The Project Gutenberg eBook of Valkoiset sisaret: Tarina kahdenneltatoista vuosisadalta, by Florence L. Barclay

      I. Maanalainen tie.
     II. Mary Antonyn pakinoita.
    III. Prioritar saapuu.
     IV. Priorittaren rukous.
      V. Oikullinen nunna.
     VI. Hurmepukuinen ritari.
    VII. Luostarin Madonna.
   VIII. Myrskyn siivillä.
     IX. Prioritar sulkee oven.
      X. Kutsumaton vieras.
     XI. Menneitä aikoja.
    XII. Voi meitä poloisia!
   XIII. Ritarin rukous.
    XIV. Jäähyväiset.
     XV. Mary Antonyn rukous.
    XVI. Kaamea kaiku.
   XVII. Mary Antonyn erehdys.
  XVIII. Tuomiokirkon kryptassa.
    XIX. Piispan vierailu.
     XX. Rautatammi ja misteliköynnös.
    XXI. Salajuonia.
   XXII. Veli Philipin kertomus.
  XXIII. Keskiöinen kohtaus.
   XXIV. Paavin lupakirja.
    XXV. Mary Antony ja piispa.
   XXVI. Rakkaus ei väsy koskaan.
  XXVII. Naisen omatunto.
XXVIII. Valkoinen kivi.
   XXIX. Mary Antonyn näky.
    XXX. Vaikeampi osa.
   XXXI. Isonkuovin kutsu.
  XXXII. Suuri parantuminen.
XXXIII. Mary Antonyn varokeinoja.
  XXXIV. Mora de Norelle.
   XXXV. Ruusutarhassa.
  XXXVI. Sisäinen taistelu.
XXXVII. Alapriorittaren selonteko.
XXXVIII. Piispa valvoo.
  XXXIX. "Loistava ritari".
     XL. Nunnan sydän.
    XLI. Piispa muistelee menneitä.
   XLII. Varoitus.
  XLIII. Vanha kohtauspaikka.
   XLIV. "Minä rakastan sinua".
    XLV. Rastaan laulu.
   XLVI. "Kuinka voin erota sinusta?".
  XLVII. Yllätys.
XLVIII. Omituinen sattuma.
   XLIX. Kahdesti petettynä.
      L. Hopeakilpi.
     LI. Jalot sydämet eroavat.
    LII. Enkelilapsi.
   LIII. Pyhällä vuorella.
    LIV. Näkymätön.
     LV. Naisen sydän.
    LVI. Tosi näky.
   LVII. Yksinään matkalla.
  LVIII. Soturin sydän.
    LIX. Kodin Madonna.
     LX. Luostarin kello.

MAANALAINEN TIE

Iltapäiväauringon kaltevat säteet tulvivat sisään holvikaarista, ulottuen leveinä kultajuovina pitkin luostarin pylväskäytävän kivilaattoja.

Vanha maallikkosisar Mary Antony astui ulos kammiokäytävän viileästä siimeksestä ja räpyttäen silmiään auringonpaisteessa laahusti vitkaan määräpaikalleen kuorikellarista johtavan portaikon päähän, mistä piakkoin saapuisi iltamessusta palaavien nunnain äänetön kulkue.

Päivittäin he menivät ja päivittäin he tulivat pitkin, maanalaista tietä, yli peninkulman [tässä kuten myöhemminkin englannin peninkulmia. Suom.] pituista käytävää, joka Valkoisten nunnain luostarista Whytstone in Clainesissa ulottui P. Marian ja P. Pietarin kirkkoon, Worcesterin kaupungin muurien sisäpuolella kohoavaan ylvääseen katedraaliin.

Astuen tähän käytävään oman luostarinsa kuorikellarista he vaelsivat pimeässä aurinkoisten ketojen alitse, sivuuttivat ulkoportin kohdan ja liikkuivat äänettömänä kulkueena, yläpuolellaan kaupungin eloisat kadut, kunnes ennättivät tuomiokirkon kryptaan.

Kryptasta johti seinään rakennettu portaikko kuorin yläpuolella olevaan kammioon, missä Worcesterin Valkoiset nunnat näkemättä ja näkymättä päivittäin kuuntelivat, kun pyhät veljet alapuolella lauloivat iltamessuaan.

Sisar Mary Antonyn tehtäväksi oli annettu laskea nuo viisikolmatta hunnutettua olentoa, kun he portaikkoa myöten katosivat maan alle, ja laskea heidät uudelleen, kun he jälleen ilmestyivät näkyviin ja juhlallisen hiljaisina astuivat pylväskäytävää pitkin poiketen kukin omaan kammioonsa viettämään rukouksessa ja hartaudessa aikansa, kunnes refektorion kello kutsuisi heidät ilta-aterialle.

Tämä Valkoisten nunnain laskeminen oli peräisin siitä päivästä jo yli puoli vuosisataa takaperin, jolloin Agatha sisar, pitkällisen paaston uuvuttamana ja sattuen astumaan kulkueen viimeisenä, oli pyörtynyt ja vaipuen äänetönnä maahan oli kenenkään huomaamatta unohtunut yksinäisyyteen ja pimeyteen.

Tämän hurskaan naisen tapana oli viipyä omassa kammiossaan vesper-messun jälkeen välittämättä illallisesta; sen vuoksi ei hänen poissaoloaan huomattu ennen kuin seuraavana aamuna, jolloin Mary Antony, havaiten kammion tyhjäksi, riensi ilmoittamaan, että vaellettuaan kauan Enokin tavoin Jumalan kanssa Agatha sisar oli nyt Enokin lailla viety taivaaseen!

Nunnat, jotka kerääntyivät kammioon, omaksuivat Mary Antonyn käsityksen tästä oudosta tapahtumasta, polvistuivat permannolle tyhjän vuoteen ääreen ja vaipuivat hartaaseen rukoukseen.

Mutta silloinen prioritar oli käytännöllinen luonne; hän määräsi heti lyhdyt sytytettäviksi ja lähti itse etsimään maanalaisesta käytävästä.

He tapasivat hänen hennon ruumiinsa pitkällään oven edessä, ja kädet olivat ruhjoutuneet verille taottuaan hurjasti sen raudoitettua pintaa.

Hän oli juoksennellut edes ja takaisin kosteassa pimeydessä kolkuttaen ensin luostarin pylväskäytävän alapuolella olevaan oveen, sitten toiseen oveen, joka peninkulman päässä johti tuomiokirkon kryptaan.

Mutta nunnat olivat sulkeutuneet kammioihinsa etäälle pylväskäytävästä; Worcesterin kaupungin kelpo asukkaat nukkuivat rauhallisesti uneksimattakaan tuosta epätoivoisesta olennosta, joka juoksi edes ja takaisin heidän alapuolellaan — hoiperrellen, kompastellen, kaatuillen, nousten jälleen kaatuakseen, rientäen kaiken aikaa sokeasti eteenpäin; ja kuulusteltaessa tuomiokirkon suntio tunnusti, että kuullessaan kuorikellarista huutoja ja kolkutusta niin myöhäisellä hetkellä hän oli joutuisasti sulkenut ulko-oven, lukenut ave-rukouksen ja lähtenyt kotiin illastamaan; tiesihän hän hyvin, että moiseen aikaan saattoi siellä alhaalla vaeltaa vain pahoja henkiä suuressa tuskassa.

Niin oli sisar Agatha parka kovien kärsimysten jälkeen päässyt rauhaan, ja suuresti kunnioitettiin hänen muistoaan aina siitä pitäen.

Enemmän kuin viisikymmentä vuotta oli vierinyt. Silloinen prioritar ja useimmat niistä, jotka olivat astuneet tuossa kulkueessa, olivat jo kauan maanneet Agatha sisaren vieressä luostarin kalmistossa. Mutta Mary Antony, joka oli nyt vanhin maallikkosisarista, ei herennyt koskaan laskemasta tarkoin, sikäli kuin nuo hunnutetut olennot vaelsivat hänen ohitseen, eikä kertomasta kaikille uusikoille tämän välttämättömyyden surullista syytä. Ja niin se nunna, jonka vuoro oli astua viimeisenä kulkueessa, rukoili, ettei hän joutuisi kuulemaan takanaan Agatha sisaren kiireisiä askelia; eikä kukaan lähtenyt yksinään pylväskäytävään pimeän tultua, jotta ei kuulisi Agatha sisaren poloisten hentojen käsien takovan oven raudoitusta.

Niin jättää kiusaantuneiden aivojen tuska häviämättömän merkin ympäristöön, missä mieli on muinoin kärsinyt, vaikka vapautunut henki onkin jo aikoja sitten paratiisin rauhassa unohtanut tuon lievän koettelemuksen, jota kesti vain sen tuokion, minkä se tarvitsi iki-iloon siirtyäkseen.

Viime aikoina oli vanha maallikkosisar Mary Antony alkanut pelätä, että sattuisi tekemään jonkin erehdyksen tässä juhlallisessa laskutoimituksessa. Sen vuoksi hän oli sydämensä syvyydessä keksinyt keinon, jonka hän pani täytäntöön skapularionsa suojassa. Vyötaskussaan hänellä oli varalla viisikolmatta kuivattua hernettä. Kun sitten kukin hunnutettu olento, noustuaan kryptan ovelta johtavia portaita, siirtyi verkalleen ohitse, pudotti hän herneen oikeasta kädestään vasempaan. Kaikkien hurskaiden sisarten astuttua ohitse oli hänellä, jos kaikki olivat palanneet, vasemmassa kädessä viisikolmatta hernettä eikä pussissa ainoatakaan.

Tämä salainen herneiden käsittely muuttui jonkinlaiseksi leikiksi Mary Antonylle. Hän säilytti herneitä pienessä palttinapussissa, ja usein otti hän ne esiin ja leikki niillä ollessaan yksinään omassa kammiossaan, sijoitti kaikki riviin ja määräsi oman makunsa mukaan, mikä herne esittäisi kutakin noista hurskaista sisarista.

Iso valkoinen herne, hienomman näköinen kuin toiset, oli jalo prioritar itse. Muuan hiukan kurtistunut herne, kova, ruskea ja rosoinen, sai edustaa äiti alaprioritarta, vanhahkoa nunnaa, jota Mary Antony ei rakastanut, koska hänellä oli terävä kieli ja kärkäs silmä huomaamaan virheitä. Ja eräs väritön pilkullinen herne oli muka sisar Mary Rebecca, jota vanha maallikkosisar halveksi sydämensä syvyydestä kavaltajana, urkkijana ja valehtelijana; sillä milloin ikänä luostarissa kuiskailtiin jotain valheellista tai häpeällistä juttua, saattoi sen alkuperän juontaa sisar Mary Rebeccan juoruavasta kielestä ja pahanilkisestä mielestä.

Kun kaikki kammion lattialle levitetyt herneet olivat saaneet nimensä, määräsi vanha Mary Antony etäisen kivilaatan, johon auringonvalo osui, taivaaksi, toisen, osittain varjossa olevan, kiirastuleksi ja kolmannen, joka sijaitsi erikoisen pimeässä kaukaisessa nurkassa, helvetiksi. Sitten hän rupesi, näpäyttelemällä taitavasti peukaloa ja keskisormea, lennättelemään pyhiä sisaria sinne, mihin kukin hänen arvostelunsa mukaan kuului.

Jos peli onnistui hyvin, päätyi jalo prioritar varmasti taivaaseen käväisemättä edes pikimältään kiirastulessa; äiti alaprioritar kieri kiirastuleen jääden sinne; ja väritön pilkullinen herne lensi suoraa päätä helvettiin!

Kun nämä olivat tulleet varmasti sijoitetuiksi, hieroi Mary Antony käsiään ja hilpeästi hihittäen päätti pelin umpimähkään, koska hänestä oli jotensakin samantekevää, minne muut hurskaat sisaret sattuivat joutumaan.

MARY ANTONYN PAKINOITA.

Kun Mary Antony laahusti verkalleen siimeksestä päivänpaisteeseen, lehahteli hänen edellään iloisesti pari pikku siipiä ja punarinta-satakieli laskeutui kaiteelle kivipenkin taakse, jolla maallikkosisaren oli tapana vartoa, kuullakseen avaimen kiertyvän pylväskäytävän alaisen raskaan oven lukossa.

"Senkin tyhjänpäiväinen vintiö!" huudahti Mary Antony, jonka vanhat kasvot vääntyivät ihastuksesta. "Mokomakin turhamainen punatakki-veijari! Sitä julkeutta, kun tunkeutuu paikkaan, missä asustaa vain naisia ja minne ei yksikään miehinen olento saa astua! Sinun olisi paras muistella varoitukseksi, kuinka kävi leipuripojan, joka rohkeni kiivetä puuhun kurkistellakseen muurin ylitse, mitä pyhät sisaret tekivät puutarhassaan. Perästä päin hän kerskaili tekosestaan ja laski leikkiä siitä, mitä muka oli saanut nähdä; mutta kun mahtava lordi-piispamme sen kuuli, niin hänpä otatti kiinni sen leipuripojan, ja vaikka tämä rukoili armoa ja vannoi keksineensä koko jutun kerskatakseen sillä, niin häneltä puhkaistiin nuo rohkeat silmät tulisilla pihdeillä ja ruumis hirtettiin samaiseen oksaan, jolle hän oli kavunnut. Niin kävisi sinullekin, senkin houkko, jos Mary Antony antaisi ilmi metkusi. Haluttaisiko sinua joutua hirteen punatakkeinesi?"

Punarinta-satakieli oli kuullut Mary Antonyn kertovan tämän varoittavan tarinan jo monet kerrat loppumattomasti sitä vaihdellen.

Toisinaan leipuripojan kieli leikattiin poikki juurtaan myöten; toisinaan hän menetti korvansa, tai oli hänet sidottu kärryjen perään ja raahattu pyövelien ruoskimana Tythingin halki. Usein hän esiintyi sämpyläsaksana, ja kerran hän oli ollut paistinkääntäjä lordi-piispan omassa taloudessa. Mutta olivatpa alkuvalmistelut minkälaiset tahansa ja rikollinen leipuri, sämpyläsaksa tai paistinkääntäjä, niin loppu oli aina ollut yhtä turmiollinen: hänet oli hirtetty samaiseen puuhun, johon hän oli jumalattomana ja uhkarohkeana kiivennyt.

Tämä oli vanha tarina. Iäkästä maallikkosisarta lukuun ottamatta olivat kaikki, jotka saattoivat taata sen todenperäisyyden, eronneet maailmasta; ja äskettäin oli kunnianarvoisa äiti ankarasti kieltänyt Mary Antonya kertomasta sitä uusikoille tai yleensä puhumasta siitä yhdellekään nunnalle.

Ja niin hän kertoi sen joka päivä punarintasatakielelle; ja koska tämä ei ollut leipuripoika, sämpyläsaksa tai paistinkääntäjä eikä tuntenut minkään rikoksen painavan omaatuntoaan, niin se kuunteli vähääkään pelkäämättä. Sitten se hypähti likemmäksi Mary Antonya ja katseli häntä kiihkeän uteliaana kirkkailla silmillään.

Tänä erikoisena iltapäivänä se lensi juuri samaiseen puuhun, johon tuo pälyilevä ja kovaosainen leipuripoika oli kiivennyt, sijoittui oksalle, joka työntyi luostarin muurin ylitse, ja kajahdutti ilmoille iloisen liverryksen.

"Hoh-hoo, sinä pikku houkkio, joka koreilet ruskeassa takissa ja punaisissa liiveissä!" hihitti Mary Antony nojautuen luisevilla käsillään kivikaiteeseen seisoessaan eräässä pylväskäytävän kaarroksessa puu tarhan puolella. "Sellainenko sinun 'ruokalukusi' on? Mutta kuuleppas, herra Punarinta, kuka on kertonut minulla olevan juustoa laukussani? Ehei, pitäisikö vielä olla juustoakin laukussa viidenkolmatta pyhän sisaren lisäksi, jotka ovat paluumatkalla iltamessusta? Hyi sinua, senkin häpeämätön pikku ahmatti! Pahoin pelkään, ettei sinulla ole ainoastaan uljas ulkomuoto, vaan myöskin pöyhkeä vatsa; aivan päin vastoin kuin sillä mahtavalla ranskalaisella kardinaalilla, joka niin prameasti vieraili meillä pääsiäisen aikaan. Hänellä oli pöyhkeä ulkomuoto ja — Tule takaisin, senkin pikku vintiö, niin kerron sinulle, mitä kardinaalilla oli tulipunaisen vyönsä alla. Sellaisia asioita ei käy huutaminen puunlatvoille. Saisin ehkä vielä luettavakseni kymmenen paternosteria, jos antaisin sinun houkutella itseni moiseen tekoon. Mutta sinun korvaasi kuiskaten minä lukisin vain yhden; sillä sen näin omin silmin, ettei siellä ollut mitään. Totuus ei pala tulessakaan: ja vaikka on kysymys näinkin tärkeästä totuudesta, ei vastuunalaisuus jää katsojan kannettavaksi."

Mary Antony kumartui kaiteen ylitse katsellen ylöspäin. Iltapäivää urinko osui hänen ystävällisten vanhojen kasvojensa punertavalle pergamenttihipiälle valaisten ryppyverkkoa, jonka ajan verkkainen pyörä oli yhdeksänkymmenen vuoden kuluessa kutonut.

Mutta punarinta-satakieli viserteli ja lauloi liikahtamatta oksaltaan. Se oli kyllästynyt kuuntelemaan tarinoita leipureista ja sämpyläsaksoista. Se ei ollut laisinkaan utelias tietämään, mitä ranskalaisen kardinaalin tulipunaisen vyön alla oli ollut. Se himoitsi herkkupaloja, joita se tiesi olevan kätkettyinä sisar Mary Antonyn nahkalaukkuun. Ja niin se jäi oksalleen laulamaan.

Kurkistaessaan ylöspäin pylväiden välistä tuo vanha hahmo pehmeni helläksi punarinta-satakielen laulusta.

"Enhän minä henno antaa sinun ruokalukusi kaikua kuuroille korville", virkkoi Mary Antony kopeloiden laukkunsa kannattimia.

Siivet lehahtivat ja ilmassa välkähti punaista. Punarinta-satakieli oli laskeutunut oksaltaan ja istuutunut hänen viereensä.

Hän alkoi jaella murusia ja juuston rippeitä työntäen ne kaidetta pitkin lintua kohti ja jättäen sormensa niiden vaiheille nähdäkseen, kuinka lähelle kättä tämä uskaltaisi tulla.

Hän tarkasteli, kuinka lintu hakkasi juustonpalasen viideksi pikkuruiseksi muruksi ja lensi sitten, nokka täynnä, joutuisin siivin piilopesäänsä, mistä viisi ammottavaa suuta kirkui kimeän ja nälkäisen tervehdyksen. Sitten taasen takaisin nopeasti kuin jousimiehen kaaren lennättämä nuoli — tarkaten kirkkain silmin ja pää kallellaan, että kaiteella lepäävä käsi oli siirtynyt likemmäksi, mutta päättäen uljaana uhmata vaaraa noiden keltaisten nokkien vuoksi, jotka avautuisivat odotuksesta ammolleen siipien suhinan kuuluessa.

"Ravitse itseäsi, pikku maailmanlapsi!" nauraa kukersi vanha Mary Antony peittäen jäljellä olevat, juustonmurut kädellään. "Julkeatko sinä tulla tänne muka opettamaan paremmillesi uhrautuvaisuutta? Syö ensin itse, anna sitten nälkäisille muruset. Jos minulla olisi täällä viisi vikisevää lasta — josta Taivas minua varjelkoon — niin söisin itse täyden annoksen ja pitäisin itseäni armeliaana, jos antaisin niiden nuolla vadin. Hurskaat sisaret antavat köyhille luostarin portilla sen, mitä eivät voi enää käyttää. Pyrkiikö sinun huoleton isyytesi saattamaan häpeään meidän pyhän naimattomuutemme? Äiti alaprioritar nuhteli minua ankarasti, koska annoin eräälle nälkäiselle sielulle, jolla on monta suuta ravittavana, oivan kimpaleen peuranpaistia, vaikka olisi pitänyt tyytyä saastuneeseen palaseen. Totta puhuakseni olin jo antanut pois saastuneenkin palasen; mutta äiti alaprioritar suvaitsi arvella, että se kiehui padassa pyhien sisarten illalliseksi, ja miksi ei äiti alaprioritar ajattelisi, mitä mielii?

"'Vaimo!' hän huusi; 'vaimo!' — ja kun äiti alaprioritar sanoo 'Vaimo!', silloin näin puhuteltu vaimo tuntee, että hänen osansa olisi parempi, jos Jumala Kaikkivaltias olisi suvainnut antaa hänen syntyä mieheksi tai vaikkapa käärmeeksikin, niin paljon ylenkatsetta valaa äiti alaprioritar siihen nimeen. — 'Vaimo!' sanoi äiti alaprioritar, 'mielitkö tehdä kaikki luostarin sisaret sairaiksi?'

"'Enhän toki', minä sanoin. Mutta jos tästä jonkun pitäisi sairastua, niin helpompi olisi hoitaa pyhiä sisaria kammioissaan kuin köyhiä poloisia luostarin muurien ulkopuolella, missä ne heittelehtivät kurjissa kodeissaan kaislavuoteilla.'

"'Vaiti, senkin hölmö!' ärähti äiti alaprioritar. Köyhät eivät sairastu niin hevillä.'

"Hölmö, totta tosiaan! Minäpä sanon sinulle, kirkassilmäinen pikku mies, että on niitä suurempiakin hölmöjä kuin vanha Antony! Sinä iltana oli äiti alapriorittaren keitossa väkeviä ulostusyrttejä. Mutta hän pysyi vuoteen omana ainoastaan yhden päivän. Hän on köyhien kaltainen siinä, ettei sairastu hevillä!… No, pidä sitten oma pääsi; mutta älä noki minun sormiani, herra Punarinta, muutoin annan raahata sinut kärryjen perässä koko Tythingin halki pyövelin ruoskimana, kuten kerran kävi eräälle sämpyläsaksalle, jonka tarinan nyt kerron sinulle.

"Ennen muinoin, kun sisar Mary Antony oli nuori ja kaunis katsella —
Ei, älä vilkuta silmääsi, senkin veitikka —"

Samassa tuokiossa kuului avain kiertyvän verkalleen ovessa sen portaikon alapäässä, joka johti kuorikellarista pylväskäytävään.

PRIORITAR SAAPUU.

Mary Antony vaipui polvilleen portaikon oikealle laidalle kädet skapularion alle kätkeytyneinä, silmät nöyrän kunnioittavasti auringonpaisteen valaisemiin lattiakiviin kiintyneinä ja umpimähkään säkeitä psalttarista mutisten.

Pehmeästi astuvien jalkain tahdikas ääni läheni lähenemistään, muuttuen hiukan laahustavaksi vaeltajain ennättäessä portaikkoon ja alkaessa nousta peninkulman pituisesta pimeydestä ylös päivänvaloon.

Ensimmäisenä ilmaantui nuori maallikkosisar lyhtyä kantaen. Nousten joutuisasti portaikkoa hän sammutti liekin, joka oli kalvennut päivänvalossa, sijoitti lyhdyn muurin syvennykseen ja vaipuen polvilleen vastapäätä vanhaa Mary Antonya yritti yhtyä tämän hurskaaseen mutinaan.

"Adhæsit pavimento anima mea", lausui Mary Antony. "Minkä vuoksi ovat hurskaat sisaret tänään niin myöhäisiä?"

"Eräs alkoi itkeä pimeässä", yhtyi nuori maallikkosisar hymisemään, "ja silloin äiti alaprioritar käski kaikkien pysähtyä, sillä välin kuin hän itse lähti, pitäen lyhtyäni korkealla, tutkimaan, kuka oli puhjennut nyyhkyttämään. Kun ei kenessäkään näkynyt kyynelten jälkiä, antoi hän minulle lyhdyn takaisin ja jättäysi itse rivin viimeiseksi kaikkien lähtiessä taasen liikkeelle."

"Convertentur ad vesperam, ja paholainen periköön rivin viimeisen", hymisi Mary Antony hartaasti.

Amen, säesti sisar Abigail silmät maahan luotuina, sillä priorittaren kookas olento nousi nyt portaita myöten näkyviin.

Prioritar astui holvikäytävää pitkin juhlallisen sulavin liikkein, jotka raskaasta valkoisesta kaavusta huolimatta ilmaisivat hänellä olevan joustavat ja jalomuotoiset jäsenet. Käsivarret riippuivat sivuilla heiluen lievästi hänen kulkiessaan. Pitkät sormet ja ihanasti muodostuneet kädet kuvastivat lujuutta ja rauhallisuutta. Hänen tyynet ja päättäväiset kasvonsa olivat kohotetut päivänvaloa kohti. Kärsimykset ja murhe olivat painaneet niihin häviämättömät merkkinsä; mutta tasaisten kulmakarvain varjostamissa kirkkaissa harmaissa silmissä välkkyi valo, joka todisti puhtaan ja ylevän sielun saaneen voiton intohimoisesta ja peräti inhimillisestä lihasta.

Hänen läheisyydessään ei yksikään syntinen tuntenut koskaan rusentuneensa toivottoman syntitaakan alle; hänen tyynten silmiensä katsoessa ei yksikään vanhurskas tuntenut itseään ehdottoman varmaksi virheettömyydestään.

Niin todellisesti hän oli nainen, että koko ihmiskunta tuntui kohonneen hänen tasolleen; niin täydellisesti oli hän pyhimys, että synti hiipi häpeissään tiehensä hänen lähestyessään.

Ne, jotka häntä eniten pelkäsivät, tunsivat kaikkein selvimmin hänen ystävällisyytensä. Ne, jotka häntä eniten rakastivat, kykenivät vähimmin häntä lähenemään.

Naisen juuri puhjetessa hänessä kukoistukseensa hän oli eronnut maailmasta, luopunut korkeasta asemasta, uljaista maista ja rikkaudesta, joka suo ihmiselle valtaa. Kun hänen uskonsa ihmisrakkauteen oli karkeasti tuhottu, oli hän etsinyt turvaa jumalallisen säälin helmasta ja lohtua siitä, että antautui päivittäin ajattelemaan Murheiden Miestä. Hänen kammiossaan riippui karkeassa puuristissä kuolevan Vapahtajan kuva luonnollisessa koossaan.

Hän ei ollut vielä ennättänyt viidenteenkolmatta ikävuoteensa, kun hän maailmaa paeten oli liittynyt Worcesterin Valkoisten sisarten nunnajärjestöön ja siirtynyt Whytstonen nunnaluostarin turviin ja ulkonaiseen rauhaan.

Viittä vuotta myöhemmin, iäkkään priorittaren kuoltua, valitsi suuri enemmistö hänet täyttämään tyhjäksi joutuneen paikan.

Hän oli nyt kahden vuoden ajan hallinnut nunnaluostaria viisaasti ja menestyksellä.

Hän oli hallinnut omaa henkeään vieläkin paremmin. Hän oli saavuttanut voiton Maailmasta ja Lihasta; jäljellä oli vain Paholainen. Paholainen on valitettavasti aina jäljellä.

Kun hän pää pystyssä ja kasvoillaan sisäisen vapautuksen tyyni ilme kulki päivänpaisteista käytävää pitkin luostarin korkeata kiviportaikkoa kohti, niin hän oli totisesti monen pelkäämä, useimpien rakastama ja kaikkien kunnioittama.

Ja hänen astuessaan ohitse pudotti vanha Mary Antony, kumartaen melkein maahan asti, ison valkoisen herneen oikean käden peukalon ja etusormen välistä vasemman kätensä kovettuneeseen kouraan.

Priorittaren perässä kulki muuan nunna, kookas hänkin, mutta rakenteeltaan kömpelö. Hänen lyhytnäköiset silmänsä kurkistelivat vuoroin oikealle, vuoroin vasemmalle; pitkä nenä työntyi edelle vainuten mahdollisia rikkomuksia ja häväistysjuttuja; ohuet huulet olivat aina valmiit vetäytymään hymyyn, mielistelevään, ovelaan ja puolustelevaan. Hän asteli kädet rinnoille ristittyinä harrasta ja nöyrää asennetta tavoitellen. Hänen siirtyessään ohitse pudotti vanha Mary Antony kouraansa värittömän ja pilkullisen herneen.

Niin vaelsivat kaikki Valkoiset sisaret ohitse määrätyin välimatkoin, enimmäkseen kasvot hunnun peittämillä, pää kumarassa ja käsivarret ristissä.

Kukin lähti äänettömänä omaan kammioonsa polvistuakseen siellä rukoukseen ja mietiskelyyn, kunnes refektorion kello kutsuisi ilta-aterialle.

Viimeisen edellisen astuessa ohitse havaitsivat vanhan maallikkosisaren terävät silmät, että hän puristi käsiään rintaansa vasten, oli kompastumaisillaan ylimpään askelmaan ja veti henkeään puolittain nyyhkyttäen.

Hänen takanaan saapui nopein askelin alapriorittaren laiha olento, muodoltaan näädän näköinen, valpas, kerkeä, peläten synnin jäävän rankaisematta ja haluten itse päästä rankaisijaksi.

Hän olisi varmaankin kuullut tuon puoleksi tukahdutetun nyyhkytyksen, joka puhkesi edellä kompastelevan hennon olennon rinnasta, ellei vanha Mary Antony olisi äkkiä innostunut juuri sillä hetkellä kajahduttamaan särkyneellä äänellään käheän "Amenen".

Hätkähtäen ja harmistuneena omasta heikkoudestaan kääntyi alaprioritar Mary Antonyn puoleen. "Hiljaa, vaimo!" hän sanoi. "Luostarin pylväskäytävä ei ole mikään kanatarha. Moinen sopimaton hartaus ansaitsisi melkein rangaistuksen. Nouse maasta ja lähde viipymättä askareillesi."

Rypistäen synkkänä otsaansa kumartui vanha Antony katsomaan äiti alapriorittaren ohitse pylväskäytävää pitkin kaukaiseen eteiseen.

Antony muorin polvet natisivat hänen noustessaan, mutta kurttuiset kasvot olivat taasen käyneet iloisiksi.

"Saatpa illallisliemeesi papuja", hän sanoi. "Yhden 'vaimosta', toisen 'kanatarhasta' ja kolmannen siitä, että uhkasit rangaista, kun minä vain hymisin heleän 'ameneni'. Minä annan sinulle papuja — oikeita risiinipapuja!"

Hän laskeutui portaikkoa, työnsi raskaan oven kiinni, lukitsi sen ja veti pois avaimen. Sitten hän suuntasi askeleensa kunnianarvoisan äidin kammiota kohti.

Matkalla hän pysähtyi erään oven edustalle ja kuunteli painaen korvansa tammilaudoitusta vasten. Sitten hän riensi edelleen, koputti kunnianarvoisan äidin kammion oveen ja saatuaan luvan astua sisään kiirehti kammioon, sulki oven jälkeensä ja laskeutui polvilleen.

Prioritar seisoi ikkunan ääressä tuijottaen auringonlaskun kultaiseen loistoon. Hän oli sillä haavaa kaukana ympäristöstään. Hänen mielensä heijaili noiden purppurahohteisten linnojen tuolla puolen.

"Mikä nyt on asiana, rakas Antony?" hän virkkoi lempeästi. "Nouse pystyyn! Ripusta avain määräpaikkaansa ja esitä ilmoituksesi. Ovatko kaikki palanneet? Kaikki on kai kohdallaan, kuten tavallisesti?"

Vanha maallikkosisar nousi, ripusti jykevän avaimen naulaan, lähestyi sitten prioritarta ja polvistui uudelleen tämän jalkoihin.

"Kunnianarvoisa äiti", hän puhui, "kaikki, jotka lähtivät, ovat palanneet. Mutta kaikki ei ole kohdallaan. Sisar Mary Seraphinen kammiosta kuuluu hurjia huutoja; ja minua pelottaa niin kovin, että äiti alaprioritar sattuu kulkemaan ohitse ja kuulee ne." Priorittaren muoto muuttui vakavaksi ja alakuloiseksi, mutta säilytti siitä huolimatta lempeytensä. Hän kohotti maasta maallikkosisaren ja taputti vanhoja käsiä, jotka vapisivat.

"Lähde askareillesi, Antony kulta", hän virkkoi. "Minä menen itse pikku sisaremme luo hänen kammioonsa. Ei kukaan yritä sisään minun ollessani siellä."

PRIORITTAREN RUKOUS.

Prioritar polvistui Neitsyttä ja Lasta esittävän marmorikuvan ääreen. Läntisestä ikkunasta tunkeutuen hyväilivät ilta-auringon säteet sen valkoista kauneutta, valoivat hohtoa Madonnan puhtaisiin piirteisiin ja kultaisen sädekehän Kristus-lapsen ympärille.

"Jumalan Äiti", rukoili prioritar kädet ristissä, "anna minulle kärsivällisyyttä kohdellessani erheeseen vaipunutta; suo minulle järkevyyttä kilvoitellakseni järjettömyyttä vastaan; sallittakoon minun saada osani tämän kärsivän sydämen tuskasta, kuten sinäkin — nähdessäsi rakkaan Poikasi, meidän Herramme kärsivän ristinpuussa — tunsit miekan lävistävän myöskin oman sydämesi.

"Lahjoita minulle myötätuntoisuutta kärsimystä kohtaan, vaikka risti ei olekaan omani, vaan toisen.

"Mutta luo minuun lujuutta ja käskymieltä: niinkuin sinä sanoit palvelijoille Kaanaassa: 'Mitä tahansa Hän sanoo teille, se tehkää!'"

OIKULLINEN NUNNA.

Hän takoi nyrkkejään lattian kiviin säännöllisin poljennoin. Kun sitten käsivarret eivät jaksaneet enää kohota, hän jatkoi poljentoa varpaillaan jäljitellen hurjasti hevosen laukkaa.

Maatessaan hän hoki yksitoikkoisesti toistaen: "Purppuraloimi ja hopeata tiu'ut; häntä ja harja kuin aaltojen vaahto; lumenkarva-ratsu jo valmiina vartoo!"

Prioritar astui sisään, sulki oven jälkeensä ja katseli tutkivasti tuota viruvaa olentoa. Sitten hän kohotti vyössä riippuvaa tiirikka-avainta ja lukitsi oven sisäpuolelta.

Sisar Mary Seraphine oli vaiennut kyllin kauan kuullakseen, että ovi suljettiin ja lukittiin.

Prioritar astui kapean ikkunan ääreen ja katseli ruusunpunaisia pilviä, jotka kiehkuroina koristivat vihertävää taivasta.

"Oi!… Oi!… Oi!…" valitti sisar Mary Seraphine heittelehtien lattialla; "häntä ja harja kuin aaltojen vaahto; lumenkarva-ratsu jo valmiina vartoo!" Prioritar katseli pääskysiä, jotka nopein siivin pyydystivät hyönteisiä iltavalossa.

Niin täydellinen oli äänettömyys, että sisar Mary Seraphine — vaikka olikin kuullut avaimen kiertyvän lukossa — kuvitteli sittenkin olevansa yksinään.

"Purppuraloimi ja hopeata tiu'ut!" hän huudahti rajusti. Sitten hän kohotti päätään kurkistaakseen ja näki priorittaren kookkaan olennon seisovan ikkunan ääressä.

"Häntä ja harja", hän aloitti — sitten rohkeus petti; "aaltojen vaahto" häipyi epäröintiin, ja epäröinti on moisissa tilanteissa turmiollinen.

Tuokion hau makasi aivan hiljaa, voihkien tuskallisesti; sitten hän vavahti äkkiä kiireestä kantaa päähän ja kapsahti pystyyn ikäänkuin kuunnellakseen.

Sitten hän avasi silmänsä ja kurkisti jälleen. Välittämättä vähääkään "Wilfredin" odotetusta tulosta prioritar seisoi ikkunan ääressä katsellen tyynesti pääskysiä.

Sisar Mary Seraphine alkoi itkeä. Lopulta hänen raju nyyhkytyksensä taukosi. Kammiossa vallitsi keskeytymätön hiljaisuus. Ulkopuolella kohotettiin oven salpaa, mutta lukko ei antanut myöten.

Jonkun ajan kuluttua sisar Mary Seraphine raahautui priorittaren jalkojen juureen, tarttui tämän hameen liepeeseen, ja suuteli sitä.

Silloin prioritar kääntyi päin. Hän veti päättäväisesti liepeen irti noista takertuvista käsistä, mutta katseli hellä sääli silmissään jalkain juureen polvistumitta olentoa.

"Sisar Seraphine", hän puhui — "sillä sinun osoitettava todellista katumusta, ennenkuin voin sallia sinua mainittavan Pyhän Neitsyen nimellä — sinun on nyt tultava minun kammiooni, missä tahdon viipymättä keskustella kanssasi."

"Sinun ei tarvitsekaan kävellä", vastasi prioritar jyrkästi. "Sinun on kuljettava käsilläsi ja polvillasi ryömien."

"Ja kuulehan vielä", hän lisäsi ovelta, "ellet saavu luokseni riittävän ajan kuluessa, niin minun lienee pakko lähettää noutamaan äiti alaprioritarta." Priorittaren kammio sijaitsi pitkän kivikäytävän toisessa päässä; mutta sisar Seraphine ryömi sisään määräaikaakin nopeammin.

Hänen raskaasta kankaasta tehty suora pukunsa oli tehnyt polvillaan liikkumisen kömpelöksi ja vaivalloiseksi. Kädet olivat sotkeutuneet repeytyneeseen huntuun. Joka hetki hän oli pelännyt käytävää reunustavien kammioiden ovien avautuvan; vanha Antony saattoi palata pylväskäytävästä tai mikä olisi kaikkein onnettominta — äiti alaprioritar voisi tulla häntä vastaan refektorion portaikolta! Saavuttaakseen suuremman nopeuden hän oli koettanut nostella polviaan, kuten norsut nostavat jalkojaan. Tämä liikkumistapa oli kömpelyydestään huolimatta varsin tehokas; mutta katsojille se olisi ollut perin hullunkurinen. Kivet runtelivat käsiä ja polvia paljoa pahemmin kuin hänen takoessaan näitä oman kammionsa lattiaan.

Hän saapui kunnianarvoisan äidin jalkajakkaran ääreen palavissaan sekä mieleltään että ruumiiltaan, häveten itseään, asuunsa harmistuneena, lyhyesti sanoen kauttaaltaan järkevämpänä kuin huutaessaan "Wilrediä" ja hokiessaan yhtä mittaa purppuraloimista ja hopeatiu'uista.

Kenties prioritar oli ennalta tietänyt tämän tuloksen määrätessään moisen rangaistuksen. Laimeus tai myötätuntoisuus olisi sillä haavaa ollut turmiollista ja typerää; ja olihan prioritar aivan erikoisesti anonut järkevyyttä!

Hän istui pöytänsä ääressä, kun sisar Seraphine saapui kuppelehtien ja laahustaen näkyviin. Hän ei kohottanut katsettaan kuvitetusta messukirjasta, jota hän parhaillaan luki. Toinen käsi lepäsi isolla hakasella, toinen oli valmiina lehteä kääntämään. Hänen jalo muotonsa näytti kuin ylevän tyyneyden olennoitumalta.

Kuullessaan sisar Seraphinen huohottavan jalkainsa juuressa hän puhkesi puhumaan, kohottamatta kuitenkaan vielä katsettaan.

"Järjestä asusi parempaan kuntoon", sanoi prioritar kääntäen taasen lehteä.

Kun hän viimein kohotti katseensa, seisoi sisar Seraphine puku järjestyksessä ja nähtävästi oikeassa mielentilassa nöyränä lähellä ovea.

Prioritar sulki kirjan ja kiinnitti raskaat hakaset. Sitten hän osoitti tammituolia viitaten nunnaa siirtämään sen lähemmäksi.

"Istu, lapseni", hän sanoi äärettömän lempeällä äänellä. "Meillä on nyt paljo puhuttavaa, ja sinun mielesi on alttiimpi kuuntelemaan, jos ruumiisi saa levätä."

Kiintein katsein prioritar tarkasti noita sieviä, punoittavia kasvoja, jotka olivat itkusta pöhöttyneet ja aikoivat nyt ilmaista oikullista uhmaa, jota pintapuolinen nöyryys vain lievästi verhosi.

"Kun me istuimme tuomiokirkon parvekkeella, kunnianarvoisa äiti, missä minulla oli sija lähellä ikkunaa, niin satuin hetkellisen hiljaisuuden vallitessa kuulemaan hevosen hirnahtavan ulkona kadulla. Se hirnahti aivan samoin kuin oma herttainen ratsuni, kun se vartosi kotona linnanpihassa, että tulisin alas ja nousisin satulaan. Joka kerta kuin tuo hevonen hirnahti, saatoin nähdä yhä selvemmin Lumihiutaleen heleän punaisine satulaloimineen ja hopeatiukuineen; se kuopi monen muun ratsun joukossa kärsimättömänä maata ja pureskeli kuolaimiaan, sillä minua huvitti lähteä alas viimeisenä, kun kaikki jo istuivat satulassa. Sitten ratsastajat kohottivat töyhtöniekkahattujaan, kun minä ilmestyin, ja Wilfred työnsi paashini syrjään nostaakseen minut satulaan. Ja niin me ratsastimme kaikki huutaen ja nauraen ja torvien raikuessa ulos metsästämään tai turnajaisiin, minä ensimmäisenä Lumihiutaleella ja Wilfred heti takanani."

Prioritar istui aivan hiljaa kuunnellen. Hän ei siirtänyt katsettaan noista punoittavista kasvoista. Lievä väri hohti hänen omillakin poskillaan.

"Kuka on Wilfred?" hän tiedusti, kun sisar Seraphine vaikeni hengähtääkseen.

"Jos kerran sydämestäsi halusit joutua naimisiin serkkusi kanssa, lapseni, minkä vuoksi siis teit nunnalupauksen ja luopuen kaikista maailman ja lihan himoista liityit meidän pyhään järjestöömme?"

"Minä en halunnut sydämestäni joutua naimisiin serkkuni kanssa!" huudahti sisar Seraphine ärtyisästi. "Minä olin kyllästynyt Wilfrediin. Olin kyllästynyt kaikkeen! Tahdoin tehdä nunnalupauksen. Tahdoin päästä luostariin. Se oli kaikkein paras keino rangaista muutamia ihmisiä ja hämmästyttää toisia. Mutta Wilfred sanoi, että määrähetken tullessa hän saapuisi ryöstämään minut vapaaksi."

Prioritar kääntyi katselemaan ulkonemaikkunasta. Hän näytti huolellisesti harkitsevan, mitä oli sanottava.

Puhjetessaan viimein puhumaan hän piti katseensa kiintyneenä puunlatvoihin, jotka huojuivat luostarinmuurin toisella puolella.

"Sisar Seraphine", hän sanoi, "moni uskonnollisen elämän omaksunut tietää, kuinka vaikeata on suoriutua sellaisesta elämyksestä, minkä sinä olet nyt kokenut. Mutta yleensä he kilvoittelevat kiusausta vastaan ja voittavat sen oman sydämensä salaisuudessa, oman kammion hiljaisuudessa.

"Siitä elämästä, jota vietimme, ennenkuin paremman osan valiten luovuimme maailmasta, kummittelee mielessämme toisinaan muistoja, kevytmielisen suloisia. Sellaiset muistot eivät voi muuttaa asemaamme, johon valamme ikiajoiksi sitoo meidät mutta ne voivat, herättää meissä turhia mielitekoja tai maailmallisia haluja. Juuri sen vuoksi ne ovat synnillisiä.

"Auttaakseni sinua tässä vaarassa minä annan sinulle nyt kaksi rukousta; jotka sinun on painettava muistiisi ja toistettava aina tarpeen tullen. Ensimmäinen on messukirjassa."

Prioritar veti luoksensa mustakantisen hopeahelaisen kirjan, avasi sen ja luki siitä lyhyen latinalaisen rukouksen. Mutta kun sisar Seraphinen kasvoilla ei näkynyt mitään vastaanottavaisuuden tai ymmärtämyksen häivää, toisti hän sen verkalleen käännettynä.

Kaikkiwaltias ja ikuinen Jumala, suo meidän tahtomme aina nöyrästi alistua Sinun tahtoosi ja tee sydämemme aina vilpittömän alttiiksi Sinua palvelemaan. Amen.

"Tämä rukous voisi riittää", hän sanoi, "jos sydämemme olisi todella vilpitön, jos tahtomme alistuisi ainiaan. Mutta sydämemme on ennen kaikkea petollinen, ja tahtomme on altis kavaltamaan hyvät aikomuksemme.

"Sen vuoksi olen löytänyt sinua varten Gregoriuksen sakramentariosta toisen rukouksen: se on vähemmän tunnettu, mutta paljoa vanhempi, seitsemättä sataa vuotta sitten kirjoitettu. Se käsittelee vaikuttavasti petollista sydäntä, salakavalia vietteleviä ajatuksia ja epävakaista tahtoa. Tässä on käännös, jonka olen itse kirjoittanut reunakkeeseen."

Prioritar laski kätensä ristiin messukirjalle, ja kun hän luki tuon vanhan kuudennelta vuosisadalta polveutuvan rukouksen, josta henki yksinkertainen syvä hartaus, niin äänessä värisi syvä liikutus, sillä hän antoi nyt toiselle sellaista, mikä oli merkinnyt äärettömän paljoa enemmän hänen omalle sisäiselle elämälleen.

Kaikkiwaltias Jumala, jolle kaikki sydämet ovat avoinna, kaikki mielihalut tunnetut ja jolta ei mikään pysy salassa; puhdista sydämemme ajatukset Sinun Pyhän Henkesi avulla, jotta voisimme täydellisesti Sinua rakastaa ja arvokkaasti ylistää Sinun Pyhää Nimeäsi, Kristuksen, meidän Herramme kautta. Amen.

Prioritar käänsi päänsä sisar Seraphinen heltymättömästä muodosta ja kiinnitti katseensa vielä kerran puunlatvoihin. Hän ajatteli niitä salaisen taistelun pitkiä vuosia, jotka tunsi vain Hän, jolta ei mikään pysy salassa; ajatustensa alinomaista puhdistusta, jota hän oli niin hartaasti anonut; pelkoansa, ettei hän kykenisi koskaan arvokkaasti ylistämään tuota Pyhää Nimeä.

Hetken kuluttua — sydän täynnä nöyrää hellyyttä — hän kääntyi sisar
Seraphinen puoleen.

"Nämä rukoukset, lapseni, jotka sinun on opittava ulkoa, ennenkuin käyt nukkumaan tänä iltana, suojelevat sinua muistamasta liian itsepintaisesti maailmaa, josta olet luopunut; ja ne auttavat sinua oikein perusteellisesti kuolemaan joka päivä omalle itsellesi, jotta rakkaan Herramme Pyhä Nimi voisi arvokkaasti ylentyä sinun kauttasi."

Mutta tämä hellä kohtelu, nämä pitkät vaitiolon hetket, tämä pyhien rukousten rauhallinen lukeminen olivat vain ärsyttäneet sisar Seraphinen pahankurisuutta.

Hänen pintapuolinen luonteensa ei kyennyt käsittämään tuon jalon sydämen syvyyksiä, joka kohteli häntä niin hellästi. Hän mittasi sen valtamerisuuruutta omien sairaalloisten mielialojensa keinotekoisten pikku purojen mukaan. Hän erehtyi pitämään lempeyttä heikkoutena, tyyntä itsehillintää tahdonlujuuden puutteena. Hänen terveellinen kunnioituksensa prioritarta kohtaan oli unohtunut.

"Mutta minä en tahdo kuolla!" hän huudahti. "Minä tahdon elää — elää — elää!"

Prioritar kohotti kummastuneena katseensa. Pintapuolinen nöyryys oli kadonnut sisar Seraphinen pöhöttyneiltä kasvoilta. Niissä ilmeni selvästi oikullista uhmaa.

"Polvillesi!" komensi prioritar käskevästi. Niskoitteleva nunna heittäysi maahan polvilleen kaataen samalla takanaan olevan tuolin.

Prioritar teki äkillisen liikkeen, mutta hillitsi sitten itsensä. Hän oli anonut kärsivällisyyttä erheeseen joutunutta kohdellessaan.

"Me kuolemme, jotta voisimme elää", hän virkkoi juhlallisesti. "Sisar Seraphine, tämä asia on sinun harhaantuneen sydämesi opittava. Kuollen omalle itsellemme me elämme Jumalassa. Kuolettaessamme synnin me aloitamme elämän hurskaudessa. Kuolettaessamme maailman me löydämme Iäisen Elämän."

Lattialla polvistuessaan sisar Seraphine tunsi asenteensa paatokseen soveliaaksi.

Luostarielämä ei pyri suosimaan yksilöllistä surua. Mietiskellessä alituiseen ja hartaudella Suurinta Surua, joka tuotti maailmalle vapahduksen, mieli käy vähemmän alttiiksi vuodattamaan omakohtaisen säälin kyyneleitä.

Sisar Seraphinen intomieliset nyyhkytykset herättivät priorittaressa levottomuutta ja huolta.

Tämä nuori nunna oli vasta äskettäin lähetetty Whytstoneen Tewkesburyn luostarista, missä hän oli palvellut uusikkoaikansa ja tehnyt lopullisen lupauksensa. Prioritar tajusi nyt, kuinka vähän hän tunsi sisar Seraphinen sisäistä mielenlaatua, ja moitti itseään siitä, että oli katsonut enemmän ulkonaiseen muotoon kuin sydämeen, ollut asiastaan liian varma ja luottanut ylenmäärin toisten arvosteluun. Tuntiessaan menetelleensä väärin sekä koko nunnakuntaa että erikoisesti sisar Seraphinea kohtaan hän sai uudelleen kärsivällisyyttä.

Hän kohotti itkevän nunnan lattiasta, kietoi käsivartensa suojelevasti hänen ympärilleen ja talutti hänet Madonnan alttarin ääreen.

"Lapseni", hän puhui, "meille on annettu eräitä kärsimyksiä, jotka voimme parhaiten kertoa Pyhälle Neitsyelle itselleen. Koeta keventää sydäntäsi ja löytää lohtua… Kallistaako mielesi korvansa jälleen maallisen rakkauden muistolle, jonka hylkäsit antautuaksesi täydelleen taivaalliselle rakkaudelle?… Tuottaako sinulle tuskaa pelko, että menettelit väärin rakastamaasi miestä kohtaan, kun hylkäsit hänet ruvetaksesi Taivaan morsioksi?"

Sisar Seraphine hymyili — halveksivaa pikku hymyä. "Ei", hän sanoi, "minä olin kyllästynyt Wilfrediin. Mutta — olihan niitä muitakin."

"En, minusta oli sietämätöntä tulla sidotuksi yhteenkään mieheen. Mutta minusta tuntui hauskalta olla rakastettu, ja minä tahdoin olla ensimmäisenä toisen ihmisen ajatuksissa ja sydämessä."

Prioritar katsoi tuota sievää, kyynelten tahrimaa muotoa ja pehmeäviivaista vartaloa. Silloin hänen mielessään heräsi muuan ajatus. Sen lausuminen nosti väliverhon hänen oman sydämensä kärsimysten Kaikkein Pyhimmän edestä; mutta hän ei jättäisi käyttämättä mitään, mikä voi auttaa tätä sielua, jota hän koetti ylentää.

Katse luotuna Neitsyt-äidin käsivarsilla lepäävään Pienokaiseen hän kysyi vakavalla ja hiljaisella äänellä:

"Saattaako sinun sydäntäsi halajamaan takaisin maailmaan herkeämätön kaipaus saada oma lapsi sylissä pidettäväksi, rinnoille painettavaksi, helmassa uneen liekutettavaksi?"

"Kaikkea vielä!" hän vastasi kärsimättömänä. "Minä en ole koskaan pitänyt lapsista. Äitiyden harmit eivät minua houkuttele; siinä olisi jo kyllin syytä luopua maailmasta."

Silloin prioritar veti pois suojelevan käsivartensa ja katsoi ankarasti sisar Seraphineen.

"Sinä menettelet petollisesti valaasi kohtaan", hän sanoi, "sinä pilkkaat kutsumustasi; eikä kuitenkaan mikään arvokas tai jalo tunne vedä sinun sydäntäsi takaisin maailmaan. Sinä haluat vain turhaa komeutta ja loistoa, kaikkea sellaista, mikä on omansa kohottamaan oman itsesi kunniaan. Palaa kammioosi ja vietä kolme tuntia rukouksessa ja katumuksessa Ristiinnaulitun edessä."

Prioritar kohotti kättään ja viittasi Kristuksen kuvaan, joka riippui isossa karkeassa ristissä seinällä vastapäätä ovea. Hänen äänensä tulkitsi ylimaailmallista hartautta, kun hän turvautui vielä viimeiseen keinoon.

"Totisesti", hän sanoi, "totisesti ei mikään omakohtainen rakkaus voi elää katsellessa meidän autuaan Herramme kuolemaa ja uhrautumista! Polvistu siis ristin ääreen ja opi —"

Mutta sisar Seraphinen ärtynyt mieli, havaiten äkkiä toivottoman kapinoitsemisensa turhaksi, kiihtyi samassa tuokiossa aivan hillittömäksi.

Räjähtäen hurjaan nauruun hän työnsi päänsä taaksepäin ja osoitti sormi ojolla Ristiinnaulitun kuvaa.

"Kuolema! Kuolema! Kuolema!" hän kirkui; "lohdutonta, toivotonta, hirveätä! Minä pyydän elämää, minä tahdon elää; olen nuori, olen iloinen, olen kaunis. Ja minun käsketään — käsketään — käsketään painua polvilleni — moneksi tunniksi — ja katsella kuolemaa!" Hänen äänensä yltyi viiltävän kirkuvaksi. "Hah-haa! Siihen en suostu! Kuollut Jumala ei voi auttaa minua! Minä haluan elämää, en kuolemaa!"

Kirkaisten hän hypähti pystyyn, kiiti huoneen halki, takoi pyhää kuvaa nyrkeillään, repi sitä kynsillään.

Tuokion ajaksi valtasi priorittaren kivettävä kauhu. Sitten hän hyökkäsi nunnan kimppuun.

Tarttuen rikollisen molempiin ranteisiin hän heitti tämän maahan ja kiskaisi sitten seinään kiinnitetystä köydestä, joka sai ison hälyytyskellon käytävässä hurjasti helisemään.

Viipymättä kuului kiitävien askelten kopinaa; huudettiin alaprioritarta, mutta tämä oli jo paikalla.

Kun he kiskaisivat oven auki, seisoi prioritar — kasvot valkoisina, silmät leimuten ja käsivarret levällään — heidän ja ristiinnaulitun kuvan välillä.

Nunnien säikähtynyt parvi täytti oviaukon kenenkään uskaltamatta puhua tai astua sisään, kunnes vanha Mary Antony, työntyen alapriorittaren ohitse, polvistui kunnianarvoisan äidin eteen ja kohottaen tämän kaavun lievettä suuteli sitä ja painoi sen rintaansa vastaan.

"Sisar Seraphine", sanoi prioritar kammottavan juhlallisella äänellä, "on häväissyt Ristiinnaulitun kuvaa halventaen meidän autuasta Herraamme, joka riippuu tuolla."

Hitaasti prioritar kääntyi, heittäysi maahan ristin juurelle ja painoi otsansa lattiaan. Sitten nunnat kuulivat yhden ainoan syvän, värisyttävän nyyhkytyksen.

Ei yksikään pää kohonnut. Ainoa nunnista, joka uskalsi kurkistaa, oli sisar Mary Seraphine, joka virui pitkällään permannolla.

Kaksi kookasta nunnaa, joille hän viittasi, nosti sisar Seraphinen maasta ja kantoi hänet pois.

Kun heidän askeltensa laahustava ääni häipyi etäisyyteen, ryhtyi prioritar jakelemaan lisää määräyksiä.

"Kaikki palaavat nyt kammioihinsa ja polvistuvat krusifiksin ääreen rukoilemaan. Ovet ovat jätettävät auki. Miserereä on laulettava, kunnes refektorion kello soi. Äiti alaprioritar jää tänne."

Nunnat hajaantuivat yhtä nopeasti kuin olivat kokoontuneetkin; kaikki pyrkivät kammioihinsa paeten kuin säikähtyneet linnut nousevan myrskyn tieltä.

Kookkaat nunnat, jotka olivat kantaneet pois sisar Seraphinen, palasivat ja odottivat kunnianarvoisan äidin ovella.

Äiti alaprioritar siirtyi likemmäksi. Hänen kapea muotonsa, kurkistaen esiin hunnun suojasta, muistutti nyt entistä enemmän näätää. Pienissä silmissä vilkkui säälimätön välke.

Äiti alaprioritar liukui lähemmäksi ja kuiskasi sitten kolmannen kysymyksensä.

Prioritar ei vastannut. Hän katseli leikkauksin koristettua tammituolia, joka makasi kumollaan. Hän ajatteli, olisiko voinut menetellä harkitsevammin, puhua viisaammin. Hänen sydäntänsä kivisti. Tuollaiset ylevät luonteet moittivat aina itseään kunnottomien tekemästä vääryydestä.

Prioritar kääntyi katsomaan Madonnan hellää olentoa, joka kumartui siunatun Lapsen ylitse.

Äiti alaprioritar rypisti otsaansa ja lievensi ehdotustaan vieläkin enemmän; mutta se tapahtui äänellä, joka vaati ratkaisua.

Alaprioritar kumartui syvään, kohotti kunnianarvoisan äidin huntua ja suuteli sitä; sitten hän poistui kammiosta.

Aurinko oli laskenut mailleen. Iltatähti loisti vasta sytytetyn lampun lailla kalpean purppuraisella taivaalla. Nopeasiipiset pääskyset olivat menneet levolle.

Ikkunan ohitse lehahti lepakoita ikäänkuin kodittomia sieluja, jotka eivät tiedä, minne menisivät.

Kammioista alkoi kuulua matalaäänistä laulua; nunnat lauloivat Miserereä ovet avoimina.

Mutta katsellessaan iltatähteä prioritar kuuli vielä järkyttävän selvästi sisar Seraphine poloisen viimeisen julkeuden: "Haluan elämää — en kuolemaa!"

Sitten seurasivat ne kaksi kookasta nunnaa, jotka olivat kantaneet Mary
Seraphinen tämän kammioon.

Heidän takanaan äiti alaprioritar pitäen skapularionsa alla jotain, mikä antoi hänelle enemmän ryhtiä kuin hänellä tavallisesti oli.

Juhlallinen ja virallinen — melkeinpä uhrimenoja muistuttava — oli heidän tahdikas astuntansa, kun he liikkuivat käytävää pitkin ja astuivat Mary Seraphinen kammioon.

Prioritar sulki ovensa ja polvistuen krusifiksin ääreen rukoili anteeksi pyhyydenloukkausta, jonka oli tahtomattaan aiheuttanut.

Nunnat lauloivat Miserereä kukin kammiossaan. Mutta — äkkiä — ikäänkuin yhteisestä vaikuttimesta heidän äänensä vaikenivat kiirehtiäkseen sitten edelleen epävarmoin, kiihtynein poljennoin.

Vanha Mary Antony, joka pelasi alhaalla mielikisaansa, pysähtyi myöskin ja herkisti korviaan. Sitten hän lennätti surkastuneen herneen, joka esitti äiti alaprioritarta, pimeimpään loukkoon ja riensi keittämään lieventävää voidetta.

Kun sitten refektorion kello oli kutsunut kaikki ilta-aterialle, hiipi vanha maallikkosisar Mary Seraphinen kammioon viemään keittoa ja lohdutusta.

Mutta sisar Mary Seraphine ei ollut moneen viikkoon ollut niin tyytyväisellä mielellä.

Lopultakin hän oli joutunut huomion keskustaksi; ja vaikka äiti alapriorittaren käydessä hänen kammiossaan tämä asema oli osoittautunut erikoisen tuskalliseksi, tuntui se kuitenkin Mary Seraphinen sairaalloisesta mielestä siedettävän arvoiselta.

Kun mieli siis oli nyt vapautunut tyytymättömyydestään, söi hän hilpeänä Antony vanhuksen lientä ja ryhtyi käyttelemään lieventävää voidetta. Mutta samalla hän suunnitteli, kuinka saavuttaisi priorittaren suosion kertomalla tälle ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa ne äiti alapriorittareen kohdistuvat pahanilkiset huomautukset, joita hänen mieltään huvittaakseen nyt teki tuo ystävällinen eukko, joka uhmasi nuhteita tuodakseen hänelle, kaikkien hylkäämälle, sekä ravintoa että lohtua.

HURMEPUKUINEN RITARI.

"Ei, tänä aamuna ei minulla ole mitään sinua varten", sanoi Mary Antony punarinta-satakielelle "ei mitään muuta kuin hauskoja juttuja. Voin kertoa sinulle tarinan tai kaksikin, voin antaa sinulle viisaita neuvoja; mutta laukussani, mestari kerjäläismunkki, ei ole muuta kuin hernepussini."

Vanha maallikkosisar istui puutarhassa lepäämässä. Hänellä oli ollut uuttera työrupeama, mutta se oli ollut sotkuista uutteruutta. Sillä lähdettyään ulos rikkaruohoja kitkemään hän oli jonkin ajan kuluttua saanut voimakkaan halun ryhtyä valmistamaan kukkavihkoa ja istui nyt kivipenkillä pyökkipuun alla pitäen kädessään isoa kiehkuraa. Se oli laadittu moninaisista kukkivista rikkaruohoista, jotka oli järjestetty erittäin huolellisesti ja sidottu yhteen kiertotattaren karhilla.

Vaikka Antony eukko olikin monessa suhteessa tarkkasilmäinen ja harvinaisen ovela, sattui hänen korkea ikänsä kuitenkin toisinaan ilmenemään lapsellisina päähänpistoina. Hänen ajatuksensa saattoivat lähteä liikkeelle väärän olettamuksen viitoittamaa suuntaa, jolloin hän useinkin päätyi unelmankaltaiseen johtopäätökseen. Niinpä nytkin, havahtuen hetkellisestä torkahduksesta miellyttävässä siimeksessä, hän alkoi kummastella, miksi vanha selkä tuntui ikäänkuin katkenneelta, ja joutui aivan ihmetyksiin, kun huomasi kädessään ison kiehkuran voikukkia, päivännoutoja, ratamoja sekä kiertotattaria.

Penkin toisessa päässä seisoi punarinta-satakieli. Pyökki kasvoi juuri kyllin likellä pylväskäytävää, sämpyläsaksan puuta ja sen omaa erikoista marjakuusipensaikkoa kuuluakseen sen pikku Valtakuntaan.

Mainittuaan hernepussin Mary Antony tunsi vastustamatonta halua katsella sen sisältöä ja ennen kaikkea levittää tämän punarinta-satakielen kirkkaiden silmien nähtäväksi.

Hän laski eriskummallisen kukkavihon ruohikkoon jalkainsa juureen, kääntyi syrjittäin kivi-istuimelle ja veti pussin esiin laukustaan.

"Kas niin, mestari sämpyläsaksa!" hän sanoi. "Saat tehdä sen omalla vastuullasi, mutta nyt annan sinulle tilaisuuden nähdä omilla kirkkailla silmilläsi hurskaat sisaret; kaikki yhdenkaltaisia kuin herneet rokassa — siltä ne, Herra paratkoon, näyttävätkin astellessaan edes ja takaisin; mutta ensiksi, jos nimittäin sattuisin heidät löytämään, ne muutamat jotka olen erikoisesti valinnut toisten joukosta."

Kurkisteltuaan tiukasti pussiin hän sai hetken kuluttua hienon valkoisen herneen, kurtistuneen herneen ja tuon kolmannen, värittömän ja pilkullisen herneen sijoitetuksi riviin kivilaatalle.

"Tämä tässä", selitti Mary Antony osoittaen kyhmyisellä etusormellaan ensimmäistä, "on kunnianarvoisa äiti itse — iso ja puhdas ja jalo… Ei, älä hypi liian lähelle, herra Punarinta! Kun me astumme hänen kammioonsa, niin polvistumme aina kynnykselle, kunnes hän kehottaa meitä käymään lähemmäksi. Totta kyllä että me olemme vain hurskaita naisia vaatimattomassa asussa, kun taas sinä olet hilpeä, koreapukuinen mies, rohkeakatseinen ja epäilemättä syvälle syntiin vajonnut. Mutta yksinpä sinunkin on pysyttävä loitolla tämän kaikkein kunnianarvoisimman verrattoman herneen lähettyviltä.

"Tämä tässä", osoittaen kurtistunutta hernettä, "on äiti alaprioritar, joka oikein mielihalusta toimittaisi sinulle selkäsaunan, senkin häijy pikku vintiö!

"Tämä on sisar Mary Rebecca, joka käy päivä päivältä yhä kierommaksi sekä mieleltään että ruumiiltaan, mutta jonka huulilla aina päilyy makea hymy.

"Nytpä näytän sinulle, jos niinkuin sattuisin hänet löytämään, sisar Teresan, joka on ystävällinen ja miellyttävä, mutta niiskahduttaa nenäänsä niin raikuvasti, että se kuuluu keittiöön asti, kun tämän hurskaan sisaren vuoro on lukea refektoriossa.

"Ja kun hän on päättänyt lukemisen, säestettyään sitä niiskahduksella joka toinen minuutti, ja saa lopulta tilaisuuden niistää, niin usko minua, mestari Punarinta, aivan sitä luulisi, että meidän vanha mustanruskea lehmä on vast'ikään erotettu äsken syntyneestä vasikastaan. Niin, ystävällinen ja miellyttävä sielu, mutta pitää nenällään kamalaa ääntä ja unohtaa toisten ihmisten korvat katsoen oman tarpeensa riittäväksi syyksi todellisiin torventörähdyksiin."

Jutellessaan puolittain kääntyen Mary Antony kurkisti avoimeen pussiin sisar Teresaa haeskellen.

Kolme ripeätä hypähdystä, punainen rinta nytkähti äkisti, siivet lehahtivat —

Punarinta-satakieli oli siepannut valkoisen herneen! Istuimella oli jäljellä vain kurtistunut ja pilkullinen.

Päästäen kauhun ja suuttumuksen huudahduksen vanha maallikkosisar vaipui polvilleen ja kohotti epätoivoisena käsiään puita ja taivasta kohti.

Alisen muurin vaiheilla asteli prioritar vakavissa mietteissä edes ja takaisin kypressikujannetta pitkin. Mary Antonyn suuttumuksen huudahdus osui hänen korviinsa heikkona, mutta epäämättömänä. Kääntyen hän kulki hiljaa vehreätä nurmikkoa pitkin marjakuusipensaikon toisella puolen, mutta seisahtui kummastuneena ennättäessään pyökin vaiheille. Sillä vanhan maallikkosisaren ääni tunkeutui pensaikon lävitse, ja ensimmäiset kuulemansa sanat tuntuivat priorittaresta aivan käsittämättömiltä.

"Voi sinua, hurmepukuinen ritari!" voihki Mary Antony. "Suokoon taivas, että petollisuutesi koituu omaksi onnettomuudeksesi! Tänne sinä tunkeudut, meidän yksinäisimpiin paikkoihimme, kerjäät ruokaa, jota ei käy kieltäminen, houkuttelet mairekielin vanhaa Mary Antonya, niin että hän sallii sinun kurkistaa hurskaita sisaria — sinä rohkea, häijy mies! — ja sitten ryöstät itse kunnianarvoisan äidin! Hoh, olisitpa vain vienyt mukanasi äiti alapriorittaren, niin hänpä olisi muuttanut kotisi, piessyt lapsiasi ja parantanut omat kurjat tapasi, senkin kiittämätön lurjus! Tai jos olisit ottanut sisar Mary Rebeccan, niin hän vasta olisi kuumentanut sinulta korvat kertomalla vaimollesi kauniita juttuja uskottomuudestasi, kuiskailemalla, että Mary Antony on nuorempi ja kauniimpi kuin hän. Mutta kaikkea vielä! Heistä ei kelpaa kumpikaan! Sinun täytyy tietenkin siepata itse kunnianarvoisa äiti. Voi sinua, senkin pyhyyden häpäisijä! Älä seiso siellä minua pilkaten! Missä on kunnianarvoisa äiti?"

"Täällähän minä olen, Antony kulta", virkkoi prioritar lepytellen ja astuen nopeasti esiin pensaikon takaa.

Yksi ainoa silmäys ilmaisi hänen mieltään huojentaen, että maallikkosisar oli yksinään. Kyyneleitä valui tämän kurttuisen, vanhan hahmon ryppyjä myöten. Hän polvistui ruohikkoon; vieressään hänellä oli iso kimppu kukkivia rikkaruohoja, penkillä herneitä kuluneesta pellavapussista ulos kierineinä. Oksalla hänen yläpuolellaan istui punarintasatakieli kurkottuen veitikkamaisin silmin katselemaan hajalleen valuneita herneitä.

Priorittaresta tuntui siltä, että varmaankin vanha maallikkosisar oli menettänyt järkensä.

Kumartuen alaspäin hän koetti nostaa tätä maasta; mutta Mary Antony heittäysi eteenpäin, syleili kunnianarvoisan äidin jalkoja ja suuteli niitä syvän katumuksen ja murheen valtaamana.

"Ei, ei, nouse nyt, Antony kulta", virkkoi prioritar lujasti. "Nouse! Minä käsken sinua. Päivä on kuuma. Sinä olet nähnyt unta. Ei yksikään rohkea, häijy mies ole tunkeutunut näiden muurien sisäpuolelle. Ei täällä ole mitään 'hurmepukuista ritaria'. Nouse nyt katsomaan. Me olemme kahden."

Mutta pysyen yhä polvillaan Mary Antony kohottausi puoleksi, ja viitaten yläpuolella riippuvaan oksaan hän sai sanotuksi kesken nyyhkytyksiään: "Se rohkea, häijy mies on tuolla!"

Kohottaen katseensa prioritar kohtasi alaspäin kurkistavan punarinta-satakielen kirkkaan silmän.

Punarinta-satakieli puhkesi voitonriemuiseen lauluun. Tällöin vanha
Mary Antony, maaten yhä polvillaan, heristi kohotettua nyrkkiään.

"Istuudu nyt minun rinnalleni", hän sanoi, "ja tee täysi tunnustus. Huojenna vanhaa sydäntäsi kertomalla minulle koko tarina. Sitten julistan punarinta-satakielelle tuomion, jos se osoittautuu nimensä mukaiseksi varkaaksi."

Niinpä prioritar sai nyt luostarin puutarhassa, punarinta-satakielen liverrellessä heidän yläpuolellaan, kuulla kumman tarinan: kuinka Mary Antonya oli alkanut pelottaa, että hänelle sattuisi erehdys päivittäisessä laskutehtävässään; kuinka hän oli keksinyt keinon turvautua herneisiin; kuinka hän oli nimittänyt herneet Valkoisten sisarten olemuksen mukaan; kuinka hän leikitteli niillä kammiossaan; kuinka hän oli saanut kesytetyksi punarintasatakielen; kuinka hän oli tottunut juttelemaan tuolle pikku linnulle asioita, joita ei käynyt toisille kertominen; ja kuinka hän sen vuoksi oli tullut tänä aamuna näyttäneeksi sille herneensä, mistä oli seurauksena tämä aavistamaton onnettomuus — kunnianarvoisan äidin ryöstö.

Prioritar kuunteli ulkonaisesti vakavana, koettaen salata jokaisen merkin sisäisestä rattoisuudesta, joka valtasi hänet aivan puistattavan voimakkaana. Mutta useammin kuin kerran hänen oli käännettävä kasvonsa Mary Antonyn kurkistavalta katseensa, kun vanhus yritti levottomana tutkia, siirtikö tämä syntiluettelo hänet anteeksiannon mahdollisuuden ulkopuolelle.

Prioritar ei jouduttanut kertomusta. Hän tiesi, kuinka tärkeä kaikkein vähäpätöisinkin pikkuseikka oli tuolle mielelle, joka nyt paljasti itsensä hänelle ehkäiseminen tai jouduttaminen olisi saanut Mary Antonyn tuntemaan, ettei tunnustus ollutkaan perin pohjainen.

Sen vuoksi prioritar kuunteli äärettömän kärsivällisenä istuen päivänpaisteisessa puutarhassa, missä heitä ei häirinnyt muu kuin kerran tai pari holvikäytävää myöten hiljaa liukuva hunnutettu olento, joka, huomatessaan kunnianarvoisan äidin lepäävän pyökin siimeksessä, teki kunnioittavan kumarruksen ja kiirehti tiehensä taakseen katsahtamatta.

Kun kielevä vanha ääni lopulta vaikeni, peitti prioritar ystävällisellä kädellä nuo rauhattomat sormet, jotka sulkeutuivat ja avautuivat ehtimiseen kouristuen, ja piteli niitä lujasti omiinsa kätkettyinä.

"Antony kulta", hän virkkoi, "onko tuo kukkavihko meidän jalkaimme juuressa sinun tekemäsi?"

"Voi, kunnianarvoisa äiti", huokasi vanha maallikkosisar, "siinäkin minä menettelin väärin, vaikka aioin tehdä hyvää. Sisar Mary Augustine tuli nähkääs keittiöön valmistamaan äiti alipriorittaren määräyksestä piiraita, ja voidakseen tehdä ne raskaiksi hän halusi päästä minun neuvoistani, jotka varmasti olisivat aika lailla keventäneet niitä, ja niin hän käski minun mennä kitkemään rikkaruohoja puutarhasta.

"Kitkeissäni tulin ajatelleeksi, että paljoa hauskempaa olisi kerätä oikein kaunis kukkavihko suloisen Neitsyemme alttaria koristamaan; ja näin ajatellen minä jätin sisar Mary Augustinen raskaan työn ja rupesin noudattamaan omaa mielihaluani. Mutta kun kukkavihko oli valmis, niin, voi sentään, se olikin vain kimppu rikkaruohoja!"

Priorittaren silmät täyttyivät kyynelistä; aluksi hän ei uskaltanut vastata, peläten äänensä pettävän. Sitten hän kumartui nostamaan kukkavihon maasta.

"Pyhä Neitsyt on saapa sen", hän sanoi. "Minä lasken sen hänen alttarilleen omassa kammiossani. Hän ymmärtää kyllä — sillä hän tietää, kuinka usein, käsien kitkeissä rikkaruohoja, sydän kerää kuitenkin kaiken aikaa mitä kauneimpia kukkia.

"Niin, ja toisinaan, kun kannamme Jumalalle uhriksi kaikkein ihanimpia kukkia, Hän näkee niissä vain arvottomia rikkaruohoja. Ja kun mielemme on murheinen, koska meillä on vain rikkaruohoja tarjottavina, niin Hän näkee niissä tuoksuvia kukkia. Mitä käsi tarjonneekin ihmissilmin katsottuna, Jumala näkee siinä aina sydämen arvotusten kukkivan."

Prioritar vaikeni kasvoillaan perin iloinen ilme. Sitten, huomatessaan vanhan maallikkosisaren yhä katselevan kukkavihkoaan tyytymättömänä, hän jatkoi: "Ja sitä paitsi, Antony kulta, kuka ratkaisee, mitä kukkia on nimitettävä 'rikkaruohoiksi'? Luoja itse ei sanonut 'rikkaruohoksi' ainoatakaan kasvia luomakunnassaan, kuinka mitätön se olikin Kun hän ihmisen syntiinlankeemuksen tähden kirosi maan, Hän sanoi: 'Kasvakoon se myöskin ohdakkeita ja orjantappuroita!' No niin; terävimmät okaat on ruusulla; ohdake on Skotlannin kuninkaallinen kukka ja jos meidän vanha valkoinen aasi voisi lausua mielipiteensä, niin epäilemättä se sanoisi sitä Kukkien Kuninkaaksi.

"Ei missään kohdassa Pyhiä kirjoja mainita ainoatakaan kasvia 'rikkaruohoksi'. Ihmisen tehtäväksi on jäänyt julistaa rikkaruohoiksi sellaiset kasvit, joita hän ei tarvitse.

"Katsohan jokaista näistä. Kykenisikö kumpikaan meistä kahdesta, vaikka vuosikausia uurastaisimme, valmistamaan kaikella taidollammekaan mitään niin täydellistä kuin vähäpätöisimmän näistä rikkaruohoista?

"Ei, ne ovat rikkaruohoja, koska kasvavat siellä, missä niitä ei pitäisi olla. Upea tulipunainen unikko on rikkaruoho viljavainiossa. Jos ruusut peittäisivät vehnäpellon, niin me julistaisimme ne rikkaruohoiksi ja kitkisimme ne maasta.

"Ja kenties muutamien meistä on täytynyt kohdella siten elämämme ruusuja, noita suloisia ja tuoksuvia ilmiöitä, jotka peittivät alleen palveluksemme vehnän, ylistyksemme ja rukouksemme uhrin.

"Ja kun kaikki rikkaruohomme on kiskottu maasta ja heitetty sotkuiseen kasaan Hänen jalkainsa juureen, niin ehkäpä ne ovatkin meidän Herramme silmissä seppele valiokukkia. Maan päällä saatu orjantappurakruunu saattaa paratiisissa muuttua kukkakiehkuraksi."

"Ja nyt, Antony, puhumme sinun herneleikistäsi. Ei ole laisinkaan väärin laskea herneiden avulla, kuinka monta päivittäin käy iltamessussa; vaikka toisaalta myönnänkin, että minun mielestäni olisi helpompaa laskea kädet ristissä yksi, kaksi, kolme, kuin pudottaa herneet kädestä toiseen skapulariosi alla. Mutta kuinka tahansa, menettelytapa, joka voisi olla vain salakuoppa toiselle, saattaa toiselle osoittautua tueksi. Annan sen vuoksi sinulle luvan laskea edelleenkin herneittesi avulla. Myöskin nuo leikit kammiossasi ovat viattomia ja saattavat minut ajattelemaan, kuten joskus ennenkin olen ajatellut, että pallo- ja rengasleikit, joissa silmä ohjaa kättä ja mieli silmää, voisivat olla meille kaikille hyödyksi kesäiltoina.

"Mutta minä en voi sallia sinun ruveta ratkaisemaan Valkoisten sisarten tulevaa elämää. Kuka sinä olet lähettääksesi minut paratiisiin vanhan kyntesi näpähdyksellä tai pitämään oivallisen alipriorittaremme kiirastulessa? Hyi häpeä, Mary Antony!" Mutta kunnianarvoisan äidin äänen sävyä vastaan puhui hänen harmaiden silmiensä hilpeys.

"Siitä asiasta ei siis enempää, Antony kulta; vaikka, totta puhuakseni, sinun tarinasi tuottaa minulle helpotusta, koska se on vastaus kysymyksen, jonka aioin sinulle tehdä. Ei ole kulunut tuntiakaan siitä, kun sain kuulla sisar Antonyn kerskannen, että hän saattoi peukaloa ja etusormea näpähdyttämällä minä iltana tahansa lähettää äiti alipriorittaren kiirastuleen."

"Kuka sellaista on kertonut minusta?" änkytti Mary Antony. "Kuka niin sanoi, kunnianarvoisa äiti?"

"Muuan pikku lintu", mutisi prioritar. "Muuan pikku lintu, rakas Antony; mutta ei sinun sievä punarinta-satakielesi. Sitä paitsi kerskaus tarkoitti äiti alipriorittaren keiton myrkyttämistä. Oletko koskaan pannut vahingollisia aineksia äiti alipriorittaren keittoon?"

"Ainoastaan papuja, kunnianarvoisa äiti, risiinipapuja; ja kun hän oli ilkeimmällä mielellä, ulostavia yrttejä. Ei mitään muuta, sen vannon! Antony eukko ei tiedä mitään myrkyistä; hän osaa vain valmistaa palsamia — oi-voi! — ja lieventäviä voiteita! Pyhä Neitsyt tietää, että se on valhetta koko juttu."

Prioritar nosti nopeasti kukkavihon ja kätki kasvonsa ratamoihin ja voikukkiin.

"Uskon sinua", hän sanoi äänellä, joka ei tuntunut ylen varmalta. "Nouse maasta. Mutta muista se, että kiellän sinua panemasta äiti alipriorittaren keittoon muuta kuin sellaista, mikä tuottaa lievitystä ja lohdutusta. Lupaa se minulle, Antony."

Eukko kohotti nöyrästi priorittaren kaavun lievettä ja painoi sen huulilleen.

"Istuudu vierelleni", käski prioritar. "Minulla oli sanottavana sinulle muutakin… Älä ajattele tylysti äiti alipriorittaresta. Hän on ankara ja erittäin kärkäs huomaamaan virheitä, mutta tämän hän käsittää velvollisuudekseen. Hän on perin hurskas nainen. Hänen intonsa on vain merkkinä hänen hurskaudestaan."

Jälleen turvautui prioritar kukkavihkoon. Hän alkoi jo saada kylläkseen voikukkien tuoksusta.

"Äiti aliprioritar on sairas", hän sanoi. "Hän vilustui eilen illalla päivänlaskun jälkeen puutarhassa. Olen käskenyt hänen pysytellä toistaiseksi vuoteessa. Meidän on hoivattava häntä lempeästi, Antony, ja autettava häntä taasen paranemaan.

"Myöskin sisar Mary Rebecca on sairas, hänellä on luuvaloa ja lievää kuumetta. Hänkin pysyy tänään vuoteen omana. Koeta kohdella häntä ystävällisesti, Antony. Tiedän, että hän vainuaa usein pahaa, vaikkei sellaista ole tarkoitettu, ja kertoo juttuja, jotka ovat enimmäkseen hänen oman mielikuvituksensa keksintöjä. Mutta siinä hän vahingoittaa itseään enemmän kuin toisia.

"Hämmentämällä lätäkön liejua me sumennamme tähden heijastuksen, joka sitä ennen loisti siinä kirkkaana. Mutta me emme sumenna tähteä, joka loistaa korkeudessa.

"Samoin on häijyn mielen panettelevain ajatusten laita. Ne hämmentävät esille oman pimeytensä, mutta eivät saa sumennetuksi tähteä.

"Älkää menkö heitä lähelle, kunnianarvoisa äiti", pyysi Antony vanhus. "Minä hoidan heitä kaikella huolella ja kärsivällisyydellä. Sellainen luiden kolotus ja horkka siirtyy helposti ihmisestä toiseen. Rukoilen teitä, älkää käykö heidän lähelleen. Muistakaa — te jouduitte uhriksi — voi-voi! — ja he säästyivät!"

"Mutta minä en joutunut luuvalon ja muun sellaisen uhriksi, Antony kulta. Minut riisti rohkea, häijy mies — sinun hurmepukuinen ritarisi!"

"Voi, kuulkaa!" huudahti vanha maallikkosisar. "Pahoin pelkään, että se on enne. Enkeli Gabriel, kunnianarvoisa äiti, on lähetetty kantamaan teidät maasta taivaaseen. 'Toinen viedään, ja toinen jää jäljelle.' Voi, olisipa hän vain riistänyt mukaansa äiti alipriorittaren!"

Prioritar nauroi uudelleen. "Antony kulta, sinun pikku lintusi otti ensimmäisen herneen, minkä näki. Jos siinä olisi vain ollut murunen tai juustonpalanen, niin se olisi jättänyt valkoisen herneesi rauhaan… Kuulehan, kuinka se livertelee pientä ylistyslauluaan!… Eikö ole ihmeellistä ajatella, että vuosisatoja sitten, kun valkovaippaiset druidit leikkasivat misteliköynnöksiä Britannian tammista, silloin punarinta-satakieli hyppeli ja lauleli heidän vaiheillaan; kun vieläkin varhemmin ihmiset asustivat kesyttöminä ja hurjina onkaloissa ja luolissa ja multamajoissa, kun kirkot ja luostarit olivat tuntemattomia tässä maassa eikä ainoasta oikeasta Jumalasta vielä uneksittukaan, silloin satakielet valitsivat itselleen ystävän ja rakensivat pesiään, kirjorastaat lauloivat 'Tee se nyt — tee se nyt' etsiessään ravintoa poikasilleen, kottaraiset vihelsivät ja pääskyset kiitivät riemuisin siivin. Niin, ja kun Eeva ja Aatami astelivat Eedenissä, outojen eläinten ja koreahöyhenisten lintujen keskellä, niin täällä — näillä saarilla — lauleli punarinta-satakieli, ja kaikki meidän brittiläiset lintumme rakentelivat uutterasti pesiään ja hoivailivat poikasiaan, eläen hilpeätä pikku elämäänsä, kuten Hän, joka ne on luonut, on niille opettanut.

"Ja vastaisina vuosisatoina, kun kaikki voi olla toisin tässä maassa, kun me olemme jo ammoin muuttuneet maaksi, kun rakastettu luostarimme on kenties raunioiksi rappeutunut, niin yhä vielä kohoavat Malvernin kukkulat paikallaan ja hopeinen Severn virtaa laaksoa pitkin; ja täällä, juuri tässä puutarhassa — jos se on yhä pysynyt puutarhana — punarinta-satakieli rakentaa itselleen pesän ja livertelee onnellisena lauluaan.

"Paina mieleesi, rakas Mary Antony: kaikki, minkä ihminen luo, on jo alun pitäen määrätty muuttumaan ja häviämään. Mutta luonto on yhtä Jumalan kanssa ja sen vuoksi muuttumaton. Valtakuntia voi syntyä ja hävitä maailmassa; mahtavia kaupunkeja voi nousta ja sitten luhistua raunioiksi. Kansakunnat voivat kukistaa toisia, kukistuakseen taasen vuorostaan. Ihminen voi surmata ihmisen, saadakseen vuorostaan itsekin surmansa. Mutta kaikesta huolimatta pysyvät vuoret paikallaan, joet virtaavat, metsät huojuvat ja punarinta-satakieli rakentaa pesänsä orapihlajaan ja livertelee lemmenlaulua puolisolleen."

Prioritar nousi ja levitti käsivartensa päivänpaisteiselle puutarhalle, oksalle, jolla punarinta-satakieli lauloi.

"Oi, olla yhtä Jumalan ja Luonnon kanssa!" hän huudahti. "Oi, tuntea
Elämän ja Valon ja Lemmen sisimmät salaisuudet! Se on Ikuista Elämää!"

Hän oli unohtanut vanhan maallikkosisaren; niin, tuokioksi hän oli unohtanut luostarin ja pylväskäytävän, peninkulman pituisen pimeän tien, näkymättömien munkkien laulun. Hän asteli jälleen nuoruutensa joustavalla kanervikolla; hän kuuli vuoripuron kohinan, salon huokaukset, päivänpaisteisten metsäaukioiden kahinan elämän siellä vilistessä. Kaikki tämä kuvastui punarinta-satakielen laulusta. Silloin —

"Tule, Antony", hän virkkoi, "käydään katsomaan, onko sisar Mary Augustinen onnistunut tehdä piiraat keveiksi ja herkullisiksi, vaikka ei olekaan saanut hyötyä sinun neuvoistasi."

Vanha Mary Antony seurasi hilpeänä ja ihmeissään priorittaren komeata olentoa. Itsensä ripittänyt sielu ei ole koskaan ennen tuntenut auvoisampaa rauhaa. Hän ei ollut salannut mitään; eikä kunnianarvoisa äiti ollut kuitenkaan määrännyt mitään rangaistusta, oli vain vaatinut lupauksen, jonka Mary Antony oli kiitollisuutensa yltäkylläisyydessä voinut kevein mielin antaa.

Tosin ei äiti alipriorittaren keitto saisi vast'edes sisältää muuta kuin sellaista, mikä tuotti lievennystä ja lohdutusta.

Mutta kun vanha Mary Antony astui refektorioon kunnianarvoisan äidin jäljessä ja näki kaikkien odottavien nunnain nousevan seisomaan, laski hän sormen nenälleen.

"Se 'pikku lintu' saa risiinipapuja", hän virkkoi. "Se 'pikku lintu' saa totta totisesti niitä! Ei sievä punarinta-satakieleni, vaan se toinen!"

Ja ikävä kyllä sai sisar Seraphine sinä iltana ankaran puuskan ja kärsi kovia tuskia.

LUOSTARIN MADONNA.

Prioritar polvistui rukoukseen ja mietiskelyyn Neitsyt-äidin kuvan eteen, joka piteli polvillaan Pienokaista.

Mary Antonyn rikkaruohokimppu, joka lupauksen mukaan oli koristamassa Neitsyen alttaria, näytti tuossa hopeahohteessa lilja- ja ruusukiehkuralta.

Prioritar lepäsi kauan polvillaan kädet ristissä ja pää kumarassa, yhtä valkoisena ja liikkumattomana kuin marmorikuva hänen edessään. Mutta lopulta hän kohotti kasvonsa ja puhkesi matalalla äänellä anomaan:

"Jumalan Äiti", hän puhui, "auta tätä särkevää sydän poloista; tyydytä rintani hurja nälkä. Tee minut tyytyväiseksi olemaan yhtä Jumalallisen voiman kanssa ja kykeneväksi luopumaan Luonnosta… Tiedäthän, että minä en tahdo miestä. Kaikkina näinä pitkinä vuosina, siitä pitäen kuin hän petti minulle antamansa lupauksen, en ole kaivannut miestä. Nainen, jonka hän otti omakseen, pitäköön hänet nureksimattani. En kadehdi häneltä noiden käsivarsien syleilyä, joskin kerran tunsin niiden voiman ja hellyyden. Miestä en kaipaa, vaan — oi, suloinen Jumalan Äiti — kaipaan sen miehen pikku lasta! Kadehdin tuolta naiselta äitiyttä, jonka hän on minulta itseltäni riistänyt… Kaipaan pehmeätä, tummaa päätä rintaani vastaan painaakseni… Kaipaan suloisia pienokaisen huulia imemään verestä, elämää itsestäni… Kaipaan pikku jalkoja nojautumaan käsiini… Koko Luonto laulaa elämästä ja voimassa lahjoittaa elämää. Mutta minun käsivarteni ovat tyhjät, ja voimani kantaa vain itseäni edes ja takaisin… Oi, suo minulle armosi kääntääkseni ajatukseni Elämästä uhrautumiseen."

Prioritar nousi, astui lattian poikki ja polvistui pitkälliseen rukoukseen ja mietiskelyyn krusifiksin ääreen.

Kuun valo osui kärsivän Vapahtajan kuolevalle hahmolle, orjantappurakruunulle, levitetyille avuttomille käsivarsille, verta vuotaville jaloille.

Oi, verraton Pelastaja! Oi, suunnaton Uhri! Oi, Jumalan Rakkaus, ihmiskunnalle ilmoitettu!

Prioritar oli kauan polvillaan hartaissa mietteissä. Aika ajoin hän heittäysi maahan painaen otsaansa ristin juurelle.

Viimein hän nousi ja lähti astumaan kohti sisäsuojaa, missä hänen vuoteensa sijaitsi.

Mutta juuri kynnykselle ennätettyään hän kääntyi kiireesti takaisin ja polvistuen Neitsyen ja Lapsen eteen syleili pienokaisen pikku marmorijalkaa, peitti sen suudelmin ja puserti rintaansa sitä vastaan.

Kohottaen sitten epätoivoisen katseen Madonnan hellää muotoa kohti hän huudahti: "Oi, Jumalan Äiti, tee minut kykeneväksi rakastamaan rakkaan ristiinnaulitun Poikasi lävistettyjä jalkoja enemmän kuin rakastan polvillasi lepäävän Jesus-lapsen pikku jalkoja!"

Suuri tyyneys valtasi hänet tämän viimeisen rukouksen jälkeen. Se tuntui äkkiä paljoa tehokkaammalta kuin kaikki pitkät valvonnan hetket. Hän tunsi itsensä varmaksi siitä, että se tulisi kuulluksi.

Hän nousi seisomaan, melkein liian huumautuneena ja väsyneenä kulkeakseen sisäsuojaan.

Madonnan jalkain juuressa sijaitsi ihmeellinen kiehkura kieloja ja valkoisia ruusuja.

Kalpeana, mutta säteilevänä siirtyi prioritar makuusuojaansa. Vanhan Mary Antonyn rakastava sydän oli ollut täynnä liljoja ja ruusuja. Hänen syynsä ei ollut, että hänen vanhat kätensä olivat täyttyneet rikkaruohoista. Jumalallinen Rakkaus oli kaikkitietävänä saanut aikaan tämän ihmeen.

Ojentautuessaan vuoteelleen prioritar mutisi pehmeästi: "Herra ei katso kuten ihminen katsoo: sillä ihminen katsoo ulkokuoreen, mutta Herra katsoo sydämeen.

"Oi, kerskailemamme ruusut ja liljat näyttävät Hänen silmissään pelkästään arvottomilta rikkaruohoilta.

Voikukat näyttivät aamuvalaistuksessa entistä helakamman keltaisilta.
Piharatamo oli lakastunut.

Prioritar tunsi pettymystä. Hän oli aikonut lähettää varhain noutamaan vanhaa Mary Antonya. Hän oli kuvitellut mielessään tämän hämmästyksensekaista riemua. Mutta nythän kukkavihko oli aivan entisellään.

Aamuvalo on aina ankara arvostelija. Kaikki pyrkii siinä näyttämään samalta kuin ennenkin.

Ja priorittaren sydämessä vallitsi rauha. Hänen pitkällinen valvontansa, rukouksen hetket olivat vahvistaneet hänet tuntemaan itsensä tyynen varmaksi tulevasta voitosta.

Lujana tässä varmuudessaan hän kumartui ja suuteli hellästi pyhän
Pienokaisen pikku jalkoja.

Sitten hän helisti tapansa mukaan kelloa, joka kutsui tuota pikku yhdyskuntaa nousemaan ja aloittamaan uuden päivän.

MYRSKYN SIIVILLÄ.

Saman päivän iltapuolella odotteli Mary Antony pylväskäytävässä Valkoisia sisaria palaaviksi vespermessusta. Ainoastaan kaksikymmentä oli lähtenyt siihen; ja peläten tuon tavallisuudesta poikkeavan lukumäärän erehdyttävän häntä kulutti vanha maallikkosisar odotusaikaansa laskemalla kahtakymmentä hernettänsä yhä uudelleen, siirrellen niitä toisesta kädestä toiseen.

Äiti aliprioritar ei kyennyt vielä nousemaan vuoteestaan. Sisar Mary
Augustine oli jäänyt häntä hoitamaan.

Sisar Teresan tuskat olivat lieventyneet, mutta hän oli vielä kuumeessa ja omituisen heikkona. Kunnianarvoisa äiti kielsi häntä nousemasta.

Vähäistä ennenkuin kello soi kutsuen nunnia järjestymään kulkueeksi pylväskäytävään, oli sisar Seraphine selittänyt, ettei kyennyt kävelemään, ja pyytänyt lupaa jäädä kotiin. Prioritar huomasi epäilevänsä sisar Seraphinen äkillistä pahoinvointia; tämä näytti kyllä punehtuneelta ja kiihtyneeltä, mutta muuten ei hänessä ilmennyt mitään tavallisia taudin oireita.

Koska kunnianarvoisaa äitiä ei kuitenkaan haluttanut saada mahdollisesti kolmaskin potilas vastattavakseen, antoi hän sisar Seraphinelle luvan jäädä, mutta katsoi myöskin parhaaksi pysyä itse kotona jättäen kulkueen johdon sisar Mary Rebeccalle, joka oli toipunut taudistaan.

Niin kunnianarvoisan äidin onnistui pidättää sisar Seraphine seurassaan toisten nunnain ollessa poissa antamalla hänelle sakramentarioiden käännöksiä jäljennettäviksi pergamenttikaistaleille melkein siihen hetkeen saakka, kuin Valkoisten sisarten oli määrä palata iltamessusta, jolloin hän lähetti sisaren kammioonsa rukoilemaan ja mietiskelemään.

Yksin jäätyään prioritar tarkasteli jäljennöksiä, jotka olivat kyllä kutakuinkin luettavia, mutta erosivat surkeasti hänen omasta kauniista työstään. Hän huoahti, laski ne syrjään ja nousi astelemaan huoneessaan, pohtien, miten sopivimmin kohtelisi tuota sievää, mutta oikullista nunnaa.

Kaksi selvää syytä sai priorittaren epäilemään sisar Seraphinea: ensiksikin se seikka, että hän oli kutsunut "Wilfrediä" avukseen ja tunnustanut odottaneensa, että tämä tulisi ja ryöstäisi hänet, ennenkuin hän ennätti tehdä lopullisen valansa; toiseksi se, että hän oli koettanut levitellä pahoja huhuja vanhasta maallikkosisaresta Mary Antonysta. Prioritar mietiskeli, mihin keinoihin oli ryhdyttävä, jotta sisar Seraphine saatettaisiin parantamaan mielensä.

Astellessaan edes ja takaisin, kaivaten tietämättään sitä jokapäiväistä ruumiinliikuntoa, minkä matka tuomiokirkkoon tarjosi, huomasi prioritar äkkiä kammionsa pimenevän. Ikkunan ääreen käyden hän näki taivaan tummentuneen ukkospilvistä, Niin nopeasti nousi rajuilma, että kirkkaan kesäisen luonnon ylle näytti äkkiä siirtyneen tumma purppuraverho.

Linnut kirkuivat ja syöksyivät ohitse kiireisin siivin; sitten ne pesäänsä päästyään vaikenivat. Koko luonto tuntui pidättävän henkeään, vartoen ensimmäistä leimahdusta ja ensimmäistä ukkosen jyrähdystä.

Seisoen yhä ikkunan ääressä prioritar mietti, olivatko nunnat jo ennättäneet palata ja siirtyä kammioidensa suojaan. Maanalaisessa käytävässä he eivät huomaisikaan sitä; mutta heitä ei miellyttänyt kulkea pylväskäytävää pitkin myrskyn raivotessa.

Prioritar kummasteli, ettei ollut kuullut kellon ilmoittavan heidät palanneiksi ja julistavan rukouksen ja äänettömyyden hetken koittaneen. Ja miksi ei Mary Antony ollut tuonut avainta ja käynyt tekemässä tavallista ilmoitustaan?

Aikoen ottaa tästä selkoa hän kääntyi ikkunasta juuri kuin tulinen käärme piirsi taivaalle huikaisevan viirun. Seurasi jyrähdys; ja samassa tuokiossa lennähti kammion ovi auki ja vanha Mary Antony kompasteli hengästyneenä sisään unohtaen koputtaa, jääden polvistumatta, odottamatta kehotusta ryhtyä puhumaan, molemmat kädet ojennettuina, toinen tiukkaan puristettuna, toinen isoa avainta pidellen. "Voi, kunnianarvoisa äiti!" hän puhui läähättäen. Sitten tuon rakastetun hahmon ankara tyytymättömyys sai hänet vaikenemaan. Hän vaipui polvilleen, tuhkankarvaisena ja vavisten.

Prioritar halveksi peräti persoonallista pelkoa; ja ellei Mary Antony ollut yhdeksänkymmenen vuoden kokemusten jälkeen karaistunut paremmin salaman ja ukkosen synnyttämää kauhua vastaan, ei prioritarta haluttanut kohdella häntä erikoisen kärsivällisesti. Hän puhui jyrkällä äänellä.

"Mitä ajatteletkaan, Mary Antony? Mistä tämä sopimaton kiire? Miksi hyökkäät tällä tapaa minun kammiooni — ollenkaan koputtamatta, vähääkään vartomatta, kunnes käsken käymään sisään? Onko myrskyn haltia kintereilläsi? Häpeä toki!"

Vastaukseksi Mary Antony kykeni vain avaamaan nyrkkiin puristuneen kouransa, jolloin kaksikymmentä hernettä putosi rapisten permannolle kiitäen kilvan kunnianarvoisan äidin kammiota pitkin.

Mary Antony ryömi likemmäksi, pudotti kädestään avaimen ja tarttui molemmin käsin priorittaren kaapuun, ei kohottaakseen sen lievettä huulilleen, vaan takertuakseen siihen ikäänkuin suojaa, etsien.

Kun sitä seuraava jyrinä häipyi kiiriskellen kaikuna etäisistä kukkuloista, kohotti vanha maallikkosisar kasvonsa.

Hänen huulensa liikkuivat, ikenet kalisivat vastatusten; silmissä pälyvä pelko anoi apua.

Tällöin priorittarelle alkoi selvitä, että tässä oli vaikuttamassa muutakin kuin rajuilman synnyttämä pelko.

Kumartuen hän laski kätensä lujasti, mutta voimassaankin lempeinä noille tutiseville olkapäille.

"Kaksikymmentä Valkoista sisarta lähti messuun", kuiskasi vanha maallikkosisar. "Minä laskin heidät. Kaksikymmentä Valkoista sisarta lähti; mutta —"

"Niitä on palannut yksikolmatta", puhui Mary Antony pelosta kalisten ja kätki kasvonsa kunnianarvoisan äidin kaapuun.

Kaksi salamaa ennätti leimahtaa jyrinän säestäminä, ennenkuin prioritar liikahti tai virkkoi mitään. Sitten hän nosti maasta Mary Antonyn, sijoitti tämän tuolille, irroitti kaapunsa tutisevista käsistä, astui käytävään ja soitti itse kelloa äänettömyyteen ja rukoukseen kutsuen.

Palattuaan kammioonsa hän sulki oven, kaatoi pikariin vahvistavaa lääkettä ja kohotti sen Mary Antonyn vapiseville huulille. Sitten hän istuutui vastapäätä ja katseli tyynin silmin maallikkosisarta.

"Niin", sanoi eukko lujemmin, saaden ärtymyksestä takaisin puhekykynsä; "kaksikymmentä palasi; ja kaksikymmentä hernettä minä pudotin toisesta kädestäni toiseen. Sitten — kun ei ollut enää jäljellä ainoatakaan hernettä — liukui ohitseni vielä yksi Valkoinen sisar; ja hänen kerallaan tuli jäätävä tuulenpuuska ja rajusään synkeys.

"Minä pakenin portaita myöten alas, lukitsin oven ja otin avaimen pois. Kuinka pääsin jälleen portaita ylös, sitä en tiedä. Kun ennätin pylväskäytävän tasolle, näin kahdennenkymmenennen yhdennen Valkoisen sisaren, jonka varalta — Pyhä Pietari sen tietää — minulla ei ollut mitään hernettä, kulkevan pylväskäytävästä kammiokäytävään. Kun minä kiiruhdin eteenpäin haluten nähdä, minne hän meni, niin meidän välillemme syöksyi huikaiseva leimahdus, aivan kiemurtelevan käärmeen kaltainen Kun sitten kykenin taasen näkemään, niin hän oli jo kadonnut. Minä pakenin kunnianarvoisan äidin luokse ja syöksyin sisään ukkosen jyrinässä."

"En, kunnianarvoisa äiti. Viime aikoina kulkevat hurskaat sisaret enimmäkseen kasvot hunnun peittäminä."

"Tiedän sen. Kuulehan nyt, Antony kulta. Sinä olet pudottanut samalla haavaa kaksi hernettä, vaikka laskit vain yhden."

"En suinkaan, kunnianarvoisa äiti. Pudotin kaksikymmentä hernettä yhden kerrallaan; laskin myöskin kaksikymmentä Valkoista sisarta. Ja kun olin laskenut kahteenkymmeneen, niin tuli vielä yksi."

"Mutta kuinka se voisi olla mahdollista?" vastusti prioritar. "Jos kaksikymmentä lähti, niin ainoastaan kaksikymmentä voi palata. Kuka se yhdeskolmatta olisi?"

"Sisar Agatha", hän kuiskasi väristen. "Sisar Agatha raukka on palannut joukkoomme."

Mutta juuri tällöin juolahti priorittaren mieleen muuan nimi, vastaten hänen omaan kysymykseensä ja saattaen hänet ymmälleen ja perin vihaiseksi. "Wilfred! Wilfred, tuletko pelastamaan minut?" oli pikku Seraphine houkko sanonut. Oliko moinen pyhyyden loukkaus mahdollinen? Olisiko kukaan ulkomaailmasta rohjennut tunkeutua heidän pyhäkköönsä?

Mutta Antony eukon tarina tuntui vakuuttavalta. Hänen hurja pelkonsa tuli täten selitetyksi.

Että vainajat palaavat ja harhailevat ihmisten ilmoilla etsien rakastamiaan paikkoja, joista heidän on täytynyt luopua, tuntuu aina kammottavalta kehittymättömästä mielestä, joka ei tiedä, että vainajissa on enemmän eloa kuin elävissä ja ettei ole muuta kuolemaa kuin synnin kuolema.

Mutta kunnianarvoisasta äidistä, joka vartioi laumaansa synniltä tai häpeältä, tuntui näkymättömästä maailmasta tullut vieras vähemmän kammottavalta kuin mahdollinen tungettelija näkyväisestä maailmasta.

Kelloa soittaessaan hän oli nopealla silmäyksellä todennut käytävän olevan tyhjän.

Prioritar astui kammion halki eteläisen ikkunan lähellä sijaitsevan syvennyksen luo, painoi jousta ja veti syrjään osan tammilaudoitusta. Työntäen kätensä seinässä olevaan salaiseen kätköön hän veti esiin kauniin tikarin, jossa oli kahva leikattua norsunluuta, metallinen peukalonsuojus, terä vinosti hiottua terästä, joka suippeni neulankärjeksi. Hän tunnusteli kärkeä ja pujotti sitten aseen vyöhönsä skapularion alle. Sulkiessaan seinälaudoituksen ja kääntyessään takaisin kammioonsa hänellä oli silmissään päättäväinen välke. Koko hänen käytöksensä ilmaisi niin uljasta pelottomuutta, niin ylevää varmuutta, että häntä katsellen Mary Antony tunsi oman pelkonsa haipuvan.

"Kuulehan nyt, Antony kulta", puhui prioritar, kahlehtien vanhuksen katseellaan. "Minun on päästävä selvyyteen siitä, että tämä kahdeskymmenes yhdes Valkoinen sisar on vain sinun herneittesi kepposia. Jos hän on jossakin täällä luostarissa, niin aion ehdottomasti päästä puheisiin hänen kanssaan.

"Lähde sinä sillä välin keittiöösi ja antaudu valmistamaan ilta-ateriaa. Mutta älä soita refektorion kelloa, ennenkuin minä käsken. Ei, tahdon itse soittaa sitä tänä iltana. Kenties minulla on syytä pidättää nunnat hiukan kauemmin hartaudenharjoituksessa.

"Jos sattuisin soittamaan hälyytyskelloa, niin anna kaikkien apulaistesi rientää tänne; mutta mene itse äiti alapriorittaren kammioon ja koeta pysyttää: hänet vuoteessa. Jos käy välttämättömäksi, niin; sano minun käskyni olevan, ettei hän nouse… Hyvä Jumala! Mikä jyrähdys! Pyhä Neitsyt varjelkoon meitä! Salama tuntuu pyrkivän iskemään maahan. Minä käyn jokaisessa kammiossa katsomassa, ettei kukaan ole liiaksi säikähtynyt.

"No niin, riennä nyt, Antony; eikä sinun huuliesi pidä virkkaa yhdellekään nunnalle sanaakaan pelostasi; älä mainitse kahdettakymmenettä yhdettä Valkoista sisarta taikka" — prioritar teki ristinmerkin — "sisar Agathaa, jolle Herra suokoon ikuisen levon."

Mary Antony polvistui suutelemaan priorittaren kaavun lievettä. Sitten hän nousi ja sanoi — harvinaisen juhlallisesti ja hillitysti: "Herra suojelkoon teitä, kunnianarvoisa äiti, vihamiehistä, näkyvistä ja näkymättömistä." Ja uuden sokaisevan salamanvälähdyksen saattamana hän poistui kammiosta.

PRIORITAR SULKEE OVEN.

Prioritar odotti, kunnes vanhan maallikkosisaren laahustavat askelet häipyivät kuuluvista.

Sitten hän astui pitkään kivikäytävään jättäen oman kammionsa oven sepposen selälleen.

Jokaisessa hän tapasi nunnan polvillaan hartauteen vaipuneena. Ei yhdessäkään kammiossa ollut kahta valkoista olentoa. Niin yksinkertaisesti olivat nuo kammiot sisustetut, ettei niissä voinut olla mitään piilopaikkaa. Yksi silmäys ovelta riitti.

Sisar Seraphinen kammion ulkopuolella prioritar seisahtui, sillä hän kuuli sisältä puhetta; sitten hän astui nopeasti sisään. Mutta sisar Seraphine oli yksinään ja luki kuuluvasti, halukkaana kuulemaan omaa ääntään.

Prioritar astui nyt kohti raskasta holviovea, joka johti
holvikäytävään. Se avautui sisäänpäin ja oli jäänyt sepposen selälleen
Mary Antonyn jälkeen. Kesäisin se yleensä pidettiinkin avoinna kautta
Vuorokauden viileyden vuoksi.

Kulkiessaan pitkin hämärästi valaistua käytävää prioritar saattoi avoimesta ovesta nähdä sateen ryöppyävän holvikäytävän halki. Myrskypilvet olivat lopultakin purkautuneet ja valoivat alas vesivirtoja.

Prioritar seisoi oviaukon suojassa katsellen ulos holvikäytävään. Siitä hän näki kaikkialle muuanne paitsi maanalaisen tien ovelle ja sinne johtavaan portaikkoon. Häntä olisi haluttanut käydä tarkastamassa näitä, mutta tuskinpa sentään kannatti lähteä ulos sateeseen, joka nyt pyyhälsi sisään holvikäytävän kaarista. Jos tuossa portaikossa väijyikin jokin mahdollinen vaara, niin olihan luostari täysin turvassa, jos hän sulki tämän sisäkäytävän ja holvikäytävän välisen oven ja salpasi sen lukkoon.

