The Project Gutenberg eBook of Nälkämailta Kuvia ja havaintoja Koillis-Suomesta nälkävuodelta 1902, by Kalle Kajander

       Alkulause.
    I. Tervateillä ja porrassilloilla.
   II. Uusia huomioita.
  III. Sotkamossa, Hyrynsalmessa, Ristijärvellä.
   IV. Suomussalmessa.
    V. Pikakuvia rajan takaa.
   VI. Taivalkoskella.
  VII. Puolangan kautta Ouluun.
VIII. Lyhyt silmäys olojen kehitykseen.
   IX. Tervanpoltto.
    X. Asema tätä nykyä.
   XI. Loppumietelmiä.

Ken eteläsuomalaisista ei muista katovuosia 1867-68, hänellä ei ole mitään käsitystä siitä, millainen todellinen nälkä on. Minä muistan niitä aikoja niinkuin hämärää unta, mutta yksi kuva on sentään siitä saakka pysynyt selvänä mielessäni: kuva nälästä. Se oli pohjosesta päin tullut ja naapurikylästä se tuotiin talvipakkasessa rekikyydillä meille. Reen täydellinen repaleisia, kalpeita, kurjia olennoita, silmät syviin mustiin kuoppiin painuneina, ruumis täynnä rupia ja syöpäläisiä.

Siinä oli sekä aikuisia että lapsia, kokonainen perhekunta. Kun tulivat keittiöön ja näkivät sangon, jossa oli perunain kuoria, astiain pesuvettä ja muita ruuan tähteitä sikain varalle, kävi melkein petomainen väläys heidän väsyneissä silmissään ja he hyökkäsivät sormineen sangosta haparoimaan kovempia paloja suuhunsa, joivatpa siitä vielä vettäkin päälle.

Ja niitä kulki kuin köyttä, toisia siirrettiin paikasta toiseen hevosella, toiset laahustivat jalan. Ei kukaan udellut tarkemmin mistä he tulivat tai mikä oli heidän matkansa päämäärä. Joka kohdassa koetettiin heitä vaan niin pian kuin mahdollista siirtää eteenpäin, suuntaan mihin tahansa, sillä heidän kintereillään kulki tauti ja kuolema. Eikä heille ollut paljon annettavaa, sillä leivän puute oli silloin kova etelässäkin, mutta aina sitä se annettiin, mikä suinkin riitti. Yhdelle annettiin kerran kotonani puolikas vasta leivottua pehmeätä ruisleipää, ja kun sen söi, niin heitti henkensä, pakahtui poloinen siihen paikkaan kuoliaaksi. Ja joukottain kuoli niitä toisiakin, satojen vaivaloinen taival päättyi minunkin kotiseudullani, ja musta puuristi eräällä kankaalla näyttää vielä tänäkin päivänä paikan, jossa niitä makaa pitkät rivit haudattuina, ilman nimeä, ilman sukua, ilman tietoa kotipaikasta.

Pohjoisesta päin ne enimmät sellaiset tulivat ja leivän puute ne kaikki oli matkaan kannustanut.

Sellainen se oli nälkä, ja siitä saakka on minulla ollut kuva siitä, vaikka sen koommin en ole sitä nähnyt. Monta kertaa on se pohjan perillä senkin jälestä tehnyt tuhojaan ja hiiviskelee se siellä vähin joka vuosi, milloin milläkin perukalla, vaan ei ole se enää lähtenyt tyyssijoiltaan niin laajoille aloille liikkumaan kuin ennen. Vuosina 1892-93 yritti se päästä koko laajaan valtaan, samoin vuonna 1899, mutta sen liikkeelle lähdölle on nykysittäin aina lyöty salpa eteen.

Nyt on se taas tavallista laajemmilla aloilla ottanut viime kesän sateisista ja kylmistä ilmoista virkistyäkseen, heiluttaa valtikkaansa melkein yli koko pohjoisen Suomen, ja hätähuutoja on kuulunut etelään päin kaikilta suunnilta.

Koillisesta Suomesta, varsinkin Kajaanin kihlakunnasta ovat huudot olleet kovimmat, ja niitä seuraten lähdin minäkin kerran katsomaan nälkää sen omille, miltei ainaisille tyyssijoille.

Matkani tein viime joulun edellä Päivälehden erityisenä kirjeenvaihtajana, ja ovat enimmät kuvaukseni ja havaintoni sitten olleet talven kuluessa samassa sanomalehdessä julaistuina. Mutta että toimenpiteet niitten seutujen yleisen aseman parantamiseksi, jonka aseman huonouden minä pidän johtuvana pitempi-aikaisista epäkohdista, eivät laimenisi ja jäisi unhotuksiin, kun nykyinen hätä on häädetty, olen katsonut hyvän asian vireillä pitämistä varten sopivaksi antaa näille kirjoituksilleni pysyväisemmän muodon. Ja koska useat muutkin ovat olleet samaa mieltä niitten suhteen, olen siitä saanut yhä enemmän yllykettä tähän julkaisuun.

K. K.

    Harvoin yhtenen yhymme,
    Saamme toinen toisihimme
    Näillä raukoilla rajoilla,
    Poloisilla Pohjan mailla.

Poloiset ovat vielä tänäkin päivänä nämä "Pohjan maat", nämä koillisen Suomen tiettömät, rämeiset, vuoriset ja vuolasvesiset kulmakunnat harvassa asuvine eläjineen, nämä takalistot, joitten oloista ja hommista ja nykyisestä leivän puutteesta tässä tulen kertomaan.

Kun etelämpänä maassamme tahdot ajaa kirkolta kirkolle, niin ei muuta kuin istu rekeen ja aja, ja jos tienhaara sattuu, niin on siinä punainen patsas ja valkoinen taulu, etkä eksymään pääse, jos lukea osaat.

Mutta pohjanmailla ei siinä suhteessa auta luku eikä laulu. Niinkuin ennen kaikki tiet kulkivat Roomaan, kulkevat ne siellä kaikki Ouluun tai Kajaaniin, ja jos sinulla on asiaa toisen pitäjän kirkolta toiselle ja tahtoisit sen välin kulkea mukavasti oikeata maantietä, niin kierrä näitten jommankumman kaupungin kautta.

Tämän seikan tulin täydelleen oivaltamaan, kun matkani alkupäässä eräänä iltana aloin Sotkamon kirkolla kysellä hevosta Ristijärvelle tai Hyrynsalmeen.

Siihen saakka olin ajanut topakasti, vaikka pahassa rospuutossa tosin, Kajaanin kautta Iisalmesta asti kievarikyydillä, ja olisin kyllä voinut jatkaa samalla uljaalla tavalla matkaani vaikka Kuhmoniemen Lentieraan saakka, missä tiesin maantien loppuvan. Mutta mitä apua siitä sellaisesta huvi-ajosta olisi ollut! Olin huomannut, ett'en maantien varressa voinut nähdä muuta, kuin aina parin penikulman päässä jotensakin hyvinvoivan kestikievarin — ja siinä kaikki.

Minun piti päästä kulkemaan pitäjiä muihinkin suuntiin, eikä ainoastaan siihen ainoaan, mihin maamittari oli maantien "niljannut", piti päästä kirkolta kirkolle salojen halki. Vaan siinä se alkoi aprikoiminen ja moneen suuntaan miehet keskenään tuumailivat, kun kyytihevosta kyselin.

Joku arvelee, että minun olisi viisainta lähteä Kajaanin kautta. Se merkitsi sitä, että minun olisi pitänyt ajaa omia jälkiäni takaisin Kajaaniin viisi peninkulmaa, sillä sieltä juuri olin tulossa.

Aamulla lähdettiin sentään hämärissä salotaipaleelle, niin oli illalla päätetty.

Jäätä ajettiin aluksi ja kirkonkylä jäi taaksemme. Siinä oli heinän ja puun vetäjien jälkiä jo moneen ristiin. Tunsin itseni täysin turvalliseksi ja olin mitä parhaimmalla päällä, kun matka mielestäni alkoi niin hyvin.

— Tämäkö! Tottahan tämä kestää, koska ne eilen jo ajoivat Sapson selänkin yli. Mutta hetteiset suolammet eivät jäädy niinkään pian.

Alettiin lähestyä toista rantaa, niin jo seisautti mieheni hevosen ja nousi reestä jäälle.

— Mistähän ne nyt ovat ajaneet, mutisi hän melkein itsekseen, tarkastellen rantaa kaikilta suunnilta.

Lopulta keksi hän oikean kohdan, sinne käännettiin hevonen ja alettiin nousta jyrkän vaaran kuusikkoista rintaa.

Mutta voi sitä koluutusta. Lunta oli vähän vielä ja reslan jalas kolahteli ja kiljahteli joka kivessä, niin että selkää karmi, ja puut ja kannot rytyyttivät sen sivuja. Siinä kulki sentään metsän halki jonkunlainen tien aukko, joku poluntapainen, joka pehmeämmissä paikoissa oli uurtunut syvälle maahan, niinkuin kuurnan pohjaksi. Uurrospaikoissa kaatui reki monta kertaa, tulin lopulta tuskaiseksi ja lausuin jotensakin karkein sanoin paheksumiseni tien huonoudesta ja näistä ihmeellisistä uurroksista.

Aloin kysellä mieheltä asiaa tarkemmin, sillä minulla ei ollut vähintäkään käsitystä, miksi tervatien piti olla juuri tällaisen. Jos terva tarvitsi eri teitä kuin muut aineet tässä maailmassa, niin eikö se sentään olisi voinut olla tasainen.

— Uurtavathan ne tynnyrit pyöriessään pehmeämmän kohdan, vastasi hän lopulta.

Mies katsoi minuun sellaisilla silmillä, että aloin jo sydämmessäni närkästyä häneen. Hän näytti selvästi ihmettelevän, että maailmassa saattoi löytyä joku ihminen, joka ei tiennyt mitkä palkkuet olivat. Hän koetti sentään antaa minulle jonkun lyhyen selityksen siitä, mutta käsitykseni palkkuista meni sekavaa sekavammaksi, enkä viitsinyt mieheltä sen enempää udella, vaan päätin ottaa asiasta selon jossain sopivassa tilaisuudessa. Tyydyin sillä kerralla vaan siihen tietoon, että palkkuet löytyvät maailmassa, että tervatynnyrit niissä pyörivät ja että niitten tekemiin uurroksiin saattaa reki hyvin helposti kaatua ja iskeä perässä istujan kyynärpään kiviä vastaan ihan turraksi.

— Eivätkö ne tynnyrit siinä pyöriessään hajoa? kysyin sentään vielä mieheltä.

Uteliaisuus on yksi ihmishengen herkimpiä kieliä, joka ei vähillä lakkaa väräjämästä, kun siihen kerran kosketetaan. Rupesin yhtäkaikki uudelleen kyselemään kyytimieheltäni, millaiset ne palkkuet olivat, ja vihdoin, kun oli kotva seisotettu hevosta ja selityksen avuksi taitettu kaksi oksaa tien vieressä olevasta kuusesta, tulin siihen tietoon, että palkkuet olivat jonkunlaiset aisat, joissa itse tervatynnöri päistään kiinnitettynä teki hevosen vetäessä pyöräin virkaa.

Matkaa jatkettiin, monenmoista taivalta, ja aina välillä tervoista keskusteltiin. Metsä oli yleensä huonoa ja enimmäkseen kuusikkoa, ja kun kummastelin, että eihän kuusipuista voi tervaa polttaa, selitti ajomieheni, että sitä poltetaan täällä edempänä ruunun metsissä kannoista ja kuljetetaan sieltä vesistöihin.

Muistin, etten Paltamosta lähdettyä todella ollutkaan enää nähnyt kunnollista männikköä missään. Missä vaan mäntypuut olivat saavuttaneet miehen kahmalon vahvuuden, siinä ne oli jo kolottu tervapuiksi, kuorittu neljän tai viiden kyynärän korkeudelle saakka pihkottumaan. Monella tavalla sitä metsää lopetetaan, missä uitetaan tukkeina, missä pyöritetään tervatynnyreinä. Ja hyvähän taitaisi olla kaikki, kun sitä vaan loppumattomasti riittäisi!

— Ennättääköhän tämän matkan ajaa yhtenä päivänä? kysäsin taas mieheltäni muun puheen puutteessa.

— Hyvä jos kahtena, vastasi hän. — Ei sinne talottomille ja tiettömille taipaleille yön selkään lähde kukaan.

Se oli erittäin rauhoittavaa kuulla, sillä pari tuntia oli jo ajettu, eikä vielä ainoaakaan taloa nähty, ei jälkeäkään mistään viljelyksestä. Oli niitä miehen puheen mukaan kyllä sivuutettu parikin, ja oikein vankkoja taloja, vaan kun niitten kautta ajaen olisi tullut liiallinen kierto, oli hän ajanut suorempaa tietä, koska sitäkin näytti jo kuljetun.

Olemme jo aikoja sitten poikenneet tervatiestä pois ja ajaneet melko matkan alavia korpimaita, reslassamme kuusien juurilla keikkuen, kun yhtäkkiä eräälle mäelle noustessamme ilmestyy aita eteen, tuollainen vanha tuttu, harmaa aita, ja aidan takana ahon tapainen aukeama. Ja kun ajamme veräjästä aholle, näen sen ylälaidassa pienoisen mökin. Ei se olekaan tarkemmin katsoen ahoa, vaikka siinä on kiviä ja kantoja, sillä niitten lomista pistää lumen alta näkyviin ohransänkeä. Mökin edustalla on liuta lapsia. Yksi aikuisemmista pienii puita, pari koettelee siinä suksiaan pieksusaappaat jalassa, vaan kolme tai neljä pienempää teutaroi ilman aikojaan toisten seutuvilla, paljain jaloin ja ainoastaan paita päällä. Meidät nähtyään juoksevat kaikki paitaniekat sisään, vaan isommat jäävät seisomaan siihen ja katselemaan meitä, keskeyttäen hommansa.

Päätämme poiketa mökkiin, ja kun kyytimieheni kääntää hevosensa oven eteen ja heittää sille heinätukon eteen, tulee jo emäntä ulos vastaan, kovin kummastuneena katsellen minua.

Mökki ei ole muuta kuin pieni, sisäänlämpiävä sauna, kiuvas nurkassa, räppänä laessa. Se on niin pieni, että minä suuressa turkissa tuskin mahdun siellä kääntymään, matala ja kuuma. Kiuvas on juuri lämminnyt, savu selinnyt, vaan ilma on siellä siltä raitis, leppoisan lämpimälle saunan savulle tuoksahtava vaan. Ei mitään huonoa löyhkää, sillä savu on hyvä puhdistusaine.

Heillä ne eivät ole erittäin hyviä. Ohraa heillä oli kylvössä ja oli ruistakin, vaan ei niistä tullut juuri muuta kuin karvaita akanoita. Niistä yritettiin tehdä leipää, mutta lapset kääntyivät punatautiin ja sitten tuli vielä tuhkarokko. Mutta kun mies sentään sai hommatuksi puoli säkkiä kauppajauhoja ja niitä pantiin omien sekaan, niin jo juoksemaan lähtivät lapset. Kun alkaisi se tukinkaato ruunun metsässä, niin taitaisihan siinä sentään elää. Mies oli siellä juuri katsomassa työn saantia, koska jo leimaavan kuuluivat. Jollei työtä saa, niin hukka siinä taitaa lopultakin periä. Ei ole enää leipää kuin moniaiksi päiviksi, ja lehmänkin anti on loppunut, lehmä ehtynyt umpeen. Jäkälillä ja olilla sitä on syötetty. Kurjaa on ollut elämä monasti, kurjaa oli viimeisinäkin "kilovuosina", vaan aina tuota on henki pysynyt. Monasti on petäjäistä syöty, monasti jo kuolemaakin toivottu, vaan yhä on sentään venynyt elämän lanka.

— Eivät tunne köyhän puutteita täällä salolla, jatkoi eukko huokaillen puhettaan. On koetettu joskus apuakin hakea, vaan useimmin siinä nenänsä liittoaa. "Tyytymättömyyttään ne apua hakevat, eivät puutettaan", sen vaan kuulee. Mutta katsokaas, hyvä vieras, onko tässä puutetta! Kunhan vaan raataa jaksamme, emme apua hae.

— Vai Helsingistä saakka, voi toki! Pitäisihän tässä keittää kahvi, kun niin on kaukainen vieras, mutta ei ole meillä kahvia ollut sitten Mikon. Vaan minä juoksen talosta hakemaan, antavat ne sen verran lainaksi. Ei ole kuin neljänneksen matka, istuttehan tässä sen ajan lämpimässä.

Eukko tahtoi väkisellä lähteä kahvia noutamaan neljänneksen päässä olevasta talosta, vaan kun siinä alkoi jo muutenkin tulla liian lämmin, estin minä hänet siitä ja jatkoin matkaa. Jonkun neljänneksen päästä tulimme isonpuoliseen salotaloon ja siihen kyytimieheni minut jätti, kosk'ei sanonut teitä siitä eteenpäin tällä kelillä oikein tuntevansa.

Joka puolella näkyi täydellinen erämaa. Penikulmittain sai siinä silmä katsella pelkkää saloa, sillä talo oli korkealla vaaralla, niinkuin kaikkikin, mitä niitä siellä metsissä löytyy.

— On viisi neljännestä, vastasi hän. — Tuolla se näkyykin. Tähän pistää välille ruunun metsä ja harvemmassa täällä alkaa olla taloja muutenkin. Tähän ensimmäiseen taloon meidän täytyy yöpyä, sillä siitä seuraavaan on seitsemän neljännestä.

Siristelin silmiäni siihen suuntaan, missä isäntä näytti naapurin olevan, vaan en minä sieltä muuta erottanut, kuin pienen pälven tapaisen aukon taivaanrannassa mahdottoman korkean vuoren selällä. Välillä oli pelkkää metsää, pienempää vuorta ja rämettä.

Talosta lähdettyämme alkoi näkyä tervatehtaita, hautojen pohjia ja pieniä saunoja, joissa polttajat keväällä polton kestäessä majailevat. Niitä oli joitakuita sivuutettu ja koetettu taas joku matka heidän valtateitäänkin, kun tultiin "oikein moiselle suolle, hyllyvälle hetteelle", kuten "Taula Matti" kertoo Kiven Seitsemässä veljeksessä. Siinä ei ollut enää mitään reen jälkeä, olipahan suksella vaan joku kulkenut yli. Isäntä tarkasteli suota ja ravisti päätään.

— Ei pidä hevosta vielä, mutta otetaan toinen keino. Kyllä tässä mennään, kunhan itse kävelemme pahimmat kohdat. On tässä porrassilta.

Sain kuulla ett'ei näitten soitten takaisiin taloihin ennen päässyt sulan aikana suorimmittain ollenkaan, vaan piti soita kaartaa kauheat matkat. Vaan sitten rakennutti ruunu näitä porrassiltoja hätäaputöinä ja näistä on jo melkoinen apu.

Ei muuta kuin turkki rekeen, ja ensi kerran ijässäni sain koetella sitä kaikkein alkuperäisintä liikeväylää, joita valtio on avannut. Rautateitä olen kyllä kulkenut paljonkin. Tästä se alkaa ja rautatiehen se loppuu, ajattelin lähdettäissä. Ei ole vaatimukset suuret täällä!

Halki soitten ne kulkevat nämä porrassillat kilometrittäin, kymmenin kilometrin suorassa linjassa, niinkuin valtion valtatiet ainakin. Ne ovat paria kolmea korttelia leveät ja syntyneet siten, että on asetettu suolle kaksi halaistua hirren puolikasta rinnakkain, tasaiset pinnat päälle ja aina joka jatkon kohdalle päitten alle poikkipuu, joka osaksi kannattaa niitä. Osavasti ja tottuneesti astuskeli hevonen porraspuilla, reki keikkui mättäissä ja hetepaikoissa niinkuin vene vesillä, jalas kummallakin puolella siltaa, ja me astelimme jälessä. Kovemmilla ja tasaisemmilla paikoilla saattoi istua reessäkin, mutta varsin hyvä oli kävellä jälessäkin, astuskeli melkein niin kuin pääkaupungin katukäytävää, sillä eroituksella vaan, että tätä ei oltu hiekoitettu.

Kun nousimme siitä oikein "kaikuvalle kankaalle" taas, suon keskellä olevalle korkealle törmälle, tuli "Taula Matti" vasta oikein ilmielävänä eteeni, sillä takanamme siinti vielä ihan selvästi vuorien ja metsien yli Vuokatin tummansininen harja, vaikka taivalsimmekin jo kolmannella peninkulmalla Sotkamon kirkolta.

On jo iltahämärä, kun saavutaan taloon. Ponnistellaan ainakin puoli kilometriä jyrkkää mäkeä, ennenkuin seisomme talon pihalla. Astumme pirttiin, jossa pään korkeudella päälyelee harmaa savu.

— No eivät hyviäkään, vastaa emäntä salolaisen tapaan kierrellen. —
Mistä kaukaa vieras? — Vai sieltä saakka, voi toki!

Astun pirtistä ulos katsellakseni vielä ennen pimeän tuloa maisemaa. Ei vilahtele taloon tulet naapureista, vaan joka puolella yhtyy taivaan ranta kaukaisiin vaaroihin, ja niitten ja talon välillä on kaikille suunnille pimeä salo, niinkuin mahdottoman laaja musta hauta, ja vaaroilta kohoaa tumma laki, jossa illan ensimmäiset tähdet alkavat pilkoittaa.

Siinä on jotain äärettömän suurta vaan samalla äärettömän jylhää siinä maisemassa, ja sitä katsellessa alkaa rinta kutistua, vaikka sen päinvastoin luulisi laajenevan. Ja väkisellä tulee ajatelleeksi, että mikä toi nämä ihmiset tähän, kuka pani heidät rakentamaan pirttinsä juuri tälle vaaralle, eikö maailmassa olisi ollut valoisampia ja rattoisampia paikkoja? Vaan ehkä he itse ajattelevat toisin, ja kuka on tutkinut ihmisten kohtalojen polut?

Siinä pihalla seistessäni tulee isäntä poikineen talon ainoalla hevosella kotiin tervasten ajosta — eikä talossa muita miehiä olekaan kuin he kaksi. He ovat keräilleet ruunun metsästä kantoja ensi keväisille tervaverstailleen, sillä heilläkin on omat petäjäpuut jo kovin vähissä. Hevonen viedään pirttiin, suitaan ja puhdistetaan, juotetaan oven pielessä olevasta suuresta ammeesta ja pannaan apetta eteen. Näillä salolaisilla vallitsee hevosen ja miehen kesken melkein veljellinen väli, ja tällaisena köyhänä vuonna syövät he melkein samaa ruokaakin molemmat.

Jutellaan siinä kaikenmoista, mutta pääasiassa sentään tästä nykyisestä huonosta vuodesta. — Ei saatu heilläkään mitään, ei viljaa, ei perunoita eikä paljo heinääkään. Mikkona täytyi jo lähteä jauhon hakuun, vaan rahaa kun ei ollut, niin ei kauppias antanut velaksi. Täytyi lähteä Kiehimän suuhun ja tehdä siellä oululaiselle kontrahti ensikesäisestä tervasta, jota vastaan sai kahden jauhosäkin hinnan. Ja velkaa on jo samalle oululaiselle entuudestakin —.

Velka tietysti kasvaa ja sama oululainen imee lopulta koko talon tervoineen päivineen niinkuin puutiainen, ja imee ja on jo osaksi imenytkin koko Kajaanin kihlakunnan. Tälläkin miehellä on neljännesmanttaalin talo, ja alaltaan kuin pieni ruhtinaskunta, mutta hänellä ei hädän tullessa ole sentään luottoa kahteen jauhosäkkiin muualla kuin sen luona, joka poltattaa hänellä tervaa, ainoastaan sen luona, jonka välityksellä se sama hänen luottonsa on laskeutunut. Se on omituinen sekasotku, mutta sen alla piilee suureksi osaksi koko näitten seutujen kurjuus, ja siinä olisi paljon miettimisen aihetta.

Ei tunnu elämä tässä talossa olevan paljoa parempaa kuin siinä mökissäkään, johon olimme poikenneet. Kahvia on sentään kotona, mutta vähennetyn sanoo emäntä sen käytäntöä, kun rahapenniä ei saa mistään. Lihan puolta on, kun karjaa on täytynyt vähentää, mutta sitä on säästäen käytettävä, kun ei ole tietoa, milloin leivän saanti loppuu kokonaan. Eikä tullut viime kesänä otetuksi petäjääkään, kun viljantulo aluksi näytti lupaavalta. Koko suuri perhe syö illallisekseen vaan velliä, joka on keitetty ostojauhoista sekotettuna puoliksi tämän vuotisilla ohrakahuilla, ja johon höysteeksi on pantu hiukan eläimen rasvaa.

— Menisihän tämä elämä vielä muuten mukiin, vaan kun tästä talvemmalla alkavat taas ne kaikenlaiset ulostekojen maksut, niin siinä tiukka tulee, puhuu isäntä syödessään.

Ja siitä alkaa meille vähitellen puheenaine, jota jatkuu ohitse tavallisen makuullemeno-ajan talossa.

Pistetään yhä uutta pärettä uunin otsikkoon ja keskustellaan. On talossa kyllä pieni pullollinen paloöljyäkin ja yksi pahanpäiväinen lamppu, mutta öljyssä on joku vika, se ei pala. On poltettava pärettä, vaikka senkin saanti on huono, kun ei ole enää kunnollisia petäjiä talossa. Ja mistä niitä olisikaan, ne kun kaikki on jo puolikasvuisina laskettu tervoina Ouluun.

Suuret ovat todella ulosteot täällä verrattuina vastaaviin numeroihin etelä Suomessa, mikäli minä niitä siellä tunnen. Alan muististani laskea, mitä me etelämmissä osissa maata maksamme kunnalle, papeille y.m. ja minua alkaa suorastaan ihmetyttää, kuinka täällä kaikki sellaiset menoerät ovat paljoa suuremmat manttaalimiehiltä. Varsinkin ovat vaivaismaksut hyvin korkeat, ja itse talon väki syö sentään miltei huonommin, kuin mitä olen tottunut niitten pöydässä näkemään, jotka vaivaisapua nauttivat.

— Ja sitten ne koulujen ja pappiloitten rakennukset vielä lisäksi, huokailee isäntä. — Ja entä vielä se kinkerienkin pito, kun kolmella, neljällä hevosella pitää kyyditä kirkonmiehiä kahdesti vuodessa. Meillekin ne kohta taas tulevat; ja ovatko nämä taipaleita! Ja entä maantien teko? Sen meidänkin maantieosan työnsivät Kuhmon rajalle.

— Vai vielä omilla verstailla! Kiittää kun täältä pääsee kesällä itse jalan kulkemaan. Olisihan ne ruunun mailla nuo porrassillat ja vähä talollistenkin teitä, joita myöten hevosen juuri saisi kulkemaan, vaan välillä on sittenkin paljon nevoja ja suolampia, joista ei pääse yli eikä ympäri. Sieltä olemme palkanneet verstaat lähempänä asuvilta.

Huomasin nyt, että niin se asia todella oli, sillä tuskinhan olimme mekään päässeet tänne, vaikka jo alkoi olla talvikeli.

— Hyvähän se olisi, vaan millä nytkään hankit! Eikä tule sitä varaa koskaan. Keväällä kun loppuu jauho, ei auta muu kuin kantopeli. Sattuu heinaikana leivänloppu, ei muuta kuin ala taas noutamaan jauhoa koko talon väki, jos jollain keinoin saat sitä irti. Voi sitä hikeä ja tuskaa! Alkumatkasta auttaa meitä vesitie, vaan sitten on kantomatkaa kuusi neljännestä.

Minua suorastaan puistatti isännän kertomus, ja monenmoiset mietteet alkoivat risteillä päässäni. Tukaluutta ja kurjuutta! Kantaa kaikki tarpeensa ja tavaransa selässään vuorien, soitten, rimpien poikki puolitoista penikulmaa, keikkua porrassilloilla ja kompia kivilouhikoissa.

Sain yhdellä iskulla niin elävän kuvan tämän erämaan asukkaan, tämän petäjäisen syöjän ja tervan polttajan viimeisestä retkestä salojensa halki, että minun kesken kaiken täytyi pyyhästä silmiäni: levähdetään vainajan kanssa jollain korkealla vaaralla, johon kirkkaasti paistaa etäiset taivaan rannat, vaan sillä välillä ovat syvissä notkoissa mustat metsät, niinkuin äärettömän suuri, salaperäinen hauta!

— Kunpa saisi tällekin perukalle edes maantien, niin siitä jo apu lähtisi. On sitä jo kauvan hommattu ja jo linjakin katsottiin, vaan tekemättä se yhä on. Ja täällä on salolla taloja paljo, yhtä tukalia kuin meilläkin, puhui isäntä.

Ei luulisi niitä paljoa olevan, kun niitä on niin harvassa, mutta salo on suuri.

On jo myöhäinen ilta käsissä, hevonen on viety pirtistä talliin ja aletaan hankkiutua levolle. Avaan matkalaukkuni, ottaakseni sieltä jotain, mutta siinä se alkaa vilinä. Se on niin täynnä russakoita, ett'ei ole mihin panna, ja kun alan tarkastaa ympäristöäni, on niitä joka kohdassa kylki kyljessä kiinni.

Emäntä alkaa laittaa minulle tilaa talon ainoalle vuoteelle ja minusta tuntuu vähän vaikealta vastustaa hänen vieraanvaraista hyväntahtoisuuttaan, vaan tehtävä se on.

Olihan siinä tupa, vaan se oli kylmä. Heillä kun oli niin paljon russakoita, niin pidettiin aina vuoroon toinen tupa kylmänä, että ne vähenisi.

Siinä sain panna kaiken voimani liikkeelle, ennenkuin minut laskettiin sinne kylmään tupaan maata. — Että nyt vieras Helsingistä saakka sinne jäätymään. Ei millään ehdolla! Näyttelin heille turkkiani ja vakuutin, että sillä tarkenee vaikka Lapin hangessa — ja voitin.

Päre tuotiin minulle mukaan ja asetettiin palamaan. Ei tuntunut minua nukuttavan. Panin tupakan, istuskelin siinä ja mietiskelin tämän maailman menoa ja sitä hiljaista, torkkuvaa kolkkaa, johon olin sen kiihkeästä hyörinästä yksikseni yötäni viettämään joutunut. Muistelin suuria, hyvinvoipia kyliä, joissa elämä kevyesti ja riemuisasti rehahtelee. Muistin, kuinka joku päivä sitten etelämpänä maassa huiman höyryhevosen rattailla hurahutin laajojen vainioitten poikki, joilla kymmenet miehet vielä auroillaan vakoa käänsivät ja ohikiitävää junaa katsellen toisilleen nauraen huutelivat. Tuli mieleeni kaikki rautatiehommat muissa osissa maata, tuhannet riidat ja monet komiteat y.m., ja kaikki edut, joita sivistys sinne on tuonut mukanaan. Nyt olin äärimmäisillä etuvartijalinjoilla sivistyksen taistelussa erämaata vastaan, viljelyksen kamppailussa metsäläiselämän kanssa. Ja minussa heräsi katkera huomio siitä, että kulttuurin suuressa tilikirjassa on näitten taistelevien osalle täällä merkitty enemmän vastattavaa, kuin mitä he ovat vastaavata saaneet, ja että heidän täytyy olosuhteihin nähden moninkertaisella hiellä ja väellä ponnistella sen saman kulttuurin kannattamisessa, josta parempiosaisissa kohdissa maata jo nautitaan täysin siemauksin, vaan josta he itse eivät vielä ole nähneet juuri jälkeäkään.

Päre karrettui vuolukivisen uunin otsikossa ja vähitellen sammui. Ja minä nukuin turkkiini kääriytyneenä kylmälle lavitsalle.

II.

Yhden seikan huomasin tuiki tarpeelliseksi sille, joka vähänkin siisteyteen ja puhtaihin oloihin tottuneena lähtee Kajaanin takaisia seutuja risteilemään ja poikkeaa siellä löytyviltä harvoilta maanteiltä syvemmälle erämaihin. Pitää ottaa mukaansa poron talja ja joku verta evästä — ainakin voita, oikeaa tiettyä, puhdasta voita, sekä jotain sellaista ainetta, josta kuuman veden keralla voi tekaista itselleen ryypättävää suupalan kastimeksi. Kesällä tuskin näitä varustuksia tarvinnee, mutta minä matkustinkin talvella.

