, haltioissaan muistuttaen Jobia; "kyllä minä sinut tunnen, Catilina! Se sinä olet!"

"Kuulkaahan", sanoi Pitou, "huomaatteko lausuvanne minulle julkeita syytöksiä, herra apotti! Huomaatteko, että kaiken lopuksi solvaisette minua!"

"Tiedättekö, että jos tätä jatkuu, teen valituksen kansalliskokoukselle! Niin juuri!"

"Ja että hyviä kansalaisia solvaisevat huonot kansalaiset saavat rangaistuksensa."

"Miehellä, joka kiskaisi Berthierin höyryvän sydämen, hirviöllä, joka vei sen ihan lämpöisenä valitsijoiden pöydälle, oli päässään kypärä. Se kypäräpää olet sinä, Pitou. Se hirviö olet sinä. Pakene, pakene, pakene!"

Ja jokaisella huudahduksella apotti astui askeleen eteenpäin, ja
Pitou väistyi askeleen.

Tiedämmehän, että Pitou oli syytön tähän rikokseen. Poikaparka heitti päästään kypärän, joka kuparilla päällystetystä nahasta tehtynä putosi kumahtaen maahan.

"Kuulkaahan nyt", sanoi Pitou, joka joutui epätoivoon kuullessaan sellaisen syytöksen, "te liioittelette, herra apotti."

"Liioittelen, että siis muka et olekaan muuta kuin vähän hirttänyt, et muuta kuin vähän halkonut ihmisiä; sinä heikko lapsi!"

"Herra apotti", sanoi Pitou, "tiedättehän varsin hyvin, etten minä ole sitä tehnyt, vaan Pitt."

"Pitt toinen, Pitt ensimmäisen poika, lordi Chatham, joka on jakanut rahaa sanoen: Tuhlatkaa, älkääkä tilittäkö. Jos osaisitte englanninkieltä, sanoisin sen englanninkielellä, mutta te ette osaa englanninkieltä."

"Kuulkaahan, herra apotti", sanoi hän, "en väitä enää mitään teitä vastaan; teillä on omat ajatuksenne."

"Tunnustat sen siis. Herra Pitou sallii minun pitää omat ajatukseni.
Kiitos, herra Pitou."

"Kas niin, nyt te taas suututte. Jos tällä tavalla jatkatte, en pääse ilmoittamaan, minkä vuoksi olen tullut tänne."

"Sinä onneton! Sinä tulit siis tänne jossakin tarkoituksessa? Olit ehkä edustamassa toisia?"

"Herra apotti", sanoi Pitou, apotin sanojen johtamana keskustelussa sille tolalle, minne jo alusta oli pyrkinyt, "tiedättehän, kuinka paljon aina olen kunnioittanut teidän luonnettanne."

"Mitä asiaa sinulla on minulle? Ettäkö otan sinut jälleen kouluun? En, en, minä en tahdo pilata oppilaitani, en, sillä sinussa olisi aina vahingollista myrkkyä. Sinä myrkyttäisit nuoret taimeni: Infecit pabula tabo."

"Ei, älä pyydä sitä, jos ehdottomasti tahdot ruokaa, sillä otaksun Pariisin julmien hirttäjien syövän kunnon ihmisten lavalla. Ja miten he syövät, oi taivas! Jos tahdot, että heitän sinulle osuutesi veristä lihaa, niin saat sen. Mutta portilla, luukun kautta, niinkuin muinaisessa Roomassa annettiin klienteille."

"Herra apotti", sanoi Pitou oikaisten vartalonsa, "minä en vaadi teiltä ruokaa. Minä ansaitsen kyllä ravintoni enkä tahdo olla kenenkään taakkana."

"Minä elän niinkuin kaikki olennot elävät, kerjäämättä ja niiden lahjojen avulla, jotka luonto on minulle antanut. Elän työlläni enkä kai ole kansalaisteni rasitukseksi, koska he ovat valinneet minut päällikökseen."

"Hä?" sanoi apotti niin hämmästyen ja kauhistuen, että olisi luullut hänen astuneen kyykäärmeen päälle.

"Vapaiden miesten joukon päälliköksi", vastasi Pitou. "Hyvä Jumala!" huudahti apotti. "Nyt tuo onneton on tullut hulluksi."

"Haramontin kansalliskaartin päälliköksi", jatkoi Pitou teeskennellen vaatimattomuutta.

Apotti kumartui Pitoun puoleen nähdäkseen hänen kasvoistaan, puhuiko hän totta.

"Tiedättehän", sanoi Pitou lempeästi, "että kansalliskaarti on perustettu suojelemaan kansalaisten henkeä, vapautta ja omaisuutta."

"Oh!" sanoi vanhus vaipuen yhä suurempaan epätoivoon. "Ja että varsinkin maaseudulla sen tulee olla hyvin varustettu kuljeksivien rosvojen lähden", jatkoi hän.

"Rosvojenko tähden, joiden päällikkö sinä olet?" huudahti apotti. "Ja nuo rosvot ryöstävät, polttavat ja murhaavat!"

"Älkää sekoittako, rakas herra apotti. Saatte kai nähdä sotilaani, eikä milloinkaan ole ollut niin kunnon kansalaisia…"

"Ajatelkaa päinvastoin, että me olemme teidän luonnolliset suojelijanne, ja sitä todistaa se, että tulin suoraa päätä teidän luoksenne."

"Siinäpä se on!" sanoi Pitou raapien korvallistaan ja katsoen, minne hänen kypäränsä oli pudonnut, nähdäkseen joutuisiko hän liian kauaksi luonnollisesta pakotiestään, jos menisi ottamaan sen maasta.

Kypärä oli pudonnut vain muutaman askeleen päähän Soissons-kadulle johtavasta portista.

"Tämä on tuloni syy", sanoi Pitou astuen taaksepäin pari askelta kypäräänsä kohden. "Herra apotti, sallitteko, että selvitän teille asian?"

Pitou astui vielä pari askelta kypäräänsä kohden. Mutta hän kävi rauhattomaksi, sillä säilyttääkseen välimatkan samana apotti tuli kaksi askelta Pitouta kohden.

"No niin!" sanoi Pitou päästyään lähelle puolustusasettaan; "jokainen sotilas tarvitsee ehdottomasti pyssyjä, eikä meillä ole niitä."

"Vai ei teillä ole pyssyjä!" huudahti apotti hypellen ilosta. "Vai ei teillä ole pyssyjä! Näillä sotilailla ei ole pyssyjä! Todella kauniita sotilaita!"

"Mutta, herra apotti", sanoi Pitou, astuen vielä kaksi askelta kypäräänsä kohden, "kun ei ole pyssyjä, etsitään niitä."

Pitou oli nyt kypäränsä luona. Hän veti sen jalallaan luokseen eikä tämän toimituksen vuoksi heti vastannut apotille.

"Minun museoni!" huudahti apotti. "Sinä tulet ryöstämään museoni. Entisten ritariemme varustukset tuollaisten narrien käsissä! Almanzan espanjalaisten miekat, Marignanin sveitsiläisten peitset Pitoun ja hänen kaltaistensa aseina! Hahaha!"

Ja apotti alkoi nauraa niin uhkaavan pilkallisesti, että väreet kävivät pitkin Pitoun ruumista.

"Ei, herra apotti, emme me tarvitse Marignanin sveitsiläisten peitsiä eikä Almanzan espanjalaisten miekkoja. Niitä emme voi käyttää."

"Vaan hyviä meriväen pyssyjä, herra apotti, joita usein sain laiskanläksyn sijasta puhdistaa ollessani luonanne koulussa. Dum me Galatea tenebat", lisäsi Pitou kauniisti hymyillen.

"Todellako", sanoi apotti tuntien harvojen hiustensa nousevan Pitoun hymyillessä pystyyn. "Todellako? Meriväen pyssyt?"

"Siis vain ne aseenne, joilla ei ole mitään historiallista arvoa ja joita voi hyvin käyttää."

"Ahaa!" sanoi apotti tarttuen pamppunsa varteen, kuten kapteeni tarttuu miekkansa kahvaan. "Ahaa! Nyt siis konna paljastaa aikeensa!"

"Herra apotti", sanoi Pitou vaihtaen uhkaavan äänensä rukoilevaksi, "antakaa meille ne kolmekymmentä meriväen pyssyä."

"Ja saatte sen kunnian", jatkoi Pitou astuen taas askeleen taaksepäin, "saatte siten kunnian siitä, että olette ollut auttamassa isänmaanne sortajien kukistamista."

"Ja hankkisin aseita itseäni ja kansalaisiani vastaan!" huudahti apotti, "hankkisin aseita, joilla ammutaan minut."

"Mutta tästä voi olla huonot seuraukset", sanoi Pitou; "teitä syytetään kansalaisvelvollisuuksien laiminlyömisestä, petoksesta. Herra apotti, minä rukoilen, älkää menkö siihen vaaraan."

"Tee minusta marttyyri, senkin Nero, en minä muuta pyydäkään!" huusi apotti säihkyvin silmin ja muistuttaen enemmän rankaisijaa kuin uhria.

"Herra apotti", sanoi hän astuen vielä askeleen taapäin, "olen rauhallinen lähettiläs, sovun sanansaattaja; tulen…"

"Sinä tulet ryöstämään aseita minulta, niinkuin rikostoverisi tyhjensivät Invalidin."

"Mutta, herra Fortier", sanoi Pitou, joka varsin hyvin tunsi tuon ruoskan entisten kokemuksiensa perustuksella, "ettehän toki näin loukkaa ihmisen oikeutta."

Pitou oli takaperoa joutunut portille asti, mutta tässä hänen täytyi joko taistella tai paeta. Paetakseen täytyi hänen avata portti ja avatakseen täytyi kääntyä.

Kääntyessään hän paljastaisi apotille sen ruumiinosansa, jota ei edes asepaita olisi hänen mielestään kylliksi turvannut.

"Vai tahdot sinä pyssyjä!" sanoi apotti. "Vai tulet sinä noutamaan pyssyjäni!… Ahaa, sinä sanot: Pyssyt tai henki!"

"Tiedäthän, missä pyssyt ovat. Tapa siis minut saadaksesi ne. Mene ruumiini yli ne ottamaan."

Ja Pitou, tarttuen kädellään salpaan, ei enää laskenut, kuinka monta pyssyä oli apotin varastossa, vaan kuinka monta lyöntiä ennättäisi tulla pampusta.

Mutta vaikka hän toimikin nopeasti, ennätti pamppu sijaista hänen kylkiensä alapäätä sellaisella voimalla, että vaikka Bastiljin valloittaja olikin hyvin urhoollinen, ei hän malttanut olla tuskasta kirkaisematta.

Tämän kirkaisun kuullessaan riensi useita naapureita saapuville, ja heidän hämmästyksekseen he näkivät Pitoun pakenevan kypäröineen ja miekkoineen tulista vauhtia ja apotti Fortierin seisovan portilla heiluttamassa pamppuaan kuin koston enkeli leimuavaa miekkaansa.

XXXV

PITOU VALTIOMIEHENÄ

Putous oli syvä. Taivaan tulen iskemä saatanakaan ei voinut pudotessaan syöksyä korkeammalta. Ja saatanasta oli pudottuaan sattunut tulemaan kuningas, mutta Pitousta oli apotti Fortierin kukistamana tullut vain jälleen Pitou.

Millä tavalla hän nyt saattoi esiintyä valitsijoittensa edessä? Kuinka hän nyt, osoitettuaan heille ajattelematonta luottamusta, uskaltaisi sanoa, että heidän päällikkönsä oli vain kerskuri, komeilija, joka kypärä päässä ja miekka kupeella salli vanhan apotin tanssittaa ruoskaansa hänen selässään.

Hän oli kerskaillut onnistuvansa toimessaan apotti Fortierin luona ja sitten epäonnistunut: mikä virhe!

