E-text prepared by Tapio Riikonen

SUOMALAISIA

Kuvaellut

Niilo E. Wainio

Porvoossa, Werner Söderström 1897.

SISÄLLYS:

 Suomi synnyinmaa.
 Mikael Agrikola.
 Kaarina Maununtytär 1-3.
 Kyrönmailla.
 Nuijamiesten marssi.
 Korsholmalla.
 Anna Liisa.
 Lechin luona.
 Hakkapeliittain marssi.
 Hovissa.
 Isä ja poika.
 Kerttu.
 Profeetta.
 Napuen kentällä.
 Pakolaisten palaaminen.
 Kaksi "Kaarlolaista", 1, 2.
 Antti Chydenius.
 Lauri herra, 1, 2.
 Vallesmanni.
 Aleksander II:n muisto.
 Juhlaruno.
 Väinön sanoja.
 Liittolaulu.
 Toivotus.

Suomi synnyinmaa.

    Suomi synnyinmaa.
    Suomi synnyinmaa,
    Äiti hellin, kallihin,
    Pyhä, puhdas Pohjolassa,
    Sulle omistaa
    Työnsä kansas kaunoisin
    Uuden päivän toiminnassa;
    Lapsiesi rakkaus
    Elosi on armaus.

    Suomi synnyinmaa,
    Sulle poikas parahat
    Pyhittivät työnsä ennen;
    Heitä noudattaa
    Vielä nytkin tahtovat,
    Yhteisvoimin työhön mennen,
    Lapset laajat isien,
    Suku suuri urhojen.

    Suomi synnyinmaa,
    Vapauttas väijymään
    Vihamies jos viekas saisi,
    Pyytäin orjuuttaa,
    Yksin mielin äitiään
    Tämä kansa puolustaisi,
    Ennen kävis kuolemaan,
    Kuin se suostuis sortajaan.

    Suomi synnyinmaa,
    Kun sä vartut, vaurastut,
    Elämä kun uhkuvainen
    Kasvos kirkastaa,
    Silloin kansas toipunut,
    Kaikki kansa Suomalainen
    Riemumielin hedelmän
    Nähdä saapi työstähän.

    Suomi synnyinmaa,
    Sinut Herra taivahan
    Sulkekohon suojallansa,
    Että hältä saa
    Siunauksen runsahan
    Toimillensa kaikki kansa,
    Niin ei huku päältä maan
    Suomen suku milloinkaan.

Mikael Agrikola.

    Aina kun Suomen sointuvan kielen
    Kuulen laulavan vapauttaan,
    Hartaus pyhä valtavi mielen,
    Muistojen templihin astua saan.
        Koitossa uuden aamun
        Näen kuin enkelin haamun
        Suomelle siunausta,
        Elämän innostusta
    Työllä ja neuvolla tuottavan,
    Haamu on Mikael Agrikolan.

    Hengen vainion perkaajaksi
    Soi sinut Suomelle kaitselmus,
    Uuden siemenen sirottajaksi
    Sun teki uskonpuhdistus.
        "Oppe nyt vanha ia noori,
        Joilla on Sydhen toori,
        Jumalan keskyt ia mielen
        Iotca taidhat Somen kielen."
    Näitä opetti aapinen,
    Esikoiskirjasi kultainen.

    Viisauden alku on Herran pelko,
    Kirjojen kirjassa seisoi niin;
    Siitäkin saatihin nyt jo selko,
    Saatihin selko ja riemuittiin.
        Suomeksi jo sitä kuuli,
        Vaikka monikin luuli,
        Tulkita ettei saakaan
        "Sanaa" kielehen raakaan.
    Mikael kumosi väitteen tään
    Uudella Testamentillaan.

    "Kylle se cuule Somen kielen",
    Lausuit sä Rukouskirjassas,
    "Ioca ymmerdhe caickein mielen";
    Kiitos sinulle lauseestas:
        Suomenkin turveskansa
        Rukoilla Jumalatansa
        Kielellään jo nyt saattoi;
        Munkkien uskon se kaatoi,
    Ol' ajan uuden se sarastus,
    Koitti maallemme vapaus.

    Kansan laps' olit, kansasi lempi
    Tähtenä ohjasi toimintaas;
    Maan se ol' mahteja voimallisempi,
    Paavin se alttarit maahan kaas.
        Niinkuin päästetty jousi
        Kansamme sorrosta nousi;
        Ilmaa uutta se henki,
        Töllihin pienosehenki
    Pääsi jo valoa taivahan,
    Toivo toi elämän armahan.

    Ohjaaja kansamme huojuvan laivan
    Olit sä aikana myrskyjen;
    Rauhan miehenä viisaasti aivan
    Ohjasit maatamme onnehen.
        Kansalles koetellulle
        Rauhan tuotuas sulle
        Koitti se kaivattu hetki,
        Kun elon siunattu retki
    Päättyi ja työmies toimistaan
    Pääsi lepoa nauttimaan.

    Aina luojaansa Suomi kiittää
    Kun sai Mikael Agrikolan,
    Jonka uudistyöstä se niittää
    Hedelmän saanut on runsahan.
        Nimensä kirkasna päilyy,
        Hartaassa muistossa säilyy;
        Missä on Suomalainen
        Yksikin oikea vainen,
    Siellä sinua siunataan,
    Isä uskon, kielen ja maan.

Kaarina Maununtytär.

1.

    Eerikki nuor' oli kuningas,
    Oli Sveain ja Gööttein valtias,
    Hän rakasti reipasta Ruotsiansa,
    Vaan riemuja rakasti enemmän,
    Sydämmen kiivaasti sykkivän
    Kun tuns' elonintoa rinnassansa.

    Lait sääsi hän uudet ja rattoisat,
    Sääs kaunihit kukkien markkinat
    Pääkaupungillensa Tukholmalle.
    Ja porvarit kaunisti innoissaan
    Kukilla, lehvillä huoneitaan
    Mieliksi nuorelle hallitsijalle.

    Nyt Eerikki lähtevi kaupunkiin,
    Miss' surut jo riemuilla surmattiin,
    Seurassaan uljaita on ritareita.
    Kukasta kukkahan veikaten
    Ja neitojen ruusuja silmäillen
    He noutavat herransa askeleita.

    "Kas, tuollapa, herrani armollisin,
    Ruusuista ruusu on kaunihin;
    Se on kuni vieno umppunen vasta."
    Pian keksivi Eerikki neitosen,
    Ihamielin käypi hän äärehen,
    Jo hyväelee hän poskelle lasta.

    "Mikä nimesi?" — Eerikki kuningas
    Kysäisee, poski on hohdokas,
    Kun kukkasneitohon silmät jääpi.
    "On Kaarina nimeni, kotoisin
    Oon Suomesta, laps' olen korpraalin",
    Ja kullan kirkasna ään' heläjääpi.

    Vaan äkkiä tappelun rähinää,
    Väkijoukon ääntä ja hälinää
    Nyt alkaa kuulua torilta tuolta.
    Kas, kuinka se vanhus nyrkillään
    Sitä nuorukaista piekseekään!
    Ja kansa jo pitää kummankin puolta.

    "Tie auki!" — Kuningas katsomaan,
    Käy paikalla rikosta rankaisemaan.
    "Pois rauhanrikkoja tyrmään tuokaa!" —
    Ja Kaarina kuulee tuomion tään,
    Hän syöksevi armoa pyytämään:
    "Kuningas, isälle armoa suokaa!"

    Sai armon vanhus ja tytärkin,
    He kuninkaan linnaan tuotihin.
    Näin Eerikki lausuvi tuomionsa:
    "Pääs lunnaiksi, vanhus, sä tyttäres
    Jätät tänne, niin saat vapautes." —
    Hän ojensi ukolle kukkaronsa.

    Näin kaunis Kaarina hovihin
    Jäi riemuksi, lohduksi Eerikin,
    Ja tähtenä kirkkahinna hän loisti.
    Kun onneton kuningas huolissaan
    Pääs lepäämään hänen helmoillaan,
    Hänen suukkonsa pois pahat peikot poisti.

2.

    Tuvassa Pietari Pentinpojan
        On kuningas Eerikki kurja,
    Ruumiilta, sielulta riutuneena,
        Ja katse on kamalan hurja.

    On yllänsä Pietarin sarkatakki,
        Omassaan niin oli verta.
    "Jumala, antaos anteheksi,
        Oi, anna ees tämä kerta!"

    Kuningas Eerikki käsistänsä
        Nyt Stuurein verta pyyhki,
    Hän Pietarin tuvassa tekojansa
        Katuen itki, nyyhki.

    Ja neuvotonna on kunnon kansa,
        Ei lääkkehet sairasta auta;
    Vaan päivän koitossa apuu joutuu
        Jo kauniin Kaarinan kautta.

    Hän yksin herraansa onnetonta
        Nyt tuskista päästää voipi;
    Kuin hyvä enkeli ympärillä
        Hän Eerikin askaroipi.

    Ja vihdoin Kaarinan hellään helmaan
        Pää sairahan hiljaa painuu.
    Hän eipä siinä nyt nukkuissansa
        Verikostoa aatelin vainuu.

    "Eerikki kultani, nukkuos kauan,
        Niin terveeksi tulet taasen;
    Jumala syntisi anteeksi antaa,
        Luo henkensä kuninkaasen."

3.

    Prinssi Gustaf ol' joutunut lassa
    Orvoksi maastansa, äidistään;
    Käydä ei sallittu Liuksialassa,
    Ei tulla äitiä tervehtimään.

