E-text prepared by Tapio Riikonen

HILJAISINA HETKINÄ

Toinen kokoelma laulurunoja

Kirj.

ILMARI CALAMNIUS [Ilmari Kianto]

Porvoossa, Werner Söderström, 1898.

SISÄLTÖ:

 Yöpurjehtija.
 Tuulen tupia.
 Laulu pilville.
 Korven poika.
 Ma lammen löysin.
 Vihreä oksa.
 Toisen oma.
 Uskotulleni.
 Olla mullai…
 Ailin koivulle..
 Idylli.
 Pikku Inkerin laulu.
 Heisi nuori.
 Huokaus.
 Rantakoivulleni.
 Kotoa pois.
 Tähtiyönä.
 Inarin immelle.
 Iltataulu Pohjanmaalla.
 Pappilan tiellä.
 Majan muutto.
 Kesälaulu.
 Kuin ruis kukkii.
 Älä sinä tyttö ja älä sinä tyttö.
 Lailla laineen.
 Ballaadi.
 Syksy-ilta.
 Karjalan tyttö.
 Jos luonani oisit nyt…
 Lahjaton.
 Eräs kirje.
 Lumimyrskyllä.
 En unta saa!
 Metsässä järvi.
 Lippa.
 Helmikuun ilta.
 Sytytetty — sammutettu.
 Kullan renki.
 Haltijat.
 Kaislan kohtalo.
 Piirilaulu.
 Olin sairas.
 Uusi kulta ja vanha kulta.
 Petetty.
 Seinäkantele.
 Turjan tyttö.
 Heikot hetket.
 Oi lemmi, lemmi minua!
 Hyljätyn hauta.
 Tikan sauna.
 Kullan ometta.
 Pai, pai!
 Ma muistelen kotoa kaukaisaa.
 Helmille.
 Kenen ottais?
 Sinä ja minä.
 Suomussalmi — kotiseutu.
 Muistelma ulkomaalta.
 Yö.
 Tytön rukous.
 Elokuun viime ilta.
 Päiväkirjan lehti.
 Yksin olen heitetty.
 Miettivä.
 Kun lunta sataa.
 Sa lausuit hyvää yötä vain.
 Miks suhiset tuuli niin kolkosti?

Yöpurjehtija.

    Yötuuli lauha puhaltaa
    Mun kotilahdeltain,
    Viel' illan rusko punastaa
    Mun valkopurjettain.

    Mun purteni — se kehtoni
    Ja tuuli tuutijain,
    Yön taivas yksin äitini
    Ja aalto, armahain!

Tuulentupia.

    Hei tullos tyttöni tumman sorja,
    Niin tuulehen tupamme teemme!
    Kun sinä olet nuori ja minä olen norja,
    Ja yhdet on ihanteemme!

    Hei korkealle, hei taivahalle
    Ma tyttöni nuoren nostan!
    Mut jos sanot tuntuvan huimaavalle,
    Niin suuteloilla sen kostan!

    Hih heisuli huima, se tuuli on tuima,
    Se hiuksias hulmuttaapi!
    Vaan sinä olet uljas ja minä olen huima
    Ja tuulessa telmiä saapi!

    Ja tuulessa meillä on toivon tupa
    Ja ilmassa ihanat linnat,
    Ja taivaista meillä on talon lupa
    Ja pilvistä pirtin hinnat!

Laulu pilville.

    Pilvet, pilvet! jotka pimitätte
    Suvipäivän sinitaivahan,
    Ukkospilviäkö uhkaavia ootte?
    Vaiko ilman impysiä vaan?

    Vierikää, niin vierikää, oi pilvet,
    Älkää päälleni mun pärskyelkö!
    Tuoll' on tunturit ja suuret vuoret
    Niitä, niitä älkää säälielkö!

    Pilvet, pilvet, jotka synkistätte
    Elon nuoren sinitaivahan,
    Ukkospeikkojako uhkaavia ootte?
    Vaiko ilman impysiä vaan?

Korven poika.

    Sydänmaitani ylistän,
    Korven karkeita oloja,
    Miss' ei kulttuuri kuhise
    Eikä eksytä edistys. —
    Minä rakastan risuja,
    Rotkoja ja korpimaita,
    Taajaa, tummaista turetta,
    Missä kontiot pesivät.
    Vaan en rakasta remua,
    Sivistyksen silitystä,
    Sielu näissä näivettyisi,
    Jos vain kauvemmin eläisi!

    Rakastanpa raitapuuta,
    Rakastanpa öistä kuuta
    Tuolla korpien sylissä!
    Rakastanpa illan tuulta,
    Rakastanpa immen huulta,
    Sekä paljon, paljon muuta
    Mutta toisilla tuvilla!
    Tuulta tunturin rakastan,
    Lemmin lehtojen lemua
    Äyrähillä ärjyn virran,
    Kosken kuohuvan kupeella!

Ma lammen löysin.

    Ma lammen löysin kesäisnä yönä
        korpea astellessa,
    Se silmähän siinsi kuin päilyvä helm
        aamun kastehessa.

    Sen lammenpa rannalle majani teen
        ja kullan kihlaelen,
    Ja siellä sitten onnellisna
        korvessa eleskelen.

En maailman touhusta piittoa,

Vihreä oksa.

    Taita, tyttö, koivunoksa,
    Taita aikanansa!
    Ennen kuin sen syksy syöpi
    Kalman kellallansa.

    Kotihisi kädessäsi en kunnian jäljessä juokse,
    On mulle sulompi hiljaisuus
        ja pihkan ja kanervan tuokse.

    Kantele koreasti,
    Somista sillä sun kammarisi,
    Somista soreasti!

    Koivun lehvän lemussapa
    Hyvät hymnit nukkuu:
    Unessa silloin kuulevat,
    Kun onnen käki kukkuu.

    Mitä käki kukkuileisi,
    Jollei toivojansa?
    Mistä immet uneksuisi,
    Ellei kullastansa?

Toisen oma.

    Heräsin aamulla aikuisin,
        niin viesti se mulle tuodaan:
    Tuhannen tunturin toisella puolen
        kultani häitä jo juodaan.

    Läksin ma polona pois kotoain —
        Oi mitä ne linnut nyt laulaa?
    Sitä ne linnut nyt laulelivat
        että toinen mun kultaani kaulaa!

    Kävelin, kävelin yksiksein
        minä pauhaavan meren rantaa —
    Oi mikä tuska ja voi mikä vaiva
        viestiä tuota mun kantaa!

    Istuin ma rannan kivelle
        ja katselin sinistä merta —
    Senpä kuohuissa seilattiin
        me kuutamossakin kerta!

