The Project Gutenberg eBook of Calvinin aikoina, by Deborah Alcock

      I. St. Clairen nunnat.
     II. Ami Berthelierin historia.
    III. Suuri valkea valtaistuin.
     IV. Ranskan pakolaiset ja Geneven libertinit.
      V. Caulaincourtin kaksi ystävää.
     VI. Muuan Norbert de Caulaincourtin ystävä.
    VII. Sisar Claudine.
   VIII. Uusi Geneve.
     IX. Onnettomuus ja vetoomus.
      X. Valon välkähdys.
     XI. Onko missään apua.
    XII. Lusikka-ritari.
   XIII. Geneveläinen morsian.
    XIV. Odottamaton kohtaus.
     XV. Muuan Savoijalainen maja.
    XVI. Ami Berthelier löytää ystävän.
   XVII. Suuren neuvoston edessä.
  XVIII. Norbert de Caulaincourtia kiitetään.
    XIX. Kuuluisa Ami Berthelier.
     XX. Jälleen lusikan ritari.
    XXI. Luopuminen.
   XXII. Pelätty keskustelu.
  XXIII. Norbertin lähetys.
   XXIV. Lyon.
    XXV. Vankilassa.
   XXVI. Tuomiokirkossa.
  XXVII. Synkkiä pilviä.
XXVIII. Vanhat asiat haihtuvat.
   XXIX. Kantaen vuosien taakkaa.
    XXX. "Mene rauhaan".
   XXXI. Calvinin kuolema.
  XXXII. Loppu.

I LUKU.

Oli aivan aikaista, ennen kello viittä, pimeänä, pilvisenä elokuun aamuna vanhassa Geneven kaupungissa enemmän kuin kolme ja puoli sataa vuotta takaperin. Mutta jo oli kokoontunut tungos komean porttikäytävän luo, joka johti St. Clairen nunnaluostariin. Siinä oli muutamia hyvinvoipia kansalaisia verkaviitoissa, tai ainakin hyvissä villaisissa. Nämä antoivat toisillekin hyvin kaivatun, kunnioitettavamman ulkonäön. Väki oli enimmäkseen alimaisesta kansanluokasta, raakoja miehiä ja joutilaita katupoikia, jotka ilvehtivät, huutelivat ja laskettelivat sukkeluuksia toisilleen ja sivukulkijoille omalla tavallaan. Mutta heidän huonosointuisten ja usein tarkotuksettomien huutojensa joukosta kohosi aina yksi korkeammalle muita: "Messut pois!"

"Ole hiljaa, suulas nulikka!" sanoi eräs pinkkatakkinen mies ja antoi huutajalle kajahtavan korvapuustin. "Tiedäthän ainakin että tämä: 'Messut pois!' merkitsee: 'Koulut sijaan!' Ja älköön vaan mestarisi piloille hellitelkö sinua vitsan säästämisellä!"

"Ota tämä iskustasi!" vastusti poika lyöden pois hyökkääjän hatun ja viskaten sen ojaan.

"Pyydän, lopettakaa!" huusi kolmas puhuja. "Katsotaanpas somia naisten kasvoja, kun he kulkevat ohitse. Neuvosto on kohdellut heitä paremmin kuin he ansaitsevat. Se on antanut heille kohteliaan luvan mennä minne vaan haluavat ja suojatut vaunut turvaksi."

"Vieläpä suojatut vaunut! Kylpy järvessä olisi heille paremmin tarpeen", sanoi eräs. "Me olemme onnellisesti päässeet heistä ja heidän ruttoisesta parvestaan. Hyi kirous!"

Pinkkatakin kantaja kääntyi suuttuneena häneen. "Mitä ovat St. Clairen nunnat tehneet sinulle tai omaisillesi, että sinun pitää kiroaman heitä? Katso itseäsi, väärä-oppinen! Kirouksia tulee omaan kotiisi, niinkuin kanoja, orren täydeltä."

"Hush! Olkaa meluamatta", puhui käskevä ääni, samalla kun kansa teki tietä kaupungin edus- eli valtuusmiehelle. "Väistykää, väistykää! Naiset tulevat heti. Kunniamme tähden, Geneven lapset, elkäämme antako heidän kuulla huonoa sanaa meidän joukostamme."

Edusmiehen varma ääni sai väen kuuliaisuuteen, ja rahvas seisoi hetkisen hiljaa katsellen suureen porttiin, joka niin kauvan oli ollut suljettu ulkomaailmalle. He tiesivät mitä sen ulkopuolella oli. Mutta mitä se oli kätkenyt sisäänsä noina kaikkina vuosina?

Heidän katsellessansa portti tärähteli, liikkui ikäänkuin sitä avattaisiin sisäpuolelta. Kahdesti, kolmasti se näytti olevan aukeamaisillaan, mutta kumminkin sen salvat seisoivat. Kentiesi vanhan portinvartijan kädet, koettaessaan avata sitä, vapisivat liian paljo toimessaan. Ja todellakin oli surullista. St. Clairen nunnat aikoivat jättää ainaiseksi nunnakuntansa ikivanhan talon — muutamat heistä ainoan kodin, minkä he koskaan olivat tunteneet. Geneve oli ottanut vastaan uskonpuhdistuksen ja kirkolliset huoneet piti muutettaman kouluiksi tai sairaaloiksi. Niiden asukkailla kumminkin oli vapaus joko jäädä kaupunkiin tai jättää se, niinkuin halutti. St. Clairen nunnat pitivät parempana lähteä pois. He aikoivat mennä nunnakuntansa toiseen asuntoon Annecy'yn.

Joukon odottaessa tunkeutui valkotukkainen, voimattoman näköinen mies esiin. Hän oli hyvin rampa ja nojasi raskaasti sauvaan. Hänen pitkä, kulunut takkinsa riippui väljänä riutuneen ruumiin ympärillä. Kasvonsa olivat kuluneet ja hänen poskensa kuopallaan, mutta silmänsä olivat kirkkaat ja terävät, palaen hartaasta odotuksesta. Kansa väistyi kunnioittavasti hänen tieltään ja virallinen henkilö tarjosi hänelle seisomapaikan vierellään. Hänen vielä jupistessaan kiitossanoja alkoi yleinen liike. Kaikkien silmät kääntyivät suureen porttiin, kun se viimeinkin lensi aivan auki.

Kaksittain, surullisessa äänettömyydessä, pitäen toisiaan kädestä tulivat mustapukuiset, tiheähuntuiset nunnat esille. Alakuloisen kulkueen edessä käveli iäkäs naisjohtaja kumaraisena ja vapisevana, pää alas painuneena. Hänen horjuvaa käyntiään tuki alijohtajan voimakkaampi käsivarsi. Suorana ja vakaana astui tämä kookas ja arvokas henkilö pitäen koholla ristiinnaulitun kuvaa ja messuten varmalla äänellä Ave Mariaa. Hän tiesi että rukous taivaan kuningattarelle oli pilkkaa hänen kuulijoilleen. Sitä pahempi heille!

Valkotukkainen mies oli hyökännyt nunnan luo, joka seurasi alijohtajaa. Nunna oli kävellyt pää painuneena, itkien hiljaa huntuunsa, jonka hän nyt pelosta ja hämmästyksestä heitti osaksi sivulle. Kasvonsa olivat sievät ja miellyttävän näköiset, vaikk'eivät ne koskaan liene olleet kauniit, tuskin nuoruudessakaan. Pehmeät, ruskeat hiukset olivat yhä ilman harmaita ja otsa ja poski rypytön. Näytti kuin olisi elämä kohdellut häntä lempeästi, ja niinpä olikin, yhden suuren sieluntuskan jälkeen. "Tule mukaan, sisareni, tule kanssani, tarvitsen sinua!" hän alkoi, ei kovaa, vaan matalalla, kiivaalla, puoleksi tukahdetulla kuiskeella.

Claudine vetäytyi hänestä pois pelon hämmentämänä. "Ei, ei", sopersi hän. "Oi ei, minä olen Kristuksen morsian."

Mutta mies ei hellittänyt. "Katsoppas minua, Claudine, katsohan nyt minua", hän pyyteli. "Olen Ami, veljesi, jota niin rakastit entisinä, vanhoina aikoina. Etkös muista?"

Silloin nunna katsoi häneen, katsoi vakavasti, ikävöiden. Uusi valo koitti hänen tumman sinisissä silmissään. "Niin, minä muistan", hän sanoi uneksien. "Vanhat ajat! — Mutta ne ovat menneet, aikoja menneet. — Olen kuollut maailmalle. Anna minun mennä!"

Claudine katsoi jälleen. "Mutta te ette ole Ami. Olette vanha, vieras mies", hän sanoi, kasvonsa epäilevän näköisinä. Sitten hän muuttuneella äänellä lisäsi: "Enkä minä voi puhua kanssanne. Nähkääs, suljemme tien. Minun täytyy mennä."

"Et saa mennä, Claudine, kuulehan! Orvon lapsuutemme muiston nimessä, kun olin isä ja äiti sekä sinulle — —"

Tässä alijohtaja kääntyi ja puhui. "Mitä tämä sopimaton sekaantuminen merkitsee?" hän kysyi ankarasti. "Eikö ollut sovittu että saisimme mennä ilman nöyryytystä tai estettä? Tämäkö on teidän väärä-oppista lupauksen pitämistä? Mies, väisty! Elä koske pyhään sisareen, Kristuksen morsiameen!" Sitten hän sanoi vastaansanomattomalla, käskevällä äänellä: "Sisar Agatha, tule pois!"

Murtuneen miehen hento vartalo näytti kasvavan ja hän puhui melkein majesteetillisesti: "Hän, jota kutsutte Sisar Agathaksi, on sisareni Claudine Berthelier. Hän lähtee kanssani kotiin."

"Hän ei saa! Sisar Agatha, muista itseäsi ja valaasi! Pitäkää huoli, valtuusmies, täyttäkää lupauksenne ja pyytäkää heitä antamaan tietä."

Virkamies selvitti ääntään ja näytti epäilevän. "Jos nainen tahtoo —" hän alkoi.

Claudinen hämmentyneet silmät kääntyivät säälittävästi yhdestä toiseen. Hän vaihteli väriä, hän näytti olevan pyörtymäisillään. Mutta hän ei liikkunut eikä tehnyt elettäkään pudistaakseen pois veljensä kättä.

Lopulta sitten johtaja välitti. "Antakaa sisar Agathan valita", hän sanoi heikolla, vanhuudesta vapisevalla äänellä. "Sisar, mitäs sinä itse tahdot?"

"Niin, valitse", sanoi alijohtaja ankarasti. "Tule kanssamme ja pidä lupauksesi, tai mene takaisin maailmaan, josta olet luopunut, ja kadota sielusi iäksi!"

"Jollei Jumala anna sinulle katumusta", sanoi johtaja. "Mutta valitse, sisar Agatha, sillä meidän pitää mennä."

Claudine vapisi kovin. Virran tavoin riensivät nuoruuden päivät takaisin hänen luoksensa. Mutta toisella puolen oli elämän tottumus, oli hänen valansa ja oli vielä se, jota hän piti velvollisuutenaan Jumalaa kohtaan. Hänellä ei ollut voimaa päättää.

Amin vahva tahto ratkaisi hänen puolestaan. Hän tarttui Claudinen käsivarteen ja veti hienolla väkivallalla hänet pois. Oli jo aika: he olivat jo liian kauvan sulkeneet tien. Johtaja pois kääntyessään sanoi surumielin jäähyväisensä, alijohtaja taas ankaralla äänellä lausui: "Jumala antakoon sinulle anteeksi." Oikeastaan hänen ajatuksensa kumminkin oli: "En usko, että Hän sitä koskaan tekee."

Ami johdatti sisarensa kansan läpi, joka seisoi melkein ääneti ja kunnioittaen, lukuunottamatta muutamia häpeemättömiä katupoikia kokkapuheineen luopuvalle nunnalle. Heidän saavuttuaan rauhalliselle kadulle, hän sanoi: "Meillä on jonkinverran käveltävänä, sillä minä asun sillan takana Rue Cornavi'n varrella. Majapaikkani on köyhä, mutta mukava. Olen valmistuttanut huoneen sinulle. Tiesin että tulet kanssani."

Claudine oli kävellyt hänen rinnallaan koneellisesti, hämmentyneenä. Tai paremmin, niinkuin se joka yht'äkkiä on muutettu toiseen maailmaan. Kadut, talot, ohikulkijat — kaikki olivat ihmeitä. Häntä ivaavat pojat olivat sekä ihme että kauhistus. Maakin hänen jalkainsa alla tuntui lisäävän hänen epävarmuuttansa, johon kummallisesti sekaantui tieto väärinteosta. Hän oli siellä missä hänellä ei ollut oikeutta olla ja missä ei ollut hänen paikkansa. Oli paljo taloja, paljo väkeä, useita kasvoja ja kaikki hänelle tuntemattomia.

Mutta kuultuaan veljensä puhuvan hän koetti jännittää itseään. Hänen hämmentyneessä ajatuksessaan alkoivat hienon syntyperän ja veren vaistot päästä voitolle. Hän teki kohteliaan yrityksen vastata, vaikka tuskin ymmärsi Amin puhetta. "Asutko siis yksin?" sai hän lausutuksi.

Claudinen kauniit, hämmästyneet kasvot saivat puhtaan mieltymyksen hohteen. "Vanha rakas vaalija!" sanoi hän. "Mutta ei — se ei voi olla. Hän olisi jo sadan vuoden vanha."

Epäselvä hymy kierteli Berthelier'in lujilla, selväpiirteisillä huulilla. "Hän on juuri kuudenkymmenenkolmen vanha", hän sanoi. "On vasta kuusitoista vuotta siitä kun erosimme, eikä hän silloin ollut vanha muista kuin minusta ja sinusta."

"Kuusitoistako vuotta? Ei se minusta tuntunut niin pitkältä.
Uskonnonharjoituksissa ovat tunnit pitkiä, mutta vuodet lyhyitä."

"Minusta se tuntui paljoa pitemmältä. Paitsi Margaretaa on luonani vielä lapsi."

"Muutamia vuosia sitten, kun me pelkäsimme savojalaisten ja ligan hyökkäystä, hävitimme omat esikaupunkimme puolustusta varten. Tietysti olet kuullut siitä?"

"Kansaa tuli kaupunkiin St. Gervais'tä asti hakemaan turvaa. Margareta ja minä tulimme myös, vaikk'ei Rue Cornavin ollutkaan hävitetty. Me annoimme suojaa asunnossamme maalaisväelle, eräälle miehelle ja vaimolle, jotka kuolivat siellä kuumeeseen. He jättivät tämän pienen lapsen. Margaretan täytyi hoitaa ja elättää häntä, ja — mitäpäs siinä oli tekemistä? Enhän voinut jättää lasta ulos rappusille."

Berthelier kohautti olkapäitään ja vaikeni. Sitten hän alkoi jälleen: "Margareta piti hyvää huolta lapsesta, mutta nyt lapsi kasvaa ja — minä tarvitsen sinua."

"Häntäkö varten?" Sen Claudine lausui tyytymättömyyden tunteella, jota ei itsekään ymmärtänyt.

Äänettömyys seurasi. Viimein Claudine, jonka tajunta näytti vähitellen palaavan, kääntyi kysymään: "Veli, mikä on tehnyt sinut niin valkotukkaiseksi ja rammaksi?"

"Luulin että tiedät. Vankila ja ratas se oli. Mutta eivät he minulta mitään saaneet. Ja minä olen saanut kostoni. Se minkä puolesta taistelimme on saavutettu. Tosin kyllä emme me sitä voittaneet eikä edes meidän menettelytapamme."

"En ymmärrä", sanoi Claudine. Äänettömyyden jälkeen hän lisäsi: "Mutta toivon, veli, ettet ole unhottanut uskoa ja tullut harhaoppiseksi toisten tavalla. Sielusi olisi iäksi kadotettu."

Epäselvä hymy palasi jälleen. "En usko samoin kuin sinä", sanoi Ami.
"Mutta voit lohduttaa itseäsi, sillä en minä usko Villiam Farrel'in enkä
Johan Calvinin oppejakaan. Ja ehkäpä en pidä näitä herrasmiehiä pappeja
parempana. Kumminkin he ovat meidän puolestamme tehneet meidän työmme."

"Yksi niistä monista asioista, joiden tähden tahdon sinua, sisareni", lisäsi Ami ystävällisesti, "on että opetat pienelle Gabriellelle hänen rukouksensa, sillä Margareta vanhoillaan kallistuu suuresti uuteen oppiin. Minä taasen pidän vanhaa — vaikkakaan en niin hyvänä vahvoille miehille — soveliaampana pienille tytöille. Mutta viimeinkin olemme perillä."

"Ei — seuraava. Mutta risti silmäsi Claudine, kun menet sivu, sillä siihen on juuri tullut asumaan isä Calvinin oma veli, joka sitoo kirjoja hänelle."

Kun Berthelier lähestyi omaa oveaan, juoksi ulos pieni, kaunis, tummasilmäinen ja tummatukkainen tyttö ja heittäytyi ihastuttavalla, ylenmääräisellä tervetuliaisella hänen syliinsä.

"Varovasti, varovasti!" sanoi Ami. "Varo sauvaani ja rampaa jalkaani. Gabrielle, tämä on minun rakas sisareni ja sinun hyvä tätisi Claudine, joka tulee elämään kanssamme ja pitämään huolta sinusta ja minusta. Mene hänen luoksensa, suutele hänen kättänsä ja pyydä häntä rakastamaan sinua."

Lapsi peräytyi pahantuulen näköisenä. "En pidä hänen vaatteistaan", hän sanoi, "enkä tahdo kenenkään muun rakkautta kuin teidän ja Margaretan."

Berthelier katsoi sisareensa. "Näet jo että sinua tarvitaan täällä", hän sanoi. "Emme osaa Margareta enkä minä tehdä muuta lapsen kanssa kuin rakastaa sitä. Mutta tule sisään, sisareni. Tervetuloa kotiini, tai pikemmin omaasi."

II LUKU.

"Kerran alkanut vapauden taistelu periytyy vertavuotavasta isästä poikaan; vaikka usein ehkäistynä, ei sitä koskaan voiteta."

Kun Geneve järven kaunis kaupunki otti vastaan uskonpuhdistuksen, oli se jo tuntenut vapauden nousevan auringon kunniaa ja loistoa. Noin kaksikymmentä vuotta sitten oli se heittänyt niskoiltaan kaksinkertaisen tyranniuden, joka itse asiassa oli yksi ja sama. Sillä julman, irstaan piispaprinssin ristien takana oli Savojan ruhtinaan miekka ja valtikka. Piispa ja ruhtinas yhdessä olivat sortaneet Geneveä, kunnes taakka tuli liian raskaaksi kannettavaksi ja kaupunkilaiset alkoivat kysellä toisiltaan puodeissa ja toreilla:

"Miksi kannamme sitä kauemmin?" He olivat jo hyvin kehittyneet tekemään tämänlaisen kysymyksen ja löytämään vastauksen. Heidän ammattikuntansa olivat harjaantuneita, ja vilkkaan kaupungin seura- ja kunnalliselämä oli tehnyt ne nopeiksi; samoin kauppa, näppärät ammattimiehet, taajat matkat ja vieläpä kaikki henkiset edut, joita aika — ja se oli Renessansin aika — voi tarjota, puolestaan vaikutti siihen. Heistä, niinkuin useimmista heidän aikalaisistaan, se aika oli nuori; se oli täynnä toimeliaisuutta ja lupaavaa odotusta. Samoin se oli nuoruuden ja reippauden virheitä täynnä, täynnä rohkeutta ja vallattomuutta ja tuota tietämättömyyttä, joka on vallan varma kaikesta taivaassa ja maan päällä.

Kumminkin, kun aika on nuori, on hyvä niiden olla, jotka myöskin ovat nuoria. Semmoinen oli Ami Berthelierinkin kohtalo. Hän oli varakkaan Geneven kansalaisen orvoksi jäänyt lapsi. Isänsä oli lisännyt omaisuutensa enemmän kuin kaksinkertaiseksi menemällä naimisiin liikeystävänsä, Augsburgin kaupparuhtinaan, tyttären kanssa. Nuori Berthelier, kasvatettuna Paduassa sai Renessansin hengen ja tottui rakastamaan sen klassillisia oppeja, sen latinalaisia runoja, sen kirjastoja ja sen "ruskeita kreikkalaisia käsikirjoituksia". Mutta vielä enemmän hän piti vapaan, uudestasyntyneen Geneven unelmista. Hän oli nuori, hieno mies, oppilas ja koululainen, mutta ennen kaikkea hän oli Geneven kansalainen, sielultaan ja mieleltään hugenotti. Tällä kunnia- ja tunnusnimellä ei ollut vielä uskonnollista merkitystä. Uskonto ei tunkenut ollenkaan vielä semmoisten miesten kuin Ami Berthelierin ajatuksiin. Heille se pikemmin merkitsi jäsenyyttä ligassa, jota ensin pidettiin porvarillisena yhdistyksenä Freiburgin ystävällisten asukasten kanssa. Mutta se olikin, kuten lopuksi huomattiin liga Geneven ikivanhain oikeuksien puolustamiseksi. Hänen parhaat ystävänsä olivat loistava ja vaihteleva Bonivard, St. Victorin kuuluisa johtaja, tunnettu historiassa, tarinassa ja runoudessa Chillonin vankina; Lévrier, virheetön tuomari, moitteettomin Geneven patrioteista; ja ennen kaikkia hänen oma sukulaisensa Philibert Berthelier.

Tämä merkillinen mies oli kansan johtajan perikuva. Rahvaan kanssa hän laski leikkiä, nauroi ja piti kemuja, kätkien vakavammat ajatukset iloisen naamion taa. Hänestä tuli heidän lemmikkinsä. Ja hän käytti koko siten saavutetun vaikutuksensa innostaakseen heitä omalla vapauden rakkaudellansa ja auttaakseen heitä saavuttamaan sitä. Näytellessään iloista, huoletonta elämää, koko maailman nähden uhraten huvitusten alttarilla, hänen sydämensä todellinen kutsumus oli vapaudelle, jolle hän tarvittaessa oli valmis antamaan oman elämänsäkin.

Hänen nuori ja varakas serkkunsa Ami piti parempana suitsuttaa ainoastaan pyhemmällä alttarilla. Tultuaan nuorena isänsä kuoleman kautta riippumattomaksi, hän hienon aistinsa johtamana kiintyi henkisiin harrastuksiin aistillisten nautintojen asemasta ja täytti järven rannalla sijaitsevan miellyttävän maatalonsa mieluummin ylioppilailla ja oppineilla kuin hyvillä seuraystävillä. Äiti kuoli jo hänen lapsuudessaan, mutta hän oli suuresti kiintynyt ainoaan kymmentä vuotta nuorempaan sisareensa. Ja hyvin tunnettua oli, että vielä hellempi side yhdistäisi hänet eräänä päivänä kauniiseen Yolande Lévrieriin, isänmaallisen tuomarin holhottiin ja veljentyttöön.

Kaikki onnistui, kunnes äkkiä puhjennut myrsky katkasi sen tukeen, jonka mukana hän oli kukistuva. Vihattu kirkkoruhtinas, Savojan miekan kannattamana ja Mamelukkien, geneveläisten itsevallan suosijoiden, avulla tekeytyi pahimmalla hetkellä Geneven herraksi. Seurasi hirmuhallitus, jolloin takavarikkoon otot, vangitsemiset, kidutukset ja kuolema olivat päiväjärjestyksessä. Kaksi Geneven vapauden johtajaa, Berthelier ja Lévrier, kuolivat mestauslavalla, molemmat lannistumattoman rohkeina; Lévrier sitäpaitsi erittäin hyvän kristityn tavalla, joka hän näyttää olleen. Kolmas, Bonivard, heitettiin vankilaan, jonka hänen kärsimyksensä ja englantilaisen runoilijan stanzat ovat tehneet niin kuuluisaksi. Mutta oli muitakin, jotka saivat osansa suurista kärsimyksistä, vaikkakin jäivät kunniasta osattomiksi.

Heillä ei ollut runoilijaa; — he kuolivat. Hyvin karvas oli Ami Berthelierin huulille tarjottu malja, hänen joka oli hyvin tunnettu suuren sukulaisensa hartaaksi ihailijaksi ja likeiseksi ystäväksi. Kun oli vaikea todennäköisyyden varjollakaan todistaa isänmaan ystäviä syyllisiksi johonkin, jota voitaisiin kutsua rikokseksi, käytettiin äärimäisiä tapoja sen saavuttamiseen. Mutta ei kidutuspöytä eikä ratas, ei kahleet, pimeys, eikä puute voineet avata uskollisen oppilaan sulettuja huulia, vaikka ne mursivat hänen vahvan rakenteensa, muuttivat hänen hiuksensa valkeiksi ja lisäsivät hänen ikäänsä kaksinkertaisilla vuosilla. Kun viimein tuli vapautus, se tapasi hänet sekä henkisesti että ruumiillisesti murtuneena, varjona entisyydestään. Hänen omaisuutensa olivat sortajat ottaneet takavarikkoon. Jälellä oli, salaisten ystävien huolehtimana, ainoastaan sen verran kuin hän tarvitsi yksinkertaisen toimeentulon turvaamiseksi, mitä hyvänsä tulevaisuus toisikaan hänelle. Margareta, perheen vanha palvelija, joka oli ollut hänen sisarensa amma, tuli takaisin hänen luoksensa hoitaakseen vähäisiä varoja vaatimattomassa asunnossa, jonka ystävät olivat toimittaneet hänelle. Se oli yläkerta Rue Cornavilla olevasta talosta, josta alakertaa käytettiin ulkomaan hedelmien myymäläksi. Hänen sisarensa sai pahojen päivien alkaessa turvapaikan St. Clairen nunnien luona, Amin suureksi huojennukseksi.

Ami palasi niinkuin kummitus elävien ihmisten maailmaan. Vähän oli jätetty elämää häneen, ja kaikki mitä oli, näytti olevan muutettu katkeruudeksi. Täytyy olla kauheata kulkea seitsemän kertaisesti kuumennetussa ahjossa ilman Jumalan pojan läsnäoloa. Ihme on että kukaan tekee sen ja jää eloon. Mutta sitä enemmän, koska Ami Berthelier kaikesta tuskasta huolimatta ei ollut rikkonut omaa sieluaan vastaan, on meidän uskominen että Yksi, vaikkakin näkymättömänä, seisoi hänen tuntemattomana turvanaan, eikä vallan unhottanut häntä silloinkaan kun hän epäili Hänen olemassaoloaankin. Ami Berthelier meni vankilaan välinpitämättömänä puolipakanana, niinkuin Renessansin mies ainakin. Sinne mennessä hänellä oli hyvin vähä uskoa hukattavaksi, mutta sieltä palattua hän oli piintynyt uskomaton "ilman toivoa ja ilman Jumalaa maailmassa".

Kalsea, katkera epäilys itsestään, maastaan ja kaikista ihmisistä oli vallannut hänen sielunsa. Vieläpä uskonpuhdistuskin, nykyaikaisen vapauden todellinen aamuaurinko, noustessaan Geneven yli tapasi hänet sellaisena, jolle vanha rakkaus palaa jälleen, mutta joka ei sitä tunne.

Suuri "toukokuun kahdeskymmenes ensimäinen" [silloin Geneve vannoi pitääkseen uskollisesti uskonpuhdistuksen perusteet] tapasi hänet kylmänä ja tunteettomana. Hän kyllä seisoi Pyhän Pietarin suuressa kirkossa tunkeilevien kansalaisten keskellä, jotka kohottivat oikean kätensä ja vannoivat ollakseen uskolliset Jumalalle ja Hänen totuudellensa, mikä nyt ensi kertaa ilmaantui heille Hänen pyhässä evankeliumissaan, — mutta hän ei kohottanut kättään eikä vannonut. Koko toimitus oli vierasta hänen tietoisuudelleen, se oli hänestä tarkotuksetonta ja ilman hengen antamaa sisältöä.

Hän ei osannut lukea ajan merkkejä. Hän kääntyi himmeään länteen, josta ei voinut tulla valoa; ja siten, vaikka itä hänen takanaan oli yhtenä loimona nousevan auringon kunniasta, hän ei voinut nähdä sitä.

Philibert Berthelierin pojat ja toiset vanhan Hugenotti-puolueen jäsenet, jotka olivat säilyneet vainoilta tai palanneet maanpaostaan, tulivat tervehtimään häntä. Mutta hänestä ne käynnit olivat enimmäkseen turhia ja kiusallisia. Jotkut olivat sydämestään heittäytyneet uuteen liikkeeseen, toiset taasen nuoren Berthelierin johtamina pitivät yhtä vähä reformeeratuista kun heidän isänsä ruhtinaspiispasta. Heissä kuvastui vanhojen hugenottien alempi eikä ylempi kerros. Ami, vaikkei hänellä ollut heidän uskottomuuttansa vastaan muistuttamista, inhosi heidän kevytmielisyyttänsä, raakuuttansa, ja heidän sopimatonta puhetapaansa ja käytöstänsä.

Silloin, Geneven vielä ottaessa vastaan uskonpuhdistusta, kohosi sen ympärille joukko voimakkaita vihollisia, jotka vallan uhkasivat sen olemassaoloa. Vanha isänmaallisuuden tuli leimahti tuhastaan. Ami, joka luuli etteivät kyyneleet olleet enää häntä varten, pudotti kuumia pisaroita sormilleen. Hän peitti silmänsä nähdessään Geneven kansalaiset järjestettyinä puolustamaan kotejaan, kun hän itse ei voinut käydä taisteluun heidän kanssansa. Hän auttoi kaikesta voimastaan puolustusta, ja ilman Margaretaa olisi hän itse nähnyt puutetta antaessaan vielä enemmän. Kun isänmaalliset kansalaiset hävittivät omat laitakaupunkinsa uhraten omat kauniit huvilansa ja paljo omaisuutta, estääksensä vihollista saamasta tukea siellä, jätti hän ilolla mökkinsä St. Gervaisin esikaupungissa, ja muutti köyhään asuntoon, jota siihen aikaan kutsuttiin La Fusteriaksi. Ahtaassa asunnossaan siellä hän antoi suojaa eräälle talonpojalle vaimoineen, jotka monen muun tavalla olivat jääneet kodittomiksi esikaupunkeja hävitettäessä.

Talonpoika oli yksinkertainen, rehellinen mies, jonkalaisia Geneven kansalaiset tavallisesti tarkoittavat "harmaa-jaloilla". Hän eli ja muokkasi omaa, vähäistä maatilkkuaan. Vaimo oli savojalainen ja paljoa terävämpi. Heillä oli mukanaan lapsi, jonka arveltiin olevan heidän omansa. Kaupungissa vallitseva tavaton tungos pian toi kuumeen, ja sekä mies että vaimo saivat sen ja kuolivat. Kun vaimo sairastui, niin lapsi tuli Margaretan hoitoon. Tuntiessaan kuolevansa vaimo tunnusti ettei se ollut hänen omansa, vaan korkeampisäätyisten vanhempien lapsi, jonka hän oli ottanut hoidettavakseen. Tämän ilmoituksen Margareta huolellisesti kertoi isännälleen, joka kumminkin tuskin kuunteli ja pian unhotti sen kokonaan. Mutta ei hän kieltänyt Margaretan vakavaa pyyntöä, että hän saisi pitää lapsen ja hoitaa sitä. Niihin aikoihin kun he palasivat Rue Cornaville, jota onneksi ei ollut tarvinnut hävittää, oli hänen holhokkinsa tullut suureksi elämän iloksi hänelle.

Aika kului. Pian, kuten näytti, liian pian ei ollut enää lasta, vaan tummasilmäinen, tummatukkainen pikkuneiti, liian vallaton hoitaa ja ohjata, — vähäinen vartalo elävä sormen nippuihin asti. Piti katsoa ettei hän pudonnut tuleen tai vetänyt tuoleja päälleen. Siinä oli toimiva pieni mieli poistamassa toisia ikävyyksiä, vaan toisia tuottamassa. Ihmeellistä oli, että tämä hämmästyttävä olento sai päähänsä kääntyä Ami Berthelierin puoleen kaikessa. Lapsuuden oikullisuudella hän oli tyranni uskolliselle hoitajallensa, joka piti hänestä huolta yötä ja päivää, ja ihaileva orja valkotukkaiselle miehelle, joka satunnaisesti ikäänkuin lahjana antoi isällisen huomautuksen. Hän odotti katsetta ja hymyä häneltä, käytti kaikki kauniit taitonsa kiinnittääkseen hänen huomiotaan, ja kohosi autuuden tasalle istuessaan hänen polvellansa.

Berthelier luonnollisesti piti siitä. Lapsen rakkaus on suloisin imarteluista, kuten nähdään siitä tosiasiasta ettei ajanpituuskaan koskaan ole voinut haihduttaa muistoa sen mielestä, jota se on kerran kohdannut. Mutta kun vuodet kuluivat, tuli hän surulliseksi pienen Gabrielien suhteen. Hän tiesi että tätä pitäisi opettaa ja kasvattaa, mutta hänellä ei ollut vähintäkään käsitystä miten sitä olisi tehtävä. Ei Margaretakaan, joka taisi keittää ja pestä erittäin hyvin, mutta jo neulankin käyttelemiseen oli tottumaton, osannut sitä. Tärkeämpiä syitä oli ettei hän kyennyt lukemaan; ja se uskonnollinen opetus, jonka hän hartaana, vaan vähemmän valistuneena Calvinin seuralaisena oli tilaisuudessa antamaan, ei näyttänyt hänen isännästään sopivalta ravinnolta lapsille. Kaikissa näissä asioissa oli hän itsekin avuton. Jalosukuiset neidit, hän mietti, olisivat opetettavat ompelemaan, lukemaan ja rukoilemaan, ja näistä kolmesta tarpeellisesta sivistysvälikappaleesta hän voi antaa ainoastaan yhden.

Tämä se oli syy, selvä hänelle itselleenkin, josta johtui hänen esiintymisensä tuona elokuun aamuna St. Clairen naisluostarin portin luona. Mutta ihmissydämen suuret syvyydet ovat kaukana tietoisuuskuohujen alapuolella. Lapsen käden kosketus oli vähitellen herättänyt hänessä semmoista, jonka hän arveli olevan ijäksi kuolleen. Kaipaus sisareen, jota hän oli niin paljo rakastanut, alkoi ahdistaa kasvaen aina vahvemmaksi ja muuttui viimein vallan sietämättömäksi.

Äkkiä muisti Ami ett'ei hänen sisarensa ollut kuollut, että hän vielä voisi kuulla hänen äänensä, voisi vielä puristaa hänen kättänsä. Miksei hän siis koettaisi tehdä sitä?

Hänen aikomuksensa kasvoi ja vahvistui ja kantoi, kun St. Clairen nunnain karkoitus antoi siihen tilaisuuden, todellisuudessa hedelmiä. Mutta saavuttaisiko hän suotuisan tuloksen? Jonkin aikaa oli hän kiusauksessa epäillä.

Amin sydämessä, kuten unessa, asui kalpea sekaantunut nainen, puettuna ei luostari- vaan tavalliskuosiseen, geneveläiseen naisen-pukuun. Turhaan koetti hän sovittautua uusiin oloihin ja uusi ympäristö häneen, aivan kuin lapsi asettaa kokoon eriosaista, vaikeata ratkaistavaa.

Ulkomuodolta tapasi hän hoitajansa paljoa vähemmän muuttuneena kuin veljensä. Mutta muutos vanhan Margaretan mielessä oli hämmästyttävin kaikista kummallisista ilmiöistä hänen ympärillään. Margareta näet rukoili, mutta ei lukenut rukousnauhaansa kristityn tavalla. Hän puhui uskonnosta käyttäen pitkiä sanoja kuten justificatsioni, regeneratsioni, sanctificatsioni (puhdistaminen, uudestasyntyminen, pyhitys), jotka hänen kuulijalleen yhtä hyvin, tai paremmin olisivat voineet olla latinaa, sillä silloin hän olisi voinut uskoa, että niillä oli tarkoitus, vaikka tuskin olisi tietänyt mikä se oli. Claudine parka (ei kukaan kutsunut häntä nyt sisar Agatha'ksi) oli sitä mielipidettä, että sitten kun hän jätti maailman oli se tullut aivan hulluksi!

Sekä sisällä että ulkona oli aivan yhtä pahaa. Kadut olivat täynnä tuntematonta vaaraa. Karkeat myöjätärnaiset huutoineen ja riitoineen pelottivat hänet aivan suunniltaan. Ja härkiä, joita ajettiin teurashuoneisiin, piti hän ensin villeinä eläiminä. Tuskin oli hän kotonakaan paljoa iloisempi. Hänen veljensä oli ystävällinen ja Margareta palveleva, mutta molemmat kohtelivat häntä kuten lasta, joka hän olikin kaikissa käytännöllisissä asioissa. Vieläpä pieni Gabriellekin vieroi häntä, omalla imartelemattomalla tavallaan täysikasvuisia kohtaan, joita hän ei rakastanut tai tarvinnut. Claudine ikävöi hiljaisuudessa luostaria. Jopa hän alkoi kutsua itseään luopioksi ja ajatella että oli tehnyt anteeksiantamattoman synnin.

Hän sai huojennusta, vieläpä niin vähäpätöisen kuin lapsen repeytyneiden koristeiden kautta. Eräänä päivänä juoksi Gabrielle hänen luoksensa hyvin onnettomana sunnuntaipukunsa, hauskan, pienen lyonilaisen silkkihameensa kanssa, joka oli repeytynyt vallan vyötäreestä helmaan. Tyttö selitti leikkineensä viereisessä huoneessa asuvan kirjansitojan pienten poikain kanssa. Jeannot oli sen reväissyt.

"Kelvoton, nulikka!" sanoi Claudine. "Mutta miksi sinä leikit noiden pahojen poikien kanssa, Gabrielle? Se ei sovi pikku tytölle."

Gabrielle pahastui. "Isä sallii minun", hän sanoi ja juoksi pois kutsumaan Margaretaa.

Claudinen sydäntä ahdisti kateellisuuden paha hengetär. Hän sieppasi nopeasti yksinkertaisemman puvun lapselle ja seurasi häntä kyökkiin, jossa tapasi hänet kiipeämässä pöydälle. Siinä tyttö aikoi istua ja odottaa Margaretaa, joka aivan kuin Claudinen hyvän tähden ohjaamana oli juuri silloin torilla.

"Anna panen tämän päällesi", Claudine sanoi. "Ja katsohan, Gabrielle, minä neulon sinisen silkkipukusi, ennenkun isä tulee kotiin. Hänen kanssaan sitte pääset Morland'iin kävelylle, niinkuin hän lupasi sinulle tänä aamuna."

Vähä vielä hyväilyä, ja sininen silkkipuku oli kauniisti hänen käsissään. Repeämä oli paha, mutta luostarissa opetetun neulojan taitavissa käsissä se tuli somasti ja sukkelasti korjatuksi. Claudine työskennellessään ei voinut olla huomaamatta, että puku oli huonosti tehty ja soveltumaton. "Minäpä otan ja muutan sen", hän ajatteli "ja kirjailen helman sillä kauniilla neuloksella, jonka sisar Ursula opetti minulle."

Hänen sitä suunnitellessaan tuli Margareta sisään ja katseli tarkkaavana työtä. Äkkiä hän kääntyi toiseen huoneeseen ja palatessaan toi suuren sylillisen pieniä päähineitä, vaippoja, liivejä, kauluksia ja kaikenlaista tavaraa.

"Sanoakseni totuuden, neiti", hän sanoi, "näiden pienokaisen vaatteiden tähden on paholaisella ollut paljo valtaa ylitseni."

"En mitenkään epäile sitä", vastasi Claudine, harvinaisella pontevuudella; "vaikka puolestani arvelen että hän käyttää paljo enemmän hyödykseen isä Calvin'in harha-oppeja kuin viattoman lapsen pukuja."

"En tahdo väitellä kanssanne, neiti, nähtyäni että te olette yhä vielä kuten sanotaan katkeruuden sapessa ja tietämättömyyden kahleissa. Yhtä kaikki tuo viaton, vihreä kaulusrepale ja sininen vaippa eivät sovi senkään vertaa kuin mamelukit ja hugenotit tapasivat tehdä ennen herätyksen tuloa meille. Ja lisäksi hän kaiken aikaa ylpeilee niistä kuin papukaija pyrstöstään tai paavillinen piispa rististään."

"No hyvä, katsokaammepa mitä on tehtävissä", sanoi Claudine, valtioviisaasti kyllä ollen olevinaan huomaamatta Margaretan loukkaavia viittauksia.

"Katsokaas, neitini, tätä palaa ristiraitaista purppurata, jonka Madame de Maisonneuve antoi herralle, jotta siitä tehtäisiin Gabriellelle pieni sunnuntai- ja juhlapuku. Tämä on viehättävää, eikö niin? Tyttö on pitävä siitä nähtyään sen päällään. Minä kumminkaan en koskaan tohdi leikata sitä, sillä jos saksit erehtyisivät, niin se olisi 'syntiä ilman katumusmahdollisuutta'."

Täten Claudine taitavana neulojana löysi kutsumuksensa ja sai rauhan 'anteeksiantamattomien syntien' pelolta. Hän yhä pysyi protestanttisessa kaupungissa sydämmestään uskollisena katolilaisena. Koko sydämensä voimalla hän halusi kirkon sakramenttia, erittäinkin messua, joka silloin oli lakkautettu Genevessä. Kerran tai kahdesti hän sai uskonnollisia lohdutuksia valepukuiselta papilta, jonka hänen veljensä sattumalta löysi. Hyväntahtoisella välinpitämättömyydellään oli Ami kutsunut papin katsomaan Claudinea. Berthelier'n myöntymyksellä opetti Claudine Gabriellelle omat rukouksensa ja uskontonsa alkeet. Se oli loppumattomaksi harmiksi Margaretalle, joka teki kaikki voitavansa estääkseen tätä turmiota, ottaen lapsen milloin vain voi P. Pietarin kirkkoon kuulemaan Calvinia, ja itse koettaen painaa hänen nuoreen mieleensä uusia oppeja. Ami ollen molempien ulkopuolella katseli hiljaa, huvitettuna eri uskontojen taistelua. Hän hyvin tiesi, ettei mikään niin helposti kuin julkinen katolilaisuudesta kiinnipitäminen tulisi Gabriellea vanhempana saattamaan suuriin käytännöllisiin vaikeuksiin, jos hän Geneveen jäisi. Mutta hän aina arveli että sisarensa kaunis taikausko, jona hän piti sitä, haihtuisi pois lapsesta tämän tultua täyteen ikään. Silloin Gabrielle ajattelisi ja uskoisi kuten kaikki muutkin hänen ympärillään. Sitä ennen ei ollut väliäkään, kumpi saavutti voiton. Ami ei käsittänyt, että semmoisessa taistelussa nuoren sielun asema helposti käy tukalaksi, kun siitä juuri taistellaan ja sille kaikki on kovin todellista ja vakavaa.

Gabrielle, jonka lapselliseen mieleen saarna Pietarin kirkossa ei tunkeutunut, alussa taipui "Täti Claudinen", kuten tapasi kutsua häntä, opetukseen. Gabrielle alkoi pitää erittäin paljo hellästä, ystävällisestä naisesta, vaikkakin alusta loppuun "isä" vallitsi hänen sydämmessään ilman kilpailijaa.

Ulkona suuressa maailmassa, samoin kuin Gabriellen vielä nuoressa sydämessä, kilpailevat voimat taistelivat voitosta. On totta että nykyisen käsityksen mukaan se oli maailma pienoiskoossa.

Tsaari Paul, viidenkymmenen miljoonan hallitsija, ylenkatseellisesti nimitti kansallistaistelua Genevessä "myrskyksi vesilasissa". Vielä purevampi Voltaire ivaili, että jokakerta kun hän puki peruukkinsa, hän samalla puuteroitsi koko tasavallan. Kumminkin pieni valtio oli määrätty oman historiansa kululla valaisemaan tuota teologista opinsuuntaa, jonka sen etevin pappi niin täydellisesti on määritellyt, että se on siitä asti kulkenut hänen nimellään. Vaikkakin ylevä ja yksinkertainen käsite "valittu" — Jumalan hyväksymä — on kangistunut opinkaavaan, puristettu järjestelmän siteisiin, ja joskus vääristelty täydelliseksi erhetykseksi, ei se kumminkaan ole vähemmän suuri ja tosi. Pieni, rohkea kaupunki järven rannalla oli todellakin Jumalan valitsema eli hyväksymä kuten ennen vanhaan Sion, jolle Hän antoi oman nimensä. Se oli valittu ottamaan vastaan Hänen sanansa ja näyttämään koko maailmalle, kuinka se, kokonainen yhteiskunta rehellisesti harrasti sen noudattamista. Se oli valittu olemaan turvapaikkana Hänen vainotuille palvelijoillensa koko kristikunnassa. He tunkeutuivat sen kaduille kuin todelliseen levonsatamaan, jossa he voivat oleskella rauhassa pelkäämättä pahaa. "Salli minun tähteni onnettomuuteen joutuneiden asustaa luonasi", oli Jumalan erityinen vaatimus Genevelle; ja Geneve kuuli sen ja totteli.

Pieneltä valtiolta vaadittiin syvää uskonnollista vakaumusta ja samoin sankarillista rohkeutta kohdata voimakkaiden naapuriensa vihaa ottaessaan vastaan ja suojellessaan näitä pakolaisia. Sitä enemmän, koska ei ilman paljoa yksityistä uhraantuvaisuutta sen asukkaiden puolelta, voitu pitää yllä niin suurta paljoutta muukalaisia. Kumminkin ystävällisyys tuli runsaasti maksetuksi. Geneve tuli hyvin havaitsemaan, että on autuaampaa antaa kuin ottaa. Ei ainoastaan, että lempeät ja rehelliset muukalaiset antoivat sen kansottamiseen erittäin sopivaa ainesta, suuresti lisäten sen siveellisiä ja henkisiä voimia, mutta myöskin tekemällä uhrauksia heidän hyväksi, se tuli pelastetuksi tylyyden ja erakkomaisuuden kuolettavista vaaroista. Heidän vakava henkensä johti yhdessä aikalaisten kanssa huomion uskonnon ja elämän tummemmille ja vakavammille puolille. Sen miehen, joka innosti ja johti heitä, voimakas nero johti myöskin samalle suunnalle. Mutta käytännöllinen hyväntahtoisuus vaikuttaa laajentavasti ihmisen luonteeseen. Paastoaminen ilman muuta tarkoitusta johtaa ahdasmielisyyteen, mutta paastoaminen, siinä mielessä että voisi ruokkia tarvitsevia, laajentaa sydäntä. Ja sydän ja mieliala ovat riippuvia toisistaan. Tästä armeliaisuudesta Jumalan onnettomien hyväksi kalvinistisen Geneven ankara aikakausi sai sulouden ja loisteen, jota vailla se muuten olisi ollut. Vaikk'ei se kokonaan voinut pelastaa sitä ankarasta kiihkoilemisesta se kumminkin paransi sen itsekkäisyydestä.

Mutta ennenkun pieni kaupunki voi ottaa vastaan ja täyttää tehtävänsä, se oli ensin kasvatettava ja opetettava, puhdistettava siinä itsessään olevista kelvottomista aineksista. Todellisen järjestyksen ja tosi vapauden pahimmat viholliset ovat väärä järjestys, joka on orjuutta, ja väärä vapaus, joka on mielivaltaa. Heittäessään päältään Rooman ikeen Geneve oli vapautunut ensimäisestä. Toista vastaan sillä kumminkin vielä oli pitkä ja ankara taistelu edessään. Tätä edusti puolue, jonka jäsenet historiassa tunnetaan libertinien nimellä.

Mutta tämä näytöksen loppukohtaus tapahtui vasta vuosia sen jälkeen kun pieni Gabrielle ja St. Clairen nunna liittyivät Ami Berthelier'in huoneen jäseniksi.

III LUKU.

"Se joka on niin uskollinen ollut yhdessä asiassa,
Voi olla yhtä uskollinen kaikessa."

Vuodet tulivat ja menivät. Oli jälleen elokuun aamu Genevessä, mutta paljoa herttaisempi kuin se, joka kauan aikaa sitten näki St. Clairen nunnain lähdön. Cornavin portti oli juuri aukaistu päästääkseen sisään maito-, hedelmä- ja kasviskauppiaita, jotka aikoivat tuoda tavaroitaan aikaiseen myötäväksi. Maatuotteilla lastattujen vaunujen jälessä kävellen, kuten niiden ajajat, luikahti sisään huomaamatta kaksi, joilla ei ollut mitään myötävätä. He olivat kookas puseroon puettu mies ja tummatukkainen poika, joka saattoi olla neljäntoista vuotias, mutta sellaiseksi kuitenkin oli pieni ja lapsellisen näköinen. Nämä kaksi astuivat oitis sivuun tungoksesta ja vetäytyivät huomaamatta huoneen varjoon. Silloin äkillisestä mielenjuohteesta vanhempi matkaaja polvistui ja painoi huulensa karkeaan, epätasaiseen maahan.

"Kiitos Jumalan!" hän sanoi innokkaasti. "Tämä on Hänen vapaa kaupunkinsa! Tämä on siunattu Geneven alue!" Kyyneleitä oli hänen voimakkailla kasvoillaan, kun hän jälleen nousi.

"Isä!" huusi poika. "Katso, isä, katso! Tuolla on Jumalan istuin, suuri, valkea istuin!"

Vuoriston haltija kohosi kaupungin yli etäisenä, vaan vallan näkyvänä puhtaan kirkkaassa ilmassa, ei hehkuen auringon nousun hohteessa, vaan valkeana ja tahratonna synkässä ylevyydessään Jumalan ikuisen oikeuden tavalla.

Kuudennentoista vuosisadan sielut eivät usein väreilleet luonnon ihanuuksien kosketuksesta, vaikka moni heistä hyvin käsitti sen hienompiakin sulouksia. Mutta epäilemättä oli poikkeuksia. Katsaus Norbert de Caulaincourt'in nuoriin tuijottaviin silmiin riitti vakuuttamaan, että hän kuului niihin. Hänellä oli suuret, tummat silmät ja kauniit, pehmeän tyttömäiset kasvot.

Isä laski kätensä ystävällisesti poikansa olkapäälle. "Varmasti olet hyvin väsynyt", hän sanoi, "ja hyvin nälkäinen."

"Niin tekin olette, isä", nuori Norbert vastasi vilkkaasti, mutta kääntämättä katsettaan pilvissä olevasta valkeasta ihmeestä.

"En tiedä, ennenkuin myöhempään, mitä sille asialle teemme. Mutta menkäämme neuvosmiesten puheille!" kehotti De Caulaincourt.

Germain pudisti päätään. "Ravintolat voivat antaa ainoastaan niukan tervehdyksen rahattomille vieraille", hän sanoi.

Hänen puhuessaan avattiin ovi kadun toisella puolen ja valkotukkainen mies tuli esiin hitaasti, sillä hän oli rampa. Hän katsoi hetkisen kahteen vieraaseen, kääntyi pois, otti muutamia askelia katua myöten, kääntyi takasin, katsoi taasen ikäänkuin neuvottomana.

Muukalaiset nostivat talonpoikaisia lakkejaan ja tervehtivät, — vaan ei talonpoikien tavalla. Ami Berthelier vastasi, ja yhteisestä vaikutteesta he lähestyivät. Ami puhui ensin. "Arvelen, herrat, että olette muukalaisia täällä?"

"Pitkillä matkoilla vuoristojen yli olemme piilleet talonpoikien majoissa ja enimmäkseen vaeltaneet öillä. Toin kotoa mukanani vähä rahaa ja muutamia jalokiviä; — ainoastaan sen verran kuin voin piilottaa luonani. Vuorilla jouduimme ryövärien käsiin ja meiltä rosvottiin aivan kaikki. Olimmepa iloiset päästyämme hengissä. Viime yönä me kävelimme tänne pienestä vuoristokylästä. En tiedä sen nimeä. Tänä aamuna odotimme portin luona, kunnes se avattiin toriväelle, ja tulimme sisään heidän kanssaan."

"Muukalaiset, jotka etsivät suojaa luonamme, menevät kaupungintaloon ja esittävät asiansa valtuusmiehille."

"Minä tiedän sen. Pyydän teitä ystävällisesti sanomaan mistä löydän kaupungintalon."

"Ei kiirettä vielä, herra. Heidän jaloutensa eivät istu ennenkun jumalanpalveluksen loputtua; se on kello kuudelta. Pikemmin tulkaa ensin sisään kanssani ja lopettakaa paasto."

"Ette ollenkaan. Minä olen geneveläinen, te olette uskovainen, se on kyllin. Tehkää minulle kunnia ja tulkaa sisään."

He olivat pian Berthelier'in asuinhuoneessa. Siinä he tapasivat yksinkertaisesti puetun naisen, jolla oli suloiset, surulliseen vivahtavat kasvot ja jonka isäntä esitteli heille sisarenaan, Claudine Berthelier'inä. Ami oli jo saanut tietää vieraittensa nimet.

Claudine vastasi kohteliaasti, vaikk'ei sydämellisesti, ja meni ulos kiiruhtamaan aamiaista.

Keitto oli Genevessä yleinen aamiaisruoka. Mutta vieraiden nälkää ajatellen Berthelier kuiskasi sanan Claudinelle, ja pian toi vanha palvelija, Margareta, vadissa kylmää suolattua paistia. Keitoksen, leivän ja valkean hapanviini-maljan kanssa siinä olikin koko ateria. Pöytä oli hyvin siloitettu ja pilkuttoman puhdas, mutta pöytävaatteita ei käytetty silloin, ja kaiverrettu leipäpala oli ainoa suola-astia.

"Missä Gabrielle on?" kysyi Berthelier, kun hänen sisarensa tuli sisään. Hän tuskin oli lopettanut puheensa, kun rakastettava tyttö, puoleksi lapsi, puoleksi neiti, tuli sisään. Hänen hyvin yksinkertaiset liivinsä ja harmaasta puolivillaisesta tehty hameensa eivät voineet salata vartalon kauniita piirteitä, samalla kun kukkeat kasvot näyttivät yhä kauniimmilta erilaisuuden vuoksi. Häntä seurasi vanha palvelija, joka toi tullessaan säätynsä tavan mukaan oman tinalautasensa ja asetti sen kainosti pöydän päähän.

Kaikki kääntyivät pöydän ympärille. Berthelier asettui päähän, molemmat Caulaincourtit yhdelle puolelle ja Claudine ynnä Gabrielle toiselle puolelle. Vieraat seisoivat odottaen pitkää rukousta. Mutta heidän kummakseen Berthelier ainoastaan mutisi "siunatkoon Jumala ruokamme", ja alkoi leikata suolattua paistia. Se oli hänen nälkäisille vierailleen yhtä tervetullut kuin kaunein kiitosluku.

"Onko totta, herra", hän kohta senjälkeen kysyi, "että Henrik kuningas on antanut uuden vainoomiskäskyn?"

"Liiaksikin totta, herra; vaikka tuskin hänen olisi tarvinnut nähdä vaivaa, koska kerran vanhankin nojalla tulet jo leimusivat kautta kuningaskunnan." Pakolainen kertoili esimerkkejä ja yksityisseikkoja, jotka keskittyivät semmoisiin kauhuihin, että nykyaikaisen pöytäseuran ruokahalu olisi hävinnyt. Tässä joukossa oli Claudine ainoa, jonka ne todella saivat värisemään. Berthelier jo tiesi kaikki ennestään. Margareta taasen ajatteli ainoastaan martyriuden kunniaa ja palkinnoita. Mitä nuoreen Norbert'iin tulee, hänen silmänsä ja ajatuksensa viipyivät aivan kuin lumottuina vastapäätä istuvassa naapurissa. Gabrielle oli tuskin vanhempi kuin hän itse, pojasta kumminkin hän jo näytti kauniilta neidolta, jonka puolesta kuka ritari tahansa olisi ylpeillen käynyt taistelemaan ja samoin häntä palvellutkin. Mutta miksi ei hän ollut puettu niinkuin toiset naiset? Miksi olivat he verhonneet hänet kokonaan tuolla hirveällä, harmaalla aineella? Mutta kumminkin, mitkä silmät, mikä suu, mitkä huulet! Miten vakavan, miten hiljaisen näköinen hän oli! Poika toivoi, että tyttö olisi puhunut, tai ainakin hymyillyt. Päästäkseen alkuun hän tahtoi kaataa vähä viiniä hänelle. Gabrielle kiitti mitä miellyttävimmällä äänellä, mutta sanoi juovansa ainoastaan vettä. Eihän se kovin kummaa ollutkaan pojan mielestä, katsoen viinin laatuun.

Viimein kaikki lopettivat. "Kiitos ruuan jälkeen" lausuttiin hyvin lyhyeen. Sitten vanha palvelija huomautti pojalle: "Nuori herra, kellot soittavat aamurukoukseen. Tahdotko tulla kanssani jumalanpalvelukseen?"

Norbert katsoi isäänsä, joka kumminkin oli niin syventynyt puheisiin
Berthelier'in kanssa, että täytyi erittäin huomauttaa häntä.
"Tahdotteko te mennä, isä?" hän kysyi.

"Mene sinä, poikani; minä en mene tällä kerralla", Caulaincourt vastasi ja jatkoi keskusteluaan.

Sen jälkeen Norbert ja Margareta menivät kirkkoon ja Claudine Gabrielien kanssa toiseen huoneeseen. Berthelier ja hänen vieraansa jäivät seisomaan akkunan ääreen. He katselivat kadulle, joka nyt oli täynnä aamujumalanpalvelukseen läheiseen St. Gervais'n kirkkoon kiirehtiviä miehiä ja naisia. Miehet olivat viitoissa tai verkatakeissa, paitsi muutamia harvoja, virkamiehiä tai neuvoston jäseniä, joilla oli hienot vaatteet. Naiset kulkivat verkahameissa ja liiveissä ja käyttivät tiukkoja päähineitä. Koska ainekset olivat yksinkertaiset, olivat väritkin koruttomia. Tuskin voi nähdä kirkkaampaa vivahdusta niin pitkältä kuin silmä voi seurata ikävää tietä.

"Herra Berthelier", kysyi ranskalainen äkkiä, "mitä tointa täällä voivat ihmiset saada, jotka tulevat tänne rahattomina, kuten minä?"

Caulaincourtin pää painui alas. Berthelier'in katse ilmaisi: "Enkös sinä arvannut!"

"Mieluummin", sanoi Caulaincourt, "tahtoisin olla kunniallinen silkinkutoja, muurari tai nikkari, niin ett'emme poikani kanssa olisi taakkana muukalaisille."

"Täällä ette tapaa muukalaisia, sillä Genevessä jokainen protestantti on veli."

"Kumminkaan ei kukaan ihminen tahdo riippua avuttomana veljensä niskoilla. On kirjoitettu: 'kantakaa toinen toisenne kuormaa', mutta myös samassa paikassa: 'jokainen kantakoon omaa taakkaansa.' Mitenkäs minä voin kantaa omaani ja pojan?"

"Pojasta ei ole vaikeuksia. Kun neuvosmiehet ovat nähneet teidät ja kuulleet kertomuksenne, niin joku kansalainen ottaa teidät taloonsa. Sitten saa poikanne mennä kouluun. Ja te —." Hän vaikeni.

"Voitte tehdä mitä tahdotte, kun vain mukaudutte lakeihimme, jotka, sen myönnän, ovat jotenkin ankarat. Ettehän kaiketi, tahtone pelata uhkapeliä, tai tanssia, tai laulaa rivoja lauluja sunnuntai-päivinä?"

"No eihän toki", Caulaincourt vastasi hymyillen. "Se kumminkin, mitä tahdon tehdä, olisi maanmiehieni mielestä häpeällisempää kuin tuo kaikki yhteensä. Tahtoisin näet halulla oppia ja harjottaa vaikka mitä kunniallista ammattia, joka vapauttaisi minut lisäämästä jalomielisten isäntiemme ennestään jo niin suurta taakkaa."

"Ei saisi olla kerjäläinen, eikä varas." Äänettömyyden jälkeen hän lisäsi: "Vaeltaissani ajattelin kirjapainoa. Se näyttää vähemmän kuin muut ammatit vaativan ruumiillista työtä, johon minä olen tottumaton. Sitäpaitsi olen aina rakastanut kirjoja."

"Niin paljo", sanoi Berthelier, "olen jo arvannut." Hän ei ollut vielä kauan puhunut vieraansa kanssa, kun jo huomasi hänet älykkääksi ja oppineeksi mieheksi. "Ajattelenpa vielä että kätenne hyvin ovat tottuneet säveltäjän puikkoon, tahi ellen erehdy, pitelemään miekkaa."

"Olen palvellut kuningasta ja useammassa kuin yhdessä valtakunnassa", sanoi Caulaincourt vaatimattomasti. "Mutta sen jälkeen kuin minä Kristuksen kunnioitetun martyyrin neuvosmies Du Bourg'in kautta tulin tuntemaan Hänen totuutensa olen elänyt syrjässä tiluksillani, joiden nimi on Gourgolles, Dauphinessa, kuten jo kerroin teille, vai miten?"

Caulaincourt myönti. "Minulle tuli kalliiksi lähteä", hän lisäsi surullisesti. "Paljo sellaista joka on hyvin rakasta minulle jäi jälkeen. Kaksi pientä tyttöä ja kaksi poikaa, toinen niistä lapsi, oli heitä. Jumalan kiitos, minä suutelin heitä heidän nukkuessaan; ja samoin äitiä, rakkainta kaikista. Mutta hän tiesi aikeeni ja antoi minulle anteeksi."

"Hän ei ole Norbertin äiti, vaikkakin rakasti häntä kuten omaa lastaan. En ollut herkkä uskomaan vaaraa ja kammoksuin uhrauksia. Toivoin että ajat muuttuisivat ja toivoin myös että voisin opettaa vaimoni ja lapseni uskomaan pelastus-oppiin. Mutta naisten sydän pitää kiini vanhasta ennestään tunnetusta."

"No siitä", sanoi Berthelier, "minullakin on kokemus. Sisareni, joka kerran oli nunnana St. Clairessa, pysyy tässäkin uskonnon turvapaikassa sydämestään katolilaisena."

"Ja lapseni"; jatkoi Caulaincourt, "lapset eivät piittaa muusta kuin leikistä ja huvituksesta."

"Täällä ei ole niin", sanoi Berthelier hymyillen. "Täällä aivan lapset hehkuvat päästä lähetyssaarnaajina Ranskaan, Italiaan tai Alankomaihin, voittaakseen marttyyrikruunun."

"Silloin pelkään ettei Norbert taida löytää täällä tovereita, joista hän pitäisi. Hän on hyvin kummallinen poika, tavallaan hyvin lapsellinen, kumminkin ajottain odottamattoman miehistynyt. Minua suretti, että poika, joka oli minun kaikkeni, näytti kaikkein vähimmän taipuvalta yhtymään minun aatteisiini. Hän piti parempana leikkiä äitipuolensa naisritarina tai ottaa osaa pienten sisariensa leikkeihin, kuin hoitaa lukujaan tai kuunnella Jumalan sanaa. Ja kumminkin tuo lapsi, sillä muuta hän ei ole, kiiruhti lähikaupungin naamiohuvista aivan yksin kotiin ja tuli etsimään minua kirjastostani. Olin tyytymätön häneen, sillä hän oli äitipuolensa kanssa mennyt sinne vastoin minun tahtoani. Mutta kun minä kuulin hänen kertomuksensa, näin siinäkin Jumalan johtavan käden. Norbert oli kuullut majurin, jonka talossa huvit pidettiin, ja kuninkaan kyrassierikapteenin kuiskailevan aikovansa seuraavana päivänä vangita harhaoppisen Gourgolles'in herran. Hän tuli varottamaan minua. Sitten tuo kunnon poika minun pyynnöstäni kiiruhti takaisin yksinään pimeässä kaksi peninkulmaa kaupunkiin saattaakseen vaimoani, Silläaikaa kun minä tein niitä vähiä varusteita, joita ennätin. Kiitos Norbertin nopeuden, ennätti vaimoni ajoissa saamaan ohjeeni lapsista ja tiluksista. Kuten sanoin, vaimoni antoi minulle anteeksi. Me erosimme sovinnossa. Minun tunteeni ajoittain olivat ihan tylsistyneet. Sydämeni näytti olevan kuollut kuin kivi. Mutta silloin tunsin iskun ja voimakkaan, kun antaessani Norbertillekin jäähyväissuudelmaa, hän ei näyttänyt olevan kovinkaan surullinen erostamme.

"Siten aloin yksinäisen kulkuni vuorenrinnettä alaspäin. Kuljin jurosti mieli raskaana, kun kuulin nopeita askeleita takanani. 'Olen petetty' arvelin; enkä suuresti välittänytkään, sillä miksikäs eläisin. Käännyin. Oli iltahämärä, mutta voin erottaa pojan, joka huohottaen juoksi jälessäni. Seuraavassa silmänräpäyksessä Norbertin käsi tarttui vaippaani, ja hänen äänensä kaikui korvassani."

"Tiesitte, että minä olin teidän." Niin pian kuin ennätti, hän lisäsi: "olen oppinut yhden värssyn bibliastanne: 'Sinun kansasi on minun kansani ja sinun Jumalasi on minun Jumalani.'"

"Herra Berthelier, siitä mitä silloin tein minua nyt hävettää kertoa.
Erotessa en itkenyt, mutta silloin puhkesivat syvyydet."

"Ymmärrän", sanoi Berthelier. "Jos minä ollessani vankilassa olisin vaan voinut itkeä, en olisi kadottanut uskoani Jumalaan ja ihmisiin."

"Olisi väsyttävää kertoa teille matkoistamme, vaaroistamme ja paostamme. Ja enpä suuresti välitäkään muistella jälleen noita kärsimyksen ja vaaran päiviä, jotka kasvoivat viikoiksi. Jumalan armosta olemme täällä aivan onnellisesti. Pojan tähden etenkin olen iloinen."

"Teillä on niin hyvä turvapaikka", sanoi Berthelier, "kuin Geneven vallit ja sen kansalaisten sydämet ja kädet suinkin voivat tarjota. Jospa vain", hän lisäsi, "Geneve olisi sisällisesti yksimielinen."

Caulaincourt näytti hämmästyneeltä. "Onko siis erimielisyyksiä joukossanne?" hän kysyi.

"Täällä on niitä. Minä olen elämäni onnen kanssa väärällä puolella, tai paremmin olen aivan kokonaan ulkopuolella."

"Tiesittekö, että ennenkun uusi uskontonne saapui meille, meidän geneveläisten täytyi taistella ankarasti vanhojen oikeuksiemme puolesta?"

"Miksi sanotte uskontonne, ikäänkuin se ei olisi myöskin teidän? Ette varmaankaan ole katolilainen."

"En teidän ajatuksenne mukaan. Meillä ennen hugenotti merkitsi henkilöä, joka rakasti vanhoja oikeuksiamme ja liittoutui ystäviemme kanssa Fribourgissa saavuttaaksensa ne. Mutta nyt sen sijaan Genevessä vapauden sankarien lapsia kutsutaan libertiineiksi."

"Mutta mitä tekemistä teidän libertiineillä ja hugenoteilla on nyt? Totuus, jonka te olette saavuttaneet, on tehnyt teidät vapaiksi ja on siten tehnyt teille kaikki ja enemmänkin kuin mitä he ovat tahtoneet."

"Kukaties vielä kaikki mitä heidän isänsäkin tahtoivat. Tuskin kumminkaan myönnän niin paljon. Herra Calvin ja konsistorio sitovat ihmisten omiatuntoja liian kireälle."

"Se on riippuvaa asianhaaroista. Libertiinit kaikissa tapauksissa pitävät asiain uudesta suunnasta vielä vähemmän, kuin heidän isänsä vanhasta. Tässä arvelen heidän olevan tavallaan oikeassa ja väärässä."

"Miten se on mahdollista? Ettehän voi kävellä samalla kertaa oikealle ja vasemmalle, tai olla yhtäaikaa valossa ja pimeässä."

"Ollaanko siis joko kokonaan oikeassa tai väärässä?" kysyi Berthelier, hienosti olkapäitään kohauttaen. "Kuka tietää? Varmaankaan ei se mies joka kävelee. Nämä meidän libertiinimme vaativat vapautta elääkseen kuten itse haluavat."

"Aivan niin. Mutta onko se, mitä minulla on vaippani alla, toisten ihmisten asia? Kukaties, jos herra Calvin ja konsistorio oikein ajattelisivat, he antaisivat ihmisten kulkea omia teitään — luonnollisesti järkevien rajojen sisällä ja välttäen julkisia pahennuksia — eivätkä vaatisi jokaista elämään Pyhän Antoniuksen, Noan, Danielin tai Jobin tavalla Raamatun mukaan. Mutta heille pitää välttämättä kaikki leikattaman heidän omien kaavojensa mukaan. Ne saattavat olla puhtaat ja ylevät, vaan eivät sovi kaikille. Antakaa kirkon pitää alueensa ja maailman omansa, sanon minä. Mutta heimolaiseni sanovat: 'No hyväpä niin. Korvaukseksi kirkkonne vaatimasta ärsyttävästä tarkastusoikeudesta, me pyydämme kirkon etuoikeuksia. Joll'emme kuulu teihin, antakaa meidän olla rauhassa: jos kuulumme, antakaa meille oikeus kaikkeen mitä teillä on annettavissa.' Niin he vaativat samalla kun he pitävät lujasti kiinni oikeudestaan päästä pyhälle aterialle. Kahdenkymmenen viiden neuvosto, jota me kutsumme pieneksi neuvostoksi ja joka on osaksi herra Calvinin, osaksi heidän puolellaan, on antanut epäselvän päätöksen, mutta papit — tässä kohden minun mielestäni aivan oikein — protesteeraavat sitä vastaan mitä he kutsuvat häväistykseksi. Siten ovat asiat nykyään."

"Ja minä havaitsen, ettei Geneve nykyään ole mikään taivas maan päällä", sanoi De Caulaincourt.

"Eikä koskaan tule olemaan", rauhoitti Berthelier katkerasti hymyillen. "Mutta luulenpa, että nyt teidän on aika esiintyä kaupungintalolla. Teidän hyvällä luvallanne tahdon kävellä kanssanne ovelle asti, mutta seurani edemmäksi ei olisi avuksi, koska olen pikemmin huonoissa kirjoissa heidän jalosukuisuuksiensa kanssa. Sekä omasta että sisareni puolesta olen tarkastuksen alainen ja olemme saaneet yhä uudelleen sakkoja siitä, ett'emme käy kirkossa ja että muuten olemme pyhäpäivää loukanneet."

IV LUKU.

Seuraavana sunnuntaiaamuna, joka oli syyskuun ensimäinen, suuri kello "Clemens" soitteli kutsujaan varhaiseen jumalanpalvelukseen P. Pietarin tuomiokirkossa, missä oli määrä toimittaa kristityn kirkon vakavin ja pyhin jumalanpalvelusmeno, pyhän ehtoollisen jakaminen. Kaikki kirkkoon johtavat kadut olivat tungoksellaan sanankuulijoita tai ainakin kirkkoon mielijöitä. Erittäin tänään — Genevessä hyvin muistettavana päivänä — nuo joukot tarjosivat iloisemman ja vaihtelevamman näön kuin tavallista. Siellä oli paljo siivoja kansalaisia tummissa puolivillaisissa tai verkaisissa puvuissa, paljaspäisiä oppipoikia, puseroihin puettuja poikia ynnä palvelustyttöjä hopeisine puolivöineen, hyvin tärkättyine kulmikkaine päähineineen ja korkeine nahkakenkineen. Mutta oli toisia aivan erilaisia henkilöitä, verrattain harvalukuisia vaan hyvin huomattuja vaatetuksensa loistosta ja komeudesta, samettiviitoista, höyhenhatuista ja miekoista, jotka riippuivat heidän kupeillaan. Muutamat saattelivat naisia, joiden puvuissa silkki ja pitsit loistivat kaupungin ylellisyyslakien uhalla. Heidän ohi kulkiessaan rypistyivät monet kasvot, ja moni ääni kuului mutisevan, jopa Raamatun vakavilla lausetavoilla, heille vähemmän imartelevia ennustuksia tuomiosta, joka jumalattomia libertineja odottaa tulevassa maailmassa. Kuultiin viittauksia "pöyhkeistä narreista", "löylyn lyömistä hetaleherroista" j.n.e., jotka olematta erittäin sopivia, kumminkin joka tapauksessa kevensivät puhujien mieliä. Mutta kohteliaisuudet nakattiin kernaasti takasin. Libertinit laskettelivat ivaa, pilkkaa, halveksivia katseita ja häväistyssanoja "uudestasyntyneille", "kuoletetuille" ja "pyhimyksille".

Eräät pojankasvot katselivat heitä kumminkin ystävällisesti, eräs nuori sydän riemuitsi heidän oivista juhlapuvuistaan, humusta ja liikkeestä, jonka ne synnyttivät ikäville kaduille. Norbert de Caulaincourt oli ollut ainoastaan kuusi päivää kaupungissa, kumminkin oli hän jo tullut siihen johtopäätökseen, että paikat hänestä tuntuivat hyvin epämiellyttäviltä. Ei siltä että hän olisi katunut valinneensa isänsä kohtalon tai lausunut moitteen sanaa hänestä, — sellaista eivät edes villit hevosetkaan olisi voineet kiskoa hänestä! Mutta alkaaksemme hänen murheittensa sarjaa, oli ensin kirjansitoja herra Antoine Calvin, joka asui Rue Cornavinin varrella Berthelierien vierellä, avannut heille talonsa tarjoten Jumalan nimessä heille leipää ja suojaa. Epäilemättä sangen ystävällisesti tehty kirjansitojan puolelta. Norbert aavisti hänen sillä tahtovan itselleen ansiota ja odottavan korvausta tulevassa maailmassa. Mutta hänestä, Norbert Caulaincourtista ja hänen isästään, ranskalaisesta aatelismiehestä, joka oli kuin ruhtinas näiden porvarien, näiden tolvanoiden joukossa — tuntui aterioiminen tuon ammattilaisen, hänen vaimonsa ja poikiensa parissa, joista vanhemmat työskentelivät isiensä "orjan ammatissa", suorastaan onnettomuudelta ja häväistykseltä. Totta oli että pakolaisia kohdeltiin kunnioitettuina vieraina. Perheen pojat auttoivat oppipoikaa palvelemaan ja osottivat nuorelle ranskalaiselle seuralaiselleen hienoon kunnioitukseen yhdistettyä kohteliaisuutta, mutta tämäkään tuskin lievensi hänen ylenkatsettaan.

Ja vielä enemmän, hän oli alkanut käydä koulua, ja se henki millä hänen opettajansa ja koulutoverinsa häneen vaikuttivat, tuntui, vaikkakin kaukana ivasta, kuitenkin yhtä epämiellyttävältä. Hänen täytyi myöntää että nämä pikkuporvarit, samanikäiset ja nuoremmat kuin hän, tiesivät paljon enemmän yleisistä asioista kuin hän. Ensin hän koetti kohdella opettajiaan, joita piti itseään paljon alempiarvoisina, miltei hävyttömyyteen vivahtavalla välinpitämättömyydellä, mikä kyllä oli käynyt laatuun eräitten hänen edellisten kasvattajiensa suhteen. Mutta hän huomasi hyvinkin pian että hänen täytyi muuttaa käytöstään, jos tahtoi välttää sietämätöntä häpeää saamalla julkista rangaistusta seuraavana lauvantaiehtoona.

"Mutta olenhan ranskalainen aatelismies", sanoi hän eräälle ystävälliselle pojalle, joka ollen pakolainen itsekin, koetti varottaa häntä.

"Niin minäkin olen", vastasi Louis de Marsac. "Mutta vaikka molemmat olemme Ranskan poikia — ja vaikkakin olisimme kuninkaan lapsia — ei se tee vähintäkään erotusta."

Siksipä tuona sunnuntaiaamuna, hänen käydessään kirkkoon isänsä vierellä, hänen nuori sielunsa oli katkeruutta täynnä. Hän tunsi olevansa kuin lintu, joka oli sulettu liian pieneen ja sen pahempi hyvin rumaan häkkiin. Tuskinpa voi herra Berthelierinkään näkeminen, tämän astuessa ohitse kauniin tyttärensä (niin hän luuli), paraaseen pyhäpukuun puetun Margaretan kanssa käsikkäin, lohduttaa häntä, vaikka hän nostikin heille lakkiaan kuten tapa vaati. "Täällä on kaikki niin surullista", hän sanoi itsekseen, voimatta hillitä ikävystynyttä ilmettä kasvoillaan.

"Mikä sinun on, poikani?" kysyi De Caulaincourt irtautuen siitä ylevästä mielialasta, jota tunsi tänä pyhänä juhlana — niin harvinaisena hänelle, joka vain henkensä uhalla tähän asti oli uskaltanut sellaisesta nauttia.

"Ei minua mikään vaivaa, isäni. Mutta katsohan! Tuolla menee komea herrasmies, joka on puettu samaan tapaan kuin meillä kotona." Ja Norbert loi koreaan nuoreen libertiniin, joka pöyhkeili heidän sivullaan silkissä ja sametissa, ystävällisemmän silmäyksen kuin mitä herraparka oli pitkään aikaan saanut.

Viimein hän saapui isänsä kanssa tuomiokirkkoon. He tulivat varhain, mutta se oli kumminkin miltei täynnä kansaa. Seurakunta näytti levottomalta ja rauhattomalta, ikäänkuin olisi odottanut tai aavistanut jotakin tulevaksi. Norbert ei tuntenut suurtakaan kunnioitusta häntä ympäröivää sekalaista kansalaisjoukkoa kohtaan, ja pian hän mielensä kevennykseksi antoi vikkelän iskun erään ison oppipojan kylkiluille, koska luuli tämän aiheettomasti sysänneen hänen isäänsä. Nuorukainen olisi ehkä maksanut samalla mitalla takasin, jollei muuan mies heidän vierellään olisi varoittavasti ojentanut kättään.

"Ken olisi voinut niin luulla?" vastasi Norbert, katsellen väsymättä yksinkertaista sisustusta, josta oli poistettu kaikki mikä saattoi muistuttaa roomalaista loistoa. "Ma foi! jos tämä on geneveläistä kohteliaisuutta — —"

Hänen päättämätön lauseensa häipyi erään kookkaan vanhan vaimon viittaan, tämän rajusti törmätessä häntä kohtaan. Ja nyt jokainen hänen ympärillään sysi tai sai sysäyksiä, työntäen naapuriaan tai, koettaen antaa tälle tietä, vaikk'ei mitään tietä ollut annettavissa. "Vai niin, tämäkö on Jumalan huone!" ajatteli Norbert itsekseen. "Jotakin erinomaista lienee tekeillä".

Sitte hän tungoksessa tunsi erään hienoista herroista juhlapuvussaan. Erään oppipojan vyönkiemuraan tarttui kultahetale, ja tämä tempasihe irti repien kalliin koristeen. Herrasmies siitä huolimatta tunkeutui eteenpäin, mutta muuan syrjäinen sanoi aivan ääneensä: "Seisokaa tiheässä, hyvät ystävät! Pysyttäkää ne ulkopuolella". Iskuakaan ei sattunut, kättäkään ei kohotettu, mutta kansa liittyi lujasti yhteen, seisoen hiljaa yhtenä lihas- ja jännemuurina vastustaen väkivaltaista tunkeutumista.

Norbertin veri kiehahti. Hänen mielensä oli tykkänään sisääntunkijoiden puolella. Mitä oikeutta oli kellään pidättää heitä, jos he olivat niin hulluja että tahtoivat tulla sisälle? Jos hieno herrasmies näki hyväksi mennä kirkkoon — ja sitten mokomaan kirkkoon — oli se ainoastaan hänen oma asiansa. Huomattuaan olevansa lähellä verkapukuista miestä hän yhtyi häneen ja työnsi täydestä sydämestään hänen kanssaan.

Hän näki piankin että oli läsnä useita herrasmiehiä, jotka valloittivat itselleen tien kirkkoon yhtenäisessä ryhmässä, huolimatta äänettömästä päättäväisestä vastarinnasta. Hän oli kadottanut isänsä kokonaan näkyvistään. Siksi hän kulki toisten kanssa, jotka seisahtuivat onnistuttuaan viimein asettumaan näkyville niin kutsutun "alttarin" eteen.

Mutta oliko se mikään alttari? Norbertin kummastelevat silmät voivat nähdä vain sievän valkean liinavaatteen, joka verhosi jotakin — hän ei tiennyt mitä. Hän ei ollut koskaan ollut läsnä reformeerattujen ehtoollisella. Jo asian uutuus ja esineiden yksinkertaisuus antoi hänelle lievän kunnioituksen tunteen. Erään lähellä seisovan libertinin lausuma huomautus karkoitti kumminkin äkkiä sen. "Arvelen että tällä kertaa olemme voittaneet nuo pyhät miehet".

"He ovat vallin juurella, mutta ilman tikapuita", sanoi toinen kovemmalla äänellä.

"Hiljaa!" keskeytti kolmas. "Me olemme voitolla. Näytelkäämme osamme kauniisti ja antakaamme mustatakkien viettää hartauttansa."

Silloin Norbert huomasi jumalanpalvelusta paraillaan pidettävän. Pappi jymyytti pöydän takaa jonkinlaista lukua, rukousta tai varoitusta — hän ei oikein tietänyt mitä eikä siitä välittänytkään. Mutta rajattoman pitkä se oli. Lähinnä seuraava kumminkin herätti hänetkin. Clement Marotin virsi suuren seurakunnan laulamana pani vanhan kirkon seinät kajahtamaan. Norbert yhtyi lauluun. Hän tunsi nämä virret, joita Ranskassa usein katoolilaisetkin lauloivat. Sitten seurasi yhä enemmän lukemista ja rukoilemista, mikä oli vallan käsittämätöntä välinpitämättömälle kuulijalle.

Toisen virren aikana tummapukuinen, hoikka olento astui saarnastuoliin. "Hän on isä Calvin", virkkoi Norbert itsekseen, "isäntämme, hyvän herra kirjansitojan, veli, joka ei ole lainkaan suosittu. Semmoinen laiha ja kalpea mies, mustatukkainen, piikkipartainen ja pitkänenäinen. Silmät hänellä ovat läpitunkevat kuin kaksiteräinen miekka."

Seurakunta kiintyi tykkänään häntä kuuntelemaan. Vieläpä libertinitkin, häirityn kärpäsparven lailla kohistuaan, vaipuivat jonkinlaiseen vastenmieliseen äänettömyyteen, ollen aivan kuin pakotettuja kuulemaan puhetta jota vihasivat. Niin oli Norbertinkin laita. Hänen täytyi kuunnella. Nuo kylmät, selvät ja kiihkottomat sanat tulivat syvästä vakaumuksesta, tunteiden syvyydestä, syvemmältä kuin kiihkon lähteistä. Teräs on kylmää, mutta ahjon kova kuumuus sen valmistaa. Jokainen sana oli mitä sattuvin tarkoitukseensa ja tarkoin sovitettu kuin kivi mosaikkiin. Norbert tunsi tajuttomasti sen voiman. Vaikkei hän välittänytkään itse aineesta, joka käsitteli Herran ehtoollisen oikeata vastaanottamista, ja vaikka toistikin itsekseen ettei se häneen lainkaan kuulunut, hän ei kumminkaan voinut siirtää siitä huomiotaan.

Hän koetti pudistautua sen vaikutuksesta ja ajatella muita asioita. Hän yritti katsoa ympärilleen tunteakseen mikä noista hienosti puetuista herroista olisi herra Philibert Berthelier, libertinien johtaja ja läheisen naapurin, kaunistyttärisen ja ramman miehen sukulainen?

"Vie sun, miten tuimilta he kaikki näyttävätkään ja miten päättäväisiltä! Miten he käsillään tapailevat miekkojaan! Jollei tämä olisi kirkossa, niin tapahtuisi pian kuuma löyly täällä! Ah, ehkäpä niin tapahtuukin, sillä eihän tätä juuri voida kirkoksi kutsua."

Mutta tällöin tuo voimakas ääni tempasi hänet taasen mukaansa ja piteli häntä jättiläisen otteella. Ääni oli kylmä, miltei matala, mutta kumminkin se täytti joka tuuman suuresta rakennuksesta.