    Määrätty vihdoin paikka on, missä
    Saavat he kohdata toisiaan.
    Prinssi on syvissä miettehissä,
    Suuret on aikehet aivoissaan.

    Kauan hän ollut on maanpakolaissa,
    Kurjuutta kyllin jo kärsinyt.
    Kirjoitettu on Ruotsin laissa,
    Hän että kruunun ois perinyt.

    Mutta jo onni käy myötäiseksi,
    Isänsä surman hän kostaa saa,
    Ruotsin kun saa hän perineheksi, —
    Helposti hän sen nyt valloittaa.

    Venäjän mahtava tsaari hälle
    Suo sotajoukon uhkean;
    Kun vain tuumalle miehevälle
    Sais luvan äidinkin armahan!

    Kaarina saapui ja helmahansa
    Prinssi vaipuvi riemuissaan;
    Äidin suukoista, aikeistansa
    Toivon on säde katseissaan.

    Tuumansa suuret hän selvittääpi,
    Aatteistaan ihan innostuu,
    Vaan niin kylmäksi Kaarina jääpi,
    Että jo poikakin oudoksuu.

    "Haltuuni vain otan perintöni;
    Koston päivä on koittanut.
    Siunaa, äiti, mun pyrintöni,
    Niin on poikasi voittanut!"

    "Ei niin, poikani! Houreet heitä!"
    Ankara katse on Kaarinan;
    "Karttaos valheen ja vilpin teitä,
    Aattehes moiset mä kiroan!

    Maasi ja kansasko pettäjäksi,
    Poikani, sinut synnytin;
    Sitäkö varten Suomesta läksin,
    Että sen tsaarille jättäisin?

    Jos olet oikea Ruotsalainen,
    Pyrinnöt moiset sä heitä pois;
    Muista, ett' äitis on Suomen nainen,
    Suomi ei vilppiä kärsiä vois!"

    Prinssi on vaiheella lemmen ja vimman,
    On kova taistelu syömmessään;
    Viimein hän voiton saa ihanimman,
    Anteeksi pyytävi äidiltään.

Kyrönmailla.

    "Jos ette muulla, aidan seipähillä
    Ja nuijilla nuo joukot Flemingin
    Päältänne torjukaa! — en tiedä, millä
    Sen teette muuten." — Tämä vastaus
    Huulilta Kaarle herttuan tuotihin
    Ruotsista, ja se löi kuin leimaus.

    "Kirotut olkoot nylkijät nuo kansan,
    Kätyrit Klaun", jo kuuluu murinaa
    Juurelta kirkon; "joka huovi ansan
    Ansaitsis kurkkuun, jotta rauhan sais
    Vieraista verenimijöistä maa, —
    Tuot' entä jospa kerran ko'ettais?"

    Kirkosta hurskas virrenveisuu kaikuu,
    Par'aikaa kansa siellä harrasna
    Rukoilee Jumalaansa, — niin jo raikuu
    Talosta Konttaan huudot sotaisat;
    On miesten mieli ylen karvasna:
    Vai vielä kimppuun käyvät, rosvoojat!

    "Ei, nyt ei auta muu kuin kova tässä,
    Kuin herttua on meidän käskenyt.
    On talvi eessä, kansa nääntymässä,
    Jos linnaleiriä ei saada pois;
    Suupohjan sankareille viesti nyt:
    Se tulkohon, ken maansa vapaaks sois!"

    Ja kansa kärsiessään huovein uhkaa
    Kun kuuli Kyröläisten nousevan,
    Joukottain tarttui aseisinsa. — "Tuhkaa
    Me tehdään sortajista! Eteenpäin
    Nyt miehet Ilmajoen, Lapuan
    Ja Kyrön! Taistoon, voittoon vierekkäin!"

    Ol' oma liesi suojattava heidän
    Ja kallis isäin luoma vapaus,
    Sydämet toivo täytti: voitto meidän
    Täytyy olla, totuus perii maan;
    Vain vapaus on elon armaus,
    Se sorron hallat saapi haihtumaan.

    Suupohjan nuijamiehet urhokkaiset
    Masensi tosin Marski mahdillaan,
    Sortuivat monet toiveet uhkuvaiset;
    Vapauden aate vaan ei sortunut,
    Se suojaksi on jäänyt Suomenmaan, —
    Ei hukkaan isäin veri vuotanut.

Nuijamiesten marssi.

    Tänne miehet, tänne,
    Miekat, nuijat käsissänne;
    Kuntoon vanhan jousen jänne,
    Joutuin aseisin!
    Kelle koti kallis,
    Ken ei sitä sortaa sallis,
    Vaan sit' turvaamaan on altis,
    Käyköön riveihin!
    Pois jo riisutahan
    Sorron ies;
    Huovit hurjat Marskin pahan
    Niskoiltamme poistamahan
    Tulkoon joka mies!

    Suotta heikko huokaa,
    Syöden orjan kyynelruokaa,
    Tänne miekat, nuijat tuokaa!
    Pois jo heikkous!
    Ylen on tää elo kurja,
    Marskin valta vallan nurja;
    Ensin tulkoon taisto hurja,
    Sitte vapaus,
    Taikka käymme kunnialla
    Kuolemaan,
    Niin saa meidän lipun alla
    Pojat miellä puhtahalla
    Puoltaa vapauttaan.

    Kellä mieli arka,
    Jos ken pelkuri on parka,
    Menköön! Kruunun sarka
    Ompi edessään.
    Itku lasten, naisten,
    Pilkka huovein muukalaisten
    Soikoon miesten raukkamaisten
    Korviss' yhtenään!
    Vaan me emme tuota
    Kuulla vois.
    Oikeutees, kansa, luota;
    Lapses eivät itke suotta, —
    Sorto täältä pois!

    Kansa kaikkialta,
    Kyröstä ja Lapualta,
    Ilmajoelta, Laihialta
    Kokoontukohon!
    Klaun on joukot tuolla
    Vastassamme Hämeen puolla,
    Voittaa taikka kuolla
    Meidän mieli on.
    Sotaan samotkaamme
    Vierekkäin!
    Oikeata asiaamme
    Ajaa Herran nimeen saamme.
    Miehet eteenpäin!

Korsholmalla

    Raskain, kiivahin askelin
    Kaarle herttua asteleepi,
    Katsein tuimin ja leimuavin
    Oven puolehen katseleepi.
    Pelko ja vavistus Korsholmalla
    Suuret ja pienet on vallannut,
    Tuomari sinne on saapunut,
    Hän, joka kostavi kuolemalla.

    Paukkuu nurkissa pakkanen,
    Maat, meret talvinen vaippa peittää,
    Vaan kun herttua katsehen
    Nimismiehien puoleen heittää,
    Niin hiki herroille otsaan saapi,
    Variksi huoneessa sangen käy.
    Vielä ei salamoita näy, —
    Voi, pian ilmi ne leimahtaapi!

    "Kulkaatte kansan nylkijät,
    Korkean kruunun pettäjät, varkaat,
    Nyt tilit tehdähän selkeät!
    Vouti junkkari, vieläkö karkaat
    Suojaan Sigismundosi armaan?
    Vieläkö luulet sä pääseväs
    Vanhoilla konnanvehkeilläs?
    Nytpä kiinni sä jouduit varmaan!

    Joutuin kirjuri katso'os
    Tarkoin kaikki tilit ja kirjat;
    Sitte, vouti, sun varastos
    Kyllä tutkimme, rahat ja viljat". —
    Seisovat miehet kuin kekäleillä,
    Kirjuri laskevi hiessä päin. —
    "Kurjuutta Ruotsissa kyllä näin,
    Vaan enemmän sitä Suomessa teillä!

    Voi sua, Suitian Klaus! Tään maan
    Saatoit sä turmion partahalle;
    Jumala ehti sun tuomitsemaan,
    Ennenkuin sain sinut telottajalle.
    Vallalla vääryys, vilppi on vainen,
    Kansa on sotihin sortunut,
    Maa on autioks joutunut,
    Itkevi kansani Suomalainen.

    Kylläksi kurjuutta rahvas tää
    Noiden herrojen alla jo kärsi;
    Huovien joukkoja sai elättää,
    Vaikka itse se pettua järsi.
    Vaan nyt koittavi uusi huomen;
    Aatelisroistoista perkaan maan,
    Tuon lain kansoa turvaamaan,
    Maata ja kansaa kallihin Suomen"…

    Näistä syvistä mietteistään
    Havahti herttua astellessaan
    Ulkoa kuuluvaan hälinään,
    Ja nyt pihalle katsellessaan
    Huomasi kulta Aadolfinsa,
    Kuusi-vuotisen aaluvan
    Suksilla vallilta laskevan, —
    Siitäkö rahvas haltioihinsa!

    Lumi se tuiskuna tuprusi vain,
    Prinssi kun lappalaissuksilla laski;
    Tervehti äänin innokkain
    Häntä herra ja sotilaskin.
    Isän kasvoja ankaroita
    Hellä hymyily kirkastaa:
    "Mennä nyt nimismiehet saa,
    Huomenna jatkan tutkinnoita.

    Rahvaan tulkohot lähetit,
    Ilmoittamaan valituksiansa!" —
    Muutamat nuijasankarit
    Klemetti Erkinpojan kanssa
    Valtaherransa eteen astui.
    Kuullessa kansan kurjuuden
    Heltyvi mieli rautainen,
    Silmä jo ankaran Kaarlen kastui.

    Kääntyen johtajan Klemetin,
    Venäläisvoittajan vankan puoleen
    Lausuvi herttua herttaisin:
    "Älköön kansani vaipuko huoleen,
    Määrään verojen huojennuksen
    Uskolliselle Suomellen,
    Varalle vihollislaumojen
    Rakennan Pohjahan linnoituksen.