Pitou istuutui lähimmän ojan reunalle, nojasi päänsä käsiin ja mietti. Hän oli uskonut hellyttävänsä apotti Fortierin puhumalla latinaa. Hän oli lapsellisen hyväntahtoisessa itserakkaudessaan kuvitellut houkuttelevansa vanhan Kerberoksen puolelleen kauniiden puheenparsien hunajalla, ja sitten tämä hunaja olikin ollut katkeraa, ja Kerberos oli purrut häntä käteen makeisia maistamattakaan. Täten olivat kaikki hänen suunnitelmansa menneet myttyyn.

Apotti Fortier oli siis tavattoman itserakas. Pitou ei ollut ottanut tätä itserakkautta laisinkaan lukuun. Apotti Fortieria oli Pitoun tietävyys ärsyttänyt paljoa pahemmin kuin vaatimus saada ne kolmekymmentä pyssyä hänen asevarastostaan. Hyväntahtoiset nuoret miehet, silloin kun he ovat hyviä, tekevät aina tämän virheen — uskovat, että toiset ovat täydellisiä.

Apotti Fortier oli siis hurja kuningasmielinen ja erittäinkin ylpeä kielimies. Pitou katui katkerasti, että oli herättänyt hänessä kaksinkertaisen suuttumuksen. Se oli todellakin hänen vikansa, ja hän katui sitä liian myöhään, niinkuin ihminen aina tekee.

Hänen olisi pitänyt käyttää kaunopuheisuuttaan kuningasmielisyyden ylistämiseksi ja ennen kaikkea jättää sikseen kieliviisautensa. Hänen olisi pitänyt vakuuttaa, että Haramontin kansalliskaarti oli vastavallankumouksellinen, ja luvata, että tämä armeija aikoi auttaa kuningasta.

Ennen kaikkea hänen ei olisi sopinut osoitella, että apotti oli arvostellut hänen koulunkäyntinsä tuloksia liian vähäisiksi. Epäilemättä apotti olisi silloin avannut aarreaittansa ja asevarastonsa, hankkiakseen kuninkaalle voimakkaan sotajoukon ja sankarillisen päällikön avustuksen.

Tämä valheellisuus on valtioviisautta. Pitou kertasi päässään kaikki entisajan valtiolliset kertomukset.

Hän muisti Makedonian Filippoksen, joka vannoi suuren määrän vääriä valoja ja jota sanotaan suureksi mieheksi.

Brutus teeskenteli mielipuolta pettääkseen vihollisensa, ja häntä sanotaan suureksi mieheksi.

Themistokles petti kansalaisiaan koko elämänsä ajan palvellakseen heitä, ja häntäkin sanotaan suureksi mieheksi.

Sitävastoin hän muisti Aristideen, joka ei koskaan suvainnut vääriä keinoja, ja jota myöskin sanotaan suureksi mieheksi.

Tämä viimeinen seikka sai hänet pahaan pulaan. Mutta hän huomasi tarkemmin asiaa harkittuaan, että Aristides eli onnekseen sellaisena aikana, jolloin persialaiset olivat niin typeriä, että heidät saattoi voittaa sanassaan pysymiselläkin.

Sitten hän vielä muisti, että Aristides loppujen, lopuksi ajettiin maanpakoon. Ja tätä maanpakoa muistellessa, niin epäoikeutettu kuin se olikin, painui vaaka Makedonian Filippoksen, Brutuksen ja Themistokleen puolelle.

Siirtyessään nykyaikaisiin esimerkkeihin, tuumi Pitou, mitä Gilbert, Bailly, Lameth, Barnave, tai Mirabeau olisi tehnyt, jos olisi ollut Pitou ja Ludvig XVI olisi ollut apotti Fortier? Kuinka olisi pitänyt menetellä, että olisi saanut kuninkaan antamaan aseet kolmelle- tai viidellesadalle tuhannelle kansalliskaartilaiselle?

Ludvig XVI:lle olisi pitänyt vakuuttaa, että ranskalaiset eivät tahtoneetkaan mitään mieluummin kuin pelastaa ja säilyttää itselleen Ranskan isän, ja jotta ranskalaiset voisivat täydellä tarmolla näin tehdä, tarvitsivat he kolme- tai viisisataa tuhatta pyssyä. Ja epäilemättä Mirabeau olisi onnistunut.

Pitou muisti myös vanhan sananlaskun: "Jos tahdot lemmolta jotakin, sano häntä herraksi."

Hän tuli tästä kaikesta siihen lopputulokseen, että hän, Ange Pitou, oli ollut vain nelijalkainen elukka, ja jotta hän kunnialla olisi voinut palata valitsijoittensa luo, olisi hänen pitänyt toimia juuri päinvastoin kuin hän oli tehnyt.

Kaivellen tätä uutta malmisuonta Pitou päätti joko viekkaudella tai väkivallalla hankkia itselleen aseet, jotka oli luvannut toimittaa suostuttelun avulla.

Yksi keino tuli ensin hänen mieleensä, nimittäin viekkaus. Voisihan salaa tunkeutua apotin asevarastoon ja sieltä siepata aseet, jotka toverien avulla vietäisiin pois. Mutta se oli varkautta eikä kaikunut hyvältä rehellisen Pitoun korvissa. Mitä taas tulee tavaroiden viemiseen, oli Ranskassa epäilemättä vielä hyvin paljon entisiin lakeihin tottuneita ihmisiä, jotka olisivat sitä sanoneet ryöväykseksi tai aseelliseksi varkaudeksi.

Kaikki nämä mietteet saivat Pitoun hylkäämään molemmat mainitsemamme keinot.

Muuten tämä asia koski Pitoun itserakkautta, ja jotta tämä ominaisuus pelastuisi pelistä, ei Pitou saanut käyttää kenenkään apua hyväkseen. Hän alkoi etsiä keinoa, hiukan, itsekin ihaillen sitä uutta suuntaa, johon hänen mietteensä ja henkensä alkoivat kääntyä.

Viimein hän huudahti kuten Arkimedes: Eureka! mikä merkitsee: Olen löytänyt!

Ja tässä se keino, jonka Pitou omin päin löysi varastoistaan.
Lafayette oli Ranskan kansalliskaartien ylipäällikkö. Haramont oli
Ranskassa. Haramontissa oli kansalliskaarti. Siis Lafayette oli
Haramontinkin kaartin ylikomentaja.

Lafayette ei siis voinut suvaita, että Haramontin kaartilta puuttui aseet, koska kaikkialla muualla oli saatu aseet tai aiottiin niitä miehille hankkia.

Päästäkseen Lafayetten luo oli olemassa — Gilbert. Päästäkseen
Gilbertin luo — Billot.

Pitou kirjoitti siis kirjeen Billotille. Koska Billot ei osannut lukea, lukisi Gilbert kirjeen hänelle, ja tällä tavalla olisi luonnollisesti päästy toiseen välittäjään.

Tehtyään tämän päätöksen Pitou odotti yötä, palasi salaperäisesti
Haramontiin ja tarttui kynään.

Vaikka hän olikin tullut varovasti, niin Claude Tellier ja Désiré
Maniquet olivat hänet huomanneet.

He poistuivat hiljaa, salaperäisesti, sormi suullaan, katse kirjeeseen kiinnitettynä.

Tällainen oli kirje, joka valkeaan paperineliöön suljettuna oli tehnyt syvän vaikutuksen Claudeen ja Désiréehen.

Vallankumouksen asia voittaa seudullamme joka päivä yhä enemmän
alaa. Aristrokraatit menettävät aluetta, isänmaanystävät etenevät.

Haramontin kunta liittyy kansalliskaartiin toimivana
joukko-osastona. Mutta sillä ei ole aseita.

Eräällä keinolla ne voitaisiin hankkia. Muutamilla yksityisillä on hallussaan joukko sota-aseita, jotka voisivat säästää yleisiä varoja, jos ne joutuisivat kansan haltuun.

Pyytäkäähän kenraali Lafayettea määräämään, että nämä laittomat asevarastot luovutetaan kuntien haltuun, suhteellisesti aseistettavien miesten lukumäärään, ja minä lupaan omasta puolestani toimittaa kolmekymmentä pyssyä Haramontin asevarastoon.

Tämä on ainoa keino, millä voidaan estää aristokraattien ja kansan vihollisten vehkeitä vastavallankumouksen hyväksi.

Lopetettuaan tämän kyhäyksen, Pitou muisti, ettei hän ollut puhunut maanviljelijälle mitään hänen talostaan ja perheestään.

Hän kohteli Billotia liian Brutusmaisesti, ja jos hän antoi Billotille tietoja Catherinesta, täytyi hänen joko valehdella tai musertaa isän sydän, ja samalla hän avaisi vertavuotavat haavat omassa sydämessäänkin.

'J.K. Rouva Billot ja neiti Billot voivat hyvin ja lähettävät herra Billotille terveisiä.'

Näyteltyään uskotuilleen valkoisen kuoren, jonka sisällä kirjeen piti mennä Pariisiin, ei Haramontin joukkojen päällikkö sanonut heille muuta kuin:

Vastaus saapui pian. Kaksi päivää myöhemmin saapui ratsastava lähetti Haramontiin ja kysyi herra Ange Pitouta. Se herätti tavatonta huomiota. Miliisi oli jännityksessä ja odotti peloissaan. Lähetti ratsasti vaahdonvalkoisella hevosella. Hänellä oli Pariisin kansalliskaartin komennuskunnan univormu. Helppo on arvata, minkä vaikutuksen hän sai aikaan ja kuinka Pitoun sydän jyskytti.

Hän lähestyi kalpeana ja vapisten ja otti vastaan käärön, jonka upseeri ojensi hänelle hiukan hymyillen. Se oli Gilbertin toimittama Billotin vastaus. Billot kehoitti häntä olemaan isänmaallisessa innossaan kohtuullinen ja lähetti kirjeen mukana Lafayetten määräyksen, jonka oli allekirjoittanut myös sotaministeri, aseiden hankkimiseksi Haramontin kansalliskaartille. Lähettinä käytettiin erästä upseeria, joka oli saanut toimekseen aseistaa Soissonsin ja Laonin kansalliskaartit. Määräys oli seuraava:

'Täten määrätään kaikki ne, joilla on enemmän kuin yksi kivääri ja yksi miekka, luovuttamaan aseensa kunnan paikallisen sotajoukon päällikön käytettäviksi.

Punastuen ilosta Pitou kiitti upseeria, joka hymyili uudelleen ja lähti kiitämään heti seuraavaa määräpaikkaansa kohden. Näin Pitou oli kunniansa kukkuloilla; hän sai suoranaisia tiedonantoja kenraali Lafayettelta ja ministereiltä, ja nämä tiedonannot auttoivat mainiosti Pitoun suunnitelmia ja ylpeitä haaveita.

Mahdotonta on kuvata vaikutusta, jonka tämä upseerin tulo teki Pitoun valitsijoihin. Me luovumme siitä.

Mutta kun katseli kiihottuneita kasvoja, loistavia silmiä, koko väestön kiiruhtamista Pitoun luo ja sitä syvää kunnioitusta, jota kaikki heti osoittivat Ange Pitoulle, olisi epäuskoisinkin huomiontekijä saanut varmuuden siitä, että tästä lähin Pitou oli hyvin huomattava henkilö.

Valitsijat pyysivät toinen toisensa jälkeen saada katsella ja koskettaa ministerin sinettiä, ja sen Pitou hyvin armollisesti salli. Ja kun joukon lukumäärä oli supistunut vain läheisimpiin, sanoi Pitou:

"Kansalaiset, suunnitelmani ovat onnistuneet odotusteni mukaan. Kirjoitin kenraali Lafayettelle, että tahdoitte perustaa kansalliskaartin ja olitte valinneet minut päälliköksenne. Lukekaahan ministeristöstä minulle tulleen kirjeen päällekirjoitus."

"Kenraali Lafayette on siis hyväksynyt ja tunnustanut minut kansalliskaartin päälliköksi", sanoi Pitou. "Kenraali Lafayette ja sotaministeri ovat siis hyväksyneet ja tunnustaneet teidät kansalliskaartilaisiksi."