"Minä ohjaan itseäni mestarini säännöillä", sanoi Calvin, "joka on minulle selvä ja hyvin tunnettu. Koska pian tulemme vastaan ottamaan Herramme pyhän aterian, niin jos joku jonka konsistorium on siitä kieltänyt lähenee tätä pöytää, tahdon menetellä vaikka se maksaisi henkenikin niin kuin minun tulee."

Seurasi vakava rukous. Sitten saarnaaja kylmästi astui alas saarnastuolin rappuja, tuli esiin ja otti paikkansa Herran pöydän luona. Kunnioittavasti hän kohotti valkean liinan ja paljasti leivän ja viinin. Se oli Norbertille harvinainen näkö. Hän oli tottunut ottamaan vastaan rippileivän ja kunnioittamaan kalkkia, vaan ei koskaan uneksinutkaan maistamista. Hartaan vakavasti Calvin siunasi aineet ja seisoi sitten odottavasti.

Syntyi äkkiä kohahdus, kilinä ja jalkain töminä. Asestetut libertinit virtasivat eteenpäin, jokainen ojentaen oikean kätensä ottamaan leipää ja vasemmalla pitäen miekan kahvasta.

"He ottavat sen", oli Norbert sanomaisillaan. Mutta hän tukahdutti sanansa hämmästyneenä. Leivän ja viinin yli ojennettiin kaksi kättä — suojelevaa kättä — hentoja ja heikkoja kuten sairaan vaimon tai kuolevan lapsen. Mutta äänessä, joka kaikui täyteen ahdetun kirkon halki, ei ollut heikkoutta. "Nämä kädet te voitte rusentaa, nämä käsivarret silpoa, tämän henkeni te voitte riistää, mutta ette koskaan voi pakoittaa minua antamaan pyhää ainetta siihen soveltumattomille ja häpäisemään Herrani pöytää!"

Painostava ja kauhea oli äänettömyys joka valtasi joukon. Norbert pidätti henkeään, kun hän tenhottuna tarkasti libertinien nolostuneita kasvoja. Heidän ojennetut kätensä vaipuivat alas, ja he katsoivat epäillen toisiinsa. Viimein hänen ihmeekseen ja luultavasti heidän omaksikin kummastuksekseen nämä voimakkaat asestetut miehet kääntyivät vaijeten poispäin ja astuivat hitaasti ulos kirkosta. Ääneti kansa teki heille tietä. He olivat poissa.

Sitten, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut, isä Calvin piti rukouksen toisen papin avustamana. Sen jälkeen kansa astui kunnioittavasti esiin ja kukin seisten paikallaan söi palan leipää ja joi vähän viiniä. Tämä oli kaikki mitä Norbert näki, mutta hän tunsi jotakin mitä hän ei nähnyt — Jumalan voiman läsnäoloa.

Myöhemmin isä ja poika seisoivat yhdessä makuuhuoneessaan, ainoassa paikassa ovien sisäpuolella, joka oli sopiva heille yksityisiä keskusteluja varten.

"Miksi niin, isä?" Norbert kysyi katsahtaen ylös kengästä, jonka nauhoja aukoi.

"Sinä tiedät etten Gourgollessa koskaan käskenyt sinua. Minä annoin sinun palvella Jumalaa äitipuolesi kanssa. Mutta täällä on asianlaita toisin. Olet sanonut: 'Jumalasi on minun Jumalani'."

"Minä pidän siitä kiini, koska pidän sinusta. Kumminkin tunnustan että vanha tapa minua miellyttää paremmin."

"Minä tahtoisin sinun mielistymään minun tapaani — ei ainoastaan sen vuoksi, että se on minun, vaan koska se on oikea. Siihen luulin sinun kääntyvän Jumalan armon kautta, tämän päivän vakavan jumalanpalveluksen, rukoustemme, saarnan ja vakavan ja juhlallisen menomme kautta, erittäinkin katsellessasi Herran ehtoollisen nauttimista. Mutta Jumala ei ole nähnyt hyväksi täyttää tätä mielihaluani. Mitä sinä tänään näit — minä sanon sen surulla ja häpeällä — sopi paremmin taistelukentälle kuin Jumalan huoneeseen."

"Isä", hän sanoi, "olen nähnyt taistelukentän tänä päivänä. Ja olen nähnyt parhaan miehen voittavan. Tuo nälkiytynyt pitkänaamainen mustatakki voi saarnata mitä tahtoo, ja tosiaankin ymmärsin tuskin sanaakaan hänen puheestaan, mutta hän on oikeassa, koska hän puolustaa sitä ja saa kaikki ihmiset kunnioittamaan itseään — siksi on hän mies ja kunnollinen mies. Mutta, isä", hän lisäsi hetkisen perästä, "ole niin kiltti ettet puhu tästä mitään talonväelle. Nuo ynseät toverit, kirjansitojan nulikat, tulisivat vallan sietämättömiksi, jos saisivat tietää että minun täytyi sanoa niin paljo kiittävää heidän sedästään, jota muutenkin kunnioittavat kuin kuningasta."

"Hänestä tulee Geneven kuningas, ennenkun kaikki on ohi", vastasi De Caulaincourt. "Mutta minä tahdon kunnioittaa luottamustasi, poikani", hän lisäsi hymyillen.

"Tämä on taasen esimerkki Jumalan teistä ja nuhde uskottomalle sydämelleni", hän ajatteli jälestäpäin. "Juuri minkä luulin saavan harhateille joutuneen poikani kuohuksiin on koskettanut häntä oikeaan paikkaan. Jumala suokoon minun joskus nähdä kaiken toivoni hänestä toteutuvan."

V LUKU.

De Caulaincourtista kuten hänen pojastaankin Geneven elämä oli uutta ja kummallista, mutta hänestä se oli myöskin ilahduttavaa. Isäntänsä esitti hänet oitis omalle piirilleen eli "abbayelle", johon kuului kirjanpainajia. Nämä piirit muistuttavat nykyajan klubeja. Miltei joka ammatilla eli käsityöllä oli oma piirinsä, jossa yleisistä asioista väiteltiin, kerrottiin uutisia tai keskusteltiin kaikesta mikä vaati yhteistoimintaan, sekä päätettiin sen johdosta. Hän teki pian tuttavuutta useiden maanmiestensä kanssa, jotka kuten hänkin olivat uskonpakolaisia. Useat heistä olivat ihmeteltävän lahjakkaita ja yleviä henkilöitä. Kumminkin hän omituisen luonteensa oikun vuoksi tuli lähemmin tuttavaksi — vaikkakin oli ystävällinen kaikkia kohtaan — ainoastaan kahden kanssa, nimittäin isäntänsä, Antoine Calvinin ja viereisen naapurin Ami Berthelierin kanssa. Näitä kahta hän kuvaannollisesti kutsui aamuksi ja illaksi, koska toinen oli alati alakuloinen ja pisteliäs, toinen aina toivorikas ja herttainen. Kuvaus oli todempi kuin hän luulikaan. Berthelier edusti vanhoja asioita, vanhoja käsitteitä ja harrastuksia. Suuren uskonpuhdistajan veli taasen oli aamun lapsi — tulevaisuus oli hänen mukanaan ja hänen omansa. Kumminkin tuli aamusta ja ehtoosta yksi päivä. Yhtä varmaan johtaa ilta yöksi kuin jälleen yö aamuksi. Vanhassa, rammassa hugenotissa oli ajatuksia, jotka kuuluivat menneisyyteen ja nykyisyyteenkin, mutta kestävät vielä vuosisatoja. Ei kukaan sellaista arvannut odottaa. Kaikki arvelivat, ja enimmän hän itse, että hän oli jälellä ajastaan ja että hänen oikea paikkansa oli menneen sukupolven seurassa.

Eräänä lokakuun iltana, kun De Caulaincourt söi illallista Berthelierin luona, hänen isäntänsä jonkinlaisella ylpeydellä kehoitti häntä ihailemaan sitä mielenlujuutta, jota neuvosmiehet samana päivänä olivat osottaneet Mikael Servetin asiassa. Jokainen Geneven asukas tiesi että tämä mies — jonka nimi on ijäksi yhdistetty omaan onnettomuuteensa ynnä häpeään, joka ei ollut hänen omaa ansiotansa — oli vangittu syytettynä vääräoppisuudesta, Jumalan pilkkaamisesta ja kapinasta. "Mitähän he nyt ovat tehneetkään?" De Caulaincourt kysyi huomaten Berthelierin iloitsevan kaikesta mikä oli Genevelle kunniaksi.

"Wienistä tuli tänne lähettiläitä vaatien kuninkaan nimessä, että Mikael Servet annettaisiin heille. Niin kutsuttu pyhä inkvisitsiooni oli jo tuominnut ja langettanut hänet poltettavaksi elävältä vienolla valkealla."

"Neuvosmiehet lähettivät noutamaan miestä ja kysyivät häneltä, tahtoiko hän jäädä luoksemme ja vartoa tuomiotamme, vaiko mennä niiden kanssa, jotka häntä vaativat? Hän rukoili itkien heitä menettelemään suhteensa miten vain tahtoivat, mutta ei suinkaan toimittamaan häntä hirttomiesten kanssa takaisin."

"He kieltäytyivät jättämästä häntä, Geneven muurien sisällä on kaikilla sama turva, olkoon mies viaton tai syyllinen, kunnes hän on tuomittu oikeuden mukaan ja langetettu sen omien lakien perusteella."

"Hän on espanjalainen. Hänen tapaistensa harhaoppisten, kuten heitä kutsutaan, sanotaan uskovan että kaikki on Jumalaa ja Jumala on kaikki."

Berthelier kohautti olkapäitään. "Omasta puolestani", hän sanoi, "on vaikeata uskoa Jumalan olevan kaikki ja joka paikassa —"

Hänet keskeytti kauhistunut ilme ystävänsä kirkkaissa, rehellisissä silmissä. Laskien kätensä ystävällisellä, anovalla liikkeellä hänen käsivarrelleen De Caulaincourt sanoi surullisesti: "Suokaa anteeksi. Minä unhotin! Totta on, että aina olette ymmärtänyt niin hyvin, mitä minä sanon ja joskus sitäkin, jota en sano. Olin kiusauksessa rikkoa vaitiolosääntöä vastaan ja lausumaisillani noita kummia ajatuksia, jotka pitävät minua toisista ihmisistä yksinäni ja syrjäisenä."

De Caulaincourt toipui. Hän arveli löytäneensä järjellisen ajatuksenjuoksun siinä, mikä ensin hänestä näytti ainoastaan käsittämättömältä häväistykseltä.

"Ymmärrän", hän sanoi. "Tahdoitte sanoa, että tuntuu vaikealle käsittää Jumalan läsnäoloa, että hän on ottanut pois suosionsa valon teiltä. Olkaa lohdutettu, ystäväni. Samoin on ollut usein niidenkin laita, joita hän rakastaa, jopa joskus suurimpien pyhimystenkin laita. Olen kuullut että sellaisetkin ovat pitäneet itseään unhotettuina ja hyljättyinä. Mutta mitä sanoo pyhä kirja silloin kun kuljemme pimeässä? Eikö siellä ole, 'Luottakaamme Herraan ja pitäkäämme itsemme Jumalan luona'?"

Berthelier ei vastannut, sillä De Caulaincourtin osanotto oli omiaan soihdun lailla vain näyttämään sen virran syvyyden ja leveyden, mikä ammotti heidän välillään. Kuinka usein syntyykään äänettömyys samalla tavalla melkein kaikissa ihmisoloissa! Mutta lopuksi hän virkkoi:

"Mitä Servetukseen tulee, niin pidän häntä vähemmän vaarallisena ollessaan vääräuskoinen; mutta libertinien aseena hän on vaarallinen. Jos hän pääsee vapaaksi, niin he riemuitsevat."

"Uskoni kautta, en! vaikkakin heidän johtajallaan on nimeni ja he ovat vanhoja ystäviäni ja tovereitani. Parempi on pyhimysten hallitus, kuin raakalaisten ja räyhääjien. Siten, monsieur De Caulaincourt, näette mihin olen joutunut — kuten sanoin yksikseni ja syrjäiseksi. Isä Calvinin ja konsistoriumin mielestä minä olen pakanallinen ihminen ja publikani, jonka pitäisi olla kiitollinen päästyään vankilasta ja maanpaosta; sukulaisteni ja vanhojen ystävieni mielestä olen pelkuri ja luopio, joka on hyljännyt vapauden asian. Mutta teidän ainakin pitäisi rukoilla Philibert Berthelierin, Mikael Servetuksen ja toisten senlaisten kukistumista. Heidän huutonsa on: Geneve geneveläisille! Jos he voittavat, lopettavat he lyhyeen francillonit, ranskalaiset."

De Caulaincourt läksi äkkiä pois. Hän oli hämmästynyt ja surullinen mielessään, ei siksi, että hän aavisti vaaraa itselleen, vaan ajatellessaan ystäväänsä, johon hänen mielensä taipui tietämättään. "Ystäväni on niin oikeassa useissa asioissa", hän sanoi, "ja kumminkin niin väärässä yhdessä ainoassa, tuossa kaikesta suurimmassa. Kumminkin minä rakastan häntä enemmän kuin useata hyvää kristittyä. — Arvelen ettei se ole synniksi minulle luettava. En ole Koskaan nähnyt ketään hänen kaltaistaan. Ei näytä olevan paikkaa minne hänet asetettaisiin. Hänen elämänsä on kunnon miehen elämää, ja kumminkin —. No niin, Jumala sen kaikki tietää! Kaikessa tapauksessa hän on onneton. Voin rukoilla hänen puolestaan."

Siten hymisten hän astui sisään työhuoneeseensa, jossa, vaikkakin oli myöhäistä, Antoine Calvin yhä istui, tehden lampun valolla kultakirjailua paksuun nidokseen niin taiteelliseksi kuin suinkin. Antoine oli yksin, erotettuaan aikoja sitten apulaisensa. De Caulaincourtin astuessa sisään hän katsahti ylös ja hymyili. Hänen kasvonsa muistuttivat samalla tavalla kuuluisata veljeään, kuin jäljennös jostakin mestarimaalauksesta muistuttaa alkuperäistä. Piirteet olivat vähemmän selvät, vähemmän uurretut sekä säännöttömät. Niissä oli paljoa vähemmän yksilöllisyyttä, niistä puuttui tuota sisällistä tulta, joka on erinomaisen neron ulkonainen ja näkyvä tuntomerkki.

"Kas tässä, herrani", hän sanoi näyttäen De Caulaincourtille melkein valmista työtään, "luulenpa veljeni olevan tyytyväisen asettaessaan tämän aarteittensa joukkoon. Olen tehnyt parhaani, koska teos on määrätty lahjaksi jollekin prinssille tai suurelle henkilölle. — Kenelle, sitä en tiedä."

"Se on kaunis", De Caulaincourt vastasi, katsellessaan ihailevasti Espanjan nahkaista, harvinaista ja kaunista sitomusta ja taiteellista kultausta, joka oli tehty erinomaisella huolella ja tarkkuudella.

"Jean ei lähetä yhtään teostaan ulos maailmaan ilman, että minunkin osani siihen tulee kuten hänenkin", virkkoi Antoine, ja hänen hymyilynsä levisi! nauruksi.

"Mitä siitä on väliä? Jeanhan saarnaa meille, että Jumala on valinnut meidät jo ennen maailman perustamista. No hyvä, hän valitsi Jeanin kirjoittamaan teoksia ja minun sitomaan niitä."

"Hyvän tahtonsa ja hyvän suosionsa mukaan, monsieur de Caulaincourt. Eipä minua olisi miellyttänyt saarnata P. Pietarin kirkossa, kirjoittaa 'Kristinuskon perusteista' ja hallita konsistoriumissa, vaikkakin minulla olisi näppäryyttä ja taitoa jota minulla ei siihen ole. Niin, minä olen hyvin kiitollinen, että hän sattui haluamaan jotakuta sitomaan veljeni kirjoja ja sallii minun tehdä sitä. Ja vieläkin enemmän — eikö pyhä raamattu kerro meille että veli on syntynyt onnettomuuteen?"

"Niin se on. Kumminkaan ei se näy tässä olevan paikallaan, koska sen jälkeen, kun veljenne on esiintynyt, Genevessä tuskin on ollut onnettomuuden hetkeä — pikemmin vaan iloa."

"Mitä hyvänsä ulkonaisia vastoinkäymisiä hänellä lieneekin, ja useinhan niitä on, ei kumminkaan ollut onnettomuutta niin kauvan kuin Jumala salli hänen pitää rakastavan vaimonsa Ideletten", sanoi Antoine. "Mutta siitä on kulunut neljä vuotta kun Hän otti takasin lainansa. Idelette oli niitä, joista maailma ei tietänyt mitään. Mutta teidän on tietäminen, että hän oli sitä laatua, ettei koskaan paavilainen tai libertiini, joka sanoi moitteita ja sadatuksia kaiket päivää veljestäni, löytänyt pahaa sanaakaan hänestä. Mutta nyt, kun hän, on mennyt, luulen Jeanin tarvitsevan minua. Ei, se on liian ylpeä sana, sillä hän ei tarvitse ketään paitsi Jumalaansa. Mutta hän pitää siitä että olen lähellä ja että hän saa silloin tällöin puhella kanssani.".

Sitten Antoine taivutti päänsä taasen rakkaan työnsä yli. "Kukaties", hän arveli, "olen puhunut liian paljon itsestäni".

"Elkää unhottako lupaustanne", De Caulaincourt sanoi nousten lähteäkseen; "huomenna otatte minut oppilaaksenne."

De Caulaincourt vastoin pakolaistoveriensa neuvoa oli yritellyt kirjanpainamista, vaikkakin vähällä menestyksellä. Hänen näkönsä ei ollut vahva. Pienet metallikirjasimet hän huomasi vaikeiksi erottaa. Vielä enemmän kaipasivat tottumattomat sormet vikkelyyttä. Hän arveli menestyvänsä paremmin kirjain ulkoasun, kuin sisäpuolen kanssa.

"Minä en kehottaisi teitä, herrani, luopumaan työstä, joka on miellyttävää eikä kovin raskasta, mutta kumminkin —. Kerronkos luvallanne, mitä ajattelen?"

"Puheestanne ja kaikista tavoistanne päättäen lienette yksi Jumalan taistelijoista, herrani."

"Aina on olemassa uskonsota, vaikkei aseet aina ole aineellisia. Usea pakolainen tultuaan tänne uskon tähden menee jälleen pois levittääkseen valoa omassaan tai vieraissa maissa."

"Eikä teidän tarvitse sitä nytkään eikä milloinkaan ajatella, jollei Jumala itse kuiskaa sitä korvaanne. Sillä välin, herrani, jos haluatte nähdä mitenkä täällä työskennellään ja tahdotte koetella työaseissa sormianne, olen pitävä seuraanne kunnianani. Minä pidän kunniallista työtä ilonani ja samalla kertaa armona itselleni."

Kun he ja toiset puuhasivat joka päivä toimissaan tuossa Genevessä, jota rakastivat ja jonka puolesta he työskentelivät, tuli reformatsionin valkealle vaatteelle musta tahra, jota ei vieläkään ole pois huuhdottu. Valkealla pohjalla jokainen tahra näkyy hirveän selvästi; mustan levyn voitte kastaa musteeseen ilman huomattavaa muutosta. Vaikka ei vaino, ei martyriuskaan voinut tehdä mainittaviksi Rooman lukemattomia uhreja, tai löytää edes paikkaa heidän niinilleen ahtailla historian lehdillä, niin tuo yksi ainoa nimi, Mikael Servetus, astuu esiin tuliroviohenkilöiden joukosta, häviämättömänä, kaikille laillistettuna. Sen surullinen kuuluisuus on kosto meille. Jos protestanttisuuden uhrit olisivat olleet lukuisammat, heitä vähemmän muistettaisiin. Mutta tuhansista, jotka tuntevat tapauksen, kuinka moni tietääkään mitään miehen todellisesta luonteesta ja ajatuksista tai sekavista syistä, jotka johtivat tuohon hirveään näytelmään du Champel-torilla? Eikä tämä olisikaan paikka väitellä niistä. Erittäin on huomattava, että henkilöt, aikansa lapset, joiden elämää koetamme kuvata, näkivät asiat, yhdellä poikkeuksella, sen ajan kannalta, eikä meidän. Mutta huomattava seikka ansaitsee mainitsemista. Juuri se mies, jonka päälle jälkimaailma on liittoutunut asettamaan häpeän näytelmästä, sattui olemaan ainoa mies, joka koetti välttää sen kauhuja. Johan Calvin, yhdessä melkein kaikkien aikalaistensa, katolilaisten ja protestanttien kanssa, arveli että Servetuksen piti kuolla. Mutta hänen vakava vaikkakin hyödytön rukouksensa oli, että tulikuolema vaihdettaisiin lievempään tuomioon — telottajan kirveeseen.

VI LUKU.

"Taidat pitää ensimäisestä murhaajasta, koska panet pahaksesi jos kutsun eläintä hänen mukaansa."

"Tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että sanoessasi Kainin nimeä tarkoitat — —."

"Oh, sepä hyvä! Silloin pitäköön piski hänen nimensä ja loputkin siitä.
Tule tänne, Calvin!"

"Kas tässä sinulle! Ja tuo tuossa saakoon lääkkeeksi pitkän köyden ja lyhyen kirjotuksen."

Tämä vihainen keskustelu tapahtui eräänä lauvantai-iltana isolla "Plain-palais'iksi" kutsutulla kentällä. Tänne saapuivat Geneven nuorukaiset leikkeihin eli pilkka-ammuntaan ja muihin miehellisiin harjoituksiin ja urheiluihin. Heidän jokapäiväisessä elämässään muuten olikin kovin vähä virkistystä ja huvia. Kahden kiistelijän ympärille oli kerääntynyt piiri. Suuri Perrin niminen poika, huomatun libertinin Ami Perrinin serkku ja akademian oppilas, vannoi viimeisen tuomion pahan näköiselle sekarotuiselle piskille. Libertininuorukainen oli antanut sille puolueensa tavan mukaan loukatakseen ja ivatakseen Calvinin nimen. Toinen, pitäen koiraa kulkusta yhdellä kädellä, antoi Perrinille vasten kasvoja huumaavan iskun toisella kädellä. Se maksettiin nopeasti. Samalla muita liittyi leikkiin. Pian oli syntynyt kaunis taistelun alku. Libertinit olivat heikompana puolueena. Jo siitäkin syystä täytyi nuoren Norbert de Caulaincourtin, joka oli paikalla, mennä heidän puolelleen. Koira rukka oli riidan esine, ja näytti luultavalta että se kuristettaisiin tai revittäisiin kappaleiksi mylläkässä. Viimein Norbert, ollen aina keskellä kuohua, heittäytyi elukan päälle ruumiineen ja jalkoineen, kuten englantilaiset pojat tapaavat jalkapallo-kahakassa hyökätä pallon yli. Oli ihme ettei pojalta ja koiralta henkeä litistetty. Norbert oli varma että ainakin tusina huonoja seuralaisia oli hänen päällään tukehduttaen hänen hengitystään. Koirarepale alimaisena, tuntematta ystävää vihollisesta, teki hurjia ponnistuksia saadakseen päänsä vapaaksi. Sitten se puri. Norbert jo arveli viimeisen hetkensä tulleen.

Yht'äkkiä paino väheni, näytti vierevän pois. Hän taisi jälleen hengittää. Viimein hän näki valon niin hyvin kuin voi erottaa silmistään sinkoilevilta säkeniltä. "Nouskaa ylös", sanoi ääni hänen korvassaan. Sitten käsi koski häneen ja auttoi hänet lopulta jaloilleen seisomaan. Hän koetteli katsella ympärilleen, mutta oli vielä sekaisin ja pyöröpäinen.

Hän näki pelastajansa olevan erään akademian etevimmistä oppilaista, saman nuoren ranskalaisen, joka jo alussa oli varoittanut häntä tottelemattomuutta seuraavista rangaistuksista. Varteva, kauniskutrinen nuorukainen, auringonpaiste kasvoillaan, kumartuen piestyn koiran yli, muistutti häntä p. Mikaelin taistelusta louhikäärmeen kanssa, jollaisia kuvia joskus oli nähnyt.

"Kiitoksia, de Marsac", hän sanoi. "Vieköön tuon koiran! Se puri minua." Sitten kävivät he käsittäin.

"Se on kuollut", sanoi toinen ääni, "tai ainakin sietäisi kuolla.
Lopetetaan se!"

"Mitä se hyödyttäisi", välitti de Marsac. "Jos joku yksinkertainen poika on antanut elukalle liian suuren nimen, onko sen vuoksi syytä tappaa se? Antakaa sen olla, tai päästäkää se isäntänsä luo, joka näkyykin tulevan tuolla. Caulaincourt, oletteko pahoin loukkautunut?"

"Enpä juuri mainittavasti", Norbert kerskui. "Kiittämätön otus! Seuraavalla kerralla ne puolestani saavat hirttää sen", hän lisäsi yrittäen naurahtaa.

"Sallikaa minun olla haavurina", sanoi De Marsac vetäen kauniin, valkean liinan esille.

Nyt koira nousi ja ravisteli itseään totuttuun tapaansa. Ehkäpä se näki omistajansa lähestyvän puoli vihassa, puoli lemmessä. Louis de Marsac nosti kohteliaasti hänelle hattuaan.

"Tässä on koiranne, herra Perrin", hän sanoi. "Ei ollut sen vika, että nimensä aiheutti ikävyyttä eräälle meistä. Löytyy viljalti hyviä nimiä valita. Voisihan kutsua koiraa Caesariksi, vaikkapa Aleksanteriksi, sillä ketäkään loukkaamatta. Täällä Genevessä olisi viisaampaa, ettei leikittäisi sen suuren nimen kanssa, joka sillä nyt on. Tällä kertaa kyllä ei ole vahinkoa tullut, paitsi että ystäväni tässä suojellessaan sitä on saanut kätensä purruksi."

"Olen hyvin pahoillani", sanoi Perrin. "Kiitän häntä ja teitä. Uudestasyntyneeksi puhutte sangen sievästi. Jos kaikki olisivat teidänlaisianne, voisimme paremmin tulla toimeen heidän kanssansa."

Hän läksi pois, koira lyyhäten perässä lohdutonna. De Marsac käänsi huomionsa Norbertiin ja sitoi hyvin taitavasti ystävänsä haavat, jotka eivät olleetkaan vaaralliset.

"Minä kävelen kanssanne kotianne", hän sanoi. "Seuraavassa ovessa teistä Rue Cornavin varrella asuu tuttaviani. Olen hyvin iloinen nähdessäni heitä tänään juhlailtana."

"Arvelen teidän olevan iloinen päästessänne pois. Tiedän vaan, että minä ainakin olisin."

"En iloitse poispääsystäni, vaan siitä minne menen." Noiden kirkkaiden kasvojen yli kulki silloin ilme, joka teki ne vieläkin kirkkaammiksi.

He olivat nyt saapuneet Porte Neuvelle, jonka kautta he astuivat kaupunkiin useiden Plain-palaisilta palaavien kanssa. Käytävää pitkin kulkiessaan he kohtasivat Berthelierin ja Gabrielien, jotka nauttivat siksi vuodenajaksi erittäin ihanasta ilta-ilmasta.

"Oh, tunnen toki. Kerroinhan teille olevani menossa katsomaan heitä. Herra Berthelierin sisar, neiti Claudine, ja minä olemme hyviä ystäviä. Muutama vuosi sitten, kun saavuin tänne vielä melkein lapsena, olin eräänä päivänä torilla katsellen ympärilleni ja ostellen kirsikoita ynnä muuta sellaista. Silloin näin tämän neitiparan vihaisten, toruvien kalaämmien pelottamana joutuvan miltei pois tunnoiltaan. Se oli ennen kuin hyvä järjestys oli toimitettu torille ja koko kaupunkiin, josta kiitos isä Calvinille. Gabrielle oli sanonut heille, aivan oikein, että häntä oli koetettu pettää. Minä taistelin hänen puolestaan kaikin voimini, jotka todella eivät olleet suuret, ja viimein toin hänet riemusaatossa kotia. Hän oli paljon kiitollisempi kuin tilaisuus vaatikaan, ja on aina siitä saakka ollut erittäin hyvä ystävä minulle. Minä — he — he ovat kaikki hyviä minulle, vaikkakin viime aikoina, ollessani kovin kiinnitetty lukuihini, olen nähnyt heitä ainoastaan harvoin."

"Ettekö pidä nuorta neitiä hyvin kauniina?" Norbert kysyi. "Minusta hän on."

"De Marsac", sanoi Norbert hetkisen äänettömyyden jälkeen, "saanko tehdä teille kysymyksen?"

"Sanoitte heti iloitsevanne siitä minne menette, kun jätätte koulun. Ettehän voi tarkoittaa noita isä Calvinin pitkiä luennoita. Mitä se on, joka seuraa koulun jälkeen?"

Norbert pysähtyi ja katsoi hämmästyneenä häneen. "Mikä saa teidät tekemään niin?" hän kysyi viimein.

"Miksi ette? Kun kerran olette turvassa leijonan pesästä, miksi pistätte päänne uudestaan sinne?"

"Siksi että olen Hänen asiallansa, joka voi sulkea leijonan kidan." Norbert vaikeni, hän aavisti jotakin. Hän oli kuullut isä Calvinin, isä Bonnan ynnä toisten pappien puhuvan semmoisista asioista. Mutta että tämä poika, hänen oma koulutoverinsa, aikoi toimia sen mukaan, se oli aivan eri asia.

"Ette kai tahdo mennä kauemmaksi nähtyänne, että ystävänne ovat ulkona kävelemässä."

"Minun ystäväni on neiti Claudine, joka luultavasti on kotona. Käyn kysymässä häntä.". Sitten hän saattoi Norbertin ovelle saakka.

Siten alkoi taasen yksi noista poikain ystävyyssuhteista, jotka ovat niin ilahuttavia nuoruudessa ja avuksi usein jälestäpäinkin. Kukaties se on silloin täydellisin, kun toinen ystävistä juuri on jättämäisillään lapsuuden ja toinen juuri tulemaisillaan miehuuteen. Heille tulee koulupojan toveruustunteen lisäksi miltei ihaileva kunnioitus nuoremman puolelta ja suojeleva hellyys vanhemman puolelta. Norbert varmasti ihaili Louis de Marsacia. Hän noudatti tämän tapoja niin pitkälle kuin voi, koettipa seurata omia luennoitaan kunnollisesti ollakseen seuraavassa promotsionissa niin lähellä ihannettaan kuin mahdollista, päästyään korkeammalle luokalle. Vieläpä hänen mieltymyksensä meni niin pitkälle, että koetti kuunnella tarkkuudella isä Calvinin saarnaa. Hänellä oli siihen useita tilaisuuksia. Sunnuntaisin Calvin toisten pappien kanssa piti vuorostaan saarnan kaupungin kirkoissa, ja sitten hän usein oli P. Gervaisissa, Rue Cornavin asukkaiden seurakuntakirkossa. Paitsi sitä, joka keskiviikko akademian kaikkien oppilaiden piti kuunnella hänen luennoitaan pääkirkossa. Norbert halusi keksiä tuon kumman, tenhoavan salaisuuden, joka voi pitää hänen uljaita, elämää ja voimaa uhkuvia ystäviään ihastuneina, liikkumatta tarkkaavina usein melkein hietalasin kaksi tuntia. Mutta se yritys meni vallan tyhjiin. Hän piti isä Calvinia ihmisenä mitä suurimmassa kunniassa, mutta saarnojen asemasta hän Norbert de Caulaincourtin mielestä olisi voinut yhtä hyvin puhua kreikkaa.

Pitkät saarnat eivät ehkä olleet vaikein osa yleisestä ikävyydestä tässä ikävässä, surullisessa Genevessä. Hän kaipasi joka päivä urheiluja ja huveja "La belle France'ssa", vilkkaita tansseja, naamiaisia ja riemunpitoa. Täällä oli kaikki niin kylmää, väritöntä. Ja kuinka hän vihasikaan ikävää, yksitoikkoista luentojen, saarnojen ja katumuskehoitusten sarjaa! Tuskin vähemmän vastenmielisiä olivat yksinkertaiset ateriat, jolloin keskustelu varmaan kääntyi kysymyksiin, joista hän ei välittänyt eikä voinut ymmärtääkään. Samoin ruoka, vaikka aina terveellinen ja riittävä, kumminkin oli hyvin kohtuullinen. Muiden lapsellisten oikkujen ohella lapsen halu imelään ja makeisiin yhä säilyi hänessä. Hän ei voinut salata ylenkatsettaan ja tyytymättömyyttään kun ilmoitettiin, että lailla oli tarkasti rajoitettu niitten ruokalajien luku, mitä kukin sai pitää päivällisellä tai illallisella. Tämä ylenkatse luultavasti johtui pikemmin porvarineuvosten ja raatiherrain halveksumisesta, kuin rakkaudesta herkkuihin. Se oli osa samasta lapsellisuudesta, joka koulussa hänestä teki laiskan, vastahakoisen ja vallattoman, vieläpä joskus kapinallisenkin. Tässä de Marsacin vaikutus tuli erittäin otolliseksi. Hänen ystävällinen apunsa ja suora, veljellinen neuvonsa pelasti Norbertin muutamien hairahduksien seurauksista ja pidätti häntä toisista, vielä pahemmista.

Hänen johdollaan Norbert alkoi miehistyä ja miehistyessään hän huomasi, että Genevessäkin oli saatavissa muutamia huvituksia. Oli kumminkin — ja niin aina ennenkin — hyvä olla hänen isänsä kanssa, jolle hän pahimmillakin tuulillaan oli aina tasapuolinen ja kuuliainen. Olipa hauskaa nähdä de Marsacin joka päivä koulussa vaihtavan sanoja tai katseita hänen kanssaan milloin vaan järjestys salli sen, tai heidän menevän yhdessä sunnuntaisin hiljaiselle kävelylle Crétsiin tai virran rannalle, ja juhlapäivien ehtoopuolina Plain-palaisiin urheiluihin, joissa de Marsac paukutteli käsiään Norbertin voitoille ja oli joskus osallisenakin niissä.

Olipa vielä jotakin, mitä Norbert piti parempana kuin ehkä kaikkea muuta yhteensä. Silloin tällöin isänsä otti hänet mukaansa, kun hän pistäysi illalliselle ystävänsä Berthelierin luo. Silloin Norbert nautti mitä suurimmasta onnesta istuessaan pöydässä vastapäätä viehättävää Gabrielle Berthelieriä. Joskus hän sai palvellakin tyttöä tarjoomalla leipää ja suolaa. Vieläpä hän sai vaihtaa sanan tai parikin. Usein myös he kohtasivat kadulla, jolloin hän tervehti ja sai joskus sanan vastaukseksi. Kukaan ei arvannut, minkä arvoiset nämä kohtaukset olivat hänelle ja kuinka hän odotti niitä. Eikä hän olisi sietänytkään kenenkään tietävän siitä, ei edes isänsä tai de Marsacinkaan.

Siten aika kului ja talvi oli melkein mennyt. Vielä oli ilma ankara ja paksu lumi maassa.

Oli kaikkein kylmimpiä, pimeimpiä ja surullisimpia maaliskuun öitä, kun kerran Norbert de Caulaincourt maaten työntövuoteellaan isänsä vieressä kuuli kadulta huudon "La four chauffe" (uuni on kuuma). Hän oli ollut sikeässä unessa, mutta hänellä oli hyödyllinen kyky herätä mielen mukaan, silloin kun hänen tahtonsa oli tarpeeksi vahva kuten tässä tilaisuudessa. Hän oli edellisenä iltana päättänyt tarkkaan mitä tehdä. Hän kiiruhti ylös — olikin maannut vaan puolipukeessa — heitti puseron päälleen ja kiinnitti sen, otti kengät käteensä, ja sitten hyvin varovasti, peljäten herättävänsä isänsä, joka nukkui paljoa keveämmin, hän hiipi ulos huoneesta ja alas rappuja.

Eikä hän ollut ainoa liereillään olija talossa. Jeannette, palvelija, oli jo keittiössä kirkastaen lyhtyä illallistulen hiiloksella, johon hän tätä tarkoitusta varten oli puhaltanut liekin. Sen edessä oli aimo joukko tavallista eilen illalla sotkettua ruisleipätaikinaa, joka oli jätetty, kuten emännät sanovat, nousemaan. Tämän hän asetti varovasti suureen puumaljaan aikoen kulettaa sen "korttelin" yhteiseen leipomauuniin, joka aamu lähetti määrätty luku perheitä taikinansa, tavallisesti tois'illan varaston, tähän yhteiseen leipomoon. Huuto kadulla "uuni on kuuma" kutsui heitä.

"Taivaan nimessä, herra Norbert, mikä saa teidät vuoteestanne tänä jäätävänä yönä? Mutta koska olette täällä, auttakaapas minua tässä työssä kuten hyvä poika ainakin."

Iso, raskas malja, joka oli lujasti sidottu kierretyllä olkiköydellä, piti nostettaman vahvan palvelusvaimon selkään. Norbert auttoi häntä siinä ja kuiskasi hänen korvaansa:

"Kerroitte minulle että Berthelierin Margareta oli kipeä ja että nyt, kun ei kukaan muu ollut tilaisuudessa tekemään sitä, neiti Gabrielien piti tuoda leipä uunille."

"Vai sieltä päin tuulee! Sinunlaisesi lapsi! No niin — nuoret ovat nuoria vaan yhden kerran. Tule siis matkaan. Tässä, pidä lyhtyä kunnes avaan oven!"

Viima, kylliksi kylmä jäätämään luihin asti, kohtasi heitä heidän astuessaan lumiselle kadulle. Mutta Norbert ei tuntenut kylmää, sillä juuri silloin seuraavan talon ovi avautui ja keveä, hento olento astui arasti ulos. Gabrielien kori ei ollut läheskään niin raskas kuin Jeannetten, koska talous oli paljo pienempi, ja hän voi helposti kantaa sen käsissään. Hänellä ei ollut lyhtyä — luultavasti oli luottanut Jeannetteen.

"Olkaa hyvä, neitini", alkoi Norbert läheten. Mutta hän ei päässyt pitemmälle. Hänen kuvaamattomaksi kiukukseen kookas olento astui esiin varjosta ja sanaa sanomatta otti tytöltä korin.

Se oli vallan sietämätöntä. Joutuen äkkinäiseen raivoon Norbert hypähti vastustajansa luo ja iski häntä armotta kasvoihin.

"Korjaa luusi, lurjus!" huusi hätyytetty koettamattakaan kostaa, mutta pitäen kiini korista. "Se on varas", arveli hän, "tahtoisi varmaan että laskisin leivät, saadakseen juosta pois niiden kanssa."

Mutta Norbert tunsi Louis de Marsacin äänen. Louis, hänen sankarinsa,
hänen ystävänsä, hänen Jonathaninsa — niin hänen kuninkaallinen
Davidinsa tämän nimen korkeammassa merkityksessä, sen loistossa — tämä
Louis oli auttamassa häntä! Et tu Brute!

"Oh, Louis!" hän huusi kovaa, äänessä syvä katumus. "Ja sinä tiesit, että minä tahdoin tämän tehdä!"

"En", sanoi toinen hämmästyneenä ja kummastellen, "miten minä voin siitä tietää? Vasta eilen luennoiden jälkeen kuulin palvelijan sairastuneen."

"Tulehan pois, tulehan pois!" Jeannette huusi kärsimättömänä. "Gabrielle, sinä menetät paikkasi uunin luona ja herra Berthelierin taikina jää leipomatta."

"Neitini", sanoi Louis tyynesti, "olkaa hyvä ja sanokaa kumpi meistä saa seurata ja kantaa korianne."

"Herra de Marsac on kävellyt kaupungin läpi Rue de Riveltä asti, kun sitä vastoin herra de Caulaincourt tuli lähimmästä ovesta. Sentähden herra de Marsac saa jos tahtoo tulla kanssani ja kantaa korini. Herra de Caulaincourt, nyt on hyvin kylmä, teidän pitäisi mennä oitis takaisin vuoteeseenne."

Gabrielle ei ollut ensimäinen eikä viimeinenkään sukupuolestaan, joka ei olisi pilannut säädyllistä puhetta liikanaisella sanalla. Louis oli käynyt pitkän matkan, siinä oli selvää järkeä, joka Norbertin täytyi myöntää; mutta sitten — tulla lähetetyksi takaisin vuoteeseen kylmästä kuten lapsi!

Kumartaen — kuten hän imarteli itseään, miehevän arvokkaasti — mikä temppu kuitenkin hävisi pimeään, hän vetäytyi takaisin, palasi hiljaiseen huoneeseensa ja saavutti vuoteen. Hänen voimakas, nuori vartalonsa oli kylmentynyt luihin asti, mutta sydän hehkui povessa. Hän oli vihainen koko maailmalle ja hyvin suuttunut Louisiin. — Minkätähden, sitä hänen olisi ollut vaikea selittää. Gabriellelle oli hän samoin vihainen, ja kumminkin hänen sekavista tunteistaan ei varmaankaan viha ollut valtaavin. Hänen maatessaan pimeässä ja kylmässä, kenties ensi kerran eläessään voimatta nukkua, astui muuan ajatus hitaasti esiin sekavuudesta ja esiytyi hänen sielussaan kirkkaana ja selvänä. Se oli niin suuri ajatus, että näytti nielevän kaikki muut. "Kun kerran olen mies, en ole jäävä tähän ikävään, kylmään Geneveen", hän ajatteli. "Menen ulos maailmaan, taistelen ja voitan kunniaa ja mainetta. Tahdon olla onnettaren sotamies. Semmoisia tarvitaan paljo. Ja kun on hyvä miekka kelpo kädessä, tarjoutuu hyviä tilaisuuksia joka päivä. Sitten tulen takaisin ja nain Gabrielle Berthelierin."

Tämä päätös häntä hyvin lohdutti; siksi hän koetti tehdä sen niin vakavaksi kuin mahdollista. "Minusta tulee pian mies", hän jatkoi, "silloin saan menetellä oman mieleni mukaan. Sen vannon!" Hän pisti kylmän kätensä paitansa sisäpuolelle ja tempasi esiin pienen kultaristin, jonka oli saanut äitipuoleltaan. Isänsä tietämättä ja hyvin vähän itsekin sitä ajatellen hän yhä kantoi sitä kaulassaan. "Vannon tämän kautta", hän sanoi; "ja koko maailma tietää, että mitä on vannottu ristin kautta se pitää välttämättömästi suorittaa ja on tapahtuva."

Hänen päästyään tähän onnelliseen varmuuteen uni hänet valtasi. Ensimäinen mitä hän aamulla näki oli isänsä kumartuneena hänen ylitseen. Tämä sanoi aamujuoman jäähtyvän sekä kysyi, aikoiko hän maata koko päivän.

Sillä välin Louis de Marsac ajatteli lievästi katuen, ettei hän ollut kohdellut aivan jalosti nuorta ystäväänsä. "Ja hänellä on niin vähän", hän ajatteli, "samalla kun minulla on niin paljon." Hänen oma sydämensä tiesi — liiankin hyvin — mikä olisi tulos vetoamisesta Gabrielleen. Se tuskin oli kauniisti tehty ja sitä paitsi liian pahoin Norbert raiskaa kohtaan. "Vaikkakaan hän tietysti", hän edelleen ajatteli, "koska on vaan poika — ja vielä paremmin lapsi — ei tunne tappiotaan kuten muut, tuskinpa sitä ymmärtääkään. Mutta kumminkin se oli kovaa hänelle. Olisin voinut olla ystävällisempi. Sitä minun olisi pitänyt olla, koska minulla itselläni on niin kovin paljon."

Kun he kohtasivat toisensa samana päivänä koulussa, oli hän avomielinen ja herttaisen ystävällinen. Norbert puolestaan tunsi, että hän oli miltei käyttäytynyt narrin tavoin ja oli kovin iloinen uudistaessaan vanhat hyvät välit. Siten pieni haava heidän ystävyydessään pian parani eikä jättänyt arpeakaan jälkeensä.

VII LUKU.

Tällä välin aika kului Genevessä tuoden mukanaan edistystä ja muutosta. Yksi muutos oli jo tapahtunut Berthelierin talossa. Sivullisesta se tuskin tuntui suuriarvoiselta, mutta tuotti suurta tuskaa eräälle pelokkaalle, hennolle sielulle. Claudine parka, pitäen sydämestään vielä kiini omasta uskonnostaan, luopui surullisena oikeudestaan martyyrikruunuun ja jätti sen kirkon, jota rakasti. Ei siltä että todellinen marttyyrius olisi seurannut, vaikkakin hän olisi edelleen lujasti kieltäytynyt mukaantumasta oleviin oloihin. Semmoiseen kohtaloon ei saanut tilaisuutta ainoakaan kiihkokatolilainen Calvinin kaupungissa, mutta hänet olisi voitu sakottaa ja vangita, ja jos pysyi edelleen uppiniskaisena, lopulta pakottaa lähtemään kaupungista. Mutta mikä häneen enimmän vaikutti, oli pelko että sen kautta hän tuottaisi ikävyyksiä veljelleen, eikä suinkaan ajatus omasta turvallisuudestaan.

Berthelierin asema oli jo ennestään sietämätön. Totta on että varma määrä suvaitsevaisuutta osotettiin hiljaisuudessa hänelle kärsimystensä vuoksi vapauden asiassa. Siitä huolimatta pastorin vuotuinen kotitervehdys, jolloin hänen tapanaan oli kysyä kansalaistensa uskoa ja siveyttä, oli kauhistus Claudinelle ja Margaretalle. Hän itse näytti pikemmin nauttivan saadessaan hämmästyttää ja sekaannuttaa noita arvon naisia. Nämä pastorit olivat kaikki kunnon miehiä, muutamat heistä todella kyvykkäitä, vaikkakin yleisen mielipiteen silmissä he kärsivät Calvinin varjosta — tuosta jättiläisestä, joka sai suuret miehet näyttämään kääpiöiltä. Berthelierin suosikki heidän joukossaan oli eräs Abel Poupin, joka kulkutaudin raivotessa noin kymmenen vuotta sitten oli valittu sairaiden papiksi. Hän alkoi hyvällä menestyksellä, mutta viimein ruttohuoneen kauhut voittivat hänet ja hän rukoili vapautusta. Tämän heikkouden sijaan, jota hän katkerasti katui, hän korvaukseksi koetti herkeämättömällä huolella hoitaa tehtäväänsä ja elää vakavassa, yksinkertaisessa hurskaudessa.

Hänelle Berthelier selitti, ettei hänellä ollut halua häiritä vallitsevaa järjestystä, että hän ottaisi osaa saarnoihin niin usein kun hänen terveytensä sallisi ja käyttäytyisi joka suhteessa kuten lainkuuliainen kansalainen ainakin. Mutta pelastukseen uskominenhan oli, kuten isä Calvin itsekin opetti, mahdollinen vain erityisen armon avulla, joka annettiin ainoastaan valituille. Koska sitä ei oltu annettu hänelle, mitä mahtoi hän sille.

Poupin huomautti hyvin vakavasti: "Herra Berthelier, te vain saivartelette kanssani. Te tiedätte sangen hyvin, että näissä kysymyksissä jokainen voi puhua itsensä umpipohjukkaan, mutta ken etsii, hän aina löytää tien ulos siitä. Etsittekö te?"

Pastori lisäsi vakavia sanoja ajan lyhyydestä ja iankaikkisuuden läheisyydestä. Kun Berthelier näki hänen menevän pois, sanoi hän sydämellisesti:

Muutamia päiviä jälestäpäin Claudine ja Gabrielle istuivat yhdessä neuloen. Huone oli mukavasti sisustettu, sillä Berthelier varoi ettei hänen sisareltaan puuttuisi mitään. Kumminkin oli vältetty kaikkea koreata ja loistoon vivahtavaa. Yksi kaunistus oli huoneessa kumminkin: nuori tyttö, joka istui jalkapallilla vanhemman naisen tuolin vieressä, näytti keränneen kasvoihinsa kuten maljaan ihanuutta kylliksi komeata palatsiakin varten. Hänen kauneutensa oli etelämainen, hiukset kuin kiillotettua eebenpuuta, silmät kuin tummat auringot pitkien mustien ripsien verhossa, hipiä hienosti ruskahtava, piirteet jalomuotoiset, hempeys hieno. Juuri tällöin nuo kukankaltaiset kasvot kumartuivat silminnähtävästi huolestuneina vaikeasti kirjailtavan kohdan yli.

Claudinella oli oma neuloksensa, mutta hän näkyi enemmän ajattelevan Gabrielien työtä. Hän näytti heikolta ja huonolta, hänen mieliharminsa olivat kovin kohdelleet hänen ennestään heikkoa terveyttään.

"Se nyt on hullua! Silmäni ovat vanhat, mutta kumminkin erotan vielä varsin hyvin päivän valon. Vaan sinä kyllästyt pian neulomiseen. Luostarissa työskentelimme aina aivan ehtooseen saakka. Minua huvittaisi tietää mitä olisi tapahtunut, jos joku noviisi olisi ilmoittanut olevansa väsynyt ja tahtonut lopettaa työnsä kesken, kuten sinä usein teet, Gabrielle."

"Niin, mutta luostarissa te olitte orjia, totellen toisen tahtoa. Nyt olemme vapaat."

"Vapaat? Jos oppilaat olisivat vapaita mestaristaan, kuinka paljo oppisivatkaan he ammatistaan sinun luullaksesi?"

"Varmasti tottelisin teitä, tätini", Gabrielle vastasi nöyrästi, "vaikkakaan en oppisi teiltä alottelijan tavalla."

"Oppisit minulta —? Onpa kauan siitä kun minulta olet tahtonut oppia."
Claudinen äänessä oli hieman tuskallinen väre.

"Opin paraikaa tätä kirjailua teidän johdollanne, ja tahdon sen täydelleen oppia."

"Se kyllä on vaivan arvoinen. Johtajamme oppi sen eräältä läheiseltä sukulaiseltaan, joka oli saanut opin eräältä Savoijan ruhtinatarvainaan — Jumala olkoon hänelle armollinen — seuranaiselta. Se oli niinä vanhoina hyvinä aikoina, jolloin armollinen herttuamme usein kävi meitä katsomassa, ja piispa mielellään asui hiippakunnassaan ja kaupungissa vallitsi suuri humu ja ilo."

"Mutta nyt", sanoi Gabrielle, "olemme päässeet eroon savoijalaisista.
Ja kiitämme siitä Jumalaa."

"On helppo puhua eroonpääsemisestä savoijalaisista, mutta se ei ole yhtä helposti tehty. Tiedätkö kuinka monta parasta perhettämme on savoijalaista verta ja rotua? Tiedätkö sitäpaitsi —. Oi, mutta luulen ettet tiedä, eikä minun olisi pitänyt siitä puhuakaan."

"Mitä sinä, rakas täti, tarkoitat?" kysyi Gabrielle. "Mitä minä en tiedä?"

"Onko joku ystävistämme polveutunut savoijalaisesta verestä, kuten sanot, tätini? Niinpä niin, tiedän niin olevan laidan. Mutta mitä se haittaa, jos he ovat hyviä ja uskollisia, kuten Rosetit, Vandelit ja Aubertit. Ja tiedättehän, että Ranskan pakolaiset ovat paraita joukossamme."

Miksei Claudine ottanut varteen tätä tilaisuutta siirtyäkseen vaarallisesta aineesta, sen sijaan että palasi siihen? Oli varmaankin paha onni, joka sai hänen sanomaan:

"Jos savoijalainen veri on hyvää, pidän siitä enemmän kuin ranskalaisesta. Sitä on meidänkin joukossamme. Vieläpä myös —. Mutta arvelen etten sano sen enempää."

"Miksette, täti Claudine? Mitä vaaraa siitä on? Nyt olen Geneven lapsi. Mitäpä siitä surisin jos kuulisin, että isoisäni-isoisä on ollut savoijalainen?"

"Surisitko, lapsi, jos se sattuisi sinua lähemmäksi?" — "Kaikessa tapauksessa", ajatteli Claudine, "saa hän kerran tietää totuuden, eikä Ami ole koskaan kieltänyt minua kertomasta sitä hänelle." Kumminkin hän vaikeni, ikäänkuin epäillen.

"Mitä tarkoitatte, tätiseni? Puhukaa vain, minä pyydän teitä", sanoi Gabrielle mielenkiinnolla, minkä puhumatapa "voisin, jos tahtoisin" aina herättää.

"Sinä olet veljeni ottolapsi ja hän on aina ollut sinulle aivan kuin isä. Arvelen ettei hän pidä siitä, että hänelle itselleen tahi sinulle sanotaan ettet ole hänen oma lapsensa. Kumminkin luulen hänen rakastavan sitä, että kaikki asiat jotka ovat totta lausutaan julki, vaikk'eivät ne olisikaan mieluisia tai virkistäviä. Mutta ajattelevathan miehet aina ristiriitaisesti."

"En tahdo omata isää tai ystäviä, paitsi niitä jotka Jumala on antanut minulle. Kellään lapsella ei koskaan ole ollut niitä parempia kuin minulla", sanoi Gabrielle lämpimästi.

"Eikö sinulle ole koskaan johtunut mieleen ajatella omia vanhempiasi, keitä he olisivat?"

"Ei koskaan", vastasi Gabrielle nopeasti. "Mitä sillä on väliä? Vaikka oletan", hän lisäsi, "heidän olleen talonpoikia, 'harmaajalkoja', kuten niitä kutsutaan, kotoisin maalta tai vihollisen pelosta hävitetyistä esikaupungeista. Isäni otti heidät vastaan rakkaudesta Jumalaan —. Ja sitte he kuolivat. Se on kaikki mitä heistä tiedän tai haluan tietää. Olen Geneven lapsi."

"Tiedätkö, rakkaani, minun olevan miltei varman siitä, että olet
Savoijan lapsi?"

Gabrielle hämmästyi. "Oi ei, ei!" hän huudahti, "se ei voi olla totta. En ole savoijalainen. Minä olen geneveläinen, minä! En tahdo olla savoijalainen. He ovat julmia ja kelvottomia. He ryöstävät ja murhaavat viattomia ja kiduttavat ja polttavat Jumalan marttyyrin!"

"Etkö luule Jumalan luoneen savoijalaiset kuten geneveläisetkin? Eivätkö sitte Geneven lapset ole koskaan toimittaneet ikäviä tekoja? Mutta olkoon tämän asian laita miten tahansa, sinä et voi parantaa syntyäsi. Ja onhan kaikilla asioilla kaksi puolta. Tyydytä itseäsi tiedolla, että olet korkeampaa syntyperää kuin arvaatkaan. Korkeampaa — niin, yhtä jaloa kuin ylhäisin henkilömme. Köyhät vanhempasi, jotka kuolivat täällä, olivat, kuten Margareta on kertonut minulle, ainoastaan kasvatusvanhempiasi. Eräästä esineestä päättäen — paperikääröstä, joka silkkikankaaseen verhottuna koristi hentoa kaulaasi — olisit sinä heidän puheensa mukaan savoijalainen ja jaloa sukuperää."

Gabrielle katsahti ylös hämmästyneenä ja ihmetellen, mutta paljoa enemmän kiusattuna kuin huvitettuna. Hän kysyi kuten luonnollista:

"Nyt et voi sitä nähdä — sen pahempi. Isäsi — tunnethan hänet — kertoi minulle sitä kysyessäni polttaneensa sen erehdyksestä. Se on niin miesten huolimattomuuden tapaista! Kukatiesi hän siten hävitti jonkun sinun kauniin perintösi."

"No niin", sanoi Gabrielle tarmokkaasti, "hän on tehnyt minulle hyvän työn ja minä kiitän häntä. Savoijalaisten kanssa ei minulla ole mitään tekemistä enkä minä sitä tahdokkaan."

"Sitä et vielä tiedä. Ajattelin kaikkea tätä eilen illalla, kun herra de Caulaincourt oli illallisella kanssamme ja puhui mennäkseen Savoijaan."

"Luulin hänen ajattelevan vaan mennä maalaisten pariin", sanoi Gabrielle. "Toivon ettei hän liittyisi libertineihin. Se olisi liian vaarallista."

"Kenpä tietää vaikka hän ajattelisi yhtä vähän vaaraa kuin tuo nuori de Marsac raukka, jonka puolesta voisin itkeä", sanoi Claudine. "Lapsi, Gabrielle, mikä sinua vaivaa?" Hän näki tytön käsien vapisevan ja hänen kasvojensa vaihtavan väriä. Vaistomaisesti hän puhui hitaasti ja miellyttävästi kuten se joka pakottaa itseään johonkin tehtävään. "Herra de Marsac on hyvin ystävällinen nuorimies ja minä kunnioitan häntä hyvin suuresti ystävänä. Mutta me emme ole hänen heimoaan, eikä hänellä ole täällä ketään isää tai holhoojaa hillitsemään hänen toimiaan. Siksi meidän ei tarvitse puhua hänestä enempää. Ihmettelen miten herra de Caulaincourt ranskalaisena tuntee niin hyvin savoijalaisten kielen. Hänen pitänee huomata se sangen mukavaksi käyttää täällä, missä patois puhutaan niin yleisesti."

"Puhu kovemmin, rakkaani, en voi oikein kuulla sinua. Mikä ääntäsi vaivaa? Mitä Norbert sinulle kertoi?"

"Että hänen isänsä nuoruudessaan oli ollut vankina Savoijassa", sanoi Gabrielle vaivaloisesti, painaen kasvonsa syvään työnsä yli, jota hän teki hyvin huonosti.

"Tiesin hänen pian väsyvän kirjain painamiseen ja sitomiseen, sillä semmoiset ammatit eivät sovellu herrasmiehille. Vielä enemmän hän väsyisi tyhjäntoimittamiseen. Siten paljaasta toiminnanpuutteesta hän olisi pakotettu kulkemaan ympäri maakuntaa kuten vaeltava munkki. Paitsi sitä hän on harhaoppinen, koska levittelee isä Calvinin oppia. Se on kaikki minulle vierasta. Mutta sitten — kaikki on täällä vierasta, kaikki on muuttunutta."

"Ei sinulle, lapseni. Sinähän myöskin olet unhottanut vanhat polut, mitkä olivat tarpeeksi hyvät isillemme ja isoisillemme, jotka lepäsivät Jumalassa. Se on kovaa minulle, joka opetan ja rakastan sinua."

"Te rakastatte minua", Gabrielle sanoi hellästi asettaen kätensä hänen käsivarrelleen.

"Niin, lapseni, minä rakastan sinua. Siksi toivon mitä hartaimmin näkeväni muutoksen sinussa. Minä niin mielelläni toivoin, että olisit minulle kuin rakas tytär, iloni ja lohdutukseni tässä uudessa, kylmässä, uskottomassa maailmassa. Mutta nyt sinä et enää tahdo oppia enempää minulta. Pidät tosiaan parempana vannan palvelijattaren opetusta kuin minun. Minun täytyy myöntää hänen olevan hyvä taloudenhoitaja ja uskollinen palvelija. Mutta tietämätön, ennakkoluuloinen, suuriluuloinen tunkeilija näkymättömiin asioihin, turhamaisesti pöyhistynyt lihallisessa mielessään, kuten pyhä kirja sanoo, hän on. Haluaisin nähdä johtajamme — ei, ei hänen, hän oli liian lempeä — apujohtajamme ottavan Margaretan käsiinsä."

"En tahallani, sillä siitä olin kauvan aikaa surullinen ja murheissani.
En tietänyt mitä ajatella."

"Miksi et ajattele sillä tavalla kuin kaikki hyvät miehet ja naiset ennen meitä?"

"Niin sanoinkin itselleni. Ja minä koetin — oi, kuinka vakavasti — lukea kaikki rukoukset, jotka te olitte opettanut minulle ja ajatella aivan kuin tekin."

"Kuin minä —. En pidä lukua ken minun kuulee sanovan niin. Olenhan asunut niin kauan tässä harhaoppisessa kaupungissa ja olenhan ollut pakoitettu mukaantumaan sen tapoihin ja laiminlyömään kirkon sakramentit välttääkseni suurempaa pahennusta."

"Margareta, sen tunnustan, toimitti erään asian puolestani", Gabrielle sanoi matalalla äänellä. "Hän antoi minulle uuden testamentin ja rukoili minun lukemaan sitä, koska ei itse osaa lukea. Mutta te teitte enemmän, te opetitte minun rakastamaan sitä josta se puhuu."

Claudinen surullisille kasvoille tuli iloisempi ilme. Gabrielle oli koskettanut kieltä, joka värähti vastaten. Hän risti silmänsä äänetönnä.

"Silloin kirja saattoi minun rakastamaan Häntä enemmän", Gabrielle sanoi. "Se osoitti minulle, että Hän oli kaikki mitä minä halusin. Sinä päivänä jona pappi tuli meille puettuna teurastajan takkiin ja esiliinaan ja te tahdoitte minun tunnustamaan uskoni hänelle — miten sitä voin tehdä? Sydämeni oli juuri täynnä Herramme itsensä rauhaa ja anteeksiantamusta enkä tarvinnut toista. Siksi menin P. Gervaisiin, jossa silloin oli jumalanpalvelus. Ja te olitte murheellinen ja suruinen puolestani. Aina siitä asti olen halunnut kertoa teille mitä silloin tunsin."

"Sinä puhut hyvin, lapseni", sanoi Claudine. "Mutta sinä et ole oppinut enkä minäkään. On toisia Jumalan määräyksiä, jotka eivät ole kirjoitetut Hänen kirjassaan. Mutta minä olen vaan tietämätön nainen enkä tunne mitä ne ovat. Papit opettivat meitä. Nyt en tiedä mitään. Tunnen ainoastaan olevani oikeassa."

"Minä myös tunnen olevani oikeassa", aikoi Gabrielle nopeasti vastata, mutta se ei olisi ollut soveliasta, ja tyttö kuudennellatoista sataluvulla saattoi olla kaikkea muuta vaan ei epäkohtelias vanhempia ihmisiä kohtaan. Hän vaikeni, kenties ajatellen jotakin Louis de Marsacin joskus lausumaa ajatusta. Hänen tietämättään kaikki hänen ajatuksensa saivat värinsä Louis de Marsacin mielipiteistä, erittäinkin hänen parhaimmat ja ylevimmät aatteensa. Hänen oma uskonsa sai tähän aikaan paljo iloa ja kirkkautta hänen kosketuksestaan henkilöön, jonka sisäinen elämä oli puhdasta päiväpaistetta. Puolittain huomaamatta hän lausui: "Muistelen jotakin mitä Louis sanoi —."

"Herra de Marsac", Gabrielle korjasi punastuen. "Eräänä iltana hänen ollessa täällä vieraana hän ja isäni olivat eri mieltä jossakin asiassa ja hän sanoi: 'Herrani, tiedätte että toisella puolen maailmaa on ihmisiä, joiden yö on päivä meille ja joiden päivä on yö meille, ja yhtä kaikki näemme saman auringon'. Silloin isäni vastasi hiljaisella hymyllään: 'Herra de Marsac, jos ymmärrätte oman vertauksenne ja seuraatte sitä minne se teitä johtaa tulette olemaan paljoa viisaampi mies kuin isä Calvin'."

"Sitä en todellakaan ymmärrä. Mutta, Gabrielle, sen käsitän aivan hyvin ettei herra de Marsac saisi käydä täällä niin usein. Tahi jos hän käy, ette sinä ja hän saisi puhua yhdessä kuten teille viime aikoina on tullut tavaksi. Et ole enää lapsi, vaan nuori neiti, jonka pitää olla viisas ja varovainen."

"Tiedän sen, lapseni. Olet suuresti edistynyt viisaudessa ja ajattelevaisuudessa. Ei kukaan enää tuntisi sinua tuoksi ynseäksi lapseksi, jonka usein panin arestiin, koska leikit vasten kieltoani kirjansitojan poikien kanssa."

Gabrielle ajatteli että oli vallan eri asia puhella Louisin kanssa, joka oli hyvä ja viisas ja jolta hän aina oppi niin paljo, kuin leikkiä raakojen poikain kanssa, kuten kauan sitten lapsena ollessaan. Mitä täti saattoikaan tarkoittaa? Kysymyksen mukana tuli häneen ennen tuntematon vavahdus. Tietoisen ajatuksen "purppuraisessa sarastuksessa" heräsi hänessä jotakin hänelle tuntematonta.

"Et vielä ole täysin kehittynyt, mutta kehityt nopeasti. Ja tahtoisin sinun tietävän, että nuoren neidon polulla löytyy paljoa vaarallisempia pauloja kuin ne, jotka lasta uhkaavat. Sen pahempi", hän lisäsi hieman katkerasti, "on uusi uskonne riistänyt varmat turvapaikat koetelluilta, kiusatuilta ja murheellisilta neidoilta."

"Täti, senkö vuoksi tulitte nunnaksi St. Claireen, että sydämenne oli murrettu?" Gabrielle äkkiä kysyi, siten rohkealla iskulla johtaen sodan vihollisen omalle alueelle.

"Sydämeni oli murtunut veljeni tähden, jolle olin kokonaan antautunut.
Sitäpaitsi minulla ei ollut mitään muutakaan paikkaa minne mennä."

"Varmasti ei", sanoi Claudine innostuneena, ikäänkuin torjuen väärää syytöstä. "Olenhan Kristuksen morsian. Tai oikeammin: minä olin", hän lisäsi, syvään huoaten. Äkkiä hän jatkoi muuttuneella äänellä: "Mitä minä nyt olen, tietää ainoastaan Hän. Hän ainoastaan tietää, antaako Hän anteeksi?"

"Hän on uskollinen ja oikea antaessaan syntimme anteeksi", Gabrielle rohkeni kuiskata.

"En epäilekään sitä. Mitä minä epäilen, on se että antaako hän minulle anteeksi. Ei, elä puhu minulle. On enää vain vähä aikaa, kunnes kaikki nämä himmeät asiat minulle tulevat selviksi. Olen iloinen vaikken menekään rauhaan, vaan vaivaan. Tämän suhteen tiedän mitä sanoisit. Muiden asioiden mukana olette suoriutuneet kiirastulenkin puhdistavista liekeistä. Samoin olette poistaneet vidamen, jonka tapa oli toimia piispan puolesta ja rangaista rikoksianne. Mutta te tiedätte että vidame on mennyt eikä voi palata. Kuka teille on noussut kuolleista kertomaan kiirastulen liekkien sammumisesta?"

"Kristus on noussut meidän vanhurskauttamiseksemme", Gabrielle sanoi lempeästi, "puhdistetulla ihmisellä ei ole enää kärsimystä synnin tähden."

"Olkoon tämän asian laita kuten Hän tahtoo", Claudine vastasi. "Sinun rakastavaa palvelustasi isäsi voi tarvita tulevina päivinä. Ethän hylkää häntä?"

"Minäkö? Enkö minä rakasta häntä niin kuin ikänä lapsi on rakastanut isäänsä?"

"Ole siis hänen luonaan ja auta ja vaali häntä niin kauan kun voit. En mitenkään sano sinulle, 'Elä mene naimisiin'. Ne ovat asioita, joita me naiset emme voi järjestää oman tahtomme ja mielemme mukaan. Mutta mikä hyvänsä osasi on, elä jätä häntä hyljätyksi. Muista että hän pelasti elämäsi, ja että kaikki, mitä sinulla on, olet saanut häneltä. Mutta nyt kuulen hänen askeleensa portailta. Pane pois työsi, Gabrielle, ja mene auttamaan Margaretaa illallisen valmistamisessa."

VIII LUKU.

Sillä välin tuo kaupunki järven rannalla, jossa Claudine, Gabrielle ynnä muut viettivät hiljaista, tasaista elämää, oli tullut ihmeellisten tapausten näyttämöksi. Ei kaikki asukkaat kumminkaan, vaan paras osa heistä ja se osa, joka sai yhä enemmän yleistä vaikutusta, oli taipuva perustamaan sinne puhtaan jumalaisvallan, jota tarkasti hallittaisiin Jumalan lain mukaan niiden toimesta, jotka katsoivat olevansa Hänen palvelijoitaan ja lähettiläitään maan päällä. Tätä suurenmoista yritystä oli koeteltu ennenkin. Savonarola oli Florensissa opettanut muutamia vuosia selvästi ja loistavasti, vaan onnistumatta, että Kristus yksin oli sen herra ja kuningas, kunnes lapsetkin huusivat kaduilla "Viva il Re Gésu!" (Eläköön kuningas Jeesus!) Me tiedämme miten tämä päättyi — miten onnettomuuksien ja useiden erehdysten jälkeen profeetta, kuten oli odotettavissakin, kuoli kielletyn ja hyljätyn kuninkaansa puolesta. Geneven profeetan työ kesti kauemmin. Hän säästyi lopullisesta murhenäytelmästä, joka kaikesta huolimatta olisi rajattomasti korottanut hänen mainettansa. Mutta olikin useita yhteisiä, jos vastakkaisiakin, kohtia innokkaan, kiihkoisen italialaisen ja kylmän, voimakkaan ranskalaisen välillä, jonka tuli oli voimakkaampaa, koska se poltti sisällisesti.

Se seikka että ranskalaisen työ ei ainoastaan kestänyt kauvemmin, vaan tunkeutui syvemmällekin kuin toisen, johtuu epäilemättä osaksi siitä tosiasiasta, että häntä avustivat muutamat henkilöt, joissa todella oli "hengen elämä lakina", uutena elämänä, joka tarkoittaa oikeudellisuutta, voimaa ja voittoa.

Mutta myöskin ulkopuolella libertinipuoluetta, jonka kanssa meillä on vielä enemmän tekemistä, oli Genevessä aina semmoisia, jotka jäivät osattomiksi tästä salaperäisestä vaikutuksesta, kuten Ami Berthelier ja hänen sisarensa sekä nuori Norbert de Caulaincourt. Kumminkin oli useita, jotka avasivat sielunsa alttiiksi sille, kuten vanuttaja levittää vaatteensa aurinkoon valkenemaan. Norbertin isä oli yksi niistä. Hänen elämänsä siitä saakka, kun hän otti vastaan uuden uskonnon, oli ikävää. Ne tilaisuudet olivat hyvin harvoja, jolloin hän saattoi tavata Gourgollesissa jonkun matkustavan hugenottipapin, tai salapuvussa lähteä johonkin kenttäkokoukseen, tahi salaa nauttimaan pyhää ateriaa. On totta että hänellä oli aina Jumalan sana tarjona ja että henkinen elämä voidaan säilyttää hyvin korkealla menemällä suoraan lähteelle ilman mitään johtavaa virtaa tai kanavaa. Kumminkin ovat säännöllisessä kristityn elämän kulussa virrat ja kanavat Jumalan siunauksen teitä.

"Minä olen toinen mies, senjälkeen kun tulin tänne", hän sanoi ystävälleen Antoine Calvinille.

"Nyt te menette levittämään valoa", Antoine vastasi, nitoen ahkerasti veljensä uutta teosta 'Kristinuskon perusteet'.

"Se juuri on hänen ammattinsa. Hän sanoo yhdelle ihmiselle 'mene' ja hän menee, toiselle 'tule' ja hän tulee, samoin palvelijalleen — se on, jokaiselle geneveläiselle — 'tee tämä' ja hän tekee."

De Caulaincourt vaikeni hetkeksi, ennenkun vastasi: "Lähettäköön hän sitten minut minne tahtoo. Sillä", hän lisäsi mielenliikutuksella, "kaikki paikat ovat samanlaisia minulle. Olen kerran koettanut asettua yhteyteen rakkaitteni kanssa, jotka jätin jälkeeni Gourgollesen. Mutta turhaan. Ei sanaa, ei merkkiäkään tule minulle. Näen että olen kuollut heille, kuten he näyttävät olevan minulle. Sentähden minulla ei ole muuta kotoa maan päällä, paitsi minkä teidän ystävyytenne antaa minulle täällä."

Niinpä hän kääntyi Calvinin puoleen ja lähetettiin ensin evankeliselle lähetysmatkalle talonpoikain luo Geneveä lähinnä olevaan savoijalaisalueeseen. Hänen taitonsa heidän patois-murteessaan — niin harvinainen Ranskanmaalla — oli erikoinen puolle toimeen, ja koska puheena oleva paikka oli lähellä, voisi hän helposti palata saamaan neuvoa, ohjausta ja rohkaisua; — jos hän nimittäin enää palaisi ollenkaan. Sillä jokainen reformeerattu lähetyssaarnaaja matkasi alituisessa hengenvaarassa. Hän tiesi itse sen.

Koko uusi Geneve paloi ja hehkui lähetysinnosta. Ei ainoastaan malttamattomat nuorukaiset kuten Louis de Marsac, vaan ikämiehet kuten de Caulaincourt, leimahtivat liekkiin ja halusivat kuluttaa ja kulua — niin, jopa tulla uhratuiksi — Hänen puolestaan, jota heidän sielunsa rakasti.

Hänen puolestaan, jota heidän sielunsa rakasti! Tätä juuri reformatsioni, tätä protestantismi — niin, tätä kalvinismikin sisälsi heille. Ei se sisältänyt mitään rautaista logikanjärjestelmää, vaan elävän, ikuisen ystävän kasvot, Hänen joka — niin se tunnettiin — rakasti ja oli valinnut jokaisen ennen maailman perustamista "kunnioittamaan Jumalaa ja hänestä aina nauttimaan". Dogmit, jotka meistä tuntuvat ankarilta, vieläpä vastenmielisiltäkin seurata, tuntuivat heistä — tuon toisen Jumalan äänen ankaran tyttären tavalla, josta runoilija laulaa — olevan

    "Jumalan kasvoin hellin hempi,
    Joidenka hymy suloisempi
    Kuin mikään muu on maailmassa."

Näiden sankarisielujen uskossa oli sanomatonta suloutta, siinä oli timantin lujuutta, jota maailman aseet ei voi kukistaa. — "Sinä ohjaat minua Sinun neuvollasi ja jälestäpäin otat kunniaan. Ketä minulla on taivaassa paitsi Sinä? Ja maan päällä ei ole ketään, mitä minä halajan paitsi Sinua?" Ei ole maailma koskaan nähnyt voimakkaampia, vaan ei myöskään jalompia eikä pyhempiä tai hellempiä sieluja kuin ne, jotka tuolla tavalla käsittivät, eikä luultavasti koskaan tule näkemäänkään.

Heidän siveyslakinsa eivät sulkeneet pois maallisia, puhtaita ja pyhiä iloja, vaikkakin ne joskus olivat liian vakavia ottaakseen huomioon pientä kauneutta. Louis de Marsacin kaltaiset nuorukaiset, jotka tavoittelivat marttyriutta, kuten nykyaikaiset innokkaat nuoret sotamiehet haluavat urhoollisuusmitalia, eivät aina pysyneet henkisen innostuksen korkeudessa. Tai pikemminkin ylämaat, missä ilma oli kirkas ja puhdas ja missä oli nähtävänä ihmeellisiä maisemia, missä laaksot olivat kukkapeitteisiä ja sulovirtaisia, olivat heille ainoastaan osia samasta matkasta, jolla sama ystävä astui heidän rinnallaan ja sama koti oli matkan määränä.

Eräänä päivänä Claudine Berthelier palasi kotiin lyhyeltä kävelyltä kovin kiihoittuneessa mielentilassa.

"Olen juuri tavannut rouva de Maisonneuven", hän selitti Gabriellelle ja Margaretalle. "Hän vaatii aivan välttämättömästi, että menisimme heidän luokseen huomenna illalliselle, jonka he antavat herra de Vezelayn kunniaksi, joka on juuri saapunut Ranskasta."

Maisonneuvet — oikeammin Baudichon de Maisonneuvet — olivat Geneven varakkain suku ja hartaita protestantteja.

"Totta se on. Herra de Maisonneuve ei voinut vakuuttaa häntä, vaikkakin koetti parastaan. Rouva sanoo, että sinun pitää tulla, hän ei salli mitään estelyitä. Ja onnettomuudeksi täytyy minunkin mennä, niin vähän kuin pidänkin sellaisista kutsuista; ethän voi mennä yksin. Jumala tietää, lapseni, ettei minun tarkotukseni ole saattaa tyhjiä ajatuksia päähäsi. On kumminkin selvää että näillä 'uudestasyntyneillä' on kylliksi maailmaa ympärillään voidakseen vaatia kauniita kasvoja illallispöytäänsä nähtävikseen. Minkä puvun tahtoisit panna päällesi?"

"Mikseikäs pyhähameeni, hopeavyöni ja isäni antamat siniset silkkinauhat", vastasi Gabrielle, jonka silmät alkoivat sädehtiä.

"No hyvä", sanoi Claudine vaikkakin vain puolittain tyytyväisenä. "Rutto periköön nämä uudet ylellisyyslait, jotka eivät kai salli sen enempää yksinkertaisen porvarin tyttärelle edes juhlapäivinäkään. Mitä minuun tulee, tulen hyvin toimeen musliiniliinallani ja kankeaksi silitetyllä päähineelläni. Rouva de Maisonneuve on noutava meidät ja saattava takaisin riittävän turvan kera."

"Onpa hyvä asia ett'ette tarvitse minun turvaani", sanoi Margareta.
"Täytyy täälläkin aina joku olla pitämässä huolta herran tarpeista.
Vaikken yleensä paljoa pidäkään juhlimisesta ja kemuilemisesta, niin
suon mielelläni lapselle hieman huvia edes kerran elämässään."

Tuo tilaisuus Maisonneuvein luona olisi kumminkin näyttänyt hyvin laimealta huvilta kahdennenkymmenennen vuosisadan neidosta. Ateria, ruokalajit lain määräyksellä tarkkaan rajoitettuina, tarjottiin pitkällä, kapealla pöydällä, joka oli tehty kiilloitetuista laudoista. Miehet istuivat sen toisella, naiset toisella puolen. Mutta vaikkei ruokalajeja ollut useita, olivat ne runsaat ja erittäin hyvät. Viini myöskin oli hyvää, ja sitä nautittiin vapaasti, vaikka kohtuullisesti. Ensimäisenä oli pöydälle asetettuna vanha geneveläinen laite, pot au feu, hyvin iso malja sisältäen jäniksiä, salvukukkoa, metsänriistaa ja muuta lihaa omassa runsaassa mehussaan, joka oli veden sijasta tehty viiniin. Paistetut ja keitetyt viilekkeet seurasivat ja viimeksi oli aimo kasat makeisia, joista Geneve yhä oli kuuluisa, vaikkakin uuden hallituksen aikana niiden kauppaaminen oli laimentunut. Ei ollut monta nuorta läsnä, mutta niistä, jotka olivat, tämä osa juhlatilaisuutta tuntui kyllin arvokkaalta.

Gabrielle katsahti ylös ja tapasi Louis de Marsacin hymyilevän katseen. Tämä istuen vastapäätä tahtoi hänen katsomaan erittäin maukasta manteli- ja juustokakkua. Tietysti Gabrielle tiesi koko ajan, että Louis oli siellä. Tyttö oli kahden verroin iloinen siitä että tämä puhutteli häntä, sillä tätinsä oli vanhemman oikeudella saanut paikkansa yläpuolella ja nuori väki molemmin puolin oli vierasta. Hän ojensi kätensä kakkua kohden.

Juuri silloin eräs läsnäoleva pastori luki loppurukouksen. Kaikki nousivat pöydästä ja hajosivat saliin, muodostaen pieniä keskusteluryhmiä.

Gabrielle seisoi epävarmana, tuntien olevansa jotenkin yksinäinen ja turvaton näiden kaikkien vieraiden joukossa. Hän oli kiitollinen de Caulaincourtille, joka tuli hänen sivulleen ja osotti muutamia läsnäolevia henkilöitä, joita Gabrielle ei ennestään tuntenut.

"Ettekö tunne häntä? Se on tuo kookas, kaunis mies nahkareunustaisessa samettiviitassa."

"Ken on herra de Vezelay?" sanoi de Caulaincourt hymyillen. "Oppinut mies, runoilija ja samalla kertaa suurten tilusten ja rikkauksien herra. Ja kaikki mitä hänellä on, kulta, oppi ja nero, kaikki nämä hän mieluimmin tahtoo laskea hänen ja meidän Herramme jalkain juureen."

"Tiedän että hän on isä Calvinin hyvä ystävä", sanoi Gabrielle.
"Arvelin että hän olisi tahtonut olla täällä tänään."

"Hänet kutsuttiin, mutta hänellä oli liian kiirettä tullakseen. Mutta täällä on yhdeksästä pastorista neljä ja neljästä neuvoksesta kolme, joten luullakseni kirkko ja valtio ovat hyvin edustettuina."

"Olen etsinyt teitä, de Caulaincourt", sanoi talon emäntä tullen samalla paikalle. "Tahdon esittää teidät tohtori Theodorelle. Hän tuntee erään, joka on nykyjään ollut lähellä Gourgollesta, ja hän voi antaa tietoja teidän perheestänne, tosin ei paljon vaan kaikki hyviä." Siten de Caulaincourt vietiin pois ja Gabrielle jäi vielä kerran yksin. Mutta Louis oli odottanut tilaisuutta ja lähestyi häntä.

Sitten johti hän Gabrielien pienen pöydän luo, jolla oli suuri, raskas avain tai metallipala tehty merkkien ja kuvioiden avulla sen näköiseksi. Koettaa lykätä niin pitkälle kuin mahdollista pöydän kulman yli tätä avainta ilman että se putosi, oli Geneven asukkaiden yksinkertainen, kiihkoton ajanviete, jolla he lepuuttivat väsyneitä aivojaan paljon valtiollisen ja jumaluusopillisen väittelyn jälkeen. Tarina kertoo että itse isä Calvinkin olisi nähty jonain harvinaisena lepohetkenä työntävän avainta. Kaksi muuta nuorukaista yhtyi leikkiin ja tarjoutui opettamaan Gabriellea, joka enimmäkseen antoi avaimelle liian kovan työnnön, niin että se putosi lattialle kilisten hänen omaksi pelästyksekseen ja toisten huviksi. He kaikki kumartuivat yhdessä ottamaan sitä ylös. Ken ensin avaimen tapasi, sai opettajan toimen. Mutta pian molemmat toiset menivät pois. Leikkiä jatkaessa Gabrielle sanoi Louisille: "Miksen minä opi tätä?"

"Siksi, neitini, että teette sen liian hyvin. Te käytätte enemmän voimaa kuin tarvitaan."

"Sen kyllä huomaan. Mutta useimmat asiat täytyy tehdä niin hyvin kuin vaan voi, aivan kaikin voimin."

"Minä en luule niin. Tuskin useampi kun yksi tahtoisi antaa kaikki rahansa kerjäläiselle. Sillä seuraavalle ei jäisi mitään, ja mikä kaikesta pahinta, itse joutuisi kerjäläiseksi."

"Arvelen niin olevan. Mutta kukaan ei sano meille: 'elkää antako liian paljo'. Kaikki sanovat: 'anna, jaa omasi, kiellä itsesi'. Tämä viimeinen käsky kumminkin mahtaa olla aina oikein, herra Louis."

Gabrielle katsahti ylös hämmästyneenä noihin kirkkaisiin, nuoriin
kasvoihin edessään. Hän tiesi vallan hyvin miksi Louis aikoi tulla.
Varmasti tämä oli outo oppi — hänen suustaan. Siksi virkkoikin
Gabrielle lempeästi:

"Hänen tarkoituksensa ei ollut huvittaa itseään eikä myöskään kieltää itseään, vaan tehdä Jumalan tahto."

"Ei aina ristiä. Usein se on riemuakin. Herra istuu pöydän päässä ja kaataa viiniä juhlimista varten. Hän tarjoo meille juomaa ja kiitoksia."

Nuoren miehen kasvot loistivat, hänen kirkkaat silmänsä kohtasivat Gabriellen katseen. Niissä oli jotakin, joka vaikutti neitoon melkein liian voimakkaasti. Hän turvautui jokapäiväiseen puheenaineeseen.

"Tätini ja pastori, jotka kyllä eivät aina sovi keskenään, ovat kumminkin yhtämieltä siinä, että pitävät paastoa juhlia parempina. Arvelen tätini iloitsevan, ettei minulla ole sopivaa juhlimispäivää, koska kukaan ei tarkkaan tiedä, milloin olen syntynyt tai kastettu. Mutta isäni vastustaa sitä ja tahtoo välttämättömästi minun syntymäpäivääni pidettävän ensi sunnuntaina."