Ei tämä ole sanottu ollenkaan sentähden, ett'ei siellä aina jossakussa kohdassa löytyisi yllinkyllin ruokaa matkamiehellekin, sekä voita että lihaa ja maitoa, jos kohta leipä tällä kerralla onkin useissa paikoissa vähemmän syöntikelpoista, eikä sitä taljaakaan tarvitse ottaa kylmän vuoksi eikä liioin makuutilakseen, sillä on siellä miltei joka talossa "velttiä" ja on olkia sekä höyheniäkin, joille uupuneen kylkensä voi kallistaa, mutta parasta on kumminkin varustaa itsensä näillä matkatarpeilla, ellei tahdo menettää nahkaansa sekä kadottaa ruokahaluaan pitemmäksi tai lyhyemmäksi ajaksi — riippuen tietysti itsekunkin mausta ja nahan vahvuudesta.

Lähtekäämme uudelle matkalle jonkun noitten laajain pitäjäin halki Oulun vesistön latvoilla, niin saamme nähdä, olenko puhunut totta vai turhia.

Mutta ottakaamme myös aikaa mukaamme riittävästi, aikaa ja kärsivällisyyttä. Niitä molempia tarvitaan tavallista enemmän, sillä siellä ei katkea taival pitäjien läpi päivässä eikä kahdessa.

Lähdemme liikkeelle joltakulta kirkolta. Siinä on majatalo auttavassa kunnossa, ruoka mukiin menevää, ja eineen syötyämme istumme mukavasti pitkään ja väljään reslaan. Pakkanen on purevan kova, täytyy silloin tällöin tunnustella villakintaalla nenänsä selkää ja irroitella huulipartaansa turkkinsa kauluksesta, jos tahtoo keskustelua pitää vireillä, mutta kun turkki on vahva, istumme me hyvällä tuulella reslamme perässä ja ihailemme näköaloja, kun ne aamun hämärtäessä alkavat näyttää suurenmoisia ja villiä piirteitään.

Järvet ovat jo vahvassa jäässä, suot kantavat hyvästi ja luntakin on jo riittävästi tavalliseksi rekikeliksi, niin ett'eivät enää kaikki kivet ja kannot, mättäät ja tervapolut rekeä rytyyttele. Ja jälkiäkin on jo saloille, sillä jauhon noutajia ja "Oulun miehiä" liikkuu jo ahkerasti.

Kaikki kävisi hyvin, kun vaan taival lyhenisi. Mutta siitä ei tunnu tulevan loppua ollenkaan. Hevonen astelee hitaassa tahdissa, sen joka askelella siirtyy reki nytkähtäen kyynärän verran eteenpäin, ja joka kerta nytkähtää myös perässä istujan niska, aivan kuin tahtoisi antaa parempaa vauhtia reelle. Mutta vauhti ei siitä parane, niskasuonia alkaa vaan lopulta katkoa, selkää ja istumakohtia pakottaa, ja on kuin tekisi mieli mahan kohdalta hellittää housun kaulusta.

— Ajahan nyt toki hiukan juosten, ett'ei tässä aivan kokonaan jäädy ja jäykisty, huudan kyytimiehelle, joka istua murjottaa reen sevillä parin sylen päässä.

Hän massauttaa huuliaan ja nykäsee vähän ohjaksista, mutta hevonen kohottaa päätään ja seisattuu kokonaan, antaen yhä pahemman nytkäyksen selkäämme.

— Nooh, ruunah! Mitä sinä pelekäät, noh! Pitääkö minun käydä metsästä oikea vitsa?

Hevonen lähtee taas astelemaan, kyytimies taittaa napsauttaa sevillä istuissaan pienen jäisen oksan, karistaen huuraa silmillemme, ja heittää sillä hevosta, mutta hevonen heilauttaa vaan häntäänsä ja astelee samassa tahdissa. Tämä alkaa jo hermostuttaa.

— Osaako tuo hevosesi ollenkaan juosta? Onhan se vankan näköinen, ja keli on hyvä.

— Kyllähän se vähän — — mutta pitäispä käydä metsästä oikea vitsa — —

Kyytimies katselee hiukan sivuilleen metsään, mutta ei liikahda seviltä. Heittelee sitten taas hevostaan pienillä oksilla, joita taittelee lähellä tietä olevista näreistä. Hevonen huiskii häntäänsä niinkuin äskenkin.

Tekisi mieli käydä taittamassa oikea näreinen pujo ja antaa siitä heille molemmille, mutta mikä siitä viitsii vääntäytyä ylös heidän kanssaan tappelemaan. Saisi hyvässä lykyssä vielä selkäänsä itse, tai jäisi siihen metsään, sillä kyytimies on vankannäköinen ja pullea leukaperiltään. Maailmassa on paljon asioita, joissa kärsivällisyys vie parhaille perille.

On jo nujuutettu pakkasessa pari tuntia ja päästy arviolta muutamia neljänneksiä eteenpäin, kun tullaan laajanlaiselle järvelle.

— Eiköhän se tuossa tasaisella jäällä aja edes hiukkasenkin juosten, mietimme reen perässä.

— Kyllä on kehnoja hevosia täällä päin maata. Kuoppaan pantaisi meidän puolella tuollainen.

— No ei sillä ole muutakaan virkaa, kun tuskin enää kävelläkään jaksaa.

Ajetaan niemen nenitse ja siinä koppasee miehemme ohimennessä muutamia kaisloja ja heristelee niillä hevosta.

Ajetaan vielä melkoinen matka metsätaivalta ja keskustellaan yhä siitä vitsasta, joka piti taitettaman, vaan joka kumminkin taittamatta jäi, ja niin saavutaan vihdoin ensimmäiseen taloon.

Tiemme kulkee läpi talon, niinkuin vanhanaikaisen neliönmuotoon rakennetun hakulilinnoituksen läpi.

— Poikkeemme tietysti, on yhteinen tuuma. Sitävartenhan on matkaankin lähdetty, ja johan tässä pakosta täytyy ojentaa jäseniäänkin. Ja suussakin tuntuu aika olevan jo sillä kohdalla, että aamupäivän kahvi ja kunnollinen tupakka eivät maistuisi hullummalta.

Jää on sulanut parrasta, jäsenet vetristyneet lämpimässä pirtissä, ja himokkaasti tartumme emännän tarjoomaan kahvikuppiin kaataen paksua kermaa mustaan, viehkeästi höyryävään nesteeseen.

Mutta tuskin olemme saaneet kupin huulillemme ja siitä hiukan ryypänneet, kun jo alamme kummallisesti nolostuneina katsella toisiamme, massautella suutamme ja asetella kuppia pöydän syrjälle.

Kahvi on väkevää kuin terva, kitkerää kuin suolavesi — ja sitten tuntuu siinä vielä joku erityinen löyhkä, joku omituinen ja alkuperäinen haju, jonka kyllä tunnemme, vaan joka sillä kerralla tuntuu tuiki oudolta, kun emme ole tottuneet sitä milloinkaan kahvissa huomaamaan.

Kyytimiehemme, jolle myös olemme tilanneet kahvin, on jo aikaa sitten ahnaasti härppinyt kupillisen suuhunsa ja odottelee toista, vaan meiltä ei tahdo se ensimmäinenkään painua.

Se on kuitenkin tupakan lomassa ryypittävä pohjaan, sillä muutenhan tekisimme ilmeisen loukkauksen taloa kohtaan.

— Kiitoksia vaan, hyvä emäntä, meillä ei ole tapana juoda kahta kuppia — ei tosiaankaan, kyllä se yksi riittää. — —

Mutta se on kummaa tässä maailmassa, kuinka vähästä ihmisen mieliala voi muuttua, joko kohota tai painua.

Koko luonto, maisemat, kaikki, yksin kirkas taivaskin päällämme ja veripunainen rusko, joka sivullamme kaukaisia vuoria ja metsiä näköpiirimme rajoilla hivelee, kaikki ovat menettäneet jonkun asteen arvostaan. — Kaikkia katselemme hyvän aikaa välinpitämättömin silmin, miltei nurpeina reessämme istuen. Ja kuinka toisin olisi kaikki ollut, jos kahvi olisi ollut hyvää, sellaista, mitä me hyvällä ymmärrämme, kuinka suurelta kaikki olisi tuntunut, jos olisimme saaneet pienen mielitekomme kunnolla täytetyksi. Mutta istua ja syleksiä ja noitua kehnoa kahvia keskellä ääretöntä luontoa, se vie pieneksi kaikki!

Talvisella säällä on sama ominaisuus kuin meri-ilmalla, se alkaa hiukaista vatsaa tavallista pikemmin. Seuraavan talon kohdalla tuntuu jo hiukan nälkä, eikä se kumma olekaan, sillä päivä on puolessa, auringon kehä on jo kokonaisuudessaan näkyvissä taivaan rannalla. Ruokaa saadaan talosta, leipää, lihaa, voita, maitoa ja suolaisia muikkuja. Tarvitseeko muuta! Ohut reikäleipä on ihan selvää ruista. Kekriin saakka oli talossa kyllä syöty olki- ja ruomuleipää, mutta silloin oli jo saatu jauhoja Oulusta.

Kummallista! Onko se vielä edellisen talon kahvin maku, joka tuntuu suussa, vai mistä se tulee, että heti ensimmäinen pala, jonka voin kera pistää suuhunsa, tekee vastarintaa alas mennessään. Mutta ryypätään maitoa päälle, ehkä se auttaa.

Ei auta sekään, pahentaa vaan, ja kun siinä yht'äkkiä johtuu mieleen joku ennen kuultu hämärä juttu tämän kulmakunnan lehmänantimista, niin alkaa luontoa kääntää, ei mene pala voin eikä maidon avulla alas ollenkaan. Jää vaan jälelle leipä ja suolainen liha ja vieläkin suolaisemmat muikut.

Särvintähän siinä on edessämme, mutta jos tahtoo, niin tuokoon uuttakin lajia vielä, sittenhän senkin näkee.

Hän tuo puuhaarikassa harmaalle paistavaa vettä, jossa uiskentelee joitakuita epäilyttävän näköisiä valkeita kokkareita. Se on "särvintä", mutta pikemmin sitä voisi käyttää etikkana, jos olisi jotain ruokalajia, joka sellaista kaipaisi.

Huonosti käy syönti, ja meiltä alkaa mieli painua yhä enemmän. Ja hämäräksi painuu kohta koko taivas ja maa, lopussa alkaa olla lyhyt päivä. Kaikki on hämärää, painostavaa ja alakuloista pohjan perillä talvisaikana.

Talon miehet tuovat jo hevosensa pirttiin appeelle ja kyytimiehemme vie omansa heidän tieltään ulos. Miehet alkavat istua tavallista "pirtti-oikeuttaan", sytyttävät piippunsa ja asettuvat mukavasti, rennosti, puoleksi loikoen lavitsoille. Meidän miehemme yhtyy heihin, eikä tunnu enää ollenkaan taipuvalta matkaa jatkamaan.

Mutta meidän ei tee mieli jäädä tähän taloon yöksi, varsinkaan kun kuulemme seuraavaa kehuttavan salon parhaiksi.

— Ajetaan nyt vielä sinne yöksi, tuumailemme kyytimiehelle. Eihän tästä tällä menolla päästä puusta papuun, kun vasta on tänään pari penikulmaa kuljettu.

— Mutta tästä tulee liian kallista matkaa, kun maksamme viisi markkaa kahdesta penikulmasta. Olisit edes ajanut vähän paremmin.

— Pitäisikö sitä sutena juosta hevosen, joka ikänsä on tottunut askelteitä kulkemaan.

— Eihän nyt tule askeltiet kysymykseen, kun vasta on lunta parhaaksi rekikeliksi.

— No pitäköön. Ja mies näyttää pitävän myös. — Eikö lähtisi talosta joku kyyditsemään kohtuullista maksua vastaan naapuriin?

— Onpa oltu päivä kovassa työssä, pitänee toki ilta levähtää, vastaa isäntä.

Vihdoin taipuu kyytimiehemme kahden markan lisämaksusta jatkamaan matkaa seuraavaan taloon.

Hän alkaa torkahdella reen sevillä, me teemme samoin perässä, hevonen astelee veltosti eteenpäin entisiä askeleitaan ja pimeys laskeutuu huuraisena ja yhä sankempana ympärillemme.

Kun tiedämme vastassa olevan talon paikkakunnan parhaiksi, jossa kehuttiin olevan kahdet huoneet (kammarit) ynnä muut hyvät, niin päätämme korvata siellä kaikki päivän puutteet ja viettää illan oikein hartaassa keskustelussa salolaisten kanssa, syventyä täydelleen heidän elämäänsä. Tämä toivo antaa virkeyttä taas, torkka katoaa, revontulet alkavat loimuta pohjoisesta ja maisema saa haaveellisen valaistuksen. Kaikki on hyvin taas ja yhä parempaa me toivomme.

Mutta kun saavumme taloon, niin siellä jo maataan. Ainoastaan palavan taivaan kajastus heijastaa läpi pirtin, ikkunasta toiseen, mutta muuten on kaikki pimeätä ja hiljaista.

Astumme pirttiin, sillä täällä ei ole tapana maata lukittujen ovien takana. Kovia kuorsauksia kuuluu pitkin lattiata, ilma on jotensakin paksua, mutta ei sentään juuri sillä väkevyys-asteella, että se palamaan syttyisi, kun ovensuussa iskemme tulta ja viritämme päreen, jonka kyytimiehemme on kiukaalta koperoinut. Paitse talon omaa väkeä, makaa lattialla puolitusinaa Vienan karjalaisia, jotka ovat matkalla Kajaanin markkinoille. Ne me helposti tunnemme tuuheista parroistaan ja kirjavista paidoista.

— A hyvä velj, mistä nyt näin yöllä tullah? kysäsee karjalaisista yksi, joka herää ensimmäisenä ja nostaa päätään lattialta.

— Vaan kellohan on vasta seitsemän. Pirtin perällä on vanha seinäkello ja se näkyy olevan jo yhdeksän.

Meitä tietysti kummastuttaa, että kello saattaa käydä niin päin seiniä. Voisihan sen almanakan ja auringon avulla asettaa käymään edes oikealla tunnilla, jos vaan tahtoisi. Vaan kun siinä talon väkeä alkaa heräillä ja seurata meidän ihmettelyämme ajan tiedoista, kuulemme, ett'ei talossa olekaan almanakkaa ja että se kello käyskentelee siinä vaan niinkuin omaksi huvikseen ja ajan ratoksi.

Kohta on koko talonväki liikkeellä, mutta kaikki ne hyvät asiat, joita tiellä kuvittelimme, jäävät meiltä sentään nauttimatta. Talo on kyllä vieraanvarainen, mutta me emme voi heidän vieraanvaraisuuttaan käyttää, niin kernaasti kuin sen tekisimmekin. Heillä on kaksi "huonettakin" niinkuin jo edeltäpäin tiesimme. Ne ovat pirtin vastapäätä porstuan toisella puolella, ja sieltä luovuttavat isäntä ja emäntä meille vuoteensa, tullen itse maata pirtin lattialle. Huoneet ovat peräkkäin, niin että takimmaiseen on mentävä etummaisen läpi.

Etummainen huone on pimeä, kun emäntä vie meitä sen kautta takimmaiseen, eikä voi eroittaa, mitä kaikkia esineitä siinä on, mutta tavallisella hajuaistilla varustettu ihminen olisi valmis lyömään koko omaisuutensa vetoa, että siinä on jossain nurkassa joku mädännyt raato löyhkäämässä.

Perimmäisessä huoneessa on löyhkä siedettävämpi, mutta siellä on ainakin 40 pykälää kuumaa. Sinne meidät jätetään ja käsketään nukkumaan rauhassa.

Mutta jokainen ihminen on jossain määrin taikauskoinen ja epäilevä — vähemmässäkin kuumuudessa — ja me emme saa rauhaa edes niin paljon, että voisimme ruveta vuodetta koettelemaan, vaikka jo olemmekin paitasillamme ja pyyhimme hikeä otsastamme. Pitäisi saada edes raitista ilmaa oven kautta etummaisen huoneen läpi, mutta siellä on se kauhea löyhkä. — Mitähän siellä on? kun rohkenisi tarkastaa.

Otamme pienen lasittoman tuikkulampun käteemme ja yritämme avata ovea, vaan lamppu sammuu ja me jäämme ihan pimeään.

Kopeloimme vapisevin käsin tulitikkuja, löydämme päreen pätkän uunilta ja menemme kuin menemmekin etuhuoneeseen. Työnnämme äkkiä oven porstuaan auki ja sitten alamme pärevalkealla tutkia huonetta.

Nenä ei auta mitään, sillä haju on tasaisesti jaettu koko huoneessa. Olemme valmiit ottamaan vastaan minkä näyn tahansa, ja nyt huomaamme huoneen nurkassa ison ammeen, puolellaan jotain nestettä, jonka pinnalla kelluu paksu homeenkarvainen kuori ja jonka reunat sisäpuolelta ovat samallaisen homeen peittämät. Ammeen korvassa riippuu puinen kauha, jolla näkyy olevan joku tarkoitus nesteeseen nähden. Liikutamme kauhalla vähän ammeen sisältöä. Kuoren alla on siniharmaa vesi ja sitä liikutellessa kohoo pohjalta näkyviin vaaleampia kokkareita ja joitakuita turvonneita rusakoita. Huomaamme, että tämä on juuri sitä samaa särvintä, jota emäntä meille edellisessä talossa oli tarjonnut, mutta tarkastusta tehdessämme ei meillä ole aikaa sitä tarkemmin tutkia, sillä liikutellessa äityy löyhkä sellaiseksi, että ammeeseen saattaa meiltä hyvin helposti päästä särvintä lisää. Aamulla sitten kuulemme, että se on kesällä koottua piimää, joka siinä ammeessa on puoli vuotta mädännyt ja jota pitkin talvea käytetään veden höysteenä "särpimeksi".

Se asia on siis hyvä, epäluulomme on haihtunut, on saatu lämpö takimmaisessa huoneessa laskeutumaan pari pykälää, mutta löyhkä saman verran nousemaan.

Neljännestunnin kuluttua on meillä toinen asia selvillä: meidät on talletettu oikeaan lutikkain siitos-, kasvatus- ja elatuslaitokseen, vaikka emäntä, levittäessään puhtaan raidin vuoteelle, oli vakuuttanut, kun asiaa epäilimme, "ett'ei niitä asiaksi saakka ole". Niitä kiehuu vuoteessa niinkuin muurahaisia pesässään, niitä kihisee ja kuhisee täynnä jokainen seinän rako ja jokainen lattiapalkkien liitos, ja niitä on jo kaikki lavitsalle heitetyt vaatteemmekin aivan täynnä. Ja joukossa marssii sekä yksittäin että komennuskunnissa suuria rusakoita, ja saattaisi sieltä löytää vielä muitakin ryömiviä, saaliinhimoisia, viiruselkäisiä otuksia, jos meillä olisi aikaa ja halua joka kohtaa lähemmältä tarkastella. Mutta meillä on kiire, me haluamme ilmaa ja vapautta, ja kohta seisommekin jo alastomin koivin ulkoportailla, hikinen tukka jään hileessä, ja ravistelemme ja mäikytämme seinään vaatteitamme revontulten kaameassa valossa, kunkin kappaleen erikseen, paitamme viimeiseksi.

Vedämme sitten porstuassa hyvällä kiireellä muutamia vaatekappaleita päällemme, sillä kylmä alkaa jo karmia liiaksi pintaa, ja menemme pirttiin. Mutta siellä emme pääse pitkälle oven suusta, koska lattia on täynnä makaajia, yhä täydempänä vielä kuin äsken, kun isäntä ja emäntäkin ovat tulleet siihen lisäksi. Ei ole muuta tilaa tyhjänä kuin oven ja uunin välinen nurkkaus, jossa on hevosten juoma-amme ja apelaitokset. Se on yhdeltä puolen kuitenkin paras kohta pirtin lattiaa, sillä siinä parveilee vähemmin rusakolta, koska se on kylmä ja märkä. Siihen täytyy meidän nyt asettaa oma turkkimme, jos mielimme ollenkaan nauttia unen virkistävää voimaa uuvuttavan matkan jälkeen, ja kietaista takki palloksi päämme alle.

Karjalan miehillä näytti joillakuilla olleen porontalja allaan, ja sellaisen päätämme mekin hankkia heti huomispäivänä, jos vielä matkaa jatkamme.

Minä olen nukkunut — nukkuuhan sitä lopulta väsynyt ihminen vaikka missä — ja alan nähdä kauheaa unta. Minut on sidottu jonkunlaiseen piinapenkkiin. Ruumistani pistellään terävillä neuloilla ja piikeillä ja nenäni edessä pidetään jotain epäselvää esinettä, joka on minut myrkyllään tukahuttaa. Mutta että kidutus kestäisi kauvemmin, ett'en minä heti heittäisi henkeäni, pyyhkäisevät kiduttajat, joiden näen hyörivän ympärilläni, aina tavan takaa päätäni jääkappaleella. Lopulta saan käteni irti siteistä ja aijon koettaa päätäni, mutta silloin putoaa kämmenelleni joku raskas esine ja minä herään. Lutikat riiviöt pureskelevat joka puolella, niin ett'ei tiedä mitä kohtaa ensimmäiseksi kyhnäseisi. Niitä on yhtä kaikki jäänyt vaatteihin, vai liekö niitä ollut pirtinkin lattialla — ja kömpineet etsimään suuhun pantavaa. Nenäni on kääntynyt nukkuissani lähemmä lattiaa, josta kaiken muun lisäksi lähtee tietysti sellainen oma hajunsa, kuin tallin lattiasta ainakin. Ovessa on alettu käydä ahkerasti — koko pirtillinen käy vuoronsa mukaan ulkona — ja siitä tulee aina avattaissa kylmä pakkasviima päähän. Joku astuu ohikulkeissa kädelleni, jonka olen ojentanut suoraksi, silloin kun herään.

Kopeloin puuhkalakin päähäni, väännän vähän turkin lievettä hartioilleni ja koetan nukkua vielä, siinä varmassa tiedossa, että käykööt nyt ovessa niin paljon kuin haluavat, ei ainakaan enää viima hiuksia vie.

Makuulle panevat vielä kaikki muutkin ja nukkuvat uudestaan. Pirtti on pimeä, mutta perältä kuuluu supatusta, kohta otetaan tulta uunin edessä ja joku naisista lähtee päresoihtu kädessä ulos, katsahtaen vähän niinkuin epäilevästi meihin oven suussa. Kohta näkyy ikkunasta, kuinka toiselta puolelta pihaa kohoo tulen kajastus ja nousee sankka parvi kipeniä ilmaan. Sinne on johonkin tehty tuli.

Hetken kuluttua palaa nainen pirttiin, heittäytyy levolle vielä hänkin, eikä kuulu taas muuta kuin kuorsauksia.

Minä en saa enää unta, vaikka ankara väsymys tuntuukin vielä silmissä. Loikoilen siinä ja katselen, kuinka kipinät leikkivät ilmassa. Alan tulla uteliaaksi.

— Minkähän tulen se sinne teki, kun itse tuli takaisin maata? Mitähän laitosta se sellainen on, kun tuli jätetään yksikseen palamaan?

Tämä tuntuu kaikki niin salaperäiseltä ja näillä salolaisilla on paljon salaperäistä. Tuo salainen supatus äsken, ja sitten ulosmenevän naisen omituisen tarkastavat silmät, jotka hänen ohi kulkeissaan selvästi huomasin itseeni kääntyneiksi, vaikka omat silmäni olivatkin puoleksi ummessa, tämä kaikki lisäsi uteliaisuuttani siihen määrään, että vedin kallokkaat jalkaani ja lähdin hiljaa pirtistä ulos.

Kipinät nousivat navetan päässä olevasta kodasta, ja sen raolleen jääneestä ovesta paistoi tuli. Hapuroin pihassa olevien rekien ja muitten esineitten lomitse pimeässä tulta kohti, niinkuin rauhaton yöllinen haamu. Mutta minun täytyi saada selville heidän hommansa, minun täytyi ne itse nähdä.

Avasin kodan oven. Mutta voi niitä verstaita! Keskellä kotaa riippui hahlossa suuri pata ja sen alla paloi rovio kuivia honkahalkoja. Pata oli juuri kiehumaan rupeamassa, mutta arvatkaa mitä siinä oli? Siinä oli vettä ja puhdasta — ihmisen lantaa. Elkää hämmästykö! Niin oli todellakin laita.

Tämä ei ollut suinkaan "ylösrakentava" näky ja vielä vähemmin se oli mikään virkistys nenälle, eikä se liioin ole niitä hauskimpia asioita muillekaan kertoa. Mutta kun sitten vielä sain täysin selville, kuinka tätä keitosta käytetään, en voi olla siitä puhumatta, varsinkin kun olen jälestäpäin kuullut, että monet matkantekijät ja omain paikkakuntain herrassääty sen kaiken tietää, vaan jokainen tahtoo siitä vaijeta ja pitää sitä jonain salaisena asiana, niinkuin salolainen itsekin. Sitä juotetaan lehmille, vaan asiata pidetään kovin salaisena ja vierasta kavahdetaan aina, sillä siitä on määrätty sakko, ja kuuluu toisinaan joitakuita sakoitetunkin.

Sillä tavoin kidutetaan lehmäraukkoja talven yli vauraammissakin taloissa, mitä sitten huonommissa. Ensin petäjäinen ja olki itse syödään — ja se sitten lehmällä syötetään — ja taas syödään se lehmän läpi käyneenä itse ja taas — uh sitä kiertokulkua!

Se tuntuu olevan varsin yleinen tapa ja sen huomaa jo päivällä, missä sitä käytetään. Siinä talossa on aina nurkan nojalla pystyssä sievonen rautalapio ja nurkkain taustat muuten tavallisista tuntomerkeistään ihan puhtaat.

On näillä mailla ollut joskus joku meijerikin käynnissä ja voita yritetty Englantiin lähettää, vaan yritys on rauennut. Ehkä kannattaisi paremmin, jos ruvettaisiin valmistamaan juustoa Limburgin tapaan.

Menin kummallisissa mietteissä ja mieltä etoen takaisin pirttiin ja heittäysin pitkälleni niinkuin muina miehinä. Vaan kohta siitä oli korjattava luunsa, sillä makaava lattia kohosi haukotellen ylös, kahvipannut pantiin tulelle, hevoset tuotiin appeelle ja miehet rupesivat tavallista pirtti-oikeuttaan istumaan.

Kummastuttaako nyt ketään, jos siinä on mennyt kaikki halu sekä ruokaan että juomaan ja myöskin halu matkan jatkamiseen syvemmälle metsätaloihin, ennenkun on aikaansa tärväten ajanut takaisin kirkonkylään, pappilaan tai johonkuhun muuhun taatusti siistiin paikkaan varustamaan itseään matka-eväillä ja samalla myös porontaljalla.

Ei salolla näytä nälkään kuolevan, eikä siellä liioin tarvitse yösijan puutteesta kärsiä, kun kellä vaan on pinta ja maku sellainen, että voi heidän tapoihinsa mukautua.

Miehet istuvat pirtti-oikeuttaan koko pitkän aamupuhteen, naiset liikkuvat kaikellaisilla askareilla. Ei näytä olevan eilisellä kyytimiehellämmekään mitään kiirettä liikkeelle lähtöön, mutta rajantakaiset Karjalan miehet lähtevät sentään jo pimeän aikana.

Monenmoisia asioita siinä pohditaan, mutta etupäässä tätä tämän talvista rahan ja leivän puutetta. Kaikki hätäaputoimet, valtion metsien hakkuut, komitean vaate-avut, "kilojauhot", käsityöt ja hamppujen kehruut, mutta ennen kaikkea niissä asioissa toimivat henkilöt ovat siinä kumminkin tarkimman tutkinnon ja tuomion alaisina. Kuka pelastaa niin ja näin kunniansa, kuka tuomitaan kerrassaan pataluhaksi, mutta täyttä kiitosta ei anneta ainoallekaan.

— Kaksikymmentä kiloahan siellä kuulutaan reestä annettavan, vaan mistä sen reenkään tässä hädässä teet, kun ei ole aineita. "Kuivista puista pitäisi olla, kumminkin kaplasten välttämättä, muuten se ravistuu ja hajoaa", sanotaan, eikä oteta vastaan, eikä anneta mitään, jos on tuoreesta tehty. Mutta mistä ne kuivat puut tempaat, nehän olisi pitänyt varata kuivamaan jo viime vuonna.

— Ja elääkö köyhä ja elättääkö joukkoaan sillä kahdellakymmenelläkään kilolla pitkälle, vaikka senkin saisi. Ei siitä paljoa syödä. Pyh!

— Entä nämä työjauhot, joita tilallisille on annettu. Sata kiloa sain minä — puhuu isäntä, istuen pöydän takana niinkuin puheenjohtaja — vaan mitä työtä sillä teetät? Ei sitä leipäpalkalla kukaan työtä tee. Ja niitäkin jauhoja on monelle rikkaalle annettu paljoa enemmän, vaikka minä tiedän varmaan, että heillä olisi ollut rahoja teettää jos kuinka paljon töitä.

— Niin juuri tekevät. Kyllä niitten kelpaa. Ei ole tuntoa eikä tasapuolisuutta tässä maailmassa.

— No se on ihan totta, tiuskahtaa eräs vanhanpuoleinen akka uunin puolelta, kääntyen miehiin. Enkö minä itse sitä kirkolla kuullut. "Ne ovat liian hyviä köyhille antaa", oli sanonut, ja möi ja pisti rahat taskuunsa. Vaan ei myönyt kaikkia. Yhden antoi renkilleen, sille Taavetille, vuosipaidasta, vaan kielsi tiukasti kellekään puhumasta. Mutta kun minä istuin pappilan pirtissä jauhoja odotellen, ja Taavetti kumartui jotain rahin alta ottamaan, niin pistipä hänen nuttunsa hihasta näkyviin sen paidan ranne ja kiiltävä nappi. "Ylenpä nyt ovat pappilan miehet hienoissa paidoissa", sanoin minä, mutta Taavetti nauroi vaan ja iski minulle silmää, ja minä ymmärsin asian heti.

— Mattipa onkin eri miehiä. Ei osaa jokainen pitää yhtä hyvästi puoliaan kuin hän.

— Tässä toissa viikolla. Matilla oli jauhoja kotona viisikymmentä kiloa — ja teurastihan se kekrinä lehmänsä ja kolme lammastakin — mutta ei ollut kahvin papua. Oli kauppiaalle entistä velkaa, eikä sitäkään kautta heltinyt mitään. Mutta Matti ei joudukaan ensimmäisenä ymmälle. Otti surkeimman muotonsa päälleen, sairasti ja valitti, ja sai komitealta taas puoli säkkiä. Meni takaisin kauppiaalle. Kauppiaspa yritti pitää Matin säkin entisestä velasta, mutta Matti koveni, sai säkkiään vastaan kahvia, sokuria, tupakkaa, ja vielä kymmenen kiloa vehnäjauhoja. Tässähän se viime viikolla kelkkoineen niitä vehnäsiä kauppaili.

— Nenästä veti, että napsahti. Mutta kyllä joutaakin vastavuoroon. Ei se ole mitään heidän vilppinsä rinnalla.

— Ei kuin välille jää. Kuka sitten antaa, ellei porvari, jolla on tunto ja armelias mieli — — —.

Naisväki on saanut aamuvellin liedellä valmiiksi ja se kannetaan pöytään. Pöydällä on pino ohuita reikäleipiä, jokainen tarttuu puiseen vellikuppiinsa, työntää peukalohankansa leivän reikään, ja niin alkaa aamiainen. Pöydän yläpuolella häkissä on kyllä pitkä rivi puulusikoita, mutta niitä ei tarvitse vellin syönnissä. Kukin ryyppii osansa vaan kuppinsa syrjästä. Sitten on pöydässä vielä "särvintä", mutta sitä on vaan kahdessa astiassa, kumpaisessakin pieni äkkiväärä puukauha, jota jokainen vuoronsa mukaan käyttää, pistäen sen taas takaisin astiaan. Kauha on yhä liikkeessä, mutta niin osavasti se kulkee, ett'ei sitä koskaan tavottele kaksi kättä yht'aikaa.

Väkeä on pöydässä tavaton joukko yhden talon väeksi, mitä he kaikki lienevätkään. Aamiaisen syönti kestää mahdottoman kauvan ja monet asiat on sen kuluessa vielä ennätetty pohtia, ennenkuin on miesten peukalohangassa leivästä vaan pelkkä reikä jälellä ja vellikupit tyhjinä. Ja istutaan siinä sittenkin vielä melkoinen rupeama, yhä jutellen ja asioita seuloen.