    Silmäni täyttyi kyyneliin,
        niin mont' oli muistoa mulla:
    Oi miksikä kultani kummainen
        et mulle tahtonut tulla?

    Ja eiköhän tultuna toimeen ois
        vain lemmellä lämpöisellä!
    Kun ulkona syysyön myrskyt ne sois,
        Mut tuvassa haastelo hellä…

Uskotulleni.

    Oi ollos, ollos mun ystävänäin,
    Mua murhe kun painavi kumma,
    Kun orpona oon minä yksin näin
    Ja toivoni taivas on tumma!

    Oi lohduta lasta, mi itkuhun sai,
    Kun poissa on hellyys ja hoito!
    Ne luulee sen parkuvan oikusta vain,
    Se siksi on heistä vain koito.

    En heille ma avaja sydäntäin:
    Kuin rautaanhan kalskahtaisin —
    Mut sulle, oi sulle, mun ystäväin
    Minä sieluni paljastaisin.

    Oi emmekö käy siis siimekseen
    Tän kevähän nuoren koivun?
    Niin tunnustukseni sulle ma teen
    Ja tunteista tummista toivun.

    Ma kertoilen sullen kaiken sen,
    Mikä eloni onnea estää,
    Ja kuinka oon herkkä ma tunteillen
    Ja kylmässä en voi kestää!

    Oi ollos, ollos mun ystävänäin,
    Mua murhe kun painavi kumma,
    Kun orpona oon minä yksin näin
    Ja toivoni taivas on tumma.

Olla mullai…

    Olla mullai oma pirtti,
    Oma liesi — omat orret,
    Olla seinissä hilot hirret,
    Hilot hirret ja kanteleet:
    Niin ne mullai vieris virret,
    Ilovirret sulovirret,
    Niin ne mullai vieris virret,
    Soisi suopeat säveleet!

    Enkä aina ma oisi vainen
    Kaipaavainen — surevainen,
    Enkä aina ma ruikuttaisi
    Kuni orpo ja onneton;
    Olla kulta, mi kuiskuttaisi,
    Kuiskuttaisi kauloaisi,
    Niin ne surutkin suiston saisi,
    Katois kaihonnat kantelon!

Ailin koivulle.

    Koivu nuori, joka kasvat
    Ailin akkunoita kosketellen,
    Suhise, oi koivu, lempeästi
    Suomen armautta kuiskiellen!

    Pohjatuuli, joka riennät
    Ailin koivupuuta ravistellen,
    Liiku, liiku tuuli lauhkeasti,
    Viestin hälle kaukaa kiidätellen!

    Älköön syksyn kalman kelta
    Vetreyttä sulta varastelko!
    Älköön syksyn synkkä vihma
    Ailin koivahaista karistelko!

    Koivu nuori, joka laulat
    Ailin kanteletta säestellen,
    Olkoon sävelesi suloraikas
    Syksyn kuutamossa kuljeskellen

Idylli.

    Sininen sauhu se taivaalle kiirii,
    Pääskyset lentelevät.
    Tyyni on lahti, vaiti on viiri,
    Haavat vain hiljaa lipisevät.

    Oi mikä ilta,
    Unelmain ilta,
    Tuutunen tunnelmain!
    Täällä mä tahdon
    Elää ja kuolla
    Maailman unhoittain!

Pikku-Inkerin laulu.

    Tiu tau tilhi!
    Mamman ryytimaassa,
    Jokos sinä lensit
    Syömähän taas!

    Syö, syö tilhi
    Punapihlajaani,
    Heitä Inkerille
    Pikkuisen myös!

    Onko sulla kylmä?
    Älä lennä poikkeen:
    Minä haen vanttuut,
    Turkinkin tuon!

Heisi nuori.

    Heisi nuori rannallaan
    Versoo viherrellen,
    Aalto ainut toveri
    Sen ruokkii huuhtoellen.

    Ympärill' on hiljaisuus,
    Aalto juurta kaulaa —
    Eipä mailma aavista,
    Mistä laine laulaa.

    Tulee, tulee syksy-yö,
    Tulee myrskyn kanssa,
    Heisipuun jo riuhtaisee,
    Viskaa vihassansa.

    Tyynen tullen verkkomies
    Siihen souteleepi:
    Heisi, voi, on kaatunut!
    Hän nyt havaitseepi.

Huokaus.

    Oi elämäin sa erheinen,
    Sa utupilvi yön,
    Sa heelmä heikkoin voimien
    Ja tulos turhan työn!

    Ah raskasta on olla mun
    Ja tieni vaikeaa,
    Kun alla vaivan kirotun
    Nuor' elo katkeaa!

Rantakoivulleni.

    Rantakoivu, ritvakoivu,
    Tuuletarten tuutima,
    Vienon illan vilvehessä
    Voi, kuin sua lemmin ma!

    Sinä mulle riemujani
    Kesä-illoin soittelit
    Sinä mulle murheitani
    Syksy-öinä säistelit!

    Rantakoivu, lemmenkoivu,
    Suomen surumielen puu,
    Riemun ritva, kaihon katve,
    Kauniimpi kuin kaikki muu!…

    Muu se täällä maailmassa
    Murtuu, jäähtyy, unhoittuu —
    Eipä murru muistoistani
    Kotirannan koivupuu!

Kotoa pois.

    Ja koski se kohisi hiljakseen
    Kuu poikanen kotoa lähti,
    Ja hongat ne huuasi taivaalleen
    Ja ilmeni illan tähti.

    Hän ajeli kankaalla yksin vaan
    Ja kyynel sen silmässä hohti, —
    Hän ajeli matkalle maailmaan,
    Sen outoja oloja kohti.

    Niin yö hänet yllätti joutuisaan
    Ja pimeni ilman pieli,
    Hän muisteli mennyttä lapsuuttaan
    Ja oli niin kaihomieli…

    Mut aamu kun liikahti lintuineen
    Ja urkeni usvasta päivä,
    Hän palttua antoi jo tunteilleen:
    Pois, pois sinä huoleni häivä!

Tähtiyönä.

    Taivaalla on kummat tulet ja sikermiä monta —
    Maailmassa on mustat yöt ja monta onnetonta.

    Ihmislapsi illan tullen tähtien tarhoihin huokaa:
    Oi te tähdet ikuiset, lepo mulle suokaa!

    Ei voi tähdet lohduttaa, ei tietoa mulle antaa:
    Miksi olen syntynyt ja minne mun kohtalo kantaa?

    Taivaalla on kummat tulet ja sikermiä monta —
    Maailmassa on mustat työt ja monta onnetonta.

Inarin immelle.

