The Project Gutenberg eBook of Lotin avioliitto, by Pierre Loti

Alkuteoksen (Le Mariage de Loti) sadannesta ensimmäisestä painoksesta suomensi Eino Palola

Bretagnen niemimaalla, meren äärellä syntyneenä on Pierre Loti (oik. Ranskan laivaston upseeri Julien Viaud) jo aikaisin tuntenut äärettömien ulapoiden, pitkien meriretkien ja kaukaisten, satumaisten maanosien oudon vetovoiman. Jo lapsena on hän nähnyt reippaiden ja rotevien merisankarien lähtevän Islannin retkille, tarkannut heidän iloisen paluunsa melua, surrut meren helmaan vaipuneita ja kuunnellut palaavien ihmeellisiä kertomuksia kaukaisista maista, missä elämä sykkii kuumempana, luonto loistaa värikkäämpänä ja taivas kaartuu korkeampana kuin Bretagnen sumuisilla, vihaisen meren pirstomilla rannikoilla.

Ja oudosti ovat nuo kertomukset taisteluista merta vastaan ja tarinat päivänpaisteisten maiden iloisesta elämästä sykähyttäneet hänen sieluaan: hänen omassa mielessään on syntynyt kaukomielinen kaiho näkemään ja kokemaan tuota kaikkea, kertomaan siitä ja koko sielullaan uppoutumaan outoon ympäristöön, outoihin oloihin.

Niin onkin hän monen vuosikymmenen kuluessa — hän on nyt 66 ikäinen — laivallaan viiletellyt kaikki maailman meret pysähtyen milloin Turkissa, milloin Afrikassa, milloin Oceanian, tai Jaapanin saarivaltakunnissa. Hän on matkustellut pitkältä Intian ja Persian koskemattomilla sydänmailla tai seurannut kotiseutunsa karaistua väkeä kauas kylmille, pohjoisille ulapoille.

Kun Loti 70-luvun alussa alotti kirjailijatoimensa suloisella kertomuksella turkkilaistyttösestä Aziyadésta, oli naturalistinen koulu Ranskassa valtaan pääsemässä. Mutta Loti'ta ei miellyttänyt Zolan tieteellinen teoria, joka pyrki selittämään yhteiskunnallisen sairauden ja rappeutumisen syitä, ei Maupassant'in gallialainen huumori ja sielutieteellinen jokapäiväisen elämän erittely — hän haki tunnuksensa kauempaa: kotiseutunsa elämästä ja tarinoista, Chateaubriandin ja Bernhardin de Saint Pierren värihehkuisista, tunnelmallisista matkakertomuksista — — — Hän oli runoilija, lyyrikko, jonka sielussa kaikki muuttui näyiksi ja tunnelmiksi.

Useimmat hänen kirjoistaan ovatkin suuremmoisia proosarunoja, joissa bretagnelainen tai eksoottisten maiden elämä ja luonto mahtavina tai viileinä, aina täysitunnelmaisina kuvina levittäytyy lukijan silmäin eteen temmaten mukaansa väriloistollaan ja tavattomalla eloisuudellaan.

Chateaubriand vei kotimaasta mukaansa sairaan, ajan myrskyjen särkemän sielunsa; Loti lähtee maailmalle nuorena ja herkkätunteisena kuin lapsi. Hän näkee kaukaisten maiden loistavan menneisyyden, näkee villien luonnonlasten keväisen elämän kaikkialla väistyvän euroopalaisen kultuurin tai ajan kuluttavan, murtavan voiman edessä. Tuota kaikkea katsellessaan valtaa hänen sielunsa syvä, inhimillinen sääli ja niinpä ovatkin useat hänen teoksistaan "kuoleman ja säälin kirjoja", eikä vain se, joka sitä nimeä kantaa.

Tuo syvä, inhimillinen ymmärrys tekeekin ne, runollisen kuvauksen etevyyden ja tyylin notkean juoksun rinnalla, perin miellyttäviksi. Tuntuu joskus kuin olisi kirjailija itse yksi kuvattavistaan, alkuasukas alkuasukkaiden joukossa, siellä missä hän milloinkin liikkuu. Mutta kohtaamme hänet missä puvussa hyvänsä, niin kuultaa kaikkialla kuoren alta hienosti sivistyneen, humaanin euroopalaisen ajatustapa, puhuu hiukan surumielinen, ihmisystävällinen filosofia vedottuna voimakkaaseen, usein aivan panteismiin saakka kohoavaan luonnon ja elämän käsitykseen.

Teos teokselta, sivu sivulta seuraa lukija runoilijaa milloin jännittyneenä, milloin viehättyneenä, aina suuren runouden taikavoiman vallassa.

Kertomus pikku Rarahusta, maoritytöstä, on Loti'n ensimäisiä. Harvoin on hän yhtä suurella rakkaudella, samanlaisella antaumuksella suhtautunut kuvattaviinsa, ja harvoin on hän päässyt yhtä korkealle näkemyksen selvyydessä ja tunnelman hehkuvassa voimassa. Siksi huokuukin teos yhä vielä raikasta tuoreutta, nuorta tunnetta ja eloisuutta, ja siksi on se yhä kaikkein rakkaimpia niille, jotka lähemmin ovat perehtyneet Loti'n tuotantoon.

LOTI'N AVIOLIITTO.

Teille, joka loistatte siellä kaikkein korkeimmalla, omistaa "Aziyadén" hyvin tuntematon tekijä vaatimattomasti tämän kesyttömän kertomuksen.

Hänestä tuntuu siltä kuin teidän nimenne valahuttaisi tähänkin kirjaan hiukkasen suurta, runollista viehätystään.

Tekijä oli hyvin nuori, silloin kun hän kirjoitti tämän kirjan; hän laskee sen jalkojenne juureen, Madame, pyytäen teiltä paljon, hyvin paljon suopeutta.

ENSIMÄINEN OSA.

Loti kastettiin tammik. 25 p:nä 1872 kahdenkolmatta vuoden ja yhdentoista päivän ikäisenä.

Kun kastetoimitus tapahtui oli kello Lontoossa ja Parisissa noin yksi jälkeen puolenpäivän.

Mutta maapallon toisella puolella oli melkein sydänyö nyttemmin autuaasti kuolleen kuningatar Pomarén puutarhoissa, missä menot suoritettiin.

Euroopassa oli kylmä ja synkkä talvipäivä. Toisella puolen maata, kuningattaren puutarhoissa, vallitsi kesäisen yön rauhallinen, raukea ikävyys.

Viisi henkeä oli Loti'n kasteen todistajina mimosojen ja oranssien keskellä, lämpimässä, tuoksuja uhkuvassa ilmastossa, taivaan alla, joka oli aivan täyteen siroitettu etelän tähtisikermiä.

Ne olivat: Ariitéa, jalosukuinen prinsessa, Faïmana ja Téria, kuningattaren hovinaisia, Plumket ja Loti, upseereja hänen Britannialaisen Majesteettinsa meriväessä.

Loti, jonka nimi tähän päivään saakka oli ollut Harry Grant, säilytti sen nimen sekä siviilirekisterissä, että kuninkaallisen laivaston luetteloissa, mutta hänen ystävänsä ottivat Loti-nimen yleisesti käytäntöön.

Menot olivat hyvin yksinkertaiset ja niitä vietettiin puheitta ja suuremmitta varustuksitta.

Kolmella tahitinaisella oli päässään seppeleet luonnollisista kukista ja yllään pitkälaahustimiset, ruusunväriset musliinihameet. Sitten kun he olivat turhaan yritelleet lausua noita barbaarisia nimiä: Harry Grant ja Plumket, joiden karkeita sointuja vastaan heidän maorikurkkunsa kapinoivat, päättivät he nimittää heitä Loti'ksi ja Remuna'ksi, jotka ovat kahden kukan nimiä.

Seuraavana päivänä sai koko hovi tiedon päätöksestä, eikä Harry Grantia, yhtävähän kuin hänen ystäväänsä Plumketia enää ollut olemassa Valtameren saarilla.

Sitäpaitsi sovittiin siitä, että kun alkuasukkaiden laulun: "oti taimanè j.n.e." ensimäisiä sanoja hiljaa hyräiltiin yöllä palatsin ulkopuolella, merkitsisi se: "Remuna on siellä, tai Loti tai molemmat yhdessä; he pyytävät ystävättäriään tulemaan luokseen heidän kutsuessaan, tai ainakin hiljaa avaamaan heille puutarhan portit." — — —

II.

Rarahu syntyi tammikuussa 1858, Bora-Boran saarella, joka sijaitsee kuudennellatoista asteella eteläistä leveyttä ja sadannella neljännellä kuudetta läntistä pituutta.

Sillä hetkellä kun tämä tarina alkaa oli hän juuri täyttänyt neljännentoista vuotensa.

Hän oli sangen omituinen pikku tyttö, jonka kesytön, huumaava sulous piti vallassaan kaikista eurooppalaisten kansojen hyväksymistä, sovinnaisista kauneuskäsitteistä huolimatta.

Aivan pienenä oli hänen oma äitinsä laskenut hänet suureen purjevenheeseen, joka kulki Tahitiin. Ainoa muisto, joka hänelle omasta kadotetusta saarestaan oli säilynyt, oli suuri, pelottava, sen yli kohoava kallio. Tuon basalttijättiläisen ulkopiirteet, joka on asetettu Tyynen meren keskelle kuin jättiläismäinen rajamerkki, pysyivät hänen mielessään ainoana kuvana hänen kotimaastaan. Rarahu tunsikin sen myöhemmin ja hänen mielensä valtasi outo liikutus nähdessään sen piirrettynä Loti'n albumissa; tämä satunnainen tapaus oli ensimäisenä aiheena Rarahun suureen rakkauteen Loti'ta kohtaan.

III.

Rarahun äiti oli vienyt hänet Tahitiin, tuolle suurelle saarelle, kuningattaren saarelle, tarjotakseen häntä hyvin vanhalle naiselle, joka asui Apiré-alueella ja oli hänen kaukainen sukulaisensa. Hän seurasi siten vanhaa maorirodun tapaa, jonka mukaan lapset vain harvoin saivat jäädä oikean äitinsä luo. Kasvatusäidit ja kasvatusisät, (faa amu), ovat siellä lukuisimmat ja perhe lisäytyy vain sattuman kautta. Tuo perintätavan mukainen lasten vaihto on yksi polynesialaisten tapojen omituisuuksia.

IV.

Harry Grant (ennen kastetta) sisarelleen Brightburyssä, Yorkshiren kreivikunnassa (Englannissa).

Minä olen siis nyt tämän kaukaisen saaren edustalla, jota veljemme piti niin rakkaana, tällä salaperäisellä paikalla, joka niin kauan on ollut lapsuuden unelmieni päämääränä. Omituinen halu päästä tänne on sangen suuressa määrässä vaikuttanut siihen, että rupesin merimiehen ammattiin, vaikka jo tunnenkin olevani väsynyt ja perin kyllästynyt siihen.

Vuodet ovat menneet ja tehneet minusta miehen. Olen jo katsellut ympärilleni maailmassa ja olen nyt vihdoinkin unteni saaren luona. Mutta minä löydän sieltä vain synkkyyttä ja katkeraa pettymystä.

Tämä on sentään Papeete; kuningattaren palatsi tuolla kaukana viheriöitsevien oksien alla, lahti suurine palmuineen, korkeat vuoret hammasmaisine ääriviivoineen — kaikki tuo oli minulle ennestään tuttua. Jo kymmenen vuotta sitten näin minä kaiken tuon noissa meriveden kellastamissa ja pitkän välimatkan takia runollisissa piirustuksissa, joita Georges lähetteli meille. Juuri tästä maankolkasta puhui meidän veljemme, jota ei enää ole olemassa, niin suurella rakkaudella — — —

Kaikki tuo on täällä, paitsi suurta viehätystä, määrittelemättömien harhakuvien viehkeyttä, lapsuuden epäselviä, haaveellisia vaikutelmia. Se on maa, samanlainen kuin kaikki muutkin, oi Jumala! ja minä Harry, joka tapaan itseni sieltä, olen aivan sama Harry kuin Brightburyssä, tai Lontoossa tai jossain muussa paikassa, niin että minusta tuntuu kuin en olisikaan vaihtanut paikkaa.

Että tuo minun unelmieni maa olisi voinut säilyttää vetovoimansa ei minun olisi pitänyt koskettaa sitä sormellanikaan.

Ja muuten ovat ihmiset ympärilläni pilanneet Tahitini minulta kertoessaan siitä omalla tavallaan; tuollaiset henkilöt, jotka kuljettavat muassaan joka paikkaan oman jokapäiväisen persoonallisuutensa, maassamatavat ajatuksensa, jotka pilkallaan, välinpitämättömyydellään ja tyhmyydellään tahraavat kaiken runollisen. Sivistystä on sinne myöskin aivan liiaksi päässyt, tyhmää siirtomaasivistystämme sovinnaisine tapoinemme, tottumuksinemme ja paheinemme, ja villi runous katoaa menneen ajan tapojen ja muistojen mukana — — —

Tulos on se, että niinä kolmena päivänä, jolloin Rendeer on ollut ankkurissa Papeeten edustalla, on veljesi Harry pysytellyt aluksessa ahdistunein sydämin ja pettynein mielikuvin — — —

    John ei ole sellainen kuin minä, ja minä luulen, että hän jo on
    maan lumoissa; olen tuskin nähnyt häntä tänne tulomme jälkeen —
    — —

Hän on kaikissa tapauksissa sama uskollinen, moitteeton ystävä, sama hyvä, hellä veli, joka vartioi minua kuin suojelusenkeli, ja josta minä kaikesta sydämestäni pidän — — —

Rarahu oli pikkuinen olento, joka ei ollut kenenkään muun näköinen, vaikka hän ulkomuodoltaan täydellisesti edustikin maori-rotua, joka asustaa Polynesian saarisikermillä, ja jota pidetään yhtenä maailman kauneimmista. Se on selvästi muista eriävä, salaperäinen rotu, jonka alkuperä on tuntematon.

Rarahun silmät olivat mustanruskeat, täynnä eksoottista kaipausta, ja lempeät kuin pienten kissanpoikien, kun niitä silitetään; hänen silmäripsensä olivat niin pitkät ja mustat, että niitä olisi voinut luulla maalatuiksi höyheniksi. Hänen nenänsä oli lyhyt ja hieno niin kuin eräiden arabialaisten kuvien; suu oli hiukan liian paksu, hiukan liian suuri klassillisen kauneussäännön mukaan, mutta suupielet olivat syvät ja ulkopiirteet sulavat. Kun hän nauroi, paljasti hän ikeniä myöten hampaat, jotka kyllä olivat isonlaiset, mutta valkeat kuin valkein emalji, hampaat, joita vuodet eivät vielä olleet ehtineet paljoakaan tasoittaa ja joissa vielä näkyivät lapsuuden matalat juovat.

Hänen sandelintuoksuinen tukkansa oli pitkä ja suora ja hiukan karkea; se lankesi raskaina aaltoina hänen pyöreille, alastomille olkapäilleen. Hänen ihossaan oli tiilen-punertava vivahdus, joka muistutti vanhojen, etruskilaisten saviastioiden vaaleutta ja hänen ruumiinsa oli saman värinen otsasta aina varpaiden päihin asti.

Rarahu oli pieniruumiinen, kasvultaan ihmeteltävän siro ja ihmeteltävän sopusuhtainen, hänen rintansa oli kiiltävän puhdas ja sileä, hänen käsivartensa klassillisen muodokkaasti kehittyneet.

Pohkeiden ympärillä oli hänellä heikosti tatuoituja kuvioita, jotka esittivät jalkarenkaita, alahuulessa, Markesas-saarien naisten tapaan, kolme pientä, melkein huomaamatonta poikkiviivaa ja otsallaan vaaleampia piirroksia, jotka muodostivat otsalehden. Se, mikä hänessä selvimmin ilmaisi rodun oli hänen silmiensä perin suuri läheisyys, samalla kun ne olivat ulkonevat kuin kaikki maorilais-silmät. Kun hän nauroi ja oli iloinen antoi tuo katse hänen lapsellisille kasvoilleen nuoren uistiti-apinan veitikkamaisen, viekkaan ilmeen. Kun hän taas oli totinen tai surullinen, oli hänessä jotain, mitä ei voi kuvailla paremmin kuin nimittämällä sitä aitopolynesialaiseksi viehkeydeksi.

VI.

Pomarén hovi oli koristautunut puolivirallista vastaanottoa varten samana päivänä kun minä ensi kertaa laskin jalkani Tahitin mantereelle. Englantilainen amiraali, joka kuljetti Rendeeriä, oli silloin menossa tulovierailulle ruhtinattaren, vanhan tuttavansa luo — ja minä olin seurannut amiraalia täydessä paraati-univormussa.

Kello oli noin kaksi ja uhkea vehreys siivilöi keskipäivän polttavan auringon säteitä. Kaikki oli hiljaista ja autiota niissä varjoisissa lehtokujissa, jotka yhdessä muodostivat kuningattaren kaupungin, Papeeten. Talot parvekkeineen, hajallaan siellä täällä puutarhoissa korkeiden, suurten puiden ja tropillisten kasvien varjossa, näyttivät asukkaineen vaipuneen päivällislevon hekumalliseen horrostilaan. Kuninkaallisten asuntojen ympäristöt olivat yhtä autioita, yhtä rauhallisia.

Eräs kuningattaren pojista, päivänpolttama jättiläinen, tuli mustiin puettuna meitä vastaan ja vei meidät saliin, jonka ikkunaluukut olivat suljetut, ja jossa jo istui toistakymmentä liikkumatonta, hiljaista naista.

Keskelle salia oli asetettu kaksi kullattua nojatuolia vieretysten. Pomaré, joka istui toisella, pyysi amiraalia käymään toiseen, tulkin vaihtaessa molemminpuolisia virallisia kohteliaisuuksia vanhojen ystävysten välillä.

Tuo nainen, jonka nimi muinoin oli sekoittunut lapsuuteni eksoottisiin unelmiin, ilmestyi nyt eteeni puettuna pitkään, punaiseen silkkiviittaan, vanhan vaskenruskea-ihoisen olemuksen muodossa, raskas pää käskevästi pystyssä. Huolimatta ijästään ja tavattomasta, akkamaisesta rumuudestaan saattoi vielä nähdä, mikä hänen nuoruudessaan oli muodostanut sen viehätyksen, jonka omituiset muistot entispäivien merenkulkijat ovat meille välittäneet.

Hänen naisseurueensa oli tämän suljetun huoneen puolihämärässä ja troopillisen päivän tyynessä hiljaisuudessa kuvaamattoman viehättävä. He olivat melkein kaikki kauniita, tahitilaisen käsityksen mukaan, muistuttaen mustine, kaihoisine silmineen ja ambranvärisine ihoineen mustalaisnaisia. Valloillaan olevaan tukkaan oli kiedottu luonnollisia kukkia, ja heidän maahan saakka ulottuvat harsohameensa riippuivat löyhästi vartalon ympärillä pitkinä, liehuvina poimuina.

Minun katseeni pysähtyi erikoisesti prinsessa Ariitéa'an, jonka kasvoilla oli vieno, ajatteleva ja uneksiva ilme; kalpeita Bengalin ruusuja oli siroiteltu sinne tänne hänen mustaan tukkaansa.

VII.

"Saan tässä esitellä Teidän Majesteetillenne Harry Grant'in. Hän on meriupseeri Georges Grantin veli, hänen, joka on viettänyt neljä vuotta teidän kauniissa maassanne."

Tulkki oli tuskin lopettanut käännöstänsä, kun Pomaré jo ojensi minulle ryppyisen kätensä ja hyväntahtoinen, suopea hymy, jossa ei enää ollut mitään virallista, valaisi hänen vanhoja piirteitään.

"Ruérin veli!" sanoi hän mainiten veljeäni hänen tahitilaisella nimellään.

Ja hän lisäsi englanniksi: "Welcome!" (Tervetuloa) joka näytti olevan erikoinen armonosoitus, koska kuningatar ei muuten milloinkaan puhunut muuta kieltä kuin omaansa.

"Welcome!" sanoi myöskin Bora-Boran kuningatar, joka ojensi minulle kätensä paljastaen hymyillessään pitkät ihmissyöjähampaansa.

VIII.

Aikaisimmasta lapsuudestaan saakka oli Rarahu tuskin koskaan jättänyt vanhan kasvatusäitinsä majaa Aspire-piirissä, Fataua-puron varrella.

Hänen toimensa olivat hyvin yksinkertaisia: uneksimista ja kylpemistä, etenkin kylpemistä; — lauleskelemista ja kuljeskelemista metsässä pienen, eroamattoman ystävättärensä Tiahuin kanssa — Rarahu ja Tiahui olivat kaksi pientä, huoletonta, naureskelevaa olentoa, jotka melkein kokonaan elivät purossaan, missä he hyppelivät ja kuppelehtivat kuin lentokalapari.

IX.

Kuitenkaan ei saa luulla, että Rarahu olisi ollut sivistystä vailla; hän osasi lukea tahitilaista raamattuaan ja kirjoittaa suurilla, hyvin tukevilla kirjaimilla maorikielen pehmeitä sanoja. Hän oli sitäpaitsi erittäin etevä sovinnaisessa oikeinkirjoituksessa, jonka Pipcusmunkit olivat laatineet, kun he latinalaisen kirjaimiston avulla valmistivat polynesialaisen sanakirjan.

Monet maalais-pikkutyttömme Euroopassa ovat varmasti tietämättömämpiä kuin tämä villi lapsi. Mutta otaksuttavasti ei hänen lie tarvinnut liiaksi ponnistella hankkiakseen nuo tiedot Papeeten lähetyskoulussa, sillä hän oli luonnostaan perin laiska.

Kun kulkee puolisen tuntia Apirén tietä pitkin, tapaa oikealla pensaikossa suuren luonnollisen, vuoren sisään kovertuneen altaan. — Fataua-puro syöksyy siihen koskena pärskyttäen juoksevaa, suloisen raikasta vettä.

Siellä oleskeli koko päivän lukuisa seurue; Papeeten nuoret kaunottaret lepäilivät ruohokossa ja viettivät lämpimiä, troopillisia päiviä puhellen, laulellen ja nukkuen, tai vielä mieluummin uiden ja sukellellen kuin vilkkaat kultakalat. — He astuivat veteen musliiniviittoihinsa puettuina, ja pitivät ne sitten märkinä yllään nukkuessaankin niin kuin muinaiset najadit.

Sinne tuli usein matkustavia merimiehiä seikkailuille ja siellä vallitsi neekeritär Tétuara — ja siellä pidettiin varjossa uhkeita pitoja oransseilla ja guavepuun hedelmillä.

Tetuara kuului melanesialaiseen, mustaan kanakkirotuun. — Euroopasta tuleva laiva oli kerran ottanut hänet eräältä saarelta Kaledonian luota ja jättänyt hänet Papeeteen, tuhansien penikulmien päähän kotiseudultaan, ja täällä teki hän saman vaikutuksen kuin englantilaisten missien joukkoon eksynyt Kongotar.

Tétuaralla oli tyhjentymätön varasto hyvää tuulta, apinamaista iloisuutta ja täydellistä hävyttömyyttä, ja missä hän kulki kävi jymy ja jyske. Näitten henkilökohtaisten ominaisuuksiensa vuoksi oli hän perin arvokas poikkeus veltosta seurapiiristään, ja hän olikin Fataua-puron arvohenkilöitä.

XI.

Puolenpäivän seudussa hiljaisena, tulikuumana päivänä, sellaisena kuin tämäkin, näin minä pienen ystävättäreni Rarahun ensi kerran eläissäni. Fataua-puron tavallisimmat vieraat, nuoret tahitittaret, nukkuivat rasittuneina unesta ja lämmöstä ruohokossa aivan puron rannalla antaen jalkojensa riippua kirkkaassa, viileässä vedessä. Puiden tiheän vehreyden varjo riippui kohtisuorana ja liikkumattomana meidän yllämme; suuret tummat, samettimaiset perhoset, joiden suuret silmät olivat saman väriset kuin Scabiosakukka, lentelivät hitaasti edestakaisin tai istahtivat vaatteillemme, aivan kuin niiden silkinhienot siivet olisivat olleet liian raskaat kannattamaan niitä; ilma oli täynnänsä tuntemattomia, huumaavia tuoksuja ja hiljalleen vaivuin minäkin tuohon olemassaolon velttouteen, antautuen kokonaan Oceanian viehätyksen valtaan.

Tämän taulun taustassa aukenivat äkkiä mimosa- ja guavepensaikot ja kuului toisiinsa koskettavien lehtien hienoa kahinaa. — Kaksi pientä tyttöä näyttäytyi tutkien asemaa, pälyillen ympärilleen kuin reiästään esiin hiipivät hiiret.

Päässään kantoivat he lehtiseppeleitä auringon polton suojaksi; vyötäistensä ympärille olivat he käärineet tummansiniset keltajuovaiset pareot; heidän kalpeanpunertavat, notkeat yläruumiinsa olivat paljaat; hiukset mustat, pitkät ja valloillaan. — Ei euroopalaisia, ei muukalaisia, ei mitään pelottavaa ollut näkyvissä. Tyttöset tunsivat siis olevansa turvassa ja heittäytyivät levolle kosken ääreen, joka alkoi räiskähdellä äänekkäämmin heidän ympärillään.

Silloin tarttui Tétuara kiivaasti käsivarteeni, siniseen merimiesverkaan, jossa kultanauhat kimalsivat, nosti sen ruohon yläpuolelle, jonka suojaan minä olin peittynyt, ja heiluttaen kättäni kuin pelotinta, osoitti hän sitä tytöille kuvaamattoman hullunkurisin ilmein.

Molemmat tyttöset säikähtivät kuin pelottimen keksinyt varpuspari, juoksivat peloissaan tiehensä — ja sellainen oli meidän esittelymme, meidän ensimäinen kohtauksemme…

XII.

Ne tiedot, jotka Tétuara heti antoi minulle, sisälsivät jokseenkin seuraavaa:

— Siinä on kaksi hupsua, jotka eivät ole sellaisia kuin kaikki muut, eivätkä käyttäydy meidän tavallamme. Huamahine mummo, joka hoitaa heitä, on periaatteellinen nainen ja kieltää heitä seurustelemasta meidän kanssamme.

Tétuara olisi omasta puolestaan ollut hyvin tyytyväinen, jos nuo molemmat pikkutytöt olisivat antautuneet minun kesytettävikseni, ja kehoitti minua innokkaasti ryhtymään siihen yritykseen.

Löytääkseni heidät tuli minun vain hänen osoitustensa mukaan kulkea guavepensaiden välitse, melkein huomaamatonta polkua pitkin, joka sadan askeleen päässä vei toiselle altaalle. Se oli hiukan korkeammalla, ja siellä kävi myöskin vähemmän väkeä kuin meidän lammikollamme. — Siellä levittäytyi Fataua-puro taas, sanoi hän, kallion onteloon, joka näytti erikoisesti valmistetulta parin, kolmen hyvin läheisen ystävän seurustelupaikaksi. — Se oli Rarahun ja Tiahuin erikoinen kylpyhuone ja siellä oli, niin sanoaksemme, koko heidän lapsuutensa kulunut…

Se oli rauhallinen piilopaikka, jonka yli kaareutuivat suuret leipäpuut paksuine lehvistöineen ja mimosat, guavet ja hienot sensitivat… Raikas vesi solisi siellä pienien, sileiden kivien yli, ja kaukaa, kuin epäselvänä mutinana, kuului pauhu suurelta vesialtaalta, nuorten naisten nauru ja Tétuaran helistimentapainen ääni.

XIII.

"Loti", sanoi minulle kuukautta myöhemmin kuningatar Pomaré suurella, käheällä äänellään. "Loti, mikset sinä mene naimisiin pienen Rarahun kanssa Apirén piiristä? Minä vakuutan sinulle, että niin olisi paljon parempi ja että sinä oppisit paljon täydellisemmin tuntemaan tämän maan…"

Hän teki minulle tämän kysymyksen kuninkaallisella parvekkeella. — Minä olin pitkälläni matolla ja pitelin kädessäni viittä korttia, jotka äsken olin saanut ystävättäreltäni Terialta; minua vastapäätä loikoili omituinen vastapelaajani, kuningatar, joka hurjan intohimoisesti harrasti écartépeliä. Hän oli puettu keltaiseen, mustakukkaiseen aamunuttuun ja hän poltti pitkää pandanus-savuketta, joka oli tehty yhdestä ainoasta kokoon kääritystä lehdestä. Kaksi jasmiinin kukilla koristettua hovinaista merkitsi pisteemme, sekoitti meille lehdet ja auttoi meitä neuvoillaan, kumartuen uteliaina olkapäittemme yli.

Ulkona satoi tuota haaleaa, tuoksuvaa rankkasadetta, joka tässä maassa seuraa kesän myrskyjä. Suurten kookospalmujen lehvät nuokkuivat sateessa ja lehtien vahvat suonet kiilsivät kosteudesta. Pilvikasat muodostivat vuorta vasten kauhean, mustan ja raskaan taustan ja tuon haaveellisen taulun yläosassa näkyi Fatauan kallio kaukana kohottavan mustaa sarveaan. Ja myrskyn aavistuksista raskas ilma hämmensi ajatukset ja mielikuvat — — —

"Mennä naimisiin pikku Rarahun kanssa Apirén piiristä." Se ehdotus yllätti minut aivan odottamatta ja antoi minulle paljon ajattelemisen aihetta — — —

Oli itsestään selvää, että kuningatar, joka oli sangen älykäs ja ymmärtäväinen nainen, ei ehdottanut minulle euroopalaisen lain mukaista, koko elämän ajaksi sitovaa avioliittoa. Hän oli suopea maansa vapaille tavoille, vaikka hän usein pyrki muodostamaan niitä moitteettomammiksi ja kristinopin periaatteiden mukaisiksi.

Minulle tarjottiin siis yksinkertaisesti tahitilaista avioliittoa ja minulla ei sen vuoksi ollut mitään vakavia syitä asettua vastustamaan ruhtinattaren toivomuksia, ja pikku Rarahu Apirén-piiristä oli hyvin suloinen.

Minä olin sitäpaitsi tavallani Rendeerin amiraalin holhouksen alainen, ja hän ei ehkä mielellään näkisi sellaista liittoa… Sitäpaitsi on avioliitto sangen kallis seikka Valtameren saarillakin. Ja sitten ja ennen kaikkea oli ehkä pikainen lähtö lähellä — ja Rarahun kyyneleihin jättäminen olisi ollut sen ehdottomana seurauksena, ja se olisi varmasti ollut hyvin julmaa.

Pomaré hymyili kaikille näille syille, eikä tuntunut tulevan vakuutetuksi yhdestäkään.

Hetkisen vaitiolon jälkeen ehdotti hän minulle hovinaistaan Faimanaa, mutta silloin vastasin minä heti kieltävästi.

Silloin otti hän muodollensa vekkulimaisen, viekkaan ilmeen ja käänsi hiljaa silmänsä prinsessa Ariitéaa kohti:.

"Jos olisin ehdottanut sinulle häntä", sanoi hän, "olisit ehkä ollut innokkaampi hyväksymään tarjoukseni, pikku Loti?"

Näin sanoessaan ilmaisi vanha nainen, että hän oli arvannut kolmannen ja varmasti vakavimman sydämeni salaisuuksista.

Ariitéa painoi silmänsä alas ja purppurainen vivahdus levisi hänen ambranvärisille poskilleen. Minä taas tunsin, että veri nousi kuohuen kasvoilleni; ja ukkonen alkoi jyristä syvällä vuorten keskellä kuin pelottava orkesteri, joka kohottaa jännittävän kohtauksen vaikutusta melodraamassa. — — —

Pomaré nauroi tyytyväisenä salaa pilalleen ja käytti synnyttämäänsä hämminkiä hyväkseen merkitäkseen kaksi kertaa té tané (mies) s.o. kuningas.

Ecarté oli Pomarén mielihuvituksia ja häntä ilahutti äärettömästi tehdä vääryyttä pelissä; hän teki vääryyttä virallisissa iltakutsuissakin pelatessaan mielettömiä pelejä amiraalien tai kuvernöörien kanssa, ja ne muutamat louisdorit, jotka hän siten oli voittanut, eivät varmasti merkinneet mitään sen ilon rinnalla, että sai vastustajalleen "pietin".

XIV.

Rarahulla oli kaksi musliinihametta, toinen valkea, toinen punainen, jotka hän vuorotellen puki sini-keltaisen pareonsa päälle, kun hän sunnuntaisin meni protestanttien lähetyskirkkoon Papeetessa. Sellaisina päivinä piti hän hiuksiaankin kahdella pitkällä, mustalla, hyvin paksulla palmikolla, ja sitä paitsi asetti hän korvansa taa (samaan paikkaan, missä vanhoilla notarioilla on tapana pitää kyniään) suuren malvan kukan, jonka tulipunainen väri valoi läpinäkyvän kalpeuden hänen kuparinvärisille poskilleen.

Hän jäi ainoastaan hyvin lyhyeksi hetkeksi Papeeteen jumalanpalveluksen jälkeen ja vältti nuorten naisten seuraa ja puoteja, joissa kiinalaiset kauppiaat myivät teetä, torttuja ja olutta. Hän oli hyvin kiltti ja pitäen Tiahuita kädestä palasi hän Apiréhen riisuakseen pukunsa.

Pieni, hillitty hymy, pieni kaino irvistys olivat ainoita salaisen yhteisymmärryksen merkkejä molempien pikkutyttöjeni puolelta, kun me sattumalta kohtasimme toisemme Papeeteen puistokujilla…

XV.

Rarahu ja minä olimme jo viettäneet monta tuntia yhdessä Fataua-puron rannalla, uimapaikallamme guavepensaiden alla, kun Pomaré esitti omituisen avioliittotarjouksensa.

Ja Pomaré, joka tiesi kaikki mitä hän halusi tietää, oli siitä täysin selvillä.

Minä olin epäröinyt hyvin kauan — minä olin kaikin voimin ponnistellut sitä vastaan — ja tuo omituinen tilanne oli vastoin kaikkea todennäköisyyttä jatkunut jo monen päivän aikana: kun me ojennuimme ruohokkoon levätessämme yhdessä päivällisunta ja Rarahu kietoi käsivartensa ympärilleni, nukahdimme me rinnatusten melkein kuin kaksi veljestä.

Me näyttelimme molemmat perin lapsellista ilveilyä, ja varmasti ei kukaan olisi voinut aavistaa sellaista. Jos minä olisin ollut muutamaa vuotta vanhempi, olisin minä ehkä nauranut itselleni, tuntiessani Tahitilais-tyttöä kohtaan samaa kuin se, "mikä sai Faustin epäröimään Margaretan kynnyksellä". Se olisi kaikissa tapauksissa huvittanut Rendeerin esikuntaa ja tehnyt minut perin naurettavaksi Tétuaran silmissä. — — —

Rarahun ijäkkäillä vanhemmilla, joita aluksi olin pelännyt pahoittavani, oli tästä kysymyksestä hyvin omituinen käsitys, jota Euroopassa ei olisi hyväksytty. Minä pääsin pian heidän ajatustensa perille.

He tuumivat mielessään, ettei suuri, nelitoistavuotias tyttö enää ole lapsi, eikä myöskään luotu elämään yksin… Hän ei saanut menettää neitsyyttään Papeetessa; niin ymmärtäväinen tulisi hänen olla; siinä kaikki mitä he vaativat.

Heidän mielestään oli Loti siinä suhteessa parempi kuin joku muu. Loti oli nuori niin kuin tyttökin, tuntui heistä hyvänluontoiselta ja näytti pitävän hänestä… ja sitten kun molemmat vanhukset olivat ajatelleet asiaa, huomasivat he, että niin oli hyvä.

Johnkin, minun rakas veljeni John, joka katseli kaikkea ihmeteltävän puhtailla silmillään, ja joka tunsi tuskallista hämmästystä, kun hänelle kerrottiin minun öisistä kävelyretkistäni kuningattaren puutarhoissa Faïmanan seurassa, — Johnkin oli perin suopea tuolle pikkutytölle, joka oli lumonnut hänetkin. — Hän piti Rarahusta hänen lapsellisen viattomuutensa ja hänen suuren rakkautensa tähden minua kohtaan; hän oli taipuvainen antamaan Harry-veljelleen anteeksi kaiken, kun Rarahu oli kyseessä. — —

Siitä johtui se, että kun kuningatar ehdotti minulle avioliittoa pikku Rarahun kanssa Apirén-piiristä, ei tahitilainen avioliitto meidän välillämme voinut enää olla muuta kuin muodollisuus.

XVI.

Ariifaité, prinssipuoliso, näytteli aivan mitätöntä poliittista osaa
Pomarén hovissa.

Kuningatar, joka tahtoi antaa Tahitille komean kuningassuvun, oli valinnut hänet sen vuoksi, että hän oli suurin ja kaunein mies, mitä hänen saariryhmältään saattoi löytää. Hän oli vieläkin kasvultaan majesteetillinen, uhkea ukko, valkeine hiuksineen ja säännöllisine, jaloine kasvonpiirteineen.

Mutta hänestä ei juuri ollut vieraille näytettäväksi, sillä hän piti itsepäisesti aivan liian vähän vaatteita yllään; yksinkertainen tahitilainen pareo oli hänestä riittävä, eikä hän ollut koskaan tottunut mustaan pukuun.

Sitäpaitsi joi hän itsensä usein humalaan, ja sen vuoksi näytettiin häntä vain harvoin.

Tästä avioliitosta oli syntynyt oikeita jättiläisiä, mutta he kuolivat kaikki samaan parantumattomaan tautiin niin kuin nuo suuret tropilliset kasvit, jotka versovat määrättynä vuodenaikana ja kuihtuvat syksyn tullen.

He kuolivat kaikki keuhkotautiin ja sanomattomalla surulla näki kuningatar toisen toisensa jälkeen katoavan.

Vanhin poika, Tamatao, oli saanut puolisoltaan, kauniilta kuningatar
Moëlta, pienen, suloisen ja viehättävän prinsessan, Tahitin tulevan
kruununperijättären, pikkuisen Pomaré V:nen, jolle hänen isoäitinsä,
Pomaré IV, tuhlasi koko intohimoisen hellyytensä.

Lapsi, joka 1872 oli kuusivuotias, osoitti jo nyt perinnöllisen taudin oireita, ja monta kertaa olivat isoäidin silmät täyttyneet kyynelillä hänen lasta katsellessaan.

Tuo tietty sairaus ja varma kuolema lisäsivät tuon pienen olennon, viimeisen Pomarén, viimeisen Tahiti-saarien kuningattaren viehkeyttä. Hän oli yhtä ihastuttava, yhtä oikukas kuin sairas pikku prinsessa, joka ei koskaan ole kuullut vastaväitteitä, suinkin saattaa olla. Hän osoitti minulle kiintymystä, mikä puolestaan lisäsi kuningattaren minuun kohdistamaa suosiota.

XVII.

Voidakseni puhua Rarahun kieltä ja ymmärtää hänen ajatuksiaan — sekä hassuimpia että syvällisimpiä — päätin minä oppia maorikielen.

Siinä tarkoituksessa hankin minä eräänä päivänä Papeetessa Pipcusmunkkien sanakirjan — vanhan, pienen kirjan, josta on ollut vain yksi painos ja jonka harvoja kappaleita on nykyään melkein mahdoton saada…

Tämä kirja antoi minulle ensimäiseksi omituisen käsityksen polynesialaisista oloista — avasi minulle kokonaisen tutkimattoman unelmien ja opintojen piirin.

XVIII.

Ensi katsauksella hämmästyin muinaisen maoriuskonnon kehittämää vanhojen mystillisten sanojen paljoutta, ja sitten noita synkkiä, kamalia, kääntämättömiä sanoja, jotka siellä ilmaisevat yön määrittelemätöntä kauhua, luonnon salaperäisiä ääniä ja unelmia, joita tuskin mielikuvituskaan voi käsittää…

Oroimatua ai aru nihonihororoa, ruumiit, jotka palaavat takaisin tappamaan ja syömään elossaolevia.

Ao, maailma, kaikkeus, maa, taivas, onni, paratiisi, pilvi, valo, alku, keskikohta, olemuksen keskus.

Sitten seuraavat, jotka olen poiminut melkein sattumalta tuhansien sanojen joukosta.

XIX.

Rarahulla oli hyvin ruma kissa, ja ennen minun tuloani keskitti hän lämpimimmät tunteensa siihen.

Kissat ovat ylellisyyseläimiä Oceaniassa ja kuitenkin on niiden rotu siellä mennyt aivan piloille. — Euroopasta tulevat sikiävät edelleen ja ovat hyvin halutuita.

Rarahun kissa oli suuri, läpilaiha elukka, jolla oli pitkät käpälät, ja joka vietti päivänsä nukkumalla lämmitellen vatsaansa auringonpaisteessa, tai syömällä eräänlaisia sinisiä marjoja. Sen nimi oli Turiri. Sen korvat törröttivät pystyssä, niiden kärjissä oli pienet reiät, ja ne olivat, tahitilaiskissojen tavoin, koristetut pienillä silkkitupsuilla. Näitten koristusten kautta sai kissan jo ennestäänkin hyvin omituinen ulkonäkö koomillisen vivahduksen.

Se oli niin urhoollinen, että se uskalsi seurata emäntäänsä uimaan ja se vietti monta tuntia meidän seurassamme huolimattomiin asentoihin heittäytyneenä.

Rarahu tuhlaili sille hellimpiä lempinimiä kuten: "Minun rakkahin pikku aarteeni" ja "minun pikkuinen sydänkäpyni" (ta u mea iti here rahi) ja (ta u mafatu iti).

XX.

— Ei! Ne, jotka ovat asuneet tuolla Papeeten puolisivistyneiden tyttöjen parissa — ne, jotka heidän kanssaan seurustellessaan ovat tutustuneet merenrannan epäsyntyiseen, helposti-opittavaan tahitinkieleen ja tapoihin uutisasukaskaupungissa, — ne, jotka eivät näe Tahitissa muuta kuin saaren, missä kaikki on tarkoitettu aistien huvia ja aineellisten himojen tyydyttämistä varten, — ne eivät ollenkaan käsitä tämän maan viehätystä.

Ne sitävastoin — ja kieltämättä useimmat — jotka katselevat Tahitia rehellisemmillä, taiteellisemmilla silmillä — jotka näkevät siinä ikuisen kevään maan, aina hymyilevän ja runollisen — kukkien ja kauniiden naisten maan — eivät edes hekään sitä käsitä… Tämän maan viehätysvoima on toisaalla ja sitä eivät kaikki opi tuntemaan.