Päivä on jo alkanut sarastaa. Pirtin peräikkunasta näkyy kaukainen vuori hohtavana, niinkuin tulessa palaen, mutta pian peittää sen pilvi, ja hohto kohoaa heikompana korkeammalle.

— Kyllä siitä nyt tulee pyry, sanoo joku vanhemmista miehistä katsellen ikkunasta ulos.

— Pyryä se tuo rusko tietää, säestää pieni poika, jonka leuka tuskin vielä ylettyy ikkunan tasalle.

Minäkin yhdyn samaan arveluun, sillä ilma on lauhtunut ja heittelee jo vähän lunta.

— Pitäneekö lähteä juurikasten ajoon, vai mihin tässä ryhtyisi, tuumailee yksi miehistä.

— Mihinkäpä sitä muuhunkaan osannee ryhtyä, ja sehän se kumminkin on tehtävä, arvelee isäntä.

— Saattaa kyllä sekin tulla, koska niin jäseniäni taas venyttää, tuumailee isäntä käsiään oikoen ja haukotellen. — Onhan se saatava kevääksi hauta, kun viisi säkkiä jo otin sen päälle Kiehimässä oululaiselta. Eikä ole tietoa, milloin ruukkilaistenkaan ajotyöt tässä rannan metsässä alkavat. Viisi säkkiä piti ottaa, millä tässä muuten eläisi, puhui hän kääntyen minuun, niinkuin vieraallekin asiaa selvittäen.

On jo täysi päivä, vaan ei mene monta tuntia joulun edellä niillä mailla, ennenkuin on taas uusi hämärä.

— Lähtisiköhän sinne juurikkaverstaille? kysäsee taas äskeinen mies, ikkunasta ulos katsellen.

— Etteköhän lähtene, vastaa isäntä. Kovinpa minun taas jäseniäni kolottaa, puhuskelee hän moneen kertaan, yhä käsiään ojennellen, ja kiipee vihdoin uunille. Eikä hänestä kohta näy muuta kuin lapikassaappaitten anturat, kun hän venyy pitkällään pimennossa valtavan uunin päällä, vatsassa kupillinen jauhovelliä ja rukiinen leipä.

Minä olin lähtenyt nälkää, puutetta ja yleistä hätää katsomaan, ja kyllä sitäkin näin. Näin monenmoista hätää, puutetta paljonkin, ja monta kohtaa, jotka tarvitsisivat mitä kiireellisintä apua ja korjausta, mutta vähemmässä määrässä sentään sellaista kamottavaa nälkää, josta minulla on kuva entisiltä ajoilta muistossani säilynyt. Sitäkin kyllä joukossa tapaa tälläkin kerralla, ja tapaisi varmaan enemmänkin, mutta hätäaputoimet ovat onneksi ehtineet sen jo koko lailla peittää.

Seuraavassa koskettelen vähän lähemmin tätä nykyistä hätää ja muitakin sen kanssa yhteydessä olevia seikkoja niissä pitäjissä, joissa matkustelin.

III.

Niinkuin sanomalehtien kautta jo aikaisemmin syksyllä kyllä kuultiin, tuli kaikkinainen sato Koillissuomessa viime vuonna yleensä kurjin koko maassa. Sotkamossakin, jossa poikkeuksena sen puolen maista on joltisenkin paljon väki hyvää maaperää, on sato tullut sellainen, ett'ei siitä kaikitellen kannata paljon mainita mitään. Vanhat miehet väittävät poikkeuksetta, ett'ei 1867 vuoden sato ollut näin huono, sillä silloin oli saatu karjan rehua enemmän ja viljakin ollut laatuaan parempaa. Minä ainakin hiukan epäilen, lieneekö siinä puheessa perää, mutta kurja se on ollut tämänkin vuoden tulo. Ainaiset sateet ja ruoste, jonka täällä päin uskotaan satavan pilvestä ja sen vuoksi ahdistavan korkeita vaaranmaita pahemmin kuin rantamaita, turmelivat kaiken viljan melkein kokonaan. Rukiissa oli kyllä olkea vahvasti, mutta sato siitä on ollut vaan noin kymmenesosa tavallisesta, ja siitä leivottu leipä, jota minulle joka paikassa näytettiin, oli niin mustaa ja katkeraa, että sitä kuuluivat hyleksivän hevosetkin. Ja vaikka vielä senkin leivän — joka ei ole pettua parempaa — tyystin söisi, niin harvalle se sentään kestäisi edes jouluun. Löytyy joku puolikymmentä taloa koko Sotkamon laajassa pitäjässä, joissa sadasta lyhteestä on saatu 50 litraa (tavallinen sato 100 litraa), vaan ei niittenkään viljasta synny säällinen leipä ilman ostojauhoja lisäämättä.

Ohra, joka kesäviljasta siellä päin on paremmin koteutunut, on paikotellen antanut hiukan paremman sadon, niin että siitä sentään saadaan koko hyvää rieskaa ja talkkunaa, mutta enimmissä paikoin on siitäkin sentään tullut kato. Joku harva isäntämies kehui, että hänen ohransa vielä itääkin, joshan sitten itänevät keväällä, kun ruoste niissä vielä talven aikana jatkaa tuhoaan. Kauran viljelys on mitättömän pieni ja kerrassaan hukkaan meni sekin vähä. Perunat taas jäätyivät suureksi osaksi maahan. Mitä rukiin oraita vielä oli näkyvissä ohuen lumipeiton alta, näyttivät ne sentään keskulaisilta ja antavat toivoa tulevalle vuodelle.

Näin on asianlaita ihmisten ravintoon nähden omista tuloista. Mitä karjaan tulee, lienee sille sentään rehua runsaammin, koska lehmiä ei oltu aivan tuhottomassa määrin vähennetty. Heinät kyllä menivät monelta kokonaan hukkaan, jäivät sateen ja tulvan vuoksi tekemättäkin, ja huonoja ne tulivat kaikille, mutta kun olkia tuli runsaasti, toivotaan niillä sentään päästävän eteenpäin. Ja onpa joukossa tullut täysin hyviäkin heiniä — riippuen tietysti paremmista korjuutavoista — sillä useita kuormia sattui vastaani Kajaaniin menossa, eikä niissä tavara näyttänyt ollenkaan huonolta.

Sotkamolaisilla on paikotellen voimakkaita, lepikkoa kasvavia vuorien rinteitä, ja niitä käytetään niittyinä. Heinä niissä kuuluu kasvavan ylen rehevästi, niissä ei ole milloinkaan tulvista haittaa, ja ken vaan sai ne sateilta korjatuksi, hänellä ei ole aivan huutavaa rehunkaan puutetta. Niissä kasvavaa heinää kutsutaankin hyvyytensä vuoksi yleensä "maitoheinäksi".

Sellaiset ovat nykyään lyhyesti mainiten yleiset elämän ehdot Sotkamossa. Jokainen katselee synkkänä eteensä ja kulettaa kaikki vanhat säästönsä kauppiaan jauhoihin, joihin kokee sekoittaa omaa, kehnoa viljaansa mikäli se on mahdollista.

Jauhot eivät entisiin aikoihin verraten ole vielä ollenkaan pakkohinnoissa ja tuskin tulevatkaan. Maksetaan 61 kilon säkistä 14 markkaa, kun sama erä v. 1867-68 maksoi 30 à 35 markkaa. Mutta niitä ei anna kauppias velaksi ja monella on velkaa entisestäänkin. On otettava rahapenni, mistä suinkin saadaan. Myydään lintua, lampaannahkaa, oravannahkaa. Lampaannahoista maksetaan kyllä hyvä hinta, 2 à 2 mk. 50 penniä kappaleelta, ja metsällisten nahat ovat hyvin korkeissa hinnoissa. Mutta metsä on muuten antimillaan kitsas tänä vuonna. Kuuluu löydetyn summissa lintuja metsiin kuolleina ja päätetään niiden kuolleen ruuan puutteeseen, marjoja kun ei ollut. Eikä antanut saalista vesikään. Sotkamon vesistö kuuluu muutenkin olevan kalasta köyhää, vaan kun viime syksynä kaikki työt myöhästyivät, myöhästyi syyskalastuskin ja jäi lopulta tekemättä, kun järvet menivät jäähän.

Siis sekin särpimen apu, mikä ennen on kalasta ollut, jäi nyt saamatta. On turvauduttava merisilakkaan ja ulkolaiseen silliin, mutta nekin ovat mahdottomain rahtimatkain vuoksi kalliita.

Rahaa siis tarvitsee joka mies paljon, kun melkein kaikki suuhunpantava on ostettavissa, ja niitä on monia muita suuria rahaläpiä täytettävä, varsinkin tilallisilla, joihin tällainen kato välittömimmin koskee.

Suurempaa nälkää ei Sotkamossa vielä tuntunut yleensä olevan, mutta sentään oli monessa köyhemmässä kohdassa, monessa salokulman mökissä, jossa ei ollut ostojauhoa tarpeeksi käytettävänä, näyttäytynyt yksi huonon ruuan seurauksista, nimittäin punatauti ja pahantapainen vatsuri. Lapsissa sitä oli enin, ja vähän aikuisissakin, mutta yleinen toivo oli, että siitä kyllä pahemmitta seurauksitta päästään, joshan vaan tavalla tai toisella ostojauhoja saadaan. Ja toivottavaa on, että niitä saadaankin, sillä niistähän se kokonaan riippuu koko muukin "pärjäyminen", niistä yksin, eikä mistään muusta. Eikä siellä mistään muusta kuullut puhuttavankaan.

On tosiaan kummallista nähdä, kuinka sikäläinen asukas on tottunut nälkään ja huonoon ruokaan. Hän kuuluu joskus hyvinä aikoina kyllä saattavan muuttua hyvinkin hyväksi herkkusuuksi, mutta huonoina saattaa hän kiristää nälkävyötään luonnottomiin saakka. Missä vaan on edes silloin tällöin selvää leipää syötävänä niinkuin lääkkeeksi, siinä ovat köyhäin mökkiläistenkin repaleiset lapsilaumat (ja lauma niitä säännöllisesti on) aivan reippaan ja terveen näköisiä, vaikkei mitään muuta ruokaa olisikaan; ja kumma on, ett'ei viime vuoden viljasta, missä sitä enemmän oli käytetty, ollut jo joku henkeään heittänyt, koska minulle väitettiin, että siitä hierotulla ruostepölyllä ovat russakatkin kuolleet. Sitä en tiedä, onko tässä perää, vaikka kyllä minulla näitten ruosterukiitten suhteen toiselta puolelta olisikin sellainen syntinen toivomus, että niillä edes kuolisi sukupuuttoon koko se elukkalaji, nimittäin juuri russakat sieltä pohjan periltä, kunhan vaan ihmiset säästyisivät. Se olisi ehkä suurin hyöty, mitä viime vuotisista rukiin jyvistä siellä saattaisi olla. Tämä on joutava asia itsessään, ja olen sitä maanvaivaa edellä jo liiaksikin kuvaillut, mutta tahdon siitä vieläkin mainita, kun kuulin niin monia valituksia, ett'ei siellä muka saa kunnollista russakan myrkkyä, koska kauppiaat sekoittavat siihen vehnäjauhoa! Ja minä luulen, että jokaisella, joka sinne etelästäpäin joutuu, on juuri sama toivomus kuin minullakin, eikä se ole suinkaan pienimpiä toivomuksia, mitä näitten puutteenalaisten seutujen suhteen saattaa tehdä.

Kaiken sen johdosta, mitä jo Sotkamossa ennätin nähdä ja kuulla, alkoi minussa vakaantua yksi johtopäätös, joka ei koske ainoastaan sitä kuntaa, vaan pitänee paikkansa kaikissa muissakin pitäjissä sielläpäin, ja se on se, että tilalliset, varsinkin pientilalliset ja samoin myös torpparit, s.o. yleensä maahan kiinnitetty väestö, kärsii siellä kadosta enin.

Irtolaiskansa ja työmies ei oikeastaan ole suoranaisesti kadottanut mitään, kunhan vaan saa työtä. Ulkolaista viljaa hän ostaa syödäkseen parhaimpinakin vuosina, eikä sen hinta nykyään ole juuri, tuskin yhtään korkeampi kuin ennenkään. Hän on yhtä vapaa lähtemään työhön kuin ennenkin, mutta vaikeampi on sen, joka on maahansa kiinnitetty, poistua ulkoapäin aivan kaukaa työansiota etsimään.

"Mitä on siitä apua", lausui eräs pientilallinen, "että ainoine hevosilleni menen savotalle ja siellä syön evääni ja ruokani. Joukko syö kotona kumminkin, omat työni jäävät tekemättä, lannat ensi kesäksi varaamatta, ja niin on minulla tulevana vuonna sama kato kuin nytkin, sillä eivät nämä peltotilkut kasva ilman työtä ja lantaa."

Hän oli minusta nähden ihan oikeassa, mutta ellei hän apua saa, niin täytyy hänen lähteä tukkitöihin tai mihin tahansa, sillä asia ei ole sillä hyvä, että hän oman joukkonsa elättää, vaan on etupäässä hänen niskoilleen sälytetty koko kunnallisverojen raskas taakka, joka ei ole koskaankaan aivan kevyt, vaan tällaisina vuosina vielä entistäänkin raskaampi. Ei ole sillä hyvä, että hän omille lapsilleen leivän hankkii, hänen täytyy huolehtia vielä sadoista muitten lapsista, joille kunnan vaivaishoitokassasta leipää patistetaan, ja enemmän juuri nyt, kuin parempina vuosina. Ja sitäpaitse täytyy hänen suorittaa monet muut kunnalliset maksut, ei yksin vaivaisrahoja.

Ja ell'ei hän niitä hyvällä maksa, niin häneltä otetaan pakolla, niinkauvan kun hänellä on kiinteätä omaisuutta mistä ottaa. Vuonna 1901, joka oli vuosien parhaita, hoidettiin Sotkamon kunnassa, jossa on noin 9,000 asukasta, yli 300 vaivaista kokonaan ja noin 160 henkeä sai tilapäistä vaivaisapua. Koko kunnalliset menot nousivat yli 30,000 markkaa, josta 15,000 markkaa meni yksin vaivaishoitoon. Ja kun ottaa huomioon sen tosiasian, että enimmiltä irtolaisilta, joilta tähän summaan olisi tullut mitättömän pieni lisä, ei sitäkään ole saatu, kuten kunnalliset tilikirjat osoittavat, niin on koko tuo määrä lähtenyt yksinomaan tilallisten kukkarosta. Kun tähän vielä lisää, että sielunhoito Sotkamossa, ilman niitä suuria menoeriä, joita on ollut papiston puustellien rakennuksessa, nousee vuosittain kirkollismatrikkelin mukaan noin 12,000 markkaan ja tämäkin etupäässä, melkeinpä kokonaan, menee tilallisilta, niin arvaa sen taakan, mikä siinä on kadon kärsineen maanviljelijän niskoilla. Eikä suinkaan tunnu helpoittavalta tässä seikassa se ainainen huuto, joka meillä kyllä muuallakin jo hyvin tunnetaan, vaan joka täällä käy vielä kovempana kuin muualla, että kunnan täytyy antaa apua, sen täytyy elättää meitä! Tappakoonhan!

Irtolainen, ainakin useampi heistä, joka ei pidä sillä lukua pysyykö yhteiskunta pystyssä, vai kaatuuko se, syö joka pennin itse, minkä ansaitseekin.

Tältä puolelta katsottuna on köyhän tilallisen asema tukalampi. Syytä on tosin hänessä itsessäänkin. Hän on entisinä aikoina tiedon puutteessa ja ajattelemattomasti, useimmin ehkä pakostakin, myynyt metsänsä liian paljaaksi tai lopen tärvännyt sen tervan poltolla, niin että hänen nyt monasti täytyy nostaa ruunun metsistä kantoja tervaksiksi, päästäkseen Ouluun rahapennille, vaan tämä seikka ei tässä hädässä enää asiaa muuta. Hän on siinä asemassa, missä hän on.

Saatetaan sanoa, että irtolaisen ja työmiehen asema on siltä yhtä huono kuin tilallisenkin, kun tilallisilla huonona aikana ei ole antaa hänelle työtä, eikä siis rahaakaan. Tämä olisi kyllä totta, jos he olisivat yksinomaan riippuvia tilallisten töistä. Silloin he totta tosiaan olisivat kaikki samassa kadotuksessa. Mutta niin ei kuulu täällä olevan laita. Eivät he tee talonpojan työtä vähässä tingassa koskaan, eivät niin kauvan, kuin heillä on hiukankin muualta toivoa. Työnpuutetta kyllä huudetaan yleensä, mutta minä olen täysin luotettavilta miehiltä kuullut, että syksymmällä oli Sotkamon kirkolla tarjottu ojan kaivua, jossa tavallisen miehen päiväpalkka olisi ollut kuudelta tunnilta 1: 50 à 2 markkaa, mutta hiukan koeteltuaan lähtivät enimmät miehet tiehensä. Rengin vuosipalkka on kuluvalta vuodelta Sotkamossa, mikäli olen kuullut, keskimäärin 150 à 200 markkaa, vaan maksetaan joukossa aina 280:kin markkaa. Piioille 80 à 120 markkaa ja sitäpaitsi vaatetta y.m. Kesällä on maksettu työmiehille talon ruuassa 12 à 15 markkaa viikolta, vaan nyt talvemmalla tosin enää vaan 3 markkaa. Mutta työmiehistä kuuluu olevan puute aina. He lähtevät ylemmäksi pohjolaan, missä tavallisesti aina on rahallisia tukkitöitä. Hiihtävät Kuusamoon, Rovaniemelle, Kemijärvelle, Tornioon y.m., missä tavallaan on niitten Ameriikka, jotka eivät oikeaan kultamaahan syystä tai toisesta pääse.

"Elättäköön kunta akan ja lapset", on heidän jäähyväis-sanansa, jos heillä perhettä sattuu olemaan, ja kun sitten akka hakee vaivaisapua ja kysytään, missä mies on, vastaa hän lyhyesti ja selvästi: "se on siellä sustensa päällä". Ken saa joltakulta tuttavaltaan oikeasta Ameriikasta "tiketin", hän huilaa sinne.

Näin ovat puheitten mukaan asiat, ja jos täällä tilallisten ja irtolaisten siveellinen kanta pannaan kumpikin vaakalaudalleen, nousee jälkimmäinen epäilemättä varsin keveänä ylemmäksi, kun niitten oikeastaan pitäisi olla tasassa ja kestää yhdessä niin huonot ajat kuin hyvätkin, ennenkuin terveellinen sopu ja yleinen edistys näissä harvaan asutuissa ja kaikkea mahdollista työvoimaa kysyvissä seuduissa todella pääsisi vakautumaan.

Surkeimmalla kannalla nykyään ovat jotkut vakavaluontoiset ja kotinurkkiaan rakastavat pienten mökkien miehet, jotka eivät tahtoisi lapsijoukkoaan jättää eivätkä maailman rantaa repalehtimaan lähteä, kun ovat itselleen jollekulle vaaran kupeelle mökin saaneet ja sen eteen pienen ohra-maatilkun. Niitä näkee joskus sellaisia ja niitä käy enin sääliksi.

Mutta ne ne usein ovat sitkeimpiä kaikista, vaikka niitä on niin harvassa, ja ne ne ovat ikäänkuin jätteitä siitä vanhasta, puhtaasta ja rohkeasta sukupolvesta, joka vaaroista ja vastuksista huolimatta saunojaan erämaihin rakenteli. On liikuttavaa katsella sellaista miestä, kun hän kyynel silmässä kertoo viime vuoden katoa ja näyttää haasialla ohralyhteitään, joissa tyhjät tähkäpäät soikehtivat. Hänellä on tavallisesti perhe suuri, ja usein on viimeinen leipä pöydällä. Mutta hän vakuuttaa, että hän ei kotipaikkaansa jätä, hän ei lapsiaan jätä, hän ei vaaraansa eikä ohramaan tilkkuaan hylkää, vaikka siihen kuolkoon. Hänellä on lehmä navetassa. Lehmän anninta hän vähän saa, ja kun vaan kevääseen pääsisi, niin ei hätää silloin, hän on kuorinut petäjän kylkeä ennenkin.

Parissa niistä salomökeistä, joissa Sotkamossa kävin, puhuttiin tällä tavalla, ja vakuutettu olen, että niissä puhuttiin totta.

Sotkamolaiset ovat muuten päättäneet, ett'eivät he lahja-apuihin turvaudu, ennenkuin viime tingassa, ja siksipä ehkä sieltä onkin vähemmin avunhuutoja kuulunut. Vai lieneekö se tapahtunut siitä syystä, että Sotkamoa on totuttu pitämään vauraimpana kaikista Kajaanin kihlakunnan pitäjistä. Ja onkin siellä joukossa erinomaisen vauraita taloja, joissa viljelykset jo ovat kaikin puolin nykyaikaisella kannalla, vaan missäpä niitä ei aina joukosta jotakuta löytäisi.

Varmin apulähde sille kunnalle niinkuin kaikille muillekin on kumminkin tukkitöistä valtion metsissä.

Mutta se työ loppuu maaliskuulla ja silloin vasta alkaa tukalin aika, jos kohta lienee tukaluutta ennenkin, sillä peninkulmaisille saloille ei kykene ken tahansa tukkitöihin lähtemään.

Keväällä se vasta on kova käsissä. Ja kun silloin vielä alkaa siemenen hankintakin, jota ei kunnassa liene montakaan jyvää, niin arvellaan yleensä, että suuri joukko pientilallisia silloin tulee pakosta sortumaan. On myös kuulunut olevan aikeita pyytää yleisistä varoista lainaa maanviljelystöitten teettämistä varten. Se annettaisiin pienemmissä erissä tilallisille, heidän teettääkseen parannuksia viljelyksissään. Sellaiset lainat olisivat yleensä koko pohjan perillä suotavimpia kaikista, kunhan sitten vaan valvotaan, että ne todella tulevat tarkoitukseensa käytetyiksi, sillä ei nälkä sinä ilmoisna ikänä lähde metsän haaskuulla eikä tervanpoltolla enää nykyisissä oloissa, jos tuo niillä lieneekin ennen vähän loitompana pysynyt.

Jota edemmäksi etenee pohjoseen ja itään, sitä tuntuvampi on kadon tekemä jälki. Kuhmoniemessä en tosin käynyt, mutta saamieni tietojen nojalla voin sentään mainita, että hätä siellä on isompi kuin Sotkamossa, vaikk'ei sieltä ole äänekkäämpiä huutoja kuulunut enemmän kuin Sotkamostakaan. Maa kuuluu Kuhmoniemessä olevan jo paljoa huonompaa, ett'ei ole ihme, jos siellä olisikin vuositulo ollut vieläkin niukempi. Eräs kuhmolainen kertoi, ett'ei heidän pitäjän pohjoisosassa kasva enää edes leppää, joka on voimaperäisen maan tuntomerkki, vaan että viimeinen lepän kämpyrä, joka siellä kasvaa erään puron rannalla, on sekin kallistunut etelään päin, niinkuin pois siirtyäkseen. Mutta Kuhmolaiset eivät valita, he sekoittavat omia akanoitaan ostojauhoihin ja tekevät tervakauppoja, sillä heillä kuuluu olevan vielä mäntymetsiä runsaasti. Heidän pitäjäänsä tulee sitäpaitse talven kuluessa suuret tukkityöt. Yksityiset ovat siellä myyneet paljon metsiä ja valtion metsistä leimataan 120,000 kantoa.

Ristijärvellä ja Hyrynsalmessa, ja varsinkin viimemainitussa pitäjässä näyttää hätä suuremmalta ja kunnallinenkin vaivaishoito on tiukemmalla. Ja ell'ei ulkoapäin apua tulisi ja sitä jaettaisi, niin sortua täytyisi näitten kuntien s.o. niitten näissä kunnissa, joilta kunnalliset ulosteot voidaan tavalla tai toisella saada ulos. Kun esim. Ristijärvellä koko viimevuotisten vaivaistilikuittien lukumäärä nousi vaan 60:neen, nousi se tänä vuonna jo marraskuun 15:sta päivään saakka 140:een. Enimmät avunhakijat ovat mökkiläisiä ja pikkutorppareita, ja että apu tulisi todelliseen tarpeeseen käytetyksi, siitä on kunnallislautakunnan esimies Ristijärvellä koettanut pitää kiitettävää huolta. Hän on avunetsijöille lukenut sellaisen lain, että "ellet kahvipannuasi tuo tänne takavarikkoon, et apuakaan saa". Ja aimo kasa olikin hänen luonaan jo näitä "talonhävittäjiä", pieniä ja suuria, mutta kaikki yhtä nokisia.

Alkusyksystä, kun ei vielä mitään apuneuvoja ollut, oli hätääntyminen ollut suuri, varsinkin köyhemmillä tilallisilla — eikähän niitä vauraampia olekaan kuin ani harvoja — vaan ensi pelastus lähti siitä, kun alettiin tehdä maantietyötä Hiisijärvelle, johon valtio on myöntänyt 15,000 markkaa. Tästä maantientyöstä on kuulunut sellaisia huhuja, että siinä on annettu työtä vaan lähiseudun varakkaimmille tilallisille, vaan tämä lienee perätöntä; ja milloinka hädän ollen tyytyväisyys ja yksimielisyys vallitsisi meillä? Jokaisella on oma suu lähinnä ja jokaisen oma hätä on hänen itsensä mielestä suurin.

Katselin esim. hätävaatteitten jakamista eräässä kohdassa. Voi sitä itkua ja sitä ruikutusta! Jokainen olisi enimmin tarpeessa ja toisen tarvetta koetetaan vähentää, ja sitten pois mennessä tiellä moititaan toimimiehiä. Vaan yhtä alastomia ovat täällä köyhemmät eläjät miltei kaikki, ja niin he tietysti ovat aina. Sillä mikä ne vaatteet yhtäkkiä niin tyystin olisi lopettanut, koska sillä maankulmalla ei ole vanhojen vaatteitten ostajia, että niitä olisi voinut myydäkään. Nälän ollen tuntuu alastomuus pahemmin, vaan sen kuulin, että jos vaatteita vaan olisi saatavissa, haettaisiin niitä hyvinäkin aikoina — nim. sikäläisinä hyvinä — juuri yhtä paljon.

Vaatteista puhuttaessa en voi olla mainitsematta yhtä seikkaa. Kun kulkee maanteitä tai katselee niitäkin, jotka hakevat vaateapua, ei näe ketään, joka olisi erittäin silmiinpistävästi repaleinen, mutta kun menee saloilla heidän mökkeihinsä, niin siellä näkee kaikkea muuta kuin ylenpalttisuutta, mitä ruumiin suojaan tulee. Heillä siis aina sentään on joku ehjäkin vaatekerta, tai ellei ole, niin se asialle lähdettäissä lainataan.

Toinen tulolähde, paitse maantientyötä, on Ristijärven ja Hyrynsalmen kunnilla niinkuin kaikilla muillakin tukinhakkuussa ja vedätyksessä valtion metsissä, mutta yleensä kuuluu valitus, että yhtiöt, jotka metsät ovat ostaneet, tarjoovat nälkäpalkkoja. Yhtiöt taas selittävät asian siten, ett'ei heidän olisi ollut pakko näitä metsiä ostaa, vaan ovat he sen tehneet hätäaputöiksi. Mene tiedä mikä tässä on keskikohta!

Totta on, että hevosen ruokinta täällä tulee kovin kalliiksi, kun heinistä on puute ja hevosella on niin suuri suu miehen suuhun verraten, ja jonkun verran kalliimmaksi se tulee miehenkin ruoka täällä kuin rautateitten varsilla, koska kaikista tavaroista, mitä muualta on tuotava, ovat rahdit kalliit — 6 à 8 penniä kilolta Oulusta — mutta toisaalta tuntuu minusta olevan hiukan järkeä toisellakin puolella. Jos kaikki olisi ennallaan, niin mitä siitä hädästä sitten kannattaisi puhuakaan.

Siellä vallitsee todella oloissa kummallinen ristiriita, jonka juuria on hyvin vaikea löytää, ja joka sama ristiriita kyllä vallitsee jossain määrin muuallakin. Toisaalta tuntuu, niinkuin hätä olisi aivan kauhea. Näin laumoittain ihmisiä tunkeilemassa paikallisten hätäapukomiteain, pappien, kunnanesimiesten, kauppiaitten luona, ja valittavan puutettaan, näin lasten ahtaissa, likaisissa mökeissä puolialastomina jäytävän leipää, joka ei suinkaan minun kurkustani menisi alas, ja olin valmis uskomaan, että siellä oli huutava hätä. Mutta yhtä usein tulin taas siihen luuloon, ett'ei siellä ole sentään oikeaa hätää, ei sitä hätää, joka pakottaa ihmisen ponnistamaan viimeisensä, ennenkuin henkensä heittää. Olen itse ollut kaksikymmentä vuotta tekemisessä maalaistyöväen kanssa etelä-Suomessa ja tiedän mitkä vaatimukset ovat siellä. Olen huonoina aikoina, nytkin juuri, nähnyt perheellisten miesten siellä tekevän talvityötä, metsätöitä y.m. puolentoista markan päiväpalkalla ja alle siitäkin, ja he ovat olleet tyytyväisiä ja sanoneet, että ainahan ihmisen täytyy työtä tehdä, tekee halvemmalla silloin, kun ei paljoa saa. Mutta täällä olen nähnyt paljon työmiehiä, jotka ovat palanneet metsätöistä Puolangalta kotiinsa, valittaen, ett'ei sillä palkalla elä, mikä sieltä lähtee.

Vaan kenenkään en kuullut saaneen siitä alle. Ja päivää on niillä mailla syystalvesta viisi tuntia, enkä näkemästäni usko, että sen puolen työmiehet olisivat erittäin taipuvia sitä puhteella jatkamaan, eikä se metsätöissä olisi varsin helppoakaan.

Vaatimukset ovat siis täällä suuremmat kuin etelämpänä, vaan mistä se tulee, sitä on lyhyeltä näkemältä vaikea aivan tarkoin selittää. Mutta suurimmaksi osaksi siihen lienee syynä se, että työkansa siellä on liiaksi metsäyhtiöistä riippuvaa. Yhtiöt pitävät näet työmailla ruokakauppaa ja kiskovat työmiesten kustannuksella siitä kaupastaan liiallista voittoa. Ja vaikka palkat ovat korkeammatkin, osaavat he kumminkin kiskoa siitä suuremman osan itselleen takaisin. Vaan miksei voisi isompi joukko työmiehiä lyöttäytyä yhteen, hankkia ruokavaroja muualta ja elää niukemmasti silloin, kun suuria paloja ei voi saada? Olisihan se parempi sekin, kuin olla ihan kaikkea ansiota vailla. Olen nähnyt monen miehen istuskelevan kotosalla ja valittavan työnpuutetta, ja olen nähnyt monen eukon apua hakemassa ja valittavan nälkää.

Toisin oli esim. vuosina 1867-68, jolloin rautatietä Riihimäestä Pietariin tavallaan silloisena hätäaputyönä teetettiin. Silloin sai mies päivältä 80 penniä, ja kilo jauhoja — mätiä kulijauhoja enimmäkseen — maksoi 40 penniä. Mutta miesten täytyi tehdä työtä niillä palkoilla, voittaa huono aika tai sortua, sillä muuta valittavaa ei ollut, rahakkaampia hätäaputoimenpiteitä ei löytynyt.

Renkimiehille maksetaan nykyään Ristijärvellä noin 200, piioille noin 80-100 markkaa vuodelta. Hyrynsalmella ehkä hiukan vähemmän, mutta useissa taloissa ei osaa sentään kunnollisesti kyntää tai niittää muut kuin isäntä, ja naiset ahtavat riihiä.

Kun tapaa nuoren miehen, joka on sattunut rengiksi rupeamaan, ja kysyy häneltä, miksi hän on niin kehno maantöissä, vastaa hän, että hän on paremmin tottunut kirvestöihin. Ja sentään näkee monen miehen kirveessä sellaisen varren, ett'ei se ainakaan minun kädessäni pysyisi.

Nämä ovat seikkoja, joita olojen tarkempi tuntija saattanee hyvinkin pätevästi perustella, mutta on toinen asia, jolle kenenkään lienee vaikea löytää mitään pohjaa, ja joka minuun on vaikuttanut varsin tympäisevästi.