    Tyttö tumman tunturin,
    Impi inhan Inarin,
    Miks et jäänyt Pohjolaasi,
    Miksi heitit kotomaasi?

    Eikö taivas Lapinmaan
    Vielä muistu mielees vaan,
    Eikö tähtein öinen valo,
    Eikö revontulten palo?

    Siellä sullen lasna jo
    Soitti aallon huuhtelo,
    Kun sa rantakoivun alla
    Istuit nurmen kumpuralla.

    Siellä hongat humisi,
    Lumikummut kumisi,
    Kun sa riensit pulkassasi
    Nimikolla porollasi?

    Eikö mieles sinne vie,
    Minne hupis heitit sie:
    Illan hennot sounti-hetket,
    Virran hurjat koskiretket!

    Oisit sinne tyytynyt,
    Siellä oisit vielä nyt
    Viiman lailla liitämässä,
    Tuulen kanssa kiitämässä!

    Siellä vain sun onnes ois,
    Sieltä kaihot oisi pois,
    Etkä tuntis maailmata —
    Sivistyksen laatimata.

    Etkä tietäis kuinka on
    Neidon sydän rauhaton,
    Kun se lentää lemmen mailla,
    Aina, aina yhtä vailla…!

    Lähde siis jo kotihin,
    Liidä laelle tunturin,
    Siellä pohja puhaltaapi,
    Poskes jälleen ruusut saapi!

    Siellä silmäs kirkastuu,
    Vartes nuori norjistuu —
    Siellä sun on tuttu seura:
    Tundran tuuli, pulkka, peura!

Iltalaulu pohjanmaalla.

    Vaipui jo hetkeksi vaarojen helmaan
    Päivätär hohtavan Pohjolan yön,
    Aallot ne uinahti sileten pintaan
    Syvien vetten päilyvän vyön…

    Hiljaa, oi katso, siellä hän nukkuu
    Kuin punapumpulin peitossa vain!
    Hengitys vienona tuoksuna huokuu
    Salmia, saaria uinuttain.

Pappilan tiellä.

    Pappilan tiellä on punainen silta
    Ja korkea kuusikko-mäki
    Muistatko, muistatko, kesä- oli ilta
    Ja kukkui se kultainen käki?

    Pappilan tiellä on punainen silta
    Jo hiukkasen kallellansa
    Siellä oon tanssinut joka pyhä-ilta
    Mun nuoren neitoni kanssa.

    Pappilan tiellä on punainen silta
    Ja heiluva luhtaheinä —
    Vaan kahden nuoren sydämmen silta
    Se seisoo kuin vuoren seinä!

Majan muutto.

    Kuuleppas sinä kultani
    Jos Lappihin muutettaisiin:
    Järven rannalle, vuoren kannalle
    Majamme rakettaisiin!

    Siellä me yhdessä kodan uksella
    Iltaisin istuttaisi,
    Peuran tiuku kun jängältä sois
    Ja revontulet roihuaisi.

    Siellä me rantoja kesäisnä yönä
    Sotkina soudeltaisi,
    Hilpeän laulumme tunturituuli
    Kauvaksi kuljettaisi.

    Päivä ei laskisi milloinkaan,
    Vaan yölläkin ylvästeleisi,
    Hohdossa loimuvan keträn sen
    Sinilampemme uinaeleisi.

    Ja mitä me siitä huolittais
    Jos majamme matala oisi:
    Matalan majankin permannolla
    Kätkyt se liekkua voisi!

Kesälaulu.

    Ja nyt on kesä ja nyt on lämmin
    Ja kuusessakin on kukka,
    Ja nyt on heinässä hilpeät helpeet
    Ja kahleitta impeni tukka.

    Ja nyt on lintujen liiton aika
    Ja kielojen kukinta-aika,
    Ja vetreän metsän läpitse käy
    Nyt vanamon tuoksun taika.

    Ai auterepilvessä aurinko paistaa,
    Ja tuulet ne lahdella untuu,
    Ja karja se kaahlovi kaihloja syöden,
    Ihan ihmeitä ilmassa tuntuu.

    Ja nyt on kesä ja nyt on lämmin
    Ja tyttö on avojalka —
    Ja ei tällä poijalla paijat paina,
    Kun kulkee se uima-rantaan!

Kun ruis kukkii.

    Heilimöi, heilimöi,
    Halmehemme heilimöi!
    Ruis se siellä lauleleepi
    Hupaisesti hulmuten.

    Irja impi, lieto lintu,
    Lähtekäämme kedolle,
    Käsitysten kävelkäämme
    Aaltoovalle pellolle!
    Joudu, kallis, joudu pois,
    On kuin koko ilma sois.

    Humiskaa te sorjat pellot,
    Laulakaa te tähkäpäät,
    Soikaa nurmen sinikellot,
    Kilvan kaikki heliskäät:
    Heilimöi, heilimöi,
    Halmehemme heilimöi!

Älä sinä tyttö ja älä sinä tyttö!

    Älä sinä tyttö ja älä sinä tyttö,
    Älä sinä metsähän lähde,
    Kun olet koito ja kun olet keito
    Sen sydämmen surusi tähden!

    Älä sinä tyttö metsähän lähde,
    Kun olet yksinäsi,
    Vaan lähde sä sitten kun kerralla käy
    Sun ainoa ystäväsi!

    Aution metsänpä keskellä
    On tyttöni linnunlainen:
    Se riksuttaa ja se raksuttaa
    Ja se on niin surevainen!

Lailla laineen.

    Mua lemmit, luulen, lailla lainehen,
    Mi rantain hietikoita rakastaa:
    Se huuhtoo santaa, armahasti suutelee —
    Mut liittoa ei lujempaa se koskaan tee!

Ballaadi.

    Lintu lenti taivahalla
    Poika souti kuutamalla.

    Järvi tyyni oli vallan,
    Soilta sauhus usvat hallan.

    Kultoaan hän vuotteli,
    Kuunteli ja huuteli…

    Sankka, synkkä sumu on,
    Vesi viekas, pohjaton.

    Rakkaus on synkempi,
    Rakkaus on syvempi.

    Lintu liitää taivahalla —
    Poika lepää aaltoin alla.

Syksy-ilta.

    Syksy-ilta, synkkä, musta,
    Mieli vailla virvoitusta…
    Taivahilla vyöryilevät
    Pilvet raskaat, sateiset.

    Mulla matka maailmalle,
    Sinne aina ankaralle;
    Maantie pitkä sydänmailla,
    Taipaleet niin autiot…

    Suot on suuret soiluvaiset,
    Ojat syvät, ouruvaiset;
    Musta multa mustaa vettä
    Ikävästi pursuttaa.