    Olen vielä mä päättänyt myös
    Antaa kaupungin tälle maalle,
    Täyttää, Kustaa, mä tahdon työs;
    Muistoksi nimelles kunniakkaalle
    Tähän sen määrään linnan luoksi,
    Isäni nimen ja vaakunan
    Kaupungille mä lahjoitan
    Maakunnan uskollisuuden vuoksi".

    Kuultuaan tämän kaikki kansa
    Pihalla nyt käsin jäntevin
    Nostavi ilmoille innoissansa
    Prinssin Kustaa Aadolfin.
    Siinä hän istuvi sankarin lailla
    Laps' punaposkinen riemuiten,
    Istuin on kansan rakkauden.
    Toivoa taasen on pohjan mailla.

Anna Liisa.

    Anna Liisa, neito nuori
      Istuvi ikävissään;
    Mieltä painaa kaihon vuori,
      Rauhoa ei saa missään.

    Kulta kun lähti Venäjälle
      Laiska-Jaakon väkeen,
    Niin meni mieli melkeälle.
      Tuskin hänt' enää näkee

    Lähtee talvi, lähtee kesä,
      Vaan ei Laiska-Jaakko.
    Saapa nähdä, Ryssien pesän,
      Revityksi hän saako.

    "Ehkä kultani tulee vielä
      Kotia kunnialla;
    Rinnallaan saan riemumiellä
      Seisoa tellan alla".

    Huu! Niin raivoo syksyn myrsky,
      Uksikin ulvahtaapi;
    Tuntuu tupahan tuulen tyrsky,
      Vieras kun majaan saapi.

    "Kuinka kultani palajatkaan
      Kotia tuolla lailla;
    Lähdithän suureen sodan matkaan,
      Onko jo rauha mailla?"

    "Hiljaa, Annani, ettei kuule
      Kenkään tulostani;
    Mierolaiseksi ällös luule,
      Katsohan aarteitani!

    Sinua, Anna, mä kaipaellen
      Karkasin Jaakon luota,
    Vaan enpä tuonne Venäellen
      Retkeä tehnyt suotta.

    Katsohan uäitä kolikoita!
      Mennään muille maille;
    Päiviä nähdään ihanoita,
      Mitään jää et sä vaille!" —

    "Voi sua, kultaa onnetonta,
      Voi sua pettäjätä!
    Siksikö valvoin yötä monta,
      Nähdä ett' täytyi tätä!

    Vielä jos Anna Liisaas lemmit,
      Lähde jo Jaakon luokse;
    Vaan jos sitä sä tehdä emmit,
      Kainin korpehen juokse!"

    Seisoi kuin tuomittu nuorukainen,
      Vihdoin hän nosti päätä;
    "Voittohon taikka kuoloon vainen,
      Tulkoon myrskysäätä!

    Tahranneeksi mä sydäntäni
      Tulin lempeni tähden;
    Pesemään nyt itseäni
      Veri-leikkiin lähden".

    Mennessään hän aartehensa
      Viskasi laattialle.
    Tunsi jo Anna sulhasensa:
      "Onnea voittajalle!"

    Anna Liisa se uskollisna
      Aartehen kätki maahan;
    "Kun hän saapuvi voitollisna,
      Omansa jälleen saahan."

    Anna kultaansa monta vuotta
      Vartovi saapuvaksi,
    Aarre maassa makaa suotta,
      Neito käy kalpeaksi.

    Vaan tuli viimein Moskovassa
      Kulta puhtaaksi jälleen;
    Muistossa on hän kirkkahassa
    Lohduksi lempijälleen.

Lechin luona.

    Kuningas Kustaa Aadolf
    Näin lausuvi miehilleen:
    "Ken tietä nyt raivaamahan,
    Kenen päiväksi tämän teen?
    On virta vuolas ja tuolla
    On Tillyn kanuunat.
    Vaan emmekö joen yli pääse
    Me merien kulkijat!"

    "Me saammeko?" — Suomalaiset
    Heti vastaavat yksin suin.
    "Menkäätte! Mä luotan teihin!"
    Näin kuningas innostuin.
    Pian silta on valmis, se tehtiin
    Soidessa kanuunain,
    Ja kunniasoihdut tupruu
    Savun naamaan vastustajain.

    Kuin kestihin Suomen miehet
    Nyt hyppäsi sillallen
    Ja lapiot käissä he ryhtyi
    Heti luontihin vallien.
    Tuo korpien raataja joukko
    Osas käyttää aseitaan,
    Kun kumppani rinnalta kaatui,
    Kiivaammin luotihin vaan.

    Ja tietä aukaista kelpaa,
    Tienraivaaja-joukon tään,
    Käy kuningas rannalla itse,
    Kanuunia lämmittämään;
    Ja meidän poikia lisää,
    Yli sillan jo ennättää,
    Vaikk' kasvoihin luodit vettä
    Ja vertakin lennättää.

    Pian valli on valmis, sen turviin
    Jo toisetkin tulla saa —
    Ja hurraa! Tälläpä rantaa
    Jo veikkoja ratsastaa.
    He voitonriemulla kertoo,
    Miten joen yli ratsut ui,
    Ja Tillylle luodin sääreen
    Kuin ampua onnistui.

    "Nyt hakkaa päälle!" kaikuu
    Yli tykkien jyskehen,
    Ja Pohjolan pojat syöksyy
    Kuin vihuri eellehen;
    Ja kunnon Baijerilaiset
    Jo pyyhkivät pakohon.
    Ja valiojoukot Tillyn
    Sai surkean tappion.

    Kevät maass' oli kauniimmillaan,
    Hymyili aurinkokin,
    Kun sankarikuningas saapui
    Vihamiestensä leirihin;
    Ja kiitettyään Jumalaansa
    Hän kiittävi urhojaan:
    "Tää päivä on Suomalaisten",
    Hän puhkevi lausumaan.

    Ja tuollapa kunnioittain
    Rivit tietä antavat,
    Näet kumppanit kuollutta kantaa,
    Min posket on kalpeat,
    Ja rinnasta nuorukaisen
    Veri kastavi vieraan maan.
    "Hän, veikkoset, ensimmäisnä
    Riens' sillalle juoksemaan".

    "Tehkäätte sankarille,
    Te sankarit kunniaa!"
    Näin kuningas Kustaa Aadolf
    Sotajoukkoa komentaa,
    Ja lasketuin lipuin marssii
    Sotilaat ohi kuollehen.
    Tää päivä ol' Suomalaisten,
    Se päiv' oli voittojen.

* * *

    Vaan Tilly se haavojansa
    Poteepi, on tuskissaan,
    Tuo Suomen noitien luoti
    Näet vielä on ruumiissaan;
    Vaan paljoa suuremman tuskan
    Vanhuksen sielulle toi
    Nuo "hakkapeliittain" huudot,
    Ne korvissaan yhä soi.

    Ei voinut hän tuota kestää,
    Uros sortuvi sortajain;
    Näin paavien patsas kaatui
    Ihastukseksi uskovain.
    Jo painoi raskasna sangen
    Ies sorron ja orjuuden;
    Taas hengitti kansat ilmaa
    Elon, voiton ja vapauden.

Hakkapeliittain marssi.

    Vainon suuri päivä koitti,
    Sotatorvehen jo soitti
    Meidän mies.
    Vihollinen meitä uhkaa,
    Lupaa tehdä turmaa, tuhkaa;
    Pois jo sorron ies!
    Sotaleikkiin käydä saamme,
    Vihollinen voittakaamme,
    Taikka itse kaatukaamme.
               Eteenpäin!

        Alkaa tuima työ,
        Hakkaa päälle, lyö!
        Oikea on asiamme,
        Jumala on puolestamme.
        Hakkaa päälle, hakkaa päälle,
                   Lyö!

    Täällä taiston tuimin ryske,
    Täällä kanuunoitten jyske,
    Tänne vaan!
    Vastassamme rivit sankat,
    Kuulkaa, meidän miehet vankat,
    Nuo me murretaan.
    Missä taisto rajuin riehuu,
    Siellä meidän lippu liehuu,
    Sydän Suomalaisen kiehuu;
               Eteenpäin!

        Onpa tuima työ,
        Hakkaa päälle, lyö!
        Oikea on asiamme,
        Jumala on puolestamme.
        Hakkaa päälle, hakkaa päälle,
                   Lyö!

    Hurraa, miehet, hurraa, voitto!
    Kuuluu meidän marssin soitto,
    Eteenpäin!
    Jo nuo rivit horjuu, vääntyy
    Pelokkaina pakoon kääntyy.
    Näin se käypi, näin!
    Kuolemaan nuo paavilaiset,
    Pyhän uskon painajaiset,
    Vapauden vainolaiset!
               Eteenpäin!

        Tuima oli työ;
        Hakkaa päälle, lyö!
        Oikea on asiamme,
        Jumala on puolestamme
        Hakkaa päälle, hakkaa,
                   Lyö!

Hovissa.

    Hovissa suuren sotaherran
    On iloa ja elämää,
    Kun alamaiset vielä kerran
    Saa nähdä vanhaa isäntää.
           He hovihin
           Jo aikaisin
    Sai kutsun tulla terveisille,
    Ja sanoma se iloisin
    On noille kunnon ihmisille.

    Salissa ryhmä ritareita
    Ja aaluvoita herrojen,
    Sodasta Saksan palanneita
    Sekaantui neitoin parvehen.
           He taistojaan
           Ja voittojaan
    Nyt kertoeli kaunokielin,
    Ja sankarkertomuksiaan
    Omaiset kuuli riemumielin.

