The Project Gutenberg eBook of Ahnaat paadet ynnä muita kertomuksia, by Rabindranath Tagore

Ahnaat paadet.
Voitto.
Olipa kerran kuningas.
Kotiintulo.
Hänen ylhäisyytensä: lapsi.
Korttien kuningaskunta.
Palvojatar.
Näkö.
Najandzhurin Babut.
Elävä vai kuollut?
"Me kruunaamme sinut kuninkaaksi".
Hylätty.
Kabyliwalla.

AHNAAT PAADET

Me olimme palaamassa Kalkuttaan lomaretkeltämme, sukulaiseni ja minä, kun kohtasimme miehen junassa. Puvun ja käyttäytymisen nojalla pidimme häntä aluksi sisämaan muhamettilaisena, mutta hänen puheensa sai meidät ihan ymmälle. Hän jutteli kaikista asioista niin varmasti, että olisi luullut kaikkien olioiden ylimmän ohjaajan aina ja kaikissa tehtävissään kysyneen hänen neuvoansa. Siihen saakka me olimme olleet aivan onnelliset, koska emme tietäneet salaisten ja suunnattomien voimien olevan vaikuttamassa, emme tietäneet, että venäläiset olivat edenneet lähimpään läheisyyteemme, että englantilaisilla oli syvällekäypiä ja salaisia poliittisia suunnitelmia ja että kotimaisten johtajien kesken vallitseva sekaannus oli yltynyt ylimmilleen. Mutta uusi ystävämme lausui ovelasti hymyillen: "Taivaassa ja maan päällä sattuu enemmän asioita kuin sinun sanomalehtesi tietävät kertoa, Horatio." Kun emme olleet milloinkaan ennen olleet poissa kotoa, niin tämän miehen käytös sai meidät sanattoman ihmettelyn valtaan. Olipa puheenaihe miten mitätön tahansa, hän vetosi aina tieteeseen tai selitteli pyhiä kirjoja tai lausueli jonkun persialaisen runoilijan säkeitä, ja koska me emme voineet väittää tuntevamme tiedettä enempää kuin pyhiä kirjoja tai persialaisia runoilijoita, niin häneen kohdistuva ihailumme yhä lisääntyi, ja sukulaiseni, teosofi, uskoi ihan varmasti, että matkakumppanimme yliluonnollisen innoituksen lähteenä oli jokin ihmeellinen "magnetismi", "salakyky", "astraaliruumis" tai muu sentapainen. Hän kuunteli merkillisen seuralaisemme huulilta putoelevia kaikkein kuluneimpiakin lausumia hartaan ihastuksen vallassa ja merkitsi salavihkaa muistiin mitä hän sanoi. Minusta näytti siltä, kuin tuo erinomainen mies olisi sen huomannut panematta sitä kumminkaan yhtään pahaksensa.

Saavuttuamme asemalle, jossa meidän oli vaihdettava junaa, me keräännyimme odotushuoneeseen. Oli ilta, kello kymmenen, ja kun kuulimme junan todennäköisesti melkoisesti myöhästyvän, koska radalla oli sattunut jokin häiriö, minä aioin kääriytyä peitteeseeni paneutuakseni mukavasti torkkumaan, kun tuo merkillinen henkilö alkoi levollisesti kertoella seuraavaa tarinaa. Nukkumisestani ei sinä yönä tietenkään tullut mitään.

— Kun olin eräiden hallinnollisia kysymyksiä koskevien erimielisyyksien vuoksi luopunut toimestani Dzhunagarhissa ja astunut Haiderabadin Nizamin palvelukseen, niin minä, tarmokas nuori mies, jouduin kohta puuvillatullin kerääjäksi Baritshiin.

Baritsh on viehättävä paikkakunta. Sustajoki kiiriskelee hilpeästi kohisten kivisessä uomassaan ja karkelee sitten kuin taitava tanssijatar halki autioiden kukkuloiden juurella lepäävän metsän. Sadanviidenkymmenen askelman muodostamat portaat kohoavat virrasta, ja portaiden laella, virran partaalla ja kukkulain juurella, sijaitsee yksinäinen marmoripalatsi. Koko ympäristössä ei ole yhtäkään ihmisasuntoa — Baritshin kylä ja puuvillatori ovat etäällä.

Suunnilleen kaksisataaviisikymmentä vuotta sitten keisari Mahmud Shah II rakennutti tämän yksinäisen palatsin upeaksi huvilinnaksensa. Hänen aikanansa kohosi sen puiston altaista ruusuvesisuihkuja, ja vihman viilentämien salien marmoripermannoilla istui persialaistyttöjä, jotka ennen kylpyyn astumista päästivät hiuksensa hajalleen ja polskuttelivat hempein paljain jaloin altaiden kirkasta vettä samalla laulaen kitaran säestäminä viinimäkiensä ghazeleita.

Suihkulähteet eivät enää heitä ilmoille helmisadettansa, laulut ovat vaienneet, valkoiset jalat eivät enää soreasti astele lumenkarvaisella marmoripinnalla. Nykyjään palatsi on vain etäinen ja autio asuinpaikka meidänlaisillemme verojenkeräilijöille, jotka huokailevat yksinäisyyden ahdistamina ja joilta puuttuu naisten seura. Toimistoni vanha virkailija Karim Khan moneen kertaan varoitti minua sinne asettumasta. "Päivän aikaan voitte siellä oleskella, jos haluatte", sanoi hän, "mutta älkää milloinkaan jääkö sinne yöksi". Minä vain naurahdin hänen neuvollensa. Palvelijat ilmoittivat suostuvansa olemaan siellä työssä pimeäntuloon saakka, mutta poistuvansa yöksi. Minä en suinkaan ollut pahoillani. Talo oli niin huonossa maineessa, etteivät varkaatkaan rohjenneet sitä lähestyä pimeässä.

Aluksi minua aution palatsin yksinäisyys ahdisti kuin painajainen. Minä pysyttelin kauan työpaikassani askarrellen mahdollisimman kauan, palasin sitten illalla asuntooni ihan uupuneena, menin makuulle ja nukahdin.

Ei ollut kulunut viikkoakaan, kun paikka alkoi vaikuttaa minuun oudon lumoavasti. Asiaa on vaikea kuvailla ja vaikea on saada sitä uskottavaksi, mutta minusta tuntui siltä, kuin koko rakennus olisi elävän olennon tavoin hitaasti ja huomaamatta minua itseensä sulattanut.

Se oli kenties alkanut jo silloin, kun ensimmäisen kerran taloon astuin, mutta minä muistan aivan selvästi päivän, jona tulin siitä tietoiseksi.

Oli alkukesä, ja kun markkinat olivat hiljaiset, ei minulla ollut paljoa tekemistä. Hieman ennen auringonlaskua minä istuin nojatuolissa lähellä vedenrajaa portaitten alapäässä. Susta oli painunut syvälle uomaansa, toisella rannalla hohteli leveä hiekkasarka illan väreissä, tällä puolella välkkyi somerikko kirkkaan, matalan veden pohjalta. Ei tuntunut tuulen henkäystäkään, ja tyyni ilma oli täynnä läheisillä kukkuloilla kasvavien maustepensaiden huumaavia tuoksuja.

Auringon painuttua huippujen taakse laskeutui päiväisen näyttämön eteen pitkä tumma esirippu, ja välilläolevat kukkulat lyhensivät sitä aikaa, jolloin auringon mailleen mennessä valo ja varjo yhtyvät toisiinsa. Minä ajattelin lähteä ratsastamaan ja olin juuri nousemassa, kun kuulin askeleita takaani. Käännyin katsomaan, mutta siellä ei ollut ketään.

Kun sitten jälleen istuuduin otaksuen asian aistinharhaksi, kuulin lukuisia askeleita, ikäänkuin suuri joukko ihmisiä olisi rientänyt portaita alas. Koko ruumiissani tuntui omituinen ihastuksen väristys, johon sekaantui hieman pelkoa, ja vaikka silmieni edessä ei ollutkaan yhtään hahmoa, minä sittenkin olin näkevinäni hilpeän neitosparven laskeutuvan portaita aikoen painua Sustaan kylpemään kesäisenä iltana. Laakson, virran ja palatsin tyyntä rauhaa ei rikkonut yksikään ääni, mutta minä kuulin ihan selvästi tyttöjen raikkaan ja iloisen naurun, joka helisi kuin sadaksi suihkuksi hajoava veden syöksy heidän kiitäessään nopeasti ja leikkisästi toisiansa takaa-ajaen ohitseni virralle minua ollenkaan havaitsematta. Samoinkuin he olivat minulle näkymättömät, samoin olin ilmeisesti minäkin näkymätön heille. Virta oli aivan tyyni, mutta minä tunsin, kuinka sen rauhallista, kirkasta pintaa yht'äkkiä rikkoivat monet käätyhelyiset käsivarret, kuinka neitoset nauraen pirskoittelivat toisiaan vedellä ja kuinka soreiden uiskentelijoiden jalat kohahduttivat pieniä aaltoja helmeileväksi pärskeeksi.

Sydämeni sylkähti — en tiedä, johtuiko liikutus pelosta vai ilosta vaiko uteliaisuudesta. Minun teki kovin mieleni nähdä heidät selvemmin, mutta silmäni eivät erottaneet mitään. Minä ajattelin voivani kuulla kaikki mitä he sanoivat, kunhan tarkoin kuuntelisin, mutta miten kuuloani jännitinkin, en kuullut muuta kuin sirkkain sirityksen metsästä. Tuntui siltä, kuin olisi edessäni riippunut puolenkolmattasadan vuoden tiheä esirippu, ja minä olisin kovin mielelläni kohottanut vapisevin käsin sen jotakin kulmaa ja tähystänyt sen taakse, vaikka toisella puolella oleva seura olikin ihan pimeän peitossa.

Illan painostavan liikkumattomuuden mursi äkillinen tuulenpuuska, Sustan tyyni kalvo värähteli ja kähertyi kuin vedenneidon tukka, ja samassa kuului illan hämyyn kietoutunut metsä huokaavan, ikäänkuin olisi havahtunut synkästä unesta. Olipa se todellisuutta tai pelkkää unennäköä, joka tapauksessa tuo kaukaisesta, puolenkolmatta sadan vuoden takaisesta maailmasta heijastuva silminsaavuttamaton kangastus yht'äkkiä jälleen hävisi. Ne salaperäiset hahmot, jotka olivat nopein, ruumiittomin askelin ja äänekkäästi, mutta kuulumattomasti nauraen kiitäneet ohitseni ja syöksyneet virtaan, eivät tulleet takaisin vääntäen vettä kosteista vaatteistansa. Niinkuin tuulenhenki häivyttää tuoksun, hajoitti heidät yksi ainoa kevään henkäys.

Sitten minä aloin kovin pelätä, että Runotar oli käyttänyt hyväkseen yksinäisyyttäni ja ottanut minut valtoihinsa — se noita oli nähtävästi tullut tuhoamaan minua miesparkaa, jonka oli hankittava elatuksensa puuvillatullin keräilijänä. Minä päätin nauttia vankan illallisen, sillä tyhjä vatsa se helposti joutuu kaikenlaisten parantumattomien sairauksien uhriksi. Minä kutsuin keittäjäni ja käskin hänen valmistaa runsaan, upean moghlai-illallisen, josta ei pitänyt puuttuman mausteita eikä rasvaa.

Seuraavana aamuna koko juttu tuntui minusta pelkältä kuvitelmalta. Kevein mielin minä otin päähäni sahibien yleisesti käyttämän sola-hatun ja lähdin työmaalleni. Sinä päivänä minun piti kirjoittaa kertomus neljännesvuoden aikaisesta toiminnastani, joten otaksuin palaavani kotiin vasta myöhään illalla. Mutta jo ennen pimeäntuloa minua veti omituisesti asuntooni — en tiedä mikä — minusta tuntui siltä, että siellä kaikki odottivat ja etten saanut viipyä kauemmin. Niinpä jätinkin työni keskeneräiseksi, otin sola-hattuni, säikyttelin pimeätä autiota tietä kolisevilla rattaillani ja saavuin avaraan palatsiin, joka hiljaisena seisoi kukkulain kupeella.

Ensimmäisessä kerroksessa portaat johtivat erittäin tilavaan eteissaliin. Sen laajat, koristellut holvit lepäsivät kolmen tanakkain pylvästen muodostaman kannaterivin varassa huokaillen öin päivin omaa ääretöntä yksinäisyyttänsä. Päivä oli vast'ikään sammunut, ja lamppuja ei ollut vielä sytytetty. Kun avasin oven, tuntui sisäpuolella syntyvän ankara kiire, ikäänkuin ihmisjoukko olisi hämmentyneenä hajaantunut ja rientänyt pakoon ovista ja ikkunoista, käytävien, kuistikoiden ja toisten huoneiden kautta.

Kun en nähnyt ketään, seisoin siinä ihan hämmästyneenä, jonkinlaisen hurmioisen riemun jäykistäessä tukkaani ja heikon, aikojen kuluessa melkein olemattomiin häipyneen ruusuöljyn- ja voiteidentuoksun viipyessä sieraimissani. Seisoessani avaran, aution salin pimeässä nurkassa noiden vanhojen pylväiden välissä minä kuulin suihkulähteiden veden solisevan marmoripermannolle, kuulin omituisesti soivan kitaran, korujen helinän ja nilkkatiukujen kilinän, kuulin tuntien kulumista osoittavien kellojen lyönnit, tuulen häilyttämien kristalliriipukkeiden ja -kruunujen hiljaisen helkkeen, käytävissä häkeissään olevien satakielien laulun, puutarhassa asustavien haikaroiden raksutuksen, ja kaikki tuo kietoi minut ihmeelliseen, ylimaalliseen musiikkiin.

Sitten minä jouduin sellaisen loihdun valtoihin, että tämä käsinkoskematon, luoksepääsemätön, tähän maailmaan kuulumaton ilmestys tuntui minusta ainoalta todelliselta — ja kaikki muu pelkältä unennäöltä. Että minä, Sridzhut Se-ja-se, autuaasti kuolleen Sen-ja-sen vanhin poika, nautin neljänsadanviidenkymmenen rupian suuruista kuukauspalkkaa suorittaessani velvollisuuksiani puuvillatullien kokoojana ja että minä joka päivä ajoin työmaalleni kevyissä vaunuissa, lyhyeen nuttuun ja sola-hattuun puettuna, tuntui minusta niin hämmästyttävän naurettavalta harhakuvitelmalta, että purskahdin raikuvaan nauruun seisoessani siinä pimeässä, avarassa ja äänettömässä salissa.

Samassa saapui palvelijani, palava öljylamppu kädessään. En tiedä, pitikö hän minua mielettömänä, mutta minulle itselleni selvisi äkkiä, että tosiaankin olin Sridzhut Se-ja-se, Sen-ja-sen edesmenneen henkilön poika. Vain runoilijamme, suuret ja pienet — niin ajattelin — voivat sanoa, onko jossakin maanpiirissä tai sen ulkopuolella sellainen olopaikka, jossa näkymättömät suihkukaivot lakkaamatta solisevat ja näkymättömien keijukaissormien soittelemat kitarat helkkävät ikuisia sopusoinnun säveliä, mutta joka tapauksessa oli varmaa, että minä keräilin tullimaksuja Baritshin puuvillamarkkinoilla ansaiten siten neljänsadanviidenkymmenen rupian palkan kuukaudessa. Minä nauroin kovin hilpeästi merkilliselle päähänpistolleni istuessani telttapöytäni ääressä lukien sanomalehteä öljylampun valossa.

Lopetettuani lukemiseni ja nautittuani illalliseni minä sammutin lampun ja lähdin makuulle pieneen sivuhuoneeseen. Avoimesta ikkunasta, metsiensä tummentoon peittyvien Avalli-vuorten yli, silmäili lukemattomien miljoonien peninkulmien päässä sijaitseva hohteleva tähti tullimaksujen kokoilijaa, joka lepäsi vaatimattomassa telttavuoteessansa. Tuo ajatus minua ihmetytti ja huvittikin, ja enpä tiedä, milloin vaivuin uneen tai miten kauan nukuin. Mutta yht'äkkiä minä kavahdin hereille, vaikka en kuullut mitään enkä nähnyt ketään huoneeseen tunkeutunutta — ainoastaan kukkulan laen yli tasaisesti paistava kirkas tähti oli painunut näkymättömiin, ja kuunsirpin himmeä valo lankesi huoneeseen avoimesta ikkunasta salavihkaa, ikäänkuin tungettelevaisuuttansa häveten.

Minä en nähnyt ketään, mutta olin tuntevinani, kuinka joku minua kevyesti kosketti. Minun herättyäni hän ei virkkanut sanaakaan, viittasihan vain sormuksin runsaasti koristetulla kädellänsä minua varovasti itseänsä seuraamaan. Minä nousin aivan hiljaa, ja vaikka tämän aution palatsin lukemattomissa suojissa, missä äänet uinuivat ja kaiku valvoi, ei ollutkaan ketään muuta kuin yksin minä, pelkäsin kuitenkin joka askelella jonkun heräävän. Useimmat palatsin suojat olivat aina suljettuina, ja minä en ollut milloinkaan niissä käynyt.

Minä seurasin henkeäpidättäen ja kuulumattomin askelin näkymätöntä opastani — en osaa sanoa minne. Kuinka monien loputtomien ja ahtaiden käytävien, kuinka monien pitkien välikköjen, kuinka monien hiljaisten ja juhlallisten vastaanottosalien ja pienten salakammioiden läpi minut kuljetettiinkaan!

Vaikka en voinutkaan nähdä kaunista opastajaani, ei hänen hahmonsa kumminkaan ollut henkisen katseeni tavoittamattomissa: — arabialainen tyttö, kiinteät ja marmorinsileät käsivarret väljistä hihoista välkkymässä; päähineen reunasta lankesi hänen kasvoillensa ohut harso, ja vyössä hänellä oli käyrä tikari! Minusta tuntui siltä, että olin joutunut erääseen Arabian tuhannesta ja yhdestä yöstä ja että olin yön pimeydessä nukkuvan Bagdadin pimeillä ja ahtailla kaduilla etsimässä tietä vaaralliseen lemmenkohtaukseen.

Vihdoin sorea oppaani äkkiä pysähtyi tummansinisen väliverhon eteen ja näytti osoittavan jotakin sen juurella olevaa. Siinä ei ollut mitään, mutta äkillinen pelonkauhu sai veren suonissani jähmettymään — minusta tuntui siltä, kuin olisin nähnyt siinä permannolla verhon edessä runsaasti kullalla kirjailtuihin vaatteisiin puetun kammottavan neekeri-eunukin, joka istui jalat ojossa ja nukkui, paljastettu miekka sylissään. Kaunis kuljettajani hypähti kevyesti hänen jalkojensa yli ja kohotti esiripun reunaa. Minä näin vilahdukselta osan huonetta, jonka lattiaa peittivät persialaiset matot. Joku istui siellä vuoteessaan — minä en voinut häntä nähdä, havaitsinhan vain kullankirjailtuihin aamukenkiin upotetun viehättävän jalkaparin, joka pisti esiin avaroista safraninkeltaisista roimahousuista ja lepäsi huolettomasti oranssinvärisellä samettimatolla. Toisella puolella oli sinertävästä kristallista leikattu tarjotin ja siinä muutamia omenoita, päärynöitä, oransseja sekä runsaat määrät rypäleitä, jotka kahden pienen pikarin ja kultaisen viinikulhon keralla ilmeisesti olivat vierasta odottamassa. Huoneessa palavan oudonlaisen suitsutuksen voimakas, huumaava tuoksu sai minut melkein tajuttomaksi.

Kun yritin vapisevin sydämin astua eunukin ojennettujen jalkojen yli, hän äkkiä kavahti hereille, ja miekka putosi hänen sylistänsä permantoon heleästi kilisten.

Kamala kiljahdus herätti minut, ja minä havaitsin nyt istuvani vuoteessani ankarasti hikoillen. Kuunsirppi näytti aamunkajasteessa kalpealta kuin uupunut sairas unettoman yön jälkeen, ja hupsu Meher Alimme huuteli kuten ainakin: "Takaisin! Takaisin!" astellen eteenpäin autiolla tiellä.

Siten loppui äkkiarvaamatta arabialainen yöni; mutta olihan vielä tuhat yötä jäljellä.

Nyt joutuivat päiväni ja yöni ankaraan ristiriitaan. Päivällä minä toimittelin uupuneena töitäni ja kiroilin yötä, joka lumosi minua tyhjillä unillansa. Mutta illan tullen jokapäiväinen elämäni ja siihen kuuluva työn pakko ja rasitus näyttivät minusta mitättömältä, turhalta, naurettavalta askarrukselta.

Yön tultua minut valtasi omituinen päihtymys. Minä muutuin tuntemattomaksi, ammoin eläneeksi henkilöksi ja näyttelin osaani kirjoittamattomassa historiassa, ja lyhyt englantilaismallinen nuttuni sopi siihen yhtä huonosti kuin ihomyötäiset housunikin. Punainen samettilakki päässäni, avarat paidzhama-housut, kirjailtu ihokas, pitkä, liehuva silkkinuttu ylläni ja värillinen nenäliinani attar-öljyä tuoksuen minä täydessä asussani istuin mukavassa pehmeässä nojatuolissani ja vaihdoin savukkeeni ruusuvedellä täytettyyn monikierteiseen nargileh-piippuun hartaasti odotellen ihmeellistä kohtausta, jonka aikana saisin olla rakastettuni seurassa.

Minä en kykene kuvailemaan niitä ihmeellisiä tapahtumia, joita sattui yön pimetessä. Minusta tuntui siltä, kuin olisi keväisen ahavan puuska saanut tämän avaran rakennuksen merkillisissä suojissa kiiriskelemään katkelmia jostakin kauniista tarinasta, jota voin vähän matkaa seurata, mutta jonka päättymisestä minulla ei ollut tietoa. Siitä huolimatta minä harhailin suojasta toiseen koko pitkän yön yrittäen saada siitä lisää selkoa.

Näiden unenkatkelmien pyörteessä, hennan tuoksuessa ja kitaran soidessa, suihkulähteiden vihmoessa huoneeseen viileyttä, minä näin vilahdukselta, ikäänkuin salaman valossa, kauniin neidon. Hänellä oli yllään avarat safraninkeltaiset paidzhama-housut, hänen rusottavissa hennoissa jaloissaan oli kullankirjaillut kärkiniekat kengät, ihomyötäiset liivit olivat nekin kultakoristeiset, ja punaisesta päähineestä putosi kultainen reunaröyhelö hänen lumivalkoiselle otsalleen ja poskilleen.

Hän oli saanut minut mielettömäksi. Yrittäessäni häntä saavuttaa minä kuljin huoneesta huoneeseen, käytävästä toiseen unien salatun ja loihtuisan maailman eksyttävässä labyrintissa.

Toisinaan iltasella, kun huolellisesti varustauduin kuninkaiden sukua olevaksi ruhtinaaksi istuen ison kuvastimen edessä, jonka kummallakin puolella paloi kynttilä, minä havaitsin äkkiä persialaisen kaunottaren kuvan oman kuvani vieressä. Hän käänsi nopeasti päätänsä, suurissa tummissa silmissä välkähti kiivaan intohimon ja tuskan ilme, suloiset punaiset huulet olivat puhumaan avautumassa, hänen sorea ja solakka vartensa, nuoruuden kruunaama kuin kukkaansa puhjennut köynnöskasvi, suoristui äkkiä hänen viehättävästi huojahdellen astellessaan, tuska ja kiivas kaipaus ja hurmio leimahtivat häikäisevinä ilmi, hymy väikähti, hipaisi katse ja hohtelivat jalokivet ja silkki — ja hän häipyi pois. Äkillinen tuulenpuuska, kukkuloiden ja metsien kaikkien tuoksujen kyllästämä, puhalsi lamppuni sammuksiin; minä riisuin vaatteet yltäni ja heittäydyin vuoteeseeni, silmät suljettuina ja ruumiini riemua väristen, ja ympärilläni leijuvassa ilmanhengessä, metsiltä ja kukkuloilta kantautuvissa tuoksuissa, väikkyi hiljaisen tummuuden halki luokseni moni hyväily, moni suutelo ja moni hellä käden kosketus, hiljainen kuiske kohtasi korvaani ja suloinen henkäys tuntui otsallani, ja toisinaan leyhyi poskillani leppoisa hieno liina. Sitten kiersi salaperäinen käärme minut hitaasti pyörryttäviin kiemuroihinsa, ja minä vaivuin syvin huokauksin tajuttomuuteen ja vihdoin syvään uneen.

Eräänä iltana minä päätin lähteä ratsastamaan; en tiedä kuka minua rukoili jäämään, mutta sinä päivänä minä en halunnut kuunnella mitään pyyntöjä. Englantilaiskuosinen hattuni ja nuttuni riippuivat naulakossa, ja minä olin parhaillaan niihin tarttumassa, kun äkillinen pyörretuuli, joka toi mukanansa Sustan hiekkaa ja Avalli-kukkuloiden lakastuneita lehtiä, tempasi ne karkeloonsa. Samalla helähti hilpeä nauru, joka yhä äänekkäämmäksi käyden kosketti iloisuuden kaikkia kieliä, kunnes häipyi auringonlaskun maille.

Minä en voinut lähteä ratsastamaan, ja seuraavana päivänä minä ikiajoiksi luovuin hupsusta englantilaisesta hatustani ja nutustani.

Seuraavan yön hiljaisuudessa minä jälleen kuulin tukahdutettua, sydäntäsärkevää nyyhkytystä — ikäänkuin olisi vuoteeni alta, jättiläissuuren palatsin kiviperustuksista, pimeän, kostean haudan syvyydestä surkeasti huutanut jokin ääni minua rukoillen: "Oi pelasta minut! Murra nuo ankaran harhaluulon, kalmankaltaisen horroksen ja hedelmättömien unennäköjen ovet, nosta minut luoksesi satulaan, paina minut sydäntäsi vasten, ratsasta yli kukkuloiden, metsien halki ja virtojen poikki ja vie minut yläpuolellani olevien aurinkoisten huoneittesi lämpöön ja loistoon!"

Kuka minä olen? Ah, kuinka voisinkaan sinut pelastaa? Mikä hukkuva kaunotar, mikä lihaksitullut intohimo minun onkaan vedettävä rannalle tästä unien hurjasta pyörteestä? Sinä ihana taivahinen ilmestys! Missä oletkaan kukoistanut ja milloin? Minkä viileän lähteen partaalla, minkä taatelilehdon varjossa sinä oletkaan syntynyt — tai kenen kodittomana erämaassa vaeltavan helmaan? Mikä beduiini sieppasikaan sinut äitisi käsivarsilta, avautuvan kukan villistä köynnöksestä, nosti sinut salamana kiitävän ratsunsa selkään, kiiti yli polttavan hietikon ja vei sinut orjamarkkinoille — mihin kuninkaankaupunkiin? Ja mikä padishaahin palvelija, joka siellä näki häveliäänä kukoistavan nuoruutesi ihanuuden, maksoikaan sinut kullalla, nosti sinut kultaisiin kantotuoleihin ja tarjosi sinut lahjana herransa seraljiin? Ja millainen onkaan sen paikan historia? Sareng-viulu siellä visersi, nilkkahelyt helisivät, välkähtivät toisinaan tikarit ja hehkui Shiraz-viinin myrkky, ja leimahtava katse oli kuin lävistävä miekka! Mikä suunnaton suuruus, mikä sanomaton orjuus! Orjatytöt oikealla ja vasemmalla puolellasi häilyttivät tshamar-viuhkaa timanttien välkehtiessä heidän rannerenkaissansa, padishaahi, kuningasten kuningas, painui polvilleen sinun, jalokivillä koristettujen lumivalkoisten jalkojesi eteen, ja ulkopuolella seisoi kauhea abessinialainen eunukki, kuoleman sanansaattajan kaltaisena, mutta vaatetettuna kuin enkeli, paljastettu miekka kädessään. Kun sinut, erämaan kukkasen, sitten oli nielaissut suuruuden veripunainen, häikäisevä meri, kateuden ja mustasukkaisuuden vaahtopäät ja vehkeilyjen kalliot ja salakarit, mille julman kuoleman rannikolle sinä jouduitkaan heitetyksi tai mihin toiseen vielä loistavampaan ja vielä julmempaan maahan?

Samassa kuului hupsu Meher Ali huutavan: "Takaisin! Takaisin! Kaikki on valhetta! Kaikki on valhetta!" Minä avasin silmäni ja huomasin, että oli jo valoisa. Palvelijani tuli tuoden minulle kirjeitä, ja keittäjä odotti kunnioittavasti tervehtien minun käskyjäni.

Minä sanoin: "En voi jäädä tänne kauemmaksi." Vielä samana päivänä minä kokosin tavarani ja siirryin toimistorakennukseeni. Vanha Kerim Khan hieman hymyili minut nähdessään. Se ärsytti minua, mutta minä en virkkanut mitään, kävinhän vain käsiksi töihini.

Illan lähetessä minä kävin hajamieliseksi; tuntui siltä, kuin olisi ollut lähdettävä johonkin kohtaukseen, ja puuvillalaskujen tarkasteleminen näytti kerrassaan joutavalta; eipä tuntunut itse nizaminkaan kuninkaallinen arvo minkäänveroiselta. Kaikki se, mikä kuului nykyisyyteen, mikä liikkui ja toimi ja teki työtä elääksensä, näytti merkityksettömältä, tarkoituksettomalta ja halveksittavalta. Minä heitin pois kynäni, suljin pääkirjani, astuin ajoneuvoihini ja lähdin matkaan. Minä huomasin niiden pysähtyvän itsestään marmoripalatsin portille hämärähetken tullen. Nopein askelin minä nousin portaita ja astuin sisään.

Siellä vallitsi painostava hiljaisuus. Pimeät huoneet silmäilivät minua synkästi, ikäänkuin olisin niitä loukannut. Sydämeni oli täynnä syvää katumusta, mutta ei ollut ketään, jolle olisin voinut sen ilmaista tai jolta olisin voinut pyytää anteeksi. Minä astelin pimeissä huoneissa hajamielisenä. Toivoilin itselleni kitaraa, jonka säestämänä olisin voinut laulaa tuntemattomalle: "Oi tuli polttava, se perhos-rukka, joka turhaan yritti paeta luotasi, on palannut! Suo sille anteeksi vain tämä kerta, polta sen siivet ja tuhoa se liekkiisi!"

Yht'äkkiä putosi otsalleni kaksi kyynelkarpaloa. Avalli-vuorten huippu oli sinä päivänä synkkäin pilvijoukkojen peitossa. Kolkot metsät ja Sustan sameat vedet odottelivat kamalassa jännityksessä ja onnettomuuttaennustavan rauhallisina. Äkkiä värjyi maa, värjyi vesi ja taivaskin, ja raju myrskytuuli syöksyi ulvahdellen halki kaukaisten tiettömien salojen näyttäen salamoivia hampaitansa niinkuin raivoava mielipuoli, joka on murtanut kahleensa. Palatsin autiot salit paukuttivat oviansa ja ähkyivät katkerassa tuskassaan.

Palvelijat olivat kaikki toimistorakennuksessa, joten ei ollut ketään sytyttämään lamppuja. Yö oli pilvinen ja vailla kuutamoa. Huoneen pimeässä minä selvästi tunsin, että matolla vuoteen edessä makasi nainen, kasvot vasten permantoa, epätoivoisena repien pitkiä valtoimia hiuksiansa. Hänen kauniista otsastansa tihkui veri, ja hän milloin nauroi karua, soinnutonta, ilotonta nauruansa, milloin puhkesi kiihkeään, kouristuksentapaiseen nyyhkytykseen, milloin taas repi vaatteitansa ja takoi paljasta rintaansa tuulen ulvoessa avoimesta ikkunasta ja virtoinaan valuvan sateen kastellessa hänet läpimäräksi.

Myrsky ja kiihkeät valitukset jatkuivat taukoamatta koko yön. Minä astelin pimeässä huoneesta toiseen hyödyttömän murheen vallassa. Ketäpä voinkaan lohduttaa, kun ei ketään ollut? Kenen olikaan tuo ankara tuska? Mistä johtuikaan tuo lohtua-saamaton suru?

Mielipuoli huuteli yhä: "Takaisin! Takaisin!! Kaikki on valhetta!
Kaikki on valhetta!!"

Minä havaitsin päivän koittaneen ja näin Meher Alin kiertävän palatsia tämän kamalan sään vallitessa huutaen tavanomaista huutoansa. Äkkiä johtui mieleeni, että hänkin kenties oli kerran elänyt tässä talossa ja että hän, vaikka olikin menettänyt järkensä, palasi sinne joka päivä ja kiersi kiertämistään marmorisen demonin kaameata tenhoa totellen.

Myrskystä ja sateesta huolimatta minä juoksin hänen luoksensa ja kysyin: "Hei, kuulehan, Meher Ali, mikä on valhetta?"

Mies ei vastannut mitään, sysäsihän minut vain syrjään ja kiersi jälleen kiertämistään mielettömästi huutaen, niinkuin lintu liipoittelee lumottuna käärmeen kidan yläpuolella, ja yritti samalla epätoivoisesti itseänsä varoittaa toistamalla yhä: "Takaisin! Takaisin!! Kaikki on valhetta! Kaikki on valhetta!!"

Minä juoksin kuin mielipuoli rankkasateessa toimistooni ja huudahdin
Kerim Khanille: "Sano minulle, mitä tämä kaikki merkitsee!"

Minä sain ukolta kuulla seuraavaa. Tässä palatsissa oli aikoinaan raivonnut lukemattomia tyydyttämättömiä intohimoja ja hurjien nautintojen synkeitä lieskoja, ja kaikkien sydämentuskien ja tuhottujen toiveiden kirous oli tehnyt kaikki rakennuksen paadet niin janoisiksi ja ahnaiksi, että ne nälkiintyneen hirviön tavoin yrittivät ahmaista jokaisen elävän ihmisen, joka sattumalta niitä lähestyi. Yksikään niistä, jotka olivat viettäneet siellä kolme yötä perätysten, ei voinut pelastua tuosta julmasta kidasta, lukuunottamatta Meher Alia, joka oli välttänyt tuhon, mutta menettänyt järkensä.

Minä kysyin: "Eikö minulla ole mitään pelastumisen mahdollisuutta?" Vanhus vastasi: "On yksi ainoa keino, mutta se on erittäin vaikea. Minä ilmoitan sen teille, mutta sitä ennen teidän tulee kuulla tarina eräästä persialaistytöstä, joka aikoinansa eli tuossa nautinnon kartanossa. Eriskummaisempaa ja sydäntäsärkevämpää murhenäytelmää ei ole tämän maan päällä milloinkaan nähty." —

Samassa kantajat ilmoittivat junan saapuvan. Niin pian? Me kokosimme kiireesti tavaramme junan tullessa asemalle. Eräs englantilainen herrasmies, joka nähtävästi oli vast'ikään herännyt unestansa, katseli ensimmäisen luokan vaunun ikkunasta yrittäen saada selkoa aseman nimestä. Matkakumppanimme havaittuansa hän huudahti: "Hei!" ja kutsui hänet omaan osastoonsa. Me, joka matkustimme toisessa luokassa, emme saaneet tilaisuutta ottaa selkoa siitä, kuka mies oli, enempää kuin siitäkään, miten hänen tarinansa päättyi.

Minä sanoin: "Mies nähtävästi piti meitä houkkioina ja petteli meitä piloillaan. Tarina on pelkkää keksintöä alusta loppuun asti." Seuraava kiista johti elinkautiseen välienrikkoutumiseen minun ja teosofisen sukulaiseni kesken.

VOITTO

Hän oli prinsessa Adzhita. Ja kuningas Narajanin hovirunoilija ei ollut milloinkaan häntä nähnyt. Lausuessaan kuninkaalle uutta runoelmaansa hän aina koroitti ääntänsä senverran, että se kuului salia kiertävillä peitetyillä parvekkeilla olevien näkymättömien kuulijoiden korvaan. Hän lähetti laulunsa kohti sitä saavuttamattomissa olevaa tähtien maailmaa, missä se kiertotähti, joka vallitsi hänen kohtaloitansa, loisti tuntemattomana ja katsetta piillen.

Jokin varjo saattoi häämöttää hänen silmiinsä verhon takaa. Hänen korviinsa saattoi kantautua kaukaa jokin hiljainen helinä, joka sai hänet uneksimaan nilkoista ja niiden joka askelella laulavista pienistä kultaisista kellosista. Ah, ne sirot rusojalat koskettelivat maan tomua niinkuin Jumalan armo langennutta! Runoilija oli ne nostanut alttarille, sydämeensä, missä hänen syntyvä laulunsa noudatteli noiden kultaisten tiukujen säveliä. Hän tiesi aina varsin varmasti, kenen varjo verhon takaa häämötti ja kenen nilkkatiukujen helinä sekaantui hänen sydämensä tykytykseen.

Mandzhari, prinsessan kamarineito, kulki virralle mennessään runoilijan asunnon ohi ja muisti joka päivä salavihkaa vaihtaa muutamia sanoja hänen kanssaan. Havaitessaan tien autioksi ja maan hämäriin verhoutuneeksi hän astui rohkeasti runoilijan huoneeseen ja istui hänen mattonsa kulmalla. Harson väri ja hiuksiin pistetty kukka osoittivat hänen pukeutuneen hieman tavallista huolellisemmin.

Ihmiset hymyilivät ja kuiskailivat, ja heitä ei sopinutkaan siitä moittia. Runoilija Shekhar näet ei milloinkaan huolinut salata sitä tosiasiaa, että nämä kohtaukset olivat hänelle ilmeiseksi iloksi.

Tytön nimi merkitsi kukkaskiehkuraa. Tavalliselle kuolevaiselle se epäilemättä oli riittävän suloinen. Mutta Shekhar lisäsi nimeä omalla tavallansa: hän nimitti neitoa Kevätkukkasten kiehkuraksi. Ja tavalliset kuolevaiset ne pudistelivat päätänsä ja sanoivat: Jopa nyt jotakin!

Runoilijan laulamissa kevätlauluissa kevätkukkasten kiehkuraa lakkaamatta ylistettiin. Kuningas vilkutti ja hymyili sen kuullessaan, ja runoilija hymyili puolestaan hänkin.

Kuningas saattoi häneltä tiedustella: "Onko mehiläisen tehtävänä ainoastaan kevään kartanolla hyriseminen?"

Runoilija vastasi: "Ei, sen pitää lisäksi imeä hunajaa kevätkukkasten kiehkurasta."

Silloin kaikui nauru kuninkaan salissa. Ja kerrottiinpa, että prinsessa Adzhitakin nauroi nähdessään neitonsa omaksuvan runoilijan hänelle antaman nimen, ja Mandzhari oli sydämestään iloinen.

Niin tosi ja väärä maailmassa toisiinsa sekaantuvat — ja siihen, mitä
Jumala luo, ihminen lisää omat koristeensa.

Vain se oli puhdasta totta, mitä runoilija lauloi. Aiheena oli Krishna, rakastava jumala, ja Radha, rakastettu, Ikuinen Mies ja Ikuinen Nainen, suru, joka juontuu aikojen alusta, ja ilo, jolla ei ole loppua. Näiden laulujen totuuden todisti sisimmässä sydämessään jokainen, kerjäläisestä kuninkaaseen asti. Runoilijan laulut elivät kaikkien huulilla. Kuun vähänkin kimmeltäessä ja suvituulen vienoimminkin hengittäessä hänen laulunsa helkkyivät ilmoille ikkunoista ja pihamailta, purjevenheistä ja maantien puitten varjosta, lukemattomien äänien kantamina.

Niin päivät kuluivat onnellisesti. Runoilija lausuili, kuningas kuunteli, muut kuulijat osoittivat suosiotansa, Mandzhari kulki yhä edelleenkin runoilijan asunnon ohi virralle mennessään — parvekkeen verhon takaa väikkyi näkyviin varjo, ja kaukaa kuului pienten kultaisten kellosten helinä.

Juuri niihin aikoihin lähti kotoansa etelästä valloitusretkellensä eräs runoilija. Hän saapui kuningas Narajanin luo Amarapurin kuningaskuntaan. Hän seisoi valtaistuimen edessä ja lausui säkeitä kuninkaan ylistykseksi. Hän oli matkallansa haastanut kilpasille kaikki hovirunoilijat, ja hänen voittokulkunsa oli ollut keskeytymätön.

Kuningas otti hänet vastaan kunnioittavasti ja virkkoi: "Runoilija, minä lausun sinut tervetulleeksi."

Shekhar, kuninkaan hovirunoilija, ei tietänyt, kuinka uskaltaisi käydä runolliseen taisteluun. Yöllä hän ei päässyt uneen. Pimeässä ahdisteli hänen mielikuvitustansa kuuluisan Pundarikin valtava hahmo, hänen käyrämiekkaa muistuttava nenänsä ja korskasti kallistettu päänsä.

Shekhar astui seuraavana aamuna areenalle vapisevin sydämin.
Istuinpaikat olivat yltympäri täynnä kuulijoita ja katselijoita.

Runoilija tervehti kilpakumppaniansa hymyillen ja kumartaen. Pundarik vastasi tervehdykseen hieman päätänsä nyökäyttämällä ja kääntyi merkitsevästi hymyillen silmäilemään ihastelevien seuralaistensa joukkoa.

Shekhar loi silmäyksen kohti korkeata peitettyä parveketta ja tervehti mielessään sydämensä valtiatarta lausuen itsekseen: "Jos minä suoriudun voittajana tämän päivän taistelusta, niin sinun voitollinen nimesi on tuleva koroitetuksi kunniaan ja kirkkauteen."

Torvi soi. Väkijoukko nousi seisaalleen ja huusi voittoa kuninkaalle. Avaraan valkoiseen viittaan puettu kuningas saapui saliin hitain askelin, kuin syksyn vyöryvä pilvi, ja istuutui valtaistuimellensa.

Pundarik nousi, ja laaja sali hiljeni. Pää kohotettuna ja rinta korkeana hän alkoi ukkosäänin lausua kuningas Narajanin ylistystä. Hänen sanansa murtuivat salin seiniin kuin meren valtavat mainingit ja tuntuivat tärisyttävän kuuntelevien kylkiluita. Kun hän siinä taidokkaasti luetteli Narajanin nimen eri merkityksiä ja kutoi jokaisen nimeen kuuluvan kirjaimen säkeittensä verkkoon kaikenlaisia yhdistelmiä käytellen, niin hänen hämmästyneet kuulijansa tuskin kykenivät hengittelemään.

Vielä muutamia minuutteja senjälkeen, kun hän jo oli istuutunut, hänen äänensä kaiku värisi kuninkaan linnan lukemattomissa pylväissä ja tuhansissa sanattomissa sydämissä. Oppineet professorit, joita oli saapunut kaukaisista maista, kohottivat oikeata kättänsä ja huusivat: Hyvä!

Kuningas loi silmäyksen Shekharin kasvoihin, ja Shekhar puolestaan kohotti hetkiseksi kärsivän katseensa valtiaaseensa ja nousi sitten niinkuin haavoittunut hirvi ajajien lähetessä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, hänen ujoutensa melkein naisellinen; hänen hento, nuorekas vartalonsa näytti olevan valmis helisemään soittimena vähimmästäkin kosketuksesta, niinkuin kiinteästi viritetty vina.