Menkääpä kauaksi Papeetesta, sinne minne sivistys ei vielä ole päässyt tunkeutumaan, sinne missä ovat hoikkien kookospalmujen alla — korallirannikoilla äärettömän valtameren äärellä — tahitilaiset piirikunnat ja pandanuskattoiset kylät. Tarkastelkaapa tuota liikkumatonta, uneksivaa kansaa, — nähkääpä nuo hiljaiset, veltot, toimettomat ihmisryhmät suurien puitten juurella, ryhmät, jotka näyttävät elävän vain mietiskelynsä tunteella. Kuunnelkaapa tuon luonnon suurta rauhaa, korallikuohujen yksitoikkoista, ikuista kohinaa; silmäilkääpä noita suuremmoisia näköaloja, noita basalttivuoria, synkkiä, metsää kasvavia kallioita; ja kaikki häviää kuitenkin Tyynen meren majesteetillisen, rajattoman autiuden rinnalla… — — —

XXI.

— — — Sinä iltana kun Rarahu ensi kerran joutui yhteen Papeeten nuorien naisten kanssa, oli suuri juhla.

Kuningatar piti nimittäin tanssiaisia erään fregatin esikunnalle, kun se sattumalta oli käymässä saarella.

Aivan avoimessa salissa olivat euroopalaiset toimihenkilöt, hovinaiset ja siirtomaan koko henkilökunta jo valinneet paikkansa täysissä juhlapukeissa.

Ulkopuolella, puutarhassa, vallitsi suuri melu ja suuri sekasorto. Kaikki palvelijattaret ja kaikki juhlapukuiset, kukkaseppeleiset nuoret naiset valmistelivat siellä äärettömän suurta upa-upaa. He valmistautuivat tanssimaan aina aamuun saakka avojaloin, patarumpujen tahtiin, kun taas kuningattaren luona tanssittaisiin silkkikengissä, pianon soidessa.

Ja upseerit, joilla jo oli ystävättäriä molemmissa naismaailmoissa, sekä ulkona että sisällä, kulkivat molempien välillä muitta mutkitta tuolla omituisella, kainostelemattomalla välinpitämättömyydellä, jonka tahitilais-tavat oikeuttavat.

Uteliaisuus ja varsinkin mustasukkaisuus olivat saaneet Rarahun tälle kauan aiotulle retkelle. — Mustasukkaisuus, joka on verrattain harvinainen intohimo Oceaniassa, oli salaa kaivautunut hänen pieneen, villiin sydämeensä.

Kun hän nukahti yksin metsiensä keskellä ruvetessaan levolle vanhojen sukulaistensa majassa yhtaikaa auringon kanssa, kyseli hän itseltään, mitä mahtoivatkaan olla nuo Papeete-illat, jotka hänen ystävänsä Loti vietti kuningattaren hovinaisten, Faïmanan tai Terian seurassa. Ja sitten oli prinsessa Ariitéa myöskin mukana, ja hänessä oli Rarahun naisellinen vaisto aavistellut kilpailijaa…

"Ia ora na, Loti!" (Tervehdin sinua, Loti) kuulin minä äkkiä takanani pienen tutun äänen, joka tuntui vielä liian nuorelta ja raikkaalta tässä juhlahumussa.

Ja minä vastasin hämmästyneenä: "Ia ora na Rarahu!" (Tervehdin sinua
Rarahu).

Se oli sentään todellakin hän, pikku Rarahu, joka valkoiseen pukuun puettuna piteli kädestä Tiahuita. Ne olivat tosiaankin nuo molemmat — ja nähtävästi hämmästyneinä olostaan tässä oudossa ympäristössä, missä niin monet nuoret naiset heitä katselivat. He lähenivät minua puoleksi hymyilevin, puoleksi noloin ilmein — ja oli helppo nähdä, että ilmassa oli myrskyä.

"Etkö halua kävellä kanssamme, Loti? Etkö tunne meitä täällä? Emmekö ole yhtä hyvin puetut ja yhtä kauniita kuin toisetkin?"

He tiesivät kyllä, että he päinvastoin olivat vielä kauniimpia kuin toiset — ja jolleivät he olisi olleet vakuutettuja siitä, eivät he olisi uskaltaneet antautua koko seikkailuun.

"Mennään lähemmäksi", sanoi Rarahu. "Minä tahdon nähdä mitä tekemistä noilla naisilla on kuningattaren talossa."

Ja pitäen toisiamme kädestä tunkeuduimme me eteenpäin musliinihameitten ja kukkaseppeleiden keskitse avoimien ikkunoiden luo katsellaksemme yhdessä tuota enemmän kuin yhdessä suhteessa omituista näytelmää: kuningatar Pomarén vastaanottajaisia.

"Loti", kysyi Tiahui aluksi. "Mitä nuo tekevät?"… Hän osoitti sormellaan erästä ryhmää naisia, jotka lievästi maalattuina, puettuina pitkiin, räikeävärisiin tunikoihin, istuivat upseerien seurassa vihreällä liinalla peitetyn pöydän ympärillä. He liikuttelivat kultarahoja ja pieniä, maalattuja kortteja, joita he nopeasti muuttelivat sormissaan, samalla kuin heidän mustissa silmissään säilyi muuttumaton eksoottisen välinpitämätön ja imarteleva ilme.

Tiahuilla ei ollut aavistustakaan poker ja baccara pelien salaisuuksista ja hän käsitti vain epätäydellisesti ne selitykset, mitä minä saatoin antaa hänelle.

Kun pianon ensimäiset äänet alkoivat kaikua lämpimässä, kirkkaassa ilmassa, syntyi hiljaisuus ja Rarahu kuunteli haltioituneena… Mikään sellainen ei ollut koskaan tavannut hänen korviaan; hänen omituiset silmänsä laajenivat hämmästyksestä ja ihastuksesta. Rummut olivat myöskin vaienneet ja meidän takanamme tunkeilivat ihmiset vaiti ollen — kuului vain keveitten kankaiden kahina ja suurten yöperhosten surina, kun ne siivillään koskettelivat kynttilöiden liekkejä, ja Tyynen meren kaukainen kohina.

Silloin näyttäytyi Ariitéa, korkea-arvoisen englantilaisen upseerin saattamana, ja valmistautui alkamaan valssin.

"Ja sinä menet tuohon juhlaan ja sinun vuorosi tulee tanssia hänen kanssaan ja pitää häntä rintaasi vasten, kun Rarahu saa palata aivan yksin Tiahuin kanssa ja mennä surullisena levolle Apiréssä!" — —

"Ei, sinä et todella saa Loti, sinä et saa mennä!" sanoi hän kiivastuen äkkiä. "Minä olen tullut hakemaan sinua!" — — —

"Saatpa kuulla, Rarahu, kuinka kauniisti piano tulee soimaan minun sormieni kosketuksesta; sinä saat kuulla minun soittavan, eikä suloisempi musiikki ole koskaan korviasi hyväillyt. Sitten saat mennä, sillä yö pimenee. Huominen päivä tulee pian ja huomenna olemme me yhdessä…"

"Herran tähden, Loti, sinä et saa mennä!" toisteli hän taas lapsellisella, raivosta värisevällä äänellään…

Vikkelästi kuin nuori, hermostunut ja kiukkuinen kissa, riisti hän pois minun kultaneyleeni, rypisti kaulukseni ja repi rikki ylhäältä alas saakka minun kunnianarvoisan, britannialaisen paidanrintani…

Minä en tosiaankaan voinut noin pahoin pideltynä mennä kuningattaren tanssiaisiin, vaan olin pakotettu pitämään hyvänäni huononkin pelin ja nauraen seuraamaan Rarahua Apiré-piirin metsiin…

Mutta kun me olimme yksin maalla, kaukana juhlan melusta, keskellä metsiä ja pimeyttä, oli minusta kaikki tyhmää ja ikävää: yön tyyneys ja taivas, josta säteilivät tuntemattomat tähdet, ja tahitilaisten kasvien suloiset tuoksut, kaikki, vieläpä tuon viehättävän lapsen äänikin, hänen, joka kulki rinnallani… Minä ajattelin Aritéaa ja hänen pitkää, sinistä satiinihamettaan, kuinka hän tanssi valssia tuolla kuningattaren luona, ja tulinen intohimo veti minua hänen puoleensa. — Tänä iltana oli Rarahu kääntynyt väärälle suunnalle vetäessään minut mukaansa yksinäisyyteensä.

XXII.

Nyt olen minäkin tenhon vallassa, tämän maan tenhon, joka ei muistuta mitään muuta maata. — Minä luulen, että katselen sitä samoin silmin kuin Georges ennen, katselen sitä saman taikapeilin kautta. On tuskin kahta kuukautta siitä, kun minä astuin tälle saarelle — ja jo nyt olen antautunut vangiksi. — Ensi päivien pettymys on nyt kaukana ja minä luulen, että minä, niinkuin Mignon sanoi, tahtoisin elää, rakastaa ja kuolla täällä…

Me tulemme viipymään tässä maassa vielä kuusi kuukautta; sen päätti eilen päällikkömme, joka myöskin viihtyy täällä paremmin kuin muualla: Rendeer ei lähde ennen lokakuuta; ja siihen mennessä olen minä ehtinyt täydellisesti vajota tähän suloisesti tylsyttävään oloon, siihen mennessä on minusta ehtinyt tulla alkuasukas enemmän kuin puoleksi; ja minä pelkään, että lähtöhetki tulee tuntumaan minusta kauhean katkeralta…

Minä en voi kuvata kaikkia tuntemiani outoja mielialoja, kun joka askeleella kohtaan muistoja kahdenneltatoista vuodeltani… Kun olin pikku poika ja vielä kotilieden ääressä, ajattelin Oceaniaa; tuntemattomuuden haaveellisen hunnun läpi olin jo aavistanut ja käsittänyt sen sellaiseksi kuin sen nyt olen huomannut. — Kaikki nuo näköalat olin jo nähnyt, kaikki nuo nimet tunsin minä jo, ja kaikki nuo henkilöt ovat aivan samoja, jotka liikkuivat minun lapsuuteni unelmissa, niin että joskus luulen nytkin uneksivani…

Haeppa Georges'n jälkeensä jättämistä papereista ajan jo puoleksi vaalentama valokuva; se esittää pientä mökkiä, joka on rakennettu meren rannalle jättiläismäisen kookospalmun varjoon, aivan vehreyden peittoon. — Se oli hänen asuntonsa. — Se on vielä paikoillaan…

Sitä näytettiin minulle, mutta se ei olisi ollut tarpeellista, — minä olisin tuntenut sen itsestänikin…

Se on ollut tyhjänä hänen lähdöstään saakka, merituuli ja vuodet ovat saattaneet sen rappeutumaan ja hajoamaan liitoksistaan, pensaikot ovat peittäneet sen, ja vanilja verhoo sen sisäseinät, mutta se on säilyttänyt Georges'n tahitilaisen nimen ja sitä sanotaan yhä "Ruérin majaksi".

Monet alkuasukkaat muistelevat vielä kunnioittavasti Ruérin nimeä — etenkin kuningatar, joka hänen muistonsa tähden pitää minusta ja ottaa minut ystävällisesti vastaan.

Sinä, sisareni, olit Georges'n uskottu, sinä varmaankin tiesit, että tahititar, jota hän rakasti, eli hänen rinnallaan ne neljä vuotta, jotka Georges vietti täällä…

Ja minä, joka silloin olin vain pieni lapsi, arvasin omin päin sen, mitä minulle ei tahdottu kertoa; minä tiesin myöskin, että hän kirjoitti veljelleni ja minä näin hänen pöydällään kirjeitä vieraalla kielellä, jota nyt alan puhua ja ymmärtää.

Hänen nimensä oli Taïmaha. Hän ei asu kaukana täältä, eräällä läheisellä saarella, ja minä tahtoisin mielelläni tavata häntä. Olen usein halunnut ottaa selkoa hänestä, mutta viime hetkessä epäröinyt; määrittelemätön tunne, kuin epäilys, on pysäyttänyt minut, kun juuri olen ollut koskettamaisillani tuhkaan ja alkamaisillani tutkia veljeni entistä, yksityistä elämää, jonka ylle kuolema on levittänyt pyhän verhonsa.

XXIII.

Tahitilaiset muistuttavat luonteeltaan jossain määrin pikku lapsia. He ovat oikullisia ja kummallisia -saattavat yht'äkkiä ja ilman vähintäkään syytä tulla pahalle tuulelle; pohjaltaan aina rehellisiä — ja vieraanvaraisia sanan täydellisimmässä merkityksessä.

Taipumukset mietiskelevään elämäntapaan ovat heissä kehittyneet hyvin korkealle; heihin vaikuttaa herkästi luonnon hymyilevä tai synkkä ilme ja he uppoavat helposti kaikenlaisiin mielikuvituksen unelmiin…

He pelkäävät metsien autiutta ja hämärän hetkiä ja kansoittavat ne lakkaamatta kummituksilla ja henkiolennoilla.

Öisistä kylvyistä pitävät tahitilaiset paljon; kuun valossa lähtee nuoria tyttöjä parvittain metsiin sukeltaakseen luonnon muodostamiin altaihin hakien miellyttävää viileyttä. — Silloin tarvitsee kylpijöiden joukkoon heittää vain sanan Tupapahu ja kylpijät lähtevät pakoon kuin mielipuolet. Tupapahu on tatuoitujen kummitusten nimi, joita kaikki polyneesialaiset kauhistuvat, se on omituinen, kääntämätön, jo sellaisenaan kamala sana.

Oceaniassa on työ tuntematon käsite. — Metsät tuottavat itsestään kaiken, mitä tuo huoleton kansanjoukko tarvitsee ravinnokseen: leipäpuut ja villit bananit kasvavat kaikille ja riittävät jokaiselle. Vuodet vierivät Tahitin asukkaiden ohi täydellisessä toimettomuudessa ja alituisessa uinailussa — ja noilla suurilla lapsilla ei ole aavistustakaan siitä, että meidän Euroopassamme täytyy monen köyhän raataa näännyksiin asti ansaitakseen jokapäiväisen leipänsä.

XXIV.

Koko tuo huoleton, laiska seurue oli täysilukuisena Apiré-puron rannalla ja Tétuara, jonka kieli kävi kuin hengen voimalla, linkosi, sulloen sisäänsä kookospähkinöitä ja oransseja, meille ruohokossa puoleksi nukkuville pilaa ja hullutuksia, jotka olisivat sopineet Rabelais'n suuhun.

Kuului tuskin muuta kuin hänen rämeä äänensä sekaantuneena sirkkojen sirinään, kun ne lauloivat puolipäivävirttään samaan aikaan kuin minun entisaikaiset ystäväni maanpallon toisella puolen viluissaan ja hyvästi vaatteihinsa kääriytyneinä lähtivät Parisin teattereista ulos talviyön jäätävään sumuun…

Luonto oli tyyni ja veltostuttava, vieno viri heilutti hiljaa puiden latvoja ja meidän paaliamme tanssi nopeasti koko joukko pieniä, pyöreitä auringontäpliä, jotka guavepensaiden ja mimosojen lehvien läpi seuloutuneina monistuivat lukemattomiksi.

Aivan aavistamatta näimme me erään henkilön tulevan puettuna pitkäliepeiseen, merenvihreään harsohameeseen, pitkä tukka huolellisesti palmikoituna, otsallaan jasmiiniseppele…

Ohuen puvun läpi saattoi erottaa neidon rinnan puhtaat muodot, joiden kehitystä eivät mitkään esteet olleet ehkäisseet… Saattoi myöskin huomata, että hän oli kietonut lanteittensa ympärille kallisarvoisen pareon, jonka suuret, valkeat kukkaset näkyivät ohuen kankaan läpi punaista pohjaa vasten…

En ollut koskaan nähnyt Rarahua niin kauniina, eikä hän ollut koskaan käyttäytynyt niin arvokkaasti.

Innokas hyväksyvä ihailu tervehti häntä hänen esiintyessään… Hän näytti tosiaankin hyvin kauniilta — ja hänen hiukan kainosteleva kiemailunsa teki hänet vielä viehättävämmäksi…

Hän tuli hämillään ja säikkyneenä minun luokseni, istuutui ruohokkoon rinnalleni ja jäi siihen liikkumattomaksi posket punastuen ihomaalin alla ja silmät alas luotuina kuin lapsi, joka on tehnyt pahaa ja vapisee levottomuudesta, että häntä kuulusteltaisiin ja toruttaisiin.

Ja nuorten naisten parvesta, joilta minun hämmästykseni ei ollut jäänyt huomaamatta, kuului korkeasta ruohokosta pieniä, hillittyjä naurahduksia, joissa piili koko joukko ilkeyttä — ja viekas, armoton Tétuara virkahti kaunista harsohametta tarkoittaen nuo kavalat sanat:

Ja naurun puuskat monistuivat — niitä tuli kaikkien guavepensaiden takaa, niitä tuli puron vedestä, niitä tuli kaikkialta — ja pikku Rarahu oli purskahtamaisillaan itkuun…

XXV.

Sanoissa piili jotain myrkyllistä, jotain terävää, kolmikärkistä ja ne palasivat usein mieleeni…

Minulle oli vihreä hame tosiaankin aivan vieras… Eivätkä Rarahun vanhat kasvattivanhemmatkaan, jotka elivät puolialastomina pandanusmajoissaan, olleet voineet tehdä itseään syyllisiksi moiseen tuhlaukseen…

Kiinalaiset kauppiaat Papeetessa ovat tahitinaisten inhon ja kauhun esineinä. Ei mikään ole häpeällisempää nuorelle tytölle kuin se, että tulee toteennäytetyksi hänen kuunnelleen heidän korupuheitaan…

Mutta kiinalaiset ovat viekkaita ja rikkaita; — ja on tunnettua, että monet heistä lahjoilla ja hopeakolikoilla hankkivat itselleen salaisia suosionosoituksia, jotka korvaavat heille yleisen halveksimisen vahingon…

Minä varoin sentähden kertomasta tätä kamalaa epäluuloa Johnille, joka olisi ampaissut itsestään koko joukon moitteita pikku ystävätärtäni vastaan… Minulla oli kylliksi makua, etten itsekään moitiskellut häntä tai herättänyt pahennusta, — tyydyin vain tekemään huomioita ja odottamaan. — — —

XXVI.

Minä tulin kerran erikoiselle kylpypaikallemme guavepensaiden alla
Apiré-joessa tavattomaan aikaan, kello kolme iltapäivällä.

Tuolla paikalla, jota me pidimme yksityisomaisuutenamme, oli jotain kamalaa: aivan alaston vanha kiinalainen kylvetti inhottavaa, keltaista ruumistaan meidän kirkkaassa vedessämme.

Hän näytti olevan aivan kuin kotonaan eikä huolinut haikailla. Hän oli nostanut ylös pitkän, harmaan palmikkonsa ja kietonut sen kaljun kallonsa laelle kuin naisten tukkalaitteen… Mielihyvällä huuhteli hän meidän purossamme luisevia jäseniään, jotka näyttivät saframilla voidelluilta, — ja aurinko valaisi häntä kuitenkin puiden vehreyden hienosti hillitsemällä valollaan — ja raikas, kirkas vesi kuohui kuitenkin hänen ympärillään — yhtä luonnollisesti ja iloisesti kuin meidänkin.

XXVII.

Minä olin väijyksissä oksien takana ja tein huomioita… Uteliaisuus piti minua tarkkaavaisena ja liikkumattomana… Olin pakottanut itseni katselemaan tätä kylpykohtausta ja varroin levottomana, mitä tulisi tapahtumaan.

Minun ei tarvinnut odottaa kauan; oksien hieno ritinä ja kahden pienen, vienon äänen sointu ilmaisivat kohta, että molemmat pikkutytöt lähenivät…

Kiinalainen, joka myöskin oli kuullut sen, loikahti paikalla ylös aivan kuin vieterin ponnahuttamana. — Ja kainoudesta tai siksi, että häntä hävetti auringon valossa näytellä niin suurta rumuutta — kiiruhti hän vaatteitansa hakemaan. — Monet musliinihameet, jotka toinen toisensa päälle asetettuina muodostivat hänen pukunsa, riippuivat siellä täällä puiden oksilla.

Hän ehti lennättää ylleen pari kolme niistä, ennen kuin molemmat pikkutytöt saapuivat.

Rarahun kissa, joka kulki ensimäisenä, käyristi, nähdessään keltaisen miehen, selkäänsä hyvin merkitsevällä tavalla, ja kääntyi hyvin äkeissään ympäri… Tiahui tuli sitte näkyviin. — Hän pysähtyi hetkeksi, kohotti käden leualleen ja naurahti käsi suullaan niin kuin henkilö, joka näkee hyvin hassunkurisen näyn…

Rarahu katseli hänen olkansa yli ja nauroi myöskin. Sitten etenivät molemmat päättävästi ja sanoivat viekastelevalla äänellä:

"Ia ora na, Tseen-Lee! — Ia ora na tinita, mafatu meiti!" (Päivää
Tseen-Lee! Päivää kiinalainen, sydänkäpyseni!)

He tiesivät hänen nimensä ja itse nimitti hän Rarahua nimeltä… Hyvin kiemailevin ilmein oli hän taas pudottanut palmikkonsa alas ja hänen vanhat, himokkaat silmänsä säkenöivät inhottavasti.

XXVIII.

Hän kaivoi taskuistaan monenlaisia tavaroita, jotka hän tarjosi lapsille: rasioita, täynnä punaista ja valkoista puuderia, pieniä, näppäriä pukeutumisvälineitä, pieniä hopealapioita kielen raapimista varten, ja selitti kaikkien käyttötavan — sitten vielä kiinalaisia makeisia, pippuriin ja inkiväärin säilytettyjä hedelmiä…

Etenkin oli Rarahu hänen kiihkeän huomionsa esineenä. — Ja molemmat pienokaiset antoivat hiukan pyydellä itseään, mutta pitivät kuitenkin hyvänään hänen tavaransa, vaikkakin halveksivin huulenliikkein ja irvistellen kuin marakatit.

Suuresta punaisesta nauhasta antoi Rarahu kiinalaisen suudella paljasta olkapäätään.

Sitten pyrki Tseen-Lee vielä pitemmälle ja lähenteli huulillaan pienen ystävättäreni suuta — silloin pakeni Rarahu täyttä vauhtia Tiahuin seuraamana. Molemmat katosivat metsään kuin gasellit kädet lahjoja täynnä. Heidän naurunsa kuului vielä kaukaa vihreyden läpi — ja Tseen-Lee, joka ei kyennyt saavuttamaan heitä, jäi paikoilleen surkeana ja nolona.

XXIX.

— — — Seuraavana päivänä nojasi Rarahu päätänsä minun polveeni ja itki kuumia kyyneliä… Sattuman varassa metsissä kasvaneena olivat käsitykset hyvästä ja pahasta jääneet hyvin kehittymättömiksi pikku raukan sydämessä; siellä oli koko joukko omituisia, epätäydellisiä ajatuksia, jotka olivat syntyneet itsestään suurien puiden varjossa. — Nuoret, puhtaat tunteet olivat siellä kuitenkin vallalla ja niihin sekoittui myöskin muutamia kristillisiä käsitteitä, jotka hän sattumalta oli siepannut vanhojen huoltajiensa Raamatusta…

Sievistelyhalu ja persous makeisille olivat vieneet hänet oikealta tieltä, mutta minä olin varma, ehdottomasti varma siitä, ettei hän ollut antanut mitään korvaukseksi noista omituisista lahjoista, ja että pahan voi vielä parantaa kyynelillä.

Hän käsitti tehneensä jotain hyvin pahaa, hän käsitti etenkin, että hän oli saattanut minut pahoilleni — ja että minun veljeni John, tuo vakava John, kääntäisi pois hänestä siniset silmänsä…

Hän oli tunnustanut kaiken, tarinan vihreästä harsohameesta ja tarinan punaisesta pareosta. Hän itki, pikku raukka, koko sydämestään; rinta tärisi huokauksista — ja Tiahui itki myöskin, koska hän näki ystävättärensä itkevän…

Nuo kyyneleet, jotka olivat Rarahun ensimäiset hänen elinaikanaan, veivät meidän kesken siihen tulokseen, mihin kyyneleet useinkin johtavat: ne tekivät meidät yhä rakkaammiksi toisillemme. Sydän sai suuremman sijan tunteissani häntä kohtaan ja Ariitéan kuva hälveni hetkeksi…

Tuo omituinen pikku olento, joka itki polvellani Valtameren saaren metsien yksinäisyydessä, näyttäytyi nyt minulle aivan oudolta puolelta; ensikertaa tuntui hän minusta henkilöltä, ja minä aloin miettiä mikä ihastuttava nainen hänestä olisi tullut, jos muut kuin nuo vanhat alkuasukkaat olisivat päässeet hoitamaan hänen nuorta sieluaan…

XXX.

Tästä päivästä alkaen ei Rarahu enää pitänyt itseään lapsena ja lakkasi näyttäytymästä paljain rinnoin päivän valossa…

Arkipäivinäkin alkoi hän käyttää hameita ja palmikoida pitkää tukkaansa…

XXXI.

Mata revan nimen oli Rarahu antanut minulle, koska hän ei ollenkaan voinut sietää Loti nimeä, jonka minä olin saanut Faïmanalta tai Ariitéalta. — Mata tarkoittaa oikeastaan silmää; maorit nimittävät ihmisiä silmien mukaan ja sillä perusteella annetut nimet ovat yleensä hyvin onnistuneita…

Plumketia sanottiin esim. kissansilmäksi, (Mata-pi faré), Brownia rotansilmäksi, (Mata ioré) ja Johnia sinisilmäksi, (Mata ninamu)…

Rarahu ei tahtonut verrata minua mihinkään eläimeen, ja monen miettimisen jälkeen oli hän valinnut runollisemman nimityksen Mata-reva.

Minä kysyin neuvoa arvoisien Pipcus-munkkien sanakirjalta ja löysin seuraavaa:

XXXII.

Tunnit, päivät, kuukaudet menivät menojaan tässä maassa aivan toisin kuin muualla, aika hävisi jäljettömästi ikuisen kesän yksitoikkoisuuteen. — On kuin olisi rauhan ja liikkumattomuuden ilmapiirissä, missä maan levottomuutta ei enää ole olemassa…

Oi! mitä ihania hetkiä, oi! mitä suloisia, viileitä kesäpäiviä vietimmekin jokapäivä Fataua-puron rannalla tässä varjokkaassa, tuntemattomassa metsikössä, joka oli Rarahun ja Tiahuin koti. — Puro virtasi hiljalleen eteenpäin sileitten mukulakivien yli tuoden mukanaan suuret joukot silmännäkemättömiä kaloja ja vesihyönteisiä. — Maan peittivät hienot ruoholajit, ja niistä nousi tuoksu, joka muistutti heinäntuoksua Euroopassa, kauniissa kesäkuussa; harvinainen tuoksu, jota mainittiin yhdellä ainoalla tahitilaisella sanalla: pumiraira, joka tarkoittaa vienoa heinänhajua. Ilma oli täynnänsä troopillisia höyryjä, joiden joukossa voimakkainna vallitsi keskipäivän auringon lämmittämien oranssien tuoksu. Ei mikään häirinnyt tuota valtavaa äänettömyyttä keskipäivän aikana Oceaniassa. Pienet sisiliskot, siniset kuin turkoosi, tunsivat olevansa turvassa meidän liikkumattomuutemme vuoksi ja niitä vilisi ympärillämme mustien, suurien, violettisilmäisten perhosten saattamina. Kuului vain veden hiljainen kohina, hyönteisten hieno hyrinä ja silloin tällöin läpikypsän guavehedelmän putoaminen, joka maata vasten särkyessään levitti mansikan hajua…

… Ja kun päivä oli loppumaisillaan ja aurinko jo oli alentunut taivaanrannalle heittäen hehkuvan kultaisia säteitään puiden oksille, palasi Rarahu minun kanssani yksinäiseen majaansa metsässä. — Molemmat hänen vanhat sukulaisensa olivat aina Saapuvilla istuen kyyryssä jäykkinä ja vakavina pandanusmökkinsä edustalla ja katsellen meidän tuloamme. — Jonkunlainen mystillinen hymy, huolettoman hyväntahtoisuuden ilme, valaisi hetkeksi heidän sammuneita kasvojaan.

"Me tervehdimme sinua, Loti!" sanoivat he kurkkuäänillään; tai: "Me tervehdimme sinua, Mata reva!" Siinä kaikki ja sitten täytyi minun vetäytyä takaisin ja jättää heidän luokseen pikku ystäväni, joka hymyillen seurasi minua silmillään, ja joka oli kuin nuoruuden kukkea olemus molempien synkkien polyneesialaisten muumioiden rinnalla…

Oli ilta-aterian hetki. Ukko Tahaapairu ojensi pitkät, tatuoidut käsivartensa polttoainekasaan ja otti siitä pari kuivaa burao-kappaletta ja hankasi niitä vastatusten villien vanhalla tavalla sytyttääkseen tulta. Rarahu otti tulen ukon käsistä, sytytti oksakasan ja paistoi maassa pari maioreaa eli leipäpuun hedelmää, joista perhe aterioitsi…

Samaan aikaan oli Fataua-puron kylpijöillä tapana palata Papeeteen Tetuara etunenässä, niin että minä aina sain mennä kotiin hauskassa seurassa.

"Loti", sanoi Tetuara. "Älä unhota, että sinua tänä iltana odotetaan kuningattaren puutarhassa. Teriä ja Faïmana lähettävät terveisiä sanoen, että he odottavat sinua lähteäkseen kanssasi juomaan teetä kiinalaisten luo — — — Ja jos sinä sallit, tahtoisin minäkin mielelläni olla mukana…"

Me palasimme laulaen tietä pitkin, josta oli näköala suuren sinisen, laskevan auringon viime säteiden valaiseman Valtameren yli.

Yö laskeutui Tahitin ylle, kuulakkaana ja tähtivaloisana. Rarahu nukkuu metsässään; sirkat virittävät ruohokossa iltalaulunsa, yöperhoset lentelevät suurien puitten välissä — ja hovinaiset alkavat harhailla kuningattaren puutarhoissa.

XXXIII.

Kulkiessaan minun seurassani eräällä Papeeten varjoisalla puistokujalla tervehti Rarahu puoleksi ystävällisesti, puoleksi leikillisesti — mutta myöskin hiukan säikähtyneenä — omituista olentoa, joka kulki ohitsemme.

Hän oli pitkä, kuivettunut nainen, jonka puku ainoastaan muistutti tahitilaista ja joka vastasi tervehdykseen arvokkaasti ja jäykästi kääntyen sitten ympäri meitä katselemaan.

Rarahu näytti kiukuissaan kieltään hänelle ja kertoi sitte nauraen, että tuo vanha piika, tuo puolivalkea, läpilaiha mestitsi, joka oli erään englantilaisen ja erään maorilaisen tytär, oli ollut hänen opettajattarenaan Papeeten koulussa.

Eräänä päivänä oli mestitsitär selittänyt oppilaalleen, että hän, Rarahun helppo-oppisuuden, takia mitä hartaimmin toivoi, että tytöstä tulisi hänen seuraajansa opettajan virassa.

Rarahu joutui aivan suunniltaan säikähdyksestä sellaista tulevaisuutta ajatellessaan ja lähti heti paikalla Apiréhen, jättäen haapiiraan (koulutalon) ainaiseksi ollakseen koskaan sinne palajamatta.

XXXIV.

Minä palasin eräänä aamuna Rendeeriin tuoden muassani sen mieltäjärkyttävän uutisen, että olin viettänyt yön Tamatoan seurassa…

Tamatoa, kuningatar Pomarén vanhin poika ja Raiatean saaren kauniin Moé kuningattaren puoliso, — pienen, viehättävän sairaan, Pomaré V:n isä, — oli henkilö, jota muutamia vuosia oli pidetty neljän varman seinän sisällä ja oli vieläkin asukkaiden tarunomaisena kauhuna.

Tavallisessa tilassaan ei Tamatoa liene ollut ilkeämpi kuin kuka muu hyvänsä, mutta hän joi, ja juovuttuaan näki hän verta, hän janosi verta.

Hän oli noin kolmenkymmenen ikäinen, tavattoman pitkä ja jättiläisvoimainen mies; kokonainen miesjoukko ei voinut pitää puoliaan hänelle, kun hän sai raivokohtauksensa; hän surmasi silloin ihmisiä pienimmättäkään aiheetta ja hänen tekemiänsä tuhotöitä on mahdoton mielessään kuvitella.

Pomaré jumaloi kuitenkin tuota jättiläismäistä poikaansa. — Kulkipa palatsissa sellainenkin huhu, että hän viime aikoina päästi hänet ulos, ja että hänen oli nähty yöllä kiertelevän puutarhoissa. — Hänen läsnäolonsa herätti hovinaisten keskuudessa samanlaista kauhua kuin villi eläin, jonka häkki tiedettäisiin öisin huonosti suljetuksi.

Pomarén palatsissa oli vieraita varten varattu huone yötä ja päivää avoinna; siellä oli permannolla puhtailla, valkeilla peitoilla katettuja vuoteita, joita käyttivät ohi matkustavat tahitilaiset, piirikuntien yön selkään jääneet päälliköt, ja joskus minä itsekin…

Kaikki nukkuivat puutarhoissa ja palatsissa, kun minä nyt astuin vierashuoneeseen.

En tavannut siellä kuin yhden henkilön istumassa, nojaten pöytään, jolla paloi kookosöljylamppu… En tuntenut häntä ja hänen vartalonsa ja jäsenensä olivat melkein yli-inhimillisen jykevät; toisella kädellään olisi hän voinut murskata ihmisen kuin hauraan lasin. — Hänellä oli ihmissyöjän paksut, nelikulmaiset leuat; hänen jykevä päänsä oli painava ja villinnäköinen, ja hänen puoleksi suletuissa silmissään oli harhailevan surullinen ilme…

"Minä tiedän, että sinä olet Loti, valkotukkaisen amiraalin pieni ajutantti. Minä olen usein nähnyt sinun kulkevan ohitseni yöllä. Tuletko sinä nukkumaan?"

"Olen; minä olen suuri päällikkö. Heittäydy tuonne nurkkaan; sieltä saat parhaan patjan."

Kun olin päässyt pitkälleni ja kääriytynyt pareooni suljin minä silmäni — juuri niin paljon, että saatoin tarkata tuota omituista henkilöä, joka oli varovaisesti noussut ja tuli minua kohti.

Samalla kuin hän lähestyi oli hiljainen kolina saanut minut kääntämään pääni päinvastaiseen suuntaan, ovelle päin, josta vanha kuningatar juuri tuli esiin. Hän astui hyvin varovasti, paljain jaloin, varpaillaan, mutta matot natisivat kuitenkin hänen raskaan ruumiinsa painosta.

Kun mies tuli aivan viereeni, otti hän musliinisen moskiittoverhon ja levitti sen huolellisesti pääni päälle; sitten asetti hän banaanin lehden lamppunsa eteen, ettei valo häiritsisi minua ja palasi istumaan, nojaten päänsä molempiin käsiinsä.

Pomaré, joka tuskaisesti oli tarkastellut meitä oven pimeästä aukosta, näytti tutkintoonsa tyytyväiseltä ja katosi…

Kuningattarella ei koskaan ollut tapana tulla tähän asuntonsa osaan, ja koska hänen tulonsa oli vahvistanut luuloani toverini vaarallisuudesta, meni minulta kokonaan halu nukkua.

Vieras ei kuitenkaan liikahtanut enää; hänen katseensa oli tullut harhailevaksi ja ilmeettömäksi, hän oli unohtanut minun läsnäoloni… Jossain kaukana kuuluivat kuningattaren hovinaiset laulavan jotain Pomotu-saarien himénéeta kaksiäänisesti .— Ja sitten huusi prinssipuolison, vanhan Ariifaitén ääni: "Mamu!" (hiljaa!) "Te hora a horu ma piti!" (hiljaa, on keskiyö!) Ja sitten tuli hiljaisuus kuin taikavoimalla.

Tuntia myöhemmin ilmestyi vanhan kuningattaren varjo taas oviaukkoon.
— Lamppu oli sammumaisillaan, ja mies oli juuri nukkunut…

Samoin tein kohta minäkin, vaikka nukahdinkin aivan kevyesti. Ja kun minä sitten aamun koittaessa nousin lähteäkseni, huomasin, ettei mies ollut liikahtanut paikaltaan; hänen päänsä oli vain luisunut käsien varasta ja lepäsi pöydällä…

Minä peseydyin puutarhan perällä, mimosojen alla, raikasvetisessä purossa. Sitten menin minä parvekkeen luo tervehtimään kuningatarta ja kiittämään häntä vieraanvaraisuudestaan.

"Haere mai Loti", sanoi hän, niin kaukaa kuin minut näki, "haere mai paraparan!" (Tule tänne Loti juttelemaan hiukan!) "No, ottiko hän sinut hyvästi vastaan?"

Ja minä näin hänen vanhojen kasvojensa kirkastuvan ilosta, kun minä ilmaisin hänelle kiitollisuuteni hänen huolenpidostaan.

"Tiedätkö, kuka se oli?" sanoi hän salaperäisesti. "Oi! Mutta älä puhu siitä kellekään, Loti… se oli Tamatoa!"

Muutamia päiviä sen jälkeen päästettiin Tamatoa virallisesti vapauteen, sillä ehdolla, ettei hän loittonisi palatsista. Minulla oli usein tilaisuus puhutella häntä ja puristaa hänen kättänsä…

Sitä kesti siksi, kun hän karkasi ja tappoi naisen ja kaksi lasta protestanttisen lähetyssaarnaajan puutarhassa, ja teki samana päivänä joukon sellaisia verisiä hirmutöitä, ettei niistä voisi kirjoittaa latinaksikaan…

XXXV.

… Kukapa osaisi sanoa, missä jonkun maan viehätys piilee? Kukapa taitaisi tajuta tuon sisäisen tutunomaisuuden, tuon määrittelemättömän sävyn, mitä ei mikään inhimillisissä kielissä ilmaise?…

Tahitin viehkeydessä on paljon tuota outoa surumielisyyttä, joka painaa kaikkia Valtameren saaria -eristetty asema Tyynenmeren äärettömyydessä — mereltä puhaltava tuuli — hyökyaaltojen kohina — varjojen syvyys — noiden maorilaisten karkea ja suruinen ääni, jotka kiertelevät laulellen hämmästyttävän korkeiden, valkoisten ja hoikkien kokospalmujen runkojen keskellä…

Kuluttaa itseään etsimällä, tajuntaan pyrkimällä, ilmaisumuotoa hakemalla… Turha vaiva — tuo jokin pujahtaa pois ja pysyy käsittämättömänä…

Olen kirjoittanut Tahitista monta pitkää sivua; niissä on yksityiskohtia pienimpienkin taimien ulkonäköön — sammalien erikoispiirteihin saakka…

Luettakoonpa tuo kaikki parhaimmalla tahdolla maailmassa — onko sitten päästy ymmärtämään? Varmasti ei…

Ja sitten: onko lukemisen loputtua kuultu yöllä, Polynesian koralleista valkeilla rannikoilla, onko kuultu, yöllä, vivon [kaislahuilun] surullisen äänen soivan metsien pimennoista tai näkinkenkätorvien kaukana mylvivän?

XXXVI.

Sen tiedon sain minä vanhalta, Rutumah-saaren maoripäälliköltä
Hotoarulta, jonka asiantuntemus tällaisissa seikoissa on eittämätön…

XXXVII.

… Rarahu oli kerran vihapäissään nimittänyt minua pitkäksi, jalattomaksi sisiliskoksi, ja minä en ensiksi oikein ymmärtänyt sitä…

Koska käärme on aivan tuntematon eläin Polynesiassa, oli Rarahun mestitsi-opettajatar, selittääkseen hänelle missä muodossa paholainen oli vietellyt ensimäisen naisen, turvautunut tuohon kuvaannolliseen lauseparteen.

Rarahu oli siis tottunut pitämään tuollaista "pitkän jalattoman sisiliskon" muunnosta ilkeimpänä ja vaarallisimpana kaikista eläimistä maan päällä; — ja siksi oli hän singonnut minulle tuon loukkauksen…

Hän oli vielä mustasukkainen, tuo pikku Rarahu parka: hän kärsi siitä, ettei Loti tahtonut kuulua yksinomaan hänelle.

Nuo Papeeten illat, nuo toisten nuorten naisten huvitukset, joihin hänen vanhat huoltajansa kielsivät häntä sekaantumasta, saivat hänen lapsellisen mielikuvituksensa liikkeelle — Etenkin nuo teekutsut kiinalaisten luona, joista Tetuara toi hänelle haaveellisia kuvauksia, teekutsut, missä Teria, Faimana ja muutamat muut "tyhmät neitsyet" kuningattaren saattueesta joivat ja juopuivat. — Lotikin otti osaa niihin, johtikin niitä joskus, ja se sekoitti Rarahun ajatukset, niin ettei hän ymmärtänyt enää mitään… Kun hän oli solvannut minua kylliksi, rupesi hän itkemään, ja se oli paljoa parempi ponsilause…

Siitä päivästä lähtien minua tuskin nähtiin Papeeten iltaseuroissa. — Minä viivyin yhä kauemmin Apirén metsissä, jaoinpa joskus muutaman leipäpuunhedelmänkin vanhan Tahaapairun kanssa. — Yön saapuminen oli surullista tässä yksinäisyydessä; mutta sillä surumielisyydellä oli syvä viehätyksensä, ja Rarahun äänessä oli suloinen sointu iltaisin puiden korkean, synkän holvin alla… Minä jäin sinne siihen hetkeen saakka, jolloin vanhukset lukivat rukouksensa — tuon säännöttömällä, kesyttömällä kielellä lausutun rukouksen, mutta joka sentään oli sama kuin minun lapsuudessa oppimani — "Isä meidän, joka olet taivaissa" — Kristuksen ikuinen, ylevä rukous kaikui oudon salaperäisesti tuolla, vanhan maailman rajoilla, noitten metsien hämäryydessä, öitten hiljaisuudessa, tuon aavemaisen vanhuksen hitaan, vakaan äänen lausumana.

XXXVIII.

Oli eräs seikka, jonka Rarahu jo alkoi tuntea, ja jonka hän myöhemmin oli saava katkerasti kokea — seikka, jota hän ei kyennyt selvästi määrittelemään sielussaan — eikä varsinkaan ilmaisemaan primitiivisen kielensä sanoilla. — Hän käsitti hämärästi, että hengen alalla mahtoi olla rotkoja hänen ja Lotin välillä, kokonaisia ajatus- ja tuntemattomia tietomaailmoita. — Hän tajusi jo meidän rotujemme, käsitystemme, pienimpien tunteittemme pohjimmaisen erilaisuuden: elämän alkeellisimpienkin muotojen ilmaukset erosivat toisistaan meissä molemmissa. — Loti, joka pukeutui tahitilaisten tavoin ja puhui hänen kieltään, oli hänen mielestään paupa — suurten merien tuolta puolen, haavemaista saapunut mies — yksi niitä, jotka muutama vuosi sitten alkoivat tuoda liikkumattomaan Polynesiaan niin paljon kuulumattomia muutoksia, ja aavistamattomia uutuuksia…

Hän tiesi myöskin, että Loti kohta lähtisi pois, milloinkaan palajamatta, takaisin kaukaiseen isänmaahansa… Hänellä ei ollut mitään käsitystä noista pyörryttävistä välimatkoista — ja Tahaapairu vertasi niitä äärettömyyteen, mikä erotti Fatauan kuusta tai tähdistä.