He pysähtyivät kuuntelemaan virttä, jota joukko onnentoivottajia lauloi
Maisonneuven perheen kunniaksi akkunan ulkopuolella. Sitten seurasi
raamatunlukua ja rukouksia, joita johti Beza ja joku pastoreista.
Sitten seurue hajosi, ja de Caulaincourt ja de Marsac saattoivat
Berthelierit heidän kotiinsa.

Seuraavana sunnuntaina pistettiin pieni käärö Gabriellen käsiin. Siinä oli norsunluinen, hopeakoristeinen taulu, erään tunnetun italialaisen taiteilijan ja Geneveen asettuneen uskonpakolaisen mestariteos.

Hän muisti polttavin kasvoin huomaamattaan kertoneensa Louis de Marsacille, että tämä päivä oli oleva hänen juhlapäivänsä. Lahjat olivat siksi harvinaisia esineitä hänelle, ettei hän ollut koskaan uneksinutkaan saavansa sellaisia. Ja kumminkin ne joskus voivat tulla kallisarvoisiksikin.

Siten kului aika. Sattui tapaus, jolle Geneven ahtaaksikirjoitetussa aikakirjassa tuskin on riviäkään jätetty, vaan jolla kumminkin oli ratkaiseva merkitys eräille nuorille henkilöille. Muuanna päivänä keskitalvella oli P. Pietarin kirkossa juhlallinen jumalanpalvelus. Rukousten, siunausten ja katumusvirsien jälkeen presbyteri asetti kätensä kahden nuoren pään päälle, jotka olivat kumartuneet hänen eteensä syvässä kunnioituksessa. Denis Poquelin ja Louis de Marsac määrättiin pastoreiksi ja lähetyssaarnaajiksi viemään elämän leipää synnyinmaahansa Ranskaan.

Isä Calvin saarnasi hyvin soveltuvasta aineesta: "Katso, minä lähetän teidät kuten lampaat susien sekaan". Ja täyteen ahdetussa kirkossa oli useitakin, jotka eivät tahtoneet voida kuulla itkun tähden. Nuorilla lähetyssaarnaajilla ei ollut sukulaisia siellä. Louis de Marsacin toi Geneveen pienenä lapsena hänen kauan aikaa sitten kuollut, uskonnon tähden maanpakoon ajettu, isänsä. Denis Poquelin, samoin ranskalainen synnyltään, oli vasta hiljattain tullut Lausannesta, missä hän oli kasvatettu. Mutta noina päivinä kaikki uskovaiset olivat toisilleen sukulaisia.

Berthelier ei ollut läsnä, hän oli kieltäytynyt menemästä kirkkoon. "Ihmisuhrit eivät ole mieleeni", hän sanoi, "yhtä vähän paavin kuin isä Calvininkaan toimittamat." Claudine kumminkin oli siellä. "Viimeinkin", hän sanoi, "voin lausua rukouksen näiden kahden viattoman lapsiraukan puolesta, jotka viskataan tuleen toisten ihmisten syntien puolesta."

De Caulaincourt oli poissa Savoijassa. Norbert oli mennyt kirkkoon akademian oppilaiden kanssa, mutta koska oli puolittain juhlapäivä, palasi hän kotia Berthelierien seurassa. Heidän tultuaan ulos kirkosta ja saavuttuaan "nousevan auringon kadulle" Claudinen viha, haavoitetun kyyhkysen raivo, puhkesi vallan harvinaisella tavalla ilmi.

"Jumala armahtakoon tuota pitkänenäistä, pahapuheista, vääräoppista saarnaajaa, jolle te kaikki olette myöneet sielunne!" hän sanoi. "Siinä hän seisoo vapaana ja turvattuna koko Geneve takanaan ja pyytää noita kahta poikaparkaa lähtemään poltettaviksi vienolla tulella, aivan yhtä kylmästi kuin minä sanoisin Margaretalle: mene kyökkiin ja tuo minulle pesuriepu. Jos hän tarkoittaa sitä mitä puhuu marttyriuden kunniasta, miksei hän itse mene voittamaan sitä?"

"Sitä samaa minäkin joskus ajattelen", yhtyi Norbert häneen. "En tahtoisi lähettää häntä Ranskaankaan, vaan ainoastaan Savoijan soille, minne isäni on mennyt. Voi olla hyvin viisasta, hyvin järkevää istua täällä ja saarnata meille kaikille. Tiedän kumminkin hänen olevan kunnon miehen. Näinhän hänen kohtaavan libertinejä tuona muistettavana päivänä tuomiokirkossa."

Norbert erosi Bertheliereistä heidän omalla ovellaan ja käveli sitten hitaasti Rue Countancelle. Hänen sydämessään oli hiljainen toivo, joka pian toteutuikin. Hän tapasi de Marsacin, joka tarttui hänen käteensä ajan tavan mukaan sanoen:

"Kiitän sinua. Tiesin että olisit siellä. Mutta niin tekevät toisetkin. Denisillä, vaikka hän on ollut täällä niin lyhyen aikaa, on täällä myöskin ystäviä."

Norbert ymmärsi ystävänsä. Louis tarkoitti että tämä olisi heidän varsinainen jäähyväishetkensä. Heillä oli niin paljo puhumista toisilleen, ett'eivät pitkään aikaan tahtoneet päästä alkuun. Sitten Louis yritti antaa Norbertille muutamia neuvoja hänen opinnoittensa suhteen.

"Teen mitä voin", Norbert sanoi surullisesti, "mutta tulen vihaamaan täst'edes koulua. Kaikki hyvä on kaikonnut siitä sinun mukanasi."

"Oh! — Kun vaan tahtoisit minun tekemään jotakin puolestasi, sinun itsesi tähden."

"Kääntykäämme tässä Rue des Chanoinesille. Siellä lyö P. Pietarin kirkon kello, ja nyt on se hetki, jolloin isä Calvin odottaa minua sanoakseen 'Jumalan haltuun!' Tahdotko odottaa minua ulkopuolella, Norbert? En viivy kauan."

"Kaikesta sydämestäni", sanoi Norbert mieli huojennettuna, sillä hän oli pelännyt aivan suotta Louisin ehdottavan, että he menisivät sisään yhdessä.

Louis koputti ja Norbert kiiruhti pujahtamaan pois näkyvistä, ennenkun ovi aukaistiin. Hän käveli edestakaisin, mutta hänen kärsivällisyytensä ei joutunut suureen koetukseen. Ei kestänyt kauvan ennenkun Louis palasi kirkkaat kasvonsa synkistyneinä ja silmissä kyynelet välkkyen. Miehet siihen aikaan varoivat paljoa vähemmän kuin nykyään salaamasta tunteenpurkauksiaan.

"Ei mikään. Kaikki on hyvin. Jos kyyneleet tulevat, tulevat ne riemusta, riemusta sen johdosta, että minulle on osotettu kunnia tulla katsotuksi sopivaksi sellaiseen toimeen. Kumminkin on mukana tuskaakin —. Rakas isäni Jumalassa! Mutta elkäämme enää puhuko siitä. Tule tuomiokirkon pihalle, siellä on kaikki hiljaista."

Silloin Louis kysäsi äkkiä: "Sanoitko, että minun pitäisi pyytää sinua tekemään jotakin puolestasi?"

"Sinä et tiedä, et ole arvannutkaan, kenen koko Genevessä, koko maailmassa pidän kaikkein rakkaimpana."

"Mitä? Sinä kummastelet! Luulin että itsekin pidit häntä arvossa ja ihailit häntä."

"Arvossapitäminen ja ihailu eivät vastaa tunnettani. En koko elämässäni ole peljännyt ketään niin paljon."

"Hän voi olla lempeä sinulle, josta hän pitää, vaan ei pahoille oppilaille kuten minulle. Mutta rakastettava! — Taivas auttakoon sinua, Louis, missä ovat sinun silmäsi!"

"Kenestä puhuisin jollen miehestä, jonka ovelta juuri olet palannut? Tiedän sinun rakastavan häntä siksi paljo, että se minusta tuntuu kummalta."

"On olemassa toisenkinlaista rakkautta, joka ei tunnu niin oudolta. Ah, Norbert, etkö jo ole arvannut? Olethan nähnyt hänet niin usein, ja olet nähnyt meidät molemmat yhdessä useammin kuin kerran tai kahdesti. Etkö muista tuota aamua, jolloin kumpikin meistä nousi ennen kukonlaulua ylös kantamaan hänen koriansa? Emme tosin ole juoneet samasta kupista. Minä en ole puhunut herra Berthelierin, vielä vähemmän hänen itsensä kanssa. Sillä katsos, minä menen pois, antamaan henkeni alttiiksi, ja palaanko minä vai en, se on Jumalan tahdossa. Vaan jos palaan, ja arvelen että niin tapahtuu, tahdon sitte puhua. — Hän arvaa sen. Norbert, minä pidän sinua, kuten ritari pitäisi kallista ja rakastettua toveriaan, nuorena veljenäni, nyt sydämen, kenties myöhemmin aseittenkin puolesta. Tahdotko tehdä veljen, toverin osan puolestani, niinkauan kuin olen poissa, palvellen lemmittyäni kaikessa, missä hän tarvitsee todellista apuasi?"

Tätä puhetta kuullessaan poika tunsi kuin olisi vahva manner horjunut hänen jalkainsa alla. Jos hän olisi ollut vanhempi eikä vaan poika, luonteeltaan puoleksi vielä lapsi, olisi hän huomannut tämän seikan jo pitkän aikaa sitten. Mutta hänen onnettomuutensa oli, ettei toiselta puolen hän ollut enää lapsi. Vähintäin hänen omasta mielestään sykki miehen sydän jo hänen rinnassaan. Hänen kaunis tuulentupansa oli vavissut kosketuksesta ja hajonnut hänen ympärillään muodottomiksi raunioiksi. Hetkeen hän ei uneksinutkaan vastausta. Hän ei voinut.

Louis, joka oli niin paljoa kookkaampi, katseli ystävällisesti, vieläpä hellästi poikaa vierellään. Hän näki että tämä jostakin syystä oli vaivattu ja loukattu, mutta hänellä ei ollut vähintäkään aavistusta mistä syystä.

"Mikä nuorta toveriani vaivaa?" hän kysyi. "Olenko loukannut sinua, Norbert, täten puhuttelemalla?" Sillä hän tiesi, että poika ikäistensä tavalla olisi mielellään kuulunut miesten kirjoihin.

"Ei, oh ei!" Norbert karkaisi itseään sanoakseen: "Louis, minä tahdon tehdä sen. Sinä voit luottaa minuun."

Vielä hetken puheltuaan he erosivat toisistaan de Marsacin asunnon ovella. Louis piti Norbertia vielä poikana ja oletti, että tämän äänettömyys ja surullinen katse johtuivat lähenevästä erosta. Hänen oma sielunsa oli liikutettu aina syvyyksiinsä asti, koska hän jätti taaksensa niin paljo semmoista, jota hän rakasti. Hän oli myöskin kovin kiitollinen rakkaudesta, jota kaikilta tahoilta tuli hänen osakseen. Tämän tunteen täyttämänä hän otti nuoren veikkonsa vahvoihin käsiinsä, kuten silloin oli tapa miestenkin kesken, syleili häntä hellästi ja suuteli huulille.

IX LUKU.

    Sä säästämättä lähetät
    Paraasi tyranneja vastaan,
    Elämän kylvöö siemennät —

Miltei kaikki mitä Norbert jälestäpäin muisti tuosta ikävästä talvesta oli se, että oli kylmää — kylmää sisällä ja ulkona. Pimeässä, joka aamu ennen kuuden lyöntiä, hän nousi työntövuoteeltaan ja nakkasi päälleen vaatteet, jotka hyvin olisivat voineet olla lämpöisemmätkin. Sitten hän kiiruhti keittiöön, nautti aamukeitoksensa toisten kanssa ja sai Calvinin emännältä palan leipää juustoviipaleen kera tahi kourallisen viikunoita tai rusinoita toiseksi aamiaisekseen, jonka oppilaat söivät luokalla läksyjään lukiessa. Kirja ja taulu kädessä hän kiiruhti pimeiden katujen halki vaihtaen koulutoveriensa kanssa huomautuksia ja tervehdyksiä, joiden piti käydä latinaksi, vaikkakin sen laatu jätti paljon toivomisen sijaa. Kouluun saavuttuaan hän otti paikkansa suuressa, tyhjässä, himmeästi valaistussa etusalissa ja seisoi tai polvistui alkuharjoituksissa, väristen kylmästä ja heitellen kaipaavia silmäyksiä sille paikalle, jossa Louis de Marsacin tapana oli ollut seista. Luennoissa ja kertauksissa, jotka sitte seurasivat — pääasiassa kreikan ja latinan kielillä, joita erinomaisesti opetettiin — hän oli vallan tarkkaamaton. Mutta kun hänellä oli hyvä muisti ja erinomaiset luonnonlahjat, hän aina sattui tietämään tarpeeksi paljon päästäkseen kokeiden ohi ja välttääkseen rangaistusta. Oli kahden tunnin väliaika päivällistä ja virkistystä varten, sitten tunti virsien veisuuta varten, josta hän paljon piti. Kello neljältä kaikki luokat kokoontuivat isoon saliin, jossa aina kolme oppilasta vuoroonsa lausui uskontunnustuksen, isämeidänrukouksen ja kymmenen käskysanaa ranskaksi. Johtaja luki sitten siunauksen ja jokainen meni kotiaan, Norbert sitä mieluummin jos hänen isänsä sattui olemaan kotosalla. Keskiviikko ja sunnuntai olivat puolijuhlapäiviä, vaikka Norbertin mielestä edellinen oli hyvin kalliisti ostettu, koska silloin piti kuunnella pitkää saarnaa tuomiokirkossa. Enimmän osan loma-ajastaan hän halusta käytti urheiluihin ja harjoituksiin Plain-palaisissa. Siellä hän saavutti paljo enemmän kiitosta kuin koulussa. Sillä vaikka ijälleen pieni ja näköjään hyvin lapsellinen, oli hän väkevä ja näppärä, joten pian oppi taitavasti käyttämään käsijousta ja kaaripyssyä.

Jollei hänen isänsä vaikutusta ottanut lukuun (mutta isä oli alinomaan poissa), oli kaikki tähän aikaan omiaan karkaisemaan häntä. Hän oli kadottanut ystävän ja toverin, jota hän kunnioitti ja ihaili ja joka asettumatta ylemmä oli onnistunut pitämään hänet hyvän ja säännöllisen käytöksen siteissä. Samaan aikaan hän kadotti lempiunelmansa, ainoan salaisen ja romantillisen säteensä, joka valaisi synkät, autiot paikat hänen jokapäiväisessä elämässään. Sillä hänelle ei koskaan johtunut mieleenkään olla petollinen ystävälleen tai kiistellä hänen kanssaan palkinnosta, jota kumpikin halusi. Louis oli heistä parempi, ja tietysti paremman piti voittaa. Se oli juuri Norbertinkin onni, mutta hänen täytyi unohtaa se. Täällä, kylmässä, ikävässä, ilottomassa Genevessä kääntyi kaikki häntä vastaan. Miten hän sitä vihasikaan! Kuinka hartaasti hän toivoikaan pääsevänsä takaisin ihanaan Ranskaansa! Jospa hänen vain tarvitsisi viipyä Genevessä ainoastaan kasvatuksensa päättääkseen, voisi hän sitte lähteä Parisiin, nähdä kuninkaan ja hovin, olla läsnä tanssiaisissa ja naamiaisissa, taistella kuninkaan puolesta ja voittaa kunniaa ja mainetta. No niin — kukaties jonakin päivänä! Kuka voi sanoa?

Kun hänen isänsä oli kotona, oli asianlaita parempi. Hän lohduttihe sillä ajatuksella, että oli saanut tulla hänen kanssaan Geneveen. Tavallisesti he kävelivät yhdessä Crêtsissä tai menivät niihin seurapiireihin, minne Ranskan pakolaiset kokoutuivat, kuullakseen päivän uutisia protestanttisuuden levenemisestä. Isä mielellään oli läsnä katselemassa pojan urotöitä Plain-palaisin leikeissä.

Germain de Caulaincourt oli yksi niistä viidestäkymmenestä huomatusta Ranskan pakolaisesta, joille tähän aikaan oli myönnetty kansalais-vapaus Geneven kaupungissa. Hänen työnsä sai suurta tunnustusta osakseen, ja hän tottui yhä enemmän pitämään ja iloitsemaan siitä. Se kehitti hänessä voimia ja kykyjä, joista hän ei koskaan ennen ollut tiennyt. "Jumala tekee minut hedelmälliseksi maanpakolaisuuteni maassa", hän usein ajatteli kiitollisena.

Hänen pitkä poissaolonsa varhain keväällä ei ollut hänen pojalleen mikään iloinen aika. Tähän asti oltiin Norbertia koulussa kohdeltu pikemmin säälien. Häntä pidettiin nuorempana kuin hän todellisuudessa olikaan. Mitään vakavia virheitä ei osattu epäilläkään tuossa hiljaisennäköisessä, tyttömäisen kauniskasvoisessa pojassa löytyvän. Niinpä hämmästyikin jokainen kun herra de Caulaincourtin "lapsi", kuten häntä kutsuttiin, joutui melkoisen vakavaan pulaan. Väitellessään toisen pojan kanssa jo itsessään laittomasta onnenpelistä hän kadotti malttinsa ja vannoi Jumalan pyhän nimen kautta, jota tapaa hän oli tottunut kuulemaan Ranskassa liian keveästi käytettävän. Joku sattui sen kuulemaan ja ilmoitti siitä hänen korttelinsa kymmenysmiehelle ja hänet kutsuttiin rangaistavaksi, ei kouluun, vaan maistraatin eteen.

Geneven uusien lakien mukaan sai kehno kiroilija ensi rikoksesta maksaa pienen sakon ja hänen piti julkisesti anoa rikostaan anteeksi Jumalalta ja kaupungilta polvistuen ja suudellen maata. Norbert tarjoutui maksamaan sakon myöden tarkoitusta varten erään koulukirjoistaan, mutta päättävästi hän kieltäytyi toimittamasta julkista anteeksipyyntöä. Kuullessaan että uusittu rikos rangaistaisiin päivän vankeudella, teki hän sen paikalla vannomalla ettei koskaan myöntyisi semmoiseen nöyryytykseen. Hän sai sen johdosta virua neljäkolmatta pitkää tuntia — niin, hyvinkin pitkää — piispanpalatsin pimeässä maanalaisessa kopissa. Häntä ei olisi vapautettu silloinkaan, koska hänen julkeutensa oli lisätty rikos, mutta säälistä lapsiparkaa kohtaan, jonka isä juuri silloin oli hengenvaarassa Savoijassa evankeliumin tähden, niin kuitenkin tehtiin. Hänet lähetettiin takasin kouluun huomauttaen, että häntä oli tarkasti pidettävä silmällä. Tämän opettajat tekivätkin ja ilmoittivat tuloksena havainnoistaan, ettei poika osottanut vähintäkään halua henkisiin harrastuksiin, että hänen koulutyönsä oli huolimatonta, että hänen luonteensa oli kiivas ja että hän useammin kuin kerran oli tapellut ratkaisten vanhalla Geneven tavalla nyrkkivoimalla riitansa. Tätä tapaa kovasti ahdistettiin uudessa Genevessä.

Viimein talvi kului ja maa sai kevään kultaisen perinnön. Norbert tunsi aivan tietämättään vuodenajan vaikutusta. Eräänä kauniina huhtikuun iltana hän tuli hyppien kotiin koulusta, ikäänkuin pitäen maailman, vieläpä Genevenkin maailman, jotenkin hyvänä elämisen paikkana.

Antoine Calvin seisoi ovellaan keskustellen vakavasti kolmen muun henkilön, pastori Poupinin, Ami Berthelierin ja sinitakkisen kaupunginlähetin kanssa. Norbert tunsi kylmiä väreitä selkäpiissään, sillä hänestä tuntui varmalta että juuri hänestä oli puhe. Mitähän ne nyt taas olivatkaan saaneet ilmi? alkoi hän tiedustella omaltatunnoltaan, joka ei ollut vallan puhdas. Oliko se hänen taistelunsa Jean Amblarden kanssa, Ambard-neuvoksen lesken ikkunan rikkominen, vaiko hänen salaiset kohtauksensa turmeltuneen nuoren libertinin Ami Perrinin kanssa? Jotakin sellaista se varmaan oli, sillä kun hän lähestyi katsoi pastori häneen murheellisesti ja Berthelier ja Antoine Calvin kuiskasivat jotakin toisilleen. He eivät näyttäneet vihaisilta, vaan surullisilta ja hämmentyneiltä. Hän kuuli Antoine Calvinin sanovan:

Hän kääntyi omaan huoneeseensa. Poupin meni hänen kanssaan ja lähettiläs poistui.

Tämä totteli kummastellen. Gabrielle oli huoneessa, johon he saapuivat, mutta poistui isänsä viittauksesta.

"Mitä se on, herra?" kysyi Norbert, alkaen ensi kertaa aavistaa jotakin pahempaa kuin häpeää poikamaisista erhetyksistä. Sitten hän sanoi äkkinäisen pelon vavistuttamana: "Onko kysymys — isästäni?"

"En voi sanoa niin. Ole mies, Norbert, ja kohtaa pelotta totuutta. Se on parasta, eikö niin?"

Norbertin huulet mutisivat tuskin kuuluvasti: "Kyllä". Sitte hän karkaisten itseään lisäsi:

Berthelier pudisti päätään. "Muuan 'harmaajalka' Libertiesen toiselta puolen, mennessään asioilleen Chamberyyn, näki hänet sidottuna hevosen selässä aseellisten miesten keskellä, jotka kantoivat Lormayeurin kreivin värejä."

Epätoivon huuto pääsi Norbertilta. Hän tiesi harhaoppisten kohtalon, jotka joutuivat Savoijan julman ja kiihkoisan ylimystön käsiin. Hän tiesi sitäpaitsi Lormayeurin kreivin julmimmaksi ja kiihkoisimmaksi kaikista.

Berthelier laski kätensä ystävällisesti hänen olkapäälleen. "Ole rohkea, poikani. Kestä tämä — niin kuin Hän sinulta sitä tahtoisi."

"Minä en voi!" huusi Norbert. "Jos se edes olisi kuolema keskellä taistelun melskettä, se olisi kaunista ja miehen täytyy pelotta kohdata sitä! Mutta tämä — kidutus, maineettomuus — oh, Jumalani!" Pojan ääni kohosi intohimoiseksi huudoksi: "Miksi koskaan tulimmekaan tähän vihattuun paikkaan, josta miehet lähetetään tuommoisille asioille?!"

"Jumalalla on mielestäni hyvin vähä tekemistä sen suhteen", sanoi Berthelier katkerasti. "Tämä rintani väsyi avuksihuutamasta tai syyttämästä Häntä. Sitä ei voida auttaa, mutta kärsiä. Se on ankara koulutus erittäinkin sinun ikäisellesi nuorukaiselle. Isäsi olisi ylpeä nähdessään sinun kantavan suruasi kuten kunnon miehen tulee."

"Oikeuttako, poikani? Silloin sinun pitäisi matkata kauvaksi saadaksesi sitä."

"Kehen vetoot? Savoijalaiseenko? Et voi päästä hänen luoksensa. Jos pääsisitkin, niin hän, semmoinen hän on, hyväksyisi ainoastaan yhden lunnaan harhaoppisesta — lunnaan, joka voidaan maksaa vain itsensä uhraamisella. Isäsi pitäisi sen liian korkeana hintana. Vetoaisitko neuvostoon tai valtuustoon? Ne ovat yhtä voimattomia kuin mekin."

"Mutta hänen valtansa lakkaa L'Arven siltaan. Norbert, Norbert! Mitä sinä tahdot? Minne menet?" Norbert oli kääntynyt nopeasti ympäri, kiiruhtanut rappusia alas ja oli jo kadulla ennenkun Berthelier oli päättänyt puheensa.

Yksi mies on tehnyt kaiken tämän. Hän hallitsee Geneveä ja on lähettänyt hänen isänsä ulos kärsimään ja kuolemaan. Norbert lapsellisessa sydämessään uskoi tämän miehen kaikkivaltiaaksi. Hän oli kohtalo itse, sallimus — järkähtämätön, voimakas, vastustamaton, kaikkivoittava kohtalo. Pelastakoon tämä mies nyt hänen isänsä!

Koko Norbertin pelko häntä kohtaan oli kadonnut. Jos tuo suuri mies tunti sitten olisi puhunut hänelle, hän olisi tuskin rohjennut vastata. Nyt Norbert vain halusi katsoa häntä silmästä silmään ja vuodattaa koko sielunsa hänelle.

Hän lentämällä riensi alas Rue Cornavinia, yli sillan, pitkin Rue de La Citetä ja Grande Ruetä aina Rue des Chanoinesille. Hänen koputukseensa hyvin tunnetulle ovelle vastasi naispalvelija, joka kertoi jokaisen tietävän, että isä Calvin luennoitsi fransiskanisalissa jumaluusopin oppilaille. Pari minuuttia sen jälkeen Norbert oli vanhassa fransiskaniluostarissa tuomiokirkon takana. Ylös ensimäisiä rappuja yhdelle monipylväisen salin suletuista ovista, jonka takana Geneven suuri neuvosto tavallisesti istui, hän kiiruhti. Tällä kertaa innokkaiden äänien ja meluavien keskeytysten siasta tunkeutui kylmä, tasainen, kiihkoton ääni hänen korviinsa. Hän työnsi ovea hiljaan. Se antoi perään ja hän astui sisään.

Jokainen raju ajatus keskeyttää puhuja kuoleutui hänessä silmänräpäyksessä paikan hengen vaikutuksesta. Suuri sali oli täyteen sullottuna kuulijoita. Kaikkien kasvot olivat kääntyneet sen yläpäässä olevaan tuoliin ja sillä istuvaan hentoon, tummaan olentoon, joka kohotti kätensä ylös ja jonka huulilta virtasivat elämän ja kuoleman tuomiosanat. Jean Calvin selitti siellä loistavalla tavallaan ja käyttäen verrattomasti kotoista ranskankieltään oppiaan "puhdistumisesta uskon kautta". Voimakkaille, syvämielisille miehille, jotka häntä kuuntelivat, tämä oli elämän tai kuoleman kysymys, ensimäinen kaikista kysymyksistä. "Miten voin minä suoriutua elävän Jumalan tuomioistuimen edessä?" kysyi jokainen itseltään, ja jokainen kuuli nyt vastauksen.

Norbert, vaikkei hän voinut kuunnella, jäi kunnioituksesta äänettömäksi. Puhuja piti hänet sidottuna kuten koiran, joka vihaa kahlettaan vaan ei kykene murtamaan sitä, sillä isännän käsi pitelee sitä. Mutta hänen silmänsä olivat vapaat ja ne siirtyivät esineihin, joiden kanssa järjellä ei ollut mitään tekemistä. Ikkunalla hänen lähellään oli iso, harmaa hämähäkki verkkoineen, jossa oli avuton kärpänen. Ei, sitä hän ei tahtonut katsella, se oli liian hirmuista katsella. Muuan juuri hänen edessään istuva oppilas oli saanut laajat hihansa aivan rikki ja ne muistiinpanot, joita hän oli pistellyt niihin, tippuivat toinen toisensa perästä lattialle. Toisella oli silmälasit, kuten tuomarilla tai lääkärillä. Miksikähän hänen kalttaisensa nuori poika sellaisia tarvitsi? Vaan eivät kaikki olleetkaan nuoria. Tuolla muuan kookas, suuri mies näytti ainakin neljänkymmenen vanhalta. Täällä yhdellä oli aivan harmaa parta ja toisella kaljupää, kuten vanhalla Flechierillä, joka opetti latinaa koulussa. Useimmat kumminkin olivat nuoria miehiä voimiensa paraassa alussa ja tuoreudessa. Mutta ken oli tuo pieni, punatukkainen mies, jolla oli niin rohkea katse ja palavat silmät? Hänelle oli annettu tuoli itse isä Calvinin vieressä, kuten kunniavieraalle. Ah, se oli isä William Farel, Neufchatelin pastori, nyt vieraana hyvän ystävänsä isä Calvinin luona.

Mutta viimeinkin luento loppui. Kaikki nousivat ylös päätösrukoukseen. Sitte joukko virtasi ulos eri ovista, ei meluten, kuten oppilaat nykyään tekevät korvatakseen pitkää jännitystä, vaan vakavasti, miettivästi, ikäänkuin se ääni, jonka he äsken kuulivat, yhä vielä kaikuisi heidän korvissaan.

Norbert tunkeutui saliin ja seisoi kiukkuisena kärsimättömyydestä, kun huomasi täytyvänsä odottaa. Tiheä, innokas joukko tunkeili Calvinin ympärillä. Jokainen tahtoi osaansa häneltä, joko vastausta kysymykseen, tervehdyssanaa tai kädenpuristusta.

"He pidättävät häntä ijankaiken", arveli Norbert. Hän luuli seisovansa alallaan; kumminkin hän vähitellen läheni, viimein kyllin lähelle kuullakseen erään pojan, hänen koulutoverinsa, pyytävän isää palavin sanoin lähettämään hänetkin Ranskaan saarnaamaan Jumalan sanaa.

"Poikani, olet liian nuori. Kaksi tai ehkä kolme vuotta vielä on tarpeen sinun valmistukseesi", sanoi kylmä, kiihkoton ääni.

Vielä sukkela sysäys, ja Norbert oli hajoittanut tungeskelijat, jotka todella tekivät hänelle tietä. Hän seisoi silmäkkäin isän kanssa, kasvot kalpeina ja silmät rajusti liekiten.

"Oi, herra", hän huusi, "elkää lähettäkö häntä! Elkää lähettäkö sen useampia kuolemaan!"

Jean Calvin katsoi häneen sanattomalla hämmästyksellä. "Hallitse itseäsi, nuori mies, ja puhu säädyllisesti", hän sanoi sitte. "Kuka sinä olet?"

"Olen Norbert de Caulaincourt, ja isäni viruu savoijalaisessa vankilassa. Oh, herra, te voitte tehdä kaikkea! Auttakaa häntä, Jumalan tähden!"

"Tiedän jo mitä on tapahtunut ja valitan sitä. Minä pidän herra de Caulaincourtia suuressa arvossa." Nuo kylmästi punnitut sanat putosivat kuten jääpalaset Norbertin sydämelle. Hän anoi leipää ja Geneven itsevaltias tarjosi hänelle kiven. Hän seisoi liikkumatta täynnä katkeraa tuskaa, katsellen noihin värähtämättömiin kasvoihin. Mutta äkkiä hän näki niissä jotakin, vaikkapa vain varjonkin pilvestä, joka sai hänet heittäytymään suuren miehen jalkoihin huudahtaen kiihkoisesti:

"Oi, herrani, säälikää, säästäkää häntä! Sananne on laki — te teette mitä tahdotte — varmaan voitte pelastaa hänet."

"Olenko minä Jumalan sijassa, voidakseni kuolettaa ja tehdä eläväksi? Norbert de Caulaincourt, miksi polvistut edessäni? En voi tehdä mitään tässä asiassa."

Norbert nousi ylös. Ei ollut hyötyä polvistua tämän miehen edessä. Sitten hän tuskassaan päästi epätoivoisen sanan, jota tuskin yksikään mies Genevessä olisi tohtinut lausua.

"Jos ette ole Jumalan asemassa kuolettaaksenne, miksi siis lähetitte hänet pois?"

"En lähettänyt häntä. Hän meni omasta halustaan, jotta Jumalan tahto toteutuisi hänen kauttaan ja hänessä. Tee se tahto sinäkin, Norbert de Caulaincourt, sekä sinun, minun että hänen täytyy kumartua sen edessä. Muuta emme voi tehdä. Mene kotiin ja rukoile sekä isäsi että itsesi puolesta!"

Enempää virkkamatta Norbert kääntyi ja käveli pois. Kylmä, alaston epäilys piti häntä vallassaan. Isä Calvinista ei ollut hänelle apua eikä lohdutusta. Mitä tuolle suurelle miehelle merkitsikään hänen isänsä perikato, hänen oma tuskansa? Kenties saman verran kuin sotamiesten kaatuminen kapteenille, kenties ei senkään vertaa.

Kääntyessään surullisena kotiaan päin hän ajatteli: "Onko mitään, jota voin tehdä?" Mutta ainoa mahdollinen vastaus oli: "Ei mitään." Lähteäkö Savoijaan toivossa nähdä isäänsä, olisi pelkkää mielettömyyttä. Hänen täytyi seista siinä, missä hän oli, kärsiä ja kuluttaa sydäntään.

Siten meni synkkiä päiviä, kunnes ääretön tuska kulutti itse itsensä ja jonkinlainen uneliaisuus alkoi vallata hänet.

X LUKU.

Koko Geneve tunsi surua ja osanottoa de Caulaincourtin vuoksi ja oli tuskainen hänen kohtalostaan. Mutta viimein tämäkin asia joutui varjoon hyvin tärkeälaatuisten julkisten tapausten tähden. Libertinipuolue kohotti useiden tappioiden jälkeen yhäkin voimakkaana ja uskaliaana jälleen päänsä ja vaati ratkaisevaan taisteluun Geneven omistamisesta. Erikoinen riitakapula, jonka se oli valinnut, oli kansalaisoikeuksien myöntäminen Ranskan pakolaisille. Pakolaiset olivat uskonnollisia miehiä ja Calvinin hyviä ystäviä, joka viimemainittu itsekin oli ranskalainen. Sitten libertinit nostivat huudon "Geneve geneveläisille", ja koettivat vakuuttaa rahvasta, että kunnianhimoinen pappi maanmiestensä avulla aikoi saada kaiken vallan omiin käsiinsä, sortaa vanhat kansalaiset ja hallita yksinvaltiaana. Tämä ainakin olisi ollut uskottavaa. Mutta "halvemmalle luokalle", erittäinkin kalastajille ja venemiehille järvellä he kertoivat toisen tarinan. "Calvin ja hänen ranskalaisensa", he sanoivat, "neuvottelivat Ranskan kuninkaan kanssa jättääkseen kaupungin hänelle ja ryöstääkseen siten kansalaisilta heidän ikivanhan vapautensa." Kun muistaa että Ranskan kuninkaan ensimäinen työ olisi, jos hän saisi kaupungin valtaansa, polttaa Ranskan pakolaiset aivan jokaisen, ei tämä kertomus tuntunut kovinkaan todennäköiseltä. Kumminkin sitä uskottiin siksi paljo, että se sai aikaan hirmuyön, jonka kuluessa katuja saarsivat aseelliset joukot hillitsemättömiä libertinejä ja jousilla varustettu kalastajalauma. Nämä huusivat: "Tappakaa, tappakaa! Kuolema ranskalaisille ja ranskalaisystäville!" Kaikeksi onneksi nämä pysyivät hiljaan oviensa sisäpuolella, joten meluajat eivät löytäneet ketään tapettavia. Mutta tämä oli julkinen kapina. Se osotti, että järjestyksen vihollisia täytyi hillitä viipymättä, muuten uusi Geneve särkyisi pirstoiksi eikä yhdenkään ihmisen elämä olisi turvassa siellä. Muutamat libertinien johtajista, ennen muita Philibert Berthelier ja Ami Perrin, pääsivät pakoon Bernin kanttoniin, mutta Daniel Perrin, kaksi Comparet-veljestä ja muita vähemmänarvoisia otettiin kiinni ja suljettiin vankilaan.

Ami Berthelier piti itsensä erossa koko asiasta. Vaikkakaan ei aivan samanmielinen uuden hallituksen kanssa, hän oli sitä vielä vähemmän omien heimolaistensa kanssa, joiden tarkoitukset, jos onnistuisivat, hänen mielestään johtaisivat täydelliseen laittomuuteen. Kumminkin puoluevimman kohotessa niin korkealle hän tuskin voi toivoa nimeänsä vapaaksi epäluulosta. Häntä ei olisi hämmästyttänyt millään hetkellä, vaikka hänet otettaisiin kiini jostakin syystä ja sijoitettaisiin vankilaan.

Kun Norbertilla ei ollut mitään muuta tekemistä, oli hän palannut kouluun. Hän sanoi itsekseen, että hänen oli siellä yhtä hyvä tai huono olla kuin missä muualla tahansa. On totta ettei hän paljoa tehnyt, mutta enempää ei hän ollut tehnyt koskaan ennenkään. Tähän aikaan kaikki viranomaiset alkaen rehtorista hänen luokkansa järjestysmieheen asti olivat hyvin lempeitä häntä kohtaan. He tiesivät hänen sielunsa katkeruuden. Päivät kuluivat hitaasti. Viimein eräänä toukokuun iltana tullessaan ulos koulusta hän huomasi tavattoman väenkokouksen kadulla. Kaikki katselivat komeata ratsumiestä, jolla oli torvi vyötäisillä ja valkeakilpinen sauva kiinnitetty jalustimeen.

Norbert katsoi miestä koska muutkin katsoivat, mutta ilman mielenkiintoa, kunnes joku huomautti "lormayeurilainen".

"Katsoppas nauhaa hänen hatussaan! Rautatammi on Savoijan, genistakanerva Lormayeurin kreivien merkkejä. Se tarkoittaa, että hän on lähettiläs ja tuo uutisia. Seuratkaamme häntä kaupungintalolle ja kuulkaamme!"

Sinne saavuttuaan he kuulivat, että pieni neuvosto oli paraillaan istumassa (tavaton asia ehtoopäivällä) ja että torvensoittaja laskettiin oitis puheille.

Useita käsiä ojennettiin vastaanottamaan hänen ohjaksiaan, kun hän heitti ne alas, mutta Norbert tapasi ne ensin.

"Suokaa anteeksi herrani", sanoi hän, "tunnetteko te isääni, herra de
Caulaincourtia, joka on vankinanne?"

"Oh, kyllä, nuori herraseni. Juuri hänen lunnaittensa johdosta olen nyt täällä."

"Ja miten hän voi?" Mutta vastaukseen ei miehellä ollut aikaa. Jo kiirehti neuvoston lähetti torvensoittajaa sisään ja pyysi lähelläseisovien huolehtimaan hänen hevosestaan.

Norbert oli kumminkin kuullut kyllin. Sana "lunnas" kaikui hänen korvissaan mitä suloisimmalta säveleeltä. Se tarkoitti vapaaksipääsyn mahdollisuutta. Se tarkoitti lisäksi parempaa ja kunniallisempaa kohtelua, joka ennemmin tulee sotavangin kuin tuomitun harhaoppisen osaksi.

Totta — mutta takana oli kysymys: Mistä tulee lunnaat? Se voisi tulla ja luultavasti tulisikin hyvinkin vaikeaksi kysymykseksi. Mutta se ei huolettanut häntä.

"Viekää tämä hevonen 'Villin miehen ravintolaan'", hän sanoi. "Sen omistaja tulee oitis perässä."

Norbert kiiruhti kirjurin luo kysellen innokkaasti, saadakseen oikopäätä tiedon.

"Olen vannotettu. En voi sanoa mitään. Saatte tietää kaikki oikealla ajallaan."

"Tule pois, Norbert", sanoi kaksi muuta poikaa. "Ei ole syytä odottaa. Voimme kylmetyttää jalkamme odottaessamme täällä tuntikausia kunnes neuvosto näkee soveliaaksi lopettaa!" Norbert kumminkin yhä viipyi, kykenemättä tempaamaan itseään pois paikalta.

Noin puolen tunnin perästä kirjuri tuli jälleen esiin. Nähdessään
Norbertin odottavan ovella hän sanoi:

"Luulen että asut lähellä herra Ami Berthelierin asuntoa. Tahdotko mennä noutamaan hänet?"

"Mielelläni", huudahti Norbert innokkaasti. "Onko hänelle kirjettä?
Saanko viedä sen?"

Kutsumus pienen neuvoston puolelta ei itse asiassa olisi hämmästyttänyt Berthelieriä, joka koko ajan kuten tiedämme odotti, että hänet julistettaisiin yhteiskunnan viholliseksi. Kutsumus Lormayeurin lähettilään tulon johdosta — mitä se mahtoikaan merkitä? Mutta oli asianlaita miten tahansa, hänen piti toimia parhaansa mukaan ja osottaa tarpeellista kunnioitusta kaupungin neuvostolle. Siksi hän pani hienosta verasta tehdyn virkaviitan päällensä, otti nahkoitetun päähineen ja ripusti sivulleen vanhanaikaisen miekan, jota hän ei koskaan ollut tilaisuudessa käyttämään.

Hyvin vaivaloisesti innokas poika sovellutti käyntinsä ramman miehen hitaisiin askeleihin. Hänestä aika tuntui loppumattomalta ennenkun he saapuivat saliin. Siellä hänelle sanottiin, että hän saisi mennä kotiinsa. Tätä hän ei kumminkaan tehnyt. Berthelier joudutettiin heti paikalla noiden kahdenkymmenen viiden luo.

Hän kumarsi, poisti päähineensä ja seisoi heidän edessään kunnioittaen ääneti odottaen alkua.

Siellä suuren pöydän luona, joka oli verhottu vihreällä veralla, istui neljä neuvosta ynnä muut jäsenet, jotka kaikki hän hyvin tunsi näöltä ja nimeltä. Heillä oli hatut päässä. Muuten olivat he puetut yksinkertaisiin ja kohtuullisiin, mutta hienosta kankaasta tehtyihin pukuihin. Jokaisella neuvosmiehellä oli musta virkasauvansa edessään pöydällä. He näyttivät kunniallisilta, mutta kovilta ja ankarilta, kentiesi ahdasmielisiltäkin miehiltä. Berthelierin mieleen sukelsi hänen odottaessaan ajatus, että hänen nuoruuden unelmansa oli ollut juuri tällainen. Tällaisten miesten tulisi hallita Geneveä ylpeän herttuan ja kevytmielisen ruhtinaspiispan asemasta. Hänen unelmansa oli toteutunut. Mutta oliko Geneve siltä sen parempi?

"Istukaa, herra Berthelier", sanoi ensimäinen neuvos, kääntyen hänen puoleensa näillä harvinaisen kohteliailla sanoilla.

"Tämä on parempi alku kuin odotinkaan", ajatteli Berthelier, kun hän otti vastaan tarjotun istuimen.

"Olemme lähettäneet noutamaan teidät", jatkoi neuvos, jonka nimi oli
Amblarde Corne, "syystä että olemme juuri nyt saaneet sanomia kreivi
Lormayeurilta."

Eräs kirjurin vaippaan puettu henkilö nousi pystyyn pöydän päästä ja alkoi lukea. "Philip Manuel Joseph Jumalan armosta Lormayeurin kreivi —", siten alkoi kirje, jonka ylpeä savoijalainen oli alentunut lähettämään Geneven harhaoppisille. Seurasi sitten joukko arvonimiä sekä lyhyt osotus "Noille Genevessä", aivan kuin olisi etsitty kaikkein yksinkertaisinta kohteliaisuusmuotoa. Mutta seuraavat sanat olivat hyvin jännittävät. Kreivi suvaitsi ilmoittaa geneveläisille, että hänellä oli hallussaan eräs Germain de Caulaincourt, ranskalainen synnyltään mutta Geneven kansalainen. Tämä väärään ohjattu henkilö oli tavattu kreivin alueelta levittämässä vääriä oppeja, asettaen siten itsensä julkiselle rangaistukselle alttiiksi. Kaksi muuta Genevessä syntynyttä henkilöä oli sitäpaitsi kreivin vankilassa, nimittäin eräs Jacques de Maisonneuve eli Baudichon, jonka arveltiin olevan tämän kunnianarvoisen suvun nuorempaa haaraa, ynnä Jean Ardenot, hatuntekijäin ammattikunnan jäsen. Nämä myöskin ollen harhaoppisia olisivat ansainneet lyhyen tuomion. Mutta kreivi armossaan oli halukas kohtelemaan kaikkia näitä sotavankeina ja tarjoamaan heidät lunastettaviksi ja vaihdettaviksi.

"Hyvä! Tahdomme maksaa viimeiseen ropoon asti, ja niin tahtovat kaikki ranskalaiset herra de Caulaincourtin puolesta. Maisonneuve pitää kai sukulaisestaan huolta ja hatuntekijä saa kääntyä tovereihinsa."

"Kärsivällisyyttä, ystäväni", ensimäinen neuvos sanoi totisena. "Rahaa ei siellä haluta. Herra kirjuri, lukekaa edelleen!"

Kirjuri kumarsi. "Nykyään on", hän jatkoi, "nykyään on kaupungissanne nuori nainen, kreivin sukulainen, jonka hänen ylhäisyytensä haluaa saada" — tässä Berthelier äkkiä kohotti päätään katsahtaen kirjuriin nähtävästi hämillään — "haluaa saada takaisin", hän toisti. Sitten suoristaen itseään hän jatkoi: "Koska hän on tämän neidon holhooja oikeuden mukaan, pitäisi hänen saada tämä hoitoonsa, voidakseen kasvattaa häntä sopivasti ja arvonmukaisella tavalla ja asettaakseen hänet niitten tiluksien omistajaksi, jotka oikeuden mukaan kuuluvat hänelle." Seurasi paljo muita asioita puettuna komeasointuisiin sanoihin. Mutta kaiken tarkoitus oli hyvin selvää. "Antakaa nuori nainen minulle, ja te saatte kolme harhaoppistanne ehjinä ja terveinä. Tarjoan teille Germain de Caulaincourtin, Jacques de Maisonneuven ja Jean Ardenotin vaihdoksi neiti Castellarista, joka keskuudessanne on tunnettu nimellä Gabrielle Berthelier."

Ami Berthelier ei puhunut sanaakaan, ei huudahtanutkaan, mutta hän näytti siltä mikä hän todellisuudessa olikin — sydämeen haavoitetulta mieheltä.

Muuan neuvoksista, joka istuimeltaan voi nähdä hänen kasvonsa, sanoi sääliväisesti:

"Ja vaikka niin olisikin laita", sanoi toinen, "mistä voi kreivi tietää vaikka pistämme hänelle jonkun talonpoikastytön. Me saamme miehemme takaisin ja nauramme hänelle vasten kasvoja?"

"Geneven miehet toimivat kunniallisesti", sanoi ensimäinen neuvos äänessä syvä moite. "Ja tietysti kreivi pitää huolen sopivista varovaisuuskeinoista. Jatkakaa, herra kirjuri!"

Loppu kreivin kirjeestä, koristettuna suurella sanatulvalla ja kaunopuheliaisuudella, sisälsi seuraavat tiedonannot: Lapsen, Olive de Castellarin, varasti sen vanhemmilta paholaisen johdatuksesta ja erään roistomaisen sukulaisen toimesta, joka toivoi perivänsä omaisuuden jos nämä kuolisivat lapsettomina, sen oma imettäjä. Tämä, nimeltään Josefine Mendol, antoi lapsen sitten parempaan talteen sisarelleen, hyvinvoivan talonpojan Robinetin vaimolle. Hän sai nämä Robinetit tulemaan Geneveen, missä asuivat eräässä esikaupungin talossa, jonka asukkaansa olivat hävittäneet peljäten savoijalaisten hyökkäystä. Hän kadotti Robinetit ynnä lapsen näkyvistään sen jälkeen, eikä kuullut ennenkun pitkän ajan perästä, että he molemmat olivat kuolleet kulkutautiin, mutta että lapsi oli elossa ja että muuan Geneven kansalainen oli ottanut sen omakseen. Kuolinvuoteellaan omantunnonvaivojen ahdistamana hän oli kertonut kaikki nämä asiat ripittäjälleen, velvoittaen hänen tekemään ne tunnetuiksi lapsen sukulaisille.

"Kaunis juttu tämä!" sanoi toinen neuvos, jonka nimi oli Bonna. "Mutta kysyn teiltä, miten on todistettu että se kansalainen, joka otti lapsen omakseen, oli juuri herra Ami Berthelier, joka nyt on tässä edessämme saapuvilla?"

"Tässä on enemmän", sanoi kirjuri, joka oli huolella tutkinut paperia toivotellen, että ruhtinas olisi käyttänyt taitavampaa kirjuria sekä vähemmän sotkenut kirjoitustapaa savoijankielisillä omituisuuksilla. "Antakaa kuulua sen kokonaisuudessaan", sanoi ensimäinen neuvos.

"Muutamia kuukausia sitten", kirjuri pitkitti, "eräs Castellarin suvun vanha palvelija, tietämättä näistä asioista, sattui olemaan kaupungissa suojelijat mukanaan omilla asioillaan. Hän näki tämän nuoren naisen ja hämmästyi hänen näköisyyttään äitiinsä, jonka hän vallan hyvin muisti, vaikkakin tämä oli kuollut kauan sitten. Kyseltyään kaupunkilaisilta, hän kuuli neidon olevan herra Ami Berthelierin ottotytär. Siinä ei vielä ole kaikki. Petollinen imettäjä ei tahtonut — kuten näkyy — kaikkia merkkejä lapsen syntyperästä hävittää. Mikä kummallisempaa hänenlaiselleen alemman luokan naiselle, hän osasi lukea ja kirjoittaa, opittuaan nämä taidot rouva de Castellarilta. Hän kirjoitti lapsen todellisen nimen hänen vanhempiensa aseman ja arvon, sulkien sanotun kirjoituksen pieneen kukkaroon, jonka ripusti lapsen kaulaan ikäänkuin koristeeksi." Kirjuri laski paperin pöydälle ja otti pois silmälasinsa.

"Herra Berthelier", kysyi ensimäinen neuvos hyvin kohteliaasti, "onko teillä mitään tietoa tästä paperista?"

Berthelier selvitteli ääntään; mutta se oli yhä karkea ja kaikui hänestä itsestäänkin jotenkin oudolta.

"Minä tunnen sen", hän sanoi, "se oli hukassa, luuloni mukaan hävitetty. Mutta joku viikko sitten löysin sen jälleen. Sen sisältö on aivan kuin yllä luettu". Viime sanat olivat sortunutta kuiskausta.

"Teidän täytyy huomata, herra Berthelier", virkkoi Amblarde Corne vakavasti, "ettei meillä ole valitsemisen varaa. Meidän täytyy luovuttaa hänet."

"Ei se ole niinkään huonosti kun voisi olla", eräs neuvoston jäsen huomautti. "Neito joutuu sukulaistensa ja ystäviensä huomaan. Kenties saa kauniit perinnöt."

"Mutta te unhotatte", sanoi kolmas neuvos Aubert, tunnettu kyvykkääksi apteekkariksi ja kiivaaksi protestantiksi. "Te unhotatte, että siten jätämme lapsiraukan sielun kuoleman vaaroihin. He tekevät hänestä paavilaisen."

"Suvaitkaa kuulla, herrani", sanoi kirjuri, "tässä on jonkinlainen jälkikirjoitus, jota en ole ennen huomannut."

"Kreivi on armossaan suvainnut ottaa mietittäväkseen sen surettavan asianhaaran, että nuori neiti ilman omaa syytään on tähän asti opetettu ja kasvatettu turmiollisissa opeissa" — niin hän sanoo, herrani; olen pakotettu lukemaan hänen sanansa kuten ne ovat kirjoitetut — "turmiollisissa, niin sanotuissa reformeeratuissa opeissa. Hän haluaa vakuuttaa lapsen nykyisille holhoojille, ettei mitään rajoituksia neidille aseteta uskonnon asioissa. Myöskin hän kiittää näitä hyväntahtoisuudestaan neitiä kohtaan ja katsoo olevansa velvoitettu korvaamaan sen sopivassa tilaisuudessa."

"Jos teidän korkea-arvoisuutenne sallivat, niin olisi minulla jotakin sanottavaa." Puhuja oli pieni, vähäpätöisen näköinen, kierosilmäinen mies. Mutta hänellä oli jonkin verran arvoa kaupungissa. Hän oli neuvoston jäsen ja sitäpaitsi ompelijain kunniallisen ammattikunnan vanhin. "Tunnen Lormayeurin kreivin erittäin hyvin. Voinpa hyvinkin sanoa lausetavan mukaan: 'Olen mitannut hänet'."

"Enemmän kuin yhdellä tavalla, herra Pradel", sanoi nuorin neuvoksista, ja yksi ja toinen vakava katse hilpeni hiukan. Pradelin ammattimaine ulottui Savoijaan asti. Hän oli useamman kuin kerran sopivan turvan suojassa käynyt Lormayeurin linnassa, asettaakseen taitonsa sen omistajan palvelukseen.

"Tunnen kreivin", hän alkoi uudelleen. "Hän on kuten kaikki muutkin ylimykset — itse ensin, paavi toiseksi, tiluksien ruhtinas kolmanneksi ja lopuksi kuka hyvänsä. Kun sanon 'itse', tarkoitan kultaa ja maita hänelle itselleen. Siihen katsoen on tämäkin asia pohjaltaan saman luonteinen. Hän tahtoo neidon käsiinsä johonkin tarkoitukseen saadakseen hänen omaisuutensa omaan verkkoonsa. Saavutettuaan sen, hän ei ole piittaava ollenkaan tytöstä tai hänen uskonnostaan."

Syntyi äänettömyys. Sitten sanoi neuvos Corne vakavasti. "Velvollisuutemme on selvä. Asia on kumminkin äänestettävä tavan mukaan oikeassa järjestyksessä. Herra Bonna, kunnioitettu toveri, mitä te sanotte?"

Neuvos Bonnan ajatus oli valmis, kuten jokaisen toisista. Mutta hän ei voinut antaa ääntään, Berthelierin tuskainen katse kiinnitettynä hänen kasvoihinsa.

"Vartoon", hän sanoi, "kunnes herra Berthelieriä on pyydetty siirtymään salista."

Enempää odottamatta Berthelier nousi äänetönnä ja vetäytyi etukamariin. Neuvos Bonna oli oikeassa. Ei kenkään saisi olla läsnä kun äänestetään hänen omasta kuolemantuomiostaan. Ami meni akkunan luo, nojautui sitä vastaan ja katseli ulos kadulle. Tuskan tunteet kulkivat hänen mielessään, jommoisia hän ei ollut tuntenut pitkiin aikoihin eikä arvellut enää tuntevansa. Kielet, jotka tuntuivat katkenneilta ijäksi siinä myrskyssä, joka mursi hänen nuoruutensa, väreilivät nyt hirveästä tuskasta. Vielä kerran hän oli joutunut rakastamaan. Ja kyky rakastaa on samalla kyky kärsiä. Nyt tuo lapsi, joka oli hänen lapsensa kaikilla siteillä ja oikeuksilla paitsi syntyperän, menisi pois häneltä ja menisi ijäksi! Jos se vaan tulisi hyväksi Gabriellelle voisi hän sen kestää. Mutta että hän, tuo Geneven lapsi, tuon uuden uskon — jolla oli semmoinen salaperäinen voima temmata ja pitää sielut, joihin se koski — kasvatti viskattaisiin julmien paavilaisten joukon keskelle —, se ajatus oli sietämätöntä! Lilja okaiden keskellä! — Hänet revittäisiin ja kiusattaisiin, kukatiesi kuoletettaisiinkin heidän joukossaan. Ei, sitä ei hän salli! Hän kieltäytyy luovuttamasta lastaan ja kärsii seuraukset. Hän tahtoo uhmata neuvostoa, valtuustoa, koko kaupunkia; — mitä huolii hän niistä!

Ah! Mutta sitten —. Takana olivat nuo miehet, joista hän piti. Tahtoiko hän, jos voisikaan, heittää jalon ystävänsä de Caulaincourtin, puhumattakaan toisesta kahdesta, hitaaseen kidutuskuolemaan? Rakkaus häntä kohtaan, kaikilla oikeuden ja kohtuuden siteillä vahvistettuna, kuohui jälleen hänen sydämessään ja epäsi ajatuksenkin siitä. Mahdotonta on hylätä hänet. Ja kumminkin! — Oh, aivan mahdotonta on myöntyä tuohon toiseen ehtoon! Hän tunsi olevansa kuin villipeto verkossa, kykenemätön taistelemaan, kykenemätön liikkumaan. Hän voi ainoastaan kärsiä.

Kirjuri seisoi ovella. "Herra Berthelier, kunnianarvoinen neuvosto haluaa teitä tulemaan saapuville."

Hän totteli ja seisoi neuvoston edessä kuten mies, joka odottaa kuolemantuomiotaan.

Ensimäinen neuvos puhutteli häntä lempeällä, kohteliaalla äänellä. "Teidän täytyy huomata itsekin, kunnioitettava herra Berthelier, ettei teille ole jätetty valitsemisen sijaakaan tässä asiassa. Nämä kolme arvoisaa kansalaista ovat pelastettavat. Siksi hyväksymme Lormayeurin kreivin ehdot. Ja koska he epäilemättä kituvat hänen vankilassaan kaiken tämän aikaa kurjan niukalla leivällä ja vedellä, on yksimielinen ajatuksemme, että mitä on tehtävä, se on tehtävä pian. Sentähden me vaadimme teiltä, valanne ja kansalaisvelvollisuutenne perusteella, että pidätte tämän neidon, tunnettu nimellä Gabrielle Berthelier, valmiina kolmessa päivässä rehellisesti vaihdettavaksi Germain de Caulaincourtiin, Jacques Baudichoniin ja Jean Ardenothon. Pyydän teitä, herra Berthelier, että jos teillä on jotakin sanomista, puhukaa vapaasti. Tahdomme kuulla teitä kaikella suosiolla."

"Minulla ei ole mitään sanottavaa. Tottelen arvoisaa neuvostoa", sanoi Berthelier murtuneena. Hän kääntyi mennäkseen. Sitten, muistaen että nämä miehet edustivat Geneveä, kääntyi hän jälleen ja kumarsi, astuen sitte ulos.

"Mutta miten — miten? Kertokaa minulle kaikki!" huusi Norbert. "Onko se tapahtunut lunnaitten avulla?"

"Elä kysy minulta enempää. Pyydän vielä, että annat minun mennä kotiin yksin."

Hän viittasi pojan pois, joka olisi tahtonut ojentaa hänelle käsivartensa ja joka nyt jäi seisomaan paikalleen, mieli täynnä iloa ja kauhistusta, vanhuksen raskaasti ja vaivaloisesti kompuroidessa katua alaspäin.

XI LUKU.

    Se mulle raudanlujan tahdon tuo
    Poveeni aina,
    Ja tähdet kirkkaat, kiihkottomat luo —
    Tuo taivaan laina.

Sinä yönä Berthelierin talossa ei yksikään silmä ummistunut uneen. Sen pitkinä tunteina neljä sydäntä kamppaili kipeänä taistellen ja rukoillen yksinäisyydessä Jumalan kanssa. Aamu ei tuonut iloa. Kumminkin kukin saavutti vähäsen lepoa, joka suurissa kärsimyksissä joskus tulee tuskan jälkeen riemun sijasta.

Claudinella ja Margaretalla oli sama ajatus. Kumpikin päätti mennä lapsen kanssa muukalaisten maalle; Margareta sen vuoksi, että oli hoitanut Gabriellea, Claudine, arvellen ettei hänen katolilaisena tarvinnut peljätä savoijalaisia, toivoi voivansa tasoittaa Gabriellen elämänpolkua.

Berthelierin lohdutus oli paljoa vähäisempi kuin heidän. "Kun ei ole jälellä mitään, miksi siis elää", hän ajatteli, "mies voi aina kuolla". Miksi ei? Kuka voisi moittia häntä, jos hän vaan huolehti soveliaan toimeentulon sisarelleen ja vanhalle palvelijalleen? Olihan hän vapaa erkanemaan milloin vain tahtoi tästä uudesta Genevestä, johon hänellä ei ollut mitään osaa. Se oli samaa, jota jokainen vanhan ajan mies, joita hän ihaili ja halusi jäljitellä, olisi tehnyt hänen asemassaan.

Niinkuin sopikin, tuli voimakkain lohdutus kipeimmälle sydämelle. Ollen Geneven lapsi, reformatsionin kasvatti, oli Gabrielle sydämestään kiintynyt kotiinsa. Kaikki, jotka hän tunsi olivat siellä, tai olivat olleet. Ensin isku, tullen niin äkkiä ja outona, tyrmistytti hänet, mutta liiankin pian palasi kyky tuntea sen koko katkeruutta. Onneksi yksi huojennus oli hänellä. Kun ensimäinen huumaava isku oli ohi, voi hän itkeä. Ensin hän itki kiivaasti ja kiihkoisasti, sitten hillityllä, hiljaisella tavalla; hiljaa Claudinen tähden, jonka vuodekumppani hän oli.

Viimein seurasi pitkää itkua kyyneletön väsymys ja unentapainen horrostila saavutti hänet. Louis de Marsac oli seisovinaan hänen vieressään pitäen kädessään niin sanottua "huilua" eli pitkää hoikkaa lasia täynnä viiniä. "Neiti", hän sanoi, "tahdotteko juoda tästä lasista kanssani?" Siten tavallisesti kosittiin vanhassa Genevessä. Mutta nämä kaksi, jotka tunsivat toistensa sydämet, eivät olleet vaihtaneet kihlauslupausta. Unessaan hän vastasi varmasti "tahdon", ja ojensi kätensä ottaakseen lasia. Liike herätti hänet. Hän toipui ja tunsi ettei tarjottu malja ollut maallista viiniä, vaan väkevää, voimakasta marttyyriviiniä. Hänet valtasi suuri kunnioitus ja yhtäaikaa suuri rauha. Hänelle tuli voima, joka täytti hänen toiveensa.

Oli jo aamu. Hän nousi ylös, pesi silmänsä, pukeutui äänetönnä, ettei herättäisi nukkuvaa Claudinea, ja meni sitte toiseen huoneeseen. Siellä oli jo Berthelier ja Margareta, keskustellen vakavasti keskenään.

"Teidän pitää sallia minun seurata häntä, taikka sydämeni pakahtuu", pyysi vanha palvelija laskien kätensä herransa käsivarrelle.

"Vaikkakin sydämmenne halkeaisi, en voi", oli vastaus. "Annan teille kuukauden mietinnön aikaa. Ei sovi että saatatte itsenne vaaraan ja lapsiparan epäluulon alaiseksi. Eivätkö nämä savoijalaiset ole kylliksi syöksemään häntä turmioon, vieläkö siihen tarvitaan teidänlainen tulisen kuuma kalvinisti?" Sitten hän lisäsi lempeämmästi: "Uskothan sinä rukouksiin. Rukoile hänen puolestaan. Se on kaikki mitä voit tehdä."

Silloin Gabrielle seisoi heidän edessään kalpeana ja väsyneenä. Mutta aamutervehdykset hän lausui varmasti suudellen isää ja hymyillen Margaretalle heikosti ja kostein silmin. Tämä käänsi kasvonsa pois ja jätti hiljakseen huoneen.

"Isä", hän sanoi istuen tämän viereen, "ette saa surra liian paljo tämän vuoksi."

"Tiedän että he tulevat olemaan ystävällisiä sinulle. Sinä tulet rikkaaksi, kunnioitetuksi ja rakastetuksi; — vaikka luulen ettet koskaan niin rakastetuksi kuin täällä. Margareta raukka on rukoillut saadakseen seurata sinua. Mutta on parasta, niin kovalta kuin se tuntuukin, että menet yksin."

"En mene yksin, isäni. Menivätkö ne yksin, jotka matkustivat Ranskaan saarnaamaan evankeliumia?"

"Lapsi, tunnen ajatuksesi ja olen iloinen että se lohduttaa sinua. Mutta, Gabrielle, tuossa katolisessa maassa sinun pitää olla hyvin viisas, hyvin varova. Pidä tarkka vaari sanoistasi, teoistasi ja ajatuksistasikin. Muista käskyä: 'Olkaa viisaat kuten käärmeet'."

"Elkää pelätkö. En tahdo etsiä marttyyriutta. Jos on valittavissa erilaisia kotiin vieviä teitä, niin luonnollisesti valitsen huokeimman."

Berthelieristä nämä sanat tuntuivat vakuuttavilta. Hän ei tuntenut Gabriellen uskonnollisen vakaumuksen syvyyttä eikä kiihkeyttä, ja siksi hän toivoi tämän taipuvan olosuhteisiin, kuten hänen ajatuksensa mukaan oli aivan luvallista tehdä. Ami oli hyvin iloinen, että hän oli Gabriellen lapsena asettanut sisarensa hoitoon.

"Päästä kotiin on se mitä kukin haluaa", hän jatkoi. "Arvelen pääseväni sinne pian."

"Se on sitä laatua, etten voi tehdä sitä aivan selväksi teille enkä kenellekään muille. En kumminkaan luule, että Jumala tahtoo jättää minut vieraaseen maahan. Hän tietää etten voisi kestää sitä. Jos Hän tahtoo minun kuolemaan puolestaan monen muun tytön, naisen ja miehen tavalla, on Hän vahvistava minua. Kumminkaan en luule että se vie siihen asti. Hänellä on toisia teitä. Tunnen ettei mikään muu käsi kosketa minuun kuin Hänen omansa, ja se ei vahingoita. On sitten vielä olemassa koti, vielä parempi kuin Geneve. Myöskin te, isä, olette saapuva sinne ennen pitkää."

"Niin, lapseni, ennen pitkää", sanoi Berthelier hyvin liikutettuna. Syntyi äänettömyys, sillä hän ei tahtonut sanallakaan himmentää lapsen yksinkertaista uskoa. Viimein hän jälleen virkkoi: "Sano minulle, voinko ehkä tehdä mitään sinun puolestasi, Gabrielle."

"Meillä on vielä kaksi päivää jälellä, isäni. Tahdon valita lahjoja ystäville ja naapureille ja sanoa heille kaikille hyvästit. Teidän pitää saada pieni ranskalainen testamenttini. Itse luonnollisesti otan raamattuni. Täti Claudinelle ja Margaretalle minun täytyy jotakin ajatella. Niin — ja isä, vielä yksi asia!"

"Se on Norbert, Norbert raukka, joka pitää meistä niin paljon. Hänen sydämensä murtuu, koska tämä kaikki tapahtuu pääasiallisesti hänen isänsä tähden. Pyydän, menkää hänen luokseen ja lohduttakaa häntä. Eikö olisi hyvä käskeä häntä tänne aamiaiselle? Tänään taitaa olla juhlapäivä koulussa."

"Minä menen hänen luokseen", sanoi Berthelier, lauhtuen ajatellessaan voivansa tehdä jotakin lapsen puolesta.

He seurasivat häntä makuuhuoneeseen ja löysivät Claudinen pyörtyneenä lattialla. Claudine oli koettanut nousta kuten tavallisesti, mutta edellisen päivän isku oli koetellut liiaksi hänen terveyttään. Kun Claudine oli tullut tuntoihinsa ja päässyt veljensä ja Margaretan auttamana vuoteeseensa, koetti hän rauhoittaa näitä.

"Se oli vaan ohimenevää heikkoutta", sanoi hän. Heidän pitäisi vaan mennä aamiaiselle; levättyään hän tulisi myös.

"Lähdenpä herra Aubertin luo ja pyydän häntä käymään katsomassa
Claudinea. Samoin voin etsiä Norbertin ja tuoda hänet tänne mukanani."

Viimein hän palasi, apteekkari ja neuvos Aubert mukanaan, joka ei pitänyt neiti Claudinen pahoinvointia vaarallisena. Kumminkin hän antoi Claudinelle muutamia hyvin äitelöitä lääkkeitä ja määräsi hänen pysymään vuoteessa. Hänen mentyään Berthelier sanoi Gabriellelle:

"En voinut löytää Norbertia. Viime yönä herra Antoine kertoi hänelle koko asian kuten se on. Norbert ei virkkanut sanaakaan, vaan otti hattunsa ja meni ulos. Sitte hän ei ole palannut, eikä kukaan ole nähnyt häntä sen jälkeen. He aikovat kysyä vahdilta, menikö hän viime yönä minkään portin läpi."

"Poika parka!" sanoi Gabrielle sääliväisesti. Norbert oli hänen ikäisensä. Gabriellesta hän oli ainoastaan kuin nuorempi veli — melkein lapsi. Mutta hänellä ei ollut paljoa aikaa ajatella sitä. Claudine oli joko mielipahasta tai neuvos Aubertin lääkkeistä kylliksi heikko tarvitakseen alinomaista huolenpitoa. Oli aivan selvää, ettei hän mitenkään voinut seurata nuorta pakolaista. Gabriellen piti mennä yksin, ja sydämensä syvyydessä hän tunsi että se oli parempi.

Sillävälin Berthelier sai uuden ajatuksen. Oli muuan asia, melkoisen tärkeä, jonka hän vielä voi tehdä lapsensa hyväksi. Olisi aivan hyödytöntä panna hänen mukaansa Savoijaan vaatteita ynnä muita tarpeita. Senlaatuiset, joihin hän oli tottunut, eivät sopisi hänen uuteen asemaansa. Mutta rahaa voitiin aina ja jokapaikassa käyttää. Gabriellen mukavuus ja erittäin hänen yhteytensä vanhain ystäviensä kanssa voi riippua siitä. Suuri kukkaro täynnä heläjäviä ja raskaita kolikoita olisi hänen paras palvelijansa vieraassa maassa. Mutta mistä hän saisi niitä, hän jonka niukat tulot tuskin riittivät talouden yksinkertaiseksi ylläpidoksi?

Löytyi yksi tie. Vähäinen rakkaus hänen ja etäisen serkkunsa, libertinien johtajan Philibert Berthelierin välillä oli haihtunut. Philibert kumminkin muisti mitä Ami oli kärsinyt isänsä tähden ja tiesi myöskin että tämä oli lainannut hänelle suuria rahasummia, joita ei koskaan maksettu takasin. Useammin kuin yhden kerran oli Philibert kehoittanut huolettomalla tavallaan häntä kääntymään puoleensa, jos tarvitsisi kourallisen hyviä kruunuja. Philibertin omat menot olivat suunnattomat. Ollen peloton ja tuhlaava, hän oli kumminkin perinyt jotakin isänsä kunnollisesta ja hyvästä luonteesta. Ami Berthelier ei suurestikaan epäillyt, ettei tämä sukulainen auttaisi häntä tässä pulassa. Joukko karkoitettuja libertinejä, Philibert ja Perrin etunenässä, olivat asettuneet Pregnyhin, joka oli Bernin kanttonissa, ja ainoastaan muutamia virstoja Genevestä. Täältä he toivoivat — itse ollen aivan turvassa — voivansa häiritä uutta hallitusta ja kiihoittaa eripuraisuutta kaupungissa. Kaikki siis mitä Ami Berthelierin tarvitsi tehdä, oli vuokrata hevonen, ratsastaa Pregnyhin, selittää toiveensa Philibertille ja palata yöllä kantaen mukanaan tuota kultaista kuormaa, jota espanjalaiset sanovat "keveäksi kuormaksi". Hän ei kertonut kellekään matkansa tarkoituksesta, sanoihan vaan olevansa pakoitettu olemaan poissa tärkeällä asialla, mutta tulisi takaisin jos mahdollista samana yönä; jollei, niin seuraavana aamuna. Gabrielle salaa ihmetteli, että joku asia saattoi pakoittaa häntä olemaan poissa suuren osan heidän lyhyestä yhdessäolostaan. Luottaen kumminkin täydellisesti häneen oli Gabrielle vaiti, vaikkei hän voinutkaan olla oikein tyytyväinen.

Norbert vietti yönsä Crêts de Laurentissa ylävällä maalla vallien sisäpuolella lähellä Porte Neuveä. Edes ja takaisin, ylös ja alas vaelsi hän tuossa yksinäisessä paikassa koettaen päästä tuskasta, joka silpoi hänen sydäntään kahtia. Hän oli vain kuudentoistavuotias. Vaikkei hänen rakkautensa Gabrielleen ollut semmoinen miksi vuodet voivat sen tehdä, vaikkakin hänen sydämensä oli ainoastaan pojan sydän eikä miehen, oli se kumminkin ehyttä rakkautta. Hän antoi kaikki mitä hänellä oli; ja kukapa voi antaa enempää. Se että hän rakasti isäänsä lämpimästi, ainoastaan lisäsi hänen tuskansa katkeruutta. Ajatus että Gabrielle uhrataan hänen isänsä puolesta poltti häntä niinkuin tuli.

Miksi he koskaan olivatkaan jättäneet kotimaansa, kauniin Ranskan? Sen jälkeen kun he olivat saapuneet tähän vieraaseen, tylyyn Geneveen, heille oli sattunut ainoastaan onnettomuutta. Heillä pitäisi olla "kyyhkysen siivet", kuten laulettiin virressä, jonka olivat oppineet koulussa, lentääkseen takaisin entisiin aikoihin, tutulle paikalle — ja ehkä vanhaan uskontoon — sitä hän ei kumminkaan varmaan tiennyt. Joku muu voisi pitää häntä uskollisena uudelle uskonnolle, isä Calvin ei sitä ainakaan tehnyt. Hänestä ei ollut apua! Ei ikänä käänny hän enää Calvinin puoleen eikä esitä valituksiaan hänelle. Olihan tämä mies raudasta — kylmä, ankara ja kova kuin timantti. Hän eli erillään muista ja kylmänä, kuten joku suuri kenraali, joka lähettää sotamiehensä kuolemaan. Siirteli vaan miehiä, niinkuin nappuloita shakkipöydällä. Ei kenkään pelaaja tahdo kadottaa niitä, mutta jos hän on siihen pakoitettu, niin mitäpäs siitä!

Calvin ja kaikki toiset tahtoisivat häntä rukoilemaan. Epäilemättä he tekivät nyt niin Gabriellen, hänen isänsä ynnä toisten puolesta. Ja miksi hyödyksi, jos Kaikkivaltias, — Iankaikkinen, kuten he kutsuivat Häntä — olisi myöskin samanlainen? Ken voi epäilläkään sitä? Toimiihan Hän omien, korkeiden tarkoitustensa saavuttamiseksi. Ne kyllä menestyvät. Ne riehuvat kuten tuli, myrsky tai rajuilma. Kaikki mitä niiden tielle sattuu on vaan kuin tappura, oljenpehut tai tomu. — Mitä oli hyötyä huolenpidosta? Mitä siitä väliä? Jospa vaan hän ja hänen ystävänsä voisivat kuolla yhdessä, ja kuolla ilman tuskaa!

Viimein hänen ajatuksensa alkoivat kierrellä, kuten ne tekevät kaikkein tuimimmissa tuskissa. Nykyisten ikävyyksien sijasta tulivat menneet riemut hänen mieleensä. Ajatus retkeili jouten katkonaisissa juhla-, tanssiais- ja naamiaismuistoissa, joista hänen äitipuolensa tapana oli kertoa ja joihin hänkin joskus suureksi ilokseen oli päässyt. Nuo naamiohuvit! Äitipuoli oli puettanut hänet kerran tytöksi. Aivan äkkiä välähti muuan ajatus salaman tavoin rajuna, hirveänä, suurenmoisena, hänen aivojensa läpi. Sen loisteesta ja kunniasta hän hyppäsi jaloilleen. Hän huusi ääneensä tuossa yksinäisessä paikassa.

Vihdoin viimein hän istahti puun juurelle ja kävi miettimään. Voisiko tämä asia olla mahdollinen? Oli jo aamu. Loistava toukokuun aurinko paistoi hänen päälleen juuri puhjenneiden vihreiden nuorten lehvien lomitse. Hän ei sitä huomannut. Hänestä nähden olisi vielä voinut olla keskiyö.

Vasta monien tuntien kuluttua hän nousi palatakseen kaupunkiin. Hänen aistinsa tajusivat hyvin vähän ulkomaailmasta. Hän loi vakavan katseen tuohon juhlalliseen näkyyn, johon hänen silmänsä olivat kiintyneet ensi kertaa astuessaan Geneven maalle — se oli Mont Blanc koko mahtavassa loistossaan. Silloin oli hän kutsunut sitä suureksi, valkeaksi valtaistuimeksi. Oliko hän ehkä kohta seisova vielä suuremman valtaistuimen edessä?

Hän kääntyi pois ja huomasi äkkiä likellä polkua pienen lammikon. Hän läheni sitä ja katsoi pitkään, vakavasti sen syvyyksiin. Ohikulkija olisi voinut luulla hänen ihailevan omaa, selvästi heijastuvaa kuvaansa sen pinnassa.

Sitten hän kiiruhti likimmälle portille. Hänen piti kulkea kaupungin läpi saapuakseen Rue Cornavinille. Oli jo kohta puolipäivän hetki, eikä hän ollut maistanut ruokaa sittekun edellisenä iltana. Niinpä hän tuntien olevansa hyvin nälkäinen kääntyi ohikulkiessaan erääseen Geneven kuuluisista leipurimyymälöistä ja, kuten poikien on tapana, söi siellä vahvasti höystettyä leipää ja juustokakkua.

Tämä oli Pont Batilla, jonka myymälät olivat erinomaisia. Senjälkeen hän kääntyi sivuun Rue du Templelle ja etsi erään herra Sangsouen apteekin.

"En rohkene mennä neuvos Aubertin luo", hän sanoi itsekseen, "se olisi liian vaarallista."

"Oh, tekö se olette, herra Norbert de Caulaincourt?" sanoi rohtojen myöjä, joka tunsi hänet ulkonäöltä. "Oletteko kuulleet ystävänne Berthelierien pulasta? Tuskinpa sitä voi ollenkaan kutsua pulaksi. Ihmeellisiä uutisia kumminkin. Tytön typykkä, joka kasvaa keskessämme, jota ei pidetä paljo minään, sattuukin olemaan savoijalainen aatelisnainen Lormayeurin ylhäistä sukua."

"Tiedättekö myös että neiti Claudine Berthelier on vuoteen omana. Se tosin ei ole minun asiani, koska neuvos Aubert palvelee hänen veljeään, joka ei ole tavallisesti kovin mieltynyt neuvoksiin. Kaikki mitä toivon on että hän antaisi naisraukalle paljo kuumetta-ehkäiseviä lääkkeitä. On olemassa ruohoa, jota kerätään täysikuun aikana. — Mutta pyydän anteeksi, nuori herra, että puhun teille lääketaidon salaisuuksista, joita luonnollisesti ette voi ymmärtää. Mitä suvaitsette minulta?"

"Jos olette niin hyvä, herra apteekkari, niin annatte minulle hyvän ja voimakkaan unettavan annoksen."

"Ah, nyt te laskette leikkiä. Mitä voimakas, terve nuorukainen tekee unettavalla annoksella?"

"Sepä on kaikki mitä te tiedätte. Olenhan kärsinyt koko tämän viikon tuskia huonosta takahampaasta."

"Antakaas niin otan sen pois. Se kestää ainoastaan minuutin ja palkkani on vaan yksi groat." Hän kääntyi ottaakseen hirveät aseensa, joiden kanssa Norbertilla oli ennestään ikävä tuttavuus.

"Ei toki", hän vastasi innokkaasti, peräytyen melkein ulos pienestä puodista. Sitten hän sanoi astuen askeleen takaisin: "Tahdotteko siis antaa minulle, herra Sangsoue, tuon annoksen, vaan pitääkö minun mennä herra Aubertin luo sitä noutamaan? Tai ehkä paremmin juutalaisen Salomonin luo Molardin varrella, joka antaisi sen huokeammalla?"

Herra Sangsoue vihasi juutalaista Salomonia kuten myrkkyä, jota syytti hänen myövän kunniallisille kristityille. Siksi hän kiiruhti ottamaan korkeimmalta hyllyltä erään pullon.

"No hyvä, herra Norbert, koska teissä ei näytä olevan tarpeeksi miestä pääsemään kerrallaan eroon vihollisestanne, niin tässä on teille jotakin mikä vaivuttaa teidät uneen ainakin kahdeksitoista tunniksi. Oletteko tuonut pullon mukananne? Ettekö? Sitten minun pitää lainata se teille. Muistakaa tuoda takaisin."

"Oh, hiukan vaan, puolitusinaa denierejä. Teille olisi kumminkin ollut parempi antaa groat ja heittää hammas tänne."

"Ah! Kenties meidän on vietävä teidät kysymään neuvoa tuolta uudelta mieheltä, joka on saapunut kaupunkiimme kaikkine taitoineen. Hammaslääkäriksi hän muka kutsuu itseään ja lupaa paikkailla ihmisten hampaita, kun ne vielä ovat heidän päässään. Semmoisia luulotteluja! Ajattelee voivansa paikata mitä Jumala, kaikkivoipa, on tehnyt! Mutta nyt kun isä Calvin itse on antanut hänen koettaa taitoaan, tulee koko kaupunki juoksemaan hänen jälkeensä. Tässä on teidän tippanne, herra Norbert. Toivon niiden auttavan teitä. Nauttikaa ne kun olette lukeneet rukouksenne ja panette makaamaan."

Norbert otti pullon ja suuntasi askeleensa Rue Cornavinille. Mutta kun hän tuli lähemmäksi, niin ne hidastuivat.

"Niin pitkälle on siis kaikki hyvin", hän mietti. "Mutta nyt alkavat vaikeudet. Mitä on tehtävä Berthelierin suhteen? Toiset kaikki kyllä saan taipumaan, mutta hän on noita geneveläisiä, jotka pitävät valhetta yhtä pahana kuin murhaa. Ja tämä valhe olisi hänestä iso kuin vuori, sen luen hänen silmistänsä. Tosin tämä kaikki tapahtuu Claudinen tähden, jota hän niin paljo rakastaa. Ei, se tapahtuu molempien puolesta! Yhtä kaikki lienee jotakin hyvää rukouksessa. Ja koska tämä tapahtuu Jumalan palvelijoiden pelastamiseksi, niin voinhan rukoilla apua itselleni. Enpä tiedä! Tässä olenkin jo ovella. Nyt esille kaikki hyvät neuvot mitä minulla vaan on! Olenpa varma että niitä tarvitsen. Toivon itselleni tekoparran puolenpäivän ajaksi. Mutta ei, se pilaisi kaikki!"

Hänen koputettuaan tuli esiin Margareta surun murtamine, kyynelten kastelemine kasvoineen.

"Tulkaa sisään, herra Norbert", hän sanoi. "Gabrielle kysyy teitä. Hän arvelee teidän olevan murheellisen."

"En tahdo neiti Gabriellea nähdä aivan nyt", Norbert sanoi. "Haluan puhutella neiti Claudinea ja teitä. Molempia yhdessä."

"Ei sillä väliä — tarkoitan että se surettaa minua — mutta minun on saatava tavata häntä. Viekää minut hänen kamariinsa ja tulkaa itse myöskin mukaan. Minulla on jotakin tärkeää sanottavaa."

"Mikä pojalle on tullut, kun noin komentaa vanhaa ihmistä?" ajatteli Margareta. Mutta tänään hänen taisteluhalunsa oli surun lannistama. Hän vaan sanoi:

"Ei mikään muu ole nyt tärkeätä kuin muuan asia, jota te ette voi auttaa tai estää."

Margareta pudisti surullisesti päätään ja lisäsi: "Minä käyn katsomassa voiko neiti ottaa teidät vastaan".

"Tehkää niin. Pyydän vielä ettette anna herra Berthelierin tietää minun olevan täällä."

"Herra Berthelier lainasi tänä aamuna hevosen ja ratsasti pois varhain tänä aamuna, emme tiedä minne tai miksi. Hän sanoi mahdollisesti olevansa takaisin tänä iltana, tai kenties vasta huomenaamuna."

Tähdet taivasta kiertäessään taistelivat Norbert de Caulaincourtin puolesta.

XII LUKU.

Kevään hengetär vietti suloisia, hyvätuoksuisia juhliaan Savoijan kauniissa laaksossa. Oranssipuut olivat valkeina komeoita kukkia ja villihyasinttien muodostama matto niiden alla, siellä täällä tummanpunaisten vuokkojen pilkkomana, näytti maan läpi tunkevalta pilvellä. Korkealla yläpuolella kohisivat ikuisten vuorten kimaltelevat huiput seisoen kuin pappeina maan ja taivaan välillä tallaamattoman lumen verhoamina.