Hänen päänsä oli painuksissa, hänen äänensä kaikui heikkona, kun hän aloitti. Muutamat ensimmäiset säkeet olivat tuskin kuuluvat. Sitten hän hitaasti kohotti päätänsä, ja hänen kirkas, pehmeä äänensä nousi kohti taivasta niinkuin värähtelevä tulenliekki. Hän aloitti esittämällä muinaisten aikojen hämäriin häipyvää kuninkaallisen suvun historiaa ja kuvaili sitä aina nykyisiin aikoihin asti kertoen sen lakkaamattomasta urhoollisuudesta ja verrattomasta ylevämielisyydestä. Hän kiinnitti katseensa kuninkaan kasvoihin, ja kuningassukuun kohdistuva kansan syvä ja ilmilausumaton rakkaus kohosi kuin suitsutuksena hänen laulussaan kietoen valtaistuinta joka puolelta. Ennen istuutumistansa hän lausui viimeisiksi sanoikseen: "Valtiaani, toiset voinevat leikkiä paremmin sanoilla, mutta kukaan ei rakasta sinua hartaammin kuin minä."

Kuulijoiden silmät olivat kyynelten vallassa, ja kiviseinissä kaikuivat voitonhuudot.

Tuota kansanomaista tunteenpurkausta pilkaten, ylväästi päätänsä pudistaen ja ivallisesti hymyillen Pundarik nousi ja sinkosi kuuntelijoille kysymyksen: "Onko olemassa mitään sanoja korkeampaa?" Samassa sali jo jälleen hiljeni.

Sitten hän ihmeteltävää oppineisuutta osoittaen todisti, että alussa oli Sana ja että Sana oli Jumala. Hän keräsi valtavan määrän pyhien kirjojen lausumia ja rakensi Sanalle alttarin, jonka varassa se kohosi kaikkea muuta taivaassa ja maan päällä olevaa korkeammalle. Hän toisti kysymyksensä valtavin äänin: "Onko olemassa mitään sanoja korkeampaa?"

Hän silmäili ylpeästi ympärillensä. Kukaan ei uskaltanut ottaa vastaan hänen haastettansa, ja hän istuutui verkalleen, niinkuin jalopeura, joka on vast'ikään saanut uhristansa täyden aterian. Oppineet huusivat: Hyvä! Kuningas vaikeni ihmetellen, ja runoilija Shekhar tunsi itsensä ihan mitättömäksi tuon hämmästyttävän oppineisuuden rinnalla. Laulukilpailu oli siltä päivältä lopussa.

Seuraavana päivänä Shekhar aloitti laulunsa. Se oli niiltä ajoilta, jolloin lemmenhuilun sävelet ensimmäisen kerran saivat väräjöimään Vrindan metsän liikkumatonta ilmaa. Paimennaiset eivät tietäneet, kuka oli soittelija ja mistä soitanto kuului. Toisinaan se näytti tulevan suvituulen sydämestä ja toisinaan pilvenhaituvista, jotka väikkyivät kukkulan laella. Se toi kutsuvia viestejä auringonnousun maasta, ja sen huokauksessa asui päivänlaskun viimeinen haikeus. Tähdet tuntuivat olevan sävelaukkoina soittimessa, joka upotti sointuihinsa yön unelmat. Sävelet tuntuivat purkautuvan yht'äkkiä esiin kaikilta tahoilta, vainioilta ja lehdoista, varjoisilta kujilta ja yksinäisiltä poluilta, taivaan heleästä sinestä ja nurmen nuoresta vihreydestä. He eivät tietäneet sen tarkoitusta eivätkä löytäneet sanoja ilmaistakseen sydämensä kaipausta. Kyynelet täyttivät heidän silmänsä, ja heidän elämänsä näytti ikävöivän kuolemaa tuhoojaksensa.

Shekhar unohti kuulijansa, unohti voimain mittelyn vastustajansa kanssa. Hän seisoi siinä yksinään ajatustensa keskellä, jotka humisivat ja värisivät hänen ympärillänsä niinkuin lehdet suvituulessa, ja lauloi Huilulauluansa. Hänen mielessään oli näkynä kuva, joka oli saanut hahmonsa varjoleikistä, ja etäisten askeleiden aiheuttama hiljainen helinä.

Hän istuutui. Kuulijoita värisytti sanomattoman ilon alakuloinen tunto, rajaton ja epämääräinen, ja he unhottivat osoittaa hänelle suosiotansa. Tuon tunnon häivyttyä Pundarik astui valtaistuimen eteen ja haastoi kilpakumppaninsa määrittelemään, kuka tuo Rakastaja oli ja kuka oli Rakastettu. Hän silmäili pöyhkeästi ympärillensä, hymyili seuralaisilleen ja kysyi sitten uudelleen: "Kuka on Krishna, rakastaja, ja kuka on Radha, rakastettu?"

Sitten hän alkoi eritellä noiden nimien juuria — ja niiden merkitysten erilaisia selityksiä. Hän esitti erinomaisen taitavasti hämmästyneelle kuulijakunnalle kaikkien metafyysillisten koulukuntien teorioihin sisältyvät vaikeudet. Hän erotti jokaisen noihin nimiin sisältyvän kirjaimen naapureistansa ja ahdisti niitä sitten vääjäämättömällä logiikallansa, kunnes ne merkityksettöminä putosivat maan tomuun. Sitten hän ne jälleen nosti ja sommitteli niistä uuden merkityksen, jota ovelinkaan sanansaivartelija ei ollut milloinkaan ennen keksinyt.

Oppineet olivat haltioissaan. He osoittivat äänekkäästi suosiotansa, ja yleisö noudatti heidän esimerkkiänsä erehtyen uskomaan, että olivat sinä päivänä nähneet ihmeellisen älyn repivän hajalle viimeisenkin totuutta salaavan verhon kappaleen. Hänen suunnattoman taidonnäytteensä suoritus hurmasi heidät siinä määrin, että he unohtivat itseltänsä kysyä, oliko sen takana mitään totuutta.

Kuninkaan mieli oli täynnä ihmettelyä. Koko ilmakehä oli nyt puhdas musiikin haaveista, ja ympäröivä maailma näytti ihan toisenlaiselta kuin ennen: nuoren raikkaan nurmen sijalla oli vankka valtatie, murskatulla kivellä tasoitettu ja lujitettu.

Yleisön mielestä heidän oma runoilijansa näytti pelkältä poikaselta verrattuna tähän jättiläiseen, joka asteli aivan vaivattomasti raivaten joka askelella tieltänsä vaikeuksia sanojen ja ajatusten maailmassa. He tajusivat ensi kerran selvästi, että heidän Shekharinsa kirjoittamat runoelmat olivat typerän yksinkertaisia ja että oikeastaan oli pelkkä sattuma, etteivät he itse olleet niitä sepittäneet. Ne eivät olleet uusia, vaikeita, opettavia eivätkä tarpeellisiakaan.

Kuningas yritti yllyttää runoilijaansa terävillä katseillaan, yritti vaieten yllyttää häntä viimeiseen ponnistukseen. Mutta Shekhar ei ollut tietävinään, istuihan vain paikallaan.

Kuningas vihastui ja astui valtaistuimeltansa — riisui helmikäätynsä ja laski sen Pundarikin päähän. Kaikki salissa-olijat osoittivat äänekkäästi suosiotansa. Parvekkeelta kuului hiljaista hameiden kahinaa ja kultaisten vyötiukujen helinää. Shekhar nousi paikaltansa ja lähti salista.

Kuun kavennut sirppi tuskin ollenkaan valaisi tummaa yötä. Shekhar, runoilija, otti käsikirjoituksensa hyllyistänsä ja keräsi ne lattialle. Eräät niistä sisälsivät hänen varhaisimpia teoksiansa, jotka hän oli melkein unohtanut. Hän käänteli sivuja lukien kohdan sieltä, toisen täältä. Ne näyttivät kaikki hänestä vaivaisilta ja jokapäiväisiltä — pelkkiä sanoja ja lapsellisia soinnutteluja!

Hän repi kappaleiksi kirjan toisensa jälkeen, heitti ne tulikattilaan ja virkkoi: "Sinulle, sinulle, minun ihanaiseni, minun tuleni! Sinä olet palanut minun sydämessäni kaikkina näinä turhina vuosina. Jos elämäni olisi kultakappale, niin se kestäisi koettelemuksensa siitä kirkastuen, mutta se onkin vain tallattua nurmea, ruohoa, josta ei jää jäljelle muuta kuin tämä kourallinen tuhkaa."

Yön hetket kuluivat. Shekhar avasi huoneensa ikkunat. Hän levitti vuoteellensa valkoisia lempikukkiansa, jasmiineja, tuberosia ja päivänkukkia, toi makuuhuoneeseensa kaikki asunnostaan löytämänsä lamput ja sytytti ne. Sitten hän sekoitti hunajaan jonkin myrkyllisen juuren ydinmehua, joi sen ja painautui vuoteeseensa.

Käytävästä oven ulkopuolelta kuului kultaisten nilkkatiukujen helinä, ja ilmanhenki toi huoneeseen vienon tuoksun.

Runoilija lepäsi vuoteessaan silmiänsä avaamatta ja lausui: "Valtiattareni, oletteko vihdoin palvelijaanne armahtanut ja tullut hänen luoksensa?"

Hänen näkönsä oli käynyt himmeäksi. Ja hänestä tuntui siltä, kuin se varjon väikkeestä luotu kuva, jota hän oli aina säilyttänyt alttarilla sydämensä syvimmässä, olisi hänen viimeisenä hetkenänsä astunut ulkoiseen maailmaan näkemään hänen kasvojansa.

Prinsessa kuiskasi hänen korvaansa: "Kuningas ei ole kohdellut teitä oikeudenmukaisesti. Kilpataiston voittaja olette te, minun runoilijani, ja minä olen tullut kruunaamaan teitä voiton kruunulla."

Hän otti kaulaltansa kukkaseppelen ja laski sen hänen hiuksillensa, ja runoilija vaipui vuoteeseensa kuoleman koskettamana.

OLIPA KERRAN KUNINGAS

Kun olimme lapsia, emme ollenkaan halunneet tietää, kuka sadun kuningas oli. Samantekevää, oliko hänen nimensä Shiladitja vai Shaliban, asuiko hän Kashissa vai Kanaudzhissa. Seitsenvuotiaan poikasen sydämen sai sykähtelemään, ilosta sykähtelemään tämä totuuksista korkein, tämä kaikkien todellisuuksien todellisuus: "Olipa kerran kuningas."

Nykyisen ajan lukijat ovat paljoa tarkempia ja vaateliaampia. Kuullessaan tarinan alkavan siten he kohta paneutuvat kriitillisiksi ja epäluuloisiksi. He suuntaavat tieteen valonheittäjän tarumaiseen hämäryyteen ja tiedustelevat: "Mikä kuningas?"

Tarinain-kertojat ovat hekin muuttuneet paljoa täsmällisemmiksi. He eivät enää tyydy vanhaan epämääräiseen "Olipa kerran kuningas", vaan omaksuvat syvästi oppineen ilmeen ja aloittavat: "Olipa kerran kuningas, jonka nimi oli Adzhatasatru."

Nykyaikaisen lukijan uteliaisuus ei kumminkaan ole niin helposti tyydytetty. Hän silmäilee tarinankertojaa tieteellisten silmälasiensa läpi ja kysyy jälleen: "Mikä Adzhatasatru?"

"Jokainen koulupoika tietää", jatkaa silloin tarinoitsija, "että Adzhatasatruja on ollut kolme. Ensimmäinen heistä syntyi kahdennellakymmenennellä vuosisadalla ennen Kristusta ja kuoli aivan pienenä, kahden vuoden ja kahdeksan kuukauden ikäisenä. Valitan kovin, että on mahdotonta löytää mistään luotettavasta lähdekirjasta hänen hallitustansa koskevia tietoja. Toisen Adzhatasatrun historioitsijat tuntevat paremmin. Jos katsotte Historiallisesta tietosanakirjasta…"

Näin pitkälle ehdittyä nykyaikaisen lukijan epäilykset ovat haihtuneet.
Hän tuntee voivansa varmasti luottaa tarinoitsijaansa. Hän ajattelee:
"Nytpä saamme tutustua tarinaan, joka on sekä opettava että hyödyttävä."

Kuinka mielellämme me pettelemmekään itseämme! Meissä on kaikissa salainen pelko, että meitä voidaan pitää tietämättöminä. Ja loppujen lopuksi me sittenkin päädymme tietämättömyyteen, joskin pitkiä kiertoteitä kulkien.

Englantilainen sananlasku sanoo: "Jos et minulta kysy, niin minä en sinulle valehtele." Seitsenvuotias satua kuunteleva poika ymmärtää tuon täydellisesti: hän pidättyy kysymästä satua kerrottaessa. Niin ollen sen puhdas ja kaunis epätodellisuus pysyy paljaana ja viattomana kuin vastasyntynyt lapsonen, läpikuultoisena kuin itse totuus, kirkkaana kuin raikas lähteensilmä. Meidän nykyaikaisten esittämän mahtipontisen ja oppineen valheen sitävastoin täytyy varjella todellinen olemuksensa koristeltuna ja peitettynä. Ja jos missään kohdassa ilmenee vähäisinkään petoksen tirkistysreikä, niin lukija kääntyy pois vastenmielisyyttä teeskennellen, ja tekijä menettää maineensa.

Nuoruudessamme me tajusimme kaikki kauniit asiat ja keksimme sadun kauneudet oman pettämättömän tietomme nojalla. Me emme milloinkaan välittäneet niin hyödyttömästä asiasta kuin tiede. Me välitimme vain totuudesta. Ja meidän turmeltumattomat pienet sydämemme tiesivät hyvin, missä Totuuden kristallipalatsi sijaitsi ja miten sinne päästiin. Nykyjään edellytetään, että kirjoitamme kokonaisia sivuja tosiasioita, vaikka totuus onkin vain tämä:

Minä muistan varsin hyvin sen illan Kalkuttassa, jolloin satu sai alkunsa. Oli satanut ja myrskynnyt lakkaamatta. Koko kaupunki oli tulvan vallassa. Meidänkin kadulla oli vettä polveen saakka. Minä toivoin hartaasti, olinpa melkein vakuutettukin, ettei opettajani pääsisi sinä iltana tulemaan. Minä istuin jakkaralla kuistikon etäisessä kulmassa ja katselin kadulle. Sydämeni tykytti yhä kiivaammin. Minä kiinnitin katseeni alinomaa sateeseen, ja kun se alkoi laantua, minä rukoilin niin hartaasti kuin osasin: "Hyvä Jumala, anna sataa rankemmin puoli kahdeksaan asti". Minä näet uskoin, ettei sateella ollut mitään muuta tehtävää kuin suojella eräänä iltana jossakin Kalkuttan sokkelossa istuvaa poikasta opettajan kauhistuttavista kynsistä.

Ellei rukoukseni liene ollut syynä, esti joka tapauksessa karkeampi luonnonlaki sadetta taukoamasta.

Määrättynä hetkenä minä näin hänen sateenvarjonsa sukeltavan esiin kadun käänteestä. Toivon suuri saippuakupla särkyi, ja sydämeni tuntui pakahtuvan. Jos kuoleman jälkeen tulee vastaava rangaistus rikokselle, niin varmaa on, että opettajani syntyy minuna ja minä synnyn opettajanani.

Kohta hänen sateenvarjonsa nähtyäni minä juoksin äitini huoneeseen. Äitini ja isoäitini istuivat toisiansa vastapäätä pelaten korttia lampun valossa. Minä syöksyin huoneeseen, heittäydyin vuoteeseen äitini luo ja sanoin:

"Äiti rakas, opettaja on tullut, ja minun päätäni särkee kovin; enkö pääse tänään vapaaksi?"

Minä toivon, ettei yhdenkään lapsosen sallita lukea tätä tarinaa, ja luotan ehdottomasti siihen, ettei sitä sijoiteta koulujen oppi- tai lukukirjoihin. Minä näet menettelin kovin huonosti enkä saanut minkäänlaista rangaistusta. Päinvastoin: jumalattomuuteni menestyi erinomaisesti.

Äitini sanoi minulle: "Olkoon menneeksi" ja lisäsi, palvelijattaren puoleen kääntyen: "Sano opettajalle, että hän saa lähteä takaisin."

Oli aivan selvää, ettei äiti pitänyt sairauttani kovin vakavana, koska hän jatkoi peliänsä sen enempää asiasta välittämättä. Minä puolestani puskin pääni pielukseen ja nauroin mieleni hyväksi. Me ymmärsimme toisemme täydellisesti, äitini ja minä.

Mutta jokainen varmaan tietää, kuinka vaikeata on seitsenvuotiaan poikasen kauan teeskennellä sairautta. Suunnilleen minuutin kuluttua minä kävin ahdistamaan isoäitiäni: "Mummo, kerrohan minulle satu."

Minun täytyi pyytää moneen kertaan. Mummo ja äiti jatkoivat peliänsä minusta ollenkaan huolimatta. Vihdoin sanoi äiti: "Olehan hiljaa, lapsi. Odota kunnes olemme päättäneet pelimme." Mutta minä pyysin pyytämistäni: "Mummo, kerro minulle satu." Äidille minä annoin sen neuvon, että hän voi päättää pelin huomenna — nyt hänen piti välttämättä sallia isoäidin kertoa minulle satu.

Vihdoin äiti heitti kortit käsistään ja virkkoi: "On parasta, että teet mitä hän pyytää. Minä en hänestä selviydy." Hän kenties johtui ajattelemaan, ettei hänellä itsellänsä olisi huomenna ikävystyttävää opettajaa, kun minun sitävastoin oli jälleen siedettävä tuhmia oppituntejani.

Äidin myönnyttyä minä syöksyin mummon luo, tartuin hänen käteensä ja ihastuneena hypähdellen vedin hänet moskiittiverkkoni suojaan vuoteelle. Minä syleilin innoissani pielusta, hyppelin edestakaisin ja hieman tyynnyttyäni sanoin: "No, mummo, annahan kuulua!"

Mummo jatkoi: "Ja kuninkaalla oli kuningatar." Alku oli hyvä. Hänellä oli vain yksi.

Satujen kuninkailla on yleensä kuningattaria runsaat määrät. Ja kohta, kun kuulemme, että kuningattaria on kaksi, sydämemme alkaa masentua. Toinen niistä on varmaan onneton. Mutta mummon sadussa tuo vaara oli vältetty. Kuninkaalla oli yksi ainoa kuningatar.

Sitten saamme kuulla, ettei kuninkaalla ollut poikaa. Seitsenvuotiaana minä en ymmärtänyt, miksi tuosta huolisi, vaikka ei poikaa ollutkaan. Saattoihan hän olla pelkäksi vastukseksi.

Ei hämmästytä meitä kovin sekään, kun kuulemme kuninkaan lähteneen metsän yksinäisyyteen harjoittamaan lihankidutusta saadakseen pojan. Yksi ainoa asia olisi voinut saada minut pakenemaan metsään: halu vapautua opettajastani!

Niin kuningas jätti kotiin kuningattaren ja pienen tyttärensä, joka kasvoi kauniiksi prinsessaksi.

Kuluu kaksitoista vuotta, ja kuningas jatkaa ankaroita harjoituksiansa koko tuona aikana milloinkaan ajattelematta kaunista tytärtänsä. Prinsessa on ehtinyt nuoruutensa täyteen kukoistukseen. Naimaikä on jo ohi, mutta kuningasta ei kuulu palaavaksi. Ja kuningatar on suruun menehtyä ja huutaa: "Pitääkö minun rakkaan tyttäreni kuolla naimattomana? Voi minua! Kuinka kova onkaan kohtaloni."

Sitten kuningatar lähetti miehiä kuninkaan luo vakavasti kehoittamaan häntä palaamaan yhdeksi ainoaksi yöksi ja nauttimaan yhden ainoan aterian palatsissaan. Ja kuningas suostui.

Kuningatar keitti omin käsin ja mitä huolellisimmin kuusikymmentäneljä eri ruokalajia, valmisti odotetulle santelipuisen istuimen ja järjesti ruoan kultaisiin kulhoihin ja hopeisiin maljoihin. Prinsessan oli määrä seisoa istuimen takana, kädessään viuhka, riikinkukonsulista valmistettu. Kaksitoistavuotisen poissaolonsa jälkeen kuningas palasi taloonsa, ja prinsessa häilytti viuhkaa kirkastaen koko huoneen kauneudellansa. Kuningas silmäili tyttärensä kasvoja ja unohti nauttia ruokia.

Vihdoin hän kysyi kuningattareltansa: "Kuulehan, kuka on tuo tyttö, jonka kauneus loistaa kuin jumalattaren kultainen kuva? Kenen tytär hän on?"

Kuningatar löi otsaansa ja huudahti: "Voi, kuinka onneton on kohtaloni!
Etkö tunne omaa tytärtäsi?"

Kuningas hämmästyi kovin. Vihdoin hän sanoi: "Pieni tyttäreni on kasvanut naiseksi."

"Kuinkapa muuten?" virkkoi kuningatar huoaten. "Etkö tiedä, että on kulunut kaksitoista vuotta?"

"Sinä olit poissa", vastasi kuningatar, "ja kuinka olisinkaan löytänyt hänelle sopivan puolison?"

Kuningas kovin kiihtyi. "Ensimmäisen miehen, jonka näen huomenna palatsista lähtiessäni, tulee hänet naida."

Seuraavana aamuna palatsista lähtiessään kuningas näki erään bramaanin pojan keräämässä risuja metsästä palatsin porttien ulkopuolelta. Poika oli suunnilleen seitsemän tai kahdeksan vuoden ikäinen.

Kukapa voi vastustaa kuninkaan käskyä. Poika kutsuttiin heti, ja hän ja prinsessa vaihtoivat hääseppeleitä.

Siihen asti ehdittyä minä painauduin viisaan mummoni kupeeseen ja tiedustelin häneltä innokkaasti: "Entä sitten?"

Sydämeni syvyydessä oli harras halu päästä itse tuon onnellisen seitsenvuotiaan risujenkerääjän sijaan. Sade humisi illan hiljaisuudessa. Vuoteeni vieressä oleva savilamppu tuskin paloi. Mummon ääni hyrisi hänen siinä satua kertoessaan. Ja kaikki nämä seikat saivat herkästi uskovassa sydämessäni syntymään sen ajatuksen, että minä olin joskus aamun hämärissä keräillyt risuja jonkun tuntemattoman kuninkaan valtakunnassa, ja kohtapa olimme vaihtaneet seppeleitäkin, minä ja prinsessa, suloinen kuin Kauneuden jumalatar. Hänellä oli hiuksissaan kultainen side ja kultaiset renkaat korvissaan. Hänen kaulakäätynsä ja rannerenkaansa olivat kultaiset, kultaiset vitjat kiersivät hänen vyötäisiänsä, ja hänen nilkoissaan helisivät kultaiset tiukurenkaat.

Jos isoäitini olisi ollut kirjailija, kuinka paljon selityksiä hänen olisikaan pitänyt antaa tämän pienen tarinan johdosta! Ensinnäkin kysyisi jokainen, miksi kuningas jäi metsän yksinäisyyteen kahdeksitoista vuodeksi. Toiseksi: minkätähden kuninkaantytär ei joutunut sinä aikana naimisiin? Asiaa pidettäisiin mielettömänä.

Ja jos olisikin päästy niin pitkälle ilman riitaa, niin naimisiinmenon johdosta joka tapauksessa syntyisi kova meteli. Ensinnäkään siitä ei tullut mitään. Toiseksi: kuinka voi tulla kysymykseenkään naimaliitto sotilaskastiin kuuluvan prinsessan ja papilliseen bramaanikastiin kuuluvan pojan kesken? Hänen lukijansa olisivat heti ajatelleet hänen salaa saarnaavan yhteiskunnallisia perintätapojamme vastaan ja olisivat kirjoittaneet kirjeitä sanomalehtiin.

Niinpä rukoilenkin, että isoäitini syntyisi jälleen isoäidiksi ja ettei kohtalon kirous saisi häntä syntymään maailmaan onnesta osattomaksi jääneen tyttärenpoikansa hahmossa.

Sydän iloa ja ihastusta sykähdellen minä senvuoksi kysyin mummolta:
"Entä sitten?"

Mummo jatkoi: Sitten prinsessa kovin murheellisena otti mukaansa pienen puolisonsa, rakennutti suuren palatsin, jossa oli seitsemän sivurakennusta, ja alkoi hellästi vaalia puolisoansa.

Minä hypähtelin vuoteessani, tartuin vieläkin lujemmin pielukseen ja kysyin: "Entä sitten?"

Mummo jatkoi: Pieni poika kävi koulua ja oppi opettajiltansa paljon asioita, ja kun hän kasvoi suuremmaksi, hänen toverinsa alkoivat häneltä tiedustella: "Kuka on se kaunis nainen, joka asuu kanssasi siinä palatsissa, jossa on seitsemän sivurakennusta?"

Bramaaninpoika oli halukas tietämään, kuka hän oli. Hän muisti vain eräänä päivänä olleensa risuja keräämässä ja joutuneensa kokemaan ankaraa hämminkiä. Mutta kaikki tuo oli tapahtunut niin kauan sitten, ettei hän voinut mitään selvästi muistaa.

Niin kului neljä tai viisi vuotta. Hänen kumppaninsa kyselivät häneltä alinomaa: "Kuka on se kaunis nainen, joka asuu seitsensiipisessä palatsissa?" Ja bramaaninpoika koulusta palatessaan virkkoi murheellisena prinsessalle: "Minun toverini kyselevät aina, kuka on se nainen, joka asuu seitsensiipisessä palatsissa, ja minä en tiedä heille mitään vastata. Sanohan, sano minulle kuka olet!"

Prinsessa vastasi: "Jääköön toistaiseksi. Minä sanon sen sinulle tuonnempana." Ja bramaaninpoika kysyi joka päivä uudelleen: "Kuka sinä olet?" Ja prinsessa vastasi yhä: "Jääköön toistaiseksi. Minä sanon sen sinulle tuonnempana." Niin kului jälleen neljä tai viisi vuotta.

Vihdoin bramaaninpoika kävi kovin kärsimättömäksi ja sanoi: "Kaunis nainen, ellet tänään minulle sano, kuka olet, niin minä lähden pois tästä seitsensiipisestä palatsista." Prinsessa vastasi: "Minä sanon sen sinulle varmaan huomenna."

Seuraavana päivänä, koulusta palattuansa, bramaaninpoika pyysi: "Sanohan minulle nyt kuka olet." Prinsessa vastasi: "Minä sanon sen sinulle illallisen jälkeen, kun olet vuoteessasi."

Bramaaninpoika sanoi: "Hyvä on", ja alkoi laskea tunteja yötä odottaessaan. Ja prinsessa puolestaan sirotteli valkoisia kukkia kultaiselle vuoteelle, sytytti kultaisen lampun, jossa paloi tuoksuva öljy, pukeutui ihmeen kauniiseen siniseen pukuun ja alkoi laskea tunteja yötä odottaessaan.

Päätettyään sinä iltana ateriansa, jota oli kiihtymyksensä vuoksi tuskin ollenkaan voinut nauttia, hänen puolisonsa, bramaaninpoika, astui makuukammioon kultaisen vuoteen luo, jolle oli kukkia siroteltu, ja virkkoi itsekseen: "Tänä yönä minä varmaankin saan tietää, kuka on se kaunis nainen, joka asuu seitsensiipisessä palatsissa."

Prinsessa aterioi siitä, mitä hänen puolisonsa oli jättänyt, ja astui verkalleen makuukammioon. Hänen oli sinä yönä vastattava kysymykseen, kuka oli se kaunis nainen, joka asui seitsensiipisessä palatsissa. Ja kun hän asteli vuoteen luo sitä sanomaan, hän näki kukista madelleen esiin käärmeen, joka oli purrut bramaaninpoikaa. Hänen poika-puolisonsa lepäsi kukkavuoteessa kasvot kuoleman kalventamina.

Sydämeni lakkasi äkkiä sykkimästä, ja minä kysyin tukahtunein äänin:
"Entä sitten?"

Mutta mitäpä hyödyttäisi enää tarinaa jatkaa? Se vain johtaisi meidät yhä mahdottomampiin asioihin. Seitsenvuotias poikanen ei tietänyt, että jos kuoleman jälkeen onkin jokin "Entä sitten?" kukaan isoäidin isoäiti ei kykene meille siitä mitään kertomaan.

Lapsen usko ei kumminkaan tunnusta koskaan häviötänsä, se on valmis tarttumaan itsensä Tuonen viittaan saadakseen hänet kääntymään. Hänestä tuntuisi ylen vastenmieliseltä, että sellainen opettajattoman illan tarina voisi niin äkkiä loppua. Senvuoksi isoäidin oli noudettava tarinansa takaisin suuren Lopun ikuisesti suljetusta kammiosta. Hän tekee sen kuitenkin kovin yksinkertaisesti: antaa vain ruumiin solua banaaninvarren varassa virtaa alaspäin ja kutsuu jonkun noidan lukemaan lukujansa. Mutta tänä sateisena yönä ja lampun himmeässä loisteessa kuolema kadottaa poikasen mielessä kaiken kauhistavuutensa ja näyttää ainoastaan yhden yön sikeältä unelta. Kun tarina on lopussa, niin uni painaa umpeen väsyneet silmäluomet. Niin me lähetämme lapsen pienen ruumiin unen varassa solumaan yli ajan tyynten vesien ja aamusella me lausumme joitakin loitsuja tuodaksemme hänet takaisin elämän ja valon maailmaan.

KOTIINTULO

Phatik Tshakravorti oli kylän poikien johtaja kaikissa heidän salajuonissaan. Hänen mieleensä johtui uusi vallattomuus. Virran rantaliejussa lepäsi iso tukki odottaen mastopuuksi muovautumista. Hän päätti nyt, että heidän piti yhteisin voimin siirtää tukki paikoiltansa ja vierittää se pois. Tukin omistaja tulisi varmaan vihastumaan ja hämmästymään, ja heillä itsellään olisi siitä aimo huvi. Kaikki hyväksyivät ehdotuksen ja ryhtyivät yksimielisesti sitä toteuttamaan.

Mutta juuri silloin, kun leikki oli alkamassa, ilmestyi näyttämölle Makhan, Phatikin nuorempi veli, ja istuutui sanaakaan sanomatta hirrelle heidän eteensä. Pojat seisoivat hetkisen ällistyneinä. Eräs joukosta tuuppasi häntä verraten hellävaroin ja kehoitti poistumaan paikaltansa, mutta hän jäi paikalleen kehoituksesta vähääkään välittämättä. Hän näytti nuorelta filosofilta, joka mietiskelee kaikkien leikkien turhuutta. Phatik oli kiukuissaan. "Kuulehan, Makhan", huudahti hän, "jos et lähde siitä ihan heti, niin minä sinut löylytän!"

Jos Phatik nyt mieli säilyttää yleisön nähden kuninkaallisen arvovaltansa, niin selvää oli, että hänen piti toteuttaa uhkauksensa. Mutta ratkaisevana hetkenä hänen rohkeutensa petti. Hänen hedelmällinen henkensä keksi kuitenkin nopeasti uuden keinon, joka oli omansa saattamaan hänen veljensä häviöön ja lisäksi tuottamaan poikien parvelle lisää huvia. Hän käski vierittää tukin Makhanineen päivineen. Makhan kuuli käskyn ja piti kunnia-asianansa olla vääjäämättä. Mutta hän, samoinkuin muutkin maallisen kunnian tavoittelijat, unohti asiaan liittyvän vaaran.

Pojat alkoivat kaikin voimin vierittää tukkia huutaen: "Yks, kaks, ko-olme!" Kolmeen asti ehdittyä tukki lähti, ja samassa oli menoteillä myöskin Makhanin filosofia, maine ja kaikki.

Kaikki toiset pojat huusivat ihastuksissaan kurkkunsa käheiksi, mutta Phatik oli hieman pelästynyt. Hän tiesi, mitä nyt oli tuleva. Ja aivan oikein: Makhan nousi Maaemon povelta sokeana kuin kohtalo ja raivotarten tavoin huutaen. Hän hyökkäsi Phatikin kimppuun, kynsi hänen kasvojansa, löi ja potki häntä ja juoksi sitten ulvoen kotiin. Draaman ensimmäinen näytös oli suoritettu.

Phatik pyyhki kasvonsa, istuutui rantaan uponneen venheen laidalle ja alkoi pureksia jotakin ruohonkortta. Laituriin saapui alus, ja siitä astui maihin keski-ikäinen, harmaahiuksinen ja tummaviiksinen mies. Hän näki pojan istuvan siinä joutilaana ja tiedusteli häneltä Tshakravortien asuntoa. Phatik pureksi yhä korttansa ja vastasi: "Tuolla", mutta oli kerrassaan mahdotonta sanoa, mihin suuntaan hän neuvoi. Vieras kysyi toistamiseen. Phatik heilutteli jalkojansa venheen laidalla ja virkkoi: "Lähtekää silmittelemään."

Mutta sitten saapui kotoa palvelija, joka ilmoitti äidin haluavan saada puhutella Phatikia. Phatik kieltäytyi lähtemästä. Mutta palvelija vallitsi tilannetta, tempasi hänet syliinsä ja lähti kantamaan voimattoman raivon vallassa potkivaa ja tempovaa taakkaansa.

Phatikin ehdittyä kotiin hänen äitinsä sai hänet näkyviinsä ja huusi kiukkuisesti: "Joko taas olet lyönyt Makhania?"

Hänen äitinsä huusi sitäkin äänekkäämmin: "Älä puhu perättömiä!
Oletpahan."

Phatik virkkoi kiukkuisesti: "Enkä ole, saat sen uskoa. Kysy Makhanilta!" Mutta Makhan piti parhaana pysyä aikaisemmassa väitteessänsä. Hän sanoi: "Totta se on, äiti, Phatik löi minua."

Phatikin kärsivällisyys oli jo lopussa. Sellaista vääryyttä hän ei voinut sietää. Hän hyökkäsi Makhanin kimppuun ja mukiloi häntä minkä ennätti. "Tuossa", huusi hän, "tuossa ja tuossa ja tuossa saat valheistasi".

Äiti asettui heti Makhanin puolelle ja hääti Phatikin pois paukuttaen häntä kämmenpohjillansa. Kun sitten Phatik sysäsi hänet syrjään, hän huudahti: "Mitä teetkään, sinä pieni vintiö! Lyötkö omaa äitiäsi?"

Asiain ehdittyä tähän kriitilliseen vaiheeseen saapui taloon aikaisemmin mainittu harmaapäinen vieras. Hän tiedusteli, mikä oli hätänä. Phatik oli nolona ja häpeissään.

Kun hänen äitinsä sitten astui kahakasta loitommalle ja silmäili vierasta, niin hänen kiukkunsa muuttui hämmästykseksi. Hän näet tunsi veljensä ja huudahti: "Sinäkö, Dada! Mistä tuletkaan?"

Samalla hän kumarsi maahan asti ja kosketti veljensä jalkoja. Veli oli lähtenyt pois paikkakunnalta pian hänen naimisiin mentyänsä ja oli perustanut liikkeen Bombayhin. Hänen sisarensa oli menettänyt miehensä, veljen vielä Bombayssä oleskellessa. Nyt Bishamber oli palannut Kalkuttaan ja oli heti alkanut etsiä sisartansa. Kohta kun oli saanut tietää hänen asuinpaikkansa, hän oli rientänyt häntä tervehtimään.

Seuraavat päivät olivat täyden ilon päiviä. Veli tiedusteli, kuinka oli poikien kasvatuksen laita. Sisar kertoi, että Phatikista oli alinomainen kiusa: hän oli laiska, tottelematon ja hurjapäinen. Makhan sitävastoin oli kultaisen kiltti, lauhkea kuin lammas ja erittäin halukas lukemaan. Bishamber tarjoutui ystävällisesti vapauttamaan sisarensa Phatikista, jonka lupasi ottaa kasvattaakseen omien lapsiensa keralla Kalkuttassa. Leskeytynyt äiti suostui mielellään ehdotukseen. Enon tiedustellessa, halusiko Phatik lähteä hänen mukanansa Kalkuttaan, pojan ilo oli rajaton, ja hän virkkoi: "Kyllä haluan, eno!" Oli ilmeistä, että halu tosiaankin hänen mielessänsä paloi.

Phatikista vapautuminen oli äidille sanomaton huojennus. Hän suhtautui poikaan ennakkoluuloisesti, ja veljesten kesken ei ollut rakkaudentunteita vallitsemassa. Hän pelkäsi aina, että Phatik jonakin kauniina päivänä upottaisi Makhanin virtaan, murskaisi hänen pääkuorensa ottelussa tai syöksisi hänet jollakin muulla tavalla onnettomuuteen. Samalla hän oli hieman pahoillaan siitä, että Phatik ylen innokkaasti himoitsi päästä kotoa lähtemään.

Kun asia oli valmiiksi puhuttu, Phatik tiedusteli enoltansa alinomaa, milloin lähtö tapahtuisi. Hän oli koko päivän kuin tulisilla hiilillä ja valvoi suurimman osan yötä. Hän testamenttasi Makhanille ikiajoiksi ongenvapansa, ison leijansa ja pelipallonsa. Näinä eron hetkinä hän tosiaankin suhtautui Makhaniin rajattoman auliisti.

Heidän Kalkuttaan saavuttuansa Phatik sai tilaisuuden tutustua tätiinsä, joka ei suinkaan iloinnut tästä tarpeettomasta perheenlisäyksestä. Hänen mielestään omat pojat, kolme luvultansa, antoivat jo aivan riittävästi tekemistä. Neljätoistavuotiaan maalaispojan tuominen heidän joukkoonsa oli ankaraa levottomuutta herättävä asia. Bishamberin olisi tosiaankin pitänyt hieman harkita, ennenkuin menetteli niin varomattomasti.

Tässä inhimillisten olosuhteiden maailmassa ei ole pahempaa vastusta kuin neljäntoista vuoden ikäinen poika. Hän ei ole koristeellinen enempää kuin hyödyllinenkään. On mahdotonta osoittaa hänelle hellyyttä niinkuin pienelle poikaselle, ja hän on aina tiellä. Jos hän lapsellisesti lavertelee, niin hän saa pikkulapsen nimen, ja jos hän vastaa täysi-ikäisen tavalla, niin hän on julkea. Itse asiassa moititaan hänen puhettansa aina ja joka suhteessa. Sitäpaitsi hän on kovin vähän miellyttävässä kasvuiässänsä. Hän kasvaa vaatteistansa sopimattoman nopeasti, hänen äänensä käy karheaksi, murtuu ja rämisee, kasvot muuttuvat äkkiä kulmikkaiksi ja rumiksi. Helppo on antaa anteeksi varhaisen lapsuuden puutokset, mutta vaikeata on sietää neljätoistavuotiaan pojan välttämättömiäkään virheitä. Nuorukainen taipuu kiusallisessa määrässä tarkkaamaan omaa olemustansa. Vanhempien henkilöiden kanssa keskustellessaan hän on joko sopimattoman julkea tai niin liioitellun ujo, että näyttää häpeävän omaa olemassaoloansa.

Sittenkin on laita niin, että nuorukainen juuri tällä iällä sisimmässä sydämessään kaipaa eniten tunnustusta ja rakkautta ja antautuu orjaksi jokaiselle, joka osoittaa hänelle huomaavaisuutta. Mutta kukaan ei uskalla julkisesti ilmaista kiintymystänsä, koska sellaista suhtautumista pidetään hemmoitteluna ja senvuoksi vaarallisena pojalle. Alinomaista torumista ja moittimista sietäen hän niinmuodoin joutuu suuressa määrin muistuttamaan kulkukoiraa, joka on kadottanut isäntänsä.

Neljäntoista vuoden ikäiselle pojalle hänen oma kotinsa on ainoa onnela. Vieraassa talossa vieraiden ihmisten joukossa eläminen lähentelee kidutusta; korkeimpana autuutena sitävastoin on saada ystävällisiä silmäyksiä naisilta ja välttyä heidän välinpitämättömältä kohtelultansa.

Phatikille muodostui ankaraksi tuskaksi asua epämieluisena vieraana tätinsä talossa tuon vanhahkon naishenkilön alinomaisen halveksimisen ja nöyryytyksen esineenä. Jos täti joskus pyysi häntä jotakin toimittamaan, hän oli niin ylen iloinen, että meni suorituksessaan liiallisuuksiin. Silloin täti kehoitti häntä käyttäytymään vähemmän tuhmasti ja pysyttelemään koulutehtäviensä ääressä.

Tukahduttavan laiminlyönnin ilmakehä tädin talossa ahdisti Phatikia siinä määrin, että hänestä tuntui, kuin hengittäminen olisi uhannut käydä mahdottomaksi. Hänen teki mielensä lähteä ulos vainiolle ja hengittää täysin keuhkoin. Mutta sellaista vainiota ei ollut olemassa. Kalkuttan talojen ja muurien joka puolelta ympäröimänä hän yön toisensa jälkeen uneksi maalaiskodistansa ja ikävöi sinne takaisin. Hän muisti sen mainion niityn, missä hän oli päiväkaudet leijaansa lennättänyt, leveät virran rantamat, missä oli harhaillut koko päivän laulaen ja ilosta hihkuen, kapean virran, missä voi uida ja sukellella mielin määrin. Hän ajatteli poikajoukkoa, jonka ehdoton käskijä oli ollut, ja ennen kaikkea hän muisteli kiivasta äitiänsä, joka suhtautui häneen kovin ennakkoluuloisesti, muisteli öin päivin. Se oli jonkinlaista fyysillistä rakkautta kuten eläimissä: halua olla sen läheisyydessä, jota rakastaa, sanomatonta rauhattomuutta eron aikana, — sydän siinä äänettömästi huutaa äitiä, niinkuin vasikka kaihoisasti ammuu illan hämärissä. Tuo rakkaus, joka oli melkein pelkkää eläimellistä vaistoa, kiihdytti arkaa, hermostunutta, laihaa, kömpelöä ja rumaa poikaa. Kukaan ei kyennyt sitä ymmärtämään, mutta se kalvoi hänen mieltänsä alinomaa.

Koulussa ei ollut yhtään poikaa, joka olisi ollut suuremmassa määrin takapajulla kuin Phatik. Jos opettaja kysyi häneltä jotakin, hän seisoi suu auki ja sanatonna ja sieti ylenmääräistä taakkaa kantavan aasin tavoin kärsivällisesti ne iskut, joita hänen selkäänsä satoi. Toisten poikien ollessa leikkimässä hän seisoi mietteisiinsä vaipuneena ikkunanpielessä silmäillen etäisten rakennusten kattoja. Ja jos hän silloin sattui havaitsemaan lapsia leikkimässä jollakin kattotasanteella, niin hänen sydäntänsä kouristi tuskallinen kaipaus.

Eräänä päivänä hän keräsi koko rohkeutensa ja kysyi enoltansa: "Eno, milloin saan palata kotiin?"

Mutta lupa-aika oli tuleva vasta marraskuussa, ja siihen mennessä sai odottaa kauan.

Eräänä päivänä Phatik kadotti koulukirjansa. Hänen oli ollut erittäin vaikea oppia tehtäviänsä kirjojenkin avulla. Nyt se oli kerrassaan mahdotonta. Opettaja kuritti häntä joka päivä armottomasti. Hänen asemansa kävi niin surkean kurjaksi, että hänen serkkunsa jo häpesivät tunnustaa hänet sukulaiseksensa. He alkoivat pilkata ja loukata häntä vielä enemmän kuin toiset pojat. Vihdoin hän meni tätinsä luo ja tunnusti kadottaneensa kirjansa.

Täti mursi halveksien suutansa ja sanoi: "Sinä iso kömpelö maalaistollo! Enhän minä, jolla on suuri perhe hoidettavana, voi ostaa sinulle uusia kirjoja viisi kertaa kuussa."

