The Project Gutenberg eBook of Hänen isiensä jumala, by Jack London

Hänen isiensä jumala.
Pohjolan tytär.
Teiden erotessa.
Naisen kestävyys.
Suuri kysymys.

HÄNEN ISIENSÄ JUMALA.

Koskematon, neitseellinen metsä levisi joka suuntaan, — meluisten huvinäytelmien ja hiljaisten murhenäytelmien paikka. Täällä käytiin taistelua olemassaolosta alkuaikaisella petomaisuudella. Englantilaiset ja venäläiset riitelivät vielä Sateenkaaren maan omistamisesta — ja tässä oli pääsyy, — sillä kultaa jänkit eivät vielä olleet näistä äärettömistä maa-alueista tavanneet. Susilaumat iskivät hirvilaumoihin valiten niistä heikkoja ja kantavia, ja seurasivat niitä samalla hellittämättömyydellä kuin tuhansia ja taas tuhansia sukupolvia takaperin. Vähälukuiset alkuasukkaat tottelivat noitiaan ja päälliköltään, karkoittivat pahojahenkiä, polttivat vanhuksiaan, taistelivat naapureitansa vastaan ja söivät vihollisiaan mielihyvällä, mikä seikka erinomaisesti todisti heidän vatsojensa ruuansulatuskelpoisuuden. Mutta tämä tapahtui aikana, jolloin kivikausi läheni loppuaan. Tuntemattomilla teillä ja kartalla näkymättömillä aavikoilla näyttäytyivät kansainvaelluksen etumaiset tiedustelijat — vaaleat, sinisilmäiset, lannistumattomat miehet, rauhattoman rotunsa ilmi-elävät edustajat. Sattumalta tahi aikomuksella, yksittäin, kaksittain tahi kolmittain he saapuivat, tietämätöntä mistä; taistelivat, kuolivat tahi kulkivat etemmäksi, tuntematonta mihin. Noidat ja poppamiehet koettelivat heitä tuhota, päälliköt lähettivät sotilaitaan taistelemaan heitä vastaan, kivi törmäsi teräkseen, mutta turhaan. Kuni vesi, joka juoksee tuntemattomista lähteistä, tunkeutuivat he läpi pimeiden metsien ja vuorensolien, sousivat yli jokien kömpelöissä veneissä, tahi mokkasiineihin puettuina tasoittivat latua koirilleen. He olivat suuren heimon edelläkävijöitä ja heitä oli monta, mutta nahkoihin kääriytyneet pohjolan asukkaat eivät sitä vielä tienneet. Monet tuntemattomista kulkijoista taistelivat viimeiseen saakka ja kuolivat revontulten kylmässä loisteessa, samoinkuin heidän veljensä tekivät troopillisten maitten tulisessa hiekassa; ja he tulevat samoin jatkamaan siihen asti, kunnes heidän rodulleen määrätty aika ja tehtävä on täytetty.

Oli keskiyön aika. Pohjoisella taivaanrannalla näkyi heleänpunaisia pilviä, jotka vaalenivat länteen ja tummenivat itään päin, ne osoittivat näkymättömän keskiyön auringon olemassaoloa. Hämärä ja valo sekaantuivat niin, että yötä ei ollut, — päivä yhtyi päivään.

Yukonin pinnalla huutelivat villit lintulaumat erilaisilla äänillään loppumattomia valituksia ja kaiku nauroi ivallisesti tyynen joen yläpuolella.

Hidasjuoksuisen joen rannalla seisoi kaksi, kolme puunkuorista tehtyä ruuhta. Norsunluupäiset keihäät, luiset väkänuolet, hirvennahkaisista hihnoista valmistetut jousen jänteet ja yksinkertaiset, kömpelöt vitsasverkot osoittivat, että joessa oli parhaillaan lohenkutu. Läheltä, epäjärjestyksessä olevista nahkateltoista, kuului kalanpyydystäjien ääniä. Nuorukaiset painiskelivat keskenään tahi pyörivät tyttöjen jälestä iäkkäämpien keskustellessa keskenään. Heidän jaloissaan leikkivät ja tappelivat alastomat lapset kieriskellen liassa yhdessä ruskeiden susikoirien kanssa.

Toisella puolen leiripaikkaa, mutta erillään siitä, oli toinen leiri, jonka muodosti kaksi telttaa. Se oli valkoisten miesten leiri. Ymmärrettävästikin leiripaikan valinta oli kokonaan valkoisten tekemä, niin että väärinkäsitysten sattuessa heidän leirinsä täydelleen hallitsi intiaanien asemapaikkaa; tappion sattuessa johti toisesta teltasta suora jyrkkä mäki alas rannalle, — veneille. Toisesta teltasta kuului sairaan lapsen kovaääninen itku ja äidin rauhoittava laulu. Nuotion ääressä keskusteli kaksi miestä, — puoliverinen ja valkoinen.

— Niin! Minä rakastan kirkkoa kuin uskollinen lapsi, Bien! Rakkauteni on niin suuri, että päiväni ovat kuluneet sitä paetessani ja yöt raskaissa unennäöissä tehdessäni itselleni tästä rakkaudesta selkoa. Kuulkaa!

— Olen syntyisin Punaiselta Joelta. Isäni oli valkoinen, — yhtä valkoinen kuin te. Mutta te olette jänkki, hän oli englantilainen ja gentlemanin poika. Äitini oli päällikön tytär. Niin, toisenkin kerran haluttiin tietää minkälaista verta virtasi suonissani, sentähden että asuin valkoisten luona ja isäni sydän sykki minussa. Siellä oli valkoinen tyttö, joka katsoi minuun ystävällisesti. Hänen isällään oli paljon maata ja paljon hevosia, hän oli tärkeä henkilö omiensa keskuudessa ja hänessä virtasi ranskalainen veri. Hän puhui, että tytöllä ei ole omaa mielipidettä, keskusteli paljon tyttärensä kanssa ja oli hyvin tyytymätön siihen, mitä tapahtui.

— Mutta tytöllä oli oma mielipide, sillä me seisoimme pian papin edessä. Mutta vielä pikemmin tuli hänen isänsä puhuen valheellisia sanoja ja antaen pettäviä lupauksia, loppujen lopuksi pappi peräytyi eikä halunnut siunata liittoamme. Niinkuin ei kirkko alussa siunannut syntymistäni, ei se halunnut myöskään siunata avioliittoani ja pakoitti minut tahraamaan käteni ihmisverellä, Bien! Tällä tavalla on minulla syytä rakastaa kirkkoa. Silloin löin minä pappia vasten ajeltua suuta, jonka jälkeen tyttö ja minä kiireesti ratsastimme Fort Pierreen, jossa kirkonpalvelija oli hyvä ihminen. Mutta jälkeemme ajoivat tytön isä, veljet ja ystävät. Taistelimme hevosten selässä siihen saakka, kunnes olin lyönyt alas satulasta kolme ja loput ratsastivat Fort Pierreen. Silloin käännyimme tyttä ja minä itään, metsiin ja vuorille. Niin ei meitä siis vihitty, — se oli hyvän kirkon ansio, kirkon, jota rakastan niinkuin uskollinen poika.

— Mutta huomatkaa naisen kummallisuus, naisen, jonka sydäntä ei yksikään mies koskaan voi ymmärtää. Yksi niistä, jonka löin satulasta, oli hänen isänsä, ja jälestä tulevien hevosten kaviot musersivat tämän. Sen me näimme, tyttö ja minä, mutta minä unohdin sen, eikä hänkään näyttänyt sitä muistelevan, mutta jälkeenpäin, hiljaisina iltoina, se nousi välillemme ja myöskin yön hiljaisuudessa, kun lepäsimme tähtien alla ja olimme yksin. Se oli aina kanssamme. Tyttö ei ajatellut sitä, mutta se istui tulemme ääressä ja saattoi meidät vieraantumaan toisistamme. Tyttö koetteli vapautua, mutta juuri silloin kohosi se hänen mieleensä; luin sen hänen silmistään ja epätasaisesta hengityksestään. — Sitten synnytti hän minulle lapsen — tytön, ja kuoli. Menin silloin äitini sukulaisten luo, antaakseni lapsen imettäjälle. Mutta käteni olivat tahratut ihmisen vereen, niin, kirkon ansiosta olivat ne ihmisveren tahraamat. Ja ratsastava poliisi etsiskeli minua, mutta äitini veli, joka silloin oli päällikkönä, piilotti minut antaen minulle hevosia ja ruokaa. Ja me matkustimme, tyttäreni ja minä, Hudsonin lahden rannalle, jossa oli vähän valkoisia, ja kysymykset, joita he tekivät, olivat harvalukuisia. Minä työskentelin yhtiön metsästäjänä, oppaana ja koirien ajajana, kunnes tyttäreni kasvoi naiseksi, — pitkäksi, solakaksi ja kauniiksi.

— Te tunnette pitkän, yksinäisen talven, joka synnyttää huonoja ajatuksia ja rumia tekoja. Varaston päällikkö oli kova ja rohkea mies. Hänessä ei ollut mitään, joka olisi voinut miellyttää naista, mutta hän kiinnitti huomionsa tyttäreeni, kun tämä tuli naiseksi. Jumalan Äiti! Hän lähetti minut koirien kanssa pitkälle matkalle, jotta voisi… te ymmärrätte, hän oli sydämetön ja kova mies. Tyttäreni oli aivan valkoinen ja hänen sydämensä oli valkoinen ja — hän kuoli.

— Yö, jolloin palasin, oli kylmä; ei näkynyt kuuta ja koirat ontuivat. Intiaanit ja valkoiset katselivat minuun vaieten ja minä tunsin kauhua tietämättä minkävuoksi, mutta en sanonut sanaakaan, ennenkuin olin ruokkinut koirat ja syönyt itse, kuten tulee miehen, jonka on pidettävä huolta asioista. Sitten puhuin pyytäen selitystä, mutta he vetäytyivät etemmäksi peläten vihaani ja sitä, mitä saatoin tehdä; kuitenkin tuli asia kerrotuksi, surullinen asia, sana sanalta, ja he ihmettelivät, että olin niin rauhallinen.

— Kun he olivat puhuneet, menin päällikön taloon rauhallisempana kuin nyt siitä kertoessani. Hän pelästyi ja kutsui apuun valkoisia, mutta ne eivät hyväksyneet hänen tekoaan ja jättivät hänet selviytymään yksin. Hän juoksi papin taloon. Seurasin sinne. Mutta tullessani taloon asettui pappi tielleni ja alkoi lempeästi vakuuttaa minulle puhuen, että vihastunut ihminen ei saa mennä oikeaan eikä vasempaan, vaan on hänen maltettava mielensä ja muistettava Jumalaa. Vaadin isän oikeudella, että hän antaisi minun kulkea eteenpäin, mutta hän vastasi, että voin mennä vain hänen ruumiinsa yli ja pyysi, melkeinpä rukoili minua. Niin, tässä oli kirkko, taaskin kirkko, ja… minä menin hänen ruumiinsa yli sekä lähetin päällikön kohtaamaan tytärtäni hänen jumalansa luokse, tämän valkoisten miesten huonon jumalan luo. — Alempana olevaan leiriin oli annettu tieto. Nousi melu ja minä poistuin Suuren Orjajärven alueen kautta, Mackenzien laaksoa alas, yli Valkoisten Vuorten, ohi Suuren Yukonin lisäjoen ja tulin tänne. Siitä päivästä tähän saakka ovat teidän kasvonne ensimmäiset, jotka näen isäni heimoon kuuluvalla miehellä. Mahdollisesti viimeisetkin! Nämä ihmiset — minun kansani — ovat yksinkertaista väkeä ja minulla on heidän keskuudessaan vaikutusvaltaa. Minun sanani on heille laki ja heidän jumalanpalvelijansa täyttävät vain minun käskyjäni. Kun puhun heille, puhun itselleni. Me vaadimme, että meidät jätetään yksiksemme. Emme tarvitse teitä. Jos sallimme teidän jäädä tuliemme luo, tulee teidän jälkeenne kirkkonne, pappinne ja jumalanne… Ja tietäkää — jokaisen valkoisen miehen, joka saapuu asuinsijoillemme, pakoitan minä kieltämään jumalansa. Te olette ensimmäinen ja minä osoitan teille hyväntahtoisuutta. Olisi senvuoksi parasta, jos te lähtisitte ja mitä pikemmin, sitä parempi itsellenne.

— Minä en ole vastuunalainen veljistäni — sanoi toinen mies täyttäen ajatuksissaan piippunsa.

— Mutta minä tunnen teidän rotunne, — vastasi puoliverinen. — Teidän veljiänne on paljon, ja te sekä seurueenne olette vain muiden edellä. Ajallaan tulevat toiset vallatakseen maan, mutta minun aikanani se ei tapahdu. Olen kuullut, että he ovat jo Suuren joen alkuvarsilla ja kaukana alajuoksun luona ovat venäläiset.

Hay Stockard — jänkki — katsoi kummastuneena puoliveriseen. Se oli hämmästyttävä maantieteellinen paljastus. Fort Yukonissa olevassa Hudsonin lahden asutuspaikassa oli kokonaan toiset tiedot joen suunnasta. Otaksuttiin sen laskevan Jäämereen.

— En tiedä, mutta alempana on venäläisiä, paljon venäläisiä. Voitte mennä etemmäksi ja näette sen itse, voitte myöskin palata takaisin veljienne luo, mutta ylös Koyukukiin teidän ei pidä lähteä, sillä sotilaat ja noidat tottelevat minun määräyksiäni. Niin käsken minä, Babtiste Punainen, jonka sana on laki, koska minä olen tämän kansan päällikkö.

— Silloin joutuisitte pian jumalanne luo, huonon jumalan luo, valkoisten miesten jumalan luo.

Punainen aurinko näyttäytyi taivaanrannalla, himmeänä ja verisenä. Baptiste Punainen nousi, nyökäytti kevyesti päätään ja meni takaisin omaan leiriinsä keskelle punertavia varjoja ja satakielen lauluja.

II.

Hay Stockard kirosi karkeasti ja voimakkaasti. Hänen vaimonsa kohotti katseensa padoista ja kupeista silmäten terävästi pitkin jokea. Vaimo osasi eroittaa miehensä mielenlaadun niistä kirouksista, joita tämä päästeli. Hän ymmärsi tämän tapauksen ansaitsevan huomiota. Pitkä ruuhi, auringossa välkkyvine airoineen, tuli poikki joen ja ohjasi rannalle. Hay Stockard silmäili sitä huolellisesti… Kolme soutumiestä ojentautui ja kumartui, kumartui ja ojentautui säännöllisessä tahdissa; mutta punainen vaate, joka oli kääritty yhden miehen pään ympäri, kiinnitti hänen huomiotaan.

Kömpelö, jättiläismäinen olento näyttäytyi toisesta teltasta haukotellen ja hieroen silmiään. Nähdessään kummallisen veneen karkkosi hänestä heti uni.

— Parasta ampua hänet, — sanoi Bill. — Tuo varmasti turmelee meiltä kaiken, jos laskemme hänet tänne.

Mutta Stockard hylkäsi tämän äärimmäisen keinon ja pidätti Billiä. Kaksi intiaania hyppäsi rannalle ja ruuhesta astui maihin valkoinen matkustaja, eroten toisista silmiinpistävän päähineensä vuoksi.

— Paavali Tarsolaisen tapaan tervehdin teitä. Olkoon rauha ja Jumalan armo kanssanne.

— Hay Stockard, jumalankieltäjä ja syntinen, tervehdin teitä. Sydäntänne hallitsee mammona, järkenne on pahan hengen vallassa, teltassanne on nainen, jonka kanssa teillä on rakkaussuhde; näistä synneistä käsken minä, Jumalan lähettiläs, Sturges Owen, teitä kääntymään, katumaan ja puhdistautumaan.

— Jättäkää nuo lorunne! — keskeytti Hay Stockard suuttuneena, — tiedättekö, että Baptiste Punainen on tuolla? — ja hän osoitti kädellään intiaanien leiriin.

Sturges Owen, maailman valistaja ja Herran apostoli, meni jyrkänteen reunalle ja käski saattajiensa tuoda leiritarpeet.

— Kuulkaapas, mitä sanon teille, — sanoi hän tarttuen lähetyssaarnaajan olkapäähän. — Pidättekö omaa nahkaanne suuressa arvossa?

— Elämäni on Herran kädessä ja minä teen vain Hänen työtään Hänen viinitarhassaan, — vastasi mies juhlallisesti.

— Hyvä on, te löydätte sen täältä, mutta minä annan aluksi teille neuvon. Ottakaa se vastaan tahi ei, niinkuin haluatte. Jos te jäätte tänne, niin te tulette kukistetuksi. Ettekä te yksin, vaan mekin, Bill, vaimoni…

— Enkä minä. Te tuotatte kärsimyksiä ei vain itsellenne, mutta myöskin meille. Viime talven palelin yhdessä kanssanne, niinkuin hyvin muistatte, ja tiedän teidän olevan hyvän miehen. Jos katsotte velvollisuudeksenne kääntää pakanoita, niin hyvä on, mutta älkää unohtako mahdollisia seurauksia. Tämä mies — Baptiste Punainen — ei ole intiaani. Hän on samaa juurta kuin mekin. Yhtä päättäväinen kuin minäkin ja yhtä itsepäinen uskonkiihkossaan kuin te. Kun te molemmat kohtaatte, niin en sekaannu asiaan, vaikkapa joutuisinkin suoraa päätä helvettiin. Ymmärrättekö? Seuratkaa neuvoani ja matkustakaa. Jos lähdette alas, tulette venäläisten luo. Heidän keskuudessaan on kreikkalaiskatolisia pappeja, jotka auttavat teitä pääsemään yli Beringin merelle — sinne mihin Yukon laskee, — ja sieltä ei ole vaikea palata sivistyneisiin oloihin. Kuulkaa minua ja matkustakaa täältä mahdollisimman nopeasti.

— Se, jonka sydämessä asuu Herra ja jonka kädessä on evankeliumi, ei pelkää ihmisten eikä saatanan juonia, — vastasi lähetyssaarnaaja juhlallisesti. — Minä tapaan tämän miehen ja koettelen käännyttää hänet. Yksi kadonnut lammas, joka palautetaan kirkon helmaan, on suuremman arvoinen kuin tuhannen pakanaa. Se, joka on voimakas pahassa, saattaa tulla suureksi myöskin hyvässä, siitä on Saulus esimerkkinä: Lähtiessään Damaskon tielle vangitsemaan kristittyjä hänen korviinsa kaikui Pelastajan ääni: "Saulus, Saulus, miksi vainoot minua?" Siitä hetkestä astui Paavali Herran puolelle ja tuli suureksi sielujen pelastajaksi. Samoinkuin Paavali Tarsolainen työskentelen minäkin Herran viinimäessä ja kärsin kidutusta, loukkauksia, pilkkaa ja vainoa rakkaudesta Häneen.

— Tuokaa pieni teepussi sekä vesikattila, — huusi hän venemiehilleen; — ja älkää unohtako hirvenlapaa ja paistinpannua.

Kun hänen miehensä saapuivat rantaäyräälle, laskeutuivat he kaikki kolme, leiritarpeet selässä ja käsissä, polvilleen ja kiittivät Jumalaa aavikon ja joen yli onnellisesti suoritetusta matkasta. Hay Stockard katseli näitä menoja epäillen ja pilkallisesti; mikään juhlallinen tahi romanttinen ei liikuttanut hänen kovaa sydäntään. Samaan aikaan ilmestyi Baptiste. Huomaavaisesti katseli hän kaikkea tätä muistellen tyttöä, joka jakoi hänen kanssaan vaivat vuorilla ja metsässä sekä tytärtään, joka makasi jossakin synkän Hudsonin lahden rantamilla.

III.

— Hitto soikoon, Baptiste, en olisi saattanut ajatellakkaan sitä, en hetkeäkään. On myönnettävä, että tämä mies on hullu ja merkitsee vähän asioiden kulussa, mutta kuitenkaan, ymmärrätte, en voi jättää häntä.

Hay Stockard vaikeni, koettaen nähtävästi sovittaa näihin sanoihin sydämensä karkean siveysopin.