    Vaan kaikkein oli iloisinna
    Ja kaunosista kaunosin
    Isännän jalo tytär Minna
    Rinnalla nuoren ritarin.
           Mik' ihastus,
           Kun kihlaus
    Vieraille ilmoitettiin sitten!
    Mon' harras onnentoivotus
    Lausuttiin suusta vierahitten.

    Pihalla vanhat sotaveikot
    Myös kertoi urostöistähän,
    Kuin väistyi paavilaisten peikot
    Pois tieltä joukon ryntäävän.
           Min meidän mies
           Tapella ties,
    Ett' tulkoon vaikka paholainen,
    Niin, avita sun herran kies,
    Ei väistyä voi Suomalainen!

    "Herroiksi silloin elettihin,
    Kun valloitettiin Saksanmaa;
    Jos kääntyi miesi, vaikka mihin,
    Sai viiniä ja silavaa.
           Ja kaunihin
           Me saaliinkin
    Kotia Suomeen sieltä toimme,
    Hopeeta, kultaa säkkihin
    Niin paljo kuin vain kantaa voimme."

    Maljoista miehet vierahista
    Olutta juovat oman maan,
    Ja tarinoivat kanuunista
    Ja töistä sankarkuninkaan.
           "Nyt Suomi on
           Myös arvohon
    Kohonnut kautta poikiensa;
    Palkkansa myös se olkohon
    Edestä veriuhriensa!"

    Vaan tuonne ihan peräpuoleen
    On muuan vanhus joutunut;
    Vajonnut on hän suruun, huoleen,
    Iloihin hän ei suostunut.
           "Kustantaa saa
           Tää köyhä maa
    Herrainsa tuota koreutta,
    Ja rahvaan vaan he orjuuttaa
    Keskellä suurta komeutta".

    Puheestaan ei nyt kukaan huoli,
    Pois tieltä moiset profeetat!
    Kas, tuolta tulee niinkuin nuoli
    Ruotsista sanansaattajat!
           Ei ehdikään
           Nyt väistymään
    Pois tieltä vanhus, vaan ne heitti
    Kumohon hänet kiitäissään
    Ja siihen lokaan, tomuun peitti.

    "On kirje kuningattarelta!
    Kristiinan allekirjoitus."
    Säteilee valtaistuimelta
    Herroille armo — lahjoitus.
           Häälahjaksi
           Hän läänitti
    Taloja sata pitäjästä.
    Lahjoituskirja lausuvi:
    "Palkaksi työstä ylevästä."

    Vaan ken on haava päässä tuolla,
    Hän, jota miehet taluttaa?
    "Oi, eihän mahda vanhus kuolla!"
    Näin kansasta mon' huudahtaa.
           "Ei ennusta
           Se onnea!
    Käyvätkö toteen aavistukset,
    Kun ukko puhui sorrosta?"
    Rinnoista nousee huokaukset…

Isä ja poika.

    Jo mailleen laskee päivä kesäinen,
             Ja tuulonen
    Tyyntyypi metsälammen lainehilla;
    Kätkössä korven käki kukahtaa,
    Ja pienen uutishalmeen pientarilla
    Jo kukkasetkin uneen nukahtaa.

    Vaan vielä tuossa pirtin ovella
             Käs' povella
    Istuupi muuan vanhus harmaahapsi.
    Pihalla, kuusenkävyt lehminään,
    Juurella hongankantoin leikkii lapsi,
    Niin kirkas hymy sinisilmissään.

    "Ainikki, etkö mitään huomaakaan?"
             Ja katsomaan
    Yrittää vanhus, vaikk' on näkö poissa.
    "Läks' Matti poika tuonne kartanoon,
    Isäsi läksi päivänä jo toissa;
    Kun ei vain oisi tullut turmioon!"

    "Pian tulee isä kotiin!" — lapsonen
             Kuusvuotinen
    Tietääpi antaa toivon, lohdutuksen;
    Vaan sentään kuulevi hän kummakseen
    Rinnasta isoisän huokauksen
    Kohoovan, kun hän puhuu itsekseen:

    "Voi, entä jos jäi herrain kynsihin
             Taas Mattikin!"
    Ja aatos siirtyi kolkkoon entisaikaan,
    Hän miten joutui maastaan, mannustaan,
    Paljasna perheinensä tähän paikkaan
    Keskelle kolkon, kovan korpimaan.

    Hän joutunut ol' Saksan sotihin,
             Vaan kotihin
    Ol' päässyt, talon saanut isältänsä,
    Vaan kauan onnen aik' ei kestänyt;
    Kun ei hän myynyt itsenäisyyttänsä,
    On korvessa hän pakolaisna nyt.

    Iskulta turman tuntui määräys:
             On läänitys
    Hoville talosi nyt kaikkinensa,
    Maa isiesi korpeen raivaama.
    Sua käskee kreivi kautta voutiensa,
    Oot orja, orja, ikeen vaivaama.

    Hän vetos lakiin vapaaks päästäkseen
             Ja oikeuteen,
    Vaan turhaan kaikki! Vihdoin vimmoissansa
    Jo joutui voudille hän nyrkillään
    Lukemaan omaa aimo lakiansa —
    Ja sitte herrain tyrmää kärsimään.

    Vaan silloin kohtalonsa kuitenkin
             Ol' katkerin,
    Kun täytyi jättää oma koti armas
    Ja kanssa perheen käydä mierohon.
    On antipala puhdasnakin karmas;
    Suruihin sortui vaimons' onneton.

    Vaan viimein tänne korpehen hän pääs;
             Kai Luoja sääs
    Hänelle tämän sopen tyyssijakseen.
    Ei tänne löytänehet sortajat,
    Ei saaneet heitä herrat ruoskiakseen,
    Rauhassa eli korven raatajat.

    Useinpa kyllä jälttä petäjän
             Sai leipähän
    Miniä toimelias sekotella,
    Mut laajeni se halme kuitenkin,
    Elettiin Ahdin, metsän antimella;
    Vanhuksen oli ilta onneisin.

    Vaan kerran tänne herrat osuivat,
             Nuo sortajat,
    Olivat karhunpyyntiretkellänsä.
    Jo tarkastettiin uudisasutus,
    Jo lausueli vouti mielissänsä:
    "Kreivillä maahan ompi oikeus."

    Sai Matti sitte kutsun hovihin,
             Ja kovinkin
    Ja tarkoin verot siellä kirjoitettiin. —
    Ja mitähän on nyt taas asiaa?
    Nuo maksut sentään aina suoritettiin;
    Niit' aiotaanko vielä korottaa?

    Aatteistaan vanhus äkin heräjää,
             Laps' äännähtää:
    "Jo katso, taatto, isä tulee tuolla!"
    Ja kotiin saapuu äiti, veikkokin.
    "Hei, nyt ei tarvis enää surra, huolla!"
    Huudahtaa Matti, astuin esihin.

    "Kuulkaatte kaikki omat rakkahat,
             Me vapahat
    Olemme kautta Kaarle kuninkaamme!
    On herrain sortovalta päättynyt;
    Me Suomalaiset saamme pitää maamme,
    Niin kuningas on selvään säätänyt.

    Kun saavuin kreivin hoviin, määräsi
             Mun veroni
    Tuo kurja vouti kahdenkertaiseksi;
    Vaan silloin, silloin tuli pelastus,
    Minusta näytti ihan ihmeheksi,
    Näin äkkiä kun koitti vapaus."

    Ja vielä kertoella Matti ties:
             Tul' kruunun mies
    Hovihin, kirjat kovat muassansa:
    Takaisin läänitykset avarat,
    Vapaaksi, itsenäiseks Suomen kansa!
    Ne kruunun säädökset ol' ankarat.

    Olisit nähnyt naaman herrojen!
             Mä säälien
    Jo milt'en silmäelin voutiparkaa.
    Hän vuorostaan kai saapi taivaltaa
    Piankin mierontiellä kruunun sarkaa,
    Ansaitun palkan pahuus viimein saa.

    "Siis vapaat, vapaat, kiitos Jumalan
             Nyt ollahan!"
    Huudahtaa äiti, lapset innoissansa.
    Hartaana nousi taatto seisaallen
    Ja lausui: "vapaa olkoon Suomen kansa!"
    Aurinko kultas kasvot vanhuksen.

Kerttu.

    "Kerttu joutuu kyöpelihin",
    Toiset nuoret ilkkui;
    "Kyllä vielä kostan teille!"
    Silmät kierot vilkkui.
    Kerttu käypi mustan koulun,
    Luvut lujat taitaa;
    Kulkee öisin kirkkomaassa,
    Vaan ei tietä kaitaa.

    Kerttu hornaan ratsastaapi
    Juhannuksen yönä,
    Ihmisiä vahingoittaa
    Hänellä on työnä.
    Kertun maine yhä kasvaa,
    Hän on suuri noita;
    Sielunsa myi saatanalle,
    Hänt' ei moni voita.

    Hyvä rouva kirkkoherran
    Käypi sairahaksi;
    Ei oo tauti taivahasta,
    Pahain panemaksi
    Vaimot vakaat vakuuttavat.
    Kerttu auttaa voisi,
    Kenenkään kun tietämättä
    Hänet luokseen toisi.

    "Tule Jeesus, ilman herra,
    Tänne tarvitahan,
    Kipeät surelemahan
    Hurmat hautomahan."
    Luvut lujat Kerttu lukee
    Tähän tautiin liikaan;
    Rouvan jättää häijy henki,
    Siirtyy pahaan piikaan.