"Mitä aseisiin tulee", jatkoi Pitou, "niin tiedän keinon, jolla ne saan. Te nimitätte heti luutnantin ja kersantin. Nämä kaksi apulaistani seuraavat minua tehtävääni täyttämään."

"Tämä ei kuulu minuun", sanoi Pitou arvokkaasti; "vaaleihin en saa vaikuttaa. Pitäkää kokous ilman minua. Nimittäkää mainitsemani molemmat päälliköt, mutta valitkaa kunnolliset. Muuta sanottavaa minulla ei ole. Hyvästi!"

Sanottuaan tämän kuninkaallisella äänellä Pitou viittasi kaikkia sotilaitaan poistumaan ja jäi yksikseen suuruuteensa verhoutuneena niinkuin Agamemnon.

Hän ui omassa loistossaan, valitsijoiden ulkosalla väitellessä pienistä vallan murusista siinä sotilasmahdissa, joka tästedes hallitsi Haramontia.

Vaali kesti kokonaisen tunnin. Luutnantti ja kersantti nimitettiin.
Ne olivat: kersantti Claude Telliert ja luutnantti Désiré Maniquet.
Sitten he tulivat ilmoittamaan asiasta Pitoulle, joka hyväksyi vaalin
ja lausui:

"Odottakaahan", lausui Pitou. "Ennenkuin ryhdymme harjoituksiin, hankkikaamme pyssyt."

"Tehkäämme kaikki sotilaallisesti", vastasi Pitou, joka nähdessään yleisen innostuksen ei vielä pitänyt itseään kyllin kykenevänä opettamaan sitä, mistä ei vielä ymmärtänyt yhtään mitään. "Naurettaviahan ovat sotilaat, jotka harjoittelevat käyttämään tuliaseita kepeillä. Älkäämme heti alussa tehkö itseämme naurettaviksi!"

"Tulkaa siis minun kanssani, luutnantti ja kersantti", sanoi hän käskettävilleen. "Te toiset odottakaa paluutamme."

"Päivästä on vielä jäljellä kuusi tuntia. Siinä ajassa ennätämme käydä Villers-Cotteretsissa toimittamassa asiamme ja palata."

Mutta kun Pitou luki uudelleen Billotin kirjeen, ollakseen varma siitä, että näin suuri onnen määrä ei ollut unta, huomasi hän seuraavan, Gilbertin kirjoittaman lauseen, jota hän ei aikaisemmin ollut nähnyt:

"Miksi herra Pitou on unohtanut antaa tohtori Gilbertille tietoja
Sébastienista ja miksi Sébastien ei kirjoita isälleen?"

XXXVI

PITOUN VOITTO

Apotti Fortier ei voinut aavistaakaan, mikä myrsky häntä vastaan seuraisi tätä syvää valtioviisautta ja mitä luottamusta Ange Pitou sai osakseen hallituksen päähenkilöiden puolelta.

Hän todisteli Sébastienille, että huono seura turmelee kaikki hyveet ja kaiken viattomuuden, että Pariisi oli pahuuden kuilu, missä enkelitkin turmeltuisivat, elleivät ne niinkuin Gomorran tielle eksyneet palaisi kiireimmän kautta taivaaseen, ja nähden Pitoun, langenneen enkelin, käynnin traagillisessa valossa hän koetti kaikella puhetaidollaan tehdä Sébastienista hyvän ja todellisen kuningasmielisen nuorukaisen.

Kiiruhtakaamme sanomaan, että apotti Fortier oli kaukana siitä, mitä tohtori Gilbert tarkoitti hyvällä ja todellisella kuningasmielisellä.

Kunnon apotti unohti, että tämän samojen sanojen erilaisen käsittämisen vuoksi hän kiihoituksellaan menetteli väärin, koska hän, vaikkakin vasten tahtoaan, yllytti poikaa isäänsä vastaan.

Kummallinen seikka! Siinä iässä, jossa lapset runoilijan väitteen mukaan ovat pehmeää vahaa ja jokainen sinetti jättää heihin jäljen, Sébastien oli jo mies ajatustensa itsenäisyyden ja jäykkyyden puolesta.

Oliko tuo sen aristokraattisen naisen poika, joka kauhuun saakka halveksi kaikkea rahvaanomaista, vai oliko se sitä rahvaanmiehen aristokraattisuutta, joka Gilbertissä oli kehittynyt stoalaisuuteen asti?

Apotti Fortier ei pystynyt tutkimaan sellaista salaisuutta. Hän tiesi, että tohtori oli hiukan intoileva isänmaanystävä, ja herkkäuskoisena, niinkuin papit ainakin, hän koetti taivuttaa hänen poikaansa kuninkaalle ja Jumalalle mieluiseksi.

Sébastien näytti kyllä tarkkaavalta, mutta ei kuunnellutkaan hänen neuvojaan. Hän ajatteli outoja näkyjä, jotka jälleen viime aikoina olivat alkaneet ilmestyä hänelle Villers-Gotteretsin synkissä metsissä, apotti Fortierin viedessä oppilaansa Clouisin kallion luo, Pyhän Hubertuksen kukkulalle tai Aumontin torniin, niitä näkyjä, jotka olivat toisena elämänä hänen tavallisen elämänsä rinnalla, runollista onnea kangastavana elämänä, vastakohtana koulutuntien yksitoikkoisuudelle.

Äkkiä Soissons-kadun puoliselle portille kolkutettiin jokseenkin kovaa, ja sitten se aukeni useiden miesten astuessa sisään.

Nämä miehet olivat Villers-Cotteretsin pormestari, hänen apulaisensa ja hänen sihteerinsä. Heidän takanaan näkyi kaksi santarminlakkia ja näiden takana viisi tai kuusi uteliasta.

"Herra apotti", vastasi pormestari vakavasti, "tunnetteko sotaministerin uuden määräyksen?"

"Haramontin kansalliskaartin jäsenet ovat täällä odottamassa aseiden luovuttamista, herra apotti."

Apotti hyökkäsi eteenpäin kuin aikoisi niellä Haramontin kansalliskaartilaiset.

Silloin Pitou arveli sopivan hetken tulleen astua esiin, ja hän läheni luutnanttinsa ja kersanttinsa seurassa.

Pormestari oli kunnon mies: hänellä ei ollut vielä mitään varmaa valtiollista kantaa. Hän säästi sekä vuohta että kaalia. Hän ei tahtonut riitaantua Jumalan eikä kansalliskaartin kanssa.

Apotti Fortierin haukkumasanat saivat hänet ääneen nauramaan, ja täten hän hallitsi tilanteen.

"Kuulettehan, kuinka apotti kohtelee Haramontin kansalliskaartilaisia", sanoi hän Pitoulle ja tämän tovereille.

"Se johtuu siitä, että apotti Fortier on nähnyt meidät lapsina ja että hän luulee meidän aina pysyvän lapsina", vastasi Pitou alakuloisen ystävällisesti.

"Mutta lapsista on tullut miehiä", sanoi kumeasti Maniquet ojentaen apottia kohti viallista kättänsä.

"Ja nämä käärmeet pistävät, jos niitä ärsytetään", sanoi kersantti
Claude vuorostaan.

Pormestari aavisti näissä haukkumasanoissa koko vastaisen vallankumouksen. Apotti aavisti siinä marttyyriutta.

"Tahdotaan teiltä osa niistä aseista, jotka ovat huostassanne", sanoi pormestari koettaen sovittaa puolueita.

"Herra apotti unohtaa", sanoi pormestari puoliääneen, "että se on turhaa vaivaa. Jos kysytään hänen ylhäisyydeltään, niin hän vastaa, että aseet pitää luovuttaa kansalle, eikä ainoastaan hänen vihollistensa englantilaisten aseet, vaan hänen esi-isänsä Ludvig XIV:n kanuunatkin."

"Circumdedisti me hostibus meis." [Sinä olet luovuttanut minut vihollisilleni. — Suom.]

"Se on kyllä totta", sanoi Pitou. "Mutta ainoastaan valtiollisten vihamiestenne valtaan, sillä me emme vihaa teissä muuta kuin huonoa isänmaanystävää."

"Pölkkypää!" huudahti apotti vimmoissaan, mikä teki hänestä hetkiseksi kaunopuheisen: "Naurettava ja vaarallinen pölkkypää! Kumpi meistä on hyvä isänmaanystävä, minäkö, joka tahdon säilyttää aseet isänmaan rauhan vuoksi, vai sinä, joka tahdot ne saada pannaksesi toimeen epäjärjestystä ja kansalaissodan? Kumpi meistä on hyvä poika, minäkö, joka ojennan öljypuunoksan juhliaksemme meidän kaikkien yhteistä äitiä, vai sinä, joka etsit asetta haavoittaaksesi sen rintaa?"

Pormestari kääntyi poispäin salatakseen liikutustaan, ja samalla hän viittasi salaa apotille kuin huomauttaakseen:

Ange epäröi. Kun hänen molemmat apulaisensa sen näkivät, rypistivät he silmäkulmiaan. Sébastien, spartalainen poika oli yksinään tyyni.

Ja hänen suurenneet silmäteränsä, väräjävät sieraimet, otsan tyyneys ilmaisivat niiden molempien rotujen säälimätöntä määräämisvoimaa, jotka olivat hänet synnyttäneet.

Apotti kuuli nämä pojan suusta tulleet sanat. Hän vavahti ja painoi päänsä kumaraan.

Apotti astui askeleen ja puristi avaimia, jotka luostaritavan mukaan riippuivat hänen vyöstään.

"En! Tuhat kertaa en!" huusi hän. "Se ei ole minun omaisuuttani; minä odotan käskijäni määräyksiä."

"Mutta, herra apotti!" sanoi pormestari, joka ei voinut olla ilmaisematta moitettaan.

"Tämä on kapinallisuutta", sanoi Sébastien papille. "Olkaa varuillanne, herra apotti!"

"Tu quoque!" lausui apotti peittäen kasvonsa viitan liepeellä matkiakseen Caesaria.

"Mutta olkaahan toki rauhallinen, herra apotti", sanoi Pitou. "Nämä aseet joutuvat hyviin käsiin koko kansan parhaaksi."

"Pidä suusi kiinni, Judas!" vastasi apotti. "Sinä olet pettänyt vanhan opettajasi; miksi et pettäisi isänmaatasikin?"

Omantuntonsa syyttämänä Pitou painoi päänsä kumaraan. Hänen tekonsa ei ollut jalon miehen, vaan ainoastaan ihmisten johtajan puuhaa. Mutta painaessaan päänsä kumaraan hän näki molemmat apulaisensa, jotka pettyneinä katselivat päällikkönsä heikkoutta. Hän käsitti, että ellei hän pääsisi voitolle, olisi koko hänen asemansa hukassa.

Ylpeys jännitti vallankumouksen urheassa taistelijassa kaikki voimat; hän kohotti siis päänsä ja sanoi:

"Herra apotti, vaikka olenkin nöyrä entisen opettajani edessä, en voi vastaamatta kuunnella tuollaisia syytöksiä."

"Vai sinä vielä vastaatkin?" sanoi apotti toivoen nolaavansa Pitoun pilkallaan.

"Minä vastaan, herra apotti, ja saatte nähdä, että vastaukseni on oikea", sanoi Pitou. "Te sanotte minua konnaksi siksi, että olen ensin pyytänyt teiltä näitä aseita oliivin oksa kädessäni, jolloin te kieltäydyitte antamasta. Nyt minä riistän ne teiltä hallituksen päätöksen voimalla. No niin, herra apotti, mieluummin näytän rikkovan velvollisuuteni, kuin avustan teidän kanssanne vastavallankumousta. Eläköön isänmaa! Aseisiin! Aseisiin!"

Pormestari viittasi samalla tavalla Pitoulle kuin oli viilannut apotillekin sanoen:

Tämä puhe vaikutti kuin salaman isku apottiin ja sähköttävästi läsnäolijoihin.

Apulainen olisi mielellään pujahtanut pois pormestarin tavoin, mutta kaupungin päävirkailijoiden poistuminen olisi epäilemättä huomattu. Hän seurasi siis sihteeriä, joka santarmien jäljestä astui museoon.