Astuen takaisin sisäkäytävään hän tarttui raskaaseen oveen ja työnsi sen kiinni, havaiten tällöin, että se oli aivan liian raskas Mary Antony vanhuksen heikoille käsivarsille, ja päättäen vast'edes jättää sen sulkemisen jonkun nuoren maallikkosisaren tehtäväksi, jolloin Mary Antony saisi vastata vain siitä, että avain tuli kierretyksi lukkoon.

Tämän aikoi prioritar nyt itse tehdä, kun jokin pakotti hänet kohdistamaan silmänsä siihen nurkkaan, mikä oven sulkeutuessa oli joutunut näkyviin.

Siinä nurkassa seisoi liikkumatta, kasvot hunnun peittäminä, muuan kookas olento, jolla oli yllään Worcesterin Valkoisten sisarten nunnakunnan puku.

Kenties vaitiolotottumus ei ole koskaan arvokkaampi kuin äkillisen säikähdyksen ja kauhun hetkinä.

Yksi ainoa huudahdus priorittaren suusta olisi silmänräpäyksessä saanut, joukon ovia avautumaan ja parikymmentä pelästynyttä nunnaa kiirehtimään paikalle.

Mutta prioritar ei kirkaissut, hän seisoi vaiti ja aivan liikkumatta; mutta jokainen suoni hänen ruumiissaan herkesi sykkimästä hetkellisen hillittömän, kylmän kammon kestäessä. Sitten hänen sydämensä ryhtyi rajusti sykähtäen jälleen toimimaan, jyskyttäen niin äänekkäästi, että hän voi kuulla sen hiljaisuudessa. Kuitenkin hän hillitsi jokaista vaistoa, mikä vaati ääntämään tai liikahtamaan.

Pian hänen suonensa rauhoittuivat; hänen sydämensä, sykkien tasaisesti, muuttui jälleen taidolla hallituksi ratsuksi, jolla hänen ylväs rohkeutensa saattoi kiitää voittoon.

Ja kaiken tämän kestäessä hänen silmänsä eivät siirtyneet, hetkeksikään tuosta valkoisesta olennosta: tämä tunsi joutuneensa ilmi ja tarkastelun alaiseksi.

Korvia huumaava ukkosen jyrähdys vapisutti seiniä. Tuulenpuuska ja ryöpsähdys sadetta iski oveen.

Kun ukkosen viimeinen kaiku oli häipynyt tiehensä, puhkesi prioritar puhumaan; ja tuo keskellä myrskyä kaikuva tyyni ääni kuulosti ainoan kuuntelijansa korvissa kuin mahtiääni Galilean merellä, kun se käski myrskyä taukoamaan ja hurjia aaltoja rauhoittumaan.

"Oletko aavevieras, joka on palannut meidän keskuuteemme näkymättömästä maailmasta?"

"Nyt vannotan sinua Pyhän Neitsyemme nimessä ilmoittamaan minulle totuuden. Oletko todellakin hurskas nunna, meidän pyhän järjestömme jäsen? Vastaa minulle, oletko vai etkö?"

Prioritar astui askelen eteenpäin, siirti avaimen vasempaan käteensä ja pujottaen oikean käden skapularionsa alle tarttui lujalla otteella vyössä olevaan tikariin.

"Silloin, sinä joka ilvehdit meidän pyhässä asussamme", virkkoi prioritar, "sinun on vastattava minulle kaksinkertaisesta rikoksesta: siitä että käytän tuota pukua ja siitä että saavut tänne kenenkään kutsumatta. Varo itseäsi, elämäsi ei ole koskaan riippunut hauraammassa langassa kuin nyt. Pelastusta voit toivoa vain ehdolla, että menettelet nyt minun määräykseni mukaan. Kulje edelläni tätä käytävää pitkin, kunnes saavut oikealla kädellä sijaitsevan kammion luo, jonka ovi on avoinna. Astu sisään ja asetu seinää vastaan sille puolen, joka on ovesta kauimpana. Siellä tahdon puhella kanssasi."

Naisen laahustavin askelin ja vanhuksen kumaraisin hartioin liikkui olento vitkalleen eteenpäin, astui valkoisen kaapunsa liepeelle, kompastui, mutta saavutti taas tasapainonsa.

Prioritar nauroi tämän nähdessään — lyhyen pilkallisen naurahduksen, josta kuvastui enemmän suuttumusta kuin hilpeyttä.

Äkillisellä liikkeellä olento suoristihe, seisoi täydessä pituudessaan ja astui eteenpäin. Prioritar huomasi hartiain leveyden, vartalon ko'on, joka oli hänen omaansa suurempi, vaikka hän olikin tavallista pitempi, pitkät askeleet maahan asti ulottuvan kaavun alla, ja hän rypisti tasaisia kulmakarvojaan, sillä nyt hän tiesi varsin hyvin, kenen kanssa hän oli tekemisissä. Kohtalo oli jouduttanut hänet hirvittävään vaaraan. Ypöyksinään hänen oli kohdattava ovela vihollinen. Hän ei pyytänyt mitään apua toisilta, mutta hän ei myöskään ryhtynyt tarpeettomasti uhmailemaan.

Kulkiessaan Mary Seraphinen kammion ohitse hän telkesi tämän neidon sisään käyttämällä tiirikka-avaintaan.

KUTSUMATON VIERAS.

Kammioonsa astuessaan prioritar näki heti, että hänen määräyksiään oli toteltu.

Hilkkaniekka olento seisoi kammion toisessa päässä nojaten leveitä hartioitaan seinää vastaan. Käsivarret olivat ristissä kaavun alla; prioritar saattoi nähdä, että myöskin jalat olivat ristissä. Puku oli tosin Valkoisten sisarten, mutta se verhosi niin ilmeisesti miesolentoa — — isoa miestä, joka oli joutunut umpikujaan ja näytti aikovan uhmata — että oudosta tilanteesta, suuttumuksesta ja pelosta huolimatta tuon pyhän asun ja sen salaisen kantajan välinen ristiriitaisuus pakotti priorittaren hymyilemään vastoin tahtoaan.

Sulkien oven hän veti esiin tummasta espanjan puusta veistetyn tuolin, lordi piispan antaman lahjan, joka tulkitsi sopivasti hänen ylhäisen virkansa arvokkuutta.

Tuoliin istuutuen hän laski vasemman kätensä kevyesti tuolin kädennojaksi veistetyn jalopeuran harjalle; mutta oikea käsi piteli yhä näkymättä norsunluu kahvaa, ja ojentuen hiukan eteenpäin, jalat lujasti maahan juuttuneina, hän oli valmis hypähtämään tuossa tuokiossa pystyyn.

Sade roiskui yhä ikkunaan, mutta rajuilma oli tyhjentänyt voimansa; taivas alkoi seljetä. Kalpea valojuova auringonpaistetta purkautui hajaantuvien pilvien lomasta ja tunkeutuen sisään ikkunasta kimmelsi jalokiviristissä priorittaren rinnalla ja sytytti omituisen säteilyn hänen kirkkaiden silmiensä tutkivaan valoon.

"Tiedän Teidät mieheksi", virkkoi hän toistamiseen. Te seisotte siinä paljastettuna; ja varmaankin te seisotte siinä myöskin häpeissänne. Juonia kutomalla, omaksumalla meidän asumme teidän on onnistunut tunkeutua kenenkään haluamatta tähän pyhään luostariin, missä elää vähäinen joukko naisia, jotka ovat eronneet maailmasta ikiajoiksi, jotka ovat luopuneet paljosta pyhittääkseen elämänsä alituiseen hartauteen ja palvontaan, saavuttaen siten välitysvallan, joka tuottaa siunausta niille, jotka vielä jatkavat elämän taistelua ulkona maailmassa.

"Mutta sitä varten on täytynyt katkaista monta hellää sidettä. Ulkona maailmassa on rakkaita isiä ja veljiä, joita nunnat mielellään tapaisivat uudelleen; mutta se käy päinsä vain ani harvoin vierassuojassa portin luona, ja silloinkin on ristikko välillä. Ottamatta lukuun piispaa tai pappia ei yhdenkään miehen jalka saa astua meidän luostariimme, ei yhdenkään miehen äänen ole sallittu kaikua näissä kammioissa.

"Mutta — petosta ja salajuonta käyttäen — te olette nyt tunkeutunut tänne. Tuskinpa minun pitäisi sallia teidän poistua täältä hengissä kerskaamaan teostanne."

Olento seisoi käsivarret ristissä, liikahtamatta, nojautuen seinään. Tässä liikkumattomassa äänettömyydessä oli jotain, mikä ei priorittaren mielestä soveltunut hänen käsitykseensä Mary Seraphinen "Wilfred serkusta".

Tuollaista miestä ei käynyt uhkauksin pelottaminen. Priorittaren uhkaus singahti takaisin ikäänkuin hän olisi lennättänyt sen kiviseinää kohti. Hän yritti toista keinoa.

"Minä tunnen teidät, Sir Wilfred", hän sanoi. "Ja tiedän, mistä syystä olette täällä. Te olette tullut houkuttelemaan tai ehkäpä, jos mahdollista, väkipakolla viemään mukananne erään meidän joukostamme, joka on vasta äskettäin tehnyt lopullisen valansa. Oli aika — eikä se ole kovinkaan kaukainen — kun te olisitte voinut tehdä tyhjäksi hänen halunsa etsiä ja löytää parhainta ja korkeinta. Mutta nyt olette tullut liian myöhään. Ei yksikään Taivaan Morsian palaa korkeasta asemastaan. Hän on tehnyt valintansa. Hän alistuu kohtaloonsa; ja niin, herra ritari, on teidänkin tehtävä."

"Tiedän, että tämä on teille surkea pettymys. Te antauduitte suureen vaaraan, te panitte paljon alttiiksi. Kuinka kauan olette suunnitellut tätä tunkeutumista, sitä en tiedä. Teidän huonon aikeenne on tehnyt tyhjäksi uskollisuudellaan muuan vanha vaimo, iäkäs maallikkosisaremme Mary Antony joka ei jätä koskaan laskematta Valkoisia sisaria heidän lähtiessään ja palatessaan ja joka kävi heti ilmoittamassa minulle, että palanneita oli yksi enemmän kuin lähteneitä.

"Ettekö huomaa tässä Jumalan kättä? Ettekö tahdo katuvana kumartua
Hänen eteensä tunnustaen synniksi sen, mitä aiotte tehdä?"

Huntuun verhottu pää kohosi korkeammalle, ikäänkuin ylväin elein ilmaisten epäyksensä. Samassa tuokiossa liukui hilkka hiukan syrjään, ja laiha ja ruskea miehen käsi kohosi pitelemään sitä.

"Näyttäkää minulle — kasvonne", hän virkkoi; ja jokainen sana tuli jännittyneestä, ikäänkuin paljas kalpa olisi tunkeutunut värisevään lihaan ja vetäytynyt jälleen ulos.

Tämän kuullessaan ojensihe olento suoraksi, astui askeleen eteenpäin, heitti taaksepäin hilkan, repäisi auki kaavun ja skapularion vapauttaen käsivartensa avaroista hihoista.

Ja hilkan pudotessa alas prioritar näki edessään kasvot, joita hän ei ollut odottanut näkevänsä jälleen elämässä — sen miehen kasvot, joka muinen oli ollut hänen lemmittynsä.

MENNEITÄ AIKOJA.

Ja vielä kolmannenkin kerran matalalla kauhun kuiskauksella, jolloin hän sipaisi vasemmalla kädellä silmiään, ikäänkuin karkoittaakseen ulkoisesta näöstään jonkin sisäisen mielen synnyttämän painajaisen: "Hugh!"

Äänetön ritari ei vastannut vieläkään; mutta hän heitti syrjään haittaavan kaavun, astui vapaaksi siitä ja lähestyi molemmat käsivarret ojolla.

"Takaisin!" huudahti prioritar. Mutta käsi oli jo siirtynyt tikarin kahvasta. "Älä käy lähemmäksi", hän käski.

Sitten hän vaipui tuoliinsa levittäen vapisevat kätensä jalopeurain veistetyille harjoille.

Näin he tuijottivat toinen toiseensa jonkin ajan — nuo kaksi, jotka olivat kahdeksan vuotta sitten lausuneet toisilleen jäähyväiset huulet huulia vastaan painuneina ja käsivarret voimakkaaseen syleilyyn jännittyneinä, lemmen puhtaan intohimon kuohuttamina, kuvana sydänten liitosta, jonka uhkaava ulkonainen ero teki vain kiinteämmäksi.

Ritari katseli edessään olevan jalon naisen huulia; ja hänen katsellessaan nuo lujat huulet värähtivät, vapisivat, avautuivat —

Kuutamo valaisi muurinsakaroita. Ratsut pureskelivat kuolaimiaan alhaalla linnanpihassa. He olivat kiivenneet ylimpään torniin voidakseen erota toisistaan niin lähellä tähtiä kuin suinkin ja jotta neito saattaisi toisilta rauhassa nähdä ritarinsa ratsastavan tiehensä.

Kuinka säteilevältä hän näyttikään heleän vihreässä samettivaipassaan, rinnalla ja vyössä jalokiviä, kärpännahkavaippa olkapäillä riippuen. Mutta kaikkia jalokiviäkin kirkkaampina säteilivät lemmen ja kyynelten täyttämät silmät; ja pehmeätä samettia pehmeämpänä oli tukka, joka peitti hänet kultaisena harsona. Ritarin kietoessa käsivartensa neidon ympärille se valui hänen käsilleen.

"Sinä palaat minun luokseni, Hugh", hän virkkoi. "Saraseenit eivät surmaa sinua, eivät haavoita sinua, eivät koskekaan sinuun. Minun lempeni on aina oleva sinun ympärilläsi hopeakilpenä."

Hän kietoi ritarin ympärille voimakkaat nuoret käsivartensa, jotka olivat pitkät ja notkeat, vastaten kiinteällä syleilyllä tämän syleilyyn.

Ritari täytti kätensä hänen pehmeillä suortuvillaan, puristaessaan häntä lähemmäksi itseään.

"Tahtoisin jättää sinut tänne vaimonani, ei neidoksi. Kunpa olisin saanut ensinnä naida sinut, niin keveämmällä mielellä lähtisin nyt."

"Vaimona tai neitona", vastasi tyttö kohottaen kasvonsa, "joka tapauksessa kuulun kokonaan sinulle. Lähde kevein sydämin, oma rakas mieheni, sillä siinä ei ole mitään erotusta. Neitona tai vaimona kuulun sinulle, en kenellekään toiselle, ja kuulun ikuisesti."

"Jääkööt nämä viime sanoiksi, jotka kuulen sinun lausuvan", mutisi ritari tavoitellen huulillaan hänen suutaan.

Sitten vähäistä myöhemmin, seisoessaan ritaria ylempänä tornin rappusilla, hän kumartui ja puserti kätensä hänen päänsä ympäri työntäen sormensa hänen tiheään tukkaansa.

"Neitona tai vaimona", hän virkkoi, ja hänen äänensä oli nyt vakava, syvä ja hellä; "lienen neito tai vaimo, niin Jumala tietää, että kuulun yksin sinulle." Sitten hän puristi ritarin kasvoja rintaansa vastaan. "Yksin sinulle, en kenellekään toiselle, kuulun ikuisesti", hän virkkoi; ja ritari tunsi syvän nyyhkytyksen paisuttavan hänen rintaansa.

Kiireesti kääntyen ritari riensi sitten kiertoportaita alas, saapui linnanpihaan, nousi satulaan ja ratsasti Norellen linnan portista ulos havumetsään; ja niin edelleen etelään seuraamaan kuningastaan, joka oli jo lähtenyt suurelle ristiretkelle.

Ja ratsastaessaan, milloin kuutamossa, milloin varjossa, hän näki aina nuo suloiset huulet, jotka värisivät, tunsi aina tuon nyyhkytyksen pehmeän paisunnan ja kuuli matalan äänen niin hellänä sanovan: "Kuulun yksin sinulle, en kenellekään toiselle, kuulun ikuisesti."

Ritari antoi katseensa levätä sormilla, jotka muinoin pujottausivat niin hellinä hänen hiuksiinsa.

Prioritar kätki ne skapularionsa alle, ikäänkuin hänen katseensa polttaisi niitä.

Jalokiviristi kimmelsi sillä kohtaa, missä hänen kasvonsa olivat levänneet kätkettyinä.

Sitten ritari kohotti katseensa jälleen tuohon ankaraan, kylmään muotoon. Mutta hän vaikeni yhä edelleen.

Suuttuneena omaan sydän parkaansa, se kun alkoi väristä tuon äänen kuullessaan, prioritar puhui vihaisesti.

"Miksi et ole vaimosi luona?" tiedusti prioritar; ja hänen äänensä sai hirvittävän jyrkän sävyn.

"Minä olen vaimoni luona", vastasi ritari. "Ainoa vaimo, jota konsanaan olen pyytänyt, ainoa nainen, jonka konsanaan nain, on täällä."

"Raukka!" huudahti prioritar kalpeana vihasta. "Petturi!" Hän ojentui eteenpäin puristaen käsillään jalopeurain päitä. "Valehtelija! Sinä olet nainut serkkusi Alfridan vajaan vuoden kuluttua siitä, kuin lähdit minun luotani."

"Hillitse suuttumuksesi", sanoi ritari. "Suuttumuksesi ei pelota minua, mutta se tekee sinulle itsellesi pahaa. Kuuntele, ainoa armaani, niin kerron sinulle julman ja silti siunatun totuuden.

"Seitsemän kuukauden kuluttua siitä, kuin lähdin luotasi, saapui leiriimme sanansaattaja tuoden kirjeitä Englannista; minulle ei sanaakaan sinulta, mutta pitkä kirje sisarpuoleltasi Eleanorilta, joka ilmoitti minulle, että kyllästyneenä minun viipymiseeni ja osittain houkuteltuna sinä olit mennyt naimisiin Humphryn, Carnforthin jaarlin kanssa.

"Minulle ei ollut uutta, että Humphry koetti voittaa sinut omakseen; mutta se, että sinä olit taipunut rikkomaan minulle antamasi valan, oli kuin helvetin viesti.

"Ensimmäisessä surun puuskassa en tahtonut ryhtyä puheisiin kenenkään kanssa. Mutta ajan kuluttua hain käsiini sanansaattajan ja tiedustelin häneltä ohimennen kotioloista. Hän kertoi omin silmin nähneensä sinun viettävän komeat häät Carnforthin jaarlin kanssa, olleensa saapuvilla vihkiäisissä ja sitten pidoissa ja juhlissa. Hän sanoi, että sinä näytit suloiselta morsiamelta, joskin hiukan alakuloiselta, ikäänkuin mielesi harhailisi muualla. Mies oli jonkinlainen tuomarin apulainen, mutta laiha ja asultaan nukkavieru.

"Sitten kävin tapaamassa Frida serkkua. Hänkin oli saanut kirjeen, joka kertoi saman uutisen. Hän ilmaisi pelänneensä tätä kauan puolestani, koska hän tiesi Humphryn kiihkeästi haluavan sinua omakseen ja Eleanorin suosivan hänen kosintaansa; ja hän oli myöskin kuullut, että sinä olit viime aikoina alkanut hymyillä hänelle suopeasti. Hän pyysi, etten menettelisi äkkipikaisesti ja harkitsemattomasti.

"'Mitä hyötyä siitä olisi', hän sanoi, 'että pyytäisit kuninkaalta lupaa kotiin kiiruhtaaksesi? Jos sinä surmaat Humphryn, Hugh, niin teet vain leskeksi naisen, jota olet rakastanut; eikä sinun kävisi naiminen sellaisen miehen leskeä, jonka olet omin käsin surmannut. Jos Humphry surmaa sinut — niin silloin Pyhä asiamme menettää uljaan käsivarren ja toiset sydämet, jotka ovat uskollisempia kuin hänen, voivat kenties murtua siitä. Jää tänne ja osoittaudu mieheksi.'

"Niin minä lähetin sanansaattajan mukana sinulle kirjeen pyytäen sinua ilmoittamaan kuinka sinä, joka kuitenkin olit kihlattu morsiameni, tulit menetelleeksi siten ja kohteliko Humphry sinua hyvin tehden elämäsi hauskaksi. Humphrylle lähetin kirjeen sanoen, että koska sinun lempesi oli hänen ympärillään hopeakilpenä, niin en surmaisi häntä, en haavoittaisi häntä, en edes koskisikaan häneen! Mutta — jos hän kohteli sinua pahain tai tuotti sinulle vähintäkään surua tai tuskaa, silloin saapuisin viipymättä ja lähettäisin hänet suoraa päätä helvettiin.

"Nämä kirjeet sekä joukko muita meidän leiristämme toimitettiin takaisin Englantiin tuon kirjurisanansaattajan mukana. Minulle ei tullut mitään vastausta.

"Ei ollut ympärilläni enää mitään hellää kilpeä. Taistelin hullun pedon lailla. Niin usein sain haavoja, että minulle annettiin liikanimi 'Hurmepukuinen ritari'.

"Viimein minut tuotiin takaisin leiriin hourailevana ja henkimenossa. Frida serkku, joka vartosi siellä aikansa koittavan, palautti minut hoidollaan takaisin elämään ja koetti voittaa itselleen (häpeän sitä sanoa) rakkautta, jota sinä olit hyljeksinyt. Tarpeetonta on kertoa sinulle, että Frida serkku pettyi. Kuningatar itse melkeinpä käski minun naida lempi-hovinaisensa. Kuningatar itse sai tuta, että hän saattoi vallita englantilaisen soturin elämää, mutta ei hänen rakkauttaan.

"Taisteluun palattuani huomasin eräänä päivänä joutuneeni saarroksiin, minut iskettiin maahan ja jäin vangiksi, mutta jalomielisen vihollisen valtaan.

"Sitten seurasi sarja seikkailurikkaita vuosia; minä pääsin pakenemaan, harhailin kaukaisissa maissa, elin omituisten ihmisten parissa. Monta kuukautta vietin eräässä vuorivarustuksessa viisaan hebrealaisen rabbin seurassa, joka opetti minua pyhiä kirjojaan tuntemaan; ne ulottuivat kaiken alkuun, ennenkuin maailmaa vielä olikaan, mutta arvostelivat silti älykkäästi nykyisyyttä ja loivat omituisen valon vastaisuuteen. Merkillinen mies; viisas kuten kaikki tuon valiorodun jäsenet, ja uskollinen ystävä. Hän teki paljon parantaakseen haavani ja voittaakseen minut takaisin terveeseen elämään.

"Myöhemmin elin toista vuotta hurskaiden munkkien luona erämaan luostarissa, korkealla kallioiden keskellä; kunnon isiä, jotka uskoivat kreikan ja latinan olevan kaikkein varminta voidetta murtuneelle hengelle ja saivat minut syvästi perehtymään apostolien kirjoituksiin ja kirkon opetuksiin. Mutta kuinka he koettivatkin parastaan, en voinut sittenkään tuntea olevani kutsuttu viettämään elämäni luostarin keskeytymättömässä levossa. Me olemme soturi- ja eränkävijärotua, miehiä, joille sukuylpeys ja rakkaus kotiliettä kohtaan ovat alkeellisimpia vaistoja.

"Vaellettuani vielä pitkältä ja kestettyäni vaihtelevia seikkailuita minä sain omituisen sattuman kautta kuulla isäni kuolleen ja äitini murehtivan yksinäisyydessä. Ja niin tämän vuoden alkupuoli tapasi minut Englantiin saapuneena — minut, jonka useimmat luulivat jo aikoja sitten kuolleeksi; vaikka Martin Goodfellow, löytämättä minusta mitään jälkeä Palestiinassa, oli palannut Cumberlandiin ja pysynyt lujana uskossaan, että vielä olin elossa, joskin vankina, ja pääsisin jonakin päivänä pakenemaan ja palaisin kotiin.

"Minä riensin kiireimmiten linnaamme nevojen keskelle, tietäen äidin sydämen siellä odottavan, sillä äidit eivät herkeä koskaan odottamasta ja toivomasta. Ja kun ratsastin linnaa kohti, niin jopa lensivät isot portit sepposen selälleen; talo odotti herraansa; äiti seisoi kynnyksellä poikaansa tervehtiäkseen. Ah, ihanalta tuntui olla jälleen kotona — vaikkakin maassa, missä minun naiseni synnytti lapsia toiselle miehelle.

"Me vietimme muutaman onnellisen päivän yhdessä, äiti ja minä. Sitten — täyttyneiden toiveiden tuottama riemu jouduttaa toisinaan nopeammin toiseen maailmaan kuin raskain murhetaakka — hän siirtyi tuskaa tai tautia tuntematta, hymyillen ikuiseen uneen; hän poistui — jättäen kotini autioksi.

"Hän ei tietänyt minun kihlanneen sinut, sillä nimeäsi ei mainittu puheissamme, koska perheittemme välillä vallitsi vielä tuo vanha vaino ja minusta tuntui vastenmieliseltä tuhota kokonaan hänen toivomuksensa, että naisin Alfridan. Mutta häneltä sain kuulla, että Frida serkku makasi kuolemaisillaan kartanossaan, lähellä Chesteriä, saatuaan itämailla jonkin hivuttavan taudin.

"Kevään osoittaessa ensimmäisiä elonmerkkejä metsissä ja kedoilla minussa heräsi halu ratsastaa etelään hoviin ilmoittaakseni kuninkaalle palanneeni kotiin; kuitenkin viivyttelin matkaa, sillä tuntui omituisen vastenmieliseltä liikkua seuduilla, missä saatoin kohdata Humphryn ensimmäisessä tien mutkassa. En ollut varma siitä, että tavatessamme voisin surmaamatta sivuuttaa hänet, miehen, joka oli varastanut minulta morsiameni.

"Huhtikuu sai kevään puhkeamaan varhain kukkaan; ja toukokuun ensimmäisenä minä lähdin matkalle Windsoria kohti.

"Ratsastaessani Garnforthin kautta havaitsin kaupungin viettävän juhlapäivää. Tiedustin syytä ja sain kuulla läheisyydessä parhaillaan pidettävän turnajaisia, joihin jaarli oli sinä aamuna ratsastanut kerallaan kreivittärensä, joka oli valittu Kauneuden kuningattareksi ja jonka oli määrä istua siellä valtaistuimella pikku tyttärineen ja kaksi pientä poikaansa paasheinaan.

"Minut valtasi äkillinen halu katsella jälleen sinun kasvojasi, nähdä sinut sen miehen parissa, joka sinut varasti minulta, niiden lasten keskellä, joiden olisi pitänyt olla minun omiani.

"Kymmentä minuuttia myöhemmin ratsastin kisapaikalle. Tunkeutuen väkijoukkoon huomasin melkein heti joutuneeni aivan valtaistuimen eteen.

"Näin Kauneuden kuningattaren kultaan puettuna. Näin pikku tytön ja palvelevat paashit. Näin Humphryn ylpeänä puolisona ja isänä heidän keskellään. Kaiken sen näin, mitä olin tullut katsomaan. Mutta — Humphryn kreivittärellä ei ollut sinun kasvojasi! Siinä tuokiossa tiesin, että minua oli petetty seitsemän pitkää vuotta!

"Sisaresi Eleanor oli kuollut vuotta varemmin. Sinun komean linnasi ja ihanat maasi, jotka sijaitsivat niin lähellä omiani, oli perinyt Eleanorin poika halliten niitä sinun sijassasi. Koska hän oleskeli sillä haavaa hovissa, en tavannut häntä enkä myöskään kuullut suoranaisia uutisia sinusta, vaikka huhu tiesi kertoa sinun olevan luostarissa.

"Silloin muistui mieleeni Alfrida serkku, joka makasi sairaana kartanossaan Chesterissä. Hänen luokseen lähdin nyt; ja astuen sisään ennalta ilmoittamatta — hän oli jo aikoja sitten luullut minut kuolleeksi — pakotin hänet ilmaisemaan totuuden. Koko salajuoni paljastui minulle. Hän ja Eleanor olivat hautoneet sen yhteisvoimin. Eleanor himoitsi sinun maitasi itselleen ja pojalleen, ja hän tiesi, että sinun lapsesi riistäisivät hänen jälkeläisiltään perintöoikeuden; Alfrida — minua hävettää puhua siitä — himoitsi itselleen sinun lemmittyäsi.

"Sanansaattaja, joka toi kirjeet, oli lahjottu kertomaan yksityiskohtia sinun oletetuista häistäsi. Englantiin palattuaan hän luovutti sinulle ja Humphrylle osoittamani kirjeet Eleanorin käsiin; samaten Fridan kirjeen, jossa tämä kertoi ottaneensa minut miehekseen kuningattaren luvalla ja suostumuksella ja pyysi Eleanoria ilmoittamaan asian sinulle. Sanansaattaja antautui sitten seurustelemaan sinun väkesi kanssa kuvaillen häitäni yksityiskohtaisesti, kuten kaukana vieraalla maalla oli menetellyt sinun häihisi nähden. Tämän kuullessaan poloinen lemmittyni teki samaten kuin itsekin olin tehnyt, noudatti hänet luokseen, kuulusteli häntä, sai kuulla koko tarinan häneltä itseltään eikä huomannut olevan syytä epäillä häntä.

"Frida serkku muuten tiesi, mistä saisi käsiinsä tuon kirjuri-roiston.
Sen vuoksi lähetimme noutamaan hänet. Hän saapui kiireimmiten tapaamaan
Lady Alfridaa, jolta hän oli kaikkien näiden vuosien kuluessa kiskonut
kiskomistaan rahoja salaisuutta säilyttääkseen.

"Minä vartosin häntä miehineni. Hän oli lihonnut lahjuksista. Hän ei ollut enää laiha eikä nukkavieru.

"Hän parkaisi vieläkin hurjemmin nähdessään köyden silmukan, joka oli ripustettu tukevaan oksaan.

"Jätimme hänet riippumaan, kun ratsastimme tiehemme. Tuo Juudaksen suku suostuu pimeimpiinkin tekoihin voiton himosta. Ensimmäinen sitä lajia osoitti itse keinon, jota käyttäen heidät voi jouduttaa nopeimmin maailmasta, mihin heidän ei olisi pitänyt koskaan syntyä.

"Alfridalta sain kuulla, että petollisuuttani murehtien sinä olit päätynyt luostariin kuten Eleanor oli aavistanutkin. Samoin, että sinun luostarisi sijaitsi lähellä Worcesteria.

"Worcesteriin lähdin nyt ja ilmoittausin lordipiispalle, jonka luona söin illallista. Ja koska havaitsin hänet varsin miellyttäväksi puheveikoksi ja alttiiksi ymmärtämään, niin arvelin parhaaksi kertoa hänelle täysin vilpittömästi koko asian, varoen kuitenkin mainitsemasta sinun nimeäsi tai vihjaamasta millään tavoin persoonaasi.

"Piispan satunnaisista huomautuksista hänen tehdessään selkoa tämän nunnakunnan historiasta sain tietää, että sinä olit jo Valkoisten sisarten prioritar. 'Valtakunnan nuorin prioritar', sanoi piispa, 'mutta meillä ei ole silti ainoatakaan, joka olisi viisaampi tai sopivampi hoitamaan korkeaa virkaansa.' Eikä hän aavistanutkaan, että jok'ikinen sana sinusta oli kuin vettä korventuneelle erämaalle; hän jutteli vain edelleen haluten puhua erikoisesti sinusta, ja minä istuin rukoillen, että hän kertoisi minulle yhä enemmän; mutta vastailin vain niukasti 'kyllä' tai 'ei' muka syventyneenä omiin alakuloisiin mietteisiini.

"Piispalta sain kuulla, että tämä nunnakunta oli tarkoin eristetty ja ettei kukaan mieshenkilö voisi minkään tekosyyn nojalla päästä kahdenkesken puhuttelemaan ketään Valkoista sisarta.

"Mutta kuulin myöskin maanalaisesta tiestä, joka johtaa tuomiokirkosta luostariin, sekä nunnain päivittäisistä vesper-retkistä.

"Kävin kryptassa ja näin oven, mistä Valkoiset sisaret kulkivat. Seisoen näkymättömänä pylväiden keskellä tarkkasin päivittäin noiden äänettömien olentojen pitkää sarjaa, huomasin, että kaikki kulkivat hunnutettuina, kasvot peitettyinä, määrätyn välimatkan päässä toisistaan. Myöskin, että useat olivat tavallista pitempiä. Silloin laadin suunnitelman: pukeutuisin heidän ulkoasuunsa ja astuisin noiden hunnutettujen olentojen joukkoon juuri kiertoportaiden juurella, joka johtaa seinässä klerestoriosta kryptaan. Tein sen huomion, ettei portaikkoa laskeutuva nunna voinut nähdä edessään kulkevaa nunnaa, joka oli juuri astunut kryptaan, eikä tämä eteenpäin liikkuessaan saattanut havaita, jos toinen valkoinen olento pylvään takaa livahtaen liittyisi kulkueeseen hänen takanaan. Jos pääsisin kerran luostariin, niin luotin Pyhän Neitsyen auttavan minua tapaamaan sinut kahden kesken; eikä Pyhä Neitsyt olekaan pettänyt minua.

Tämän tehtyään ritari vaikeni; ja tuon pitkän tasaisen esityksen jälkeen hänen äänensä vaikeneminen synnytti hiljaisuuden, joka tuntui saattavaa itse ilmankin jännityksestä jäykistymään.

Ei kertaakaan ollut prioritar keskeyttänyt häntä. Hän oli istunut liikahtamatta, katse kertojan kasvoihin kiintyneenä, puristaen käsillään tuolinsa kädennojia. Tarina ei ollut vielä lähimailleenkaan lopussa, kun hänen surulliset silmänsä olivat jo täyttyneet tulvilleen ja kyyneleet vuotivat hänen poskiaan pitkin ja putoilivat rinnan ristille.

Kun ritari oli kertonut kaiken, kun tuo syvä, miehekäs ääni — milloin päättäväisenä, milloin kiihkeänä, milloin hurjaa suuttumusta väristen, mutta aina hellänä hänestä puhuessaan — viimein vaikeni, silloin prioritar kamppaili mielenliikutustaan vastaan ja voitti sen. Sitten, niin pian kuin saattoi varmasti luottaa ääneensä, hän puhkesi puhumaan.

VOI MEITÄ POLOISIA!

"Voi", hän virkkoi, "voi meitä poloisia! Kuinka julmaa, kuinka hirvittävän julmaa!"

Hänen äänensä, joka oli niin suloinen ja hellä, mutta niin toivoton lohduttomassa surkuttelussaan, kouristi ritarin sydäntä kuin kylmä käsi.

"Mutta, armaani, minähän olen löytänyt sinut", hän sanoi ja vaipuen toiselle polvelleen tämän jalkain juureen hän ojensi kätensä peittääkseen niillä priorittaren molemmat kädet. Mutta prioritar oli häntä nopeampi. Hän kätki kätensä skapularionsa suojaan. Ritarin ruskeat sormet sulkeutuivat jalopeurain pään ympärille.

"Sinä olet minun omani", hän sanoi. "Ja omanani minä sinut pidän. Näinä kurjina vuosina me olemme molemmat totuttaneet itsemme ajattelemaan toinen toisiamme naituina. Nyt tiedämme, ettei kumpikaan ole ollut uskoton. Olen löytänyt sinut, armaani, enkä aio luopua sinusta."

"Hugh", virkkoi prioritar, "minä olen naitu nainen. Sinä tulet liian myöhään. Etkö nähnyt pyhää sormusta sormessani? Etkö tiedä, että jokainen nunna on Kristuksen morsian?"

"Sinä olet minun omani!" sanoi ritari hurjasti; ja hän laski ison kätensä hänen polvelleen.

"Ennenkuin lähdin holvikäytävän ovelle, otin tämän esiin piilostaan ja pistin sen vyöhöni", hän puhui. "Arvasin joutuvani tekemisiin miehen kanssa; vaikka, Taivas sen tietää, en uneksinutkaan tapaavani sinua! Mutta minä sanon sinulle, Hugh, että jos sinä tai yksikään toinen mies yritätte kosketuksellanne saastuttaa ainoatakaan tämän luostarin nunnaa — minua tai toisia — silloin minä isken, ja iske suoraan kohti. Tämä terä on työntyvä kahvaa myöten rikollisen sydämeen."

Ritari nousi seisomaan, kävi ikkunan ääreen ja nojausi käsivarret ristissä seinään.

"Pistä takaisin aseesi kätköönsä", hän sanoi jyrkästi. "Täällä ei ole ketään muuta miestä; ja jos sellainen saapuisi, niin minun säiläni riittää kyllä suojelemaan sinun omaasi sekä nunnaisi kunniaa."

Prioritar katsoi hänen synkkää muotoaan, joka tuskassaankin näytti ylenkatseelliselta, sitten hän lähti heti tottelevaisena salalaudoitukselle.

"Niin, Hugh", hän sanoi, "sen luottamuksen olen todellakin sinulle velkaa rakkautesi vuoksi."

Kun hän asetti tikarin seinään ja sulki laudoituksen, putosi hänestä jotakin käsin tuntumatonta, mutta silti todellista.

Niin kauan hänellä oli ollut valta määrätä. Kumartavat, polvistuvat, kiiruhtavat naiset kiitivät noudattamaan hänen määräyksiään. Jokainen kilvoitteli toisten kanssa ylentääkseen hänen asemaansa. Usein hän oli tuntenut itsensä yksinäiseksi arvoasemansa tähden.

Ja nyt — miehen synkkä hahmo kohdisti häneen, ylenkatseellisen suuttumuksensa; miehen jyrkkä ääni sinkahutti takaisin hänen kaunopuheisen uhkauksensa lyhyellä käskyllä, joka riisti häneltä aseen, mutta jota hän totteli. Lisäksi hänestä tuntui omituisen suloiselta totella. Jyrkkyyden, ylenkatseellisen suuttumuksen alla sykki suuri rakkaus. Siihen rakkauteen hän luotti; mutta sitä rakkautta vastaan hänen oli otteleminen, hänen piti karkoittaa se luotaan niin ratkaisevasti, ettei jäänyt mitään sijaa epäilykselle.

Mutta "prioritar" kaikkosi hänestä, kun hän sulki laudoituksen. Nyt hän oli Nainen ja Pyhimys siirtyessään ikkunan ääreen ja asettuessaan ritarin rinnalle myrskyn jälkeisen päivänlaskun kultahohtoon. Hänessä ilmeni kaihoisaa nöyryyttä, kun hän nyt ryhtyi puhumaan, ja kärsivällistä alakuloisuutta, joka vaikutti äärettömän liikuttavalta.

"Sir Hugh", hän virkkoi, "rakas ritarini, jonka olen aina tuntenut urhoolliseksi ja helläksi ja jonka nyt tiedän olleen aina myöskin uskollisen — minun ei ole tarpeen lisätä ainuttakaan sanaa sinun tarinaasi. Totta on kaikki se, minkä pakotit Alfridan tunnustamaan — Jumala antakoon anteeksi tuolle kiusaantuneelle sielulle. Uskoin sanansaattajan puheisiin, mieleeni ei juolahtanutkaan epäillä Eleanoria, ja niin halasin vain yhtä: piilottaa maailmalta murtuneen sydämeni, murskautuneen ylpeyteni. Riensin tarjoamaan Jumalalle rakkautta ja elämää, joita ihminen oli hylkinyt. Myönnän, että tämä on sittemmin tuntunut minusta vain toisarvoiselta lahjalta annettavaksi Hänelle, jonka pitäisi meiltä saada kaikkein parhaimpamme. Mutta joka päivä maatessani polvillani Hänen jalkainsa juuressa minä sanoin: 'Murtunutta ja katuvaista sydäntä Sinä et halveksi, Herra!' Sydämeni oli 'murtunut', kun toin sen tänne. Se on ollut siitä pitäen 'katuvainen'. Ja hyvin tiedän, ettei sitä ole hyljeksitty, vaikka se onkin vähänarvoinen."

Hän kohotti katseensa kultaiseen kajastukseen, joka hohti purpuraisten pilviröykkiöiden takana.

"Pyhä neitsyt ryhtyi välittäjäksi", hän virkkoi yksinkertaisesti; "hän, joka ymmärtää naisen sydämen."

Ritari hengitti raskaasti. Ristityt käsivarret nousivat ja laskivat rinnan aaltoilun mukaan. Mutta hän piti huulensa tiukasti suljettuina, joskin kaiken aikaa rukoillen, että Pyhä Neitsyt koettaisi hiukan ymmärtää myöskin miehen sydäntä.

"Minun mielestäni, rakas Hugh", jatkoi alakuloinen ääni lempeästi, "sinulla lienee oikeus saada kuulla, että ensinnä kärsin ankarasti. Vietin pitkiä tuskallisia öitä polvillani Pyhän Neitsyen alttarin ääressä anoen voimaa voittaakseni rakkauden ja kaipauksen, joka oli muuttunut synniksi."

Kultainen valo loisti priorittaren järkkymättömistä silmistä ja väikkyi hänen ylevällä otsallaan.

"Sinä anoit voimaa voittaaksesi", jatkoi ritari, "kun luulit sitä synniksi; samaten kuin minä ratsastin vihollista kohtaamaan, taistelemaan ja surmaamaan, ja sitten ottelin tuntemattomien kielten kanssa, tehden kaikkea sellaista, mikä tuntui vaikeimmalta tukahduttaakseni lempeni sinua kohtaan. Mutta kun tiesin, ettei yhdelläkään toisella miehellä ollut sinuun oikeutta eikä ollut koskaan ollutkaan, silloin havaitsin, ettei mikään ollut surmannut rakkauttani eikä koskaan saattanutkaan surmata. Ja nyt, Mora, kun tiedät minut vapaaksi, onko rakkautesi nyt kuollut?"

Prioritar liitti kätensä rintaa koristavan ristin ympärille. Ritarin äänessä kajahti harras pyyntö, mutta hän koetti uskollisesti säilyttää sen tyynenä.

"Kuuntele minua, Hugh", virkkoi prioritar. "Jos olisit luullut minut uskottomaksi ja etsinyt lohtua toisen luota; jos olisit voittanut ja nainut hänet, vaikka saatoitkin hänelle tarjota vain toisarvoisen tunteen, niin tahtoisitko nyt, kun huomaat, etten olekaan Humphryn vaimo, hyljätä morsiamesi ja koettaa herättää eloon rakkauttasi minua kohtaan?"

"Sinä koetat saattaa minut pulmaan", sanoi ritari, "johon en koskaan joutuisi omasta aloitteestani. Kun rakastaa sinua kuten minä, silloin ei voi naida toista sinun eläessäsi."

"No niin", vastasi ritari, "sitä en tekisi. En hylkäisi sitä, jonka olen nainut. Mutta —"

"Hugh", jatkoi prioritar, "kun luulin sinut uskottomaksi, niin tein pyhän lupauksen, joka liitti minut Taivaan morsiameksi. Kuinka voisin hyljätä taivaallisen Ylkäni rakkaudesta ainoatakaan miestä kohtaan tässä maailmassa?"

"Mutta minä olen sinun sulhasesi", väitti ritari, "joka on palannut sinua vaatimaan; se mies, jolle sinä virkoit jäähyväisiksi: 'Lienen neito tai vaimo niin kuulun vain sinulle; sinulle enkä kenellekään toiselle, kuulun ikuisesti.' Ah, se nostaa veren lämpimänä poskillesi! Oi, sydämeni elämä, jos se oli totta silloin, niin se on totta vieläkin! Jumala ei ole ihminen kavaltaakseen tai ryöstääkseen toiselta hänen morsiamensa. Jos olisin nainut toisen naisen niin olisin tehnyt sen vilpittömästi luullen sinut toisen miehen vaimoksi. Mutta kaikkina näinä vuosina, kun meitä molempia petettiin. Hän, joka tietää kaiken, on tuntenut totuuden. Hän tiesi sinut minun kihlatuksi morsiamekseni. Hän kuuli sinun sanovan muurilla, kun viimeistä kertaa seisoimme yhdessä: 'Jumala tietää, että kuulun kokonaan sinulle.' Hän tiesi, että silloinkin, kun luulin sinut menettäneeni elin kuitenkin uskollisena lempemme puhtaalle muistolle. Sinä päivänä, jolloin sinä teit nunnavalasi, Hän tiesi, että minä olin vapaa ja sinä sen vuoksi yhä edelleen minuun sidottu. Onko ihmisen ryöstettävä Jumalalta? Ah, sen hän voi tehdä. Mutta onko Jumalan ryöstettävä ihmiseltä? Ei, ei konsanaan!"

Prioritar värisi, horjui; sitten hän pakeni Neitsyen alttarin turviin polvistuen kädet ojolla.

"Pyhä Jumalan Äiti", hän nyyhkytti, "opeta hänet tajuamaan, etten saa tehdä sitä! Osoita hänelle, etten voi rikkoa valaani. Auta hänet ymmärtämään, etten sitä tekisikään, vaikka voisinkin."

Ritari seurasi ja polvistui viereen. Hänen ylpeä päänsä painui, hänen äänensä murtui liikutuksesta.

"Pyhä Neitsyt", hän puhui. "Sinä, joka asuit maallisessa kodissa Natsaretissa, auta tätä naistani ymmärtämään, että jos hän rikkoo minulle antamansa lupauksen pysyen loitolla minusta nyt, kun olen saapunut häntä omakseni vaatimaan, niin hän lähettää minut luotaan tyhjään elämään, lieden ääreen, jonka luona ei yksikään nainen ole istuva, kotiin, joka on ainiaan pysyvä autiona."

Yhdessä he olivat polvillaan Äidin ja Lapsen leppeän kuvan edessä; yhdessä ja kuitenkin toisistaan erillään, sillä uskollisena lupaukselleen ritari varoi koskettamasta edes hunnun laskostakaan.

Tumma ja vaalea muoto kohoutuivat rinnakkain, kun he polvillaan anoivat madonnalta apua. Niin liikkumattomina he makasivat siinä tuokion, että olisivat voineet olla hienosti muovailtuja kuvapatsaita, toinen pronssia, toinen marmoria.

Sitten prioritar ojensi äkillisellä liikkeellä oikean kätensä ja tarttui vierustoveriaan vasemmasta.

Lujasti sulkeutuivat tämän sormet tuon ojennetun käden ympäri, mutta hän ei siirtynyt lähemmäksi.

Mutta kun he lepäsivät siinä polvillaan käsi kädessä, tuntui ritarin sykkivä elämä virtaavan priorittaren ruumiiseen, tuhoten yhdessä ainoassa hurjassa, suloisessa tuokiossa kautta vuosien kestäneen paaston ja valvonnan saavutukset.

"Oi, Hugh", huudahti prioritar äkkiä, "säästä minua! Sääli minua! Älä houkuttele minua!"

"Mora", hän sanoi, ja hänen äänessään oli uusi sävy, alakuloisuutta ja juhlallisuutta ilmaiseva; "olkoon minusta kaukana ruveta sinua houkuttelemaan. Tahdon vain vielä kerran pyytää sinua Pyhän Neitsyen ja Pyhän Lapsen edessä, ja sen tehtyäni en virka enempää.

"Minä pyydän sinua lähtemään tästä paikasta, johon et olisi koskaan tullut, jos olisit tietänyt, että lemmittysi kuului sinulle ja tarvitsi sinua. Pyydän sinua pitämään minulle antamasi lupauksen ja rupeamaan vaimokseni. Jos kieltäydyt, silloin lähden ikiajoiksi. Jätän sinut tänne polvistumaan rauhassa päivin tai öin madonnan alttarin ääreen. Mutta — pyydän sinua muistamaan päivin ja öin, että sen vuoksi, mitä sinä olet tehnyt, ei minun kodissani voi olla mitään madonnaa. Ei yksikään nainen ole koskaan istuva minun lieteni ääressä pitäen pienokaista sylissään.

"Sinä jätät minut ristinpuulle murtunein sydämin, lemmessäni pettyneenä; jalat ja kädet naulattuina julmien olosuhteiden puuhun; kylki kavalluksen peitsen puhkaisemana — yksinäisyyteen, hyljätyksi. Mutta sinä riistät minulta kaiken parhaimman, sekä elämässä että uskonnossa; kaiken mikä kertoo lemmestä, ilosta, vastaisten vuosien toiveista.

"Oi, rakkaani, punnitse tarkoin! Maailmassa on niin paljo sellaisia, jotka todellisesti kutsuttuina palvelevat Taivasta luostareissa. Minua varten koko maailmassa on vain yksi nainen. Taivaan silmissä ei mikään erota meitä. Nyt on välillämme luostarin muurit — mutta ne ovat ihmisten rakentamia, ei Jumalan. Naimattomuusvalaa ei keksitty erottamaan lempiviä sydämiä. Mora?… Tule!"

"En voi tulla", hän virkkoi. "Mitä toisille olen opettanut, se minun on itsekin tehtävä. Hugh, minä olen kuollut maailmalle; ja jos olen kuollut maailmalle, kuinka voisin elää sinulle? Jos olisin todellisuudessa kuollut ja haudattu, silloin et olisi käynyt alas hautakammioon murtamaan lepopaikkaani voidaksesi nähdä kasvoni, tarttua kylmään käteeni ja vuodattaa kuuroihin korviin tarinaa lemmestä. Mutta juuri niin sinä olet nyt menetellyt salajuonta käyttäen. Sinä tulet kuolleen naisen luokse sanoen: 'Rakasta minua ja rupea vaimokseni.' Hänen on pakko tällöin vastata: 'Kuinka voisin minä, joka olen maailmalle kuollut, elää siinä vast'edes?' Ota itsellesi vaimo elävien keskuudesta, Hugh. Älä tule tavoittelemaan morsianta vainajien joukosta."

Hänen äänensä tukahdutettu kammo tunkeutui jäätävänä sen naisen sieluun, jota hän puhutteli. Tämä oli lopultakin saanut hänet ymmärtämään.

"Minun on toimitettava sinut täältä kenenkään näkemättä," sanoi prioritar "En uskalla päästää sinua ulos luostarin portista. Pahoin pelkään, että sinun on palattava samaa tietä, jota tulitkin; et myöskään voi lähteä yksin. Meillä on avain avataksemme oven, joka johtaa meidän käytävästämme tuomiokirkon kryptaan. Minä lähetän nyt kaikki nunnat refektorioon. Sitten minun on itse saatettava sinut kryptaan."

"Enkö voi lähteä yksin", tiedusti ritari jyrkästi, "ja palauttaa avainta sanansaattajan kera?"

"Et", vastasi prioritar, "en uskalla panna mitään alttiiksi. Huhut ovat niin kerkeät leviämään. Huomenna tämän omituisen hetken on oltava unelma, jota ainoastaan me kaksi uneksimme. Sillä välin kuin käyn järjestämässä tien turvalliseksi, pue sinä taasen yllesi kaapu ja hilkka. Kun palaan ja viittaan, niin seuraa minua hiljaa."

RITARIN RUKOUS.

Prioritar seisoi tuokion suljetun oven ulkopuolella. Käytävän levollinen hiljaisuus auttoi häntä saavuttamaan ulkonaisen tyyneyden, jonka hänessä täytyi vallita, ennenkuin kävi nunnia kohtaaminen.

Kulkien verkalleen toiseen päähän hän avasi sisar Mary Seraphinen kammion oven tuntien nöyryyttävää häpeätä sen johdosta, että oli niin varmasti uskonut joutuvansa tekemisiin "Wilfredin" kanssa ja oli ajatellut niin ylenkatseellisesti hänestä ja Seraphinestä. Ah, rakastamamme henkilön tekemä vääryys pakottaa usein puhtaimmat, jaloimmat henget nöyrtymään tomuun saakka.

Kulkiessaan kohti portaikkoa, joka johti refektorioon, he näkivät priorittarensa perin kalpeana, perin suorana seisovan selin kammionsa oveen.

Kukin nunna notkisti polvensa ohitse astuessaan; ja jokaiselle taivutti prioritar keveästi päätään.

"En saavu aterialle tänä iltana. Koska aliprioritar on poissa, niin sinä asetut minun sijalleni."

"Kyllä, kunnianarvoisa äiti", sanoi sisar Mary Rebecca nöyrästi, suudellen priorittaren kaavun lievettä; sitten hän nousi ja riensi edelleen ihastuneena arvoasemastaan, niin lyhytaikainen kuin se olikin.

Kaikkien kuljettua ohitse prioritar lähti holvikäytävään ja kiersi sen kauttaaltaan, katseli sieltä puutarhaan tarkastaen jokaista mahdollista paikkaa, mistä väijyvät silmät voisivat nähdä käytävästä kryptaan johtavan tien. Mutta puutarha, joka oli jo täynnä purppuravarjoja, oli luovutettu kokonaan kiitäville pääskysille. Punarinta-satakieli liverteli iltalauluaan sämpyläsaksan puusta.

Prioritar palasi sisäkäytävää pitkin katsahtaen jokaisen kammioon. Kaikki ovet olivat avoinna, jokainen kammio oli tyhjä. Sairaat nunnat olivat itäisemmässä osastossa, kulmauksen takana, refektorion portaiden toisella puolen. Silti kävi hän sielläkin todetakseen, että jokaisen asutun kammion ovi oli suljettu.

Seisoen liikkumattomana refektorion portaiden yläpäässä hän saattoi kuulla lautasten etäistä kalinaa, maallikkosisarten laahustavia askeleita, kun nämä kantoivat ruokalajeja keittiön ja refektorion väliä; ja ylinnä kaiken sisar Mary Rebeccan yksitoikkoisen äänen, kun tämä luki ääneen nunnille näiden illastaessa.

Hän oli pelannut uhkarohkeata peliä ja menettänyt; kuitenkin häntä lamautti enemmän se, että hän itse alistui niin odottamatta tappioonsa, kuin se jyrkkä epäys, joka oli hänelle tuottanut tuon tappion.

Seisoessaan nyt yksinään hänestä tuntui, että hän käsitti yht'äkkiä, kuinka tavattomassa määrin vuosien pituinen erakkoelämä kykeni vieroittamaan ihmisen maailmasta. Hän oli tullut rakkautta ja kaipausta hehkuen, etsimään elävää vainajain keskeltä. Olisi ollut vähemmän katkeraa polvistua haudan ääressä tietäen, että ainiaaksi vaiennut sydän oli viimeiseen asti sykkinyt uskollisena rakkaudessaan häntä kohtaan; tietäen, että kuolleet käsivarret, jotka nyt lepäsivät kylminä ja jäykkinä, olisivat kietoutuneet hänen ympärilleen, jos hän olisi saapunut varemmin; tietäen, että huulet, jotka nyt olivat kuoleman vaientamat, olisivat elävinä kutsuneet häntä hellin tervehdyksin.

Mutta tämä kylmä irvikuva säteilevästä naisesta, jonka hän oli jättänyt, sanoi: "Älä koske minuun", ja kehotti häntä etsimään vaimoa toisaalta; häntä, joka oli pysynyt uskollisena vielä silloinkin, kun oli luullut lemmittynsä uskottomaksi.

Ja kuitenkin, vaikka tämä olikin kylmä, niin hurskaassa pidättyväisyydessään hän oli yhä vielä hänen rakastamansa nainen. Lisäksi hänellä oli yhä tuo ylevä ryhti, uhkea naisellinen kauneus, tuo elinvoimainen, ruumiillinen täydellisyys, joka todisti Luonnon aikoneen hänet uljaiden poikien ja kauniiden tyttärien äidiksi. Ja kuitenkin hänet oli nyt jätettävä — tällaiseen elämään!

Ritari silmäili huonetta, havaitsi makuusuojaan johtavan matalan holvioven, astui askeleen sitä kohti, kavahti sitten takaisin ikäänkuin pyhäköstä; huomasi ison pöydän, joka oli messukirjain, pergamentin ja veliinipaperin peittämä. Se olisi pikemminkin voinut olla oppineen munkin kammio kuin hänen rakastamansa naisen huone. Hänen harhaileva katseensa osui Madonnaan ja Lapseen.

Puhtaassa iltavalossa tuo marmoriryhmä näytti omituisen tenhoavalta; oli jotain äärettömän inhimillistä tuossa äidin miettiväisessä hellyydessä, kun hän kumartui hymyilevän Pienokaisen puoleen. Se puhui kodista pikemmin kuin luostarista. Se kosketti erästä kieltä ritarin sydämessä, kieltä, joka helähti kirkkaana ja puhtaana väittelyn ja katkeruuden soraäänet voittaen.

"Jumalan Äiti", hän virkkoi ääneen, "lähetä hänet luokseni! Sääli nälkäistä sydäntä, yksinäistä kotia, autiota liettä. Lähetä hänet luokseni!"

JÄÄHYVÄISET.

Kun prioritar avasi kammionsa oven sytytetty lyhty kädessään, seisoi kookas olento Worcesterin Valkoisten sisarten asussa liikkumattomana seinään nojaten vastapäätä ovea.

"Tule!" hän kuiskasi viitaten; ja hiljaa se siirtyi hänen vierelleen. Sitten hän sulki oven ja tiirikka-avaintaan käyttäen lukitsi sen jälkeensä.

Äänettöminä astuivat molemmat valkoiset olennot sisäkäytävää pitkin, sitten holvikäytävän kautta ja portaikkoa myöten luostarin kryptaan. Prioritar avasi oven, ja kumartuen he astuivat holvikaaren alitse maanalaiseen käytävään.

Laskien lyhdyn maahan prioritar otti esille avaimen, sulki oven ja lukitsi sen sisäpuolelta.

Hän kääntyi ja kohottaen lyhtyä huomasi ritarin vapautuneen valepuvustaan ja seisovan nyt hänen edessään varsin suorana ja kookkaana, juuri lyhdyn luomassa valokehässä.

Oven sulkeutuessa heidät valtasi omituinen tunne, ikäänkuin he seisoisivat kahden kolmannessa maailmassa, joka ei kuulunut kummallekaan, joka oli haudan kaltainen täydellisessä eristyneisyydessään ja pimeydessään; mullan ja kosteiden kivien hajun kyllästämä, kaiuttaen vähäisimmänkin äänen kumean liioitellusti, mutta itsessään hiljainen kuin hauta.

Tämä ympäristön haudankaltaisuus tuntui tekevän heidän oman elinvoimansa vain väkevämmäksi ja sykkivämmäksi.

Kun avain oli herennyt kirskumasta lukossa, tuntuivat äänettömyyden tuokiot tunneilta.

Prioritar kohtasi hänen katseensa. Jälleen häneltä luisui asemansa arvokkuus. Jälleen oli suloista totella.

"Mora", hän virkkoi, "siitä on pitkä aika, jolloin sinä ja minä astelimme yhdessä päivänpaisteisia ketoja, voikukkien ja esikkojen ja suloisesti tuoksuvan apilaan keskellä. Tänä iltana me käyskelemme ketojen alitse, emme niiden halki. Me olemme nurmen alla, armaani. Tuntuu siltä, kuin seisoisin haudassa sinun rinnallasi. Ja niinpähän ovatkin toiveeni surmatut; lempemme antama lupaus on kuollut ja joutuu pian hautaan. Mutta sinä ja minä, me elämme vielä, ja nyt meidän on vaellettava vierekkäin entisen itsemme murheellisina haamuina.

"Ja nyt minä pyydän sinua, Mora, noiden entisten kukkaniittyretkiemme vuoksi, pujottamaan kätesi kainalooni ja kulkemaan kerallani kaikessa ystävyydessä tämän synkeän ja pimeän matkan, kuten ammoisina aikoina käyskelimme kukkien keskellä."

Hänen tummat silmänsä katsoivat tutkivasti ystävättären kasvoihin.
Melkein nuorekas into värisi hänen äänessään.

Prioritar epäröi kohottaen katseensa hänen puoleensa. Sitten hän astui vitkaan häntä kohti ja pujotti kätensä hänen kainaloonsa.

Rinnan he sitten kulkivat edelleen pimeydessä; ritari piteli oikeassa kädessään lyhtyä matalalla heidän jalkojaan valaistakseen; prioritar nojausi hänen vasempaan käsivarteensa noudattaen verkalleen hänen askeltensa tahtia.

Heidän yläpuolellaan, kedoilla, asteli lempiviä käsitysten; nuorukaisia ja neitoja ulkosalla hämärtyvässä illassa. Kaikki luonto huokui virkistyneenä tuoksuvaa suloutta. Mutta kastehelminen ruusu tuntui nuorukaisesta vähemmän suloiselta kuin neidon huulet. Tämän hän rohkeni arasti kertoa seuralaiselleen; ja neidon kumartuessa nauttimaan sen tuoksua hänen poskillaan heijastui noiden hentojen lehtien hehkuva väri.

Niin käyskelivät ja haastelivat nuoret lempivät Worcesterin kedoilla, aavistamattakaan, että heidän onnellisten jalkainsa alla ritari ja prioritar astelivat verkalleen rinnan pimeyden halki.

He eivät vaihtaneet sanaakaan. Käsi toisen kainalossa, kasvot niin lähellä toisen olkapäätä, käden pusertaessa toista kättä yhä lujemmin sydäntä vastaan äänettömyys virkkoi enemmän kuin sanat. Ja äänettöminä he vaelsivat edelleen.

Sheriffi ratsasti kotiin illalliselle tyytyväisenä liiketoimeen, jonka oli suorittanut talossa, missä hän oli sattunut etsimään suojaa myrskyltä.

Worcesterin kunnon asukkaat ostelivat ja myivät torilla. Miehet, joilta päivätyö oli päättynyt, kiirehtivät päästäkseen nauttimaan vaimon ja kodin tarjoamasta levosta ja hoivasta. Ihmisparvia hälisi hilpeinä kaduilla aavistamattakaan, että heidän rientäväin jalkainsa alla ritari ja prioritar astelivat verkalleen rinnan pimeyden halki.

Jos ritari olisi puhunut, niin priorittaren mieli olisi aseistautunut häntä vastustamaan. Mutta koska vaellettiin äänettöminä, sai sydän rauhassa muistella: ja muistellessaan se kävi tuskallisen helläksi.

Priorittarella oli avain vasemmassa kädessään. Vapauttaen oikean kätensä ritarin käsivarren puristuksesta hän työnsi avaimen äänettömästi lukkoon; mutta jättäen sen kiertämättä hän pysähtyi ja kääntyi ritaria kohti.

"Hugh", hän sanoi, "pyydän sinua minun tähteni ja kaikkein niiden tähden, joiden hyvästä maineesta minun on vastattava, astumaan joutuisasti kryptaan ja poistumaan sieltä jos mahdollista kenenkään näkemättä tai tavalla sellaisella, ettei kukaan epäile sinun saapuvan tästä salakäytävästä. Ihmiset keksivät niin helposti vääriä puheita, ja ne kasvavat niin nopeasti."

"Hugh", puhui prioritar, "minua surettaa, että minun on täytynyt tuottaa sinulle pettymys." Urhea ääni vapisi. "Nämä ovat meidän lopulliset jäähyväisemme. Voitko antaa minulle anteeksi, Hugh? Tahdotko ajatella minusta ystävällisesti, jos milloinkaan ajattelet minua?"

"Mora", hän sanoi, "en voi vielä pitää vastaustasi lopullisena. En palaa enää enkä koeta päästä uudelleen puheisiin kanssasi. Mutta viisi päivää odotan vielä. Minä laadin mitä huolellisimman suunnitelman viedäkseni sinut turvassa ja kenenkään näkemättä tuomiokirkosta. Tiedän, että ovia vartioidaan ja kaikkia, jotka tulevat ja menevät, pidetään tarkoin silmällä. Mutta jos vain haluat tulla luokseni, armas, niin ole varma siitä, että osaan varjella omaani… Ei, älä puhu! Kuuntele minua loppuun saakka.

"Joka päivä, vesperin jälkeen, minä seison piilossa pylväiden joukossa, lähellä kiertoportaita. Yksi askel syrjään — yksi ainoa askel — niin käsivarteni on ympärilläsi. Silloin on edessämme uusi elämä, joka tarjoaa rakkautta ja kodin. Minä vien sinut varmasti piilotettuna majataloon, missä nyt asustan miehineni. Siellä vartovat hevoset valmiina ja me ratsastamme viipymättä Warwickiin. Warwickissa tapaamme papin — hänellä on korkea asema sekä kirkossa että valtiossa — joka tietää kaiken ja on valmis vihkimään meidät viipymättä. Ja sen jälkeen, oma vaimoni, minä vien sinut kotiin kevyin päivämatkoin."

Hän heilutti lyhtyä Korkealla. Prioritar näki lemmen tulen ja riemun loistavan hänen silmissään. "Minä vien sinut kotiin!" hän sanoi.

Prioritar astui askeleen taaksepäin "kohottaen molemmat kätensä häntä kohti, kämmenet ulospäin käännettyinä, ja seisoi täten tuijottaen silmät suruntäysinä.

"Vielä viisi päivää", sanoi ritari, "minä viivyn Worcesterissa. Joka päivä iltamessun jälkeen varron täällä."

"Lähde tänään, rakas Hugh. Ratsasta Warwickiin ja kerro papillesi, mikä hänen pitäisi tietämän ilmoittamattakin: ettei nunna riko valaansa. Nämä ovat meidän lopulliset jäähyväisemme, Hugh. Sinun on paras uskoa se ja lähteä."

Katsoessaan noita tyyniä kasvoja, jotka olivat niin viehättävät alakuloisuudessaan, ritari tiesi hänen tarkoittavan totta.

Äkkiä hän tiesi menettäneensä hänet; hän tiesi elontien ulontuvan eteensä autiona, ainaisesti.

"Niin", hän virkkoi, "niin. Jäähyväiset todellakin — tällä hetkellä — ainiaaksi."

Synkeä epätoivo siinä äänessä, joka vielä muutama hetki sitten oli värissyt rakkautta ja toivoa, kouristi priorittaren sydäntä.

"Voi, Hugh", hän huudahti kimeästi, "sääli minua ja lähde! Ole armelias ja poistu joutuin!"

Ritari kuuli hänen äänessään sävyn, jota siinä ei ollut varemmin ilmennyt. Mutta hän rakasti vilpittömästi; sen vuoksi hän hillitsi lujasti omaa tuskaansa.

"Jää hyvästi, rakkauteni", hän virkkoi. "Pyhä Neitsyt suokoon sinulle lohtua; ja antakoon Taivas minulle anteeksi sen, että olen häirinnyt sinun rauhaasi."

Vitkaan, vitkaan prioritar antoi käsiensä vaipua, kunnes ne laskeutuivat kevyesti kuin putoavat syyslehdet — murheelliset syyslehdet — hänen päänsä päälle, siunaukseen ja jäähyväisiksi.

Mutta tuntiessaan tukan käsiensä alla hän ei voinut olla pehmeästi silittämättä sitä ja pujottamatta sormiaan hyväilevästi sen kähäräiseen tiheikköön.

Silloin hänen sydämensä seisahtui, sillä äkkiä kuuli hän hiljaisuudessa värähtävän nyyhkyn.

Huudahtaen hän kumartui ja veti ritarin puoleensa painaen tämän päätä ensin polviinsa, sitten taipuen alemmaksi pusertaakseen sen rinnoilleen. Kun ritarin voimakkaat käsivarret sitten kietoutuivat hänen ympärilleen, hän hellitti otteensa ja, ritarin noustessa seisoalleen, pujotti käsivartensa hänen kaulaansa ja antautui hänen syleilyynsä.

Ritarin huulet tapailivat hänen huuliaan, ja vastustelematta hän luovutti ne suudeltaviksi. Voimakkaat kädet kannattivat häntä, ja tuntien niiden väkevän pakotuksen hän takertui vain yhä tiukemmin ystäväänsä.

Kauan he seisoivat täten. Tuossa syleilyssä haihtui heistä elämänpituinen tuska, syntyi elämänpituinen auvoisuus — syöksähtäen se kehittyi kypsyyteensä tuoden kerallaan äärimmäisen täyttymyksen tunteen. Mitä suloisin luottamus ja varmuus täytti heidät valtavana, ilo niin täydellinen, että vastaisten vuosien yksitoikkoinen sarja tuntui siinä tuokiossa menettäneen kaiken merkityksensä.

Heidän ympärillään vallitsi täydellinen pimeys, haudanhiljaisuus, mullan raskas tuntu, haudan kostea koleus.

Mutta heissä virtasi elämä kuohuvana, tuon tuokion kestäessä, heissä vallitsi aavistamaton riemu, rakkaus, jonka veroista ei voinut kuvitellakaan.

Ritarin kaulaan kietoutuneet kädet irroittuivat, hellittivät otteensa, vaipuivat hiljalleen alas.

Hän irroitti käsivartensa, ja astahtaen taaksepäin prioritar seisoi suorana, ihanan valkoisen liljan kaltaisena, tukea tarvitsematta.

Niin he seisoivat hetkisen, katsellen äänettöminä toinen toistaan. Se, mikä oli tapahtunut, oli liian ihmeellistä sanoin kosketella

Hämärä, harmaa valo, ikäänkuin helmenkarvainen aamunkoitto merellä, tunkeutui alaspäin kryptasta.

Sanaakaan virkkamatta ritari astui päätään taivuttaen holviovesta, nousi portaikkoa ja katosi näkyvistä pylvässarjan joukkoon.

Prioritar sulki oven, lukitsi sen ja vetäen avaimen lukosta seisoi yksinään, missä he olivat seisoneet kahden.

Sitten hän vaipui maahan ja painoi kasvonsa tomuun, sille kohtaa missä ritarin jalat olivat olleet.

Ne olivat heidän jäähyväisensä, juuri sillä hetkellä: jäähyväiset ainiaaksi.

Jonkin ajan kuluttua prioritar nousi, otti käteensä lyhdyn ja lähti yksinäiselle matkalleen takaisin luostarin ovea kohti.

MARY ANTONYN RUKOUS.

Kun prioritar lähti ritarin kera toivioretkelleen tuomiokirkkoon, hän sulki kammionsa oven tietäen, että täten ei kukaan huomaisi hänen olevan poissa; sillä jos joku ovelle koputettuaan jäi vastausta vaille tai ripaa vääntäessään havaitsi sen lukituksi, silloin hän rientäisi tiehensä sen enempää tiedustelematta arvellen, että jokin erikoinen hartaushetki tai tutkimustyö vaati jättämään kunnianarvoisan äidin rauhaan.

Tyhjän kammion ilma, jonka viimeksi kulunut tunti oli kyllästänyt niin oudoilla ristiriitaisuuksien ja intohimon voimilla, lauhtui keskeytymättömän hiljaisuuden lepoon.

Madonna hymyili ylevän kirkkaasti pyhälle Pienokaiselleen. Kuollut Kristus riippui pää painuksissa hyljättynä puisessa ristissään. Raskaat, mustaan ja hopeaan sidotut nidokset lepäsivät koskemattomina pöydällä; ja piispan tuoli oli tyhjä — se oli tuota pakottavaa tyhjyyttä, joka saattaa tyhjän tuolin näyttämään siltä, kuin joku näkymätön istuja täyttäisi sen. Hiljaisuus oli täydellinen.

Mutta hetken kuluttua alkoi sisäsuojasta kuulua merkillisen laahustavaa ääntä, ikäänkuin jotakin jäykkää ja turtunutta pyrkisi pääsemään liikkeelle.

Sitten ilmestyi ovelle omituinen olento, jonka kuihtuneet kasvot olivat tuskan ja kauhun vääntämät. Se oli vanha Mary Antony, joka piti lihakirvestä tutisevissa käsissään ja tuijotti kalisevin ikenin tyhjään kammioon.

Tuo uskollinen sielu oli kaikesta huolimatta päättänyt, ettei jumaloitu kunnianarvoisa äiti saisi lähteä kohtaamaan vaaroja — haudantakaisia tai ruumiillisia — yksinään ja suojatta.

Kiiruhtaen keittiöpuolelle hän oli antanut määräyksen, ettei illallista pitänyt tarjota, ennenkuin kunnianarvoisa äiti itse soittaisi kelloa.

Siepattuaan sitten käteensä lihakirveen, koska se oli hirvittävin ase, mikä oli saatavissa, ja varmaankin kaikkein sopivin herättämään kammoa sisar Agathan aavesydämessä, riensi Antony eukko takaisin käytävään.

Ryömien portaita pitkin, hapuillen tuekseen seinää hän oli ennättänyt niiden päähän juuri parahiksi nähdäkseen hämärässä etäisyydessä kahden, pitkän valkoisen olennon seisovan vastakkain.

Lihakirvestään puristaen, kauhun jähmettämänä hän oli tarkannut näitä, kunnes ne alkoivat siirtyä häntä itseään kohti käyden kunnianarvoisan äidin kammioon päin. Ne olivat vielä kolmisenkymmenen kyynärän päässä, holvikäytävän puoleisessa osassa sisäkäytävää. Antony eukko itse seisoi lähellä avointa ovea.

Hän oli livahtanut siitä sisään kenenkään kuulematta tai näkemättä, kauhistuneena mustana varjona, mutta silti urheana, sillä olihan hänellä mukanaan lihakirves. Olisihan hän voinut kääntyäkin ja paeta takaisin portaita myöten pyrkimättä juuri siihen paikkaan, minne tiesi kunnianarvoisan äidin johtavan tuon pitkän haamun, aikoja sitten kuolleen Agatha sisaren, joka oli viisikymmentä vuotta haudassa maattuaan saavuttanut kerrassaan pelottavan ko'on! Mutta urheana ja uskollisena vanha Antony oli kiiruhtanut sisäsuojaan ja painautunut siellä erääseen nurkkaan, valmiina huutamaan apua tai iskemään lihakirveellään, jos tarve vaatisi.

Siitä johtui, että tämä vanha tarinaseppä oli pakostakin joutunut kuuntelemaan todellista tarinaa niin järkyttävää, niin jännittävää, että hänen oli täytynyt työntää kirveen puisen varren pää suuhunsa, jotta ei puhkeisi ylistämään tuota jaloa ritaria, neuvomaan tätä hädässä tai syytämään siunauksia hänen aikeilleen. Joka kerta kuin Eleanor ja Alfrida mainittiin, hän heristi nyrkkiään ja kouristi ilmassa vanhoja sormiaan ikäänkuin kuristaakseen jonkun. Ja kun kirjuri-sanansaattaja, saapuessaan tapaamaan Lady Alfridaa — joka, kiitos olkoon Pyhän Luukkaan, makasi siihen aikaan henkimenossa — kohtasi ritarin vartomassa, köydensilmukka tukevaan oksaan ripustettuna, silloin Antony eukko oli laskenut kädestään lihakirveen voidakseen paremmin hykertää käsiään äänettömässä ilossaan; ja kun ritari ratsasti tiehensä jättäen miehen keikkumaan, oli Antony kuiskannut "Sämpyläsaksa! Sämpyläsaksa!" ja sitten painanut kätensä suulleen huojutellen ruumistaan perin hilpeänä. Kun ritari oli maininnut, että häntä nimitettiin "hurmepukuiseksi ritariksi", oli Antony eukko hätkähtänyt; sitten hän oli heristänyt sormeaan kohti ovea, kuten hänen tapansa oli viipottaa sitä punarinta-satakielelle, ja avannut laukkunsa etsiäkseen juustonpalasia. Mutta pian oli tarina jälleen kahlehtinut hänet, ja nykyisyyden unohtaen hän oli siirtynyt takaisin romantiikan valtakuntaan.

Vasta sitten kun ritari oli herennyt puhumasta ja kunnianarvoisan äidin surullinen ääni osui Antony eukon korviin, käsitti tämä tarinan todellisen merkityksen. Sen jälkeen oli tuska ja kauhu raadellut hänen sydäntään. Kun he polvistuivat yhdessä madonnan eteen kasvot tämän puoleen kohotettuina, oli Mary Antony ryöminyt kurkistamaan. Hän oli nähnyt heidät polvillaan — jalona parina — oli nähnyt priorittaren tarttuvan vierustoverinsa käteen ja puristavan sitä; sitten hän oli ryöminyt takaisin ja kaatunut murtuneena pitkäkseen, jääden virumaan lattialle.

Refektorion kellon helinä oli herättänyt hänet, horroksista parahiksi kuulemaan ritarin hartaan rukouksen, kun tämä oli yksinään polvillaan Neitsyen alttarin ääressä.

Kun sitten ritari ja prioritar olivat poistuneet, oli Mary Antony noussut, nostanut lihakirveensä tutisevin käsin ja seisoi nyt aivan hämmentyneenä tyhjää kammiota katsellen.

Lopulta hänelle alkoi selvitä, että hänet oli aseineen teljetty kunnianarvoisan äidin kammioon, hänet, joka oli saanut nimenomaisen määräyksen lähteä keittiöön ja viipyä siellä. Niin suunnattomasti hän tunsi rikkoneensa menettelemällä vastoin kunnianarvoisan äidin määräystä, että oli vaistomaisesti tukahduttanut kaikki huudahduksensa ja liikkunut äänettömästi, jotta ei joutuisi ilmi.

Mutta nyt häntä ei huolettanut oma arveluttava asemansa, vaan nuo kaksi jaloa sydäntä, joiden traagillista tuskaa hän oli salaa ollut todistamassa.

Hän hoiperteli eteenpäin polvistuen samalle kohdalle, missä prioritar oli ollut.

"Pyhä Jumalan Äiti", hän kuiskasi, "opeta sitä ritaria ymmärtämään, ettei kunnianarvoisa äiti voi tehdä sellaista!"

Sitten, ryömien polvillaan sille paikalle, missä ritari oli maannut, hän huudahti: "Autuas Neitsyt, osoita kunnianarvoisalle äidille, ettei hän voi jättää ritariaan ypöyksin!"

Sitten hän laahusti takaisin ja polvistui kummankin kohdan keskivaiheille. "Armahin Neitsyt", hän anoi, "valaise Mary Antonyn vanhaa järkeä!"

Katsahtaen salavihkaa madonnaan hän huomasi Neitsyen hymyilevän. Myöskin Pyhä Lapsi näytti iloiselta. Mary Antony hyrähti nauruun ja tunsi mielensä rohkeammaksi. Kunnianarvoisan äidin hymyillessä hän tiesi aina saaneensa anteeksi.

Ja tulihan hänen rukouksensa nyt viipymättä kuulluksi; sillä tuskin hän oli noussut polviltaan, kun hän jo muisti, missä kunnianarvoisa äiti säilytti kammionsa avainta; ja koska hän oli poistuessaan sulkenut oven omalla tiirikka-avaimellaan, oli tuo toinen avain tuossa tuokiossa Antony eukon kädessä ja hän itse jälleen ulkona käytävässä, missä hän lukitsi oven jälkeensä varmana siitä, että saisi tilaisuuden toimittaa avaimen takaisin paikalleen, ennenkuin kunnianarvoisa äiti alkaisi sitä kaivata.

Sisar Mary Antony hiipi kenenkään näkemättä refektorion ohitse ja sitten keittiöön. Sinne päästyään hän hääräili ja toruskeli ja näytteli mahtiaan väittäen saaneensa vartoa ainakin tunnin ajan jotain, mitä oli juuri vast'ikään pyytänyt.

Nuoremmat maallikkosisaret eivät rohjenneet vastata mitään; mutta sisar Mary Martha tiedusti hetken päästä:. "Mitä sinä olet toimitellut iltamessusta pitäen, sisar Antony?"

Koska Pyhä Neitsyt, oli valistanut hänen järkeään, tajusi Antony eukko sillä haavaa, että toisinaan, kun on pakko pettää, ei mikään ole sen parempi keino kuin täysi totuus.

"Olen kuunnellut ihmeellisen romanttista tarinaa", hän vastasi, "jonka kertoi hurmepukuinen ritari."

"Kyllä sinä olet todellakin oikein pähkähullu satakielinesi, sisar Antony", huomautti Mary Martha; "ja vielä sinä otat itsesi hengiltä, kun istuskelet ulkona kosteassa puutarhassa päivänlaskun jälkeen."

"No — niin kauan kuin otan vain sellaista, mikä on omaani, ei toisilla ole syytä nurista", ärähti Mary Antony ja ryhtyi valmistamaan herkullista keittoa, jonka tiesi kunnianarvoisan äidin mieliruoaksi.

Ja kaiken aikaa paholainen kuiskasi eukon korvaan: "Ei hän palaa… Valmista vain keittosi, hölmö; mutta hän ei tule enää tänne sitä juomaan… Maailma ja Liha ovat kutsuneet; kunnianarvoisa äiti ei palaa… Hämmennä keittoa hyvin, mutta höystä se oman makusi mukaan. Sinä saat nauttia sen itse tänä iltana. Kun Maailma ja Liha kutsuvat kyllin kovaa, silloin naisista parhaatkin taipuvat paholaisen valtaan."

"Valehtelija!" sanoi Mary Antony heristäen puukauhallaan. "Väisty taakseni — ei, asetu kernaammin eteeni! Takanani olet hiiviskellyt jo kyllin kauan. Ja jos asetut eteeni juuri nyt, niin joudut tuleen ja voit tuntea olevasi kotona, mestari Paholainen! Mutta 'älä vaan tuikkaa häntääsi kunnianarvoisan äidin keittoon'."

Kun Valkoiset sisaret saapuivat refektoriosta, sattui Mary Antony parhaillaan kiillottamaan Pyhän Maria Magdalenan kuvan kehystä kunnianarvoisan äidin kammion oven vieressä.

"Miksi ei, ei ole minun asiani", vastasi Antony eukko niin töykeästi kuin suinkin voi. "Ehkä hän on syventynyt tutkistelemaan; ehkä hän on määrännyt itselleen ylimääräisen hartaushetken; ehkä se on vain luonnollista halua päästä hetkiseksi rauhaan näkemästä kahta niin rumaa muotoa kuin sinun ja minun. Mutta olkoon syy mikä tahansa, kunnianarvoisa äiti on lukinnut ovensa eikä ota ketään vastaan tänä iltana." Minkä sanottuaan vanha Antony ryhtyi kiillottamaan kunnianarvoisan äidin ovea ulkopuolelta.

Sisar Mary Rebecca kohotti rystysensä kolkuttaakseen; mutta Antony eukon riepu, joka ei ollut puhtaudella pilattu, työntyi joka kerta sisar Mary Rebeccan käden ja laudoituksen väliin.

Mutisten aikovansa ilmoittaa asiasta priorittarelle huomisaamuna sisar
Mary Rebecca lähti omaan kammioonsa.

Kun kaikkialla oli hiljaista, kun kaikki ovet olivat sulkeutuneet, hiipi vanha maallikkosisar holvikäytävään ja kyyristyen holvikaaren suojaan lähelle portaikkoa, joka johti maanalaiseen tiehen, hän ryhtyi odottamaan ja vahtimaan.

Myrskypilviä kerääntyi jälleen mustina purpuraiselle taivaalle. Auringonlaskun jälkihäivä oli häipynyt lännessä. Holvikäytävässä vallitsi pimeys. Kaukana jymisi ukkonen; sämpyläsaksan puussa huhuili huuhkaja.

Mary Antonyn vanhoja luita kolotti ankarasti, ja mieli alkoi lamaantua. Hän oli istunut niin kauan kyyryasenteissa, eikä hän ollut syönyt muruakaan päivällisaterian jälkeen.

Paholainen lähestyi, kuten sen on tapana tehdä, kun pitkältä paastonneet koettavat pysytellä valveilla.

"Kunnianarvoisa äiti ei palaa enää", hän kuiskasi. "Mitä sinä oikeastaan odotat?"

"Mene tiehesi!" sanoi Mary Antony. "Minä olen liian vanha kelvatakseni seuraksi edes sinullekaan. Ja vartoohan sisar Mary Rebecca sinua kammiossaan."

"Kunnianarvoisa äiti on aina astellut pää tähtiä tavoitellen", pilkkasi
Paholainen. "Miksi lankeavat korkeimmat alimmaksi, kun kiusaus saapuu?"

"Kysy sitä äiti alipriorittarelta", virkkoi Mary Antony, "ensi kerralla kun hän kutsuu sinut illalliselle."

Sitten hän puserti vanhat kätensä rintaansa vastaan; sillä alioven lukossa kiertyi avain perin hiljaa.

Askeleet, jotka pikemmin tunsi kuin kuuli, nousivat portaikkoa holvikäytävään.

Sitten liikkui hämärässä valaistuksessa priorittaren kookas olento äänettömästi laakakiviä pitkin, siirtyi sisään avoimesta ovesta ja jatkoi matkaansa autiota sisäkäytävää myöten.

Kurkottaen innokkaana kaulaansa vanha maallikkosisar näki priorittaren seisahtuvan kammionsa oven edustalle, kohottavan tiirikka-avaintaan, avaavan oven ja astuvan sisään.

Kun oven lukinnan heikko ääni osui vanhan Mary Antonyn jännittyneisiin korviin, alkoi hän avutonna nyyhkyttää.

KAAMEA KAIKU.

Kammioonsa astuttuaan prioritar seisoi tuokion aivan huumaantuneena kiireisestä kulustaan pimeässä. Tuskin hän saattoi käsittää, että pitkällinen jännitys oli nyt lauennut, että hän oli päässyt turvallisesti takaisin suojaansa.

Kaikki oli samassa kunnossa, kuin hänen lähtiessään. Kaikesta päättäen häntä ei oltu kaivattu, hän oli palannut kenenkään huomaamatta. Hugh oli tähän mennessä varmasti Worcesterin majatalossa. Ei kenenkään tarvinnut koskaan päästä tietämään, että hän oli käynyt täällä.

Ei kenenkään tarvinnut päästä tietämään — Mutta, ah, juuri se tieto pidätti priorittaren ikäänkuin kiinni juurtuneena siihen kohtaan, missä hän seisoi, tuijottaen ympärilleen kammiossa.

Hugh oli käynyt täällä; ja kun Hugh oli täällä, silloin hän itse oli hartaasti halunnut jouduttaa hänet kiireesti pois.

Turtuneena suuren kaipauksen synnyttämästä tuskasta hän silmäili ympärilleen.

Niin, juuri tuossa hän oli seisonut; tuohon hän oli polvistunut, ja tuossa hän oli jälleen seisonut.

Tyyntyisikö hänen oma sydän parkansakin ajan tullen? Herkeisivätkö hänen omat huulensa vapisemasta ja tuntemasta toisten huulien hehkun?

Mutta vain tuokion ajan viipyivät hänen ajatuksensa hänessä itsessään. Sitten ne tukahdutti käsitys toisen yksinäisyydestä, hänen kärsimyksistään, hänen katkerasta pettymyksestään. Kovaa olisi ollut tavata lemmitty kuolleena; tuntea menettäneensä hänet elävänä oli melkein mahdotonta kestää. Riistäisikö se Hughilta uskon Jumalaan, totuuteen, puhtauteen, kunniaan?

Prioritar tunsi pakottavaa tarvetta turvautua rukoukseen. Mutta sivuuttaen Neitsyen ja Lapsen armaan kuvan hän heittäysi maahan ristin juurelle.

Hän oli nähnyt voimakkaan miehen tuskan vallassa, olosuhteiden julman raudan naulitsemana uhrautumisen ja antautumisen ristinpuuhun. Kärsivän Vapahtajan puoleen hän kääntyi nyt vaistomaisesti apua ja lohtua saadakseen.

Niin nopeasti oli hänen eilisiltainen rukouksensa tullut kuulluksi. Ristillä riippuvan rakkaan Herramme lävistetyt jalat merkitsivät hänelle nyt enemmän kuin Äitinsä helmassa lepäävän Jesus-lapsen pienokaisjalat.

Mutta yksinpä nytkin, kun hän siinä makasi polvillaan rukoillen, anoen, palvoen, kaikui hänen muistissaan Mary Seraphinen kurja huuto: "Kuollut Jumala ei voi auttaa minua! Minä tahdon elämää, en kuolemaa!" Ja sitä seurasi melkein viipymättä Hugh'n ankara kysymys: "Onko tämä uskontoa?"

Viime aikoina oli hurjia ääniä todellakin rohjennut ruveta kaikumaan priorittaren kammiossa ja jättäneet jumalattomat sanansa kaikumaan jälkeensä.

MARY ANTONYN EREHDYS.

Prioritar oli ollut kammiossaan lähes tunnin ajan, kun ovelta kuului keveätä koputusta.

"Sisään", käski prioritar, ja Mary Antony ilmestyi tuoden keittoa ja leipää, hedelmiä sekä pikarillisen viiniä.

Prioritar istui pöytänsä ääressä edessään pergamentteja ja avattu messukirja. Hänen kasvonsa olivat perin kalpeat; myöskin oli silmien alapuolella tummia varjoja. Hän ei hymyillyt nähdessään Antony eukon täten sälytettynä.

"Mitä sinä ajattelet, Antony?" hän sanoi melkein ankarasti. "En ole käskenyt sinun tuoda tänne ruokaa."

"Kunnianarvoisa äiti", puhui vanha maallikkosisar äänellä, joka koetti pysyä lujana, mutta alkoi silti väristä; "te olette tutkiskellut monet tunnit ottamatta huomioon, että ilta-ateria on jo ohitse. Älkää nuhdelko Antony eukkoa siitä, että hän tuo teille hiukan sitä keittoa, joka on teidän mieliruokaanne. Ette voi nukkua, ellette syö vähän."

Prioritar katsoi häneen tajuamatta, ikäänkuin sanat eivät sillä haavaa herättäisi hänen mielessään mitään ajatusta. Sitten hän näki noiden vanhojen käsien tutisevan, ja äkillinen värihäivähdys valahti hänen kalpeille kasvoilleen.

Tämä vereksen elämän suloinen sykähtäminen hänen omassa sydämessään sai hänet näkemään vanhuksen väsymättömässä uskollisuudessa inhimillisen piirteen, jota hän ei ollut varemmin käsittänyt. Se valoi lohtua hänen murheeseensa.

"Kuinka ystävällinen sinä olet, Antony kulta, kun ajattelet niin paljon minua. Laske kulhot pöydälle… Siirrä nyt tänne tuo tuoli ja viivy luonani sillä välin kuin syön illallista. Olen väsynyt tänä iltana ja kaipaan sinun seuraasi."

Jos taivaan kultaportit olisivat avautuneet ja Pyhä Pietari itse olisi kehottanut heti astumaan sisään, ei sisar Mary Antony olisi hämmästynyt siitä enempää eikä se varmaan olisi tuottanut hänelle suurempaa tyydytystä. Sellaista ei voinut edes uneksiakaan, että kunnianarvoisa äiti pyytäisi häntä istumaan luonaan omassa kammiossaan.

Vetäen leikkauksin koristetun tuolin kahden jalan päähän seinästä Mary
Antony sijoittui siihen.

"Lähemmäksi, Antony, lähemmäksi", sanoi prioritar. "Aseta tuoli tähän, aivan pöytäni kulman likelle. Minulla on paljo sanottavaa sinulle ja tahtoisin puhua hiljaa."

Mutta levollisesti tarkaten prioritar ei voinut olla huomaamatta, että nuo vanhat kasvot olivat lopen väsyneet ja kuihtunut hipiä, jolla tavallisesti oli punertavan omenan heleä väri, kellertävän kalpea. Prioritar söi osan keittoa, sitten hän työnsi kulhon luotaan ja kävi käsiksi hedelmiin.

"Kas niin, Antony", hän virkkoi. "Keitto on oivallista; mutta en jaksa enempää. Syö sinä itse loput. Minusta olisi hauskaa nähdä sinunkin nauttivan siitä."

Haikeana ja kiitollisena tarttui Antony eukko kulhoon. Ja juodessaan keittoa hän vilkutti ovelia silmiään. Sillä eikö Paholainen ollut sanonut, että hän saisi syödä sen itse; sen verran se tiesi, mutta eipä tietänytkään, että sen ojentaisi itse kunnianarvoisan äidin oma käsi?

Niinhän on aina käynyt, Eedenin ajoista asti, kun Paholainen yrittää ruveta ennustamaan.

Jonkin aikaa prioritar jutteli kevyesti, kukkasista ja linnuista, puutarhasta ja keittiötarhasta, niistä kolmesta herkullisesta lohesta, mitkä Worcesterin luostarin kunnon munkit olivat lähettäneet heille lahjaksi.

Mutta sitten, kun keitto oli syöty loppuun ja vanhoja poskia punasi heikko väri, hän siirtyi puhumaan myrskystä ja auringonlaskusta, jyrisevästä ukkosesta ja sadekuuroista. Sitten hän sanoi yht'äkkiä:

"Kesken kaikkea, Antony, oletko maininnut kenellekään siitä kamalasta tarinastasi, jossa kerroit nähneesi autuaan Agatha sisaren haamun kulkevan holvikäytävää pitkin Valkoisten sisarten rivissä?"

"En, kunnianarvoisa äiti", vastasi Mary Antony. "Tehän kielsitte minua puhumasta siitä."

"Aivan oikein", sanoi prioritar. "No niin, Antony, minä lähdin ulos myrskyyn häntä tavoittelemaan, mutta — en löytänyt sisar Agathaa."

"Sen minä kyllä arvasin", sanoi Mary Antony nyökäyttäen päätään ovelasti.

Silloin vanha Mary Antony vaipui polvilleen ja suuteli priorittaren kaavun lievettä. "Voi, kunnianarvoisa äiti", hän änkytti, "minulla on jotain tunnustettavaa."

"Kunnianarvoisa äiti, kun te lähetitte minut luotanne ilmoituksen tehtyäni, niin lähdin ensiksi käskyn mukaan keittiöön. Mutta perästä päin löysin kammiossani nämä."

Mary Antony avasi laukkunsa ja otti esiin palttinapussin, missä hän säilytti herneitään. Pudistaen sen sisällön kouraansa hän ojensi nähtäväksi kuusi hernettä.

"Kunnianarvoisa äiti", hän puhui, "pussissa oli viisikolmatta. Luulin laskeneeni kaksikymmentä käteeni; niin että kun kaikki herneet oli pudotettu ja vielä yksi hurskas sisar kulki ohitse, niin luulin siitä tulevan kaksikymmentä yksi. Mutta kun löysin kuusi hernettä pussistani, huomasin erehtyneeni. Olin laskenut vain yhdeksäntoista, eikä minulla ollut mitään hernettä pudotettavana kahdennenkymmenennen hurskaan sisaren varalta. Silti minä riensin tekemään väärän ilmoituksen, vaikka asia olisi ollut selvä, jos olisin vain tullut katsoneeksi pussiini. Voiko kunnianarvoisa äiti antaa anteeksi vanhalle Mary Antonylle?"

Hän loi pikaisen silmäyksen priorittareen; ja huomatessaan noilla rakastetuilla kasvoilla ääretöntä huojennusta hän tunsi olevansa valmis kestämään minkä rangaistuksen tahansa, jonka Taivas suvaitsisi kohdistaa häneen tämän petoksen vuoksi.

Sitten hän sovitti kätensä eukon kainaloon ja kohotti hänet hellästi maasta. "Me erehdymme niin helposti", hän sanoi. "Kuinka hyvää tarkoittanemmekin, niin jokainen meistä erehtyy toisinaan. — Siinä ei ole mitään anteeksi annettavaa, Antony hyvä."

"Minä olen vanha ja sekava ja typerä", sanoi maallikkosisar nöyrästi; "mutta minä olen rukoillut armasta Neitsyttämme valaisemaan Mary Antonyn vanhaa järkeä."

Mainittuaan tämän nöyrän katuvaisella äänellä Mary Antony vilkutti kiitollisen priorittaren näkemättä ovelasti sillä silmällään, joka oli madonnan puolella.

Prioritar nousi, ja hänen väsynyttä muotoaan valaisi huojennuksen kirkas valo.

"Menkäämme maata, Antony kulta; silloin voimme uuden päivän koittaessa nousta sydän virkistyneenä ja ymmärrys terävämpänä. Lepää siis Jumalan huomassa."

Yksin jäätyään prioritar polvistui pitkään rukoukseen madonnan alttarin ääreen. Kerran hän ojensi oikeata kättään kohti sitä paikkaa, missä Hugh oli ollut polvillaan, koettaen vielä tuntea tämän lujan puserruksen.

Lopulta hän siirtyi vuoteeseensa. Mutta uni ei ottanut tullakseen, ja jonkin ajan kuluttua hän hiipi takaisin valkoisessa kuutamossa ja kumartui painamaan huulensa siihen kiveen, jolle Hugh oli polvistunut. Sitten hän pakeni häveten näyttää Pyhälle Neitsyelle moista heikkoutta eikä rohjennut vitkaistakaan ristillä riippuvan kuolleen Kristuksen aavemaiseen muotoon. Sillä Rakkauden tullessa häntä etsimään oli Elämäkin saapunut; ja minne Elämä saapuu, sieltä Kuolema karkoittuu; samaten kuin nousevan auringon voitokkaan kulun tieltä pimeys ja varjot pakenevat tiehensä.

Mutta yksinpä silloin Pyhä Neitsyt hymyili leppeästi, ja Pienokainen hänen helmassaan näytti iloiselta.

TUOMIOKIRKON KRYPTASSA.

Seuraavan päivän iltapuolella, juuri ennen vespermessun hetkeä, kuljetti Worcesterin katuja pitkin paareja neljä soturia, joiden asu oli laadittu Sir Hugh d'Argentin väreihin.

Paareilla lepäävän miehen ruumis oli peitetty hienolla palttinahurstilla, jonka ylle oli levitetty sininen vaippa, runsaasti hopealla kirjailtu. Hänen päänsä oli sidottu kääreellä, jonka runsaat laskokset peittivät osaksi hänen kasvonsa.

Pieni kulkue astui esipihan poikki ja astui sitten kirkkoon isosta ovesta, joka johti laivaan.

Täällä seisoi muuan munkki tarkaten huolellisesti kaikkia, jotka saapuivat tai poistuivat. Paarien lähetessä hän astui eteenpäin käsi koholla.

Ritari kohotti katseensa, ja nähdessään munkin sulkevan tien hän otti esiin pergamenttikäärön ja ojensi sen.

"Kunnon isä", hän puhui, "olen saanut lordipiispalta luvan kantaa tämän miehen joka päivä paareilla kryptaan ja antaa hänen maata siellä Pyhän Oswaldin alttarin ääressä Vesperin kestäessä; toivomme tämän päivittäisen toivioretken ja rukouksen tuottavan huojennusta ja parannusta."

Nähdessään lordi-piispan nimikirjoituksen ja sinetin munkki kumarsi syvään ja riensi kutsumaan suntiota, käskien tämän saattaa ritarin kryptaan ja kaikin tavoin auttaa häntä sijoittamaan sairaan miehen siten, että tämä voisi mukavimmin maata autuaan Pyhän Oswaldin pyhän alttarin ääressä. Hetken kuluttua paarit olivat sijoitetut paikalleen, soturit sijoittuivat kukin pylvään ääreen ja ritari siirti syrjään peitteet, jotta potilas voisi nähdä alttarin.

Antaessaan katseensa lipua pylväsjoukon keskitse ritari huomasi vanhan suntion seisovan aivan takanaan.

"Kaikkein kunnioitettavin ritari", virkkoi vanhus nöyrästi, "lordi-piispamme käsky syrjäyttää kaikki lait. Muussa tapauksessa olisin velvollinen tyhjentämään kryptan ennen iltamessua. Näettekö tuon portaikon tuolla holvikaaren alla? Muutaman minuutin kuluttua nousevat noita portaita myöten hurskaat nunnat Whytstonen Valkoisten sisarten luostarista — kaikki ylhäisiä naisia ja hurskaudestaan perin kuuluisia. Joka päivä he saapuvat iltamessuun salaista tietä käyttäen; kryptaan saavuttuaan he kulkevat seinässä kiertävän portaikon luo ja nousevat sitä myöten parvekkeelle kuorin yläpuolelle, mistä voivat kenenkään näkemättä kuunnella munkkien laulua. Minun täytyy lähteä hoitamaan tehtäviäni tuolla ylhäällä. Tahdotteko te, herra ritari, pitää huolta siitä, etteivät miehenne lähesty Valkoisia sisaria heidän kulkiessaan tästä ohi eivätkä millään tapaa häiritse heitä?"

"Ei kukaan ole liikuttava kättä tai jalkaa heidän kulkiessaan eikä millään tapaa häiritsevä heitä", sanoi ritari.

Hugh d'Argent oli polvillaan alttarin ääressä kädet ristissä miekan kahvan ympärillä, kun hänen korviinsa osui heikko ääni, joka ilmaisi avaimen kiertyvän etäisessä lukossa.

Sitten alkoi Worcesterin Valkoisten sisarten äänetön kulkue nousta portaikkoa ja astua kryptan poikitse.

Noissa hunnutetuissa olennoissa oli jotakin aavemaista ja kaameata, kun ne hiljaa liikkuivat hämärästi valaistun kryptan pylväiden keskitse ja sitten toinen toisensa jälkeen katosivat seinässä kiertävään portaikkoon.

Ritari ei liikahtanut. Hän viipyi polvillaan, hänen kätensä puristuivat miekan kahvan ympärille; mutta hän seurasi jokaista äänetöntä olentoa katseillaan.

Viimeinen oli tuskin ennättänyt kadota näkyvistä, kun ylhäältä kajahti munkkien ja kuorolaulajain juhlallinen veisuu.

Nämä ylhäältä laskeutuvat soinnut tuntuivat ylentävän sielua sitä enemmän, koska pyhät sanat ja jalot äänet saavuttivat kuuntelijan ikäänkuin irtautuneina laulajain olemuksesta. Kaikki, mikä oli maasta, jäi näkymättömäksi; kun taas se, mikä liittyi niin läheisesti taivaaseen, tunkeutui kuuntelevaan korvaan.

Maatessaan nöyrän kunnioittavana polvillaan pää kumarassa ritari havaitsi ajattelevansa, tunkeutuivatko kohoavat soinnut tuohon etäiseen parvekkeeseen klerestoriossa, missä Valkoiset sisaret polvistuivat, yhtä pehmeinä, suloisina ja värikkäinä, kuin ne nyt kiirivät alas kryptaan. Kohosivatko myöskin noiden hunnutettujen palvojain sydämet taivaaseen päin; tai — koska ne olivat jo sävelten yläpuolella — pyrkivätkö nousevat äänet pikemminkin vetämään ne alas maan puoleen?

Minkä jälkeen ritari ryhtyi miettimään, kohottaako se aina, mikä on korkeammalla, ja onko se, mikä on matalammalla, omiansa aina alentamaan. Tulkitseehan ylöspäin kohotettu katse toivoa ja iloa, kun taas silmän luominen maahan on surun ja masentuneisuuden merkki.

"Levavi oculos meos in montes" — lauloivat munkit kuorissa hänen yläpuolellaan.

Korkealle hän todellakin katsoi nostaessaan katseensa Valkoisten sisarten priorittareen. Niin korkealle hän sen kohotti ja niin saavuttamattomissa tämä oli, että useampain ihmisten mielestä hän olisi yhtä hyvin voinut pyytää hopeista kuuta, joka purjehti avaruuden halki, laskeutumaan sieltä hänen morsiamekseen!

Korkealla oli hän pitänyt armastaan hänen tyttömäisessä suloudessaan ja puhtaudessaan. Mutta nyt kun hän oli tavannut tämän jalona naisena, kypsyneenä, enemmän surun kypsyttämänä kuin kovettamana, lujana päätöksessään pysyä maailmalle kuolleena, kieltää itsensä, ristiinnaulita lihansa ja kilvoitella Paholaista vastaan — nyt hän tunsi armaansa astelevan tähtien parissa.

Eikä hän kuitenkaan voinut pitää tätä saavuttamattomana. Hän oli aina lujasti uskonut, että mies voisi voittaa jokaisen naisen, johon hän oli kaikesta sydämestään kiintynyt — edellyttäen tietenkin, ettei kukaan toinen mies ollut jo voittanut häntä. Ja tämä nainen oli ollut hänen oma kihlattu morsiamensa, kun petos oli tunkeutunut väliin ja erottanut heidät. Mutta se ei merkinnyt nyt suuriakaan.

Hän oli eronnut tytöstä; hän oli palannut tavatakseen naisen. Tuolla naisella oli äärettömän paljoa enemmän annettavana; mutta olisi äärettömän paljoa vaikeampaa taivuttaa häntä antamaan se.

Heidän kohtauksensa päättyessä lemmityn kammiossa edellisenä päivänä oli toivo kokonaan hyljännyt hänet. Mutta myöhemmin, kun he astelivat kahden pimeydessä, oli toivo taasen elpynyt.

Outo eristyneisyys, jossa he silloin olivat — edessä ja takana suljettu ovi peninkulman päässä toisistaan, maata yllä, maata alla, maata ylt'ympärillä, lie kahden vaeltamassa, elävältä haudattuina, ja kuitenkin tuntien elämän hehkua — oli saattanut armaan häntä lähemmäksi. Ja kun viimein eron hetki koitti ja hän pakottausi jälleen pitämään sitä lopullisena, silloin oli — aivan odottamatta — koittanutkin tuo antautumisen äkillinen ihme.

Tosin lemmitty oli sitten riistäytynyt jälleen irti; tosin tämä oli lähettänyt hänet luotaan; tosin hän oli lähtenyt sanaakaan sanomatta. Mutta tähän oli syynä se, ettei mikään lupaus olisi voinut olla niin sitova kuin tuo äänetön syleily.

Mutta hän oli lähtenyt sen vuoksi, että tuntui niin sanomattoman suloiselta totella viipymättä armaan vähäisintäkin toivomusta ja riemuisan varmana siitä, etteivät mitkään luostarin muurit voisi kauan erottaa toisistaan huulia, jotka olivat kohdanneet toisensa ja imeytyneet toisiinsa molemminpuolisen tarpeen kiihdyttäminä.

Kun hän sinä iltana vaihtelevain seikkailujen jälkeen lopulta pääsi kaupungin kaduille, asteli hän niitä voittajan ilme kasvoillaan.

Sinä yönä hän nukkui paremmin kuin koskaan sen jälkeen, kun hänen elämänsä oli myrkyttänyt, valheellinen kirje ja kavala kieli.

Mutta aamu oli tuonut kerallaan epäilyksiä, keskipäivä synkän epävarmuuden tunnon, ja iltamessun ajan lähetessä hän oli oivaltanut epätoivon avuttomassa kurjuudessa, että oli mieletöntä odottaa Valkoisten sisarten priorittaren rikkovan valansa, hylkäävän luostarinsa ja pakenevan hänen kerallaan Warwickiin.

Hän toteutti kuitenkin suunnitelmansa ja jatkoi yritystään, vaikkakin siellä, kryptan rauhallisuudessa, missä kiiriskeli ylhäällä kajahtavan pyhän laulun kaiku ja mielessä väikkyi muisto noista juhlallisista valkoisista olennoista, jotka tuntuivat niin saavuttamattomilta liukuessaan etäällä pylväiden keskitse, toiveet tuntuivatkin mielettömiltä ja edessä häämötti yksinäisen elämän autius.

Jonkin ajan kuluttua hän nousi, astui kryptan poikki ja sijoittui erään pylvään taakse oikealle kiertoportaikon ovesta.

Ritarin ei tarvinnut kauaa odottaa. Prioritar asteli ensimmäisenä. Kasvot olivat peitetyt, mutta koko ja ryhti ilmaisivat hänet lempivälle. Hän ei katsellut oikealle eikä vasemmalle, vaan kääntyen loitolle pylväästä, jonka takana ritari seisoi piiloutuneena, kulki kryptan poikki portaikolle, joka johti maanalaiseen käytävään, ja katosi siten nopeasti näkyvistä.

Ritari seisoi liikahtamatta, kunnes kaikki olivat saapuneet ja sitten taas kadonneet näkyvistä.

Muuan pitkä, mutta kömpelö, kumaraselkäinen ja epäilemättä lyhytnäköinen olento eksyi pylväiden keskellä ja kulki vaarallisen läheltä ritaria. Hän olisi voinut kietoa pitkän käsivartensa tämän vyötäisille. Kuinka vanha Antony olisikaan nauraa hihittänyt, jos olisi tämän tietänyt! "Hurmepukuinen ritariko syleilemässä sisar Mary Rebeccaa? Pyhimykset varjelkoot moisesta!"

Kun ne kulkivat esikartanon poikki, ratsasti itse lordi-piispa ulos valkoisella hevosellaan aikoen Whytstonen nunnaluostariin.

Kenties hän ei luottanut suuriakaan siihen, että pyhäinjäännökset tehoisivat niin pahasti haavoittuneeseen päähän kuin tuo paareilla lepäävä paksuista siteistään päättäen näytti olevan.

PIISPAN VIERAILU.

Symon, Worcesterin lordi-piispa, oli saanut Valkoisten sisarten priorittarelta kirjeen, missä tämä ilmoitti haluavansa tavata hänet tilaisuuden tullen. Piispa vastasi viipymättä mitä kohteliaimmin ja ystävällisimmin, että aikoi vielä samana päivänä suoda itselleen ilon käydä kunnianarvoisan äidin luona nunnaluostarissa iltamessun jälkeen.

Iso portti oli avattu sepposen seljälleen ja piispa ohjasi ratsunsa luostarin pihaan.

Prioritar itse otti hänet vastaan ovella ja polvistuen suuteli hänen sormustaan. Sitten hän opasti vieraansa alahallin halki, missä nunnat polvistuneina vartosivat hänen siunaustaan, ja avaraa portaikkoa myöten oman kammionsa suojaan.

Siellä hän hetken kuluttua ilmaisi piispalle, mitä vaikeuksia muuan itsepintainen pikku nunna, sisar Mary Seraphine oli hänelle tuottanut.