Palatessaan sinä iltana koulusta Phatik tunsi päätänsä kovin pakottavan ja värisi vilusta. Hän arvasi sairastuneensa malariaan. Hänen pahimpana pelkonansa oli se, että joutuisi tuottamaan vaivaa tädille.

Seuraavana aamuna Phatikia ei löytynyt mistään. Kaikki etsimiset lähitienoilla osoittautuivat tuloksettomiksi. Oli satanut koko yön, ja ne, jotka lähtivät poikaa hakemaan, palasivat läpimärkinä. Vihdoin Bishamber pyysi apua poliisilta.

Illansuussa pysähtyivät katetut poliisivaunut oven eteen. Satoi yhä, ja kadut olivat tulvan vallassa. Kaksi poliisimiestä kantoi Phatikin Bishamberin eteen. Hän oli läpimärkä kiireestä kantapäähän asti, kerrassaan loan peitossa, kasvot ja silmät olivat kuumeen tulehduttamat, ja hänen koko ruumiinsa värisi. Bishamber otti hänet syliinsä ja kantoi sisäsuojiin. Nähdessään hänet hänen vaimonsa huudahti: "Millainen vaiva meillä onkaan ollut tuosta pojasta. Eikö olisi parasta lähettää hänet kotiin?"

Phatik kuuli hänen sanansa ja lausui nyyhkyttäen: "Eno, minä olin menossa kotiin, mutta ne retuuttivat minut takaisin."

Kuume kiihtyi ankaraksi, ja poika oli koko yön houreissa. Bishamber kutsutti lääkärin. Phatik avasi kuumehehkuiset silmänsä, tuijotti kattoon ja kysyi ikäänkuin muissa ajatuksissa: "Eno, joko lupa-aika on tullut? Saanko lähteä kotiin?"

Bishamber pyyhkäisi kyynelet silmistänsä, tarttui Phatikin laihoihin ja kuumiin käsiin ja istui hänen luonansa koko yön. Poika alkoi jälleen sopertaa. Vihdoin hänen äänensä kiihtyi: "Äiti", huudahti hän, "älä lyö minua! Minä puhun totta!"

Seuraavana päivänä Phatik tuli hetkiseksi tajuihinsa. Hän silmäili ympärillensä, ikäänkuin olisi odottanut jonkun tulevan. Lopulta hänen päänsä painui takaisin pielukselle pettymyksen ilmein. Hän käänsi kasvonsa seinään päin syvään huoaten.

Bishamber ymmärsi hänen ajatuksensa, kumartui hänen puoleensa ja kuiskasi: "Phatik, minä olen lähettänyt hakemaan äitiäsi."

Päivä kului. Lääkäri virkkoi huolestunein äänin, että pojan tila oli erittäin arveluttava.

Phatik alkoi huutaa: "Mitattu — kolme syltä. Mitattu — neljä syltä. Mitattu —." Hän oli kuullut virta-alusten miesten siten huutelevan luotauksensa tuloksia. Nyt hän oli itse luotaamassa pohjatonta merta.

Myöhemmin samana päivänä syöksyi Phatikin äiti huoneeseen kuin tuulenpyörre, alkoi käydä huhtoa edestakaisin, valittaa ja parkua.

Bishamber yritti saada häntä tyyntymään, mutta hän heittäytyi vuoteeseen ja huusi: "Phatik, kultaseni, minun kultaseni!"

Phatik keskeytti hetkiseksi rauhattoman liikehtimisensä. Hänen kätensä lakkasivat heilumasta ylös ja alas. Hän sanoi: "Mitä nyt?"

Phatik käänsi päätänsä ylen hitaasti ja sanoi, ketään näkemättä: "Äiti, loma-aika on tullut."

HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: LAPSI

Tullessaan palvelijaksi isäntänsä taloon Raitsharan oli kahdentoista vuoden ikäinen. Hän kuului samaan kastiin kuin hänen herransa, ja hänen tehtäväksensä annettiin herran pienen pojan hoitaminen. Ajan kuluessa poika varttui kyllin suureksi lakatakseen istumasta Raitsharanin käsivarrella ja alkaakseen käydä koulua. Koulusta hän siirtyi yliopistoon ja yliopistosta tuomarinvirkaan. Ennen hänen naimisiinmenoansa Raitsharan oli hänen ainoana palvelijanansa.

Mutta kun sitten tuli taloon emäntä, niin Raitsharan havaitsi olevansa kahden herran palveluksessa. Koko hänen entinen vaikutusvaltansa siirtyi uudelle valtiattarelle. Asian tasoitti uusi tulokas. Anukul sai pojan, ja uupumattoman huolellinen Raitsharan sai pojan pian kerrassaan valtoihinsa. Hän kiikutteli pienokaista käsivarsillansa, jutteli sille käyttäen käsittämätöntä lastenkieltä, vei kasvonsa aivan likelle lasta ja veti ne jälleen iloisesti irvistäen takaisin.

Poika osasi jo kontata ja kiivetä kynnyksen yli. Kun Raitsharan lähti sitä tavoittamaan, se tavallisesti pyrki pakoon vallattomasti nauraen ja kirkuen. Raitsharania hämmästytti se erinomainen ketteryys ja täsmällinen harkintakyky, jota pienokainen takaa-ajettuna osoitti. Hänen katseessaan oli salaista arkuutta ja syvää kunnioitusta, kun hän virkkoi valtiattarellensa: "Teidän pojastanne tulee varmaan tuomari."

Uusia ihmeitä ilmeni aikanansa. Lapsen ensimmäiset vaaperrukset merkitsivät Raitsharanin mielestä uuden kauden alkua ihmiskunnan historiassa. Kun poika sitten osasi mainita isäänsä "Ba-ban" äitiänsä "Ma-man" ja Raitsarania "Tsan-nan" nimellä, niin Raitsharanin riemastus oli rajaton. Hän juoksi ilmoittamaan uutista koko maailmalle.

Jonkin ajan kuluttua Raitsharanin piti osoittaa lahjakkuuttansa toisin tavoin. Hänen oli esimerkiksi oltava hevosena, otettava suitset suuhunsa ja potkittava vimmatusti. Sitäpaitsi hänen täytyi painia pienen holhokkinsa kanssa, ja ellei hän lopuksi osannut taitavasti kellahtaa selällensä ja joutua häviölle, syntyi välttämättä suuri parku.

Niihin aikoihin Anukul siirrettiin erääseen piirikuntaan Padma-virran varrelle. Kalkuttan kautta matkustaessaan hän osti pojallensa pienet vankkurit. Sitäpaitsi hän hankki keltaisen silkkinutun, kultareunuksisen lakin ja muutamia kultaisia ranne- ja nilkkarenkaita. Raitsharanin tapana oli juhlallisen ylpeästi pukea ne pienen holhokkinsa ylle joka kerta, kun he lähtivät kävelemään.

Sitten tuli sadeaika, ja vettä tulvi päivän toisensa jälkeen taukoamatta. Ahnas virta nieli suunnattoman suuren käärmeen tavoin pengermiä, kyliä, viljavainioita ja peitti tulvaansa hiekkarantamien korkeat ruohot. Aika ajoin, rantapengermien murtuessa, kuului kumea jymy. Päävirran lakkaamaton kohina kuului etäälle. Ohikiitävät vaahtojoukot osoittivat veden kiihkeätä juoksua.

Eräänä iltapäivänä sade taukosi. Sää oli pilvinen, mutta viileä ja kirkas. Raitsharanin pieni itsevaltias ei halunnut pysytellä huoneissa niin kauniina ehtoopäivänä. Hänen majesteettinsa astui vankkureihin, Raitsharan asettui aisoihin ja veti hänet hitaasti aina virran rannalla sijaitseville riisipelloille saakka. Pelloilla ei ollut ketään, ja virralla ei näkynyt yhtäkään venhettä. Vesipinnan toisella puolen, lännessä, pilvet olivat repeytyneet. Auringonlaskun hiljainen juhlallisuus ilmeni hehkuvassa loistossaan. Tämän hiljaisuuden vallitessa lapsi äkkiä viittasi sormellaan eteensä ja huusi: "Tshan-na! Anna kukka!"

Aivan lähellä liejukossa seisoi suuri kadamba-puu täydessä kukassaan. Lapsi-majesteetti katseli sitä ahnain silmin, ja Raitsharan arvasi, mistä oli kysymys. Hän oli hiljattain sommitellut samanlaisista kukkapalleroista pienet vankkurit, ja poika oli vetänyt niitä koko päivän jäljessään niin ylen onnellisena, ettei Raitsharanin ollut tarvinnut ollenkaan ottaa suitsia suuhunsa. Hänet ylennettiin hevosesta ajomieheksi.

Mutta tänä iltana Raitsharania ei ollenkaan haluttanut lähteä kahlaamaan polvia myöten mudassa saadakseen käsiinsä kukkia. Niinpä hän vikkelästi osoitti sormellaan aivan toiseen suuntaan huudahtaen: "Katsohan, pienokainen! Katsohan lintua!" Monenlaisin naurettavin äännähdyksin hän nopeasti kuljetti vankkurit pois puun läheisyydestä.

Lapsi, jonka on määrä tulla tuomariksi, ei kumminkaan ole niin helposti petettävissä. Sitäpaitsi ei sattunut olemaan sillä hetkellä hänen silmällensä mitään kiintokohtaa. Ja kuviteltu lintu ei kelpaa kovin kauan uskottelun esineeksi.

Pieni herra piti päänsä, ja Raitsharan oli ihan neuvoton. "Olkoonpa menneeksi, pienokaiseni", virkkoi hän vihdoin, "istu sinä siinä vankkureissasi, minä menen hakemaan sinulle kauniin kukan. Mutta älähän huoli lähteä veden partaalle."

Sen sanottuansa hän paljasti säärensä polvia myöten ja lähti kahlaamaan halki liejun kohti kukkivaa puuta.

Raitsharanin poistuttua hänen pieni herransa riensi juosten kohti kiellettyä vettä. Hän näki virran kiitävän ohi ja kuuli sen kumun ja kohinan. Näytti siltä, kuin tottelemattomat laineet olisivat nekin paenneet jotakin suurempaa Raitsharania nauraen tuhannen lapsosen äänin. Kun ihmisen lapsi näki niiden vallattomuuden, niin hänen sydämensä kiihtyi ja kävi levottomaksi. Hän kiipesi salaa pois vankkureistansa ja vaapersi kohti virtaa. Matkallansa hän poimaisi maasta pienen kepin ja kumartui sitten yli virran partaan ollen muka onkivinansa. Vallattomat vedenneidot tuntuivat salaperäisin äänin kutsuvan häntä luoksensa leikkimään.

Raitsharan oli poiminut kahmalollisen kukkia ja kantoi niitä rannalle nuttunsa liepeessä, kasvot hymyn seppelöiminä. Mutta kun hän sitten ehti vankkurien luo, ei siellä ollutkaan ketään. Hän silmäili joka puolelle, mutta ketään ei näkynyt. Hän katsoi jälleen vaunuihin, mutta eihän siinä ketään ollut.

Tuona ensimmäisenä kauhun tuokiona veri jähmettyi hänen suonissansa. Hänen silmissään ui koko maailma kuin mustana usvana. Murtuneen sydämensä syvyydestä hän huusi läpitunkevasti: "Pienokainen, pienokainen, missä oletkaan?"

Mutta mikään ääni ei kuulunut vastaavan: "Täällä, Tshan-na." Ei kaikunut lapsen vallatonta naurua vastaukseksi, lapsen ilohuudot eivät tervehtineet häntä. Virta vain vyöryi eteenpäin kumisten ja kohisten kuten ennenkin — ikäänkuin ei olisi tietänyt mitään ja ikäänkuin sillä ei olisi ollut aikaa huolia niin mitättömästä inhimillisestä tapahtumasta, lapsen kuolemasta.

Illan lähetessä Raitsharanin valtiatar kävi kovin levottomaksi. Hän lähetti miehiä joka suunnalle etsimään. Miehet lähtivät lyhdyt käsissään ja saapuivat vihdoin Padman partaalle. Sieltä he löysivät Raitsharanin, joka juoksi vainiolla kuin rajutuuli huutaen ilmoille epätoivoansa: "Pienokaiseni, pienokaiseni, missä oletkaan!"

Kun he vihdoin saivat Raitsharanin kotiin, hän heittäytyi valtiattarensa jalkojen eteen. He pudistelivat häntä ja kysyivät yhä uudelleen, mihin hän oli lapsen jättänyt; mutta hän osasi sanoa vain sen, ettei mitään tietänyt.

Vaikka kaikki olivatkin sitä mieltä, että Padma oli lapsen nielaissut, jäi mieliin kuitenkin väijyvä epäilys. Samana iltana näet oli havaittu kylän lähistöllä joukko mustalaisia, ja heitä hieman epäiltiin. Johtuipa äiti hurjan tuskansa vallassa ajattelemaan niinkin, että Raitsharan itse oli lapsen varastanut. Liikuttavasti pyytäen hän kutsui Raitsharanin puheillensa ja lausui: "Raitsharan, anna minulle takaisin pienokaiseni. Anna takaisin lapseni. Ota minulta rahaa niin paljon kuin tahdot, mutta anna lapseni takaisin!"

Raitsharan vain takoi otsaansa vastaukseksi. Hänen emäntänsä käski hänen lähteä talosta.

Anukul yritti järkisyiden nojalla saada vaimonsa luopumaan tuosta ihan epäoikeutetusta epäilyksestä. "Mikä ihme", sanoi hän, "olisikaan voinut vietellä hänet sellaiseen rikokseen?"

Raitsharan palasi kotikyläänsä. Hänellä ei ollut itsellänsä poikaa eikä toivoakaan siitä, että hänelle vielä syntyisi lapsi. Mutta ennenkuin vuosi oli kulunut, hänen vaimonsa synnytti pojan ja kuoli.

Nähdessään vastasyntyneen Raitsharan tunsi sydämessään valtavaa kaunaa. Hänen mielessään eli se paha epäilys, että tulokas oli saapunut anastamaan pienen herran sijaa hänen sydämessään. Sitäpaitsi hän ajatteli, että olisi kovin väärin olla onnellinen oman poikansa keralla sen jälkeen, mitä hänen herransa pienokaiselle oli tapahtunut. Ellei olisi ollut eräs leskeytynyt sisar, joka suostui olemaan vastasyntyneelle äidin sijaisena, niin lapsi varmaankaan ei olisi kauan elänyt.

Mutta vähitellen tapahtui Raitsharanin mielessä muutos. Asiat kehittyivät aivan ihmeellisesti. Tämä uusi lapsonen alkoi vuorostaan kontata ja vallattomin ilmein kiivetä kynnyksen yli. Hänkin osoitti hupaista nokkeluutta pyrkiessään pakenemaan. Soperrellessaan, nauraessaan, itkiessään ja elehtiessään hän muistutti pientä herraa. Toisinaan, kun Raitsharan kuunteli hänen parkuansa, hänen sydämensä alkoi äkkiä väkivaltaisesti takoa vasten kylkiluita, ja hänestä tuntui siltä, kuin hänen entinen pieni herransa olisi itkenyt jossakin tuntemattomassa Tuonen maassa, koska oli kadottanut Tshan-nansa.

Phailna (sen nimen näet oli Raitsharanin sisar antanut äskensyntyneelle) alkoi pian jutella. Se oppi lausumaan Ba-ba ja Ma-ma lapsellisin äänenpainoin. Kuin Raitsharan kuuli nuo tutut äänteet, niin salaisuus yht'äkkiä hänelle selvisi. Pikku herra ei ollut voinut vapautua Tshan-nan lumoista ja oli senvuoksi syntynyt uudestaan hänen luonansa.

Tätä otaksumaa tukevat todisteet olivat Raitsharanin mielestä kerrassaan eittämättömät:

2. Hänen vaimonsa ei ollut voinut mitenkään kerätä itselleen niin paljon ansiota, että hänen olisi suotu synnyttää lapsi jo keski-ikään ehdittyänsä.

3. Uusi lapsi kävellä vaapperoi ja huuteli Ba-ba ja Ma-ma. Ei puuttunut yhtäkään niistä merkeistä, joiden nojalla voi päätellä hänen aikanaan tulevan tuomariksi.

Sitten Raitsharanin mieleen äkkiä johtui lapsen äidin kamala syytös. "Niinpä oli tosiaankin laita", sanoi hän ihmeissään itsekseen, "äidin sydän oli oikeassa. Hän tiesi, että minä olin varastanut hänen lapsensa." Tähän päätökseen päästyänsä Raitsharan alkoi katkerasti katua entistä huolimattomuuttansa. Hän omistautui nyt ruumiineen ja sieluineen uudelle lapselle ja muuttui sen uhrautuvaksi hoitajaksi. Hän alkoi kasvattaa lasta, ikäänkuin se olisi ollut jonkun rikkaan miehen poika. Hän osti vankkurit, keltaisen silkkinutun ja kullankirjaillun lakin, sulatti vaimovainajansa korut ja teetti niistä kultaiset ranne- ja nilkkarenkaat. Hän ei sallinut pienokaisen leikkiä naapurinlasten keralla ja oli itse öin päivin hänen seuralaisenansa. Kun lapsi oli ehtinyt poikaikään, hän oli niin hemmoiteltu ja niin upeasti puettu, että kylän pojat antoivat hänelle nimeksi "Teidän Ylhäisyytenne" ja pitivät häntä pilkkanansa; vanhemmat henkilöt puolestaan pitivät Raitsharania mielettömänä ja syyntakeettomana, mitä lapseen tuli.

Vihdoin tuli se aika, jolloin pojan oli lähdettävä kouluun. Raitsharan möi pienen maatilkkunsa ja lähti Kalkuttaan. Siellä hän löysi suurta vaivaa nähtyänsä palvelijanpaikan ja lähetti Phailnan kouluun. Mitään vaivaa karttamatta hän koetti antaa hänelle mitä parhaan kasvatuksen, parhaat vaatteet ja parhaan ravinnon. Hänen omana ravintonansa sitävastoin oli kourallinen riisiä, ja hän sanoi itsekseen: "Pienokaiseni, minun pieni herraseni, sinä rakastit minua siinä määrin, että tulit takaisin minun luokseni. Sinun ei pidä joutua enää milloinkaan kärsimään minun huolimattomuudestani."

Niin kului kaksitoista vuotta. Poika osasi nyt hyvin lukea ja kirjoittaa. Hän oli hilpeä ja terve ja hyvännäköinen. Hän käsitteli melkoisen huolellisesti ulkonaista olemustansa ja aivan erikoisesti jakaustansa. Hän taipui ylellisyyteen ja hienosteluun eikä säästellyt rahojansa. Hän ei voinut milloinkaan pitää Raitsharania ihan isänänsä, koska viimeksimainittu isällisen hellyytensä ohella käyttäytyi palvelijan tavoin. Toinen virhe oli se, että Raitsharan salasi isyytensä kaikilta.

Sen laitoksen oppilaat, jossa Phailna asusti, pitivät suurena huvinansa Raitsharanin maalaista käytöstä, ja minun on tunnustettava, että Phailna isänsä selän takana otti osaa heidän piloihinsa. Mutta sydämensä syvyydessä kaikki oppilaat pitivät tuosta vilpittömästä ja hellämielisestä miehestä, ja Phailna oli hänkin kovin ukkoon kiintynyt. Kuten jo sanoin, hän kuitenkin rakasti isäänsä tavallaan alentuvaisesti. Raitsharan vanheni vanhenemistaan, ja hänen isäntänsä moitti häntä alinomaa epätyydyttävästä työstä. Raitsharan oli nähnyt puutetta pojan vuoksi. Siitä hän oli ruumiillisesti heikontunut eikä jaksanut enää kunnollisesti tehtäviänsä suorittaa. Usein hän unohti asioita, ja hänen ymmärryksensä muuttui tympeäksi ja tylsäksi. Mutta hänen isäntänsä odotti häneltä kunnollisen palvelijan työmäärää eikä sietänyt puolusteluja. Se rahamäärä, jonka Raitsharan oli saanut tiluksensa myydessään, oli loppuun kulunut. Poika moitiskeli alinomaa vaatetustansa ja vaati lisää rahoja.

III

Raitsharan teki päätöksen. Hän luopui palvelijantoimestansa, jätti Phailnalle hieman rahaa ja virkkoi: "Minulla on eräitä asioita järjestettävänä kotikylässäni, mutta minä palaan aivan pian."

Hän lähti heti Barasetiin, missä Anukul oli tuomarina. Tuomarin puoliso oli yhä murheenmurtama. Hän ei ollut enää saanut lasta.

Eräänä päivänä Anukul lepäili pitkän ja rasittavan päivätyönsä jälkeen. Hänen vaimonsa oli parhaillaan ostamassa eräältä kerjäävältä puoskarilta ylen korkeasta hinnasta jotakin yrttiä, joka muka takasi lapsen syntymisen. Pihalta kuului tervehtijän ääni. Anukul lähti katsomaan, kuka siellä oli. Tulija oli Raitsharan. Nähdessään vanhan palvelijansa Anukul tunsi sydämensä heltyvän. Hän kyseli ukolta jos jotakin ja tarjoutui ottamaan hänet jälleen palvelukseensa.

Raitsharan hymyili raukeasti ja lausui vastaukseksi: "Minä tahtoisin kunnioittaen tervehtiä valtiatartani."

Anukul astui Raitsharanin keralla taloonsa, missä emäntä ei ottanut
vierasta vastaan niin ystävällisesti kuin hänen entinen isäntänsä.
Raitsharan ei siitä huolinut, vaan laski kätensä rinnoilleen ja sanoi:
"Pienokaistanne ei varastanut Padma. Minä sen tein."

Raitsharan vastasi: "Hän on minun luonani. Minä tuon hänet tänne ylihuomenna."

Sunnuntai tuli. Silloin ei ollut oikeuden istuntoa. Puolisot silmäilivät odottavasti tielle, jolta olivat varhaisesta aamusta alkaen tähynneet Raitsharania saapuvaksi. Kymmenen aikaan hän tuli taluttaen Phailnaa kädestä.

Mitään kysymättä Anukulin vaimo tempasi pojan syliinsä ja hurjan kiihtymyksen tilassa, milloin nauraen, milloin itkien, kosketteli häntä, suuteli hänen hiuksiansa ja otsaansa ja katseli häntä kasvoihin ahnain silmin. Poika oli erittäin sievä ja herraspojan tavoin puettu. Anukul tunsi sydämessään äkillisen hellyyden puuskan.

Siitä huolimatta, hän kysyi tuomarina: "Onko sinulla jonkinlaisia todisteita?"

Raitsharan vastasi: "Kuinkapa voisi olla olemassa sellaisen teon todisteita? Jumala yksin tietää, että minä olen varastanut poikanne, eikä kukaan muu maailmassa."

Nähdessään kuinka kiihkeästi hänen puolisonsa oli käynyt poikaan käsiksi Anukul oivalsi kaiken todisteiden kyselemisen hyödyttömyyden. Menetteli viisaammin, jos uskoi. Sitäpaitsi — mistäpä olisi Raitsharanin lainen ukko temmannut itselleen tuollaisen pojan? Ja miksi hänen uskollinen palvelijansa häntä ilman aikojaan pettelisi?

"Mutta kuulehan, Raitsharan", lisäsi hän ankarasti, "sinä et saa jäädä tänne".

"Mihin minä sitten lähden, herrani?" kysyi Raitsharan tukahtuvin äänin.
"Minä olen vanha. Kuka ottaakaan näin vanhan miehen palvelukseensa?"

Tuomarin puoliso sanoi: "Salli hänen jäädä. Lapseni siitä iloitsee.
Minä annan hänelle anteeksi."

Anukulin tuomarillinen tunto ei kumminkaan tahtonut siihen myöntyä.
"Ei", sanoi hän, "hän ei voi saada anteeksi mitä on tehnyt".

"Herrani", huusi hän, "sallikaa minun jäädä. En minä sitä tehnyt. Sen teki Jumala."

Anukul oli tuntoinensa mitä pahimmassa pulassa, kun Raitsharan yritti vierittää syytä Jumalan hartioille.

"Ei", sanoi hän, "minä en voi siihen suostua. Minä en voi sinuun enää luottaa. Sinä olet minut kerran kavaltanut."

Kukaan sivistynyt ihminen ei kumminkaan voinut hyväksyä moista puolustetta. Anukul pysyi järkähtämättömänä.

Havaitessaan olevansa rikkaan tuomarin eikä suinkaan Raitsharanin poika Phailna oli aluksi kovin vihoissaan, kun ajatteli, että häneltä oli nämä pitkät ajat riistetty hänelle syntymänsä nojalla kuuluvat oikeudet. Mutta kun hän näki Raitsharanin seisovan siinä murheellisena, hän sanoi isällensä: "Isä, anna hänelle anteeksi. Jos et sallikaan hänen jäädä luoksemme asumaan, anna hänelle sentään pieni kuukausieläke."

Tuon kuultuansa Raitsharan ei enää virkkanut sanaakaan. Hän silmäili viimeisen kerran poikansa kasvoja ja kumarsi kunnioittavasti entisille valtijaillensa. Sitten hän lähti ulos ja katosi maailman lukemattomien ihmisten joukkoon.

Kuukauden lopulla Anukul lähetti hänelle vähäisen rahasumman. Mutta rahat tulivat takaisin hänen kotikylästänsä. Siellä ei ollut ketään Raitsharan-nimistä henkilöä.

KORTTIEN KUNINGASKUNTA

Olipa kerran yksinäinen saari kaukaisessa meressä, ja saaressa asui kuninkaita ja kuningattaria, ässiä ja sotamiehiä korttien kuningaskunnassa. Kymmen- ja yhdeksänsilmäiset, kakkoset ja kolmoset ja kaikki muut jäsenet olivat hekin aikoja sitten sinne asettuneet. Ne eivät kumminkaan olleet kahdestisyntynyttä väkeä kuten kuuluisat hovikortit.

Ässä, kuningas ja sotamies muodostivat kolme ylintä kastia. Neljänteen kastiin kuului sekaisin alempia kortteja. Kakkoset ja kolmoset olivat kaikkein alimmat. Nämä alemmat kortit eivät saaneet milloinkaan istua korkeain hovikorttien rinnalla.

Saarivaltakunnan lait ja säännöt olivat tosiaankin ihmeteltävät. Jokaisen yksilön sääty oli määrätty ikimuistoisista ajoista. Jokaisella oli oma tehtävänsä, eikä kukaan tehnyt mitään muuta. Missä he olivat ja elivätkin, aina näytti heitä ohjaavan jokin näkymätön käsi — suurten sääntöjen mukaisesti.

Kenelläkään Korttien kuningaskunnan jäsenellä ei ollut tilaisuutta ajatella, kenenkään ei tarvinnut päästä mihinkään päätökseen, ketään ei milloinkaan vaadittu pohtimaan mitään kysymystä. Kansalaiset kulkivat kaikin välinpitämättöminä ja sanattomina totunnaista kulkuansa. Kaatuessaan he eivät aiheuttaneet minkäänlaista hälinää. Siinä he makasivat selällään tuijotellen taivaaseen ikuisesti alkuperäisessä muodossansa.

Korttien kuningaskunnassa vallitsi huomattava hiljaisuus ja täydellinen tyytyväisyys. Milloinkaan ei sattunut kapinaa eikä väkivaltaisuutta. Milloinkaan ei ilmennyt kiihkoa eikä innostusta.

Suuri valtameri, joka lakkaamatta hymisi kehtolauluansa, tuuditteli saaren uneen tuhannet kerrat sitä hellävaroen hyväillen aaltojensa valkealla kädellä. Laaja taivaanlaki sulki saaren untuvainsa peittoon niinkuin emo-lintu, joka hautoessaan levittää siniset siipensä. Kaukana taivaanrannalla ilmaisi tummansininen juova toisen rannikon olemassaoloa. Mutta mikään kiistan tai taistelun melske ei voinut saavuttaa korttien kuningaskuntaa häiritäkseen sen tyyntä rauhaa.

Tuossa kaukaisessa vieraassa maassa meren toisella puolen eli nuori prinssi, jonka äiti oli sureva kuningatar. Kuningatar oli joutunut epäsuosioon ja eleli nyt ainoan poikansa keralla merenrannikolla. Prinssi vietti lapsuutensa yksinään ja hylättynä istuen hylätyn äitinsä vaiheilla ja kutoellen suurten kaipaustensa verkkoa. Hän ikävöi päästä etsimään Lentävää hevosta, Kruunupää-käärmettä, Taivaan ruusua, Loihdittuja polkuja tai Kauneuden prinsessaa, joka nukkui Kammon linnassa kolmentoista virran ja seitsemän meren takana.

Koulussa hän kuuli kauppiaan pojan kertovan vieraista kuningaskunnista. Kotwalin poika tarinoi kahdesta Lampun hengestä. Ja kun sade valui virtoina ja pilvet peittivät taivaan, hän istui kynnyksellä katsellen merelle ja virkkoi surevalle äidillensä: "Kerrohan, äiti, minulle jostakin kaukaisesta maasta."

Silloin hänen äitinä kertoi hänelle loppumattoman, lapsuudessaan kuulemansa tarinan ihmeellisestä maasta meren tuolla puolen, missä asui prinsessa Kauneus. Ja nuoren prinssin sydän tuli kaipauksesta kipeäksi hänen istuessaan siinä kynnyksellä katsellen suurelle merelle ja kuunnellen äitinsä tarinaa sateen valuessa virtanaan ja harmaiden pilvien peittäessä taivasta.

Eräänä päivänä kauppiaan poika tuli prinssin luo ja virkkoi terhakasti: "Kuulehan, kumppani, opintoni ovat nyt päättyneet. Minä aion lähteä matkoille etsiäkseni onneani mereltä. Olen tullut sanomaan sinulle jäähyväisiä."

Kotwalin poika sanoi hänkin: "Kumppanit, luotettavat ja uskolliset, älkää minua jättäkö. Minäkin lähden kerallanne."

Sitten nuori prinssi sanoi surevalle äidillensä: "Äiti, minä lähden nyt matkoille etsimään onneani. Takaisin tullessani olen varmaan keksinyt jonkin keinon kaikkien sinun surujesi hälventämiseksi."

Niin nuo kolme kumppanusta lähtivät yhdessä matkaan. Satamassa lepäsi ankkurissa kauppiaan kaksitoista laivaa, ja kolme kumppanusta nousivat muutamaan niistä. Etelätuuli puhalsi, ja alukset purjehtivat pois yhtä nopeasti kuin ne toiveet, jotka syttyivät prinssin sydämeen.

Simpukankuorisaaren luona he täyttivät yhden aluksen simpukankuorilla.
Santelipuusaaren rannassa he täyttivät toisen santelipuulla ja
Korallisaarille tultuansa he täyttivät kolmannen aluksen koralleilla.

Kului neljä vuotta, ja he täyttivät vielä neljä alusta, yhden norsunluulla, toisen myskillä, kolmannen ryytineilikoilla ja neljännen muskottipähkinöillä.

Mutta kun kaikki nuo alukset olivat täydessä lastissa, nousi ankara myrsky. Kaikki alukset upposivat ryytineilikkoineen ja muskottipähkinöineen, myskeineen ja norsunluineen, koralleineen ja santelipuineen ja simpukankuorineen. Mutta se alus, jossa kolme kumppanusta olivat, törmäsi erään saaren edustalla olevaan riuttaan, heitti heidät vahingoittumattomina rannalle ja pirstautui.

Tämä saari oli kuuluisa Korttien saari, missä elivät Ässä ja Kuningas ja Kuningatar ja Sotamies sekä yhdeksän- ja kymmensilmät ja kaikki muut jäsenet — suurten sääntöjen mukaisesti.

III

Tähän asti ei mikään ollut häirinnyt saaren rauhaa. Mitään uutta ei ollut tapahtunut. Mistään asiasta ei ollut milloinkaan kiistelty.

Sitten ilmestyivät yht'äkkiä meren rannalle heittämät toverukset — ja suuri kiista alkoi. Se koski varsinkin kolmea seikkaa.

Ensinnäkin: mihin kastiin piti noiden luokittelemattomien muukalaisten kuulua? Pitikö heidät lukea hovikortteihin kuuluviksi? Vai olivatko he vain alemman kastin väkeä, yhdeksän- ja kymmensilmien veroisia? Ei ollut mitään ennakkotapausta, jonka nojalla tämä tärkeä kysymys olisi ollut ratkaistavissa.

Toiseksi: mitä heimoa he olivat? Olivatko he vaalea- ja heleäihoisia kuten hertat, vai kuuluivatko he tummaihoisiin risteihin? Tästä kysymyksestä koitui loputtomia kiistoja. Saaren koko naimisjärjestys monimutkaisine säännöksinensä riippui sen kunnollisesta ratkaisemisesta.

Kolmanneksi: millaista ravintoa he nauttivat? Missä heidän tuli asua ja nukkua? Ja pitikö heidän pieluksensa olla kohti lounaista, luoteista, vaiko koillista? Koko Korttien valtakunnassa ei ollut milloinkaan ennen pohdittu niin tärkeitä ja vaikeita ongelmia.

Mutta kolmea kumppanusta alkoi ahdistaa kova nälkä. Heidän täytyi saada ruokaa tavalla tai toisella. Väittelyn yhä jatkuessa loppumattomine väliaikoinensa ja Ässien kutsuessa koolle oman erikoiskokouksensa, jonka valitseman komitean oli määrä keksiä jokin asiaan soveltuva ammonaikainen käsittelytapa, kolme kumppanusta söivät mitä käsiinsä saivat, joivat jokaisesta astiasta ja särkivät kaikki säännöt.

Kakkosia ja kolmosiakin sellainen jumalaton menettely kauhistutti. Kolmoset sanoivat: "Veikot kakkoset, nuo ihmiset ovat ilmeisesti häpeämättömiä!" Kakkoset puolestansa sanoivat: "Veikot kolmoset, he ovat nähtävästi alempaa kastia kuin me!"

Nähdessään mahtipontisten olentojen liikkuvan ikävissä kulkueissaan jäykän juhlallisine kasvoineen prinssi kääntyi kauppiaan pojan ja Kotwalin pojan puoleen, keikahdutti päätänsä ja purskahti ankaraan nauruun.

Tuon omituisen, ennenkuulumattoman naurun kaiku kiiriskeli Kuninkaankatua alaspäin, halki Ässätorin ja pitkin Sotilasrantaa ja häipyi vihdoin, itseänsä hämmästyen, suureen tyhjään hiljaisuuteen.

Kotwalin poikaa ja kauppiaan poikaa värisytti luihin ja ytimiin asti heidän ympärillänsä vallitseva kuolonhiljaisuus. He kääntyivät prinssin puoleen ja sanoivat: "Kuulehan, kumppani, lähdetään pois. Älkäämme jääkö hetkeksikään tähän kaameaan henkien maahan."

Mutta prinssi sanoi: "Kumppanit, nämä olennot muistuttavat ihmisiä, ja minä aion koettaa heitä ravistelemalla saada selville, onko heidän suonissaan pisaraakaan lämmintä, elävää verta."

Päivät kuluivat kulumistaan, ja saaren rauhallinen elämä jatkui melkein häiriytymättömänä. Kumppanukset eivät noudattaneet mitään sääntöjä tai ohjeita. He eivät tehneet mitään niinkuin olisi tehdä pitänyt, olipa sitten kysymyksessä istuminen tai seisominen tai kääntyminen tai selällänsä makaaminen. Päinvastoin: joka kerta, kun he näkivät sellaisia toimia suoritettavan täysin sääntöjen mukaisesti, he purskahtivat hillittömästi nauramaan. Heitä ei ollenkaan liikuttanut noiden ikuisten sääntöjen ikuinen vakavuus.

Erään kerran suuret hovikortit saapuivat tervehtimään Kotwalin poikaa ja kauppiaan poikaa ja prinssiä.

"Minkä tähden", kysyivät he verkalleen, "minkä tähden te ette käyttäydy suurten sääntöjen mukaisesti?"

Kumppanukset vastasivat: "Sen tähden, että meillä on sellainen Itshtsha (halu)."

Suuret hovikortit näyttivät heräävän iänikuisesta unesta ja virkkoivat yhdessä ontoin, kolein äänin: "Itsh-tsha! Entä kuka on Itsh-tsha?"

Sillä kertaa he eivät päässeet tajuamaan, kuka Itshtsha oli, mutta koko saari tuli sen vähitellen ymmärtämään.

Ensimmäinen valonsäde pilkahti heidän mieliinsä, kun he prinssin käyttäytymistä tarkatessaan havaitsivat hänen voivan menetellä ihan vastakkaisella tavalla kuin aina ennen. Sitten he olivat hämmästyksekseen huomanneet, että korteissa oli toinenkin puoli, johon heidän tarkkaavaisuutensa ei ollut milloinkaan ennen kiintynyt. Se oli muutoksen alku.

Muutoksen tultua kerran alullensa toverukset kykenivät yhä paremmin perehdyttämään heitä Itshtshan salaisuuksiin. Kortit oivalsivat vähitellen, etteivät säännökset sido elämää. He alkoivat tuntea salaista tyydytystä käytellessään kuninkaallista valitsemiskykyänsä.

Mutta tämä Itshtshan ensimmäinen hyökkäys sai koko korttijoukon hiljaa horjahtelemaan ja sitten hoipertumaan maahan. Näky muistutti jotakin jättiläismäistä köynnöskäärmettä, joka unesta heräten hitaasti aukoo kierteitänsä värinän käydessä läpi sen koko ruumiin.

Tähän saakka olivat patojen ja ristien ja ruutujen ja herttojen kuningattaret pysytelleet verhojen takana tuijotellen joko tyhjin katsein avaruuteen tai kiinteästi permantoon.

Mutta sitten, eräänä keväisenä ehtoopäivänä, kohotti parvekkeella oleileva herttakuningatar hetkiseksi tummia kulmiansa ja loi yhden ainoan syrjäkatseen prinssiin.

"Hyvä isä", huudahti prinssi, "minä luulin niitä kaikkia painetuiksi kuviksi. Nyt huomaan erehtyneeni. Ne ovat sittenkin naisia."

Sitten nuori prinssi kutsui luoksensa molemmat kumppaninsa ja virkkoi mietteliäästi: "Hyvät toverit! Näissä naisissa asuu sulo, jonka vertaista en ole milloinkaan ennen nähnyt. Kun kuningattaren tummain, välkkyväin, uuteen mielenliikutukseen kirkastuvien silmien katse kohtasi minut, niin minusta tuntui siltä, kuin olisin ollut näkemässä äsken luodun maailman ensimmäistä heikkoa päivänkoittoa."

Herttarouva-rukan asiat joutuivat siitä päivästä lähtien yhä huonommalle tolalle. Hän alkoi unhottaa kaikkia sääntöjä tosiaankin häpeällisellä tavalla. Jos esimerkiksi hänen paikkansa oli sotamiehen vieressä, niin hän havaitsi ihan sattumalta joutuneensa prinssin viereen. Silloin lausui sotamies liikkumattomin kasvoin ja juhlallisin äänin: "Kuningatar,olette erehtynyt."

Herttarouva-rukan punaiset posket kävivät silloin entistä punaisemmiksi. Mutta prinssi kiiruhti kohteliaasti hänen avuksensa virkkaen: "Ei, kuningatar ei ole erehtynyt. Tästä päivästä lähtien minä olen sotamies!"

Nyt sattui niin, että kaikki yrittäessään korjata vikapään herttarouvan virheitä alkoivat itse niihin langeta. Ässät joutuivat kuninkaiden syrjäänsysäämiksi. Sotamiehet häiritsivät kuninkaiden oloa ja elämää. Yhdeksän- ja kymmensilmät olivat olevinansa ikäänkuin olisivat kuuluneet korttien suureen hoviin. Kakkoset ja kolmoset anastelivat salaa sijoja, jotka oli erikoisesti varattu nelosia ja viitosia varten. Sekaannus ei ollut milloinkaan ennen ollut niin auttamattoman suuri.

Korttien saari oli nähnyt monen kevään menevän ja tulevan. Kokil, kevään lintu, oli laulanut lauluansa vuoden toisensa jälkeen. Mutta milloinkaan ennen se ei ollut saanut verta vierimään suonissa niin vilkkaasti kuin nyt. Menneinäkin päivinä meri oli laulanut väsymättä omaa säveltänsä. Mutta silloin se oli julistanut ainoastaan Säännön taipumatonta yksitoikkoisuutta. Nyt sen aallot välkkyvine valoineen ja kuultoisine varjoineen ja lukemattomine äänineen yht'äkkiä kertoivat rakkauden syvimmästä kaipauksesta!

Minne ovatkaan nyt hävinneet heidän koreat, pyöreät, säännölliset ja omahyväiset kasvonsa? Tuossa näet kasvot, jotka ovat tulvillaan lemmensairasta ikävää. Tässä on sydän, jonka saa hurjasti tykyttämään kipeä kaipaus. Tässä on mieli, jota epäilykset raatelevat. Soitanto ja huokaukset, hymyily ja kyynelet täyttävät ilman. Elämä sykkii, sydämiä murtuu, intohimoja syttyy.

Jokainen ajattelee nyt omaa ulkonäköänsä ja vertailee itseänsä toisiin. Ristiässä miettii itsekseen, että Patakuningas on verrattain hyvännäköinen. "Mutta", arvelee hän, "kun minä kävelen katua, niin näkisittepä vain, miten kaikkien katseet suuntautuvat minuun". Patakuningas sanoo: "Mitähän ihmettä tuo Ristiässä aina käy kaula kenossa ja kopeana kuin riikinkukko? Hän luulee kaikkien kuningattarien olevan kuolettavasti lemmensairaina hänen tähtensä, vaikka hän todellisuudessa onkin vain —" Siihen hän pysähtyy tutkiakseen kasvojansa kuvastimessa.

Kuningattaret olivat kuitenkin kaikkein villityimpiä. He alkoivat kuluttaa kaiken aikansa koristautumalla yhdeksänsilmiä varten. Ja yhdeksänsilmäisistä tuli heidän toivottomia ja kehnoja orjiansa. Mutta heidän toisiansa koskevat leikkaavat lausumansa olivat vieläkin loukkaavampia.

Nuoret miehet istuskelivat äänettöminä puiden lehvien alla tai loikoilivat varjoisassa metsässä. Nuoret tytöt, vaaleansinisiin puettuina, astelivat sattumalta saman metsän samoihin varjopaikkoihin samojen puiden alle ja käänsivät katseensa toisaalle, ikäänkuin eivät olisi siellä ketään nähneet, ja näyttäen niin viattomilta kuin eivät olisi sieltä ketään etsineet. Sitten uskalsi eräs toisia rohkeampi nuorukainen lähestyä sinihamoseen puettua neitoa. Mutta hänen astuessaan lähemmäksi hänen kielensä ei ottanut häntä totellakseen. Siinä hän seisoi sanattomana ja tuhmana, ja otollinen hetki häipyi pois.

Kokil-linnut lauloivat lehvistössä heidän päittensä päällä. Inha etelätuuli puhalsi; se sai hiukset epäjärjestykseen, se kuiski korvaan ja kiihti veren musiikkia. Puiden lehvissä kohahteli riemu. Ja valtameren taukoamaton pauhu sai nuorukaisen ja neidon sydämen sanattomat kaipaukset läikkymään edestakaisin lemmen täyden tulvan aikana.

Kumppanukset olivat tuoneet korttien kuningaskunnan vedettömiin kanaviin uuden elämän runsaat vuoksivedet.