Aivan välinpitämättömänä tästä kauneudesta näytti olevan yksinäinen hevosmies, joka ratsasti laakson yli kulkevaa ratsaspolkua. Hän oli hyvän näköinen, yhden- tai kahdenkolmatta ikäinen nuorukainen, puettu kauniiseen ratsastuspukuun, joka oli varustettu muodin mukaisella hausse coll'illa eli korkealla kirjaillulla kaulurilla, päässä hänellä oli sulkaniekka lakki, joka oli lisäksi koristettu omituisella lusikantapaisella kultahelyllä. Hänen piirteensä olivat säännölliset ja olisivat olleet miellyttävätkin, jollei niillä olisi näkynyt kieltämättömän huolen ja tuskan ilmettä. Ei varmaankaan kukaan olisi hänen kasvoistaan arvannut, että Viktor de Lormayer ratsasti rakastamansa naisen talolle. Tässä maailmassa on ikävämpiäkin kohtauksia kuin ero, ja nyt puheenaoleva oli yksi sellaisia. Kerran tai pari nuori ratsumies koetti lyhentää matkaansa juoma- tai metsästyslaululla, mutta pian kuolivat sanat hänen huulilleen. Hän vaipui ikävään äänettömyyteen, minkä hän keskeytti ainoastaan hiljaisilla kirouksilla luultavasti itselleen tai huonolle kohtalolleen.

Viimein tullessaan ulos laaksosta hän sai näkyviinsä ikävän, puoliksi raunioituneen tornin eli varustuksen, jonka ympärillä oli muutamia viljeltyjä kenttiä. Hän ratsasti näiden läpi ylös takaportille, jolle hän koputti kuusi kertaa, kovaa ja hiljaa vuoron perään.

Se oli varmaankin edeltäpäin sovittu merkki. Pian ijäkäs palvelija avasi oven ja tervehti häntä syvästi kunnioittaen.

"Suvaitseeko nuori herrani asettua matoilla varustettuun huoneeseen?" hän kysyi. "Menen noutamaan Rosan ja huolehdin teidän korkeutenne hevosesta."

"Kiitos, vanha ystävä", sanoi Viktor ottaen pois päähineensä. "Miten herrasi jaksaa?"

"Niin hyvin kuin vain mahdollista, herra kreivi, niin hyvin kuin vain mahdollista. Mutta hän on hyvin vanha. Toinen jalka on haudassa, niinkuin sanotaan. Oh minua, hänen elämän ratansa on melkein lopussa!"

Viktor ajatteli, ettei palvelijallakaan ollut paljoa jälellä radastaan, mutta hän ei sanonut sitä. Lausuihan vaan:

"Antakaa jonkun pojista pitää hevostani, Pietro, sillä minä en voi viipyä täällä." Hän meni eteisen läpi matotettuun vierashuoneeseen.

Hän tunsi hyvin tämän, vanhan äidinpuoleisen sukulaisensa omistaman talon. Philibert de Mayne oli sortunut ja köyhtynyt savoijalainen aatelismies, joka noissa raa'an ajan vaiheissa oli niin huonosti menestynyt, ettei hänellä ollut kirjavan ja myrskyisen elämänsä lopulla muuta kuin tämä puoleksi raunioitunut linna ja jokunen laiha pelto sen ympärillä. Hänellä oli kumminkin toinen aarre, tavaroista paras ja rakkain: orpo tyttärentytär, kaunis pieni Arletta.

Tämä se olikin, eikä vanhempi kamarinainen Rosa, joka avasi oven huoneeseen ja liukui pehmeästi sisään.

Viktor oli istunut huoneessa pöydän ääressä kasvot käsiin kätkettyinä. Mutta hän olisi kuullut nuo keveät askeleet, kuten arveli, syliä syvälle hautaansa. Hän hypähti ylös ja kääntyi tyttöä kohden kasvot hehkuen. Mutta seuraavalla hetkellä tuskan ilme ne taas sumensi.

Kun heidän kätensä yhtyivät, lausui kumpikin ainoastaan yhden sanan:
"Arletta!" — "Viktor!"

Viktor läheni tyttöä syleilläkseen häntä. "Ei!" sanoi Arletta, vetäytyen takaisin. "Sen aika on ohitse. Tiedän kaiken."

"Viime viikolla Pietro oli Lormayerissa. Siellä ei puhuta mistään muusta kuin geneveläisestä morsiamesta, jonka kautta voitatte takaisin Castellarin tilukset."

"En piittaa niistä. Vihaan niitä. Tahtoisin antaa ne kaikki yhdestä ainoasta hiuskiharasta päässäsi!" puhui Viktor intohimoisesti. "Arletta, kuule minua! En voi jättää sinua enkä tahdokaan."

"Hyi, Viktor! Ne ovat tyhjiä sanoja, joita sinun ei olisi pitänyt puhua, eikä minun pitäisi kuunnella. Sinulla ei ole mitään vaalia."

"Mutta minulla on. Kerron isälleni että geneveläinen morsian minun puolestani saa hukkua Geneven järveen."

"Kuten tahdot! Muista ainoastaan jos niin teet, ettei se ole geneveläinen morsian — pyhimykset antakoon anteeksi, jos kiroon häntä — vaan köyhä, vanha isoisä ja minä itse, jotka taidamme menehtyä tien viereen kylmästä ja nälästä."

"Kuinka? Sinähän olet itse johonkin Lormayeurin tyrmään teljetty vanki, ja me olemme ajetut pois tästä ainoasta turvapaikastamme. Tunnen isäsi. Hän on hillitön vihassaan; mutta senkin hän voi lannistaa ahneutensa vuoksi. Hänen ahneuttaan ei voi pitää aisoissa mikään asia taivaassa eikä helvetissä. Ei, Viktor, meidän välimme ovat lopussa. Me lapset olemme leikkineet leikkimme loppuun, olemme yhdessä unelmoineet. Nyt olemme hereillä, ja siksi meidän on unhotettava entinen ja sanottava jäähyväiset."

Arlettan ylpeä huuli nyrpistyi ja hänen tummat silmänsä säihkyivät. "Et voi! Onko se miehen puhetta?" hän lausui.

"Taistella puolestasi voisin miehen tavalla. Olisin sankari. Mutta jos minun pitää heittää sinut, olen lapsi." Hänen päänsä painui jälleen alas käsiin.

"Silloin kohtelen sinua kuin lasta, joka oletkin. Teen sen sinulle, mitä itse olet liian heikko tekemään. Kuulkaa, herra kreivi, minä jätän teidät. Mitä välillämme on ollut, se ei enää ole mitään minulle."

Viktor hypähti pystyyn ja tarttui tytön molempiin käsiin. "Arletta", hän huusi, "sinä et koskaan ole rakastanut, niinkuin minä. Ei, ei — sinä et ole tehnyt niin! Katso kasvoihini ja kerro kaikki minulle!"

Arletta puri huuleensa, kunnes siitä tuli veri, yksi ainoa suuri pisara lumivalkealle hampaalle. Sitten hän lausui kylmästi:

Viktor hellitti hänen kätensä ja mutisi, tunteittensa äkillisesti vaihtuessa: "Anna anteeksi, rakastettuni! Teen sinulle väärin."

"Ei se ole väärin. Sinä vaan et saa tehdä kysymyksiä minulle. Etkä saa tehdä tätä kovemmaksi meille molemmille." Viimeisiä sanoja lausuessaan luja ääni vapisi hiukan.

"Teille on kotonanne kyllä lohdutus. Mitä minuun tulee", Arletta lisäsi ylpeästi, "elkää luulko, herra kreivi, että kuihdun pois lemmettömänä neitinä teidän tai kenenkään miehen tähden. Kaukana siitä! Tyyssija ja iloinen vastaanotto odottaa minua Chamberyn ursuliininunnien luona. He kaikki ovat hyvistä perheistä lähteneitä neitejä. Siellä saan sitte, kun isoisäni menee Jumalan luo, levätä rauhassa. En unhoita rukoilla puolestanne, herra de Lormayeur. Sitäpaitse on sivullanne miekka, ja maailma on avoinna edessänne. Te saatte kamppailla ja taistella."

"Ei —." Mutta Arletta lopetti tähän, sillä jalomielisyys kielsi häntä toivottamasta kreiville onnea geneveläisen morsiamensa kanssa. "Ei; miehen elämässä on useita asioita, jotka täyttävät hänen sydäntään."

"Niin te ajattelette tänään. Mutta, Viktor, tämä puhe on hyödytöntä, ja vielä pahempaakin. Se tuottaa vaan mielipahaa kummallekin. Jos ette ole tarpeeksi mies lopettamaan sitä, teen minä sen. Sana vaan kreiville, teidän isällenne ja ette te, vaan isoisäni ja minä saisimme kestää hänen kostonsa painoa. Jos vielä kerran tulette, täytyy toimittaa hänelle se sana."

Koko tämän ajan Rose, kamarineito, odotti ja vartoi ulkopuolella vapisten lemmikkinsä puolesta. Viimein hän kääntyi pois, hankki viiniä ja leivoksia ja toi ne sisään. Viktor seisoi akkunan edessä kasvot pois käännettyinä, Arletta pöydän ääressä kylmänä, mutta kalpeana kuin marmori.

"Tämä nuori kreivi ei saa paastoten jättää meitä", sanoi Rose asettaen pöydälle hopeatarjottimen, jonka hän oli tuonut mukanaan. Kädellä, joka vaan vähä vapisi, Arletta täytti yhden korkeista venetsialaisista laseista ja tarjosi sen Viktorille. Tämä kohotti sen huulilleen sanoen: "Neitini, juon terveydeksenne ja iloksenne". Ne olivat viimeiset sanat, jotka Rose kuuli jättäessään huoneen. Mitä muita jäähyväisiä nämä kaksi rakastavaa lienevät ottaneet, sitä ei kumpikaan koskaan kertonut. Viimein Viktor tuli ulos kasvot kalpeina, nousi ääneti satulaan ja annettuaan Pietrolle kultarahan ratsasti pois.

Savoijalainen tyttö oli osottaunut yhtä urheaksi kuin hänen tuntematon sisarensa Genevessä. Mutta hänen sielunsa oli valettu lujemmasta aineesta kuin Gabriellen. Geneven tytölle ei olisi käynyt hyvin, jos hän olisi ollut kilpailijattarensa vallassa tänään.

Arletta seisoi vartoen, kunnes Viktor oli kadonnut. Sitten hän tuli takaisin matotettuun vastaanottohuoneeseen, otti kalliin lasin, josta Viktor oli juonut, ja viskasi sen lattialle pirstoiksi. Eivät mitkään huulet saaneet koskettaa sitä Viktorin jälkeen. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän kumartui, otti yhden kappaleen ja kätki sen povelleen.

Sillä välin Viktor palasi Lormayeuriin. Hän oli tuomittu kumartamaan niskansa ikeen alle, vaikkakin se oli vastenmielinen. Tuomio ahdisti häntä joka hetki yhä välttämättömämpänä ja vastustamattomampana. Vastustus ei olisi vaatinut ainoastaan rohkeutta, vaan sankaruutta, eikä Viktor de Lormayeur ollut mikään sankari. Hän oli ainoastaan kohtelias ja kunnollinen nuori savoijalainen aatelismies. Hänen jäätyään varhain yksin äidistään kasvatti hänet ankara, lemmetön isä ja joukko palvelijoita, jotka tottelivat hänen pienintä oikkuansa. Ei hän ollut saanut muuta kasvatusta, paitsi taidon lukea ja kirjoittaa tavan mukaan sekä tarpeellisen taidon sotaisissa ja ritarillisissa harjoituksissa. Hänet oli opetettu erittäinkin vihaamaan reformeerattuja ja kaikista enimmän geneveläisiä. Isänsä toimesta hän oli yhtynyt savoijalaisten aatelismiesten ligaan, jota kutsuttiin "lusikan liitoksi". Sen merkkinä kannettiin povella tai päähineessä kultaista lusikkaa.

Tämä seikka lisäsi sitä pelkoa ja hämmästystä, jolla hän oli kuullut kohtalonsa isänsä huulilta. Hänen piti naida neito, joka oli kasvatettu vääräoppisessa kaupungissa, porvarien, raakalaisten ja konnien joukossa! Mikä kohtalo Lormayeurin perilliselle!

Vielä kerran palattuaan käynniltään Arlettan luota hän uskalsi esittää vastamuistutuksensa. Hänen isänsä lopetti puheen lyhyeen.

"Ole alallasi, poika, jos sinulla on jälellä hitunenkaan järkeä tyhmässä päässäsi! Kaikkien pyhimysten nimessä! Tämä on kylliksi tekemään miehen hulluksi, kun kuulee sinun näyttelevän tyhmyriä kaikkine joutavine väitteinesi. Samalla aikaa tuo lurjus, tuo raaka paholainen pitää hallussaan Castellarin laveita tiluksia, joiden suora perillinen tuo tyttö on. Ei ole muuta keinoa vallata maita mieheltä, kuin saada tyttö haltuunsa. Silloin ainakin ruhtinas on tekevä oikeuden tytölle ja meille. Sitten voimme nakata Santanan takaisin samaan allikkoon, mistä on tullutkin."

"Isäni kreivi, miksi ette ota haltuunne tyttöä ja maita ja jätä minua rauhaan?"

"Kyllä kai! Ja jättää hänet vapaaksi myöskin mennäkseen naimisiin Santanan kanssa, joka vaan olisi kovin iloinen saadessaan siepata tuon omistusoikeuden. Tai ehkä tyttö menisi luostariin ja jättäisi kaiken omaisuutensa äidillemme kirkolle. Kiitoksia vain! En ole eilispäivän lapsia. Neiti Olivie on hyvin sen arvoinen, että samalla ostan mukana noita kerjäläisiä, harhaoppisia."

"Sitä en epäile, herrani. Epäilen vaan, onko hän minulle uhrauksen arvoinen."

"Minkä uhrauksen, sinä tyhmeliini? Naida kaunis morsian? Vanha Muscaut lauloi ylistystä hänen ihanuutensa kunniaksi."

"Seis!" sanoi hänen isänsä. "Nämä porvarit ovat hätäisiä peläten kadottavansa niin hyvän saaliin. Kolmantena päivänä he lienevät valmiita. Sinun pitää mennä ja noutaa tyttö. Muista että näytät paraat puolesi ja koko hilpeytesi. Minä toimitan mukaasi kauneimman saattueen mitä vaan saan kokoon. Samoin lähetän kuorma-aaseja suojateltan kera ynnä hyvän varaston virvokkeita matkaa varten. Ilma on kaunis, ja te voitte yöpyä nuotiolle läheisyydessä, niin että tulette vallan varhain kohtauspaikalle. Siten yhden pitkän päivän ratsastus, jonka pitäisi olla päivän pitkä huvi hänelle, tuo hänet turvassa kotia. Ja sinä olet matkalla hänen kuuliainen ja kohtelias ritarinsa ja palvelijansa. Jollet voi käyttää hyväksesi semmoista tilaisuutta kuin tämä on, olet varmaan vielä suurempi pöhköpää kuin luulinkaan."

XIII LUKU.

Varhain sovitun päivän aamuna kohtasi kaksi seuruetta toisensa Plain palaisissa juuri Porte Neuven ulkopuolella. Ne erosivat suuresti toisistaan. Savoijan viinitarhoista tuleva oli loistava joukko, joka istui ylpeästi rikkaasti satuloiduilla ratsuillaan ja kantoi ylhäisten tapaan verkaisia hopeakirjaisia viittoja. Heillä ei ollut muita aseita kuin miekat, koska olivat tulleet rauhalliselle retkelle, jota todisti valkeata lippua kantava torvensoittaja heidän etunenässään. Johtajana ratsasti nuori Viktor de Lormayeur komeimmassa puvussaan, mutta jäykkänä ja kankeana. Tultuaan lyhyen matkan päähän toisesta seurueesta, hän seisautti ja lausui takanaan tuleville lyhyen komentosanan.

Savoijalaisen joukon kirkkaiden värien keskellä oli kolme tummaa pilkkua. Kolme hevosmiestä kuletti kukin takanaan laihaa ja huonosti puettua olentoa, jotka olivat mustina ja vihreinä pilkkuina punertavan ja valkean seassa. Nämä olivat ne kolme vankia, joiden lunnaat piti Gabriellella maksettaman. Viktorin merkistä heidän piti astua alas hevosten seljistä ja asettua ratsujoukon eteen, joka ajoi sitten käyden. Ratsastajat paljastivat päänsä lähestyessään Geneven miehiä.

Hitaasti eteni joukko siistejä, vakavan näköisiä miehiä, puettuina mustiin, jotkut harvat sinipunervalle vivahtaviin viittoihin. He astuivat jalkaisin, mutta heidän keskessään istui juhlaratsulla hento, tarkasti hunnutettu olento, puettuna yksinkertaiseen, mutta erittäin hienokankaiseen ratsupukuun, joka oli reunustettu kallisarvoisilla näädän eli "Mars-kissan" — joksi sitä silloin sanottiin — nahoilla. Hänen takanaan ratsun selkään sidottuna oli pienehkö tavaralaukku. Viktorin ensimmäinen huomio oli, ettei neiti ollut harjaantunut ratsastaja, mikä olosuhteisiin katsoen olikin luonnollista.

Hän astui alas satulasta ja lähetessään teki syvimmän kumarruksensa neidille, samoin tervehtäen hänen seuralaisiaan sopivasti, joskin ylpeästi. Vaikkakin oli lusikkakunnan jäsen, oli hän kumminkin siksi paljo ritari, ettei tahtonut julkisesti osoittaa halveksimistaan, jota tunsi noita kurjia porvareita kohtaan. Sitten seurasi joukko muodollisuuksia. Kumpikin puolue vakuutti juhlallisesti olevansa valmis täyttämään, mitä oli sovittu "kuuluisan" Lormayeurin kreivin ja "kiitettävien" Geneven kansalaisten välillä vaihdetuissa kirjeissä. Sen jälkeen Germain de Caulaincourt ja hänen kaksi seuralaistaan annettiin geneveläisille, jotka ottivat heidät vastaan vilkkailla riemunosoituksilla.

"Ja nyt", sanoi nuori kreivi hymyillen, "on meidän vuoromme tervehtiä erästä teistä, ei suinkaan vangiksemme, vaan siksi joka huomaa meidät vangeikseen ja uskollisiksi palvelijoikseen."

Vakava, hiljaisennäköinen mies hyvin vaatimattomassa puvussa talutti neidon ratsun esiin. Yhdessä matkassa tuli ensimäinen neuvos kantaen virkasauvaansa. Häntä seurasi virkaviittaansa puettu kirjuri laukku kainalossa.

"Herra kreivi", sanoi neuvos, "me tuomme ja annamme teille neiti Olivie de Castellarin, joka on toisin tunnettu neiti Gabrielle Berthelierin nimellä, kuten oli sovittu. Kirjuri, joka on tässä läsnä, on käteenne antava neitiä koskevat paperit ja muut selitykset, joita kohtuullisesti voitte vaatia."

Viktor kumarsi vielä kerran neidille, sitten kääntyen kirjuriin otti vastaan tarjotut paperit. Siinä oli arvokas todistus lapsen synnystä ynnä muutamia otteita kaupungin "korttelin" pöytäkirjoista, joissa neiti oli nimitetty kansalaisen Ami Berthelierin kasvatiksi ja ottotyttäreksi.

"Oletan", Viktor sanoi kääntyen henkilöön, joka piti neidin ohjaksia, "että te olette se kunnioitettava kansalainen, jota meidän on kiittäminen nuoren sukulaisemme hoidosta ja kasvatuksesta."

"En suinkaan, herrani", mies vastasi nähtävästi hämmästyneenä. "Herra Berthelier itse poissa ollen antaa minun edustaa itseään neidon naapurina ja lähinnä ystävänä."

"Mutta tietysti", sanoi kirjuri, "te, herra Antoine, olette valmis vannomaan neidon olevan se, miksi hänet on mainittu, vaikkakin se on enemmän muodon asia."

"Samoin teen minäkin", sanoi neuvos Amblarde Corne. "Me voimme tehdä vaikka minkälaisen uskontomme mukaisen valan, joka tyydyttää teidän korkeuttanne."

"On jo puhuttu tarpeeksi", vastasi kohtelias nuori kreivi. "Olen vallan tyytyväinen". Sitten hän kääntyi neitoon. "Kaunis neito ja kallis serkkuni, sallikaa minun toivottaa teidät tervetulleeksi sukulaistenne luo ja maahanne, ja suokaa minun todellisen nöyryyden ja kuuliaisuuden merkiksi suudella kättänne."

Käsi neidon ratsuviitan takana vapisi, ikäänkuin pyrkien esiin, mutta neuvosmies astui väliin.

"Eikö olisi soveliasta, että neito ensin kohottaisi huntuaan, niin että ne, joille me luovutamme, voivat kunnolla nähdä hänet?"

Huntua kohotettiin hiukan. Nähtiin hurmaavan kauniit, alas painuneet ja veresten kyynelten kostuttamat kasvot. Mutta neidon tuska ja vastenmielisyys oli niin ilmeinen, että ritarillinen Viktor kiiruhti sanomaan:

"Elkää olko levoton, ihana neito. Palvelijanne odottaa kärsivällisesti, kunnes suvaitsette ilahduttaa häntä kauneutenne katsomisella. Suvaitsetteko nyt sanoa jäähyväisenne näille kelpo ystävillenne, jota tekoa, kuten toivomme, ei teidän koskaan tarvitse katua."

Mutta puoleksi kohotettu verho oli jo laskeunut ja vaan epäselvä ääni kuului lausuvan: "Kaikki jäähyväiseni ovat jo sanotut". Sentähden Viktor pyytäen anteeksi otti käteensä juhlaratsun ohjakset. Vankien lunnas oli maksettu. Molemmat seurueet tervehtivät toisiaan, kuten kohteliaat viholliset tavatessaan toisensa puolueettomalla alueella. Sitten ne kääntyivät kukin taholleen. Mutta ennenkun erottiin kuuli hunnutettu ratsastajatar de Caulaincourtin kysyvän: "Mutta missä Norbert on? Miksei hän ole tullut kohtaamaan minua?"

Loistava savoijalainen joukko ratsasti eteenpäin. Viktor oli lähellä hänelle määrättyä morsianta, jota hän, vaikk'eikään mielellään häntä semmoiseksi ajatellut, kumminkin kunnioitti erittäin huomaavaisesti. Hänestä tuntui kovin oudolta, että neiti oli tullut aivan yksin. Hän oli odottanut että tämä toisi yhden seuranaisen mukanaan, tai ehkäpä pari kolmekin. Hän ilmaisi kohteliaasti pelkonsa, että neidistä kenties olisi epämukavaa matkustaa ilman palvelustyttöä tai kamarineitoa, lisäten kumminkin, että tämä puute korvattaisiin heidän saavuttuaan Lormayeuriin, jonne hän toivoi tultavan tänä iltana.

Silloin hän ensi kertaa kuuli neidin äänen. Sen sointu miellytti hänen korvissaan. "Me geneveläiset emme suuresti tarvitse palvelustyttöjä. Eikä kukaan geneveläinen olisikaan lähtenyt mukaani erilaisen uskonnon takia".

"Oh, se uskonto!" Viktor sanoi halveksivasti. Sitten hän lisäsi muuttaen ääntään: "Elkää huolehtiko, suloinen neiti, tästä uskonnonasiasta. Olemme kumpikin nuoria, ja te olette hyvin kaunis. Olen varma, että hyvä Jumala tahtoo meidän iloitsemaan nuoruudestamme, vaivaamatta päätämme kuolemalla, kiirastulella, helvetillä, taivaalla ja muilla semmoisilla surullisilla aatteilla."

"Kaikki, minkä kautta meidän on kuljettava sinne päästäksemme, on aivan varmaan surullista. Minä puolestani pidän parempana jättää sen toimen papeille, jotka saavat palkkansa puhumalla siitä. Myönnän että he joskus tekevät sen hyvin huonosti."

"Se on totta, herra kreivi; siksipä olisi hyvä, jos itsekin puolestamme joskus ajattelisimme niitä asioita."

"Kenties; mutta kaikella on aikansa. Nykyinen aika on keveälle ilolle, riemulle ja huvituksille. Niin kauniit kasvot kuin neiti Castellarin ovat aijotut oppaiksi ihaileville silmille, eikä peitettäviksi nunnan hunnun taa, tai kumartumaan tuhmien kirjojen yli."

"No, en kaikkia kirjoja. En 'Amadis Gallialaista' enkä 'Kristikunnan seitsemää ritaria'. Mutta luulenpa, kaunis neiti, ettei teillä ole semmoisia kirjoja Genevessä."

"Ei, tai en ainakaan minä ole niitä nähnyt. Meillä on hyviä kirjoja, kuten raamattu."

"Raamattu! Taivas varjelkoon, neiti! Tai paremmin, taivas auttakoon ihmisraukkoja, jotka yhä siinä riippuvat. Pyhimyksille kiitos, teidän hempeytenne pääsee soveliaammalle näyttämölle. Olen iloinen ajatellessani, että saan viedä teidät huveihin, jotka sopivat teille niin ihmeellisesti ja joista ette ole koskaan uneksineetkaan. Kukapa tietää, vaikkette olisi koskaan oppinut edes tanssimaankaan."

"Luulen", sanoi neiti hiukan värisevällä äänellä, "luulen että voisin tanssia maalaistansseja, jos ne ovat hyvin yksinkertaisia, tai 'virolettia'. Olemme toisinaan huvitelleet niillä."

"Saanko sen suuren kunnian ja onnen, että opetan teille sitä viehättävää taidetta, jommoisena tanssi esiintyy meillä savoijalaisilla?" kysyi Viktor. Sitten hän lisäsi: "Ehkäpä eivät geneveläiset yhtäkaikki olekaan vallan raakalaisia. En epäile että neiti Castellar rakastaa musiikkia ja on taitava siinä. Niin rakastettaviin kasvoihin täytyy kuulua verraton ääni."

"Semmoisilta huulilta täytyy surullisin Clement Marotin surullisista tuotteista kaikua enkelin laululta."

Tällaisia kiusallisia kohteliaisuuksia Viktor lasketteli jonkin aikaa. Neiti, jonka äänessä joskus oli puoleksi tukahdettu nyyhkytys, minkä Viktor luki pidätetyn itkun syyksi ja siksi lisäsi ponnistuksiaan ilahduttaakseen ja lohduttaakseen häntä, vastaili vaan lyhyesti. Viktorin jatkaessa hänen kohteliaisuutensa tulivat yhä sirommiksi ja imartelunsa tuhlaaviksi. Ne olivat täydellisesti ajan maun ja tavan mukaisia. Kumminkin oli ihmeellistä, että kun hänen puheensa lämpeni, samalla kylmeni hänen mieltymyksensä. Hän piti nuoresta neidistä paljo, melkeinpä rajattomasti, mutta ainoastaan toverina. Morsiamekseen hänen oli vaikea neitoa ajatellakaan.

Puolipäivän aurinko alkoi hellittää, mutta varjoa ja virkistystä oli jo varattu matkamiehille. Muutamat Viktorin miehistä olivat menneet edeltäpäin ja asettaneet teltan miellyttävän ahon keskeen kukkaiselle nurmelle. Tänne oli valmistettu päivällinen ja täällä oli neiti tilaisuudessa, jos tahtoi, nauttimaan lepoa.

Ateria oli huolella lajiteltu ja runsas. Viktor näki tyytyväisenä, että neiti otti runsaan osan riistapiirakasta, salvukukon rinnasta valmistetusta mustasta hyytelöstä ja sokeroiduista juustokakuista, joita hän tarjoili neidille. Mutta viiniä joi neiti vähän. Käsi, joka piteli veistä ja lusikkaa, ei ollut niin pieni ja miellyttävä kuin Viktor oli odottanut. "Ei ole epäilemistäkään", hän ajatteli, "että lapsiraukka kasvatettuna tuntematta säätyään on saanut tehdä taloustoimia porvarien vaimojen ja tyttärien tavalla". Neidin kasvot, jotka nyt olivat paremmin nähtävissä, eivät menettäneet mitään kauneudessa, mutta ne lisäsivät ainoastaan hänen toveruustunnettaan, vaikuttamatta mitään lämpimämpää suhdetta.

Heidän nauttiessaan hyvämakuisia leivoksia, jotka lopettivat aterian, ilmoitettiin muuan vieras. Se huomattiin olevan naapuriluostarin Saint Marcaudin priori, joka oli tullut tervehtimään maanomistajan kreivi Lormayeurin poikaa, tämän sattumalta kulkiessa hänen alueensa halki. Viktor esitti luonnollisesti hänet neiti Castellarille. Hän oletti, että kirkonmies herättäisi varmasti vastenmielisyyttä neiti Castellarissa, eikä sentähden hämmästynyt nähdessään tämän käyvän itseensä sulkeutuneeksi ja laskevan alas huntunsakin. Priori puolestaan, syödessään kakkua ja juodessaan Beaume-viiniä sekä kertoessaan nuorelle kreiville luostarinsa vaikeuksia ja puutteita, osotti neitiä kohtaan kunnioittavaa, vaikk'eikaan vallan ystävällistä käytöstä. Tämä huomasi sen. Kun vierailu oli kestänyt noin puolisen tuntia, kääntyi hän kohteliaasti Viktorin puoleen virkkaen: "Kuulin teidän sanovan, herra kreivi, että meillä on pitkä tie kulettavana ennen pimeän tuloa".

Tämä jotenkin selvä huomautus sai priorin ottamaan jäähyväiset. Viktor meni hänen kanssaan.

"Kummastelen, herra kreivi", sanoi kirkonmies, "onko rouva Castellar vainaja, vieraanne äiti, voinut olla ranskatar?"

"Ei, isä, hän oli italialainen ja kotoisin Piemontista, kuten sattumalta olen kuullut. Hän kuoli nuorena. Kauneutensa, josta hän oli kuuluisa, on hän jättänyt perinnöksi tälle nuorelle neidille. Eikö teistäkin ole niin? Semmoisissa asioissa kirkonmiehet ovat hyviä tuomareita, kuten on tullut sananparreksikin."

"Kyllä maar. Mutta, jos uskallan sanoa, on hän hieman luiseva eikä kovin kursaileva, tai paremmin sanoen ei hän minun mielestäni ole tarpeeksi herttainen. Ranskalaiset kasvonpiirteet muistuttavat minua jostakin henkilöstä, jonka olen hiljattain nähnyt. Ketä, en nyt voi muistaa — ja se ajatus on niin outo, etten mielelläni sanokaan sitä. Hänhän suosii tuota harhaoppista saarnaajaa, jonka hänen kiini ottajansa toivat luostariin ja jonka minä lähetin isänne luo."

"Minkälaisia huomioita teettekään!" sanoi Viktor nauraen. "Olihan tuo ranskalainen joka tapauksessa aatelismies. Veimme hänet eilen mukanamme Geneveen. Tiellä hän kiitti minua hyvin kohteliaasti, kun välistä toimitin jotakin hyvää hänelle ja hänen tovereilleen. Eikä minun tarvitse mainitakaan hänen herttaisuudestaan vankilassa. Voitteko kaikesta tästä antaa minulle synninpäästön, isä?"

"Ei se ole mikään kuolemansynti", sanoi priori hyväntahtoisesti. "Kumminkin, herra kreivi, on teidän oltava varova, muuten sydämmenne hyvyys hämmentää hyvän arvostelukykynne. Teidän on pidettävä tarkasti silmällä tätä nuorta neitoa ja huolehdittava, että hän tulee oikein käännytetyksi harhaoppisista erhetyksistään. Suokaa anteeksi rohkeuteni, herra de Lormayeur."

Viktor ei pahastunut hänen rohkeasta puheestaan, mutta loukkaantui neiti Castellaria koskevista halventavista huomautuksista. Kumminkin he erosivat ystävinä. Kohtuullisen levähdyksen jälkeen vaeltajat jatkoivat matkaansa. Vielä kohteliaammin kuin ennen Viktor kiintyi kauniiseen seuralaiseensa. Ajan muodin ja maun mukaan hän vaivasi aivojaan imartelevilla puheilla, joita nyt pidettäisiin liian kömpelöinä ja liioiteltuina, mutta jotka silloin katsottiin vallan sopiviksi. Hän ylisteli Gabriellen tukkaa, poskia, huulia, kulmakarvoja, silmäripsiä ja silmiä.

"Mutta en varmaankaan liene ensimäinen, joka täten ylistää noita ihmeen ihania tähtiä", hän sanoi. "Onpa yksin teidän vakavassa kylmässä Genevessännekin täytynyt olla monta, jotka ovat kertoneet teille niiden erinomaisesta kauneudesta."

"Enpä muista juuri kenenkään puhelleen sellaista", kuului epäröivä vastaus.

"Nuo kauniit huulet voivat puhua vaan totta", jatkoi Viktor. "Muuten olisi semmoinen tunteiden ja mielen laimeus aivan uskomatonta, yksinpä harhaoppisten pesäpaikassakin. Mutta suloinen neiti, te tulette nyt maailmaan, joka pian lepää jalkainne juuressa. Siksi on hyvä, että ymmärrätte niiden aseiden voiman, joilla olette varustettu. Niin hämmästyttävän rakastettavat kasvot —."

"Hyvä, herra kreivi, voin vain tuntea itseni imarrelluksi teidän mielipiteestänne. Kumminkin, jos suvaitsette, tahtoisin mieluummin kuulla tällä kerralla itsestäni sellaista kuin todella olen, enkä siitä millaiselta teidän puolueellisen arvelunne mukaan näytän."

"Miten hyvin hän puhuu", ajatteli Viktor itsekseen, "ja kuinka avomielisesti hän vastaakaan minulle! Olen kuullut, että Genevessä opetetaan tyttöjä samalla tavalla kuin poikia. Minä pitäisin häntä rakkaana ja kalliina kuten ystävää tai asetoveria, jos se vaan olisi mahdollista, mutta morsiamena; — pyhimykset auttakoon minua!" Tässä muistui Arlettan rakastettu ja miellyttävä kuva hänen mieleensä. Hän karkoitti väkisin tuon kumman tunteen, ennenkun vastasi entisellä kohteliaalla ja ystävällisellä tavallaan:

"Kaunis neito, jolle minulla on kunnia puhua, ei ole vähemmän kuuluisa henkilö kuin neiti Olivie de Castellar, jalon sukunsa laveitten tilojen ja runsaitten tulojen ainoa perillinen."

"Suloinen neiti, äitinne kuoli syntyessänne ja isänne pian jälkeenpäin. Veljiä ja sisaria teillä ei ole yhtään. Isoisäni oli teidän isovanhempainne serkku, niin että te ja minä olemme serkkuja kolmannessa polvessa. Kumminkin ajattelen että jos eräät toiveet, joita olen kyllin rohkea pitämään, menestyvät, asettaa hänen pyhyytensä lupakirja asiat paikalleen."

"Olen varma siitä. Mutta minun pitää kertoa teille, neiti, että teillä on muuan äidinpuoleinen sukulainen nimeltä Santana, joka taisteli ruhtinasvainaan johdolla ja oli hänen suuressa suosiossaan. Tiedätte mikä huono onni nykyisellä ligan johtajalla ruhtinas Emanuel Philibertillä on ollut ja miten hän on kadottanut suurimman osan Savoijaa. Ruhtinas parka! Hän ei voinut pitää itse huolta asioistaan. Hän otti isänsä kehoituksesta Santanan avukseen, ollen kiitollinen vaikka ken hyvänsä esiintyi auttajana hänen pulassaan. Paha oli saanut hänen sormensa ja voitti häneltä liian helposti oikeuden Castellarin perintöön ja tiluksiin, teidän omaisuuteenne, kaunis neiti. Santana esitti hänen korkeudelleen, että suoranainen perintöhaara oli sammunut. Silloin ruhtinas arveli tekevänsä hänelle, kuten jokaiselle muullekin, oikein. Mutta nyt", Viktor lisäsi varomattomasti, "meillä on käsissämme valtti joka tepsii — —"

Viktor sekaantui peräti. Hän oli näyttänyt värinsä liian selvästi. Neiti, jolla nähtävästi oli terävä äly, ei antanut minkään seikan mennä huomaamatta. Viktor kiiruhti parantamaan erhetystänsä. "Valttilehti tässä pelissä on sydämien kuningatar", sanoi hän.

"Kuinka terävä-älyinen hän on!" ajatteli Viktor. "Kuningattaren silmistä", hän vastusti, "ei voi tuikkia muuta, kuin hänen sielunsa totuus ja puhtaus."

"Käytänkö siis totuutta ja puhtautta puhuessani teille, herra kreivi? Ymmärrän nyt täydellisesti teidät ja erinomaisen isänne. Te ette suinkaan ole ryhtyneet tähän asiaan mitenkään rakkaudesta tuntemattomaan geneveläiseen tyttöön. Ilman näitä laveita maita ja suurta omaisuutta hän olisi hyvin saanut elää tuntemattomana ja omassa harhaopissaan. Jos hän nytkin teidän hyväksenne luopuisi oikeuksistaan ja vaatimuksistaan niihin, kukatiesi te olisitte hyvin tyytyväisiä."

"Neitini, te tuomitsette minua väärin", rukoili Viktor posket hämistä palaen ja samalla kiroillen itsekseen omaa kömpelyyttään ja neidin ivaa. Siitä huolimatta hän, ihmeellistä kyllä, ihaili Gabriellea entistä enemmän ja tunsi olevansa halukas omistamaan hänet. "Te tuomitsette minua nurjasti. Kenpä tiesi olen ansainnutkin sen. Myönnän että ennenkun teidät näin, ennenkun lämmittelin kauneutenne loisteessa, taisin mahdollisesti ajatella maita ja valtaa."

Hänen huntunsa oli nyt kohotettu ja hän katsoi Viktoria suoraan kasvoihin. Tuo katse oli, kuten Viktor arvosteli, vallaton, uhmaava ja lumoava yhtä haavaa, niinkuin sen katse, jolla on asema hallussaan ja joka aikoo pitääkin sen. Uusi henki virtasi Viktoriin. Tällä hetkellä tuntui hänestä keveältä se tehtävä, jota hän ennen oli ajatellut vallan sietämättömäksi. Niin, ja mitä pikemmin se oli tehty, sitä huokeampi hänen oli olla. "Parempi tehdä koko synti yhdellä kertaa". Parempi kerrallaan kohdata tuota välttämätöntä asiaa, tyydyttää isänsä ja kiinnittää oma kohtalonsa ijäksi. Ajan tapa ja sikäli kuin hän tunsi ritarillisia sääntöjä ja lauseita, pyhittivät hänen tarkoituksensa.

"Kallis, ihailtava neiti", hän alkoi. Neiti laski jälleen verhonsa ja vetäytyi hiukan kauemmaksi hänestä. Siitä huolimatta Viktor jatkoi urhoollisesti: "Ettekö huomaa, että on muuan oivallinen, kerrassaan erinomainen keino sovittaa kaikkien vaatimukset? Kenties ei ole hyvä eikä oikeinkaan puhua siitä niin pian. Kukaties minun oikeuden mukaan olisi pitänyt jättää teidät vapaaksi, vapaaksi katsomaan ja nauttimaan maailman lauluista, tansseista, matkoista ja juhlista, joista tähän asti olette ollut tykkänään suljettu. Mutta kaikkia näitä ja vielä suuremmassakin määrässä tulette saamaan täydellä mitalla. Tosiaankin, jos uskollinen palvelijanne voi sen vaan tehdä, on elämänne oleva pelkkää yhtämittaista, suloista riemua. Onkohan siis liian varhaista pyytää teiltä sanaa toivoni rohkaisemiseksi? Puhukaa vaan! Neiti, olen jalkainne juuressa!"

"Miten niin voitte sanoa; luulin teidän olevan hevosenne selässä", kuului odottamaton vastaus.

Gabriellen kylmyys kiihoitti Viktoria yhä enemmän. Tukahutettuaan oman sydämensä äänen ja tehtyään sellaista, jota hänen todellinen luonteensa kauhistui, ajoi jo itse yrityksen paino häntä yhä enemmän katkeraa loppua kohti. Oliko se kumminkaan niin katkera? Tunteet kuohahtivat hänessä; jotakin outoa virtasi häneen, niinkuin voimakas viini. He olivat nyt yksin kaukana saattojoukkonsa edellä, ratsastaen metsän halki. Hän hyppäsi ratsultaan ja polvistui ruoholle aivan tosissaan Gabriellen eteen.

Tämä pidätti hevosensa ja katsoi hetken hämmästyneenä ritariin. Sitten hän sanoi oudolla, kiusaantuneella äänellä:

"En nouse, kunnekka olen saanut sanan noilta kauniilta huulilta. Jos tämä sana olisi 'odota', jos asettaisitte minut koetukselle, olisin kumminkin teidän nöyrin ja kuuliaisin palvelijanne."

"Totelkaa siis minua nousemalla ylös. Jos ette tahdo sitä, pakoitatte minut pyytämään teiltä erästä asiaa."

"Siitä ei ole kunniaa teille eikä minulle." Gabrielle astui alas ratsultaan ja seisoi suorana hänen edessään ruohikolla. "Herra kreivi, palvelus jota pyydän teiltä on se, että vedätte miekkanne ja tapatte minut."

Viktor tuijotti häneen hämmästyksestä jähmettyneenä. Oliko neito äkkiä tullut hulluksi?

Ennenkun hän osasi sanaakaan puhua, oli Gabrielle heittänyt päähineensä, huntunsa ja liinansa maahan sekä antoi sormensa nopeasti kulkea sekaantuneiden kiharoidensa läpi.

Viktorin kauniit, avonaiset kasvot kävivät kuolonkalpeiksi. Kerran, toisen ja kolmannenkin hän risti itseänsä vapisevin käsin, samalla kun hän jotenkuten pääsi jaloilleen.

"Tämä on noituutta", hän mutisi. "Se on ainoastaan noitatemppu pojan puolelta, joka tahtoi pelastaa isänsä, ja ystävän puolelta, joka tahtoi pelastaa nuoren naisen uhkaavasta kohtalosta, — koska kunnioitti häntä."

"Geneveä ette saa moittia. Kaikki olivat saatetut väärään luuloon. Minulla ei ollut muita liittolaisia eikä auttajia kuin Gabriellen hoitajatar. Ettekä te voi vahingoittaa Geneveä enemmän kuin ennenkään."

"Teillä on oikeus siihen. Mutta jos te, kuten ajattelen, olette jalomielinen, niin päätätte päiväni oitis tässä paikassa jossa seison. Siitä vain kiittäisin teitä."

"Tämä on kummallisin asia mistä milloinkaan olen kuullut", sanoi Viktor yhä seisoen ja tuijottaen häneen aivan tyrmistyneenä. Kumminkin kuohui hänen hämmästyksensä mukana muuan toinenkin tunne — se oli ilo. Nyt hän oli vapaa! Ken voi pakoittaa häntä naimaan, neitoa, joka oli turvassa vihamielisen Geneven muurien takana. Samalla hetkellä kun sydämensä keveni, huomasivat hänen silmänsä jotakin purppuranpunaista välähtelevän puiden välissä. Se oli heidän luokseen saapuva saattojoukko. Miehet eivät saaneet tietää mitään. Hän tahtoi seisauttaa ne. "Seiso siinä missä olet", hän nopeaan sanoi Norbertille. Sitten hän hyppäsi hevosensa selkään, ratsasti takaisin, antoi käskynsä ja palasi.

"Sinun ja minun pitää ratkaista tämä asia meidän kahden kesken", hän sanoi.

"Olen teidän vallassanne", vastasi Norbert. Nyt kun hän oli näytellyt osansa ja toimittanut tehtävänsä, näytti hän muuttuneen kiveksi. Hän ei enää juuri piitannut mitä hänelle tapahtui. Norbert luuli että hänen piti kuolla. Siinä oli kaikki. Hän toivoi vaan että se tapahtuisi pian.

"Miten tulitte sellaista koskaan ajatelleeksikaan?" kysyi Viktor laimeasti. Hänessä vallitseva tunne oli edelleen suunnaton hämmästys, mutta sen alla oli jonkinlaista ihailua pojan rohkeudesta ja älystä. Ja kaikkeen tähän sekaantui samalla ihmeellinen, sanomaton huojennuksen tunne.

Viktor seisoi hämmentyneenä. Viimein hän huudahti: "Minä olen ollut
tyhmä, mieletön houkkio! Olen antanut liian helposti pettää itseni.
Miten voinkaan kohdata isäni tämän jälkeen — neuvo minua nyt, Pyhä
Viktor, suojeluspyhäni, jos taidat! Eipä paranna asiaani että tuon
Lormayeuriin tämän poikanulikan Castellarin perijättären asemasta!"

Sitten hän kohottaen katseensa maasta silmäsi Norbertiin vakavasti ja miettien.

Norbert kohtasi hänen katseensa. Pojan kasvoilla oli miehuullinen, päättävä ja peloton ilme; nuoren miehen katse taasen oli heikko, hämmentynyt ja kiukkuinen. Viimein kumminkin siinä ilmeni ystävällinen välähdys.

"Te olette täydellisin nuori lurjus mitä milloinkaan olen nähnyt, mutta te olette kunnollinen poika. Olen pakotettu tunnustamaan, että rohkeutenne on miekkani arvoinen. Mutta toiselta puolen en voi taistella parrattoman pojan kanssa. Luuletteko kiistan käyvän tasapuoliseksi, jos sidon toisen käsivarteni kupeelleni ja taistelen toisella? Olen nähnyt niin tehtävän. Tahdotteko koettaa sitä?"

"Mitä varten?" kysyi Norbert kärsimättömästi, vieläpä hieman ivallisestikin. "Henkeni on lunnas, joka on teidän otettavissanne. En voisi pelastaa sitä haavoittamalla teitä, jos nimittäin sen voisinkin tehdä."

"Sanoitte, että ryhdyitte tähän asiaan pelastaaksenne isänne. Mutta hänhän oli jo pelastettu."

"Te sanotte sitä tappioksi; minä pidän sitä neidon etuna. Mitä hän oli teille, jotta teitte tämän hänen puolestansa?"

Silloin vasta Norbert oikein tajusi tilansa. Koko hänen nuoren elämänsä romantiikka kulki hänen sielunsa ohitse. Ja hänhän oli lähellä kuolemaa! Hänen katseensa muuttui, ja huulensa alkoivat vavista.

"Haa! uskoni kautta, sitäkö se onkin? Oletko sinä — poika, melkeinpä lapsi — jo leikkinyt noiden terävien aseiden kanssa, joilla mies leikkaa itseensä, vallan sydänjuuriin saakka? Miksikäs ei? Olin nuori kuten sinä, kun ensin aloin pitää eräästä — vaikken neiti Olivie de Castellarista."

Hän käänsi pois kasvonsa, ja äänettömyys syntyi vielä kerran näiden kahden välillä. Hän oli liian hämmentynyt voidakseen ajatella miten vaarallista oli kertoa omista pettymyksistään tälle geneveläiselle pojalle, joka kenties pitäisi häntä valehtelijana ja petturina. Tällä hetkellä ei hän piitannut siitäkään. Hän ei voinut huolehtia mistään, ei nähdä mitään, paitsi Arlettan suloista haamua. Tämä näytti seisovan Viktorin vieressä aivan siinä valloilleen jätettyjen hevosten luona, jotka pureksivat ruohoa illallisekseen niin levollisina kuin lempeä ja kuolemaa ei olisikaan lainkaan maailmassa. Arletta katseli häntä, puhui ja rukoili tuon rohkean pojan hengen puolesta, joka tunsi rakkautta kuten hekin, vaikkakin oli niin nuori.

Tämä näky sitten vähitellen muuttui hänen oman äitinsä himmeäksi kuvaksi, jommoisena hän sen muisti. Äiti oli ollut helläsydäminen nainen, sääliväinen kaikkia kohtaan. Niistä harvoista äitinsä sanoista, joita Viktor muisti, olivat seuraavat kiintyneet hänen mieleensä: "Poikani, Jumala rakastaa laupiaita!" "Ah", hän ajatteli, "Jumala rakastaa laupiaita! Kukapa tietää, jos minä nyt olen laupias tätä poikaa kohtaan, on Hän laupias Arlettalle ja minulle ja antaa meidät toisillemme." Tämä ei tosin ollut mikään erittäin ylevä vaikutin. Kumminkin tuon hämmentyneen, huonosti valaistun sielun syvyydessä taisteli jalompiakin tunteita kuin ne, jotka tulivat itsetietoiseen ajatukseen. Sitäpaitsi ihmisen on niin helppoa olla ystävällinen tuntiessaan itsensä onnelliseksi. Ei käy kieltäminen, etteikö Viktorin huono onni ottaen huomioon hänen isänsä mahdollisen raivostumisenkin, tehnyt häntä onnelliseksi, paljoa onnellisemmaksi kuin miksi hänen lähettilästoimensa menestys hänet olisi tehnyt. Tehden nopeasti päätöksensä hän kääntyi Norbertin puoleen:

"Henkesi on lunnas", hän sanoi. Hänen katseessaan ja äänessään oli jotain, mikä lievensi sanojen ankaruutta.

"Silloin, poika, minä lahjoitan sen sinulle rohkeutesi tähden ja rakkaudesta Jumalaan. Ota ratsusi ja mene takaisin Geneveen, kuten olet tullutkin. Seuraa ensimäistä tienkäännettä vasemmalle, niin vältät mieheni. Odotas! Kerronpa isälleni, että neiti Castellar noiden kataloiden Geneven harhaoppisten loitsuista voi muuntua jänikseksi ja kadota näkyvistämme metsään."

"Jumala palkitkoon teitä, herra kreivi!" sanoi Norbert ihastuneena ja kumartaen syvään juoksi ratsunsa luo.

"Varo itseäsi, kukkopoikaseni!" Viktor virkkoi, "ja jos joskus pälkähtäisi jäniksenpäähäsi pelastaa sielusi ja koettaa onneasi hyvien katolisten joukossa, niin tule luokseni, sillä, kunniani kautta lusikan ritarina, sinussa on ainesta johonkin ja minä pidän sinusta."

XIV LUKU.

Berthelier ei palannut samana päivänä Geneveen jona oli lähtenyt, eikä edes seuraavanakaan. Jälkimmäinen päivä — viimeinen kotona kuten luuli — oli Gabriellestä yhtä ainoata pitkällistä tuskaa. Hän kantoi sitä kuten paraiten voi noina vaikeina hetkinä. Kun yö tuli ja hänen rakas kasvatti-isänsä yhä oli poissa, valtasi hänet yksinäisyyden tunne ja hän puhkesi itkemään, huutamaan ja nyyhkimään ääneensä. Margareta piti seuraa sisar Claudinelle, joka yhä oli vuoteen omana. Kuultuaan itkun äänen muori kiiruhti lemmikkinsä luo. Sanaakaan sanomatta, mutta hellin liikkein ja katsein hän puristi Gabriellen vahvoihin käsivarsiinsa ja antoi hänen nyyhkiä loppuun kaikki surunsa. Ei koskaan vielä ollut tuo ankara Margareta niin lempeä kenellekään. Kun Gabriellen itku ja nyyhkytykset viimein lakkasivat, kuiskasi vanha palvelija hänen korvaansa lohduttavan viittauksen:

"Jumala on hyvä. On paljon asioita, jotka päättyvät paremmin kuin alkoivat."

"Sen kyllä tiedän", nyyhki Gabrielle; "mutta tällä asialla on kumminkin vain yksi ainoa — hyvä päätös. Ja minä, kun olen vielä niin nuori."

"Emme saa häiritä tätiäsi", hän sanoi. Sitten hän jätti Gabriellen hetkeksi, mutta palasi takasin kantaen jotakin kupissa. "Tässä, pienokaiseni, on keitettyä viiniä ja vettä, jotka olen kuumentanut sinulle. Juo ne, niin saat unta."

Vallan väsyneenä itkusta hän vaipui takaisin tyynylle. Margareta näki pian tyytyväisenä, että hän nukkui sikeästi.

Kun Gabrielle viimein heräsi tuosta pitkästä, syvästä ja rauhallisesta unesta, paistoi aurinko täydeltä terältä huoneeseen. Hänestä tuntui ikäänkuin olisi hän ollut hyvin kaukana poissa ja palaisi hitaasti, kummastellen ja tuskaa tuntien.

Ensimäinen asia minkä hän käsitti, oli että hän makasi Margaretan kamarissa eikä omassa huoneessaan. Silloin todellisuus vähitellen katkeran vesitulvan tavoin virtasi hänen mieleensä. Hänen päänsä oli lyijynraskas ja silmänsä kipeät itkusta. Mutta nyt hän ei enää itkisikään, vaan tekisi kaikki mitä häneltä vaadittiin ja jättäisi lopun Jumalan haltuun.

"Margareta", hän sanoi hiljaan, nähdessään vanhan vaimon varjon vuoteellaan. "Margareta!"

"No, mitä tahdot, lapseni?" vastasi hän tavallisella äänellään, eikä illallisella hyväilevällä tavallaan.

"Ei merkkiä eikä jälkeäkään hänestä. Nuo pahanilkiset sukulaiset ovat
varmaan pidättäneet hänet. Mutta sen suhteen ei ole mitään pelättävää.
Vaikkakin he ovat pahoja, uskaltavat he tuskin vahingoittaa herra Ami
Berthelieriä."

Kun Gabrielle koetti nousta ylös, tunsi hän ylenmääräisen ruumiillisen kurjuuden tunnetta. Ei mikään muu hänestä tuntunut mahdolliselta kuin laskeutua pitkälleen ja panna jälleen maata. Kumminkin muistaen mikä häntä odotti, teki hän voimakkaan ponnistuksen karkoittaakseen raskauden ja sairauden, joka painosti häntä.

Hänen matkapukunsa, viitta, huntu ja päähine olivat huolellisesti valmistetut ja asetetut hänelle valmiiksi edellisenä iltana.

"Sinun ei vielä tarvitse pukeutua", sanoi Margareta. "Asetu jälleen vuoteeseesi ja pane nukkumaan."

"Oi ei, ei! Minun on noustava oitis ylös! Nyt jo on myöhäistä, minä tiedän sen. Kiiruhtakaa, Margareta, pyydän teitä, ja tuokaa minulle tavarani. Herra Antoine lupasi, jos isäni ei palaja, tulla hakemaan minua hyvään aikaan. Nyt pelkään kellon olevan lähellä kuutta. Joutukaa, Margareta!"

Pelottava näkö kohosi Gabriellen mieleen. Kaikki Geneven ylimykset olivat odottamassa — häntä! Kukaties joku onnettomuus sen kautta tapahtuisi vangeille! Hän istui suuren ahdistuksen valtaamana, kauniit kasvot hehkuvina ja tumma tukka valuen siihen aikaan harvinaiseksi ylellisyydeksi katsotun valkean yönutun yli. Nyt koputettiin jo kamarin ovelle! Pääovi oli jätetty lukitsematta. Tulija oli taloon saavuttuaan seurannut puheluääntä. Margareta meni avaamaan oven — Germain de Caulaincourtille.

Gabrielle voi paikaltaan nähdä ainoastaan harmaan pään, eikä ollenkaan epäillyt, että se oli hänen isänsä. Vavisten riemusta hän huusi:

"Isä; minä olen niin iloinen! Tule lapsirakkasi luo ja siunaa häntä, ennenkun hän lähtee!"

De Caulaincourt astui esiin ja molemmat näkivät toisensa silmästä silmään. Eivät koskaan ole ihmiskasvot ilmaisseet suurempaa äärimmäistä hämmästystä. Kumpikin arveli toisensa varmasti olevan muualla. Toisen pitäisi olla Genevessä, kun vain toinen olisi sen ulkopuolella. Vaan että molemmat olisivat samalla kertaa Genevessä, se tuntui uskomattomalta.

"Herra de Caulaincourt!" sammalsi Gabrielle, joka ensin sai takaisin puheenlahjansa. Hän oli nyt kalpea kuin marmori.

"Oletteko päässyt pakoon — ja millä tavalla — miten?" Gabrielle kysyi katkonaisesti.

"Tekö sitä minulta kysytte? Uneksinko minä, vai menetänkö järkeni? Vai onko tämä noituutta? Teidäthän näin kaksi tuntia sitten Porte Neuvellä, matkustavana pois nuoren kreivin seurassa!"

Hän vaikeni ja siveli otsaansa kädellään äkkinäisen pelon valtaamana. Hän oli kärsinyt paljo, ja usea ihminen oli kärsimyksistä tullut mielenvikaan, — miksi ei hänkin?

"Olen juuri nyt herännyt", selitti Gabrielle, "Liian myöhään, pelkään, liian myöhään!"

"Kenen minä sitten olen nähnyt — kenen — vai onko tämä kaikki hullun houretta? Olenko vielä Lormayeurin vankilassa?"

Hämmästyksissään hän astui askeleen taaksepäin, ja nyt tuli Margareta esiin ja asettui molempien väliin.

"Se ei ole unta, herrani", hän sanoi. "Kerron teille koko totuuden. Mutta ensin pyydän teiltä, että sanotte minulle erään asian: Miksi olette tullut tänne juuri nyt?"

"Miten sitä kysytte? Olen luonnollisesti tullut etsimään poikaani. Odotin että hän olisi ensimäinen kohtaamaan minua Porte Neuvellä. Mutta hän ei ollut siellä ja mikä kummallisinta, Calvin sanoo ettei kukaan ole nähnyt häntä sitte eilispäivän. Ajattelin hänen olevan teidän seurassanne."

"Herra de Caulaincourt, tahdon kertoa teille totuuden. Osakin petoksesta on kylliksi ja liiankin suuri taakka kristityn naisen omalletunnolle. Teidän poikanne on mennyt kuolemaan ja minun sieluni kadotukseen."

"Vaimo, mitä tarkoitat?" huusi de Caulaincourt hämmästyneenä ja pelästyneenä.

"Ettekö voi sitä ymmärtää? Norbert asettui Gabriellen paikalle ja minä autoin häntä siinä."

Silloin de Caulaincourt vanhan patriarkan tavoin vapisi "vallan ylenmäärin". "Poikani, poikani!" hän huusi tuskaisesti. Mutta muistaen yksin tuskassaankin Gabriellen kärsimystä hän käänsi kasvonsa pois, jottei tämä näkisi niitä.

"Hän ei tahtonut jättää aijettaan. Hän ei tahtonut kuulla mitään.
Viimein minä myönnyin ja niin teki tätinnekin."

"Myöntyi siihen! Se oli nurinkurista, julmaa! En luota teihin enää milloinkaan. Nyt tiedän mitä minä teen. Tahdon mennä paikalla neuvoksien luo; kertoa heille kaikki ja pyytää heitä lähettämään minut itseni Lormayeuriin." — "Herra de Caulaincourt!" huusi Gabrielle.

Vanhus yritti lähteä huoneesta, mutta kääntyi takaisin jälleen. "Lapseni", hän sanoi lempeästi, vaikkakin hänen äänensä kaikui outona hänelle itselleenkin, "teitä ei kenkään saa moittia. Se ei ollut teidän tekoanne. Se on nyt kerran tehty, hyväksikö sitte vai pahaksi. Ja Jumala hallitsee yhtä hyvin Savoijassa kuin Genevessäkin."

Hän meni ulos katsahtamatta Gabrielleen ja vilkaisemattakaan Margaretaan. Hänen sydämessään olivat nämä sanat: "Jos Jumala olisi sallinut, olisin kuollut edestäsi, poikani, poikani! Mutta pelkäänpä, Jumala paratkoon, että hän on kuollut minun hyväkseni!" Sitten tuli toinen ajatus: "Jos minulla vaan olisi ollut luottamusta, olisi poikani Jumalan valittuja!" Tuntematta mitään muita vaikutteita Norbertin toiminnalle kuin että poika oli antanut oman raikkaan, nuoren elämänsä vaihdoksi hänen omasta kuluneesta, melkein sammuneesta elämästään, tunsi hän kaikkea tunteiden katkeruutta. Huono vaihto! ja sitä enemmän, koska hän itse ei ollut ainoastaan halukas, vaan valmiskin menemään Jumalansa luo. Hänellä ei ollut paljoa toivoa, että Norbertin laita oli sama. Noiden aikain vakavat, hartaat sielut, karaistut henkisten ristiriitain ahjossa, kohtasivat rohkeasti äärimmäisyyksiä, joita meidän lempeämmät luonteet väistävät tai asettavat syrjään tyhjillä hyväntekeväisyystoivoilla ja lupauksilla. Hän, joka rakasti Norbertia kuin omaa sieluaan, ei kuvitellutkaan mitään harhaluuloja Norbertin henkisestä tilasta. Kumminkin hän koetti sanoa: "Mitä ikänä Jumala tahtookin tehdä hänen suhteensa, niin tapahtukoon Hänen tahtonsa!" Mutta marttyyrius ei olisi ollut mitään tähän verrattuna.

Antoine Calvin kuunteli hänen kertomustaan kummakseen ja tyytymättömyydekseen. Ja hän oli vastannut neidon persoonasta, jopa vannonutkin siitä! "Mitä veljeni on sanova?" oli hänen ensimäinen ajatuksensa, kuten aina kaikissa yrityksissään. Sitten hänessä heräsi syvä sääli surunsortamaa isää kohtaan. Nähden hänen silminnähtävän väsymyksensä hän toi maljan viiniä ja palan leipää.

"Ei", sanoi de Caulaincourt, "minun on paastoaminen ja rukoileminen, sillä en tiedä tahtooko Jumala olla suosiollinen minulle ja pojalleni."

"Pojallenneko?" sanoi Antoine hyvin lempeästi asettaen kätensä hänen olkapäälleen. "Hän pelasti muita, itseään hän ei pelastanut. Tai oli miten tahansa, poikanne on nyt tekemisissä Hänen kanssaan, josta nämä sanat kerran ovat lausutut."

Suuret kyyneleet kumpusivat de Caulaincourtin silmiin, pimittivät häneltä näön — ja ennenkun hän desikään, itki hän hillittömästi. Vaikkei hänellä ollut todisteita, että Norbert oli "valittuja", "uudestasyntyneitä", "kuoletettu", oli kumminkin — voi ehkä olla — olemassa joku side hänen hairahtuneen poikansa ja Sen välillä, jota hänen oma sielunsa rakasti.

hän tällä hetkellä viittauksittain aavisti, että Jumalan tarkoitus armosta on laajempi kuin ihmisten ajatukset siitä.

Mutta viimein hän kavahti ylös ja pyyhki kyyneleensä. "Minun pitää mennä oitis neuvoston luo ja kertoa heille kaikki", hän sanoi. "Onko neuvosto nyt koolla?"

"Kyllä neuvosto istuu paraikaa, mutta heillä on vallan toisia asioita ajateltavana nyt. Herra de Caulaincourt, te ette voi päästä sen puheille tänään. Saanko sanoa suoraan ajatukseni? Vaikka pääsisittekin, niin ei tulla ryhtymään mihinkään toimenpiteisiin. Teidän poissa ollessanne meidän Geneven valtiolaiva, joka on aina myrskyille ja merirosvoille altisna, on huomannut kannellaan vakavamman vaaran, kapinan. Hallitusmiehemme keskustelevat juuri nyt eräitten kapinallisten petturien kohtalosta, jotka onneksemme ovat vartion ja salpain varassa piispanpalatsissa. Näille onnettomille raukoille pelkään käyvän huonosti."

Hän kertoi vaivoin tarkkaavalle de Caulaincourtille libertinien kapinasta, heidän vimmastaan ranskalaisia pakolaisia vastaan ja heidän lopullisesta perikadostaan.

"Olenpa iloinen, ettette ollut täällä tuona aikana, herra de
Caulaincourt", hän sanoi.

"Voi, etten nytkään olisi täällä!" vastasi ranskalainen surullisesti. "Mutta varmaan kahdenkymmenenviiden neuvosto joka tapauksessa on kuuleva kertomukseni."

"Saammehan koettaa", sanoi Antoine vaikkei suinkaan rohkaisevasti. Sitten hän lisäsi vähän iloisemmasti: "Joka tapauksessa kerromme asian veljelleni. Jos jotakin voidaan tehdä, niin hän sen tietää."

Seuraavalla ovella Gabrielle odotti sillä aikaa henkeään pidättäen. Ainakaan hän ei voisi tehdä mitään, niin oli herra Antoine hänen kysyessä vakuuttanut. Hänen oli odottaminen isänsä palaamista. Ja miksi — niin miksi — ei isä jo palannut? Varmaan oli häntä kohdannut joku hirveä onnettomuus. Hän oli jo neljättä päivää poissa. Kun tunti kului hitaasti tunnin jälkeen, kasvoi hänen kurjuutensa melkein kärsimättömäksi. Ei hänellä ollut edes osanottajaa suruunsa, sillä hän pysyi erillään Claudinesta ja Margaretasta. Gabriellen sydämen valtasi suuri viha näitä kahta uskollista sielua kohtaan, jotka rakastivat häntä ja kumminkin olivat he pettäneet hänet niin kurjasti, niin julmasti, kuten hän sanoi. Totta kyllä, he olivat tehneet niin, koska rakastivat Gabriellea; mutta hän ei vielä voinut tuntea lohduttavaa voimaa.

XV LUKU.

Norbert de Caulaincourt ratsasti tulisella kiireellä metsän halki, kiihoittaen väsynyttä ratsuaan huudoilla ja kannuksilla. Hän ei tiennyt mitä teki; hän oli kuin juopunut voimakkaasta viinistä, elämän erinomaisesta viinistä. Päättävästi hän oli sysännyt miltei maistamatta maljan syrjään, mutta nyt, miten omituista, sitä tarjottiin hänelle uudelleen. Se viini oli punaista; se antoi värinsä maljaan, se liikkui, kuohui, kimalteli ja pulppusi kuten tuhannet jalokivet. Siten, sydän riemuitsevana ja valoisana, hän ratsasti yhä edelleen hämäriä metsäpolkuja pitkin, joilla pehmeä, tumma toukokuunyö kävi yhä tummemmaksi.

Yht'äkkiä herposi hänen kätensä ohjaksista. Hepokin oli liian halukas hiljentämään vauhtiaan ja alkamaan huolimatonta, laahustavaa käyntiään. Todellisuudessa olivat Norbertin nuoret hermot ja aivot olleet pelkästä tahdon ponnistuksesta äärimäisessä jännityksessä. Nyt ne äkkiä laukesivat ja kieltäytyivät työskentelemästä sen enempää. Suunnaton väsymys tulvi virran tavoin hänen olentoonsa. Hänen täytyi nukkua, tai hän kuolisi.

Paikka oli pimeä, hiljainen ja yksinäinen kuten hauta. Mitä hänellä oli pelättävänä? Hän astui alas, sitoi ratsun puuhun, laskeusi alas ruoholle ja viidessä sekunnissa oli hän sikeässä unessa. Se oli noita unia, jotka rakentavat vahvan rajan menneisyyden ja tulevaisuuden välille. Me heräämme sellaisesta vallan uudella tunteella. Kaikki eilispäivän huolet ja murheet ovat menneet ja mieli ja järki kylpeytyvät raikkaiksi elämän lähteessä. Onhan se vähäinen esimaku siitä, mitä kuoleman uni tekee meidän katoavalle osallemme, joka halajaa ja ikävöi lepoa. Samalla kuolematon henkemme jollain salaperäisellä tavalla yhä pitää elävää yhteyttä Luojansa ja Vapahtajansa kanssa.

Aurinko oli jo ylhäällä kun Norbert heräsi. Hän haukotteli, venytteli ja katseli ympärilleen. Hänen jäseniään pakotti, sillä maaemo ei tarjoa lapsilleen kaikkein pehmeintä makuupaikkaa. Mutta se oli vain pieni ikävyys. Ylhäällä liitelevät pilvet sallivat taivaan sinen näkyä hentojen, vihreiden oksien lomitse. Eräällä oksalla istui ja lauloi lintu. Ei kuulunut muita ääniä kuin hevosen pureksimista lähittyydellä, missä se perin huoletonna ja ilmeisellä tyytyväisyydellä haukkasi aamuateriataan. Norbert toivoi, että hän olisi voinut yhtä huokeasti tyydyttää oman nälkänsä. Hänen ratsuviittansa taskussa oli kukkaro, ei tosin täysi kuten Norbert olisi toivonut, mutta oli siinä kumminkin muutamia kruunuja vielä. Näillä hän saisi ruokaa, kunhan vaan keksisi paikan, mistä sitä ostaa. Mutta miten hän voi mennä ihmisiin tässä puvussa? Hän nousi istualleen ja katseli itseään vallan alakuloisena päästäen pitkän hämmästyksen huudon, joka kumminkin loppui sydämmelliseen naurunpurkaukseen.

Mutta nauru loppui ja hämmennys jäi. Miten voi nuori nainen ja lisäksi vielä kaunis nuori nainen kulkea ilman suojaa tai saattojoukkoa Savoijan raa'an ja laista piittaamattoman alueen halki siltä paikalta, missä hän oli, Geneven alueelle asti? Tätä Norbert yksin istuessaan aprikoi. Kunhan vaan Lormayeurin nuori kreivi (jota Luoja suojelkoon!) olisi enentänyt ystävyyttään lahjoittamalla hänelle paashin puvun! Luultavasti hän olisi tehnytkin niin, jos hän olisi tullut pyytäneeksi. Mutta Norbert oli ollut liian sekaisin ja hämmästynyt kysyäkseen sitä.

Hänellä ei ollut mitään muuta jälellä kuin satuloida ratsunsa ja kääntää kasvonsa Geneveä kohti semmoiseksi puettuna kuin hän oli. Hän tunsi ainoastaan suunnan, jota piti seurata. Tietä ei hän tuntenut ollenkaan. Kumminkin oli selvää, että ensimäisenä tehtävänä hänellä oli päästä ulos metsästä. Hän löysi tien, jota oli kulkenut edellisenä yönä, ja arveli ettei paremmin voisi tehdä kuin seurata sitä.

Sen pitkän ja väsyttävän päivän seikkailuista ja vastoinkäymisistä hän ei koskaan jälestäpäin tahtonut mielellään puhua. Jos oli pakko, keskitti hän kokemuksensa näihin sanoihin:

"Ainakin kymmenen kertaa minä kadotin tieni. Turvattomana neitona ollen aristelin mennä lähelle kyliä, peläten että ihmiset tekisivät minulle ikävyyttä, jopa ottaisivat minut vangiksi ja pitäisivät panttivankina. Kerran kohtasin kokoiseni pojan ja pyysin hänen vaihtamaan vaatteita kanssani. Kun hän kieltäytyi, uhkasin häntä kaksinkamppailulla, mutta hän juoksi tiehensä huutaen, että minä muka olin kummitus. Ajoin häntä takaa, saavutin hänet ja kerroin, etten ollut mikään kummitus, vaan kunniallinen nuorukainen, joka oli hauskaa pitämässä ja halusi päästä kotiin. Tällöin hän kutsui minua siksi, jolla ei ollut valkuaista silmissä; tarkoittaen sillä itse paholaista. Sitten hän puikahti käsistäni ja juoksi matkaansa henkensä edestä. Viimein onnettomuuksieni huipuksi ratsuni kadotti kengän yhdestä jalastaan."

Kun tämä viime onnettomuus Norbertia kohtasi, oli yön tulo lähellä ja hän arveli olevansa jo kaukana tieltään. Hänelle oli parempi seisattua siellä, missä hän oli, aamuun asti. Mutta nyt hän ei saattanut turvassa levätä ulkona, koska oli asutulla seudulla; olisihan voinut tulla sivukulkijoita. Tuskitellen senkin sadatta kertaa onnettoman valepukunsa takia hän alkoi katsella ympärilleen eikö löytäisi majaa, jossa voisi saada suojaa.

Viimein illan sammuvassa valossa hän näki hyvin halvan näköisen töllin, luultavasti työmiehen tai viininviljelijän asunnon.

"Yhdestä kruunusta 'harmaajalka' aivan mielellään ruokkii ja suojaa minua", hän arveli, "minä vaan en saa näyttää, että minulla on enemmän rahaa, muutoin hän ryöstäisi ja murhaisi minut."

Hän astui alas, kiinnitti ratsunsa puuhun vähän matkan päähän, meni karkeatekoiselle puuovelle ja kolkutti.

Ensin ei kukaan vastannut, mutta kun hän uusi kolkutuksensa, vastasi matala ääni pyytäen hänen kohottamaan salpaa ja astumaan sisään.

Mutta kun hänen silmänsä tottuivat hämärään, eroitti hän nurkassa kauvimpana ovesta vuoteen ja sairaan miehen lepäävän sillä. Uusi silmäys näytti hänelle valkeat hiukset ynnä sidotun käden ja olkapään.

Hänen vielä epäillessään mitä tehdä kuului vuoteesta ääni, jonka sointu oli kummallisen tuttava.

"Ajatukseni harhailevat, — ah niin — nyt tiedän. Olen kumminkin iloinen, koska ne tuovat minulle sellaisen unen kuin tämän, Gabrielle."

Ihmeissään ja hämmästyneenä Norbert läheni ja kumartui lähelle sairasta miestä, jolloin tunsi hänet. "Herra Berthelier!" hän huudahti. "Ääni ei ole Gabriellen. Mutta sitten häntä on katsottava." Siten unet ja sairaan miehen mielikuvat muuttuivat ja sulivat vaihtuen toinen toiseensa. "Puku on Gabriellen, tuo kallis, nahoilla reunustettu viitta, jonka minä ostin hänelle matkaa varten."

Norbert tiesi että Berthelier oli lähtenyt Geneven rajain ulkopuolelle, ja oli vahvasti aavistanut, että tämä oli mennyt hankkimaan rahaa Gabriellelle. Mikä oli luonnollisempaa kuin että hänet palatessaan rahain kanssa oli ryöstetty ja haavoitettu. Sitä vaan hän ei voinut ymmärtää, miksei hän ollut palannut Bernin vaan Savoijan alueen läpi. Jommankumman heistä täytyi olla kaukana tieltään, muutoin eivät heidän polkunsa olisi sattuneet yhteen.

"Herra Berthelier", hän sanoi, "teillä ei ole mitään pelättävänä. Ette uneksi ettekä houraile, vaan olette selvällä järjellänne."

"Mutta kuinka ja miksi tällä tapaa? Mikä teidät tänne tuo? Miksi olette tuossa puvussa?"

"Ensin sallikaa minun ilahuttaa teitä tiedolla, että sen omistaja on turvassa Genevessä. Minulla taasen puolestani on ollut iloinen päivän ratsastusmatka nuoren Lormayeurin kreivin kanssa, ja hyvä seuratoveri hän onkin."

"Koetelkaa kättäni, herrani. Tulette kyllä huomaamaan, ettei se ole neidon kätönen, vaan nuorukaisen kova nyrkki, joka on antanut monta tuimaa iskua. Ja katsokaa, — tässä on tarpeeksi valoisaa!" Hän työnsi pois päähineensä ja seisoi avonaisen aukon kohdalla, joka oli akkunan asemasta, paraassa valossa.

"Niin, Norbert, neiti Gabriellen puvussa. Miten muutoin voinkaan pelastaa hänet?"

"Me suostutimme hänet. Mutta se oli kunnon vanha Margareta, joka mietti, suunnitteli ja järjesti kaikki pukua koskevat seikat. Onnikin suosi minua, sillä te olitte poissa. Koska asian laita oli semmoinen, piti herra Anton Calvinin olla isän sijaisena neidille ja jättää hänet savoijalaisille. Siten hän hyvällä tavallaan toimi ammattinsa mukaan. Kun huntu oli kasvoillani, ei hän edes vilaissutkaan niiden sisäpuolelle. Minä taasen puolestani pidin hyvää huolta, että kasvoni olivat hyvin verhottuina hunnulla, kuten kainolle ja suuressa pulassa olevalle nuorelle neidolle sopiikin. Jos tiellä Porte Neuveen joku kunniallisista porvareista puhui minulla sanan, olin aivan liiaksi surun ja pelon valtaama voidakseni tehdä muuta kuin hymistä vastaukseksi katsomatta ylös."

"Ihmeellistä!" sanoi Berthelier. Oli pitkä äänettömyys, sitten puhui hän jälleen. "Poikani, olet vanhan taistelijan kaltainen, joka yht'aikaa rangaistiin tottelemattomuudesta ja palkittiin loistavasta voitosta. Mitä olet rikkonut, sillä ei ole mitään, ei mitään merkitystä. Mutta se on, se on —." Tässä katkesi hänen äänensä ja hän mutisi vaistomaisesti: "Jumala siunatkoon sinua, Norbert de Caulaincourt!"

XVI LUKU

Äkkiä majan ovi lykättiin auki ja kumarainen, kuihtunut ja valkotukkainen vanha vaimo astui sisään. "Äiti", sanoi Berthelier hänelle, "tässä on teille toinen vieras." Berthelier puhui hänelle Savoijan patois'ta keskusteltuaan ennen ranskankielellä Norbertin kanssa, jolle hän nyt vielä kuiskasi samalla kielellä: "Tämä vaimo elää yksikseen. Hänen miehensä tapettiin taistelussa ja poikansa kahakassa ryövärien kanssa. Hänen pojanpoikansa on mennyt pois, eikä hän tiedä minne."

Nähtyään nuoren naisen puvun hämärässä vanha eukko rukka mutisi: "Voi sentään, hieno nuori nainen!" Sitten kääntyi hän kytevään tuleen, lisäsi sitä kalikoilla ja asetti pannun sen päälle.

"Ihmisraukka", sanoi Berthelier, "hän on melkein yhtä tietämätön kuin hevosesi! Sivumennen sanoen, minne olet jättänyt sen koko täksi ajaksi?"

"Sidoin sen puuhun tuonne ulos. Unhotin sen hämmästyksissäni kun teidät näin. Mitä voin sille tehdä?"

"Epäilemättä ratsusi on väsynyt, ja entäs sinä itse, nuori Norbert herra. Pyytäisin sinua nousemaan hevosesi selkään tänä yönä ja ratsastamaan lyöden ja kannustaen Geneveen."

"Geneveen!" Norbert ei voinut pidättää äänestään alakuloisuutta, joka täytti hänet tätä ajatellessa. "Aivan niin!"

"Mutta tietäpä juuri en tunne. Minä lienen kulkenut vallan kauaksi siitä eilen. Missä nyt olemme, herra Berthelier?"

"Lähellä järveä. Ajattelin lähteä vesiteitse Pregnystä Geneveen, mutta konnamainen kalastaja, joka minut otti kulettaakseen, jätti minut sen sijaan tänne. Ja sinun, sinun on täytynyt kulkea kauaksi. Kumminkin joka tapauksessa kolmen tunnin ratsastus tai niille paikoin vie sinut kotia."

"Herra Berthelier, jos tulitte Pregnystä tänne koko matkan veneellä, mitenkä sattui sitten että tulitte ryövätyksi ja haavoitetuksi?"

"Norbert, eräiltä puolilta sinä olet älykäs poika. Voitko antaa suurimman todisteen älystäsi pitämällä suusi kiini?"

"Kuuntele siis. Vakava tahtoni on, ja se on viimeinen tahtoni, ettei kukaan saisi tietää miten sain tämän haavan. Enpä soisi sinunkaan tietävän siitä. Pyydän vielä sinulta, että jos joku sitä kysyy, sanot ainoastaan: hän joutui varkaitten käsiin."

"Ymmärrän teidät. Mutta minä pyydän teitä, herra, elkää puhuko viimeisistä toivomuksista."

Tässä heidän emäntäparkansa tarttui puheeseen, Hän asetti Berthelierin eteen matalan, ei vallan puhtaan puulautasen, johon hän kaatoi höyryävää pot au feu'tä, jonkinlaista sakeaa, pääasiallisesti porkkanoista valmistettua muhennosta. Sitten annettuaan puulusikan pyysi hän sairasta todellisella hyväntahtoisuudella syömään. Norbertin hän puukkasi pöydän luo, jonka keskeen oli koverrettu ontelo, joka yhtä haavaa teki vadin ja lautasen virkaa. Hän oli jo täyttänyt sen liemellä, ja varustettuaan vieraansa lusikalla, oli hän täydellisesti täyttänyt emännänvelvollisuutensa, kykynsä ja varojensa mukaan. Norbert puolestaan oli aivan liian nälkäinen jättääkseen käyttämättä hyväkseen ateriaa, niin kurja kuin se olikin. Kun hän oli lopettanut ateriansa, kysyi hän voisiko emäntä antaa jonkun verran lientä hänen hevoselleenkin.

Vaimo suostui siihen mielellään. Oli vallan hänen ajatuksensa mukaista, että herrasväen hevoset söivät kristittyjen ihmisparkain ravintoa. Niinpä Norbert oli tilaisuudessa viemään ratsulleen kauniin annoksen lämmintä lientä, jota nykyaikaisissa talleissa käytetään. Sitten hän kiinnitti hevosensa yöksi lähelle majaa pylvääseen.

Hänen täten työskennellessään Berthelier selitti vanhalle Babetille, että poika oli hänen ystäviänsä Genevestä. Tämä oli pukeutunut huvin vuoksi nuoren tytön pukuun, mutta Berthelier tahtoi nyt lainata omat vaatteensa ja päästää hänet lähtemään kotiinsa. Poika vuorostaan kertoisi ystävilleen, missä hän itse oli ja lähettäisi heidät tavoittamaan häntä.

Babet oli typerä ja hyvin tietämätön. Kumminkin hänen huonosti valaistussa sielussaan oli pieni akkuna, jonka kautta valonsäde tuikki sisään. Hän koetti aina olla ystävällinen. Hän ei voinut koskaan nähdä puutetta tai tuskaa koettamatta auttaa ja lievittää sitä. Hänellä ei ollut vähintäkään ajatusta ketä hänen vieraansa oikeastaan olivat. Jos he olisivat koettaneet kertoa hänelle, ei hän olisi ymmärtänyt, mutta hän sen vallan hyvin ymmärsi että he olivat nälkäisiä. Siksi piti heidän saada ruokaa. He olivat väsyneet, siksi heidän piti levätä.

Norbert ainakin oli perinpohjin väsynyt. Hän kertoi Berthelierille, että jos hänen piti keskiyöllä matkata Geneveen, kun kuu oli ylhäällä, voisi sattua, että hän väsymyksestä putoisi hevosen selästä. Mutta olettaen, että hän tulisi turvallisesti kotiinsa, niin mitä hyötyä siitä olisi? Hän saapuisi liian aikaiseen tehdäkseen jotain hyötyä. Sitäpaitse hänen hevosensa oli kadottanut kengän jalastaan.

Se seikka ratkaisi asian. Berthelier pyysi häntä nukkumaan päivännousuun asti. Silloin herättäisi hän Norbertin ja tämä voisi viedä ratsunsa seppään, jonka paja oli lähellä, ja saattaisi ratsastaa sieltä Geneveen.

"Aamulla minä annan sinulle sanomia neuvoksille", hän sanoi. "Sinun pitää päästä heidän puheilleen oitis."

Babet osotti Norbertille lämpimän nurkan, missä hän voisi nukkua.
Kumminkin ennenkun Norbert kävi maata, kysyi hän Berthelieriltä:

"Voinko tehdä jotakin teidän mukavuudeksenne? Voisin kentiesi vaihtaa siteitä haavoillenne."

"Se ei ole tarpeen. Babet on minulle tarpeeksi hyvä ammattilääkäri. Sinä voisit hankkia minulle vähän kirkasta vettä ulkoa virrasta ja panna sen minun viereeni."

Norbert teki niin. Sitten hän kävi nukkumaan nurkkaansa, Gabriellen nahkareunustainen viitta peitteenään. Jo seuraavassa silmänräpäyksessä hän, kuten arveli, kuuli Berthelierin kutsuvan itseään. Hän hypähti seisoalleen, hieroi silmiään, katseli ympärilleen ja tunsi olevansa valmis kaikkeen, mitä kohtalo vaan lähettäisi hänelle.

Tarkemmin mietittyään näytti hänestä paremmalta pitää se puku, mikä hänellä oli, vaikkakin Berthelier tarjoutui lainaamaan omansa hänelle. Hän arveli että ystävänsä voisi tulla suuriin vaikeuksiin, kentiesi vaaraankin ilman omaa pukuaan. Hän taasen tahtoi mennä kaupunkiin hyvin aikaiseen. Sinne saavuttuaan menisi hän heti kotia ja panisi omat vaatteensa päälleen, ennenkun kukaan muu kuin kaupunginvahti hänet näkisi. Hän lupasi Berthelierille lähettävänsä apua niin pian kuin mahdollista.

"Siitä ei ole paljoa väliä", oli vastaus. "Elä anna heidän heittäytyä mihinkään vaaraan. Mutta kumarrahan päätäsi, jotta voin antaa sinulle neuvoksille meneviä tietoja."