    Näillä soilla kasva eipä
    Suuren mailman mahtileipä:
    Korte vain ja vaivaiskoivu
    Täällä kasvaa kituen.

Karjalan tyttö.

    Lipise, lipise järven laine,
    Kohise korven koski!
    Tyttöni mun on karjalainen
    Ja punainen sen on poski.

    Tytölläni on sirkut silmät
    Ja suortuvat ilman paulaa,
    Tyttöni nuoren olkapäillä
    Kevään leivoset laulaa.

    Kun minä vien sen venheeseen
    Ja kiertelen saaren rantaa,
    Sorsat sen jäljessä soutelevat
    Ja kaihonsa hälle kantaa.

    Kun minä nostan sen keinuhuni
    Ja kiikutan tahdillensa,
    Kuuset sen kutreja riitelevät
    Ja heiluvat hiljallensa.

    Lipise, lipise lemmen laine,
    Kohise onneni koski!
    Tyttöni mun on karjalainen
    ja punainen sen on poski.

Jos luonani oisit nyt…

    Jos neito sa sinisilmä
    Nyt luonani oisit vain,
    Niin oisi ei ikävä mulla
    Ja turtuis en tuskissain.

    Ma silmäni ummistaisin,
    Pään sylihis painaisin,
    Ja sinulle yksin kaikki
    Minä huoleni haastaisin.

    Et tiedä sa kultakutri,
    Miten tyhjä mun eloni on,
    Mut rinnalla sun se oisi
    Niin täysi ja kaihoton!

Lahjaton.

    Mit' itkee illan hyttynen?
    Se itkee pienuuttaan:
    Se lentäis halki ilmojen,
    Mut eipä jaksakkaan.

    Se näkee pääskyn, jolla on
    Niin nopsat siipyset,
    Se pyrkis samaan rientohon,
    Vaan suo ei lentimet.

    Mut pääsky, pääsky leijaa vaan
    Sen minne mieli vie,
    Se vuoroin viistää taivaan, maan
    On ääretöin sen tie!

    Mit' itkee illan hyttynen?
    Se itkee turhuuttaan;
    On heikko sillä siipynen
    Ja lahja laiha vaan.

Eräs kirje.

    Säilytä siveä sielu,
    Varjele valo elosi!
    Se on kaikista suloisin,
    Elon ehdoista etevin.

    Älä leiki liekin kanssa,
    Tulen kanssa tuhraele,
    Kipinästä tuli syttyy,
    Säkenestä sauhu sankka
    Iäti saat sammutella,
    Eikä sammu sittenkänä!

    Vaan jos sammuukin lopulla,
    Niin on jälki min näköinen?
    Voi! se jälki on järeä,
    Paloraunion näköinen…
    Henkehen se leiman lyöpi
    Rajummin kuin ruumihisen.

    Siksi kiitä virkku sielu
    Luojoasi luonnistasi!
    Ettei sullen se suennut,
    Mikä monta murehutti,
    Elämässä erehytti
    Ja kohtaloissa katkeroitti.

    Mutta varro jo varahin,
    Tarkastele, tutkistele
    Kaikki sielusi sisältö,
    Olentosi ongelmaiset:
    Oletko sinä min näköinen?
    Oletko sinä min tapainen?
    Onko kaikki oikeassa,
    Salaseikatkin sovussa?
    Onko puhdas sun povesi,
    Ja sun rintasi rikoton?

    Näitä tutki sa toesti,
    Ajattele ainaisesti,
    Ällös konsana unohda
    Vaikka hyvinkin kävisi!

Lumimyrskyllä.

    Tuulen, tuiskun lapsi oon,
    Vaikka kirkot kaatukoon!
    Vaikka kaikki
    Talot valot
    Lumiryöppyyn sortukoon!

    Voiman tunnen rinnassain —
    Myrskyssä sen tunnen vain
    Tuulispäissä
    Jättiläissä
    Temmeltelen riemussain!

    Hei sä myrsky möyrysää,
    Talven tyttö hurjapää!
    Sä se vasta
    Luonnon lasta
    Oikein taidat viihdyttää!

En unta saa!

    En unta saa, kun kuudan kirkas päilyy,
    Ja yöhyt tyyni on ja taivas sininen,
    Mun sielussani kummat kuvat häilyy
    Ja mullen soipi harppu salainen,
    En unta saa! En unta saa!

    Ma valvon vain ja haudon haaveitani,
    Ja mietin elämää ja ongelmia sen,
    Ma muistan mennehiä vaiheitani
    Ja kuonaa kuluneiden vuosien.
    En unta saa! Ja valvon vaan!

    En unta saa, kun tunnen kuinka palaa
    Taas lemmen liekki uus mun rinnassain,
    Se vaatii, vaatii lemmen pyhää valaa
    Ja suurta muutosta mun elossain…
    En unta saa! Ja valvon vaan!

Metsässä järvi.

    Metsässä järvi ja vihreä ranta
    Ja rannalla rauhainen kota —
    Sinne sä kerran minut, oma kultani,
    Kanssasi asumahan ota!

    Rannalla siellä on punainen ruuhi
    Ja ruuhessa istuinta kaksi —
    Ei sinun kanssasi, hyvä oma kultani,
    Elo tule ahtahaksi!

    Ruuhessa siinä on rusevat airot
    Ja niillä me soudamme kahden,
    Kun onpi tyyni ja paimenen luikku
    Soi yli mökkini lahden.

    Ruuhessa laulaa ihana impi
    Ja rinnass' on kukkia tuomen —
    Ja näinpä me soudamme suvisessa yössä
    Kunnekka koittaa huomen!

Lippa.

    Lippa! Lippa! Voi herranterttu,
    Kuinka se Lippa suloinen on!
    Aivanhan pääni on pyörryksissä
    Ja tunteeni lämpö on lausumaton.

    Herranterttu ja herranenaika!
    Ristissä käsin ma katselen vain,
    Kuinka hän keikkuvi loimuvin silmin
    Hiuksia pitkiä huiskuttain.

    Mut kummallista, se kummallista
    Että mun lempeni kestää vaan,
    Vaikka hän villinä kättäni vieroo —
    Suudelmasta ei puhettakaan!

    Hah, hellanletta ja hulivilihupsu!
    Kuulkaa hellintä kertomustain:
    Hyvää-yötä kun toivotti Lippa
    Hapsia hiukan sen hipasta sain!

Helmikuun-illa.

    Ja niin on lauha ja lämpöinen
    Tämä Suomeni talvinen ilta,
    Ja niin on hellä ja hiljainen
    Tuo tuiskukin taivahilta.

    Ne on keijuset keveät, pellavapäät,
    Jotka ilmassa ilakoivat,
    Ne tanssivat talven riemua näät
    Ja sen kauneutta karkeloivat.