VII

Mutta vaikka vuoksivedet olivatkin runsaat, syntyi kuitenkin seisahdus, ikäänkuin nouseva pinta ei kohoaisi kuohuiksi, vaan jäisi ainaiseksi jännitykseen. Ratkaisevia sanoja ei lausuttu, astuttiinhan vain varovasti askel eteenpäin ja peräännyttiin kaksi askelta. Kaikilla näytti olevan kiire kasata täyttymättömiä toivelmiansa niinkuin tuulentupia tai hiekalle rakennettuja varustuksia. He olivat kalpeat ja puhumattomat, heidän silmänsä olivat tulehtuneet, ja heidän huulillansa värähtelivät ilmaisemattomat salaisuudet.

Prinssi havaitsi, missä vika piili. Hän kutsui luoksensa kaikki saarelaiset ja virkkoi: "Tuokaa tänne huiluja ja kymbaaleita, pillejä ja rumpuja. Antakaa kaikkien soida yhdessä ja kajahduttakaa äänekkäitä riemuhuutoja. Herttakuningatar lähtee tänä yönä valitsemaan itsellensä puolisoa!"

Kymmen- ja yhdeksänsilmäiset alkoivat puhaltaa huilujansa ja pillejänsä, kahdeksan- ja seitsensilmäiset soittivat säkkipillejänsä ja viulujansa, ja kakkoset ja kolmosetkin paukuttivat hurjasti rumpujansa.

Tämä raju soitannon puuska pyyhkäisi kerrassaan pois kaikki huokaukset ja haaveilut. Nauru ja puhe purkautui ilmi valtavina virtoina. Tapahtui uskaliaita kosintoja ja ivailevia torjumisia, juteltiin, jaariteltiin, laskettiin leikkiä ja pidettiin hauskaa. Tuntui siltä, kuin kesän vilkas tuuli olisi häilytellyt ja ravistellut, humisuttanut ja vihellyttänyt miljoonia lehviä ja oksia ammonaikaisten aarniometsien helmassa.

Mutta herttakuningatar istui ruusunpunaiseen hamoseen puettuna salaisen lehtimajansa varjossa ja kuunteli vaieten niitä valtavia ja kuohuvia soitannon ja riemun ääniä, jotka aaltoilivat hänen luoksensa. Hän sulki silmänsä ja uneksi lemmenunelmaansa. Ja kun hän sitten silmänsä avasi, hän näki prinssin istumassa maassa edessänsä silmäillen hänen kasvojansa. Kuningatar peitti kasvonsa käsiinsä ja vetäytyi säikähtäen taaksepäin riemun melskeen täyttäessä hänen mielensä.

Prinssi vietti koko päivän yksinään vaeltaen meren maininkien vaiheilla. Hänellä oli mielessään kuningattaren hämmästynyt katse, hänen säikähtynyt eleensä, ja hänen sydämensä sykki korkeata toivoa.

Sinä iltana vartoivat nuorten miesten ja neitosten hilpeäpukuiset parvet palatsin portilla. Palatsin salia valaisivat tarumaiset lamput, ja sen seiniä kiersivät kevään kukkasista punotut köynnökset. Herttakuningatar astui vitkalleen sisään, ja koko yleisö nousi häntä tervehtimään. Jasmiiniseppele kädessään hän seisoi siinä prinssin edessä alasluoduin katsein. Ujon vaatimattomana hän tuskin rohkeni laskea seppelettä valitsemansa puolison kaulaan. Mutta prinssi taivutti päätänsä, ja seppele soljahti paikallensa. Nuorukaisten ja neitosten parvi oli odottanut hänen valintaansa kiihkeän, uteliaan äänettömyyden vallassa. Ja kun valinta sitten oli tapahtunut, niin väenpaljous huojui ja häilyi hillittömän riemun leiskeessä. Heidän ilohuutojensa kaiku kuului saaren joka kolkkaan ja kaukana merellä purjehtiviin aluksiinkin. Milloinkaan ennen ei Korttien kuningaskunnassa ollut kohotettu sellaista valtavaa huutoa.

Sitten he kantoivat prinssiä ja hänen morsiantansa olkapäillänsä, asettivat heidät valtaistuimelle ja kruunasivat heidät siellä Korttien muinaisessa kuningaskunnassa.

Ja meren toisella puolella sijaitsevan kaukaisen saaren rannikolla sureva Äiti-kuningatar saapui poikansa uuteen kuningaskuntaan kullankoristetussa laivassa.

Ja saaren asukkaiden elämää eivät enää määrää Säännöt, vaan he ovat hyviä tai pahoja, tai hyviä ja pahoja, aina oman Itshtshansa mukaan.

PALVOJATAR

Aikana, jolloin olin mahdollisimman vähäisessä suosiossa eräiden lukijoitteni keskuudessa ja jolloin nimeni lakkaamatta esiintyi sanomalehdissä alinomaisten herjauksien säestelemänä, minä halusin vetäytyä johonkin rauhalliseen paikkaan ja yrittää unhottaa oman olemassaoloni.

Minulla on muutamien peninkulmien päässä Kalkuttasta maatalo, jossa voin oleskella tuntemattomana ja kenenkään häiritsemättä. Kylänmiehet eivät ole toistaiseksi päässeet minuun nähden mihinkään päätökseen. He tietävät, etten minä ole mikään lomailija enkä huvinhakija, sillä minä en milloinkaan loukkaa maalaisöiden hiljaisuutta kaupunkilaisella melulla. He eivät myöskään pidä minua askeettina, sillä niihin vähäisiin minua koskeviin tietoihin, joita heillä on, liittyy jonkinlaista elämänmukavuuden hohdetta. Minä en ole heille matkustelijakaan, sillä vaikka olenkin luonnostani kulkija, ovat vaellukseni kylän vainioilla vailla päämäärää. He eivät edes varmaan tiedä, olenko naimisissa vai enkö, sillä he eivät ole nähneet lapsiani. Koska he niinmuodoin eivät ole osanneet minua lukea mihinkään tuntemansa eläin- tai kasvikunnan luokkaan kuuluvaksi, he ovat aikoja sitten minut hylänneet ja jättäneet minut tympeältä näyttävään rauhaani.

Aivan äskettäin sain kuitenkin kokea, että kylässä on eräs henkilö, joka tuntee syvää mielenkiintoa minua kohtaan. Tuttavuutemme tuli alullensa eräänä tukahduttavana heinäkuun ehtoopäivänä. Koko aamupuolen oli satanut, ja ilma oli vieläkin kostea ja sumuinen, niinkuin silmäluomet itkun jäljeltä.

Minä istuin toimetonna katsellen kirjavaa lehmää, joka oli laitumella virran korkealla äyräällä. Ilta-auringon säteet leikkivät eläimen kiiltävässä pinnassa. Tuon yksinkertaisen valovaatetuksen kauneus sai minut joutessani ihmettelemään, miksi ihminen tahallansa tuhlaa rahoja pystyttääkseen vaatehtijan työpajoja ja siten riistääkseen omalta iholtansa sen luonnollisen vaatetuksen.

Minun siinä katsellessani ja joutilaana mietiskellessäni saapui keski-ikäinen nainen, joka heittäytyi eteeni ja kosketti maata otsallansa. Puvun laskoksissa hänellä oli muutamia kukkavihkoja, joista hän tarjosi minulle yhden. Samalla hän laski kätensä rinnalleen ja lausui: "Tämä on uhri minun jumalalleni."

Sitten hän lähti. Hänen nuo sanat lausuessaan minä olin niin hämmästynyt, että tuskin ehdin häneen vilkaistakaan, kun hän jo oli hävinnyt. Koko tapahtuma oli ihan yksinkertainen, mutta jätti mieleeni syvän vaikutuksen, ja kun sitten käännyin jälleen katselemaan lehmää, joka maiskuttaen riipoi suuhunsa ruohoa samalla huiskien kärpäsiä pois kimpustansa, niin sen elämännautinto näytti minusta syvän salaperäiseltä. Lukijani kenties nauravat minun narrimaisuuttani, mutta totta on, että sydämeni oli täynnä harrasta kunnioitusta. Minä palvoin sitä puhdasta elämäniloa, joka on Jumalan oma elämä. Sitten minä taitoin mango-puusta tuoreen lehvän ja ruokin lehmää omin käsin, sitä tehdessäni tuntien tekeväni jotakin Jumalalleni otollista.

Seuraavana vuonna minä palasin kylään helmikuussa. Kylmä vuodenaika jatkui yhä. Aamuaurinko paistoi huoneeseeni, ja minä olin sen suomasta lämmöstä kiitollinen. Olin parhaillaan kirjoittamassa, kun palvelijani tuli ilmoittamaan, että eräs Vishnun palvoja pyrki puheilleni. Muissa mietteissä ollen minä käskin tuoda hänet yläkertaan ja jatkoin kirjoittamista. Palvoja astui sisään ja kumarsi koskettaen jalkojani. Minä tunsin hänet samaksi naiseksi, joka oli vuosi sitten ollut lyhyen tuokion näkyvissäni.

Nyt minulla oli tilaisuutta katsella häntä tarkemmin. Hän oli ehtinyt sen ajan ohi, jolloin kysytään, onko nainen kaunis vai eikö. Hän oli keskikokoa pitempi ja lujarakenteinen, mutta hänen vartalonsa oli hieman kumara, koska hän alinomaa pysytteli palvovassa asenteessa. Hänen käytöksessään ei ollut mitään pelokasta. Hänen kasvojensa huomattavimpana osana olivat hänen silmänsä. Niissä tuntui olevan jonkinlainen läpitunkeva voima, joka kykeni tekemään etäisyyden läheiseksi.

Hänen astuessaan huoneeseen tuntui noiden suurten silmien katse minua tyrkkäävän.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi hän. "Mistä syystä olet tuonut minut valtaistuimesi eteen, jumalani? Muulloin minä aina näin sinut puiden keskellä, ja niin oli paljoa parempi. Se oli oikea paikka kohdata sinua."

Hänen oli täytynyt nähdä minut puutarhassa käyskelemässä minun huomaamattani häntä. Mutta viime päivinä minä olin ollut vilustunut, joten en ollut voinut lähteä ulos. Minun täytyi pakostakin pysytellä sisällä ja kunnioittaen katsella illan taivasta taloni pengermältä. Hetken vaiti oltuansa palvoja virkkoi: "Jumalani, anna minulle muutama hyvä sana."

Minä en ollut ollenkaan valmistunut noudattamaan tuota äkkiä esitettyä pyyntöä ja vastasin hänelle silmänräpäyksellisen mielijohteen nojalla: "Minä en anna enkä ota hyviä sanoja. Minä vain avaan silmäni ja vaikenen, ja silloin minä voin sekä kuulla että nähdä, vaikka ei sanaakaan lausuttaisi. Kun sinua nyt katselen, niin en kaipaa ollenkaan sinun äänesi kaikua."

Palvoja kerrassaan kiihtyi minun puhuessani ja huudahti: "Jumala ei puhu minulle ainoastaan suullansa, vaan koko ruumiillansa."

Minä sanoin hänelle: "Vaiti ollessani minä voin kuunnella koko ruumiillani. Minä olen tullut tänne Kalkuttasta kuuntelemaan tuota ääntä."

Palvoja sanoi: "Niin, minä tiedän sen, ja senvuoksi minä olen tullut tänne luoksesi istumaan."

Ennen poistumistansa hän jälleen kumarsi ja kosketti jalkojani. Minä huomasin hänen olevan pahoillaan siitä, että minulla oli jalkineet. Hän olisi mieluummin nähnyt ne paljaina.

Seuraavana aamuna minä istuin kattotasanteella. Etelässä olevan puujonon takaa näkyi avoin maaseutu, viluinen ja autio. Minä voin nähdä auringon nousevan idästä sokeriruokopensaan ja kylän kupeella olevan puuryhmän takaa. Tummien puiden varjosta ilmestyi äkkiä näkyviin kylätie. Se lähti etenemään ja kiemurteli kohti joitakin näköpiirin rajalla sijaitsevia kyliä, kunnes häipyi harmaaseen sumuun.

Sinä aamuna oli vaikea sanoa, oliko aurinko noussut vai eikö. Vaalea usva häilyi vielä puiden latvoissa. Minä näin palvojan astelevan epämääräisen hämärän halki aamuisena sumuhaamuna. Hän lauloi lauluansa Jumalalle ja helisytti kymbaaleitansa.

Vihdoin hälveni sakea usva, ja aurinko siirtyi sijallensa kotona ja pellolla suoritettavien töiden joukkoon ikäänkuin kylän ystävällinen patriarkka.

Ehdittyäni vasta istuutua kirjoituspöytäni ääreen tyydyttääkseni kalkuttalaisen kustantajani ahnautta kuulin portaista askeleita. Kohta astui sisään palvoja itsekseen hymisten ja minua kumartaen. Minä kohotin katseeni papereistani.

Hän virkkoi: "Jumalani, eilen minä otin pyhäksi ravinnoksi mitä ateriastasi oli jäänyt."

"Oh", vastasi hän, "minä odotin illalla ovellasi sinun aterioidessasi ja otin hieman ruokaa lautaseltasi, kun se kannettiin ulos".

Tuo oli minulle yllätys, sillä kaikki kylän asukkaat tiesivät, että olin ollut Euroopassa ja aterioinut eurooppalaisten kanssa. Minä olin epäilemättä kasvistensyöjä, mutta keittäjäni pyhyys ei sietänyt tutkimista, ja oikeaoppiset pitivät minun ruokaani saastaisena.

Palvojatar huomasi hämmästyneen ilmeeni ja virkkoi: "Jumalani, miksi tulisin ollenkaan sinun luoksesi, ellen nauttisi sinun ruokaasi?"

Minä kysyin häneltä, mitä hänen omaan kastiinsa kuuluvat henkilöt asiasta arvelivat. Hän kertoi minulle jo levittäneensä uutista ympäri kylää. Hänen kastiinsa kuuluvat henkilöt olivat pudistaneet päätänsä, mutta samalla myöntäneet, että hänen oli kuljettava omaa tietänsä.

Minä sain selville, että palvojatar oli erään hyvän maalaisperheen jäsen ja että hänen hyvissä varoissa oleva äitinsä halusi pitää hänet kotona. Mutta tytär kulki mieluummin mierolaisena. Minä kysyin häneltä, miten hän sai elatuksensa. Hän kertoi minulle, että hänen seuralaisensa olivat lahjoittaneet hänelle kappaleen maata ja että hän pyyteli ravintonsa kulkien ovelta ovelle. Hän sanoi minulle: "Se ruoka, jonka minä saan kerjäten, on jumalallista."

Mietittyäni, mitä hän oli sanonut, minä käsitin hänen tarkoituksensa. Kun saamme ravintomme toisten hyvyyden suomina almuina, niin muistamme Jumalaa, antajaa. Mutta kun saamme ruokamme kotona, kuten ainakin, itsestäänselvänä asiana, niin taivumme ajattelemaan, että se kuuluu meille oikeudenmukaisesti.

Minun teki kovin mieli kysellä hänen miehestänsä. Mutta kun hän ei milloinkaan epäsuorastikaan hänestä puhunut, en häneltä mitään kysynyt.

Varsin pian minä havaitsin, ettei palvojatar ollenkaan kunnioittanut sitä kylän osaa, missä korkeampiin kasteihin kuuluvat henkilöt elivät. "He eivät anna milloinkaan", sanoi hän, "pienintäkään ropoa Jumalan palvelemiseksi, vaikka heidän hallussaan onkin suurin osa Jumalan maata. Mutta köyhät palvovat ja näkevät puutetta."

Minä kysyin häneltä, miksi hän ei lähtenyt elämään noiden jumalattomien ihmisten seurassa ja auttamaan heitä paremmalle tielle. "Se", sanoin minä hieman tekohartaasti, "olisi jumalallisen palvonnan korkein muoto".

Minä olin aika ajoin kuullut sellaisia saarnoja ja toistelen niitä tilaisuuden sattuessa varsin mielelläni yleiseksi hyväksi.

Palvojattareen tuo kumminkaan ei tehnyt minkäänlaista vaikutusta. Hän kohotti suuret pyöreät silmänsä, katsoi minua suoraan silmiin ja sanoi:

"Tarkoitatko, että koska Jumala on syntisten kanssa, niin heitä jollakin tavoin palvelemalla palvelee Jumalaa? Niinkö tarkoitat?"

"Tietysti", vastasi hän melkein kärsimättömästi, "tietysti Jumala on heidän kanssansa, sillä kuinkapa he muuten voisivat ollenkaan elää? Mutta mitäpä se minulle merkitsee? Minun Jumalani ei ole siellä. Minä en voi palvoa häntä siellä, koska en häntä sieltä löydä. Minä etsin häntä sieltä, mistä voin hänet löytää."

Niin puhuessaan hän kumarsi kunnioittavasti. Hänen varsinainen tarkoituksensa oli tämä. Pelkkä Jumalan kaikkialla-läsnäoloa tehostava oppi ei meitä auta. Se totuus, että Jumala on kaikkea läpäisevä, voi olla pelkkä epähavainnollinen abstraktio ja sellaisenaan meille epätodellinen. Missä Hänet voin nähdä, siellä Hän on todellisena minun sielussani.

Minun ei tarvinne seikkaperäisesti selittää, ettei hän minua innokkaasti palvoessaan pitänyt minua yksilöllisenä olentona. Minä olin hänen palvontansa pelkkä väline. Minun asianani ei ollut ottaa sitä vastaan enempää kuin hylätäkään sitä, sillä se ei kuulunut minulle, vaan Jumalalle.

Tullessaan jälleen palvojatar havaitsi minun taaskin tutkivan kirjojani ja papereitani.

"Mitä oletkaan tehnyt", kysyi hän ilmeisesti harmistuneena, "että minun Jumalani vaatii sinua ryhtymään tuollaiseen turhaan rasitukseen? Milloin tulenkin, sinä aina luet ja kirjoitat."

"Jumala askarruttaa hyödyttömiä lapsiansa", vastasin minä, "koska he muuten voisivat joutua onnettomuuteen. Heidän tulee toimitella kaikkein vähimmässä määrin tarpeellisia asioita. Se on heidän suojanansa."

Palvojatar kertoi minulle, ettei hän voinut sietää niitä esteitä, jotka minua alinomaa ympäröivät. Kun hän halusi tulla minua tervehtimään, niin palvelijat eivät sallineet hänen nousta suoraa päätä yläkertaan. Kun hän halusi kunnioittaen koskettaa jalkojani, niin sukkani olivat aina tiellä. Ja kun hän halusi yksinkertaisesti kanssani jutella, hän huomasi minun henkeni eksyneen oppineisuuden erämaihin.

Tällä kertaa hän ennen lähtöänsä laski kätensä ristiin ja sanoi: "Jumalani! Tänä aamuna minä tunsin jalkasi rinnassani. Kuinka ne olivatkaan viileät! Ja ne olivat paljaat, peittämättömät. Minä pidin niitä kauan hartaasti pääni päällä. Se täytti minun koko olemukseni. Mitäpä hyötyä senjälkeen oli siitä, että tulin luoksesi? Miksi tulinkaan? Sano, Herra, totuus — eikö se ollut pelkkää sokaistumista?"

Maljakossa pöydälläni oli muutamia kukkia. Hänen ollessaan luonani puutarhuri toi uusia kukkia ja asetti ne niiden sijaan. Palvojatar näki hänen ne vaihtavan.

"Siinäkö kaikki?" huudahti hän. "Joko olet suoriutunut kukistasi? Annahan ne minulle." Hän piteli kukkia hellävaroen kämmenkuopassansa ja alkoi kumartunein päin niihin tuijottaa. Oltuaan vähän aikaa vaiti hän jälleen kohotti päänsä ja virkkoi minulle: "Sinä et milloinkaan silmäile näitä kukkia; siitä syystä ne luonasi lakastuvat. Kunhan niitä katselisit, niin lukemisesi ja kirjoittamisesi hupenisivat tuuleen."

Hän solmi kukat viittansa helmaan, nosti ne hartain elein päälaellensa ja virkkoi syvästi kunnioittaen: "Salli minun viedä Jumalani mukanani."

Hänen niin sanoessaan minä tunsin, etteivät huoneissamme olevat kukat saa meiltä niille kuuluvaa hellää huolenpitoa. Me pistämme ne maljakkoon, ja ne muistuttavat pikemmin vallattomia koulupoikia, jotka seisovat yhdessä joukossa rangaistavina.

"Minä annoin ne kukat pois", sanoi hän, "kun tänä aamuna kuljin talosta taloon laulaen Jumalan nimeä. Beni, kylämme päämies, nauroi hartaalle kunnioitukselleni ja sanoi: 'Miksi tuhlaat koko palvontasi hänelle? Etkö tiedä, että hän on herjausten esineenä koko maakunnassa?' Onko se totta, Jumalani? Onko totta, että he sinua säälimättömästi kohtelevat?"

Sinä hetkenä minä säikähdin. Oli kamalaa havaita, että painomustetta pärskyi niin kauas.

Palvojatar jatkoi: "Beni luulotteli voivansa yhdellä henkäyksellä sammuttaa minun palvontani liekin! Mutta sepä ei olekaan mikään mitätön liekki, se on leimuava tuli. Miksi he sinua herjaavat, Jumalani?"

Minä vastasin: "Siitä syystä, että minä sen ansaitsen. Luulenpa ahnaudessani väijyskelleeni ihmisten sydämiä?"

Palvojatar sanoi: "Nyt sinä näet itse, kuinka vähäarvoiset heidän sydämensä ovat. Ne ovat täynnä myrkkyä, ja se parantaa sinut ahnaudestasi."

"Kun ihmisen sydämessä asuu ahnaus", vastasin minä, "niin hän on alinomaisessa vaarassa joutua lyödyksi. Itse ahnaus suo hänen vihollistensa käytettäväksi myrkkyä."

"Meidän armollinen Jumalamme", virkkoi hän, "lyö meitä omalla kädellänsä ja ajaa pois kaiken myrkyn. Se, joka loppuun asti kestää Jumalan kuritusta, on pelastettu."

Sinä iltana palvojatar kertoi minulle elämänsä tarinan. Illan tähdet syttyivät ja painuivat puiden taakse hänen kertoessaan tarinansa loppuun.

Mieheni on erittäin yksinkertainen. Monet pitävät häntä tyhmänäkin, mutta minä tiedän, että se, joka ymmärtää yksinkertaisesti, ymmärtää oikein. Liikeasioissa ja taloudenhoidossa hän piti hyvin puolensa. Koska hänen tarpeensa olivat vähäiset ja toivomuksensa harvat, hän kykeni tulemaan toimeen sen nojalla, mitä hänellä oli. Hän ei milloinkaan sekaantunut muihin asioihin eikä pyrkinyt niitä ymmärtämään.

Mieheni vanhemmat kuolivat, kun olimme olleet vasta vähän aikaa naimisissa, ja me jäimme yksin. Mutta mieheni tarvitsi aina jonkun yläpuolellansa. Minä häpeän tunnustaessani, että hän tavallaan kunnioitti minua ja piti minua ylempänänsä. Mutta minä olen varma, että hän kykeni käsittämään asiat paremmin kuin minä, vaikka minä osasin paremmin puhua.

Kaikkein syvimmin hän kunnioitti Guru Thakuriansa (henkistä opettajaansa). Oikeastaan ei ollut kysymyksessä pelkkä harras kunnioitus, vaan rakkaus, ja sellainen rakkaus on harvinainen.

Mieheni oli poikaiällänsä leikkinyt hänen kerallansa ja oli niistä ajoista alkaen omistanut sydämensä ja sielunsa varhaisen ikänsä ystävälle. Thakur tiesi, kuinka yksinkertainen mieheni oli, ja tapasi häntä armottomasti kiusoitella.

Hän ja hänen toverinsa pitivät iloa hänen kustannuksellansa, mutta hän sieti kaikki mitä kärsivällisimmin.

Minun naimisiin joutuessani Guru Thakur oli Benaresissa opiskelemassa. Mieheni tapasi maksaa kaikki hänen kustannuksensa. Minä olin kahdeksantoista vuoden ikäinen, kun hän palasi kyläämme.

Viidentoistavuotiaana minä synnytin lapsen. Minä olin niin nuori, etten osannut sitä hoitaa. Minä jaarittelin mielelläni ja olin usein tuntikausia ystävättärieni luona. Jos minun täytyi jäädä kotiin poikaa kaitsemaan, minä tavallisesti kerrassaan suutuin. Ah, minun lapsi-jumalani tuli minun elämääni, mutta hänen lelunsa eivät olleet valmiina häntä varten. Hän tuli äidin sydäntä varten, mutta äidin sydän jäi siitä jälkeen. Hän jätti minut vihoissaan, ja siitä saakka minä etsin häntä kaikkialta maailmasta.

Poika oli isänsä elämän valkeus ja ilo. Minun huolimattomuuteni aina suretti miestäni. Mutta hänelle oli suotu mykkä sielu. Hän ei kyennyt milloinkaan tuskaansa ilmaisemaan.

Ihmeellistä oli, että minun laiminlyönneistäni huolimatta poika rakasti minua enemmän kuin ketään muuta. Hän tuntui pelkäävän, että minä jonakin päivänä lähden ja jätän hänet. Niinpä hän silloinkin, kun minä olin hänen kanssaan, seuraili minun liikkeitäni levottomin katsein. Hän sai olla varsin vähän minun seurassani, ja senvuoksi hänen halunsa olla luonani kehittyi tuskallisen kiihkeäksi. Minun joka päivä virralle mennessäni hän tavallisesti kävi rauhattomaksi ja ojensi pienet käsivartensa, jotta hänet otettaisiin mukaan. Mutta rantaportaat olivat minulle se paikka, jossa sain tavata ystävättäreni, joten en välittänyt ottaa sinne lasta vaivoikseni.

Oli varhainen elokuun aamu. Harmaat pilvet olivat toinen toisensa jälkeen kietoneet taivaan kosteiden viittojensa laskoksiin. Minä käskin tyttöä pitämään huolta pienokaisesta sill'aikaa kuin kävin virralla. Minun lähtiessäni lapsi itki pyrkien jälkeeni.

Niillä kylpyportailla ei ollut ketään minun saapuessani. Minä olin paras uimari kylän naisten joukossa. Sade oli paisuttanut virtaa melkoisesti. Minä uin keskelle virtaa, verrattain kauas rannasta.

Yht'äkkiä kuulin rannalta huudon: 'Äiti!' Käännyin katsomaan ja näin pienen poikani tulevan portaita alas ja huutavan minua tullessaan. Minä huusin ja käskin hänen pysähtyä, mutta hän jatkoi matkaansa nauraen ja huutaen. Pelontuska jäykisti jäseniäni. Minä suljin silmäni, koska en uskaltanut katsella. Kun ne jälleen avasin, oli pienokaiseni helisevä nauru iäksi vaiennut liukkailla porrasaskelmilla.

Minä saavuin takaisin rannalle ja nostin hänet vedestä. Minä otin hänet syliini, poikani, rakkaimpani, joka oli usein turhaan pyytänyt päästä syliini. Minä otin hänet nyt, mutta hän ei enää katsonut minua silmiin eikä huutanut: 'Äiti!'

Lapsi-jumalani oli tullut. Minä olin aina laiminlyönyt häntä. Olin aina häntä itkettänyt. Ja nyt alkoivat kaikki laiminlyöntini ahdistaa omaa sydäntäni, isku iskulta. Kun poikani oli ollut minun luonani, minä olin jättänyt hänet yksin. Olin kieltäytynyt ottamasta häntä mukaani. Ja nyt, kun hän on kuollut, hänen muistonsa seuraa minua milloinkaan minusta eroamatta.

Jumala yksin tietää, kuinka mieheni kärsi. Jos hän olisi minua rangaissut rikoksestani, niin olisi parempi meille kummallekin. Mutta hän osasi vain sanattomana kärsiä, hän ei osannut mitään sanoa.

Kun olin murheesta melkein mielipuoli, palasi Guru Thakur. Aikaisemmin oli hänen ja mieheni välinen suhde ollut poikien ystävyyssuhde. Nyt minun mieheni kunnioitti rajattomasti hänen pyhyyttänsä ja oppineisuuttansa. Hän tuskin rohkeni puhua ystävänsä läsnäollessa, niin kovin hän häntä arkaili ja kunnioitti.

Mieheni pyysi Guruansa koettamaan minua jollakin tavoin lohduttaa. Guru Thakur alkoi minulle lukea ja selittää pyhiä kirjoja. Mutta enpä luule niiden paljoakaan minuun tehonneen. Niiden koko arvo oli minulle siinä äänessä, joka niitä minulle luki. Jumala sallii ihmissydämen parhaimmin juoda jumalallista elämää ihmisäänen välityksellä. Hänellä ei ole käytettävänänsä mitään parempaa maljaa, ja hän itsekin nauttii jumalallista juomaansa samasta maljasta.

Mieheni Guruunsa kohdistama rakkaus ja kunnioitus täytti meidän talomme niinkuin suitsutus temppelin pyhän lippaan. Minä osoitin samaa harrasta kunnioitusta ja sain mieleeni rauhaa. Minä näin jumalani tuon Gurun hahmossa. Hänellä oli tapana saapua joka aamu aterioimaan luoksemme. Herätessäni minä kaikkein ensiksi ajattelin hänen ravintoansa ikäänkuin pyhää Jumalan lahjaa. Kun valmistin ruokalajeja hänen ateriaansa varten, niin sormeni ilosta lauloivat.

Nähdessään, kuinka minä palvoin hänen Guruansa, mieheni alkoi kunnioittaa minua vieläkin enemmän. Hän huomasi, kuinka kiihkeästi hänen Gurunsa tahtoi selittää minulle pyhiä kirjoja. Hän oli tottunut siihen ajatukseen, ettei voinut milloinkaan toivoa Gurunsa kiinnittävän häneen minkäänlaista huomiota, koska oli typerä; mutta hänen vaimonsa korjasi asian.

Niin meni jälleen viisi vuotta, ja koko elämäni olisi kulunut siten, ellei jossakin pinnan alla olisi salaa tapahtunut varkaus. Minä en voinut sitä keksiä, mutta sen keksi minun sydämeni Jumala. Sitten tuli päivä, jolloin koko elämämme yht'äkkiä mullistui.

Oli keskikesän aamu. Minä olin palaamassa kotiin kylpemästä, vaatteeni olivat ihan märät. Minä kuljin erästä varjoisaa kujannetta, ja tien käänteessä, mango-puun alla, kohtasin Guru Thakurini. Hänellä oli pyyheliina olallansa ja hän toisteli joitakin sanskriittisäkeitä ollen kylpyyn menossa. Märissä vaatteissani, jotka takertuivat ruumiiseeni, minä häpesin kohdata hänet. Yritin päästä pujahtamaan nopeasti ohi hänen katsettansa välttäen. Hän huusi minua nimeltä.

Minä pysähdyin, painoin katseeni alas ja lysähdin itseeni. Hän kiinnitti katseensa minuun ja virkkoi: 'Kuinka ihmeen kaunis onkaan sinun ruumiisi!'

Koko lintujen maailma tuntui helkähtävän laulamaan lehvistössä pääni päällä. Kaikki tien varrella kasvavat pensaat näyttivät puhkeavan hehkuvaan kukkaan. Tuntui siltä, kuin taivas ja maa ja kaikki olisi muuttunut humalluttavan riemun pyörteeksi.

En tiedä, kuinka saavuin kotiin. Muistan vain syöksyneeni siihen huoneeseen, jossa me palvoimme Jumalaa. Mutta silmieni edessä karkelivat samat kultaiset valon välkkeet, jotka olivat värähdelleet näkyvissäni tuolla yksinäisellä polulla virralta palatessani.

Guru Thakur saapui sinäkin päivänä aterialle ja tiedusteli mieheltäni, minne minä olin lähtenyt. Hän etsi minua, mutta ei voinut minua mistään löytää.

Ah, maa ei ole minulle enää sama kuin ennen. Entinen päivänpaiste ei enää ole minun. Minä huusin Jumalaani tuskassani, mutta hän ei kääntänyt kasvojansa minun puoleeni.

En tiedä, miten päivä kului. Yöllä minun piti kohdata mieheni. Mutta yö on pimeä ja mykkä. Silloin minun mieheni henki ilmenee säteilevänä kuin tähdet hämärissä. Minä olin kuullut hänen pimeässä lausuvan ajatuksiansa ja olin hämmästynyt havaitessani, kuinka syvästi hän kykeni tajuamaan.

Toisinaan minä pääsin vasta myöhään illalla levolle, kun talousaskareet olivat estämässä. Mieheni odotti minua lattialla istuen, makuulle menemättä. Aloitimme silloin usein keskustelumme puhumalla jotakin Gurusta.

Tänä yönä minä tulin jälkeen puolenyön huoneeseeni ja löysin mieheni lattialta nukkumasta. Häntä häiritsemättä minä paneuduin lattialle hänen jalkojensa eteen, kasvot hänen puoleensa käännettyinä. Kerran hän nukkuessaan ojensi jalkaansa ja satutti minua rintaan. Se oli hänen viimeinen testamenttinsa.

Seuraavana aamuna, kun mieheni heräsi unestansa, minä jo istuin hänen vieressään. Ikkunasta näkyi tuuhean lehvistön yli aamun ensimmäinen kalpea kajaste yön päärmeessä. Oli niin varhainen, etteivät varikset olleet vielä alkaneet vaakkua.

Minä kumarsin ja kosketin otsallani mieheni jalkoja. Hän nousi istumaan, säikähtyneenä, ikäänkuin unennäöstä heräten, ja silmäili hämmästyneenä kasvojani. Minä sanoin:

'Olen tehnyt päätökseni. Minun täytyy jättää maailma. Minä en voi olla kauemmin sinun omasi. Minun täytyy lähteä sinun luotasi.'

'Kuulehan mitä sanon!' rukoilin minä sanomattoman tuskan vallassa. 'Kuule minua ja ymmärrä! Sinun täytyy naida toinen vaimo. Minun täytyy sanoa hyvästi.'

Mieheni sanoi: 'Mitä merkitsee kaikki tämä hurja, hullu puhe? Kuka käskee sinua luopumaan maailmasta?'

Mieheni näytti hämmentyneeltä. 'Guru Thakur!' huudahti hän. 'Milloin hän on antanut sinulle sen neuvon?'

Hänen äänensä hieman värähteli. Hän kääntyi, silmäili kasvojani ja kysyi minulta: 'Miksi hän sinulle antoi sellaisen käskyn?'

'En tiedä', vastasin minä. 'Kysy häneltä itseltänsä! Hän sanoo sen sinulle, jos voi.'

Mieheni sanoi: 'Maailmasta voi luopua, vaikka jääkin siinä elämään.
Sinun ei tarvitse lähteä minun luotani. Minä puhun asiasta Gurulleni.'

'Sinun Gurusi', vastasin minä, 'kenties hyväksyy anomuksesi; mutta minun sydämeni ei milloinkaan siihen suostu. Minun täytyy lähteä sinun luotasi. Tästä lähtien ei maailmaa enää ole minulle olemassa.'

Mieheni vaikeni, ja me istuimme siinä pimeässä lattialla. Kun päivä oli valjennut, hän sanoi minulle: 'Menkäämme yhdessä hänen luoksensa.'

Minä laskin käteni ristiin ja sanoin: 'Minä en näe häntä enää milloinkaan.'

Hän katsoi minua kasvoihin. Minä painoin pääni alas. Hän ei virkkanut enempää. Minä tiesin, että hänen katseensa oli jotenkin tunkeutunut minun mieleeni ja tiesi mitä siellä tapahtui. Tässä minun maailmassani on ollut vain kaksi ihmistä, jotka ovat minua sydämestänsä rakastaneet — minun poikani ja minun mieheni. Tämä rakkaus oli minun Jumalani, ja senvuoksi se ei voinut sietää mitään vääryyttä. Toinen heistä jätti minut, ja minä itse jätin toisen. Nyt minun täytyy saada totuus, totuus yksinänsä.

NÄKÖ

Erittäin nuorena aviovaimona minä synnytin kuolleen lapsen ja olin itse kuolemaisillani. Minä toivuin vain vähitellen, ja näköni heikontui heikontumistaan.

Mieheni opiskeli siihen aikaan lääketiedettä. Hän oli hieman mielissäänkin, kun sai minua parantaessaan todistaa lääkeopillisia tietojansa. Hän siis alkoi itse hoitaa silmiäni.

Minun vanhempi veljeni valmistautui silloin lainopillista tutkintoansa suorittamaan. Eräänä päivänä hän tuli luoksemme ja säikähti kovin nähdessään, missä tilassa minä olin.

"Mitä teetkään?" sanoi hän miehelleni. "Sinähän tärvelet Kumon silmät.
Sinun pitäisi heti kysyä neuvoa lääkäriltä."

Mieheni virkkoi ärtyisesti: "Miksi? Mitä voi hyvä tohtori tehdä enemmän kuin minä? Tapaus on ihan yksinkertainen, ja kaikki lääkkeet ovat yleisesti tunnetut."

Dada vastasi pilkallisesti: "Näyttää siltä, kuin luulisit, ettei sinun ja oman lääkeopillisen tiedekuntasi professorin välillä ole vähääkään eroa."

Mieheni vastasi kiukustuneena: "Jos sinä satut joutumaan naimisiin ja syntyy riitaa vaimosi omaisuudesta, et suinkaan ota vastaan minun neuvojani lakiasioissa. Miksi siis tulet minua neuvomaan lääkeopissa?"

Heidän siinä kiistellessään minä sanoin itselleni, että kahden kuninkaan sotaan lähtiessä nurmirukka aina joutuu eniten kärsimään. Nyt oli kiista käynnissä noiden kahden kesken, ja minä sain kestää iskun.

Minustakin tuntui kohtuuttomalta, että omaiseni minut kerran naitettuansa vielä asiaan sekaantuivat. Koskihan minun iloni ja murheeni miestäni eikä heitä.

Siitä päivästä lähtien oli mieheni ja veljeni välinen suhde tuon silmiäni koskevan mitättömän seikan vuoksi jännittynyt.

Eräänä iltapuolena, mieheni ollessa poissa kotoa, veljeni hämmästyksekseni toi lääkärin minua näkemään. Lääkäri tarkasti silmäni erittäin huolellisesti ja näytti kovin vakavalta. Hän sanoi, että enempi laiminlyöminen olisi vaarallista. Hän kirjoitti määräyksen, ja veljeni lähetti kohta lääkettä noutamaan. Vieraan tohtorin mentyä minä rukoilin veljeäni olemaan asiaan sekaantumatta. Minä olin varma siitä, että lääkärin salaisista käynneistä koituisi pelkkää onnettomuutta.

Minua itseäni hämmästytti, että sain kerätyksi kyllin paljon rohkeutta sanoakseni tuon veljelleni. Olin näet ennen aina häntä pelännyt. Olen varma siitä, että veljenikin hämmästyi minun uskaliaisuuttani. Hän oli vähän aikaa vaiti ja virkkoi sitten: "Olkoon menneeksi, Kumo. Minä en enää kutsu tohtoria. Mutta kun lääkkeet tulevat, niin sinun pitää ne nauttia."

Sitten veljeni lähti. Lääkkeet saapuivat apteekista. Minä otin ne — pullot, jauheet, määräykset ja kaikki — ja viskasin ne kaivoon!

Veljeni sekaantuminen asioihin oli ärsyttänyt miestäni, ja hän alkoi nyt käsitellä silmiäni entistä uutterammin. Hän koetteli kaikenlaisia lääkkeitä. Minä asetin silmilleni siteen niinkuin hän käski, käytin hänen määräämiänsä värillisiä silmälaseja, nautin hänen rohtojansa ja kaikkia hänen jauheitansa. Joinpa kalanmaksaöljyäkin, vaikka se ei tahtonut ottaa kurkustani luisuakseen.

Sairaaloista tullessaan hän joka kerta huolestuneena tiedusteli, kuinka voin, ja minä vastasin: "Paljon paremmin." Minun kykyni pettää itseäni muuttui tosiaankin nerokkaaksi. Huomatessani, että silmäni vuotivat vettä entistä enemmän, minä lohduttauduin ajattelemalla, että oli hyvä vapautua suuresta huonojen nesteiden määrästä, ja kun silmieni vesivirrat sitten vähenivät, niin minä ylpeilin mieheni taitavuudesta.

Muutamien aikojen kuluttua tuska kuitenkin kävi sietämättömäksi. Näköni himmeni, ja päätäni särki alinomaa päivin öin. Minä huomasin mieheni käyvän levottomaksi. Hänen käytöksestänsä minä oivalsin, että hän etsi jotakin tekosyytä kutsuakseen lääkärin. Niinpä viittasinkin siihen suuntaan, että voisimme jonkun kutsua.

Ilmeistä oli, että hän tunsi suurta helpotusta. Jo samana päivänä hän kutsui englantilaisen lääkärin. En tiedä, mitä he keskenään juttelivat, mutta minä arvasin, että Sahib oli puhunut miehelleni erittäin tuimasti.

Lääkärin lähdettyä hän oli vähän aikaa vaiti. Minä otin hänen kätensä omiini ja sanoin: "Millainen sivistymätön mies tuo olikaan! Miksi et kutsunut intialaista lääkäriä? Olisi ollut paljoa parempi. Luuletko, että tuo mies osaa käsitellä silmiäni paremmin kuin sinä?"

Mieheni oli hetkisen ihan vaiti. Sitten hän virkkoi murtunein äänin:
"Kumo, silmäsi täytyy leikata."

Minä olin suuttuvinani siitä, että hän oli asiaa niin kauan minulta salannut.

"Sinä olet sen tietänyt kaiken aikaa", sanoi hän, "etkä ole minulle mitään virkkanut! Luuletko minua sellaiseksi pienokaiseksi, etten leikkausta siedä?"

Sen kuultuansa hän jälleen tuli hyvälle tuulelle. "Kovin harvat ovat ne miehet", virkkoi hän, "jotka ovat kyllin urhoolliset säikähtämättä odottaakseen leikkausta".

Minä nauroin hänelle: "Niin on laita. Miehet ovat urhoollisia ainoastaan vaimojensa nähden!"

Hän silmäili minua vakavasti ja virkkoi: "Olet ihan oikeassa. Me miehet olemme kauhean turhamaisia."

Minä karkoitin nauraen hänen vakavuutensa: "Oletko varma siitä, että te voitatte meidät naiset turhamaisuudessakin?"

Veljeni tultua minä vein hänet syrjemmälle: "Kuulehan, Dada, sinun lääkärisi määräämä hoitotapa olisi epäilemättä ollut sanomattoman hyvä, mutta onnettomuudeksi minä erehdyin käyttämään juomaa ulkonaisesti. Ja siitä päivästä lähtien, jolloin tuon erehdyksen tein, silmäni ovat huonontumistaan huonontuneet. Nyt on leikkaus välttämätön."

Veljeni sanoi minulle: "Sinä olit miehesi hoidossa, ja siitä syystä minä en enää käynyt sinua katsomassa."

"Ei", vastasin minä. "Minä hoidin itseäni tosiaankin sinun tohtorisi ohjeiden mukaisesti."

Kuinka naisen täytyykään valehdella! Äiteinä me valehtelemme rauhoittaaksemme lapsiamme, ja kun olemme puolisoita, niin kerromme valheita rauhoittaaksemme lapsiemme isää. Milloinkaan me emme vapaudu tuosta välttämättömyydestä.

Petokseni sai aikaan sen, että mieheni ja veljeni välinen suhde parani. Veljeni soimasi itseänsä siitä, että oli saanut minut salaamaan asian mieheltäni, ja mieheni katui sitä, ettei ollut heti alussa noudattanut veljeni neuvoa.