Eräs säätyhenkilö tahtoi hyvässä tahdossaan tulla minulle näyttämään sitä kurjuutta, mikä heidänkin kylässä syrjemmällä vallitsi.

Tultiin erääseen mökkiin. Lämpimässä, vaan kamalan likaisessa mökissä oli neljä lasta, yksi melkein aikuinen, joka viime vuoden sanoi olleensa palveluksessa, vaan nyt istui kotosalla ja kiikutti kehdossa pienintä sisaruksistaan. Isä ja äiti olivat kotoa poissa, äiti vastikään lähtenyt. Vartaassa oli neljä leipää, ostojauhoista, ja kuumalla kiukaalla kahvipannu. Pöydällä kaksi paria kuppia, joista juuri näytti kahvia juodun. Seuralaiseni nolostui huomattavasti, kun minä naurahtaen osotin kuppeja. Tämä olisi ollut anteeksi annettavaa, vaan kuinkas kävi, kun tultiin takaisin tämän säätyhenkilön luo. Siellä oli sama mökin eukko kyökissä rouvalle surkeasti itkien valittamassa, että he kuolevat tuohon paikkaan, ei heillä ole enää palaakaan suuhun pantavaa!

Toisessa mökissä, jossa käytiin, joutui mies valeesta kiinni. Kun kuuli, että minä olin Helsingistä, luuli hän kai minun nyt tuovan heille apua ja alkoi väittää, ett'ei hänelle ole vielä annettu kuin 10 kiloa. Katossa oli kumminkin leipänä enemmän kuin 10 kilon jauhot, ja seuralaiseni sanoi varmaan tietävänsä, että enemmän hän oli saanut. Sitten alkoi mies näytellä minulle housuja ja liivejä, jotka hän edellisenä päivänä oli "kometiialta" saanut. — Nämähän ovat kauhean suuret minulle, mitä minä näillä, valitteli hän.

Minä en voinut antaa hänelle sen parempaa selitystä asiaan, kuin sen, että on hyvin vähän luultavaa, että Helsingin räätälit tulisivat tänne itsekustakin mittaa ottamaan, sillä Helsingistä päin housut olivat tulleet.

Tällaiset pienet "hätävalheet" ovat ylimalkaan poikkeustapauksia, eikä niitten vuoksi tarvitse kenenkään kylmetä avun annissaan, mutta pahempi on mielestäni ylettömän kahvinjuonnin laita silloin, kun leipäkeinoissa täytyy turvautua muitten ihmisten armeliaisuuteen. Sen käytäntö on tullut yleiseen niin rajattomaksi, että sitä — harvinaista kyllä — jo moittivat kauppiaatkin. Siitä on tullut sellainen himo-aine, että löytyy kahvijuoppoja, jotka täydelleen muistuttavat viinan, morfiinin y.m. orjia. Kerrotaan, joshan lienee totta, että Ristijärven yhteisostotoiminta alkoi kahvitilauksilla ja niitä olisi viime vuonna tehty lähemmä pariinkymmeneen tuhanteen markkaan. Tänä syksynä se tietysti on vähennyt, koskapa pannujakin jo on takavarikossa, mutta Hyrynsalmen puolella kerrotaan kumminkin eräänkin kauppiaan tässä syksyllä myöneen lyhyen ajan kuluessa 25 säkkiä samaa tavaraa.

Tällaisissa oloissa soisi kernaasti näkevänsä enemmän lujuutta kansassa itsessään, kun ajattelee sitä hartautta ja uhrautuvaisuutta, jolla etelä-Suomessa yksin työmiehetkin kantavat roponsa tälle nälän uhrialttarille.

IV.

Suomussalmi, eli niinkuin itse paikkakunnalla useimmin sanotaan: Kianta — siinä nimi, joka viime vuosikymmenen kuluessa on eräässä suhteessa tullut kuuluisammaksi kuin mikään muu kolkka koko Suomenmaassa, ja onpa tänäkin vuonna tämä sama nimi taas nähty melkein joka päivä jokaisen sanomalehden palstoilla ensimmäisenä kaikkien niitten joukossa, joihin hätäaputoimi saa kohdistaa huolenpitonsa.

Tahdon lyhyesti mainita tämän pitäjän aseman, ja huomatkoon jokainen siitä, millainen se on ja mitä edellytyksiä sillä on liikkeeseen, yleiseen vaurastumiseen sekä moniin nykyaikaisiin vaatimuksiin nähden. Pitäjä on pinta-alaltaan lähes yhtä suuri kuin puoli Uudenmaan lääniä, eikä siinä sentään tähän saakka — eikä juuri nytkään vielä — ole löytynyt minkäänlaisilla kesä-ajoneuvoilla kuljettavaa maantietä enempää kuin 22 kilometriä, se ainoa maantien pätkä, joka Oulusta tullen päättyy Kiantajärven rantaan. Siinä se on tien pää, siinä erämaa edessä, ja kirkkokin sekä kirkonkylä vasta järven toisella rannalla. Lähin suuremman liikkeen keskus — Kajaania lukuunottamatta — ja lähin rautatie on Oulussa, johon on matkaa 200 kilometriä — kesän talven hevosella kuljettava kautta vuorisen Puolangan, sillä mitään molempiin suuntiin kulkukelpoista vesireittiä ei löydy, joet kun kaikki ovat täynnä suuria koskia. Lapset kastetaan kinkerimatkoilla puolen vuoden vanhoina, ja samoilla matkoilla siunataan vainajien maalliset jäännökset, pitäjän saloilla kun näet löytyy kolmessa eri kohdassa varsinaiset hautuumaat, joissa vainajat saavat odottaa sitä otollista hetkeä, jolloin pappi sattuu paikalle pääsemään.

Sellainen on pitäjä, sellainen on Suomussalmi järvineen, vuorineen ja rämeineen, joiden yli polut kulkevat porrassiltoja pitkin talosta taloon, kylästä toiseen halki raakojen erämaitten. Sellainen on paikka, joka nälkäseuduista on suurimman maineen saanut. Toinen osa petäjiä on kuorittu tervoiksi, toinen osa leiväksi, on viljelty pieniä peltotilkkuja, otettu riistaa metsistä, nostettu vesistöistä muikkua, siikaa, harria — ja eletty on ja enennytty ja hiljalleen kituutettu vuosisatoja, milloin paremmin, milloin huonommin, vaan viime aikoina on tultu äänekkäiksi, niinkuin jokainen tietää, eikä suinkaan aiheettomasti.

Valitus on tällä hetkellä suuri: ei saatu eloja, ei karjan kontuja, ei kalaa, aivan sama juttu kuin kaikkialla muuallakin pohjan perillä. Se seikka on kerta kaikkiaan sama joka kohdassa, eikä sitä kannata moneen kertaan kertoa. Millainen siellä nyt on nälkä, millainen hätä, onko suurempi kuin ennen, siitä en osaa lyhyimmittäin tehdä selkoa, kun en ole siellä ennen ollut katovuonna enemmän kuin hyvänäkään.

Avun anojia on paljon, äärettömästi, ja jakajain luona tulvii aamusta iltaan rahvasta kuin markkinoilla. Oma, kunnallinen apukassa ponnistelee kuin ikeen alla, sillä viime vuotisia kunnanmaksuja, jotka olisivat olleet jo keväällä suoritettavat, ei jouluun mennessä ollut vielä käynyt maksamassa useampaa kuin — 4 henkilöä (kunnassa on noin 6,500 asukasta). Kunnallishallitus kirjoittelee vaan avun anojille pieniä lappuja, paikkakunnan maakauppiaille jätettäviksi, ja maksaa tietysti velkansa sitten kun jaksaa. Vuonna 1901, tuona satoisana vuonna, elätettiin vakituisia vaivasia, paitse ruotulaisia, 97 henkilöä ja annettiin satunnaista apua 204:llä eri kuitilla, nousten koko vaivaishoito 11,400 markkaan, mutta kaiken viime vuotisen velan on kassa sentään juuri nykysittäin parhaiksi maksanut, joten krediitti kauppiaitten y.m. luona on taas selvä ja uutta sopii tehdä. Aivan kulkujalalla olevain irtolaisten kuitteja oli viime vuonna kunnallisessa taksoitukessa 227 (niissä kokonaisia perheitäkin), ruunun torppareja ja mökkiläisiä alku neljättäsataa, ja nämä molemmanlaatuiset kuitit jäävät useimmiten perimättä ja niitten omistajat tuottavat päinvastoin kaiken menoerän vaivaiskassaan. Varsinaisia maksajia on 360 talonumeroa, tehtaita ei ole, liike- ja virkamiehiä niukin määrä, mitä kunnissa tavallisesti tarvitaan. Tämä olkoon mainittuna kunnallisista menoista, lukuunottamatta sitä, että kunnan yhteisillä kassoilla lienee velkaa yhteensä ehkä parisataa tuhatta.

Ne hätäaputoimet sitten, ja se hädän suuruus! Edelliset menevät tietysti niinkuin niitten mennä pitääkin, kyläkunnista on valittu jäseniä, niinkuin muuallakin, paikalliseen toimikuntaan, valvomaan kukin osaltaan itsekunkin tarvetta, ja apua jaetaan mikäli sitä saapuu. Hädän suuruus arvattakoon siitä, mitä edellä olen sanonut avunanojain paljoudesta.

Istuin päiväkauden seurakunnan pappilassa, ollen itse omasta kohdastani mahdollisimman kaukana kaikesta hädästä, ja katselin muitten puutetta, joka monenlaisissa tamineissa solui kaiken päivää melkein herkeämättä virkahuoneen ovesta sisään ja ulos. Ylen rasittava toimi seurakunnan vanhalle palvelijalle, jos kohta hänellä oli apumiehiäkin. Usein siinä otettiin kirkonkirjatkin esille, ja kun utelin, miksi niitä hätäapua haettaessa tarvittiin, sain kuulla, että monella hakijalla oli hyvin suuri taipumus tällaisessa tapauksessa lisätä perhettään, vaikka ne jo muutenkin ovat siellä päin yleensä auttavan suuria.

Avunsaantiin on niin totuttu, että joku jommoisissakin varoissa oleva talonemäntäkin on jo hakenut vaateapua, ja kun tulee köyhempiä anojia, saattaa syntyä tällainen hupainen keskustelu:

Useimmille annettiin, kelle koko säkki, kelle puoli, kelle vaan kilokaupalla, ja paljon jaettiin vaatettakin, vaan pyörrytettiin siitä joku vankka miehen karilas ja joku pyylevä eukko niine hyvineen takaisinkin ja käskettiin työhön.

Kellä oli käsitöitä, se sai aina, vauraampi kohtuhinnan, köyhempi runsaamman. Ja niin se pitää käydäkin, että avun saannista on jotain vastavuoroksi tehtävä sen, ken jotain tehdä jaksaa, sillä ihmisessä ei saa almujen annolla tukahuttaa itsetietoa omasta edesvastuustaan henkensä ylläpitämiseksi, vaikka toiselta puolelta taas ei tällaisia hätätöitä saa ottaa vastaan keltä tahansa, sillä silloin voi se muuttua suoraksi keinotteluksi, kuten ennen hätävuosina on tapahtunutkin, ja josta tavasta nyt vielä ovat pahat seuraukset nähtävinä. Kaikki avunanto käy nyt toiseen tapaan ja tarkemmalla valvonnalla kuin ennen, ja työtähän sitä on jokaisen tehtävä, koska jokainen siellä yleensä työnpuutetta elatuskeinokseen valittaakin. Mutta millä kannalla on siellä kotiteollisuus? Kurjalla! Tuodaan rekeä, lapiota, lusikkaa, astiata, vaan minä en monesta niistä maksaisi homehtunutta äyriä. Sellaiset esineet kuin verkot ja sukset ovat jommoisiakin, joukossa hyviäkin, vaan eivät suksetkaan sentään ole hetikään sellaisia, jommoisia odottaisi näkevänsä seudussa, missä ne ovat melkein ainoina kulkuneuvoina.

Käsiteollisuuden opetusta ruvetaan meillä kyllä kiireellä ja innolla harrastamaan joka kerta juuri sillä hetkellä, jolloin hätä on suurin, vaan siihen se oppi ja harrastus taas laukeaa, heti kun hätä on ohitse. Ei päästä taitureiksi koskaan, ei kyetä milloinkaan kotiteollisuuden alalla tekemään mitään sellaista, millä olisi kauppa-arvoa kotinurkkia ulompana. Kun teoksia sitten myydään, menevät ne usein huutokaupoilla melkein polttopuun arvosta, ja sentään olisi samoista aineista ja samalla vaivalla — helpommallakin, jos kätevyyttä olisi — voitu saada monta vertaa suurempi summa vastaisten hätäaikojen varalle kasvamaan. Suksitehdas on kyllä perustettu erään yksityisen hommasta Suomussalmeen, mutta se on tehdas, se on yksityisen afääri, eikä tietysti suurestikaan edistä kotiteollisuutta. Meriläisten airoja esim. voisi yleensä siellä päin tehdä mielestäni kannattavasti, kun vaan olisi hyvät mallit ja osattaisiin niitä tehdä, sillä siellä on kyllä kuusimetsiä ja lujanlaatuista puuta. Mutta tämä, niinkuin kaikki muukin teollisuus, saattaa siellä muutamaksi vuosikymmeniseksi riutua näkymättömiin, kunhan Leppikosken massatehdas Kajaanin seudussa valmistuu. Silloin ei tarvitse kotiteollisuutta muuta, kunhan jokainen osaa pistää kirveensä silmään sellaisen kalikan, että se omissa käsissä pysyy.

Kun enimmät männiköt yksityisten metsistä ovat pitkitetyllä tervanpoltolla hävinneet ja kuusipuu voittanut enemmän alaa, tulevat tietysti vasta perustettavat massatehtaat ostamaan siellä päin summissa maatiloja pohjineen päivineen. Niitä he kyllä tulevat saamaan, ehkä Ameriikan "tiketin" hinnoilla, sillä halullisia myyjiä, löytyy vaikka kuinka paljon, ja esimerkkiä siihen suuntaan on jo olemassa Hyrynsalmen puolella.

Koska avunanojain ja hätätöitten paljoudesta päättäen puute tässä pitäjässä tuntui olevan suurempi kuin missään muualla niistä seuduista, joita siihen saakka olin kulkenut, päätin painautua syvemmälle erämaahan, katselemaan taloihin ja mökkeihin, miltä elämä heillä siellä kotonaan näyttäisi.

Pariin suuntaan kuljin halki pitäjän kirkolta lähtien, ja niille matkoille pyydän nyt vaivata lukijaa mukaani.

Lähdin ensiksi ajamaan itäänpäin, Parvavaaraan Venäjän rajalle, jota kautta rajantakaisten karjalaisten Valtatie kulkee Kajaaniin ja Ouluun. Vaan ihmisasuntoja on silläkin taipaleella niin harvassa, ett'eivät havaintoni olleet erittäin rikkaat. Ja mahdotonta on poiketa päätieltä kaikkiin syrjätaloihin, niihin kun on monen neljänneksen ja kokonaistenkin penikulmain matka. Hyvästi loppuisi yhden talven keli, ennenkuin niissä kaikissa kävisi.

Ensimmäinen talo, joka suorastaan matkan varteen sattui, oli Haukilan talo, puolitoista penikulmaa kirkolta. Tämä seutu kuuluu Vuokin kylän pohjoisosaan, jonka kylän eteläpuolta pidetään pitäjän varakkaimpina seutuina, ja samaa Haukilaa sanotaan taas pohjoisosassa varakkaimmaksi. Ja oli siinä varakkaisuuden merkkejä ompelukone ja paperit kammarin seinissä sekä yksi vuode kammarissa, vaan ei minun silmääni paljo muuta. Karja oli vähennetty puoleksi, jauhoa hankittu Oulun porvarilta ensikesäisen tervakaupan päälle velaksi, selvää leipää syötiin lihalla ja maitovellillä höystettynä. Puutetta ja velkautumista valitettiin, minkä kuunnella jaksoi, sekä työpalkkojen korkeutta. Yksi oli jätkä (s.o. päiväläinen) kokoamassa tervaspuita. Muusta työnhommasta en kuullut mitään puhuttavan, enkä nähnyt jälkeä. Olen edellä maininnut erään Sotkamolaisen lannantekopuheista, mutta Suomussalmen kulmalla tulin sen asian, niinkuin koko maanviljelyshommain suhteen yleensä sellaiseksi Tuomaaksi, ett'en ensi hopussa ottanut heidän puheitaan korviini, vaikka niitä olisin kuullutkin.

Haukilasta lähdettyä on taloja tien varrella hiukan taajemmassa, noin parin, kolmen neljänneksen välimatkoilla rajalle saakka.

Ensimmäinen on Saukkovaara, kahtia viljelty talo. Siellä päin on aivan yleistä, että taloja viljellään useammassa osassa, oman keskinäisen suostumuksen nojalla ilman muuta maamittarin jakoa, kun niitä ei jakseta yksin viljellä, ja osakkailla on kullakin omat asuntonsa, tavallisesti samalla mäellä kaikki.

Saukkovaara näytti jo varsin kurjalta Haukilaan verraten. Ihmiset, niin aikuiset kuin lapsetkin, kalpeita ja kituvan näköisiä. Luottoa ei ole, vanhaa velkaa porvarillekin niin paljon, ett'ei enää saanut uutta tervakontrahtia. Yksi on hevonen (niinkuin useimmilla koko Suomussalmen laajassa seurakunnassa), viisi lehmää on pantu lihaksi, viisi kituu navetassa. "Ruomuja" (viime vuoden eloa) on syöty syksystä, vaan tuli tauti. Niihin sentään totuttiin, ja kun saatiin aina väliin joku kilo ostojauhoja velliksi ja lihaa on särpimen avuksi, niin henki on pysynyt. Nyt oli saatu 50 kiloa komitean jauhoja ja niistä tehty leipää puoleksi ruomuilla sekoitettuna, joka leipä minun suussani oli kovin katkeraa. Tulva esti kalanpyynnin kesällä. Pitäisi saada ainakin tuhannen markan velka, ennenkuin saa 10-henkisen perheen kesään elätetyksi. Pitäjän pohjoispuolella, 10 penikulman päässä, alkaisi kyllä tukkisavotta, vaan millä sinne menee, ei ole eväitä. Kahviverstaat olivat talossa seisauksissa.

Seurasi sitten Parvavaara, neljässä osassa viljelty talo. Yhteen kun mentiin sisään, kokoontuivat siihen heti toisten eläjät kaikki. Vaaralla elää noin 40 henkeä, enin osa lapsia. Parvavaarassa näytti elämä vankemmalta ja kahvipannu oli täydessä toimessa, vaan leivän puutetta siinäkin huikeasti valitettiin. Vielä oli talossa joku puhdas leipä, velkajauhoista leivottu.

Siinäkin tuli puheeksi rahatyöt, työpalkat y.m. Jätkä muuan, vankka mies näköjään, joka siihen lähettyville hommasi omaa mökkiä, otti pian sanavallan kokonaan haltuunsa, alkaen karkeasti ja kovin sanoin moittia hätäaputoimia ja huonoja työpalkkoja. Hänkin oli hakenut apua, vaan vallesmanni ei antanut, käski työhön. Ja mitä tarjosi? Markkaa tarjosi halkosylestä (syli täällä on neljättä osaa pienempi kuin tavallisesti etelä-Suomessa käytetään). Sillä ei eletä, hän tuli pois. Tappakoot suoraan!

Oli kyllä sillä, vaan yhteen markkaan ei hakkaa. Ja kehnot on aputoimet täällä. Mutta rajan takana autetaan. Viime kilovuonnakin (nälkävuonna) annettiin siellä koko säkki jauhoja henkeä kohti.

Kyytimieheni ja osa muitakin läsnäolijoita alkoi väittää sitä ilmeiseksi valheeksi, vaan jätkä ei siitä huolinut, pysyi väitöksessään vaan ja puhui rajan takaa muitakin ihmeellisiä asioita.

Ukot alkoivat keskustella rahtiajosta, jota tehtiin Oulusta Kiannalle. — Tuoda rahtikuorma kahdenkymmenen penikulman päästä ja saada siitä korkeintaan 50 markkaa. Senhän syö eväinä!

Minä puolestani tiesin, ett'ei sitä rahtiajoa kaikille riittäisikään, söipä siinä saadut ansionsa sitten "eväinä" tai muina, sillä eihän sinne ole muita tarpeita kuletettavana, kuin mitä samat Kiantalaiset itse käyttävät.

Sitä valitettiin kovasti siinä, niinkuin kaikkiallakin, että ruunu erotti metsänsä erilleen ja tervaspuut siten loppuivat.

Tulimme sitten viimeisiin taloihin Suomen puolella, Raatevaaraan, jossa on kolme asujaa, isot perheet jokaisella, niin että vaaralla elää 32 henkeä, kaikki omain perheitten väkeä. Talot ovat ruunun uutistaloja ja tervanpoltto kokonaan kantojen varassa, jotka onnettomuuden lisäksi vielä olivat jääneet syksyllä nostamatta. Ei tule siis tervanpoltosta mitään, porvarille on vanhaa velkaa, eikä ole luottoa missään. Lihaa olisi, vaan sitäkin piti viedä Ouluun jauhoihin vaihdettavaksi. Isännät olivat parhaillaan matkalla. Selvää leipää ei ole enää yhtään, ruomuja vaan. Kahvia ei ole. (Olen tullut tässä yhä maininneeksi kahvin, mutta pidän sitä tärkeänä nälästä puhuttaessa, sillä, sikäläinen kansa on milt'ei kestävämpi kärsimään leivän kuin kahvin puutetta). Vatsatauti on alkanut hätyyttää.

Lähellä Raatevaaraa on Hosko niminen ruumin torppa, jossa ei liioin ollut leipää. Emäntä oli omituisesti sairastunut, ruumis alkanut ajettua. Lieneekö se ollut huonon ruuan seurauksia, vaiko muuta tautia, sitä en tiennyt minä enempää kuin muutkaan. Kivulias hän kuului olleen ennenkin. Juostiin ja hommattiin hevosta, jolla noudettaisiin kirkolta apua. Hevonen saatiin vihdoin Parvalasta, vaan kirkolle oli puolenneljättä penikulman matka, eikä sielläkään ole lääkäriä ei lääkkeitä, ei muuta apua kuin kunnan — kätilö.

Toisen matkani halki Suomussalmen tein kirkolta pohjoiseen päin. Ensimmäinen taival vei poikki Kiannan järven ja läpi rämeisen erämaan kuuden neljänneksen päässä olevaan Haapanan taloon, Pesiön kyläkunnassa.

Siinä on omituinen talo: ei muuta väkeä kuin leskiemäntä ja hänen kaksi alaikäistä tytärtään. Elukoita yksi lehmä, hevosta ei, ei renkiä ei piikaa. Jätkää pitää emäntä tarvittaissa työssä, vaan nyt oi ollut varaa jätkän pitoon. Itse sanoi ennen hevostöitäkin tehneensä, vaan kun terveys huononi ja lääkärikin oli siitä kieltänyt, niin hevosensa möi, ja nyt hakee palkkahevosen silloin kun tarve vaatii. Se on talon pitoa! Mutta hätää ei näyttänyt siltä olevan ihan suurimman suurta. Velkaa kyllä on ja uutta on tehnyt oululaiselle, vaan sehän on tavallista jokaisella.

Siitä noin neljänneksen päässä on erään lahden suussa Honkisaaren mökki. Ei tahdo mahtua ovesta sisään ja kumarassa pitää seistä sisässäkin. Mökki on kauheasti ränstynyt, lattia ihan mätä. Siellä on sauhun katkua ja kuumaa, enkä aluksi erota paljon mitään muuta, kuin joitakin pieniä olennoita, joita vilisee jaloistani nurkkiin. Teen hyvän päivän, siristelen silmiäni ja koukistun istumaan pienelle jakkaralle kuuman kiukaan viereen, sillä seistä en voi. Mökin emäntä ottaa juuri kiukaan uunista paistumasta leipiä, jotka ovat väriltään hyvin kauniin keltaisia, mutta hän ei puhu minulle mitään, katselee vaan minua tuijottavin silmin, kalpean ja kuihtuneen näköisenä. Kysyn kuulumisia, mutta sen sijaan, että hän vastaisi jotain, purskahtaa hän hillittömään itkuun, painuu kiukaan nurkkaan istumaan, peittää kasvonsa repaleisella esiliinalla ja itkee yhä, herkeämättä, eikä saa sanaa sanotuksi, vaikka jo lopulta koettaakin.

Siinä minä näin todellisen nälän ja kurjimman kurjuuden. Se ilmestyy näin teeskentelemättömänä, se ottaa itselleen näin peittelemättömän ja avonaisen muodon, se ei tarvitse ilmaisukseen mitään pitempiä selityksiä, ja sen olemassa oloon täytyy silloin muitta mutkitta uskoa.

Olo alkoi itsellenikin käydä tuskalliseksi ja rupesin lohduttelemaan emäntää niinkuin pientä lasta. Vihdoin alkoi hän puhua ja käski minun maistamaan leipäänsä, jota paistoi. Siinä oli toinen puoli hienoksi jauhettua koivun kuorta seassa. Ei oltu heillä kesällä otettu petäjäistä ja nyt piti jatkaa koivulla, joka siihen tarpeeseen on paljoa huonompaa, miltei suorastaan kelvotonta. Kuori keitetään kahteen kertaan, että sen katkera maku katoaisi, sitten se kuivataan ja jauhetaan. Kuusi oli vaimolla lasta, nuorin imevä vielä, eikä ollut hän sen tähden päässyt edes vaatteita hakemaan, jos mistä almua olisi saanut. Lapset kalpeita, puoleksi alastomia. Mies oli Haapalaan ja Pesiöön tehnyt töitä komitean jauhoja vastaan, joita sitten parkilla jatkettiin, vaan se työ oli lopussa. Lehmää ei ollut. Ei moittinut komitean toimia, mutta sitä yhä valitti, ett'ei imevältä lapseltaan päässyt mitään apua hakemaan. Mies oli työn etsinnässä.

Lahden toisella puolella on Hiltuniemen torppa, jossa on isompi pirtti ja porstua edessä.

Astun porstuaan. Siinä on mylly käynnissä. Vasta vuoltua koivun kuorta on porstuassa iso vasullinen, ja vanha, 75 vuotias eukko jauhaa käsinkivillä samaa tavaraa, ennen keitettyä ja kuivattua. Kalmaan valuu kivien välistä hieno, kellahtava jauho, näköjään melkein kuin Fatzerin kaakao!

Siinä on syntyä sama temppu kuin Honkisaaressakin, ja pahasti vavahtelee mummon leuka ja suu, kun hän kertoo sitä onnettomuutta, ett'ei keväällä ymmärretty petäjiä kuoria, kun odotettiin jotain omastakin pellosta. — Heillä oli kylvöjä itsellä. — Tämä koivun parkki on ylen katkeraa vanhalle, eikä sillä kunnossa pysy lastenkaan vatsat. Minä myönsin sen täydelleen, sillä Honkisaaren leivästä oli jäänyt joku karkeampi kappale hampaani väliin ja karvasteli siellä vielä.

Lehmä ja hevonen oli torpassa, ja joku nuorempi mies, mummon poika, vaiko vävy sitä en kysynyt — oli parhaillaan kyselemässä tukkitöitä. Hevosella oli samana aamuna aijottu lähteä siirtämään koko Honkisaaren joukkoa mierolle, vaan kun sattui kova pakkanen, - 30 C. — niin oli homma lykätty tuonnemmaksi, koska lapsilla ei ollut vaatteita. — Heitä käy niin sääliksi, vaan ei voi auttaa, sanoi mummo.

Seurasi sitten kahden neljänneksen päässä Pesiön isonlainen talo, kahtia viljelty. Tervan poltto kummallakin lopussa, kun on metsäkin lopussa. Ruunua moitittiin, että on antanut liian vähän metsää! Toisella puolella väkeä 5 henkeä vaan, toisella 10. Siinä istuin ja söin, missä oli viisi. Kahdeksan nautaa oli heillä teurastettu ja kaikki liha säilytetty omaksi tarpeeksi. Säästöjä ei ole mitään, mutta velaksi on saatu jauhoja, ja tukkitöitä kuulustellaan. Kahvi keitettiin paksua kuin velli, kamalan väkevätä.

Siitä kahden neljänneksen päässä sivulla Mäntyniemen torppa, jossa korjattiin kesällä vanhan tavan mukaan petäjää, ja sillä jatketaan leipää. Valitetaan sitä, että kesäiset ansiot olivat huonot, kun tilalliset eivät tulvain vuoksi kyenneet pitämään työssä.

Sitten seuraavat talot matkan varrella ovat Parkkila ja Tolonen,
Alanäljängän kylää, kolmen ja puolen penikulman päässä kirkolta.

Parkkila on vankan näköinen talo, joka kylvää vuosittain 7 tynnyriä ohraa ja yhden ruista. Viljaa ei käytetty ollenkaan riihessä tänä vuonna, mutta isännällä on luottoa ja on saanut jauhoa tarpeeksi.

Tässä talossa kuulin paljon valitusta monesta muustakin asiasta kuin huonosta vuodentulosta yksin, ja kaikenmoisia ikäviä ja hämäriä toiveita lausuttiin. Siinä sattui olemaan eräs metsänvartija Ylänäljängältä, joka kertoi itsellään olevan hyvää maata, neljä lehmää, ja nurmenviljelyksen "luottavan hyvin".

"Mitä ne sitä viljaa viljelevät, kun ei se kumminkaan hyvilläkään vuosina riitä enempää kuin Mikosta Kekriin, viljelkööt nurmea", tuumaili metsänvartija, mutta samassa kuului toiselta puolen pirtin jäykkä vastaus: "ei se kaikilla luota, on tuota koetettu".

Tolosen talo samalla mäellä on kurjassa kunnossa. Kylältä lainaillaan jos saadaan, luottoa ei ole. Hevosta ei ole siinä talossa, lehmiä on neljä, ja neljä on teurastettu, vaan osa lihoista vaihdettu Oulussa jauhoihin.

Seuraa sitten Säynäjänniemen talo, puolen penikulman päässä edellisistä. Lähellä taloa on mökki, jossa, paitse omia asukkaita, asuu "huonemiehenä" muuan jätkä perheineen. Elämä on jommoisenkin näköistä, vaikka kovaa puutetta valitetaan ja komiteaa moititaan. — Se on niin etäällä, kirkolla saakka, eikähän sieltä mitään saa. Lähipaikkaisille vaan jakavat ja omaksi hyväkseen käyttänevät, koska kuuluvat vaatteistakin sanoneen, että ne ovat köyhille liian hyviä, ja ovat niitä varakkaille ostettaviksi tarjonneet. (Tavallinen moitevirsi hätäapuhommista). Perheet eivät ole mökissä asujilla suuret. Miehet ovat ruunun porrastustyössä ja saavat Smk. 1: 80 päivältä, "vaan huono se on palkka, kun siihen vielä täytyy oma ruoka pitää. Ei sillä elä" valittaa jätkän vaimo. Hän on sentään lapsineen auttavan hyvissä vaatteissa ja paahtaa parhaillaan kahvia.

Tulen Säynäjänniemen taloon. Talo on jotensakin vankan näköinen ja pihalla näkyy tavallista enemmän hevosia ja suksia, pirtti on täynnä miehiä. Kyselen mikä siinä on kokous ja saan kuulla, että siinä jaetaan haluaville puita ruunun metsästä.

Olin tullut yli rajan Hyrynsalmen hoitoalueelta Kuusamon alueelle. Lieneekö Hyrynsalmen alueella Kiannan puolella jo jaettu näitä puita, tai vastako jaettanee, siitä en tullut ottaneeksi selkoa, mutta Kuusamon alueella niitä nyt jaettiin, ja kuulin, että sen piirin forstmestari oli jo aikaisemmin syksyllä heti ruvennut tällä vallassaan olevalla keinolla lieventämään hätää. Kun ken saa luvan näihin ruunun puihin — niitä annetaan noin 50 à 100 kappaletta itsekullekin, aina asianhaarain mukaan niin on hän siksi kerrakseen pelastettu. Hän lähtee Ouluun, tekee siellä kaupan porvarin kanssa luvassa olevista puista ja saa niitä vastaan etukäteen jauhoa. Sitten on hänen talvella laitettava puut "kaluiksi" ja vietävä määrättyyn uittopaikkaan.