"Mutta ennen kaikkea, kunnianarvoisa isä", päätti prioritar esityksensä, "tahtoisin jättää harkittavaksenne seuraavaa: jos ratsun hirnahdus kutsuu häntä voimakkaammin kuin Jumalan ääni; jos hänen mielensä on yhä vielä kiintynyt maailmallisiin asioihin, jos hän vannoi valansa tuntematta todellista kutsumusta, pelkästään sen vuoksi että halusi päästä merkkihenkilöksi suuriin juhlamenoihin, mutta odotti kaiken aikaa erään miehen sekaantuvan asiaan ja ryöstävän hänet pois; jos kaikki tämä kuvaa hänen sydämensä todellista tilaa, silloin minun mielestäni herää kysymys: onko siitä hyötyä hänelle itselleen tai toisille, että hän kuuluu meidän järjestöömme? Eikö olisi parasta toimittaa hänet pois täältä?

"Kunnianarvoisa isä, pelkään pahoin, että hämmästytän teitä suuresti mainitsemalla moisen mahdollisuuden. Mutta mieltäni kiusaa muistaessani, kuinka tuo nuori olento takoi lattiaan nyrkeillään ja lauloi surullista virttään ratsunsa purppuraloimesta. Ja kun sitten puhuin hänelle järkevästi ja koetin häntä kehotella, niin hän puhkesi, kuten jo olen kertonut, kunnianarvoisa isä, hirveisiin herjauksiin — mistä äiti aliprioritar rankaisi häntä ankarasti — ja siitä pitäen hän on ulkonaisesti noudattanut kuria ja sääntöjä.

"Mutta joskin hän taipuu ulkonaisesti, niin millainen lienee hänen sisäinen tilansa? Tiedän kyllä, että valamme sitoo meidät elinajaksi; kaikki, jotka kuuluvat järjestöömme, ovat Taivaalle kihlatut; me olemme kiitollisia tietäessämme, että luostarin lepo on vaihtuva vain paratiisin vieläkin suurempaan rauhaan. Mutta jos nuori sydän onkin erehtynyt kutsumuksessaan; jos maallisen rakastetun ääni kutsuu, kun se on jo liian myöhäistä; olisiko teistä, kunnianarvoisa isä, oikein tai mahdollista vapauttaa valasta, vaieten sallia avata häkin oven, jotta tuo pikku lintu-houkkio saattaisi, jos haluaisi, karata takaisin vapauteen, jota se halajaa ja ikävöi?"

Piispa istui espanjalaisessa tuolissa, joka oli siirretty lähelle ulkonemaikkunaa, niin että hän voi joko katsella etäisen päivänlaskun loistoa tai kääntämällä hiukan päätään tarkastaa hänen edessään istuvan priorittaren ihania, mutta vakavia kasvoja.

Priorittaren puhuessa hän tarkkasi tätä kiinteästi kirkkain tutkivin silmin, jotka olivat niin paljoa nuorekkaampia kuin mikään muu hänessä. Mutta nyt, kun oli ryhdyttävä vastaamaan, hän käänsi katseensa pois päivänlaskuun päin.

Valo kimmelsi yksinkertaisella kultaristillä hänen rinnallaan ja kaavun sinipunertavalla silkillä. Mustan espanjalaistuolin taustaa vastaan nähtynä hänen kasvonsa näyttivät omituisen valkoisilta ja ohuilta; ne olivat ääriviivoiltaan voimakkaat ja miehekkään lujat, mutta ilmeeltään naisellisen herkät. Hän oli riisunut hiippansa ja laskenut sen pöydälle. Hopeinen tukka kaartui otsalta taaksepäin silkkisinä aaltoina. Hänen ulkomuotonsa muistutti hurskasta ja oppinutta, melkein mystikkoa — ottamatta lukuun hellää leikillisyyttä noissa virkeissä sinisissä silmissä, jotka välkkyivät majakkatulen lailla tasaisten kulmakarvain suojassa. Juuri ne silmät olivat herättäneet luottamusta monessa ihmisessä, joka ei muutoin olisi rohjennut ilmaista peräti inhimillistä tarinaansa niin pyhältä näyttävälle henkilölle kuin Symonille, Worcesterin piispalle. Ne olivat suuntautuneet auringonlaskuun päin, kun hän ryhtyi vastaamaan priorittarelle.

"Tuo pikku lintu-houkkio", sanoi piispa — ja hän puhui tuolla lempeän miettiväisellä äänellä, joka herättää kuuntelijassa tunteen, että hänellä on runsain määrin aikaa harkita ja punnita kyseessäolevaa asiaa — "tuo pikku lintu houkkio voisi pian toivoa pääsevänsä takaisin häkkinsä suojaan. Hänen kaltaisiaan haluavat elämän julmat haukat ennen kaikkea saaliikseen. Syventyneenä omia sulojaan ihailemaan hän havaitsee vasta liian myöhään vaarat, jotka häntä ympäröivät. Sellaiset pikku lintu houkkiot, tyttäreni, sopivat parhaiten luostarin varmaan turvaan. Mitä hyötyä olisi heistä muuten maailmalle? Ei mitään. He joutuvat naimisiin papukaijain kanssa ja hautovat ilmoille vain poikueen typeriä pikku papukaijoja. Jos oikeat miehet naivat heidät pelkän pintapuolisen kauneuden pyydystäminä, niin siitä ei seuraa muuta kuin sydänsurua ja murhetta ja huonontunutta rotua. Parempia aineksia" — hetkiseksi piispan katse eksyi pois päivänlaskun mailta — "äideiksi niille miehille, joiden on määrä vastaisina vuosina luoda Englannin suuruus. Ei, kernaammin kuin päästäisin yhden irralleen minä sulkisin kaikki moiset pikku lintu houkkiot nunnaluostariin, missä meidän oivallinen äiti alaprioritar saisi pitää huolta tarpeellisesta kurista."

Tukien kyynärpäitään tuolin kädennojiin piispa sovitti sormensa vastatusten, niin että niiden päät liittyivät tarkalleen yhteen; sitten hän painoi huulensa niihin ja katseli prioritarta.

Huolestuneena ja sydän tuskan valtaamana tämä kohotti silmänsä, jotka olivat kuin äänettömän kurjuuden syviä hetteitä; hän huomasi iloisen vilkahduksen piispan silmässä ja istui hämmästyksen valtaamana. Mitä se muistutti? Oi, sehän muistutti jouluaamuna huurteiselle oksalle istahtaneen satakielen liverrystä! Se oli niin nuori ja riemuisa; niin hilpeä ja niin toivehikas.

Sen katseen kohdatessaan prioritar totesi täydellisesti, mitä hän oli monesti puolittain aavistanut, nimittäin että tuo kunnioitettu ja kunnianarvoisa prelaatti, joka istui siinä häntä vastapäätä, oli kaavustaan ja arvostaan, kirkollisesta ja valtiollisesta mahdistaan huolimatta sydämeltään hilpeä koulupoika, joka on päässyt lomalle.

Siinä tuokiossa hän tunsi itsensä piispaa paljoa vanhemmaksi; hänen mielensä valtasi ääretön alakuloisuus — hän tunsi vaelluksen kuluttaneen häntä paljoa enemmän ja antaneen hänelle runsaammin elämänviisautta.

Sitten hän katseli noita hopeisia suortuvia, tuota lujaa suuta, jonka kummassakin pielessä oli älykkäisyyttä ilmaiseva kaarre, ja mietiskelijän otsaa.

Piispalla oli merkillinen sormus; ei sinettisormus, vaan perin kallisarvoinen iso jalokivi, joka oli leikattu kauniisti monisärmäiseksi ja sovitettu paksuun kultaan. Tämän kalliin kiven, jonka sanottiin olevan krysoprasus, kuului piispalle antaneen muuan venäläinen ruhtinas tunnustukseksi suuresta palveluksesta, jonka piispa oli hänelle tehnyt, kun hän oli käynyt toivioretkellä Roomassa. Näiden jalokivien arvo perustui osaksi siihen seikkaan, että Venäjän hallitsijat olivat määränneet ne varattaviksi yksinomaan kuninkaallisiin koristeisiin ja kieltäneet arvoltaan alempia henkilöitä niitä käyttämästä tai ostamasta.

Mutta piispan sormuksen jalokivi oli merkittävä muussakin suhteessa, ei vain kauneutensa ja harvinaisuutensa vuoksi. Omituisinta siinä oli se, että sen väri vaihteli piispan mielialan ja ympäristön mukaan.

Kun prioritar kohotti silmänsä ja kohtasi tuon hilpeästi vilkahtavan katseen, silloin jalokivi piispan sormuksessa oli taivaansininen, sen väri muistutti niittypuron partaalla nuokkuvia lemmenkukkia tai taivaan kirkasta sineä päivänlaskun rusohohteen yläpuolella. Mutta hetken kuluttua piispa sipaisi kädellään silmiänsä ikäänkuin pyyhkäistäkseen pois jonkin kirkkaan näyn, ja sillä haavaa kimmelsi sormuksen kivi kalpeana opaalina, jossa välkähteli vihreitä juomuja.

"Minä en ajatellutkaan, kunnianarvoisa isä, että maailmalle pitäisi koitua hyötyä siitä, että sisar Seraphine palaisi siihen jälleen. Siitä piti minun mielestäni olla hyötyä hänelle itselleen ja myöskin koko tälle järjestölle, se kun vapautuisi jäsenestä, jota meidän hartaudenharjoituksemme ikävystyttävät, jolle ihana luostarimme on vankila ja oma kammio kuin elävän hauta. Hän kaipaa elämää. 'Minä tahdon elää', hän sanoi. 'Olen nuori, olen iloinen, olen kaunis. Minä tahdon elää!'"

"Sisar Seraphinen kaltaisille olennoille", huomautti piispa vakavana, "elämä on vain kuvastin, joka heijastaa heidät itsensä. Toisiakin muotoja ja kasvoja voi häilähtää ohitse, taustalla; ne häämöittävät hämärinä, niitä tuskin huomaakaan. Koko etualan valtaavat vain yhdet kasvot, yksi ainoa olento. Sellaisille elämä on kuvastin, joka palvelee turhamaisuutta. Jos kuvaan ilmestyisi aviomies, niin hän karkoitettaisiin pian taustalle ja saisi tyytyä vain satunnaisiin silmäyksiin olkapään ylitse. Jos lapsia karkeloi näkyviin, niin ne häädetään ärtyisesti muualle. Sanokaapa minulle yksi asia? Ilmaisiko sisar Seraphine elämää ikävöidessään mitään halua antaa elämää?"

Vaistomaisesti prioritar vilkaisi Neitsyen helmassa lepäävään suloiseen pienokaiseen.

"Sitä en odottanutkaan", jatkoi piispa. "Itseensä keskittyneet, pintapuoliset luonteet eivät kykene tuntemaan äitiyden ylevää intohimoa; osaksi epäilemättä siitä syystä, ettei heissä itsessään ole sellaista elämää, jota kannattaisi jatkaa."

Prioritar nousi äkisti, astui ikkunan ääreen ja työnsi auki toisenkin puoliskon. Hänen täytyi sillä hetkellä ehdottomasti saada salata kasvonsa; sillä sydämen vallanneen mielenliikutuksen hillitön hyöky olisi varmaankin lähettänyt kielivän laineen häiritsemään ulkomuodon tyyneyttä.

Tällöin piispa kääntyi katsomaan, mihin prioritar oli vilkaissut, ennenkuin oli vastannut hänen kysymykseensä.

"Ei", hän puhui miettiväisenä, kun prioritar palasi tuolilleen, ja hänen katseensa oli taasen kiintynyt ikkunasta näkyviin puunlatvoihin, "tuollaisilla Seraphineilla ei ole äitiyden vaistoa. Ja meidän rotumme vastainen suuruus perustuu noihin jaloihin naisiin, jotka kykenevät siirtämään poikiinsa ja tyttäriinsä elämän, joka on todellista ja uljasta ja arvokasta; elämän, jonka perustana on uhrautuvaisuus, kulmakivenä uskollisuus ja jonka harjalla liehuu tahrattoman kotilieden rakkauden lippu.

"Nainen, jossa vallitsee todellinen äitiyden vaisto, ei voi nähdä pientä lasta haluamatta puristaa sitä rinnoilleen. Löytäessään itselleen miehen hän ajattelee itseään enemmän tämän lasten äitinä kuin miehen kiintymyksen esineenä, koska oma itse hänessä alistuu palvelemaan äidillistä uhrautumisvaistoa. Moiset naiset ovat puhtaita kuin lumi, ja he kannustavat miehiään korkeimpaan ja parhaimpaan. Sellaisia naisia maailma tarvitsee. Pyhä Neitsyt tietää, etten puhu kevytmielisesti, harkitsematta tai irtain ajatuksin; mutta jos Seraphine olisi sellaisia naisia, niin sanoisin: 'Jättäkää ovi lukitsematta. Antakaa hänen lähteä — luvatta, mutta myöskin nuhteitta.'"

"Jos Seraphine olisi sellaisia naisia, kunnianarvoisa herra", virkkoi prioritar lujasti, "silloin ei voisi olla puhettakaan hänen lähdöstään. Jos luonteen kulmakivenä tulee olla uskollisuus, niin onhan kaikkein suurinta uskollisuutta pysyä valassaan."

"Aivan oikein", mutisi piispa; "epäilemättä, tyttäreni. Paitsi milloin onneton sattuma on ollut syynä siihen, että vala on tehty täydellisen väärinkäsityksen perustuksella. Tehän sanoitte, että sisar Seraphine odotti erään miehen saapuvan estämään häntä?"

Piispa suoristihe tuolissaan vilkastuen äkkiä peräti valppaaksi. Hänen silmistään katosi leikillisen hellä ilme, ne muuttuivat tutkiviksi ja kirkkaiksi — ne näyttivät yhä vielä nuorilta, mutta niissä oli pikemmin nuoruuden tulta kuin sen hilpeyttä. Kumartuessaan eteenpäin tuolissaan hän kietoi kätensä polvien ympäri. Prioritar sattui katsahtamaan sormukseen ja näki kiven käyneen punaisen viinin karvaiseksi. "Entä jos sittenkin voisin auttaa teitä tässä asiassa", sanoi piispa. "Entä jos voisin luoda valoa koko tilanteeseen ja löytää syyn tuon pikku lintu houkkion levottomuuteen todistaen teille, että hän lienee kuullut jotain muutakin kuin ratsun hirnuntaa! Kuunnelkaa minua!

"Hiukan toista kuukautta sitten tähän kaupunkiin saapui eräs ritari, peräti jalo ritari, komea katsella, muuan urhoollisimpia ristiretkeläisiämme. Hän tuli tänne sydän täynnä ankaraa tuskaa. Häneltä oli riistetty morsian, kun hän oli poissa Englannista taistelemassa turkkilaisia vastaan Palestinassa — riistetty mitä kurjimman ja sydämettömimmän salajuonen avulla. Hän tiedusteli yhtä ja toista tästä nunnakunnasta ja luostarista, ratsasti jälleen pohjan puolelle tärkeissä asioissa, mutta palasi viisi päivää sitten kerallaan iso seurue."

Prioritar ei liikahtanut. Hän istui edelleen tarkkaavaisen kuuntelijan levollisessa asenteessa. Mutta hänen kasvonsa kävivät yhtä valkoisiksi kuin päähine, ja hän pani kätensä ristiin estääkseen niitä vapisemasta.

Mutta päästyään nyt alkuun piispa ei kiinnittänyt mitään huomiota kalpeuteen tai mahdolliseen vilunhorkkaan. Hänen sanansa kajahtivat voimakkaina kammion hiljaisuudessa. Sormuksen jalokivi säihkyi kuin punainen viini pikarissa.

"Tunsin hänet vanhastaan", hän puhui; "tiesin hänet uljaaksi nuorukaiseksi, mutta rakastavaiseksi ja suuresti rakastetuksi. Hän tuli murheessaan minun luokseni sydän tuskan kouristamana, ja kertoi minulle tuon tarinansa kavalluksesta ja vääryydestä. En ole koskaan ennen kuullut niin ovelasti kudotusta pahojen aikeiden verkosta; se oli toisistaan erotettujen lempivien sydänten järkyttävä murhenäytelmä. Ja palatessaan viimein kotimaahan hän sai tietää, että tyttö, jonka hän oli luullut petolliseksi, oli paennut luostariin uskoen hänestä samaa. Hän tuntui myöskin olevan varma siitä, että neito eli nyt meidän Valkoisten sisartemme parissa. Sanokaahan nyt, rakas prioritar, luuletteko, että hän voisi olla juuri Seraphine?"

Prioritar hymyili; ja se oli todellakin oikein kunnioitettava hymy hahmossa, jonka olisi luullut marmorista veistetyksi.

"Mikäli tunnen sisar Mary Seraphinen", hän virkkoi, "on syytä epäillä, tokko niin jalo ritari kuin teidän kuvaamanne joutuisi epätoivoon hänet menetettyään."

"Ei, siitä asiasta en ole samaa mieltä", sanoi piispa. "Vastakohdathan juuri vetävät toisiaan puoleensa. Pitkä nai lyhyen, lihava laihan, tumma vaalean, vakava iloisen. Sen vuoksi saattaa jäyhältä ristiretkeläiseltäni hyvinkin murtua sydän teidän pikku lintu houkkionne vuoksi."

"Sitä en luule", sanoi prioritar lyhyesti; sitten hän kiirehti lisäämään: "Tietysti en silti julkea ruveta väittämään teitä vastaan, kunnianarvoisa isä. Epäilemättä te olette näissä asioissa paljoa kokeneempi kuin minä. Mutta — jos asian laita olisi, kuten te otaksutte — mihin toimenpiteisiin ehdotatte ryhdyttäviksi? Miten minun on meneteltävä sisar Mary Seraphineen nähden?"

Piispa kurottausi eteenpäin ja kuiskasi, vaikkei ainoatakaan toista sielua ollut kuulemassa; mutta keskustelun kehityttyä tälle asteelle kuiskaus oli sekä draamallinen että tehokas. Eteenpäin kurottautuessaan hän saattoi myöskin melkein kuulla priorittaren sydämen kiivaan sykinnän.

Piispa kunnioitti prioritarta suuresti, ja hänestä tuntui vastenmieliseltä häiritä tämän mielenrauhaa. Mutta hänen mielestään ei ollut oikein, että nainen kykeni niin täydellisesti vallitsemaan itseään ja sen vuoksi toisiakin. Mikä miehessä on oivallinen ominaisuus, se voi naisessa olla vika. Ja tästä syystä piispa kurottausi eteenpäin ja kuiskasi.

"Annetaan hänen paeta, tyttäreni, annetaan hänen paeta. Jos ritarin syli vartoo häntä, niin hänellä ei ole pitkältä kuljettavaa eikä monta vaaraa vältettävänä. Hänen lemmittynsä tietää kyllä, miten omaansa on suojeltava."

"Herra piispa", virkkoi prioritar, nyt suuttumuksesta punastuen, "te saatte minut kummastumaan! Tarkoitatteko todellakin, että minun olisi avattava luostarin ovi, jotta luopio nunna voisi paeta rakastajansa luo? Tai ehkä, herra piispa, teidän käsityksenne mukaan olisi vieläkin parempi, että käskisin portinvartijan avata ison portin sepposen seljälleen, jotta tämä uljas ritari saisi ratsastaa sisään ja viedä kaikkien nähden mukanaan nunnan jota hän himoitsee! Herra piispa! Te vallitsette Worcesterissä ja hiippakunnan kaupungeissa. Mutta minä määrään tässä nunnaluostarissa; ja niin kauan kuin minä täällä määrään, ei sellaista saa koskaan tapahtua."

Priorittaren silmät leimahtivat ja ääni värisi; hän nousi tuolistaan ja seisoi ylväänä, levitti käsivartensa ja mittaili lattiaa.

"Tuo ritari on lumonnut teidät, herra piispa", hän sanoi. "Te unohdatte pyhän kirkkomme lait. Te horjutatte niiden naisten luottamusta, jotka pitävät teitä henkisenä isänään ja oppaanaan."

Prioritar asteli edes ja takaisin kammiossaan, ja joka kerta tuolinsa sivuuttaessaan hän pyörähti ympäri, tarttui selkänojaan voimakkain sormin ja pudisti sitä. Hänen oli pakko pudistaa jotain, koska ei voinut pudistaa piispaa.

"Te saatte minut kummastumaan!" hän sanoi. "Totta puhuen, herra piispa, te saatte minut kummastumaan!"

Vain kerran ennen vaiherikkaassa elämässään hän oli saanut naisen näin syvästi suuttumaan. Silloin hän oli varsin nuori; ja tuo suuttunut nainen oli tarttunut, häntä tukkaan.

Eihän piispa suinkaan ajatellut, että prioritar menettelisi samaten; mutta häntä huvitti kuvitella pelkäävänsä ja panna hiippa päähän.

Kun hän sitten vaipui takanojoon tuolissaan ja sormenpäät liittyivät vastakkain, oli kivi hänen sormuksessaan jälleen sininen, ja hänen silmänsä muistuttivat entistä enemmän lomalle päässyttä hilpeätä koulupoikaa.

"Tyttäreni", hän puhui, "minähän vain taivuin siihen, mitä itse ehdotitte. Ettekö itse kysynyt, olisiko mielestäni oikein tai mahdollista vapauttaa hänet valastaan, vaieten sallia häkin oven avautuvan, jotta tuo pikku lintu houkkio voisi paeta, jos sitä haluaisi. Mistä tämä tavaton suuttumus, kun minä vain taivun teidän todisteluihinne ja suostun omiin ehdotuksiinne?"

"Minä en puhunut, sellaisesta, että rakastajan syli odottaisi jotakuta nunnistani", sanoi prioritar vihaisena."

"Sylistä te ette puhunut", vastasi piispa leppeästi; "mutta te mainitsitte epäämättömästi äänen. 'Jos maallisen rakastetun ääni kutsuu', te sanoitte. Ja — koska kerran tunnustatte minun tuntevan moiset asiat paremmin kuin te — teidän täytyy suoda anteeksi, rakas prioritar, jos kummastutan teitä vieläkin, ilmaisemalla teille sen epäämättömän tosiasian, jota ulkomaailmassa pidetään aivan kiistämättömänä, nimittäin että rakastajan äänen kutsuessa luultavasti rakastajan sylikin odottaa. Maalliset lempiväiset, tyttäreni, eivät ole laisinkaan noiden viehättävien keruubien kaltaisia, jotka lienette huomannut tuomiokirkkomme leikkauskoristeissa. Muutoin voisi tyytyä vain pelkkään ääneen ja seraafinsiipien leyhkään. Te lienette ajatellut sisar Mary Seraphinen osalle jotain sentapaista mielikuvituksen luomaa; sillä aina siihen asti, kunnes mainitsin tuon jalon ritarin, joka oli saapunut Worcesteriin sydän murtumaisillaan tappionsa vuoksi, te kallistuitte ehdottomasti kannattamaan sellaista mielipidettä, että meidän oli vaieten suostuttava pakoon. Siitä syystä ei teidän suuttumustanne nostanut valan rikkominen, vaan ajatus, että Seraphine joutuisi uljaan ristiretkeläisemme vaimoksi."

Prioritar seisoi ääneti. Tulinen suuttumus oli lauhtunut, hänen oli pakko kietoutua omakohtaisen paljastumisen ja ylenkatseen jäätävään vaippaan.

Hänestä tuntui siltä, että piispan leppeät sanat ilmaisivat totuuden paljoa sattuvammin kuin tämä itsekään tiesi.

Ajatus, että Hugh etsisi lohtua joltakulta typerältä, turhamaiselta, arvottomalta pikku Seraphinelta, oli pistänyt sietämättömän kipeästi.

Mutta oliko hänellä itsellään, Hugh'n epätoivon aiheella, oikeutta nureksia, vaikka tämä löytäisikin huojennusta toisen tarjoamassa lemmessä?

"Antakaa minulle anteeksi, kunnianarvoisa isä", hän sanoi. "Tein väärin suuttuessani."

Worcesterin Symon ojensi kätensä, ja prioritar suuteli sormusta. Irroittaessaan huulensa tuosta kalliista kivestä hän näki sen säihkyvän verenkarvaisena ikäänkuin purpuran punaisten rypäleiden mehu pikarissa.

Piispa laski hiippansa jälleen pöydälle ja hymyili varsin hellästi priorittarelle kehottaessaan käden liikkeellä tätä nousemaan polviasenteestaan ja istuutumaan takaisin tuolilleen.

"Te teitte oikein suuttuessanne, tyttäreni", hän sanoi. "Te ette suuttunut minulle ettekä uljaalle ristiretkeläisellemme ettekä Seraphine houkkiolle. Teidän suuttumuksenne herätti aivan vaistomaisesti järjestelmä, elämänlaatu, joka on luonnonvastainen ja sen vuoksi varmastikin ristiriidassa Jumalan tahdon kanssa. Olen jo kauan tuntenut epäilyksiä tuota valaa kohtaan, joka pakottaa naiset elämänpituiseen naimattomuuteen. Miehiin nähden asia on erilainen. Miehen luomisvoima, jos siltä evätään luonnollinen toimintansa, kannustaa häntä suuriin yrityksiin, saa hänet siittämään mielikuvituksellaan, luomaan aivoillaan älynsä lapsia. Ellei hän painakaan kuvaansa uljaisiin poikiin ja kauniisiin tyttäriin, niin hän jättää silti leimansa elämään monella muulla tapaa, sekä uljaana että kauniina. Mutta niin ei ole naisen laita; se on mahdotonta jo luonnonlakien mukaan. Minun mielestäni nämä nunnaluostarit tuottaisivat enemmän hyötyä, jos ne olisivat kouluja, josta lähetettäisiin naisia ulos maailmaan toimimaan kelpo vaimoina ja äiteinä — nyt ne ovat vain tavara-aittoja täynnä murheellisia näytteitä siitä, kuinka Luonnon suuret päämäärät ovat ehdoin tahdoin jätetyt täyttämättä."

Hilpeä koulupojan ilme oli kadonnut. Piispan katse oli vakava ja tutkiva; mutta priorittareen ei hän katsonut puhuessaan.

Kummastus ilmeni entistä suurempana tämän kasvoilla; mutta hän hillitsi itseään tarkoin.

"Jos moisia mielipiteitä, herra piispa, vapaasti esitettäisiin ja hyväksyttäisiin, niin ne muuttaisivat koko luostarijärjestelmän."

"Tiedän sen", sanoi piispa. "Enkä minä esittäisikään niitä muille kuin teille sekä eräälle toiselle, jolle myöskin puhun vapaasti. Mutta kuta vanhemmaksi käyn, sitä selvemmin huomaan järjestelmät ihmisten tekemiksi ja sen vuoksi usein erehdyttäviksi, haitallisiksi, vahingollisiksi. Mutta Luonto on jumalallinen. Ne, jotka elävät läheisesti Luonnon yhteydessä, jotka noudattavat elämässään Luonnon lakeja, ne eivät harhaudu kauas Luojan jumalallisesta suunnitelmasta. Mutta kun ihminen julkeaa sanoa 'sinun pitää' tai 'sinun ei pidä', silloin syntyy pian sekasortoa. Lähdetään väärästä edellytyksestä, ja päämäärä, ellei se johda suorastaan kadotukseen, osoittautuu parhaassakin tapauksessa turhuudeksi ja pettymykseksi."

Hänen edessään istuvan naisen silmät tummentuivat surusta, mielipahasta ja suuren pelon ounastuksesta. Hetken kuluttua hän puhkesi puhumaan.

"Kun moisia asioita puhuu täällä, herra piispa, silloin puhuu liian myöhään."

"Se ei ole koskaan liian myöhäistä", vastasi Worcesterin Symon. "'Liian myöhään' on pelkurimaisen sydämen säveltä. Jos havaitsemme erehdyksen vaeltaessamme vielä maan päällä, missä sen teimme, silloin ei ole liian myöhäistä korjata sitä."

"Niinkö arvelette, kunnianarvoisa isä? Minkä neuvon siis annatte minulle — Seraphinen asiassa?"

"Puhukaa hänelle leppeästi ja erittäin varovaisesti sekä ymmärtäväisesti. Puhukaa hänelle paljo siitä, mitä olette minulle sanonut, ja vähän siitä, mitä minä olen teille sanonut, mutta lausuttuna julki tavalla, joka soveltuu turhimuksen mielelle. Te ja minä voimme sinkahuttaa toisiamme kohti mukulakiviä, rakas prioritar, ja moinen voimainponnistus tuottaa meille vain hyötyä. Mutta pikku Seraphinea emme saa heittää sen kovemmalla esineellä kuin untuvapieluksella. Tyhjät päät särkyvät helposti kuten tyhjät munankuoretkin. Sanokaa hänelle, että olette neuvotellut kanssani hänen halustaan palata jälleen maailmaan; ja ilmoittakaa hänelle, että minä, ollen lempeä ja tässä kysymyksessä mielipiteiltäni hiukan laajakatseisempi kuin useimmat prelaatit sekä myöskin tuntien hyvin Hänen Pyhyytensä Paavin ajatuksen sellaisista, jotka omaksuvat uskonnollisen elämän toisista syistä kuin todellisesta kutsumuksesta, olen luvannut toimittaa hänelle vapautuksen valasta. Mutta lisätkää, ettei saa tulla kysymykseen minkäänlainen häväistys tälle luostarille. Siitä pitäen kuin Lady Wulgeowa, piispa Wulstanin äiti, jonka muisto olkoon siunattu, omaksui täällä hunnun puolitoista vuosisataa takaperin, on tämä paikka aina pysynyt täysin moitteettomana. Te sallitte kaikessa hiljaisuudessa hänen hiipiä tiehensä; ja kun hän kerran on poissa, niin järjestän asiat hänen hyväkseen. Mutta esille ei saa herua mitään sellaista, mikä voisi muodostua loukkauskiveksi tai pahennukseksi järjestön toisille jäsenille. Niin omituisia seikkoja, jotka ritari teki minulle tiettäviksi — luonnollisesti mainitsematta kertaakaan Seraphinen nimeä — voi tuskin sattua useammalle kuin yhdelle. Eihän ole luultavaa, että esimerkiksi meidän arvoisa alipriorittaremme on salakavalasti riistetty epätoivoisen lemmityn sylistä; ja hän yhtyisi epäilemättä teidän varsin rajoitettuun käsitykseenne rakastajan ruumiillisista ominaisuuksista ja vaatimuksista — mahdollisesti hän ei soisi tällä olevan ääntäkään.

"Sattumalta olen saanut tietooni, että ritarimme viettää joka päivä iltamessun hetket tuomiokirkon kryptassa polvillaan Pyhän Oswaldin alttarin ääressä; siinä lepää myöskin paareilla muuan hänen miehistään pää monissa siteissä, hurstiin käärittynä ja vaipalla peitettynä. Ritari on saanut minulta luvan sijoittaa potilaan pyhän relikin ääreen päivittäin viiden päivän aikana. Minä tiedustin häneltä, mitä hän odotti siitä koituvan. Hän vastasi: 'Se parantaa syvän haavan ja korjaa paljon pahaa.'"

Piispa vaikeni ikäänkuin mietiskelläkseen näitä sanoja. Sitten hän toisti ne verkalleen, nauttien ilmeisesti jokaisesta tavusta.

"Niin, siunatut pyhäinjäännökset voivat saada aikaan paljon. Ne kykenevät parantamaan murtuneen pään. Voisivatkohan ne parantaa murtuneen sydämen? Sitä en tiedä. Se olisikin suurin ihme näistä kahdesta."

"No niin, tyttäreni, koska asiat nyt ovat tällä kannalla, niin voitte ilmoittaa sisar Mary Seraphinelle, että jos hän sattuisi eksymään noiden sadan kahdenviidettä pylvään keskellä kulkiessaan kryptan kautta vesper-messun jälkeen, niin hän tapaa ritarin, joka epäilemättä tietää, mihin on parasta ryhtyä. Jos tämän onnistuu viedä hänet turvassa tuomiokirkosta ja ulos esikartanosta, niin hänen on ratsastettava ritarin kera Warwickiin, missä eräs pappi odottaa vihkiäkseen heidät. Mutta hyvä olisi, että sisar Mary Seraphine olisi hiukan harjaantunut nousemaan satulaan ja ratsastamaan, ennenkuin hän lähtee moiselle seikkailumatkalle. Hän voi kyllä muistaa heponsa purpuraloimen silti muistamatta kuinka selässä on istuttava. Meidän velvollisuutemme on pitää huolta, ettei ritarin rohkea suunnitelma naisensa pelastamiseksi raukea tyhjiin sellaisen avun puutteessa, mitä laillisesti voimme hänelle antaa."

"Vajaa kuukausi sitten", vastasi prioritar. "He niittivät heinää jokiniityllä ja kantoivat sen itse latoon. Se oli heidän mielestään oivallista huvia."

"Antakaa heille kisapäivä, rakas prioritar, minun vierailuni kunniaksi. Sanokaa heille minun pyytäneen, että he saisivat sen ylihuomenna. Minä lähetän teille valkoisen naisten ratsuni sopivasti satuloituna. Veli Philip, joka palvelee minua ratsastaessani ja tuntee sen hevosen tarkoin, taluttaa sen tänne. Nunnat voivat sitten ratsastaa vuoronsa perään jokiniityllä; ja meidän pikku lintu houkkiomme voi koetella siipiään, ennenkuin yrittää lähteä pitkälle lentomatkalle Worcesterista Warwickiin."

Piispa nousi, astui kammion halki ja polvistui pitkään rukoukseen krusifiksin ääreen.

Kun hän kääntyi ovelle virkkoi prioritar: "Suvaitkaa antaa minulle siunauksenne, kunnianarvoisa isä, ennenkuin lähdette täältä."

Prioritar odotti latinalaista kaavaa ja melkein hätkähti, kun piispan huulilta kaikui pehmeästi helliä sanoja englannin kielellä.

"Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua; ja suokoon Hän sinulle armonsa ja voimaa suorittaa vaikeamman osan, kun hän tahtoo antaa sen sinulle."

Tämän jälkeen piispa virkkoi: "Benedictio Domini sit vobiscum", ja teki ristin merkin priorittaren kumartuneen pään ylitse.

RAUTATAMMI JA MISTELIKÖYNNÖS.

Symon, Worcesterin piispa, oli kutsunut Sir Hugh d'Argentin luokseen illalliselle palatsiinsa.

Oli kulunut kaksi päivää siitä, kun piispa oli keskustellut priorittaren kanssa Whytstonen luostarissa; nyt oli koittanut hänen vierailunsa kunniaksi nunnille myönnetyn kisapäivän ilta.

Tietäen piispan rakastavan kaunista ja olevan hyvin tarkka vaatetukseen ja esiintymiseen nähden — epäilemättä pitkähköjen Ranskan- ja Italian-matkojen vaikutuksesta — ritari oli pukenut ylleen parhaan hoviasunsa: hopealla kirjaillun valkoisen satiinipuvun, ja kauluksen, vyön sekä kengät, jotka olivat jalokivillä koristetut, sekä taidokkaasti taotun tikarin. Hartioilla riippui valkoinen vaippa, sekin runsaasti hopealla kirjailtu; valkoiset silkkisäärystimet tehostivat hänen jalkainsa komeita muotoja. Suurenmoisten rubiinien verenkarvainen hohto rinnalla vyössä ja kengänsoljissa oli ainoa värikäs häivähdys hänen asussaan.

Piispan tarkka silmä havaitsi tyynellä mielihyvällä, kuinka suuresti tämä hiukan fantastisen kaunis puku korotti ritarin jalojen piirteiden tummaa loistoa, tehosti hänen ylevää ryhtiään ja päästi näkyviin raajojen joustavan sulavuuden; hänen käyttäessään tavallista asua nämä olivat herättäneet huomiota vain tukevan rakenteensa vuoksi.

Piispa itse oli pukeutunut purppuraan ja kultaan; ja aivan samaten kuin ritarin tummaa kauneutta tehosti hänen asunsa valkoinen ja hopea, samaten sai tuo upea italialainen kaapu katsojan kiinnittämään huomionsa piispan hentopiirteisen ulkomuodon hauraaseen valkeuteen ja tuuhean tukan hopeiseen pehmeyteen. Ja kuten rubiinikaulakäädyt hehkuivat kuin tulisilminä ritarin valkoisella satiininutulla, samoin loistivat prelaatin kalpeissa kasvoissa silmät säteillen ikuisen nuoruuden tulta, hilpeätä elämäniloa ja terävän, mutta samalla lempeän älyn vilkettä

He aterioivat vähäisen pyöreän pöydän ääressä keskellä avaraa huonetta. Se muodosti läikän valoa ja kirkkautta, jonka vaiheilta kaikki muu häipyi yhä tummempaan varjostoon, kunnes katseen rajoitti seinien tumma laudoitus.

Valo näytti keskittyvän ritariin — valkoiseen ja hopeaan; väri taasen piispaan — purppuraan ja kultaan.

Varjoston ja valon välillä liikkuivat nopeina ja äänettöminä sandaalijaloin maallikkoveljet ruokia ja juomia tarjoillen, valppaina tarkaten jokaista, yksityiskohtaa, ripeästi tyydyttäen jokaisen tarpeen.

Lopulta he kasasivat pöydän täyteen hedelmiä, asettivat sille vereksen viinipullon ja vetäysivät viimein pois; jokainen mustakaapuinen olento hävisi tummaan varjostoon ja häipyi hiljaisuuteen.

Sitten hän seisoi suorana — jäyhä, jylhä olento, piirteet kovat, silmät syvällä kuopissaan, kasvot puolittain munkinhilkan varjostamina.

Hän silmäili yrmeän paheksuvasti hedelmäkulhojen ja viinipullojen peittämää pöytää, piispaa ja ritaria, jotka nyt istuivat lähekkäin — piispa juhlatuolissaan kasvot oveen päin ja ritari korkeaselkäisessä tuolissa oikealla piispasta, pöydän toisella laidalla.

"Niin, totisesti! Rautatammi ja misteliköynnös", hän toisti kammioonsa kulkiessaan. "Kunnianarvoisa isä aterioitsee Maailman kanssa ja hekumoi Lihan nautinnoissa. Luullakseni Paholainen ei voi olla loitolla."

Hän oli kurkistanut kappalaisen olkapään ylitse, kun tämä teki vilpillisen kumarruksensa ovella.

Mutta häntä ei miellyttänyt ritarin asun puhdas valkea, ja hän pelkäsi prelaatin silmien kirkasta valoa. Kun siis kappalainen sulki oven, jäi Paholainen ulkopuolelle ja asteli nyt kappalaisen rinnalla pitkin käytävää, joka johti tämän kammioon.

Paholaisen saa kaikkein varmimmin seuralaisekseen toteamalla, että hän on sillä haavaa jonkun toisen kimpussa — varsinkin jos tuo toinen sattuu olemaan kaikkein hurskain henkilö, jonka tunnette, ja sillä kertaa teille vastenmielinen vain siitä syystä, ettei hän ole kutsunut teitä aterioimaan kanssaan.

Piispan leppeä "Benedicite" levitti valkoiset siipensä ja lensi säikähtyneen kyyhkysen lailla kumartavan kappalaisen pään päällitse ulos koleaan käytävään.

Mutta juuri kun iso ovi oli sulkeutumaisillaan, se puikahti jälleen sisään, kierteli pitosalia ja palasi lepäämään sen ystävällisen sydämen turvalliseen pesään, joka oli sen lähettänyt liikkeelle.

Ei yksikään siunaus, johon on luotu todellista elämää, herkeä koskaan elämästä. Jos siunattu on arvoton, silloin se palaa nopein siivin siunaajan luokse.

SALAJUONIA.

Oven sulkeutuessa valtasi pitosalin rauhan tunne. Kaikki levottomuus ja epäluulo tuntui kaikonneen. Luottamus ja ylevä tyyneys kyllästyttivät tuon ison suojan ilman. Se kuvastui piispan hymyssä, kun hän kääntyi ritarin puoleen.

"Lopultakin on koittanut aika, jolloin saatamme puhella vapaasti; ja totisesti, poikani, meillä onkin paljon puhuttavaa."

Ritari silmäili avaraa salia, ja hänen katseensa ilmaisi, että hän olisi kernaammin keskustellut vähäisemmässä kammiossa.

"Ei, ei", sanoi piispa. "Ei mikään paikka sovellu paremmin yksityiseen keskusteluun kuin oikein ison huoneen keskikohta. Ettekö ole kuullut sanottavan, että seinillä on korvat? No niin, pienessä suojassa ne voivat hyötyä niistä. Mutta täällä me istumme niin etäällä seinistä, että kuinka kovin ne korviaan herkistävätkin, ne eivät silti kuule mitään; eipä edes avaimenreikäkään, joka avaa häijyn silmänsä sepposen selälleen, näe mitään, eikä siihen painautuva korva erota sanaakaan. Täällä voimme puhella vapaasti."

Kehottaen kädenliikkeellä ritaria varaamaan eteensä hedelmiä piispa siirti viinipullon häntä lähemmäksi. Oikealla hänestä itsestään oli venetsialainen karahvi ja punertavasta lasista valmistettu pikari, jota koristivat viininlehvät ja rypäleet. Piispa joi vain tästä pullosta kaataen omin käsin sen sisältöä pikariin, nostaen sitä valoa kohti, ennenkuin joi, nauttiakseen sen rikkaasta värihehkusta ja kauniista koristuksista. Hänen vieraansa utelivat toisinaan itsekseen, mitä erikoista valioviiniä piispa oli varannut yksinomaan itseään varten. Heidän tiedustaessaan hän ilmaisi asian.

"Samaa lajia, jota käytettiin Galilean Kaanaan häissä, kun varasto huonompaa lajia oli ehtynyt. Tämä, rakkaat ystävät, on silkkaa vettä, terveellistä, virkistävää ja huokeata.

"Minä juon sitä lasista, joka luo siihen rypäleen mehun värin, osaksi sen vuoksi, etten häiritsisi vierailtani hilpeämmän ja herkullisemman juoman nautintoa, osaksi sen tähden että se miellyttää minua tunnuskuvana.

"Olosuhteiden, elämän ja luonnon antimet vaihtelevat, ei niin suuresti itsessään kuin ihmisastioissa, jotka niitä sisältävät. Jos sydän on rubiinimalja, silloin vaatimattominkin muoto puhdasta rakkautta, joka sen täyttää, saa rubiinin rikkaan värin ja hehkun. Jos mieli on itsessään vilkkaista vivahduksista ja hehkuvista väreistä rakettu, silloin tylsinkin ajatus siinä alkaa kimmeltää, säihkyy, loistaa. Sen vuoksi, milloin tahansa ihmiset tai asiat tuntuvat minusta tympeiltä tai ikävystyttäviltä, minä sanon itselleni: 'Symon! Tänään sinä olet itse tinatuoppi.'"

"Niin, parasta viiniä!" oli hänen tapansa lausua. "'Parhaan viinin olet pidättänyt tähän asti.' Vesi maan povesta — nostamana uskollisten palvelijain, jotka toimivat empimättä totellen meidän Herramme siunatun Äidin käskyä — Jumalallisen Pojan sananmahdin muuttamana, toisille kaadettuna rakkauden palveluksessa — se on aina 'parasta viiniä'."

Ritari täytti pikarinsa ja otti hiukan hedelmiä. Näihin koskematta hän käänsi sitten tuolinsa sivuittain nähdäkseen piispan paremmin, sovitti polvensa ristiin, nojautui oikealla kyynärpäällään pöytään ja antoi pään vaipua käden varaan työntäen sormensa tukkaan.

Näin he istuivat tuokion äänettöminä; ritarin silmät tutkivat piispan kasvoja, piispan huomio oli kiintynyt rubiinipikarin väriin.

Lopulta Hugh d'Argent puhkesi puhumaan. "Minä olen kokenut moninaisia vaiheita, kunnianarvoisa isä, siitä pitäen kuin viimeksi aterioitsin teidän luonanne."

"Sitä odotinkin, poikani. Kerro nyt minulle, mitä mielit, en halua kuulla enempää enkä vähempää. Neuvon sinua sitten parhaani mukaan. Siitä ainoasta seikasta, mistä sinun ei pidä kertoa minulle enempää kuin minulla on oikeus kuulla, kyselen sinulta itse. Onko sinun onnistunut tavata nainen, jota rakastit, jonka menetit ja nyt koetat uudelleen voittaa omaksesi? Älä kerro miten tai milloin tai missä; mutta oletko saanut puhutella häntä? Oletko tehnyt hänelle selkoa petoksesta, joka erotti teidät toisistanne? Oletko pyytänyt häntä muistamaan maallista sulhastaan, vapautumaan sitä myöhemmästä valasta ja pakenemaan kerallasi?"

Tuo ruhtinaallinen olento purppurakaapuineen ja kultaristeineen edusti niin ilmeisesti kirkon valtaa ja mahtia.

Hänen tunkeutumisensa nunnaluostariin, yritys viekoitella mukaansa hurskas nunna tuntui hänestä äkkiä mitä hirvittävimmältä pyhyydenhäväistykseltä.

Ensinnä se oli pelkästään kirkas ja tutkiva, ja ritari istui kieli sidottuna. Mutta sitten niihin pilkahti ilme niin inhimillinen, niin hellä, niin perinpohjaista ymmärtämystä kuvastava, että ritarin kieli laukesi viipymättä.

"Herra piispa", hän sanoi, "Kaiken sen olen tehnyt. Olen ollut taivaassa, kunnianarvoisa isä, ja olen ollut myöskin helvetissä —"

"Vait, poikani", mutisi piispa. "Luullakseni olet ollut paikassa, joka ei ole taivasta eikä helvettiäkään; vaikka se voikin erinäisissä tilaisuuksissa olla verraten lähellä kumpaistakin. Kuinka sinne pääsit, se on minulle arvoitus; ja kuinka sieltä pääsit pois häväistystä aiheuttamatta, se on vieläkin suurempi arvoitus. Mutta tällä haavaa lienee viisainta, etten tiedä liikoja. Halusin vain päästä varmuuteen siitä, että olit todellakin löytänyt menetetyn morsiamesi, tehnyt hänelle tiettäväksi läheisyytesi, löytösi ja mielihalusi. Käsitin sinun onnistuneen siinä; sillä kaksi päivää sitten prioritar itse ilmoitti haluavansa keskustella kanssani kahden kesken kysyäkseen, saatoinko erikoistapauksessa sallia nunnan palata maailmaan ja vapauttaa hänet valastaan."

Rubiinit ritarin rinnalla välkehtivät äkkiä, ikäänkuin hänen sydämensä sykähdys olisi saanut ne kaikki samalla haavaa liikahtamaan. Mutta tuota äkillistä välähdystä lukuun ottamatta hän istui liikkumattomana, pienintäkään merkkiä tekemättä.

Hän nosti venetsialaista pikariaan valoa kohti ja tutki sitä tarkkaavaisena jatkaessaan puhettaan: "Prioritar — perin älykäs ja ylevä nainen, josta kerroin sinulle sinä päivänä, jolloin ensinnä tiedustit minulta nunnaluostarista — on ollut kovin huolissaan erään nunnan, sisar Mary Seraphinen vuoksi. Tämä nuori ja viehättävä neito on juuri äskettäin kuullut maailman kutsuvan itseään äänekkäästi — hänen omien sanaansa mukaan siten, että antoi hevosen hirnunnan palauttaa hänen mieleensä entisiä iloisia hetkiä. Mutta — prioritar epäili sitä maallisen rakastajan ääneksi; ja minä, tietäen kuinka häikäilemätön ja päättäväinen maallinen rakastaja koetti tunkeutua nunnaluostariin, me molemmat — prioritar ja minä — teimme omat johtopäätöksemme ja ryhdyimme pohtimaan kysymystä, jonka huomasimme saaneemme ratkaistavaksi, nimittäin: oliko taivuttava Seraphinen pakoon vaiko tehtävä se tyhjäksi."

Ritari oli ruvennut leikittelemään saksanpähkinöillä ja piteli juuri neljää oikeassa kourassaan. Ne murskautuivat synnyttäen nelinkertaisen rusahduksen, joka kajahti vain yhdeltä ainoalta voimakkaalta räjähdykseltä. Sitten, tietämättä mitä teki, ritari avasi ison kahmalonsa ja pudotti pöydälle vähäisen kasan murskattuja pähkinöitä, joiden kuoret ja valkoinen ydin olivat yhtä ainoata sotkua.

Piispa vilkaisi tuohon pikku läjään. Hänen silmiensä himmeä vilkahdus tuntui sanovan: "Siitä sait, Seraphine rukka!"

"Et sillä nimellä, poikani. Nunnista ei käytetä luostarissa niitä nimiä, jotka heillä oli, ennenkuin maailmasta luopuivat. Sattumalta tiedän, että prioritar oli varemmin Mora, Norellen kreivitär. Tiedän tämän siitä, että vuosia sitten näin hänet hovissa, jolloin, hän toimi kuningattaren kamarineitsyenä. Hän oli varsin nuori ja viehättävä, mutta herätti jo silloin huomiota viisaudellaan, hurskaudellaan ja suloisen arvokkaalla käytöksellään. Vielä nytkin, kun hän ottaa minut vastaan järjestönsä vakavassa asussa, huomaan toisinaan muistelevani hänen ihanaa kiharatulvaansa, pehmeätä kuin silkki, tuota kuninkaallista päätä kiertävää kultavannetta, samettia ja näädännahkaa, jalokiviä hänen rinnallaan. Mutta minä nuhtelen itseäni siitä, että muistelen sellaista, mistä nämä hurskaat naiset ovat luopuneet ja minkä he epäilemättä kernaasti unohtaisivat." Piispa kosketti hopeiseen helistimeen vasemmalla kädellään.

Heti avautui tummassa seinälaudoituksessa etäinen ovi ja kaksi mustakaapuista olentoa liukui sisään.

"Sytyttäkää tuli takkaan", määräsi piispa, lisäten vieraalleen: "Iltailma tuntuu kolealta. Sitä paitsi olen kovin mieltynyt palavan puun tuoksuun. Se on kirpeätä nenälle ja virkistävää aivoille."

Munkit kiiruhtivat sytyttämään puita ja kiihdyttämään tulen palkeilla liekiksi.

Kun tuli hetken kuluttua loimusi kirkkaana, nousi piispa ja viittasi munkkeja siirtämään tuolit lähelle avaraa liettä. Tämän he tekivät ja poistuivat sitten syvään kumartaen.

Jääden jälleen yksikseen piispa ja ritari istuutuivat tulen ääreen. Kun se valaisi ritarin hopealla kirjailtua valkoista asua ja kimmelsi rubiineissa, juolahti piispan mieleen sellainen hullunkurinen ajatus, että ritari saattoi hyvinkin olla joku loistava arkkienkeli, joka oli laskeutunut murtamaan luostarin, portin ja viemään jonkun nunnista taivaaseen. Ja tarkastaessaan liehuvan liekin häivähdystä piispan purppurakaavussa ja hopeahapsissa ritari näki leppeän hymyn noilla hurskailla kasvoilla ja hän rohkaisi mieltään tajutessaan, kuinka ystävällinen ja mitä inhimillisintä myötämielisyyttä täynnä oli sydän, joka sykki kultaristin alla prelaatin rinnassa.

Kumartuen eteenpäin piispa kohotti hiilihankoa ja sovitti erään palavista haloista siten, että rihma sinistä savua työntyi takasta heitä kohti.

"Tämä virkistää", hän virkkoi. "Se rauhoittaa ja samalla kuitenkin karaisee mieltä. Ja nyt, poikani, palatkaamme sinun omiin yksityisiin asioihisi. Ensiksi, salli minun kysyä — Hugh, poika kulta, kysyn sitä ystävänä ja neuvonantajana — voitko nyt ilmaista minulle sen naisen nimen, jonka haluat naida?"

"En, rakas herra", vastasi ritari, "sitä en voi tehdä. Suojelen hänen nimeään kuten suojelisin omaa kunniaani. Jos — minkä Pyhä Neitsyt armossaan suokoon — hän taipuu pakenemaan kerallani, silloin minun on yhä vielä velvollisuus suojella hänen nimeään; mutta tulkoon se silloin kaikkien ihmisten tietoon, jotta he mainitsevat sen kunnioittaen ja arvonannolla. Mutta jos — mistä Pyhä Neitsyt varjelkoon — hän pysyy minusta loitolla, niin että kolmen päivän päästä saan ratsastaa täältä yksinäni, silloin minun on ratsastettava tieheni jättämättä moitteen varjoakaan hänen puhtaaseen maineeseensa. Hänen nimensä on säilyvä iäti sydämessäni, mutta ei yksikään sana minun suustani ole antava kenellekään aihetta liittää sitä rikottuun valaan tai hyljättyyn rakastajaan."

"Koska asian laita on sellainen, poikani", hän virkkoi viimein, "niin paremman nimen puutteessa minun on pakko käyttää hänestä sitä nimeä, jonka hän tuntee luostarissa, ja nyt keskustelen kanssasi sisar Mary Seraphinesta."

"Pelkään kuitenkin, että sinun on maltettava mielesi kuullaksesi Seraphinesta lyhyen tuokion", virkkoi piispa rauhallisesti, "koska minulla on tässä priorittarelta itseltään kirje, missä hän lähettää sinulle viestin… Oh, minua ei kummastuta, että sinut valtaa hämmästys, rakas ritari, mutta pysy paikallasi äläkä anna kätesi tapailla niin kärkkäästi miekkaasi. Jos lävistät kunnianarvoisan äidin armollisen kirjeen kalpasi terävällä kärjellä, et suinkaan auta valaisemaan hänen tarkoitustaan; eikä se myöskään voisi muuttaa sitä seikkaa, että hän lähettää sinulle tärkeitä neuvoja sisar Mary Seraphinen asiassa."

Piispa sytytti vieressään olevan vahakynttilän, otti kirjeen vyölaukustaan, kehitti sen verkalleen auki ja sovitti valopiiriin.

Ritari istui äänetönnä, kasvot varjossa. Liehuva tulenliekki kisaili hänen miekkansa kahvalla ja rinnan poikki ulottuvalla rubiiniketjulla.

Pergamentin ratistessa piispan hyppysissä ritari sai tarkoin hillityksi itsensä; mutta hän rukoili, ettei hänen tarvitsisi puhua eikä kohdata piispan katsetta. Tämä — kiitos olkoon pyhimysten — oli nyt kiintynyt tiheästi kirjoitettuun sivuun.

Vahakynttilän liekki valaisi tuota melkein vahankarvaista leppeätä muotoa ja kimmelsi piispan sormuksessa. Kohdistaen katseensa kiveen ritari havaitsi sen käyneen punaviinin väriseksi.

Lopulta piispa puhkesi puhumaan huolellisen harkitsevasti, katse kirjeeseen kiintyneenä, mutta silti kertoen eikä lukien. Tämä menettelytapa saattaa usein ihan raivostuttaa levotonta kuuntelijaa, joka kiihkeydessään mielisi siepata pergamentin ja ottaa itse selkoa sen sisällöstä, mutta on pakotettu kärsivällisesti odottamaan saadakseen kuulla sen toisen suusta.

"Prioritar selostaa minulle kaikkein ensiksi keskustelua, johon hän minun ehdotuksestani antausi sisar Mary Seraphinen kanssa; tällöin hän kertoi tuolle neidolle paljon siitä, mitä meidän molempien välillä oli tapahtunut silloin, kun hän neuvotteli kanssani tuon nunnan ilmeisestä halusta päästä pois luostarista, peruuttaa valansa ja palata rakastajansa luokse ja maailmaan — rakastajan luokse, joka oli tullut häntä pelastamaan."

Ritari liikahti rauhatonna tuolissaan. Hänen ympärilleen tuntui kiertyvän verkko. Melkein hän näki olevansa pakotettu ratsastamaan Warwickiin seuralaisenaan tuo kaikkea muuta kuin kaivattu ja kaipauksen arvoinen nunna, Mary Seraphine.

"Sinä päivänä", hän jatkoi, "jolloin sisar Seraphine ensiksi kuuli jälleen ulkomaailman kutsuvan, sattui peräti surkea kohtaus. Oikein se liikutti mieltäni priorittaren kertomana. Epätoivoinen nunna makasi kammionsa lattialla hurjan itkunpuuskan valtaamana. Hän matki käsillään ja jaloillaan laukkaavaa hevosta, varmaankin jotakin ratsastusretkeä, muistellen. Viimein hän kohotti turvonneet kasvonsa huutaen, että hänen lemmittynsä oli saapunut häntä pelastamaan."

Ritari puri epätoivoissaan hampaansa yhteen. Tuntui melkein siltä, kuin hän ja tämä hirveä nunna olisivat saapuneet Warwickiin ja tämä kohottaisi häntä kohti turvonneita kasvojaan, jotta hän suutelisi niitä.

Ja kuitenkin Mora tiesi hyvin, ettei hän ollut saapunut yhdenkään Seraphinen vuoksi! Mora saattoi kyllä kieltäytyä seuraamasta häntä; mutta ketään toista ei petkutettaisi hänelle. Mutta, ah! tuo vakava ja kunnianarvoisa prioritar, josta piispa puhui, tuntui tuskin olevan sama kuin hänen kaipaamansa nainen; tämä oli vielä kolme iltaa sitten alistanut huulensa hänen suudeltavikseen ja kietonut käsivartensa hänen ympärilleen, täynnä rakkautta vielä silloinkin, kun kielsi hänet.

"Prioritar", hän sanoi, "tuntien kuten aina ennenkin vaistomaisesti ympäristön voivan auttaa asiaa ja haluten ylevän oikeudentunnon ohjaamana antaa Seraphinelle — ja tämän rakastetulle — kaikki mahdolliset etuudet, järjesti keskustelun tapahtuvaksi luostarin puutarhassa, syrjäisessä paikassa, missä kukaan ei voinut salassa kuunnella heitä, mutta missä päivänpaiste väikkyi lehvistön lävitse siroitellen kultaisia laikkuja pehmeälle sammalistolle, missä linnut livertelivät ja kiitivät nopein siivin; missä valkoiset pilvet ajoivat toinen toistaan sinistä taivasta pitkin; lyhyesti sanoen, poikani", virkkoi piispa kohottaen äkkiä katseensa, "missä kaikki luonto lauloi ääneensä vapaudesta ja vapautumisesta."

Tuijottaen varjostavan käden suojasta ritarin silmät olivat synkät ja täynnä synkkää raivoa.

Hänelle oli samantekevää, minkälaisessa ympäristössä tuo julkea tarjous, että nunnan pitäisi lähteä luostarista ja ratsastaa hänen kerallaan Warwickiin, oli tehty Mary Seraphinelle. Tämän pöhöttynyt muoto olisi yhtä vastenmielinen, joko se sitten näyttäytyi kammiossa tai pylväskäytävässä tai siellä missä valkoiset pilvet ajavat toinen toistaan pitkin sinistä taivasta!

Ritarista tuntui ikäänkuin häntä itseään ajettaisiin takaa — ja sen teki jokin paljoa pelottavampi kuin valkoinen pilvi. Julma Nemesis vainosi häntä. Tuo kunnianarvoisa prelaatti, jota hän oli pitänyt niin viisaana, oli melkein älyä vailla. Mutta Mora tunsi totuuden. Antaisiko hänen lempeä kätensä hänelle niin halpamaisen iskun?

Piispa näki raivon kytevän ritarin silmissä, ja hän taivutti omansa kirjeen puoleen salatakseen ajoissa niiden pilkkeen.

Yksinpä paras ja urheinkin ritareista, joka on tunkeutunut nunnaluostariin, kosinut nunnaa ja pelastunut vaurioitta, ansaitsisi jonkinlaisen rangaistuksen Kirkon kädestä!

"Mikä oli jalomielistä kunnianarvoisalta äidiltä", sanoi piispa, "koska hän ei oikeastaan ollut suostuvainen siihen, että tuolle rauhattomalle nunnalle tarjottaisiin vapautta. Voit hyvin ymmärtää, että koska prioritar on vastuunalainen koko järjestönsä käyttäytymisestä, niin hän on taipuisa kohtelemaan epäluottamuksella kaikkia uudistuksia, jotka voisivat herättää pahennusta."

Piispa ei kohottanut katsettaan; muutoin hän olisi voinut nähdä ritarin suuttumuksen vaihtuneen tylsäksi toivottomuudeksi.

"Hän — näyttää kuitenkin rehellisesti esittäneen sisar Mary Seraphinelle minun käsitykseni asiasta tehden neidolle tiettäväksi, että minä olen taipuisa suhtautumaan leppeästi valaan, joka on vannottu väärinkäsityksestä; samaten että kun ei ole olemassa todellista kutsumusta ja maailmallinen henki kapinoi luostarielämää vastaan, niin minun mielestäni sen viipyminen järjestön keskuudessa tuottaa suurempaa vahinkoa yhteiselle hyvälle kuin se lyhytaikainen pahennus, mikä saattaisi syntyä, jos vallanpitäjät ummistaisivat silmänsä paolle."

"Emmekö voisi, jalo herra", hän sanoi, "päästä priorittaren viestiin, josta te puhuitte?"

"Sinnehän me pyrimme, poikani", vastasi piispa tyynesti. "Hillitse malttamattomuuttasi. Me luostarin eläjät olemme tottuneet liikkumaan verkalleen, tasaisesti käyden — jokainen askel noudattaa tarkoin edellisen tahtia — me emme tunne maallikoiden hyppäyksiä ja harppauksia. Ajan tullen ennätämme kyllä viestiin.

"No niin, tässä keskustelussa prioritar tuntuu seuranneen minun ehdotuksiani paitsi erääseen peräti tärkeään yksityiskohtaan nähden, jossa hän käytti omaa arvostelukykyään. Neuvoin häntä nimenomaan kertomaan Seraphinelle, että me tiesimme sinun saapuneen ja että minä puolestani tiesin varmasti sinun oleskelevan kryptassa joka iltapäivä siihen aikaan, jolloin Valkoiset sisaret käyvät vespermessussa. Totta puhuen, rakas ritarini, minä en edes häikäillyt ehdottaa kunnianarvoisalle äidille, että hän tekisi sisar Mary Seraphinelle tiettäväksi, että jos tämä astuisi syrjään eksyen pylväiden joukkoon, niin sinä varmaankin tietäisit, mihin oli ryhdyttävä.

"Mutta kunnianarvoisa äiti kirjoittaa" — lopultakin piispa alkoi lukea: "'Sen kuvauksen perustalla, minkä annoitte tuosta jalosta ritarista, joka saapui hädässään teidän luoksenne, olin varma siitä, ettei hän voi olla meidän pintapuolisen pikku Seraphinemme lemmitty, ja sen vuoksi minusta oli viisainta, etten ilmoittaisi hänelle ritarin tulosta enkä mainitsisi teidän arvelevan, että hänen etsimänsä nainen on tässä luostarissa."

Tukahdutettu ääni, joka purkautui ritarin rinnasta, oli sekoitus voitonriemua, huojennusta ja melkein katkeraa naurua.

"Se on niin priorittaren kaltaista", sanoi piispa; "hän turvautuu omaan harkintakykyynsä välittämättä vähääkään minun paremmasta tuntemuksestani ja uhmaten käskyvaltaani! Ylevä luonne, Hugh, ja perin rakastettava; mutta käskevä tahto ja mieleltään ja aikeissaan harvinaisen luja naiseksi. Jos hän olisi jäänyt maailmaan ja mennyt naimisiin, niin hänen miehelleen olisi käynyt verraten vaikeaksi muovata hänet kokonaan oman tahtonsa mukaiseksi. Sellaisen naisen omistaakseen olisi kuitenkin kannattanut uskaltaa paljo. Mutta eihän minun pitäisi kiusata sinua, poika kulta, juttelemalla priorittaresta, kun mielesi palaa halusta kuulla, miten Seraphinen asia tuli järjestetyksi.

"Niin, pahoin pelkään, että minulla on vain surullisia uutisia sinulle. Kunnianarvoisa äiti kirjoittaa: 'Sisar Seraphine ilmaisi olevansa täysin tyytyväinen luostarielämään. Hän selitti, että tuo halu palata maailmaan oli ollut pelkästään ohimenevä oikku, josta hänet on kokonaan parantanut äiti alipriorittaren antama ansaittu kuritus ja se seikka, että hänet on määrätty sisar Mary Gabrielin kera kirjailemaan uusi alttarivaate kappeliin. Hän jutteli paljoa innokkaammin jostakin pistoksesta, jota Mary Gabriel hänelle opettaa, kuin ainoastakaan noista menneistä muistoista, jotka varemmin tuntuivat kylläkin katkerina heränneen hänessä eloon; ja minun oli oikein työlästä kääntää hänen ajatuksensa pois kaikki muut asiat tukahduttavasta kysymyksestä, miten kranaattiomenaan saataisiin oikea värivivahdus. Jalo herra, mielelle, joka on siinä määrin kiintynyt valmistamaan ompeletta Jumalan alttaria varten, minun olisi ollut peräti vaikeata mainita maallisen rakastajan kutsua, vaikka olisinkin uskonut teidän ritarinne etsivän Seraphinea. Hänen sydämensä on nyt vihitty luostarin omaksi."

"Sen vuoksi, poikani, meidän on tehtävä sellainen johtopäätös, että sinun salainen keskustelusi, milloin tai missä tahansa se lieneekin tapahtunut, ei tehnyt mitään vaikutusta — ei kanna mitään pysyväistä hedelmää.". Piispa ei voinut olla täten vihjaisematta Seraphinen kranaattiomeniin.

Mutta Hugh d'Argent, jouduttuaan kohtalonsa ilmaan nostetun vipusillan eteen, polki kaikki moiset hienoudet jalkoihinsa.

"'Mutta', hän luki, 'jos vieläkin uskotte jalon ritarinne Seraphinen lemmityksi, silloin pyydän teitä ilmoittamaan hänelle minun puolestani seuraavaa. Ei yksikään nunna, joka ansaitsee kelpo miehen rakkauden, suostuisi rikkomaan valaansa. Nunna, joka voisi pettää valansa hänen luokseen käydäkseen, tekisi väärin itseään ja häntä kohtaan eikä toisi kerallaan siunausta hänen kotiinsa. Parempi on tyhjä kotiliesi kuin liesi, missä kirous vaanii. Pyydän teitä, jalo herra, ilmoittamaan tämän viestinä tuolle jalolle ritarille minulta — tämän talon priorittarelta — ja käskemään hänen poistua rauhassa, rukoillen itselleen sydäntä, joka nöyränä alistuu Jumalan tahtoon.'"

Piispan ääni vaikeni. Hän oli säilyttänyt siinä rauhallisen sävyn, mutta hänen, oli sittenkin ollut pakko korottaa se jotakuinkin priorittaren viimeisen ilmoituksen arvokkaalle tasolle, ja viimeiset sanat hän lausui syvästi liikutettuna.

Hugh d'Argent kumartui eteenpäin nojautuen kyynärpäillään polviinsa; sitten hän antoi pään vaipua käsien varaan ja jäi liikkumattomaksi tähän asenteeseen.

Tämä viimeinen sana, joka lausuttiin piispan suulla, mutta priorittaren oman korkean aseman arvokkuudella, tuntui tarkoitetun sammuttamaan viimeisenkin toivon säteen hänessä.

Kun hän istui siinä pää kumarassa, ajoivat hurjat ajatukset toinen toistaan hänen aivoissaan. Hän oli jälleen Moran kanssa maanalaisessa käytävässä. Hän polvistui lemmityn jalkoihin lyhdyn keltaiseen valokehään. Moran hellät kädet, nuo naisen kädet, lujat, mutta silti lempeät, laskeutuivat hänen päänsä päälle; sormet liikkuivat tyynnyttävästi koskettaen edes ja takaisin hänen tukassaan. Sitten — kun hänen lempensä ja kaipionsa murtautuivat vapaiksi hillinnästä — tuli antautuminen.

Oi! kun Mora lepäsi hänen sylissään, miksi päästi hän hänet? Tai kun Mora oli avannut oven ja hämärä harmaa valo lipui alas kryptaan kuin helmenkarvainen aamunkoitto merellä, miksi oli hän houkon lailla noussut portaita yksin ja jättänyt lemmittynsä sinne alas? Miksei hän ollut kietaissut vaippaansa tämän ympärille ja kantanut häntä ylös, tapahtuipa se sitten suostuen tai suostumatta? "Miksi?" huusi epätoivon demooni hänen sielussaan.' "Voi, miksi!"

Mutta yksinpä silloinkin hänen oma uskollinen sydämensä kykeni vastaamaan. Hän oli menettänyt lemmittynsä siksi, että rakasti tätä liian syvästi pidättääkseen hänet sylissään, kun hän itse halusi seisoa vapaana. Ja hän oli lähtenyt yksin, koska hän ei voinut konsanaan pakottaa naista mukaansa vastoin tämän omaa tahtoa. Jo hänen oma voimansa suojeli lemmittyä tämän omalta heikkoudelta.

Hetken kuluttua Hugh kuuli piispan käärivän kokoon priorittaren kirjettä. Hän kohotti päänsä ja ojensi kättään.

"Ei, poika kulta", sanoi piispa. "En saa antaa sitä sinulle, koska siinä mainitaan nimeltä Valkoiset sisaret, järjestö ja myöskin pintapuolinen, vaihtelevainen pikku Seraphine poloinen. Mutta sen verran tahdon tehdä: koska sinä et voi sitä saada, niin älköön sitä saako yksikään toinenkaan." Näin sanoen piispa kehitti auki priorittaren kirjeen ja heitti sen palaville puille.

Yhdessä he katselivat, kuinka se käpristyi kokoon ja mustui, kehittyi jälleen auki ja hajosi verkalleen liuskoiksi. Vielä kauan sen jälkeen kuin kaikki muu oli rauennut tuhaksi, säilyi selvänä yksi lause: "Parempi tyhjäkin kotiliesi kuin liesi, missä kirous vaanii." Liekit kisailivat sen vaiheilla, mutta se pysyi yhä luettavana; valkoisia kirjaimia mustalla pohjalla; sitten tulikirjaimia harmaassa tuhassa.

"Minä uhmaisin kirousta", hän huusi intohimoisesti. "Kautta Pilatuksen veden, minä uhmaisin kirousta!"

"Tiedän sen, poikani", sanoi piispa, "ja kautta Pyhän Neitsyen kruunun minä olisin antanut sinun uhmata sitä, koska uskon, että se olisi lopulta koitunut siunaukseksi. Mutta — kuule minua, rakas Hugh. Pyytäessäsi, mitä pyysit, sinä tuskin tiedät, mitä teit. Sinun ei tarvitse sanoa 'kyllä' tai 'ei', mutta olen taipuvainen ajattelemaan kunnianarvoisan äidin tavoin, että etsimäsi nainen ei ollut pikku Seraphine houkkio, jonka ratsun hirnunta pyörtää sinne, kranaattiomenan kirjaileminen kääntää tänne. Siinä luostarissa on oivallisempiakin nunnia, joista kuka tahansa voi olla sinun menetetty morsiamesi. Mutta siitä saamme olla varmat: kuka hyvänsä hän lieneekin, niin prioritar tuntee hänet ja tiesi kenestä kirjoitti lähettäessään sinulle tuon viestin. Hän on luostarin kaikkien asukasten ehdoton uskottu. Uskon totisesti hänen tuntevan heidät paremmin kuin heidän rippi-isänsä — muuan hurskas, mutta sekavapäinen vanhus.

"Kuule nyt, mitä sanon. Sanoin, ettet tietänyt, mitä pyysit. Hugh, rakas poikani, jos olisit saanut morsiamesi mukaasi, niin sinulla olisi ollut paljo opittavaa ja paljo unohdettavaa. Usko minua, minä tunnen naiset, kuten vain se voi tuntea, joka on toiminut monet vuodet pappina. Naiset ovat joko huonoja tai hyviä. Huonot vaipuvat huonoudessaan miehen ymmärryksen alapuolelle, koska heidän huonoudessaan ei ole hapatuksena kunnian muruakaan; mitä seikkaa eivät kehnoimmatkaan miehistä kykene koskaan käsittämään. Hyvät nousevat hyvyydessään yläpuolelle miehen käsityksen, koska heidän sydämensä täydellinen puhtaus tuottaa hengelle aina voiton lihasta; ja heidän rakkausvaistonsa on uhrautumisvaistoa. Jokainen todellinen vaimo on kodin madonna tai voisi hyvin tulla siksi, jos mies sen sallisi. Sellaiselle naiselle on jokainen lapsilupaus Ilmestys; Pyhän Neitsyen pelko ja ihmetys kuiskivat jälleen hänen sisimmän olemuksensa temppelissä; sillä hänen rakkautensa on korottanut jumalaksi hänen rakastamansa miehen; ja hänestä tuntuu siltä, että heidän lapsensa täytyy olla pyhä pienokainen, joka on syntynyt maailmaan osaltaan sitä vapahtamaan. Ja niin olisikin laita, jos hän vain saisi noudattaa tahtoaan. Mutta liiankin usein mies on kykenemätön ymmärtämään ja turmelee niin virheettömän suunnitelman. Ja nainen, jolle rakkaus on uhrautuvaisuutta, uhraa kaiken — yksinpä jaloimmat ihanteensakin — mieluummin kuin jättää vastaamatta rakkauskutsuun. Mutta minä sanon vieläkin, että jos madonna-vaisto saisi vapaasti vallita, silloin maailma olisi jo aikoja vapahdettu pyhyyteen, onneen ja terveyteen.

"Korkealle sinä kohotit katseesi, poikani, omien sanaisi mukaan. Korkea oli rakkautesi. Rakkautesi oli arvokas, sillä sinä pysyit uskollisena vielä silloinkin, kun uskoit tulleesi petetyksi. Tuokoon sinulle nyt lohtua tietoisuus, että hänkin oli uskollinen ja että juuri kaksinkertainen uskollisuus estää häntä vastaamasta sinun rakkautesi kutsuun. Etsi liittoa hänen kanssaan sielujen tasolla, ja jonakin päivänä — siinä Valtakunnassa, missä kaikki ylevä saavuttaa korkeimman täydellisyytensä — saatat vielä kiittää siitä, ettei rakkautesi annettu kulkea tietä, joka johtaa maallisen liiton vaarallisten salahautojen keskitse."

Ritari katsahti piispan hienopiirteisiin kasvoihin, joilla heijaili kaihoisa hymy ja äärimmäisen hienostuksen hurmaava ilme.

Hänen tumma muotonsa sävähti punaiseksi ja silmät kirkastuivat sisäisestä tulesta, jota tuskin voi odottaa piispan ymmärtävän.

"Minä en kaipaa mitään hengellistä tasoa", hän sanoi, "enkä mitään täydellisyyden valtakuntia. Kaipaan omaa vaimoani omaan kotiini; ja jos olisin saanut hänet sinne, niin en laisinkaan epäile, etten olisi voinut kantaa häntä kaikkien vaarallisten salahautojen yli, mitä hänen tielleen osuisi."

"Totta, poikani", virkkoi piispa, käyden heti leppeän myöntyväiseksi; sillä Worcesterin Symon antoi aina perään kohdassa, joka oli käsitetty väärin. Tällä tavoin hän rankaisi aina itseään siitä, että oli arvostanut liian korkeasti mielen, jonka kanssa hän keskusteli. "Sinun suuri voimasi riittäisi varsin hyvin kantamaan naisia salahautojen ylitse. Mutta tämä johtaa muistiini erään kohtauksen tämän päivän tapahtumista, jonka kernaasti esittäisin sinulle, ennenkuin eroamme."

VELI PHILIPIN KERTOMUS.

Piispa sovittausi takanojoon tuolissaan, hymyillen ikäänkuin jollekin mielikuvalle, joka tuotti hänelle mielihyvää ja samalla jonkin verran hupia.

Välittämättä ritarin yrmeästä vaiteliaisuudesta hän aloitti tarinansa hilpeällä äänellä, aivan kuin hänellä olisi edessään harras ja halukas kuuntelija.

"Kun prioritar ja minä pohdimme sinun toiveitasi, poikani, ja minä puolsin sinun tähtesi sisar Mary Seraphinelle myönnettäväksi tilaisuuden paeta, silloin ilmoitin kunnianarvoisalle äidille, että sinun suunnitelmasi toteuttamiseksi, joka oli huolellisesti laadittu, jotta kaupunkiin ei leviäisi Valkoisia sisaria pahentavia huhuja, oli Seraphinen välttämätöntä ratsastaa monen tunnin matka Warwickiin, minne oli lähdettävä melkein heti sen jälkeen, kun hän oli turvallisesti päässyt Tähden majataloon. Tämä ei tuntunut miltään rakastajasta, joka omien sanainsa mukaan oli monesti nähnyt hänen 'ratsastavan linnun lailla kaiken päivää pitkin ketoja'. Mutta meistä, jotka tunnemme luostarielämän vaikutuksen ja tiedämme, kuinka pian moinen taito häviää harjoituksen puutteessa, meistä tämä romanttinen ratsastus myöhään iltapäivällä ja vielä keskiyölläkin uhkasi muodostua mahdolliseksi esteeksi Seraphinen menestykselliselle paolle.

"Jotta pikku lintumme saisi koettaa siipiään, tottua satulaan ja hevosta hallitsemaan sekä vapautua ensi hetkien tuskallisesta jäykkyydestä, minä taivutin siis kunnianarvoisan äidin myöntämään nunnille kisapäivän vierailuni kunniaksi ja lupasin lähettää heille valkoisen naisten-ratsuni sopivasti suistettuna, erään kelpo maallikkoveljen varmassa huomassa, niin että kaikki nunnat, joita halutti, saisivat ratsastella jokiniityllä. Se tuntuu sinusta ehkä uskomattomalta", sanoi piispa hymyillen, "mutta Valkoiset sisaret ovat ihastuneet sellaiseen urheiluun, kun se on luvallista. Heillä on vanha aasi, jonka selkään he ilakoiden nousevat vuoronsa perään kisapäivinä luostarin pihalla ja niityllä. Sen vuoksi ratsastus ei ole heille aivan outoa, joskin minun heponi, Ikonoklastes, on hiukan toista maata kuin heidän leppeä aasinsa Sheba."

"Minkävuoksi 'Ikonoklastes'?" hän tiedusti mielenkiintoisena. Se tuntui hänestä omituiselta naistenratsun nimeksi.

"Sen vuoksi", vastasi piispa, "että pian sen jälkeen kuin olin sen ostanut, se tallasi ilon puuskassa jalkoihinsa muutamia kukkalavoja, joihin olin uhrannut paljon kallista aikaa ja huolta ja joista pidin aivan erikoisesti."

"Raakalainen", sanoi ritari ymmällään, mutta halutonna sitä tunnustamaan. "Minä olisin nimittänyt sen 'Paholaiseksi' moisen pirullisen kepposen tähden."

"Ei", virkkoi piispa leppeästi. "Paholainen olisi säästänyt kukkalavojani. Ne ovat minulle ansa."

"Aasi sai minulta tämän nimen silloin, kun annoin sen priorittarelle", vastasi piispa, "ja se oli vastaukseni erääseen kysymykseen, jonka kunnianarvoisa äiti minulle teki. Aasi oli jo silloin vanhahko ja lauhkea, mutta sievä eläin ja hyvää rotua. Prioritar kysyi minulta, oliko siinä vielä niin paljo sisua, ettei maallikkosisarten ehkä ollut helppo hallita sitä. Minä vastasin, että se oli nimeltään 'Sheba'."

Piispa vaikeni ja hykersi pehmeästi käsiään nauttien hilpeänä tästä muistelmasta.

"Tyytyikö prioritar siihen?" hän tiedusti; mutta pääasiallisesti saadakseen mainita tämän nimen.

"Täydellisesti", vastasi piispa. "Hän hymyili ja sanoi: 'Hyvä on.' Ja aasi sai pitää nimensä, vaikka ainoastaan kunnianarvoisa äiti ja minä ymmärsimme sen merkityksen."

"Oh, niin! Kisapäivä. Se oli määrätty tänään iltapäiväksi, jotta prioritar saisi ensin puhelluksi Seraphinen kanssa siten valmistaen tietä meidän kokeellemme. En ollut saanut kunnianarvoisan äidin ratkaisevaa kirjettä, ennenkuin Ikonoklastes oli lähetetty matkaan, vaikka se olikin kirjoitettu eilen illalla; ja minä tunnustan odottaneeni oikein hartaana maallikkoveljen paluuta saadakseni tiedustaa häneltä asioita. Kuten jo sanoin, oli minulla epäilyksiä Seraphineen nähden; mutta tiesin priorittaren pitävän huolta siitä, että aikomukseni ja tarkoitukseni joutuisi sen nunnan tietoon, jota asia todella koski, olipa tämä sitten Seraphine tai joku muu; ja minä saisin selville sekä tuon neidon että hänen otaksuttavan menettelynsä, kun minulle kerrottaisiin, kuka nunnista oli harrastanut ratsastusta oikein todenteolla. Sen vuoksi vartosin melkoisella mielenkiinnolla Ikonoklastesta palaavaksi veli Philipin seurassa."

Piispa tarttui hiilihankoon ja alkoi liettä kohti kumartuen kohennella halkoja, jolloin riutuva liekki elpyi eloon.

"No niin?" huudahti ritari muistuttaen kuolaimiaan pureskelevaa ratsua.
"No niin, herra piispa? Entä sitten?"

"Ihmisnimet eivät herätä minussa mielenkiintoa", sanoi ritari malttamattomana. "Haluan vain tietää syyn eläinten nimiin."

"Aivan oikein", virkkoi piispa. "Aatami nimitti eläimet; Eeva nimitti ihmiset. Soisin sinun kuitenkin kysyvän 'Minkävuoksi Philip', koska prioritar teki heti tuon kysymyksen kuullessaan minun käyttävän veli Markuksesta hänen uutta nimeään."

"Koska 'Philip' merkitsee 'hevosten rakastajaa', annoin kelpo veljelle sen nimen, kun hänessä ilmeni suurta kiintymystä tallini kaikkiin hevosiin.

"No niin, lopulta veli Philip palasi taluttaen naisten-ratsua. Minä olin käynyt ratsastamassa kummuilla kaupungin ulkopuolella kauniilla mustalla tammallani Shulamitilla."

Jälleen piispa vaikeni ja loi hilpeän ärsyttävän katseen Hugh d'Argentiin. Mutta havaittuaan heti, ettei ritari kestäisi pitempää viivyttelyä, hän kiirehti jatkamaan.

"Ratsastaessani pihaan juuri kuin Philip talutti sisään naisten-ratsun, minä pyysin häntä ensinnä pitämään huolta Ikonista ja sitten saapumaan kamariini kertomaan asiansa. Ennen pitkää maallikkoveli olikin jo luonani.

"Meidän Philip veli on oiva kertoja. Hänen ei tarvitse pilata tarinoitaan lisäyksillä, sillä hänen terävä huomiokykynsä havaitsee jokaisen yksityiskohdan eikä mainio muisti petä missään kohdassa. Hän osaa palauttaa mieleensä menneet kohtaukset kokonaisina kuvina, ja hän esittää kertomuksen ikäänkuin kuvailisi seikkaa, joka juuri tapahtuu hänen näkemyksensä edessä; näin elävällä muistilla on vain yksi haitta: jos nimittäin kuva käy liian hilpeäksi, silloin Philip veli saa palleaansa kouristuksia ja kuvauksen jatkaminen käy mahdottomaksi. Tässä tilaisuudessa huomasin heti, että kelpo veljen sisäinen näkemys oli tulvillaan kuvia. Sijoituin sen vuoksi kuuntelemaan.

"Se oli totta tosiaan ollut ihmeellinen tilaisuus ja tarjonnut runsaammin hauskuutta — niin maallikkosisaret kertoivat perästä päin veli Philipille — kuin yksikään varempi kisapäivä.

"Ensinnä tuotti suurta huvia keräytyä sen ympärille, taputella sitä, silitellä harjaa ja hypistellä valjaita; huudahdella haltioituneen ylistyksen ja ihastuksen sanoja ja koettaa syötellä sille kaikenlaista sopimatonta ravintoa.

"Mikäli käsitin, käyttäytyi Ikon jotensakin samoin kuin useimmat miehenpuolet menettelevät huomatessaan joutuneensa ihailevan naisjoukon keskelle. Se kuopi maata ja huiskutti häntää, jännitti kaulansa kaareksi ja katseli puolelta toiselle; rouskutteli kakkuja joista se ei välittänyt, vilkuttaen kujeellisesti silmää veli Philipille. Ja lopulta se kiinnitti raukean katseen priorittareen, tämä kun oli ainoa naisista, joka seisoi syrjässä kohtausta katsellen ottamatta osaa tuohon yleiseen liehittelyyn.

"Viimein alettiin ratsastaa; veli Philip piteli lujasti Ikonia sillä välin kuin koko nunnajoukko ryhtyi auttamaan satulaan sitä nunnaa, joka oli päättänyt ratsastaa. Joka kerta kuin veli Philip yritti kuvata tätä kohtausta, hän sai heti sellaisia väänteitä suolivyönsä seutuihin, että puhuminen kävi mahdottomaksi; hän pystyi vain avutonna pitelemään vatsaansa tuijottaen minuun silmät vettä valuvina, kunnes uusi vilkaisu tuohon muistikuvaan sai hänet taasen taipumaan kaksin kerroin.

"Niin kernaasti kuin halusinkin kuulla tarinan täydellisesti alusta loppuun, minun oli kuitenkin pakko käskeä veli Philipiä siirtymään kohtauksiin, jotka sallisivat hänen käyttää jotakuinkin ymmärrettävää kieltä.

"Ääneni ankaruus antoi kelpo veljelle riittävää tukea. Hän ryhtyi kuvaamaan ratsastusta äänellä, joka oli yhä heikko ja änkyttävä, mutta voimistui voimistumistaan.

"Useimmat nunnista ratsastivat vain muutaman kyynärän matkan niin monen auliin käden tukemina, että kauempaa katsoen saattoi nähdä liikkuvan joukon yläpuolella ainoastaan Ikonin jalon pään ja ratsastavan nunnan säikähtyneet kasvot. Kiiruhtaen selittämään, ettei voinut sallia oman nautintonsa estää toisiakin pääsemästä siitä osallisiksi, tämä luisui kiireesti käsivarsille, jotka ojentuivat valmiina ottamaan hänet vastaan; mutta päästyään turvallisesti omille jaloilleen hän alkoi heti kaikkien innokkaimpana yllyttää seuraavaa tarjokasta nousemaan Ikonin selkään.

"Sisar Mary Seraphinesta koitui pettymys. Hän oli kerskaillut niin paljon omasta hevosestaan, ratsastus- ja metsästysretkistään, että toiset nunnat olivat odottaneet saavansa nähdä hänen laskevan vinhaa laukkaa pitkin ketoa.

"Vaatimattomat ja lyhytaikaiset yritykset suoritettiin kaikki ensinnä. Sitten sisar Mary Seraphine käski toisten siirtyä syrjään, ja muuan pitkä sisar auttoi hänet sievästi satulaan toimien hänen ohjeittensa mukaan.

"Hän tarttui suitsiin tottunein käsin ja käski veli Philipin hellittää otteensa. Mutta kun hevonen nyt huomasi vapautuneensa kiihtyneestä, ahdistavasta tungoksesta, niin se teki sydämensä kyllyydestä hilpeän pikku hyppäyksen.

"Tämä oli lennättämäisillään sisar Mary Seraphinen satulasta, jolloin hän kiljahtaen käski veli Philipiä pitelemään suitsista ja toruskeli häntä aika lailla siitä, että hän oli laisinkaan päästänyt irti.

"Veli Philip talutteli sitten Ikonia ketoa pitkin nunnain seuratessa kulkueena. Sisar Seraphine valitteli kaiken aikaa, ensinnä satulaa, joka puristi siitä, mistä ei olisi pitänyt, ja jätti tyhjän välin siihen, missä oli tarvis tukea; sitten hevosen astuntaa; sitten pingottuvaa asuaan — kulkue seisahtui kahdesti järjestämään sitä; sitten hevosen korvia, jotka luimistuivat ilman mitään syytä ja varmasti todistivat sen vauhkoksi; ja sitten sen silmiä, jotka pyörivät pyörimistään ja näyttivät pahanilkisiltä.

"Tällöin aliprioritar, joka oli aikoja sitten väsynyt kävelemään, mutta ei halunnut jäädä jälkeen toisten jatkaessa matkaansa, huudahti, että jos eläimellä on pahanilkiset silmät, silloin sisar Mary Seraphinen oli viipymättä laskeuduttava maahan ja elukka oli talutettava takaisin sen penkin luo, missä prioritar istui katselemassa.

"Tähän Seraphine suostui ilomielin, ja kulkue palasi melkoisesti tyyntyneenä vainion yläpäähän.

"Mutta hilpeyden viritti äkisti uudelleen vanha maallikkosisar Mary Antony, joka kunnianarvoisan äidin lupaan turvautuen halusi itsepintaisesti päästä ratsastamaan.

"Erehtyen tuon iäkkään ruumiin tavattomasta keveydestä alttiit kädet kohottivat hänet tarpeettoman korkealle, ratsun selän yläpuolelle. Ja tällöin Mary Antony levitti säärensä ja putosi satulaan hajareisin!

"Näin hän istui Ikonin selässä lujasti kuin pihdit. Turhaan nunnat koettivat taivuttaa häntä asentoaan muuttamaan. Käskien veli Philipiä, koska 'lordipiispa' nyt istui varmasti satulassa, lähtemään liikkeelle enempää vitkastelematta Antony eukko ratsasti tiehensä voitonriemuisena, ohiajaessaan siunaten nunnia milloin miltäkin puolelta.

"Sellaista ilonpitoa ei oltu koskaan ennen kuultu! Yksinpä aliprioritarkin vaipui penkille saadakseen nauraa liikoja väsymättä. Sisar Seraphinen ärtyisät valitukset olivat unohtuneet.

"Kahdesti ajoi Antony eukko vainion ympäri sormet koholla. Ikon asteli varovaisesti kaula kaarena ja kulkien ikäänkuin hyvinkin olisi tietänyt kantavansa selässään yhdeksänkymmenen vuoden reimaa hilpeyttä.

"No niin, se teki kisapäivän oikein onnistuneeksi. Mutta — paras oli vielä kokematta".

Piispa tarttui hiilihankoon ja kohenteli jälleen tulta. Hänestä tuntui olevan vaikeata esittää sitä, mikä nyt oli kerrottava.

Ritari hengitti kiivaasti. Hän istui liikahtamatta, mutta rubiinit hänen rinnallaan välkähtelivät herkeämättä kiihkeiden tulisilmien lailla.

Piispa ryhtyi jatkamaan puhuen nopeasti hiilihanko yhä kädessä ja kasvot tulta kohti kääntyneinä.

"He olivat nostaneet Mary Antonyn maahan ja tungeskelivat Ikonin ympärillä taputellen ja ylistellen sitä, kun kunnianarvoisa äiti lähetti veli Philipille sanan käskien hänen taluttaa ratsun luostarin pihaan; mutta nunnain oli jäätävä kedolle. He näkivät tuon kauniin eläimen astuvan porttiholviin ja katoavan, eikä kukaan tietänyt varmasti, mitä sitten tapahtuisi. Philip kuuli heidän myöhemmin juttelevan siitä.

"Jotkut luulivat piispan lähettäneen noutamaan ratsuaan. Toiset arvelivat, että kunnianarvoisa äiti oli ruvennut pelkäämään vanhan maallikkosisaren puolesta tai että tämän rohkea esimerkki kannustaisi toisiakin uhkarohkeuteen. Mutta kaikkien katseet olivat kohdistuneet porttiholviin epämääräisen odottavina.

"Porttiholvista ulos päivänpaisteeseen, yksinään ja pelottomana, ratsasti prioritar Ikonilla. Hänen kasvoillaan väikkyi valo. Ratsu astui ikäänkuin ylpeänä kantamastaan taakasta.

"Hän hymyili ja olisi ohitse ajaessaan huudahtanut iloisesti noille ryhmille. Mutta ikäänkuin yhteisestä päätöksestä nunnat vaipuivat polvilleen kädet ristissä ja kasvot kohotettuina, palvojain asentoon. He olivat aina rakastaneet ja kunnioittaneet häntä, pitäen häntä ihanana. Mutta kukaan ei ollut koskaan nähnyt häntä satulassa, ja kun prioritar nyt ratsasti ulos päivänpaisteeseen lumivalkoisella hevosella, niin tämä näky täytti heidän sydämensä ihastuksella ja ihmetyksellä.

"Veli Philip nojausi porttiholviin tarkastellen. Hän tiesi, ettei hänen kättään enää tarvittu suitsia pitelemään, tiesi sen siitä hetkestä, jolloin näki kunnianarvoisan äidin tarttuvan ohjaksiin vasemmalla kädellään, laskevan oikean leppeästi Ikonin kaulalle ja kumartuvan kuiskaamaan tämän korvaan.

"Hän istui satulassa — kertoi Philip — kuten vain sellainen voi istua, joka on ratsastanut pienestä pitäen.

"Hän kävelytti Ikonia kerran kedon ympäri, pudisti sitten lievästi ohjaksia, ja se alkoi ravata.

"Nunnat, jotka olivat jälleen nousseet seisomaan, huudahtivat säikähdyksestä ja ihastuksesta.

"Kedon toisessa päässä hän antoi ratsun pyörähtää äkisti ympäri ja pani sen laukkaamaan.

"Tämä sai nunnat kivettymään ihan mykiksi. Jok'ikinen heistä pidätti henkeään; ja aliprioritar kääntyi sisar Mary Seraphinea kohti ja pudisti tätä — kukaan ei tiennyt mistä syystä.

"Ja seuraavassa tuokiossa prioritar oli heidän keskellään kävelyttäen ratsua verkalleen, järjestellen huntuaan, joka laukassa oli liehunut hänen takanaan, kumartuen puhelemaan yhdelle ja toiselle ajaessaan ohitse.

"Ja hänen silmissään oli uuden elämän valo. Hänen poskensa hehkuivat, hän näytti jälleen tytöltä.

"Hän seisahtui ja sanoi: 'Ei kenenkään tarvitse viipyä täällä kauempaa kuin haluaa. Mutta koska kerran olen satulassa eikä herra piispalla ole kiirettä saada hevosensa takaisin, niin aion ratsastaa vielä tunnin ajan.'"

"Ja prioritar ratsasti tunnin ajan", hän sanoi. "Kokonaisen tunnin ajan, päivänpaisteessa, jokiniityn pehmeällä nurmikolla prioritar koetteli siipiään."

KESKIÖINEN KOHTAUS.

Hetken kuluttua hiipi kummankin silmiin katse, joka oli puolittain hymyä, puolittain kaihoisaa surua, mutta täysin luottavainen; katse, jonka toistaiseksi vain piispa osasi selittää.

"Ei suinkaan! Siitä päivästä asti, jolloin ensinnä saavuit tarinoinesi, tehden niin huolellisia kysymyksiä niin huolettomasti. Mutta älä ole vihoissasi itsellesi, Hugh. Uskollinen olet ollut miekankahvaasi myöten. Mutta — ei yksikään oikea rakastaja ole koskaan ollut diplomaatti! Sellaisia asioita, jotka merkitsevät enemmän kuin koko elämä, eivät vilpittömät sydämet voi salata teräviltä silmiltä."

"Seraphine, poikani, on ollut suureksi hyödyksi useissa keskusteluissa. Ei koskaan ennen vähäpätöisessä, pintapuolisessa, itsekkäässä elämässään ole Seraphine auttanut ketään niin epäitsekkäästi. Että sinä istuit täällä juuri nyt pitäen minua uskomattoman typeränä, juuri kun hartaimmin halusin esiintyä mahdollisimman vähätietoisena, siitä saan kiittää Seraphinen pöhöttyneitä kasvoja."

"Jalo herra!" huudahti ritari häpeän valtaamana. "Jalo herra! Mistä te tiesitte —"

"Rauhoitu, poikaseni! Älä kiusaa mieltäsi sillä. Eikö pyhään virkaani kuulu seurata Herrani jälkiä ja tutkia sydämen aivoituksia ja ajatuksia? Ja kunnioittaen vaiteliaisuutesi syitä, vieläpä hyväksyenkin ne minä olisin antanut sinun lähteä epäilemättä minun tietävän sen, mitä halusit pitää salassa, ellei asian laita olisi sellainen, että meidän on nyt yhdessä punnittava seuraavaa seikkaa: — kyhättyään tuon ilmeisesti ratkaisevan viestin prioritar on koetellut siipiään."

"Kunnianarvoisa isä!" hän sanoi, "luuletteko sen merkitsevän minulle toivoa?"

Worcesterin Symon mietti tätä kysymystä huolellisesti, istuen mieliasennossaan, huulet sormenpäätä vastaan painettuina.

Lopulta hän sanoi: "Luulen sen merkitsevän juuri sitä. Hänessä raivoaa taistelu sielullisen ja ruumiillisen, järjen ja vaiston, ajatuksen ja tunteen välillä. Tyyni tasaantunut mieli lähetti sinulle tuon lopullisen kiellon järkevän viestin. Tunteellinen ruumis, jossa väräjää ylitsekuohuva elämä, valmistautuu vaistomaisesti sen mahdollisuuden varalta, että olisi ratsastettava sinun kerallasi Warwickiin. Tämä saattaa vaa'an tasapainoon. Mutta lisäksi tulee vielä kolmas tekijä, joka on lopullisesti ratkaiseva asian. Siihen hän on alistuva; eikä häntä kykenisi silloin järkyttämään mikään, et sinä enkä minäkään, ei maailma eikä helvetti, eivät menneet, nykyiset eivätkä tulevaiset asiat."

Tällöin ritarin valtasi äkillinen tunnonvaiva. Hän alkoi ensimmäistä kertaa tajuta asian sellaisena, miltä sen täytyi näyttää piispasta ja nunnasta. Hänen oma itsepintainen ja päättäväinen itsekkyytensä hävetti häntä.

"Te olette ollut perin ystävällinen minua kohtaan, herra piispa", hän sanoi nöyrästi. "Te olette ollut kovin lempeä ja jalomielinen, kun teillä on epäilemättä ollut syytä tuntea suuttumusta."

Mutta piispa antoi katseensa vaipua kattohirsistä ja kohdisti ne kysyvästi tuijottaen Hugh d'Argentiin.

"Siksi että minä olen koettanut ja koetan yhä vielä houkutella prioritarta tekemään väärin."

Piispan kysyvään katseeseen tuli kirkkautta, joka melkein muuttui vievän ylenkatseen valoksi.

"Sinä — houkuttelisit häntä?" hän virkkoi. "Houkuttelisit häntä tekemään väärin! Sellaista miestä ei elä maailmassa, joka onnistuisi siinä! Hän ei tule luoksesi, ellei hän tiedä olevan oikeata tulla ja usko tekevänsä väärin jäädessään tulematta. Jos ajattelisin sinun houkuttelevan häntä, niin luuletko, että pysyttelisin syrjässä taistelua tarkastellen. Ei! Mutta minä pysyttelen syrjässä ja odotan, sillä välin kuin hän — joka näkee puhtaammin ja kirkkaammin ja astelee lähempänä Taivasta kuin sinä tai minä — tutkii, mikä on oikein, ja valiten sen hylkää väärän. Jos hän tulee vakuutetuksi siitä, että elämä sinun rinnallasi on Jumalan tahto — ja minä sanon sinulle vilpittömästi, että sen saa aikaan vain ihmeteko — silloin hän tulee luoksesi. Mutta hän ei tule luoksesi, ellei hän niin tehdessään valitse sitä, mikä hänen mielestään on vaikeampi osa."

"Vaikeampi osa!" huudahti ritari. "Unohdatte, jalo herra, että hän rakastaa minua."

"Vai unohdan?" vastasi piispa. "Oletko havainnut minut taipuisaksi unohtamaan? Juuri se seikka, että hän rakastaa sinua, on raskain paino sinua vastaan — tällä erää. Sellaiset naiset valtaa aina vaistomainen tunne, että sen, mikä olisi suloista, täytyy olla väärää ja kieltäymyksen vaikea polku on ainoa oikea tie. He eivät kiipeä Siionin kukkulalle kruunua tavoitellakseen. He kääntyvät ja suuntaavat kulkunsa Getsemanen kautta Ristinvuorelle varmoina siitä, että ainoastaan siten he voivat lopulta saavuttaa perintöosuutensa. Ja mitä me voimme siihen sanoa? Eivätkö he seuraa Jumalan Pojan jälkiä? Pelkään oman luontoni kääntyvän toiselle taholle. Minulla on taipumusta seurata kuningas Taavettia tai Salomoa kaikessa loistossaan, laulaen iloisia virsiä, Siionin vuoren palatsista Morian vuoren temppeliin. Kaikki, mikä on sopusointuista ääneltään, muodoltaan tai väriltään, tuntuu minusta hyvältä ja sen vuoksi oikealta. Mutta pitkät Italiassa vietetyt vuodet ovat kyllästäneet minut kauneuden palvonnalla, joka on erottamattomasti sekoittunut jumaluuden palvontaan. Minä epäilen omaa arvostelukykyäni, ja pahoin pelkään" — virkkoi prelaatti, jonka leppeä armeliaisuus oli voittanut niin monta ihmistä uskonnolle — "pahoin pelkään olevani kaikkea muuta kuin Kristuksen kaltainen. Mutta minä tunnen itsensäuhraamisen, kun havaitsen sen. Enkä minä varoita sinua sen vuoksi, että unohtaisin, vaan siksi että muistan."

Kun viimeiset sanat kajahtivat juhlallisina piispan huulilta, katkaisi hiljaisuuden ulkokellon äänekäs helinä. Sitten seurasi kiireisiä askeleita alhaalla pihamaalla, ikkunoissa heijastui soihtujen loimoa, ja porttia ryhdyttiin avaamaan.

Palatsin yläkerrassa sijaitsevan pitosalin toisessa päässä, vastapäätä ovea, oli ikkunoita, joista näki kartanolle.

Ritari astui erään avoimen ikkunan ääreen, nousi polvilleen korkealle seinäpenkille ja katsoi alas.

"Pihaan on ratsastanut hevosmies", hän sanoi, "ja ratsastanut kiiruusti. Hänen hevosensa on vaahdossa ja seisoo sieraimet levällään, huohottaen… Ratsastaja on käynyt sisään… Teidän väkenne, herra piispa, taluttaa pois ratsun." Ritari palasi paikalleen. "Oiva eläin! Luullakseni olisi parasta sekoittaa sen lämpimään appeeseen olutta."

Hän istui suorana kädet ristissä, lievä punerrus poskillaan, kuulostellen askeleita, joiden täytyi pian lähetä.

"Jalo herra, teidän sanansaattajanne on palannut ja pyytää päästä viipymättä puheillenne."

"Käske hänen käydä sisään", sanoi piispa tarttuen tuolin kädennojiin ja kumartuen eteenpäin.

Puolittain kääntyen kappalainen viittasi käsi koholla; sitten hän väistyi syrjään kiireisten askelten lähetessä.

Ovelle ilmestyi nuori mies, yllään ruskea ratsastuspuku, tomuisena ja matkan tuhrimana. Pysähtymättä munkkien tapaan tervehtimään tai polvistumaan hän eteni puolisenkymmentä askelta saliin, sieppasi sitten hatun päästään, seisahtui äkisti kantapäät lähekkäin ja kumarsi soturimaisesti isoa liettä kohti.

"Minä tuon Roomasta", hän sanoi — ja hänen äänensä kajahti huoneen halki — "Worcesterin lordipiispalle kirjeen Hänen Pyhyydeltään Paavilta."

Ritari hypähti seisoalleen. Piispa nousi ylevänä olentona purppurassaan ja kullassaan ja hänen korkean asemansa arvokkuus ilmeni hänessä viipymättä.

Täydellisen hiljaisuuden vallitessa hän ojensi oikean kätensä kirjettä kohti.

Tomuinen matkamies astui nopeasti eteenpäin, polvistui piispan eteen ja laski kirjeen hänen käsiinsä.

Kun piispa kohotti paavin kirjettä ja päätään kumartaen suuteli paavillista sinettiä, notkisti ritari toisen polvensa käsi miekankahvassa ja silmät maahan luotuina.

Niin vallitsi tuokion ajan hiljaisuus. Ojentaen mahtavan käsivartensa merten poikitse näytti Rooman yliherruus valtaansa englantilaisessa hallissa.

Sitten piispa laski kirjeen vähäiselle pöydälle, joka sijaitsi hänen oikealla puolellaan, istuutui ja viittasi molempia miehiä nousemaan.

"Olenko palannut ajoissa, kunnianarvoisa isä?" huudahti nuorukainen kiihkeänä. "Minä menettelin määräystenne mukaan. Kustannuksia ei säästetty. Vuokrasin parhaan aluksen, minkä tapasin, ja purjeet nostettiin tunnin kuluttua siitä, kuin laukkasin satamaan. Merimatka onnistui hyvin, ja kun minun onnistui hankkia vaihtohevosia pitkin koko tietä, niin jouduin Roomaan neljääkolmatta tuntia varemmin kuin olimme laskeneet. Ratsastin kaupunkiin auringonlaskussa; ja koska teidän nimenne ja sinettinne hankkivat minulle pääsyn kaikkialle, niin kirjeenne, jalo herra, oli Pyhän Isän käsissä, ennenkuin rusko oli häipynyt etäisiltä kukkuloilta.

"Kardinaali Ferrari piti minusta huolta kuin ruhtinaasta; ja totta puhuen pehmeä patja ja silkkipeitteet olivat tervetulleet vietettyäni monta koleata yötä Normandian ja Italian majataloissa. Ja kun olin kilpa-ajossa voittanut itse ajankin, niin arvelin voivani suoda itselleni pitkän yölevon.

"Mutta seuraavana aamuna, pian sen jälkeen kuin kyyhkyset alkoivat kuhertaa ja lennellä, minut herätettiin ja sain käskyn pitää kiirettä. Sitten, sillä välin kuin suurustin nauttien kaikenlaisia outoja ja maukkaita ruokalajeja marmoripihassa, missä suihkulähteet lirisivät ja viiniköynnökset kapusivat seiniä pitkin, kardinaali palasi saatuaan jo varemmin käskyn saapua Paavin makuusuojaan, missä Hänen Pyhyytensä vastaus oli valmiiksi sinetöitynä.

"Tämän jälkeen, herra piispa, minä en vitkastellut lähteä paluumatkalle; käytin vuoron perään samoja vaihtohevosia kuin menomatkallakin, kunnes laukkasin satamaan, missä aluksemme vartosi.

"Siellä tuli valitettavasti viivytys, ja olinpa silloin iloinen, etten ruvennut Roomassa nahjustelemaan. Sillä tuuli oli vastainen, kului muutama päivä, ennenkuin voimme nostaa purjeet, ja kun lopulta sain merimiehet taivutetuiksi lähtemään, yllätti meidät keskitiessä ankara myrsky, joka uhkasi repiä purjeet siekaleiksi ja kohottaen aluksen korkealle lennättää meidät kaikki perikatoon. Avutonna ja epätoivoisena, sillä merimiehet olivat menettäneet kaiken vallan, minä lupasin, että jos myrsky lientyisi ja me pääsisimme turvassa satamaan, niin antaisin — kun saan periä isäni maatilat Gloucestershiressä — kartanomme naapuriluostarin arvoisalle apotille niityn, joka on saanut hänet munkkeineen jo kauan rikkomaan kymmenettä käskyä ja muitakin käskyjä, koska sen halki virtaa taimenpuro, ja lihava taimen on apotin mieliruokaa illallispöydässä, eikä munkeista ole mikään niin hauskaa kuin maata vatsallaan kutitellen taimenia, kun ne lymyilevät viileissä onkaloissa puron äyräiden alla. Mutta kun isä yllättää munkit salaa kalastamasta, niin hän käy heidän taakseen, ja silloinkos heille tulee kiire päästä pystyyn — jos pääsevät! Muistellessani siellä keskellä merta syntejäni minä muistin juosseeni kertomaan isälle, että jos hän pitäisi kiirettä, niin hän tapaisi kelpo veljet mahallaan, hihat ylös käärittyinä, pää puron ylitse kurkottuen, varpaat syvälle turpeeseen kaivautuneina, syventyneinä taimenia kutkuttamaan. Sitten minä juoksin itse oikotietä, piilouduin pähkinäpensaikkoon ja katselin, kun isä harppasi niityn poikki, otti kiinni salakalastajat ja antoi heille aika selkäsaunan. Oma pilkallinen pojannauruni tuntui nyt ulvovan ja kirkuvan köysistössä. Ja niin minä lupasin, että jos myrsky lauhtuisi ja me pääsisimme turvassa satamaan, niin munkit saisivat niityn. Myrsky lauhtuikin ja me pääsimme satamaan — mutta mitä isä sanoo, sitä en totta tosiaan tiedä! Koska pelkäsin teille, jalo herra, koituvan harmia tästä onnettomasta viivytyksestä, minä ratsastin maihin jouduttuani niin nopeasti kuin oma kelpo ratsuni suinkin jaksoi. Olenko päässyt ajoissa perille?"

Piispa hymyili katsoessaan nuoren Roger de Berchelain sinisiin silmiin ja vilpittömään ulkomuotoon; tämä nuorukainen oli hartaudella antautunut hänen palvelukseensa. Tässä oli toinen, joka muisti näkemänsä kuvina, ja Worcesterin Symonia miellytti laukka ja kiire ja meren viima, joka oli pyyhältänyt huoneen halki hänen lähettiläänsä kiihkeässä nuoressa äänessä.

"Olet, poikani", sanoi piispa. "Etkä ole palannut vain ajoissa, vaan vieläpä kahta päivää varemminkin. Sen joutuisampaa lähettilästä olisi mahdoton löytää! Sekä valintani että luottamukseni osui tosiaankin oikeaan mieheen. Nyt sinun täytyy illastaa ja sitten laskeutua kylläkin tarpeelliseen lepoon, poikaseni; ja huomenna saat kertoa minulle, oliko pakko käyttää enemmän varoja kuin sinulle annoin."