Vihdoin, molempien asiaan suostuttua, saapui englantilainen lääkäri ja toimitti leikkauksen käsitellen vasenta silmääni. Se oli kumminkin liian heikko kestääkseen ponnistusta, ja viimeinenkin värjyvä valonkajaste hävisi siitä. Sitten häipyi toinenkin silmä vähitellen pimeään.

Eräänä päivänä mieheni tuli vuoteeni viereen. "Minä en kehtaa sitä enää salata sinulta, Kumo", sanoi hän, "sinun silmäsi olen minä tärvellyt".

Minä tunsin, että hänen äänensä tukehtui kyyneliin, otin hänen oikean kätensä molempiin käsiini ja sanoin: "Mitä puhutkaan! Sinä olet menetellyt ihan oikein. Sinä olet käsitellyt vain sitä, mikä nimenomaisesti sinulle kuuluu. Ajattelehan, jos joku vieras lääkäri olisi vienyt minulta näön. Mitä lohdutusta minulla silloin olisi ollut? Nyt sitävastoin minä voin tuntea, että on paras niinkuin on tapahtunut, ja suurena lohtunani on se tieto, että olen kadottanut silmieni valon sinun käsissäsi. Kun Jumalaa palvelevalta Ramtshandralta puuttui yksi lootuskukka, hän tarjosi molemmat silmänsä tuon puuttuvan lootuksen asemesta. Minä olen antanut silmäni Jumalalleni. Kun tästä lähtien näet jotakin, mikä sinua ilahduttaa, niin sinun pitää se minulle kuvailla, ja minä käytän sanojasi ravintonani, sinun näkemisestäsi minulle jääneenä pyhänä lahjana."

Minä en tietenkään tarkoita, että sanoin kaiken tuon silloin ja siinä, sillä näistä asioista ei käy puhuminen hetken liikutuksen vallitessa. Mutta minä mietin näitä ja samanlaisia asioita pitkät päiväkaudet. Ja kun olin kovin masentunut, tai jos palvontani valo joskus himmeni ja minä surkuttelin kovaa kohtaloani, niin annoin mieleni toistella noita lausumia, toista toisensa jälkeen, niinkuin lapsonen toistelee hänelle kerrottua tarinaa. Siten minä jälleen pääsin hengittelemään rauhan ja rakkauden seesteisempää ilmaa.

Siinä keskustellessamme minä sanoin miehelleni kyllin paljon osoittaakseni mitä sydämessäni piili.

"Kumo", sanoi hän minulle, "typeryyteni aiheuttama onnettomuus ei ole enää mitenkään autettavissa. Mutta jotakin voin sentään tehdä. Minä voin aina pysytellä sinun luonasi ja koettaa korvata puuttuvaa näköäsi niin hyvin kuin osaan."

"Ei", vastasin minä, "se ei käy päinsä. Minä en vaadi sinua muuttamaan kotiasi sokean sairaalaksi. Yksi ainoa asia on tarpeen — sinun on mentävä uudelleen naimisiin."

Yrittäessäni hänelle selittää, että se oli tarpeen, minun ääneni hieman petti. Minä yskin ja yritin salata liikutustani, mutta hän puhkesi puhumaan:

"Kumo, minä tiedän olevani houkkio ja kerskailija ja mitä hyvänsä, mutta sellainen konna minä en ole! Jos milloinkaan menen uudelleen naimisiin, niin vannon sinulle — vannon sinulle kaikkein juhlallisimmin valoin kotijumalani Gopinathin nimessä — että vihattavin kaikista synneistä, isänmurha, saa langeta minun päälaelleni!"

Ah, kunpa en olisi milloinkaan sallinut hänen vannoa tuota kamalaa valaa! Mutta kyynelet tukahduttivat minun ääneni, ja tuskin kestettävissä oleva riemuntunne esti minua mitään sanomasta. Minä kätkin sokeat kasvoni pieluksiin ja nyyhkytin nyyhkyttämistäni. Kun kyynelteni ensimmäinen tulva oli ohi, minä vedin hänen päänsä rinnalleni.

"Miksi", huudahdin minä, "miksi vannoitkaan sellaisen kamalan valan? Luuletko, että minä kehoitin sinua menemään uudelleen naimisiin oman halvan nautintosi vuoksi? Se ei ollut tarkoitukseni. Minä ajattelin itseäni, sillä hän voisi toimittaa ne palvelukset, jotka olivat minun asianani, kun minä olin näkevä."

"Palvelukset!" huudahti hän. "Palvelijat kelpaavat pitämään niistä huolta. Luuletko minua niin mielettömäksi, että otan talooni orjan ja pyydän häntä istumaan valtaistuimelle jumalattareni keralla?"

Lausuessaan sanan "jumalattareni" hän piteli kasvojani käsissään ja suuteli minua otsaan, kulmakarvojen väliin. Sinä tuokiona avautui jumalallisen viisauden kolmas silmä siihen kohtaan, mihin hän oli minua suudellut, ja minä tulin totisesti pyhitetyksi.

Minä ajattelin: "Hyvä niin. Minä en kykene enää häntä palvelemaan alemmassa taloushuolien maailmassa. Mutta minä kohoan korkeampaan olokehään. Minä tuon siunausta ylhäältä. Ei enää valheita! Ei enää pettelyitä! Minä karkoitan iäksi kaikki menneen elämäni pikkumaisuudet ja teeskentelyt!"

Sinä päivänä, koko sen päivän, minä tunsin mielessäni ankaraa ristiriitaa. Se riemuisa ajatus, että mieheni oli mahdoton mennä uudelleen naimisiin tuon juhlallisen valan vannottuansa, juurtui sydämeeni niin syvälle, etten kyennyt sitä tempaamaan sieltä pois. Mutta se uusi Jumalatar, joka oli löytänyt minusta valtaistuimensa, sanoi: "Voipa tulla aika, jolloin miehesi olisi hyvä rikkoa valansa ja mennä jälleen naimisiin." Mutta minussa oleva nainen lausui "Olkoonpa niin, mutta vala on sittenkin vala, ja siitä ei pääse." Minussa oleva jumaluus vastasi: "Sinulla ei kumminkaan ole mitään syytä siitä riemuita." Mutta minussa oleva nainen virkkoi: "Se, mitä sanot, on aivan oikein, mutta hän on sittenkin valansa vannonut." Ja sama juttu uudistui alinomaa. Vihdoin jumalatar synkistyi ja vaikeni, ja kaamea pelko kietoi minut pimeyteensä.

Katuva mieheni ei tahtonut sallia palvelijoiden suorittavan minun töitäni; hänen piti tehdä kaikki itse. Aluksi minä olin sanomattoman iloinen siitä, että olin pienimmissäkin seikoissa hänestä riippuvainen. Siten minä sain hänet pysymään luonani, ja haluni saada olla hänen seurassaan oli sokeutumiseni jälkeen käynyt kiihkeäksi. Sitä osaa hänen olemassaolossansa, jonka silmäni olivat menettäneet, minun toiset aistini anelivat itsellensä. Kun hän ei ollut luonani, minusta tuntui siltä, kuin olisin häilynyt ilmassa ja menettänyt kaiken yhteyden havaittaviin olioihin.

Entisinä aikoina, mieheni palatessa myöhään sairashuoneesta, minulla oli tapana avata ikkunani ja tähystellä. Tie oli yhdysside, joka liitti hänen maailmansa minun maailmaani. Nyt, kun olin sokeutumiseni vuoksi menettänyt tuon yhdyssiteen, koko ruumiini lähti häntä etsimään. Meitä yhdistävä silta oli luhistunut, ja nyt oli välillämme tuo ylipääsemätön juopa. Hänen lähtiessään luotani kuilu näytti ammottavan valtavana. Minä voin ainoastaan odottaa sitä hetkeä, jolloin hän jälleen saapuisi omalta rannaltansa minun puoleiselleni.

Sellainen kiihkeä kaipaus ja sellainen äärimmäinen riippuvaisuus ei kumminkaan voi olla hyväksi. Vaimo on varmaan riittävä taakka miehelle, ja tämän sokeuden siihen lisääminen merkitsi hänen elämänsä sietämättömäksi tekemistä. Minä lupasin pyhästi kärsiä yksinäni ja olla milloinkaan kietomatta miestäni kaikkialle ulottuvan pimeyteni laskoksiin.

Uskomattoman lyhyessä ajassa minä pääsin harjoituksen nojalla niin pitkälle, että voin suorittaa kaikki taloustoimet tunto-, kuulo- ja hajuaistiini varautuen. Huomasinpa pian, että osasin menetellä taitavamminkin kuin ennen. Näkö epäilemättä usein pikemmin häiritsee kuin auttaa meitä. Niinpä tapahtuikin, että kun harhailevat katseeni eivät enää kyenneet tekemään tehtäväänsä, kaikki muut aistini alkoivat kukin suorittaa suoritettavaansa rauhallisesti ja täsmällisesti.

Alinomaisen harjoituksen avulla hankittuani kokemusta minä en tahtonut enää sallia mieheni suorittaa puolestani mitään talousaskareita. Aluksi hän katkerasti valitti, että minä riistin häneltä hänen katumusharjoituksensa.

Se ei minua vakuuttanut. Mitä hän sanoikin, minä havaitsin joka tapauksessa, että hän tunsi nimenomaista helpotusta, kun nuo taloustoimet olivat ohi. Sokean vaimon alinomainen palveleminen ei voi missään tapauksessa täyttää miehen elämää.

Mieheni oli vihdoin lopettanut lääketieteelliset opintonsa. Hän siirtyi Kalkuttasta erääseen pieneen kaupunkiin harjoittamaan lääkärinammattia. Siellä maalla minä tunsin ilokseni, sokeudestani huolimatta, että olin päässyt takaisin Emoni helmaan. Minä olin lähtenyt kotiseudultani maalta Kalkuttaan, kun olin kahdeksan vuoden ikäinen. Siitä oli kulunut kymmenen vuotta, ja kotikyläni muisto oli ehtinyt himmentyä. Niin kauan kuin näköni oli tärveltymätön, Kalkuttan vilkas elämä oli salannut näkyvistäni varhaisempien päivieni muiston. Mutta nyt, kun olin menettänyt näköni, minä ensimmäisen kerran oivalsin, että Kalkutta kiehtoi ainoastaan silmiä: se ei kyennyt täyttämään mieltä. Ja nyt, sokeuteni aikana, lapsuusaikani kuvat jälleen kirkastuivat, niinkuin tähdet illan taivaalla ilmaantuvat näkyviin toinen toisensa jälkeen.

Marraskuun alussa me lähdimme Kalkuttasta Harsingpuriin. Paikkakunta oli minulle tuntematon, mutta maaseudun tuoksut ja äänet syleilivät minua vanhoina tuttavina. Äsken kynnetyiltä vainioilta huokuva aamutuuli, kukkivan sinapin makea ja vieno tuoksu, etäältä helisevä paimenpojan huilu, vieläpä kuoppaista kylänraittia vierivien rattaiden rämykin täytti maailmani riemulla. Kulunut elämäni kaikkine häipymättömine tuoksuinensa ja sointuinensa ilmeni minulle eloisana nykyisyytenä, ja sokeat silmäni eivät voineet väittää minun olevan väärässä. Minä siirryin taaksepäin ja elin uudelleen lapsuusikäni. Yhtä vain puuttui: äitini ei ollut enää luonani.

Minä voin nähdä kotiseutuni suurine piipul-puinensa, jotka kasvoivat kylänlammen partaalla. Minä voin kuvailla mieleeni vanhan isoäitini istumassa maassa ohuine valtoimine hiussuortuvinensa lämmittelemässä selkäänsä auringonpaisteessa ja pyörittelemässä valmiiksi pieniä papupalleroita, joita kuivattuina käytettiin keitoksiin. Mutta miten olikaan, minä en voinut palauttaa mieleeni niitä lauluja, joita hän tapasi hyräillä heikoin ja vavahtelevin äänin. Iltasella, kun kuulin karjan ammuvan, minä melkein voin nähdä äitini kulkemassa ometoissa sytytetty lyhty kädessään. Tuoreen rehun tuoksu ja olkivalkean kitkerä savu tuntui sydämessäni asti. Ja etäällä kuuluivat soivan temppelin kellot, joita virralta tuleva tuulenhenki häilytti.

Kalkutta meluinensa ja jaarituksinensa saa sydämen turtumaan. Kaikki elämän kauniit velvollisuudet menettävät siellä raikkautensa ja viattomuutensa. Minä muistan, kuinka kerran eräs ystävättäreni tuli luokseni ja sanoi minulle: "Kumo, miksi et ole vihainen? Jos minun mieheni kohtelisi minua sillä tavalla, niin minä en enää milloinkaan häneen katsahtaisi."

Hän yritti saada minua suuttumaan siitä, että mieheni oli niin kauan viivytellyt lääkärin kutsumista.

"Minun sokeuteni", vastasin minä, "oli sinänsä riittävä onnettomuus. Miksi olisinkaan sitä pahentanut sallimalla syntyä mieheeni kohdistuvaa vihaa?"

Ystävättäreni pudisti halveksien päätänsä kuullessaan minun, tyttöletukan, niin vanhanaikaisesti haastelevan. Saman tunteen vallassa hän luotani poistuikin. Mutta mitä lienenkin silloin vastannut, tuollaiset sanat jättävät jälkeensä myrkyn, josta sielu ei milloinkaan täysin vapaudu, kun ne kerran on lausuttu.

On siis selvää, että Kalkutta loppumattomine jaarituksinensa saa sydämen turtumaan. Mutta kun sitten tulin takaisin maaseudulle, niin kaikki aikaisemmat toivoni ja uskoni, kaikki se, mitä olin lapsuudessa pitänyt totena, kävi jälleen raikkaaksi ja kirkkaaksi. Jumala tuli luokseni ja täytti sydämeni ja maailmani. Minä kumarsin häntä ja sanoin:

Mutta minäpä sanoinkin enemmän kuin oli lupa sanoa. Oli julkeata sanoa: "Sinä olet minun kanssani." Me voimme sanoa vain: "Minun täytyy olla sinulle uskollinen." Silloinkin, kun ei jää mitään jäljelle, meidän tulee yhä elää.

III

Me vietimme yhdessä muutamia onnellisia kuukausia. Mieheni saavutti jonkinlaista mainetta lääkärinä, ja samalla hän ansaitsi rahaa.

Mutta rahassa piilee onnettomuutta. Minä en voi mainita mitään erikoista tapausta, mutta koska sokeat yleensäkin havaitsevat terävämmin kuin muut, niin minä voin huomata sen muutoksen, joka miehessäni tapahtui varallisuuden lisääntyessä.

Nuorempana hän oli ankaran oikeudentuntoinen ja oli usein minulle kertonut, kuinka mielellään hän tahtoi auttaa köyhiä, kunhan ehtisi itse harjoittamaan ammattiansa. Hän tunsi jaloa ylenkatsetta niitä virkaveljiänsä kohtaan, jotka eivät tahtoneet koetella potilaansa valtimoa, ennenkuin olivat saaneet maksunsa. Mutta nyt minä havaitsin aivan muuta. Hän oli muuttunut omituisen säälimättömäksi. Kerran, kun eräs köyhä vaimo tuli ja pyysi häntä armeliaisuudesta pelastamaan hänen ainoan lapsensa hengen, hän tylysti kieltäytyi. Ja kun minä rukoilemalla rukoilin häntä myöntymään, hän suoritti työnsä huolimattomasti.

Kun olimme vielä varattomammat, mieheni ei pitänyt jyrkästä menettelystä raha-asioissa. Hän käyttäytyi sellaisissa tapauksissa nimenomaisen kunniallisesti. Mutta kerättyään pankkiin suuren säästön hän oli usein tuntikausia jonkun epäilyttävän asioitsijan seurassa sellaisissa tarkoituksissa, jotka ilmeisesti eivät ennustaneet mitään hyvää.

Minne hän onkaan ajautunut? Miten onkaan käynyt minun mieheni — mieheni, jonka tunsin, ennenkuin menetin näköni, mieheni, joka kerran suuteli otsaani ja kohotti minut Jumalattaren valtaistuimelle? Ne, jotka äkillinen intohimon puuska syöksee maan tomuun, voivat nousta sitä voimallisemmin hyvin virikkein. Sitävastoin ne, joiden moraalisen olemuksen ydin päivä päivältä surkastuu, ne, joissa ulkonainen loismainen kasvaminen tukahduttaa vähitellen sisäisen elämän — sellaiset ihmiset joutuvat kerran sellaiseen turtuneisuuden tilaan, joka ei ole millään tavoin autettavissa.

Sokeuden aiheuttama ero on mitä vähäpätöisin ruumiillinen seikka. Mutta minua kerrassaan tukahduttaa se huomio, ettei hän enää ole luonani, niinkuin hän seisoi edessäni sinä hetkenä, jolloin me molemmat havaitsimme, että olin sokea. Siinä on todellinen ero.

Minun rakkauteni on raikas ja uskoni murtumaton, ja minä olen pysytellyt sydämeni sisimmässä pyhätössä. Mieheni sitävastoin on jättänyt niiden asioiden viileän varjon, jotka ovat ikuisia ja lakastumattomia. Hän on nopeasti häviämässä autioon, vedettömään erämaahan mielettömän kullanhimonsa ajamana.

Toisinaan johtuu mieleeni se ajatus, että asiat kenties eivät olekaan niin huonosti: että minä kenties liioittelen sen vuoksi, että olen sokea. Onhan mahdollista, että jos näköni olisi ennallensa, minä olisin hyväksynyt maailman sellaisenaan. Siltä kannalta ainakin mieheni arvosteli kaikkia minun mielialojani ja haaveitani.

Eräänä päivänä tuli taloon vanha muhamettilainen. Hän pyysi miestäni pienen pojantyttärensä luo. Minä kuulin vanhuksen sanovan: "Babu, minä olen köyhä mies, mutta lähde kerallani, ja Allah on antava sinulle siunauksensa." Mieheni vastasi kylmästi: "Se, mitä Allah antaa, ei merkitse mitään; minä tahdon tietää, mitä sinä minulle annat."

Tuon kuullessani minä kysyin itseltäni, miksi Jumala ei ollut tehnyt minua kuuroksikin eikä vain sokeaksi. Vanhus huokasi syvään ja lähti. Minä lähetin palvelijattareni kutsumaan hänet luokseni. Minä kohtasin hänet sisempien suojien ovella ja pistin hänen käteensä muutamia kolikoita.

"Ottakaa tämä minulta", sanoin minä, "pientä pojantytärtänne varten ja noutakaa luotettava lääkäri häntä hoitamaan. Ja — rukoilkaa mieheni puolesta."

Mutta koko sinä päivänä minä en voinut nauttia yhtään ravintoa.
Iltapäivällä, päivällislevolta noustessaan, mieheni kysyi minulta:
"Kuinka näytätkään noin kalpealta?"

Minä olin aikeissa sanoa kuten aina aikaisemmin: "Oh, eihän se mitään vaarallista!" Mutta nuo pettelyn päivät olivat ohi, ja minä puhuin hänelle peittelemättä.

"Minä olen jo päiväkausia epäröinyt, sanoako sinulle jotakin", virkoin minä. "On ollut vaikea saada ajattelemalla selväksi, mitä oikeastaan tahdoin sanoa. Nytkään en kenties kykene selittämään, mitä mielessäni liikkui. Mutta olen varma siitä, että sinä tiedät, mitä on tapahtunut. Meidän elämämme ovat toisistansa eronneet."

Minä vastasin hänelle: "Sen tiedän. Mutta on olemassa asioita, jotka ovat ikuisia."

"On olemassa paljon sellaisia naisia", virkkoi hän, "joilla on todellista surun syytä. On sellaisia, joiden miehet eivät ansaitse rahaa. On toisia, joiden miehet eivät heitä rakasta. Mutta sinä teet itsesi onnettomaksi ihan suotta."

Silloin minulle selvisi, että juuri sokeuteni oli suonut minulle kyvyn
nähdä sellaisen maailman, jossa kaikki on muutoksen saavuttamattomissa.
Niin, se on epäilemättä totta. Minä en ole toisten naisten kaltainen.
Ja mieheni ei tule minua milloinkaan ymmärtämään.

Elämämme vierivät joitakin aikoja eteenpäin tylsän tavanomaista kulkuansa. Sitten yksitoikkoisuus keskeytyi. Eräs mieheni täti tuli luoksemme vierailemaan.

Ensimmäinen asia, jonka hän sanoa tokaisi ensi kertaa toisemme kohdatessamme, oli tämä: "Kuulehan, Kumo, on kovin surkeata, että olet tullut sokeaksi; mutta miksi sälytät onnettomuutesi miehesikin kannettavaksi? Sinun täytyy saada hänet naimaan toisen vaimon."

Syntyi kiusallinen vaitiolo. Jos mieheni olisi sanonut jotakin leikkisää tai nauranut hänelle vasten kasvoja, niin kaikki olisi ollut hyvin. Mutta hän soperteli ja epäröi ja virkkoi vihdoin hermostuneeseen, typerään tapaan: "Ajatteletko tosiaankin niin? Kuulehan, täti, sinun ei tosiaankaan pitäisi niin puhua."

"Eikö olisi parempi kysyä jonkun pätevämmän henkilön mielipidettä asiaa ratkaistaessa?" kysyin minä. "Taskuvaras ei milloinkaan kysy lupaa siltä henkilöltä, jonka taskut aikoo tyhjentää."

"Olet aivan oikeassa", virkkoi hän sukoillen. "Abinash, poikaseni, pidetään pieni neuvottelu kahden kesken. Mitä siitä arvelet?"

Muutaman päivän kuluttua mieheni kysyi häneltä minun läsnäollessani, tunsiko hän jonkun tytön, hyvien vanhempien lapsen, joka voisi tulla minua auttamaan taloustoimissani. Hän tiesi varsin hyvin, etten minä mitään apua tarvinnut. Minä olin vaiti.

"Onhan niitä sellaisia, kuinka paljon tahansa. Serkullani on tytär, joka on ehtinyt naimaikään ja on niin viehättävä tyttö kuin suinkin voit toivoa. Hänen sukulaisensa olisivat varmaan iloiset, jos saisivat sinut hänen puolisoksensa."

Mieheni nauroi jälleen teennäistä, epäröivää nauruansa ja sanoi: "Enhän minä ole naimisiinmenosta mitään virkkanut."

"Ethän voi odottaa, että hyvän perheen tyttö tulee luoksesi olemaan ja elämään, ellet mene naimisiin hänen kanssansa", sanoi täti.

Mieheni täytyi myöntää huomautus oikeutetuksi, ja hän vaikeni hermostuneena.

Hänen lähdettyänsä minä seisoin yksin sokeuteni suljetun portin takana ja rukoilin hartaasti Jumalaani: "Hyvä Jumala, pelasta mieheni!"

Muutamia päiviä myöhemmin, minun palatessani kotialttarimme luota, täti tarttui lämpimästi molempiin käsiini.

"Kumo, tässä on se tyttö, josta taanoin puhuimme", sanoi hän. "Hänen nimensä on Hemangini. Hän on iloinen saadessaan tutustua sinuun. Hemo, tulehan tänne, minä esittelen sinut sisarellesi."

Samassa astui huoneeseen mieheni. Hän oli hämmästyvinään, kun näki vieraan tytön, ja aikoi lähteä takaisin. Mutta täti sanoi: "Abinash, rakkaani, miksi juokset pakoon? Se ei ole ollenkaan tarpeen. Tässä on serkkuni tytär, Hemangini, joka on tullut sinua tervehtimään. Hemo, kumarra hänelle."

Ikäänkuin yllätettynä alkoi mieheni kysellä kaikenlaista uudesta tulokkaasta.

Minä oivalsin koko jutun onttouden, tartuin Hemanginin käteen ja talutin hänet omaan huoneeseeni. Minä silitin hellävaroen hänen kasvojansa ja käsivarsiansa ja hiuksiansa ja huomasin hänet suunnilleen viidentoista vuoden ikäiseksi ja erittäin kauniiksi.

Kun koskettelin hänen kasvojansa, hän yht'äkkiä purskahti nauramaan ja kysyi: "Mitä teetkään? Hypnotisoitko minua?"

Hänen naurunsa suloinen helinä hajoitti silmänräpäyksessä kaikki tummat pilvet väliltämme. Minä kiersin oikean käsivarteni hänen kaulaansa.

"Rakkaani", sanoin minä, "minä yritän nähdä sinua." Sitten minä jälleen hivelin hänen somia kasvojansa vasemmalla kädelläni.

"Yrität nähdä minua?" kysyi hän jälleen nauruun purskahtaen. "Olenko minä puutarhassasi kasvanut kurpitsa, jota sinun pitää tunnustella nähdäksesi kuinka pehmeä se on?"

Hän oli vaiti. Minä tunsin, kuinka hänen isot nuoret silmänsä tuijottivat kasvoihini uteliaisuutta tulvillaan. Sitten hän painui mietteisiinsä, hämmentyi ja virkkoi vähän ajan kuluttua:

"Ei", vastasin minä, "sinä erehdyt. Hän ei ole tätiä tänne kutsunut.
Täti on tullut omasta aloitteestansa."

Hemanginin nauru helisi jälleen. "Sellainen on tätini", sanoi hän. "Eikö hän menetellytkin somasti, kun tuli kutsumatta? Mutta minä vakuutan sinulle, ettet hänestä vähään aikaan pääse, kun hän kerran on tullut."

"Mutta miksi isä lähettikään minut?" kysyi hän. "Voitko sen minulle sanoa?"

Täti oli tullut huoneeseen meidän keskustellessamme. Hemangini sanoi hänelle: "Milloin aiot lähteä, täti?"

"Onpa sekin kysymys!" huudahti hän. "Enpä ole milloinkaan nähnyt niin rauhatonta olentoa kuin sinä. Vast'ikään olemme saapuneet, ja sinä jo kyselet, milloin pois lähdetään!"

"Sinuun nähden asia on niinkuin olla pitääkin", sanoi Hemangini, "sillä tämä talo kuuluu sinun likeisille sukulaisillesi. Mutta kuinka on minun laitani? Minä sanon sinulle suoraan, etten voi tänne jäädä." Sitten hän tarttui minun käteeni ja kysyi: "Mitä ajattelet sinä, rakkaani?"

Minä vedin hänet povelleni, mutta en virkkanut mitään. Täti oli pahassa pulassa. Hän tunsi tilanteen liukuvan pois hänen hallittavistansa ja ehdotti niin ollen, että serkuntytär lähtisi hänen kanssaan kylpemään.

"En! Me menemme yhdessä", vastasi hänelle Hemangini tarttuen käsivarteeni. Täti myöntyi, koska pelkäsi hänen vastustelevan, jos yrittäisi vetää hänet pois.

Virralle astellessamme Hemangini kysyi minulta: "Minkä tähden sinulla ei ole lapsia?"

Hänen kysymyksensä minua hämmästytti. Minä vastasin: "Kuinka sen tietäisin? Jumalani ei ole minulle lapsia antanut. Siinä syy."

"Ei, se ei ole syynä", virkkoi Hemangini nopeasti. "Sinä olet varmaan tehnyt jonkin synnin. Ajattelehan tätiäni. Hänkin on lapseton ja varmaan siitä syystä, että hänen sydämessään piilee jotakin pahuutta. Mutta mitä pahuutta on sinun sydämessäsi?"

Nuo sanat koskivat minuun kipeästi. Minä en kykene mitenkään ratkaisemaan pahan ongelmaa. Minä huokasin syvään ja lausuin sieluni hiljaisuudessa: "Jumalani! Sinä tiedät syyn."

"Varjelkoon", huudahti Hemangini, "mitä sinä huokailet? Minuun ei kukaan suhtaudu vakavasti."

Minä sain pian selville, että mieheni ammatillisessa toiminnassa sattui alinomaa keskeytyksiä. Hän kieltäytyi lähtemästä etäämpänä asuvien potilaiden luo ja kiiruhti pois lähellä asuvienkin luota mahdollisimman pian.

Aikaisemmin hän oli käynyt sisäsuojissa ainoastaan päivällisateriani aikana ja yöllä. Mutta nyt hän, ylenmäärin tätinsä mukavuudesta huolissaan, alkoi käydä hänen luonansa kaikkina päivän hetkinä. Minä tiesin heti, että hän oli tullut tädin huoneeseen, kun kuulin tädin kutsuvan Hemanginia tuomaan lasin vettä. Aluksi tyttö noudatti käskyä, mutta myöhemmin hän kerrassaan kieltäytyi.

Silloin täti huhuili houkuttelevin äänin: "Hemo! Hemo! Hemangini!" Mutta jonkinlainen säälintunne sai tytön jäämään minun vaiheilleni. Pelon ja alakuloisuuden tunne sai hänet vaikenemaan. Toisinaan hän painautui minun suojiini niinkuin takaa-ajettu otus, joka ei tiedä, mitä kohta tapahtuu.

Suunnilleen näihin aikoihin minun veljeni tuli Kalkuttasta minua tervehtimään. Minä tiesin, kuinka terävä hänen huomiokykynsä oli ja kuinka ankarasti hän asioita arvosteli. Minä pelkäsin, että mieheni joutuisi vastaamaan ja hänen kuulusteltavaksensa. Niinpä yritin kätkeä asiain todellista tilaa meluisan iloisuuden peittoon. Mutta pelkäänpä hieman liioitelleeni; se oli minulle luonnotonta.

Mieheni alkoi osoittaa ilmeistä rauhattomuutta ja tiedusteli, kuinka kauan veljeni aikoi viipyä. Lopulta hänen kärsimättömyytensä muuttui melkein loukkaavaksi, ja veljelläni ei ollut muuta neuvoa kuin poistua. Ennen lähtöänsä hän laski kätensä päälaelleni ja antoi sen siinä levätä kauan aikaa. Minä huomasin hänen kätensä vapisevan, ja hänen silmistänsä kirposi kyynel, kun hän ääneti antoi minulle siunauksensa.

Muistan vielä varsin hyvin, että oli huhtikuun ilta ja markkinapäivä. Kaupunkiin saapunut väki oli palaamassa kotiin markkinoilta. Ilmassa oli uhkaavan rajuilman tuntu; märän maan tuoksu ja tuulen kosteus läpäisivät kaiken. Minä en milloinkaan sytytä makuuhuoneessa lamppua yksin ollessani, koska pelkään tulen voivan tarttua vaatteisiini tai jonkin muun onnettomuuden sattuvan. Minä istuin pimeän huoneeni permannolla ja huusin avukseni sokean maailmani Jumalaa.

"Jumalani", huusin minä, "Sinun kasvosi ovat salatut. Minä en voi Sinua nähdä. Minä olen sokea. Minä pitelen kiinni tästä sydämen murtuneesta peräsimestä, kunnes käteni vuotavat verta. Aallot käyvät minulle ylivoimaisiksi. Kuinka kauan minua koetteletkaan, Jumalani, kuinka kauan?"

Minä nojasin päätäni vuoteeseeni ja aloin nyyhkyttää. Siinä ollessani tunsin vuoteen huojahtavan. Seuraavana hetkenä Hemangini oli vieressäni. Hän kietoi käsivartensa kaulaani ja pyyhki ääneti kyynelet poskiltani. En tiedä, miksi hän oli sinä iltana odotellut sisähuoneessa tai miksi hän oli maannut yksinään siellä pimeässä. Hän ei kysynyt minulta mitään. Hän ei virkkanut sanaakaan, laski vain viileän kätensä otsalleni, suuteli minua ja poistui.

Seuraavana aamuna Hemangini sanoi tädillensä minun läsnäollessani: "Jos tahdot tänne jäädä, voit niin tehdä. Minä en jää. Minä lähden kotiin palvelijamme kanssa."

Täti sanoi, ettei hänen suinkaan tarvinnut lähteä yksin, koska hänkin aikoi lähteä. Sitten hän veti hymyillen ja sirostellen samettikotelosta helmin koristetun sormuksen.

"Katsohan, Hemo", sanoi hän, "kuinka kauniin sormuksen Abinash on sinulle tuonut".

"Katsohan, täti", vastasi hän viivyttelemättä, "katsohan, kuinka oivallisesti minä osaan tähdätä". Samassa hän viskasi sormuksen ikkunan edessä olevaan lammikkoon.

Säikähdyksen, harmin ja yllätyksen typerryttämä täti heristyi kuin siili. Hän kääntyi minun puoleeni ja tarttui käteeni.

"Kumo", toisteli hän toistelemistaan, "älä huoli virkkaa mitään tästä lapsellisesta päähänpistosta Abinashille. Hän siitä sanomattomasti suuttuisi."

Minä vakuutin, ettei hänen tarvinnut olla huolissaan. Hänen ei pitänyt kuulla asiasta sanaakaan minulta.

Seuraavana päivänä ennen lähtöänsä Hemangini syleili minua ja sanoi:
"Rakkahin, pidä minut mielessäsi; älä minua unohda."

Minä hivelin hänen kasvojansa sormillani ja vastasin: "Siskoseni, sokeiden muisti on pitkä."

Minä vedin hänen päänsä lähemmäksi ja suutelin hänen otsaansa. Maailmani muuttui yht'äkkiä harmaaksi. Kaikki se kauneus ja nauru ja herkkä nuoruus, joka oli pesiytynyt minun lähisyyteeni, hävisi Hemanginin lähtiessä. Ojennetuin käsin minä yritin ottaa selkoa siitä, mitä autioon maailmaani oli jäänyt jäljelle.

Myöhemmin tuli huoneeseen mieheni. Hän oli tuntevinaan suurta helpotusta heidän lähdettyänsä, mutta ilmaisi asian liioitellun tyhjällä tavalla. Hän väitti tädin vierailun häirinneen toimitettavia töitä.

Aikaisemmin oli mieheni ja minun välillä ollut ainoastaan sokeuden muodostama raja-aita. Nyt tuli lisäksi toinen — tämä Hemanginia koskeva tahallinen vaikeneminen. Hän oli olevinaan ihan välinpitämätön, mutta minä tiesin, että hän sai tyttöä koskevia kirjeitä.

Oli toukokuun alku. Eräänä aamuna astui palvelijattareni huoneeseeni ja kysyi: "Mitä merkitsevät kaikki nuo laiturilla tapahtuvat valmistelut? Minne herra lähtee?"

Minä tiesin, että jotakin oli uhkaamassa, mutta sanoin tytölle: "En voi sitä sanoa."

Tyttö ei uskaltanut minulta enempää tiedustella. Hän huokasi ja lähti pois.

Myöhään illalla tuli mieheni luokseni. "Minun täytyy käydä erään potilaan luona maaseudulla", sanoi hän. "Minun on lähdettävä varhain huomisaamuna, ja voi sattua, että viivyn poissa pari-kolme päivää."

Minä nousin vuoteestani. Seisoin hänen edessänsä ja huusin: "Miksi minulle valehtelet?"

Hän oli vaiti. Muutamaan hetkeen ei huoneessa kuulunut hiiskahdustakaan. Sitten minä keskeytin vaitiolon:

Minä huusin äänekkäästi: "Ei, minä en salli sen tapahtuvan. Minä pelastan sinut tästä suuresta onnettomuudesta, tästä kamalasta synnistä. Jos en sitä voi tehdä, niin miksi olenkaan sinun vaimosi ja miksi olen milloinkaan Jumalaani palvonut?"

Huoneessa vallitsi haudanhiljaisuus. Minä vaivuin lattiaan ja kiersin käsivarteni mieheni polvien ympäri.

"Mitä olenkaan tehnyt? Mitä olen rikkonut? Sano minulle totuus. Miksi tahdot itsellesi toisen vaimon?"

Mieheni virkkoi hitaasti: "Minä sanon sinulle totuuden. Minä pelkään sinua. Sinun sokeutesi on sulkenut sinut linnoitukseensa, johon minä en voi päästä. Minulle sinä et enää ole nainen. Sinä olet kauhistuttava kuin Jumalani. Minä en voi elää arkielämääni sinun kanssasi. Minä tahdon itselleni naisen — ihan tavallisen naisen — jota voin mielin määrin torua ja mairitella, hyväillä ja herjata."

Avaa sydämeni ja katso! Mikä olenkaan minä muu kuin se — ihan tavallinen nainen? Minä olen sama tyttö, joka olin vastavihittynä — tyttö, joka kiihkeästi haluaa uskoa, luottaa ja hartaasti kunnioittaa.

Minä en tarkoin tiedä mitä sanoja käytin. Muistan vain sanoneeni: "Jos minä olen oikea vaimo, niin Jumala olkoon todistajani, ettet koskaan tee tuota katalaa tekoa, ettet milloinkaan riko valaasi. Ennenkuin sinä teet sellaisen jumalattoman teon, joko minä jään leskeksi tai Hemangini on kuoleva."

Sitten minä vaivuin pyörtyneenä permantoon. Kun siitä toivuin, oli yhä pimeä. Linnut olivat vaiti. Mieheni oli lähtenyt.

Koko seuraavan päivän minä istuin hartausharjoituksissa kotialttarin ääressä. Illalla nousi ankara myrsky, ukkonen jyrisi, salamat leimahtelivat ja sade pauhasi, ja talo vavahteli rajuilman käsissä. Alttarin eteen polvistuessani minä en rukoillut Jumalaa pelastamaan miestäni myrskystä, vaikka tiesinkin, että hänen täytyi siihen aikaan olla vaarassa virralla. Minä rukoilin, että mitä ikänä minulle tapahtuisikin, mieheni tulisi pelastetuksi tuosta suuresta synnistä.

Yö kului. Koko seuraavan päivän minä pysyttelin palvomassa. Illan tultua kuului ovelta ravistelua ja koputusta. Kun ovi väkivalloin avattiin, niin minut löydettiin tajuttomana makaamassa permannolla ja vietiin minut omaan huoneeseeni.

Minä havaitsin makaavani omassa huoneessani, pää Hemanginin sylissä. Kääntäessäni päätäni minä kuulin hänen pukunsa kahahtavan. Se oli morsiussilkin kahinaa.

Jumalani! Jumalani! Minun rukoukseni on jäänyt kuulematta! Mieheni on langennut!

Hemangini taivutti päänsä ja virkkoi suloisesti kuiskaten: "Rakkahin sisko, minä olen tullut pyytämään sinulta siunausta avioliitollemme."

Aluksi minun ruumiini jäykistyi niinkuin puunrunko, johon on salama iskenyt. Sitten minä nousin ja sanoin, tuskallisesti, pakottaen itseni lausumaan sanoja: "Miksi en sinua siunaisi? Ethän ole tehnyt minulle mitään vääryyttä."

"Vääryyttä!" sanoi hän. "Kun sinä menit naimisiin, niin teit oikein, mutta kun minä menen naimisiin, niin sinä nimität sitä vääryydeksi!"

Minä yritin hymyillä vastaukseksi hänen nauruunsa. Sanoin itsekseni: "Minun rukoukseni ei ole viimeinen asia maailmassa. Hänen tahtonsa on kaikki kaikessa. Satakoon iskuja minun päälaelleni, mutta jättäkööt minun uskoni ja luottamukseni Jumalaan koskematta."

Hemangini kumarsi ja kosketti jalkojani. "Minä toivon sinulle onnea", sanoin minä häntä siunaten, "ja lakkaamatonta menestystä".

"Rakkahin sisko", sanoi hän, "minulle antamasi siunaus ei riitä. Sinun pitää tehdä onnemme täydelliseksi. Sinun pitää noiden pyhien käsiesi siunauksella hyväksyä miehenikin taloosi. Salli minun tuoda hänet luoksesi."

Muutamia silmänräpäyksiä myöhemmin minä kuulin tuttuja askelia ja kysymyksen:

"Nimitätkö häntä yhä vanhemmaksi veljeksi?" kysyi hän. "Mitä mielettömyyksiä! Nimitä häntä nyt nuoremmaksi veljeksesi ja nipistä hänen korviansa ja kiusoittele häntä, sillä hän on nainut minut, sinun nuoremman sisaresi."

Silloin minä ymmärsin. Mieheni oli pelastunut tuosta suuresta synnistä.
Hän ei ollut langennut.

Minä tiesin, että veljeni oli aikonut olla milloinkaan naimisiin menemättä. Ja äitini kuoltua puuttui vielä hänen pyhä toivomuksensa, joka olisi voinut yllyttää häntä avioliittoon. Mutta minä, hänen sisarensa, olin pahan hätäni nojalla saanut hänet sen tekemään. Hän oli mennyt naimisiin minun tähteni.

Ilonkyynelet tulvahtivat silmiini ja vierivät poskilleni. Minä yritin niitä pidättää, mutta en voinut. Veljeni silitteli hiljaa hiuksiani. Hemangini painautui viereeni ja nauroi nauramistaan.

Minä makasin valveilla vuoteessani suurimman osan yötä odottaen pelon ja jännityksen vallassa mieheni palaamista. Minä en voinut kuvitellakaan, kuinka hän voisi sietää tämän häpeän ja pettymyksen iskun.

Keskiyön jo aikoja siten ohimentyä huoneeni ovi hiljaa avautui. Minä nousin vuoteessani istumaan ja kuuntelin. Askelet olivat mieheni askelia. Sydämeni alkoi sykkiä rajusti. Hän astui vuoteeni luo ja tarttui käsiini.

"Sinun veljesi", sanoi hän, "on pelastanut minut tuhosta. Minua veti yhä syvemmälle silmänräpäyksen mielettömyys. Minut oli vallannut sokaistuminen, josta en näyttänyt voivani vapautua. Jumala yksin tietää, millaista taakkaa kannoin täältä lähtiessäni. Myrsky vieri virtaa alaspäin ja peitti taivaankannen. Kaiken pelkoni ohella oli sydämessäni salainen toivo, että hukkuisin ja siten kirvoittaisin auki elämääni sitomani solmun. Saavuin sitten Mathurgandzhiin ja kuulin siellä uutisen, joka minut vapautti. Veljesi oli nainut Hemanginin. En osaa sinulle sanoa, millainen ilo ja häpeä minut valtasi, kun sen kuulin. Minä kiiruhdin jälleen alukseen. Tuona kirkastumisen tuokiona minä tiesin, ettei minulla voi olla onnea muualla kuin sinun luonasi. Sinä olet Jumalatar."

Minä nauroin ja itkin yht'aikaa ja sanoin: "Ei, ei, ei! Minä en tahdo olla kauemmin Jumalatar. Minä olen vain sinun pikku vaimosi. Minä olen ihan tavallinen nainen."

"Rakkahimpani", vastasi hän, "minullakin on jotakin sinulle sanottavaa. Älä saata minua enää milloinkaan häpeään nimittämällä minua jumalaksesi."

Seuraavana päivänä kaikui pienessä kaupungissa iloinen simpukankuorten soitto. Mutta kukaan ei millään tavoin viitannut siihen mielettömyyden yöhön, jolloin kaikki oli tuhoutumaisillaan.

NAJANDZHURIN BABUT

Najandzhurin Babut olivat aikoinaan kuuluisia tilanomistajia. He olivat tunnetut ruhtinaallisesta tuhlaavaisuudestansa. He repäisivät irti Dakkan muslimin karhean reunan, koska se hankasi heidän ihoansa. He voivat kuluttaa tuhansia rupioita kissanpoikasen häämenoihin. Eräässä juhlatilaisuudessa heidän kerrotaan sytyttäneen lukemattomia lamppuja, jotta yö muuttuisi päiväksi, ja karistelleen taivaalta hopealankoja auringonvaloa jäljitellen. Tuo kalkki tapahtui ennen suurta tulvaa. Sitten tuli tulva. Näiden vanhanaikaisten Babujen keskuudessa, jotka noudattelivat ruhtinaallisia tottumuksiansa, perimysjärjestys ei voinut olla pitkäikäinen. Niinkuin lampusta jossa palaa liian monta sydäntä, öljy on pian lopussa, sammui heistäkin elämän voima ja valkeus.