Kuuntelijoista ei ollut pelkoa. Vanha Babet majan etäisimmässä nurkassa nukkui sikeästi. Kenties se oli oman äänensä säästämiseksi, että Berthelier puhui hiljaan Norbertin korvaan. Tai mahdollisesti hän oli häpeissään, syvästi häpeissään kertoessaan tarinansa, samoin häpeissään nimestä, joka hänellä oli, tuosta nimestä, josta hän tähän saakka oli ollut niin ylpeä. Kuuntelija, jos semmoinen olisi ollut lähellä, olisi kenties erottanut nimet Philibert, Daniel, Comparet, Hubert d'Audriol. Myöskin olisi hän kuullut mainittavan vankilasta ja pari sanaa venemiehistä ja heidän raskaista kahden käden pidettävistä miekoistaan. "Nyt, poikani, oletko ymmärtänyt kaiken ja voitko sen muistaa?" sanoi Berthelier tuskallisesti puheensa lopussa.

"Luottakaa minuun, herra", sanoi Norbert, nähtävästi suuresti liikutettuna. "Asia on liian outo ja hirveä, jotta sen voisi unhoittaa. Erittäinkin on se sitä ranskalaisen pakolaisen ja semmoisen miehen pojan tekemäksi, joka on saanut kaupungilta kansalaisoikeudet."

"Minä jätän Danielin pyövelille, vaikkakin samaa verta virtaa näissäkin suonissa", sanoi Berthelier liikutettuna. "Voitko kummastella, Norbert, etten suuresti välitä mennä kotia? Eikä minua pahasti sureta, vaikka kuolema minut tapaisi täällä."

"Minä kyllä häntä ajattelen. Tämän jälkeen taitaa olla parasta, että hän nimittää itseään Gabrielle — tai paremmin Olivie — Castelariksi. Sehän on hänen oikea nimensä. Mutta nyt meidän pitää ajatella Geneveä. Sinä kai olet ymmärtänyt kaikki, ei ole silmänräpäystäkään kadotettavissa. Mene sinä neuvoksien luo suoraan valtuustoon ja kerro heille puheeni sanasta sanaan."

"Luottakaa minuun, herra. Ja katsokaas, tässä on kolme kruunua teidän omaa rahaanne asetettuna valmiiksi neidin kukkaroon. Pikkurahoilla voin kyllä maksaa sepän ja saada matkalla vähä leipää."

"Kiitos, olen iloinen voidessani antaa jotakin emännälleni. Mene ja joudu! Onnea matkalle!"

"Ei toki ainaiseksi hyvästi, sillä minä palaan", sanoi Norbert itsekseen ulos mennessään.

Berthelier makasi ääneti ja kuunteli, kunnes ratsun kavionkopse oli hälvennyt. "Jumala siunatkoon poikaa!" hän ajatteli. "Mitä ihmeteltäviä asioita hän onkaan tehnyt! Suunnitelma on erinomainen, toimeenpano uskaliaassa rohkeudessaan on aivan uskomatonta. Mutta mitä sanoo isä Calvin, mitä sanovat neuvokset? Ja sitten nuori Lormayeur, mikä hölmö hänen on pitänyt olla, kun ei paremmin tarkastanut lunnaitaan! Jos hänen isänsä, vanha kettu, olisi ollut siellä, ei petos olisi käynyt niin helpoksi. Mutta sepä pelasti Gabriellen. Minä voin vielä nähdä hänet!" Ennenkun hän tiesikään, valahtivat kyyneleet hänen silmiinsä ja tipahtelivat alas.

Sitten hänen ajatuksensa kääntyivät toisaalle. Kaikki mitä oli tapahtunut, sittekun hän jätti Geneven, kulki asianomaisessa järjestyksessä hänen mielessään. Hän muisti kohteliaan, vieläpä sydämmellisenkin vastaanoton Philibert Berthelierin ja tämän ystävän, talon isännän Ami Perrinin puolelta. Philibert oli ollut aulis lupaamaan hankkivansa hänelle tarvittava rahasumman. "Vai sitäkös se on, mitä haluatte, hyvä serkkuni?" sanoi libertinien johtaja. 'Rahaa', sanoo hän, 'kuten kaikki toisetkin maailmassa.' "No niin, minulla ei ole sitä. Milloin, maistelkaapas, kellään Berthelierillä on ollut säästössä kruunuakaan kukkarossaan? Mutta onhan minulla hiukan luottoa, ja hyvällä ystävälläni herra Perrinillä on sitä vielä enemmän. Meidän kesken sanoen, arvelen vaan että lähetämme kauniin kyyhkysenne lentoon siivet hyvin kullattuina. Minä huolehdin asiasta oitis. Se on saatava toimeen ennen illallista, jolloin sinä ja minä tyhjennämme lasin parasta Beaume-viiniä kauniin matkustajan terveydeksi ja iloksi. Ken puhuu takaisin maksamisesta? Tuo nuori nainen voi maksaa meille, sittekun saa perintönsä."

Philibertin katse, kun hän näin puhui, muistutti Ami Berthelieristä hänen kuuluisaa isäänsä, joka oli ollut hänelle ennen vanhaan samaa kuin Jonathan Davidille. Nyt kun hän makasi siinä ajatellen menneisyyttä, muuttuivat hänen kyyneleensä tulenkipeniksi hänen tietäessään, että hänen serkkunsa koko ajan oli käyttänyt hyväkseen hänen heikkouttaan, koskapa tarvitsi juuri sellaista lähettilästä pitääkseen yllä petollista yhteyttään liittolaistensa kanssa Genevessä.

Sitten tuli juhla. Ami Berthelier kummasteli, oliko hän edes nuoruudessaan ottanut osaa semmoisiin näytöksiin ja nauttinut niistä. Oliko hänkin tyhjentänyt viinilasinsa useammin kuin tahtoi muistella viime tippaan asti, ja sitten tehnyt viimeisestä pisarasta rubiinin kynnen päälle? Oliko hänkin maljojen kunniaksi — usein sangen omituisten maljojen — kohottanut meluavia huutoja ja paukuttanut äänekkäästi pöytää veitsensä päällä? Oliko hänkin säestänyt ryyppyjään kirouksilla, lauluilla ja pilapuheilla, joita hän häpesi nyt ajatella? Hän, joka oli ruvennut Gabriellen viattoman nuoruuden vartijaksi! Nyt hänestä oli koko tuo näytelmä aivan yhtä kauhistava hänen maulleen kuin periaatteilleenkin.

Kun voimakas viini oli kierrellyt vapaasti, joivat he Geneven vapauden maljan. Philibert sanoi tietävänsä, miten sydämestään hänen serkkunsa tervehtisi sitä maljaa. Mutta hän selitti tarkoittavansa todellista vapautta, eikä tuota häpeällistä, joka tarkoitti ainoastaan tyrannien vaihtoa. Minkä puolesta olivat valtuusmiehet parempia kuin papit ja piispatkaan? Siihen toisetkin yhtyvät, selittäen asioiden uuden järjestyksen olevan sangen moitittavan. Kirouksia, tosin ei kovin todella tarkoitettuja moisessa tilaisuudessa, vaan hyvinkin äänekkäitä, syydettiin isä Calvinin eli "Kainin" päälle, kuten he häntä kutsuivat, samoin kaikkien hänen auttajiensa ja yllyttäjiensä päälle. Sitten seurasi päännyökkäyksiä ja käsien huitomista, hämäriä viittauksia ja salaperäistä kuiskutusta. "Aika tulee, ystävät, ah niin, aika tulee! Pian näemme suuria muutoksia." Paljo muuta samanlaista he puhelivat. "Mutta meidän pitää olla viisaita", ehdotti eräs muita jonkin verran selvempi heittäen varottavan katseen Amiin päin. Tällöin Philibert, joka oli hukuttanut viinipikariin senkin vähän varovaisuuden, mikä hänellä joskus oli ollut, asetti kätensä ystävällisesti serkkunsa olkapäälle. "Elkää ollenkaan pelätkö häntä!" sanoi Philibert. "Eikö hänkin ole Berthelier? Hän on meidän hyvä ystävämme, joka auttaa meitä."

Silloin kädenkäänteessä selvitettiin Ami Berthelierille se osa, jota hänen odotettiin näyttelevän, ja se sanoma, jonka hänen piti toimittaa Geneveen. Philibert palaisi sinne ja johtaisi vielä kerran kalastajia ja soutajia. Danielin ja toisten vankien oli määrä murtaa vankilansa ovet ja yhtyä heihin. Yhdessä he herättäisivät kaupungin, tappaisivat tai karkottaisivat ranskalaiset ja tekisivät lopun pyhimyksien hallituksesta. Ei peloton Philibertkään olisi selvin päin tahtonut paljastaa aikeitaan niin äkisti eikä niin täydellisesti.

Ami Berthelier kuunteli tätä kaikkea kauhulla. Hän oli suurella vaivalla välttänyt täydellisen humalan; kumminkin kun oli tottumaton väkevään viiniin, rupesi hänen verensä kuohumaan ja aivoja kuumentamaan. Kun Geneven sankarin ja marttyyrin poika rohkeni kysyä häneltä, häneltä, joka oli ottanut osaa isän kärsimyksiin, tahtoiko hän pettää ja hävittää Geneven, silloin hänen sielunsa heti leimahti tuleen. Halveksivalla ivalla, jota hän ei huolinut peitellä tai laimentaa, hän hylkäsi katalan tarjouksen. Ei ollut kummaa että vihalla vastattiin ylenkatse, sillä hänen sanansa, vaikkei hän itse siitä tiennyt, leikkasivat ja polttivat kuten rikkihappo. Kuului suuttuneita sanoja ja uhaten laskettiin kädet miekankahvoille. Lopuksi muuan aivan päihtynyt, huimapäinen nuori libertini sinkautti lasin viiniä hänen silmilleen. Mutta eräs toinen hillitsi hänet, sanoen: "Se on liian pahoin tehty, Jacquot. Jos herra Ami Berthelier tahtoo hyvitystä, on hänellä täysi oikeus siihen."

"Epäilemättä nuori herra tietää, etten minä voi taistella koska olen rampa", sanoi Ami Berthelier, kun hän nousi ylös, ja tehden kohteliaan jäähyväiskumarruksen herra Perrinille, seuran isännälle, astui hän ovea kohden.

"Pysäyttäkää hänet, pysäyttäkää hänet!" huudettiin joka taholta. Kaikki hypähtivät seisaalleen sanoen mikä mitäkin, mutta yhteinen ajatus oli: "Hän ei saa mennä, hän tietää jo liian paljo." Philibert pysäytti hänet toisten keräytyessä ympärille. Ami kohotti käsivartensa työntääkseen serkkunsa sivulle. Philibertin miekka silloin välähti ja oli seuraavassa silmänräpäyksessä punaisena Amin verestä. Syntyi yleinen hämminki. Ami, joka silloin oli aivan pyörtymäisillään, ei voinut muistaa mitä tapahtui, paitsi että luuli tulevansa paloiksi revityksi. Mutta viimein joku — se oli sama nuori mies, joka oli moittinut Jacquotia — tempasi oven auki sanoen: "Mene, joudu, tai he tappavat sinut!"

Ulkoilmassa hänen tajunsa palasi ja hän istahti alas miettimään mitä oli tehtävissä. Mutta hänen ajatellessaan mistä tapaisi hevosensa ratsastaakseen takaisin Geneveen, ovi liikahteli ja hän arveli, että metelöitsijät sisällä aikoivat aukaista sen. Pelon antamalla voimalla hän nousi ja käveli Pregnyn pientä kaupunkia kohden. Matkallaan hän kohtasi talonpojan, joka työskenteli Perrinin tiluksilla. Hän kertoi talonpojalle olevansa geneveläinen, joka oli tullut hänen isäntänsä luo asialle, mutta että häntä oli kohdannut onnettomuus ja oli hän nyt halukas palaamaan kotiin järviteitse. Mies otti hänet majaansa, sitoi hänen haavansa karkealla tavallaan ja kertoi hänelle, että veljensä, joka oli kalastaja, aikoi lähteä Geneveen juuri samana yönä. Mies kysyi vielä, kykenisikö hänen kunnia-arvoisuutensa avustettuna kävelemään rantaan ja astumaan kalapurteen. Berthelierin ainoa halu oli päästä Geneveen ja kertoa tietonsa, vaikka hän kuolisikin seuraavassa silmänräpäyksessä. Siten hänen sielunsa antoi hänen ruumiilleen voimaa työhön. Sitä katkerampi oli hänen tyytymättömyytensä, kun kalastaja kohdattuaan tovereita joihin tahtoi yhtyä, rikkoi sopimuksensa ja asetti matkustajansa maalle Savoijan alueelle, tuskin lähemmäksi Geneveä kuin Pregnykään oli. Sairaana, kuumeisena ja kärsien suuresti haavoistaan kulki hän jotenkuten Babetin majalle ja oli iloinen laskeutuessaan hänen kurjalle vuoteelleen, kuten itsekseen arveli, sillä kuollakseen.

Kumminkin oli se elämä eikä kuolema, joka kuohui hänen sielunsa läpi tuona hämäränä aamuhetkenä, jolloin Norbert jätti hänet. Vielä kerran hän tunsi olevansa yksin. Babet raukan läsnäolo ei ollut häiritsevä, se vaan voi antaa hänelle jonkinlaisen käsityksen ihmisseurasta, joka esti yksinäisyyden ikävää syntymästä. Sitäpaitsi Babet voi vielä nukkua monia tunteja, sillä nyt oli vasta päivän koitto.

Hänen ajatuksensa kääntyivät takaisin vanhoihin aikoihin Peneyn vankilassa, jossa hän oli virunut, kuten hän nytkin makasi heikkona, väsyneenä ja tuskan vallassa. Silloin kumminkin oli parempi olla kuin nyt, sillä vaikkakin hänen uskonsa moniin asioihin oli pettynyt, oli hänellä kumminkin säilynyt usko yhteen asiaan — hän luotti vapauteen. Hänestä yhä näytti kannattavan kärsiä ja kuolla, kun hän vaan näkisi Geneven vapaana. Ja ennen kaikkea, miten paljo mieluumminkin sen puolesta? Tarkoittiko vapaus neuvoston valtaa? Siinä istui joukko kiihkoisia pappeja ja ukkoja, jotka yhden ainoan innokkaan, terävä-älyisen ranskalaisen käskyä ja kehoitusta kuulivat. Tämä ranskalainen oli pudistanut pois Rooman ikeen, pannakseen oman ikeensä sijalle. Ami tiesi kumminkin, mitä ei vapaudeksi voitu kutsua. Ei Calvinin ja pyhimysten kukistettua Philibert Berthelierin ja libertinien sijaanasettamista ainakaan! Ei, silloin olisi viimeinen erehdys pahempi kuin ensimäinen. "Tahdon uhrata elämäni estääkseni sitä", hän ajatteli. "Enkä tätä tule koskaan katumaan."

"Miksipä katuisinkaan kaikesta menneestä?" oli hänen seuraava ajatuksensa. "En lainkaan, en kerrassaan mitään itse teossa, mutta kumminkin kaikkea kokonaisuudeksi katsottuna. Miksi hyödyksi on elämäni ollut itselleni tai kellenkään muulle? Jos minua arvostellaan, voidaan sanoa minusta: Kahdesti elämässään hän olisi saattanut tehdä pahaa ja on kieltäytynyt melkoiseksi vahingoksi itselleen. Mikä sitte tulee paraaksi tulokseksi ihmisen toiminnasta täällä maan päällä?"

"Milloin minut tuomitaan?" Oliko siis sellainen seikka kumminkin kuin tuomio kerran tuleva? Berthelieristä tuntui varmalta, että jos niin tuli käymään, olisi hänen paikkansa tuomittujen joukossa. Kumminkin hän ikävöi sitä, rukoili sitä koko sydämmestään, sielustaan, mielestään ja voimastaan. Oli paljoa sietämättömämpää ajatella, ettei totuus koskaan voittaisi, että vääryys aina saisi ylpeillä, kuin että hän, yksilö miljoonien joukossa, seisoisi tuomittuna onnistumattomana henkilönä, jommoinen hän oli. Hänellä oli ollut hyviä tilaisuuksia; se oli hänen oma syynsä, että oli kadottanut ne. Hän oli elänyt omaa elämäänsä. Katsellessa nyt taapäin ei se elämä tuntunut ollenkaan katkeralta. Eikö hänellä ollut nuoruutensa muistoja, muistoja vuosista 'ennen vedenpaisumista', ilon, voiman ja innostuksen vuosista, jolloin kaikki näytti hänestä mahdolliselta? Noina vuosina hän toivoi, odotti ja unelmoi, ja vielä enemmän, hän rakasti. Totta kyllä, ne ajat olivat pian menneet ohitse. Pian häipyi toivo, luottamus petti, unelmat pirstautuivat, vieläpä itse rakkauskin tukehtui hautaan. Kaikki oli mennyttä. Mitä siitä väliä! Hän itsekin oli sinne menossa. Pimeydestä tuli kaikki, pimeyteen kaikki jälleen palasi. Siinä oli loppu.

Kumminkin oli hän aikoinaan yrittänyt tehdä jotakin, joka voisi käydä miehen työstä maailmassa, joka ei vallan tyyten hukkuisi. Hän oli omistanut elämänsä isänmaanrakkaudelle, mikä merkitsi hänelle harrasta palvelusta sen kaupungin hyväksi, joka oli hänen isänmaansa. Oliko se kuitenkin kaikki rakkaan Geneven tähden? Eikö hänellä ollut omiakin harrastuksia? Eikö hän usein ajatellut Kreikan ja Rooman suuria kansalaisia ja uneksinut nimestä, joka olisi heidän nimiensä veroinen, nimeä jonka ainakaan Geneve ei mielellään sallisi kuolevan? Vaikkakin ollen aivan valmis nuoruutensa sankaria ihaillen peittymään suuren sukulaisensa nimen varjoon, hän kumminkin toivoi olevansa Bertheliereistä toinen, ensimäisen ansiokas ystävä ja auttaja.

Mutta nyt oli Berthelierien jalo nimi tahrattu auttamattomasti. Philibert ja Daniel Berthelier olivat pettureita. Toinen oli vankilassa, toinen maanpaossa, ei isänsä tavalla hyvän asian vuoksi, vaan sangen huonon. Samalla kertaa hän itse seisoi yksin molempain puolueiden hylkäämänä, kaikkien vihaamana, halveksittuna ja hyljättynä.

"Halveksittuna ja hyljättynä?" Sanat olivat tuttavat. Kenestä hän oli ne kuullut? Hän mietti hetkisen. Silloin hän muisti: ne olivat raamatussa. Ne olivat osa tekstiä, josta isä Calvin usein saarnasi, käyttäen pitkiä sanoja, kuten "valitseminen", "edeltäpäinmäärääminen" ja "vanhurskauttaminen". Hänelle ne olivat tyhjiä käsitteitä, ilman mitään tarkoitusta. Kumminkin ne sanat vainosivat häntä. Ne kaikuivat seuraavasti: "Häntä olivat ihmiset halveksineet ja hyljeksineet", kuten puhuttaessa miehestä, jonka kohtalona oli, niinkuin hänenkin kohtalonaan, ollut ylenkatse ja onnistumattomuus.

Vähitellen hänen miettiessään selvenivät hänelle ja saivat muodon inhimillisen Kristuksen hahmopiirteet. Hän oli tottunut ajattelemaan Sokratesta ja muita pakanuuden suuria miehiä samanlaisiksi kuin hän itsekin oli, miksi ei samoin voisi ajatella Natsaretin miestäkin. Ja kumminkin oli se ajatus uusi, hämmästyttävä ja ihmeellinen. Se oli sitä sentähden, että hänen sieluunsa — niin hän mietti itsekseen — oli koko hänen elämänsä ajan ollut sekoitettu tyhjänpäiväisyyksiä, joita paavilaiset ja reformeeratut olivat opettaneet. Hän ei uskonut heidän tavallaan, että Kristus oli outo, salaperäinen olento, jota ei kukaan voinut ajatella järjenmukaisesti, vaan ainoastaan osana järjestelmästä, tuosta nerokkaasta järjestelmästä, jonka isä Calvin oli selittänyt niin suurella terävä-älyisyydellä Kristinuskon perusteissaan. Tätä kaikkea ei voitu uskoa, mutta jokainen taisi, voi ja jokaisen täytyikin uskoa, että oli kerran henkilö Jesus Kristus, joka aikoinaan koetti tehdä hyvää ihmisille ja jonka oma elämä tuli onnettomaksi.

Se ajatus oli lohduttava ja hyväätekevä. Oli kuin olisi joku hänen yksinäisyydessään tullut seurustelemaan hänen kanssaan, auttamaan häntä. Kenties oli hänen levätessään keveä uni vallannut hänet, sillä käsitys jonkin persoonan läsnäolosta kasvoi kasvamistaan, kunnes se näytti täyttävän koko huoneen. Hän ei nähnyt mitään, hän ei kuullut mitään; mutta kumminkin hän tiesi, että joku toinenkin oli siellä. Tai paremmin sanoen, siellä oli eräs, joka oli ollut halveksittu ja hyljätty ja oli sitä vieläkin. —

Mitä oli Hän nyt? Kysymys herätti hänet täydellisesti. Hän koetti ratkaista sitä. Niin, hän muisti historian, jota hän ei koskaan ennen ollut käsittänyt kertomuksena ihmisestä, vaan ainoastaan osana kirkon opista. Tämä Hän ei onnistunut, sillä juutalaiset eivät uskoneet Häneen; Hän tuli omilleen, mutta Hänen omansa eivät vastaanottaneet Häntä. Ja viimein Hänet oli ristiinnaulinnut juuri se kansa, jota hän oli koettanut auttaa. Miten murtunut, alakuloinen ja miten katkera Hänen sielunsa täytyikään olla! "Niinpä niinkin", jatkoi Berthelier, "jos oikein muistan, niin Hän sanoi: 'Minun sieluni on suuresti murheellinen'", tai sinne päin. Mutta oliko kaikki sillä loppu? Miksi tuli hän ajattelemaan kaikkea sitä jälestäpäin?

Jospa minä voisin puhua Hänelle ja kysyä? Mutta nyt, se on varmaa, puhuvat ihmiset Hänelle joka päivä, sillä he uskovat että Hän istuu Jumalan oikealla kädellä ja onkin itse Jumala. Ja he rukoilevat. Minä en tiedä mitään. Olen pimeydessä vaeltaja, jonka kynttilä on sammunut. Mutta jos nyt voidaan uskoa ja voidaan toivoa ainakin sen verran, ettei Hänen elämän tarinansa halveksimiseen, hylkäämiseen ja ristiinnaulitsemiseen kokonaan loppunut, että oli ainoastaan pimeä käytävä taampana olevaan valoon, miksi ei muillekin siellä voisi olla valoa.

"Mutta sitten", ajatteli Berthelier, "Hänen kukistuksensa, hänen hylkäämisensä olivat aivan ansaitsemattomia." Berthelier koetti muistutella kaikkea mitä hän vaan taisi tuosta kertomuksesta, elämästä ja kuolemasta, jonka hän lopuksi keskitti seuraavaan muotoon: "Niin, Hän olisi ansainnut menestystä ja voittoa, jos koskaan ihminen ansaitsi. Hän ei rikkonut koskaan omaa luontoaan vastaan eikä koskaan luopunut seuraamasta omia tarkoitusperiään. Hänen valkealla viitallaan oli tosin verta, mutta ei synnin tahraa. Tekeepä hyvää ajatella, että ainakin yksi oli osottautunut kaiken luoton ja kunnian ansainneeksi. Kuka tietää vaikkapa ihmiset ovat oikeassa ajatellessaan, ettei semmoinen voinut tulla kuoletetuksi eikä kadonnut. Voiko hän sitä sitte?" Se se oli kysymys. Kaikki toiset liittyivät tähän. "Jos tämmöisen miehen häviö oli lopullinen, jos kaikki loppui siihen, silloin on paha voimakkaampi kuin hyvä, ja se tulee vallitsemaan."

Berthelier ei voinut uskoa sitä mahdolliseksi, enempää kuin että aurinko, joka eilen illalla laskeusi, ei nousisi enää koskaan maan ylitse. "Ei, koko kristikunnan täytyi olla oikeassa sanoessaan, että Hän eli ja nytkin istui voittajana taivaassa. Mutta jos näin on laita, niin on kristikunta myöskin oikeassa sanoessaan, että ihminen voi puhua Hänelle ja pyytää apua Häneltä." Mutta mitä pyytäisi hän, Berthelier, Häneltä? Kaikki ikävöiminen poistui häneltä, se suli pois todelliseen riemuun, suureen, ihmeelliseen iloon hänen uskoessaan, että Hän todella oli olemassa. Hän eli, Hän oli jossakin maailmassa, että Häntä kunnioitettaisiin, rakastettaisiin ja että häneen luotettaisiin. Kentiesi Hän voisi opettaa muille voittonsa salaisuuden, jotta he samanlaisten tappioiden ja tuskien jälkeen, joita Hän oli kärsinyt, ehkä erhetystenkin jälkeen, joita Hän kumminkaan ei ollut tehnyt, voisivat kuitenkin saavuttaa voiton. Mutta voitosta, ainakaan omasta mahdollisesta osastaan siinä, Ami ei pitänyt väliä. Oli kylläksi, että oikeus oli saanut riemuvoittonsa ja Kristus myöskin.

Juuri silloin nousevan auringon ensi säteet hiipivät sisään pienen akkunan läpi. "Aurinko on noussut", sanoi Berthelier itsekseen. Vanha Babet heräsi nurkassaan ja oli seuraavassa silmänräpäyksessä polvillaan lukien Pater Nosteriaan.

"Pater Noster — isä meidän", ajatteli Berthelier, "se on Kristuksen rukous. Se oli Hän, joka opetti ihmiset puhumaan tuolle Iankaikkiselle, Loppumattomalle, meidän Isällemme. Hän tiesi mitä Hän sanoi, eikä opettanut ihmisille valheita. Entä jos tämä olisikin totta? Entä jos kaiken keskuksena olikin Isän sydän, ja Hän, Poika, tuli ilmoittamaan sitä?"

XVII LUKU.

Samana toukokuun aamuna Geneven erinomainen kokoussali, jossa Calvin tavallisesti luennoi innostuneille oppilailleen, oli vallan toisellaisen kokouksen näyttämönä. Suuri eli yleinen kansalaisneuvosto piti kokoustaan siellä. Kunniakatoksella varustetussa valtatuolissa, jossa ennen vanhaan fransiskanipriori oli istunut, ei nyt pitänyt paikkaansa isä John Calvin, vaan neuvos Amblarde Corne, musta virkasauvansa edessään pöydällä. Hänen kolme virkaveljeään istuivat virkasauvoineen hänen vieressään, ja heidän lähellään rivissä seinän vieressä olevat pöydät olivat varatut kahdenkymmenen viiden neuvostolle. Heidän vastapäätään tiheään ahdetuissa riveissä etupenkeillä istuivat suuren neuvoston lailliset jäsenet, kaikki Geneven kirjoissa olevia kansalaisia. Mutta heidän takanaan ja ympärillään salin kaikissa kolkissa aaltoili ja tunkeili meluava joukko, joka kasvoi yhä enemmän, kunnes enää tuskin oli ainoatakaan seisomapaikkaa jälellä. Jotkut kiipesivät pylväisiin, toiset pääsivät ikkunoille ja seisoivat syvennyksissä, muutamat olivat pakoitetut pysyttäytymään ovissa tai tunkeilivat käytävissä ja portailla.

Tiheästä väenjoukosta kuului yhtämittainen humina ja kohina kuten mehiläisparvesta, ja lisäksi vaihteen vuoksi tilapäisiä kiljahduksia ja huutoja. "Rutto sinun pyhimyksillesi!" — "Ooh, libertini! Iskekää hänet maahan, työntäkää ulos!" — "Alas konsistoriumi!" — "Rhôneen teidän joukkonne!" Silloin huusi ensimäinen neuvos: "Järjestykseen, järjestykseen! Hiljaa, kansalaiset! Järjestykseen, sanon minä, järjestykseen!"

Viimein palautettiinkin järjestys ja syntyi tarpeeksi hiljaisuutta, jotta suurin osa joukosta voi kuulla Amblarde Cornen äänen. Ja kun he sen kuulivat, lisäytyi äänettömyys, sillä hänen sanansa olivat tärkeitä heille kaikille. Hän puhui viime mellakoista, joita muutamat paha-aikeiset henkilöt, hillittömät kansalaiset ja kelvottomat toverit, olivat panneet toimeen. Hän puhui heidän huonosti verhotuista aikeistaan saattaa Geneven suuruus ja valtiollinen merkitys tyhjiin ja tehdä siitä riidan ja häiriön pesä. Jumalan laupiaasta sallimasta he kuitenkaan eivät olleet onnistuneet, vaan päinvastoin joutuneet sopivalle ja hyvin ansaitulle rangaistukselle alttiiksi. He kuvailivat tekosyyksi vieraasta vaikutuksesta ja erittäinkin niistä Ranskan pakolaisista johtuvaa vaaraa, jotka nyt asuivat heidän seassaan. Mutta jokainen tiesi, että nämä arvoisat ja kunnioitettavat henkilöt —

Nyt salin perältä kuuluva melu minuutti minuutilta kasvaen saavutti semmoisen voiman, ettei sitä voitu jättää huomioonottamatta. Puhuja keskeytti antaakseen yleisölle ankaran moitteen.

Silloin tunkeutui läheisiltä penkeiltä eräs henkilö esiin ja sanoi: "Suvaitkaa kuulla, teidän korkea-arvoisuutenne, täällä on eräs sanantuoja, jonka uutiset tuntuvat olevan tärkeitä. Hän vaatii päästä puhumaan kunnioitettavien neuvosten kanssa, muttei voi päästä ahdingon läpi."

"Tehkää siis tietä hänelle, me tahdomme kaikki kuulla häntä!" sanoi neuvos Corne. "Tehkää tietä, tehkää tietä!" kaikui salin halki.

Se ei ollut niin helppoa tuossa tungoksessa. Kumminkin se viimein kärsivällisyyttä käyttäen saavutettiin. Kaksi miestä kaupungin vartiostosta tuli hennon naisenpukuun puetun olennon kanssa neuvosten eteen.

"Hurskaat pyhimykset! Mitä meillä tässä on? Tyttökö?" huusi eräs neuvoston jäsen, josta ei koskaan saatu selvää, sillä kukaan ei tahtonut omistaa tuota protestantille sopimatonta huudahdusta. Vavahdus ja hämmästyksen liikutus kulki kaikkien kokoutuneiden läpi.

Ensimäinen neuvoksista sai, kuten sopi odottaakin, ensin puhelahjansa. "Mitä tämä kaikki merkitsee?" hän kysyi. "Mitä tarkoitatte, kaupungin vartijat, tuodessanne tämän neidon tänne?"

"Hyvin kunnioitettavat neuvokset, hän on Norbert de Caulaincourt ja hän tulee Pregnystä tuoden meille uutisia", selitti toinen rauhallisemmasti.

"Puhu siis, neito tai nuorukainen, kumpi tahansa lienet", sanoi ensimäinen neuvos. Mutta vielä puhuessaan hän hämmästyen tunsi nahkareunustaisen viitan, jonka kantajan hän itse oli antanut savoijalaisille Porte Neuven luona. Tähän aikaan Norbertin kertomus oli tunnettu kaupungissa, vaikkakin hämmästyksen ja kiihoituksen, jonka se olisi muuten synnyttänyt, nieli uhkaava ja kaikkivoittava libertinien pelko.

Tällä välin Norbert häpeän ja hämmästyksen valtaamana ponnisteli saadakseen ääntä suustaan. "Se on vahdin syy", hän sanoi, "he eivät sallineet minun mennä kotia muuttamaan pukuani."

"Olen Norbert de Caulaincourt." Salin läpi kulki kohina. Tuon uhkarohkean seikkailun sankarin oli jokainen luullut kuolleeksi. Äänten kohinassa oli sekä iloa että ihmettelyä. Muutamat nostivat äänekkäitä tervehdys- ja riemuhuutoja, vaikkakaan ei ollut puutetta toisenlaisistakin huudoista. "Hän petti meidät. Hän on saattanut meidät huonoihin väleihin savoijalaisten kanssa. Hän on rikkonut pyhän raamatun määräykset." Toiset taas huusivat: "Ei, ei, ei! Hän on pelastanut geneveläisen neidon. Hän uskalsi oman henkensä. Hän on rohkea nuorukainen." — "Hänpäs on ranskalainen pakolainen ja petturi."

Jonkinlaisella vaikeudella meteli saatiin tarpeeksi tukahdetuksi, jotta voitiin kuulla Amblarde Cornen ääni.

"On tarpeeksi aikaa tutkia tämän nuoren miehen asiaa, kun olemme kuulleet uutiset, jotka hän vartiomiesten puheen mukaan tuo meille Pregnystä. Norbert de Caulaincourt, miten sinä jouduit Pregnyhin?"

"En ollut Pregnyssä, joka on Bernin alueella, vaan matkallani tänne kohtasin herra Ami Berthelierin. Hän se oli ollut siellä. Uutiset ovat hänen lähettämiänsä."

"Kerro siis nyt kunnianarvoisalle neuvostolle, mitä herra Ami
Berthelier on pyytänyt sinun puhumaan."

Onneksi oli Norbert noita luonteita, joita suuri vaara ja suuret tapaukset karkaisevat, sen sijaan että hämmentäisivät. Hän puhui rohkeasti ja lausui sanottavansa selvään, niin että kaikki voivat ymmärtää sen. Hänen nuorilta huuliltansa tulivat ne kohtalon sanat, jotka veivät Daniel Berthelieriltä ja hänen seuralaisiltaan heidän viimeiset elämänmahdollisuutensa. Tämän jälkeen tiesi jokainen läsnäolija, että petturien tuomio oli päätetty asia. Yksin tuo meluava kokouskin vaipui vakavaan äänettömyyteen, joka oli paljoa tenhoavampi kuin suurinkin melu ja huuto.

"Me tahdomme keskustella nyt heti tästä asiasta" sanoi ensimäinen neuvos tyynesti. "Mitä sinuun tulee, Norbert de Caulaincourt, on sinun vastattava toisen kuin tämän tuomioistuimen edessä kunnianarvoisan kahdenkymmenen viiden neuvoston halveksimisesta, petollisesta, julkeasta ja sopimattomasta käytöksestä ja kaikkivaltiaan Jumalan käskyistä poikkeamisesta, kuten ne esiintyvät pyhässä raamatussa. Sentähden kunnes on aikaa ja tilaisuutta asiasi sopivaan tutkimiseen, minä ehdoitan tässä paikalla olevan kansalaisten neuvoston luvalla sinut toimitettavaksi Evêchen vankilaan."

Tämä ankara puhe ei masentanut Norbertia vallan kokonaan. Hän tiesi että kaupungin viranomaiset ja erittäinkin ensimäinen neuvos, jotka hän oli pettänyt ja nolannut, hyvinkin olivat suutuksissaan hänen rohkeasta tempustaan. Ken taas ei ollut suutuksissaan, oli kumminkin pakoitettu teeskentelemään sitä. Mitä hän tosiaankaan voi muuta odottaa asetettuaan heidän korkean arvokkaisuutensa niin naurettavaan, ehkäpä vihattavaankin valoon heidän vihamiestensä savoijalaisten silmissä.

Hän kumarsi päätään kuten ainakin se, ken tyvenesti kuulee tuomionsa. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän kumminkin sen jälkeen kohotti ja katsoi ensimäistä neuvosta rohkeasti silmiin. "Mutta lähetättekö te noutamaan herra Berthelieriä? Hän on vaarallisesti haavoitettu", sanoi Norbert.

Amblarde Cornen vakavat kasvot lauhtuivat melkein hymyyn, joko pojan rohkeudesta tai yksinkertaisuudesta ajatellessaan että hänen tarvitsi neuvoksia muistuttaa niin vakavasta velvollisuudesta. "On jo kylliksi sanottu", vastasi hän, vaikkakaan ei erittäin ankarasti. "Kymmenysmies, viekää pois vanki!"

Sillä välin nähtiin tunkeilua eräällä takapenkeistä. Jotkut äänet huusivat: "Tehkää tietä, tehkää tietä!" Kookas olento tunkeutui tiheään ahdettujen istuimien lomitse, tuli esiin ja saapui kahdenkymmenenviiden neuvoston luo.

Ihastuen ja hämmästyneenä Norbert näki isänsä. Germain de Caulaincourt, Geneven kansalainen, oli tähän asti kuunnellut ääneti asioita istuen vaatimattomasti salin perällä pylvään takana. Nyt hän otti paikkansa poikansa vieressä, asettaen toisen kätensä hänen olkapäälleen. Äänetön katse vaihdettiin heidän keskensä. Sitten hän kumarsi neuvoksille ja puhui: "Voivatko teidän korkea-arvoisuutenne ja täällä läsnä olevat kunnioitettavat kansalaiset sallia, että minä, Germain de Caulaincourt, syytän poikaani Norbert de Caulaincourtia kahdenkymmenen viiden neuvoston halveksimisesta ja sen aikeiden tyhjiin saattamisesta?"

Hämmästyksen sohina kuului ympäri salia. Neuvokset katselivat toisiaan hämmästyneinä. Ainoastaan molemmat Caulaincourtit seisoivat aivan äänettöminä, vanhempi odottaen neuvoston päätöstä, nuorempi isänsä ystävällisen käden hillitsemänä.

"Herra de Caulaincourt, me tunnemme teidät todelliseksi mieheksi ja hyväksi kansalaiseksi. Epäilemättä tämä syytöksenne ei olisi ollut tarpeen sen todistamiseksi. Samalla kertaa kuin kunnioitamme teidän alttiuttanne sitä kaupunkia kohtaan, jonka olette omaksenne valinneet, emme olisi tahtoneet teidän kehittävän sitä semmoiseen äärimäisyyteen."

"En sitä tahdokaan, herra. Toimin omasta vapaasta tahdostani. Tiedän teidän lakinne määräävän, että syyttäjän pitää mennä vankilaan yhdessä syytetyn kanssa."

Norbert säpsähti, kääntyi puoliksi ympäri ja katsoi isäänsä suoraan silmiin. Se oli katse, joka sisälsi enemmän kuin kokonaiset kirjat. De Caulaincourt kääntyi; hänen vakava, tyyni äänensä tunkeutui kuulijakuntaan, joka vaikeni sitä kuunnellakseen. "Vielä lisäksi minä pidän vastuunalaisuuden tästä asiasta tulevan osaksi itselleni. Sen mitä poikani on tehnyt — ja myönnän, että teko oli laiton — hän teki rakkaudesta minuun." Käsi Norbertin olkapäällä vapisi hiukan. "Sentähden, jos hänen pitää mennä vankilaan, minäkin menen sinne hänen kanssaan joko syyttäjänä tai syytettynä, kummaksi hyvään teidän kunnia-arvoisuutenne sen määrännevät."

Seurasi lyhyt äänettömyys. Sitten neuvos Aubert kääntyen kolmeen virkatoveriinsa sanoi: "Tämä asia, kuten minusta näyttää, kuuluu paremmin konsistoriumille kuin neuvostolle."

Ehdotus oli tervetullut onnellisena keinona suoriutua vakavasta pälkähästä. Ei kukaan tahtonut lähettää vanhempaa Caulaincourtia Evêchéhen; mutta selvää oli, että jos Norbert sinne meni, menisi hänkin. Ei kukaan tiennyt oikein miten Norbertin suhteen oli meneteltävä. Näiden teokratian kannattajain mielestä kirkon pastorit ja vanhemmat olivat oikeita henkilöitä ratkaisemaan asian. Etenkin koska Norbert oli rikkonut raamatun käskyn, tuli hänen asiansa varmasti näiden tuomiovaltaan.

Sillä aikaa enemmistö oli tehnyt päätöksensä lyhempää tietä. Pojan ja isän yhdessä näkeminen, jotka molemmat olivat päässeet varman kuoleman käsistä, noiden kahden, joista isä oli kunnostanut itsensä uskonasiassa ja poika isänsä pelastaessaan, liikutti katsojain sydämiä kuten tuuli metsän puita. Pienestä ja suuresta neuvostosta, penkeiltä, takaa, sivuilta, edestä ja joukosta, joka täytti akkunat, käytävät, ovet ja eteiset, kohosi voimallinen äänten pauhina: Päästäkää heidät menemään! Päästäkää heidät menemään! Kauvan eläköön herra Caulaincourt, tuo kelpo mies ja kunnon kansalainen! Eikä unhoitettu sitäkään, että hän oli etevä ranskalainen pakolainen ja että enemmistö Genevessä taisteli Ranskan pakolaisten puolesta.

Ensimäinen neuvos herra Amblarde Corne ei odottanut enää enempää. "Herra de Caulaincourt", sanoi hän, "te saatte katsoa olevanne velvoitettu tuomaan poikanne, Norbert de Caulaincourtin eteemme, milloin vaan kunnianarvoinen konsistoriumi sitä vaatii. Me uskomme hänet siksi aikaa tällä ehdolla teidän haltuunne."

De Caulaincourt kumarsi kiitokseksi ja ottaen poikaansa kädestä vetäytyi hän tämän kanssa pois, raivaten tiensä joukon halki onnittelu- ja hyvähuutojen myrskyn kestäessä, jossa vaihteeksi oli muutamia vastakkaisiakin huutoja säestettynä vihellyksillä ja alashuudoilla. Nämä tulivat pääasiallisesti vähemmistön puolelta, joka yhä suosi libertinejä ja oli sen takia ranskalaisille pakolaisille vihamielinen. "He ovat auttamattomasti suututtaneet savoijalaiset. He ovat häväisseet kaupunkimme", huusivat tyytymättömät. "Kohdelkaa heitä kuten he ansaitsevat!" Olipa joku uskalias mies kyllin rohkea lisäämään: "Mitenkäs on isä Calvinin oman veljen laita, joka myös oli juttuun sekaantunut. Nämä uudestasyntyneet antavat meille kauniin esimerkin!" Tämä oli liian paljo kokoukselle, josta yhdeksän kymmenettä osaa oli varmoja Calvinin puoltajia. "Alas petturi! Alas libertini!" kuului kaikilta puolin. "Rhôneen hänet!" huusi jo useampi kuin yksi ääni, ja raa'at kädet tarttuivat onnettomaan puhujaan, joka oli rohjennut yhdistää Calvinin suuren nimen alhaiseen petokseen.

"Järjestykseen, järjestykseen, järjestykseen!" kaikui huuto salin halki selvästi kaiken melun ja pauhinan yli. Sitten ensimäinen neuvos nousi seisoalleen paikaltaan pitäen kädessään mustaa virkasauvaansa. "Geneven kansalaiset", hän sanoi, "kunnioittakaa lakeja ja suuren neuvostonne arvoa. Pysyköön kukin paikallaan ääneti ja liikkumatta."

Niin paljon oli uusi hallitus jo saanut aikaan Genevessä, että sen käskyä toteltiin. Muutamien katkerain sananvaihtojen jälkeen kokous jokseenkin tyyntyi ja teki siten asiain käsittelyn jatkamisen mahdolliseksi. Suuret joukot eivät opi heti yhdellä kertaa itsekunnioitusta ja itsensähallitsemista, tuota tervettä järkeä, joka yksinään tekee vapauden siunaukseksi eikä kiroukseksi. Vaikeus on siinä, että ainoastaan vapaus itse oikein voi opettaa sen käyttämistä. Ne yhteiskunnat ovat onnellisia, joilla geneveläisten tavalla on yksi tai useampia, jotka voivat ohjata, hoitaa ja sulattaa yhteen erilaiset, yhteisnimellä kansaksi kutsutut ainekset, lujaksi ja vankaksi kokonaisuudeksi, muuttaen siten mutaisen malmin sitkeäksi raudaksi.

Sillä välin kun suuri neuvosto Norbertin tuomien uutisten kiihoittamana lopullisesti päätti Daniel Berthelierin ja hänen huomattavimpien seuralaistensa kohtalon, kulkivat molemmat Caulaincourtit tyynesti kävellen kotiinsa Rue Cornavinille. Isä ja poika olivat taasen tavanneet toisensa ja olivat hyvin tyytyväisiä. Norbert, joka hyvin häpesi pukuaan, olisi halusta tahtonut päästä huomaamatta, mutta se oli mahdotonta. Fransiskaniluostarin portille jätetty ratsu tunnettiin helposti, sillä se oli kuulunut Baudichon de Maisonneuvelle. Hän oli antanut sen Gabriellelle hänen matkaansa varten. Norbertin ollessa sisällä joku vei sen takaisin entiselle omistajalleen samaan aikaan levittäen uutista, että nuori de Caulaincourt oli palannut Lormayeuristä ehjänä ja terveenä. Siten isä ja poika saivat osakseen tervehdyksiä, onnitteluja ja kysymyksiä, joihin harvoja, hyvin harvoja epäsuosionosoituksia sekautui. He olivat iloiset saavuttaessaan viimein Antoine Calvinin oven. Silloin Norbert syöksyi oitis heidän huoneeseensa ja ennätti onneksi pukea oikeat vaatteensa päälleen, ennenkun hänen isäntänsä tai joku toinen perheestä oli nähnyt hänet. Sitten hänen isänsä sanoi: "Minä menen sinun kanssasi ystäviemme luo seuraavalle ovelle, sillä ensimäinen asia, mitä on tehtävissä, on se että kerrot neidille uutisesi herra Berthelieristä."

XVIII LUKU.

Berthelierin perheen kolme jäsentä olivat kovin huolissaan hänestä, ja heidän murheensa kasvoi kasvamistaan, kun päivä toisensa jälkeen kului eikä häntä vielä kuulunut. Gabrielle sitäpaitsi suri katkerasti Norbertin takia, jonka kuolemata hän ei enää epäillytkään. Kumminkin hän säästyi siitä, mikä teki molempien toisten surun vielä pahemmaksi, hänellä kun ei ainakaan ollut syytä soimata mistään itseään. Claudine sisar, joka yhä oli heikko ja sairas, puheli vähän ja Margaretakin oli ääneti. Ei kumpikaan halunnut saattaa Gabriellea murheelliseksi puhumalla sellaisesta, jonka olivat tehneet rakkaudesta häneen. He eivät olleet virkkaneet siitä edes toisilleenkaan, sillä niiden vuosien kuluessa, joina he olivat asuneet yhdessä, eivät heidän sydämmensä olleet koskaan kohdanneet toisiaan.

Mutta suuren neuvoston kokousaamuna Margareta, tuodessaan kuten tavallisesti sisar Claudinelle vuoteeseen maljallisen lientä, tapasi tämän kuten näytti nukkuvana. Mutta tarkemmin katsoen hän näki, että kasvot olivat tarkoituksella peitetyt, samalla kun kovat nyyhkytykset pudistivat hentoa vartaloa.

"Tulkaa nyt tolkuillenne, neitini!" sanoi palvelija jotenkin ankarasti. "Onko tämä oikea tapa voimistaa ja vahvistaa itseään ennen herra Berthelierin palaamista, jos nimittäin Jumala näkee hyväksi lähettää hänet luoksemme. Ja jos Hän näkee hyväksi päättää toisin, niin on meidän tyydyttävä ja säästettävä kaikki voimamme sitä varten. Mutta meidän ei tarvitse kohdata surua puolitiessä."

"Jospa se olisi ainoastaan surua", nyyhki sisar Claudine, "mutta tämä on syntiä. Minun suostumuksestani petokseen Jumala on mahtanut rangaista minua ottamalla pois veljeni."

Ollen aina valmis jumaluusopilliseen väittelyyn laski Margareta kupin alas, risti kätensä sotilasryhdillä ja alkoi: "Ei ole kummaa, hyvä neiti, että te saatte vaan vähä lohdutusta surussanne, jos tuollainen on teidän käsityksenne kaikkivaltiaasta Jumalasta, joka on ne lähettänyt teille. Mitä isäntäämme tulee, niin olipa hänen laitansa miten tahansa, tietää Jumala sen kumminkin paremmin kuin me. Jumala on järjestänyt kaikki ja ratkaissut sen ennenkun te ja minä olimme syntyneet maailmaan, niin, jo ennenkun maailma oli luotukaan. Se ei ole meidän asiamme. Yksi asia kumminkin on, joka koskee meitä; se on meidän oma syntimme. Ja me voimme olla hyvin varmat siitä, että kun se tulee Jumalan eteen tuomittavaksi, ei ystävä eikä veli voi ottaa syytämme tai kantaa rangaistusta puolestamme."

Onneksi Claudine raukka ei ollut tarpeeksi johdonmukainen viitatakseen siihen, että syntimmekin olisi mahdollisesti edeltäpäin tiedossa ja siis myöskin edeltäpäin määrättyä, ja jos edeltäpäin määrättyä niin myöskin välttämätöntä. Miksi siis ollenkaan mitään rangaistusta kannettavaksemme? Hän tarttui Margaretan viime sanoihin, mieluummin kuin hänen esityksensä sisältöön. "Mitä syyn omakseen ottamiseen tulee", sanoi Claudine, "niin Jumala tietää että minä teen sen."

"Eipä niin, että te tarvitsisitte itse asiassa niin suuren osan siitä", myönsi Margareta anteliaasti. "Se oli minun tekoani. Te ette tahtonut ja minä houkuttelin teidät petokseen."

"Oi, mutta teistä kentiesi se ei näyttänyt niin kovin väärältä. Minä taasen tiesin, että Norbert raukka oli harhaoppinen ja että hänen sielunsa tulisi kadotetuksi aivan ijäksi, ja toiselta puolen Gabrielle olisi voitu voittaa oikealle kirkolle ja tulla pelastetuksi sieluineen ja ruumiineen. Mutta entä sitte veljeni! Amin sydän oli aivan murtumaisillaan, sillä Gabrielle on hänen oikea silmäteränsä."

"Ja se on taivaan totuus, neitini! Minä myös, minäkin ajattelin herraa ja lasta itseään. Savoijalaiset olisivat voineet tehdä hänet onnettomaksi, kukatiesi saattaneet hänelle kuoleman keskuudessaan."

"Me odotimme hyvää loppua, unhottaen keinon kehnouden. Yhtä kaikki on tämä raskaampaa minulle kuin teille."

"Sovitusta! Kiirastulta!" sanoi Margareta ylenmäärin ylenkatseellisesti. "Mitä ne ovat ollakseen sielun ja Jumalan välillä, joka sen on tehnyt? Ei mitään! Mitä minä pelkään, se on aivan eri asia. Minä, juuri minä, joka kaikella tunnollani ja tiedollani voin siten tehdä syntiä, voinko minä olla todellakaan Jumalan valittuja?"

"Ja kumminkin", sanoi Claudine lempeästi, "on hän hyvin laupias ja hellä armossaan."

"Mutta onko kenkään koskaan voinut olla uskollinen, ellei Hän ole ensin armollinen?" kysyi Claudine. Hänen sanansa olivat viisaammat kuin hän itse tiesikään. "Margareta, kumpikin meistä on tehnyt väärin", hän lisäsi, ojentaen äkillisen mielenliikutuksen valtaamana kätensä palvelijalle.

Karkealla, työn kovettamalla kädellään tämä kosketti sitä lempeästi. "Mikä olen minä halveksimaan Paavilaista", sanoi hän itsekseen, "koska en ole onnistunut tekemään omaa kutsumustani ja vaaliani itselleni varmaksi? Ja tiedänhän minä vallan hyvin, että on olemassa ainoastaan yksi tuomio niin hyvin sidotulle Paavilaiselle kuin päästetylle protestantille."

"Me olemme molemmat tehneet väärin rakkaudesta", sanoi Claudine.
"Silloin Jumala armossaan antakoon meille molemmille anteeksi!"

"Ja te tiedätte, Margareta", lisäsi Claudine, "te tiedätte, että on olemassa siunattu Herramme. Jättäkäämme asia Hänen haltuunsa!"

"Hänen haltuunsa, neitini", vahvisti Margareta. Hän ei tietänyt miksi niin teki, mutta lähin tekonsa oli kumartua alas ja suudella sisar Claudinen kättä.

Gabrielle tuli näkyviin äkkiä temmaten oven auki. Hänen silmänsä leimusivat innostuksesta, poskensa hehkuivat ja koko hänen olentonsa oli muuttunut. "Täti! Margareta!" hän huusi hengästyneenä. "Norbert on tullut takaisin terveenä ja eheänä! Hän tuo uutisia isältäni!"

Norbert itse oli hänen takanaan, ja saatuaan isänsä kanssa luvan astua Claudinen kammioon, he pian antoivat kertomuksensa tulvia molempien naisten korville.

Juuri kun Norbert kertoi miten oli ilmaissut itsensä nuorelle Lormayeurille, kuultiin kova, käskevä koputus katuovelle. Se oli muuan neuvoston lähettiläs, joka vaati häntä oitis lähtemään opastamaan joukkuetta, jonka oli määrä mennä noutamaan takaisin herra Berthelieriä. He aikoivat tuoda haavoitetun miehen kantovuoteessa. Norbertille kerrottiin, että häntä varten oli varattu hevonen.

"Teidän olisi parasta viedä mukananne herran vanha vaippa", sanoi Margareta Norbertille. "Entä, nuori herraseni, milloin lopetitte paastonne?"

"Ruoasta on ensin huoli pidettävä! Messu ja ruoka eivät ole koskaan ketään haitanneet! — Jumala toki antakoon minulle anteeksi tuon kauhean asian mainitsemisen! Tässä on aamukeitos, joka on pidetty kuumana neitiä varten. Vaikka mikä ruoka-aika tämä on!"

"Se on käsitettävä järkevästi", keskeytti hänen isänsä. "Heidänhän pitää ensin saada joukkonsa kokoon."

"No, hyvä siis", sanoi Margareta, "minulla on oiva salvukukko jonka eilen paistoin neidille ja johon hän tuskin haluaa koskea. Minä vien sen ynnä leipäsämpylän ja viinimaljan viereiseen huoneeseen, sill'aikaa kun Gabrielle puolestaan kiittää teitä, herra Norbert, kuten on oikein ja sovelijasta, siitä että pelastitte hänet paavilaisten käsistä."

Istuessaan sisar Claudinen vuoteen ääressä de Caulaincourt katsoi miettivästi poikaa ja tyttöä, jotka seisoivat lähellä ovea, kuten Margareta oli jättänyt heidät. Sisar Claudine katseli myöskin heitä ja kukatiesi syvemmällä tajunnalla. Viimeinen asia, joka voi kuihtua todellisessa naissydämessä, on osanottava myötätuntoisuus lemmityn ja vaalitun nuoren sisaren, lapsineidon, puhkeavaa elämää kohtaan. Noista kahdesta, jotka seisoivat siinä yhdessä, heräsi hänen ajatuksissaan toiveita, jotka ulottuivat kauaksi tulevaisuuteen. Vaikkakin Claudine paljon piti poissaolevasta Louis de Marsacista, toivoi hän sydämessään kuitenkin tämän nyt unhottuneen.

Hänen mielestään olisi Gabriellen pitänyt punastua ja miettiä sekä olla kykenemätön sanaakaan lausumaan. Mutta sen sijaan tyttö puhui vapaasti, kuten olisi Norbertkin ollut tyttö tai hän itse poika.

"Oi Norbert! Kiittääkkö teitä? Mutta miten voin sitä tehdä? Ei, en voi sitä tehdä, vaikka menisi henkeni. Te olette pelastanut sen, mutta minä —."

Mutta nyt viimeinkin liikutuksen väreet kulkivat hänen kauniiden kasvojensa yli ja hän vaikeni.

De Caulaincourt ja Claudine näkivät ainoastaan kaksi nuorta edessään, mutta kumpikin näistä kahdesta huomasi erään kolmannen, joka seisoi heidän välillään. "Te olette pelastanut minut hänelle", sanoi toisen sydän. "Olenko pelastanut teidät ainoastaan hänelle?" oli toisen ajatus.

De Caulaincourt astui kohteliaasti väliin. "Kallis, nuori neitini, poikani pitää riemunaan ja kunnianaan että on saanut palvella teitä. Säästäkää siis, pyydän teitä, kiitoksenne, joita suvaitsette antaa hänelle — vaikkeivät ne olekaan tarpeen — siksi kunnes hänellä on ilo tuoda takaisin isänne, jonka, siihen luotan, hän on tekevä vielä tänä iltana."

XIX LUKU.

Ami Berthelier oli lähtenyt matkaan Genevestä yksinäisenä, murtuneena miehenä, sydämestään surullisena ja katkerana ja miltei ystävätönnä. Se oli loistava todistus hänen yksin elämisestään, että hänellä syntymäkaupungissaan, jossa jok'ikinen tunsi toisensa, ei ollut ketään johon hän voi kääntyä, kun hän sattui tarvitsemaan pientä lainaa, vaan täytyi hänen turvautua lainsuojattomaan, maanpakoon ajettuun sukulaiseensa. Ja vieläpä juuri tätä seikkaa voisivat kansalaiset pitää loukkauksena ja todistuksena rikoksellisesta yhteydestä kapinallisten kanssa.

Ja sitte oli koko homma ollut epäonnistunut. Hän oli nyt palausretkellä, haavoitettuna ruumiiltaan ja sielultaan. Hän oli saanut ivaa, solvauksia, vieläpä väkivaltaakin osakseen noilta, jotka kantoivat hänen nimeään ja joiden isät olivat olleet hänen nuoruudenystäviään ja seuralaisiaan. Kumminkin, omituista sanoa, oli hänen palauksensa pelkkää riemukulkua. Geneven miehet, kuumasydämiset ja nopeat palkitsemaan ystäviä ja rankaisemaan vihamiehiä — eivätkä he koskaan jättäneet asiataan keskeneräiseksi — ottivat tarkasti huomioon ne palvelukset, joita hän oli toimittanut heille. Jokainen suuressa neuvostossa läsnäoleva uskoi, että herra Berthelier oli keksinyt suuren libertinien salaliiton ja lähettänyt ilmoituksen siitä kaupunkiin, mikä olikin totta. Mutta enemmistö uskoi myöskin, että hän oli mennyt Pregnyhiin ja saavuttanut serkkunsa luottamuksen juuri tässä tarkoituksessa — joka ei kumminkaan ollut totta, mutta kaunistukseksi lisätty kertomuksen kulkiessa suusta suuhun. Sentähden, kun samana iltana ylpeä vartio, jonka neuvokset olivat lähettäneet vastaan, toi kotiin haavoitetun kansalaisen Porte de Riven tietä, niin koko kadun asukkaat ja samoin kaikkien muiden katujen, joita hänen oli kulkeminen, tulivat ulos tervehtimään häntä ja osottamaan hänelle kunnioitustaan. Hyvähuudot ja kirkuna täyttivät ilman. "Kauvan eläkööt kaikki hyvät kansalaiset! Kauvan eläköön Berthelier, jolla on uskollinen sydän Geneveä kohtaan! Jumala antakoon teille terveyttä ja paranemista, hyvä herra Berthelier! Te olette uudesti rakentanut vanhan nimen!" Vieläpä joskus kuultiin "hyvän herra Berthelierin" sijasta "ihmeteltävä Ami Berthelier", ja olipa vielä ääniä, jotka antoivat hänelle yhäkin korkeampaa kunniaa, huutaen hänelle: "kuuluisa Ami Berthelier." Kuudennentoista vuosisadan geneveläisistä oli sana "kuuluisa" erinomainen kunnianimitys. Kun hän kulki Port Patin yli, jonka molemmilla puolin oli korkeita rakennuksia, tuli eräästä huoneesta ulos mustaviittainen, ei kovin kookas olento, joka näytti käskemään tottuneelta. Silloin kuului kunnioituksen kohinaa ja hattuja nostettiin, sillä se oli herra Jean Calvin. Hänen viittauksestaan paarinkantajat seisattuivat ja joukko teki tietä. Berthelier, joka näytti hyvin väsyneeltä ja kalpealta, koetti nousta, mutta Calvin viittasi häntä pysymään alallaan ja toivotti hänelle vakavalla ja kunnioittavalla äänellä terveyttä ja paranemista. Sitten hän kättään kohottaen siunasi häntä samalla vanhalla tavalla, millä ennen muinoin Israelin järjestettyjä joukkoja oli tervehditty. Oli ensi kertaa, kun nämä kaksi miestä kohtasivat toisensa niin lähekkäin. Ami Berthelier sanoi hiljaan "amen". Suuri mies kääntyi poispäin ja silloin kohotti silmänsä kiinnittäen ne Norbertiin, joka ratsasti lähellä paareja. Pojan pää vaipui yhä alemmas tuon terävän, läpitunkevan katseen edessä. Hän ainoastaan toivoi, että hänen koko olentonsa voisi vajota sen mukana pois hevosen selästä sillan läpi alas veden alle. Ja kumminkaan ei herra Calvin tehnyt hänelle pahaa, hänen suureksi huojennuksekseen ei edes puhunutkaan.

Viimein Berthelier tuli omalle ovelleen, missä de Caulaincourt, Antoine Calvin ja kaksi hänen poikaansa seisoivat valmiina voimakkaiden käsivarsiensa avulla asettamaan hänet vuoteelleen. Mutta Gabriellen kirkkaat kasvot olivat hänen paras tervehdyksensä. Claudine seisoi Gabriellen vieressä, sillä uutinen Amin tulosta oli antanut hänelle voimia nousemaan ja kohtaamaan häntä ovella. Margareta ainoastaan ei tervehtinyt herraansa. Hänellä oli liian kiirettä auttaessaan ja ohjatessaan kantajia sekä näyttäessään heille tietä huoneeseen, jonka hän oli tehnyt tulijalle valmiiksi. Hän tuskin puhuikaan tai edes näytti katsovankaan Amiin, ennenkun tämä oli mukavasti asetettu pehmeälle patjavuoteelle, hienoille, lumivalkeille liinalakanoille, jotka hän niin oli huolellisesti valmistanut. Sitten Margareta meni ulos ja sanoi sisar Claudinelle: "Neitini, teidän on laittauduttava pian, hyvin pian kuntoon. Veljenne ei vielä voi tulla toimeen ilman apuanne. Mutta kauvan hän ei teitä tarvitse."

"En luule mitään. Aika luulemiseen tulee kylläkin pian. Nyt on aika rukoilemiseen, neitini. Olkaa innokas rukouksessa Herralle, jotta Hän ilmaantuisi herra Berthelierille."

Margareta pyytämässä katoolilaista rukoilemaan! Se oli ihmettä! Ennen sitä aamua ei hän olisi voinut niin tehdä. Kentiesi hän ei olisi niin tehnyt nytkään, jos olisi ollut aikaa ajattelemiseen. Mutta mitäpä meistä itsestämmekään tulisi, jollemme joskus onneksi menettelisi ristiriitaisesti periaatteittemme suhteen.

"Aivan varmaan rukoilen veljeni puolesta", Claudine vastasi, "ja vieläkin enemmän sen vuoksi, että hän on tehnyt kunnon työn erotessaan kehnosta sukulaisjoukostaan ja paljastaessaan heidän salaliittonsa."

"Kaikki hyvät työmme ovat vaan repaleisia riepuja", sanoi Margareta, joka oli hyvin väittelyhaluinen. "Mutta nyt — hän kutsuu minua!"

Se mitä Berthelier halusi, oli että Margareta pyytäisi herra de Caulaincourtia tulemaan hänen luokseen muutamiksi silmänräpäyksiksi. Ami näytti Margaretasta niin heikolta ja sairaalta, että tämä epäili tuon pienenkin ponnistuksen olevan liikaa; hänen sydämensä ei kumminkaan voinut sallia, että hän kieltäisi mitään Amilta. Viimein nuo kaksi ystävystä katselivat toisiaan silmästä silmään ja vaihtoivat lujia kädenpuristuksia, joita miehet toisilleen antavat kun he luottavat toisiinsa sielunsa pohjasta.

"En voi unhoittaa niin kauvan kuin elän, enkä sen jälkeenkään", sanoi de Caulaincourt, "että te minun tähteni uhrasitte oman karitsanne."

"Ja neidon tähden", Berthelier vastasi, "poikanne mieli uhrata henkensä. Se seikka, ettei kumpaakaan uhria vaadittu, ei ollut heidän eikä meidänkään ansiomme. Mutta nyt, herrani ja ystäväni, olen lähettänyt noutamaan teitä, nähdessäni että tulen kuumeiseksi ja ajatukseni voivat mennä sekaisin, kertoakseni teille vielä tunnollani ollessani, että tuossa majassa tien ohessa kohtasin erään ystävänne."

"Mitä, ystävän? Senkö savoijalaisen, jolle puhuin evankeliumista ennenkun priorin miehet ottivat minut kiini?"

"Ei! En sitä ystävää, jota te olette auttanut, vaan sen joka auttaa teitä. Erään, jota etsimään minua usein olette kehoittanut. Mutta minä en silloin vielä ymmärtänyt."

De Caulaincourt käsitti nyt asian ja hänen kasvonsa kirkasti ihmeellinen ja äkillinen riemu. "Oi Jumala, minä kiitän sinua!" hän sanoi.

Mutta Berthelierin täytyi nyt sanoa: "Menkää nyt, ystäväni, sillä minä olen hyvin väsynyt ja voin tuskin nukkua. Kiittäkää kelpo poikaanne puolestani. Arvelen että kun hän kasvaa mieheksi, hän saattaa meidät kaikki varjoon. Hyvää yötä! Jumala olkoon teidän ja hänen kanssaan!"

Seuraavana ja useana päivänä jälestäpäin Genevessä muuta tuskin ajateltiinkaan kuin Daniel Berthelierin ja hänen toveriensa tuomiota. Ami Berthelierin veres todistus teki kerrassaan lopun kaikesta heidän toivostaan. Vähä sitä tosin oli ollut ilman tätäkin. Turhaan Daniel Berthelierin ijäkäs ja kunnioitettu äiti oli saapunut Geneveen rukoilemaan polvillaan poikansa armahtamista hänen marttyyri-isänsä tähden. Neuvosto oli taipumaton. Daniel tuomittiin kolmen enimmän syyllisen toverinsa kanssa mestauslavalle. Philibert Berthelier, Ami Perrin ynnä toiset isänmaasta karkoitetut libertinit tuomittiin jatkuvaan maanpakolaisuuteen ja heidän seuralaisensa vähempiin sakkoihin. Pula kaupungin kohtalosta käänsi yleisen huomion pois Gabriellen ja Lormayeurin kreivin asiasta. Tosin muutamissa piireissä paljon pelättiin suuttuneen savoijalaisen kostoa epäämättömän vaikka tarkoittamattoman petoksen tähden.

"Teidän on parempi olla varuillanne", sanoi Ami Berthelier neuvos Aubertille, joka kävi hänen luonaan ammattiasioilla, taitava lääkäri kun oli. "Ennen kuin ennätätte pitää varannekaan, on vanha kreivi jo porttinne luona sadatellen meitä kaikin voimin."

"Mitä hän voi enempää tehdä", sanoi Aubert, "kuin mitä hän on jo tehnyt kahtenakymmenenä vuotena? Tehköön hän mitä tahtoo, te voitte keventää mielenne, sillä emme toista kertaa pyörrä ympäri antaaksemme hänelle tyttöä."

"Ei. Mutta meidän on maksaminen vankien lunnaat hyvissä Geneven kruunuissa kuten kunniallisten miesten tulee."

Aubert ei katsonut asioita aivan tässä valossa. Mutta hän pysyi rauhallisena, haluamatta antautua sen pitempään väittelyyn. Tähän varovaisuuteen olikin syytä, sillä Berthelier oli hyvin sairas. Aikaa myöten ei mitään paranemista tullut, vaan päinvastoin pahenemista. Haavakuume toi mukanaan yhtämittaisen kuumeen, joka, vaikka lievääkin oli, ei koskaan jättänyt häntä kokonaan ja vähitellen kalvoi hänen vähäiset elinvoimansa. Kaikki mitä hellin huoli voi saada aikaan, tehtiin hänen hyväkseen. Margareta ja Gabrielle hoitivat häntä uhraavaisesti ja sisar Claudine auttoi niin paljo kuin voimansa sallivat. Kaupungin paras lääkärinapu oli hänen käytettävänään. Bénôit Dexter, Calvinin oma lääkäri ja harras ystävä, oli alinomaa pitämässä huolta ja usein neuvotteli apulaistensa kanssa. Aubert antoi lääkkeitä, jotka olivat paljoa voimakkaampia ja annettiin paljo suuremmissa annoksissa kuin mitä nyt sallittaisiin.

Sairaan ajatukset harhailivat usein toisaalla ja hänen tiedottomat lausuntonsa ilmaisivat hänen katkeria tunteitaan erilläänolostaan, toiselta puolen kansalaistoverien joukosta, toiselta omista sukulaisistaan ja aikaisemmista ystävistään. Asia, joka antoi hänelle raskasta murhetta, oli rouva Amblarde Berthelierin kieltäytyminen Genevessä ollessaan käymästä katsomassa häntä, koska piti Amia poikansa pettäjänä.

"Elkää sitä surko", oli de Caulaincourt sanonut hänelle. "Nyt on
Genevessä jok'ikinen sielu ystävänne."

Ei ollut ihmettä, että kun geneveläisillä oli niin paljo ajattelemisen aihetta, niin vähäpätöisen henkilön kuin Norbert de Caulaincourtin kohtalo unhottuisi ainaiseksi. Hän oli velvoitettu ilmoittautumaan kutsuttaessa, mutta muutoin ei häntä häirittäisi. Isänsä kehoituksesta hän alkoi uudestaan koulunkäyntinsä. Se ei kuitenkaan ollut hänelle miksikään hyödyksi. Hän ei ollut koskaan suurestikaan mieltynyt tuohon pikkumaiseen piiriin eikä koulupojan jokapäiväisiin toimiin. Hänen halunsa oli vaaroihin ja seikkailuihin. Hän teki vähän työtä eikä luultavasti olisi tehnyt ollenkaan mitään, jollei hän olisi päättänyt välttää rangaistusta. Hän tunsi ja piti itseään miehenä, vaikkakin käyttäytyi joskus lapsen tavalla.

Hänen suurin murheensa oli, että Gabrielle enemmän kuin kukaan muu antoi hänen tuntea, että piti häntä vielä lapsena. Hän oli päättänyt olla ja katsoi olleensakin koko kummallisen seikkailunsa ajan täydellisesti rehellisenä Louis de Marsacia kohtaan. Kumminkin koko ajan oli pyytämättä, huomaamatta hiipinyt hänen sydämeensä toivo, että hän Gabriellen silmissä voisi olla sankari. Ja kukapa tiesi, mitä vielä voisi tapahtua! Mutta sen sijaan että olisi ollut sankari, kulkeva ritari, voitollinen seikkailija, hän huomasi itseään pidettävän kelpo poikana, ystävällisenä, epäitsekkäänä, nuorena veljenä, joka oli auttanut ja pitänyt Gabriellesta kuten veljen tulee. Kuudennellatoista vuosisadalla, vielä enemmän kuin nyt, oli poika lapsi, kunnes hänestä kumminkin kylliksi aikaiseen tuli mies. Eipä ollut kummaa, että Norbertista oli vastenmielistä tulla lähetetyksi takaisin koululaulun ja kirjojen luo sekä tottua kuriin, sittekun oli näytellyt neitoa ja kohdattuaan Savoijan ritareita heidän omilla alueillaan.

Viimein tuli hänen osakseen hitunen kuuluisuutta, mutta semmoisessa muodossa, että hän vallan hyvin olisi voinut luopua siitä. Hänen asiansa oli lähetetty konsistoriumiin, jolla oli hoidossaan kunnan sekä uskonto, tavat että siveys. Jonkun aikaa tuolla kunnianarvoisella virastolla oli kyllin työtä käsitellessään tuomituita libertinejä ja järjestäessään heidän asioitaan, mutta viimein se sai aikaa muiden asioiden lomassa muistaakseen nuorta Norbert de Caulaincourtia tälle jotenkin epäedullisella tavalla.

Neuvokset olivat aina edustettuina konsistoriumissa yhden jäsenen kautta, joka tällä kertaa sattui olemaan Aubert. Päivänä, jolloin Norbertin asia tuli käsiteltäväksi, hän kävi katsomassa Berthelieriä ja vei uutiset de Caulaincourteille, joille hän kertoi käsiteltävinä olleet asiat.

"Teidän pitää yhtä kaikki olla valmistuneina pahimpaan", hän sanoi (ei kumminkaan Berthelierin huoneessa), "vaikk'en minä puolestani luule mitään vakavaa seuraavan siitä. Itse asiassa tiedän aivan vastaista. Pastori Michael Cop esitti asian sanoen, että nuorukaista Norbert de Caulaincourtia pitäisi rangaista ankarasti sekä omaksi parannuksekseen että esimerkiksi muille. Vaikkakin viimemainittuun seikkaan nähden en näe paljoa syytä, koska ei kukaan muu halua tehdä samaa temppua ilman mitään pakottavaa aihetta. Useat läsnäolevista yhtyivät häneen, maallikkovanhimmat nojautuen painavasti siihen tosiasiaan, että Norbert oli tehnyt kunnioitettavan neuvoston ja koko kaupungin halveksittavaksi saattaessaan heidät näyttämään osakkailta petokseen ja vilppiin. Mutta pastorit, ainakin kolme viidestä saapuvilla olevasta, teroittivat innokkaasti, ettei tämä ollut suinkaan pahin nuoren miehen rikoksista. Hän oli syyllinen silminnähtävään Jumalan lakien rikkomiseen, kuten ne ovat annetut meille pyhässä raamatussa ja selvästi kirjoitetut Moseksen viidennessä kirjassa, sen kahdennessakymmenennessä toisessa luvussa. Siinä puhutaan erittäin miehelle ja vaimolle tehdyistä ja soveltuvista vaatteista."

"Tuo ei ole koskaan hetkeksikään johtunut mieleeni", sanoi de Caulaincourt pelästyneenä. Sitten hetken jälkeen hän sanoi: "Mutta jatkakaa, herra neuvos. Eikö siellä ollut ketään puoltamassa poikaraukkaani ja esittämässä, että jos hän oli tehnyt syntiä, oli se tehty tietämättömyydestä?"

"Minä niin tein. Rohkenin huomauttaa, että kaiken todennäköisyyden mukaan nuori mies ei ollut koskaan kuullutkaan kiellosta, sitä vähemmän aikonut halveksia sitä. Mutta pastorit väittivät, että hänen olisi pitänyt kuulla siitä ja eräs uskalsi lisätä, että teidän, herra de Caulaincourt, olisi pitänyt opettaa häntä paremmin."

"Kentiesi minun olisi pitänyt", myönsi de Caulaincourt nöyrästi. "Vaikka minä en koskaan uneksinutkaan, että hän saisi semmoisia asioita päähänsä; miten minä siis voin älytä kieltää häntä?"

Aubert jatkoi: "Seurasi vilkas väittely. Pastorit, tarkoitan niitä kolmea, jotka ottivat osaa siihen, pitivät tätä raskaimpana poikanne virheistä. Muutamat maallikoista yhtyivät heihin. Mutta suurin osa piti neuvoston häväisemistä ja kaupungin kunnialle tehtyä loukkausta raskauttavimpana asiana. Mutta viimein kaikki yhtyivät siihen, että hänen pitäisi tehdä julkinen synnintunnustus paljain päin ja paljain jaloin, katujan puvussa ja kantaen sytytettyä kynttilää ja siten pyytää anteeksi kaikkivaltiaalta Jumalalta, kunnioitettavalta neuvostolta ja yleensä kaikilta kansalaisilta sitä mielipahaa ja häpeää, jonka hän oli saanut aikaan."

De Caulaincourt kalpeni huomattavasti. Tämä oli vallan kauheaa. Norbert ei koskaan kärsisi sitä. Hän juoksisi pois, hän tappaisikin itsensä, tai tekisi mitä tahansa välttääkseen häpeää. De Caulaincourt tuskin kuuli Aubertin sanoja, kun tämä lisäsi, että muutamat ehdottivat Norbertille lisäksi jonkun aikaa vankeutta. "Tahdon mennä itse heidän luo. Tahdon rukoilla armoa", hän sanoi.

"Hyvä, mutta se ei teille sovi, herra de Caulaincourt. Sellainen toimi ei minun ajatukseni mukaan ole tarpeellinenkaan, koska sattui meille kaikille, jotka olimme läsnä, aivan odottamaton välinäytös. Isä Calvin, joka koko ajan oli istunut ääneti, kuten mies jonka ajatukset ovat muualla, tarttui äkkiä puheeseen. 'Minun ajatukseni mukaan tästä asiasta on ollut liian paljo hälinää', hän sanoi. 'Varmaan on poika tehnyt väärin; kumminkin se on ainoastaan poikamainen rikos, joka on sopivampi isällisesti nuhdeltavaksi ja rangaistavaksi kuin julkisesti oikeudessa käsiteltäväksi. Myöskään ei saa unhoittaa, että neito oli pelastettava.' Tietysti isä Calvinin sanat saavuttivat kunnioittavaa huomiota ja useammat läsnäolevista myöntyivät hänen ajatukseensa. Yksi maallikko kumminkin, jonka nimeä en tahdo ilmaista, koska se saattaisi vahingoittaa häntä ammatissaan, oli kyllin pahanilkinen sanoakseen, että isä Calvinilla oli hyvät syyt menetellä lievästi nuoren Caulaincourtin suhteen, koska hänen oma veljensäkin oli sekoittunut asiaan. Kaksi tai kolme muuta rohkeni yhtyä häneen ja sanoa, että herra Antoine Calvinin käytös vaati tutkimista. Näihin asioihin isä Calvin ei vastannut, kuten hänen tapansa ja tahtonsa onkin itsekohtaisissa syytöksissä. Mutta pastori Abel Poupin lausui julki, että Antoine Calvin oli niiden miesten kaltainen, jotka seurasivat Absalomia yksinkertaisuudessaan, sillä hän ei tietänyt mistään suunnitelmista. Kuului muutamia hyväluontoisia ivasanoja herra Antoinen yksinkertaisuudesta, jolla ei varmaankaan ollut veljensä teräviä silmiä rehellisessä päässään. Ja minä rohkenin huomauttaa konsistoriumille, että oma virkaveljenikin, kunnioitettava herra Corne, myöskin tuli petetyksi ja saatetuksi väärin vannomaan. Sitten herra Poupin ryhtyi puhumaan, että Lormayeurin kreivin pitäisi saada kaupungilta sievät lunnaat kullassa tai hopeassa kolmesta vangista, jotka hän epäilemättä petoksen kautta oli menettänyt. Tämä oli tehtävä kuten pyhät kirjoitukset käskevät, jotta asiat kunniallisesti suoritettaisiin kaikkein ihmisten silmäin edessä."

"Mutta entä poikani kohtalo!" keskeytti häntä de Caulaincourt levottomasti. "Kertokaa minulle, miten hänen suhteensa päätettiin menetellä."

"Minä palaan kyllä häneen. Mutta minun on ensin kerrottava, että kunnianarvoinen herra Baudichon de Maisonneuve, joka on sukua eräälle noista vangeista, otti lunnasasian esille tarjoten käytettäväksi oman kukkaronsa, johon auliuteen hän, antaaksemme hänelle tunnustuksen, on aina valmis. Silloin sanoi kuuluisa lääkärimme ja hyvä ystäväni Bénôit Dexter — ja ne olivatkin ensimäiset sanat, jotka hänen kuulimme puhuvan: 'Mutta miten on tehtävä nuoren de Caulaincourtin suhteen?' Tällä välin useammat meistä olivat ajatelleet aamiaistaan, sillä kello oli yli yhdentoista. Myönnän että itsekin olin kovalla koetuksella, sillä aamukeitostani en ollut ennättänyt nauttia. Keittäjämme on hajamielinen sulhaisensa, erään kalastajan tähden, joka oli ottanut osaa meteleihin. Luultavasti hän kärsii jatkuvastikin siitä. Hän tyhjensi suola-astian pot au feu'hön."

De Caulaincourtin kärsimättömyys näiden asiaankuulumattomien syrjäseikkojen takia oli vähällä voittaa hänen kohteliaisuutensa, mutta hilliten itsensä voimakkaalla ponnistuksella hän kysyi ainoastaan: "Mitä he sitten tekivät?"

"Muutamat sanoivat yhtä, toiset toista. Mutta isä Calvin lopetti väittelyn lyhyeen ja kuten luulen jokaisen huojennukseksi muutamilla sanoilla. 'Ei ole hyvä antaa tälle asialle', hän sanoi, 'julkista merkitystä ja kuuluisuutta. Kuten olen ennen huomauttanut, vaatii se paremmin yksityistä nuhtelua isällisen kurin ja ojennuksen kanssa, jonka, jos täällä läsnäolevat veljeni niin haluavat, minä itse olen halukas toimittamaan. Kunnioitettavan konsistoriumin luvalla minä lupaan kohdella nuorta miestä siten, että hän on todella nöyryyttävä itsensä, pyytävä anteeksi hairahduksensa ja lupaava tulevaisuudessa pitää yhteiskunnan lait ja pyhien kirjoitusten käskyt.' Se oli hänen puheensa sisältö, vaikken voi muistaa joka sanaa enkä niiden järjestystä ja muotoa. Kaikki suostuivat jättämään asian hänen käsiinsä, ja sillä kannalla, herra de Caulaincourt, se on nykyään. Poikanne pääsee isä Calvinin läksytyksellä ja lupauksella käyttäytyä siivosti ja säädyllisesti tulevaisuudessa. Ja sallikaa minun sanoa, että katson hänen päässeen hyvinkin vähällä."

De Caulaincourt ajatteli samoin. Mutta Norbert, kun hänelle kerrottiin mitä oli tapahtunut, ei ollenkaan ollut samaa mieltä.

XX LUKU

Samana päivänä puhutteli Norbertia kotimatkalla koulusta vieras, vanhemmanpuoleinen mies, joka oli puettu arvokkaaseen, harmaaseen kotikutoiseen viittaan ja talutti kauppatavaroilla lastattua muulia. Tämä oli, vaikkei Norbert sitä tiennyt, Muscaut, savoijalainen nahkakauppias, jolla oli maistraatin lupa harjoittaa kaupungissa kauppaa. Hän se oli, joka edellisellä käynnillään oli nähnyt Gabriellen ja tuntenut hänet äitinsä näöstä. Joku nähtävästi oli osoittanut Norbertin hänelle, sillä jätettyään muulinsa erään syrjäisen hoitoon, hän kiiruhti tämän jälkeen ja lausui hänelle:

"En erehdy. Te olette se nuori herra, joka kulki naamioituna nuoreksi naiseksi. Siis on tämä teille." Hän antoi Norbertille pienen, kokoontaitetun paperipalan, jossa ei ollut sinettiä eikä allekirjoitusta.

"Eräältä, jonka te tunnette ja joka tuntee teidät. Kumminkaan ei hän voinut panna nimeänne kirjoitukseen, koska hän ei ollut milloinkaan kuullut sitä."

Norbert avasi paperin ja luki seuraavaa: "Tahdotteko kohdata minua ystävänä juuri ennen auringon laskua Savoijan puolella Plain-palaista sen puuryhmän alla, joka on Amos juutalaisen viinipuodin takana? Te voitte varovaisuuden vuoksi tuoda yhden ystävän mukananne, jos tahdotte. Teille hartaasti hyvää toivova — Viktor de Lormayeur."

Norbert päätti tavallisella rohkeudellaan mennä oitis ja yksinään. Hän ei tahtonut kertoa tästä isälleen eikä kellekään ystävistään, sillä he olisivat voineet estää häntä epäillen, eikä aivan aiheettomasti, savoijalaisten tahtovan kavaluudella saada Norbert käsiinsä ja kostaa hänelle kepposestaan. Mutta Norbert puolestaan luotti täydellisesti nuoren kreivin kunniantuntoon, sillä olihan tämä lahjoittanut Norbertille hengen niin jalomielisesti. Vanhemman ja varovamman henkilön mieleen olisi voinut johtua, ettei kirje olisikaan ollut Viktor de Lormayeuriltä, jonka käsikirjoitusta hän ei koskaan ollut nähnyt, vaan joltakin vihamieheltä, joka olisi käyttänyt kreivin nimeä. Mutta Norbertin mieleen ei juolahtanut ajatella niin. Nykyisessä yksitoikkoisessa elämässään hän oli iloinen, että jotakin uutta tapahtuisi, ja hän odotti iltaa vilkkaalla jännityksellä.