— Hän on kyllästyttänyt minut aikoja sitten, kyllästyttää minua nytkin, ja enemmän kuin kerran on hän tuottanut minulle erilaisia ikävyyksiä, mutta te unohdatte, että me olemme hänen kanssaan samaa rotua — hän on valkoinen — ja… ja minulla ei ole oikeutta ostaa omaa elämääni hänen elämällään, vaikkapa hän olisi neekerikin.

— Olkoon niin, — vastasi Baptiste Punainen. — Minä osoitin teille armoa ja annoin mahdollisuuden valita. Tulen pian sotilaineni ja tapahtuu toinen tahi toinen, — joko minä tapan teidät tahi te kiellätte jumalanne. Jättäkää pappi minun haltuuni ja te saatte mennä rauhassa. Muuten täytyy teidän tuhoutua. Mieheni ovat valmiit aina lapsista alkaen nousemaan teitä vastaan. Katsokaa, lapset ovat vallanneet teidän ruuhenne.

Hän osoitti joelle. Alastomat poikaset kaalelivat vedessä kuljettaen ruuhia. Kun he olivat edenneet ulkopuolelle kiväärin kantaman, kiipesivät he veneisiin ja alkoivat soutaa.

— Antakaa pappi minulle ja te saatte ruuhenne takaisin. Ajatelkaa!
Sanokaa mielipiteenne, mutta älkää kiirehtikö.

Hay Stockard pudisti päätään. Hänen katseensa pysähtyi vaimoonsa, jolla oli lapsi rinnoillaan. Stockard epäröi eikä kohottanut katsettaan ympärillä oleviin ihmisiin.

— Minä en pelkää, — sanoi hän. — Herra pitää minua kädessään ja olen yksin valmis menemään uskottomien leiriin. Vielä ei ole myöhäistä. Usko siirtää vuoria. Yhdennellätoista hetkellä voin kääntää heidän sydämensä oikealle tielle.

— Nyt on sopiva tilaisuus kaapata tuo kulkuri, — kuiskasi Bill vanhemman toverinsa korvaan, osoittaen silmillään Baptisteen. Tehkäämme hänestä panttivanki ja lopettakaamme hänet, jos hän vastustelee.

— Ei, — sanoi Stockard. Annoin hänelle sanani, että tulemme keskustelemaan rauhassa. Sodan säännöt, Bill, sodan säännöt. Hän on käyttäytynyt rehellisesti varoittaessaan meitä, senvuoksi en voi rikkoa sanaani.

— Hän täyttää joka tapauksessa uhkauksensa kuitenkin, siitä ei ole epäilystäkään.

— Se on totta, mutta en halua, että puoliverinen olisi minua kunniallisempi. Miksikä ei tehdä niinkuin hän haluaa, annetaan hänelle lähetyssaarnaaja ja niin on asia selvä?

Bill punastui kevyesti ja lakkasi väittelemästä. Baptiste Punainen odotti lopullista päätöstä. Stockard meni hänen luokseen.

— Kas näin on asia, Baptiste. Saavuin tänne tarkoituksella mennä Koyukukiin. Minä en tarkoita pahaa, enkä ajattele mitään huonoa, enempää nyt kuin silloinkaan. Yht'äkkiä ilmestyi tämä jumalanpalvelija, niinkuin te häntä nimitätte. Minä en häntä tuonut tänne. Hän olisi joka tapauksessa tullut olinpa minä täällä tahi en. Mutta kun hän on nyt täällä, niin olen velvollinen tukemaan häntä, koska hän on samaa rotua kuin minäkin. Jos te itsepäisesti pysytte päätöksessänne, niin kylänne hiljenee ja tyhjenee, teille jää vähemmän ihmisiä kuin nälän jälkeen. Totta on, että mekin kuolemme, teidän soturinne…

— Mutta ne, jotka jäävät jälelle, saavuttavat rauhan ja heidän korvissaan eivät tule kuulumaan vieraiden jumalien sanat eikä muukalaisten jumalanpalvelijoiden ääni.

Stockard ja Bill kohauttivat olkapäitään ja poistuivat, puoliverinen läksi takaisin leirilleen. Lähetyssaarnaaja kutsui seuralaisiaan ja he laskeutuivat polvilleen rukoukseen. Stockard ja Bill alkoivat hakata kirveillä muutamia suuria petäjiä ja laittoivat niistä rintavarustuksen, joka täydelleen vastasi tarkoitustaan. Lapsi nukahti ja nainen asetti sen nahkojen päälle ryhtyen auttamaan leirin vahvistamisessa. Kun nämä valmistukset oli suoritettu loppuun, valitsivat Stockard ja Bill avonaisen paikan ja alkoivat hakata pois pensaikkoa. Vihollisen leirin taholta kuului sotarumpujen ja noitien äänet, jotka rohkaisivat väkeä.

— Pahinta on, että he haluavat hyökätä yllättämällä, — valitti Bill heidän kirveet olalla palatessaan takaisin.

Eräs poppamiehistä, joka seisoi korkeammalla muita heimolaisiaan, oli selvään näkyvissä. Bill tähtäsi häneen.

Stockard avasi ampumatarvelaatikon, saattoi vaimonsa vaarattomaan paikkaan ja antoi merkin.

Poppamies kaatui. Hetkisen vallitsi hiljaisuus, sitten kohosi raivokas ulvonta ja joukko nuolia lenteli leiriin.

— Haluan tehdä sille kulkurille saman tempun, — huomautti Bill ladatessaan pyssyään. — Vannon osaavani häntä silmien väliin.

Baptiste nähtävästi koetteli tyynnyttää sotaisimpia alamaisistaan, mutta sensijaan, että olisivat täydessä päivänvalossa heittäytyneet hyökkäykseen, jättivät intiaanit kylänsä ja kääntyivät pikaiseen pakoon, tuhoatuottavien laukausten saavuttamattomiin. Käännytysinnon vallassa oleva Sturges Owen päätti ensin mennä yksin pakanoiden luo yhtä valmiina voittoon kuin kidutukseenkin, mutta vähitellen uskonkiihko sammui ja luonnollinen itsesäilytysvaisto pääsi oikeuksiinsa. Ruumiillinen kauhu tuli uskon sijaan, rakkaus elämään oli suurempi kuin rakkaus Jumalaan. Tämä ei ollut uusi kokemus. Hänet valtasi ennestään tuttu heikkous. Hän muisti, kuinka hänen seuralaisensa ohjasivat, ikäänkuin mielipuolet, veneen keskelle uivaa jääpaljoutta ja kuinka hän vaarallisimmalla hetkellä heitti pois aironsa alkaen kiihkeästi rukoilla ja pyytää armoa. Nämä muistot eivät olleet mieluisia. Ne saattoivat hänet häpeämään itseään ja sieluaan, joka oli niin heikko, että ruumis saattoi saada ylivallan. Mutta rakkaus elämään! Rakkaus elämään! Hän ei voinut sitä tukahuttaa. Hänen urhoollisuutensa, jos sitä voi siksi kutsua, johtui uskonkiihkosta, kun taas Stockardin ja Billin rohkeus johti juurensa syvälle painuneista esikuvista. Heissä ei rakkaus elämään ollut sen vähäisempi, mutta rakkaus rodun perintätapoihin oli voimakkaampi; ei senvuoksi, että he eivät olisi pelänneet kuolemaa, mutta he eivät voineet ostaa elämäänsä häpeän hinnalla.

Lähetyssaarnaaja nousi ja hetkeksi hänet valtasi halu uhrautua. Hän ryömi jo puoleksi yli rintavarustuksen mennäkseen pakanoiden luo, mutta vaipui voihkien, käsien ja jalkojen vapistessa, takaisin.

— Kuinka heikko minä olenkaan! Kuka minä olen paetakseni Herran
tahtoa? Ennen maailman luomista on kaikki elämän kirjaan kirjoitettu.
Kuinka minä, maan mato, voin muuttaa sivuakaan tahi sen osaakaan siitä?
Tapahtukoon Herran tahto!

Bill tuli hänen luokseen ja sanaakaan sanomatta löi häntä kovasti. Sitten hän jätti tämän värisevän hermoläjän ja käänsi huomionsa Owenin seuralaisiin. Mutta heissä ei näkynyt pelkoa ja reippaasti ottivat he osaa taistelun valmistamiseen. Stockard puheli hiljaa vaimonsa kanssa.

— Nyt, — määräsi hän, kun Owen seisoi tylsänä heidän edessään, — tehkää meidät mieheksi ja vaimoksi, mutta heti.

Sitten hän lisäsi, selittääkseen käytöstään Billylle. — Eihän saata tietää, kuinka tämä loppuu, senvuoksi aion saattaa asiani järjestykseen.

Nainen alistui valkoisen herransa toivomukseen. Hänelle ei näillä menoilla ollut mitään merkitystä. Omalta kannaltaan katsoen hän oli Stockardin vaimo ensimäisestä päivästä lähtien, kun he olivat yhtyneet. Läsnäolijat olivat todistajina. Bill seisoi lähetyssaarnaajan vieressä kiirehtien, kun hän viivytteli. Stockard sanoi naiselle vastaukset ja kun tuli aika, eikä ollut parempaa sormusta, kiersi hän naisen sormen oman sormensa ympärille.

— Suudelkaa morsianta! — käski Bill. Sturges Owen oli liian masentunut vastustaakseen.

— Uudelle tielle on otettava mukaan kaikki tarpeellinen, — huomautti isä ottaessaan lapsen äidiltä. — Työskentelin kerran Kalliovuorilla ja minulla oli kaikkea muuta, paitsi ei suoloja. Ei ole milloinkaan sitä unohdettava. Ja jos nainen ja lapsi joutuvat yöllä vangeiksi, he voivat joutua ruuaksi intiaaneille.

Kuppi täytti kastemaljakon virkaa ja menojen loputtua vietiin lapsi vaarattomaan nurkkaukseen rintavarustuksen taa. Tehtiin tuli ja alettiin valmistaa illallista. Aurinko näkyi pohjoisessa laskeutuen likemmäksi taivaanrantaa. Taivas tällä suunnalla oli veripunainen. Varjot pitenivät, valo sammui ja metsän pimeydessä elämä hiljalleen vaimeni. Vieläpä lintujenkin äänet joella alkoivat hiljetä ja yö saapui. Mutta intiaanien luona melu vain kasvoi, lyötiin rumpuja ja laulettiin villejä sotalauluja. Mutta kun aurinko katosi taivaanrannan taa, lakkasi melu. Ympärille laskeutui puoliyön hiljaisuus. Stockard laskeutui polvilleen ja alkoi katsella hirsien välitse.

Lapsi rupesi itkemään ja kiinnitti hänen huomionsa. Äiti kumartui itkevän lapsen yli ja tämä nukahti uudelleen. Tuli hiljaisuus, syvä, loputon. Silloin kuului äkkiä puolikovaa laulua. Tummia haamuja näyttäytyi avoimella paikalla. Nuolet suhisivat, jänteet vongahtelivat. Heille vastattiin kiväärien laukauksilla. Yhtäkkiä voimakkaan käden heittämä keihäs lävisti Stockardin vaimon tämän kumartuessa lapsensa puoleen ja nuoli sattui lähetyssaarnaajan käteen.

Taistelu muuttui tulisemmaksi. Koko leirien välinen ala oli ruumiiden peittämä, mutta jälelle jääneet ryntäsivät eteenpäin ja tulvahtivat yli rintavarustuksen kuin valtameren aallot. Sturges Owen peittäytyi telttaan sillä aikaa kun ihmiset kaatuivat ja kuolivat. Stockard hallitsi jälleen tilannetta työntäen takaisin intiaaneja kuin vikiseviä koiria. Tumma käsi tempasi heikon lapsen äidin ruumiin alta ja löi sen voimakkaasti hirttä vasten.

Villien rengas tiukkeni peittäen hänet keihäillä ja luupäisillä nuolilla. Aurinko nousi ja valaisi kaikki punertavilla säteillään. Kahdesti syöksyivät intiaanit häneen ja kahdesti ajoi hän heidät kirveellään takaisin. He kaatuivat, ja hän tallasi heitä jaloillaan, kuolleita, ja kuolevia. Intiaanit pysähtyivät ja hän nojasi nääntyneenä kirveeseensä.

— Vannon kautta sieluni! — huusi Baptiste Punainen. — Sinä olet mies! Sano, ettei ole Jumalaa ja sinä saat elää.

Sturges Owen vietiin puoliverisen luo. Taisteluun osaaottamatta hän oli jäänyt koskemattomaksi, mutta hänen silmänsä harhailivat täynnä kauhua sinne tänne. Jumalankieltäjän sankarillinen vartalo, haavojen ja nuolien peittämänä, nojautuen rohkeasti kirveeseen, välinpitämättömänä, lannistumattomana, ylpeänä, kiinnitti hänen harhailevan katseensa. Ja hän tunsi syvää kateutta tätä miestä kohtaan, joka seisoi niin tyynenä kuoleman kynnyksellä. Nähtävästi muistutti juuri Stockard Kristusta, eikä hän, Georg Owen.

Hän tunsi epämääräistä suuttumusta esi-isiinsä henkensä heikkoudesta ja hänet valtasi viha sitä kaikkivaltiasta voimaa vastaan, joka oli luonut hänet, palvelijansa, niin heikoksi. Voimakkaampikin mies olisi tällaisen kauhun vallassa kieltänyt uskonsa ja sellaiselle kuin Sturges Owen, se oli aivan itsestään selvää. Peläten ihmisiä hän saattoi päättää kapinoida Jumalaa vastaan. Hänellä oli usko ilman uskon voimaa, eikä hänellä ollut sielun voimaa.

— En tiedä. — Owen seisoi suorana ja vapisevana kuin lapsi, joka vastaa katkismustaan.

Stockard kuivasi veren silmistään ja hymyili. Lähetyssaarnaaja katsoi häneen uteliaasti. Siihen, mitä tapahtui, hän ei ottanut osaa. Hän oli katsoja — matkan päässä. Baptisten sanat ulottuivat juuri hänen korviinsa.

— Hyvin hyvä. Katsokaa, tämä mies menee vapaana, eikä hänelle saa mitään pahaa tapahtua. Menköön hän rauhassa. Antakaa hänelle ruuhi ja ruokaa. Menköön hän venäläisten luo ja kertokoon heidän papeilleen Baptiste Punaisesta, jonka maassa ei ole mitään Jumalaa.

He veivät hänet hiukan etemmäksi, missä seisahtuivat katsomaan, kuinka murhenäytelmä loppuisi. Puoliverinen kääntyi Hay Stockardiin.

Toinen hymyili vastaukseksi. Eräs nuorista sotilaista otti keihään varustautuen iskemään.

Baptiste Punainen antoi merkin ja keihäs lävisti Stockardin rinnan. Sturges Owen huomasi norsunluukärjen pistävän esiin selästä, näki miehen horjuvan, hymyilevän ja kuuli katkeavan keihään äänen, kun mies kaatui. Silloin lähti hän alas jokea viedäkseen venäläisille tiedon Baptiste Punaisesta, jonka maassa ei ole Jumalaa.

POHJOLAN TYTÄR.

— Te olette — kuinka sanoisin — laiska ihminen ja haluaisitte saada minut vaimoksenne. Se ei ole hyvin. Ei, ei koskaan laiska mies tule minun miehekseni.

Näin puheli Joy Molineau Jack Harringtonille, ja viime yönä oli hän puhunut samoin Louis Savoy'lle, mutta ranskaksi.

— Ei! Ei! Miksikä kuuntelisin laiskoja ihmisiä? Tämä ei ole kaunista: käytte luonani, koetatte voittaa suosiotani, ettekä tee mitään. Kuinka te voitte hankkia elatusta perheellenne? Miksi teillä ei ole kultahiekkaa? Onhan monilla muilla sitä liiaksikin.

— Minäkin olen työskennellyt ahkerasti, Joy. Joka päivä olen ollut tiellä tahi joella. Palasin juuri nyt. Koirani väsyivät. Toiset ovat onnellisia ja löytävät paljon kultaa, mutta minä — minä en ole onnellinen.

— Oh! Mutta kun se mies, muistatteko, Mc Cormack, intiaanivaimonsa kanssa löysi kultaa Klondykesta, te ette menneet. Toiset menivät ja ovat nyt rikkaita.

— Tehän tiedätte, että suoritin etsiskelyjä Tananan yläjuoksun varsilla enkä tiennyt Eldoradosta ja Bonanzasta mitään ennenkuin oli liian myöhäistä.

— Ne ovat vain verukkeita, te ainoastaan — miten sanoisin — kierrätte asiaa.

— Olette laiska. Ette viitsi työskennellä. Eldorado-joella on eräs hyvin rikas valtaus. Eräs mies löi sinne paalunsa ja lähti pois, eikä kukaan tiedä, minne hän on joutunut. Kuuteenkymmeneen päivään ei kukaan saa oikeuksia tähän valtaukseen. Senjälkeen toiset miehet, paljon toisia miehiä, lähtevät matkalle tuulen nopeudella saadakseen ennen muita valtauspaperit. Heistä tulee rikkaita. He voivat hankkia perheelleen elatuksen.

Harrington oli hyvin innostunut, mutta peitti sen ja kysyi välinpitämättömästi:

— Puhuin tästä asiasta Louis Savoy'n kanssa — jatkoi tyttö kiinnittämättä huomiota kysymykseen. — Luulen hänen voittavan.

— Niin, hän puheli minulle: — Joy, minä olen vahva, minulla on hyvät koirat. Minulla on hyvät keuhkot. Koetan voittaa. Sitten te menette kanssani naimisiin? Ja minä sanoin hänelle… sanoin…

Vaikkapa ärsyttävänäkin, kuten oli laita tässä tapauksessa, Joy Molineau'n nauru hyväili korvaa. Harrington ei siitä välittänyt. Hän oli kauan sitten tottunut tällaiseen kohteluun. Hän ei sitäpaitsi ollut poikkeuksena. Tyttö saattoi kaikki ihailijansa kärsimään samalla tavoin. Tällaisina hetkinä hän oli ihastuttava: huulet aukenivat, kasvot punehtuivat pakkasen kirpeistä suudelmista ja silmissä paloi sellainen ihana ilme, jonka näkee vain naisten silmissä. Hänen ajokoiransa tunkeilivat hänen ympärillään ja johtajakoira Wolf Fang asetti pitkän kuononsa hyväillen hänen polvilleen.

— Mitä sinä sanot, Wolf Fang? Jos hän on voimakas ja voittaa, rupeammeko hänen vaimokseen? Mitä? Mitä sinä sanot?

— Hyvin kylmä, — lisäsi tyttö yht'äkkiä naisellisella epäjohdonmukaisuudella nousten ja laittaen valjakkoaan kuntoon.

Hänen ihailijansa katsoi yhä tyhmänä häneen. Tämä tyttö riisui hänen älykkyytensä aseista jo heidän tuttavuutensa ensi päivänä, ja kärsivällisyys sai sijansa Harringtonin hyveiden joukossa.

— Hei! Wolf Fang! Eteenpäin! — huudahti tyttö hypäten rekeen ja koirat lähtivät. — Hei!

Ne kiisivät Forty Mileen tietä myöten ja Harrington seurasi kulmiensa alta tyttöä. Siellä, missä tie haaraantuu ja katkaisee joen Fort Cudahy'in, tyttö pysähtyi ja kääntyi.

— Ah, te herra Laiskuri, — huudahti hän, — Wolf Fang, sano hänelle "kyllä", jos hän voittaa.

Pian tiesi koko Forty Mile tulevasta taistelusta. Lyötiin vetoja ja ennustettiin, kuka voittaisi kamppailussa ja kumpaiseen kahdesta viimeisestä ihailijasta lankeisi Joy Molineaun vaali. Asukkaat jakaantuivat kahteen leiriin ja kaikki ponnistukset kohdistettiin siihen, että kumpaisenkin puolueen valittu ehtisi perille ensiksi. Alkoi taistelu hyvistä koirista, sillä niistä riippui suureksi osaksi kilpailun tulos. Paitsi naisen valloittamista, jonka rakkaus oli vielä voitettava, kilpailu koski valtausta, jonka arvo oli vähintäin miljoonan dollaria.