Hän arveli esittävänsä Lotin silmissä — viisitoista- vuotias lapsi kun oli — vain pientä, merkillistä olentoa, leikkikalua, jonka ohikulkija pian unhottaisi…

Hän erehtyi kuitenkin — Lotikin huomasi vaalivansa häntä kohtaan tunnetta, joka ei enää ollut tavallinen. — Loti rakasti häntä jo hiukan sydämessään…

Hän muisteli veljeään Georges'ia — häntä, jota tahitilaiset nimittivät Rueriksi, ja joka oli tuonut muassaan tästä maasta himmenemättömiä muistoja — ja hän tunsi, että niin tulisi hänenkin käymään. — Lotista näytti hyvin mahdolliselta, että tuo Tetuaran oikun sattumalta alkuun panema seikkailu jättäisi koko hänen elämäänsä syviä, kestäviä jälkiä…

Vielä hyvin nuorena oli Loti joutunut euroopalaisen elämän levottomaan piiriin; hyvin aikaiseen oli hän kohottanut sitä verhoa, joka kätkee lapsilta maailman näyttämön; — äkkiä, kuudentoista ijässä heitettynä Lontoon ja Parisin vilinään, oli hän kärsinyt aikana, jolloin tavallisesti aletaan ajatella…

Loti oli hyvin väsyneenä palannut tältä aikaisaamuiselta elämän retkeltä — ja piti itseään jo hyvin väsähtäneenä. Hän oli tullut syvästi kyllästyneeksi ja pettyneeksi — koska hän, ehtimättä kasvaa toisten nuorukaisten kaltaiseksi, oli alottanut pienenä, puhtaana ja uneksivana lapsena perheen suloisessa rauhassa varttuen. Hänkin oli ollut pieni villi, jonka sydämeen yksinäisyydessä painui joukko tuoreita ajatuksia ja säteileviä ihanteita. — Ennen kuin hän lähti uneksimaan Oceanian metsiin, oli hän aivan lapsena jo kauan uneksinut yksinään Yorkshiren metsissä.

Lotin ja Rarahun välillä oli suuri paljous salaperäisiä, sielullisia siteitä, maailman molemmissa äärimmäisyyksissä syntyneitä. — Molemmat olivat he tottuneet yksinoloon ja mietiskelyyn, metsien ja luonnon yksinäisyyteen; molempia miellytti viettää pitkiä hetkiä hiljaisuudessa, loikoen heinikossa tai sammalilla; molemmat rakastivat intohimoisesti haaveilua, musiikkia — kauniita hedelmiä, kukkia ja raikasta vettä…

XXXIX.

Vielä saisimme viettää viisi pitkää kuukautta yhdessä… Oli hyvin turhaa olla huolissaan tulevaisuudesta…

XL.

Kun hän lauleli yksin väreili hänen äänensä niin raikkaina ja suloisina liverryksinä, että vain linnut taikka pienet lapset saattavat niin viserrellä.

Kun hän lauloi joukossa, kirjaili hän toisten säveleeseen vallattomia muunnelmia, jotka liikkuivat asteikon kaikkein korkeimmissa äänissä; ne olivat aina hyvin mutkallisia ja ihmeteltävän sointuvia.

Apiréssä, niin kuin kaikissa muissakin tahitilaisissa piirikunnissa oli himéné-niminen kuoro, joka toimi säännöllisesti johtajan ohjaamana ja esiintyi kaikissa alkuasukkaiden juhlissa. Rarahu oli sen tärkeimpiä jäseniä ja hänen puhdas äänensä kaikui kaikista ylinnä; — häntä säestävä kuoro kuulosti synkältä ja jäykältä. Etenkin miehet sekoittivat siihen matalia, metallimaisia sointuja, jonkunlaisia mylvähdyksiä, jotka ilmaisivat dominantin ja ne tuntuivat pikemmin kesyttömästä soittokoneesta kuin ihmiskurkusta lähteneiltä. Yhteislaulun täsmällisyydessä olisivat Konservatorionkin kuorolaulajat joutuneet häviölle, ja se synnytti iltaisissa metsissä vaikutelmia, joita ei voi kirjoittamalla kuvailla…

XLI.

Oli päivän sammumisen aika. Minä olin yksin meren rannalla, Apiréen piirikuntaan kuuluvalla hietarannikolla. — Odottelin Taimahaa tällä eristetyllä paikalla ja tunsin omituista mielenliikutusta ajatellessani, että tuo nainen tulisi…

Eräs nainen tulikin kohta. Huomasi minut kookospalmujen alla ja läheni minua… Yö oli jo tullut, ja kun hän oli aivan lähellä eroitin minä oudot kasvot, jotka katselivat minua nauraen villiä naurua.

"Taimaha? En. — Minun nimeni on Tevaruefaipotuaiahutu Papetoian piiristä. Minä pyydystän porsliinisimpukoita riutoilta ja punaista korallia. Tahdotko ostaa sitä?"

Odotin vielä puoleen yöhön. — Seuraavana päivänä sain tietää, että oikea Taimaha oli lähtenyt takaisin saarelleen; minun sanaani ei oltu viety perille, ja hän oli mennyt pois aavistamatta, että Ruerin veli oli odottanut häntä monta tuntia hiekkarannikolla.

XLII.

Sanansaattajalla, joka tuopi sinulle tämän kirjeen, on samalla tehtävänä jättää sinulle koko joukko lahjoja minulta. Siinä on ensiksi töyhtö punaisen phaeton-linnun sulista, hyvin kallisarvoinen kappale, isäntäni, Tehepoon päällikön lahja; sitten kolmirivinen, pienistä, valkeista simpukoista pujotettu helminauha, päällikön vaimon lahja, ja lopuksi pari reva-reva tupsua — jotka eräs ylhäinen nainen Papeurin piiristä oli pistänyt hiuksiini Taravaon juhlilla.

Minä jään tänne vielä muutamaksi päiväksi, päällikön luo, joka oli veljeni ystävä; käytän amiraalin myöntämän loman aivan loppuun.

Minulta ei puutu muuta kuin sinun läsnäolosi, veli, että oloni Taravaossa olisi täysin viehättävä. Papeeten ympäristöistä et voi saada käsitystäkään tästä tuntemattomasta seudusta, jonka nimi on Taravaon niemi: rauhaisa, varjoinen, lumoava nurkka — jättiläismäisine oranssimetsineen, joiden hedelmät ja kukat kauttaaltaan kattavat ihanan maaperän, tuoksuvien ruohojen ja punaisten kukkien alla.

Sinne tänne on siroiteltu sitruunanpuisia majoja, missä muinaiset maorit liikkumattomina elävät; siellä on säilynyt alkuasukkaiden vanha vierasvaraisuus: hedelmäateriat vihreistä oksista ja kukista palmikoitujen katosten alla, musiikki, ruokopillien valittavat unisoonot, himéné-kuorot, laulut ja tanssit.

Minä asun yksin yksinäisessä, pylväiden varaan rakennetussa majassa meren ja korallien yläpuolella. Valkeasta mattovuoteestani näen minä hiukan kumartuessani allani liikkuvan kokonaisen pienen erikoismaailman, ja se on korallien maa. Valkoisten tai ruusunpunaisten haarojen keskellä, merikasvien monimutkaisten oksikkojen välissä liikkuu tuhansia pikku kaloja, joitten värejä voi verrata ainoastaan kolibrien tai jalokivien hohtoon: sinipunervaa, heleän vihreää, kuvaamattoman sinistä — ja koko joukko pieniä, kaikissa taivaankaaren väreissä säteileviä olentoja, jotka ovat kaiken muun, paitsi kalan muotoisia… Päivällä, ruokalevon rauhaisina tunteina, ihailen minä mietteihini vaipuneena kaikkea tuota, jota luonnontutkijat ja huomioidentekijätkään tuskin tuntevat.

Yöllä ahdistaa sydäntäni hiukan tässä Robinsonmaisessa yksinäisyydessä. — Kun tuuli vinkuu ulkona, kun meri kaiuttaa pimeässä suurta, synkkää ääntään, silloin tunnen minä kuin yksinäisyyden hätää, täällä, tämän kaukaisen saaren merellisimmällä, piiloisimmalla niemellä, — tuon Tyynen meren mittaamattomuuden, äärettömimmän maan äärettömyyksistä, joka ulottuu aivan suoraan napamantereen salaperäisille rannoille saakka.

Eräällä kaksipäiväisellä retkellä Tehaupoon päällikön kanssa sain minä nähdä tuon Vairian järven, joka herättää alkuasukkaissa taikauskoista pelkoa — Vietimme yhden yön sen rannoilla. Se on outo kolkka, jota harva ihminen on katsellut; joskus saapuu sinne joku euroopalainen uteliaisuudesta: tie on pitkä ja vaikea, ympäristö villi ja autio. — Kuvitteleppa kuollutta merta tuhannen metrin korkeudessa, hävinneenä keskustan vuorten taa, korkeiden ja jäyhien kallioiden häiritessä sen ympärillä terävillä ulkopiirteillään illan kirkasta taivasta. — Syvä ja kylmä vesi, jota mikään ei elähytä: ei tuulen puuska, ei ääni, ei elävä olento, ei edes kalakaan… — "Muinoin", sanoi Tehaupoon päällikkö, "laskeutuivat outosukuiset tupapahut yöllä vuoristosta ja pieksivät vettä pitkillä merilokin siivillään".

Jos sinä menet kuvernöörin luo keskiviikko-illanviettoon ja tapaat siellä prinsessa Ariitéan, sano hänelle, etten unhota häntä yksinäisyydessäni ja toivon saavani tanssia hänen kanssaan ensi viikolla kuningattaren tanssiaisissa. — Jos sinä puutarhoissa satut tapaamaan Faimanan tai Terian, voit sanoa heille minun puolestani mitä mieleesi juolahtaa…

Rakas, kulta veli, tee minulle se ilo, että menet, Fataua-purolle kertomaan terveiseni pikku Rarahulle, Apiréesta… Tee se minun puolestani, pyydän sinua; sinä olet liian hyvä ollaksesi anteeksi antamatta meille molemmille… Totta tosiaan, minä vannon rakastavani tuota pikku raukkaa kaikesta sydämestäni…

XLIII.

… Rarahu ei tiennyt mitään Taaroa-jumalasta, yhtä vähän kuin lukuisista jumalattarista hänen seurueessaan; eipä hän edes ollut kuullut puhuttavankaan näistä polynesialaisen jumalaistaruston henkilöistä. Ainoastaan kuningatar Pomaré oli kunnioituksesta rotunsa vanhoja perintätapoja kohtaan oppinut nuo muinaisten jumal'olentojen nimet säilyttäen muistissaan ammoisten aikojen omituisia legendoja.

… Mutta kaikki nuo Polynesian kielen oudot sanat, jotka olivat hämmästyttäneet minua, nuo hämäräsisältöiset, salaperäiset sanat, joilla ei ole vastinetta meidän euroopalaisissa kielissämme, olivat tuttuja Rarahulle ja hän käytti niitä tai selitti niitä minulle harvinaisen, kummallisen runollisesti.

"Jos sinä jäisit useammin Apiréehen yöksi", sanoi hän minulle, "oppisit sinä minun seurassani paljon nopeammin koko joukon sanoja, joita Papeetessa asuvat tytöt eivät tiedä. Kun olemme olleet yhteisen pelon vallassa, opettaisin minä sinulle Tupapahuista hyvin pelottavia asioita, joita sinä et tiedä…"

Ja maorinkielessä on tosiaan paljon sanoja ja kuvia, jotka käyvät ymmärrettäviksi vasta ajan pitkään, kun on elänyt alkuasukasten kanssa öisissä metsissä kuunnellen tuulen ja meren voihkinaa, korva tarkaten kaikkia luonnon salaperäisiä ääniä.

XLIV.

… Tahitin metsissä ei koskaan kuule minkäänlaista linnunlaulua; maorien korvat eivät tunne tuota naivia soitantoa, mikä muissa ilmanaloissa täyttää metsät ilolla ja elämällä.

Tuon synkän varjon alla, köynnöskasvien ja kanervien keskellä, ei mikään lennä, ei mikään liiku, siellä on aina sama outo hiljaisuus, joka tuntuu vallitsevan alkuasukkaiden surumielisessä mielikuvituksessakin.

Vuorenrotkoissa näkee vain liitelevän pelottavissa korkeuksissa phaetonin, pienen valkoisen linnun, jonka pyrstössä on pitkä valkea tai vaaleanpunainen sulka.

Päälliköt kiinnittivät ennen hiuksiinsa sulkatöyhdön; ja heiltä vaadittiinkin paljon aikaa ja kestävyyttä saadakseen kokoon tuollaisen ylimyksellisen koristeen…

XLV.

Meidän inhimillisellä luonto-raukallamme on eräitä tarpeita, jotka tuntuvat aiotun erikoisesti muistuttamaan meille kuinka epätäydellisiä ja aineestariippuvaisia me olemme — tarpeita, joihin sekä kuningattarien että paimentyttöjen täytyy alistua — "vartiankin, joka valvoo Louvren porttia" j.n.e.

Kun kuningatar Pomaréta ahdistaa tuollainen epämiellyttävä tilanne, seuraa häntä kolme naista erääseen salaperäiseen komeroon, jonka bananien lehvät peittävät…

Ensimäisellä näistä uskotuista on tehtävänä tukea toimituksen aikana hänen painavaa, kuninkaallista olemustaan. Toinen pitää kädessään buraon lehtiä, jotka ovat valitut tuoreimpien ja pehmeimpien joukosta… Kolmas, joka alkaa tehtävänsä, kun toiset ovat sen lopettaneet — kantaa pullossa sandelin (monoi) tuoksuista kookosöljyä, jolla hän on saanut toimekseen voidella ne kohdat, mitkä buraonlehdillä hierominen on hetkeksi tulehduttanut tai raapinut…

XLVI.

Rarahu ja Tiahui olivat sättineet toisiaan erittäin kiihkeästi. — Heidän raikkaista suistaan oli monen minuutin ajan, keskeytymättä ja esteettä tulvinut mitä lapsellisimpia ja päättömimpiä, — sekä myöskin sopimattomimpia haukkumasanoja. — Samoinkuin latinalainen, uhmailee tahitilainenkin sanoissa säädyllisyyttä. —

Se oli noiden kahden pikku tytön ensimäinen riita, ja se huvitti suuresti katselijoita; kaikki Fataua-puron rannalla loikoilevat nuoret naiset nauroivat täyttä kurkkua ja kiihottivat heitä:

Ja minun takiani se todella tapahtuikin. Rarahu oli saanut Tiahuihin kohdistuvan mustasukkaisuuden puuskan, ja siitä johtui väittely.

Kuin kaksi naaraskissaa, jotka ovat hyökkäämäisillään ja kynsimäisillään, katselivat molemmat pikkutytöt toisiaan kalvaina, liikkumattomina, vihasta vavisten:

"Tinito oufa!" (Kiinalaisen hempukka) huusi Tiahui ponsilauseiden loppuessa, viitaten verisesti kauniiseen, vihreään harsohameeseen.

"Oviri, Amutaata!" (Raakalainen, ihmissyöjä) pisteli Rarahu, joka tiesi ystävättärensä aivan pienenä saapuneen eräältä kaikkein kaukaisimmista Pomotu-saarista — ja vaikkei Tiahui itse suinkaan ollut ihmissyöjä, oli hänen sukulaistensa keskuudessa varmasti ollut niitä.

Haukkumasanat olivat molemmin puolin sattuneet kipeään kohtaan, ja molemmat pikku tytöt raapivat ja purivat kiskoen toisiaan tukasta.

Heidät erotettiin. He alkoivat itkeä, ja sitten kun Rarahu oli heittäytynyt Tiahuin syliin päätyivät molemmat toisiaan innolla rakastavat suutelemaan ja syleilemään sydämensä pohjasta…

XLVII.

Tiahui oli tunteittensa kuohussa suudellut Rarahua nenällään seuraten maorirodun vanhaa, unohtunutta tapaa, joka oli jäänyt hänen mieleensä lapsuudesta barbaarisilla saarilla; hän oli suudellut ystävätärtään asettaen pienen nenänsä Rarahun poskelle ja hengittäen hyvin voimakkaasti.

Noin huokuen suutelivat maorilaiset muinoin toisiaan — huulille suuteleminen on tullut heille Euroopasta…

Ja huolimatta kyynelistään valahti Rarahun huulille minua katsellessaan koomillinen yhteisymmärryksen hymy, joka ilmaisi jokseenkin seuraavaa:

"Katsos tuota pientä raakalaista!… Olinpa oikeassa sanoessani häntä siksi! Mutta minä pidän hänestä kuitenkin!"…

Ja kaikin voimin syleilivät molemmat pikkuiset toisiaan ja hetki sen jälkeen oli kaikki unohdettu.

XLVIII.

Seuratessa hoikkien kookospalmujen alla Tahitin valkeita hietarannikoita tapaa jollain yksinäisellä paikalla sinistä äärettömyyttä kohti kohoavia, — menneitten sukupolvien ihmisten maulla valitsemilla kohdilla kuolinkumpuja, suuria korallirykelmiä siellä täällä… Ne ovat marae'ita, muinais-aikojen päälliköiden hautoja, ja tarina niiden alla lepäävistä vainajista katoaa satumaiseen, tuntemattomaan menneisyyteen, joka vallitsi ennen Polynesia-saariryhmän löytöä. — Kaikilla niillä saarilla, missä maoreja asuu, tapaa marae'ita rannikoilla. Rapa-Nui'n salaperäiset saaristolaiset koristivat nämä haudat hirveänaamaisilla, jättiläismäisillä kuvapatsailla, tahitilaiset istuttivat niiden ympärille vain rautapuuryhmiä. Rautapuu on sen seudun sypressi, sen lehvikkö on raukea; merituuli viheltää omituisesti kulkiessaan sen jäykkien oksien välitse… Nuo vuosista huolimatta valkeina, korallin hohtavina pysyneet hautakummut, joiden yli suuret, mustat puut kohoavat, loihtivat mieleen entisajan kamalan uskonnon muistoja: nehän olivat myöskin alttareita, joilla ihmisuhreja teurastettiin vainajien kunniaksi.

"Tahiti", sanoi Pomaré, "oli ainoa saari, missä kaukaisimpinakaan aikoina ei syöty uhreja pyhän toimituksen jälkeen, matkittiin vain hirmuaterian menoja. Silmät vain poistettiin kuopistaan, pantiin lautaselle ja tarjottiin kuningattarelle, — valta-aseman kamala etuoikeus." (Pomarén suusta kuultua.)

XLIX.

Tahaapairu, Rarahun kasvatti-isä, harjoitti niin merkillistä ammattia, ettei meidän Euroopassamme, jossa on niin viljalti kaikenlaisia keksintöjä, ole varmasti vielä koskaan kuviteltu moista.

Hän oli hyvin vanha, ja se ei ole niinkään tavallista Valtameren saarilla. Sitäpaitsi oli hänellä parta, valkoinen parta, mikä siellä on vielä harvinaisempaa. Marquesassaarilla on valkoinen parta melkein olematon tuote, jota käytetään kallisarvoisten koristusten valmistamiseen eräiden päälliköiden hiuslaitteisiin ja korviin — ja siellä hoidellaan ja säilytetään huolellisesti muutamaa vanhusta tämän heidän ruumiillisen olemuksensa osan säännöllistä vuoroviljelystä varten.

Vanha Tahaapairu leikkasi kaksi kertaa vuodessa omansa, ja lähetti sen Hivao'aan, kaikkein barbaarisimpaan Marquesassaarista, missä sitä myytiin painoonsa kultaa.

Rarahu katseli hyvin tarkkaavasti ja kauhuissaan pääkalloa, jota minä pidin polvillani.

Me istuimme aivan erään korallikummun huipulla, suuren rautapuun juurella. Oli ilta Papenoon kaukaisessa piirikunnassa, aurinko sukelsi hitaasti suureen, vihreään Valtamereen, luonnon hämmästyttävän hiljaisuuden keskellä.

Sinä iltana katselin minä Rarahua tavallista suuremmalla hellyydellä; oli päivä ennen lähtöä. Rendeer tulisi hetkeksi poistumaan ja käymään Marquesassaarien pohjoisryhmässä.

Rarahu oli vakavana ja hartaana vaipunut noihin lapsellisiin haaveihinsa, joihin minä en koskaan päässyt täydellisesti tunkeutumaan. Hetkisen oli hän ollut aivan kokonaan kultaisen valon kirkastamana, ja sitten, säteilevän auringon laskeuduttua meren onkaloihin, piirtyi hän sulavana, sirona varjokuvana auringonlaskun punertamaa taivasta vasten…

Rarahu ei ollut koskaan katsellut niin läheltä tuota kammottavaa kappaletta, joka lepäsi polvillani, ja joka hänestä, niin kuin kaikista polyneesialaisista oli hirmuinen pelätin.

Saatoin nähdä, että tuo synkeä esine herätti hänen viljelemättömässä sielussaan joukon uusia käsitteitä — hänen voimatta antaa niille tarkkaa muotoa…

Tuo pää oli kai hyvin vanha, — melkein kivettynyt — ja tuon punaisen vivahduksen verhoama, joka tämän maan mullasta tarttuu kiviin ja luihin… Kuolema on kadottanut kauhunsa, kun se puhuu niin kaukaa…

"Riaria!" sanoi Rarahu… Riaria, on tahitilainen sana, jota sana hirvittävä ei täydellisesti vastaa, koska se siellä merkitsee tuota erikoisen synkkää, kuoleman ja aaveiden synnyttämää kauhua…

"Mikä sinua pelottaa tässä kalloparassa?" kysyin minä Rarahulta. Hän vastasi osoittaen sormellaan hampaatonta suuta:

… Yö oli jo pitkälle kulunut, kun me palasimme Apiréehen ja Rarahu oli matkan varrella kokenut hyvin suuria kauhuja… Tässä maassa, missä ei ole mitään pelättävää, ei kasvien, eläinten, eikä ihmisten puolelta; missä saattaa nukahtaa minne hyvänsä taivasalle yksin ja aseettomana, säikkyvät alkuasukkaat yöllä, ja vapisevat aaveiden pelosta…

Avonaisilla paikoilla, hiekkarannikoilla, tultiin jokseenkin hyvin toimeen; Rarahu puristi kättäni omassaan ja lauloi himénéeta saadakseen rohkeutta… Mutta siellä oli suuri kookospalmumetsä, jonka läpi kulkeminen oli hyvin vaikeaa…

Rarahu käveli siellä minun edelläni ojentaen minulle molemmat kätensä taaksepäin — asento, joka ei juuri ollut mukava nopeasti kuljettaessa. — Hän tunsi sillä lailla olevansa paremmassa turvassa ja varmempi siitä, ettei tiilenvärinen pääkallo salaa tarttuisi hänen hiuksiinsa…

Metsässä oli aivan pilkko pimeä; tuntui vain tahitilaisista kasveista leviävä suloinen tuoksu. Maan peittivät suuret, kuivat palmunlehvät, jotka kahisivat jalkojemme alla. Ilmassa kuului kookosmetsien ominainen ääni: toisiinsa sattuvien lehvien metallinen sointu. Puiden takaa kuului Tupapahuiden naurua, ja maassa kihisi inhottava, kamala ryömintä: sinisten kovakuoriaisten äkillinen pako, kun ne meidän lähestyessämme kiiruhtivat palaamaan maanalaisiin asuntoihinsa…

LI.

Illalla luulin vihdoinkin tapaavani Taïmahan. Hän oli palannut Tahitiin, oli minulle kerrottu, ja olin sopinut tapaamisesta erään kuningattaren seuranaisen välityksellä, Fareuten rannikolla yön langetessa…

Kun minä määrättyyn aikaan saavuin tälle yksinäiselle paikalle näin minä liikkumattoman naisen, joka näytti odottavan pää peitettynä paksulla, valkealla harsolla…

Minä lähestyin ja kutsuin: Taïmaha! Hunnutettu nainen antoi minun monta kertaa toistaa tuon nimen vastaamatta; hän käänsi päänsä poispäin ja nauroi musliiniverhonsa poimujen alla…

Vedin hunnun syrjään ja sen alta paljastuivat Faimanan tutut kasvot, ja hän pakeni nauruun purskahtaen.

Faimana ei sanonut minulle, mikä rakkausseikkailu oli tuonut hänet tälle paikalle, ja oli kiukkuinen tavatessaan minut siellä. Hän ei ollut koskaan kuullut puhuttavan Taïmahasta, eikä voinut antaa minulle mitään tietoja hänestä.

Minun oli pakko siirtää tapaamisyritykseni paluuni jälkeen. Tuntui siltä kuin tuo nainen olisi vain taru, tai että salaperäistä voimaa huvitti loitontaa meitä toisistamme säästääkseen meille myöhemmäksi paljon järkyttävämmän kohtauksen…

Me lähdimme seuraavana aamuna hiukan ennen päivän nousua. Tiahui ja Rarahu tulivat viimeisten tähtien kalvetessa saattamaan minua rannalle saakka…

Rarahu itki viljoja kyyneleitä, vaikkei Rendeerin matkan pitänyt kestää kuin kuukauden verran; hän ehkä aavisti, ettei tuollaista yhdessä viettämäämme suloista aikaa enää tulisikaan…

Idylli oli lopussa… Vastoin meidän inhimillisiä odotuksiamme nuo Fataua-puron rannalla kulutetut rauhan ja onnen hetket olivat menneet ohi, milloinkaan palajamatta.

TOINEN OSA.

Nuka-Hivan nimikin tuo mukanaan karkoituksen ja rangaistusvankilan kuvan, vaikkei mikään nyttemmin oikeuta tuota ikävää ajatusta. Jo monta, pitkää vuotta sitten ovat tuomitut jättäneet tämän kauniin maan, ja Taiohaen hyödytön linnake ei enää ole kuin raunio vain.

Vapaa ja villi aina vuoteen 1842, kuuluu saari tästä ajasta alkaen Ranskalle. Tahitin, Seurasaarten ja Pomotu-saariston sortuessa on se menettänyt riippumattomuutensa samaan aikaan kuin nuo saariryhmät vapaaehtoisesti luopuivat omastaan.

Taiohaessa, saaren pääkaupungissa, asuu toistakymmentä euroopalaista, kuvernööri, luotsi, lähetyspiispa, munkit, neljä nunnaa, jotka pitävät koulua pikku tytöille, ja lopuksi neljä santarmia.

Kaikkien näiden keskuudessa eläen saapi maansa menettänyt, vallasta syrjäytetty kuningatar hallitukselta kuuden sadan frangin eläkkeen itseään ja perhettään varten, paitsi sotilaiden elantokustannuksia.

Valaanpyytäjälaivat pitivät ennen Taiohaeta lepopaikkanaan ja maa oli alttiina heidän nylkemisjärjestelmälleen. Kurittomat matruusit hajaantuivat alkuasukkaiden majoihin ja pitivät siellä suurta melua.

Nyttemmin, kiitos neljän santarmin vaikuttavan läsnäolon, huvittelevat he mieluummin lähisaarilla.

Nuka-Hivan saaristolaiset olivat ennen hyvin lukuisat, mutta euroopalaisten tuomat, uudet kulkutaudit ovat supistaneet heidän joukkonsa vähemmäksi kuin kymmenenneksi osaksi entisestä.

Heidän ruumiinmuotojensa kauneus on kuuluisa ja Marquesassaarien rotua kehutaankin yhdeksi ihmiskunnan kauniimmista.

Vaaditaan kuitenkin jonkunverran aikaa, että tottuisi noihin omituisiin kasvoihin ja löytäisi viehättävää niistä. Naisilla, joitten vartalo on niin siro ja suhteellinen, on karkeat piirteet, kuin kirveellä veistetyt, ja heidän kauneutensa laatu on kaikkien lakien ulkopuolella.

He ovat Taiohaessa ottaneet käytäntöön pitkät, tahitilaiset musliiniviitat; he pitävät tukkaansa puolilyhyenä, pörröllään, kähärällä ja käyttävät hajuaineena sandelia.

Miehet tyytyvät kaikkialla kapeaan vyöhön, koska ihopiirrokset vastaavat heidän mielestään täysin sopivaista pukua.

Niinpä ovatkin he tatuoidut perin huolekkaasti, äärimmäisellä taidolla — mutta omituisen mielenoikun vuoksi ovat nuo piirrokset sijoitetut vain ruumiin toiseen puoliskoon, oikeaan tai vasempaan, kun toinen puoli jää valkeaksi, tai melkein.

Heidän kasvojensa poikki kulkevat, tummansiniset piirrot tekevät heidän ilmeensä hurjan raakalaismaisiksi, korostaen oudosti silmien valkuaista ja hampaiden kiilloitettua emaljia.

Lähisaarilla, jotka harvemmin joutuvat kosketuksiin euroopalaisten kanssa, ovat kaikki sulkatöyhtöjen eriskummaisuudet vielä käytännössä, samoin kuin pitkiksi kaulanauhoiksi pujotetut hampaat ja mustat, korviin kiinnitettävät villatupsut.

Taiohae täyttää syvän lahden keskustan korkeiden, ja oikullisesti käpertyneiden vuorten äkkijyrkkien rinteiden syvänteessä. — Paksu vehreys on valahtanut koko seudun ylle kuin loistava viitta; koko saari on sekava ryhmä puita, joiden mehu on hyödyllistä tai kallisarvoista, ja tuhannet kookospalmut, seisoen korkeina notkuvine runkoineen, häilyttävät alituisesti latvojaan muun metsän yläpuolella.

Majat, joita pääkaupungissa on hyvin vähän, ovat sopivasti hajaantuneet pitkin varjoista kujaa, joka mutkittelee rannikon piirteiden mukaan.

Tämän viehättävän, mutta laatuaan ainoan tien takana, johtaa vuoristoon muutamia metsän varjostamia polkuja. Saaren sisäosa on kuitenkin niin sekavanaan metsiä ja kallioita, että harvoin tekee mieli mennä katsomaan mitä siellä tapahtuu — ja liikettä lahdesta toiseen välittävät meritse alkuasukkaiden alukset.

Vuoristossa piilevät vanhat maorihaudatkin, kaikkien kammon esineinä ja kauheiden Tupapahujen olinpaikkoina — — —

Taiohaen kaduilla on vähän kulkijoita; Nuka-Hivassa ei ollenkaan tunneta meidän euroopalaisen elämämme ainaista levottomuutta. Alkuasukkaat viettävät suurimman osan päiväänsä kyyristyneinä raajojensa edustalla, liikkumattomina kuin sfinksit. He ravitsevat itseään, niin kuin tahitilaisetkin, metsiensä hedelmillä ja kaikki työnteko on heille tarpeetonta… Jos joku heistä silloin tällöin menee vielä kalastamaan herkuttelun halusta, ovat useimmat mieluimmin sitä vaivaa näkemättä.

Popoi, yksi heidän hienostuneimmista ruokalajeistaan, on barbaarinen sekoitus hedelmiä, kalaa ja maassa mädätettyjä rapuja. Tuon ravinnon haju ei ole sanoin kuvattavissa.

Ihmissyönti, joka vielä on vallalla Hivaossa (tai Dominiquessa), eräässä lähisaarista, on Nuka-Hivalla ollut unohdettuna jo useita vuosia. Lähetyssaarnaajien ponnistukset ovat aiheuttaneet tuon onnellisen muutoksen kansallisissa tavoissa; muissa suhteissa ei alkuasukkaiden pintapuolinen kristillisyys kuitenkaan ole vaikuttanut mitään heidän elinmuotoihinsa, ja heidän tapojensa löyhyys voittaa kaikki käsitykset…

Kuningattarella on neljä tuollaista hirviötä viuhkansa varteen veistettyinä.

II.

Aita roa tu e parau rii api i Apiré nei,
Apiréssä ei ole mitään uutta tällä hetkellä,

tau pifare iti here rahi, ua merahi mauiui,
minun rakkahin kissani, on hyvin sairas,

e pohe paha roa ino la oe e haere mai faahou.
ja on ehkä aivan kuollut, kun sinä palaat.

III.

— — — Kun seurataan Taiohaen kadun vasenta puolta saavutaan kirkkaan lähteen luo, kuningattaren kaupunginosaan. Baniansin jättiläismäiseksi kasvanut viikunapuu levittää surullista varjoaan kuningattaren majan yli. — Sen käärmemäisesti kiemuroivien juurien mutkien välissä tapaa istumassa naisia, jotka ovat useimmiten puetut kullankeltaisiin viittoihin, mitkä tekevät heidän ihonsa kuparin väriseksi. Heidän kasvojensa piirteet ovat karkean kovat, ja he katselevat tuloanne villein, ivallisin ilmein.

Istuen päivät päästään puoliunessa, pysyvät he liikkumattomina ja mykkinä kuin epäjumalien kuvat.

Tästä vähemmän puoleensavetävästä ulkonäöstä huolimatta ovat nuo naiset hyvin hyväluontoisia ja vieraanvaraisia; he ovat ihastuneita, jos ulkomaalainen istahtaa heidän viereensä ja tarjoavat hänelle aina kookospähkinöitä ja oransseja.

Elisabeth ja Atéria, molemmat ranskaa puhuvat hovinaiset, tekevät teille silloin kuningattaren puolesta lapsellisia kysymyksiä viime Saksansodasta. He puhuvat paljon, mutta hitaasti, korostaen joka sanan omituisella tavalla. Taistelut, joihin on ottanut osaa yli tuhatta sotilasta, saavat heidät epäuskoisesti naurahtamaan; meidän armeijaimme suuruus käy heidän käsityskykynsä yli.

Kuitenkin heikkeni keskustelu pian, heille riittää muutaman lauseen vaihtaminen, heidän uteliaisuutensa on tyydytetty ja kun vastaanotto loppuu, muumioituu hovi taas ja teette te mitä hyvänsä mielenkiinnon herättämiseksi ei kukaan enää välitä teistä.

Ranskan hallituksen toimesta rakennettu kuninkaallinen asunto sijaitsee yksinäisessä nurkkauksessa kookospalmujen ja tamariskipensaiden ympäröimänä.

Mutta meren rannalla, tuon vaatimattoman asunnon rinnalla ilmaisee toinen maja, loistotalo, joka on rakennettu kaikkia alkuasukkaiden ylellisyyskeinoja käyttämällä, vielä tuon alkuperäisen rakennustaiteen koko hienouden.

Mustista veistämättömistä kivistä rakennetulta leveältä perustalta kohoten kannattavat raskaat, komeat puuhirret salvosta. Rakennuksen holvit ja seinät ovat muodostetut tuhansien joukosta valituista sitruunapuun oksista, suorista ja kiiltävistä kuin ruoko, ja kaikkia noita aineksia yhdistävät toisiinsa eriväriset sidenuorat, jotka ovat sovitetut muodostamaan säännöllisiä, monimutkaisia kuvioita.

Siellä viettää vielä hovi, kuningatar ja hänen poikansa pitkiä hetkiä liikkumattomuudessa ja levossa katsellen verkkojensa kuivumista ankarassa auringonpaisteessa.

Ajatukset, jotka piirtelevät vakoja kuningattaren omituisille kasvoille, pysyvät kaikilta salattuina, ja hänen ainaisten unelmiensa arvoitus on ratkaisematon. Onko tuo surumielisyyttä vai tylstymistä? Miettiikö hän jotain, vai eikö? Sureeko hän riippumattomuuttaan ja häipyvää kesyttömyyttä ja kansaansa, joka rappeutuu ja karkaa hänen käsistään? — — —

Atéria, hänen varjonsa ja koiransa, saattaisi ehkä tietää sen: ehkäpä tuo tyttö, jota ei voi välttää, kertoisikin sen meille, mutta kaikki saattaa uskomaan ettei hänkään sitä tiedä; ja saattaapa olla, ettei hän ole koskaan sitä ajatellutkaan.

Vaekehu suostui mielellään olemaan usean muotokuvapainoksensa mallina; koskaan ei tyynempi malli ole sallinut tarkastella itseään niin hätäilemättä.

Tuo sortunut kuningatar paksuine, harjamaisine hiuksineen pysyy vielä suurena ylväässä puhumattomuudessaan…

IV.

Kun minä eräänä iltana kuljin yksin kuutamolla pitkin puiden varjostamaa polkua, joka johtaa vuoristoon, kutsuivat seuranaiset minua.

Jo kauan sairastettuaan oli heidän hallitsijattarensa, sanoivat he, kuolemaisillaan.

Maassa maaten väänteli Vaekehu tatuoituja käsivarsiaan osoittaen kaikkia ankarimman tuskan merkkejä. Hänen seuranaisensa istuivat hänen ympärillään paksut hiukset epäjärjestyksessä ja voihkivat ja surivat (raamatullisen sanontatavan mukaan, joka täydellisesti ilmaisee heidän erikoisen valitustapansa.)

Meidän sivistyneessä maailmassamme näkee harvoin niin mieltäjärkyttäviä kohtauksia; tuossa alastomassa majassa, jossa ei tiedetty mitään noista kalmanvarusteista, mitkä Euroopassa lisäävät kuoleman kamaluutta, huokui tuon naisen hengenhädästä outoa runoutta, täynnä katkeraa surumieltä… Ylihuomenna, aikaiseen aamulla, jätin minä Nuka-Hivan, ollakseni sinne palaamatta ja saamatta tietää oliko kuningatar lähtenyt tapaamaan esi-isiään, vanhoja, tatuoituja kuninkaita.

Vaekehu on Nuka-Hivan viimeinen kuningatar. Oltuaan ennen pakana ja hiukan kannibalismiin taipuva oli hän kääntynyt kristinuskoon ja kuoleman lähestyminen ei herättänyt hänessä minkäänlaista kauhua.

Oli pimeä yö kun Rendeer palasi ankkuroidakseen Papeeten redille kesäkuun 1 p:nä, kello 8 illalla.

Kun minä nousin maihin suloisella saarellani läheni buraon mustien varjojen alta nuori nainen, joka näytti odottaneen minua ja sanoi:

"Sinäkö, Loti? Älä ole huolissasi Rarahusta. Hän odottaa sinua Apiréssa, ja on antanut minulle tehtäväksi tuoda sinut hänen luokseen. Hänen äitinsä Huamahine kuoli viime viikolla; hänen isänsä Tahaapairu kuoli tänä aamuna, ja Rarahu on jäänyt hänen luokseen Apirén naisten kanssa kuolinvalvojaisiin."

"Me odotimme sinua joka päivä", jatkoi Tiahui, "ja me kiinnitimme usein silmämme meren ääriin. Tänä iltana, auringon laskiessa, heti kun valkoinen purje näyttäytyi ulapalla, tunsimme me Rendeerin; sitten näimme me sen laskevan satamaan Tanaon väylän kautta, ja silloin tulin minä tänne sinua odottamaan."

Me seurasimme rannikkoa päästäksemme maaseudulle. Me astuimme nopeasti pitkin läpikastuneita teitä. Koko päivän oli sadellut talven viimeistä, suurta sadetta ja tuuli ajeli yhä paksuja, mustia pilviä.

Tiahui kertoi minulle tiellä, että hän kaksi viikkoa sitten oli mennyt naimisiin muoren, Teharo-nimisen tahitilaisen kanssa. Hän oli lähtenyt Apirén piirikunnasta asuakseen miehensä kanssa Papeurissa, joka oli kahden päivänmatkan päässä lounaassa. Tiahui ei enää ollut tuo pikkuinen hymysuinen ja hilpeä tyttö, jonka olin tuntenut. Hän jutteli vakavasti; hän tuntui naisellisemmalta ja vakaantuneemmalta.

Kohta olimme me metsässä. Fataua-puro kohisi kivillä virraksi kasvaneena, tuuli heilutteli kastuneita oksia päittemme päällä ja peitti meidät suurilla vesipisaroilla.

Kaukaa näkyi valo, joka kimmelsi puitten välissä, majasta, joka sulki sisäänsä Tahaapairun ruumiin.

Tuo maja, joka oli suojannut minun pikku ystävättäreni aikaisinta lapsuutta, oli soikea, matala kuin kaikki tahitilais-rakennukset ja rakennettu suurista, mustista vierinkivistä kootulle kivijalalle. Sen seinät oli tehty buraon hoikista oksista, jotka oli asetettu pystysuoraan, jonkun matkan päähän toisistaan kuin häkin pienat. Niitten välistä saattoi erottaa liikkumattomia ihmisolentoja, joiden haaveelliset varjot liikkuivat sinne tänne tuulen lampun liekkiä heilutellessa.

Kun minä olin astumaisillani kuolintalon kynnyksen yli, sysäsi Tiahui minut äkkiä oikealle — minä en ollut nähnyt kuolleen suuria jalkoja, jotka ulottuivat oven eteen sen vasemmalta puolelta. Olin ollut törmäämäisilläni niitä vasten — väristys kävi ruumiini läpi ja minä käänsin pääni pois päästäkseni näkemästä niitä.

Siellä oli viisi tai kuusi naista, jotka istuivat rivissä seinän vierustalla — ja heidän keskellään Rarahu, tuijottaen ovea hätäisin, synkin katsein.

Rarahu oli tuntenut minut askeleitteni äänestä, juoksi luokseni ja veti minut mukanaan ulos.

VI.

Me olimme syleilleet toisiamme pitkän aikaa, puristautuen sylitysten käsivarret toistemme ympäri kiedottuina, ja sitten olimme me molemmat istuutuneet kosteille sammalille, lähelle majaa, jossa vainaja lepäsi. Hänen mieleensä ei juolahtanutkaan pelätä enää ja me juttelimme aivan hiljaa kuin kuoleman kupeella.

Rarahu oli yksin maailmassa, hyvin yksin. Hän oli päättänyt lähteä seuraavana päivänä sen pandanuskaton alta, missä hänen ijäkkäät vanhempansa juuri olivat kuolleet.