Korottaen ääntään piispa kutsui saapuville kappalaisensa, jolloin tämä synkeä olento ilmestyi heti ovelle.

Piispa antoi määräyksiä Berchelain nuoren herran kestitsemiseksi ja lisäsi sitten: "Ja antakaa valaista kappeli, isä Benedict. Niin pian kuin aamurusko ilmestyy idästä, toimitan messun kiitokseksi siitä, että olen saanut kirjeen Pyhältä Isältä ja sanansaattajan terveenä takaisin. En tarvitse siinä teitä enkä muitakaan veljiä paitsi niitä, joilla sattuu olemaan valvontavuoro… Benedicite."

Nuori Roger polvistui hilpeänä ja suuteli piispan sormusta. Sitten hän nousi, pyyhkäisi sivulle hiussuortuvan, joka oli valahtanut otsalle, ja sanoi: "Kylpy, jalo herra, olisi vieläkin tervetulleempi kuin illallinen ja vuode. Minua hävettää, että olen saapunut näin kurjassa kunnossa teidän ja tämän jalon ritarin eteen", kumartaen Hugh d'Argentille.

"Mitäpä siitä", sanoi Hugh hymyillen ystävällisesti vastaan. "Moisella tapaa hankitut matkatahrat ovat paljoa kunniakkaampia kuin silkki ja hieno palttina. Toivoisin itse voivani käydä tänä yönä levolle niin paljon suorittaneena."

"Käy kylpemään, poika", sanoi piispa. "Silloin munkkini saavat aikaa kutkuttaa, pyydystää ja keittää taimenia sinulle illalliseksi! Ahaa, senkin nuori veijari! Mutta tuo niitty on Corban [Vanhan testamentin juutalaisten keskuudessa Jumalalle luvattu uhrilahja. - Suom.], muista se. Hyvää ruokahalua, hyvää yötä ja olkoon Herran siunaus sinun ylläsi."

PAAVIN LUPAKIRJA.

Kummallekin oli kuvaavaa, että he istuivat muutaman minuutin äänettömyyttä katkaisematta.

Sitten piispa kurkotti kättään, tarttui Roomasta saapuneeseen kääröön ja katsoi ritariin.

Hugh d'Argent nousi, astui ikkunan ääreen ja kumartui ulos hiljaiseen kesäyöhön.

Alhaalla kartanolla oli kaikki levossa. Isot portit olivat jälleen suljetut. Olikohan tuo höyryävä hevonen hangattu kuivaksi, peitetty loimella ja saanut lämmintä apetta, johon oli kaadettu olutta?

Hän saattoi kuulla piispan kehittävän auki pergamenttikäärön, joka ratisi.

Kuu, joka oli ensimmäisellä neljänneksellään, purjehti ylhäisissä taivaissa. P. Marian kirkon tornit kuvastuivat mustina taivasta vastaan.

Palatsi sijaitsi samalla puolen tuomiokirkkoa kuin kaupungin pääkatu, siitä ulottui tie suoraan ulkoportille, Tithingiin ja Valkoisten sisarten nunnaluostariin Whytstonessa. Kuinka omituista oli ajatella, että hänen allaan oli tuo peninkulman pituinen pimeä käytävä; että juuri palatsin alla, niin lähellä tuomiokirkkoa, he kaksi olivat yhdessä kulkien tietäneet merkillisen toivioretkensä olevan päättymäisillään. Mutta silloin —

Kuinka vapaana hopeinen kuu purjehti myrskyisellä taivaalla, aivan kuin ylevät kasvot, jotka levollisina pilkistävät tuon tuostakin esiin hämmentävien ajatusten ja epäilysten keskeltä.

Kahdessa yössä kuu ennättäisi kehittyä melkein täydeksi. Ratsastaisiko hän silloin Warwickiin yksinään vai olisiko hänellä toinen rinnallaan?

Kuten piispa oli sanonut, hän oli kertonut Moran ratsastaneen kaiken päivää kuin lintuna liidellen pitkin ketoja. Mutta nyt hän kuvitteli kernaimmin hänen ratsastavan Ikonin selässä jokiniityllä huntu perässä liehuen, "kasvoillaan tarkoitusperäisen säteilyn valo".

Ah, tulisiko hän? Tulisiko hän vai jäisikö tulematta? Jäisikö hän tulematta vai tulisiko hän?

Jos kuu purjehtisi vapaaksi pilven takaa, ennenkuin hän ennättäisi laskea kahteentoista, silloin Mora tulisi.

Mutta kymmenen tullessa piispa kutsui: "Hugh!" ja kääntyen ikkunan äärestä ritari vastasi kutsuun.

Piispa piteli kädessään paavin kirjettä ja myöskin jotain viralliselta näyttävää asiakirjaa, josta riippui joukko sinettejä.

"Tämä koskee läheisesti sinua, poikani", sanoi piispa hiukan liikutettuna ja laski pergamentin ritarin käsiin.

Hugh d'Argent olisi voinut lukea sen sisällyksen piispan tuolin vieressä palavan vahakynttilän valossa. Mutta jokin vaisto, jota hän ei olisi kyennyt selittämään, sai hänet viemään sen pöydälle salin keskustaan, missä vielä paloi neljä vahakynttilää. Hän seisoi siinä lukien asiakirjaa selin piispaan kääntyneenä, pää kumartuneena lähelle kynttiläin liekkiä.

Kerran, kahdesti, kolmasti ritari luki sen, ennenkuin hänen sekaantuneet aivonsa käsittivät sen täydellisesti. Ja kuitenkin se oli selvä ja ymmärrettävä — paavin allekirjoittama ja paavillisella sinetillä varustettu lupakirja, joka vapautti Moran, Norellen kreivittären kaikista valoista ja lupauksista, jotka hän oli tehnyt ja antanut liittyessään Worcesterin Valkoisten sisarten nunnaluostariin Whytstonessa, Clainesin seurakunnassa, ja myöhemmin tullessaan samaisen nunnaluostarin priorittareksi; ja vielä ilmoitettiin, että tämä täysi vapautus suotiin hänelle, koska Hänen Pyhyytensä tietoon oli tullut, että mainittu jalo nainen oli antautunut luostarielämään erään kurjan ja ilkeän juonen tähden, jonka tarkoituksena oli riistää häneltä linna ja kartanot ja erottaa hänet eräästä urheasta ritarista, joka oli hänen kihlattunsa ja siihen aikaan taisteli Pyhällä maalla.

Lisäksi asiakirja valtuutti Symonin, Worcesterin piispan, tai hänen nimittämänsä papin yhdistämään avioliiton siteillä ristiretkeläis-ritari Hugh d'Argentin sekä Mora de Norellen, Worcesterin Valkoisten sisarten entisen priorittaren.

Ritari kävi takaisin lieden luo ja seisoi piispan edessä pergamentti kädessään.

Worcesterin Symon hymyili. "Et ensinkään, poikani. Ei suinkaan yksikään sinun unistasi ole koskaan ollut Hänen Pyhyytensä allekirjoittama tai kantanut Vatikaanin suurta sinettiä! Sinun pitelemäsi asiakirja riittää vastaukseksi kaikkiin kysymyksiin ja takaa vaimollesi entisen aseman hovissa ja täyden arvon ulkomaailmassa — jos häntä haluttaisi palata siihen.

"Mutta tekeekö hän sen tai ei, se ei ole niitä kysymyksiä, joista kirkko haluaisi lausua ratkaisevan tai edes vaikuttavan mielipiteensä; ja Pyhä Isä lisää minulle lähettämässään kirjeessä erinäisiä tärkeitä ohjeita.

"Ensiksikin: että priorittaren on omasta halustaan ja päätöksestään, vapaana kaikesta sopimattomasta painostuksesta ulkoapäin, luovuttava virastaan ja hyväksyttävä tämä erivapautus, joka päästää hänet valastaan.

"Toiseksi: että hänen on poistuttava nunnaluostarista ja sen seutuvilta salaisesti; jos se käy päinsä, esiintyen uudessa asemassaan, sinun vaimonasi, ihmisten erikoisesti utelematta, mistä hän on peräisin.

"Kolmanneksi: että kun hänen poistumisensa tulee tiettäväksi luostarissa, minulla on valta juhlallisesti ilmoittaa, että hän on siirretty minun toimestani salaisesti, Pyhän Isän tietäen ja suostumuksella, erääseen paikkaan, missä häntä tarvitaan korkeampiin tehtäviin."

Piispa hymyili lausuessaan viimeiset sanat. Hänen silmistään kuvastui voitonriemua.

Ritari näytti yhä siltä, kuin tuntisi hän vain näkevänsä unta; mutta hänen kasvoillaan väikkyi suuri odotuksen ilo.

"Jalo herra", hän huudahti riemukkaasti, "mitä uutisia meillä onkaan hänelle! Lähetättekö ne aamulla vai viettekö ne itse hänelle?"

"En tiedä", hän vastasi verkkaan; "en tiedä, tokko vien tai lähetänkään niitä."

"Mutta, jalo herra, totta kai! Se hälventää kaikki epäilykset, ratkaisee kaikki kysymykset, poistaa kaikki vaikeudet —"

"Vaiti, vaiti!" huudahti piispa. "Hyvä Jumala, mies! Rohkenenko vihkiä sinut naiseen, jota tunnet niin vähän? Tätä kysymystä harkitessaan ei prioritar ole silmänräpäyksenkään aikaa ajatellut sitä, mitä Kirkko tai Valtio sanoisi tai tekisi. Hänelle asia on yksinkertaisempi, suorempi, täysin vapaa säännöksistä ja dogmeista: 'Teenkö siinä oikein vaiko väärin? Onko Jumalan tahdon mukaista, että menettelen niin?'"

"Mutta jos te, herra piispa, kerrotte hänelle Pyhän Isän vapautusluvasta, mitä hän on silloin sanova?"

"Mitä hän on silloin sanova?" Worcesterin Symon nauroi pehmeästi, ikäänkuin jokin seikka olisi liikuttanut jotakin erinomaisen herkkää muistoa. "Varmaankin hän sanoo: 'Te saatte minut kummastumaan, herra piispa! Totta puhuen, herra piispa, te saatte minut kummastumaan! Hänen Pyhyytensä Paavi saattaa hyvinkin vallita Roomassa; te, herra piispa, vallitsette tämän hiippakunnan kaupungeissa; mutta minä määrään tässä nunnaluostarissa, ja niin kauan kuin minä täällä määrään, ei sellaista saa koskaan tapahtua!'"

Piispa hykersi hiljaa käsiään, kuten hänen tapansa oli, milloin jokin muisto tuotti hänelle suurta mielihyvää.

"Varmaankin puhuisi prioritar täten, rakas ritari, jos olisin kyllin typerä paiskatakseni hänen eteensä tämän verrattoman kallisarvoisen pergamentin. Ja kuitenkin — enpä tiedä. Saattaisi olla viisasta lähettää se tai näyttää pitemmittä selityksittä, pelkästään vain siksi, että hän näkisi, kuinka voimakkaasti itse Pyhän Isänkin mieleen on vaikuttanut tämän tapauksen täysi tuntemus."

"Jalo herra", sanoi ritari perin vakavana, "kuinka tämä täysi tuntemus on tullut Hänen Pyhyytensä tietoon Roomaan?"

"Kun sinä ensinnä saavuit luokseni", vastasi piispa, "ja kerroit tuon surullisen tarinan vääryydestä ja petoksesta, niin tiesin, että jos voittaisit Moran puolellesi, silloin meillä täytyisi olla täysi valta vihkiä teidät ja palauttaa hänet maailmaan, muutoin voisi koitua surua ja paljo koettelemuksia hänelle ja kenties vaaroja teille. Sen vuoksi päätin aikaa tuhlaamatta esittää koko asian paaville itselleen. Tunnen Pyhän Isän hyvin; hänen avomielisyytensä, hänen laupeutensa ja ystävällisyytensä, hänen lujan halunsa menetellä oikein ja rakastaa armeliaisuutta. Sitä paitsi meidän ystävyyssuhteemme on sellainen, ettei hän hevillä epäisi minun pyyntöäni. Myöskin hän olisi lempeytensä vuoksi taipuvainen ottamaan ohjeekseen minun arvosteluni.

"Niin pian kuin siis tiesin kaikki yksityiskohdat, sekä sinun kertomasi että varemmin tietämäni ja kaikki, minkä itse sain kummaltakin ongituksi, lähetin sanan nuorelle Roger de Berchelaille, jonka älyyn ja uskollisuuteen saatoin huoletta luottaa, annoin hänelle riittävästi varoja ruokaan ja asuntoon, ratsuihin ja aluksiin, jotta hän voisi suorittaa matkan mahdollisimman lyhyessä ajassa, ja lähetin hänet Roomaan viemään kirjallista selontekoa koko asiasta Hänen Pyhyydelleen Paaville."

Tämän puheen aikana ritari seisoi katse kysyvästi kiintyneenä piispan kasvoihin.

Sitten hän sanoi: "Jalo herra, moinen ystävällisyys käy yli ymmärryksen. Että te kuuntelitte kärsivällisesti, kun kerroin teille tarinani, sekin oli jo paljo. Että te vaieten myönsitte minulle tilaisuuden päästä puheisiin morsiameni kanssa, se oli vieläkin enemmän. Mutta että kaiken aikaa, kun minä uskoin teille asian puolittain eikä Mora uskonut yhtään mitään, te olette uurastanut, käyttänyt varojanne, suunnitellut meidän hyväksemme, antautuen vielä siihenkin vaaraan, että Pyhä Isä olisi käyttänyt väärin teidän mielenne jalouden! Kaiken tämän te olette tehnyt Moran ja minun hyväksi! Että te olitte, kuten itse kerroitte, usein vieraana lapsuuteni kodissa pitäen vanhempiani suuressa arvossa, se voi kyllä selittää sen suurenmoisen ystävällisyyden, jolla minut otitte vastaan. Mutta tämä jalomielisyys — tämä ihmeellinen hyvyys — minä olen ihmeissäni, ymmälläni! Että te ryhtyisitte niin suureen työhön toimittaaksenne minulle mahdollisuuden naida priorittaren — se käy yli ymmärryksen!"

Kun Hugh d'Argent herkesi puhumasta, ei Worcesterin Symon ryhtynyt heti vastaamaan. Hän istui katsellen tuleen, hypistellen vasemmalla kädellä kultaristiä rinnallaan ja rummuttaen oikean käden sormilla puuhun leikattua leijonanpäätä, joka muodosti hänen tuolinsa kädennojan.

Tuntui siltä, kuin piispa olisi äkkiä käynyt levottomaksi ritarin kiitollisuudesta; tai ikäänkuin hänessä olisi herännyt jokin ajatussarja, jota hän ei halunnut tuoda julki ja joka oli karkoitettava takaisin, ennenkuin hän antautui puhumaan.

Lopulta hän vastasi ritarille laskien kätensä ristiin ja katsellen yhä tuleen. Hänen ympärillään väikkyi jonkinlainen erillisyyden tuntu ikäänkuin näkymättömänä, mutta silti läpäisemättömänä kilpenä.

"Rakas Hugh, sinä aivan hukutat minut kiitollisuuteesi. Omasta mielestäni ei menettelyni tässä asiassa olisi kaivannut kiitoksia eikä selittelyjä. On olemassa tilaisuuksia, jolloin tehdessämme vähemmän kuin kaikkein parhaamme rikkoisimme kaikkea sitä vastaan, mitä pidämme pyhimpänä. Minusta on hyödyllisimmän määritelmän synnistä antanut pyhissä kirjoissa apostoli Pyhä Jaakoppi, käytännöllisin kaikista Jumalan innoittamista kirjoittajista, kun hän sanoo: 'Sille, joka osaa hyvää tehdä eikä sitä tee, sille se on syntiä.' Tiesin varsin selvästi, mitä 'hyvää' tässä asiassa oli tehtävä. Sen vuoksi en ansaitse mitään kiitollisuutta siitä, etten langennut laiminlyönnin syntiin.

"Myöskin, poikani, moni, joka näyttää ansaitsevan toisten kiitollisuuden, havaittaisiin siihen aivan ansiottomaksi, jos hänen vaikuttimiensa sisäinen totuus saataisiin täysin paljastetuksi.

"Minussa vallitsee melkeinpä intohimoinen halu, että kaikki hyvä saavuttaisi suurimman täydellisyytensä.

"Mahdollisesti minä kykenin paremmin ymmärtämään täydellisesti sinun tarinasi siitä syystä, että erään naisen rakkauden vuoksi viivyin seitsemän vuotta poissa tästä maasta peläten, että suuri rakkauteni, joka minut valtasi tahtomattani, saattaisi hänen tietoonsa tullen tuon nuoren sydämen, joka oli vielä tuore ja uinaileva, vastaamaan siihen. Ei ollut kysymystäkään siitä, että rikkoisin valani; enkä minä hyväksy lemmen-ystävyyttä miehen ja naisen kesken, milloin avioliitto ei ole mahdollinen. Se on parhaimmassakin tapauksessa itsekästä miehen puolelta. Se estää naista astumasta kuningaskuntaansa. Naisen kruununa on synnyttää lapsia rakastamalleen miehelle — ottaa paikkansa tämän kodissa vaimona ja äitinä. Mies, joka ei voi tarjota tätä, mutta on sen miehen tiellä, joka voi, hän on vaivainen ja arvoton lempijä."

Piispa vaikeni, avasi kätensä, siirti kiinteän katseensa tulesta ja nojausi taaksepäin tuolissaan. Kivi hänen sormuksessaan kimmelsi sinisenä, siinä oli niittypuron partaan lemmenkukkien väriä.

Hetken kuluttua hän katsahti äänettömään ritariin. Hänellä oli ystävällinen hymy pikemmin silmissään kuin huulillaan.

"Mahdollisesti tämä sydämen kurissa pitäminen — josta en muuten ole koskaan ennen puhunut — on tehnyt minut herkäksi ymmärtämään toisten miesten kärsimyksiä. Se saattaa myöskin selittää, minkä vuoksi minut aina valtaa suuri halu nähdä todella jalon naisen saavuttavan naisellisuutensa täyttymyksen.

"Minä palasin Englantiin vähän sen jälkeen kuin sinun morsiamesi oli liittynyt Whytstonen nunnaluostariin. Minut nimitettiin piispaksi tähän Worcesterin hiippakuntaan, jolloin jouduin hallitsemaan Valkoisia sisaria hengellisissä asioissa. Ystävyyssuhde priorittaren ja minun välillä on tuottanut minulle itselleni mielenkiintoa, hauskuutta ja todellista apua ja toivoakseni hänenkin laitansa on ollut sama. Luullakseni kerroin sinulle illallispöydässä, että monta vuotta sitten olin tavannut hänet hovissa, missä toimin kuningattaren rippi-isänä ja hänen hovinaistensa opettajana. Mutta priorittaren ja minun kesken ei ole koskaan viitattu tuohon varempaan tuttavuuteen. Epäilen, tokko hän tunsikaan sitä raihnaista, valkotukkaista prelaattia, joka saapui Italiasta, tuoksi voimakkaaksi partaniekka-papiksi, jonka hän oli tyttövuosinaan tuntenut nimellä" — piispa vaikeni ja katsoi kiinteästi ritariin — "isä Gervaise."

"Isä Gervaise!" huudahti Hugh d'Argent kohottaen kättään tehdäkseen ristinmerkin vainajaa mainittaessa, mutta hilliten tämän vaistomaisen liikkeen nähdessään jotain merkillistä noissa terävissä sinisissä silmissä. "Isä Gervaise, jalo herra, hukkui myrskyssä. Laiva joutui haaksirikkoon, eikä ketään sen väestä ole sen koommin tavattu."

Ritari puhui asiastaan vakuutettuna; mutta juuri hänen puhuessaan valtasi hänet hämmästyttävä totuus saaden hänet mykistymään. Äkkiä hän tiesi, minkä vuoksi piispan silmät olivat viipymättä voittaneet hänen pelottoman luottamuksensa. Niiden kirkkaasta syvyydestä oli katsellut häntä lapsuuden uskollinen ystävä. Usein hän oli etsiskellyt muististaan, kun piispa oli väittänyt tunteneensa hänet poikavuosina, ja oli kummastellut, ettei voinut laisinkaan muistaa Symonia vieraana vanhempiensa kodissa.

Nyt — tänä salaisuuden paljastumisen hetkenä — kuinka selvästi hän saattoikaan nähdä tuon kuuluisan papin, yllään ruskea kaapu, viitta ja hilkka, vyöllään köysi, pää kiireeltään paljaaksi ajettuna, leuassa ruskea parta, sandaalijalkaisena astelevan avarassa hallissa, seisovan asehuoneessa tai kiipeävän Cumberlandin kukkuloita käydäkseen Pyhän kummun kappelissa ja sen vierellä asustavan erakon vieraana.

Kuten käy lapsuuden muistelmissa, niin nytkin vähäisimmät, joutavimmatkin yksityiskohdat heräsivät eloon kirkkaina kuin kristalli. Nykyisyys oli unohtunut, tulevaisuuteen ei kiinnitetty huomiota tuon kaukaisen menneisyyden siirtyessä äkkiä niin viehättävän lähelle.

"Tosin laiva joutui haaksirikkoon, Hugh; tosin ei ketään, joka oli siinä purjehtinut, nähty sen koommin. Ja jos nyt kerron sinulle, että muuan uija kauvan ponnisteltuaan ajautui kallioiselle rannalle, poti monta viikkoa kuolemansairaana erään kalastajan matalassa majassa, nousi viimein vuoteesta entisen itsensä raihnaisena varjona huomatakseen tukkansa muuttuneen valkoiseksi tuona epätoivon yönä, havaitakseen ettei kukaan tuntenut hänen nimeään eikä asemaansa, että — jättäen isä Gervaisen tappioineen valtameren pohjaan — hän voi ajaa partansa ja matkata Roomaan minkä nimisenä vain halusi; jos kerron sinulle kaiken tämän, niin uskon sinulle salaisuuden, Hugh, jonka kaikkina näinä vuosina on tuntenut vain eräs toinen henkilö — Hänen Pyhyytensä Paavi."

"Isä!" huudahti ritari syvästi liikutettuna; "isä" — Sitten hänen äänensä murtui. Hän vaipui toiselle polvelleen piispan eteen ja ojensi tätä kohti ristityt kätensä.

"Mikä outo asia olikaan tapahtunut? Suuresti rakastettu ja kauan murehdittu henkilö oli noussut kuolleista; mutta se nainen, joka oli häntä parhaiten rakastanut ja eniten surrut, oli itse siirtynyt Varjojen Valtakuntaan eikä ollut enää täällä ihmettelemässä ja riemuitsemassa.

"Isä", sanoi Hugh, kun voi taasen luottaa ääneensä, "lausuessaan minulle viimeiset sanansa äiti puhui teistä. Lähdin hänen kamariinsa toivottamaan hänelle hyvää yötä, ja yhdessä me polvistuimme ristin ääreen. 'Toistakaamme', kuiskasi äiti, 'nuo pyhät lohdutuksen sanat, joita isä Gervaise aina käski katuvaisten käyttää polvistuessaan kuolevan Lunastajan eteen.' 'Äiti', minä sanoin, 'en tunne niitä.' 'Sinä olit niin nuori, poikani', sanoi hän, 'kun isä Gervaise oli viimeksi meidän parissamme.' 'Lausu minulle ne sanat', minä sanoin; 'tahtoisin kernaasti oppia ne sinun huuliltasi:' Silloin, kohottaen katseensa kuolleen Kristuksen puoleen, äiti virkkoi äänessään syvä kunnioitus ja harras ilo kasvoillaan: 'Hän — elää — ainiaan — ollakseen meidän välimiehenämme.' Ja uuden päivän sarastaessa hänen henkensä oli poistunut."

"Poikani", hän sanoi, "kaikista minun tuntemistani naisista oli sinun lempeällä äidilläsi kaunein ja hurskain luonne. Kunpa hänen kaltaisiaan olisi useampia meidän brittiläis-kodeissamme."

"Isä", sanoi Hugh murtuneella äänellä, "tiesittekö, kuinka paljo hänellä oli kestettävää? Isän hurjat riidat kaikkien kanssa eristivät hänet viimein täydelliseen yksinäisyyteen. Isän viha Pyhää Kirkkoa kohtaan ja se ylenkatse, millä hän kohteli pappeja, riisti äidiltä teidän vierailujenne tarjoaman lohdutuksen. Isän iänikuinen riita jaarli Eustace de Norellen kanssa oli syynä siihen, etteivät perheemme saaneet seurustella keskenään, vaikka asuimmekin kolmen tunnin ratsastusmatkan päässä toisistamme. En ollut koskaan käynyt Norellen linnassa, ennenkuin saavuin etelästä tuoden kuninkaalta viestin Moralle. Eikä Mora ole vielä tähän päivään saakka ollut koskaan minun kotini kartanollakaan! Kun me menimme kihloihin, en uskaltanut ilmoittaa sitä vanhemmilleni — vaikka jaarli Eustace ja hänen kreivittärensä olivatkin molemmat kuolleet — jotta isän kiukku ei kohdistuisi Moraan minun lähdettyäni. Uutinen hänen kuolemastaan, joka ennätti kuuluviini kaukaisessa maassa, saattoi minut kotiin. Ja kodilta se tuntuikin vihdoin viimeinkin! Rauhaa ja tyytyväisyyttä siellä, missä aina oli ollut levottomuutta ja ahdistusta. Isä, kerron tämän teille, koska tiedän lempeän äitini pelänneen, että te ette ymmärtäneet, vaan mahdollisesti ajattelitte hänen lakanneen rakastamasta teitä."

"Voi, miksi", huudahti Hugh äkillisen kiihtymyksen valtaamana, "miksi pitää naisen koko elämän tuhoutua ja toisten elämän muuttua synkäksi ja murheelliseksi sen vuoksi, että kiivas, äreä, oikullinen —"

"Vaiti, poika!" virkkoi piispa nopeasti. "Sinä puhut isästäsi, ja mainitset vainajia. Elävissä kuolee jotakin aina kun he puhuvat pahaa kuolleista. Tunsin isäsi; ja vaikka hän ei rakastanutkaan minua, niin rehellinen ollakseni minun täytyy sanoa hänestä: Sir Hugo oli kelpo mies, suora ja kunnian mies. Hän kantoi kilpeään tahrattomana. Jos hän oli ystäväinsä pelkäämä, niin pelkäsivätpä häntä vihollisetkin. Urhoollinen hän oli ja peloton — yhtä hän oli vailla; ja usein ne, jotka ovat juuri yhtä vailla, ovat vailla kaikkea.

"Hugo d'Argent ei tuntenut rakkautta kanssaihmisiään kohtaan. Ihmisen hän kohtasi otsa rypyssä; kaikki inhimillinen herätti hänessä vastenmielisyyttä. Katsella samaa maisemaa, hengittää samaa ilmaa, astella saman maan päällä kuin hän, se merkitsi samaa kuin seistä hänen tiellään ja sytyttää hänessä vihaa. Mutta töykeällä, äreällä tavallaan hän rakasti kuitenkin vaimoaan ja pikku poikaansa. Eikä hän ollut laisinkaan omahyväinen. Hän tajusi olevansa itsensä pahin vihollinen. Jotta emme joutuisi tähän ansaan, meidän on hyvä joka päivä rukoilla: 'Oi, Ihmiskunnan Rakastaja, suo minun rakastaa kanssaihmisiäni, kunnioittaa heitä, kunnes he osoittautuvat arvottomiksi, luottaa heihin, kunnes he osoittautuvat uskottomiksi, ja aina odottaa heiltä parempaa kuin itseltäni, ajatella parempaa heistä kuin itsestäni ajattelen.' Käykäämme elämän halki, poikani, etsien hyvää toisissa, ei pahaa; me voimme menettää hyvän, ellemme sitä etsi; paha on valitettavasti kylläkin pian löytävä meidät etsimättämmekin."

"Isä", hän sanoi, "kottarainen' Muistatteko kottaraisen, jonka me kaksi löysimme metsästä siipi murtuneena ja kannoimme kotiin; ja te paransitte sen siiven ja kesytitte sen ja opetitte sen sanomaan 'Hugh! Hugh!' Ja pian kottarainen sanoikin, nähdessään minun tulevan: 'Hugh! Hugh!' Muistatteko, isä?"

"Muistan", virkkoi piispa. "Näen sinun nyt käyvän kartanon poikki leipää ja lihaa kädessäsi — pikku poikanen, paljain päin päivänpaisteessa, hehkuen mielihyvästä, kun kottarainen juoksi sinua vastaan huutaen 'Hugh!'"

"Niinpä kuulkaa, rakas isä. (Voi, kuinka usein minua on haluttanut kertoa teille tämä!) Pian sen jälkeen kuin te olitte lähtenyt, minä sain tuolta kottaraiselta ankaran opetuksen. Varttuen voimiltaan se poistui eräänä päivänä kartanolta, juoksi ruoka-aitan kautta ja pääsi puutarhaan. Minä perässä viheltäen ja tarkaten. Lintu ihastui kovin huomatessaan joutuneensa nurmikolle. Oli satanut. Ruoho oli märkää. Hetken kuluttua liukui mato ripeästi esiin reiästään. Kottarainen juoksi madon luo nimittäen sitä 'Hugh'ksi. 'Hugh! Hugh!' se huusi kiskoen matoa esiin maasta. 'Hugh! Hugh' ja nokki sitä, kun se makasi avutonna kiemurrellen. Huutaen siten vielä kerran 'Hugh!' se ahmaisi madon kitaansa. Minä seisoin sydän raskaana, sillä olin luullut kottaraisen rakastavan minua todellisella persoonallisella rakkaudella, kun se juoksi minua vastaan nimeäni huutaen. Mutta nyt tiesin, että se nimitti 'Hugh'ksi ruokaa, jota sille toin; ruokaahan se rakasti, ei minua. Olinkin iloissani, kun se siipien voimistuttua lensi tiehensä. Oikein sydäntäni viilsi kuullessani matoja, toukkia, etanoita, kaikkia nimitettävän 'Hugh'ksi!"

Piispa hymyili, sitten huoahti. "Pieni intoisa sydän parka", hän sanoi, "joka sai niin kovan opetuksen kenenkään tukematta! Mutta sellaisen opetuksen, poikaseni, saa ennemmin tai myöhemmin jokainen jalomielinen sydän kokea… Ja nyt jättäkäämme menneisyys kaikkine muistoilleen ja palatkaamme nykyisyyteen tarkastaaksemme epävarmaa tulevaisuutta. Myöskin, rakas ritari, minun täytyy pyytää sinua muistamaan yksinkin ollessamme, että vanha ystäväsi isä Gervaise ruskeassa asussaan makaa valtameren pohjassa; mutta uusi ystäväsi Worcesterin Symon on sijoittanut sinut pyrkimyksinesi varsin lähelle sydäntään."

Hugh tarttui siihen ja suuteli sitä tietäen, että tämä oli hänen jäähyväisensä isä Gervaiselle.

Piispa ei virkkanut mitään; mutta hänessä tapahtui merkillinen muutos.
Jälleen hän ojensi kättään.

"Kiitän teitä, jalo herra", hän sanoi, "suuresta luottamuksestanne minua kohtaan. Tahdon osoittaa ansainneeni sen." Näin sanoen hän palasi istuimelleen.

"Mistä me puhuimmekaan, rakas ritari, ennenkuin eksyimme tälle syrjäpolulle? Ah, jopa muistankin! Kerroin sinulle, että minut nimitettiin piispaksi tähän Worcesterin hiippakuntaan ja ettei prioritar luullakseni tuntenut minua henkilöksi, jonka hän oli tavannut monta vuotta takaperin."

"Havaitsin, että tuon ihanan tyttöajan herättämät odotukset olivat täyttyneet yli oman määränsä. Hän oli muuttunut; epäämättömät merkit osoittivat hänen saaneen käydä sulatusahjon lävitse; mutta puhdas kulta kestää tulessakin. Lujaluonteisuus, ylevä elämänkatsomus, lämmin hellyys toisia kohtaan oli kypsynyt ja kehittynyt. Eivät edes luostarielämään kuuluvat välttämättömät rajoitukset voineet laimentaa niitä suuria piirteitä — sekä älyllisiä että ruumiillisia — joiden mukaan Luonto oli hänet kaavaillut.

"Koetin olla ajattelematta hänestä muuta kuin sellaista, mitä on ajateltava hurskaasta naisesta, joka on tehnyt naimattomuuslupauksen. Mutta havaitessani hänet kuin luoduksi tekemään talon miehelle kodiksi, auttamaan häntä ylöspäin ja tulemaan itse oivallisten poikien ja tytärten äidiksi, minusta tuntui murheelliselta, että hyljätessään maailman syystä, jota ei missään suhteessa voinut pitää todellisena kutsumuksena, hän oli riistänyt itseltään sellaiset mahdollisuudet.

"Niin kuluivat vuodet Jumalan ja Kirkon tyynessä palveluksessa. Mutta olin aina tietoinen siitä, että kerran hän vielä joutuisi ratkaisutilanteeseen ja tarvitsisi silloin minua."

Hugh'n kasvot olivat varjossa. Mutta piispan häntä katsellessa välkkyivät rubiinit hänen rinnallaan tulen valossa, ikäänkuin jokin äkillinen ajatus olisi pannut ne voimakkaasti väräjämään.

Tämä näky sai piispan tyyneyden leimahtamaan lujaksi päätökseksi, ikäänkuin miekka olisi ripeästi vedetty huotrastaan. Se oli ripeä ja voimakas; se tuntui erottavan toisistaan sielun ja hengen, luut ja ytimen ja paljastamaan sydämen ajatukset ja aivoitukset. Ja ennenkuin tuo kaksiteräinen säilä pääsi jälleen kätkeytymään huotraansa, piispa puhkesi joutuisasti puhumaan.

"Sen vuoksi, rakas Hugh, kun sinä esitit tarinasi vääryydestä ja petoksesta, silloin aivan tietämättäsi jokainen sana, minkä morsiamestasi lausuit, paljasti hänet miehelle, joka oli rakastanut häntä sinun ollessasi vielä nuorukainen, jolla oli kannukset voitettavina ja koko elämä edessäsi.

"Sinun tulosi ja merkillinen tarinasi oli minun mielestäni hänelle ihmeellinen mahdollisuus saavuttaa tuo täydellisempi kehitys, johon tiesin hänet niin perin pohjin sopivaksi.

"Oli todellakin tuntunut kohtalon ivalta, että sillä välin kuin minä olin paennut ja elänyt maanpaossa, jotta läsnäoloni ei pidättäisi häntä avioliitosta, oli toisten petollisuus pakottanut hänet aviottomuuteen.

"Sillä välin kuin sinä siis minun hiljaisella suostumuksellani ryhdyit toimimaan omalla tavallasi, minä lähetin Roomaan sanansaattajani viemään Pyhälle Isälle täyden selonteon kaikesta, pyytämään vapautusta valasta, joka oli tehty petoksen johdosta, ja pyytämään lupaa saada liittää avioliiton pyhällä sakramentilla yhteen nämä kauan erotetut lempivät; ja samalla vakuutin, ettei siitä syntyisi mitään häväistystä luostarissa sen enempää kuin Worcesterin kaupungissakaan.

"Kuten näit, on sanansaattajani palannut tänä iltana; ja nyt meillä on turvanamme Hänen Pyhyyteensä täysi suostumus, jos nimittäin prioritar omasta vapaasta tahdostaan haluaa luopua siitä korkeasta asemasta, minkä hän on pyhässä kutsumuksessaan saavuttanut ja tulla sinun omaksesi."

Ritari nousi vitkaan seisoalleen. Ensin hän seisoi äänetönnä. Sitten hän puhui tyynellä arvokkuudella, joka todisti hänen ansainneen piispan luottamuksen.

"Minä kunnioitan teitä suuresti, jalo herra", hän sanoi; "ja jos ikämme ja asemamme olisivat toisenlaiset, niin että voisimme taistella rakastamastamme naisesta, olisin ylpeä saadessani mitellä miekkoja kanssanne."

Piispa istui katsellen tuleen. Herkän suun pielissä häivähti lievä hymy. Ne taistelut, joita hän oli suorittanut rakastamansa naisen vuoksi, olivat olleet ankarampaa laatua kuin ritarimiekkain mittely.

"Syvästi kiitollinen olen teille, kunnianarvoisa isä, kaikesta mitä olette tehnyt; ja vieläkin enemmän siitä, mitä ette ole tehnyt. Moran tapasin kuuden vuoden kuluttua siitä, kun hän oli ensi kertaa oleskellut hovissa, tapasin hänet, rakastuin häneen ja voitin hänet omakseni; ja hyvin tietäen, että se suloinen rakkaus, jonka hän minulle soi, oli rakkautta, josta ei yksikään mies ollut riistänyt kukkaa."

Nuo ystävälliset ja perin kirkkaat silmät pysyivät yhä tuleen kohdistuneina. Tuntuiko piispasta vaikealta ajatella, että hänen elämänsä salaisuus oli nyt hänen omasta toimestaan siirtynyt toisenkin säilytettäväksi?

Hugh siirtyi askeleen lähemmäksi. "Ja syvästi rakastan teitä, kunnianarvoisa isä, ihmeellisestä hyvyydestänne häntä kohtaan ja — hänen tähtensä minua kohtaan. Ja rukoilen taivasta", lisäsi Hugh d'Argent yksinkertaisesti, "että jos hän tulee omakseni, hän ei saisi koskaan tietää voittaneensa kerran sellaisen miehen rakkauden, joka on niin paljoa parempi sitä miestä, joka on saanut hänen lempensä."

Näin sanoen ritari notkisti toisen polvensa ja suuteli nöyrästi piispan kaavun lievettä.

"Poikani", hän virkkoi, "yhdessähän me toivomme hänelle onnea ja korkeinta hyvää. Lopulta on kuitenkin annettava Jumalan ja hänen oman puhtaan sydämensä ohjata hänen jalkansa rauhan tielle."

"Idän puolella alkaa ruskottaa. Aamu on tulossa. Lähde kanssani, Hugh, kappeliin. Me rukoilemme Hänen Pyhyytensä puolesta kiittäen hänen armollisesta kirjeestään ja luvastaan; me ylistämme Jumalaa sanansaattajani onnellisen paluun johdosta. Mutta me tahdomme myöskin hartaasti anoa, että prioritar saa nähdä tämän tienhaaran kirkkaassa valossa ja että aikeemme saatetaan onnelliseen päätökseen."

Hetken kuluttua ritari lepäsi yksinään polvillaan himmeästi valaistussa kappelissa. Pääalttarilla, kaukana, hämärän kietomana, pappisvirkansa ylimpään tehtävään syventyneenä seisoi piispa messua toimittaen.

Ja tuon uuden päivän kalpeassa koitossa valvoi nainen, jonka puolesta sekä ritari että piispa rukoilivat, kammiossaan madonnan alttarin ääressä.

"Siunattu Neitsyt", hän sanoi, "sinä joka rakastit Pyhää Jooseppia, ollen hänen kihlattunsa, mutta kuitenkin säilyit pyhitettynä Herralle ja Hänen tarkoitukselleen — oi, luo minuun voimaa karkoittaakseni mielestäni tämän alituisen kärsimyksen ajatellessani häntä, hänen kärsimyksiään, jolle muinoin lupasin uskollisuutta, pyhittääkseni itseni kokonaan Herrani palvelukseen."

Ja kädet ristissä rinnoillaan ja katse kohotettuna prioritar virkkoi: "Saata minut tuntemaan tie, jota minun on vaellettava; sillä minä kohotan sieluni Sinun puoleesi."

Aamuruskon hopeajuovat kalpenivat ilmoja halkovien kultasateiden vaikutuksesta — ne olivat nousevan auringon kirkkaita airuita.

Silloin kajahtivat luostarin puutarhasta pehmeinä ensimmäiset sävelet, kun punarinta-satakieli viritti kirkkaan, mutta suloisena kiirivän laulunsa.

MARY ANTONY JA PIISPA.

Sen illan jälkeisenä aamuna, jolloin piispan sanansaattaja oli palannut Roomasta, sattui vanha maallikkosisar Mary Antony kulkemaan luostarin pihamaan poikki, kun ulkoportilta kuului kovaa kolkutusta.

Kiiruhtaen luokse Mary Antony työnsi sisään kurkistavan portinvartijattaren, avasi itse luukun ja kurkisti ulos.

Portin edessä odotti lordi-piispa valkoisen ratsunsa selässä istuen ja seuralaisenaan veli Philip.

Mikä hämmästyttävä yllätys! Mikä onnellinen tapahtuma, ajatteli Antony eukko, että hän sattui olemaan saapuvilla moista tilannetta selvittämässä.

Piispa ei ollut koskaan käynyt nunnaluostarissa lähettämättä ennakolta sanansaattajaa tiedustamaan, voiko prioritar ottaa hänet vastaan, ja ilmoittamatta samalla määrähetken, jolloin aikoi saapua. Niin että kun iso portti oli avattu sepposen seljälleen ja piispa ratsasti kartanolle, prioritar seisoi portaikon yläpäässä häntä vastaan ottamassa seuralaisenaan äiti aliprioritar taempana seisoen ja toiset hurskaat sisaret polvillaan eteisessä. Mary Antony pysytteli tarkoin poissa näkyvistä, mutta sellaisessa paikassa, mistä kävi kurkisteleminen, koska hänestä oli hauskaa nähdä kunnianarvoisan äidin polvistuvan suutelemaan piispan sormusta ja nousevan viipymättä jälleen seisoalleen, niin että koko liikkeestä muodostui sulava syvä kumarrus. Ja sitten oli yhä kurkistelevasta Mary Antonysta edelleen hauskaa nähdä priorittaren nousevan avaraa kiviportaikkoa piispan kera kummankin osoittaessa toinen toiselleen kunnioittavaa kohteliaisuutta.

(Ihanimmissa unelmissaan taivaasta Mary Antony näki itsensä jasperi-istuimella katselemassa, kuinka kunnianarvoisa äiti ja mahtava lordi-piispa nousivat yhdessä loputtomia kultaportaita, kun sitä vastoin äiti alaprioritar ja sisar Mary Rebecca kurkistelivat mustan ristikon takaa jostain alhaalta käsin, mistä he näkivät varsin hyvin Mary Antonyn jasperi-istuimellaan, mutta eivät erottaneet vilaustakaan kultaportaista tai niistä säteilevistä olennoista, joiden kulkua hän itse tarkkasi.)

Niin kävi piispan tavallisesti vieraillessa, jolloin kaikki oli valmiina häntä vastaan ottamaan.

Mutta nyt piispa vartosi kenenkään odottamatta portin ulkopuolella, ja
Mary Antonyn oli ratkaistava tämä pulma.

Käskien portinvartijatarta avaamaan hän kiiruhti portaille… Mahdotonta oli kutsua kunnianarvoisaa äitiä ajoissa saapuville… Ei käynyt päinsä antaa lordi-piispan odottaa!… Juuri nyt pyörähtivät portinpuoliskot auki.

Lordi-piispa oli otettava vastaan. Ketään muuta ei ollut tekemässä sitä. Hänen oli itse otettava vastaan lordi-piispa!

Nähdessään piispan ratsastavan pihaan Ikonilla, siunaten ohi ajaessaan portinvartijatarta, hän muisti, kuinka oli itse ratsastanut pitkin jokiniittyä piispana. Nyt hänen oli esitettävä priorittaren osaa.

Ja niin tapahtui,-että kun piispa ratsasti ovelle ja laskeusi satulasta heittäen ohjakset veli Philipille, hän havaitsi edessään vanhan maallikkosisaren omituisen pikku olennon täyteen mittaansa suoristuneena ja ilmeisesti oman merkityksensä ja arvonsa tuntien.

Piispan ennättäessä eteiseen sisar polvistui ja suuteli hänen sormustaan. Sitten hän koetti nousta äkkiä, mutta ei onnistunutkaan siinä ja tarrautuen piispan käsiin huudahti: "Paholainen periköön vanhat polveni!"

Piispaa ei oltu koskaan ennen otettu vastaan moisin tervehdyksin!
Milloinkaan ennen ei maallikkosisar ollut suudellut hänen sormustaan!
Mutta muistaen kohtauksen, jolloin Antony eukko oli ratsastanut ketoa
pitkin Ikonilla, hän tajusi, että tämä esitti nyt priorittaren osaa.

"Hyvää päivää, arvoisa äiti", hän sanoi auttaen tämän pystyyn. "Henki on altis, tiedän sen, mutta teidän tapauksessanne ovat polvitaipeet heikot. Eikä ihmekään, sillä kauan ne ovat palvelleet teitä. Minunkin on vaikea nousta polviasennosta, ja kuitenkin ovat minun polveni kolmeakymmentä vuotta nuoremmat kuin teidän… Ei, en nouse kunnianarvoisan äidin kammioon, ennenkuin hänelle on ilmoitettu tulostani. Opastakaa minut puutarhaan ja antakaa minun odottaa siellä siimeksessä, sillä välin kuin käytte noutamassa hänet."

Perin ylpeänä yrityksensä onnistumisesta ja piispan hurmaavan alentuvaisuuden rohkaisemana Mary Antony opasti vieraan ruusukaariston kautta; ja luoden hänen kasvoihinsa salavihkaisia silmäyksiä huntunsa suojasta rohkeni toivoa, ettei olisi havaittavissa mitään sellaista, mikä voisi tuottaa ikävyyksiä tai huolta kunnianarvoisalle äidille.

Mary Antony tallusteli piispan rinnalla marjakuusien reunustamaa pitkää käytävää myöten, kun hän purki ilmoille tämän levottoman kysymyksen.

"Ei niin joutuin, sisar Antony", hän sanoi. "Pyydän teitä muistamaan ikäni ja hillitsemään askeleitanne. Minkä vuoksi odottaisitte ikävyyksiä tai huolta kunnianarvoisalle äidille?"

"Enhän minä odota mitään", vastasi Mary Antony; "en ole nähnyt mitään; en, ole kuullut mitään! Se oli kokonaan minun erehdykseni, kun laskin väärin herneeni. Sanoin sen kunnianarvoisalle äidille ja sain hänen mielensä rauhoittumaan, kun toin nähtäväksi kuusi hernettä sanoen löytäneeni laukustani kuusi hernettä viiden sijasta."

"Pysähdytäänpä tähän", sanoi piispa, "katselemaan tätä liljaa. Kuinka viehättäviä sen terälehdet ovat. Kuinka solakkana ja valkoisena se kuvastuu pensaikkoa vastaan. Minkä vuoksi teidän oli rauhoitettava kunnianarvoisan äidin mieltä, sisar Antony; tuomalla nähtäviksi kuusi hernettä?"

"Sen vuoksi", sanoi vanha maallikkosisar, "että kun olin paluumatkalla laskenut ne kaksikymmentä hurskasta sisarta, jotka olivat lähteneet iltamessuun, niin ohitseni kulkikin vielä yksi, joten niitä tuli yksikolmatta. Ja silloin minä juoksin ilmoittamaan kunnianarvoisalle äidille sanoen typeryydessäni, että pelkäsin sen yhdennenkolmatta olevan sisar Agathan, joka oli palannut elävien ilmoille oltuaan yli viidenkymmenen vuoden vainajain parissa. Monta kertaa olenkin juuri ennen päivänkoittoa kuullut hänen koputtavan pylväskäytävän ovelle; niin, monen monta kertaa — tap! tap! tap! Mutta hyödyttäisikö sitä avata nais-raukalle, jonka on auttanut käärinliinoihin lähes kuusikymmentä vuotta sitten? Niin että 'Koputa vain', minä sanon; 'koputa vain, sisar Agatha! Yritä Pyhän Pietarin luona Paratiisin portilla. Antony eukko on liian viisas päästääkseen sinua sisään."

"Mitä kunnianarvoisa äiti sanoi, kun te ilmoititte siitä yhdennestäkolmatta Valkoisesta sisaresta?" tiedusti piispa.

"Kunnianarvoisa äiti käski minun poistua, jotta saisi itse kohdata sisar Agathan haamun?"

Kerrassaan hämääntyneenä Mary Antony tunsi kielensä kangistuvan. Hän seisoi aivan kuin puutuneena ja tuijotti piispaan. Hänen ikenensä alkoivat kalista, ja hän puserti nystyröitään niitä vastaan kauhu ja pelko silmissään.

Piispa katseli tutkien noita säikähtyneitä vanhoja kasvoja ja luki niistä kaiken, minkä halusi tietää. Sitten hän hymyili ja tarttuen eukkoa leppeästi käsivarresta lähti astumaan edelleen marjakuusipensaikkojen keskitse.

"Sisar Antony", hän sanoi, ja hänen äänensä matala sävy tuntui kuin rauhalliselta soitolta vanhan Antonyn hämääntyneestä mielestä; "te ja minä, rakas sisar Antony, rakastamme kunnianarvoisaa äitiä niin vilpittömästi ja uskollisesti, että tekisimme mitä tahansa säästääksemme hänet tuokionkin tuskasta. Me tiedämme, kuinka jalo ja hyvä hän on ja että hän päättää aina oikein ja seuraa Pyhän Neitsyen ja kaikkien, pyhimysten jälkiä. Mutta on toisia, jotka eivät rakasta häntä kuten me eivätkä tunne häntä kuten me tunnemme; ja he voisivat tuomita hänet väärin. Sen vuoksi meidän ei sovi kertoa kenellekään, mitä me tiedämme — kuinka kunnianarvoisa äiti yksinään suoriutui tuosta vieraasta, joka ei ollut sisar Agathan haamu."

Mary Antony kurkisti piispaan. Hänen kasvoillaan oli suuren riemun valo. Hänen silmänsä olivat vapautuneet kauhun ilmeestä ja alkoivat vilkkua ovelasti.

"En tiedä mitään", hän sanoi. "En ole nähnyt mitään; en ole kuullut mitään."

"Saadaksenne hänet ajattelemaan, että ette ollut kuullut mitään, nähnyt, mitään ettekä tietänyt mitään."

"Uskollinen vanha sydän!" virkkoi piispa. "Mikä antoi sinulle tämän ajatuksen?"

"Meidän siunattu Neitsyemme, kun pyysin häntä valaisemaan vanhan
Antonyn järkeä."

Piispa huokasi. "Valaiskoon Pyhä Neitsyt sitä yhä edelleenkin", hän mutisi puolittain ääneen.

RAKKAUS EI VÄSY KOSKAAN.

Piispa vartosi prioritarta sillä kivipenkillä pyökkipuun alla, mistä punarinta-satakieli oli ryöstänyt herneen.

Kun tämä laskeutui portaita ja tuli nopeasti kohti, tajusi piispa heti oudon muutoksen tapahtuneen hänessä.

Oliko tuo ratsastus Ikonilla vapauttanut hänet verkoista, joihin hän oli tähän asti ollut sotkeutuneena?

Priorittaren ennättäessä luokse piispa tarttui häntä molemmista käsistä, jotta hän ei polvistuisi.

"Minut on jo otettu vastaan polvistuksin, tyttäreni", hän sanoi ja kuvasi vanhan Mary Antonyn omituista pikku olentoa tervehtimässä eteisen ovella.

Tällöin prioritar nauroi hilpeästi ja kertoi vuorostaan piispalle tällä samaisella paikalla sattuneen kohtauksen, jolloin vanha Antony oli näytellyt herneitään punarinta-satakielelle.

"Mitä herneitä?" tiedusti piispa ja sai siten kuulla koko tarinan noista viidestäkolmatta herneestä, jotka päivittäin laskettiin ja joista muutamat esittivät erinäisiä järjestön jäseniä. "Ja eräs iso valkoinen herne oli hienon ulkomuotonsa vuoksi valittu edustamaan minua itseäni", sanoi prioritar; "ja hyljeksien alaprioritarta ja sisar Mary Rebeccaa mestari Punarinta tupsahti alas ja ryösti minut mukaansa! Kuullessani hätähuutoja minä riensin tänne ja kuulin Mary Antonyn herjaavan satakieltä 'hurmepukuiseksi ritariksi' ja valittavan äänekkäästi minun ryöstöäni. Hänen kuvitelmansa muuttuvat hänelle todellisemmiksi kuin todellisuus."

"Uskollinen? Niin", virkkoi prioritar, "uskollinen ja rakastava. Mutta vasta äskettäin olen huomannut rakkauden huolellisuuden ja hartauden varjossa." Prioritar rypisti sileätä otsaansa luoden katseensa poispäin sämpyläsaksan puun lehvikköön. "Kuinka pian me unohdamme tällaisissa paikoissa pelkän muistonkin persoonallisen, inhimillisen rakkauden merkityksestä. Me totumme niin pian kohdistamaan ajatuksemme yksinomaan abstraktiseen tai jumalalliseen."

"Se on tappio", sanoi piispa. Hän kääntyi ja alkoi vitkaan astella pylväskäytävää kohti; "suuri tappio, tyttäreni. Ennenkuin siitä koituu teille korvaamaton tappio, sallisin kernaammin tuon rohkean hurmepukuisen ritarin kantavan teidät pois nopein siivin. Ennemmin punarinta-satakielen pesä, jos siinä asustaa rakkaus, kuin nunnaluostari täynnä kuolleita sydämiä."

Hän kuuli priorittaren hengähtävän äkisti, mutta ei antanut hänelle tilaisuutta puhua.

"'Ja nyt on jäljellä usko, toivo, rakkaus, nämä kolme'", puhui piispa; "'mutta suurin näistä on rakkaus.'"

He kulkivat pylväskäytävän halki. Prioritar kääntyi ovella jääden odottamaan, että piispa astuisi sisään ennen häntä.

"Tämä, herra piispa", hän virkkoi tehden ylevän liikkeen kädellään, "on Uskon ja Toivon tyyssija ja myöskin tuon jumalallisen Rakkauden, joka voittaa sekä Uskon että Toivon."

"Kuulkaa minua", sanoi piispa. "'Rakkaus kärsii kauan ja on lempeä; rakkaus ei kadehdi; rakkaus ei ylvästele eikä kerskaile; ei käyttäydy sopimattomasti; ei etsi omaansa; ei vihastu vähästä eikä ajattele pahaa; ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee totuudesta; kestää kaiken, uskoo kaiken, toivoo kaikkea, kestää kaiken. Rakkaus ei väsy koskaan.' Minun luullakseni", sanoi piispa leppeätä mietiskelyä ilmaisevalla äänellä astuessaan priorittaren kammioon, "apostoli puhui aivan inhimillisestä rakkaudesta; ja kuitenkin hän arvosti sen uskoa ja toivoa korkeammaksi."

"Ajatteletteko te yhä sisar Mary Seraphinea, herra piispa?" tiedusti prioritar, ja tämä kuuli hänen äänessään nousevan myrskyn kaukaisen kohun.

"En, rakas prioritar", vastasi piispa istuutuen espanjalaiseen tuoliin ja laskien hiippansa läheiselle pöydälle; "en puhu rakkaudesta omaa itseään kohtaan eikä sitä tee apostolikaan, jonka sanoja juuri toistin. Otaksun hänen kirjoittavan inhimillisestä rakkaudesta, joka on saanut pyhityksen, jota usko ja toivo kannattavat, mutta joka on näitä molempia suurempi; aivan samoin kuin lintu on siipiään suurempi, mutta ei voi kohota lentoon ilman niitä. Meillä täytyy olla uskoa, meillä täytyy olla toivoa; silloin poloinen maallinen rakkautemme voi kohota omahyväisyyden ja itsenautinnon alemmalta tasolta ja päästä niiden joukkoon, jotka ovat ikuisia."

Prioritar oli sijoittanut tuolinsa piispaa vastapäätä. Hän oli perin kalpea ja hänen huulensa vapisivat. Niin ankarasti hänen täytyi ponnistaa voimiaan puhuakseen tyynesti, että ääni kuului jyrkältä ja kovalta.

"Miksi puhumme maallisesta rakkaudesta, herra piispa, paikassa, missä kaikki maallinen rakkaus on hyljätty ja unohdettu?"

Havaiten huulten värisevän piispa ei kiinnittänyt huomiota äänen kovaan sävyyn, vaan vastasi varsin hellästi, vilpittömällä suoruudella, joka uhmasi kaikkea väittelyä:

NAISEN OMATUNTO.

"Hugh'n puolesta?" virkkoi prioritar. Ja sitten uudestaan epäilyksen sekaisen kummastuksen matalalla äänellä: "Hugh'n puolesta! Mitä te tiedätte Hugh'sta, herra piispa?"

Piispa katsoi kiinteästi priorittareen ja vastasi tavattoman vakavasti ja pontevasti:

"Tiedän sen, että rikkoessanne hänelle antamanne juhlallisen lupauksen te särjette perin jalon sydämen; ja jättämällä hänen kotinsa autioksi te ette riistä häneltä vain onnea, vaan myöskin hänen uskonsa. Miehet ovat taipuvaiset arvostamaan pyhää uskontoamme, ei sen teoriain mukaan, vaan pitäen silmällä miten se saa meidät menettelemään niihin nähden. Jos te tuomitsette Hugh'n istumaan lietensä ääressä vuodesta toiseen yksinäisenä, lapsettomana miehenä, silloin te karkoitatte Madonnan hänen kodistaan; jos te riistätte häneltä rakkautenne, niin pahoin pelkään, että riistätte häneltä myöskin uskon Jumalan rakkauteen. En sano, että asiain tuleekin olla näin; sanon vain, että sellainen tosiasia meillä on edessämme. Ja muistakaa — jalosukuisen miehen ja naisen kesken, joista kummallakin on puhdas kilpi ja kumpikin uskoo toisen kunnian perikuvaksi, ei rikottu lupaus ole mikään pikkuasia."

"Minä en rikkonut lupaustani", sanoi prioritar, "ennenkuin uskoin Hugh'n rikkoneen omansa. Olin kärsinyt ankaraa sydämen tuskaa ja nöyryytystä kuullessani hänen naineen serkkunsa Alfridan, ennenkuin päätin luopua maailmasta ja lähteä luostariin."

"Mutta Hugh ei nainut serkkuansa eikä ketään muutakaan naista", virkkoi piispa. "Hän pysyi teille uskollisena jokaisessa ajatuksessaan ja teossaan, vielä senkin jälkeen kuin hänkin oli kärsinyt ankaraa sydämen tuskaa sen vuoksi, että teidän oletettiin ruvenneen toisen kosijan puolisoksi."

"Sain kuulla totuuden vasta muutama päivä sitten", sanoi prioritar. "Seitsemän pitkää vuotta luulin Hugh'n pettäneen minut. Seitsemän pitkää vuotta luulin häntä toisen naisen puolisoksi ja opetin itseni unohtamaan jokaisen muiston entisestä hellyydestä."

"Te olitte kumpikin petoksen uhreja", virkkoi piispa. "Te olette molemmat saaneet kokea kovia. Te olette kumpikin toistenne tähden velvolliset korjaamaan, mikä vielä on korjattavissa."

"Seitsemän pyhää vuotta", sanoi prioritar lujasti, "olen ollut
Kristuksen morsian."

Prioritar halusi hartaasti osoittautua kuolleeksi kaikelle maalliselle rakkaudelle ja mielihalulle. Mutta joka kerta, kuin hän avasi huulensa vastatakseen, ilmestyi hänen sisäisen näkemyksensä kuvastimeen uusi kuva sulkien ne.

Hän näki käsi ojennettuna tarttuvansa Hugh'ta kädestä, kun he yhdessä olivat polvillaan Madonnan alttarin ääressä. Hän saattoi tuntea sykkivän elämän hyökynä virtaavan vierustoverin kädestä omaansa ja sitten ylöspäin turtuneeseen sydän poloiseen, saaden sen lepattamaan siipiään kuin häkkiin suljettu lintu.

Hän tunsi taasen lujana ja lohduttavana tuon väkevän käsivarren, johon hän nojausi, kun hän ja Hugh verkalleen astelivat pimeydessä äänettöminä rinnatusten.

Hän muisti jokaisen kerran, jolloin tottelevaisuus oli tuntunut omituisen suloiselta ja häntä oli viehättänyt Hugh'n käskyjen miehekäs jyrkkyys.

Hän näki Hugh'n polvillaan jalkainsa juuressa lyhdyn luomassa keltaisessa valokehässä. Hän tunsi hänen tukkansa paksuna ja pehmeänä sormiensa välissä.

Ja sitten — hän muisti tuon värähtävän nyyhkytyksen ja kaikkien raja-aitojen äkillisen murtumisen. He tarvitsivat toinen toiseltaan lohtua ja lievennystä tuskaansa. Sitten — antautumisen ihana hetki; noiden väkevien käsivarsien puserruksen tuottama huojennus; vuosien pituisten kärsimysten kaikkoaminen, kun hän tunsi Hugh'n huulien tapailevan omiaan ja taipui hänen janoavaan suudelmaansa.

Sitten vielä viimeinen kuva, kun Hugh kunnioittaen hänen toivomustaan, pikemmin tunnettua kuin ilmi lausuttua, oli päästänyt hänet vapaaksi ja poistunut enempää sanomatta tai koskematta tuohon himmeään harmaaseen valoon, joka väikkyi kuin helmenkarvainen aamunkoitto merellä — oli poistunut, kadonnut näkyvistä. Hän näki itsensä yksinäisyyteen jääneenä, raskaan oven hänen omien kättensä sulkemana erottaen heidät ikiajoiksi toisistaan. Hän näki itsensä makaamassa maan alla, pimeydessä ja autiudessa, kasvot kosteassa mullassa, missä Hugh'n jalat olivat seisoneet.

Ja prioritar kohotti katseensa, joka oli täynnä kärsimystä, moitetta ja tuskaa, mutta myöskin rohkeutta ja totuudellisuutta, ja vastasi yksinkertaisesti: "Voi, jalo herra, rakastan."

Sitä seuraava äänettömyys oli jännittynyttä sisäistä taistelua. Piispa kohdisti katseensa ristillä riippuvaan Lunastajaan, olennoituun itseuhraukseen, sillä välin kuin prioritar pyrki hillitsemään mielenliikutustaan.

Mutta prioritar oli päässyt oman mielensä herraksi, ja nuo leppeät sanat olivat hänelle kuin taisteluhaaste. Hän puki heti ylleen pyhän päättäväisyyden rintahaarniskan ja paljasti miekkansa.

"Herra piispa", hän sanoi, "te olette saanut minut tunnustamaan rakkauteni, mutta samalla te olette saanut minut tunnustamaan syntini. Nunnan ei sovi antautua sellaiseen rakkauteen, jota Hugh d'Argent yhä vielä haluaa saada osakseen minun puoleltani. Tuntikausia rukoilemalla ja valvomalla olen koettanut puhdistaa sieluani tahrasta, joka siihen tuli taipuessani — vaikkakin vain hetkiseksi — tämän miehen voimakkaaseen vaatimukseen, joka pyhyyttä solvaisevaan naamioilveilyyn turvautuen tunkeutui luostarimme pyhitetylle alueelle. En tiedä, kenet hän on lahjonut" — jatkoi prioritar luoden suuttuneen epäluulon katseen piispaan.

"Mutta tiedän, että jonkun vaikutusvaltaisen henkilön on täytynyt ummistaa silmänsä hänen juoneltaan, muutoin ei hän olisi voinut olla kryptassa yksinään vesper-messun aikana pukeutuakseen meidän asuumme ja liittyen palaavaan kulkueeseen päästä tänne luostariin. Ja jonkun täytyy yhä edelleen auttaa ja edistää hänen suunnitelmiaan, muutoin ei hän voisi, kuten hän itse kertoi minulle, oleskella joka päivä kryptassa yksinään juuri siihen aikaan, jolloin me kuljemme sitä tietä. Minua katkeroittaa, herra piispa, ajatellessani, että henkilö, jonka pitäisi tässä olla minun puolellani, asettuu minua vastaan."

"Totta puhuen, herra piispa", sanoi prioritar kohoten seisoalleen kookkaana ja suuttuneena, "minun tekisi melkein mieli unohtaa se kunnioitus, jota olen velvollinen osoittamaan teidän korkeata asemaanne kohtaan —"

"Ei käyttäydy sopimattomasti", mutisi Worcesterin Symon pannen hiipan päähänsä.

Prioritar käänsi selkänsä piispalle ja kävi ikkunan ääreen. Hän oli niin vihoissaan, että tunsi kyynelten kirveltävän silmiään. Mutta samalla hän tunsi peräti ristiriitaista halua polvistua tuon ihanan ja arvokkaan olennon eteen, nojata päätään piispan polviin ja purkaa sydämestään säälittävä tarinansa taisteluista, epäilyksistä ja ponnistuksista, viettelyksistä ja vaivoin saavutetusta voitosta, joka muodosti selonteon hänen viimeaikaisista öistään ja päivistään. Piispa oli ollut hänen uskollinen ystävänsä ja neuvojansa kaikkina näinä vuosina. Mutta nyt hän tiesi tämän ystävän asettuneen häntä vastaan taistelemaan, ja pelkäsi häntä vieläkin enemmän kuin Hugh'ta. Hugh kamppaili hänen tunteittensa kanssa; ja aistimusten tasolla hän tiesi oman tahtonsa lopulta pääsevän voitolle. Mutta piispa kamppaili hänen sielunsa kanssa, ja vanhuksen tyynen leppeyden takana oli älyn voima, joka hänen vähimmässäkään määrin väistyessään valtaisi hänet ja pitäisi hänet vallassaan kuin samettihansikkaaseen kätkeytyneet terässormet.

"Kunnianarvoisa isä", hän sanoi, "pyydän teitä suomaan anteeksi äkillisen suuttumukseni. Teiltähän minä odotan apua näinä vaikeina aikoina. Minua surettaa, että tuotan tuskaa ja pettymystä uljaalle ja jalolle ritarille, uskolliselle rakastajalle ja mitä vilpittömimmälle sydämelle. Mutta en voi palkita uskollisuutta uskottomuudella. Jos rikkoisin pyhän valani antautuakseni hänelle, en toisi kerallani siunausta hänen kotiinsa. Parempi tyhjäkin liesi, kuin sellainen missä kirous väijyy. Sitä paitsi emme voisi koskaan kestää siitä aiheutuvaa häväistystä. Minä joutuisin kaikkien kammoamaksi. Paavi itse julistaisi meidät varmaankin kiroukseen. Siitä koituisi loputonta murhetta minulle ja vaaroja Hugh'lle. Jo nämä syyt riittävät tekemään sen mahdottomaksi."

"Tyttäreni", hän sanoi, "kun Hugh kertoi minulle surullisen tarinansa petoksesta ja tappiostaan, ei hän suostunut ilmoittamaan minulle etsimänsä naisen nimeä, sanoi vain uskovansa, että tämä oli löydettävissä Worcesterin Valkoisten sisarten joukosta. Kun tiedustin nimeä, hän vastasi: 'Suojelen hänen nimeään, kuten suojelisin omaa kunniaani. Ellen voita häntä takaisin, jos hän pysyy minusta loitolla, niin että saan ratsastaa täältä yksinäni, silloin minun on ratsastettava tieheni jättämättä moitteen varjoakaan hänen puhtaaseen maineeseensa. Hänen nimensä on säilyvä iäti sydämessäni', sanoi Hugh, 'mutta ei yksikään sana minun suustani ole antava kenellekään aihetta liittää sitä rikottuun valaan tai hyljättyyn rakastajaan.' Kerron tämän teille, tyttäreni, jotta ette tuomitsisi väärin perin uskollista ritaria.

"Mutta uskollinen rakastaja ei ole koskaan ollut valtiomies. Hugh ei ollut puhellut kauaa kanssani, ennenkuin olin täysin selvillä tiestä. Muutama varovainen kysymys ratkaisi asian aivan epäämättömästi. Minkä jälkeen, rakas prioritar —"

Piispa vaikeni. Kävi äkkiä vaikeaksi jatkaa. Priorittaren kirkas katse oli kohdistunut häneen.

"Minkä jälkeen tajusin — että muuan varhainen unelmani voisi mahdollisesti toteutua. Tunsin Hugh'n poikana — Minussa vallitsee todellinen intohimo nähdä kaiken kehittyvän täydellisyyteensä — Lyhyesti sanoen, lähetin Roomaan sanansaattajan, joka vei Hänen Pyhyydelleen Paaville kirjeen, missä tein tarkoin selkoa koko asiasta. Eilen illalla sanansaattajani palasi tuoden Pyhältä Isältä kirjeen ja sen ohella tämän."

Kun hän luki ensimmäiset rivit, ilmestyi hänen kasvoilleen äkisti kummastuksen sijaan tyytymättömyyden ryppyjä.

"Mitä!" hän sanoi. "Nimi ja arvo, joista luovuin" tähän järjestöön liittyessäni! Kuka uskaltaa käyttää minusta nimitystä 'Mora, Norellen kreivitär'?"

"Vain hänen Pyhyytensä Paavi ja Worcesterin piispa", virkkoi piispa nöyrästi tarkoittamatta sitä priorittaren kuultavaksi. Eikä hän kiinnittänytkään huomiota tähän vastaukseen, sillä hänen sanansa olivat olleet suuttunut huudahdus pikemmin kuin kysymys.

Ja viimein, lukien kiireesti, hillitöntä suuttumusta ja mielipahaa ilmaisevalla äänellä: "'Valtuuttaa Symonin, Worcesterin piispan, tai hänen määräämänsä papin yhdistämään avioliiton pyhällä sakramentilla ristiretkeläis-ritarin Hugh d'Argentin sekä Mora de Norellen, Worcesterin Valkoisten sisarten entisen priorittaren.' Entisen priorittaren? Totta tosiaan, he ovat rohjenneet kirjoittaa siten! Entisen priorittaren! On todellakin syytä antaa heidän ymmärtää, että hän on prioritar nyt — ei johonkin aikaan, vaan nyt ja täällä!"

"Herra piispa, Kirkko näyttää asettuvan kannattamaan mahdillaan Maailmaa, Lihaa ja Paholaista, jättäen naisen ja hänen omantuntonsa yksin ja taistelemaan kenenkään auttamatta niitä hurjia voimia vastaan, jotka ovat käyneet hänen kimppuunsa. Mutta saatte nähdä, että hän osaa käsitellä oikein jokaista vastustajain asetta, mikä sattuu joutumaan hänen käsiinsä."

Näin sanoen prioritar repäisi valtakirjan ylhäältä alas asti ja sitten yhä edelleen poikin ja pitkin, heitti palaset lattialle ja laski jalkansa niille.

"Näin minä vastaan", hän huudahti, "teidän yritykseenne, herra piispa, houkutella paavia vapauttamaan minua valasta, jota minä pidän ikuisesti pyhänä ja sitovana. Ja jos teitä haluttaa erottaa nunna hänen Taivaallisesta liitostaan ja tehdä hänestä miehen omaisuutta, niin saatte etsiä häntä jostain muualta, mutta ei Worcesterin Valkoisten sisarten luostarista, herra piispa!"

Näin puhui suuttunut prioritar saaden rauhallisen kammion kajahtamaan suuttumuksestaan ja ylenkatseestaan.

Piispa ei ollut vähääkään yrittänyt estää häntä repimästä asiakirjaa. Kun prioritar heitti sen lattialle tallaten jalallaan palasia, hän loi vain niihin surkuttelevan silmäyksen ja kohotti sitten katseensa takaisin hänen kasvoihinsa, noihin silmiin, joista leimahti häntä vastaan raivoisa suuttumus. Ja hänen omissa silmissään oli katse niin murheellinen, niin syvästi haavoitettu ja silti niin hellän ymmärtäväinen, että se hillitsi ja lauhdutti priorittaren vihaa.

Hänen katseensa vaipui verkalleen noiden rauhallisten kasvojen ylevästä murheellisuudesta rinnan hopearistiin, joka oli koristettu itämaisilla ametisteilla; purppurakaavusta riippuvaan vyölaukkuun; polvilla lepääviin käsiin; sormuksen jalokiveen, josta heleä väri oli häipynyt jättäen sen kalpeaksi ja kirkkaaksi, niin että se kimmelsi kuin iso kyynelkarpalo piispan sormella; hänen kenkiinsä omituisine italialaisine solkineen; sitten lattiata pitkin omaan kiukkuiseen jalkaansa, joka polki siekaleita tuosta kallisarvoisesta asiakirjasta, joka oli niin suurin vaivoin ja kustannuksin hankittu Pyhältä Isältä Roomasta.

Sitten prioritar horjahti äkkiä jäykkyydestään, lamaantui, vaipui epätoivoisesti huudahtaen polvilleen, tarttui molemmin käsin piispaa polvista ja laski otsansa niille.

"Voi", hän nyyhkytti, "mitä olenkaan tehnyt! Ylpeys ja uhkamieli ovat saaneet minut puhumaan pahoin teistä, jalo herra, joka olette aina osoittanut minua kohtaan hienotunteisuutta ja ystävällisyyttä; ja harhautuneen katkeruuden valtaamana olen rikkonut Pyhää Isää vastaan repimällä asiakirjan, jossa on hänen nimikirjoituksensa. Voi minua! Yrittäessäni tehdä oikein minä olenkin menetellyt, surkean väärin; koettaessani karttaa syntiä minä olenkin tehnyt uskomattoman synnin!"

Prioritar itki nojaten päätään käsiinsä, jotka lepäsivät piispan polvilla.

Worcesterin Symon laski kätensä perin hellävaroen tuolle kumartuneelle päälle, ja tällöin hänen silmänsä etsivät jälleen ristillä riippuvaa Kristusta. Prioritar olisi todellakin kummastunut, jos hän olisi kohottanut päänsä ja nähnyt nuo silmät — tähän asti niin älykkäät, tutkivat, ystävälliset tai hilpeyttä vilkkuvat — nyt täynnä mittaamatonta tuskaa. Mutta nyyhkyttäen kasvot kätkettyinä prioritar ajatteli vain omia kärsimyksiään.

"Aikomuksemme ei ollut syrjäyttää teidän omaa harkintaanne tai pakottaa tunteitanne, tyttäreni. Jos asia näyttää teistä sellaiselta, niin vika on yksinomiin minun. Tämä lupakirje on laadittu kokonaan minun ehdotuksieni mukaisesti, Hänen Pyhyytensä on luottanut täydellisesti minuun ja hänelle esittämiini yksityisseikkoihin. Sallikaa minun nyt lukea teille Pyhän Isän yksityinen kirje, jossa ilmoitetaan lisäksi useita tärkeitä ehtoja."

Piispa otti esille Roomasta saamansa kirjeen, kehitti sen auki ja luki sen ääneen varsin hitaasti, jotta jokainen tavu ennättäisi tehota.

Kun priorittaren korvaan osuivat nuo armolliset ja ystävälliset sanat, jotka käskivät karttamaan kaikkea sopimatonta painostusta ja vaativat jättämään yksinomaan hänen itsensä ratkaistavaksi, halusiko hän luopua toimestaan ja käyttää hyväkseen vapautusta valastaan, silloin hänen teki mieli nöyrtyä tomuun ajatellessaan omaa kiihkeyttään ja vihaisten sanojensa tekemää vääryyttä.

Hänen itkunsa yltyi niin sydäntä särkeväksi, että piispa laski jälleen vasemman kätensä ystävällisesti lohduttaen hänen kumartuneelle päälleen.

Kun piispa luki Paavin erikoiset ohjeet siitä, millä tapaa hänen oli poistuttava luostarista ja palattava uudelleen maailmaan julkista pahennusta aiheuttamatta, silloin hän vaikeni sulasta kummastuksesta ja pidätti henkeään kuunnellakseen viimeistä määräystä, joka valtuutti piispan ilmoittamaan luostarissa, että tämä oli itse kuljetuttanut priorittaren salaisesti pois, paavin tietäen ja suostumuksella, erääseen paikkaan, missä häntä tarvittiin korkeampaan tehtävään.

"Korkeampaan tehtävään", sanoi prioritar kätkien yhä kasvonsa. "Korkeampaan tehtävään. Voiko olla mahdollista, että Pyhä Isä todellakin pitää paluuta maalliseen rakkauteen ja avioliittoon, maailman nautintoihin ja kotielämän iloihin 'korkeampana tehtävänä'?"

Tuska, täydellinen pettyneisyys, mielen katkeruus, jota hänen äänensä ilmaisi, tuotti piispalle tunnonvaivaa.

"Oikeastaan ne olivat minun sanojani, tyttäreni", hän myönsi. "Minä käytin niitä Pyhälle Isälle kirjoittaessani, ja myönnän, että niitä käyttäessäni tahdoin ilmaista sitä, mitä jo kauan olen uskonut, nimittäin että aviovaimo ja äiti, jos hän täyttää tehtävänsä arvokkaasti, voi merkitä enemmän Jumalan edessä kuin aviottomuuteen sitoutunut nunna. Mutta omaksuessaan nämä sanat, siitä voimme olla varmat, ei Pyhän Isän tarkoituksena ollut halventaa luostarielämän arvoa tai teidän saavuttamaanne korkeata asemaa. Käsittääkseni hän on vain uskonut minun vakuutukseni, että se uusi tehtävä, mihin teidät on kutsuttu, on erikoisesti tässä tapauksessa korkeampi tehtävä."

Kohottaen päänsä prioritar katsoi kauan piispaa kasvoihin vastaamatta mitään.

Hänen silmänsä kylpivät kyynelissä; niiden alle oli muodostunut tummia varjoja. Mutta ylevä päättäväisyys, lannistamattomuus, loisti tämän tuskan harson lävitse, kuten aurinko voittoisana tunkeutuu usvan halki hälventäen kirkkailla säteillään himmentävän sumun.

Nähdessään tämän katseen piispa tiesi samassa, että hän oli joutunut tappiolle, että ritari oli joutunut tappiolle; että Vatikaanin kaikkivaltias julistus oli joutunut tappiolle.

Voitettuaan oman rakkautensa, hillittyään oman luonnollisen kaipauksensa tulla rakastettunsa omaksi, hän torjui helposti kaikki muut hyökkääjät.

Kahden päivän perästä Hugh saisi ratsastaa tiehensä yksinään. Mora ei seuraisi häntä ellei tapahtuisi jotain ihmettä.

Piispa tajusi tappionsa katsoessaan noihin kirkkaisiin silmiin, jotka murheellisessa nöyrtyneisyydessäänkin olivat pelottomat.

"Voi, lapsi", hän sanoi, "sinä rakastat Hugh'ta! Voitko sallia hänen ratsastaa täältä yksinään, seuralaisinaan vain uskottomuuden ja toivottomuuden hirveät kummitukset? Hänen toivonsa, hänen uskonsa, hänen rakkautensa, kaikki keskittyy sinuun. Tähän luostariin voimme löytää toisen priorittaren. Hugh d'Argentille ei voi löytää toista morsianta. Hän tahtoo saada oman kihlattunsa tai sitten olla yksin."

Pysyen yhä polvillaan prioritar työnsi päänsä taaksepäin ja katsoi ylöspäin kädet ristissä.

"Kunnianarvoisa isä", hän sanoi, "en tahdo käydä rakastamani miehen luokse rikotun valan laahatessa kahleina perässäni. Silloin ei voisi olla mitään sopusointua elämän soitossa. Milloin vain liikahtaisinkin, missä kulkisinkin, aina kuulisin noiden kahleiden kalisevan. Ei yksikään mies voi vapauttaa minua Jumalalle tehdystä valasta. Mutta —"

Prioritar vaikeni katsellen piispan ohitse Madonnan suloista olentoa. Hän oli äkkiä muistanut, kuinka Hugh oli polvistunut sen eteen sanoen: "Pyhä Neitsyt… auta tätä naista ymmärtämään, että jos hän rikkoo minulle antamansa lupauksen pysyen loitolla minusta, nyt, kun olen saapunut häntä omakseni vaatimaan, niin hän lähettää minut luotaan tyhjään elämään, lieden ääreen, jonka luona ei yksikään nainen ole istuva, kotiin, joka on ainiaan pysyvä autiona."

"Mutta?" virkkoi piispa kumartuen eteenpäin. "Entä sitten, tyttäreni?
Mutta?"

"Mutta jos Pyhä Neitsyt itse antaisi minulle selvän merkin siitä, että velvollisuuteni sitoo minut ensinnä Hugh'hun, jos hän vapauttaisi minut valastani tehden selväksi, että Jumala tahtoo minut lähtemään luostarista ja ruveten Hugh'n vaimoksi elämään hänen kerallaan yhteisessä kodissa, silloin koettaisin saada itseni tekemään niin. Mutta vapautusta en voi ottaa vastaan keneltäkään muulta kuin meidän Herraltamme, jolle valani tein, tai Pyhältä Neitsyeltä, joka tuntee naisen sydämen ja jonka armo on ollut minun ylläni auttaen minua kestämään näiden kuluneiden vuosien taistelut ja kamppailut."

Sillä jotta Pyhä Neitsyt antaisi selvän merkin, siihen tarvittaisiin ilmeinen ihmeteko. Ja joskaan ei piispa olisi myöntänyt sitä priorittarelle, niin silti hän uskoi sydämensä syvimmässä, että ihmetekojen aika oli ohitse.

Ihminen, joka oli niin luja päätöksessään, niin itsepintainen vakaumuksessaan, kykenisi tuskin kuulemaan jumalallisen neuvonnan sisäisiä kuiskauksia.

Jos siis Pyhän Neitsyen oli tässä autettava selvin ohjein, täytyi sen tapahtua ihmeteon muodossa. Ja huoahtaen piispa virkkoi: "Voi Hugh rukkaa!"

Hänen katseensa osui lattialla viruviin pergamenttipalasiin. Hän kurkotti kättään.

"Voi, jalo herra", hän sanoi, "te olette ollut todistamassa minun kurjan syntini, kun revin rikki Hänen Pyhyytensä armollisen viestin. Ettekö suvaitsisi määrätä minulle rangaistusta, jos sellaista tekoa käy laisinkaan sovittaminen?"

"Se synti, tyttäreni, on tuskin niin suuri kuin kuvittelet, kuten heti osoitan sinulle. Mutta olipa se millainen tahansa, sen aiheutti tyyneyden ja tuon mielen tasapainon puute, joka purjehtii järkkymättömänä ristiriitaisuuden meren poikki. Ärtyväisyys, joka ilmaiseikse äkillisinä kiivauden puuskina, on niin vieras teidän luonteellenne, että se todistaa teidän kärsineen aivan erikoista jännitystä, sekä henkistä että ruumiillista. Mahdollisesti olette antaunut liian pitkälliseen paastoon ja valvontaan kamppaillessanne tämän ankaran kysymyksen kanssa, josta tulevaisuudessa riippuu niin paljo.

"Koska pyydätte minulta rangaistusta, niin määrään teille kaksikin: toinen hyvittää teidän harkitsemattoman tekonne, toinen auttaa parantamaan tuon teon syyn.

"Ensinnäkin teidän on sovitettava nämä kappaleet yhteen ja jäljennettävä uudelle pergamentille tämä kirjoitus, jonka olette tuhonnut.

"Toiseksi teidän on, voittaaksenne takaisin mielenne tavallinen tasapaino, ratsastettava tänään tunnin aika jokiniityllä. Valkoinen hevoseni, Ikonoklastes, on odottava kartanolla puolipäivän aikaan. Eilen, tyttäreni, te ratsastitte huviksenne. Tänään saatte ratsastaa rangaistukseksi; ja siinä ohella" — vastustamaton pikku hymy kiersi piispan suupieliä ja vilkkui hänen silmissään — "siinä ohella, tyttäreni, te pääsette vapautumaan eräänlaisesta jäykkyydestä, joka varmaankin vaivaa teitä tottumattomuuden vuoksi. Niin", jatkoi piispa, "sellainen on Jumalallinen menettelytapa. Rangaistuksen pitäisi parantaa samalla kuin se pelottaa. Meillä on mielessä paljo jäykkyyttä, josta olisi vapauduttava, ennenkuin voimme kyyristyä kylliksi ja kulkien ahtaasta portista astua Taivaan valtakuntaan pienten lasten lailla."

"Herra piispa", sanoi prioritar, "te olette perin ystävällinen minulle kuten aina ennenkin. Pelkään kuitenkin, että olette ollut liian leppeä oman mielenrauhani vuoksi. Kun on vihapäissään tuhonnut Hänen Pyhyytensä kirjelmän —"

"Ei, tyttäreni", sanoi piispa. "Hänen Pyhyytensä kirjelmä, joka on laadittu pergamentille ja josta riippuu Vatikaanin iso sinetti, on varmassa tallessa kallisarvoisimpien asiakirjaini joukossa. Te olette vain tuhonnut tunnin huolellisen työn tuloksen. Nousin tänä aamuna varhain laatiakseni tämän jäljennöksen. En olisi sallinut teidän repiä sitä, ellei kirjoitus olisi ollut omaani. Mutta koetin parastani, jotta saisin kirjoitustyylin aivan samanlaiseksi kuin Roomassa käytetty on; ja te saatte menetellä samaten jäljentäessänne."

Piispa kääntyi ja polvistui tuokioksi rukoilemaan Madonnan eteen. Hän ei voinut selittää syytä, mutta hänestä tuntui siltä, että ainoa toivo Hugh'n asiassa liittyi juuri siihen paikkaan.

Rohkaisevalta ei kuitenkaan tuntunut, että hänen kohottaessaan vakavana ja levottomana katseensa Pyhä Neitsyt hymyili ja suloinen Pienokainen näytti hilpeältä.

"Muistakaa", hän virkkoi, "että Hugh ratsastaa pois huomisiltana; ratsastaa pois milloinkaan palaamatta."

"Hänen olisi pitänyt ratsastaa pois viisi päivää sitten, herra piispa. Hän oli saanut vastaukseni, ja minä pyysin häntä lähtemään. Viipymällä hän on vain pitkittänyt jännitystään ja minun tuskaani."

"Niin", sanoi piispa, verkkaan, "hänen olisi pitänyt ratsastaa pois; tai vieläkin parempi olisi ollut, ettei hän olisi koskaan lähtenytkään tavoittamaan hyödyttömiä."

Käsi ovenrivassa hän pyysi melkein huohottaen: "Antakaa minulle siunauksenne, kunnianarvoisa isä."

"Benedicite", virkkoi piispa sormet koholla, mutta katse pois kääntyneenä ja astui ulos.

VALKOINEN KIVI.

Työntäen portinvartijattaren syrjään hän tunkeusi esiin ja seisoi levottomat kasvot ylöspäin kohotettuina, kun piispa lähestyi.

Tämä hillitsi Ikonia, kumartui satulasta ja kuiskasi: "Pitäkää hänestä huolta, sisar Antony. Hänen mielensä on ahdistuksessa."

"Hän ratkaisee aina oikein", sanoi piispa. "Mutta hän on niitä ihmisiä, jotka torjuvat onnen luotaan molemmin käsin, ellei Pyhä Neitsyt itse tarjoa sitä joko näyssä tai ilmestyksessä. Melkeinpä toivoisin, että sinun hilpeä pieni hurmepukuinen ritarisi todellakin kantaisi hänet pesäänsä ja opettaisi hänelle muutamia suloisia asioita jonkin lehväisen paratiisin vehreässä siimeksessä. Mutta minä kerron sinulle aivan liian paljon, arvoisa äiti. Pidä kielesi visusti kurissa tuossa älykkäässä vanhassa päässäsi. Hoida häntä, ja lähetä minulle sana, jos minua tarvitaan. Benedicite."

Tuntia myöhemmin piispa ratsasti mustalla tammallaan Shulamitilla ylängölle koilliseen kaupungista, mistä saattoi nähdä alas jokiniitylle.

Kuten edellisenä päivänä hän tarkkasi nytkin, kun prioritar ratsasteli
Ikonilla.

Kerran tämä yllytti hevosen niin äkilliseen ja kiivaaseen laukkaan, että kaukaa katseleva piispa pakotti ohjia kiristäen Shulamitin melkein kapsahtamaan takajaloilleen, sillä hänet valtasi äkillinen pelko, että Ikon syöksyisi jokeen.

Tunnin ajan prioritar ratsasti liehuvin hunnuin, valkoisena valkoisella hevosella. He näyttivät kuin liikkeeseen saatetulta kauniilta marmoriryhmältä.

Kääntäen Shulamitin Worcesterin Symon ratsasti vitkaan alas kukkulalta, suuntasi kulkunsa etelämmäksi ja ajoi kaupunkiin Munkkiportista ja sitten palatsiin, missä Hugh d'Argent vartosi.

Piispa johdatti hänet takaovesta puutarhaan, ja siellä, avaralla nurmikolla, rauhassa mahdollisilta kuuntelijoilta, piispa ja ritari astelivat edes ja takaisin vakavasti keskustellen.

Viimein ritari virkkoi: "Varhain huomisaamuna minä lähetän hänen kamarineitonsa edeltä käsin Warwickiin pitäen täällä vain hänen ratsastuspukunsa. Jos hän päättäisi tulla, niin meidän täytyy saada ratsastaa valtoimin ohjin. Silloinkin me ennätämme Warwickiin vasta keskiyön tienoissa."

"Minä en luovu toivosta", sanoi ritari. "Ei mikään muu kuin ihmeteko, poikani, saa häntä muuttamaan mieltään tai luopumaan varmasta päätöksestään."

"Silloin Pyhä Neitsyt sallii ihmeen tapahtua", selitti ritari urheasti.
"Minä rukoilin 'Suo hänet minulle!' ja siunattu Neitsyt hymyili."

"Veistokuvan hymy, poika kulta, on aina huomattavissa. Jos olisit rukoillut 'Estä häntä tulemasta!' niin Pyhä Neitsyt olisi silloinkin hymyillyt."

"Ei", sanoi ritari; "minä luotan rukoukseen." He seisahtuivat suojuskaiteen ääreen, joka erotti puiston joesta.

"Minua onnisti hyvin", puhui ritari, "keskustellessani asioista hänen sisarenpoikansa Eustacen kanssa. Meidän ei tarvitse vedota kuninkaaseen. Se oli pelkästään hänen äitinsä kunnianhimoa. Nyt, kun Eleanor on kuollut, ei hän välitä koko linnasta. Ensi kuussa hän nai rikkaan neidon, jolla on suuret tilukset, eikä halua laisinkaan pitää omanaan Moran kotia. Kaikki on taasen samalla kannalla kuin hänen lähtiessään sieltä. Hänen oma väkensä hoitaa tiluksia. Olen suunnitellut viedä hänet sinne Warwickista käsin, ratsastaen pohjoiseen lyhyin päivämatkoin."

Piispa kumartui ottamaan maasta sileän valkoisen kiven ja heitti sen jokeen. Se putosi loiskahtaen ja vaipui pohjaan. Vesi levisi jälleen tasaisena sen ylle. Se oli silmänräpäyksessä kadonnut näkyvistä. Sitten piispa puhkesi puhumaan. "Hugh, rakas poikani, hän luuli sitä paavin omaksi kirjelmäksi ja nimikirjoitukseksi, ja kuitenkin hän repi sen pieniksi palasiksi, heitti sen lattialle ja polki jalkoihinsa. Minusta on nyt yhtä mahdotonta, että prioritar muuttaisi mielensä tässä asiassa, kuin että saisimme koskaan enää nähdä tuota kiveä, joka nyt makaa syvällä joen pohjassa."

Suojakaiteelta oli korkea hyppäys, ja tarkatessaan paikkaa, missä ritari oli sukeltanut veteen, piispasta tuntuivat hetket pitenevän tunneiksi.

Mutta ilmestyessään jälleen pinnalle ritarilla oli kädessään valkoinen kivi.

Piispa laskeutui rantaportaille. "Uljaasti tehty, poikaseni!" hän huusi, kun ritari ui portaille. "Sinä ansaitset voiton."

Mutta itsekseen hän sanoi: "Taistelukykyisiä miehiä ja älykkäitä naisia on meillä aina oleva, ja he saavuttavat päämääränsä uutterin ponnistuksin. Mutta ihmetekojen aika on ohitse."

"Minä voitan varmasti", hän sanoi pudistellen itseään kuin iso pörröinen koira.

Piispa, johon osui vesiryöppy, pyyhki huolellisesti välkkyvät pisarat asustaan hienolla italialaisella nenäliinalla.

"Lähde sisään, poika", hän sanoi, "ja hanki itsellesi kuivaa. Lähetä palvelijasi noutamaan toinen puku, ellei sinua haluta kernaammin lainata isä Benedictiltä munkkikaapu! Anna kivi minulle. Se soveltuu hyvin muistoksi tuosta kuuluisasta pyhästä kivestä, josta luostari on saanut nimensä. Luullakseni meidän on onnistunut saada aikaan ennusmerkki, joka osoittautuu sinulle edulliseksi." Hetken kuluttua piispa seisoi yksinään työhuoneessaan laskien valkoisen kiven raudoitetulle arkulle, johon hän oli sijoittanut paavin lupakirjan.

"Ihmetekojen aika on ohitse", hän sanoi. "Rauta ei ui enää veden pinnalla eivätkä kivet kohoa joen pohjasta, ellei jumalallisen käskyn avuksi tule voimakkaiden ihmissormien ote.

"Jää siihen, sinä toiveidemme pieni hautakivi. Merkitse paikkaa, missä makaa Pyhän Isän kirjelmä, joka kirkollisessa suhteessa on kaikkivaltias, mutta jonka on tehnyt mitättömäksi naisen uskollinen omatunto ja luja tahto. Suokoon Jumala meille enemmän sellaisia naisia!"

Piispa helisti hopeakelloa ja palvelijan saapuessa hän viittasi nenäliinaan, joka virui kosteana ja rypistyneenä pöydällä.

"Kuivaa tämä, Jasper", hän sanoi, "ja tuo minulle toinen, hiukan isompi. Moisista siroista koruliinoista ei ole hyötyä, kun 'kyyneleet vuotavat virtanaan'. Ei, älä näytä niin huolestuneelta, mies hyvä. Minä lasken vain leikkiä. Tuo märkä ritari on toimittanut minulle suihkukylvyn."

MARY ANTONYN NÄKY.

Piispan odottamattoman luostarivierailun jälkeisenä iltapäivänä päätti prioritar tuomiokirkossa käytäessä astua kulkueen viimeisenä sijoittaen äiti alapriorittaren sitä johtamaan. Hänen tapansa oli silloin ja tällöin muutella kulkueen järjestystä. Toisinaan hän astui kolmantenatoista kahdentoista kulkiessa edellä ja saman määrän jäljessä.

Tänä päivänä, jolloin oli sattunut rasittava kohtaus piispan kanssa ja sitten tunnin pituinen ratsastusharjoitus Ikonilla, häntä oli ensinnä haluttanut jäädä pois vesper-messusta.

Sitten rohkeus petti, ja hän lähti. Näinä kahtena iltapäivänä — tänään ja huomenna — olisi Hugh vielä kryptassa. Hän ei edes vilkaisisikaan pylvääseen päin, joka kohosi klerestorioon johtavain kierreportaiden juurella. Mutta suloista olisi tuntea Hugh'n seisovan siellä hänen kulkiessaan ohitse, suloista tietää tämän kuulevan samat äänet, jotka osuivat hänenkin korvaansa.

Tänään ja jälleen huomenna hän voisi vielä noudattaa haluaan saada lohtua lemmittynsä läheisyydestä; mutta sitten ei koskaan enää, siliä Hugh ei palaisi.

Uskaltaisikohan hän pyytää piispan välityksellä, että Hugh kerran vuodessa määräpäivänä olisi saapuvilla tuomiokirkon päämessussa, jotta hän voisi tietää hänen olevan saman katon alla, palvoen samalla hetkellä Jumalallisen Voiman samaa siunattua ilmausta.

Mutta melkein heti hän oli karkoittanut tuon halun tajuten, että moinen lohdutus voisi olla lohdutusta vain naisen sydämelle, miehelle sitä vastoin luultavimmin kidutusta. Ja jos Hugh'n mieli taipuisi etsimään seuraa ja lohtua toisen naisen rakkaudesta, niin vuosittainen toivioretki Worcesteriin häiritsisi hänen vastaista onneaan.

Vaeltaen tuon äänettömän kulkueen viimeisenä takaisin luostariin prioritar asteli yksinään murheineen. Hänen sydämensä oli perin raskas.

Hän oli vihoittanut vanhan ystävänsä Worcesterin Symonin. Oltuaan äärettömän kärsivällinen, vaikka olisi ollut kylläkin syytä suuttua, tämä oli äkkiä muuttanut äänensä jyrkemmäksi ja poistunut verraten jäykkänä jättäen ystävättärensä pelkäämään, että hän oli peruuttamattomasti menettänyt tämänkin ystävän.

Noustessaan portaikkoa myöten pylväskäytävään hän havaitsi, ettei Mary
Antony ollut tavanmukaisella paikallaan.

Hiukan kummissaan ja puolittain tiedottomasti selittäen itselleen, että vanha maallikkosisar oli luultavasti jostain syystä lähtenyt edelleen alapriorittaren kera, prioritar kulki tyhjäksi jääneen käytävän halki ja astui omaan kammioonsa.

Madonnan alttarin ääressä oli Mary Antony polvillaan ikäänkuin haltiotilassa, kädet olivat puristuneet yhteen, silmät tuijottivat kiinteästi, suu oli avoinna, väri oli kaikonnut poskilta, mutta kasvoilla väikkyi säteily ikäänkuin erinomaisen loistavan näyn jälkikajastuksena.

Hän ei näyttänyt laisinkaan huomanneen prioritarta, joka ensi hämmästyksestään toipuneena sulki oven ja astuen esiin laski kätensä pehmeästi vanhuksen olkapäälle.

Mary Antonyn katse ei hievahtanut, mutta huulet liikkuivat herkeämättä. Kumartuen hänen puoleensa prioritar saattoi erottaa katkonaisia lauseita.

"Poissa!… Mutta se tapahtui Pyhän Neitsyen käskystä… Lentänyt tiehensä. Voi sinua, pieni hurmepukuinen ritari! Ei, varmaankin se oli arkkienkeli Gabriel tai ehkä Pyhä Yrjänä kiiltävässä haarniskassaan… Kuinka me nyt tulemme toimeen ilman kunnianarvoisaa äitiä? Mutta tapahtukoon Pyhän Neitsyen tahto."

"Antony!" virkkoi prioritar. "Herää, Antony kulta! Sinä uneksit taasen. Sinä ajattelet punarinta-satakieltä ja hernettä. Enhän minä ole lähtenyt luotanne; enkä aiokaan lähteä. Katsohan! Tässä minä olen."

Hän käänsi nuo vanhat kasvot puoleensa joutuakseen Mary Antonyn näköpiiriin.

Verkalleen alkoi noissa tuijottavissa silmissä kajastaa tuntemuksen valo; sitten kuului huudahdus, ikäänkuin pelkoa ja suurinta kammoa tulkiten; sitten vanhuksen suu haukkoi kiivaasti ilmaa ja kädet haparoivat tyhjyyttä. Mary Antony kaatui pitkälleen Madonnan alttarin ääreen.

Tuntia myöhemmin hän makasi vuoteellaan, jonne hänet oli kuljetettu.
Hän oli toipunut tajuihinsa ja nauttinut viiniä ja leipää.

Puna oli palannut hänen poskilleen, kun prioritar astui sisään, lähetti pois palvelevan maallikkosisaren, sulki oven ja istuutui vuoteen viereen.

"Sinähän voit jo paremmin, rakas Antony", sanoi prioritar. "Minulle kerrottiin, että voimasi ovat jo palanneet ja tuo omituinen pyörtymys on ohitse. Sinun täytyy maata hiljaa vielä hetkinen; mutta väsyttääkö puheleminen sinua?"

"Ei, kunnianarvoisa äiti, minua haluttaisi kovin puhua. Sieluni on täynnä ihmeitä. Mutta ainoastaan teille, kunnianarvoisa äiti, voin kertoa, mitä olen saanut nähdä."

"Kerro minulle kaikki, rakas Antony", sanoi prioritar. "Sisar Mary Rebecca arvelee, että kaikki merkit viittaavat Jumalalliseen ilmestykseen."

Mary Antonya nauratti, "Kerrankin sisar Mary Rebecca puhuu totta", hän sanoi. "Kuunnelkaa minua kärsivällisesti, kunnianarvoisa äiti, niin kerron teille kaiken."

Mary Antony näytti kovin vanhalta vuoteessa. Ellei hänellä olisi ollut niin kirkkaat ja vilkkaat silmät, hän olisi näyttänyt liian vanhalta noustakseen koskaan enää jaloilleen. Mutta kuinka hän vielä häärikään noilla samaisilla vanhoilla jaloillaan! Kuinka uutterasti hän suoritti omat velvollisuutensa ja näytti toisille maallikkosisarille, miten näiden olisi pitänyt täyttää omansa!

Neljäkymmentä vuotta sitten hän oli valinnut itselleen paikan luostarin kalmistossa. Hän oli jo silloin järjestön vanhimpia jäseniä; mutta useimmat niistä, jotka olivat nähneet hänen valitsevan sen, lepäsivät nyt kukin omalla sijallaan.

"Hän jää elämään meidän kaikkien jälkeen", sanoi äiti alaprioritar eräänä päivänä happamesti, vihoissaan jostain Mary Antonyn kepposesta.

"Hän on kuin mikäkin ikivanha papukaija", huudahti sisar Mary Rebecca haluten kannattaa äiti alapriorittaren mielipidettä.

"Ehkä Jumala suo minun elää kyllin kauan", hän sanoi, "pukeakseni äiti alapriorittaren säkkikangasasuun ja myöskin pureksimaan pähkinöitä sisar Mary Rebeccan hautakivellä."

Mutta ei yksikään näistä huomautuksista ennättänyt priorittaren kuuluviin. Hän rakasti tuota iäkästä maallikkosisarta tietäen, että tämän vanhassa ruumiissa oli uskollinen ja harras sydän sekä mieli, joka omituisessa yksinkertaisuudessaan usein tuntui priorittaresta pienen lapsen mieleltä — ja sellaistenhan on Taivaan valtakunta.

"Ei tässä tarvita kärsivällisyyttä, Antony kulta", sanoi prioritar.
"Voin istua rauhassa luonasi, kunnes tarinasi on loppuun asti kerrottu.
Aloita sinä vain alusta."

Tunkeutuen sisään kapeasta ikkunasta osuivat ilta-auringon vinot säteet kultaisena valojuovana ristityille käsille valaen noille vanhoille kasvoille melkein yliluonnollista kirkkautta.

"Minä olin pylväskäytävässä", aloitti Mary Antony, "vartoen hurskaita sisaria palaaviksi vesper-messusta.

"Minä menen sinne varhain, koska minun on siihen aikaan tapana jutella erään pienen punamekkoisen houkon kanssa, joka tulee minua tapaamaan, kun tietää minun olevan yksin. Minä kerron hänelle tarinoita, jommoisia se ei saa kuulla missään muualla. Tänään olin aikonut kertoa siitä, kuinka suuri lordi-piispa, saapuen tänne ennalta ilmoittamatta, ratsasti kartanolle ja nähdessään Antony eukon seisovan ovella erehtyi luulemaan häntä kunnianarvoisaksi äidiksi. Se oli suuri hetki Mary Antonyn elämässä ja lisää yhä hänen arvoaan.

"'Käännä nyt ulospäin varpaasi ja kumarra kauniisti ja käyttäydy kuten pikku maallikon tulee käyttäytyä sellaisen edessä, jonka on luultu hoitavan niin korkeata virkaa Pyhässä Kirkossa.'

"Sillä lailla", selitti Mary Antony, "olin aikonut herättää kunnioitusta tuon röyhkeän linnun pienessä punaisessa rinnassa."

"No, tuliko punarinta-satakieli pylväskäytävään?" tiedusti prioritar hetken perästä, sillä Mary Antony lepäsi pieluksellaan nyökäten ja kumartaen ja hypitellen sormiaan edes ja takaisin peitteellä, kuten lintu hyppelisi ulospäin kääntynein varpain. Eikä häntä saanut mitenkään palautumaan heti iltapäivän tapahtumiin.

"Mahtava lordi-piispa nimitti minua 'arvokkaaksi äidiksi'", hän huomautti; "ei 'kunnianarvoisaksi äidiksi', kuten me nimitämme prioritartamme. Ja tämä on antanut minulle paljo miettimisen aihetta. Onko parempi olla arvokas eikä kunnianarvoisa vaiko kunnianarvoisa eikä arvokas? Kun meidän ison valkoisen sikamme onnistui saada karsinaansa enemmän pikku porsaita kuin yhdelläkään meidän sioista oli ennen ollut ja kun se pitkän ja hedelmällisen elämän jälkeen lahjoitti meille kaksi oivallista liikkiötä, sianpään ja paljon läskiä, niin se oli arvokas sika, mutta se ei ollut koskaan kunnianarvoisa, ei edes silloinkaan kun äiti alaprioritar luki ruokasiunauksen sen pään edessä, joka oli kauniiksi koristettu — isot norsunluu-torahampaat ja sitruuna suussa! Se ei ollut koskaan elämässään näyttänyt niin kauniilta; mikä minun luullakseni on monenkin laita. Mutta kaikesta arvostaan huolimatta se ei ollut kunnianarvoisa. Olen myöskin kuullut puhuttavan eräästä apotista, muutaman peninkulman päässä täältä, joka lainaa rahaa maksamatta sitä koskaan takaisin, sortaa köyhiä karkoittaen ne luostarin porteilta, pitelee pahoin munkkeja eikä ole lempeä muille kuin omalle itselleen. Hän taitaa olla kunnianarvoisa, mutta ei suinkaan arvokas. Sinä taas, mestari Punarinta, et ole ensinkään kunnianarvoisa; pyhimykset ja omatuntosi yksin tietävät, oletko arvokas.

"Näin", selitti Mary Antony, "minä olin aikonut opettaa hyveitä tuolle pikku vekkulille."

"Niiden, jotka ovat kunnianarvoisia, pitää myöskin tavoitella arvokkuutta", sanoi prioritar; "ja niiden, jotka pitävät itseään arvokkaina, on ajateltava armeliaasti niistä, joita he ovat velvolliset kunnioittamaan. Tuliko punarinta-satakieli luoksesi pylväskäytävään, Antony?"

Vanhuksen käytös muuttui. Hän kiinnitti katseensa priorittareen ja puhui salaperäisellä ja oudolla äänellä. Jo hänen kielensä yksinkertaisuus tuntui heti korottavan hänen omituisen tarinansa yliluonnolliselle tasolle.

"Tuli kuin tulikin. Mutta ei murusia nokkimaan, ei juustoa kerjäämään, ei vanhan Antonyn kanssa jutustamaan.

"'Kuuleppas, mestari Sämpyläsaksa', minä sanoin, oletko tullut pälyilemään hurskaita sisaria?' Mutta siipi ei lehahtanut kertaakaan, nokka ei tirskuttanut ääntäkään.

"Niin vakavalta ja kuitenkin sotaisalta se näytti, että minä sanoin lopulta: 'Kuuleppas, sinä hurmepukuinen ritari! Oletko taasen tullut ryöstämään meidän jalon priorittaremme?' Tällöin se korotti silmänräpäyksessä äänensä ja puhkesi laulamaan; lensi sitten ovelle, missä se kääntyi ja sirkutti ikäänkuin kehottaen minua seuraamaan.

"Kummastelin kovin tämän pienen lempilintuni käytöstä ja lähdin viipymättä sen perään.

"Se lensi käytävää pitkin nopein siivin, pistäysi tyhjissä kammioissa ikäänkuin jotain etsien. Sitten, kun olin vielä vähäisen matkan päässä, se katosi kunnianarvoisan äidin kammioon palaamatta enää.

"Nauraen itsekseni moista röyhkeyttä minä lähdin perässä ja sanoin:
'Hoi, sinä hurmepukuinen ritari! Mitä sinä siellä toimitat?
Kunnianarvoisa äiti on poissa. Mitä etsit hänen kammiostaan,
hurmepukuinen ritari?'

"Siellä ei ollutkaan mitään punarinta-satakieltä, vaan kerrassaan loistava ritari, yllään välkkyvä haarniska, lepäsi polvillaan Pyhän Neitsyen alttarin ääressä. Hänen rinnassaan oli veripunainen risti. Hänen tumma päänsä oli kohotettu. Hänen jaloilla kasvoillaan oli anova ja rukoileva ilme.

"Ihmeissäni, mutta pelkäämättä minä hiivin sisään ja polvistuin tuon loistavan ritarin taakse. Anova ilme hänen kasvoillaan saattoi minutkin rukoilemaan. Hänen huulensa liikkuivat, kuten olin jo alussa nähnyt; mutta pystyssä seistessäni en voinut kuulla mitään sanoja. Niin pian kuin minäkin polvistuin, kuulin ritarin sanovan: 'Anna hänet minulle! Anna hänet minulle!' Ja viimein: 'Jumalan Äiti, lähetä hänet luokseni! Sääli nälkäistä sydäntä, autiota kotia, tyhjää liettä, ja lähetä hänet luokseni!'"

Mary Antony vaikeni, kiinnittäen katseensa ruusunkarvaiseen kaistaleeseen taivasta, joka näkyi kapeasta ikkunasta. Syventyneenä näkyään kuvailemaan hän tuntui unohtaneen priorittaren. Hän vaikeni, ja kammiossa vallitsi hiljaisuus, sillä prioritar ei päästänyt ainoatakaan ääntä.

"Kun se loistava ritari sanoi: 'lähetä hänet luokseni', silloin tapahtui jotain kerrassaan ihmeellistä:

"Kohottaen päätään Pyhä Neitsyt katsoi oveen päin. Sitten hän nosti kättään ja viittasi.

