Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen

SATUJEN MAAILMA

Kertonut

Jalmari Finne

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1910.

SISÄLLYS:

Peukalopoika.
Äitiään tyhmempää hakemassa.
Tosi ja vale.
Uuninperäinen.
Paholainen ja jäniksenpyytäjä.
Löydetty aarre.
Tietäjäukko.
Rannalla kylpevä neito.
Köyhä mies ja pakkanen.
Lentävä poika.
Maailman-lopun ihmiset.
Väkevä Matti.
Valkeuden maa.
Seppä ja paholainen.
Armelias pohatta.
Savipoika.
Silkkinen lammas.
Erakko ja kyntömies.
Loihtija ja hänen kasvattinsa.
Tämmöinen.
Paholaisen pelastaja.
Pietari ja Paavali pajassa.
Hengen antaminen toisen edestä.
Lintujen kielen taitaja.
Täin nahka.
Sohvi ja Aapeli.

PEUKALOPOIKA.

Mies pilkkoi puita tuvassaan. Kuinka hän siinä varomattomasti kirvestään käytteli, niin iski hän peukaloonsa ja se meni poikki. Mies otti peukalon, heitti sen uunin päälle ja sanoi:

— Olkoon tuolla!

Seuraavana päivänä meni mies metsään halmetta kyntämään. Hänen siellä puuhaillessaan hänen vaimonsa paistoi tuvassa piirakoita ja sanoi itsekseen:

— Olisipa nyt meillä poika, niin lähettäisin hänet metsään viemään isälleen evästä. Kun ei ole, niin tästä itseni pitää lähteä.

Kun hän niin oli sanonut, kuului uunin päältä pientä vikinää:

— Äiti kulta, anna minun mennä, kyllä minä vien.

Akan katsahtaessa sinne näki hän peukalon tulevan sieltä ja kuuli sen sanovan:

— Anna tänne, kyllä minä vien!

Kummitus se on, ei mikään muu kuin kummitus, ajatteli akka, mutta antoi kuitenkin piirakat pojalle.

Peukalopoika meni pihalle, kiipesi varsan korvan taakse ja sieltä ohjaili sitä eteenpäin.

Jo kaukaa se alkoi huutaa:

— Katsohan isä, minä tuon sinulle piirakoita!

Mies katseli ympärilleen, mistä sellainen pieni, piipittävä ääni kuului, mutta ei nähnyt mitään. Varsa vain tulla laukkasi yksinään halmetta kohden.

Varsahan siellä tulee halmetta kohden, sanoi mies, mutta mistä se ääni alkunsa saa.

Kun varsa tuli aivan lähelle, puikahti peukalopoika korvan takaa esiin ja sanoi:

— Tässä minä olen isä, toin sinulle äidin paistamia piirakoita.

Mies otti pojan kämmenelleen, ja silloin alkoi tämä haastella miehen kanssa ja kertoa, että hän oli hänen poikansa, joka oli muodostunut miehen uunin päälle heittämästä peukalosta.

Miehen syödessä piiraita meni poika kyntämään.

Sattuipa pappi kulkemaan halmeen ohitse. Hän löi kätensä hämmästyksestä yhteen ja huusi:

— Jopa nyt on ihme ja kumma! Tuolla aura aivan yksinään kulkee ja kyntää.

— Ei se yksinään kulje, sanoi mies. Minun poikani siellä on hevosta ohjaamassa.

Kun hevonen veti auran saran päähän, näki pappi pojan. Papin alkoi kovasti tehdä mieli sitä ja hän sanoi miehelle:

— Myy minulle tuo poikasi.

Mies raapi hetkisen korvallistaan ja sanoi sitten.

— Myynhän minä, jos vain kaupoista sovitaan.

— Paljonko sinä tahdot? kysyi pappi.

— Enhän minä paljoa tahdo, vastasi mies, mutta en minä ihmistä huokeammasta myy kuin sadasta hopearahasta.

Niin kovasti teki papin mieli peukalopoikaa, että hän maksoi tuon summan ja pisti pojan taskuunsa.

Mutta peukalopoika ei tyytynytkään olemaan siellä, vaan puikahti maahan ja juoksi kotiaan.

Kun pappi tuli kotiaan, sanoi hän vaimolleen:

— Tulehan tänne, muijaseni, niin minä näytän, millaisen pojan minä olen saanut.

Pappi alkoi etsiä taskustaan, mutta ei löytänyt, hän käänsi lopulta taskunsa nurin, mutta ei sittenkään löytänyt.

Hän palasi miehen luo ja sanoi:

— Sinun poikasi ei pysynytkään minun luonani.

— Ei tuo näyttänyt pysyneen, vastasi mies. Täällähän tuo on kotona.

— Annahan se minulle takaisin.

— En minä maksutta anna. Nyt on poika minun taas, koska ette osannut sitä pitää hallussanne. Enkä minä sitä poikaa enää myykään.

— Miksi et? kysyi pappi.

— Se poika on viisaampi kuin arvaakaan.

— En minä usko noin pienessä miehessä liikoja viisauksia piilevän, vastasi siihen pappi. Sitten vasta minä sen viisaaksi uskon, jos se voi minun vaimoltani sormuksen varastaa.

Mies sanoi:

— Ottakaa poika taloonne, niin varmasti se minulle sormuksen tuo.

— Jos tuo, sanoi siihen pappi, niin sata hopearahaa annan minä sinulle palkaksi.

Pappi vei pojan kotiaan. Sinne tultuaan hän kertoi vaimolleen sopimuksestaan miehen kanssa ja varoitti kovasti vaimoansa varomaan sormustaan.

Tuli yö. Silloin peukalopoika hiipi papin vaimon vuoteeseen, kiskoi sormuksen ja toi sen isälleen.

Aamulla, kun pappi huomasi sormuksen kadonneen vaimonsa sormesta, tuli hän miehen luo ja sanoi:

— Tännekö sinun poikasi on minun vaimoni sormuksen tuonut?

— Täällähän tuo on, vastasi mies. Ja hyvässä tallessa onkin.

Pappi pyyteli sormusta takaisin ja niitä entisiä rahojaan, mutta mies ei antanut. Ja niin he löivät vetoa uudelleen siitä, että jos poika voi viedä papin navetasta parhaimman lehmän, niin saa mies pitää sen ja kaiken, mitä hän tähän asti on saanut ja lisäksi sata hopearahaa. Ellei poika voi sitä täyttää, täytyy miehen antaa kaikki rahat ja tavarat takaisin. Mies löi vetoa papin kanssa. Papin palattua kotiinsa sulki hän illalla tarkoin kaikki navettansa ovet ja ikkunat.

Mutta peukalopoika pujahti sinne eräästä hiirien tekemästä raosta ja alkoi huutaa:

— Ottakaa kiinni, ottakaa kiinni, härkä pääsi pakoon.

Kuultuaan tämän, huusi pappi heti renkinsä ja piikansa koolle. Nämät menivät navettaan, avasivat ovet ja etsivät härkää.

Sillä välin ajoi peukalopoika lihavimman lehmän pois navetasta ja vei sen kotiaan.

Kun piiat palasivat navetasta, kysyi pappi:

— Saitteko härän kiinni?

— Mitä kiinniottamista siinä oli, vastasivat piiat, eihän se poissa ollutkaan, siellä oli navetassa. Mitä lienee joku ilkeyksissään valehdellut.

Mutta kun aamulla mentiin katsomaan navettaan, olikin lihavin lehmä kateissa.

Silloin meni pappi miehen luo ja kysyi:

— Täälläkö minun lihavin lehmäni on?

— Täällähän tuo on, vastasi mies. Poikani sen tänne on ajanut.

Papin ei auttanut muu kuin maksaa miehelle taas sata hopearahaa. Mutta uudelleen hän löi vetoa.

— Saat pitää kaikki, jos poikasi voi tuvastani varastaa jauhinkivet ja saat vielä sata rahaa lisäksi. Ellei hän siihen pysty, saat maksaa minulle takaisin kaiken sen, minkä olet minulta saanut.

Mies suostui tähän.

Pappi kun palasi kotiin, niin varoitti hän ankarasti piikoja, etteivät nämä millään muotoa saisi hävittää kiviä.

Piiat alkoivat jauhaa. Peukaloinen hiipi jauhovakkaan ja alkoi heitellä jauhoja silmille. Kun nämä eivät ketään nähneet, luulivat he toisiaan syyllisiksi tähän pahantekoon, alkoivat ensin viskellä toisilleen sanoja ja lopulta jo kävivät toistensa tukkaankin.

Heidän siinä tapellessaan vieritti poika kiven tuvasta ja edelleen tietä pitkin isänsä mökille.

Papin ei auttanut muu kuin mennä taas miehen mökille ja antaa hänelle sata hopearahaa sopimuksen mukaan.

— Ei tämä minun mielestäni ole aivan oikeata peliä, sanoi pappi. Koetetaanhan vielä yksi ja viimeinen kerta. Jos poikasi voi varastaa kirveet miehiltä, jotka panen metsään puita hakkaamaan, niin saat kaiken pitää hyvänäsi ja vielä sata hopearahaa päälle kaupan. Mutta jollei hän sitä voi täyttää, niin otan sinulta pois kaiken sen, minkä olet saanut.

Mies suostui tähän.

Kun pappi tuli kotiaan, sanoi hän kolmelle rengilleen:

— Menkää metsään puita kaatamaan, mutta varjelkaa tarkoin kirveitänne.

— Emmehän me kirveitä metsässä hävitä, sanoivat rengit ja nauroivat.

Heidän metsään mennessään seurasi peukalopoika heitä. Hän kiipesi puuhun ja vei lastuja mukaansa. Niillä hän alkoi kiusata puitten hakkaajia.

Sattuipa hän heittämään erästä miestä silmään. Tämä suuttui siitä pahanpäiväisesti, alkoi rakentaa riitaa toisten kanssa ja väittää, että ne olivat hänen silmänsä puhkaisseet.

Siitä syntyi lopulta julma tappelu. Ja kun nuo kolme renkiä oikein voimainsa takaa iskivät yhteen, niin sieppasi peukalopoika sillä aikaa kirveet ja vei ne isälleen.

Nähdessään renkiensä palaavan metsästä takaisin kysyi pappi:

— Onko teillä kirveet?

— Ei ole, vastasivat miehet. Sinne ne katosivat metsään, emmekä löytäneet, vaikka kuinka olisimme etsineet.

Kuullessaan tämän meni pappi miehen luo ja sanoi:

— Nyt saat pitää poikasi ja kaiken tavaran ja tässä on vielä sata hopearahaa entisten lisäksi. Minä en, enää sinun kanssasi lyö vetoa, sillä sinä voit tehdä minusta aivan keppikerjäläisen.

Peukalopoika jäi isänsä ja äitinsä luo, ja he elivät tyytyväisinä siihen rikkauteen, jonka mies peukaloisen avulla oli papilta saanut siepatuksi.

ÄITIÄÄN TYHMEMPÄÄ HAKEMASSA.

Olipa kerran leskivaimo. Hänellä oli kolme poikaa. Kaksi heistä oli viisasta, mutta kolmas tuli äitiinsä ja oli tyhmä.

Kerran läksivät viisaat veljet metsälle jättäen nuorimman veljensä ja äitinsä kotia katsomaan. Tulipa silloin taloon kerjäläinen, mikä lie ollutkaan suuri velikulta. Emäntä kysyi häneltä: Mistä kaukaa vieras tulee?

— Tuoltahan minä olen toiselta ilmalta tullut, kuolleitten maasta, katsomaan kuinka täällä päin jaksetaan.

— Vai toiselta ilmalta! huudahti emäntä. Etkö ole siellä minun ukkoani nähnyt, joka tässä takavuosina sinne meni?

— Kyllähän minä hänet nähnyt olen, sanoi kerjäläinen. Olemmehan me siellä yksissä olleet hyvinkin paljon.

— Mitäs se minun ukkoni siellä tekee? Ei kai hän siellä jouten ole, kun täällä maan päälläkin aina niin kovasti rehti ja raastoi.

— Eihän se siellä jouten ole, vettä on pantu vetämään.

— Ei ole helppoa työtä, jos ylämäki on edessä ja yhtäpäätä sitä saa tehdä.

— Se ei nyt vielä ole mitään, mutta kun sillä ei ole niin vaateriepuakaan yllään.

— No, voi, voi, mahtaa sen olla vilu, kun sattuu tulemaan kylmät ilmat.

— Onhan se siellä saanut värjöttää jos jonkinlaisissa ilmoissa. Tänne lähtiessäni käski se minun pyytää täältä hänelle sen valkoisen hevosensa, jotta saisi panna sen vesikeikkaa vetämään. Ja sitten ukkonne pyysi vielä neljäkymmentä kyynärää vaatetta, jotta saisi siitä ommella itselleen vähän ruumiin verhoa.

— Annanhan minä, sillä enhän minä salli, että tällaisen talon isäntä siellä toisessa maailmassa saisi kaikkien pilkkana ilkosen alasti vesikelkkaansa vetää. Eroitus se sielläkin pitää olla ihmisillä.

Ja emäntä ravitsi runsaasti kerjäläistä ja antoi hänelle valkoisen hevosen ja neljäkymmentä kyynärää kangasta. Nyt kerjäläinen, niin täynnä ruokaa kuin kiiliäinen, kiitteli emäntää, nousi hevosen selkään, otti kangaskäärön syliinsä ja ratsasti pois.

Kun molemmat vanhemmat veljet illalla tulivat kotia, riensi emäntä heille kertomaan, millainen vieras oli käynyt talossa ja kuinka hän sille oli antanut valkoisen hevosen ja neljäkymmentä kyynärää kangasta, jotta hän ne veisi sinne toiseen maailmaan isäukolle, joka siellä ihan ilkosen alasti saa kaiket päivät vettä vetää.

Tämän kuultuaan, kävivät veljekset kiukusta punaisiksi ja sanoivat:

— Me lyömme sinut kuoliaaksi, kun sellaisia tyhmyyksiä teet. Eihän kukaan sieltä toisesta maailmasta voi takaisin tulla, vaan nyt olet sinä antanut talon paraan hevosen maankiertäjälle.

Mutta nuorin veljistä astui väliin ja sanoi:

— Eihän pidetä sillä äidin tappamisella sellaista kiirettä. Ainahan toisen hengiltä joutuu ottamaan. Antakaahan minun mennä etsimään, onko maailmassa toisia yhtä tyhmiä ihmisiä. Jos on, niin silloin saakoon äitimme pitää henkensä.

Tähän suostuivat toiset veljekset ja nuorin veli läksi maailmalle äitiään tyhmempää hakemaan. Kulkiessaan tuli hän kartanon luo, jonka pelloilla makasi suuri sika. Poika meni sian luo, tarttui sen sorkkaan ja kumarsi syvään. Kartanon herra ei ollut kotosalla, hänen vaimonsa vain yksinään talossa liikuskeli. Kun palvelijat näkivät pojan pellolla sialle kumartelevan, menivät he emännän luo sanoen:

— Mikähän hullu meidän pellolla on. Se kumartelee meidän suurelle sialle?

Emäntä lähetti heti palvelijan kysymään pojalta, miksi hän sialle kumartelee.

Poika vastasi:

— Tämä sika on minun äitini sisar.

— Kuinka se sinun äitisi sisar voi olla?

— Tämä sika on kirjava niinkuin minun äitinikin, ja siis on se minun tätini. Meillä on siellä kotona häät ja minä tulin kutsumaan sukuani häihin.

Palvelija riensi kertomaan tämän emännälleen. Tämä huomasi heti, että mies oli hullu. Hän kutsutti pojan luokseen ja sanoi hänelle:

— Mitä sinä sitä minun sikaani kumartelet?

— Se on minun äitini sisar, siksi minä sitä kumarran.

— Ja mitä sinulla on sille asiaa?

— Meillä on kotona häät, ja minä tulin häntä kutsumaan pitoihin.

Emäntä kun sen kuuli, alkoi makeasti nauraa. Ja nauroi siinä koko palvelusväkikin sellaiselle miehelle, joka sikaa tätinänsä piti. Ja emäntä käski tuoda silkkisen hameensa ja puki sian siihen ja antoi pojalle vielä hevosenkin, jolla hän sai tätinsä viedä kotiaan.

Kun poika oli lähtenyt talosta, tuli kartanon herra kotiaan. Hänen vaimonsa riensi heti hänelle kertomaan.

— Ajattelehan, sanoi hän nauraen, millainen mies täällä kävi. Hän kumarteli meidän suurelle emäsialle ja sanoi, että se oli hänen tätinsä, jota hän oli tullut kutsumaan häihin. Minusta se oli niin hullunkurista, että minä puetin sian silkkiseen hameeseeni ja annoin pojalle hevosen, jotta hän sai viedä tätinsä kotiaan.

Kuultuaan sen tuli kartanon herra kovasti kiukkuiseksi ja sanoi:

— Kaikkia muun maailman viettelyksiä sinä uskotkin. Nyt olet antanut pois meidän parhaan sikamme ja komeimman hevosemme. Mutta kyllä minä ne takaisin noudan.

Hän valjasti kaksi hevosta rattaiden eteen, otti käteensä hyvän karahkan ja läksi poikaa takaa ajamaan. Kuullessaan kuminaa takanaan, arvasi poika heti, että häntä oltiin takaa-ajamassa. Hän poikkesi tien oheen, piiloitteli hevosen metsään ja sitoi sen puuhun. Sian takajalkaan sitoi hihnan ja kiinnitti sen toiseen puuhun. Itse hän meni maantielle, otti lakin päästään, laski sen tiellä olevaan kakkaran päälle ja piteli sitä siinä.

— Mitä sinä siinä lakillasi varjelet?

— Satuin saamaan kultaisen linnun kiinni ja sitä minä tässä nyt koettelen estää pakoon pääsemästä.

— Etkö ole nähnyt tästä sellaisen miehen ajavan ohitse, jolla oli hevonen ja silkkiseen hameeseen puettu sika?

— Näinhän minä sellaisen. Tuonne se ajoi kotiaan päin.

Kuultuaan sen, sanoi kartanon herra:

— Ota minun hevoseni ja lähde miestä takaa ajamaan. Kyllä minä sillä aikaa vartioin lintua.

— Mutta te ette saa lakkia nostaa, muuten lintu pääsee pakoon.

Herra lupasi sen ja poika otti hänen molemmat hevosensa, etsi salavihkaa metsästä oman hevosensa ja sian ja läksi kulkemaan kotiaan kohden.

Siinä kartanon herra maantiellä piteli pojan lakkia luullen suojelevansa kultaista lintua. Lopulta hänen teki mieli katsoa, millainen se kultainen lintu oikeastaan oli. Hän nosti hiukan lakin reunaa ja kurkisti alle. Kylläpä hän vimmastui nähdessään sen alla vain kakkaran. Hän huomasi, että mies olikin sama, jolle hänen vaimonsa oli sian ja hevosen antanut. Kiireimmän kautta riensi hän taloonsa, valjasti kolme hevosta ajoneuvojen eteen ja läksi poikaa takaa ajamaan. Ja kiukkuinen oli hänen mielensä, niin että kipinöitsi.

Poika kuuli takaansa jymyä ja siitä hän arvasi, että taas oltiin häntä takaa-ajamassa. Hän piiloitti kiireimmän kautta hevosensa ja sian metsään.

Siinä lähellä oli vanha ämmä niityllä heiniä rukoon panemassa. Tämä kun kuuli kaukaa jyminää, kysyi pojalta:

— Mikä siellä on tulossa?

— Keisari sieltä tulee, vastasi poika.

— Mitä se keisari nyt kesken kiireintä heinäaikaa ajelee?

— Se kulkee ympäri valtakuntaa tappamassa kaikki vanhat ämmät.

— Voi hyvänen aika, minne nyt menen piiloon?

— Mene tuonne heinäruon alle, kyllä minä hänet tästä pois toimitan.

Ämmä meni heinäruon alle ja poika peitti hänet niin tarkoin, ettei muuta näkyville jäänyt kuin hänen hampaaton suunsa. Sinne poika pisti sormensa.

Kartanon herra tuli täyttä vauhtia ajaen ja kysyi pojalta.

— Mitä sinä siinä teet?

— Minulla on täällä heinäruon alla lekkeri, jossa minulla on hyvää juomaa. Mutta äkkiä paukahti tappi pois, ja nyt minun täytyy pitää sormeani tapinreiässä, jotta ei juoma pääse valumaan maahan.

— Oletko nähnyt miehen ajavan tästä ohi, jolla oli kolme hevosta ja silkkihameeseen puettu sika matkassaan? kysyi kartanon herra.

— Näinhän minä sen miehen, vastasi poika. Ei ole kauaakaan siitä, kun ajoi tästä ohitse tavatonta himphamppua.

— Ota nämä minun hevoseni ja lähde sitä miestä takaa ajamaan, kyllä minä sillä aikaa pidän sormeani tapinreijässä, sanoi kartanon herra.

— Kyllähän minä sen voin tehdä, sanoi poika.

Hän otti hevoset, haki metsästä omansa ja läksi kotiaan.

Siinä kartanon herra kauan aikaa piteli sormeaan ämmän suussa. Lopulta teki hänen mieli maistaa, millaisia juomia lekkerissä oli. Mutta pistäessään sormen suuhunsa, sanoi hän:

— Hyi, pahan makuista on!

Samassa kömpi akka heinäruon alta esiin. Silloin kartanon herra huomasi, että häntä taaskin oli petetty ja hän läksi kiukuissaan kotiaan astumaan.

Mutta poika tuli kuudella hevosella kotiaan ja sanoi:

— Henkiin se meidän äiti-muori saa jäädä, sillä minä olen tavannut toisia, jotka ovat tyhmempiä kuin hän.

Näin tulivat he rikkaiksi ja taitavat vieläkin elää, elleivät ole kuolleet.

TOSI JA VALE.

Olipa kerran kaksi miestä. Toinen heistä puhui aina totta ja toinen aina valehteli.

Nämät miehet yhtyivät kerran salolla ja valehtelija ehdoitti toiselle, että he yhdessä läksisivät astelemaan.

Astellessaan asumatonta saloa, tuli heidän nälkä.

Totuudenpuhujalla ei ollut evästä, mutta valehtelijalla oli sitä enemmän.

— Anna, hyvä mies, minulle ruokaa, sanoi totinen mies. Jollet anna, niin minä näännyn nälkään.

— Annan kuin annankin, sanoi valehtelija. Mutta et sinä mitään ilmaiseksi saa. Jos annat minun kaivaa toisen silmän päästäsi, niin ruokin sinua.

Toinen suostui siihen ja valehtelija kaivoi hänen päästään silmän.

Syötyään alkoivat he taas astella tietä eteenpäin. Eipä aikaakaan, niin alkoi nälkä taas vaivata heitä. Totinen mies sanoi valehtelijalle:

— Anna, hyvä mies, minulle taas ruokaa, sillä muuten kuolen nälkään.

— Annan kuin annankin, vastasi valehtelija. Mutta maksuksi tahdon minä sinun toisen silmäsi.

Vaikeatahan oli molemmista silmistään siten luopua, mutta totisella miehellä ei ollut muuta neuvoa, ja niin salli hän sen tapahtua.

Kun totinen mies oli tullut näin aivan sokeaksi, vei valehtelija hänet kirkon viereen ja jätti siihen.

Tuli yö. Silloin lensi kolme korppia kirkon harjalle ja alkoi keskustella.

— Minä tiedän hyvän asian, sanoi ensimäinen.

— Minä tiedän vielä paremman, vastasi siihen toinen.

— Minä tiedän kaikista parhaimman, sanoi kolmas.

— Minäpä kerron, mitä minä tiedän, sanoi silloin ensimäinen. Tässä kaupungissa on suuri veden puute, sillä sitä on kaukaa noudettava. Kukaan ei tiedä, että lähinnä kirkkoa olevan talon tuvan karsinassa on vesipaikka. Ei tarvitse muuta kuin pistää sormellaan multaan, niin heti vettä pulppuaa. Ja sitä tulee niin runsaasti, että kymmenellä hevosella saa sitä kuljettaa pois.

— Minäpä tiedän vielä paremman asian, sanoi toinen korppi. Jos joku on sokea, niin menköön vain sakastin portaitten luo ja kerätköön rikkoja, ja pyyhkiköön niillä silmänsä, niin saa hän näkönsä.

— Minäpä tiedän kaikista parhaimman asian, sanoi kolmas korppi. Kuninkaan tytär on jo kauan aikaa ollut kovasti sairaana, eikä häntä kukaan ole osannut parantaa. Mutta minä tiedän, millä tauti hänestä on ajettava pois. Tämän kirkon alttarin sisällä on vaateriepu, kun sen ottaa ja sitä keittää kattilassa, niin tulee siitä sellaista rohtoa, jolla kuninkaan tytär parantuu.

Korppien lennettyä pois, meni mies sakastin portaitten luo, kokosi rikkoja ja pyyhki niillä silmiään. Tehtyään sen, tuli hän jälleen näkeväksi.

Aamun koitettua meni hän siihen taloon, josta korpit olivat puhuneet ja pyysi vettä juodakseen.

— Ei, hyvä mies, meillä ole vettä, vastasi emäntä. Niin on huono tässä kaupungissa veden saanti, että sitä ei voi antaa jokaiselle pyytäjälle.

— Jos laskette minut vain tuvan karsinaan, niin kyllä minä vettä teille toimitan, sanoi mies.

Kun mies tuli tuvan karsinaan, otti hän kourallisen multaa maasta.

Heti pulpahti siitä esiin sellainen vesimäärä, että mies tuskin pääsi tuvasta pakoon, niin pian se täyttyi vedellä.

Kun kaupungilla levisi tieto, että suuri lähde oli löydetty keskellä kaupunkia, annettiin miehelle suuri palkinto.

Totinen mies meni sitten kuninkaan linnaan ja sanoi kuninkaalle:

— Mitenkä se teidän tyttärenne on kipeä?