"Loti", sanoi hän niin hiljaa, että hänen suloinen äänensä soi kuin henkäys korvassani, "Loti, tahdotko että asuisimme yhdessä jossain Papeeten talossa? Me eläisimme niin kuin elivät sinun veljesi Rueri ja Taimaha, niin kuin elävät monet muut ja ovat onnellisia ja joille ei kuningattarella eikä kuvernöörillä ole mitään sanomista. Minulla ei enää ole maailmassa muita kuin sinä ja sinä et voi hyljätä minua… Tiedäthän sinä, että on olemassa sinun maalaisiasi, jotka ovat niin ihastuneet sellaiseen olotilaan, että ovat muuttuneet tahitilaisiksi ollakseen koskaan pois lähtemättä — — —"

Minä tiesin sen hyvin, tunsin täydellisesti tuon huolettomuuden ja hekuman kaikkivoivan viehätyksen, ja sen vuoksi pelkäsin minä sitä hiukan…

Sillä aikaa olivat valvojanaiset yksitellen tulleet ulos hiljaa hiipien ja olivat poistuneet Apirén polkuja pitkin. Oli hyvin myöhä…

Pitkät, paljaat jalat näkyivät ulkoakin; me kuljimme niiden ohi tuntien molemmat saman kauhunvärähdyksen. Kuolleen luona ei enää ollut kuin yksi kyyristynyt nainen, sukulainen, joka puoli ääneen haasteli itsekseen. Hän toivotti minulle "hyvää iltaa" matalalla äänellä ja sanoi:

Nyt katselin minä tuota vanhusta, jonka yllä väreili alkuasukaslampun himmeä valo. — Hänen silmänsä ja suunsa olivat puoleksi auki, hänen valkoinen partansa oli kai kasvanut kuoleman jälkeen, — se oli kuin köynnöskasvi ruskean kiven ympärillä, hänen pitkät, sinisellä tatuoidut käsivartensa, jotka jo kauan olivat olleet kankeat kuin muumion, olivat jännittyneet suoriksi ruumiin molemmin puolin — Erikoisesti silmiin pistävät tässä kuolinnaamiossa olivat polyneesialaisen rodun ominaiset tunnusmerkit, sen maorilaiset omituisuudet. Koko olento oli Tupapahun ihanteellinen perikuva.

Koska Rarahu oli seurannut minun katsettani, sattuivat hänenkin silmänsä ruumiiseen; hän vavahti ja käänsi silmänsä pois. Pikku raukka taisteli pelkoa vastaan; hän tahtoi kaikissa tapauksissa pysyä sen luona, joka omalla tavallaan oli pitänyt huolta hänen lapsuudestaan. — Hän oli vilpittömästi itkenyt vanhaa Huamahinea, mutta tuo nyt jäykistyvä vanhus oli tuskin tehnyt muuta kuin antanut hänen kasvaa; hän ei ollut kiintynyt ukkoon kuin kunnioituksen ja velvollisuuden tunteilla; tuo pelottava, majassa lepäävä ruumis herätti hänessä vain ääretöntä kauhua…

Tahaapairun vanha sukulainen oli nukahtanut. — Vesi lankesi virtanaan puille ja olkikatolle omituisesti kohisten, oksien suhistessa ja kamalasti ratistessa. — Tupapahut olivat läsnä metsässä, keräytyen meidän ympärillemme katsellakseen kaikista seinänraoista tuota uutta olentoa, joka aamusta alkaen kuului heihin. Odotti joka hetki, että heidän kalmankarvaiset kätensä pistäisivät esiin pienojen välistä…

"Ole täällä, Loti hyvä", sanoi Rarahu… "Jos sinä lähdet, olisin minä huomena kuollut kauhusta." — —

— — Ja minä jäin koko yöksi hänen luokseen pitäen hänen käsiään omissani; minä jäin hänen luokseen aina siihen saakka kuin aikaisin kajastus alkoi tunkeutua hänen majansa pienojen välistä. — Hän oli lopulta nukahtanut, pieni suloinen, laihtunut ja murheellinen pääparka olkaani nojaten. Minä laskin hänet aivan hiljaa matolle ja läksin hiipien pois — — —

Minä tiesin, että Tupapahut häviävät aamulla, ja että minä tällä hetkellä voin vaaratta jättää hänet. — — —

VII.

— — — Palatsin lähellä, kuningattaren puutarhojen takana, erään Papeeten kaikkein vehreimmän ja rauhallisimman lehtokadun varrella, oli pieni tuore ja yksinäinen maja. — Se oli rakennettu niin korkean kookospalmuryhmän juurelle, että se niihin verrattuna oli kuin kääpiöiden asumus. — Siinä oli kadulle päin parveke, jota vanilja-köynnökset koristivat. — Takana oli aidattu alue täynnä mimosoja, punakukkaisia laakereita ja hibiskus-pensaita sekavana ryhmänä. — Punaisia kukkia kasvoi kaikkialla ympäristössä ja ikkunoilla, hulmahtaen sieltä huoneisiin saakka. — Koko päivän oli piiloisa nurkkamme varjossa ja sen rauha ei koskaan häiriytynyt.

Sinne asettui Rarahu asumaan minun kanssani viikon kasvatusisänsä kuoleman jälkeen.

VIII.

Eräänä kauniina päivänä keskellä Etelän talvea — 12 p. kesäkuuta 1872 — oli meillä suuri vastaanotto. Se oli muo faré (tupaantuliaiset). Me tarjosimme suuren amuraman, illallisen ja teetä. — Vieraiden lukumäärä oli suuri ja tilaisuuteen oli palkattu kaksi kiinalaista, jotka olivat taitavia hienojen inkiväärileivosten teossa — ja osasivat valmistaa omituisen näköisiä kohokeruokia.

Kutsuttujen joukossa oli ensiksi John, veljeni John, joka kulki sikäläisten juhlien keskellä kuin kaunis, mystillinen olento, selittämätön tahitilaisten mielestä, jotka eivät koskaan keksineet tietä hänen sydämeensä, eikä hänen vastakääntyneen puhtautensa arkaa paikkaa.

Siellä oli vielä Plumket, jota sanottiin Rémunaksi — prinssi Tuinvira, nuorin Pomarén pojista — ja pari muuta tuttua Rendeeristä. — Ja sitten koko joukko hovin nautinnonhaluisia seuranaisia: Faimana, Teria, Maramo, Raurea, Tarahu, Erere, Tauna, aina mustaan Tetuaraan saakka.

Rarahu oli unohtanut pikkutyttömäisen vihansa kaikkia noita naisia kohtaan, kun hän nyt sai talon emäntänä ottaa heidät vastaan — aivan samoin kuin Ludvig XII, Ranskan kuningas, unohti Orleansin herttuan loukkaukset.

Yksikään vieraista ei ollut jäänyt tulematta ja illalla, yhdentoista aikana, oli talo täynnä musliiniviittaisia nuoria naisia, kukkaseppeleillä koristettuina, jotka iloisesti joivat teetä, mehua ja olutta, pureskellen sokeria ja makeisia, himeneitä laulellen.

Illan kuluessa sattui hyvin valitettava tapaus englantilaisen sopivaisuuden kannalta katsoen. Rarahun iso kissa, joka oli samana aamuna tuotu Apirésta, ja joka oli varovaisuuden vuoksi suljettu kaappiin, esiintyi äkkiä pöydällä, kauhuissaan, päästäen epätoivon huutoja, kaataen kuppeja ja hypellen akkunaruutuja vasten.

Sen pieni emäntä suuteli sitä hellästi ja pisti sen jälleen kaappiin. Välikohtaus loppui siihen ja muutamaa päivää myöhemmin tuli tuosta samaisesta Turirista, täydellisesti kesyttyneenä, oikea kaupunkilaiskissa, paraiten kasvatettuja ja seuraa rakastavia.

Näiden loistavien illallisten aikana ei Rarahua enää olisi tuntenut entisekseen; hän oli puettu uuteen pukuun, kauniiseen valkomusliiniseen laahustinhameeseen, joka teki hänet vallan arvokkaan näköiseksi; hän hoiti emännän virkaa kotonaan vapaasti ja sirosti — hämmentyi hetkeksi ja punastui sitten, mutta aina hän oli viehättävä. — Minulle lausuttiin kohteliaisuuksia armaastani; naisetkin, Faimana ensimäisenä, sanoivat: "Merahi menehenehe!" (Kuinka sievä hän on!) John oli vakavahko, mutta hymyili kuitenkin hyväntahtoisesti hänelle. — Rarahu säteili onnea; nyt astui hän Papeeten nuorten naisten joukkoon; astui loistavasti, voittaen kaiken, mitä hänen lapsellinen mielikuvituksensa oli saattanut tajuta tai toivoa.

Näin astui hän iloisesti kohtalokkaan askeleen. Metsässä kasvanut pikku taimi parka, hän joutui kuin useat muutkin teennäiseen, epäterveelliseen ilmastoon, missä hän tuli näivettymään ja kuihtumaan.

IX.

Meidän päivämme kuluivat aivan hitaasti suurten kookospalmujen juurella, jotka majaamme varjostivat.

Noustiin joka aamu ylös hiukan auringon nousun jälkeen, mentiin portista kuningattaren puutarhoihin, ja siellä, palatsin purossa, mimosojen alla, uitiin hyvin kauan — ja sillä oli erikoinen viehätyksensä Tahitin puhtaan aamu-ilman raikkaudessa.

Tuo kylpy piteni tavallisesti vielä hovin naisten kanssa huolettomasti haastellessa, ja niin meni aika aina keskipäivän ateriaan saakka. Rarahun päivällinen oli aina hyvin yksinkertainen; niin kuin ennen Apiréssa tyytyi hän leipäpuun paistettuihin hedelmiin ja muutamaan sokerileivokseen, joita kiinalaiset tulivat myymään meille joka aamu.

Sitten kului suurin osa päiväämme nukkumiseen. — Ne, jotka ovat asuneet troopillisessa ilmanalassa, tuntevat keskipäivän unen hyvää tekevän, veltostuttavan vaikutuksen. — Asuntomme parvekkeen alle ripustimme me aloekuituisia riippuverkkoja ja siellä vietimme pitkiä hetkiä unelmoiden ja nukkuen sirkkojen tuudittavasti siristessä.

Iltapäivällä saapui useimmiten ystävämme Teurahi pelaamaan korttia Rarahun kanssa. — Rarahu, joka oli antanut neuvoa itselleen écartéen salaisuudet, rakasti intohimoisesti, niin kuin kaikki tahitilaiset, tuota Euroopasta tuotua peliä. Ja nuo kaksi nuorta naista viettivät tarkkaavina ja vakavina tuntikausia, istuen vastatusten matolla, noiden kahdenneljättä pienen, kirjavan kuvion täydellisissä lumoissa niiden liukuessa heidän sormiensa lomitse.

Vielä harrastimme me korallinkalastusta luodoilla. — Rarahu seurasi minua usein kanotissa näille retkille, missä me polskimme viileässä, sinisessä vedessä hakien harvinaisia koralleja tai porsliinisimpukoita. — Meidän hoitamattomassa puutarhassamme oli aina gardenia- ja oranssipensaikkojen alla näkinkenkiä kuivamassa, koralleja valkenemassa auringon paisteessa, sekoittaen monimutkaiset haarukkansa ruohoon ja punaisiin kukkiin.

Nyt me vietimme tuota eksoottista, rauhallista ja auringonpaisteista elämää, tuota tahitilaista elämää, niin kuin veljeni Rueri oli sitä muinoin viettänyt, sellaisenaan kuin minä olin aavistanut ja toivonut noissa lapsuuteni merkillisissä unelmissa, jotka lakkaamatta johtivat minut näihin kaukaisiin, aurinkoisiin maihin. — Aika kului, ja aivan hiljaa kutoutuivat ympärilleni nuo tuhannet pienet, sekavat langat, kehrättyinä kaikista Valtameren maiden viehätyksistä, jotka vähitellen muodostavat vaarallisia verkkoja, menneisyyden, isänmaan ja perheen verhoonsa peittäviä huntuja, kietoen sisäänsä lopulta niin, ettei enää pääsekään pakoon — — —

— — — Rarahu lauloi aina paljon. Hän muodosti itsekseen monenlaisia, hentoja linnunääniä; joskus vihlovia, joskus pehmeitä kuin lehtokertun, ja ne nousivat aina asteikon äärimmäisiin ääniin saakka. — Hän oli yhä Apirén _himene_kuoron tärkeimpiä jäseniä.

Metsissä vietetystä lapsuudestaan oli hän säilyttänyt taipumuksen mietiskelevään, unelmoivaan runouteen, hän muutti lauluksi alkuperäiset mielteensä, hän sepitti himeneitä, joiden hämärää, villiä sisällystä eivät euroopalaiset voisi tajuta, jos koetettaisi kääntää niitä heille. — Mutta minusta oli noissa kummallisissa lauluissa omituinen, surumielinen viehätys — etenkin silloin, kun ne hiljalleen kohosivat Oceanian keskipäivän suuresta hiljaisuudesta…

Kun ilta tuli, puuhaili Rarahu yleensä laitellen kukkaseppeleitään yöksi. — Mutta harvoin teki hän itse niitä; muutamat kiinalaiset olivat kuuluisia siitä, että osasivat tehdä hyvin erikoisia seppeleitä. Yhdistämällä luonnollisten kukkien lehtiä ja teriöitä, onnistui heidän muodostella uusia, haaveellisia kukkamuotoja — oikeita valekukkia, joissa välkkyi teennäinen, kiinalainen sirous.

Valkoisen ambrantuoksuisen gardenian kukkia käytettiin aivan tuhlaamalla noihin kummallisiin seppeleihin, jotka olivat Rarahun ylimpiä ylellisyysesineitä.

Toinen koriste, juhlallisempi kuin yksinkertainen kukkaseppele, oli piia-kiehkura, joka tehtiin riisin hienosta valkeasta oljesta, ja sellaisia osasivat tahitilais-tytöt kietoa sormillaan sievästi, tavattoman näppärällä taidolla. Piia-seppeleen päälle asetettiin reva-reva (verbi reva-reva merkitsee liehua), joka täydensi juhlallisen tukkalaitteen ja hulmusi kuin pilvi pienimmässäkin tuulenhenkäyksessä…

Reva-revat ovat suuria, läpinäkyvistä, ohuista nauhoista tehtyjä töyhtöjä, jotka tahitilaiset tekevät vihreän kullan vivahteisiksi kookospalmun ytimellä.

Me vietimme yhä tyynen onnen aikaa, mutta se ei ollut kuitenkaan samaa kuin nuo syvässä rauhassa, huolettomassa ilossa Fatauan metsässä kuluneet päivät.

Siinä oli jotain rauhattomampaa, surullisempaa. — Minä rakastin Rarahua yhä enemmän, koska hän oli yksin maailmassa, koska hän Papeeten asukkaiden mielestä oli minun vaimoni. — Kahdenkeskeisen elämän suloiset tottumukset yhdistivät meidät yhä lähemmin joka päivä; ja kuitenkaan ei tuolla elämällä, jonka lumoissa me molemmat elimme, voinut olla huomenta, se loppuisi kohta lähtöön ja eroon — — —

— — — Erojen eroon, joka asettaisi meidän välillemme meriä ja mantereita ja maailman pelottavan paksuksi seinäksi — — —

— — — Olimme päättäneet mennä yhdessä käymään Tiahuin luo, hänen kaukaiseen piirikuntaansa, ja Rarahu oli jo kauan edeltäpäin suuresti iloinnut tuosta matkasta.

Eräänä kauniina aamuna läksimme molemmat jalan käymään Faan tietä pitkin, kuljettaen olallamme kevyeitä, tahitilaisia matkatavaroitamme: valkean paidan minulle, kaksi pareota, ja vaaleanpunaisen musliini-tapo'n Rarahulle…

Tässä onnellisessa maassa matkustetaan niin kuin kulta-aikana lie matkustettu, jos matkat olisivat keksityt niin kaukaisina aikoina.

Ei ole tarvis ottaa mukaansa aseita, ei ruokavaroja, ei rahaa; vieraanvaraisia ollaan kaikkialla, ystävällisesti ja ilmaiseksi, ja koko saarella ei ole muita vaarallisia eläimiä kuin muutamia euroopalaisia siirtolaisia; mutta nekin ovat vielä hyvin harvinaisia ja paikallistuneet melkein yksinomaan Papeeten kaupunkiin — — —

Ensimäinen pysäyspaikkamme oli Papassa, jonne saavuimme auringon laskiessa käveltyämme päiväkauden. Samaan aikaan palasivat alkuasukas-kalastajat mereltä heikoissa kylkiäispuuveneissään. Piirikunnan naiset odottelivat heitä rannalle kokoontuneina, ja meillä ei ollut muuta vaikeutta kuin valinta yösijan saadaksemme. Toinen toisensa jälkeen saapuivat hoikat venheet kookospalmujen alle; alastomat soutajat pieksivät vettä voimakkailla melan iskuilla ja soittivat meluisasti näkinkenkätorviaan kuin antiikkiset tritonit. Se oli eloisaa ja erikoista, yksinkertaista ja primitiivistä kuin kohtaus maailman ensimäisiltä vuosilta — — —

Auringon noustessa läksimme taas seuraavana aamuna matkalle. — — Seutu ympärillämme muuttui yhä suuremmoisemmaksi ja jylhemmäksi. — Me seurasimme vuoren rinteellä yksinäistä polkua, josta näki yli meren koko suunnattoman pinnan; siellä täällä mataloita saaria, jotka melkein epätodellinen kasvullisuus peitti: näöstä päättäen vedenpaisumuksen aikuisia pandanuksia, metsiä, joitten olisi luullut polveutuvan sammuneilta lias-kausilta. — Taivas raskas ja lyijyinen kuin hävitettyinä aikakausina, puoleksi verhoutunut aurinko, joka kuljetti meren pintaa pitkin kalpeita, hopeisia juovia — — —

Siellä täällä tapasimme palmupuiden alle piiloutuneita kyliä, soikeita, olkikattoisia majoja ja vakavia, kyyryssä istuvia tahitilaisia, jotka seurasivat puoliunessa ijankaikkisten unelmiensa kulkua; tatuoituja vanhuksia, sfinksikatseineen, liikkumattomia kuin kuvapatsaat; enkä tiedä mitä outoa ja kesytöntä, mikä vei mielikuvituksen tuntemattomiin maailmoihin — — —

Se on salaperäinen, tuo polyneesialaisten kansanheimojen kohtalo, heimojen, jotka näyttävät primitiivisten rotujen unohtuneilta jäännöksiltä; jotka elävät tuolla kaukana liikkumattomuudessa ja mietiskelyssä, sammuen aivan hiljaa sivistyneiden rotujen kosketuksesta, ja jotka tuleva vuosisata kai tulee huomaamaan hävinneiksi — — —

XI.

Papeurin puolivälissä, Maraan piirissä, hämmästyi ja ihastui Rarahu hetkeksi — — —

Me olimme löytäneet suuren luolan, mikä aukeni vuoren sivusta kuin kirkon portti, ja joka oli aivan täynnä pieniä lintuja. — Parvi pieniä, harmaita pääskysiä oli sisältäpäin peittänyt pesillään kallion rosoiset seinät; niitä liiteli sadottain sinne tänne hiukan hämmästyneinä meidän käynnistämme ja kiihottaen toisiaan huutamaan ja laulamaan.

Entisten aikojen tahitilaisten mielestä olivat nuo pienet olennot varue'ita, henkiä, vainajien sieluja; Rarahusta eivät ne enää olleet kuin suuri lintuparvi; hänestä, joka ei koskaan ennen ollut nähnyt niitä niin paljoa, oli se taas jotain uutta ja ihastuttavaa, ja hän olisi mielellään jäänyt sinne, haltioituneena kuuntelemaan ja jäljittelemään niitä.

Hänen maanihanteensa olisi pitänyt olla täynnä lintuja, että olisi saanut kuulla, niiden laulavan koko päivän oksien pimennossa.

XII.

Hiukan ennen kuin saavuimme Papeurin piirin alueelle, tapasimme tiellä Teharo'n ja Tiahuin, jotka tulivat meitä vastaan. Heidän ilonsa meidät kohdatessaan oli rajaton ja meluava; suuret mielenosoitukset toisensa tapaavien ystävien välillä kuuluvat täydellisesti tahitilaisten luonteeseen.

Nuo kaksi nuorta, kelpo luonnonlasta olivat vielä kuherruskuukautena ensineljänneksellä, mikä on hyvin suloista Oceaniassa niin kuin muuallakin; hyvin miellyttäviä kumpikin — ja vieraanvaraisia sanan sydämellisimmässä merkityksessä.

Heidän majansa oli puhdas ja huoliteltu; muutenkin pikkuseikkoja myöten esimerkiksi kelpaava. — Keksimme siellä meille varatun suuren vuoteen, jota peittivät valkoiset verhot ja ympäröivät alkuasukkaiden silkkiäispuun ohennetusta ja pehmitetystä kaarnasta tekemät uutimet.

Meitä juhlittiin suuremmoisesti Papeurissa ja me vietimme siellä muutamia suloisia päiviä. Mutta iltaisin oli siellä ikävää ja pimeydessä tunsin minä, mitä hyvänsä meidän iloksemme tehtiinkään, tämän maan kolkon yksinäisyyden ja viileyden. Yöllä, kun kaukaa kuului kaislapillin valittava sävel, tai näkinkenkätorven kaamea mylvinä, olin minä tietoinen isänmaani pelottavasta kaukaisuudesta ja outo tunne kouristi sydäntäni.

Tiahui piti loistavia aterioita meidän kunniaksemme, ja niihin oli koko kylä kutsuttu. Ruokalista oli hyvin erikoinen: kokonaisia heinissä paistettuja porsaita, mainioita hedelmiä jälkiruokana. Ja sitten tansseja ja ihania himene-kuoroja.

Olin tehnyt matkan tahitilaispuvussa, jalat ja sääret paljaina, puettuna vain valkoiseen paitaan ja kansalliseen pareoon. Eipä mikään estänyt, etten eräinä hetkinä olisi pitänyt itseäni alkuasukkaana ja luulinpa joskus todella olevanikin yksi heistä. Kadehdin ystäviemme Tiahuin ja Teharon rauhallista onnea. Nyt omassa ympäristössään oli Rarahu enemmän oma itsensä, paljon luonnollisempi ja viehättävämpi. — Apiré-puron pikku tyttö ilmeni taas kaikessa suloisessa naivisuudessaan, ja ensi kertaa ajattelin minä, että elämässä, hän herttaisena puolisona rinnallani, saattaisi olla voittamaton tenho, jossain hyvin piiloisassa piirikunnassa, jollain kaukaisimmista ja tuntemattomimmista saarista Pomarén valtakunnassa, kaikkien unhottamana ja maailmalle kuolleena — saadessaan pitää hänet sellaisena kuin minä häntä rakastin: ainoana, kesyttömänä, ja siihen liittyneenä kaikki se, mitä hänessä piili tuoretta ja viatonta.

XIII.

Vuosi 1872 oli Papeeten loistavimpia aikoja. Siellä ei koskaan oltu pidetty niin monia juhlia, tansseja ja amuramoja.

Joka ilta valtasi kuin huumaus kaikki. — Kun yö pimeni koristautuivat Tahitin naiset loistavan värisillä kukilla; rumpujen kiihkeät kumahdukset kutsuivat heitä upa-upaan — kaikki kiiruhtivat sinne hiukset hajallaan, — kevyt musliiniviitta verhosi tuskin vartaloa — ja hullaannuttavia, kiihottavia tansseja kesti usein aamuun saakka.

Pomaré mukaantui noihin menneen ajan saturnalioihin, joita eräs kuvernööri koetti turhaan kieltää: ne huvittivat pikku prinsessaa, joka heikkeni päivä päivältä, tehtiin mitä hyvänsä hänen tautinsa hillitsemiseksi, ja mitkä keinot hyvänsä olivat hyviä, kun häntä tuli huvittaa.

Nämä juhlat vietettiin usein palatsin terassin edessä, ja niihin kiiruhtivat kaikki Papeeten naiset. — Kuningatar ja prinsessat tulivat ulos asunnoistaan, ja heittäytyivät kuun paisteessa matoille välinpitämättöminä katselemaan menoa.

Tahitittaret taputtivat käsiään ja säestivät tam-tam-rumpua nopealla, raivokkaalla kuorolaululla; — jokainen heistä esitti vuorotellen tanssikuvion; tahti ja ja soitto, jotka alussa olivat hitaita, kiihtyivät pian raivoon saakka, ja kun loppuun väsynyt tanssijatar lopulta pysähtyi rummun kumeasti jyrähtäessä, hypähti toinen hänen sijaansa voittaen hänet rivoudessa ja raivossa.

Pomotu-tytöt muodostivat toisia, tahitilaisten kanssa kilpailevia kesyttömämpiä ryhmiä. Kummalliset daturakruunut päässään, pörröisin hiuksin kuin hullut, tanssivat he tempovammassa, säännöttömämmässä tahdissa — mutta myöskin niin viehättävästi, ettei tiennyt kumpia pitäisi parempina.

Rarahu rakasti intohimoisesti useita näytelmiä, jotka nostattivat polton hänen suoniinsa, mutta hän ei tanssinut koskaan. Hän koristautui, niin kuin muutkin nuoret naiset, antaen hiuksiensa raskaan paljouden valua olkapäilleen ja seppelöiden itsensä harvinaisilla kukkasilla; mutta sitten jäi hän tuntikausiksi istumaan minun viereeni palatsin portaille, lumottuna ja vaieten.

Me lähdimme päät palavina; me palasimme majaamme aivan kuin liikkeen ja melun huumaamina ja kaikenlaisten outojen tunnelmien saavutettavissa.

Noina iltoina tuntui siltä kuin Rarahu olisi ollut aivan toinen olento. Upa-upa herätti hänen sivistymättömän sielunsa pohjalla kuumeisen, kesyttömän intohimon.

XIV.

Rarahu käytti maansa pukua, väljää viittaa, jota nimitettiin tapa'ksi. — Hänen pukunsa olivat pitkiä ja laahustavia, melkeinpä euroopalaisen elegantteja. Hän osasi jo erottaa joitakuita uusia hihojen, tai hameen leikkaustapoja, eräitä rumia tai siroja muotoja. Hän oli jo pikkuinen sivistynyt, ja kiemaileva olento. Päivisin käytti hän leveäreunaista, Tahitin valkeista, hienoista oljista tehtyä lakkia, jonka hän asetti aivan otsalle, silmien eteen. Sen kuvulle, joka oli litteä kuin merimiesten lakeissa, kiersi hän tuoreen lehti- tai kukkaseppeleen.

Hän oli tullut kalpeammaksi, varjossa viettäessään kaupunkilais-elämää. Vaaleilta kuvioilta otsallaan, joista muut tekivät pilaa ja joita minä rakastin, olisi häntä luullut valkeaksi tytöksi — Ja kuitenkin oli hänen ihossaan muutamina päivinä rusahtavia varjoja, ruusunpunaisen vasken eksoottisia vivahduksia, jotka vielä muistuttivat maorirotua, Amerikan punanahkojen sisarkansaa.

Papeetelaisissa piireissä pysyi ja oli hän yhä varmemmin Lotin älykäs, eittämätön pikku vaimo; ja hallituksen juhlissa sanoi kuningatar ojentaen minulle kätensä:

Kadulla herätti hän ohikulkijoiden huomiota, äsken tulleet kyselivät hänen nimeään, ja jo ensi katseella vangitsi hän ilmeikkäillä silmillään, hienoilla piirteillään ja ihmeteltävillä hiuksillaan.

Hän oli myöskin naisellisempi, hänen moitteeton vartalonsa oli muodokkaampi ja pyöristyneempi. — Mutta hänen silmiensä ympärille ilmestyi joskus sinertäviä renkaita, ja heikko, kuiva yskä, samanlainen kuin kuningattaren lapsien, vavautti silloin tällöin hänen rintaansa.

Siveellisesti täydentyi hänessä suuri ja nopea muutos, ja minun oli vaikea seurata hänen älynsä kehitystä. — Hän oli jo liiaksi sivistynyt pitääkseen nimityksestä "pikku villi" — tietäen, että se viehätti minua, ja ettei hän voittaisi mitään jäljittelemällä valkoisten naisten tapoja.

Hän luki ahkerasti Raamattuaan, ja evankeliumin säteilevät lupaukset saivat hänet riemuitsemaan; hänellä oli hehkuvan, mystillisen uskon hetkiä, vaikka hänen vastakohtien täyttämässä sielussaan olikin mitä ristiriitaisimpia mielteitä aivan sekaisin kiertyneinä; hän ei ollut koskaan sama olento kahtena päivänä perätysten.

Hän oli tuskin viidentoista vuotias; hänen käsityksensä kaikesta olivat harhaanviepiä ja lapsellisia; hänen suuri nuoruutensa teki tuon ajatusten ja käsitysten toisistaan riippumattomuuden perin viehättäväksi.

Jumala tietää, että minä heikon uskoni rajoissa koetin johdattaa häntä rakkaudella siihen, mikä minusta oli hyvää ja jaloa. Jumala tietää, ettei koskaan yksikään sana, tai epäily minun puoleltani saanut horjuttaa hänen lapsellista luottamustaan ijankaikkisuuteen ja lunastukseen, ja vaikka hän olikin vain rakastajattareni, kohtelin minä häntä niin kuin hän olisi ollut vaimoni.

Veljeni John vietti osan päivistään meidän seurassamme. Muutamat euroopalaiset tuttavat Rendeeristä tai ranskalaisesta siirtolasta kävivät myöskin useasti meillä, rauhallisessa majassamme: — meillä oli hyvä olla. — — — Useimmat heistä eivät osanneet tahitin kieltä; mutta Rarahun hennon suloinen ääni ja raikas hymy viehättivät niitäkin, jotka eivät ymmärtäneet hänen puhettaan. Kaikki rakastivat häntä ja kunnioittivat häntä erikoisena henkilönä, jolla oli oikeus samanlaiseen arvonantoon kuin valkealla naisella.

XV.

Jo kauan aikaa olen minä osannut puhua rannikon tahitia, joka suhtautuu puhtaaseen tahitin kieleen niin kuin pikku neekeri ranskaan, mutta minä aloin myöskin oppia ilmaisemaan ajatukseni esteettä täysin oikeilla sanoilla, vanhoja, omituisia käänteitä käyttäen ja Pomaré suostui keskustelemaan pitkät ajat minun kanssani. Minulla oli kaksi avustajaa tämän kielen tutkimisessa, jota kohta ei enää puhuta: Rarahu ja kuningatar.

Pitkien écarté-peliemme aikana kertaili hän kanssani innostuksella opittua, ihastuen huomatessaan minun tutkivan ja rakastavan tuota katoamaan tuomittua kieltä.

Minua huvitti tiedustella häneltä vanhoja tarinoita, tapoja ja perintätietoja… Hän puhui hitaasti, matalalla, karhealla äänellä; minä keräsin hänen suustaan outoja kertomuksia menneistä ajoista, salaperäisistä, unhottuneista aikakausista, joita maorit nimittävät yöksi.

Sana po merkitsee tahitin kielessä samalla kertaa yötä, pimeyttä ja tarunomaisia aikoja, joita vanhuksetkaan eivät enää muista.

XVI.

"Pomotu-saarilla (yösaarilla tai kukistetuilla saarilla), — nimi, jonka me nyt olemme heidän päällikkönsä pyynnöstä muuttaneet Tuamotuksi, (kaukaiset saaret) — asuu vielä nytkin, niin kuin tiedät, ihmissyöjiä.

"Niille tuli asukkaita viimeksi kaikista meidän saaristamme. Niitä vartioivat ennen veden henget, jotka pieksivät vettä niin ankarasti suurilla lokinsiivillään, ettei kukaan päässyt lähellekään. Hyvin kaukaisena aikana voitti ja hävitti Taaroa-jumala ne.

"Heidän tappionsa jälkeen pääsivät ensimäiset maorilaiset asettumaan
Pomotu-saarille."

XVII.

"Oceanialainen taru kertoo, että taivaalla, Suuren Valtameren yläpuolella ennen oli viisi kuuta. Niillä oli selvemmät ihmisen kasvot kuin nykyisellä kuulla ja ne noituivat ensimäiset Tahitissa asuvat ihmiset: kuka vain nosti silmänsä niitä katsellakseen, sen valtasi kummallinen hulluus. — Suuri jumala Taaroa ryhtyi manaamaan niitä. Silloin tulivat ne levottomiksi. — Niiden kuultiin laulavan avaruudessa suurilla, kaukaisilla ja pelottavilla äänillä; ne lauloivat taikalauluja loitotessaan maasta. Mutta Taaroan loihdun voimasta alkoivat ne vavista, niitä huimasi ja ne putosivat ukkosen jyrinällä valtamereen, joka kiehuen aukesi niitä vastaanottamaan.

"Nuo viisi kuuta muodostivat pudotessaan Bora-boran, Emean, Huahinen,
Raiatean ja Tubuai-Manun saaret."

XVIII.

Prinssi Tamatoa istui rinnallani palatsin parvekkeen alla. Se tapahtui hiukan ennen kuin nuo kamalat kohtaukset, joiden takia hänet uudelleen suljettiin Taravaon vankilaan. Hän piti polvillaan kalpeaa pikku tytärtään Pomare V:ttä, jota hän hiljaa hyväili leveillä, kamalilla käsillään. Ja vanha kuningatar katseli heitä molempia kasvoillaan loppumattoman hellä ja sanomattoman surullinen ilme.

Pikku prinsessa oli myöskin hyvin surullinen. Hän piteli kädessään kuollutta lintua ja katseli tyhjää häkkiä silmät kyyneleitä täynnä.

Se oli laululintu, Tahitilla tuntematon eläin, harvinaisuus, joka oli tuotu hänelle Amerikasta, ja jonka omistaminen oli tuottanut hänelle hyvin suurta iloa.

"Loti", sanoi hän. "Valkotukkainen amiraali on ilmoittanut meille, että sinun laivasi pian lähtee CaIifornian maahan (i te fenua California). Kun sinä palaat sieltä, tahdon minä, että tuot minulle mukaasi hyvin paljon lintuja, koko häkin täyden. Ja minä päästäisin ne lentoon Fatauan metsään, että meidänkin maassamme olisi, sitten kun minä tulen suureksi, laululintuja niin kuin muuallakin".

XIX.

Tahitin saarella on elämä paikallistunut meren ääreen, kylät ovat hajallaan pitkin rantoja ja keskus on tyhjä.

Sisäseudut ovat asumattomia, syvien metsien peittämiä. Ne ovat kesyttömiä seutuja, jotka luoksepääsemättömät vuorivarustukset taittavat ja missä ikuinen hiljaisuus vallitsee. Keskustan omituisesti suljetuissa laaksoissa on luonto synkkää ja valtavaa; suuret kalliot kohoavat metsien yli ja teräviä huippuja kohoaa ilmaan. Siellä on kuin haaveellisen kirkon juurella, jonka huiput tarttuvat ohi kiitäviin pilviin; kaikki nuo harhailevat pikkupilvet, joita pasaadituulet kuljettavat suuren meren yläpuolella, pysähtyvät lennossaan. Ne murskautuvat basalttiseinämiä vasten vaipuakseen maahan kasteena tai kohistakseen puroina ja koskina. Sateet, paksu ja viileä sumu kasvattavat rotkoissa ikituoretta vehreyttä, outoja sammalia ja kummallisia sananjalkoja.

Päinvastaiseen suuntaan kuin Boulognen metsän ja Hyde-Parkin kosket, kohisee alempana Fatauan putous, vanhan maailman alla, häiriten yksitoikkoisella pauhullaan hiljaisen ja tyynen luonnon syvää rauhaa.

Noin tuhatta metriä korkeammalla kuin Huamahinen ja Tahaapairun hyljätty maja, saavutaan puron vartta pitkin, metsikköjen ja kallioiden välitse kulkien, Oceanian kuuluisalle koskelle, jonne Tiahui ja Rarahu olivat ennen vieneet minut sangen usein.

Me emme olleet käyneet siellä Papeeteen muuttomme jälkeen ja niin teimme sinne syyskuussa retken, joka on pysynyt muistossamme.

Ohi kulkiessa halusi Rarahu ensin nähdä kuolleiden huoltajiensa majan. Hän astui pidellen minua kädestä entisen asuntonsa jo luhistuneen olkikaton alle ja katseli vaieten tuttuja esineitä, jotka aika ja ihmiset vielä olivat jättäneet paikoilleen. Ei mihinkään oltu kosketettu tuossa avoimessa majassa siitä päivästä lähtien, jolloin Tahaapairun ruumis oli viety pois. Puukirstut ja kömpelöt penkit olivat vielä siellä, matot ja lamput riippuivat seinillä. Rarahukaan ei ollut ottanut mukaansa muuta kuin vanhuksien raamatun.

Me jatkoimme matkaamme syveten yhä laaksoon varjoisia, tuuheareunaisia polkuja pitkin, oikeita, kallioihin painuneita aarniometsän polkuja.

Tunnin verran kuljettuamme, kuulimme putouksen kumean, mahtavan pauhun lähellämme. Me saavuimme pimeän rotkon pohjalle, missä Fataua-puro suurena, hopeisena lyhteenä heittäytyy ilman läpi kolmen sadan metrin korkeudesta.

Merkilliset kasvit kietoutuivat toisiinsa hämärissä, kosteutta tippuen, ainaisen vedenpaisumuksen kastelemina; pitkin kohtisuoria, mustia seinämiä kiipeili köynnöksiä, puuntapaisia sananjalkoja, hienonvärisiä sammalia ja hiusmaisia ruohoja. Putouksen pirstoma, vaahdoksi pieksämä vesi saapui alas rankkasateena, hurjana, sekavana joukkona.

Se yhtyi sitten kuohuen kallioiseen altaaseen, jonka kaivamiseen ja kiillottamiseen siltä oli mennyt vuosisatoja ja muuttui jälleen puroksi jatkaen matkaansa vihreiden oksien alla.

Hieno vesiharso lepäsi kuin verho koko maiseman yllä ja korkeimpana kuulsi taivas kuin kaivon pohjalta nähtynä ja kuvastuivat suurten kallioiden huiput puoleksi kätkeytyneinä synkkiin pilviin.

Se mikä erikoisesti ihmetytti Rarahua oli tuo ainainen levottomuus tuon rauhallisen yksinäisyyden keskellä: tuo suunnaton melu, eikä mitään elävää — ei muuta kuin elotonta ainetta, joka määräämättömiä aikoja oli seurannut maailman alussa saamaansa sysäystä.

Me läksimme vasemmalle pitkin vuohenpolkua, joka kiemuroiden nousi vuoren laelle.

Me kävelimme tiheän lehtiholvin alla; satavuotiset puut ojentelivat meidän ympärillämme kosteita runkojaan, vihertävinä ja kiiltävinä kuin jättiläismäiset marmoripylväät. Köynnöskasveja kierteli kaikkialla, ja puuntapaiset sananjalat ojentelivat leveitä päivänvarjojaan, jotka olivat hammaslaitaisia kuin hienot pitsit. Kun nousimme vielä ylemmäksi löysimme ruusupensaita, koko viidakon kukkivia ruusupensaita. — Kaikenvivahteiset Bengalin ruusut upeilivat täällä tavattoman rehevinä, ja maassa, sammalikossa oli mattona tuoksuvia, pieniä metsämansikoita; niin että luuli tulleensa taikapuutarhaan.

Rarahu ei ollut koskaan käynyt niin kaukana ja hän tunsi hämärää kauhua metsiin syventyessämme. Veltot tahititytöt eivät juuri eksy saarensa sisäosiin, joka on heille yhtä tuntematon kuin kaukaisimmat mantereet; tuskinpa miehetkään milloinkaan käyvät näissä erämaissa poimimassa villejä banaaneja tai kaatamassa kallisarvoisia puita.

Mutta kaikki oli kuitenkin niin kaunista, että hän oli ihastuksissaan. Hän oli tehnyt itselleen seppeleen ruusuista ja repi naurusuin hameensa kaikkiin oksiin tiellä.

Enimmän viehättivät meitä matkamme varrella nuo sananjalat, jotka levittelivät äärettömiä lehtiään ylellisine leikkauskoristeineen ja verrattoman tuoreine värivivahduksineen.

Ja me jatkoimme nousua koko päivän kohti yksinäisiä seutuja, joiden läpi ei enää yksikään ihmisen tekemä polku kulkenut. Edessämme aukeni silloin tällöin toisia syviä laaksoja, mustia, vääntyneitä repeytymiä. Ilma muuttui yhä kylmemmäksi ja me tapasimme suuria, selvä- ja tarkkapiirteisiä pilviä, jotka näyttivät lepäävän kallioon nojaten, toiset päittemme yläpuolella, toiset jalkaimme alla.

XX.

Illalla olimme jo saapuneet melkein Tahitin saaren keskustaan: meidän allamme piirtyivät läpinäkyvässä ilmassa vuoren kaikki vulkaaniset lohkeamat, kaikki kohopaikat; — hirmuisia basalttiselkiä läksi keskeisestä kraaterista jatkuen säteittäin hälvetäkseen rannikolle. Kaiken tuon ympärillä ääretön, sininen Valtameri; näköpiiri niin korkealla, että tuo vesipaljous yleisen näköhäiriön takia näytti meidän silmissämme omituisen ontevalta. Meren raja kulki korkeimpienkin kukkuloiden yläpuolitse, Oroena, Tahitin vuoriston jättiläinen, kohotti yksin sen yläpuolella majesteettista, synkkää huippuaan. — Kaikkialla saaren ympärillä piirtyi valkea, usvamainen vyö Tyynenmeren sinistä pintaa vasten: riuttarengas, ainaisten korallihyökyjen muodostama viiva.

Hyvin kaukana näkyivät Tubuaimanun ja Moorean saaret. Niiden sinertävien huippujen yllä liiteli pieniä, merkillisen värisiä pilviä, jotka aivan kuin riippuivat rajattomassa äärettömyydessä.

Täältä ylhäältä katselimme me, aivan kuin maahan kuulumattomina, kaikkia noita oceanialaisen luonnon suuremmoisia näkyjä. Oli niin ihmeteltävän kaunista, että me hurmaannuimme molemmat puhumattomiksi, istuen lähellä toisiamme kivillä.

"Loti", kysyi Rarahu pitkän vaitiolon jälkeen. "Mitkä ovat sinun ajatuksesi?" (E Loti, e aho ta oe manao iti?)

"Monenlaiset", vastasin minä. "Niin monenlaiset, ettet sinä voi niitä ymmärtää. Minä ajattelen, pikku ystäväni, että noille kaukaisille merille on siroiteltu yksinäisiä saaristoja; että noilla saarilla asuu salaperäinen, kohta häviöön tuomittu rotu; että sinä olet tuon primitiivisen rodun lapsia; — että korkealla eräällä näistä saarista, kaukana inhimillisistä olennoista, täydellisessä yksinäisyydessä, olen minä, vanhan maailman lapsi, maan toisella puolen syntynyt, että minä olen sinun luonasi, ja että minä rakastan sinua.

"Näetkös, Rarahu; hyvin kaukaisena aikana, ennen kuin ensimäiset ihmiset olivat syntyneet, kimmahutti Atuan peljättävä käsi merestä nämä vuoret; Tahitin saari kohosi merestä kuin myrsky, yhtä polttavana kuin tulen punertama rauta, liekkien ja savun ympäröimänä.