    Paha piika poteissansa
    Rouvan raukeutta
    Lähtee luoksi esivallan,
    Etsein oikeutta.
    Noidan tahtoo roviolle,
    Niin hän terveeks saisi;
    Ehkä väistyis häijyläinen,
    Jumal' armahtaisi.

    Selvä laki, oikeushan
    Vallitseepi maassa;
    Tuomarit nyt päätään vaivaa
    Jutuss' solmukkaassa.
    Jumala ja Ruotsin laki
    Ankaruutta vaatii,
    Ja sen mukaan tuomarikin
    Päätöksensä laatii.

    "Noita-akka roviolle
    Hornankonstein tähden,
    Hyvä rouva julkirippiin
    Kirkkoon kaikkein nähden."
    Jumalalle kunniaksi
    Häijyn hengen saasta
    Sekä juonet pimeyden
    Peratahan maasta.

Profeetta.

    Taas vanha templi Unikankareella
    On sanankuulijoista täyttynyt,
    On kunnon kansa taivaan lohdukkeella
    Sydäntään virkistämään yhtynyt.
    Löys viimein arvon rouvat penkkeihinsä
    Jo kauan kiisteltyään sijoistaan,
    Jo hartautta saivat sieluihinsa,
    Kun esipappi nousi saarnaamaan.

    Ruokonsa unilukkari jo nouti,
    Herättää jolla alkoi nukkujat,
    Ne, jotka täällä unta vetää jouti,
    Vaikk' kuulemahan sanaa saapuivat.
    "Se joka händäns ymbärinsä käändä
    On autuas", niin pappi todistaa;
    On kirkko täynnä laulavata ääntä,
    Oi, niin se lohduttaa ja — nukuttaa!

    Yht'äkkiä nyt kirkon käytävälle
    Olento kummallinen ilmestyi,
    Jo kaikkein katseet kääntyi yhtähälle,
    Kovasti hienot naiset säikähtyi.
    On hiukset pitkät, parta polviin asti,
    Rääsyinen puku, vyönä nuora vain;
    Nuo silmät säihkyvät niin tuikeasti,
    Kun katselee hän kansaan tuijottain.

    "Kuulkaatte!" — lausuu hän nyt selkeästi,
    "Kuulkaatte kansa kaikki Gomorrhan!
    Synneissä elätte nyt ylpeästi,
    Rankaisee teidät Herra taivahan.
    Pappinne saarnaa vainen rauhaa, rauhaa,
    Vaan eipä rauhaa maassa olekaan.
    Pasuuna tuomion jo kohta pauhaa,
    Te helvettihin ratki tuomitaan!"

    On kuulijat ja pappi kauhuissansa:
    "Herralta onko tämä varoitus?"
    Jo heräjääpi horrostansa kansa,
    Jo tuli monen mieleen katumus.
    "Armahda Herra, vihasi pois heitä!"
    Näin toiset huokaa, mutta useat
    Sanovat: "et sä säikähytä meitä.
    Pois täältä moiset kierot profeetat!"

    "Se oli vainen hullu pappi parka";
    Pian tapahtuma leikiks lyötihin.
    Vaan monen mieli oli kauan arka,
    Se entä jos ol' merkki kuitenkin…
    Niin, olihan se hullu pappi vainen,
    Mutt' toteen kävi pian ennustus:
    Muistaapi aina kansa Suomalainen,
    Mik' oli isonvihan kauheus.

Napuen kentällä.

    Vanhan Kyrön vainiolla
      Kyntää maamies peltoaan,
    Rauhallisna kesäpäivä
      Kääntyy mailleen laskemaan.
    "Joko ruuna kotiin kaipaa,
      Vai mik' olikaan nyt syy,
    Keskivakohon kun tuossa
      Äkkiä näin pysähtyy!"

    Kyntömiesi kumartuupi,
      Auraa aikoo tarkastaa;
    "Mikä kumma auran tiellä?
      Katso vanhaa kanuunaa!"
    Kummituksen lailla maasta
      Tuijottaa se avosuin.
    "Mitä tehdä tuolla?" — miettii
      Miesi ensin oudoksuin.

    Vaan jo tiesi, mitä tehdä:
      "Pojat tulkaa auttamaan!
    Löysin täältä vanhan aarteen,
      Tulkaa, talteen otetaan!"
    Melkein hartahina miehet
      Nostaa löydön nurmellen,
    Isonvihan inhat ajat
      Muistuu heille mielehen.

    Talvi oli silloin maassa,
      Talvi pitkä, lohduton;
    Sodan viima kansan niitti
      Milt'ei sukupuuttohon.
    Uupuneena, viluissansa
      Värjyi silloin Suomenmaa;
    Tuoni oli valtiasna,
      Valta sen ol' kamalaa.

    Tässä päätti vainolaista
      Meidän miehet tervehtää;
    Uljas Armfelt innoissansa
      Rivejään jo järjestää.
    Pieni joukko verrattuna
      Vihollisten laumoihin,
    Vaan on miestä joka miesi,
      Sekin maksaa jotakin.

    Kolme päivää pakkasessa
      Muurin lailla seistä sai
    Siinä meidän pieni joukko.
      "Myötätuulta tulla kai
    Venäläiset tänne aikoo,
      Mutta kyllä käännetään
    Tuuli heille vastaiseksi,
      Kunhan miekkaa mitellään."

    Tuolta tulee laajat laumat,
      Herra meitä auttakoon!
    Tässä arpa heitetähän;
      Joka miesi asentoon!
    Säästetään vaan luotejamme,
      Kunnes niistä jokainen
    Varmaan löytää miekkosensa,
      Vihollisen sydämmen!

    Nyt, nyt! Herran kanssa! Syöskää
      Niinkuin tuisku talvisään! —
    Luodit lentää, miekoin, peitsin
      Eteenpäin nyt rynnätään.
    Vihollisten rivit horjuu,
      Joukot kaatuu, pakenee;
    "Voitto voitto!" — Sotamiehet
      Meidän puolla huutelee.

    Vaan oi, kohta voiton äänet
      Valituksiin vaihtuvat;
    Uuden päivän armaat toiveet
      Haudan yöhön haihtuvat.
    Viekas vihollinen pääsi
      Salaa meidän selkähän;
    Missä meidän ratsuväki?
      Senhän piti estämän…

    Kuolonvimmoin, kaatuenkin
      Meidän miehet taistelee,
    Vaikka maansa menneheksi
      Selvästi he havaitsee.
    Verissään ja haavoissansa
      Iskevät he vielä vaan;
    Kunnialla kuolemahan,
      Orjaksi ei milloinkaan!

    Mailleen meni viluissansa
      Päivä lyhyt talvinen,
    Yö jo peittää hunnullansa
      Kentän kolkon, hurmeisen.
    Pakkanenkin armahtaapi
      Uhreja nyt taistelun,
    Vaimentaapi viimallansa
      Tuskat kansan ruhjotun.

    Pitkä ompi pohjan talvi,
      Ei sen luulis loppuvan,
    Pitempi aik' isonvihan;
      Luullut ei ois virkoovan
    Suomen enää sorron alta
      Uuteen eloon ensinkään.
    Ja — nyt näät, kuin rauhan mies käy
      Peltoansa kyntämään.

    Eipä ole Suomen kansa
      Luotu kesken kuolemaan,
    Elää se, jot' ei voi kaataa
      Edes isovihakaan.
    Uusi polvi tämän tuntee;
      Isiänsä mainiten
    Pojat vievät sotamuiston
      Kotiansa iloiten.

Pakolaisten palaaminen.

    Hiipii perhe pakolainen
    Metsän laitaan arkaillen.
    "Jokohan on vainolainen
    Mennyt mailta taistojen?" —
    Rauniot ei vastaa heille,
    Vieno kuiske viidakon
    Haihtuu tuonne ilmanteille
    Yli vanhan vainion.

    Mutta missä pellot, missä
    Kodin kaunis lakeus?
    Pelloiss' isäin kyntämissä
    Nuorta metsää, asumus
    Jok' on sutten ahnahitten;
    Kolkko kotiseutu on,
    Mutta mieli palaavitten
    Vielä kolkompi auoton.

    Eipä kuulu vainolaista;
    Mennyt on jo vietyään,
    Mit' ol' ottaa arvokkaista,
    Tuleen sytytettyään,
    Mit' ei voinut myötään viedä.
    "Napueen jäi hautoihin
    Isä, mieroon me, — en tiedä,
    Kuinka henkiin jäätihin."

    Äidin puhe nyyhkytystä,
    Siitä itkee tytärkin;
    Lasna pakoon hävitystä
    Joutui maihin vieraisin,
    Tuskin muisti kotiansa;
    Veikot viimein puhkeaa
    Lausumahan innoissansa:
    "Tämä siis on meidän maa!

    Kirves käteen, kuokka toiseen,
    Työhön eestä synnyinmaan!
    Aura isäin vainioiseen,
    Omaks niin se voitetaan.
    Perintömme, äiti, näytä!
    Onko kotipelto tuo?
    Lemmelläsi mielet täytä,
    Sepä rintaan voimaa luo!"

    Äiti parka askeleitaan
    Jouduttaa, niin päästihin
    Erämaasta ääreen keitaan,
    Juureen vanhan temppelin.
    Niinkuin leski murheellisna,
    Raastettuna seisoi se;
    Ilomielin, voitollisna
    Astui nuoret sisälle.

    Templi täyttyy vähitellen
    Kansaa köyhää palaavaa;
    Virsi kaikuu värähdellen,
    Herran sana virvoittaa,
    Nääntyneille voimaa uutta
    Luo se mieliin lohdullaan:
    Herra käyttää ankaruutta,
    Vaan ei hyljää kuitenkaan.