Sébastien juoksi hypähtäen kuin nuori leijona isänmaanystävien jäljestä. Toiset pojat katselivat ällistyneinä.

Kun apotti oli avannut museonsa oven, vaipui hän puolikuolleena suuttumuksesta ja häpeästä lähimmälle tapaamalleen tuolille.

Kerran museoon päästyään tahtoivat Pitoun molemmat apulaiset tyhjentää kaikki. Mutta kansalliskaartin päällikön rehellinen arkuus tuli taas väliin. Hän laski komennuksensa alaisten kansalliskaartilaisten lukumäärän, ja kun heitä oli kolmekymmentäkolme, määräsi hän otettavaksi kolmekymmentäkolme pyssyä.

Ja kun tarpeen tullen hänenkin mahdollisesti täytyisi ampua eikä hän tässä suhteessa tahtonut olla toisia huonompi, otti hän itselleen neljännenneljättä, oikean upseerikiväärin, lyhyemmän ja keveämmän kuin toisten; niin isoreikäinen kuin se olikin, voisi sillä yhtä hyvin ampua jänistä tai kaniinia kuin väärää isänmaanystävää tai oikeaa preussilaista.

Tämän lisäksi hän valikoi suoran miekan, samanlaisen kuin oli Lafayettella, jonkun Fontenoyn tai Filipsburgin sankarin säilän ja pisti sen kupeelleen.

Hänen molemmat toverinsa ottivat kumpikin olkapäilleen kaksitoista kivääriä, ja vaikka paino olikin hirveän suuri, eivät he vaipuneet sen alle: siksi huumaava oli heidän ilonsa. Pitou piti huolen kaikesta muusta.

He menivät puiston kautta, jotta eivät marssisi Villers-Cotteretsin läpi ja herättäisi turhaa huomiota. Sitäpaitsi oli tie sen kautta lyhyin.

Tätä lyhyempää tietä mennessään voivat nämä kolme upseeria myös välttää sellaisia, joilla mahdollisesti oli toiset valtiolliset ajatukset kuin heillä. Pitou ei pelännyt taistelua, ja todistuksena siitä olikin hänen valitsemansa pyssy. Mutta Pitousta oli tullut harkitseva mies, ja harkittuaan hän oli tullut siihen tulokseen, että jos mies voi hädän tullen puolustautua yhdellä kiväärillä, niin monesta ei olisi suurtakaan apua.

Sankarimme riensivät siis kalliine saaliineen puiston halki ja joutuivat tienhaaraan, jossa voivat pysähtyä. Viimein he uupuneina ja hikeä tippuen veivät Pitoun asuntoon tämän kalliin aarteen, jonka isänmaa, ehkä hiukan sokeasti kylläkin, oli uskonut heidän huostaansa.

Kansalliskaarti kokoontui vielä samana iltana, ja päällikkö Pitou antoi pyssyn jokaiselle ja lausui kuten spartalaiset äidit sanoivat antaessaan kilven pojalleen: "Tämän kanssa tai tämän päällä."

Tässä pienessä kyläkunnassa, joka Pitoun nerokkaisuuden avulla oli muuttunut ihan toiseksi, kuului kuhinaa ikäänkuin muurahaispesästä maanjäristyksen aikana.

Pyssyn omistamisen ilo erikoisesti salametsästystä harrastavan kansan keskuudessa, jonka metsästyshalu oli muuttunut intohimoksi metsävartijain pitkän sorron aikana, vaikutti sen, että Pitou heidän mielestään oli maan päälle tullut jumala. Kaikki unohtivat hänen pitkät säärensä, hänen pitkät käsivartensa, unohtivat hänen suuret polvensa ja ison päänsä, hänen naurettavan menneisyytensäkin, ja hän oli ja pysyi paikkakunnan suojelushenkenä koko sinä aikana, jonka vaalea Foibos käytti käydäkseen vierailulla kauniin Amphitritensä luona.

Seuraavana päivänä intoilijat käsittelivät yhä uudelleen pyssyjään? tutkien niitä tuntijan tavoin. Toiset iloisina, jos lukko oli kunnossa, toiset koettaen korvata kohtalon vääryyttä, jos heille ehkä oli sattunut joutumaan huononpuoleinen ase.

Tänä aikana Pitou mietti majassaan, niinkuin suuri Agamemnon teltassaan, ja toisten kiilloittaessa aseitaan vaivasi aivojaan, toisten vaivatessa käsiään.

Mitä ajatteli Pitou? kysyy ehkä tämän nousevan neron kohtaloon kiintynyt lukija.

Tultuaan kansojen paimeneksi, Pitou ajatteli kaiken maallisen suuruuden turhuutta.

Se hetki oli todellakin tulossa, jolloin kaikesta tästä vaivaloisesti pystytetystä rakennuksesta ei jäisi mitään jäljelle.

Miehet olivat edellisenä päivänä saaneet pyssyt. Päivä oli kulunut niiden kuntoon panemisessa. Huomenna oli opetettava heille sotilastemppuja, eikä Pitou osannut edes ensimmäisiä lataamiseen kuuluvia kahtatoista komennussanaa. Hän oli aina ladannut pyssynsä miten kulloinkin sopi.

Mutta mikä kansalliskaartin päällikkö se olisi, joka ei osannut ladata kahdessatoista tempussa eikä komentaa liikkeitä.

Tämän kirjoittaja ei ole tuntenut muuta kuin yhden. Totta kyllä, hän kuului samaan kansallisuuteen kuin Pitoukin.

Pitou siis mietti pää käsien varassa, silmät sammuneina ja ruumis liikkumattomana.

Ei koskaan ole Caesar Gallian viidakoissa, ei koskaan Hannibal alppien jääkentillä, ei koskaan Kolumbus valtamerellä harhaillessaan miettinyt niin juhlallisesti suuren tuntemattoman edessä, eivätkä he hartaammin suunnanneet ajatuksiaan diis ignotis, peloittavien jumaluusvoimien, puoleen, jotka pitävät hallussaan elämän ja kuoleman salaisuuksia, kuin Pitou tänä pitkänä päivänä.

"Voi!" tuumi Pitou, "aika rientää eteenpäin, huomispäivä lähestyy, ja huomenna näyttäytyy koko tyhjyydessään oma mitättömyyteni. Huomenna sama sodan salama, joka valloitti Bastiljin, joutuu koko Haramontin edessä pilkattavaksi, samoin kuin aikoinaan… en nyt muista kuka joutui koko Kreikan pilkattavaksi. Saada huomenna vihellyksiä, kun tänään on voittaja! Sellaista ei saa tapahtua, sellaista ei voi tapahtua. Catherine saa sen tietää, ja kunniani on mennyt."

"Kuka voi pelastaa minut tästä?" aprikoitsi hän. "Julkeusko? Ei, ei, sitä voisi kestää vain minuutin, mutta pyssyn preussilaisissa lataamistempuissa on kaksitoista kohtaa. Mikä kummallinen ajatus — opettaa ranskalaisia lataamaan pyssynsä preussilaisten temppujen mukaan! Jos sanoisin, että olen liian hyvä isänmaanystävä opettaakseni ranskalaisille preussilaisia asetemppuja ja että olen itse keksinyt oman ihan kansallisen? Ei, minä sekaantuisin vain. Minä näin kyllä marakatin Villers-Cotteretsin markkinoilla. Se marakatti teki asetemppuja, mutta epäilemättä kaikki epäsäännöllisesti, niinkun marakatti ainakin."

Heti hän pani pitkät säärensä liikkeelle ja aikoi lähteä taivaltamaan, kun muuan ajatus pakotti hänet pysähtymään.

Hän avasi oven ja kutsuttuaan Clauden ja Désirén luokseen puhui heille näin:

"Siksi, että olette väsyneet, te ja kersantti", vastasi Pitou, "ja ennenkuin opetan miehiä, tahdon opettaa heidän päälliköitään. Ja sitäpaitsi", sanoi Pitou ankaralla äänellä, "totuttakaa itsenne palveluksessa aina seuraamaan määräyksiä tekemättä huomautuksia."

"Hyvä on", sanoi Pitou, "ilmoittakaa, että harjoitus on ylihuomenna kello neljä aamulla."

Molemmat upseerit kumarsivat uudelleen ja poistuivat. Koska kello oli yhdeksän illalla, menivät he nukkumaan.

Pitou odotti heidän poistumistaan. Kun he olivat menneet tien käänteeseen, läksi hän vastakkaiseen suuntaan ja saapui viiden minuutin päästä metsän pimeimpään ja tiheimpään pensaikkoon.

XXXVII

UKKO CLOUIS JA CLOUIS-KALLIO, TAI MITEN PITOUSTA TULEE TAKTIKKO JA HÄN ESIINTYY RYHDIKKÄÄSTI

Pitou juoksi noin puolen tunnin ajan metsän viileintä ja synkintä osaa kohden.

Kolmensadan vuoden ikäisten puiden suojassa, suuren kallion kyljessä ja korkeiden orjantappurapensasten keskellä oli maja, joka oli rakennettu noin kolmekymmentäviisi tai neljäkymmentä vuotta sitten. Tässä mökissä asui olento, joka omaa etuaan silmälläpitäen oli osannut luoda salaperäisyyden verhon ympärilleen.

Tähän majaan, joka oli osaksi maan sisässä, osaksi maan päällä ja laadittu oksista ja kuorimattomista rungoista, ei päivä päässyt muualta kuin katossa olevasta aukosta. Se muistutti paljon Albaycinin mustalaisten majoja. Sen olemassaolon huomasi siitä, että toisinaan nousi sinistä sauhua sen kattoaukosta.

Ellei tätä sauhua olisi näkynyt, ei kukaan muu kuin metsänvahdit, metsänkävijät, salametsästäjät ja seudun talonpojat olisi tienneet ihmisen asuvan täällä.

Ja kuitenkin oli täällä neljäkymmentä vuotta asunut muuan vanha virastaan eronnut metsänvartija, jolle Orleansin herttua, Ludvig Filipin isä, oli antanut luvan jäädä metsään ja ampua kerran päivässä jäniksen tai kaniinin. Lintuja ja hirviä hän ei saanut ampua.

Tämä mies oli nyt kuudenkymmenenyhdeksän vanha. Aluksi häntä oli nimitetty Clouisiksi, sitten ukko Clouisiksi, sitä mukaa kuin hän vanheni.

Suuri kallio, jonka kyljessä maja oli, sai hänestä nimen. Sitä sanottiin Clouisin kallioksi.

Hän oli haavoittunut Fontenoyn taistelussa, ja tämän haavan tähden oli täytynyt häneltä leikata toinen sääri. Tästä johtui, että virasta erottuaan hän oli Orleansin herttualta saanut äsken mainitsemamme etuoikeudet.

Ukko Clouis ei koskaan käynyt kaupungissa eikä tullut Villers-Cotteretsiin kuin kerran vuodessa. Hän osti silloin ruutia ja kuulia 365:ttä laukausta varten, karkausvuosina 366:tta varten.

Samana päivänä hän vei turkkuri Cornulle Soissons-kadun varrelle 365 tai 366 puoliksi jäniksen- ja puoliksi kaniininnahkaa, joista hattukauppias maksoi hänelle 75 livreä.

Ja kun sanomme, että nahkoja tavallisina vuosina oli 365 ja karkausvuosina 366 emme erehdy vähääkään, sillä kun ukko Clouis oli saanut oikeuden ampua yhden laukauksen päivässä, oli hän järjestänyt niin, että hän tappoi joka laukauksella joko jäniksen tai kaniinin.

Ja kun hän ei koskaan ampunut enempää eikä vähempää kuin mihin hänellä oli lupa, 365 laukausta tavallisina vuosina ja 366 karkausvuosina, tappoi hän tavallisina vuosina täsmälleen 183 jänistä ja 182 kaniinia, ja karkausvuosina 183 jänistä ja 183 kaniinia.