"Tuskin oli Pyhä Neitsyt viitannut, kun kuulin askelia lähestyvän käytävässä — jonka tiesin tyhjäksi. Ritarikin kuuli ne, sillä hänen sydämensä alkoi sykkiä niin kovasti, että minä saatoin takana polvistuessani kuulla sen.

"Sitten — ovesta astui sisään kunnianarvoisa äiti kulkien pää pystyssä ja silmät aurinkoina säteillen, kuten olen usein nähnyt hänen kävelevän puutarhassa keväisin, kun linnut laulavat ja kaikkialla tuntuu syreenin tuoksua.

"Hän ei huomannut vanhaa Mary Antonya, vaan kulki suoraa päätä sinne, missä ritari oli polvillaan, ja polvistui tämän viereen.

"Sitten se loistava ritari ojensi kätensä. Mutta kunnianarvoisan äidin kädet puristivat ristiä hänen rinnallaan eikä hän tahtonut tarttua ritarin käteen, vaan kohottaen silmänsä Neitsyen puoleen sanoi: 'Pyhä Jumalan Äiti, en voi lähteä, ellet sinä itse lähetä minua hänen luokseen.'

"Ja jälleen sanoi ritari: 'Anna hänet minulle! Anna hänet minulle!
Autuas Neitsyt, anna hänet minulle!'

"Ja kyyneleitä virtasi alas vanhan Antonyn poskille, koska tuska kouristi noita molempia jaloja sydämiä. Mutta ainoastaan hilpeä Pienokainen, joka kurkisti molempien kumartuneiden päiden ylitse, huomasi vanhan Antonyn olevan saapuvilla.

"Pyhä Neitsyt kumartui alaspäin marmori-istuimeltaan, tarttui kunnianarvoisaa äitiä kädestä ja laski sen ritarin ojennettuun käteen.

"Heti täytti ilman ikäänkuin hopeakellojen monenkertainen soitto, ja ääni niin ihmeellinen, että minä lankesin maahan kasvoilleni, puhui:

"'Ota hänet; hän on aina ollut sinun. Minä olen vain säilyttänyt häntä sinua varten'."

"Kun jälleen kohotin pääni, olivat kunnianarvoisa äiti ja se loistava ritari nousseet seisoalleen. Taivas kuvastui heidän silmissään. Kunnianarvoisan äidin käsi lepäsi ritarin kädessä ja tämä oli kietonut käsivartensa hänen ympärilleen.

"Kun siinä katselin, niin he kääntyivät yhdessä, astuivat ulos ovesta ja kulkivat hitaasti käytävää pitkin.

"Kuulin heidän askeltensa häipyvän yhä heikommiksi, kunnes he saapuivat pylväskäytävään. Sitten oli kaikkialla hiljaista."

"Sitten kuulin toisia askeleita lähenevän. Olin yhä polvillani peläten liikahtaa; sillä nuo maalliset askeleet hukuttivat hopeakellojen äänen, joka täytti ilman.

"Sitten — niin, sitten näin kunnianarvoisan äidin palanneen ja palanneen yksinään.

"Silloin minä huudahdin, koska hän oli jättänyt sen loistavan ritarin. Ja huudahtaessani vaikenivat hopeakellot, kaikki pimeni ympärilläni, enkä tietänyt mistään, ennenkuin heräsin omassa vuoteessani sisar Mary Rebeccan ja sisar Teresan hoitelemana; ja Abigail — senkin hälisevä hätikkö! — juoksi edes ja -takaisin heidän asioillaan.

"Mutta — kun suljen silmäni — voi, silloin! Niin, kuulen taasen hopeakellojen soiton. Ja jonakin päivänä saan kuulla — saan kuulla jälleen — tuon ihmeellisen äänen — tuon hellän äänen, joka sanoi: 'Ota hänet, hän on ollut aina — aina' —"

Vanha ääni, joka oli puhunut niin pitkän ajan, värisi, heikkeni ja vaikeni äkkiä.

Prioritar nousi verkalleen, hapuillen ikäänkuin liian voimakkaan valon sokaisema.

Hän seisoi tuokion ajan pihtipieleen nojautuen, käsi ovenrivassa, katsellen noita kurttuisia kasvoja, jotka uinuivat hiljaa pieluksella ja joihin auringonlaskun punerrus loi sädekehän.

Hän kuvitteli kuulevansa kaukana kunnianarvoisan äidin oven sulkeutuvan — niin! — ja avaimen kiertyvän lukossa.

Sitten Mary Antony nousi, hoiperteli krusifiksin ääreen, vaipui polvilleen ja kohotti ristityt kätensä kuolevan Vapahtajan puoleen.

"Oi, Jumala", hän sanoi, "tiedänhän kyllä, että joka pyhistä asioista valehtelee, se saattaa sielunsa ikuiseen kadotukseen. Mutta mahtava lordi-piispa sanoi, että hän torjuisi onnen luotaan molemmin käsin, ellei Pyhä Neitsyt soisi ihmenäkyä. Mielelläni minä kestän ikuisen vaivan helvetin tulessa, jotta hän saisi tuta ilon ja riemun runsautta ainiaan. Mutta, oi Marian poika, Pyhän Neitsyen sydämen surujen tähden, hänen rakkautensa kaipuun tähden minä pyydän, että kerran vuodessa saisin tulla ulos istuakseni vain tunnin ajan jasperi-istuimellani katsellen, kuinka kunnianarvoisa äiti nousee mahtavan lordi-piispan ja sen loistavan ritarin keskellä avaroita kultaportaita. Ja viimein jonakin päivänä, oi Vapahtaja Kristus, minä rukoilen sitä sinun haavoiltasi, sinun kuolevalta rakkaudeltasi, sinun särkyneeltä sydämeltäsi, saakoon Mary Antony anteeksi syntinsä — suuren syntinsä, kun on näin valehdellut pyhistä asioista — koska — koska — hän rakasti niin" — Vanha Mary Antony kaatui pitkälleen kivilattialle. Tällä kertaa hän oli todellakin pyörtynyt. Sisar Mary Rebeccan, sisar Teresan ja äiti alapriorittaren täytyi ponnistaa kaikki voimansa palauttaakseen hänet jälleen tajuihinsa.

Heidän levottomuutensa lisääntyi vielä siitäkin, etteivät he voineet kutsua kunnianarvoisaa äitiä, tämä kun oli jo lähettänyt tiedon, ettei saapuisi illalliselle ja ettei häntä saisi häiritä, koska hän aikoi viettää yönsä valvoen ja rukoillen.

VAIKEAMPI OSA.

Aamu alkoi sarastaa; purppurataivaalle ilmestyi hopeinen juova, ja hetken kuluttua hiipi helmenkarvainen valo sisään ulkonemaikkunasta.

Priorittaren pöydällä sijaitsi kauniisti laadittu jäljennös paavin lupakirjasta, ja sen vieressä huolellisesti yhteen liitettyinä piispan oman jäljennöksen palaset.

Pöydällä oli myöskin avoinna Gregoriuksen sakramentario ja lähellä sitä pergamenttikaistaleita, joille prioritar oli jäljentänyt kaksi noista vanhoista rukouksista liittäen kumpaiseenkin tarkan käännöksen. Nämä ovat ne kuudennen vuosisadan rukoukset, joiden jäljentäminen ja kääntäminen oli tuottanut priorittarelle lohdutusta pitkinä valvonnan hetkinä.

Oi Jumala, kaikkien turva, jotka Sinuun luottavat, jota ilman ei mikään ole voimakasta, et mikään pyhää; anna armosi meitä kohtaan lisääntyä ja kasvaa, niin että Sinun ollessasi meidän johtajamme ja oppaamme saattaisimme siten suoriutua ajallisesta, ettemme lopulta menetä sitä, mikä ikuista on; suo tämä, oi taivaallinen Isä, Jesuksen Kristuksen meidän Herramme tähden. Amen.

Oi Herra, me pyydämme Sinua armollisesti kallistamaan korvasi omiesi puoleen, jotka huutavat Sinua avukseen, ja suo heidän sekä havaita että tietää, mitä heidän olisi tehtävä, ja suo heille myöskin armoa ja voimaa uskollisesti täyttää se; Jesuksen Kristuksen meidän Herramme avulla. Amen.

Sitten, pimeimpänä tuntina ennen aamunkoittoa, hän oli avannut erään vieläkin vanhemman niteen raskaat kiinnikkeet ja jäljentänyt lyhyen rukouksen Gelasiuksen sakramentariosta vuodelta 492.

Walaise meidän pimeyttämme, me rukoilemme Sinua, oi Herra; ja suuressa armossasi suojaa meitä kaikista vaaroista ja vaikeuksista tänä yönä; ainokaisen Poikasi meidän Wapahtajamme Jesuksen Kristuksen rakkauden tähden. Amen.

Tämä näytti tulleen jäljennetyksi viimeiseksi. Muste ei ollut vielä kuivunut pergamentilla.

Kynttilät olivat palaneet aina jalkoihin asti ja sammuneet.
Priorittaren tuoli, joka oli työnnetty syrjään pöydän luota, oli tyhjä.

Sisään hiipiessään päivänkoitto tapasi hänet polvillaan Madonnan alttarin ääressä, rukoukseen ja mietiskelyyn syventyneenä.

Hän ei ollut vielä tehnyt lopullista päätöstä tulevaisuuteen nähden. Mutta hänen epäröintinsä oli nyt pikemmin mielen hidasta, kummastelevaa avautumista hämmästyttävää tosiasiaa vastaanottamaan kuin yritystä ponnistella sitä vastaan.

Hän ei epäillyt hetkeäkään, ettei Pyhä Neitsyt, vastaukseksi Hugh'n intohimoiseen rukoukseen, ollut suvainnut tehdä Jumalallista tahtoa tiettäväksi tuon ihmeellisen ja ilmeisen selvän näyn avulla, joka oli osunut vanhan maallikkosisaren Mary Antonyn kohdalle.

Kun prioritar — jätettyään Mary Antonyn nukkumaan, kuten hän luuli — oli päässyt omaan kammioonsa, oli hän heittäytynyt maahan alttarin eteen ja pukenut ensimmäisen huudahduksensa kiitosmuotoon, jota Vapahtaja muinoin oli käyttänyt: "Minä kiitän Sinua, oi Isä, Taivaan ja maan Isä, että olet salannut nämä asiat viisailta ja ymmärtäväisiltä ja paljastanut ne lapsille."

Hän ja piispa olivat todellakin olleet viisaita ja ymmärtäväisiä omasta mielestään, kun he olivat pohtineet tätä vaikeata kysymystä. Mutta heille ei oltu suotu mitään kirkasta valoa, ei mitään Jumalallista näkyä.

Tuo vanha nunna, kaikkein yksinkertaisin — niin prioritar ajatteli — nöyrin ja lapsellisin koko järjestössä, hän oli saanut osalleen ilmestyksen.

Priorittaren mieleen johtui Pyhälle Neitsyelle lahjoitettu rikkaruohoseppele, herneleikki, lapsellinen mieltymys punarinta-satakielen seuraan, kaikki nuo monet merkit siitä, että toinen lapsuus oli hiljalleen vallannut Mary Antonyn pitkän elämän loppuajan. Aivan samoin kuin kuu alkaa sirppinä ja täyden mittansa saavutettuaan vähenee sirpiksi, joka on kääntynyt toisaanne kuin alussa, samaten oli Mary Antonykin yhdeksänkymmenen vuoden pituisen elämänvaelluksen jälkeen taasen lapsi — ja sellaisten on Taivaan valtakunta, ja sellaisille Jumalan tahto helpoimmin paljastuu.

Prioritar ajatteli, että hän ja piispa — molemmat viisaita ja ymmärtäväisiä — olivat omien näkökohtiansa mukaisesti ratkaisseet asian niin ehdottomasti, etteivät heidän mielensä olleet alttiit ottamaan vastaan jumalallista ilmoitusta. Mutta vanhan maallikkosisaren yksinkertainen, lapsenkaltainen mieli, joka oli täynnä vain nöyrää uskoa ja hellää rakkautta, oli altis; ja hänen osakseen oli ilmestys tullut.

Priorittaren mieleen ei häivähtänyt epäilyksen varjoakaan tämän näyn oikeaperäisyydestä. Ainoastaan hän ja piispa tiesivät ritarin tunkeutuneen luostariin ja keskustelleen hänen kanssaan kammiossa.

Olihan hän käskenyt Mary Antonyn poistua keittiöön, ennenkuin oli itse lähtenyt kutsumatonta vierasta etsimään; ja kunnianarvoisan äidin määräysten uhmaaminen oli niitä asioita, joita luostarissa ei edes uneksittukaan.

Kun hän sitten oli pelännyt, että ruvettaisiin puhumaan siitä, kuinka kahdeskymmenesyhdes Valkoinen sisar oli palannut, vaikka vain kaksikymmentä oli lähtenyt, rauhoittui hänen mielensä täydellisesti vanhan Antonyn ilmoittaessa, että hän olikin laskiessaan erehtynyt.

Kertoessaan tuosta kuvitellusta näystä melkein vaarallisen taitavasti ei Mary Antony ollutkaan kuvannut ritaria sellaisena, kuin tämä oli esiintynyt, priorittaren kammiossa, yllään yksinkertainen sametti- ja verkapuku, vaan ristiretkeläis-ritarin täysissä varusteissa. Kiiltävä haarniska ja verenkarvainen risti, jotka soveltuivat hyvin tähän näkyyn, olisivat estäneet epäilemästä silminnäkijän olleen todistamassa tuota todellista kohtausta, jos sellainen ajatus olisi tiedottomasti juolahtanut priorittaren mieleen.

Asiain näin ollen tuntui aivan epäämättömältä, että kaikki se, minkä vanha maallikkosisar tiesi Hugh'sta, hänen olemuksestaan, asenteestaan ja sanoistaankin, voi olla peräisin vain jumalallisesta ilmestyksestä. Ja kuinka saattoi prioritar silloin epäillä näyn huippukohtaa, jolloin Pyhä Neitsyt liitti hänen kätensä Hugh'n käteen lausuen nuo ihmeelliset sanat: "Ota hänet. Hän on aina ollut sinun. Minä olen vain säilyttänyt häntä sinua varten."

Yhä uudelleen prioritar toisti nämä sanat; yhä uudelleen hän kiitti Pyhää Neitsyttä siitä, että tämä oli niin selvästi ilmaissut tahtonsa. Silti hän oli huolissaan siitä, ettei hänen omassa sielussaan herännyt vastakaikua tunnustaen nuo sanat jumalallisiksi. Hän tiesi, että niiden täytyi olla jumalallisia, mutta hän ei voinut tuntea niitä sellaisiksi.

Aamuruskon hiipiessä kammioon hän havaitsi yhä uudestaan toistavansa: "Merkki, merkki! Sinun tahtosi oli salassa minulta; mutta minä tunnustan sen tulleen ilmi tämän lapsen kautta. Mutta minä anon merkkiä, joka puhuisi myöskin omalle sydämelleni. Merkki, merkki!"

Hän nousi ja avasi ikkunan, joka oli oikealla Neitsyttä ja lasta esittävästä ryhmästä ja lähellä sitä.

Hän oli uupunut sekä mieleltään että ruumiiltaan, mutta ei saanut itseään pakotetuksi poistumaan alttarin luota tai käymään vuoteeseen.

Hän muisti tuon kunnianarvoisan ja pyhän miehen, piispa Wulstanin esimerkin. Hän oli äskettäin lukenut Firenzen aikakirjoista, kuinka "Wulstan varhemmin elämässään, nimitettynä kirkon laulajaksi ja rahastonhoitajaksi, oli käyttänyt tilaisuutta palvellakseen Jumalaa vapaammin, antautuen mietiskelyyn ja käyden kirkossa päivin ja öin rukoilemassa sekä Raamattua lukemassa. Niin hartaasti hän antautui pyhään valvontaan, ettei pysytellyt valveilla ainoastaan öisin, vaan sekä päivin että öin; ja kun luonto lopulta pakotti hänet nukkumaan, ei hän hemmotellut ruumistaan lepäämällä vuoteessa tai patjoilla, vaan laskeutui lyhyeksi ajaksi kirkon penkille lepuuttaen päätään kirjalla, jota oli käyttänyt rukoillessaan tai lukiessaan."

Prioritar oli sattunut lukemaan tämän kohdan ääneen refektoriossa kaksi päivää sitten.

Seisoessaan aamunkoiton valossa unen uuvuttamana, mutta tahtomatta väistyä alttarin äärestä, hän muisti tämän suuresti kunnioitetun Worcesterin piispan, joka oli suurella hurskaudella ja kyyhkyn kaltaisella vaatimattomuudella varustettu mies, Jumalan rakastama ja samaten kaikkien ihmisten, joita hän hallitsi kaikissa asioissa. Tämä Wulstan oli kuollut toista sataa vuotta sitten, mutta eli pysyväisesti kaikkien muistissa.

Muistaen nyt Wulstanin esimerkin prioritar kävi pöydän luo, sulki kallisarvoisen Gregoriuksen sakramentarion hakaset ja sijoitti sen lattialle Neitsyen alttarin eteen.

Sitten hau heitti viittansa maahan ja silkkiliinan kirjalle, vaipui lattialle ja ojensi väsyneet jäsenensä viitalle sekä laski päänsä sakramentariolle. Ehkä jokin sen sisältämistä pyhistä rukouksista siirtyisi unessa hänen mieleensä.

Ja yhä hänen henkensä huusi: "Merkki, merkki! Kuinka vähäinen tahansa, kuinka mitätön tahansa; merkki, jonka oma sydämeni voi ymmärtää."

Nukkuiko hän vain muutaman hetken vaiko tunnin ajan, sitä ei hän voinut sanoa. Mutta hän tunsi omituisesti virkistyneensä, kun hän heräsi mitä taivaallisimman laulun säveliin. Ne virtasivat hänen kammioonsa suloisin soinnuin ikäänkuin hopeakellojen helähdyksinä.

Prioritar avasi silmänsä liikahtamatta paikaltaan. Auringonpaiste tulvehti sisään avoimesta ikkunasta, ja katso, Madonnan marmorikädellä, samalla kädellä, joka näyssä oli tarttunut hänen omaansa ja laskenut sen Hugh'n käteen, istui Mary Antonyn punarinta-satakieli, tuo hilpeä pieni hurmepukuinen ritari, livertäen niin ihmeellistä laulua lemmestä ja riemun runsaudesta, että tuntui siltä kuin sen pieni pörröinen kurkku varmaankin pakahtuisi raikkaasta säveltulvasta.

Satakieli lauloi. Pyhä Neitsyt hymyili. Pienokainen hänen helmassaan näytti iloitsevan.

Prioritar makasi tarkaten, uskaltamatta liikahtaa; hänen päänsä lepäsi yhä sakramentariolla.

"Jos se lentää kammion ympäri", hän kuiskasi, "silloin on paikkani täällä. Mutta jos se lentää suoraa päätä ulos, silloin Pyhä Neitsyt käskee minunkin nousta ja lähteä."

Ja tuskin hän oli näin ajatellut, kun punarintasatakieli päästi viimeisen riemuntäyden viserryksen ja kiiti oikopäätä Pyhän Neitsyen kädeltä ikäänkuin vasama jousesta ulos avoimesta ikkunasta päivänpaisteiseen, vasta valveutuneeseen ulkoilmaan.

Prioritar nousi, kääri kokoon viittansa ja nosti kirjan takaisin pöydälle. Sitten hän polvistui alttarin eteen, riisui rinnaltaan virkaristinsä ja laski sen Pyhän Neitsyen käteen, jolta pikku lintu oli lentänyt.

Pää painuneena, kasvot kalpeina, kädet nöyrästi ristissä rinnalla prioritar pysyi kauan rukoukseen polvistuneena.

Varhaisen kesäaamun leyhkä puhalsi sisään avoimesta ikkunasta ja hyväili hänen poskeaan.

Viimein prioritar nousi, liikkuen kuin omituisessa unessa vaeltava, astui sisäkammioon ja laskeutui vuoteelleen.

Priorittarelle oli suotu armoa ja voimaa valita vaikeampi osa; hän uskoi toden teolla juuri vaikeamman osan Jumalan tahdoksi.

Ja kun hän viimein laski päänsä pielukselle, hiipi hänen mieleensä muuan rukous Gregoriuksen sakramentariosta, tyynnyttäen hänet lepoon kaikkivaltiasta voimaa ja ikuista rauhaa tulkitsevalla viestillään.

    Kaikkiwaltias ja ikuinen Jumala, Joka hallitset kaikkea taivaassa
    ja maan päällä; kuule armollisesti omiesi rukoukset ja suo meille
    Sinun rauhasi kaikkina elomme päivinä; Jesuksen Kristuksen meidän
    Herramme kautta. Amen.

ISONKUOVIN KUTSU.

Laskettuaan kantamuksensa alttarin ääreen soturit nojausivat kukin pylvääseensä jäykkinä ja välinpitämättöminä, mutta valmiina polvistumaan heti kun vesper-laulu ennättäisi kryptaan ylhäältä kuorista

Mies lepäsi paareilla liikahtamatta, pää siteissä mutta hänen silmänsä olivat valppaat ja kirkkaat ja pään kääntyminen ilmaisi hänen kuulostelevan. Tummansininen, hopealla päärmätty vaippa peitti kauttaaltaan hänen ruumiinsa.

Hugh d'Argent seisoi erään pylvään varjossa vastapäätä seinässä olevaa kapeata oviaukkoa, josta kierreportaat johtivat ylös klerestorioon.

Tästä paikasta hän saattoi myöskin nähdä portaat, jotka johtivat kryptaan maanalaisesta käytävästä, sekä sen osan kryptaa, jonka poikki Valkoisten sisarten oli kuljettava päästäkseen näistä rappusista seinässä olevaan portaikkoon.

Omituinen iloisuus oli vallannut hänen mielensä. Hän tuntui jättäneen masentuneisuutensa ikäänkuin raskaan taakan joen pohjaan. Hugh oli ollut voitostaan varma aina siitä hetkestä pitäen, jolloin hän melkein tukehtumaisillaan oli nähnyt ja siepannut piispan kiven tuoden sen riemuitsevana pinnalle. Niin, jo ennen kuin Symon oli heittänytkään tuon kiven, jo silloin kun ritari oli, piispan esittäessä epäilyksensä Pyhän Neitsyen hymyyn nähden, vastannut hänelle: "Minä luotan rukouksen voimaan", oli hänessä herännyt iloinen tietoisuus. Hän oli ojentanut kuihtuneen uskonsa oikean käden, ja katso, se oli osoittautunut väkeväksi ja elinvoimaiseksi.

Mutta kun hän nyt kryptan painostavassa hiljaisuudessa kuuli avaimen kiertyvän lukossa, lakkasi hänen sydämensä sykkimästä ja mieli jännittyi jäykäksi ensimmäisen hunnutetun olennon liukuessa varjomaisena ja aaveen kaltaisena näkyviin.

Ritarin suonet alkoivat jälleen sykkiä. Hänen sydämensä jyskytti rajusti, kun määrätyin välin matkoin yhdeksän, kymmenen, yksitoista valkoista olentoa vaelsi ohitse.

Sitten — kahdestoista: pitkä nunna, melkein Moran kokoinen; mutta ei kuitenkaan hän.

Sitten — kolmastoista: oi, siunattu Neitsyt! Oi, Jumalan pyhät! Mora! Hän, hän itse. Mahdotonta oli erehtyä hänen ryhdistään, hänen päänsä kuninkaallisesta asenteesta. Kaikista hunnuista ja viitoista huolimatta hän oli varma asiastaan. Se oli Mora; ja koska hän astui kulkueen keskivaiheilla niin hänen kävisi verraten helposti siirtyminen syrjään. Eikä kuitenkaan — —

Mutta samassa tuokiossa Mora käänsi ohitse astuessaan päätänsä, ja hetkisen ajan hänen silmänsä kohtasivat varjostosta tähystävän ritarin silmät.

Mutta se silmänräpäys riitti. Kun heidän silmänsä kohtasivat toisensa, tiesi Hugh d'Argent samassa, että hänen morsiamensa oli jälleen hänen omansa.

Hänen sydämensä lakkasi jyskyttämästä; suonet sykkivät taasen tasaisesti.

Hänet valtasi suuren, iloisen varmuuden tuottama tyyneys, uskomaton riemu. Ja kuitenkin hän tiesi olleensa siitä varma aina siitä pitäen, kun oi noussut Severnin syvyydestä päivänvaloon kädessään valkoinen kivi.

"Minä luotan rukouksen voimaan… Anna hänet minulle! Anna hänet minulle! Pyhä Neitsyt, anna hänet minulle! 'Veistokuvan hymy'? Ei, herra piispa. Minä luotan rukouksen voimaan!"

Munkkien juhlallinen laulu kantautui hiljaa alas kaukaisesta kuorista.
Vespermessu oli alkanut.

Ritari astui alttarin ääreen ja lepäsi siinä polvillaan muutaman minuutin, kädet miekkansa ristikahvan ympärille liittyneinä.

"Kun rastas kutsuu, silloin teidän on poistuttava kryptasta ja vartioitava sisäänkäytävää ulkopuolelta; eikä ketään saa minkään syyn nojalla päästää sisään. Kun mustarastas viheltää, silloin te palaatte, nostatte paarit maasta ja kannatte ne kuten ennenkin tuomiokirkosta majataloon."

Sitten ritari palasi alttarin luo ja kumartui paareilla lepäävän miehen puoleen.

"Martin", hän virkkoi puhuen varsin hiljaa, niin että vain hänen luotettava kasvinveljensä saattoi sen kuulla. "Kaikki on hyvin. Toivioretkemme lähenee loppuaan ja, kuten olemme toivoneet, se parantaa monta haavaa. Kun isonkuovin kutsu kajahtaa, hypähdä silloin paareilta ja jätä siteet sen viereen; mene sisäänkäytävän luo vartioimaan sitä sisäpuolelta, mutta älä käännä päätäsi tännepäin, ennenkuin mustarastas viheltää; piiloudu tällöin pylväiden joukkoon äläkä näyttäydy kenellekään, ennenkuin me olemme poistuneet. Pyri sitten täältä pois sopivalla tavalla ja kohtaa minut majatalossa, minne sinun on tultava puutarhan ja ikkunan kautta näyttäytymättä pihassa."

Kumartuen nosti ritari kaapua, kiinnitti sen vasempaan olkapäähänsä, ja veti sen ympärilleen, kooten sen monet poimut suurimmaksi osaksi oikeaan käteensä.

Silloin kun kukin nunna astui seinässä olevasta holviovesta kryptan permannolle ja astui kohti maanalaiseen käytävään vieviä portaita, hävisi hän seuraavan nunnan näkyvistä, joka silloin vielä oli kiertoportaissa. Tähän oli ritari perustanut suunnitelmansa.

Järkähtivätkö pylväät? Oliko tämä uusi suuri tuomiokirkko suistumaisillaan hänen päälleen?

Neljännentoista askeleita kuului portaissa, mutta hän ei ollut vielä näkyvissä.

Hugh pujotti vasemman käsivartensa priorittaren ympäri ja veti hänet itseensä kiinni; sitten hän heitti kaavun poimut ylt'yleensä hänen ympärilleen ja yli oman vasemman hartiansa ja painoi hänen päänsä rintaansa vasten.

Näin seisoivat he liikkumattomina; priorittaren kasvot olivat kätkössä, ritarin silmät tuijottivat seinän ahtaaseen holvioveen.

Neljästoista valkoinen sisar tuli näkyviin. Ilmeisesti huomasi hän odottamattoman pitkän välin itsensä ja kaukaisen, melkein jo portaissa olevan hahmon välillä, ja kiiruhti eteenpäin.

Kuudestoista oli sattunut laskeutumaan portaat pikemmin; hän tuli näkyviin melkein heti eikä huomannut mitään aukkoa.

Suloinen turvallisuuden tunne valtasi Hugh d'Argentin. Hänen rakastamansa nainen oli hänen sylissään. Häntä oli hänen iäti suojattava ja varjeltava.

Mora oli tullut hänen luokseen — tullut omasta vapaasta tahdostaan. Kuinka kovalta oli tuntunut päästää ja jättää hänet. Ja kuinka iloinen hän nyt kuitenkin oli, että oli tehnyt niin.

Kun kaikki nämä valkeat hahmot ovat menneet ohi ja alkaneet peninkulmaisen vaelluksensa, ja ovi lukittu heidän jälkeensä — silloin aukaisisi hän kaavun, kääntäisi Moran suloiset kasvot ylöspäin ja painaisi huulensa hänen huulilleen.

Niin — hetkeksi teki aliprioritar ritarin levottomaksi. Hän pälyili oikeaan ja vasempaan. Hän oli näkemäisillään hopeahäivän sinistä vasten — mutta ei nähnyt sitä kuitenkaan.

Sieraimillansa vainuten hän astui eteenpäin mutta vastahakoisin jaloin, ikäänkuin toinen olisi ollut toisen tiellä. Hän raotti huntuaan kääntyessään ja laskeutuessaan portaille.

Mutta kuullessaan avaimen kiertyvän vavahti hänen sylissään oleva nainen; se oli vainotun sielun vitkaista, kolkkoa vavistusta; ja äkkiä tajusi ritari, että Mora tullessaan hänen luokseen oli valinnut sen osan, mikä hänestä näytti vaikeammalta.

Tämän tietoisuuden aiheuttaman ensimäisen tunneaallon mukana tuli voimakas viekoitus työntää hänet luotaan, rientää portaita alas, painaa auki raskas ovi, työntää Mora luostariin vievään käytävään ja sulkea ovi hänen jälkeensä, ja lähteä sitten itse maailmalle ja heittäytyä hurjana kaikkeen mitä ikinä syntiä ja uhmailua on.

Mutta tätä hillitöntä halua kesti vain silmänräpäyksen; hänen oma ilonsa iski häneen sokaisevan, huumaavan iskun.

Kymmenessä sekunnissa oli hän voittanut itsensä. Hänen käsivartensa kiertyivät kiinteämmin Moran ympäri.

Mora oli tullut hänen luokseen. Monimutkaiset mielenliikutukset mahtoivat nyt järkyttää häntä — se oli varma. Mutta myöskin se, että hän oli tullut omasta vapaasta tahdostaan. Jalka, joka oli rohjennut polkea paavin viestin revittyjä siekaleita, oli samalla uljuudella poikennut syrjään sovinnaisuuden tieltä ja tuonut hänet ritarinsa käsivarsille.

Hän ei voinut työntää Moraa luotaan. Hän oli saatava turvaan. Mutta häntä oli myös suojeltava ja varjeltava, eikä vain ulkoisia vaaroja vastaan, vaan myös kaikelta, mikä hänessä, ritarissa itsessään, saattoi hänelle tuottaa tuskaa ja levottomuutta, ja näin vaikeuttaisi hänen jaloa tarjoumustaan.

Sanat, jotka piispa pitosalissa oli hänelle lausunut, palasivat hänen mieleensä täydessä merkityksessään.

Ritarissa heräsi ilo, joka oli syvempi hänen intohimonsa hehkua; uskollisen, kärsivällisen ihmisen ilo; väkevän miehen ilo, kun hän vallitsee väkevintä viettiä itsessään; rakastajan ilo, kun hän varmalla vaistollaan ymmärtää sen, mitä eivät selvimmätkään sanat pystyisi selittämään.

Avatessaan kaavun oli ritari kohottanut katseensa holvikaareen päänsä päällä. Ja hämyisessä helmenkarvaisessa valossa ilmestyi hänelle näkynä kotinsa madonna.

Kaavun kätkö liikahti, prioritar katsahti ympärilleen hämmästynein silmin, joista kuvastui suunnaton pelko, sitten loi hän ne rakastajansa kasvoihin ja näki ne pyhän aivoituksen ja suuren päätöksen kirkastamiksi.

Mutta hänen vielä näin katsoessaan ritari irroitti käsivartensa hänen ympäriltään, astui askeleen eteenpäin, jättäen hänet varjoon ja vihelsi kolmasti jäljitellen rastaan kutsuääntä.

Silmänräpäyksessä olivat asemiehet jaloillaan, asettuivat sukkelaan kryptan sisäänkäytävän eteen ja pysähtyivät siihen, estäen ketään pääsemästä sisään.

Kun heidän kiireiset askeleensa vielä kajahtivat portailla, kuului kryptasta hiljaa kuovin haikea kutsu.

Paareilla makaava mies nousi, jätti siteensä paikoilleen ja vilkkumatta kummallekaan puolelleen astui pylväsmetsään ja hävisi näkyvistä. Käytävää, jonka vartiana hän oli, ei voinut alttarilta nähdä. Molemmat olennot, jotka vielä seisoivat hiljaa varjossa, olivat nyt täysin turvassa ja yksin.

Sitten ritari kääntyi priorittaren puoleen, tarttui vasemmalla kädellään hänen oikeaansa ja vei hänet alttarin eteen.

Täällä ritari päästi hänen kätensä, kun he polvistuivat vierekkäin, ritarin kädet miekan ristikahvalla, priorittaren ristissä rinnallaan.

Silloin irroitti prioritar vihkisormuksensa vasemman kätensä neljännestä sormesta ja antoi sen ritarille.

Vaistoten hänen halunsa tämä nousi, laski sormuksen alttarille ja polvistui uudelleen.

Kohta hän nousi taas, otti sormuksen, suuteli sitä kunnioittavasti ja pujotti sen vasemman kätensä pikku sormeen.

Priorittaren alakuloiset silmät, jotka tuijottivat häneen, eivät ilmaisseet tällöin hyväksymistä eivätkä kieltoa.

Sininen kaapu käsivarrellaan kääntyi ritari paareihin päin, keräsi siteet ja puhui sitten priorittarelle hyvin hiljaa, häneen katsomatta.

"Laskeudu pitkällesi tuohon", sanoi hän. "Minun on ikävä pyytää sitä sinulta; mutta ei ole mitään muuta keinoa huomaamatta viedä sinut täältä."

Moneen vuoteen ei hän ollut laskeutunut pitkälleen toisen ihmisen läsnäollessa. Seisten, kävellen, istuen, polvistuen oli hän ollut nunnien nähtävänä, mutta pitkällään ei koskaan.

Vaikka hän jo oli menettänyt virkaristinsä ja pyhän sormuksensa, näytti hänen arvokkuutensa ja käskyvaltansa vielä kuuluvan hänelle niin kauan kuin hän komeana ja kookkaana seisoi pystyssä.

Hän epäröi. Ritarin puolusteleva äänensävy näytti lisäävän hänen epäröintiään ja teki alistumisen vain vaikeammaksi.

Tämän lyhyen käskyn kuullessaan värähti prioritar uudelleen; mutta sanaakaan hiiskumatta laskeutui hän pitkälleen paareille, sulki silmänsä ja risti kätensä rinnalleen. Kalpea hän oli, niin äänetön, niin liikahtamaton. Kun Hugh d'Argent, siteet käsissään, katseli häntä ylhäältäpäin, näytti nainen haudasta nostetun priorittaren marmorikuvalta. Mutta ritarin katsellessa näitä kauniita ylväitä kasvoja, pusertui kaksi polttavaa kyyneltä hänen suljettujen ripsiensä alta ja vieri avuttomasti kalpeita poskia pitkin alas.

Hän ei voinut nähdä Hugh'n silmien hellää sääliä ja ihailevaa rakkautta.

Hänen häpeänsä, hänen äärimäinen nöyryytyksensä näytti täydelliseltä.

Worcesterin valkoisten sisarten prioritar ei hän lakannut olemasta silloin, kun hän otti jalokivillä koristetun ristinsä ja laski sen pyhän Neitsyen käteen, ei silloin, kun hän astui syrjään ja salli kätkeä itsensä kaapuun, ei silloinkaan kun hän irroitti sormuksensa ja ojensi sen Hugh'lle, vaan nyt, kun hän laskeutui pitkälleen pyhän Oswaldin alttarin eteen ja lepäsi siinä paareilla pitkällään, rakastajansa jalkain juuressa.

Hugh kumartui ja kätki siteet hänen viereensä. Hän ei saanut kosketuksi eikä peitetyksi tätä rakasta päätä. Sensijaan peitti hän hänet kaavulla kokonaan ja sanoi, äänessään ääretön hellyys:

SUURI PARANTUMINEN.

Symon, Worcesterin piispa, sattui kappalaisensa saattamana kävelemään tuomiokirkon ohi matkalla luostarista palatsiinsa, juuri kun paaria kantavat asemiehet astuivat kirkon pääovesta ulos.

Isä Benedict, joka oli kaapuunsa verhottu ja kokonaan mustiin puettu, jonka pää ja hartiat olivat leveämmät kuin piispan, käveli hänen takanaan, kuin mikäkin synkkä hahmo.

Piispa pysähtyi. "Mene edeltäni palatsiin, isä Benedict", sanoi hän. "Minä haluan puhella tuon ritarin kanssa, joka luullakseni tulee samaa tietä."

Kappalainen pysähtyi, teki syvän kumarruksen, vetäisi päähineen kiinteämmin kasvoilleen ja asteli tiehensä.

Piispa odotti ja hänen hahmonsa loisti iltapäivän auringossa. Hänen silkkikauhtanansa, hänen hopeanharmaat hiuksensa, hänen siniset silmänsä, jotka olivat niin eloisat ja tutkivat, eivät ainoastaan muodostaneet läikkää, johon valo keskittyi, vaan näyttivät miltei itsekin sädehtivän valoa.

Hugh d'Argent käveli paarien vieressä, pystyssäpäin ja loistavin silmin, käsi miekan kahvassa.

"Päivää, sir Hugh", lausui piispa. "Onko pyhiinvaelluksenne pyhän
Oswaldin alttarin ääreen vaikuttanut toivomanne paranemisen?"

"Kyllä, jalo herra", vastasi ritari. "Suuri parantuminen on tapahtunut.
Me lähdemme Warwickiin tunnin kuluttua."

"Ihmeellistä!" sanoi piispa. "Kiitetyt olkoot pyhä Neitsyt ja hurskas pyhimys! Mutta te teette viisaasti peittäessänne potilaan huolellisesti. Vaikka parantuminen olisi täydellinenkin, on suuri varovaisuus paikallaan ja liikarasitusta on vältettävä."

"Antakaa siunauksenne potilaalle, kunnianarvoisa isä", sanoi ritari paljastetuin päin.

Piispa astui lähemmäksi. Hän laski kätensä rinnalle, joka lepäsi hopealla kirjaillun sinisen kaavun alla.

"Benedictio Domini sit vobiscum", lausui hän. Ja lisäsi sitten hiljaisemmalla äänellä: "Älä ole peloissasi äläkä murheellinen… Mene rauhaan."

Ritari oli hymyillyt, ja ylväs ilo loisti hänen silmistään, voitonriemu nostatti hänen leveitä hartioitaan, sai hänen miekkansa heilahtamaan, kohotti hänen päänsä ylväästi pystyyn.

Piispan huulet olivat valkeat. Hänen kätensä vapisivat hänen kävellessään.

Toista oli mietiskellä ja suunnitella, kun prioritar oli turvassa luostarissaan. Aivan toista oli tietää, että häntä kannettiin pitkin Worcesterin katuja, missä hän lepäsi avuttomana paareilla, ja että hän, heti kun sininen verho olisi poistettu, huomaisi olevansa yksin rakastajansa kanssa majatalossa, miesten ympäröimänä, ei ketään naista kuuluvilla.

Nunnan sydän oli piispalle hyvin tuttu ja hän vapisi ajatellessaan tekoa, jossa hän oli ollut avullisena.

Myöskin ihmetytti häntä suuresti, että prioritar oli muuttanut mieltään; ja hän koetti turhaan arvailla tämän muutoksen syytä.

"Satuloi minulle Shulamite", sanoi hän. "Ja anna Jesperin nousta vahvimman ratsumme selkään, ja anna hänelle satulapussi. Me ratsastamme Warwickiin; meidän täytyy lähteä liikkeelle neljännestunnin kuluttua."

"Philip", sanoi hän, "eräs ylhäinen nainen, sir Hugh d'Argentin kihlattu, on juuri saapunut Tähden majataloon, missä ritari on muutamia päiviä odottanut häntä. He ratsastavat viivyttelemättä Warwickiin, jonka linnassa heillä on aikomus kohdata minut. Minä tahtoisin lainata Iconoklastesin tälle naiselle. Senvuoksi minä toivon, että satuloit sen aivan samalla tavoin kuin silloin, kun se vietiin valkoisten sisarten luostariin heitä huvittamaan. Vie se viivyttelemättä majataloon; luovuta se Hugh d'Argentin asemiehille, ja pidä huoli siitä, että he heti toimittavat tämän kirjeen ritarille, joka antakoon sen naiselleen. Älä hukkaa hetkeäkään, kunnon Philip. Pistäydy luokseni huomenna, kun olen palannut."

Piispa tarttui ohjaksiin ja lähti ravakasti liikkeelle Warwickin tietä myöten.

Hänen veli Philipille uskomansa kirje, joka oli hänen omalla sinetillään suljettu, oli osoitettu sir Hugh d'Argentille. Mutta sisälle oli kirjoitettu:

Suvaitseeko kreivitär de Norelle ottaa ratsuni Iconoklastesin häälahjaksi vanhalta ystävältään

MARY ANTONYN VAROKEINOJA.

Mary Antony odotti pylväskäytävässä valkoisten sisarten paluuta iltamessusta.

Vanhaa maallikkosisarta ei nyt haluttanut hilpeästi pakinoida satakielelle eikä juuri itselleenkään.

Hän istui kivi-istuimellaan raihnaisen näköisenä, ja hänen kasvoillaan oli huolestunut ilme, aivan toisenlainen kuin niiden tavallinen virkeä levollisuus.

Istuessaan antoi hän kahdenkymmenen neljän herneensä verkkaan tippua oikeasta kädestä vasempaan ja taas takaisin.

Ihmeellistä oli tapahtunut sinä iltapäivänä, juuri ennen kuin valkoiset sisaret lähtivät tuomiokirkkoon.

Kaikki olivat jo kerääntyneet pylväskäytävään, kun saapui sana, että kunnianarvoisa äiti halusi kammiossaan puhutella sisar Mary Antonya.

Sinne riennettyään näki hän kunnianarvoisan äidin seisaallaan, aivan kalpeana ja ääneti, mutta tyynenä ja lujana katselevan ulos idänpuolisesta akkunasta.

Sitten hän käännähti ja lausui: "Ah, rakas Antony!" äänellä, joka vavahutti vanhan maallikkosisaren sydäntä.

Kunnianarvoisa äiti antoi muutamia yksinkertaisia, refektoriota ja keittiötä koskevia ohjeita. Sitten hän sanoi: "Nyt minun täytyy mennä. Nunnat odottavat."

"Hyvästi, oma Antony", sanoi hän. "Sinun rakkautesi ja alttiutesi on ollut minulle hyvin arvokas. Siunatkoon sinua Herra läsnäolollaan, kun me olemme menneet."

Niin monta vuotta oli kulunut siitä kuin mikään hellä kosketus oli tullut hänen osakseen.

Ja nyt — nämä armaat käsivarret olivat kiertyneet hänen ympärilleen; nämä seesteiset silmät olivat luoneet häneen katseen, joka oli rakastava, vieläpä jotain muutakin, — hänen vanha sydämensä ei kyennyt sitä käsittämään —: nämä huulet, joiden jokaista käskysanaa hän ja koko luostari kiiruhtivat tottelemaan, olivat painaneet suudelman hänen otsalleen!

Kauan senjälkeen kun valkoiset sisaret olivat muodostaneet kulkueen ja poistuneet pylväskäytävästä, seisoi Mary Antony paikallaan kuin unennäkijä. Sitten hän muisti velvollisuutensa ja kiiruhti pylväskäytävään, mutta tapasi sen tyhjänä; nunnat olivat hävinneet maanalaiseen käytävään; ovi oli suljettu sisäpuolelta ja avain otettu pois.

Kulkue oli lähtenyt liikkeelle, ja Mary Antony oli laiminlyönyt vartiopaikkansa. Valkoiset sisaret olivat päässeet lähtemään kenenkään laskematta heitä. Mary Antony ei ollut ollut heitä laskemassa

Milloinkaan ennen ei kunnianarvoisa äiti ollut lähettänyt hakemaan häntä silloin, kun hänellä oli jokin velvollisuus täytettävänä.

Rientäen korjaamaan laiminlyöntiään otti Mary Antony hernepussin laukustaan, avasi sen ja kiirehtien kammiosta toiseen otti hän laukusta yhden herneen kutakin kammiota kohti, jonka hän havaitsi tyhjäksi, kunnes hänellä oli kämmenessään kaksikymmentä viisi hernettä.

Korjattuaan erehdyksensä hän nyt siis odotti; mutta yhäti — sekä äsken juostessaan että nyt odotellessaan — tunsi hän kunnianarvoisan äidin siunaavan suudelman, hänen syleilevät käsivartensa, hänen lempeät, ihmeelliset sanansa.

Niin, taivaallinen rauha vallitsi pylväskäytävässä. Paholainen oli sieltä poissa, mutta taivas näytti olevan hyvin lähellä. Tuo pieni houkkio, satakielikin, näytti olevan puuhassa jossain muualla. Mary Antony oli vallan yksinään.

"Kun me olemme menneet." Mutta nyt ne eivät varmaankaan olisi enää kauan poissa. Nurmikkoon lankeavista varjoista ja siitä, että päivänsäteet pujahtivat eräästä holvikaaresta sisään, saattoi Mary Antony päätellä, että paluun hetki lähestyi.

Hän tahtoi polvistua ylimmän porrasaskelen viereen ja nähdä kunnianarvoisan äidin astuvan ohi, hän tahtoi luoda katseensa näihin seesteisiin kasvoihin, jotka olivat sulaneet lempeyteen, tahtoi nähdä näiden kauniiden huulten varman viivan. —

Äkkiä Mary Antony tajusi, ettei hän pystyisi niitä katselemaan. Hän ei vielä sietäisi nähdä kunnianarvoisan äidin kasvoja vailla tuota ihmeellisen hellyyden ilmettä. Ja juuri kun hän oivalsi tämän kuuli hän avaimen rasahtavan lukossa.

Asettuen paikalleen portaiden yläpäähän, kaksikymmentä viisi hernettään oikeassa kädessä, valmistautui Mary Antony kiireesti toimeensa. Hän ei voisi kohottaa katsettaan kunnianarvoisan äidin kasvoihin, hänen oli laskeminen ohi astuvat jalat.

Kynttilää kantava nuori maallikkosisar astui kolaten portaita ylös ja laski äänekkäästi lyhdyn maahan. Hän pudottausi polvilleen vastapäätä Mary Antonya.

"Sisar Mary Rebecca on tänään johtajana", lausui hän matalalla laulavalla äänellä, "ja koko matkan astui hän minun kantapäilleni."

Mutta Mary Antony ei kiinnittänyt mitään huomiota tähän tiedonantoon, joka muulloin aina olisi huvittanut häntä.

"Mitä sinä odotat, sisar Antony? Pyhät sisaret ovat nyt jo astuneet kammioihinsa."

Avoimen oven läpi näkyi kaukana käytävässä muutamia valkeita hahmoja, jotka yksitellen hävisivät kammioihinsa.

"Mene tiehesi, hävytön homssu! Hillitse äänekäs kielesi ja ripusta kajahteleva lyhtysi naulaan; tai vielä parempi on, jos pidät lyhtysi ja ripustat itsesi naulaan lyhty kädessä. Jos minulla on hurskas aikomus rukoilla täällä auringonlaskuun saakka, niin ei se koske sinua ensinkään. Mene tiehesi, sanon minä!"

Yksin jäätyään Mary Antony avasi hitaasti oikean kämmenensä ja tuijotti siihen.

Hän astui istuimen ääreen ja laski vapisevin käsin vasemmassa olevat herneet.

Kiihkoissaan Mary Antony unohti mielenliikutuksen, jonka vallassa hän äsken oli ollut.

Rientäen portaita alas kiersi hän avaimen ovesta, pysähtyi hetkeksi kurkistamaan kosteaan pimeyteen, kuunteli, kuuluisiko juoksuaskeleita tai kutsuvaa ääntä, sitten hän sulki ja lukitsi oven, veti avaimen pois, ja kiiruhti kunnianarvoisan äidin kammioon.

Hän koputti, mutta astui huoneeseen kutsua odottamatta, huutaen: "Voi, kunnianarvoisa äiti! Kaksikymmentä viisi pyhää sisarta lähti iltamessuun ja vain kaksikymmentä neljä on —"

Värähtämättä seisoi Mary Antony, hänen maailmansa meni pirstaleiksi hänen vanhain jalkojensa alla ja hänen taivaansa kiertyi kokoon kuin käärö hänen päänsä päällä ja haihtui pois.

"Hyvästi, oma Antony. Siunatkoon sinua Herra läsnäolollansa, kun me olemme menneet." Ah, mennyt — koskaan palaamatta!

Taas seisoi vanha maallikkosisar paikallaan kuin unennäkijä, mutta autuaallisen ilon sijasta oli hänen uneksunnassaan nyt hyljätyn surua.

Samassa kuului ovi aukenevan, askel kajahti kaukana käytävällä, refektorion portaiden tuolla puolen.

Heti tuli iäkkäille kasvoille neuvokas ja päättäväinen ilme avuttoman pelon sijaan. Sukkelaan sulki hän kammion oven, ripusti kryptan avaimen sen tavalliselle paikalle; polvistui pyhän Neitsyen alttarin eteen ja rukoili, ojentaen yhteenliittyneet kätensä: "Autuas Neitsyt, vahvista vielä kerran vanhan Mary Antonyn ymmärrystä!"

Hän nousi, löysi kunnianarvoisan äidin kammion avaimen, astui ulos ja sulki oven jälkeensä, lukitsi sen ja pisti avaimen laukkuunsa.

Käytävä oli tyhjä. Kaikki nunnat viettivät rukouksessa ja mietiskelyssä tunnin, ennenkuin refektorion kello, soisi.

Mary Antony ilmestyi keittiöön vain muutamia minuutteja myöhemmin kuin tavallista.

"Valmistakaa te illallinen", sanoi hän palvelijoille. "Minä en välitä siitä, miten pyhät sisaret tänä iltana aterioivat tai kuinka huonosti se tarjotaan. Kunnianarvoisa äiti tahtoo taas viettää yön rukoillen ja paastoten. Alaprioritar tulee tietenkin taas sadattelemaan paistia, tai sisar Mary Rebecca naukumaan sen takia kuin vanha naaraskissa, joka on näkevinään uroksen joka sopessa, vaikka kaikki urokset jo aikaa sitten ovat paenneet hänen näkyvistään. Tarjotkaa illallinen tavalliseen aikaan; ja soittakoon Abigail refektorion kelloa. Minulla on työtä muualla. Ja muistakaa että kunnianarvoisaa äitiä ei saa millään ehdolla häiritä."

Portinvartijatar oli vähällä pudota istualleen, kun hän käännähtäessään näki Mary Antonyn vieressään.

"Vait!" sanoi Mary Antony. "Älä puhu niin äänekkäästi. Ja kuuntele nyt, Mary Mark! Näitkö, mitenkä ylhäinen herra piispa eilen käveli Mary Antonyn kanssa? Ha, ha! Niin, totisesti! 'Arvoisa äiti', niin hänen kunnianarvoisuutensa nimitti minua. 'Arvoisa äiti', käsi sydämellään. Puutarhaan käveli hän Mary Antonyn kanssa. Miksi, kysyt sinä? Miksipä käveli ylhäinen herra piispa luostaripuutarhassa vanhan maallikkosisaren kanssa, joka jo yli puoli vuosisataa sitten lakkasi olemasta sievä piikanen? Siksi, sisar Mark, jos sinun välttämättä pitää se tietää, että herra piispa oli täynnä pelkoa kunnianarvoisan äidin vuoksi, ja tiesi että Mary Antony, vaikka hän onkin vanha, saattoi auttaa ja varjella häntä. Herra piispa ja arvoisa äiti molemmat pelkäsivät, että kunnianarvoisa äiti paastoaa liian usein, ja viettää liian monta tuntia valvoen. Kunnianarvoisa isä on senvuoksi valinnut arvoisan äidin pitämään silmällä tätä seikkaa, ja heti saattamaan hänen tietoonsa, jos kunnianarvoisa äiti taas saattaa terveytensä vaaraan liiallisen paaston tai valvonnan kautta. Ja nytpä kunnianarvoisa äiti juuri tänä päivänä aikoo olla saapumatta illalliselle ja viettää koko yön rukoillen ja valvoen pyhän Neitsyen alttarin ääressä. Senvuoksi arvoisan äidin — nimittäin minun — pitää heti kiiruhtaa viemään sanaa herra piispalle; ja sinun, sisar Mary Mark, pitää avata portti ja antaa minun mennä."

"Ei, sisar Mary Antony, sitä minä en voi, ellen saa määräystä kunnianarvoisalta äidiltä itseltään. Ja ethän sinä missään tapauksessa jaksaisi kävellä herra piispan palatsiin saakka. Epäilen, tokko sinä pääsisit Fore-kadullekaan asti."

"Mutta minun täytyy ja minä jaksan!" huusi Mary Antony. "Ja jos vanhat jalkani pettäisivät, niin moni kohtelias mies on tarjoava minulle hevosensa. Niinhän minä vallan hienosti saan ratsastaa Worcesterin kaupunkiin. Etkö sinä nähnyt kuinka minä ratsastin herra piispan valkealla hevosella huvipäivänä?"

"Oh", sanoi hän, "kylkiäni on vasta äsken lakannut särkemästä. Minä pyydän sinua, sisar Antony, älä palauta tätä näkyä uudestaan mieleeni!"

"Jos minä siis en voi täyttää herra piispan käskyä, niin minä kerron hänelle, että sinä ja sinun itsepintaisuutesi ovat estäneet aikeeni toteuttamisen."

"Sitä minä en voi", sanoi Mary Antony, "kuten hupsukin huomaa, kun minä kerran kunnianarvoisan äidin tietämättä menen viemään sanaa herra piispalle tämän omasta käskystä."

Sisar Mary Mark epäröi. Hän oli kylläkin nähnyt herra piispan astuvan porttiholvista sisään ja menevän puutarhaan, tuttavallisesti keskustellen sisar Mary Antonyn kanssa. Mutta kunnianarvoisa äiti oli uskonut hänen huomaansa portin vartioimisen.

"Kuuleppas, Mary Mark", sanoi sisar Antony. "Minun täytyy heti lähettää sana alapriorittarelle. Sinä lähdet sitä viemään ja jätät minulle portin vartioinnin, kuten niin usein on kunnianarvoisan äidin käskystä tapahtunut, kun sinut on käsketty muuanne. Jos sinä palatessasi — eikä sinun tarvitse kiirehtiä — huomaat minun lähteneen, ei kukaan saata soimata sinua. Ja kun herra piispa auringonlaskussa ratsastaa tänne, antaa hän sinulle siunauksensa ja vielä jotain muutakin."

"Mene keittiön ja refektorion portaita alapriorittaren kammioon. Sano, että kunnianarvoisa äiti aikoo viettää yön rukoillen ja valvoen, eikä saavu illalliselle, vaan haluaa, että alaprioritar astuu hänen sijaansa. Ja ettei kunnianarvoisaa äitiä saa millään ehdolla häiritä."

Sisar Mary Mark, joka näin sai pätevän syyn poistua paikaltaan ja ansaita piispan suosion antamatta aihetta tyytymättömyyteen priorittaren taholta, lähti keittiön kautta viemään Mary Antonyn sanomaa.

Tuskin oli hän kadonnut näkyvistä, kun Mary Antony jo tarttui avaimeen, väänsi suuren portin auki ja jätti sen raolleen, avaimet lukkoon; sitten kiiruhti hän takaisin pihan poikki, pujahti holvin alitse ja pääsi pensaiden peitossa kulkien pylväskäytävän portaille; livahti kenenkään huomaamatta! pylväskäytävän ovesta tyhjään käytävään, avasi kunnianarvoisan äidin kammion oven, astui sisään ja lukitsi oven hiljaa jälkeensä.

Ja jottei hän voisi mitenkään langeta kiusaukseen avata ovea, hän veti avaimen pois ja heitti sen avoimesta akkunasta ulos, kauas pensastoon.

MORA DE NORELLE.

Symon, Worcesterin piispa, soimasi itseään levottomuutensa takia. Olipa hän menettänyt valtansa jäseniinsä!

Tuskin oli hän päättänyt lähteä kävelemään linnan ympärillä oleville pehmeille kedoille, kun hän jo huomasi kiipeävänsä muurille; ja nyt, vaikka hän oli päättänyt asettua suuresti kaipaamaansa lepoon syvään nojatuoliin, asteli hän tässä permannolla edestakaisin, tai käveli toisen akkunan luota toisen ääreen.

Kiivaasti ratsastamalla oli hän ehtinyt Warwickiin, kun aurinko, joka tosin jo oli vaipunut taivaanrannan taakse, vielä valaisi taivaan rusopilviä ja levitti kullanhohtoisen verhonsa yli lännen äärien.

Linnan herra oli poissa, kuninkaan mukana, mutta kaikki oli valmista piispan tuloa varten ja suuriin varustuksiin oli ryhdytty sir Hugh d'Argentin vastaanottoa varten. Hänen väkensä, joka oli aikaisin samana aamuna lähtenyt Worcesterista, oli kerääntynyt pihalle, kun piispa ratsasti sisään.

Hänen astuessaan ovesta sisään tuli häntä vastaanottamaan vanhahko nainen, hilpeä, pulska ja äidillisen näköinen, jonka piispa helposti arvasi ritarin mainitsemaksi kamarirouvaksi.

"Päivää, jalo herra", sanoi tämä, ja hänen intonsa salli hänen tehdä vain puutteellisen tervehdyksen. "Tuleeko sir Hugh d'Argent tänne täksi yöksi?"

"Kyllä", vastasi piispa, luoden ystävällisen katseen Moran vanhaan imettäjään. "Kahden tunnin kuluttua pitäisi hänen olla täällä."

"Ei", vastasi piispa, "kreivitär de Norelle, ylhäinen nainen, jonka kanssa ritari on kihloissa, ratsastaa tänne hänen seurassaan."

"Pyhimykset olkoot kiitetyt!" huudahti vanha vaimo ja kääntyi syrjään salatakseen kyyneleensä.

Sillävälin kuin hänen palvelijansa valmisti kylvyn ja otti esille hänen pukunsa nousi piispa vallille ja katseli lännen kultaista ruskoa. Hän silmäsi alhaalla virtaavaa jokea, joka oli uurtanut itselleen uoman läpi kenttien, puiden aaltoilevaa paljoutta ja hilpeätä ketoa, jossa kesäkukat loistivat. Sitten katseli hän kauan kohti kaupunkia, josta hän oli tullut.

Ankaran ratsastuksen kestäessä oli hän kaiken aikaa ollut kuulevinaan asemiesten verkkaista astuntaa; paareilla pitkällään lepäävän avuttoman olennon ääriviivat olivat kaiken aikaa olleet hänen silmäinsä edessä.

Mutta hän ei pystynyt mielessään kuvailemaan; tuloa majataloon, peitteen poistoa, priorittaren astumista uuteen elämään, rakastajan käsivarsien häntä syleillessä.

Kuin ilkeässä unessa, josta mieli ei löydä pääsyä pois, vaan alituisesti palaa takaisin vaivaavaan kohtaan, oli piispa koko ratsastuksensa ajan mielessään seuraillut paareja pitkin Worcesterin katuja, kunnes hänestä vihdoin tuntui, että ennenkuin viitta oli ehditty nostaa pois, oli sen alla lepäävä solakka, suloinen hahmo jo jäykistynyt vainajaksi.

"Vainaja morsiamena! Vainaja morsiamena!" mustan Shulamiten kaviot tuntuivat iskevän nämä sanat tiehen. "Voi ritari-raukkaa! Vainaja morsiamena!"

Poistuessaan huoneestaan tuntia myöhemmin, oli hän pukeutunut purppuraviittaan, joka hänellä oli ollut yllään tuona iltana, jolloin hän oli aterioinut ritarin kanssa palatsissa.

Hänen astellessaan kentällä edestakaisin, välkkyi kultainen risti hänen rinnallaan ilta-auringon valossa.

Yöhaukka, joka lensi korkealla ilmassa katsellen alaspäin, luuli varmaankin, että suuri punainen valmu oli lähtenyt liikkeelle kukkalavastaan ja mennyt kävelemään kentälle.

Liitelevästä haukasta luultavasti näytti siltä kuin olisi mustarastas hypähtänyt esiin ja kääntynyt kävelevän valmun puoleen.

Piispa sanoi tahtovansa odottaa sir Hugh'n tuloa; mutta hän kääntyi ja seurasi miestä linnaan.

Ellei mitään odottamatonta ollut tapahtunut, täytyi ritarin ratsassaaton olla täällä ennen pitkää. Ritari oli aikonut lähteä tunnin kuluessa; ja vaikka piispa oli ratsastanut kiivaasti, saattoivat toiset kuluttaa matkaan tuskin enempää kuin tunnin lisää.

Mutta entä jos prioritar viime hetkellä oli ruvennut horjumaan ja vaatinut päästä takaisin luostariin. Olisiko ritarin jalomielisyys kestänyt sellaisen kokeen? Ja kun prioritar oli poistunut luostaristaan salaisesti, kuinka saattaisi hän palata sinne avoimesti? Olisiko hänen mahdollista päästä kryptan kautta?

Piispa alkoi toivoa, että hän olisi ratsastanut Tähden majataloon ja siellä odottanut tapahtumain kehitystä, sensijaan että hän oli kiirehtinyt edeltä. Huone, jossa hän istui, oli keskellä linnaa. Sen akkunoista näkyi puutarha. Täten hän ei saattanut kuulla ratsasjoukon saapumista pihalle. Hän ei kuullut miesten huutoja, kavionkapsetta kivityksellä, hevosten korskumista.

Hän istui suuressa veistetyssä nojatuolissa lieden ääressä, pakoittaen itsensä tyyneksi; mutta levottomuus ahdisti häntä niin, että hän puoleksi oli aikeissa käskeä valjastamaan uuden hevosen ja ratsastaa takaisin Worcesteriin.

Äkkiä, ilman mitään edelläkäypää merkkiä, avautui eteishuoneesta johtava ovi.

Oviaukkoon ilmestyi näky, joka hetkeksi sai Worcesterin piispan kysymään itseltään, näkikö hän unta, niin ylen ihana oli sisään astuva nainen vihreässä ratsastuspuvussaan, katsellessaan piispaa tuijottavin silmin, hehkuvin poskin ja hiusten kultainen huntu hartioille valuen.

Oi Mora, suloinen lapsi! Onko tyttöaikasi ihana lupaus tällä tavoin täyttynyt? Ovatko vuodet muuttaneet sinua niin vähän — ja kuitenkin niin paljon?

Vangin maanpako kului nopeasti, maanpako, johon hän oli joutunut sinun tähtesi kauan sitten; vanki koetti päästä vapaaksi, mutta vankina on hän vieläkin ja iäti sinun kultaisten hiuksiesi verkossa.

Oi Mora, suloinen lapsi! Miksi kaikkeen tähän ponnisteluun sinun kehkeymisesi ja ilosi täydellisyyttä kohti pitää sisältyä niin polttavaa tuskaa, kun nyt näen sinut uudelleen tuollaisena?

Worcesterin piispa nousi, purppurassa ja kullassa välkkyi hänen ylevä hahmonsa huoneen taustassa. Hiustensa hopeista hohdetta lukuunottamatta olisi hän saattanut olla mies parhaassa iässään — niin pysty oli hänen vartalonsa, niin tarmokkaat ja loistavat olivat hänen silmänsä.

"Ei", sanoi hän kuin itsekseen. "Minähän uneksin! Eihän tämä ole isä
Gervaise, tämähän on piispa!"

Piispa katsoi häneen vakaasti, koettaen nähdä hänessä Whytstonen priorittaren — ystävänsä kaikkina näinä onnellisina, rauhallisina, siunattuina vuosina.

Mora de Norelle seisoi hänen edessään, päätänsä häntä itseään pitempänä; pitkä ratsastus yöilmassa oli saanut hänen poskensa hehkumaan, hänen hermonsa olivat pingoittuneet katketakseen; hänen silmistään kuvastui suuri levottomuus, niin päistikkaa oli hän syössyt uuteen maailmaan. Mutta hänen lujat suloiset huulensa olivat ennallaan, ja juuri kun piispa kiinnitti niihin huomionsa, värähtivät ne lausuakseen:

"Kunnianarvoisa isä, minä olen valinnut vaikeamman osan, kuten tekin pyysitte minun tekemään." Hän heitti pois ratsastusruoskansa, ja liittäen kätensä yhteen, ojensi hän ne piispaa kohti. "Kristuksen tähden, jalo piispa, rukoilkaa puolestani!"

Piispa otti hänen yhteenliitetyt kätensä omiinsa eroitti ne lempeästi toisistaan ja piteli niitä rinnallaan olevaa ristiä vasten.

"Te olette valinnut oikein, lapseni", sanoi hän: "rukoilkaamme teille armoa ja voimaa, niin että horjumatta voitte jatkaa uuden kutsumuksenne uraa."

Mora tuijotti häneen tutkivin katsein. Piispan lempeät silmät kohtasivat värähtämättä tämän katseen, mutta niissä ei myöskään ollut mitään jälkeä siitä rajusta hehkusta, joka oli Moraa hämmästyttänyt hänen seistessään ovella.

"Kunnianarvoisa isä", sanoi hän ja hänen äänessään oli outo hämmentynyt kysymys: "Minä pyydän teitä, sanokaa minulle, mitä te käskette katumuksentekijöitä miettimään, kun he polvistuvat rukoilemaan ristinkuvan eteen?"

Piispa katsoi avoimesti näihin vastaansa kumartuneisiin tuijottaviin harmaisiin silmiin, eivätkä hänen omansa värähtäneet. Hänen ääneensä tuli ankaruuden häive, joka sopeutui Moran kysymyksen juhlalliseen aiheeseen.

"Minä kehoitan heitä, tyttäreni, miettimään pyhiä haavoja, jotka vuosivat verta, ja sydäntä, joka murtui heidän tähtensä."

"Sydäntä, joka murtui!" sanoi hän. "Murtuvatko sitten sydämet?" huusi hän. "Ei, ennemmin ne kivettyvät!" Hän nauroi hurjasti, mutta pidätti sitten henkeään — ritari oli astunut huoneeseen.

"Jalo piispa", sanoi ritari, "te olette ollut meille liika hyvä. Minä lähetän Moran tänne yksinään, jotta hän kohtaisi teidät, kertomatta hänelle, kuka se pappi oli, joka niin suosiollisesti tarjoutui vihkimään meidät, kun tiesin, kuinka paljon merkitsisi hänelle saada huomata, että te olitte se, kunnianarvoisa isä."

"Minun on mieluista olla täällä sitä tarkoitusta varten, poikani," vastasi piispa, "kun minulla, kuten tiedätte, on paavilla lupa toimittaa vihkimys. Menemmekö heti kappeliin, vai aiotteko ensin syödä illallista?"

"Ei, isä", sanoi ritari. "Morsiameni on ratsastanut kauan ja kaipaa ruokaa ensin ja sitten hyvin hukutun yön levon. Ellei se liian kauaksi lykkää paluutanne Worcesteriin, pyytäisin teitä vihkimään meidät vasta huomisaamuna."

Tietäessään, kuinka päättäväisesti Hugh suunnitelmiaan laatiessaan oli vaatinut heti Warwickiin päästyä tulla vihityksi, piispa loi häneen nopean silmäyksen, haluten päästä selville tämän muutoksen aiheuttajasta.

Hän näki ritarin kasvoilla saman säteilevän rauhan ilmeen, jonka prioritar oli nähnyt, kun kaapu ensinnä aukeni kryptassa; ja piispa, jonka henki oli kulkenut saman uran, tajusi, että Hugh'lle oli annettu se armo, jonka vain todellinen rakastaja saa — syvin kaikista iloista, jonka tuntee se, ken syrjäyttää oman itsensä, ja ajattelee yksinomaan rakastettunsa menestystä.

Ja tämän nähdessään piispa vapautui pelostaan ja hänen sydämensä kiitti
Jumalaa.

Sitten hän palasi, taluttaen kädestä hilpeän ja äidillisen näköistä vanhaa rouvaa, jonka piispa oli nähnyt saapuessaan. Kun lady Mora näki hänet, huudahti hän ja juoksi häntä vastaan.

Ja silloin laukesi hänessä äkkiä kaikki jännitys, ja nojaten vanhan imettäjänsä käsivarsiin hän nyyhkytti tätä uskollista povea vasten, joka oli ollut hänen lapsuutensa turvapaikka.

"Kas niin, kultaseni!" sanoi Deborah niin hyvin kuin omalta nyyhkytykseltään saattoi. "Kas niin kas niin. Me olemme kotona, nyt kun olemme yhdessä. Mennään katsomaan huonetta, jossa saamme nukkua, aivan niinkuin nukuimme monia vuotta sitten, kun te olitte pieni, rakkaani".

Näin, vanhan imettäjänsä tukemana, astui hän, joka oli niin ylväänä saapunut huoneeseen, hiljaa siitä ulos kyynelharso silmissä.

Hugh käännähti myös ja nauroi, mutta hänen naurussaan ei ollut mitään loukkaantumusta, ei mitään katkeruutta, ei mitään levottomuutta. Se oli sellaisen sydämen onnellista naurua, jota varma toivo lämmittää.

"Meitä oli kaksi toissa yönä, rakas herra", sanoi hän; "mutta nyt, kun vanha Debbie on tullut, näyttää meitä olevan kolme!"

RUUSUTARHASSA.

Huolimatta edellisen päivän rasituksesta ja mielenjännityksestä ja vaikka hän oli vasta myöhäisiä hetkellä vihdoin vaipunut uneen, voitti monivuotinen tottumus hänen ruumiinsa levontarpeen.

Hänen ensimäinen tietoinen ajatuksensa kohdistui nuoraan, joka hänen kammionsa seinässä olevan reiän kautta vei käytävän suureen kelloon, mitä soittamalla hän herätti koko luostarin. Hänellä oli ollut pysyväisenä tapana soittaa sitä itse. Hänellä oli mieleen antaa nunnien tuntea, että kutsu uuden päivän aloittamiseen saapui heille priorittarensa kädestä. Tietäen, kuinka vaikeata oli nousta aikaisin varsinkin valvottujen öiden jälkeen, oli hänellä mieluista, kun nunnat tiesivät, että kellon äänen kajahtelu kautta luostarin merkitsi kunnianarvoisan äidin itsensä olevan jalkeilla.

Mutta kun hän nyt katsahti ovelle päin, ei hän nähnytkään mitään nuoraa. Entä mitä merkitsivät nämä ylelliset seinäverhot?

Miksi valuivat hänen hiuksensa hartioille kuin kultainen pilvi? — nämä ihanat hiukset, jotka jos sain toisessa nunnajärjestössä olisi leikattu hänen päästään, ja tässä oli täytynyt aina pitää kireästi palmikoituina ja näkymättömiin peitettyinä. Yhä puoleksi hämmennyksissään hän sipaisi ne syrjään ja katsahti outoja ja kuitenkin hänelle ennestään tuttuja vaatteita, jotka olivat valmiina hänen käytettäväkseen.

Joskus oli hänellä ollut tämäntapaisia unia — unia, joissa hän oli palannut maailmaan, joissain hänellä oli maailmalliset vaatteet yllään, joissa hän maistoi maailman iloja ja katseli kiellettyjä asioita.

Mutta silloin kajahti hänen korviinsa ääni, jonka hän tosin kauan sitten oli unohtanut, mutta joka kuitenkin oli hänelle niin tuttu, että hän sen kuullessaan tunsi olevansa lapsena kotonaan taas — syvässä unessa lepäävän vanhan Debbien hiljainen, tyytyväinen kuorsaus.

Ääni on aina vakuuttavampi kuin näkö. Sokea on varma maailmastaan, varmempi kuin kuuro.

Moran ei ollut tarvis kääntyä katselemaan nurkassa olevassa vuoteessa makaavan vanhan imettäjän pulskaa hahmoa. Kuullessaan tämän hyrisevän kuorsauksen hän tiesi kaiken mitä hänen tarvitsi tietää — tiesi ettei hän enää ollut prioritar, että hän oli luopunut lupauksistaan; tiesi että luostari tällä hetkellä valvoi ja ihmetteli, kuten se viime yönä oli mahtanut kummeksia ja epäillä, ja huomenna kyselisi ja tuomitsisi; tiesi että nyt oli hänen hääaamunsa, että tämä hohtavan valkea puku jalokivillä koristettunne voineen ja tämä jalokivillä somistettu hiuskoristus olivat vanhan Debbien valitsemat, jotta hän juhlan mukaisessa puvussa seisoisi ylkänsä vieressä alttarin edessä.

Mennen huonesyvennykseen hän kylpi ja pukeutui, ja pani jalokivinauhankin päähänsä hiustensa loistavan kullan siteeksi. Tämmöisissä asioissa ei Debbien tahtoa vastaan oltu koskaan rikottu, ja vähätpä Mora välitti, mitä hänellä oli yllään, sittenkuin hän oli ainaiseksi luopunut pyhästä hunnustaan.

Hän poistui huoneesta hiljaa, herättämättä vanhaa imettäjää, astui alas kiertoportaita, ulos takaovesta, ja joutui näin puutarhaan, joka säteili varhaisen aamuauringon valossa.

Hakien paikkaa, josta häntä ei linnan muureille eikä akkunoihin näkyisi, hän vaelsi ruusutarhaan, jonka korkea kuusiaita ympäröi vihreällä reunuksella. Tämän eristetyn alueen toisessa päässä oli vaatimaton huvihuone — nyt se oli kuin keltaisten ruusujen muodostama lehtimaja.

Päätään kumartaen astui Mora kuusiholvin alatse, kolme porrasta alaspäin, ja oli kentällä.

Silloin tuli lehtimajasta esiin piispa, sinipunaisessa vaipassaan ja hiipassaan, rukouskirja kädessään.

Ensi hetkessä hän nähdessään Hugh'n morsiamen vihkipuvussaan, hääaamunaan, hämmentyi, mutta hänessä ei näkynyt mitään aivan erikoisen mielenliikutuksen merkkiä.

Kun hän tuli Moraa vastaan, hymyilivät hänen huulensa ystävällisesti, ja hänen silmissään oli se puolittain leikillinen, puolittain hellä katse, jonka Mora niin hyvin tunsi.

Kuin olisi hän juurikaan ratsastanut luostarin pihaan ja Mora seisahtunut portaille häntä vastaanottamaan, niin luonnollinen oli hänen tervehdyksensä, niin tavanmukainen hänen käytöksensä.

"Te olette varhain jalkeilla, tyttäreni, kuten minä arvasinkin; ja te olette tullut juuri tänne, kuten minä toivoin teidän tulevan. Minäkö ensimäisenä saan toivottaa teille onnea tänä ilonpäivänä?"

"Niin", sanoi Mora. "Minun kunnon Deborahnikin jäi nukkumaan, kun minä nousin. Minä heräsin tavalliseen aikaan soittaakseni luostarin kelloa, mutta minä huomasin, etten ollutkaan prioritar enää, vaan morsian — maallinen morsian — ja että minun tuli koristaa itseni jalokivillä maallisia häitä varten."

"Koristakaa itsenne myös nöyrällä ja levollisella mielellä, jolla Jumalan silmissä on suuri arvo", sanoi piispa, katsoen häneen merkitsevästi.

"Oi, jalo herra, minä pelkään, ettei minulla koskaan ole ollut sitä koristetta."

"Teidän täytyy kuitenkin nyt panna se yllenne, tyttäreni. Minä olen kuullut, että aviomiehet suuresti ihailevat sitä koristetta."

Seistessään siinä päivänpaisteessa, tiedottomana ihmeellisestä kauneudestaan, loi Mora häneen hämmästyneen katseen; sitten hän lankesi polvilleen mättäälle. "Siunauksenne, kunnianarvoisa isä", sanoi hän ja valtava nyyhkytys kuului hänen äänessään. "Minä pyydän teidän siunaustanne tänä hääpäivänäni."

Piispa laski kätensä hänen loistavalle hiuskoristeelleen ja luki hänen ylitseen kaksinkertaisen Aaronin siunauksen; sitten hän nosti hänet ylös ja pyysi häntä kanssansa kävelemään nurmikolle.

Piispa johti hänet lehtimajaan, tuoksuvien keltaisten ruusujen siimekseen. Sinne oli vaatimattomalle pöydälle katettu herkullinen ateria — tuoretta maitoa, vasta poimituita hedelmiä, valkeita leivoksia, kullankarvaisia voikokkareita, joissa vielä oli maidon kosteus pinnallaan.

"Tulkaa, tyttäreni", lausui piispa hilpeästi. "Me kirkon ihmiset, me tunnemme näiden varhaisten hetkien arvon, murkinoikaamme yhdessä."

"Oletteko loihtinut tämän tänne, jalo herra?" kysyi Mora, äkkiä tuntien selvää nälkää.

"En", vastasi piispa. "Mutta minä olin ulkona tunti sitten. Ja maitotyttö oli jalkeilla ennen minua. Ja niin me saimme aikaan tämän yksinkertaisen aterian."

Ja sillaikaa kuin sulhanen ja Deborah-vanhus vielä uinailivat, aterioivat morsian ja piispa yhdessä ruusutarhassa; ja piispan silmät välkkyivät kuin iloisen koulupojan pyhäpäivänä; ja väri palasi Moran poskille ja hän hymyili ja hänen sydämensä keveni, kuten aina heidän pitkän ystävyytensä aikana, kun piispa oli tullut hänen luokseen hilpeällä mielellä.

Mutta kun Mora oli aterioinut riittävästi ja näytti voimistuneen ja virkistyneen, nojautui piispa taaksepäin istuimellaan ja lausui äkkiä vakavana: "Ja nyt, tyttäreni, kertokaa minulle, mikä sai teidät oivaltamaan oikeaksi tämän peruuttamattoman askeleen, luopumaan lupauksistanne ja antautumaan Hugh'n kihlatuksi? Kun viimeksi puhelimme yhdessä, selititte te, ettei siihen riittäisi mikään muu kuin selvä merkki, jonka pyhä Neitsyt itse teille antaisi ja joka vakuuttaisi, että teidän velvollisuutenne ennen kaikkea kohdistuu Hugh'hun ja että taivas vapauttaisi teidät lupauksistanne. Saitteko te tällaisen merkin?"

"Kyllä, jalo herra, minä sain sen ihmeellisellä lavalla. Pyhä Neitsyt ilmaisi tahtonsa ilmestyksessä, josta oli mahdoton erehtyä, ja valitsi välikappaleekseen niin halvan ja yksinkertaisen olennon, etten minä voinut muuta kuin huudahtaa: 'Sinä olet salannut nämä asiat viisailta ja taitavilta, mutta paljastanut ne lapsille?'"

"Entä kuka", kysyi piispa, kiinnittäen katseensa persikkaan, jota hän kuori ylen huolellisesti, "kuka oli tuo lapsi?"

"Niinkö", mutisi piispa, "iäkäs lapsi! Tosiaankin hyvin huomattava lapsi. Olisinpa taipuvainen sanomaan, hyvin viisas ja taitava lapsi."

"Ei, jalo piispa", huudahti Mora päättäväisellä äänellä, joka sai piispan kuvittelemaan, että jos hän olisi kohottanut katseen persikastaan, hän olisi kohdannut hunnun ja skapularion ankarat viivat, "te ja minä olimme viisaita ja taitavia, jotka harkitsimme puoleen ja toiseen oman arvelumme ja järkemme mukaan. Mutta tälle lapselle pyhä Neitsyt soi selvän näyn."

"Kertokaa minulle se", sanoi piispa, halkaisten persikan ja poistaen kiven, jonka hän huolellisesti pyyhki ja pisti vyöhönsä. Piispalla oli tapana istuttaa persikan kiviä.

Mora kertoi sen hänelle. Hän alkoi alusta ja kertoi kaiken, pienimpiä yksityiskohtia myöten; kuvasi tarkalleen Hugh'n, joka oli niin hämmästyttävän oikein esiintynyt näyssä; kertoi, millä tavoin hän ja Hugh tosiaankin olivat polvistuneet pyhän Neitsyen alttarin edessä, mitä he olivat sanoneet ja tehneet; ja kuinka pyhä Neitsyt lopuksi oli armonsa runsaudessa lausunut äänellä, jonka vanha maallikkosisar näyssä selvästi kuuli: "Ota hänet; hän on aina ollut sinun. Minä olen ottanut hänet vain antaakseni hänet sinulle."

"Minä tuskin tiedän mitä sanoa", vastasi piispa. "Paremman puutteessa turvaudun mielilauseeseeni ja sanon: 'Rakkaus ei koskaan petä'."

Yleensä Moraa viehätti piispan raamatunkäytön tarkka sattuvaisuus, mutta tällä kertaa hänestä tuntui, ettei tämä mielilause ollut yhtään paikallaan.

Tyytymättömänä ja loukkaantuneena hän oli tuntevinaan, että piispan mieli oli ollut niin kiintyneenä hedelmään, ettei hän ollut täysin tajunnut näyn ihmettä.

"Sillä ei ole mitään tekemistä rakkauden kanssa", sanoi Mora jotenkin kylmäkiskoisesti, "paitsi mikäli tarkoitatte pyhän Neitsyen taivaallista hyvyyttä."

"Aivan niin", vastasi piispa, nojautuen taaksepäin istuimellaan ja vihdoin katsoen suoraan Moran vakaviin silmiin. "Pyhän Neitsyen taivaallinen hyvyys ei koskaan petä."

"Te myönnätte siis, jalo herra, että näky loi kirkkaan valon epäröidään mieleeni?"

"Ehdottomasti", vastasi piispa. "Rakkaus, joka tämän näyn sai aikaan, tähtäsi siihen. Ilmestykset ovat, tyttäreni, hyödyttömiä, elleivät ne ole selviä. Jos pyhä Neitsyt olisi vain viitannut marmorikädellään, sen sijaan että hän kumartui ottamaan teidän kätenne ja laskemaan sen ritarin käteen, olisitte ehkä ajatellut, että Neitsyt viittasi häntä poistumaan ja käski teitä jäämään. Jos hänen marmorikätensä kerran ollenkaan liikkui, oli parempi että se liikkui niin selkeällä ja käytännöllisellä tavalla.

"Minusta näyttää, kunnianarvoisa isä", sanoi Mora kumartuen pöydän yli ja tukien käsillään kasvojaan, samalla kuin hän rypistynein kulmin katseli piispaa; "minusta melkein näyttää, että koko näky teissä herättää salaista epäilyä."

"Ei, tyttäreni, siinä te erehdytte. Päinvastoin minä olen täydellisesti vakuutettu sen perusteella niitä te nyt kerrotte minulle, että tuon iäkkään lapsen, Mary Antonyn, on ollut suotu nähdä teidät ja ritarirakastajanne polvistumassa käsikkäin pyhän Neitsyen alttarin edessä; ja minä kiitän pyhää Neitsyttä, että hän suomalla tämän näyn Mary Antonylle ja sallimalla hänen kuulla sanat, jotka te itse tiedätte tosiaankin lausutuiksi, on saanut teidät havaitsemaan taivaan tahdoksi, että teidän tulee palata maailmaan ja yhtyä rakastajaanne, mikä — siitä olen varma — ei koidu vain teidän ja hänen onneksenne, vaan myös hedelmälliseksi hyvän lähteeksi monelle. Ja kuitenkin —"

Piispa pysähtyi miettimään, kuin pelkäisi hän sanoa niin paljon ja kuitenkin haluamatta sanoa vähempää. Sitten hän jatkoi, punniten joka sanansa: "Kuitenkin minä tunnustan suoraan, että omasta kohdastani minä kernaammin kuuntelisin Jumalan ääntä omassa sielussani tai lukisin hänen tahtonsa hänen pyhästä sanastaan kuin pyytäisin ihmettä tai toimisin toisten näkemien näkyjen perusteella."

"Luittehan kronikasta, jonka minä äskettäin lähetin teille, kuinka Herra vuonna tuhat sata kolmekymmentä seitsemän — tuona murheen, tulipalojen, ryöstön, hävityksen ja vaivan aikana, jolloin Yorkin kaupunki ynnä sen pääluostari paloi, Rochesterin kaupunki tuhottiin ja niinikään Bathin kirkko ja Leicesterin kaupunki, jolloin kuningas Tapanin ollessa ulkomailla tai kotonaankin, missä hänen kätensä oli liian lempeä, paronit suuresti vahingoittivat ja vaivasivat kirkkoa ja kansaa — kun silloin suuri joukko ihmisiä oli kokoontunut viettämään Windsorin messua, he saivat huomata, kuinka alttarin yllä oleva ristiinnaulitun kuva liikutti ja väänsi käsiään, milloin oikeaan, milloin vasempaan, niinkuin ahdistuksessa olevat tekevät.

"Tämä ihmeellinen näky sai heidät vakuutetuiksi siitä, että ristiinnaulittu Vapahtaja tunsi myötätuntoa maan kärsiviä asujaimia kohtaan."

"Mutta mikään veistetty ristinkuva, joka vääntelee käsiään tuijottavan joukon edessä, ei voisi saada minua niin syvästi vakuutetuksi Vapahtajan myötätunnosta kuin milloin minä yksin huoneessani istuen luen Jesaja profeetan sanat: 'Totisesti Hän on kantanut meidän murheemme ja poisottanut meidän huolemme'."

"Minä luulen ymmärtäväni, jalo herra; ja kun teistä tuntuu siltä, on minun helpompi tunnustaa teille eräs asia, jota tuskin olen rohjennut myöntää itselleni. Minun oli itsenikin vaikeata kyllin antaa merkitystä Mary Antonyn kuulemille pyhän Neitsyen sanoille. Itse saamani todiste — satakieli, joka lensi suoraan Madonnan kädestä ulos maailmaan — puhui vakuuttavammin sydämelleni. Minä soimaan itseäni sen vuoksi, mutta niin on asia. Mutta näky kuitenkin ratkaisi minulle mikä oli velvollisuuteni."

"Tietenkin", huomautti piispa, "se seikka, että Mary Antony oli näyn välittäjänä, jonkun verran poisti sen juhlallisuutta. Pyhimmässäkin näyssä olisi pieni huvittava sävy, kun vanha maallikkosisar sen kuvaisi."

"Ei suinkaan, jalo herra", sanoi Mora. "Hän ei vaan yksinkertaisesti kertonut totuutta. Kun hän kerran pääsi alkuun, näytti hän saaneen kumman ylevyyden. Minä ihmettelin sitä samoin kuin ylimaailmallista kajastusta hänen kasvoillaan. Lopuksi minä luulin hänen nukkuneen; mutta myöhemmin kuulin alapriorittarelta, että hänet oli tavattu tainnoksissa ristinkuvan edestä ja heillä oli ollut suuri vaiva saada hänet virkoamaan.

"Jalo herra, sydämeni riutuu, kun nyt ajattelen tyhjää kammiotani ja nunnieni vaikeata mielen sekasortoa. Kuinka pian voitte te tavata heitä ja järjestää asian ilmoittamalla heille pyhän isän viestin?"

"Niin pian kuin olen vihkinyt teidät, tyttäreni, ratsastan takaisin Worcesteriin. Minä koetan päästä luostariin, ennenkuin sieltä lähdetään iltamessuun."

"Rohkenen pyytää teitä, jalo herra, sanomaan erikoisen ystävällisen sanan vanhalle Mary Antonylle, joka varmaankin on suruissaan minun lähdöstäni. Minä olin ajatellut pyytää häntä olemaan puhumatta näystään; mutta jos hän selittää tuon loistavan ritarin olleen pyhän Yrjänän tai pyhän Mikaelin, niin nunnat hurskaudessaan epäilemättä luulevat näyn tarkoittaneen vain minun siirtymistäni 'korkeampaan toimeen'."

"Isä", sanoi Mora syvän mielenliikutuksen vallassa, "kaikkina näinä vuosina olette te ollut ylen hyvä minua kohtaan, ystävällisempi kuin saatan sanoa ja aina kärsivällinen. Pelkään usein koetelleeni teidän kärsivällisyyttänne liian jäykästi pitämällä kiinni omasta tahdostani. Mutta minä pyydän teitä uskomaan, että minä aina pidin arvossa teidän neuvoanne ja olisin tuskin saattanut elää ilman teidän ystävyyttänne. Pelkään pahoin, että eilen illalla saapuessani linnaan puhuin hillittömästi ja käyttäydyin omituisesti. Minä olin lopen uupunut. Minä astuin huoneeseen yöpimeästä, tietämättä kenen minä täällä kohtaisin, ja tuokion, jalo herra — sekamielisen tuokion ajan, minä luulin teitä erääksi toiseksi."

"Erääksi, jonka te usein olette muistuttanut mieleeni, jalo herra, jos loukkaamatta voin sen sanoa, erääksi papiksi, joka oli tyttöunelmieni ihanteena. Tunsitteko monta vuotta sitten erästä isä Gervaisea, jota hovissa pidettiin suuressa arvossa ja joka oli kuningattaren ja hänen naisten rippi-isänä?"

Piispa hymyili, ja hänen sinisissä silmissään, jotka katselivat Moran silmiin, oli levollisen mielenkiinnon ilme.

"Isä Gervaisenko?" sanoi hän. "Hovisaarnaaja? Tunsin hänet tosiaankin, tyttäreni; ja enemmänkin kuin tunsin. Isä Gervaisella ja minulla oli samat isovanhemmat."

"Ah", huudahti Mora innokkaasti, "silloin voin käsittää yhdennäköisyytenne, joka jo ensi hetkenä painui mieleeni ja heti teki teidän ystävyytenne minulle niin suloisen läheiseksi. Vain ääni ja silmät olivat yhtäläiset — mutta kuinka yhtäläiset! Isä Gervaisella oli parta, joka peitti hänen suunsa ja poskensa: mutta hänen sinisissä silmissään oli sama ystävällinen ja tutkiva katse, vaikka ne eivät olleet niin hilpeät kuin teidän usein ovat, jalo herra: ja teidän äänenne on aina saanut minut muistamaan häntä.

"Ja kerran, kerran katsoivat hänen silmänsä minuun Windsorin linnanhallin poikki, ja niissä oli semmoinen syvä hehku, että minä tunsin kuin olisivat ne kutsuneet minua alttarin eteen ja kuin olisin minä silloin niistä saanut, jos vain olisin kestänyt niiden tulikokeen, ainaisen puhdistuksen, kohotuksen, siunauksen, jommoista ei kukaan maallinen neito ennen minua ole saanut, lukuunottamatta vain pyhää Neitsyttä. Koko sen yön minä uneksin tästä ja sieluni oli sitä täynnä, mutta isä Gervaisea minä en koskaan nähnyt. Seuraavana aamuna hän jätti hovin ja lähti heti senjälkeen purjehtimaan Espanjaan, mutta matkalla teki laiva suuressa myrskyssä haaksirikon ja hän ynnä kaikki muut, jotka laivassa olivat, hukkuivat. Oletteko kuullut siitä, jalo herra?"

"Kaikki uskoivat sitä ja surivat häntä; sillä kaikki rakastivat häntä. Mutta minä en ole koskaan saattanut tuntea häntä vainajaksi. Ja kun minä viime yönä astuin suuren hallihuoneen poikki, tuntui minusta, kuin isä Gervaisen hehkuvat silmät vielä kerran olisivat kutsuneet minua alttarin eteen."

"Te olitte liiaksi rasittunut, tyttäreni. Kun astuitte likemmä, tapasitte te — kummittelevan hehkusilmäisen papin sijasta, joka monta vuotta sitten hukkui Espanjan rannikolla — vanhan ystävänne, Worcesterin Symonin, joka oli ehtinyt ennen teitä, mistä on kiittäminen hänen hyvän tammansa Shulamiten nopeita jalkoja."

"Älkää pilkatko, ystäväni", sanoi hän. "Oli aika, jolloin isä Gervaise merkitsi minulle kalleintani. Ja kuitenkaan en minä rakastanut häntä kuin tyttö rakastaa miestä, vaan ennemmin kuin nunna rakastaa Herraansa. Hän. merkitsi minulle kaikkea mikä on ylevintä ja parasta; ja ennen kaikkea sitä, mikä on elinvoimaista uskonnossa ja elämässä, tarmokkaana toimimaan, kestävänä kärsimään. Hän yritti minut kerran ja käski minun ristinkuvan edessä polvistuessani lausumaan: 'Hän elää iankaikkisesti meidän välimiehenämme. Milloinkaan en minä ole sitä unohtanut. Ja toisinaan, kun minä lausun näitä pyhiä sanoja ja mieleeni muistuu isä Gervaise, tuntuu kaiku kuiskaavan sieluuni: 'Hänkin elää!'"

"Tyttäreni", sanoi hän, "aurinko on korkealla taivaalla. Me emme saa vitkastella täällä. Hugh ryhtyy pian etsimään morsiantaan ja mistress Deborah käy levottomaksi, kun hänen hoidokkinsa on kadonnut. Aamiainen on varmaankin valmiina pitosalissa, ja senjälkeen meidän on kiiruhtaminen kappeliin vihkiäisiin. Sitten minä viivyttelemättä ratsastan Worcesteriin pannakseni asiat luostarissa tolalleen. Menkäämme!"

Kun Mora käveli hänen vieressään päivänpaisteisen nurmikon poikki, sanoi hän:

"Isä, luuletteko että nunnan sydän koskaan voi tulla samanlaiseksi kuin muiden naisten?"

SISÄINEN TAISTELU.

Kunnon Shulamite kiiruhti eteenpäin, mustankiiltävänä yhä, vaikka vaahtoa oli pärskähdellyt sen kupeille.

Jos alaprioritar lähettää sanan palatsiin, tapahtuu onnettomuus, jota ei ole helppo korjata.

Jos uutinen priorittaren paosta pääsee leviämään Worcesterin kaupunkiin, niin sadat pahansuovat, tietämättömät, kärkkäät tai vain joutilaat kielet heti alkavat surista.

Mahdoton on ehättää huhua kiinni, jos se on tunninkaan matkan edellä. Yhtä hyvin voisi tavoitella kiinni vettä, joka on syössyt ulos avatusta kanavaluukusta tuntia aikaisemmin kuin ehdit padolle.

Mahdoton on puhdistaa kerran tahrautunutta mainetta. Ajoissa ojennettu käsi olisi voinut estää kallisarvoisen venetsialaisen maljakon putoamasta kivilattialle. Mutta jos tätä kättä ei ollut, ja maljakko sekuntia myöhemmin on maassa satoina pirstaleina, ovat koko maailman kädet voimattomat tekemään siitä sitä, mitä se ennen putoamista oli.

Kun alapriorittaren sanantuoja saa kuulla, että piispa on poissa, kiiruhtaa hän varmasti isä Benedictin luo, joka on tunteva synkkää iloa, ajatellessaan saavansa pistää pitkän nenänsä priorittaren tyhjään kammioon, joka vainuaa häväistysjuttua sieltä, missä tuntuu vain liljojen tuoksu ja raastaa pirstaleiksi Moran maineen tuntematta sääliä enempää kuin susi, joka raatelee lampaan.

Täyttä laukkaa, Shulamite! Ellei kukaan pelastaakseen sitä pistä kättään alapriorittaren ja isä Benedictin väliin, on kristallimaljakko pirstautuva palasiksi.

Vihdoin pidätti piispa ohjaksia ja antoi tammansa kävellä peninkulman. Warwick oli nyt jo kymmenen peninkulman päässä hänen takanaan. Hän oli jo puolitiessä Worcesteriin.

Piispasta tuntui, että siitä saakka kun hän oli oppinut Mora de Norellen tuntemaan, hän aina vain oli ratsastanut poispäin ja jättänyt hänet taakseen.

Hänen tähtensä hän ratsasti pois silloin, kun hän jätti taaksensa hovin, lukuisat toimensa, kasvavan vaikutusvaltansa ja nauttimansa kansansuosion.

Hänen tähtensä oli hän jättänyt isä Gervaisen nimen valtameren pohjaan ja alkanut elämänsä uudelleen Italiassa, uudella nimellä.

Hänen tähtensä oli hän pyrkinyt Worcesterin piispanistuimelle, kuultuansa Moran astuneen valkoisten sisarten luostariin, ja hän oli jättänyt rakastamansa aurinkoisen maan ja ne paljon korkeammat hengelliset arvot, jotka häntä siellä odottivat.

Ja hänen tähtensä hän nyt ratsasti pois Warwickista, niin nopeasti kuin ratsu saattoi häntä kiidättää, jättäen hänet morsiameksi toiselle, jonka käteen hän itse oli laskenut Moran käden, lausuen kirkon siunauksen heidän liitolleen.

Ratsastaa pois — jättää taaksensa; jättää taaksensa — ratsastaa pois.
Muuta ei hänen rakkautensa ollut hänelle koskaan suonut.

Kuitenkin tunsi hän sielunsa rikkaaksi nyt, tuntiessaan, että hänellä nyt oli varmuus siitä, että hän oli arvostellut asian oikein, kun hän monta vuotta sitten oli katsonut välttämättömäksi lähteä maanpakoon. Sillä olihan Mora kertonut hänelle — hiukkasen uneksien häntä toiseksi — että hän, Symon, kerran oli ollut hänen kalleimpansa, mutta että hän ei ollut rakastanut häntä kuin tyttö rakastaa miestä, vaan ennemmin kuin nunna rakastaa herraansa.

Mutta totisesti olisi sen miehen pitänyt olla jumalallinen, jota niin rakastettiin ja jonka olisi tullut pitää sellaista rakkautta elossa. Ja jos näin olisikin, kun sitten olisi saapunut toinen mies, joka olisi ollut herättämäisillään hänessä sitä rakkautta, mitä tyttö tuntee miestä kohtaan, olisiko hänen sydämensä silloin ollut vapaa noudattamaan luonnon kutsua? Ei. Hänen sydämensä olisi ollut kuin lukittu ovi kaikkea lähestymistä kohtaan, ja silloin olisi hän ollut yhtä vähän Kristuksen kuin miehen morsian. Symonin silmien hehku olisi tosiaankin kutsunut hänet alttarin eteen, ja sillä olisi hän saanut uhrata naisellisuutensa täyttymyksen.

"Minä tein oikein, lähtiessäni maanpakoon", sanoi piispa, tutkistellen menneisyyttään eteenpäin ratsastaessaan. Mutta syvällä sydämessään tunsi hän Moran äskeisten sanojen tuottaman ilon: kerran hän oli ollut Moralle hänen kalleimpansa, tyttönä oli hän niin tuntenut, ja naisena hän sen muisti; ja kumpaakin ajatellessaan piispa puhkesi kiitokseen siitä, ettei hän eikä isä Gervaise olleet tehneet mitään, mikä olisi häirinnyt Moran tyttöunelmien ihannetta.

Tarttuen ohjaksiin taas hän hoputti Shulamitin ravakkaan tahtiin. Nyt ei saanut vitkastella tiellä.

Päästyään lähelle luostariporttia sattui piispa onneksi tapaamaan veli
Philipin, joka kedolla kävelytti nuorta, äskettäin ostettua hevosta.

Piispa pyysi maallikkoveljeä ratsastamaan kanssaan luostariin, ja heti kun hän olisi astunut alas hevosen selästä, viemään Shulamiten palatsin talliin, huolellisesti ruokkimaan ja harjaamaan sen, ja sitten tuomaan hänelle virkeän hevosen.

"Totta, jalo herra. Mutta kun minä niin äskettäin autoin tuota naista ratsastamaan Icon—"

"Mary Antony!" huudahti piispa, ja hänen äänessään tuntui mitä merkillisin sekoitus hämmästystä, mielen huojennusta ja epäuskoisuutta. "Mutta taivaan nimessä, hyvä veli, miksi olisi vanha maallikkosisar poistunut luostarista?"

"Sanotaan, että hän on lähtenyt kaupunkiin etsimään teitä, jalo herra; mutta hän ei ole saapunut palatsiin."

"Ei, jalo herra; paitsi että prioritar on hyvin levoton vanhan nunnan takia ja on käskenyt tukkia maanalaisen tien tuomiokirkon kryptaan, vaikka portinvartiatar tunnustaa päästäneensä sisar Mary Antonyn ulos portista."

"Pelkkää huhua taaskin", sanoi piispa, "ja vailla totuuden siruakaan, sen minä takaan. Sano, kunnon Philip, kaikille tahoille, että se ei pidä paikkaansa, ja ilmoita minun lausuneen, että kunnianarvoisa äiti varmasti ei ole käskenyt tukkia kryptan tietä. Toivoisin saavani käsiini näiden typerien juorujen alkuunpanijan."

Piispa puhui näennäisesti vihastuneena, mutta sydämessään tunsi hän suurta huojennusta. Ehtisikö hän kuitenkin ojentamaan kätensä pelastaakseen kallisarvoisen maljakon.

Piispa laskeutui hevosen selästä luostarin portin ulkopuolella. Hän silitteli kädellään Shulamiten päätä ja puheli lempeästi sen korvaan.

Sitten sanoi hän: "Vie se kotiin ja pidä siitä parasta huolta. Sen kunnon sydän on tehnyt ihmeitä tänään. Meidän asiamme on pitää huolta, ettei sen ruumis siitä kärsi. Kas tässä, ota ohjakset ja mene."

Mary Mark katsahti ristikosta ulos kuullessaan portille koputettavan. Hänen suunsa rävähti selälleen, kun hän näki herra piispan jalkaisin seisovan ulkopuolella.

Nopeasti hän avasi portin ja kääntäessään sitä yhä enemmän auki kätki hän iloisen muotonsa portin taakse.

Mutta piispa ei ensinkään joutanut ajattelemaan Mary Markia eikä hänellä ollut halua olla piilosilla omantunnon vaivaaman portinvartiattaren kanssa.

Välttäen pääsisäänkäytävää astui hän pihani poikki oikealle, meni ruusuholvin alitse, pitkin kuusikäytävää ja nurmikon yli pyökin alla olevan penkin luo, missä hän kaksi päivää aikaisemmin oli odottanut prioritarta.

Tänne pysähtyi hän hetkeksi, katsahti kohti hiljaista pylväskäytävää, ja palautti mieleensä Moran kookkaan vartalon, hänen liehuvan huntunsa ja ryhdikkään astuntansa, kun hän tuli piispaa vastaan yli päivänpaisteisen nurmikon.

Mutta tässäkään ympäristössä hän ei enää voinut kuvailla Moraa priorittareksi. Luostaripihan nurmikkoakin myöten tuli häntä vastaan nyt suloinen nainen jalokivillä koristettuine voineen, valkeine pukuineen ja kultakoristeisine hiuksineen — Hugh'n morsian.

Tämä oli ehkä Worcesterin piispan vaikein hetki koko tänä vaikeana päivänä.

"Minä olen menettänyt hänet!" sanoi hän. "Pyhä Jesus — sinä, jonka sydän murtui, kun olit ollut kolme tuntia pimeydessä, Jumalan hylkäämänä — armahda minua! Elämäni valo on mennyt minulta ja kuitenkin minun täytyy elää."

Tajutessaan näin äkisti menetyksensä, henkisesti ja ruumiillisesti lopen uupuneena piispa vaipui penkille.

Mutta nyt saivat asiat mennä omaa menoaan. Hän ei voinut tehdä enempää — mennä vielä eteenpäin.

Silloin oli hän taas kuulevinaan Moran sanovan ruusutarhassa suloisella äänellään, joka värähdytti hänen sydäntänsä pohjia myöten: "Hän merkitsi minulle kaikkea mikä on elinvoimaista uskonnossa ja elämässä; tarmokkaana toimimaan, kestävänä kärsimään."

Viisi minuuttia istui piispa paikallaan, silmät suljettuina, kädet lujasti yhteen liitettyinä.

Niin hiljaa hän istui, että pieni "hurmepukuinen ritari", joka kirkkain silmin katseli häntä ylhäältä puusta, jo aikoi hypähtää penkin toiseen päähän. Se kaipasi sisar Mary Antonya, joka ei ollut näyttäytynyt koko aamuna, se oli siis saanut olla ilman sekä leivän että juuston murusia ja "pikku houkko" oli nälkäinen.

Mutta viiden minuutin kuluttua nousi piispa tyynenä ja itsetietoisena, astui lujasti nurmikon poikki, nousi portaita ylös ja eteni pylväskäytävään.

ALAPRIORITTAREN SELONTEKO.

Jo viidennen kerran oli alaprioritar sovittanut silmänsä avaimenreikään, mutta hän ei nähnyt priorittaren kammiosta mitään lukuunottamatta osaa suuresta puurististä, joka kuvastui vastakkaisella seinällä.

Sisar Mary Rebecca oli noussut tuolille, koettaen vakoilla nuoranreijästä, jonka kautta kunnianarvoisa äiti soitti luostarikelloa. Mutta sisar Mary Rebecca ei huolimatta siitä, että hän kolahutti päänsä hirteen ja nenänsä seinään, jotka olivat hänen silmänsä tiellä, kuitenkaan nähnyt muuta kuin osan kunnianarvoisan äidin akkunan päädystä.

Kuin suurena paljastuksena kuulutti hän julki, että akkunaverhot oli vedetty syrjään, mihinkä alaprioritar happamasti huomautti, että sen hän jo aikaa sitten oli havainnut alhaalta pihasta, ja töykkäsi vihoissaan hänen tuoliansa, niin että sisar Mary Rebecca lensi alas.

Hän teki suuren harppauksen pelastuakseen ehjänä, putosi raskaasti sisar Teresan jalalle, läimäytti sisar Mary Seraphinea suoraan kasvoihin kyynäspäällään ja hajoitti oven ympärille kerääntyneen joukon joka taholle.

Täten sai alaprioritar näköpiiriinsä käytävän ja kauempana, avatun paksun oven tuollapuolen pylväskäytävän, ja aikoessaan juuri ryhtyä torumaan Mary Rebeccaa moisesta loikkaamisesta, käskemään sisar Teresaa lopettamaan kiemurtelunsa ja Mary Seraphinea parkumaan kammioonsa ja sulkemaan oven perässään, jos hänen välttämättä piti parkua — silloin näki alaprioritar piispan, joka yksinään ja odottamatta astui heitä kohti pylväskäytävästä.

"Benedicite", lausui piispa lähestyessään. "Minulla on onni tavata koko sisarkunta koossa."

Piispan kohotetut sormet saivat nunnat polvistumaan; mutta he kiiruhtivat heti taas jaloilleen ja kerääntyivät alapriorittaren selän taakse, joka astuen askeleen eteenpäin kiiruhti selittämään tilannetta.

"Herra Piispa, te tapaatte meidät suuren alakuloisuuden vallassa. Kunnianarvoisa äiti on sulkeutunut kammioonsa, ja me pelkäämme että hän valvottuaan ja paastottuaan kokonaisen yön on mennyt tainnoksiin. Naputtaessamme ovelle emme ole saaneet minkäänlaista vastausta, emmekä me pysty avaamaan ovea väkivallalla, kun se on niin tavattoman vahva ja paksu."

Piispa loi tutkivan silmäyksen alapriorittaren vaaniviin kasvoihin, mutta niiden ilme tulkitsi pelkkää ahdinkoa ja sekasortoa.

Hän katsahti tukevaan oveen ja nunnien kiihoittuneeseen joukkoon. Häneltä riitti aikaa huomata että Seraphinen nenä ja huulet alkoivat paisua, ja piispa tunsi veitikkamaista toivomusta, että hänen ritarinsa nyt olisi nähnyt hänet.

"Ja kuinka te voitte olla niin varma, äiti alaprioritar, että kunnianarvoisa äiti tosiaan on kammiossaan?"

"Koska me tiedämme hänen olevan siellä", vastasi alaprioritar niin töykeästi kuin uskalsi piispaa puhutellessaan. "Sallikaa minun, kunnianarvoisa isä, kertoa teille viimeisten kahdenkymmenen tunnin: tapahtumat.

"Palattuamme eilisiltana ehtoomessusta lähetti kunnianarvoisa äiti Mary Antonyn kautta sanan, että hän taas aikoi viettää yönsä rukoillen ja valvoen eikä tulisi olemaan läsnä illallisella ja ettei häntä missään tapauksessa saisi häiritä. Mary Antony toi sanan keittiöön käskien nuorempia maallikkosisaria valmistamaan illallisen ilman häntä ja sanoen, ettei hän piitannut siitä, mitenkä kehnosti se valmistettiin, kun kerran kunnianarvoisa äiti ei tulisi sitä nauttimaan."

Alaprioritar pysähtyi hengähtääkseen ja antaakseen toisille nunnille tilaisuutta huudahduksin ilmaista paheksumistaan Mary Antonyn käytöksen johdosta. Mutta piispan heissä herättämä pelonsekainen kunnioitus ja todellinen levottomuus, jota he tunsivat vanhan maallikkosisaren takia, sai heidät pysymään vaiti.

Piispa siveli poskiansa, pidellen suupielensä lujasti alallaan peukalonsa ja etusormensa avulla. Vanha Antony oli ylen hullunkurinen sanoessaan nämä sanat itse, mutta vielä hullunkurisemmilta tuntuivat hänen huomautuksensa alapriorittaren toistamina.