Näitä puita nyt jaettiin tällä kohdalla Kuusamon piiriä ja takuukirjoja tehtiin. Talon isäntä on ruunun metsänvartija ja hänen ne on leimattava.

Minut viedään kammariin ja esitetään eräälle kovaääniselle herrasmiehelle, joka on yksinään kammarissa ja jota sanotaan ruunun metsäntarkastajaksi. Herra käskee tuoda minulle "hätävelliä", jos vaan sitä haluan, vaan itselleen teetä. Kumpaakin tuodaan, minulle kahvia mahdottoman suuressa amerikalaisessa kupissa. Pöydällä on kolmessa pullossa jotain kirkasta, valkeaa nestettä, jota herra nimittää "hätäliemeksi". Hän käskee minun sillä ohentamaan velliä, jos se on liian paksua. Minä tyydyn pelkkään velliin. Hän on karkean leikkisä mies, ja minä haistelen asiain kulusta, että pullot olivat ilmestyneet pöydälle ukkojen toimesta, jotka olivat tulleet puitten saantaan.

Mutta ennenkuin kaupoista puhuttiin mitään, piti toimitusmies asianomaisille jotensakin tuiman nuhdesaarnan, josta minun sallittanee lainata muutamia kohtia, koska kerran olen ruvennut tätä välinäytöstä matkaltani kuvaamaan.

— Nuoran pätkää te tarvitsisitte, ettekä hätäapua. Selkään teitä pitäisi antaa, se olisi paras apu. Häh? Kyllä minä teidät tunnen, kun olen kolme vuosikymmentä teitä katsellut. Ette viitsi muokata pelloksi edes omien portaittenne pieliä, vaikka niitä sata vuotta olette lannoittaneet. Minun pitää teille yhtenään ruunun metsästä puita jakaa. Ja mitä teitte te ruunun metsille, häh? Poltitte ne, ja mistä minä nyt annan teille puut, vaikka minun yhä pitää olla teille Pellervona.

— Poltitte kolme penikulmaa pitkältä ja kolme leveältä. Ette viitsineet kuloa sammuttaa.

— On siinä niin paljon perää, että alkusammutus oli laiska, todisti isäntä. Vaan tulipa sitten kiire, kun oli palaa talot.

Lähellä Säynäjännientä on Ahoniemen ruununtorppa. Siinä asuu kaksi vanhusta kunnan elätettävänä. Naurisvelliä syövät ja leipää on, mutta kahvia ei ole.

Tulemme sitten muutaman neljänneksen ajettuamme Raappanaan, jossa on viisi taloa. Köyhyyttä valitetaan, herroja ja hätäaputoimia moititaan. — Lähellä on maantienteko, vaan siinä ei anneta työtä kuin valituille! — Komitea ei anna apua! Ruunun puita on otettu. Yhdessä talossa, jossa viivyin enemmän aikaa, on isäntä hyvin vanha, emäntä luuvaloinen, makaa vuoteessa ja pölläyttelee aimo sauhuja nysäpiipusta (siellä tupakoivat vanhemmat naiset kaikki). Talossa on kaksi aikuista tytärtä, toinen paistaa leipää, toinen paahtaa kahvia. Pirtissä istuu kokolailla reippaan näköinen eukko, kylän elätti ja hieroja, sekä perheetön ihminen. Hän moitti komiteaa ja kaikkien yksityistenkin aputoimien kehnoutta pahimmin kaikista, syleksien ja sytytellen piippuaan.

Lähdemme taas ajamaan ja saavutamme vanhan naisen, joka hiihtää edellämme kontti selässä. Nainen tarttuu rekemme selkälautaan, seuraa siinä meitä suksillaan sujutellen, sivakkain kärkipuolet kulkien reen alla. Valittaa uupumista. Vuorokauden on hiihtänyt ja saanut Oulusta palaavilta jonkun kilon jauhoja kokoon. Kotona on mies ja lapsilauma, vaan ei sinne hänen lähtiessään jäänyt syötävää mitään. Hellittää jonkun neljänneksen meitä seurattuaan erään mäen alla kätensä reen selkälaudasta, ja kääntyy siitä sujuttelemaan entistä latuaan rämeiselle suolle, kotiinsa päin.

Leinosen vaarassa, joka sitten seuraa, on muutamia vauraampia taloja. Siinä on ihmeeksi ja poikkeuksena paikkakunnalle ruvettu viljelemään suota nurmena. Suo niin hyvää, että onkilieroja kasvaa. Sivummalla olevassa Nivan talossa kuuluu myös viljellyn nurmea, ja on se luottanut niin hyvin, ett'ei tänäkään vuonna ole hätäpäivää.

Leinosesta lähtiessä on erään lahden perukassa Myllylän ruununtorppa. Mies on Käyrässä "kasakkana" (jätkänä) ja saa 50 penniä päivältä talon ruuissa. Kotona on kurjassa mökissä vaimo ja kuusi puolialastonta lasta. Siinä täytyy minun taas katsella vaikeaa, hermostunutta itkukohtausta. Ainoa lehmä on syksyllä myöty velasta, viimevuotisesta ruunun arennista, Smk. 25: 60, on haastettu oikeuteen, kaksi kappaa on perunoita, puolukan kokoisia, jälellä. Olkia tuli omasta pellosta, joilla koettaa kiduttaa kahta ruokkolehmää, ja samoilla oljilla on jatkettu omaa leipää. Komitealta on saatu vähän jauhoja, ja niitä vastaan pitäisi tehdä kaksi työrekeä. — Vaan kun on kiuvaskin niin pieni, ett'ei siinä voi edes jalasta hautoa. Kahvista ei puhettakaan, eikä komiteaakaan moitittu.

Ajamme penikulman verran mitä jylhintä saloa ja saavumme Huokausvaaran ruununmökeille, kaksi mökkiä, jotka ovat oikeastaan Taivalkosken puolella rajaa. Olkea syöty siinäkin, vaan kun tässä syksyllä kahteen mieheen kaatoivat karhun, joka kymmenittäin oli paikkakuntalaisten lehmiä raadellut, niin saatiin siitä sentään leivän apua. Vanha ukko kuorii pihlajan oksia lehmän rehuksi, kaksi vanhempaa naista askartelee leivän leivonnassa, piiput hampaissa.

Tästä tulemme jonkun neljänneksen päässä olevaan Pekkalan taloon. Emäntä, jo vanhanpuoleinen nainen, hiihtää salolla vastaamme kelkka perässä, kelkassa kirves, ja sanoo menevänsä pihlajia noutamaan. Kehuu niitten kuorista keitettyä vettä erinomaiseksi mausteeksi huonoihin heiniin ja muutenkin voimakkaaksi ravinnoksi lehmille.

Pekkalasta ajamme sivu ja käännämme matkamme eräälle Maanselän sivuhaaralle, joka eroittaa Oulun ja Iin vesistöt toisistaan, ja tulemme Piispajärven kylän alueelle, jota kylää kaikkina aikoina on pidetty Kiannan huonoimpana, ja joka se peittelemättä sanoen tänäkin päivänä on.

Siinä on ensimmäisenä edessä Pyhävaaran talot, yhteensä viisi "kattilakuntaa". Jo päältä nähden ovat talot kovin ränstyneet ja toimeentulo niissä on toisessa toistaan huonompi. Petäjäistä syödään niissä taloissa usein, vaan kun edellinen vuosi oli erittäin hyvä, niin viime kesänä jäi se sato korjaamatta. Kolmessa kattilakunnassa on sentään miten kuten saatu ostojauhoa ruomujen ja olkien sekaan, vaan neljännessä on kaikki keinot kerrassaan lopussa. Emäntä itkee siinäkin, mutta hän näyttää painuneen melkein toivottomaan ja tylsään välinpitämättömyyteen. Pirtti on inhoittavan likainen, lapset niin repaleisia, ett'ei ole ehjää kohtaa mitään. Almuna saatu hame ja pusero on emännän itsensäkin päällä. Hän ottaa eteisestä noin kolmen kapan pussillisen tämänvuotisia ruomuja ja viskaa sen eteeni pirtin lattialle. — Siinä on elinaineet kaikki! Perunaa ei ole, lehmän antia ei ole. Pispajärven komiteamieheltä on saanut joskus hiukan jauhoja velliksi. Ei ole heillä ollut edes hevosta, kun porvari aina uhkaa uloshaulla vanhasta velasta, vaan nyt oli saatu velkahevonen, jolla isäntä parhaillaan on Oulussa koettamassa viimeisiä keinojaan. Yksi lehmä syksyllä myytiin ulosteoista, kaksi kurjaa on ehtyneenä navetassa. Ei ole edes mitään kalanpyydystä. Herrat kun kulkevat joka vuosi kirjoituksilla, niin kaikki menee aina. Ei saa vaatetta edes isälle eikä vanhemmalle pojalle, jotka tekisivät töitä. Naulan sai syksyllä kokoon loiminlankoja, vaan kudetta ei ole. Eikä saa edes jalkineita, kun lehmä on joka vuosi pantava nahkoineen ulostekoihin.

Kurjuus ja lika on suorastaan tympäisevä. Olin nähnyt yhtä ja toista matkallani, vaan en vielä mitään sellaista. Lapsia on kylässä lukematon määrä, niitä on juossut jälessäni, ja joukko joka talosta yhä lisääntynyt. Kun teen pieniä muistiinpanoja tässä viimeisessä, kurjimmassa pirtissä, seisoo niitä jo ympärilläni 17 kappaletta, kuvaamattoman repaleisia, kalpeita, villin näköisiä. Kaksi pienintä, oman talon joukkoa, istuu kehdossa joku epämääräinen vaatesiekale hartioilla, kiikuttelee siinä itseään ja hyräilee jotain laulua, niinkuin lapset muuallakin maailmassa.

Toisessa talossa makaa sairaana likaisella lattialla (vuoteita kun ei ole) tytär ja pieni poika. Heissä on omituinen tauti. Tyttö on maannut jo pari viikkoa, vaan ei nuku hetkeäkään. Hänen päätään pakottaa ankarasti ja hän hourii yhtenään. Poika on sairastunut samallaiseen unettomuuteen. Kiannan kirkolle on joku 7 penikulmaa, Taivalkoskelle 4, eikä kummassakaan paikassa ole lääkäriä. Ja jos olisikin, mitä se auttaisi! Millä se sinne saataisi?

Käyn sitten Kauniinahon ruunun torpassa Käärmejärven rannalla. Aina yhtä kurjaa. Mies heikko, mökki kaatumassa, vesisanko varana kiukaalla, kiuas kun on rikki ja liekehtii sisään. Petäjää on heillä, sitä syödään ja siitä tehdään vellikin. Emännällä seitsemän lasta, joista yksi imevä. Ei tahdo saada edes suolaa, valittaa hän.

Kuljen vielä samoilla seuduilla Vasaraniemen ruunun torpassa sekä Kellovaaran talossa, ja kaikki ne ovat samassa kurjuudessa. Siinä lähettyellä alkaa kohta tukkisavotta työnsä ja yhtiö on jo tuonut ruokavaroja y.m. Oulusta päin. Kellovaarankin isäntä oli jo käynyt työn kysynnässä siellä ja ottanut yhtiömiehiltä ensimmäiseksi etuanniksi — kahvia.

Yhtä kurjaa, puheitten mukaan vielä kurjempaa, on elämä Pistojärven perukoilla samaa Piispajärven kyläkuntaa, ja kuvaavaa koko tästä paikkakunnasta on se, että kiertokoulun opettajankin täytyi jo aikaisempaan syksyllä ottaa sieltä omin lupinsa jalkapako nälän tieltä, eikä hän vieläkään ole sinne palannut. Petäjää ja olkea syödään siellä joka vuosi.

Pistäysin vielä katsomaan sivummalla olevia Kumpulan taloja samassa kyläkunnassa. Toinen niistä on jotensakin elävä, kammarin seinällä kelloja y.m., öljylamppu palamassa, emäntä tarjoo kahvit. Mutta toisen Kumpulan emäntä, joka ruokkii kahdeksaa lasta petäjäisellä, hiihtää ympäri kulmakunnan ja tuo hivenen vellijauhoja kotiinsa, mistä milloinkin saa.

Tämä oli kummallinen retki, täynnä ennen aavistamattomia näköaloja, ja sieltä voisi kertoa niin paljon monenmoista kurjuutta, ei yksin nälkää, että lukija niihin varmaan kyllästyisi. Yksi silmiinpistävimpiä huomioitani oli se, ett'en ainoassakaan paikassa nähnyt miehiä minkäänlaisessa oikeassa taloudentoimessa, vaikka he kyllä kovaa työtään ja peltojensa lannoitusta kehuivat. Kaikki heidän ajatuksensa olivat ehkä keskittyneinä vaan Oulun matkoihin ja jauhosäkkeihin, ja minä tulin siihen päätökseen, että niin mahtaa olla aina. Savottatöistä puhuttiin myös paljon, ja siitä kaiketi se heille taas tämän vuotinen elanto pääasiassa lähtee.

Naiset olivat liikkeellä aikaisesta myöhäiseen, eivätkä he minun mielestäni suotta piippua imeskelleet. Onpa paikkoja, joissa heidän täytyy valjastaa miehille hevonenkin, kun nämä heinään tai johonkin muuhun toimeen lähtevät. Millä voimalla miehet sitten heiluvat savotoilla ja tervatöissään, sitä en tiedä, mutta paljo kuuluvat naiset ainakin tervatöissä kulkevan mukana.

Ennenkun lopetan tämän matkapakinan, tahdon huomauttaa lukijoille erästä seikkaa. Tällaisesta hädänalaisten nimien mainitsemisesta on ollut ennen varsin huonoja seurauksia. Entisinä hätävuosina sattui esim. Hyrynsalmella, että sieltä tuli mainituksi ja sanomalehdissä kierrelleeksi erään mökkiläisen nimi enimmin puutteenalaisten joukossa. Hänen nimiinsä alkoi tulvia apua joka taholta. Eräs säätyhenkilö otti ne tallettaakseen, ja kun niitä saapui niin runsaasti, kehoitti hän miestä rakentamaan itselleen uuden mökin. Mies suostui siihen, kävi aina välillä ilmoittamassa, että nyt on niin ja niin paljon valmista, ja nosti rahaa. Kun hän oli kaiken saanut ja mentiin "mökkiä" katsomaan, ei sieltä löydetty edes mökin tilaa. Hän teki sitten vielä raiskauksia ruunun metsässä ja pantiin syytteeseen. Mutta mies näki parhaaksi livistää Amerikkaan, ja siellä hän hätäapurahoineen on.

Kun ensimmäisellä matkallani poikki Suomussalmen pitäjän olin tullut Raatevaaraan, aivan keisarikunnan rajalle, ja kun kerran nälänhätää olin katselemassa, päätin samalla rupeamalla pistäytyä pikimältään rajan toisellakin puolella, ell'en muunkaan vuoksi, niin tehdäkseni ainakin pienen vertailun oloissa. Tiesin olevan hädän sielläkin, ja yhtenään olin kuullut Kiannalla valituksia siitä, kuinka rajantakaisista karjalaisista on heillä ainainen vastus, ne kun käyvät siellä "rikkaissa" heimolaisissaan kerjuulla.

Itsekin olin heitä tavannut, sekä jalan että hevosella kulkevia, enimmäkseen naisia ja lapsia, olin kuunnellut tuntikausia heidän tulvanaan kuohuvia valituksiaan ja nostellut heitä polviltaan jaloistani ylös, kun he olivat minulta apua rukoilleet. Tiedot Suomen puolella olivat heistä kumminkin kovin ristiriitaisia. Vaikka heidät eroittaa meidän puolen viimeisistä taloista ainoastaan joku penikulma saloa ja sen halki avonaiseksi hakattu, leveä rajalinja, niin kertoivat toiset sentään heistä, ett'ei heillä ole hätää mitään, he vaan laiskuuttaan kerjäävät. Heillä on olot mainiot, mallikelpoiset. Ei heidän tarvitse maksaa papille ei kunnalle ei vaivaisille, ja jos hätä tulee, niin heitä kyllä omalta puoleltaan autetaan, ei nälkään näännytetä niinkuin meillä. Heillä on kotonaan rikkautta ja loistavaa vaatetta aitat täynnä, hinkalot viljaa kukkurallaan, ovat vaan suuria veitikoita ja täällä risaisissa siekaleissaan kerjuulla kulkevat.

— Kyllä heillä on kurjuus vallalla, puhuivat taas toiset. — Köyhiä ovat, saamattomia ja siivottomia. Saman katon alla hevosineen lehmineen yhteisessä liassa nälkää näkevät.

Että heillä oli puute ja hätä kova, sen uskoin täydelleen, sillä olin itse nähnyt heidän matkueitaan, joissa lapset avojaloin ja muutenkin puoli-alastomina istuivat reessä huonoon loimipahaan käärittyinä. Uskoin varmasti, että sellaisille matkoille ei lähdetä huvin vuoksi eikä juonillaan kolmenkymmenen pykälän pakkaseen.

Heräsi minussa toinenkin halu kävästä rajan takana, kun olin niin lähellä, enkä tiennyt, sattuisinko elämässäni milloinkaan toista kertaa niille maille. Tuollahan oli selänteitten takana Vuokkiniemi ja Latvajärvi ja Lapukan rannat, ne seudut, joissa runosuoni viimeiseksi on voimakkaana pulppaillut, vielä silloinkin sykähdellyt, kun se muualla jo oli kokonaan kuivunut. Enkö olisi käynyt katsomassa kylää, jossa aikoinaan Lönnrot-vainajan kynää vuorokausimäärin pidettiin tulisessa liikkeessä.

On sunnuntaipäivä, kun lähden Raatevaarasta itäänpäin, ja minä vietän pyhää kummallisissa mietteissä, istuen reessä kirkkaassa talvipakkasessa, keskellä hiljaista erämaata, niin täydellisen hiljaista ja raskaan rauhallista, että se painaa mielen vastustamattomasti surunvoittoiseksi. Ajetaan kankaita, noustaan ja lasketaan vuoria, halaistaan soita ja ajetaan pienien metsälampien poikki, katkaistaan eräällä lammella raja, joka siitä aukeaa kahden puolen niin leveänä ja puhtaaksi raivattuna, ett'ei se kotvilleen umpeen kasva — mutta aina on ympäristö sama, aina seura muuttumaton, metsää ja rytöä vaan ja sen keskellä harvakseen suuria ikihonkia, jotka juurilleen kuivuneina työntävät latvojaan yli pienemmän metsän korkeuteen, näytellen jäykkiä, käyriä, kovettuneita oksiaan vaaleansinistä taustaa vastaan.

Vihdoin alkavat maat vähitellen yhtäjaksoisesti laskeutua itään päin ja muuttuvat hiukan vehmaisemmiksi. Näkyy siellä ja täällä pieniä viidakoita, joita lännen puolella ei näkynyt, aukeaa eteen jossakussa kohdassa pieni puron varrelle raivattu niittymaa ja siinä matala, lumen peittämä lehti- tai heinäsuova.

— Niillä on täällä paremmat niittymaat kuin meillä, sanoo kyytimies, joka koko matkalla ei ole puhunut juuri luotua sanaa.

Tulee vastaamme pieni olkikuorma, jonka päällä istuu vanha nainen. Hänet autetaan ohi ja kuullaan, että hän aikoo koettaa Suomen puolella vaihettaa kuormansa jauhoihin.

Ympäristö alkaa yhä enemmän muuttaa muotoaan ja huomaan, että olemme tulossa ihmisasunnoille. Olen utelias näkemään, miltä karjalainen talo ensi silmäyksellä näyttää.

Se on Vasonvaara, johon ensimmäiseksi tulemme, yksinäinen talo syrjässä
Latvajärven kylästä.

Kumma on talo päältä nähden hämäläisen katsella, monikolkkainen ja -kulmainen, mutta hauskan ja keveän vaikutuksen se sentään tekee korkeine päätyineen ja pienine ikkunoineen lähellä pitkää räystästä. Rakennuksen matalampaan kylki-osaan johtaa sisään leveä, umpinaisen portin tapainen ovi, ja sieltä kuuluu kahden koiran äkäinen haukunta. Yhteen korkealla olevista akkunoista ilmestyy pari partaista naamaa; kun me seisautamme hevosemme oven eteen, kuuluu puhetta ja kolinaa, niinkuin joku tulisi porraspalkkeja alas, ja koirain haukunta käy hillitymmäksi.

— Tule terveh, tule terveh! sanoo ovessa vastaani tuleva mies, kun minä teen hänelle hyvän päivän, ja hän johtaa minut puoli pimeässä ja monen soppelon kautta kummallisia portaita myöden ylös asuinhuoneeseen, joka on matala, mutta suureksi hämmästyksekseni erittäin raitis, puhdas ja siisti, verraten niihin pirtteihin, joissa viimeksi olin ollut.

Vastatkoon, ken tietää, minulla ei ollut aikaa sitä pidemmältä miettiä, sillä neljältä taholta alettiin minulle puhua yhtaikaa sellaisella sujuvalla suulla, että sain olla pelkkänä korvana.

Mistä tulee tämä tavaton kielen notkeus, tämä sanojen herkkä ja pehmeä juoksu? Aamulla, penikulmaa, paria lännempänä oli vielä saanut melkein vetämällä vetää, ennenkuin sai sanan kerrassaan kuuluviin.

Kumpi niistä nyt oli alkuperäistä suomalaista, vai oliko kumpikaan? Oliko kirkko muuttanut kansan pohjimmaisen luonteen, vai oliko se jommankumman kirkon alueella säilynyt muuttumatta vanhoillaan?

En tätäkään seikkaa ehtinyt tarkemmin mietiskellä, sillä täytyihän minun avata sanalippaani minunkin, kun minusta olisi kaiken lisäksi, mitä itsestäni jo olin sanonut, vielä tahdottu tehdä auttaja kymmeneenkin eri puutteeseen, mutta varsinkin nälkään ja tauteihin, joita ei kumpiakaan näkynyt puuttuvan.

Että nälkää oli olemassa, sen näytti jo talonväen kuihtunut ulkomuotokin, Jos miehet olisivat olleetkin reippaamman näköisiä ja toisissa tamineissa, olisin ininäkin heidät heti tuntenut, sillä kaiken aikaa, kun siinä puhelimme, kalvoi minua ajatus, että missä kummassa minä olen heitä ennen tavannut. En tahtonut pitkään aikaan muistaa, että he olivat niitä vanhoja tuttuja Karjalan miehiä, jotka lapsena ollessani minunkin kotipuolessani, rehevän hyvinvointisen näköisinä, suu leveässä naurussa, latoivat laukuistaan talojen pöydille silkkiä, samettia, verkoja ja loistavia huiveja, ja saivat naiset ihastumaan ikihyviksi ja monen emännän avaamaan raha-arkkunsa kannen.

Nyt kituivat he siellä kotonaan ruomuleivällä ja happamalla kalalla, kalpeina ja parrat harmaantuneina. Ei ollut talossa hevostakaan, yksi lehmä oli, sekin ehtynyt.

Isännän oli jalka kipeä, että tuskin kävelemään kykeni, toinen mies talossa oli vanha ja puolisokea, mutta verkkopahojaan he sentään parhaillaan paikkailivat, vaikka olikin pyhä, ja uhkasivat lähteä siian kutua jään alta koettelemaan, sillä muuten sanoivat kuoleman uhkaavan, koska apua ei mistään lähde ja kaikki entiset säästöt ovat lopussa. Niin ovat tehneet heille tuhoa monet katovuodet, mutta erittäinkin tämä viimeinen.

Meidän puolella rajaa on tervanpoltto huonontunut, täällä kaupanteko, mietiskelin minä, kun siitä taas asetuin rekeen. — Mutta meillä on sentään vielä toivoa nousemisesta, niinkauvan kun eletään vapailla tiluspohjilla, vaan lieneekö näillä raukoilla sitä toivoa milloinkaan?

Ajoimme kylään ja päätimme yöpyä Perttusen taloon, koska siellä kuulimme olevan enimmän tilaa. Talo on eräässä Latvajärven saaressa, hiukan sivulla kylästä, joka näkyy siihen yhtäjaksoisena ryhmänä pitkin järven rantatörmää, kirkko ylinnä ja keskimmäisenä. Tämä talo oli ennen ollut kylässä myös, mutta oli palanut, ja silloin oli sen vanha omistaja, Arhippainen Miihaili Perttus-vainaja, suuri runolaulaja, muuttanut poikansa kanssa tähän saareen ja tässä sokeana saman poikansa ja miniänsä hoivissa kuollut ja vienyt virtensä mennessään.

Ei ollut ketään kotosalla, kun tulimme taloon, koira vaan ärhenteli oven takana tanhuassa. Mutta samassa ajoi emäntä virkulla varsalla pienen kasvattipoikansa kanssa — itse hän on lapseton — jään yli kylästä kotiin. Yhdessä veimme molemmat hevoset tanhuaan, ja nousimme sitten sen kautta viepiä portaita tupaan, joka on talon ainoa asuinhuone.

Isäntä oli Oulussa jauhon haussa, mutta emäntä otti minut vastaan niin lämpimällä sydämmellisyydellä, ett'en sellaista vastaanottoa ventovieraana ole vielä ikänäni millään maailman kolkalla tavannut.

Tupa on jo hämärä, kun tulemme sisään, mutta emäntä puhaltaa entisistä hiilistä takkaan tulen, lisäten siihen vähän puita, ja sytyttää pöydälle pienen lampun, niin että saattaa selvästi nähdä huoneen sisustuksen. Se on vielä viittä vertaa puhtaampi ja siistimpi, kuin äskeinen Vasonvaarassa. Lattia, laki, seinät, kaikki hehkuvan puhtaina, niinkuin olisivat vasta eilen uudesta hongasta veistetyt. Takka on valkeaksi rapattu, ikkunanpielet ja huonekalut maalatut, vuoteita ei ole.

Emäntä on kovin pahoillaan, melkein häpeissään ja nolona, ett'ei heillä ole vieraalle mitään tarjottavaa. Ei ole kahvipapua, ei tsajun lehteä, ei sokerin murenaa, ei mitään. — Eikä ole koko kylässä, he ovat tällä kertaa kaikki yhtä köyhiä. — Papilla kyllä on. Sille hiljan juuri Oulusta tuotiin, niin ett'ei tahtonut tänään kirkkoon kyetä, vaan ei ole muilla raukoilla edes selvää leipää, eikä sitä ole heilläkään tällä kerralla.

— Pannaan eväät tasan matkassa, lohduttelen minä emäntää. — Minulla on kyllä laukussani tsajua ja sokeria, on voita ja rinkeliäkin, kunhan keitätte vettä vaan.

Kun on saanut vettä pataan liedelle, hankkiutuu emäntä tanhuan puolelle lehmiään katsomaan. Hänellä on niitä kaksi, vaan ei kumpikaan ole enää maidossa, kun rehut ovat olleet niin kehnoja.

Mutta ensin tekee hän vikkelästi ja kursailematta pienen toaletin. Pudottaa pyhähameensa jalkoihinsa, astuu siitä ulos, ja vetää päälleen pitkän mekontapaisen arkihameen, jonka kiinnittää rintansa kohdalle, melkein kainaloitten alle. Navetasta tultuaan puhdistaa hän tarkasti kätensä oven pielessä olevassa pesulaitoksessa ja muuttaa taas hameita.

— Hyvältä tuoksuu vieraan tupakka, polttakaahan vapaasti, sanoo hän sitten minulle lähestyessään pataansa, kun minä sillä aikaa olin tehnyt tupakan ja puhaltelin savuja takkaan. Olin jo edeltäpäin kuullut, ett'ei siellä kernaasti sallita tupakoimista huoneissa enemmän kuin lattialle sylkemistäkään, ja sen vuoksi olin siirtynyt tupakoimaan takan eteen.

Tee on pöydässä ja minä alan kyytimiehen kanssa juoda sitä, mutta emäntää en tahdo saada millään tavalla, en pyynnöllä en viettelyllä yhtymään seuraamme. — Koska hän nyt itse kerran on niin tyhjä, ettei ole mitään tarjottavaa, niin väärin on, että hän vieraan matkamiehen eväitä kuluttaa.

Oliko se hienotuntoisuutta, vai jotain lahkolaista vastenmielisyyttä, sitä en tiedä, mutta täydellinen poikkeus hän siinä suhteessa oli kaikista muista rajantakaisista, joitten pariin jouduin.

Vihdoin otti hän kupin ja asettui istumaan minua vastapäätä pöydän toiselle puolelle. Siinä vasta sain tilaisuuden häntä lähemmältä tarkastaa. Hän oli jo vanhanpuolinen ihminen, mutta niin läpi hyvän ja viehättävän näköinen, niin täynnä luontoperäistä hienoutta, että se tuhanteen kertaan voitti kaiken sen, mitä "hienoudella" suuren maailman pauhinassa tarkoitetaan. Eikä hän kuitenkaan ollut koskaan liikkunut kotipitäjäänsä ulompana.

— Minä nyt sinulta, matkamies, otan, kun sinä hyvällä tahdolla pakotat, mutta tule sinä meille parempana aikana, niin minä sinua kestitsen, minä tsajut keitän ja piirakat leivon, minä sinua hyvänä pidän, puhui hän siinä istuissamme.

Hän innostui kertomaan appivanhuksestaan, jota hän oli loppuunsa saakka hoitanut, jonka tässä samassa tuvassa oli kuolettanut, ja puhuessaan hän jo muutaman runosäkeenkin väliin hyrähti. Minä en voinut irroittaa katsettani hänestä, ja hän oli minusta niin lempeän kaunis, tämä Miihaili vainajan miniä, kun hän siinä istui edessäni huntu päässä ja otsalla hopearihmalla kirjailtu vanne, niinkuin suruista tehty puhtain runo olisi hänessä pukeutunut naisen haahmuun ja ilmestynyt vanhoilta ajoilta vielä minun silmin nähdäkseni ja hetkeksi ihaillakseni — - —.

Portailta alkoi kuulua jalkojen koputusta ja runolliset tunteet haipuivat. Sisään tuli kaksi naista, astuivat keskilattialle, ristisivät siinä hartaasti silmänsä kumartuen tuvan peränurkkaan päin, tekivät sitten "terveensä" ja emäntä otti heidät "terveinä tullehiksi" käskien istumaan.

Naisilla oli asiata minulle. Oli jo kylässä kuultu, että Saareen oli tullut vieras herra Suomen puolelta, ja he olivat lähteneet hakemaan minulta apua, toinen sairaalle lapselleen, toinen miehelleen.

Enhän minä osannut heille mitään, vaikka olisin tahtonutkin. Asia kuitattiin tsajulla ja muutamalla lantilla, ja he toivottivat minulle vastavuoroon jumalan ja tsaarin siunausta.

Mutta tuskin oltiin siitä selvitty, kun tuli taas pari naista samoille asioille, mukanaan muutamia lapsia. Ja kohta alkoi niitä lappautua yhtämittaa, pelkkiä naisia ja lapsia, sairaita ja terveitä, niin että pian oli koko tupa täynnä. Kun näillä Karjalan naisilla miltei poikkeuksetta on vielä jokaisella tavattoman herkkä kielen kanta, niin arvaa sen, mihin pulaan olin joutunut. Teet ja sokerit loppuivat pian, lantteja ei sopinut liioin tuhlata, kun niitä ei ollut ylimääräisiä mukana, ja pian huomasin asemani varsin tukalaksi ja mahdottomaksi puolustaa.

Käskin kyytimiehen valjastamaan hevosen ja päätin lähteä itse liikkeelle katsastelemaan kylälle iltapuhteeksi, saadakseni siten joukon hajoamaan.

Ajoimme järven yli kylään ja akkaparvi saapasti perässä, jääden kumminkin koko joukon jälelle meistä.

Ensimmäisessä talossa, johon tulimme, oli pirtti puolillaan väkeä, naisia ja lapsia enimmäkseen, mutta joukossa sentään miehiäkin. Täydellinen hiljaisuus vallitsi huoneessa. Ainoastaan uunin sivusta lavitsalta kuului miehisen äänen surkea valitus. Menin lähemmältä katsomaan. Siinä makasi kurjassa tilassa, koukussaan, leuka polvissa kiinni keski-ikäinen mies, aivan kuin olisi taitettu keskeä yhteen. Hän oli jäänyt ruunun savotalla kaatuvan tukkipuun alle, tuotu sieltä kantamalla kotiin ja kitunut siinä pankolla katkaistuna jo viisi viikkoa. Hänellä oli vaimo ja kuusi lasta, ja kun ei oltu pienintäkään apua saatu mistään, ei miehen tuskain lieventämiseksi enemmän kuin lasten nälkäisiin vatsoihinkaan, oli vaimo lähtenyt Suomen puolelle kerjuulle. Hän oli siltä retkeltään juuri palannut ja tuonut tullessaan säkillisen leivän kannikoita, joita lapset parhaillaan ahnaasti kalvoivat. Mutta ei saanut äiti niitäkään kaikkia itse pitää, hänen täytyi niistä jakaa kylälle, ja auliisti hän näkyi jakavankin. Mustia paloja jaettiin terveille, mutta valkeampia, puhtaasta jauhosta leivotuita annettiin vaan kylän sairaille vietäväksi — niinkuin lääkkeeksi. Miehensä katkenneeseen selkään ei hän ollut mitään lääkettä eikä apuneuvoa saanut.