"Ensimäiset, näiden kauhujen jälkeen maata virkistävät sateet uursivat sen tien, jota Fataua-puro vielä tänäänkin seuraa metsissä. — Kaikki nuo suuret näköalat, joita katselet, ovat ikuisia; ne pysyvät samoina vielä vuosisatoja, kun maorien heimo on kauan sitten kadonnut, eikä enää ole kuin menneisyyden kirjoissa säilyvä kaukainen muisto."

"Yksi seikka pelottaa minua", sanoi hän, "Loti rakkaimpani (e Loti, ta u here). Kuinka ovat ensimäiset maorit päässeet tänne, vaikka heillä ei vieläkään ole kyllin vahvoja laivoja, joilla pääsisivät saaristonsa ulkopuolella oleviin maihin; kuinka ovat he voineet tulla tänne tuosta kaukaisesta maasta, missä, Raamatun mukaan, luotiin ensimäinen ihminen? Meidän rotumme eroaa niin paljon sinun heimostasi, että minä pelkään, sanokoot lähetyssaarnaajat mitä hyvänsä, ettei teidän Vapahtajanne olekaan tullut meidän takiamme, eikä tunnekaan meitä" — — —

Aurinko, joka kohta nousisi Euroopassa syysaamuna, aleni nopeasti taivaallamme heittäen noihin jättiläismäisiin maisemiin viimeisen kultaisen valonsa. — Suuret pilvet, jotka lepäsivät basalttirotkoissa jalkojemme alla muuttuivat oudosti vasken karvaisiksi. — Näköpiirissä paloi Moorean saari kuin hiilos korkeine, punertavine huippuineen valoa hehkuen.

Ja sitten sammui koko tuo tulipalo alhaalta lähtien ja yö laskeutui nopeasti, hämärtymättä; ja Etelänristi ja kaikki pallonpuoliskon tähdet syttyivät syvällä taivaalla.

"Loti", sanoi Rarahu. "Kuinka korkealle pitäisi nousta, että sinun maasi näkyisi?" — — —

XXI.

— — — Kun oli tullut pimeä, rupesi Rarahu tietysti pelkäämään — — —

Tämän yön hiljaisuus ei muistuttanut mitään tunnettua Kuohujen ärjyntää, kaukana jalkojemme alla, ei kuulunut enää, ei edes oksien pientä risahtelua, ei lehtien suhinaa; ilma oli aivan liikkumaton.

Sellaista hiljaisuutta ei tapaa muualla kuin autioissa seuduissa, joissa ei asu lintujakaan — — —

Meidän ympärillämme oli yhä puiden ja sananjalkojen hämäriä kuvia, aivan kun me olisimme olleet alhaalla Fatauan perin tutuissa metsissä; — mutta silloin tällöin näkyi, tähdistä säteilevässä kalpeassa valossa, Valtameren sininen onteluus, ja oli kuin olisi ollut yksinäisyyden ja ylevän äärettömyyden vallassa.

Tahiti on niitä harvoja maita, missä pelotta saattaa nukkua metsässä, kuivia lehtiä ja sananjalkoja alustana, pareo peitteenä. — Sen me teimmekin kohta molemmat, valittuamme ensin avonaisen paikan, missä ei tarvinnut peljätä Tupapahujen yllättävän meitä. — — — Sitäpaitsi eivät nuo synkeät yölliset kiertelijät, jotka mieluimmin kummittelevat sellaisilla paikoilla, mihin inhimillisiä olentoja on asettunut, nousekaan niin korkealle noihin melkein neitseellisiin seutuihin missä me lepäsimme. — — —

Minä jäin pitkäksi aikaa miettien katselemaan taivasta. Tähtiä ja taas tähtiä — — — Myriaadeja, ihmeellisessä, sinisessä korkeudessa tuikkivia tähtiä; kaikki Euroopassa näkymättömät sikermät kiertämässä Etelänristiä. — — —

— — — Rarahukin katseli silmät suurina, mitään sanomatta. Hän katseli hymyillen vuorotellen minua ja taivasta. — — — Eteläisen pallonpuoliskon suuret nebulosat säihkyivät kuin fosforiläikät, jättäen väliinsä tyhjiä kohtia, suuria, mustia aukkoja, missä ei enää näkynyt hiukkaakaan kosmillista tomua — ja jotka antoivat mielikuvitukselle ilmestysmäisen, hirvittävän käsityksen tyhjästä äärettömyydestä. — —

Yhtäkkiä näimme me peloittavan, mustan ainejoukkion, joka laskeutui Oroenan harjanteilta ja suuntautui hitaasti meitä kohti. — — — Se oli muodoltaan tavaton tuoden mieleen maanjäristyksen —. Silmänräpäyksessä verhosi se meidät niin synkkään pimeyteen, ettemme enää nähneet toisiamme. Tuulenpuuska kulki ilmassa puistaen päällemme lehtiä ja kuivia oksia, samalla kuin tulviva sade kasteli meidät jääkylmällä vedellä. — — —

Haparoiden kohtasimme lopulta suuren puunrungon, jota vasten nojaten me asetuimme suojaan lujasti toisiimme puristautuneina, väristen vilusta kumpikin — ja Rarahu hiukan pelostakin. — — —

Kun raju sadekuuro oli mennyt ohi, nousi päivä ajaen edellään pakoon pilvet ja kummitukset. — Nauraen kuivasimme me vaatteitamme kuumassa auringossa ja aloimme hyvin niukan tahitilaisen aterian jälkeen laskeutua alas päin.

XXII.

— — — Illalla saavuimme me perin uuvuksissa ja aivan nälkäisinä
Fatauan rinteille enemmittä seikkailuitta.

Siellä tapasimme kaksi tuntematonta nuorukaista, jotka palasivat metsästä. He olivat puetut vyötäisten ympärille solmittuun kansalliseen pareoon ja kulkiessaan ruusualueen kautta olivat he sitoneet itselleen suuria seppeleitä, samanlaisia kuin Rarahun. He kantoivat pitkien keppien päissä paljailla olkapäillään saalistaan: komeita leipäpuun hedelmiä, ja villejä, punaisia ja keltaisia banaaneja.

Me pysähdyimme heidän kanssaan ihanaan rotkoon, kukkivien sitronapuiden muodostaman tuoksuavan holvin alle.

Tuli leimahti kohta ilmi liekkiin kahta kuivaa oksaa yhteen hangatessa. Sytytettiin suuri rovio, ja heinissä paistetuista hedelmistä syntyi mainio ateria, josta tuntemattomat nuorukaiset iloisesti tarjosivat meille puolet, niin kuin maassa on tapana. — —

Rarahu oli kokenut tällä retkellä yhtä paljon hämmästyttävää ja liikuttavaa kuin matkalla kaukaisiin maihin.

Hänen lapselliselle ymmärrykselleen oli auennut tuhansia uusia käsitteitä — ihmisrotujen suuruus ja muodostuminen, heidän kohtalonsa salaisuus — — —

XXIII.

Papeetessa oli kaksi eleganttia henkilöä, Rarahu ja hänen ystävättärensä Teurahi — joita nuoret naiset mukailivat valikoidessaan uuden värisiä kankaita, kukkia tai tukkalaitteita.

He kulkivat yleensä paljain jaloin, nuo pikku raukat, ja heidän ylellisyytensä, johon pääasiallisesti kuului luonnollisia ruususeppeleitä, oli hyvin vaatimatonta ylellisyyttä. Mutta heidän kasvojensa viehkeys ja nuoruus, heidän vartaloittensa antiikkinen muodokkuus ja sirous sai heidät niin yksinkertaisilla keinoilla näyttämään hyvinpuetuilta ja olemaan ihastuttavia.

He soutelivat usein merellä hennossa kylkiäispuuveneessä, jota he itse ohjasivat, ja heitä huvitti nauraen kulkea Rendeerin peräkeulan ohi.

Kun he purjehtivat, kulki heidän heikko aluksensa pasaadituulen puhaltaessa hämmästyttävää vauhtia, ja silloin liukuivat he, molemmat seisoallaan, silmät hehkuen, veden pinnalla kuin näky — He osasivat, taitavasti ruumistaan taivutellen, pitää tasapainossa sukkulamaisen ruuhensa, joka kuljetti heitä nopeasti jättäen jälkeensä pitkän, valkoisen vaahtoviivan.

XXIV.

Suloinen Tahiti, tuo Polynesian kuningatar, tuo euroopalainen saari kesyttömän valtameren keskellä, — viidennen maanosan helmi ja timantti.

Hovi, joka useimmiten kulki paljain jaloin tai loikoili vihreässä ruohokossa ja pandanusmatoilla, vietti juhlaa sinä iltana, ylellisimpiin pukuihinsa puettuna. Istuin pianon ääressä ja Afrikattaren partituuri oli avoinna edessäni. Samana aamuna saapunut piano oli uutuus Tahitin hovissa. Se oli arvokas, pehmeä- ja syvä-ääninen kone — joka soi kuin urut tai kaukaiset kellot — ja Meyerbeerin musiikkia kuunneltaisiin nyt ensi kertaa Pomarén luona.

Vieressäni seisoi ystäväni Randle, joka myöhemmin luopui merimiehen ammatista laulaakseen ensimäistä tenoria Amerikan oopperoissa. Hän oli jonkun aikaa kuuluisa Randettin nimellä, siksi kunnes hän, ruvettuaan juomaan, kuoli kurjuudessa.

Nyt oli hänen äänensä loistavimmillaan, hänen taiteensa korkeimmillaan ja minä en ole missään kuullut voimakkaampaa, ihanampaa miesääntä. Me olemme kahden kesken ilahuttaneet monia tahitilaisia korvia tuossa maassa, missä raaimmatkin ihmeellisen hyvin ymmärtävät musiikkia.

Salin perällä — vartalokuvansa alla, jossa etevä taiteilija on kuvannut hänet kauniina ja runollistettuna kolmekymmentä vuotta sitten — istui vanha kuningatar kullatulla, punaisella kirjokankaalla koristetulla valta-istuimellaan. Hän piti sylissään kuoleman sairasta poikansa tytärtä, pientä Pomaré V:ttä, joka suuntasi minuun suuret, mustat, kuumeen laajentamat silmänsä.

Vanhus täytti koko leveän istuimen muodottomalla ruumiillaan. Hän oli puettu karmosiinin punaiseen samettilevättiin, ja paljas nilkka sovittautui niin hyvin kuin taisi satiinikenkään.

Frakkiin puettu tulkki seisoi tuon naisen vieressä, joka ymmärsi ranskaa yhtä hyvin kuin pariisitar, ja joka ei koskaan suostunut puhumaan sitä sanaakaan.

Noissa vanhoissa ja ryppyisissä, ruskeissa ja neliskulmaisissa kasvoissa oli vielä suuruutta, ja etenkin kuvastui niissä ääretön suru — suru nähdä kuoleman tempaavan pois, toisen toisensa perästä, kaikki hänen lapsensa, joihin sama, parantumaton tauti oli kyntensä iskenyt, — suru nähdä sivistyksen anastaman valtakuntansa kulkevan turmiota kohti ja kauniin maansa alenevan haureuden harjoittamispaikaksi.

Avoimet ikkunat olivat puutarhaan päin — siellä näkyi liikkuvan koko joukko kukilla seppelöityjä päitä, jotka lähestyivät kuuntelemaan: kaikki hovinaiset: Faimana koristeltuna kuin najaadi kaislanlehvillä — Tehamana, daturanlehväseppele päässään — Teria, Raurea, Tapu, Erere, Tairea, — Tiahui ja Rarahu.

Salin osa minua vastapäätä oli aivan avoin, seinä poissa ja sen sijalla saaren puista rakennettu pylväikkö, jonka läpi näkyi tahitilainen maisema öisten tähtien valossa.

Pylväiden alla, pimeää, kaukaista taustaa vasten, eriytyi penkki, jolla istuivat kaikki ylhäiset naiset, päälliköttäret ja ruhtinattaret. Neljä kullattua, pompadourtyylistä soihtua, jotka ihmeekseen tapasivat itsensä moiselta paikalta, valoi heihin kirkkaan valonsa ja saivat heidän todella sirot ja kauniit pukunsa säteilemään. Heidän luonnostaan pieniä jalkojaan verhosivat tänä iltana moitteettomat satiinikengät.

Siellä oli ensin tuo loistava Ariinoore, kirsikanpunaisine satiiniviittoineen _peia_seppele kulmillaan. — Ariinoore, joka ei huolinut erään Ranskan laivaston luutnantin kättä, vaikka hän oli menettänyt kaiken omaisuutensa morsiuslahjoihin — eikä myöskään Kamehameha V:ttä, Sandwich-saarien kuningasta.

Hänen vierellään Paura, hänen erottamaton ystävättärensä, viehättävä raakalais-tyyppi, omituisen ruma, tai omituisen kaunis — ulkonäöstä päättäen yhtä hyvin raa'an kalan kuin ihmislihan syöjä — merkillinen tyttö, joka eli metsien keskellä kaukaisessa piirikunnassa, — omisti englantilaisen missin sivistyksen ja tanssi valssia kuin espanjatar — — —

Titaua, joka hurmasi Englannin prinssin Alfredin, puhdas tahitilainen tyyppi, joka oli pysynyt kauniina keski-ikäisenäkin, koristettuna hienoilla helmillä ja pää liehuvilla reva-revoilla peitettynä.

Hänen kaksi tytärtään, jotka olivat äsken saapuneet Lontoolaisesta pensionaatista ja olivat jo yhtä kauniit kuin äitinsäkin. He olivat pukeutuneet euroopalaisiin tanssihameisiin, joita puoleksi peittivät — kuningattaren toivomuksesta — valkeaharsoiset, tahitilaiset tapa't.

Prinsessa Ariitéa, Pomarén tytärpuoli, suloisine, lapsellisen unelmoivine kasvoineen, uskollisena punaisille Bengalin ruusuilleen, joita oli kiedottu hänen valtoimiin hiuksiinsa.

Bora-Boran kuningatar, toinen vanha, terävähampainen raakalainen, samettipuvussa. Kuningatar Moe (moe: uni tai salaperäisyys) tummassa hameessa, puhdaspiirteinen, mystillinen kaunotar, silmät puoleksi suljettuina, ja niiden katseessa sama ilmeikäs sävy kuin entisajan muotokuvissa.

Näitten valaistujen ryhmien takana, Oceanian öiden kuulakassa syvyydessä, kohosivat vuorien harjat tähtitaivasta kohti ja banaanipuuryhmä siroine ääriviivoineen, suunnattomine lehtineen, hedelmäterttuineen, jotka muistuttivat mustiin kukkiin päättyviä, monihaaraisia kynttiläjalkoja. Noitten puiden takana levisivät eteläisen taivaan tähtisumukot sinivaloiseksi verhoksi, jonka keskellä Etelänristi kimmelsi. Ei ole mitään niin ihanteellisen troopillista kuin tämä tumma taulu.

Ilmassa leijui tuo gardenioiden ja oranssien hieno tuoksu, joka tihentyy illan paksujen lehvistöjen alle; suuri, kasvien välissä hyörivien hyönteisten surinan täyttämä hiljaisuus, ja tuo tahitilaisten öiden ominainen kaiukkuus, mikä tekee alttiiksi alistumaan musiikin taikavoimaan.

Valitsemamme kappale oli se, missä Vasco hurmautuneena käyskentelee yksin juuri löytämällään saarella ja ihailee tuntematonta luontoa, kappale, jossa mestari on niin erinomaisesti kuvaillut, mitä hän sisäisen näkemyksensä avulla tiesi tuon vehreyden- ja valonmaan kaukaisesta loistosta. Ja Randle alkoi ihanalla äänellään, luoden katseen ympärilleen:

Oi ihmeiden maa, ja onnela armain! — — — — — Paratiisi, mi aalloista noussut on! — — — — —

Meyerbeerin haamu värähti kai ilosta sinä yönä kuullessaan musiikkiaan esitettävän sillä lailla, maailman toisessa ääressä —.

XXV.

Vuoden lopulla ilmoitettiin, että Moorean saarella vietettäisiin suuri juhla Afareahitun temppelin vihkimisen johdosta.

Kuningatar Pomaré ilmoitti valkotukkaiselle amiraalille aikovansa lähteä sinne koko seurueineen, kutsuen hänetkin ottamaan osaa menoihin ja niitä seuraaviin, suuriin juhlapitoihin.

Amiraali asetti fregattinsa kuningattaren käytettäväksi, ja sovittiin niin, että Rendeer pantaisiin kuntoon viemään sinne koko hovin.

Pomarén seurue oli lukuisa, meluava, värikäs; se oli tällä kertaa lisääntynyt vielä parilla kolmella sadalla nuorella naisella, jotka olivat tuhlanneet kuin hullut reva-revoihin ja kukkasiin.

Eräänä kauniina, kirkkaana joulukuun aamuna, kun Rendeer jo oli levittänyt suuret, valkoiset purjeensa, huomasi se, että tuo iloinen joukkue oli vallannut sen äkkirynnäköllä.

Minä olin saanut tehtäväkseni mennä täydessä juhlapuvussa hakemaan kuningatarta palatsista.

Haluten nousta laivaan ilman minkäänlaista näyttämölle asetusta oli hän lähettänyt edellään kaikki naisensa, ja pienessä, tuttavallisessa kulkueessa vaelsimme me yhdessä rannikkoa kohti nousevan auringon ensi säteissä.

Vanha kuningatar kulki juhlapuvussa etunenässä taluttaen kädestä hänelle niin rakasta poikansa tytärtä — ja me seurasimme parin askeleen päässä; prinsessa Ariitéa, kuningatar Moe, Bora-Boran kuningatar ja minä.

Siinä taulu, jonka minä usein kohtaan muistelmissani. — — — Naisilla on kirkastumisen hetkensä — ja Ariitéan kuvan, hänen kulkiessaan rinnallani eksootisten puiden alla aamun suuressa kirkkaudessa, näen minä vieläkin edessäni, kun minä vuosien ja välimatkojen päästä muistelen häntä — — —

Kun kunniavenhe, joka toi kuningatarta ja prinsessaa, laski Rendeerin kylkeen, kohottivat fregatin matruusit, jotka tavanmukaista käytäntöä seuraten olivat asettuneet raakapuille, kolminkertaisen: "Eläköön Pomaré" ja yksikolmatta tykinlaukausta kajahti Tahitin rauhallisilla rannikoilla.

Sitten astuivat kuningatar ja hovi amiraalin huoneistoon, missä heitä odotti heidän makunsa mukainen makeisista ja hedelmistä laadittu aamiainen, juomana vanhaa, punertavaa sampanjaa.

Sillävälin olivat kaikenarvoiset seuranaiset hajaantuneet laivan eri osiin, missä he pitivät suurta ja iloista melua heitellen merimiehille oransseja, banaaneja ja kukkia.

Ja Rarahu oli siellä myöskin, päästen mukaan kuninkaalliseen saattueeseen kuuluvana pikku henkilönä, miettiväinen ja vakava Rarahu keskellä tuota meluisan ilon purkausta. — Pomaré oli tuonut mukaansa piirinsä parhaat _himene_kuorot, ja koska Rarahu oli Apirén kuoron tärkeimpiä jäseniä, oli hän sen ominaisuuden vuoksi saanut kutsun juhlaan.

Tässä on asiasta poikkeaminen välttämätöntä tiare miriin nähden — esineeseen, jolla ei ole vastinetta euroopalaisten naisten puvustossa.

Tiare on jonkunlainen vihreä dahlia, jonka Oceanian naiset asettavat hiuksiinsa, hiukan korvan yläpuolelle, juhlallisissa tilaisuuksissa. Tätä omituista kukkaa lähemmin tarkastaessa huomaa, että se on keinotekoinen; se on kiinnitetty kaislan varteen ja muodostettu hyvin pienen, hyvin tuoksuvan loisen, erään harvinaisen liekokasvin lehdistä, joka kasvaa eräiden metsäpuiden oksilla.

Kiinalaiset ovat eteviä tällaisten hyvin taiteellisten tiaréiden tekemisessä, ja he myyvät niitä hyvin korkeasta hinnasta Papeeten naisille.

Tiaré on erikoisesti juhlien, pitojen ja tanssiaisten koriste. Jos tahititar antaa sen nuorelle miehelle, merkitsee se jokseenkin samaa kuin sultaanin mielivaimolleen heittämä nenäliina.

Ariitéa oli kutsunut minut pitämään hänelle seuraa virallisen aamiaisen aikana — ja pikku Rarahu parka, joka oli tullut mukaan vain minun tähteni, odotti minua kauan kannella itkien hiljaa huomatessaan itsensä niin hyljätyksi. Sangen ankara rangaistus, johon minä olin langettanut hänet pienen, jo eilisestä saakka kestäneen oikun takia, ja jonka vuoksi hän jo oli vuodattanut kyyneleitä.

XXVI.

Rendeerin välikannella pidettiin suurta melua; joukko nuoria naisia, kaikkein tunnetuimpien ja sievimpien keskuudesta valituita, oli kutsuttu pitoihin, joita upseerit heille pitivät.

Rarahu oli minun poissaollessani suostunut olemaan mukana niissä. — Hän oli siellä Teurahin ja eräiden ystävättäriensä seurassa; hän oli pyyhkinyt kyyneleensä ja nauroi että kajahteli.

Hän ei puhunut ollenkaan ranskaa kuten useimmat muut; — mutta merkeillä ja äännähdyksillä piti hän yllä hyvin vilkasta keskustelua naapuriensa kanssa, jotka huomasivat hänet viehättäväksi.

Viimein — ja se oli petollisuuden ja kauhistuksen huippu — oli hän jälkiruokaa syötäessä hyvin suosiollisesti ojentanut tiaréensa Plumkettille.

Hän oli, totta kyllä, kyllin älykäs tietääkseen osanneensa oikeaan, ja ettei Plumkett ottaisi ymmärtääkseen — — —.

XVII.

Haaveellisen näköisiä, suuria ja tummia kallioita, salaperäisiä kookospalmuja tyynen veden yli kallistuvana verhona — ja suurten puiden alla muutamia hajanaisia majoja oranssipuiden ja punervakukkaisten laakeripensaiden keskellä.

Ensi näkemältä olisi väittänyt, ettei tässä varjoisassa seudussa ollut ketään — ja kuitenkin odotti meitä koko Moorean väestö vaieten, puoleksi kätkeytyneenä vihreihin lehtiholveihin.

Noista metsistä uhosi kosteaa tuoreutta, outoa sammalen ja eksootisten kasvien hajua. Kaikki Moorean _himéné_kuorot olivat esillä istuen järjestyksessä suunnattoman suurien puiden runkojen välissä; kaikki saman piirin laulajat olivat puetut saman värisiin vaatteihin — toiset valkeihin, toiset vihreihin tai punaisiin; kaikilla naisilla oli hiuksissaan kukkia, kaikilla miehillä lehti- tai kaislaseppeleet. Muutamat ujommat tai ihmisiä karttelevat ryhmät olivat jääneet sisemmälle metsään, ja katselivat kaukaa meidän tuloamme, puoleksi piiloutuneina puiden taakse.

Kuningatar jätti Rendeerin samoilla menoilla kuin hänen tullessaankin ja tykkien jylinä kajahteli kaukana vuoristoissa.

Hän astui maihin ja kulki eteenpäin amiraalin seuraamana. — Ne ajat olivat jo menneet, jolloin maan asukkaat kantoivat häntä käsivarsillaan, etteivät hänen jalkansa koskettaisi heidän maakamaraansa; tuo vanha tapa, jonka mukaan paikka, mihin hallitsija jalallaan kosketti, tuli valtion omaisuudeksi, on jo kauan sitten unohtunut Oceaniassa.

Parikymmentä ratsastavaa keihäsmiestä, jotka muodostivat Pomarén kunniasaaton, oli rivittynyt rannikolle meitä vastaanottamaan.

Kun kuningatar tuli näkyviin, virittivät _himéné_kuorot yht'aikaa tavanmukaisen: la ora na oe, Pomaré vahine! (Ole tervehditty, kuningatar Pomaré). Ja metsät kaikuivat äänekkäistä huudoista.

Olisi luullut nousevansa jollekin noidutulle saarelle, mikä oli herännyt eloon taikasauvan iskusta.

XXVIII.

Afareahitun temppelin pyhitysmenot kestivät hyvin kauan. Lähetyssaarnaajat pitivät pitkiä puheita tahitin kielellä ja himéné-kuorot lauloivat riemuvirsiä ikuiselle isälle.

Temppeli oli rakennettu korallista; pandanuksen lehdistä palmikoitua kattoa kannattivat saarien puista hakatut hirret, joita yhdistivät toisiinsa erivärisiä, säännöllisiä ja monimutkaisia kuvioita muodostavat kudelmat. Rakennustapa oli siis vanhaa maorilaista tyyliä.

Näen vieläkin tuon alkuperäisen näyn: taustan ovet ovat avoinna maaseutuun päin, vuorien ja korkeiden palmujen muodostamaa ihanaa maisemaa kohti, — lähetyssaarnaajan korokkeen ääressä seisoo vanha kuningatar mustassa puvussa, surullisena ja hartaana rukoillen poikansa tyttären puolesta, vanhan ystävättärensä Paparan päälliköttären seuraamana. Hänen valkopukuiset seuranaisensa ovat kokoontuneet hänen ympärilleen. Temppeli on aivan täynnä kukilla seppelöityjä päitä — ja Rarahu, jonka olin antanut lähteä Rendeeristä, oli sekaantunut tuohon joukkoon kuin vieras — — —

Syntyi suuri hiljaisuus kun Apirén himéné, joka oli säästetty viimeiseksi, viritti laulunsa — ja minä erotin takanani pikku ystävättäreni raikkaan äänen, kun se kaikui kuoron yli. — Uskonnollisen tai intohimoisen haltioitumisen vallassa suoritti hän palavasti haaveellisimpia muunnelmiaan; hänen äänensä väreili kuin kristalli temppelin hiljaisuudessa vangiten kaikkien tarkkaavaisuuden.

XXIX.

Juhlamenojen jälkeen siirryttiin ruokasaliin. Pöydät oli katettu ulko-ilmaan, suurten kookospalmujen varjoon, vihreiden lehväkatosten alle.

Pöytiin saattoi sopia noin viisi, kuusisataa henkeä; liinat olivat koristetut lehvillä ja punaisilla kukilla. Tarjona oli suuri joukko kohokeleivoksia, joita kiinalaiset tekevät bananin ja eräiden muiden epätavallisten kasvien runkojen avulla. Euroopalaisten ruokalajien rinnalla oli hyvin paljon tahitilaisia: hedelmäpuuroja, ruohossa kokonaisina paistettuja porsaita, ja maidossa hapatettuja merirapuja. Erilaisia kastikkeita ammennettiin aivan täysinäisistä, suurista veneenmuotoisista astioista, joita tarjoilijat vaivaloisesti kantoivat ympäriinsä. Mies- ja nais-päälliköt tulivat vuorotellen puhumaan kuningattarelle täyttä kurkkua, niin kaikuvalla äänellä ja niin liukaskielisesti, että olisi luullut heitä riivatuiksi. Ne, jotka eivät olleet saaneet sijaa pöydässä, söivät seisoallaan nojaten istuvien olkapäihin ja melu ja hämminki oli sanoin kuvaamaton — — —

Prinsessojen pöydässä istuen en minä ollut huomaavinanikaan Rarahua, joka oli kadonnut hyvin kauas minusta Apiréläisten joukkoon.

XXX.

Kun yö laskeutui Afareahitun metsien latvoille, meni kuningatar piirikunnan Fareauhun, mihin hänelle oli valmistettu yösija. Valkotukkainen amiraali palasi fregattiin, ja upa-upa alkoi.

Kaikki uskonnolliset ajatukset, kaikki kristilliset tunteet olivat häipyneet päivän mukana; kuuma ja hekumallinen pimeys verhosi taas kesyttömän saaren. Samoin kuin niinä aikoina, jolloin ensimäiset merenkulkijat olivat nimittäneet sitä uudeksi Cythereksi, oli kaikki taas viettelevää, aisteja huumaavaa ja hillitöntä intohimoa.

Ja minä olin seurannut valkotukkaista amiraalia, jättäen Rarahun tuohon hullautuneeseen väkijoukkoon.

XXXI.

Kun minä jäin yksin laivaan, nousin minä suruissani Rendeerin kannelle. Tuo tänä aamuna niin eloisa fregatti oli tyhjä ja hiljainen, mastojen ja raakojen pitkät ääriviivat piirtyivät öistä taivasta vasten, tähdet olivat sumeat, ilma tyyni ja raskas, meri liikkumaton.

Moorean vuoret kuvastelivat vedessä ylösalaisin kääntyneitä piirteitään. Kaukaa näkyivät tulet, jotka maalla valaisivat upa-upaa; karkeat, rivot laulut saapuivat tänne epäselvänä humuna patarumpujen tahdikasten iskujen säestäminä.

Kaikki yön tunnit soivat toinen toisensa jälkeen Rendeerilla unen saapumatta lopettamaan minun outoja unelmiani. Minä rakastin sydämestäni tuota pikku raukkaa; tahitilaiset sanoivat hänestä: se on Lotin pikku puoliso. Hän oli tosiaan minun pikku puolisoni; sydämelläni, aisteillani rakastin häntä paljon. Ja kuitenkin oli meidän molempien välillä syvänteitä, pelottavia aitauksia, ikuisesti suljetuita. Hän oli pieni raakalainen; meidän välillämme, jotka olimme "sama liha", oli rotujen juurellinen eriäväisyys, ensimäisten käsitteiden kaikki läpikäyvä erotus. Jos minun ajatukseni ja mielteeni olivat usein käsittämättömiä hänestä, niin olivat hänenkin minusta. Minun lapsuuteni, isänmaani ja kotilieteni, kaikki tuo pysyisi hänelle aina käsittämättömänä ja tuntemattomana. Muistan lauseen, jonka hän eräänä päivänä sanoi minulle: "Minä pelkään, ettei sama Jumala olekaan luonut meitä." Ja me olimme todella kahden aivan eristetyn ja aivan erilaisen luonnon lapsia, ja meidän sielujemme yhteys saattoi olla vain ohimenevää, epätäydellistä ja vaivanalaista.

Pikku Rarahu parka, kohta kun me olemme poistuneet kauaksi toisistamme, tulee sinusta taas pieni maorityttö, sinä pysyt tietämättömänä ja kesyttömänä, sinä kuolet kaukaisella saarellasi yksin ja unhotettuna — ja Loti ei ehkä saa tietääkään siitä.

Näköpiiriin alkoi piirtyä pieni, tuskin näkyvä viiru aavan meren puolella: se oli Tahitin saari. Taivas valkeni idässä; tulet sammuivat maalla ja lauluja ei enää kuulunut.

Minä ajattelin, että tuona erikoisen hekumallisena aamuhetkenä oli Rarahu tuolla, tanssin väsyttämänä, omaan nojaansa jääneenä. Ja se ajatus poltti minua kuin punainen rauta.

XXXII.

Iltapäivällä nousivat kuningatar ja prinsessat taas laivaan palatakseen Papeeteen. Kun heidät oli otettu vastaan tavanmukaisilla kunnianosoituksilla, jäin minä tarkastelemaan monilukuisia kanootteja, venheitä ja pursia, jotka toivat heidän seuruettaan. Joukko oli vielä lisääntynyt muutamilla Moorean nuorilla naisilla, joita halutti jatkaa juhlia Tahitissa.

Vihdoinkin näin Rarahun; hän oli siellä, hänkin palasi. Hän oli vaihtanut valkean tapansa vaaleanpunaiseen ja kietonut tuoreita kukkia hiuksiinsa. Ihopiirrokset näkyivät entistä selvemmin hänen kalvenneella otsallaan ja siniset renkaat olivat syventyneet hänen silmiensä ympärillä.

Hän oli epäilemättä ollut mukana upa-upassa aamuun asti, mutta nyt hän oli tuolla, hän palasi, ja enempää en minä sillä hetkellä pyytänytkään häneltä.

XXXIII.

Oli ilta. Aurinko oli juuri kadonnut. Fregatti liukui äänettömästi jättäen jälkeensä hitaita, pehmeitä aaltoja, jotka katosivat kuolemaan kauas peilityynelle merelle. Taivaalla puunsi siellä täällä suuria, tummia pilviä, jotka vivahtivat sinipunaiseen illan vaaleankeltaisessa kajastuksessa, ilmapiirin hämmästyttävässä kuulakkuudessa.

Rendeerin takaosassa erottautui ryhmä nuoria naisia sirosti merta ja maisemaa vasten. Tuon ryhmän näkö sai minut suuresti hämmästymään: Ariitéa ja Rarahu juttelivat keskenään kuin ystävykset; heidän vieressään Maramo, Faimana ja pari muuta hovinaista.

Oli puhe eräästä Rarahun sepittämästä himenestä, jonka he aikoivat laulaa yhdessä.

Ja he virittivät todella uuden, kolmiäänisen laulun, Ariitéa, Rarahu ja
Maramo.

Rarahun ääni, joka väreillen kaikui ylinnä, lausui selvästi sanat, joista minulta ei jäänyt yhtään kuulematta:

"Heahaa noa iho (e)! te tara no Paia- (e) i tou nei tai ia oe, tau hoa (e)! ehahe!

Ua iriti hoi au (e)! i te tumu no te tiare, ei faaite i tau tai ia oe, tau hoa (e)! ehahe!

Ua taa tau hoa (e)! ei Farani te fenua, e neva oe to mata, aita e hio hoi au (e)! ehahe! — — —"

"Olen riistänyt irti tiaréen juuret osoittaakseni tuskaani tähtesi, oi rakkahin! ah!

"Sinä olet lähtenyt, rakkaimpani, Ranskan maahan; sinä kohotat kerran silmäsi minua kohti, mutta minä en näe sinua enää! ah! — — —"

Tuo laulu, joka surullisena värisi Suuren Valtameren iltaisessa äärettömyydessä, kun kolme naisääntä toisteli sitä omituisessa tahdissa, on ijäksi piirtynyt muistiini raskaimpana niistä pistävimmistä vaikutelmista, mitä Polynesia on minulle jättänyt.

XXXIV.

Oli jo pimeä yö, kun meluisa kulkue saapui Papeeteen suuren kansanjoukon kokoontuessa katselemaan.

Hetken kuluttua tapasimme toisemme, Rarahu ja minä, rinnakkain astumassa meidän asunnollemme vievää polkua. Sama tunne oli johtanut meidät molemmat tälle tielle, jota me etenimme puhumatta niinkuin kaksi jöröttävää lasta, jotka eivät oikein tiedä kuinka lähestyä toinen toistaan.

Me avasimme ovemme, ja kun me olimme tulleet sisään, katsahdimme me toisiimme. — — —

Odotin kohtausta, moitteita tai kyyneleitä. Kaiken sen sijaan hymyili hän kääntäen pois päätään huomaamattomasti olkapäitään liikautellen, pettymyksen, katkeran surun odottamattomin ilmein.

Tuo hymy ja tuo liike kertoivat yhtäpaljon kuin hyvin pitkät puheet, ne sanoivat selvästi ja vakuuttavasti seuraavaa:

Tiesinhän minä hyvin, etten minä ollut kuin pieni, alempi olento, satunnainen lelu, jonka sinä itsellesi hankit. Teistä, valkoisista miehistä on siinä kaikki, mitä me voimme teille olla. Mutta mitä voittaisin suuttumalla? Minä olen yksin maailmassa; sinun tai jonkun muun: vähät siitä? Olen sinun rakastajattaresi, tässä on kotimme: tiedän, että sinä haluat minua vielä. Hyvä Jumala, minä jään tänne ja tässä minä olen!

Pieni, lapsellinen tyttö oli merkillisesti edistynyt elämäntuntemuksessa; kesytön lapsi oli tullut viisaammaksi kuin mestarinsa ja voitti hänet.

Minä katselin häntä vaieten, hämmästyneenä ja surullisena; minun oli häntä äärettömästi sääli. Ja minä pyysin anteeksi, melkein itkien ja peittäen hänet suudelmilla.

Hän rakasti minua vielä, hän, niin kuin rakastettaisiin yli-inhimillistä olentoa, jota tuskin saattaa aavistaa ja käsittää.

Suloisia, rauhaisia rakkaudenpäiviä seurasi vielä tätä Afareahitun kohtaustakin. Se unohtui ja aika jatkoi raukaisevaa kulkuaan.

XXXV.

Tiahui, joka oli käymässä Papeetessa, oli tullut meille asumaan kahden nuoren naissukulaisensa kanssa Papeurirista.

Hän vei minut eräänä iltana erilleen vakavin ilmein, mikä ennusti juhlallista keskustelua, ja me menimme puutarhaan istumaan vaaleanpunaisten laakeripuiden alle.

Tiahui oli hyvin viisas pikku nainen, vakavampi kuin tahitittaret tavallisesti ovat. Kaukaisessa piirissään oli hän ihastuksella kuunnellut kotimaisen lähetyssaarnaajan opetuksia ja nyt oli hänellä äsken kääntyneen palava usko. Rarahun sydämessä, josta hän osasi lukea kuin avonaisesta kirjasta, oli hän nähnyt outoja asioita:

"Loti", sanoi hän. "Rarahu nääntyy Papeetessa. Mitä tulee hänestä sinun lähdettyäsi?"

Rarahun tulevaisuus vaivasi todella sydäntäni. Luonteittemme täydellisen erilaisuuden vuoksi saatoin minä vain vaivoin käsittää sen, mitä hänessä oli ristiriitaista ja harhaanviepää. Minä ymmärsin kuitenkin, että hän oli hukassa, hukassa ruumiineen sieluineen. Se oli ehkä lisäviehätys minulle, niitten viehätys, joitten täytyy kuolla, ja enemmän kuin koskaan tunsin minä rakastavani häntä.

Kukaan ei ollut lempeämmän, rauhallisemman näköinen kuin pikku ystäväni Rarahu; melkein aina vaieten, tyynenä ja nöyränä, ei hänellä enää koskaan ollut noita entisiä lapsellisia vihanpuuskia. Hän oli kohtelias ja miellyttävä kaikkia kohtaan. Kun hän tuli meille, ja kun hänet näki istumassa parvekkeemme varjossa onnellisessa ja huolettomassa asennossa ja hymyillen kaikille maorien salaperäistä hymyä, olisi luullut, että meidän majamme ja suuret puumme varjostivat rauhallisen ja muuttumattoman onnen runoa.

Minuun nähden oli hänellä loppumattoman hellyyden hetkiä; silloin tuntui kuin olisi hänellä ollut tarve puristautua ainoaa ystäväänsä ja tukeansa vasten tässä maailmassa; näinä hetkinä sai minun lähtöni ajatus hänet vuodattamaan mykkiä kyyneleitä, ja minä ajattelin vielä tuota mieletöntä suunnitelmaa, jonka olin ennen tehnyt: jäädä ijäksi hänen luokseen.

Joskus otti hän vanhan Raamatun, jonka hän oli tuonut Apirésta; hän rukoili haltioituneena ja palava, lapsellinen usko säteili hänen silmistään.

Mutta usein eristäytyi hän myöskin minusta ja minä näin hänen huulillaan tuon saman epäilyn ja uskomattomuuden hymyn, joka oli esiintynyt ensi kertaa sinä iltana kun me palasimme Afareahitusta. Hän näytti katselevan kauas hämäryyteen, mystillisiä asioita. Oudot ajatukset palasivat hänen mieleensä hänen pienestä, raakalais-lapsuudestaan saakka; hänen odottamattomat kysymyksensä ilmaisivat hänen mielikuvituksensa hämminkiä, hänen ajatustensa sekavaa juoksua.

Hänen maoriverensä poltti hänen suonissaan; hänellä oli kuumeisia, syvästi levottomia päiviä, joitten kuluessa hän ei näyttänyt enää olevan oma itsensä. Hän oli minulle täydellisesti uskollinen, siinä merkityksessä, minkä Papeeten naiset sanalle antavat, ja joka merkitsee, että hän oli järkevä ja kylmä euroopalaisia nuoria miehiä kohtaan, mutta minä luulin tietäväni, että hänellä oli nuoria tahitilaisia rakastajia. Minä annoin anteeksi, tai en ollut näkevinäni; eihän hän ollut täydellisesti vastuunalainen, tuo pikku raukka, omasta oudon tulisesta ja intohimoisesta luonteestaan.

Fyysillisesti ei hänessä vielä näkynyt mitään sellaista merkkiä, joista Euroopassa tunnetaan rintatautiset tytöt: hänen rintansa ja vartalonsa olivat täyteläiset ja muodokkaat niin kuin antiikkisen Kreikan kauniiden kuvapatsaiden. Ja kuitenkin tuli tuo kuiva, luonteenomainen yskä, samanlainen kuin kuningattaren lasten, yhä tiheämmäksi ja siniset renkaat tummenivat hänen suurten silmiensä ympärillä.

Hän oli Polyneesialaisen rodun pieni, surullinen ja liikuttava henkilöitymys, tuon rodun, joka kuolee meidän sivistyksemme ja paheittemme kosketuksesta ja on kohta vain muisto Oceanian historiassa. — — —

XXXVI.

Sillä välin oli lähdönhetki saapunut. Rendeer poikkeisi Kaliforniaan, te fenua California, niin kuin kuningattaren pojan tytär sanoi.

Se ei tosin ollut lopullinen lähtö; palatessamme piti meidän vielä pysähtyä suloiselle saarelle kuukaudeksi tai pariksi. Ilman tuota paluun varmuutta en minä kai tällä hetkellä olisi lähtenytkään: hänen ainaiseksi jättämisensä oli käynyt yli voimieni ja olisi särkenyt sydämeni.

Lähdön lähetessä kiusasi minua merkillisesti tuon Taimahan ajatteleminen, hänen, joka oli ollut veljeni Ruerin vaimo. Minusta oli hyvin vaikeaa, en tiedä miksi, lähteä pois häneen tutustumatta, ja minä selitin asian kuningattarelle pyytäen häntä hankkimaan meille tilaisuuden kohdata toisemme.

"Sinä tahtoisit tavata hänet, Loti? Rueri on siis puhunut sinulle siitä? Hän ei ollutkaan siis kokonaan unhottanut tyttöä?"

Ja vanha kuningatar näytti vaipuvan entisyyden kaihomielisiin muistelmiin, huomaten ehkä muistoissaan monen unohtaneen hänet, monen, joita hän oli rakastanut, ja jotka olivat lähteneet pois enää palajamatta.

XXXVII.

Kuningattaren kiireellisistä tiedusteluista oli käynyt selville, että Taimaha oli Tahitilla eilisestä saakka, — ja palatsin mutoi-päällikkö oli saanut tehtäväkseen viedä hänelle sanan tulla auringon laskun aikana rannikolle, Rendeerin luo.