    Ja tanssiessaan ne laulavat vaan:
    Me lapsia olemme Lapinmaan,
    Ja meitä on sangen monta!

    Nuo tuulettaret ja ilmattaret
    Ja satujen suopeat unettaret
    Ne meidän on siskojamme.

    Jos väsyvi ken, me otamme sen
    Ja laskemme untuvapatjoillen
    Ja peitämme pehmoisesti!

    Niin niin on lauha ja lämpöinen
    Tämä Suomeni talvinen ilta,
    Niin niin on hellä ja hiljainen
    Tuo tuiskukin taivahilta.

    Ne on keijuset keveät, pellavapäät,
    Jotka ilmassa ailakoivat,
    Ne tanssivat talven riemua näät
    Ja sen kauneutta karkeloivat.

Sytytetty — sammutettu.

    Sytytin, sytytin kynttilän kerran
    Ja annoin sen kultani käteen:
    "Tuossa on sulle nyt kynttilä,
    Jonka valossa hyvästi näkee!"

    Katsoin ja katsoin, ja kultani kuiskas:
    "Liian sen sydän on suuri!
    Loimuten liekki sen leimahtelee,
    Vaan loppuvi välehen juuri."

    Odotin, odotin seitsemän vuotta,
    Tarjosin kertaa toista:
    "Liiaksi pieni sen sydän nyt on,
    Ei liekki sen kylliksi loista!"

    Sammutin, sammutin kynttilän kurjan
    En sitä sytytä ikään —
    Kultani silmiä valaista ei
    Voi maailmassa nyt mikään!

Kullan reki.

    Kullan reki rakettihin rannan raitasista,
    Kaplahat sen kaattihin nuorista kuusosista.

    Kullan reessä aisat ovat ahon pihlajista,
    Saverikot siinä soivat valkokoivusista.

    Kullan reessä sepipuut on punapaju-puusta,
    Liistehet sen liistettiin kotilaakson suusta.

    Kullan reki valmistui jo varhain maaliskuussa,
    Kun nuo helohanget soi ja mahla juoksi puussa.

    Tule, riennä oma kulta, nouse noutajaksi,
    Piikas pieni odottaa sen rekes laulajaksi!

Haltijat.

    Kipsutellen,
    Kapsutellen
    Hiihti herra kinosten;
    Sipsutellen,
    Hipsutellen
    Hiipi impi kukkaisten.

    Kumpuralla
    Kuusen alla
    Kohtasi ne toisiaan,
    Kättä löivät,
    Kyynelöivät,
    jälleen yhteen tultuaan.

    Päivä loisti;
    Metsä toisti
    Kuiskeet luonnon haltijain:
    Virrat aukes,
    Lammet laukes
    Suihkannasta suudelmain.

    Nilkutellen,
    Nyyhkytellen
    Poistui herra kinosten;
    Hymyellen,
    Hehkuellen
    Tanssi impi kukkaisten.

Kaislan kohtalo.

    Kaisla rannallansa soi
    Ja aallokossa itki,
    Talvi sai ja jään se toi
    Ja kaislan tuohon kytki.

    Nyt ei kaisla keikukkaan,
    On jäykkä vain ja jäässä,
    Se silloin tällöin vonkuu vaan
    Nyt talven tuiskusäässä.

    Mut kevätsää kun kerran saa
    Ja järven jäät ne liikkuu:
    Tuo kaisla kylmä katkeaa
    Ja lautan päällä kiikkuu.

    Kai kaisla silloin parahdat,
    Kun hyöky pääsi leikkaa,
    Kai kevättuulta kirahdat
    Kun lennät kuperkeikkaa!

    Oi kaisla! Miksi kaunaa noin
    Sull' luonto äiti kantaa,
    Kun sinut surmaa suuteloin,
    Vaan muille hengen antaa?

Piirilaulu.

    Huojui, huojui suuri honka
    Kaiskun kankahalla —
    Keikkui, keikkui nuori neito
    järven rantamalla.

    Kaatoi, kaatoi tuima tuuli
    Hongan kankahalta —
    Ryösti, ryösti raivo kulta
    Neidon rantamalta.

Olin sairas.

    Olin sairas ma aivan ja hoitoa vailla,
    Koko maailma musteni silmissäni…
    Miks tullut et luokseni silloin?
    Miksi?

    Olin sairas, niin sairas ja hellyyttä vailla
    Ja houriossain minä huutelin sua…
    Miks tullut et luokseni silloin?
    Miksi?

    Sua huutelin päivin, sua huutelin öisin,
    Sua tuskani haaveissa suutelin myös…
    Voi miksi et tullunna silloin?
    Voi miksi?

    Minä rukoilin taivasta, kohtalon herraa
    Minä pyytelin henkiä helvetin yön…
    Et tullunna luokseni kuiten!
    Et tullut!

Uusi kulta ja vanha kulta.

    Uusi kulta kumuin kulki
        Virmo-varsallansa —
    Vanha kulta vaelteli
        Sokealla tammallansa.

    Uuden kullan varsalla
        Oli kultakulkusetkin —
    Vanhan kullan tammalla
        Vaskesta oli netkin.

    Uuden kullan varsan tiuvut
        Soi kuin sinikellot,
    Suviruis kun heilimöi
        Ja aaltoo ahopellot.

    Vanhan kullan tamman tiuvut
        Rämisten ain soivat,
    Pahan mielen mulle vain
        Ja harmin tunnon toivat.

    Uuden kullan otin minä
        Avosylin vastaan —
    Vanha kulta valitteli
        Lailla lahorastaan.

Petetty.

    Silloin olin minä onnellinen kun olin kultani kanssa,
    Kulta se minua haastatti kuin lempilintuistansa.

    Niin, silloin olin minä onnellinen, kun minun kultani sanoi:
    Ole sinä mun ja minä olen sun! ja rukoillen mua anoi.

    Ja minä olin hänen ja hän oli mun ja taivas se meitä vain kuuli,
    Ja kummun kuusessa käki soi ja hiljaa humisi tuuli.

    Vaan sitten olin minä onnetoin, kun hän minut jätti ja heitti —
    Silloin itkin mä itseksein ja yö minun sieluni peitti:

    Oi sinä kultani kumminkin, miks houkutit hentoa lasta?
    Tulkoon turma nyt sullekkin ja tuomio taivahasta!

Seinäkantele.

    Syksy-yöhöt, murhan musta,
    Mistä löytäis lohdutusta…
    Oi jos edes yksi tähti
    Mulle tietä valaiseis!