Kun huhu Mc Cormackin löydöistä Bonanzassa levisi, niin kaikki, Circle City ja Forty Mile mukaan luettuina, läksivät ylös Yukonia, lukuunottamatta niitä, jotka, kuten Jack Harrington ja Louis Savoy, suorittivat etsiskelyjä kaukana lännessä. Hirvien laitumet ja joet vallattiin ilman mitään järjestystä ja sattumalta tuli vallatuksi yksi kaikkein kultarikkaimpia paikkoja — Eldorado.

Olaf Nelson ilmoitti vaatimuksensa viiteensataan jalkaan, asetti merkkinsä ja katosi. Siihen aikaan sijaitsi lähin ilmoituskonttori poliisikasarmissa Fort Cudahy'ssa, joen toisella puolen vastapäätä Forty Milea, mutta kun laajalle levinnyt huhu tiesi, että Eldorado oli oikea kultamaa, niin pian huomattiin, että Olaf Nelson oli jättänyt tekemättä tuon matkan Yukonia alas saattaakseen valtauksen luetteloihin. Ihmiset katsoivat ahneesti omistajatta jäänyttä valtausta, jossa he tiesivät tuhannen tuhatta dollaria odottavan vain lapiota ja huuhtelupannua. Mutta kukaan ei voinut koskea valtaukseen, sillä laki määräsi kuusikymmentä päivää aikaa paalujen lyömisestä lailliseen ilmoittamiseen ja kaivosoikeuden saamiseen, — tämän ajan kuluessa oli paaluttajan oikeus koskematon. Kaikki tiesivät Olaf Nelsonin katoamisesta ja kymmenet miehet tekivät valmistuksia voidakseen kiireesti lähteä ja ehtiä ensiksi Fort Cudahy'in.

Mutta Forty Milessa suhtauduttiin tähän verrattain tyynesti. Asukkaat ponnistivat kaikki voimansa varustaakseen kaikella välttämättömällä Jack Harringtonin ja Louis Savoy'n, eikä ollut niin mieletöntä, joka olisi päättänyt ryhtyä yksinään kilpailuun. Ilmoituskonttoriin oli sata mailia ja otaksuttiin, että molempien kilpailijoiden täytyi neljä kertaa vaihtaa välillä koiria. Luonnollisestikin oli viimeisellä valjakolla ratkaiseva merkitys ja näitä kahtakymmentäviittä mailia varten kilpailijat koettivat hankkia mahdollisimman voimakkaita eläimiä. Puolueiden taistelu oli niin kova ja koirien kysyntä niin suuri, että hinnat kohosivat ennenkuulumattoman korkeiksi. Silloin kääntyivät kaikkien katseet Joy Molineau'hon. Hän ei ollut ainoastaan koko jutun alkusyy, vaan hänellä oli myöskin parhain koiravaljakko Chilcootista Beringin mereen. Johtajakoirana ei Wolf Fangilla ollut vertaistaan. Se, jonka rekeen tämä olisi viimeisellä välillä valjastettu, olisi varmasti voittaja. Tästä ei ollut epäilystäkään. Enemmän kuin kerran kiusattiin, että Joy luovuttaisi jommalle kummalle kilpailijalle koiransa, — mutta hän oli taipumaton. Ja puolueet löysivät lohdutusta vain siitä tosiasiasta, että jos ei toinen saanut hyötyä koiran omistamisesta, ei sitä saanut toinenkaan.

Mutta miehet ovat, niin yksilöinä kuin kokonaisuutenakin, niin luotuja, että he kuluttavat elämänsä autuaassa tietämättömyydessä naisen sydämen hienoimmista ja syvimmistä ajatuksista. Näin oli Forty Milen miestenkin laita. He eivät voineet lukea Joy Molineau'n salaisimpia ajatuksia ja tunnustivat myöhemmin, ettei heidän onnistunut ymmärtää tämän Evan tyttären arvoituksellista käytöstä, tyttären, jonka isä kaupitsi maassa turkiksia, ennenkuin he edes unissaan olivat tätä maata nähneet. Mutta kaikki nämä olosuhteet eivät olleet vaikuttaneet häneen, eikä hän sen vuoksi ollut vähemmän nainen. Miehet tiesivät, että hän leikki heidän kanssaan, mutta he eivät tienneet hänen tarkoitustaan, eivätkä käsittäneet hänen pelinsä syvyyttä ja viekkautta. He näkivät vain avoimet kortit, niin että viimeiseen hetkeen saakka Forty Mile oli viattomassa tietämättömyyden tilassa, eikä ollut mahdollista tehdä johtopäätöksiä, ennenkuin hän löi esille viimeisen valttinsa.

Noin viikkoa ennen asukkaat lähtivät paikalle, josta Jack Harringtonin ja Louis Savoy'n matkan piti alkaa. Kilpailijat varasivat tarpeeksi aikaa ehtiäkseen Olaf Nelsonin valtaukselle muutamia päiviä ennen määräajan loppua, antaakseen koirille aikaa levätä. Tiellä he kohtasivat Dawsonin asukkaita, jotka varasivat jo koiravaljakoita kilpailutien varrelle.

Kaksi päivää kilpailijoiden lähdön jälkeen Forty Mile alkoi lähetellä omia valjakoitaan — ensimmäisen seitsemänkymmenenviiden mailin päähän, toisen viidenkymmenen ja viimeisen kahdenkymmenenviiden. Valjakot viimeistä väliä varten olivat suurenmoiset ja niin valitut, että asukkaat viidenkymmenen asteen pakkasessa kokonaisen tunnin arvostelivat niiden ominaisuuksia, ennenkuin ne lähetettiin. Viimeisellä minuutilla ilmestyi reellään Joy Molineau. Hän lähestyi Lon Mc Fanea, jolle oli uskottu Harringtonin valjakko, eikä ehditty tointua, ennenkuin hän irroitti valjakostaan Wolf Fangin ja sitoi sen Harringtonin valjakon eteen.

— Louis Savoy parka! — puhelivat ihmiset, mutta Joy Molineau väläytti vain mustia silmiään ja palasi takaisin isänsä majaan.

Oli puoliyö. Olaf Nelsonin valtaukselle oli kokoontunut muutamia satoja turkiksiin puettuja miehiä, he eivät välittäneet kuudenkymmenen asteen pakkasesta, vaan olivat jättäneet lämpimät vuoteensa ja asumuksensa. Muutamat heistä valmistelivat merkkejä alueen valtausta varten. Kapteeni Constantinen ratsupoliisit valvoivat, että kaikki kävi sääntöjen mukaan. Oli määrätty, ettei kukaan saanut asettaa paaluja kuluvan päivän viimeiseen sekunttiin saakka. Pohjoisessa tällaisilla määräyksillä on Jehovan lain voima, sillä kuula on nopea ja sattuu maaliinsa kuin salama.

Oli kirkas ja kylmä. Revontulet valaisivat taivasta väreilevine, leiskuvine valoineen. Karhunnahkaturkkiin kääriytynyt poliisimies astui esiin pitäen kättään valmiina. Miehet tunkeilivat koiriensa joukossa, nostivat niitä, selvittelivät hihnoja ja korjailivat valjaita. Sitten lähestyivät he määrättyä paikkaa pitäen lujasti käsissään paaluja ja merkkejä. He olivat niin usein liikkuneet alueella, että saattoivat nyt tehdä kaikki vaikka sidotuin silmin. Poliisi kohotti kättään. Riisuen liiat turkit ja peitteet, jättäen vain kaikkein välttämättömimmän, osanottajat olivat valmiit.

Kuusikymmentä paria käsiä heitti rukkaset, yhtämonta paria mokkasiineja tallasi lujasti lumeen.

He hajaantuivat lavealle alalle kaikille neljälle suunnalle, asettaen merkkejä joka kulmaan sekä keskelle, johon oli pantava kaksi keskuspaalua. Senjälkeen heittäytyivät he rekiinsä ja kiisivät pitkin joen jäätynyttä pintaa. Nousi tavaton melu ja huuto. Reki törmäsi rekeen, koiravaljakko heittäytyi toisen päälle hampaiden välkkyessä ja karvojen noustessa pystyyn. Kapea joki täyttyi tunkeilevista miehistä. Piiskojen ja pamppujen lyönnit kajahtelivat milloin siellä, milloin täällä. Hetki oli tärkeä ja jokaisella kilpailijalla oli tovereita, jotka koettivat auttaa häntä. Vähitellen, yksi toisensa jälkeen, tavattomilla ponnistuksilla, reet selviytyivät ja katosivat näkyvistä pimeyteen.

Jack Harrington näki tungoksen ja odotti rekensä luona, kunnes tie hiukan selveni. Louis Savoy, tarkkaavasti katsellen kilpatoveriaan, joka omasi suuren taidon koirien ohjaamisessa, odotti myöskin. Melu heikkeni, kun he lähtivät liikkeelle, ja noin kymmenen mailia oli kuljettava, ennenkuin he saavuttivat edellämenijät.

Molemmin puolin tietä oli pehmeä kristallin tapaisista lumikiteistä muodostunut hanki. Jos joku olisi tahtonut sivuuttaa toisen, olisi hänen valjakkonsa vaipunut vatsaa myöten lumeen. Senvuoksi miehet loikoivat hyppivissä reissään ja odottivat.

Mitään muutosta tilanteessa ei tapahtunut koko viidentoista mailin matkalla Bonanzasta ja Klondykesta Dawsoniin, jossa oli mentävä Yukonin poikki. Siellä odotti ensimmäinen vaihto. Mutta Harrington ja Savoy olivat asettaneet valjakkonsa pari mailia kauemmaksi kuin muut. Sekamelskassa, joka seurasi vaihtoa, sivuuttivat he puolet kilpailijoista. Ehkäpä noin kolmekymmentä miestä oli edellä, kun he laskeutuivat Yukonin avaralle lakeudelle. Tilanne oli jännittävä.

Kun joki oli jäätynyt, oli jäänyt noin mailin verran avonaista vettä molempien suunnattomien jäälohkojen väliin. Vasta äskettäin tämä paikka oli peittynyt jääkuorella ja muodosti nyt tasaisen, liukkaan pinnan, ikäänkuin vahatun tanssisalin lattian. Heidän saapuessaan tälle liukkaalle jäälle nousi Harrington polvilleen pitäen toisella kädellään rekeä piiskan vimmatusti, räikeiden kirousten säestämänä, suhistessa koirien päiden yli. Valjakko saapui sileälle pinnalle ja kiisi eteenpäin kuin tuuli. Vain muutamat koko pohjolassa osasivat ohjata koiria sellaisella taituruudella kuin Jack Harrington.

Äkkiä alkoi hän kiiruhtaa vielä nopeammin. Louis Savoy, lisäten vauhtia, seurasi ja hänen etumaiset koiransa kulkivat heti kilpailijan reen takana. Harrington ei siekaillut. Kadottamatta hetkeäkään hyppäsi hän odottavaan valjakkoon ja uhkaavalla huudolla kiihoitti levänneet koirat laukkaan. Savoy teki samoin ja jätetyt valjakot törmäilivät jälestä tuleviin ja aiheuttivat sekasortoa. Harrington näytti tietä. Savoy seurasi.

Kun pakkanen koveni kuuteenkymmeneen asteeseen alle nollan, niin miehet eivät voineet jäädä kauaksi paikoilleen ilman tulta tahi voimakasta liikettä. Senvuoksi Harringtonin ja Savoy'n täytyi turvautua vanhaan keinoon, juosta ja ajaa. Hypäten reestä piiska kädessä he juoksivat kunnes veri lämpeni, asettuivat jälleen rekiin ja ajoivat kunnes tuli kylmä.

Sillä tavoin, reessä ja juosten, he sivuuttivat toisen ja kolmannen vaihtopaikan. Viisi mailia pitkä takana oleva jono koetteli heidät sivuuttaa, mutta turhaan, ainoastaan Louis Savoy ei jäänyt Harringtonista.

Kun he saapuivat kolmannelle vaihtopaikalle, seitsemänkymmenenviiden mailin päähän, ajoi Lon Mc Fane viereen; Harrington näki, että Wolf Fang oli etumaisena ja nyt hän tiesi voittavansa. Ei yksikään valjakko maailmassa voinut sivuuttaa häntä näillä viimeisillä kahdellakymmenelläviidellä maililla. Ja kun Savoy näki Wolf Fangin kilpailijansa valjakon etupäässä, tiesi hän hävinneensä. Hän kirosi itseään, kirosi naistakin. Mutta lumen tuprutessa kiisi Harrington, ja Savoy päätti olla jäämättä hänestä sekä päätti koettaa onneaan loppuun asti. Idässä alkoi vaaleta ja he lensivät eteenpäin kummastellen Joy Molineau'n tekoa.

Koko Forty Mile oli aikaisin ryöminyt makuunahoistaan ja kokoontunut tien viereen. Täältä näkyi Yukonin yläjuoksu muutamia maileja, aina ensimmäiseen käänteeseen saakka. Joen toisella puolella Fort Cudahy'ssa virkamies odotti kärsimättömästi kilpailun loppua. Joy Molineau seisoi muutaman sylen päässä tieltä. Hänen ja tien välinen alue oli vapaa. Kokoonnuttiin sytytettyjen nuotioiden ympärille ja lyötiin kultahiekalla vetoa koirista. Enimmin asetettiin Wolf Fangille.

Yukonilla näyttäytyi lumessa musta pilkku, heti sen takana toinen. Kun nämä pilkut suurenivat, näkyi vielä toisia mustia pilkkuja, mutta pitkän matkan päässä takana. Vähitellen alkoi näkyä koirat ja reet sekä miehet, jotka loikoivat niissä.

— Wolf Fang on etumaisena — kuiskasi poliisivirkamies kääntyen Joy'n puoleen. Tämä hymyili.

— Kymmenen yhtä vastaan Harringtonista — sanoi Birch Creekin kuningas kovalla äänellä, ottaen esille pussinsa.

— Kymmenen yhtä vastaan Harringtonista! — huusi Creekin kuningas ylvästelevästi heiluttaen kultapussiaan virkamiehen nenän edessä.

Virkamies totteli kohauttaen olkapäitään merkiksi, että hän teki sen tytön vuoksi, vaikka se olikin hulluutta.

Melu hiljeni. Ihmiset lakkasivat lyömästä vetoja. Kallistellen, hyppien puolelta toiselle lensivät reet villisti heitä kohti. Vaikka Louis Savoy'n etumainen koira kulkikin heti Harringtonin reen takana, oli ranskalaisen kasvojen ilme toivoton.

Harringtonin suu oli tiukasti suljettu. Hän ei katsonut oikeaan eikä vasempaan. Hänen koiransa nelistivät säännöllisessä tahdissa pitkin tietä, ja Wolf Fang pää alaspäin painettuna ympärilleen katsomatta vei suurenmoisesti tovereitaan.

Ei kuulunut pienintäkään ääntä paitsi jalasten kitinää ja piiskojen vinkumista. Äkkiä kajahti ilmassa Joy Molineau'n ääni!

Wolf Fang kuuli. Se jätti yhtäkkiä tien ja lähti suoraan emäntänsä luo.
Valjakko seurasi sitä, reki kaatui äkkiä ja Harrington lensi lumeen.
Savoy kiisi ohi kuin salama. Harrington hyppäsi jaloilleen ja näki
hänen lentävän poikki joen ilmoituskonttoriin.

— Niin, Louis Savoy ajaa todella hyvin — selitti Joy Molineau tällä välin virkamiehelle. — Hän voittaa.

TEIDEN EROTESSA.

"Minun täytyy tämä kaupunki jättää ja sinut, armaani, tänne heittää —"

Laulajan kasvot olivat parrattomat, silmät katsoivat iloisesti; hän kumartui ja lisäsi vettä kiehuvaan hernekattilaan, otti sitten kekäleen palavasta nuotiosta ja alkoi häätää pois ruokatavaralaatikolle tunkeilevia koiria. Hänellä oli siniset silmät ja pitkät, kullanväriset hiukset. Oli hauska nähdä hänen nuorekasta reippauttaan.

Uusi kuu kohotti tuskin näkyvän sarvensa kumartuneiden, lumella peitettyjen mäntyjen yli, jotka ympäröivät leiriä eroittaen sen muusta maailmasta. Ylhäällä oli hyvin kirkasta ja kylmää, tähdet vilkuttivat nopeasti kylmällä valollaan. Luoteessa vihertävät pilvet ennustivat revontulten alkua. Kaksi miestä loikoi karhuntaljalla, joka toimitti vuoteen virkaa. Nahan ja lumen välille oli asetettu kuuden tuuman paksuudelta havuja. Huopapeitteet olivat kokoonkäärittyinä. Makaavien selän takana oli esirippu — kappale purjekangasta, joka oli jännitetty puiden väliin ja asetettu neljänkymmenen viiden asteen kulmaan. Se kokosi tulesta säteilevää lämpöä ja ohjasi sen alas makuupaikalle. Kolmas mies istui reessä ja paikkasi mokkasiinejaan. Oikealla osoitti kasa jäätynyttä, järeää hiekkaa paikan, missä he joka päivä suorittivat vaikean päivätyönsä saadakseen kultaa. Vasemmalla törrötti neljä paria lumikenkiä ollen kulkuneuvoina silloin, kun he halusivat poistua leirin tallatulta lumelta.

Kummallisen liikuttavana kaikui laulu kylmien pohjolan tähtien alla. Se ei saattanut raskaan työnsä jälkeen lepääviä miehiä paremmalle tuulelle. Heidän sydämissään aiheutti se rauhatonta kaipuuta sekä levottoman tunteen, joka muistutti nälkäisen vatsan kurnutusta ja ajoi heidän sydämensä etelään, maille, missä oli enemmän valoa ja lämpöä.

— Jumalan nimessä, Sigmund, lopettakaa! — murisi yksi joukosta. Hänen kätensä olivat puristuneet nyrkkiin, mutta hän peitti ne karhuntaljaan, jonka päällä hän loikoi.

— Minkävuoksi, Dave Wertz? — kysyi Sigmund. — Miksikä en saisi laulaa, kun sydämeni on iloinen?

— Senvuoksi, että siihen ei ole mitään aihetta, siinä syy. Katsokaa ympärillenne ja ajatelkaa ruokaa, jolla olemme turmelleet vatsamme jo kahdentoista kuukauden ajan, ja ajatelkaa, että elämme ja työskentelemme kuin juhdat.

Vaiennut Sigmund kultaisine hiuksineen silmäili ympärilleen huurteen peittämiin koiriin ja höyryyn, joka kohosi miesten hengittäessä.

— Mutta miksei sydän silti voi olla iloinen? — nauroi hän. — Kaikki on hyvin. Mitä tulee ruokaan — hän nosti koukistetun kätensä ja tunnusteli mielihyvällä lihaksiaan, — jos emme eläisi ja työskentelisi juhtamaisesti, emme myöskään ansaitsisi työstämme kuninkaallisesti. Suoni antaa meille kaksikymmentä dollaria kattilallisesta ja mehän tiedämme sen paksuuden olevan kahdeksan jalkaa. Täällä on toinen Klondyke — ja sen tiedämme — kas, Jim Hawes tietää sen, eikä valita. Ja kas Hitchcock! Hän ompelee mokkasiinejaan kuten vanha akka ja odottaa aikaansa. Teillä ei ole vain voimia odottaa ja työskennellä kevään huuhtelukauteen asti. Silloin tulemme kaikki rikkaiksi, rikkaiksi kuin kuninkaat, mutta te ette saata odottaa. Te kiiruhdatte palaamistanne Valtoihin. Sitä minäkin haluan, sillä minä synnyin siellä, mutta minä voin odottaa, koska kulta päivä päivältä enenee kattilassa — keltaisena kuin voi kirnussa. Mutta te haluatte paremmille päiville ja itkette sitä nyt kuin lapsi. Miksikä en laulaisi:

Koirat, väristen ja ulvoen, tunkeutuivat lähemmäksi tulta. Kuului lumen narskuva ääni lumikenkien painuessa siihen. Sigmund keskeytti laulunsa ja heitti kiroillen koiria kekäleellä.