— Eihän kukaan sen kivusta tiedä, vastasi kuningas, mutta kovin on huonona ollut. Kyllä sitä on kaikilla tavoin koetettu parantaa, mutta mistään ei ole apua ollut. Tiedätkö sinä mitään keinoa?

— Menkää kirkkoon, rikkokaa alttari ja ottakaa sen sisästä vaatekappale. Pankaa se kattilaan ja keittäkää siitä lääkettä, niin kyllä kuninkaantytär paranee, vastasi mies.

Kuningas käski tehdä niinkuin mies oli neuvonut. Alttarin sisältä löydettiin vaate ja siitä keitettiin kattilassa voidetta, jolla kuninkaantytär pestiin. Ja hän tuli heti aivan terveeksi.

Kuningas antoi miehelle suuret summat rahaa palkinnoksi ja totinen mies eli onnellisena kuolemaansa asti.

UUNINPERÄINEN.

Mies kun oli metsässä riistaa etsimässä, niin eksyikin sinne, eikä osannut kotiaan. Harhaillessaan siellä ja katsellessaan, minne yöksi jäisi, tuli hän pienelle mökille.

— Mikähän mökki tuokin on? ajatteli mies. Olkoon kenen asumus tahansa, niin uskaltaa kai sinne sisään mennä.

Hän avasi oven. Mökissä ei ollut ketään.

— Eihän täällä olekaan ketään, jolta pyytäisi yösijan lupaa, sanoi mies itsekseen. Pyydänpä sitten itseltäni ja annan itse siihen luvan.

Ja mies asettui mökkiin yötään viettämään. Kun hänen oli nälkä, nouti hän ensin ulkoa puita, pilkkoi ne, laittoi uuniin tulen ja pani padan valkealle. Sitten otti hän kontistaan jauhoja ja keitti itselleen keitoksen. Nostaessaan padan tulelta ja valmistautuessaan popsimaan keitostaan, kuului uunin perältä ääni:

— Hoi mies, minulle pitäisi talkkunaa!

Kuullessaan sellaisen äänen, kysyi mies:

— Mikä uuninperäinen siellä on? Oletko sinä ihminen, vai oletko eläin?

— Mitä se sinuun kuuluu, sanoi ääni. Anna, mitä minä pyydän. Mutta kun annat, niin muistakin kiroilla.

Kun se tahtoi kiroiltavaksi ruokaa annettaissa, arvasi mies, ettei se ollutkaan mitään muuta joukkoa kuin pahan joukkoa.

— Kun pahan peliin menee, saa sen mukaan ollakin, ajatteli mies.
Kyllähän minä kiroillakin osaan. Mieshän minä olen.

Ja hän otti talkkunavadin ja heitti sen sisällön uunin perälle. Ja sitä tehdessään hän kiroili niin huikeasti kuin suinkin saattoi.

Sen jälkeen hän istui hetkeksi miettimään, kuinka hän nyt tekee, meneekö levolle vai odottaako kunnes paha häneen kynteensä iskee.

— Ei sitä kumminkaan pakoon pääse, jos se oikein pahalle päälle yltyy, ajatteli hän. Yhtä hyvin sitä sitten nukkuukin. Ei tuo kuolemakaan mahda sen kummempi olla, on ihminen sitten valveilla tai unessa.

Näin tuumittuaan vaipui hän penkilleen ja oli piankin vaipunut uneen.

Aamulla tulla tupsahti tupaan se paha mies.

Nähdessään vieraan miehen makaavan tupansa penkillä kysyi hän:

— Mikä mies tämä on?

— Metsämieshän minä olen.

— Vai sellaista joukkoa sinä olet? No ei sitten muuta kuin tapetaan pois.

Mutta silloin pahan vaimo huusi uunin perältä:

— Ei sitä miestä tappaa saa. Se antoi minulle ruokaa.

Sen kun kuuli paha, niin sanoi:

— Mitäs minä hänelle sitten teen?

— Lahja lahjasta annetaan, niinhän se tapana on meilläkin, vastasi uuninperäinen. Sillä miehellä on kyttyrä selässä, otetaan se pois.

Silloin paha otti mieheltä kyttyrän ja mies tuli aivan terveeksi. Kun mies sitten läksi taas metsälle, kuljeksi hän siellä ja tuli viimein kotiaan.

Hän meni veljensä asunnolle ja tämäpä vasta kummeksi, kun näki veljensä sellaisena sorjana miehenä. Hänelläkin oli kyttyrä ja hän kysyi sen vuoksi:

— Millä ihmeen keinolla sinä olet saanut kyttyräsi pois?

— Minä olin metsässä ja jouduin pahan mökille. Siellä minä keitin keitoksen ja kun uuninperäinen huusi ja tahtoi ruokaa, niin annoin. Se oli pahan kakara tai lieneekö ollut vaimo. Kun mies, se pääpaha, tuli aamusella kotia, niin hän palkaksi siitä, että olin sille uuninperäiselle ruokaa antanut, otti minulta kyttyrän pois.

— Sinne minäkin menen, sanoi toinen veli.

Hän otti leiviskän mallasjauhoja konttiinsa ja läksi pahan mökkiä hakemaan. Illalla hän tuli mökille, astui sisään ja teki aivan niin kuin hän oli veljensäkin kuullut tehneen, pilkkoi puut, sytytti takkaan tulen ja pani sille oikein suuren kattilan, jossa keitti mallasjauhoista keitoksen. Aikoessaan ryhtyä syömiseen, kuului sieltä uunin perältä ääni, joka pyysi talkkunaa itselleen.

— Mikä ihmeellinen sinä olet, kysyi mies, oletko sinä ihminen vai muu paha?

— Se ei kuulu sinuun, vastasi ääni. Kiroile ja anna minulle ruokaa.

— Minne sinä tätä panet, kun tämä on aivan tulikuuma.

— Anna koko kattila tänne, vastasi ääni.

Mies antoi koko kattilan ja sen tehtyään hän laskeutui levolle.

Aamulla se pääpaha tuli kotiaan ja aikoi miehen tappaa, mutta uuninperäinen sanoi:

— Ei sitä miestä pidä tappaa, se antoi minulle ruokaa.

— Mitä me sitten sille annamme? kysyi pääpaha.

— Annetaan hänelle se, mitä toiselta otimme pois. Sittenkai hänen mielensä on hyvä.

Kyllähän mies koetti vastustella, mutta eihän siinä mikään auttanut, ja hänelle pantiin toinenkin kyttyrä oman kyttyränsä lisäksi.

Kun hän sitten kantaen tätä raskasta taakkaa saapui veljensä luo, niin sanoi hän:

— Katsohan nyt minua, katso ja ihmettele. Minä olin siellä mökillä ja tein aivan kaikki niin kuin sinäkin olit tehnyt. Mutta sainkos minä sen palkan kuin sinä. Kaikkia vielä. Minulla oli ennestään jo kyttyrä ja uuden ne antoivat minulle entisen lisäksi. Miksikähän ne minua sillä tavoin palkitsivat?

— Sinä taisit antaa liian paljon syömistä, sen vuoksi sinulle annettiin toinenkin kyttyrä.

— Ehkäpä se menee minulla toinenkin, antaa vain olla molempien, sanoi veli eikä hän sitä asiaa sen enempää surrut.

— Ei niitä pahoja pidä palvella. Eivät ne tiedä oikein tarkoin eroittaa, mikä on hyvää, mikä ei.

PAHOLAINEN JA JÄNIKSENPYYTÄJÄ.

Olipa kerran mies, jäniksenpyytäjä ammatiltaan. Hän tapasi kerran metsässä paholaisen ja teki hänen kanssaan sellaisen sopimuksen, että paholainen ajaa jäniksiä miehen jänislankoihin, pankoon mies ne sitten vaikka mihinkä. Palkaksi tästä lupasi mies itsensä paholaiselle.

Nytpä kelpasi miehen elää ja pyydystää. Pani hän lankansa minne tahansa, niin aina tuli niihin jäniksiä. Hän piti niitä pihalla aivan ikkunansa alla ja katseli, miten niitä sinne tuli aivan kuin kilvalla, toisinaan ne ihan tappelivat siitä, kuka sai pistää päänsä ansaan.

Mies tuli rikkaaksi myydessään jäniksen nahkoja. Mutta vähitellen hän alkoi käydä levottomaksi muistaessaan paholaiselle antamaansa lupausta ja hän alkoi miettiä keinoa, millä tavoin hän voisi saada välikirjan puretuksi.

Hän alkoi panna noitalankojaan tupaansa, mutta auttoikos se, kaikkea vielä. Kyllähän jänikset sinnekin pääsivät, kun paholainen piti ovea raollaan ja ajoi niitä sisään. Mies mietti ja tuumaili, miten hän voisi asettaa langat sellaiseen paikkaan, ettei jänis millään keinolla sinne pääsisi.

Eräänä päivänä hän viritti langat tupansa katolle, ja siellä oli sellainen paikka, ettei sinne olisi luullut jäniksen millään keinolla pääsevän. Paholainen tuli pihalle ajaen suurta jänislaumaa edellään ja kysyi mieheltä:

— Missä sinun lankasi nyt ovat?

— Tuolla ne ovat katolla.

Silloin alkoi paholainen lyödä jäniksiä ja huusi:

— Tippasteijaa. Tippasteijaa.

Jänikset koettivat hypätä, minkä parhaiten taisivat, mutta eiväthän ne millään keinolla päässeet sinne.

Paholainen löi ja huitoi, mutta kaikki hänen hommansa olivat turhia.

— Ne sinun jäniksesi eivät taidakkaan enää mennä minun lankoihini, sanoi mies.

Paholainen tuli niin pahalle mielelle siitä, ettei saanutkaan miestä omakseen, että hän poraten ja parkuen meni tiehensä.

Ja niin pääsi mies paholaisesta vapaaksi.

LÖYDETTY AARRE.

Olipa kerran ukko ja akka, vanhoja molemmat ja köyhiä. Akka oli viisas, mutta ukko ei ollut millään erityisellä järjellä varustettu. Akka kutoili sarkaa ja ukko kävi sitä kauppaamassa, ja siten ansaitsivat he toimeentulonsa.

Saatuaan taas kerran kudotuksi kokonaisen pakan sarkaa, lähetti akka miehensä sitä myymään. Mies otti pakan kainaloonsa ja läksi astella tallustelemaan maantietä pitkin. Hän asteli ja kaupitteli, mutta kukaan ei häneltä ostanut. Hänen illalla kotiin palatessaan kysyi akka:

— Saitko saran myydyksi?

— En saanut. Kyllä minä tarjosin, mutta kukaan ei siitä huolinut, vastasi ukko.

Seuraavana päivänä lähti ukko taas matkalle.

Hän asteli tietä ja sanoi itsekseen:

— Jos en minä sitä sarkaani saa myydyksi, niin akkani antaa minulle selkään. Sen se on ennenkin tehnyt ja muistanpa hyvin, miltä se tuntuu. Tänne minä jätän koko pakan, niin saan ainakin yhden päivän rauhassa elää. Tulkoon sitten seuraavana päivänä sitä runsaammin selkäsaunaa.

Tien vieressä oli lahonnut koivun kanto. Ukko kääri saran sen ympärille ja sanoi:

— Ota sinä sarka, jos mielesi tekee!

Sen tehtyään hän alkoi astella kotiaan kohden.

— Myitkö saran? kysyi hänen akkansa.

— Myin.

— Missä rahat ovat?

— Käskettiin huomenna tulla noutamaan.

Seuraavana päivänä sanoi akka ukolle:

— Nyt me yhdessä menemme sitä saran maksua noutamaan.

— Mennään vain, sanoi ukko, mutta itsekseen hän ajatteli, ettei se akka siellä maantiellä kuitenkaan kehtaa häntä ruveta pieksämään.

Tullessaan kannon luo, sanoi ukko:

— Tässä se ostaja on!

Akka vimmastui ja sanoi:

— Vai kannolle sinä minun kauniin sarkani myit. Millä sinä luulet kannon sen voivan maksaa?

— Kysytään. Ehkä hyvinkin maksaa.

Ukko meni kannon luo ja sanoi:

— Tuleeko siitä maksusta mitään, vai ei?

Kun ei kanto vastannut, suuttui ukko ja löi sitä kylkeen. Kanto kaatui ja sen sisältä tuli näkyviin kokonainen padallinen rahoja.

— Maksoihan se ja maksoikin oikein runsaasti, sanoi ukko.

— Nyt me viemme padan kotiamme, sanoi akka, mutta sinä et saa tästä kertoa kenellekään mitään.

— Enhän minä, vakuutti ukko.

Mutta seuraavana päivänä meni ukko lakipaikkaan ja kertoi tuomarille, että hänen akkansa oli löytänyt padan, jossa oli rahoja.

— Tule huomenna, niin me tutkimme tätä sinun asiaasi, sanoi tuomari.

Ukko palasi kotiaan ja sanoi akalleen:

— Nyt minä olin tuomarin luona sanomassa, että sinä olit sen padan löytänyt.

— Sinä löylynlyömä! Etkö luvannut olla siitä kertomatta?

— Enhän minä kertonutkaan, minä vain sanoin, vakuutti ukko.

Koko yön akka mietti, millä keinoin hän padan ja rahat kuitenkin saisi itsellään säilymään. Aamusella, ennenkuin ukko oli havahtunutkaan, läksi hän hommailemaan asian puolesta. Ukolla oli pyydyksiä metsässä ja katiskoita järvessä. Akka meni metsään pyydykselle ja pani siihen suuren hauin ja katiskaan hän pani teeren. Sitten hän meni kotiaan, laittoi kiireimmän kautta taikinan ja ripotteli sitä tuvan kynnykselle ja pitkin aitoja.

Sitten herätti hän ukkonsa ja sanoi hänelle:

— Ennenkuin menet tuomarin luo, niin käy kokemassa pyydyksiäsi.

Ukko teki sen ja löysi pyydyksestään metsästä hauen ja katiskastaan teeren. Mutta niin tyhmä hän oli, ettei hän sitä laisinkaan ihmetellyt. Kun hän sitten tuli kotiaan, niin huomasi hän, miten taikinaa oli kaikkialla, mutta ei hän sitäkään minään ihmeenä pitänyt.

Kun ukko tuli tuomarin luo, niin tämä kysyi häneltä:

— No, mihin aikaan sinun vaimosi löysi rahapadan?

— Kyllähän minä sen aivan hyvin muistan, sanoi ukko. Se oli päivää ennen, kun minä sain loukustani hauen ja katiskastani teeren. Ja se oli siihen samaan aikaan, kun taikinaa satoi taivaasta niin paljon, että kaikki aidat olivat siitä aivan märkinä ja pirtin portailla oli sitä suuret lätäköt.

Silloin koko käräjätupa rupesi nauramaan, ja tuomari sanoi:

— Se mies puhuu joutavia! Eihän se tiedä yhtään mitään!

Ja he ajoivat ukon pois. Ja sillä tavoin akka sai pitää padan ja rahat ja tuli rikkaaksi ja eli äveriäänä elämänsä loppuun asti.

TIETÄJÄEUKKO.

Olipa kerran ukko ja akka ja köyhiä kumpikin. Eräänä päivänä sanoi akka ukolleen:

— Mitä me tässä suotta köyhinä elää kihnutamme, kun voimme rikkaiksikin tulla.

— Sinä puhut sen mukaan kuin sinulle on järkeä annettu, sanoi ukko.
Millä me rikkautta voisimme saada?

— Kyllä minä siihen keinon tiedän, vastasi akka. Tuolla vainiolla on linnan herran kaksi hyvää hevosta. Mene ja ota ne ja vie ne syvälle metsään piiloon sellaiseen paikkaan, minkä hyvin itse tiedät. Kun sen olet tehnyt, niin rupea sitten tietäjäksi ja neuvo heille, missä hevoset ovat. Siitä sinulle palkka maksetaan.

Ukko teki niinkuin hänen akkansa oli neuvonut ja vei hevoset metsään piiloon.

Aamusella meni akka linnaan ja kuuli kartanolla, että linnan parhaat hevoset olivat kadonneet.

— Kyllähän minä tietäisin, millä tavoin ne takaisin saataisiin, sanoi akka.

— Millä tavoin? kysyi linnan herra, joka oli sattunut kuulemaan tämän puheen.

— Lähettäkää hakemaan minun ukkoani, kyllä se tietää. Se on niin hyvä tietäjä, että se tietää kaikki salatut asiat.

Linnan herra lähetti kiireimmän kautta hakemaan ukkoa. Tämä tuli, teki kaikenlaisia temppuja ja sanoi lopulta:

— Menkää metsään, siellä ne hevoset ovat!

Ja hän selitti tarkoin sen paikan, jossa ne olivat.

Heti lähdettiin hakemaan ja aivan oikein, hevoset löytyivät siitä paikasta, jossa ukko oli sanonut niiden olevan. Linnan herra maksoi ukolle hyvät palkinnot, ja iloisena tämä palasi kotiaan.

— Sanoinhan minä sen, että kyllä sitä rahaa aina saa, kun osaa hommata, sanoi akka ukolleen. Nyt meillä on kaikellaista hyvyyttä ja voimme elää lellottaa aivan herroiksi.

Tyytyväinen oli ukkokin, arvaahan sen, suunsoitolla ansaittuaan itselleen hyvän toimeentulon.

Katosipa sitten linnan herran tyttären sormus. Se sormus oli hyvin kallis, se kun oli koristettu kaikenlaisilla ulkomaankivillä. Linnan herra lähetti heti ukkoa noutamaan, jotta tämä hänelle ilmaisisi, missä sormus oli.

Niin hän palasi kotiinsa ja sanoi vaimolleen:

— Siinä sitä nyt ollaan! Kyllä minä arvasin, että ei tämä lopulta hyvin pääty. Mistä ihmeestä minä sen sormuksen hankin?

— Kyllä aina jonkin keinon keksii, kun ajatusaikaa saa.

Ukko tuli linnaan ja linnan herra kysyi heti:

— Voitko hankkia takaisin minulle sormuksen, jonka tyttäreni on kadottanut?

— Voihan tuota koettaa, sittenhän nähdään, kuinka käy, sanoi ukko.
Antakaa minulle viikkokausi aikaa miettiäkseni.

Sen hän sai. Hänet pantiin yksinäiseen kammioon elämään, jotta hän siellä rauhassa saisi miettiä, missä sormus oli.

Eräänä päivänä, kun ukko oli kartanolla kävelemässä, ja aika, jonka kuluessa hän oli luvannut sormuksen hankkia takaisin, jo alkoi olla hyvinkin täpärällä, puheli hän itsekseen taputellen paljasta kaljua päätään:

— Ai, ai, kuinkahan sinunkin tässä vielä käy!

Sen sattui kuulemaan linnan palvelija, joka oli myöskin kaljupäinen. Ja kun juuri hän oli tuon sormuksen varastanut, niin hätääntyi hän kovasti ja ajatteli, että nyt tuo ukko jo tietää, kuka sen sormuksen on varastanut. Hän tuli ukon luo ja sanoi.

— Voi, hyvä ystävä, armahda nyt minua. Kas, minähän sen sormuksen otin niinkuin sinä tiedät. Mutta elä kaikkien hyvien nimessä anna ilmi.

— En anna, en anna, vastasi ukko.

— Mutta mitä me nyt teemme, jotta sormus tulee niinkuin löydetyksi? kysyi palvelija.

— Kyllä minä siihen keinon tiedän, sanoi ukko. Me panemme sen leipään ja heitämme leivänpalan tuohon kartanolle, jossa kanoja tepastelee. Sitten panemme tarkoin silmälle, mikä kana sen suuhunsa kaappasee.

He tekivät sen tempun, ja katselivat, mikä kana sormuksen leipäpalassa suuhunsa sieppasi.

Linnan herra tuli mieheltä kysymään, kuinka asian laita oli, joko hän tiesi, missä sormus oli.

— Kyllähän se sellainen aina lopulta selviää, vastasi ukko. Minä olen tässä salaisia tiedustellut ja olen saanut ilmi, että sen sormuksen pitäisi olla tuon kanan vatsassa.

— Eihän kana paljoakaan maksa, sanoi linnan herra. Kyllä sen aina voi vaikka koetteeksikin tappaa.

Kana tapettiinkin ja sieltä sen vatsasta sormus löydettiinkin. Silloin linnan herra palkitsi ukkoa runsaasti, ja iloisena läksi tämä kotiaan. Ja kun hänellä nyt oli kaikenlaista hyvyyttä, rakensi hän itselleen oikein komean talon ja eli siinä akkoineen suruttomia päiviä.

Sillä linnan herralla oli toinen linna vieraalla maalla, mutta sen olikin toinen herra ottanut haltuunsa, eikä millään ehdolla luovuttanut takaisin. Olihan sitä koetettu valloittaa, mutta turhaan olivat ne hommat menneet. Silloin johtui linnan herran mieleen, että ehkä tuo ukko voisi linnan hänelle hankkia takaisin. Hän lähetti ukon luo sananviejät ja käski hänen tulemaan luokseen.

— Minnekäs minua nyt taas tarvitaan? kysyi ukko.

— Sotaanhan sinut aijotaan lähettää, vastasivat noutajat.

Silloin ukko tuli onnettomaksi ja sanoi akalleen.

— Se siitä nyt tuli! Sinä tahdoit itsellesi rikkautta, ja nyt saan sen kaiken hengelläni maksaa. Kyllä pää minulta nyt menee aivan järkiään.

— Elähän siinä ruikuta, sanoi akka. Kyllä tästä aina jollain tavoin suoriudutaan.

Ukko meni linnan herran luo. Tämä sanoi hänelle:

— Ota sotaväkeä niin paljon kuin tahdot ja mene siihen minun linnaani, joka on tuolla vieraalla maalla ja koeta päästä sinne sisään.

Ja linnan herra antoi ukolle suuren joukon sotilaita. Ukolle annettiin hevonen, samoin kaikille hänen seuralaisilleen. Ja sellaisen ankaran määräyksen antoi linnan herra kaikille, että jokaisen oli tehtävä samoin kuin ukko tekee.

Koko joukko läksi sitten matkalle. Heidän jonkun matkaa kuljettuaan ukko arveli:

— Mitä minä tässä suotta hevosella ajan, mennyt se henki kuitenkin on minulta!

Ukko kapusi alas hevosen selästä ja sotilaat, joitten oli kaikessa käsketty noudattamaan hänen esimerkkiään, olivat pakoitetut tekemään samoin. Mutta eivät ne suinkaan ihastuneita olleet saadessaan siten jalkaisin astua. Heidän taas kulettuaan vähän matkaa, arveli ukko:

— Mitä minä näissä raskaissa saappaissa astelen, minä teen itselleni virsut.

Hän heitti saappaat jalastaan ja meni metsään alkaen kiskoa tuohta puista. Tämän nähdessään sotilaat tekivät samoin, sillä olivathan he saaneet käskyn noudattaa kaikessa ukon esimerkkiä. Kylläpä metsässä kuului aika rapina, kun sellainen lauma miehiä yhtaikaa oli tuohia kiskomassa. Se, joka osasi, hän teki niinkuin ukkokin itsellensä virsut. Mutta eiväthän kaikki osanneet, ja ne saivat kietoa tuohia jalkojensa ympärille.

Ukko alkoi sitten astella metsää pitkin, poiketen syrjään tiestä. Koko sotaväki asteli hänen jälessään. Tiellä näki ukko paljon kuivia risuja. Eihän hän voinut olla niitä kokoamatta selkäänsä, ja kaikkien täytyi tehdä kuten hänkin.

Metsän toisella puolella tuli heidän vastaansa lahti, ja sen toisella puolella oli tuo kyseessä oleva linna.

— Tuolla se linna nyt on, jota me tulimme valloittamaan, huusivat sotilaat ukolle.

— Se nyt on ihme ja kumma, sanoi ukko itsekseen. Tässä minä nyt olen kaikin keinoin koettanut päästä sitä linnaa pakoon, ja eikös mitä, siinä se tulee aivan nenän eteen. Niin kiukuttaa, että ei tiedä, mitä sanoisi.

Ja ukko heitti risukimpun selästään veteen. Nähdessään sen, noudattivat sotilaat ukon esimerkkiä. Ja kun heitä oli suuri määrä, niin syntyi siitä oikea silta lahden poikki linnaan asti. Silloin sotilaat ihastuivat.

— Tämä ei olekaan mikään tyhmä ukko, sanoivat he. Kyllä se mies keinot keksii. Ilman häntä olisimme nyt menneet kiertämään lahtea, ja se olisi kestänyt pitkän aikaa. Nyt päästään suoraa tietä linnaan.

He jäivät sillalle kaloja onkimaan ja saivat lahdesta kaikellaista kalaa, suurta ja pientä. Ukko meni linnan portin pieleen, laittoi siihen pienen tulen ja rupesi lakissaan kaloja keittämään. Toiset tekivät niinkuin ukkokin, ja pian oli linnan ympärillä illan hämärässä suuri määrä pieniä tulia.

Siinä ukon keittäessä tuli linnan portin alatse pieni koira, sellainen rakki, ja nappasi ukon lakista kalan. Ukko sieppasi kekäleen ahdistaen sillä rakkia. Esimerkkiä noudattaen sieppasivat kaikki sotilaat kekäleet käsiinsä.

Se kun linnasta nähtiin, syntyi siellä tavaton pelko ja kauhistus, kun linnan ympärillä oli sellainen tulikehä. Linnan herra tuli ukon luo ja sanoi:

— Elä hyvä mies linnaa meiltä polta, kyllä me vähemmälläkin suostumme antamaan linnan sinulle.

Hän antoi linnan kaikki avaimet ukolle, joka näin oli huomaamattaan linnan valloittanut.

Ukko palasi sinne kotikyläänsä, antoi avaimet linnan herralle ja sanoi:

— Herra ottaa nyt vastaan! Tässä ne avaimet olisivat. Se linna on nyt otettu takaisin!

Ukko sai suuret palkinnot ja eli rikkaana ja onnellisena vaimonsa kanssa.

— Järki ja kekseliäisyys se on, joka tässä maailmassa kaiken määrää, sanoi akka ukolleen.