    "Herra, siunaa meit' ja auta!"
    Tää ol' kaikkein huokaus.
    Pian kansanlemmen kautta
    Elpyi elon armaus,
    Uudet kodit rakennettiin,
    Aineen, hengen vaurastus
    Tosi työllä saavutettiin, —
    Jälkimailman siunaus.

Kaksi kaarlolaista.

1.

    Joukossa kuuluin "sinisten"
    Mainittiin kesken veikkojen
    Useinkin kahta Suomalaista.
    Kun luodit tuiskui tuiriiimmin,
    Vierekkäin aina nähtihin
    Nää kaksi kunnon kaarlolaista.

    Jo nuorna Skoonen sodissa
    Ol' Pekka sodan opissa,
    Läks' itse sinne Pohjanmaalta;
    Vaan Hämeen Matti kodistaan
    Vaadittiin arpaan kolmikkaan,
    Ei näyttänyt hän sotilaalta.

    Ollessaan Kaarlen leirissä
    He nähtiin aina yhdessä,
    Toistensa kaksi vastakohtaa;
    On Matti jörö jättiläs,
    Ja Pekka pieni, lystikäs,
    Mutt' aina asiat hän johtaa.

    Leirissä leikiks lyödähän,
    Kun pitkän Matin tekevän
    Havaitaan sotatemput väärin.
    Hän ei oo siitä ollakseen,
    Astuilee vainen verkalleen,
    Iloitkoot toiset mielin määrin.

    Vaan kerran kummat nähtihin,
    Kuohahti veri hidaskin,
    Kun pilkkas häntä Ruotsalaiset.
    Nyt tarttui Matti kanuunaan
    Ja alkoi sillä huitomaan, —
    Tulipa aimo tanssiaiset!

    "Huut, venska huut!" — hän karjasi,
    Niin että leiri kaikasi, —
    Kuninkaan niin näk' takanansa.
    Jo Matti työtään kauhistui,
    Vaan kuningas ol' hymysuin,
    Puolusti Pekka veikkoansa.

    Mutt' toinen leikki leikittiin,
    Kun Narvan luona voitettiin
    Armeija suuri Venäläisten.
    Molemmat miehet hiessä päin
    Löi, iski, pisti vierekkäin,
    Rivissä rientäin ensimmäisten.

    Kun iskivät he parhaillaan,
    Kuningas kiiti ratsullaan
    Ohitse lumituiskun lailla.
    Vaan voi, jo ratsu kompastui,
    Kuningas ojaan vajoutui, —
    On saapastaan ja miekkaa vailla.

    Pian miehet ehti auttamaan,
    Hevosta Matti nostamaan,
    Jalastaan Pekka saappaan antaa.
    Pääs, Matin miekka kädessään,
    Nuor' leijona taas iskemään,
    Uus hepo häntä taistoon kantaa…

2.

    Kun Fredrikshallin vallilla
    Kukistui Ruotsin leijona,
    Myös haihtui henki sotainen,
    Ol' mennyt aika Kaarlojen.

    Ja rauha Uudenkaupungin
    Vihdoinkin aikaan saatihin;
    Pääs sodan alta Suomenmaa,
    Uus aika alkoi sarastaa.

    Kotihin pääsi Mattikin,
    Pää harmaa, käynnin horjuvin;
    Sai nähdä sentään synnyinmaan,
    Ennenkuin ehti kuolemaan.

    Kotona kaikki toisin nyt,
    Tääll' oli sota telminyt;
    Ja sodista hän virkkaa ties,
    Tää vanha kaarlolainen mies.

    Kun loimus talvi-iltoina
    Takassa aimo valkea,
    Kertoili "setä" lapsillen
    Satuja Kaarlen urhojen.

    Hän kertoi, kuin läks' astumaan
    Kymmentä vastaa yksi vaan,
    Kun henki nuoren leijonan
    Innosti koko armeijan.

    Voitosta miten voittohon
    Riennettiin kuin hääviettohon,
    Kuin kaukomaihin marssittiin,
    Ja vilut, näljät kestettiin.

    Vaan mainitessaan Pultavaa
    Poskelle kyynel herahtaa.
    "Rukous silloin jätettiin,
    Sentähden myöskin kävi niin…"

    Ei paeta Matti osannut,
    Niin oli hänkin joutunut
    Vangiksi tsaarin Pietarin, —
    Heit' oli luvuin tuhansin.

    Vanhuksen ääni kolkko on
    Kun kertoo, juhlasaattohon
    Kuin tsaari vangit Moskovaan
    Vei ylpeillessään voitostaan.

    "Ken lukee tuskankyyneleet,
    Joit' ovat vangit itkeneet
    Aroilla suuren Venäjän
    Ja Siperian synkeän? —

    Kiitetty isäin Jumala,
    Kun toi mun vielä kotia!" —
    Hän kyynelsilmin lopettaa,
    Karskisti takkaan tuijottaa.

    Viel' yksi viesti tuotihin:
    Jäi Pekka lumituiskuihin
    Laelle Norjan tunturein
    Kanss' Suomen viime soturein.

    Saapuissa surusanoman
    Näin kuultiin Matin lausuvan:
    "Pois minäkin jo himoitsen
    Luo kaarlolaisten henkien."

Antti Chydenius.

    Mennyt oli Ruotsin mahtavuus,
    Laskeutui sen päivä Pultavalla;
    Vaan nyt koitti jälleen aika uus:
    Toimella ja työllä rauhaisalla
    Korjatahan vanhat vahingot,
             Sotain vauriot.

    Mutta eihän sankar'aaluvain
    Sovi tehdä kodin pikkutöitä!
    Väitti toiset mielin urhokkain,
    Pilkkaellen rauhan pyrinnöitä.
    "Myssyt" näin ja "hatut" toisiaan
             Sätti ainiaan.

    Kaikkein huulilla ol' vapaus,
    Orjina vaikk' oltiin puolueiden;
    Häilyväinen oli hallitus,
    Hämmennys suur' oli käsitteiden.
    Mistä selvittäjä saadahan
             Vyyhdin sekavan?

    Kaukaa salomailta Sotkamon
    Ilmestyi nyt papinpoika nuori,
    Astui neuvospöytään valtion,
    Vyyhdit sekavaiset selväks suori,
    Tunnussananansa valistus,
             Tosi vapaus.

    "Senkötähden täällä pidetään
    Sorron alaisena Suomenmaata,
    Siinä uskossa kun eletään,
    Ettei erämaita pyytää saata
    Viholliset saaliinhimoiset? —
             Oivat aattehet!"

    "Maalle vapaus vain suotakoon,
    Niin se pian elpyy eloon uuteen;
    Kukin, min voi, myyköön, tuottakoon,
    Varmaan vie se kansan varakkuuteen."
    Päivän selvä oli ajatus, —
             Voitti valistus.

    "Jos ei pääse kansan toivehet
    Koskaan kuuluville hallituksen,
    Niin ei poistu maasta puuttehet." —
    Ajain asiata valistuksen
    Sai Chydenius näin kansallen
             Painovapauden.

    Vielä mursi hän myös kahlehet
    Hengen vanhan ahdasmielisyyden,
    Uskonvapauden siemenet
    Kylvi aikana hän itsekkyyden.
    Uuteen päivään katseen kääntää ties
             Selvä Suomen mies.

    Aikakaus ei tosin kyennyt
    Täysin oivaltamaan aatteitansa,
    Mutt' on siemenen hän kylvänyt,
    Josta heelmää nauttii Suomen kansa.
    Hengen kylvömiesten kaunistus
             On Chydenius.

Lauri herra.

1.

    "Oi kuinka onkaan ihanaa
    Hovissa olo — hurmaavaa!"
    Ties kotiin tullen Lauri herra.
    "Charmant, charmant!" — hän ranskaksi
    Innoissaan vielä huudahti,
             Ol' ainaki
    Miehessä miestä toisen verran.

    Näet nuori kreivi hovihin
    Ol' päässyt oivaan oppihin,
    Harjoittamahan aateluutta.
    "Ma chère maman, et arvaakaan,
    Hovissa Kustaa kuninkaan,
             Niin loistokkaan,
    Kuin näkee paljo suurta, uutta!"

    "Lumoojakuninkaaksihan
    Useiden kuulin sanovan
    Herraamme ylen armollista.
    Hän on niin hieno, lempeä,
    Suur'aatteinen ja henkevä,
             Niin etevä,
    Näet silmistään sen loistavista.

    Hän isäin sankarmaineesen,
    Voimalla Vaasain, Kaarlojen
    Ruotsimme vanhan vielä nostaa.
    Hän kukistaa nuo puolueet,
    Jotk' ovat maata hallinneet
             Ja raadelleet, —
    'Hatuille', 'myssyille' hän kostaa.

    Hän kaavat muinaisaikojen
    Ja vanhain uskontaikojen
    Poistaapi, kaikki uudeks luopi.
    Ja uuden ajan valistus
    Ja hengen tosi vapaus
             Kuin tenhous
    Onnellisuuden maahan tuopi."

    "Hovista kerro jotakin!"
    Näin äiti silmin kiiltävin.
    Nyt kaskun kertoi Lauri herra:
    "Matkalla kerran Haagaan päin
    Kuningas kulki vieressäin,
             Hän virkki näin:
    'Josp' oisi kyllin rahaa kerran!'

    'Mä tiedän, missä rahaa ois',
    Mä lausuin, 'kunhan vainen vois
    Sen aarteen kätköstänsä kaivaa.'
    'Sanoppas, missä, veikkonen!' —
    'Lippaassa kuningattaren…
             Ei, vaikenen,
    Kun puhua ei maksa vaivaa.'