Nuotiotulen valaisemalle alueelle ilmestyi nahkoihin kietoutunut intiaanityttö, laskeutui lumikengiltä, heitti takaisin oravannahkaisen huppupäähineensä ja astui heidän luokseen. Sigmund ja tulen luona istuvat miehet tervehtivät häntä tavanmukaisella halloo-huudolla ja Hitchcock teki tilaa reessä, jotta tulija voisi istua hänen viereensä.

— Kuinka voit, Sipsu? — kysyi hän puhuen kuten tyttökin huonoa englanninkielen ja Chinook-intiaaniheimon murteen sekoitusta. — Onko leirissä nälkä? Minkä on poppamies huomannut syyksi siihen, että metsästys on huonoa eikä hirviä liiku missään?

— Nälkä on. Metsästys on huonoa ja olemme aikeissa syödä koirat. Ja poppamies löysi syyn onnettomuuteen; huomenna toimittaa hän uhrin ja puhdistaa leirin.

— Kenet hän on määrännyt uhriksi? Äskensyntyneen lapsen vaiko jonkun vapisevan ukon, joka on rasitukseksi heimolle ja jolle kuolema on itselleenkin paras?

— Tällä kertaa tapahtuu toisin. Koska hätä on suuri, niin ei hän valinnutkaan ketään muuta kuin päällikön tyttären, minut, Sipsun.

— Hirveätä! — sanoi Hitchcock. Hän tuumiskeli ja näkyi selvästi, että hän oli tavattoman hämmästynyt.

— Sen vuoksi seisomme nyt siinä, missä tiet eroavat — te ja minä, jatkoi tyttö rauhallisesti. Saavuin nähdäksemme vielä kerran toisiamme, vain yhden kerran.

Hän oli alkeellinen olento ja alkeelliset olivat hänen tapansa samoinkuin katsantokantansakin. Elämään hän suhtautui stooalaisesti katsoen ihmisuhreja asiain menoon välttämättä kuuluvaksi. "Voimat", jotka ohjasivat päivänvaloa ja pimeyttä, vesien juoksua ja pakkasta, lehtien liikuntaa ja tuulta, olivat pahoja ja tarvitsivat hyvittelemistä. Ne vaativat sitä monella tavalla — kuolemalla vedessä, kun heikko jää murtui alta; karhun käpälissä, sairauden vaivuttamana, joka saattoi kohdata ihmistä hänen omassa asunnossaan; ensiksi ilmaantui yskä ja sitten poistuu elämä keuhkoista suun ja nenän kautta. Silloin saivat "voimat" uhrinsa. Kiinteän johdonmukaisesti liittyivät seikat toisiinsa ja poppamies sai selville näiden "voimien" tahdon menetellen ilman sääliä. Se oli luonnollista. Kuolema saapui eri teitä, mutta loppujen lopuksi oli kaikki Tuntemattoman ja Kaikkivoivan tahdon ilmausta.

Mutta Hitchcock oli myöhäisemmän sivistyksen lapsia. Hänen katsantokantansa olivat vapaamielisempiä ja vapaita kaikenlaisesta auktoriteettiuskosta.

— Ei, Sipsu! — sanoi hän. — Sinä olet nuori ja vielä täynnä elämää.
Poppamies on tyhmä ja hänen valintansa kauhea. Se ei ole tapahtuva.

— Elämä ei ole lempeä. Ensiksikin teki se toiset valkoisiksi, toiset punaisiksi, ja se on paha. Sitten antoi se teittemme yhtyä ja eroittaa ne nyt, emmekä me voi mitään tehdä. Kerran aikaisemmin, kun jumalat olivat vihassa, saapuivat teidän veljenne leiriin. Heitä oli kolme, he olivat suuria ja valkoisia ja puhuivat, että uhrausta ei tapahdu. Mutta he kuolivat ja kaikki jäi ennalleen.

Hitchcock nyökäytti päätään, kääntyi tovereihinsa ja sanoi kovalla äänellä:

— Kuulkaa, toverit. Jotain pirullisen kauheata valmistellaan intiaanikylässä. Ne aikovat tappaa Sipsun. Mitä sanotte siitä.

Wertz ja Hawes katsoivat toinen toiseensa eikä kumpikaan puhunut mitään. Sigmund taivutti päätään ja taputti polviensa välissä olevan koiran päätä. Hän oli tuonut sen mukanaan kaukaa ja piti siitä paljon. Itse asiassa oli eräs tyttö, jota hän usein muisteli ja jonka kuvaa hän kantoi povellaan, antanut hänelle koiran sekä siunauksensa heidän suudellessaan jäähyväisiksi, kun hän lähti äärimäiseen pohjolaan.

— Ehkäpä ei asia ole niin vakava, — vastasi Hawes välinpitämättömästi. — On hyvinkin mahdollista, että se on vain tytön lorua.

— Se ei ole luultavaa! — Hitchcock tunsi tulista kiukkua nähdessään tällaista välinpitämättömyyttä. — Mutta jos asia on totta, niin on kysymys siitä, kuinka me siihen suhtaudumme? Mitä teemme?

— En näe mitään aihetta sekaantua asiaan — sanoi Wertz. — Jos asia on niin, niin se on, siinä kaikki, mitä voimme sanoa. Se on maan tapa, josta tämä kansa pitää kiinni; uskonto, eikä se liikuta meitä. Meillä on kylliksi tekemistä kultahiekan kokoamisessa voidaksemme mitä pikemmin matkustaa tästä Jumalan hylkäämästä maasta. Kelpaako tämä tyttö kenellekään muulle kuin pedoille? Ja eivätkö nämä punaiset pirut ole juuri petoja? Olkoon kaikenlainen intoileminen helvetissä!

— Sitä samaa sanon minäkin, — myönsi Hawes. — Meitä on täällä neljä ja olemme kolmensadan mailin päässä Yukonista ja siis valkoisista. Mitä voimme tehdä puoltasataa intiaania vastaan. Jos ryhdymme neuvomaan heitä, kiinnittävät he meihin huomiota ja jos aiomme tapella, tappavat he meidät. Sitäpaitsi löydämme täältä, Jumalan kiitos, kultaa. Yksistään senvuoksi en salli sekaantumista.

— He ovat oikeassa, Hitchcock — sanoi tämä, — olen samaa mieltä toisten kanssa. Jos kuusikymmentä miestä on päättänyt tappaa tytön, minkä te sille voitte? Hetkinen, eikä meistä jää jälelle ketään. Ja mitä hyötyä siitä on? Tyttö jää kuitenkin heidän käsiinsä. On toivotonta ryhtyä vastustamaan kansan tapoja, kun ei meillä ole kylliksi voimaa.

— Mutta voimaa on! — keskeytti Hitchcock, Neljä valkoista merkitsee sata kertaa enemmän kuin saman verran punaisia. Ja muistakaa tyttöä!

— Tyttöä minä juuri ajattelenkin. Hänen silmänsä ovat siniset kuin kesäinen taivas, naurunsa helisee kuin meren laineet, hiukset keltaiset kuin minulla ja palmikko käsivarren paksuinen. Hän odottaa minua kaukana täältä, paremmassa maassa. Ja hän on odottanut kauan; nyt kun näen, kuinka paljon olen koonnut kultahiekkaa, en heitä työtä kesken.

— Minua hävettäisi katsoa tytön sinisiin silmiin ja muistaa toisen tytön mustia, tytön, jonka elämä oli minun kädessäni — vastasi pilkallisesti Hitchcock. Hänen luonteessaan oli synnynnäinen ritarillisuuden tunne ja valmius jaloihin tekoihin. Hän saattoi tehdä teon asian vuoksi, arvostelematta siitä tulevaa hyötyä tahi muita seurauksia.

— Te ette saa minua pois tolalta, Hitchcock. On olemassa kylmiä asiallisia olettamuksia ja tosiasioita. Enhän saapunut tähän maahan turhan takia ja sitäpaitsi olen vakuutettu, ettei kannata nostaa tästä juttua. Jos sen tekisimme, olisi se vain tytölle itselleen pahempi. Hänen kansansa tapa on sellainen, ja aivan sattumalta olemme täällä tämän tapahtuessa. He ovat tehneet niin tuhannen tuhatta vuotta, haluavat tehdä nyt ja tulevat niin vastedeskin tekemään. Sitäpaitsi, eiväthän he ole meidän rotuamme. Eikä tyttö myöskään. Ei, minä olen yhtä mieltä Hawesin ja Wertzin kanssa.

Koirat alkoivat murista ja hän vaikeni kuunnellakseen narinaa lumessa. Intiaani toisensa jälkeen ilmaantui valaistulle alueelle: korkeina, peloittavina, vaiteliaina ja nahkoihin käärittyinä kuvastuivat heidän varjonsa lumelle. Yksi heistä, poppamies, keskusteli Sipsun kanssa — kuului jyrkkiä kurkkuääniä. Miehen villit kasvot olivat maalatut kirkkain värein, olkapäiltä riippui sudennahka, jonka kuono ja välkkyvät hampaat kohosivat hänen päänsä yli. Vielä ei oltu sanaakaan lausuttu. Säilytettiin varovaisina rauha. Sipsu kohosi ja nousi lumikengilleen.

— Hyvästi, Hitchcock — sanoi hän. Mutta tämä seisoi vastaamatta ja liikkumattomana heidän kadotessaan valkeaan metsään.

Eroitukseksi monista miehistä Hitchcock ei milloinkaan ollut pyrkinyt yhtymään kehenkään pohjolan tyttäristä. Rotueroavaisuus ei suinkaan estänyt häntä käymästä avioliittoon maan tyttärien kanssa. Vaikkapa niinkin olisi ollut, ei hänen elämänviisautensa olisi siitä kuitenkaan lukua pitänyt. Mutta hän ei yksinkertaisesti tuntenut siihen mitään halua. Sipsu? Hän keskusteli mielellään tytön kanssa leiritulen ääressä, mutta ei niinkuin mies, joka tuntee, että hän on mies ja tuossa on nainen, vaan niinkuin täysikasvuisen lapsen kanssa. Siinä kaikki. Mutta tähän sekaantui ritarillisiakin tunteita; huolimatta esi-isistään ja Uuden Englannin vaikutuksesta oli hän niin luotu, että elämän arvosteleminen kauppiaan kannalta — oston ja myynnin — näytti hänestä häpeälliseltä ja oli vastenmielistä hänen syvimmille tunteilleen.

Hän istui siinä vaiti, pää eteenpäin kumartuneena, ikäänkuin esittäen keskitettyä voimaa, yhtä suurta kuin hänen rotunsa.

Wertz ja Hawes katsoivat tuon tuostakin kysyvästi häneen ja heidän käyttäytymistavassaan tuntui, vaikkakin heikko, mutta silti huomattava pelko. Sigmundilla oli sama tunne. Hitchcock oli voimakas ja hänen voimansa oli usein, heidän elämänsä monissa tilanteissa, tehnyt heihin vaikutuksen. Ja he odottivat jonkunlaisella pelolla ja uteliaisuudella, mihin toimenpiteisiin tämä ryhtyisi, kun päättäisi toimia.

Mutta vaitiolo jatkui kauan. Tuli oli melkein sammumaisillaan, kun Wertz nousi, haukotteli ja tuumaili menevänsä nukkumaan. Silloin kohottautui Hitchcock koko pituuteensa.

— Rankaiskoon Jumala teitä, pelkuriraukat! Minä en halua olla kanssanne tekemisissä! — Hän puhui verrattain rauhallisesti, mutta jokaisessa sanassa tuntui voima.

— Jakakaamme siis, — jatkoi hän, — sillä tavoin kuin katsotte itsellenne sopivimmaksi. Minulla on oikeus neljänteen osaan, se käy selville sopimuksestamme. Siis kaksikymmentäviisi tahi kolmekymmentä unssia tulee minulle. Tuokaa vaaka. Jaamme sen heti. Ja te, Sigmund, mitatkaa minulle neljäs osa ruokatavaroista ja pankaa ne syrjään. Neljä koiraa on minun, mutta tarvitsen useampia. Annan teille osani varustuksistani ja työkaluni maksuksi koirista. Ja lisään siihen kuusi tahi seitsemän unssia. Mitä sanotte siihen?

He menivät syrjään kolmen kesken ja alkoivat neuvotella. Heidän palattuaan ryhtyi Sigmund puhumaan.

— Me jaamme teidän kanssanne rehellisesti kaikki, Hitchcock. Jokaisesta tavarasta saatte teille kuuluvan neljännen osan — ette enempää, ettekä vähempää; te voitte sitten ottaa tahi jättää. Mutta meille ovat koirat yhtä tarpeellisia kuin teillekin, senvuoksi saatte neljä, ettekä muuta. Jos te jostakin syystä ette halua ottaa osaanne työkapineista ja varustuksista, niin on se teidän asianne. Jos haluatte, voitte ne viedä, jos haluatte, voitte ne jättää.

— Lain kirjaimen mukaan, — hymähti Hitchcock. — Mutta olkoon niin. Minä suostun. Minulla on kiire, enkä voi raahata mukanani kaikenlaista roskaa.

Jako suoritettiin ilman muita selityksiä: Hitchcock sitoi vähät tavaransa rekeen, valitsi neljä koiraa ja valjasti ne. Työkalu- ja varustusosaansa hän ei koskenut, kuitenkin heitti hän rekeensä puolisen tusinaa koiravaljaita katsahtaen uhmaavasti jälelle jääviin ikäänkuin tarjoten heille tilaisuuden vastustaa. Mutta he kohauttivat olkapäitään ja katselivat häntä kunnes hän katosi metsään.

Mies ryömi vatsallaan lumessa. Molemmin puolin näkyi epäselvästi hirvennahoista tehtyjä telttoja. Siellä täällä ulvoi joku koira surujaan tahi iski murahtaen kiinni naapuriinsa tämän sopimattoman käyttäytymisen vuoksi. Eräs koirista lähestyi ryömivää miestä, mutta tämä ei liikahtanut. Koira tuli lähemmäksi, haisteli ilmaa ja vetäytyi vielä lähemmäksi, kunnes sen kuono kosketti tuota kummallista olentoa. Silloin Hitchcock — se oli hän — ojentautui yhtäkkiä eteenpäin ja tempasi nopeasti paljaalla, rukkasesta vapautetulla kädellään eläintä kurkusta kiinni. Koira kaatui maahan kuoliaana ja mies kulki eteenpäin. Tällä tavalla ryömi Hitchcock päällikön majalle saakka. Hän makasi kauan lumessa, kuunnellen sisäpuolelta ääniä ja koettaen arvioida, missä Sipsu oli. Teltassa oli nähtävästi paljon ihmisiä ja äänistä päättäen he olivat hyvin kiihtyneitä.

Vihdoinkin kuuli hän tytön äänen ja ryömi ympäri telttaa niin, että heitä eroitti vain hirvennahka. Silloin kaivoi hän lumeen kuopan ja työnsi hitaasti päänsä ja hartiansa teltan reunan alle. Kun lämmin sisäilma tulvehti hänen kasvoilleen, pysähtyi hän odottamaan. Jalat ja suurin osa ruumiista oli ulkopuolella. Hän ei nähnyt mitään, eikä rohjennut nostaa päätään. Hänen toisella puolellaan oli kasa nahkoja. Sen saattoi päättää hajusta, vaikka hän varovaisesti koettelikin niitä varmistuakseen asiasta. Toiselta puolen kosketti hänen kasvonsa nahkapukuun, jonka hän tiesi ympäröivän ruumista. Siinä täytyi olla Sipsu. Vaikka häntä haluttikin odottaa, että tämä olisi puhunut vielä kerran, niin hän päätti kuitenkin uskaltaa.

Hän kuuli päällikön ja poppamiehen väittelevän tulisesti keskenään ja etäisimmässä nurkassa vikisi nälkäinen lapsi.

Hitchcock alkoi varovasti kohottaa päätään, kunnes kosketti nahkapukuun. Hän kuunteli hengitystä, se oli naisen hengitys. Hän alkoi toimia suuremmalla varmuudella. Hän painoi tyttöä kupeeseen varovasti, mutta voimakkaasti, ja tunsi, kuinka tämä värähti kosketuksesta. Hän odotti, kunnes epäröivä käsi luisui pitkin hänen päätään, eikä pysähtynyt hiuksissa. Seuraavassa hetkessä nosti käsi hiljaa hänen kasvojaan ja hän katsahti Sipsun silmiin.

Tyttö hillitsi itsensä täydellisesti. Muuttaen asentoaan ikäänkuin sattumalta, asetti hän kyynärpäänsä mukavasti turkisläjälle ja järjesteli pukuaan.

Sillä tavoin oli mies kokonaan peitetty. Jälleen ikäänkuin sattumalta, kumartui tyttö miehen puoleen, niin että tämän täytyi hengittää tytön käsivarren ja rinnan välitse, ja päätään painaen asetti hän korvansa miehen huulille.

— Kun käy päinsä, lähde ulos asunnosta, — kuiskasi mies, — mene pitkin lunta myötätuuleen petäjien luo joen mutkassa. Siellä ovat koirani ja reki laitettuna matkakuntoon. Tänä yönä lähdemme Yukoniin ja koska matkustamme nopeasti, niin ota mukaasi koirat, jotka sattuvat tiellesi, ja tuo ne reen luo.

Sipsu pudisti kieltäen päätään, mutta hänen silmänsä loistivat riemusta: hän ylpeili siitä, että tämä mies osoitti niin suurta kiintymystä häneen. Mutta hän oli, kuten kaikki rotunsa naiset, luotu alistumaan miehen tahdon alle ja kun Hitchcock toisti "menkäämme" ja teki sen käskevällä äänensävyllä, niin vaikkakaan tyttö ei vastannut mitään, tiesi mies käskynsä olevan hänelle laki.

— Äläkä unhoita koiravaljaita, — lisäsi mies lähtiessään. — Minä odotan, mutta älä hukkaa aikaa. Yötä seuraa aina päivä, eikä se viivyttele ihmisen tahdon takia tuloaan.

Puolen tunnin kuluttua, Hitchcockin koputellessa jalkojaan ja heilutellessa käsiään, näki hän tytön tulevan taluttaen koiraa kummassakin kädessään. Niiden lähestyessä Hitchcockin omat koirat tulivat hyvin kiukkuisiksi ja useamman kuin kerran täytyi hänen käyttää piiskaansa ennenkuin ne rauhoittuivat.

Hitchcock oli tullut leirille tuulen alta, sillä pieninkin ääni oli vaarallinen ja saattoi paljastaa hänen läsnäolonsa.

— Valjasta ne reen eteen, — määräsi hän tytön asettaessa tuomilleen koirille vetohihnoja. — Etumaisiksi valjastan omani.

Tytön täyttäessä käskyä iskivät irti riistäytyneet koirat kiinni vieraisiin. Vaikkakin Hitchcock riehui nostettuine kiväärinperineen niiden keskellä, kuului koirien aikaansaama melu nukkuvaan leiriin.

— Nyt saamme koiria liiaksikin, — huomautti Hitchcock yksitoikkoisesti vetäen reestään kirveen.

— Sinä valjastat, sikäli kun minä heittelen niitä sinulle ja väliajoilla puolusta valjakkoa.

Hän astui muutamia askeleita eteenpäin ja alkoi odottaa kahden petäjän välillä. Koirat leirissä olivat kuulleet melun ja hän odotti niiden ilmautumista. Nopeasti suureneva musta pilkku näkyikin epäselvästi lunta vasten. Se oli lauman ensimmäinen koira, joka kevyesti loikaten ja suden tapaan ulvoen osoitti tietä toisille. Hitchcock seisoi varjossa. Kun koira juoksi hänen ohitseen, tarttui hän sen hypätessä kiinni etujalkoihin ja heitti sen maahan. Senjälkeen iski hän sitä korvien väliin ja heitti Sipsulle. Sipsun valjastaessa suojeli hän kirveellä kulkutietä petäjien välissä, siksi kunnes valkohampainen, kiiluvasilmäinen, raivokkaasti temmeltävä lauma vetäytyi etemmäksi. Sipsu työskenteli nopeasti. Kun hän oli valmis, hyppäsi Hitchcock eteenpäin, sieppasi kiinni ja huumasi toisen koiran heittäen sen Sipsulle. Hän toisti sen vielä kolmasti, ja silloin oli kymmenkoirainen valjakko kunnossa.