Hän eli näiden eläinten lihasta, joko hän sitten itse söi ne tai myi toisille. Nahat hän myi ja osti rahalla ruutia ja kuulia sekä pani loput säästöön.

Tämän lisäksi oli ukko Clouisilla kerran vuodessa erikoinen homma.
Siinä kivessä, johon hänen majansa nojasi, oli kalteva katon tapainen
päällys. Se saattoi korkeintaan olla kahdeksantoista jalan levyinen.
Kun pani jonkun esineen yläpäähän, liukui se hitaasti alapäähän asti.

Ukko Clouis levitti vähitellen kylässä jäniksiä ja kaniinia ostamaan tulleiden akkojen välityksellä sen tiedon, että jos nuori tyttö pyhän Ludvigin päivänä liukuu kolme kertaa tätä kiveä myöten ylhäältä alas, pääsee hän vielä saman vuoden kuluessa naimisiin.

Ensimmäisenä vuonna tuli paljon nuoria tyttöjä, mutta kukaan ei tahtonut liukua.

Seuraavana vuonna uskalsi kolme. Kaksi heistä joutui naimisiin vuoden kuluessa, kolmas jäi naimattomaksi, ja silloin ukko Clouis rohkeasti selitti, että hän ei ollut liukunut yhtä vahvasti uskoen kuin toiset.

Ukko Clouis selitti, että poikia ei koskaan riittäisi niin monelle tytölle, vaan että ainoastaan kolmas osa, kaikkein uskovaisimmat, pääsisivät naimisiin.

Suuri osa pääsi todellakin naimisiin. Tästä alkaen ukko Clouisin kiven aviollinen voima oli taattu, ja kaikkina vuosina vietettiin pyhän Ludvigin juhlaa sekä kylässä että metsässä.

Silloin ukko Clouis vaati itselleen etuoikeuden. Koska ei kukaan jaksanut liukua koko päivää syömättä ja juomatta, täytyi hänen saada tänä päivänä, elokuun 25:nä, yksinään myydä ruokaa ja juomaa liukuville tytöille ja pojille. Sillä pojat olivat saaneet vakuutetuiksi tytöille, että kallion voima säilyy vain silloin kun liukuminen tapahtuu yhdessä, varsinkin yhtaikaa.

Tällä tavalla ukko Clouis oli elänyt kolmekymmentäviisi vuotta. Seutu kohteli häntä kuin arabialaiset tietäjiään. Hän oli saanut tarinan hohteen ympärilleen.

Mutta muuan seikka pani metsästäjät miettimään ja herätti kateutta metsänvartijoissa, nimittäin se, että todistettavasti ukko Clouis ei ampunut vuodessa enempää kuin 365 laukausta ja että hän niillä tappoi 183 jänistä 182 kaniinia.

Monta kertaa olivat pariisilaiset ylhäiset herrat, tullessaan Orleansin herttuan kutsusta viettämään muutamia päiviä linnassa, kuulleet kerrottavan juttuja ukko Clouisista. He pistivät silloin louisdorin tai ecun, riippuen kunkin anteliaisuudesta, hänen suureen käteensä ja koettivat päästä sen suuren salaisuuden perille, miten hän voi 365:llä laukauksella osua 365 kertaa. Siihen ukko Clouis ei osannut antaa muuta selitystä kuin tämän: hän oli armeijassa ollessaan tottunut tällä samalla pyssyllä ampumaan joka kuulalla miehen kuoliaaksi. Hän oli sittemmin huomannut, että jos hän kuulalla saattoi tappaa miehen, paljoa helpommin voi haulilla tappaa jäniksen tai kaniinin.

"Mutta", kysyttiin häneltä, "miksi Orleansin herttuan isä, joka ei suinkaan ollut saita, ei antanut teille lupaa ampua useammin kuin kerran päivässä?"

Kummallisen ukon seura ja hänen merkillinen oppinsa tuottivat vuosittain tälle vanhalle erakolle kymmenkunnan louisdoria.

Kun hän ansaitsi saman verran jäniksennahoilla ja itse keksimällään juhlalla ja kun hän tarvitsi parin sääryksiä, oikeammin sanoen yhden sääryksen, joka viides vuosi, ja takin joka kymmenes, ei ukko Clouis suinkaan ollut huonossa asemassa. Tiesipä huhu kertoa, että hänellä oli aarre kätkettynä ja että perijä saisi jokseenkin kauniin rahamäärän.

Tätä merkillistä olentoa tapaamaan meni Pitou keskellä yötä, kun hänessä oli herännyt ajatus, miten hän pääsisi hirveästä ahdingostaan.

Mutta ukko Clouisin löytämiseen tarvittiin oveluutta. Clouis oli samanlainen kuin Neptunuksen karjan paimen: häntä ei ensi hetkellä tavannut. Hän erotti varsin hyvin häiritsevän tungettelijan hyödyllisestä huvittelijasta, ja koska hän kohteli jälkimäisiäkin kohtalaisen halveksivasti, arvaa kyllä, kuinka kiukkuisesti hän torjui luotaan edelliseen luokkaan kuuluvat. Hän nukkui oivallisella, hyvätuoksuisella kanervavuoteellaan, jonka hän valmisti syyskuussa ja jota ei tarvinnut uusia ennenkuin vasta seuraavassa syyskuussa.

Kello oli yhdentoista tienoissa; ilma oli kirkas ja raikas. Tullessaan ukko Clouisin asunnolle täytyi kulkea niin sakean tammimetsän kautta ja niin tiheän orjantappurapensaikon läpi, että erakko aina kuuli tulokkaan saapumisen.

Pitou sai neljä kertaa kovemman kahinan aikaan kuin tavallinen ihminen. Ukko Clouis kohotti päätänsä ja katsoi, sillä hän ei nukkunut.

Ukko Clouis oli tänään kiukkuisella tuulella. Hänelle oli tapahtunut kamala onnettomuus, jonka vuoksi hän oli tyly kaikkein herttaisimmillekin ihmisille.

Onnettomuus oli todellakin kamala. Pyssy, jolla hän viisi vuotta oli ampunut kuulia ja kolmekymmentäviisi vuotta haulia, oli haljennut hänen ampuessaan kaniinia. Se oli ensimmäinen, johon hän ei osunut kolmenakymmenenäviitenä vuotena.

Mutta kaniinin pelastuminen ei ollut pahin kiusa ukko Clouisille. Räjähdyksessä oli kaksi vasemman käden sormea vikaantunut. Hän oli kyllä parantanut sormensa pureskelluilla yrteillä ja lehdillä, mutta ei ollut osannut korjata pyssyään.

Ostaakseen uuden täytyisi kuluttaa raha-aarretta, ja vaikka hän sieltä ottaisikin paljon ostaakseen uuden, vaikka kaksikin louisdoria, niin kuka takaisi, että hän sillä osaisi joka kerta, niinkuin tällä nyt haljenneella?

Kun Pitou tarttui ovenripaan, murahti Clouis niin pahasti, että
Haramontin kansalliskaartin päällikkö peräytyi.

"Oho!" sanoi Pitou, "ukko Clouis ei näykään olevan hyvällä tuulella. Taisin herättää unesta sopimattomaan aikaan", lisäsi Pitou leikillisesti.

"Ettekö ammu enää? Te, joka osasitte joka laukauksella? Eihän se ole mahdollista, ukko Clouis!"

"En, päinvastoin, pääni on ihan kunnossa. Opettakaa minulle aseharjoitukset: kyllä sovimme maksusta."

"Vai niin! Tuo elukka on ihan varmasti hullu", sanoi vanha sotilas kohottautuen kuivilta lehdiltä.

"Ukko Clouis, opetatteko vai ettekö minulle, miten sotatemput tehdään? Minä lupaan maksaa mitä tahansa pyydättekään."

"On, ja neljäsneljättä, jonka varasin itseäni varten, sopii teille erinomaisesti. Se on kaunis kersantin kivääri, ja sen tukissa on kultaiset kuninkaan kirjaimet."

"Hyvä on!" sanoi vanha metsänvartija. "Kyllä minä opetan sinulle asetemput, mutta sormeni ovat kipeät."

"Älkää enää surko pyssyänne, sillä te saatte uuden sen sijaan", sanoi Pitou. "Mitä tulee sormiinne… no, niitä minulla ei ole kolmeakymmentäneljää."

"Vähät niistä! Pääasia on, että lupaat tuoda minulle huomenna pyssyn.
Tule!"

Kuu loi kirkkaita säteitään aukealle paikalle, joka oli majan edustalla. Pitou ja ukko Clouis astuivat tälle aukealle paikalle.

Jos joku olisi nähnyt näiden kahden mustan varjon tekevän liikkeitä, olisi hän vannaan tuntenut salaperäistä kauhua.

Ukko Clouis tarttui pyssynsä tynkään ja näytti sitä huoaten Pitoulle.
Ensiksi hän näytti, miten on seisottava sotilaallisessa asennossa.

Omituista oli nähdä, miten tämän kookkaan vanhuksen vartalo äkkiä oikeni. Hänhän oli tottunut aina kulkemaan kumarassa pensaikossa, mutta nyt sotilaallisten muistojen ja sotaharjoitusten elvyttämänä hän ravisti valkohapsista päätään leveillä ja vahvoilla hartioillaan.

"Katso tarkoin", sanoi hän Pitoulle, "katso tarkoin! Katsomalla oppii. Kun olet tarkasti nähnyt kuinka minä teen, koeta sitten, ja minä katselen sinua vuorostani."

"Polvet yhteen, olkapäät taakse, pää vapaana. Seiso tanakasti, hitto vie! Seiso tanakasti: onhan sinulla kyllin leveät jalat!"

Pitou oli kovasti mielissään ryhdikkyydestään. Näin paljoa hän ei ollut odottanut.

Jos hän näytti ryhdikkäältä tunnin ajan kestäneen harjoituksen jälkeen, niin miltähän hän näyttäisikään kuukauden päästä! Vähintäin majesteetilliselta. Hän tahtoikin sen vuoksi jatkaa.

Mutta jo riitti täksi kertaa. Ukko Clouis ei tahtonut opettaa liikoja, ennenkuin oli saanut pyssynsä.

"Ei", sanoi hän, "jo riittää täksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla riittää varsin hyvin tämän opettaminen. Sitä he eivät kuitenkaan opi neljässä päivässäkään. Ja sillä välin ennätät käydä täällä kaksi kertaa."

"Ahaa!" sanoi ukko Clouis kylmäkiskoisesti, "sinulla näyttää olevan sekä innostusta että hyvät sääret. Samapa se, neljä kertaa siis, tule neljä kertaa. Mutta minä huomautan sinulle, että nyt on kuun viimeinen neljännes ja että huomenna ei enää näe oikein selvästi."

Pitou teki parastaan saadakseen kuulla kiitosta. Iloissaan hän olisi luvannut ukko Clouisille vaikka kanuunan.

Tämän toisen harjoituksen jälkeen, kun kello jo oli noin yksi aamulla, hän jätti opettajalleen hyvästi ja palasi kylläkin hitaammin, mutta yhä vielä joustavasti Haramontiin, missä kaikki, sekä kansalliskaartilaiset että tavalliset paimenet, nukkuivat sikeää unta.

Pitou näki unessa komeiltavansa monen tuhannen miehen suuruista armeijaa ja oli opettavinaan Josafatin laaksoon asti yhteen riviin asetettua ihmiskuntaa astumaan tahdissa ja nostamaan kiväärin olalle.

Seuraavana päivänä hän opetti tai oikeammin kertasi saamansa opetuksen sotilailleen niin varmana ja häikäilemättömänä, että hänen suosionsa nousi ihan äärettömiin.

Pitou herätti yleistä ihastusta; miehet, lapset ja vanhukset jumaloivat häntä. Naisetkin pysyivät vakavina, kun hän heidän läsnäollessaan jyrisevällä äänellä huusi riviin asettuneille kolmellekymmenelle sotilaalleen:

XXXVIII

CATHERINE PUOLESTAAN HARRASTAA VALTIOTAITOA

Ukko Clouis sai kiväärinsä, sillä olihan Pitou rehellinen poika; kun hän kerran jotakin lupasi, piti hän myös sanansa.