Naapurimme Kailas Babu on tuon hävinneen ihanuuden viimeinen jäännös. Hänen ollessaan keskenkasvuinen oli perhe saavuttanut melkeinpä äärimmäisen alennuksensa tilan. Hänen isänsä kuollessa pidettiin vielä häikäisevän komeat kuolinmenot, ja sitten seurasi vararikko. Omaisuus myytiin velkojen suorittamiseksi. Se vähäinen määrä rahaa, mikä vielä jäi, oli aivan liian mitätön pitämään voimassa suvun vanhaa loistokkuutta.

Kailas Babu lähti Najandzhurista ja saapui Kalkuttaan. Hänen poikansa ei elänyt kauan tässä himmenneen loiston maailmassa. Hän kuoli jättäen jälkeensä ainoan tyttären.

Kalkuttassa me olemme Kailas Babun naapurit. Meidän perheemme historia on omituisella tavalla edellämainitun nimenomainen vastakohta. Minun isäni ansaitsi rahansa omin ponnistuksin ja piti kunnianansa olla kuluttamatta äyriäkään enempää kuin oli tarpeen. Hänen vaatteensa olivat kuin työmiehen ja samoin hänen kätensä. Hän ei milloinkaan taipunut tuhlailevan komeuden nojalla ansaitsemaan Babun arvonimeä, ja minä, hänen ainoa poikansa, tiedän olla hänelle siitä kiitollinen. Hän antoi minulle kaikkein parhaan kasvatuksen, joten minä kykenin raivaamaan itselleni tien maailmassa. Minä en pidä häpeänäni sitä tosiasiaa, että olen omin neuvoin tullut siksi, mikä olen. Tulenkestävän kassakaappini sisältämät setelit ovat minulle rakkaammat kuin tyhjässä perheenkirstussa lepäävä pitkä sukupuu.

Tuo lienee ollut syynä siihen, ettei minua miellyttänyt nähdä Kailas Babun kirjoittavan yleistä luottoa varten valtavia hänen vanhan Babu-maineensa vararikkoutuneen pankin maksettavia osoituksia. Minä otaksuin hänen halveksivan minua, koska isäni oli ansainnut rahansa omin käsin.

Minun olisi pitänyt havaita, ettei kukaan muu ollut Kailas Babulle nurjamielinen. Olisi tosiaankin ollut vaikea löytää sävyisämpää ukkoa kuin hän. Surussa ja ilossa hän oli aina läsnä ystävällisine pienine myötätunnonilmauksineen. Hän otti osaa kaikkiin naapuriensa juhlamenoihin ja uskonnollisiin toimituksiin. Hänen tutunomainen hymynsä tervehti yhtä hyvin vanhaa kuin nuortakin. Hän oli väsymättömän kohtelias tiedustellessaan perheolojen yksityiskohtia. Ystäväin, jotka kohtasivat hänet kadulla, täytyi suostua siihen, että hän tarttui takinnappiin ja esitti pitkän sarjan tämäntapaisia kysymyksiä:

"Ystäväiseni, olipa hauskaa, että sinut tapasin. Hyvinkö jakselet? Kuinka voi Shashi? Entä Dada, voiko hänkin hyvin? Tiedätkö, minä kuulin vast'ikään, että Madhun poika on sairastunut, makaa kuumeessa. Kuinka hänen laitansa nyt lienee? Oletko kuullut? Entä Hari Tsharan Babu — en ole nähnyt häntä pitkiin aikoihin — toivon, ettei hän ole sairas. Kuinka on Rakkhalin laita? Ja tuota — tuota — kuinka voi perheenne naisväki?"

Kailas Babun vaatteet olivat aina aivan moitteettomat, vaikka hänen pukuvarastonsa olikin surkeasti rajoitettu. Hänellä oli tapana joka päivä tuulettaa ja pitää auringonpaisteessa paitojansa, liivejänsä, nuttujansa ja housujansa sekä vuodevaatteitansa ja sitä pientä mattoa jolla hän aina istui. Tuuletettuaan hän ne pudisteli, harjasi ja ripusti vaatenaulakkoihin. Ne muutamat huonekalut, jotka hänellä oli, saivat hänen pienen huoneensa sievännäköiseksi ja viittasivat siihen, että hänellä oli tarpeen tullen enemmänkin. Varsin usein, kun häneltä puuttui palvelijaa, hän sulki talonsa joksikin aikaa. Silloin hän omin käsin silitti liinavaatteitansa ja suoritti muitakin pieniä palvelusväen tehtäviä. Sitten hän jälleen avasi ovensa ja otti vastaan vieraitansa.

Vaikka Kailas Babu, kuten sanottu, oli menettänyt koko maaomaisuutensa, hänellä oli sentään eräitä perintökaluja jäljellä. Oli pieni hopeinen pirskotuspullo hajuvettä varten, ruusuöljyä sisältävä filigraanipullonen, pieni kultainen tarjotin, kallisarvoinen vanha hartiahuivi ja vanhanaikainen juhlapuku kunnianarvoisine turbaaneineen. Nämä esineet hän oli mitä suurimmalla vaivalla saanut pelastetuksi rahanlainaajien kynsistä. Hän toi ne esiin jokaisessa sopivassa tilaisuudessa yrittäen siten pelastaa Najandzhurin Babujen maailmankuulua arvokkuutta. Vaikka hän todellisuudessa olikin maailman vaatimattomin mies, piti hän kumminkin pyhänä arvollensa kuuluvana velvollisuutenaan jokapäiväisessä puheessaan sallia sukuylpeyden päästä vapaasti ilmenemään. Ystävät hyväntuulisesti häntä vielä yllyttivät saaden siitä itselleen suurta huvia.

Naapurit oppivat pian nimittämään häntä Thakur Dadaksi (isoisäksi). He kerääntyivät hänen luoksensa ja istuivat tuntikausia hänen seurassaan. Jottei hänelle siitä koituisi menoja, joku hänen ystävistänsä toi hänelle tupakkaa ja sanoi: "Kuulehan, Thakur Dada, minä sain tänä aamuna hieman tupakkaa, lähettivät sitä minulle Gajasta. Kas tässä, ottakaa ja koetelkaa, miellyttääkö se teitä."

Thakur Dada otti tupakan vastaan ja havaitsi sen erinomaiseksi. Sitten hän johtui kertomaan erinomaisesta tupakasta, jota oli aikoinaan poltettu Najandzhurissa ja joka oli ollut mahdottoman kallista.

"Mitäpä olisi", tapasi hän sanoa, "mitäpä olisi, jos tekin sitä kerran koettelisitte? Minulla on vielä jokin määrä jäljellä ja minä voin ottaa sen kohta käsille."

Jokainen tiesi, että jos ehdotukseen myöntyi, niin kaapin avain oli tavalla tai toisella joutunut hukkaan tai oli Ganesh, talon vanha palvelija, sen jonnekin pimittänyt.

"Ei voi olla milloinkaan varma", lisäsi ukko silloin, "minne kaikki joutuu, kun palvelijat pääsevät käsiksi. Ette voi uskoa, millainen houkko tuo minun Ganeshini on, mutta minulla ei ole sydäntä lähettää hänet menemään."

Ganesh oli aina valmis vastustelematta sietämään soimauksia, kun oli kysymyksessä suvun maine.

Joku läsnäolevista sanoi silloin tavallisesti: "Älä tuosta huoli, Thakur Dada. Voithan etsiä myöhemmin. Tämä tupakka, jota tässä poltamme, on kyllin hyvää. Toinen olisi liian väkevää."

Kun vieraat olivat poislähdössä, Thakur Dada saatteli heitä ovelle ja virkkoi siinä, kynnyksellä seisten: "Tässä muistaissani: milloinkas tulette kaikin aterialle luokseni?"

Joku meistä vastasi silloin: "Eipä ihan lähiaikoina, Thakur Dada, eipä ihan pian. Sovitaan päivästä tuonnempana."

"Aivan oikein", vastasi ukko. "Aivan oikein. On parasta odottaa, kunnes sateet tulevat. Nyt on liian kuuma. Runsas ateria, sellainen kuin minun teille tarjoamani, ei tällaisen sään vallitessa ole otollinen."

Mutta kun sitten sadeaika ehti, varoi jokainen muistuttamasta häntä lupauksestansa. Jos asia tuli puheeksi, niin joku ystävistä huomautti sievästi, että oli kovin hankalaa lähteä ulos sellaisen sään vallitessa ja että oli parempi odottaa, kunnes sateet olisivat ohi. Ja niin leikki jatkui.

Hänen kehno asumuksensa ei suuruudeltansa ollenkaan vastannut hänen arvoansa, ja me valittelimme asiaa hänen kerallansa. Ystävät vakuuttivat täysin ymmärtävänsä hänen vaikeutensa: oli melkein mahdotonta löytää Kalkuttasta kelvollista taloa. He olivat kaikin jo vuosikausia etsiskelleet hänelle sopivaa taloa, mutta minun tarvitsee tuskin lisätä, ettei yksikään ystävä ollut niin mieletön, että olisi jotakin löytänyt. Thakur Dada silloin huokasi syvään ja alistuvasti ja virkkoi: "Niinpä niin, saanen sittenkin koettaa tulla toimeen tässä asunnossa." Sitten hän lisäsi, iloisesti hymyillen: "Mutta tiedättekö mitä? Ystävistäni minä en voisi milloinkaan erota. Minun täytyy saada olla teidän läheisyydessänne. Se tosiaankin korvaa kaikki."

Jollakin tavoin minulla oli tuosta kaikesta erittäin syvä tunto. Varsinaisena syynä tyytymättömyyteeni lienee ollut se, että nuorelle henkilölle typeryys ilmenee pahimpana rikoksena. Kailas Babu tosin ei ollut nimenomaisesti typerä. Tavallisissa liikeasioissa jokainen kysyi mielellään hänen neuvoansa. Mutta kun tuli puheeksi Najandzhur, niin hänen puheistansa epäilemättä puuttui tervettä järkeä. Koska hupainen myötätunto esti kaikkia vastustamasta hänen mahdottomia väitteitänsä, niin hän ei niitä ollenkaan rajoittanut. Kun joku hänen kuultensa kertoeli Najandzhurin kunniakasta tarinaa sitä mielettömästi liioitellen, niin hän mitä vakavimpana hyväksyi kaikki eikä unissaankaan ajatellut kenenkään asioita epäilevän.

Yrittäessäni tässä eritellä niitä ajatuksia ja tunteita, joita Kailas Babu minussa herätti, huomaan vieläkin syvemmän syyn vastenmielisyyteeni. Koetan sitä selvitellä.

Vaikka olenkin rikkaan miehen poika ja olisin voinut tuhlata aikaani yliopistossa, työskentelin kumminkin niin uutterasti, että suoritin maisteritutkintoni Kalkuttassa aivan nuorella iällä. Moraalinen olemukseni oli moitteeton. Sitäpaitsi oli ulkonäköni niin edullinen, että jos olisin maininnut itseäni kauniiksi nuorukaiseksi, sellaista menettelyä olisi voitu pitää itsetunnon ilmauksena, mutta ei missään tapauksessa totuuden loukkaamisena.

Oli ilmeistä, että Bengalin neitosten vanhemmat pitivät minua erittäin soveliaana sulhaseksi. Minä olin itsekin täysin selvillä siitä asiasta ja olin päättänyt saavuttaa naimamarkkinoilla täyden hinnan itsestäni. Kuvaillessani mieleeni tulevaa valittuani minä näin varakkaan isän ainoan tyttären, ylen kauniin ja hienosti sivistyneen. Tarjouksia tuli läheltä ja kaukaa tulvimalla; suuria käteisiä rahasummia tarjottiin. Minä punnitsin näitä tarjouksia ankaran puolueettomasti oman arvostelukykyni herkässä vaa'assa. Mutta kukaan heistä ei soveltunut minulle. Runoilija Bhabavutin keralla minä tulin vakuutetuksi siitä, että "tämän maailman loputtoman ajan ja rajattoman avaruuden piirissä on vihdoin syntyvä eräs, joka on minun veroiseni". Mutta epävarmalta tuntui, oliko sellainen verraton olento jo olemassa tässä surkeassa nykyisessä ajassa ja nykyisen Bengalin rajoitetussa avaruudessa.

Sillävälin lauloivat toivehikkaat vanhemmat minun ylistystäni monissa äänilajeissa ja erilaisin rytmein.

Miellyttivätpä heidän tyttärensä minua tai eivät, joka tapauksessa oli osakseni tuleva harras kunnioitus minulle aina mieluinen. Minä totuin pitämään sitä minulle kuuluvana oikeutena, koska muka olin niin erinomainen. Meille opetetaan, että jumalat, vaikka kieltävätkin lahjansa kuolevaisilta, siitä huolimatta edellyttävät palvojiensa heitä hartaasti kunnioittavan ja ovat vihoissaan, jos jäävät sellaista uhria vaille. Minussa tämä jumalallinen katsantokanta oli voimallisesti kehittynyt.

Mainitsin jo, että Thakur Dadalla oli yksi ainoa pojantytär. Minä olin usein tytön nähnyt, mutta en ollut milloinkaan erehtynyt pitämään häntä kauniina. Milloinkaan ei ollut mieleeni juolahtanut, että hän voi olla minun tuleva puolisoni. Siitä huolimatta minusta näytti aivan varmalta, että Kailas Babu jonakin kauniina päivänä kaikkea asiaankuuluvaa kunnioitusta osoittaen tarjoaisi hänet uhrilahjaksi minun alttarilleni. Niin — ja juuri tässä piili vastenmielisyyteni syvin syy — olinpa kerrassaan alakuloinenkin siitä, ettei hän ollut sitä jo tehnyt. Minä olin kuullut hänen sanoneen ystävillensä, etteivät Najandzhurin Babut milloinkaan anoneet almua. Siinäkään tapauksessa, että tyttö jäisi naimattomaksi, hän ei tahtonut rikkoa suvun perintätapaa. Tuo julkeus se minua suututti. Mieliharmini kyti joitakin aikoja. Minä näet olin ihan rauhallinen ja osoitin mitä suurinta kärsivällisyyttä, koska olin erinomainen ihminen.

Samoinkuin salama seuraa ukkosta, liittyi minun vihankaunaani leikillisyyden säde. Minun oli tietenkin mahdotonta rangaista ukkoa vain siitä syystä, että vapautuisin vihastani, ja pitkiin aikoihin minä en tehnytkään mitään. Mutta sitten eräänä päivänä juolahti mieleeni niin huvittava suunnitelma, etten kyennyt vastustamaan kiusausta, vaan ryhdyin sitä toteuttamaan.

Olen jo maininnut, että useat Kailas Babun ystävät tapasivat täysin määrin mielistellä ukon turhamaisuutta. Eräs heistä, eläkettä nauttiva virkamies, oli hänelle kertonut, että varakuvernööri joka kerta hänet tavatessaan tiedusteli, miten oli laita Najandzhurin Babujen, kuuluipa hän vielä sanoneen, että Bengalin ainoat todella kunnianarvoiset suvut olivat Bardwanin hallitsijan ja Najandzhurin herrojen. Kun tämä suunnaton valhe kerrottiin Kailas Babulle, hän tunsi itsensä ylen imarrelluksi ja toisteli juttua usein. Ja joka kerta, kun hän senjälkeen tapasi virkamiehen jossakin seurassa, hän muun muassa tiedusteli:

"Niin — tuota — ohimennen kysyen, kuinka voikaan varakuvernööri? Aivan hyvin, niinkö sanoitte? Se minua kovin ilahduttaa. Entä hänen korkea puolisonsa, onko hänkin hyvässä voinnissa? Niin — ja pienokaiset, hyvinkö voivat hekin? Sepä hauskaa kuulla! Älkää suinkaan unohtako tervehtiä minun puolestani, kun heidät kohtaatte."

Kailas Babu puhui alinomaa aikeestansa käydä jonakin päivänä Sahibia tervehtimässä. Mutta varmana sopii pitää, että varakuvernöörit ja kuvernöörit ehtisivät moneen kertaan vaihtua ja paljon vettä ehtisi virrata Huglia alas, ennenkuin Najandzhurin perhekiesit tulisivat jälleen siihen kuntoon, että ne voitaisiin ajaa hallituspalatsin edustalle.

Eräänä päivänä minä otin Kailas Babun kahden kesken puheilleni ja sanoin hänelle kuiskaten: "Kuulkaahan, Thakur Dada, minä olin eilen vastaanotossa, ja varakuvernööri tuli maininneeksi Najandzhurin Babut. Minä kerroin hänelle, että Kailas Babu oli tullut kaupunkiin. Tiedättekö, hän oli kamalasti loukkaantunut siitä, että olette laiminlyönyt hänen luonansa käymisen. Hän sanoi luopuvansa kaikista sopivaisuussäännöistä ja käyvänsä tänä päivänä iltapuolella teitä tervehtimässä."

Kuka hyvänsä olisi heti huomannut minun juoneni. Ja jos asia olisi koskenut jotakin toista henkilöä, niin Kailas Babukin olisi leikin ymmärtänyt. Mutta kaiken sen jälkeen, mitä hän oli kuullut ystävältänsä virkamieheltä, ja kaikkien hänen omien liioittelujensa jälkeen varakuvernöörin vierailu näytti maailman luonnollisimmalta asialta. Minun kertomani uutinen sai hänet kovin hermostuneeksi. Jokainen odotettavissa olevan vierailun yksityiskohta askarrutti kovin hänen mieltänsä — kaikkein eniten se, ettei hän itse osannut puhua englanninkieltä. Miten ihmeessä oli tästä vaikeudesta suoriuduttava? Minä sanoin hänelle, ettei mitään vaikeutta ollut olemassakaan. Oli näet ylhäistä olla osaamatta englanninkieltä, ja sitäpaitsi varakuvernöörillä oli aina mukanansa tulkki. Hän oli vielä nimenomaisesti maininnut, että vierailu tulisi olemaan yksityisluontoinen.

Puolenpäivän aikaan, jolloin useimmat naapurimme ovat työssään ja toiset nukkuvat, pysähtyivät parihevosten vetämät vaunut Kailas Babun asunnon edustalle. Kaksi liveripukuista lakeijaa tuli kuuluvin äänin ilmoittamaan, että varakuvernööri oli saapunut. Kailas Babu oli valmiina hänet vastaanottamaan vanhanaikaisissa juhlavaatteissaan ja esi-isiensä turbaani päässään, ja hänen vieressään seisoi Ganesh tilaisuutta varten puettuna isäntänsä parhaaseen pukuun. Kuultuaan varakuvernöörin saapuneen Kailas Babu juoksi ähkyen ja puhkuen ja vapisten ovelle ja toi sisään erään valepukuun puetun ystäväni, lakkaamatta kumarrellen ja astellen taaksepäin niin hyvin kuin osasi. Hän oli levittänyt vanhan hartiahuivin eräälle puutuolille ja pyysi varakuvernööriä istuutumaan. Sitten hän piti korkealentoisen puheen käyttäen urdua, sahibien muinaista hovikieltä, ja tarjosi hänelle kultaisella lautasella rivin kulta-mohareita, jotka muodostivat hänen hävinneen omaisuutensa viimeiset rippeet. Perheen vanha palvelija Ganesh, jonka ilme osoitti kammoa lähentelevää syvää kunnioitusta, seisoi taampana pirskotuspulloinensa ja kostutti korkeata vierasta, aika ajoin vielä vaihteen vuoksi käytellen filigraanipullosenkin sisällystä.

Kailas Babu pahoitteli pahoittelemistaan, ettei voinut ottaa hänen armoansa vastaan yhtä loistavasti kuin sukunsa perintötilalla Najandzhurissa. Siellä hän olisi voinut valmistaa asianmukaisen juhlallisen vastaanoton. Kalkuttassa hän oli pelkkä muukalainen ja vierailija — niin sanoakseen kala kuivalla maalla.

Ystäväni, jolla oli päässään korkea silinterihattu, nyökkäsi ylen arvokkaasti. Sanomattanikin on selvää, että englantilaisen käytöstavan mukaan päähine olisi ollut huoneessa riisuttava. Ystäväni ei kumminkaan huolinut sitä riisua, koska pelkäsi joutuvansa ilmi, ja Kailas Babu ja hänen vanha palvelijansa Ganesh olivat ylevästi tietämättömät tuosta säädyllisyyden rikkoutumisesta.

Kymmenen minuuttia kestäneen vierailun jälkeen, jonka muodostivat ennen kaikkea nyökytykset, ystäväni nousi lähteäkseen. Sopimuksemme mukaisesti kuljettivat liveripukuiset lakeijat ylväästi vaunuihin kultakolikot, kultaisen tarjottimen, esivanhempien hartiahuivin, hopeisen pirskotuspullon ja ruusuvettä sisältävän filigraanipullosen. Kailas Babu ajatteli varakuvernöörien yleensä menettelevän siten.

Minä katselin kaikkea tuota viereisestä huoneesta. Kupeitani pakotti pidätetty nauru. Kun en enää voinut pidättyä nauramasta, riensin seuraavaan huoneeseen ja havaitsin siellä eräässä nurkassa nuoren tytön, joka nyyhkytti ikäänkuin hänen sydämensä olisi ollut pakahtumassa. Havaitessaan minun hillittömästi nauravan hän astui kiivaasti minua kohti singoten suurten tummien silmiensä salaman minun silmiini ja virkkoi kyynelten tukahduttamalla äänellä: "Sanokaa, mitä isoisäni on teille tehnyt? Miksi olette tullut häntä pettämään? Miksi olette tänne tullut? Miksi —"

Enempää hän ei saanut sanotuksi. Hän kätki kasvonsa käsiinsä ja alkoi nyyhkyttää.

Nauruni vaikeni heti. Mieleeni ei ollut johtunut, että tekoni oli mitään muuta kuin erinomaisen hupainen pila, mutta nyt minä huomasin, että olin tuottanut mitä julminta tuskaa kaikkein hellimmälle pienelle sydämelle. Julmuuteni koko rumuus nousi minua tuomitsemaan. Minä pujahdin hiljaa pois huoneesta, niinkuin koira, jota on potkaistu.

Aikaisemmin minä olin pitänyt Kusumia, Kailas Babun pojantytärtä, verrattain arvottomana naimamarkkinoiden esineenä, joka turhaan odotti tilaisuutta saada houkutelluksi kosijan puoleensa. Mutta nyt minä hämmästyen huomasin, että tuon huoneen nurkassa sykki ihmisen sydän.

Minä voin tuskin ollenkaan nukkua seuraavana yönä. Mieleni oli kuohuntatilassa. Seuraavana päivänä, aamulla ani varhain, minä vein kaikki varastetut esineet takaisin Kailas Babun asuntoon aikoen jättää ne salaa Ganeshin haltuun. Minä odottelin oven ulkopuolella ja, kun en ketään tavannut, lähdin yläkertaan Kailas Babun huoneeseen. Käytävässä kuulin, kuinka Kusum mitä rukoilevimmin äänin sanoi isoisällensä: "Dada rakkahin, kerro minulle kaikki, mitä varakuvernööri sinulle eilen sanoi. Älä jätä sanaakaan mainitsematta. Tahtoisin kovin mielelläni kuulla sen vielä kerran."

Dadaa ei tarvinnut kehoitella. Hänen kasvoistansa säteili ylpeys, kun hän mainitsi kaikki ne kiitoksen sanat, jotka varakuvernööri oli suvainnut lausua puhuessaan Najandzhurin ikivanhasta suvusta. Tyttö istui hänen edessään, silmäili hänen kasvojansa ja kuunteli hartaan tarkkaavasti. Vanhaa miestä rakastaen hän oli päättänyt näytellä osansa loppuun asti.

Sydämeni oli syvästi liikutettu, ja silmiini kihosivat kyynelet. Minä seisoin ääneti oven ulkopuolella Thakur Dadan mitä ihmeellisimmällä tavalla koristellessa kertomusta varakuvernöörin vierailusta. Hänen vihdoin huoneesta poistuttuansa minä laskin varastetut esineet tytön jalkojen eteen ja poistuin sanaakaan virkkamatta.

Myöhemmin samana päivänä minä kävin tapaamassa Kailas Babua itseänsä. Rumaa uudenaikaista tapaa noudattaen minä en yleensä ollut ukkoa tervehtinyt huoneeseen astuessani. Mutta tänä päivänä minä kumarsin syvään ja kosketin hänen jalkojansa. Olen varma siitä, että ukko ajatteli varakuvernöörin vierailun aiheuttaneen minun kohteliaisuuteni. Hän oli siitä kovin hyvillään, ja hänen silmissään näkyi suosiollisen ankaruuden ilme. Ystävät olivat jo kerääntyneet hänen luoksensa, ja hän oli jo jälleen alkanut seikkaperäisesti selostaa varakuvernöörin vierailua lisäten siihen vieläkin mitä haaveellisimpia kaunisteita. Kertomus oli jo muuttumassa eepilliseksi sekä sisällykseltään että pituudeltaan.

Toisten vieraiden lähdettyä minä esitin ukolle kosintani mahdollisimman vaatimattomaan tapaan. Minä sanoin hänelle, että "vaikka en voinutkaan millään muotoa toivoa olevani kyllin arvokas naimaliiton nojalla pääsemään niin ylhäisen perheen yhteyteen, kuitenkin… j.n.e., j.n.e."

Kun olin ehtinyt selvästi esittää kosintani, ukko tempasi minut syliinsä ja huudahti riemun valtaamana: "Minä olen köyhä mies enkä olisi milloinkaan voinut toivoa niin suurta onnea."

Ensimmäisen ja viimeisen kerran elämässään Kailas Babu silloin tunnusti olevansa köyhä. Samalla hän ensimmäisen ja viimeisen kerran elämässään unohti, joskin vain silmänräpäyksen ajaksi, Najandzhurin Babuille ikimuistoisista ajoista kuuluvan arvokkuuden.

ELÄVÄ VAI KUOLLUT?

Saradasankarin, Ranihatin zemindarin talossa asuvalla leskivaimolla ei ollut ketään sukulaisia isänsä perheestä. He olivat kuolleet toinen toisensa jälkeen. Miehensäkään suvussa hänellä ei ollut ketään, jota olisi voinut nimittää omaiseksensa, ei puolisoa eikä poikaa. Hänen lankonsa Saradasankarin lapsi oli hänen lemmikkinsä. Pitkät ajat lapsen syntymän jälkeen äiti oli ollut kovin sairas, ja täti, leskivaimo Kadambini, oli sitä hoitanut. Kun nainen hoitaa ja kasvattaa toisen lasta, niin hän kiintyy siihen sitäkin lujemmin, koska hänellä ei ole oikeutta vaatia sitä omaksensa — ei mitään sukulaisuuden oikeutta, vaan yksinomaan rakkauden oikeus. Rakkaudella ei ole oikeuttansa osoittaessaan sellaista todistetta, jonka yhteiskunta hyväksyy; se vain vaalii sitäkin kiihkeämmin elämänsä epävarmaa aarretta. Niinpä kohdistuikin lesken koko patoutunut rakkaus tuohon pieneen lapseen. Eräänä sraban-kuun yönä Kadambini äkkiä kuoli. Jostakin syystä hänen sydämensä syke taukosi. Kaikkialla muualla maailmassa asiat kulkivat kulkuansa, mutta tuossa lempeässä, rakkaudestansa kärsivässä povessa ajan kello oli ainiaaksi seisahtunut.

Poliisitutkinnon ikävyyksien välttämiseksi isännän neljä bramaanipalvelijaa lähtivät muitta mutkitta viemään ruumista poltettavaksi. Ranihatin polttopaikka on erittäin etäällä kylästä. Siellä oli suuren vesisäiliön vieressä maja, lähellä sitä valtava viikunapuu eikä mitään muuta. Aikaisemmin oli seudun halki virrannut joki, joka nyt oli ihan kuivunut, ja osa sen uomaa oli padottu kuolinmenoissa käytettäväksi altaaksi. Kansa piti allasta virran osana ja kunnioitti sitä sellaisenaan.

Tuotuaan ruumiin majaan miehet istuutuivat odottamaan polttopuuta.
Aika tuntui niin pitkältä, että kaksi heistä levottomaksi käyden lähti
katsomaan, missä se viipyi. Nitain ja Gurutsaranin mentyä Bidhu ja
Banamali jäivät ruumista vartioimaan.

Oli pimeä sraban-kuun yö. Tähdettömällä taivaalla aaltosi sankka pilvimeri. Miehet istuivat äänettöminä pimeässä huoneessa. Heidän tulitikkunsa ja lamppunsa eivät kelvanneet mihinkään. Tulitikut olivat kosteat, joten ne kaikista ponnistuksista huolimatta eivät syttyneet, ja lyhdyt sammuivat. Pitkän vaitiolon jälkeen virkkoi toinen: "Kuulehan, veikko, tupakka ei nyt tekisi pahaa. Unohdimme ottaa mukaan kiireissämme."

Bidhu, joka hyvin ymmärsi, miksi Banamali tahtoi lähteä [hän pelkäsi aaveita, sillä polttopaikalla uskotaan kummittelevan], virkkoi: "Sen kyllä uskon. Ja minun kaiketi pitää sillävälin istua täällä yksinäni!"

Keskustelu taukosi jälleen. Viisi minuuttia tuntui kokonaiselta tunnilta. He kiroilivat mielessään toisia, jotka olivat lähteneet polttopuuta hakemaan, ja alkoivat ajatella, että he istuivat jaarittelemassa jossakin miellyttävässä nurkassa. Hiljaisuutta rikkoi ainoastaan lammelta kuuluva sammakkojen ja sirkkojen lakkaamaton ääntely. Sitten heistä yht'äkkiä tuntui siltä, kuin vuode olisi hieman liikahtanut ruumiin kääntyessä toiselle kyljelle. Bidhu ja Banamali vapisivat ja mutisivat: "Ram, Ram." Huoneessa kuului syvä huokaus. Samassa vartijat syöksyivät ulos majasta ja lähtivät juoksemaan kohti kylää.

Suunnilleen kolme mailia juostuansa he kohtasivat toverit, jotka palasivat lyhtyinensä. He olivat tosiaankin olleet savuttelemassa eivätkä tuoneet tikkuakaan mukanansa, selittiväthän vain, että puu oli jo kaadettu ja että halot tuodaan kohta, kun on ehditty se hakata. Bidhu ja Banamali sitten kertoivat, mitä heille oli majassa tapahtunut. Nitai ja Gurutsaran ivailivat ja vihoissaan soimasivat Bidhua ja Banamalia tehtävänsä jättämisestä.

Kaikki neljä palasivat viipymättä majalle. Astuessaan sisään he kohta huomasivat, että ruumis oli tiessään; vain tyhjät paarit olivat paikoillansa. Miehet tuijottelivat toisiinsa. Oliko sakaali voinut käydä sen sieppaamassa? Mutta eihän ollut vaateriepuakaan missään. Ulos astuttuansa he havaitsivat majan edustalle kerääntyneessä mudassa pienten naisenjalkojen verekset jäljet. Saradasankar ei ollut mikään typerä mies, joten heillä tuskin oli toiveita saada hänet uskomaan tätä aavetarinaa. Pitkien keskustelujen jälkeen miehet senvuoksi päättelivät olevan parasta sanoa, että ruumis oli poltettu.

Kun sitten aamupuolella saapuivat polttopuuta tuovat miehet, niin sanottiin, että heidän viivyttelynsä vuoksi työ oli jo suoritettu heitä odottamatta; majasta muka oli sentään löytynyt halkoja sen verran. Kukaan ei johtunut sitä epäilemään, koska kuollut ruumis ei suinkaan ole sellainen kalleus, että kenenkään tekee mieli sitä varastaa.

Jokainen tietää, että vaikka ei olekaan elonmerkkejä, elämä sittenkin usein salaa kytee ja voi syttyä uudelleen ruumiissa, joka näyttää kuolleelta. Kadambini ei ollut kuollut; hänen elämänsä koneisto vain oli jostakin syystä äkkiä seisahtunut.

Tajuisuuden palatessa hän havaitsi ympärillänsä sankan pimeyden. Häntä kummastutti se, ettei hän maannut tavallisessa paikassaan. Hän huusi sisartansa, mutta pimeästä ei kuulunut vastausta. Istumaan noustuansa hän kauhistuen muisti kuolinvuoteensa, äkillisen kivun rinnassa ja alkavan tukehduttavan tunnon. Vanhempi käly oli lämmittämässä maitoa lapselle, kun Kadambini pyörtyi ja vaipui vuoteeseen lausuen tukahtuvin äänin: "Sisar, tuo lapsi tänne. Minua kovin ahdistaa." Sitten kaikki mustui, niinkuin mustuu vihko mustepullon kaatuessa. Kadambinin muisti ja tajunta ja kaikki maailmankirjan kirjaimet yht'äkkiä hämärtyivät. Leski ei kyennyt muistamaan, oliko lapsi suloisella rakkauden äänellä huutanut "Tätiä" kuin viimeistä kertaa, vai eikö; hän ei voinut muistaa, oliko maailmasta lähtiessään — kuten tiesi: kuoleman loputtomalle ja tuntemattomalle matkalle — saanut hellyyden suoman lähtölahjan, rakkauden matkarahan hiljaisuuden maahan siirtyessään. Aluksi hän luultavasti piti yksinäistä pimeätä suojaa Tuonen asumuksena, missä ei ole mitään nähtävissä, ei mitään kuultavissa, ei mitään muuta tekemistä kuin ikuinen valvominen. Mutta kun sitten kylmä, kostea tuuli puhalsi avoimesta ovesta ja hän kuuli sammakkojen kurnutuksen, niin hänen mieleensä palautuivat eloisina muisteloina kaikki hänen lyhyen elämänsä sadeajat, ja hän tunsi olevansa maan sukua. Sitten välkähti salama, ja hän näki altaan, viikunapuun, laajan tasangon ja etäiset puut. Hän muisti, kuinka oli toisinaan tullut täyden kuun aikana kylpemään tuohon altaaseen ja kuinka kammottavalta kuolema oli tuntunut, kun hän oli nähnyt ruumiin polttopaikalla.

Hänen ensimmäisenä ajatuksenansa oli palata kotiin. Mutta sitten hän asiaa harkitsi: "Minä olen kuollut. Kuinka voinkaan palata kotiin? Se tuottaisi heille onnettomuutta. Minä olen lähtenyt elävien valtakunnasta. Minä olen oman itseni haamu!" Ellei ollut niin laita, mietti hän, niin kuinka hän olisikaan päässyt pois Saradasankarin hyvinvarjellusta zenanasta ja joutunut keskiyön aikaan tälle etäiselle ruumiinpolttopaikalle? Ja ellei hänen kuolinmenojansa olisi suoritettu loppuun, minne olivatkaan joutuneet ne miehet, joiden piti hänet polttaa? Hänen mieleensä muistui kuolemanhetki Saradasankarin kirkkaasti valaistussa talossa, ja nyt hän havaitsi olevansa yksin tällä etäisellä, autiolla, synkällä polttopaikalla. Hän ei varmaankaan kuulunut maan asujainten joukkoon! Hän oli epäilemättä kauhun, pahan enteen luomus, oma haamunsa!

Tuo ajatus katkaisi kaikki häntä maailmaan liittävät siteet. Hän tunsi olevansa ihmeen voimakas, rajattoman vapaa. Hän voi tehdä mitä tahtoi, lähteä minne halusi. Tämän uuden ajatuksen hurjasti haltioittamana hän syöksyi ulos majasta kuin tuulenpuuska ja seisoi polttopaikalla. Kaikki häpeän ja pelon rippeetkin olivat hänestä hävinneet.

Mutta hänen yhä kauemmaksi astellessaan hänen jalkansa väsyivät ja hänen ruumiinsa herpoutui. Tasanko levisi loppumattomiin; siellä täällä oli riisipeltoja, ja hän havaitsi toisinaan kahlaavansa polvia myöten vedessä.

Päivän alkaessa sarastaa hän kuuli muutaman linnun tirskuvan etäisten talojen luona kasvavissa bambupensaikoissa. Sitten hänet valtasi kauhu. Hän ei tietänyt, millaisessa uudessa suhteessa hän oli maahan ja eläviin ihmisiin. Tasangolla, polttopaikalla ollessaan, maaliskuisen yön pimeässä, hän oli ollut peloton oman valtakuntansa alamainen. Päivänvalossa nähdyt ihmisasunnot saivat hänet pelon valtaan. Ihmiset ja haamut pelkäävät toisiansa, koska heidän heimonsa asuvat Tuonenvirran vastakkaisilla rantamilla.

III

Hänen vaatteensa olivat loan peittämät, öinen vaellus ja omituiset mietteet olivat tehneet hänet mielipuolen näköiseksi; hän näytti tosiaankin sellaiselta, että ihmiset olisivat voineet häntä säikähtää ja lapset heitellä kivillä tai juosta tiehensä. Onneksi oli ensimmäinen hänen näkijänsä eräs vaeltaja. Hän astui luo ja virkkoi: "Äiti, sinä näytät kunnianarvoiselta naiselta. Minne oletkaan menossa yksinäsi ja tuossa asussa?"

Kadambini, joka ei kyennyt keräämään ajatuksiansa, tuijotti häneen ääneti. Hän ei voinut käsittää olevansa yhä kosketuksissa maailman kanssa ja näyttävänsä kunnianarvoiselta naiselta, enempää kuin sitäkään, että vaeltaja voi häneltä jotakin tiedustella.

Mies virkkoi jälleen: "Tulehan, äiti, minä vien sinut kotiin. Sanohan, missä asut."

Kadambini mietti. Appelaan palaaminen olisi ollut mieletöntä, ja hänellä ei ollut isänkotia. Sitten hänen mieleensä muistui nuoruusajan ystävätär. Hän ei ollut Dzhogmajaa nähnyt nuoruusiän jälkeen, mutta he olivat silloin tällöin kirjoittaneet toisillensa. Toisinaan he olivat kiistelleet, kuten luonnollista olikin, koska näet Kadambini tahtoi tehdä ilmeiseksi, että hänen Dzhogmajaan kohdistuva rakkautensa oli rajaton, hänen ystävättärensä sitävastoin valittaessa, ettei Kadambini rakastanut yhtä hartaasti kuin hän. Molemmat uskoivat varmasti, että olisivat erottamattomat, jos kerran toisensa kohtaisivat.

Kadambini vastasi vaeltajalle: "Minä tahdon lähteä Sripatin taloon
Nisindapuriin."

Koska vaeltaja oli menossa Kalkuttaan, niin Nisindapur oli hänen matkansa varrella, joskaan ei aivan lähellä. Hän siis vei Kadambinin Sripatin taloon, ja ystävättäret kohtasivat jälleen toisensa. Aluksi he eivät toisiansa tunteneet, mutta vähitellen kummankin silmiin alkoivat kuumottaa lapsuusiän piirteet.

"Sepä oiva onni!" virkkoi Dzhogmaja. "En ole voinut uneksiakaan, että sinut vielä näkisin. Mutta miten oletkaan tänne tullut, sisar? Appesi väki ei varmaankaan ole sallinut sinun lähteä!"

Kadambini vaikeni ja virkkoi vihdoin: "Sisar, älä kysele mitään apestani. Suo minulle jokin nurkka huoneessasi ja pidä minua palvelijattarenasi; minä suoritan sinun töitäsi."

"Mitä?" huudahti Dzhogmaja. "Minäkö pitäisin sinua palvelijanani! Sinähän olet paras ystäväni, olet minun — —" ja niin edespäin ja niin edespäin.

Samassa astui huoneeseen Sripati. Kadambini tuijotti häneen hetkisen ja lähti sitten ulos hitain askelin. Hän jätti päänsä verhoamatta eikä osoittanut vähintäkään häveliäisyyden eikä kunnioituksen merkkiä. Dzhogmaja pelkäsi miehensä voivan senvuoksi suhtautua ystävättäreen ennakkoluuloisesti ja aloitti taitavan selityssarjan. Mutta Sripati, joka mielellään yhtyi kaikkeen, mitä Dzhogmaja sanoi, keskeytti hänen juttunsa ja jätti vaimonsa mieleen ikävän tunnon.

Kadambini oli tullut, mutta hän ei ollut enää samanlainen olento kuin hänen ystävättärensä: heitä oli kuolema erottamassa. Hän ei voinut seurustella tutunomaisesti toisten kanssa, niin kauan kuin hänen oma olemassaolonsa sai hänet hämmingin valtoihin ja tajuisuus säilyi. Kadambini usein silmäili Dzhogmajaa mietteisiinsä vaipuneena. Hän ajatteli: "Hänellä on miehensä ja työnsä, hän elää maailmassa, joka on ylen etäällä minun maailmastani. Hän tuntee kiintymystä ja suorittaa velvollisuuksiansa niinkuin maailman asujaimet ainakin, mutta minä olen tyhjä varjo. Hän asuu elävien joukossa; minä olen ikuisuudessa."

Dzhogmaja tunsi hänkin olonsa epämieluisaksi, mutta ei kyennyt selvittämään, mistä syystä. Naiset eivät rakasta sitä, mikä on salaperäistä, sillä vaikka epävarmuus voidaankin muuntaa runoudeksi, sankarillisuudeksi tai oppineisuudeksi, sitä kumminkaan ei käy ottaminen lukuun taloustoimissa. Jos siis nainen ei kykene jotakin asiaa ymmärtämään, niin hän sen joko hävittää ja unohtaa tai muovaa sen uudestaan omiin tarkoituksiinsa soveltuvaksi; ellei hänen onnistu tavalla tai toisella sitä käsitellä, niin hän suuttuu siihen. Mitä suuremmaksi kävi Kadambinin hajamielisyys, sitä kärsimättömämmin kohteli häntä Dzhogmaja, joka ihmetellen itseltänsä kyseli, mikä murhe hänen sieluansa painoi.

Sitten ilmeni uusi vaara: Kadambini pelkäsi itseänsä, mutta ei kyennyt itseänsä pakenemaan. Ne, jotka pelkäävät aaveita, pelkäävät niitä, jotka ovat heidän takanansa; siellä, minne heidän katseensa ei ulotu, asuu pelko. Mutta Kadambinin suurin pelko asui hänessä itsessään, sillä hän ei pelännyt mitään ulkonaista. Öisen kuolonhiljaisuuden vallitessa, yksin huoneessa ollessaan, hän kiljaisi; iltaisin, kun hän näki varjonsa lampun valossa, hänen koko ruumiinsa vapisi. Hänen pelokkuutensa nähdessään kaikki muutkin talon asujaimet joutuivat eräänlaisen pelontuskan valtaan. Palvelijat ja Dzhogmaja itse alkoivat nähdä aaveita.

Kerran, keskiyön aikaan, Kadambini tuli itkien makuusuojastansa ja valitteli Dzhogmajan ovella: "Sisareni, sisareni, salli minun maata jalkojesi edessä! Älä jätä minua yksin!"

Dzhogmaja oli yhtä suuttunut kuin peloissaankin. Hänen teki mieli heti ajaa Kadambini pois talosta. Uutterasti ponnisteltuansa hyväluontoisen Sripatin onnistui saada vieras rauhoittumaan ja pysymään viereisessä huoneessa.