Mutta samalla hetkellä nuori intiaani, joka oli juossut ensimmäisenä, tarkkaavaisena ja nopeana, tunkeutui läpi koiralauman ja koetteli lähestyä rekeä. Isku Hitchcockin kivääristä suisti hänet polvilleen ja siitä vierähti hän kyljelleen. Poppamies, joka oli juossut hänen jälessään, näki, kuinka hän kaatui saamastaan iskusta.

Hitchcock käski Sipsua ajamaan. Tämä huusi läpitunkevalla äänellä uu-u-uh, ja eläimet kiisivät eteenpäin kuin vimmastuneina tytön tuskin ehtiessä heittäytyä hyppelehtivään rekeen. "Voimat" olivat nähtävästi suuttuneita poppamieheen, koska hän sattui juuri tällä hetkellä olemaan tiellä. Etumainen koira sotkeutui lumikenkiin ja kaasi hänet, yhdeksän seuraavaa tallasivat hänet jalkoihinsa ja reki kulki hänen ylitseen. Mutta hän nousi nopeasti ja yö olisi saattanut loppua herra ties miten, ellei Sipsu olisi pitkällä piiskalla ehtinyt huitaista häntä silmien väliin. Senjälkeen siihen saapunut Hitchcock antoi hänelle sellaisen iskun, että hän vaivoin pääsi ryömimään jälleen tielle. Ja tämä alkuperäinen teologi kömpi päällikön asunnolle viisastuneena kokemuksesta, mikäli se koski valkoisen miehen nyrkin voimaa.

Kun hän kertoi tapahtuman neuvotellessaan toisten kanssa — oli hän hyvin suuttunut kaikkiin valkoisiin.

— Nouskaa, laiskurit! Nouskaa! Ruoka on valmis ennenkuin saatte kengät jalkaanne.

— Haluaisin tietää, missä Hitchcock vietti tämän yön? — sanoi hän ottaen mokkasiininsa. Ne olivat kovat ja hän astui varovasti sukkasillaan tulen luo sulattaakseen niitä.

— Olipa hyvä, että hän lähti — lisäsi Hawes — vaikka hän olikin voimakas ja hyvä työmies.

— Niin. Hän piti vain vähän liiaksi käskemisestä. Se vika hänessä oli.
Sipsun asiat on huonosti. Miksikä Hitchcock niin huolehti tytöstä?

— En usko siinä olleen mitään vakavampaa. Periaate, ei muuta. Hän ajatteli, että se ei ollut oikein — ja tietystikään se ei ole oikein — mutta eihän se ole mikään syy, että meidän pitäisi sekaantua asiaan.

— Periaatteet periaatteina, ne ovat aikanaan hyvät, mutta on paras jättää ne kotiin Alaskaan lähtiessä. Vai mitä?

— Mihin ryhdymme nyt? — kysyi Sigmund. Hän oli hyvin huolissaan. Suklaanvärinen vaahto näkyi kahvikattilassa ja olisi pitänyt ruveta käristämään silavaa. Sitäpaitsi ajatteli hän tyttöä nauravine, kesäisen meren tapaisine silmineen ja lauleskeli hiljaa.

Hänen toverinsa, jotka olivat vaihtaneet muutamia sanoja, vaikenivat. Vaikka kello oli yli seitsemän, oli päivän nousuun vielä kolme tuntia. Revontulet taivaalla sammuivat ja leiri oli keskellä synkkää pimeyttä. Nuotiotulen valossa noiden kolmen miehen ääriviivat kuvastuivat selvinä. Hiljaisuuden kehottamana alkoi Sigmund hyräillä lauluaan kovemmin.

Huumaava kiväärien yhteislaukaus rikkoi yön hiljaisuuden. Hawes voihkasi, koetti nousta ja kaatui voimattomana maahan. Wertzin pää painui alas ja hän laskeutui polvilleen. Hän huohotti ja suusta virtasi tumma vuo. Mutta Sigmund kultaisine hiuksineen ja lauluineen, joka ikäänkuin jatkuvasti kuului hänen korvissaan, kohotti molemmat kätensä ylös ja kaatui nuotioon.

Poppamiehen silmät olivat kuin tummat pisteet ja hän oli hyvin huonolla tuulella, sillä hän riitaantui päällikön kanssa Wertzin pyssyn omistamisesta ja otti pussiinsa enemmän herneitä, kun hänen osalleen olisi tullut. Hän otti myöskin karhunnahan haltuunsa ja se aiheutti kuiskailua heimon keskuudessa. Lopuksi koetteli hän tappaa Sigmundin koiran, mutta se pakeni ja hän kompastui kantoon nyrjäyttäen olkapäänsä.

Kun leiri oli ryöstetty, menivät he takaisin omille asunnoilleen ja naisten kesken vallitsi suuri riemu. Sitten saapui etelästä hirvilauma, joka joutui metsästäjien saaliiksi ja poppamiestä alettiin kunnioittaa entistä enemmän. Ihmiset kuiskailivat keskenään, että hän neuvotteli jumalien kanssa.

Myöhemmin, kun kaikki olivat menneet, Sigmundin koira hiipi takaisin tyhjään leiriin ja ulvoi koko päivän ja yön kuolleiden luona. Tämän jälkeen se katosi ja muutamien vuosien kuluttua intiaanimetsästäjät huomasivat muutoksen susien lajissa. Niihin ilmaantui sellaisia pilkkuja ja sellaisia erikoisia ruumiinominaisuuksia, joita ei aikaisemmin oltu huomattu.

NAISEN KESTÄVYYS.

Suden pää ahneine, välähtelevine silmineen ja huurteen peittämänä raoitti teltan verhoja.

— Hei! Pois! Siwash! Mene helvettiin, hornan sikiö! — kuului teltan sisältä tyytymättömiä ääniä. Bettles löi kiukkuisesti koiraa tinalautasella ja se katosi kiireesti. Louis Savoy kiinnitti paikoilleen teltan verhot, potkaisi tielleen osuneen paistinpannun kumoon ja palasi lämmittämään käsiään uunin luo. Ulkona oli hyvin kylmä. Kaksi vuorokautta sitten oli spriilämpömittari haljennut kuudenkymmenen kahdeksan asteen kylmyydestä ja siitä asti oli kylmyys vain kasvanut ja tullut terävämmäksi. Eikä kukaan voinut sanoa, milloin pakkanen hellittäisi. Hyvin varomatonta on tällaisena aikana poistua uunin luota tahi hengittää kylmää ilmaa avonaisen taivaan alla. Välistä ihmiset sen tekevät ja palelluttavat keuhkonsa. Ilmaantuu kuiva, heikko yskä, joka huomattavasti kovenee silavaa käristettäessä. Keväällä tahi kesällä avataan sitten jäätyneeseen maahan rako. Siihen lasketaan ihmisen ruumis, peitetään sammalella ja jätetään siihen, varmasti vakuutettuina, että hän herää viimeisenä päivänä — täysin säilyneenä. Heikkouskoisille, jotka epäilevät ruumiillista ylösnousemusta tuomiopäivänä, ei voi kuolemista varten suosittaa parempaa maata kuin Klondyke. Se ei kuitenkaan merkitse sitä, että tämä maa olisi sopiva elävien ihmisten vaatimuksille.

Ulkona oli hyvin kylmä, mutta ei sisälläkään ollut liian lämmin. Ainoan uunin ympärille kokoontuivat kaikki ja kiistelivät ujostelemattomasti oikeudesta käyttää sitä. Puolet lattiasta oli peitetty kuusen havuilla; niiden päällä olivat makuusäkit, ja alla kova, talvinen lumi. Muun osan lattiasta muodosti mokkasiineilla kovaksi tallattu lumi siihen asetettuine astioineen, kuppeineen ja muine napaseudun pysähdyspaikkaan kuuluvine tavaroineen. Uuni oli lämmitetty aivan punaiseksi, mutta kolmen askeleen päässä siitä oli jääkimpale niin kuivana ja teräväreunaisena, kuin olisi se juuri hakattu irti joesta. Ulkona olevan kylmyyden vaikutuksesta kohosi lämpö sisällä ylös. Aivan uunin yläpuolella, siinä, missä savutorvi kohosi katon läpi, oli pieni ympyrä kuivaa kangasta; etempänä savutorvesta, keskuksesta, oli ympyrä kosteata vaatetta muuttuen harmaaksi renkaaksi; ja vihdoin teltan muu osa, katto ja seinät olivat peittyneet noin puoli tuumaa paksulla, valkoisella, kristallimaisella huurteella.

— Oi! Oi! Oi! — kuuluivat kärsivän nuoren toverin vaikerrukset. Hän nukkui kääriytyneenä turkiksiin ja oli hyvin nääntynyt, kalpea ja parroittunut. Hän ei herännyt, mutta tuskalliset huudot tulivat yhä kovemmiksi ja voimakkaammiksi. Hänen ruumiinsa ojentautui ja vetäytyi värähdellen kokoon, ikäänkuin vuode olisi ollut nokkosista ja hän olisi tahtonut siitä vapautua.

Silloin alkoi puolitusinaa tovereita, jotka sydämestään soivat hänelle apua, hieroa, hangata, puristella ja käännellä häntä hyväntahtoisesti, mutta säälimättömästi.

— Kirottu tie — mutisi sairas tuskin kuuluvasti heittäen päältään karvaisen nahan ja istuutuen. — Minä kiertelin maailmaa, kolme neljännesvuotta juoksin seiväs kädessä, karkaisin itseäni kaikin mahdollisin tavoin, ja nyt kun täytyy matkustaa tässä Jumalan hylkäämässä maassa, minä osoittaudun kapalolapseksi ilman miehuuden pisaraakaan.

— Minä en valita. Voinhan ottaa lääkettä, mutta minä häpeän omaa itseäni, siinä se. Suoritettuani nuo kirotut kolmekymmentä mailia olen niin väsynyt, nääntynyt ja sairas kuin joku suuren maailman keikari käveltyään viisi mailia valtamaantietä. Kas senvuoksi tunnen itseni noloksi! Antakaa minulle tikkuja!

— Älkää hätäilkö, nuori mies — sanoi Bettles ojentaen palavan tulitikun ja ottaen isällisen sävyn — en minä vielä ole unohtanut sitä aikaa, kun itse aloin täällä liikkua. Kuinka olinkaan näännyksissä! Välistä tarvitsin kymmenen minuuttia vain noustakseni seisomaan — jokainen jäsen vapisi ja oli sairas. Kouristus? Minulla oli sellaisia kohtauksia, että koko leirin täytyi kuluttaa puolipäivää vapauttaakseen minut niistä. Vasta-alkajaksi sujuu teiltä kaikki erinomaisesti, te olette oikealla tiellä. Tästä päivästä vuoden kuluttua voitatte te kävelemisessä koska vain meidät vanhat uroot. Enin teidän puolestanne puhuu se, että teillä ei ole taipumuksia rasvoittumiseen, joka on monia ihmisiä lähettänyt Abrahamin helmaan ennen määrättyä aikaa. — Rasvaa?

— Niin. Kysymys on paksuudesta. Paksut ihmiset eivät ole tiellä suinkaan parhaita kulkijoita.

— Ette ole kuulleet? Paksuus ei häiritse lyhyessä ja kovassa ponnistuksessa, mutta jatkuvassa ponnistuksessa vaaditaan kestäviä voimia, jotka eivät tarvitse lakkaamatonta kiihoitusta; siellä, missä vaaditaan lujuutta ja kestävyyttä, on paksuus haittana. Kun on yhtämittaa työskenneltävä ja tartuttava kiinni johonkin niinkuin koira tarttuu luuhun, siinä ovat keskikokoiset, jäntevät toverit parhaat. Kas senvuoksi, hitto vie, paksut ihmiset eivät kelpaa tähän.

— Se on totta, — sekaantui puheeseen Loyus. — Tunnen erään miehen, paksun kuin puhveli. Hänet tapasi Sutphur Creekissä ja joutui hänen kanssaan kulkemaan eräs pieni mies, — Lon Mc Fane. Tehän tunnette Lon Mc Fanen, pienen irlantilaisen punertavine hiuksineen. He kulkivat ja kulkivat, kulkivat kauan — yöllä ja päivällä. Paksu mies, joka oli hyvin väsynyt, paneutui useasti lumeen. Mutta pieni ivasi ja tyrkki häntä ja huusi hänelle kuin lapselle. Pienen täytyi ivata ja sysiä kauan ennenkuin he saapuivat minun majaani. Kolmeen päivään ei mies kohonnut peitteen alta. Lyön vetoa, etten ole koskaan nähnyt niin paksua miestä. En koskaan! Hänessä oli, niinkuin sanoitte, paljon rasvaa.

— Muistattehan Axel Gundersonin, — sanoi Prince. Tuo suuri skandinaavialainen ja ne surulliset tapaukset, jotka olivat sattuneet hänen kuolemansa yhteydessä, olivat tehneet syvän vaikutuksen kaivosinsinööriin. — Hän lepää jossakin tuolla. — Kaivosinsinööri osoitti kädellään epämääräisesti salaperäiseen itään.

— Hän oli paksuin mies, joka koskaan on pohjoisessa kuleksinut ja juossut hirven uuvuksiin — lisäsi Bettles; — mutta hän on poikkeus, joka vahvistaa säännön. Katsokaa hänen vaimoaan Ungaa — hän oli pieni, painoi kaikkiaan noin sata kymmenen naulaa, puhdasta lihaa — ei unssiakaan mitään liikaa. Hän oli kestävä ja luja, huolehti miehestään; vaali häntä tavalla, jota parempaa tuskin lie. Ei ole mitään maassa, maan päällä tahi maan alla, mitä hän ei olisi tehnyt miehensä takia.

— Kuulkaa, veljet, — puuttui puheeseen Sitka Charley istuen ruokatavaralaatikolla. — Te puhuitte rasvasta paksujen miesten lihaksissa, naisen kestävyydestä ja rakkaudesta. Te puhuitte kauniisti, mutta minä muistin mitä tapahtui, kun maa oli nuori ja ihmisten nuotiotulet olivat kaukana toisistaan kuin tähdet. Silloin jouduin tekemisiin erään paksun, rasvaisen miehen ja erään naisen kanssa. Nainen oli pieni, mutta hänen sydämensä oli suuri, suurempi kuin paksun miehen sydän, ja hän oli kestävä. Jouduimme suorittamaan väsyttävän vaelluksen, tulemaan Suolaisen Veden luo. Kylmyys oli voimakas, lumi syvä ja meillä oli nälkä. Mutta naisen rakkaus oli kaikki voittava; tällaista rakkautta korkeampaa ei ole mitään.

Hän pysähtyi ja alkoi hakata kirveellä jääpalasia leveän pölkyn päällä, joka oli hänen lähellään ja heitti palaset pataan, missä keitettiin vettä. Miehet istuutuivat lähemmäksi toisiaan ja kouristusta poteva toveri koetteli löytää mahdollisimman mukavan paikan kangistuneelle ruumiilleen.

— Veljet, ihoni on punainen niinkuin kaikilla sivasheilla, mutta sydämeni on valkoinen. Ensimainittuun on syynä esi-isieni puutteellisuudet, viimemainittuun — ystävieni hyvyys. Suuri valo selveni minulle, kun olin vielä poikanen. Ymmärsin, että maa oli annettu teille ja teidän rodullenne ja että sivashit eivät voi kilpailla teidän kanssanne ja ovat hirvien ja karhujen tavoin määrätyt kuolemaan kylmyyteen. Silloin menin minä lämpimään ja istuin teidän keskeenne, teidän tulenne luo ja, niinkuin näette, kelpasin teille. Olen nähnyt elämässäni paljon. Näin kummallisia asioita ja matkoillani kohtasin erilaisia ihmisiä. Ja senvuoksi suhtaudun asioihin niinkuin tekin, tuomitsen samalla tavoin ihmisiä ja ajattelen heistä samoin. Siis kun minä puhun jyrkästi teidän rotunne miehestä, tiedän, ettette te käsitä sitä väärin; ja kun kiitän jotakin omasta heimostani, te ette sano minusta — Sitka Charley on sivashi ja hän ei näe asioita oikeassa valossa, ei ole uskomista siihen, mitä hän puhuu. — Niin te ette sano. Läsnäolijat vahvistivat tämän yksimielisesti. — Nainen oli nimeltään Passuk. Sain hänet edullisella kaupalla heimon totemin luona. Minun sydämeni ei kaivannut naista enkä etsinyt hänen katsettaan. Hänen silmänsä olivat luodut alas, hän oli arka ja pelokas niinkuin tytöt yleensä jouduttuaan muukalaisen haltuun, jota he eivät koskaan ennen ole nähneet. Kun puhuin, ei minun sydämessäni ollut tilaa hänelle, sillä ajattelin suurta matkaa ja tarvitsin ihmisen ruokkimaan koiria ja soutamaan kanssani pitkillä jokimatkoilla. Sama peite saattoi lämmittää kumpaakin, ja valintani sattui Passukiin. Sanoinko teille, että olin hallituksen palveluksessa? Ellen, niin se teidän tulee tietää. Minut otettiin sotalaivaan rekien, koirien, ruokatarpeiden ja Passukin kera. Me ohjasimme pohjoiseen Beringin meren jäiden reunaan, jossa me nousimme laivasta — minä, Passuk ja koirat. Minä sain hallitukselta rahaa, kartan maasta, jota yksikään ihminen ei ollut tähän saakka nähnyt, sekä paketin. Paketti oli sinetöity ja taitavasti suojattu ilman vaikutukselta ja minun täytyi viedä se napaseudun valanpyyntilaivaan, joka oli jäätynyt suuren Mackenzien rannalle. Ei ole toista niin suurta jokea, paitsi meidän Yukon, kaikkien jokien äiti.

— Mutta tämä kaikki ei ole tärkeää, sillä kertomuksellani ei ole yhteyttä valaanpyyntilaivan eikä Mackenzien rannoilla viettämäni talven kanssa. Sitten, keväällä, kun päivät tulivat pitemmiksi ja lumi kovettui, Passuk ja minä menimme etelään Yukonin piiriin. Matka oli raskas, mutta aurinko osoitti meille tietä. Maa alkoi paljastua ja me kohosimme ylös virtaa airojen ja sauvoimien avulla, kunnes saavuimme Forty Mileen. Me menimme rannalle — hauskaa oli nähdä taas valkoisia kasvoja. Tämä talvi oli hyvin kova. Pimeys ja kylmyys painoivat meitä ja niiden mukana tuli nälkä. Jokaiselle ihmiselle antoi yhtiön edustaja neljäkymmentä naulaa jauhoja ja kaksikymmentä naulaa silavaa. Papuja ei ollut. Koirat ulvoivat kaiken aikaa, ihmisten vatsat olivat tyhjät ja heidän kasvonsa peittyivät syvillä rypyillä, vahvat tulivat heikoiksi ja heikot kuolivat. Paljon oli keripukkiin sairastuneita.

— Kerran yöllä menimme kaikki varastohuoneelle ja tyhjät hinkalot saattoivat meidät vielä kovemmin tuntemaan vatsojemme tyhjyyden. Me keskustelimme hiljaa nuotion valossa, sillä kynttilät säästimme niille, jotka ehkä kestäisivät kevääseen saakka.

— Neuvottelimme ja päätimme, että jonkun on lähdettävä Suolaisen Veden luo ja kerrottava maailmalle meidän onnettomuudestamme. Silloin kääntyivät kaikkien silmät minuun, sillä he tiesivät minut kokeneeksi taivaltajaksi. — Seitsemänsataa mailia — sanoin minä, Haines Missioniin ja koko tie viimeiseen tuumaan asti on suoritettava lumikengillä. Antakaa minulle parhaat koirat ja parasta ruokaa, mitä teillä on ja minä menen. Ja minun kanssani menee Passuk.