"Tuo vanha elukka", jatkoi alaprioritar luoden epäluuloisen silmäyksen piispan käteen, "lähti sitten ulkoportille ja kertoi portinvartiattarelle, että hän oli saanut teiltä itseltänne, kunnianarvoisa isä, määräyksen ilmoittaa teille, kun kunnianarvoisa äiti taas aikoisi viettää yönsä valvoen ja paastoten, koska te ja hän — te ja hän tosiaankin — muka olette levottomia kunnianarvoisan äidin alituisen paastoamisen ja liiaksi pitkitetyn valvonnan takia. Velvollisuutensa mukaisesti Mary Mark kieltäytyi päästämästä vanhaa —"

Alaprioritar veti henkeänsä; sitten hän teki syvän kumarruksen — "vanhaa maallikkosisarta luostarista ulos. Mutta silloin sisar Antony lähetti Mary Markin tuomaan kunnianarvoisan äidin sanaa minulle ja lupaamalla hänelle jonkun lahjan teiltä, jalo herra, hän houkutteli Mary Markin antamaan avaimen hänelle. Portinvartiattaren palatessa oli Mary Antony mennyt, suuri portinpuolisko oli raollaan ja avain reiässä. Senjälkeen ei häntä ole nähty. Onko hän tullut palatsiin ja puhutellut teitä, jalo herra? Onko hän nyt turvassa palatsissa?"

"Ei", sanoi piispa vakavasti. "Sisar Mary Antonya ei ole ensinkään nähty palatsissa."

"Voi surkeutta!" huudahti sisar Abigail; "hän on varmaankin menehtynyt tielle! Hän oli liian vanha jaksaakseen kulkea kaupunkiin saakka."

"Hiljaa, tyttö!" käski alaprioritar. "Sinun huomautuksesi ja voivotuksesi eivät kuulu asiaan, vaan ainoastaan vihastuttavat herra piispaa."

Mikään ei saattanut olla vähemmän vihastuneen näköistä kuin piispan hyväntahtoiset kasvot. Mutta hän oli lausunut ankaran sanan alapriorittarelle, jonka vuoksi tämä koetti puhdistautua käyttämällä ensimäistä sopivaa tilaisuutta syyttääkseen piispaa aiheettomasta äkeydestä.

Piispa rauhoitti sisar Abigailia hymyllä, sitten sanoi hän, suljettuun oveen viitaten: "Jatkakaa kertomustanne, äiti alaprioritar. Te ette tähän saakka ole antanut minulle mitään todistetta siitä, että prioritar olisi kammiossaan."

"Kun Mary Antonyn poissaolo tuli tunnetuksi, jalo herra", jatkoi alaprioritar, "tuntui meistä asianvaatimalta ilmoittaa kunnianarvoisalle äidille vanhan maallikkosisaren paosta. Minä itse naputin tälle ovelle; mutta vastaukseksi kuului sisältä vain matalaa rukoilevan veisuuta, eikä oikeastaan selvää veisuuta, vaan pelkkää hyminää, ja aina kun nunnat yön kuluessa kuuntelivat ovella tai uskalsivat uudelleen koputtaa, kuulivat he kunnianarvoisan äidin äänen lausuvan virsiä tai rukouksia. Muistattehan, jalo herra, että maanpinta rakennuksen toisella puolen on alempana kuin pylväskäytävän permanto. Kunnianarvoisan äidin akkunat ovat senvuoksi pensaston yläpuolella, joten ei ole mahdollista nähdä huoneeseen. Mutta kun sisar Mary Rebecca pimeän tultua kiersi rakennuksen ympäri, huomasi hän, että kunnianarvoisa äiti oli sytyttänyt vahakynttilät ja vetänyt verhot eteen. Tänä aamuna valo sammutettiin, verhot vedettiin syrjään, ja akkunaluukku avattiin. Sen lisäksi kunnianarvoisa äiti aamulla nousuaikaan soitti kelloa, kuten hänen tapansa on, herättääkseen nunnat — soitti sitä kammiostaan käsin tämän nuoran ja rattaan avulla."

"Sisar Abigail, joka jo oli jalkeilla, kiiruhti silloin kunnianarvoisan äidin kammion edustalle ja kellon vielä heilahdellessa koputti ja kysyi, saiko hän tuoda maitoa ja leipää. Yhäkin kuului vastaukseksi vain matalaa virrenveisuuta. Sisar Abigail sanoo myös, että ääni oli niin heikko ja värisevä, että hän tuskin saattoi tuntea sitä kunnianarvoisan äidin ääneksi. Ja siitä saakka on ollut hiljaista kammiossa ja suuri pelko ja ahdistus täyttää meidän sydämemme, sillä kunnianarvoisalla äidillä ei ole tapana pitää ovea suljettuna, kun koko sisarkunta kutsuu häntä sen ulkopuolella."

"Siinä kohden te puhutte oikein, äiti alaprioritar", sanoi hän. "Ja minun tuleekin kertoa teille enempää viivyttelemättä, että prioritar ei ole kammiossaan."

"Eikö sellissään!" parkaisi joukko pelästyneitä ääniä kuin kirkulokkeja, jotka huutavat toisilleen ennenkuin myrsky lähestyy.

"Prioritar poistui luostarista eilen iltapäivällä", sanoi piispa, "minun tieteni ja hyväksymiselläni. Hän lähti heti riittävän seurueen saattamana jonkun matkan päässä Worcesterista olevaan paikkaan, missä minäkin vietin yön. Minä olen tullut tuomaan teille hänen pyhyytensä paavin viestin, joka on lähetetty minulle suoraan Roomasta… pyhä isä käskee minun sanoa, että minä olen hänen täydellä hyväksymisellään siirtänyt priorittaren toisaanne, missä häntä tarvitaan korkeampaan toimeen. Kenties minä myös saatan kertoa teille", lisäsi piispa, luoden hyväntahtoisen silmäyksen kaikkiin näihin sulaa hämmästystä kuvastaviin kasvoihin, "että minä itse tänä aamuna suoritin juhlallisen toimituksen, johon minulla oli paavin erikoinen valtuutus ja jonka kautta teidän entinen priorittarenne vihittiin korkeampaan toimeensa. Häntä surettaa, ettei hänen ole mahdollista sanoa teille hyvästiä. Hän lähettää teille ystävällisen tervehdyksensä, kiittää teitä uskollisuudestanne ja tottelevaisuudestanne ja rukoilee että Jumalan siunaus aina olisi teidän kanssanne."

Sitten tapahtui jotain odottamatonta: yht'äkkiä puhkesi alaprioritar intohimoiseen itkuun.

Koskaan ennen ei alapriorittaren oltu nähty itkevän. Tämä näky jähmetytti koko luostarin. Ja jollakin tavoin kaikki kuitenkin tiesivät hänen itkevän siksi, että sen kovan pähkinän sisällä, joka hänellä oli sydämen sijasta, oli ydin täynnä syvää rakkautta heidän jaloa prioritartaan kohtaan.

Nyyhkytys kasvoi aivan tavattomaksi. Minne piispa katsoikin, näki hän vastassaan kyynelöivän nunnan.

Äkkiä alaprioritar pyyhki silmänsä ja hillitsi mielensä taas. Hänen mieleensä juolahti, että piispan sanoihin oli mahdoton uskoa, kun kaikki heidän omat aistinsa todistivat niitä vastaan. Olihan samana aamuna kello viisi priorittaren kammiosta soitettu kelloa, joka kutsui luostarin jalkeille.

Niinpä kuivasi alaprioritar silmänsä, rankaisi nenäänsä sen osanotosta hänen olemuksensa yleiseen lankeemukseen ja lausui luoden piispaan taistelunhaluisen silmäyksen: "Jos kunnianarvoisa äiti ei ole kammiossaan, niin suvainnette, jalo herra, ilmoittaa luostarille, kuka siellä sitten on?"

Hän otti vyöstään priorittaren tiirikka-avaimen, jonka tämä oli antanut hänelle Warwickissa.

Pistäen sen reikään avasi hän kammion oven ja astui sisään, alapriorittaren ja koko vapisevan uteliaan nunnajoukon seuraamana.

Päästyään muutaman askeleen ovesta pysähtyi piispa, viittasi alaprioritarta astumaan eteenpäin, mutta pidätti kohotetulla kädellään hänen takanaan tunkeilevia nunnia.

Mutta Neitsyen alttarin edessä makasi pitkällään lattialla tainnoksissa vanha maallikkosisar Mary Antony.

PIISPA VALVOO.

Hän oli käskenyt siirtää kunnianarvoisan äidin vuoteen sisähuoneesta Neitsyen alttarin eteen. Siinä lepäsi Mary Antony ja piispa itse valvoi hänen vieressään.

Avoimesta akkunasta lankesi huoneeseen illan valo, luoden kajastuksensa vanhuksen tyynille kasvoille, joiden ryppyjä kuoleman rauhoittava käsi jo silitteli pois.

Viisi tuntia oli kulunut siitä kun hänet löydettiin. Oli kestänyt kauan, ennenkuin hänet oli saatu palaamaan tajuntaan; ja niin pian kuin hän oli tullut ympäristöstään tietoiseksi ja tuntenut alapriorittaren ja kaikki lukuisat kasvot ympärillään, hän taas painui vaiteliaisuuteensa, kieltäytyi vastaamasta mihinkään kysymykseen ja kiinnitti vain ahdistuneena silmänsä oveen.

Tämän huomatessaan sisar Teresa pujahti huoneesta ja riensi salaa kertomaan asian piispalle, joka oli vain pikimältään käynyt palatsissa, ja nyt asteli nurmikolla pylväskäytävän alapuolella.

Piispa saapui heti, ja nähdessään hänen astuvan huoneeseen Mary Antony huudahti ja koetti nousta pystyyn patjoiltaan.

Vuoteen ääreen astuen piispa laski kätensä vanhuksen väriseville käsille, jotka tämä hänet nähdessään oli liittänyt yhteen.

Silloin katosi katseesta ahdistus, silmät sulkeutuivat. Riemukas hymy valaisi kuolevan kasvoja.

Kääntyen teki piispa kuiskaavalla äänellä muutamia kysymyksiä alipriorittarelle.

Mary Antony oli maistanut vähän viiniä, mutta hänen näytti olevan mahdoton nauttia ruokaa. Hän oli ollut niin kauan ilman ruokaa, että luonto nyt ei enää näyttänyt siitä huolivan.

"Epäilemättä on hän kuolemaisillaan", totesi aliprioritar, ei tosin epäystävällisesti, vaan virallisella puhetavalla, missä mikään mielikuvituksen tai myötätunnon ilmapiiri ei miedonna tosiasian tylyjä ääriviivoja.

"Tiedän sen", sanoi piispa matalalla äänellä. "Senvuoksi minä olen tullut ripittämään sisarenne, suorittamaan kirkon viimeiset toimitukset ja tarjoamaan sen lohdutuksen. Vetäytykää te nyt pois ja jättäkää minut yksinäni valvomaan sisar Mary Antonyn kanssa."

"Me lähetimme hakemaan isä Peteriä", alkoi aliprioritar. "Mutta Mary
Antony ei kiinnittänyt mitään huomiota kysymyksiin eikä tahtonut —"

Piispa astui kättään kohottaen askelen aliprioritarta kohti ja tämä kiiruhti ulos.

Piispa seurasi häntä käytävään, missä joukko nunnia viipyi kiihtyneen odotuksen ilmapiirissä, jonka muutamain mielissä herättää kuoleman pikainen läheneminen.

"Minä käsken teitä kaikkia käymään kammioihinne", sanoi piispa, "ja viettämään siellä tunnin vakavasti rukoillen tämän iäkkään nunnan puolesta, jonka sielu nyt on jättämäisillään tämän maallisen ja joka niin kauan on elänyt ja vaikuttanut tässä luostarissa. Suljettakoon kaikki ovet. Viimeisen valvonnan suoritan minä yksin. Avustusta tarvitessani soitan luostarin kelloa."

Piispa seisoi käytävässä liikkumattomana, kunnes jokainen hahmo oli hävinnyt näkyvistä ja jokainen ovi sulkeutunut.

Pyhän öljyn laski hän portaalle Neitsyen alttarin eteen, mihin vanha Antony oli kumartunut rukoillessaan että pyhä Neitsyt valaisisi hänen vanhaa järkeään.

Sitten otti piispa esiin pienen pullon harvinaista italialaista juomaa, tipahutti sitä muutaman pisaran juomalusikalliseen viiniä ja työnsi nesteen vanhan maallikkosisaren avonaisten huulien väliin.

Senjälkeen piispa veti priorittaren tuolin vuoteen ääreen ja istuutui odottamaan.

Tuokion kuluttua koriseva hengitys taukosi, avoin suu sulkeutui. Mary
Antony huokasi kolmasti, kuten lapsi, joka on nukahtanut itkuunsa.

"Kunnianarvoisa isä —" alkoi hän puhua, sitten hän naurahti keveästi. Hän oli saanut puhekykynsä takaisin, ja hän tunsi henkensä hyvin joustavaksi, vaikka hänen peitteellä lepäävät kätensä tuntuivat kuuluvan jollekin toiselle, niin että hän toivoi, etteivät ne vain rupeaisi lyömään häntä. Jalkojaan hän ei saattanut tuntea ensinkään, mutta nähdessään mukavasti lepäävänsä täällä mielipaikassaan, miksi olisi hän tarvinnut jalkojaan? Jalat ovat joutavia kappaleita — suurempi lepo on ilman niitä.

"Puhu matalalla äänellä", sanoi piispa kumartuen eteenpäin. "Puhu matalalla äänellä, rakas sisar Mary Antony, sekä säästääksesi voimiasi, että siksi, että vaikka minä olen lähettänyt kaikki valkoiset sisaret kammioihinsa, meidän kunnon alipriorittaremme, joka tietenkin on huolissaan sinun voinnistasi, kenties nytkin on oven ulkopuolella."

"Jospa voisimme työntää naulan hänen korvaansa", kuiskasi hän. Mutta sitten hän äkkiä kävi vakavaksi ja teki saman kysymyksen, minkä hänen silmänsä äsken: "Onnistuiko minun pitää heidät tietämättöminä kunnianarvoisan äidin paosta, kunnes te saavuitte, kunnianarvoisa isä?"

"Minä salpasin heidät käytävään", sanoi hän viekkaan näköisenä. "Ja kuinka minä heidät puijasin. Monta kertaa kutsuivat he minua 'kunnianarvoisaksi äidiksi'. 'Nöyrästi pyydän teitä, kunnianarvoisa äiti, avaamaan oven', aneli aliprioritar avaimenreiästä. 'Dixi: Custodiam vias meas' ['Olen sanonut: pidän itse huolta askeleistani'], veisasi Mary Antony ihanalla äänellään. Avatkaa, avatkaa, kunnianarvoisa äiti!' pyysi joukko oven takaa. 'Quid multiplicati sunt qui tribulant me' ['Ketkä siellä monilukuisina häiritsevät minua'?], lauloi Mary Antony sisällä… 'Kaikkein rakkain kunnianarvoisa äiti', rukoili sisar Mary Rebecca puoliyön aikaan, 'minulla on jotain ylen tärkeätä teille sanottavaa.' — 'Dixit insipiens' ['Tyhmyri puhui' — Munkkilatinaa. (Suom.)] oli Mary Antonyn asianmukainen vastaus. Ja kun sisar Mary Rebecca luuli, ettei kukaan huomannut häntä, koetti hän yöllä kuutamossa kiivetä puuhun. Kunnianarvoisan äidin akkunat olivat tarkoin verhotut, mutta vanha Antony pisti silmänsä rakoon ja tämä näky, kun sisar Mary Rebecca kiipesi puuhun, sai kaikki muut puut tärisemään naurusta, mutta sitä ei voi kuvata jalolle herra piispalle… No mitä nyt!" — häneltä pääsi hämmästynyt huudahdus. — "Miksi tämä pahkainen sormi kohotaiksen ja puistaa itseänsä minulle?" Piispa tarttui sierettyneeseen vanhaan käteen, joka nyt oli kylmä kuin kivi, painoi sen takaisin peitteelle ja peitti sen omalla kädellään.

Hänen antamansa juoma oli kylläkin virittänyt vanhuksen jälelläolevat voimat toimintaan, mutta liiaksi kiihoittuneet aivot olivat joutumaisillaan pois tasapainosta.

Piispa palautti hänet todellisuuteen lausumalla nimen, jonka hän tiesi vaikuttavan tehoisan loihdun tavoin.

"Onko hän turvassa, kunnianarvoisa isä? Voiko hän hyvin? Onko hän tarttunut onneensa molemmin käsin, enää torjumatta sitä luotaan?"

"Onni on tarttunut häneen molemmin käsin", sanoi piispa. "Tänä aamuna minä siunasin hänen liittonsa jalon ritarin kanssa, jolle hän oli kihlattu, ennenkuin tuli tänne."

"Minä tiedän sen", kuiskasi vanha Antony haltioissaan. "Minä kuulin sen kaiken, minä ynnä lihakirveeni, jotka olimme piilossa tuolla — kun emme tahtoneet antaa kunnianarvoisan äidin antautua vaaraan yksinään. Ja minun täytyi työntää kirveen varsi leukapielieni väliin, etten huutaisi 'Oikein tehty!', kun jalo ritari ja hänen asemiehensä heittivät nuoran vahvan oksan yli ja hirttivät siihen kirjurin — tuon laihan lurjuksen. Ah, se oli kunnon teko! Minä kuulin sen kaiken! Minä näin sen kaiken!"

Mutta sitten ilo haihtui, ja häpeän ja alakuloisuuden ilme kuvastui vanhoilla kasvoilla.

"Mutta kaiken tämän näkeminen ja kuuleminen saattoivat minut surullisella tavalla tekemään syntiä, kunnianarvoisa isä. Ah, minä olen lausunut valheita pyhistä asioista ja pelkään tehneeni syntiä, jota ei voi anteeksi antaa, vaikka minä sillä tarkoitinkin hyvää. Saanko kertoa kaikki teille, kunnianarvoisa isä, jotta voisitte arvostella pyhän Neitsyen tahdon mukaisesti, vai onko sydämeni vilpillisyys johdattanut minut kuolemansyntiin?"

Piispa loi jännittyneen katseen aurinkoon, joka verkkaan vaipui länteen. Hänen antamansa juoman teho kestäisi vielä tunnin ajan, jossa sen valhevoima huolella käytettiin. Hän arvioi neljänneksen tästä tunnista jo kuluneen.

"Kerro minulle alusta saakka mitään salaamatta, rakas Antony", sanoi hän. "Mutta puhu matalalla äänellä, jotta vain minun korvani kuulevat. Muista mahdollisia kuuntelijoita oven takana!"

Ja niin kertoi vanha Antony koko tarinansa monin sukkelin kääntein. Ja piispan sydän heltyi vanhuksen kuiskatessa tarinansa ja hän totesi sen kiintymyksen voiman, joka itseänsä ajattelematta oli uhkarohkeasti ryhtynyt tekemään onnelliseksi rakastamaansa prioritarta, vaikka hänen omatuntonsa oli arka, niin että hän nyt vapisi ajatellessaan, mitä hänen peloton sydämensä oli tehnyt.

"Minä lausuin valheita pyhistä asioista; minä pistin sanoja pyhän Neitsyen suuhun; minä sanoin hänen liikahuttaneen kättään. Mutta tehän sanoitte minulle, kunnianarvoisa isä, että kunnianarvoisa äiti oli päättänyt molemmin käsin torjua luotaan onnen, ellei pyhä Neitsyt soisi hänelle jotain näkyä tai ilmestystä. Ja mitään näkyä ei olisi ollut, ellei vanha Antony olisi aikaansaanut sellaista. Mutta nyt minä pelkään, ettei tätä rikosta koskaan anneta minulle anteeksi; minun sieluni täytyy ainaiseksi jäädä vaivaan."

"Rakas Antony", sanoi hän. "Kuuntele minua. 'Täydellinen rakkaus karkoittaa pelon, sillä vain pelko tuntee vaivan.' Sinä olet rakastanut täydellisellä rakkaudella. Luota Jumalan rakkauteen, Vapahtajan kalliiseen vereen, joka puhdistaa kaikesta synnistä, pyhän Neitsyen lempeään ymmärtämykseen, hänen joka tuntee naisen sydämen. Sinä tarkoitit hyvää; ja vaikka sinä tällöin käytit vääriä keinoja, niin jumalallinen rakkaus, joka arvostelee meitä aikeittemme mukaan, on antava rikkomuksen anteeksi. 'Jos me tunnustamme syntimme, niin hän vanhurskaana antaa meille syntimme anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä'. Ajattele vain tätä. Luota vain meidän Herraamme. Vaienna pelkosi toistamalla: 'Hän on uskollinen ja vanhurskas'."

"Luuletteko, kunnianarvoisa isä", lausui vanhuksen intohimoinen, värisevä ääni, "että vanha Antony joskus pääsee helvetistä tunnin ajaksi istumaan jalokivi-istuimelle ja katsomaan, kuinka kunnianarvoisa äiti nousee ylös kultaisia portaita, tuo loistava ritari toisella ja jalo herra piispa toisella puolellaan?"

"Sisar Mary Antony", vastasi piispa selvällä, juhlallisella äänellä, "helvetissä ei ole niin uskollisen ja rakastavan sydämen paikka ollenkaan. Sinä saat astua suoraan jalokivi-istuimellesi; ja koska Jumalan luona yksi päivä on kuin tuhannen vuotta ja tuhannen vuotta kuin yksi päivä, ovat silmäsi tuskin ehtineet tottua tähän suureen loistoon, ennenkuin saat nähdä kunnianarvoisan äidin tulevan, näiden kahden välissä kävellen, jotka ovat uskollisesti häntä rakastaneet; ja sinä, joka myös olet häntä uskollisesti rakastanut, saat myös nousta ylös kultaisia portaita, ja me saamme yhdessä polvistua Luojan valta-istuimen eteen ja vihdoinkin ymmärtää näiden ihmesanojen täyden merkityksen: Jumala on rakkaus."

Hellä ilo valaisi kuolevan kasvoja. "Suoraan jalokivi-istuimelleni", sanoi hän, "katsomaan — odottamaan —".

Sitten raukeni äkkiä hänen teennäinen voimansa. Piispa ojensi kätensä ja tavoitti pyhän öljyn.

Piispa odotti vielä vuoteen ääressä. Mary Antony oli virkistynyt sen verran, että hän saattoi tehdä viime rippinsä, joka oli lyhyt ja yksinkertainen kuin lapsen; hän oli saanut synninpäästön ja kirkon viimeiset sakramentit ja vaipunut rauhalliseen uinailuun.

Piispan oli pakko kumartua kuuntelemaan, ollakseen varma siitä, että hän vielä hengitti.

"Tekö vihitte kunnianarvoisan äidin ja loistavan ritarin?" kysyi hän, ja hänen äänensä oli taas ponteva ja luonnollinen, ja kuin ennen tuntui siinä pieni uteliaisuuden ja hyväntuulisuuden häivähdys.

"Suuteliko ritari häntä?" kysyi Antony vanhus, silmissään kuvaamaton rattoisan ilon tuike, vaikka nämä välkehtivät silmät nyt näyttivätkin olevan ainoat, mikä iäkkäissä kasvoissa eli.

"Ei", vastasi piispa. "Ne jotka vaihtavat oikeita suudelmia, eivät suutele julkisesti."

Hän nosti verkkaan sormensa ja pitkän hapuilemisen jälkeen hän kosketti otsaansa, kasvoillaan onnekas hymy.

Käsittämättä mitä tämä ele oikeastaan tarkoitti, kumartui piispa eteenpäin ja teki ristinmerkin hänen otsalleen.

Mary Antonylta pääsi pieni hilpeä hihitys, jolla hänen aina oli ollut tapana ilmaista iloaan, kun oppineet miehet hairahtuivat. Se saattoi hänet omissa silmissään näyttämään kovin sukkelalta.

Mutta sitten sammui iäkkäiden silmien valo, ja piispa alkoi jo ajatella etteivät ne enää aukenisikaan tähän maailmaan, kun tapahtuikin kumma seikka.

Ensin se pysähtyi madonnan marmorikädelle. Sitten se päästi iloisen liverryksen ja hypähti suoraan vuoteelle, jolla Mary Antony lepäsi.

Kuullessaan tämän liverryksen Mary Antony avasi silmänsä ja näki rakkaan pikku lintunsa iloisesti hypähtelevän peitteellä.

"Hei, sinä pikku houkko!" sanoi hän. "Senkin hupsu sämpyläsaksa! Oletko tullut katsomaan vanhaa Antonya hänen sairasvuoteellaan? Herra piispa pian hirttää sinut."

Satakieli hypähti lähemmäs ja nokki hiljaa kättä, joka niin usein oli sitä ruokkinut, mutta nyt lepäsi avuttomana pieluksella.

"Ah, pieni hurmepukuinen ritarini", kuiskasi hän, "kaipaatko juustoani?
Odota hetkinen, niin Antony vanhus katsoo laukustaan."

Sitten tuli hänen kasvoihinsa hämmästynyt katse. Hän ojensi apua anovasti kätensä piispaa kohti.

Satakieli levitti siipensä ja lehahti akkunasta ulos. Ja Mary Antonyn rakastava sielu lähti sen mukana.

Piispa laski nääntyneen ruumiin hiljaa takaisin vuoteelle, sulki vainajan silmät ja asetti hänen kätensä rinnalle ristiin.

Sitten hän astui akkunan ääreen ja katseli kohti kaupungin muureja, jotka kultaisina hehkuivat auringonlaskun iltataivaan herkkää sineä vasten.

Ja piispa tunsi sielunsa olevan suuresti yksinään, hänen seisoessaan siinä tyhjässä kammiossa.

Prioritar oli mennyt; satakieli oli mennyt; Mary Antony oli mennyt; ja piispa toivoi hartaasti, että hänkin pääsisi lähtemään.

Nyt hän kääntyi priorittaren pöytää kohti. Prioritar oli lähettänyt palatsiin paavin kirjeestä tekemänsä jäljennöksen. Mutta hän oli jättänyt pöydälle pergamenttikaistaleita, joille hän valvontaöinään oli jäljentänyt ja kääntänyt palasia rukouskirjoistaan. Piispa keräsi ne ja luki ne seisoessaan siinä. Kaksi hän pisti vyöhönsä, mutta kolmannen hän asetti vuoteelle, yhteenliitettyjen käsien viereen.

"Ota tämä mukaan jalokivi-istuimellesi, rakas uskollinen sydän", sanoi hän, "sillä totisesti oli sinun suotu käsittää, mitä sinun piti tekemän ja myöskin armoa ja voimaa toteuttaa se!"

Rauhalliset kasvot, jotka teki kauniiksi se ikuisen nuoruuden ilme, jonka kuolema tuo mukanaan iäkkäillekin, näyttivät hymyilevän, kun kallisarvoinen pergamentti pujottui yhteenliitettyihin käsiin. Piispa polvistui pitkään kiitosrukoukseen. Vihdoin hän kohotti kasvonsa ja lausui: "Ja suo, oi Jumalani, minunkin pysyä uskollisena kuolemaani saakka."

"LOISTAVA RITARI".

Heidän katseensa oli vielä kääntyneenä kohti holvikäytävää, jonne Symonin, Worcesterin piispan ylväs hahmo, mustan tammansa Shulamiten seljässä, juuri oli hävinnyt heidän näkyvistään.

Vihkimys oli toimitettu linnan kappelissa puoli tuntia aikaisemmin hämmästyttävällä loistolla ja juhlallisuudella. Pappeja oli odottamatta astunut esiin. Notkeavartiset liljat hehkuivat valkeina pyhäkön varjossa. Juhlallinen soitanto paisui ja taantui, Gregoriuksen virsien kumea pauhu alkoi matalalta kuin jättiläismehiläisten hyminä suuressa apilapellossa; sitten se paisui täysiääniseksi soinnuksi ja kohosi mahtavana ääniaaltona korkeuteen, ja kaiku vastasi klerestoriosta; sitten se taantui hiljaiseksi taas.

Morsiuspari, joka seisoi pyhän katoksen alla, kohotti silmänsä korkeaan alttariin päin ja näki keskellä suitsutuspilviä piispan, joka komeassa puvussaan astui sen portaita alas heitä kohti.

Moran kiitolliseen muistiin jäi siitä mikä nyt seurasi, se ihme, että kun hän oli peljännyt tuntuvan pyhän häväistykseltä antaa toiselle se mikä jo oli pyhitetty Jumalalle, osasi piispa sensijaan saada hänet tuntemaan, että hän vielä saattoi hengessään olla Kristuksen morsian, vaikka hän täyttikin lupauksensa Hugh'lle, ja myöskin, että hän astuessaan uuteen kutsumukseensa ei ollut vaipunut alaspäin entisestä asemastaan, vaan ennemmin noussut sen yläpuolelle.

Ja kun ne sanat lausuttiin, jotka tekivät hänestä vaimon, tuntui kuin piispa olisi lempeästi uudelleen verhonnut hänet arvokkuuteen, jonka hän oli menettänyt niinä nöyryytyksen hetkinä, jolloin hän Hugh'n käskystä oli laskeutunut pitkäkseen paareille.

Piispa suoritti toimituksen vaikuttavalla mahtiponnella; ja kun Hugh hänen käskystään tarttui morsiamensa oikeaan käteen omalla oikealla kädellään ja piispa laski omansa kummallekin puolelle heidän yhteenliitettyjä käsiään ja julisti heidät mieheksi ja vaimoksi, tuntui todellakin siltä kuin jumalallinen kosketus olisi yhdistänyt heidät, kuin jumalallinen ääni olisi vahvistanut heidän lupauksensa ja pyhittänyt heidän liittonsa.

Mora ei ollut koskaan ennen nähnyt miehen niin täydellisesti vaipuneen korkean toimensa täyttämiseen.

Ja kun kaikki oli ohi, kun piispa astui Shulamiten selkään ja ratsasti pois, oli hänellä pihasta lähtiessään sama ryhti kuin temppeliritarilla, joka pyhässä sodassa käy taisteluun.

Morasta tuntui, että hän oli jättänyt hyvästit sille vanhalle ystävälle, joka samana aamuna, kun he poistuivat ruusutarhasta, oli hymyillyt hänelle niin ystävällisin ja iloisin silmin ja laskenut niin hilpeätä pilaa.

Jäljelle jäi vain miehistä toinen: "loistava ritari", joka oli ilmestynyt vanhan Antonyn näyssä; rakastaja, joka oli ajanut häntä takaa luostariin saakka, kosinut häntä hänen omassa kammiossaan antamatta hänen asemansa arvon itseään aristaa, kukistanut hänen tahtonsa, pakoittanut heräämään hänen jähmettyneen sydämensä, jonka vasten tahtoa virinneen hellyyden väre oli hämmentänyt, saattanut hänet järkytyksen valtaan ehdottomasti lopulliselta näyttävän lähtöhetken ahdistuksen avulla, voittanut puolelleen piispan ja hänen kauttaan paavin, ja lopuksi itsepintaisella rukouksellaan saanut pyhän Neitsyen toimittamaan näyn hänen hyväkseen.

Sellainen oli tämä "loistava ritari", jota vastaan tähdet totisesti eivät olleet taistelleet. Kaikki esivallat ja mahdit olivat olleet hänen puolellaan, ja häntä vastassa vain nainen ja hänen omatuntonsa — ja ritari oli voittanut.

Kun ritari heidän ensi kohtauksessaan, hänen kammiossaan, oli vastaukseksi Moran kysymykseen:

"Miksi ette ole vaimonne luona?" lausunut: "Minä olen vaimoni luona; ainoa vaimo, jota olen koskaan pyytänyt, ainoa vaimo, jonka kanssa minut koskaan vihitään, on tässä" — oli Mora ollut valmis iskemään; häntä tikarilla vastaukseksi yritykseen loukata hänen puhtauttaan ja yrittänyt säälivästi hymyillä tälle tyhjälle kerskailulle.

Mutta nyt? Jos ritari nyt sanoisi: "Vaimoni on tässä", ja tavoittaisi häntä omistajan elein, saattaisi Mora vain alistuvaisesti ristiä kätensä rinnoilleen ja lausua: "Niin, herrani. Minä olen sinun. Tee minulle mitä tahdot."

Kun piispan purppuravaippa ja hänen ylväs hahmonsa hävisivät näkyvistä, niin joukkokin, joka tähän saakka oli ympäröinyt morsiusparin, hajosi kuin taikasauvan kosketuksesta. Ensi kertaa katedraalin kryptassa vietetyistä jännittyneistä hetkistä saakka Mora nyt oli kahden Hugh'n kanssa.

Hän ei ollut kyllin nuori ollakseen hämmästynyt, mutta kylliksi vanha ollakseen peloissaan, peloissaan hallitsijanluonteensa ja käskevän tahtonsa takia, joka aina oli ollut taipuvainen pikemmin murtamaan kuin taivuttamaan esteitä, joita sen tiellä oli, ja samalla peloissaan jonkin vuoksi, joka hänessä virisi vastaukseksi ritarin ylvääseen voimaan, jonkin vuoksi, joka kaipasi käskynalaisuutta, ikävöi antautumista, halusi totella; mutta jos hän olisi päästänyt sen valloilleen, olisi se tuhonnut hänen henkensä ja kääntänyt hänen heränneen hellyytensä halveksunnaksi itseään ja vihaksi ritaria kohtaan.

Näin seisoi Mora, pelko sydämessään, päivänpaisteessa ja katseli kohti tyhjää holviporttia, jonne viimeinen rengas, joka vielä yhdisti hänet luostarielämään, oli hävinnyt; ja katsomatta ympärilleen oli hän tietoinen siitä, että Debbie, joka niiaillen oli seissyt hänen takanaan, ei enää ollut siellä, että Martin Goodfellow, joka oli pidellyt Shulamiten päitsiä piispan noustessa satulaan, oli hävinnyt yhtäänne ja muut miehet toisaanne; hän oli elävästi tietoinen siitä, että hän ja Hugh nyt olivat kahden; ja peloissaan värisi hän uudelleen, kuten hän oli värissyt kryptassa, sitten hän äkkiä tuli tästä tietoiseksi ja äkillinen yllyke, häpeä ja mielipaha, sai hänet kääntymään ja katsahtamaan Hugh'hun.

Tämä oli tosiaankin Mary Antonyn näyn "loistava ritari"! Hän oli vihkiäisiään varten pukeutunut hopealla kirjailtuun valkeaan pukuunsa, joka hänellä viimeksi oli ollut yllään illallisilla piispan luona palatsissa. Tämän asun vaikuttavana vastakohtana oli hänen tumma päänsä ja hänen vartalonsa ylväs kauneus, ja Mora, joka etupäässä muisti hänet soreana, sulavana ja hilpeänä nuorukaisena, havaitsi ensi kertaa hänen miehisen muhkeutensa ynnä muutoksen, minkä kaikki hänen kokemansa, hänen kärsimänsä ja kestämänsä oli hänessä aiheuttanut.

Kryptassa edellisenä päivänä ja sitä seuraavina tunteina hän tuskin oli sallinut silmäinsä kohdistua Hugh'hun; vaikka tämä alituisesti oli hänen vieressään, oli hän pysynyt Moran näköpiirin ulkopuolella.

Siitä saakka kuin Hugh kryptassa oli verhonnut hänet vaippaansa, ei hän ollut koskenut häneen kertaakaan, kunnes kirkko vastikään mahtisanallaan oli käskenyt hänen tarttua morsiamensa oikeaan käteen.

Moran mieli palasi edellisen päivän tapahtumiin. Muistelevan ajatuksen välähtävällä nopeudella hän taas eli jokaisen kokemuksen siitä hetkestä saakka kun mustarastaan kutsu kajahti kryptassa. Hän tunsi avuttoman kauhunsa, kun näkymättömät kädet nostivat hänet ilmaan; verkkaisan, huojuvan etenemisen, jota asemiesten tahdikas astunta säesti, tukahuttavan pimeyden, kun raskas vaippa sulki pois ilman ja valon, josta huolimatta hänellä oli selvä tietoisuus siitä, minä hetkenä paarit siirtyivät tuomiokirkosta ulos päivänpaisteeseen; äkillisen pysähdyksen, kun piispa kohtasi paarit, ja sitten hänen yhä avuttomana maatessaan heidän välillään

— Symonin kysymyksen ja Hugh'n vastauksen, jotka olivat täynnä salattua merkitystä ja täyttivät hänet voimattomalla vihalla, ne kun osoittivat, mitenkä täydellisesti piispa oli Hugh'n salajuonessa mukana. Sitten Hugh'n pyynnön, piispa käden, jonka hän tunsi päällään ja piispan äänen, joka kohosi siunaukseen. Sitten uudelleen vain tahdikasta astuntaa ja paarien säännöllistä huojumista, mutta nyt miesten kannat kolahtivat katukiviin ja ääniä kuului kaikilta tahoilta, hilpeitä tervehdyksiä, laulunpätkiä, keveitä sukkeluuksia, jotain kauppaa tai kokousta koskevia satunnaisia sanoja, karkeita kirouksia; ja kaiken aikaa samaa tahdikasta astuntaa ja Hugh'n kannusten kilinää.

Moran voimat raukenivat ja hänestä tuntui kuin kuolisi hän vaipan alle, ja että kun Hugh vihdoin poistaisi sen, osoittautuisi se paariliinaksi, jonka alla makaisi kuollut morsian.

"Kuollut morsian! Kuollut morsian!" kajahtelivat askeleet. Ja koko matkan Moraa vaivasi kuvittelu, joka pimeässä oli käynyt hänen hämääntyneitten aistiensa kimppuun, että isä Gervaisen henki oli tullut paareja vastaan, että se oli hänen äänensä, joka oli lempeästi kuiskannut: "Älä ole peloissasi äläkä murehdi. Mene rauhaan."

Samalla oli hänessä virinnyt todellinen kammo ulkomaailmaa kohtaan, luostarin tarjoaman suojan hurja kaipaus ja suorastaan ruumiillinen pelko sitä hetkeä kohtaan, jolloin verhoava vaippa poistettaisiin ja hän joutuisi olemaan kahden rakastajansa kanssa, joka tavoittaisi hänet syliinsä, kun hän nousisi paareilta.

Ja kun hänet sitten oli nostettu portaita ylös, ja hän huomasi käytävän hiljaisuuden ja kohta huoneen vielä suuremman äänettömyyden, kun paarit oli laskettu maahan ja kantajain askeleet lakanneet kuulumasta, lausui Hugh syvällä äänellään hiljaa: "Vaihda nopeasti vaatteita, rakkaani. Me emme saa menettää aikaa yhtään." Mutta hänen kätensä ei koskettanut vaippaa ja hänenkin askeleensa lakkasivat kuulumasta.

Silloin hän työnsi yltään raskaat poimut ja noustessaan istualleen hän havaitsi olevansa yksinään makuuhuoneessa, jossa kaikki, mitä hän saattoi tarvita oli valmiina esillä, ja vuoteella oli hänen vihreä ratsastuspukunsa, josta hän oli luopunut ainaiseksi kahdeksan vuotta aikaisemmin!

Hän näki ilmestyvänsä ovelle portaitten päähän, jotka johtivat majatalon pihalle, missä ratsasjoukko odotteli ja Iconia, piispan kaunista valkoista ratsua, kuletettiin edestakaisin ja Hugh seisoi avattu kirje kädessään.

Kun hän epäröiden pysähtyi ovelle ja loi silmänsä odottavaan joukkoon, katsahti Hugh ylös ja näki hänet. Hänen silmissään välähti voitonriemuinen ilo, jumaloiva rakkaus ja ihailu. Mora oli välttänyt katsomasta kuvastimeen, mutta kun Hugh portaita myöten astui häntä vastaan, heijastui hänen kasvoistaan hänen morsiamensa sulo. Hänelle oli tuottanut sellaista sydämen ahdistusta luopua pyhästä puvustaan ja ottaa ylleen nämä maailmalliset vaatteet, jotka kuuluivat elämään, jonka hän jo kauan sitten oli jättänyt taakseen, että Hugh'n ilmeinen ihastus muutoksen johdosta sai hänen tuntemaan järjetöntä katkeruutta. Ja Hugh'n tummissa silmissä näkynyt äkillinen lemmenvälähdys huikaisi hänen sydäntään, kuten välähtävä auringonsäde huikaisee alituiseen hämärään tottunutta silmää.

Mora otti piispan kirjeen poiskääntynein silmin, luki sen ja astui sitten nopeasti portaita alas odottavan Iconin luo.

"Nosta minut satulaan", sanoi hän Martin Goodfellowille saapuessaan hänen luokseen, ja Martin Goodfellow heilautti hänet satulaan.

Sitten pelästyi hän tekoaan, yllykettä, joka oli saanut hänet vetäytymään Hugh'n luota pois.

Kun Hugh'n hevosen tumma harja eteni Iconin pään viereen ja he vieretysten ratsastivat pihasta ulos, pelkäsi Mora näkevänsä ukkospilven ritarin otsalla ja paras, mitä hän luuli voivansa odottaa, oli yrmeä vaitiolo. Mutta Hugh'n ääni kaikui tyynenä ja lempeänä hänen korvaansa ja luodessaan häneen pikaisen katseen, Mora yhä näki hänen kasvoillaan saman valon, joka äsken oli hänen sydäntään huikaissut. Kuitenkaan ei Hugh saanut puhua ainoatakaan sahaa, jota eivät kaikki saaneet kuulla, eikä kertaakaan laskea kättään Moran käteen. Joka kerran kun he laskeutuivat ratsailta, näki Mora hänen antavan merkin Martin Goodfellowille, ja Martin auttoi hänet maahan.

Nopeana muistelona välähti kaikki tämä Moran mielessä, hänen seisoessaan loistavan ritarinsa vieressä ja hänet masensi tietoisuus, että hän oli vavissut ja että Hugh oli sen huomannut; ja hän pelkäsi Hugh'n aavistavan, kuinka hänen sydämensä oli vetäytynyt pois hänen luotaan, pois rakkaudesta, pois kaikesta mitä rakkaus merkitsi. Ah — miksi kiinnittikään tämä mies — tämä inhimillinen, hehkuva, rakastava mies — kaikki onnentoiveensa nunnan sydämeen? Olisiko mahdollista, että Hugh ymmärtäisi, että kahdeksan luostarielämässä vietettyä vuotta ei voinut yhdessä päivässä hävitä jäljettömiin?

Mora katsahti häneen taas. Nämä ankarat kasvot olisivat hyvin voineet lausua: "Vapiseppas vielä, niin minä teen sinulle jotain, joka tosiaankin saa sinut vapisemaan!"

Ja samalla hetkellä Hugh puhuikin, ja hänen äänensä oli sanomattoman lempeä.

"Tuossa ratsastaa tosi ystävä", sanoi hän. "Mies, joka on oppinut rakkauden syvimmän sanan."

Hugh kääntyi ja katsahti häneen ja hänen tummain silmiensä hehku hukkui hellyyteen.

"Että tosi rakkaus merkitsee itseuhrausta", vastasi hän. "Tule rakkaani. Menkäämme kävelemään puistoon, missä saamme rauhassa laatia suunnitelmia tulevia päiviä varten."

NUNNAN SYDÄN.

Hugh ja Mora astuivat yhdessä suuren hallin ja asehuoneen poikki, kiertoportaita alas ja sitten ulos puutarhaan.

Ritari johti heidän askeleensa nurmikon poikki, ruusutarhan kautta, marjakuusi-aitaa ja pallokenttää kohti.

Vanha Debbie, joka katseli heitä akkuna-aukosta, ajatteli että he olivat sanomattoman onnellisia, kun he siinä astuivat nurmikon poikki — Mora puettuna valkoiseen ja kultaan, Hugh valkoiseen ja hopeaan; ja jälkimäisen tumma pää kohosi edellisen kauniin pään yläpuolelle, vaikka Mora oli tavattoman kookas. Ja polvillensa vaipuen rukoili vanha Debbie enkeli Gabrielia, että hän saisi pidellä käsivarsissaan ja tuudittaa povellansa uneen suloisia pienokaisia, jotka olisivat sekä tummia että kauniita: "Sieviä pikku tyttöjä", sanoi hän, "ja somia tummatukkaisia poikia", selitellen Gabrielille, mikä hänen mielestään olisi sopivinta.

Sillä välin astuivat Mora ja Hugh askelen päässä toisistaan — kokonaan tietämättöminä näistä perhesuunnitelmista, joita yläakkunassa niin innokkaasti laadittiin heidän puolestaan —, taivuttivat korkeat päänsä, astuivat kuusiaidassa olevan kaariportin kautta, menivät pallokentän poikki ja saapuivat ruusumajaan.

Hugh johti heidän kulkuaan ja Mora seurasi häntä mielellään tänne, missä vielä tuntui piispan läsnäolo, tarjoten hänelle lepoa ja suojaa.

Mora asettui samalle paikalle, missä hän oli varhain aamulla istunut; samalla kun Hugh — siitä tietämättä — istuutui piispan paikalle.

Aurinko loisti keltaisten ruusujen lomitse, jotka tertuissa riippuivat sisäänkäytävän yläpuolella.

Piispan läsnäolo tuntui paikalla niin voimakkaasti, että Mora vastustamattomasti ryhtyi hänestä puhumaan.

"Hugh", sanoi hän, "varhain tänä aamuna, kauan ennen kuin sinä olit hereillä, piispa ja minä murkinoimme yhdessä tässä ruusumajassa."

"Minä tiedän sen", sanoi hän. "Luonteenomaisella tavallaan kertoi piispa siitä minulle. 'Poikani', sanoi hän, 'sinä olet kääntänyt pyhän vertauksen päinvastaiseksi. Ylkähän nyt tänä aamuna uinui.' 'Se on totta, jalo herra', sanoin minä. 'Mutta nytpä ei ollut mitään tyhmiä neitseitä myöskään.' 'Ei tosiaankaan', vastasi piispa. 'Ne kaksi neitsyttä jotka tänä aamuna heräsivät, olivat ylen viisaita: toinen valmisti auringon noustessa joukon kullanvärisiä voipalleroita ja kakkuja; toinen nousi varhain nauttimaan niitä hyvällä maulla. Tosiaankaan ei tyhmiä neitseitä ollut ensinkään. Oli vain hupsu pappi.'"

Mora, joka vielä niin äskettäin oli ollut valkeiden sisarten prioritar, punastui suuttumuksesta kuullessaan nämä sanat.

"Miksi sanoi hän niin", kysyi hän vakavasti. "Hän, joka aina on viisaimpiakin viisaampi?"

Hugh havaitsi hänen poskiensa hehkun ja hänen äänensä ilmaiseman vastalauseen.

"Ehkä", vihjasi hän, puhuen verkkaan kuin huolellisesti valiten sanansa, "piispan pää, joka on niin viisas, paljasti hänelle itselleen jonkun sydämen hupsuuden."

"Ei suinkaan!" huudahti hän. "Pää ja sydän ovat yhtä viisaat; ja — toisin kuin muissa miehissä — piispan pää hallitsee hänen sydäntään."

"Ja vieläpä mitä jalointa sydäntä", sanoi ritari tyvenesti, sävähtämättä pöydän saaman lyönnin tai haasteen takia, joka sisältyi sanoihin "toisin kuin muissa miehissä".

Sitten hän, laskien käsivartensa pöydälle ja katsellen tutkivasti morsiamensa kasvoihin, lausui: "Kerro minulle, onko kaikkien näiden vuosien kuluessa ystävyytesi piispa Symonin kanssa merkinnyt sinulle paljonkin?"

Jokin sävy hänen äänessään sai Moran hillitsemään itsensä. Hän vastasi yhtä vakavana: "Kyllä, Hugh. Se on suonut minulle enemmän kuin helposti voin kertoa. Se on säilyttänyt minussa elävänä ja kasvukykyisenä paljon sellaista, mikä muuten olisi kutistunut ja kuollut; alituinen tuores ajatusvirta kävi siinä, missä muut paitsi hän olisivat havainneet vain umpilammen. Synkkä sydämeni olisi saattanut käydä katkeraksi, luonteeni liika ankaraksi, varsinkin kun kohoamiseni korkeaan toimeen välttämättä toi mukanaan yksinäisyyttä, ellei minulla olisi ollut hänen mielenkiintoisia ja viehättäviä käyntejään ja kirjeitään, hänen alituisia lahjojaan ja ystävyydenosoituksiaan. Hänessä viihtyy keveä hilpeys, omituinen huumori ja elämänhalu, joka ei voi olla herättämättä iloisuutta jokaisessa sydämessä, jonka kanssa hän tulee kosketukseen. Ja yhtyneenä hänen terävään älyynsä, hänen laajaan ihmisten ja olojen tuntemukseensa, on hänessä hellämielisyyttä, joka ei ajattele mitään pahaa, aina uskoo hyvää ja toivoo parasta; rakkaus, joka ei koskaan petä; ystävällisyys, joka saattaa häpeämään jokaisen, joka hautoo tylyjä tai kostonhimoisia ajatuksia."

Hugh ei vastannut. Hän istui vaiti, katse kiinnitettynä edessään oleviin kauniisiin kasvoihin, jotka nyt hehkuivat innostuksesta. Hän odotti saavansa kuulla jotain lisää. Nyt se tulikin.

"Myöskin vaikutti minuun", lausui Mora verkkaan, "rakas muisto entisajoilta, jolloin minä nuorena tyttönä olin hovissa kuningattaren seuranaisena; piispa näet huomattavassa määrässä muistuttaa erästä, joka, kuten minä vasta tänä aamuna ensi kerran kuulin, todellakin oli hänelle läheistä sukua. Muistatko, Hugh, että minä monta vuotta sitten puhuin isä Gervaisesta?"

Mora nojasi kyynärpäänsä pöytään, taivutti kasvoi käsiinsä ja katsoi suoraan hänen silmiinsä.

"Hän oli tyttökauteni ihanne. Yhteen aikaan minä ajattelin häntä päivällä ja uneksin hänestä yöllä. Ainoatakaan hänen sanaansa minä en ole koskaan unohtanut. Monet hänen lauselmistaan ja elämänohjeistaan ovat vaikuttaneet ja vieläkin syvästi vaikuttavat koko minun elämääni. Itse asiassa Hugh, minä rakastin isä Gervaisea, en niin kuin nainen rakastaa miestä — ah, en suinkaan! Vaan pikemmin kuin nunna rakastaa Herraansa."

"En, minä en silloin ollut nunna. Mutta minä olen ollut nunna senjälkeen, ja siksi minä tällä tavoin voin parhaiten kuvailla rakkauteni kuningattaren rippi-isää kohtaan."

"Kuinka saatoit rakastaa minua, Mora?" Maalaispöydän kummallakin puolen istuen katsoivat he suoraan toistansa silmiin. Murhenäytelmä hiipi jo ruusutarhan ympärillä, lähestyi heitä ja he tunsivat sen. Sen kolkko varjo lankesi jo heidän ja päivänpaisteen väliin.

Silloin ritari hymyili; ja tämän hymyn mukana väistyi muistojen vuoksi taapäin, väistyivät muistot kaikesta, mitä heidän nuori lempensä oli ollut, suloisesta lupauksesta, jonka se oli pitänyt.

Sisäänkäytävän keltaiset ruusut nuokkuivat päivänpaisteessa, missä hiljainen henkäys niitä liikahutti.

"Rakas ritarini", sanoi hän lempeästi, ja harras hellyys kuului hänen äänestään. "Luulen, että rakastin sinua, kuten tyttö rakastaa miestä, joka on voittanut hänen sydämensä."

"Minä kuuntelen", vastasi Mora. "Vaimoni — niin kokonainen, niin täydellinen on rakkauteni sinua kohtaan, etten minä tietoisesti tahdo riistää sinulta mitään. Niin syvä on rakkauteni, että minä mieluummin soisin sinun tietävän ja antavan anteeksi jonkun minun rikkomukseni tai syntini kuin että sinä ajattelet minut hituistakaan paremmaksi kuin mitä minä olen."

Hänen silmänsä olivat hellät ja surkuttelevat. Usein oli Mora kärsivällisin sydämin kuunnellut polvistuneiden nunnien ikävystyttäviä, sairaloisia, itsekeskeisiä tunnustuksia, samalla kun nämä arin silmin odottivat merkkiä, saadakseen tarttua hänen viittansa liepeeseen ja painaa se huulilleen, osoitukseksi, että he olivat saaneet anteeksi.

Mutta hänellä ei ollut mitään kokemusta miesten synneistä. Mitä oli "loistavalla ritarilla" sydämellään, sellaista joka nyt piti hänelle kerrottaman, tässä päivänpaisteisessa lehtimajassa, heidän hääpäivänsä aamuna?

Moran sydän sykki tuskallisesti. Ah, se oli vielä nunnan sydän. Se ei tahtonut olla käskynalaisena. Pitikö hänen nyt kuulla synkkää turmelusta ja häpeää, jota hän ei edes kokonaan tajuaisi?

Mutta Hugh'n silmät, jotka yhä olivat tähdätyt häneen, olivat kirkkaat ja pelottomat.

"Vähän aikaa sitten sain minä kuulla ihmeellisen kertomuksen erään miehen suuresta rakkaudesta sinua kohtaan — miehen, joka jalompana kuin minä hillitsi kaikki itsekkäät pyyteensä; rakkaudesta, joka oli suurempi kuin minun, koska se kaikessa asetti sinun onnesi etusijaan. Kuullessani tämän kertomuksen minä petin sekä itseni että sinut, sillä minä sanoin: 'Minä rukoilen Luojaa, ettei Mora, jos hän tulee vaimokseni, koskaan saisi tietää, että hän kerran voitti minua niin paljon paremman miehen rakkauden! Mutta kun minä otin kätesi omaani ja kun piispa, laskien omansa kummallekin puolelle, antoi sinut vaimokseni, tunsin, etten saisi mitään rauhaa, jos minä arkailisin uskoa sinulle tätä tietoa senvuoksi, että mies, joka sinua rakasti, oli parempi kuin hän, joka Luojan ja pyhän Neitsyen armosta on voittanut sinut."

Ritarin näin puhuessa sai ihmetys häneen kiinnitetyt harmaat silmät laajenemaan; lempeä sääli loisti niistä, mutta silmäkulmissa oli pieni ryppy, jonka piispa heti olisi havainnut lähenevän hilpeyden oireeksi.

Tällainenko oli siis esimerkki, jonka hän sai miesten tuntemattomista synneistä? Se totisesti ei herättänyt vähintäkään pahennusta edes nunnan sydämessä. Mutta mikä kumma kertomus olikaan päässyt tämän rakkaan ja uskollisen ritarin kuuluviin? Mora kumartui vähän lähemmäksi Hugh'ta ja puhui äänellä, joka oli kuin soittoa hänen sydämelleen.

"Rakas ritarini", sanoi hän. "Mikään kertomus jonkun miehen rakkaudesta minua kohtaan ei saata olla tosi. Kuitenkin minä olen iloinen siitä, että sinä luullen sen todeksi ja huolimatta siitä, mitä sinä senjohdosta ensin tunsit, nyt aivan peittelemättä kerrot minulle asian, joten torjut luotasi kaiken väärän ja samalla annat minulle tilaisuuden sanoa sinulle, ettei kukaan jalompi kuin tämä uskollinen ritarini ole saattanut rakastaa minua, sillä lukuunottamatta muutamia hovipoikia, jotka enimmäkseen olivat houkkia, ja Carnforthin Humphrya, josta kernaasti puhun mahdollisimman vähän, ei kukaan muu mies ole minua rakastanut."

Ystävällisemmin kuin koskaan ennen katseli Mora häntä ja nojautui pöydän yli häntä vastaan.

Ojentamalla käsivartensa olisi Hugh voinut ottaa hänen armaat kasvonsa käsiensä väliin.

Suuresti oli ritari kiusauksessa myöntämään että paitsi häntä itseään ja Carnforthin Humphrya, josta oli paras puhua mahdollisimman vähän, sekä hovin houkkioita kukaan muu ei ollut häntä rakastanut. Mutta hän tunsi sydämessään, että heidän välillään aina tulisi olemaan se tosiseikka, että isä Gervaise oli rakastanut häntä ja jalosti luopunut tämän rakkauden pyyteestä. Hänen tarkoituksensa ei suinkaan ollut pettää piispaa; mutta Moran oma selitys, joka selvästi osoitti, miten vaikea hänen olisi aavistaa, että piispa oli sama henkilö kuin hänen oletettu serkkunsa, oli ritarin mielestä omansa poistamaan salaamisen ainoan syyn. Mieluummin pani hän nyt alttiiksi kaiken kuin saattoi vaaraan tulevaisuuden rauhan.

Tahdonponnistus teki hänen äänensä melkein ankaraksi, kun hän sanoi:
"Tämä kertomus oli tosi."

Mora väistyi taapäin, katseli häneen vakavin silmin ja yhteenliitetyin käsin.

"Monta vuotta sitten, Mora, kun sinä olit kuningattaren nuori hovinainen, rakasti sinua syvästi mies, joka tiesi, ettei hän koskaan voisi pyytää sinua omakseen. Näin ollen ja kun hänen luonteensa oli niin jalo ja hänen rakkautensa niin epäitsekäs, ettei hän saattanut suoda itselleen iloa nähdä sinua eikä nauttia ystävyydestäsi, jottei hänen voimakas rakkautensa ilmaisemattomanakin yllyttäisi sinun sydäntäsi vastatunteeseen, joka estäisi sinua vapaasti antautumasta, kun joku mies, joka saattaisi tarjota kaiken, koettaisi voittaa sinut, — senvuoksi, Mora, hän jätti hovin, jätti koko maan. Hän lähti vieraille maille. Hän ei ajatellut itseään. Hän tahtoi sinun saavan sen täyden onnen, jonka vain aviorakkaus antaa. Hän pelkäsi olevansa sen esteenä. Ja siksi hän poistui."

"Hänen nimensä?" kysyi hän ja odotti vastausta avoimin huulin ja tuijottavin silmin.

Hän näki Moran kalpenevan, kunnes tuskin värin häivääkään oli jälellä.

Muutamaan minuuttiin hän ei puhunut sanaakaan; molemmat istuivat äänettöminä; Hugh havaitsi, kuinka peloittavan paljon hän pani alttiiksi ja oli taipuvainen katumaan liiallista rehellisyyttään.

"Entä kuka kertoi sinulle tämän", kysyi Mora vihdoin, "tämän tarinan isä Gervaisen rakkaudesta nuorta tyttöä kohtaan, jolla oli tuskin puolet hänen iästään?"

"Kuinka oli piispa voinut saada tietoonsa niin erikoisen ja salaisen asian? Ja kuinka tuli hän kertoneeksi sen sinulle?"

"Hän oli kuullut sen isä Gervaiselta itseltään. Hän kertoi sen minulle senvuoksi, että hän muistaessaan tämän muinaisen uhrauksen sinun naisellisuutesi ja äitiytesi täyttymyksen hyväksi aina oli ollut taipuvainen surkuttelemaan sitä, että sinä olit valinnut osaksesi luostarielämän ja siitä johtuvan naimattomuuden; ja tämä saattoi hänet ensi hetkestä saakka auttamaan minun asiaani. Ehkäpä piispa, vihkiessään meidät tänään, tunsi, että hän vihdoinkin kruunaisi sen jalon itseuhrauksen, jonka isä Gervaise niin kauan sitten oli tehnyt."

Sydämessään kasvava pelko näki Hugh Moran kasvojen lisääntyvän kalpeuden, hänen huultensa ankaran viivan, jotka vielä äsken olivat olleet niin armaasti raollaan.

"Ah!" huudahti Hugh, "minun ei olisi pitänyt kertoa sinulle tätä! Kömpelö haluni olla salaamatta sinulta mitään on tärvellyt hetken, joka muuten olisi ollut niin täydellinen!"

"Sinä teit oikein, kertoessasi minulle tämän, rakas ritarini", sanoi Mora, ja hellyyden väre häivähti hänen ankarilla kasvoillaan, hiljaisena kuin henkäys, joka liikahuttaa viljavainiota. "Eikä mikään tässä maailmassa ole niin täydellinen kuin totuus. Jos totuus avaisi kuilun, jonka kautta minä syöksisin helvettiin, tahtoisin kuitenkin ennemmin omistaa sen kuin koettaa päästä paratiisiin valheen arvotonta keinoa käyttämällä!"

Ja hänen lausuessaan nämä sanat oli hänen äänessään kaiku, jolla hän oli tottunut järkyttämään heikommat nunnistaan, kun nämä olivat tehneet jotakin väärää.

"Rakas ritarini, ellei piispa olisi ennättänyt ennen minua nimittäessään ratsunsa olisin minä tosiaankin löytänyt oivan uuden nimen sille! Mutta nyt minä pyydän sinua ystävyytesi takia jättämään minut hetkeksi yksin sortuneen kuvani kanssa, jotta saan koota sen sirpaleet ja saattaa ne kunnialla hautaan."

Ja samalla hänen tarmonsa petti. Hän laski yhteenliitetyt kätensä pöydälle ja nojasi niihin päänsä.

Epätoivo valtasi ritarin, kun hän seisoi siinä avuttomana, katsellen tätä ylvästä kumartunutta päätä.

Mutta Moran hartioita puistatti ankara kyyneleetön nyyhky, ja ritari pakeni pois ruusumajasta.

Astuessaan nurmikon yli, jota myöten piispa oli edellisenä iltana kävellyt, Hugh kirosi äkkipikaista kieltään, mutta kuitenkin oli hän sydämessään tietoinen siitä, ettei hän olisi voinut toimia toisin. Sanat, jotka Mora oli lausunut totuudesta, tuottivat hänelle kuitenkin helpoitusta. Niin oli hän aina itsekin tuntenut. Mutta kävisikö nyt ilmi, että hänen rehellisyytensä oli häneltä tärvellyt onnen mahdollisuudet, ja Moralta myös?

Uuden nimen?… Mikä se mahtoi olla?… Mikä ihmeessä olikaan piispan ratsun nimi?… Sheba? Ei, sehän oli hänen aasinsa! Salomon? Ei, se oli hänen tammansa! Mutta kuinka voi tamma saada nimen Salomon?

Hänen järkkyneessä mielentilassaan häntä järjettömästi vaivasi, että tamma oli saanut nimensä kuninkaan mukaan, jolla oli seitsemän sataa vaimoa. Sitten muisti hän, että se oli "musta, mutta pulska", ja hänen mieleensä juolahti oikea nimi, Shulamite. Niinhän se oli — ei Salomon, vaan Shulamite. Olihan hän lukenut tuon nimettömän Itämaan paimenen lemmenrunon rabbin kanssa vuorilinnoituksessa. Rabbi huomautti, että tuo sana tässä merkityksessä käytettynä tarkoitti "päivänpaahtamaa". Suloinen Shulamite neito, joka oli paimentanut vohliansa ja hoitanut viinitarhojansa Idän auringolle alttiina, oli polttanut otsansa ruskeaksi ja hänen rinnallaan olivat kuningas Salomonin tuoksuavaan haaremiin suljetut Jerusalemin tyttäret kalpeita kuin lakastuvat liljat. Muistaessaan mustan tamman kiiltävän pinnan ihmetteli Hugh, siitä hetkisen huvitettuna, luuliko piispa "Korkean Veisun" neidon olleen etiopialaisen.

Silloin muisti hän etsimänsä nimen — "Ikonoklastes". Niin tosiaan — ratsun nimi oli Ikonoklastes. Mutta miksi oli piispa antanut sellaisen nimen valkealle ratsulleen?

Umpimähkään astuessaan nurmikolla polkaisi ritari äkkiä kukkalavaa. Samalla oli hän kuulevinaan piispan lempeän äänen lausuvan: "Minä annoin sille nimen Ikonoklastes, koska se polki tärviölle muutamia kukkalavoja, joihin minä olin pannut paljon aikaa ja huolta ja jotka olivat minulle ylen rakkaat."

Ah!… Niinpä niin! Kauniin kukoistuksen, lupaavain taimien, rakastettavan hoidetun tarhan hävittäjä… Siltäkö hän näytti Moran silmissä? Puhtaassa luostarikammiossaan Mora olisi voinut pysyä uskollisena tyttöaikansa hellimälle ihanteelle; ja nyt kun hän tiesi, että rakkaus oli sen häneltä riistänyt, olisi hän voinut siitä hengessään ehjästi nauttia. Aikanaan olisi hän kai myös havainnut, että piispa ja isä Gervaise olivat sama henkilö, ja monivuotinen pilvetön ystävyys olisi ollut heidän erilleen joutuneiden sydäntensä viihdykkeenä, ellei hän — kukkalavojen tärvelijä — olisi kömpelösti puuttunut asiaan.

Ja kuitenkin — Mora oli ollut hänen kihlattunsa, Moran rakkaus oli ollut hänen, paljon senjälkeen kuin isä Gervaise oli jättänyt maan.

Kuinka saattoi hän uudelleen voittaa Moran itselleen samanlaisena kuin tämä oli kahdeksan vuotta sitten, kun he linnanmuurilla erosivat?

Kuinka saattaisi hän vapauttaa itsensä ja hänet näistä käsin tuntumattomista, kirkollisista kahleista?

Hänen mieleensä muistui, kuinka tukalaa hänen oli ollut kävellä valkoisten sisarten pukuun verhottuna, jolloin laahaavat liepeet ehkäisivät hänen askeleitaan. Hänen mieleensä muistui, mitä helpotusta hän oli tuntenut niistä päästessään ja saadessaan esteettä astua.

Mutta samalla rakkaus, joka ei etsi omaansa, tämä outo uusi taju, joka äskettäin oli hänessä virinnyt, tyynnytti rauhallansa hänen värähtävän sydämensä. Edellisenä päivänä kryptassa viettämäänsä hetkeen saakka oli hän rakastanut Moraa oman onnensa, tavoitellut häntä oman ilonsa takia. Mutta nyt hän tiesi, ettei hän voinut ottaa itselleen mitään onnea Moran kärsimysten hinnalla.

"Minun pitää opettaa häntä olemaan napisematta", huusi valtiasvaisto, joka piili hänen olennossaan.

"Minä en saa antaa hänelle mitään syytä vavista", vastasi se uusi uskollinen hellyys, joka nyt vallitsi hänen joka ajatustaan Morasta.

Palatessaan nyt takaisin ruusumajaan, Hugh tapasi Moran istumassa, kyynärpäät pöytään nojaten, leuka käsien varassa.

Hän oli itkenyt, mutta hänen tervehdyshymyllään oli sävy, jota Hugh tuskin oli osannut odottaa.

Hugh kävi suoraan asiaan. Se näyttikin olevan ainoa keino päästä näistä kietovista pulmista.

"Mora, sydämeeni koskee se, että koettaessani olla rehellinen sinua kohtaan, minä tietämättäni olen polkenut kukkalavojasi, joissa sinä kauan olet hoitanut muistojesi kauniita yrttejä ja myöskin minä pelkään, että tieto tästä jalommasta rakkaudesta tekee sinulle vaikeaksi ajatella elämääsi liittyneenä lempeen, joka näyttää sinusta vähemmän pystyvän itseuhraukseen".

"Rakas ritarini", lausui hän, "totta on, että minä huomaan olleeni harhaluulojen vallassa, mutta en suinkaan mitä sinuun tulee. Et sinä polkenut mitään kukkalavojani. Turmeltunut on vain jumaloitu kuva, jota minä syvimmässä kunnioituksessa rakastin kuten nunna saattaa rakastaa suojelusenkeliään. Tieto, että hän rakasti minua niinkuin mies rakastaa naista ja että hän pakeni tätä rakkautta, jottei tuottaisi onnettomuutta itselleen ja minulle, muuttaa muuksi tämän vuosikausia pyhänä pitämäni muiston. Tänä aamuna kolme nimeä tulkitsi minulle sitä, mikä on korkeinta, jalointa, parasta: Isä Gervaise, piispa Symon ja Hugh d'Argent. Nyt on jälellä vain piispa ja sinä. Älä jätä minua, Hugh, silloin minä todellakin joudun hyljätyksi".

Ritari naurahti hilpeästi. Hänen sydämensä helpotuksen piti päästä purkautumaan. "Jos minä jättäisin sinut, Mora, niin sittenhän olisi vain piispa jälellä."

"Minäpä en jätä sinua, armaani. Ja minä pelkään esittäneeni kömpelösti isä Gervaisea koskevan asian. Sellaisena kuin piispa sen minulle kertoi, ei siinä ollut mitään, joka ei olisi ollut jaloa. Minun mielestäni olisi pitänyt naisen sydämessä tuntua suloiselta olla niin rakastettu."

Hugh ei enempää pohtinut tätä. Hänelle riitti tietää, että turmeltunut kuva, jonka Mora oli kantanut hautaan, ei ollut heidän yhteisen rakkautensa ihanne tai tulevan yhteisen onnensa toivo.

"Aika rientää, rakkaani", lausui Hugh. "Saanko puhua sinulle ensi suunnitelmistani?"

Hugh seisoi ovella, keskellä keltaisia ruusuja, nojaten pihtipieleen, käsivarret ristissä rinnalla, toinen jalka levossa.

Yhtäkkiä muisti Mora kohtauksen kammiossaan, jolloin Hugh oli seissyt tässä asennossa, vielä naiseksi verhottuna, ja hän itse oli sanonut: "Tiedän, että te olette mies", ja sydämessään lisännyt: "Ja varmaankin pontevampi mies kuin Mary Seraphinen serkku Wilfred!"

"Lähdemme ratsain liikkeelle tänään", sanoi ritari, "jos sinä tunnet jaksavasi istua muutamia tunteja satulassa, päästäksemme seuraavaan pysähdyspaikkaamme. Se on muuan majatalo keskellä metsää: kovin vaatimaton paikka, pelkään; mutta siellä on yksi hyvä huone, jonne voit asettua mukavasta mistress Deborah'n kanssa. Minä makaan ulkosalla heinissä miesteni kera. Vahtia on pidettävä koko yö. Me kuljemme villien seutujen kautta määräpaikkaan päästäksemme."

Hugh vaikeni. Hän ei voinut jatkaa tässä kuivassa asiallisessa äänilajissa. Hänen ryhtyessään uudelleen puhumaan oli hänen äänensä matala ja hyvin hellä.

"Mora, minä vien sinut ensin omaan kotiisi, sinne, missä me monta vuotta sitten rakastimme toisiamme ja erosimme. Kaikki on siellä ennallaan. Väkesi, joka sinua rakasti ja välillä oli poissa, on tuotettu takaisin. Seitsemän päivämatkan kuluttua olemme siellä. Minä olen lähettänyt miehiä edellemme pitämään huolta majapaikastamme kutakin yötä varten ja kaikesta muusta. Päästyämme sinun linnaasi, Mora, olemme noin kolmen tunnin ratsastuksen päässä minun linnastani, jonne minä toivon saavani kulettaa sinut. Siihen saakka, vaimoni, kuin me sinne tulemme, olkaamme keskenämme kuin kihlatut, vaikkakin meidät on tänä aamuna juhlallisesti vihitty. Kotiin päästyämme on oleva sinun oman valintasi varassa tulla minun omakseni milloin ja miten tahdot. Tähän saakka ottamamme askel — poistumisesi luostarista ja tulosi minun luokseni — on välttämättä ollut tehtävä ripeästi, jos mieli sen ollenkaan onnistua. Mutta kun se nyt on suoritettu, ei enää ole mitään syytä kiiruhtaa. Kiihkoisen haluni siivet leikattakoon, niin että se jaksaa noudattaa sinun taipumustasi!"

Hugh vaikeni, katsellen Moraa halajavin hymyin. Tämä ei vastannut, jonka vuoksi ritari jatkoi taas:

"Minä olen suunnitellut, että mistress Deborah matkatavarani ja luotettavan saattueen kera kulkee suorinta ja parasta tietä seuraavaan yöpaikkaan. Siten sinä ja minä olemme vapaat ratsastamaan minne meitä haluttaa, saamme käydä katsomassa vanhoja paikkoja, joita meitä huvittaa nähdä uudelleen. Tänään voimme ratsastaa Kenilworthin kautta ja siten tulla ensimäiseen majapaikkaamme pohjanpuolella. Martin ottaa mistress Deborah'n takasatulaan ratsunsa selkään. Jos hän kyllästyy matkustamaan sillä tavoin, voi hän saada sijaa matkatavaravankkureissa. Mutta minulle on kerrottu, että hän hyvinkin pystyy matkustamaan ratsain. Me lähetämme heidät edellemme, silloin on tullessamme kaikki sinua varten valmiina. Jos nykyistä säätä kestää, on meillä joka päivä nautittavana kokonainen maailma päivänpaistetta ja kauneutta; ja joka päivä vie meidät, vaimoni, päivämatkan verran kotiamme lähemmäs. Onko tämä sinulle mieleen? Olenko minä ottanut kaiken huomioon?" Mora nousi ja astui ritarin viereen ruusutarhan ovelle.

"Niin täydellisesti olet sinä kaiken ajatellut ja suunnitellut, rakas uskollinen ritarini, että minusta tuntuu kuin olisi pyhä Neitsyt sinua opastanut. Kun me nyt ratsastamme ulos päivänpaisteeseen, on minun uudelleen tottuminen suureen maailmaan, ja sinähän olet kärsivällinen ja kenties opetat minulle asiat, jotka minä olen unohtanut."

Mora epäröi; ojensi kätensä puoleksi ritaria vastaan, mutta kun tämä ei eleeseen vastannut, risti hän ne rinnalleen.

"Hugh, kovalta tuntuu, että minun pitää leikata sinun loistavat siipesi; mutta — Hugh! Luuletko että nunnan sydän koskaan voi tulla samanlaiseksi kuin muiden naisten?"

"Taivas varjelkoon!" vastasi ritari kiihkeästi, ajatellen Eleanoria ja
Alfridaa.

Ja kun he poistuivat ruusumajasta ja yhdessä kävelivät nurmikon poikki, hymyili Mora, sillä hän muisti, mitenkä piispa tänä aamuna oli vastannut samaan kysymykseen aivan samoin sanoin.

Ja kuitenkin Mora olisi halunnut, että hänen rakas ja uskollinen ritarinsa olisi tarttunut hänen ojennettuihin käsiinsä.

PIISPA MUISTELEE MENNEITÄ.

Hän oli uupunut tavalla, jota hän ei ollut koskaan ennen tuntenut, eikä hän ollut voinut kuvitella, että mies saattaa olla henkisesti ja ruumiillisesti niin uupunut ja kuitenkin edelleenkin hengittää ja ajatella.

Muutamissa ihmisissä äärimäinen väsymys aiheuttaa ruumiillista levottomuutta. Toisin oli piispan laita. Kuta väsyneempi hän oli, sitä liikkumattomampana hän istui paikallaan; jalat hänellä oli ristissä, kyynärpäät tuolin nojapuissa, molempien käsien sormet keveästi toisiaan vasten painettuina, pää nojaten tuolin korkeata selustaa vastaan, katse kohdistettuna yli joen avautuvaan näköalaan.

Katsellessaan mitään näkemättömin silmin niittylakeutta, etäistä metsänreunaa ja Malvernin kukkuloiden pehmeätä ääriviivaa, hän ajatteli, kuinka mieluista olisi, jos ei tarvitsisi koskaan enää poistua tästä rauhallisesta huoneesta, ei koskaan enää nousta tuolistaan, ei koskaan enää hymyillä, kun sydän oli sairas, eikä kumartaa, kun mieli oli synkkä!

Henkilöt, jotka parhaiten tunsivat piispan, puhelivat usein keskenään hänen ihmeteltävästä elinvoimastaan ja tarmostaan ja heidän mielilauseensa hänestä oli, ettei hän ollut koskaan väsynyt. He olisivat osuneet oikeampaan, jos olisivat sanoneet, etteivät he koskaan olleet nähneet häntä väsyneenä.

Piispalla oli kauan ollut elämänohjeena, ettei ruumiin eikä sielun väsymystä koskaan pitänyt näyttää muille. Kuta väsyneempi hän oli, sitä valmiimpi oli hän hymyilemään, sitä keveämmät hänen liikkeensä, sitä alttiimpi oli hän kallistamaan korvansa anojille, jotka vetosivat hänen myötätuntoonsa tai harrastukseensa.

Seurassa hän ei koskaan huokaissut, kuten isä Pietari teki, kun hän nautittuaan ylen runsaasti lohta, paistettua metsänriistaa ja rusinapiirakkaa oli vatsanväänteitten takia taipuvainen alakuloisuuteen.

Hän ei koskaan haukotellut kirkonkokouksessa, yhtä vähän säädyllisesti peittämällä suunsa kädellään kuten laiha espanjalainen kardinaali teki, kuin häpeämättömästi avoimin suin, kuten teki Eveshamin pyöreä ja punakka apotti, paljastaen vastassaan istuville hämmästyneille veljille ontelomaisen nielunsa, punaisen ja vahvan kielensä ja terveen hammasrivinsä.

Sitäpaitsi piispa olisi yhtä hyvin saattanut tuoda ruttosairaan vaatteen taloon, jossa oli terveitä lapsia, kuin astua johonkin seuraan väsynein ilmein ja ikävystyneellä tavalla.

"Ei sellaista työtä voida lukea ansioksi, joka ei tekijälleen ole miksikään taakaksi, vaan pikemminkin huviksi", lausuivat hänen kykyjensä kadehtija!

"Häntä riivaa tarmon paholainen", pilkkasivat hänen vihamiehensä. "Jos tämä paholainen ajettaisiin hänestä ulos, raukenisi hän samassa."

"Hän on täynnä pyhää henkeä", selittivät hänen ihailijansa, "ja siitä saa hän sellaisen voiman, että hän voi tehdä työtä lakkaamatta, tietämättä mitään ihmisten tavallisesta heikkoudesta".

Eikä kenkään tiennyt, että piispa Symonin uskontoon kuului salata väsymyksensä muilta.

Kerran kuitenkin, kun hän oli istunut puhelemassa priorittaren kammiossa, oli tämä äkkiä noussut sanoen: "Te olette väsynyt, isä. Jääkää tänne hiljaa istumaan; minä kirjoitan sill'aikaa messukirjaani."

Prioritar oli astunut pöytänsä ääreen, ja piispa oli jäänyt istumaan kuten nytkin, paitsi että hänen katseensa silloin saattoi viipyä priorittaren kasvoilla, kun tämä istui kirjansa ylle kumartuneena.

Hetkisen kuluttua oli piispa kysynyt: "Mistä te tiedätte, että minä olin väsynyt, rakas prioritar?"

"Siitä, että te hymyilitte kahdesti, vaikkei ollut mitään aihetta hymyillä."

Taas kesti tuokion lepoisaa hiljaisuutta — prioritar työskenteli ja piispa katseli sitä. Sitten jälkimäinen huomautti: "Ystäväni sanovat, etten minä ole koskaan väsynyt."

Ja prioritar oli vastannut: "He puhuisivat enemmän totta, jos he sanoisivat, että te ette koskaan paljasta itseänne."

Piispa hämmästyi huomatessaan olevansa näin hyvin ymmärretty. Hän tuskin pystyi panemaan hiippaa päähänsä, niin oli prioritar kukkuroinut hänen päänsä kiitoksen laakerilla. Ja tämä oli ainoa hetki, jolloin piispa kysyi itseltään, uskoiko prioritar tosiaan, että isä Gervaise lepäsi valtameren pohjassa. Miehelle tuottaa aina hämmästystä, kun naisen hairahtumaton vaisto kohdistuu häneen itseensä.

Nyt, tänä musertavan uupumuksen hetkenä hän palautti mieleensä kuvatun kohtauksen. Sulkien edessään olevan avaran näköalan silmistään ja avaten nämä kohti muistojensa lumottuja maisemia, hän oli näkevinään nuo tyvenet kasvot, niiden jaloa itsehillintää tulkitsevan puhtaan ilmeen, kun hän istui siinä kumartuneena kirjailemansa sivun yllä. Hän näki priorittaren riippuvan hunnun vakavat viivat ja poimut, hänen pitkien sormiensa hienostuneet liikkeet, jopa hänen povellaan riippuvan jalokivillä koristetun ristinkin, hänen korkean toimensa merkin.

Näin menneisyyteen silmäten piispa palautti mieleen tämän hiljaisen hetken suuren rauhan, priorittaren istuessa työnsä ääressä. Mitään sanoja ei tarvittu. Piispalle soi levon priorittaren pelkkä läsnäolo ja tietoisuus, että hän tiesi hänet uupuneeksi. Taas katsahti piispa mielikuvaansa. Mutta nyt olivat hunnun poimut hävinneet. Kultainen kehä ympäröi hänen kauniit loistavat hiuksensa.

Hän arveli, että kahden perättäisen päivän pitkät ratsastukset olivat ruumiillisesti taittaneet hänet; ja hänen ponnistuksensa taatakseen naiselle, joka oli hänelle kalliimpi kuin oma elämä, turvan ja onnen oli nyt vaihtunut henkiseksi uupumukseksi, joka näytti tekevän hänet kykenemättömäksi katsomaan silmästä silmään tulevia yksinäisiä vuosia. Ajatus että prioritar nyt oli ritarin luona, ei tuottanut hänelle kärsimystä. Pelkoa aiheutti hänessä vain ajatus että tapahtuisi jotain odottamatonta, joka estäisi heidän onnensa puhkeamasta täyteen kukoistukseensa.

Piispa ei ollut koskaan rakastanut Moraa niinkuin mies sitä naista, jonka kanssa hän tahtoo solmia avioliiton; — ainakin oli hän heti tukehduttanut ja ehkäissyt tämänsuuntaiset rakkautensa oireet.

Hänestä tuntui, että hän alusta saakka oli rakastanut häntä niin kuin Josef oli mahtanut rakastaa neitsyttä, joka oli hänen huomaansa uskottu — joka oli hänen eikä kuitenkaan hänen, josta näyssä oli lausuttu "Maria, sinun vaimosi", mutta joka kantoi tätä nimeä vain siksi, että Josefilla olisi oikeus varjella ja hoitaa häntä, joka oli pyhimmän lipas ja Korkeimman siipien suojassa: Jumalan Äiti, pyhä Neitsyt iänkaiken.

Piispasta tuntui, että ilo, jota hän oli tuntenut siitä saakka kuin hän oli joutunut Worcesterin piispanistuimelle ja ollut Moran suojelijana, oli sellainen, että Josef hyvin olisi saattanut sen ymmärtää; ja nyt hän oli tehnyt suurimman uhrauksensa, ja se oli jättänyt hänet itsensä epätoivon valtaan.

Edellisenä iltana, heti kun vanhan maallikkosisaren ruumis oli poistettu priorittaren kammiosta, oli piispa kerännyt kaikki sellaiset esineet, joille Mora pani erikoista arvoa ja jotka hän oli pyytänyt piispan varaamaan itselleen; ne olivat enimmäkseen piispan lahjoja hänelle.

Hartauskirjat, joita Mora niin usein oli jäljentänyt ja kääntänyt, lepäsivät nyt piispan pöydällä.

Hänen uupunut katseensa viivähti niissä. Kuinka usein olikaan hän nähnyt noiden valkeiden sormieni avaavan niiden raskaat hakaset ja verkkaan kääntävän niiden lehtiä.

Piispan uupuneet aivot toistivat yhä uudelleen tätä selvää seikkaa; sitten alkoivat ne kuvitella sen vastakohtaa. Mitähän, jos kirjat olisivat menneet, mutta Mora itse jäänyt…? Ja hänen mielessään muodostui aivan luettelo kaikesta siitä, mikä kernaasti olisi saanut mennä menojaan, ilman että hän olisi sitä kaivannut, kunhan vaan tuo rakas olisi jäänyt… Pian oli palatsi… kaupunki… luostarikirkkokin siirtynyt luetteloon… Hän eli yksinään Moran kanssa auringonlaskussa… ja taivaanranta hohti… ja kohta hän ja Mora astuivat Mary Antonyn kultaisia portaita myöten ylös, yhdessä…

Piispa oli juuri käynyt luostarin hautausmaahan siunaamassa iäkkään maallikkosisaren kuluneen ruumiin.

Kun hän oli ilmaissut haluavansa itse toimittaa hautausmenot, oli alaprioritar hämmästyneenä rohjennut ruveta kiistämään vastaan.

Koko nunnakunnan historian aikana ei sellaista kunniaa oltu suotu edes laitoksen taloudenhoitajattanne, sitä vähemmän kenellekään maallikkosisarelle. Isä Pietari tai priori ne toimittaisi? Jos prioritar itse olisi ollut kysymyksessä, silloin olisi ollut toisin —

Harvat muistavat nähneensä Worcesterin piispan ystävällisistä silmistä purkautuvan äkillisen suuttumuksen salaman. Mutta alaprioritar ei koskaan unohtanut sen jähmettävää vaikutusta.

Ja suurella komeudella ja juhlallisuudella kuin olisi Valkoisten sisarten prioritar itse ollut kysymyksessä, laskettiin Mary Antony eukon halvat jäännökset luostarin hautausmaahan, paikkaan, jonka hän oli itse valinnut puoli vuosisataa aikaisemmin. Koko järjestö oli suuren murheen vallassa. Se suuri menetys, minkä he olivat kärsineet, kun prioritar salaperäisellä tavalla poistui heidän keskuudestaan, painoi nunnain mieliä raskaasti; ja jollakin tavoin, jota he eivät osanneet itselleen selvittää, näytti se olevan yhteydessä vanhan maallikkosisaren kuoleman kanssa.

Kun hautauskulkue verkkaan asteli tietään kappelista kypressikujan ja hedelmätarhan kautta hautausmaalle, tipahtelivat nunnien murheellisilta kasvoilta kyyneleet yhtä paljon rakkaudesta entistä prioritarta kohtaan kuin surusta Mary Antonyn menetyksen johdosta. Maallikkosisarten pieni ryhmä nyyhkytti lakkaamatta. Sisar Abigail, jota Antony eukko niin usein oli nimittänyt "rähiseväksi homsuksi", osoitti tässä viime kohtauksessa nimensä täysin oikeutetuksi.

Kun kulkue taas järjestyi poistuakseen haudalta, tajusi sisar Mary Seraphine, että nyt, kun Mary Antony oli saatettu leposijaansa, oli tullut hetki, jolloin hän sopivasti saattoi tulla huomion keskustaksi ja päästä takaisin luostariin muiden käsivarsien kannattamana. Senvuoksi yllätti hänet pyörtymiskohtaus ja hän putosi päistikkaa maahan.

Piispa, hänen kappalaisensa, pappinsa ja apulaisensa pysähtyivät, epävarmoina, mitä tehdä.

Sisar Theresa ynnä muut nunnat olisivat halunneet kiiruhtaa nostamaan hänet maasta, mutta alapriorittaren käsky kajahti käskevänä ja selvänä.

"Antakaa hänen maata. Jos hän mieluummin jää makaamaan kuolleen seuraan, niin ei siitä ole suurta vahinkoa eläville."

Ja hurskaasti ristien kätensä rinnalleen, luoden huntunsa aukosta vaanivan katseensa oikeaan ja vasempaan, alaprioritar lähti astumaan eteenpäin nunnien etupäässä.

Piispan kulkue oli taaskin johdossa; juhlallinen veisuu alkoi; ja kun piispa kääntyi kypressikäytävään, näki hän Mary Seraphinen rientävän hedelmäpuiden välissä, koettaen huomaamatta päästä taas entiselle paikalleen muiden joukkoon.

Piispa hymyili, muistaen monia keskustelultaan, joita hänellä oli ollut priorittaren kanssa Mary Seraphinesta, ynnä ritarin vihastusta, kun hän pelkäsi heidän tyrkyttävän tätä hölmöä nunnaa hänelle.

Sitten hän huokasi muistaessaan, että luostarin johto nyt oli siirtynyt alapriorittaren pystyviin käsiin, ja että uuden priorittaren valinta näiden tavattomien olosuhteiden vallitessa lankesi hänen osalleen.

Kenties hänen tätä seikkaa koskevat keskustelunsa, ensin priorin, sitten alapriorittaren kanssa, osaksi olivat syynä siihen äärimäiseen uupumukseen, kun hän nyt lopultakin huomasi olevansa yksinään kirjastossaan.

Mutta niiden palkka, "joiden voimana on istua hiljaa", oli jo tullut piispan osalle.

Niin pian kuin hän oli kiinnittänyt katseensa hartauskirjoihin, alkoivat hänen silmäluomensa hiljaa painua. Uni oli jo yllättämäisillään hänet, kun hän päätti antaa palatsin, kaupungin, jopa katedraalinkin mennä menojaan, kunhan hän vain saisi pitää priorittaren. Ja kun hän Moran kanssa nousi ylös kultaisia portaita, oli hänen mielensä päässyt lepoon: hänen uupunut ruumiinsa oli vaipunut uneen.

Muutaman harvan minuutin uni riitti piispalle; ja herätessään hän kuvitteli kuulleensa itsensä sanoneen: "Ei, Hugh. Ei kukaan muu kuin vanha maallikkosisar Mary Antony."

Hän nousi istumaan, ihmetellen mitä tämä lause saattoi tarkoittaa, milloin ja missä se oli mahtanut tulla lausutuksi.

Näin kummeksiessaan hän sattui kohdistamaan katseensa valkeaan kiveen, jonka hän oli heittänyt Severniin ja jonka ritari, syöksymällä kaiteelta jokeen, oli tuonut sen pohjasta. Kivi näytti jollakin tavoin olevan yhteydessä tämän satunnaisen lauseen kanssa, joka oli hänen aivoissaan toistunut.

Piispa nousi, astui työpöytänsä ääreen, otti valkean kiven käteensä ja seisoi liikkumattomana, mietteisiin vaipuneena. Sitten astui hän ulos kentälle ja käveli edestakaisin pihaan johtavan holviportin ja jokea reunustavan rintamuksen väliä.

Hän oli ratsastanut Shulamiten selässä kaupunkiin sen yläpuolella olevilta kummuilta, mistä hän oli katsellut, kuinka prioritar oli ratsastanut joen rannalla olevalla niityllä.

Hän oli tavannut Hugh d'Argentin itseään odottamassa ja yhdessä he olivat käyskennelleet tällä kentällä vakavaan keskusteluun vaipuneina.

Hugh oli ollut kovin halukas kuulemaan joka yksityiskohdan, mikä oli sattunut piispan käydessä luostarissa, kohtauksen priorittaren kammiossa, kun piispa oli näyttänyt hänelle paavin vast'ikään Roomasta saapuneen lupakirjan. Puhuessaan siitä, millä tavoin asiat lähituntien kuluessa saattaisivat kehittyä, Hugh kysyi, tiesikö Moraa lukuunottamatta luostarissa kukaan hänen olostaan Worcesterissa, siitä, että hänen oli onnistunut tunkeutua pylväskäytävään kryptan kautta, valepuvussa päästä Moran kammioon ja puhua hänen kanssaan.

Piispa oli vastannut, ettei tästä tiennyt kukaan lukuunottamatta vanhaa maallikkosisarta Mary Antonya, joka oli priorittarelle ehdottomasti uskollinen, joka oli viekastunut yhdeksänkymmenen vuoden ajan pettäessään ylempiään, mutta ansaitsi täyttä luottamusta.

"Kuinka tuli hän tietämään asian?" luuli piispa muistavansa ritarin kysyneen. Siihen oli piispa vastannut, että hänellä ei siitä vielä ollut varmaa käsitystä, mutta että hän oli taipuvainen luulemaan, että kun prioritar oli käskenyt eukon poistua, oli tämä pujahtanut johonkin kätköpaikkaan, mistä hän oli nähnyt ja kuullut jotakin mitä kammiossa tapahtui.

Tähän ei ritari maininnut mitään; ja kävellessään nyt edestakaisin kentällä, valkea kivi kädessään, ei piispa saattanut tuntea itseään vallan varmaksi siitä, oliko Hugh täysin käsittänyt hänen sanainsa merkityksen; kuitenkin hän tiesi että lauseet, jotka kulkevat korvain ohi melkein huomaamatta, kun ajatus on muualla, helposti juolahtavat mieleen uudelleen ja paljastuvat täydessä merkityksessään, kun sattuu jotakin, johonka ne luovat valaistusta.

Tämä asianvaihe siis oli saanut piispan kävelemään kentälle, missä hän palautti mieleensä joka askelen siellä tapahtuneessa keskustelussa.

Ennemmin tai myöhemmin Mora kertoisi miehelleen Mary Antonyn ihmeellisen näyn. Jos hänen onnistuu keskeytetyksi tulematta kertoa se loppuun, on kaikki hyvin. Ritari on huomaava, kuinka tärkeätä on pitää salassa, että vanha maallikkosisar — aivan maallisella tavalla — oli saanut tietoonsa ritarin luostarissa käynnin. Mutta jos Mora sensijaan alottaisi kertomuksensa huomauttamalla, ettei kukaan luostarissa tiennyt hänen käynnistään, niin ritari epäilemättä heti lausuisi: "Ei, siinä sinä erehdyt! Minä olen kuullut piispalta, että vanha maallikkosisar Mary Antony tiesi sen; hän oli piileksinyt paikassa, mistä hän oli nähnyt ja kuullut paljon siitä, mitä tapahtui; mutta kun hän on hyvin uskollinen ja tavallista viekkaampi, saattaa häneen — lausui piispa — täydellisesti luottaa."

Tästä saattoi koitua korjaamatonta vahinkoa, sillä Mora huomaisi heti, että hänet oli petetty, ja hänen omantunnonrauhansa häiriintyisi, ehkäpä kokonaan järkkyisikin.

Hugh'ta täytyi varoittaa. Otaksuttavasti ei vielä ollut mitään vahinkoa tapahtunut. Näky oli Moralle niin pyhä asia, että viikkoja saattoi kulua ennenkuin hän puhuisi siitä miehelleen.

VAROITUS.

Virkeänä, päättäväisenä, väsymyksen merkistä kokonaan vapautuneena palasi piispa kirjastoon, laski kiven kirjoituspöydälle ja istuutui kirjoittamaan kirjettä. Hän oli suunnitellut sanansa valmiiksi eikä hän kertaakaan pysähtynyt eikä epäröinyt yhdenkään sanan johdosta.

Viime sanoja kirjoittaessaan hän kohotti vasemman kätensä ja vetäisi hopeakellon nauhaa.

Kun palvelija astui huoneeseen, puhutteli piispa häntä nostamatta katsettaan pöydästä.

Kun piispa sinetöityään kirjeensä laski kynän kädestään ja kohotti katseensa, seisoi veli Philip hänen edessään.

"Philip", sanoi piispa, "valitse luotettava lähetti hevosmiesten joukosta, joku, jolla on järkeä yhtä paljon kuin lihaksia; anna hänelle hyvä ratsu, varusta hänet kaikella mitä hän suinkin tarvitsee kuuden päivän matkaa varten. Toimita hänet minun luokseni niin pian kuin hän on valmis lähtemään. Hänen on vietävä hyvin tärkeä kirje sir Hugh d'Argentille; ja kun minä tiedän vain ritarin matkatien ja pysähdyspaikat hänen retkellään kohti pohjoista, mutta en hänen lähtöhetkeään, joka on saattanut sattua eiliseksi tai lykkäytyä huomiseksi, täytyy lähetin ratsastaa ensin Warwickiin, ja jos ritari on poistunut sieltä, tulee hänen seurata edellisen jälkiä, kunnes hän tapaa hänet."

"Herra piispa", sanoi veli Philip, "aurinko laskee ja päivänvalo sammuu. Lähetti ei nyt enää voi ehtiä Warwickiin ennenkuin myöhään yöllä. Eikö olisi parempi varustaa kaikki valmiiksi ja antaa hänen lähteä päivän koitteessa. Hän voisi silloin saapua perille aikaisin päivällä ja voisi pian tavata kunnioitettavan ritarin, joka ratsastaessaan rouvansa kanssa kulkee lyhyin päivämatkoin."

"Ei", vastasi piispa, "asia ei salli mitään lykkäystä. Varusta lähetti niin hyvin, että hän selviää kaikista vaaroista. Hänen pitää lähteä puolen tunnin kuluttua."

Piispa kumartui taas pöydän yli ja luki, mitä hän oli kirjoittanut.
Alkutervehdyksiä hän vain vilkaisi, mutta tutki huolellisesti seuraavan.

"Tämän kirjeen tuo sinulle, poikani, rientävä ratsaslähetti, koska sen sisältämä huomautus on erinomaisen tähdellinen.

"Älä missään tapauksessa salli Moran saada tietoonsa sitä mitä minä kerroin sinulle neljä päivää takaperin, kun me kävelimme nurmikolla, että nimittäin vanha maallikkosisar Mary Antony tiesi sinun käynnistäsi luostarissa, ja että hän jostakin kätköpaikasta oli nähnyt ja kuullut paljon mitä Moran kammiossa tapahtui. En tiedä, huomasitko tämän seikan, kun minä mainitsin asiasta. Sinä et senjohdosta mitään maininnut. Silloin asia ei paljon merkinnyt, mutta nyt se on saanut erinomaisen merkityksen.

"Kun minä tuona aamuna havaitsin, että vanha maallikkosisar tiesi enemmän kuin kukaan aavistikaan ja oli järkähtämättömän uskollinen priorittarelle, minä ratsastaessani ulos luostarin pihasta sattumalta mainitsin hänelle, että kunnianarvoisa äiti molemmin käsin torjui luotaan onnen, ellei pyhä Neitsyt itse, näyn tai ilmestyksen kautta, sitä hänelle tarjoaisi.

"Tämän johdosta, rakas ritarini, tuo uskollinen vanha sielu käytti järkeään, jota hän oli pyytänyt pyhän Neitsyen terästämään, pani toimeen oman keksimänsä näyn, joka oli niin erinomaisesti keksitty ja niin oivallisesti toimeenpantu, että Mora — jolla ei ollut aavistustakaan Antony eukon salaisesta tiedosta — ehdottomasti uskoi sen todeksi. Sinä voit, poikani, tosiaankin kiittää taivasta tuon vanhan eukon järkevyydestä; sillä, kuten sinä joskus epäilemättä saat kuulla Moralta itseltään, antoi se sinulle vaimosi!

"Mutta älköön missään tapauksessa mikään sinun satunnainen sanasi saattako Moraa epäilemään näyn aitoutta. Se riistäisi hänellä hänen sielunrauhansa. Se riistäisi sinulla hänen läsnäolonsa.

"Tällä välin on iäkäs maallikkosisar kuollut eilen, senjälkeen kun hän oli petkuttanut koko luostarin, sulkemalla itsensä priorittaren kammioon ja pysyttelemällä siellä, siitä saakka kuin hän havaitsi sen tyhjäksi nunnien palattua iltamessusta siihen asti kuin minä seuraavana iltana saavuin sinne. Täten esti hän syntymästä mitään Moran pakoa koskevia utelemisia ja vältti mahdollisen pahennuksen. Mutta tämä vuorokauden kestänyt paasto maksoi vanhalle vaimolle hänen henkensä. Uskollinen sielu hän oli, ja hänellä oli terävä järki!

"Tilaisuuden sattuessa minä joskus kerron sinulle Mary Antonyn salajuonen kokonaisuudessaan. Se on kyllä kuulemisen arvoinen.

"Minä uskon, että sinun onnesi on täydellinen; kuinka on vaimosi laita,
Hugh?

"Mutta me emme saa panna alttiiksi mitään, emmekä koskaan saa unohtaa, että käsitellessämme Moraa me käsittelemme naisen sydäntä.

"Senvuoksi, poikani, ole varovainen. Suokoon taivas, että tämä kirje viipymättä saapuisi käsiisi, ajoissa estääkseen onnettomuuden."

Kun veli Philip saattoi matkaansa varten täysin varustetun lähetin piispan eteen, oli tämä kirje valmiina, sinetöitynä. Se oli osoitettu sir Hugh d'Argentille, Warwickin linnaan ensi sijassa, mutta ellei se siellä häntä saavuttaisi, kuhunkin seuraavaan pysähdyspaikkaan pohjoiseen vievällä tiellä, viimeksi Norellen linnaan, joka piispan laskujen mukaan saavutettaisiin seitsemäntenä päivänä Warwickista lähdettyä.

Niinpä lähetti hypähti satulaan ja ratsasti suuresta portista ulos. Hänen vyöllään riippuvassa nahkalaukussa oli kirje ja huomattava rahasumma matkansa tarpeita varten; ja hänen hieman yksinkertaisessa mielessään viipyivät piispan antamat ohjeet, jotka eivät suinkaan olleet monimutkaiset, mutta jotka piispa oli esittänyt häneen niin läpitunkevasti katsoen, että tämä kunnon mies tunsi saaneensa ne kuin miekan teräksisestä tutkaimesta.

Hänen piti ratsastaa Warwickiin täyttä menoa, herättää portinvartija ja linnanvouti, saapui hän perille mihinkä aikaan hyvänsä. Jos ritari vielä oli linnassa, piti kirje annettaman hänen käteensä niin pian kuin hän aamulla poistui huoneestaan. Mutta jos hän jo oli lähtenyt Warwickista, piti lähetin, saatuaan ruokaa ja lepoa itselleen ja hevoselleen, ratsastaa seuraavaan pysähdyspaikkaan, ja, jos tarvittiin, yhä seuraavaan, kunnes hän tapaisi sir Hugh'n ja voisi jättää kirjeen hänen omiin käsiinsä, niin huomaamatta kuin mahdollista.

Kun lähetti oli poistunut kirjastosta, astui piispa käytävään, nousi pitosaliin ja katseli, kuinka hän ratsasti pois, seisten ikkuna-aukossa, josta näkyi pihalle ja josta Hugh oli katsellut, kuinka Roger de Berchelai saapui perille, tuoden kirjeen Roomasta.

Ja piispa tunsi sydämessään suurta helpotusta, kun hän kuuli nopeimman hevosensa kavionkapseen kajahtavan kivitystä vasten ja kuolevan etäisyyteen.

Piispa rukoili, että tämä kirje saapuisi Hugh'n käsiin, ennenkuin Mora saisi aihetta kertoa hänelle Mary Antonyn näystä.

Hän soimasi itseään katkerasti siitä, ettei hän aikaisemmin ollut muistanut kentällä tapahtunutta keskustelua. Kuinka helppo hänen olisi ollut, senjälkeen kuin hän ruusutarhassa oli kuullut Moran tarinan, vihjata Hugh'lle varoituksen sana ennenkuin hän poistui Warwickista.

Heti auringonlaskun jälkeen saapui palatsiin muuan piispan miehistä, joka oli jäänyt jälelle Warwickiin, ja toi sen uutisen, että ritari, hänen puolisonsa ja koko heidän seurueensa oli ratsastanut pois Warwickista edellisenä päivänä iltapäivällä.

Piispa pahoitteli tämän välttämättä aiheuttamaa viivytystä, mutta iloitsi samalla kotimatkan pikaisesta alkamisesta, hän kun oli salassa peljännyt, että Hugh'lle kenties tuottaisi vaikeutta saada morsiamensa jatkamaan matkaa kanssansa.

Kuitenkin kaikitenkin olivat he vain kaksi päivämatkaa lähetistä edellä, ja kiiruusti ratsastamalla saattoi tämä tavata heidät seuraavana päivänä. Mukavassa takasatulassakin istuen oli mistress Deborah osoittautuva kykenemättömäksi liika kiireiseen matkantekoon.

Mutta seuraavana päivänä veli Philip saapui piispan luo kiirehtien kovin levottoman näköisenä.

Lähetti oli palannut, kipein jaloin ja lopen uupuneena, runneltuna ja haavoittuneena, tuskin riepuakaan yllään.

Metsässä, enää kymmenen peninkulman päässä Warwickista oli rosvojoukko pimeyttä hyväkseen käyttäen karannut hänen kimppuunsa, riistänyt häneltä hevosensa ja kaiken hänen omaisuutensa ja jättänyt hänet kuolleeksi luultuna tienojaan. Mutta mies oli vain ällistynyt ja ruhjoutunut, ja kun hänelle selvisi asemansa, katsoi hän parhaaksi palata takaisin Worcesteriin ja siellä kertoa tapaturmansa.

Kun se oli päättynyt lausui hän hiljaa: "Hyvä veli Philip, sinun älysi osasi oikeaan, minun väärään. Jos minä olisin antautunut sinun opastettavaksesi, en minä olisi menettänyt hyvää hevosta enkä — ja sillä seikalla on näissä oloissa suurempi merkitys — kaksikymmentä neljä tuntia kallista aikaa."

Veli Philip teki syvän kumarruksen ja näytti syvästi häpeävän omaa suurempaa älykkäisyyttään ja onnettomana toivovan, että kunnianarvoisa isä olisi ollut oikeassa ja hän väärässä.

"Kuitenkin", jatkoi piispa hetken mietittyään, "täytyy minun nyt jättää sikseen typeryyteni tutkistelu, kunnes olemme ryhtyneet kiireellisiin toimenpiteisiin korjataksemme tapaturman."

"Tällä kertaa, kunnon Philip, saat sinä viedä minun kirjeeni perille. Ota seuralaisiksesi kaksi miestämme ja enemmänkin, jos katsot sen tarpeelliseksi. Ratsasta täältä suoraan Norellen linnaan, jalon kreivittären linnaan, joka äskettäin vihittiin sir Hugh'n kanssa. Minä annan sinulle matkasuunnitelman.

"Jos sir Hugh on morsiamineen saapunut perille, kun sinä tulet linnaan, koeta saada aikaan keskustelu ritarin kanssa kahden ja pistä kirje hänen omiin käsiinsä. Mutta jos he vielä ovat matkalla, niin ratsasta heitä vastaan, pitkin tietä, jonka sinulle ilmoitan. Pidä vain huoli siitä, etteivät muut kuin ritari tai hänen palvelijansa Martin Goodfellow huomaa asiaasi.

"Kun olet jättänyt kirjeen ja saanut siihen vastauksen tulee sinun palata luokseni niin kiiruusti kuin mahdollista, kuitenkaan uuvuttamatta miehiä ja ratsuja. Kuinka pian voit lähteä liikkeelle?"

"Tunnin kuluttua, jalo herra", vastasi veli Philip iloisena, sillä tämä kutsu välittömään palvelukseen paransi hänet häpeästään; "kolmen miehen seuraamana, jotenka voimme ratsastaa yhtä hyvin päivin kuin öin."

"Hyvä", sanoi piispa, ja kun maallikkoveli syvään kumartaen oli kiiruhtanut huoneesta, tarttui Worcesterin Symon kirjoitusvehkeisiin ja laati uudelleen ritarille aiotun varoituksensa; hän kirjoitti sen lyhemmin kuin taannoin, mutta korosti painokkaasti, kuinka välttämätöntä oli salata Mary Antonyn tieto hänen käynnistään luostarissa, jotta ei Mora rupeisi epäilemään sen näyn aitoutta, joka oli saanut hänet tekemään suuren päätöksensä ja joka itse asiassa kokonaisuudessaan oli Mary Antonyn rakastavan sydämen ja nokkelan älyn toimeenpanoa.

Niinpä seisoi piispa toistamiseen pitosalin akkuna-aukossa, ja katsellen alas pihalle hän näki uskollisen Philipinsä aseistettujen seuralaistensa saattamina ratsastavan ulos palatsin portista.

Tapaturman korjaamiseksi ei oltu yhtään aikaa hukattu. Ja kuitenkin oli piispan sydämessä raskas aavistus, kun hän verkkaan asteli salissa.

Hän pelkäsi suuresti, että tämä kahdenkymmenenneljän tunnin viivytys merkitsisi, että oli tapahtunut onnettomuus, jota ei koskaan saataisi tekemättömäksi.

Hän meni kappeliin ja polvistui pitkään rukoukseen pyhän Josefin alttarin eteen. Hän rukoili hehkuvalla hartaudella, että hänen varoituksensa saapuisi ritarin käsiin, ennenkuin hänen huuliltaan oli pujahtanut mikään sana, joka saattaisi horjuttaa Moran uskoa siihen, mikä hänen silmissään yksinään pystyi oikeuttamaan hänen ottamansa kohtalokkaan askelen.

Piispa rukoili ja paastosi; paastosi, rukoili ja valvoi. Läpi koko yön hän ajatuksissaan seurasi veli Philipiä ja hänen seuralaisiaan heidän matkallaan kohti pohjoista, kautta metsien, laaksojen ja rämeiden, suoraan Moran kotiin, jonne hän ynnä Mora pyrkivät toista kiertävämpää tietä.

VANHA KOHTAUSPAIKKA.

Avoimesta akkuna-aukosta tulviva kuudan valaisi kirkkaalla säteilyllään huoneen, joka Mora de Nordien tyttöaikana oli ollut hänen makuukammionsa.

Se sisälsi monia lapsuuden aarteita. Jokainen sen tuttu esine kuiski jo kauan sitten äänettömyyden salaperäiseen Valtakuntaan siirtyneiden rakkaiden lemmestä ja huolenpidosta: jalosta isästä, joka oli kaatunut taistelussa; hellästä äidistä, joka ei jaksanut jäädä eloon soturinsa jälkeen, jonka kutsu oli käskevämpi kuin heidän molempain ihailemansa kauniin tyttären tarve.

Kuinka monet tyttöunelmat hän olikaan uneksinut terveen ruumiinsa levätessä tällä vuoteella, uuvutettuaan itsensä hurjilla ratsastuksilla tai hiipimällä jyrkillä kallioilla etsimässä harvinaisia kukkia istuttaakseen ne puutarhaansa.

Tässä huoneessa hän oli ikävöinyt isäänsä, voimakkaat nuoret käsivarret kierrettyinä itkevän äidin ympäri.

Tässä huoneessa oli hän itkenyt äitiänsä, eikä häntä lohduttamassa ollut kukaan lukuunottamatta hänen uskollista imettäjäänsä, Deborahia.