— Ettekö te täällä kotona saa minkäänmoista apua omalta puoleltanne? aloin minä kysellä.

Nyt vasta oikein kääntyi kaikkien huomio minuun ja puhe rupesi käymään vilkkaaksi.

— Emme saa, emme mitään. Et puuta kaataa saa ilman rahaa, et edes petäjätä leivän sekaan ilman maksua kuoria. Suomesta saamme apua, jos saamme, emme muualta.

— Suomesta saamme, vaikka köyhyys on sielläkin. Heitä jumala ja tsaari siunatkoon — -.

— Koettaneet olemme. Kemissä käytih, niin siellä herrat ärjästih, että heineä syökää! vastasi eräs miehistä.

— Kun niitäkään olisi edes lehmille tarpeeksi, säestivät toiset katkerasti.

— Kovia ovat herrat meillä, jatkoi äskeinen mies. — Ell'et maksaa jaksa, niin paljaaksi ottavat. Eivät armoa anna köyhänäkään aikana. Kolme meidän miestä ikään Kemiin valittamaan läksi, niin sille tielle jäivät, Kemin linnaan heitettiin.

Kauheata puutetta valittivat kaikki. Törsämössä ja Lapukan rannalla kertoivat jo kaksi aikuista ihmistä kuolleen huonoon ruokaan. Kumpikin oli äkkiä kovasti ajettunut ja niin oli henki lähtenyt. Törsämöläisellä, joka juuri tänään oli tuotu hautaan, ei ollut pitkään aikaan ollut muuta ruokaa, kuin kerran päivässä pelkistä ruomujauhoista keitettyä velliä.

Siinä puhuessamme alkoi uunilta kuulua heikko, uikuttava valitus. Muutamia naisista kääntyi sinne päin, ja nosti sieltä alas erään räsyisen olennon, josta en aluksi tiennyt, mikä se oli. Mutta kun se tuotiin keskilattialle, näin että se oli vanha, pikkuinen, sokea akka, ja niin kauhean laiha kuin elävä luuranko. Ei hän voinut omin neuvoin pysyä jaloillaan, vaan toiset tukivat häntä. Kun hän äänestäni kuuli, millä kohdalla minä istuin, hapuroi hän lähemmäksi minua, ojensi luiset kätensä minua kohti, toi tyhjät silmäkuoppansa ihan lähelleni ja alkoi saarnaavalla, mutta heikolla äänellä valittaa surkeata kohtaloaan. — Ei ole hänellä itsellään mitään muuta kuin tämä laiha ja näivettynyt ruumis. Vieraitten vastuksena täytyy täällä elää, eikä korjaa häntä taatto taivahinen pois. Nälkää näkevät itsekin täällä, mutta aina hänellekin sentään joskus leipäpalan antavat ja häntä huonoudessaan hoitavat. Ihmiset ovat tässä kylässä hyviä, mutta kohtalo on kova — —.

Minkä minä parhaalla tahdollanikaan voin hänen kohtalonsa kovuudelle?
En mitään.

Tämä akan saarnaava valitus, josta ei tuntunut tulevan loppua ollenkaan, ja hänen kauhea ulkomuotonsa alkoivat minua suorastaan kamottaa, ja olisin paennut pois koko kylästä, koko paikkakunnalta, ell'ei olisi ollut pilkkoisen pimeä ilta ja erämaa kuljettavana. Tupa oli jo niin täynnä väkeä, että tuskin pääsi ovelle.

Kävimme sentään vielä muutamissa muissakin taloissa, vaan niistä ei ole parempaa pakistavaa kuin ensimmäisestäkään. Sairautta oli kaikkialla, nälkää ja puutetta, mutta kaikesta siitä huolimatta vallitsi silmiinpistävä siisteys joka paikassa.

Olemme taas Latvajärven jäällä ja olisi meillä aikomus palata Saareen yötämme lepäämään, mutta emme pääse. Joukko kintereillämme on kasvanut joka talosta, ja kun meidän on oudolta rantatörmältä laskeuduttava pimeässä hiljaa ja varotellen alas, emme saa sitä jäämään, vaan ympäröi se meidät kokonaan. Naisia nakkautuu rekeen, toisia seville, toisia poikkiteloin jaloilleni, toisia tulee kannoksille mitä mahtuu ja pitävät turkistani kiinni.

— Ettehän niin lähtene kylästä, ett'ette meillekin tule. Minulla tyttö on kuoleman sairaana, tulettehan katsomaan.

— Jos teillä tarvetakin lienee, niin kyllä — pyytääkin osaatte, sanon minä melkein jo tuskastuneena.

— Vie Perttuseen minut reessä, minä siellä tyttöni sairautta puhuisin.
Sitä kouristaa, koukkuun vetää — —

— Emme me tänne yöksi jää, pois lähdemme Suomen puolelle, sanon vihdoin minä, kun ei muu näy auttavan. — Käännähän Vasonvaaraan päin!

Kyytimies ymmärtää kyllä yskän. Tietäähän hän, ett'emme voi sitä päätä lähteä, kun meillä on matkatavarat ja eväät Perttusessa, mutta hänkin alkaa kysellä joukolta, niiltä kohtaa siitä tie kääntyy Vasonvaaraan. — Ajamme tästä läpi yön Raatteeseen takaisin, sanoo hän.

Joukko jää vähitellen reestä, kun näkee, että me todella alamme pyrkiä salolle päin. Me ajamme jonkun matkaa Vasonvaaraan viepää tietä, vaan kun tulemme siellä erään mäen alle, irroittaa kyytimies porokellon aisasta ja me palaamme hiljaa Perttuseen.

Illan kuluessa on ilma muuttunut täydelleen. Kirkasta, kaunista päivää on seurannut tuisku ja oikea ulvova myrsky.

— Olipa onni, ett'emme joutuneet tällaiseen jumalanilmaan taipalelle, pakisemme siinä iltaa viettäen. Vaan kuinka tästä aamullakaan päästään palaamaan, jos oikein niedostaa? — Senpä aamu näyttänee.

— Saatte kumminkin olla kyläläisiltä rauhassa, eivät enää tänne tule, arvelee emäntä. — Vaan kuinka lienee mieheni laita? Hän on Oulusta palaamassa jo, kunhan olisi ihmisiin yöksi päätynyt.

Tuuli alkaa vinkua ikkunan puitteissa ja rytyyttelee luukkuja. Ovet alahalla kuuluvat kolahtelevan ja rytkähtelevän. Emäntä käy telkeämässä ne lujemmasti kiinni ja huutaa samalla koiran tanhuaan, missä se sitten kaiken iltaa haukkua luskuttaa.

Aletaan hankkiutua levolle. Minulle levittää emäntä muutamia vaippoja yksinkertaiseksi makuutilaksi perälle lattiata. Minä ottaisin mieluummin oman porontaljani alleni, en ollenkaan sen vuoksi, että minulla olisi pienintäkään syytä epäillä tämän talon siisteyttä, mutta siitä syystä, että olen siihen jo niin tottunut ja pidän sitä sittenkin varmimpana kaikista. Mutta emäntä hiukan loukkaantuu ja luulee minun epäilevän hänen vaatteitaan.

— Ka meillä ei ole syöpäläisiä, ei minkäänmoisia, puhuu hän. — Joskus tähän matkamiehiltä kyllä on jäänyt, mutta minä ne tapan, en niitä siedä. Niitäkin ovat joskus tuoneet — mikä se onkaan, joka hyppelööh, hyppelööh, ja kutkuttaapi — a kirpuksi hyö sitä kutsunoot — vaan kiinni otan senkin.

Totta puhui emäntä. En ollut kotvilleen maannut niin omassa rauhassani ja sellaisella hyvällä tunteella, kuin siinä Perttusen siistillä lattialla.

Jutellaan siinä vielä pitkältä emännän kanssa makuullamme rauhallisessa tuvassa, vaikka tuli jo on sammutettu, ja ihmetellään välillä myrskyä, joka ulkona ryskii ja vinkuu.

— Joko se lopen loppui täällä runovirsien laulu Miihailin kanssa? kysäsen emännältä.

— Kyllä loppui. Miihaili sen hautaan vei. Muita lauluja nyt vaan loilottavat.

— Ei paljoa hänkään. — Ja mitäpä niistä, kirjoissahan ne kuuluvat jo olevan.

— Laulakaahan nyt minulle joku pätkä, vaikka niitä kyllä kirjoista tunnen paljonkin.

Vihdoin hyräilee emäntä väräjävällä äänellä pienen katkelman, mutta hänen äänensä painuu pian matalaksi ja hyräilynsä loppuu.

Tuvassa on kaikki hiljaa. Kuuluu vaan kyytimiehen raskas kuorsaus, koiran haukunta tanhuasta ja tuulen herkeämätön soitto.

Niin kuolee runo. — — Minä olin kuullut sen viimeisen, heikosti valittavan hengähdyksen. — Se kuolee täällä puutteeseen ja nälkään ja turhaa on yrittää sitä henkiin herätellä — mutta se kuolee siististi ja puhtaasti, niinkuin oikean runon tuleekin.

VI.

Taivalkoskea oli myös pitkin syksyä mainittu sanomalehtien palstoilla niitten kuntain joukossa pohjan perukoilla, joita etupäässä nälkä uhkaa ja jotka ulkoapäin enimmin apua tarvitsevat.

Tällainen oli ensimmäinen talo, johon Taivalkosken salokulmalla tulin, siirryttyäni Suomussalmen surkeilta perukoilta rajan yli: neliöön rakennettu kuin linna, keskellä avara piha, ulkopuolella seiniä räystään alustoilla pitkät rivit lehmän reisiä "palvaantumassa", porstuan seinät ja katto täynnä vastanylettyjä porontaljoja puukehyksille kuivamaan pingoitettuina, avara pirtti, jonka toisen sivun täytti kokonaan orsille ripustettu suuri nuotta, nurkassa ainakin viisikymmentä kuormaa kiviä suureksi uuniksi muurattuna, uuni valkeaksi rapattu, pöydällä noin neljän kannun vetoinen kahvipannu ja siinä joukkoa ympärillä. "Huoneissa" s.o. kammareissa pistää silmään kaikenmoiset valtameren takaiset esineet: suuri komea merimiesarkku, monet Amerikassa otetut valokuvat, joissa entiset pieksuniekat ja sarkatakkiset Taivalkosken pojat seisovat hienoissa tamineissa ja valkeissa pystykauluksissa jäykkinä ja pönäköinä, niinkuin olisivat valetut puhtaasta kullasta, vaikka kivihiilen pöly paistaa naamasta ainakin yhtä selvästi kuin ennen kotipirttien noki — niitä näkee, sekä kaikenmoisia muita ulkolaisia esineitä.

Talo on porotalo, isännällä on joku satanen poroa ja hän voi hyvin. Täällä on porotaloja paljon — on niitä joitakuita Kiannankin puolella — ja olen tehnyt sen huomion, että niissä yleensä eletään paremmin, vaikka valitusta kyllä kuuluu, että poronhoito on taantumaan päin laidunten puutteen vuoksi, ja varsinkin tänä vuonna huonoa, kun jäkälämaat jäätyivät sopimattomasti.

Sellainen oli ensimmäinen näkemäni talo Taivalkosken Jokijärvellä ja oli niitä siellä useampiakin samallaisia — jotensakin räikeitä vastakohtia kaikkeen siihen kurjuuteen verraten, jota Kiannan perukoilla juuri olin nähnyt.

Mutta rutiköyhiä ja varsinkin tänä talvena kovaa puutetta kärsiviä on sentään tässäkin kunnassa enemmän kuin päältä nähden luulisi. En rupea enää niistä tekemään sellaista luetteloa kuin Kiannalta, joka kyllä tarpeeksi riittänee valaisemaan, kuinka siellä päin yleensä köyhät elävät, mainitsen vaan, että pienten tilallisten ja torpparien asema on yleensä tukalin, niinkuin joka paikassa muuallakin. Samalla Jokijärven kulmallakin syövät köyhemmät eläjät petäjää melkein aina, siihen on kyllä totuttu ja sitä on kuorittu viime kevännäkin, hyvän vuoden jälestä. Useat tilalliset söivät jo viime kesänä viljansa niin tarkoin, että pellot syksyllä jäivät kylvämättä, vaikka täällä aina täytyy säästää siemenen vara vanhaa viljaa, jos mieli syys-kylvöä lainkaan tehdä.

On sellaisiakin taloja, jotka eivät enää tällä hetkellä voi ruokkia kylän ruotilaisiakaan, joita kunnassa ilman muita, yhteisestä kassasta elätettäviä vaivaisia, on noin 100 kappaletta. Taivalkoskella onkin vaivaishoitokustannukset kunnan väkilukuun nähden harvinaisen suuret, ja niitten, sekä muitten kunnallisten menojen alla huokaillaan raskaasti. Siirtolaisuus on kaikista pohjanperän kunnista ehkä suurin täällä, paras osa kansasta lähtee maasta pois ja taakka lisääntyy jälelle jääneitten vanhusten niskoille. Työväen saanti on niin vaikea, että virkamiestenkin täytyy pakosta itse tehdä maantöitä kellä maata on — vaikka heillä ei monasti olisi siihen aikaakaan. Rengin palkka tuossa 300 markan korvilla, jos sen nimittäin saa, koska enimmät nuoret miehet ovat joko Amerikassa tai suurissa tukkitöissä ylempänä pohjolassa ja Venäjän Lapissa.

Tässä muutamia numeroita Taivalkoskelta, jotka eivät oikeastaan kuulu nykyiseen hätään, vaan jotka sentään ovat sen kanssa jossain yhteydessä ja joita sen vuoksi olen joskus ennenkin maininnut:

Kunta, jossa on noin 3,000 asukasta, on viime vuonna maksanut yhteiseen vaivaiskassaan 5,300 markkaa sekä elättänyt kyläruotulaisia rahaksi laskettuna noin 6,500 markan arvosta ja maksanut muita kunnallisia menoja 6,600 markkaa. Ja vajaan kymmenen vuoden kuluessa on osaksi maksu- ja työkykyisimpiä henkilöitä kirkon kirjain mukaan siirtynyt suureen länteen yli 1,000 hengen (jälestä vuoden 1893). Vaivaset eivät siirry, ja voi niitä harvoja, joitten ne vihdoin täytyy elättää!

Köyhdytty on kovasti, mutta ponnistella koetetaan sentään omin neuvoin. Äänekkäämpää valitusta ei vielä ole kuulunut, vaikka synkkä on tulevaisuus. Tervan poltto on lopussa, kun metsätkin ovat lopussa, ja moni ostaa jo polttopuikseen kelohonkia ruununmetsistä, vaikka hänellä ennen on ollut silmäkannot saloa hallussaan. Korvia myöten ollaan velassa oululaisille ja omille kauppiaille.

Oma kunnan kassa on tämänkin hädän aikana sentään jakanut köyhimmille ensimmäisen avun, ja tilalliset ovat turvautuneet ruunun metsiin, niinkuin ennenkin. Mutta tätä viimeksi mainittua apua ei ole saanut nauttia koko kunta, vaan ainoastaan se osa siitä, joka kuuluu Kuusamon hoitopiiriin. Siellä on haluaville jaettu "armopuita", vaan toisessa osassa pitäjää, joka kuuluu Iin hoitopiiriin, ei niitä enää anneta, vaikka kyllä ennen on annettu. Siitä on valitus kova, sillä armopuilla on moni ansainnut sievoset rahat. Nyt täytyy heidän turvautua muihin keinoihin.

Tauteja ei ole Taivalkoskella liikkunut, ei mitään nälkäkuumetta ollut vielä peljättävissä, mutta toisenlaisen kuumeen huomasin siellä kyllä raivoavan pahimmin kuin missään muualla, ameriikankuumeen, josta jo ylempänäkin mainitsin. Kaikenlaisia siirtolaislaulujen renkutuksia lauletaan sekä yksittäin että yhdessä oltaissa, yhdessä oltaissa erittäinkin suurella innolla, aivan niinkuin joskus kuulee kiihkojumalisten veisaavan Siionin virsiä. Ameriikka, se on heidän Siioninsa, se on heidän toivonsa ja autuutensa ja ainoa ajatuksensa. He ovat siitä niinkuin juopuneet, ja toimet täällä kotoisella maakannikalla käyvät veltosti, aivan kuin koulupojan luvut lukukauden viimeisinä päivinä, kun hänet ovat kokonaan vallanneet ajatukset lähestyvän kesäloman hauskuuksista. Mutta kun minä toisen adventtisunnuntain aamuna armon vuonna 1902 aijoin pistäytyä Taivalkosken kirkkoon, astelivat sieltä jo pois pappi ja lukkari ja heidän jälessään suntio, avainkimppua kantaen, ja kun ihmettelin, kuinka jumalanpalvelus niin pian oli suoritettu, sain kuulla, ett'ei kirkossa ollut sanankuulijaa ketään. Tämän minä olojen kuvaukseksi merkitsin muistooni.

VII.

Mistä se tulee, että tässä maailmassa löytyy niin äärettömän paljon räikeitä vastakohtia, ja niin äärettömän suuria vastakohtia, ett'ei niitä kernaasti ottaisi tosiksi uskoakseen, ell'ei omin silminsä näkisi? Löytyy huippuunsa saakka kohonnutta ylellisyyttä, jossa paljon ponnistellaan ajatuskykyä siihen, kuinka mukavimmin ja suurimmaksi nautinnoksi käytettäisiin tätä maallista mammonaa — ja löytyy kurjuutta ja puutetta, löytyy alastomuutta ja nälkää, jossa kaikki käytettävänä olevat hengen ja ruumiin voimat keskittyvät yhteen ainoaan yksinkertaiseen kysymykseen: mistä saada leipäpala suuhunsa, mistä saada yksi ainoa suupala selvää, rukiista leipää nälkänsä tyydyttämiseksi.

Tämä ajatus asui minussa pohjimmaisena koko sen ajan, jonka näillä nälkämailla matkustelin, ja yhä voimakkaammaksi se tuli matkani viimeisellä taipalella kulkeissani Taivalkoskelta Puolangan kautta Ouluun, joutuessani tervojen syntymäsijoilta siihen paikkaan, jossa ne niitten polttajani käsistä maailman markkinatavaroiksi muuttuvat. Olin juuri kuullut tervan syntysanat, olin nähnyt sen synnytysponnistukset, monet pitkät puhteet ja yöt kurjissa hökkeleissä, likaisilla lattioilla porontaljallani loikoen valitusta ja ruikutusta kuunnellut ja puutetta kaikissa muodoissaan katsellut ja kun sitten eräänä yönä kylmänkonttaisena kömmin reestäni ylös sähkölyhtyjen valossa Oulun seurahuoneen edustalla, kun astuin sinne sisään ja näin kaiken sen jäykän ja häikäisevän kaavamaisuuden, jonka ylellisyys siinä oli ottanut ilmestysmuodokseen, niin iski vastakohta oloissa minua niin voimakkaasti silmiin, että todella menin pitkäksi aikaa aivan mykäksi, enkä tahtonut saada kiinni sen sanavaraston päästä, jota siinä paikassa olisi ollut käytettävä.

Tämä oli nyt se Oulu, tämä oli se suu, joka vetää kaikki pienet purot lähteistään saakka Kuhmosta, Hyrynsalmesta, Sotkamosta, Paltamosta, Ristijärveltä, aina Kiannan köyhiltä periltä saakka yhteen kokoon ja laskee ne kuohuvana koskena sähkölamppujen valossa ijäti täyttymättömään mereen.

Täällä ovat omat ajatuksensa maailmasta ja maailman menosta ja ihmisten tehtävistä siinä suuressa taloudessa, jota yhteiskunnaksi kutsutaan, ja omansa ovat taas niillä, jotka viimeisiä metsäinsä rippeitä tervapuiksi kolovat, jotka juurakolta vääntävät ja valtion metsistä armopuita kerjäävät saadakseen täältä jonkun säkin jauhoa olkien ja petäjäisen sekaan.

Eikä se räikeä vastakohta ilmesty yksin kaupungin ja takaliston välillä, sitä näkee uskomattoman paljon jo itse takalistollakin, aivan samoin kuin sitä voi nähdä kaupungin ahtaassakin piirissä.

Olen oikeastaan rientänyt asioista edelle, kun puhun jo Oulusta, vaikka minulla vielä on kertomista nälkäseuduiltakin, mutta en voinut lomassa olla mainitsematta siitä, mikä matkalla ajatustani vaivasi.

Taivalkoskelta ajoin taas saloteitä pitkin takaisin etelään päin, Puolangalle, ja tulin sillä välillä kulkeneeksi myös erään kolkan yli Pudasjärven seurakuntaa, Puhosjärven ja Korpisen kyläin kautta kuuluisan hyvinvoipaan Askanmäkeen, joka on jo Puolangan puolta.

Siinä, Pudasjärven piirissä, tapaa varsin vauraan näköisiä taloja pitkin matkaa, vaikka ne ovat samallaisia erämaataloja kuin muutkin. Pirttien lattiat ovat maalatut — niissä ei kuleteta enää hevosia appeella — kammarien seinät ovat paperoidut, ikkunat ovat monessa paikassa verhotut "kartiineilla", siisteys on jotensakin tyydyttävä, mutta lapsia ei sentään panna kansakouluun, koska ne ovat "sellaisia laitoksia, joihin raha täällä saloilla menee hukkaan", kuten sanottiin; ja lähellä olevassa Jongun kylän koulussa kuului olevan vaan neljä oppilasta. Kummako sitten, jos ainaisissa pettuleipäseuduissa olisi koulut tyhjinä.

Oli näillä vauraammilla taloillakin sentään aina joku kurjempi, hätääkärsivä naapuri, joku, joka yhä piti vastakohtaa vireillä edessäni. Ja kun koetin ottaa selville, mistä tämä tulee, kuulin siihen aina samat syyt kuin kaikkialla muuallakin; syytettiin Jumalaa ja ihmisiä, luontoa ja tukalia oloja. Jokainen oli kyllä parhaansa koettanut, vaan ei se elämä siitä kirkastunut.

Mutta Korpisen kylän Holapan isäntä, joka kertoi renkipojasta tulleensa isännäksi, antoi tähän seikkaan sellaisen lyhyen selityksen, "ett'ei se kurjuuskaan kaikki ole Jumalan sallimaa, ei olojen pakottamaa, vaan on siihen muitakin syitä". Ja tätä jutellessaan veisteli hän ahkerasti astian laitoja koko pitkän puhteen — tervatynnörin laitoja tosin, mutta hän sanoi silloin tällöin polttavansa tervaa vaan hylkypuista ja minä luulen, että hänen lyhyessä selityksessään oli hyvin paljon totta.

Kuului olevan Pudasjärvelläkin sentään laajempiakin alueita, jotka ovat järjestään köyhiä ja niistä mainittiin etupäässä pitäjän pohjoisosa, Livojoen latvaseudut.

Vaan Puolangan puolelle tultaessa oli heti jo valitus yleisempi taas ja puute yleensäkin silmiinpistävämpi. Siinä sattui kyllä siinäkin matkani varteen taloja, jotka muistuttivat melkein "hoveja", kuten esim. edellä mainitsemani Askanmäki, jossa kylvetään vuosittain 14 tynnöriä ohraa ja ruokitaan 40 päätä karjaa kytkyessä, vaan heti ympäristössä syödään pienemmissä paikoissa, torpeissa ja mökeissä, tämän vuotisia "ruomuja" sekä petäjää.

Tulolähteitä sekä työansiota oli Puolangalla kyllä paljon, mutta ne olivat epätasaisesti jaetut, ja siitä kuului paljon valitusta. Toisissa osissa seurakuntaa niitä oli, toisissa ei, ja tämä tulee, varsinkin mikäli tilallisia koskee, siitä, että pitäjän alueeseen sattuu useampia valtion metsähoitopiirejä, ja näistä hoitopiireistä toisissa annetaan armopuita, vaan toisissa ei anneta, riippuen aina siitä, mihin huomioon paikalliset metsäherrat ovat tämän asian suhteen tulleet ja millaisia puoltolauseita he ovat tällaiseen puitten saantiin nähden valtion metsistä antaneet. Tämä oli sama seikka, josta valitettiin Taivalkoskellakin. Kuusamon piirissä niitä annetaan auliisti, niinkuin jo ennen olen maininnut, ja annetaan Hyrynsalmenkin piirissä; ja rahallinen ansio on niistä talollisten sekä yleensä puitten saajain oman puheen mukaan melkoisen suuri ja melkoisen huokealla vaivalla saatu.

Ostetaan näet ruunulta honkia ja hylkypuita esim. 100 markan arvosta. Kun niitä sitten on hiukan muokattu, ajettu jäälle ja keväällä uitettu johonkin rantasatamaan, voidaan niistä saada porvarilta hyvässä tapauksessa 1,000 markkaa ja ylikin. Ja sitä ennen, kauppoja tehdessä, on niistä jo saatu käsirahoiksi muutaman jauhosäkin hinta. Työssä on silloin ollut jonkun aikaa talvella pari tai kolme miestä ja hevonen, keväällä menee uittohommiin joku viikko. Tämä on kaikki hyvin ja tästä on paikoin totuttu jo elämään niin kokonaan, että on esim. maatyöt kotona keväällä jätetty vaimoväen huoleksi, mutta näitten kauppojen alla on ollut eräs ruma kohta, joka on vaikuttanut sen, että puitten saanti on lopetettu.

Iin hoitopiirissä esim., johon suuri osa Puolankaakin kuuluu, ei enää anneta kalikkaakaan. Piiriin on tullut uusi metsäherra, joka on alkanut asiaa lähemmältä tarkastaa, huomannut siinä suurta vilppiä, ottanut rautaisella kopralla oikeudesta kiinni ja sakottanut viime vuosina jokaisilla käräjillä suuren joukon näitä armopuitten ottajia — metsän varkaudesta. Hän on huomannut, ett'ei tyydytä siihen määrään, mikä on leimattu ja mistä on välikirja tehty, vaan otetaan mielin määrin mistä tahdotaan ja mitä tahdotaan, kun kerran lupa on saatu. Ja kun muut keinot eivät ole tepsineet tällaista omavaltaisuutta rajottamaan, on metsäherra estänyt puitten saannin kokonaan. Häntä syytetään nyt ankarasti tunnottomuudesta y.m., mutta päättäköön lukija itse, missä määrin häntä on syytettävä.

Jotensakin samanlaatuinen on ollut asian laita viime hätävuosien toimenpiteihin nähden, ja se on vaikuttanut lamauttavasti näihin toimiin nykyisen hädän aikana. V. 1893 oli toimivia henkilöitä vastaan lausuttu julkeita syytöksiä siitä, että he muka olisivat tahallaan väärin käyttäneet hätäapuvaroja, ja tämä on luonnollisesti tympäissyt toimessa olleita siinä määrässä, etteivät he enää kernaasti ryhdy koko hommiin. Vaan siitä huolimatta syytetään heitä nyt taas liian laimeasta toimesta ja osanotosta köyhäin hätään nähden.

Paperipuitten hakkuuta on Puolangalla runsaasti ja siinä tietysti on vapaa työmaa kelle taliansa. Tämä on tunnettu kaikissa lähipitäjissäkin. Mutta työn teettäjät valittavat, että miehiä tarvittaisiin enemmän, ainakin joku satakunta vielä lisää. Työ on urakkatyötä, jossa palkka jalkamiehelle tarkimman ilmotuksen mukaan on nykyään ollut 1: 50 à 2: 50 päivältä, aina miestä mukaan. On tapahtunut, että joku roteva mies on ansainnut kolmekin markkaa päivältä.

Todellisen hädän suhteen oltiin Puolangalla samoin kuin Taivalkoskellakin vielä odottavalla kannalla, aijottiin sitten vasta anoa, suuremmassa määrässä apua muualta, kun ei enää nähdä tultavan mitenkään omilla toimeen. Ja hyvin todennäköistä on, että apua kyllä kevätpuolella tarvitaan hyvinkin runsaasti, jotenka on aivan paikallaan, ett'ei sitä ennen aikojaan pikku puutteessa tärvätä.

Puolangalla loppui matkani niissä seuduissa, joita on pidetty enimmin hädän uhkaamina, ja jota ne kieltämättä ovatkin. Siitä käännyin Ouluun. Taakseni jäivät nälkämaat, ajelin taajaan asuttua ja hyvinvoivan näköistä Oulun jokivartta ja katselin valoisampia oloja. Miltä tämä kaikki näytti edellisiin verraten ja mitä tunteita siinä liikkui mielessäni, siitä olen tässä aikaisemmin koettanut antaa lyhyen kuvan.

VIII.

Jota laajemmalta risteilin hädänalaisia seutuja Koillissuomessa, jota enemmän katselin heidän toimiaan siellä ja tutustuin heidän mielipiteihinsä sekä entisiin että nykyisiin oloihin nähden, ja varsinkin kun kuulin, kuinka siellä on eletty ennen ja näin kuinka siellä eletään nyt, sitä enemmän aloin tulla siihen johtopäätökseen, ett'ei tämä nykyinen nälänhätä ole niinkään suuressa määrässä satunnaista kuin luulisi. Vuodentulo oli kyllä huono, ja yhä huonompi se on ollut, jota edemmäksi pohjoiseen kulkee, mutta tässä täytyy ottaa huomioon se, että se on huono aina, se on heikko pysyväisestä. Ei parhaimpinakaan vuosina riitä tulo omista viljelyksistä yleiseen muuta kuin kevättalveen, noin puoleksi vuodeksi tai vähä enemmän. Joka vuosi tulee sato liian pieni, vaikka se laadultaan olisi kuinka hyvä tahansa. Tänä vuonna se on tullut mitätön sekä laatuunsa että paljouteensa nähden, leivän puute on alkanut heti uutisesta, kun se tavallisesti alkaa vasta kevätpuolella. Kymmenen vuoden kuluessa on ollut viisi katovuotta ja niistäkin toisesta viidestä ainoastaan kolme hyvää.

Näistä hyvistä vuosista oli vuosi 1901 parhaita, mitä miesmuistiin on ollut, sen kaikki myöntävät, ja sentään kuorittiin viime kevännäkin monessa paikassa petäjää leivän jatkoksi ja monella ei ollut enää syksyllä siementä kylvöä tehdäkseen.

Nämä seudut ovat juuri sillä rajalla, jossa maanviljelys vielä kokee olla pääelinkeinona, olematta kumminkaan sitä.

Pää-elinkeinoina ovat jo kauvan olleet ja ovat vielä tälläkin hetkellä yleensä metsänhaaskaus ja erittäinkin tervanpoltto, vaan kun nekään eivät enää harjoittajaansa pysyväisesti elätä, niin siitä se lähtee haikein hätä, siitä suurin nälkä.

Tämänkin nykyisen leivänpuutteen emäjuuret ovat hyvin syvällä ja leveällä, eivätkä ainoastaan viimekesäisiin tulviin ja halloihin kiintyneinä, joskin kohta epäsuotuisa kesä ne taas satunnaisesti paljasti tavallista enemmän.

Jos nyt kaikista näistä seikoista, sekä entisistä että nykyisestä hädästä siellä, tahtoo tehdä jonkunlaista yhteenvetoa, jotain lopullista johtopäätöstä, niin tuntuu aluksi, niinkuin siitä sukeutuisi sellainen sotkuinen vyyhti, josta ei aivan helposti selvää kohtaa löydä. Kaikki langat ovat niin toisiinsa hämmentyneet, että jos yhteen tarttuu, niin seuraa mukana koko vyyhti, eikä ainoakaan lanka ole yksittäin nähtävissä, täydelleen erillään muista.