— He suostuivat. Mutta yksi vastusti — Long Jeff, leveäluinen ja paksu. Hän puhui ylpeästi. Omien sanojensa mukaan hänkin oli tottunut taivaltaja, syntynyt lumikenkien käyttäjäksi ja kasvanut puhvelin maidolla. Hän sanoi lähtevänsä mukanani siltä varalta, että jos minä en kestä matkaa, hän toimittaa tiedon perille Missioniin. Olin nuori, enkä tuntenut ihmisiä. Mistä saatoin tietää, että hänessä puhui vain rasva ja että todellakin kokenut ja matkustanut mies ymmärtää pitää kielen hampaiden takana? Siis me otimme parhaat koirat ja parhaat kaikista ruokavaroista ja läksimme matkalle kolmen kesken — Passuk, Long Jeff ja minä.

— Tehän olette kulkeneet tuoretta lunta myöten, tehneet työtä sauvomalla ja tottuneet kulkemaan röykkiöihin kokoontunutta jäätä pitkin, senvuoksi en puhu teille tien vaikeuksista paitsi siitä, että toisina päivinä me teimme kymmenen mailia, toisina kolmekymmentä, mutta useimmin kumminkin kymmenen. Ja vaikka me olimme ottaneet parasta ruokaa mitä oli, niin sekään ei ollut riittävä, vaan meidän oli säännösteltävä kaikki alusta lähtien. Koirat olivat myöskin säälittävässä tilassa ja me tuskin saimme pysymään niitä jaloillaan. Joella, jonka nimi oli Valkoinen, kolmesta reestä jäi vain kaksi ja matkaa oli tehty vain kaksisataa mailia. Mutta me emme kadottaneet mitään: koirat, jotka eivät kestäneet, katosivat niiden vatsaan, jotka jäivät elämään.

— Ei kohtausta, ei savun hattaraakaan Pelly'n saakka. Täällä laskin saavani ruokaa ja tänne aioin jättää Long Jeffin, joka valitteli ja vaivoin jaksoi kestää matkaa. Saavuttuamme Pelly'n löysimme yhtiön edustajan raskaasti hengittävänä, mutta hänen silmänsä olivat vielä kuitenkin kirkkaat, elintarvekuoppa oli tyhjä ja hän näytti lähetyssaarnaajan tyhjän kuopan ja hänen hautansa, jolle oli ladottu paljon kiviä suojaksi koirilta. Siellä oli myöskin muutamia intiaaneja, mutta lapsia ja vanhuksia emme heidän joukossaan nähneet, ja oli selvää, että harvat heistä kestäisivät kevääseen.

— Ja me menimme eteenpäin kevyin vatsoin, mutta raskaalla sydämellä; puolituhatta mailia lunta ja hiljaisuutta oli meidän ja Haines Missionin välillä.

— Sitäpaitsi oli hyvin pimeä ja puolipäivän aurinko valaisi epäselvästi eteläistä taivaanrantaa. Mutta jääröykkiöitä oli vähemmän ja kulku helpompaa, minä ajoin väsymättä koiria ja vietin tiellä koko päivän aikaisesta aamusta myöhään iltaan.

— Niinkuin sanoin, Forty Milessä jokainen tuuma oli kuljettava lumikengillä. Ja lumikengät tuottivat kovaa kipua jaloillemme — jalat halkeilivat, peittyivät haavoilla, jotka eivät menneet umpeen. Joka päivä suurenivat kärsimykset ja kerran aamulla, kun sidoimme lumikenkiä, Long Jeff alkoi itkeä kuin lapsi. Voidaksemme jatkaa matkaa asetin hänet kevyen reen etupuolelle, mutta hän otti mukavuuden vuoksi pois lumikenkänsä. Mutta kun tie oli epätasainen, niin hänen mokkasiininsa jättivät syviä jälkiä ja näihin jälkiin putoilivat koirat. Sanoin hänelle siitä jyrkästi, ja hän lupasi olla varovaisempi, mutta ei pitänyt lupaustaan. Silloin löin häntä piiskalla, ja tämän jälkeen eivät koirat enää putoilleet. Hän oli lapsi, mikä johtui kärsimyksistä ja rasvasta.

— Kun mies makasi tulen luona ja valitti, Passuk keitti ruokaa, auttoi aamuisin valjastamaan koiria ja iltaisin riisumaan niitä. Hän varoi koiria, oli aina edessä, tasoitti tietä ja siten helpoitti matkaa.

— Minun mielestäni oli hänen velvollisuutensa niin tehdä, enkä minä sitä tuuminut. Minulla oli muuta työtä ja olin sitäpaitsi nuori ja tunsin naisia vähän. Ja vasta myöhemmin, silmätessäni takaisin, minä ymmärsin.

— Mutta mies käyttäytyi arvottomasti. Koirat olivat jo ilmankin voimattomia, ja hän istui usein salaa rekeen kulkiessaan takana. Passuk sanoi, että hän ottaa hoitaakseen reen yksin, joten miehellä ei ollut mitään tehtävää. Aamulla minä annoin hänen osalleen tulevan ruuan ja pakoitin hänet menemään edelleen yksinään. Sitten nainen ja minä valjastimme koirat ja lähdimme liikkeelle. Puolenpäivän aikana, auringon nauraessa meille, saavutimme miehen; kyyneleet olivat jäätyneet hänen poskilleen. Mutta me jätimme hänet jälelle.

— Pysähdyimme yöksi, panimme syrjään hänen osalleen tulevan ruuan ja laitoimme hänelle paikan vuodetta varten; me suurensimme myöskin tulta, että hän voisi nähdä meidät. Muutamien tuntien kuluttua hän saapui ontuen, söi ruokansa vaikeroiden ja huokaillen sekä nukkui. Hän ei ollut sairas, tämä mies. Hän ainoastaan kesti huonosti matkaa, väsyi pian ja oli nälän uuvuttama. Mutta niin Passuk kuin minäkin väsyimme yhtä paljon kuin hän, mutta siitä huolimatta me teimme kaikki, hän ei mitään. Mutta hän oli rasvainen, niinkuin toverimme Bettles meille kertoi äsken… Kaikesta huolimatta me rehellisesti jaoimme ruuan hänen kanssaan.

— Eräänä päivänä kohtasimme kaksi haamua, jotka vaelsivat Hiljaisuuden maassa, — valkoisen miehen ja pojan. Kummallakin oli olkapäällään peite. Yöksi he laittoivat nuotion ja laskeutuivat aamuun asti peitteilleen. Heillä oli hiukan jauhoja, joita he sekoittivat lämpimään veteen ja joivat. Mies näytti minulle kahdeksan kupillista jauhoja — kaikki, mitä heillä oli ja Pelly'n, jossa ei ollut mitään, oli matkaa kaksisataa mailia. He kertoivat, että heidän jälestään tuli intiaani ja että he olivat rehellisesti jakaneet hänen kanssaan, mutta hän jäi jälelle. Minä en uskonut heidän jakaneen rehellisesti, muuten ei intiaani olisi jäänyt. Ja minä en antanut heille ruokaa. He koettelivat varastaa kaikista lihavimman koiran, joka kuitenkin sekin oli hyvin laiha, mutta minä näytin heille revolveria ja käskin heidän lähteä. Ja he menivät kuin juopuneet Hiljaisuuden maan kautta Pelly'n.

— Nyt oli meillä vain jälellä kolme koiraa ja yksi reki; koirat olivat äärettömän laihoja — pelkkää luuta ja nahkaa. Kun on vähän puita, niin tuli palaa huonosti ja huoneessa tulee kylmä. Niin oli meidän laitamme. Kun on vähän ruokaa, tuntuu pakkanen kovemmin, ja meidän kasvomme mustuivat ja kurtistuivat niin, ettei oma äitimmekään olisi meitä tuntenut. Ja jalkamme olivat hyvin kipeät. Aamulla, kun läksimme matkalle, kohosi minulle hiki ponnistuksesta koettaessani pidättäytyä huutamasta kivusta, jonka lumikengät minulle aiheuttivat. Passuk ei avannut suutaan, vaan meni eteenpäin tasoittaen tietä.

— Thirty Milen juoksu oli hyvin vuolas, senvuoksi siinä oli paljon halkeamia ja avantoja. Saavuimme sille päivällä ja tavoitimme Long Jeffin, joka lepäsi lähdettyään tavallista aikaisemmin liikkeelle. Mutta meidän välillämme oli railo. Hän oli kiertänyt railon pitkin reunajäätä, mutta se oli niin kapea, ettei reki voinut kulkea siitä. Silloin me etsimme toisen jääsillan. Passuk painoi vähän ja meni edellä kädessään pitkä seiväs siltä varalta, että uppoaisi. Mutta hän oli kevyt, lumikengät leveät ja hän pääsi onnellisesti. Sitten alkoi hän kutsua koiria. Mutta niillä ei ollut lumikenkiä eikä seivästä ja ne upposivat. Pidin vahvasti rekeä kiinni takaa, kunnes koirat katosivat jään alle. Totta on, että niitä varten oli vähän ruokaa, vaikkakin laskin, että sitä riittäisi viikoksi, mutta koirat katosivat.

— Seuraavana aamuna jaoin kaiken ruuan, jota oli hyvin vähän, kolmeen osaan, ja sanoin Long Jeffille, että hän voi kulkea meidän kanssamme tahi ilman niinkuin parhaaksi katsoo, sillä nyt menimme nopeasti. Mutta hän nyyhkytti ja alkoi surkutella kipeitä jalkojaan ja kovia kärsimyksiään puhuen hyvin vihaisesti. Minun ja Passukin jalat olivat myöskin kipeät ja kovemmin kuin hänen, sillä me olimme työskennelleet koirien kanssa. Long Jeff vannoi mieluimmin kuolevansa kuin menevänsä eteenpäin; silloin otti Passuk nahkapeitteen ja minä keittoastian sekä kirveen ja aioimme mennä. Mutta Passuk katsoi miehen osalle jääneeseen ruokaan ja sanoi: — Ei pidä tuhlata hyvää ruokaa pienelle lapselle. Hänen on parempi kuolla. — Pudistin päätäni, enkä vastannut mitään — toveri on sittenkin toveri. Silloin puhui nainen ihmisistä, jotka jäivät Forty Mileen; puhui, että heidän joukossaan on paljon hyviä, ja että he odottavat minulta ruokaa kevääksi. Kun minä tälläkin kertaa vaikenin, sieppasi hän vyöstäni revolverin, ja niinkuin veljemme Bettles sanoi, Long Jeff meni Abrahamin helmaan ennen aikaansa. Nuhtelin tästä Passukia, mutta hänessä ei ollut katumuksen jälkeäkään, eikä hän näyttänyt lainkaan surulliselta. Ja sydämessäni minä tiesin, että hän oli oikeassa.

Sitka-Charley vaikeni ja rupesi heittämään jääpaloja pataan, joka seisoi uunilla. Miehet vaikenivat, ja heidän selkäänsä värisytti kylmä ulkona olevien koirien ulvoessa, jotka siten ilmaisivat omia kärsimyksiään.

— Päivän toisensa jälkeen me kuljimme, yösijalta toiselle, kuin kaksi haamua — Passuk ja minä — ja me tiesimme voivamme olla tyytyväisiä tähänkin, jos ei tulisi huonompaa, ennenkuin saapuisimme Suolaiselle Vedelle. Silloin kohtasimme me intiaanin, joka meni Pelly'n!

— He, mies ja poika, eivät olleet rehellisesti jakaneet hänen kanssaan, kertoi hän: eivät olleet jättäneet hänelle jauhoja kolmeksikaan päiväksi. Hän keitti joka yö kupissaan mokkasiinien palasia ja söi niitä. Mutta mokkasiineista oli jälellä vain vähän. Hän oli merenrannalta ja kertoi meille siitä Passukin välityksellä, joka puhui hänen kieltään. Hän oli vieras Yukonilla, eikä tiennyt tietä, mutta hänen kasvonsa olivat käännetyt Pelly'n. Kuinka pitkä oli matka? Kaksi päivää? Kymmenen? Sata? — hän ei tiennyt, mutta meni Pelly'n. Takaisin palaaminen oli mahdoton, täytyi siis kulkea vain eteenpäin.

— Hän ei pyytänyt ruokaa, sillä hän näki, että myöskin me olimme vaikeassa asemassa. Passuk katsoi minuun ja mieheen epäröiden ikäänkuin naaraspeltopyy, jonka poikue on vaarassa. Silloin käännyin häneen ja sanoin: — "Tämä mies on ryöstetty. Minä annan hänelle osan varastostamme". Näin, että Passukin silmissä vilahti hetkeksi mielihyvä. Hän katsoi kauan mieheen ja minuun, hänen suunsa oli suljettu ja päättäväinen.

— Ei, — sanoi hän. — Suolainen Vesi on täältä kaukana, mutta kuolema lähellä. On parempi, jos se ottaa tämän vieraan miehen ja menee ohi minun Charley'ni!

— Mies meni Hiljaisuuden maan kautta Pelly'n. Sinä yönä itki nainen.
En koskaan ollut nähnyt hänen itkevän tähän saakka…

— Eikä se johtunut savusta, sillä puut olivat kuivia. Ihmettelin hänen suruaan ja ajattelin, että naisen sydän pehmeni tien pimeydestä ja kärsimyksistä.

— Elämä on kumma asia. Olen ajatellut sitä paljon ja punninnut kauan; kuitenkin tulee arvoitus joka päivä vain suuremmaksi. Mistä johtuu tämä kummallinen halu elää? Elämähän on peliä, missä kukaan ei voita. Elämä merkitsee kovaa työtä ja syvää kärsimystä, kunnes raskas vanhuus saavuttaa meidät, ja me laskemme kätemme loppuunpalaneen tulen kylmään tuhkaan. Raskasta on elää! Kärsien ilmestyy lapsi maailmaan ja kärsien päästää vanhus viimeisen huokauksensa ja kaikki hänen päivänsä ovat täynnä levottomuutta ja huolta; kuitenkin menee hän kuoleman avattuun syliin kompastellen, kaatuillen, takaisinpäin katsovin kasvoin, valmiina taistelemaan viimeiseen hengenvetoon. Mutta kuolema on hyvä. Ainoastaan elämä ja kaikki elävä on pahaa. Kuitenkin me rakastamme elämää ja vihamme kuolemaa. Se on hyvin kummallista!

— Kulkiessamme Passukin kanssa päivällä, me puhuimme vähän. Yöllä me makasimme lumessa kuin kuolleet ja jatkoimme aamulla matkaamme; me kuljimme kuin kuolleet ja kaikki ympärillämme oli kuollutta. Ei oravaa, ei myyrää, — ei mitään. Joki valkoisessa puvussaan — ei äännähtänytkään. Mehu puissa oli jäätynyt. Oli kylmä niinkuin nytkin; yöllä laskeutuivat tähdet alas ja olivat suuria; ne hyppivät ja tanssivat, yöllä revontulet nauroivat meitä; syttyi paljon aurinkoja, koko avaruus loisti ja säteili, lumi oli kuin timanttitomua. Mutta ei lämmintä, ei ääntä, ainoastaan kylmyys ja hiljaisuus. Niinkuin sanoin, me kuljimme kuin kuolleet, niinkuin unessa, emmekä laskeneet aikaa. Meidän kasvomme olivat vain käännetyt Suolaiselle Vedelle, meidän sielumme halasivat Suolaiselle Vedelle ja meidän jalkamme veivät meitä sinne.

— Pysähdyimme Takheenan luona, mutta emme tienneet sitä. Silmämme katsoivat White Horseen, mutta eivät nähneet sitä. Jalkamme kulkivat Canyonin epätasaista pintaa, mutta eivät tunteneet sitä. Me emme huomanneet mitään. Ja kaatuessamme tielle me käänsimme kasvomme Suolaiseen Veteen päin.

— Meidän viimeiset ruokavaramme olivat menossa, ja me jaoimme ne tasan, Passuk ja minä, mutta hän kaatuili useammin ja Caribou Crossingissa uupui hän kokonaan.

— Mutta aamulla me makasimme saman peitteen alla, emmekä menneet etemmäksi. Ajattelin jäädä tähän ja kohdata kuoleman Passukin kanssa yhdessä, sillä minä olin vanhentunut ja oppinut arvostelemaan naisen rakkautta. Tämä tapahtui kahdeksankymmenen mailin päässä Haines Missionista, ja suuri Chilcoot kohotti kaukana yli metsän reunan avonaisen, tuulille alttiin huippunsa. Passuk puhui hiljaa lähentäen huulensa minun korvaani, jotta voisin kuulla. Nyt, kun hänen ei tarvinnut pelätä minun vihaani, puhui hän koko sydämestään, kertoi rakkaudestaan ja paljosta muusta, jota en ollut ymmärtänyt.

— Hän puhui: "Sinä olet minun mieheni, Charley, ja minä olin sinulle hyvä vaimo. Viritin aina sinulle tulen, keitin ruokaa, ruokin sinun koiriasi, sauvoin sinulle, enkä valittanut. Minä en sanonut, että isäni majassa oli lämpimämpi tahi että siellä oli enemmän ruokaa. Kun sinä puhuit, minä kuuntelin. Kun sinä käskit, minä tottelin. Eikö ollut niin, Charley."

— Hän jatkoi: "Kun sinä tulit ensimmäisen kerran luoksemme, sinä et katsonut minuun, ostit minut, niinkuin ostetaan koira ja veit mukanasi; sydämeni nousi sinua vastaan ja täyttyi murheella ja pelolla. Mutta siitä on kauan. Sinä olit minulle lempeä, Charley, niinkuin hyvä isäntä on lempeä koirilleen. Sinun sydämesi oli kylmä, — siinä ei ollut tilaa minulle, kuitenkin sinä kohtelit minua hyvin ja käyttäydyit oikeudenmukaisesti. Ja minä olin sinun mukanasi, kun sinä taistelit suurien asioiden puolesta ja menit suuriin vaaroihin. Minä vertasin sinua toisiin miehiin ja näin, että heidän keskellään sinä olit rehellinen, sinun sanasi oli viisas, sinun kielesi totinen. Ja minä aloin ylpeillä sinusta, sinä täytit minun sydämeni, ja minun ajatukseni olivat sinussa. Sinä olit kuin aurinko keskellä kesää, joka lähettää ympärilleen kultaisia säteitä, eikä koskaan poistu taivaalta. Ja mihin minun katseeni sattuikaan, kaikkialla näin auringon. Mutta sinun sydämesi oli kylmä, Charley, siinä ei ollut paikkaa minulle."

— Silloin minä sanoin: "Se on totta. Se oli kylmä. Siinä ei ollut paikkaa. Mutta se aika on mennyt. Sydämeni on keväällä putoavan lumen tapainen, kun aurinko paistaa. Kaikki sulaa, vedet kuohuvat, vihreä ruoho kasvaa ja nousee. Peltopyyt huutavat, kultarintakertut laulavat, kun talvi on ohi; Passuk, minä olen oppinut tuntemaan naisen rakkauden."

— Hän hymyili ja vetäytyi luokseni, jotta voisin hänet puristaa itseeni. Ja hän sanoi: "Minä olen iloinen". Senjälkeen lepäsi hän kauan, hiljaa hengittäen, pantuaan päänsä minun rinnalleni. Sitten hän kuiskasi: "Tie loppuu tähän ja minä olen väsynyt. Mutta nyt haluaisin puhua muusta. Se tapahtui kauan sitten, kun olin vielä pieni tyttö. Minä leikin yksin nahkanippujen keskellä isäni majassa; miehet olivat metsästämässä, naiset ja lapset kantoivat lihaa. Oli kevät ja minä olin yksin. Suuri, ruskea karhu, juuri talviunesta herännyt, nälkäinen, karva riippuen suurina takkuina luuksi laihtuneella ruumiilla, pisti päänsä majaan ja sanoi: 'uuh'. Veljeni oli juuri palannut takaisin ensimmäisten pyydystettyjen liharekien mukana. Hän alkoi taistella karhua vastaan tulinen kekäle kädessään, ja valjaissa olevat koirat iskivät siihen takaa. Oli suuri taistelu ja paljon melua. He astuivat nuotioon, kekäleet lensivät ympäri ja maja kaatui. Lopuksi makasi karhu tapettuna ja veljeni kasvoilla oli sen kynsien jäljet. Huomasitko intiaanissa, joka meni Pelly'n, että hänen rukkasissaan ei ollut peukaloa, eikä kädessäkään, jota hän lämmitti tulen luona? Hän oli minun veljeni. Ja minä sanoin, ettei tarvitse antaa hänelle ruokaa. Ja hän meni Hiljaisuuden maahan ilman ruokaa."