Seuraavana päivänä Sripati sai odottamatta käskyn saapua vaimonsa huoneisiin. Dzhogmaja alkoi häntä kovin soimata: "Sinäkö luulet mies olevasi? Vaimo karkaa appensa talosta ja saapuu sinun luoksesi; kuluu kuukausi, ja sinä et ole viitannutkaan siihen suuntaan, että hänen on poistuttava, etkä ole tietääkseni ilmaissut vähintäkään paheksumista sen johdosta. Olen iloinen, jos suvaitset selittää kantasi. Te miehet olette kaikki yhdenlaisia."

Useimmat miehet tuntevat niin harkitsematonta vaimoihinsa kohdistuvaa kiintymystä, että suostuvat vapaaehtoisesti tunnustamaan olevansa väärässä. Vaikka Sripati olikin valmis Dzhogmajan ruumiin nimessä vannomaan, ettei hänen avuttomaan, mutta kauniiseen Kadambiniin kohdistamansa ystävällinen mielenkiinto ollut hitustakaan suurempi kuin sen sopi olla, hän ei kumminkaan kyennyt sitä käyttäytymisellänsä todistamaan. Hän arveli, että tuota hylättyä leskeä oli appelassa kohdeltu tylysti, koska hän ei ollut voinut sitä oloa kauemmin sietää, vaan oli pakostakin etsinyt suojaa hänen luotansa. Kuinka hän voikaan sysätä pois luotansa onnettoman, jolla ei ollut isää eikä äitiä? Niin puhuttuansa hän jätti asian sikseen, sillä hänellä ei ollut halua kiusata Kadambinia esittämällä hänelle epämieluisia kysymyksiä.

Niin ollen hänen vaimonsa yritti toisella tavalla hyökätä haluttoman herransa kimppuun, kunnes viimeksimainittu vihdoin havaitsi, että hänen täytyi rauhansa vuoksi kirjoittaa muutama sana Kadambinin apelle. Sitten hän arveli, ettei kirje johtaisi tyydyttävään tulokseen, päätti lähteä Ranihatiin ja toimia sen mukaan, mitä sai kuulla.

Sripati lähti, ja Dzhogmaja puolestaan sanoi Kadambinille:
"Ystäväiseni, on tuskin soveliasta, että jäät tänne pitemmäksi ajaksi.
Mitä sanovatkaan ihmiset?"

Kadambini silmäili Dzhogmajaa juhlallisen jäykästi ja virkkoi: "Mitä minä ihmisistä?"

Dzhogmaja hämmästyi. Sitten hän lausui käskevästi: "Jos sinä et ihmisistä välitäkään, niin meidän täytyy. Kuinka voimmekaan puolustaa sitä, että pidätämme luonamme toiseen perheeseen kuuluvaa naishenkilöä?"

"Kirottua!" ajatteli Dzhogmaja. "Mitähän tuo kurja nainen tämän jälkeen sanoo?"

Kadambini virkkoi erittäin hitaasti: "Mitä onkaan minulla tekemistä teidän kanssanne? Kuulunko minä maahan? Te nauratte, itkette, rakastatte; jokainen tempaa itselleen omansa ja yrittää sitä varjella, minä vain katselen. Te olette ihmisiä, minä olen vain varjo. Minä en voi käsittää, miksi Jumala on jättänyt minut tähän teidän maailmaanne."

Hänen katsantonsa ja puheensa olivat niin omituiset, että Dzhogmaja ymmärsi hänen tarkoituksistansa jotakin, joskaan ei kaikkea. Kykenemättä häntä karkoittamaan luotansa tai enempää häneltä kyselemään hän lähti pois ajatuksiensa rasittamana.

Kello oli suunnilleen kymmenen illalla, kun Sripati palasi Ranihatista. Maankamara hukkui sadetulviin. Näytti siltä, kuin sade ei lakkaisi milloinkaan ja kuin yö olisi loppumaton.

Sen sanottuaan Sripati vaihtoi vaatteita ja istui illallispöytään; sitten hän paneutui pitkäkseen ja sytytti piippunsa.

Hänen vaimonsa ei kyennyt kauemmin hillitsemään uteliaisuuttansa, astui miehensä makuusijan luo ja kysyi: "Mitä olet saanut tietää?"

Dzhogmaja ärtyi. Naiset eivät erehdy milloinkaan, ja jos erehtyvätkin, niin ymmärtäväinen mies ei virka asiasta mitään; hänen on paras ottaa se omaksi syyksensä. Dzhogmaja tiuskaisi: "Suvaitsetko sanoa, miten on laita?"

Sripati vastasi: "Se nainen, jonka olet ottanut taloosi, ei ole sinun
Kadambinisi."

Tuon kuullessaan vaimo kovin kiukustui, varsinkin kun hänen miehensä sen sanoi. "Mitä! Enkö minä tunne omaa ystävätärtäni? Pitääkö minun kääntyä sinun puoleesi saadakseni hänestä selkoa? Oletpa viisas, tosiaankin!"

Sripati huomautti, ettei ollut tarpeen kiistellä hänen viisaudestansa. Hän voi todistaa mitä oli sanonut. Dzhogmajan Kadambini oli varmasti kuollut.

Dzhogmaja vastasi: "Kuulehan! Sinä olet varmaan pahoin erehtynyt. Olet käynyt jossakin toisessa talossa tai sekoitat kuulemasi asiat. Kuka sinun käski sinne lähteä? Kirjoita kirje, niin juttu selviää."

Sripatia kovin loukkasi, ettei hänen vaimonsa luottanut hänen käytännöllisiin kykyihinsä; hän esitti kaikenlaisia todisteita, mutta tuloksetta. Keskiyön aikaan he yhä väittelivät. Vaikka he molemmat nyt olivat yhtä mieltä siitä, että Kadambini oli saatava pois talosta, vaikka Sripati uskoi vieraan koko ajan pettäneen hänen vaimoansa uskottelemalla olevansa hänen tuttavansa ja vaikka Dzhogmaja piti häntä prostituoituna, ei kumpikaan tahtonut tunnustaa itseänsä voitetuksi. Vähitellen he alkoivat puhua niin äänekkäästi, että unohtivat Kadambinin nukkuvan viereisessä huoneessa.

Toinen sanoi: "Olemmepa sievässä pinteessä! Minä sanon sinulle, että kuulin sen omin korvin!" Siihen vastasi toinen vihaisesti: "Mitä minä siitä huolin? Näenhän minä omilla silmilläni, eikö totta?"

Vihdoin virkkoi Dzhogmaja: "Hyvä. Sano minulle, milloin Kadambini on kuollut." Hän ajatteli, että jos voisi keksiä ristiriitaisuutta kuolinpäivän ja jonkin Kadambinin lähettämän kirjeen päiväyksen välillä, niin hän voisi todistaa Sripatin erehtyneen.

Sripati mainitsi Kadambinin kuolinpäivän, ja he havaitsivat kumpikin, että vieras oli saapunut seuraavana päivänä heidän luoksensa. Dzhogmajan sydän vavahteli, ja Sripatikaan ei ollut ihan levollinen.

Samassa ovi aukeni; kostea tuuli puhalsi huoneeseen ja sammutti lampun.
Pimeys syöksyi sisään ja täytti koko talon. Kadambini seisoi huoneessa.
Kello oli suunnilleen yksi, ja sade valui ulkona virtoinaan.

Kadambini lausui: "Ystäväni, minä olen Kadambini, mutta en enää elä.
Minä olen kuollut."

"Mitään muuta pahaa minä kumminkaan en ole sinulle tehnyt. Minulla ei ole yhtään asuinsijaa elävien, mutta ei myöskään kuolleiden seassa. Voi, minne menenkään?" Hän itki, ikäänkuin olisi tahtonut herättää rankkasateisena yönä nukkuvan Luojan, ja kysyi jälleen: "Voi, minne menenkään?"

Niin sanoen Kadambini jätti ystävättärensä, joka vaipui tainnoksiin pimeässä huoneessaan, ja lähti maailmalle etsimään olopaikkaansa.

On vaikea sanoa, kuinka Kadambini pääsi Ranihatiin. Aluksi hän ei näyttäytynyt kenellekään, vaan vietti koko päivän erään temppelin raunioissa, nähden polttavaa nälkää. Sateisena, pimeänä iltapäivänä, ihmisten kyyhöttäessä asunnoissaan uhkaavaa rajusäätä peläten, Kadambini lähti liikkeelle. Hänen sydämensä vapisi hänen saapuessaan appensa taloon, ja kun hän astui sisään, verhoten kasvonsa tiheällä harsolla, ei kukaan ovenvartijoista häntä estänyt. He näet luulivat häntä palvelijaksi. Sade virtasi taukoamatta, ja tuuli ulvoi.

Talon emäntä, Saradasankarin vaimo, pelasi parhaillaan korttia leskeytyneen sisarensa kanssa. Keittiössä oli palvelijatar, makuukammiossa lepäsi sairas lapsi. Kadambini astui huoneeseen kenenkään huomaamatta. En tiedä, miksi hän oli tullut appensa taloon. Hän ei tietänyt sitä itsekään, hänestä vain tuntui siltä, että hän halusi nähdä jälleen lapsensa. Hänellä ei ollut aavistustakaan, minne täältä lähtisi ja mitä tekisi.

Valaistussa huoneessa hän näki lapsen nukkumassa, kätöset nyrkkiin puserrettuina, ruumis kuumeen kalvamana. Kunpa hän vain saisi painaa tuon pienen kiusatun povellensa! Sitten hän johtui kohta ajattelemaan: "Minä en ole olemassa. Kukapa sen näkisi? Hänen äitinsä pitää seurasta, pitää jaarittelusta ja korttipelistä. Koko sen ajan, jona lapsi oli jätetty minun huostaani, hän itse oli ihan huoleton eikä välittänyt hänestä vähääkään. Kuka hoitaa lasta nyt niinkuin minä sitä hoidin?"

Lapsi käänsi kylkeä ja huudahti unenhorroksessa: "Täti, anna minulle vettä!" Lemmikki ei ollut vielä unohtanut tätiänsä! Kadambini kaatoi nopeasti lasiin vettä, otti lapsen syliinsä ja antoi sille juotavaa.

Vielä nukkuessaan lapsi ei pitänyt ollenkaan eriskummallisena asiana, että tuttu käsi tarjosi hänelle vettä. Mutta kun Kadambini oli sammuttanut pienokaisen polttavan janon, suudellut sitä ja alkanut jälleen uneen tuutia, niin se heräsi ja syleili häntä. "Oletko sinä kuollut, täti?" kysyi lapsi.

Ennenkuin hän ehti vastata, tapahtui onnettomuus. Eräs palvelijattarista kantoi sisään sago-kulhoa, pudotti sen käsistään ja syöksyi permantoon. Melun kuullessaan hänen emäntänsä jätti kortit ja tuli huoneeseen. Hän seisoi siinä kuin puupatsas kykenemättä pakenemaan enempää kuin puhumaankaan. Tuon kaiken nähdessään lapsikin kauhistui ja parahti itkemään: "Mene pois, täti, mene pois!"

Nyt Kadambini vihdoin ymmärsi, ettei ollut kuollut. Vanha huone, vanhat esineet, sama pienokainen, sama rakkaus, kaikki muuttui jälleen eläväksi, entiselleen. Ystävättärensä talossa hän oli tuntenut, että hänen lapsuutensa leikkikumppani oli kuollut. Lapsensa huoneessa hän tiesi, ettei poikasen "täti" ollut suinkaan kuollut. Hän virkkoi tuskaisin äänin: "Sisar, miksi minua pelkäät? Näethän, että olen ihan entiseni."

Hänen kälynsä ei voinut sietää enempää, vaan vaipui tainnoksiin. Itse Saradasankar tuli hänkin zenanaan. Hän lausui kätensä ristiin laskien: "Teetkö oikein? Satis on ainoa poikani. Miksi näyttäydyt hänelle? Emmekö me ole sukulaisiasi? Sinun mentyäsi hän on riutunut riutumistaan; hän huutaa yöt päivät: 'Täti! Täti!' Sinä olet lähtenyt maailmasta; murra nuo sinua maailmaan sitovan lemmen kahleet. Me suoritamme kuolinmenot kaikella kunnialla."

Kadambini ei voinut sietää enempää. Hän virkkoi: "Enhän minä ole kuollut, minä en ole kuollut. Kuinka saankaan teidät vakuutetuiksi siitä, etten ole kuollut? Minä elän, elän!" Hän nosti lattiasta pronssiastian ja iski sillä otsaansa. Veri virtasi hänen silmäkulmastansa. "Näettekö!" huudahti hän. "Minä elän." — Saradasankar seisoi siinä kuin kuvapatsas, lapsi kirkui peloissaan, ja molemmat pyörtyneet naiset lepäsivät liikahtamatta.

Sitten Kadambini jälleen huusi: "Minä en ole kuollut, minä en ole kuollut", asteli zenanasta kaivolle johtavia portaita ja syöksyi veteen. Yläkerrassa oleva Saradasankar kuuli loiskahduksen.

Satoi rankasti koko yön, satoi seuraavan aamun hämärissä, satoi vielä keskipäivälläkin. Kadambini oli kuolemallansa todistanut, ettei ollut kuollut.

"ME KRUUNAAMME SINUT KUNINKAAKSI"

Kun Nabendu Sekhar ja Arunlekha vihittiin mieheksi ja vaimoksi, silmäili avioliiton jumala heitä hymyillen uhritulen takaa. Valitettavasti ei se, mikä on jumalille pelkkää huvia, läheskään aina ole leikkiä meille kuolevaisille.

Purnendu Sekhar, Nabendun isä, oli hyvissä suhteissa englantilaisiin hallituksen virkamiehiin. Hän oli elämänsä retkellä ehtinyt raibahadur-arvon etäiselle rannikolle ahkerasti käyttelemällä syvien salaam-kumarrusten airoja. Hänellä oli vielä varaa etenemiseenkin, mutta viidenkuudetta vuoden ikään ehdittyänsä, kaihoisa katse jo suunnattuna kohti radzhan-arvon sumuihin peittyvää huippua, hän yht'äkkiä havaitsi joutuneensa olopiiriin, jossa maalliset kunniat ja arvomerkit ovat mitättömät, ja hänen kumarruksista uupunut niskansa pääsi kuolinroviolla ikuiseen lepoon.

Nykyaikainen tiede opettaa, ettei voima häviä, vaan vaihtaa muotoa ja suuntaa. Niinpä Purnendun salaam-voimakin, huikentelevaisen Onnettaren luotettava apulainen, siirtyi isän hartioista pojan hartioihin, ja Nabendu Sekharin nuori pää alkoi nuokahdella korkeassa virka-asemassa olevien englantilaisten ovilla niinkuin tuulen heiluttelema kurpitsa.

Sen perheen perintätavat, johon hän avioliittonsa nojalla joutui kuulumaan, olivat aivan toisenlaiset. Sen vanhin poika, Pramathanath, oli saavuttanut kaikkien sukulaistensa rakkauden ja kaikkien tuttaviensa kunnioituksen. Hänen sukulaisensa ja naapurinsa pitivät häntä joka suhteessa esikuvanansa.

Pramathanath oli nauttinut yliopistollista sivistystä, ja hänessä oli vielä tervettä järkeäkin. Mutta hänellä ei ollut korkeata virka-asemaa, ei kunnollista palkkaa, ja hänen kynänsäkään ei ollut mitenkään vaikutusvaltainen. Kukaan vallassaolevista ei ojentanut hänelle auttavaa kättä, sillä hän pyrki pysyttelemään yhtä loitolla englantilaisista kuin he hänestä. Siitä johtui, että hänen maineensa ulottui ainoastaan oman perheen ja ystävien piiriin; etäämmällä olevissa hän ei herättänyt minkäänlaista ihailua.

Tämä Pramathanath oli kuitenkin aikoinaan oleskellut Englannissa kolme kokonaista vuotta. Hänen siellä kokemansa ystävällinen kohtelu vaikutti häneen niin valtaavasti, että hän unohti oman maansa murheen ja nöyryytyksen ja palasi kotiin eurooppalaisiin vaatteisiin puettuna. Aluksi asia suretti hänen veljiänsä ja sisariansa, mutta muutaman päivän kuluttua he jo huomasivat, että eurooppalaiset vaatteet sopivat hänelle erinomaisen hyvin, ja omaksuivat vähitellen hänen ylpeytensä ja arvokkuutensa.

Englannista palatessaan Pramathanath oli päättänyt maailmalle osoittaa, kuinka Intian englantilaisten kanssa kävi tutunomaisesti seurusteleminen. Ne maanmiehemme, jotka pitävät mainittua seurustelua mahdottomana, ellei halua notkistaa polviansa, ilmaisevat vain täydellistä omanarvontunnon puutetta, kohtelevatpa vielä englantilaisiakin väärämielisesti — niin arveli Pramathanath.

Hän toi mukanansa koko joukon suosituskirjeitä huomattavilta englantilaisilta saavuttaen niiden nojalla jonkinlaista tunnustusta Intian englantilaisten seurapiirissä. Hän nautti vaimoineen toisinaan englantilaisten vieraanvaraisuutta, kun näet heidät kutsuttiin teetä juomaan, päivällisille, urheilunäytäntöihin ja muihin huveihin. Sellainen menestys hänet kerrassaan päihdytti ja alkoi vaikuttaa kutkuttavasti hänen koko olemukseensa.

Niinä aikoina avattiin liikenteelle uusi rautatielinja, ja kuvernööri kutsui ensimmäiselle matkalle useita kaupungin asukkaita, ylväitä viranomaisten suosion nauttijoita, muiden muassa Pramathanathin. Paluumatkalla englantilainen poliisimies karkoitti erittäin töykeästi muutamia intialaisia herroja eräästä vaunusta, jossa eurooppalaisiin vaatteisiinsa pukeutunut Pramathanathkin oli. Kun hänkin aikoi lähteä, sanoi poliisimies: "Älkää huoliko vaivautua, sir. Jääkää paikallenne, olkaa hyvä."

Aluksi Pramathanathista tuntui imartelevalta hänelle siten osoitettu erikoinen kunnioitus. Mutta kun juna sitten lähti eteenpäin, näyttivät laskevan auringon himmeät säteet, jotka valaisivat lännen puolen tummiksi kynnettyjä vainioita, levittävän häpeän punaa koko maahan. Kun hän istui siinä ikkunan pielessä yksin osastossaan, hänestä tuntui siltä, kuin olisivat puiden takaa väikähtäneet näkyviin hänen kotimaansa äidinkasvot alasluotuine katseinensa. Pramathanath istui siinä haaveisiinsa vaipuneena, kuumat kyynelet vierivät hänen poskillensa, ja sydän oli harmista pakahtua.

Nyt hänen mieleensä johtui kertomus aasista, joka kuljetti rattaille sijoitettua palvontakuvaa pitkin katuja. Vastaantulijat kumarsivat syvään ja koskettivat otsallansa pölyistä maata. Tuhma aasi luulotteli kaiken tuon kunnioituksen tulevan hänen itsensä osaksi. "Ainoa seikka, joka erottaa minut aasista", virkkoi Pramathanath itsekseen, "on tämä: minä ymmärrän nyt, ettei osakseni tullut kunnioitus koske minua, vaan kuormaa selässäni".

Kotiin tultuansa Pramathanath kutsui koolle talon kaikki lapset, sytytti ison rovion ja heitti siihen eurooppalaiset vaatekappaleensa toisen toisensa jälkeen. Lapset karkelivat rovion ympärillä, ja mitä korkeampina liekit loimusivat, sitä suurempi oli heidän riemunsa. Sitten Pramathanath luopui Intian englantilaisten luona nauttimastansa teestä ja välipaloista ja istui talossaan kuin linnassansa hänen häpeällisellä tavalla kohdeltujen ystäviensä kierrellessä edelleenkin englantilaisten ovilla ja taivutellessa turbaaneihin kiedottua päätänsä niinkuin aina ennenkin.

Oli kohtalon ivaa, että Nabendu Sekhar parka joutui naimaan tämän perheen toisen tyttären. Hänen kälynsä olivat hyvin kasvatetut ja kauniit. Nabendu arveli tehneensä hyvän kaupan. Mutta samalla hän viipymättä koki selvittää vaimonsa omaisille, että heitäkin oli suosinut harvinainen onni. Ikäänkuin huomaamattansa hän toisinaan ojensi kälyillensä kirjeitä, jotka hänen isävainajansa oli eläessään saanut eurooppalaisilta. Mutta kun nuorten naisten kirsikanpunaiset huulet ivallisesti hymyilivät ja kiiltävän tikarin kärki pisti esiin punaisesta samettitupestansa, niin onneton mies oivalsi mielettömyytensä ja katui sitä.

Labanjalekha, sisarista vanhin, oli toisia kauniimpi ja kekseliäämpi. Eräänä otollisena päivänä hän asetti Nabendun makuuhuoneen uunin reunalle tulipunaiseksi sivelemänsä englantilaisen saapasparin ja nouti kukkia, santelitahdasta, suitsutteita ja pari kynttilää, jotka sijoitti asiaankuuluvien juhlamenojen mukaisesti niiden eteen palamaan. Nabendun tultua kälykullat asettuivat hänen viereensä, toinen toiselle puolelle, ja virkkoivat ivallisen juhlallisesti: "Kumarra jumaliasi, ja olkoon heidän siunauksensa sinulle menestykseksi."

Kolmas sisar, Kiranlekha, kulutti useita päiviä kirjaillessaan punaisella silkillä hartiahuiviin sata kaikkein tavallisinta englantilaista nimeä, Jones, Smith, Brown, Thomson y.m.s. Saatuaan työnsä valmiiksi hän erittäin juhlallisesti ojensi tämän namavalin Nabendulle. [Namavali on huivi, joka on painettu täyteen hindulaisten jumalien nimiä ja jota hurskaat hindulaiset käyttävät hartausharjoituksissaan.]

Neljäs, Sasankalekha, joka oli vielä pieni eikä niinmuodoin oikeastaan tullut kysymykseen, virkkoi: "Minä teen sinulle helminauhan, veikko, jotta voit rukoillessasi lausua jumaliesi — sahibien — nimiä." Toiset sisaret toruivat ja sanoivat: "Etkö lähde tiehesi, sinä vintiö."

Nabendu Sekharin tunteet häilyivät häpeän ja harmin välimailla. Hänen oli kumminkin mahdoton luopua kälyjensä seurasta, varsinkin kun vanhin oli erittäin kaunis. Hän oli yhtä hunajainen kuin sapekaskin, ja Nabendu sai maistaa hänen makeuttansa ja karvauttansa samalla kertaa. Perhonen räpyttelee sokean kiihkon valtaamana kärventynein siivin houkuttelevan kirkkauden vaiheilla kykenemättä loittonemaan.

Seurustelu kälyjen kanssa sai Nabendun siinä määrin lumoihinsa, että hän alkoi vähitellen salata eurooppalaisten suosion tavoittelemiseen kuuluvia toimenpiteitänsä. Lähtiessään kunniatervehdykselle kuvernöörin luo hän tavallisesti ilmoitti menevänsä kuulemaan Surendranath Banerdzhin puhetta. Lähtiessään rautatieasemalle muiden mukana vastaanottamaan Dardzhilingistä palaavaa varakuvernööriä hän kertoi kälyille nuorimman setänsä saapuvan kaupunkiin.

Mies parka sai kovaa kokea sahibiensa ja kälyjensä välisessä ristitulessa. Mutta kälyt olivat salaa vannoneet toimivansa väsymättä, kunnes sahibit tulisivat lyödyiksi laudalta.

Siihen aikaan huhuiltiin, että Nabendun nimi tulisi sisältymään pian julkaistavaan syntymäpäivä-kunnianosoitusten luetteloon ja että hän tulisi astumaan paratiisin portaiden ensimmäisen askelvälin Rai Bahadurin arvoon koroitettuna. Poika rukka ei rohjennut ilmaista ilahduttavaa uutista kälyillensä. Mutta eräänä ehtoona, syksyn kuutamon valaessa maille mantereille inhaa valoansa, Nabendun sydän oli niin täysi, ettei hän voinut kauemmin itseänsä pidättää, vaan kertoi asian vaimollensa. Seuraavana päivänä Arunlekha lähti kantotuolissa vanhimman sisarensa luo ja valitteli kyynelten tukahduttamin äänin kovaa kohtaloansa.

"Eihän hänelle siitä häntää koidu, vaikka tuleekin Rai Bahaduriksi, eihän?" virkkoi Labanja. "Minkä tähden siis tunnet itsesi niin kovin nöyryytetyksi?"

"Ei, ei, sisko kulta", vastasi Arunlekha, "minä tahdon olla mikä muu tahansa, mutta en Rai Bahaduri." Hänen tuttavapiiriinsä näet kuului eräs Bhutnath Babu, joka oli Rai Bahadur, ja se selitti, miksi hän kovin vieroi tuota arvonimeä.

Labanja lausui sisarellensa rauhoittavasti: "Älä ole levoton; minä teen mitä voin asian ehkäisemiseksi."

Babu Nilratan, Labanjan mies, toimi asianajajana Buksarissa. Syksyn ohimentyä Nabendu sai Labanjalta kutsun ja lähti Buksariin hilpein mielin.

Läntisen seudun varhainen talvi loi Labanjalekhaan terveyttä ja kauneutta ja sai hänen kalpeat poskensa rusottamaan. Hän muistutti kukkiinsa peittyvää kasa-kaislaa, jonka näemme kirkkaana syyspäivänä puron autiolla rantamalla. Nabendun ihastuneisiin silmiin hän kuvastui täydessä kukassaan olevana malati-pensaana, jonka värähtelevät kastekarpalot hohtelivat aamuauringon valossa.

Nabendu ei ollut eläessään voinut paremmin. Terveyden elpyminen ja kauniin kälyn virkistävä seura tekivät hänen olonsa niin keveäksi, että hänestä tuntui siltä, kuin jalat eivät olisi maata koskettaneet. Puutarhan vieritse kohti tuntemattomia seutuja alinomaa virtaileva Ganges näytti hänen omien hillittömien haaveittensa kuvalta.

Hänen varhain aamulla palatessaan kävelemästä virran rannalta talviauringon lempeät säteet loivat hänen koko olemukseensa sen miellyttävän lämmön, jota rakastavaiset tuntevat toistensa sylissä. Kotiin tultuansa hän silloin tällöin näki kälynsä huvikseen valmistavan joitakin maukkaita ruokalajeja. Hän tarjoutui avustamaan ja ilmaisi alinomaa tietämättömyyttänsä ja taitamattomuuttansa. Mutta hänpä ei näyttänytkään ollenkaan välittävän käytännön ja tarkkaavaisuuden nojalla saavutettavasta edistymisestä. Päinvastoin: hän oli kovin mielissään, kun käly häntä moitiskeli. Hän ponnisteli parhaansa mukaan osoittaakseen joka päivä olevansa yhtä taitamaton ja avuton kuin vastasyntynyt lapsi, jos oli kysymyksessä mausteiden sekoittaminen, paistinpannun piteleminen ja tulen säänteleminen, jotta paistettavat eivät palaneet — ja sai riittäväksi palkaksensa sääliväistä hymyä ja torelua.

Päivällispöydässä hän moitteettoman ruokahalunsa ja kälynsä yllytysten nojalla nautti kelpo määrän hänen eteensä asetettuja herkkuja. Aterian jälkeen he istuutuivat hieman pelaamaan — ja Nabendu ilmaisi siinäkin samaa taidon puutetta. Hän viekasteli, kurkisteli vastapelaajansa kortteihin, haastoi riitaa — mutta ei voittanut milloinkaan yhtäkään erää, ja, mikä pahempi, ei halunnut koskaan tunnustaa joutuneensa häviölle. Siitä hänelle koitui joka päivä soimauksia, mutta hän ei itseänsä parantanut. Eräässä suhteessa hän sentään oli muuttunut ihan toiseksi mieheksi. Hän oli ainakin toistaiseksi unohtanut, että sahibien suosiollisten hymyjen voittaminen oli elämän ylin päämäärä. Hän alkoi oivaltaa, kuinka onnellisiksi ja tyytyväisiksi me voimme itsemme tuntea voittaessamme läheisten henkilöiden rakkauden ja kunnioituksen.

Nabendu liikkui muutenkin aivan toisessa olopiirissä. Labanjan miestä, Babu Nilratania, moitittiin siitä, että hän johtavasta asemastansa huolimatta kieltäytyi käymästä englantilaisia virkamiehiä tervehtimässä. Sellaisiin moitteisiin Nilratan tavallisesti vastasi: "Kiitos kunniasta, enpä huoli lähteä — jos näet he eivät ole kyllin kohteliaita käydäkseen vuorostaan minun luonani, niin minä olen auttamattomasti tuhlannut oman kohteliaisuuteni. Olkoon erämaan hiekka kuinka valkoista ja hohtelevaa tahansa, minä kylvän sittenkin siemeneni mieluummin mustaan multaan, jonka voin odottaa antavan sen minulle takaisin."

Nabendu alkoi omaksua samanlaisia aatteita ollenkaan tulevaisuudesta välittämättä. Mutta hänen mahdollisuutensa päästä rai bahadur-arvoon versoi sillävälin siinä maaperässä, jota oli menneinä aikoina muokannut hänen isävainajansa ja hän itsekin niin huolellisesti, ettei sen kasteleminen ollut lainkaan tarpeen. Eikö hän ollut suurin kustannuksin rakennuttanut komeata kilpa-ajorataa kaupunkiin, joka oli eurooppalaisten suosima oleskelupaikka?

Kun sitten lähestyi Intian kansalliskokouksen aika, niin Nilratan sai päämajasta kehoituksen kerätä osanottajien nimikirjoituksia. Nabendu istui mitään pahaa aavistamatta iloisesti korttia pelaten kälynsä seurassa, kun Nilratan Babu astui vihkoineen hänen luoksensa ja virkkoi: "Kirjoita nimesi, ole hyvä."

Vanha tottumus kohotti Nabendun kasvoihin säikähtyneen ilmeen. Labanja oli olevinaan ylen huolestunut ja sanoi: "Sitä älä tee! Se tekisi ikiajoiksi lopun kilpa-ajostasi."

Labanja, joka näytti yhä vakavalta ja huolestuneelta, sanoi: "Vaaratonta se kumminkaan ei ole. Sellaiset asiat tulevat helposti tiedoksi —"

Nabendu puuttui kiivaasti puheeseen: "Minun nimeni ei pahene, vaikka joutuukin sanomalehtiin." Samassa hän sieppasi Nilratanin kädestä vihkon ja merkitsi arkailematta tuhat rupiaa. Hänen suloinen toivonsa oli, etteivät sanomalehdet uutista julkaisisi.

Labanja löi kädellään otsaansa ja huudahti: "Mitä — oletkaan — tehnyt?"

"Mutta — mutta —", venytteli Labanja puhettansa, "ajattelehan asemapäällikköä, kauppa-apulaista, ja ratsumestaria — nuo herrat voivat suuttua ja jäädä pois samppanjapidoistasi. Ajattelehan, jos he eivät enää taputa tuttavallisesti olkapäätäsi, kun ensi kerran heidät kohtaat!"

Kului muutamia päiviä. Eräänä aamuna Nabendu teetä maistellessaan silmäili sanomalehteä ja havaitsi äkkiä hänelle itselleen osoitetun kirjeen, jonka lähettäjä oli jättänyt nimensä julkaisematta. Siinä kiitettiin häntä ylenmäärin lahjoituksesta ja selitettiin kongressin voittaneen arvaamattomasti, kun hänenlaisensa mies oli siihen liittynyt.

Voi sinua, Purnendu Sekhar! Oliko tarkoituksesi lisätä kansalliskokouksen mahtia, kun siitit maailmaan tämän kunnottoman?

Mutta kovanonnen pilvi on hopean reunustama. Oli selvää, ettei Nabendua sopinut pitää ihan mitättömänä miehenä, sillä englantilaisintialainen seura pyrki samoinkuin kongressikin innokkaasti saamaan häntä puolellensa. Niinpä Nabendu, iloa säteillen, toi sanomalehdessä olleen kirjeen kälynsä nähtäväksi. Labanja ei ollut mitään tietävinänsä ja huudahti säikähtyneenä: "Sepä ikävää! Se on sittenkin tullut ilmi! Kuka onkaan ollut niin ilkeämielinen? Inhoittava petturi!"

Nabendu virkkoi nauraen: "Älä huoli häntä kovin nimitellä, Labanja.
Minä annan hänelle sydämestäni anteeksi ja siunaankin häntä."

Muutamia päiviä myöhemmin posti toi Nabendulle kansalliskokousta vastustavan englantilais-intialaisen sanomalehden. Siinä oli julkaistu nimimerkin "Asiantuntija" lähettämä kirje, jossa kumottiin yllämainitut tiedonannot. "Ne, joilla on ilo henkilökohtaisesti tuntea Babu Nabendu Sekhar", niin siinä kirjoitettiin, "eivät hetkeäkään usko sellaisia mielettömiä parjauksia. Hänen on yhtä mahdoton muuttua kongressimieheksi kuin leopardin luopua täplistänsä. Hän on kunnon mies, ei suinkaan hallitusvirkojen toivoton haeskelija eikä toimeton asianajaja. Hän ei kuulu niihin, jotka vähän aikaa Englannissa oleskeltuaan matkivat meidän pukuamme ja käytöstämme, yrittävät julkeasti tunkeutua englantilais-intialaisiin seurapiireihin ja lopulta vetäytyvät masentuneina pois. Niinmuodoin ei Babu Nabendu Sekharilla ole minkäänlaista aihetta" j.n.e., j.n.e.

Ah, isä Purnandu Sekhar! Millaiseen maineeseen saatoitkaan nimesi eurooppalaisten keskuudessa ennen kuolemaasi!

Tämänkin kirjeen sai käly nähtäväksensä, sillä todistihan se, ettei Nabendu ollut mikään arvoton, säälittävä raukka, vaan todellakin arvokas mies!

Labanja oli jälleen kovin hämmästyvinänsä ja huudahti: "Kuka ystävistäsi lienee tuon kirjoittanut? Ehkäpä junailija tai vuotakauppias tai rykmentinrummuttaja?"

"Onko se tarpeen?" kysyi Nabendu ylpeästi. "Pitääkö minun vastustaa kaikkia heidän mitättömiä väitteitänsä?"

Labanjan naurun helinä täytti huoneen. Nabendu siitä hieman ihmeissään kysyi: "Mitä? Mitä nyt?" Labanja nauroi yhä, hillittömästi; koko hänen solakka, nuorekas vartalonsa vavahteli. Sellainen ilonpuuska sai Nabandun ihan suunniltansa. Hän virkkoi surkein äänin: "Luuletko ehkä, etten uskalla siihen vastata?"

"Enpä suinkaan, ystäväiseni", vastasi Labanja. "Minä vain tulin ajatelleeksi, ettet ole vielä kerrassaan luopunut paljonlupaavan kilparatasi pelastamisaikeista. Onhan toivossa hyvä elää."

"Luuletko minun tosiaankin sitä pelkäävän? Saatpa nähdä", virkkoi Nabendu epätoivoisena ja istuutui kirjoittamaan vastinetta. Sen valmistuttua Labanja ja Nilratan sen lukivat ja sanoivat: "Se ei ole kyllin tarmokas. Annetaan niille oikein aika mekosta, eikö niin?" He ottivat hyväntahtoisesti korjatakseen kyhäelmän. Se tuli kuulumaan näin: "Kun henkilö, jota meihin liittävät veren siteet, kääntyy viholliseksemme, niin hän on meille vaarallisempi kuin yksikään vieras. Intian hallitukselle ovat kopeat englantilais-intialaiset pahempia vihollisia kuin venäläiset tai afganitkaan — he asettuvat voittamattomaksi vastukseksi hallituksen ja kansan välille kerrassaan estäen ystävällisten suhteiden syntymisen. Kansalliskokous on avannut valtatien hallitsevien ja hallittujen väliseen parempaan toistensa ymmärtämiseen, ja englantilais-intialaiset sanomalehdet viihtyvät ohdakkeiden tavoin tämän tien varrella" j.n.e., j.n.e.

Nabendussa eli salainen pelko, että tuosta kirjelmästä saattoi koitua onnettomuutta, mutta samalla hän tunsi mielensä ylentyvän ajatellessaan sen erinomaisen tyylin omaksi tuotteeksensa. Se julkaistiin aikanansa, ja seuraavina päivinä ilmestyi eri lehtiin selityksiä, vastineita ja kannattavia lausuntoja. Ilma oli täynnä torventoitotusta, joka ilmoitti Nabendun liittyneen kongressin jäseneksi ja mainitsi hänen merkitsemänsä rahasumman.

Epätoivoisen rohkeana Nabendu nyt käytteli kaikkein rajuimpien patrioottien puhetapaa. Labanja salaa naureskeli ja sanoi itsekseen: "Maltahan — maltahan — vielä sinä joudut tulikokeeseenkin."

Eräänä aamuna, kun Nabendu ennen kylpemistänsä oli hieronut öljyä ryntäisiinsä ja yritti eri tavoin päästä käsiksi saavuttamattomissa oleviin selkäpintoihinsa, palvelija toi hänelle käyntikortin, jossa oli itsensä piirikunnan tuomarin nimi. Hyvä Jumala! — Mitä nyt oli tekeminen? Hän ei voinut mitenkään lähteä siinä asussa, öljyttynä, ottamaan vastaan virkaherraa. Hän potki ja sätkytti kuin käristimeen pantava koi-kala. Hän peseytyi kiireen kaupalla, kiskaisi jotenkuten vaatteet yllensä ja syöksyi ulkosuojiin. Palvelija sanoi vieraan vast'ikään poistuneen kauan odotettuansa. Moraalisen matematiikan tutkijoiden selvitettäväksi jääköön se sievä ongelma, kuinka suuri osa tämän keksittyjen tapahtumien muodostaman draaman sommittelusta oli langennut Labanjan ja kuinka paljon palvelijan suoritettavaksi.

Nabendun sydän vääntelihe tuskissaan niinkuin äsken irtileikattu sisiliskon pyrstö. Hän istua jurotteli koko päivän huuhkaimen tavoin.

Labanja karisti kasvoistansa sisäisen ilonsa ilmeet ja kyseli huolestuneesti: "Mitä sinulle onkaan tapahtunut? Toivottavasti et ole sairas?"

Nabendu ponnisteli ankarasti voidakseen hymyillä ja keksiä leikkisän vastauksen. "Kuinka voisikaan", sai hän vihdoin sanotuksi, "kuinka voisikaan sinun valtapiirissäsi olla mitään sairautta, koska sinä olet itse terveyden jumalatar?"

Hänen hymynsä haihtui kuitenkin pian olemattomiin. Mielessä liikkui ajatuksia: "Ensin minä merkitsin erän kongressirahastoon, sitten julkaisin ilkeän kirjoituksen sanomalehdessä, ja nyt, kun piirikunnan tuomari itse suvaitsee saapua minua tervehtimään, minä annan hänen odottaa. Mitä hän minusta ajatelleekaan?"

Voi onnettomuutta, isä Purnendu Sekhar, kohtalon iva saa minut ilmenemään toisenlaisena kuin todellisuudessa olen.

Seuraavana aamuna Nabendu pukeutui parhaisiin vaatteisiinsa, ei unohtanut kelloa ja vitjojakaan ja otti päähänsä ison turbaanin.

Nabendu otti muutamia rupioita taskustansa. Lakeija heti kumarsi ja sanoi: "Meitä on viisi, armollinen herra." Nabendu veti kohta esiin kymmenen rupian setelin ja antoi sen hänelle.

Hänet kuljetettiin piirikunnan tuomarin luo, joka istui yönuttuun ja tohveleihin puettuna kirjoituspöytänsä ääressä. Tuomari osoitti sormellaan istuinta ja kysyi, katsettansa paperista kohottamatta: "Miten voin teitä palvella?"

Nabendu hypisteli hermostuneesti kellonvitjojansa ja virkkoi epävarmoin äänin: "Te kävitte eilen ystävällisesti minua tervehtimässä, hyvä herra —"

Sahib kurtisti kulmiansa, kohotti hieman katsettansa ja sanoi: "Minä teitä tervehtimään! Mitä mielettömyyksiä te haastelettekaan?"

"Pyydän anteeksi, armollinen herra", soperteli Nabendu. "On sattunut erehdys — jonkinlainen sekaannus." Hien kihotessa hänen otsallensa hän hoiperteli jotenkuten huoneesta. Kun hän seuraavana yönä levottomasti heittelehti vuoteessaan, kaikui hänen korviinsa alinomaa etäinen ääni, ikäänkuin unien maailmasta tullen: "Kuulehan, Babu, sinä olet aika pölkkypää."

Kotiin palatessaan Nabendu oli johtunut päättelemään, että tuomari oli kieltänyt käyntinsä ainoastaan loukkaantumisensa vuoksi.

Labanjalle hän selitti käyneensä ostamassa ruusuvettä. Hän oli tuskin ehtinyt sen sanoa, kun ilmestyi näkyviin puoli tusinaa poliisimiehiä, jotka Nabendua kunnioittavasti tervehdittyänsä jäivät odottamaan, kasvot iloisessa irveessä.

"Ovatko ne tulleet sinua vangitsemaan, kun olet merkinnyt kongressirahastoon?" kuiskasi Labanja hymyillen.

Poliisimiehet näyttivät hammasrivinsä ja virkkoivat: "Bakshis — Babu
Sahib."

Viereisessä huoneesta tuli Nilratan ja kysyi ärtyneesti: "Juomarahoja?
Mistä hyvästä?"

Poliisimiehet irvistivät yhä ja vastasivat: "Babu Sahib on käynyt tuomarin puheilla, ja me tulemme perimään sakkorahoja."

"Enpä ole tietänyt", nauroi Labanja, "että tuomari nykyjään myy ruusuvettä. Hän ei suinkaan ole aikaisemmin yrittänyt meitä erikoisesti virkistää."

Nabendu koetti sovittaa toisiinsa ostoretkeä ja käyntiä tuomarin luona lausuen muutamia hajanaisia sanoja, joista kukaan ei saanut selkoa.

Nilratan virkkoi poliisimiehille: "Tässä ei tule kysymykseen mikään bakshis; te ette sitä saa."

Nabendu painui vähä-ääniseksi ja sanoi: "Ne ovat köyhiä miehiä — mitäpä haittaa, vaikka annammekin heille jotakin?" Samassa hän veti esiin setelin. Nilratan sieppasi sen hänen kädestänsä huomauttaen: "Maailmassa on köyhempiäkin — minä annan sen heille sinun puolestasi."

Nabendu oli kovin pahoillansa, kun ei voinut lepyttää noita vihaisen Shivan kaameita palvelijoita. Kun miehet lähtivät, katseet synkkinä kuin ukkonen, hän silmäili heitä raukeasti, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Te tiedätte kaikki, hyvät herrat; syy ei ollut minun."

Kongressin piti kokoontua Kalkuttaan tänä vuonna. Nilratan lähti vaimoinensa sinne ottaakseen istuntoihin osaa. Nabendu seurasi heitä.

Heidän Kalkuttaan saavuttuansa kongressipuolueen jäsenet kohta kerääntyivät Nabendun ympärille, ja heidän ilonsa ja innostuksensa oli kerrassaan rajaton. He huusivat hänelle "eläköön", jakelivat hänelle kunnianosoituksia ja kohottivat hänet pilviin saakka. Kaikki sanoivat, että elleivät Nabendun-laiset johtavat miehet uhrautuneet suuren asian hyväksi, isänmaa oli toivottomassa tilassa. Nabendu taipui samaan mielipiteeseen ja sukelsi erehdysten ja väärinkäsitysten sekamelskasta kansallisena johtajana. Hänen ensimmäisenä päivänä astuessaan kokoussaliin kaikki nousivat ja huusivat "Hip, hip, hurraa!" äänekkääseen vierasmaiseen tapaan, niin että kotimaamme äidinkasvot punastuivat hiusmartoa myöten.