Vaan että saataisiin vyyhti jotenkuten selville, ei auta muu kuin etsiä ensin käsiinsä pää. Kun sitä sitten pujottelee ja sille juoksua selvittelee, niin saattaa koko vyyhti sentään juosta jommoisellekin, yhtäjaksoiselle kerälle. Ja se juuri on tehtävä tässäkin. On haettava alku käsiin, ennenkuin voidaan lopusta päättää mitään, on luotava katsaus näitten hädänalaisten seutujen entiseen kehitykseen ja sitten vasta tehtävä johtopäätöksiä nykyisistä oloista.

Tällainen katsaus vaatisi tietysti syviä tutkimuksia ja paljon aikaa, ja silloin siitä saattaisi syntyä hyvinkin laaja, mutta silloin se myös olisi täydellinen ja luotettava. Siihen en minä kumminkaan lyhyen matkan perustuksella pysty, enkä sitä yritäkään, vaan kerron ainoastaan sen, mitä olen tietooni saanut vanhoilta, kokeneilta ja paikkakuntain oloja tuntevilta miehiltä.

Ja hyvin ahtaisiin puitteihin voisin oikeastaan supistaa koko tämän katsaukseni, muutamiin sanoihin, jotka minulle lausui eräs vanhus Puolangan salolla.

"Kun minun isoisäni tuli tänne", sanoi hän, "olivat nämä seudut yhtä hyviä, kuin mitkä muutkin tahansa, vaan sen jälkeen on muualla menty eteenpäin ja täällä jääty paikalleen".

Vaan kun siellä ei kumminkaan kaikissa suhteissa ole jääty ihan täydellisesti paikalleen, niin täytyy tätä katsausta laajentaa.

Väkiluku on lisääntynyt ja asutus levinnyt, yhteiskunnalliset olot ovat muuttuneet, valtio on supistanut metsäin käyttöä erottamalla suurimman osan niistä omaan huostaansa j.n.e., mutta maa on pysynyt tavallaan yhä erämaana, elämän ehdot ennallaan. On siis kylläkin menty eteenpäin muutamissa kohdissa, vaan toisissa todella pysytty paikallaan.

Kun asutus ensin alkoi näihin seutuihin levitä, kulkien Savosta päin ja Oulunjärven ympäristöstä itään ja pohjoiseen, kun ensimmäiset tienraivaajat metsästäjinä ja kalastajina anastivat saloja haltuunsa, oli siellä tietysti luonnon välittömästi antamaa hyvyyttä ylenpalttisesti ja kaikki oli aluksi yhteistä, niin metsät kuin järvetkin sekä niitten kasvattama riista. Ei kukaan pannut metsään rajaa, jonka yli ei olisi saanut käydä, ei kukaan pitänyt etuoikeutenaan padota jokien suita niin tiukalle, ett'ei lohi ja siika vapaasti päässyt merestä nousemaan ylävesiin, eivätkä liioin tukkiruuhkat niitten kulkua estäneet. Taloja oli mahdottoman harvassa, päivänmatkain päässä toisistaan, ainoastaan moniaita koko nykyisten laajojen pitäjien alueella. Kaskia poltettiin rajattomasti. Valittiin joku suuri vaara tai tasainen kangas, alettiin Maariasta kaataa sen aarniometsää ja ryskytettiin Vappuun saakka, niskassa palttinaiset suojukset, "sillä lumeen sitä olisi sen aikuisissa metsissä muuten hukuttu", kertovat vielä vanhat. Maa oli ennen kajoamatonta, siinä oli vuosisatain voima tallessa, ja kun siihen lisäksi tuli summaton tuhkan paljous, kasvoi se tietysti mainion hyvästi. Ja alaa ja väljyyttä oli hakea yhä uusia kaskimaita, toisinaan kuului olleen monenvuotisia aumoja metsissä säästössä, ja viljaa oli usein myytäväksikin. Tehtiin ohrasta ja lohesta kalakukkoa, elettiin edelleen ja kaskettiin miespolvien kuluessa koko äärettömät erämaat laidasta laitaan.

Hallavuosia ja epäsuotuisia kesiä sattui tietysti silloinkin, ja jollei vanhoja säästöjä ollut, saattoivat ne muodostua hirveitä tuhoja tuottaviksi, koska avunsaanti ulkoapäin usein oli aivan mahdoton kaupan ja liikekeinojen silloisella kannalla ollessa. Ja monet vielä sitäkin pahemmat tuhot tulivat vanhempina aikoina ryöstöretkien muodossa Venäjän puolelta rajaa, jotka kaikki seikat kyllä niitten seutujen historiasta tunnetaan.

Kaskenpoltto, joka nähtävästi on ollut viljan viljelyksen ensimmäinen alkumuoto kaikkialla, vaatii viljelijältään laajoja maa-aloja, sitä laajempia, jota hitaampi metsän uudestaan kasvaminen kullakin paikkakunnalla on, ja yhäkin laajempia, jos maan rapautuminen sekä monenmoisten orgaanisten ainesten tekeytyminen sen pinnassa käy hitaasti, niinkuin asianlaita ehdottomasti on esim. juuri Koillissuomen kylmässä ilmanalassa ja auhdolla hietikkomaalla. Ja suot taas, joita siellä päin on suhteettoman paljon, ovat sen laatuiseen viljelystapaan tuiki käymättömiä, olivatpa ne sitten vaikka kuinkakin hyviä.

Joka paikassa, missä asutus on vakautunut ja laajentunut, onkin kaskenviljelys edellämainituista syistä ihan itsestään, ilman mitään pakkokeinoja alkanut väistyä pysyväisen ja säännöllisen peltoviljelyksen tieltä syrjään, ja on siihen tietysti osaltaan vaikuttanut sekin, että puulle muulla tavoin käytettynä on ruvettu saamaan parempia ja varmempia hintoja, kuin leiväksi polttamalla.

Koillissuomessa alettiin kaskenpolttoa vähentää jo paljoa aikaisemmin kuin etelämpänä maassamme, jossa se Savon ja Karjalan puolella paikoin jatkuu vieläkin jotensakin sitkeästi. Metsänkasvu on siellä siksi hidasta, maan pinta siksi laihaa ja raakaa ja hitaasti tekeytyvää, että tuskin monessakaan kohdassa voinee kahta kaskea vuosisadan kuluessa samalla mäellä kaataa, kun esim. Savon multaisilla kunnailla on voitu kaataa kolme ja ehkä neljäkin.

Valtio alkoi myös käydä isojakoja ja supistaa laajojen yhteismetsien nautintoa, kaskenkaatajia enentyi niin, että olisi oikeastaan ihan päinvastoin tarvittu vielä entisiinkin maihin lisää, ja niin luovuttiin koko kaskenpoltosta. Mutta tämä ei käynyt niinkuin sitä ennen ja sittemmin on käynyt muualla, ja siinä juuri lieneekin koko pääasia, suurin syy näitten seutujen edistymisen seisahdukseen. Sen sijaan, että olisi ruvettu täysillä voimilla muihin viljelyskeinoihin, kun ei enää metsää polttamalla saatu viljaa, ruvettiinkin metsiä polttamaan tervaksi, ja on tähän päivään saakka poltettu sellaisella innolla — vaikka kyllä yhäti huononevilla tuloksilla että sen rinnalla kaikki muu on saanut pysyä syrjässä. Jäätiin siis kumminkin metsistä riippuviksi ja niin yksinomaa niitten turvaan, ett'ei enää osata mihinkään muuhun apukeinoon tarttua, vaikka monenkaan metsistä ei ole paljo muuta jälellä, kuin siellä täällä huojuvia limoja, joista ei ole suurempaa turvaa kuin myrskyssä heikosta korresta.

Ja kun näistäkin alkaa tulla kato, niin sitten vasta on kato täydellinen, ell'ei sitä ennen ole mitään sen estämiseksi tehty. Kun kaikki mäntymetsät on poltettu tervoiksi, niinkuin nyt jo alkaa olla laita, koska uusien männiköitten kasvu ehkäistään sillä, että puut jo moniaan tuuman vahvuisina heti kolotaan, ennenkuin ovat edes ehtineet siementä levittää, ja metsät siten muuttuvat huonoiksi kuusikoiksi, kun sitten massatehtaat ovat jauhaneet kuusikot paperiksi ja tukkiyhtiöt anastaneet parhaat metsätalot haltuunsa, sitten vasta siellä on oikea nälänhätä, sitten saadaan hätäapukomiteat muuttaa vakituisiksi, aina seisoviksi virastoiksi — ell'eivät asukkaat itse ajan vielä ollessa ryhdy miehekkäästi miettimään, mitä heidän itsensä olisi tehtävä.

Paljon antaisi tämä uhkaava metsäkato muun kadon ohessa puheen ainetta, mutta tyytykäämme nyt siihen, että teemme syntiluettelon tervanpoltosta — joka kumminkin kaikkine pahoinekin puolineen on sentään pää-asiassa ihmisiä siellä päin näihin saakka miten kuten elättänyt.

IX.

Se on oikeastaan jo hyvin vanha, tämä metsän käyttämistapa, vuosisatoja koeteltu keino, ja arvattavasti rannikkopohjanmaalta alkanut ja siitä kulkenut sydänmaille päin. Puolangan pohjoiskulmille, Taivalkoskelle ja Suomussalmelle kertovat vanhat sen tehneen tuloaan noin satakunta vuotta sitten, vaikka Oulunjärven rantamilla ja Sotkamon vesistössä se varmaan on vanhempi, riippuen tietysti sen suurempi leveneminen paljo siitä, missä määrin kulku Ouluun ja Iin suuhun tehtiin helpommaksi koskia perkkaamalla.

On hyvin luultavaa, vaikka minä en siitä voi varmasti väittää mitään, että metsättömät alat rantapohjanmaallakin ovat syntyneet tervahautojen kautta, koska ne ovat jo silloin olleet paljaina, kun puutavaraa muussa muodossa alettiin maastamme suuremmissa määrissä viedä ulos. Ja mainitaanhan tervahaudoista jo 16:sta sataluvulla. Mutta siellä on tämä elinkeino jo aikansa elänyt eikä siitä monin paikoin ole enää muuta kuin muisto jäljellä. Se on jättänyt tilaa vankoille viljelyksille ja suurelle karjanhoidolle, ja voisi otaksua, että asia itsestään kulkisi samoja jälkiä Kajaanin kihlakunnassakin, ell'ei siellä olisi muita vaikeuksia. Mutta siellä on todella vaikeuksia, joita ei rantamaalla ole: siellä on karumpi maa ja arempi hallalle, siellä vaaditaan muutokseen enemmän älyä ja pontevuutta, ja nämä ovat tuossa iänikuisessa tervanpoltossa luvalla sanoen vaan — laimenneet ja tylstyneet.

Missä määrin tervanpoltto ennen lienee kannattanut, on vaikea sanoa, vaan eiköhän sen kannattavaisuus ole ollut ja ole nytkin jotensakin samassa suhteessa kuin kaskenpoltonkin. Kumpainenkin riippuu tietysti suurimmassa määrässä siitä, millaisen hinnan laskee raaka-aineelle, työlle ja tuotannolle — olettaen, että metsä on raaka-aineena kaskenpoltossakin. Työ on aina jotensakin sama, ja siis raaka-aineen ja valmiin tavaran hinnat määräävät kannattavaisuuden. Kumpaisessakin on raaka-aine viime aikoina kallistunut, vaan työntuotanto halventunut, riippuen tietysti viljan suhteen koko maapallon lisääntyneestä tuotannosta ja äärettömästi kehittyneistä kulkuneuvoista, ja tervan suhteen monista keksinnöistä, kun käytetään entistä enemmän metalleja tervatun puun asemasta ja puutakin vahvistetaan muilla kemiallisilla aineilla.

Mutta kaikesta tästä Koillis-Suomen salolaiset eivät suuria "perusta", penkovat tervahautojaan vaan niinkuin myyrä pesäänsä, joka heikolla näkövoimallaan ei käsitä mitään siitä, mitä auringon valossa tapahtuu, ovat iloissaan, jos hauta "luottaa" hyvästi ja tyytyvät siihen, mitä porvarilta saavat. Eivät he laske sitä, mitä saavat työstään, eivät sitä, mitä saavat puistaan, he polttavat tervaa vaan, koska se on niinkuin heidän luontoonsa mennyt. Eivätkä he moiti tervan polttoa, mutta sitä he valittavat, että metsä loppuu ja että heillä on velkaa.

Monasti lienee tehty laskuja tervanpolton kannattavaisuudesta ja lienevät tulokset niistä olleet milloin minkinlaisia, aina sen mukaan, missä hinnassa itse tuo aine milloinkin on ollut, ja kuinka korkealle kulloinkin sen valmistukseen käytetty työ on arvioitu. Mutta koska on hyvin luultavaa, ett'ei moni tiedä paljo mitään koko siitä hommasta, joka itsepäisesti on näihin päiviin saakka ollut ja paikotellen vielä tänäkin päivänä on kysymyksessä olevain seutujen pää-elinkeinona, otan minäkin tämän yhteydessä tehdäkseni siitä selkoa. Ja sellainen selonteko on mielestäni varsin paikallaan, koska se hyvin läheisesti liittyy koko nälkäseutujen historiaan.

Seuratkaamme nyt tervan kulkua siitä saakka, kun se petäjän pinnassa alkaa muodostua, siihen hetkeen, jolloin se "räkärin" käsistä lopullisesti jää Oulun "hoviin".

Tämä on pitkällistä hommaa, sillä kun tänä vuonna esim. kolotaan (kuoritaan) puut, ei niistä pääse hautaa polttamaan ennenkuin 5 à 7 vuoden päästä, koska puitten täytyy vähintäin 5 vuotta kannoillaan pystyssä pihkottua. Ne kolotaan ensimmäisenä vuonna miehen korkeudelle ja sitten jonkun vuoden kuluttua jatketaan kolomista ylemmäksi, noin 4,5 à 5 kyynärän korkeudelle. Tämä on kaikki alustavaa työtä tämä, jota näin useitten vuosien kuluessa täytyy vireillä pitää. Itse lopullinen valmistus tapahtuu sitten yhden talven ja kevään kuluessa. Vaan että pääsisimme helpoimmin selville koko tämän työn kulusta, niin tehkäämme kaikki laskut esim. 25 tervassylen haudasta, jommoiset nykyään ovat suurimpia. Ennen kyllä käytettiin tavallisesti 50:kin sylen hautoja ja ehkä sitäkin suurempia, mutta siitähän juuri valitus onkin, että metsä loppuu.

Tervassyli lasketaan vanhain mittain mukaan 3 kyyn. korkeaksi ja 3 kyyn. leveäksi, puitten ollessa 4,5 à 5 kyyn. pitkiä.

Nyt on siis ensiksi nuo kaksi kolomista, ja niihin lasketaan syltä kohti 2 miehen kesäistä päivätyötä, siis koko esimerkkinämme olevaa hautaa kohti 50 päivätyötä.

Seuraa sitten 5 à 7 vuoden kuluttua tervaspuitten kaataminen, joka tapahtuu syksytalvesta. Siihen lasketaan myös 2 miehen päivätyötä sylelle, joka kyllä olisi paljon tavalliseen rankain hakkuuseen, mutta tervasrankoja saadaan vaan yksi kustakin puusta, ja ne ovat kannettavat korkeihin ristikasoihin. Tähän toimeen menee siis samoin 50 talvista päivätyötä.

Nyt ajetaan rangat rekikelillä haudalle kasaan, ja kuluu siihen 1 miehen ja hevosen päivätyö syltä kohti, siis 25 hevospäivää koko hautaan.

Sitten on rangat haudalla halottava pieniksi säikäleiksi, ja se työ vaatii 1 miehen päivätyön syltä kohti, eli siis 25 päivätyötä koko haudan osaksi. Tämä työ toimitetaan tavallisesti kevätpuolella, päivän jo pitkänä ollessa, ja kaikki muut työt, jotka nyt seuraavat, sattuvat siis parhaaksi kevätkesäksi.

Mutta ennenkuin haudan lopullista valmistamista voi ajatellakaan, täytyy tynnyrien olla valmiina paikalla. Niitä tehdään tavallisesti talvella, ja lasketaan niitten hinnaksi (niitä kun useasti ostetaankin) 1 mk. 25 p. kappaleelta. Vaan ne ovat vielä kruunattavat, ennenkuin niitä saadaan käyttää. Pitäjän "kruunari" kulkee keväällä tervaverstailla ja ottaa palkakseen soissa ja erämaissa rämpimisestään 25 p. tynnyriltä. Siis on tynnyrin osalle laskettava 1 mk. 50 p.

Ja kun kaikki näin on varustettuna, alkaa haudan teko. Siihen kuuluu itse haudan kaivaminen, pohjan tiivistäminen, joka tavallisesti tehdään savella, savimullalla tai puunkuorilla, ja tervaksien latominen hautaan sekä haudan peittäminen y.m.m. seikkaa. Tähän työhön kuluu 8:lta hengeltä (joukossa voi olla naisiakin) kaksi viikkoa, ja sitäpaitse tarvitaan siinä hevosta neljä päivää, siis 96 päivätyötä ja 4 hevospäivää. Nämä seikat riippuvat paljo siitä, onko hauta tehtävä kokonaan uusi, vai käytetäänkö vanhaa kuoppaa, onko pohjan tiivistysaine läheltä saatavissa, vai onko se etäältä ajettava j.n.e. mutta yllämainittua työmäärää voidaan pitää keskikohtana.

Sitten alkaa poltto, ja se pitää yötä päivää 5 täyttä miestä työssä 9 vuorokautta, siis 45 "vuorokausityötä", eli jos koko vuorokaudesta laskemme puolitoista päivätyötä, koska siinä sentään aina vähän vuoronsa mukaan maataan "tervasaunassa", niin saamme siitä 67 1/2, tai tasaisin luvuin 68 päivätyötä.

Tervan puhdistukseen, s.o. alusveden laskemiseen tynnyreistä menee 2:lta mieheltä 1 päivä, siis 2 päivätyötä.

Nyt alkaa tervan kuljetus. Otaksutaan, että hauta on 5 kilometrin päässä lähimmästä vesistöstä, jota tätä nykyä voi pitää keskimatkana, koska lähempänä vesiä ei enää juuri tervametsiä löydy. Silloin ennättää 1 mies ja hevonen päivässä "palkkuvilla" pyöritellä rantaan noin 7 à 8 tynnyriä, jos hyvää kiirettä pitää, ja kun 25 sylen haudasta keskimääräinen tulo on 50 tynnyriä, kuluu siis tähän toimeen 7 miehen ja hevosen päivätyötä.

Seuraa sitten tervan kuljetus Ouluun, n.k. "Oulun soutaminen", joka monasti on kovin ja enimmin aikaa vaativa toimi koko tervahistoriassa, vaan joka toiselta puolen on ainoa vaihtelu ja huvitus koko erämaanmiehen yksitoikkoisessa elämässä. Tynnyrit lastataan ja sidotaan veneihin suurimmalla tarkkuudella, 25 tynnyriä kuhunkin, ja niin aletaan tuo huima, monasti hengenvaarallinenkin matka vuolaita virtoja ja tuimia koskia alas, välillä aavoja järvien selkiä soutaen, matka, josta runoilijat ja taiteilijat yhä ovat saaneet aiheita kauniisiin kuvauksiin.

Tämä matka riippuu tietysti aina siitä, miltä periltä saakka se tehdään, mutta otaksutaan, että tervaverstaamme ovat olleet esim. Hyrynsalmessa. Silloin se voidaan suorittaa edestakaisin Ouluun kahdessa viikossa, mutta jos säät ovat epäsuotuisat, voi siihen kulua kuukausi ja vieläkin enemmän. Emme kumminkaan rupea seuraamaan kaikkia tervamiehen vastuksia ja vaikeuksia tällä retkellä, emme hänen monia riitojaan koskiluotsien kanssa ynnä muita seikkailujaan, emmekä liioin hänen päiviään rahaksi arvioimaan, sillä silloin venyisi tämä juttu liian pitkäksi. Nykyään saa tervan kuljetuskustannuksista lyhyemmästi selon. Löytyy jo ammattimiehiä, jotka kuljettavat sitä rahtitavarana omilla veneillään vissiä maksua vastaan. He ottavat esim. Hyrynsalmen kirkolta Ouluun 3 mk. 25 p. tynnyriltä, vaan Suomussalmesta on maksu jo 4 mk. 25 p. ja sama lienee hinta Kuhmon perukoilta.

Nyt on siis terva Oulussa, mutta ennenkuin se siellä on rahaksi muutettuna, on sen kanssa vielä monta hommaa.

Kun tervamies on saapunut lastilleen Oulun hoviin ja alkaa siellä tehdä kauppoja tavarastaan, tulee hovin "räkäri" (tervanmittaaja) ja laskee kaikkein ensimmäiseksi tynnyreistä veden pois. Sitä laskettiin kyllä jo kotonakin, mutta sitä on matkalla karttunut lisää, sillä tervasta eroittuu pitkän aikaa yhä uutta vettä, joka laskeutuu tynnyrin pohjaan. Kun nyt vesi hovissa on laskettu pois, menee yksi kokonainen tynnyri toisten täytteeksi, niin että 25 tynnörin lastista on vaan jälellä 24 tynnyriä. Mutta sitten vähentää tervahovin pehtoori vielä jokaisesta tynnyristä vastaisen veden varalle 3 kannua, niin että 24 tynnyristä, jotka ovat jälellä, vähennetään 72 kannua. Kun täysimittaisen tynnyrin tulee sisältää 48 kannua, jää siis lastista vielä pois 1 1/2 tynnyriä, jotenka tervamies pääsee lopullisesti tekemään kauppaa vaan 22 1/2 tynnyristä, vaikka hänellä lastinaan kyllä alussa olikin 25 tynnyriä. Ja kun hän 25 sylen haudasta toi Ouluun 2 lastia, eli 50 tynnyriä, on hänellä haudastaan myytävää tavaraa siis vaan 45 tynnyriä.

Haudasta tulee hienoa eli ohutta tervaa vaan noin neljäsosa, ja kolme neljättäosaa tulee paksua. Hieno terva on kalliimpaa, täysihintaista, paksu on halvempaa. Edellisestä on viime aikoina Oulussa maksettu Smk. 17: 50, jälkimmäisestä 16: 50 tynnyriltä, ja kun siis edellistä tulee 25 sylen haudasta 11, jälkimmäistä 34 tynnyriä, saamme tästä seuraavan laskun:

    11 tynnyriä hienoa tervaa à 17:50… Smk. 192:50
    31 tynnyriä paksua à 16:50………. " 561:—
                                   Summa Smk. 753:50

Siis on tervanpolttajan koko lopullinen tulo 25 sylen haudasta tasaisissa markoissa 753 markkaa.

Mutta tehkäämme nyt edellisen selityksen perusteella taulu kaikista menoista, mitä hänellä on ollut, ennenkuin pääsee tämän rahan herraksi, ja laskekaamme siinä päiväpalkat sellaisiksi, mitä niillä paikkakunnilla tavallisesti jätkälle talonpojan töissä maksetaan, huomioon ottaen sen, että haudan valmistuksessa voi olla naisiakin mukana ja osaksi alaikäisiäkin, joten päiväpalkka siinä työssä on laskettava halvemmaksi.

Tervapuitten kolomiseen 50 keväistä päivätyötä à 2:50 ……………….. Smk. 125:— Kaatamiseen 50 talvista päivätyötä à 1:50 " 75:— Tervaksien ajo haudalle 25 talvista hevospäivää à 4:— ………………. " 100:— Pienimiseen 25 keväistä päivätyötä à 2:50 " 62:50 Haudan tekoon 96 kesäistä päivätyötä, osaksi naisia ja ala-ikäisiä à 1:75 " 168:— 4 hevosen päivää samassa toimessa à 2:— " 8:— Haudan polttaminen 68 päivätyötä à 2:50 " 170:— Tervan puhdistus 2 päivätyötä à 2:50 " 5:— Tynnyrien ajo rantaan 7 hevospäivää à 5:— " 35:— 50 tynnyriä kruunattuina à 1:50 " 75:- 50 tynnyrin kuljetus Ouluun à 3:25 " 162:50 Summa Smk. 986:—

Tällainen on siis loppusumma. Se voi monista asianhaaroista riippuvana vaihdella jonkun verran, vaan ei kovin paljoa, sillä enimmät suuremmista meno-eristä pysyvät siinä jotensakin samoina niin lähempänä uittoväyliä kuin edempänäkin niistä, ainoastaan valmiin tervan kuljetuskustannukset voivat enimmin vaihdella. Jos käytetään vanhaa hautaa, saattaa hautatyön lyhentää kolmella päivällä, eli 24 päivätyöllä, joka tekisi 42 markkaa.

Mutta tämän laskun tulos on todella enemmän kuin kummallinen. Päiväpalkat ovat pohjolan nykyisiin oloihin nähden arvatut pikemmin alhaisiksi kuin korkeiksi, melkein niin alhaisiksi, ettei niillä ihan hyvästi päivämiehiä saakaan, ja jos juuri saakin, niin ei niitä ainakaan kannata tervatöissä pitää, ell'ei haudan omistaja tahdo syöstä itseään suorastaan kerjäläiseksi. Hän on tehnyt lähes 1,000 markan työn ja saa siitä 750 markkaa. Sysiä tosin jää haudasta joku määrä, mutta tulo niistä on niin mitättömän pieni siellä erämaissa, joissa ei ole tehtaita eikä muita sellaisen tavaran tarvitsijoita, että niitä tuskin voi laskuissa ottaa lukuun ollenkaan.

Jos tässä tahdotaan meno- ja tulopuoli saada edes yhtäsuuriksi, ei auta muu, kuin alentaa päiväpalkkoja laskussamme, jolloin ne alenevat siihen määrään, ettei kukaan niillä paikkakunnilla sellaisilla palkoilla toisen työtä tee, ja tuskin missään muuallakaan. Tilanomistajan, haudanpolttajan, täytyy siis tehdä enimmät tervatyöt oman perhekuntansa kanssa ja ottaa vaan kaikkein tärkeimpiin toimiin siinä sivullisia apumiehiä. Ja niin hän tekeekin. Hän pidentää tietysti työaikaa, missä se vaan sopii, kuten hakkuussa, ajossa y.m., koska työvoimaa on vähän. Hänen täytyy todellakin perheensä kanssa tehdä työtä nälkäpalkoilla, koska hän kerran on maahansa ja kotiinsa ja tervanpolttoonsa sidottu.

Mutta nyt on tässä toinen kysymys, vielä hämmästyttävämpi kuin ensimmäinen.

Missä on metsä! Mitä hintaa tulee puille, solakoille nuorille petäjille, joista olisi voinut tukkia kasvaa ja joista aikain kuluessa olisi voitu saada useita markkoja kappaleesta ilman mitään muuta työtä kuin odotusta. Niitä on parhaassa kasvussaan poltettu yhdessä ainoassa 25 sylen tervahaudassa kaikkein vähimmässä määrässä 3.000 kappaletta.

Löytyy tervaseutujen lähistössä eräs pitäjä, jossa tätä elinkeinoa ei oltu käytetty, vaan jossa metsät tähän saakka ovat saaneet jakamattomina jotensakin rauhassa kasvaa. Siellä on kyllä ollut nälkää ja puutetta sielläkin ja valituksia sieltä kuuluu nytkin, mutta eletty siellä on sentään kaikkina aikoina miltei paremmin kuin tervaseuduissa. Se pitäjä on Kuusamo. Siellä on viime aikoina käyty kyläkunnissa isoa jakoa ja viime vuonna möi siellä eräskin kyläkunta yhteisin tuumin metsälohkonsa. Ja mitä he saivat? He saivat tukkiyhtiöltä yhteisestä metsästään vähää vaille kaksi miljoonaa markkaa, ja tämän saman metsän hakkuu- ja ajokustannuksista on laskettu paikkakunnalle jäävän lisäksi noin yhden miljoonan markkaa.

En tahdo sanoa, että tällainen yht'aikainen summamyyntikään olisi terveellistä, sillä kaiken loiston alla on niistä ollut usein surkeita seurauksia niistäkin, mutta siinä on sentään päätä huimaava vastakohta tervanpolttajan surkealle menettelytavalle ja kurjille työn tuloksille. Ja välillä on ainoastaan selänne, joka eroittaa vedet toisistaan. Toiset juoksevat Ouluun ja Iihin, toiset Valkeaan mereen, jonka rannoilla ei ole tervahovia.

Emme voi edellä tehdyistä laskuista tulla tätä nykyä muuhun kuin yhteen johtopäätökseen: tervanpolttaja tekee työtä alhaisilla palkoilla, hävittää sillä huonosti tuottavalla työllään vielä meidän yhteistä kansallisomaisuuttamme, metsiämme — ja näkee itse nälkää. Hänen ansionsa ovat surkean pienet ja hänen maanviljelyksensä on mitätöntä yrittelemistä, koska tervanpoltto vie häneltä parhaan ajan siitä lyhyestä kesästä, joka hänen täytyisi tyystin heilua viljelyksillään, jos hän niistä jotain tuloa odottaisi. Hän saa niistä parhaimpina vuosina jonkun verran muitten niukkojen ansioittensa lisäksi, mutta ei koskaan tarpeeksi. Ja hänen ennestäänkin pieni palkkansa vähenee yhä samassa suhteessa kuin hänen metsänsä huononee ja harvenee, jota se myötäänsä tekee. Vihdoin alkaa hän vääntää juurakoita valtion metsistä — omissaan hänellä niitä ei ole, kun hän ei koskaan ole laskenut puuta kasvamaan niin suureksi, että siitä olisi tervaskantoa jäänyt — ja yrittää yhä entistä elinkeinoaan. En voi varmaan sanoa, kumpainen tapa on tuottavampi, mutta kantoja vääntämällä hän saa ainakin pikemmin valmista tavaraa, eikä tärvää metsää.

Nyt on vielä yksi tärkeä seikka huomioon otettava. Monasti saattaa ihmetyttää, että miksi hän niin itsepäisesti jatkaa tuota huonosti tuottavaa työtään, mutta asia käy selväksi heti, kun kuulee, että hän ainakin yhdeksässä tapauksessa kymmenestä on tervaporvarille entisestään velassa, milloin enemmän, milloin vähemmän, vaan useimmin "korviaan myöten". Eikä ole velassa ainoastaan hän itse tällä hetkellä, vaan samoin on ollut hänen isänsä ja jo isänsäkin isä.

Velka voi olla siis miespolvia vanhaa, kulkenut miehestä mieheen niin velallisen kuin saajankin puolella, ja harvoin tietää velallinen itse tarkemmin, kuinka suurikaan se on, sillä useasti sattuu, ett'ei ole minkäänlaista täydellistä lopputiliä tehty moniin vuosiin. Mutta kun antajan mielestä mitta on täysi ja loppusuorituksia vihdoin käräjillä selvitellään, voi asia päättyä niin katkerasti, ettei tuo entinen uskollinen tervanpolttaja enää olekaan isäntänä talossaan, tuo yksinkertainen erämaan ukko, joka monet kymmenet kerrat on sarkanutussaan ja lapikkaissaan hyvällä mielellä astuskellut Oulun katua, Iijoen ranta-äyrästä tai maantietä Kiehimän suussa, hampaissaan pitkä sikaari, jonka tervaporvari oli hänelle kaupanpäättäjäisiksi antanut. Hän oli hyvillään, että oli sillä kertaa nälän kaikkouttanut ja saanut vastaisten tervojen eteen jonkun jauhosäkin. Ei hän ajatellut menneitä eikä vastaisia asioita, vastaisia ei ollenkaan, ja menneitä oli ikävä kysellä porvarilta ja niitten tarkalla tiedustelemisella häntä häiritä, kun hän hyvällä mielellä vielä auttoi siinä kovassa hädässä. Mutta lopulta ei porvari enää auttanutkaan, ja silloin otettiin ainoastaan kaikki entiset asiat esille, ja siitä saattoi tulla ihmeellinen juttu, sillä talonumero oli jaettu keskinäisellä suostumuksella suvun kesken ja velkaa olivat tehneet isät, pojat, veljet ja langot ja lankojen lapset samaan pesään, olematta itse selvillä asioistaan ollenkaan. Vaan porvarilla oli nimet ja numerot ja selvät merkit kirjoissaan ja nyt se entinen hyvä auttaja muuttui pahimmaksi vainoojaksi — tervamiehen mielestä.

Mutta kaikki, jotka eivät vielä ole joutuneet juuri tällaiselle kannalle porvarin kanssa, kiittävät häntä ja sanovat, että jos mistään muualta ei saa apua, niin kyllä häneltä saa.