Sellainen, veljeni, oli Passukin rakkaus, hänen, joka kuoli lumeen Caribou Crossingin luo. Hän rakasti kaikki kestävällä rakkaudella uhraten veljensäkin miehen vuoksi, joka otti hänet vaivaloiselle matkalle ja saattoi katkeraan kuolemaan. Ja sellainen oli tämän naisen rakkaus, että hän uhrasi itsensäkin. Ennenkuin hänen silmänsä sulkeutuivat lopun edellä, hän tarttui käteeni ja vei sen oravannahkaisen vaatetuksensa alle. Tunsin siellä täyteläisen pussin ja ymmärsin syyn hänen heikontumiseensa. Joka päivä me jaoimme kaikki tasan pienimpäänkin palaan saakka; ja joka päivä hän söi vain puolet osastaan. Toisen puolen hän eroitti tähän pussiin. Ja hän sanoi: "Tässä on Passukin tien loppu, mutta sinun, Charley, vie kauemmaksi ja kauemmaksi, yli suuren Chilcootin Suolaiselle Vedelle. Ja monien vuosien kuluessa se vie sinua etemmäksi, vieraiden maiden ja tuntemattomien vesien kautta ja täyttää sinun vuotesi kunnialla ja suurella maineella. Ja se vie sinut naisten luo, monien hyvien naisten majaan, mutta milloinkaan et löydä suurempaa rakkautta kuin oli Passukin."

— Ja minä tiesin naisen puhuvan totta. Mutta hulluus tarttui minuun, minä heitin täysinäisen pussin luotani ja vannoin, että minun tieni oli loppunut. Hänen väsyneet silmänsä katsoivat hellästi ja hän sanoi: "Ihmisten keskellä Sitka-Charley oli tunnettu rehellisyydestään eikä koskaan pettänyt sanaansa. Onko hän sen nyt unohtanut ja puhuu turhia sanoja Caribou Crossingin luona? Eikö hän muista enää ihmisiä Forty Milessä, jotka antoivat hänelle parhaat ruokansa ja valituimmat koiransa? Passuk oli aina ylpeä omasta miehestään. Nouskoon hän, sitokoon lumikengät jalkoihinsa, että Passuk voisi nytkin säilyttää ylpeytensä."

— Ja kun hän kylmeni minun käsiini, nousin ja etsin täysinäisen pussin, sidoin lumikengät jalkaani ja jatkoin horjuen tietäni; polveni olivat heikot, päätäni pyörrytti, korvissa suhisi ja silmäni pimenivät. Unohtunut nuoruus palasi luokseni. Minusta tuntui, että istuin täysinäisten patojen luona juhlien aikana, lauloin ja tanssin laulavien ja rumpua lyövien miesten ja naisten kanssa.

— Ja Passuk piteli minua kädestä ja meni minun kanssani. Kun minä nukuin, hän herätti minut. Kun minä kompastuin ja kaaduin, hän nosti minut. Kun minä jouduin syvään lumeen, hän vei minut tielle. Ja sellaisessa tilassa, ikäänkuin järjetön mies, joka näkee kauheita näkyjä ja horjuu kuin juopunut, tulin minä Haines Missioniin meren luo.

Charley rajoitti teltan verhoja. Oli puolipäivä. Etelässä, tuskin valaisten jylhää Hendersonia, näkyi kylmä auringonkehä. Sen kummallakin puolella leiskuivat auringonkoirat. Ja lähellä tietä ulvoi valittavasti huurteinen koira kohottaen pitkän kuononsa aurinkoa kohti.

SUURI KYSYMYS.

Mrs Saytherin saapuminen Dawsoniin oli aivan ohimenevää — hän ilmestyi ja katosi kuin meteoori. Hän saapui keväällä koirilla, mukanaan ranskalaisia erämiehiä Kanadasta. Mrs Sayther loisti häikäisevästi lyhyen kuukauden dawsonilaisten keskuudessa ja matkusti jokea ylös heti, kun jäät lähtivät.

Naisista köyhä Dawson ei mitenkään voinut ymmärtää tätä kiireellistä matkaa, ja paikalliset neljäsataa olivat surullisia ja tunsivat itsensä yksinäisiksi, kunnes seudulla tapahtui uusi kumma ja vanhat vaikutelmat antoivat tilaa uusille. Mrs Saytheriin olivat kaikki ihastuneita ja ottivat hänet avosylin vastaan. Hän oli kaunis, viehättävä ja sitäpaitsi leski. Ja senvuoksi hänen kantapäillään seurasi muutamia Eldoradon kuninkaita, arvokkaita henkilöitä, sekä eteenpäin pyrkiviä nuoria miehiä, joiden korvat janosivat naisten hameiden kahinaa.

Vuori-insinöörit tunsivat kunnioitusta hänen miehensä, eversti Saytherin muistoa kohtaan, ja puhuivat suurella juhlallisuudella Saytherin toimista ja työstä: hän oli ollut Valloissa tunnettu erittäin kykenevänä vuori-insinöörinä ja nautti Lontoossa vieläkin suurempaa mainetta. Nousi suuri kysymys, miksikä juuri hänen leskensä, eikä kukaan muu nainen, saapui tähän maahan. Mutta pohjoisen kasvatit ovat käytännöllisiä, he ovat aivan välinpitämättömiä teorioista ja pysyvät lujasti kiinni tosiasioissa. Ja monille heistä Karen Sayther oli hyvin merkitsevä tosiasia. Hän ei kiinnittänyt huomiota tilanteen tähän puoleen; parhaimpana todistuksena siitä oli se päättäväisyys ja nopeus, jolla kieltäytymiset ja hylkäykset seurasivat hänen neliviikkoisen pysähtymisensä aikana.

Sen ratkaisemiseksi antoi seuraavanlainen suotuisa tilaisuus muutamia viitteitä.

Hänen viimeinen uhrinsa Jack Coughran, asetettuaan ilman toivoa hänen jalkoihinsa sydämensä ja oikeutensa viiteensataan jalkaan kultavaltauksia Bonanzassa, lohdutteli itseään onnettomuudessaan yöllisillä juomingeilla.

Näiden unettomien öiden aikana hän sattumalta tapasi Pierre Fontainen.
Tämä ei ollut kukaan muu kuin Karen Saytherin saattomiesten johtaja.
Tämä kohtaus johti tuttavuuteen ja juominkeihin ja loppujen lopuksi
molemmat tulivat melkoisen juovuksiin.

— Miksikä madame Sayther tuli tähän maahan? Siitä on parempi puhua hänen kanssaan. Minä en tiedä mitään, koko aikana on hän kysynyt vain yhdestä miehestä ja lausunut vain yhden nimen. "Pierre" — sanoi hän minulle; — "Pierre, teidän täytyy löytää tämä mies ja minä maksan teille paljon — annan tuhat dollaria, jos te löydätte hänet." Miehen nimi? Kyllä. Miehen nimi on — minä sanon sen teille — David Payne. Niin, m'sieu, David Payne. Koko ajan puhuu hän tästä nimestä. Ja minä koko ajan ahkerasti silmäilen ympärilleni, mutta en voi häntä löytää, enkä saada noita tuhatta dollaria.

— Ah, niin. Kerran saapui muutamia miehiä Circle Citystä, he tunsivat tämän miehen. Hän on Birch Creekissä, sanoivat he. Madame? Hän sanoi "hyvä on" ja oli niin onnellisen näköinen kuin voi olla. "Pierre" — sanoi hän — "laittakaa valjaat koirille. Matkustamme pian. Jos löydämme tuon miehen, annan teille lisää tuhat dollaria." Minä sanoin: "Kyllä, aivan heti! Allons, madame!"

— Arvelin voivani olla varma, että kaksituhatta dollaria olivat minun. Mutta mitä vielä! Sitten tuli useampia miehiä Circle Citystä ja he sanoivat, ettei tämä mies, David Payne, ole siellä, vaan on joku aika sitten palannut Dawsoniin. Siten ei madamen ja minun matkasta tullut mitään.

— Niin, m'sieu. Näinä päivinä puhui madame: "Pierre" — sanoi hän antaen minulle viisisataa dollaria — "ostakaa vene ja sauvomia. Huomenna lähdemme ylös jokea". Niin, huomenna, ja Sitka-Charley myi minulle veneen ja sauvoimet viidelläsadalla dollarilla.

Kun Jack Coughran seuraavana päivänä julkaisi tämän uutisen, hukkui Dawson arvailuihin, kuka oli tämä David Payne ja minkävuoksi hänen olemassaolollaan oli niin suuri merkitys Karen Saytherille. Ja todellakin, sinä päivänä, jona Pierre Fontaine oli sanonut, mrs Sayther ja hänen ulkomaalaiset saattajansa alkoivat sauvoa ylös jokea pitkin sen itärantaa Klondyke Cityyn ja sitten, väistääkseen putouksia, nopeasti siirtyivät länsirannalle ja katosivat saarien sokkeloon eteläiseen suuntaan.

II.

— Niin, madame, tämä on oikea paikka. Yksi, kaksi, kolme saarta alempana Stuart-jokea. Tämä on kolmas saari.

Sanottuaan tämän ohjasi Pierre Fontaine veneen rannalle ja asetti sen perän virtaa vasten, joka työnsi veneen keulan maihin, Pierren, hänelle ominaisella reippaudella, hypätessä sitomaan veneen kiinni.

Hän oli tuskin kadonnut rantapenkereen taa, kun kuului koiran haukuntaa ja minuutin kuluttua oli hän takaisin.

— Niin, madame, siellä on maja. Minä tutkin sitä, mutta en löytänyt sieltä ketään, mutta omistaja ei ole voinut mennä kauaksi, muuten ei hän olisi jättänyt koiria. Lyön vetoa, että hän palaa kohta.

— Auttakaa minua nousemaan, Pierre. Minä olen väsyksissä ja minun on vaikea nousta veneestä. Varovammin, olkaa hyvä.

Taljoista tehdyltä istuimeltaan nousi Karen Sayther ylös — solakkana ja kauniina. Mutta jos hän tekikin hennon liljan vaikutuksen tällä alkuaikaisella paikalla, niin notkeus, jolla hän nojasi Pierren käteen, puhui toista — pyöreiden, kiinteiden lihasten jäntevyys sekä täydellinen varmuus ja notkeus liikkeissä näyttivät, minkälainen voima kätkeytyi tuohon kauniiseen ruumiiseen.

Huolimatta rauhallisuudesta ja huolettomuudesta, jolla hän astui rannalle, hänen kasvonsa punastuivat ja sydän löi voimakkaammin. Hän lähestyi majaa jonkunlaisella kunnioittavalla uteliaisuudella ja hänen hehkuvat kasvonsa ilmaisivat voimakasta iloa.

— Katsokaa, katsokaa! — Pierre osoitti ympärille heiteltyihin lastuihin puupinon vieressä, — ne ovat aivan tuoreen näköisiä — kaksi- tai kolmepäiväisiä, ei enempää.

Mrs Sayther taivutti päätään hyväksymisen merkiksi. Hän koetteli heittää silmäyksen pienestä ikkunasta, mutta se oli tehty voidellusta pergamentista, joka kyllä päästi valoa, mutta sen läpi oli mahdotonta nähdä mitään. Tämän epäonnistumisen jälkeen hän meni majan ympäri ovelle, kohotti kömpelön säpin puoleksi, mutta muutti sitten aikomustaan, veti kätensä pois ja säppi putosi paikoilleen. Sitten hän yht'äkkiä laskeutui polvilleen ja suuteli karkeasti veistettyä kynnystä. Jos Pierre Fontaine olisi nähnytkin tämän, olisi hän koettanut salata ja unohtaa sen ainaiseksi. Heti sai yksi venemiehistä aiheen kummastella harvinaista ankaruutta päällikkönsä äänessä.

— Hei! Te! Le Goire! Tehkää pehmeämmäksi, mukavammaksi, — määräsi hän. Enemmän karhunnahkoja, enemmän peitteitä.

Veneen istuin olikin pian hajoitettu ja enin osa siitä heitetty rantaäyräälle, mihin mrs Sayther mukavasti sijoittautui ja alkoi odottaa.

Kallistuen kyljelleen hän katsoi edessään olevaa leveätä Yukonia. Toisella puolen olevien kaukaisten vuorten yllä oli taivas tumma näkymättömän metsäpalon savusta ja savupilvien läpi kuulsi heikosti iltapäivän aurinko heittäen maahan himmeän valon ja epäselvästi piirtyviä varjoja.

Mikään ei täällä todistanut ihmisen läsnäoloa, ainoakaan ääni ei rikkonut hiljaisuutta. Maa näytti vaipuneen entisaikojen tuntemattomuuteen, kietoutuneen selittämättömien salaisuuksien verhoon.

Ehkä mrs Saytherin hermostuneisuus johtui tästä; hän muutti usein asentoaan katsoakseen milloin ylös, milloin alas jokea, tahi jännittyneesti tähysteli synkkiä rantoja puoleksi peittyneine lisäjokien suineen. Kului tunnin verran ja venemiehet oli lähetetty laittamaan yöksi leiriä rannalle, mutta Pierre ja mrs jäivät paikoilleen.

— Kas, sieltä hän palaa, — sanoi Pierre kuiskaten pitkän hiljaisuuden jälkeen, katsellen kiinteästi ylös jokea.

Ruuhi airoineen, jotka loistivat vuoroin kummallakin puolella, solui virran mukana. Perässä näkyi miesolento ja keulassa nainen tahdikkaasti kumartuen aironvetojen mukaan.

Mrs Sayther ei huomannut naista, ennenkuin ruuhi tuli rantaan, mutta silloin tämän ainoalaatuinen kauneus kiinnitti hänen huomiotaan.

Tiukasti vartaloa ympäröivä pusero, hirvennahasta koristettuna mielikuvituksellisilla ompeleilla, vartalon kauniisti pyöristyvät ääriviivat ja silkkinen, kirkasvärinen, aistikkaasti sidottu liina tuskin peitti suunnatonta paljoutta sinisenmustia hiuksia.

Mrs Saytherin nopea katse liukui naisen kasvoille ja pysähtyi. — Kasvot olivat kuin pronssista valetut. Silmät, läpitunkevat, mustat ja suuret, tuskin huomattavan vinot, katsoivat rohkeasti suorien, kauniisti muodostuneiden kulmakarvojen alta. Posket, korkeine ja ulkonevine poskipäineen, olivat kalpeat ja laihat, mutta ilman pienintäkään merkkiä sairalaisuudesta ja suu ohuine huulineen osoitti hellyyttä ja voimaa.

Kasvoissa näkyi hyvin heikkoja jälkiä vanhasta mongolilaisesta verestä, ikäänkuin olisi se aikonut palata pitkien vuosisatojen kuljeskelemisen jälkeen alkuperäisiin rotuominaisuuksiinsa. Tätä vaikutusta vahvisti miellyttävä kotkannenä ohuine, liikkuvine sieramineen, ja kotkan viileys näytti antavan leiman ei vain kasvoille, vaan koko hänen olennolleen. Hän oli todellakin metsäläistyypin täydellisimmän kauneuden ilmestys, ja punaisten heimo voi katsoa onneksi, että sen keskuudessa, vaikkakin harvoin, useiden sukupolvien perästä, syntyy tällaisia ainutlaatuisia olentoja.

Syvin ja voimakkain aironvedoin tyttö yhdessä miehen kanssa nopeasti käänsi pienen veneen vasten virtaa ja laski varovasti rannalle. Seuraavassa hetkessä seisoi hän jo rantaäyräällä nostaen nuoran avulla neljänneksen äsken tapettua hirveä. Mies yhtyi häneen ja he vetivät ruuhen yhdessä maalle. Koirat tunkeilivat vikisten heidän ympärillään, ja kun tyttö lempeästi kumartui niiden puoleen, sattui miehen katse mrs Saytheriin, joka oli juuri noussut paikaltaan. Hän katsoi, hieroi silmiään, ikäänkuin ei uskoisi näkemäänsä, ja katsoi taas.

— Karen, — sanoi hän yksinkertaisesti lähestyen tätä ja ojentaen kätensä, — minä luulin näkeväni unta. Yhteen aikaan keväällä olin sokeana keväisestä lumesta ja siitä saakka ovat silmäni tehneet minulle useasti erilaisia tepposia.

Puna yhä kohosi mrs Saytherin poskille ja sydän löi tuskallisen kiivaasti; hän oli odottanut mitä hyvänsä, paitsi ei tätä rauhallisesti ojennettua kättä; mutta kadottamatta itsehillintäänsä hän pidättäytyi ja puristi sydämellisesti miehen kättä.

— Te tiedätte, David, minä lupasin usein saapua ja yritin, mutta… mutta…

— Mutta en kirjoittanut sanaakaan. — David Payne nauroi ja katsoi intiaanityttöön, joka meni majaan.

— Menkäämme sitten majaan ja hankkikaamme jotain syötävää, — sanoi David Payne iloisesti, kiinnittämättä huomiota tahi huomaamatta kevyttä moitetta naisen äänessä. — Ja te olette tietysti hyvin väsynyt. Mitä tietä te tulitte? Ylhäältä? Siis te olitte talven Dawsonissa tahi saavuitte sinne viimeisellä rekikelillä. Onko tämä teidän leirinne? — Hän katseli venemiehiä, jotka olivat asettuneet taivasalle tulen ympärille, ja piti auki ovea pyytäen mrs Saytheriä astumaan sisään.

— Minä matkustin jäitse Circle Citystä viime talvena, — jatkoi hän — ja asetuin toistaiseksi tänne. Aion suorittaa etsiskelyjä Henderson Creekissä ja jos ei siellä onnista, aion tutkia Stuart-joen rantaa.

— Te ette ole paljoakaan muuttunut, — huomautti mrs Sayther, ei erikoisen asiaankuuluvasti, koettaen johtaa keskustelun henkilökohtaiselle pohjalle.

— Hiukan vähemmän lihaa, mahdollisesti, ja hiukan enemmän lihaksia.
Sitäkö tarkoititte?

Mrs Sayther kohautti olkapäitään ja alkoi heikossa valaistuksessa katsoa intiaanityttöön, joka oli virittänyt tulen ja paistoi suuria hirvenlihapaloja ohuiden silavaviipaleiden kanssa.

— Olitteko te kauan Dawsonissa? — David Payne näperteli puukolla lautaa ja teki kysymyksen päätään nostamatta.

— Muutamia päiviä, — vastasi mrs Sayther seuraten silmillään tyttöä ja tuskin kuullen. — Mitä te sanoitte? Dawsonissa? Kuukauden — ja olin hyvin iloinen päästessäni sieltä. Äärimäisen pohjolan miehet ovat suorasukaisia olentoja, niinkuin tiedätte, ja jonkunverran vapaita tunteissaan.

— Niin, kaikki muodollisuudet jäävät kotiin yhdessä mukavuuksien kanssa. Te valitsitte viisaasti ajan matkailullenne. Te voitte matkustaa maasta ennen moskiittojen ilmestymistä. Se on tosiaankin onni, jota ette puuttuvan kokemuksenne vuoksi osaa kyllin korkeaksi arvioida.

— Niin. Mutta kertokaa itsestänne, omasta elämästänne. Ketä teillä on naapureina? Onko ketään?

Kysymyksiä tehdessään mrs Sayther ei hellittänyt katsettaan tytöstä, joka paahtoi tulen luona kahvia. David Payne huomasi vieraansa kiinteän katseen ja tuskin huomattava hymyily vilahti hänen kasvoilleen.