    Kuljen, kuljen kärrylöissä,
    Hetki lie jo puoli-öissä.
    On se elo sentään ontto,
    Kumma, kurja, pimeä…

    Hiljaa! Kuule! — Mistäs soitto?
    Mistä ääni outo, loitto,
    Väristen kuin orpolapsi
    Yössä alkoi valittaa?

    Surumielin tuota kuulen:
    Ei! ei oo se humu tuulen,
    Vaan on vaskikieli yksi
    Mökin seinään lyötynä.

    Siinä se on pieni peikko —
    Viime vaskikieli heikko
    Jäänyt Väinön kanteleesta
    Yksin yössä raikumaan!

    Töllin poika rimpisuosta
    Löysi sen ja kohta tuosta
    Seinäkanteloisen laati
    lloks' iltapuhteitten.

    Sitä myöten kuni tuulee,
    Vaskikielen hälyn kuulee;
    Jääpi kuuntelemaan tuota
    Yksinäinen matkamies.

Turjan tyttö.

    Ruijan rannalla Jäämeren seljältä raittihisti tuulee,
    Tuulen huminata siellä yöt ja päivät kuulee.

    Tuntureita Turjan tyttö peurallansa kiitää,
    Kinoksissa pulkka kierii, lempeästi liitää.

    Tuisku mailla myllertää jo risukoissa riehuu,
    Tunturilla tuulispäissä heilani helmat liehuu.

    Tuntureilla talvisaika on kuin kuohuva koski,
    Mutta siellä sirkeneepi pulmuseni poski.

    Kuule, kuule noita-neito, ota minut myötä,
    Sinun kanssa katsella ma tahdon Lapin yötä!

Heikot hetket.

    Kun heikot hetket mua lyö,
    Kun päiv' on musta niinkuin yö
    Ja tuska suurimmillaan,
    Ma silloin epätoivossain
    Käyn eteen lapsuus-jumalain
    Näin hälle lupaellen:

    "Oi taatto suuri orpojen,
    Jos autat nyt, niin koskaan en,
    En koskaan sua hylkää!
    Ma muutan muodot elostain,
    Ma raastan raiskat sielustain,
    Ja halvat halut heitän!…

    Ma synnin saastan povessain
    Lyön pirstaksi ja suurta vain,
    Vain suurta suosiellen,
    Ma hyveen teitä kulkien
    Ja paheen portit sulkien
    Näin pyhään pyrjin vainen!…

    Voi Jumalain, voi auta nyt!
    Jos autat nyt, en elänyt,
    En elänyt ois turhaan:
    Tää elo vielä kukoistais,
    Tää korsi vielä voiman sais
    Ja heelmät hellät kantaisi…"

    Noin rukoilen, ja Jumalain
    Mun kuulee kurjan rukoustain
    Ja avun mulle antaa —
    Mut voipa voi! tuo ihminen
    On kehno kaiku jumalten,
    Maan multaa matalampi!

    Kun onnen hetket näet sen lyö
    Ja poistuu epätoivon yö
    Ja päivä sille paistaa,
    Silloinpa silloin unhoittuu
    Tuo heikkoin hetkein parkusuu,
    Sen lupaus, sen päätös…

    Ja alttarilla maailman
    Taas suurisuisna suitsutan
    Ja nauran Jumalallein
    Ikäänkuin ois tuo Jumalain
    Mua varten luotu orja vain,
    Mi totteli, kun käskin!

    Kun heikot hetket taas ne lyö
    Ja taasen tulvii turman yö
    Mun kehnon rintahani:
    Niin tokko enää uskallan
    Valittaa eessä Jumalan —
    Hän eikö minut kiroo?

Oi lemmi, lemmi minua!

    Oi lemmi, lemmi minua!
    Ma menehdynhän näin,
    Vain sinusta, vain sinua
    Nyt huokuu elämäin!

    On päivyt turha, ellen saa
    Sua lasnain tuudittaa,
    Työ rauhaton ja katkeraa
    Sua vailla vaeltaa.

    Jos hiukses hienot hulmahtais
    Mun vasten poskeain,
    Ja pääsi pieni uinahtais
    Ees hetken helmassain:

    Niin sua, oi kuinka hiljakseen
    Tää käsi koskettais!
    Ja huulet mulla rukoukseen
    Luo Luojan sopertais…

Hyljätty hauta.

    Kun ma täältä kuolen pois,
    Ei mua kukaan itke,
    Eikä rikkaruohoja
    Mun haudaltani kitke.

    Rikkaruohot rehoittaa,
    Ristinikin peittää,
    Kukkakurjan tuuletar
    Vain salaa sinne heittää.

    Näinpä hauta hyljätyn
    Unhossaan saa olla,
    Kulkukoirat toisinaan
    Sen ulvoo nurmikolla.

Tikan sauna.

    Kuljin tietä tiepottelin —
    Kuulin tikan takovan:
    Mitä sinä, tikka rukka
    Siinä nyt noin askaroit?
    — Puita tässä pilkon vaan!
    Mitä sinä niillä puilla?
    — Saunoani lämmitän!
    Missä sulla sitten sauna?
    — Tuolla notkon pohjalla!
    Onko hyväkin se kyly?
    — Kyly kaunis, kultainen!
    Kuka sulle löylyn lyöpi?
    — Sirkka neito simasuu!
    Sekö pääskin peseleepi?
    — Sepä se, no kukas muu
    Kukas siroo suortuvasi?
    — Palokärki parku-ämmä,
    Hornan musta ruotimuori,
    Sadesäiden rääkylintu,
    Pilven airut punapilkka.

Kullan ometta.

    Oman kullan ometassa lehmät lempeäst' ammuu,
    Sinne mun tyttöni illoin käy, ei päre tuulessa sammu.

    Oman kullan päreessä on sysimusta karsi,
    Oman kullan ometassapa lumenpuhdas on parsi.

    Tyttöni lypsää lehmyttään, tuota Rimmenruusuansa,
    Lauhkeasti laulelee hän hapset hajallansa.

    Noin hän siinä laulelee: hei tuulan tuulan teijaa!
    Tämä tyttö hyvä on ja sit' ei pojat veijaa!

Pai, pai!

    Pai, pai,
    Vys, vys…
    Pikku Maikki,
    Äidin Maikki,
    Istuu tuvan portahilla
    Hypitellen,
    Hyssytellen
    Nukkeansa nukutellen.

    Pai, pai,
    Nuku nyt!

    Pikku Maikki,
    Mamman kaikki,
    Tuonoin oli talosilla
    Riemussansa,
    Tolkussansa
    Hyvän naapur-Kallen kanssa.

    Pai, pai
    Nuku jo!
    Pai, pai, pai,
    Vys, vys, vys!