    'Älähän huoli, hankipas
    Se mulle!' — vastaa kuningas,
    Ja pian tuli lipas meille.
    Siin' oli kultarahoja,
    Noin viisitoista tuhatta
             Tukaattia. —
    Näin pääsin, maman, onnen teille.

    Nyt olen, ma chère äitini,
    Kuninkaan Kustaan suosikki,
    Pian hoviviran otan vastaan.
    Mä kiiruhdan nyt Tukholmaan,
    Mua riennä, äiti, siunaamaan"…
             "Onneksi vaan!"
    Otsalle suutel' äiti lastaan.

2.

    "Tään sodan kuningas on alkanut
    Lakia vastoin, maamme saattanut
    Jalkoihin sodan ihan ilman syyttä.
    Me emme tottele lainrikkojaa,
    Vain onnetuutta hänestä saa maa,
    Etsimme Katariinan ystävyyttä.

    Tuo tapahtuma luona Puumalan
    Vain juoni oli Kustaan kavalan;
    Hastfehrin miehet siellä sukkelasti
    Nimessä venäläisten alkoivat
    Tään sodan, rajan takaa ampuivat;
    Näin puoltaa Kustaa maataan hurskahasti!"

    Leirissä hiipii henki kapinan,
    Jo salaa öisin kokoonnutahan,
    Ja Pietarin jo teitä kirjeet kulkee.
    Lujasti uskoo liitto Anjalan,
    Ett' tulee Suomi hyvään turvahan,
    Kun Katariina syliinsä sen sulkee.

    "Minäkö vielä tuonne leirihin!"
    Näin Lauri herra kasvoin kalpe'in
    Huudahtaa ihan kauhistuksissansa.
    "Niin huonot siellä varustukset on,
    Saa terveyskin siellä vaurion;
    Mä olen täällä armaan äidin kanssa."

    "Kreiville kirje!" — "Käsky sotaan kai!
    Sprengtporten kirjoittaapi. — Vai niin, vai!
    No, kyllä teen mä käskettyä työtä.
    Oi, äiti, maani tahdon pelastaa,
    Minulle onnen ovi aukeaa…
    Mä lähden oitis! Äiti, hyvää yötä!"

    "Jos vangiksi vain saamme kuninkaan,
    Niin silloin ollaan herrat Suomenmaan,
    Ja uusi aika alkaa Pohjolassa."
    Näin Anjalassa salaa tuumittiin;
    Vaan eipä käynyt otus satimiin,
    Hän on jo Tanskaa vastaan sotimassa.

    Jo täytyi Lauri herran pakohon
    Kanss' onnenonkijoiden joukkion
    Armoille Katariinan synnyinmaastaan.
    "Mun miksi laitoit, äiti, hovihin,
    Ja miksi pettäjöitä kuuntelin,
    Maan jotka vieroittivat kuninkaastaan?"

    Sanoma Anckarsvärdin murhatyön
    Kun saapui, niinkuin huntu synkän yön
    Ois kaikki peittänyt, niin tuntui juuri.
    Ei ollut Kustaa valapattoinen,
    Vain uhri nurjan ajan, valheisen.
    Tää aikakaus ol' valapatto suurin.

Vallesmanni.

    Arvon vallesmanni se kamarissaan
    Astuvi painavin askelin;
    Sangen ompi herra nyt suutuksissaan,
    Pohja jo siintävi pullonkin.

    "Oi, voi näitä vaivoja virkamiesten
    Maassa suomalaismoukkien;
    Vallattuuden mä ruoskalla selkään piesten
    Juuritan mielestä junkkarien."

    Kunnon vallesmanni se pamppuansa
    Katsellessahan lohdun saa,
    Kamariin niin astuvi peloissansa
    Maamies, nöyrästi kumartaa.

    "Kas niin! Siinä yksi on kiusanhenki",
    Herra miettivi äkeissään.
    "Mikä lempo villitsi moukan senki,
    Mikä on riivannut kansan tään?"

    Uupuneena taistoissa tuhoisissa
    Maa pääs Venäjän helmoihin;
    Nyt ei huolta, asuvi Pietarissa
    Keisari suurin ja mahtavin.

    Turhaan Snellman peistänsä heiluttaapi,
    Kaikkihan maassa nyt oivasti on;
    Talonpoika rauhassa elää saapi
    Turvissa viisahan hallinnon.

    Vaan on tuokin tolvana lauluillansa
    Kapinanhenkeä lietsonut;
    Kuinka käykään, jos heräjää tää kansa,
    Kun hyvin juuri on nukkunut!

    Ruotsin laki voimassa onhan vielä,
    Entä ne oorderit salaiset…
    Vallesmanni kolkolla ompi miellä:
    Tepsivät nyt vain lääkkehet!

    "Mitte, mitte lurjus sä kechta laula?
    Kylle mine sun oppeta!
    Mine hakka kochta sun poikki kaula,
    Jos et viisujas loppeta."

    Kaino runolaulaja kansan mielen
    Tulkinnut vain oli lauluillaan,
    Vaikeroinut sortoa Suomen kielen,
    Siitä nyt joutuvi vastaamaan.

    Kansan henki heräsi horrostansa,
    Laulut intoa mieliin loi;
    Jakoi esivalta nyt palkintojansa,
    Pamppu kun miehen seljällä soi.

Aleksander II:n muisto.

1894.

    "Mittaaja vallan jalon ruhtinaan
    Voi vainen kansan tosi onni olla";
    Ei hallitsijan istuin milloinkaan
    Vahvistu taistoin verivainiolla,
    Ja kansanlempi päärly kallihin
    Kruunussa keisarin on varmaankin,
    Loistonsa säilyttää se kauimmin.

    Suurvaltiaan sait, Suomi, kruunuhun
    Kalliimman lemmenhelmesi sä panna,
    Ja ansaitsi hän rakkautes sun,
    Se tieto ikikunnianas kanna!
    Hänelle kun sä muistopatsaan loit
    Velvollisuutes vainen täyttää ko'it,
    Osoitit lempes, niinkuin parhain voit.

    Sun sopii muistaa tänään, Suomen mies,
    Mlk' kohtalosi ilman häntä oisi.
    Sun maasi nukkui, moni luul' kenties:
    Ei koskaan enää noustakaan se voisi.
    "Kuolleena syntynyt tää kansa on,
    Reunalla ainakin on turmion",
    Näin ilkkuikin jo moni kunnoton.

    Sai rahvas tosin maata raataen
    Leipänsä niukan, vierahissa halla
    Vaikk' usein kulki, nälkä valjuinen,
    Vaan turhaan valittaa sai vaivain alla.
    Vallitsi herrat vierasmieliset,
    Kuin halla virkavallan aattehet
    Vei hennot kansallisuustaimiset.

    Ei päässyt kansan ääni kuulumaan,
    Se kapinoitsemista muka vainen
    Ja juonta yllyttäjäin kurjain vaan.
    Ja kuinka kelpais raaka Suomalainen
    Maan asioista mitään päättämään? —
    Ei heillä liioin liene hätääkään,
    Kuin "Irokeesit" voi he metsissään.

    Vaan hallat voitti kevään henki uus:
    Kautt' Aleksander Toisen uusi aika
    Jo koitti, aurinkoisen armaisuus
    Ja lämpö maahan vaikutti kuin taika.
    Jo kansan toiveet, tarpeet syvimmät
    Hallitsijankin korviin pääsivät,
    Min parhaat parannukset syntyivät.

    Vapauttaja-Tsaari! Suojanaan,
    Edistäjänä tosi valistuksen
    Muistaapi Sua kansa Suomenmaan,
    Ja muistolles se lausuu siunauksen,
    Niinkauan kuin se muistaa itseään:
    Se saapi siitä innon elämään, —
    Kuin kieltää vois se sydänlämpöään?

Juhlaruno

Etelä-Fohjanmaan Suomalaisen kansanopiston vihkijäisissä
Ilmajoella 8/1 1896.

1.

          Mikä onkaan linna tuolla,
          Kaukaa silmiin siintävä;
          Onko hovi mahtimiesten,
          Herrain hovi kiiltävä?
          Onko saatu sortamahan
          Kansaa orjuusikeeseen
          Talo suuri Korpisaareen,
          Ilmajoen sydämmeen?

          Ootko yksin muukalainen,
          Vielä tuota kysytkin! —
          Ei se ole hovilinna,
          Ei se lyökään kahleisin.
          Valistuksen ahjon oivan
          Kansan lempi luonut on,
          Opin ahjon nuorisolle:
          Nä'et kansanopiston.

    Väinämöinen vakaa vanhus synnyt syvät ilmi toi,
    Suomen kansa tiedon valon kalliiks aina arvioi;
    Miekkonen se, joka tiesi luvut luonnon mahtavat,
    Häntä kuulee miehet, naiset, vanhuksetkin vakavat.

    Vaan kun poika Marjattaisen ruhtinaaksi ristittiin,
    Kaiken vallan vartijaksi, mailman valoks mainittiin,
    Niin jo väistyi Väinämöinen, laulun ladun jättäen,
    Niinkuin päivän koittaessa väistyy valo kuuhuen.

    Mutta myöhään Pohjanmailla voiton saapi valkeus,
    Kauan kanssa pakanuuden kesti ristin kamppaus;
    Itsekin tää hämärässä viihtyi templituohusten,
    Ei siis kumma, jos ei kansaan päässyt valo taivainen.