Sydämeni omituisesti kouristuessa näin minä meidän viimeisen iltamme viimeisten hetkien kiitävän pois. — Odotin selittämättömän ahdistuksen vallassa. Olisin antanut tällä hetkellä mitä hyvänsä saadakseni nähdä tuon naisen, josta olin lapsuudessani uneksinut, ja joka oli liittynyt Ruerin kaukaiseen, runolliseen muistoon, ja minä aavistin, että hän ei tulisi näyttäytymään — — —

"Hän on pääkadulla", sanoivat he meille. "Ottakaa mukaanne tämä pikku tyttö, joka tuntee hänet ja näyttää hänet teille. Kun olette löytäneet hänet, käskekää lasta palaamaan kotiinsa."

XXXVIII.

Meluisaa katua reunustivat kiinalaisten puodit; kauppiaat, joilla oli pienet, mantelinmuotoiset silmät ja pitkät hiuspalmikot, myivät ihmisille teetä, hedelmiä ja makeisia. — Parvekkeiden alla oli näytteillä kukkaseppeleitä, pandanuskiehkuroita ja tiareita, jotka täyttivät ilman tuoksullaan; tahitittaret kulkivat ympäriinsä lauleskellen; pienet, Taivaan valtakunnan malliset lamput valaisivat kauppoja, tai riippui niitä puiden tiheissä oksissa. — Oli yksi noita kauniita Papeeten iltoja; kaikki tuo oli iloisaa ja varsinkin alkuperäistä. Ilmaan sekoittui outo kiinalaisen Sandelin ja monoin, sekä gardenioiden ja oranssien suloinen tuoksu.

Ilta kului emmekä me löytäneet mitään. Katseli pikku Tehamana, meidän saattajamme, kaikkia naisia miten tarkkaan hyvänsä, ei hän tuntenut yhtään heistä. — Kaikki ne, joilta kyselimme, eivät tienneet Taimahan nimeäkään, me kuljimme yhä edestakaisin kaikkien noiden ryhmien keskitse, jotka katselivat meitä kuin järkensä menettäneitä. — Oli mahdotonta tavata tuota tarumaista henkilöä — ja jokainen kulunut hetki lisäsi surullista kärsimättömyyttäni.

Tunnin kuljettuamme, seisattui pikku Tehamana äkkiä pimeään kolkkaan, suurten, mustien mangopuiden alle erään maassa istuvan naisen eteen, joka nojasi päätään käsiinsä ja näytti nukkuvan.

"Oletko sinä Taimaha?" kysyin minä vavisten pelosta, että hän vastaisi kieltävästi.

"Olen", sanoi hän vielä kerran nostaen välinpitämättömästi päätään. "Minä olen Taimaha, Ruerin vaimo, sen merimiehen, jonka silmät nukkuvat (mata moe) s.o., jota ei enää ole olemassa."

"Ja minä, minä olen Loti, Ruerin veli! — Tule mukaani syrjäisempään paikkaan, jotta voisimme keskustella yhdessä."

"Sinä? — — — Hänen veljensä?" sanoi hän yksinkertaisesti, hiukan hämmästyneenä, — mutta niin välinpitämättömästi, että minä jäin hämilleni.

Ja minua suretti jo, että olin tullut liikuttamaan tuota tuhkaa löytämättä sieltä muuta kuin jokapäiväisyyttä ja pettymystä.

Hän oli kuitenkin noussut seuratakseen minua. — Minä otin heitä molempia kädestä, Rarahua ja Taimahaa, ja loittonin heidän kanssaan tuosta tahitilaisjoukosta, jossa yksikään ei enää kiinnittänyt mieltäni. — — —

XXXIX.

Yksinäisellä polulla, missä joukon kaukainen hälinä vielä kuului — puitten synkässä varjossa, pimeässä yössä — pysähtyi Taimaha ja istuutui:

"Olen väsynyt", sanoi hän hyvin uupuneena. "Sano hänelle, Rarahu, että hän puhuisi minulle täällä, minä en lähde kauemmaksi. — Onko se hänen veljensä, tuo?"

"On", vastasi hän hetkisen epäröityään, mutta sentään varmalla äänellä.
"On — — kaksi!" — — —

Tuon odottamattoman tunnustuksen jälkeen syntyi pitkä hiljaisuus. Minussa heräsi koko joukko outoja tunteita, surullisia, selittämättömiä vaikutelmia.

On tilanteita, joiden mieleenkäypää omituisuutta ei voi sanoilla ilmaista. — Paikan viehätys, luonnon salaperäiset vaikutukset, elävöittävät tai muuttavat muuksi tuntemamme liikutuksen, eikä enää epätäydellisestikään osaa ilmaista niitä.

XL.

Tunti sen jälkeen jätimme Taimaha ja minä Papeeten, joka jo oli vaipunut uneen. Rendeerin viimeinen ilta oli loppunut ja koko joukko laivan merimiehiä oli mennyt sisälle tahitilaisiin majoihin nuorten naisten iloisten joukkueiden ympäröiminä. Seudun yli kulki viettelyksen ja aistillisen huumauksen henkäys kuin suurten juhla-iltojen jälkeen.

Mutta minä oli syvän liikutuksen vallassa ja olin hetkeksi unohtanut
Rarahunkin — — —

Hän oli palannut yksin kotiin ja odotti minua itkien pienessä, rakkaassa majassamme, jonne minun tuli palata yöllä viimeistä kertaa. — — —

Me kuljimme rinnakkain, Taimaha ja minä, me seurasimme nopein askelin
Valtameren äärtä. Sade lankesi, troopillisten maiden lämmin sade.
Taimaha antoi, huolettomana ja vaieten, valkoisen musliini_tapansa_
kastua sen laahatessa hiekkaa hänen takanaan.

Keskiyön tyyneydessä kuului vain meren yksitoikkoinen kohina, kun se hyökyi ulapalla koralliriuttoja vasten.

Päittemme päällä kallistelivat suuret palmupuut taipuisia runkojaan; näköpiirissä kuvastuivat Moorean saaren vuorenhuiput hämärästi Tyynen meren sinisen pinnan yläpuolella, kuun epämääräisessä, sumeassa valossa.

Minä katselin Taimahaa ja minä ihailin häntä. Hän oli pysynyt kolmestakymmenestä ikävuodestaan huolimatta maorilaisen kaunottaren täydellisenä perikuvana. Hänen mustat hiuksensa lankesivat paksuina kiharoina hänen valkealle puvulleen, hänen ruusuista ja pandanuksen lehdistä kiedottu seppeleensä teki hänet öisessä valaistuksessa kuningattaren tai jumalattaren näköiseksi.

Olin tahallani vienyt tuon naisen erään jo vanhan, puoleksi ruohojen ja köynnöksien alle hautautuneen majan ohi, sen, jossa hän ennen kuului asuneen veljeni kanssa.

"Kyllä", vastasi hän ensimäistä kertaa elostuen. "Kyllä, se on Ruerin maja!" — — —

XLI.

Me suuntasimme molemmat kulkumme tuona myöhäisenä yön hetkenä Faa'an piiriä kohti, jossa Taimaha aikoi näyttää minulle nuoremman poikansa Atarion.

Hiukan ivallisella taipuvaisuudella oli hän suostunut minun oikkuuni, oikkuun, jota hän tuskin saattoi selittää itselleen tahitilaisen käsitystapansa perusteella.

Maassa, jossa aineellinen kurjuus on tuntematon ja työ tarpeetonta, jossa jokaisella on paikkansa auringossa ja varjossa, sijansa vedessä ja ravintonsa metsissä, kasvavat lapset kuin taimet, vapaina ja viljelemättöminä, siellä, minne heidän vanhempiensa mielijohde heidät asettaa. Perheellä ei ole sitä kiinteyttä, minkä tarve taistella elämästä muun puutteessa antaa sille Euroopassa.

Atario, tuo Ruerin lähdettyä syntynyt lapsi, asui Faa'an piirissä. Yleisen ottolapsijärjestelmän mukaan oli hänet jätetty äitinsä kaukaisten sukulaisten (fetii) hoidettavaksi — — —

Ja Tamaari, vanhempi pojista, hän jolla, sanoi Taimaha, oli Ruerin otsa ja suuret silmät (te rae, te mata rahi), asui Taimahan vanhan äidin luona tuolla Moorean saarella, jonka kaukaiset ääriviivat kangastelivat meidän näköpiirimme rajalla.

Faa'an tien puolivälissä näimme me tulen palavan kookospalmumetsikössä. Taimaha tarttui käteeni, ja vei minut sinne päin metsän läpi, tuntemaansa polkua pitkin.

Kun olimme kävelleet muutaman minuutin pimeässä, suurten palmujen sateesta kostean holvin alla, löysimme me olkikattoisen majan, missä kaksi vanhaa naista istui kumarassa oksista tehdyn rovion ääressä. Kun Taimaha oli lausunut pari käsittämätöntä sanaa, nousivat molemmat vanhukset seisoalleen paremmin nähdäkseen minut ja Taimahakin alkoi tarkastella minua äärimmäisellä tarkkaavaisuudella kohottaen palavan kekäleen lähelle kasvojani. Nyt näimme toisemme ensi kertaa täydessä valaistuksessa.

Kun hän oli päättänyt tarkastelunsa hymyili hän surullisesti. Hän oli kai löytänyt kasvoistani Ruerin tuttuja piirteitä — veljesten yhdennäköisyys on oudoista silmiinpistävä silloinkin kun se on hämärää ja epätäydellistä.

Minä olin ihaillut hänen suuria silmiään, hänen kaunista, säännöllistä profiliaan ja hänen hohtavia hampaitaan, jotka hänen ihonsa vaskenväri teki vielä valkoisemmiksi. — — —

Me jatkoimme matkaamme hiljaisuudessa ja pian huomasimme me piirikunnan talot puiden mustien ryhmien seasta.

Hän vei minut erään buraomajan ovelle, joka oli kokonaan mango- ja tamariskipensaiden ja leipäpuiden peitossa.

Kaikki näyttivät nukkuvan syvässä unessa sisällä ja hän huuteli hiljalleen seinän pienojen raoista pyytäen avaamaan.

Lamppu syttyi ja paljasruumiinen vanhus ilmestyi ovelle käskien meitä viittaamalla käymään sisään.

Maja oli suuri; se oli jonkunmoinen makuuhuone, missä vanhukset nukkuivat. Kotitekoinen kookosöljylamppu heitti vain ohuen valonsäteen asuntoon valaisten tuskin noita ihmisolentoja, joiden yli meren tuuli puhalsi.

"Ei!" sanoi hän lampun luo päästyään. "Minä erehdyin. Tämä ei olekaan hän."

Hän laski lapsen taas vuoteelle ja alkoi tarkastella toisia löytämättä niistä kuitenkaan etsimäänsä. Hän kuljetti pitkän ruo'on päässä savuavaa lamppuaan, joka valaisi vain puna-ihoisia, jäykkiä mummoja; tummansinisiin, valkeaviiruisiin pareoihinsa verhottuina olisi heitä voinut pitää kuolinliinoihin käärittyinä muumioina. — — —

Vanha Huahara kohosi laihan kyynärpäänsä varaan ja katseli meitä heräämisestä säikkyneillä silmillään:

"Sinun poikasi ei enää ole meillä, Taimaha", sanoi hän. "Minun sisareni Tiatira-honui (hämähäkki) on ottanut hänet kasvatikseen. Hän asuu viidensadan askeleen päässä täältä, kookospalmukon toisessa laidassa — — —"

XLII.

Tiatira-honuin majassa näimme saman kohtauksen, samat heräämismenot, jotka muistuttivat haamujen esiin manaamista.

Lapsi herätettiin ja tuotiin minulle. Pikku raukka oli aivan unen vallassa ja alaston. Minä otin hänen päänsä käsiini ja lähensin sitä lamppua kohti, jota vanha Hämähäkki, Huaharan sisar piteli. Lapsi sulki häikäistynä silmänsä.

"Onko se minun veljeni lapsi?" kysyin häneltä äänenpainolla, jonka olisi pitänyt liikuttaa häntä sydänjuuria myöten.

"On", sanoi hän ymmärtäen että vastaus oli juhlallinen. "On, se on sinun veljesi Ruerin poika!" —

Vanha Tiatira-honui toi vaaleanpunaisen puvun vaatettaakseen hänet, mutta lapsi oli nukahtanut syliini; minä suutelin häntä hiljaa ja laskin hänet takaisin matolle. Sitten viittasin Taimahaa seuraamaan minua, ja me palasimme Papeeteen.

Kaikki tuo oli tapahtunut kuin unessa. Minulla oli tuskin ollut aikaa katsella häntä, ja kuitenkin olivat tuon lapsen piirteet painuneet mieleeni samoin kuin hyvin eloisa kuva, jonka yöllä on äkkiä havainnut, pysyy ja näyttäytyy taas uudestaan senjälkeen kun on sulkenut silmänsä.

Olin omituisen levoton ja ajatukseni olivat sekavat. Olin menettänyt kaiken käsityksen ajasta ja hetkestä. Minä pelkäsin näkeväni päivän nousevan ja saapuvani juuri parahiksi Rendeerin lähtöön voimatta palata pieneen rakkaaseen majaani, saamatta suudella Rarahua, jota en ehkä näkisikään enää. — —

XLIII.

Taimaha elostui vähitellen puhuessaan; hänen sydämensä näytti vähitellen heräävän pitkästä unesta. — Hän ei enää ollut sama huoleton ja vaitelias olento, hän kyseli minulta liikutetulla äänellä siitä, jota hän nimitti Rueriksi, ja ilmeni minulle lopultakin sellaisena kuin olin toivonutkin, säilyttäen veljeni muiston suurella rakkaudella ja syvällä surulla — — —

Hänen mieleensä oli jäänyt minun perheestäni ja maastani tarkkoja, yksityiskohtaisia tietoja, jotka Rueri oli opettanut hänelle. Hän tiesi hyväilynimenkin, jolla minua ennen mainittiin rakkaan kotilieteni ääressä. Hän lausui sen minulle hymyillen ja johti samalla mieleeni pienen, unohtuneen tarinan aikaisimman lapsuuteni ajalta. En voi kuvata sitä vaikutusta, minkä tuo nimi ja nuo muistot tekivät minuun, kun ne olivat säilyneet tuon naisen sielussa ja kun hän kertoi ne polyneesian kielellä. — — —

Taivas oli kirkastunut. Me palasimme suuremmoisen yön vallitessa, ja tahitilaiset maisemat, kuun valaisemina, sydän-yönä, aamun kello kahteen ehtineessä hiljaisuudessa, olivat täynnä taikaa ja salaperäisyyttä.

Minä saatoin Taimahan aina sille majalle saakka, missä hän asui Papeetessa. — Tavallisesti oleskeli hän vanhan äitinsä Hapaton mökissä, Tearoan piirissä, Moorean saarella.

Erotessani hänestä puhuin minä hänelle paluuni mahdollisesta ajasta ja tahdoin saada hänet lupaamaan, että hän silloin olisi Papeetessa molempine poikineen. — Taimaha lupasi sen pyhästi, mutta kuullessaan lastensa nimet oli hän muuttunut synkäksi ja omituiseksi. Hänen viimeiset vastauksensa olivat hajanaisia tai pilkallisia, hänen sydämensä oli taas sulkeutunut. Sanoessani hänelle hyvästit, näin minä hänet sellaisena kuin tulisin tapaamaan hänet myöhemmin, käsittämättömänä ja kesyttömänä. — —

XLIV.

Kello oli noin kolme minun saapuessani rauhalliselle kadulle, missä
Rarahu odotti minua ja ilmassa tuntui jo aamun kostea tuoreus. —
Rarahu, joka oli istunut pimeässä, kietoi käsivartensa ympärilleni
minun sisään tullessani.

Minä kerroin hänelle tuosta omituisesta yöstä pyytäen häntä pitämään omana salaisuutenaan nuo tiedot, ettei tuo kauan sitten unohtunut tarina taas joutuisi Papeeten naisten puheen aineeksi.

Oli meidän viimeinen yömme — — — ja paluun epävarmuus, ja meitä vastaisuudessa erottavien välimatkojen suuruus heitti kaiken ylle sanomattoman surumielisyyden hunnun. — — — Tänä jäähyväishetkenä näyttäytyi Rarahu hyvin suloisessa ja viehättävässä valossa; hän oli tosiaankin Lotin pikku vaimo; hän oli suloisen liikuttava rakkauden osoituksissaan ja kyyneleissään. Kaikki se, mitä puhdas, lohduton kiintymys ja loppumaton hellyys voi kuiskata tunteikkaan, viisitoistavuotiaan tytön sydämelle, sen ilmaisi hän maorikielellään oudoin elein ja kummallisin kuvin.

XLV.

Päivän ensimäiset, epämääräiset säteet herättivät minut muutaman hetken nukuttuani.

Tuon sekaannuksen, tuon selittämättömän kammon vallassa, mikä on ominaista herätessä, olivat mielessäni kietoutuneet yhteen nuo kaksi ajatusta: suloisen saaren jättäminen, lähtö suurien puiden juurella seisovasta majastani ja pienestä, kesyttömästä armaastani luopuminen — ja sitten Taimaha ja hänen poikansa — nuo yöllä tuskin näkemäni uudet henkilöt, jotka nyt vielä viime hetkellä pyrkivät sitomaan minua tähän maahan uusilla siteillä. — — —

Aamun valkea, surullinen valo pilkisteli avonaisista akkunoistani. — — — Katselin hiukan aikaa nukkuvaa Rarahua ja herätin hänet sitten suutelolla.

"Ai, niin Loti", sanoi hän — — — "Päivä on valennut ja täytyy lähteä."

Rarahu pukeutui itkien. Hän pani ylleen kauneimman viittansa, asetti päähänsä lakastuneen seppeleensä ja eilisen tiaréensa luvaten, ettei hän minun paluuseeni saakka käyttäisi toisia.

Avasin puutarhan portin. Heitin jäähyväiskatseen puillemme ja kasviryhmillemme, taitoin mimoosan oksan, kimpun punaisia kukkia — ja kissa seurasi meitä naukuen, niin kuin se ennen juoksi jäljissämme Apirén purolle. — — —

Päivän koittaessa laskeuduimme me, pieni armaani ja minä, suruisin mielin rannikolle viimeistä kertaa.

Siellä oli jo lukuisa hiljainen joukko katselijoita: kaikki kuningattaren tytöt, kaikki Papeeten nuoret naiset, joilta Rendeer vei ystäviä tai rakastajia. He istuivat maassa, muutamat itkien, muutamat liikkumattomina katsellen meidän tuloamme.

Rarahu istuutui heidän joukkoonsa kyyneltäkään vuodattamatta — ja Rendeerin viimeinen venhe vei minut laivaan — — —

Silloin näin minä Taimahan, joka kiiruhti rannikolle katsomaan minun lähtöäni, niin kuin hän kaksitoista vuotta sitten oli tullut seitsentoistavuotiaana saattamaan Rueria, joka ei koskaan palannut.

Oli kaunis aamu Oceaniassa, lämmin ja tyyni. Ilmassa ei tuntunut henkäystäkään. Kuitenkin kokoontui vuoriston huipuille raskaita pilviä. Ne muodostivat suuren, pimeän kupukaton, jonka alla aamuinen aurinko valaisi täydellä terällä Oceanian rannikkoa, vihreitä kookospalmuja ja nuoria, valkovaatteisia naisia.

Lähdön hetki loi surumielisen viehätyksensä tuohon suureen tauluun, joka kohta oli katoava.

XLVI.

Kun tahitilais-naisten ryhmä ei enää ollut kuin epäselvä joukko, oli veljeni Ruerin hyljätty maja vielä kauan näkyvissä meren rannalla, ja minun katseeni pysyivät kiintyneinä tuohon puiden joukkoon hävinneeseen pisteeseen.

Vuoria peittävät pilvet laskeutuivat nopeasti Tahitin ylle; ne alenivat kuin suunnaton esirippu, johon koko saari pian kietoutui. Fatauan vuoren terävä kärki pisti vielä esiin pilvenrepeämästä, ja sitten katosi kaikki paksuun, mustaan ainepaljouteen. Voimakas pasaatituuli nousi mereltä, joka muuttui vihreäksi ja kuohuvaksi, ja myrskysade alkoi langeta.

Silloin laskeuduin minä aivan Rendeerin pohjalle, hämärään komerooni; minä heittäydyin merimiesvuoteelleni ja peitin itseni sinisellä, metsän okaitten repimällä pareolla, jota Rarahu ennen käytti verhonaan Apirén metsissä — — — Ja koko päiväksi jäin minä sinne loikomaan kuunnellen keinuvan, kulkevan laivan yksitoikkoista ääntä, laineiden surullista kohinaa, kun ne toinen toisensa jälkeen löivät Rendeerin kumisevia kylkiä — — — koko päiväksi, uponneena tuohon surumieliseen ajatteluun, mikä ei ole unta eikä valveilla oloa, ja johon sekaantuivat Oceanian kuvat ja lapsuuteni kaukaiset muistelmat.

Vihertävässä puolihämärässä, joka tuli mereltä akkunani paksun lasin läpi, näkyi kummallisia, huoneessani hajallaan olevia esineitä: oceanialaisten päälliköiden töyhtöjä, maorien jumalain alkeellisia kuvia, irvisteleviä epäjumalia, palmun oksia, haaraisia koralleja, oksia, jotka viime hetkellä olin taittanut puutarhastamme, Rarahun tai Ariitéan kuihtuneita, tuoksuvia seppeleitä, ja tuo viimeinen kimppu punaisia kukkia, jotka olin poiminut asuntomme oven edestä.

XLVII.

Hiukan auringonlaskun jälkeen tuli minun vuorolleni vartio ja minä nousin komentosillalle. Raitis ulkoilma, kasvojani pieksävä tuuli saivat minut heräämään täydelliseen todellisen elämän tuntoon, lähdön varsinaiseen tietoisuuteen.

Se, jonka sijalle minä tulin yövuorolle, oli John B. — — — minun rakas veljeni John, jonka hellä ja syvä kiintymys oli minulle suurena apuna elämän tuskissa.

"Kaksi maata on näkyvissä, Harry", sanoi John siirtäessään vartiovuoron minulle. "Ne ovat tuolla takanamme ja minun ei tarvitse nimittää niitä sinulle, sinä tunnet ne — — —"

Kaksi kaukaista varjoa, kaksi tuskin näkyvää pilveä taivaanrannalla:
Tahitin ja Moorea'n saaret — —

John oli luonani hyvin kauan sinä iltana. Minä kerroin hänelle eilisen illan tapahtumat, sillä hän tiesi vain, että olin yöllä kävellyt pitkälle, ja että minä salasin häneltä jotain surullista ja odottamatonta. Olin menettänyt tottumuksen kyyneliin, mutta eilisestä saakka tunsin minä itkemisen halua; vartiopaikan pimeydessä ei sitä nähnyt kukaan muu kuin John-veljeni ja hänen vieressään itkin minä kuin lapsi.

Meri aaltoili kovasti ja tuuli puski meitä ankarasti eteenpäin yön pimeydessä. Oli kuin olisin herännyt, palannut merimiehen ammattiin nähtyäni vuoden suloista, raukaisevaa unta maailman nautinnoista rikkaimmalla saarella. —

— — — Kaksi kaukaista varjoa, kaksi tuskin näkyvää pilveä taivaanrannalla. Tahitin ja Moorean saaret — — —

Tahitin saari, missä Rarahu tällä hetkellä valvoi itkien autiossa majassani — pienessä, rakkaassa majassani, jota sade ja yön tuuli pieksää. — Ja Moorean saari, missä asuu Taamari, lapsi, jolla on veljeni otsa ja silmät — — —

Tuo lapsi, joka on perheen vanhin poika ja muistuttaa Georges-veljeäni. Kuinka outoa! Hän on pieni raakalainen, nimeltään Taamari. Isänmaan syli on aina oleva tuntematon hänelle, ja minun vanha äitini ei koskaan saa nähdä häntä. Tuo ajatus tuo kuitenkin mieleeni suloista surumieltä, tekee melkein lohduttavan vaikutuksen. Ainakaan ei kaikki Georgesta ole lopussa, kaikki ei ole kuollut hänen mukanaan. — — —

Minäkin, jonka kuoleman viikate ehkä piankin niittää jossain kaukaisessa maanosassa syösten minut tyhjyyteen tai ijankaikkisuuteen, minäkin tahtoisin herätä henkiin Tahitissa, herätä lapsessa, joka vielä olisi osa minusta, joka olisi minun vertani Rarahun vereen sekoitettuna. Minulle tuottaisi outoa iloa tuo häntä ja minua yhdistävä ylimmäinen, salaperäinen side, maorilapsen olemassaolo, joka olisi muodostunut meistä kahdesta samaan olentoon sulautuneina — — —

En luullut rakastavani niin suuresti tuota pikku raukkaa. — — — Minä olen kiintynyt häneen vastustamattomasti, ainaiseksi. Ja etenkin nyt olen siitä tietoinen. Jumalani, kuinka rakastin tuota Oceanian maata! Minulla on nyt kaksi isänmaata, tosin hyvin kaukana toisistaan — mutta minä tulen heräämään eloon siinä, jonka juuri olen jättänyt, ja ehkäpä lopettaisin elämänikin siellä. — — —

KOLMAS OSA.

Kolme viikkoa myöhemmin vietimme me Honolulussa, Sandwich-saarien pääkaupungissa pari hyvin hupaista kuukautta Rendeerin siellä seisoessa.

Siellä oli maorirotu saavuttanut Tahitiin verraten jokseenkin korkean sivistysasteen.

Täydellinen, hyvin ylellinen hovi; spitaalitautinen, kultakruunuinen kuningas; euroopalaismallisia juhlia; ministereitä ja töyhtöpäisiä kenraaleja, hiukan hassunkurisia kaikki; kokonainen, merkillinen henkilökunta, monikertainen virkakoneisto, josta sirosti erosi Emma kuningattaren miellyttävä olemus. Hyvin elegantteja ja korupukuisia seuranaisia; misseiksi muutettuja tyttöjä, samaa verta kuin Rarahu, tyttöjä, joilla oli hänen rotumerkkinsä, hänen hiukan kesytön ilmeensä ja suuri tukkansa — mutta jotka tuotattivat Ranskasta höyrylaivalla Jaappanin kautta moninappiset hansikkaansa ja pariisilaiset pukunsa.

Honolulu, suuri kaupunki raitiovaunuineen, omituisen sekavine asujamistoineen; kaduilla tatuoituja havaijilaisia, amerikkalaisia liikemiehiä ja kiinalaisia kauppiaita.

Kaunis maa, kaunis luonto, rikas kasvullisuus, joka hiukan muistutti Tahitia, mutta ei niin tuore eikä niin rehevä kuin tuon syvien laaksojen ja suurten sananjalkojen saaren vehreys.

Sitten vielä maorinkieli, tai pikemmin kovasointuinen, samasta alkuperästä kehittynyt puhetapa. Muutamat sanat olivat kuitenkin yhteisiä ja alkuasukkaat ymmärsivät minua vielä. Siellä tunsin olevani rakasta saartani lähempänä kuin myöhemmin Amerikan rannikolle saavuttuani.

II.

Kalifornian San-Franciscossa, toisessa pysäyspaikassamme, jonne me saavuimme kuukauden merimatkan jälkeen, sain Rarahun minua siellä odottaneen ensimäisen kirjeen. (Sen oli jättänyt Englannin konsulivirastoon eräs helmiäisillä lastattu amerikkalainen laiva, joka oli jättänyt Tahitin pari päivää lähtömme jälkeen.)

I te Loti, taata huero tave tave no te atimarara peretani no te pahi auai Rendeer.

    e mea roa te mauiui no
    tau mafatu ne te mea e aita hio au ia oe —
    Murhe on suuri sydämessäni,
    kun en enää näe sinua. —

no te mea e aita hoi oe amuri noa tu! — —
kun et sinä enää palaja! — —

Ia ora na oe i te Atua mau.
Minä tervehdin sinua oikean Jumalan nimessä kristillisessä uskossa.

Minä vastasin Rarahulle pitkällä, puhtaalla, klassillisella tahitinkielellä kirjoitetulla kirjeellä, jonka perille viemisen eräs valaanpyytäjälaiva sai tehtäväkseen kuningatar Pomarén välitystä käyttämällä.

Minä vakuutin hänelle palaavani vuoden viimeisinä kuukausina ja pyysin häntä ilmoittamaan sen Taimahalle ja muistuttamaan hänelle lupaustaan.

III.

Hullunkurinen muistelma, mikä ei millään tavalla liity edelliseen ja vielä vähemmän seuraavaan, ja joka yhtyy tähän kertomukseen vain yksinkertaisella kronoloogisella siteellä, päivämäärän välityksellä.

Kohtaus tapahtui keskiyöllä, toukokuussa 1873 eräässä San-Franciskon kiinalaiskortteerin teatterissa.

Asianmukaisiin pukuihin puettuina olimme William ja minä vakavasti istuutuneet paikoillemme permannolla. Näyttelijät, katselijat, koneiston hoitajat — kaikki olivat kiinalaisia paitsi me.

Näyteltiin juuri pateettista kohtausta suuresta lyyrillisestä draamasta, jota me emme ollenkaan ymmärtäneet. Naiset ensirivillä piilottivat viuhkojensa taa pienet, vinot mantelinmuotoiset silmänsä ja keikailivat liikutettuina kuin porsliinimaljakon kuviot. Sammuneiden hallitsijasukujen aikuisiin pukuihin verhotut taiteilijat päästelivät hämmästyttäviä käsittämättömiä ulvahduksia kuin kissat katonharjalla, rummuista ja kitaroista muodostettu orkesteri kaiutteli päättömiä sointuja, korvan kuulemattomia ääniä.

Yö-vaikutelma. Lamput puolisammuksissa. Edessämme permantoyleisö: rivittäin paljaaksiajeltuja päitä, joita koristivat hullunkuriset, silkkinauhoin palmikoidut hiusruoskat.

Meidän päähämme pisti saatanallinen ajatus, jonka nopeaa täytäntöönpanoa edisti tuolien asema, pimeys, mielenjännitys — sitoa palmikot yhteen kaksittain ja juosta tiehemme. — — —

IV.

— — — Kalifornia, Quadra ja Vancouver, venäläinen Ameriikka — — — Kuusi kuukautta retkeilyjä ja seikkailuja, joilla ei ole mitään tekemistä tässä kertomuksessa.

Tässä maassa tunsi olevansa lähempänä Euroopaa ja jo hyvin kaukana
Oceaniasta.

Koko tuo tahitilainen menneisyys näytti unelmalta, unelta, jonka rinnalla nykyinen todellisuus tuntui kovin yhdentekevältä.

Syyskuussa oli paluu Euroopaan Australian ja Jaapanin kautta kyseissä; "valkotukkainen amiraali" halusi kulkea Valtameren yli pohjoisen pallonpuoliskon kautta jättäen suloisen saaren pelottavan kauaksi etelään.

Minä en mahtanut mitään tuolle suunnitelmalle, joka täytti sydämeni tuskalla — — — Rarahu oli kai kirjoittanut minulle monta kirjettä, mutta tuo harhaileva elämä, jota Ameriikan rannikoilla vietimme, esti niitä saapumasta minulle, joten minä en enää kuullut mitään hänestä — — —

Lähdettyään San-Franciskosta marrask. 1 p:nä kulki Rendeer täyttä vauhtia etelää kohti. Kaksi päivää on se jo purjehtinut sillä alueella, joka erottaa lauhkean vyöhykkeen kuumasta, ja jota nimitetään troopillisen tyvenen vyöhykkeeksi.

Eilen oli kolkon tyyntä; taivas oli harmaa muistuttaen vielä lauhkeaa vyöhykettä; ilma oli kylmä, ja liikkumaton, yhtäjaksoinen pilviverho peitti meiltä auringon.

Tänä aamuna olemme saapuneet troopilliselle alueelle, ja näyttämö on äkkiä vaihtunut. Taivas on hämmästyttävän puhdas, ilma raikas, lämmin ja suloinen näillä pasaadituulen mailla ja meri, lento- ja kultakalojen olosija, on syvän sininen. Suunnitelmaa on muutettu ja me palaammekin Euroopaan Ameriikan eteläpuolitse, Kap Hornin ja Atlannin valtameren kautta. Tahiti on tiemme varrella Tyynessä meressä ja amiraali on päättänyt, että pysähdymme sinne ohikulkiessa. Tosin vain vähäksi aikaa, vain muutamaksi päiväksi, ja sen jälkeen on kaikki loppuva ikuisesti. Mutta mikä onni onkaan palata, etenkin kun on pelännyt, ettei enää voisi tulla takaisin! — — —

— — — Nojasin varppeihin merta katsellen. Rendeerin vanha lääkäri lähestyi minua ja sanoi lyöden minua kevyesti olalle:

"No Loti! Minä tiedän hyvin mitä te uneksitte. Me tulemme pian sinne, teidän saarellenne ja kuljemmepa niin nopeastikin, että minä luulen teidän tahitilaisten ystävättärienne vetävän meitä puoleensa — — —"

"Epäilemättä, tohtori", vastasin minä, "jos he kaikki ryhtyisivät puuhaan, niin — — —"

VI.

Merellä. — Me olemme eilen kulkeneet voimakkaan tuulen puhaltaessa
Pomotun saarien keskitse.

John näki sen ensimäiseksi, epäselvänä möhkäleenä pilvien keskellä:
Faa'am niemen.

Muutamaa minuuttia myöhemmin kangastelivat Moorean huiput oikealla, läpinäkyvän verhon takana.

Suloinen saari on tuossa aivan lähellä. — — — Omituinen vaikutelma, jota ei osaa sanoin kertoa. — — —

Nyt tuo tuuli jo tahitilaisia tuoksuja, oranssien ja kukkivien gardenioiden lemua.

Suunnaton pilviröykkiö lepää raskaana saaren päällä. Tuon mustan verhon alta alkaa jo erottaa vihreyttä ja kookospalmuja. Vuoret kulkevat nopeasti ohi: Papeenoo Mahenan suuri kallio, Fataua ja sitten Venusniemi, Fare-Ute ja Papeeten lahti.

Pelkäsin kuvitelmieni pettävän, mutta Papeeten ulkonäkö on lumoava. Kaikki tuo kultainen vehreys tekee kauempaa maagillisen vaikutuksen ilta-auringossa.

Kello on seitsemän, kun me saavumme ankkuripaikalle. Rannikolla ei ole ketään katsomassa tuloamme. Kun astun maihin on jo yö. — — —

On kuin huumautunut tuosta tahitilaisesta tuoksusta, mikä iltaisin tiivistyy paksun lehvikön alle — — — Tuolla pimeydellä on taikavoima. — Tuntee outoa onnea tietäessään taas olevansa tässä maassa. — — —

— — — Lähden kulkemaan palatsiin vievää tietä. Tänä iltana on se autio. Buraot ovat peittäneet sen suurilla, kalpeankeltaisilla kukillaan ja kuihtuneilla lehdillään. Noitten puiden alla vallitsee synkkä pimeys. Levoton surumielisyys valtaa mieleni vähitellen tuntemattomasta syystä tuon odottamattoman hiljaisuuden keskellä; luulisi, että maa on kuollut. — — —

Lähestyn Pomarén asuntoa. — — Kuningattaren naiset ovat siellä istuen vaieten paikoillaan. Mikä outo oikku on pidättänyt täällä nuo veltot olennot, jotka toiseen aikaan olisivat iloisesti juosseet meitä vastaan? — — — He ovat kuitenkin koristetut; he ovat puetut pitkiin valkeihin viittoihinsa kukkia hiuksiin kiedottuina; he odottavat.

Nuori nainen, joka seisoo syrjässä, toisia solakampi olento, vetää katseeni puoleensa ja vaistomaisesti ohjaan minä askeleeni häntä kohti.

"Aue! Loti!" — — — sanoo hän puristaen minua kaikin voimin rintaansa vasten. — — —

Ja minä kohtaan pimeässä Rarahun pehmeän posken ja raikkaat huulet. — — —

VII.

Rarahu ja minä vietimme illan määrättä harhaillen Papeeten puistokujilla tai kuningattaren puutarhoissa. Joskus kuljimme me sattuman varassa eteemme aukenevia teitä, joskus heittäydyimme tuoksuvaan ruohokkoon, tiheihin kasviryhmiin — — — On huumauksen hetkiä, jotka kulkevat ohi ja joita kuitenkin muistelee koko elämän; — sydämen juopumusta, aistijuopumusta, aistien, joita Oceanian luonto hyväili määrittelemättömällä viehkeydellään ja oudolla voimallaan — — —

Ja kuitenkin olimme me kumpikin surullisia jälleen tapaamisemme onnen keskellä, me tunsimme molemmat, että loppu oli lähellä, että meidän kohtalomme kohta eroaisivat ainaisesti — — —

Rarahu oli muuttunut. Pimeässä tunsin minä hänet paljon hennommaksi ja kuiva, pelottava yskä särähti usein hänen rinnastaan. Seuraavana päivänä, auringon valossa, näin hänen piirteittensä kalvenneen ja käyneen terävämmiksi. Hän oli melkein kuusitoistavuotias; hän oli yhä ihailtavan nuori ja lapsellinen; mutta häneen oli tullut paljon enemmän kuin ennen sellaista, mitä Euroopassa on totuttu nimittämään hienostumiseksi: hänen pienillä kesyttömillä kasvoillaan oli hienon ja korkeimman arvokkuuden leima. Näytti siltä, kuin hänen piirteensä olisivat saaneet saman ylimaallisen viehätyksen kuin kuolevien kasvot. — — —

Hyvin odottamattoman päähänpiston johdosta oli hän pyrkinyt palatsiin seuranaiseksi, hän oli erikoisesti pyytänyt päästä palvelemaan Ariitéaa, jonka seurueeseen hän nyt kuului, ja joka oli ruvennut rakastamaan häntä suuresti. Tässä ympäristössä oli hän saanut pienen aavistuksen euroopalaisten naisten elämästä; hän oli oppinut, etenkin minun tähteni, hiukan englantia, jota hän melkein alkoi osata. Hän puhui hiukan hullunkurisesti, lapsellisesti ja naivisti korostaen; hänen äänensä kuului vielä pehmeämmältä noita vieraita sanoja lausuessa, joiden kovia äänteitä hän ei osannut muodostaa.

Oli omituista kuulla noita englanninkielisiä lauseparsia Rarahun suusta. Minä kuuntelin häntä ihmetellen, tuntui kuin hän olisi ollut toinen nainen. — — —

Me kuljimme molemmat käsikädessä kuin ennenkin pääkadulla, joka muinoin oli täynnä liikettä ja vilkkautta.

Mutta tänä iltana ei kuulunut lauluja, ei näkynyt verannoilla kukkaseppeleitä. Sielläkin oli kaikki autiota. Minä en tiedä, mikä surullinen tuuli oli puhaltanut Tahitin yli meidän lähtömme jälkeen.

Oli vastaanottopäivä ranskalaisen kuvernöörin luona; me lähestyimme hänen asuntoaan. Avonaisista akkunoista näki valaistuihin saleihin. Siellä olivat kaikki toverini Rendeeristä ja kaikki hovin naiset: kuningatar Pomaré, kuningatar Moe, ja prinsessa Ariitéa. Ajateltiin kai useammin kuin kerran: Missähän Harry Grant on? — — — ja Ariitéa saattoi vastata tyyntä hymyään hymyillen:

"Hän on varmasti Rarahun seurassa, joka nykyään on huvin vuoksi minun seuranaiseni, ja joka odotteli häntä auringon laskusta saakka kuningattaren puutarhan edessä."

Asianlaita oli se, että Loti oli Rarahun seurassa, ja ettei enää mitään muuta ollut sillä hetkellä olemassa hänen mielessään. — — — Vain pieni olento, jota joku piteli polvillaan salin rauhallisimmassa nurkassa, oli huomannut ja tuntenut minut; hänen pieni, hyvin heikontunut ja melkein kuoleva äänensä huusi:

Suutelin ikkunan kautta minulle ojennettua pientä kättä ja kohtaus meni ohi yleisön huomaamatta. — — —

Me jatkoimme yhteistä harhailuamme. Meillä ei enää ollut majaa minne vetäytyä. Rarahuun, niin kuin minuunkin, vaikutti kaiken surullisuus, yö ja hiljaisuus.

Keskiyön aikana tahtoi hän palata palatsiin hoitaakseen tointansa kuningattaren ja Ariitéan palveluksessa. Me avasimme melutta puutarhan portin ja etenimme varovasti paikkaa tarkastellen. Täytyi välttää vanhan Ariifaiten, kuningattaren miehen katsetta, sillä hän kierteli usein iltaisin alueensa parvekkeiden alla.

Palatsi kohosi yksinään avaran aitauksen perällä; sen valkoiset seinät loistivat kirkkaasti tähtien heikossa valossa, mistään ei kuulunut minkäänlaista ääntä. Tuon hiljaisuuden keskellä näytti Pomarén palatsi samanlaiselta kuin ennen, silloin kun minä näin sen lapsuuteni unelmissa. Kaikki oli vaipunut uneen ympäristössä ja Rarahu nousi rauhoittuneena suurelle pengermälle sanoen minulle hyvästit.

Minä laskeuduin rannikolle hakemaan venhettäni laivaan palatakseni; koko maa näytti minusta tänä iltana lohduttoman murheelliselta.

Kuitenkin oli kaunis tahitilainen yö, ja etelän tähdet kimmelsivät. — — —

VIII.

Seuraavana päivänä erosi Rarahu Ariitéan palveluksesta, eikä hän sitä estellytkään.

Meidän majamme suurten kookospalmujen alla, joka oli jäänyt autioksi minun lähdettyäni, aukeni taas meille. Puutarha oli vielä rehevämpi kuin ennen ja kokonaan rikkaruohojen ja guavepensaiden vallassa. Punaiset kukat olivat kasvaneet ja tunkeutuneet kukkimaan meidän huoneeseemmekin. — — Me otimme jälleen haltuumme hyljätyn asuntomme haikealla ilolla. Rarahu toi sinne vanhan, uskollisen kissansa, joka oli pysynyt hänen parhaana ystävänään ja tapasi itsensä nyt tutuilla mailla.

IX.

Pienen prinsessan tilaamista linnuista oli minulla ollut suurta vastusta matkalla, niin suurta kuin linnuista suinkin saattaa olla. — Kolmestakymmenestä oli vielä elossa parikymmentä, jotka sitäpaitsi olivat hyvin väsyneet merimatkastaan — parikymmentä pörröistä, tahmeaa, surkeaa pikku olentoa, jotka kerran olivat olleet peipposia, leivosia, hamppulintuja ja tiklejä. — Kuitenkin otti sairas lapsi ne vastaan hyvin eloisan ilon leimahtaessa hänen suurista mustista silmistään, kun hän sai nähdä linnut.