Ja kyllähän ukko sen myönsi.

RANNALLA KYLPEVÄ NEITO.

Olipa kerran kuningas, joka oli saanut vaimokseen Syöjättären tyttären. Tämä nainen tahtoi saada kaiken kuninkaan vallan ja kaikki rikkaudet itselleen ja piti neuvoa äitinsä kanssa siitä, millä tavoin hän tämän saisi aikaan.

Äiti sanoi hänelle:

— Mene miehesi luo ja väitä, että aurinko noustessaan ensin paistaa puihin eikä taivaaseen. Kun mieheni väittää sen paistavan taivaaseen, niin vaadi häntä silloin tekemään sellainen kirjallinen sopimus sinun kanssasi, että jollei hän voi väitettään oikeaksi todistaa, hakataan häneltä pää poikki.

— Mutta jos hän sen voikin todistaa, sanoi siihen tytär.

— Sitä sinun ei tarvitse pelätä, vastasi Syöjätär. Sellaista paikkaa ei maailmassa olekaan, jossa ei näkisi auringon ensin paistavan puihin.

Syöjättären tytär noudatti äitinsä neuvoa tehden kuninkaan kanssa sellaisen sopimuksen, että jos kuningas ei voi todistaa auringon ensin paistavan taivaaseen ja sitten vasta puihin, leikataan häneltä pää poikki. Jos hän voi sen todistaa oikeaksi, niin leikataan kuningattarelta.

Kun tämän kirjallisen sopimuksen alle oli kirjoitettu, nousi kuningas aamulla aivan varhain ja odotteli auringon nousua. Mutta vaikka hän kuinka tarkkaan tahansa olisi katsonut taivaalle, niin hän jo sitä ennen näki auringon kajastuksen puiden latvoissa.

Alakuloisena läksi hän kävelemään, sillä millä todistaisi hän väitteensä oikeaksi ja pelastaisi henkensä.

Metsässä kävellessään tuli hänen tielleen lesken poika. Nähdessään kuninkaan murheellisena kulkevan, kysyi hän syytä siihen.

Kuningas silloin purki hänelle sydämensä ja kertoi huolensa.

Kuultuaan, mistä kuninkaan huoli johtui, sanoi lesken poika:

— Kyllä minä kuningastani palvella tahtoisin ja menisin hänelle hankkimaan tarpeellisia tietoja. Mutta minulla ei ole varoja.

— Jos sinä voit mennä minulle tietoja hankkimaan, niin kyllä minä sinulle matkarahat annan, vastasi kuningas.

— Antakaa minulle sitten ensimäiseksi suitset, sanoi poika.

Kuningas antoi pojalle suitset.

Tämä vei ne kuninkaan talliin, ripusti ne seinälle ja sanoi:

— Kun olet hyvä minun puolellani, niin tule näihin avuksi.

Pojan mennessä aamulla talliin, olivat suitset pudotetut lattialle.

Pojan seuraavana aamuna katsomaan mennessä, oli suitsissa jo hevonen. Mutta huono oli, oikea koni, pattipolvi. Jos sen selkään meni, hoiperteli hevonen ja mies näytti kovin surkealta sellaisen ratsun selässä.

Poika meni kuninkaan luo ja pyysi häneltä rahoja ostaakseen nisuja yhdeksän nelikkoa.

Kun hän oli rahat saanut ja nisut ostanut, ruokki hän niillä hevosta ja piehtaroitti sitä yhdeksänä aamuna aamukasteisella niityllä. Siitä hevonen kovasti komistui.

Poika nousi hevosen selkään ja läksi ajamaan. Hän ajoi kauan, hyvin kauan. Viimein hän saapui sinisen meren rantaan.

Siinä rannalla kasvoi kolmeakymmentä syltä korkea tammi. Aurinko alkoi juuri parahiksi nousta.

Poika sitoi hevosen tammeen kiinni lähtien kapuamaan tammen latvaan.
Päästyään sinne, näki hän, että aurinko noustessaan paistoi taivaaseen.

Pojan siinä katsellessa alas mereen, näki hän sieltä kohoavan neljä kaunista neitosta, jotka laineilla leikkivät.

Poika tuli puusta alas ja palasi ratsunsa selässä kuninkaan linnaan.

Kun tämä sai kuulla että aurinko sittenkin paistoi ensiksi taivaaseen, niin tuli hän hyvälle mielelle, sillä olihan hän voittanut vedon. Ja kuningas antoi leikata Syöjättären tyttäreltä pään poikki.

Mutta eipä aikaakaan, niin tuli kuninkaan ikävä, kun hänellä ei ollut vaimoa luonaan ja hän murehti kovasti yksinäistä elämäänsä.

Hänen taas kerran alakuloisena kävellessään metsässä, tuli lesken poika hänen luokseen ja kysyi, mikä murhe kuninkaan mieltä painoi.

Tämä kertoi hänelle silloin kaikki huolensa. Kun poika kuuli kuninkaan kaipaavan itsellensä kuningatarta, kertoi hän auringonnousua katsomassa käydessään nähneensä merestä nousevan neljä kaunista neitosta.

Kuultuaan näistä neitosista puhuttavan, heräsi kuninkaassa halu saada yksi niistä vaimokseen.

Hän pyysi poikaa noutamaan niistä yhden kuninkaan puolisoksi.

Poika otti matkaansa neljä pulloa juomaa, joka vaivutti uneen jokaisen, joka niistä maistoi. Ne hän kääri silkkiseen huiviin ja otti mukaansa.

Sitten nousi hän ratsunsa selkään ja ajoi sinisen meren rannalle.

Hän laski nuo silkkiseen huiviin käärityt pullot hiekkarannalle kiiveten itse tammeen sen tuuheitten oksien suojaan vartioimaan.

Aamu tuli ja neitoset nousivat merestä. Kun he olivat tulleet rannalle ja siinä leikkiä ilkamoivat, näkivät he silkkiseen huiviin käärityt pullot ja alkoivat niistä maistella.

Pian alkoi juoma vaikuttaa, ja neidot vaipuivat sikeään uneen.

Silloin kiipesi poika puusta ja astui neitosten luo. Hän katseli kauniita neitosia ja valikoi heistä kaikista kauneimman, nosti satulaan eteensä ja ajoi pois.

Puolitiessä neitonen heräsi. Huomattuaan olevansa kaukana merestä ja ratsastavansa satulassa, alkoi hän haikeasti valittaa kohtaloaan.

Mutta poika rauhoitti häntä sanoen:

— Elä itke, neito nuori, ei sinua surman suuhun viedä. Komea kuningas odottaa sinua vaimokseen.

Sen kun neitonen kuuli, rauhoittui hänen mielensä.

Kun poika oli päässyt kuninkaan linnaan, ilahtui tämä ikihyväksi nähdessään kauniin neitosen.

Kuningas antoi valmistaa suuret juhlat viettääkseen häitä.

Mutta tyttö sanoi hänelle:

— Kuinka minä voisin häihin mennä, kun minulla ei ole täällä sopivia vaatteita. Ne olisivat noudettavat kotoani minulle.

— Mutta missä on sinun kotisi? kysyi kuningas.

— Kyllä se poika, joka minut tänne toi, osaa käydä vaatteenikin hakemassa, sanoi neito.

Neito olikin siitä asti, kun poika oli hänet kuninkaan luokse tuonut, alkanut pitää tuota poikaa mielessään ja olisi paljoa mieluummin mennyt hänen vaimokseen kuin kuninkaan.

Neito antoi pojalle leivon ja sanoi:

— Tämän kun lasket rannalle, niin tulevat sisareni.

Poika nousi ratsunsa selkään lähtien ajamaan sitä rantaa kohden, josta hän neitosen oli kuninkaalle tuonut.

Matkalla alkoi hevonen puhua:

— Kun tulet perille, niin laske leivonen rannalle ja sitten kiireimmän kautta nouse tammeen. Silloin alkaa meri suurina laineina kohota. Ensimäisen aallon päältä ota silloin vasu. Ota toisenkin aallon päältä, mutta kolmannen aallon päältä elä ota, ellet ennätä.

Pojan tultua rannalle, teki hän työtä käskettyä.

Hän asetti hevosen niin valmiiksi, ettei muuta tarvinnut kuin hypätä selkään ja ajaa tiehensä, jos tarvittaisiin. Sitten nousi hän tammeen. Leivosen jätti hän rannalle.

Silloin alkoi meri nousta.

Ensin tuli yhdeksän sylen korkuinen aalto. Se heitti rannalle vasun. Tuli sitten toinen aalto, joka oli yhdeksäätoista syltä korkea, se heitti vielä kauemmaksi uuden vasun.

Nähdessään kolmannen aallon tulevan, joka oli niin korkea, että oli aivan kuin meren kaikki vedet olisivat tulossa, kapusi poika kiireesti puusta alas, sieppasi nuo molemmat vasut ja alkoi ratsastaa kiireimmän kautta pakoon.

Jo olikin aika, sillä meren väki tuli poikaa takaa ajamaan.

Mutta niin nopeasti hevonen kiisi, että meren väki ei saanut poikaa kiinni, vaikka laine roiskahtikin hyvin pitkälle.

Poika tuli kuninkaanlinnaan laskien vasut neitosen eteen.

Nyt joudutti kuningas häitä, mutta neitonen sanoi:

— En minä sinulle voi tulla, kun sinä olet niin vanha. Jos olisit nuori, niin silloin minä sinulle tulisin.

Tämän neito sanoi, jotta pääsisi menemästä kuninkaan kanssa naimisiin.

Mutta kuningas oli jo niin ennättänyt ihastua neitoon, että hän kaikin tavoin tahtoi saada hänet omakseen. Hän kutsui pojan luokseen ja käski hänen mennä etsimään elävää ja kuollutta vettä voidakseen niiden avulla tulla nuoreksi jälleen.

Poika läksi ajamaan hevosellaan. Ajaessaan siinä alakuloisena, alkoi hevonen taas puhella kysyen pojalta, mitä suruja hänellä oli.

Poika kertoi silloin hevoselle, että kuningas oli lähettänyt hänet etsimään kuollutta ja elävää vettä.

Sen kun hevonen kuuli, sanoi se:

— Leikkaa minun kaulastani pitkä karva.

Poika teki sen ja silloin hevonen kaatui kuolleena maahan ja sen maha halkesi ja kaikki sisälmykset tulivat ulos.

Poika itki siinä hevosen vieressä kotvasen. Illan tultua otti hän hevosen nahan ylleen ja kietoutui siihen.

Hänen siinä maatessaan, tuli kaksi korppia eri ilman suunnilta.
Kummallakin oli kolme poikaa.

Ensimäinen korpin poika sanoi:

— Tuossahan on hevosen raato, mennään sitä nokkimaan.

Mutta korppi sanoi:

— Ei mennä. Voimme tappaa ihmisen.

Mutta toisen korpin pojat menivät nokkimaan hevosta.

Silloin hevosen nahan sisään piiloutunut poika sieppasikin kaksi, kolme poikasta kiinni.

Korpi alkoi pyydellä poikiaan takaisin, mutta poika sanoi:

— En anna, jollet tuo minulle elävää ja kuollutta vettä.

Korppi läksi lentämään ja etsimään, mitä poika oli vaatinut.

Kun se toisena päivänä palasi, eikä tuonutkaan mukanaan sitä, mitä poika oli vaatinut, niin suuttui poika ja paiskasi korpinpojat kuoliaaksi.

Silloin tuli korpille hätä ja tuska. Se läksi uudelleen etsimään.

Toisena päivänä se palasi ja sillä oli toisen siiven alla pullossa elävää vettä ja toisen siiven alla pullossa kuollutta vettä.

Poika voiteli ensimäiseksi elävällä vedellä korpin pojat, jotka heti läksivät lentoon ja olivat niin iloisia kuin eivät koskaan olisi kuolleita olleetkaan.

Sitten poika pani kaikki hevosen sisälmykset takaisin sen vatsaan ja voiteli haavan elävällä vedellä ja hevonen nousi pystyyn ja hirnui.

Poika nousi hevosen selkään ja läksi kuninkaan linnaan.

Kun kuningas näki hänen tulevan, riensi hän poikaa vastaan ja kysyi:

— Saitko?

— Sain, vastasi poika.

Silloin kuningas ihastui ikihyväksi ja kutsui suuren määrän ylhäisiä herroja katsomaan, kun hänestä nuorta tehtiin.

Kuninkaalta leikattiin pää poikki ja aijottiin ruveta voitelemaan.
Mutta silloin tulikin neito ja sanoi:

— Mistä te sellaisia hulluja olette oppineet, että vanhan ihmisen voitelemalla voisi nuoreksi tehdä? Te olette tappaneet kuninkaan, eikä hän siitä enää henkiin virkoo.

Kovasti herrat pelästyivät, mutta eihän siinä mikään auttanut, kuningas oli kuollut kuin olikin.

He valitsivat silloin lesken pojan kuninkaakseen ja neito meni hänen kanssaan naimisiin. Siellä ne taitavat vieläkin hallita.

KÖYHÄ MIES JA PAKKANEN.

Köyhä mies käveli maantiellä, mitä lienee ollut muutamia vaateriepuja ruumiin peittona. Hänet näki Pakkasen poika ja arveli:

— Kas tuossa on mies, johon kannattaa kyntensä iskeä, hänessä ne tuntuvat. Nyt minä kopristankin oikein kovasti.

Hän riensi miehen luo, jotta paikat paukkuivat. Pakkasen poika tarttui ensin miehen käsiin, mutta tämäpä suuttui ja alkoi lyödä käsiään yhteen. Ja tämän tehdessään pieksikin hän siinä Pakkasen pojan pahanpäiväiseksi.

Pakkasen poika meni ontuen isänsä luo ja valitti parkuen:

— Katsohan isä, miten kävi. Minä tapasin tiellä huonopukuisen miehen ja menin sen kanssa tappeluun. Mutta se mies ottikin minut käsiensä väliin ja antoi minulle molemmille puolille niin, että luut menivät rusuksi. Sitten hän vielä juoksi ja juostessaankin potki minua.

— Minä annan sinulle hyvän neuvon, sanoi Pakkanen pojalleen. Elä koskaan mene sellaisen kimppuun, jolla on vähän vaatteita päällä. Ei hän sinua pelkää. Hänen kätensä ovat vapaat, ja niillä hän antaa rumpsut luille. Mutta nähdessäsi sellaisen, jolla on yllään ketun- tai karhunnahalla vuoratut turkit, niin silloin iske oikein voimiesi takaa siihen. Hän ei kykene itseään puolustamaan. Hänet sinä voit kylmää, missä vain ikinä käsiksi pääset.

Sen vuoksi suurilla herroilla onkin aina enemmän vilu kuin köyhällä miehellä.

LENTÄVÄ POIKA.

Olipa kerran keisari, jolle muuan viisas mies oli lahjoittanut sellaiset siivet, että ottaessaan ne selkäänsä, voi lentää minne vain mieli.

Keisari oli nämä siivet pannut piiloon aittaansa ottaakseen ne sieltä tarvitessaan. Siellä ne saivat pitkät ajat olla käyttämättä.

Mutta keisarilla oli poika, jonka mieli oli aina palanut kaukaisille maille. Kuultuaan noista siivistä, jotka hänen isänsä oli aittaansa piiloittanut, hiipi hän sinne eräänä yönä ja varasti ne, sitoi selkäänsä ja läksi lentämään.

Hän lensi hyvin kauas, aivan toiseen valtakuntaan. Siellä hallitsi keisari, jolla oli niin kaunis tyttö, että miehet hänen nähdessään tulivat hulluiksi. Kun keisarin valtakunnan kaikki nuoret miehet jo järjestään olivat kadottaneet järkensä, ja vain istuivat puhellen keisarin tyttären kauneudesta, sanoi keisari viimein:

— On tämäkin onnettomuus, joka minulle on annettu. Eihän tämä tällainen ajan pitkään voi käydä laatuun, loppu siitä on tehtävä. Onko minun valtakuntani mikään hullujen maa. Piiloon minä sellaisen vaarallisen tyttären panen. Ja sellaiseen piiloon, ettei sitä näe ainoakaan nuori mies, vaikka kuinkakin kurkistaisi.

Keisari teetti pylvään, joka oli kaksikymmentä syltä pitkä ja pylvään päähän tehtiin pieni huone keisarin tyttären asunnoksi. Sinne se tyttö sitten vietiin asumaan, jotta ei ainoakaan poika häntä näkisi. Ruoka ja juoma kuljetettiin sinne tuvasta riippuvan köyden avulla.

Lentävä poika tuli kaupunkiin juuri silloin, kun keisarin tytär oli tässä korkealla olevassa asunnossaan ollut kaksi päivää. Iltahämärässä poika sitoi siivet selkäänsä ja lensi sinne ylös katsomaan, oliko se neitonen todellakin niin kaunis.

Kaunis se oli, niin kaunis, että poika ihastui aivan ikihyväksi. Ja eihän se keisarinkaan tytär voinut olla ihastumatta lentävään poikaan, sillä ikävähän sen siellä oli yksinään oleilla. Poika jäikin sinne asumaan ja tytön kanssa hauskaa pitämään. Ja kestihän sitä iloa, kun ei ollut ketään heitä häiritsemässä ja molemmat olivat nuoria ja kauniita.

Mutta nälkähän se tulee hauskaakin pitäessä. Ja kun keisarin tyttärellä ei ollut muuta kuin se, minkä hän joka päivä sai itselleen, niin hän kirjoitti lapun ja pani sen siihen koppaan, jolla hänelle köyden avulla ruoka nostettiin. Siinä lapussa oli, että hänelle oli lähetettävä kaksi kertaa niin paljon ruokaa kuin tähän asti.

Kovasti ihmetteli keisari, kun hänelle tämä lappu tuotiin. Hän kutsui vaimonsa ja sanoi hänelle:

— Miksihän se meidän tyttö nyt niin kovasti on ruvennut syömään?

— Nälkähän siellä tulee ylhäällä raittiissa ilmassa, vastasi keisarin vaimo.

— Rajansa sillä nälälläkin on, sanoi keisari.

— No, etkö sinä ymmärrä? sanoi hänen vaimonsa. Kun sinä panet koiran koppiin, niin ei se ensimäisinä päivinä suruissaan syö mitään. Mutta annahan olla, kun se tottuu olemaan siellä, niin kyllä syö vaikka kuinka paljon. Meidän tyttäremmekin näyttää tottuneen jo elämään pylvään päässä.

Ei tämä selitys keisarin mielestä ollut aivan oikea ja hän päätti sen vuoksi päästä selville siitä, mitä hänen tyttärensä siellä pylvään päässä oikein hommaili. Hän käski laittaa rappuset, sellaiset tikapuut, joita myöten hän pääsisi sinne kapuamaan. Ja vahvat käski hän laittamaan, sillä hän oli hyvin lihava ja vatsaa oli hänellä kovin runsaasti. Siinä nyt tuli keisarin puusepille pitkäksi aikaa työtä, sillä olihan pylväs kahtakymmentä syltä korkea.

Tikapuitten valmistuttua nostettiin ne pylvästä vasten, ja keisari läksi kapuamaan niitä ylös. Siinä hän nyt nousi, lepäsi aina välillä ja ähki, sillä hiki hänelle tuli tässä työssä. Mutta pääseehän ihminen lopulta minne tahansa, kun vain jatkaa, ja niin tuli keisarikin viimein tikapuitten viimeiselle pienalle.

— Uhhuh, sanoi hän. Kylläpä oli raskasta! Mennäänhän nyt kurkistamaan, mitä se meidän tyttö täällä hommaa.

Keisari raotti tuvan ovea ja kurkisti sisään. Mutta poika oli huomannut keisarin kapuavan sinne ylös ja peläten rangaistusta hän sitoi siivet selkäänsä, nosti tytön niiden päälle ja lensi ikkunasta ulos.

Keisarin suu jäi pitkäksi aikaa seljälleen kuin veräjä, eikä hän osannut sanoa mitään, hän vain katseli, kuinka hänen tyttärensä lensi pojan selässä pois.

— Sellainen syöttiläs siellä kävikin minun tyttäreni luona, sanoi hän viimein. No kaikenlaisia niitten tyttöjen luona käy. Mikä niistä kaikista niin tarkoin tietääkään.

Keisari kapusi alas ja juoksi vaimolleen ilmoittamaan, miten hänen oli siellä käynyt.

— Ei se meidän tyttö siellä ollut yksinään, sanoi hän. Kyllä minä sitä heti arvelin, että jotain siinä oli takana ja ettei nuori tyttö noin vain äkkiä rupea kahta kertaa enemmän syömään. Ja arvaahan mikä siellä oli meidän tyttären kumppanina? Enkeli se oli! Ihan oikea enkeli! Minä näin, miten se seisoi ikkunan laudalla, kun minä tulin ja miten avasi siipensä ja lensi matkoihinsa vieden tyttäremme mukanaan. Sinne se nyt meni enkelin matkaan. Kukapa sitä osaa hakeakaan mistään, sillä eihän ilmassa ole mitään teitä, joita kulkemalla voisi päästä sinne, minne se pari on kadonnut. Ei ilmaan mitään jalan jälkeä jää. Sinne se meni, ja hyvä oli kun menikin. Päästiinhän siitäkin kiusankappaleesta. Kai nyt taas järki-ihmisiäkin tulee tähän maahan, kun ei tyttö ole enää niiden ymmärrystä sekoittamassa.

Mutta poika läksi tytön seurassa kaukaisille maille asettuen milloin minnekin asumaan. Mutta eihän heidän auttanut kauan missään oleskella, sillä tyttö oli niin kaunis, että kaikki nuoret miehet alkoivat joka paikassa hänen jälestään juosta, ja niin sai poika hänen kanssaan taas lentää uuteen paikkaan.

Näin olivat he jo monta vuotta lennelleet pitkin maailmaa, kun eräänä päivänä tulivat autioon saareen ja jäivät sinne asumaan, sillä siellä he luulivat olevansa turvassa.

Mutta heidän siinä nurmella nukkuessaan tulikin saareen joukko kalamiehiä. Nähdessään kauniin tytön he nostivat hänet varovaisesti veneeseen herättämättä häntä ja soutivat pois. Kun he pääsivät kauas ulapalle, heräsi tyttö. Siinä hän nyt itki haikeasti. Mutta auttoikos siinä itkut, kun poika oli kaukana, ja hän oli kalamiesten vallassa. Jos tyttö oli heidän mielestään kaunis nurmella nukkuessaan, niin nyt hänen hereillä ollessaan he vasta oikein huomasivatkin, miten ihana hän oli, ja he rakastuivat heti kaikki silmittömästi häneen. Siinä he sitten alkoivat keskenään riidellä, kuka tytön saisi omakseen. Rannalle päästyään he päättivät tämän asian ratkaista. Siinä sitten soudettiin oikein tulista vauhtia, sillä jokainen toivoi niin pian kuin mahdollista saavansa tytön omakseen.

Rannalle tultuaan he alkoivat neuvotella, millä tavoin määrättäisiin, kuka tytön saa. Eihän tyttö sitä jäänyt odottamaan, hulluhan hän olisi ollut, jos sen olisi tehnyt. Hän läksi pakoon, eivätkä kalamiehet siinä väitellessään sitä huomanneetkaan.

Lähellä oli luostari ja sinne tyttö pakeni. Ja kun ei hänellä ollut mitään tietoa siitä, tapaisiko hän enää koskaan lentävää poikaa, päätti hän jäädä elinajakseen luostariin ja antoi vihkiä itsensä nunnaksi.

Kun poika heräsi ja näki, että tyttö oli häneltä viety, läksi hän sitä etsimään. Hän lenteli kaksi vuotta löytämättä häntä.

Mutta eräänä päivänä, kun hän lähestyi luostaria ja siellä juuri oltiin aterialle menossa, sattui tyttö katsomaan ikkunasta ulos ja silloin hän näki pojan lentävän aivan ikkunan alitse. Sen nähdessään tyttö niin ilahtui, että parkaisi ja kaatui pyörtyneenä permannolle.

Nunnat juoksivat hätään ja koettivat saada häntä virkoamaan. Tytön toinnuttua kysyivät toiset, mikä hänelle nyt niin äkkiä tuli, kun hän sillä tavoin pyörtyi. Tyttö sanoi, ettei hän sitä voi sanoa, vaan pyysi, että hän pääsisi ulos hengittämään raitista ilmaa. Hänet vietiin portaille istumaan. Tyttö sanoi toisille:

— Jättäkää minut tänne.

— Mutta sinähän pyörryt, sanoivat nunnat.

— En minä pyörry enää, vastasi tyttö.

Tytön jäätyä yksin sinne portaille, tuli poika, sieppasi hänet selkäänsä ja lensi pois.

Kylläpä luostarissa syntyi tavaton huuto ja parkuna, kun nunnat ikkunasta näkivät, miten tyttöä vietiin. Siinä he kiljuivat täyttä kurkkua, mutta auttoiko se sellainen, sillä eihän se tyttökään olisi tahtonut palata takaisin, kun oli taas löytänyt oman armaansa. Ja poika puolestaan oli niin hyvillään, että ei tietänyt, miten olla ja elää.

Ilmassa he sitten kiertelivät ja kaartelivat laskeutuen toisinaan maan päälle.

— Ei tämä tällainen elämä ajan pitkään mukavaksi käy, sanoi poika. Kyllä meidän olisi päästävä jonnekin oikein varmalle pohjalle asumaan, jotta ei tarvitsisi turvattomana lintujen lailla lennellä taivaan ja maan välillä. Meidän pitäisi päästä joko sinun tai minun kotiini.

Mietittyään tätä asiaa he päättivät mennä siihen maahan, jossa pojan vanhemmat asuivat.

Pojan isän, keisarin asunnon luona oli pieni mökki, jossa asui kananhoidolla itseään elättävä leskiakka. Tähän mökkiin poikkesi poika tytön kanssa ja alkoi rukoilla akkaa:

— Menehän leski hyvä minun äitini luo ja kysele, mitä minun isäni on sanonut sinä aikana, kun minä olen ollut kateissa, ja mitä hän siitä on sanonut, kun minä häneltä siivet varastin.