Hän saapui kohtauspaikalle hyvin puolta tuntia ennen auringon laskua. Mutta mies, jota hän etsi tai joka etsi häntä, oli jo siellä vastassa hevosen selässä, puettuna sileään, vihreään metsästyspukuun ja hopeatorvi sivullaan. Nähdessään Norbertin hän astui alas satulastaan viskaten ohjat ainoalle seuralaiselleen, jonka oli tuonut mukaansa. "Hyvää iltaa, kunnon poika tai sievä neiti", hän sanoi. "Tule mukaani puiden alle istumaan, sillä minä tahtoisin puhua kanssasi."

Norbert katsoi kirkkaisiin nuoriin kasvoihin, kauniiseen otsaan, ystävällisiin silmiin, hempeään suuhun ja pyöreään poskeen. Hän tiesi, ettei mitään vaaraa tämän miehen puolelta häntä kohtaisi. Mutta hän piti parempana seista, kun Viktor taasen istui nojaten selkä vasten puuta.

"Eivät geneveläiset, jotka eivät tietäneet asiasta mitään", vastasi
Norbert nopeasti, "vaan se oli minun tekoani, kuten kerroin teille."

"Kumminkin he olivat hyvinkin iloisia saadessaan miehensä takaisin ilman lunnaita. Toivon, että he ovat palkinneet teidät hyvin, kunnon vihamieheni."

Norbert nauroi. "He olivat vähällä palkita minut leivällä ja vedellä vankilassa, jollei pahemmallakin", hän sanoi. "Ja saanko kertoa teille, herra kreivi, että isällenne aijotaan lähettää oivallisissa hopeakruunuissa kauniit lunnaat noista kolmesta vangista."

"Ajattelevatko he siis voivansa riistää hänen kiukultaan aseet? Heidän pitäisi tuntea hänet paremmin."

"He eivät ollenkaan ajattele hänen kiukkuaan. He vaan ajattelevat sitä, mikä on oikein ja kohtuullista", Norbert ylpeästi sanoi.

"Heidän täytyy olla vankemmat kuin me tiedämmekään, jos he voivat olla huomioonottamatta Lormayeurin kiukkua", vastasi Viktor melkein suuttuneena.

"Sepä on se läksy, joka teidän on opittava. Kuinka monta vuotta on siitä, kuin te lusikan ritarit olette liikutelleet maata ja taivasta suunnittelemalla Geneven hävittämistä? Oletteko jo tehneet sen? Voitteko tehdä sitä sen kummemmasti tulevaisuudessa kuin ennenkään olette tehneet? Jos ette, miksi siis enää vaivaatte itseänne?" kysyi Norbert, joka puhui tälle savoijalaiselle kuten ainakin geneveläinen, kun hän taasen geneveläisille usein puhui kuten synnynnäinen ranskalainen.

"Sinä olet rohkea lurjus! Mutta juuri siksipä minä rakastankin sinua ja olen tullut etsimään sinua. Tiedä kumminkin, että isäni olisi vaatinut korvausta miekka kädessä Geneven kaduilla jo kauan sitten, jollei muuan tapaturma olisi saattanut hänet auttamattomasti sairasvuoteelle. Kun minä kerroin hänelle teidän kataloiden harhaoppistenne mustista keinoista, joiden avulla kaunis neiti ja hevonen, jolla hän ratsasti, muuttuivat harmaiksi jäniksiksi, hän ensin kieltäytyi uskomasta minua, vaikkakin saattojoukon miehet tukivat kertomustani. Totta kyllä, he eivät itse olleetkaan nähneet muutosta. Semmoisia asioita ei koskaan nähdä kun ne tapahtuvat, paholainen kyllä pitää siitä huolen. Mutta vallan samana päivänä metsästäjät tapasivat ansasta kaksi jänistä ja toinen niistä huusi surkeasti aivan kuin nuoren tytön äänellä, toinen taasen oli ihan ratsunne karvainen. Siten asia oli päivän selvä kaikille järkeville ja miettiville ihmisille. Lopuksi isäni muutti mielensä ja uskoi sen kokonaan. Mutta sitä kiivaampi oli hänen kiukkunsa Geneven noitia kohtaan, mikä olikin hyvin ymmärrettävää, samoin minuakin kohtaan, mikä ei ollut niinkään käsitettävää, sillä mitenkä voisi kukaan taistella noituutta vastaan? Hänen raivonsa oli niin hirveä, että hän viimein lankesi tiedottomaksi." Tässä Viktor antoi äänelleen sopivan määrän mielipahaa ja pysähtyi hetkeksi, ennenkun pitkitti. "Lääkärit sanovat, että hän nyt on parempi ja luultavasti elää, mutta ei missään tapauksessa voi lähteä sotaan, — tuskinpa koskaan enää, kuten on syytä pelätä. Kumminkin on hän lempeämpi ja helpompi kohdella. Siten minä olen saanut häneltä luvan, jonka hän kauvan epäsi minulta, lähteä Espanjaan ja laskea miekkani todellisen hallitsijani Savoijan herttuan jalkoihin. Hän taistelee nyt Espanjan kuninkaan puolesta, jolle hän on juuri saavuttanut suuren voiton St. Quentiniksi kutsutussa paikassa. Niin pian kuin hän on toimittanut asiat heidän hyväkseen saa hän espanjalaiset auttamaan häntä omassa asiassaan. Sitten tulee hän armeijan kanssa voittamaan Ranskalta takaisin vakinaiset alueensa. Minä tahdon sotia hänen kanssaan tuossa taistelussa", sanoi Viktor de Lormayeur, miehekkään rohkea tuli tuikkaen silmissään.

"Sitten, kreivini, olkoon Jumala kanssanne ja kohdelkoon teitä, kuten te olette kohdellut minua!" sanoi Norbert sydämellisesti.

Viktor katsahti pois hänestä ja repi maasta kourallisen heinää ja ruohoa. "Totuus on se", hän sanoi, silminnähtävästi hämillään, "että minä jätän jälkeeni nuoren neidin, jota minä — jonka suosion minä omistan —"

Norbert katsahti häneen hämmästyneenä. Varmasti oli kreivi lohduttanut itseään hyvin nopeasti geneveläisen morsiamensa häviöstä. Hän ei tiennyt mitä sanoisi eikä sentähden viisaasti kyllä sanonut mitään. Viimein Viktor jatkoi, vaikkakin yhä silminnähtävästi hämmentyneenä: "Sinä ihmettelet, ja tosiaankin on se vaikeaa selvittää. Minun täytyi taipua isäni tahtoon ja uhrata oma tahtoni. Mutta nyt on se kaikki ohitse. Ja minun on tarpeellista kertoa asia sinulle, koska minua hyvin miellyttäisi saada sinut mukaani Espanjaan."

"Minut! Lähteäkö teidän kanssanne Espanjaan!" Norbert toisti suuresti hämmästyneenä.

"Olen sen sanonut. En ole koskaan nähnyt nuorukaista, jonka niin mielelläni ottaisin seuralaisekseni, — ehkäpä juuri sinun rohkeutesi tähden. Poika, minä teen sinusta rikkaan tai oikeammin sanoen, ruhtinas ja minä keskenämme toimitamme sen. Voit aluksi ruveta paashikseni — ei, olet liian hyvä siksi. Luulenpa sinun kasvaneen sitte kun sinut muutama viikko sitte näin."

"Saat siis alkaa uskottuna aseenkantajanani. Minä tarvitsen sinua useihin toimiin, mutta ennen kaikkea luultavasti ylläpitämään yhteyttäni erään linnan kanssa, jonka minä tunnen."

"Mitäpä siitä? Eivät kaikki meistä ole pyhimyksiä ja munkkeja. En halua rukouksiasi, poikaseni; minä tarvitsen hienoa älyäsi, rohkeuttasi ja uskollisuuttasi ystäviäsi kohtaan. Kun sinä olet aseenkantajani ja uskollinen asetoverini, niin luulenpa voivani hankkia itselleni jonkin verran omaisuutta ja nimelleni kylliksi arvoa, laskeakseni ne unelmieni neidon jalkain juureen."

Norbert unhoitti sen hämmästyttävän nopeudenkin, jolla nuori kreivi näkyi vaihtavan mieltymyksensä esinettä, miettiessään toivehikkaita suunnitelmia, jotka siten levitettiin hänen eteensä. Saada osaa urhotöissä, tekoja toimitettavaksi, nimi hankittavaksi suuressa maailmassa — tuossa loistavassa maailmassa, jossa miehet ottelivat ja taistelivat, kosivat ja voittivat kauniita naisia ja vuoroon elivät ilossa ja huvituksissa, vuoroon seikkailuissa ja vaarallisissa yrityksissä — sitä hänelle nyt tarjottiin. Vaahtoava elämänmalja hänelle tarjottiin. Yhdellä voimakkaalla siemauksella hän voisi tyhjentää sen, jos vaan tahtoisi. Hänen poskensa hehkuivat, hänen silmänsä säihkyivät ja hänen pojanvartalonsa suoristui. Hän näytti tuossa ainoassa silmänräpäyksessä kehittyneen mieheksi.

Hän polvistui toiselle polvelleen, ojensi kätensä ja laski sen kreivin käteen kuten vasalli, joka vannoo herralleen uskollisuutta. Hänen kätensä mukana seurasi hänen sydämensäkin. Mutta seuraavassa tuokiossa hän veti sen pois, ja tumma varjo pimensi hänen kasvonsa.

"Ei mitään 'muttia' minulle", sanoi Viktor iloisesti. Heikot kasvot katsahtivat voimakkaisiin. Ja niin ystävällinen, niin voittava oli se katse, että heikkous melkein kukisti voiman.

Norbertin silmät painuivat alas. "Mutta entä Ranska!" hän viimein sanoi. "Olenhan ranskalainen. En voi käyttää miekkaani Ranskaa vastaan."

"Jos hän on järkevä mies, — ja sitä en voi epäilläkään — niin tulee hän varmaan iloiseksi saadessaan sinulle niin hyvän tulevaisuuden."

"Ei niin. Hän tulee vastaamaan: 'Mitä hyödyttää ihmistä, vaikka hän koko maailman voittaisi, ja kumminkin kadottaisi itsensä?'"

"Kadottaisiko itsensä?" toisti Viktor näyttäen samallaiselta kuin älykäs koira, joka turhaan koettaa saada selville herransa tarkoitusta. Juuri silloin laskevan auringon punertavat säteet hiipivät puiden lehvien läpi, koskettaen hopeakehikköä Norbertin vyössä ja saaden timanttisormuksen Viktorin kädessä kimaltelemaan monivärisellä loisteella. Hän nousi ylös ja siirtyen vähä sivulle viittasi merkitsevästi suureen tulikehään, joka juuri silloin kosketti taivaanrantaa.

Norbert käänsi kasvonsa hehkuviin lännen pilviin. Aika oli lyhyt. Jos hän ei ollut ajatellut koskaan ennen, täytyi hänen ajatella nyt. Kumminkin hän, vaikka kuinka olisi koettanut, ei voinut ajatella mitään muuta kuin nuorta kreiviä, hänen kasvojaan, hänen pukuaan, hänen sotavarusteitaan ja ennen kaikkea sitä kummallista horjuvaisuutta, jota hän oli osottanut puhuessaan uudesta rakkaudestaan heti sen hartaan kosimisen jälkeen, jonka hän niin hiljattain oli tehnyt oletetulle neiti Castelarille. Sillä tapaa epäilemättä ihmiset menettelivät suuressa maailmassa, tuossa yllätyksiä ja seikkailuita ja kaikenlaisia muutoksia täynnä olevassa paikassa, joka oli niin erilainen kuin kylmä, jokapäiväinen ja yksitoikkoinen Geneve! Ja kumminkin Genevessä pitivät ihmiset sanansa ja olivat uskollisia ystävilleen. Sitä todisti heidän menettelynsä häntä itseään ja hänen isäänsä kohtaan, sen jälkeen kun he olivat tulleet heidän joukkoonsa. Koko tämän ajan teki aurinko laskuaan. Oh, kuinka nopeasti! Kumminkaan hän ei vielä ollut tehnyt päätöstään eikä ollut kyennytkään sitä tekemään. Hän ainoastaan tunsi, että hänelläkin kenties oli lupaus pidettävänään. Eikö hän ollut sanonut: "Sinun Jumalasi pitää oleman minun Jumalani, sinun kansasi on oleva minun kansani?" Hän sanoi ylpeästi itsekseen: "Olen Germain de Caulaincourtin, ranskalaisen ritarin poika. Se sisältää enemmän kuin olla Lormayeurin kreivin aseenkantaja". Mutta nyt oli suuresta laskevasta auringosta vaan reuna enää jälellä, kapea, punainen tuliviiva. Tuossa tuokiossa olisi sekin hävinnyt. Kaikki mitä hänellä nyt oli, olisi kadotettu, jos hän näin lähtisi, — hänen uskontonsa, hänen kotinsa, ah, myöskin tämä koti Genevessä, josta hän kumminkin niin piti. Heittääkö nämä kaikki — se olisi oman itsensä kadottamista. Hän ei voinut tehdä sitä.

Käsi laskeutui hänen olkapäälleen. Nuori kreivi seisoi hänen vierellään. "Tule, aseenkantajani", hän sanoi hymyillen.

"En rupea teidän aseenkantajaksenne, herra kreivi", hän sanoi. "Niin en voi tehdä. Mutta aina olen teidän kiitollinen palvelijanne, jonka elämän te olette pelastanut ja joka tuntee itsensä sidotuksi teihin kaikilla laillisilla tavoilla, niin kauan kuin henkeä minussa on."

"Onhan minulla isäni. Olen vannoutunut hänen omakseen ja hän Geneven omaksi."

"Geneven harhaoppiset voivat tulla hirteen kuten he vallan hyvin ansaitsevatkin! Minä lupaan sinulle sellaista, jota ei kenkään heistä voi taata sinulle. Eikä sitä voi miksikään elämäksi kutsua, jota vietät heidän keskuudessaan."

Norbert oli uskollinen sydämmessään. Hän ei olisi tahtonut kokonaisten maailmoidenkaan tähden sanoa Geneven viholliselle, mitä hän oli usein sanonut itselleen. Hän vastasi ylpeästi:

"Olen syönyt heidän leipäänsä ja suolaansa ja he ovat kohdelleet hyvin minua ja omaisiani."

"Ovatko he sitte sen arvoisia, että hylkäät iloisen elämän ja sen jälkeen pelastuksen oikeauskoisen kirkon helmassa?"

"En tiedä minkä arvoisia he ovat, herra kreivi. Mutta ajattelen, etten ansaitsisi luottoanne ja suosiotanne, jos minä jättäisin heidät nyt. Olisihan se isäni ja isäni uskon hyljäämistä."

Viktor tunsi, että hän oli voitettu. Hänen kätensä herpautuivat alas ja hänen kasvonsa synkkenivät.

"Koko elämässäni", hän sanoi, "en ole saanut vielä ainoatakaan asiaa, mitä olen halunnut."

"Herra kreivi", sanoi Norbert, jonka ääni värisi kuin tukehtumaisillaan, "minä rukoilen teitä että annatte minun mennä. Minulle käy liian raskaaksi, kun katselen teitä silmiin ja kuulen äänenne. Sillä minä en tahtoisi mitenkään tehdä sitä, mitä minulta pyydätte, enkä voikaan. Mutta jos vaikka milloin hengellänikin voin palvella teitä —"

"Sinä olet vastahakoinen, nuori imartelija", keskeytti kreivi vihanpuuskalla, joka meni ohi yhtä nopeasti. "Mutta — sepähän se juuri on kohtaloni. En sano sen enempää. Kaikesta päättäen olet ranskalainen. Käy omaa tietäsi. Palaa takaisin Geneveesi, koska se on niin välttämätöntä, ja olkoon Jumala kanssasi! — Seisahduhan kumminkin!" Hän veti sormestaan timanttisormuksen, joka säihkyi laskevan auringon säteissä. "Ota tämä muistoksi kiintymyksestäni niin kelpo nuorukaiseen. Jos joskus tarvitset ystävää, toimita vain sormus minulle, ja oletpa huomaava, etten ole unhoittanut — Castelarin kaunista neitoa."

XXI LUKU.

Kohtalon järkähtämättömyyttä vastaan ei ole suurempaa apua kuin päättäväisyys. Moni henkinen ristiriita on kerrassaan lopetettu kättä ojentamalla, askeleen ottamalla tai pienimmälläkin toimintaan johtavalla vakaumuksella. Norbert käveli takaisin kaupunkiin pää ylväästi kohotettuna ja sydän rinnassa voimakkaasti sykkien. Kahden vuoden ajan oli hän potkinut Geneven elämän kovia ja tylyjä okaita vastaan, ikävöiden iloja, seikkailuja, vieläpä vaarojakin, jotka olisivat kuuluneet hänen osakseen ranskalaisen aatelismiehen poikana ja perillisenä. Ja kumminkin nyt, kun nuo kaikki hänelle vapaasti tarjottiin, hän käänsi selkänsä niille kaikille ja sitoi kohtalonsa Geneveen.

Oliko se ainoastaan rakkaudesta ja uskollisuudesta isäänsä kohtaan, vai luuliko hän sen olevan oman itsensä tähden? Oliko olemassa toinenkin syy, jota hän ei koskaan maininnut ajatuksissaankaan, mutta jonka hän tunsi kumminkin aina sormenpäihinsä asti — se syy nimittäin, että hän Genevessä käveli samoja katuja pitkin, hengitti samaa ilmaa kuin Gabriellekin? Epäilemättä tämä seikka tiedottomasti häntä johti. Mutta samoin vaikutti moni muukin tunnustamaton vaikutin, mieltymys ja taipumus. Kun hän kulki Plain-palaisin yli, muisti hän, että vielä viime lauvantaina hän oli kunnostanut siellä itseään kaarella ampumisessa. Jos hän pitäisi paikkansa vielä kahdessa kilpailussa, saavuttaisi hän palkinnon. Sitten kun hän kulki Porte-Neuven läpi ja vaelsi pitkin tuttuja katuja, tunsi hän yhtäkaikki olevansa kotona. Kun vanha elämä Gourgollessa hälveni etäisyyteen, jäi uusi elämä Genevessä selväksi. No niin, se ei ollut läheskään täydellistä; hyvin olisi se voinut olla parempi, mutta myöskin pahempi. Nämä geneveläiset, niin ankaroita kuin olivatkin puheessaan, olivat kaikessa tapauksessa ystävällisiä toiminnassaan. Häneltä ei ollut puuttunut mitään eikä hänen isältäänkään, siitä saakka kuin he ystävättöminä ja rahattomina tulivat heidän kaduilleen. Ja kun hänen isänsä oli vaarassa ja vankina, eivätkö he olleet tehneet hänen asiataan omakseen? Eikö herra Berthelier ollut halukas uhraamaan — oi, liiankin paljo! — pelastaakseen hänet? Herra Berthelier oli kerrassaan oivallinen mies. Kun kaikki vaan olisivat hänen laisiaan!

Nyt hän sivuutti St. Gervaisin kirkon. Hänen täytyi myöntää itselleen, että vaikkei hän ylimalkaan erittäin pitänyt pastoreista, ei hän kokonaan vieronut ystävällistä isä Poupinia, jonka vuoro oli ollut saarnata tässä kirkossa viime sunnuntaina. Kumminkin oli parasta mennä tuomiokirkkoon, sillä siellä saarnasi isä Calvin. Hän se oli vasta mies! Hän oli Geneven kuningas, kuningas reformeeratuille koko maailmassa, hän, tuo maanpakolainen asianajajan poika Noyonista, jonka veli sitoi kirjoja. Norbert ei pitänyt Jean Calvinista, pikemmin päinvastoin. Mutta kieltämättä Norbert oli ylpeä hänestä sekä ranskalaisena että geneveläisenä. Koko sielustaan hän ihaili voimaa, missä hyvänsä löysikään sitä.

Kun hän vaan olisi voinut katsella ja kuunnella Calvinia turvassa kunnioittavan välimatkan päässä! Kun vaan tuo kauhea kuva, josta hänen isänsä päivää ennen oli kertonut, tuo keskustelu kahdenkesken ja nuhteet eivät olisi olleet uhkaamassa häntä! Melkein hän ihmetteli itseään, ettei ollut mennyt pois nuoren kreivin kanssa ainoastaan siitä päästäkseen. Mutta se olisi ollut hyvin raukkamainen menettely, kerrassaan arvoton ranskalaiselle aatelismiehelle. Niinpä niinkin, puhuessaan kreiville oli hän puolittain unhottanut sen. Nyt se palasi hänen mieleensä alakuloisuuden mukana. Hän toivoi kaikesta sydämestään, että isä Calvin sallisi hänen valita nuhtelun asemasta kolme päivää vettä ja leipää Evêchén vankikopissa.

Tähän aikaan loistivat tähdet hänen päänsä yllä. Kaupungin vartijat ripustivat lyhtyjään katujen kulmiin. Useiden myymälöidenkin ulkopuolella riippuivat lyhdyt, tai olivat ne valaistut sisältäpäin. Norbert, jota nälkä vaivasi, arveli että hänen mielikahvilansa näytti hyvin houkuttelevalta. Hän näki selvästi siellä sisällä muutamia maukkaita juustokakkuja, samanlaisia, joita hän kerran oli rohjennut tarjota Gabriellelle. "Ah! Gabrielle! Ajatteleeko hän koskaan", hän kummasteli, "että minä olen uskaltanut hänen tähtensä yhtäpaljon kuin Louis ja ne toiset, jotka menivät Ranskaan, antaen kaikki alttiiksi uskonsa tähden?"

Hänen kotinsa, kun hän läheni sitä, näytti enemmän valaistulta kuin tavallista. Joku on varmaan tullut illalliselle herra Antoinen luo. Hän kohotti salvan, astui sisään ja meni suoraan ruokailuhuoneeseen.

Kaikki istuivat tavallisessa järjestyksessä, miehet hatut päässään ja palvelija Jeanette pöydän takana. De Caulaincourt katsahti ylös ja sanoi: "Tulet myöhään, poikani". Jacques, nuorin Calvineista, nousi tuodakseen hänelle tuolin ja asetti sen ainoalle soveliaalle paikalle hänen isänsä tuolin ja vieressä istuvan vieraan väliin pöydän päähän. Hänet Norbert tunsi samaksi henkilöksi, joka oli antanut hänelle nuoren kreivin kirjeen. Herra Muscaut myöskin tunsi hänet ja ilmaisi ilonsa kohdattuaan niin erinomaisen rohkean ja hienotapaisen nuoren herran. "Vaikkakin", hän lisäsi, "ollakseni avomielinen teitä kohtaan, nuori herra, juuri teidän käytöksenne johdosta ovat geneveläiset tulleet hyvin vähän suosituiksi meidän maassamme. Olipa se hirveä leikki, jonka te teitte herrallemme! Ja niin kiukkuiseksi se hänet teki, että hän sai pyörtymiskohtauksen, eikä arvattavasti tule entiselleen enää koskaan. Mutta takaanpa teille, että hänellä on kylliksi järkeä jälellä kieltääkseen jokaista meistä tulemasta lähellekään teidän kaupunkianne. Se on kovaa minunlaisilleni köyhille miehille, joiden on ansaittava leipänsä ja jotka tietävät vallan hyvin, että vaikka Geneven harhaoppisista voidaan sanoa mitä tahansa, Geneven kruunut kumminkin ovat hyvää rahaa ja käyvät korkeimmasta kurssista. Olen uskaltanut tänne salavihkaa, niin sanoakseni. Sillä ihminen ei voi syödä ja juoda vuohennahkoja. Minulla on niitä kylliksi käsissäni peittämään teidän suuren tuomiokirkkonne ja vielä hieman muuta lisäksi."

Arvoisa herra Muscaut elätti itseään ostamalla nahkoja paimenilta ja metsästäjiltä Savoijan vuoristossa ja myömällä niitä taasen hyvällä voitolla Geneven nahkureille. Hänellä oli samoin kuin muutamilla muillakin harvoilla neuvoston turvakirja, jonka nojalla hän tuli ja meni mielensä mukaan, vaikkakin keskinäinen riita Savoijan herrain ja Geneven kansalaisten välillä oli kiivaimmassa toiminnassaan. Se oli hän, joka edellisen vierailunsa aikana nähdessään Gabrielle Berthelierin kyseli hänen vanhempiaan, ja ilmoittamalla vanhalle Lormayeurin kreiville saattoi tämän vaatimaan neitoa takaisin. Aina Norbertin seikkailuihin asti hän oli ollut pikemmin kreivin suosikki. Mutta siitä saakka hän oli hyvin pitänyt varansa pysyäkseen poissa hänen näkyvistään. Hänen ei kumminkaan tarvinnut palata uudestaan Geneveen. Hän arveli, että koska geneveläiset olivat onnistuneet veijauksessaan, jommoiseksi hän sitä luuli, he arvattavasti tulisivat olemaan hyvällä tuulella. Antoine Calvin oli hänen vanha tuttavansa. Tämä, ollen ammatissaan todellinen taiteilija ja aina pyrkien kehittymään täydellisyyteen, valitsi aina itse nahat, jotka työhönsä tarvitsi, vaikka taitava turkkuri jälestäpäin valmisti ne hänelle. Muscaut tunsi ne eri laadut, joita hän suosi, ja piti niitä aina varalla hänelle, välittämättä ollenkaan siitä tosiasiasta, että ne olivat määrätyt kauheiden harhaoppisten kirjojen kansiksi.

Illallisen jälkeen nuori Jacques Calvin saattoi vieraan lamppu kädessä tämän ravintolaan Mustaan Joutseneen. Sillä välin Norbert kertoi isälleen koko keskustelunsa nuoren kreivin kanssa mitään salaamatta ja näytti hänelle sormusta, jonka tämä oli antanut.

De Caulaincourt oli hyvin liikutettu. Hänen harhaan mennyt poikansa oli siis kumminkin ollut uskollinen isälleen ja isänsä Jumalalle! Häntä oli koeteltu, eikä hän ollut langennut, vaikka kiusaus ei ollut vähäinen. Eikä hän kumminkaan todella arvannut, kuinka suuri se itse asiassa oli ollut. Hän ei sanonut paljo. Tämä aika oli paremmin voimakkaan toiminnan kuin monien sanojen aikakausi. Kumminkin hänen tyyni: "Olet tehnyt hyvin, poikani", täydellisesti tyydytti Norbertin sydäntä.

Heidän välillään seurasi tuollainen hiljainen hetki, jotka joskus ovat sanoja paremmat. Norbert keskeytti sen sanomalla:

"Isä, arvelenpa että minun pitäisi kertoa tästä herra Berthelierillekin. Luuletteko hänen olevan kyllin hyvinvoipa tänä iltana?"

"Hän on varmasti parempi tänään. Hän on ollut vapaa kuumeesta ja vaan vähäsen tuntenut tuskia. Menkäämme katsomaan."

Sen he tekivätkin. Berthelier, istuen hyvin kalpeana ja tyynyjen tukemana vuoteessaan, kuunteli heidän kertomustaan suuresti jännitettynä. Kun he olivat lopettaneet, sanoi hän: "Tämä kaikki vakaannuttaa minua päätöksessäni, joka minulla on ollut mielessäni, kun vaan jaksaisin vähääkään ajatella. Gabriellen pitäisi toimittaa kaikkien lakisääntöjen mukainen muodollinen siirto, joka voidaan tehdä testamentiksi, kaikista vaatimuksistaan Castelarin tiluksiin sukulaiselleen Lormayeurin kreiville Viktorille."

"Mutta luuletteko Savoijan tuomioistuinten tunnustavan oikeaksi minkä hyvänsä asiakirjan, jonka me saatamme vahvistaa Genevessä?"

Berthelier hymyili. "Jos me vaatisimme tiluksia, niin eipä meillä taitaisi olla mahdollisuutta tulla kuulluiksi", hän sanoi. "Mutta koska nyt luovumme niistä, niin se muuttaa asian aivan toiseksi. Luulisin tällaisen asiakirjan olevan hyvinkin hyödyksi. Nuori kreivi saa varmasti herttuan suostumuksen, ja jos hän pääsee oikeuksiinsa, katsoo hän kyllä omaa etuaan asiassa. Sitten ajattelen vielä", hän lisäsi hetken vaitiolon jälkeen, "että herra Muscautin pitäisi käydä neuvoksien luona ja pyytää jonkinlainen lupaus heiltä nuorelle kreiville siitä, että nämä asiat täten toimitetaan. Jotenkin myös pitäisi järjestää vankien lunnaat, jotka kaupunki kieltämättä on vanhalle kreiville velkaa."

"Se koskee minua kaikista lähimmin", sanoi de Caulaincourt. "Mutta mitä siinä suhteessa voin tehdä? Elänhän itse täällä olevien veljieni hyväntahtoisuudesta."

"Isä" keskeytti Norbert hänet äkkiä, "onhan meillä sormus, jonka nuori kreivi äsken antoi minulle. Timantti on suuri. Katsokaapas kuinka se loistaa! Sen täytyy maksaa koko joukon kolikoita."

"En voi antaa enkä myödä sitä, mutta varmaan voin pantata sen", vastasi
Norbert.

"Mahdollisesti se ei ole tarpeenkaan", sanoi Berthelier. "Maisonneuvet ovat rikkaita. Onpa olemassa muitakin, jotka tahtovat auttaa. Minun neuvoni on, että lähetämme huomenna nuorelle kreiville herra Muscautin mukana kirjeen, jossa tarkemmin esitämme suunnitelmamme. Sitten, jos hän sen hyväksyy, voimme käydä toimeen oitis."

"Niin, oitis", sanoi Norbert, "sillä minä ymmärsin, että nuori kreivi lähtee heti Espanjaan."

"Useammasta kuin yhdestä syystä", sanoi Berthelier, "haluan Gabriellen asian järjestetyksi niin pian kuin mahdollista. Sillä se tapahtuu enemmän hänen suojeluksekseen kuin kreivin eduksi. Niin kauan kuin hän on Castelarin perillinen, on hän vaarassa. Hänet voidaan vaatia, ryöstää tai siepata väkivallalla niiden toimesta, jotka koettavat saada hyötyä hänen oikeuksistaan. Mutta luovutusvahvistus tekee hänet laillisesti siksi, mikä hän on aina ollut sydämestään, Geneven todelliseksi lapseksi — ei mitään muuta eikä mitään enempää."

De Caulaincourt myönsi puheen oikeaksi. "Mutta minä näen että olette väsynyt", hän lisäsi, "elkäämme siis enää puhelko enempää. Toivotamme teille tyyntä lepoa ja lähdemme tiehemme."

"Hyvää yötä, ystäväni! Seisattukaahan kumminkin hetkeksi. Kirjeen pitäisi neljän neuvoksen kaupungin puolesta nimikirjoituksillaan vahvistaa varhain huomenaamuna. Huolehtikaa kaikesta, pyydän teitä."

"Ah, tuossahan tulee Gabrielle! Lapsi, tervehdi herra de Caulaincourtia ja Norbertia, näitä kelpo ystäviäni, jotka nytkin tekevät sinulle parempaa palvelusta kuin itse haluatkaan."

He tervehtivät häntä ranskalaisella kohteliaisuudellaan, ja kaikki kolme menivät yhdessä katuovelle. Kun Gabrielle palasi, löysi hän Berthelierin jo milt'ei nukkuneena.

Hän pysähtyi hetkeksi, epäröiden mitä hänen pitäisi tehdä. Mutta hänen keveät askeleensa olivat herättäneet Amin. Tämä katsahti Gabrielleen.

"Yolandeko?" hän mutisi. Sitten saavutettuaan täyden tajunnan, hän lisäsi: "Luulenpa uneksuneeni. Gabrielle, sinä varmaan tulet iloiseksi — tulethan — saadessasi kokonaan kuulua Genevelle ja minulle."

"Isäni, olen sitä aina ollut. Paitsi luonnollisesti että minä, kuten me kaikkikin, kuulun Jumalalle."

"Kuulummeko Jumalalle? Antakaamme siis omistajan ottaa ja käyttää sitä, mikä Hänen omaansa on. Olkoon niin! En kysy enempää."

XXII LUKU

Eräänä viehättävänä iltapäivänä muutamia päiviä myöhemmin olisi Germain de Caulaincourtin voitu nähdä kävelevän St. Pierren neuvoshuoneen luona edestakaisin Rue de Chanoinesilla, kuten Norbert oli tehnyt joitakuita kuukausia aikaisemmin Louis de Marsacia odotellessaan. Hänen tavallisesti kylmillä kasvoillaan kuvastui nyt huolekas ja tuskainen ilme. Vähän väliä hän seisattui, ja yhä uudestaan sivuuttaessaan numeron 123 katsahti hän vakavasti suljettuun oveen ja ahtaisiin akkunoihin, jotka eivät ilmaisseet hänelle mitään. Milloin loppuisi tuo pelätty keskustelu ja Norbert palaisi kuvaamaan hänelle sen kokonaisuudessaan? Myöhään edellisenä iltana oli isä Calvin palannut toispäiväiseltä matkaltaan. Tänä aamuna oli hän lähettänyt kirjurinsa, nuoren ranskalaisen de Joinvilliersin, pyytämään Norbertia tulemaan hänen luokseen koulutuntien jälkeen. Tämä toivo oli yhtä merkitsevä kuin joku kuninkaallinen käskykirja. De Caulaincourt seurasi poikaansa ovelle, mutta kaikki pojan kehoitukset eivät voineet taivuttaa häntä astumaan sisään. "Se ei olisi millään tavalla oikein", hän sanoi. "Ole mies, poikani. Mitä sinulla on pelkäämistä? Isä Calvin ei lyö eikä surmaa sinua."

"Kaiken tämän asemasta menisin mieluummin vanhan Sangsouen luo ja antaisin hänen vetää kulmahampaan suustani", sanoi Norbert.

De Caulaincourtille kävi odottaminen pitkäksi. Palvelijatar, joka laski Norbertin sisään, ei tiennyt että hänen herransa oli kutsuttu erään ystävän sairasvuoteelle. Sillä sattumalta oli Calvin itse avannut oven lähetille (historiallinen tosiasia on, että hän oli tehnyt sen ei sen halvemmalle henkilölle kuin kardinali Sadoletolle) ja lähtenyt heti tämän mukaan. Sen vuoksi Norbert osoitettiin pieneen, yksinkertaisesti sisustettuun huoneeseen, jossa Calvin tavallisesti luki ja otti vastaan vieraitaan. Tänne hänet jätettiin yksin epämääräiseksi ajaksi hämärine, ei erittäin iloisine mietteineen.

Hänen isänsä ajatukset eivät juuri olleet sen mieluisempia. Hän kun oli ollut tuomiokirkon pihalla Calvinin palatessa kotia, ei hän tiennyt syytä tähän pitkään viipymiseen. Kenties hänkin tunsi hiukan sitä taikamaista kunnioitusta, jolla kykenevät ja älykkäätkin henkilöt katselivat Jean Calvinia. Kumminkin nykyisessä tilassaan hänellä oli ehkä lieväkin, mutta vallan tosiperäinen syy levottomuuteen. Hän tunsi poikansa omituisen, rohkean luonteen — luonteen jota hän itsekin, kuten hyvin ymmärsi, käsitti vaan osaksi. Voisiko olla mahdollista, ettei ynseä poika ottaisikaan isä Calvinin lempeitä nuhteita vastaan soveliaalla sävyisyydellä ja nöyryydellä? Voisiko hänellä olla rohkeutta antaa sana sanasta, puolustaa itseään, tai ehkäpä osoittaa vallan kuulumatonta uppiniskaisuutta — ruveta väittelemään? De Caulaincourtin edeltäpäin näkevä sielu antoi hänelle sen kuuluisan vastauksen, jonka parlamentin puheenjohtaja Onslow sanoi kysyttäessä, mitä tapahtuisi jos hän varottaisi erästä tottelematonta jäsentä parlamentissa: "Vain Herra sen tietää!"

Mutta siinäpä oli Norbert viimeinkin! Olikin jo aika. St. Pierren kirkon suuri kello löi juuri viittä. Ah, varmaankin oli pojan käynyt huonosti, hyvin huonosti! Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja kyynelten kostuttamat. Hänen huulensa vapisivat, ikäänkuin hänen olisi vaikea pidättyä ääneensä nyyhkimästä.

Hänen isänsä kiiruhti vastaan todella levottomana. Norbert oli pienestä alkaen aina pidättänyt kyyneleitään miehekkään ylväästi. Ei nuhteet eivätkä rangaistukset olleet koskaan puristaneet niitä häneltä.

"Mikä sinun on, poikani?" Sitten hän sanoi täynnä hämmästystä, aivankuin äkillinen ajatus olisi vallannut hänet: "Ethän vain jätä Geneveä?"

Geneven ilmassa oli jotakin epämiellyttävää niille, jotka vastustivat
Jean Calvinia.

"Minäkö? Oi ei! Ei minusta ole puhetta! Kysymys on — — Louis de
Marsacista."

"Hänestä ja Peloquinista. He ovat vankeina Lyonissa ehkäpä odottaen kuolemataan."

De Caulaincourt oli hyvin liikutettu. Vielä paremmin kuin Norbert tiesi hän, mitä nuo uutiset merkitsivät. Hän istahti yhdelle pihalla olevista kivistä ja kätki kasvonsa käsiinsä. Vähään aikaan hän ei löytänyt sanaakaan lausuttavaksi.

Viimein Norbert puhkesi puhumaan. Äänettömyyden kerran keskeytettyään oli hän iloinen saadessaan tuoda koko kertomuksensa isän korviin.

"Kas näin se kävi", hän sanoi. "Istuin ja odotin hänen huoneessaan, jossa kaikki seinät ovat kirjoilla verhotut aina katonrajaan asti. Minä tuskin voin luullakaan niin paljon kirjoja olevan maailmassa. Tietysti ne olivat kaikki erilaisia, sillä kukapa tahtoisi kahta samanlaista huoneeseensa? Pöydällä oli kyniä, mustepullo ja useita papereita, muutamat asetetut järjestykseen, toiset maaten hajallaan. Isä Calvinin kaiverruksilla koristetun tuolin vieressä oli pari muuta istuinta. Viimein minä istahdin eräälle niistä ja koetin miettiä, mitä hän todennäköisesti minulle sanoisi ja mitä minun pitäisi vastata. Mutta aika oli pitkä, ja minä tunsin kuolettavaa väsymystä. Vihdoin viimein torkahdin ja olisin nukahtanutkin, mutta silloin ajattelin, että jos hän tulisi ja löytäisi minut nukkuneena, näyttäisi se perin sopimattomalta ja saattaisi hänet vielä enemmän suuttumaan minuun. Niinpä siis nousin ylös ja menin akkunan luo, joka oli huoneen peräseinällä, ja katsoin ulos kauniita kukkia täynnä olevaan puutarhaan. Kukat olivat suloisia katsella ja muistuttivat minua Ranskasta. Kumminkin ihmettelin hieman, että isä Calvin jouti ajattelemaan sellaisia."

"Seisoin siellä yhä näkymättömänä, kuten luulen, gobelinikudosten luona, jotka verhosivat akkunaa, kun hän tuli sisään. Katsoin ympärilleni, mutta minua näkemättä hän viimein käänsi minulle selkänsä etsien jotakin papereittensa joukosta pöydällä. Seisoin hiljaan tietämättä mitä tehdä ja uskaltamatta häiritä häntä."

"Sinun olisi pitänyt odottaa, kunnes hän olisi pysähtynyt tai kohottanut päätään ja sitten yskiä varovasti herättääksesi hänen huomiotaan."

"Mutta hän ei seisauttanut, isä, eikä lainkaan kohottanut päätäänkään. Vihdoin hän kuten luulen löysi sen mitä etsi paperikasan alta. Se oli avaamaton kirje —"

"Ah! Ken ties oli se jäänyt huomaamatta eilen illalla, ja tänä päivänä joku luultavasti on kertonut sen saapumisesta."

"Voipa niin olla. Hän katkaisi nauhat vyöveitsellään, mursi sinetin ja alkoi lukea. Silloin, isä, silloin" — Norbertin ääni vapisi — "tapahtui ihmeellisin asia mitä koskaan olen nähnyt."

"Hän sanoi aivan kuin tietämättään: 'De Marsac — Peloquin!' ja hetken jälkeen: 'Jumalani!' — Mutta", lisäsi nuori ranskalainen tottuneena huolimattomasti käyttämään tätä pyhää nimeä, "Calvin ei lausunut sitä kuten muut ihmiset. Paremmin niinkuin hän olisi parahtanut tuskasta ja huutanut Hänen puoleensa, joka kuulee kaikki. Ja hänen kasvonsa, ne olivat vallan harmaat tuskasta ja silmissä oli kyyneleitä. Isä, minä tiedän nyt, että isä Calvin on sääliväinen.

"Mutta minä ajattelin Louista ja luullakseni huokasin tai huudahdinkin, sillä hän katsahti ylös noilla silmillään, jotka tunkevat läpitsemme kuni miekka. Ja sitten jonkinlainen naamio näytti laskeutuvan hänen kasvojensa yli, kuten soturi laskee silmikkonsa alas taistelua varten. Hän näytti samanlaiselta kuin hän aina on pöytänsä takana ja koulussa ja hän kysyi aivan kylmästi: 'Kuka olet sinä, poika, ja miten tulet tänne?'

"'Herra', vastasin minä, olen Norbert de Caulaincourt ja tulen teidän omasta käskystänne.'

"Mutta minä en voinut tehdä sitä itse isä Calvininkaan käskystä, de Marsacin nimen kaikuessa korvissani. Sanoin hänelle: 'Herra, anon teiltä anteeksi! Mutta Louis de Marsac oli veli minulle. Kertokaa, pyydän teiltä, miten hänen on käynyt?' Hän katsoi minuun hetken ääneti, sitten sanoi: 'Odota!' Hänen lukiessa kirjettä odotin tuskin uskaltaen hengittää ja katsellen kiinteästi hänen kasvojaan. Viimein hän puhui: 'Louis de Marsac ja Denis Peloquin ovat vangitut Lyonissa, koska ovat julistaneet Jumalan sanaa ja todistaneet Kristuksesta. He ovat täynnä uskoa ja rohkeutta ja luottavat Jumalaan. De Marsac on minulle kirjoittanut. Kerro tästä hänen ystävilleen.' Minä ajattelin että hän tahtoi minun poistumaan, siksi kumarsin ja käännyin pois mennäkseni. Mutta hän kutsui minut takaisin. 'Mitä sinun asiaasi tulee, Norbert de Caulaincourt —'"

"No, mitä sitten, Norbert?" kysyi hänen isänsä, sillä Norbert oli lopettanut lauseensa kesken.

"En voi kertoa hänen sanojaan niinkuin hän ne lausui", sammalsi Norbert. "Mutta ajatus oli, että olin ollut malttamatoin. Mitä muuta hän sanoi, en muista, mutta vakuutan teille, että sillä kertaa tunsin kaikkea."

"Ei mitään. Mitä vankien lunnaisiin tulee, maksaa kaupunki ne. Ainoastaan minun pitäisi muistaa, ettemme ole lähetetyt maailmaan palvelemaan itseämme, emmepä edes ystäviämmekään oman mielivaltamme mukaan, vaan tekemään Jumalan tahdon jälkeen kuten Louis de Marsac. Hän pyysi minun rukoilemaan Louisin puolesta ja seuraamaan hänen esimerkkiään, että jos kärsimys tulisi tai kuolema — oi isä, tiedättehän."

"Niin — ei; hän laski vielä kätensä pääni päälle. En koskaan enää sano, ettei hänellä ole tunteita."

De Caulaincourt huokasi. "Kenellä luulet olevan vaikeimman osan taistelussa, kenraalillako vaiko sotilailla?" hän kysyi. "Norbert, nämä ovat raskaita uutisia, hyvin raskaita." Sitten hetkisen äänettömyyden jälkeen hän lisäsi: "Luullakseni Louisilla ei ole omaisia kaupungissa."

"Ei. Mutta täällä on — Gabrielle." Norbertin ääni aleni hyvin matalaksi, kun hän lausui tämän nimen.

De Caulaincourt ei häntä heti ymmärtänyt, sillä eihän ollut muodollista kihlausta ollut. Mutta Norbert ymmärsi sen kyllä liiankin hyvin. Juuri tässä samassa paikassa oli Louis uskonut hänen huolekseen sen asian, mikä oli muuttanut hänen elämänsä. Hänen isänsä luki tämän hänen kasvoistaan. Se sai hänet hetkisen perästä lausumaan:

"Ah, on asioita, joissa nuoret tuntevat toisensa paremmin kuin mitä vanhat voivat!"

"Isä, teidän pitää kertoa tästä heille. Kenties herra Berthelierin, vaikkakin hän on sairas, olisi parempi tietää se ensin. Hän sen sitte kertoo Gabriellelie."

"Minusta on soveliaampaa että sinä itse veisit perille sanoman, jonka toimittamisen isä Calvin uskoi sinulle."

"Oi, mutta sitä en voi tehdä. Onhan puhe ystävästäni, Louisista, veljestäni!" Tässä aivan poika äkkiä ja omaksikin hämmästyksekseen heltyi ja itki nyyhkien ääneensä. Onneksi ei ollut ketään näkemässä tai kuulemassa. Tuomiokirkon seutu oli tyhjä, koska oli ehtoollisen aika. De Caulaincourt laski kätensä ystävällisesti poikansa olkapäälle, mutta ei koettanut pidättää omiakaan kyyneleitään. Norbert kumminkin pian hillitsi itsensä. "Meidän pitää mennä kotiin", hän sanoi. "Ja te saatte tästä kertoa Berthelierille."

Liikutettuna hänen surustaan de Caulaincourt ei sen enempää vastustanut, ja he lähtivät yhdessä ääneti kotia.

Heidän vaeltaessaan pitkin tuttavia katuja sai Norbertin nuori sielu, joka oli perinpohjin liikutettu siitä mitä hän oli kuullut ja nähnyt, hämmentyneihin vesiinsä valon välkähdyksen. Kylmältä, voimakkaalta, kiihkottomalta kuten kuolleen miehen kädenanti, oli hänestä näyttänyt. Jean Calvinin tahto, silloin kun tämä oli matkaan lähettänyt hänen isänsä, Louis de Marsacin, Denis Peloquinin ja satoja toisia kärsimään ja kuolemaan. Mutta nyt Norbert tiesi — sillä hän oli nähnyt Calvinin sielun tuskat — tiesi hyvin, että tuo voimakas mies tunsi ja kärsi, kärsipä muita paljon enemmän kuten oli muita voimakkaampikin. Hän ei koskaan enää muuta ajatellut, kuin että Calvinista nyt tuntui aivan yhtä vaikealta turvallisessa Genevessä, kuin noista toisista vankilassa ja hengenvaarassa olevista.

Hän kohotti päänsä ja katsoi ylös pilvettömälle iltataivaalle. Koko se voimakas, vakava elämä, johon hän Geneveen saapumisestaan saakka oli ollut pakotettu taipumaan, oli täynnä lujaa uskoa olentoon, joka asui tuolla taivaankannen yläpuolella. Tämä olento toimi oman tahtonsa jälkeen sekä taivaissa että maan päällä. Hänen tahtoaan ei voitu vastustaa. Hän kuoletti ja Hän teki eläväksi. Hän antoi laupeutensa sille, ketä Hän tahtoi armahtaa, ja rankaisi ketä Hän tahtoi, katsoen kunkin rikkomisiin. Hän istui ääneti taivaassaan, kun kaikki meni nurin päin maan päällä, sill'aikaa kun hyvätkin ihmiset, jotka Häneen luottivat — kuten esim. Louis — olivat vangittuina, kidutettiin ja poltettiin. Mutta kenpäties yhtä kaikki — kunhan vaan ihminen kaikki ymmärtäisi. — Hän tunsi, Hän huoli ja Hän rakasti. Vallan siten kuin isä Calvinkin — ainoastaan rajattomassa määrässä enemmän. Ja sitte oli olemassa Kristus, risti ja Kristuksen rakkaus, joista ihmiset puhelivat. Norbert ajatteli muuatta lausetta, jonka oli jossakin lukenut: "Kaikissa heidän murheissaan oli Hän murheellinen".

Eivät Norbertin hämärät, harhailevat ajatukset kuitenkaan pukeutuneet tällaisiin sanoihin. Pikemminkin tuon hetken hohde, joka loisti hänen sieluunsa, sisälsi vaan yksinkertaisesti: Tunnen nyt että se mies, jota luulin kovaksi kuin timantti, tuntee, rakastaa ja kärsii. Kenpäties saan kerran tietää, että eräs paljoa suurempi olento tuntee, rakastaa — uskallanko sanoa — kärsiikin. Mutta kaikissa näissä Hän on muita paljoa suurempi.

Välähdys haihtui, mutta tämä ajatus jäi, eikä se enää koskaan jättänyt häntä kokonaan koko hänen elämänsä aikana.

XXIII LUKU.

"Nuorukaiselle on parempi, että hän pyrkii tuntemattomien seikkojen halki toimintaa kohden, kuin levätä mitäkään tekemättä."

Norbert odotti levottomana isänsä palaamista surulliselta lähetykseltään naapurien luota. Samaa levottomuutta tunsi myöskin Antoine Calvin, jolle kaikki oli kerrottu. Viimein tuli de Caulaincourt.

"Minä tunnen samaa", hän sanoi, "kuin mies, joka on kertonut kuolemantuomiosta."

"Ei vielä. Mutta he eivät voi pitää sitä häneltä salassa. Sisar
Claudine itkee ja vanha Margareta rukoilee kalpein huulin."

"Kun äänetön olento on ammuttu sydämen läpi, ei se huuda eikä huokaa; niin ei Gabriellekaan."

"Veljeni menee sitte heidän luokseen, rukoilee ja puhuu lohdutuksen sanoja", sanoi Antoine, uskoen että senlaatuisesta lohdutuksesta kaiken surun pitäisi väistyä.

Syntyi äänettömyys, jonka Norbert katkaisi. "Isä", hän sanoi lyhyesti, "teidän luvallanne minä lähden Lyoniin."

"Eihän toki", vastasi de Caulaincourt hieman kärsimättömästi, "eihän nyt ole aikaa tyhjän puhumiseen."

"En tosiaankaan puhu niinkään turhia. Minä tarkoitan sitä täydellä todella, ja pyydän teitä, ettette estä minua. Herra Antoine, teillä on vaikutusta isä Calviniin. Hän kirjoittaa mukaani heille kirjeen. Taivuttakaa häntä antamaan siihen."

"Olenko minä ainoa olento Genevessä, joka ei tahtoisi antaa henkeään vaaraan semmoisen asian tähden?"

"Elkää hänestä huoliko", de Caulaincourt välitti, "hänhän on vaan poika, lapsi."

"Olen seitsemännellätoista ikävuodellani", sanoi Norbert. "Mitä tahansa ajattelettekin viimeisen yritykseni laillisuudesta, niin ei se varmaan kumminkaan ollut lapsen leikkiä", hän rohkeasti lisäsi.

"Tämä on hullu yritys", sanoi de Caulaincourt. "Herra Calvin ja kuka toinen järkevä ihminen hyvänsä sanoo varmaan samoin."

"Norbert", sanoi hänen isänsä vakaasti, "sinä olet tähän asti kaikkine virheinesi ollut hyvä ja kuuliainen poika. Pitääkö minun nyt huomata sinut ynseäksi ja kapinalliseksi?"

"Isä, pyydän sinua, anna tämän asian olla!" hän sanoi. "Täällä sydämessäni on jotakin, joka ajaa minua pois. Elämään täällä olen kyllästynyt, väsynyt. Luennoita minä vihaan. Koulu on sen jälkeen kuin Louis jätti sen minulle kauhistus. Rukouksia ja saarnoja — en sentään luule niitä vihaavani. Joskus ehkä niin teen, joskus taasen, kuten tänään isä Calvinin puhuessa, voin melkein rakastaa niitä. Luulenpa joskus, että niissä on kumminkin jotain ja että minä voin päättää päiväni 'kuoletettuna', 'uudestasynnytettynä' ja niin edespäin, kuten muutkin. Mutta sitten tulevat väsymys ja vastenmielisyys takaisin.

"Ja jos minä jään tänne ja kävelen ikäviä, harmaita katuja pitkin ja kuuntelen uneliaita ääniä, silloin vihaan kaupunkia perinpohjin. Antakaa minun mennä pois ja tehdä jotakin, jotakin auttaakseni Louista, ystävääni."

"Mutta", sanoi hänen isänsä, hämmästyneenä tästä mielenpurkauksesta, "en lainkaan ole ymmärtänyt sinua. Päivä tai pari sitte sinä hylkäsit savoijalaisten houkuttelevat tarjoukset. Kerroithan minulle, että Geneve oli kotisi ja annoit minun ymmärtää, että rakastit sitä. Mikä nyt on muuttanut mielesi niin kummallisesti?"

"Ei mikään — ja kuitenkin kaikki. Tai paremmin sanoen, en ole muuttunut, olen aina ollut semmoinen. Minussa on kaksi sydäntä. Silloin puhui toinen, nyt puhuu toinen. Mutta minä en tahdo hyljätä Geneveä. Isä, jos te luotatte minuun ja sallitte minun mennä Lyoniin, teidän siunaus mukanani, tulen uskollisesti takaisin tuoden mukanani sen, jonka takia olen mennyt. Mutta jollette luottaisikaan minun täytyy kumminkin mennä. Palaamisestani siinä tapauksessa en kumminkaan voi sanoa mitään." Hänen kasvoillaan oli päättävä ilme, uusi hänen isälleenkin.

Tällöin Antoine Calvin ääneti jätti huoneen. "Kahden isänsä kanssa, jota hän rakastaa, nuorukaisen sydän pian heltyy", hän ajatteli. "Toisten läsnäolo jäädyttäisi sen kovaksi."

"Ei, isäni", vastusti Norbert innokkaasti. "Minä taistelen häntä vastaan kaiken aikaa, koetan kukistaa häntä. Vai olisinko se kenties minä itse, jota pidän kurissa? Kaikki mitä nyt tiedän on se, että tahdon mennä pois maailmaan, elää, tehdä työtä ja taistella. Toissapäivänä kun sanoin jyrkän 'en' tuolle kelpo nuorelle kreiville, joka tahtoi antaa minulle kaikkea, mitä halusin, luulin että olin voittanut. Mutta se ei ollutkaan niin huokeata. Tuskin oli minulla vielä viholliseni jalkaini alla, kun se hyppäsi jälleen ylös ja kuritti minua jättiläisen tavalla. Mutta minkälainen on hän ja mitä olen minä?"

"Oi poikani, rukoile Jumalaa johdattamaan sinua, sillä minä en voi!
Tässä on jotain enemmän kuin mitä minä voin ymmärtää."

"On kyllä jotain enemmän, isäni. Jos minä menen Lyoniin, tapahtuu se palvellakseni isä Calvinia ja asiaa, jota te kaikki täällä rakastatte, niin että voisin tyydyttää siinä jokaista ja itseänikin. Isä, jos sinä minua rakastat, salli minun mennä! On jotakin, joka ajaa minua pois."

Seuraavana aamuna kello kymmenen ja yhdentoista välillä Norbert koputti Berthelierin ovelle ja kysyi Margaretalta, joka sen avasi, saisiko hän tavata neiti Gabriellea.

"Luulen sen käyvän päinsä", sanoi vanha palvelija. "Lapsi on työssään kuten tavallisesti. Hän ei ole vuodattanut kyynelpisaraakaan."

"Kyllä. Miten voimme pitää sitä häneltä salassa, kun hänen koko sydämensä on kiintynyt lapseen, ja Gabriellen sydän on perin murtunut? Käykää sisään, herra Norbert. Minä noudan hänet."

Ovi alakerroksen huoneeseen, jossa ulkomaalaisten hedelmien myyjä piti kauppaansa, sattui olemaan auki. Norbert meni sisään ajatellen, että mahdollisuus Gabriellen näkemiseen olisi hänelle parempi, jos hän odottaisi siellä. Kun hän odotti, katselivat hänen silmänsä epävarmoina suurta oranssiryhmää. Juuri eilispäivänä hän oli ostanut yhden sellaisen hedelmäpuodista sillan luota. Mutta miten kauan siitä tuntui olevan! Silloin hän katsoi ylös. Gabrielle oli hiipinyt sisään ja seisoi hänen edessään kalpeana, varjon kaltaisena, tummat renkaat silmien ympärillä.

Norbert oli nähnyt Gabriellen erinomaisen rohkeuden, kun tapaus, jota Gabrielle suuresti oli pelännyt, näytti murtavan hänet väkisinkin. Mutta hän oli kylliksi mies tunteakseen, että sekin oli ollut vaan vähäistä tähän verrattuna. Kumminkin hän oli kylläksi poika tullakseen tästä tiedosta äänettömäksi ja kykenemättömäksi löytämään sanaakaan hänen lohdutuksekseen.

Hän viittasi ääneti Gabriellea istumaan, mutta tämä seisoi yhä, kuivissa, aivan avonaisissa silmissään katse, joka näytti kysyvän: "Miksi olette häirinnyt minua kutsumalla minut esiin surujeni syvyydestä?"

Norbert ei puhunut, vaan otti esiin kirjeen piilosta ja näytti sitä hänelle. Päällekirjoituksena, joka oli kirjoitettu voimakkaalla, selvällä, säännöttömällä käsialalla, täynnä mutkia ja koukeroita, oli:

"Poika voi kulkea turvallisesti, missä mies ei voisi onnistua", vastasi
Norbert liian paljo liikutettuna huomatakseen halventavaa sanaa.
"Joka tapauksessa", hän lisäsi kuten mies, joka ratkaisee ainaiseksi
riitakohdan, "isä Calvin on antanut kirjeensä vietäväkseni."

"Se oli minun onneni. Mutta oli siinä hituinen ystävyyttäkin, luulen varmaan. Herra Antoine otti puhuakseen puolestani. Vielä enemmän vaikutti se seikka, että herra Lynen lähettiläs oli lähtenyt kotiaan Berniin, ryhtyäkseen omiin asioihinsa, eikä hänen luultu palaavan. Ei ollut saatavissa ketään muutakaan, joka olisi lähtenyt mielellään."

Norbertia miltei hymähdytti. "Sitähän teemme joka päivä tavalla tai toisella. Nyt on vaara vaan vähäinen. Menen ensin Gexiin, missä hankin passin berniläisiltä, jotka ovat ranskalaisten ystäviä, voidakseni viedä kirjeitä St. Gallenista kotoisin olevalle herra Lynelle Lyoniin. Kun itse olen ranskalainen, onnistuu se minulle loistavasti. Ei vaarasta puhettakaan, ei lainkaan!" Hän hillitsi itseään hyvissä ajoin, ennenkun ennätti mainita suuremmista vaaroista, joihin ennen oli antautunut Gabriellen tähden.

Mutta surussaankin Gabrielle hänet ymmärsi. Hän päätti tyynesti Norbertin ajatuksen: "Se ei kai ole mitään, minkä viimeksi uskalsitte minun puolestani?"

"Sallitteko tämänkin yrityksen tapahtua teidän tähtenne Gabrielle?
Antakaa minulle lähetyksenne, kirjeenne, jos tahdotte, Louisille."

Gabrielle pudisti päätään. "En voi kirjoittaa hänelle, mutta —." Äkkiä hänen kasvonsa väri muuttui, ne hehkuivat alabasterilampun tavoin, jonka sisällä palava valkea muuttaa vaalean kalpeuden pehmeäksi, ruusuiseksi hohteeksi. "Sanokaa hänelle, että Jumala on hänen kanssaan. Ja hän puolestaan on kohtakin Jumalan luona, Hänen ilossaan ja kunniassaan."

"Saanko kertoa hänelle myös, että te pyysitte häntä pysymään lujana?" kysyi Norbert, puhuen ikänsä ja tottumuksensa paraassa valossa. Ja 'valkea, kirkkain valo' se olikin, vakava ja puhdas.

Mutta Gabrielle sanoi: "Ette! Pitäisikö minun käskeä aurinkoa pitämään kiertonsa pilvissä ja kohoamaan säännöllisesti huomenaamuna? Ei teidän edes tarvitse kertoa, että me rukoilemme hänen puolestaan, sillä hän tietää sen. Mutta te voitte kertoa hänelle — sillä seisommehan hänen hautansa partaalla — että minä rakastan, olen rakastanut ja tulen rakastamaan häntä. Sanokaa minun myös toivovan, että Jumala pian sallii minun tulla sinne missä hän on."

Ei ollut neidon kasvoissa eikä äänessä mitään arkuutta. Sellaisen kuolema, kun se tulee kyllin lähelle, polttaa pois.

"Jotakin, ehkäpä yhden näistä, jos tahdotte", sanoi hän ottaen viereltään kasasta yhden oransseista.

"Tuo katoavainen kappale ei olisi sovelias merkki siitä, mikä ei voi kuolla" sanoi Gabrielle, vaijeten hetkeksi ajatellakseen. Viimein hän otti vyöltään pienen norsunluutaulun, joka riippui siinä avainten, saksien ja veitsen kanssa. "Hänen lahjansa", sanoi Gabrielle. "Odottakaas, minä kirjoitan myös — sanasen vaan."

Kynää tai lyijykynää hänellä ei ollut. Mutta saksien kärjellä hän piirsi sileälle, kiilloitetulle pinnalle "jusqu' à l'aurore" — kunnes päivä nousee. Ei mitään muuta. Hän antoi taulun Norbertille, joka sanoi: "Minä tulen takaisin niin pian kuin voin ja kerron teille kaikki."

"Oi, ei! Sitä on varattu." Norbert ihmetteli, että neito voi ajatella moista asiaa semmoisena hetkenä, ja totta sanoaksemme, hän tunsi itsensä hieman noloksi. Sallisiko Gabrielle hänen mennä lausumatta sanaakaan tunnustukseksi tai kiitokseksi? Niin tämä ei toki tehnyt.

"Hyvästi, kallis Norbert! Jumala siunatkoon — ja palkitkoon teitä!" hän sanoi antaen Norbertille kätensä, joka oli kylmä kuten kuolema heinäkuun päivänpaisteessa.

Enemmän kohteliaisuudesta kuin hellyydestä Norbert painoi siihen huulensa ja lähti pois.

Kotiaan palattuaan hän sai suureksi huojennuksekseen kuulla, että Antoine Calvin oli saanut hänen isänsä vakuutetuksi siitä, että oli oikein ja viisasta hänen lähteä Lyoniin. Missään tapauksessa de Caulaincourt ei olisi kieltänyt suostumustaan, kun kerran isä Calvin oli myöntynyt ja uskonut kirjeensä Norbertille. Mutta Antoine todisti edelleen, että pojan piti poistua Genevestä vähäksi aikaa, kunnes puhe hänen viime teostaan oli haipunut, ja myöskin sen vuoksi että tämä toimi hyvin ajettuna tuottaisi hänelle kaupungissa paraiden miesten kunnioituksen ja hyväksymisen. Vaara oli vähäinen. Hän oli jo näyttäytynyt neuvokkaaksi ja taitavaksi. Lyonissa hän tulisi olemaan herra Lynen, Calvinin ja marttyyrien hyvin tunnetun ja luotetun ystävän hoidossa. Norbert itse lisäsi varmemmaksi vakuudeksi:

"Jos voin turvallisesti matkustaa Ranskassa, menen toisella kerralla
Gourgollesiin ja tuon teille uutisia sukulaisiltamme siellä."

Niin hän lähti matkaan viedäkseen vangituille uskonsankareille koko Geneven rukoukset ja osanoton. Se seikka, että Geneven lapset viruivat ulkomaiden vankiloissa odottaen kuolemaa uskonsa tähden, oli aivan liian jokapäiväinen tapaus häiritäkseen sen elämän tyyntä pintaa, mutta alhaalla syvyyksissä tunne oli todellinen ja syvä. Kenties sen kirkoissa ei koskaan sattunut, ettei julkista rukousta kaikkien vankien puolesta olisi seurannut rakkaat tutut nimet, joita usea jumalanpalvelukseen osaaottava kuiskasi hiljaan vapisevin kuulin.

Mutta kaupungin sisälliset asiat olivat yhä tähän aikaan hyvin ristiriitaiset. Se oli hyvän laivan tapainen, joka myrskyn jälkeen kohottautuu ja alkaa uudestaan, paremmilla ja turvallisemmilla enteillä, keskeytetyn suuntansa. Se oli äskettäin päässyt suuresta vaarasta. Se oli masentanut libertinit, näyttäen siten heille ja maailmalle, että se ei vapaudella tarkoittanut mielivaltaa, ja viskatessaan pois Rooman ikeen ei se tahtonut syrjäyttää siveyden ja uskonnon siteitä. Täst'edes tuo kaunis kaupunki järven rannalla oli joka tapauksessa, mikäli sen lapsista riippui, pyhimysten kaupunki.

XXIV LUKU.

Norbertin matka oli melkein liian turvallinen, tyyni ja vaaraton, jotta se olisi oikein miellyttänyt häntä. Mitä voisikaan tapahtua nuorelle berniläiselle kauppapalvelijalle matkustaessaan isäntänsä, St. Gallenista kotoisin olevan ja Lyonissa asuvan kunniallisen kansalaisen kauppa-asioissa, paitsi jos jonkun päähän olisi pistänyt ajatus, että hänellä ehkä olisi rahoja mukanaan ja sen vuoksi murhata hänet. Mutta tämä ei ollut todennäköistä hänen matkatessaan paljon kulettuja teitä pitkin ja yöpyessään kunnollisiin majataloihin sekä mikäli mahdollista etsiessään toisten matkustajien seuraa. Saapuessaan Lyoniin hän meni sisään majataloon ei sen vähemmän henkilön kuin Bellayn pormestarin suosittamana, joka vaimonsa ja tyttäriensä kera oli tulossa kaupunkiin ollakseen läsnä erään sukulaisen häissä ja oli mielellään sallinut hänen ratsastaa seurassaan taipaleen eli parikin. Hän piti huolta, että hevosensa tuli hyvin hoidetuksi "Vihreän louhikäärmeen" tallissa. Hän oli hieman ylpeä hevosestaan, joka olikin ensimäinen, paitsi Gourgollen aikaista ponia, jota hän koskaan oli voinut omakseen kutsua. Sen jälkeen hän rupesi syömään illallistaan. Samalla hän kysyi palvelijalta missä St. Gallenilainen silkkikauppias, mestari Jean Lyne mahtoi asua. Nuorukainen sitä ei tietänyt, ja muillakin läsnäolevista oli liian kiirettä kuunnellakseen häntä, koska tällöin oli saapunut seurue pormestarin sukulaisväkeä tervehtimään häntä ja aterioimaan hänen kanssaan. Rohkeasti luottaen kykyynsä löytää mitä tahtoi ja kysyä mitä ei tiennyt, lähti hän iloisena tutkimusmatkalleen.

Mutta tuntematta muita kaupunkeja kuin Geneven, joka ei ollut läheskään niin suuri, huomasi hän Lyonin perin eksyttäväksi. Ei kukaan kaupunkilaisista, joilta hän asiaa tiedusteli, tiennyt St. Gallenilaisesta kauppiaasta Jean Lynestä mitään. Viimein joku kumminkin neuvoi hänet siihen kaupunkikortteliin, jossa silkkikauppiaat asustivat. Mutta hän erehtyi sen kadun nimestä, jota myöten hänen oli kuljettava, koska Lyonissa puhutulla ranskankielellä oli erilainen kaiku kuin Genevessä käytetyllä. Tullen vihdoin vallan sekaantuneeksi hän kuljeskeli ilman päämäärää. Siten saapui hän eräälle avonaiselle paikalle, joka oli suurten kauniiden talojen ympäröimänä, joista jokaisella oli oma pihansa.

"Ah", hän ajatteli, "täällä varmaankin suuret ja ylhäiset asustavat. Jos kolkuttaisin jollekin näistä ovista ja kysyisin silkkikauppiastani, voisi ovenvartija ottaa sen loukkaukseksi ja potkaista minut kadulle. Hyväpä näinkin; joka tapauksessa nyt näen kaupungin. Ihmettelenpä miltä tällaiset talot näyttävät sisältäpäin. Toivoisinpa jonkun portin olevan auki."

Hänen toivonsa täyttyikin. Hän tuli viimein avonaiselle portille, joka salli hänen vilkaista sisään miellyttävään pihaan, jonka keskellä oli suihkulähde ja sen ympärillä kukkaispenkereitä. Hän seisoi hetkisen nauttien mandolinin suloisista säveleistä, joita joku näkymätön soittaja helkytteli harvinaisella taidolla. Olipa vallan hämmästyttävää, että semmoisia säveleitä voitiin loihtia esiin niin mitättömästä ja laadultaan rajoitetusta koneesta. Norbert rakasti soittoa ja laulua kaikesta sielustaan ja hänen soitannollinen aistinsa oli hyvin kehittynyt Genevessä, missä — vaikkakin tanssisäveleet ja rivot laulut siellä olivat kielletyt — arvokkaita ja hartautta herättäviä sävelmiä pidettiin suuressa arvossa. Tämä soitto oli hurmaavaa. Hän sanoi itsekseen, että sen täytyi tulla sopusointuisesta viritetystä sielusta. Huomaamattaan hän soiton sulouden houkuttelemana astui portin sisäpuolelle ja läheni varovasti, toivoen näkevänsä soittajankin. Hän siinä onnistuikin. Asettuneena sillä tapaa penkille, että voi tavata koko hyväätekevän ehtootuulahduksen kasvoilleen, istui siinä nuori mies, puettuna muodikkaasti silkkiin ja samettiin, miekka kupeellaan ja lyhyt viitta riippuen penkin kaiteella. Hän näytti olevan liiaksi kiintynyt soittoonsa huomatakseen häiritsijää.

Siten rohkaistuneena Norbert vetäytyi lähemmäksi ja seisoi kuunnellen, kunnes suloisten sävelten lakkaaminen äkkiä hänet herätti lumouksestaan.

Soittaja laski alas soitinnastansa, kohotti silmänsä ja katsoi — ei Norbertiin — vaan suoraan eteensä. Norbertista se oli kummaa, mutta kiittäen onneaan, ettei häntä huomattu, hän kääntyi hiljaan pois mennäkseen.

"Olen muukalainen. Tahdotteko, herrani, suoda minulle anteeksi? Portti oli auki ja sävelten houkuttelemana rohkenin tulla sisään kuuntelemaan."

"Siinä ei ole mitään anteeksipyydettävää. Mutta sallikaa minun kysyä, ken se on, joka kanssani puhuu, nuorukainen vaiko neitonen? Näette kai, että olen sokea."

"Olen murheellinen sen takia, herrani", sanoi Norbert. "Minä olen sveitsiläinen nuorukainen, erään St. Gallenilaisen kauppiaan Lynen apulainen ja palvelija. Saavuin tänne vasta tänä iltana ja etsin nyt hänen asuntoaan. Siinä tarkoituksessa kuljin juuri sivuitse, kun soittonne lumosi minut ja minä rohkenin sisään."

Sokea mies laski mandolininsa alas ja sanoi hyvin hämmästyneenä: "Etsittekö herra Lyneä? Kummallista — kummallista! Varmaan olette lähetetty minun luokseni."

"En, herra, suokaa anteeksi. En koskaan ole lähetetty luoksenne.
Minulla sitä paitsi ei ole kunnia tietää, kenen kanssa nyt puhun."

"Ettekö mieluummin tahtoisi löytää tietänne herra Lynen asunnolle? Mikä äsken mielestäni oli kummaa, oli se että minäkin tahdon mennä sinne. Tulkaat siis, auttakaamme toinen toistamme. Minä mainitsen teille kadut sopivassa järjestyksessä ja te johdatatte minua. Antakaa minulle kätenne!" Hän nousi pystyyn istuimeltaan.

Norbert suostui tähän ehdotukseen hyvin tyytyväisenä, vaikkei hän voinut olla kummastelematta, että tällä nuorella herrasmiehellä, joka puvusta päättäen oli varakas, ei ollut saatavissa seuralaisia täyttämään hänen pyyntöään, vaan että hän sen sijaan oli riippuvainen tuntemattoman satunnaisesta ystävyydestä. "Kumpi meistä oikeastaan on opas?" hän ajatteli ottaessaan sokean nuorukaisen käden, joka oli pehmeä ja vaalea kuin tytön. "Tässä tapauksessa on varmaan näkemätön johtajana, vaikka onneksi emme käyne näkymättömiin, mikä voisi olla nurinkurista."

"Oikeaan", sanoi hänen seuralaisensa, kun he tulivat ulos portista. Sitten hän lisäsi vähän myöhemmin: "Vasempaan, pitkin sitä katua, jonka kulmassa on madonnan kuva."

Heidän kääntyessään kulmassa kulki ohitse kaksi herrasmiestä. Toinen heistä tervehti ja huusi: "Halloo, de Marsac, mikä teidät saa ulos näin myöhään?"

"De Marsac!" Norbert miltei ääneen toisti tuon nimen hämmästyksessään. Hän ei kuunnellut vastausta. "Kävelen huvikseni", vastasi de Marsac, "tänä kauniina iltana." Eikä Norbert kuullut uutta kysymystäkään: "Mihin on joutunut teidän varjonne, Grillet?" Mutta hän kuuli uuden ystävänsä sanovan: "Hän on sairas". Samalla hän tunsi tämän kosketuksen käsivarrellaan, mikä nähtävästi tarkoitti: "Pitäkää vaaria!"

Hän totteli, kävellen koneellisesti ajatuksiin vaipuneena. Mitä pitäisi hänen sanoa, mitä tehdä? Miten saisi hän selville, oliko tämä herrasmies vaiko ei hänen ystävänsä sukulainen? Vielä tärkeämpää oli tietää, oliko hän samaa mieltä tämän kanssa? Viimein hän uskalsi huomauttaa: "Luulenpa, jalo herra, että isännälläni on paljo tekemistä erään henkilön kanssa, jolla on sama nimi kuin teilläkin."

"Kuinka sellaista voitte päättää, koska olette vasta äsken tullut hänen palvelukseensa? Jos oikein ymmärsin, niin sanoitte, ettette koskaan ennen ole ollut täällä."

"Siellä, mistä minä tulen, voi olla monta ranskalaista, joilla on ystäviä täällä", sanoi Norbert varovasti.

"En luule St. Gallenissa olevan kovin monta ranskalaista; kenties
Bernissä on niitä hiukan enemmän. No, entäpä onneksi olisittekin
Genevestä."

"Jos minä, jalo herra, olisin Genevestä, niin en sitä tuskin kuuluttaisi kaduilla. En ainakaan täällä, missä geneveläiset uskontonsa tähden ovat suuresti vihatut."

"Kaikki ihmiset vihaavat teitä — minun nimeni tähden", sokea lausui hiljaan.

Norbert, jonka tiedot raamatullisista sananparsista eivät olleet suurellisia, kiiruhti vastaamaan:

"Ah, tuo loppuun asti kestäminen!" huokasi hänen seuralaisensa. Sitten hän lisäsi tosin, ei vielä varmana, miten hän voisi tykkänään luottaa häneen: "Teidän Berniläisten, tai muista 'kiitettävistä kanttooneista' kotoisin olevien, ei tarvitse olla suuresti peloissanne, ei ainakaan uskontonne takia. Bern on Ranskan hyvä ystävä ja jos heidän tänne lähettämänsä henkilöt ovat hieman laimeita messussa ja tunnustuksissa, niin ovat mitä tarkkanäköisimmät Lyonilaiset sen suhteen miltei yhtä sokeat kuin minäkin."

"Mutta Geneven miesten suhteen on asian laita aivan toisin", sanoi Norbert. "Erittäinkin ranskalaisten pakolaisten suhteen, jos nämä rohkenevat palata maahansa."

"Sen kyllä tiedän. Onnettomuudeksi on yhdellä niistä minun nimeni.
Kaksikin, jotka nimeäni kantavat, par'aikaa kärsivät."

"Elkää puhuko niin kovaa — ajatelkaa ohikulkijoita! Niin, se on totta, ja toinen heistä on oma veljeni." Hänen äänensä vaipui hyvin matalaksi ja oli siinä tuskan väre.

"Louis de Marsacko — paras ystäväni", kysyi Norbert liikutettuna; "hänellä ei ollut sisarta eikä veljeä."

"En puhu hänestä, serkustani, vaan Henri de Marsacista, rakkaasta veljestäni."

"Tiedän kyllä hänen olevan vankilassa ja toden näköisesti tulevan tuomittavaksi kuolemaan. Tässäkin, kuten muissa samanlaisissa tapauksissa, on veljeni minulle elämän valo ja riemu."

"Eikö heillä ole toivoa?" kysyi Norbert. Hän ei voinut olla tätä kysymättä, vaikka hän arvasi vastauksen liiankin hyvin.

"Ei lainkaan, sillä he eivät suostu mihinkään ehtoihin." Oli hetken äänettömyys. Sitten hän lisäsi: "Sanoitteko serkkuni olevan paraan ystävänne?"

"Hän on paras ystäväni", sanoi Norbert. "Herrani, huomaan että minun on kerrottava totuus. Olen Geneven lapsi, vaikkakin tulin tänne Gexistä, joka on Bernin piirissä, ja Bernin passilla. Olen tullut tänne toivoen nähdä, vaikkakin se olisi viimeinen kerta, Louis de Marsacin kasvot."

"Olen voimaton ilman isääni, joka ei tee mitään, sillä hän vihaa reformeerattua uskontoa ja kiihoittaa vihansa satakertaiseksi nyt kun se on maksamaisillaan hänelle, kuten hän luulee, hänen ensin syntyneen poikansa. Kumminkin hän yhä toivoo, että yksinäisyys, kärsimykset ja puutos ynnä roviokuoleman pelko siten vaikuttaa Henrin sieluun, että hän voisi taipua ja tulla pelastetuksi. Voi minua, minä sen asian tunnen paremmin:"

"Sekin mukavuus on heiltä kielletty. Mutta he pääsevät pian yhteen taivaassa, sillä aikaa kuin minä onneton —!" Tässä sokeisiin silmiin tuli kyyneleitä, mutta hän pidätti ne ylenmääräisellä ponnistuksella. Viimein hän toisti: "Minun kai pitäisi kertoa teille, miten tämä kaikki on tapahtunut. Louis tuli tänne ja saarnasi salaisuudessa pienelle harhaoppiselle joukolle. Mutta hän ei lainkaan näyttäytynyt sukulaisilleen, sillä se olisi voinut tehdä häiriötä. Kumminkin veljeni löysi hänet ja piti hänen välttämättä tuoda hänet mukanaan kotiin. Isäni, vaikka hän on kovin hurskas ja tiesi, että Louis tuli Genevestä, ummisti ensin silmänsä tälle tosiasialle, sillä hälle oli veljensä, Louisin isä, ollut hyvin rakas. Meillä de Marsaceilla on omat virheemme kuten muillakin ihmisillä, mutta kumminkin olemme aina hyviä veljeksiä. Siten Louis tuli ja meni usein ja puhutteli paljo minua ja Henriä. Myöskin hän antoi Henrille Uuden testamentin ranskalaisen painoksen. Henrillä oli tapana lukea minulle romaaneita, ritaritarinoita ja muita semmoisia. Nyt hän niiden asemasta luki Herramme ja Hänen apostoliensa sanoja. Ne ovat hyviä sanoja ja me opimme rakastamaan niitä, minä yhtä hyvin kuin veljenikin. Oi Jumalani, miksi hänet pitää otettaman ja minun, sokean ja hyödyttömän, jäämän jäljelle?"

Norbert ei tähän huokaukseen voinut vastata. Jonkun aikaa he kävelivät ääneti, sitten Ambrose de Marsac kysyi:

"Olemme melkein perillä", kertoi toinen. "Tämä on etsimänne katu.
Katsokaahan kolmannelle ovelle tästä kulmasta."

Mainitun oven yläpuolella riippui kilpi, jossa oli St. Gallenin kanttonin vaakuna ynnä nimi: Jean Lyne, silkki- ja samettikauppias.

"Puoti luonnollisesti on nyt suljettu. Koputtakaa ovelle, ja kun joku vastaa, lausukaa nimeni: Herra Ambrose de Marsac."

Norbert noudatti käskyä, ja molemmat viimein kutsuttiin astumaan sisään. Heidät vietiin matoilla verhottuun huoneeseen ensi kerrassa. Tuskin he olivat odottaneet kolmea minuuttia, ennenkun ilmestyi keski-ikäinen mies, kasvoillaan älykäs, ystävällinen ilme, todella St. Gallenin kelpo kansalainen. Katsomatta Norbertiin, jonka hän luuli olevan ainoastaan kuuntelija, hän kääntyi de Marsacin puoleen osaaottavalla äänenpainolla.

"Minulla on uutisia teille, herra", hän sanoi. "Saanko lähettää palvelijanne eteiseen juomaan lasin viiniä palvelijoitteni kanssa?"

"Hän on teidän palvelijanne, herra Lyne. Uusi kauppa-apulaisenne ja, jollen erehdy, jotakin enemmänkin. Olen kiitollinen hänen avustaan, hän kun saattoi minut tänne, silloin kun ainoa koturimme, johon voin luottaa, oli kipeänä. Voitte puhua vapaasti hänen läsnäollessaan. Ja pyydänpä teidän kertomaan minulle kaikki."

Mutta nähdessään kauppiaan epäröivän, kuten luonnollista olikin, koska sokeaa miestä olisi helposti voitu harhaan johtaa, Norbert tunnollisena kuten aina ymmärsi pyytämättä vetäytyä pois, sulkien oven jälkeensä.

Viimein ovi avattiin, ja herra Lyne lausui kovaäänisesti: "Sylvester!" Harmaatukkainen palvelija ilmautui ja sai käskyn hankkia lyhdyn ja odottaa ovella herra Ambrose de Marsacia.

Norbert huomasi hänen äänensä värisevän. "Täällä, herra", hän vastasi.

"Kiitän teitä", sanoi Ambrose. "Kohtaamme taas pian jälleen. Mutta nyt en voi sanoa enempää, sillä olen kuullut raskaita uutisia."

"Olen Norbert de Caulaincourt, kotoisin Genevestä. Mitä asiaani tulee, on tämä selvittävä sen." Hän otti piilostaan sisäliivinsä alta Jean Calvinin kirjeen ja antoi sen herra Lynelle.

Kauppias tunsi käsialan ja kumarsi tahdottomasti kunnioittaen päätään.
Olihan se kuin kuninkaallinen posti. Hän otti veitsen sivultaan ja
leikkasi silkkinauhan, jolla kirje oli sidottu, ja mursi sinetin.
Sieltä putosi kotelo, josta Norbert voi lukea päällekirjoituksen:
"Herroille Louis de Marsacille ja Denis Peloquinille."

Arvokkaalta kauppiaalta meni hiukkasen aikaa ottaessaan selvää isä Calvinin kirjeestä, vaikkakaan se ei ollut pitkä. Viimein hän katsahti ylös ja lausui:

"Isä Calvin sanoo, että olette tullut tänne omasta pyynnöstänne ja että teihin voi luottaa."

Norbert tunsi ylpeyden ja mieltymyksen tunnetta, mutta myöskin hämmästyksen väreitä. "Miten hän voi sellaista sanoa", hän kysyi itseltään. "Tähän asti hän on tuntenut minut ainoastaan ynseäksi, huonosti johdetuksi pojaksi." Se kyllä oli totta; mutta reformatsioniarmeijoiden suuri kenraali oli muiden suurten kenraalien tavalla ihmisluonteiden tarkka tuntija. Hän tunsi Norbertin mieheksi, jonka voi lähettää menetettyäkin toivoa noutamaan.

"Miksi halusitte tänne tulla?" jatkoi kauppias. "Osittain sen vuoksi, että minun pitää tehdä jotakin. Mutta enemmän siksi, että minun täytyy saada nähdä Louis jälleen."

"Jos vaan voitte; tulette juuri paraaseen aikaan. Heidän tuomionsa julistettiin tänään."

Nuo kaksi miestä katsoivat toisiinsa sanaa sanomatta. Kauppias näytti surulliselta, vaan kylmältä, Norbertin nuori sydän taas kiehui kiukusta, säälistä ja surusta. Mutta hän ei kysynyt: "Miten?" — ainoastaan: "Milloin?"

"Telotuspäivä ei vielä ole määrätty. Denis Peloquin, joka ei kuulu tähän piirikuntaan, on lähetettävä jonnekin muuanne. Nuo kaksi de Marsacia ja eräs uskon veli nimeltä Stephen Gynet saavat loppunsa täällä."