— Oli joitakin, — vastasi hän. — Muutamia miehiä Missourista ja pari
Cornvallista, mutta he läksivät työskentelemään Eldoradoon.

— Melkein kaikki intiaanit ovat jo aikoja sitten muuttaneet Dawsoniin. Ei yhtään alkuasukasta ole tuhatta mailia lähempänä, paitsi täällä asuvaa Winapieta, mutta hän on kotoisin Koyukukista.

Mrs Sayther tunsi yht'äkkiä heikkoutta ja vaikka hymy ei kadonnut hänen silmistään, näyttivät miehen kasvot olevan loppumattoman matkan päässä hänestä. Vihdoinkin pyydettiin häntä pöytään ja vasta päivällisen aikana hänelle selveni sen paikan tavat ja olosuhteet, jossa hän oli. Hän puhui vähän ja pääasiallisesti maasta ja ilmastosta, Silläaikaa kuin mies kertoi yksityiskohtaisia kuvauksia kaivoksista ja huuhtomoista kovina talvina.

— Te ette ole kysyneet minulta minkävuoksi minä saavuin, — sanoi mrs
Sayther. — Luultavasti te tiedätte.

— Viimeisen? Tuskinpa olen saanut. On hyvin luultavaa, että se kuljeksii jossakin ympäri Birch Creekiä tahi makaa jonkun Alajoella olevan kaupustelijan talvileirissä. Postin kuljetus näissä paikoin on kurjaa. Ei järjestystä, ei suunnitelmaa, ei…

— Älkää olko tuollainen, David! Auttakaa minua. — Hän sanoi tämän jyrkästi, käyttäen entisiin suhteisiin perustuvaa oikeutta.

— Miksi te ette kysy mitään minusta itsestäni? Siitä, jonka te tunsitte ennen aikaan? Tahi eikö teidän mieltänne kiinnitä enää mikään? Tiedättekö, että mieheni on kuollut?

— Olettehan te saanut muutamia minun kirjeistäni? Joitakin niistä teidän on täytynyt saada, vaikka te ette koskaan vastannut.

— Todellakaan en ole saanut viimeistä kirjettänne, jossa nähtävästi kerrottiin miehenne kuolemasta, ja hyvin luultavasti on muitakin kirjeitä kadonnut, vaikka muutamia kyllä olen saanutkin. Minä luin niitä ääneen Winapie'lle saattaakseni hänet käsittämään valkeitten sisartensa turmeltuneisuuden. Ja luulenpa siitä olleen hänelle hyötyä. Mitä te ajattelette?

Mrs Sayther ei kiinnittänyt huomiota hänen äänensä ivallisuuteen, vaan jatkoi:

— Viimeisessä kirjeessä, jota te ette saanut, puhuin, kuten arvasitte, mieheni, eversti Saytherin kuolemasta. Se tapahtui vuosi sitten. Kirjoitin myöskin, että te ette matkustaisi luokseni, vaan että minä itse tulisin teidän luoksenne. Ja kun usein olin luvannut sen tehdä, niin matkustinkin.

— Niin, te lupasitte, mutta minä en pyytänyt, enkä vastannut, joten asia jäi päättämättä. Mutta minä muistan toisen lupauksen, jonka tekin ehkä muistatte. Siitä on jo kauan.

— Siitä on kauan — mutta minä muistan selvästi päivän, ajan ja jokaisen yksityisseikan. Me olimme kauniissa puistossa, te ja minä, — teidän äitinne ruusutarhassa. Kaikki heräsi, kukki, ja meissä oli kevät. Minä vedin teidät luokseni — se oli ensimmäinen kerta — ja suutelin teitä tulisesti huulille. Muistatteko?

— Älkää jatkako, David, älkää jatkako! Tiedän jokaisen piirron häpeällisestä menneisyydestä. Kuinka usein olenkaan itkenyt! Jospa tietäisitte, kuinka olen kärsinyt…

— Te lupauduitte silloin minulle, ja toistitte lupauksenne tuhansia kertoja sitä seuranneina ihanina päivinä. Jokainen silmistänne lähtevä katse, jokainen käsienne kosketus, jokainen huuliltanne tuleva ääni oli lupaus. Ja silloin — maksaako vaivaa puhua enää — ilmestyi mies. Hän oli vanha — te olisitte kelvannut hänelle tyttäreksi — ja jonkunverran kivuloinen, mutta yleisen mielipiteen mukaan erinomainen. Hän ei tehnyt erehdyksiä, seurasi lain kirjainta ja oli kunnioitettu. Lopetan kohta, — hän omisti parikymmentä huonoa huuhtomoa, sitäpaitsi oli hänellä muutamia maileja maata, hän oli useimpien yritysten johtaja ja omasi rahoja. Hän…

— Mutta silloin oli asia toinen, — keskeytti mrs Sayther. — Minä kerroin teille. Ahtaat olot — raha-asiat, — puute, — vanhempani, — huolet. Te käsitätte, että tämä kaikki muodosti raskaan tilanteen. En voinut sitä auttaa. Minut uhrattiin, tahi minä uhrasin itseni, niinkuin haluatte… Mutta, Jumalani! David, minä jätin teidät. Te ette ole koskaan ollut minulle oikeudenmukainen. Ajatelkaa, mitä kärsin!

— Eikö se riippunut teidän tahdostanne? Ahtaat olosuhteet? Taivaankannen alla ei saattanut olla mitään, joka olisi teidät pakottanut yhtymään tuohon mieheen.

— Minä olin tottumaton teidän tavoillenne arvostella rakkautta. Ja tähän päivään saakka en ole tottunut. En ymmärrä…

— Me puhuimme miehestä, jolle te katsoitte sopivaksi mennä vaimoksi. Mikä oli tämä mies? Millä hän vangitsi sydämenne? Millä vastustamattomilla ominaisuuksilla hän oli varustettu? Totta, että hänellä oli kullan voima — kaikkivaltias kullan voima. Hän ymmärsi punnita mahdollisuudet puoleen ja toiseen sekä saada sata sadasta. Hänellä oli rajoitettu käsitys kaikesta muusta, paitsi tavasta vetää rahat lähimäisensä taskusta omaansa. Laki suojeli häntä. Siitä ei syytetä, meidän kristilliset tapamme kehoittavat siihen. Yleisen mielipiteen mukaan hän ei ollut huono mies. Mutta teidän mielestänne, Karen, minun, meidän ruusutarhamme mielestä, mikä hän oli?

— Eihän se muuta asiaa. Kuka hän oli? Suuri, paksu olento, puhtaasti arkipäiväisine aherteluineen, kuuro laululle, sokea kauneudelle, kuollut sielunelämälle. Hän oli rasvainen mies, riippuvine, ryppysine poskineen ja pyöreine vatsoineen, joka todisti hänen mässäyksestään.

— Mutta hän kuoli. Me elämme. Te ette kuule? Niinkuin sanotte, minä olin häilyväinen. Minä tein syntiä. Hyvä! Mutta eikö teidänkin täydy huudahtaa: minä olen rikkonut? Jos minä rikoin lupaukseni, niin tekin teitte samoin. Teidän rakkautenne — ruusutarhan rakkaus — oliko se ikuinen? Missä se on nyt?

— Se on täällä nytkin! — huudahti David intohimoisesti ja löi rintaansa nyrkillään. — Ja on aina ollut.

— Teidän rakkautenne oli suuri, mikään ei voinut olla korkeampaa, — jatkoi nainen.. — Eikö teillä ole tarpeeksi jaloutta antaaksenne minulle, joka itken teidän jalkojenne juuressa, anteeksi?

Mies epäröi. Sanat kuolivat hänen huulilleen. Nainen saattoi hänet paljastamaan sydämensä ja sanomaan totuuden, jonka hän oli salannut itseltäänkin. Mrs Sayther katsoi intohimoa säteillen, varmana, palauttaen muistiin vanhoja muistoja ja molemminpuolisen tunteen. Mies käänsi kasvonsa, jotta toinen ei saattaisi niitä nähdä, mutta tämä kiersi hänet ja asettui hänen eteensä.

— Katsokaa minuun, David! Katsokaa minuun! Minä olen kaikesta huolimatta sama. Ja te myöskin, jos vain haluatte nähdä. Me emme ole muuttuneet.

Hänen kätensä jäi miehen olkapäälle, tämä tuskin kuuli hänen sanojaan. Tulitikun sähähtävä ääni saattoi miehen ennalleen. Winapie, käsittämättä tapahtuvaa, sytytti vaikeasti syttyvän rasvalampun. Hän eroittautui selvästi seinän mustaa taustaa vasten, ja lehahtava liekki valaisi hänen pronssista sulouttaan ja teki hänet kuninkaallisen kauniiksi.

— Te näette, se on mahdotonta, — voihkasi mies, varovasti työntäen luotaan vaalean naisen.

— Minä en ole tyttönen, David, tyttömäisine haaveineni, — sanoi hän pehmeästi, rohkenematta kumminkaan astua miehen luo. — Kuin nainen minä ymmärrän tämän. Miehet ovat aina miehiä. Yleinen maan tapa. En ole hämmästynyt. Näin tämän jo aikoja sitten. Mutta tällainen maan tavan mukainen avioliitto ei ole pätevä?

— Mutta silloinhan ei ole avioliittoakaan. — Hän tuli jälleen miehen luo ja hänen kätensä kosketti lempeästi ja hellästi tämän ahavoituneita poskia.

— Tunnen paikalliset tavat hyvin. Miehet tekevät niin alituisesti. Jos he eivät aio jäädä tänne, eroittautua ainaiseksi maailmasta, tilaavat he yhtiöltä vuoden ruokatavaramäärän, antavat rahaa ja tyttö on tyytyväinen. Sitten mies… — hän kohautti olkapäitään. — Samoin on tytön laita täällä. Me voimme tehdä tilauksen yhtiöltä, ei vain vuodeksi, mutta koko hänen iäkseen. Mikä hän oli, kun te hänet löysitte? Raaka, lihaa syövä villi, ruokana kesällä kala, talvella hirvenliha, juhlien aikana ylensyöminen, tavallisesti — nälkä. Ilman teitä hän olisi pysynytkin sellaisena. Teidän ilmautuessanne hän tuli onnellisemmaksi, teidän pois matkustaessanne hän, kun hänen elämänsä on turvattu, tulee luultavasti onnellisemmaksi kuin jos teitä ei olisi ollenkaan ollut.

— Tulkaa järkiinne, David, avatkaa silmänne. Te olette eri tasolla hänen kanssaan. Hän ei ole teidän rotuanne. Hän on alkuasukas, kasvanut maassa, kiinteästi sidottu tähän maahan ja on mahdoton häntä siitä irroittaa. Synnyttyään villinä, hän kuolee villinä. Mutta me — te ja minä — hallitseva, kasvava rotu, — olemme maan suola ja sen herrat! Me olemme luodut toisillemme. Korkein ääni — rodun ääni, kuuluu meissä. Järki ja tunne sanovat sen. Teidän vaistonne vaativat sitä ja te ette voi sitä kieltää. Te ette peittäydy mihinkään sukupolvilta, jotka ovat takananne. Teidän esi-isänne elivät tuhansia vuosisatoja, ehkä satojatuhansia vuosisatoja ja teidän rotunne ei saa sammua. Se ei ole mahdollista: esi-isänne eivät sitä salli. Vaisto on tahtoa voimakkaampi. Rotu on voimakkaampi kuin te. Tulkaa ennalleen, David, matkustakaamme. Me olemme nuoria ja elämä on ihana. Tulkaa järkiinne.

Winapie, mennessään majasta ruokkimaan koiria, kiinnitti miehen huomion. Hän pudisti päätään, toisti tämän liikkeen veltosti useamman kerran. Mutta naisen käsi liukui hänen niskaansa ja tämän poski lähestyi hänen poskeaan. Hänen raskas elämänsä kohosi hänen eteensä ja valtasi hänet — lakkaamaton taistelu luonnon säälimättömiä voimia vastaan, surulliset vuodet — kylmät ja nälkäiset; raa'at ja julmat yhteenotot villin luonnon kanssa; tuskastuttava autius, jota yksinäinen, elävä olento ei voinut täyttää. Ja kiusaus kuiskaili kirkkaasta, lämpimästä maasta, musiikista, valosta ja riemusta; toi hänen eteensä menneisyyden, joka oli kuin elävä. Väki tunkeili, väikkyivät unohtuneet näyt, muistuivat iloiset hetket, kuuluivat naurun purskahdukset ja laulu…

— Tule, David, tule. Varoja on minulla riittävästi meille molemmille.
Tulevaisuus on turvattu.

Hän oli miehen sylissä rakastavana, värisevänä ja tämä puristi häntä lujasti.

Nälkäisten koirien ärinä ja Winapien käskevät huudot hänen koettaessaan rauhoittaa tappelevia, kuuluivat onttoina paksujen hirsiseinien läpi.

Yht'äkkiä muistui miehen mieleen toinen kuva. Taistelu metsässä suunnattoman karhun kanssa, suurikäpäläisen ja julman; koirien ulvonta, Winapien käskevät huudot usuttaessaan niitä petoon; hän itse keskellä temmellystä, hengästyneenä, voimakkaasti lyövin sydämin, kuoleman kynnyksellä, koirat, katkaistuine selkärankoineen ja raadeltuine sisuksineen, kieriskellen tuskissaan, tummanpunainen vuo ihmisen ja eläinten verta neitseellisen valkoisessa lumessa, peto, ärtyneenä, villiytyneenä, valmiina puremaan viimeiseen hengenvetoonsa ja lopuksi Winapie, iskien pitkällä metsästyspuukolla…

Hiki nousi hänen otsalleen. Hän vapautui naisen syleilystä ja vetäytyi takaisin. Ja nainen, tuntien, että hetki oli ohi, mutta aavistamatta, mitä miehelle oli tapahtunut, ymmärsi vaistomaisesti, että kaikki liukui pois hänen käsistään.

— David! David! — huudahti hän. — Minä en jätä teitä! En jätä teitä! Jos ette halua matkustaa kanssani, me jäämme tänne. Minä jään kanssanne. Mitä on minulle koko maailma ilman teitä? Tulen täällä teidän vaimoksenne. Keitän teille ruokaa, ruokin teidän koirianne, matkustan kanssanne, soudan kanssanne. Voin tehdä sen. Uskokaa minua, olen voimakas.

Mies ei epäillyt sitä katsoessaan häneen ja työntäessään hänet luotaan, mutta miehen katse oli tuima ja silmät näyttivät kylmiltä.

— Minä maksan Pierrelle ja venemiehille, he saavat lähteä. Mutta minä haluan jäädä kanssanne. Olen valmis menemään kanssanne kaikkialle. David! David! Kuulkaa minua. Te sanoitte, että minä menneisyydessä erehdyin — se on totta, mutta sallikaa minun nyt korjata se, sovittaa syntini. Jos minä arvostelin ennen rakkautta väärin, sallikaa minun nyt näyttää, että osaan arvostella sitä oikein.

Hän laskeutui polvilleen ja syleili nyyhkyttäen miehen jalkoja. — Säälikää minua. Säälikää! Ajatelkaa! Minä odotin monia pitkiä vuosia ja kärsin! Te ette sitä voi ymmärtää.

— Kuulkaa, mitä sanon teille, — alkoi mies avaten oven ja auttaen häntä menemään ulos.

— Se on mahdotonta. Me emme saa välittää vain itsestämme. Teidän täytyy matkustaa. Toivon teille onnellista paluuta. Ylimeno Sixty Milen luona tuottaa teille suuria vaikeuksia, mutta teillä on käytettävänänne maailman parhaat venemiehet ja te voitatte kaikki esteet. Ehkä nyt haluatte sanoa — hyvästi?

— Hajoittakaa leiri, Pierre, — sanoi hän kääntyen tähän — hän yksin ei ollut nukkunut. — Me matkustamme.

Nuotion valossa Pierren terävät silmät huomasivat murheen ilmeen hänen kasvoillaan; mutta Pierre suhtautui tähän odottamattomaan määräykseen kuin olisi se maailman luonnollisin asia.

— Ei, — vastasi mrs Sayther verrattain rauhallisesti, — ei
Dawsoniin, vaan Dyeaan.

Kohta tarttui Pierre nukkuviin saattomiehiin, tyrkkien heitä vihaisesti ja pannen heidät työhön. Hänen voimakas äänensä kaikui yli leirin. Hetkessä oli mrs Saytherin pieni teltta korjattu pois, padat ja astiat koottu, peitteet kääritty, ja miehet kompastellen mättäisiin menivät veneelle. Täällä rannalla seisoi mrs Sayther odottamassa, kun matkatavarat asetettiin veneeseen ja hänelle laitettiin paikka.

— Me nousemme saaren yläpäähän — selitti Pierre puuhaten pitkän kiinnitysnuoran kimpussa. Sitten ohjaamme takimmaiseen lahteen, missä virta ei ole niin nopea. Luulen, että se onnistuu meille.

Hänen herkkä korvansa kuuli viimevuotisessa ruohossa astuvien jalkojen äänen ja hän käänsi päätään. Intiaanityttö tuli heidän luokseen. Mrs Sayther huomasi, että tytön kasvot, jotka olivat olleet välinpitämättömän näköiset kohtauksen aikana majassa, olivat nyt punehtuneet, näyttivät vihaisilta.

— Mitä te teitte hänelle? kysyi tyttö jyrkästi mrs Saytherilta. — Hän paneutui pitkälleen penkille ja on synkän näköinen. Minä sanoin: "Mitä on tapahtunut, David? Oletteko sairas?" Hän vaikenee. Sitten sanoo: "Ole hyvä, Winapie, ja mene pois." Mitä te teitte hänelle? Te olette paha nainen.

Mrs Sayther katsoi uteliaasti intiaanityttöön, joka sai jakaa sen miehen elämän, jota hän rakasti, silloin kun hänen itsensä täytyi matkustaa yksin pimeään yöhön.

— Te olette paha nainen, — toisti Winapie hitaasti ja täsmällisesti niinkuin tavallisesti lausutaan vähän tunnettuja sanoja vieraalla kielellä.

— Teidän on parasta matkustaa pois ja olla palaamatta tänne enää. Mitä te ajattelette? Minulla on vain hänet. Minä olen intiaanityttö? Te olette amerikkalainen nainen. Te olette kaunis. Te löydätte paljon miehiä. Teidän silmänne ovat siniset kuin taivas. Teidän ihonne on valkea ja niin pehmeä.

Tummalla sormellaan siveli hän valkoisen naisen pehmeää poskea. Ja Karen Saytherin ikuiseksi ansioksi on luettava, ettei hän väistynyt. Pierre epäröi ja astui puoliaskelta eteenpäin, mutta mrs Sayther antoi hänelle merkin poistua, vaikka salaa oli sydämessään kiitollinen hänelle.

Pierre astui kunnioittavasti muutamia askeleita takaisin, ettei kuulisi, ja pysähtyi mietiskellen.

— Pian ilmestyvät moskiitot. Iho peittyy pilkuilla; ajettumia, ah, kuinka suuria; lyöttymiä, ah, miten paljon. Paljon moskiittoja, paljon täpliä. On parempi, jos matkustatte ennen kuin moskiitot ilmestyvät. Tämä tie — hän näytti alas virtaa — vie St Michaeliin, tämä tie — näytti hän ylös — vie Dyeaan. Teidän on parempi matkustaa Dyeaan. Hyvästi.

Ja se, mitä mrs Sayther teki silloin, saattoi Pierren mitä suurimpaan kummastukseen. Mrs Sayther syleili intiaanityttöä, suuteli häntä ja itki.

Sitten laskeutui hän kasvot alaspäin käännettyinä rannalta ja huudahti taakseen:

— Jääkää hyvästi — ja asettautui keskelle venettä. Pierre seurasi häntä ja asetettuaan peräsimen paikoilleen, antoi lähtömerkin.

Le Goire veteli vanhaa ranskalaista laulua; tähtien heikossa valossa kumartuivat miehet kuni haamut yli sauvoimien, peräsinairo halkaisi nopeasti mustaa vettä, ja vene katosi yön pimeyteen.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HÄNEN ISIENSÄ JUMALA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.