Leskiakka suostui pojan pyyntöön ja meni keisarin taloon kauppaamaan kananmunia. Kun keisarin vaimo keittiössä laski, kuinka paljon niitä oli, kysyi leskiakka:

— Mitä tämän talon isäntä sanoi silloin, kun hänen poikansa häneltä siivet varasti?

— Suuttui kovasti, vastasi keisarin vaimo. Hän lupasi tappaa poikansa, kun niin teki ja siivet salaa vei.

— Mutta jos poikanne nyt tulisikin takaisin ja toisi siivet, niin mitä sitten sanoisitte? kysyi leski.

Keisarin vaimo ilahtui kovasti ja huudahti:

— Tiedätkö, sinä leskiakka, missä minun poikani on, millä ilman kulmilla, kun noin tulet minulle puhumaan?

— Miksi en minä sitä tietäisi, vastasi leski, kun hän on minun mökilläni. Mutta ei hän ole siellä yksinään, vaan on tuonut elämänkumppaninkin mukanaan. Ja kauniin onkin tuonut. Ihan se on kuin maalattu kuva, niin korea ja ihana. Tämä asia olisi nyt keisarille kerrottava, jotta hän tietäisi poikansa takaisin tulleen.

— Voi hyvä leski, sanoi keisarin vaimo, en minä tohdi sitä miehelleni ilmaista. Mene sinä ja sano se hänelle.

— En minä mene, vastasi leski. Jos hän suuttuu, niin ei hän minun hengestäni paljoakaan välitä. Toista se on, jos hänen oma vaimonsa asian hänelle ilmoittaa.

— Minä koetan tämän asian järjestää niin hyvin kuin voin, sanoi keisarin vaimo. Mene sinne mökillesi ja sano pojalleni ja hänen omalleen, että kyllä minä aamulla tuon sanan siitä, mitä isäukko on sanonut.

Illalla keisarin levolle mennessä, sanoi hänen vaimonsa:

— Mitähän siitä tulisi, jos poikamme joutuisi takaisin kotia?

— Mitähän siitä sen kummempaa tulisi, vastasi keisari, omahan se oma aina on, ottaisin vastaan ja sillä hyvä.

— Ei sitten tässä ole surun päiviä meillä laisinkaan, sanoi hänen vaimonsa. Meidän poikamme on tässä aivan lähellä, tuolla leskiakan mökillä ja siivet on hän tuonut takaisin. Hän varasti ne, jotta pääsisi kosimaan neitosta, jonka hän on tuonut tänne matkassaan. Minkä sanan minä nyt heille lähetän.

— Mene aamulla sinne leskiakan mökille ja sano, että tulkoot kotia sekä poika että miniä, kyllä meillä tilaa on asua ja kyllä täällä hyvänä pidetään.

Aamulla keisarin vaimo meni mökille ja iloissaan hän sulki poikansa ja hänen vaimonsa syliinsä ja yhdessä he sitten tulivat keisarin luo, joka heti pani toimeen häät ja suuret kestit poikansa ja hänen nuoren vaimonsa kunniaksi.

Siinä sitten elettiin jonkun aikaa sovussa ja rauhassa. Mutta siitä tuli pian loppu, sillä keisari alkoi vaatia itselleen takaisin noita siipiä eikä poika niitä antanut. Eikä keisari tyytynyt ainoastaan siihen, vaan vaati vielä, että pojan tuli antaa oma vaimonsakin hänelle.

Poika neuvotteli vaimonsa kanssa ja sanoi hänelle:

— Ei tässä muu auta, kuin meno muualle. Lentäkäämme sinne isäsi kotiin, ehkä siellä toisella tavalla vastaan otetaan.

Poika pani siivet selkäänsä, nosti vaimonsa niille ja sitten he yhdessä läksivät lentämään.

Tultuaan siihen valtakuntaan, jossa tytön isä oli keisarina, poikkesivat he pieneen mökkiin, jossa siinäkin asui leskiakka, selittivät asiat tälle akalle ja lähettivät hänen tiedustelemaan, millä mielellä tytön vanhemmat olivat ja miten heidät otettaisiin vastaan.

Leski meni keisarin taloon ja alkoi puhella keisarin vaimon kanssa, he kun olivat vanhoja ja hyviä tuttavia.

— Mitähän te sanoisitte, jos saisitte sen tyttärenne takaisin? sanoi hän.

— Mistähän se tulisi, vastasi keisarin vaimo. Enkeli sen kävi korjaamassa ja enkeli sen vei ja pitääkin siellä, minne vei. Ei se takaisin enää tule.

— Rukoilkaa hartaasti, niin kyllä sen tuo takaisin se, joka veikin, sanoi leskiakka.

Keisarin vaimo meni kertomaan keisarille, mitä leskiakka oli hänelle sanonut, ja kun keisari sen kuuli, alkoivat he hartaasti rukoilla, että jälleen saisivat tyttärensä.

Aamulla tuli leskiakka kysymään:

— Oletteko hartaasti rukoilleet?

— Koko yön olemme rukouksessa viettäneet, vastasi keisarin vaimo.

— Jos sinä jotain tiedät meidän tyttärestämme, sanoi keisari, niin ilmoita se meille ja me annamme sinulle leivän koko elinajaksesi.

— Kyllähän minä teille voin ilmaista, missä tyttärenne on, vastasi leskiakka. Tuolla minun mökilläni hän on. Mutta hän ei ole aivan samanlainen kuin oli lähtiessään. Hän on niillä matkoillaan joutunut naimisiin ja on tuonut miehen mukanaan.

Keisari sanoi:

— Olkoon vaikka naimisissa, kyllä me hänet vastaanotamme ja vävyn myöskin.

— Tulkaa siis heitä vastaan kuudella hevosella, jotta he oikein kunnialla pääsisivät kotiin, sanoi leskiakka.

Keisari antoi valjastaa itseään varten kuusi hevosta ja kuusi hevosta oli hänen vaimollaankin, heidän lähtiessään lesken mökille.

Oli siinä ilo ja riemu suuri. Keisari riensi vävyään ja hänen vaimonsa tytärtään vastaan. Poika ja hänen vaimonsa lankesivat heidän eteensä polvilleen. Mutta syliinsä nostivat heidät keisari ja hänen vaimonsa.

Heidän tultuaan keisarin taloon, alkoi keisari tiedustella, millä tavoin poika oli saanut hänen tyttärensä. Poika pelkäsi, että keisari ottaisi häneltä siivet ja kertoi sen vuoksi, että kun hän oli eräässä saaressa, niin oli enkeli tullut ja tuonut hänelle tytön.

— Mutta mitä kansaa sinä oikeastaan olet? kysyi keisari.

— Keisari on minun isäni, vastasi poika, ja hän hallitsee toisessa valtakunnassa. Kyllähän me jo sielläkin kävimme, mutta meille ja isälleni tuli kaikenlaista kinaa väliin, kun se isäukko mieltyi tähän minun vaimooni ja tahtoi kaikin mokomin saada hänet omakseen. Meillä ei silloin ollut muuta neuvoa kuin lähteä sieltä pakoon. Ja niin me tulimme tänne, ja tännehän me jäisimme jos pidetään.

— Totta kai teidät täällä pidetään, vastasi keisari. Onhan meillä täällä yllin kyllin huoneita ja muutakin tilaa ja ruokaa vaikka useammallekin. Niin, jääkää te vain tänne ja olkaa aivan kuin kotonanne.

Sinne he jäivät ja taitavat elää vieläkin.

MAAILMAN-LOPUN IHMISET.

Olipa kerran yksinäinen mies, jo vanha ja ikäloppu. Olipa myöskin tyttö sellainen hupakon puoleinen. Mies kyllästyi siihen yksinäiseen elantoonsa ja arveli, että naimisiinhan tässä on mentävä. Kun hän tiesi, ettei hän kuitenkaan saa ketään nuorta, kaunista ja järkevää, niin otti hän sen hupakon tytön vaimokseen.

He menivät vihille, ja sen jälkeen alkoi heidän elämänsä käydä hiukan paremmin, niin että he tulivat kutakuinkin toimeen. Mutta eipä kulunut kauaakaan, niin tuli köyhyys taas eteen.

Silloin sanoi mies, joka oli hiukan viisaampi, sille hupakolle vaimolleen:

— Eiköhän taas mentäisi vihille, niin hyödyttäisiin niinkuin edelliselläkin kerralla?

— En minä ymmärrä, miksi niitä häitä niin usein viettäisimme, sanoi vaimo.

— Me vietämme nyt kultahäät, sanoi mies.

He läksivät yhdessä tietä kulkemaan viettääkseen kultahäitään. Heidän maantietä astellessaan, ajoi heidän ohitseen kruunun sotapäällikkö ja sillä oli suuri laukku täynnä kruunun rahoja. Hän pudotti sen ja mies otti sen huostaansa.

Huomattuaan kadottaneensa rahalaukkunsa, kruunun sotaherra palasi sitä etsimään. Hän tapasi miehen vaimoineen tien vieressä istumassa ja rahalaukku oli heidän välillään.

— Oletteko löytänyt rahalaukun tästä maantieltä? sanoi hän.

— Olemmehan me sellaisen löytäneet, vastasi akka.

— Milloin sen löysitte?

— Vihille mennessämme, vastasi hupakko akka.

Kun sotaherra näki, kuinka vanhoja he olivat, ajatteli hän, että he olivat houkkoja, jotka eivät tietäneet, mitä puhuivat.

Mies läksi siitä sitten kotiaan vaimonsa kanssa. Mies arvasi, että kyllä niistä rahoista vielä kysymys tulee ja että hänen vaimonsa on niin houkko, ettei se osaa pitää suutansa kiinni, vaan lörpöttelee aivan suoraan kaikki, ja niin menevät rahat heidän nenänsä ohitse.

— Eikös niitä kultahäitä pidetäkään? sanoi vaimo.

— Mistä siihen olisi aikaa juuri nyt, kun maailman loppu on tulossa, vastasi mies.

— Hyvänen aika, sanoi vaimo. Vai on maailman loppu tulossa! Voisikohan missään säilyä sen aikana?

— Kyllä minä keinon keksin, vastasi mies. Mene saunaan, minä panen tiinun sinun päällesi ja siellä voit olla aivan turvassa.

— Minne sinä itse menet? sanoi vaimo.

— Minä menen nauriskuoppaan. Jos sinä jäät eloon, niin käy minua tiedustamassa. Jos minä jään eloon, niin käyn minä sinua tiedustamassa.

Akka meni saunaan ja mies pani hänen päälleen suuren tiinun kumoon. Sitten kokosi mies suuren kontin pieniä nuppukiviä täyteen, kiipesi saunan katolle ja heittää rapisteli sieltä koko päivän kiviä tiinun päälle.

Akalle tuli jo nälkä siellä tiinun alla istuessaan, mutta hän ei uskaltanut kurkistaakaan peläten muuten kuolevansa. Kun miehellä ei enää ollut kiviä kontissaan, kiipesi hän alas katolta, nosti tiinun reunaa, kurkisti alle ja sanoi:

— Vielä sinä elät?

— Vielä minä elän. Joko nyt maailmanloppu on mennyt ohitse?

— Jo on, vastasi mies. Ja nyt meidän onkin hyvä elää.

Kun akka seuraavana päivänä meni kirkolle, sanoi mies:

— Jos kirkossa kuulutetaan jotain noista rahoista, niin et saa sanoa mitään.

— En sano, vastasi akka.

Kun kirkossa kuulutettiin ja kysyttiin oliko kukaan löytänyt niitä rahoja, jotka kruunun sotaherra oli kadottanut, huusi akka heti täyttä kurkkua:

— Kyllä minä tiedän, missä ne ovat. Mehän ne löysimme!

Akka otettiin heti tutkittavaksi ja häneltä kysyttiin, milloin hän oli ne rahat löytänyt.

— Silloin, kun me olimme mieheni kanssa kultahäihimme menossa.

Kaikki rupesivat nauramaan kuullessaan hänen sellaista puhuvan.

— Milloinka se oli? Päivää ennen maailmanloppua, jatkoi akka.

Silloin huusivat tutkijat:

— Ajakaa se akka ulos. Ei se tiedä, mitä se puhuu. Äskettäin rahat katosivat, ja hän sanoo ne löytäneensä mennessään vihille kultahäissään ja päivää ennen maailmanloppua.

Eikä kukaan uskonut akan puheita. Ja niin mies sai pitää omanaan löytämänsä rahat.

VÄKEVÄ MATTI.

Nuori mies läksi metsään ja eksyi sinne. Tuli jo ilta ja kun hänen tuli ikävä siinä yksin ollessaan, sanoi hän:

— Tulisipa nyt tänne minulle toveri, niin saisin ajan kulumaan.

Tulipa siitä neitonen metsästä hänen luokseen, kaunis se oli, mutta ei mikään oikea neitonen, vaan metsänväkeä se oli. Neito jäi pojan toveriksi.

Lähtiessään neuvoi tyttö pojalle tien kotia.

Pojan eleltyä kotonaan äitinsä kanssa noin vuoden ajan, tuli eräänä päivänä hänen ollessaan pellolla kyntämässä, tuo sama metsänneito taluttaen pientä poikaa.

— Tässä on sinun poikasi, sanoi hän, pidä hänet hyvänäsi ja ruoki häntä.

Sen sanottuaan katosi neito metsään, eikä poika sen koommin häntä enää nähnytkään. Mies vei pojan kotiaan ja sanoi äidilleen:

— Tässä on minun poikani, ota hänet ja ruoki häntä niin paljon kuin hän syö.

Sinne se poika sitten jäi isänsä asuntoon ja koetettiin sitä ruokkiakin. Mutta kovin suuri oli sillä ruokahalu. Sille ei millään tahtonut saada niin paljon ruokaa laitetuksi kuin se söi.

Isä raatoi ja ponnisti voimiaan ja kokosi ruokaa pojalleen. Mutta kun poika oli tullut kahdeksantoista vuoden vanhaksi, ei isä enää jaksanut hänelle ruokaa hankkia, vaan täytyi hänen sanoa:

— Kahdeksantoista vuotta olen nyt sinua ruokkinut ja olen sen kautta aivan köyhäksi tullut. Jo olisi sinulla aika pitää itsekin huolta elatuksestasi.

Poika ei sanonut mitään, vaan meni maailmalle palveluspaikkaa etsimään. Kun hän asteli tietä pitkin, tuli rikas mies häntä vastaan. Nähdessään sellaisen rotevan ja suuren miehen, kysyi hän häneltä:

— Minne sinä olet matkalla?

— Palvelusta olen etsimässä.

— Kun olet noin roteva, niin mielelläänhän sinut palvelukseensa ottaa.
Paljonko tahdot palkkaa?

— Enhän minä paljoakaan tahdo, vastasi poika. Kyllä minä olen tyytyväinen, kun saan kerran vuodessa lyödä korvalle.

— No, eihän se mitään tee, jos hän minua kerran korvalle iskeekin, arveli rikas mies ja sopi hänen kanssaan kaupoista. Mikä sinun nimesi on?

— Mattihan se on!

Rikas mies toi Matin kotiaan ja antoi hänelle vaatteet, mutta suuret ja lujat niiden täytyi olla, sillä Matti oli peloittavan kookas ja väkevä.

Siellä Matti sitten raatoi ja rikas mies oli tyytyväinen tähän palvelijaansa, jonka hän niin pienellä palkalla oli saanut. Eräänä päivänä lähetti hän Matin metsään puita hakemaan. Matti valjasti hevosen reen eteen ja läksi metsään. Siellä hän katseli, mistä löytäisi kuivan puun. Jopa näkikin sellaisen. Matti pisti kätensä puun juurien alle kiskaisten koko puun juurineen maasta.

Mutta puun alla olikin karhun pesä. Karhu heräsi talviunestaan ja nousi vihaisena katsomaan, kuka hänen rauhaansa oli häirinnyt. Nähtyään hevosen, meni se sitä kohden aikoen iskeä hampaansa siihen.

— Pysyppä hiukan alallasi! sanoi Matti. Jätätkös sen hevosen rauhaan!

Eihän karhu puhetta ymmärtänyt, vaan iski hampaansa hevosen koipiin.

Silloin Matti kävi karhun korvaan kiinni ja sanoi:

— Etkö sinä kuullut, mitä minä sanoin, vai ilkeyksissäsikö sinä sen teet? Kyllä minä opetan olemaan siivolla!

Ja Matti otti vyön vyöltään, sitoi siitä suitset karhulle ja valjasti sen vetämään puuta, jonka hän oli nostanut rekeen. Sitten hän otti hevosen ja sanoi sille:

— Tule nyt sinäkin kerran ajelemaan, kun pääset vapaalla kyydillä.

Ja Matti nosti hevosen rekeen. Karhu veti, ja niin Matti ajoi taloa kohden. Rikas mies katseli ikkunasta ja sanoi vaimolleen:

— Tulehan katsomaan, vaimo, tuolla Matti jo tulee ja kovasti on iso kuorma sillä. Mutta mikä kumma eläin sillä vetämässä on, kun se itse hevosen kanssa kuormalla istuu?

Matti tuli pihaan, päästi karhun kuorman edestä ja sitoi sen suitsilla aitan seinään kiinni. Sitten meni hän rikkaan miehen puheille ja sanoi:

— Kyllä minä nyt toin niitä puita. Ja toin minä sieltä metsähäränkin.
Minne minä sen panen, nostanko sen tänne tupaan?

— Et saa nostaa, sanoi rikas mies hädissään.

— Minne minä sen sitten panen?

— Tappaa sinun se pitää, huusi rikas mies.

— Vai niin, sanoi Matti ja meni pihalle.

Siellä hän meni karhun luo ja löi sitä kerran korvalle. Kellelleen meni karhu ja heitti henkensä. Nähdessään sen rikas mies aivan kauhistui, sillä hän ajatteli, miten hänen käy, kun tuollainen mies lyö korvalle. Hän tuumi vaimonsa kanssa, miten he tuon miehen saisivat hengiltä.

Hänen vaimonsa keksi silloin omasta mielestään aivan oivallisen tuuman:

— Minä tiedän, sanoi hän, millä tavoin hän varmasti saa surmansa. Me lähetämme hänet paholaisten myllyyn. Siellä ne hänet tappavat.

Matti meni, minne häntä käskettiin. Hän pani rekeen monta säkillistä rukiita ja läksi myllyyn. Tultuaan sinne pani hän sen käymään ja kaatoi jauhoja kiven silmään. Silloin tuli joukko pieniä paholaisia sinne ja huusi hänelle:

— Mitä sinä tänne tulet meidän myllyymme luvatta jauhattamaan?

— Minä tulen sinne, minne minua käsketään, sanoi Matti. Enkä minä tuollaisilta pieniltä pipanoilta rupea lupaa kysymään.

Paholaisia tuli yhä enemmän, niitä oli kohta jo niin paljon, että aivan mustanaan kuhisi. Ne hyökkäsivät Matin kimppuun. Mutta kun Matti kerran oikein huitaisi kädellään, lensivät pienet paholaiset seiniä vasten niin, että luut niiden ruumiissa rutisivat.

Parkuen juoksivat pienet paholaiset suuren paholaisen luo ja sanoivat:

— Tule, isä hyvä, joutuin myllyyn, siellä on sellainen mies, joka jauhattaa aivan luvatta! Me koetimme ajaa sen pois, mutta se löi meidät liiskaksi pitkin seiniä!

Vanha isäntä meni myllylle ja sanoi Matille:

— Mikä mies sinä olet?

— Minä olen rikkaan miehen renki.

— Kenen luvalla sinä jauhatat täällä?

— Kun isäntäni minut tänne laittoi jauhattamaan, niin hänen luvallaan minä jauhatankin.

— Ei tämä ole hänen myllynsä!

— Olkoon kenen mylly tahansa, vastasi Matti, kun minä kerran olen tänne tullut, niin minä myös jauhatan viljan loppuun.

— Minä heitän sinut ovesta ulos! huusi vanha paholainen.

— Olisi sitäkin hauska katsella! sanoi Matti.

Hän otti vanhaa paholaista niskasta kiinni, pani hänet väkisin istumaan myllyn kivelle ja piteli hänen takarustinkiaan siinä kiveä vastaan siksi, kunnes siitä suurin osa oli kulunut pois. Paholainen parkui, mutta Matti ei hellittänyt, vaan piteli yhä.

— Elä minua kokonaan lopeta! rukoili paholainen.

— Täytyyhän sinusta jotain jättää jälelle, sanoi Matti ja päästi paholaisen menemään kotiaan.

Matti jauhatti viljan ja läksi kotia ajamaan. Kun rikas mies näki Matin saapuvan, tuli hän kysymään:

— Mitä Matille kuuluu?

— Mitä tässä erikoisia kuuluisi, vastasi Matti.

— Mimmoista oli myllyssä?

— Se taisikin olla paholaisten mylly, vastasi Matti, siellä näet oli niitä pikkupaholaisia niin, että kuhisi.

— En minä tietänyt, että se oli paholaisten mylly, vastasi rikas mies.
Me olemme siellä aina jauhattaneet viljamme.

Rikas mies tuumi yhä vaimonsa kanssa, millä ihmeen keinolla he voisivat tuon miehen tappaa. Hänen vaimonsa keksi sen tuuman, että he lähettävät Matin pyytämään paholaiselta rahoja lainaksi, kyllä Matti sille matkalle varmaankin jäisi.

Tämä tuuma oli rikkaan miehen mielestä oivallinen ja hän kysyi Matilta:

— Menetkö, Matti, sinne, minne vain lähetetään?

— Menenhän minä, vastasi Matti.

— Mene sitten paholaiselta pyytämään rahoja lainaksi.

— Saattaahan tuota mennä, vastasi Matti. Mutta paljonko niitä rahoja olisi saatava?

— Pyydä kapallinen kultaa ja kapallinen hopeaa.

Matti meni paholaisen taloon. Pienet paholaiset juoksivat häntä vastaan, mutta kun he näkivät, kuka tulija oli, niin juoksivat he minkä suinkin pääsivät vanhan isännän luo ja huusivat:

— Se sama mies, joka sinun istuintasi myllynkiveä vasten hioi, on täällä!

— Mikä kumma nyt on tullut, kun se mies tänne on saapunut? sanoi vanha paholainen.

Hän meni Mattia vastaan, kumarteli nöyrästi ja sanoi:

— Mitä kuuluu?

— Eihän minulle mitään kuulu, sanoi Matti, mutta isäntäni lähetti hakemaan rahaa velaksi.

— Paljonko se sitä tahtoo?

— Kapan kultaa ja kapan hopeaa, vastasi Matti

Paholainen antoi Matille kaiken, minkä tämä pyysi, niin kovasti hän pelkäsi Mattia.

Kun Matti tuli rahoja tuoden, kävi rikas mies aivan kalmankalpeaksi ja sanoi vaimolleen:

— Nyt minun viimeinen hetkeni on tullut, sillä nyt ei ole enää pitkääkään aikaa siihen, kun palkkavuosi loppuu, ja silloin hän lyö minut kuoliaaksi.

Syttyipä sota, ja rikas mies kysyi Matilta:

— Menetkö Matti sotaan?

— Kyllähän minä menen, jos lähetetään, vastasi Matti.

Rikas mies laittoi Matille eväät ja lähetti hänet menemään. Hänelle annettiin suuri säkillinen leipää, kaksi leiviskää voita ja kaksi leiviskää kuivattua lihaa. Matti otti kaikki selkäänsä ja läksi sotatantereelle.

Päästyään perille, hän istui keskelle tannerta, jossa toiset juuri torailivat ja tappelivat ja rupesi syömään. Kun toiset hänet näkivät, niin alkoivat he ampua häntä molemmilta puolilta, sillä eihän kukaan tietänyt, kenen puolelle hän kuului.

Matti söi kaikessa rauhassa, mutta kun häntä ammuttiin kanuunoilla, huusi hän:

— Hiljaa pojat siellä! Mitä te roskia heittelette minun voihini!
Jollette ole siivolla, nousee tästä toinen elämä!

Toiset ampuivat yhä ja silloin Matti suuttui, nousi ja läksi hänkin sotimaan. Hän huitoi oikein tuntuvasti ja pian hän oli sotinut toisen puolen ihan kuivaksi. Silloin hän kääntyi toisten puoleen loppua tekemään. Mutta nämät alkoivat huutaa:

— Elä meidän puolta rupea loppimaan, syyttömiä me olemme!

Matti jätti heidät rauhaan, meni korkealle mäelle ja alkoi panna piippuunsa tulta, sillä hänen oli jo siinä työssä tullut tupakan nälkä.

Hänen siinä tulta iskiessään kirposikin kipinä ruutikasaan, se räjähti tuleen ja Matti lensi ilmaan ja meni tuhansiksi kappaleiksi.

Jollei Matti siten olisi kuollut, kuka tietää miten rikkaan miehen olisi käynyt.

VALKEUDEN MAA.

Valtias kuuluisa ja mahtava tahtoi kerran saada tiedon siitä, kuinka laaja oli maan piiri, kuinka kauas ulottui aaltoileva meri ja missä oli se seutu, jossa aurinko käy levolle meren syliin.

Hän varusti purren, johon hän palkkasi kaksitoista urhoollista, kaikkia vaaroja ja vastuksia pelkäämätöntä miestä ja lähetti heidät etsimään maailman äärtä.

Purjeet pullistuivat tuulessa, kun nämät miehet läksivät retkelleen. Toista kymmentä vuotta he yhä suoraan jatkoivat matkaansa meren tummaa tietä pitkin. Ja kun he olivat kulkeneet jo pitkän matkaa, yllätti heidät ikuinen pimeys, niin synkkä ja loppumaton, että pienintäkään valon välkettä ei ollut missään.

Hiljaa keinui pursi mustilla laineilla, kunnes äkkiä vienoinkin viima taukosi ja hiljaisuus aivan loppumaton ja suuri, syvä ja kaikki verhoava oli heidän ympärillään.