Kuningattaren syntymäpäivä tuli aikanansa, mutta Nabendun nimeä ei löytynyt rai bahadurien luettelosta.

Sinä iltana Labanja kutsui hänet luoksensa. Hänen saavuttuaan Labanja ojensi hänelle juhlallisin menoin kunniapuvun ja laati omin käsin hänelle punaisen otsamerkin. Toiset sisaret kietoivat hänen kaulaansa solmimiansa seppeleitä. Vaaleanpunaiseen sariin ja häikäiseviin jalokivikoristeihin puettuna hänen vaimonsa Arunlekha odotteli viereisessä huoneessa, kasvot hymyn ja punastumisen kirkastamina. Sisaret riensivät hänen luoksensa ja ojensivat hänelle seppeleen, jotta hänkin tulisi ottamaan osaa juhlallisuuksiin. Hän ei kumminkaan huolinut kutsua noudattaa, ja hänen seppeleensä, joka ikävöi Nabendun kaulaa, odotti kärsivällisesti hiljaista, vaiteliasta keskiyön aikaa.

Sisarukset sanoivat Nabendulle: "Tänään me kruunaamme sinut kuninkaaksi. Sellaista kunniaa ei osoiteta kenellekään muulle koko Hindustanissa."

Nabendu yksin tietää, oliko tuo hänelle suureksi lohdutukseksi; me puolestamme sitä kovin epäilemme. Uskommepa niinkin, että hän vielä eläessään pääsee rai bahadurin arvoon ja että Englantilainen ja Pionieeri kirjoittavat aikanansa syvästi valittelevia muistosanoja hänen mentyänsä manalle. Niinmuodoin ja sitä ennen kajahdutamme kolme huutoa taatto Purnendu Sekharin kunniaksi! Hip, hip, hurraa — Hip, hip, hurraa — Hip, hip, hurraa!

HYLÄTTY

Oli kirkas kuutamoyö phalgun-kuun alkupuolella. Nuori kevät lähetti joka suuntaan tuulosiansa, jotka olivat kukkuroillaan mangokukkien tuoksua. Lammen rannalla kasvavan vanhan litshi-puun tuuheaan lehvistöön kätkeytynyt papija [Eräs Bengalin suloisimpia laulajoita. Englantilais-intialaiset kirjailijat ovat antaneet sille pilkkanimen "aivokuumelintu", joka on pelkkää panettelua.] kaiutteli sulavia säveliänsä, jotka tunkeutuivat Mukerdzhin perheen vielä valvovaan makuusuojaan. Hemanta siellä milloin kiersi vaimonsa kiharaa sormensa ympärille, milloin helisytti hänen rannehelyjänsä, milloin nykäisi hänen päässään olevaa kukkaseppelettä jättäen sen riippumaan hänen kasvoillensa. Hän oli kuin illan tuuli, joka leikkii kukkivan mielipensaansa keralla taivuttaen sitä hellästi milloin toiselle, milloin toiselle puolelle toivoen saavansa herätetyksi siinä hilpeyttä.

Mutta Kusum istui liikahtamatta ja silmäili ulos avoimesta ikkunasta, katse loppumattoman avaruuden kuutamoisiin syvyyksiin hukkuen.

Vihdoin Hemanta tarttui vaimonsa molempiin käsiin, pudisteli niitä hellästi ja virkkoi: "Kusum, missä oletkaan? Isolla kaukoputkella uutterasti etsien sinut näkisi pienoisena pisteenä — niin kauas näytät minusta loitonneen. Tulehan lähemmäksi, rakkaani. Katso, kuinka kaunis on yö."

Kusum käänsi kasvonsa tyhjästä avaruudesta kohti miestänsä ja virkkoi hitaasti: "Minä tunnen mantran (loitsun), joka voisi silmänräpäyksessä hajoittaa kappaleiksi tämän kuutamoisen kevätyön."

"Jos tunnetkin, niin älä sentään sitä lausu", nauroi Hemanta. "Mutta jos sinun mantrasi kykenee luomaan jokaiseen viikkoon kolme-neljä lauantaita ja venyttämään yöt seuraavan päivän iltapuoleen saakka kestäviksi, niin lausu se kaikin mokomin."

Tuota sanoessaan hän koki vetää vaimoansa hieman lähemmäksi itseänsä. Mutta Kusum vapautti itsensä hänen sylistänsä ja virkkoi: "Tiedätkö, tänä iltana tekee mieleni sanoa sinulle asia, jonka lupasin ilmaista vasta kuolinvuoteellani. Tänä iltana minusta tuntuu siltä, että voin sietää jokaisen minun kärsittäväkseni määräämäsi rangaistuksen."

Hemanta oli lausumassa rangaistuksia koskevan leikkisanan toistamalla erästä Dzhajadevan säettä, kun samassa kuului olevan tulossa vihaisesti sipsuttava tohvelipari. Ne olivat Hemantan isän, Harihar Mukerdzhin tutut askelet, ja Hemanta, joka ei tietänyt, mitä tuo merkitsi, oli ankaran kiihtymyksen vallassa.

Oven ulkopuolelle jääden Harihar huusi äänekkäästi: "Hemanta, aja heti paikalla vaimosi pois talosta!"

Hemanta silmäili vaimoansa keksimättä hänen kasvoistansa vähintäkään hämmästyksen ilmettä. Hän vain kätki kasvonsa käsiinsä ja toivoi niin hartaasti kuin suinkin voi muuttuvansa olemattomaksi. Saman papijan sävelet virtasivat yhä vieläkin huoneeseen kevättuulosen keralla, mutta kukaan ei sitä kuullut. Loppumattomat ovat maan kauneudet — mutta helposti, ylen helposti rikkoutuvat kaikki maiset muodot.

"Minä olen useita kertoja yrittänyt, mutta en ole milloinkaan voinut.
Minä olen kurja nainen."

Kusum kertoi hänelle tarinansa vakavasti, värähtämättömin äänin. Hän ikäänkuin asteli avojaloin halki tulenliekkien, hitain, mutta horjumattomin askelin, ja kukaan ei tietänyt, kuinka sanomattomasti hän kärsi. Kuunneltuaan loppuun asti Hemanta nousi ja lähti ulos.

Kusum ajatteli, että hänen miehensä oli lähtenyt ikiajoiksi. Se tuntui hänestä yhtä luonnolliselta kuin mikä hyvänsä jokapäiväisen elämän tapahtuma — siinä määrin hänen mielensä oli tylsynyt ja turtunut muutaman viimeksikuluneen tuokion aikana. Hänessä eli se ainoa tunto, että maailma ja rakkaus olivat tyhjää lumetta ja luulottelua alusta loppuun asti. Hänen miehensä menneinä aikoina esittämät lemmenvakuutuksetkin saivat mieleen muistuneina vain kuivan, kovan, ilottoman hymyn kohoamaan hänen huulillensa, kuin terävä julma veitsi, joka oli leikannut hänen sydäntänsä. Hän kenties ajatteli, että siinä oli se rakkaus, joka oli näyttänyt täyttävän koko elämän, joka oli tuonut mukanansa niin paljon hellyyttä ja syvää tunnetta, joka oli tehnyt kaikkein lyhimmänkin eron niin sanomattoman tuskalliseksi ja yhtymisen tuokion ylen suloiseksi, joka näytti rajattoman avaralta ja ikuisesti kestävältä, jonka taukoamista ei voinut ajatella tulevien jälleensyntymienkään voivan aiheuttaa! Niinkö heikoilla perustuksilla se lepäsikin! Niin pian kuin pappeus siihen koskettaa, tämä "ikuinen" rakkaus murenee kouralliseksi tomua! Aivan äsken Hemanta oli vielä hänelle kuiskannut: "Millainen ihana yö!" Sama yö jatkui yhä, sama papija visersi vieläkin, sama kevättuulonen leyhyi yhä huoneeseen vuoteen uudinta häilyttäen, sama kuutamo lepäsi vielä vuoteella avoimen ikkunan luona uinuen siinä kuin hilpeän leikin uuvuttama kaunotar. Kaikki tuo oli valhetta! Rakkaus oli teeskennellyt vieläkin uskottomammin kuin hän itse!

III

Seuraavana aamuna unettoman yön uuvuttama ja ihan hämmentyneeltä näyttävä Hemanta koputti Piiri Sankar Ghosalin ovelle. "Mitä kuuluu, poikaseni?" kysyi Piiri Sankar häntä tervehtien.

Hemanta leimahti kuin rovion lieska ja virkkoi vavahtavin äänin: "Sinä olet saastuttanut meidän kastimme. Olet syössyt meidät turmioon. Mutta sinä joudut sen sovittamaan." Enempää hän ei kyennyt sanomaan; hänen äänensä ei häntä totellut.

"Ja te, te olette turvanneet minun kastiani, torjuneet ne toimenpiteet, joiden tarkoituksena oli minun sysääminen yhteiskunnan keskuudesta, ja olette ystävällisesti taputelleet olkapäätäni!" virkkoi Piiri Sankar pilkallisesti hymyillen.

Hemanta olisi mielellään muuttanut bramaanivihastuksensa nojalla Piiri Sankarin silmänräpäyksessä tuhkaksi, mutta hänen raivonsa poltti vain häntä itseänsä. Piiri Sankar istui vioittumattomana ja mitä parasta terveyttä nauttien hänen edessänsä.

"Olenko minä milloinkaan tehnyt sinulle mitään pahaa?" kysyi Hemanta murtunein äänin.

"Salli minun kysyä sinulta jotakin", virkkoi Piiri Sankar. "Minun tyttäreni — minun ainoa lapseni — mitä pahaa hän onkaan tehnyt isällesi? Sinä olit silloin hyvin nuori etkä liene asiasta mitään kuullut. Kuulehan siis nyt. Älä huoli ollenkaan kiihtyä. Se, mitä tässä kerron, on varsin hupaista.

"Sinä olit aivan pieni, kun vävyni Nabakanta karkasi Englantiin varastettuaan tyttäreni jalokivet. Muistat varmaan vielä aivan hyvin, millaista huomiota herätti kylässä, kun hän viisi vuotta myöhemmin palasi asianajajana. Tai voipa olla, ettet sitä ollenkaan huomannut, kun olit siihen aikaan Kalkuttassa koulussa. Isäsi, joka oli julkeana työntynyt kunnanvanhimmaksi, selitti, että jos lähettäisin tyttäreni puolisonsa luo, niin minun pitäisi hänestä kerrassaan luopua ja pitää huolta siitä, ettei hän enää milloinkaan astuisi kynnykseni yli. Minä lankesin isäsi jalkoihin ja rukoilin häntä sanoen: 'Veljeni, pelasta minut tämä ainoa kerta. Minä pakotan pojan nielemään lehmänlantaa ja suorittamaan täydelliset puhdistusmenot. Ota hänet takaisin kastiin.' Mutta isäsi oli taipumaton. Minä puolestani en voinut hylätä ainoata lastani, joten lausuin jäähyväiset kylälleni ja sukulaisilleni ja lähdin Kalkuttaan. Mutta sielläkin vaikeudet ahdistivat minua. Kun olin ehtinyt kaikin puolin järjestää sisarenpoikani naimisiinmenon, niin isäsi yllytti tytön sukulaisia, jotka sitten purkivatkin kihlauksen. Silloin minä lupasin juhlallisesti, että jos suonissani virtaisi pisarakin bramaaninverta, tulisin kostamaan. Nyt ymmärtänet jo hieman, kuinka on asian laita, eikö totta? Mutta maltahan vielä vähän. Sinua varmaankin huvittaa kuulla koko tarina; se on tosiaankin mielenkiintoinen.

"Sinun kymnaasissa ollessasi asui eräs Bipradas Tshatterdzhi naapuritalossasi. Mies-rukka on nyt kuollut. Hänen luonansa eli eräs leskeksi jäänyt lapsi nimeltä Kusum, erään kajastha-kastiin kuuluneen miehen turvaton orpotyttö. Tyttö oli erittäin kaunis, ja vanha bramaani tahtoi parhaansa mukaan suojata häntä opiskelijoiden ahnailta katseilta. Mutta nuorelle tytölle ei käynyt ollenkaan vaikeaksi pettää iäkästä vartijaansa. Hän nousi usein kattotasanteelle ripustamaan pesemiänsä vaatteita kuivamaan, ja sinä luultavasti havaitsit oman kattosi parhaaksi opiskelupaikaksi. Minä en tiedä, keskustelitteko te toistenne kanssa siellä katoillanne, mutta tytön käytös herätti kumminkin ukossa epäilyksiä. Tyttö näet usein suoritti huolimattomasti talousvelvollisuuksiansa ja alkoi vähitellen luopua ravinnosta ja unesta, niinkuin hartausharjoituksiansa suorittava Parvati [hävittäjä-Shivan puoliso]. Muutamana iltana hän purskahti itkemäänkin vanhan herran läsnäollessa ilman mitään ilmeistä aihetta.

"Vihdoin ukko havaitsi, että te näitte toisenne varsin usein katoillanne ja että sinä jäit toisinaan pois koulutunneiltasikin istuaksesi keskipäivän aikaan katolla kirjoinesi; siinä määrin sinä näytit yht'äkkiä mielistyneen yksinäisiin opintoihin. Bipradas tuli luokseni kysymään neuvoa ja kertoi minulle koko jutun. 'Kuulehan, setä', sanoin minä hänelle, 'sinä olet jo pitkät ajat toivoellut saavasi lähteä pyhiinvaellusretkelle Benaresiin. Sinun on parasta tehdä se nyt ja jättää tyttö minun hoiviini. Minä kyllä pidän hänestä huolen!'

"Hän lähti. Minä sijoitin tytön Sripati Tshatterdzhin luo mainiten hänet tytön isänä. Sinä tiedät, mitä sitten seurasi. Minä tunnen mieleni kerrassaan keventyneeksi, kun olen kertonut sinulle koko asian alusta loppuun asti. Sehän kuulostaa kerrassaan romaanilta, eikö totta? Minä aion siitä sommitella kertomuksen ja antaa sen painattaa. Mutta minulla itselläni ei ole kirjailijan lahjoja, joten kehoitan sisarenpoikaani, jonka väitetään sellaiseen pystyvän, sen puolestani sepittämään. Parasta kumminkin olisi, jos sinä ryhtyisit yhteistyöhön hänen kanssansa, koska minä en tunne niin hyvin tarinan loppua."

Piiri Sankarin viimeisistä huomautuksista enempää välittämättä Hemanta kysyi: "Eikö Kusum vastustanut tätä liittoa?"

"Tiedätkö", virkkoi Piiri Sankar, "sitä asiaa on kovin vaikea arvata. Onhan sinulle tuttu naisen luonto, poikaseni. Kieltäessään he oikeastaan aikovat myöntää. Uuteen kotiinsa muutettuaan hän oli ensimmäiset päivät melkein suunniltaan, kun ei saanut nähdä sinua. Mutta sinä näytät aivan pian saaneen tietoosi hänen uuden asuntonsa, koska kymnaasiin mennessäsi harhauduit tavallisesti reitiltäsi ja maleksit Sripatin talon edustalla. Sinun silmäsi eivät näyttäneet juuri etsiskelevän koulurakennusta, koska olivat jäykästi suunnatut kohti erään yksityistalon ristikkoikkunoita, joista voivat päästä sisään ainoastaan hyönteiset ja haaveellisten nuorukaisten sydämet. Minä surkuttelin vilpittömästi teitä kumpaakin. Minä huomasin, että opintosi olivat joutuneet vakavan vaaran alaisiksi, ja tytön tila oli sekin valitettava.

"Eräänä päivänä minä kutsuin Kusumin luokseni ja sanoin: 'Kuulehan, tyttäreni. Minä olen vanha mies, ja sinun ei tarvitse ollenkaan minua arkailla. Minä tiedän, ketä sinun sydämesi halajaa. Nuoren miehen tila on sekin toivoton. Tahtoisin mielelläni toteuttaa teidän liittonne.' Tuon kuullessaan Kusum äkkiä suli kyyneliin ja riensi pois. Minä kävin useina seuraavinakin iltoina Sripatin talossa, kutsutin Kusumin puheilleni ja onnistuin vähitellen voittamaan hänen arkuutensa. Kun vihdoin sanoin hänelle yrittäväni saada avioliittoa aikaan, hän kysyi minulta: 'Kuinka se voisikaan olla mahdollista?' 'Älä huoli', vastasin minä, 'minä mainitsen sinut bramaanineidoksi'. Asiaa kauan harkittuamme hän pyysi minua ottamaan selkoa siitä, suostuisitko sinä asiaan. 'Mitä joutavia!' sanoin minä. 'Onhan poika muutenkin melkein suunniltansa — miksi ilmaisisimmekaan hänelle kaikki nämä vaikeudet? Annetaan häämenojen tapahtua kaikkien sääntöjen mukaisesti, ja sitten — kun loppu on hyvin, niin kaikki on hyvin. Varsinkin kun ei ole olemassa vähintäkään vaaraa, että asia milloinkaan tulee tiedoksi, miksi tahtoisitkaan tehdä miehen koko elämänsä ajaksi onnettomaksi?'

"Minä en tiedä, oliko Kusum suunnitelmaan suostuvainen vai eikö. Toisinaan hän itkeskeli, toisinaan taas oli ihan vaiti. Kun sanoin: 'Jätetään siis koko asia', niin hän kävi kovin rauhattomaksi. Asiain ehdittyä tälle asteelle minä lähetin Sripatin luoksesi ehdottamaan avioliittoa; sinä suostuit hetkeäkään epäröimättä. Kaikki oli valmista.

"Vähän ennen määräpäivää Kusum kävi niin vastahakoiseksi, että minun oli ylen vaikea saada hänet jälleen taipumaan. 'Jätetään se, setä', sanoi hän minulle alinomaa. 'Mitä johtuukaan mieleesi, sinä tuhma tyttö', nuhtelin minä häntä; 'kuinka voisimmekaan peräytyä nyt, kun kaikki on valmiiksi järjestetty?'

"'Levitä huhu, että minä olen kuollut', rukoili hän. 'Lähetä minut pois jonnekin.'

"'Entä kuinka kävisi silloin nuoren miehen?' kysyin minä. 'Hän on ilon seitsemännessä taivaassa, odottaa kauan vaalimansa toivon huomenna täyttyvän, ja sinäkö kehoitat minua lähettämään hänelle tänään tiedon kuolemastasi? Seurauksena olisi, että minun täytyisi huomenna tuoda sinulle tieto hänen kuolemastansa, ja samana iltana kerrottaisiin minulle uutinen sinun kuolemastasi. Luuletko, että minä, vanha mies, otan surmatakseni nuoren tytön ja bramaanin yhdellä kertaa?'

"Häät vietettiin hyväenteisenä päivänä, ja minä tunsin vapautuvani itse kannettavakseni ottamastani tukalasta taakasta. Sen, mitä myöhemmin tapahtui, sinä tiedät parhaiten."

"Etkö voinut tyytyä siihen, että olit tehnyt meille korvaamattoman vääryyden?" kysyi Hemanta kiivaasti, hetkisen vaiti oltuansa. "Miksi olet nyt salaisuuden ilmaissut?"

Piiri Sankar vastasi täysin levollisena: "Nähdessäni, että kaikki toimenpiteet sisaresi naimisiinmenoa varten oli suoritettu, minä mietin näin: 'Niin, minä olen saastuttanut erään bramaanin kastin, mutta se tapahtui pelkästä velvollisuudentunnosta. Nyt on erään toisen bramaanin kasti vaarassa, ja minun on ilmeinen velvollisuuteni ehkäistä se. Niinpä kirjoitinkin ilmoittaen kykeneväni todistamaan, että sinä olet nainut sudran tyttären'."

Ankarin ponnistuksin hilliten vihaansa Hemanta virkkoi: "Mihin joutuukaan nyt tyttö, joka minun on hylkääminen? Annatko sinä hänelle ravinnon ja suojan?"

"Minä olen tehnyt tehtäväni", virkkoi Piiri Sankar tyynesti. "Minun asianani ei suinkaan ole pitää huolta toisten henkilöiden hylätyistä vaimoista. — Onko siellä joku? Tuokaapa Hemanta Babulle lasi kookosmaitoa ja upottakaa siihen hieman jäätä jäähdykkeeksi. Ja vähän beteliä lisäksi."

Oli kapenevan kuun viides yö — ja yö oli pimeä. Ei kuulunut yhtään linnunlaulua. Lammen rannalla seisova litshi-puu näytti mustetäplältä vain hieman harmaammalla taustalla. Etelätuuli harhaili pimeässä vailla päämäärää kuin unissakävijä. Taivaan tähdet yrittivät valppain silmin puhkaista pimeyttä, ikäänkuin olisivat yrittäneet saada selkoa jostakin syvästä salaisuudesta.

Makuuhuoneessa ei ollut valoa. Hemanta istui vuoteen reunalla avoimen ikkunan luona ja tuijotteli edessään olevaan pimeyteen. Kusum makasi permannolla molemmin käsivarsin halaillen miehensä jalkoja ja painaen kasvojansa niitä vastaan. Aika seisoi tyyntyneenä valtamerenä. Kohtalo näytti maalanneen ikuisen yön taustalle ikiajoiksi tämän ainoan kuvan: Tuhoa joka taholla, tuomari keskellä ja syyllinen hänen jalkojensa edessä.

Kuului jälleen tohvelien sipsutusta. Harihar Mukerdzhi kuului huutavan ovelta: "Sinulla on nyt ollut riittävästi aikaa — minä en voi myöntää sinulle enempää. Aja tyttö pois talosta!" Tuon kuultuansa Kusum painoi sielunsa koko hartaudella miehensä jalkoja rintaansa, suuteli niitä suutelemistaan, kosketti niitä vielä kerran kunnioittavasti otsallansa ja poistui.

KABYLIWALLA

Viisivuotias tyttäreni Mini ei voi elää lavertelematta. Uskonpa tosiaankin, ettei hän ole eläessään kuluttanut minuuttiakaan vaikenemiseen. Hänen äitiänsä tuo usein kiusaa, ja hän mielellään keskeyttäisi tytön jaarittelun, minä puolestani en. Minin rauhallisuus on tavallaan luonnotonta, ja minä en voi sitä kauankaan sietää. Niinpä juttelemmekin aina, hän ja minä, erinomaisen vilkkaasti.

Eräänä aamuna esimerkiksi, kun olin ehtinyt keskelle uuden romaanini seitsemättätoista lukua, pikku Minini pujahti huoneeseen, sujutti kätensä minun käteeni ja virkkoi: "Isä, kuulehan, ovenvartija Ramdajal nimittää varista varekseksi! Hän ei tiedä yhtään mitään, eihän?"

Ennenkuin ehdin ryhtyä hänelle selittämään kielimurteiden eroavaisuuksia, hän jo purjehti aivan toista reittiä. "Mitä arvelet, isä? Bhola sanoo, että pilvissä on norsu, joka puhaltaa vettä kärsästänsä, ja että silloin sataa!"

Minun miettiessäni jotakin vastausta hänen viime kysymäänsä hän lähti jo jälleen uudelle uralle: "Isä, mitä sukua äiti on sinulle?"

"Hän on minun sieluni sisar", kuiskasin minä itsekseni, mutta paneuduin sitten vakavaksi ja sanoin: "Menehän nyt leikkimään Bholan kanssa, Mini! Minulla on kiire!"

Huoneeni ikkuna on kadulle päin. Pienokainen oli istuutunut jalkoihini lähelle pöytääni ja leikki kaikessa hiljaisuudessa koputellen sormillaan polviansa. Minä sepitin innokkaasti seitsemättätoista lukuani, jossa Protap Singh, kirjan sankari, oli vast'ikään siepannut Kantshantalan, sankarittaren, syliinsä ja oli parhaillaan pakenemassa hänen kerallansa linnan kolmannen kerroksen ikkunasta, kun Mini yht'äkkiä lopetti leikkinsä ja juoksi ikkunaan huutaen: "Kabyliwalla! Kabyliwalla!" Kadulla oli tosiaankin eräs kabyli, hedelmäkauppias, joka asteli hiljakseen eteenpäin. Hänellä oli yllänsä kabylien väljä puku ja korkea turbaani; hänen selässään oli säkki ja kädessä rypälelaatikoita.

En tiedä, millaisin tunnoin tyttäreni lienee ukkoa katsellut, mutta joka tapauksessa hän alkoi äänekkäästi hänelle huhuilla. "Ahaa", ajattelin minä, "nyt hän tulee sisään, ja kirjani seitsemästoista luku ei valmistu milloinkaan." Samassa kabyliwalla jo kääntyikin katsomaan lasta. Sen havaitessaan tyttö kovin säikähti ja pakeni etsimään suojaa äidiltänsä. Hänessä oli se taikauskoinen käsitys, että ison miehen kantamassa säkissä piili pari-kolme hänenlaistansa lasta. Kulkukauppias oli sillävälin kääntynyt sisään taloni portista ja tervehti minua hymyilevin kasvoin.

Sankarini ja sankarittareni asema oli niin arveluttava, että minä vaistomaisesti tunsin halua hetkiseksi pysähtyä ja ostaa jotakin, koska mies kerran oli taloon kutsuttu. Minä ostin yhtä ja toista, ja sitten punoutui keskustelua Abdurrahmanista, venäläisistä, englantilaisista ja rajavartiostosta.

Minä ajattelin, että Minin piti vapautua turhasta pelostansa, ja toimitin hänet huoneeseen.

Hän seisoi minun tuolini vieressä ja silmäili kabyliwallaa ja hänen säkkiänsä. Mies tarjosi hänelle pähkinöitä ja rypäleitä, mutta hän ei langennut kiusaukseen, vaan painautui sitä kiinteämmin suojaani silmäillen kaupustelijaa entistä epäluuloisemmin.

Mutta eräänä aamuna, vain muutamia päiviä myöhemmin, minä ulos lähtiessäni kovin hämmästyin, kun näin Minin istumassa rahilla oven pielessä, nauraen ja jutellen, ja ison kabyliwallan maassa hänen edessään. Näytti siltä, ettei pieni tyttäreni ollut eläessään löytänyt niin kärsivällistä kuuntelijaa, isäänsä lukuunottamatta. Ja hänen pienen sarinsa kulma oli jo täynnä manteleita ja rusinoita, jotka hänen vieraansa oli hänelle lahjoittanut. "Miksi olet hänelle nuo antanut?" kysyin minä ojentaen hänelle puoli rupiaa. Mies otti arvelematta rahan ja pisti sen taskuunsa.

Kun tunnin kuluttua palasin kotiin, havaitsin kolikon aiheuttaneen levottomuutta paljoa enemmän kuin sen todellinen arvo oli. Kabyliwalla näet oli antanut sen Minille, ja kun tytön äiti oli nähnyt tuon kirkkaan kappaleen, hän oli kovistellut lasta: "Mistä olet saanut tuon puolen rupian rahan?"

"Kabyliwalla sen sinulle antoi!" huudahti hänen äitinsä kauhistuneena.
"Mini kulta, kuinka voitkaan sen häneltä ottaa?"

Samassa minä saavuin paikalle ja pelastin tytön uhkaavasta onnettomuudesta ryhtyen sitten itse ottamaan selkoa asiasta.

Kävi ilmi, etteivät he olleet ensimmäistä kertaa toistensa kanssa seurustelleet. Kabyliwalla oli hälventänyt lapsen pelon lahjomalla häntä taitavasti pähkinöillä ja manteleilla, ja he olivat nyt hyvät ystävykset.

Heillä oli monta ihmeellistä leikkiä, jotka kaikki heitä kovin huvittivat. Mini istui kaikessa pienokaisen arvokkuudessaan vastapäätä tuota jättiläiskokoista vierasta, veti kasvonsa naurunvireeseen ja aloitti: "Kabyliwalla, kabyliwalla! Mitä sinulla onkaan säkissäsi?"

Toinen vastasi vuorelaisen nenä-äänin: "Norsuhan minulla siellä on!" Siinä kenties ei ollut sinänsä suurtakaan ilon aihetta, mutta he molemmat nauttivat tuosta leikinlaskusta verrattomasti. Ja minua tuo lapsen ja täysi-ikäisen juttelu aina erinomaisesti viehätti.

Kabyliwalla, joka ei tahtonut olla Pekkaa pahempi, kysyi vuorostansa:
"Kuulehan, pienokainen, milloin sinä lähdet appelaan?"

Useimmat pienet bengalilaistytöt ovat sillä iällä jo aikoja sitten kuulleet puhuttavan appelasta, mutta me, jotka olimme hieman uudenaikaiset, olimme salanneet ne asiat lapseltamme, joten kysymyksen täytyi olla Minille jossakin määrin mieltähämmentävä. Hän ei kumminkaan ollut millänsäkään, vastasihan vain nokkelasti: "Lähdetkös sinä sinne?"

Kabyliwallan luokkaan kuuluvat miehet tietävät varsin hyvin, että sanalla appela on kaksi eri merkitystä. Se merkitsee kaunistelevana nimenä vankilaa, paikkaa, jossa meistä pidetään hyvä huoli meidän tarvitsematta mitään kustannuksia suorittaa. Tältä kannalta ymmärsi jykevä kulkukauppias tyttäreni kysymyksen. "Odotahan", virkkoi hän heristäen nyrkkiänsä näkymättömälle poliisimiehelle, "odotahan vain, kyllä minä appeni löylytän!" Tuon kuullessaan ja kuvitellessaan hätääntyneen sukulaisen oloa Mini nauroi helakasti, ja hänen jykevä ystävänsä yhtyi samaan iloon.

Tämä tapahtui syksyaamuina, siis siihen aikaan, jolloin entisten aikojen kuninkaat lähtivät valloitusretkille, ja minä, joka en milloinkaan lähtenyt kotinurkistani Kalkuttasta, annoin henkeni vaeltaa yli koko maanpiirin. Kunhan vain kuulin jonkin vieraan maan nimen, niin sydämeni sykki sitä kohti, ja jos näin kadulla muukalaisen, niin aloin kutoa kokonaista haavelmien verkkoa: kuvailin mieleeni hänen etäisen kotimaansa vuoret, laaksot ja metsät, hänen majansa siinä ympäristössä ja kaukaisten erämaiden vapaan ja riippumattoman elämän. Vieraiden seutujen näkymöt nousevat sitä eloisampina minun mielikuvitukseeni, kun minä vietän sellaista kasvinelämää, että kehoitus matkallelähtemiseen kohtaisi minua kuin salamanisku. Tuon kabyliwallan seurassa minä tunsin heti siirtyväni karujen, korkeiden kalliohuippujen juurelle, missä kapeat rotkotiet poimuttelivat. Minä näin tavaroita kuljettavien kameelien rivin ja turbaanipäiset kauppiaat, jotka omituisin vanhoin ampuma-asein ja keihäin varustettuina liikkuivat alaspäin kohti tasankomaata. Minä näin… Mutta kun olin ehtinyt johonkin sellaiseen kohtaan, niin Minin äiti keskeytti mietteeni hartaasti pyytämällä minua "varomaan tuota miestä".

Minin äiti on valitettavasti kovin pelokas nainen. Kuullessaan kadulta jotakin melua tai nähdessään henkilöitä tulevan kohti taloa hän johtuu kohta päättelemään, että siellä on tulossa joko varkaita tai juoppoja tai käärmeitä tai tiikereitä tai malariaa tai torakoita tai toukkia tai englantilaisia merimiehiä. Kaikkien myöhempien vuosien kokemuskaan ei ollut auttanut häntä pelostansa vapautumaan. Hän suhtautui kabyliwallaan mitä epäluuloisimmin ja pyysi minua yhä pitämään häntä huolellisesti silmällä.

Minä koetin nauramalla hälventää hänen pelkojansa, mutta hän otti minut lujille ja esitti juhlallisia kysymyksiä.

Eikö lapsia milloinkaan ryöstetty? Eikö ollut totta, että kabylien keskuudessa oli vallalla orjuus?

Oliko niinkään mieletön se ajatus, että tuo iso mies voi viedä mukanansa pienen lapsen?

Minä huomautin, että vaikka tuo kaikki ei ollutkaan mahdotonta, se kuitenkin oli kovin epätodennäköistä. Mutta se ei riittänyt, ja hänen pelkonsa jatkui yhä. Koska hänellä kumminkaan ei ollut mitään tosiasioita sen perusteeksi, ei näyttänyt oikealta kieltää miestä käymästä talossa, ja tutunomainen seurustelu jatkui niin ollen häiriytymättä.

Kerran vuodessa, tammikuun keskivaiheilla, Rahmun, kabyliwalla, tapasi palata kotipuoleensa, ja kun tuo aika lähestyi, hänellä oli kova kiire käydessään talosta taloon kokoamassa saataviansa. Tänä vuonna hän kuitenkin aina keksi tilaisuutta käydä Miniä tervehtimässä. Sivullisesta saattoi näyttää siltä, että he olivat salaisessa liitossa, sillä jos hän ei voinut tulla aamulla, niin hän ilmestyi taloomme illalla.

Minäkin toisinaan hieman hämmästyin tavatessani arvaamattani jonkin pimeän huoneen nurkassa tuon ison, väljästi vaatetetun ja runsaasti kuormitetun miehen; mutta kun sitten Mini juoksi sisään huutaen: "Kabyliwalla! Kabyliwalla!" ja nuo ylen eri-ikäiset ystävykset ryhtyivät nauramaan ja pilailemaan kuten ennenkin, niin minä rauhoituin.

Eräänä aamuna, muutamia päiviä ennen hänen kotiinlähtöänsä, minä olin työhuoneessani lukemassa teokseni korjausarkkeja. Oli kolea sää. Ikkunasta lankesivat auringonsäteet minun jalkoihini, ja niiden suoma lämpö oli erittäin tervetullut. Oli pian kello kahdeksan, ja varhaiset käyskelijät olivat peittäneet päänsä kylmyydeltä. Yht'äkkiä minä kuulin kadulta meteliä, ja kun katsahdin ulos, näin Rahmunin, jota pari poliisimiestä kuljetti pois uteliaan poikaparven saattelemana. Kabyliwallan vaatteissa oli veritahroja, ja toisella poliisimiehellä oli kädessään veitsi. Minä riensin ulos, pysähdytin heidät ja kysyin, mitä oli tapahtunut. Osaksi toiselta osaksi toiselta taholta sain kuulla, että eräs naapuri oli ollut kulkukauppiaalle velassa ostamastaan hartiahuivista, mutta oli kieltänyt sitä ollenkaan saaneensa, joten oli syntynyt kiistaa, jonka aikana Rahmun oli lyönyt häntä puukolla. Kiihtynyt vangittu alkoi kamalasti nimitellä vihollistansa, kun samassa taloni kuistikolle ilmestyi pikku Mini huutaen kuten tavallisesti: "Kabyliwalla! Kabyliwalla!" Rahmun kääntyi hänen puoleensa kirkastuvin kasvoin. Tänään hänellä ei ollut säkkiä kainalossaan, joten tyttönen ei voinut keskustella hänen kanssaan norsusta, vaan siirtyi suoraa päätä seuraavaan kysymykseen: "Lähdetkö appelaan?" Rahmun nauroi ja sanoi: "Sinnehän minä juuri lähden, pienokainen!" Huomatessaan, ettei tuo vastaus lasta huvittanut, hän kohotti kahlehdittuja käsiänsä. "Kyllä minä", sanoi hän, "kyllä minä sen vanhan appiukkoni löylyttäisin, mutta käteni ovat sidotut!"

Aika kului, ja hän joutui unohduksiin. Me suorittelimme tavanomaisia töitämme tavanomaisissa paikoissa ja johduimme tuskin milloinkaan ajattelemaan aikoinaan vapaata vuorelaista, joka nyt vietti vuosiansa vankilassa. Häpeänpä tunnustaa, että hilpeä Mininikin unhotti vanhan ystävänsä. Uudet toverit täyttivät hänen elämänsä. Vanhemmaksi ehtiessään hän alkoi yhä enemmän seurustella toisten tyttöjen kanssa. Viettipä hän heidän seurassaan niin paljon aikaansa, ettei enää joutanut tulemaan isänsä huoneeseen kuten ennen. Me tuskin enää juttelimme toistemme kanssa.

Vuosia oli kulunut. Oli jälleen syksy, ja me olimme valmistelleet Minin häitä. Ne piti vietettämän pudzha-juhlan aikana. Durgan palatessa Kailasiin piti myöskin meidän kotivalomme lähteä miehensä luo ja jättää isänkoti varjoon.

Oli säteilevä aamu. Sateet olivat pesseet ilman raikkaaksi, ja auringonsäteet näyttivät olevan puhdasta kultaa. Ne olivat niin kirkkaat, että niistä heijastui kaunis heleys Kalkuttan katujenkin likaisiin tiilikivimuureihin. Varhaisesta aamuhämärästä alkaen olivat häähuilut soineet, ja jokainen sävel oli saanut sydämeni sykähtelemään. Valitteleva Bhairavi-sävel tuntui kiihtävän lähenevän eron aiheuttamaa tuskaa. Tänä iltana oli Minin määrä joutua miehelään.

Varhaisesta aamusta alkaen oli talomme ollut täynnä hälinää ja levottomuutta. Pihalle piti kohottaa katos bambupaalujen varaan. Kaikkiin huoneisiin ja kuistikolle piti ripustaa heliseviä kynttiläkruunuja. Kiire ja kiihtymys ei ottanut loppuakseen. Minä istuin työhuoneessani tarkastellen laskuja, kun sisään astui joku kunnioittavasti tervehtien ja tullen luokseni. Tulija oli Rahmun, kabyliwalla. Aluksi minä en häntä tuntenut. Hänellä ei ollut säkkiä eikä pitkää tukkaansa, ja hänen olemuksestansa puuttui entinen voiman ilme. Mutta sitten hän hymyili, ja minä tunsin hänet.

Sanat sorahtivat korvissani. Minä en ollut milloinkaan ennen jutellut henkilön kanssa, joka oli haavoittanut lähimmäistänsä, ja sydäntäni kouristi, kun tuon havaitsin, sillä minusta tuntui siltä, että päivä olisi voinut alkaa paremmin entein, ellei hän olisi ilmaantunut.

"Olemme tässä juhlaa valmistelemassa, ja minulla on kova kiire", sanoin minä. "Voitko kenties tulla jonakin toisena päivänä?"

Hän kääntyi kohta menemään, mutta ovelle ehdittyänsä hän epäröi ja virkkoi: "Enkö saa ohimennen nähdä pienokaista?" Hän ajatteli Minin olevan yhä entisensä ja juoksevan häntä vastaan, kuten ennenkin, huutaen: "Kabyliwalla! Kabyliwalla!" Hän oli kuvitellut, että he voisivat nauraa ja jutella toistensa seurassa aivan samoin kuin menneinä päivinä. Olipa hän entisiä aikoja muistellen tuonut mukanansa somasti paperiin käärittyjä manteleita, rusinoita ja rypäleitä, jotka oli nähtävästi saanut joltakin maanmieheltänsä; hänen oma varastonsa näet oli ollut ja mennyt.

Minä sanoin jälleen: "Talossa on juhlat, ja sinä et voi päästä näkemään ketään tänään."

Miehen kasvot ilmaisivat ankaraa pettymystä. Hän silmäili minua vähän aikaa mietteissään, sanoi "Jumalan haltuun" ja lähti.

Minä olin hieman pahoillani ja aioin jo kutsua hänet takaisin, kun hän samassa palasi itsestään. Hän astui luokseni, ojensi minulle lahjojansa ja sanoi: "Minä olen tässä tuonut vähän pienokaiselle. Annatteko ne hänelle?"

Minä otin ne ja aioin maksaa hänelle, kun hän samassa tarttui käteeni ja sanoi: "Te olette kovin hyvä, arvoisa herra! Pitäkää minut mielessänne! Älkää tarjotko minulle rahaa! — Teillä on pieni tyttö; minulla on samanlainen kotonani. Minä muistelen häntä, kun tuon hedelmiä teidän lapsellenne — en tee sitä hyötyäkseni."

Sen sanottuaan hän pisti kätensä avaran, pitkän viittansa sisäpuolelle ja veti esiin pienen likaisen paperikappaleen. Hän kehitteli sen varovasti auki ja levitti sen molemmin käsin pöydälleni. Siinä oli pienen käden kuva. Ei mikään valokuva eikä piirros. Se oli musteella tahritun, paperiin painetun kämmenen kuva. Hän oli kantanut tuota pienen tyttösensä muistoa povellaan joka vuosi, kun oli tullut Kalkuttaan kaupitsemaan kaduilla tavaroitansa.

Silmiini kihosivat kyynelet. Minä unohdin, että hän oli köyhä kabyli, hedelmäin kaupustelija, minä sitävastoin… Mutta ei, enhän minä ollut häntä merkillisempi. Hänkin oli isä.

Tuo hänen etäisessä vuorelaiskodissansa elävän pienen Parvatin kädenkuva palautti mieleeni oman pienen Minini.

Minä lähetin heti hakemaan Miniä sisäsuojista. Monenlaisia vaikeuksia esitettiin, mutta minä en ottanut niitä kuullakseni. Niinpä ilmestyi Mini näkyviin punaisissa silkkisissä häävaatteissaan, punainen otsamerkkihiusmarrossaan, nuoreksi morsiameksi koristeltuna, ja seisoi ujona edessäni.

Kabyliwalla silmäili hieman hämmästyneenä tuota ilmestystä. Hän ei tietänyt, kuinka verestäisi vanhaa ystävyyttä. Vihdoin hän hymyili ja virkkoi: "Pienokainen, lähdetkö sinä tänään appelaan?"

Mutta Mini ymmärsi nyt, mitä "appi" merkitsi, eikä voinut vastata niinkuin ennen. Kysymys sai hänet punastumaan, ja hän seisoi siinä, morsiamenkasvot painuksissa.

Minä muistin sen päivän, jona kabyliwalla ja Mini olivat ensimmäisen kerran toisensa kohdanneet, ja tunsin mieleni haikeaksi. Minin lähdettyä Rahmun huokasi syvään ja istuutui permannolle. Hänen mieleensä oli äkkiä johtunut, että hänen oman tyttärensäkin oli täytynyt tänä pitkänä aikana kasvaa ja että ystävyys oli uudelleen solmittava. Hän ei varmaankaan löytäisi pienokaista sellaisena kuin oli hänet nähnyt aikoja sitten. Ja mitä kaikkea hänelle olikaan voinut tapahtua näinä kahdeksana vuotena?

Häähuilut soivat, ja lempeä syysaurinko valoi kultiansa ympärillemme. Mutta Rahmun istui yhä Kalkuttan talossa kapean kadun varrella ja näki edessään Afganistanin jylhät vuoret.

Minä otin esiin setelin ja ojensin sen hänelle sanoen: "Palaa kotiin tyttäresi luo, Rahmun, ja olkoon kohtaamisenne ilo minun lapselleni onneksi!"

Tuon lahjan hänelle annettuani havaitsin olevan välttämätöntä hieman supistaa juhlallisuuksia. Minun täytyi luopua suunnitellusta juhlavalaistuksesta ja soittokunnasta, ja talon naisväki oli kovin masennuksissa sen kuullessaan. Mutta minulle hääjuhla oli sitä iloisempi, kun ajattelin, että kauan kadoksissa ollut isä kohtaisi etäisessä maassa jälleen ainoan lapsensa.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK AHNAAT PAADET YNNÄ MUITA KERTOMUKSIA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.