Tähän huoneeseen oli hän vihan vallassa paennut sisarpuolensa Eleanorin kanssa sattuneen kohtauksen jälkeen, jolloin tämä oli yrittänyt riistää häneltä hänen perintönsä — isänsä hänelle jättämän ylvään linnan ja maat, joiden omistusoikeuden ynnä niiden mukana siirtyvän isän arvonimen itse kuningas oli vahvistanut. Nämä Eleanor himoitsi omalle pojalleen; mutta yhtä vähän houkutukset ja liehittelyt kuin uhkaukset ja julmat vihjaukset olivat voineet saada Moran luopumaan oikeudenmukaisesta omaisuudestaan — lapsuuden kodistaan.

Ennenkuin tämän myrskyn mainingit vielä olivat taintuneet, oli Hugh d'Argent ensi kerran astunut näyttämölle: hän ratsasti linnanpihaan kuninkaan lähettinä, mutta ilmaisi samalla nuorelle kreivittärelle olevansa hänen läheinen naapurinsa, Cumberlandin kukkuloiden keskellä, kohtalaisen matkan päässä olevan linnan ja maiden perijä.

Kummassakin oli syttynyt rakkaus ensi näkemältä. Lyhytaikaisen mutta hehkuvan kosintansa kautta oli ritarin onnistunut voittaa Moran tyttömäinen vastustus, sillä tietoisuus siitä, että hänen sydämensä jo oli siirtynyt rakastajan puolelle, oli tehnyt hänet jäykäksi.

Kun Mora, ritarin kiihkeän päättäväisyyden voittamana vihdoin oli antautunut ja tullut hänen morsiamekseen, oli Morasta tuntunut, kuin ei elämässä voisi olla suloisempaa iloa.

Mutta ritari, joka ei ollut niin helposti tyydytetty, joka aina oli ollut itsepintainen ja kiihkeä, joka vielä lisäksi jo oli ottanut ristin rinnalleen ja nyt sai kutsun heti liittyä kuninkaaseen ja lähteä Palestiinaan, halusi, että avioliitto solmittaisiin heti, jotta hän voisi ottaa Moran kuningattaren hoviin, jonne hänen serkkunsa Alfrida jo oli kutsuttu, taikka että, jos hänen piti jättää Mora tänne, hän edes voisi jättää hänet vihittynä vaimonaan eikä kihlattuna morsionaan.

Mutta tässä olivat Eleanor ynnä hänen miehensä puuttuneet asiaan, ja käyttäen hyväkseen asemaansa Moran luontaisina holhoojina olivat he kieltäneet vihkimyksen toimittamisen. Tämä teki välttämättömäksi kuninkaan suostumuksen, jota ei voitu hankkia, hän kun oli Pyhässä Maassa: eikä Hugh'lla ollut mitään halua turvautua äiti-kuningattareen, joka hoiti hallitusta kuninkaan poissaollessa tai päästää kihlattunsa uudelleen kosketuksiin Windsorin hovin kanssa.

Mora — joka salassa oli iloissaan siitä, että hän sai vähän kauemmin nauttia kihlausajan suloa, sen lupauksia tulevasta tuntemattomasta, mutta syvemmästä ilosta — ei myöntynyt Hugh'n houkutuksiin uhmata Eleanoria, torjua hänen oikeudeton käskyvaltansa ja naida Hugh ilman kuninkaan lupaa. Hän oli hurmaantuneena askeleestaan, jonka hän oli ottanut kohti aavistamatonta onnen tilaa, eikä hän tuntenut mitään pakkoa tai halua kiiruhtaa ottamaan toista.

Mutta nyt, kun Mora, viimeisten yhteisten hetkien hurman ylläpitämänä, oli antanut Hugh'n mennä ja näki hänen ratsastavan pois, valtasi hänet outo aavistus tulevasta onnettomuudesta ynnä levoton kaipaus, jonka aihetta hän ei voinut käsittää, mutta jonka hän tiesi pysyvän sammumattomana kunnes hän taas saisi painaa Hugh'n pään rintaansa vasten, tuntea hänen kiharan tukkansa sormissaan ja tietää hänet vahingoittumattomaksi ja omakseen.

Niinpä oli tämä huone saanut olla pitkien rukous- ja valvontahetkien todistajana, jolloin Mora polvistui akkunain välissä olevan alttarin eteen, anoen pyhältä Neitsyeltä ja pyhältä Josefilta, että hänen lemmittynsä saisi terveenä palata.

Sitten tuli uutisia Hugh'n luulotellusta petoksesta; ja tästä huoneesta oli Mora lähtenyt kätkemään murtuneen sydämensä luostarin pyhään suojaan, tarjoamaan Jumalan ja pyhän kirkon palvelukseen elämänsä, jolta miehen heikkous oli riistänyt kaikki sen luonnolliset ilot.

Ja tämä oli tapahtunut kahdeksan vuotta sitten, ihmisten ajanlaskun mukaan lukien. Mutta mikä se olisi ollut nunnien ajanlaskun mukaan? Ja rakastavaisten? Elämänikä? vai yksi yö?

Elämäniältäpä se tuntui Valkoisten sisarten priorittaresta nyt ensi päivinä hänen palattuaan maailmaan.

Mutta naisen mielestä, joka nyt polvistui akkuna-aukkoon hengittämään kesäyön suloista tuoksua, katsomaan lempein kaihoisin silmin tuttua maisemaa, joka kylpi hopeisessa kuutamossa, se oli vain — yksi yö.

Yksi yö — siitä kun hän seisoi muurilla, lemmittynsä käsivarret ympärillään.

Yksi yö — siitä kun hän lausui: "Sinä palaat minun luokseni, Hugh…
Minun rakkauteni ympäröi sinut aina hopeakilpenä."

Yksi yö — siitä kun hän oli lausunut viimeisinä sanoina mitä Hugh saattoi hänen huuliltaan kuulla. "Impi tai vaimo — Jumala tietää, että minä aina olen sinun. Sinun, enkä kenenkään muun, ikuisesti."

Kaikista tähän huoneeseen liittyvistä muistoista oli tänä yönä selvin hänen sydämensä kipu silloin, kun Hugh oli lähtenyt. Hänestä oli tuntunut silloin, ettei tämä kipu koskaan saattaisi sammua, ennenkuin hän taas oli puristanut Hugh'n pään rintaansa vastaan. Nyt hän tiesi, ettei se koskaan ollut sammunut. Hänen oli onnistunut se huumata ja kieltää, nimittää sitä toisin nimin, mutta sammuttaa ei koskaan.

Tänä yönä se oli yhtä suloisen pakoittava kuin kahdeksan vuotta sitten, yönä, jolloin hän oli kuutamoiselta muurilta verkkaan astunut tähän samaan huoneeseen.

Mutta tänä yönä hän oli impi ja vaimo. Senlisäksi oli Hugh täällä, tämän saman katon alla. Hän oli vakavasti toivottanut Moralle hyvää yötä, edes koskettamatta hänen kättään. Mutta hänen tummat silmänsä olivat lausuneet: "minä rakastan sinua".

Akkuna-aukkoon polvistuessaan Mora palautti mieleensä päivät siitä lähtien kun he olivat ratsastaneet Warwickista.

Ihmeellinen elämys oli ollut hänelle — joka oli ollut Valkoisten sisarten prioritar — näin ratsastaa ulos säteilevään, aurinkoiseen maailmaan.

Hugh oli aina hänen vierellään, huomaavaisena, hellänä, suojellen häntä kaikilta mahdollisilta vaivoilta ja vaaroilta ja kuitenkaan vaatimatta mitään, pyytämättä mitään itselleen.

Kun eräänä yönä ei voitu olla varmoja majapaikan turvallisuudesta, huomasi Mora perästäpäin, että Hugh oli maannut kaiken yötä sen huoneen kynnyksellä, missä hän ynnä Debbie nukkuivat.

Eräänä toisena yönä näki hän Hugh'n verkkaan astelevan edestakaisin akkunansa alla.

Mutta kun aamu tuli ja he yhdessä aloittivat uuden päivän, tervehti Hugh häntä iloisesti, kirkkain silmin ja pilvettömin otsin, eikä niinkuin se, joka on pahalla tuulella ja tyytymätön ja loukkaantunut, kun ei ole saanut nauttia oikeuttaan.

Ah jokaisen uuden päivän ihmettä! Mikä riemu ratsastaa pitkin metsäpolkujen pehmyttä sammalpohjaa, mihin päivänvalo loi tanssivia läikkiä läpi tuuhean huojuvan lehvistön, ja arka kauris katseli pensaikosta lempein silmin ja herkin liikkein; ulos sieltä, rämemaan villiin vapauteen, missä Icon, pärskyttäen raikastunutta ilmaa, tahtoi koukistella kaulaansa ja nelistää iloissaan vain siitä, että oli jättänyt kivitetyt kadut ja pihat kauas taaksensa.

Ajatellessaan näitä pitkiä yhdessä vietettyjä tunteja Mora havaitsi, kuinka helppo hänen oli ollut tottua Hugh'n seuraan ja kuinka tähän oli syynä vain hänen hienotunteisuutensa ja epäitsekkyytensä. Hugh puheli hänen kanssaan alinomaa, muttei koskaan omista tunteistaan häntä kohtaan.

Hugh kertoi hänelle seikkailuistaan Itämailla; tapahtumista Englannissa viimeisen kahdeksan vuoden kuluessa, mikäli hän oli ollut tilaisuudessa niihin tutustumaan; kodistaan ja omaisuudestaan; Moran kodista ja ilosta, millä hänen väkensä oli ottava hänet vastaan.

Hugh ei milloinkaan puhunut luostarista eikä niistä tapahtumarikkaista päivistä, jotka he yhdessä olivat äskettäin eläneet.

Niin taitavasti ohjasi Hugh Moran mieltä tässä kohden, että hänestä toisinaan tuntui, kuin olisi hän vain kotimatkalla, oltuansa kauan poissa vieraassa maassa.

Hänen mielessään virisi joka hetki ehkäisemätön ilo ja kotiansa kohti matkaavan hilpeät odotukset.

Kukin Hugh'n seurassa vietetyistä päivistä näytti pyyhkäisevän pois yhden tai useamman välilläolevista vuosista, niin että kun seitsemännen päivän iltana Moran vanhan kodin harmaat tornit tulivat näkyviin, tuntui, kuin olisivat he vasta eilen eronneet näillä samoilla muureilla, ja Mora oli nähnyt ritarinsa ratsastavan pois, kunnes hänet peitti näkyvistä sama mäntymetsä, josta he nyt ratsastivat esiin.

Polvistuessaan akkuna-aukossa tunsi hän ajatustensa hukkuvan mielenliikutusten pyörteeseen, kun hän muisti heidän tulohetkensä. Suurelle portille johtava tie, jokainen puu ja kumpu, jokainen kanto ja kivi oli rakas ja tuttu ja palautti mieleen lapsuusajan iloja ja suruja, seikkailuja ja puuhia. Entä kun he astuivat veräjästä sisään ja näkivät tuttavat kasvot ja kuulivat iloiset tervehdykset — Zachary, valkotukkaisena, mutta vielä punakkana ja rotevana, odotti portaiden juurella, ja ovensuussa, missä ehkä yksinäisyydentunne olisi vallannut hänet, seisoi vanha Debbie, katsellen häntä, kuin ei hän koskaan olisikaan ollut poissa, odottaen häntä avoimin sylin. Tätä hetkeä siis oli Hugh valmistellut, kun hän tänä aamuna oli toimittanut mistress Deborah'n aikaisin matkaan ja Moran kanssa ratsastanut pitempää tietä.

Mora kääntyi äkillisen yllykkeen vaikutuksesta ja ojensi ritarilleen vasemman kätensä, jotta tämä yhdessä hänen kanssaan astuisi kynnyksen yli. Mutta ritari oli kumartunut tarkastamaan hänen ratsunsa oikeata etukaviota, koska Mora oli kuvitellut Iconin arastellen astuneen sillä viimeisen puolenpeninkulman kuluessa; täten astui Mora yksinänsä sisään.

Takanaan kuuli hän vanhan Debbien lausuvan kaikkein soimaavimmalla äänellään: "Rouva ojensi kätensä teille, sir Hugh, ettekä te huomannut sitä!" Mutta ritarin syvä ääni vastasi kohteliaasti: "Ainoakaan hänen katseistaan tai eleistään ei jää, kunnon mistress Deborah, minulta huomaamatta, oli se kuinka vähäinen tahansa." Tämä värähdytti Moran sydäntä paljoa enemmän kuin jos Hugh'n käsi vastaukseksi olisi tarttunut hänen käteensä, tiesihän hän, että Hugh täten saattoi uskollisesti häntä kaivata, ja että hän saattoi niin tehdä vain ehdolla, ettei hän koskaan hellittänyt ankaraa itsehillintäänsä.

Ja samalla alkoi Mora toivoa, että Hugh olisi vähemmän ankara ja uskollinen itselleen, niin että hän hetkeksi saisi tuntea hänen käsivarsiensa lujan otteen ympärillään. Hugh'n jyrkkä pysyminen lupauksessaan oli Morasta kuin rangaistus siitä, että hän oli vavissut.

Tämä ihmeellinen ensi ilta oli kulunut sukkelaan; he olivat käyskelleet huoneesta huoneeseen, astelleet puutarhassa ja illastaneet pitosalissa, missä heitä palvelivat Mark ja Beaumont ja Zachary ylivalvojana seisoi Moran tuolin takana.

Sitten he vielä kerran olivat käyneet penkereellä, juhlallisesti toivottaneet hyvää yötä tähdille, ja viimeksi oli hän viettänyt tämän rauhaisen mietehetken omassa huoneessaan.

Hän ei tajunnut olevansa naimisissa Hugh'n kanssa, vaan hänen mieltänsä avarsi ajatus, että hän oli Hugh'n kihlattu. Ja hän oli onnellinen — syvästi onnellinen.

Akkunasta poistuen hän polvistui pyhän Neitsyen alttarin eteen, missä hän muinoin oli kohottanut niin monta hehkuvaa rukousta lemmittynsä onnellisen paluun hyväksi.

"Pyhä Neitsyt", lausui hän, "minä kiitän sinua siitä, että olet lähettänyt minut kotiin."

Vuodet luisuivat hänen yltään. Hän tunsi olevansa lapsi taas. Hän kaipasi äitinsä osaaottavaa hellyyttä. Kun äiti oli poissa, hän kääntyi armaan Jumalanäidin puoleen.

Kuvassa, jonka edessä hän polvistui, näkyi pyhä Neitsyt seisaallaan, kookkaana, kauniina ja armollisena; Vapahtaja-lapsi istui hänen vasemmalla kädellään, oikealla kädellään nojasi Neitsyt poikaansa itseään vasten ja poika ojensi käsivartensa ulospäin. Ei kumpikaan hymyillyt. Molemmat olivat vakavat, jopa synkätkin.

"Kotiin", kuiskasi Mora. "Pyhä Neitsyt, minä kiitän sinua siitä, että olet lähettänyt minut kotiin."

"Ei", vastasi ääni hänen sisässään. "Minä en lähettänyt sinua kotiin. Minä annoin sinut hänelle, jolle sinä kuulut. Hän on tuonut sinut kotiin. Mitä lausui näky? 'Ota hänet. Hän on sinun. Minä olen ottanut hänet vain antaakseni hänet sinulle.'"

Ja kuitenkaan Hugh ei tiennyt mitään tästä armollisesta ilmoituksesta, tästä näystä, josta hänen oli Moraa kiittäminen. Tähän saakka oli Moran ollut mahdoton kertoa hänelle siitä. Nyt kaipasi hän Hugh'ta jakamaan tämän ihmeen kanssaan.

Mora meni vuoteelleen, mutta uni ei ottanut tullakseen. Kuudan oli liian kirkas; huone liika suloisesti tuttu. Ja tuntui kuin olisi hän vasta eilen eronnut Hugh'sta muurilla, kiihkoisan lemmen ja kaipauksen vallassa.

Hänessä virisi voimakas halu nousta tälle muurille ja seista uudelleen siellä, missä hän oli seisonut lausuessaan ritarilleen jäähyväiset.

Hänen käytettäväkseen asetettujen vaatteiden joukossa sattui olemaan sama punasamettinen puku, joka hänellä tuona yönä oli ollut yllään.

Hän puki sen ylleen, jalokivineen, joita oli rinnalla ja vyötäisillä. Kärpännahkavaippa hartioillaan ja hänen kauniin tukkansa verhotessa häntä hunnun tavoin hän poistui huoneestaan, astui hiljaa käytävään, löysi kiertoportaat ja nousi muurille.

Astuessaan taivasalle tornin kiertoportaista sai näkemän ylevä kauneus hänet huudahtamaan: keskiyön helmassa nukkuva maailma ui kuutamon hopeisessa valossa ja kuusien varjot lankesivat kuin mustat vyöt linnantien poikki.

"Täältä minä näin hänen ratsastavan pois", lausui Mora, tehden kädenliikkeen tietä kohti, "katselin häntä, kunnes musta metsä nielaisi hänet. Ja täällä", — kädenliike tornia kohti — "täällä me erosimme."

"MINÄ RAKASTAN SINUA."

Mora seisoi tuokion sanattomana eikä Hugh liikahtanut. He tuijottivat toisiinsa tässä oudossa valkeassa valaistuksessa.

"En, rakkaani", vastasi Hugh heti, "ellei ajatukseni, joka alinomaa viipyi sinussa, saattanut sinua luokseni. Minä kuvittelin sinun rauhallisesti nukkuvan."

"Minä en voinut nukkua", lausui Mora. "Minusta tuntui, ettei pyhä Neitsyt ollut minuun tyytyväinen, kun minä kaikkina näinä päivinä olen jättänyt sinulle kertomatta, minkä ihmeellisen ja erikoisen armon hän on minulle osoittanut.

"Minä tiesin", vastasi ritari, "että minä vielä saisin kuulla, mikä sinun mielenmuutoksesi aiheutti. Minä olin varma siitä, että sen vaikutti jokin merkitsevä seikka. Piispa kehoitti minua luopumaan toiveistani. Mutta minä olin rukoillut pyhää Neitsyttä lähettämään sinut minulle, enkä minä saattanut kadottaa uskoani rukouksen voimaan."

"Pyhä Neitsyt minut todellakin lähetti", sanoi Mora hyvin vienosti. "Hugh, uskaltaisinko kertoa sinulle kaiken nyt tässä? Mitähän jos meidät huomataan täällä muurilla öiseen aikaan?"

"Armaani", sanoi hän, "ei meitä kukaan huomaa. Ja jos meidät huomattaisiinkin, niin tottakai meillä on oikeus olla yhdessä muurilla tai niiden ulkopuolella, mihinkä vuorokauden aikaan hyvänsä."

"Minä voin paremmin kuunnella seisaallani", vastasi ritari, mutta astui lähelle Moraa, nosti toisen jalkansa penkille, nojasi kyynärpään polveensa, leuan käteensä ja katseli alas häneen.

"Hugh", sanoi Mora. "Minä vastustin sinun houkutuksiasi; minä vastustin piispan todistelua; minä vastustin oman sydänraukkani kaipausta. Minä revin rikki paavin lupakirjan ja poljin sitä jalallani. Minä sanoin, ettei mikään voisi saada minua rikkomaan lupauksiani, ellei pyhä Neitsyt itse antaisi minulle selvää merkkiä siitä, että pyhä velvollisuuteni kohdistui sinuun, täten vapauttaen minut siteistäni ja osoittaen että Jumala tahtoi minun jättävän luostarin ja uudelleen ottamaan vastaan sinun entiset kihlasi.

"No antoiko pyhä Neitsyt sellaisen merkin?" kysyi ritari, kiinnittäen tumman katseensa Moran kasvoihin.

"Enemmän kuin merkin", sanoi hän, "pyhä Neitsyt salli ihmeellisen näyn, jossa kuultiin hänen oma äänensä, mikä ilmaisi myöntymyksen ja käskyn."

Ritari teki ristinmerkin ja lankesi polvilleen, kohottaen katseensa kohti taivasta hehkuvaan kiitosrukoukseen. Hän nosti huulilleen kultaisen medaljongin, joka riippui hänen kaulassaan, ja jossa oli pyhän Neitsyen kuva, ja suuteli sitä hartaasti. Hänet valtasi liikutus, hän peitti kasvonsa käsillään ja oli polvillaan pää kumartuneena, lausuen matalalla äänellä Salve Regina rukousta.

Mora katseli häntä, syvä ilo sydämessään. Tämä hehkuva ja harras kiitos erosi niin suuresti siitä puolittain epäuskoisesta, puolittain iloittelevasta mielentilasta, millä Worcesterin piispa oli vastaanottanut Moran kuvauksen ihmeestä. Hugh'n harras palvonta täytti Moran onnentunnolla.

"Mary Antonyko", kysyi Hugh rypistynein kulmin. "'Vanha maallikkosisar Mary Antony?' Kuinkako minä tunnen tämän nimen? Olen muistavinani piispan puhuneen hänestä kävellessämme yhdessä palatsin puutarhassa, päivää jälkeen kuin lähetti saapui Roomasta. Muistaakseni piispa sanoi, että vain hän tiesi minun tunkeutumisestani luostariin, mutta että tähän uskolliseen olentoon saattoi luottaa."

"Ei, Hugh, sinä erehdyt", vastasi Mora. "Minä sen sinulle kerroin, jo ennenkuin tiesin, että tungettelija olit sinä, silloin kuin vielä puhuttelin sinua sisar Seraphinen Wilfred serkkuna. Minä sanoin, että sinun aikeesi oli ehkäissyt uskollisuudellaan vanha maallikkosisar Mary Antony, joka aina laski valkoiset sisaret heidän mennessään kirkkoon ja sieltä palatessaan, ja joka oli ilmoittanut minulle, että yksi enemmän oli palannut kuin mennyt. Perästäpäin tuotti minulle vaikean pulman se, mitenkä minun oli selitettävä asia Mary Antonylle, mutta minun suureksi helpotuksekseni hän tulikin ja tunnusti erehtyneensä ja laskeneensa väärin. Iloissani minä tietenkin jätin asian silleen, niin että hänellä oli yhtä vähän kuin kenelläkään muulla luostarin asukkaalla mitään aavistusta sinun käynnistäsi siellä. Vain piispa, sinä ja minä tiesimme sen.

"Siinä tapauksessa minä olen erehtynyt", sanoi ritari. "Mutta minä olen varma siitä, että olen kuullut tuon nimen ja että sen omistajalla oli jotain tietoa minun toimistani. Mutta minä pyydän sinua, armaani, kerro minulle kaikki."

Ja heidän istuessaan täällä Moran vanhan kodin muurilla, tuoksuvan, hiiskumattoman kesäyön helmassa, kertoi hän alusta saakka Mary Antonyn tainnostilan merkilliset vaiheet ja pyhän näyn, jonka hän oli kokenut.

Ritari kuunteli hehkuvin silmin. Kerran hän keskeytti kertomuksen huudahtaakseen: "Totta, totta! Totta enemmän kuin voit uskoakaan. Jäätyäni yksin kammioosi minä polvistuin pyhän Neitsyen eteen lausuen juuri nämä sanat: 'Jumalan Äiti, anna hänet minulle. Sääli ikävöivää sydäntä, yksinäistä kotia, synkkää liettä, ja anna hänet minulle'. Vain pyhä Neitsyt, jonka puoleen minä käännyin, saattoi kuulla näiden sanain viriävän huuliltani."

Ja taaskin polvistui Hugh, suuteli medaljongia, ja korotti taivaaseen katseensa, josta loisti harras palvonta.

Jatkaen kertomustaan kuvasi Mora hänelle kaiken, jokaisen vaiheen pitkänä valvontayönään, mainiten myös, kuinka hän oli anonut suoraan itselleen annettua merkkiä, jonka satakielen äkillinen ilmestys olikin hänelle antanut. Mutta tämä ei tehnyt mitään vaikutusta Hugh'hun, joka oli tykkänään vaipunut näyn kuvitelmaan, eikä enää voinut suoda sijaa millekään epäröinnille eikä epävarmuudelle. Kuullessaan kertomuksen Moran suusta, häneltä jäi tajuamatta se hiukan hullunkurinen sävy, mikä liittyi jokaiseen Mary Antony eukon esitykseen, koski se kuinka pyhiä asioita tahansa.

Ritari oli ristiretkeläinen. Monet taistelut oli hän taistellut kristinuskon ylevimpien ihanteiden puolesta. Pyhiinvaeltaja oli hän myöskin, ja hän oli käynyt lukemattomissa pyhissä paikoissa. Vuosikausia oli hän hengittänyt uskonnollisuuden ilmaa maassa, jossa tosi uskonnolla on kehtonsa, ja kaikki mikä hänessä oli voimakkainta ja miehekkäintä oli vastannut siihen yksinkertaisella, mutta syvällä ja hehkuvalla hartaudella, mikä teki hänen uskonnollisuudestaan hänen olentonsa elinvoimaisimman osan. Tämä se myös oli antanut hänelle hänen ylvään uljuutensa hänen kantaessaan murheensa taakkaa. Sepä nyt myös antoi hänelle hänen ylvään riemunsa hänen ottaessaan vastaan suuren onnensa lahjan. Hänen mielensä täytti hurmiolla ajatus, että taivas oli antanut hänelle hänen vaimonsa suoraan vastaukseksi hänen omaan hartaimpaan pyyntöönsä.

Kun Mora vihdoin nousi seisomaan, kohottaen käsivartensa päänsä yli ja ojennellen solakoita jäseniään, sanoi ritari:

"Rakkaani, etkö olisi ilman tätä näkyä tullut minun luokseni? Olisiko minun muussa tapauksessa pitänyt ratsastaa Worcesterista yksinäni?"

"Rakas Hugh, uskollinen ritarini, kun minä nyt kerran olen täällä — ja niin iloitsen täälläolostani — niin kuinka voisin vastata siihen. Ja kuitenkin minun täytyy sanoa totuudenmukaisesti: ilman näkyä en olisi tullut. Mitään siunausta ei olisi koitunut siitä, jos minä olisin tullut luoksesi raahaten rikottuja valojani kuin kahleita perässäni. Mutta pyhä Neitsyt itse vapautti minut ja käski minun mennä. Senvuoksi minä tulin luoksesi ja senvuoksi minä olen täällä."

"Kerro minulle uudelleen pyhän Neitsyen sanat, kun hän näyssä laski sinun kätesi minun käteeni."

"Pyhä Neitsyt sanoi: 'Ota hänet. Hän on aina ollut sinun. Minä olen ottanut hänet ainoastaan antaakseni hänet sinulle.'"

Ja Mora kalpeni, hänen sydämensä alkoi kiivaasti sykkiä, ja väri vaihteli hänen poskillaan, sillä ritari oli astunut hyvin likelle häntä ja hän saattoi kuulla tämän kiihkeän hengityksen.

"Mora, armaani", lausui hän, "jokainen olentoni säije huutaa sinun puoleesi. Kuitenkin minä tahdon, että sinun onnesi on käyvä omani edellä, ja ennen kaikkea tahdon, että pyhä Neitsyt asuu kodissani. Hänenkään käskystään minä en voi sinua ottaa. En voi ottaa sinua, ennenkuin omat suloiset huulesi lausuvat: 'Ota minut. Minä olen aina ollut sinun!'"

Mora kohotti silmänsä niin että ne kohtasivat ritarin katseen. Kuutamovalossa näyttivät Moran kasvot melkein ylimaallisilta puhtaassa sulossaan, ja samoin kuin tuona yönä niin kauan sitten näki ritari hänen silmänsä loistavan vastaansa jalokiviä kirkkaampina, lemmen kyynelten täyttäminä.

"Rakas oma mieheni", kuiskasi hän, "tänä yönä me olemme kihlattuja vielä. Mutta huomenna minä ratsastan kotiin sinun kanssasi. Huominen on oleva meidän hääpäivämme. Minä sanon kaiken — minä en sano mitään — minä sanon kaiken mitä tahdot. Ei, katsohan! Päivä sarastaa idässä. Sano 'tänään' — tänään, rakas ritarini! Mutta anna minun nyt poistua, anna minun tavoittaa outo onneni yksinäni! Anna minun nukkua omassa huoneessani, herätäkseni virkistyneenä, mennäkseni, Hugh, sinun kanssasi, milloin ja minne ikinä sinä tahdot." Ritari risti kätensä rinnalleen. "Mene", sanoi hän lempeästi, "ja olkoon pyhä Neitsyt kanssasi. Sielumme ovat tänä yönä olleet kukkurallansa pyhää onnea. Minä en pyydä mitään korkeampaa iloa kuin odottaa sen päivän sarastusta, joka on antava sinut minulle, tietäessäni, että sinä turvallisesti nukut huoneessasi tämän katon alla."

Hugh d'Argent katseli aamun sarastusta — hopeajuovaa purppuranpunaisessa pilvessä.

Hänen sydämensä täytti kuvaamaton rauha ja onni. Hänelle oli paljon arvokkaampaa, että hänen morsiamensa oli tullut hänen luokseen totellen jumalallista näkyä, kuin jos hänen miehinen lempensä olisi kukistanut Moran ja tämä olisi antautunut hänelle vastoin omaatuntoaan.

Ja hän tiesi myös, että hänen kärsivällinen itsekurinsa vihdoinkin saisi palkkansa. Nunnan sydän ei häntä enää peljännyt. Hänen rakastamansa nainen oli hänen yhtä varmasti kuin konsanaan.

Kun päivä alkoi pilkistää taivaanrannasta, kullaten sen kevyet rusopilvet, kääntyi Hugh tornin kiertoportaisiin, astui alas ja meni huoneeseensa. Ja tuskin oli hän laskeutunut vuoteelleen, kun pelkkä ilo sai hänet vajoamaan uneen.

Mutta tumman havumetsän ja taivaanrannalla olevain kumpujen takana katseli neljä ratsumiestä, jotka olivat lähteneet liikkeelle tien vieressä olevasta majatalosta ennen aamunkoittoa, taivaan avartuvaa hopeajuovaa ja kullanhohdetta, joka oli lähestyvän päivän tervetullut merkki.

Niin syvästi nukkui Hugh d'Argent, ettei hän ensinkään herännyt, kun ulkoportin äänekäs koputus kolme tuntia myöhemmin sai portinvartijan jalkeille; ja vaikka hänen akkunansa oli pihalle päin, ei hän kuullut kavionkapsetta, kun veli Philip kolmen miehen saattamana ratsasti linnaan.

Ritari ei herännyt, ennenkuin koputus kuului hänen omalla ovellaan ja hän vuoteesta hypähtäessään näki — kuin oudossa, hurjassa unessa — veli Philipin, joka tomuisena ja uupuneena seisoi kynnyksellä ojentaen hänelle piispan kirjeen.

RASTAAN LAULU.

Aamuaurinko pilkisti jo Moran huoneeseen, kun hän avasi silmänsä ja heräsi samassa täyteen tajuntaan, kuten syvän ja unettoman levon jälkeen tapahtuu.

Ja samalla kun hän heräsi, kuuli hän sydämensä kuiskaavan: "Meidän hääpäivämme. Tänä päivänä minä annan itseni Hugh'lle! Tämä päivä vie minut kotiin".

Hän ojentausi täyteen pituuteensa vuoteellaan, kädet ristissä rinnallaan, ja antoi suloisen lemmenaallon huuhtoa ylitsensä, kiireestä kantapäähän saakka.

Ulkona maailma kylpi päivänpaisteessa; hänen omassa sydämessään säteili tämä uusi lemmen täyttymys.

Tämä oli hänen oikea hääpäivänsä. Tätä oli Hugh odottanut. Ja hänen ritarillisen kärsivällisyytensä palkkana oli oleva, että Mora omasta vapaasta tahdostaan lausuisi: "Hugh, mieheni, vie minut kotiisi!"

Mora hymyili muistaessaan, kuinka hän ratsastaessaan ulos Warwickin kaupungin portista oli itsekseen suunnitellut, että kunhan hän onnellisesti pääsee omaan linnaansa, hän jää sinne päiväkausiksi, viikoiksi, ehkäpä kuukausiksikin!

Hän ojensi käsivarret levälleen, sitten heilautti hän ne päänsä päälle.

"Tee se nyt! Tee se nyt! Tee se nyt!" Hilpeästi naurahtaen hypähti Mora vuoteestaan ja katsoi ulos kesän aurinkoiseen luontoon, jossa humisi kuumeinen elämä, jossa kukat tuoksuivat ja lintujen liverrys kaikui.

"Mikä hääpäivän aamu!" huudahti hän. "Koko luonto huutaa minulle 'Herää! Nouse!' Ja minä olen unikeko! Nyt minun pitää kiiruusti pukeutua mennäkseni etsimään ja tervehtimään rakastajaani!"

Raikkaana ja tuoksuvana kuin aamu itse poistui Mora puoli tuntia myöhemmin huoneestaan ja ohjasi askeleensa kohti isoja portaita.

Kuullessaan huutoa pihalta ja hevosten tömistelyä, pysähtyi hän akkunaan ja katsahti alas.

Hämmästyksekseen näki hän ratsun selässä veli Philipin tutun hahmon ynnä kolme muuta hevosmiestä, kaikki piispan väreissä, ja Martin Goodfellow toi esiin Hugh'n mieliratsun, joka oli valmiiksi satuloitu.

Ylen hämmästyneenä astui Mora portaita alas ja ulos parvekkeelle, minne hän oli käskenyt valmistaa murkinan.

Parvekkeelta katsahti hän pitosaliin ja tuli yhä enemmän ymmälleen, sillä siellä asteli edestakaisin Hugh d'Argent, kannukset jalassa ja matkavalmiina. Kahden käännöksen ajan Mora katseli häntä, huomasi hänen rypistyneet kulmansa ja hänen esiinpistävän leukansa ankaran ilmeen.

Mutta sitten, kolmatta kertaa kääntyessään, kohotti Hugh katseensa ja näki Moran ulkona päivänpaisteessa — ihastuttava näky, joka sai miehen sydämen kiivaasti sykkimään.

Hugh pysähdytti ripeät askeleensa ja seisoi kuin paikalleen juurtuneena, tekemättä yhtäkään liikettä Moraa kohti.

"KUINKA VOIN EROTA SINUSTA?"

"Hugh", sanoi hän ritarin luo tullessaan. "Hugh, mieheni, nyt on meidän hääpäivämme. Tahdotko viedä minut yhteiseen kotiimme?"

Mutta Hugh'n silmistä kohtasi hän katseen, joka oli täynnä mykkää apeutta.

Sitten välähti niistä intohimon salama, hurjan huolettomuuden ilme. Hän ojensi käsivartensa tavoittaakseen Moran, mutta antoi niiden vaipua taas ja katsahti kummallekin kupeelleen, kuin etsien jotakin ulospääsyn tietä.

Mutta nähdessään Moran kasvoilla kuvastuvan hämmästyksen, Hugh voimakkaalla ponnistuksella hillitsi mielenliikutuksensa ja puheli tyvenesti ja huolella harkiten sanansa.

"Ah Mora", sanoi hän, "kovalta tuntuu minusta tosiaankin, että minun juuri tänä päivänä on pakko jättää sinut. Mutta varhain aamulla saapui kirje, joka velvoittaa minut viivyttelemättä ratsastamaan etelään järjestämään muuatta asiaa, joka on erinomaisen tärkeä. Uskon, etten viivy poissa kauemmin kuin yhdeksän päivää. Kun sinä nyt olet onnellisesti päässyt omaan kotiisi, oman väkesi keskuuteen, voin minä pelotta poistua luotasi. Sitäpaitsi Martin Goodfellow jää tänne edustamaan minua, ja on kaikessa sinun käskettävänäsi."

"Se on mieheltä, joka on minulle hyvin tuttu, ja joka asuu neljän päivämatkan päässä täältä."

"Mikset suoraan sano: 'Se on piispalta, ja on kirjoitettu hänen palatsissaan Worcesterin kaupungissa.'"

"Rakas ritarini, kuultuani hevosten tömistelyä pihalta, minä katselin alas akkunasta ja näin itselleni hyvin tutun maallikkoveljen ynnä kolme muuta hevosmiestä piispan väreissä. Mitä on piispa Symon saattanut kirjoittaa, että sen juuri tänään pitää riistää sinut minulta?"

"Sitä minä en voi sinulle kertoa", vastasi Hugh. "Mutta hän kertoo pääpiirtein asiasta, jonka minun viivyttelemättä pitää saada tietooni kaikissa yksityiskohdissaan. Minulla ei ole valinnan varaa, minun täytyy ratsastaa tapaamaan piispaa itseään. Kysymystä ei voi kirjeellisesti selvittää enkä minä myöskään jaksaisi odottaa lähetin paluuta. Usko minua, Mora, asia ei siedä viivytystä. Vain äärimäisen pakoittava seikka voi saada minut poistumaan luotasi tänä päivänä."

"En tiedä", vastasi tämä poiskääntynein kasvoin. "En voi sanoa." Ja häneltä purkausi intohimoinen huudahdus: "Oh Jumalani, Mora, älä kysy enempää! Minun täytyy tavata piispaa. Minun täytyy puhutella häntä! Viimeistään yhdeksän päivän kuluttua minä olen luonasi taas. Velvollisuus vaatii minua menemään, muuten en lähtisi."

"Mene siis, rakas ritarini", sanoi hän. "Järjestä asiasi piispa Symonin kanssa. Minä en halua tietää sen aihetta. Jos se koskee pakoani luostarista, niin onhan paavin lupakirja täysin riittävä. Mutta oli se mitä tahansa, voin minä turvallisesti jättää sen uskollisen ritarini ja luotettavan ystäväni piispan käsiin. Minä ainoastaan pyydän, että sinä mahdollisimman kiiruusti palaat luokseni, kun kaikki on järjestyksessä."

Työntäen sormensa syvemmälle ritarin hiuksiin ja kumartuen hänen ylitseen kuiskasi Mora äärettömällä hellyydellä: "Kuinka saattaa vaimosi siunata sinua?"

Moran povelle kiinnitettyjen tuoreitten ruusujen tuoksu verhosi ritarin niin että hän pidätti hengitystään.

"Siunaa minua", sanoi hän tukahdutetusti, "niinkuin Valkoisten sisarten priorittarella oli tapana siunata nunniaan ja köyhiä luostarin portilla."

"Armaani!" sanoi Mora ja hymyili. "Se tuntuu jääneen niin kauas!" Mutta kun Hugh yhä kumartuneena odotti, antoi Mora äänellensä vakaan sävyn, nosti kätensä ja laski ne juhlallisin elein takaisin hänen päälaelleen. "Herra siunatkoon sinua", sanoi hän, "ja varjelkoon sinua, ja tuokoon pyhä Neitsyt, joka on palauttanut minut sinulle, onnellisesti sinut takaisin taas!"

Silloin kohotti Hugh päätään ja katsahti Moran kasvoihin, ja hänen silmistään kuvastuva murhe pani Moran hellyyden väreilemään tavalla, jolla niiden lemmenhehku tai syvä intohimo ei koskaan ennen ollut häntä liikuttanut.

Moran huulet avautuivat; hän hengitti kiihkeästi; hän olisi tahtonut painaa ritarin povelleen; hän olisi tahtonut suudelmillaan poistaa tämän tuntemattoman murheen, hän olisi tahtonut tukahduttaa ritarin tuskan syleilynsä armauteen.

Mutta äkkiä kumartuen kohotti ritari hänen kaapunsa lievettä ja kosketti sitä huulillaan; sitten hän nousi ja jätti Moran siihen, taakseen katsahtamatta.

Hän jätti Moran yksikseen pitosaliin. Ja kun tämä seisoi siinä sykkivin sydämin kuunnellen ritarin kaukaa kuuluvia käskyjä, hevosen kavion kapsetta pihan kivityksellä, hänen heittäytyessään satulaan, porttien avautumista ja ratsasjoukon häipymistä kuuluvilta, näytti Morassa tapahtuvan muutos. Hän ei enää tuntenut itseään onnelliseksi kaihoavaksi morsiameksi, joka etäisiä maita matkattuaan vihdoin pääsee kotiinsa takaisin.

Hän tunsi taas olevansa Valkoisten sisarten prioritar. Luostarin kylmä käsi tuntui vielä kerran pusertuvan hänen sykkivän sydämensä ympärille.

Siksikö, että kun hänen huulensa kumartuivat kohti ritaria antautuvan hellyyden vallassa, ritari oli osoittanut hänelle priorittarelle kuuluvaa kunnioitusta, sensijaan että olisi syleillyt häntä vastaukseksi hänen antautumiseensa?

Vai siksikö, että ritari oli pyytänyt häntä siunaamaan itseään, niinkuin hän meni siunaamaan köyhiä luostarin portille?

Vai vaikuttiko hänen ajatuksiinsa tajuttomalla tavalla ritarin ajatus, kun tämän äkkiä oli pakko lähteä ratkaisemaan jotakin vaikeutta, joka koski heidän avioliittoaan tai piispan osallisuutta pakoon?

Hän värähti; ja muisti, kuinka hän oli värähtänyt kuullessaan avaimen kiertyvän kryptan ovessa. Minkä suuren muutoksen kahdeksan rakkauden ja vapauden päivää olikaan aikaansaanut? Silloin värähdytti häntä ajatus, että hän nyt oli peruuttamattomasti suljettu luostarista pois. Nyt värähdytti häntä se, että piispan lähetin saapuminen ja jokin määrittelemätön ilme Hugh'n esiintymistavassa sai hänet muistelemaan entisyyttään.

Hän seisoi aivan hiljaa. Kukaan ei tullut häntä hakemaan. Hän oli kuin kiveksi jähmettynyt.

Ei ollut ensi kertaa kuin tällainen taaksensa katsominen vaikutti jähmetyttävästi naiseen. Hänen mieleensä muistui Lotin vaimo, joka astui eteenpäin enkelin käden hiljaisen painostuksen ohjaamana, mutta katsoi taakseen, kun painostus lakkasi.

Hän oli astunut eteenpäin pyhän Neitsyen armollisen ilmoituksen ohjaamana. Miksi katsoisi hän taakseen. Parempi oli hänen toimia pyhän käskyn mukaisesti, "Unohtaa ne kuin takana ovat ja kurkottaa niihin, kuin edessä ovat" — niin oli apostoli Paavalin mukaan ihmisen tekeminen. Varmastikin oli tämä ainoa, mitä hän nyt saattoi tehdä; muun sai hän jättää miehensä ja piispan huomaan.

"Tämän vain minä teen", lausui hän ääneen. Ja tämä päätös mielessään astui hän eteenpäin päivänpaisteeseen.

YLLÄTYS.

Worcesterin piispa istui pöytänsä ääressä kirjastossaan, ja mietiskeli kirjettä, jonka Vatikaanista saapunut lähetti oli tuonut hänelle edellisenä iltana.

Se sisälsi kutsun palata hänen eniten rakastamaansa maahan, päivänpaisteen ja kukkien, kauniin kielen ja kohteliaan käytöstavan, taivaallisen kauneuden ja enkelimäisen laulun maahan, ja vielä lisäksi, palata sinne Rooman kirkon kardinaalina.

Hänen piti ennen yötä ratkaista suostuisiko hän vai hylkäisikö hän tarjouksen. Lähetin piti lähteä paluumatkalle aikaisin seuraavana aamuna.

Milloinkaan ei kardinaalin hattu varmaankaan ollut tällaisesta syystä riippuvainen! Pyhä Isä ei saattanut uneksiakaan, että kysymys erään naisen onnesta tai onnettomuudesta saattoi aiheuttaa epäröintiä.

Mutta äkkiä kohotti piispa päätään; kirjasto oli kaukana pihasta, mutta varmasti kuuli hän hevosen kavioiden kapsetta kivitystä vasten.

Hän oli tuskin rohjennut toivoa veli Philipin palaavan ennenkuin päivänlaskun jälkeen; mutta miksei — kiireesti ratsastamalla —.

Jos ritarin vastaus oli kaikissa suhteissa tyydyttävä — jos Moran onni oli taattu — silloin —.

"Minä en suvaitse mitään muuta", vastasi piispa, "kuin että minun käskyjäni viivyttelemättä totellaan."

Piispa kumartui jälleen Roomasta saapuneen kirjeen yli, kädellään varjostaen kasvojaan.

Hän saattoi tuskin hillitä levottomuuttaan, mutta hän ei tahtonut antaa veli Philipille tilaisuutta huomata, kuinka utelias hän oli kuulemaan ritarin vastausta.

Hän kuuli oven avautuvan ja sulkeutuvan ja lujan astunnan kajahtavan permannolla. Se ihmetytti häntä, sillä maallikkoveljellä ei ollut tapana tulla hänen eteensä niin sotaisin askelin ja kilisevin kannuksin. Mutta hänen huomionsa oli liian kiintynyt odottamaansa Hugh d'Argentin kirjeeseen, niin että hän vain tiedottomasti pani nämä seikat merkille.

"Pianpa sinä palasit, kunnon Philip", sanoi hän katsettaan kohottamatta. "Olet toimittanut asiasi paremmin kuin uskalsin odottaakaan. Jätitkö itse minun kirjeeni sir Hugh d'Argentin käsiin, ja oletko tuonut minulle jalon ritarin vastauksen?"

Miksi kulki hänen hengityksensä kiihkeänä — toisin kuin rotevan maallikkoveljen, kun tämä oli kiireestä hengästynyt; pikemminkin kuin epätoivoisen miehen, joka on purrut hampaansa yhteen hillitäkseen kielensä?

Piispa pyörähti ympäri istuimellaan ja huomasi katsovansa kasvoista kasvoihin Hugh d'Argentia — Hugh'ta, joka tomuisena ja uupuneena tuijotti häneen silmin, jotka pitkiin aikoihin eivät olleet tienneet unesta mitään.

"Sinäkö?" huudahti piispa ja hämmästys saattoi hänet poikkeamaan tavallisesta rauhallisuudestaan.

"Niin, minä", sanoi ritari. "Hämmästyttääkö teitä, herra piispa, nähdä minut täällä? Eikö teitä, katsoen siihen, mitä suvaitsitte ilmoittaa minulle kirjeessänne, ennemminkin hämmästyttäisi, jos minä en olisi saapunut tänne — niin kiireesti kuin ratsu saattoi minut kiidättää?"

"Mikään ei minua hämmästytä", lausui piispa. "Minä olen elänyt maailmassa niin kauan ja olen ollut tekemisissä niin monien hupsujen kanssa, etteivät ihmisten päähänpistot enää pysty minua hämmästyttämään. Ja kautta pyhän Neitsyen, herra ritari, mitä kuuluu minuun, missä sinä olet, kunhan vain olet jättänyt hyvään turvaan ja rauhalliselle mielelle naisen, jonka minä — toimien paavin ja pyhän kirkon tulkkina — tuskin kahta viikkoa sitten jätin sinun huomaasi."

"Olisi paras, herra piispa, syrjäyttää pyhän Neitsyen nimi tästä keskustelusta. Sitä on liiaksi käytetty häpeällisellä ja petollisella tavalla. Mora voi hyvin. Missä määrin hänen mielenrauhansa voidaan pitää järkkymätönnä, siitä olen minä tullut tänne ottamaan selvää. Ennen kaikkea tahdon kuulla totuuden kokonaisuudessaan."

Hän nousi hymyillen kaikkein viehättävintä hymyään ja ojensi molemmat kätensä suosiolliseen tervehdykseen.

"Ei, rakas ritarini, ennen kaikkea muuta sinä tarvitset kylvyn! Minun kauneudenaistiani tosiaan loukkaa nähdä sinut noin tomuisessa asussa." Hän soitti kelloa. "Ja vielä sinä tarvitset hyvän aterian, mainion italialaisen viinini maustamana. Sinä teit oikein saapuessasi tänne mieskohtaisesti, poikani. Jollei Moralle ole mitään mainittu, ei mitään vahinkoa ole tapahtunut, ja yhdessä voimme hoitaa asian kaksinverroin paremmin. Minua ilahduttaa, että olet saapunut. Mutta kiihkeä matkustus tuottaa suurta mielenjännitystä, kun levottomuus on kiihoittimena… Jasper, valmista kylpy sir Hugh d'Argentille minun omaan kylpyhuoneeseeni; sekoita siihen hiukan tuota tuoksuvaa ja virkistävää pulveria, jota Santa Maria Novellen veljet ovat minulle lähettäneet. Sillävälin kun jalo ritari kylpee, tulee sinun etuhuoneeseen asettaa esille täydellinen vaatekerta, joka hänellä oli yllään, kun hänen päähänsä pisti mennä uimaan jokeemme. Minä oletan, että se on huolellisesti kuivattu ja silitetty ja pantu talteen, hyvänhajuisten yrttien peittämänä… Hyvä on. Nyt, rakas Hugh, salli Jasperin palvella itseäsi, Hän on tekevä kaikkensa sinun mukavuudeksesi. Lähetä sana veli Philipille, Jasper, että minä tahdon puhutella häntä täällä."

Piispa saattoi ritarin kirjaston ovelle, näki hänen vaiteliaana ja yrmeänä astuvan kiiruhtavan Jasperin jäljissä käytävää pitkin; sitten piispa kääntyi ympäri ja astui verkkaan pöydän luo takaisin, hiljaa hykerrellen käsiään.

Hän oli voittanut aikaa ja saanut takaisin ylemmyyden tuntonsa. Yllätettynä oli hän tuntenut, ettei hän olisi pystynyt kiistämään tätä epätoivoisen päättäväistä ritaria vastaan. Mutta ritari jättäisi tuoksuvaan kylpyyn muutakin kuin vain matkatomunsa! Hän tulisi takaisin oikeassa puvussaan ja mielentilassaan. Hyvä ateria ja pullo Italian viiniä kohentaisivat vielä hänen mieltään, tekemällä sen taipuvaiseksi — vaikka oli tosiaankin käsittämätöntä, miksi taivuttaminen oli tarpeen. Vielä käsittämättömämpää oli, että mies, joka kaksi viikkoa sitten oli saanut Moran vaimokseen, vapaasta tahdostaan jätti hänet. Piispa käännähti.

"Tule sisään, kunnon Philip", sanoi piispa, "tule sisään ja sulje ovi… Minun täytyy saada kuulla kertomuksesi kaikkine yksityiskohtineen; mutta kun meillä ei ole paljon aikaa käytettävänä, pyydän sinua alkamaan hetkestä, jolloin Norellen linnan muurit kohosivat näkyviin."

OMITUINEN SATTUMA.

Neljäntenä päivänä miehensä lähdettyä Mora nousi muurille katsomaan komeaa auringonlaskua.

Mieluista oli hänen myös viipyä paikalla, missä hän ynnä Hugh olivat viettäneet tuon ihmeellisen yön kuutamossa, jolloin Mora oli kertonut miehelleen näyn ja tämä oli seuraavana päivänä luvannut viedä hänet kotiinsa.

Mora pysähtyi kiertoportaitten päässä olevan matalan holvioven kynnykselle, muistaen mitenkä hän siinä oli kääntynyt kuiskaamaan: "Minä rakastan sinua." Ah, miten usein hän senjälkeen olikaan sanonut: "Rakas mieheni, minä rakastan sinua! Palaa onnellisesti luokseni, palaa pian luokseni; minä rakastan sinua!"

Se, että Hugh oli jättänyt hänet silloin, kun hänen lempensä oli valmis vastaamaan Hugh'n lempeen, oli saattanut tämän kehittymään yhä syvemmäksi ja voimakkaammaksi.

Ja nyt Mora myös täydellisemmin tajusi, kuinka jalosti ritari oli hillinnyt itsensä, kuinka ritarillista hienotunteisuutta hän oli osoittanut vaimoaan kohtaan, kuinka ylevä hänen epäitsekkyytensä oli. Ensi hetkestä saakka oli Hugh'n käyttäytyminen häntä kohtaan ollut täydellistä; ja nyt oli hänen ainoa halunsa, että jos hänen lempensä saattoi antaa korvauksen siitä, oli Hugh sen saava.

Mora ei voinut olla kädellään varjostamatta silmiään ja katselematta tietä pitkin kohti kuusimetsää, vaikka nyt oli vasta neljäs päivä Hugh'n lähdöstä — päivä, jolloin tämä saattoi saapua Worcesteriin, jos hän ratsasti kiivaasti — ja aikaisintaan vasta yhdeksäntenä päivänä saattoi Mora toivoa hänen palaavan.

Mitenkä verkkaan kuluivat päivät. Kuitenkin ne olivat täynnä rauhaa ja iloa.

Siitä hetkestä saakka, jolloin Mora oli astunut ulos päivänpaisteeseen, päättäen lujasti käydä eteenpäin taaksensa katsomatta, oli hän innolla ja mielihalulla antautunut hoitamaan taloaan ja tiluksiaan. Niinpä oli hän jo toisena päivänä saanut aatteen, jonka hän heti oli toteuttanut.

Ottaen Martin Goodfellowin mukaansa oli hän ratsastanut Hugh'n kotiin. Ja kuten hän oli odottanutkin, oli hän havainnut sen olevan suuresti naisellisen hoidon tarpeessa. Ja hän oli heti ryhtynyt panemaan toimeen välttämättömimpiä järjestelyitä, jotta kaikki olisi kunnossa, kun Hugh palatessaan veisi hänet kotiinsa.

Moran johdolla hänen tuleva huoneensa pantiin täydellisesti kuntoon; hänen omat tarve esineensä siirrettiin sinne, ja kaikki tehtiin niin valmiiksi, että hän ynnä Hugh voisivat lähteä liikkeelle minä hetkenä tahansa, tarvitsematta matkatavaroita ja palvelijoita, ja yhdessä ratsastaa kotiin.

Tässä huoneessa oli kaksi ovea, joista toinen muutamia porrasaskeleita myöten johti parvekkeelle, toinen avautui suoraan suureen saliin, joka oli talon keskeinen huone.

Mora seisoi mielellään tällä ovella, katsellen tuota mahtavaa huonetta avaroine liesineen, jonka kummallakin puolen oli mahtava veistoksin koristettu nojatuoli, seinillä aseita ja muistomerkkejä urotöistä, mikä kaikki teki siitä Hugh'n kodin. Ja Mora muisti, mitä Hugh tästä paikasta oli lausunut pyhää Neitsyttä rukoillessaan: "Sääli yksinäistä kotia, murheellista liettä… ja lähetä hänet luokseni."

Nyt se ei enää ollut oleva yksinäinen ja murheellinen. Eikä sen omistajan uskollinen sydän enää ollut jäävä tyydyttämättömäksi.

Tänä päivänä oli Mora käynyt siellä kolmannen kerran. Mennessään hän ynnä Martin olivat ratsastaneet maantietä myöten, sillä heillä oli vaatteita ynnä muuta tavaraa sälytettynä satuloihinsa; mutta he palasivat lyhempää tietä metsän kautta, joka oli äänetön ja sammalpohjainen, vilpas ja viheriä.

"Tämän matkan kautta hän oli saanut viehättävät valmistuksensa loppuunsuoritetuiksi. Vaikkapa Hugh saapuisi tänä iltana ja haluaisi viivyttelemättä ratsastaa kotiin, saattoi Mora käskeä satuloimaan Iconin ja sanoa: 'Minä olen valmis, rakas ritarini; lähtekäämme'."

Niinpä seisoi Mora linnan muurilla, katsellen auringonlaskun punaista loimua, joka näytti liekehtivän kuin kullankarvaisen kaupungin muureilta; sitten hän kädellä silmiänsä varjostaen loi vielä kerran katseensa tielle.

Vain silmänräpäyksen ajaksi sai mieletön luulo, että Hugh oli palannut, hänen sydämensä sykähtämään. Seuraavana hetkenä hän tiesi ettei se voinut olla Hugh, hän huomasi miehen selvästi muukalaiseksi.

Mora näki hänen eroavan tieltä ja nousevan kiertävää polkua kohti linnan porttia, näki portinvartijan menevän luukulle vastaukseksi kuuluvaan koputukseen; näki hänen menevän noutamaan Zachary vanhusta, joka puolestaan lähetti hakemaan Martin Goodfellowia; senjälkeen portti avautui selälleen, ja muukalainen ratsasti pihaan.

Mora arveli asiakseen laskeutua muurilta alas, mennäkseen katsomaan kuka tämä odottamaton vieras saattoi olla.

"Rouva", sanoi tämä, "alhaalla odottaa mies, joka välttämättä tahtoo puhutella sir Hugh'ta. Kuultuaan meiltä, että ritari on ratsastanut etelään ja viipyy matkallaan moniaan päivän, hän pyytää saada puhutella teitä kahdenkesken, mutta hän kieltäytyy ilmoittamasta asiaansa ja nimeänsä. Mestari Zachary toivoi, että te suvaitsisitte käskeä meitä lähettämään miehen pois, sanomalla hänelle, että jos hän tahtoo, saattaa hän palata kuuden päivän kuluttua, jolloin kunnioitettava ritari lienee palannut." Mora rypisteli kulmiaan. Hänelle ei ollut ensinkään mieleen, että Zachary ja Martin Goodfellow yhdessä päättivät, mitä hänen tuli tehdä.

"Tummaverinen", sanoi Martin, "ja sotilasmainen, vähän hurjapään näköinen, mutta käytökseltään moitteeton. Zachary ja minä luulisimme —"

"Minä tahdon tavata häntä", keskeytti Mora, alkaen astua alas portaita. "Minä tahdon tavata hänet pitosalissa ja kahdenkesken. Sinä, Martin, voit odottaa ulkona, niin että voit astua sisään heti kun minä kutsun. Käske Zacharyn toimittaa ateria ynnä viiniä tai pullo hyvää olutta, niin että voin tarjota sen matkamiehelle, jos hän on virkistyksen tarpeessa".

Mora seisoi pitosalissa, samalla paikalla, missä Hugh heidän erotessaan oli polvistunut, kun tuo tummaverinen, vähän hurjapään näköinen mies astui sisään.

Mutta epäilemättä ei hänen käytöstään sopinut soimata. Hän tempasi päähineensä pois heti kun näki Moran, astui muutaman askelen eteenpäin ja pysähtyi sitten kumartaakseen syvään; astui taas vähän eteenpäin ja kumarsi taas.

Mora lausui: "Te tahdoitte tavata miestäni, hyvä ystävä, niinhän? Hän on poissa ja palaa tuskin ennenkuin neljän päivän kuluttua aikaisintaan. Onko asianne sir Hugh'lle sitä laatua, että minä suullisesti voin toimittaa sen hänelle?"

Mora toivoi, etteivät nämä rohkeat tummat silmät huomaisi, millä hehkuvalla mielellä hän nyt ensi kertaa puhui Hugh'sta vieraalle omana miehenään.

"Jalo rouva, kun en tavannut ritaria, jota minä olen kaukaa ratsastanut etsimään, on minun paras kertoa asiani teille.

"Vuosia sitten, Syyrian taisteluissa, oli minulla onni kerran sodan melskeessä joutua vierekkäin sir Hugh d'Argentin kanssa. Uskottomat iskivät minut maahan, ja pahasti haavoittunut kun olin, olisin minä joutunut heidän armoilleen, ellei tämä jalo ritari, nähdessään minun suistuvan, olisi pyörtänyt hevostaan ja raivannut itselleen tietä luokseni, iskien vihollisiani oikeaan ja vasempaan. Nostaen minut taakseen satulaan laukkasi hän sitten kanssani pois. Silloin minä Luccan pyhän ristin kautta vannoin, että jos minä koskaan saisin tilaisuutta tehdä jonkun palveluksen sir Hugh'lle, Hopeisen Kilven ritarille, matkustaisin vaikka maailman ääreen sen tehdäkseni.

"Kymmenen yötä sitten minä sattumalta ratsastin Worcesterin ja Warwickin keskivaiheilla olevan metsän kautta. Kun minua vastaan tuli joukko roistoja, käännyin minä ratsuineni tieltä syrjään, kätkeytyen tiheikköön. Mutta Worcesterista päin tulevan yksinäisen ratsumiehen ei onnistunut välttää heitä. Minun nähteni he karkasivat hänen kimppuunsa, pakoittivat hänet laskeutumaan ratsunsa selästä, riistivät hänet paljaaksi ja käskivät hänen jalkaisin palata samaa tietä takaisin. Minä en voinut tehdä mitään häntä auttaakseni. Meitä oli vain kaksi, heitä täysi tusina. Rosvot ryöstivät rahat uhrinsa laukusta. Siitä löysivät he myös kirjeen, jonka he heittivät pois arvottomana. Minä huomasin, minne se putosi, lähelle piilopaikkaani.

"Kun melske oli ohi, uhri paennut ja rosvojoukko ratsastanut tiehensä, tulin minä esiin, poimin kirjeen maasta ja pistin sen omaan laukkuuni. Niin pian kuin aurinko nousi, otin minä sen esiin taas, ja huomasin hämmästyksekseni, että se oli osoitettu urhoolliselle pelastajalleni, Hopeisen Kilven ritarille. Se näytti olevan tähdellinen, koska sen kuoressa oli paitsi Warwickin linnaa mainittu kuusi pysähdyspaikkaa pohjoiseen johtavalla tiellä; niinikään oli mainittu että se oli toimitettava perille mitä pikimmin.

"Minusta näytti, että minä nyt olin saanut tilaisuuden tehdä urhoolliselle ritarille palveluksen. Sen vuoksi minä olen osoitetta seuraten ratsastanut paikasta toiseen, ja vihdoinkin minä olen päässyt tänne Norellen linnaan, missä minä saan kuulla, että hän, jolle olin aikonut kirjeen jättää, on ratsastanut etelään toista tietä myöten. Täten on aikeeni tehdä hänelle palvelus rauennut tyhjiin."

"Ei, hyvä ystävä", sanoi Mora, jota kertomus oli suuresti liikuttanut. "Antakaa minulle käsiinne joutunut kirje, jonka te niin uskollisesti olette koettanut tuoda perille. Mieheni palaa viiden päivän kuluttua. Silloin minä jätän hänelle kirjeen ja esitän kertomuksenne. Hän on oleva kovin kiitollinen hyvästä palveluksestanne ja liikutettu teidän uskollisesta muistostanne."

Tummaverinen mies veti laukustaan vahvasti sinetöidyn kirjeen, jonka kuoressa oli pitkä osoite. Hän antoi sen Moralle.

Mora katseli uteliaana miehen kasvoja. Hänen oli ihmeellistä nähdä edessään mies, jonka hengen Hugh oli pelastanut kaukana Idän taistelutanterilla.

"Mieheni nimessä kiitän teitä", sanoi hän. "Ja nyt tuo väkeni teille ruokaa ja viiniä. Teidän täytyy saada lepoa ja virkistystä, ennenkuin taas lähdette eteenpäin."

"Kiitän teitä", vastasi muukalainen. "Mutta minun täytyy viivyttelemättä jatkaa matkaani. Olisin vain toivonut, että palvelus, jonka omituinen sattuma salli minun ritarille suorittaa, olisi ollut arvokkaampi ja vaaranalaisempi."

Mies kumarsi syvään ja poistui. Tuokiota myöhemmin hän ratsasti ulos portista ja eteni pohjoiseen päin.

Jos veli Philip olisi ollut läsnä, olisi hän voinut huomata, että tummaverinen muukalainen istui piispan rotevimman ratsun selässä.

Sillä kuriton rosvon elämä ei päästä miestä valastaan, jonka hän vilpittömästä kiitollisuudesta on vannonut entisinä parempina päivinään.

Yksin jäätyään Mora astui parvekkeelle ja tarkasteli siellä, kirkkaammassa valaistuksessa, tätä tahriintunutta kirjettä.

Hämmästyksekseen huomasi hän siinä Symonin, Worcesterin piispan, tutun käsialan. Kuinka moni kirje, jonka kuorella olivat nämä sievät kirjaimet, olikaan saapunut Moran käteen.

Ja nyt oli Hugh lähtenyt, mennyt tälle monipäiväiselle ratsastusmatkalleen tapaamaan piispaa, jolta hän oli saanut kirjeen, joka riittämättömin yksityiskohdin kertoi hänelle jonkun tärkeän seikan. Epäilemättä tämä ensimäinen kirje, joka Moralla nyt oli kädessään, oli tarkoitettu saavuttamaan hänet ensin. Epäilemättä hänen ei olisi tarvinnut ensinkään matkustaa, jos hän olisi saanut sen.

Tätä seikkaa harkitessaan Mora melkein tietämättään mursi sinetit. Hän alkoi jo kiertää auki pergamenttia, mutta kysyi itseltään, lukisiko hän sen nyt vai odottaisiko Hugh'n paluuta.

Kauan hän ei kuitenkaan epäröinyt. Kirjehän koski niin läheisesti häntä. Sen verran oli Hugh ilmoittanut. Oli kenties välttämätöntä heti ryhtyä toimiin ensimäisen kirjeen johdosta, joka niin omituisen sattuman kautta oli tullut perille vasta toisen jälkeen. Ja ellei hän ottanut selvää sen sisällöstä, ei hän voisi toimia.

Lännen kultaiset pilvimuurit olivat kalvenneet, mutta verenkarvainen lippu näytti vielä liehuvan taivaanrannalla. Sen yläpuolella oli taivas kirkas.

Samalla tuolilla istuen, millä hän oli kertonut Mary Antony eukon ihmeellisen näyn, Mora luki piispan kirjeen.

KAHDESTI PETETTYNÄ.

Sen yläpuolella oleva taivas tummeni purppuraiseksi ja tuijotti tyhjin silmin alla olevaan maailmaan. Tuon tuostakin muurilla yksinään istuva nainen kohotti murheiset kasvonsa kohti taivasta, mistä tähtien kirkkaat silmät avautuivat häntä vastaan.

Vihdoin oli koko taivaanlaki siroittunut tähtiä täyteen, kiertotähdet loistivat tasaisella valollaan; vähenevä kuu kohosi suurena ja kullankarvaisena havumetsän takaa, ja tuli sitä pienemmäksi ja hopeisemmaksi, kuta korkeammalle se kohosi.

Mora peitti kasvonsa käsillään. Kesäyö oli kukkurallaan tuoksun suloa. Tähdet tuntuivat laulavan. Kuu näytti voitonriemuisena kulkevan taivaalla. Tänä pimeyden hetkenään hänen täytyi sulkea silmistään tuo loistava taivas. Hän antoi kasvonsa vaipua käsiinsä ja nojasi päänsä polviin.

Ensiksikin, että piispa itse oli ryhtynyt pettämään häntä ja pitänyt selviönä, että Hugh rupeisi hänen liittolaisekseen.

Sitten oli vanha Mary Antony eukko petkuttanut häntä sinä iltana, jolloin Hugh tunkeutui luostariin, ja piispa tiesi tästä eikä se näyttänyt hänessä herättäneen muuta kuin tyydytystä ja hieman hilpeyttä.

Ja sitten järkyttävä uutinen, että Mary Antonyn näky oli ollut pelkkä keksintö, jonka vanha eukko melkein peloittavalla älykkäisyydellä oli pannut toimeen, ja piispa kehoitti ritaria kiittämään Luojaa eukon viisaudesta ja estämään Moraa kuulemasta ainoatakaan sanaa, joka voisi saada hänet epäilemään näyn aitoutta ja huomaamaan, että häntä oli petetty ja peijattu! Todellisuudessa piispa ja hänen miehensä yhä edelleenkin olivat osallisia Antony eukon petoksessa.

Nyt Mora täysin ymmärsi, miksi piispa puolittain humoristisella, puolittain epäilevällä tavalla otti vastaan hänen kertomuksensa näystään. Eipä ihme, että piispa oli nimittänyt Antony eukkoa "erinomaisen viisaaksi ja taitavaksi lapseksi".

Mutta juuri kun Morassa alkoi viritä viha, eikä vain piispaa, vaan myöskin rakastamaansa ja suojaamaansa vanhaa naista kohtaan, joka nyt oli pettänyt hänet, yllätti hänet uutinen vanhan maallikkosisaren kuolemasta ja kuvaus hänen hartaasta uskollisuudestaan loppuun saakka.

Eläessään Mary Antony usein oli intoileva olento, vainajana hän riisui suuttumuksen aseistaan.

Ja, kaiken lopuksi, vanha maallikkosisar tekonäkyineen kävi merkityksettömäksi tärkeämmän kysymyksen rinnalla: mille kannalle asettuisi Hugh? Oliko hän vaikeneva ja täten tuleva petokseen osalliseksi, vai kertoisiko hän, maksoi mitä maksoi. Moralle totuuden?

Todistuksena lemmen Morassa aiheuttamasta muutoksesta oli, että tämä seikka tuli muita niin paljon tärkeämmäksi, ettei Mora ennen sen ratkaisua voinut ryhtyä miettimään muita mahdollisuuksia.

Toivehikkaana muisti Mora Hugh'n omantunnontarkkuuden isä Gervaisen asiassa. Mutta miksi oli hän lähtenyt neuvottelemaan piispan kanssa, ellei hän aikonut alistua piispan ohjeisiin?

Mutta vasta kun Mora oli palannut huoneeseensa ja polvistunut pyhän Neitsyen alttarin eteen, huomasi hän, että hän oli menettänyt oikeutuksensa jättää luostarin, ellei mitään näkyä ollutkaan esiintynyt.

"Pyhä Neitsyt", rukoili hän, kohottaen yhteenliitetyitä käsiään. "Minä, joka olen tullut kahdesti petetyksi, sekä mennessäni luostariin, että lähtiessäni sieltä, minä rukoilen sinua, kautta miekan, joka on lävistänyt sinunkin sielusi, suo minulle nyt ilmestys, joka vihdoinkin on tosi näky."

HOPEAKILPI.

Piispa istui pyöreän pöydän ääressä keskellä pitosalia, ryypäten vettä rubiininvärisestä pikaristaan, sillaikaa kun ritari aterioitsi.

He eivät olleet yksinään. Maallikkoveljiä, sandaalit jalassa, kulki äänettömästi edestakaisin, ja veli Philip seisoi liikkumattomana piispan tuolin takana.

Piispa puheli rauhallisesti kaikenlaisista asioista, tarkastellen sillä välin Hugh'ta, ja iloiten kylvyn vaikutuksesta. Se oli epäilemättä huuhtonut pois muutakin kuin matkatomun.

Ukkospilvi oli haihtunut ritarin otsalta; hänen silmänsä eivät enää olleet synkät, vaikka vielä väsyneet; hänen käytöksensä oli vielä kohteliaampi ja kunnioittavampi kuin tavallista, ikäänkuin olisi hän tahtonut hävittää töykeän ensi esiintymisensä vaikutuksen.

Hän kuunteli aivan vaieten piispan hiljaista puhelua, mutta saman piirteen oli piispa huomannut hänessä ennenkin; ja olihan helposti ymmärrettävissä, että vaitioloon vaipui mies, joka oli matkustanut kaukaa niukan muonan varassa ja nyt istui hyvinvarustetun pöydän ääressä.

Mutta ritari vain maisteli runsasta ateriaa ja tuskin liikuttikaan mainiota Italian viiniä.

Kun päivällinen oli päättynyt, lähetti piispa veli Philipin ja palvelevat munkit pois, nousi pöydästä ja meni lieden ääressä olevaan nojatuoliin viitaten ritaria asettumaan toiseen.

Niin istuivat he taas samalla tavoin kuin sinä yönä, jolloin paavin lähetti saapui, mutta nyt ei liedessä ollut tulta eikä kynttilöitä palanut pöydällä. Sensijaan loisti nyt kesäinen auringonpaiste sisään avoimista akkunoista.

"No, rakas Hugh", sanoi piispa, "kai sinä nyt kerrot, mikä on saanut sinut tulemaan. Vain ylen tärkeä seikka on saattanut aiheuttaa, että niin harras rakastaja ja aviomies on jättänyt morsiamensa ja lähtenyt hänestä neljän päivämatkan päähän, vain kaksi viikkoa hääpäivästä."

"Minä olen tullut, herra piispa", lausui ritari, joka puhui matalalla äänellä ja ilmeisesti itseänsä pakoittaen, "kuullakseni teiltä täyden totuuden näystä, joka sai Valkoisten sisarten priorittaren luulemaan, että hän oli vapaa valoistaan, jättämään luostarin ja päättämään avioliitolla kihlauksen, jossa hän oli ollut ennen luostariin menoaan."

"Vait!" sanoi piispa. "Valkoisilla sisarilla ei ole prioritarta. Alaprioritar hoitaa sitä tointa, kunnes priori ja minä täytämme sen uudelleen. Me emme ole tässä puhuaksemme priorittaresta, vaan siitä jalosta naisesta, joka Jumalan ja pyhän Neitsyen armosta on tullut sinun vaimoksesi. Pidä huoli siitä, että jatkuvasti saat nauttia suurta onneasi."

Ritari ei vastustanut pyhän Neitsyen mainintaa, mutta hänen vasen kätensä tarttui kultaketjussa hänen kaulassaan riippuvaan medaljongiin ja puristi sitä lujasti.

Piispa keskeytti puheensa, mutta huomatessaan, että ritari uudelleen oli vaipunut vaitioloon, hän jatkoi:

"Sinä siis tahdot kuulla kokonaisuudessaan kertomuksen vanhan maallikkosisaren, Mary Antonyn hurskaasta uskollisuudesta — olkoon Jumala hänen sielulleen armollinen." Molemmat miehet tekivät hartaina ristinmerkin, kun piispa mainitsi vainajan. "Onko minun esitettävä se sinulle nyt, vai tahdotko odottaa huomiseen, kunnes oiva yölepo saa sinut siitä paremmin nauttimaan?"

"Herra piispa", sanoi Hugh, "ennenkuin tämä aurinko laskee, toivon minä olevani monta peninkulmaa kotimatkalla."

"Siinä tapauksessa", lausui piispa, "on minun kerrottava sinulle tämä liikuttava tarina enempää viivyttelemättä."

Alkaen mainitsemalla Mary Antonyn tavasta laskea Valkoiset sisaret kuivien herneiden avulla, kertoi piispa ritarille hänen koko osuutensa luostarin tapahtumiin sinä päivänä, jolloin ritari tunkeusi sinne, ynnä kaiken mitä sitten seurasi, ja tehosti erikoisesti eukon kiintymystä Moraan ja hänen pysyvää rukoustaan, että pyhä Neitsyt terästäisi hänen vanhaa järkeään.

Piispan aikomus oli epäilemättä antaa kertomukselleen enemmän mystillistä ja ylevää sävyä kuin mitä tosiseikat oikeastaan sisälsivät. Mutta kun hän kerran antautui sen valtaan, ei hän huumorinaistissaan voinut olla nauttimatta siitä sellaisenaan. Kaiken mieltäliikuttavan hän tosin asetti oikeaan valoonsa, mutta hän antoi myös hilpeän kajastuksen langeta kaikkeen naurettavaan. Hän kuvasi Mary Antonyn niin havainnollisesti, että vanhan maallikkosisaren eriskummainen käytös ja liikehtiminen piirtyi silmään, kuulija oli näkevinään hänen mumisevat huulensa ja nokkelat vihjauksensa. Esiin astui alaprioritar, kettumaisesti väijyen, ja sisar Mary Rebecca, joka pitkänenäisenä ja litteäjalkaisena koetti vainuta jotain väärää. Ja viimeksi kertoi piispa keskustelustaan Moran kanssa ruusutarhassa, ja siinäpä oli Mora hartaana ja uskonintoisena. "Sinä olet salannut nämä asiat viisailta ja taidollisilta ja paljastanut ne lapsille", johonka piispa oli vastannut, puoleksi hilpeänä, puoleksi epäuskoisena: "Vanha lapsi! Tosiaankin erinomaisen viisas ja taitava lapsi!" Sitten kohtaus priorittaren kammion ovella, kun piispa avasi oven, ynnä Mary Antonyn täysi tunnustus ja liikuttava kuolema.

"Senvuoksi, poikani", lopetti Worcesterin piispa, "kun minä äkkiä muistin keskustelumme tuolla kentällä, jolloin mainitsin sinulle luulevani, että vanha maallikkosisar tiesi käynnistäsi luostarissa ja että hän oli nähnyt sinut Moran kammiossa, minä kiiruhdin lähettämään sinulle varoituksen, jotta sinä et huomaamattasi mainitsisi tätä asiaa Moralle ja siten herättäisi hänessä epäilyksiä näyn aitoudesta, häiritsisi hänen mielenrauhaansa ja saattaisi vaaranalaiseksi hänen onneaan ynnä omaasi. Onko hän jo kertonut sinulle näystä?"

"Iltaa ennen kuin lähetti, joka toi teidän kirjeenne, saapui, kertoi hän minulle näyn."

"Heti kun hän mainitsi nimen Mary Antony, mainitsin minä muistavani teidän, herra piispa, kertoneen, että hän yksin tiesi käynnistäni luostarissa. Mutta Mora väitti heti, että hän itse oli sen minulle kertonut silloin kun minä vielä valepuvussa olin hänen kammiossaan, mutta että maallikkosisar myöhemmin oli tunnustanut erehtyneensä. Tämä näytti minusta selittävän asian, jonka vuoksi en puhunut siitä sen enempää, enkä minä hetkeäkään epäillyt, että näky ei ollutkaan jumalallinen ihme."

"Olkoon siitä pyhimyksille kiitos", sanoi piispa. "Silloin ei mitään vahinkoa ole tapahtunut. Sinä ja minä yksin tunnemme asian kokonaisuudessaan, ja sinun ja minun, jotka tahdomme suojella Moran onnea hengellämme, on katsominen, ettei hän koskaan saa aihetta epäilyksiin."

"Herra piispa", sanoi hän, "luuletteko että Mora olisi poistunut luostarista ja tullut minun luokseni, ellei olisi esiintynyt mitään näkyä eikä ilmestystä, jonka kautta pyhä Neitsyt laski hänen kätensä omaani?"

"Ei, rakas poika, sitä hän ei olisi tehnyt. Olihan hän vielä samana aamuna, kuten sinulle kerroin, jaloin polkenut paavin lupakirjaa eikä tahtonut ottaa vastaan mitään vapautusta valoistaan. Mikään muu ei riittäisi, sanoi hän, kuin suoranainen ilmestys, joka olisi lähtöisin pyhästä Neitsyestä itsestään."

"Mutta", lausui ritari verkkaan, "eikö siis ollut mitään näkyä, herra piispa? Ei mitään ilmestystä? Ei mitään lausuttua sanaa tai annettua merkkiä?"

Piispa kohtasi hänen vakavan katseensa, täynnä syvää tutkistelua. Hän tuijotti eteensä vaivautuneesti, sitten hän hymyili ja teki torjuvan kädenliikkeen.

"Meidän kesken sanoen, rakas Hugh — vaikka ei ole hyvä näinkään ollen sanoa se liika selvään — meidän kesken sanoen ei tietenkään mitään — ihmeellistä tapahtunut, sitä lukuun ottamatta että pyhä Neitsyt epäilemättä terästi Antony eukon järjen. Siksi on sinun vaimostasi varmastikin kiittäminen juuri tätä järkeä, ja saat ylistää pyhää Neitsyttä sen terästämisestä."

"Mutta minä en suvaitse", sanoi hän, "että minun on vaimostani kiittäminen rienausta ja petosta."

Piispa kumartui eteenpäin ja tarttui molemmin käsin tuolinsa kädensijoihin. Hänen kasvonsa olivat vallan värittömät, mutta hänen silmänsä näyttivät terästutkaimien tavoin lävistävän ritarin, joka ei saanut katsettaan irroitetuksi niiden terävästä valosta.

Kun piispa vihdoin puhui, oli hänen kuiskauksensa järkyttävämpi kuin jos hän olisi huutanut.

"Hullu!" sanoi hän. "Kiittämätön, harkitsematon hullu! Mitä sinä moisilla sanoilla tarkoitat?"

"Nimittäkää minua hulluksi, jos tahdotte, herra piispa", sanoi ritari, "se on minulle yhdentekevää niin kauan kuin omatuntoni ei nimitä minua roistoksi."

"Minä tarkoitan, herra piispa, että jos totuus avaisi eteeni kuilun, joka syöksisi minut helvettiin, tahtoisin kuitenkin kernaammin omistaa sen, kuin yrittää päästä paratiisiin valheen hataria keinoja käyttämällä."

Monen vuoden kuluessa oli piispa Symon ollut lakkaamatta työssä, hän oli paljon kärsinyt, paljon aikaansaanut, paljon menettänyt. Ihmeteltävää ei liene, että hän nyt menetti malttinsa.

"Minä en välitä, herra ritari, putoatko helvettiin vai kiipeätkö paratiisiin. Mutta minun asiani on katsoa, että sinä et järkytä sen naisen mielenrauhaa, jonka kanssa olet mennyt naimisiin. Senvuoksi minä varoitan sinua, että jos sinä lähdet täältä sellaisissa aikeissa, et elävänä pääse määräpaikkaasi."

Ritari hymyili. Uupumuksen verho kohosi kuin taian vaikutuksesta hänen silmistään, ne loistivat taas kirkkaina.

"Pelkät uhkaukset eivät voi saada minua paljastamaan miekkaani, herra piispa, mutta hahmoittukootpa nämä uhkaukset ihmismuotoon, niin kautta pyhän Yrjänän minä tulen mielihalulla vastaamaan niihin. Tällä samalla miekalla minä kerran raivasin itselleni tien saraseenijoukon läpi. Luuletteko, että tusina Worcesterin salamurhaajia voisi estää minua saavuttamasta vaimoani?"

Joku sävy ritarin sanoissa tyynnytti piispaa, jokin välke hänen silmissään tukahutti kirkkoruhtinaan suuttumuksen. Edellisessä tajusi hän sellaisen lemmen syvyyden, johon hän ei olisi uskonut Hugh d'Argentin pystyvän; jälkimäisessä tyyntä rohkeutta, jopa iloa lähestyvän vaaran johdosta, johonka hänen uhkauksensa murtuisivat kuin myrskylaineet graniittikallioita vastaan.

Piispa omisti sen arvokkaan, mutta harvinaisen kyvyn, että hän pystyi heti huomaamaan sen mikä on välttämätöntä ja siihen alistumaan. Ja kun hän oli astunut askelen harhaan, oivalsi hän sen ja ryhtyi erehdystään korjaamaan jo ennenkuin hänen vastustajansa oli sitä huomannutkaan.

Vihastus valtasi piispan niin harvoin, että se nyt koski häneen ruumiillisesti kipeänä voimattomuuden tuntona. Suljetuin silmin nojasi hän päänsä tuolin selustaan. Hänen muutenkin hienonkalpeat kasvonsa näyttivät nyt kuin norsunluuhun veistetyiltä. Hänen huulensa avautuivat, mutta hengitys ei sujunut. Silmäluomien heikkoa väristystä lukuunottamatta olivat piispan kasvot elottomat.

Suuresti hämmästyneenä ja levottomana katseli Hugh ympärilleen keksiäkseen jonkun keinon, millä auttaa piispaa, mutta ei huomannut mitään.

Kiiruhtaen pöydän ääreen kaasi hän viiniä venetsialaiseen maljakkoon ja kostutti sillä piispan huulia. Laskeutuen toiselle polvelleen irroitti hän sitten hänen kylmät sormensa nojatuolin kädensijoista ja hieroi niitä omiensa välissä.

Piispa avasi silmänsä — ne eivät enää olleet teräsvälkkyisiä, vaan lempeitä ja uneksivia kuin sinikellojen sikermä kaukaisilla kummuilla. Näkemättömin silmin katseli hän päänsä tasalla oleviin hätääntyneisiin kasvoihin; sitten hän verkkaan käänsi katseensa rubiininväriseen maljakkoon, jonka ritari oli nostanut lattialta, koettaen pitää sitä hänen huulillaan.

Torjuen sen luotaan pisti piispa sormensa vyöhönsä ja otti esiin pienen sirotekoisen kultarasian, joka oli jalokivillä koristettu.

Tähän hän tuijotti tuokion, kuin epätietoisena mitä tehdä, sitten kosketti hän siinä olevaa jousta ja kun kansi aukeni, otti hän rasiasta pienen valkean öylätin. Sen hän pudotti viiniin.

Ritari, joka katseli tapahtumaa levottomin silmin, näki, miten se maljan pohjaan vaipuessaan nopeasti liukeni.

Mutta kaikki tietoisuus öylätistä, viinistä, polvistuneesta ritarista näytti hetkellisesti haihtuneen piispasta. Hän näytti uneksivasti katselevan lippua, joka näennäisesti ilman aihetta liehui edestakaisin, riippuessaan pitkässä tammitangossaan korkealla katto-orsien tasalla.

"Miksi se liehuu?" mutisi piispa, lisäten tällä suuresti ritarin levottomuutta. "Miksi — miksi se liehuu?"

"Juokaa tämä, kunnianarvoisa isä", kehoitteli ritari. "Minä pyydän teitä, rakas herra, juokaa tämä."

"Tämähän on teidän mainiota Italian viiniänne", sanoi ritari. "Minä rukoilen teitä, juokaa."

"Orsien luona", sanoi piispa, mutta hän istuutui, otti maljan ritarin kädestä ja joi verkkaan sen sisällön.

Melkein heti heikko värinhäive alkoi näkyä hänen poskillaan ja huulillaan; hänen silmänsä alkoivat loistaa. Hän hymyili ritarille, asettaessaan tyhjän maljan vieressään olevalle pöydälle.

"Ah, rakas Hugh", sanoi hän, ojentaen kätensä, "minulle on mieluista, että sinä olet täällä. Jatkakaamme keskusteluamme, jos sinä olet kyllin levännyt ja virkistynyt. Minulla on paljon sinulle sanottavana."

Tuntien suurta helpoitusta tarttui Hugh d'Argent ojennettuun käteen ja suuteli innokkaasti piispan sormusta.

Se oli vain vilpittömän sydämen kunnioituksen ilmaus. Mutta sulavasti säestäessään sitä Benedicite-toivotuksellaan, tunsi piispa pienen omantunnon pistoksen, mikä hänelle oli yhtä poikkeuksellinen kokemus kuin hänen äskeinen kuohahduksensa. Hän tarttui keskustelun katkenneeseen lankaan juuri sillä kohdalla, minne hänestä oli tarkoituksenmukaisinta palata, nimittäin missä hän oli ensi kerran astunut harhaan.

"Senvuoksi, rakas Hugh, olen nyt yksityiskohtaisesti kuvannut sinulle näyn, osoittaen sinulle, että meidän siitä on kiittäminen enemmänkin maallista kiintymystä kuin jumalallista vaikutusta — vaikkapa toinen hyvin saattaa olla toisen käyttämä keino. Nyt meidän on harkittava ja päätettävä, millä tavoin menettelemme Moraan nähden niin, että parhaiten varjelemme hänen mielenrauhansa.

"Minä olen harkinnut, kunnianarvoisa isä", vastasi ritari yksinkertaisesti; "ja tehnyt päätökseni."

"Mitä sinä olet päättänyt tehdä, poikani?" kysyi piispa lempeimmällä äänellään.

"Ja mitä sinä luulet, poikani, sellaisen ilmoituksen vaikuttavan vaimosi mielentilaan?"

"Minun asiani ei ole muodostaa mitään arveluita; minä tiedän vain tosiseikoista."

"Aivan niin, poikani, aivan niin", vastasi piispa, puristaen sormenpäät yhteen ja kohottaen ne huulilleen. "Mutta kun kerran olemme tekemisissä syiden kanssa, saattaa toisinaan olla paikallaan tutkistella niiden seurauksia, jotteivät ne yllätä meitä vallan valmistumattomina. Oletko ottanut huomioon, että koska vaimosi katsoi olevansa oikeutettu poistumaan luostarista ja solmimaan avioliiton kanssasi ainoastaan sillä perusteella, että pyhä Neitsyt ihmeellisellä tavalla antoi hänelle siihen luvan, hän nyt, saadessaan kuulla, että mitään tällaista ihmeellistä lupaa ei olekaan esiintynyt, ei enää tunne olevansa siihen oikeutettu?"

"En!" vastasi ritari äkillisellä kiihkolla. "Siitä saakka kun minä sain kuulla, millä tavoin hänen sisarensa oli pettänyt hänet, olen aina pitänyt häntä omanani. Taivas tiesi, kun hän vannoi nunnavalansa, että minä yhä olin uskollinen, ja että hän siis oli minun kihlattuni. Taivas salli minun paljastaa totuuden ja löytää hänet — elossa ja yhä naimattomana. Minun nähdäkseni mikään jumalallinen tahdonilmaus ei ollut tarpeen. Ja lain pyhän Isän lupakirja saapui, ilmoittaen kirkon hyväksynnän, ei todella enää mitään näyttänyt olevan välillämme. Mutta Mora ajatteli toisin."

Heikko välkähdys loisti piispan silmistä; se oli kuin äärimäisen herkistyneenä sama viekas katse, joka niin usein pilkisti Mary Antony eukon silmistä.

"Oletko koskaan kuullut sanottavan, poikani, että kaksinkertainen kielto on samaa kuin myöntö. Etkö luule, että hiukan samalla tavoin kaksinkertainen petos voi käydä totuudesta? Mora oli petoksen uhri astuessaan luostariin ja petettynä hän sieltä poistui; mutta tästä kaksinkertaisesta petoksesta astuu ilmi se suuri totuus, että hän taivaan silmissä aina on ollut sinun. Ensimäinen petos tekee tyhjäksi toisen, ja jälelle jää vain se tosiseikka, että Mora on sinun vaimosi, että sinun on varjeltava häntä ja suojeltava häntä surulta; ja mitä Jumala on yhdistänyt, ei kenenkään ihmisen pidä eroittaman."

Lippu hulmusi yhä hiljaa. Piispa ryhtyi miettimään, mistä veto saattoi olla lähtöisin.

"Hän ei tule käsittämään asiaa niin", sanoi hän sitten. "Hyvä Hugh, kun vaimosi saa sinulta kuulla, että Mary Antony eukko oli pettänyt hänet, palaa hän takaisin samaan mielentilaan, missä hän oli ennen luultua näkyä, ja on yhä tunteva olevansa Valkoisten sisarten prioritar."

"Minunkin tietoisuudessani hän on ollut se siitä saakka kuin asia tuli minun tietooni", myönsi ritari.

"Entä mitä ehdotat, poikani, tehtäväksi tälle naimisissa olevalle priorittarelle? Luuletko hänen jäävän kotiisi, tyytyväisenä täyttämään aviolliset velvollisuutensa?"

"Tämä tulevaisuuden pelko minut saikin tulemaan luoksenne, herra piispa. Jos Mora, kuten sanotte, haluaa pysyä samana, kuin hän oli, ennenkuin petos sai hänet poistumaan luostarista, tahdotteko te silloin järjestää asiat niin, että hän huomiota herättämättä voi palata paikalleen Worcesterin Valkoisten sisarten priorittareksi?"

"Mahdotonta", vastasi piispa lyhyesti. "Se on liika myöhäistä. Meillä ei luostarissa voi olla muita madonna-ryhmiä kuin ne mitä on veistetty marmoriin tai puuhun."

Heti kääntyivät tutkivat silmät häneen. Punainen juova välähti piispan poskille, kuin piiskan siiman jälki.

"Hupsu!" kuiskasi hän, mutta sanassa tuntui enemmän säälivää hellyyttä kuin vihaa. Oliko koskaan nähty niin ritarillista hupsua tai niin hupsua ritaria. "Mikä on ollut esteenä, poika? Luulitko huomanneesi, ettei hän kaikesta huolimatta rakastanutkaan sinua?"

"En", vastasi Hugh nopeaan. "Minä kiitän Luojaa ja pyhää Neitsyttä, vaimoni rakastaa minua niinkuin en koskaan olisi voinut kuvitella hänen kaltaisensa täydellisen olennon voivan rakastaa minua. Mutta — ensinnäkin — kaikki oli niin uutta ja outoa hänelle. Kyllin kummallista oli jo joutua uudelleen maailmaan, saada vapaasti tulla ja mennä, ratsastaa ulkona, nähdä ihmisiä ja esineitä. Minä asetin hänen onnensa yli muun… Ei, helppoa se oli, kun rakastaa häntä niinkuin minä teen, niin suuresti toivoen hänen parastaan. Isä, minä halusin sitä mitä te tarkoititte, puhuessanne kodin madonnasta. Senvuoksi me — minun ehdotuksestani — sovimme siitä, että vaikka vihkimys olikin täytynyt näin kiireesti toimittaa, me yhä edelleenkin pitäisimme toisiamme kihlautuneina, senkin jälkeen kuin saapuisimme Norellen linnaan, niin monta päivää ja viikkoa kuin hän haluaisi; siihen saakka, kunnes hän itse sanoisi haluavansa, että minä veisin hänet kotiini. Mutta — jokainen päivä, jonka me ratsastimme kohti pohjoista, oli ollut edellistä täydellisempi, jokaisen päivän jokainen tunti oli ollut suloisempi kuin edellinen. Täten tapahtui, että samana päivänä kuin me saavuimme Moran kotiin, me erottuamme yöksi hänen huoneensa ovella, tapasimme toisemme uudelleen linnanmuurilla, missä me vuosia aikaisemmin olimme jättäneet toisillemme hyvästit; ja istuessamme siellä kuutamossa, hän kertoi minulle pyhän Neitsyen armollisen näyn, ja senjälkeen, mitä hellimmin sanoin, rakkautensa vielä suuremman ihmeen, ja sanoi olevansa valmis ratsastamaan kotiin minun kanssani. Näin me erosimme niin syvän ja puhtaan hurmion vallassa, että sen pelkkä ilo sai meidät vaipumaan uneen. Mutta aikaisin aamulla minä heräsin siihen, että veli Philip kolkutti ovelleni ja toi minulle teidän kirjeenne, kunnianarvoisa isä."

"Ah!" sanoi piispa. "Kunpa minä olisin tiennyt, että hän pystyi itselleen tyydyttävästi selittämään muiston, joka sinulla oli minun sanoistani."

Mutta piispa puhui koneellisesti; hän puhui kuin se joka puhuessaan ajattelee muita asioita. Sillä sydämessään kamppaili hän nyt kovinta taistelua, mitä hän rakkautensa kaikissa vaiheissa oli kokenut.

Nopean ajatuslennon kautta oli hän mielessään palannut takaisin penkin luo puutarhaan, minne Mary Antony oli jättänyt hänet lähtiessään hakemaan kunnianarvoisaa äitiä. Hän oli näkevinään luostarikäytävään päin vievän aurinkoisen kentän suuren pyökkipuun varjosta. Hän näki priorittaren tulevan kookkaana ja komeana, hänen virkaristinsä välkkymässä rinnalla, hänen suloisten silmiensä loistavan tervehdykseksi. Ja äkkiä olivat he puhelemassa kuten he aina puhelivat toisilleen, jolloin jokaisen sanan elävöitti ajatuksen täyteläisyys, jolloin jokainen ajatus riensi toista vastaan, joka sen oli sytyttänyt.

Ja sitten oli piispa uudelleen istuvinaan samalla penkillä, katsellen nurmikkoa myöten päivänpaisteiseen luostariin päin, todeten, ettei hän enää koskaan saisi havaita priorittaren astuvan itseään vastaan, huomaten ensi kertaa äärimäisen yksinäisyytensä, korvaamattoman tappionsa, minkä hän oli kärsinyt Hugh'n ja Moran hyväksi.

Piispan mittaamaton menetys oli ollut Hugh'n ääretön voitto. Ja nyt kun Hugh näytti olevan taipuvainen panemaan alttiiksi onnensa, oli suhde päinvastainen. Olisihan hänen menetyksensä, jos hän pysyisi aikeessaan, piispan voitto.

Kuinka helppo olisi mennä Moraa vastaan muutaman peninkulman päähän Worcesterista; edetä komeassa kulkueessa Valkoisten sisarten luostariin; käskeä avaamaan selälleen suuren portin, ratsastaa sisään ja asettaa Mora taas priorittaren-toimeensa ilmoittamalla, että korkeampi tehtävä, johon pyhä Isä oli kutsunut hänet, nyt oli täytetty. Mikä ilo ikävöivässä sisarkunnassa! Mutta, ennen kaikkea, mikä ilo taas saada nähdä häntä, puhella hänen kanssaan, istua hänen vieressään siellä, milloin tahansa! Ei mitään yksinäisyyttä eikä lohduttomuutta enää, ja Moran omatunto rauhoittuneena, tyytyväisenä.

Mutta niin pian kuin hän ajatuksissaan näin kohtasi rakastamansa naisen, virisi hänen tosi olentonsa eloon ja hänen mielikuvituksensa taantui.

Se nainen, joka mitä hellimmin sanoin oli Hugh d'Argentille puhunut rakkautensa ihmeestä ja oli valmis seuraavana päivänä lähtemään hänen kotiinsa, ei enää tyytyisi luostarin hiljaisuuteen.

Jos Hugh pysyi mielettömässä suoruudessaan ja järkytti hänen rauhansa, saattoi hän kyllä jättää miehensä.

Varmastikin nämä kaksi miestä, jotka häntä rakastivat, saattoivat säästää hänet tältä ahdistukselta, jos he luopuivat kaikesta itsekkyydestä ja ajattelivat vain häntä.

"Rakas Hugh", sanoi hän, "sinä teit oikein, kun tulit luokseni neuvottelemaan näistä suunnitelmista, ennenkuin otit peruuttamattoman askelen, pannaksesi ne täytäntöön. Vain minä saattaisin palauttaa vaimosi Valkoisten sisarten priorittareksi ja senlisäksi olisi minun välttämätöntä jatkuvasti oleskella täällä taatakseni hänelle hankaluuksista vapaan elämän. Mutta minä en tule oleskelemaan täällä, minä tulen kohdakkoin jättämään sekä Worcesterin että koko maan ja palaamaan kauniiseen Italiaani. Pyhä Isä on suvainnut yksityisesti ilmoittaa minulle että minulle piakkoin tarjotaan korkea virka-asema. Minä olen tänään päättänyt ottaa sen vastaan. Minä palaan Italiaan pyhän kirkon kardinaalina."

"Jalo herra Kardinaali, minä onnittelen teitä. Sen minä saatan ymmärtää, että kardinaalinhattu saattaa houkuttaa teitä jättämään katedraalinne, kaupunkinne ja kansanne, joka teitä rakastaa. Mutta että te päästäksenne eteenpäin kirkollisella urallanne, vaikka kuinka suuresti tahansa, olette valmis vapaaehtoisesti lähtemään ja jättämään Moran suruun, Moran vaikeuksiin, Moran kaipaamaan apuanne —"

Ritari keskeytti hämmästyneenä sanatulvansa. Piispa, joka ei koskaan nauranut, naurahti ääneen. Ja samalla hän, joka ei koskaan itkenyt, jo näytti olevan purskahtamaisillaan itkuun.

Suomut putosivat Hugh'n silmistä, ennenkuin piispa oli sanonut sanaakaan. Hän havaitsi toisen rakkauden yhtä suureksi kuin omansa.

"Ah, houkka!" sanoi Worcesterin Symon. "Sinä seuraat näin omia ajatuksiasi, ja helppo on viedä sinut harhaan. Kun puhuin lähdöstäni, puhuin siitä vain hänen takiaan, toivossa, että ajatus minun poissaolostani estäisi sinua aikomustasi toteuttamasta. Mutta nyt minä tosiaankin olen vakuutettu siitä, että sinä tulet antamaan alttiiksi oman onnesi ja hänen onnensa. Tahdonpa siis miettiä jotain keinoja millä pidättää pyhän Isän lähettiä, niin ettei minun tarvitse antaa vastaustani ennenkuin kahden viikon kuluttua. Sinä ehdit Moran luo viimeistään viiden päivän kuluttua tästä. Niin pian kuin hän on päättänyt mitä hän tekee, lähetä minulle siitä tieto nopean sanansaattajan kautta. Jos hän päättää palata luostariin, niin ilmoita paikka ja aika tiellä, minne tulen häntä vastaan. Hänen prioritar-pukunsa ja hänen virka-ristinsä minulla on täällä. Edellisenhän sinä lähetit minulle majatalosta, jälkimäisen löysin hänen kammiostaan. Sinun täytyy ottaa ne mukaasi. Jos hän palaa, täytyy hänen palata täydessä virka-asussaan. Jos taas hän päättää jäädä sinun luoksesi; jos hän — minkä Luoja suokoon — on tyytyväinen eikä tarvitse minun apuani, niin ilmoita se minulle lähetin kautta. Minä saatan silloin poistua tuohon kauniiseen maahan, johon minä ensinnä lähdin hänen vuokseen, josta poistuin hänen vuokseen ja johonka minä taas palaan iloiten, ellei hän enää ole apuni tarpeessa. Myöntämäni aikamäärä sallii neljän päivän epäröinnin."

"Herra piispa", sanoi ritari nöyrästi, "antakaa anteeksi vääryyteni teitä kohtaan. Suokaa anteeksi, että otin vakavalta kannalta sen, minkä tarkoititte pilaksi tai minkä, tarkalleen sanoen, te toivoitte voivan estää minua aikeestani. Ah, tosiaankin toivoisin, että minut siitä estettäisiin."

"Hugh", sanoi piispa innokkaasti, "olihan hän sinun käsityksesi mukaan oikeutettu tulemaan luoksesi mistään näyistä välittämättä?"

"Kyllä", vastasi ritari, "mutta minä en tunne olevani oikeutettu ottamaan häntä, kun tiedän, että hän antaa itsensä vapaasta tahdostaan vain siksi, että hän uskoo näkyyn. Puhtaimmankin ilon hetket himmentäisi salainen häpeäni. Tietäessäni petoksen, olisin minäkin siihen osallinen, minä, jota hän rakastaa, johon hän luottaa."

"Herra piispa", vastasi Hugh d'Argent, nousten pystyyn ja laskien kätensä miekkansa kahvaan. "Minä en osaa näissä asioissa järkeillä, minä en osaa tehdä eroa totuuden vaikenemisen ja valehtelemisen välillä. Mutta kunniani kutsua minä kuuntelen ja lähden taisteluun — itseäni vastaan, jos se on tarpeen, tai jos se on välttämätöntä, jotakuta toista vastaan. Itämaan taistelutanterilla pyhässä sodassa minä voitin nimen, jonka koko leiri, jopa vihollinenkin tunsi: 'Hopeisen Kilven ritari'. Meidän nimemme on Argent ['Argent' (ransk.) = hopea (suom.)] ja meillä on oikeus käyttää puhtaasta hopeasta tehtyä kilpeä. Mutta minä sain tuon nimen siitä, että kilpeni oli aina kirkas, ettei se ainoassakaan taistelussa pudonnut tomuun, etten antanut sen tahrautua. Se oli niin kirkas, että kun minä ratsastaessani kannoin sitä edessäni, niin se heijasti auringon säteitä niin, että vihollisten silmät huikaistuivat. Jalo herra, minä en voi tahrata hopeista kilpeäni ottamalla osaa vilppiin tai vaikenemalla silloin kuin kunnia käskee minua puhumaan."

Katsellessaan ylvästä hahmoa edessään, piispa tunsi halua vastata hänen jaloihin sanoihinsa ja antaa niille tunnustuksensa. Mutta hän ajatteli Moran mielenrauhaa, Moran auennutta sydäntä ja sarastavaa onnea. Moran takia täytyi hänen loppuun saakka vastustaa.

"Rakas Hugh", sanoi hän. "Kaikki tämä puheesi hopeakilvestä ja kunnian kutsusta kaunistaa kylläkin taistelukentän soturia. Mutta rakastajan on noudattaminen ankarampia ohjeita; hänen täytyy kieltää itsensä, senkin itsensä, jolle oma kunnia on kallis. Kun sinä kiilloitit hopeakilpesi, pitääksesi sen niin kirkkaana, niin mitä näit siitä kuvastuvan? Omat ylpeät kasvosi kai? Samoin sinä nytkin kartat vähäisintäkin tahraa kunniantunnollasi, mutta sinä tahdot pitää tämän hopeakilven kirkkaana Moran kustannuksella, sinä tahdot ratsastaa tietäsi ylpeänä, yksinäisenä kunniassasi, heijastaa aurinkoa, huikaista kaikki katsojat, sillävälin kun vaimosi, Mora, joka on rakastanut sinua, luottanut sinuun, joka on mitä hellimmin sanoin tulkinnut sinulle rakkautensa ihmeen, makaa pimeydessä epätoivoisena, murtunein sydämin. Hugh, minä tahtoisin, että sinä ajattelisit enemmän hänen kultaisen sydämensä aarretta kuin oman itsekkään hopeakilpesi kirkkautta."

"Itsekkään!" huusi ritari. "Onko itsekästä pitää kunniansa puhtaana? Onko itsekästä hävetä sitä, että pettää rakastamaansa naista? Olenko minä, jonka pyrkimyksenä on kaikessa ollut asettaa hänen onnensa etusijaan, ollut itsekäs häntä kohtaan tänä vaikeuden hetkenä?"

Hän vaipui raskaasti istumaan; nojasi kyynärpäät polviinsa ja antoi päänsä painua käsiin.

Tämä äärimäistä masennusta ilmaiseva asento teki piispan miettiväiseksi. Saisiko hän voiton nyt, kun hän juuri oli luopunut kaikesta voiton toivosta?

"Tuhoisan itsekäs, rakas Hugh", sanoi hän. "Mutta Luojan kiitos, ei mitään vahinkoa vielä ole tapahtunut. Kuuntele sanojani, niin minä osoitan sinulle keinon, millä voit pitää kunniasi tahrattomana ja, kuitenkin vaieta Moralta tiedon asiasta, joka järkyttäisi hänen mielentilansa."

JALOT SYDÄMET EROAVAT.

Samana iltana, tuntia ennen auringonlaskua, molemmat miehet, jotka Moraa rakastivat, katselivat toisiansa valmistautuen lausumaan toisillensa lopulliset jäähyväiset.

Piispa oli sanonut sanottavansa. Keskeytymättä oli hänen sanojensa virta vuotanut, kaunopuheisena, sovittavana, vakuuttavana.

Hän näki edessään ritarin pään, hänen yhteen liitetyt ja pöydän yli ojennetut kätensä.

Hän ihmetteli itsekseen, mitä ajatuksia mahtoi askarrella tämän tumman, kiharan tukan alla. Hän oli toivonut, että tämä epätoivon jäykkä asento olisi pehmennyt. Hän oli käyttänyt kaikkein vakuuttavinta äänensävyä saadakseen tämän tuloksen aikaan, mutta menestyksettä. Hän oli toivonut, että ritari katkaisisi vaitiolon, vaikkapa raivotakseen tai vastustaakseen. Sitä varten oli piispa päästänyt puheeseensa tahallisen tosiasiain vääristyksenkin ja myöhemmin tehnyt kouraantuntuvasti väärän päätelmän. Mutta kumpikaan ei ollut saanut ritaria liikkeelle.

Hetken kuluttua oli Hugh kohottanut päätään ja nojannut taapäin tuolissaan; hän vuorostaan oli kiinnittänyt katseensa orsista riippuvaan lippuun.

Se oli lakannut hulmuamasta. Nähtävästi oli isä Benedict sulkenut kattoluukun, joka oli piilossa pystyn hirren takana ja josta hänellä oli tapana väijyä alas pitosaliin, katsoakseen oliko kaikki kunnossa, eikö kunnianarvoisa isä tarvinnut mitään.

Mainittakoon tässä ohimennen, että tämä isä Benedictin ylen suuri valppaus sai vain vähän kiitosta osakseen. Sillä huomatessaan ritarin kanssa keskustellessaan lipun hulmuavan oli piispa aavistanut jotain juonta ja arvannut sen oikein, jonka johdosta hän oli salaa antanut veli Philipille määräyksen, sillä seurauksella, että kun kappalainen seuraavalla kerralla vaani salissa tapahtuvaa yksityiskeskustelua, hän sen päätyttyä havaitsi ullakkohuoneen oven ulkoapäin suljetuksi, ja kun hän väkivoimalla oli sen avannut, ei hänen asemansa ollut parantunut, kun tikapuut, jotka olivat yhdistäneet sen alla olevaan käyttämättömään huoneeseen, oli poistettu. Senjälkeen sai hän nähdä piispan ynnä hänen vieraansa nauttivan kolme ateriaa, ennenkuin hän sai ilmaistuksi tukalan asemansa ja pääsi siitä pois. Ja silloinkin piispa hämmästyttävän hitaasti pystyi huomaamaan, mistä päin apua anova hätääntynyt ääni oli lähtöisin. Useampia veljiä kutsuttiin avuksi, niin että vallan pieni ihmisjoukko seisoi tuijottamassa isä Benedictin kalpeisiin kasvoihin, jotka näkyivät kattoluukusta, kun hän makasi siellä tyhjällä vatsallaan, huutaen vastauksia piispan kysymyksiin ja koettaen turhaan esittää jotain järjellistä syytä omituiseen asemapaikkaansa.

Ritari oli kohottanut päätään, mutta yhä pysyi hän vaiteliaana ja eleettömänä.

Kun piispa vihdoin oli vaiennut, odottaen jotakin vastausta, oli Hugh d'Argent kääntänyt katseensa pois orsista ja kysynyt:

"Missä te, jalo herra, voisitte kohdata Moran, jos vaimoni, kuultuaan totuuden, haluaa palata luostariin?"

Täten oli piispan pakko todeta, että hänen vuolas kaunopuheisuutensa, hänen läikkyvä huumorinsa, hänen sitova todistelunsa, hänen hellittelevät sanansa, hänen uhkaustensa ukkoset, kaikki olivat yhtä turhaan iskeneet ritarin järkähtämätöntä päätöstä vastaan ja jättäneet sen ennalleen.

Silloin piispa vaieten nousi ja astui kirjastoon. Täällä he nyt katsoivat toisiinsa, sanoakseen lopulliset jäähyväiset.

Kumpikin tiesi, että hänen menetyksensä olisi toisen voitto; hänen voittonsa toisen korvaamaton menetys.

Ja kuitenkin kumpikin tällä hetkellä ajatteli vain Moran mielenrauhaa. Heillä vain oli eri käsitys siitä, millä tavoin tämä rauha oli paraiten säilytettävissä.