He huomasivat eksyneensä äärettömyyteen.

Silloin laivan päällysmies sanoi merimiehille:

— Harhaan olemme tulleet, eikä missään näy meille pelastuksen tietä. Missä olemme, missä maan ääressä, kuka sen sanoa voi. Mutta ehkä on ranta meidän lähellämme, vaikka emme sitä pimeyden tähden eroita. Siksi irroittakaamme purtemme jälessä oleva pienoinen venhe, ja menköön kuusi meistä etsimään maan perustaa jalkainsa alle. Täällä me toiset odottakaamme, ja ett'eivät he eksyisi meistä pimeässä, otan minä renkaan ja siihen lyön. Niin loitos saattavat he mennä kuin renkaan kilahdus kuuluu.

Tätä neuvoa noudattaen astui kuusi miestä venheeseen ja sousi purren luota pois. Ja heidän hiljaisia vesiä soudellessaan, antoivat he aina tuon tuostakin airojen levätä kuunnellakseen, kuuluiko renkaan helähdys.

Näin soudellessaan tunsivat he pimeässä äkkiä kallion vastassaan. Yksi miehistä nousi venheen keulaan ja tunnusteli kädellään, olivatko he tulleet karin luo, vai oliko vuori heidän vierellään. Tunnustellessaan huomasi hän edessään seinän sileän ja korkean.

Hiljaa soutelivat miehet kallion laitaa kuunnellen silloin tällöin, kuuluiko vielä renkaan kilahdus. Näin loitotessaan tuli heidän eteensä kalliossa portaat. Niiden pieleen he sitoivat veneen ja alkoivat astella portaita ylös. Ja yhä kuului kaukaa purresta renkaan heleä kilahdus.

Lasten lailla he polvillaan, hiljaa ja varovaisesti nousivat. Näin he kotvasen aikaa kulkivat, kunnes heidän vastaansa tuli suuri ovi.

Miehet nousivat seisaalleen koettaen etsiä oven ripaa. Mitään ripaa he eivät löytäneet, mutta sen sijaan osui heidän käteensä rengas. Sitä yksi mies löi oveen, ja henkeään pidättäen he kuuntelivat kaikin, mutta mitään liikettä ei kuulunut oven takaa. Kaikki oli aivan hiljaista, ei muuta kuulunut kuin miesten tasainen hengitys ja etäältä purresta renkaan heikko helähdys.

Toinen mies tarttui ovessa olevaan renkaaseen ja löi sitä voimakkaasti oveen. Ja taas he kuuntelivat. Mutta kaikki oli yhtä hiljaista kuin ennenkin.

— Lähtekäämme pois, sanoi silloin yksi miehistä. Ei tämä ovi meitä varten ole, eikä meille siellä sisällä sijaa ole.

— Kolmasti koettakaamme, sillä niinhän tulee ihmisen kaikessa tehdä, sanoi silloin toinen mies.

Ja hän tarttui ovessa olevaan renkaaseen ja löi voimakkaasti sitä oveen. Heidän sen jälkeen kuunnellessaan, kuului oven takaa hiljaista liikettä, joka sitten jälleen loittoni.

Hetkisen kuuntelivat miehet, ja kun he oveen koskivat, niin se aukeni.

Oven takana oli pitkä pimeä käytävä. Sitä läksivät miehet astumaan, eikä mitään muuta kuulunut kuin heidän jalkojensa astunnan synnyttämä ääni. Käytävän päässä oli rautainen ovi. Sen he aukaisivat ja sen suuret puoliskot aukenivat heihin päin. Mutta tämän oven takana oli toinen ovi, joka oli punainen. He työnsivät sen auki, ja silloin valkeus niin ihmeellinen ja loistava ympäröi heidät että he sokaistuina vaipuivat polvilleen ja peittivät käsillään kasvonsa.

Kohottaessaan jälleen kasvonsa, saivat he nähdä ihmeellisen seudun. Vihantaa nurmea levisi silmänkantamattomiin, ja korkeana kasvoi siinä ruoho, jonka keskellä kukkaset kauniisti loistivat.

Mutta nurmen halki kulki kahtaanne johtava tie. Näitä teitä pitkin näkivät he paljon kansaa astelevan. Toisella tiellä olivat kulkijat kauniita ja valonhohtavia, ja iloisuus loisti heidän kasvoistaan. Mutta toisella tiellä astelevat olivat mustiin pukuihin verhotut.

Noiden joukosta, jotka olivat valkoisia kuin joutsenet, astui esiin mies, tuli erään merimiehen luo ja ojensi hänelle kätensä.

— Etkö minua tunne? sanoi hän. Minä tulin kuninkaan sotaväkeen samana päivänä kuin sinäkin, ja siitä on nyt kaksitoista vuotta. Taistelin rinnallasi, kunnes läksin pois ja tänne saavuin. Tänne sinäkin olet tuleva, kun vielä kolme vuotta on kulunut umpeen. Mutta miksi tänne olette tulleet?

Heidän siinä keskustellessaan ja entisiä aikoja muistellessaan tuli heidän luokseen vanhus, joka sanoi merimiehille:

— Miksi olette minun ovelleni kolkuttaneet ja miksi tänne minun maahani tulleet?

Silloin miehet selittivät, kuinka he olivat pimeässä eksyneet ja kuinka he olivat jo nälkääkin saaneet nähdä.

Sen kuultuaan vanhus ojensi heille kullekin pienen leivän ja sanoi:

— Tämän minä teille annan, ja se on teidät ravitseva, ja kun te sitä olette maistaneet, olette ainiaaksi nälän kadottaneet.

Tämän sanottuaan hän neuvoi heitä:

— Tultuanne purteenne, nostakaa purjeet, ja myötäinen tuuli on johtava teitä kauas sinne, mistä tienne on teidät tänne tuonut.

Kun merimiehet läksivät valkeuden maasta ja ovet heidän jälestään olivat lukkoon painuneet ja he olivat tulleet takaisin siihen, mihin he jättivät veneensä, oli pimeys jälleen heidän ympärillään ja etäältä kautta suuren hiljaisuuden kaikui purresta renkaan heleä soitto.

Vaiti soutivat he purren luo ja jakoivat sinne tultuaan tovereilleen niistä leivistä, jotka heille valkeuden maassa olivat annetut ja kaikki he tulivat ravituiksi.

Mutta lempeä tuuli, lämmin ja leppoisa alkoi liikkua mustan veden pinnalla. He nostivat purjeet ylös, ja hiljaa liiti pursi tummaa ulappaa pitkin kohden valoa, joka kaukaa alkoi hämärästi heijastaa.

Yhä voimakkaammaksi kävi tuuli, yhä kirkkaammaksi kasvoi valon ihmeellinen voima ja yhä vinhemmin kiisi pursi eteenpäin. Ja oli kuin aurinko olisi sinä päivänä ensi kerran syntynyt, niin suuri oli sen kirkkaus.

Ja pursi kiisi, kunnes se vihdoin ennätti kotoisen rannan, ja miehet kävivät maihin ja kiittivät polvillaan Jumalaa, joka heille oli näyttänyt ikuisen kirkkautensa ja valkeuden ihmeellisen maan.

SEPPÄ JA PAHOLAINEN.

Matti-niminen seppä takoa kalkutteli pajassaan, kalkutteli alakuloisena, sillä hänellä ei ollut mitään ansiota ja elämä tuntui laihanpuoleiselta.

Hän siinä tuumiskeli:

— Ei tässä oikein tiedä, millä eläisi ja miten tulisi toimeen. Ei tässä kai muu auttane kuin myydä itseni paholaiselle, jos sekään minusta huolii.

Samassa jo kurkisti kummallinen mies oven raosta sisään, ja Matti huomasi heti, että se oli itse paholainen.

— Mitä sinä siellä tuumailet? kysyi paholainen.

— En niin mitään.

— Tuumailetpa, kyllä minä sen tiedän.

— Tuumailen, että tässä on köyhyys elettävänä ja se alkaa tuntua hiukan vaivaloiselta. Tekisi mieleni saada sellaista, mitä ei minulla ole. Jos se kävisi päinsä, niin antaisin minä itseni ikieloksi sille antajalle.

— Minähän sinulle voin antaa kaikkea, mitä vain tahdot, sanoi paholaisvaari. Sinä saat kaikenlaista maallista hyvyyttä, kun vain kaupoista sovitaan, kun annat määrävuosien päästä itsesi minulle.

— Miksi en antaisi, sanoi Matti. Kyllähän minä sellaiseen kauppaan varsin hyvin suostun.

Silloin paholaisvaari antoi hänelle sellaisen kukkaron, josta tuli alinomaa rahaa.

— Ota tämä kukkaro, sanoi hän Matille. Ota siitä kaikki, mitä siinä on sisällä, mutta jätä joka ilta sinne pieni ropo jälelle, niin aamulla on se taas täynnä niin että pullottaa.

Matti otti kukkaron ja hänestä tuli tavattoman rikas, sillä joka päivä kaasi hän siitä suuren summan rahaa, jätti vain yhden pienen rovon pohjalle ja seuraavana aamuna oli siellä taas rahaa niin, että kukkaro oli saumoistaan revetä.

Hän eleli rikkaana ja takoi naapureille ja kylänmiehille hyvän hyvyyttään niin paljon kuin vain jaksoi. Monta vuotta oli jo kulunut, kun Matti eräänä päivänä ajatteli:

— Eiköhän minua jo kohta tulla hakemaan, kun olen näin kauan elänyt.
Kai tässä jo on se menonkin aika käsissä.

Kun hän sen oli sanonut, ilmestyi paholainen ovelle. Se ei ollut se vanha vaari itse, vaan oli hän lähettänyt renkinsä. Matti ei ollut häntä huomaavinaan, vaan takoi hiljalleen pajassaan.

— Matti hoi, huusi paholainen.

— Mikä on hätänä? sanoi Matti.

— Se meidän vaari lähetti sinua hakemaan. Sinä olet jo kyllin kauan saanut elää hänen mielestään. Jo on aika tulla meille.

— Tullaanhan tuota, kun keritään, vastasi Matti ja jatkoi takomistaan.

Paholaisen renki odotteli siinä ovella, odotteli kauan, mutta Matti vain jatkoi takomistaan. Silloin kävi rengin aika pitkäksi ja hän läksi tiehensä. Kun hän tuli sen vanhan vaarin luo, kysyi tämä:

— Missä Matti on? Joko hän tulee?

— Kyllähän se lupasi tulla, kun saa valmiiksi ne vehkeensä, jotka hänellä oli kesken.

Paholaisvaari lähetti silloin toisen rengin Mattia hakemaan. Tämän tullessa pajan ovelle, takoa kalkutteli Matti siellä.

— Tule jo pois, sanoi renki. Meidän vaari jo alkaa pitkästyä.

— No, eihän tässä sellainen kiire ole, ettei tulla ennätä, vastasi Matti. Totta kai minä tulen, heidänhän minä olen. Täällä kävi jo yksi hakemassa, mutta ei jaksanut odottaa. Odota sinä siksi, kun olen saanut nämät laitokseni taotuiksi. Eihän tästä kesken työtä pois sentään lähdetä.

Paholaisen renki jäi odottelemaan Mattia, joka hiljakseen takoi. Aika tuli lopulta sillekin rengille pitkäksi ja hän meni pois. Päästyään vanhan vaarin luo tämä kysyi:

— Miksei Matti tullutkaan?

— Lupasihan se tulla, mutta ensin se tahtoi takoa työnsä valmiiksi. En minä siinä ruvennut häntä odottelemaan, vaan läksin kesken pois.

Silloin vanha vaari suuttui ja sanoi:

— Mitä se Matti siellä suotta sillä tavoin viivyttelee? Minä menen itse häntä hakemaan!

Ja niin hän tekikin. Hän kurkisti pajan ovelta ja sanoi:

— Etkö sinä jo ala joutua? Minä olen kaksi tuojaa jo lähettänyt, mutta sinä et ole vain tullut.

— Eihän se minun syyni ole, vastasi Matti. Minä käskin kumpaakin odottamaan, sillä ei minulla sinun luoksesi sentään sellaista hengen hätää ole. Mutta huonot on sinulla palvelijat. Eiväthän nuo odottaneet, vaan luikkivat tiehensä.

— Joudu nyt jo pois, sanoi vanha vaari. Elä siinä suotta enää leukojasi leksota.

— En minä leksota, vastasi Matti. Minähän taon. Enkä minä ennen pois lähde kuin työni on valmis. Istu siihen, jotta et väsy.

Vanha vaari istui ja odotteli ja Matti yhä vain takoi.

— Joudu nyt jo! kiiruhti vanha vaari.

— Odota, odota! Mikä ihmeellinen kiire sinulla nyt on? Enhän minä pois karkaa.

Lopulta Matti oli saanut työnsä valmiiksi ja hän läksi vanhan vaarin kanssa astelemaan.

— Missä on se kukkaro, jonka minä sinulle annoin? kysyi paholainen.

— Sinnehän se jäi pajan seinään naulaan, vastasi Matti.

— Ei sitä sinne saa jättää, vaan on se haettava pois, sanoi paholainen.

— Ehtiihän tuon käydä hakemassa, vastasi Matti.

Yhdessä he sitten palasivat pajaan ja Matti otti kukkaron ja heitti sen olalleen. Siinä he sitten astelivat tietä pitkin, paholainen edellä ja Matti jälestä.

Tiellä kysyi Matti:

— Oletko sinä sitä kuullut, mitä minä olen kuullut, että sinä voit itsesi tehdä vaikka kuinka pieneksi. Oudolta se kuulostaa, kun sinä nyt olet noin iso.

— Mitä tietämistä sinulla siinä on? sanoi paholainen. Elä siinä suotta viekastele.

— Enhän minä viekastele, minä vain tahtoisin tietää, onko se totta?

— Ei sinun tarvitse kaikkia tietää!

— Ei kaikkia, vastasi Matti, mutta tämän minä tahtoisin. Voitko tulla pieneksi vai etkö? Hauskahan tuo olisi kuulla ja vielä hauskempi nähdä.

— Ei tuollaisen miehen kaikkea tarvitse nähdä.

— Voitko mennä niin pieneksi, että mahdut tähän minun kukkarooni. Sanotaan sinun mahtuvan avaimenkin reijästä. Kun vain tahdot, niin osaat pienetä.

— Jotta sinusta pääsisin rauhaan, niin voinhan sen sinulle näyttääkin, sanoi paholainen alkaen pienetä.

Lopulta oli hän niin pieni, että pujahti Matin kukkaroon. Mutta silloin Matti sukkelasti vetikin kukkaron nauhat kireälle, ja siellä nyt paholainen oli kukkaroon suljettuna.

Matti arveli:

— Mitä minä suotta menen paholaisen taloon, kun ei ketään ole tietäkään näyttämässä. Minä menen kotia.

Ja hän asteli kotiaan kohden. Matkalla hän poikkesi ensimäiseen taloon ja sanoi:

— Onko isäntä kotona? Tulkaahan minun kanssani, minä tarvitsen paljon väkeä.

Näin kulki Matti talosta taloon ja kokosi kaikkien talojen väen, isännät ja rengit ja vei ne pajaansa.

Sinne tultua hän käski panna pajan ahjoon oikein kosolta sysiä ja sitten pantiin monta miestä palkeita painamaan. Ja kun hiilos oli oikein hehkuva, pani Matti sinne kukkaron ja alkoi korventaa paholaista. Sitten hän sieppasi kukkaron alasimelle ja alkoi toisten kanssa takoa oikein voimainsa takaa. Toisen kerran hän pani kukkaron ahjoon pehmittäen sitä taas alasimella. Kolmannen kerran sen tehtyään hän vei kukkaron pajan ovelle, päästi sen auki ja sanoi:

— Nyt saat mennä, minne mielesi tekee!

Paholainen läksi pakenemaan, minkä alta pääsi. Mutta Matti läksi juoksemaan jälestä ja huusi:

— Vaari, vaari, ei pidä minua jättää. Minä tahdon ensin saada sellaisen passin, että olen sinusta vapaa. Elähän jätä! Tehdään ensin asiat selviksi!

Mutta paholainen oli kauhuissaan ja pakeni niin tulista kyytiä, että häntä viinotti suorana jälessä.

Paholainen pääsi kotiaan pakoon, mutta Matti joutui häntä takaa-ajaessaan kallion koloon, jossa oli aivan pilkkoisen pimeä.

— Kylläpä minä nyt oikeaan tilaan jouduin, sanoi Matti. Mikähän tämä paikka on, jonne minä olen osunut?

Hän iski tuluksillaan tulta nähdessään suuren, ketjuista riippuvan kellon, jonka kieli oli aivan Matin pään kohdalla.

Matti tarttui siihen ja heilutti sitä kämmenellään ensin toisaanne ja sitten toisaanne. Jo rupesi kieli heilumaan sukkelampaan. Jo kumahti kieli kellon laitaan. Silloin kallio järähti. Kielen jutkahtaessa toiseen laitaan, rupesi paholaisen koti horjumaan.

Kun paholainen sen huomasi, hätääntyi hän kovasti ja huusi:

— Nyt se Matti tahtoo sellaista passia, että hän on meistä vapaa. Menkää ennenkuin hän ennättää talomme hävittää pappia noutamaan, jotta hän kirjoittaa sellaisen kirjan. Ja tuokaa lukkari ja suntio todistajiksi.

Kolme paholaista läksi silloin kiireimmän kautta. Yksi sieppasi papin selkäänsä, toinen lukkarin ja kolmas suntion. Ja sitten sitä mentiin sellaista kyytiä, että miesten kauhtanat vain suorana perässä liehuivat.

Pappi sai tehdä sellaisen kirjan, että Matti oli paholaisesta vapaa, ja lukkari ja suntio saivat kirjoittaa nimensä todistajina alle.

Kun kirja oli valmis, läksi paholaisen renki sitä viemään Matille.
Nähdessään hänen tulevan, Matti kysyi:

— Joko se passi on kirjoitettu, vai jatkanko minä tätä työtä?

— Johan se on valmis, ja tässä se on, sanoi paholaisen renki. Ota se, veikkonen, ja mene niin pian kuin ennätät pois. Ei meidän vaari enää sinua vaadi itselleen, ei huoli vaikka mikä olisi.

Matti pääsi kotiaan tietäen, ettei paholainen enää millään ehdolla ottaisi häntä luokseen.

ARMELIAS POHATTA.

Olipa kerran pohatta, niin rikas, ettei hänen rikkaudellaan mitään rajaa ollut. Mutta hyvä oli hänellä sydän ja auttavainen hän oli kaikkia kohtaan. Jos nälkää näkevä hänen luokseen tuli, niin hän hänet runsaasti ravitsi, ja kun väsynyt matkamies hänen taloonsa eksyi, niin hän oman vuoteensa hänelle antoi.

Eräänä sunnuntai-aamuna hän valjasti hevosensa ja ajoi kirkkoon ja hänen saapuessaan sinne ei siellä ollut ketään, jolla olisi ollut kauniimpi puku yllään.

Hänen astuessaan ulos kirkosta, oli siinä portaitten vieressä viluinen kerjäläinen. Hän kääntyi pohatan puoleen sanoen:

— Minun on vilu, armahda minua ja anna minulle turkit, jotka ovat ylläsi!

Kolmasti hän rukoili ja pyysi, ja silloin pohatta riisui upeat turkit yltään, verhosi niihin kerjäläisen ja sanoi hänelle:

— Tule minun rekeeni, niin vien sinut asuntooni ja siellä sinut runsaasti ravitsen.

Hän asetti kerjäläisen rekeen istuen itse ajajan paikalle. Kun hän kodissaan oli kerjäläisen runsaasti ravinnut, sanoi tämä hänelle:

— Sinä olet ollut minulle hyvä, ja minä tahdon sen sinulle korvata.
Tule minun asuntooni.

— Enhän minä sinne tietä tunne enkä tiedä, missä sinun asuntosi on, vastasi pohatta.

— Minä tulen sinua harmaalla hevosella sinne noutamaan, vastasi kerjäläinen.

Kahden viikon kuluttua näki pohatta tuon entisen kerjäläisen ajavan talonsa eteen komealla harmaalla hevosella. Hän sonnusti itsensä matkaa varten, sillä nyt hän tiesi, että häntä oli tultu noutamaan, kuten oli luvattu.

Ja se entinen kerjäläinen astui tupaan sanoen pohatalle:

— Kun sinä olit minulle hyvä, olen minä tullut noutamaan sinua minun asuinsijoilleni. Katso, hevoseni odottaa sinua jo talosi kynnyksen edessä.

Yhdessä he astuivat talosta ja kävivät rekeen istumaan. Silloin kuuli pohatta, miten hänen tuvastaan alkoi kuulua itku, syvä ja vihlova.

Hän kääntyi kerjäläisen puoleen ja kysyi häneltä:

— Miksi kuulen talostani sellaisen itkun?

Siihen kerjäläinen vastasi:

— Etkö tiedä, että sinä jo olet kuollut. Minä olen tullut sinua noutamaan asuntooni, jossa sinua olen odottanut.

Ja kun hän sen oli sanonut, läksi harmaa hevonen kiitämään. Ja pohatta pääsi ijäisiin asuntoihin.

SAVIPOIKA

Oli ukko ja akka. Heillä ei ollut perillistä, ei poikaa eikä tyttöä, ei ketään. He laittoivat silloin savesta pojan ja panivat sen uuniin kuivamaan.

Vähän ajan päästä alkoi se huutaa sieltä:

— Hoi, hoi, tuokaa ruokaa!

Akka sanoi:

— Mitä siellä huutelet? Tule pöydän ääreen!

— En minä tule, tuokaa tänne!

Akka antoi uuniin leivän pojalle, joka pisti sen suuhunsa ja heti pyysi toista. Senkin sai. Sitten pyysi se kolmatta. Senkin se sai. Mutta hänen neljättä pyytäessään, sanoi akka:

— Poikaseni, ei minulla sen enempää ole.

— On sinulla, tuo tänne vaan, huusi poika.

Akka toi viimeisetkin leivät ja antoi ne pojalleen. Ne syötyään se taas alkoi huutaa lisää ruokaa.

— Ei minulla ole enää mitään, sanoi akka.

— Onhan sinulla taikinaa, vastasi poika.

Akka kaasi kaiken taikinankin uuniin. Sitten poika taas alkoi huutaa lisää ruokaa.

— Nyt ei minulla ole enää yhtään mitään, vastasi akka.

— Tule itse sisään! vastasi poika ja otti akan suuhunsa.

Sitten hän kysyi isältään:

— Onko teillä vielä mitään ruokaa?

— Ei ole.

— Tule itse sisään!

— Ja poika söi isänsäkin.

Hän läksi kulkemaan tietä pitkin. Niin tuli vastaan joukko heinämiehiä, joilla oli hangot ja haravat ja viikatteet.

— Onko teillä mitään? kysyi poika.

— Ei ole mitään.

— Onko teillä mitään syötävää?

— Ei ole.

— Tulkaa sitten kaikki sisään!

Ja hän söi koko heinäväen, hangot, haravat, heinät, viikatteet, kaikki tyyni.

Pojan astellessa tietä myöten, tuli jänis vastaan.

— Minne sinä menet? kysyi poika.

— Menen vain tänne pitkin tietä.

— Tule sisään!

Hän söi senkin.

Tuli kettu poikaa vastaan.

— Minne sinä menet? kysyi poika.

— Minä vain täällä tiellä juoksentelen.

— Tule sisään!

Hän söi senkin.

Tuli karhu vastaan.

— Minne sinä menet? kysyi poika.

— Menen tänne ranteita myöten raskaan, rinteitä myöten riskoon.

— Tule sisään.

— Ei sinussa ole minun ottajaani.

— On kuin onkin, sanoi poika ja pisti karhun suuhunsa.

Oli siellä vatsassa jo jos jonkinlaista tavaraa.

Pojan astellessa tietä eteenpäin, tuli hirvi vastaan.

— Minne sinä menet? kysyi poika.

— Menen tänne pitkin maita, pitkin soita, pitkin kesäteitä.

— Tule sisään!

— Sinussa ei ole ottajaa.

— On kuin onkin, sanoi poika.

Hirvi sanoi hänelle:

— Mene tuonne kallion viereen ja avaa suusi, niin juoksen sinne suoraan.

Poika teki niin, ja hirvi juoksi sellaista vauhtia ja puski niin vimmatusti, että poika lensi kalliota vasten murskaksi, niin että savenpalaset vain paukkuivat.

Ja sitten hirvi murskasi koko savipojan ja päästi sen sisältä pois isän ja äidin ja akan leivät ja taikinan ja heinäväen ja kaikki niiden kapineet, ja jäniksen ja ketun ja karhun, joka oli tullut siellä pojan sisällä nilkuksi.

SILKKINEN LAMMAS.

Nuori mies oli mennyt rengiksi noita-akalle ja palvellut häntä uskollisesti kolme vuotta. Kun palvelusaika oli mennyt umpeen, antoi noita hänelle lahjaksi silkkisen lampaan.

— Ota tämä, sanoi akka. Kaikki, mikä siihen koskee, se siihen tarttuu.

Mies läksi maita kiertämään ja onneaan etsimään. Kun yö hänet ennätti, poikkesi hän pappilaan. Itse meni hän tuvan puolelle nukkumaan, mutta lampaan hän pani aidan seipääseen liekaan.

Papilla oli kolme tytärtä ja ne olivat juuri menossa vihdat kainalossa saunaan. Vanhin heistä näki silkkisen lampaan ja huudahti:

— Katsokaa, siskoseni, kuinka kaunis lammas on tänne aitaan pantu liekaan!

— Sillä on silkkiä villat! huudahti toinen.

— En ole ennen moista nähnyt! huusi kolmas.

— Minä olen vanhin ja minä otan sen omakseni, sanoi vanhin tytär juosten lampaan luo. Mutta kun hän siihen koski, jäivätkin hänen sormensa siihen kiinni.