Käytyään kymmenen kertaa ukko Clouisin luona Pitousta oli tullut täydellinen krenatööri.

Pahaksi onneksi ukko Clouis ei osannut marssiliikkeitä yhtä hyvin kuin asetemppuja. Kun hän oli selittänyt käännöksen ja puolikäännöksen, olivat hänen tietonsa lopussa.

Pitou turvautui silloin Käytännölliseen ranskalaiseen sotilaaseen ja Kansalliskaartin käsikirjaan, jotka juuri silloin olivat ilmestyneet, maksaen niistä ecun. Päällikkönsä jalomielisten uhrauksien kautta oppi Haramontin kansalliskaarti liikkumaan jokseenkin hyvin harjoituskentällään.

Kun Pitou huomasi harjoitusten käyvän monimutkaisemmiksi, matkusti hän Soissonsiin, missä oli sotilasmajoitus. Siellä hän näki oikeiden upseerien johtavan oikeita pataljoonia, ja yhdessä päivässä hän oppi enemmän kuin kirjoista lukemalla kahdessa kuukaudessa.

Tällä tavalla oli kaksi kuukautta kulunut — kaksi kuukautta työssä ja kuumeessa.

Pitou oli kunnianhimoinen, lisäksi rakastunut, vieläpä onnettomasti rakastunut. Ja kuinka pienen korvauksen hän saikaan! Saadessaan runsaasti kunniaa Pitou oli samalla tuntenut, miten hänessä eli väkevänä se, mitä psykologit nerokkaasti sanovat eläimeksi.

Pitoussa oli eläin saanut säälimättä uhrautua sielulle. Tämä mies juoksi niin paljon, liikutti niin paljon jäseniään, terästi niin paljon ajatuksiaan, että sopi ihmetellä hänen vielä etsivän sydämelleen lohdutusta. Ja kuitenkin hän niin teki.

Kuinka monta kertaa hän harjoitusten jälkeen, jotka seurasivat melkein aina yöllisiä oppitunteja, menikään Largnyn ja Nouen vainioiden poikki, sitten koko metsän halki, päästäkseen Boursonnen maiden rajalle vaanimaan Catherinea, joka aina uskollisesti tuli sinne.

Catherine jätti talon työt tunniksi tai pariksi ja meni pieneen huvihuoneeseen, joka oli keskellä Boursonnen linnaan kuuluvaa kaniinitarhaa, tapaamaan rakasta Isidoriaan, onnellista kuolevaista, joka oli yhä ylpeämpi ja kauniimpi nyt, kun kaikki kärsivät ja rumenivat hänen ympärillään.

Mitä tuskaa Pitou kärsikään, mihin alakuloisiin päätelmiin hän tulikaan ajatellessaan, kuinka epätasaisesti onnen lahjat jakaantuivat!

Hän, jota Haramontin, Taillefontainen ja Vivièresin tytöt etsivät, joka myös olisi voinut tavata näitä metsässä, komeilla kuin onnellinen rakastaja ainakin, tulikin mieluummin itkemään kuin piesty lapsi herra Isidorin huvihuoneen suljetun oven taakse.

Pitou rakasti Catherinea, rakasti intohimoisesti, sitä enemmän, kun piti häntä itseään parempana. Hän ei enää ajatellutkaan sitä, että Catherine rakasti toista. Isidoria kohtaan hän ei enää tuntenut mitään mustasukkaisuutta; Isidor oli ylhäinen herra, kaunis, rakkauden arvoinen. Mutta Catherinen, rahvaan tyttären, ei olisi pitänyt tuottaa häpeää suvulleen eikä ainakaan saattaa Pitouta epätoivoon.

— Hänellä ei ollut laisinkaan sydäntä, — tuumi Pitou itsekseen, — sillä hän päästi minut menemään. Ja kerran lähdettyäni hän ei ole edes tiedustellut, olenko ehkä kuollut nälkään. Mitähän ukko Billot sanoisi, jos tietäisi tyttärensä lyövän tällä tavalla laimin hänen ystävänsä ja asiansa? Mitähän hän sanoisi, jos kuulisi, että talon emäntä, sen sijaan että valvoisi väen töitä, meneekin rakastelemaan herra Isidoria, aristokraattia! Ukko Billot ei sanoisi mitään. Hän tappaisi Catherinen.

— Onhan se edes jotakin, — jatkoi hän itsekseen, — että sellainen koston mahdollisuus on vallassani.

Sen Pitou oli kuitenkin tullut huomaamaan, että tietämättä jääneistä hyvistä töistä ei ole mitään hyötyä niiden tekijöille.

Eikö hän jollakin tavalla voisi saattaa Catherinen tietoon tehneensä hyviä töitä?

Hyvä Jumala, sehän oli helppoa! Voisihan hän jonakin sunnuntaina puhutella Catherinea tanssissa ja ilmaista kuin sattumalta kamalan totuuden, saattaa syyllisen siihen tietoon, että kolmas tunsi hänen salaisuutensa.

Eikö kannattaisi sitä tehdä, vaikkapa ei muun vuoksi kuin nähdäkseen ylpeän tytön kärsivän?

Mutta mennessään tanssiin hänen täytyisi esiintyä komean aatelisherran rinnalla, eikä kilpailijan kannattanut mennä vertailtavaksi niin kauniin miehen kanssa.

Niinkuin kaikki ne, jotka osaavat keskittää tuskansa, keksi Pitou toisen keinon.

Sen huvihuoneen ympärillä, jossa Catherine ja herra Isidor kohtasivat toisensa, oli tiheä viidakko, joka kuului Villers-Cotteretsiin.

Kun Catherinen piti tavantakaa käydä lähikylissä, kun hänen täytyi ehdottomasti mennä tämän metsän halki, kun kellään ei ollut mitään sanottavaa, niin kauan kuin hän oli tässä metsässä, ei hänen tarvinnut muuta kuin mennä ojan yli tullakseen rakastajansa alueelle. He olivat ottaneet tämän asian huomioon paikkaa valitessaan.

Huvihuone kohosi niin paljon viidakon yläpuolelle, että sen viheriällä lasilla varustetusta ikkunasta voi nähdä kaiken lähistöllä olevan, ja huvihuoneen ovi oli niin täydellisesti viidakon peitossa, että sieltä lähtevä henkilö saattoi parilla kolmella hyppäyksellä olla metsässä, siis turvassa.

Mutta Pitou oli tullut tänne niin usein päivällä ja yöllä, oli niin tarkoin tutkinut seudun, että tiesi, miltä kohtaa Catherine tulee pois, samoin kuin salametsästäjä tietää polun, mistä tulee hirvi, jonka hän aikoo ampua piilopaikastaan.

Catherine ei koskaan tullut metsään Isidorin seurassa. Isidor jäi vielä vähäksi aikaa huvihuoneeseen, tarkastaakseen, ettei Catherinelle tapahtunut mitään pahaa kotimatkalla, sitten hän meni päinvastaiseen suuntaan, eikä kukaan tiennyt mitään.

Sinä päivänä, jona Pitou oli aikonut toimia, hän piiloutui Catherinen käyttämän tien varrelle suureen lehmukseen, jonka kolmesataa vuotta vanhoilta oksilta saattoi nähdä sekä huvihuoneen että viidakon.

Tunnin päästä hän näki Catherinen tulevan. Tämä sitoi ratsunsa metsän piiloon ja yhdellä hyppäyksellä, pelästyneen hirven tavoin loikkasi ojan yli, kadoten huvihuonetta ympäröivään viidakkoon.

Catherine meni juuri sen lehmuksen alta, jonka oksille Pitou oli lymynnyt. Pitoun ei tarvinnut tehdä muuta kuin laskeutua puusta ja nojautua sen runkoa vasten. Hän otti taskustaan Täydellisen kansalliskaartilaisen ja koetti lukea.

Tunnin päästä Pitou kuuli, että ovi suljettiin. Sitten hame kahisi lehtiä vasten. Oksien välistä tuli esiin Catherinen pää, kun hän säikähtyneenä katseli ympärilleen, oliko kukaan nähnyt häntä.

Hän oli nyt kymmenen askeleen päässä Pitousta, joka pysyi liikkumatta paikallaan ja piti avointa kirjaansa polvillaan. Mutta hän ei ollut lukevinaan, vaan katsoi suoraan Catherineen, jolloin tyttökin huomasi tämän katseen.

Hän päästi tukahtuneen huudahduksen, tunsi Pitoun, kalpeni kuin kuolema olisi kulkenut hänen ohitseen koskettaen häneen. Hetkisen epäröityään, kuten huomasi hänen kätensä vapisemisesta ja olkapäittensä nytkähdyksistä, hän syöksyi suinpäin metsään, etsi hevosensa ja pakeni. Pitoun laatima ansa oli onnistunut, ja Catherine oli mennyt siihen.

Pitou palasi Haramontiin puoliksi onnellisena, puoliksi kauhuissaan. Sillä heti tultuaan tietoiseksi siitä, mitä hän oli tehnyt, hän näki tässä yksinkertaisessa menettelyssään joukon kauhistuttavia yksityiskohtia, joita hän alussa ei ollut ajatellutkaan.

Seuraavana sunnuntaina piti Haramontissa olla suuri sotilaallinen juhlallisuus. Koska he olivat tarpeeksi harjaantuneet tai ainakin luulivat olevansa, pyysivät kylän kansalliskaartilaiset päälliköltään lupaa julkiseen näytteeseen.

Muutamien lähikylien, jotka kilpailu-innossaan olivat myöskin perustaneet kaartinsa, piti saapua Haramontiin pannakseen toimeen jonkinmoisen kilpailun vanhimman joukon kanssa. Eri kylien lähetystöt olivat neuvotelleet Pitoun esikunnan kanssa. Heitä johti eräs maatyöntekijä, entinen kersantti.

Näin suurenmoisen juhlan näkeminen houkutteli ison joukon sunnuntaipukuisia henkilöitä Haramontin Mars-kentälle. Ensiksi tuli aamulla joukko nuoria tyttöjä ja lapsia, joihin myöhemmin liittyi hitaammin, vaikka yhtä uteliaina, kilpailevien isät ja äidit.

Ensiksi syötiin nurmikolla hedelmiä ja leivoksia, joiden paineeksi juotiin lähdevettä.

Pian kuului rummutusta neljältä eri taholta, Largnystä, Vezistä,
Taillefontainesta ja Vivièresistä. Haramontista oli tullut keskus.

Viides rumpu soi uljaasti johdattaen Haramontin kylästä sen kolmekymmentäkolme kansalliskaartilaista.

Katselijain joukossa oli Villers-Cotteretsin tienoon aatelisia ja porvareita, jotka olivat saapuneet nauramaan. Suuri joukko lähiseudun maanviljelijöitä oli tullut katsomaan. Viimeksi tuli Catherine äitinsä kanssa, kumpikin ratsastaen omalla hevosellaan.

Juuri sinä hetkenä Haramontin kansalliskaarti saapui kentälle kylästä huilunsoittajineen, rummuttajineen, päällikkönsä Pitoun ajaessa komealla, valkoisella hevosella, jonka luutnantti Maniquet oli lainannut Pitoulle, jotta yhdenkaltaisuus Pariisin kanssa olisi täydellinen ja kenraali Lafayette voitaisiin näyttää Haramontille ilmielävänä.

Säteillen kunnianhimoa ja ylpeyttä Pitou ratsasti miekka kädessään jykevällä kultaharjaisella hevosellaan, ja vaikkei hän näyttänytkään sirolta ja ylimykselliseltä, näytti hän ainakin voimakkaalta ja urhoolliselta, mitä oli hauska katsella. Iloisin kättentaputuksin otettiin vastaan Pitou ja hänen joukkonsa, jotka olivat panneet maakunnan liikkeelle.

Kaikilla Haramontin kansalliskaartilaisilla oli samanlaiset hatut, joissa oli kansalliskokardi; heidän kiväärinsä loistivat, ja he astuivat kahdessa rivissä niin hyvin kuin saattoi toivoa.