"Minun täytyy ottaa hänen ristinsä, herra piispa", lausui ritari päättävästi.

Piispa meni huoneen nurkassa olevan pöydän ääreen ja kumartui sen yli, kääntäen selkänsä Hugh d'Argentille. Sitten hän pujotti käden poveensa ja otti sieltä jalokivin koristetun kultaristin. Sulkien pöydän vanhan kannen hän palasi takaisin ja laski ristin ritarin ojennettuun käteen.

"Minä luovutan sen sinulle, rakas Hugh, vain yhdellä ehdolla: että minä varmasti saan sen takaisin kahden viikon kuluttua. Jos sinä päätät kertoa vaimollesi totuuden näystä, pitää minun nähdä tämä risti hänen rinnallaan, kun hän ratsastaa takaisin Worcesteriin, uudelleen Valkoisten sisarten priorittarena. Mutta jos taas viisaampi harkinta pääsee valtaan ja sinä päätät olla kertomatta, täytyy sinun nopean lähetin kautta palauttaa se minulle sinetöidyssä käärössä."

"Minä tulen kertomaan", vastasi ritari. "Jos hän päättää jättää minut, tulette näkemään ristin hänen rinnallaan, jalo herra. Jos hän päättää jäädä luokseni, saatte te sen nopean lähetin kautta."

"Hän päättää jättää sinut", sanoi piispa. "Jos kerrot hänelle, niin hän päättää jättää sinut."

"Hän rakastaa minua", sanoi ritari, ja hänen äänessään kuului hellä kunnioitus ja hänen silmissään oli katse, jolla ihminen puhuu uskosta Jumalaansa.

"Hugh", sanoi piispa synkästi; "Hugh, rakas poikani, sinulla on niin vähän kokemusta nunnan sydämestä. Kuta enemmän hän rakastaa, sitä päättäväisemmin on hän jättävä sinut, jos sinä annat hänelle aihetta pitää rakkauttaan epäoikeutettuna. Juuri se mikä nyt tuottaa hänelle autuutta, on heti herättävä hänessä pelkoa. Hän on karttava sinua kuin puhdas sydän karttaa syntiä; koska hänen ilonsa sinun tyhmyytesi tähden on näyttävä hänestä synniltä. Poikani!" — ja piispa ojensi kätensä; hänen äänessään kuului liikuttava vetoaminen — "Jumala ja pyhä kirkko on antanut sinulle vaimosi. Jos sinä kerrot hänelle tuon asian, menetät sinä hänet."

"Minun täytyy ottaa mukaani hänen jättämänsä puku", sanoi ritari, "niin että jos hän päättää lähteä luotani, hän voi palata täydessä asussaan."

Piispa meni taas pöydän ääreen, kohotti raskasta kantta ja nosti esiin valkoisen, keräksi käärityn puvun. Sen nähdessään molemmat miehet vaikenivat kuin vainajan kohdatessaan ja ritari tunsi pelon jähmettävän sydämensä, ottaessaan sen vastaan piispan kädestä.

Veli Philip istui siellä ratsun selässä odottamassa ja toinen maallikkoveli piteli ritarin hevosta.

Kun hevoset tulivat heidän näkyviinsä lausui piispa: "Philip on saattava sinua muutaman peninkulman matkallasi."

"Kiitän teitä, isä", vastasi ritari, "mutta se ei ole tarpeen. Tämä kunnon veli on saanut istua monta vuorokautta satulassa."

"Se on hyvin tarpeellista", sanoi piispa. "Anna Philipin ratsastaa rinnallasi, kunnes te olette sivuuttanut Munkkimetsän ja onnellisesti olette päässeet avoimille maille sen takana. Silloin voit, jos tahdot, käskeä häntä palaamaan."

"Kenties", sanoi hän. "Saraseeneja voit rankaisematta iskeä kuoliaaksi, mutta sinun emme voi sallia joutuvan sellaisen kohtalon alaiseksi. Sinulla on, rakas Hugh, liian kallisarvoisia kappaleita muassasi, jotta mikään yllätys saisi tulla kysymykseen. Nyt on levottomat ajat ja vaaroja uhkaa kaupungin ympärillä. Päästyäsi kolme peninkulmaa eteenpäin voit lähettää veli Philipin takaisin ja ratsastaa eteenpäin yksin."

Heidän tultuaan hevosten luo, ritari varovaisesti asetteli kantamuksensa satulansa taakse. Sitten hän laskeutui toiselle polvelleen, taivuttaen päänsä piispan siunattavaksi.

Worcesterin Symon luki siunauksen. Kumartuen lisäsi hän sitten matalalla äänellä: "Ja ohjatkoon Jumala ja pyhimykset sinua kaikissa asioissa oikein päättämään."

Sitten hän nousi ratsaille ja ratsasti taaksensa katsomatta palatsin portista ulos veli Philipin seuraamana.

ENKELILAPSI.

Worcesterin Symon kääntyi, asteli verkalleen poikki pihan, meni joen varrella olevan kaiteen ääreen ja seisoi siinä kauan, kumartunein päin, katsellen Severnin nopeata juoksua.

Hänen silmänsä kiintyivät siihen kohtaan, missä ritari oli syöksynyt veden pinnalle, sukeltaessaan hakemaan valkoista kiveä, joka piispan omain sanojen mukaan kuvasti hänen mahdollisuuksiaan voittaa prioritar omakseen.

Piispan käsi lepäsi kaiteella. Hänen sormuksensa kivi ei heijastanut sinisiä eikä purppuraisia säteitä. Sen väri oli haalistunut ja haihtunut. Se loisti — kuten prioritar kerran oli nähnyt sen loistavan — kuin suuri kyynel piispan sormessa.

Piispan asento kuvasti syvää masennusta. Pois ratsastaneen ritarin mukana tuntui jotain voimakasta ja elämänintoista väistyneen hänen elämästään.

Häntä painosti tunne epäonnistumisestaan. Hänen ei ollut onnistunut taivuttaa Hugh d'Argentin tahtoa halunsa mukaan eikä hän myöskään jaksanut iloita tämän ritarillisuudesta, kun hän ei tahtonut nauttia onnestaan kunniansa kustannuksella.

Mutta vaikka hänen järkensä ei hyväksynyt ritarin siveysoppia, hänen sydämensä halasi sitä ylistää.

Kun hänen silmämääränään loppuun saakka oli Moran mielenrauha, oli hän muuttumatta pysynyt paheksuvalla kannallaan.

Hän ei koskaan enää voisi korottaa ääntänsä Hopeakilven kunniaksi. Viisastelunsa kautta oli hän taitavin sormin koettanut purkaa ritarin loistavaa asua. Missä määrin hän oli onnistunut, sitä hän ei voinut tietää. Mutta katsellessaan tässä kiireesti juoksevaa jokea, hän havaitsi toivovansa, että hän olisi saanut sitä vahvistaa, eikä heikentää, hänen asuaan vyöttää ja sonnustaa, sensijaan että hän sitä varkain avasi ja purki. Ja olisihan hän niin tehdessään taannut itselleen oman onnensa, palauttanut omaan sydämeensä elämänilon niiden kahden kustannuksella, jotka hän oli yhdistänyt toisiinsa pyhän kolminaisuuden nimessä.

Jos Hugh pysyi ajattelemattomuudessaan, menettäisi hän morsiamensa, mutta mennessään asettamaan prioritarta takaisin virkaansa, olisi piispalla tietoisuus siitä, että hän loppuun saakka oli koettanut saada ritaria luopumaan aikeestaan.

Jos toisaalta Hugh, pohjoiseen päin ratsastaessaan, palaisi järkiinsä ja päättäisi vaieta asian, kas silloin odottaisi Symonia, Worcesterin piispaa, hänen rakastamansa aurinkoinen maa ja kardinaalin hattu.

Mutta välillä oli kaksiviikkoinen epävarmuus, ja piispa ei voinut sietää epävarmuutta.

Hän kääntyi joesta pois ja alkoi kävellä edestakaisin kentällä, kumartunein päin, kädet selän takana ristissä.

Joka kerran kun hän saapui puutarhan ja pihan välissä olevalle muurille, havaitsi hän edessään kaksi ruusupensasta, punaisen ja valkoisen, jotka kasvoivat niin lähellä toisiaan, että niiden oksat takertuivat toisiinsa, ja punaisten kukkien rehevät terät loistivat niiden valkoisten naapurien tuoksuvan kauneuden vastakohtana.

Vihdoin ruusut muuttuivat piispalle vertauskuviksi — valkoinen kuvasi priorittaren suloista seuraa, punainen häntä Roomassa odottavaa korkeaa kunniaa.

Hän sai päähänsä sellaisen uuden ajatuksen, että jos hän sulkisi silmänsä, rukoilisi pyhää Josefia ohjaamaan kättään, ottaisi kolme askelta eteenpäin ja poimisi ensimäisen kukan, jota hänen kätensä koskettaisi, saisi hän lopetetuksi tämän väsyttävän epävarmuuden.

Mutta tämä lapsellinen mielikuva sai hänet hymyilemään. Se toi mieleen vanhan maallikkosisaren Mary Antonyn, joka leikki herneillään ja luotti satakieleensä. Sitäpaitsi piispa ei koskaan tehnyt mitään suljetuin silmin. Hän olisi tahtonut nukkuakin silmät auki, ellei luonto olisi säätänyt toisin.

Vielä kerran käveli hän koko kentän poikki, kädet yhteenliitettyinä selän takana, silmät tähdättyinä yli joen, kaukaisiin kumpuihin.

Hänen kääntyessään kaiteen luona tuntui itsepintainen ääni kuiskaavan:
"Valkoinen ruusu tarkoittaa hänen paluutaan luostariin, punainen lähtöä
Roomaan."

Ja kun hän taas saapui muurille, tirkistivät häneen porttiholvista pikkutytön kirkkaat silmät.

Milloinkaan hän ei ollut nähnyt niin viehättävää keijukaista. Päivänsäde näytti kätkeytyneen jokaiseen hänen tuuhean tukkansa kiharaan. Hänen pienillä ruskeilla kasvoillaan oli kypsän persikan kukkeus; hänen katseessaan oli havahtuneen kauriin arka loiste.

Loistavista silmistä hävisi niiden pelokas välke, ne sädehtivät vastaukseksi. Piispa viittasi.

Pikku tyttö hiipi porttiholvista esiin, sai lisää rohkeutta, kiisi kentän yli ja seisoi piispan ja ruusujen välillä.

"Mistä sinä tulit tänne, pienokaiseni", kysyi Worcesterin Symon lempeimmällä äänellään.

"Niinkö", mutisi piispa. "Onko Totuus [Verity = totuus. (Suom.)] tosiaankin tullut avoimesta veräjästäni sisään?"

Sitten hän sanoi, hymyillen kohti pieniä kasvoja, jotka olivat luottavaisesti kääntyneet häneen päin.

Toinen paljaista ruskeista pikku jaloista hankasi levottomasti toista vastaan. Viisi paljasta ruskeata pikku varvasta kaivautui nurmeen.

"Älä pelkää", lausui piispa. "Pyydä minulta mitä tahdot, ja minä annan sen sinulle, vaikkapa se olisi puolet valtakuntaa. Niin, vaikkapa se olisi isä Benedictin pää vadissa."

"Ruusun", sanoi lapsi innoissaan, ollenkaan huomaamatta isä Benedictin pään ja puolen valtakunnan tarjousta. "Ruusun tuosta kauniista puusta! Minä näin muurin takaa, miten kauniit ne olivat!"

Piispan huulet hymyilivät vielä, mutta hänen silmänsä kävivät äkkiä vakaviksi.

"Aivan niin, pikku Verity", sanoi hän, "sinä saat itse ottaa yhden ruusun ja antaa minulle toisen. Saat itse valita! Katso, minä liitän käteni yhteen selkäni taakse — näin! Niin pian kuin minä olen kääntänyt selkäni, tulee sinun poimia kaksi ruusua. Juokse ruskeine pikku jalkoinesi luokseni ja pane toinen ruusu — kumman tahdot — minun käteeni. Juokse sitten itse kotiin toisen kera. Hyvästi, pikku enkelilapsi. Jumalan siunaus olkoon otsallasi."

Piispa kääntyi ja asteli verkalleen kentän yli, kumartunein päin, kädet liitettynä yhteen selän taakse.

Pienien paljasten jalkojen askel ei nurmikolla kuulunut. Mutta ennenkuin piispa oli ehtinyt puolimatkaakaan, pistettiin ruusun vana hänen sormiensa väliin. Kun ne sulkeutuivat sen ympäri, kuului hilpeä naurunhelähdys hänen takanaan, häipyen etäisyyteen.

Enkelilapsi oli tehnyt valintansa ja juossut tiehensä oman ruusunsa kera. Piispan kohtalon oli hän jättänyt, tämän omaan suljettuun käteen.

Pysähtymättä tai ympärilleen katsomatta astui piispa eteenpäin, tuijottaen hetkisen säihkyvään vedenkalvoon; sitten loi hän katseensa sen yli, etäisiin metsiin, joiden kautta ritari parhaillaan ratsasti.

Vihdoin hän kääntyi yhä pitäen käsiään selkänsä takana, astui sisään puutarha-ovesta, joka oli jäänyt selälleen, ja meni kirjastoon.

Mutta vasta kun hän polvistui pyhän Josefin alttarin eteen, liikutti hän oikeaa kättään ja saattoi näkyviin Verityn siihen asettaman ruusun.

Monta vuotta oli kulunut siitä kun piispa viimeksi itki. Hän ei ollut luullut enää koskaan itkevänsä. Mutta hänen nähdessään nyt enkelilapsen poimiman ruusun jokin hänessä herpaantui ja hän raukesi avuttomaan itkuun.

Parrakas ja roteva pyhä Josef näytti surkutellen katselevan kumartunutta päätä ja sen rehevää hopeista tukkaa.

Näin oli hän mahtanut itsekin itkeä, kun Jumalan enkeli ilmestyi hänelle hänen kovan koettelemuksensa hetkenä sanoen: "Älä pelkää!"

Tuokion kuluttua piispa poistui alttarin luota, meni pöydän ääreen ja laski ruusun valkoisen kiven viereen.

"Kas niin, rakas Hugh", mutisi hän, "sinun kivesi ja minun ruusuni. Hyvinpä ne sopivatkin yhteen. Molemmat kuvastavat lujan päätöksen voittoa. Mutta minun ruusuni on pian lakastuva, kun sensijaan sinun kivesi, rakas poika, on kestävä aina."

"Pyydä veli Andrea Philippoa heti tulemaan tänne", sanoi piispa. "Minun täytyy puhutella häntä viivyttelemättä."

PYHÄLLÄ VUORELLA.

Yhdeksäntenä päivänä Hugh'n lähdöstä, sinä päivänä, jolloin hän nopeasti ratsastamalla saattoi saapua ennen päivänlaskua, nousi Mora aikaisin vuoteesta.

Samana tuntina, jolloin hän oli tottunut soittamaan luostarin kelloa, käveli hän kiiruusti yli nummen ja kapusi yli kanervapeittoisten kumpujen.

Hänen mieleensä oli muistunut pieni kappeli korkealla vuoristossa, missä asui pyhä erakko, jolle oli hankkinut suurta mainetta hänen pyhä elämänsä, hänen viisautensa antaessaan hengellisiä neuvoja ja hänen taitonsa sairaita hoivatessaan.

Mora oli tullut ajatelleeksi, rukoillessaan ja mietiskellessään läpi yön, että jos hän voisi tehdä täyden tunnustuksen tälle pyhälle miehelle, voisi tämä kenties luoda valoa hänen sekavaan ahdinkotilaansa.

"Luo valoa pimeyteeni! Ohjaa minut selkeälle tielle!" niin huusi hänen ahdistunut sielunsa.

Hänen oli mielestään punnittava kahta mahdollisuutta. Ensinnäkin kysymystä, tulisiko Hugh piispan neuvosta vaikenemaan, siten joutuen petokseen osalliseksi. Toiseksi asemaa, johonka hän oli joutunut, tämän petoksen perusteella jätettyään luostarin. Mutta tällä hetkellä edellinen kysymys oli niin verrattomasti paljon tärkeämpi, että Mora havaitsi jättävänsä toisen vallan taka-alalle, sallien sen jäädä myöhemmin tarkastettavaksi, kun tämä ylen tähdellinen kohta, Hugh'n suhtautuminen asiaan, oli ratkaistu.

Mora käveli kiiruusti eteenpäin, hänessä oli vallalla vain yksi ajatus: että hän kiiruhti kohti mahdollista apua.

Hän ei hidastanut askeleitaan, ennenkuin kappeli tuli näkyviin, sen harmaat muurit välkkyivät aamuvalossa, sikermä tuuheita pihlajia kohosi sen vieressä; sen takana oli mahtava kallio, joka entisaikoina oli syössyt maahan ylempänä kohoavalta vuorelta. Tässä kalliopaadessa olevasta syvästä halkeamasta kohosi esiin nuori tammi, jonka tuores vihanta verhosi kappelin harjaa. Kaikkialla sen ympärillä, jokaisessa raossa kasvoi sananjalkoja, hienovartisia kissankelloja, kookkaita ja suoria sinikelloja ja punertavia kanervapehkoja.

Erakon kammio oli tyhjä. Kasvisaterian jäännöksiä näkyi karkealla pöydällä. Niinikään avoin, pahasti kulunut rukouskirja. Pöydän toisessa päässä oli kimppu lääkeyrttejä, sennäköisessä kasassa, kuin olisi ne kiiruusti puistettu niiden vieressä makaavasta laukusta. Todennäköisesti pyhä mies oli nauttiessaan varhaista murkinaansa saanut kutsun jonkun sairaan luo.

Aluksi hän näki vain lampaita, jotka verkkaan liikkuivat mättäältä toiselle kalutessaan niiden lyhyttä ruohoa, taikka vuohia, jotka hyppelivät paadelta toiselle ja äkkiä hävisivät korkean saniaisen sekaan.

Mutta pianpa hän eräällä etäisellä kukkulalla havaitsi kaksi ihmishahmoa, huomasi erakon ruskean kaavun ja pään ynnä pienen pojan, joka juosten pysytteli edellisen kintereillä hänen nopeassa tahdissaan. He hävisivät erään kummun harjan taakse, ja Mora — yksinään tässä autiossa seudussa — oivalsi, että oli kuluva monta tuntia ennenkuin erakko palaisi.

Sensijaan että tämä seikka, joka esti häntä toteuttamasta tarkoitustaan, olisi herättänyt hänessä tyytymättömyyttä, täytti se hänen sydämensä äkillisellä helpotuksen tunteella.

Erakon kammion sisustus oli elävästi palauttanut hänen mieleensä hänen jylhän luostarielämänsä. Erakko olisi todennäköisesti katsellut hänen asiaansa kokonaan tämän elämän kannalta.

Hän ei mitenkään olisi saattanut tajuta näiden päivien yhä yltyvää ihmettä, joka oli ilmennyt siitä saakka kuin hän ynnä Hugh ratsastivat pois Warwickista ja joka kohosi huippuunsa tuona ihmeellisenä hetkenä linnan muurilla, jolloin Mora oli Hugh'lle kertonut näkynsä, kuiskaten ilmaissut täyden antaumuksensa, ja Hugh siitä huolimatta oli koskettanut häntä vain hehkuvilla silmillään.

Kuinka saattaisi pyhä erakko, joka eli yksinään keskellä hiljaisia kumpujaan, tajuta väkevän keskinäisen rakkauden peloittavan voiman, sen hehkun, ilon, syvän, suloisen levottomuuden, sielujen keskinäisen kutsun, sydänten nyyhkyn, joka täytti yhteisen yön enkelisiipien suihkeella?

Kuinka saattaisi pyhä erakko tajuta Hugh'n saaman iskun, kuinka hän voisi käsittää lykkäyksen hullaannuttavan kärsimyksen, epätoivon kuilun, johonka hänet oli syössyt piispan kirje, kun se oli saapunut niin pian sen jälkeen kuin hän oli sanonut: "Minä en pyydä mitään korkeampaa iloa kuin odottaa sen päivän koittoa, jolloin saan viedä sinut kotiin." Mutta päivän koitto olikin tuonut mukanaan välttämättömyyden, joka oli riistänyt hänet pois morsiamensa luota.

Mutta miksi? Mitenkä paljon sisälsi toinen kirje? Oliko se vähemmän yksityiskohtainen kuin ensimäinen? Oliko Hugh ratsastanut etelään saadakseen kuulla totuuden kokonaisuudessaan. Vai oliko hänen tarkoituksensa piispan kanssa järjestää asiat niin, että Mora voitaisiin aina pitää petettynä?

Seistessään tässä kukkulan kiireellä, missä aamutuuli puhalsi hänen ympärillään, auringon kohotessa voittoisana taivaalle "kuin ylkä, joka astuu ulos kammiostaan", kaikkialla ympärillä kanervan tuoksua, mehiläisten surinaa, liitelevän leivosen iloista liverrystä, samalla kun hänen oma ruumiinsa sykki täynnä eloa kiireisen kiipeämisen jälkeen — tunsi Mora mahdottomaksi, että Hugh voisi vastustaa kiusausta pidättää itselleen omansa millä hinnalla hyvänsä. Ja kuinka saattaisi pyhä erakko arvostella häntä yhtä säälivästi kuin Mora — nainen, joka häntä rakasti — tiesi häntä täytyvän arvostella?

Mora tunsi kiitollisuutta tämän kunnon miehen poissaolon johdosta, vaikka hänen avuntarpeensa olikin jäänyt tyydyttämättä.

Katsoessaan taakseen kohti matalaa majaa, huomasi hän ovenkamanaan jonkun tunnuslauseen karkeasti veistetyksi. Hän huomasi siinä olevan latinaisia sanoja ja mentyään lähemmä hän, kun oli monen vuoden kuluessa tottunut jäljentämään ja kääntämään, saattoi vaikeudetta lukea ne.

"Hänen kanssaan, pyhällä vuorella", oli kirjoitettu erakon majan ovenkamanaan.

Mora toisti näitä sanoja yhä uudelleen, ja hänen niin tehdessään valui hänen ylitseen tunto jonkun näkymättömän läsnäolosta keskellä tätä yksinäisyyttä.

Mora katsahti kappeliin. Senkin oven kamanaan oli veistetty kirjaimia.
Hän astui lähemmäksi lukeakseen ne.

"Ja kun he olivat kohottaneet katseensa eivät he nähneet ketään ihmistä, ainoastaan Jesuksen yksinään".

Tullessa kirkkaasta ulkoilmasta se ensinnä näytti pimeältä, mutta hän oli jättänyt oven auki ja siitä tulvi valoa sisään.

Sitten hän kohotti katseensa ja näki; ja nähdessään hän ymmärsi sisäänkäytävän yläpuolella olevain sanojen merkityksen.

Pienessä kappelissa oli vain yksi veistokuva. Siellä ei ollut pyhimyksen kuvia, ei pyhän Neitsyen eikä ristiinnaulitun kuvaa.

Mutta alttarin yläpuolella olevassa syvennyksessä seisoi ihmeellinen Kristus-kuva; se ei esittänyt häntä vainajana eikä kuolevana, ei kirkastettuna eikä taivaaseen-astuvana, vaan ihmisenä, joka astui maan kamaralla ihmishahmossa, ja kuitenkin erehtymättömästi, voittoisasti jumalallisena.

Tämän marmorikuvan oli veistänyt sama käsi, joka oli tehnyt sen Madonnankuvan, jonka piispa oli tuonut Roomasta mukanaan ja sijoittanut Moran luostarikammioon. Se oli ollut piispan lahja vanhalle erakko-ystävälleen. Heti ensi silmäyksellä Mora muisti, mitenkä piispa oli kuvannut sen hänelle. Sitten veistoksen kauneus valtasi hänet ja hän unohti kaiken muun.

Se eli! Sen katseessa ilmeni tutkivaa hellyyttä; sen huulilla oli rakastavan ymmärtämyksen hymy; sen ojennetun käden ilmeestä puhui ääretön sääli. Mora lankesi polvilleen. Vaistomaisesti hän palautti mieleensä isä Gervaisen ankaran kehoituksen katumuksentekijöille, että he, ennenkuin polvistuivat ristiinnaulitun eteen, toistaisivat mielessään: "Hän elää ainaisesti ollakseen minun välimiehenäni." Ja omituista kylläkin muisti hän samalla kuinka Mary Seraphine oli hurjalla äänellä huutanut, kun häntä kehoitettiin kohdistamaan katseensa kuolevaan Vapahtajaan: "Minä tahdon elämää — en kuolemaa!"

Tässä oli tosiaankin Elämä! Tässä oli maailman Vapahtaja kuolevaisen hahmossa, lihaksi tullut Sana.

Mora kohotti katseensa ja luki sanat, jotka kultakirjaimin koristivat seinäsyvennyksen holvikaarta ja loistivat päivänpaisteessa Jumalihmisen kärsivällisen pään yläpuolella.

"Suuri Ylimmäinen pappi… Astui taivaaseen." Tässä hiiskumattomassa hiljaisuudessa ei Mora, joka niin äskettäin oli ollut Valkoisten sisarten prioritar, voinut muuta kuin polvistua ja rukoilla. Näkymättömän läsnäolo tuntui selvemmin. Mora sulki silmänsä. Herran käsi lepäsi hänen sydämellään.

Kammiossaan Mora oli rukoillut, että Vapahtajan puuhun naulittu jalka tulisi hänelle yhtä läheiseksi kuin pienokaisen jalka Neitsyt-äidin helmassa. Hänen murheessaan oli tämä rukous hänelle täytetty.

Mutta nyt kun hän oli joutunut ulkomaailmaan, tarvitsi hän enemmän. Hän tarvitsi sitä jalkaa, joka käy ja liikkuu, astuu ihmiskoteihin, joka pysähtyy lieden ääreen, tulee hääjuhlaan ja äskenluodun haudan viereen, jalkaa, johon on tarttunut tomu elämän valtatieltä, jalkaa, joka on taivaltanut työläitä teitä, eikä koskaan ole kompastunut.

"Kaikissa kiusauksissa koeteltu"… Silloinpa tässä oli Hän, joka saattoi ymmärtää Hugh'n kovan koettelemuksen, joka saattoi armahtaa, jos Hugh lankesi. Tässä oli Hän, joka saattoi ymmärtää Moran poloisen sydämen murtumisen, jos hänen täytyi jättää Hugh nyt, kun hän häntä näin rakasti. "Suuri Ylimmäinen pappi"… Mitä muita pappeja oli tarvis, kun sai olla "Hänen kanssaan pyhällä vuorella". Joka oli astunut taivaaseen ja kuitenkin aina eli meidän välimiehenämme.

Syvä rauha valui Moran sydämeen, kun hän hartaana polvistui tälle pyhälle paikalle, missä hän ensi kerran uskonnollisen elämänsä aikana oli kohdannut "Jesuksen yksinään".

"Oi, vanhurskas Luoja!" huudahti hän vihdoin… "Sinä joka tunnet miehen sydämen, ja voit aavistaa, minkälainen on naisen sydän, suo minulle tänä päivänä tosi näky — näky, joka tavalla, mikä ei jätä epäilykselle mitään sijaa, osoittaa minulle Sinun tahtosi minuun nähden".

NÄKYMÄTÖN.

Uusi- ja ihmeellinen oli se maailma, jonka Mora kohtasi kääntyessään kappelista pois ja ohjatessaan askeleensa kotiinpäin.

Hän oli tottunut pitämään kiusausta itseäänkin synnillisenä, mutta nyt tuo pyhä sana "kaikissa kiusauksissa koeteltu kuten mekin" näytti puhdistavan tämän sieluntilan, kunhan hän vaan saattoi siihen lisätä voittoisasti: "ja kuitenkin synnitön".

Astuessaan kiireisin askelin ruohoisia polkuja myöten kanervan lomitse tunsi hän Näkymättömän kulkevan vierellään.

Omituiselta tuntui, että hän ulkona maailmassa oli oppinut tuntemaan Näkymättömän alituisen läsnäolon suloisen salaisuuden, jota hän ei ollut luostarissa tajunnut. Usein kun hänen velvollisuutensa luostarissa olivat vaatineet häntä poistumaan kammiostaan, kun hän oli kävellyt maanalaista tietä tuomiokirkosta palatessaan tai kun hän vain virkistyksekseen oli astellut luostarin puutarhassa, kaipasi hän kappelin pyhää hiljaisuutta, tai omaa kammiotansa, missä hän sai polvistua pyhän Neitsyen alttarin eteen ja tajuta hänen sydämensä taivaallisen puhtauden, missä hän sai langeta maahan ristiinnaulitun kuvan eteen, kiinnittää katseensa tähän lävistettyyn jalkaan ja pakoittaa kylmän sydämensä käsittämään sen valtavan totuuden, että jumalallinen Vapahtaja näin oli riippunut ja kärsinyt hänen syntiensä vuoksi.

Hän oli sen hetkittäin tajunnut kammiossaan tai valvoessaan luostarin kappelissa tai katsellessaan tuomiokirkon parven korkeudesta pääalttaria, palavia kynttilöitä, huojuvia suitsutusastioita ja kuunnellessaan munkkien laulua ja hopeakellon kilinää. Mutta silloin oli hän päässyt tajuamaan sen vain oman tahtonsa kautta. Itsetietoisen ponnistuksen lakattua tämä tajunta haihtui, ja hänen sydämensä oli tuntunut entistäänkin kylmemmältä, hänen henkensä entistä enemmän lamaantuneelta. Jota suuremmalla ponnistuksella hän oli itsessään koettanut herättää tätä tajuntaa, sitä täydellisemmin oli se sen lakattua häneltä haihtunut.

Mutta nyt, tässä uudessa ihmeellisessä kokemuksessa hän ei tarvinnut mitään ponnistusta. Hän oli vain odottanut, ja jokainen hänen olentonsa huokonen oli ollut valmis ottamaan vastaan. Ja nyt tunsi hän todellakin Näkymättömän läsnäolon itsessään ja ympärillään. Ylösnoussut Kristus astui hänen vieressään. Mikään verho ei enää häntä estänyt tajuamasta Häntä, sillä luvattu parakleetti täytti hänet, poisti sumun hänen sielunsa silmistä ja kuiskasi hänen hehkuvassa sydämessään: "Hän on Herra!"

"Tämän äänen me kuulimme", kirjoitti pyhä Pietari, "ollessamme hänen kanssaan pyhällä vuorella." Morakin oli ensinnä kuullut sen siellä; mutta hänen sieltä laskeutuessaan se yhä oli hänen luonaan. Lintujen laulu, virran kohina, honkien humina, mehiläisten surina, koko luonto tuntui lausuvan: "Hän on Herra!"

Murhe, kärsimys, pettymys ehkä odottivat häntä alhaalla, mutta Näkymättömän kulkiessa hänen vieressään ja hänen äänensä kuuluessa hänen sisässään hän tunsi itsensä kyllin voimakkaaksi kohtaamaan ja voittamaan ne.

Puolipäivän aikaan hän taas oli puutarhassaan, tyvenin ja seesteisin mielin; samalla hän sykkivin sydämin odotti, saapuisiko Hugh päivänlaskussa perille. Ja Mora kummeksi, mitä tehdä, jos Hugh, jonkun tekosyyn avulla selittäisi matkansa Worcesteriin ja pettäisi hänet kuten muut olivat hänet pettäneet.

Hetkeksi hän seisahtui paikalleen punnitsemaan tätä kovaa kysymystä, kohdistaen katseensa korkeisiin kukkuloihin.

Mutta samassa jokin sai hänet kääntymään ja katsahtamaan pitosaliin päin, ja siellä — samassa paikassa missä Hugh heidän erotessaan oli polvistunut, pyytäen Moran siunausta — seisoi sama Hugh, kädet ristissä, katse kiinnitettynä Moraan, odottaen, että tämä huomaisi hänet.

NAISEN SYDÄN.

Matkan päästä, akkuna-aukon kautta he katselivat toisiaan silmiin — Mora seisoi kesäisen päivänpaisteen täydessä loistossa, kukoistavan naisellisuuden säteilevänä ilmestyksenä — Hugh pitosalin varjossa, laihtuneena ja tomuisena, mutta silmissä kuitenkin sen lemmen liekki, joka ei koskaan petä. Mutta Moran kiinnittäessä katseensa näihin tummiin silmiin ne värähtivät, muuttuivat ja kääntyivät pois, kuin eivät ne kauemmin sietäisi nähdä edessään olevaa päivänpaisteista ilmestystä.

Ääretön sääli täytti Moran sydämen. Hän luuli olevansa varma, että Hugh aikoi pettää hänet, mutta tämä petos oli liikuttava senkautta että Hugh'n oman rakkauden voima teki kiusauksen ylivoimaiseksi.

Nopeasti riensi Mora pitosaliin, kiiruhti Hugh'n luokse, kiersi käsivartensa hänen kaulansa ympäri ja kurkotti huulensa hänelle.

"Minä kiitän Jumalaa, rakkaani", sanoi hän, "että hän on sallinut sinun terveenä palata luokseni."

Hugh kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja puristi häntä vastaansa. Mutta hänen päänsä pysyi pystyssä. Hänen niskalihaksensa tuntuivat kuin raudalta Moran sormiin. Hän saattoi nähdä syvennyksen Hugh'n leuassa, hänen huuliensa ankaran viivan. Mutta hänen katseensa oli kääntynyt pois.

Mora tunsi suurta halua sanoa: "Hugh, piispan ensimäinen kirje, joka hukkui matkalla, on joutunut minun käsiini. Minä tiedän jo totuuden näystä."

Mutta sensijaan Mora takertui hänen kaulaansa huutaen: "Suutele minua,
Hugh! Suutele minua!"

Hän ei saanut riistää mieheltään mahdollisuutta osoittautua vilpittömäksi. Ja jos tämä aikoi pettää hänet, oli parempi että hän teki sen Moran tieten, kuin että tämä ainaisesti saisi kiusata itseään kysymyksellä: "Jos minä en olisi puhunut, olisiko hän silloin vaiennut?"

Mutta niin kauan kuin Hugh oli hänen ja hänen kunniansa tahriintumaton, ikävöi Mora hänen huultensa kosketusta.

"Suutele minua", kuiskasi hän uudelleen, tietämättä kuinka monin kerroin vaikeammaksi hän siten teki Hugh'n olon.

Mutta Hugh irroitti käsivartensa hänen ympäriltään, otti hänen kasvonsa käsiensä väliin, ja katseli häntä kauan silmiin, omissaan sellainen jäytävä kaipaus ja murhe, että Moran sydän seisahtui. Ja samalla kun Mora sulki silmänsä, jotka läheisyyden vuoksi vain hämärästi havaitsivat Hugh'n, tunsi hän tämän huulet omillaan.

Sitten hänen ajatuksensa kiisivät takaisin hetkeen, jolloin he viimeksi olivat näin seisseet yhdessä. Taaskin tuntui kostean maan ummehtunut haju heidän ympärillään; taaskin rakkaus ja sääli raateli Moran sydäntä; taaskin luuli hän näkevänsä Hugh'n astuvan pimeydestä helmenkarvaiseen valoon, joka hiipi kryptasta alas — ja hän tajusi, että tähän toiseenkin suudelmaan sisältyi enemmän eron ahdistusta kuin yhtymisen hurmaa.

Ennenkuin Mora vielä oli ehtinyt selvittää itselleen asemaa, oli Hugh päästänyt hänet, irroitti lempeästi hänen kätensä kaulaltaan ja vei hänet tuolille istumaan.

Sitten pisti Hugh käden poveensa, ja hänen vetäessään sen takaisin näki
Mora hänen kämmenellään jotain, joka kimalsi kun valo lankesi siihen.
Ja Hugh puhui, seistessään Moran edessä, silmät kohdistettuina siihen,
mitä hänellä oli kädessään.

"Mora, minun on pakko kertoa sinulle outoja asioita, jotka, kuten suuresti pelkään, tulevat aiheuttamaan sinulle paljon surua ja levottomuutta. Mutta ensin minä tahdon antaa sinulle tämän, jonka piispa on lähettänyt sinulle monin rakkain tervehdyksin; ja hän käskee minun myös sanoa sinulle, että jos sinä, kun olen puhunut asiani, haluat palata Worcesteriin, tulee hän itse sinua vastaan, lausuu sinut tervetulleeksi, johdattaa sinut luostariin ja asettaa sinut uudelleen Valkoisten sisarten priorittareksi kaikella asianmukaisella juhlallisuudella. Minä lausun tämän sinulle heti, säästääkseni sinulta mahdollisimman paljon järkytystä ja ahdistusta, kun kuulet sen, minkä nyt täytyy seurata."

"Vaimoni", sanoi hän yksinkertaisesti, puhuen matalalla äänellä ja kumartunein päin, "ennenkun puhun sinulle enemmän, tahdon sinun tietävän, että olet vapaa palaamaan takaisin siihen tilanteeseen, jossa vanhan maallikkosisaren, Mary Antonyn näky, ensinnä ryhtyi sinun kohtaloasi ohjaamaan. Senvuoksi minä tuon sinulle takaisin ristin, joka sinulla oli Valkoisten sisarten priorittarena."

Mora nauroi ääneen helpotuksen tunteen herättämän suuren iloisuuden vallassa; ylpeys, jota hän tunsi Hugh'sta, hurmasi häntä.

"Kuinka voi sinun vaimosi olla Valkoisten sisarten prioritar?" huudahti hän, ja painoi Hugh'n päätä rintaansa vasten, sille kohdalle, missä risti tavallisesti lepäsi, ja kyyneliä ja suudelmia satoi Hugh'n hiuksiin,

Ja tuokion ajan Hugh, kasvot painettuina Moraa vastaan, vastasi hänelle, puhuen ylitsetulvivia lemmen sanoja.

"Oh, vaikeaa, rakkaani!" sanoi hän. "Älä pidätä minua! Päästä minut taikka minä kautta pyhän Neitsyen nytkin petän tehtävän, joka minulla on edessäni."

"Herramme, joka tuntee miehen sydämen", sanoi Mora, "on tehnyt mieheni niin voimakkaaksi, ettei hän lankea."

"Kirje, jonka veli Philip toi minulle", alkoi hän, "kertoi minulle asian, jonka minä nyt vuorostani tahdon kertoa sinulle. Mutta minä en voinut puhua siitä sinulle, ennenkuin tunsin sen kaikkine yksityiskohtineen ja olin neuvotellut piispan kanssa sen mahdollisista vaikutuksista sinun tulevaisuuteesi. Siitä aiheutui minun äkkinäinen lähtöni Worcesteriin. Sen minkä minä nyt sinulle kerron, olen minä kaikissa yksityiskohdissaan kuullut piispalta meidän salaisissa keskusteluissamme. Vain hän ynnä minä tunnemme asian."

Ja kädet ristissä rinnalla, katse kiinnitettynä akkunasta näkyvään aurinkoiseen puutarhaan, äänessään syvä suru, masennus, jopa toisinaan kammokin Hugh d'Argent kertoi luullun näyn koko tarinan; alkoi mainitsemalla, kuinka Mary Antony oli kätkeytynyt sisäkammioon, ja kuinka tämä oli pelännyt kunnianarvoisan äidin vuoksi, kuten hän oli piispalle kertonut, kuinka piispan satunnainen huomautus oli saanut eukon keksimään taitavan suunnitelmansa, jonka kautta prioritar pakoitettaisiin ottamaan vastaan onnensa.

Ja kun Hugh kertoi asian, laskeutui pyhän häväisy kuin synkkä varjo heidän välilleen, himmentäen heidän rakkautensakin loiston. Ja kun tämä ei enää Moraa huikaissut, joutui hän nyt tarkastelemaan toista niistä kahdesta mahdollisuudesta, jotka hänellä oli edessään: Jos pyhä Neitsyt todellisuudessa ei ollutkaan ihmeellisellä tavalla ilmaissut hyväksymistään siihen, että Mora poistuisi luostarista, niin mitä oikeutta oli hänellä jäädä maailmaan?

Nyt Hugh ryhtyi kertomaan vanhan maallikkosisaren täydestä tunnustuksesta ja kuolemasta. Hän esitti sen kunnioittavan koruttomasti. Ainoakaan piispan huumorin välkkeistä ei heijastunut ritarin kuvauksesta.

Mora oli istunut eteenpäin kumartuneena, hänen oikea kyynärpäänsä nojasi polveen, hänen leukansa lepäsi vasemman käden kämmenellä, hänen vasen kätensä sormieli hänen helmassaan olevaa ristiä.

"Hugh, sinä et ole yhtään maininnut mikä käsitys piispalla oli siitä, millä tavoin tämä vaikuttaisi minuun. Kehoittiko hän sinua kertomaan minulle totuuden kokonaisuudessaan?"

"Ei", myönsi hän lopuksi, kun hän ei voinut välttää vastausta. "Kuten tiedät, oli piispa alusta saakka pitänyt aikaisempaa kihlaustasi ja sisaresi petosta riittävinä vapauttamaan sinut kaikista valoista, joita tämä kavallus oli aiheuttanut. Paavin lupakirjalla varustettuna ei piispa pitänyt mitään jumalallista ilmestystä tarpeellisena ja alusta saakka puuttui häneltä usko tämän vanhan maallikkosisaren näkyyn. Mutta kun hän tiesi kuinka suuren arvon sinä sille annoit, pelkäsi hän sinun mielenrauhasi järkkyvän, jos saisit kuulla totuuden kokonaisuudessaan."

"Rakkaudesta sinua kohtaan, Mora, hellästi huolehtien sinun onnestasi, neuvoi piispa minua olemaan sitä kertomatta."

"Hän olisi tahtonut, että sinä yhdessä hänen ynnä Mary Antonyn kanssa olisit ollut osallisena minun jatkuvassa pettämisessäni?"

"Hän olisi tahtonut minua yhdessä itsensä kanssa takaamaan sinulle jatkuvan rauhan, Mora", sanoi hän jyrkästi.

Tämä jyrkkyys oli Moran mieleen. Niin suuresti ihaili Mora ritariaan siitä, että tämä oli voittanut siinä, missä Mora varmasti oli luullut hänen lankeavan, niin suuresti halveksi hän itseään siitä, että oli arvostanut Hugh'n luonteen niin halvaksi, että hän olisi saattanut langeta maahan ja syleillä Hugh'n jalkoja! Mutta hänen täytyi päästä selvyyteen ja mielenrauhaan!

"Kuinka tulit siis sinä, Hugh, kertomaan minulle sellaista, mikä voi saattaa vaaranalaiseksi paitsi minun rauhani myös sinun oman onnesi?"

"Mora", lausui ritari, "jos olen tehnyt väärin, suokoon pyhä Neitsyt minulle anteeksi ja vahvistakoon sinua. Mutta minä en voinut ottaa vastaan onneani, kun tiesin että minä siitä sain kiittää sinua kohtaan harjoitettua petosta. Meidän rakkautemme perustana täytyy olla täydellinen todenmukaisuus. Ja mehän olemme molemmat käsittäneet näyn jumalalliseksi. Minä olen sinun nähtesi polvistunut kiittämään pyhää Neitsyttä tästä erikoisesta armosta, joka oli minun onnekseni suotu. Mutta nyt kun tiesin sen olleenkin vain herjaavaa petosta, minä olisin joka kerran, kun kuulin sinun iloiten puhuvan tästä erikoisesta armosta, siunaavan Neitsyttä hänen laupeutensa vuoksi, vaikenemiseni, mykän myöntymyksen! kautta tullut herjaukseen uudelleen syypääksi. Ja kun sinä tuona ihmeellisenä hetkenä, jonka jo lupasit lähestyvän, jolloin sanoisit minulle: 'Ota minut! Minä olen aina ollut sinun. Pyhä Neitsyt on pitänyt minut sinua varten!' olisi kunniani tahraantunut ainaiseksi, jos minä vaikenemalla olisin käyttänyt hyväkseni sinun uskoasi sanoihin, jotka tuo vanha nunna oli itse keksinyt ja pistänyt pyhän Neitsyen suuhun. Piispa piti minua itsekkäänä, kun minä enemmän varjelin kunniaani kuin ikävöin sinua. Hän sanoi, etten minä nähnyt muuta kuin omat ylpeät kasvoni hopeakilpeni kirkkaassa kuvastimessa. Mutta" — ritari kohotti oikeaa kättään ja puhui juhlallisella äänellä — "ehkäpä minä siinä näenkin Jumalan kasvot tai ne mitä tiedän niitä läheisimmiksi; ja niiden takana minä näen sinun kasvosi, oma armaani. Minun korkein tarpeeni on asettaa se, mitä minä olen velkapää omalle kunnialleni ja meidän keskinäiselle luottamuksellemme, yli oman onneni ja ikävöintini. Minä häpeäisin kutsua sinua vaimokseni, jos tekisin toisin, ajatella sinua kotini haltijaksi ja sydämeni kuningattareksi."

Moran käsi oli hapuillut piispan kirjettä, mutta nyt hän antoi sen pysyä piilossaan. Hän ei saattanut himmentää ritarin tänä hetkenä saavuttamaa ylvästä voittoa, puhumalla omasta ennakkotiedostaan. Jos Hugh olisi langennut, olisi hänen täytynyt ottaa esiin ensimäinen kirje. Mutta kun Hugh osoittautui uskolliseksi, saattoi se kernaasti jäädä odottamaan.

Syntyi pitkä vaitiolo. Ristiä sormiellen katseli Mora eteensä näkemättömin silmin. Hugh oli huomaavinaan, että tämä hänen korkean virkansa merkki Moran silmissä oli käynyt ylen merkitseväksi.

Hugh viittasi paikkaan, jonne hän oli sen asettanut: vaipan, hunnun, hilkan, vyön — Valkoisten sisarten nunnakunnan priorittaren puvun.

Mora käänsi hämmästyneen katseensa siihen. Sitten hän kiireesti katsoi pois.

"Piditkö sinä itse, Hugh, tarpeellisena näkyä, jotta minulla olisi ollut oikeus poistua luostarista?"

"En", huusi Hugh. "Ensi hetkestä saakka minä pidin sinua omanani Luojan silmien edessä."

"Arveletko sinä nyt, että kun näky ei ollutkaan mikään näky, minun on palattava sinne takaisin?"

"Kyllä", vastasi ritari, tyytymättömänä siihen, että Mora nyt oli muuttanut kysymystensä muotoa.

"Hän odottaa sitä", mietiskeli Mora. "Hän on varma minun paluustani. Hän muistaa minun itsepäisen luonteeni ja käskevän tahtoni. Hän muistaa kuinka minä revin rikki paavin lupakirjan ja poljin sitä jaloillani. Hän tietää minun sanoneen, ettei minulle riitä muu kuin jumalallinen ilmestys. Ja hän tuntee hyvin nunnan sydämen; ja kun minä kysyin häneltä, voiko nunnan sydän tulla samanlaiseksi kuin toisten naisten sydän, hän hurskaasti huudahti: 'Taivas siitä varjelkoon!'"

Pieniä hilpeyden värähdyksiä näkyi Moran silmäkulmassa. Piispa olisi huomannut ne ja hymyillyt niille vastaan. Mutta synkkä ritari ei niitä huomannut.

"Mora", sanoi hän, "minä annan sinulle vapauden. Minä en katso minkään petoksen ja vilpin kautta syntyneiden lupausten sinua sitovan. Minä asetan sinun mielenrauhasi omaa tyydytystäni ylemmäs, sinun hyvinvointisi omien halujeni edelle. Antaessani sinulle vapauden, armas, annan minä sinulle vapauden valita. Mutta kun minä rakastan sinua näin, en minä voi jäädä tänne ja samalla jättää sinut vapaaksi. Lykkäytymisen aiheuttama pelkoni kahlehtisi sinua. Senvuoksi aion minä nyt ratsastaa omaan kotiini. Martin tulee mukaani. Mutta hän palaa huomenna kysymään, onko mitään sanomaa minulle, ja samoin kunakin seuraavana päivänä. Piispa myönsi neljän päivän harkinta-ajan. Jos sinä päätät palata luostariin, kehoittaa hän sinua ratsastamaan viimeisen osan matkaa täydessä asussasi, virkaristi rinnallasi. Hän tulee sinua vastaan neljän peninkulman päähän Worcesterista, ratsastaa kanssasi juhlallisesti luostariin ja ilmoittaa siellä, että kun korkeampi tehtävä, johonka Pyhä Isä kutsui sinut, nyt on täytetty —"

Ritari hymyili masentuneesti. "Minä vain toistan piispan sanoja, Mora. Hän tarkoittaa, että hän asettaa sinut uudelleen nunnakunnan priorittareksi. Koko luostari on siitä iloitseva, sanoo hän, ja hän on itse pitävä huolen siitä, että kaikki käy sinulle hyvin."

"Martin Goodfellow ja pieni joukko omaa väkeäsi. Nopea sanansaattaja lähtee edeltä ilmoittamaan piispalle sinun tulosi."

"Entä miten käy sinun?" kysyi Mora. "Minun?" toisti ritari, ikäänkuin sana olisi ollut vailla merkitystä. "Minä lähden pois, hakemaan jotain jaloa asiaa, jonka puolesta voin taistella, rukoillen, että Jumala sallisi minun kaatua taistelussa."

Mora painoi yhteenliitetyitä käsiään rintaansa, missä Hugh'n pää oli levännyt.

"Ja jospa minä huomaan, etten voikaan palata, Hugh? Jos minä päätän jäädä?"

"Hugh", vastasi Mora hitaasti, kovin vakavasti puhuen, "eikö minun pidä saada tosi näkyä, joka opastaisi minua tässä pulmassani?"

"Pyhä Neitsyt sen suokoon", sanoi Hugh. "Jos sinä päätät jäädä, riittää yksi sana tuomaan minut takaisin. Ellet, Mora — on tämä meidän lopullinen eromme."

Mora peitti kasvot kädellään. Silmänräpäyksessä olisivat Hugh'n käsivarret saattaneet kiertyä hänen ympärilleen. Hän ei enää olisi voinut kestää kolmatta jäähyväissuudelmaa. Hän ei vielä ollut selvittänyt itselleen toista kysymystään. Mutta — oli näky mikä tahansa — jos Hugh nyt koskisi häneen, niin hän antautuisi.

"Mene!" kuiskasi hän. "Sääli minua ja mene! Nunnan sydän on kärsivä tämänkin. Mutta minä pyydän sinua säälimään naisen sydäntä!"

Mora kuuli ritarin nyyhkytyksen, kun hän polvistui, ja vei Moran hameen liepeen huulilleen.

Mora vapisi kiireestä kantapäähän, mutta hän astui akkunan ääreen, mistä näkyi pihalle.

Hugh, hänen miehensä — Hugh, jonka uskollisuus kävi yli kaiken odotuksen — tuo rakas Hopeisen Kilven ritari — oli ratsastanut pois, yksin, kotiin, jonne hän niin palavasti oli halunnut viedä Moransa — yksin, ja hänen rakkautensa oli toivoton, sydämensä tyydyttämätön, mutta kunniansa tahraton.

Kääntyen pois akkunasta otti Mora nunnapukunsa ja ristinsä ja astui makuuhuoneeseensa, jossa hänellä nyt oli yksinäisyydessään ratkaistavana vaikea toinen kysymyksensä.

TOSI NÄKY.

Makuuhuoneeseensa meni Mora — hän, joka oli ollut Valkoisten sisarten prioritar — kantaen käsivarsillaan järjestönsä täyttä asua ja kädessään jalokivillä koristettua virkaristiänsä. Hän meni sinne odottaen saavansa viettää tuntikausia epäilyksissä ja rukouksissa ja kyselyissä pyhän Neitsyen alttarin edessä. Mutta samassa kun hän työnsi oven auki ja astui päivänpaisteiseen huoneeseensa, leimahti hänessä jo kynnyksellä sisäinen valo. Hänestä tuntui, että kaikki kysymykset jo olivat saaneet vastauksensa; hänen toinen pulmansa oli selvitetty, kun ensimäinen vielä oli täysin epävarma.

Hän oli sanonut, että hänen täytyi saada jumalallinen näky. Mutta olihan hän tänään saanut kaksinkertaisen näyn, sekä jumalallisen että inhimillisen; jumalallinen oli sanomattomassa hellyyden ja ymmärtämyksen hahmossa yhtynyt inhimilliseen; inhimillinen oli puhtaan rakkauden ja tahrattoman kunnian varassa osoittanut itseuhrausta, joka kohotti sen jumalalliseksi.

Yksinäisessä vuorikappelissa oli Mora nähnyt Herransa. Mutta ei pienokaisena, jota enkelit varjostivat, jota Idän paimenet palvoivat, hyvät kuninkaat kunnioittivat, joka istui äitinsä polvella, viisassilmäisenä ja jumalankaltaisena, ojennellen kaikkivaltiaita lapsenkäsiään kohti palvontaa, joka hänelle oli tuleva, ottaen kaikkitietäväisyydessään vastaan kullan, suitsutuksen ja myrhan, jotka ilmaisivat hänen asemansa. Eikä myöskään jumalallisena Vapahtajana, joka oli avuttomana naulittu häpeän ristiin, joka kuoli, jotta maailma saisi elää. Nämä olivat olleet hänen luostarivuosiensa näkyjä.

Mutta vuorikappelissa oli Mora nähnyt hänet inhimillisenä Jesuksena, joka oli kaikissa kiusauksissa koeteltu kuten mekin, ainoana sädekehänään vain tuo "ja kuitenkin synnitön", joka hänen nuoruudessaan ja miehuudessaan loi hänen kasvoilleen täydellisen puhtauden jumalallisen leiman ja hänen silmiinsä kirkkaan loiston, joka ilmaisi keskeymätöntä yhteyttä taivaan kanssa.

Jättäessään kappelin, kääntyessään pois veistokuvasta, joka oli auttanut häntä uuteen käsitykseensä, oli Mora ihmeellisellä tavalla tullut tietoiseksi Kristuksen näkymättömästä läsnäolosta hänen vierellään. "Nähden hänet joka on näkymätön", oli hän astunut vuorelta alas, tietoisena siitä, että näkymätön astui hänen edellään. Hän kuvitteli seuraavansa tämän pyhiä jälkiä yli kotikumpujensa kanervan, niinkuin opetuslapset muinoin seurasivat niitä Judean vainioiden ja Galilean ruohoisten rinteitten yli. Hän oli tietoinen siitä, että Hän kulki hänen vieressään ojennetuin käsin, jottei hänen henkensä lankeisi; ja jos piiloutunut vihollinen olisi ampunut nuoliaan viidakossa olevasta väijytyksestä, olisi Näkymätön kilpenä ollut hänen takanaan. "Minä olen teidän kanssanne aina, maailman loppuun saakka."

Tämän, jumaluuden inhimillisen ilmestyksen vahvistamana hän oli laskeutunut pyhältä vuorelta valmiina kohtaamaan peloittavan pahan, vaikenevan yhtymisen petokseen, joka uhkasi hänen onneaan, tahtoi masentaa hänen henkensä ja heittää tulen ja veden tuhottaviksi aarteet, jotka hänen sydämensä oli oppinut pitämään niin arvokkaina.

Tähän valmistuneena Mora tuli, ja katso, nyt soi taivas hänelle toisen näyn. Hän näki syvälle uskollisen miehen sydämeen, hän näki ritarillisuutta, syvää kunnioitusta pyhiä asioita kohtaan, mikä sai hänet häpeämään epäilyksiään, itseuhrausta, mikä kohotti ritarin suuren inhimillisen rakkauden, jonka Mora luostarimaisessa hurskaudessaan oli kuvitellut olevan askelen alennukseen, korkealle hänen yläpuolelleen, jumalallisen ihanteen tasolle. Eikö tämä jos mikään ollut tosi näky?

Mora astui poikki huoneen ja laski vuoteelleen vaatteet, jotka hänellä oli käsivarrellaan. Noustessaan ylös portaita oli hän suunnitellut, että hän vielä kerran, piilossa omassa huoneessaan, pukeutuu niihin, ripustaa jalokivillä koristetun ristin rinnalleen, ja näin — kerran vielä Valkoisten sisarten priorittarena — polvistuu pyhän Neitsyen alttarin eteen, saadakseen hänen ohjaustaan lopullista päätöstä tehdessään.

Hän ei olisi voinut lujasti pysyä tämän uuden vapautensa kannalla, jos tämän valkean puvun raskaat poimut kahleina olisivat kietoutuneet hänen jalkojensa ympäri.

Hänen sydämensä, joka oli täynnä hehkuvaa hellyyttä ritariansa, Hopeisen Kilven nuhteetonta sankaria kohtaan, ei olisi voinut vapaasti sykkiä vaipan alla. Eikä risti voinut riippua kohdalla, missä ritarin kallis pää oli levännyt.

Mora seisoi alttarin edessä. Pyhä Neitsyt, katsoi häneen vakavasti. Pyhä pienokainen kohdisti häneen kaikkitietävät silmänsä ja ojensi kaikkivaltiaat kätensä.

Samalla tavoin olivat he katselleet hänen ilonpäivänään, jolloin hän hurmioissaan polvistui kiittämään ja ylistämään.

Samalla tavalla olivat he katselleet hänen hädän hetkenään, jolloin hän oli purkanut ilmoille epätoivonsa, että oli kahdesti petetty.

Apua ei ollut saapunut, ennenkuin hän käänsi silmänsä ylös kukkuloille päin.

Mora kääntyi pois alttarista, astui nopeasti avoimen akkunan ääreen ja katsoi yli vihreiden puunlatvojen, niiden takaa kuultavaan taivaan sineen, missä kiireisiä valkeita pilviä vaelsi.

Hän joka nyt oli oppinut "katsomaan näkymättömiä", ei saanut apua tuijottamalla veistettyihin kuviin.

Hän saattoi elävämmin ja tehokkaammin kohdistaa ajatuksensa pyhään Neitsyeeseen, katselemalla noiden ohuiden pilvien pehmeää valkeutta tai seuraamalla vuorilintujen lentoa, joiden siivet välkkyivät päivänpaisteessa.

Minkä ainoan käskyn olikaan Herramme pyhä äiti ihmisille antanut? "Mitä ikinä hän teille sanoo, se tehkää." Ja mikä oli ollut Vapahtajan viime kehoitus maan päälle jäävälle kirkolleen? "Menkää kaikkeen maailmaan ja saarnatkaa iloista sanomaa kaikille… Ja minä olen teidän kanssanne maailman loppuun saakka."

Mora ei voinut olla tajuamatta, että hän itse oli tullut omaan maailmaansa tuoden molemminpuolisen rakkauden ja kodin iloista sanomaa

Lupauksensa mukaan oli ylösnoussut Kristus astuva hänen vieressään "loppuun saakka"

Morasta tuntui, että jos hän nyt palaisi luostarikammioonsa naulitsisi hän nämä pyhät jalat ristinpuuhun uudelleen. Tukahduttamalla tämän uuden elämän itsessään hän ainaiseksi kadottaisi elävän kumppanuuden tunnon, hänelle jäisi vain ristinpuun uskonto Luostarielämään se kenties riitti. Mutta tämä rikkaampi elämä vaati rikkaampaa taivaan armoa.

Apostolin suuri käsky soi hänelle äänekkäästi muististaan: "Ja kun olette vastaanottaneet Jesuksen Kristuksen meidän Herramme, niin menkää Hänen nimeensä."

Mora ojensi käsivartensa levälleen. Kaikkivaltaavan vapauden tunne, täydellinen vapautuminen kaikista hengen sielun ja ruumiin siteistä virisi hänessä.

"Minä tahdon!" sanoi hän. "Yhtään enää pelkäämättä ja epäröimättä minä tahdon!"

Hän astui vuoteen ääreen, kääri kokoon vaipan joka hänellä mm kauan oli ollut yllään, ja pani sen tyhjään laatikkoon.

Sitten otti hän ristinsä ja meni parvekkeelle. Hänen ainoa ajatuksensa oli saavuttaa Hugh niin pian kuin mahdollista. Hän ei saattanut jättää tätä jaloa sydäntä epätietoisuuden valtaan hetkeäkään kauemmaksi kuin oli tarpeen.

Aurinko oli vielä korkealla taivaalla. Käyttämällä oikotietä metsän kautta hän saattoi ehtiä linnaan paljon ennen auringonlaskua.

Paljon oli hän Hugh'lle velkaa. Mutta hän oli velkaa toisellekin — kuinka paljon, sen oli tämän päivän uusi valaistus hänelle osoittanut. Hän oli vapaammin sydämin astuva iloonsa, jos hän ensin tunnustuksen ja kiitoksen kautta hyvitti suuren velkansa vanhalle uskolliselle ystävälleen, Symonille, Worcesterin piispalle.

"Zachary", sanoi hän. "Sir Hugh on ratsastanut edeltä. Minä lähden hänen jälkeensä metsätietä myöten enkä palaa yöksi. Käske satuloida valkea ratsuni Icon. Minä olen valmis lähtemään tunnin kuluessa. Mutta ensin täytyy minun lähettää Worcesteriin tärkeä kirje. Käske kahden niistä miehistä, jotka tulivat mukanamme Worcesterista, valmistautua palaamaan sinne. Jos he lähtevät tunnin kuluessa, ovat he ennen yötä päässeet hyvän matkan eteenpäin."

Mora astui kirjastoon, laski ristin eteensä pöydälle ja alkoi kirjoittaa kirjettä piispalle.

Suoraan hänen kädestään piispan käteen meni tämä kirje; suoraan hänen sydämestään piispan sydämeen se puhui, ja Symonin siitä tuntema ilo sisältyi etenkin siihen tietoon, että Mora oli yksin sitä kirjoittaessaan ja sinetöidessään, ettei kukaan tässä maailmassa, heitä kahta lukuunottamatta, koskaan saisi täsmälleen tietää, mitä tämä nainen, jota hän oli rakastanut niin puhtaasti ja palvellut niin uskollisesti, sanoi hänelle kirjeessään.

Mora kertoi piispalle niin lyhyesti kuin mahdollista suuren aamullisen kokemuksensa; Hugh'n paluun ja jalon itseuhrauksen; hänen itsensä saamaa valaistuksen ja tekemänsä päätöksen; ja kuinka hän nyt, vapautunein sydämin, astui tietään eteenpäin, suurta onneaan kohti.

Ja sitten hän hehkuvin sanoin kertoi piispalle, mistä kaikesta hänen oli kiittäminen tämän uskollista kärsivällistä ystävyyttä, hänen monivuotista opetustaan, jonka summa aina oli ollut elämä, valo, vapaus, — laajemmasta näköalasta, pelottomasta arvostelusta, selvästä, pyhään sanaan perustuvasta Jumalan tuntemuksesta, ja ennenkaikkea, uskosta näihin sanoihin, jotka usein olivat piispan huulilla ja aina hänen sydämessään: "Rakkaus ei koskaan petä."

"Tosiaan, rakas herra", kirjoitti Mora, "teidän rakkautenne —" Mutta ei, sitä ei pidä kertoa!

Mora kertoi hänelle, kuinka hänen opetuksensa, joka kulki samaa uraa kuin isä Gervaisen vuosia ennen, oli valmistanut hänen mieltään tajuamaan iankaikkisen Vapahtajan.

"Nyt on tämä salaisuus minullekin paljastunut", kirjoitti hän, "minä huomaan, että te tunsitte sen jo ammoin, ja että jos minä näin olisin ottanut oppinne paremmin varteen, olisitte te opettanut minulle enemmänkin. Minä pyydän teitä, kunnianarvoisa isä, olkaa laupias ja opettakaa nämä suuret totuudet muillekin".

Mora siunasi piispaa uskollisuudestaan, tämän koettaessa saada hänet huomaamaan velvollisuutensa Hugh'ta kohtaan ja hänen elämänsä oikean kutsumuksen.

Hän siunasi piispaa suuresta onnestaan, kiitti häntä ristin lähetyksestä, jonka kautta piispa huolellisesti oli valmistanut kaiken niin, että jos Moran omatunto vaati, hän saattoi onnellisesti palata takaisin. Mora ilmoitti nyt samalla lähettävänsä ristin takaisin, ja pyysi piispaa ottamaan sen omakseen ja sitä katsellessaan muistamaan —

Ja hän pyysi piispan myös antamaan anteeksi ne monet kerrat, jolloin hän oli koetellut tämän kärsivällisyyttä ja vastustellut hänen viisaita neuvojaan.

Mora painoi ristin huulilleen, pani sen sitten kirjeeseen, sulki käärön, sinetöi sen omalla sinetillään, kirjoitti täydellisen osoitteen ja lähetti hakemaan lähettiä.

Täten saapui vastaus piispan käteen neljä päivää aikaisemmin kuin hän oli sitä odottanut.

Kun piispa avasi sen ja kullan ja jalokivien loisto kohtasi hänen silmänsä, katsahti hän pöydälle, missä ritarin valkoinen kivi oli.

Sen vieressä oleva ruusu ei ollut vielä kuihtunut. Se oli raitis, kuin olisi se samana aamuna poimittu ja pantu veteen — punainen, punainen ruusu. Ah, Verity! Pikku enkelilapsi'

Aurinkoisessa Firenzessä sanottiin seuraavina vuosina ja myöhemmin se huomattiin Roomassa, että kun herra kardinaalin — ihmisistä ystävällisimmän — kärsivällisyyttä oli koeteltu yli määrän, niin että hänen levollisuutensa näytti järkkyvän, tai jos hän oli väsynyt ja synkkä, oli hänellä tapana pujottaa kätensä punaisen kaapunsa poveen kuin hiljaa sormiellen jotakin, joka lepäsi hänen sydäntään vasten. Silloin hänen otsansa taas kirkastui, hänen siniset silmänsä loistivat ystävällisesti, hänen huulensa hymyilivät kärsivällistä hymyä, joka ei niistä koskaan haihtunut; ja kun hän veti kätensä uudelleen esiin, niin hänen sormuksensa kivi, joka oli valju äsken, hehkui syvän punaisena, kuin punaisten rypäleiden neste maljassa.

YKSINÄÄN MATKALLA.

Mora irroittautui vanhan Debbien syleilystä ja tuli näkyviin pihalle johtavien portaitten yläpäässä.

Vihreään ratsastuspukuun puettuna hän seisoi hetken oviaukossa, katsellen edessään olevaa näkemää.

Worcesteriin lähtevät kaksi miestä, joiden oli vietävä käärö piispalle, olivat juuri ratsastaneet ulos isosta portista. Yhä avoimen portin kautta saattoi Mora nähdä heidän taluttavan hevosiaan kukkulalta alas ja kääntyvän eteläiselle tielle.

Portinvartija yritti ryhtyä porttia sulkemaan, mutta hänet esti siitä tallipoika, viittaamalla Iconiin, jota renki talutti edestakaisin oven edessä valmiiksi satuloituna; Icon käyristi ylväästi niskaansa ja huiskutti häntäänsä, ikäänkuin tietoisena lumivalkoisesta kauneudestaan, samoin kuin milloin se Worcesterin rantaniityllä oli havainnut olevansa ihailevan nunnajoukon keskuksena.

Nähdessään hevosen huiskivan harjan, komean rinnan ja ylpeän asennon tuli Mora vastustamattomasti muistaneeksi näytelmää luostarin pihassa, kun piispa ratsasti sinne valkoisen hevosensa selässä ja hän itse seisoi portaitten päässä ottamassa häntä vastaan. Milloinkaan ei hän enää seisoisi niin piispaa vastaanottamassa, milloinkaan enää ei Icon tätä ylväästi kantaisi selässään. Piispa oli antanut Moran Hugh'lle ja Iconin Moralle. Heikko säälin tunne liikahti hänessä. Ehkä hän tänä hetkenä oli tajuamaisillaan, mitä molemmat lahjat olivat piispalle maksaneet.

Kumartaen päätänsä katsahti Mora pihalle ja porttiholvin alatse ulos.
Lähetit ratsastivat kiiruusti. Juuri nyt he hävisivät havumetsään.

Hänen kirjeensä Symonille oli matkalla. Tyydytyksellä ja ilolla muisti hän eräitä asioita, joita hän oli kirjeeseensä kirjoittanut.

Sitten — kun havumetsä nielaisi molemmat lähetit — teki koko hänen sielunsa täyskäännöksen Hugh'n puoleen.

Kolme porrasta hänen alapuolellaan odotti häntä palvelijapoika, pidellen tikaria, jota Moralla oli tapana kantaa vyössään, kun hän yksinään ratsasti metsässä. Hän oli lähettänyt sen teroitettavaksi. Mora otti sen pojalta, koetti sen terää, pujotti sen vyöhönsä, hymyili pojalle, astui alas jälelläolevia portaita myöten ja laski kätensä Iconin harjalle.

Silloin mistress Deborah'n kiihkeät ovelta annetut merkit herättivät
Zachary-vanhuksen huomiota.

Astuen eteenpäin hän paljasti valkean päänsä ja uskalsi tehdä nöyrän huomautuksen.

"Hyvä rouva", sanoi hän, "ei ole turvallista eikä viisasta teidän ratsastaa yksinänne. Vain muutaman tuokion viivytyksen aiheuttaa se, jos Beaumont satuloi hevosen ja ratsastaa mukananne".

Hän hillitsi hyvin itsevaltaisen luonteensa kuohahduksen, koettaen muistaa, että Debbie ja Zachary vanhusten silmissä hän oli vain sama lapsi, jota he olivat rakastaneet ja hoivanneet alusta saakka ja joka äkkiä oli kasvanut suureksi. He eivät olleet tunteneet Valkoisten sisarten prioritarta.

Sitten hän tarttui ohjaksiin, käänsi Iconin porttiin päin ja ratsasti pihan poikki, katsomatta yhtä vähän taakseen, missä mistress Deborah vuorotellen väänteli käsiään ja puisteli nyrkkiään Zacharylle, kuin sivuilleen, missä Mark ja Beaumont paljain päin seisten odottivat hänen menevän ohi, saadakseen päästää valloilleen ilon, mitä mistress Deborah'n eleily ja mestari Zacharyn masentunut ilme heissä herättivät.

Mora ratsasti katsoen suoraan eteensä yli Iconin suippopäisten korvien. Hän ratsasti Hugh'n luo eikä läsnäolijain pitänyt näkemän lemmenhehkua hänen silmissään.

Juhlallisena ja säteilevänä, pää korkealla, kävelytti hän valkoisen ratsunsa portin läpi, ja jos portinvartija ehkä huomasikin ihmeellisen loiston hänen silmissään — hyvä, auringon säteethän alkoivat langeta vinoon ja Mora ratsasti suoraan länttä kohti. Zachary nousi ylös portaita ja kiiruhti halliin mistress Deborah'n seuraamana. Ja Mark liittyi mistress Deborah'n ja Beaumont mestari Zacharyn seuraan; mutta palvelijapoika istui portailla ja nauroi.

SOTURIN SYDÄN.

Kääntyessään pois valtatieltä ja ohjatessaan Iconin syrjäiselle metsäpolulle huudahti Mora kerran toisensa jälkeen ääneen, sillä kukaan ei ollut kuulemassa: "Minä menen mieheni luo ja minä haluan ratsastaa yksin."

Miten ihmeelliseltä hänestä tuntuikaan tämä meno miehensä luo, tämä hänen syvempi antautuminen, tämä runsaampi palkitseminen.

Kun Mora oli mennyt hänen luokseen kryptassa, oli hänen ruumiinsa kaihtanut häntä, hänen sielunsa oli häpeissään, nöyryytetty ja vastahakoinen. Vain hänen tahtonsa oli saanut hänet kulkemaan päätöksensä mukaista uraa, pidättänyt hänet paareilla, kunnes oli liika myöhäistä huutaa ääneen tai palata takaisin.

Pehmeä salaperäinen metsäpolku, joka poimutteli avarien lehväholvien alatse, näytti loihdutulta. Iconin kaviot painuivat kaiuttomasti sammaleeseen. Hiljaisuus tuntui olevan tulvillaan kuiskivaa elämää. Jänis vihelsi mättäällä ja livahti tiehensä. Suuria lintuja lähti odottamatta suhisevin siivin lentoon. Pelottomat pikkulinnut jäivät oksilleen visertelemään.

Pensaiden ja paasien välissä oli hoppua, vilkkuvia, tarkkaavaisia silmiä, elämää, joka itse näkymättömänä pysyi varuillaan. Mutta kaikki nämä vaihtelevat äänet, mitä luonto siroitteli metsän siimekseen, vain korostivat suurta hiljaisuutta, äärimäistä yksinäisyyttä, ihmisasuntojen kaukaista etäisyyttä. Verkalleen huojuvien lehvien lomitse lankesi päivänvalo kultaisina kimppuina tai vaihtelevina keltaisina läikkinä alas metsäpolulle.

Ratsastajatarta värähdyttävä ilo tuntui siirtyvän ratsuun. Se nelisti yli nummen ja sitä oli vaikea saada pidätetyksi, kun kuljettiin hankalien kallioiden lomitse tai äkkiä käännyttiin odottamattomaan suuntaan.

Mora ratsasti kuin unissaan. "Minä menen mieheni luo!" huusi hän metsään, "ja minä tahdon ratsastaa yksin!" Ja äkkiä puhkesi hän veisaamaan vastustamatonta ylistysvirttä: "Jesu dulcis memorial" Ja kun hän vaikeni, vastasivat näkymättömät kuoripojat lehväholvista: "Dulcis, dulcis!" Ja joka kerran kuin Icon kuuli hänen äänensä luimisti se korviaan ja ravasi ripeämmin.

Vähän ennen kuin tultiin perille laskeutui tie metsän sisustassa olevaan syvänteeseen.

Tänne pääsivät päivänsäteet tuskin tunkeutumaan, polku kävi hankalaksi ja livettäväksi, vesisuoni pulppusi esiin irtokivien välistä.

Icon haki huolellisesti tietään, mutta siitä huolimatta se vähän väliä kadotti sen näkyvistään.

Mutta tämä varjojen laakso ei pystynyt, herättämään kammoa naisessa, jonka sydän oli päässyt niin suloiseen rauhaan.

Jätettyään taakseen epäilyn ja epäröinnin synkät seudut kohosi hän nyt voittoisana luottamuksen ja varmuuden siivillä.

"Minä ratsastan mieheni luo", kuiskasi hän, kuin olisi näissä sanoissa ollut loihtu, joka herätti hänessä tunnon Hugh'n väkevästä syleilystä, "ja minä tahdon ratsastaa yksin."

Taputtaen hiljaa ratsun lumivalkean kaulan kaarta ja kuiskaten lempeitä sanoja sen levottomiin korviin hän yllytti sitä eteenpäin.

Vihdoin kiersivät he suuren harmaan paaden ympäri, ja metsätie alkoi taas kohota.

Tässä oli nummi! Tässä oli valtatie, vihdoinkin! Ja tuolla kaukana
Hugh'n linnan harmaat muurit ja kotiportti.

Ritarin uskottu kasvatusveli, Martin Goodfellow piteli Iconin suitsia, hämmästyneenä, mutta kuitenkin iloisesti toivottaen Moran tervetulleeksi, kun tämä pihalla laskeutui satulasta. Hän hyväili ratsun turpaa ja painoi poskensa sen niskalle. Tällä hetkellä täytyi hänen peittää onnelliset silmänsä tältäkin uskolliselta kumppanilta, johon hän oli tottunut täydellisesti luottamaan.

"Icon, sinä uljas ja kaunis!" kuiskasi hän. "Sinä olet tuonut minut tänne, missä halajan olla. Sinun jalkasi olivat melkein yhtä nopeat kuin minun haluni."

"Se on suureen halliin avautuva huone, jonka akkunat ovat länteen käsin ja josta portaat, johtavat alas pihalle."

"Asehuoneen ovi on vastapäätä teidän huoneenne ovea, kreivitär. Koko halli on niiden välissä."

"Voinko minä päästä huoneeseeni, menemättä halliin tai kulkematta asehuoneen akkunain editse? Minä tahtoisin vapautua matkatomustani, ennenkuin näyttäydyn sir Hugh'lle."

"Menkää oikealle ja sitten ruokahuoneen kautta, silloin pääsette puutarhaan ja huoneeseenne vieville portaille asehuoneen tuolla puolen."

"Hyvä. Älä mainitse kenellekään minun tulostani, Martin. Minulla on huoneeni avain. Onko sir Hugh pyytänyt sitä?"

"Ei, rouva, eikä hän myöskään tiedustanut, kuinka usein me olimme käyneet täällä. Me tulimme linnaan tuskin kaksi tuntia sitten. Ritari kylpi ja vaihtoi tomuiset vaatteensa; sitten söi hän päivällistä yksinään. Senjälkeen meni hän asehuoneeseen."

Martin Goodfellow epäröi. Hän tiesi hieman mitä rakkaus on, ja naisista senverran kuin kunniallinen mies saattaa tietää. Hän saattoi aavistaa, mitä Mora odotti ritarin tehneen. Ja hänellä oli suuri kiusaus kuvata sir Hugh lemmenjättönä ja murheisena.

Hän katseli itseensä kohdistettuihin kirkkaihin silmiin, vilkasi lujaan käteen, joka hyväillessään Iconin niskaa oli hetkeksi pysähtynyt paikalleen, ja sitten hän päätti, että vaikka totuus epäilemättä tulisi olemaan odottamaton, niin vale varmastikin olisi epäviisas.

"Totta puhuen", sanoi Martin Goodfellow, "koetteli sir Hugh haarniskaansa ja teroitti taistelukirvestä."

Astuessaan ruokahuoneen viileään hämärään tunsi Mora hyvin selvää hämmästystä. Hän oli kuvaillut. Hugh'ta yksinäisessä kodissaan, hemmottelemassa ikävöivää sydäntään alakuloisen lietensä ääressä. Hän oli kuvaillut itsensä hiljaa tulevan hänen taakseen, laskevansa hellästi kätensä hänen kumartuneille hartioilleen, ja kun Hugh sitten kohottaisi katseensa, joiden syvä epätoivo vaihtuisi ihmetteleväksi iloksi, sanoisi hän: "Hugh, minä olen tullut kotiin."

Mutta nyt astuessaan ruokahuoneen kautta Mora totesi, ettei hän taaskaan ollut arvannut oikein rakastamaansa miestä.

Hugh ei ollut se, joka jäi murehtimaan menetettyä onnea. Jos hän lopultakaan ei saanut Moraa, oli hän valmis tässä, kuten kaikessa muussakin, miehenä kulkemaan tietänsä suoraan eteenpäin, turhan surun pidättämättä.

Taaskin Moran ylpeys siitä, että Hugh oli uljaampi kuin hän oli kuvaillut, sai hänen rakkautensa hehkumaan, joskin tämä samalla nöyryytti Moraa itseään. Riemukas ilo sädehti Moran kasvoilla hänen astuessaan parvekkeen kautta, joka kylpi päivänpaisteessa, huoneeseen, jonka hän oli pannut kuntoon Hugh'n poissa ollessa.

Kaikki oli siten, kuin hän oli sen jättänyt. Mora sulki oven, josta hän oli tullut, ja avasi äänettömästi toisen, josta mentiin suureen halliin. Halli oli hämärä ja autio, mutta asehuoneeseen vievä ovi oli raollaan.

Mora kuuli aseiden helinää. Hän ei saattanut nähdä Hugh'ta, mutta seistessään oman ovensa pielessä hän saattoi kuulla, että Hugh työskennellessään lauloi katkelmaa Blondelin viimeisestä laulusta. Sykkivin sydämin Mora kääntyi ja sulki ovensa.

KODIN MADONNA.

Hugh d'Argent oli kiilloittanut haarniskansa, pannut toisen terän sotakirveeseensä ja hieronut pois ruosteen miekoistaan.

Hän saattoi paremmin kestää epätietoisuuden ja pettyneen toiveen tuskan, kun hän kohdisti ajatuksensa tuleviin taisteluihin ja pani lihaksensa tarmokkaaseen toimintaan.

Sitä, mitenkä täydellisen onnen malja oli temmaistu aivan hänen huuliltaan, hän ei rohjennut ajatellakaan.

Kuin ainakin soturi kohdisti hän koko sielunsa nykyisyyteen ja valmisti tulevaisuutta, hukkaamatta tarmoaan menneitten vaiheitten hyödyttömään tarkasteluun.

Hän oli toiminut niin kuin hän oli tuntenut kunnian itseään velvoittavan. Voitto tai menetys ei ollut hänelle ratkaisevana. Samoin saattoi kiihkeissä otteluissa saraseeneja vastaan voitto tai tappio olla seurauksena hetken taistelusta, mutta pyhän haudan omistus oli se päämäärä, jonka vuoksi jokainen soturi oli ottanut ristin, jonka vuoksi hän heilutti miekkaansa ja sotakirvestänsä.

Oliko pyrkimys pitää kunnia tahrattomana paikallaan tässä, hänen elämänsä onnen haudalla? Kolme päivää oli epätietoisuutta kestävä, jolloin Mora harkitsi ja hän ynnä piispa odottivat. Oliko kolmantena päivänä rakkaus nouseva voittoisana, kärsimyksen puhdistamana, loistavaan valkeuteen vaatetettuna? Oliko päivä sarastava hänen sydämessään ja syvä rauha hänen kodissaan? Vai oliko hänen lemmittynsä kerran vielä verhoutuva liinoihinsa, tuliko Vatikaanin sinetti painettavaksi luostarisääntöjen hautakivelle, tehden sen järkkymättömäksi. Pitikö hänen, synkästi kääntymällä pois täyttyneiden toiveiden Sionista, epätoivon vallassa käydä aution kotinsa Emmaukseen saamatta toivoa kirkkaamman päivän koittoa?

Mutta ajatellessaan tämän pyhän kohtauksen vertauskuvallisuutta ritari muisti, että niiden kahden, jotka pimeydessä vaelsivat, ei kauan tarvinnut vaeltaa yksin. Eräs hiljainen kulkija astui heidän luokseen, hän tiesi kaiken, mutta teki helliä kysymyksiä; mestari, jota he surivat, tuli itse heidän vierelleen.

Hugh d'Argentin mielestä tuntui, että jos näin todellinen matkakumppani yhtyisi häneen ja Moraan tässä heidän synkässä tienhaarassaan, jos vain heidän uskonnollaan olisi ollut sellainen elinvoima, silloin olisivat he saaneet luoda elämään tosisilmäyksen, joka olisi paljastanut näiden monivuotisten kärsimysten syyn ja osoittanut tien onneen, jonka täytyi seurata. Silloin, ei vain kirkon ja piispan, vaan Kristuksen itsensä siunaamina, — hänen, joka Kanaan häissä tarjosi parhaan viinin, kun maallinen juoma loppui — silloin jättäisivät he taakseen rauenneiden toiveiden tyhjän haudan ja yhdessä palaisivat ylimmän ilon Jerusalemiin.

Hugh laski kädestään miekan, ojensihe ja katsoi suoraan kultaiseen päivänlaskuun.

Hän ei voinut sitä itselleen selvittää — mutta jollakin tavoin oli synkkyys keventynyt. Yksinäisyyden tunne oli haihtunut. Näkymätön tuntui olevan hänen luonaan. Ja rukous virisi hänen avuttomassa sielussaan, kuin voimakkaiden valkeiden siipien kohottava lyönti.

"Oi Jumala", sanoi hän, "sinä näytit minusta vieraalta, kun minä kohtasin sinut oman elämäni tiellä. Minä tunnen sinut jumalallisena lapsena, minä tunnen sinut ristiinnaulittuna, minä tunnen sinut ylösnousseena ja taivaaseen astuneena, minne minun maalliset silmäni eivät voi sinua seurata. Mutta jos sinä joskus olet astunut lähelle jokapäiväisen elämän kivistä polkua, silloin ovat silmäni olleet ummessa enkä minä ole sinua tuntenut."

Hugh seisoi liikkumattomana, katse kiinnitettynä päivänlaskun loistoon. Ja hänelle tulivat mieleen, niin selvinä kuin olisi ne vast'ikään lausuttu, isä Gervaisen sanat: "Hän elää aina meidän välimiehenämme."

Ritari kohotti kättään. "Oh, jos sinä elät", sanoi hän, "ja elävänä tiedät kaiken, ja tietävänä rakastat, niin suo minun havaita läsnäolosi — suo minulle elämän ja rakkauden ilmestys, joka valaisee tämän epätietoisuuden sumun."

Kun Hugh kääntyi takaisin työhönsä, tuntui niin raskas paino vierähtäneen; hänen sydämeltään, että hän puhkesi lauluun, vaihtaessaan uuden terän kirveeseensä.

Sitten meni hän nurkkaan, missä seisoi hänen hopeinen kilpensä. Tähän saakka oli hän pitänyt silmänsä siitä poissa. Se herätti hänessä ajatuksia, joita hän oli koettanut torjua. Mutta nyt istuutui hän kiilloittamaan sitä, kunnes sen pinta loisti kuin peili. Ja työskennellessään lausui hän itsekseen: "Mitä sanoi piispa? Että minulle ei hopeakilvestä heijastunut muuta kuin omat ylpeät kasvoni. Mutta minä sanoin vaimolleni, että minä näin siinä Jumalan kasvot tai mitä minä sitä lähinnä tiedän, ja hänen takanaan lemmittyni kasvot, ja jos minä en olisi asettanut kunnian vaatimusta ensi sijalle, olisi rakkauteni häntä kohtaan tahrautunut".

Hugh seisoi niin, että hopeakilpi heijasti auringonlaskua, mutta polvistuessaan toiselle jalalleen ei hän saattanut nähdä omaa peilikuvaansa.

Pyöreä ja veripunainen aurinko, joka oli vaipumaisillaan taivaanrannan alle, näytti hehkuvan esiin kilven syvimmästä sydämestä.

Hugh muisti kaksi säettä eräästä heprealaisesta runosta, jota rabbilla oli tapana lausua auringonlaskussa: "Herra Jumala on aurinko ja kilpi: Herra on antava armon ja kunnian, mitään hyvää ei hän ole kätkevä niiltä, jotka vanhurskaasti vaeltavat. Oi kodittomien Jumala, autuas on se, ken sinuun luottaa."

Ja silmät kohdistettuina kilpeen, kädet polven yli liitettyinä lausui
Hugh hiljaa: "Jumalan kasvot, rakkaani, tai mitä häntä lähinnä tiedän.
Ja hänen takanaan sinun kasvosi —"

Mutta hänen äänensä katkesi äkkiä. Hänen sydämensä hypähti, hänen sormensa tarttuivat polveen; sillä jokin liikkui hiljaa kilven loistavalla pinnalla, ja siitä katselivat häntä vastaan hänen rakastamansa naisen kasvot.

Hugh'n olisi ollut mahdoton sanoa, mitenkä kauan hän liikahtamatta tuijotti. Elämä pysähtyi sinä hetkenä eikä hän ollut tietoinen ajasta. Mutta vihdoin Hugh painautui lähemmäksi, hänen oma tumma päänsä tuli kilvessä näkyviin, ja sen yläpuolella, häneen päin kumartuneena, Mora, joka loisti kauneimmassa valkeassa puvussaan kuin hääaamunaan, kädet ojennettuina, silmät täynnä hellää ikävää.

"Ilmestys, jota minä anoin!" huusi ritari. "Oi Jumalani! Onko tämä merkki sinun läheisyydestäsi? Onko tämä lupaus siitä, että vaimoni tulee luokseni?"

"Ei lupaus, Hugh", kuului hellä kuiskaus aivan hänen takanaan. "Merkki
Jumalan läheisyydestä ja todistus omastani. Hugh, oma rakas ritarini.
Vaimosi on tullut kotiin."

Mikään haamu se ei ollut. Hänen vaimonsa seisoi hänen edessään, kauniina kuin hääaamunaan, jalokivinauha sitoi hänen hiustensa kullan. Mutta Hugh'n silmät tavoittivat vain Moran katseen.

"Mora?" kuiskasi hän. "Kotona? Jäädäksesi tänne? Oletko sitten saanut toden näyn?"

"Oi Hugh!," vastasi Mora. "Minä olen katsonut syvään toden miehen sydämeen. Minä olen havainnut itseni arvottomaksi sinun suuren rehellisyytesi valossa. Minä olen nähnyt kaikkien muiden lankeavan, mutta Hopeakilven ritarini seisovan horjumatta. Minä olen saanut nähdä tämän niin omituisten olosuhteiden vallitessa, että minä nöyrästi käsitän sen Jumalan sormeksi, joka osoittaa minulle hänen tahtonsa tien. Ylpeyteni on lyöty tomuun. Oma tahtoni on isketty maahan. Mutta rakkauteni sinua kohtaan on minulle tullut suurimmaksi asiaksi, mitä naisen sydän voi tuntea. Sinun uskollisuutesi saattaa minun epäilykseni häpeään. Ja niin saattaa vaimosi vihdoinkin tulla luoksesi tuntematta epäilystä, vapisematta ja epäröimättä, hän on kaikkinensa yksinkertaisesti vain sinun. Oh, Hugh, sinun omasi — tehdäksesi hänelle mitä mielit. Kaikki nämä vuodet — sinua varten. Ota minut — ah!… Oh, Hugh, sinun vaimosi! Onko tämä rakkautta, vai onko olemassa jokin väkevämpi sana? Oi rakas mieheni, mitenkä vahvojen onkaan sulkujen täytynyt olla, kun tällainen voima on ollut patoutuneena niiden taakse!"

Hugh vei hänet suuressa hallissa olevan lieden ääreen ja istutti hänet tuoliin, jossa hänen äidillään oli tapana istua.

Ja yhä pidellen käsivarsiaan hänen ympärillään hän polvistui Moran eteen, ja kohotti kasvonsa, joiden silmistä hehkui syvempi tuli kuin intohimon haihtuva liekki.

Mora otti Hugh'n pään käsiensä väliin, kätkien hänen hehkuvat silmänsä rintaansa vasten.

"Entä tuliko väkesi sinun mukanasi, Mora? Ja kuinka saatoit suorittaa kolmen tunnin matkan tässä hääasussa? Ah, taivas minua auttakoon, Mora! Sinä olet niin kaunis!"

"Vait!" vastasi Mora, "sinä rakas, hupsu mies! Taivas on auttanut sinut vaikeampienkin vaiheiden läpi! Ei, minä ratsastin yksinäni ja minulla oli vihreä ratsastuspuku ylläni. Tänne saavuttuani minä omassa huoneessani vaihdoin ylleni tämän puvun."

"Omassa huoneessasi?" Hugh katsoi häneen hämmästynein silmin. "Täälläkö — omassa huoneessasi, Mora?"

Mora tunsi äidillistä hellyyttä, kun hän kumartui katsomaan näihin hämmästyneisiin silmiin. Tällä kertaa tunsi hän olevansa vanhempi ja viisaampi kuin Hugh. Kokemattomuuden tunne haihtui. Hänen hilpeä mielensä sai hänet naurahtamaan vastatessaan.

"Armaani", sanoi hän. "Tuskinpa voisin tulla kotiin, ellei minulla olisi huonetta mihinkä tulla! Martin näytti minulle sinun äitisi entisen huoneen, ja joka päivä sinun poissa ollessasi hän ynnä minä ratsastimme tänne, pannaksemme kaiken kuntoon sinun paluutasi varten.

"Minä toivon, että se on sinulle mieleen, jalo herrani", sanoi Mora.
"Tule katsomaan."

Mora yritti nousta, mutta väkevin käsin pidätti Hugh häntä. Hänen suuren voimansa täytyi päästä jotenkin purkautumaan, jottei hänen lempeä rakkautensa tukehtuisi siihen. Ehkä hänessä myös äkkiä virisivät hänen soturi-esi-isiensä villit vaistot.

"Minun täytyy kantaa sinua", sanoi hän. "Et askeltakaan sinä sinne kävele. Omat jalkasi toivat sinut kryptaan, muut kantoivat sinut sieltä. Ratsu kantoi sinut kotiin. Mutta omaan huoneeseesi, vaimoni, kannan minä sinut yksin."

Mora olisi mieluummin kulkenut omin jaloin, mutta tänään halusi hän täyttää kaikki Hugh'n toivomukset.

Kun Hugh kumartui hänen ylitseen, sanoi hän: "Kanna minut siis, rakkaani, mutta älä pudota minua."

Hugh nauroi; ja hänen nostaessaan Moran tuolista syliinsä ja astuessaan poikki suuren hallin, missä illanrusko vielä loisti, Mora äkkiä tiesi, miksi Hugh oli tahtonut kantaa häntä: näin oli Hugh hänen omistajansa, ja Mora tunsi olevansa kokonaan hänen.

Taivuttaen päätään hän kosketti Moran huulia hellävaroen, ja kuiskasi sitten hänen korvaansa: "Lausu uudelleen samat sanat, jotka lausuit kymmenen päivää sitten, kun me aamun sarastaessa erosimme linnan muurilla."

LUOSTARIN KELLO.

Laskevan auringon vinot säteet lankesivat kultaisin juovin luostarin pylväskäytävän kivilaatoille. Hiiskumaton hiljaisuus vallitsi.

Valkoiset sisaret olivat palanneet iltamessusta. Oman kammionsa yksinäisyydessä kulutti nyt jokainen heistä rukouksessa ja mietiskelyssä tunnin, kunnes refektorion kello soisi.

Alaprioritar tuli kaukana näkyviin, hän kulki luostarikäytävää alaspäin. Sivuuttaessaan pitkän rivin suljettuja ovia hän käänsi nopeasti päätään puolelta toiselle ja pysähtyi toisinaan kuuntelemaan, painaen korvansa laudoitusta vastaan.

Nyt tuli hän viileästä siimeksestä pylväskäytävän kirkkaaseen päivänpaisteeseen.

Hän ei räpytellyt silmiänsä kuten Mary Antony eukolla oli tapana. Hänen tihrusilmänsä tuijottivat hunnun poimuista yhtä terävästi päivänpaisteessa kuin varjossa.

Kuitenkin ilmeni alapriorittaren eleissä jotakin erikoisen kaihtavaa hänen astuessaan pylväskäytävään. Kuunnellessaan kammioiden ovella oli hän toiminut vain virkansa puolesta, liikkuen nopealla täsmällisyydellä, minkä pitkä tottumus herättää. Nyt hän epäröi; hän pälyili ympärilleen kuin tullakseen varmaksi siitä, ettei kukaan häntä huomannut, ja selvästi piteli hän vasemmassa kädessään jotakin kätkettynä.

Astuen eteenpäin pitkin pylväskäytävää hän istuutui holvikerroksen alla olevalle kivipenkille, josta näkyi nurmikko ja sämpyläsaksan puu; sitten otti hän vaippansa alta esiin kuluneen nahkalaukun, joka ennen oli ollut vanhan maallikkosisaren, Mary Antonyn oma.

Samassa kuului heikko siivensihahdus ja satakieli livahti penkille, tuskin kolmen jalan päähän alapriorittaren kyynärpäästä.

Ylen kirkassilmäinen ja korkeajalkainen oli Mary Antonyn pieni houkkio. Pää kallellaan se tutkivasti katseli aliprioritarta ja huntunsa aukosta tuijotti aliprioritar siihen takaisin.

Täydellinen hiljaisuus teki kohtauksen juhlalliseksi. Ei mitään joutavaa puhetta leipurinpojista ja sämpyläsaksoista. Ei mitään iloisia odotuksen liverryksiä. Saadessaan juustoa alapriorittarelta, jolle tämän antaminen oli vain velvollisuus, lintu otti osaa pyhään toimitukseen. Satakieli oli kuitenkin tullut juustoaan saamaan, ja alaprioritar sitä antamaan.

Nyt alaprioritar verkkaan avasi pussin, otti sieltä muutamia valittuja murusia, ja siroitti ne penkille.

"Kas tässä, lintu", sanoi hän töykeästi. "Minä en voi jättää sinua vaille juustoasi, vaikka tuo hupsu vanhus, joka opetti sinut sitä vaatimaan, ei enää tulekaan tänne. Ota se ja mene tiehesi!"

Siitä pahastumatta — vaikka katse oli ankara ja ääni käskevä — "hupsu pikku maallikko" hilpeästi hyppäsi lähemmä ja nokki innokkaasti. Mitkään ammottavat suut eivät enää odottaneet sen palaamista. Sen poikaset olivat varttuneet ja lentäneet tiehensä. Vihdoin saattoi se herkutella itsekin.

Alaprioritar käänsi selkänsä ja katseli vastakkaista holvikaarta.
Hänellä ei ollut mitään halua nähdä linnun iloa.

Nokittuaan kaiken mitä halusi käänsi satakieli kirkkaan silmänsä vieressään istuvaan liikkumattomaan hahmoon, joka saavuttamattomana verhoutui läpitunkemattomaan hiljaisuuteen.

Lukuunottamatta Mary Antonyn kuolinhetkeä ei hänen rakastettu pikku lintunsa koskaan ollut uskaltanut tulla häntä sen lähemmäksi kuin hyppimään penkille ja nokkimaan hänen sormiansa, kun hän sen urhoollisuutta koetellakseen ojensi ne, peittäen niillä juuston.

Mutta kas nyt kuului vain pieni siiven sihahdus ja lintu lehahti alapriorittaren polvelle. Ja kun tämä hämmästyksestä tuskin uskalsi hengittää, hyppäsi se hänen käsivarrelleen ja nokki hiljaa hänen huntuaan.

Silloin suli jotakin alapriorittaren kylmässä sydämessä. Kyyneliä alkoi verkkaan valua pitkin hänen ohuita poskiansa. Hän ei tahtonut liikahtaa eikä senvuoksi nostanut kättään pyyhkiäkseen ne pois, vaan ne putosivat raskaina pisaroina hänen yhteenliitetyille sormilleen.

"Voi sinä pieni siivekäs olento, joka niin helposti voisit lentää tiehesi luotani! Käytätkö sinä nyt näitä siipiäsi, jotka sinulla on vapauttasi varten, tullaksesi lähemmäs? Tässä korkeiden muurien ja ahtaiden kammioiden kehyksessä ihmiset, joilla ei ole täyttä vapautta, käyttävät sen mikä heillä on kääntyäkseen pois ja paetakseen minun luotani. Jos he saisivat valita, ei ainoakaan valitsisi minun läheisyyttäni… Onko mitään kunniaa niin suurta kuin olla kaikkien pelkäämänä? Onko mikään yksinäisyys niin suuri kuin olla kaikkien vihaama? Tämän kunnian, pikku lintu, minä omistan. Ja myös tämän yksinäisyyden. Kuka siis on käskenyt sinut koettamaan ottaa minulta molemmat?"

Raskaita kyyneliä pisarteli edelleenkin hänen yhteenliitetyille käsilleen; henkinen kärsimys murti hänen kuihtuneita kasvojaan. Kun alapriorittaren jähmettynyt sielu oli sulanut, tunkeutui siihen itsetunnon tutkain ja aiheutti sanomatonta kipua. Mutta kuitenkaan hän ei uskaltanut nyyhkyttää, jottei hänen paisuva povensa peloittaisi pois pikku lintua, joka niin kevyesti oli lehahtanut hänen käsivarrelleen.

Se että tämä pieni elävä olento ilmeisesti luotti häneen, oli ensimäinen oljenkorsi, mihinkä alaprioritar tarttui tänä hetkenä, jolloin katumuksen ja epätoivon synkät vedet kuohuivat hänen päänsä yli — oljenkorsi, joka totisesti oli ylen hauras: kirkas silmäpari, pieni tarttuva jalka, kaksi lepäävää siipeä. Mutta rakkauden ja luottamuksen hauraimmatkin säikeet ovat, kun haaksirikko uhkaa sydämiä, parempia pelastusneuvoja kuin velvollisuuden rautaketjut.

Mutta nyt ruma epäilys valtasi alapriorittaren. Oliko satakieli ahminut kaiken juuston ja tullut hänen luokseen vain pyytämään lisää?

Hyvin hiljaa uskalsi hän kääntää päätään, kunnes hänen kyynärpäänsä luona oleva penkinsyrjä tuli hänen näköpiiriinsä.

Ja ylpeys ja onni lämmitti hänen sydäntään! Kolme — neljä — viisi murusta oli jälellä. Ahmiakseen tai liehitelläkseen tämä pieni villi olento ei vapaasta tahdostaan ollut tullut lähemmäs.

Alaprioritar kuiskasi vastauksen, ja hänen kuiskatessaan alkoivat hänen kyyneleensä uudelleen vuotaa, mutta nyt ei niissä ollut katkeruutta; tervehdyttävä lähde tuntui puhjenneen hänen sulaneeseen sydämeensä.

Rakkaudestako? Niin, totisesti. Rakkaudesta häneen nämä pienet ruskeat siivet olivat tuoneet hänet lähemmäksi, nämä loistavat silmät olivat pelottomat.

Kun lintu vihdoin livertäen lensi pois, istui alaprioritar yhä liikkumattomana, kuunnellen, kuinka se lauloi iltalauluaan yhä tuolla sämpyläsaksan puussa.

Sitten hän nousi ja pyyhkäsi koskematta jääneet murut takaisin laukkuun. Ja teki sen voitonriemuisesti.

"Rakkaudesta", sanoi hän. "Ei senvuoksi mitä minä sille toin ja annoin, vaan senvuoksi, mitä se luuli minun olevan."

Verkkaan poistui hän pylväskäytävästä, astellen kumartunein päin, kunnes hän pääsi sen tyhjän huoneen avoimelle ovelle, joka oli ollut kunnianarvoisan äidin.

Ennen pitkää tämä huone oli oleva hänen. Puolipäivän aikaan oli hän saanut piispalta sanan, että tämän aikomus oli nimittää hänet priorittareksi niiksi vuosiksi, mitkä olivat kunnianarvoisan äidin virkakaudesta jälellä.

Hän oli tuntenut synkkää iloa siitä, että piispan mahtisana niin oli korottanut hänet tähän korkeaan asemaan, hän kun oli varma siitä, että jos olisi toimitettu tavallinen vaali äänestyslippujen avulla, olisi yksi ainoa nunnakunnan jäsen kirjoittanut hänen nimensä.

Mutta nyt, tässä oudon pehmeässä mielentilassaan hän kuitenkin toivoi, että kun asia huomenna ilmoitettaisiin, niin edes muutamilla kasvoilla näkyisi ilon ja tyytyväisyyden ilme.

Päivänlaskun loisto sai hänet astumaan kohti läntistä akkunaa. Mutta ennenkuin hän ehti sinne, pysähdytti hänet odottamatta Neitsyen ja lapsen marmoriryhmä.

Nähdessään alastoman lapsen tunsi alaprioritar aina ärtymystä ihmisiä kohtaan, jotka olivat jättäneet sen soveliaasti vaatettamatta. Ehkäpä tämä oli ollut syynä siihen, että hän oli kiireesti katsellut muuanne, kun hänen silmänsä sattuivat lankeamaan priorittaren kammiossa olevaan kauniiseen veistokseen.

Hellyys kohosi hänen sydämeensä ja puisti sitä. Syleilevät käsivarret, rakastava rinta, tarkkaavat äidinsilmät, ylevin ihmisrakkaus, jonka välttämättömyys oli virittänyt, pienokaisen riippuvaisuus ja avuttomuus.

Ja eikö ollut sieluja, jotka olivat aivan yhtä avuttomia, ja sydämiä, jotka olivat riippuvaisia myötätunnosta ja hellyydestä?

Prioritar oli ymmärtänyt tämän ja hallinnut rakkauden avulla. Mutta alaprioritar oli katsonut paremmaksi orjantappurat ja vihamielen.

Hänen mieleensä muistui keskustelu, joka hänellä oli ollut pari päivää aikaisemmin priorin ja kappalaisen kanssa, kun nämä olivat tulleet neuvottelemaan hänen kanssaan nunnakunnan tulevaisuudesta. Puhuessaan entisestä priorittaresta lausui priori: "Oli kuin hän aina olisi ollut erikoinen olento, kulkenut tähtien tasalla; ja kuitenkin hän oli ylitsevuotavan täynnä inhimillisen ystävyyden rieskaa ja myötätunnon parantavaa voidetta." Sitten hän oli kysynyt alapriorittarelta, tunsiko tämä pystyvänsä astumaan hänen jälkiään. Kysymyksen loukkaamana oli alaprioritar tähän vastannut happamesti: "Ei, minä en osaa kulkea pitkin linnunrataa!" Johonka isä Benedict, synkillä kasvoillaan äkillinen hyväksynnän välähdys, oli huomauttanut: "Tosiaankin — meidän oivallinen alapriorittaremme ei tunne linnunrataa! Hän on orjantappuravitsa, joka on ankarasti kurittanut sisarten arkaa lihaa. Hän on nokkosvuode, josta väsyneinkin siirtyy muualle lepäämään."

Nämä hyväksyvät sanat olivat tarkoitetut miellyttämään, ja ensin olivat ne liehitelleet alaprioritarta. Mutta silmäys priorin ystävällisiin kasvoihin oli herättänyt hänessä tunnon, kuin olisi hän yhdessä isä Benedictin kanssa suljettuna johonkin peloittavaan omatekoiseen kiirastuleen, tai jopa helvettiin, missä sääli, armahtavaisuus ja rakkaus olivat tuntemattomat.

Ehkäpä tämä oli se hetki, jolloin priorittaren mielenmuutos todellisuudessa oli alkanut, sillä isä Benedictin peloittava, mutta todenperäinen kuvaus hänen menettelytavoistaan ja hallinnastaan palasi nyt voimakkaasti hänen mieleensä.

"Anna minulle hellämielisyyttä", lausui hän, ja nöyrä anonta kuului hänen äänessään. Kyynelvirta pehmitti hänen tylyjä kasvonpiirteitään.

Alaprioritar astui akkunan ääreen. Pyöreä ja veripunainen aurinko, joka juuri tällä hetkellä heijastui Hugh d'Argentin kilvestä, oli vaipumaisillaan taivaanrannan alle. Kun se ensi kerran nousi, oli alkava se päivä, joka näkisi hänet Worcesterin Valkoisten sisarten priorittarena.

Hän kääntyi priorittaren tyhjään valtatuoliin päin. Kävellessä tuomiokirkkoon ja takaisin hän oli aikonut yksin tulla tähän huoneeseen ja istuutua tuoliin, joka jo oli oleva hänen. Mutta nyt outo nöyryys pidätti häntä. Langeten polvilleen tyhjän tuolin eteen hän ojensi ristityt kätensä taivasta kohti.

"Oi Jumala", lausui hän. "Minä en ole arvokas asettumaan hänen paikalleen. Minun sydämeni on kylmä ja kova, minun kieleni on usein julma, henkeni näykkivä. Mutta lintu ja pienokainen ovat opettaneet minulle jotain, ja mitä minä en tiedä, opeta sinä se minulle. Luo minuun uusi sydän, oi Jumala, ja anna minulle uusi vahva henki. Salli minun seurata edeltäjäni laupeita jälkiä, ja hallita, kuten hän hallitsi, rakkauden avulla, joka ei koskaan petä."

Ja kumartuen maahan suuteli hän paikkaa, missä priorittaren jalka tavallisesti lepäsi.

Aurinko oli painunut etäisten kukkuloiden taa, kun alaprioritar nousi polviltaan.

Sanomaton rauha täytti hänen sielunsa. Hän oli rukoillut, mainiten nimeltä kunkin nunnakunnan jäsenen, ja rukous oli lahjoittanut hänelle rakkautta heitä kutakin kohtaan.

Ah, jospa he saisivat huomata ennen huomispäivää, että orjantappurain sijasta odotti heitä myrttipuu.

Tämän toiveen täyttäessä alapriorittaren sydämen hän kiiruhti käytävää pitkin ja soitti luostarin kelloa.

Tällä hetkellä seisoi Mora huoneessaan katsellen yli pengermän, laakson ja metsän, minne aurinko oli häipynyt taivaanrannan taa, jättäen jälkeensä syvän sinipunaisen hehkun, joka ylhäällä suli heleään sineen, missä äsken sytytetyn lampun lailla kirkkaana loisti iltatähti.

Hugh'n käsivarret olivat yhä kiertyneinä hänen ympärilleen. Heidän seistessään yhdessä akkuna-aukossa nojasi Mora hänen rinnalleen. Hänen voimansa virtasi Moraan. Hänen rakkautensa viritti Morassa ihmeellisen hyvänolon ja kodikkuuden tunnon.

"Ei, rakkaani", sanoi hän. "Luostarin äänillä ei ole mitään sijaa minun kotini sopusoinnussa."

Hänen silmänsä olivat lemmestä raukeat, mutta niissä loisti sisäinen valo.

"Armaani", sanoi hän — kiiruhtaen rauhoittamaan Hugh'n, sillä tämän katseessa näkyi levoton kysymys — "minä olen tullut sinun luoksesi saadakseni ilolla antautua sinulle rajoituksitta, tavalla jota en ole uneksinutkaan ja jota tuskin vieläkään ymmärrän. Mutta, Hugh, mieheni, ihmisellä, joka on tuntenut luostarin rauhan, on aina olevan sisimmässään pyhäkkö, missä rukouksen ja valvonnan ääni häntä kutsuu. Minä en silti ole vähemmän sinun — ei, pikemminkin olen vain täydellisemmin sinun senvuoksi, että kun ensi kerran seisoimme yhdessä huoneessamme, kuulin minä luostarin kellon."

Ja hän silmäsi mieheensä nähdäkseen oliko tämä ymmärtänyt ja kätki sitten taas nopeaan kasvonsa hänen rintaansa vasten.

Hugh lausui vastauksensa hyvin matalalla äänellä, huulet lähellä Moran korvaa.

Mutta hänen katseensa — jonka loistetta Moran onnellinen sydän tuskin sieti nähdä — oli kohdistettuna iltatähteen.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VALKOISET SISARET: TARINA KAHDENNELTATOISTA VUOSISADALTA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.