— Voi, mikä onnettomuus minua on kohdannut, huusi hän. Sormeni ovat käyneet kiinni. Auttakaa, rakkaat sisaret, auttakaa!

Toinen tytär riensi auttamaan, mutta koskiessaan sisareensa, jäi hän siihen kiinni. Kolmas sisar riensi silloin auttamaan näitä molempia ja tarttui hänkin kiinni.

Siinä he nyt riippuivat kiinni toinen toisistaan ollen surkean ja onnettoman näköisiä.

Papin vaimo ihmetteli, missä hänen tyttärensä niin kauan viipyivät ja meni saunaa kohden. Tiellä hän näki kaikki tyttärensä silkkisen lampaan jälestä riippumassa toinen toisistaan kiinni.

Parkaisten hän riensi heitä auttamaan, mutta jäi hänkin vuorostaan kiinni heihin.

Pappi odotteli tyttäriään ja vaimoaan saunasta palaaviksi. Kun ei ketään kuulunut ja ilta oli jo pitkälle ennättänyt, meni hän katsomaan, mille teille hänen talonsa naisväki oli jäänyt. Kuljettaen suurta ja pyöreää vatsaansa edellään hän asteli saunalle päin. Silloin hän näki silkkisen lampaan liekaan sidottuna ja siitä riippui kiinni hänen vanhin tyttärensä, hänestä keskimäinen ja tästä nuorin ja nuorimmasta papin vaimo. Ja kaikki ne huusivat surkealla äänellä hänelle:

— Tule ja auta meitä!

Pappi meni ja kiskasi oikein tuntuvasti vaimoansa vyötäisiltä. Mutta samassa hän jo oli itsekin jäänyt kiinni. Siinä nyt oli koko papin perhe kiinni miehen silkkisessä lampaassa.

Aamulla mies heräsi ja meni lammastaan ottamaan jatkaakseen matkaansa.
Nähdessään koko papin perheen sen kimpussa, hän sanoi:

— Kylläpä siihen on tarttunut oikein runsaasti tavaraa kiinni!

Ja hän läksi jatkamaan matkaansa ja papin perhe kulki jälestä kukin pidellen kiinni toisistaan. Tietä astellessaan tuli hän järven rantaan. Siinä järvessä asui vetehinen. Nähdessään kummallisen joukon tulevan, ui se uteliaana lähemmäksi. Kauan oli vetehinen pappia halunnut kynsiinsä. Kun hän nyt hänet näki, ryntäsi hän ylös vedestä ja tarttui pappiin, joka kovasti parkaisi, sillä hän pelkäsi viimeisen hetkensä tulleen. Mutta aikoessaan viedä papin, huomasikin vetehinen joutuneensa kiinni häneen.

Näin sitä sitten mentiin eteenpäin, edellä kulki mies silkkistä lammasta taluttaen ja hänen jälestään tulivat toinen toisestaan kiinni pidellen, ensin papin tyttäret, sitten hänen vaimonsa ja sitten pappi itse ja lopulta vetehinen.

Mies tuli riihen luo, jossa isäntä paraillaan oli puimassa. Mies hyppäsi aidan yli, lammas hyppäsi jälestä, sitten kiepsahti vanhin papin tytär, loikkasi keskimmäinen, tupsahti nuorin, kapusi papin vaimo, kompuroi pappi, mutta vetehinen, joka oli tottunut vain vedessä elämään, ei päässytkään enää aidan yli.

Sen nähtyään riensi riihessä oleva mies auttamaan. Hän tarttui vetehisen kinttuihin ja keikautti hänet aidan toiselle puolelle. Mutta aikoessaan irrottaa kätensä, huomasikin hän joutuneensa kiinni. Ja nyt oli joukko jatkunut taas yhdellä.

Mies talutti rauhallisesti silkkistä lammastaan kaupunkia kohden.

Kaupungissa asui kuningas, jolla oli tytär. Tämä tytär oli tullut kovin murheelliseksi, ja kuningas oli luvannut sille, joka saisi hänet nauramaan, tyttärensä ja puolet kuningaskuntaa.

Arvaahan sen, että siellä oli jos jonkinlaisia naurattajia, mutta kaikki heidän temppunsa ja keinonsa olivat turhia ja kuninkaan tyttären naama oli yhtä hapan kuin ennenkin.

Mies tuli kuninkaan kartanolle taluttaen lammastaan ja tuo joukko kulki hänen jälestään. Nähdessään sen, huusi kuninkaan tytär:

— Mikä eriskummallinen joukko tuolla on tulossa? Mies kulkee siinä edellä ja taluttaa lammasta. Mutta minkätähden riippuvat nuo kaikki muut hänestä kiinni?

Katsellessaan tuota, hän hymähti jo kerran.

— Mutta voi, voi, sanoi hän, kuinka nuo ihmiset ovat käyneet pölyisiksi ja kuraisiksi, ja kuinka tuo paksu pappi ähkii ja puhkii!

Ja silloin hän jo naurahti.

Mutta nähdessään vetehisen ja hänen hännästään kiinni riipuvan miehen, remahti hän sellaiseen nauruun, että seinät tärisivät.

Ja kun kuninkaan tytär nauroi, niin nauroivat kaikki muutkin. Oli siinä hihitystä ja hohotusta, oli nakratusta ja virskutusta oli oikein remuavaa naurua ja hirnumista. Kaikki oikein vääntelivät itseään.

— Mikä ilo täällä on ylimmillään? kysyi mies.

— No, kun sulhanen taloon tulee, vastasi kuningas, joka tutisi naurusta.

— On niitä hulluja jos jonkinlaisia, sanoi mies. Minä menen pois tällaisesta talosta!

Mutta ei häntä pois laskettu, vaan naitettiin kuninkaan tyttärelle ja sai puolet valtakuntaa.

Jollain keinolla kai pääsivät nuo ihmiset lampaasta irti, ja jolleivät päässeet, niin riippukoot siinä vieläkin.

ERAKKO JA KYNTÖMIES.

Olipa kerran erakko, joka kolmekymmentä vuotta asui salolla ja kaiken aikansa rukoili jumalaa. Ja niin mieluinen hän oli jumalalle, että tämä hänelle lähetti enkeliensä kautta kaiken ravinnon.

Eräänä päivänä sanoi erakko itsekseen:

— Onkohan jumalalla ketään minua armaampaa, kun hän lähettää minulle taivaallisen väkensä kautta kaiken ravinnon? Kyllä minä lienen kaikista parhain!

Seuraavana päivänä eivät taivaalliset ilmestyneetkään hänelle ruokaa tuomaan. Erakko sitä kovasti ihmetteli. Hän oli sen päivän syömättä. Seuraavana päivänä taivaalliset taas tulivat ja toivat hänelle ravinnon.

Silloin erakko kysyi:

— Miksi ette eilen minun luokseni tulleet?

— Sen teimme siksi, että sinä tuumit sillä tapaa, että jumalalla ei ole ketään sinua armaampaa.

— Enkö minä sitten olekaan oikeassa?

— Et ole. Jumalalla on vielä eräs, joka hänelle on sinua armaampi.

— Mikä se sellainen mies on?

— Hän on kyntömies.

Kun erakko tämän kuuli, tuli hän kovasti kummiinsa.

— Kuinka kyntömies voisi olla minua pyhempi, minua, joka kolmekymmentä vuotta olen tätä saloa pyhittänyt. Nähtävä se sellainen mies on ja häneltä opittava.

Ja erakko läksi majastaan liikkeelle ja meni etsimään kyntömiestä. Astui, astui, astui, ja vihdoin tuli kyntömies hänen vastaansa. Tämä seisautti hevosensa ja sanoi:

— Jumalan rauhaa sinulle!

— Rauhaa, rauhaa, vastasi erakko. Joko sinä olet syönyt?

— Eihän vielä ole syöntiaika. Eihän taivahallinen väki vielä kelloa soita.

Kuultuaan, että taivaalliset soittivat ruokakelloa, tuli hänen mielensä pahaksi, sillä hänelle ei koskaan oltu soitettu ruokakelloa.

Heidän siinä puhellessaan, kuului kirkasta soittoa ilmassa. Sen kuullessaan sanoi erakko:

— Pyhempi tämä mies on, paljon pyhempi kuin minä! Kolmekymmentä vuotta olen tehnyt pyhiä töitä ja rukoillut, mutta minulle ei ole soitettu koskaan.

Kun he olivat aterioineet ja yö tuli, päätti erakko katsoa, miten tämä kyntömies jumalaa palveli, koska hän hänelle oli niin rakkaaksi tullut.

Ennen levolle menoaan rukoili kyntömies talonväen kanssa jumalaa, ja kaikki kävivät levolle. Mutta erakko ei saanut unta silmiinsä, vaan mietti, mitenkä tämä mies oikeastaan oli saavuttanut niin suuren armon. Siinä valveilla ollessaan hän näki, miten kyntömies nousi vuoteeltaan mennen hiljaa tuvan nurkkaan ja ottaen sieltä kirveen. Sitten hän varovasti, jotta ei ketään herättäisi, meni tuvasta ulos.

Aamulla ei erakko voinut olla kysymättä kyntömieheltä, mitä hän yön aikaan oli ulkona tehnyt, ja miksi hän kirveen oli ottanut.

Kyntömies sanoi hänelle:

— Siksi minä kirveen otin, kun tiesin, että aita oli kaatunut ja minä tahdoin sen korjata.

— Sillä tavoinko sinä pyhyyttä harjoitat?

— En minä tiedä, onko se pyhyyttä, vai mitä. Minä vain tahdoin sen tehdä kaikessa hiljaisuudessa, jotta ei sitä huomattaisi.

Erakko oli kuullut, että toiset sanoivat kyntömiestä Kauhaseksi. Hän päätti kysyä, miksi hän tämän nimen oli saanut.

— Siksi minua Kauhaseksi sanotaan, vastasi kyntömies nauraen, kun minä aina viljaa mitatessani, panen vielä kauhallisen kapan päällisiksi.

Erakko läksi mietteissään pois ymmärtämättä, miksi tämä mies, joka teki työtä, oli jumalalle mieluisempi häntä, joka aina rukoili.

LOIHTIJA JA HÄNEN KASVATTINSA.

Loihtija antoi kuuluttaa, että hän ottaa kasvattaakseen kaikkien herrojen ja pappien poikia ja antaa heille kaiken tietonsa, ja isät saavat poikansa takaisin, jos he kolmen vuoden päästä voivat tuntea kukin omansa. Mutta jos isä ei poikaansa tunne, jää poika loihtijan omaksi.

Niiden monien poikien joukossa, jotka tulivat loihtijan oppiin, oli erään lesken poika. Kolme vuotta lohtija näitä poikia kouluutti, mutta lesken poika oli kaikista viisain ja omisti itselleen kaikki loihtijan taidot.

Jo alkoi kulua kolme vuotta umpeen, ja se aika läheni, jolloin kunkin pojan isä saisi tulla omaa poikaansa tunnustelemaan. Poika kirjoitti äidilleen kirjeen, jossa hän sanoi:

— Sinä, äiti, et minua muusta tunne kuin siitä, että loihtikoon loihtija minut millaiseksi tahansa minä hyppään toisten selkään. Sen nähdessäsi sanot:

— Tämä on minun poikani!

Määrä-päivänä tulivat kaikki herrat ja papit poikiaan hakemaan. Silloin loihtija ajoi ne kaikki sileälle nurmelle muuttaen ne mustiksi oriiksi, ja ne olivat aivan toistensa näköisiä.

Ei kukaan muu voinut omaa poikaansa tuntea kuin leskiakka, joka sanoi:

— Tämä on minun poikani!

Loihtija kiisti vastaan ja sanoi, että se ei ollut totta, mutta lupasi seuraavana päivänä panna heidät uuden koetuksen alaiseksi.

Kun seuraava päivä tuli, muutti hän kaikki pojat kyyhkysiksi. Ei nytkään kukaan muu kuin leskiakka tuntenut poikaansa. Hän sanoi:

— Tämä on minun poikani!

Taas kiisti loihtija vastaan, mutta lupasi vielä seuraavana päivänä panna koetuksen toimeen. Jos leskiakka silloin arvaisi poikansa, niin saisi hän pojan omakseen.

Kolmantena päivänä hän muutti kaikki hanhiksi. Leskiakka tunsi taas poikansa, ja loihtijan täytyi antaa leskelle hänen poikansa, niinkuin oli luvannut.

Aamulla sanoi poika äidilleen:

— Minä olen kaiken taidon oppinut loihtijalta ja tahdon hänet kukistaa. Siksi minä aamulla muutun mustaksi oriiksi. Mene sinä sitä kaupunkiin myymään. Kun loihtija tulee, niin myy minut hänelle, mutta jätä päitset päähäni.

Aamulla poika sitten muuttui mustaksi oriiksi, ja äiti läksi häntä kaupungille kauppaamaan. Loihtija tuli torille, tunsi heti pojan, vaikka hän olikin itsensä toiseksi muuttanut ja sanoi leskiakalle:

— Paljonko tahdot hevosestasi?

— Kolme sataa minä tahdon, vastasi akka.

Loihtija maksoi hänelle rahat, nousi hevosen selkään ja ajoi hänen kanssaan kotiaan kohden sanoen hevoselle:

— Nyt sinä olet minun hallussani ja nyt minä en laskekaan sinua enää pois. Kyllä minä nyt osaan sinut niin teljetä, ettet ikänäsi pakoon pääse!

Hän vei hevosen talliin ja sulki sen sinne kolminkertaisten lukkojen taakse.

Mutta tuskin hän oli ovet sulkenut kun hevonen kaatua romahti tallin permannolle ja muuttui hiireksi. Siitä hän sitten oven raosta hiipi pois ja tuli äitinsä luo.

Siellä hän sanoi äidilleen:

— Aamulla minä taas muutun hevoseksi, ja sinä saat lähteä minua myymään torille.

Aamulla leskiakka jälleen meni torille ja loihtija tuli hänen luokseen ostaen hevosen itselleen kuudesta sadasta. Hän nousi hevosen selkään ajaen kotiaan. Sinne tultuaan hän sulki hevosen kuuden lukon taakse.

Mutta tuskin hän oli ovet sulkenut, kun hevonen kaatua romahti permannolle ja muuttui hiireksi ja poika palasi äitinsä luo.

Taas sanoi hän äidilleen:

— Aamulla minä muutun jälleen mustaksi oriiksi ja sinä saat lähteä minua kaupitsemaan. Mutta muista, että suitset saat antaa ostajalle, vaan et päitsiä.

Akka meni aamulla oritta myymään ja taas osti loihtija sen häneltä ja maksoi yhdeksän sataa siitä. Mutta akka olikin unohtanut päitset oriin päähän.

Nyt sanoi loihtija:

— Kylläpä taisit luotani osata paeta, mutta nyt et enää pääse!

Päästyään kotiaan, muistikin äiti, unohtaneensa päitset oriin päähän ja sanoi epätoivoissaan:

— Nytpä taisin sinulle, oma poikani, kuoleman tuottaa!

Loihtija vei oriin kotiaan ja sulki sen yhdeksän lukon taakse. Yöllä poika koettaa paeta. Hän muuttui hiireksi, mutta ei päässyt. Hän muuttui torakaksi, mutta ei pääse. Hän muuttuu luteeksi, mutta ei pääse.

Aamulla tuli loihtija ja sanoi:

— Etpä päässytkään pakoon enää minun luotani.

Hän meni kaupunkiin ratsastaen oriin selässä ja meni papin kartanoon. Täällä hän sitoi hevosen patsaaseen kiinni mennen itse papin luo oritta kauppaamaan. Pappi mielistyi siihen ostaen sen korkeasta hinnasta.

Mutta kartanolla heitti hevonen itsensä maahan muuttui mieheksi ja hyppäsi pihalla olevaan kaivoon.

Loihtija katseli papin ikkunasta ja näki, ettei hevosta enää ollutkaan kartanolla. Hän juoksi kiireimmän kautta sinne, ja katseltuaan ympärilleen hän näki pojan paenneen kaivoon.

Silloin loihtija kiipesi kaivon vinttiä myöten sinne. Nähdessään hänen tulevan, muuttihe hän kiiskiksi. Silloin loihtija muutti itsensä haueksi ja aikoi syödä kiiskin.

Kiiski pakeni haukea ja kun samalla papin piiat olivat vettä noutamassa ja laskivat sangon kaivoon, hyppäsi poika siihen ja muuttui sormukseksi.

Piiat ottivat sormuksen ja veivät sen papin tyttärelle.

Mutta noustuaan kaivosta kuuli loihtija, miksi poika oli muuttunut ja alkoi anoa papin tyttäreltä sormusta. Silloin sormus alkoi haastaa:

— Heitä minut kynnystä vasten niin, että minä menen moneksi muruksi, mutta yksi muru pane jalkasi alle.

Papin tyttö teki niin ja heitti sormuksen kynnystä vasten niin että se särkyi tuhanneksi kappaleeksi. Yhden kappaleen hän piilotti jalkansa alle.

Silloin muuttui loihtija mustaksi kukoksi ja alkoi nokkia palasia suuhunsa. Mutta kun papin neiti nosti jalkaansa, muuttui se yksi sormuksen palanen kanahaukaksi ja söi kukon suuhunsa. Ja niin loihtija menetti henkensä.

Sitten palasi poika äitinsä luo ja lähetti kaikille herroille ja papeille sanan, että nyt on loihtija kuollut ja nyt he saavat poikansa takaisin.

Ilo oli suuri, ja herrat ja papit keräsivät keskuudessaan suuren summan antaen sen pojalle palkinnoksi siitä, että hän oli heidän poikansa pelastanut.

Ja poika eli onnellisena äitinsä kanssa kuolemaansa asti.

TÄMMÖINEN.

Mies keitti pihkaa ja teki harjoja ja elätti henkeänsä sillä. Hän asui yksinäisessä mökissä metsän laidassa.

Kun hän kerran taas oli pihkaa sulattamassa, tuli hänen tuvalleen jättiläinen. Ja ruman ja tuhman näköinen se jättiläinen oli. Nähdessään miehen siinä lieden luona hommailevan, kysyi hän:

— Mikä mestari sinä olet, kun siinä pihkaa sulattelet?

— Parran kultaaja minä olen, vastasi mies.

— Oikeaanpa paikkaan olenkin osunut, sanoi jättiläinen. Kun minä olen tällainen ruman näköinen, niin kaikki minua karttavat, mutta kun minä antaisin pitkän partani kullata, niin eiköhän minua paremmin suvaittaisi.

— Partahan on miehen kaunistus, sanoi mies. Ja kun parta oikein kultaisena hohtaa, niin sehän vasta kaunista onkin.

— Paljonko sinä tahtoisit, jos minun partani kultaisit?

— Kyllä minä pienemmän parran huokealla kultaisin, mutta sinulla on niin suuri reuhkana, että siihen menee runsaasti ainesta, enkä minä alle kolmensadan hopearahan sitä voi tehdä.

Jättiläinen oli rikas ja hän arveli, ettei sellainen summa miltään tuntunut hänen varoissaan.

— Eihän sellainen summa minua kumoon kaada, sanoi hän miehelle.
Tehkäämme siis kaupat, ja sinä kultaat minun partani oikein kauniiksi.

Hän maksoi miehelle heti summan ja mies alkoi suuressa ropeessa sulattaa pihkaa.

— Mikä tämän tällaisen mestarin nimi on? kysyi jättiläinen.

— Tämmöinen, vastasi mies.

— Kovin on kummallinen nimi mestarilla, jos on mestarikin kummallinen, sanoi jättiläinen.

Sulatettuaan pihkan, sanoi mies jättiläiselle:

— Levitä nyt huolellisesti partasi, niin että jokainen jouhi on irrallaan ja että kultaus menee jokaiseen jouheen eikä parta jää kirjavaksi.

Kun jättiläinen oli partansa oikein sukinut ja puhdistanut, sanoi mies:

— Levitä nyt tämä aines huolellisesti joka paikkaan! Pistä partasi tähän ropeeseen!

Jättiläinen teki niin ja mies paineli partaa ja levitti pihkan partaan.
Sen tehtyään hän vei jättiläisen pihalle ja sanoi:

— Pitele nyt tätä rovetta partasi alla ja odota siksi, kunnes se on jäähtynyt. Sitten vasta voit ottaa ropeen pois.

Jättiläinen odotteli odottelemistaan, kunnes pihka oli jäähtynyt. Koettaessaan irroittaa rovetta parrasta, jäikin se siihen kiinni ja siinä se on vieläkin.

Huomattuaan tulleensa petetyksi raivostui hän ja alkoi etsiä miestä. Mutta mies oli livistänyt tiehensä. Kun jättiläinen oli turhaan miestä tuvasta etsinyt, meni hän metsään häntä hakemaan. Siellä tapasi hän toisia jättiläisiä ja kysyi heiltä:

— Oletteko nähnyt Tämmöistä?

Jättiläiset rupesivat nauramaan toisen kummallista partaa ja siitä riippuvaa rovetta ja sanoivat.

— Emme ole ennen tämmöistä nähneet, tämmöistä roskapartaa, tämmöistä pihkapartaa.

Ja jättiläiset nauroivat niin, että maa tärisi.

Ja siitä jäi sen jättiläisen parta ikuisiksi ajoiksi pihkaiseksi.

PAHOLAISEN PELASTAJA.

Yksinäinen mies palkkautui taloon rengiksi.

— Paljonko tahdot palkkaa? kysyi isäntä.

— Kunhan pennin vuodessa annatte, vastasi mies.

Hän palveli vuoden ja saatuaan pennin, heitti hän sen lampeen ja sanoi:

— Jos olen isäntääni täydellä sydämellä palvellut, niin elköön upotko, vaan nouskoon pinnalle.

Mutta penni painuikin pohjaan. Silloin palkkautui mies vielä toiseksikin vuodeksi. Palkkansa saatuaan vuoden päästä hän meni lammen rantaan, heitti pennin veteen ja sanoi:

— Jos olen isäntääni täydellä sydämellä palvellut, niin elköön upotko, vaan nouskoon pinnalle ja nouskoon toinenkin lammen pohjasta!

Mutta penni painuikin pohjaan. Silloin mies palkkautui kolmanneksikin vuodeksi. Saatuaan pennin, hän meni taas lammen luo sanoen:

— Jos olen isäntääni täydellä sydämellä palvellut, niin elköön upotko, vaan nouskoon pinnalle, ja nouskoon nekin rahat, jotka ennen olen heittänyt.

Ja penni pysyi veden pinnalla, ja molemmat toisetkin nousivat. Silloin mies otti ne, pani ne kukkaroon ja läksi maita kulkemaan.

Hän oli kuullut miehestä, joka oli taitava pyssyjen takoja. Hän meni tämän miehen pajaan ja sanoi:

— Tao minulle pyssy, minä maksan sinulle kolmen vuoden palkan.

Seppä takoi. Mutta kun maksun aika tuli, ja mies antoi hänelle nuo kolme penniä, niin ei seppä tahtonut uskoa hänen sanojaan tosiksi hänen vakuuttaessaan siinä olevan kaiken, mitä hän oli saanut palkkaa kolmena vuotena.

Seppä meni siihen taloon, jossa mies oli ollut palveluksessa, ja saatuaan kuulla miehen puhuneen totta, sanoi hän:

— Koska kerran sopimus oli sellainen, että minä en ottaisi muuta kuin mitä hän kolmessa vuodessa on ansainnut, niin sanani myöskin pidän.

Ja hän takoi pyssyn miehelle valmiiksi.

Mies meni metsälle kävelemään, mutta ei saanut mitään saalista. Niin tuli hän puun luo, jossa oli orava ja puun juurella paholainen. Siinä ne kiistelivät ja orava sanoi:

— Etpä pääse puuhun.

Johon paholainen vastasi:

— En pääse, mutta etpä sinäkään pääse maahan.

Kun mies tuli siihen, pyysi orava:

— Ammu tuo paholainen ja minä annan sinulle kaikkea mitä pyydät!

Paholainen sanoi:

— Ammu tuo orava, niin minä annan sinulle kaikkea mitä pyydät!

Mies sanoi siihen:

— Minä tahdon niin paljon kuin teillä kummallakin on yhteensä. Jollen sitä saa, niin ammun teidät molemmat kuoliaaksi. Etteköhän silloin lakkaa riitelemästä!

Kuultuaan tämän alkoi paholainen kovasti rukoilla:

— Älä hyvä mies ammu minua! Annanhan minä sinulle kaiken, mitä tahdot, kunhan vain henkeni säästät!

Mies ojensi silloin pyssynsä ja ampui oravan.

Iloissaan vei paholainen silloin miehen kotiinsa. Mies meni pirttiin, mutta paholainen jäi kartanolle tavaroitaan korjaamaan. Tuvassa istui talon vanha isäntä, se vaari paholainen. Nähdessään miehen tulevan tupaan, sanoi hän.

— Ei ole kolmeenkymmeneen vuoteen tänne ihmistä tullut. Nytpä sinusta sain illallisen!

Mutta nuori paholainen kurkisti ovesta ja sanoi:

— Ei hän ole mikään meidän illallisemme. Jollei häntä olisi ollut, niin en minä tässä olisi.

— Jos niin on, poikani, sanoi vanha isäntä, niin on tälle miehelle annettava syötävää ja juotavaa niinkuin vieraaksi tulijalle ainakin.

Heidän syötyään ja levolle mentyään sanoi nuori paholainen, joka nukkui miehen vieressä:

— Kun me aamulla sinulle tarjoamme palkkaa, niin elä ota kultaa eläkä hopeaa. Ota isäni saunavasta ja hänen kalaverkkonsa ja vaadi, että minä aina silloin tulen luoksesi, kun tarvitset minua.

Aamulla sitten ruvettiin tarjoamaan miehelle palkkaa. Vanha isäntä sanoi:

— Mitä tahdot palkaksesi? Tahdotko kultaa vai hopeaa?

— En tahdo kultaa enkä hopeaa, vastasi mies. Tahdon vain sen vastan, jolla sinä kylvet.