    Pikku Maikki,
    "Lehmi-Maikki"
    Kera käypi lypsylläkin
    Kallen kanssa
    Rakkahansa
    Lämmintä maitoo juomassa.

Ma muistelen kotoa kaukaisaa.

    On syksyn pimeys, synkeä sää,
    Niin sankkana satavi pilven pää,
    Ja tuuli se katuja pyyhkielee
    Ja nurkissa vonkuu ja nyyhkielee…

    Ma muistelen kotoa kaukaisaa,
    Kuin sielläi ne tuulet nyt tuivertaa,
    Ja kuinka lie komean kolkkoa yö,
    Kun aallot mun kotoni rantoja lyö.

    Niin: vaaralla siellä se pappila on,
    Se vanha ja ränstynyt, korjaamaton,
    Niin tummana seisovi kartano tuo,
    Ja isäni huone vain valoa luo.

    Hän lamppunsa ääressä istuvi siin,
    Ja miettivi saarnaansa hartaana niin,
    Mi hiljaisuus, mikä tyhjyys, voi!
    Vain ulkoa myrskyn sävelet soi.

    Ja keittiön kammaristapa myös
    Yks kynttilän valkea vilkkuvi yöss':
    Mun äitini siellä on puuhissaan,
    Nyt sukkia parsivi huolissaan.

    Vaan saliss' ei tulta näy laisinkaan,
    Sen ovi on hiukkasen ravollaan,
    Ja forttepiaanoa kummissaan
    Kissanpoika se näppivi vaan.

    Mutta kun muistan sun "vanha puol'"
    Täyttävi rintani riemu ja huol':
    Siellähän kesäni, jouluni ain
    Asunut oon kuni ruhtinas vain!

    Nytpä se huoneeni autio on,
    Tomussa kielet on kantelon,
    Seinällä riippuvi pyssy ja vyö,
    Hyllyllä hiiret leikkiä lyö…

    Ma muistelen kotoa kaukaisaa
    Ja mieleni suruiseksi niin saa,
    Ma kuuntelen sateen solinaa,
    Ja sieluni kolkkoja aavistaa…

Helmille.

    Salli, Helmi, hulmahella
    Hiukses vapahasti,
    Kesätuulen tuuitella
    Anna lauhkeasti!

    Luojan lykky neittä nuorta
    Paljon pakeneepi,
    Jos se sorjat suortuvansa
    Solmuun siteleepi!

    Eikä ota, eikä huoli
    Sitä neittä sulho,
    Joll' on kassa katkettu
    Tai kukkura kuin kulho.

    Senpä immen, lippakengän
    Poijat vainen korjaa,
    Joka kassaa kanteleepi
    Liehuvaa ja norjaa!

Kenen ottais?

    Kotikorven rinteillä
        on paljon marjamaita
    Kotikylän tyttöjä
        on paljon tarjokkaita.

    Marjamaat on paikotellen
        tiheää ja harvaa —
    Kenen ottais poika nuori,
        itsekään ei arvaa!

Sinä ja minä.

    Sinä se oot kuin vihanta tammi
    Rannalla vilppahan virran vaan:
    Elämän nesteitä ehein juurin
    Juopi se nisistä mehevän maan.

    Päivästä päivään latva sen nousee,
    Nuorena nuojuu se taivasta päin,
    Lehvien alla lyö leikkiä immet,
    Niin armas on siimeksessä sen näin.

    Aamu on koituva, jolloin se laulaa:
    "Kuningas muiden ma puiden nyt oon
    Mun ikihuminan rinnalla toisten,
    Honkainkin humina vaijetkoon!"

    Minä se oon kuin riutuva raita
    Reunalla kuohuvan kosken vaan,
    Elämän mehuja ruhjotuin juurin
    Imee se rinnasta kalliomaan.

    Eipä sen elämä eisty, ei kartu,
    Eipä sen oksat versoa voi,
    Eipä sen lehvät varjoksi vartu,
    Ei ilokantelot alla sen soi.

    Vaan sen latvapa kuihtuu ja kuivuu,
    Kelmeenä pilviin se käyristelee,
    Silloin ja tällöin muuttaja-linnut
    Oksan lengolla levähtelee.

    Eikä sen humina kauvaksi kanna,
    Juurella ken lie, kuulevi sen,
    Kuulevi kuinka se voihkien yhtyy
    Pauhuun aaltojen, kuohuvien.

    Ilta on tuleva, jolloinka raita
    Kitisten kaatuvi kallioltaan,
    Ei sitä syysyön myrskytär taita,
    Itse se taittuvi heikkouttaan.

Suomussalmi — kotiseutu.

    Suomussalmi — kotiseutu,
    Tervan, pettuleivän maa,
    Taasko jylhät korpimaasi
    Polo poika nähdä saa!

    Taasko järves musta aalto
    Kolkoin äänin rantaas lyö,
    Taasko kaihon pohjattoman
    Nostaa kuulas kesä-yö!

    Täällä vainen tervapurret
    Puhkoo vettä vellovaa,
    Täällä lumirinta-kuikka
    Laulaa virttä haikeaa.

    Eipä keinu kullan purtta,
    Eipä liiku lintuain,
    Yksin yössä polo poika
    Lainehia laskee vain!

    Suomussalmi — surun salmi,
    Autioiden soiden maa,
    Sua kuiten korven poika
    Kaihoissaankin rakastaa!

Muistelma ulkomaalla.

1.

    Oi muistatko tuloa vieraalle maalle,
    Kun syreenit kukki ja sisava soi —
    Niin outoa mulle siell' oli kaikki,
    En unhoittaa sitä kevättä voi!

    Ma nuorena saavuin syntymämaastain
    Ens kertaa ja yksin nyt maailmaan,
    Ja mull' oli rinnassa pelko ja kammo:
    "Oi minne nyt poloinen joutunenkaan!"

    Vaan siell' oli vastassa ystävän lämpö
    Ja kohtelu hertas ja kotoinen!
    Ja vaikk' olin vieras ja vaikk' olin vento,
    Ma sain kuni sarjahan omaisten.

    Ne veikaten vei minut veljeksensä
    Ja istutti seurahan parhaimpaan,
    Ja riemuiten kaikki he kyseli multa
    Nyt kuuluja suloja Suomeni maan.

    Niin vapaasti vallan ja peittelemättä
    Ma kertoa sain yhä uudestaan:
    Kuin vuolaat sen virrat, kuin pitkät sen päivät
    Ja millaiset yöt tuhatjärvien maan!

2.