Suurin viehätys oli linnuilla sentään jälellä; — sulottomina, raihnaisina lauloivat ne kuitenkin — ja pieni kuningatar kuunteli niitä ihastuneena.

Kello seitsemän aikaan aamulla, kaikkein suloisimpana hetkenä auringon mailla, odotin minä kuningattaren puutarhassa Taimahaa, jonka kanssa olin sopinut kohtauksesta.

Rarahunkin mielipiteen mukaan oli Taimaha käsittämätön olento, jota hän tuskin oli nähnyt minun lähtöni jälkeen, ja joka aina oli antanut hänelle vain epäselviä tai hajanaisia vastauksia Ruerin lapsista.

Määrätyllä ajalla tuli Taimaha hymyillen ja istuutui minun rinnalleni. Ensi kertaa näin minä täydessä valaistuksessa tuon naisen, joka viime vuonna oli ilmautunut minulle puoleksi haaveellisella tavalla yöllä, juuri lähtöhetkellämme.

"Tässä minä olen, Loti", sanoi hän ehättäen ensimäisten kysymysteni edelle — "mutta minun poikani Taamari ei ole muassani. Kaksi kertaa olin minä antanut hänen piirikuntansa päällikölle tehtäväksi tuoda hänet tänne, mutta hän pelkää merta ja on kieltäytynyt tulemasta. Atariokaan ei enää ole Tahitissa. Vanha Huahara on lähettänyt hänet Raiatean saarelle, missä eräs hänen sisaristaan tahtoi poikaa itselleen."

Minä kohtasin taas mahdottomuuden — kohtasin maorien luonteen saamattomuuden ja selittämättömät omituisuudet.

Taimaha hymyili. — Minä tunsin, ettei häntä enään liikuttaisi mikään moite, ei mikään anomus. Minä tiesin, etten rukouksilla, en uhkauksilla, en kuningattaren välitykselläkään voisi niin lyhyessä ajassa saada niin kaukaa luokseni lasta, jonka halusin oppia tuntemaan, ja että saisin nyt tyytyä osaani ja lähteä pois ainiaaksi häntä näkemättä.

"Taimaha", sanoin minä hetken hiljaa mietittyäni. "Me lähdemme yhdessä Moorean saarelle. Sinä et voi olla seuraamatta Ruerin veljeä hänen matkallaan vanhan äitisi luo näyttämään minulle poikaasi."

Ja kuitenkin olivat nuo muutamat Papeetessa vietettävät päivät minulle kovin kalliita, olin perin kateellinen noista viimeisistä lemmen ja oudon onnen hetkistä — — —

XI.

Taas kaikuivat kiihkeät laulut ja melu, taas värisi upa-upa hurjuuttaan, taas oli tahitittarien joukko kerääntynyt Pomarén palatsin edustalle. Vietettiin viimeistä, suurta juhlaa tähtien valossa kuin ennenkin.

Kuningattaren parvekkeen alla istuen pitelin minä Rarahun laihtunutta kättä omassani ja hänen tukassaan oli tavaton runsaus kukkia ja lehtiä. Meitä lähellä istui Taimaha, joka kertoi meille entistä elämäänsä, elämäänsä Ruerin kanssa. Hän oli hetkittäin muistojensa pehmeän herkkämielisyyden vallassa. Hän oli vuodattanut todellisia kyyneleitä tuntiessaan erään sinisen pareon, pyhän, halvan menneisyyden jäännöksen, jonka minun veljeni muinoin oli tuonut kotiin, ja jonka minä olin huvikseni vienyt takaisin Oceaniaan.

Meidän matkamme Mooreaan oli periaatteessa päätetty, ainoastaan aineelliset syyt estivät enää sen toteutumista.

XII.

Päällikkö Tatari, joka palasi saareensa, vei Taimahan ja minut sinne kuningattaren suosituksesta. — Hänen mukanaan oli myöskin kaksi nuorta miestä hänen piiristään ja kaksi pientä tyttöä, jotka pitelivät kissoja nauhasta. Me nousimme venheisiin aivan Ruerin hyljätyn majan luona; sattuma oli sen aiheuttanut.

Tuon matkan varustamisessa oli ollut paljon vastuksia. Amiraali ei voinut käsittää mikä minun päähäni pisti, kun läksin samoilemaan tuota Moorean saarta, ja sen vähän ajan vuoksi, minkä Rendeer tulisi viipymään Papeetessa, ei hän kahteen päivään antanut minulle lähtölupaa. Sitäpaitsi vaikeuttivat silloiset tuulet liikettä molempien saarien välillä ja minun paluuni Tahitiin jäi epävarmaksi.

Tatarin valaanpyyntivenhe laskettiin vesille, matkustajat toivat kevyet tavaransa ja jättivät iloiset hyvästit ystävilleen; me olimme juuri lähdössä.

Viime hetkellä muutti Taimaha mieltään. Hän kieltäytyi tulemasta mukaani. Hän nojasi Ruerin majan seinään ja alkoi itkeä kätkien päänsä käsiinsä. Ei minun rukoukseni, eivätkä Tatarin neuvot voineet mitään tuon naisen äkilliselle päätökselle ja meidän oli pakko lähteä ilman häntä.

XIII.

Ylimenoa kesti melkein neljä tuntia. Aavalla oli tuuli ankara, meri kävi korkeana ja venhe tuli vettä täyteen.

Matkustavat kissat, jotka olivat väsyneet naukumaan, olivat nukahtaneet aivan märkinä pikku tyttöjen viereen, jotka eivät enää näyttäneet elonmerkkiäkään.

Läpikastuneina laskimme me maihin kaukana siitä paikasta, johon olimme pyrkineet, Papetoian piirin naapurilahteen, lumoavaan, villiin seutuun, jossa vedimme venheen kuivalle, korallien päälle.

Täältä oli hyvin pitkä matka siihen piiriin, missä Taimahan vanhemmat ja minun veljeni poika asuivat.

Päällikkö Tauiro antoi oppaakseni poikansa Tatarin ja me lähdimme molemmat kulkemaan tuskin näkyvää polkua ihmeteltävän palmu- ja pandanusholvin alla.

Silloin tällöin kuljimme metsiin rakennettujen kylien läpi, missä varjossa istuvat alkuasukkaat liikkumattomina ja uneksivina kuin aina katselivat kulkuamme. Nuoria tyttöjä erosi ryhmistä tarjoamaan meille nauraen avattuja kookospähkinöitä ja raikasta vettä.

Puolitiessä pysähdyimme vanhan, Teharoan piirin päällikön Tairapan luo. Hän oli vakava, valkotukkainen vanhus, joka tuli meitä vastaan nojaten viehättävän kauniin nuoren tytön olkapäähän.

Hän oli ennen käynyt Euroopassa ja kuningas Louis Philippen hovissa.
Hän kertoi meille silloisista vaikutelmistaan ja hämmästyksestään.
Olisi luullut kuulevansa vanhan Chactaan kertovan käynnistään
Aurinkokuninkaan luona.

XIV.

Noin kello kolmen tienoissa iltapäivällä hyvästelin minä päällikkö
Tairapaa ja jatkoin matkaani.

Me kävelimme vielä noin tunnin pitkin hiekkaisia polkuja, mailla, joiden Tatari sanoi kuuluvan kuningatar Pomarélle.

Sitten saavuimme me ihmeteltävän kauniille lahdelle, missä tuhannet kookospalmut taivuttelivat latvojaan merituulessa.

Noitten suurien puiden alla tunsi itsensä yhtä lannistuneeksi, yhtä mitättömän pieneksi kuin suurten kaislojen välissä kulkeva, silmin näkemätön hyönteinen. — Kaikki nuo korkeat, hoikat rungot olivat niin kuin maakin yksitoikkoisesti tuhkanvärisiä; ja siellä täällä heitti pandanus tai kukkien kuormasta notkuva punainen laakeri räikeän läikän tuohon äärettömään, harmaaseen pilaristoon. — Paljas maa oli täynnä korallin sirpaleita, kuivuneita palmunrunkoja, lakastuneita lehtiä. Tummansininen meri läikehti uurtuen valkoisiksi kuohuiksi korallirannikkoa vasten; taivaanrannalla näkyi Tahiti puoleksi usvaan peittyneenä, kirkkaaseen, troopilliseen valoon verhoutuneena.

Ja tuuli vihelsi surullisesti palmukossa kuin jättiläismäisten urkupillien välissä; minun pääni täyttyi raskaista ajatuksista, oudoista tunnelmista — ja veljeni muisto, jota olin tullut manaamaan esille, heräsi uuteen eloon niin kuin minun lapsuuteni muistelmat kohoten menneisyyden yöstä — — —

XV.

"Tuolla onkin", sanoi Tatari, "Taimahan perheen jäseniä. Lapsi, jota haet, on kai myöskin siellä, sekä hänen vanha isoäitinsä, Hapato."

Näimme todella edessämme joukon varjossa istuvia alkuasukkaita, lapsia ja naisia, joiden tummat ääriviivat kuvastuivat säkenöivää merta vasten.

Minun sydämeni löi ankarasti heitä lähestyessämme, ajatellessani, että saisin nähdä tuon tuntemattoman lapsen, jota jo rakastin — pikkuisen villiraukan, jonka mahtavat verisiteet yhdistivät minuun.

"Tämä on Loti, Ruerin veli — tämä on Hapato, Taimahan äiti", sanoi
Tatari osoittaen vanhaa naista, joka ojensi minulle tatuoitua kättään.

"Ja tässä on Taamari", jatkoi hän osoittaen lasta, joka istui jalkojeni juuressa.

Olin rakkaasti nostanut syliini veljeni lapsen; katselin häntä koettaen keksiä hänessä Ruerin nyt jo kaukaisia piirteitä. Lapsi oli suloinen, mutta hänen pyöreissä kasvoissaan keksin minä vain hänen äitinsä piirteitä, Taimahan tumman, sametin pehmeän katseen.

Hän näytti minusta myöskin hyvin nuorelta: tässä maassa, missä kasvit ja ihmiset kasvavat perin nopeasti, luulin tapaavani suuren, kolmentoistavuotiaan pojan, jolla olisi syvä katse niin kuin Georgella, ja ensi kertaa valtasi mieleni katkeran surullinen epäily. — — —

XVI.

Taamarin syntymäajan määrääminen oli hyvin vaikeaa, ja minä kyselin sitä turhaan naisilta. Täällä, missä vuodenajat kuluvat huomaamatta, ikuisen kesän vallitessa, on ajantieto epätäydellistä ja vuosia tuskin lasketaankaan.

"Kuitenkin", sanoi Hapato, "on päällikön haltuun jätetty papereita, jonkunlaisia koko perheen lapsien syntymätodistuksia ja niitä säilytetään piirikunnan farehaussa".

Eräs nuori tyttö läksi minun pyynnöstäni hakemaan niitä Tepaheun kylästä luvaten palata kahden tunnin kuluttua.

Tuo paikka, missä nyt olimme, oli jollain lailla suuremmoinen ja kamala; ei mikään Euroopassa saata antaa käsitystä polynesialaisesta maisemasta; tuo loisto ja tuo surumielisyys on luotu toisenlaista mielikuvitusta varten kuin meidän.

Takanamme ryntäsivät korkeat vuoren kärjet kohti kirkasta, syvää taivasta. Koko tuon suunnattomaksi kaareksi kaartuvan lahden rannoilla heiluivat kookospalmut pitkien runkojensa varassa ja voimakas troopillinen valo säkenöi kaikkialla. Merituuli puhalsi voimakkaasti, kuivuneet lehdet lentelivät pyörteinä, meri ja korallit pauhasivat äänekkäästi. — — —

Tarkastelin ihmisiä ympärilläni. He tuntuivat minusta toisenlaisilta kuin tahitilaiset; heidän vakavilla kasvoillaan oli paljon villimpi ilme.

Henki nukkuu matkoihin tottuessa. Rupee sopeutumaan kaikkeen: omituisimpiinkin eksoottisiin seutuihin samoin kuin merkillisimpiin kasvoihinkin. Muutamina hetkinä kuitenkin, kun henki herää ja tulee entiselleen, pistää ympäröivä omituisuus äkkiä silmään.

Minä katselin noita alkuasukkaita kuin tuntemattomia, ensi kertaa rotujemme syvimpien eroavaisuuksien ajatus- ja tuntematapojen läpitunkemana. Vaikka olinkin puettu niin kuin he, ja vaikka ymmärsinkin heidän kieltään, olin kuitenkin eristettynä heidän keskellään, aivan kuin maailman autioimmalla saarella.

Minä tunsin raskaasti tuon välimatkan, mikä erotti minut siitä pienestä maan kolkasta, joka oli minun, meren äärettömyyden ja syvän yksinäisyyteni — —

Minä katselin Taamaria ja kutsuin hänet luokseni: hän nojasi tuttavallisesti polviini pientä, ruskeaa päätään. Ja minä ajattelin veljeäni Georges'ia, joka nukkui tällä hetkellä ikuista unta, meren syvyyksissä, tuolla Bengalin kaukaisella rannikolla. — Tuo lapsi oli hänen poikansa ja meidän verestämme lähtenyt perhe jatkuisi näillä kaukaisilla saarilla — — —

"Loti", sanoi vanha Hapato nousten, "tule lepäämään minun majaani, joka on sadan askeleen päässä täältä, toisella rannalla. Sinä löydät sieltä syötävää ja makuusijan, saat tavata poikani Teharon, ja te saatte yhdessä sopia keinoista, miten pääset takaisin Tahitiin tuon lapsen kanssa, jonka tahdot viedä mukaasi".

XVII.

Vanhan Hapaton maja oli muutaman askeleen päässä merestä. Se oli klassillinen maoriasumus vanhoine, mustine mukulakiviperusteineen, läpinäkyvine seinineen ja pandanuskattoineen, jossa skorpioonit ja tuhatjalkaiset majailivat. — Tukevat puupölkyt kannattivat vanhanmallisia, suuria vuoteita, joiden verhot olivat tehdyt ohennetusta ja pehmennetystä silkkiäispuun kuoresta. — Huonetta kalusti vain kömpelö pöytä ja nuo suuret vuoteet; mutta pöydälle oli asetettu tahitilainen Raamattu, joka muistutti kävijöille, että Kristuksen oppia pidettiin kunniassa tässäkin halvassa majassa.

Teharo, Taimahan veli, oli viidenkolmatta ikäinen mies, jonka kasvot olivat älykkäät ja lempeät. Hän muisteli veljeäni kiintymyksensekaisella kunnioituksella ja otti minut ilolla vastaan.

Hänellä oli käytettävänään piirin päällikön valaanpyyntivenhe ja päätimme palata Tahitiin heti kun tuuli ja meri sen sallisivat.

Sanoin olevani tottunut alkuasukkaiden ravintoon, ja että minä tyytyisin niin kuin muukin perhe leipäpuun hedelmiin. Mutta vanha Hapato oli käskenyt ryhtyä suuriin valmistuksiin minun ilta-ateriaani varten, josta piti tulla oikeat pidot. Ajettiin takaa kanoja teurastettaviksi, ja nurmikolle sytytettiin suuri tuli, jossa minulle paistettaisiin feiiä ja leipäpuun hedelmiä.

XVIII.

Sillävälin kului aika hitaasti. Vielä puuttui enemmän kuin tunti siitä ennenkuin tyttö, joka oli lähtenyt hakemaan Taimahan lasten syntymätodistusta, voisi palata.

Odotellessa tein minä meren rannalla uusien ystävieni kanssa kävelyretken, josta minulle on jäänyt muisto, haaveellinen kuin uni.

Tältä kohdalta aina Afanahitun piiriin saakka, jonne me suuntasimme kulkumme, on seutu enää vain kapea maaliuska puristautuen pitkänä ja kiemurtelevana meren ja terävähuippuisten kallioiden väliin, joiden rinteille on takertunut läpitunkemattomia metsiä. Minun ympärilläni tuntui kaikki synkistymistään synkistyvän. Illalla, kun yksinäisyys ja ahdistava surumielisyys valtasi minut, valoivat ne tähän maisemaan lohduttoman valaistuksen.

Kaikkialla kohtasi silmä vain kookospalmuja, punaisia laakereita ja pandanuksia, jotka kaikki olivat merkillisen hoikkia ja korkeita, ja tuulen kumaraan painamia. Palmujen pitkissä rungoissa, jotka taipuivat milloin minnekin päin, riippui siellä täällä köynnöskimppuja, jotka liehuivat kuin harmaat hiukset. — Ja sitten oli jalkaimme alla aina tuo sama alaston, tuhkan värinen maa, täynnä maarapujen reikiä.

Polku, jota seurasimme, tuntui hyljätyltä: siniset ravut olivat tunkeutuneet kaikkialle; ne pakenivat edestämme synnyttäen tuon erikoisen äänen, joka kuuluu iltaisin. — Vuoristo oli jo varjoja täynnä.

Suurivartaloinen Teharo asteli rinnallani uneksien ja hiljaisena kuin maori, ja minä talutin kädestä veljeni poikaa.

Toisinaan helähti Taamarin pehmeä ääni luonnon yksitoikkoisen, suuren kohinan keskeltä: hänen lapselliset kysymyksensä olivat hajanaisia ja omituisia. — Ymmärsin kuitenkin vaivatta tuon pienen olennon kieltä, jota monet Tahitin rannikkomurretta puhuvat eivät olisi käsittäneet; hän puhui melkein puhdasta, vanhaa maorikieltä.

Mereltä pisti näkyviin Tahitista varomattomasti palaava purjevene. Se pääsi pian riuttojen sisäpuolella olevaan lammikkoon, aivan kallellaan voimakkaan pasaadituulen painamana.

Siitä nousi muutamia alkuasukkaita, kaksi nuorta tyttöä, jotka rupesivat juoksemaan aivan märkinä heittäen tuulen vietäviksi naurunsa odottamattomat helähdykset.

Sieltä nousi myöskin vanha mustahameinen kiinalainen, joka pysähtyi hyväilemään pientä Taamaria, ja otti pussistaan makeisia antaen ne hänelle.

Tuon vanhuksen lapselle osoittama mielenkiinto ja hänen katseensa synnyttivät mielessäni kamalan ajatuksen. — — —

Aurinko laski, kookospalmut heiluivat päittemme yläpuolella pudistellen päällemme tuhatjalkaisensa ja skorpiooninsa — Kävi puuskia, jotka koukistivat palmuja kuin kaislikoita; kuihtuneet lehdet pyörivät hurjasti alastomalla maalla — — —

Minun mieleeni tuli se luonnollinen ajatus, että minun täytyisi jäädä useiksi päiviksi tälle saarelle, ennenkuin venhe saattaisi lähteä merelle; sellaista tapahtui usein Tahitin ja Moorean välillä. Rendeerin lähtö oli määrätty tapahtumaan ensi viikon alkupäivinä; minun poissaoloni ei viivyttäisi sitä tuntiakaan — ja viimeiset hetket, jotka olisin voinut viettää Rarahun seurassa — viimeiset elämässä — haihtuisivat näin, kaukana hänestä.

Kun me palasimme, tuli yö todenteolla. — Minä en ollut edeltäpäin ajatellut tuota yötä, enkä sitä synkkää vaikutusta, minkä sen tulo aiheutti.

Minä aloin myöskin tuntea kuumeen tuottamaa ahdistusta ja janoa; — tämänpäiväiset elävät vaikutelmat olivat kai tuoneet sen yhdessä väsyttävän liikarasituksen kanssa.

Istuuduimme vanhan Hapaton majan viereen. Siellä oli monta kukilla seppelöityä tyttöä, jotka olivat tulleet naapurimajoista katselemaan paupaa, ulkomaalaista — sillä heitä käy harvoin tässä piirissä.

Pitkiin aikoihin en ollut kuullut lausuttavan tuota nimeä, jonka Rarahu kerran oli antanut minulle, ja jonka Loti-nimi oli syrjäyttänyt.

Hän oli kuullut tuon nimen Apirén piirikunnassa, Fataua-puron varrella, jossa hän oli nähnyt minut edellisenä vuonna.

Luonto ja kaikki minun ympärilläni sai minusta, oudon, aavistamattoman ulkonäön kuumeen ja yön vaikutuksesta. — Vuoriston metsistä kuului ruokopillien valittava, yksitoikkoinen ääni.

Muutaman askeleen päässä sieltä, olkikaton alla, jota buraotuet kannattivat, valmistettiin minulle ruokaa. — Tuuli huhtoi tavattomasti tuota keittiötä. Siellä istui kyyryssä alastomia miehiä suurine, pörröisine hiuksineen, kuin maahiset paksun savun keskellä. Minun korvissani kaikui oudosti lähelläni lausuttu sana: Tupapahu! — — —

XIX.

Sillävälin saapui tyttö, joka lähetettiin piirikunnan päällikön luo — ja minä näin vielä illan viimeisessä valossa lukea nuo muutamat tahitinkieliset lauseet, jotka ilmaisivat totuuden päivämäärillään:

    Ua fanau o Taamari i te Taimaha,
    On syntynyt Taamari Taimahasta,
    I te mahana pae no Tiurai 1864 — — —
    heinäkuun viidentenä päivänä 1864.

    Ua fanau o Atario i te Taimaha
    On syntynyt Atario Taimahasta,
    I te mahana piti no Aote 1865.
    elokuun toisena päivänä 1865 — — —

Tapahtui suuri luhistuminen, sydämeeni aukeni suuri tyhjä kohta — ja minä en halunnut nähdä, en halunnut uskoa. — Omituinen seikka: olin kiintynyt tuohon tahitilaiseen perheen käsitteeseen — ja tyhjyys, joka nyt aukeni, tuotti minulle syvää, salaperäistä tuskaa. Oli kuin olisi kadotettu veljeni painunut paljon alemmaksi, ikuiseen tyhjyyteen; kaikki mikä kuului häneen, upposi yöhön, oli kuin hän olisi kuollut toistamiseen. Ja minusta tuntui siltä kuin olisivat nuo saaret taas äkkiä tulleet autioiksi — kuin koko Oceanian viehätys olisi kuollut yhdellä iskulla, kuin ei mikään enää liittäisi minua tähän maahan.

"Oletko aivan varma?" kysyi Taimahan äiti värisevällä äänellä — tuo vanha, puolivilli vaimo raukka. — "Oletko aivan varma noista seikoista, jotka juuri meille ilmoitit?"

Minä sain heidät kaikki vakuutetuiksi valheesta. Taimaha oli tehnyt sen, minkä useampi kuin yksi tahititar tekisi. Ruerin lähdön jälkeen oli hän ottanut uuden euroopalaisen rakastajan. Mataverin piirin ja Papeeten väliä ei juuri matkusteta; hän oli saattanut pettää äitinsä, veljensä ja sisarensa, salaten heiltä kahden vuoden aikana, että oli poistunut se, jolle he olivat uskoneet hänet, — ja sitten oli hän tullut Mooreaan itkemään. — Hän oli tosiaan itkenyt tuon toisen vuoksi, ja ehkäpä hän olikin rakastanut vain häntä.

Pikku Taamari oli vielä minun vieressäni pää polviini nojaten. — Vanha Hapato tempasi häntä kiivaasti käsivarresta. — Hän kätki kasvonsa ryppyisiin, tatuoituihin käsiinsä, ja hiukan sen jälkeen kuulin minä hänen itkevän. — — —

XX.

Minä jäin kauaksi aikaa paikoilleni istumaan pitäen yhä käsissäni päällikön paperia, koettaen koota kuumeen sekoittamia ajatuksiani.

Minä olin antanut tuon naisen sanojen pettää itseni kuin lapsi; minä kirosin tuota olentoa, joka oli ajanut minut tälle synkälle saarelle, kun Rarahu odotti minua Tahitissa, ja kun pysähtymätön aika kiisi pois meiltä kahdelta.

Tytöt istuivat yhä paikoillaan gardeniaseppeleineen, jotka levittivät iltaista tuoksuaan. Kaikki olivat liikkumattomia, päät metsään päin käännettyinä, ryhmässä kuin yhtyäkseen päälletunkevaa pimeyttä, metsän yksinäisyyttä ja läheisyyttä vastustamaan -Tuuli valitteli kipeämmin, oli kylmä, oli yö — — —

XXI.

En välittänyt paljoakaan minulle tarjotusta illallisesta, ja kun Teharo oli tarjonnut vuoteensa minulle, heittäydyin minä valkeille peitteille koettaen nukkumalla tyynnyttää sekavia aivojani.

Teharo otti valvoakseen päivän nousuun saakka, ettei mikään viivyttäisi lähtöämme Tahitiin, jos tuuli aamua vasten asettuisi.

Perhe söi illallisensa — ja kaikki heittäytyivät vaieten olkivuoteilleen kääriytyen kuin Egyptin muumiot tummiin pareoihinsa, nojaten niskaansa vanhaan tapaan bambutukia vasten.

Tuulen kiusaama kookosöljylamppu ei viivytellyt sammumistaan ja pimeys tuli syväksi.

XXII.

Silkkiäispuunkaarnaiset verhot liehuivat ympärilläni suhisten kuin yökön siivet, kamala merituuli puhalsi pääni ylitse. Minä vapisin vilusta pareoni alla. — Minä tunsin kaikki hyljätyn lapsen kauhut ja ahdistukset. — — —

Kuinka löytäisin ranskalaisia sanoja, jotka jollain lailla kuvaisivat tuota polyneesialaista yötä, noita luonnon lohduttomia ääniä — noita suuria, kohisevia metsiä, yksinäisyyttä valtameren äärettömyyden keskellä — noiden metsien helmassa, joista uhosi vihellyksiä ja melua, ja joita kansoittivat aaveet, oceanialaisen legendan surkeasti kirkuen metsiä kiertelevät Tupapahut — sinisine kasvoineen — terävine hampaineen ja suurine tukkineen. — — —

Keskiyön seudussa kuulin selvästi ihmisäänten sointua ulkoa, ja se tuntui hyvälle minusta; ja sitten tarttui käsi kevyesti käteeni.

Minä sanoin hänelle, että joskus hourailinkin, näin outoja näkyjä — ja pyysin häntä jäämään luokseni. Maorit tuntevat sellaiset seikat, eivätkä ne koskaan hämmästytä heitä.

Hän piti kättäni kädessään ja hänen läsnäolonsa rauhoitti mielikuvitustani.

XXIII.

Teharo herätti minut kello kolmelta aamulla. Sillä hetkellä luulin olevani kaukana Brightburyssä, nukkumassa lapsenhuoneessani, vanhan isänkodin siunatun katon alla; luulin kuulevani vanhojen lehmusten pihalla liikuttavan naavaisia oksiaan — ja puron tutun äänen poppelien alla — — —

Mutta suuret kookospalmut suhisivatkin ulkona — ja meri, joka lauloi ikuista valitusvirttään koralliriutoilla.

Teharo herätti minut lähteäksemme; tuuli oli tyyntynyt ja venhettä valmistettiin.

Maorit kulkivat edestakaisin rannikolla tuoden pimeässä mastoja, purjeita ja airoja.

XXIV.

Oli kuuton yö. Kuitenkin saattoi tähtien sumeassa valossa erottaa päittemme päällä huojuvat metsät ja suurten kookospalmujen valkeat, kumarat rungot.

Vauhtimme oli tuulen painaessa kiihtynyt aivan järjettömäksi silloin kun meidän piti yön pimeydessä kulkea korallivyön läpi. Maorit ilmaisivat matalalla äänellä pelkonsa kiitäessämme näin pimeyttä kohti ankarassa säässä.

Venhe koskettikin koralleja useita kertoja. — Pelottavat valkeat haarat raapivat sen kylkiä synnyttäen kumean äänen, mutta ne taittuivat ja me pääsimme ohi.

Aavalla sammui tuuli; tuli äkkiä aivan tyyni. Äärettömien maininkien heiluttamina emme päässeet ollenkaan eteenpäin; täytyi ruveta melomaan.

Sillävälin oli kuume mennyt ohi; olin kyennyt nousemaan ja tarttumaan peräsimeen. — Silloin näin, että venheen pohjalla loikoi vanha nainen; Hapato oli seurannut meitä lähteäkseen keskustelemaan Taimahan kanssa.

Pian näimme me kajastuksen ensi valon; ja Moorean loittonevat, terävät huiput tulivat heikosti ruusunvärisiksi.

Jalkojeni juuressa lepäävä vanha vaimo oli liikkumaton ja näytti pyörtyneeltä, mutta maorit kunnioittivat tuota kuolemaa lähentelevää unta, johon hän oli vaipunut väsymyksestä ja pelosta; he puhelivat hiljaa, etteivät häiritsisi häntä.

Jokainen meistä peseytyi ääneti sukeltamalla meriveteen. — Sitten teimme me pandanussavukkeet aurinkoa odotellessamme.

Päivännousu oli tyyni ja loistava; kaikki yön kummitukset olivat häipyneet; minä heräsin noista kamalista unista tuntien syvää, ruumiillista hyvinvointia.

Ja kohta kun minä huomasin Tahitin, kuningattaren asunnon ja veljeni majan ihanassa aamuauringossa — Moorean, ei enää synkkänä, vaan valossa kylpien, tunsin kuinka paljon minä vielä rakastin tuota maata, huolimatta minulle auenneesta tyhjyydestä ja verisiteistä, joita ei enää ollut — ja minä lähdin juoksemaan kapeaa tietä pienelle majalle, missä Rarahu odotti minua — — —

XXV.

— — — Päivä, jolloin pikku prinsessa oli päättänyt päästää laululinnut vapauteen, oli tullut.

Meitä oli viisi henkeä, joiden tuli olla mukana tässä tärkeässä toimituksessa, ja kun palatsista lähteneet vaunut olivat vieneet meidät Fatauan polun alkupäähän, syvennyimme me metsään.

Pikku Pomaré, joka oli uskottu meidän haltuumme, asteli hiljaa Rarahun ja minun välissäni, ja me talutimme häntä kädestä. Jäljessämme kulki kaksi seuranaista kantaen tangossa häkkiä kallisarvoisine asukkaineen.

Lapsi halusi pysähtyä eräässä Fatauan metsän suloisessa kolkassa, kaukana kaikista ihmisasunnoista.

Oli ilta. Hyvin alhaalle laskeutunut aurinko ei enää päässyt tunkeutumaan metsän paksun katoksen alle. Kaiken tuon kasvullisuuden yläpuolelle kohosivat kallionhuiput, jotka peittivät meidät varjoillaan. Sinertävä valo, joka tuli meille ylhäältä päin kuin kuoppaan, laskeutui maahan hienojen ja harvinaisten sananjalkojen matolle — suurien puiden alla levitteleivät sitruunapensaat aivan valkoisenaan kukkia. Kaukaa kuului kosken pauhu kostean ilman läpi — muualla metsissä vallitsi Polyneesian hiljaisuus, tuon synkän taikamaan, jolta tuntuu puuttuvan eloa.

Pomarén pojan tytär avasi itse linnuille oven vakavana ja mietteissään — ja sitten vetäydyimme me kaikki syrjemmäksi, ettemme häiritsisi niiden lähtöä.

Mutta pikku eläimet eivät näyttäneet ollenkaan halukkailta lentämään. Se, joka ensimäiseksi pisti päänsä ulos ovesta, suuri pyrstötön hamppulintu, näytti tarkasti tutkistelevan seutua — ja sitten palasi se takaisin hiljaisuuden ja juhlallisuuden pelottamana — kai sanoakseen toisille: "Teidän on paha olla tässä maassa. Luoja ei ole lähettänyt sinne lintuja, nuo varjot eivät ole meille sopivia."

Ne täytyi kaikki ottaa käteensä saadakseen ne lähtemään, ja kun koko joukko oli ulkona hypellen huolestuneen näköisenä oksalta oksalle — palasimme me takaisin.

Oli jo melkein yö. Me kuulimme niiden visertävän takanamme, aina siihen saakka kun pääsimme pois suurista metsistä. — — —

XXVI.

— — — Minä en osaa ilmaista sitä outoa vaikutusta, minkä Rarahu englantia puhuessaan teki minuun. Hän oli itsekin tietoinen siitä, eikä käyttänyt sitä kieltä muulloin kuin ollessaan aivan varma siitä, mitä aikoi sanoa ja toivoessaan, että se erikoisesti koskisi mieleeni. Hänen äänensä oli silloin määrittelemättömän suloinen, siinä oli älykkyyden ja surumielisyyden outoa viehätystä. Oli sanoja ja lauseita, jotka hän lausui hyvin, ja silloin tuntui siltä, että hän oli nuori tyttö, samaa verta ja rotua kuin minä, kuin tuo äkkiä lähentäisi meitä toisiimme salaperäisellä, odottamattomalla tavalla — — —

Hän huomasi nyt, ettei enää kannattanut ajatellakaan minun jäämistäni hänen luokseen, että tuosta vanhasta suunnitelmasta oli luovuttu kuin lapsellisesta unesta, että kaikki tuo oli aivan mahdotonta ja aivan lopussa ainaisesti. Meidän päivämme olivat lasketut. — Korkeintaan puhuin minä palaamisesta, eikä hän enää uskonut sitäkään. En tiedä, mitä pikku raukka oli tehnyt minun poissaollessani, hänellä ei tiedetty olleen euroopalaisia rakastajia, siinä kaikki mitä olin halunnut tietää. — Minulla oli ainakin jonkunlainen vaikutusvalta hänen mielikuvitukseensa, valta, jota erokaan ei ollut poistanut, ja jota ei saattanut olla kellään muulla kuin minulla. Palatessani oli hän tuhlannut minulle määrättä kaikkea sitä rakkautta, mitä nuori, kuusitoistavuotias tyttö saattaa antaa — ja kuitenkin huomasin minä selvästi, että Rarahu loittoni minusta meidän viimeisten päiviemme pois kiitäessä. Hän hymyili yhä omaa rauhallista hymyään, mutta minä tunsin, että hänen sielunsa täyttyi katkeruudella, pettymyksellä, mykällä harmilla ja kaikilla hänen kesyttömän luonteensa hillittömillä intohimoilla.

Mikä ahdistus, kun täytyi jättää hänet, jättää hänet kadotettuna — — —

"Oi rakas, pieni armaani", sanoin minä hänelle. "Oi, rakkahin, olethan järkevä minun lähdettyänikin! Ja minä palaan jos Jumala sen sallii. Uskothan sinä Jumalaan, sinäkin, rukoile ainakin — ja me saamme vielä tavata toisemme iankaikkisuudessa."

"Lähde sinäkin", sanoin minä hänelle hartaasti. "Mene kauas tästä Papeeten kaupungista, mene Tiahuin, pikku ystävättäresi luo, kaukaiseen piirikuntaan, minne euroopalaiset eivät tule. — Sinä menet naimisiin niinkuin hänkin, sinä saat perheen niin kuin kristityt naiset, pieniä lapsia, jotka kuuluvat sinulle, ja joita sinä pidät luonasi, sinä tulet onnelliseksi" — — —

Aina silloin ilmestyi hänen huulilleen tuo käsittämätön hymy — hän painoi päänsä alas, eikä vastannut enää — ja minä ymmärsin, että hänestä minun lähtöni jälkeen tulisi yksi Papeeten ajattelemattomimmista, hukkaan menneistä tyttäristä.

Mitä ahdistusta tunsinkaan, Jumalani, kun hän hiljaisena ja hajamielisenä hymyili kaikelle rukoilevalle ja intohimoiselle, mitä minä osasin sanoa hänelle, hymyili tuota samaa synkän huoletonta, epäilevää ja iroonista hymyä. — — —

Onko kärsimystä, jota voisi verrata siihen kun rakastat, ja tunnet ettei sanojasi enää kuunnella? — että tuo sinulle kuulunut sydän sulkeutuu, teit mitä hyvänsä? — että hänen luonteensa hämärä ja selittämätön puoli taas ottaa hänet valtoihinsa voimallaan ja oikeudellaan? — — —

Ja kuitenkin rakastat koko sielullasi tuota sielua, joka liukuu luotasi. Ja sitten on kuolema siinä odottamassa. Se vie pian tuon jumaloidun ruumiin, joka oli liha sinun lihastasi. Kuolema, josta ei ole ylösnousemusta, ei toivoa — koska se, joka on kuolemaisillaan, ei enää usko mihinkään pelastavaan, eikä elähyttävään. — — —

Jos tuo sielu olisi läpeensä huono ja kadotettu — uhraisit sen kuin saastaisen esineen — — — Mutta tunne siitä, että se kärsii, tietoisuus, että se on ollut hellä, lempivä, puhdas! — — — Hänet verhoo kuin pimeyden varjo — ennenaikainen kuolema, joka tukahuttaa ja jäätää hänet. Ehkei vielä olisi mahdotonta pelastaa häntä — mutta sinun täytyy lähteä, mennä pois ainaiseksi — ja aika kuluu, etkä sille mitään voi! — — —

Silloin tulevat lemmen hurmauksen hetket, lemmen ja kyynelten; — pyrit viime hetkellä juopumaan kaikesta siitä, mitä sinulta paluutta viedään — ja ottamaan vielä, ennen lähestyvää loppua, kaiken sen, mitä elämältä saa riistetyksi pyörryttävää iloa, ja kuumeisia aistimuksia — — —

XXVII.

— — — Me astelimme, Rarahu ja minä, käsikädessä pitkin Apirén tietä.
Oli vielä pari päivää lähtöön.

Oli uuvuttava ukkosen kuumuus. — Ilma oli täynnä kypsien guavehedelmien tuoksua, kaikki kasvit olivat raukeita. Nuoret, kullankeltaiset kookospalmut kohottivat mustaa, lyijynraskasta taivasta kohden liikkumattomia latvojaan; Fatauan kallio näytteli pilvistä sarviaan ja hampaitaan. Nuo basalttivuoret tuntuivat raskaina, kuumina painavan päitämme, ahdistavan ajatuksiamme ja aistejamme.

Kaksi naista, jotka näyttivät odottavan meitä tien varrella, nousi lähestyessämme ja tuli meitä kohti.

Toinen vanha, murtunut ja tatuoitu, veti kädestä toista, joka vielä oli nuori ja kaunis; ne olivat Hapato ja hänen tyttärensä Taimaha.

Taimaha hymyili ikuista hymyään painaen silmänsä maahan kuin pahan teosta tavattu lapsi, joka ei vielä ole tietoinen tekemästään rikoksesta, eikä tunne omantunnonvaivoja.

Minä annoin anteeksi tuolle naiselle ja tartuin hänen minulle ojennettuun käteensä. — Meille ei ole mahdollista, meille, jotka olemme syntyneet maailman toisella puolen, tuomita tai edes ymmärtää noita epätäydellisiä luonteita, jotka ovat niin toisenlaisia kuin me; joitten syvyys aina pysyy salaperäisenä ja kesyttömänä, ja mistä kuitenkin, eräinä hetkinä, löytää paljon lemmen tenhoa, hienoa tunteellisuutta.

Taimahalla oli minulle jätettävänä hyvin kallisarvoinen esine — muistojäännös entisiltä ajoilta — Ruerin pareo, jonka minä olin hänen pyynnöstään hänelle uskonut.

Hän oli valkaissut ja korjannut sen äärimmäisellä huolella. Hän näytti kuitenkin liikutetulta ja kyynel värisi hänen silmäkulmassaan, kun hän jätti minulle tuon muiston, joka palaisi muassani Brightbury'in, josta minä olin tuonut sen.

XXVIII.

Viimeisellä käynnilläni Pomarén luona pyysin minä häntä huolehtimaan
Rarahusta.

"— — — Oli miten oli, Loti", sanoi hän. "Mitä sinä nyt tekisit tässä asiassa?"

"Loti! — — — sinun veljesikin aikoi palata! — — — Te sanotte kaikki niin", sanoi hän hitaasti kuin omia muistojaan uudistellen. — — —

"Kun te lähdette minun maastani, sanotte te kaikki niin. — Mutta Britannian maa (te funea piritania) on kaukana Polynesiasta; kaikista niistä, joiden minä olen nähnyt lähtevän, ovat hyvin harvat palanneet." — — —

"Suutele toki häntä", sanoi hän sitten veljensä tytärtä osoittaen.
"Sillä häntä et sinä enää tule tapaamaan. — — —"

XXIX.

Illalla istuimme me, Rarahu ja minä, majamme parvekkeella; kaikkialta ruohokosta kuului kesä-iltaisten sirkkojen sirinä — Oranssipuiden ja hibiskuspensaiden kärsimättömät lehdet tekivät meidän talomme hyljätyn ja rauniomaisen näköiseksi; me olimme puoleksi piilossa niiden oikukkaan, rehevän vehreyden alla.

"Rarahu", sanoin minä. "Etkö enää tahdo uskoa lapsuutesi Jumalaan, jota sinä ennen osasit rakkaudella rukoilla?"

"Kun ihminen on kuollut", vastasi Rarahu hitaasti, "ja peitetty mullan alle, voiko kukaan saada hänet nousemaan sieltä?"

"Mutta sentään", sanoin minä vielä, turvautuen muutamiin hämäriin uskomuksiin, joita hän ei ollut menettänyt, "sentään pelkäät sinä aaveita. Sinä tiedät, että tälläkin hetkellä, meidän ympärillämme, näissä puissa, ehkä on niitä." — — —

"Niin, kyllä", sanoi hän värähtäen. "Jälkeenpäin on ehkä Tupapahu, kuoleman jälkeen tulee aave, joka vielä jonkun aikaa näyttäytyy, ja harhailee levotonna metsissä; mutta minä luulen, että Tupapahukin sammuu, kun sillä ajan pitkään ei enää ole muotoa maan päällä — ja että silloin on kaikki lopussa — — —"

Minä en koskaan unhota tuota raikasta lapsenääntä, joka lausuili suloisella, omituisella kielellään noin synkkiä mietteitä — — —

XXX.

Oceanian aurinko oli noussut yhtä säteilevänä kuin ennenkin "suloisen Tahitin" taivaalle; ihmisten, noiden katoavien olentojen sydämen kärsimyksillä ja ikuisella luonnolla ei ole mitään yhteistä; ne eivät koskaan ole sen itsetiedottomien juhlien haittana.

Aamusta asti olimme me ylhäällä kumpikin ja meillä oli hyvin kiire. — Matkavalmistukset hajoittavat usein onnellisesti niiden surun, jotka eroavat — ja niin kävi meillekin — — —

Meidän piti kääriä kokoon kalastusmatkojemme, riuttaretkiemme tulokset, kaikki näkinkenkämme, kaikki harvinaiset korallimme, jotka minun poissaollessani olivat kuivaneet puutarhan heinikossa ja muistuttivat nyt suuria, hentoja ja monimutkaisia köynnöskasveja, valkeampia kuin lumi.