— Sen saat, vastasi vanha isäntä. Mutta vähäksi katson sen. Mitä muuta haluat?

— Minä tahdon sen verkon, jolla kalastat.

— Saat senkin. Mutta ei sekään mielestäni vielä kylliksi ole, sanoi vanha paholainen. Sano mitä vielä tahdot?

— Sen, että tämä nuori isäntä aina tulee turvakseni apua tarvitessani.

Mies otti tavarat selkäänsä ja läksi kulkemaan. Lopulta hän saapui kuninkaan kartanoon ja tarjoutui sinne kuskiksi. Hän pääsi palvelukseen ja kun hän oli iloinen ja kaikin puolin ahkera sekä siivokäytöksinen mies, joutui hän kuninkaan suureen suosioon.

Huomattuaan tämän, kävivät toiset palvelijat kateellisiksi ja sanoivat:

— Tämä mies on ollut täällä vasta lyhyen ajan ja noin häntä suositaan.
Me olemme täällä kymmeniä vuosia palvelleet, eikä meitä siten suosita.

Ja he pitivät keskenään neuvottelua, millä tavoin he voisivat kaiken suosion kääntää pois miehestä. He menivät ja kertoivat kuninkaalle, että mies oli kerskannut yhdessä kuukaudessa saavansa kuninkaan kaikki hevoset niin lihaviksi, että ne iloissaan tanssivat.

Tämän kuultuaan kutsui kuningas kuskinsa luokseen ja sanoi:

— Sinä olet luvannut yhdessä kuukaudessa tehdä minun hevoseni niin lihaviksi, että ne iloissaan tanssivat. Onko se totta?

— En ole siitä sellaisesta ennen kuullut kuin nyt, sanoi mies. Mitä lie toisten laittamia valeita.

Mutta kuningas sanoi siihen:

— Jollet saa niitä kaikkia hevosia tanssimaan, niin pääsi annan leikata poikki.

Mies meni tallin seinän viereen, itki siinä surujaan ja toivoi, että paholainen olisi häntä neuvomassa. Samassa se jo olikin hänen vieressään ja kysyi, mitä hän itki.

— Sitähän minä itken, kun kuningas vaatii, että minun pitää saada kaikki hevoset tanssimaan.

— Kyllä minä siihen keinon keksin, sanoi paholainen. Mene huomenna metsään kolmenkymmenen miehen kanssa ja tuo sieltä leppiä oikein kosolta. Seuraavana yönä ala sitten noita leppiä kuoria tallin ovella, silloin hevoset kysyvät, mitä sinä niillä teet. Sano pistäväsi ne hevosten sisään, elleivät ne heti aamusella ala tanssia.

Mies noudatti neuvoa ja tuotti metsästä suuren kasan leppäkeppiä, joita hän alkoi tallin oven luona kuoria. Hevoset kysyivät, mihin hän niitä tarvitsi ja mies vastasi:

— Minä pistän kepin joka ainoan hevosen sisään.

— Minkätähden sinä sen teet? kysyivät hevoset.

— Sen teen heti, ellette huomisaamuna ala tanssia kartanolla.

Hevoset silloin tuumailivat keskenään ja tekivät sen päätöksen, että huomenna, kun heidät päästetään tallista, pitää jokaisen tanssia, muutenhan tässä pistetään leppäkeppi sisään.

Kun mies aamulla päästi hevoset kartanolle alkoivat hevoset sellaisen tanssin, että kaikki kuninkaan talon ikkunat menivät rikki. Kuningas heräsi siihen rymäkkään ja juoksi ikkunaan katsomaan.

— Jo minä uskon, huusi hän. Taltuta, hyvä mies, hevoset, muuten tässä ei ole enää talosta mitään jälellä!

Pari päivää mies sai elää rauhassa, ja kuninkaan suosio häntä kohtaan yhä kasvoi. Mutta toiset palkolliset keksivät taas juonen ja menivät kuninkaan korvaan kuiskaamaan:

— Se kuski on sanonut, että hän voi hankkia niin paljon kalaa kuin kuninkaan väki syö kolmessa kuukaudessa.

Kuningas kun sen kuuli, niin kutsui kuskin luokseen ja sanoi:

— Oletko sinä luvannut hankkia niin paljon kalaa kuin minun väkeni syö kolmessa kuukaudessa?

— En minä ole luvannut, vastasi mies. Kyllä se on toisten pahoja puheita.

Kuningas sanoi:

— Jollet sitä tee, niin leikataan sinulta pää poikki.

Mies meni sinne tallin seinän viereen itkien katkerasti. Hän toivoi paholaista luokseen neuvoja antamaan. Samassa tämä jo tulla viuhkahti ja kysyi, mikä häntä vaivasi. Mies kertoi hänelle kuninkaan vaatimuksen.

— Mitä sinä sellaista suret, sanoi paholainen. Mene huomenna meren rantaan. Ota kolmesataa miestä avantoa hakkaamaan ja verkkoa vetämään ja kolmekymmentä hevosta kaloja kuljettamaan. Pane sitten isältäni saamasi verkko avantoon ja vedä se toisesta ulos, ja silloin on oleva kala jokaisessa silmässä.

Mies noudatti tätä neuvoa ja teki aivan niin kuin paholainen oli neuvonut. Hän otti kolmesataa miestä ja kolmekymmentä hevosta ja meni meren jäälle. Siellä hän antoi hakata suuren avannon ja pisti siitä verkon sisään vetäen sen toisesta avannosta ulos ja kaloja tuli niin että eivät hevoset mitenkään tahtoneet jaksaa sellaista määrää vetää.

Kaloja tuli kuninkaan kartanoon niin kosolta, että kuningas viimein lähetti miehelle sanan, että hän jo lopettaisi, sillä nyt oli jo kalaa vaikka kolmeksikymmeneksi vuodeksi hänen väelleen.

Ja taas mies pääsi yhä suurempaan suosioon ja kunniaan. Sitäpä toiset palkolliset kadehtivat niin, että he miettivät uutta keinoa, jonka avulla he saisivat hänet tuhotuksi. He kuiskivat kuninkaalle, että mies oli luvannut laatia yhdeksän kertaa paremman linnan kuin kuninkaalla oli, jos hänellä vain olisi valtaa.

Kuningas kutsui miehen eteensä ja vaati häntä täyttämään lupauksensa, muuten olisi hänen henkensä vaarassa. Alakuloisena meni mies taas tallin seinän viereen itkemään ja toivoi paholaista luokseen. Tämä tuli ja kyseli syytä miehen suruun. Tämä kertoi silloin paholaiselle, mitä kuningas oli häneltä vaatinut:

— Kyllähän me sen sellaisen voimme aikaan saada. Mene aamulla meren rantaan ja tuo kolme korvollista vettä, lämmitä sitten sauna ja kastele siinä vedessä isäni sauna vasta. Minne sen sitten panet pystyyn, niin siihen tulee kartano, niin komea, että se on yhdeksän kertaa kuninkaan kartanoa kauniimpi.

Mies seurasi neuvoa ja valmisti kartanon paholaisen neuvon mukaan.

Aamulla kuningas heräsi unestaan ja kurkisti ikkunastaan.

— Mitä tämä on, sanoi hän, kun koko minun saunani on tulessa?

Hän hieroi silmiään ja näkikin silloin, että se oli komea linna. Hän sanoi palvelijoilleen:

— Kutsukaahan se minun kuskini tänne! Eiköhän tämä vain ole hänen töitään!

Miehen tullessa kuninkaan eteen, kysyi kuningas:

— Sinäkö tämän linnan rakensit?

— Minähän sen tein, kun kerran niin käskettiin.

Kuningas meni katselemaan linnaa joka puolelta ja sanoi:

— Hyvä tuli, parempi kuin pitikään.

Sitten kuningas tuumaili:

Ei se mies mikään tavallinen ollutkaan, kun se sellaisia osasi laatia. Minä annan hänelle tyttäreni vaimoksi, ja minä annan hänelle oman virkanikin. Hän osaa kuninkaan virkaa toimittaa, kun hän on niin viisaskäytöksinen mies!

Niin pääsi mies kunniaan ja arvoon ja eli onnellisena, sillä kuninkaan tytär on kuitenkin aina kuninkaan tytär, ja kyllä sen kanssa kelpaa onnellinen olla.

PIETARI JA PAAVALI PAJASSA.

Kun pyhä Pietari ja Paavali olivat maan päällä, sattuivat he ajamaan kerran maantiellä, vanhalla ja huonolla hevosella, näkemään vanhan sokean akka-käppyrän. Pietari sanoi akalle:

— Hoi akka, mitä tekisit, jos näkösi saisit?

— Mitäkö minä tekisin, vastasi akka. Jos näköni saisin, niin totta totisesti minä silloin elättäisin kätteni työllä kaksikin ihmistä rinnallani.

Kuultuaan tämän, sanoi Pietari Paavalille:

— Mene sinä, Paavali, nuoremmaksesi ja nosta akka tänne rattaille.

Paavali teki sen ja nosti akan rattaille. Siinä he sitten yhdessä ajaa nytkyttivät kylään. Siinä kylän laidassa oli sepällä paja. Sinne miehet menivät ja sanoivat:

— Annahan, seppä, meidän hiukan käyttää pajaasi ja työkalujasi, meillä olisi tässä pientä hommaa.

— Kyllähän minä annan, sanoi seppä.

He kuljettivat sitten akan pajaan ja Pietari sanoi Paavalille:

— Pistähän tuo akka ahjoon ja ala painaa palkeita.

Paavali pisti akan ahjoon ja alkoi painella palkeita. Kun hän hikipäissään oli jonkun aikaa palkeita painellut, otti Pietari akan sieltä ahjosta ja pani alasimelle. Siinä hän sitten vasaralla akkaa naputteli vähäsen aikaa ja akasta tuli yhdeksän kertaa koreampi kuin ennen oli ollut. Ja kaiken hyvän lisäksi se oli vielä saanut näkönsäkin. Siinä akka sitten niiaili ja kiitteli kauan aikaa Pietaria ja meni iloissaan tiehensä.

Pietari ja Paavali nousivat taas sen vanhan kaakin rattaille alkaen ajaa nytkytellä tietä pitkin. Tuskin he olivat kappaleen matkaa pajan luota päässeet, kun lähti kenkä hevosen jalasta ja heidän oli pakko palata pajaan takaisin. Siellä he pyysivät pajaa ja työkaluja lainaksi. Antoihan seppä mielellään sellaisille sepille, joiden hän oli nähnyt takovan vanhan akan nuoreksi. Pietari otti naulan, pisti sen ahjoon kuumenemaan ja siitä hän takoa kalkutteli neljä hevosen kenkää ja vielä niihin tarvittavat naulatkin kaupanpäällisiksi. Saatuaan ne valmiiksi sanoi hän Paavalille:

— Menehän, Paavali, ja tuo hevosen jalka tänne.

Paavali meni, otti hevosen jalan ja toi sen pajaan, jättäen hevosen kolmella jalalla seisomaan. Pietari takoi siihen kiinni kengän ja sanoi Paavalille:

— Viehän tämä paikoilleen ja tuo toinen jalka.

Paavali vei jalan paikoilleen ja toi toisen jalan alasimelle. Näin takoi Pietari kengät hevosen jokaiseen jalkaan. Seppä katseli tätä menoa suu ja silmät auki, niin kummalliselta se hänestä tuntui. Kun hevonen oli kengitetty, kysyi Pietari:

— Paljonko olisi meidän vuokraa maksettava tästä pajan ja pajakalujen käyttämisestä.

— Mitä sitä sellaisesta suotta vuokraa maksaisi, sanoi seppä. Minähän tässä olen saanut nähdä ihmeet ja kummat.

Pietari ja Paavali nousivat taas koninsa rattaille ja läksivät ajella nytkyttämään.

Sillä sepällä oli huononpuoleinen akka, sellainen jo ikäloppu. Nähtyään millaisia ihmeitä nuo molemmat miehet olivat hänen pajassaan saaneet aikaan, päätti hänkin koettaa samaa keinoa. Hän meni tupaan, kuljetti akkansa pajaan ja sitten kopristi hänet käsiinsä, pisti ahjoon, heitti tuhkaa päälle ja alkoi vimmatusti lietsoa. Akka parkui pahanpäiväisesti ahjossa. Lopulta hän heitti parkumisen, sillä hän paloi siinä poroksi. Kun seppä oli akkaansa pitänyt hyvän aikaa ahjossa, nosti hän sen alasimelle ja alkoi vasaralla takoa naputella. Mutta kun hän kerran vasaralla naputti päähän, alkoi siitä veri vuotaa. Silloin seppä pelästyi pahanpäiväiseksi ja arvasi, ettei hänestä olekaan akkansa nuorentajaksi. Hän jätti akkansa siihen alasimelle ja läksi juoksemaan minkä alta pääsi niiden entisten takojien jälkeen. Kun niiden hevonen oli vanha ja huonokulkuinen, saavutti hän ajajat ja sanoi hengästyneenä heille:

— Tulkaa, hyvät miehet, keitä lienettekin takaisin minun pajaani, muuten minun käy onnettomasti ja henki otetaan minulta.

— Mitä sinulle sitten on tapahtunut? kysyi Pietari.

— Kun minä rupesin sitä teidän temppuanne tekemään akkani kanssa, niin siihen se kuoli. Tulkaa hyvät miehet auttamaan minua vaivaista.

Pietari ja Paavali käänsivät hevosen ja ajaa nytkyttivät sepän pajalle.
He astuivat rattailta alas ja Pietari sanoi Paavalille:

— Nostahan tuo akka uudelleen ahjoon ja ala painaa palkeita.

Paavali teki sen ja sitten Pietari otti akan alasimelle ja alkoi nakutella vasaralla sitä. Ja siitä akasta tuli entistään kauniimpi. Se oli aivan sen toisen akan näköinen paitsi veristä vasaran jälkeä, joka oli jäänyt sen otsaan. Seppä sanoi:

— Tao, hyvä mies, tuo verinen jälkikin sen otsasta pois.

— En minä tao, sanoi Pietari. Jos minä sen teen, niin tulee hän aivan sen toisen akan näköiseksi ja silloin ne voivat joutua riitaan keskenään.

Seppä siinä kiitteli ja kumarteli, niin iloinen hän oli, kun oli akkansa saanut taas henkiin ja entistään koreammaksi. Mutta Pietari sanoi sepälle:

— Vaikka sinä oletkin taitava seppä, niin sen neuvon minä annan sinulle, ettet yritäkään tehdä meidän perässämme.

Seppä lupasi sen pyhästi. Hän kiitteli kovasti molempia miehiä, tarjosi maksuakin heille kaikista heidän vaivoistaan, mutta he eivät ottaneet, vaan nousivat taas rattailleen ja ajaa nytkyttivät pois.

HENGEN ANTAMINEN TOISEN EDESTÄ.

Oli kerran mies ja vaimo ja heillä oli yksi ainoa tytär, joka heille oli tavattoman rakas. Sairastui sitten tyttö eräänä päivänä. Äiti meni levottomana etsimään parantajaa. Niin kohtasi hän loihtijan, joka kysyi häneltä:

— Minne olet, vaimo, matkalla?

— Tyttäreni on sairaana ja minä olen etsimässä hänelle parantajaa.

— Mitä antaisit sille, joka tyttäresi parantaisi?

— Mitä äiti antaisi parantaakseen lapsensa. Kaiken minä annan.

— Annatko henkesi, kysyi loihtija.

— Mitä minun hengestäni, kun tyttäreni vain terveeksi tulee, sanoi vaimo.

Loihtija seurasi vaimoa hänen mökilleen ja paransi tyttären.
Lähtiessään hän sanoi:

— Kolme vuotta vielä saat elää, sitten minä tulen sinua noutamaan.

Kun kolme vuotta alkoi käydä umpeen, vaipui vaimo tautivuoteelle. Siinä hän sitten miehelleen kertoi kaiken ja ilmoitti, että kohta se aika on täytetty, jolloin hänen täytyy mennä pahalle, joka loihtijan muodossa oli tullut hänen luokseen.

Kuultuaan sen, lähti mies etsimään pappia ja sanoi:

— Minun tyttäreni tuli sairaaksi ja silloin vaimoni lupasi henkensä pahalle, jotta tyttäreni pelastuisi. Nyt on se aika kulunut, jonka vaimoni saa elää. Neuvokaa minua, mitä minun tulee tehdä, jotta minä pelastaisin vaimoni ja antaisin oman henkeni hänen edestään.

Pappi mietti asiaa ja sanoi:

— Kenelle henki on luvattu, sille se meneekin.

Mies sai alakuloisena palata vaimonsa luo.

Jo tuli määräpäivä ja loihtija tuli noutamaan vaimon henkeä. Silloin mies alkoi rukoilla:

— Elä vie minun vaimoni henkeä. Jos tahdot jotain, niin ota minun henkeni hänen puolestaan.

Kun loihtija sen kuuli, suostui hän miehen ehdotukseen ja antoi hänelle vielä kolme vuotta elinaikaa.

Mies ei vaimolleen ilmoittanut, että hän tämän hengen oli pelastanut.

Vaimo parani taudistaan ja oli iloinen, kun paha ei ollutkaan häntä saanut.

Mutta tytär oli kuullut, miten isänsä keskusteli loihtijan kanssa ja hän päätti pelastaa isänsä hengen.

Hän meni pyhän miehen luo. Mutta tämä ei osannut hänelle mitään keinoa neuvoa, jonka avulla hän olisi voinut isänsä pelastaa.

Sitten meni tyttö toisen pyhän miehen luo, eikä tämäkään osannut mitään keinoa neuvoa.

Kun tyttö tuli kolmannen pyhän miehen luo, tiesi tämä kaiken jo ennenkuin tyttö oli asiaansa ilmoittanutkaan.

— Sinä tulet pelastamaan isäsi henkeä, jonka hän on luvannut pahalle pelastaakseen äitisi, sanoi pyhä mies. Lähde minun kärryilläni ajamaan, niin me kyllä sen voimme takaisin voittaa.

Aamun koittaessa pyhä mies vihelsi kerran, ei tullut mitään. Hän vihelsi toisen kerran, vaan ei vieläkään tullut mitään. Hän vihelsi kolmannen kerran, ja silloin tulivat kärryt esiin.

Pyhä istui kärryihin ja yhdessä tytön kanssa hän läksi ajamaan.

He ajoivat kauan ja tulivat viimein meren rantaan. Siinä pyhä mies vihelsi kerran ja meri aukeni ja he ajoivat sisään.

Ajettuaan kotvasen tulivat he rautaisen talon luo.

— Onko täällä se hengen ottaja? kysyi pyhä mies.

— Ei ole, vastattiin hänelle.

He ajoivat taas meren sisässä kotvasen, tullen vaskisen talon luo.

— Onko täällä se hengen ottaja? kysyi pyhä mies.

— Ei ole, vastattiin hänelle.

He ajoivat taas eteenpäin yhä syvemmälle mereen ja tulivat viimein kolmannen talon luo, joka oli kultainen.

— Onko täällä se hengen ottaja? kysyi pyhä mies.

Siellähän se asui.

Kun paha kuuli, mitä varten ajajat olivat tulleet, sanoi hän tyttärelle:

— Minä annan sinulle isäsi hengen, jos lupaat omasi minulle.

Pyhä mies kuiskasi tytön korvaan:

— Elä lupaa mitään. Jumala meitä kyllä auttaa, kun ensin tiedämme, kuka hengen ottaja on.

Tyttö ei luvannut pahalle henkeään, vaikka tämä sitä kovasti pyysi.

Silloin paha suuttui ja uhkasi määräpäivänä tulla noutamaan tytön isän.

Pyhä mies ja tyttö ajoivat kärreillä merestä takaisin ihmisten ilmoille.

— Mitä minä nyt teen, sanoi tyttö, kun he taas olivat rannalle tulleet.

— Menkäämme Herran huoneeseen ja rukoilkaamme siellä, sanoi pyhä mies.

Tyttö meni kirkkoon, laskeutui polvilleen ja alkoi rukoilla.

Kokonaisen päivän hän rukoili taukoamatta. Seuraavan päivänkin hän rukoili eikä nauttinut palaakaan ravinnokseen. Kolmantena päivänä olivat hänen polvensa jo aivan veriset rukoilemisesta, mutta hän ei lakannut kuitenkaan.

Silloin paha tuli kirkon katolle korpin muodossa ja koetti rääkynällään häiritä tyttöä rukouksissaan. Mutta tyttö oli niin rukoukseen vaipuneena, että hän ei kuullut, kuinka paha hänelle huusi.

Ja kun kolmas päivä oli kulunut umpeen, täytyi pahan lentää pois ja mennessään se huusi:

— Rukoili, rukoili, kolmelta hengen sai, kolmelta hengen sai!

Näin olivat äiti, isä ja tytär pelastaneet toinen toisensa hengen.

LINTUJEN KIELEN TAITAJA.

Kolme veljestä meni metsästämään. Yön tullessa laittoivat he nuotion jääden sen ääreen nukkumaan. Yöllä he heräsivät kaikki kuullessaan outoa kohinaa. Katsellessaan sen syytä, oli tavattoman suuri käärme tullut metsästä ja asettunut kehään heidän ympärilleen.

Ja käärme puhui miehille:

— Kuka teistä on tarkka ampuja?

— Minä osun naskaliin, sanoi vanhin veli.

— Minä osun neulaan, sanoi toinen veli.

— Minä osun rihmaan, sanoi kolmas veli.

Silloin sanoi käärme:

— Nyt täytyy paraan ampujan tulla minun kanssani. Ellei hän tule, syön minä teidät kaikki.

Nuorin veljistä läksi silloin käärmeen matkaan.

— Nouse selkääni, sanoi käärme.

Mies teki sen ja niin läksivät he yhdessä menemään.

Matkalla käärme sanoi miehelle:

— On valkoinen käärme, joka on minua vanhempi. Sen jos tapat, tulen minä käärmeitten kuninkaaksi.

Kun he olivat matkanneet kauan aikaa, tulivat he erään pehkon luo, jonka ympärille valkoinen käärme oli asettunut kehään.

— Tuossa se on, sanoi käärme. Ammu se nyt kuoliaaksi.

Poika tähtäsi ja ampui käärmeen. Kun hän sen oli tehnyt, hyökkäsi se käärme, joka hänet oli tuonut valkoisen käärmeen kimppuun repien sen kappaleiksi.

Sen tehtyään sanoi käärme pojalle:

— Tule nyt minun jälessäni, niin minä maksan sinulle palkkasi.

He tulivat suuren vuoren koloon. Ennenkuin he astuivat sisään, sanoi käärme pojalle:

— Vaikka kuinka paljon käärmeitä näkisit, niin elä pelästy. Ei niistä mikään sinulle pahaa tee.

Ja käärme vei pojan omaan linnaansa vuoren sisään.

— Sano, mitä nyt tahdot palkaksesi, sanoi käärme. Tahdotko rahaa tai muuta hyvyyttä vai tahdotko oppia ymmärtämään kaikkien lintujen kielet ja kaikkia kieliä, mitä maan päällä on.

Poika sanoi tahtovansa oppia ymmärtämään lintujen kieltä.

Silloin käärme otti suuhunsa lepän lehden ja pani sen toisen pään pojan suuhun ja alkoi suhista. Ja siinä poika oppi lintujen kielet. Mutta ennen lähtöä käärme varoitti miestä koskaan ilmoittamasta, mistä hän tämän taidon oli saanut, muuten hän kuolisi.

Poika läksi vuoresta kulkien mailleen.

Matkallaan hän jäi eräänä yönä metsään nukkumaan, kun ei ennättänyt kylään asti.

Siinä maatessaan puun alla hän kuuli, miten metsän puut huokailivat.
Toinen puu sanoi toiselle:

— Tänä yönä kummisi kuolee. Etkö lähde katsomaan.

— En voi lähteä, sanoi silloin se, jonka alla mies nukkui. Minulle on tullut vieras. Jos kummini kuolee, niin kuolkoon. Hyvän päällä hän on elänyt ja hyvän päälle hän kuoleekin.

Vähän ajan kuluttua kuului metsästä kova romahdus, siellä puu kaatui.

Aamulla meni mies, joka oli puiden puheen ymmärtänyt kaatuneen puun luo. Silloin hän näki juuren alla kätkössä olleen kirstun, joka oli täynnä kultaa. Ja kun hän katsoi latvan alle, niin oli se kaatunut ketun päälle.

Mies nylki ketun ja otti nahan mukaansa. Rahakirstun hän nosti selkäänsä.

Vihdoin saapui hän niille tienoille, missä hänen asuntonsa oli. Mutta niin kauan oli hän ollut poissa, ettei kukaan häntä enää tuntenut, ei edes hänen oma vaimonsakaan.

Tämä tarkasteli miestä ja yön tultua meni hän katsomaan, mitä vieraalla oli kirstussa, jonka hän oli mukanaan tuonut.

Kun hän näki, miten paljon siellä oli rahaa, halusi hän saada ne omakseen. Hän kutsui miehen veljet salavihkaa syrjään ja käski heitä tappamaan taloon tulleen miehen, jotta he sitten saisivat rahat omikseen.

Veljet päättivät ottaa vieraan heinäntekoon kanssaan. Ja kun niitylle on päästy, käskevät he hänen mennä pieleksen päälle ja hänen tullessa sieltä alas, lyövät he hänet halolla kuoliaaksi.

Miehen ollessa pieleksellä, lensi siitä korppi ohitse ja huusi:

— Vielä tahtovat veljen verta!

Mies kuuli sen ja laskeutuessaan pielekseltä kysyi hän:

— Mitä vielä tahdotte?

— Tule alas, niin näet, sanoivat veljet.

— Kuulitteko, mitä korppi sanoi?

— Mitä se sanoi? kysyivät veljet.

— Se huusi: Vielä tahtovat veljen verta!

— Oletko sinä sitten meidän veljemme?

— Olen, teidän veljenne minä olen.

Veljet tulivat siitä kovin iloisiksi ja syleilivät häntä.