    Voitti viimein valon valta: katso, taivas ruskottaa!
    Herran sanaa omin kielin Suomen kansa kuulla saa.
    Siitä virtaa valo uusi, elähyttäin, lämmittäin,
    Tunkeuu se tölleihinkin, saloillekin ennättäin.

    Vaikka vielä sodat, näljät edistystä ehkäisee,
    Pohjan hallat, idän ilmat tiedon taimet turmelee,
    Sittenkään ei Suomen kansa uskostansa luopunut,
    Synkälläkin on se säällä valon voittoon luottanut.

* * *

    Moni kysyi kaihomielin: mik' on Suomen vastaisuus?
    Kansa itse vastuun tiesi: vielä koittaa päivä uus.

* * *

          Päivä uus on koittanutkin,
          Aika armas keväimen,
          Isäin usko voittanutkin
          Tiedon valon kansallen.
          Kun se tenhovoimallansa
          Täyttää mielet nuorison,
          Suojan saapi Suomen kansa,
          Turvana se maamme on.

2.

    Vankin Suomen heimoveljeksistä,
    Suku Pirkkalaisten tarmokas
    Työkseen sai Suupohjan rämehistä
    Luoda meidän laajat vainiot.
    Estänyt ei halla valjukas,
    Eivät verivainoin vauriot
    Tuimaa työtä poikain pohjolaisten,
    Taisteloa urhoin urheaisten.

    Uupuivat kun isät raatamasta,
    Päästen alle nurmen synnyinmaan,
    Pojat vankat isäin neuvomasta
    Tarttui kuokkaan, työtä jatkaen,
    Tai kun vihamies sai sortamaan,
    Tarttuivat he nuijaan, peitsehen.
    Eestä vapauden veri, henki! —
    Oli oppi isäin, poikienki.

    Usein saivatkin he hurmeellansa
    Kostuttaa sen maan, min raatoivat.
    Kenpä lukee vauriot, jotk' kansa
    Tään Suupohjan kestää saanut on?
    Vaan kun sodat kansaa kaatoivat,
    Hurme kastoi isäin vainion,
    Kasvoi touko tuorekkaampi vainen,
    Heelmä vapauden ihanainen.

    Nämät verikylvöt Suomalaisten
    Luona Santavuoren, Napuen,
    Kentäll' Lapuan ja Oravaisten
    Ihmetou'on ovat kantaneet, —
    Rakkaus on tehnyt ihmehen, —
    Kuollessaan on isät voittaneet
    Jaloisimman voiton sankaritten:
    Suomi synnyinmaa on vapahitten!

    Nuorukainen! Kunnioita heitä,
    Joiden työstä nautit hedelmää,
    Eespäin heidän aukomiaan teitä
    Vapauden, valon taistohon!
    Elämään käy jaloint' elämää!
    Työtä, taisteloa vielä on,
    Ennenkuin on Suomi suomalaisna,
    Elinvoimaa uutta uhkuvaisna.

3.

    Ei meistä maata kalliimpaa
    Kuin suloinen Suupohjan maa,
    Sen lakeudet laihoisat,
    Sen lehdot, nurmet tuoksuvat;
    Se meidän synnyinseutu on,
    Se pyhä on ja tahraton.

    Muut mainitkohot kunnaitaan
    Ja järviään ja saariaan,
    Meist' Ilmajoen lakeus
    Ja Kyrön peltoin aukeus,
    Maat Laihian ja Lapuan
    On maita elon armaimman.

    Tään opinahjon rakkaus
    On luonut tenhollansa,
    Se on Suupohjan kaunistus,
    Luo kauas loistoansa.

    Jos kunne tiemme johtuukin,
    Tää maa on meille rakkahin;
    Nää vainiot ja nurmikot
    Kuiskaavat: pyhät olkohot
    Sinulle seudut synnyinmaan,
    Nää kasvot äidin sulokkaan.

    Siis Pohjolamme saakohon
    Lempemme asti kuolohon!
    Sen eteen työtä tekemään
    Me nuoruusvoimin yhdytään.
    Kun lempi mieltä lämmittää,
    Se ehoisinta elämää!

4.

    Sen Suomi-äiti kantakoon
    Kuin päärlyn povellansa,
    Sit' taivaan koitto valaiskoon,
    Pois pimeys tienoiltansa!

    Taivainen rakkaus antakoon
    Elolle vihannuutta
    Ja innostusta nuorisoon,
    Aatteiden ihanuutta.

    Suo, Herra, meille siunaus,
    Tuo taloon onnekkuutta,
    Töihimme tarmo, hartaus,
    Ja kansaan voimaa uutta!

Väinön sanoja.

    Kävi kerran Väinämöinen
    Suomenmaata katsomaan,
    Miten täällä mentyänsä
    Eletähän, toimitaan.
    Kansan, kovaa kokenehen,
    Kansan tutun tapas hän,
    Vaan se nukkui uupuneena,
    Tuskin tuntui henkivän.

    Silloin viisas Väinämöinen
    Sanoiksi näin nimesi:
    "Tullos taasen, Pellervoinen,
    Siementämään Suomeni;
    Kylvä, kylvä kyyhyttele
    Kautta Luojan sormien
    Elon siemen Suomen kansaan,
    Henki hyvä isien.

    Kylvä syvät syntysanat,
    Tiedon, taidon siemenet,
    Elämähän uuteen nosta
    Riennot suuret henkiset;
    Kylvä mieliin innostusta
    Kaikkeen hyvään, jalohon,
    Valistuksen harrastusta
    Sydämmihin nuorison."

    Pellervoinen, kunnon poika,
    Kylvämään sai siementään,
    Kylvi kylät, salomaatkin,
    Toivotellen mielessään:
    "Paistakohon armas päivä
    Näille maille pohjolan,
    Hallat hyiset estäköhön
    Täältä Luoja taivahan!"

    Paistoi päivä kirkkahasti,
    Päivä uuden keväimen,
    Taimelle sai kylvöt kauniit,
    Maahan syvään juurtuen.
    Ei nyt enää takatalvi
    Orahia kaataa saa,
    Tulkoot tuhot idän, pohjan,
    Kestävi ne tämä maa.

    Kyllä koitti hallat hyiset
    Vielä tehdä tuhojaan,
    Vihamiehen rikkaruohot
    Myöskin pääsi versomaan,
    Vaan on tuolla onnen ohjat
    Kaikkivallan kädessä,
    Häneen luottaa Suomen kansa
    Onnessa ja hädässä.

    Väinämöinen kylvömaita
    Katsomahan tullessaan,
    Sanoiksi näin itse virkki:
    "Kuullos, kansa Suomenmaan,
    Vanhat vaarin ottakaatte
    Sekä nuoret neuvo tää:
    Maa ei kasva makaajalle,
    Laiha laiskan tähkäpää.

    Onni ompi ahkeralla,
    Kunto miehen karkaisee,
    Hyvä elo hurskahalla,
    Viisaus maata vallitsee;
    Lyhyet on valheen jäljet,
    Rehellisyys perii maan;
    Jumalassa elon lähde,
    Siveätä siunataan."

    Näitä neuvoi Väinämöinen
    Kasvavalle kansallen,
    Siitä alkoi elon taimet
    Versomahan Suomehen.
    Näitä muistaa uusi polvi;
    Siinä taivaan siunaus,
    Missä kunto kaikkinainen,
    Jalon, hyvän harrastus.

Liittolaulu.

    Nyt liittohon nuoret me yhdytähän
    Eest' armahan syntymämaan;
    Ken soisi sen varttuvan, edistyvän,
    Saa tehtävän kunniakkaan.
    On liittomme valon ja vapauden,
    Synnyttämä kansamme rakkauden.
    Tää synnyinmaa eläköön,
          Eläköön!
      Ja Suomena säilyköön!

    Sä nuoriso lippusi mainehikkaan
    Isiltäsi periä sait,
    Vapaasti se nostaos hulmuamaan
    Ja muista sen perimälait:
    Maan eestä ken uhravi henkensäkin,
    Se lapsista urhojen on parahin.
    Siis Suomenmaa eläköön,
          Eläköön!
      Sua lapsesi lempiköön!

    Taas kansamme elohon elvyttyään
    Sai Sampoa takomahan,
    Sentähden me nuoret jo yhdistytään
    Työn intoa lietsomahan.
    Pian Sampo on valmisna jällehen uus
    Ja Suomessa säilyvi onnellisuus.
    Siis Suomenmaa eläköön,
          Eläköön!
      Pian Sampo sen syntyköön!

    Pois kahlehet kaikki jo sortajien!
    Vapaaksihan kansamme kaitselmus loi,
    Pois velttous! Voimalla rakkauden
    Vain liittomme luod' elon heelmiä voi.
    Siis henkemme vahvaksi varttukohon,
    Niin Suomemme pohjolan päärlynen on.
    Tää synnyinmaa eläköön,
          Eläköön!
      Ja puhdasna päilyköön!

Toivotus.

    Jumala, siunaos syntymämaata,
    Suureksi, kauniiksi kansa sen saata,
    Onnen sä voit sille varmimmin taata,
             Isäin Jumala!

    Sinuhun suotta ei turvannut kansa;
    Kun oli ahdistus korkeimmallansa,
    Katkesi neuvostas sortajan ansa,
             Isäin Jumala!

    Niinkuin sä ain' olit isien suoja,
    Ollos sä meidänkin onnemme luoja,
    Taivahan valon ja elämän tuoja,
             Isäin Jumala!

    Suojasi saakohot lapsetkin lasten!
    Ain' olethan, kuningas kuningasten,
    Turvana kansojen vanhurskasten,
             Isäin Jumala!