"Oi, herrani, pyydän teiltä lupaa saada nähdä Louista. Hän on paras ystäväni. Sitäpaitsi on minulla kirje hänelle."

"Ei, vaan eräältä nuorelta neidolta. He eivät olleet kihlatut, mutta —
Oi, pyydän teiltä lupaa nähdä häntä."

"En voi saada sinulle lupaa. Me toimitamme toisella tavalla asioita täällä. Mutta sinun pitää saada nähdä hänet, jos vain jotakin voin toimittaa. Päävanginvartija on erittäin hyvä ystäväni, oman etunsa vuoksi. Minä lähetän sinut hänen luo palvelijanani, ja hän kyllä pyynnöstäni järjestää lopun. Annapas kun mietin. Voisimmehan huomenna, koska on sunnuntai; mutta ei — Rondel lähtee huomenna katsomaan ystäviään ja ilman häntä olemme voimattomia. Sitten herra Ambrose parkakin pyytää samaa, ja emme voi häntä kieltää. Mutta kukaties nyt, kun tuomio jo on julistettu, isä häntä välittää, eikä minun apuni olekaan tarpeen. Ja meidän on ajateltava herra Louista yhtä paljo kuin hänen serkkuaankin." Sitten hän lisäsi aivan erilaisella äänellä: "Herra, oletteko syönyt?" (Hän sanoi "herra", sillä vieraan nimi ilmoitti, että hän oli ylhäissyntyinen ja hänen omaa yhteiskunnallista asemaansa ylempi.)

"Toivon, että kunnioitatte minua asumalla minun luonani. Kun Sylvester tulee takaisin, niin teidän luvallanne lähetän hänet matkalaukkuanne noutamaan."

"Ja entäs hevonen? Koska nyt on myöhä, voimme jättää sen hakemisen huomenaamuun."

Siten sai Norbert mukavan yömajan St. Gallenilaisen kauppiaan vieraanvaraisen katon alle.

"Menkää huomenaamuna", sanoi hänen isäntänsä, "katsomaan kaupunkia. Sillä nykyään ette ole muuta kuin nuori sweitsiläinen kauppa-apulainen, joka vasta on saapunut Lyoniin."

XXV LUKU.

Seuraavana aamuna Lyne puhutteli Norbertia, joka kuljeskeli kuin tenhottuna tuomiokirkon seutuvilla. Viitaten tätä lähtemään kanssaan kotia kohden hän sanoi:

"Tämä on ollut hirveä päivä de Marsaceille. Luja vanha isä on viimein vallan murtunut ja tahtoisi antaa kaiken omaisuutensa pelastaakseen poikansa tulesta. Hän ja tuo sokea herra ovat molemmat olleet poikaparan luona, isä kyynelin rukoillen häntä myöntymään, veli koettaen väliajoilla puhua lohduttavia sanoja, vaikka itsekin on aivan lohduton. Teidän puolestanne en ole kyennyt vielä tekemään mitään, mutta olen saanut isä Calvinin kirjeen ehyenä Poquelinin käsiin ja hän kyllä keksii keinon toimittaakseen sen Louisille ennenkun tämä on viety pois."

Yksi päivä kului vielä väsyttävässä odotuksessa. Mutta tiistaiaamuna herra Lyne kutsutti Norbertin puheilleen, kysyäkseen, halusiko tämä vaihtaa vaatteita hänen oppipoikansa kanssa.

"Kernaasti vaihdan vaatteita vaikka pyövelin kanssa, saadakseni tahtoni toteutumaan", sanoi Norbert.

"Suvaitkaa siis mennä Renaudin mukaan, joka antaa teille vaatteet ja pitää suunsa kiini siitä jälestäpäin?"

Norbert meni, ilmestyäkseen jälleen pian mekossa ja paljain päin. Jean
Lyne antoi hänelle käteensä suuren vasun täynnä ruokaa ja viiniä.

"Antimia vankiraukoille" hän sanoi. "Te kannatte niitä puolestani", ja he lähtivät yhdessä vankilaan. Norbert käveli kainosti mestarinsa jäljessä. Se ei ollut pitkä kävely. Pian he tulivat synkälle kadulle. Norbert näki kuten unessa herra Lynen soittavan kelloa ja kuuli hänen puhuttelevan portinvartijaa, joka vastasi odottavansa herra Rondelia. Vartija avasi salvan huomattavan nopeasti. Päävanginvartija on kumminkin mies, ja muiden miesten tavalla on hänelläkin ystävänsä, jotka luonnollisesti joskus käyvät katsomassa häntä. Herra Jean Lyne oli hyvin tunnettu kaikille virkamiehille, ja sai nyt seuralaisensa kanssa esteettömästi käydä sisään. Mutta hän itse sanoi, hymyillen ja vilkaisten koriin: "Elkää unhottako velvollisuuttanne, Jacques", jolloin vartija muodon vuoksi pisti kätensä leipien ja pullojen joukkoon, veti sen jälleen pois ja lausui lumoussanan: "Menkää vain!" tyytyväisen ja mahtipontisen näköisenä. Ehkäpä hänen tyytyväisyyttään korotti hauska hämmästys jostakin, joka oli pujotettu hänen käteensä.

Herra Lyne ja Norbert menivät pihan poikki ja koputtivat pienelle yksityisovelle. Täälläkin oli kauppias hyvin tunnettu ja vietiin ilman muuta mukavaan vastaanottohuoneeseen. Norbert surustaan huolimatta huomasi seinillä olevan kuvia: Neitsyt Lapsen kanssa, Johannes Kastaja Kristuslapsen kanssa ynnä Jeremias erämaassa. Hänen niitä katsellessaan astui sisään päävanginvartija, pieni, hinterä ja hermostuneen näköinen mies, aivan toisellainen, kuin mitä Norbert oli odottanut. Hän ja herra Lyne tervehtivät toisiaan kuten vanhat ystävät ainakin ja joutuivat oitis keskusteluun, josta Norbert ei ymmärtänyt muuta kuin että se näytti koskevan rahaa ja kauppaa. Hän hämärästi alkoi aavistaa, että Rondel oli jonkillainen herra Lynen liiketoveri, joka sai osan hänen kauppavoitostaan. Mutta kuten hänen uudessa toimessaan tulikin, seisoi hän kunnioittavan välimatkan päässä eikä siis kuullut aivan selvästi puhelua, jota ei välittänytkään kuunnella. Viimein hänen harhaileva huomaavaisuutensa kumminkin palasi nopeasti. Herra Lyne sanoi nimittäin:

"Jos tahdotte tehdä minulle ystäväntyön, jota en koskaan unhota, niin sallinette tämän nuorukaisen nähdä ja keskustella muutaman minuutin ystävänsä herra Louis de Marsacin kanssa."

"Tiedätte kyllä, herra Jean, etten voi teiltä kieltää mitään järkevää asiaa, enpä muutamia asioita, jotka voivat olla hieman epäjärkeviäkin. Teidän nuorukaisenne voi puhua tuon nuoren herraraukan kanssa, mutta nähdäkö häntä, ah! —" hän kohautti merkitsevästi olkapäitään. "En mene sinne itsekään. Ei ole tarpeen että tässä käytän virkavaltaani, ja onhan eräitä asioita, joita järkevä mies —" Tässä hän katsahti ylös ja hänen silmänsä lepäsivät, ehkäpä sattumalta, Kristuslapsen kuvalla. "On sääli noita ystäviänne, kun eivät älyä valita peruuttamisen tietä", hän sanoi. Sitten hän puhalsi hopeapilliin, joka riippui hänen vyöllään, ja äkkiä ilmautui vartija, joka otti Norbertin huostaansa.

Hänet vietiin ensin suureen, yhteiseen huoneeseen, jossa joukko vankeja — muutamat kahleissa ja melkein kaikilla ammattirikollisten leima kuparinkarvaisilla kasvoillaan villin, matalan otsan alla — lojui, pelasi, tappeli ja kiroili. He olisivat pian kiskoneet korin Norbertin kädestä ilman vartijan suojaa, joka kutsui puheilleen erään, jolla näytti olevan jonkinlainen käskyvalta toisten yli.

"Kuulkaas, herraseni", hän sanoi Norbertille, "antakaa tälle miehelle jotakin mieleistä, ja hän jakaa sen toisten kanssa."

Norbert, iloisena päästessään pulasta, antoi heille kolme pulloa viiniä, jonkin verran leipää ja lihaa koristaan, lisäten vielä antimiinsa hieman pikkurahoja; sitten hän kääntyi vartijan puoleen.

Nyt Norbert ei ainoastaan ollut nähnyt salaosastoa eli maanalaista vankilaa Evêché'ssä, vaan oli suureksi mielipahakseen kerran asustanutkin siellä neljäkolmatta elämänsä pisimpää tuntia. Hän arveli sen tähden tuntevansa "suuren pimeyden kauhut" yhtä hyvin kuin kuka muu hyvänsä. Mutta kun hän oli astunut syrjään, liukunut ja kompastellut pitkiä matkoja jyrkissä, kierteisissä ja murtuneissa portaissa, arveli hän olevansa alempana syvyydessä kuin koskaan ennen. Vartijan soihdun himmeässä valossa hän ensin ei nähnyt mitään muuta kuin likaisen lattian ja osan tahmeaa seinää, vaikka hänen katsahtaessaan ylemmäksi jotkut ristikontapaiset antoivat aavistaa ikkunan läheisyyttä, joka epäilemättä aukeni johonkin kaivantoon tai vallihautaan. Koppi näytti tyhjältä.

"Ah", sanoi vartija, "minähän unohdin tämän asian. Vanki, joka ennen täällä oli, on siirretty toisaalle; sillä kulmassa oli reikä, jonka kautta hänen huomattiin voivan pitää yhteyttä alhaalla olevan kopin kanssa."

"Luonnollisesti. Tehän haluatte, kuten olen ymmärtänyt, saada nähdä herra Louis de Marsacia, eikä toista samannimistä herraa, joka elää paremmissa oloissa asuen hyvässä huoneessa, joka hänelle isänsä takia on annettu. Tulkaa siis! Varokaa rottia!"

Varotus ei ollut tarpeeton, sillä Norbertin jalat olivat kyllä vaarassa. Hän ei voinut ilman raivoisaa potkimista ja polkemista seurata kunnollisesti vartijaa. Sitten hänen oli seurattava vielä murtuneempia kierteisiä portaita, jotka johtivat, kuten hän luuli, aivan maan sisäosiin. Hän ei tuntenut enää hengittävänsä ilmaa, vaan höyryä, todellista kuoleman usvaa, johon sekaantui mädänneen katkua.

Mutta kaikilla asioilla on loppunsa. Niinpä hänkin viimein kuuli vartijan sanovan miltei hellästi: "Nyt olemme perillä." Kuului raskaan avaimen kirisevää ääntä ja vastenmielistä narahtelua, kun se viimein taipui kääntymään. Sitten ovi avautui ja vartija pyysi hänen astumaan sisään. Soihdun valo näytti hänelle ihmishaamun, joka istui tai kyyrötti lattialla; sitten soihdun valo ja haamu katosivat, samassa kun vartija sulki oven ja asettui itse ulkopuolelle. Hän oli luvannut, että ystävät saivat keskustella yksinään, ja hän oli sanansa pitävä mies.

"Kenen, — kenen ääni se on?" Sanat kuuluivat hennoilta ja heikoilta, mutta erehtymättä oli se Louis de Marsacin ääni.

"Louis, minä olen Norbert de Caulaincourt, ystäväsi." Pimeässä ensin ohut, kylmä käsi etsi hänen kättään, sitten riutuneet käsivarret pujottautuivat hänen ympäriinsä ja ystävykset sulkeutuivat sydämelliseen syleilyyn.

Oli hetki jännitettyä äänettömyyttä; sitten kuului hiljaista ääntä. Louis de Marsac, tuo luja, peloton uskontunnustaja, joka ei pelännyt miekkaa eikä vankilaa, ei kidutusta eikä liekkejä, nyyhkytti ystävänsä kaulalla.

Mitä Norbert voi tehdä muuta kuin itkeä hänen kanssaan, kuten David ja
Jonathan ennen muinoin, 'kunnes David tointui'?

Tällöin sai Louis ensin malttinsa takaisin. "En tiennyt, että olin niin heikko", hän sanoi. "Tämä on outo tervehdys sinulle annettavaksi. Rakas Norbert, kuinka tulit tänne?"

"Tulin Lyoniin isä Calvinin lähettiläänä tuomaan sen kirjeen, jonka herra Lyne sanoo sinun saaneen."

"Niin, se on luettu minulle, ja minä olen kirjoittanut hänelle.
Ajatteles sitä, Norbert!"

Hänen äänensä oli nyt aivan luonnollinen, vieläpä helläkin. Jollei se olisi ollut niin heikko ja vankeuden riu'uttama, olisi luullut hänen puhuvan kuten ennen vanhaan Genevessä, koulussa tai Plain-palaisissa.

"Minulle suodaan joskus kynttilä syödessäni ja herra Lyne on lähettänyt minulle paperia, kynän ja mustetta, kätkettynä leipäpalaan; siten olen kirjoittanut tämän, jonka sinulle annan kun menet. Isä Calvinin sanat menevät aivan sydämen syvyyksiin saakka. Mutta mitä mielessäni on, sitä en voi kirjoittaa, en edes hänellekään. Yhä vähäpätöisemmiltä tuntuvat sanat minusta, kun täällä virun ja ajattelen että pian olen pääsevä sinne, missä sanoja ei tarvita, koska meitä siellä ymmärretään ilman niitä. Mutta sinä voit kertoa hänelle kun palaat, että minä kiitän häntä monesta hyvästä asiasta ja ennen kaikkia siitä, että hän lähetti minut tänne."

"Ah ei, ei anteeksiantamista. Antavatko ihmiset anteeksi niille, jotka heille antavat kunniaa ja valtaa?"

"Todellakin okainen kunnia", sanoi Norbert, ajatellen ainoastaan suurta tuskaa eikä pyhitettyä muistoa.

"Ja suloista, salattua, sanomatonta yhteyttä Hänen kanssaan, joka kantoi okaista kruunua minun puolestani."

"Mitä sillä tarkoitat, Louis? Mitä tämä kaikki tarkoittaa? En voi sitä ymmärtää!" huudahti Norbert puolittain ihaillen, puolittain ihmetellen. "Sinäkö joka olet niin nuori, niin elonvoimainen, jota odottaa niin paljo rakkautta elämässä — sinäkö hylkäisit kaiken tämän nurisematta! Sinä kärsit kaikki, sinä odotat yksin kuolemaakin — ja semmoista kuolemaa! — ja kumminkin sinä et odota ainoastaan kuoleman jälkeistä kunniaa, jonka kyllä voisi ymmärtää, vaan sinulla näyttää olevan jo täälläkin jonkinlaista kunniaa ja riemua. Se on minulle aivan käsittämätöntä."

"Nyt jo täälläkin, sillä onhan kanssani Hän, joka sen kunnian synnyttää. Hän on sen oikea sydän ja keskus — Hän itse."

Norbert oli ääneti tuntien sydämmessään suurta kunnioitusta, aivan kuin hänkin tuntisi Jumalan läsnäoloa tässä vankilassa.

"Olen oppinut rakastamaan tämän paikan pimeyttä", Louis jatkoi. "Se on se huntu, jonka Hän vetää ylitse, muuten tuo kunnia valtaisi minut kokonaan. Hän asustaa synkässä pimeydessä — vaikkakin Hän on valo — koska me ainoastaan hitaasti ja asteettain voimme oppia sietämään Hänen näköään. Vaikkakaan en sinua näe, koskettaa kumminkin sinun kätesi minua ja minä tiedän, että sinä olet siinä. Samoin on Hänenkin laitansa."

"En koskaan epäilystä Hänestä. Epäilystä itsestäni minulla on joskus ollut ja pelkoakin. Oh, minä olen kulkenut virran yli, ja se oli syvä. Mutta sielläkin Hän oli kanssani eikä sallinut minun hukkua. Kaikista katkerin asia on — Norbert, sinä joka tunnet sydämeni kokonaan ja muistat asian — ne sanat, mitkä keskenämme puhuimme ennenkun erosimme Genevessä."

"Puhu siis, sillä minä haluan kuulla." Olipa ollut päiviä, jolloin Louis de Marsac ei olisi voinut lausua sydämelleen tätä kalleinta nimeä ilman ikävöimistä ja kiduttavaa tuskaa, joka oli aivan liian suuri kärsittäväksi. Nyt tuska oli ijäksi mennyt ohitse. Tuon nimen sointu oli nyt suloinen, joskus niinkin suloinen, että hän usein tapasi sanoa sitä ääneensä yhä ja yhä uudelleen. "Se on Gabrielle Berthelier", hän sanoi hellästi äänellä, joka viivähti rakastetun nimen kohdalla. "Hänenkin tähtensä on Jumala antanut minulle rauhan. Hän on ottava vastaan ja siunaava Gabriellen uhraukset niinkuin minunkin. Niin, ja paremminkin kuin minun, koska hänen uhrauksensa ovat suuremmat."

"Tässä on merkki!" Norbert laski hänen käteensä pienen norsunluutaulun. Louis tunsi sen koetuksetta ja muisti mikä se oli. "Sinä et voi nähdä mitä hän on kirjoittanut siihen", sanoi Norbert. "Näin siinä on: jusquà l'aurore, kunnes aurinko nousee. Hän sanoi nämä sanat: 'Kerro hänelle, että Jumala on hänen kanssaan ja että hän on pian oleva Jumalan luona Hänen ilossaan ja kunniassaan.'"

"Uskollinen sydän!" Louis äänteli. "Tuo kelpo, uskollinen sydän!" Kyyneleet olivat vielä kerran vaarallisen lähellä. Mutta ne menivät ohi kuin auringonpaisteen kuivaamina. Hän pääsi kyynelistä ainaiseksi. "Kerro Gabriellelle että Hän, joka on lohduttanut minua, on myöskin lohduttava häntä. Hän on saava voimakkaamman lohdutuksen, koska hän paremmin sitä tarvitsee ja kantaa kovempaa osaa. Jumala tietää kaikki, eikä Hän huomaamattaan tee erhetyksiä tullessaan jakamaan kruunuja ja palmuja."

Oli hetken äänettömyys. Kumminkin molemmat nuorukaiset tunsivat, että hetket olivat liian kalliita kulutettavaksi sellaisessa äänettömyydessä. Norbert sanoi:

"Kun menet takaisin Geneveen, niin kerro heille miten minun laitani on. Jos voit seisattua tänne loppuun asti, niin olen siitä iloinen, sillä tunne inhimillisestä läsnäolosta ja inhimillisestä toveruudesta on suloinen. Mutta jollet voi, elä muistele sitä. En minäkään huolehdi siitä, sillä Yksi on aina kanssani. En pelkää että opas jättää minut, ennenkun pääsen virran poikki." Hän pysähtyi hetkeksi, sitten lisäsi hän: "Ja kerro Gabriellelle että hän on osana jokaisesta ajatuksestani, jokaisesta teostani. Minä otan sen rakkauden mukaani, minne vaan menen. Ja koska en voi hukkua — parempi osani minusta nimittäin ei voi hukkua — niin sen täytyy tulla mukaani ijäksi. Sano hänelle ettei hän sure liian paljo, sillä tämä on ainoastaan tie eikä loppu. Kerro myös — — Mutta aika on ohi ja minulla olisi vielä tuhansia asioita sanottavana."

Sillä nyt ovi avautui ja soihtu heijasti valoaan sisälle. "Hyvät herrat" sanoi vartija, "aika on kulunut. Ettekä voi sanoa muuta, kuin että minä annoin sitä teille hyvällä mitalla."

Norbert otti nopeasti koristaan esineet, joita oli tuonut Louisille, joka hänen tätä tehdessä pudotti hänelle huomaamatta käteen kirjeen Calvinille. Sitten ystävät syleilivät toisiaan, pitäen kiini toisistaan kuten hukkuvat henkensä edestä oljenkorresta.

"Niin, paljo olisi minulla vielä sanottavaa", mutisi Louis. "Tuhansia terveisiä minulta ja lempeä, rakkautta —; ei, en voi sanoa nimiä — ehkä muutamat rakkaat voisivat jäädä mainitsematta."

XXVI LUKU

Niin pian kuin Norbert oli kertonut herra Lynelle lähetyksensä menestyksestä ja antanut hänen haltuunsa kallisarvoisen kirjeen Calvinille, hän meni jälleen ulos ja käänsi askeleensa tuomiokirkkoa kohden. Sen suuruus ja vakavuus, sen majesteetillinen koko ja äänettömyys oli vaikuttanut suuresti häneen, ja sen jälkeen kuin hän oli saapunut Lyoniin, oli hän tarkannut sitä. Mutta tänään hän ei ajatellut sen loistoa. Hänen sielunsa oli jo niin täynnä kummastelua ja kunnioitusta, ettei hänellä ollut ollenkaan sitä säästössä kirkon komealle kuvulle, ristikkokatolle tai moniväristen jalokivikehikköjen tavoin auringossa kimalteleville maalatuille akkunoille. Hän oli nähnyt suurempiakin asioita kuin nämät. Hän meni pieneen, rauhalliseen sivukappeliin, kukaties samaan, missä kauan ennen lempeällä, pyhitetyllä vanhalla ijällään John Gerson — joka oli auttanut surmaamaan Johan Hussia Herrasta todistamisen tähden, jota he molemmat rakastivat — opetti pieniä oppilaitaan rukoilemaan. Norbert ei tiennyt siitä mitään eikä — vaikka olisikin tiennyt — olisi siitä paljoa välittänyt. Se kuului menneisyyteen. Taistelevalle, kärsivälle ihmissydämelle on nykyisyys kyllin. Kullakin päivällä on omat huolensa. Hän heittäytyi polvilleen alttarin rapulle. Tämä oli ensi kerta elämässään jolloin hän, joka oli niin usein ennen polvistunut, polvistui Jumalansa edessä todellisesta halusta, sillä nyt ei hänen mielestään näyttänyt olevan enää muutakaan tehtävissä.

"Se siis on totta, totta, totta!" kuiskutti hänen sydämensä. "Todellisin asia taivaassa ja maan päällä! Louisilla on seuranaan tuossa vankilassa jotakin, mikä on voimakkaampaa kuin koko maailma, jotakin, mitä ei tuskat, ei pelko eikä kuolemakaan voi voittaa, eipä edes rakkauskaan. Jotakin, mikä tekee hänet ei vaan voimakkaaksi, vaan myös iloiseksikin, täyttäen hänet rauhalla ja ilolla — rauhalla, joka on käsittämätöntä, sanomattomalla ja kunnialla täytetyllä ilolla. Jotakinko? Ei, vaan Joku. Joku, joka on hänen kanssaan nyt vankilassa ja on oleva pian hänen kanssaan polttolavalla ja tulessa. Se ei ole unta eikä hyvien ihmisten — kuten isäni ja isä Calvinin — hurskasta puhetta, siksi että he ovat uskonnollisia. Se on jotakin todellista. Hän tulee siten muutamien luo. Toivon että Hän tahtosi tulla minunkin luokseni!"

Hän katsoi ylös. Aurinko oli tavannut akkunan hänen yläpuolellaan ja lähetti alas tyhjän paikan läpi valokimpun hänen jalkoihinsa. "Anna valon tulla minun luokseni, kuten se on tullut hänenkin luokseen!" hän huusi. Hän ei sanonut sanaakaan enempää, mutta kenties hän nyt oli rukoillut todellisesti ensi kerran elämässään.

Ennen pitkää hän tunsi jonkun tulleen sisään pieneen kappeliin ja seisovan häntä odottavana. Hän nousi ja tuli vastakkain vanhanpuoleisen herraspalvelijan puvussa olevan miehen kanssa. Tämä näytti sairaalta ja surulliselta, mutta tervehti Norbertia kunnioittavalla kumarruksella, joka osoitti, että hän hyvin ymmärsi Norbertin nykyisen puvun olevan vaan valheverhon. Jos hän todella olisi ollut liikemiehen apulainen, olisi kamaripalvelija pitänyt häntä omaa yhteiskuntaluokkaansa alempana.

Tietäessään mitä tiesi, Norbert tunsi itsensä pikemminkin levottomaksi. "En voi käsittää, mitä herra de Marsacilla voi olla minulle sanomista", vastasi hän kylmästi.

"Ei mitään, mikä voisi vahingoittaa teitä tai jotain omaistanne", vastasi mies. "Jos niin olisi, en palvelisi häntä tässä asiassa, sillä todellisuudessa en ole hänen palvelijansa. Mutta olen aina ollut herra Ambrosen seuralainen hänen lapsuudestaan saakka."

"Baptiste Grillet, teidän palvelukseksenne, hyvä herra. Minulla oli päänkipu lauantaina enkä voinut kohottaa päätäni tyynyltä; muuten en olisi tahtonut jättää herraani vieraan laupeuden ohjattavaksi. Kumminkin se oli onneksi, koska tämä vieras satuitte olemaan te."

"Voinko nyt tehdä jotakin hänen hyväkseen?" kysyi Norbert. "Sanokaa kaikki mitä on mielessänne, tiedän että hän luottaa teihin."

"Te voitte tehdä paljokin hänen hyväkseen, vaikka nykyään hän ei sitä ajattele eikä haluakaan. Herra de Marsac, joka tähän asti on ollut niin ankara ja katkera harhaoppisia kohtaan, on masentunut nyt täydellisesti. Häneen on sattunut kuin salaman isku, kun hänen poikansa, hänen esikoisensa nyt on kuoltava. Tähän asti hän ei ole tahtonut uskoa sitä. Meidän on ollut vaikea taivuttaa häntä tekemään mitään nuoren herran puolesta. Hän luuli aina että kun kuolema tulee lähelle herra Henriä, tämä kieltäisi uskonsa. Hän tunsi hyvin vähän Henriä, vaikkakin tämä oli oma poika." Tällöin vaikeni Grillet luultavasti tukahuttaakseen liikutustaan, joka olisi voinut hävittää hänen käytöksestään soveliaan arvokkaisuuden. "Nyt hän tietää totuuden", toisti kamaripalvelija, "ja nyt on hän epätoivossa. Hän kauhistuu ei ainoastaan yhden poikansa, vaan molempienkin kadottamista miltei samana päivänä. Herra Ambrose ajattelee samoin kuin herra Henrikin, ja tuskassaan veljensä kadottamisesta, jota hän ihailee, on hän varmaan jotenkuten ilmiantava itsensä ja saattava papit kimppuumme."

Grillet pudisti päätään. "Ei mikään suojaa harhaoppista", hän sanoi alentaen ääntään varovasti tuossa turmaa tuottavassa sanassa.

"Mutta miten herra de Marsac arvelee minun voivan auttaa häntä?" kysyi
Norbert.

"Ottamalla herra Ambrosen mukaanne Geneveen", sano, Grillet vetäytyen lähemmä ja puhuen yhä matalalla äänellä.

"Herra Ambroseko? Lähinnä veljensä kohtalon seuraamista, mistä hän enimmän pitäisi, hän tahtoisi mielellään lähteä sinne harhaoppisten pesään — Suokaa anteeksi, että käytän tätä sanaa, herrani."

"Arvelin teidän kenties olevan samaa mieltä herranne kanssa", virkkoi
Norbert.

"En tiedä miten ajatella. Ja todella ei minulla asemassan, palvelijana ole oikeutta ajatella ollenkaan vaan tehdä kuten minua paremmat käskevät."

"Yleensä", jatkoi Grillet, "olen taipuvainen ottamaan aseman, tulevassa maailmassa, kuten teen tässäkin, herra Ambrosen vieressä. Olen palvellut häntä siitä asti kuin hän jätti imettäjänsä sylin. Jos hyvä Jumala näyttää menetelleen ankarasti lähettäessään hänet maailmaan ilman näköä, niin on Hän ainakin tehnyt paraansa korvatakseen sitä antamalla hänelle hyvän sydämen ja hienon älyn."

"Varmasti, herra. Mitenkäs muuten? Mutta juuri tässä kohden me tarvitsisimme teidän apuanne. Te voitte vastata herrani puolesta, että hän on todella teidän uskoanne; samoin minusta, etten ainakaan ole uskonne vihollinen. Heidän ei ainakaan tarvitse ryhtyä polttamaan minua jonakuna — kuinka nyt taasen, herrani, teidän väkenne kutsuukaan katolilaisia?"

"Paavilaisiksi. Mutta me emme polta Paavilaisia Genevessä. Kumminkin on totta, ettemme salli niiden tulla kaupunkiin, kun vaan voimme estää sitä. Se ei kumminkaan aina onnistu. Teidän ei tarvitse peljätä mitään loukkausta, Grillet. Mutta teidän on tultava toimeen ilman messuja ja synnintunnustuksia ynnä muuta sen semmoista."

"Rohkenen sanoa että tulen hyvästikin toimeen", sanoi Grillet kuivasti. "Hyvä siis, herra Norbert (arvelen, että se on teidän arvoisa nimenne?), teidän hyvästä sanastanne Genevessä ja hyvästä seurastanne matkalla ottaa herrani huolekseen kaikki maksut ja tekee parhaansa turvatakseen teidän rauhaanne ja mukavuuttanne. Luonnollisesti hän varustaa sievän matkakassan herra Ambroselle Genevessä oleskelua varten, jottemme tule taakaksi niille, jotka meidät ottavat vastaan. En epäile, etteikö sielläkin ole hyviä asuntoja tai majapaikkoja joko vuokrattavaksi tai ostettavaksi."

"Varmasti", sanoi Norbert. "Mutta minun pitänee kertoa teille, että vaikka te ja herranne tulisitte luoksemme ystävittä ja rahoitta, kuten me, isäni ja minä ja moni muu teki, olisi kumminkin jokainen talo Genevessä avoinna ottamaan teitä vastaan. Jokainen kansalainen olisi valmis antamaan teille ruokaa ja suojaa, niin hyvää kuin hänellä on itselleen ja omille lapsilleen."

"Te olette kummallista väkeä, herrani. Huomaanpa hyvin", hän lisäsi, "kaikkien kulkupuheiden teistä olevan valheellisia. En usko hetkeksikään — minä en! — että palvelette paholaista tai harjoitatte salassa hirveitä paheita, tai — Mutta suokaa minulle anteeksi, hyvä herra, että mainitsen sellaisia asioita." Hän keskeytti varovaisesti puheensa katsottuaan Norbertin nuoriin kasvoihin. Hän kyllä arveli Norbertin pysyvän kärsivällisenä. "Milloin aijotte lähteä?" hän kysyi viimein kyllin levollisesti.

"Herra de Marsac kai halusta lähettäisi meidät oitis matkaan, peljäten Ambrosen ilmaisevan itsensä. Mutta minä tiedän ettei mikään voima maan päällä voi saada herra Ambrosea lähtemään ennenkuin kaikki on ohitse."

"Mutta tuomiohan pannaan ensi lauantaina täytäntöön", lisäsi Grillet surullisesti.

Norbert säpsähti. "Oletteko siitä varma?" hän kuiskasi miltei henkeä vetämättä.

"Ehkä paremmin maanantaina", sanoi Norbert, ollen Genevestä kotosin, missä lepopäivä pyhitettiin paljoa tarkemmasti kuin romaanisissa tai muissa protestanttisissa seurakunnissa.

Mutta Grillet pani vastaan: "Sunnuntai olisi sopivampi päivä. Kun ihmiset pitävät juhlapäivää, voisimme me muka olla lähtevinämme tervehtimään ystäviä maaseudulla. Ja sitäpaitsi tuo jokainen päivä uutta vaaraa, ja herra de Marsac käy kärsimättömäksi."

"Jos on tarpeeksi syytä lähteä sunnuntaina, niin voimmehan tehdä niin", myönsi Norbert. "Mutta suunnitelmamme kaikista osista on minun kysyttävä neuvoa herra Lyneltä, sillä minä olen suositettu hänen luokseen, jotta hän saisi johdattaa minua kaikissa asioissa."

"Ette olisi voinut tullakaan osoitetuksi kenenkään paremman luo, herra Norbert. Mitä me olisimmekaan voineet tehdä ilman häntä kaikessa tässä sekaannuksessa, sitä en tiedä. Hänellä on ihmeellinen vaikutus kaikkiin vanginvartijoihin ja kaikkiin heidän apulaisiinsa. Epäilemättä hän on maksanut hyvin runsaasti siitä."

"Tulkaa siis tänä iltana kuulemaan mitä hän sanoo", virkkoi Norbert. He olivat tulleet ulos sivukappelista ja kävelivät pitkin keskuskäytävää puhellen keskenään matalalla äänellä, kun urkujen mahtava ääni äkkiä taivaalle kohoten täytti heidän korvansa ja sulki heidän suunsa.

Grillet vaikeni. "Joku toimitus alkaa nyt", hän sanoi. "Minä seisatun sitä odottamaan. Herra Ambrose ei vielä tarvinne minua."

"Sitäpä en minä tee", sanoi Norbert eroten hänestä ja kävellen päättävästi suurelle ovelle, ulos viekoittelevasta hämärästä taivaan vapaaseen auringon paisteeseen. "Olen erossa kaikesta siitä", hän sanoi itsekseen. "Se ei voi koskaan enää lumota minua Sen loihtu lakkasi ainaiseksi Louisin vankilassa."

XXVII LUKU.

Sillä välin kuluivat päivät Genevessä eräitten mielestä hyvinkin hitaasti. Ei kukaan käsittänyt täydellisemmästi kuin Berthelier Lyonin vankien vaaraa. Mutta sen vaikutukset häneen olivat päinvastaiset kuin mitä olisi voinut odottaa. Hän puheli hyvin vähän, Gabriellen kanssa tuskin ollenkaan, mutta hänen käytöstapansa Gabriellea kohtaan, joka aina oli ollut lempeä, sisälsi nyt yhä suurempaa hellyyttä. Mikä kummempaa oli, näytti hänen terveytensä siitä hetkestä asti kuin hän kuuli asiasta todella alkavan parata. Hän söi ruokansa säännöllisesti vaikkei juuri erityisellä ruokahalulla; ja joka päivä oli hän vähä enemmän liikkeessä. De Caulaincourtin käsivarren avustamana hän voi jo kävellä kadun mitan tai kaksikin, vaikka olikin jälestäpäin hyvin väsynyt. Noina päivinä hän oli aina väsynyt ja halu lepoon oli voimakas. "Mutta ei vielä", hän tapasi sanoa itsekseen, "ei vielä, koska Gabrielle tarvitsee minua."

Kumminkin hän kuten jokainen muukin voi nyt tehdä Gabriellen puolesta vaan hyvin vähän. Suurella surulla on ikävä yksinäisyytensä, kuten kuolemallakin, jonka varjo se on. Hyvää tarkoittavat, lohduttavat sanat menivät yksinkertaisesti hänen ohitsensa tekemättä mitään vaikutusta. Useita semmoisia sanoja kyllä lausuttiin, sillä tämä aika ei ollut hienotunteisen pidättyväisyyden aikakausi, ja niin likeisesti yhteen liittyneessä yhteiskunnassa kuin Geneve oli, tiedettiin julkisena salaisuutena, että nuori lähetysoppilas Louis de Marsac oli ollut kihloissa Gabrielle Berthelierin kanssa, vaikkakin noudattamatta konsistoriumin antamaa uutta lakia, joka määräsi häät pidettäväksi kuuden viikon jälkeen kihlauksesta. Mutta Gabrielle kuuli kaikkea samalla kohteliaalla välinpitämättömyydellä. Hänen tiedettiin vihastuneen ainoastaan yhden kerran, ja silloin lempeään, kaikille hyvääsuopaan tätiinsä.

"Minä ajattelen, rakkaani", sanoi Claudine hänelle eräänä päivänä, "ettei meidän pitäisi vielä jättää kaikkea toivoa."

Gabrielle katsoi häneen suurilla, surullisilla silmillään, niinkuin lempeä eläin, joka kärsii ilman toivoa, mutta myöskin ilman pelkoa tai vihaa.

"Tiedättehän, lapseni, että jos he tahtovat luopua uskostaan, tulevat he pelastetuksi maan päällä. Tie taivaaseen taasen on aina avoinna."

"Te ette tiedä, mitä sanotte!" tiuskasi tyttö. "Jo tuon sanan lausuminenkin on loukkaus Jumalan siunaamia marttyyreja kohtaan!" Hän lähti huoneesta suuttumuksesta kalpeana, täynnä murtuneen sydämen kiukkua.

Kaiken tämän ajan oli maa kuin raudasta ja taivaat kuin kuparista Gabrielle Berthelierille. Tähän asti oli hänen nuoressa elämässään ollut ainoastaan yksi synkkä hetki, se hetki jolloin hän oli odottanut hirveätä eroa kaikesta mitä hän rakasti ja hyljättyä osaa muukalaisten ja vihamiesten seassa. Hän oli silloin käyttäytynyt perin urhoollisesti. Pahimmassa tapauksessa voi hän kuolla! Mitä on kuolema sille, joka tuntee itsensä "kaikkivaltiaan Herran tyttäreksi", jotta hänen tarvitseisi pelätä sitä? Kuoleman ja kärsimisen itsensä tähden hän olisi voinut kestää. Vasta kun oli kysymys vielä rakkaammasta elämästä, murtui hänen sydämensä, "eikä hänessä enää ollut sielua". Louishan oli hänelle kaikki kaikessa, hänen todellinen sielunsa. Noina ikävinä päivinä, jolloin hän oli kuullut uutiset vangitsemisesta, oli hänen ruumiinsa Genevessä, mutta todellisessa elämässään hän asui Lyonin vankilassa. Kaikki väsymyksen, nälän ja tuskan vaiheet, kaikki tulikuoleman kauhut kulkivat hänen vapisevan sielunsa lävitse, ei vaan yhden kerran, vaan satoja kertoja. Hän kantoi kärsimystä toisen puolesta ja hän kärsi sen yksinään. Hän ei koskaan uneksinut, että kärsimyksen katkerat vedet, jotka kulkivat hänen päänsä yli tunti tunnilta, olivat sitä laatua, joista lupauksen pyhät sanat lausuvat: "Kun sinä olet kulkenut vesien lävitse, olen Minä oleva kanssasi". Tämä lupaus koski Louista. Hänen puolestaan Gabrielle aneli sitä tuskallisella vakavuudella, taistellen kiivaasti Herran kanssa yön unettomina vartioina. Mutta Louisinkaan puolesta hän ei voinut tuntea rukoustaan kuulluksi. Synkkä pilvi ympäröi häntä, eikä siinä ollut halkeamaa, jonka läpi valo voisi tunkeutua. "Miksi Jumala salli tämän tapahtua?" huusi hän aina sydämessään. Sellaisen kasvatuksen hän kuin oli saanut — ahdasmielisen, ankaran ja ennen kaikkea todellisen — ja ollen ehdottomasti, nurisematta kuuliainen Jumalan tahdolle, oli hänellä ainoastaan yksi aihe, jonka syyksi hän voi lukea sellaiset kysymykset. Hänellä ei ollut tuota vanhan profeetan juhlallista lohdutusta: "Kumminkin salli minun puhutella Sinua tuomioittesi tähden!" Gabriellella oli ainoastaan tämä elämän opetus — suuremmoinen, vaan ah, miten ankara: "Herra se on; tehköön Hän, miten Hän hyväksi näkee!"

Gabrielle sanoi: "Hänen tahtonsa tapahtukoon!" mutta ei sanonut: "Tapahtukoon Sinun tahtosi." Kaiken muun tuskan ohessa hän oli hyvin tietoinen tästäkin tosiasiasta. Tämä tieto lepäsi hänen sydämellään raskaana, kylmänä ja liikkumattomana kuin kivi. Vaikkakaan Jumala ei tämän tähden lakannut siunaamasta Gabriellea, kadotti Gabrielle siitä syystä kumminkin tietoisuutensa siitä että Jumala siunasi häntä. Gabrielle kadotti tuon sanomattoman lohdutuksen: tunnon Hänen kätensä kosketuksesta kaiken ollessa pimeätä.

"Hän on kuin kuollut, joka kävelee ympäriinsä", sanoivat Claudine ja Margareta toisilleen. Mahdollisesti hän olisikin todella kuollut, jollei toki hiukan apua olisi tullut hänen osakseen, kuten ikävyyksistä pelastava apu niin usein tulee meille uuden onnettomuuden muodossa.

Eräänä aamuna hän istui kuontalonsa ääressä kuten tavallisesti koneellisesti työskennellen, siitä kuitenkin oli se viihdytys, että hänen ajatuksensa saivat kulkea vapaina Louis de Marsacin seurassa vankilassa. Berthelier istui huoneessaan näennäisesti lukien, mutta todellisuudessa ottaen osaa hänen surullisiin ajatuksiinsa. Claudine piti huolta jostakin talousasiasta ja Margareta oli mennyt torille.

Katuovella kuului askeleita ja ääniä. Sitten kuului Claudine huudahtavan, saattaen siinä tuokiossa Gabriellen alas portaille, sillä välin kun Berthelier häntä hitaasti seurasi.

Se oli Margareta, jota kannettiin takaisin kotiin paareilla, hänen voihkaessa tuskasta. Vanha vaimo, vaikkakin hyvin ketterä vuosiinsa nähden, oli ollut jonkun aikaa käymäisillään kykenemättömäksi näihin torimatkoihin; kumminkaan hän ei tahtonut millään ehdolla luovuttaa niitä Claudinelle tai Gabriellelle, eipä edes molemmillekaan yhteisesti.

"Neiti pyörtyisi, jos hän näkisi kanalta niskat väännettävän nurin", hän sanoi. "Gabrielle taasen antaisi noille varastaville 'harmaajaloille' jokaisen siunatun demierin, mitä heidän päähänsä vain pistäisi vaatia. Onpa siunaus, että isä Calvin on pannut kätensä väliin eikä salli heidän myydä torilla vanhoja kasviksia tai pilaantuneita hedelmiä, muutoin jokainen hölmö noutaisi kotiinsa sellaisia."

Siten tuli hän kulkemaan torilla liian usein. Palatessaan tänään raskas korinsa käsivarrellaan hän kompastui ja lankesi. Myyjättärien oli nostettava hänet pystyyn, ja kun hän langetessaan oli taittanut jalkansa, kannettiin hänet kotiin. Hän pyysi kantajiaan viemään hänet oitis sairaalaan, mutta he eivät tahtoneet tehdä sitä ilman hänen isäntänsä lupaa. Tämä hylkäsi ehdotuksen pahastuen ja pyysi kantajia laskemaan vanhan palvelijan tämän omalle vuoteelle. Sitte lähetettiin heti noutamaan ensimäistä haavalääkäriä. Gabriellen tuskallisesti katsellessa tämä asetti vahingoittuneen jäsenen paikoilleen. Kumminkin kului viikkoja, ennenkun hän jälleen olisi kykenevä laskemaan jalkansa maahan. Ja hänen ikäänsä katsoen tuskin koskaan enää sitä voitiin odottaa.

Tämä oli nyt ikävä asianlaita. Berthelier oli kaikissa maallisissa asioissa yksinkertainen kuten lapsi. Claudine oli luostarielämästään alkaen aivan avuton ja sitäpaitsi perin kivulloinen. Gabriellen tarmo oli menehtynyt hänen surujensa painosta. Naapurit, erittäinkin lähinnä olevat Calvinit, olivat ystävällisiä ja avuliaita ja tilapäinen palvelija saatiin heidän uskollisen Jeannettensa tyttärentyttärestä. Mutta tämä oli Gabriellea nuorempi, kylläkin hyvin hyväntahtoinen vaan heikko älyltään. Erittäinkin hän oli alati valmis unhottamaan asioita. Ken vaan on ollut perheessä, jonka ainoa käytännössä toimiva jäsen on temmattu pois, hän varmaan ymmärtää Berthelierien säälittävän tilan. Heidän vaikeuksiaan vielä lisäsi se seikka, että Margareta, joka itse ollen kykenemätön työhön, sen sijaan antoi työtä jokaiselle. Hän tarvitsi huolellista hoitoa, ja iloista on mainita, että hän saikin sitä.

Hän ei ollut mikään kiltti potilas. Tuskiaan hän kärsi rohkeasti, mutta avuttomuutensa häntä sapetti ja kiukutti. Hän ei ainoastaan uskonut, etteivät muut kyenneet tekemään hänen toimiaan yhtä hyvin kuin hänkin, joka kenties olikin totta, vaan hän ei myöskään voinut uskoa, että he voivat tehdä sitä lainkaan, mikä taasen ei ollut totta. Hänen kärsimättömyytensä ja katkerat sanansa, joilla hän usein puhutteli Gabriellea ja vielä enemmän onnetonta pikku Bênoîtea, saivat Claudinen sanomaan hänelle eräänä päivänä:

"Jos minä olisin niin varma kuin te näytätte olevan, että hyvä Jumala on valinnut minut ennen maailman perustamista ikuiseen kunniaan, en pitäisi arvolleni sopivana tuolla tapaa kiukustua, joskin aamukeitos sattuu olemaan hiukan palanutta."

"Valittuko?" toisti Margareta. "Joka tapauksessa minä olin valittu pitämään huolta, että herrani ruoka on soveliasta hänelle syötäväksi."

Kentiesi hänen jumaluusoppinsa oli parempi kuin hän itsekään huomasi.
Valinta kunniaan tarkoittaa myös valintaa velvollisuuksiin nähden.
Muuten sillä ei ole mitään merkitystä.

Huolimatta useista virheistä, joita Margareta huomasi ja moitti, menetteli Gabrielle tässä tapauksessa oikein. Hän oppi kaksoiselämän salaisuuden. Hän voi keittää Margaretan ohjeiden mukaan ja isänsä makua myöten; hän voi pestä, laasta ja tomuuttaa tarpeeksi hyvin kätensä ohjeen mukaan, mutta hänen sydämensä oli jossain muualla. Mutta kun tällaisessa tapauksessa jonkun osan on aina heikonnuttava, lakkasi sielun jännitys hänessä niin paljon, että hän jälleen kykeni elämään. Työ ei ollut lääkettä hänen tuskilleen, mutta se oli lievikettä. Se ei vähentänyt kovan iskun merkitystä, mutta se tylsytti hermot kärsimästä siitä.

Eräänä päivänä Claudine ja Gabrielle menivät yhdessä torille. Sillä, kuten Margareta julmalla tyytyväisyydellä mietti itsekseen, nyt tarvittiin kaksi henkilöä huonosti toimittamaan samaa, jota hyvästi tekemään ennen oli tarvittu vaan yksi. Kotia palatessaan he kohtasivat pienen joukon ratsumiehiä, jotka olivat juuri saapuneet kaupunkiin Pont de l'ivren kautta. Niitä oli pari kolme sweitsiläistä, jotka käyttivät todellisilta Bernin porvareilta; heidän keskessään oli muuan nuori herrasmies puettuna Ranskan tavan mukaan, jonka suitsia piteli hänen vierellään ratsastava palvelija, ja joukossa oli myöskin — Norbert. Hän kumarsi ääneti kahdelle ystävälleen näyttäen Claudinen mielestä yhdellä haavaa miehekkäältä, vakavalta ja surulliselta. Gabrielle ei jaksanut laisinkaan ajatella; sumu nousi hänen silmiensä eteen, ja ilman Claudinea hän olisi kaatunut.

Nopeasti ja ääneti he menivät kotiinsa. Kun he saapuivat lähemmä, kuiskasi Claudine:

Kun he tulivat sisään, rupesi Gabrielle oitis kuumeentapaisella innolla valmistamaan kasviksia, joita he olivat tuoneet mukanaan ruuanlaittoa varten. Mutta Claudine pian huomasi, ettei hän lainkaan voinut nähdä. Hänen kätensä liikkuivat epävarmasti ilman silmien ohjausta.

Niinpä Gabrielle meni sisään ja polvistui vuoteensa viereen. Hän ei rukoillut — mitäpä tässä rukoili? — vaan lähetti tuskansa syvyydestä ihminen tiedottoman, kuvaamattoman huudon suurelle Isälle. Hän ei tiennyt oliko minuutteja vai tunteja kulunut, ennenkun hän kuuli Berthelierin äänen, tuon äänen, joka hänelle varmaan hellimmät säveleensä säilytti, hiljaa kutsuvan: "Gabrielle!"

He olivat kaikki kokoontuneet arkihuoneeseen. Berthelier istui nojatuolissa, jonka hän nykyään harvoin jätti; de Caulaincourt nojasi sen selkänojaan; Claudine istui hänen vieressään; Norbert seisoi heidän edessään suorana ja kookkaana, ja kasvonsa Kuvastivat jaloa, kunnioittavaa vakavuutta. Kun Gabrielle astui sisään, kääntyi nuorukainen häneen päin ja katsoi häneen. Mutta he eivät vaihtaneet tervehdyssanaa.

Gabriellesta tuntui siltä, että hän olisi tiennyt sen jo vuosia sitten, — koko elämänsä ajan. Vielä samana aamuna oli hän ajatellut Louista yhä kärsivänä vankilassa. Jotakin oli hänen kasvoissaan, joka sai de Caulaincourtin asettamaan hänelle tuolin, ja vetämään hänet hellästi siihen.

"Niinkuin vain voin ja sen mukaan kuin itse olen kaikki nähnyt", sanoi Norbert. "Minä näin marttyyrit, kun he kuulivat kuolemantuomionsa. Veljemme, Denis Peloquin, ei ollut heidän mukanaan. Hänet oli viety vankilasta ja hän sai todistaa Jumalan kunniasta jossain muualla. Mutta jälellä oli vielä kolme: Etienne Gynet, Henri de Marsac — ja Louis. Siellä oli myöskin toisia tuomittuina vähempiin rangaistuksiin. Tuomion luettua tuli pyöveli köysisilmukan kanssa, jonka hän pisti tuomittujen kaulaan. Mutta kun hän tuli Louisin luo, joka oli serkkunsa Henrin edellä viimeinen, hän pysähtyi, ja puhetta johtava tuomari lausui, että tämä häväistys voitiin jättää pois, koska hänet huomattiin jalosyntyiseksi. Siihen vastasi Louis hymyillen: 'Millä oikeudella te, herra, kiellätte minulta marttyyriritarikunnan arvokkaimman kauluksen?' Sitten hän riemuiten ja iloiten meni kuolemaan." Norbert keskeytti, mutta viimein hän jatkoi nähtävällä ponnistuksella: "Jumala oli hänen kanssaan loppuun asti. Mutta minä en voi puhua siitä — vielä. Kuitenkaan ei näkynyt pelon eikä tuskan merkkiä. Niin kauvan kuin hän vielä voi puhua, rukoili hän. Ja tämän hän viskasi minulle tulesta."

Se oli pieni norsunluinen taulu. Norbert antoi sen Gabriellen käteen ja sanoi kumartuessaan hänen puoleensa:

"Ei", sanoi Gabrielle katsahtaen ylös, kyynelettömissä silmissään outo valo, "ovathan kaikki täällä ystäviä."

"Louis sanoi: 'Kerro hänelle että Herra, joka on lohduttanut minua, on lohduttava myöskin häntä. Hänen pitää saada voimakkaampi lohdutus, koska hän on suuremmassa tarpeessa'."

Väristys kulki Gabriellen ruumiin läpi, kun hän kuuli sen, mutta muuten hän ei liikahtanutkaan. Kumminkin oli hänen kasvoissaan jotakin, joka sai de Caulaincourtin sanomaan:

Norbert tunsi jääkylmän käden kosketuksen ja kuuli äänen mikä näytti tulevan etäisyyksien takaa:

"Minun pitää kertoa tästä Margaretalle." Huoneessa oli syvä äänettömyys. "Tule tänne, lapseni", sanoi viimein Berthelier.

Gabrielle tuli ja polvistui hänen tuolinsa viereen. Ami asetti kätensä hänen päänsä päälle ja sanoi lempeästi:

Sitten puhkesivat kyyneleet viimein "kesämyrskyn lailla" ja niihin sekoittui pian myöskin vanhuksen hitaat, vastahakoiset vesikarpalot.

Gabriellen kyyneleet toivat mukanaan parannuksen, tai paremmin sanoen ne olivat itsessään merkkinä parannuksesta, joka oli tullut hänen osakseen. Ei kestänyt kauan, ennenkuin hän nousi ja seisoi jaloillaan. Hänen kasvonsa olivat ihmeellisen kylmät. Hänen silmissään oli valo — valo, joka tulee auringon ja tähtien yläpuolelta. Hänen äänensä oli selvä, eikä se vavissut eikä pettänyt, kun hän sanoi:

"Kiitos olkoon Jumalalle, joka antaa meille voiton Jesuksen Kristuksen meidän Herramme kautta. Sillä taistelu on ohi ja voitto on saavutettu."

Siten Gabriellelta pimeys katosi ja valkeus jälleen paistoi. Ensin vaihtui jokainen surullinen ajatus vallan itsestään kummasteluun ja riemuun toisten ajatusten tähden. Louishan oli turvassa, oli vapaa, hän oli Kristuksen kanssa ikuisesti. Eikö Gabriellen pitäisi olla iloinen siitä — hänen, joka niin rakasti Louista? Jos hän oli juonut tuskan maljasta Louisin kanssa, eikö hän voisi juoda myöskin riemun maljasta hänen kanssaan? Ajatuksissaan hän oli lähtenyt Louisin mukaan; ajatuksissaan hän seisoi Louisin kanssa kristallimeren kaltaalla, missä ei enää ole suruja, ei parkua eikä tuskaa, vaan soittajat helkyttelevät kultaisia harppujaan Jumalan ja Karitsan ylistykseksi.

Mutta tämä mielentila ei voinut kestää ikuisesti. Nämä taivaallisen kunnian välkähdykset ovat luonnoltaan katoavaisia, ja niiden täytyy poistua meiltä, muuten ne voisivat hävittää maallisen elämämme tasaisesti jatkuvan kulun. Mutta ken kerran on tuntenut niitä, ken on kerran, vaikkakin himmeästi ja etäältä nähnyt 'Edenin polkujen kimaltelevan', hän ei koskaan kokonaan voi unhoittaa sitä. Hän ei koskaan jälestäpäinkään voi olla entisensä kaltainen. Kenties ei kellekään anneta koskaan sitä näköä — tai paremmin sanoen hän ei koskaan kykene ottamaan vastaan sitä — jollei hän ensin ole vaipunut alas tuskien suuriin syvyyksiin.

XXVIII LUKU.

    Mä sinut tunnen, mi kohtaloita,
    Pimeyden halki viet voittohon.
    Ja kesken surujen alholoita,
    Sun suomastais ilo noussut on.

"Isä", kysyi Gabrielle seuraavana päivänä, "tahtoisitko antaa lapsellesi lahjan?"

Mitä voisikaan hän nyt kieltää häneltä? Vastaus tuli nopeasti ilman mitään viivytystä tai ehtoja —

"Ensi sunnuntaina on Herran ehtoollinen. Minä tahdon kiittää Jumalaa
Hänen marttyyrinsa takia, joka nyt syö ja juo Hänen valtakunnassaan.
Tulkaa kanssani, rakas isä."

Berthelier mietti hetken, sitten hän sanoi: "Mutta se ei ole mahdollista. Jos olisi kysymys ainoastaan Hänen tunnustamisestaan maailman edessä, ja jokainen olisi vapaa tekemään sitä — mutta on vielä tyydytettävänä pastorit ja konsistoriumi. Minut suljettaisiin pois kuten sukulaisenikin."

"En ajattele niin, isä. He tuntevat nyt teidät. Pastori Poupin, joka kunnioittaa teitä, tulee kyllä puhumaan puolestanne."

"Jos minua suvaitaan, tahdon tehdä teille seuraa. Minä voin yhtä hyvin olla todellisesti sitä, mitä olen näyttänyt olevani. Kahden portaan välillä seisominen, jalka kummallakin, ei ole varmaa eikä hupaistakaan. Jos minä voin pelastaa sieluni Genevessä — ja minä kallistun aina enemmän ajattelemaan että sen voin — niin pitää sen tapahtua Geneveläiseen tapaan. Elkäämme hukatko aikaa lähettämällä noutamaan pastoria, jonka tiedämme luotettavaksi ja meille ystävälliseksi mieheksi. Antakaamme hänen kirjoittaa nimemme kirjaansa — vai miten te kutsutte noita tarpeellisia valmistuksia."

"Norbert meni juuri ovensa ohitse", sanoi Gabrielle, "arvattavasti matkalla kouluun."

Mutta Norbert ei mennytkään enää kauemmin kouluun. Lopun kasvatuksestaan hänen piti saada toisella tavalla. Mutta hänellä oli oma asiansa pastorille. Hän oli jo toisten ikäistensä tavalla ollut valmistettavana ensimmäiselle ehtoolliselleen, mutta joulun ja jälleen pääsiäisen aikaan, kun näitä suuria kristikunnan juhlia vietettiin Genevessä Calvinin toimesta, hänet oli hyljätty kelvottomana. Mutta mitä sitte seurasi, se oli tarpeeksi ainakin tyydyttämään pastori Poupinia, joka ottikin Berthelierin pyynnöstä puolustaakseen tätä ja hänen sisartaan. Pastori oli Berthelierin sairastuttua käynyt jonkun kerran tämän luona, jonka jälkeen hän kertoi vaikutelmistaan isä Calvinille seuraavilla sanoilla:

"Minä luulen, että hän on osa todellisesta viinipuusta, vaikkakin sattumalta muurin yli kulkeva osa." Syyskuun ensimäinen sunnuntai-aamu valkeni kirkkaana ja viehättävänä Geneven tornien ja talojen yli. Berthelier, Claudine ja Gabrielle lähtivät varhain seurakuntansa kirkkoon St. Gervaisiin. Mutta ennenkun he olivat ehtineet montakaan askelta, yhtyi heihin de Caulaincourt ja Norbert.

"Calvinit menevät St. Peteriin, kuten on sopivaa ja oikein", sanoi de
Caulaincourt. "Mutta Norbert ja minä haluamme tulla teidän kanssanne."

Huolimatta surusta, joka asui jokaisen sydämessä, hohti de
Caulaincourtin kasvoilla suloisen rauhallinen ja tyytyväinen ilme.
Ääni, jolla hän lausui "Norbert ja minä", teki hyvää kuulla.

Pastori, joka sinä päivänä saarnasi St. Gervaisissa, ei ollut noita suuria uskonsankareita, joiden ääni yhä kaikuu aikojen halki. Ei hän pitänyt mitään sellaista mainiota historiallista puhetta, jonka kaiku yhä elää seassamme. Hän oli vaan yksinkertainen, uskollinen kristitty ja todellinen pastori, joka rakasti työtään, kansaansa ja ennen kaikkea Herraansa. Kumminkin hänen yksinkertaisissa, tyynissä sanoissaan oli jotakin, joka veti puoleensa kaikkien sydämet ja sai ne sykkimään yhdessä hänen omansa kanssa. Hänen salainen voimansa ei ole vielä hukkunut eikä tulekaan koskaan hukkumaan, ennenkun loppu tulee ja viimeinen Jesuksen nimen rakastaja kootaan pois asumaan Hänen kanssaan ikuisesti. Pastori Poupin puhui Hänestä. Hän sai jokaisen läsnäolevan miehen ja naisen tuntemaan että hänellä Herrassa oli ikuisesti elävä, aina rakastavainen ystävä, joka tuntee jokaisen ajatuksen, ottaa osaa jokaiseen suruumme ja auttaa kaikissa vaaroissa. Tämä ystävä oli kuollut jokaisen puolesta. Eikö kukin tahtonut olla halukas kuolemaan ilolla hänen tähtensä, kuten eräät, heille kaikille hyvin tunnetut henkilöt juuri äskettäin olivat vaaditut tekemään? Astukoot he siis lähemmä ja syökööt Hänen leipäänsä, ja juokoot Hänen kaikkiaan, toveruusmaljaa Hänen kanssaan Hänen kärsimyksissään ja kunniassaan, joka malja samalla yhdisti heidät Hänessä kaikkiin niihin, jotka olivat menneet pois ennen heitä. Varmaan voivat he uskoa, että nämä heidän pöytäkumppaninsa nyt ottivat osaa pyhään ateriaan heidän kanssaan, vaikkakin ne istuivat toisen pöydän ääressä ja ajallinen verho salasi ne heidän näkyvistään. Ylhäällä ja kuitenkin läsnä sekä meidän että heidänkin kanssaan oli juhlan isäntä. Ja nyt samoin kuin vanhaan aikaan teki Hän itsensä tunnetuksi jokaiselle leivän murtamisessa.

Vakavan jumalanpalveluksen loputtua hajaantui seurakunta, mennen kukin rauhallisesti kotiinsa. Mutta Genevenkin ankarat tavat suvaitsivat toisen saarnan jälkeen, joka oli kello kaksi, miellyttävän iltapäiväkävelyn Crêtsissä tai Plain-palaisissa. Norbert ja hänen isänsä nauttivat siitä suuresti ja puhelivat keskenään monista asioista. Kotimatkallaan he kävivät katsomassa Norbertin sokeaa ystävää, Ambrose de Marsacia, joka palvelijansa Grilletin kanssa asusti erään kirjanpainajan luona. Herra de Maisonneuve oli kyllä tarjoutunut ottamaan heidät vastaan, mutta kun Ambrose isänsä anteliaisuuden tähden oli kykenevä maksamaan kaikki menonsa, päätettiin että varakkaat Maisonneuvet saisivat säästää vieraanvaraisuutensa monia hyljätyltä varten, jotka sitä tarvitsivat. Berthelierit menivät heti kotiinsa. Claudine ja Gabrielle kertoivat Margaretalle kirkonkuulumiset ja surkuttelivat hänen pakollista poissaoloaan.

"Ja", sanoi Margareta, "se on ainoa pyhä ehtoollinen, jonka olen laiminlyönyt sittekun isä Calvin rupesi sitä jakamaan."

"Mutta minä toivon, että olette meidän kanssamme ensi kerralla", lisäsi
Gabrielle ystävällisesti.

Illallisen jälkeen autettiin Margareta vuoteeltaan ja Berthelier, Claudine ja Gabrielle istuivat yhdessä. Berthelier oli ollut hyvin äänetön kaiken päivää, mutta nyt hän näytti olevan halukas puhumaan. "Claudine", hän sanoi, "muistatko vielä vanhoja päiviä, miten me sunnuntaisin usein söimme illallista herra Lévrierin luona?"

"Kylläpä niinkin, muistan hyvin. Muutamat ystävistäsi, Ami, olivat siihen aikaan semmoisia, joita voitiin kutsua hurjapäiksi, tai lievemmin sanoen ja käyttäen teidän omia sanojanne, keikareiksi. Muistatko serkkusi Philibertin laulun, jota me kaikki usein lauloimme. Totta tosiaan jokainen silloin lauloi sitä, jopa katupojatkin?

    "'Eläkööt Hugenotit hilpeät nuo,
    Pojat reimat ne oli joka suhteen,
    Vaikk' keikareit', tokkopa kenkään voi
    Heille sentään paiskata nuhteen?'

"Ah niin! — nyt me laulamme virsiä ja hymnejä, jotka epäilemättä ovat parempia, erittäinkin nuorelle väelle. Veli, tiedätkös, että muutamia päiviä sitten tyhjentäessäni tuota vanhaa, maalattua kirstua kamarissasi löysin kukonhöyhenesi huolellisesti oheen asetettuina ja käärittyinä silkkipalaseen!"

"Ah, se oli vapauden merkki! No niin, minä en koskaan häikäillyt kantaa sitä, en tyranninkaan kasvojen edessä. Ei Philibertkään sitä aristellut. Hän oli suuri mies — tuo Philibert Berthelier — jotenkin samalla tapaa kansan yli kohoova kuin isä Calvinkin, vaikkakin toisissa suhteissa jyrkästi tämän vastakohta. Molemmat olivat syntyneet hallitsemaan. Pyydän sinua sisareni, suomaan anteeksi hupsuuteni ja tuomaan tänne tuon vanhan hattukoristeeni."

Claudine nouti sen hänelle. Vanhus otti sen, katsoi siihen hellästi ja silitteli sitä hyväellen sormillaan.

Hetken vaiti oltuaan hän puheli, mutta kuin itsekseen uneksien: "Se kertoo minulle kadotetuista toiveista, kadotetuista unelmista ja kadotetuista asioista. Mutta enimmän kaikista se muistuttaa minua siitä, jonka sormet sitä koskettelivat, jonka käsi sen pani minun hattuuni. Se oli rakkaampi käsi kuin sinun, Claudine ja" — hän lisäsi luoden ystävällisen silmäyksen Claudineen — "se on paljon sanottu."

Claudine palkitsi katseen. "Minä tiedän", hän sanoi lempeästi, "sehän oli Yolande. Mutta, rakas Ami, en koskaan kuullut miten hänen kävi."

"Kun jalon Lévrierin häpeällisesti murhasi julma tyranni, kadotti Yolande rakkaan kasvatusisänsä ja kotinsa. Kaksi vuotta myöhemmin Herramme otti hänet luokseen maailmasta, jota hän ei rakastanut. Se on kaikki mitä minä tiedän tai koskaan olen tiennyt. Mutta viime aikoina olen joskus ajatellut, että me vielä voimme toisemme kohdata. Iankaikkisuus on suuri sana. Se ei ole aikaa eikä varmaankaan avaruutta; mutta kumminkin olen aina ajatellut sitä avarana pylvässalina, jonka toiseen ääreen kukaan ihminen ei voi tulla eikä edes nähdä sitä, vaikkakin hän kulkisi kulkemistaan tuhansia vuosia. Mutta kun hän kulkee, voivat vanhat tutut kasvot — kasvot, joita hän rakastaa — sattumalta katsahtaa häneen pylvästen välistä."

"Mutta minä", sanoi Gabrielle lempeästi, "minä ajattelen iankaikkisuutta kodiksi."

Nyt saapui Norbert kysymään herra Berthelieriä ja toivottamaan, ettei pitkän jumalanpalveluksen aiheuttama väsymys olisi vahingoittanut häntä.

Berthelier vastasi, ettei hän sairastumisestaan saakka ollut koskaan tuntenut itseään niin hyvinvoivaksi kuin nyt, ja katsoen kookkaaseen komeaan nuorukaiseen, joka seisoi ovella, lisäsi hän:

"Mutta olettepa te kasvanut, Norbert! Nythän olette täysi mies.
Tulkaahan toki sisään ja istukaa joukkoomme."

Norbert ei ollut lainkaan vastahakoinen ja Berthelier jatkoi: "Muistaakseni oli aika, jolloin et kunniallisena kutsumuksenasi, ainakaan mieleisenäsi, pitänyt koulunkäyntiä."

"Minä olen valinnut", sanoi Norbert matalalla äänellä, "tai paremmin sanoen kutsumukseni on valinnut minut."

Gabrielle nyt ensin puhkesi puheeseen, kalpeilla poskillaan hehku ja äänessä innostus, joka hämmästytti jokaista:

"En, minä en voisi saarnata. Minulla ei ole sanoja, ei taitoa eikä oppia. Mutta minä voin palvella niitä, jotka saarnaavat." Hetken äänettömyyden jälkeen hän lisäsi: "Minä olen kunnianhimoinen, en kumminkaan siihen määrään kuin tarvitaan Jumalan asian ajamiseksi. Se kuuluu 'marttyyrien jalolle armeijalle'. Minä olen tyytyväinen lähinnä ylevimpään toimeen — uhraamaan elämäni marttyyrien palvelijana ja ystävänä."

"Minä olen lupautunut", jatkoi Norbert, jonka nyt kokonaan valtasi äskeisen jumalanpalveluksen hänessä synnyttämä tunne: "Lyonin tuomiokirkossa — sen jälkeen kuin olin ollut vankilassa — vannoin valan Jumalan kasvojen edessä. Ja te tiedätte hyvin, että on työtä joka kaipaa tekijöitä. Aina on meistä joku vaarassa tai vankilassa. Isä Calvin pitää huolta heistä — ah, hän huolehtii — mutta aina on tarpeen joku — joku side hänen ja heidän välillä kuljettamassa kirjeitä ja toimittamassa asioita. Se side, tarkoittaa minua."

"Olen. Hän on sanomattoman iloinen." Sitten hän kääntyi Gabriellen puoleen ja virkkoi äkkiä epäröiden ja pelokkaasti: "Neitini, hyväksyttekö te aikeeni?"

"Kaikesta sydämestäni. Viekää te lohdutusta monille muille sitä tarvitseville Jumalan palvelijoille." Sitten hän lisäsi lempeästi: "Jumala siunatkoon teitä!"

"Niin", sanoi hän katsoen siihen, "se on tuonut takaisin vanhan elämän. Tuossa vanhassa elämässä oli hyvääkin, sillä kukaties uusi Geneve ei olisi mahdollinen ilman sitä. Ja kumminkaan en sano, että 'vanha on parempi'. En! Sillä minä, juuri minä, olen saanut vihdoin juoda uutta viiniä, ja minä todistan sen olevan hyvää. Isä Calvinin Geneve ei ole Hugenottien, Philibert Berthelierin, Ami Lévrierin tai iloisen priori Bonivardin Geneve. Se ei ole se Geneve, josta me uneksuimme kuumassa, intohimoisessa nuoruudessamme. Mutta se on jotakin enemmän. Se on uuden uskonnon, uuden maailman ja uuden elämän Geneve. Se on totuuden, vakavuuden, voimakkaiden, korkeiden aatteiden ja oikeiden tekojen koti. Se on onnettoman suoja, turvapaikka kaikille sorretuille kaikista maan ääristä taivaan alla. Jumala on sanonut: 'Salli minun turvattomieni asua luonasi, Geneve'. Geneve on vastannut: 'Kyllä'. Sentähden on Herra siunannut sitä. Ja minä — myöskin minä — siunaan sitä; niin, ja se on oleva siunattu!"

"Siunatkoon Jumala meidän kaikkien puolestamme, veljeni!" sanoi
Claudine. "Se se kumminkin on aina paras asia."

Psalmin sanat, joita oli luettu päivän jumalanpalveluksen aikana, tulivat Berthelierin huulille. Hän nousi hitaasti, sauvaansa nojaten, ja puhui ylöskäännetyin säihkyvin silmin:

"Siunattu olkoon Hänen pyhä nimensä iankaikkisesta iankaikkiseen!
Täyttyköön koko maa Hänen kunniastaan! Amen, ja se tapahtukoon!"

Sitten hän kävi nukkumaan. Sinä yönä hän lepäsi hyvin. Hän lepäsi niin hyvin, että kun Gabrielle aamulla tuli hänen luokseen, huomasivat hänen nuoret silmänsä jonkun toisen — kuninkaan, vaan ei kauhujen kuninkaan — olleen siellä ennen häntä ja laskeneen hänen tyynille kasvoilleen kuninkaallisen sinettinsä, jossa on kirjoituksena: "Rauha".

XXIX LUKU.

Ei kukaan olisi tahtonut kutsua Ami Berthelieriä miksikään erittäin onnelliseksi mieheksi. Kumminkin oli hän kuolemassaan onnellisempi kuin moni suurista ja kuuluisista henkilöistä maan päällä. Semmoiset eivät aina jätä jälkeensä surevia, joista maailma ei koskaan enää tunnu samanlaiselta kuin ennen. Claudinelle ja Margaretalle oli vanha hugenotti kaikessa ollut todellinen keskus; ja vaikkakaan hän ei Gabriellelle juuri voinut olla samaa, ei hän kumminkaan tälle ollut siltä vähemmän, vaan enemmänkin, vielä kiihkeämmästi rakastettu. Heille oli jonkinlaisena kehoituksena, että koko Geneve otti osaa heidän suruunsa ja osotti kaikkea kunnioitusta ja mieltymystään kansalaiselle, jota se niin myöhään oli oppinut kunnioittamaan ja rakastamaan. Niin suuri oli joukko, joka seurasi häntä viimeiseen lepopaikkaansa Plain-palaisissa, että Margareta vakuutti jotta itse isä Calvinkaan tuskin olisi voinut saada hienompaa hautausta.

"Jospa ne olisivat olleet hänen hautajaisensa", nyyhki Claudine raukka, "kuinka paljo parempi se olisi ollut meille!"

"Ai, neitini, muttei suinkaan Genevelle, ei kirkolle eikä maailmalle, kuten rakas herramme itse olisi ollut ensimäinen sanomaan."

Useiden lohdutusvierailuiden joukossa, joita he saivat vastaanottaa, kunnioitti heitä myöskin itse Geneven kruunaamaton kuningaskin käynnillään. Hän toi Gabriellelle oikein oleellisen lohdutuksen Louis de Marsacin vankilassa kirjoittaman lyhyen kirjeen muodossa, jonka hän pisti Gabriellen käteen sanoen: "Luulen, että teillä on oikeus lukea se."

Ensi sanat luettuaan kävi väristys Gabriellen ruumiin läpi. "En voisi kertoa teille, herra ja veli —" luki Gabrielle ja katsahti ylös noihin voimakkaisiin, syväuurteisiin kasvoihin, jotka myötätuntoisina kumartuivat hänen ylitsensä. Louis kutsui siis häntä "veljeksi!" Ei ollut enää leveää virtaa heidän välillään, ei ollut enää poikaa ja isää, ei enää nuorta, tuntematonta oppilasta ja suurta kuuluisaa mestaria! Niin — juuri nyt — Gabriellen lukiessa, oli nuori päässyt vanhan edelle ja oli vanhempi kuin hän iankaikkisuudessa. Hetken jälkeen hän jatkoi lukemistaan. Sanat olivat seuraavat: "En voi kertoa teille, herra ja veli, sitä suurta lohdutusta, jota olen saanut kirjeistänne veljelleni Denis Peloquinille, joka keksi keinon toimittaakseen ne eräälle veljistämme, joka oli maanalaisessa kopissa minun yläpuolellani ja luki niitä minulle, koska en voinut nähdä mitään vankilassani. Minä rukoilen siis teitä alinomaan jatkamaan avustustanne samanlaisella lohdutuksella, joka liikuttaa meidät itkemään ja rukoilemaan."

"He eivät itke nyt enää", sanoi Calvin, "ja jos he yhä rukoilevat, ovat he kuin ne alttarin alla olevat sielut, joista luemme Ilmestyskirjassa." Hän lausui vielä paljo muuta, mikä kuten useat toisetkin asiat noina päivinä sivuuttivat jälkeä jättämättä Gabriellen huomion. Mutta hänen ajatuksensa palasivat, kun Calvin mainitsi Lyonin tapahtumaa hänelle itselleenkin 'kaikkien musertavimmaksi suruksi'. Kumminkin hän lisäsi: "En nyt tahtoisi olla vapaa tästä kaikesta surusta sillä hinnalla, etten koskaan olisi tullut tuntemaan Louis de Marsacia. Päivieni loppuun saakka on hänen muistonsa oleva aina pyhitettynä mielessäni ja olen vakuutettu, että se on myöskin suloinen ja lohdullinen muisto." Sitten hän puhui vereksemmästä surusta kiittäen Jumalaa siitä, että Gabriellen kasvatusisä oli saanut olla heidän luonaan siksi, kunnes oli voinut julistaa itsensä kaikkien kuullen jäseneksi Kristuksen ruumiissa. "Ei voi olla epäilystäkään" hän sanoi, "että Kristus kerran yhdistää sekä heidät että meidät samaksi erottamattomaksi seuraksi, verrattomassa osallisuudessa Hänen omasta kunniastaan."

Sitten lisäten ystävällisellä, milteipä hellällä ilmeellä: "Jumala siunatkoon sinua, lapseni!" tuo suuri mies lähti pois, jättäen Gabriellen mieleen iloisen kummastelun, että Calvin ja Louis nyt olivat "veljiä", että Lousin kohtalo oli Calvinillekin musertava suru, ja että vielä tämä suru oli semmoinen asia, ettei Calvin sitä mistään hinnasta tahtonut unhottaa. Nähtävästi Calvinkin ymmärsi "julkisen salaisuuden", tuon niin kummallisen, mutta rakastaville ja sureville kumminkin niin kalliin salaisuuden, että nimittäin syvimmät surumme ovat samalla kertaa meidän kalleimmat aarteemme. [Tämä ajatus tulee voimakkaasti esiin eräissä Calvinin kirjeissä, joista ylhäällä mainitut sanat ovat poimitut.]

Oli hyvä, että Gabrielle sai niin voimallista lohdutusta, sillä ajan vieriessä hän sellaista tarvitsi. "Enkelit", jotka ensin olivat tuoneet hänelle lohduttavia tietoja, "palasivat hänen luotaan takaisin taivaaseen". Tai tosiasiallisemmin sanoaksemme, ensimältä hän seurasi rakastettujaan itsekin taivaaseen ja ovi, jonka kautta he olivat käyneet sisään, näytti yhä vieläkin olevan raollaan. Mutta jälestäpäin "ovi suljettiin" ja hänet jätettiin toiselle puolen — yksinään.

Kumminkaan ei aivan yksinään. Rakastavien sydämien harvoin tarvitsee olla yksinään maailmassa, jossa niin paljo rakkautta tarvitaan. Hänelle tapahtui kuten monille muille naisille. Hän näki "rakkaimpansa lähtevän pois ilman häntä", mutta samalla nämä jättivät jälkeensä toisia hyvinkin kalliita ja uskollisella, kotoisella rakkaudella lemmittyjä, mutta vähemmän — paljoakin vähemmän — lemmittyjä kuin poismenneet. Kaikki me tiedämme milloin aurinko on laskeutunut, vaikka kuu voi olla täysimmällään ja monet tähdet tuikkivat.

Tästä lähin Gabrielle Berthelier oli kahden hennon ja riutuvan elämän uskollinen, hellä hoitaja. Claudine oli aivan maahan murtunut kadotettuaan veljensä, ja Margaretan voimakkaampi sielu kärsi vieläkin syvemmästi. Uusi hirveä lisäkoettelemus hänen luonteiselleen ihmiselle jätti jälkeensä heikkoutta ja avuttomuutta. Katkennut jäsen parantui jälleen, mutta hän ei koskaan enää kyennyt liikkumaan muuten kuin hitaasti ja varovasti huoneessa. Muutamien yritysten jälkeen, jotka loppuivat kurjasti hänelle itselleen ja vastukseksi kaikille muille, hän tuli viimein vakuutetuksi, ettei hänelle enää sopinut vakinainen työ, että hänen tästä lähtien täytyi istua lieden ääressä ja kehrätä. Totta kyllä hän kuontaloaan käännellessään autti Gabriellea monilla hyvillä neuvoilla, joita vailla nuori tyttö useinkin mielellään olisi tahtonut olla.

Noina synkkinä päivinä de Caulaincourtien ystävyys oli suuri lohdutus Gabriellelle. Mutta aikaa myöten vanhempi näistä uudelleen lähti noille evankelistamatkoilleen Savoijaan, jotka hänelle olivat niin vähällä olleet maksaa hänen henkensä. Poika taasen ryhtyi toimeensa, johon hän oli lupautunut, tullen Calvinin lähettilääksi vainottuihin protestanttisiin kirkkoihin Ranskassa, Belgiassa ja Italiassa.

Gabriellella oli toinenkin ystävä, joka kerran Geneveen kotiutuneena ei enää koskaan jättänyt sitä. Oli luonnollista, että Louis de Marsacin serkku tulisi hänen osanottonsa esineeksi, jollei muun niin senkin vuoksi, että tällä oli niin paljo kerrottavaa noista viime päivistä Lyonissa. Ja kun tähän osanottoon yhtyi sääli sokeata nuorukaisparkaa kohtaan, ei ollut ihmeteltävää, että heidän välillään syntyi voimakas side.

On totta, että Gabriellella oli vaan vähä aikaa ystävyydestä nauttimiseen. Mutta hän ei olisi ollut Geneven lapsi — joka hän oli — jollei hän olisi hankkinut aikaa, vaikkakin nousemalla varhain ja menemällä myöhään levolle, ottaakseen osaa niihin monilukuisiin uskonnollisiin hartausmenoihin, jotka olivat uuden Geneven elämän todellinen ydin. Oli samalla kertaa huvi ja laupeudentyö saattaa herra Ambrosea niihin, vieläkin enemmän koska muuten välttämätön Grillet ei koskaan saanut saarnoja makunsa mukaisiksi. Kuten hän sanoi, ei hän ollut turhantarkka vanhan uskonnon noudattamisessa. Mikä oli kyllin hyvää herra Ambroselle, se oli kyllin hyvää hänellekin. Eikä hän epäillytkään, etteikö hän voisi saavuttaa pelastustaan erittäin hyvin isä Calvininkin opetuksen mukaan. Hän ei kumminkaan nähnyt syytä semmoiseen hälinään ja ahkerampaan osanottoon rukouksiin ja saarnoihin, kuin mitä tapana pidettiin entisissä messuissa ja synnintunnustuksissa. Mutta toiselta puolen oli hän hyvinkin halukas maksamaan takaisin neidin ystävyyden hänen herraansa kohtaan tekemällä vähän palveluksia hänelle, erittäinkin kantamalla hänen tavaroitaan torilta. Tämän Gabrielle kumminkin pian kielsi, koska hän alkoi löytää koristaan näissä tilaisuuksissa harvinaisia kukkia ja kalliita hedelmiä, joita hän itse ei ollut ostanut. Mutta Grilletin palvelusten kieltäminen ei pysäyttänyt näiden lahjain tuloa. Hän toi ne vaan sitä julkisemmasti kotiin Rue Cornavinille herra Ambrose de Marsacin kunnioittavimpien tervehdysten kera. Nämä ylellisyydet Gabrielle jakoi köyhien ja sairasten kesken, joiden luo hän oli tervetullut vieras, milloin hän vaan voi säästää ahdistavilta kotitoimilta jonkun tunnin.

Hänen osanottonsa kaupungin elämään oli niin vähäinen, että hän tuskin huomasi sitä tosiasiaa, että Geneve tällä välin oli saavuttanut kunniansa todellisen ilmakehän. Libertinien lopullisen kukistamisen jälkeen oli rauha palannut. Teokratia, jolla oli Calvin ensimäisenä ministerinään ja näkymättömän Itsevaltiaan tahdon välittäjänä, oli saanut lopullisen voittonsa. Tuskin oli kuultu yhdenkään kielen nousevan sitä vastaan. Täst'edes oli jokainen kansalainen velvoitettu elämään kuin Jumalan omien kasvojen edessä. Siveellisen suoruuden ja historiassa miltei ainokaisen hurskauden seurassa tuli hämmästyttävä kehitys henkiseen toimeliaisuuteen. Kaksikymmentä neljä paininkonetta lähetti Calvinin ja muiden uskonpuhdistajaan teoksia yhtämittaisena virtana kaikkiin Europan maihin. Vastalahjaksi jokainen katoolinen maa lähetti Geneveen uskonsa takia maanpakoon lähteneet karkulaiset. Protestanttiset seurakunnat taasen, jotka sitä eivät tarvinneet pakopaikkanaan, ylistivät sitä etevänä uskollisena kouluna. Sinne ne lähettivät poikansa saamaan erinomaista maallikkokasvatusta ja etevätä jumaluusopillista opetusta, joka, vaikka olikin ankaraa ja ahdasmielistä, kumminkin oli niin syvällistä ja ylevää kuin aikakauden ajatustavan mukaan vaan voi saavuttaa.

Kun Norbert de Caulaincourt sattui olemaan Genevessä, mikä ei tapahtunut usein eikä ollut pitkäaikaista, oli hän vanhempana hyvinkin iloinen saadessaan käydä koulussa, jota hän oli halveksinut poikavuosinaan. Mutta onhan olemassa suuri ero sen välillä, mitä meidän on pakko tehdä, ja sen mitä haluamme tehdä. Ennen kaikkea vaikutti häneen se seikka, että nerokas ja valistunut tohtori Theodor Beza nyt oli akatemian rehtorina, ja hänen luennoissaan oli paljon semmoista, mikä kokosi hänen ympärilleen kyvykästä ja opinhaluista nuorisoa.