On omituista, kuinka porvarit ovat sitoneet itseensä nämä tervanpolttajat. Vanhat miehet saloilla kertovat, kuinka he jo ammoin aikoja sitten olivat ylen hyviä ja auttavia. Vaikka ei sattunut olemaan puutettakaan suurempaa, vaikka vuosi oli ollut hyväkin, niin tarjosivat he sentään auliisti rahoja ja tavaroita etukäteen. "Tule vaan tänne, kyllä täältä aina saat, kun vaan tervaa tuot taas ensi vuonna. Ota vaan nyt samalla matkalla enemmänkin, ethän tiedä mikä tarve tulee".

En voi sanoa, onko todella tällä tavoin käynyt, vaikka sen tiedän, että sen puolen kansa on hyvin herkkä tekemään velkaa; mutta se on varma asia, että nykyjään täytyy useimpien ottaa etukäteen jo pakostakin, mikään muu ei heitä auta, eivätkä he mistään muualta, mitään saa, kuten itsekin sanovat. He eivät pääse enää porvareistaan irti. Heidän täytyy polttaa tervojaan niinkauvan kuin tynnörinkin saavat, ja samalla yhä lisätä velkaansa, muuten on ulosotto entisestä velasta niskassa. Ja sama uhka on heillä siinäkin tapauksessa, että möisivät tavaransa jollekulle toiselle, joka tarjoisi korkeamman hinnan kuin se, jonka kanssa he ovat ennen asioissa olleet. Heidän täytyy tyytyä siihen, mitä heidän oma porvarinsa antaa, muuta valintaa heillä ei ole. Ja kun he talvella tekevät etukäteen kauppoja keväisistä tervoistaan ja ottavat niitä vastaan jauhoja, täytyy heidän miltei säännönmukaisesti luovuttaa tervatynnöri ainakin markkaa halvemmalla käypähinnasta ja maksaa ottamistaan jauhoista saman verran enemmän säkiltä, kuin millä he muualta saisivat.

Jos taas käy niin hullusti, ett'eivät he voi välikirjaansa täyttää, etteivät he voi tuoda niin monta tynnöriä kuin ovat sitoutuneet tuomaan, täytyy heidän maksaa sakkoa 2 markkaa jokaiselta puuttuvalta tynnöriltä ja maksaa ylisaamansa raha, jos sellaista syntyy, 6 prosentin korolla takaisin. Tällaista sattuu tietysti useinkin, varsinkin että tynnöriluku uupuu, ja kun heillä ei ole millä maksaisivat, lisääntyy tietysti velka, ja etukäteen saadut jauhot on aikoja sitten syöty. Eikä monikaan, kuten jo edellä mainittiin, tiedä edes velkansa määrästä mitään.

Sellainen on seikka ja sellainen on ollut asiain meno tervanpolttajani keskuudessa. On tietämättään, nälkää nähdessä ja kovaa työtä tehdessä syöty petäjäisen seassa maat ja mannut, metsät ja pääoma kaikki.

Siihen suuntaan on siis kehitys näillä seuduilla kulkenut, sellaiseen tulokseen on kaskenviljelyksellä ja sitä seuraavalla tervanpoltolla päästy, niinkuin edellisestä huomattanee, että metsät alkavat arveluttavasti vähetä ja kiinteä väestö, s.o. tilalliset, ovat yhtä arveluttavasti velkaantuneet.

Eikä sekään elinkeino voi kauvan kestää eikä yksinomaan kannattaa, johon laajoilla aloilla Kajaanin kihlakuntaa ja muuallakin Koillissuomessa nykyään on oman metsän puutteessa alettu paljon turvautua, nim. puitten ostaminen valtion metsistä ja niitten kauppaan valmistaminen, eli n.k. "armopuut". Tämä tällainen kaupanteko, jossa ohimennen sanoen on paljon keinottelua, jopa suoria petoksiakin syntynyt, osottaa vaan puolestaan sekin, kuinka äärettömän ja melkeinpä auttamattoman syvästi kansaan on juurtunut metsällä elämisen välttämättömyys ainoana mahdollisena ja käsitettävänä toimeentulon lähteenä. Sen päähän ei mahdu mitään muuta.

On kyllä suuri onni, että valtio aikoinaan on siellä ottanut siksi paljon metsämaita omaan haltuunsa, kuin se todella on tehnyt, mutta asujamisto on kaikessa harvuudessaankin sentään jo siksi taaja, ett'eivät nekään metsät sentään riitä sitä yksinomaan elättämään, ell'ei aleta tehdä lakeata jälkeä niissäkin, niinkuin yksityistenkin metsissä on tapahtunut, sillä pelkät hylkypuut eivät pitkälle riitä. Mutta ei toki sallittane valtion metsiä siellä pohjan perillä liiaksi harventaa, ell'ei tahdota kokonaan muuttaa eteläisenkin Suomen ilmanalaa ja tahallisesti siirtää Lapin tuntureita muutamia asteita etelämmäksi, sillä tuntuupa hiukan siltä, niinkuin tunturiseudulla olisi hyvä taipumus auttamattakin siirtyä etelämmäksi.

Ja liian taaja on asutus jo poronhoidollakin elämään, vaikka siitä kyllä saattaa olla sievonen sivutulo yhdelle ja toiselle, mutta usein vaan vahinkoa naapureille. Eikä sitäkään voi sanottavassa määrässä harjottaa Kajaaninkaan kihlakunnassa muualla, kuin ihan kihlakunnan pohjoisimmilla perukoilla.

Kylmän ja karun luonnon välittömät tulolähteet, joihin kokonaan on luotettu, alkavat siis kuivua, ja olot ovat ylimalkaisesti ja lyhyesti kerrottuina tätä nykyä jotensakin seuraavalla kannalla.

Keskikokoinen talo (noin 1/8 manttaalinen, jommoiset ovat tavallisimpia) kylvää vuosittain arviolta 1 hehtolitran ruista, 4 à 5 hehtolitraa ohraa ja saman verran perunoita. Siinä on kaikki. Talossa saattaa olla velkaa tuhat tai pari, ehkä enemmänkin markkoja, ja kymmenkunta suuta syömässä. Kylvö tehdään useimmin huonosti muokattuun ja heikosti lannotettuun peltoon, sillä kunnollisia työkaluja puuttuu ja muutamasta nälkäruokinnalla kidutetusta lehmästä ei paljo lantaa lähde talven kuluessa, kun yleensä ei juuri muuta maanparannusainetta käytetä, kuin puhdas karjan lanta.

Kaikkein parhaimpina vuosina saatetaan talossa elää oman pellon tuloilla kevääseen saakka, mutta tämä tapahtuu harvoin, sillä hallan vaara on ainakin suuri ja heikoilla mailla vielä tavallista suurempi.

On siis ostettava jauhoja, joku määrä kumminkin aina, vaikka "jältän lähdentään" saakka juuri olisi omillaan aikaan tultukin. Mutta kulkuneuvot ovat huutavan surkeat. Pari — kolmesataa kilometriä hevosmatkaa, ja monen on kannettava vielä viimeinen taival, kymmeniä kilometriä, kaikki tarpeensa selässään. Hakipa jauhoa kaupungista tai ostipa sitä paikkakunnan kauppiaalta, aina tulee se 6, 8 à 10 penniä kilolta kalliimmaksi kuin suurten liikeväyläin varsilla. Mutta paitse sitä, että yhden jauhosäkin hankintaan saattaa mieheltä joskus kulua viikko tai pari, tarvitaan siihen ennen kaikkea rahaa, ja yhä enemmän rahaa, jota etäisemmissä ja köyhemmissä paikoissa näitä nälkäseutuja ollaan.

Niittyjä ei ole. Heinän saannin parantamiseksi ei ole useimmissa paikoissa tehty kerrassa mitään. Ei ole kertaakaan kuokkaa tai lapiota tai kirvestä siinä tarkoituksessa käteen otettu, lukuunottamatta joitakuita patolaitoksia purojen varsilla. Se on ainoa heinätulo, mitä soilta ja rämeiltä huonoja, sammalen sekaisia saroja niitetään. Ja sekin tulo on useasti sattuman varassa. Kidutetaan karjaa pitkä talvi tällaisilla heinillä ja oljen vähillä, ja jatketaan ruokintaa jäkälällä, pihlajan kuorella, ihmislannalla y.m.m. kurjalla lisäkkeellä. Kesälaidunta löytyy yllin kyllin ja useimmissa paikoissa varsin hyvääkin, mutta kesä on lyhyt. Kun karja on ennättänyt saamaan hiukan lihaa luittensa päälle ja uutta karvaa selkäänsä, teljetään se jo taas kehnolle talviruokinnalle navettaan. Siitä ei ole tuloa mitään, ja harvoin se voi tyydyttää talon omaakaan tarvetta.

Taloissa puuttuu miltei säännöllisesti työvoimia. Joukkoa saattaa kyllä olla kymmenkunta henkeä, ehkä enemmänkin, mutta ne ovat suurimmaksi osaksi lapsia ja alaikäisiä. Harvoin näkee taloissa täysin työkykyistä miestä muuta kuin isännän, eikä aina sitäkään, sillä isännät vanhenevat tietysti niinkuin muutkin ihmiset. Mutta pojat eivät tavallisesti vanhene kotona. Täysikasvuisiksi päästyään, ja jo aikaisemminkin, siirtyvät he Amerikkaan kotoista kurjuutta pakoon. Eikä heidän päässään ole syttynyt pienintäkään aatoksen kipinää siitä, että he saattaisivat koettaa tuota kurjuutta täällä kotona parantaa sillä samalla työllä, jota he Ameriikassa tulevat toisen käskyläisinä tekemään, usein vielä terveytensä ja henkensäkin uhalla.

Usein puuttuu heiltä itseltään matkaraha, mutta he saavat joltakulta aikaisemmin Ameriikkaan siirtyneeltä sukulaiseltaan tai tuttavaltaan "tiketin" ja niin he lähtevät matkaan, välinpitämättöminä kaikesta.

Jos nyt kotiin jääneet tahtoisivatkin jollain tavoin parantaa viljelyksiään tai kohentaa ja korjata taloaan ja tiluksiaan, eivät he sitä voi, sillä työväen palkat ovat kohonneet tavattoman korkealle. Moni talo ei pysty pitämään edes renkiä, vielä vähemmin päiväläisiä.

Irtolaiskansaa löytyy kyllä tavattoman paljo, mutta siitä on tilallisille enemmän rasitusta kuin hyötyä, vaikka heillä olisi tuota kaikkialla tarvittavaa rahaa niinkin runsaasti, että pystyisivät sitä työssään pitämään ja sen vaatimuksia täyttämään.

Liian huimat ja huonosti harkitut metsäliike-yritykset pohjan perillä, joista moni on päättynyt loistavaan konkurssiin, ovat monessa suhteessa olleet siellä työkansalle ja irtolaisväestölle vaan turmioksi. Viime vuosikymmenellä, kun tilalliset Kemijärvellä, Rovaniemessä, Kuusamossa y.m. pääsivät isänniksi vanhoihin aarniometsiin, hyökkäsi sinne kaikkialta rahanhimoisia liikemiehiä täysin sylin kultaa kokoomaan, ja syydettiin Pohjanlahden perukoille ja Vienanmeren Koudaan laskevat vedet niin kukkuralleen tukkeja, että joet olivat läkähtyä, eivätkä voineet vuosikausiin niitä niellä meriin. Kaikissa niissä töissä, tukkiruuhkien purkamisissa y.m. maksettiin miehille palkkaa mitä he vaan vaatia osasivat. Jätkille maksettiin 5 markkaa päivältä makuullakin, kun he esim. jokivarsilla loikoessaan odottelivat entisiä palkkojaan, ennenkuin uuteen työhön ryhtyivät. Vedätettiin saloille suuria kuormastoja kahvia, sokeria, siirappia, rusinoita, veskunoita y.m. ylellisyysräämää — ja vielä tänäkin talvena ottivat viranomaiset eräältä "kauppiaalta" Rovaniemessä takavarikkoon muutaman tuhat litraa Ruotsin konjakkia. Suu on työmiehellä sielläpäin ollut sellainen menoläpi, joka on suurista palkoista huolimatta pitänyt tulopuolen hänen taloudessaan ainaisessa vaillingissa. Ja kaupan päälle on hän vielä tuottanut kuntien vaivaiskassoille suurimmat menoerät. Kun hän kiihkeitten työkausien seisahduttua on palannut kotiinsa "lepäilemään" ja odottamaan niitten uudestaan alkamista, ei hänellä ole ollut monasti penniäkään taskussa, ja kunta on hänen poissa ollessaan saanut hyvässä lykyssä elättää hänen perhettään.

Nämä tällaiset liikeyritykset ovat niinkuin ajoittaisia, äärettömän korkeita hyökyaaltoja, joitten harjoilla vesi hajautuu tuhansiin säteihin, loistaen auringon valossa kaikilla taivaankaaren viehättävillä väreillä, vaan jotka taas painuvat kohahtaen alas ja jättävät jälkeensä kammottavan, mustan tyyneyden, vaikka suotavampaa olisi, että laine läikkyisi aina tasaväkisesti, jonka se kyllä voisi tehdäkin.

Irtolaiskansan paljous ja häälyvä elämäntapa lisää yleistä köyhyyttä yhä ja kuormaa kuorman päälle jo ennestäänkin velkaantuneille tilallisille.

Vaivaismaksut ja muut kunnalliset menot lisääntyvät vuosi vuodelta, ja niihin tarvitaan rahaa — yhä vaan rahaa.

"Kun kansa lisääntyy, eivätkä viljelykset laajene lainkaan, syntyy siitä vaivaisia ja irtolaisia, joita ei ennen ollut", sanoi muuan hyrynsalmelainen.

Siellä on kuntia, niinkuin esim. Ristijärvi, Hyrynsalmi, Taivalkoski, joissa on vähän päälle 2,000 asukkaan (Taivalkoskella sentään lähes 3,000) sekä satakunta talosavua, vaan joissa kunnallinen taksotus nousee sentään 12-15,000:teen markkaan. Suurin menoerä siitä on aina vaivaishoitoon. Ei ole nyt saatavissani numeroita vaivaismaksuista muualta Suomesta, vaan epäilen, tokko ne ovat missään suhteellisesti ja suorittajainsa maksukykyyn nähden niin korkeat, kuin näissä nälkäseuduissa. Ja ilman sitä löytyy ruodussa olevia vaivaisia joka kunnassa suuret määrät, joitten hoitokustannukset eivät tietysti ollenkaan sisälly kunnallisen taksotuksen numeroihin.

Kaikissa kunnissa ei ole näitten ruotulaisten hoitokustannuksia ollenkaan rahaksi arvioitu, mutta Taivalkoskella, missä sellainen lasku on tehty, on se viime vuodelta noussut 6,500 markkaan, niinkuin siitä kunnasta puhuessani jo ennemmin olen maininnut. Siis vielä sellainen summa vakinaisen taksotuksen lisäksi. Ja leipää on isännän talossaan rahalla ostettava niin omalle perheelleen kuin ruotulaisellekin.

Tehkäämme muutamia vertauksia tässä suhteessa eteläisen Suomen ja näitten nälkäseutujen välillä, heittäen pois sen tulon, joka papeilla on virkataloistaan, ja ottaen lukuun rahaksi arvioituna ainoastaan sen palkan, jonka seurakunta heille suorittaa.

Suomussalmen seurakunnassa on asukasluku (osapuille) 6,500 henkeä, ja ne maksavat papiston palkkaa 12,200 markkaa. Janakkalan pitäjä Hämeessä esim., jossa on 6,800 asukasta, maksaa papeilleen 5,200 markkaa.

Hyrynsalmi, 2,100 asukasta, maksaa 4,700 mrk., vaan Anjala Uudellamaalla, 2,400 asukasta, maksaa vaan, 3,100 mrk., Ristijärvi samoin, 2,100 asukasta, maksaa 4,900 mrk., vaan Luhanko Mikkelin läänissä, 2,300 asukasta, maksaa 3,400 mrk. Sotkamo, 8,700 asukasta, maksaa 10,000 mrk., Hausjärvi Hämeessä, 9,500 asukasta, maksaa vaan 6,000 mrk. Puolangan 4,700 asukasta maksaa 8,600 markkaa, vaan Padasjoen Hämeessä 5,100 asukasta maksaa vaan 6,500 mrk.

Nämä kyllä ovat umpimähkäisesti otetuita esimerkkejä ja voisi tarkalla vertailulla ehkä löytää joitakuita päinvastaisiakin numeroita, mutta tosiasiana on pidettävä, että papiston palkkaus näillä köyhillä perukoilla on paljon rasittavampi, kuin onnellisemmissa osissa maatamme. Ja kun tähän vielä ajattelee lisäksi kaiken sen vaivan ja ajan hukan, mikä syntyy jo papinsaatavien maksussa ja kuljetuksessa, tilallisten kyytivelvollisuudet kinkerimatkoilla y.m.m. pientä seikkaa, ja kun tietää, ett'ei monikaan sentään pääse pappiaan kuulemaan ei näkemään kuin kerran, pari vuodessa, niin tulee erotus kaikin puolin vieläkin melkoisemmaksi.

Kouluja ei tosin vielä ole niin lukuisasti rakennettu kuin etelämpänä maassa, mutta pappilansa kyllä ovat kunnat panneet ajan vaatimaan kuntoon. Ja molemmista näistäkin menoista, mutta varsinkin jälkimmäisistä, kuulee paljon valitusta.

Sitten rasittaa useampia kuntia vielä tuhottoman suuret valtiovelat, joista kyllä silloin tällöin saadaan osa anteeksi, vaan joitten kanssa harvalukuisilla maksajilla sittenkin on enemmän kuin tarpeeksi painimista.

Kaikki nämä menot ovat päivänselvästi välttämättömiä nykyisessä kunnallisjärjestyksessä, mutta minusta nähden ne ovat kukin osaltaan yhtä selvästi tekijänä siinä luvussa, jolla näitten seutujen yleistä köyhyyttä merkitään. Ja sitä ne ovat paikkakuntalaisten omastakin mielestä, eikä mikään ole ikävämpää kuulla, kuin heidän haikeat valituksensa ja heidän ainainen odotuksensa jostain sellaisesta uudesta laista, joka muka vapauttaisi heidät papiston palkkauksesta ja kunnallisista maksuista.

Edellisen perusteella voinee jotensakin hyvällä syyllä väittää, että yhteiskunnallinen kehitys siellä vaatii enemmän, kuin mitä taloudellinen kehitys äärettömän harvaan asutussa, syrjäisessä, karussa ja kaikkia kulkuneuvoja vailla olevassa erämaassa voi ylläpitää. Ja kun kansa itsessään vielä on oppimatonta, taitamatonta, saamatonta — joka tietysti on enemmän olojen kuin heidän oma syynsä, kun sillä ennestään ei ole uhkaavaa vaaraa vastaan varattuna minkäänmoista asetta — ei hatarimpaakaan — kun se alituisesti, muusta puhumattakaan, on taloudellisessa asemassa niin täpärällä, että saadaanko leipää vai ei, niin ei ole kummasteltavaa, että jokaisen katovuoden sattuessa täytyy ruveta avun keräykseen ympäri maan.

XI.

Kaiken sen perustuksella, mitä edellä olen oloista näillä mailla kertonut, luulisin voitavan tehdä sellaisen lyhyen johtopäätöksen, ettei elinehdot nykyisillä keinoilla tule siellä milloinkaan paranemaan, vaan pikemmin päinvastoin.

Suunnattomat määrät elintarpeita, joista enin osa kaikista hätätöistä huolimatta kuitenkin näyttää menevän suorana armolahjana, on sinne tämänkin hädän aikana jo koottu, ja yhä enemmän ehkä vielä kevätpuolia tarvitaan, ell'ei anneta tuhansien ihmisten riutua nälkään. Mutta niin välttämätöntä kuin apu tällä kertaa onkin, yhtä välttämätöntä, vieläkin välttämättömämpää on, että kerran jo ryhdytään sellaisiin tarmokkaisiin ja pysyväisiin toimenpiteisiin, ettei tämän nälkäverotuksen tarvitse muissa osissa maatamme tavan takaa uusiintua, eikä kohota niin korkealle, kuin se viimeistenkin kymmenen vuoden kuluessa on useamman kerran tehnyt.

Ei ole sillä hyvä, että joka kerta ryhdytään hätäaputoimiin juuri silloin, kun hätä jo on astunut yli kynnyksen. Ei ole asia sillä autettu, että laaditaan satunnaisia käsityökouluja, perustetaan ruokalaitoksia ja lastenkoteja, että pannaan rukit kiertämään hamppulankaa ja miehet veistämään suksia, kauhoja, lapioita ja lusikoita juuri silloin, kun nälkä pahimmin kynsiään helistelee ja jo salon pirttien peräpenkeillä tuijottelee, että juuri silloin pannaan hätäkapula kiertämään ympäri maan, ja unohdetaan taas koko asia ja uskotaan kaikki olevan hyvin, kun on nälkä sillä kertaa saatu jonkun matkaa kylistä ja taloista kaikkoutumaan, eikä ajatella sitä, että sen ilkeä haamu elää aina, se on vaan hetkeksi piiloutunut aivan lähelle, peltoaitojen taa, soitten pohjiin, kankaille kolottujen petäjien juuriin, risukoihin, raiskattuihin metsiin ja tervaverstaitten perustuksiin. Ei ole sillä vielä paljon tehty, että hommataan erämaan talonmiehelle joitakuita jauhosäkkejä tai mitätön rahalaina, jolla hän rakentaa jonkun rämeikön rantaan pienoisen heinäladon juuri silloin, kun hänellä ei ole lehmälleen antaa heinän kortta, ja joka lato taas seuraavana nälkävuonna kyhjöttää siinä kallellaan, tyhjä suu selällään suolle ammoteilen, niinkuin heikkona muistomerkkinä edellisen hädän ajoilta.

Kaikesta tällaisesta ei ole pysyväistä parannusta. Se auttaa vaan kerrakseen ja kohottaa vaan vaatimuksia seuraavaksi kerraksi sieltä päin ottamaan, mistä ennenkin on totuttu saamaan. Se heikontaa vaan avunsaajain omaa kykyä ja saattaa lopulta viedä heidät ihan tylsään välinpitämättömyyteen sekä katkeraan nurkumiseen ja moitteeseen, ett'ei apua tule tarpeeksi asti, jommoisia oireita nytkin jo niillä seuduilla matkustaessaan voi hyvin paljon havaita.

Kansa, etupäässä kiinteä maataviljelevä väestö (tai oikeammin sanoen maata-omistava väestö) on siellä saatava tekemään täydellinen muutos kaikissa elinkeinohommissaan, täydellinen ympärikäännös kaikessa, mikä koskee heidän oman toimeentulonsa hankintaa heidän omilla voimillaan. Heissä on herätettävä tunto siitä, että he voivat elättää itsekin itsensä, tarvitsematta muitten apua. Heille on annettava aseet käsiin ja heitä on opetettava niitä käyttämään ja tekemään niillä työtä, herkeämätöntä työtä, ja he tulevat kyllä käsittämään, että se uusi työ ja ne uudet aseet, joihin he eivät ennen vähääkään luottaneet, elättää heidät moninverroin paremmin, kuin koskaan ennen metsän raiskaus ja tervamatkat ja porvarien armopalojen kerjuu.

Eikä sellainen muutos ole mikään mahdottomuus, vaikka se monesta ehkä sellaiselta tuntuu. Vaikea se kyllä on ja paljon se vaatii sitkeää ja uupumatonta ponnistusta. Se vaatii enemmän kuin yhdenvuotiset hätäkomitean työt, vaan sitten koituukin siitä varmaan pysyväinen apu.

Hoitakoot lappalaiset tuntureilla porojaan, niinkauvan kun se on sopiva elinkeino heille, viljelköön eteläsuomalainen paremmilla maillaan viljaa, koska se hänellä menestyy, mutta ruvetkoon pohjalainen maanselänteen yläpuolella täysin voimin kartuttamaan heinävarojaan ja hoitamaan lehmiä, sillä se on mielestäni tätä nykyä ainoa luontaisin elinkeino hänelle ja luonnon itsensä viittaama tie parempaan toimeentuloon. Ruohoa kasvaa siellä kyllä jo ilman itsestäänkin niin paljon, että sokeakin ymmärtää sen siellä menestyvän, mutta viljan viljelys on epävarmaa aina, vaikka sitä yritettäisiin kovemmallakin työllä, kuin mitä tähän asti on tehty.

Mutta tähän muutokseen ryhdyttäköön pian, aivan heti, ettei todellakin käy sillä tavalla, kuin esim. Suomussalmessa nykyään ennustetaan. He eivät näe siellä enää muuta pelastuksen keinoa itselleen, kuin että valtio maksaisi kaikki heidän velkansa, ostaisi sitten kaikki heidän maansa, sanalla sanoen koko töskän, ja siirtäisi heidät sieltä kokonaan pois etelämpiin osiin maata — tai lähettäisi Amerikkaan, joka luultavasti olisi paremmin heidän oman mielensä mukaista. Samaan suuntaan kuulee puheita vähän muuallakin, eikähän sekään keino taitaisi täydellinen mahdottomuus olla, mutta kyllä siitä sentään syntyisi jommoinenkin majan muutto; eikähän ole sanottu, ettei valtion mieli taas joskus vastaisuudessa saattaisi heltyä päästämään sinne entisille tiluksille uusia uutisasukkaita samaan kiusaukseen. Ei, kyllä on parasta, että he pysyvät paikoillaan ja koettavat kerran oikein miesmäisesti iskeä uudelta suunnalta elämään käsiksi, joskin kohta siinäkin tarvitaan tavattoman paljon sivullista apua ja välitystä, ennenkuin he oikean latunsa löytävät.

Jo v. 1888 julkaisi silloinen Oulun läänin agronoomi, hra A. Th. Europaeus kirjasen, jonka pelkkä nimi puhuu tarpeeksi puolestaan tässä samassa asiassa, minun tarvitsematta siihen laajemmalta kajota. Kirjan nimi on: "Tervanpolttoko vai heinänviljelyä? Muutama sana Kajaanin kihlakuntalaisille." Siis silloin jo mies, joka täydelleen tuntee viljelysolot näillä pohjolan sydänmailla, puhui heinänviljelyksen eduista tervanpolton rinnalla.

Tähän saakka vielä huomaamattoman vähän. Se on kyllä ollut huutavan ääni korvessa, mutta se on korpiin hukkunut, sillä mitä auttavat kirjat ja kirjotukset yksinään seuduissa, joissa ei kaikissa taloissa ole edes annakkaa.

Sinne pitäisi lähettää pataljoona kovakouraisia miehiä, oikea pelastusarmeija pasuunilla ja vaskitorvilla, eväillä ja työkaluilla, herättämään nukkuvia saloja, asettamaan lapiota ja kuokkaa miesten kouriin ja huutamaan heille korvaan, että he ovat ihmisiä hekin, että heidän pitää tehdä sellaista työtä, josta he elävät ja jossa itse luontokin on heille auliisti apuna, ja herättää heidän kunniantuntonsa siitä, että he saattavat tulla vielä paremmiksikin ihmisiksi kuin muut ovatkaan, että he ovat vielä kunniakkaammalla sijalla kuin etelämmät kansat, he kun suojaavat sivistyksen rajalinjaa jäämeren rynnäköitä vastaan, voittavat jäykän luonnon ja elävät sentään omillaan muitten apua tarvitsematta. Heille täytyy huutaa, että heidän kyllä kannattaa lähteä ostamaan jauhoa muualta, jos heillä on kotona hyvää särvintä ja jos he mennessään kymmenen tervatynnyrin asemasta vievät myytäväksi yhden tynnyrin hyvää voita, jonka he voivat saada kymmentä kertaa vähemmällä rahdilla samaan paikkaan kuin tervatynnyrinsäkin. Ja jos he pudistavat päätään ja valittavat kulkuneuvojen puutetta, jonka he tätä nykyä vielä voivat täydellä syyllä tehdä, niin vakuutettakoon heille, että Kajaaniin tulee kohta rautatie. Ja jos sekään ei kaikille soveltuisi, niin selitettäköön heille, että aina heidän kannattaa paremmin maksaa esim. 8 penniä kilolta rahtia vientitavarasta, jonka myyntiarvo on 2 mk. kilolta, kuin maksaa tervatynnyristä rahtia neljäsosa koko tavaran hinnasta. Ja laittakoot ja kuljettakoot voita talvella, jolloin se hyvästi säilyy ja on hyvissä hinnoissa, ja säilyttäkööt voinsa lyhyeltä kesäajalta omaksi talvivarakseen, sillä parempaa särvintä se on sekin talvella, kuin kesällä koottu mädännyt piimä, jota nykyään käytetään. Ja kun järviä on ja jäitä, ja suota, millä jään peittää, niin sanottakoon heille, että kyllä he voivat entisissä tervaveneissään laskea kesälläkin voita Ouluun, kun peittävät tynnörit jäällä ja sammaleilla.

Huudettakoon heille mitä tahansa, kun se vaan käy tähän suuntaan ja heidät saadaan herätetyksi heinänviljelykseen ja parempaan karjan hoitoon.

Samaan suuntaan viittaavat kaikki heidän omatkin valituksensa viime vuoden kadosta. Kukaan ei haikaile niin paljon viljan katoa kuin sitä, että tuli täydellinen kato "konnuista", s.o. heinistä. Mutta miksi heinänkato tuli niin täydellinen? Ei ollenkaan yksinomaan sateitten ja tulvain, vaan yhtä paljon täydellisen heinäviljelyksen puutteen ja huonojen korjuuneuvojen vuoksi — sillä kyllä vesi pysyy rahkasoissa niinkuin pesusienessä, ell'ei sitä johdeta pois. Vaan jos kellä on heinää ylävämmällä ja ojitetulla maalla, niin aina siitä hyvillä korjuuneuvoilla jotain saa.

Ja että todella on heinää saatu viime kesänäkin juuri keskellä kaikkia niitä, jotka pahimmin katoa huutavat, siitä löytyy joitakuita ilahuttavia esimerkkejä, vaikka äärettömän harvassa kyllä. Ja voin tässä asian päättäjäisiksi mainita niistä jonkun.

Puolangalla on Puokion kylässä Riihelän talo, jossa on alettu viljellä heinää, ja viime kesänäkin saatiin sitä niin paljon, ett'ei ole hätää vähääkään. Kynsiperän kylässä Taivalkoskella (siis yhä pohjoisempana) on Harjun tilalla myös alettu viljellä heinää. Sitä saatiin viime vuonnakin niin paljon, että isäntä syksyllä möi sitä Kemi-yhtiölle 1,000 markan edestä ja vielä oma tarve jäi. Itse Suomussalmen pitäjän köyhimmällä perukalla, Pispajärven kylässä, viljelee Nivan talon isäntä myöskin heinää ja kehuu tänäkin talvena elävänsä kuin "pellossa". Samalla seudulla on Leinosen vaaralla koetettu samaa keinoa, eikä talossa näyttänyt olevan läheskään sellaista puutetta kuin muualla.

Ja sama on asian laita kaikissa muissakin paikoissa, missä heinän viljelykseen vähänkin on turvauduttu ja rehun saanniksi säännöllisesti jatkuvaa työtä tehty, mutta enimmät naapurit katselevat näitä miehiä epäillen, aivan kuin mitäkin "taikureita", eivätkä usko itse tuota taikaa saavansa.

Niistä heinänviljelystavoista ja heinälajeista, jotka siellä kylmässä pohjolassa parhaiten menestyisivät ja tähänkin saakka ovat parhaiksi näyttäinneet, ei tässä tarvitse tehdä laajempaa selkoa. Niitä on kyllä kokeneita ammattimiehiä sillä alalla ja jääköön se heidän tehtäväkseen.

Minun toivoni on vaan, että tähän toimeen ryhdyttäisiin niin pian kuin mahdollista ja niin suurella voimalla kuin suinkin, samalla koettaen tavalla tai toisella ainakin aluksi huojentaa näitten raukkojen rajojen monia rasituksia ja nykyistä suurta velkakuormaa, sillä ehdoton vakuutukseni on, että ainoastaan niillä keinoilla saadaan siellä pysyväinen ja varma apu toimeen.

Siinä toivossa lopetan nämä pakinani "nälkämailta", samalla toivoen, ett'ei kenenkään vastaisuudessa tarvitsisi niistä sitä nimeä käyttää, jonka minä niille tällä kertaa olen antanut.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NÄLKÄMAILTA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.