Kun he saapuivat manööverikentälle, olikin Haramont jo voittanut kaikkien suosion puolelleen.

Tästä hetkestä alkaen merkitsi yleisharjoitus hänelle enemmän kuin kellekään muulle. Hän antoi miestensä ensin tehdä yksinkertaisia liikkeitä kivääreillä, ja jokainen liike tehtiin niin täsmällisesti, että hyvä-huudot täyttivät ilman.

Mutta samoin ei käynyt toisten kylien. He olivat velttoja ja epäsäännöllisiä. Toiset, joilla oli osaksi aseet ja jotka jo osasivat puoliksi temput, pelkäsivät jäävänsä vertailussa tappiolle; toiset tekivät liioitellen kaiken sen, niitä eilen olivat suorittaneet moitteettomasti. Tulos oli epätyydyttävä.

Mutta aseharjoituksista siirryttiin manööveriin. Ja tässä aikoi kersantti voittaa Pitoun.

Vanhemmuuden perustuksella piti kersantin saada johtaa, ja hänen tehtävänään oli saada nämä sataseitsemänkymmentä miestä yhtaikaa marssimaan ja tekemään liikkeensä. Siitä ei tullut mitään.

Miekka kainalossa ja uskollinen kypärä päässä Pitou katseli tätä hymyillen, niinkuin ainakin etevä henkilö.

Kun kersantti näki kolonnansa alkupään katoavan metsään, loppupään mennessä Haramontin tietä pitkin, kun hän näki eri ryhmien hajaantuvan eri tahoille, kun hän näki eri joukkojen sekaantuvan toisiinsa ja eksyvän johtajistaan, joutui hän perin ymmälle, ja hänen omat kaksikymmentä sotilastaan ilmaisivat paheksumistaan mutinalla.

"Niin, niin, Pitou!" huusivat toisten kylien miehet, vimmoissaan omasta kykenemättömyydestään, josta he syyttivät opettajiaan.

Pitou nousi uudelleen valkoisen hevosensa selkään, asettui omien miestensä eteen, jotka hän asetti armeijan etunenään, ja lausui komentosanan niin kovalla ja kaikuvalla äänellä, että tammet tärähtivät.

Samassa kuin ihmeen voimasta rivit järjestyivät. Kaikki määrätyt liikkeet tehtiin säännöllisesti, ja Pitou toteutti niin täydellisesti ukko Clouisilta ja Täydellisestä kansalliskaartilaisesta saamansa opetukset, että hänen menestyksensä oli tavattoman suuri.

Yhteisen innon valtaamana armeija nimitti hänet imperaattoriksi taistelukentällä.

Pitou laskeutui hikisenä ja ylpeydestä huumaantuneena valkoisen hevosensa selästä ja päästyään maahan otti vastaan onnitteluja. Mutta samalla hän katseillaan etsi joukosta Catherinea.

Pitoun ei tarvinnut mennä Catherinen luo, sillä tämä oli tullut hänen luokseen! Menestys oli täydellinen.

"No!" sanoi tyttö nauraen, vaikka hänen kasvonsa olivat kalman kalpeat, "no, herra Ange, ettekö sano meille mitään? Olette käynyt ylpeäksi päästyänne suureksi kenraaliksi…"

"Erehdytte, neiti, en ole mikään suuri kenraali, vaan köyhä poikaparka, jolla on palava halu palvella isänmaataan."

Tämä lause levisi joukkoon, ja yleisten kättentaputusten puhjetessa se julistettiin yleväksi lauseeksi.

XXXIX

HUNAJA JA MARUNA

Catherine oli järjestänyt niin, että hän saattoi olla kahdenkesken
Pitoun kanssa, vaikka muori Billot olikin läsnä.

Kunnon muori Billot oli tavannut muutamia tuttavia, jotka seurasivat hänen hevostaan pitäen keskustelua yllä. Catherine oli yhdelle näistä luovuttanut oman hevosensa ja palasi kotiin metsän kautta Pitoun seurassa, joka oli karannut voittojuhlastaan.

Tämänlaatuiset järjestelyt eivät hämmästytä maaseudulla ketään, siellä kun kaikki salaisuudet kadottavat merkityksensä siksi, että kaikki ovat suvaitsevaisia toisia kohtaan.

Olihan luonnollista, että Pitou tahtoi keskustella rouva ja neiti
Billotin kanssa. Ehkä ei sitä kukaan tullut huomanneeksikaan.

Tänä päivänä oli kaikilla omat harrastuksensa metsän hiljaisuudessa ja varjossa. Metsäisillä seuduilla kaikki, mikä koskee kunniaa tai onnea, etsii suojaa vuosisatoja vanhojen tammien suojasta.

"Tässä minä olen, neiti Catherine", sanoi Pitou jouduttuaan toisista erilleen.

"Miksi ette pitkään aikaan ole käynyt meillä?" kysyi Catherine.
"Siinä olette tehnyt rumasti."

"Mutta, neiti", lausui Pitou hämmästyksissään, "tiedättehän varsin hyvin itse…"

Catherine huomasi sen. Katsoihan Pitou tavallisesti suoraan silmiin.
Nyt hän katsoi syrjään.

"Ihminen on toisinaan hajamielinen, kävelee ajattelematta mitään, mutta ajattelee vasta myöhemmin."

Catherine vaikeni, Pitou samoin. Molemmilla oli siksi paljon ajateltavaa, että he eivät olisi voineet puhella oikein vapaasti.

"Se on ainakin totta, että olitte siellä, ettekä tavallisesti oleile niillä tienoin."

"Kirja, josta opin taktiikkaa opettaakseni sitten sotilailleni. Ja jotta voisi huolellisesti tutkia, täytyy mennä syrjäiseen paikkaan."

"Se on kyllä totta. Ja tuolla metsänreunassa ei teitä siis mikään häirinnyt?"

Taas he olivat vaiti. Muori Billot ja hänen seuralaisensa menivät yhä eteenpäin.

Ja hän valehteli niin rohkeasti, että Pitou oli melkein uskomaisillaan hänen sanojaan. Mutta samalla hän häpesi Catherinen vuoksi; hän oli rakastunut, siis arka. Näiden omituisuuksien vuoksi hän kävi varovaiseksi.

"Minä kai nukuin", sanoi hän. "Sellaista sattuu toisinaan, kun on tehnyt paljon ajatustyötä."

"Ja nukkuessanne minä menin metsään etsimään varjoisaa paikkaa. Minä menin… huvihuoneelle asti."

Catherine punastui taas. Tällä kertaa oli Pitoun kysymys liian teennäisen tyyni.

"Charnyn huvihuoneelle", sanoi Catherine koettaen puolestaan olla rauhallinen. "Siellä kasvaa parasta rabarberia."

Ange loi katseensa hänen käsiinsä niinkuin olisi koettanut uskoa
Catherinen sanoja.

— Hän ontui vielä vähemmän silloin, — ajatteli Pitou; — hän juoksi pakoon kuin hirvi kanervakankaalla.

Catherine kuvitteli onnistuneensa selittelyssään ja uskoi, ettei
Pitou ollut mitään nähnyt eikä tiennyt mitään.

Hänet valtasi ilo, joka ei ollut laisinkaan sovelias hänen kaltaiselleen puhtaalle olennolle.

"Herra Pitou oli siis minulle vihainen", sanoi hän. "Herra Pitou ylpeilee uudesta asemastaan. Herra Pitou halveksii meitä talonpoikia päästyään upseeriksi."

Pitou loukkaantui. Hän oli tehnyt suuren uhrauksen, ja sellainen, vaikkakin se salataan, vaatii palkkansa. Mutta kun sensijaan Catherine näytti koettavan pettää häntä, tekevän pilkkaa, epäilemättä vertailemalla häntä Isidor de Charnyhyn, silloin kaikki Pitoun hyvät aikeet haihtuivat. Itserakkaus on nukkuva käärme, jonka päälle on vaarallista astua, ellei sitä samalla murskaa.

"Neiti", lausui Pitou, "minusta tuntui, että pikemmin te olitte minulle vihainen."

"Ensiksi ajoitte minut pois talosta kieltäytyen antamasta minulle työtä. En ole siitä ilmoittanut mitään herra Billotille. Onhan minulla, Jumalan kiitos, kädet ja sydän, joiden avulla voin tulla toimeen."

"Jo riittää, neiti. Tehän olette emäntä talossanne. Te olette ajanut minut pois. Mutta kun menitte Charnyn huvimajaan ja koska olin lähettyvillä ja näitte minut, olisi teidän pitänyt puhutella minua eikä juosta pakoon kuin omenavaras."

"Niinkuin talonne olisi ollut ilmitulessa, neiti. Tuskin ennätin panna kirjani kiinni, kun te jo olitte Cadetin selässä, jonka olitte piilottanut puiden suojaan ja joka oli kalvanut kuoren eräästä pyökistä ja siis pilannut sen kokonaan."

"Pilannut puun? Mitä te nyt kerrottekaan, herra Pitou?" sopersi
Catherine, joka tunsi varmuutensa alkavan haihtua.

"Onhan se luonnollista", jatkoi Pitou; "sillä aikaa kun te etsitte rabarberia, kalvoi Cadet puuta, ja tunnissa hevonen ehtii kalvaa hiton paljon."

"Hevonen ei mitenkään ennätä sillä tavalla kalvaa puut vähemmässä ajassa kuin tunnissa. Poimitte kai rabarberia niin montaa haavaa varten kuin saatiin yhteensä Bastiljin valloituksessa. Sehän on mainio kasvi haavahauteita varten."

Catherine oli kalpea ja avuton; hän ei osannut sanoa sanaakaan. Pitou vaikeni myös vuorostaan. Hän oli jo saanut kylliksi.

Pitou kärsi itse, sillä hän oli iskenyt haavan, jonka tuottaman tuskan hän varsin hyvin käsitti. Hän seisoi vuoroin kummallakin jalallaan kuin lentovalmis lintu.

"Oi!" lausui onneton nuorukainen, joka rakkaudessa kokemattomana oli joutunut hoitamaan uskotun onnetonta tehtävää; siitä toimesta ainoastaan ovelat osaavat hankkia itselleen hyötyä itserakkautensa kustannuksella.

Pitou tunsi salaisuuden olevan huulillaan. Hän tunsi, että yhdellä ainoalla sanalla Catherine voisi saada hänet kokonaan valtaansa.

Mutta samalla hän tiesi olevansa hukassa, jos hän puhuisi. Hän tunsi kuolevansa sinä päivänä, jona Catherine ilmaisisi sen mitä hän tähän asti ainoastaan aavisti. Tämän tähden hän oli vaiti kuin roomalainen.

Hän kumarsi Catherinelle niin kunnioittavalla tavalla, että se koski nuoren tytön sydämeen. Hän kumarsi kohteliaasti hymyillen muori Billotille ja katosi metsään. Catherine ei voinut hillitä itseään, vaan astui askeleen kuin hyökätäkseen hänen jälkeensä.

"Tätäkö sanotaan rakkaudeksi? Toisinaan se on hyvin suloista, toisinaan hyvin katkeraa."

Poikaparka oli niin kokematon, ettei tiennyt rakkaudessa olevan sekä hunajaa että marunaa ja että herra Isidor oli ottanut hunajan.

Tästä hetkestä alkaen, jolloin hän oli kamalasti kärsinyt, tunsi Catherine Pitouta kohtaan jonkinlaista pelkoa, jota tunnetta hänellä ei ollut muutamaa päivää aikaisemmin tätä vaaratonta ja hullunkurista olentoa kohtaan.

Kun ei voi herättää rakkautta, on pelonkin herättäminen mieluista.
Ja Pitou, joka pani suuren painon mieskohtaiselle arvolleen, olisi
ollut jokseenkin mielissään, jos olisi tiennyt, millaisia tunteita
Catherinen sielussa liikkui.