    Oi muistatko iltoja vieraalla maalla,
    Kun hämärä syntyi ja kohosi kuu!
    Ma istuin sun majasi ikkunalla,
    Ja hiljaa suhisi poppeli-puu…

    Ja mull' oli mukana Karjalan kannel,
    Se ainut kumppani loihtujen maan,
    Voi kuinka sen sävelet kelpasi sulle,
    Kun kansani lauluja soittelin vaan!

    Sa syntynyt olit Kaukaasian maissa
    Ja etelän vertakin suonissas ui —
    Mut Suomen kannelta soiteltaissa
    Sun sielussas Pohjola vain kuvastui!

    Ja monta kertaa sa lausuit mulle:
    "Oi Suomeen, Suomeen päästä jos vois!"
    Ah, siitä on kulunut päiviä paljon,
    Mut on kuni äänesi vielä se sois…

3.

    Ja muistatko retkiä vieraalla maalla,
    Kun aroja aavoja astueltiin,
    Kun vainion yllä vilisi auer
    Ja katseemme katkesi äärettömiin…

    Ne tunteita mitähän loihtivat sieluun
    Nuo Venäjän lakeat laitumet vaan!
    En tiedä, mut kunnioittain minä muistin
    Googolin itkemän isien maan.

Yö.

    Yö niinkuin tumma enkeli
    Maan päälle laskihen
    Ja hiljaa utusiivillään
    Noin hämyyn peitti sen.

    Ja tuli vetten tyyneys
    Ja tuulten uinahdus,
    Ja rauetessa ruskojen
    Soi metsän huokaus.

    Oi yö! ma silloin huudahdin,
    Sa yöhyt kotimaan,
    Kun sinut näen, niin elämä
    On unta mullen vaan!

Tytön rukous.

    Kulta onpi ampumassa,
    Kullan koira haukkumassa —
    Minä tyttö kotisalla
    Varron kultaa vartomalla:

    "Älä sinä kultani, älä vain,
    Älä ammu oravaista!
    Ken se kuusen latvassa
    Kävyt sitten maistaa?

    Älä sinä kultani, älä vain
    Jänisparkaa sihtaa!
    Kenpä jänön poikasille
    Sitten antais vihtaa?

    Älä sinä kultani kuolettaa
    Sinisorsaa koita!
    Kukas sitten sorsan pojat
    Uittelee ja hoitaa?"

    Eipä kuullut kultani
    Hennon huuteloita:
    Palas julma saaliineen,
    Pyysi suuteloita.

Elokuun viime ilta.

    Niin mietteissään nyt seisoo meidän metsä
    Syyskuutamossa hiljaa kylpiellen,
    Ma kotimäelläni katson, katson,
    Yön tyyneyttä tuota ihmetellen.

    Ei kesän vihanuus oo kuiten kuollut,
    Jos koivua jo syksyn kultaa kelta,
    Ja vielä eilen näin mä täällä pääskyn,
    Mi viserteli riihen katokselta.

    Mut mistä hiljaisuus nyt aivan outo?
    Ja tämä kylmä, kirkas kuutama? —
    On niinkuin kaiken tässä aavistaisin,
    Vaan niinkuin ei ois siihen sanoja…

Päiväkirjan lehti.

    Kuutamossa kuljen —
    Kärsimystä tunnen,
    Rinnallani on
    Paino kohtalon.

    Ken mua muisteleisi,
    Säälis, kaipaileisi,
    Kenpä hellä ois,
    Lohdutusta tois?

    Ei! Nyt näen sen varmaan
    Tieni surun harmaan:
    Kuolla jos jo vois,
    Parempi se ois!

    Kuutamossa kuljen —
    Kärsimystä tunnen;
    Rinnallani on
    Paino kohtalon.

Yksin olen heitetty.

    Yksin olen heitetty
    Kuin louhirannan kukka:
    Eipä sen vierellä vihertele
    Se raitis nurmen nukka.

    Aallot sille pauhailee
    Ja suuret tuulet ärjyy,
    Sitä se tumma kuuntelee
    Ja viluissansa värjyy.

    Jos se saisi hoidon muun
    Ja pääsis taimitarhaan,
    Sekin kukka kukoistais,
    Ei kuihtuis liian varhaan.

    Kunpa rantaa asteleis
    Se hellä nuorukainen,
    Ehkä koidon korjoais
    Ja ottais angervaisen…

    Yksin olen heitetty
    Kuin louhirannan kukka,
    Vierellä sen vihertää
    Vain pajupensas rukka.

Miettivä.

    Minä mietin ja mietin ja huokailen
    Ja selville koskaan pääse ma en.

    Minä mietin kohtalon kovuutta
    Ja huokailen eloni turhuutta.

    Mikä se otti mun onneni?
    Ja mikä se estävi elämäni?

    Itse ma hukkasin onneni tien —
    Itsekkö kuiten ma syyllinen lien?

    Minä mietin ja haudon ja huokailen
    Ja selville koskaan pääse ma en.

Kun lunta sataa.

    Hiutaleet ne heijaa,
    Heija leija vain!
    Lemmen tunne leijaa
    Mulla sielussain.

    Kullan luota kuljen,
    Hiljaa hyräilen,
    Silmät umpeen suljen,
    Häntä muistelen.

    Oi sä lumituisku,
    Lieto, pehmoinen!
    Oi sä immen muisku,
    Immen puhtoisen!

Sa lausuit hyvää-yötä vain.

    Sa lausuit hyvää-yötä vain
    Ja suljit oves kiini,
    Ma katsomaan jäin jälkehes
    Ja vaivuin aatelmiini.

    En kammioosi tohtinut
    Niin myöhään enää tulla…
    Sun katsettas ma muistin vaan —
    Se kuni syytti sulla.

    Ma kuuntelin ja kuulin kuin
    Sa siellä itkit hiljaa —
    Noin kastelee, ma aattelin,
    Syyssade pientä liljaa…

    Voi, silloin heltyi sieluni
    Ja suli sydän sulle:
    Sua rakastan, sua rakastan!
    Oi, anteeks anna mulle!

Miks suhiset tuuli niin kolkosti?

    Miks suhiset tuuli niin kolkosti
    Mun majani ympärillä?
    Niin täytät sieluni murheilla
    Ja aatteilla ikävillä.

    Sun sointias lasna jo kuuntelin
    Kun kehdossa keinuelin,
    Sua milloin pelkäsin, ihailin
    Tai kainona kummastelin.

    Sua enkelikseni kuvailin,
    Mi öin mua valvatteli,
    Se vuoroin siunasi laulullaan
    Ja vuoroin varoitteli…

    Miks suhiset tuuli niin kolkosti
    Mun majani ympärillä?
    Mun sieluni täyttyvi murheilla
    ja kuvilla hämärillä.