— Me kun jo luulimme sinun kuolleen, käärmeen sinut syöneen, kun sinua ei kuulunut palaavaksi.

Yhdessä he sitten palasivat mökille.

Kun vaimo kuuli, miten hänen miehensä oli ymmärtänyt linnun kieltä, tahtoi hän tietää, mistä hänen miehensä oli sellaisen taidon itselleen hankkinut.

Hän kiusaili miestään aamusta iltaan, pyyteli ja rukoili häntä ilmoittamaan. Mies muisti kyllä, miten käärme oli häntä varoittanut, mutta hän oli kuitenkin sanomaisillaan.

— Minä kuolen, jos sen ilmoitan, sanoi hän.

— Kuolet, jos kuolet, sanoi vaimo. Mutta minä en saa rauhaa, ennenkuin olen saanut tietää tämän asian salaisuuden.

— Pane sitten sauna lämpiämään ja valmista minulle vaatteet, niin minä sanon sinulle, mitä tahdot tietää, vastasi mies.

Kun mies oli kylpenyt ja pukeutunut puhtaisiin, laskeutui hän penkille ja valmistautui kuolemaan.

Hänen siinä maatessaan kuuli hän kukon, joka tuvan lattialla käveli, puhelevan näin:

— Minulla on viisikymmentä akkaa ja kaikki minä pidän komennossa.
Miehellä on vain yksi akka, eikä jaksa sitä hallita.

Sen kun mies kuuli, hyppäsi hän penkiltä sieppasi piiskan seinältä ja sanoi:

— Kuulitko akka, mitä kukko sanoi. Minulla on viisikymmentä akkaa ja kaikki minä pidän komennossa. Miehellä on vain yksi akka, eikä jaksa sitä hallita. Minä en tässä rupea sinun tähtesi kuolemaan.

Ja mies antoi vaimolleen oikein kelpo selkäsaunan.

TÄIN NAHKA.

Kuninkaalla oli puoliso pahansisuinen ja julma, joka kovasti vihasi tytärpuoltaan. Kaiken tyttö koetti tehdä miellyttääkseen äitipuoltaan, mutta kaikkea tämä moitti.

Kerran kun tyttö etsi kuninkaan päästä täitä, löysi hän aivan pienen täin ja sanoi nauraen:

— Siinäpä on suuri täi, aivan kuin kolmivuotinen sika.

Sen kuuli äitipuoli ja sanoi kuninkaalle:

— Kuulitko, mitä tyttäresi sanoi?

— En kuullut, vastasi kuningas.

— Sinä olet häntä hyvänä pitänyt ja hän sinua haukkuu siaksi. Ja millaiseksi siaksi! Niin suureksi kuin on kolmivuotinen sika.

Silloin kuningas suuttui ja sanoi tyttärelleen:

— Saat tuota täitä hoidella. Jollei se kolmessa vuodessa tule sian suuruiseksi, niin leikataan sinulta pää poikki.

Tyttö kun sen kuuli, niin pani hän sen täin pieneen laatikkoon ja alkoi sitä syöttää. Parissa kolmessa viikossa se kasvoi niin suureksi kuin se laatikko oli. Silloin hän pani sen suurempaan astiaan, mutta kuukauden päästä oli se niin suuri, että se oli siitäkin muutettava. Siitä muutti tyttö sen suureen tynnöriin, ja kun kolme vuotta oli kulunut umpeen, niin oli se kasvanut niin suureksi, että arveltiin sen painavan enemmän kuin kolmivuotiaan sian.

Silloin se nyljettiin ja nahka naulattiin portin päälle ja kuningas asetti sellaisen määräyksen, että ken arvaa, minkä eläimen nahka se on, hän saa kuninkaan tyttären vaimokseen.

Nyt alkoi vaeltaa kansaa sitä nahkaa katsomaan, mutta kukaan ei voinut arvata, minkä eläimen se oli. Siinä tuumittiin ja päätä pyöritettiin, mutta turhaan. Rikkaat ja köyhät tulivat tarkastamaan, sillä jokainen olisi ottanut mielellään kuninkaan kauniin tyttären vaimokseen.

Eräänä päivänä kuului mereltä järeä ääni:

— Se on täin nahka!

Kun kaikki katsoivat sinnepäin, niin näkivät he merihirviön pistävän päänsä laineista esiin ja sitten painuvan jälleen syvyyteen.

Kuningas ei olisi mielellään antanut tytärtään sellaiselle merihirviölle, mutta hänen vaimonsa sai hänet kuitenkin taivutetuksi tuumaan, ja niin alettiin valmistella häitä.

Kuukauden päästä olivat häät ja kansaa oli kerääntynyt läheltä ja kaukaa. Siinä sitä odotettiin sulhasta. Vihdoin nähtiin merestä nousevan olennon. Ihmisen näköinen hän oli, mutta oli hänellä kolme päätä ja koko ruumis oli karvainen. Kalpeana katseli tyttö sulhastaan. Tämä nosti hänet syliinsä ja vei hänet kauas.

Loitolla kuninkaan linnasta oli merihirviöllä oma asuntonsa. Linnaksi se oli liian pieni ja kyläksi liian suuri. Tänne hän vei tytön.

Kun tyttö katseli ympärilleen, niin ei hän missään nähnyt elävätä olentoa, linna oli aivan autio.

Täällä tyttö eli miehensä kanssa ja pian hän alkoi hänen muotoonsa tottua, niin peloittava kuin se olikin. Ja mies oli hänelle hyvä ja koetti kaikin tavoin häntä palvella.

Tytölle syntyi poika ja hän oli siitä hyvin onnellinen. Kerran heräsi tytössä halu käydä entisessä kodissaan kuninkaan linnassa ja hän pyysi mieheltään lupaa saada mennä isäänsä ja äitipuoltaan katsomaan.

— Mene, sanoi mies, mutta sinä et saa mitään kertoa olostasi täällä.

Sen tyttö lupasi. Kun hän tuli kuninkaan linnaan, niin alkoi äitipuoli heti tiedustella:

— Kerrohan, millaista on sinun elämäsi uudessa kodissasi. Onko miehesi sinulle hyvä ja kohtelevatko muut sinua rakkaudella?

Tyttö muisti miehensä varoituksen eikä kertonut sanaakaan. Mutta äitipuoli arvasi tytön häneltä jotain salaa — ja hän päätti keinolla millä tahansa saada siitä selon. Toisena päivänä hän taas kyseli:

— Minkätähden sinä et tahdo kertoa mitään elostasi ja oloistasi? Onko miehesi aina kotona?

— Päivin en häntä koskaan näe, en muuta kuin öisin.

— Onko hänen muotonsa muuttunut vai onko pysynyt samana?

— Sitä en tiedä.

— Etkö ole tulella katsonut?

— En ole.

— Kun nyt menet kotia, niin sytytä tuli yöllä, kun hän on nukkunut.
Silloin näet, minkä näköinen hän on.

Kun tyttö tuli kotiaan, niin kysyi mies:

— Oletko ollut vaiti?

— Äitipuoleni houkutteli minua puhumaan ja minä sanoin yhtä ja toista. Ja kun kerroin hänelle, etten ole sinua koskaan nähnyt, niin käski hän salaa yöllä katsoa valkean valossa.

— Jos minua rakastat, sanoi mies, niin elä sitä koskaan tee. Minut on loihdittu kolmeksi vuodeksi mereen. Jos kolmeen vuoteen ei ainoakaan ihminen minua näe, niin pääsen jälleen ihmiseksi.

Kun tyttö tämän salaisuuden kuuli, niin heräsi hänessä halu nähdä, millainen hänen miehensä oli. Kauan hän hillitsi itseään, mutta eräänä yönä, kun hänen miehensä oli nukkunut, ei hän enää voinut itseään hillitä, vaan sytytti tuohuksen ja kumartui katsomaan vieressään nukkuvaa miestä.

Hän hämmästyi nähdessään kauniin miehen rinnallaan. Puolet oli hänen ruumiistaan jo karvatonta, mutta toinen puoli oli vielä kuin pedolla.

Silloin heräsi mies ja tuli hyvin murheelliseksi.

— Niin vähän sinä siis saatoit itseäsi hillitä, sanoi hän. Jos olisit vielä puolet ajasta odottanut, niin olisin tullut kokonaan ihmiseksi taas. Näin olet kaiken tuhonnut ja minun täytyy sinun luotasi ainiaaksi lähteä pois.

Hän poistui linnasta ja sukelsi mereen. Kun hän sinne oli uponnut, niin syttyi koko linna tuleen ja tyttö sai hädin tuskin lapsensa pelastetuksi liekeistä.

Kun hän köyhänä ja asuntoa vailla seisoi meren rannalla palavan linnan raunioiden luona, niin sanoi hän:

— Pahoin olen miestäni vastaan rikkonut. Mutta sen rikkomuksen tahdon sovittaa. Kotia ei minulla ole, minne menisin, sillä äitipuoleni luo en tahdo mennä, koska hän minut tähän onnettomuuteen houkutteli. Minä tahdon mennä eteenpäin, yhä eteenpäin siksi kunnes jälleen kohtaan mieheni.

Hän lähti astelemaan lapsi sylissään. Näin tuli hän meren niemeen, josta hän ei enää päässyt eteenpäin. Siinä hän rannalla yksinään itki, itki siksi, kunnes vaipui uneen. Kun hän unestaan heräsi, niin näki hän etäällä ketun kantavan hänen poikaansa suussaan ja katoavan metsään. Silloin hän vaipui maahan ja itki vieläkin katkerammin.

Merestä nousi karhu ja kysyi häneltä:

— Mitä itket?

— Sitä itken, kun minulla oli mies, hyvä ja kunnollinen ja oman järjettömyyteni kautta hänet kadotin ja hän läksi luotani. Minulla oli koti, jossa olin onnellinen ja se minulta paloi. Minulla oli poika ja senkin olen menettänyt.

— Tule selkääni, sanoi silloin karhu. Minä vien sinut miehesi luo.

Tyttö nousi karhun selkään ja karhu läksi uimaan. Kun he olivat tulleet meren aukealle selälle, josta ei näkynyt maata millään puolella, sanoi karhu:

— Minun on nälkä.

Tyttö antoi karhulle kaiken, mitä hänellä oli evästä. Karhu ui jonkun matkaa ja valitti taas nälkäänsä. Silloin tyttö antoi karhun syödä hänen molemmat kätensä.

— Miksi surisin käsiäni, sanoi tyttö, kun vain saan mieheni nähdä.

Jonkun matkaa uituaan valitti karhu taas nälkäänsä.

— Syö jalkani, sanoi tyttö. Miksi surisin jalkojani, kun vain saan mieheni nähdä.

Kun he vihdoin saapuivat rantaan, niin heitti karhu hänet rannalle kädettömänä ja jalattomana. Mutta tyttö ei valittanut, vaan kiitti karhua, joka oli hänet tuonut meren yli.

Silloin karhu sylki suustaan tytön kädet ja jalat ja asetti ne jälleen paikoilleen. Sen tehtyään sanoi karhu:

— Mene tästä eteenpäin siksi, kunnes tulet tulisen vuoren luo. Nouse sen huipulle, niin näet edessäsi tien. Sitä lähde astumaan, kunnes tulet pienelle mökille. Sinne poikkea, niin sinua neuvotaan eteenpäin.

Tyttö teki, niinkuin karhu oli hänelle neuvonut. Kun hän tuli mökkiin, oli siellä vanha vaimo. Tälle kertoi tyttö koko elämäntarinansa, ja siitä vaimo huomasi, että hän oli hänen veljensä puoliso.

— Lepää tämä yö minun tuvassani, sanoi vaimo, niin aamulla neuvon sinua eteenpäin.

Yöllä kehräsi vaimo ja keri langan kerälle. Aamulla hän heitti sen vierimään pitkin tietä ja sanoi tytölle:

— Seuraa kerää siksi kunnes se pysähtyy.

Tyttö teki niin ja tuli toiselle tuvalle, jossa asui hänen miehensä toinen sisar. Tämä antoi hänelle aamulla kuontalon ja viipsinpuut ja sanoi:

— Mene sinne, minne kerä vierii. Ja kun se pysähtyy, niin pysähdy siihen ja pane maata.

Tyttö asteli kerän jälestä ja tuli vihdoin korkealle, aivan alastomalle kalliolle. Kun hän siinä istui, niin näki hän kalliosta veräjän avautuvan, ja siitä tuli nainen, joka astui tytön luo.

— Mitä etsit täältä? sanoi nainen.

— Miestäni, jonka tiedän täällä olevan.

— Jos annat minun kuontalolla kehrätä, niin päästän sinut miehesi luo, sanoi nainen.

Tyttö antoi naiselle kuontalon ja meni vuoreen. Siellä hänen miehensä makasi, mutta vaikka tyttö kuinka olisi koettanut häntä herättää, niin ei hän avannut silmiään, sillä nainen oli pistänyt unineulat hänen korviinsa.

Valittaen vietti tyttö yön miehensä luona. Kun aamu tuli, ajoi nainen hänet vuoresta pois. Mutta palvelijat olivat kuulleet, mitä tyttö oli sanonut nukkuneelle miehelleen ja he sen kertoivat hänelle.

— Vaimosi oli koko yön sinun luonasi, sanoivat he, mutta sinä et herännyt, kun unineulat olivat korvissasi.

Illalla nainen, joka oli paha haltija, meni taas tytön luo ja pyysi saada kehrätä hänen kuontalollaan. Kun tyttö tuli vuoreen, niin oli poika ollut varovainen, eikä ollut antanutkaan pahan haltijan pistää unineuloja hänen korviinsa. Hän kuuli vaimonsa äänen ja kysyi häneltä:

— Miten olet tänne päässyt? Miten olet tullut suuren ulapan yli?

— Minut toi karhu selässään.

— Se karhu on minun veljeni. Minne jätit poikasi?

— Nukkuissani varasti sen minulta kettu.

— Se kettu oli minun toinen veljeni. Silloin on poikani turvassa. Sinä olet kaikki koettelemukset kestänyt ja niin on meille pelastuksen päivä koittava. Kun ensi yönä tulet luokseni, niin muista sulkiessasi vuoren portin lausua rukous. Kun sen teet, niin ei paha haltija voi enää sitä avata.

Kolmantena iltana teki tyttö niinkuin hänen miehensä oli neuvonut.

Kun paha haltija koetti vuoren veräjää avata, paloi hän siihen. Tyttö ja hänen miehensä tulivat vuoresta kaikkien niiden kanssa, jotka haltija oli sinne sulkenut. Ja kun he saapuivat omille mailleen, niin oli palanut talo jälleen paikollaan ja kettu oli tuonut heidän poikansa sinne. Ja siellä he elävät vieläkin, elleivät ole kuolleet.

SOHVI JA AAPELI.

Kuninkaalla oli tytär, kaunis ja komea, mutta niin itsepäinen, ettei kukaan saanut häntä muuttamaan sitä, minkä hän kerran oli päättänyt. Ja kun hän alkoi komentaa, ja se tapahtui hyvin usein, niin saivat siinä tanssia hänen pillinsä mukaan sekä kuningas että koko hoviväki.

Tämä tyttö oli saanut sen ajatuksen päähänsä, että hän menee sille miehelle, joka voi maksaa hänestä hänen painonsa kullassa. Ja kun hän oli jokseenkin komea nainen, niin olisi siihen tarvittu aika kasa rahaa. Kyllähän häntä kävi yksi ja toinen katsomassa, mutta päätään puristaen meni pois, sillä niin paljoa rahaa ei ollut kenelläkään. Mutta kun kuninkaantytär veroitti jokaista, joka katsomassakin kävi, tuhannella kultarahalla, niin oli hänelle jo kasaantunut suuri laari täyteen kultarahoja.

Tämä laari oli samassa aitassa kuin se suuri puntarikin, jonka toisessa vaakalaudassa kuninkaantytär seisoi ja toiseen saivat kosijat koota kultarahansa.

Tämän kuninkaantyttären nimi oli Sohvi.

Toisesta maasta tuli sinne kuninkaan kaupunkiin kauppias. Aapeli oli hänen nimensä. Hän oli niin reipas ja ilo loisti hänen kasvoistaan niin kirkkaasti, että jokainen tyttö toivoi hänet saavansa omakseen.

Tämäkin meni sitä kuuluisaa kuninkaantytärtä katsomaan, joka painon mukaan itseänsä kaupitteli. Kun Sohvi näki Aapelin ja Aapeli Sohvin, alkoivat he molemmat heti kovasti pitää toisistaan, ja Aapeli toivoi olevansa niin rikas, että hän olisi voinut ostaa Sohvin omakseen, ja Sohvia kiukutti se, että hän sillä tavoin oli päättänyt valita miehensä, sillä hän olisi ottanut Aapelin, vaikka sillä ei olisi ollut ropoakaan.

— Kun minä olen toisesta maasta, sanoi Aapeli, niin ei minulla ole niin paljoa rahoja mukanani, mutta, jos ensin antaisit punnita itsesi, niin tietäisin kuinka paljon kotoani tuon.

— Mennään sinne minun aittaani, sanoi Sohvi. Siellä on aivan vakituinen puntari minua varten.

Sinne he menivät yhdessä ja siinä punnitessa he puhelivat kaikista maailman asioista. Ja jota enemmän he puhelivat, sitä enemmän he rakastuivat toisiinsa. He punnitsivat niin kauan siellä aitassa, että kuningas jo tuli ovelle kurkistamaan, missä he niin kauan viipyivät.

— Mikä kauppias sinä olet, sanoi kuningas, kun et sen pikemmin osaa punnita?

— No, ei se nainen olekaan mikään jauhosäkki, sanoi Aapeli, ei sitä niinkään pian punnitse.

— Elä sinä, isä, tähän sekaannu, sanoi Sohvi. Sinä et ymmärrä yhtään näitä asioita. Se ihmisen punnitseminen on hyvin monimutkainen asia.

Lopulta Aapeli sai tarkan tiedon siitä, kuinka paljon Sohvi painoi, ja hän läksi laivallaan omille mailleen rahojaan hakemaan.

Sillä aikaa Sohvi odotteli Aapelia eikä ottanut ketään kosijaa enää vastaan.

— Se minun ostajani on kotoaan hakemassa rahojaan, sanoi hän. Turhaa on tässä enää muitten yrittääkään.

Aapeli oli paperinpalalle kirjoittanut Sohvin painon muistoonsa ja alkoi kotiaan päästyään kultarahojaan laskea ja punnita. Mutta vaikka hän kaiken rikkautensa pani yhteen kasaan ja myi kaiken, mistä hän vain saattoi rahaa saada, niin ei hän saanut puoltakaan siitä summasta kokoon, joka olisi tarvittu Sohvin ostamiseen.

Huomattuaan, ettei hän mitenkään vaadittua kultaa saisi kootuksi, päätti hän mennä Sohville ilmoittamaan, ettei siitä hänen hommastaan mitään tulekaan. Hän purjehti laivallaan kuninkaan linnan luo ja meni Sohvin puheille.

— No, mitenkä sen asian laita on? kysyi Sohvi.

— Ei siitä minun ostostani taida tullakaan mitään, vastasi Aapeli.

— Miksei tule?

— Sinä painat aivan liian paljon. Ei sellaista kultamäärää kukaan voi haalia kokoon.

— Puuttuuko sinulta paljonkin? Ehkä minä voisin niin paljon laihtua, että sinä voisit tuon summan suorittaa.

— Ei sitä kukaan niin paljoa voi laihtua, sillä minulla ei ole puoltakaan sinun painostasi.

— Sepä nyt on harmillinen asia, sanoi Sohvi, sillä minä tulisin hyvin mielelläni sinulle.

— Mielellänihän minäkin sinut ottaisin, sanoi Aapeli. Ei minulta suinkaan halua puutu, ei muuta kuin rahat.

— Mutta jos kuitenkin koetettaisiin sitä punnitsemista, sanoi kuninkaantytär. Minä koetan seisoa niin kepeästi kuin mahdollista vaakalaudalla.

— Kyllä minä tiedän, ettet sinä niin kepeästi voi seisoa, että minun rahani riittäisivät. Mutta, kuten tahdot, voinhan minä sinun mieliksesi koettaa.

Ja he menivät yhdessä kuninkaantyttären aittaan.

Siinä Sohvi seisoi vaakalaudassa ja koetti olla niin kepeä kuin suinkin, mutta eiväthän Aapelin rahat minnekään riittäneet.

Siinä he nyt kumpikin katselivat murheellisina toisiinsa. Ei puhekaan luistanut kummaltakaan. Vihdoin sanoi Aapeli:

— Siinä nyt näet, ei se kulta minnekään riitä. Sitä paitsi olet sinä vielä poissaoloni aikana lihonutkin.

— Minä pelkään sen tehneeni. Minä olin niin hyvällä tuulella sinua odotellessani, että taisin syödä liian runsaasti.

— Kuka sinun käskikin keksimään sellaisia hullutuksia kuin tämä painon mukaan myyminen. Siinä nyt tuli harmi meille kummallekin.

— Luuletko, etten minä tässä jo ole omaa tyhmyyttäni kiukutellut, sanoi Sohvi. Mutta kuka sitä edeltäpäin osasi arvata, että sellainen mies kuin sinä tulisi minua kosimaan.

— Ei tässä siis ole mitään muuta neuvoa kuin että minä menen omille mailleni, ja me sanomme kauniisti hyvästit toisillemme, sanoi Aapeli.

— Älähän nyt sentään vielä hätäile, sanoi Sohvi. Täytyyhän meidän tästä jollain tavoin päästä, sillä minä olen päättänyt tulla sinun vaimoksesi, ja minkä minä kerran päätän, sen minä pidänkin.

— Olisit ensin ollut tekemättä sellaisia jonninjoutavia päätöksiä kuin koko tämä punnitsemisjuttu on.

Kuningas tuli aitan ovelle ja sanoi:

— Tuleeko siitä punnitsemisesta mitään valmista, vai mitä?

— Mene sinä, isä, tiehesi, sanoi Sohvi. Täällä juuri paraillaan ladotaan kultaa puntariin, minkä ehditään ja ennätetään.

Kun kuningas oli mennyt aitan ovelta kirkastuivat äkkiä Sohvin kasvot.

— Nyt minä keksin keinon, jolla pääsemme pulasta. Kyllä minä olen ollut typerä, kun en ennen ole sitä huomannut.

— Mikä keino se on, ethän siellä vaakalaudallasi voi äkkiä sen köykäisemmäksi tulla?

— En voikaan, mutta sinun vaakalautasi voi tulla raskaammaksi. Onhan minulla tuolla kokonainen laari täynnä kultarahoja. Ala ottaa sieltä niin paljon kuin tarvitaan.

Heidän ilonsa oli hyvin suuri heidän keksiessään tämän keinon. Aapeli ajoi molemmin kourin kiiltäviä kultakolikolta vaakalautaan. Mutta ajoi hän kuinka paljon tahansa, niin ei se vaakalauta, jossa kuninkaantytär oli, sittenkään noussut.

— Nyt olen kaikki rahat laaristakin ajanut, sanoi Aapeli, eikä sekään riitä.

— Vähällä on, ettei riitä, sanoi Sohvi. Kyllä minua nyt kiukuttaa, kun niin iloinen olin sinua odotellessani ja aivan tarpeettomasti lihoin. Mutta minä korvaan sen nyt toisin.

— Hyvänen aika, sanoi Aapeli. Mitä sinä nyt aijot?

— Minä vähennän vaatteitani siksi, kunnes painoni on kylliksi vähentynyt.

Ja Sohvi riisui toisen vaatekappaleen toisensa jälkeen. Ja kun hän viimeisenkin vaatteen oli päältään heittänyt pois, niin nousi se vaakalauta, jolla hän seisoi.

— Joko on punnitseminen loppunut, sanoi kuningas ja kurkisti oven raosta.

— Jo on, sanoi Sohvi. Rahaa on niin paljon kuin on vaadittukin.

— No, ei sitten muuta kuin kutsun tänne tuomarit tarkastamaan, sanoi kuningas.

— Kutsu vain, sanoi kuninkaantytär. Mutta nuoria tuomareita et saa kutsua, et muita kuin ne, jotka ovat seitsemänkymmenen vuotiaita ja sitä vanhempia.

Kuningas juoksi kiireimmän kautta linnaan ja palasi neuvonantajiensa kanssa, joista kahta täytyi kantaa, niin vanhoja he olivat, yksi oli silmäpuoli, yksi tukkikuuro, ja kaikki he olivat yli seitsemänkymmenen vuotiaita. Mutta kun he aittaan tulivat, niin jäivät he hetkiseksi hämmästyneinä seisomaan, niin kaunis oli kuninkaantytär seisoessaan koko alastomassa kauneudessaan siinä vaakalaudalla.

Mutta Sohvi ei antanut heidän siinä kauankaan seisoa häntä töllistelemässä, vaan huusi:

— Elkää siinä töllistelkö minua kuin lehmät vasta maalattua aitaa, vaan katsokaa puntariin. Vaakalauta painuu rahojen puolelle.

— Niin painuu, sanoi kuningas.

— Niin painuu, sanoivat kaikki neuvosherrat.

— Aapeli on täyttänyt ehdon, sanoivat kaikki neuvosherrat.

— Menkää sitten tiehenne, sanoi Sohvi, jotta minä pääsen pukemaan vaatteet ylleni.

Ja kuningas ja neuvosherrat kompuroivat, miten kukin pääsi, aitasta pois.

Pidettiin sitten häät, oikein rymyhäät. Ja häiden jälkeen vei Aapeli Sohvinsa omalle maalleen. Rahaa oli heillä ennestään, sillä Sohvi otti luonnollisesti kaikki punnitusrahat mukaansa, ja uutta tuli lisää, niin että heillä ei ollut huolista aavistustakaan. Vaikka Sohvi olikin hiukan tuittupäinen ja toisinaan mekasti hiukan liian paljon, niin kyllä hän taukosi, kun Aapeli tiuskaisi muutaman kovan sanan.