Rarahu puuhaili äärimmäisen innokkaasti ja sai paljon valmiiksi, seikka, joka ei ole niinkään tavallinen tahitilaisnaisista puhuttaessa — Kaikki tuo liike lievensi hänen suruaan. — Minä tunsin kyllä, että hänen sydämensä oli halkeamaisillaan, kun hän näki minun lähtevän; hän oli taas entisellään ja minä sain hiukan luottamusta ja toivoa — — —

Meidän oli sälytettävä kokoon suuri joukko tavaroita — suuri määrä esineitä, joille monet ihmiset olisivat hymyilleet: Apirén guavepuiden oksia, meidän puutarhamme puiden lehviä, palasia niiden suurten kookospalmujen kaarnasta, jotka varjostivat majaamme. —

Monet Rarahun kuihtuneista seppeleistä, joita hän oli viime päivinä pitänyt, muodostivat osan tavaroistani ja sananjalka- ja kukkakimput. Rarahu lisäsi niihin vielä reva-reva töyhtöjä tuoksuvastapuusta tehdyissä laatikoissa ja hienoja olkiseppeleitä, jotka hän oli sidottanut minua varten.

Ja kaikki tuo täytti suuren määrän laatikoita, kaikesta tuosta tuli aika suuri matkakuorma.

XXXI.

Kello kahden seudussa olimme lopettaneet nuo suuret varustukset. Rarahu pukeutui kauneimpaan valkomusliiniseen tapa'ansa, kietoi gardenioita hajallisiin hiuksiinsa, ja me läksimme ulos.

Minä tahdoin ennen lähtöäni nähdä vielä kerran Faa'an, korkeat kookospalmut ja laajat korallirannat; tahdoin heittää viimeisen silmäyksen tuohon tahitilaiseen maisemaan; tahdoin taas nähdä Apirén ja vielä kerran kylpeä pikku ystävättäreni kanssa Fatauan purossa; tahdoin sanoa jäähyväiset monille alkuasukasystävilleni; tahdoin nähdä kaiken ja kaikki, en voinut oikein sopeutua ajatukseen, että kaikki jäisi tänne. — — — Ja aika kului, ja me emme enää tienneet, mikä hetki oli menossa — — —

Ainoastaan ne, joiden ainaiseksi on täytynyt luopua rakkaista paikoista ja ihmisistä, voivat ymmärtää tuon lähtölevottomuuden, tuon hätäisen surun, joka painaa kuin ruumiillinen tuska — — —

Mutta kaikki oli siellä aivan samanlaista kuin entisinä, hyvinä aikoina. Seurue joen rannalla oli lukuisa ja valittu: Siellä oli yhä neekeritär Tetuara, joka istui valta-istuimellaan hovinsa keskellä, ja koko joukko nuoria naisia, jotka sukeltelivat ja uivat kuin kalat maailman huolettomimman iloisuuden vallassa.

Me kuljimme ohi pitäen toisiamme kädestä kuin ennenkin, tervehtien hiljaa vasemmalle ja oikealle kaikkia noita tuttuja ystävän kasvoja. Meidän lähestyessämme olivat naurunpuuskat vaienneet; Rarahun pienet, syvästi vakavat kasvot, hänen valkea laahustinhameensa kuin morsiuspuku, hänen surumielinen katseensa vaativat hiljaisuutta — — —

Tahitilaiset ymmärtävät kaikki sydämen tunteet ja pitävät surua kunniassa. Tiedettiin, että Rarahu oli Loti'n pikkuinen vaimo; tiedettiin, ettei meitä yhdistävä tunne ollut jokapäiväistä ja halpaa — ja ennen kaikkea tiedettiin, että meitä nyt katseltiin viimeistä kertaa.

Me käännyimme oikealle, hyvin tutulle, pienelle polulle — Muutaman askeleen päässä, guavepensaiden surullisessa varjossa, oli yksinäinen lammikko, missä Rarahun lapsuus oli kulunut, ja jota me ennen pidimme aivan kuin yksityisomaisuutenamme.

Tapasimme siellä kaksi nuorta, tuntematonta naista, jotka olivat hyvin kauniita piirteittensä villistä kovuudesta huolimatta. Toinen oli puettu punervaan, toinen vaalean vihreään. Heidän hiuksensa, yhtä tummat kuin yö, olivat käherretyt kuin Nuka-Hivan naisten, joitten kesytöntä ironiaa heidän kasvojensa ilmekin muistutti.

Istuen kivillä puron keskellä, huuhdellen jalkojaan juoksevassa vedessä lauloivat he karhealla äänellä jotain Marquesas-saarten laulua.

He juoksivat pakoon meidät nähtyään, niin kuin me olimme toivoneetkin, ja me jäimme yksin.

XXXII.

Emme olleet käyneet siellä Rendeerin Tahitiin paluun jälkeen. — Tavatessamme toisemme tuossa pienessä kätkössä, mikä ennen oli meidän, tunsimme syvää liikutusta — ja myöskin suloisen tunteen, mitä yksikään muu paikka maailmassa ei olisi kyennyt herättämään.

Kaikki oli jäänyt aivan samanlaiseksi kuin ennen tässä paikassa, missä aina tuntui juoksevan veden viileys. Me tunsimme siellä joka kiven, joka oksan, — kaikki, pienintä sammaletta myöten — Ei mikään ollut muuttunut: samat ruohot, sama tuoksu, johon sekaantui aromaattisten kasvien ja kypsien guavehedelmien lemu.

Me ripustimme vaatteemme oksiin — ja sitten me istuuduimme veteen nauttien ilosta olla taas vaikka viimeistä kertaa, pareoon puettuina, auringon laskiessa Fatauan purolla.

Tuo kirkas, suloinen vesi saapui Oroenasta suuren kosken kautta — Puro juoksi suurten, kiiltävien kivien yli, joitten välistä guavepensaiden hoikat rungot nousivat. — Niiden oksat ojentautuivat holvikatokseksi meidän päittemme päälle ja piirsivät joen vienosti aaltoilevaan peiliin tuhansia kuvioita lehdillään — Kypsät hedelmät putoilivat puroon, virta vieri, sen uoma oli täynnä guaveja, oransseja ja sitruunia.

Me emme kumpikaan puhuneet mitään. Vierekkäin istuen aavistimme me toistemme surulliset ajatukset, eikä meillä ollut tarvetta häiritä hiljaisuutta virkkamalla niitä toisillemme.

Pienet kalat ja aivan vähäiset siniset sisiliskot kuljeskelivat yhtä rauhallisina kuin jos siellä ei olisi ollut inhimillistä olentoakaan. Me olimme niin liikahtamatta, että perin arat varos-eläimet tulivat ulos rei'istään ja kiertelivät ympärillämme.

Jo laskeva aurinko — viimeinen aurinko viimeisenä iltanani Oceaniassa — valaisi muutamia oksia lämpimillä, kultaisilla säteillä. Ihailin kaikkea tuota viimeistä kertaa. Sensitivat alkoivat kääriä hentoja lehtiään yöksi — vaaleat mimosat, tummat guavet olivat jo saaneet iltavärinsä — ja tämä ilta oli viimeinen — ja huomenna, auringon noustessa lähtisin minä ainaiseksi — — — Koko tuo maa ja minun rakkahin pikku armaani katoaisivat, niinkuin katoavat loppuvan näytelmän koristeet. —

Tämä oli satunäytelmä elämäni keskellä — mutta se oli loppunut toistumatta! — Lopussa olivat unelmat, suloiset ja juovuttavat, tai murheisina pistävät liikutukset — kaikki oli lopussa, oli kuollut — — —

Ja minä katselin Rarahua, jonka kättä omassani pitelin. — — — Suuria kyyneleitä valui hänen poskilleen, hiljaisia kyyneleitä, jotka kiireesti putoilivat kuin liian täydestä maljakosta — — —

"Loti", sanoi hän. "Minä olen sinun — — — minä olen sinun pikku vaimosi, eikö niin? Älä pelkää, minä uskon Jumalaan, minä rukoilen, rukoilen. — — Kaiken mitä olet minulta pyytänyt, teen minä — — — Huomena lähden minä Papeetesta samaan aikaan kuin sinä, eikä minua enää tulla näkemään siellä — — — Menen asumaan Tiahuin luo, eikä minulla tule olemaan toista puolisoa, ja minä rukoilen sinun puolestasi kuolemaani saakka — —."

Sitten tukahtuivat Rarahun sanat nyyhkytykseen, ja hän kiersi molemmat kätensä ympärilleni ja nojasi päänsä polviini — — — Minäkin itkin, mutta suloisia kyyneleitä; — olin löytänyt jälleen pikku armaani, hän oli murtunut, hän oli pelastettu. Minä saatoin nyt jättää hänet, koskapa meidän kohtalomme erotti meidät peruuttamattomasti, ratkaisevasti. Lähdössä olisi vähemmän katkeruutta, vähemmän raatelevaa tuskaa. Minä voisin lähteä epävarma, mutta lohdullinen paluu mielessäni — ehkäpä hämärä ikuisuuden toivokin! — — —

XXXIII.

Illalla oli suuret tanssiaiset Pomarén luona, jäähyväistanssiaiset Rendeerin upseereille — Aiottiin tanssia aina lähtöhetkeen saakka, joksi "valkeatukkainen amiraali" oli määrännyt päivännousun.

Näissä tanssiaisissa oli tavattomasti väkeä Papeeten tanssiaisiksi. Hovin kaikki tahitittaret, muutamia euroopalaisia naisia — kaikki mitä siirtokunnan keskuudesta oli saatu kokoon — ja sitten kaikki Rendeerin upseerit ja ranskalaiset toimihenkilöt.

Rarahun ei tietysti ollut lupa tulla juhlasaliin, mutta silläaikaa kun väkijoukko tanssi kuumeista upa-upaa puutarhoissa, oli hänet ja muutamia samassa asemassa olevia nuoria naisia kuningattaren suostumuksella pyydetty istumaan verannalle, korokkeelle, mistä he saattoivat, yhtä hyvin kuin sisällä, nähdä ja olla näkyvissä. — Ja kun ottaa huomioon tahitilaisen välinpitämättömyyden pidettiin aivan luonnollisena, että minä usein nojauduin ikkunaan keskustelukseni ystävättäreni kanssa.

Tanssiessani kohtasin minä usein hänen vakavan katseensa; häntä valaisi kuin näkyä lampun punainen valo, sekaantuneena kuun sinisiin säteihin. Hänen valkea hameensa ja hänen helminauhansa välkkyivät ulkona vallitsevan pimeyden synkkää taustaa vasten.

Keskiyön aikana kutsui kuningatar minut merkillä luokseen. — Sinne kannettiin hänen sairas pojantyttärensä, joka oli tahtonut, että hänet puettaisiin noita tanssiaisia varten — Pikku Pomaré oli tahtonut jättää minut hyvästi ennen nukkumistaan.

Kaikesta huolimatta olivat nuo tanssiaiset surulliset. Rendeerin upseerit, jotka olivat enemmistönä, loivat siihen lähdön ja eron tunnelman, jota vastaan ei voinut ponnistella — Siellä oli nuoria miehiä, joitten tuli jättää hyvästit armaalleen, huolettomalle iloiselle elämälleen; — siellä oli myöskin vanhoja merimiehiä, jotka kolme tai neljä kertaa elämänsä juoksun varrella olivat tulleet Tahitiin, jotka tiesivät, että heidän ratansa nyt oli lopussa, ja joitten sydäntä kouristi ajatus etteivät he enää palaisi.

Prinsessa Ariitéa tuli luokseni, paljon vilkkaampana kuin tavallisesti, puhuen paljon nopeammin.

"Kuningatar pyytää teitä, Loti", sanoi hän, "asettumaan pianon ääreen ja soittamaan meluisimman valssin, minkä osaatte, soittamaan sen hyvin nopeasti, ja siirtymään sitte keskeytyksettä toiseen tanssiin, ja sitte vielä kolmanteen, että laimeneva karkelo elostuisi taas".

Minä soitin kuin kuumeessa, huumaten itseni, kaikkea mitä satuin keksimään. — Minun onnistui hetkeksi elostuttaa tanssi; mutta vilkkaus oli vain teennäistä — ja minä en voinut kannattaa sitä pitempää aikaa.

XXXIV.

Kun sali kello kolmen seudussa aamulla tyhjeni istuin minä vielä pianon ääressä soittaen en tiedä mitä mieletöntä säveltä, jota säesti ulkona, kaukaisuudessa kohiseva upa-upa.

Olin yksin vanhan kuningattaren kanssa, joka oli jäänyt istumaan suureen, kultaiseen nojatuoliinsa miettivänä ja liikkumattomana. — Hän oli synkän, epämuotoisen jumalan kuvan näköinen, vielä kesyttömällä ylellisyydellä koristettuna.

Pomarén salilla oli tuo tanssiaisten jälkeinen surullinen ulkonäkö: suuri epäjärjestys, suuri tyhjä sali ja yötuulen tuivertamat kynttilät sammumaisillaan haarukoissa.

Kuningatar nousi vaivaloisesti ylös poimuisessa, kirjaillussa samettihameessaan — Hän näki Rarahun vaieten seisovan oven vieressä. — Hän ymmärsi ja pyysi häntä tulemaan sisään.

Rarahu astui eteenpäin — — — arkana, silmät maahan luotuina, ja lähestyi kuningatarta — Ilmestyen tanssiaisten jälkeen tähän tyhjään saliin, tässä hiljaisuudessa, valkeine, musliinisine laahushameineen, paljaine jalkoineen ja valtoimine hiuksineen ja valkoisine gardeniaseppeleineen — silmät kyyneleiden suurentamina — oli hän kuin hengetär, kuin ihana, yöllinen näky.

"Sinulla on epäilemättä jotain sanottavaa minulle, Loti. Sinä kai pyytäisit minua pitämään huolta hänestä?" sanoi vanha kuningatar hyväntahtoisesti. "Mutta minä pelkään, ettei hän tahdo .."

"Madame", vastasin minä, "hän lähtee huomenna Papeuririin ystävättärensä Tiahuin vieraaksi. — Pyydän teitä, ettette hylkäisi häntä siellä, ettekä täälläkään. Häntä ei enää tulla näkemään Papeetessa."

"Ah!" — — — sanoi kuningatar karulla, hämmästyneellä äänellään ja nähtävästi liikutettuna. — — — "Se on hyvä, lapseni; sen on hyvä — — — Papeetessa menisit sinä hyvin pian hukkaan — — —"

"Niin, lapsikulta", sanoi hän. "Sitä lähtöä ei saa lykätä tuonnemmaksi. — Jos sinun valmistuksesi, niin kuin minä luulen, eivät vie pitkää aikaa, tahdotko lähteä jo tänä aamuna, hiukan auringon nousun jälkeen, seitsemän tienoissa, vaunuissa, joissa miniäni Moe lähtee? Moe menee Atimanaoon noustakseen siellä laivaan, joka vie hänet Raiateaan, hänen alueelleen. — Te vietätte ensi yön Maraa'ssa ja huomenaamuna te tulette Papeuririin, minne vaunut ohikulkiessaan jättävät sinut."

Rarahu hymyili kyyneltensä läpi, sillä tuo ajatus täytti hänen mielensä lapsellisella ilolla, ajatus, että pääsisi lähtemään Moe kuningattaren seurassa.

Rarahun ja Moen välillä oli salainen sielujen sukulaisuus; — omituisen onnettomina ja murtuneina oli heillä molemmilla sama luonne, sama käytöstapa ja sama viehkeys.

Rarahu vastasi, että hän olisi valmis. Pikku raukalla ei tosiaan ollut muuta mukaansa vietävää kuin muutamia erivärisiä musliinihameita — ja vanha, uskollinen harmaa kissansa — — —

Ja me sanoimme hyvästit Pomarélle puristaen koko sydämemme lämmöllä hänen vanhoja, kuninkaallisia käsiään. — Prinsessa Ariitéa, joka oli taas tullut salonkiin, saattoi meitä tanssiaispuvussa puutarhan portille saakka. Hän sanoi Rarahulle niin suloisia, lohduttavia sanoja kuin sisarelle — — — Ja me laskeuduimme rannikolle viimeistä kertaa — — —

XXXV.

Meren rannalla seisoi koko joukko ryhmiä; kaikki hovin naiset eilisissä iltapuvuissaan olivat saattaneet Rendeerin upseereja. — Jollei olisi kuullut eräiden nuorten naisten itkevän, olisi uskonut olevansa juhlassa eikä lähtöpaikalla.

Ja siellä, hiukan ennen päivän koittoa, syleilin minä viimeistä kertaa pikku armastani.

Samaan aikaan kuin Rendeer lähti suloiselta saarelta, jättivät vaunut, jotka veivät mukanaan Rarahun ja Moe'n, Papeeten — ja Rarahu saattoi pitkän aikaa nähdä kookospalmujen runkojen välistä vihreiden verhojen läpi Rendeerin loittonevan sinistä äärettömyyttä kohti — — —

NELJÄS OSA.

"Aue! Aue! a munaiho te tiareiti tarona menehenehe!
Aue! Aue! i tiaineira! na maheahea! — — —"

"Voi! Voi! kerran se oli kaunis tuo pikkuinen kukka!
Voi! Voi! nyt se on aivan kuihtunut!"

Muutamaa päivää myöhemmin kulki Rendeer matkallaan Tyynenmeren poikki Rapan kalliosaarten ohi näkömatkan päässä. Ne ovat eteläisimmät Polyneesian saarista ja sitten katosi viimeinenkin jälki Maorien maasta suuresta, yksitoikkoisesta näköpiiristämme — ja Oceania oli muisto vain.

Levähdettyämme Chilessä poistuimme me Suurelta Valtamereltä
Magalleansin salmen läpi palataksemme Euroopaan la Platan, Brasilian ja
Azzorien kautta.

II.

Eräänä harmaana maaliskuun aamuna, samean päivän himmeän nousun aikana, palasin minä Brightbury'in kolkuttamaan rakkaan kodin ovelle — — —

Minä lankesin vanhan äitini syliin, ja hän vapisi liikutuksesta ja yllätyksestä. — Onni ja hämmästys oli suuri minun paluuni johdosta.

Tapaamisen ensimäisten hetkien kuluttua sekaantuu iloon surumielinen vaikutelma; sydämen ahdistus sekaantuu paluun viehätykseen: lähdöstä on kulunut vuosia; katselemme kotiin jääneitä: aika on jättänyt merkkinsä heihin — huomaa heidän vanhentuneen. — — — Ja onnellista on, jos joku paikka ei ole tyhjä kotilieden ääressä! — — —

Talvinen aamu meidän pohjoisessa ilmanalassamme on surullinen, etenkin kun pää vielä on täynnä troopillisten maiden aurinkoisia kuvia. Kalpea päivä, harmaa säteetön taivas on surullinen — ja kylmyys, jonka olit unohtanut — vanhat, lehdettömät puut — kosteat, sammaltuneet lehmukset — ja köynnökset harmailla kivillä.

Mutta kotilieden ääressä on sentään hyvä olla! Mikä ilo nähdä heidät kaikki jälleen, siihen luettuna vanha palvelijakin, joka on vaalinut lapsuuttasi; tavata taas suloiset, unohtuneet tottumukset, entiset, hauskat talvi-illat — ja miten onkaan, tuntuu Oceania takkavalkean ääressä oudolta unelmalta! — — —

Sinä aamuna kun minä palasin Brightbury'in kolkuttamaan kotini ovelle, tukkesin minä koko kadun matkatavaroilla, kääröillä ja suunnattomilla laatikoilla.

Kaiken tuon purkaminen on paluun iloja. Villien aseet, maorien jumalat, polyneesialaisten päälliköiden hiuskoristeet, korallit ja raakut, jotka ovat perin merkillisen näköisiä päästessään taas päivänvaloon vanhassa kodissani, Britannian taivaan alla. Etenkin tunsin minä voimakasta liikutusta purkaessani säilöstä kuivat kasvit, kuihtuneet seppeleet, jotka olivat säilyttäneet eksoottisen tuoksunsa ja täyttivät minun huoneeni Oceanian ilmastolla.

III.

Muutamia päiviä paluuni jälkeen sain minä amerikkalaisilla merkeillä leimatun kirjeen, joka oli tullut Overlandin kautta — Osoite oli kirjoitettu Papeetessa ystäväni Georges T:n käsialalla, hänen, jota tahitilaiset nimittivät Tatehauksi.

Kuoresta löysin minä kaksi Rarahun suurella, huolellisella käsialalla kirjoitettua arkkia, joissa hän lähetti tuskanhuutonsa minulle merien yli.

    e ta u tane iti here, e ta u manao raa i Tahiti nei,
    oi, rakas, pikku puolisoni, oi, sinä minun ainoa ajatukseni
      Tahitissa;

Teie tau parau iti ia oe te rahi nei tou peapea ia oe.
Tämä kirje sanoo sinulle suruni tähtesi.

aita ia e faito i tou ne mauiui e tau.
ei mikään voi mitata tuskani syvyyttä.

Aita roa tu i moe naae tou manao ia oe mai to oe reva raa.
Koskaan ei ajatukseni unhoita sinua lähtösi jälkeen.

Eiaha pai oe e manao e faa ipoipo vau i te tane
Älä luulekaan, että minä menisin naimisiin;

ei haapaa i nia iho i tau fenua i Bora-Bora,
että me asuisimme minun maassani Bora-Borassa —

no atu ia ore ta oe taoa, aita vau i nounou rahi,
vaikka et olekaan rikas. Minä en pyydä paljoa,

Aue! tou mauruuru ia a, apiti tana itj e!
Oi, kuinka tyytyväinen olen yhteen päästyämme!

Teie te tahi parau no tau parani raa i Papeuriri nei:
Kerron sinulle olostani Papeuririssa:

Aita vau i taiata te parahi noa nei au mai.
Minä olen kiltti, minä olen hyvin rauhallinen.

Ta faaea maitai noa neia vau io Tiahui vahine, te ora ae faaea
Minä lepään hyvin Tiahui-vaimon luona. Hän ei lakkaa

    E tau hoa iti oto rahie, te faaite atu nei au i tau nei parau
       hopea ia
    Oi, minun suuri suruni! minä ilmoitan sinulle lopettaessani
       tämän kirjeen,

    na tui faahou hia vau i te mai rahi ta oe i ite i nia ia u a
       faaea i taua ra,
    Minä olen taas sairastunut tuohon tautiin, jonka sinä sait
       lakkaamaan minussa,

ei teie nei ra pohe raa, na roto noa vau ite faaoromai,
ja tuota tautia kannan minä kärsivällisesti,

ahiri hoi oe i pihaiho ia n, e marna rii oe ia vau nei — — —
jos sinä olisit luonani helpottaisi se tuskaani — — —

te tuu atu nei Tiahui ma i to naua aroha ia oe,
vakuuttavat Tiahui ja hänen omaisensa ystävyyttään sinulle,

Ua horoa hia rau teie nei parau ia Tatehau mata iore,
Minä olen antanut tämän kirjeen Tetahaulle, rotansilmälle,

aita pai au iteite ioa o to oe fer na e nana e papai
minä en tiedä tarkasti seutua, minne sinulle kirjoittaisin.

IV.

Loti kirjoitti Rarahulle pitkän kirjeen, jossa hän tahitin kielellä ilmaisi pikku armaalleen suuren rakkautensa. — Hän kertoi, hänelle käsitettävällä tavalla, erikoisten kuvien ja lausetapojen avulla, kuusi kuukautta kestäneen matkansa vaiheista, myrskystä Kap Hornin luona, missä hänen laivansa oli ollut vaarassa ja missä raju-ilma oli vienyt monta hänen Oceanian muistoilla täytetyistä laatikoistaan. — Ja sitten kertoi hän paluustaan kotilieden ääreen, maastaan ja äidistään — ja sanoi hänelle, että hän kodin suloista huolimatta uneksi vielä paluusta Suurelle Valtamerelle tavatakseen sieltä rakkaan saarensa ja pienen, kesyttömän puolisonsa.

        E tau hoa iti here rahi, e tau mea iti mauiui rahi, ia ora na oe
           i te Atua mau.
        Oi, minun rakkahin ystäväni, oi, sinä tuskani rakas esine, minä
           tervehdin sinua oikean Jumalan nimeen!

        E maere rahi roa ino au ta oe i te ore et ae mai ia u nei, no te
           mea a pae ae nei tau rata i papai atu na.
        Olen tuskallisesti hämmästynyt, kun en saa kirjettä sinulta, koska
           olen jo kirjoittanut sinulle viisi kertaa,

e aita roa tu et ahi parau iti api i tae noa mai nei no oe.
eikä sinulta ole koskaan tullut sanaakaan minulle.

E riro ra paha oe aita oe haamanao faahou mai ia u,
Ehkäpä on käynyt niin, ettet sinä enää muistakaan minua,

inaha te hio nei mau rata hapono atu ia oe,
sillä minä tiedän, että kirjeeni ovat lähetetyt sinulle,

Hoa iti mauiui rahi, e, no te aha oe na moe raa tu ia u?
Tuskani kallis esine, miksi unhoitat minut?

Ahiri hoi oe e papai iri noa mai ia u,
Mutta jos sinä kirjoittaisit vähän minulle,

        e, mahanahana e ia tau ine aau, aita roa tu ra hoi oe e manao naa
           e i to reira ra huru.
        lämmittäisi se sydäntäni, mutta sitä et sinä koskaan ajattele.

        Area ra vau nei, te vai noa nei a ia tau roha in oe, e tau atoa hoi
           ai rahi ia oe;
        Mutta mitä minuun tulee, on minun rakkauteni sinuun samanlainen ja
           myöskin kyyneleeni tähtesi;

mai te mea e te vai na e a te hoe maa oroha iti roto ia oe no u,
Mutta jos sielussasi olisi yhtään rakkautta minulle,

        Ahiri au e maitai ia haere atu a pihai iho ia oe na reva e atu na
           ia vau, aita ra hoi tau ravea e ae atu ai au — — —
        Jos olisin voinut tulla kauas, luoksesi, olisin minä lähtenyt,
           mutta aikomukseni olisi ollut mahdoton — — —

I te avae i mua e te oroa ahi i Papeete,
Papeetessa oli suuri juhla viime kuussa,

        Ua te oroa nehenehe roa, e ua upaupa te mau vahine e tae mai
           te paipai —
        Ja se oli hyvin kaunista, ja naiset tanssivat aamuun asti —

        Ua upaupa nau atou; e nia i tau upoo a tahi hei huruhuru manu, —
        Ja minäkin olin siellä. Ja minulla oli päässäni seppele linnun
           höyhenistä. —

Tau mafatu ra merahi pea-pea — — —
Mutta minun sydämeni oli hyvin surullinen. — — —

Ei i teie nei ra, o Pomare arii ma,
Ja nyt kuningatar Pomaré ja hänen omaisensa,

na pohe roa ino ia i roto Atete nei e te ano — —
on kuollut elokuun kuudentena päivänä — —

        Aita roa tu mea maitai nou merahi aroha no oe, te tane iti nou! —
        Ei enää koskaan saa tyydytystä minun suuri rakkauteni sinuun,
           puolisoni.

Aue! Aue! hoi te tiare iti tarona iti e na maheahea i tiei nei! —
Voi! Voi! Pikku kukka on nyt aivan kuihtunut! —

Ia mua ta iho te tiare iti tarona menehenehe. —
Ennen kuin se tuli sellaiseksi, oli pikku kukkanen kaunis! —

I teienei na maheahea, aita merahi menehenehe! —
Nyt se on jo kuihtunut, eikä enää ole kaunis! —

        e reva vau maoro i nia i te tara no Paea, ei aore te hoe iti ae e
           hio ia u — — —
        lentäisin minä kauas Paran huipulle, ettei kukaan näkisi minua
           enää. — — —

        Aue! Aue! E tau tane here, e tau taio aroha rahi! —
        Oi! Oi! minun rakas puolisoni, oi, minun hellästi rakastettu
           ystäväni! —

VI.

Kuljin kello yhdeksän Regent Streetillä — Yö oli kylmä ja sumuinen, — tuhannet kaasulamput valaisivat tuota ihmisellistä muurahaispesää, mustaa, märkää väkijoukkoa.

Käännyin ympäri hyvin hämmästyneenä ja tunsin ystäväni Georges T:n, jota tahitilaiset sanoivat Tatehauksi, ja joka oli jättänyt Papeeten, missä hän oli päättänyt asua loppu-ikänsä.

VII.

Kun olimme mukavasti istuutuneet tulen ääreen aloimme me jutella suloisesta saaresta.

"Niin, hän voi luullakseni hyvin, kun minä lähdin maasta; onpa mahdollista, että jos olisin sanonut hyvästi hänelle, olisi hän lähettänyt terveisiä teille minun muassani.

"Niin kuin tiedätte, lähti hän Papeetesta samalla kertaa kuin tekin ja ihmiset sanoivat: Loti ja Rarahu eivät ole voineet erota; he ovat lähteneet yhdessä Euroopaan.

"Minä vain tiesin, että hän oli lähtenyt ystävänsä Tiahuin luo, minä, joka sain hänen kirjeensä Papeurirista seuraavalla, rakastettavalla kirjoituksella varustettuina: Tatehaulle, Rotansilmälle, Lotille lähetettäväksi.

"Kun hän taas ilmestyi Papeeteen, noin kuuden, kahdeksan kuukauden kuluttua, oli hän kauniimpi kuin koskaan ennen, naisellisempi, kehittyneempi — Hänen suuri alakuloisuutensa lisäsi hänen viehkeyttään; hänessä oli elegian suloutta.

"Hänestä tuli rakastajatar nuorelle ranskalaiselle upseerille, joka rakasti häntä niin intohimoisesti, ettei se ollut jokapäiväistä — Hän oli mustasukkainen teidän muistollennekin. (Rarahua sanottiin yhä Lotin pikku vaimoksi). — Mies oli vannonut vievänsä hänet mukaansa Ranskaan.

"Sitä kesti kaksi tai kolme kuukautta, jolloin Rarahu oli elegantein
Papeeten naisista ja suurimman huomion esineenä.

"Sen ajan kuluttua sattui kuningattaren luona kauan sitten aavistettu tapaus: pikku Pomaré V sammui eräänä kauniina yönä — hiukan aikaa hänen huvikseen pidetyn suuren juhlan jälkeen, jonka ohjelman hän itse oli määrännyt.

"Vanhaan kuningattareen koski tuo uusi, korkein suru ohi mennen sanoen niin kovasti, että hän tuskin toipuu siitä. [Kuningatar Pomaré kuoli vuonna 1877 jättäen valtaistuimen toiselle pojalleen Ariiduelle. Hän oli elänyt melkein kaksi vuotta kauemmin kun hänen poikansa tytär. — Tästä päivästä alkaa Tahitin rappeutuminen tapojen, paikallisvärin, viehätyksen ja outouden puolesta. Tekijän huomautus.] Hän on nyt vetäytynyt yksinäiseen, poikansa tyttären haudan ääreen rakennettuun majaan, eikä enää tahdo nähdä elävää sieluakaan.

"Rarahu noudatti tällöin samaa tapaa kuin hovin seuranaiset: surun merkiksi antoi hän leikata mustat, ihmeteltävät hiuksensa aivan lyhyiksi.

"Kuningatar oli hänelle kiitollinen siitä, mutta se oli riidan aiheena Rarahun ja hänen rakastajansa välillä — ja kun Rarahu ei juuri rakastanut häntä, käytti hän hyväkseen tilaisuutta hyljätäkseen hänet.

"Minä toivoisin voivani kertoa teille, että hän palasi Papeuririin ystävättärensä luo — Mutta onnettomuudeksi jäi pikku raukka Papeeteen, jossa luulen hänen nyt viettävän aivan epäsäännöllistä, mieletöntä elämää."

VIII.

Tästä lähtien tapaa Lotin päiväkirjasta vain silloin tällöin jälkiä hänen kaukaisesta Polynesiasta sydämensä syvyyksissä säilyttämistään muistoista. — Rarahun kuva loittonee ja kalpenee hänen mielessään.

Nämä katkelmat ovat sekaantuneet kuumeisen, hiukan eksentrisen elämän seikkailuihin; hän on milloin siellä, milloin täällä — paraasta päästä Afrikassa — ja myöhemmin Italiassa.

Oi, minun rakkahin, pieni armaani, emmekö tapaa toisiamme koskaan siellä — rakkaalla saarellamme iltaisin istumassa korallirannikolla? — — —

Siellä on nyt suurten sateiden aika — jolloin vaaleanpunaiset kukat, samanlaiset kuin meidän lumivuokkomme, peittävät maan; — sammaleet ovat kosteat, metsät vettä tulvillaan.

Aurinko laskee täällä himmeänä ja veripunaisena hiekkameren yksinäisyyteen. Siellä on kello kolme aamulla, on aivan pimeä yö, Tupapahut harhailevat metsissä. — — —

Kaksi vuotta on jo kulkenut noiden muistojen yli, ja minä rakastan tuota maata kuin ensimäisinä päivinä: — vaikutelmat pysyvät kuin Brigtburyn ja isänmaan muistot — kun niin monet muut ovat kalvenneet sen jälkeen.

Suurien puiden alla, minun vehreyden peittämä majani — ja pieni, kesytön armaani! — — — Jumalani, enkö saa koskaan nähdä häntä — enkö enää koskaan saa kuulla ruokopillin soivan valittavasti, illalla, rannan kookospalmujen alla? — — —

Palaankohan koskaan sinne, ja mitä löytäisin minä nyt sieltä — paitsi katkeraa pettymystä ja menneisyyden pistävää kaihoa? — — — Minä itken ajatellessani ensi vuosien kadotettua viehätystä — tuota viehätystä, mitä mikään mahti ei voi antaa minulle takaisin — kaikkea tuota, mitä minä en voi kiinnittää edes paperillekaan, ja joka jo pimenee ja himmenee muistossani.

Oi, missä on meidän tahitilainen elämämme -kuningattaren juhlat — himenet kuunvalossa? Rarahu, Ariitea, Taimaha, missä ovat he kaikki? Hirmuinen yö Mooreassa, kaikki liikutukseni, kaikki entiset unelmani, missä ovat ne? — Missä on tuo rakas veljeni John, joka jakoi kanssani ensimäiset kiihkeän nuoruuden oudot, lumoavat vaikutelmat? — —

Gardenioiden ambratuoksu, voimakkaan tuulen pauhina koralliriutoilla — tuo salaperäinen varjo, ja nuo karheat äänet, jotka puhelivat yöllä, tuo väkevä viima, joka puhalsi kaikkialla pimeydessä. — — —

Missä on koko tuon maan määrittelemätön viehätys, jakamiemme vaikutelmien, kahdenkeskisten ilojemme koko raikkaus? — — —

Oi, minusta on sydäntäsärkevää viehätystä noitten muistojen selailussa, muistojen, jotka aika vie mukanaan, jos jokin seikka sattuu herättämään ne — siellä kirjoitettu sivu — kuiva kasvi, joku reva-reva; kukkaseppeleissä, jotka hajoavat tomuksi, säilynyt tahitilainen tuoksu — tai joku tuon surullisen, lempeän kielen sana, kielen, jota siellä puhuttiin, ja joka alkaa unohtua — —

Täällä Southamptonissa vietetään eskaaderielämää, ravintola- ja hotellielämää; asunnot satunnaisia, toverit samoin; — yhdytään tietämättä miksi, huvitellaan parhaan mukaan — — —

Minä olen paljon muuttunut kahdessa vuodessa, enkä tunne itseäni enää samaksi taakseni katsellessa — Olen heittäytynyt hillittömästi nautintoelämään; siinä on mielestäni ainoa loogillinen tapa jatkaa olemassaoloa, jota en ole pyytänyt — ja jonka määrä ja loppu on minulle ratkaisematon arvoitus. — — —

IX.

Meitä oli koolla nelisenkymmentä hänen Britannialaisen Majesteettinsa laivaston upseeria Café de la Valettessa, Maltan saarella.

Meidän laivasto-osastomme oli lyhyeksi aikaa pysähtynyt tähän satamaan matkalla Levantiin, missä Ranskan ja Englannin konsulit oli murhattu, ja missä näytti olevan tulossa vakavia tapahtumia.

Olin tuossa joukossa tavannut upseerin, joka myöskin oli ollut Oceaniassa — ja me olimme menneet erillemme jutellaksemme yhdessä tahitilaisista muistoistamme.

"Te puhuitte Bora-Boran pikku Rarahusta", sanoi meitä lähestyen luutnantti Benson, joka oli nähnyt Tahitin meidän jälkeemme.

"Hän oli viime aikoina vaipunut hyvin syvälle — mutta hän oli aivan erikoinen pikku tyttö.

"Aina tuoreita kukkaseppeleitä kuoleman kalpeiden, pikku kasvojen ympärillä. Hänellä ei ollut lopulta paikkaa, mihin päänsä kallistaisi, ja hän kuljetti muassaan vanhaa, raihnaista kissaa, jolla oli korvarenkaat, ja jota hän hellästi rakasti. Tuo kissa seurasi häntä joka paikkaan surkeasti naukuen.

"Hän meni usein nukkumaan kuningattaren luo, joka kaikesta huolimatta osoitti hänelle sääliä ja loppumatonta hyväntahtoisuutta.

"Kaikki Sea Mew-laivan matruusit pitivät hänestä, vaikka hän oli tullut laihaksi — Hän — hän jakoi rakkauttaan heille kaikille, kaikille, jotka olivat hiukankin kauniita.

"Hän oli kuolemaisillaan keuhkotautiin, ja kun hän oli ruvennut nauttimaan viinaa, paheni hänen tautinsa hyvin nopeasti.

"Eräänä päivänä — lokakuussa 1875, hän oli kai kahdeksantoistavuotias — saatiin kuulla, että hän oli lähtenyt raihnaisine kissoineen Bora-Boran saarelle kuolemaan ja siellä hän näyttää eläneen vain muutamia päiviä." — — —

XI.

Minä tunsin kuolettavan kylmyyden kohoavan sydämeeni. Verho kulki silmieni editse. — — —

— — — Usein herätessäni yöllä näen minä hänet vielä; kaikesta huolimatta kohtaan hänen kuvansa, tuntien en tiedä mitä surumielistä hellyyttä, hämärää toivoa, joihin sekaantuu anteeksiannon ja pelastuksen ajatus — ja kaikki oli kuitenkin päättynyt lokaan, ikuisen tyhjyyden kuiluun! — — —

Minä tunsin, että kuolettava kylmyys kohosi sydämeeni. — Verho kulki silmieni editse. — — — Ja minä jäin siihen välinpitämättömänä — ja me jatkoimme yhä puheluamme Oceanian muistoista.

Ja minäkin, lamppujen iloisen valon kuvastuessa peileistä, naurun ja keskustelun iloisesti kohistessa, maljoja Englannille juotaessa ja laseja kilistellessä — minäkin otin osaa jokapäiväisyyden ja typeryyden yleiseen kuoroon ja sanoin kevyesti niin kuin hekin:

"Oceania on kaunis maa — tahitittaret hyvin suloisia. Piirteet eivät tosin ole klassillisen säännölliset, mutta niiden kauneus on erikoista, miellyttäen vielä enemmän, ja vartalon muodot antiikkiset — — Pohjaltaan epätäydellisiä naisia, joista pitää kuin hyvistä hedelmistä, raikkaasta vedestä ja kauniista kukista.

"Minä olen nähnyt Tahitin liian suloisena, liian omituisena äärimmäisen nuoruuteni taikaprisman läpi — — — Kaiken kaikkiaan: miellyttävä maa kaksikymmenvuotiaalle; mutta siihen väsyy pian, ja on parasta olla palaamatta sinne täytettyään kolmekymmentä."

XII.

Mutta yöllä, kun minä taas olin yksin hiljaisuudessa ja pimeydessä, heittäytyi ylleni synkkä uni, kamala näky, joka ei johtunut unesta, eikä valvonnasta — yksi noita haamuja, jotka aukaisevat lepakon siipensä sairaitten vuoteen ääressä, tai istuutuvat rikoksen tekijöiden läähättävälle rinnalle — — —

Tuolla kaukana, alapuolella, hyvin kaukana Euroopasta — — — kohotteli Bora-Boran suuri kallio pelottavaa huippuaan kohti unien harmaata, hämärää taivasta — — —

Saavuin sinne mustalla laivalla, joka liukui ääneti liikkumatonta meren pintaa pitkin, ja mikään tuuli ei sitä vienyt ja se kulki sentään. — — — Aivan lähellä, aivan lähellä maata, mustain ryteikköjen alla, jotka muistuttivat suuria puita, kosketti laiva korallirannikkoa ja pysähtyi — — — Oli yö, ja minä seisoin hiljaa liikkumattomana paikallani odotellen päivää, silmät maahan painuneina, kuvaamattoman kauhun vallassa.

— — — Viimein nousi aurinko, suuri, kalpea niin kalpea aurinko, että sitä olisi voinut sanoa taivaan merkiksi, joka ilmoittaa ihmisille ajan katoamisen, kaamea meteori, lopullisen kaaoksen edelläkävijä, suuri, kuollut aurinko.

Bora-Bora valkeni valjun väriseksi; silloin saatoin minä erottaa istuvia ihmisolentoja, jotka näyttivät odottavan minua, ja minä astuin rannikolle — — —

Kookospalmujen runkojen välissä, korkean, surullisen pylväikön alla, istui naisia kyyryllään maassa päät käsiin painuneina kuin kuolinvalvonnassa. He näyttivät olleen siinä ammoisista ajoista saakka — — heidän pitkät hiuksensa peittivät heidät melkein kokonaan. He olivat liikkumattomia, heidän silmänsä olivat ummessa, mutta heidän läpinäkyvien silmäluomiensa läpi saatoin erottaa minuun kiinnitetyt silmäterät — — —

Heidän keskellään lepäsi pandanusvuoteella valkea, jäykkä, inhimillinen olento. — — —

Minä lähestyin tuota nukkuvaa haamua, minä kumarruin kuolleita kasvoja kohti — — — Rarahu alkoi nauraa. — — —

Silloin viilsi ilman läpi kauhea vihuri, ja minä näin epäselvästi kauheita näkyjä: Suuret kookospalmut vääntelehtivät tuon salaperäisen puuskan voimasta — niiden varjossa oli kyyryllään tatuoituja kummituksia — maorihautoja ja maa, joka värjää luut punaisiksi — mereltä ja koralliriutoilta kuului outoa kohinaa, sinisiä maarapuja, ruumiitten ystäviä, vilisi pimeässä — ja niiden keskellä lepäsi Rarahu, lapsellinen ruumis hänen pitkiin, mustiin hiuksiinsa verhottuna — Rarahu silmäkuopat tyhjinä, nauraen ikuista naurua, Tupapahujen jähmettynyttä naurua — — —

"Oi, minun rakas, pikku armaani! Oi, sinä minun iltojeni tuoksuva kukka! Suru on suuri sydämessäni, kun en näe sinua enää! Oi, minun aamutähteni! Silmäni sulavat kyynelistä, kun en enää saa nähdä sinua!"

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LOTIN AVIOLIITTO ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.