Norbert varttui aivan äkkiä pojasta mieheksi. Seitsemänteentoista ikävuoteen saakka oli hänen ruumiillinenkin kehityksensä ollut hidasta. Hänen poikamainen rajuutensa ja pelottomuutensa taasen olivat hänen isälleen huolena ja hänen pastoreilleen ja opettajilleen kiusana. Mutta muutamien lyhyiden kuukausien lukuisat tapaukset — siitä varhaisesta kevätpäivästä alkaen, jolloin hän oli kuullut isänsä vangitsemisesta, siihen elokuun aamuun saakka, jolloin hän seisoi Lyonin torilla ja näki Louis de Marsacin kuolevan — kehittivät hänet äkkiä miehuuteen. Pojan levottomuus oli vaihtunut miehen yritteliäisyyteen, pojan hillitön seikkailuhimo miehen päättäväksi uskallukseksi. Henki ja ruumis pitivät toisiaan tasapainossa. Ennenkun hänen ympäristönsä tiesikään tai hän itsekään huomasi muutosta, oli hänestä tullut varteva nuorukainen, ensimmäinen orastava parta ylähuulellaan, joka kuljetti kirkkokuntain kesken isä Calvinin lähetyksiä. Mutta oli muuan asia, jonka suhteen hän ei ollenkaan muuttunut pojasta mieskuntoiseksi vartuttuaan.

Kotona s.o. Genevessä ollessaan hän enimmäkseen sangen vähän näki Gabriellea. Joskus hän aivan vältteli tätä, koska ei tuntenut itseänsä kylliksi lujaksi katsoakseen Gabriellea kasvoihin ja koskettaakseen hänen kättään, samalla tuntien kaiken aikaa, että neito yhä kuului hänen kuolleelle ystävälleen. Norbert sanoi itselleen joskus, että hän kernaasti näki asioiden pysyvän sillä kannalla, mutta se ei pitkälle auttanut häntä. Yhä uudelleen häntä vavahutti toivottoman ikävöimisen ja kiduttavan odotuksen tuska.

"En suinkaan tahtoisi tehdä vääryyttä Louisille hänen taivaassaan", hän sanoi, "yhtä vähän kuin sitä olisin tahtonut tehdä hänelle maan päällä. Mutta kumminkin minun on parempi pysyä poissa siksi, kunnes voin ajatella ja toimia viisaan miehen tavoin eikä kuin hullu."

Aikaa myöten hän kumminkin kiitollisuuden ja ystävyyden siteiden pakoittamana mursi päätöksensä. Vielä kerran oli kevät Genevessä, viides tuosta hyvin muistettavasta vanhemman de Caulaincourtin vankeuskesästä. Norbert oli juuri palannut vuoristojen yli hyvin vaaralliselta matkalta Italiasta. Hän ilmoittautui kotia saapuneeksi Calvinille. Sitten käytyään tervehtimässä Antoine Calvinia ja huomattuaan isänsä olevan poissa hän meni katsomaan sisar Claudinea ja Gabrielle Berthelieriä.

Ensimäinen seikka, minkä hän kuuli astuessaan sisään, oli luutun ääni. Sisar Claudine istui heidän tavallisessa arkihuoneessaan neuloen uutterasti koruompelustaan, Margareta kehräsi ja Gabrielle teki mekkoa köyhälle lapselle. Sillä aikaa Ambrose de Marsac esitti suloista soittoaan uudella täyteläisäänisemmällä ja miellyttävämmällä soittimellaan, jonka tähden oli hyljännyt mandolininsa.

Norbert tervehti heitä kaikkia. Hän sai vastaanottaa samanlaisen, vieläpä lämpöisemmänkin tervehdyksen. Joku selittämätön seikka, kenties Ambrosen läsnäolo, oli antanut hänelle jonkunlaisen kylmyyden. He puhuivat ensin hänen lähetysmatkastaan Italiaan ja evankeliumin levenemisestä siellä. Mutta kulutettuaan jonkun aikaa tällä tavalla Norbert kokosi rohkeutensa kysyäkseen Gabriellelta, tahtoiko tämä lähteä ulos ihailemaan ilmaa tänä kauniina iltana. Norbertilla olisi ollut jotakin sanottavaa hänelle.

Gabrielle myöntyi vallan mielellään. Olihan Norbert kirkon ansiokas lähettiläs. Mitä hänellä oli sanomista, koski epäilemättä niitä piirejä, tai jonkun sen tunnustajan kohtaloa. Itsekkäillä harrastuksilla ei voinut olla osaa tässä. Toden teossa ei ollutkaan.

Gabrielle vastasi oitis: "Uudelle kollegiolle. Olen kuullut, että se on miltei valmistunut jo ja tahtoisin nähdä sen."

Kun he kulkivat tuttuja katuja Rue Verdainelle päin, aloitti hän: "Gabrielle, minä olen umpisokkelossa, josta ei kukaan muu kuin te voi auttaa minua. Tahtoisitteko tehdä sen?"

Suurimmalla yksinkertaisuudella ja aivan huomaamattaan, mikä teki hänen vastineensa jyrkäksi vastakohdaksi Norbertin mielialalle, sanoi Gabrielle:

"Muistatte kai, miten jalomielisesti nuori Lormayeurin kreivi menetteli minun suhteeni, kun olin hänen vallassaan, enkä nähnyt muuta kuin kuoleman silmäini edessä?"

"Niin, ja vaaraan antautuminen oli minun takiani. Norbert — minähän olisin kiittämätön, jos sen unhottaisin."

"Ei, Gabrielle, teidän pitäisi unhoittaa kaikki, paitsi ei nuorta kreiviä ja hänen lempeyttään. Nyt hän on todellakin Lormayeurin kreivi, sillä hänen isänsä kuoli vuosi sitten. Mutta hän on yhä ruhtinaansa asioissa, joka on lähettänyt hänet jollekin asialle Turiniin. Siellä minä hämmästyksekseni satuin tapaamaan hänet. Hän tunsi minut. Jokaisen toisen suhteen olisin tuntenut itseni levottomaksi, mutta hänestä tiesin hyvin, että voin häneen luottaa enkä tarvitseisi peljätä petosta. Me puhelimme pitkään keskenämme. Hän uskoi minulle suuren huolensa, jossa hän oli rakastettunsa tähden. Hän aikoi kihlautua niin pian kuin ruhtinas sallisi hänen mennä kotiin ja hoitaa omia asioitaan. Neito oleskeli enimmäkseen erään vanhan sukulaisen, herra de Maynen luona levottomalla alueella, joka kuului Mont Blanc-vuoristoon. Mutta vanhuksen kuoltua hän ei voinut sinne jäädä, vaan hänen oli pakko ottaa turvansa toisen sukulaisen herra Claude de Senanclairin luona."

"Herra de Senanclair! Mutta hänhän asuu lähellä meitä ja on sitäpaitsi harras protestantti, ollen isä Calvinin hyvä ystävä."

"Niin on laita. Siitäpä syystä haluankin teidän apuanne. Hänen mukanaan tuli vanha, neitoon kiintynyt kamaripalvelija, teidän Margaretanne kaltainen. Mutta tämä joko matkan vaivojen heikontamana tai jostakin muusta syystä tuli sairaaksi heti heidän perille tultuaan. Hän on äskettäin kuollut. Nyt tämä nuori nainen on yksinään vieraiden ihmisten joukossa. Hän on kirjoittanut kreiville hyvin surullisen kirjeen, ilmoittaen että hän on kuihtuva ja kuoleva pois ja muita samanlaisia surullisia asioita, joita oletan naisten sanovan kun he ovat murheissaan."

"Mutta herra de Senanclair on hyvä mies. Varmaan hän on oleva ystävällinen neidille."

"Niin ystävällinen kuin hän vaan ymmärtää, ollessaan vaan mies", sanoi Norbert hienosti hymyillen. "Mutta neiti tarvitsee naista, ei palvelusnaista, joita siellä on kyllin, vaan jotakuta joka ymmärtää, tuntee nuoren naisen sydämen ja voi puhella hänen kanssaan ja lohduttaa häntä."

"Minä tahdon teitä lähtemään hänen luokseen, puhumaan hänen sydämelleen ja olemaan hänelle aivan sisarena."

Gabriellen huulilla oli sana: "Luulenpa teidän pyytävän sangen paljon"; mutta hän lausui vaan: "Ja miksi pitäisi minun tehdä tämä työ, Norbert?"

Norbert epäili. Häntä ei miellyttänyt sanoa: "Koska minä olen hänelle, joka rakastaa tuota neitiä, kiitollisuudenvelassa hengestäni." Se olisi voinut näyttää vaatimukselta hänen itsensä vuoksi. Viimein hän sanoi: "Sen vuoksi että kreivi Viktor menetteli niin hyvin meitä kohtaan."

"Erittäin mielellään. Minä kävin siellä eilen, ennen kaupunkiin tuloani. Minä näin hänet ja myöskin neidin. Todella hän on hämmennyksissä vieraansa tähden, eikä tiedä miten asia olisi järjestettävä neidin mukavuudeksi, huomattuaan ettei hänen taloudessaan ole naista. Hän pyysi minun ilmoittamaan kaupungissa, että ken herrasnainen tahansa olisi hyvin tervetullut Senanclairiin."

Gabrielle ajatteli ripeästi. Hän olisi iloinen, hyvin iloinen voidessaan tehdä tämän Norbertin puolesta. Hänen sydämensä syvyydessä eli tunne — tosin yhä vielä tiedottomana — ettei hän ollut osottautunut kylliksi kiitolliseksi kaikesta mitä tämä oli tehnyt hänen puolestaan. Vielä enemmän olisi Gabrielle Norbertin ollessa poissa Genevestä aivan varmaan lyönyt laimin hänet.

"Se miellyttää minua hyvinkin paljo", vastasi nuorukainen avomielisesti. "Kumminkaan ette saa tehdä sitä, jos se tuottaa teille häiriötä. Kukaties, vaikkette tosiaankaan voisi jättääkään tätiänne ja Margaretaa."

"Se asia voidaan kyllä järjestää. Benoîte on jo hyvin hyödyllinen nyt.
Minulla on sitäpaitsi eräs ystävä, joka voi tulla avuksi vähäksi aikaa.
Sitäpaitsi asuvathan Calvinit aivan naapureina. He halusta tekevät
kaikki mitä voivat."

"Ambrose de Marsac myöskin näyttää olevan hyvin huomaavainen", sanoi Norbert, äänessään hieno, tuskin tuntuva tyytymättömyyden väre. Hän olisi tullut lohdutetuksi, jos olisi tällä lauseellaan arvannut antavansa Gabriellelle pätevän syyn lyhyen ajan poissaoloon kaupungista.

"Nyt kun te olette tulleet kotiin, Norbert", neito vastasi kiireisesti, "voisitte kenties löytää hänelle jotakin tointa, jossa hän huolimatta sokeudestaan voisi palvella Jumalaa ja ihmisiä. Tätä nykyä ei hänellä ole mitään muuta tekemistä kuin käydä saarnoja kuulemassa tai tapaamassa ystäviään ja soittaa luuttuaan, joka voi olla joskus, kun sattuu olemaan kiire — — Mutta ennen kaikkea on tämä surullista elämää. Me, joilla on näkemisen lahja, emme saa olla vastahakoisia helliessämme ja hoivatessamme häntä."

"Se on totta", ajatteli Norbert, "mutta hän näyttää tarvitsevan aika paljo lohdutusta, eritoten Gabriellelta." Sitten hän sanoi ääneensä: "Siis, Gabrielle, minä voin toivoa, että menette Senanclairiin? Kaikesta sydämestäni kiitän teitä. Minä olin pakoitettu palvelemaan kreivi Viktoria kaikin tavoin, miten vaan voin. Nyt hän saa tietää, etten ole kiittämätöin. Mutta johan me olemme koulun luona. Ah, sehän on aivan valmis! Jaloa työtä! Jumala siunatkoon sitä ja Geneveämme!"

He seisahtuivat katselemaan suurella ihmetyksellä uutta rakennusta, joka heidän silmissään oli viehättävä ja komea, vaikkakin kukaties meistä olisi näyttänyt jokapäiväiseltä ja synkältä. Paikka ympärillä suurine puineen oli äänetön ja autio, lukuunottamatta erästä yksinäistä olentoa, joka myöskin seisoi liikkumattomana aivan kuin ajatuksiinsa vaipuneena. Olennosta ei voinut erehtyä. Norbert ja Gabrielle lähenivät kunnioittavasti ja tervehtivät herra Jean Calvinia.

Hän näytti vanhalta ja riutuneelta. Hänen mustat hiuksensa ja partansa olivat harmenneet nopeasti ja hän nojasi raskaasti sauvaansa. Hän kumminkin tuskin oli nähnyt enempää kuin viisikymmentä vuotta. Mutta miten paljo henkistä ja ruumiillista työtä, miten paljo murheita ja kärsimyksiä olikaan hänelle noina viitenäkymmenenä vuotena kokoutunut! Jos ajaksi luetaan vaan sielun elämisen aika, olisi hän hyvin voinut laskea vuosisatoja.

Hän vastasi tervehdykseen siunaussanalla. Sen jälkeen hän loi heihin hyvin tutkivan katseen terävistä, läpitunkevista, mustista silmistään.

"Minä olisin mieluummin nähnyt hänen kävelevän Ambrose de Marsacin kanssa", ajatteli hän. "Kirkon nuori lähettiläs ei saisi sekoittaa itseään tämän elämän asioihin."

Jean Calvin oli liiaksi kiintynyt kaikkiin kirkkojen hoitoa koskeviin asioihin, voidakseen tuntea persoonallista mieltymystä jokaisen geneveläisen elämänkohtaloon. Ei ollut juuri ajan hengen mukaista, että nuori ja kaunis neito eläisi niin kauan naimatonna ilman parempia suojelijoita kuin nuo kaksi vanhaa naista. Ja paikalla oli saatavissa hyvä mies, totinen ja vakava reformeratun uskonnon professori, joka halusi mielellään ottaa sen toimen osakseen. Totta kyllä, oli olemassa eräs hankaluus: hyvin ikävä ruumiillinen raihnaisuus. Mutta toiselta puolen oli Gabrielle tunnettu innokkaaksi hyvien töiden harrastajaksi, ja tässä oli hänellä hyvä tilaisuus valmiina tarjona.

Viittauksia häntä odottavan naimattoman säädyn hyödyttömyydestä oli tullut toisilta tahoilta Gabriellen itsensäkin korville. Eikä hän myöskään voinut väärin ymmärtää, vaikkakin koetti ankarasti tutkia, Ambrose de Marsacin ääntä ja käytöstä. Nämä asiat tekivät hänet sitä halukkaammaksi myöntymään Norbert de Caulaincourtin pyyntöön ja lähtemään Senanclairiin.

XXX LUKU.

Ei vain kohteliaisuuden vuoksi "huvimajaksi" sanotussa — kuten naisten osastoja noina aikoina nimitettiin — vaan todellisessa sievässä lehtimajassa istui yhdessä kaksi neitoa, joiden sormet kävivät uutterasti koruompeluksessa, jossa molemmat olivat taitavat, yhtä vähän kuin heidän kielensäkään olivat jouten. Molemmat olivat kauniita; molemmat olivat etelän tyttäriä, nuoria, vaan naisellisuuden täydessä kukoistuksessa, sitä kauneustyyppiä josta siihen aikaan pidettiin; molemmat olivat hiukan yli kahdennenkymmenennen ikävuotensa. Kumminkin he olivat aivan erilaisia. Neiti Arletta de Mayne oli pieni ja hento, tumma kaunotar täynnä vilkasta, säkenöivää elämää aina sormenpäihinsä asti. Hän oli ylpeäkin, mutta se oli jaloa ylpeyttä ilman halpuuden vivahdustakaan. Intohimot uinailivat hänen tummissa silmissään; ne voivat säihkyä kiukusta ja vihasta yhtä hyvin kuin välähdellä innostuksestakin, mutta ne voivat myöskin lientyä hyvin helposti hellemmän ja lempeämmän mielen ilmaukseen.

Gabrielle Berthelier oli aivan seuralaisensa veroinen kauneudessa ja muodon säännöllisyydessä, vaikka häneltä puuttui sitä elävyyttä, vilkkautta ja lämpöä, joka toiselle antoi hänen erikoisen sulonsa. Mutta Gabriellen kasvoissa oli jotakin paljoa parempaa, sellaisen olennon suloista kylmyyttä, joka oli rakastanut ja kärsinyt ja jättänyt jälkeensä, ei rakkautta, vaan kärsityn, eletyn ja kumminkin unhoittumattoman ajan.

Molemmat olivat hyviä ystäviä, vaikkakin juuri nyt "suloiset kielet" olivat alkaneet värähdellä.

"En voi käsittää", sanoi neiti Arletta, "miksi teidän pitäisi hyljätä ja kieltää oikea nimenne, arvonne ja aatelisuutenne. Sehän on vallan samaa kuin kieltää 'ytimen ja kasteen', joista kumminkin te geneveläisetkin tavallanne pidätte. Mutta ettepä kaikesta huolimatta sentään ole sen vähempää kuin neiti Olivie de Castelar."

"Suokaa minulle anteeksi, neitini", matki Arletta hiukan virnaillen. "Ei, en lainkaan anna anteeksi tätä sopimatonta soveliaisuuttanne. Olivie de Castelar on arvossa etevämpi kuin Arletta de Mayne ja paljoakin etevämpi kaikessa muussa, nimenomaan opissaan. Tehän todistelette kuin pappi — no ei, Jumala tietää, että he usein todistelevat kylläkin huonosti — kuten piispa, pitäisi minun sanoa. Ja tehän tunnette kaikki pyhät kirjat perinpohjin, sen uskon toden perään."

"Enhän toki", sanoi Gabrielle hymyillen. "Mutta vaikka sen tekisinkin, ei se tekisi minusta kumminkaan neiti Castelaria, kun otetaan huomioon että olen luopunut nyt koko perinnöstäni ja kaikista vaatimuksistani sen suhteen. Ja tämän kaiken tein erään nuoren herran takia, joka pitää teitä mitä suurimmassa arvossa."

Kaksi somaa, kaunistavaa ruusua ilmeni Arletan poskille, jotka olivat tähän asti olleet hieman kalpeat.

"Tiedättekö", hän sanoi, "että kerran vihasin katkerasti yksin nimenne kaikuakin?"

"Kuinka sitä tosiaan voisittekaan? Ja miten voin minä tietää, että te tekisitte kaikki voitavanne tuon herran hyväksi, josta juuri puhuitte, luopumalla niin jalomielisesti oikeuksistanne? Sillä tuleeko siitä mitään hyvää, sitä en ainakaan minä voi sanoa. Lakimiehet ovat kuten etanat, tai paremmin sanoen käyvät taaksepäin kuin ravut. Ja hänen savoijalainen armonsa pelkää kuitenkin asian menestymistä, vaikka toivookin hyvää tuolle henkilölle; hän tuskin on vielä itsekään varma omasta asemastaan. Hän ei rohkene mennä äärimäisyyksiin Santanan suhteen, joka pitää lujalla kouralla kiini maista. No, hyvä siis, antaa niiden mennä. Eihän kulta ja kunnia lopulta olekaan kaikkein paraita asioita. Uskollinen rakkaus on enemmän ja parempaa. Mitä sanoo kirjasi, Gabrielle? 'Monet vedetkään eivät voi tukahduttaa rakkautta, eikä tulikaan voi polttaa sitä'."

"Niin puhutaan, ja minä rakastan päivä päivältä sitä yhä enemmän. Kun palajan kotiin, aijon hankkia papeilta luvan saada lukea sitä. Kotiin!" hän toisti huoaten. "Missä on 'koti', minä ihmettelen? Ei tuo vanha torni enää koskaan ole sitä — ei koskaan enää. Missä sitte?"

"Siellä missä ne ovat, joita enimmän rakastetaan", sanoi Gabrielle.
"Siellä on koti."

"Te ainakin — olette valinnut omanne aivan tarkoituksella", vastasi
Arletta — "rakkaassa Genevessänne."

Heidän puhellessaan joku tuli heitä kohden pienen jalankulkevan palvelijan ohjaamana. Se oli kookas sotilashahmo, joka tuuma taistelijaa, vaikkakin nyt puettuna rauhalliseen tapaan. Kupeellaan hänellä oli kallisarvoinen miekka, joka oli osa senaikaisen herrasmiehen tavallisesta puvusta. Hän otti sulkalakkinsa hyvin ahavoituneelta otsaltaan ja teki kunnioittavan kumarruksen molemmille naisille.

Gabriellen kylmästi ihmetellessä ken hän oli, Arletan poski kalpeni ja punastui, hehkui ja kalpeni jälleen. Hän sanoi ainoastaan yhden sanan: "Viktor!" Mutta sillä hetkellä hän tiesi, mitä "koti" hänelle tarkoitti. Gabrielle sen myöskin tiesi. Mutisten jotain anteeksipyynnöksi hän vetäytyi pois, jättäen molemmat rakastavaiset kahden kesken, tai paremmin sanoen toinen toiselleen.

"Toivon että kaikki sujuu nyt tasaisesti heidän välillään", hän mietti. "He sen kyllä ansaitsevat. Norbert sanoo heidän olleen niin uskollisia toisilleen kaikkina näinä vuosina."

Sitten aivan tiedottomasti hänen mielensä valtasi tunne vastakkaisuudesta heidän ja hänen kohtalonsa välillä. Heitä oli kaksi, hän oli yksin. Oi, miten vaikea oli hyljätyn osa olla yksin, aivan yksin tässä suuressa muita ihmisiä niin täynnä olevassa maailmassa! Mutta olikohan hän aivan yksin? Äkkiä ilmeni hänelle menneisyydestä kasvot, katse ja hymy. Ne kasvot eivät olleet vieraan kasvot, ne olivat hänen kanssaan niin usein, että olivat tulleet osaksi hänen todellisesta elämästään. Ne olivat tavallisesti hänen kanssaan auttamassa, lohduttamassa ja tukemassa häntä. Se oli henkistä yhteyttä, josta hän sisäisen elämänsä hiljaisuudessa riemuitsi ja oli iloinen. Hänen tuskansa näytti muuttuneen joksikin muuksi. Se oli muuttunut rakkaaksi muistelmaksi, joka ei ollut kaihoa eikä riemua, mutta suloisempaa kuin edellinen ja tyynempää kuin jälkimäinen. Mutta nyt äkkiä palasi tuska tulvan tavoin jälleen. Hänellä oli tapana ajatella itseään hyvin vanhaksi, niin vanhaksi kuin rakkaus ja surut voivat tehdä ihmisen. Mutta noiden kahden nuoren rakastavan näkeminen oli tuonut hänen sydämeensä ja ajatuksiinsa väreen nuoruuden tunnetta. Itse asiassa elämän kruunu oli tullut hänelle liian pian, ennenkun lapsuus oli kunnollisesti ohitse. Hän oli ihmisen kaltainen, joka nousee ylös varhain päivän noustessa ja toimii kaikki päivän työt toisten vielä maatessa, vaipuakseen sitte vähitellen väsyneenä vuoteelleen ajatellen, että yön on jo täytynyt tulla, vaikka kaupungin kello lyö vasta puolipäivää. Päivästä on vielä niin kovin paljo jälellä! Toisilla on päivän työn edestä päivän ruokakin, kodin suuret sulot, perhe-elämän riemut ja hyväilyt, jotka joskus ovat meille kalliimmat kuin kaikki muut ilot. Ah niin, oli hänellä niitäkin! Hänen ajatuksensa kääntyivät hellästi noihin kahteen rakkaaseen olentoon kotona, hyvinkin rakkaisiin kaikessa heidän avuttomuudessaan. Mutta miten pienen osan sentään hänen elämästään voi hänen huolenpitonsa niiden hyväksi täyttää. Jokapäiväisen toiminnan pinnan alla, ystävällisissä palveluksissa kulutetun elämän takana ikävöi suuri, tyhjä ihmissydän, kaivaten ihmislempeä, riemua ihmiselämästä.

Mutta voisiko hän unhoittaa, että hänellä kaiken aikaa oli jotakin, mitä hän ei voinut vaihtaa sadankaan Lormayeurin kreivin elävään rakkauteen? Hän otti povestaan lähinnä sydäntään pienen norsunluisen taulun, joka oli kärventynyt toiselta sivultaan, jota liekit olivat kosketelleet kun se nakattiin Norbertille palavien risukimppujen ylitse. Hän painoi sen huulilleen, aivan kuin tehden vakavan lupauksen — tuota vähäpätöistä ja jokapäiväistä esinettä, joka ollen vieläkin merkkinä näkymättömistä vaan ikuisista asioista oli osana niiden kunniasta ja pyhyydestä.

Olihan hänellä toki se. Eikö siinä ollut kyllin? Ja kumminkin, yhtä kaikki, ihmissydän hänen rinnassaan lähetti huokauksen korkeutta kohti.

Arletta tuli hiljaa sisään ja laski kätensä hänen olkapäälleen. Hänen silmänsä olivat sumuiset ja hänen äänensä oli hyvin lempeä.

"Toivottakaa minulle iloa, rakas Gabrielle", hän sanoi. "Viimeinkin on kaikki käynyt hyvin. Herttua on luvannut tekevänsä oikeutta, Viktor saa Lormayeurin maat. Niistä kiitämme ennen kaikkea teitä."

"Ei suinkaan", vastasi Gabrielle lämpimästi. "Miksi kiitätte minua sellaisen poisantamisesta, jota en millään tavalla voinut pitää?"

"Te olisitte voinut pitää sen sangen hyvin. Teidän olisi tarvinnut vaan kääntyä katolinuskoon."

"Vaanko? Mutta enpä luule tämän vielä olevan parasta, mitä teillä on kerrottavaa minulle, Arletta."

"Ei", sanoi Arletta punastuen ja epäröiden. "Herramme, herttua, on ollut kyllin hyvä lausuakseen, että koska minulla ei ole muita sukulaisia elossa kuin herra de Senanclair ja kun tämä luonnollisesti uskonnon tähden ei voi tulla kysymykseenkään, lähettää hän noutamaan minut Chamberyhin, jossa hänen armonsa herttuatar ottaa minut vastaan ja tekee puolestani kaikki, mikä on oikein ja sopivaa kihlatulle neidolle, joka on heidän holhokkinsa ja oma sukulaisensakin!"

"Mutta ajatelkaapas vaan", jatkoi Arletta, "mitä hyviä palveluksia ja minkälaista tyydytystä Viktorin on täytynytkään tehdä herttualle voittaakseen hänen kädestään itselleen ja minullekin sellaisia suosionosoituksia!"

Gabrielle kuunteli mielihyvällä Arlettan ylistystä kreivi Viktorista, mutta hänen seuraavia sanojaan ei hän voinut kuulla ilman vastalausetta. Ne nimittäin ehdottivat lämpimästi ja lempeästi, jotta hänen pitäisi yhdistää kohtalonsa heidän kohtaloonsa, tulla asumaan heidän luokseen ja olemaan aina hänelle ja Viktorille kallis, kunnioitettu sisar.

"Mutta unhoitattehan uskonnon", keskeytti Gabrielle. "Olen varma, ettette halua tehdä minusta marttyyria."

"Ah, sen asian kyllä voisimme järjestää! Luottakaa Viktoriin, hän voi pitää papit kurissa."

Mutta Arletta oli näkevinään Gabriellen näyttävän jo hiukan myöntyväiseltä. Hän jatkoi siis rakentaen kirjavan kuvauksen, ei tuskista, vaan Savoijan elämän monista huvituksista, kruunaten viimein pyramiidinsa mahdollisella loistavalla naimiskaupalla jonkun mahtavan kreivin tai paroonin kanssa — ehkäpä vielä jonkun ruhtinaankin kanssa.

Gabrielle hymyili ja vilkaisi tahdottomasti pieneen tauluun, jota hän yhä piti kädessään. Arlettan silmät seurasivat mukana.

"Ah, tuo pieni tauluraukka!" hän sanoi. "Se on jotenkin tullut poltetuksi. Elkää huoliko siitä, minä annan teille paremman."

Arletta oli niitä ihmisiä, jotka milloin vaan tuntevat itsensä erittäin iloisiksi, haluavat aina antaa muillekin kylläisyydestään.

Mutta Gabriellen sormet kietoutuivat hänen aarteensa ympäri. Hänen kasvoissaan oli ilme, jota Arletta ei ollut koskaan ennen nähnyt.

Arlettan iloisten kasvojen yli leveni kunnioituksen ilme, johon sekautui hienoinen vihanväre, koska Gabrielle ei ollut kertonut hänelle taulusta heidän sydämellisten puhelujensa aikana.

"Ah!" hän sanoi. "Rakkaudenmuistoko! Jopa ymmärrän. En sellaisesta mitään tiennyt."

"Te ette voinutkaan tietää", sanoi Gabrielle lempeästi. "Minun suhteeni on kaikki lopussa, mikä vaan voi loppua. Kumminkaan ei siinä ole mitään loppua. Hänhän on Jumalan luona ja on ottanut rakkautemme mukanaan sinne, missä ei mikään voi hävitä eikä kuolla. Mutta minä iloitsen puolestanne ja toivon kaikesta sydämestäni teille, rakas Arletta, iloa ja onnea!"

Tässä voimme aivan ystävällisellä mielellä päästää Viktor de Lormayeurin ja Arletta de Maynen kuvat näkyvistämme. Heidän paikkansa on monen muun nimen joukossa, jotka ovat veteen kirjoitetut, niiden harvojen seassa, jotka jättävät pysyviä jälkiä ajan hietikolle. Kumminkin jätti Viktor de Lormayeur kotilaaksoihinsa muiston, joka kertoi kauan oikeamielisestä, ystävällisestä, lempeästä ja köyhiä kohtaan armeliaasta Lormayeurin kreivistä. Myöskin geneveläiset tiesivät, että Savoijassa löytyi eräitä alueita, joille he voivat mennä pelkäämättä vankilaa tai polttolavaa. Jos joku nuoren kreiviparin alustalaisista suosi protestanttisuutta, sallittiin hänen myödä maansa ja ottaa myötänsä irtaimen omaisuutensa ja mennä, minne vaan halusi. Huhuttiinpa että Lormayeurin nuori kreivitär oli kerran mennyt niinkin pitkälle, että oli käännyttänyt ovesta takaisin erään papin, kun tämä voimakkailla lauseilla vastusti hänen miehensä toimia.

"Mutta sen ohessa", kertoi joku, joka tunsi asian, "oli rouvallamme aina terävä kieli. Hän oli sitäpaitse hyvin oppinut. Sanottiin hänen mielellään lukevan raamattua kreivin kanssa hiljaisuudessa ja hämmästyttävän pappeja ja munkkeja terävillä kysymyksillään. Mutta mitä voitiin heille tehdä? Kreivi ja kreivitär olivat auliskätisiä ja pitivät hyviä aterioita, kuten nuo samaiset papit ja munkit paraiten tiesivät. Heidän oviltaan ei koskaan lähetetty köyhää miestä tyhjänä pois. Ja me tiedämme, että laupeus peittää hyvin paljo syntejämme."

Ainakin tässä kohden tuolla usein väärin käytetyllä lausetavalla, että laupeutemme peittää synnit, olkoot ne mitä hyvänsä, oli vielä kerran oikea merkityksensä kreivi ja kreivitär Lormayeuriin nähden. Me otamme ystävälliset jäähyväiset heiltä lausuen sydämellisesti: "Menkäät rauhaan".

XXXI LUKU.

    "Oo varma, sun helmaansa ottavi Herra,
    Ja hohtehen ikuisen voittava kerran
    On nimesi siunattu päällä maan."

Useita vuosia oli kulunut. Viimein olivat ne tuoneet Geneveen synkän surujen vuoden. Europan vitsaus, rutto, teki autioksi Sveitsin maata, ja Genevekin sai täyden osansa tuosta hirveästä hävityksestä. Kumminkaan eivät sen kansalaiset pitäneet sitä raskaampana suruna, minkä Jumala oli lähettänyt heille. Heidän keskellään oli sammumaisillaan elämä, jonka puolesta tuhannet mielellään olisivat omansa antaneet. Jean Calvin makasi kuolinvuoteellaan.

Olisi ollut parempi, verrattomasti parempi hänen nimelleen tulevina aikoina, jos hän olisi kuollut Louis de Marsacin tavoin polttoroviolla. Vaan hänen vikansa se ei ollut, ettei hänelle niin käynyt. Hänessä ei ollut virhettä, vaan kuntoa, suurta, tyyntä uskollisuutta velvollisuudelleen ja Jumalan hänelle antamalle tehtävälle. Hän tunsi, ettei kenraali voi ruveta tarjokkaaksi toivottomassa yrityksessä. Ehkä se olisi todistanut jalointa itsekkäisyyttä, mutta itse asiassa se kumminkin olisi ollut itsekkäisyyttä. Ja hänelle uskottuun suuremmoiseen toimeen katsoen se olisi merkinnyt korvaamatonta onnettomuutta.

Sitäpaitsi Jumala ei kieltänyt palvelijaltaan tilaisuutta todistamaan Hänestä kärsimyksissä. Pitkät tuskan ja heikkouden kuukaudet olivat hänen osanaan, joiden aikana hänen uskonsa ja kärsivällisyytensä ei koskaan pettänyt. Nurkunaa ei päässyt hänen huuliltaan, vaikkakin hänen joskus kuultiin mutisevan sanoja, jotka osoittivat vapautuksen ikävöimistä: "Kuinka kauan, oi Herra?"

On jotakin — ei ainoastaan juhlallista — vaan jaloakin, kun kokonainen kansa tai seurakunta pitää sairasvartiota suuren ja kunnioitetun poikansa kuolinvuoteen ympärillä. Yhteinen rakkaus ja suru sitovat kaikki yhteen. Kilpailu ja vastakkaisuudet ovat poistuneet, vanhat intohimot ja riidat himmenevät ja häviävät. Silloin näkymättömät, ikuiset asiat kohoavat vakavassa majesteetillisuudessaan meidän eteemme. Kaikkien ajatukset ovat kääntyneet, ei nyt loppumaisillaan olevan elämänuran tapauksiin ja vaiheisiin, vaan poislähtevän yksinäisen suuren sielun matkan päähän, jossa se kohtaa Iankaikkisen olennon. On tullut aika, jolloin ei kysytä, mitä tämä ihminen tehnyt on, mikä on tulos ja näkyvä jälki hänen työstään maailmassa. Sen sijaan kysymme, onko ajan kalliota enää noiden yksinäisten henkijalkojen alla, kun ne astuvat tuonne pimeyteen, minne kukaan meistä ei vielä ole astunut, vaan minne jokaisen meistä eräänä päivänä täytyy mennä?

Ei kukaan voinut epäilläkään että Jean Calvinin jalat olivat kiinnitetyt sen kallion päälle. Koko hänen vahvan sielunsa voima lepäsi hänen Jumalansa kalliolla. Sen tähden oli hänen sydämensä viimeiseen saakka valpas suorittamaan tyynesti elämänsä työtä, kirjoittamaan, opettamaan, neuvomaan ja käskemään niin kauan kuin hänellä ruumiillisia voimia oli niin paljon vielä jäljellä, että kykeni pitämään kynää tai lausumaan sanasen.

Mutta tapaukset eivät vaikuta meihin suhteellisesti niiden tärkeyteen, vaan niiden läheisyyteen nähden, mikä yhtäkaikki onkin niiden tärkeys meille. Ei ollut kauan Calvinin viime saarnan jälkeen, joka pidettiin St. Pierren kirkossa, helmikuun 6 päivänä 1562, kun ensin Margareta ja sitten Claudine sairastuivat ruttoon. Ei kummassakaan näkynyt tämän hirveän taudin pahempia oireita. Margareta vähäsen houraili, Claudine ei ollenkaan. Kumminkin piti Gabrielle, tuntien molempien heikkouden, alusta saakka molempia kuolemaan tuomittuina. Benoîten — joka nyt oli jo kykenevä palvelija — hyvällä avulla hän ryhtyi päättävästi toimeen hoitaakseen heitä olosuhteiden vaatimusten mukaan ja tarkasti eristettynä. Hän antoi korttelin kymmenysmiehelle vaaditun sairasilmoituksen, asetti ovelle lakimääräisen varotuksen ja suoritti muut tarpeelliset varokeinot. Hedelmäkauppias sai muuttaa toiseen paikkaan, niin että talo jäi Gabriellelle ja hänen sairailleen kokonaisuudessaan. Hän tiesi ettei heidän ystävänsä, pastori Poupin (joka nyt ei näyttänyt ollenkaan pelkäävän tautia) tahtoisi hyljätä heitä. Hän luotti myöskin apteekkari Aubertin ammattiapuun. Viereisessä ovessa asuvien ystävällisten naapurien apua hän ei tahtonut mitenkään ottaa vastaan peljäten tarttumisen vaaraa.

Seuraavana aamuna, sittekun tauti oli ilmaantunut, kuuli Benoîte koputusta katuovella ja pisti päänsä ulos yläikkunasta vastatakseen kolkuttajalle. Seurasi vilkas keskustelu ja kului enemmän kuin kymmenen minuuttia, ennenkun nuori palvelija hiipi Margaretan huoneen ovelle ja viittasi ulos Gabriellen, joka oli sisällä.

"Enpä ole koskaan nähnyt semmoista herrasmiestä", hän sanoi nähtävästi hyvin kiihottuneena. "Neitini, minulla oli koko tehtävä, ennenkun pääsin hänestä erilleni. Mutta minä olin päättänyt, ettei hän saisi häiritä teitä, vaikka hän puhuisi mitä hyvänsä. Ajatelkaapas, että joku semmoinen mies tahtoisi meitä laskemaan hänet sisään ja sallia hänen mennä tyhjiin huoneisiin yläkerrassa! Minä ilmoitin hänelle, että se oli selvästi vasten lakia ja että siitä voisimme saada sakkojakin sekä olisimme pakoitetut pyytämään armoa polvillamme Jumalalta ja kaupungilta; mutta minä olisin voinut puhua yhtä hyvin kaloille järvessä."

"Kuka se voisi olla muu, kuin se sokea herrasmies ja hänen palvelijansa, hyvä neiti! He molemmat koettivat lannistaa minua sanomalla, että palvelija auttaisi meitä kaikin tavoin ja että me tarvitsisimme miehen voimaa, ennenkun kaikki työ ja puuha olisi ohitse. Mutta minä pysyin läksyssäni, sillä minä tunsin, mitä te, hyvä neiti, olisitte tahtonut sanoa ja että sen lausuminen olisi ollut vaikeampaa teille kuin minulle. Sanoin että olimme hyviä kristityitä ja lainkuuliaisia kansalaisia, ajatelkoot sitte nuo ranskalaiset mitä hyvänsä asiasta. Silloin he koettelivat todistella, ettei se ollut lainrikosta meidän puoleltamme, kun kerran olimme varoittaneet heitä kauniisti, eikä heidänkään puolestaan, jos vaan eivät lähtisi enää talosta pois. Mutta minä en tahtonut enää kuulla sen enempää. Sanoin että minulla oli toimeni hoidettavanani ja että minun täytyi mennä."

"Te teitte oikein, Benoîte, aivan oikein. Olihan se kyllä niin kovin ystävällinen ajatus, vaikkakin äärimäinen mielettömyys! Olisin tahtonut kuitenkin, että olisitte kertonut asiasta minulle, jotta minä olisin puhunut heille ja kiittänyt herra Ambrosea."

"Kiittänytkö häntä? Varmaankin te tiedätte, neiti, että hän jumaloi —."

"Oh, Benoîte, en voi kärsiä enää lörpötystänne! Menkää nyt Margaretan luo! Minun on katsottava tätiäni. Luulen että hänkin on hyvin sairas. Jumala auttakoon meitä!"

"Ja hän kyllä tekee sen, neitini. Vielä yksi asia minun täytyy kertoa teille. Rauhoittaakseni tuota herraraukkaa hänen kipeässä murheessaan minä lupasin antaa joka päivä alas korin, jonka he tahtovat täyttää sellaisilla tavaroilla, jotka voivat auttaa ja lohduttaa teitä."

Sen jälkeen Gabriellen yli laskeunut surun varjo synkistyi hitaasti ja varmasti. Pitkät päivät kuluivat kuten päivät kuluvat siellä, missä on sairaita ja kuolevia vaalittava. Ne olivat surullisia päiviä. Kumminkin olivat ne liian täynnä alinomaista huolenpitoa ja velvollisuuksia ollakseen aivan ikäviä. Mieli ja ruumis olivat liian paljo toimessa, jotta sydän olisi saanut surra liian paljon. Kun Gabrielle jälkeenpäin muisteli tätä aikaa, tuntui se pikemminkin pitkältä, ikävältä unelta kuin todelliselta kärsimykseltä.

Sisar Claudine oli ensimäinen täältä eroamaan, ja Jumalan kalpea lähettiläs menetteli hänen suhteensa hyvin lempeästi. Tuo heikko, lempeä henki oli kulkenut kauan elämän polkua, kuten se, joka kävelee tiheässä sumussa, missä vanhat maanpiirteet ovat himmenneet ja kaikki on epämääräistä ja hämärää. Kumpi oli oikea, uusi uskontoko vaiko vanha? Vuosikausia hän oli pitänyt vanhasta kiini, mutta viime aikoina oli hänen mielensä siitä erkaunut. Hänen hento, vapiseva jalkansa tuskin tiesi, minne astua. Aina oli kumminkin sumun läpi valo heikosti kuumottanut. Se pysyi alusta loppuun yhdellä kohdalla, jonne hän ei koskaan lakannut katselemasta. No niin, viimein tämä valo paloi kirkkaampana kuin koskaan ennen. Usva sen ympärillä selveni ja häipyi, ja hän näki valon ja riemuitsi. Sillä se tuli Hänen kasvoistaan, joka sanoo: "Tulkaa Minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut, ja Minä tahdon virvoittaa teitä!"

Vanhan Margaretan vilkkaan, harjaantumattoman mielen ja voimakkaan, yrittelevän luonteen laita oli aivan toinen. Ei minkäänlainen sumu häirinnyt eikä epävarmuus vallannut häntä. Hänen edessään oli iankaikkinen tulevaisuus selvänä ja tasaisena, kartoitettuna kuten Geneven kadut, eroten vaan synkimpäin mustien ja kirkkaimpien valkoisten, verrattomien suurten neliöittensä kautta niistä. Jotkut menivät siihen maailmaan valittuina, uudestasyntyneinä, pyhitettyinä, toiset taasen hyljättyinä, katumattomina, kuolleina ylitsekäymisissä ja synneissä. Hän puolestaan kuului uudestasyntyneihin, saavutettuaan rakkauden siihen totuuteen useita vuosia sitten isä Calvinin omilta huulilta. Mutta ei mikään vielä keksitty järjestelmä voi pelastaa voimakkaita sieluja siitä ristiriidasta, joka on niiden syntyperäinen oikeus ja niille tarpeellinen kasvatus. Taudin, väsymyksen ja tuskan hetkinä Margareta alkoi epäillä kutsumustaan ja valintaansa ja rupesi ajattelemaan, että hän kaikkina näinä vuosina oli pettänyt itseään tai ollut tekopyhä. Silloin Gabrielle oli kyllin voimakas auttamaan ja lohduttamaan häntä ja kuiskaamaan taivaallisen toivon sanoja ja rohkaisua kuolevan korvaan. Muutamia tunteja ennen loppuaan oli vanha Margareta tiedottomana, mutta uurretuista, ijäkkäistä kasvoista kuvastui rauha. Kiitollisella, vaikkakin surullisella sydämellä sulki Gabrielle uskollisen palvelijansa ja ystävänsä silmät.

Sitten hän istui yksinään hiljaisessa huoneessa. Hän oli hyvin väsynyt, niin väsynyt että olisi ilolla tervehtinyt Jumalan kalpeaa lähettilästä, kuolemaa, jos se olisi tullut myöskin hänen luokseen. Mutta hän ei surrut paljoa, ei ainakaan tietensä. Pikemmin hän tunsi itsensä semmoiseksi, jonka päivätyö on tehty ja joka on hyvin tyytyväinen, että niin on laita. Hän oli nyt tullut kertomuksen viimeiselle sivulle ja oli valmis sulkemaan kirjan ja menemään levolle. Mutta usein on meidän opittava täällä maan päälläkin, että mitä me pidämme loppuna, onkin todellisuudessa uusi alku. Ja ennen kaikkea — hän oli ainoastaan kahdenkymmenen kuuden vanha.

Eräänä päivänä, kun tarttumisen vaaran arveltiin olevan aivan ohi, tuli Benoîte hänen luokseen esittäen vakavan pyynnön. "Isoäiti ei ole niin voimakas kuin tavallisesti", sanoi tyttö. "Ja tuolla seuraavassa ovessa on vielä tuo miesväki huolehdittavana; ja kun rouva Calvin enimmäkseen oleilee aina Rue de Chanoinesin varrella kiintyneenä sairaan herra Calvinin hoitamiseen, tietää hän tuskin, onko talossa lihaa syötäväksi tai puukalikkaa keittämistä varten. Ajattelen siis, neitini, että jos te tahtoisitte antaa minulle tunnin tai parin vapauden, voisin minä auttaa häntä vähäisen."

"Voisitte auttaa häntä hyvinkin paljo, Benoîte", sanoi Gabrielle nousten pystyyn. "Kukapa tietää, vaikka minäkin voisin auttaa. Täällä ei ole mitään tehtävää, mikä pidättäisi meitä täällä."

Pian oli Gabriellella tointa käsien täydeltä. Hän huomasi kiitollisena, että Jumala oli lähettänyt hänet hyljätyssä tilassaan tekemään hyvinkin tähdellistä työtä. Se oli kyllin tekemisen arvoista. Sillä vaikkakin kuolevaa uskonpuhdistajaa ympäröivät luotettavat ja uskolliset ystävät, lujat, voimakkaat miehet, jotka osottivat hänelle naisenhellyyttä, ei ilman hänen veljensä vaimoa olisi ollut naisen kättä tekemässä sitä, mikä kaikkina aikoina on ollut naisten erikoislahja ja toimiala. Gabriellen sillä aikaa huolehtiessa rouva Calvinin suurta taloutta pääsi tämä vapaaksi toimeensa, siten antaen profetalle profetan nimessä paljoa enemmän kuin kupillisen kylmää vettä.

Eräänä aamuna rouva Calvin tuli varhain takaisin Rue de Chanoinesilta. Hän kertoi Gabriellelle, että hän aikoi jäädä kotiin ja valmistaa päivällistä. "Sentähden", hän lisäsi, "teidän pitää mennä oitis veljeni luo. Hän on kysynyt teitä sanoakseen teille jäähyväiset."

Tässä ei ollut mitään kummaa. Gabriellen surut, hänen vakava, kristillinen luonteensa ja hänen avuliaisuutensa kaikissa hyvissä töissä olivat aikoja sitten voittaneet suuren uskonpuhdistajan kunnioituksen. Hänelle oli Gabrielle rakas myöskin lemmikkinsä Louis de Marsacin tähden. Olivathan Gabrielle Berthelier ja Ambrose de Marsac perineet hänen rakkautensa Louista kohtaan. Hän ajatteli aina näitä kahta yhdessä.

Gabrielle heitti ylleen viitan ja päähineen sekä meni nopeilla askelilla Rue de Chanoinesille. Calvinin nuori kirjuri, Charles de Joinvillier, avasi hänelle oven sairashuoneeseen, josta pian tuli kuolinkamari.

Jean Calvin lepäsi tai paremmin nojasi selkänsä taa asetettuihin tyynyihin. Hän oli hyvin heikko ja hengitti huomattavan vaikeasti. Hänen kasvonsa, jotka aina olivat kalpeat, olivat nyt kalmankarvaiset. Poskensa olivat painuneet ja huulet harmaan valkoiset. Ainoastaan hänen suuret, loistavat silmänsä paloivat tavallisella tulellaan. Kun hän käänsi ne Gabriellen surullisiin kasvoihin, tunsi tämä koko olentonsa nöyryytetyksi ja niiden hallitsemaksi. Calvin ei koskaan ollut olennoltaan enemmän kuningas kuin nyt maatessaan siinä heikkona ja voimattomana haudan varjon synketessä.

Gabrielle vaipui polvilleen hänen viereensä ja pyysi murtuneella äänellä häneltä kuten isältään siunausta.

Calvin kohotti vaivaloisesti ohuen, läpikuultavan kätensä, viitaten kirjuria jättämään heidät kahden kesken.

Hänen äänensä oli hiljainen, heikko ja usein katkonainen. Sitten hän sanoi: "Nouse tyttäreni! Tunnen surusi. Minä halusin puhua kanssasi, ennenkun puhun puolestasi Jumalalle."

Neito totteli. Calvin kehoitti häntä istumaan tuolille, jonka
Joinvilliers oli asettanut häntä varten. Sitten hän katseli Gabriellea
noilla silmillään, jotka näyttivät tunkeutuvan aivan sydämeen.
"Täällä", sanoi hän, "ei meillä ole pysyvää kaupunkia."

Eikö Gabrielle tiennyt sitä jo ennen? Hän kumarsi päätään äänettömänä.

"Mutta me odotamme tulevaa. Ja sillä aikaa kun me sitä odotamme, olkaamme hartaat noudattamaan Jumalan tahtoa, joka elää ja pysyy ikuisesti."

"Tiedän sen, tyttäreni. Osaksi senkin tähden olen lähettänyt noutamaan sinua."

Gabriellen sydän sykki nopeammasti näistä sanoista. Voiko olla mahdollista, että Calvin oli valinnut jonkun erikoisen uskontyön tai rakkaudentoimen hänen toimitettavakseen? Calvin tiesi, että hän oli jäänyt yksin ilman kotisiteitä, tai kotioikeuksia. Miten mielellään hän olisi toimittanut uusia rakkaudentöitä. Semmoinen toimi semmoisilta huulilta lausuttuna olisi luonut uutta elämää virtaamaan hänen suoniensa läpi. Hän vastasi hiljaisella, pyytävällä äänellä: "Isä, ilmaiskaa minulle Hänen tahtonsa, minun suhteeni, että minä voisin tehdä sen!"

"Kukaties, nyt ehkä tiedän. Seisoessamme vuoren huipulla emme näe ainoastaan maata minne menemme, vaan myöskin maan jonka jätämme. Jollen ole erehtynyt, näen työn, jonka ainoastaan te voitte tehdä."

"Niin. On eräs uskollinen, jalo sydän, jota ainoastaan te voitte auttaa ja lohduttaa."

Gabriellen sydän herposi äkkinäisestä liikutuksesta. Hän odotti vavisten loppua.

Se tulikin. "On eräs synkistynyt elämä, jolle te voitte olla valona.
Ambrose de Marsac haluaa teitä vaimokseen."

Gabriellen kasvot tulivat aivan yhtä valkoisiksi kuin nuo tyynyillä lepäävät. Hän ei puhunut, vaan nousi seisoalleen. Hän seisoi hetken hiljaan, sitten hän vaipui jälleen polvilleen.

Käsi, jonka kosketus pyhitti ihmisen, lepäsi hellästi hänen päänsä päällä. "Hyvän miehen rakkaus ei ole lahja, jonka sopii kevytmielisesti sysätä syrjään", sanoi Jean Calvin.

"Niin, minä tiedän." Syntyi pitkä äänettömyys, jonka kuluessa Gabriellen sydän huokaili kiihkoisasta, vaikkakin hänen huulensa olivat vaiti. Sitten Calvin taas puhui ja hänen äänessään oli ihmeellistä hellyyttä: "Tyttäreni, paras ja jaloin vaimoista, jonka milloinkaan olen tuntenut, on laskenut hautaan nuoruutensa puolison. Hän suri; kumminkin velvollisuuden kutsuessa hän palasi, jälleen elämään ja otti uudestaan kantaakseen sen taakkoja. Hän oli yhdeksän vuotta auttavana toverina ja lohduttajana eräälle kaikista vähäisimmistä, jonka päivät olivat tuskaa ja vaaraa täynnä." Sitten Gabriellen läsnäolo näytti häneltä hetkeksi unhottuneen; nuo vakavat silmät kääntyivät taivasta kohden ja kalpeat huulet kuiskasivat: "Myöskin he levätkööt Jesuksessa!"

Gabrielle oli syvästi liikutettu. Se seikka että tämä kaikista enimmän itseensävetäytynyt ihminenkin murtaisi hänen tähtensä tavallisen varovaisuutensa ja puhuisi hänelle kadotetusta Idelettestaan, se veti häntä lähemmäksi Calvinia voimalla, jota hän ei voinut vastustaa. Nyt oli varmaa, ettei hän voinut kieltää Calvinilta mitään. Nytkö? Minä hetkenä sitte voisi uskollinen Geneven tytär vastustaa isä Jean Calvinin persoonallista vakavaa pyyntöä? Varmaan hänen, joka eli niin lähellä Jumalaa, täytyi aina tietää mikä oli parasta, mikä oli oikein jokaiselle. Kohtalon sana värisi Gabriellen huulilla, kun samalla läheisestä huoneesta kuului tohtori Theodore Bezan hyvin tunnettu ääni puhuvan kirjurille. "Tärkeitä uutisia." — "Onko herra Calvin tilaisuudessa —" "Pitäisi saada tavata häntä oitis —". Niin katkonaisina saapuivat sanat Gabriellen korviin.

Ne tulivat myöskin niihin korviin, joiden — kunnes kuolema ne lukitsi — täytyi olla avoinna kaikkien seurakuntain huolille.

"Muista", hän sanoi Gabriellelle, "en minä vaadi, ainoastaan ehdotan.
Mieti sanojani, ja Herra antakoon sinulle ymmärrystä kaikissa asioissa!"

Sitten seurasi siunaus, ei Vanhan liiton, vaan Uuden — Armon, Rakkauden ja Yhteyden siunaus. Sitten, kun Beza ja kirjuri astuivat sisään, suuteli Gabrielle hentoa kättä, loi viimeisen kunnioittavan katseen sen miehen kasvoihin, joka oli kääntänyt hänen ja kaikkien hänen rakkaittensa elämän, ja meni ulos ääneti.

Hän palasi Rue Cornavinille sydän lyijynraskaana. Hän oli sanonut jäähyväiset sille, joka oli hänelle, kuten jokaiselle todelliselle geneveläiselle, oikea Jumalan voideltu, "heidän sieramiensa henki". Hänen ensimäinen ajatuksensa ei kumminkaan ollut, että isä Calvin nyt oli kuolemaisillaan, vaan että isä Calvin oli pyytänyt häneltä jotakin, jonka myöntäminen murtaisi hänen sydämensä. Kumminkaan ei kiellon mahdollisuuskaan tullut hetkeksikään hänen mieleensä — ei hän sitä miettinytkään. Pitäisikö isä Calvinin kuolla tietäen toiveensa jäävän täyttämättömäksi — ja hänen kauttaan?

Tänä iltana hän palasi yksinäiseen kotiinsa jättäen Benoîten Calvinien luo.

Koko hänen luonteensa oli taipuva itsensäuhraamiseen ja koko hänen kasvatuksensa oli vahvistanut ja kehittänyt tätä halua. Hän oli senlaatuisia ihmisiä, jotka ajattelevat että vaikeimmankin tien täytyy olla oikea. Se seikka, että koko hänen sielunsa intohimoisella tuskalla vastusti Calvinin pyytämää asiaa, ei saanut olla syy, jonka vuoksi hänen pitäisi jättää se tekemättä, pikemmin sen täytyi olla syynä, että hänen piti tehdä se. Jos hän oli oppinut jotakin ankarassa Geneven koulussa, niin oli se itsekieltämisen vaikeata taitoa. Hän ei ollut napissut kohtaloa vastaan, joka lähetti hänet kansan puolesta uhriksi Savoijaan. Hän oli taipunut syvällä nöyryydellä Louisin marttyyrikohtaloon. Miksi ei sitten taipua tähänkin, joka näytti hänelle määrätyltä osalta? Herra Ambrose de Marsac oli yhtäkaikki sellainen, jota isä Calvin oli sanonut hänestä — hyvä ja uskollinen mies — eikä hänen enää nyt tarvinnut oppia sitä, että tämä rakasti häntä. Se oli ollut hänelle ahdistavana huolena pitkän aikaa — hankaluutena, jonka hänen kerran, kuten tiesi, täytyi selvittää. Hän kumminkin niin kauvan kuin mahdollista piti sitä ajatustensa takaosassa. Nyt se oli tullut esiin, se seisoi aivan edessä hänen polullaan. Oli ainoastaan yksi asia tehtävissä sen suhteen. Hän tahtoisi pyytää Jumalalta armoa, että voisi tehdä tämän hyvin ja oikein. Lopusta — mitä siitä oli väliä? Elämä oli lyhyt ja olisi pian ohi.

Vanhassa kodissa, missä hän sinä yönä yksin taisteli kamppailunsa, oli kaikki hiljaista ja äänetöntä. Joskus lauta rasahti tai hiiri kurkisti nurkasta esiin. Se oli kaikki. Gabrielle ei tuntenut pelkoa, vaikkakin yliluonnollinen maailma oli häntä lähempänä kuin meitä ja vaikka hyvin helposti voi uskoa "äänet ja näyt niiden piireistä, joiden ei enää tarvinnut kuolla". Miksi hän pelkäisi, kun kaikki haudan takana olevat, jotka hän tunsi, olivat rakastettuja ja rakastivat? Jos hänen tahtonsa olisi voinut manata heidät hänen vierelleen, olisi hän tahtonut lausua heidät tervetulleiksi ja liittynyt heihin erinomaisella riemulla.

Mutta ainoa näky, mikä yön vartiohetkinä ilmestyi hänelle, oli kunnioitetun opettajan mieleenpainuvat kasvot, joille jo oli painettu kuoleman merkki ja joilla kuvastui huolta, vieläpä hellyyttäkin häntä kohtaan. Calvinin sanat kaikuivat hänen korvissaan: "Minä en vaadi, minä ainoastaan ehdotan." Koska ne eivät olleet mikään käsky, vaikuttivat ne häneen suuremmalla, vastustamattomammalla voimalla kuin käskevimmätkään määräykset.

Miksi siis nämä pitkät ristiriidan hetket? Hän sanoi itselleen, ettei siinä ollut ollenkaan ristiriitaa. Kun velvollisuus oli selvä, ei ristiriita voinut saada sijaa. Kumminkin kaikesta huolimatta, tässä hänen revityssä sydämessään kävi kiduttava taistelu ja kiivas ottelu Hengen kanssa aina päivän koittoon asti.

Yön pimeydestä, juuri ennen päivän nousua, hänen korviinsa kuului huuto hiljaiselta kadulta. Se ei ollut muuta kuin vanha, tuttu huuto, joka kertoen taloustoimista: "La four chauffe", uuni lämpiää. Kumminkin se heti vei hänen ajatuksensa takaisin tuohon talviaamuun kauan sitten, jolloin hän lähti vapisevana ja arkana lapsena tuolle oudolle peljätylle toimelle. Kaksi nuorta kelpo palvelijaa astui esiin pimeästä kuin taikavoiman kautta, riemuiten kilpaillen keskenään ken sai auttaa häntä silloin. Ah, missä he olivat nyt? Louisin pitkinä vuosina niin hellityn, tuttavan kuvan rinnalla ilmestyi hänelle nyt aivan kuin pakosta muisto Norbertista. Molemmat olivat liittyneet yhteen, sentähden molemmat olivat liittyneet häneenkin enemmän kuin kukaan muu. Kentiesi oli Norbertin osaksi tullut vähäsen Louisin pyhyyttä, koska hän oli lohduttanut häntä viimeisessä maallisessa surussaan ja täyttänyt hänen viimeisen maallisen toiveensa.

Sitten hänelle äkkiä tuli uusi ajatus. Se ei tuntunut tulevan sisältäpäin, vaan ulkoa, kenties ylhäältä. "Jos täytän isä Calvinin pyynnön, niin olenko silloin tosi — tosi Ambrose de Marsacia kohtaan, ja tosi itseänikin kohtaan?" Se oli kummallinen ajatus kuudennentoista vuosisadan naiselle, joka oli kasvatettu kuten Gabrielle kysymättä tottelemaan. Toiselta puolen se oli tulos Geneven naisten erikoiskasvatuksesta — uuden uskonnon mukaisesta kasvatuksesta — joka opetti asettamaan totuuden kaiken ytimeksi. Se kasvatus opetti vielä jotain muutakin. Se antoi tavattoman liikevoiman yksilöllisyyden kehitykselle. Se veti yksilön esiin valittujen vastuunalaisuuden turvasta ja asetti hänet yksinäisenä ihmissieluna, kieltämättömillä oikeuksilla ja "oman tuomion" pelottavalla velvollisuudella varustettuna, omantunnon ja Jumalan tuomioistuimen eteen. Calvinin opetus ei olisi ollut onnistunut hänen suhteensa, jos hän olisi voinut selvittää Calvinille itselleen elämänsä kehityksen, kuten ainakin sille, joka vastasi hänen puolestaan.

Hän ei ajatellutkaan nukahtaa. Tuo lyhyt toukokuun yö tuntui hänestä kokonaiselta ihmisiältä; mutta kuitenkin hän hämmästyi, kun aamuaurinko paistoi hänen verhottomiin akkunoihinsa. Näissä sielun vaelluksissa ei aika ole pitkä eikä lyhyt; sitä ei ole olemassakaan.

Hetkellä, jota Genevessä ei suinkaan pidetty varhaisena, hän kuuli Benoîten koputtavan katuovelle, ja hän meni alas laskemaan tämän sisään. Kohta huomasi hän että tyttö oli itkenyt. Luullen arvaavansa ainoan mahdollisen syyn siihen kysyi hän huolestuneena: "Onko hän jo mennyt pois?"

"Isä Calvinko? Päinvastoin, neiti, rouva Calvin on juuri tullut sisään, ja sanoo hänen viettäneen hyvän yön. Mutta ah, on olemassa surullisia uutisia! Surullisia — perin surullisia —"

"Mitä uutisia?" kysyi Gabrielle sillä mielenmaltilla, joka on oppinut näkemään suruja. Noina veren ja tulen päivinä uuden uskonnon ystävät olivat suurten kärsimysten avulla saavuttaneet sen armon, ettei heidän mielensä vähällä tullut levottomaksi tai häirityksi.

"'Harmaajalka' kertoi sen myöhään eilen illalla, kun tulet jo olivat sammutetut. Ah, neiti, hän oli paras ja rohkein heistä kaikista! Toivon vaan että heillä on järkeä pitää sitä salassa isä Calvinilta. Hänhän rakasti häntä kuten poikaansa. Mutta suurin onnettomuus on, että hän kuulee kaikki!"

"Mutta kuka se sitte on? Tohtori Bezako? Herra Viret? Ei, ovathan he täällä."

"Kukas muu kuin herra Norbert, marttyyrien ystävä, kuten häntä kutsutaan? Jokaisen ystävä hän oli, tuo jalo, suuri, nuori herra, joka oli aivan kuin prinssi! Jumala auttakoon meitä kaikkia, ja ennen kaikkea hänen isäänsä! Varmaan se murtaa hänen sydämensä." Benoîte heltyi jälleen ja istahti ovikynnykselle itkien katkerasti.

Gabrielle vapisi kiireestä kantapäähän. "Onko hän — kuollut marttyyrina?" hän kysyi viimein, ja sanat tulivat esiin vaikeasti.

"No niin — ei", vastasi Benoîte, kun hän voi puhua. "Jos on joksikin lohdutukseksi tietää, että hän kuoli vuoteessaan, niin voimme —"

Gabrielle viittasi häntä tulemaan sisään, pitäen ovea auki hänelle. Kun hän oli sulkenut sen tytön jälkeen, sanoi hän heikosti: "Kerro minulle kaikki!"

"Se oli tavallinen tauti. Se näyttää olevan Savoijassa vaikeampaa kuin täällä. Hän saapui sairaana Lormayeuriin jo vihittynä kuolemaan. Lormayeurin kreivi ja hänen rouvansa, jotka ovat ystävällisiä meidän väellemme, ottivat hänet sisään ja pitivät huolta hänestä. Ottaen huomioon että he ovat paavilaisia, näyttää tämä semmoiselta kristillisyyden laupeudentyöltä, että sitä on vaikea uskoa. Ja sitte", lopetti hän nyyhkyttäen, "siellä kuoli hän kolmantena päivänä."

"Mutta minä en tätä ymmärrä. Eihän hän ollut Savoijassa vaan Ranskassa", sammalsi Gabrielle hämmentyneenä. Useammin kuin yhden kerran tuon kummallisen yön kuluessa oli hän rukoillut hänen ja kaikkein Besanconin uskollisten Herran palvelijain puolesta, joiden luo isä Calvin juuri ennen sairauttaan oli lähettänyt Norbertin. Kuinka vähän hän tiesikään! Kuinka vähän tiesi kenkään! Miten erinomaisen vähän kaikilla olikaan muusta väliä kuin Jumalan tahdon täyttämisestä!

Mutta se tahto ei tullut täytetyksi istumalla yksinään ja itkemällä vainajaa — joka ei edes ollut hänen vainajansa. Ei vaadittu ainoastaan nöyryyttä, vaan toimintaakin. Siksi Gabrielle viimein karkaisi sielunsa voimakkaaksi ja meni ystäviensä luo tehdäkseen jokapäiväiset, välttämättömät kotoiset velvollisuutensa ja saattaakseen siten rasitetun äidin ja vaimon vapaaksi toimittamaan painavampia velvollisuuksia, kuin hänen osakseen oli tullut.

Jatkaessaan siten työtään ahertaen kädet ahkerina kävivät hänelle eräät asiat, joita hän ei ennen ollut ymmärtänyt, vallan kirkkaiksi ja selviksi. Äkkinäinen suru, joka vaikuttaa kuten salaman välähdys, on suuri selvittäjä. Hän ei olisi voinut pukea näitä seikkoja sanoiksi, vaikka sillä olisi pelastanut oman elämänsäkin. Kumminkin ne olivat läsnä, eikä niitä voitu jättää huomioon ottamatta tai erehtyä niiden suhteen. Nyt hän tiesi, mikä oli oikein, voi tuntea ja nimittää sen yhtä selvästi kuin voi sanoa kättään omakseen. Se seikka oli paljastettu hänelle yksin eikä kellekään toiselle olennolle maan päällä, ei edes isä Calvinillekaan. Se sisälsi ettei hän saanut kutsua ketään ihmistä maan päällä isäkseen, sillä vain yksi oli hänen isänsä, ja se oli Jumala. Hän ei koskaan voinut tulla Ambrose de Marsacin vaimoksi. Sillä kun Jumalan tahto joskus vaatii, että meidän pitää uhrautuman toisten hyväksi, on Hänen tahtonsa aina, että meidän pitää olla tosia ja uskollisia toisia kohtaan ja yhtä paljon omaa itseämmekin kohtaan. Jos hänen täytyi täyttää Calvinin toivomus, ei hän olisi tosi Ambrose de Marsacia eikä erästä toistakaan henkilöä, Gabrielle Berthelieriä kohtaan, jolla myöskin oli oikeuksia ja vaatimuksia, jotka Jumala oli siunannut ja joista Hän huolehti ja joista Hän viimeisenä päivänä oli vaativa tilintekoa.

XXXII LUKU.

Muutamia päiviä myöhempään saapui kaksi matkustajaa Sveitsistä päin Geneveen Porte de Riven kautta. Toinen oli lyhytvartaloinen, ijän ja heikkouden yhäkin matalammaksi painama; tomuisena ja matkasta väsyneenä hän nojautui raskaasti seuralaisensa käsivarteen. Tämä oli kookas, nuori mies, kahdenkymmenen kuuden tai seitsemän vuoden ikäinen, jolla oli hyvin muodostunut sankarivartalo ja kauniit kasvot. Norbert de Caulaincourt teki työnsä hyvin sekä kirkossa että maailmassa. Jokainen piirre, jokainen liike osotti kunnollista ja kykenevää miestä, joka oli valmis palvelemaan, kykenevä hallitsemaan ja nopea täyttämään, mitä tahansa Jumala häneltä tahtoi. Hänen kasvonsa, ennen voimakkaat ja hienot, olivat nyt surun uurtelemat. Hänen matkatoverinsa, iäkäs uskonpuhdistaja Vilhelm Farel, oli toistanut hänelle sana sanalta — sillä hän osasi jokaisen sanan ulkoa — isä Calvinin viime kirjeen.

"Jääkää hyvästi, paras ja uskollisin veljeni, koska Jumalan tahto on, että teidän on elettävä kauvemmin. Eläkää aina muistellen yhteyttämme, joka, siinä määrässä kuin se on hyödyksi Jumalan kirkolle, on vielä taivaassakin kantava meille hyödyllisiä hedelmiä. Toivon ettette väsytä itseänne minun tähteni. Minun henkeni on heikko ja minä alinomaan odotan sen jättävän minut. Minulle on kylliksi, että elän ja kuolen Kristuksessa, joka on lähellä omiaan, sekä elämässä että kuolemassa. Vielä kerran hyvää vointia sinulle ja kaikille sinun virkaveljillesi."

"Mitä sitte tahtoisittekaan? Olemmehan veljiä. Ja muistakaa, että se olin minä, joka annoin Genevelle hänet. Hän sanoi tahtovansa vain rauhaa, saadakseen tutkia ja kirjoittaa. Ja minä — minä manasin Jumalan kirouksen hänen opinnoilleen ja kirjoituksilleen, jos hän niiden tähden kieltäytyi kutsumuksestaan tämän kaupungin hyväksi. Kun hän vastaukseksi laski kätensä minun käteeni, tiesin minä että Geneve oli pelastettu. Mutta minä en tiennyt silloin, että niin oli totuuden laita halki koko maailman. Nuori mies, en ole profeetta, mutta voin kumminkin sanoa teille, että niin kauan kuin maailma on pystyssä, ei Jean Calvinin nimeä unhoiteta, eikä sitä työtä jonka hän on tehnyt."

Väsynyt ele päätti innokkaat sanat. Tuo kahdeksankymmenen vuotias mies oli laahustanut jalan koko väsyttävän tien Neufchatelista Geneveen, ottaakseen jäähyväiset sydämensä ystävältä ja veljeltä.

"Täällä nyt olemme, isä", sanoi Norbert, kun he lähestyivät porttia.
"Jumala suokoon, että olisimme tulleet ajoissa."

Todellakin oli suotu yhden päivän ja yön suloinen yhdessäolo noille kolmenkymmenen vuoden ystäville, kun he yhdessä odottivat tuon virran äyräillä, joka ei ollut pelottava kummallekaan ja hyvinkin armas hänelle, jonka askeleiden piti kulkea ensin sen yli.

Kun Norbert ja Farel astuivat yhdessä portin läpi, odotti Norbert luonnollisesti, että tuo ijäkäs uskonpuhdistaja, jota kukaan Genevessä ei enää odottanut näkevänsä, tulisi olemaan yleisen huomion esineenä. Mutta miten suuri olikaan hänen ihmetyksensä, kun kaikki vähän välittäen hänen kunnianarvoisesta seuralaisestaan keräytyivät hänen ympärilleen tervehtien, onnitellen ja toivottaen tervetulleeksi, vieläpä joku itkienkin riemusta! Kaikki kaupunkilaiset tunsivat hänet ja melkein kaikki rakastivatkin häntä, mutta mitä oli hän tehnyt ansaitakseen heiltä sellaisen vastaanoton kuin tämä? Ihmiset, joita hän tuskin tunsikaan, tunkeutuivat hänen ympärilleen halukkaina koskettamaan hänen kättään, vieläpä syleilemäänkin häntä, ken vaan voi. Hän voi kuulla seuraavan huudon kaikuvan katujen halki houkutellen vaimot ja lapset ulos huoneistaan: "Norbert de Caulaincourt on täällä! Norbert de Caulaincourt on tullut takaisin!"

Kului todellakin muutamia minuutteja ennenkun hän ymmärsi, niin hämmentynyt hän oli tästä odottamattomasta kunnioituksesta. Viimein erään ramman poikaparan — jota hän ennen oli kohdellut ystävällisesti — huudahdus toi hänelle selvitystä. "Jumalalle kiitos, herra Norbert, te olitte kuollut ja elätte jälleen!"

"Olinko kuollut, niin en ainakaan itse ole kuullut siitä", sanoi
Norbert. "Kuka semmoista kertoi teille?"

"En ole ollut Savoijassa sen jälkeen kuin näitte minut", sanoi Norbert. Sitten, huomattuaan ijäkkään seuralaisensa väsymyksen, hän jatkoi: "Elkää pysäyttäkö meitä, kalliit ystävät. Isä Farel on hyvin väsynyt matkustettuaan jalan aina Neufchatelista asti. Sallikaa minun saattaa hänet ilman viivykettä isä Calvinin luo. Kertokaa meille, pyydän teiltä, miten hänen laitansa on?"

"Ei mitään muutosta, herra Norbert, paitsi että hän käy yhä heikommaksi joka päivä. Mutta uutinen siitä, että te olette turvassa, tekee varmaan hänelle hyvää."

Puoli tuntia sen jälkeen Norbert koputti kirjansitojan ovelle Rue Cornavinin varrella. Sen avasi Gabrielle Berthelier — ja uutinen hänen palaamisestaan ei vielä ollut saapunut Gabriellelle.

Tämä oli pitänyt pitkää, väsyttävää sairasvartiota kahden sairaan luona. Sitä seurasi kova työ hänen ystäviensä taloudessa. Lopuksi oli hänellä ollut mitä jännittävin keskustelu Calvinin kanssa, jota seurasi tuskallinen yö ja seuraavana aamuna hirveä isku. Hänen sielunsa oli ollut voimakas kärsimään, mutta hänen ruumiinsa ei ollut kyllin vahva kantaakseen äkkinäistä ilon puuskaa. Hän ei ollut koskaan ennen pyörtynyt. Hänen kummastuksensa olikin suuri, kun hän viimein löysi itsensä Norbertin sylistä puolen kotiväestä seisoessa peljästyneinä heidän ympärillään. Ensimäinen, mitä hän kuuli, oli Antoine Calvinin ystävällinen ääni. "Hän palaa tunnoilleen", sanoi tämä. Calvin auttoi Norbertia asettamaan hänet istuimelle asuinhuoneessa. "Lapsiraukka", hän lisäsi pannessaan tyynyn tytön pään alle, "hän on piloille väsynyt. Hän tarvitsee lohdutusta. Lohduttakaa te häntä, herra Norbert!"

Myöhemmin tuli Ambrose de Marsac riemua täynnä onnittelemaan Norbertia, kuultuaan hänen onnellisesta palauksestaan. Hän tunsi hyvin Calvinin talon, siksi pyysi hän Grilletin jättämään hänet ovelle, joka sattui olemaan avoinna, ja tulemaan jälleen noutamaan häntä tunnin kuluttua. Norbertin äänen ohjaamana hän jatkoi rohkeasti kulkuaan ja astui huoneeseen, josta ääni kuului. Kukaties hänelle silloin oli hyväksi, että näönlahja häneltä puuttui. Norbert ja Gabrielle seisoivat nimittäin yhdessä ja heidän molempien kasvoilla oli katse, joka olisi lävistänyt hänen sydämensä kuten tikarinisku.

Norbert oli seuraavassa silmänräpäyksessä hänen vierellään ja tarttui hänen käteensä. Mutta Ambrose syleili Ranskan tavan mukaan häntä sydämmellisesti, sanoen sydämmellisesti: "Tämä minun veljeni oli kuollut ja on jälleen elävä."

"Ah, minun hyviä ystäviäni on perätön huhu säikähyttänyt. Mutta minä olen kumminkin hyvin huolissani isäni takia. Pelkään, että huhu häneen nähden on totta. Hän se on ollut Savoijassa."

"En luule sitä. Ei ole luottamista näihin 'harmaajalkoihin', he kertovat niin paljon valheita. Sitä paitsi miehemme oli vakuutettu, että te se olitte. 'Se nuori herrasmies', hän sanoi." Tässä Ambrose pysähtyi. "Norbert, on joku toinenkin huoneessa. Kuka se on?"

"Se olen minä", sanoi Gabrielle tullen esiin ja laskien kätensä hellästi hänen käsivarrelleen.

Nuo sammuneilla silmillä varustetut kasvot näyttivät hohtavan jostakin sisäisestä valosta. "Ei ole tarvis teidän puhua", hän sanoi, "askeleenne ja kosketuksenne ovat sen jo ilmaisseet."

"Ja tulette vielä iloisemmaksi minun puolestani", alkoi Norbert. Mutta Gabrielle veti pois kätensä Ambrosen käsivarrelta ja laski sen varottavasti Norbertin kädelle.

Gabriellen varottavaa viittausta ei Norbert huomannut. Hän vastasi yksinkertaisesti, vaikkakin hänen äänessään värähteli pidätetty liikutus: "Siksi että tuskin viisi minuuttia sitten Gabrielle Berthelier lupasi tulla vaimokseni."

Seurasi pitkä äänettömyys. Monenlaisia ilmeitä kulki sokean miehen kasvojen yli. Ne eivät paljastaneet Gabriellelle mitään uutta, mutta Norbertille paljokin. Viimein Ambrose de Marsac, ranskalainen aatelismies, säätynsä tyyneydellä ja itseään kunnioittavalla arvokkuudella vastasi kohteliaasti Norbert de Caulaincourtille:

"Veli, sinä et ole tuhlaajapoika, vaikka hänen tavallaan saavut iloisiin tervetuliaisiin. En minäkään ole mikään vanhempi veli. Ota pitovaatteet ja sormus — niin, ota myöskin kruunu, ja Jumala siunatkoon sinua!"

Hän kääntyi mennäkseen pois. Norbert kiirehti edelle tarjoten hänelle käsivartensa, mutta sokea työnsi sen sivulle. "Grillet seuraa minua", hän sanoi. "Jää sinä neidin luo."

Miten tämä kaikki oli tapahtunut, siitä eivät Norbert ja Gabrielle koskaan kertoneet; kumpikaan heistä ei kumminkaan koskaan epäillytkään, etteikö asia käynyt, "kuten sen pitikin käydä".

Muutamia päiviä myöhemmin toukokuun 19 päivän iltana palasi Germain de Caulaincourt turvallisesti kotiin suureksi iloksi ja huojennukseksi pojalleen, joka turhaan oli koettanut saada tietoja hänestä. Oli totta, että hän oli ollut sairas, vaikkakaan ei ruton tartuttama. Oli myöskin totta, että hänet oli vieraanvaraisesti otettu vastaan ja hoidettu Lormayeurissä, mistä hän oli kiiruhtanut ajoissa vielä kerran näkemään isä Calvinia. Hän ei tässä toivossa pettynytkään.

Seuraavana päivänä, toukokuun 20 päivänä, Geneven pappien jokavuotisena tapana oli kokoontua juhlatilaisuuteen, jota me kutsuisimme pappispäivälliseksi, vaikka he kutsuivat sitä sensuuriksi, koska odotettiin, että he käyttäisivät tilaisuutta toistensa nuhtelemiseen. Tällä kertaa oli Calvinin nimenomainen toivomus, että juhlallisuus pidettäisiin hänen talossaan, jotta hän vielä kerran voisi kohdata kalliita veljiään. Molemmat Caulaincourtit olivat kutsuttujen vieraiden joukossa. Tosin he eivät olleet vakinaisia saarnaajia, mutta olivat he tunnustettuja ja kunnioitettuja kirkon palvelijoita.

Timantin lujan tahtonsa vahvistamana, kenties myöskin elämän sammuvan lampun viime leimahdusten lisäämillä voimilla Calvin otti paikkansa pöydän päässä ja piti lyhyen rukouksen. Hän söikin vähäsen, "koettaen elähdyttää meitä", kuten hänen ystävänsä ja historioitsijansa Beza myöhemmin sanoi. Hänen ympärillään istuvat koettivat ylläpitää ainakin tavallisen puheen muodossa hilpeätä ulkokuorta. Äkkiä puhelun hetkeksi väsähtyessä kuultiin pastori Poupinin äänen sanovan jollekulle lähellä istuvalle: "Me kohtaamme toisemme maanantaina Norbert de Caulaincourtin ja Gabrielle Berthelierin vihkiäisissä." Sanat sattuivat noihin tarkkoihin, innokkaihin korviin, jotka kohta niin pian jo sulkeutuisivat kaikille maallisille äänille. Kuoleva mies ikäänkuin temmaten itsensä ylös nousi hitaasti ja katsoi hämmästyneen näköisenä Norbertia suoraan silmiin. Sitten haihtui tuo hämmästynyt ilme pois, terävät silmät lauhtuivat ja kalpeat kasvot vetäytyivät tyytyväiseen ja levolliseen hymyyn. Sillä nyt oli hallitsija laskenut valtikkansa, isännöitsijä jättänyt valtansa Mestarin omiin käsiin, jossa se oli paljoa paremmassa turvassa kuin hänen omissaan. Norbert ei koskaan unhoittanut tätä katsetta, vaikkakaan hän ei silloin tuntenut sen merkitystä täydellisesti. Se oli siunaus ilman sanoja.

Pian jälestäpäin oli vieraille selvää, että heidän isäntänsä oli äärimmäisen väsynyt. Beza ja toiset kehoittivat häntä menemään levolle. Rakastavat kädet kantoivat hänet läheiseen huoneeseen ja asettivat hänet vuoteelle, jota hän ei enää koskaan elävänä jättänyt.

Sen päivän jälkeen Calvin tuskin ollenkaan puhui ihmisten kanssa, mutta Jumalan kanssa alinomaan. Viikko, joka hänellä oli vielä elettävänä maan päällä, näytti yhdeltä ainoalta pitkältä, innokkaalta rukoukselta. Viimein toukokuun 27 päivän iltana häntä ympäröivät hoitajat kuulivat hänen sanovan: "Tämän nykyisen ajan kärsimyksiä ei voi verrata tulevan elämän kunniaan". Tässä hänen äänensä sammui ja seuraavassa silmänräpäyksessä tuo kunnia ilmaistiin hänelle. Konsistoriumin nimiluettoloon kirjoitettiin hänen nimensä perään nämä yksinkertaiset sanat: "Palasi Jumalan luo lauvantaina 27 päivänä".

Plain-palaisissa oli hauta, jota ei koristanut mikään nimi, merkki tai muistopatsas. Mutta kirkon ja maailman historiassa oli ijäti pysyvät merkit. Geneve, hänen synnyinkaupunkinsa, oli hänen muistopatsaansa. Se pysyi kauan sellaisena, joksi hän oli sen tehnyt, ahdistettujen turvapaikkana ja protestanttisuuden suojana. Sillä oli monia lapsia, jotka kutsuivat sitä siunatuksi, eikä niiden joukossa ollut ketään jalompaa, enemmän rakastavaa ja enemmän rakastettua kuin Norbert de Caulaincourt ja hänen vaimonsa Gabrielle Berthelier. Muutamia vuosia Norbert jatkoi suurten vaarojen alaisena kutsumustaan, jonka oli valinnut itselleen. Hän oli tunnettu useammassa kuin yhdessä maassa tuolla arvokkaalla nimellä "marttyyrien ystävä". Vihdoin hänet määrättiin ja hyväksyttiin pastoriksi Geneven piirikuntaan, vaikkakin hän yhä teki tiheitä matkoja vieraisiin maihin kirkon asioissa. Eräänä lyhyenä lepoaikana, jolloin Ranskan hugenotit saivat nauttia rauhaa ja suvaitsevaisuutta, hän lähti isänsä kanssa Gourgollesiin. Siellä vanhemman de Caulaincourtin erinomaiseksi tyytyväisyydeksi hellät sukulaissiteet vielä kerran solmittiin. Koko suku osoitti heille ystävyyttään. Norbert tapasi vielä lupaavan, nuoren serkun, joka suosi protestanttisuutta, ja sai hänet tulemaan Geneveen täydentämään kasvatustaan sikäläisessä kuuluisassa akatemiassa.

Omasta puolestaan hän aina palasi riemuiten ja iloiten onnelliseen kotiinsa, jonka keskuksena Gabrielle oli. Parvi hilpeitä lapsia kasvoi heidän ympärilleen. Ensiksi syntynyt Louis oli sokean kummi-isänsä Ambrose de Marsacin ylpeys ja aarre. Ami taasen, ijässään seuraava, omisti kaiken rakkautensa, mitä hän voi säästää kotoa, sen ahkeralle vieraalle, arvokkaalle, oppineelle ja lempeälle tohtori Theodore Bezalle. Kolme pientä sisarta, jotka täydensivät kotipiirin, olivat Claudine, Arletta ja — Gabriellen erikoisesta pyynnöstä niin nimitetty — Yolande. Kaikki alkoivat varhain perityn ylevien aatteiden ja jalon elämän uran; ja kaikki pysyivät sillä moitteettomasti ja jättivät sen himmentymättömänä ja kirkkaana niille, jotka tulisivat jälkeenpäin.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK CALVININ AIKOINA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.