Mutta kun hän ei voinut aavistaa naisen ajatuksia puolentoista penikulman päästä, itki hän vain ja lauloi suuren joukon kansanlauluja, joissa oli murheelliset sanat ja hyvin surullinen nuotti.

Hänen armeijansa olisi hyvinkin pian tuntenut pettymystä, jos olisi kuullut kenraalinsa laulavan näin haikeita lauluja.

Itkettyään, laulettuaan ja käveltyään paljon Pitou palasi asuntoonsa, jonka ovelle hänen haramontilaiset ihailijansa olivat panneet asestetun vartijan, sillä tavalla kunnioittaakseen häntä.

Vahdilla ei ollut enää pyssyä olallaan, sillä hän oli aika humalassa.
Hän nukkui kivipenkillä, pyssy polvien välissä.

Hän sai silloin kuulla, että nuo kolmekymmentä miestä olivat panneet toimeen pidot Haramontin ravintoloitsijan Tellierin luona, että kaksitoista kaikkein innostuneinta naista siellä seppelöi voittajat ja että kunniapaikka oli pidätetty Haramontin Turennelle, joka oli voittanut naapurikylän Condén.

Pitoun sydän oli siksi paljon kärsinyt, että hän tunsi vatsassaan tyhjyyttä. "On ihmetelty", sanoo Chateaubriand, "kuinka paljon kyyneliä juoksee kuninkaan silmistä, mutta ei koskaan ole mitattu sitä tyhjyyttä, jonka kyyneleet jättävät täysikasvuisen vatsaan."

Kun Pitou kunniavahtinsa saattamana saapui juhlahuoneeseen, otettiin hänet vastaan sellaisilla hurraa-huudoilla, että seinät tärisivät. Hän kumarsi ääneti, istuutui ja rauhallisesti kuten aina hyökkäsi vasikanpaistin ja salaatin kimppuun.

ODOTTAMATON LOPPU

Tuskan jälkeen pidot joko kiihoittavat tuskaa tai sammuttavat sen. Kahden tunnin päästä Pitou huomasi, ettei hänen tuskansa ollutkaan kasvanut.

Hän piti puheen spartalaisten raittiudesta, vaikka he olivat tukkihumalassa, ja kehoitti kaikkia lähtemään kävelemään, vaikka he kuorsasivat pöydän alla.

Haramontin nuorien tyttöjen kunniaksi on sanottava, että he olivat poistuneet ennen jälkiruokaa, eikä heidän päänsä, jalkansa tai sydämensä olleet millään tavalla häiriintyneet.

Urhoollisista urhoollisin Pitou ei voinut olla tekemättä muutamia johtopäätöksiä.

Kaikesta rakkaudesta, kauneudesta ja rikkauksista ei hänen sieluunsa eikä mieleensä ollut jäänyt muuta kuin Catherinen viimeinen katse ja viimeiset sanat.

Muistinsa puolihämärässä valossa hän ajatteli Catherinen monta kertaa koskettaneen hänen käteensä, tytön olkapään ystävällisesti koskettaneen hänen olkapäähänsä, ja väittelyn keskelläkin olivat muutamat neidon tuttavallisuudet ilmaisseen viehkeyttä ja erikoista kauneutta.

Silloin hän vuorostaan huumaantui siitä, minkä kylmäverisenä oli lyönyt laimin; hän etsi ympäriltään jotakin kuin heräävä mies.

Hän kysyi, miksi hän oli niin ankara nuorta tyttöä kohtaan, jossa oli rakkautta, suloa ja armautta; naista kohtaan, jolla elämänsä alussa hyvinkin saattoi olla harhakuvansa. Olihan jokaisella unelmansa!

Pitou ihmetteli myös, miksi hän, karhu, ruma ja köyhä, olisi heti voinut herättää rakkauden tunteita nuoressa tytössä, kun ihan hänen lähellään kaunis aatelismies, koko seudun riikinkukko, vaivautui levittelemään pyrstöänsä. Silloin hän huomasi itselläänkin olevan joitakin ansioita. Ja hän vertasi itseään orvokkiin, joka salassa ja muiden huomaamatta tuoksuu.

Vertaus tuoksumisesta oli kyllä melkein liiankin tosi, mutta onhan totuus viinissä, vaikkapa vain Haramontin viinissä.

Kun Pitou tällä tavalla oli voittanut huonot ajatuksensa, tunnusti hän menetelleensä sopimattomasti, jopa moitittavastikin, nuorta tyttöä kohtaan. Hän myönsi, että tällä tavalla hän voi herättää suoranaista inhoa itseään kohtaan ja että siis menettely oli ollut perin väärä. Jos Pitou osoittaa huonoja luonteen ominaisuuksia, niin Catherine tietysti herra Charnyn lumoamana saa siitä tekosyyn, jonka nojalla hän ei tahdo huomatakaan Pitoun loistavia, hyviä ominaisuuksia.

Hänen oli siis osoitettava Catherinelle, kuinka oivallinen luonne hänellä oli. Mutta miten?

Tavallinen mielistelijä olisi sanonut: Tuo tyttö pettää minua ja ilvehtii kanssani; minä saatan hänet häpeämään lemmenseikkailujaan kuin kelvottomia tekoja. Minä teen hänet araksi, syöksen hänet häpeään, teen hänen tiensä lemujenkohtauspaikalle ohdakkeiseksi.

Mutta Pitou, jolla oli hyvä ja kaunis sielu, viinin ja onnen kuumentama, päätti saada Catherinen siihen määrään häpeämään haluttomuuttaan rakastaa hänen kaltaistaan oivallista nuorukaista, että hän joskus voisi tunnustaa ajatelleensa toisella tavalla.

Meidän täytyy tunnustaa, että puhdasajatuksinen Pitou ei voinut otaksua, että kaunis, siveä, ylpeä Catherine voisi herra Isidorille olla muuta kuin keikaileva tyttö, joka hymyili hänen pitsikaulukselleen, nahkahousuilleen ja kannussaappailleen.

Mutta mitäpä välitti juopunut Pitou siitä, että Catherine oli mieltynyt kaulukseen ja kannuksiin?

Jonakin päivänä herra Isidor menisi kaupunkiin, naisi jonkun kreivittären, ei katsoisikaan Catherineen, ja koko romaani olisi unohtunut.

Viini herätti urhoollisessa Haramontin kansalliskaartin päällikössä kaikki nämä ajatukset, joista vanha mies olisi voinut ylpeillä.

Todistaakseen Catherinelle, että hän oli kunnon mies, hän päätti sana sanalta peruuttaa kaikki tänään lausumansa pahat sanat. Sitä varten oli ensiksi tavattava Catherine.

Eiväthän tunnit merkinneet mitään humaltuneelle miehelle, jolla ei ollut kelloa. Astuttuaan muutaman askeleen talosta hän oli yhtä humaltunut kuin Bacchus tai tämän rakas poika Thespis.

Hän ei muistanut eronneensa Catherinen seurasta kolme tuntia sitten ja Catherinen ehtineen kotiinsa vajaassa puolessa tunnissa.

Jättäkäämme hänet menemään puiden lomitse, pensaitten ja orjantappuroiden läpi, jolloin hän kepillään lyömällä ja potkimalla pilasi Orleansin herttuan metsää, joka antoi joka iskun korkojen kanssa takaisin.

Palatkaamme Catherinen luo, joka mietteissään ja epätoivoissaan palasi äitinsä jäljestä kotiin.

Muutaman askeleen päässä talosta on suo, ja siinä rinnakkain tulleiden hevosten täytyi kulkea perätysten.

Muori Billot ajoi edellä. Catherine aikoi vuorostaan mennä, kun kuuli hiljaisen vihellysmerkin.

Hän kääntyi, näki siimeksessä Isidorin lakeijan lakin kultakoristeen ja antoi äitinsä yksinään jatkaa matkaansa, kuten tämä tekikin rauhallisesti, sillä oltiinhan vain sadan askeleen päässä talosta. Lakeija tuli Catherinen luo.

"Neiti", sanoi lakeija, "herra Isidorin täytyy saada tavata teitä vielä tänä iltana. Odottakaa kello yhdentoista aikaan itse määräämällänne paikalla."

"En tiedä, neiti. Mutta hän sai tänä iltana Pariisista mustalla sinetillä suljetun kirjeen. Olen täällä odottanut jo kokonaisen tunnin."

Kello löi kymmenen Villers-Cotteretsin kirkontornissa, ja lyönnit kiitivät perätysten pronssisiivillään ilman halki.

"Tämä paikka on syrjäinen ja hämärä. Odotan täällä isäntäänne", sanoi
Catherine.

Voiko Isidor tulla sellaiseen aikaan ilmoittaman muusta kuin onnettomuudesta? Rakkauskohtaus valitsee aina hymyilevämmät muodot.

Mutta eihän nyt ollut puhe siitä. Isidor pyysi saada tavata häntä yöllä mihin aikaan tahansa ja missä tahansa. Hän olisi odottanut Isidoria vaikka Villers-Cotteretsin hautuumaalla keskellä yötä.

Hän ei siis tahtonut edes ajatella; hän suuteli äitiään, sanoi hyvää yötä ja meni huoneeseensa muka nukkumaan.

Ja vaikka naisparka olisikin jotakin epäillyt, niin eihän hän voinut tehdä mitään, koska Catherine kerran oli määrätty emännäksi.

Tultuaan huoneeseensa Catherine ei riisunut yltään eikä mennyt levolle. Hän odotti.

Hän kuuli kellon lyövän puoliyksitoista ja sitten neljännestä vaille yksitoista. Silloin hän sammutti lamppunsa ja laskeutui portaita alas ruokasaliin.

Ruokasalin ikkunat olivat maantielle päin. Hän avasi ikkunan ja hyppäsi ulos.

Hän jätti ikkunan auki voidakseen palata, työntäen vain luukkua paremmin kiinni.

Sitten hän yön pimeydessä juoksi kohtaamispaikalle, ja siellä hän sykkivin sydämin, vapisevin jaloin, käsi polttavalla otsallaan, toinen povellaan odotti.

Hänen ei tarvinnut odottaa pitkää aikaa. Kuului kavioiden kopsetta.
Catherine astui askeleen eteenpäin.

Laskeutumatta ratsun selästä Isidor ojensi käsivartensa, nosti hänet satulaan ja suuteli häntä sanoen:

"Catherine, veljeni Georges tapettiin eilen Versaillesissa.
Catherine, veljeni Olivier kutsuu minua luokseen. Minä lähden."

"He ovat tappaneet veljenne Georgesin", huudahti hän; "he tappavat teidätkin."

"Catherine, käyköön miten tahansa, vanhin veljeni odottaa minua.
Catherine, tiedättehän, että rakastan teitä."

"Jääkää, jääkää", huudahti Catherine, joka Isodorin sanoista ei käsittänyt muuta kuin että hän läksi pois.

"Rakastan, rakastan, Catherine. Vanhin veljeni kirjoittaa minulle:
Tule! Minun täytyy totella."

Ja nuori tyttö alistui kohtaloonsa, sillä hän tiesi, että mikään ei voinut Isidoria estää täyttämästä vanhemman veljensä käskyä. Catherine liukui satulasta maahan.

Isidor käänsi kasvonsa poispäin, huokasi, epäröi hetkisen. Mutta hän oli saanut ehdottoman lähtömääräyksen. Hän kannusti hevosensa täyteen laukkaan ja huusi kerran vielä Catherinelle hyvästi. Lakeija seurasi häntä vainioiden poikki.

Catherine jäi siihen paikkaan, mihin oli pudonnut sulkien ruumiillaan kaidan tien.

Melkein samassa ilmestyi Villers-Cotteretsin puolelta mies pienelle kukkulalle. Hän astui nopeasti taloa kohden, ja hänen jalkansa osui tiellä viruvaan elottomaan olentoon.

Hän menetti tasapainonsa, horjahti, kaatui ja tunnusteli taintunutta kädellään.

Ja hän istui maassa vavisten, kalpeana, jähmettyneenä, pitäen polviensa varassa tätä hengettömältä tuntuvaa ruumista.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ANGE PITOU ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.